Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Seitsemän veljestä - Kertomus
Author: Kivi, Aleksis, 1834-1872
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Seitsemän veljestä - Kertomus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SEITSEMÄN VELJESTÄ

Kertomus

Kirj.

ALEKSIS KIVI


1890.

_Seitsemän veljestä_ ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä
vihkona, yhtenä niteenä 1873.



ENSIMMÄINEN LUKU


Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella
rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen
tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön
mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen,
halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä,
ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria
metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan
oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon
käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän
huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan
osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa
enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat
jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan.--Ja tämä
on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn
kertoilemaan.

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo,
Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja
samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja
viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt
kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja
harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt.
Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä
jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa
hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti
merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa,
jonka karheus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.

Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen
parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa.
Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina,
toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tanterella. Pahoin oli mies
haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon
viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin
lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin
viisikymmentä karhua.--Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin
työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa,
joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön;
sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon
metsä-otusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja
teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he
poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja
rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.

Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja
ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastus kaikille
hänen yrityksillensä. Oli hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen
suora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös
hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana
merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja
kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja
vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein,
veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita,
kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili
sisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta
että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia
raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella
hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti
eivät he kuullelleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa
kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiäis-löylystä. Useinpa
kyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi
karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta
ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen.

Tässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivät
kototalonsa riihen alla kananpesän, jonka omistaja oli eräs eukko,
kutsuttu »Männistön muoriksi»; sillä hänen pieni mökkinsä seisoi
männistössä lähellä Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieleen paistetut
munat, ja päättivät he lopulta riistää pesän ja lähteä metsään
nauttimaan saaliistansa. He täyttivät myös päätöksensä, tyhjensivät
pesän ja läksivät yksimielisesti metsään, kuusi veljestä; Eero pyöri
silloin vielä äitinsä jalkain juurella. Mutta koska he ehtivät eräälle
solisevalle ojalle pimeässä kuusistossa, rakensivat he valkean äyräälle,
käärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan
kihisevään tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, söivät he
maittavan atrian ja astelivat siitä tyytyväisinä kotiansa taas. Mutta
kotomäelle ehdittyä, kohtasi heitä hirmumyrsky; sillä olipa jo heidän
tekonsa tullut ilmi. Männistön muori ärhenteli ja riehui, ja kiivaalla
katsannolla kiirehti veljeksiä vastaan heidän äitinsä, kädessä vinkuva
ruoska. Mutta eivätpä mielineetkään pojat käydä kohden tuota vihuria,
vaan kääntyivät takaisin ja pakenivat jälleen metsien turvaan,
huolimatta äitinsä huudoista.

Meni nyt päivä, meni vielä toinen, mutta karkureita ei kuulunut; ja tämä
heidän viipymisensä saattoi äitin lopulta kovin levottomaksi; ja vihansa
muuttui pian murheeksi ja säälin kyyneleiksi. Hän läksi heitä etsimään,
etsi metsät ristiin rastiin, mutta löytämättä lapsiansa. Saipa asia yhä
kamalamman muodon ja vaati viimein kruununmiehiä käymään asiaan käsiksi.
Sana saatettiin jahtivoudille, joka viipymättä kokoonkutsui koko
Toukolan kylän ja sen ympäristön. Ja nyt läksi joukko sekä nuoria että
vanhoja, naisia niinkuin miehiäkin, jahtivoudin johtamana, pitkänä
rivinä urkkimaan ympäri metsää. Ensimmäisenä päivänä etsivät he
läheisimmillä tienoilla, mutta ilman toivottua seurausta; toisena
päivänä siirtyivät he kauemmas, ja koska astuivat korkealle mäelle,
näkivät he etäältä erään suon partaalta sinisen savupatsaan kiertoilevan
ylös ilmaan. Tarkasti merkitsivät he suunnan, josta savu suitsusi, ja
sitä kohden jatkoivat he retkensä taas. Viimein likemmin jouduttuansa
kuulivat he äänen, joka lauloi seuraavalla tavalla:

    »Elettiinpä ennenkin,
    Vaikk' ojan takan' oltiin,
    Ojapuita poltettiin
    Ja ojast' oltta juotiin».

Silloinpa Jukolan emäntä, kuultuansa laulun, ilahtui suuresti; sillä hän
tunsi sen poikansa Juhanin ääneksi. Ja kumahteli usein metsä tulinuijan
paukkeesta; josta kaikesta etsijät nyt varmaan havaitsivat lähestyvänsä
karkulaisten leiriä. Siitä antoi jahtivouti käskyn piirittämään pojat ja
sitten heitä lähenemään hiljaisuudessa, mutta pysäymään kuitenkin matkan
päähän heidän majapaikastansa.

Tapahtui niinkuin hän käski. Ja koska joukko, piirittäin veljekset
kaikin puolin, oli heitä likeynyt noin viisikymmentä askelta, seisahtui
se silloin; ja ilmestyi nyt seuraava näky: Rakettu oli kiven juurelle
havuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juhani sammaleisella sijalla,
katsellen ylös pilviin ja lauleskellen. Kaksi, kolme syltää koijusta
loimotti iloinen valkea, ja sen hiilistössä korventeli Simeoni ansalla
pyyttyä teereä päivälliseksi. Aapo ja Timo no'etuilla kasvoilla--sillä
olivatpa he äskettäin olleet tonttusilla--paistelivat nauriita kuumassa
tuhassa. Pienen saviropakon partaalla istui äänetönnä Lauri, tehden
savikukkoja, härkiä ja uljaita varsoja; ja oli hänellä heitä jo aika
rivi kuivamassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta tulinuijaa paukutteli
Tuomas: sylki maakivelle vahtoisen syljen, asetti siihen tulisen hiilen,
ja tämän päälle viskasi hän kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein
tuima kuin tavallinen kiväärin paukaus, kajahti ympärille, ja nokinen
savu kivien välistä pyörähteli ilmaan.

JUHANI. Elettiinpä ennenkin,
        Vaikk' ojan takan' oltiin...
Mutta peijakas meidän kuitenkin viimein täällä perii. Se on niinkuin
kädessä, te mullisaukon pojat.

AAPO. Senhän minä kohta sanoin käydessämme jäniksen passiin. Voi meitä
hulluja! Sissit ja mustalaiset tällä tavalla rähmästelkööt ilmi-taivaan
alla.

TIMO. Jumalan taivas kuitenkin.

AAPO. Asua täällä susien ja karhujen kanssa.

TUOMAS. Ja Jumalan kanssa.

JUHANI. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hänen enkeleinsä kanssa. Ah! jos nyt
taitaisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmällä, niin selvästipä
näkisimme, kuinka koko joukko suojelevia siipi-enkeliä on meidän
piirittänyt ja kuinka itse Jumala harmaana äijänä istuu vallan
keskellämme tässä kuin armahin isä.

SIMEONI. Mutta mitä aattelee nyt äitiparka?

TUOMAS. Hän mielisi peitota meitä paistikkaiksi, koska vaan kynsiinsä
joutuisimme.

JUHANI. Ai poika, saisimmepa saunan!

TUOMAS. Saunan, saunan!

JUHANI. Kipinöitsevän saunan! Niin, kylläs sen tiedät.

AAPO. Se viimeinkin on saatavamme.

SIMEONI. Hyvin tietysti. Sentähden on parasta mennä ottamaan se sauna ja
päästä kerran näistä härkäpäivistä.

JUHANI. Härkä ei juuri käyskelekkään vapaa-ehtoisesti teuraspenkkiin,
veikkoseni.

AAPO. Mitä jaarittelet, poika? Talvi lähestyy ja meille ei annettukaan
syntyissämme turkkia niskaan.

SIMEONI. Ei siis muuta kuin kotia mars! ja tulla löylytetyksi ja syystä
kyllä, syystä kyllä.

JUHANI. Säästyköön, veljet, säästyköön selkämme vielä kuitenkin muutamat
vuorokaudet. Emmehän tiedä mitä pelastus-keinoa Jumala meille keksii
vielä mennessä parin kolmen päivän. Niin, täällä, täällä pyllyilkäämme
vielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean ympärillä, ja yömme
havuisessa koijussa, röhötellen rinnakkain rivissä kuin emän naskit
pahnoilla.--Mutta mitä sanot sinä, Lauri pokko, siellä savilaukussa?
Mitä? Käymmekö koreasti pieksiäis-löylyyn?

LAURI. Ollaanhan täällä vielä.

JUHANI. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen. Juuri niin!--Mutta onpa
sinulla siellä karjaa oikein aika lailla.

TUOMAS. On sekä karjaa että siipi-eläimiä sillä pojalla.

JUHANI. Huikea liuta. Tulispa sinusta oikein kukkomaakari.

TUOMAS. Oikein fläätälä.

JUHANI. Oivallinen fläätälä.--Mikä ryssänkukla sieltä nyt taasen heltii
kynsistäsi?

LAURI. Tämä on vaan tuommoinen pikkuinen poika.

JUHANI. Kas tuota nallikkaa!

TUOMAS. Tekee poikia kuin mies.

JUHANI. Poikia kuin tervaskannon päitä; ja ruokkii kuin mies sekä pojat
että karjat.--Mutta veljet, veljet, jouduttakaa jo päivällinen pöytään;
sillä mahani rupee motkottamaan. Pane mujua, pane kiehuvaa mujua tuon
nauriin paistavalle kyljelle tuossa.--Kenenpä on vuoro lähteä nauriita
varkaisin?

SIMEONI. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.

JUHANI. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen omasta.
Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään tässä
matoisessa maassa. Ja katso, jos kuolen ilman muuta synninmerkkiä
kirjassani, niin eihän tuo pieni variksenjalka minua juuri estäisi
pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista minua
piankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta ainahan annettaisi
pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti
lystiä.--Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomasti mitä kerralla
kupuumme mahtuu.

AAPO. Mutta katsonpa jo parhaaksi että heitämme Kuokkalan naurismaan ja
etsimme itsellemme toisen. Vähentyminen päivä päivältä saattaa pian
omistajan vartioimaan maatansa yöt ja päivät.

JAHTIVOUTI. Ei yhtään surua siitä juonesta enää, poikaset, ei yhtään. No
no, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliä on teidän
piirittänyt aivan sukkelasti.

Niin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljästyneinä rynkäsivät
ylös ja kaapasivat juoksemaan mikä minnekkin, mutta huomasivat pian
kauhistuen tiensä teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui taasen vouti:
»apajassahan olette, luikkarit, koreasti apajassa, josta ette pääse
ennenkuin on teitä hieman suomustettu muistoksi, pieneksi muistoksi
teille, mitkä jalkajuonet olette meille saattaneet, luikkarit. Tänne,
muori, koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lämpöisestä
kourasta. Jos niin, että kohtaisitte vastakynttä, niin onpa tässä teille
apumuijia». Seurasi nyt kuritus äitin kädestä, käyden miehestä mieheen
yli koko poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa rähinä. Kiivaasti
kyllä käyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti vakuutti heidän
kuitenkin saaneen liian liepeän saunan.

Mutta koska tämä viimeinen toimi oli tehty, läksivät he kukin kotiansa,
niin myös äiti poikinensa. Kaiken tien hän pauhasi ja toreli
karkulaisia; eikä vielä heidän kotia tultuansakaan lakannut myrsky.
Vieläpä rakentaessaan pojillensa atriaa laukkutuolille metelöitsi eukko,
uhaten heitä uudella pieksiäis-saunalla. Mutta nähtyään, millä nälän
ahneudella he iskivät hampain leipään ja silakkaan, käänsi hän kasvonsa
heistä, pyhkäisten salaa kyyneleen ruskealta, karhealta poskeltansa.

Niin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa
ajasta, johon kertomuksestani poikkesin.

Veljesten parhaita huvituksia oli myös kiekonlyöminen, jota leikkiä he
vielä miehuutensakin iässä rakastelivat harjoitella. He silloin,
jaettuina kahteen joukkoon, taistelivat kiivaasti, kumpikin puoli
pyrkien kohden määrättyä esinettä. Kova oli silloin huuto, juoksu ja
temmellys, ja tulvana virtasi hiki heidän kasvoiltansa. Humisten hyppeli
kiekko pitkin tietä, ja ponnahti usein kartusta miehelle vasten kasvoja,
niin että kun he palasivat leikistä, oli yhden ja toisen otsa
varustettuna aika sarvella, tai poski ajettuneena simpulaksi. Niin kului
heidän nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maantiellä kiekkoa
heittäessä, talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa.

Mutta huomasivatpa veljetkin aikojen muuttuvan. Tapahtuipa asioita,
jotka saattoivat heitä enemmän kuin ennen muistelemaan huomis-päivää ja
siirtymään vähän entisistä menoistansa.--Heidän äitinsä oli kuollut, ja
tuli nyt yhden heistä astua isännyyteen, hillitsemään taloa pääsemästä
perin kumoukseen ja huolta pitämään kruununveron maksosta, joka Jukolan
avarien maiden ja metsien suhteen ei kuitenkaan ollut suuri. Mutta
puuhaa ja tekemistä on ainakin hävinneessä talossa. Tuli vielä harjaksi
kaikelle tälle, että pitäjän uusi rovasti oli kaikessa virkansa toimessa
peloittavan ankara mies. Liioinkin laiskalukijoille oli hän armoton,
käytellen heitä kohtaan kaikkia keinoja, myös jalkapuun rangaistusta.
Niinpä oli hän Jukolan poikihinkin teroittanut tarkan silmänsä. Oikeinpa
lautamiehen kautta oli hän antanut heille kiivaan käskyn, että he
tavallista vikkelämmin saattaisivat itsensä lukkarin luoksi oppiaksensa
lukemaan.--Muistellen näitä seikkoja, istuessaan kotona avarassa tuvassa
eräänä iltana syksykesällä, haastelivat veljekset keskenänsä seuraavalla
tavalla:

AAPO. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu
viimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, jos toivomme
onnea ja rauhaa.

JUHANI. Haasteletpa oikein, sitä ei taida kieltää.

SIMEONI. Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina
tähän päivään asti.

TIMO. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa,
jos käskeekin. Ohhoo!

JUHANI. Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti
olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: »nuoruus ja
hulluus, vanhuus ja viisaus».

AAPO. Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot
järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä
joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme
kunnialliseen kuntoon taas!

JUHANI. Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niinkuin
sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan;
karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja
nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit.
Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain.

AAPO. Miksi ei jo huomenna?

JUHANI. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä
kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.

AAPO. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on laita:
Jos talonpitoomme toivomme järjestystä ja pysyväisyyttä, niin yksi
olkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oikeus ja velvollisuus
on Juhanin sekä hänen esikoisuutensa että äitimme määräyksen kautta.

JUHANI. Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun!

AAPO. Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi
hyödyksi.

JUHANI. Parastani tahdon koettaa. Mutta kun vaan tottelisitte ilman
könistämistä ja ruoskaa! Mutta parastani tahdon koettaa.

AAPO. Ruoskaa?

JUHANI. Jos niin tarvitaan, näetkös.

TUOMAS. Puhu koirillesi ruoskasta.

TIMO. Et pehmitä kruununmaatani sinä, et koskaan; sen tehköön lain ja
oikeuden hulja, jos selkäni syystä syhyy.

JUHANI. Miksi iskette kiinni löysään sanaan? Onhan meillä tässä onnemme
sijaa, jos vaan sovinto vallitsee ja sarvet pannaan syrjään.

EERO. Tarkasti kuitenkin määrättäköön keskinäiset suhteemme.

AAPO. Ja kuulkaamme jokaisen mieli.

JUHANI. Mitä sanot, Lauri, harvasanainen aina?

LAURI. Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsään ja heittäkäämme hiiteen
tämän maailman pauhu.

JUHANI. Häh?

AAPO. Mies hourii taas.

JUHANI. Muuttaisimme metsään? Mitä hulluuksia!

AAPO. Ole huolimatta.--Katso näin olen tuumaillut. Sinulla, Juhani, on
ensiksi valta astua isännyyteen, jos niin tahdot.

JUHANI. Minä kun tahdon.

AAPO. Me toiset, niin kauan kuin viivymme kotomme rakkaissa nurkissa ja
olemme naimattomia miehiä, teemme talon työtä, syömme talon ruokaa ja
saamme talosta vaatteet. Kuun ensimmäinen maanantai, paitsi kylvö- ja
leikkuu-aikana, olkoon aina oma päivämme, mutta tulkoon meille
silloinkin talosta ruoka. Vuosittain antakoon talo meille kullekin
puolen tynnyrin kauroja kylvöön, ja vuosittain olkoon meillä valta
raketa yhteishuhta, jonka suuruus on vähintäkin kolmen tynnyrin ala.
Näin ovat tuumani kotomme ja naimattomuuden kannalta. Mutta minä tiedän,
ettei yksikään meistä kernaasti siirry Jukolan armaitten alojen
vaiheilta pois, ja eihän pakoita siihen tilamme ahtaus, vaan onpa
väljyyttä seitsemälle veljelle näillä mantereilla. Mutta hän, joka aikaa
voittain tuntisi halun perustamaan itsellensä oman asunnon ja perheen
eikä kuitenkaan mieli tässä lain voimalla ja maamittarikustannuksilla
käydä pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi hän tyytyä seuraavaan etuun?
Periköön hän talosta kappaleen maata, johon hän rakentaa huoneensa ja
pellot sen ympärille. Saakoon hän myös osaksensa jonkunmoisen
niittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsellensä metsästä
heinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi
nautaa. Ja ilman yhtään veroa ja ulostekoa viljelköön tilaansa ja
nauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen
rauhassa omalla pohjallansa.--Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä
sanotte.

JUHANI. Jotenkin järkevästi aprikoittu. Ottakaamme punnittaviksi ne
pykälät.

LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien
kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle
Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen
kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa
talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme
ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme
itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä,
pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja
kiukkuisista ihmisistä.--Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja
päivät vuosien kuluessa.

JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?

EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina,
pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja
pöyrykarvaisia karhuja.

JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä
hirveen asti.

EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä
verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä
kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?

LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla
suolaa ja leipää.

EERO. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höyryävä liha
olkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tarvitse apinat ja
papiaanit metsässä.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen.

TIMO. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme
taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks' emme? Mutta Eero
on irvihammas, aina tiellämme, aina pitkänä kantona kaskessamme. Ken voi
kieltää metsän asukasta tuolloin tällöin lähestymästä kylienkin nurkkia,
tuolloin tällöin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkö minua
silloin puulla päähän, Eero?

EERO. En, veljeni, vaan vieläpä »suolojakin saat jos marjoja
tuot».--Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä
vielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden travia.

JUHANI. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä
takaisin, minä takaan sen.

LAURI. »Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee», minä tiedän
sen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran
heitin.--Vappuna muutan.

TIMO. Kukatiesi tulen minä kanssas.

LAURI. Minä en kiellä, en käske; tee niinkuin sydämesi parhaaksi
katsoo.--Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän
siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on valmis, asun isoisämme
turpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa, tehtyäni oman päivätyöni,
lepään vasta rauhan majassa, kuullellen kuinka kontio korvessa viheltää
ja teeri puhaltelee Sompiossa.

TIMO. Minä tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri.

TUOMAS. Elleivät parane tässä ajat, niin seuraan teitä minäkin.

JUHANI. Tuomaskin! Sinäkö muuttaisit myös?

TUOMAS. Elleivät ajat parane.

LAURI. Minä muutan Vappuna vaikka lähestyisi Jukolan taloa makean leivän
päivät.

TIMO. Sinä ja minä, me kaksi, me muutamme tästä Sompion suolle kuin
keväiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi!

JUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin aikeessa
on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! tuntuupa kuin näkisin
sen metsän takana ilman ihanan lakeuden.

AAPO. Te hullut, mitä aattelette?--Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä
talo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä!

JUHANI. Tosi, meillä on talo, jossa riipumme kynsin ja hampain, niin
kauan kuin se vähänkin suurukselle hajahtaa. Mutta katsos, jos nyt kova
onni kiertäisi tässä kaikki nurin niskoin, vastoin miehen parhaita
tuumia, niin olkoon metsä takataloni, jonne piankin tästä vilkaisen,
koska viimeiset tuutissa kolisee.--Niin, talonpidon toimeen ja
raatamiseen nyt iskemme peloittavalla vauhdilla; ja käykäämme taasen
pykälään, joka tässä oikeammiten olikin kysymyksenä.--Minun tyhmän
pääkalloni mukaan on Aapo ylimalkaan harkinnut asiat jotenkin
järkevästi; ja kaikki käy hyvin, jos vaan itse kukin kohdastamme
harrastelemme yksimielisyyttä ja sovintoa. Mutta kas jos riitaa etsimme,
niin kylläpä löydämme aina syitä niskaharjastemme kohotteiksi.

SIMEONI. Missä emme löydä sitä niinkauan kuin tuo vanha Aatami
kutittelee ja kutkuttaa meissä täällä luun ja nahan välissä?

TIMO. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vakavaksi taatoksi
vilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihousuissa ja punaisissa
liiveissä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa. Sellaisena
ukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia.

SIMEONI. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä.

TIMO. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se
sarvipää saatana helvetistä, mutta sellaisena pokkona, kuin sanoin, hän
astelee edessäni, ajellen härkäparia. Sitä en voi auttaa.

JUHANI. Tämä uskon-pykälä jääköön, ja pysykäämme asiassa.--Aapo, mitä
tuumiskelemme noista kahdesta meidän torpistamme: Vuohenkalmasta ja
Kekkurista?

AAPO. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat möyrivät kerran
maansa raa'asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta
turpeiltansa pois--joka oliskin väärin--niinkauan kuin on heillä mahtia
pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille tilasta
jonkun vanhuuden turvan. Niin on laita siinä kohdassa.--Mutta
katsellaanpas erästä toista seikkaa, joka luullakseni on jotenkin
napakassa. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se joko saattaa
pään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää
viimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt
koskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätön isännyys on puoletonta ja
ontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää...

TIMO. On niinkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas
ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.

AAPO. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen
päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta.
Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja
lämmittää.--Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee
taikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään, evästää heidän
metsään ja siitä kiirehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään
kirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän
ääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä, ja
nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa
tulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, viimein itsekin, lapsi
rinnoilla, einehtii, syö kimpaleen leipää, paistetun silakan ja ryyppää
haarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan, talon
uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä
killistellen katsahtelee.--Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy
ja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo
sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta
katso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna
vartaasen, joista raitis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten
tullessa metsästä, vartoo heitä höyryävä illallinen pestyllä pöydällä.
Mutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää
vääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen
harja.--Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja
vasta, koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän
siunaten vuoteellensa. Mutta eihän vieläkään ole työnsä ja toimensa
kaikki. Tuskittelematta hän yön kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin,
tunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee
hyyryttelee kehdossansa.--Tämä, veljet, on oivallinen emäntä.

JUHANI. Hyvin puhuttu, Aapo, ja käsitänpä puheesi tarkoituksen. Se,
nimittäin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, minä ymmärrän.
Vaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa. Tosi!
Mutta äläppäs huoli. Toivos, luullakseni, täyttyy piankin. No noh; niin!
Tunnustanpa, että mieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttöön, josta
toivon saavani avion ja hyvän, elleivät petä minua vanhat
merkit.--Niin, veljet, toiset päivät ja toiset konstit meitä lähestyy,
ja päälleni otettava isännyys minua ankarasti huolettaa. Isännän,
isännän hartioita painaa täällä hirmuinen taakka, ja suuri on kerran
tilinsä tuomiolla. Minunpa edesvastauksessani olette nyt kaikki yli
summan; muistakaa se.

TUOMAS. Sinun? Mitä vasten?

JUHANI. Minä olen isäntänne; minunpa kämmenpäistäni imetään kerran
vereni teidän tähtenne.

TUOMAS. Itse vastaan minä sekä ruumiini että sieluni edestä.

TIMO. Itse minäkin vastaan; heh!

AAPO. Veli Juhani, huomaa, että sellaiset lauseet synnyttävät pahaa
verta.

JUHANI. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan, mutta
niinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesänä takerrutte vimmatusti
turhaan, merkittömään sanaan, vaikka tunnette sydämmeni perin pohjin.
Minä närkästyn!

AAPO. Tämä jääköön, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tyttö, joka
sydämmesi on puoleensa vetänyt.

JUHANI. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armottomasti
rakastan, on »Männistön muorin» Venla.

AAPO. Hm.

JUHANI. Mitä sanot?

AAPO. Hm, minä vaan sanon.

TUOMAS. Kiusallinen asia.

SIMEONI. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isän huomassa.

AAPO. Hm, vai Venla.

JUHANI. Mitä te mörisette? Mutta ah! minä aavistan jotakin; ja
varjelkoon meitä Herran poika! Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi!

AAPO. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti askaroinut.

SIMEONI. Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi murehtisin?

EERO. Älä yhtään. Hän on sinulle suotu ja minä otan hänen.

JUHANI. Mitä sanoo Tuomas?

TUOMAS. Kiusallinen asia; tyttö miellyttää minua kovin, sen tunnustan.

JUHANI. Vai niin, vai niin. Hyvä! Entäs Timo?

TIMO. Minä teen saman tunnustuksen.

JUHANI. »Herran poika ja Kaitarannan Kusta!» Mutta Eero?

EERO. Teen saman vilpittömän tunnustuksen, saman vilpittömän
tunnustuksen.

JUHANI. Hyvä, hyvin hyvä! Hahaa!--Ja Timokin, Timokin!

TIMO. Tyttö on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi hän
minua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistä silloin oikein vahvasti
ja muistanpa sen löylytyksen; no noh!

JUHANI. Vaiti, vaiti! sillä nyt on kysymys tokko häntä rakastat.

TIMO. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittäin hän rakastaa
minua takaisin.

JUHANI. Niin, niin! Astut siis tielleni myös?

TIMO. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltäs hillitä,
mieltäs ja kieltäs. Kuitenkin pidän tuosta luntusta paljon ja tahdon
myös parastani koettaa saada häntä vaimokseni.

JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta mitä sanoo Lauri?

LAURI. Mitä on minun tytön kanssa tekemistä?

JUHANI. Kenen puolta pidät?

LAURI. En takerru asiaan, en tuolta enkä täältä.

JUHANI. Tuleepa tästä kuitenkin soppa.

LAURI. Siihen en pistä lusikkaani minä.

JUHANI. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljeskunta ja
sukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset
veljet, veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä
vastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon menneeksi! Halko on aseeni;
tuohon visapäiseen tartun minä, ja syyttäköön hän itseänsä, jonka
pääkuori saa siitä päreen.--Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin,
jos on teissä miehen vastusta.

EERO. Tässä seison aseissa, vaikka vähän matalampi muita.

JUHANI. Sinä, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon pilkallisen,
tuon salaisen, tuon förpiiskatun irvistyksen naamassasi, ja näkyypä kuin
tekisit vaan leikkiä koko asiasta. Mutta kyllä sinun opetan.

EERO. Mitä huolit siitä, kun vaan halkoni tekee totta?

JUHANI. Kyllä sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne,
pojat!

TIMO. Tässä olen minä ja minun halkoni, jos niin tarvitaan. Minä en
tahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.

JUHANI. Halkos', Tuomas!

TUOMAS. Mene hiiteen halkoinesi, pöllö!

JUHANI. Istu ja pala!

SIMEONI. Hirveä, pakanallinen ja turkkilainen on tämä meteli; mutta
leikistä luovun minä ja heitän naima-asiani Herran huomaan.

LAURI. Pois luovun minä.

JUHANI. Sentähden siirtykää te sivulle, siirtykää sivulle jaloista
pois!--Käy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinät pääkallojen
haljetessa. Tulta ja sarvipäitä!

AAPO. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katsellessani muotoasi
nyt, nähdessäni, kuinka silmäs pyörähtelee ja tukkas seisoo pystyssä
kuin takkuheinä.

JUHANI. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavallinen ja oikea
jussin-tukka.

EERO. Mielinpä sitä pöllyttää hieman.

JUHANI. Sinä peukalo! Parasta, ettäs pysyt koreasti nurkassa. Pois!
minun tulee sinua armo.

EERO. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä leukas. Sitähän minun tulee armo;
sillä se jo tutisee ja tärisee kuin kerjäläinen.

JUHANI. Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos.

AAPO. Juhani!

EERO. Lyö! Luulenpa, että sataa täältä takaisin ja ehkä sataa oikein
rakeita suuria kuin halkoja. Lyö tänne!

JUHANI. Kyllä.

AAPO. Et lyö, Juhani!

JUHANI. Mene tunkiolle sinä, tai ota halkos ja puolusta itseäs,
pehmitänpä muutoin pääsi. Ota halkos!

AAPO. Missä on järkes?

JUHANI. Tässä visapäisessä halossa; katsos, nytpä se hiiskuu sanasen.

AAPO. Varro, veli, varro, kunnes minäkin tempaisen kouraani aseen.--Kas
niin; tässä nyt seison makkarahalko kädessä. Mutta ensin pari sanaa,
sinä Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme kuin hullut
sudet.--Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova peto, vaan ei
ihminen; hän on umpisokea näkemään, mikä on oikeus ja kohtuus; ja
kaikkein vähimmin voi hän vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita.
Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme järjen kannalta katsella tätä
seikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luulen, että laita on
näin. Tyttö ei taida meitä kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan, jos hän
kehenkään meistä suostuu, jonka seurassa käsi kädessä hän mielisi
vaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen. Näenpä siis parhaaksi, että käymme
kaikki miehissä ja yht'aikaa hänen luoksensa ilmoittamaan vakaasti
asiamme, kysyen hartaalla mielellä ja kielellä, taitaisko hän kellenkään
meistä sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttö on myöntyvä, niin se meistä,
jolle lankesi toivottu arpa, kiittäköön onnensa päivää, mutta toiset
tyytykööt napisematta kohtaloonsa. Hän, joka jäi osattomaksi, nielköön
kiusansa, toivoen, että hänkin vielä kohtaa määrätyn siippansa täällä.
Jos teemme niin, niin teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa
isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta
portista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven, katselevat alas
päällemme, huutain meille korkealla äänellä: »Kas niin, Juhani, kas
niin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri niin,
minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielistymme!»

JUHANI. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon
puutu, ettet saata minua itkemään.

SIMEONI. Me kiitämme sinua, Aapo.

JUHANI. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni.

TIMO. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta
tahdoinkin.

SIMEONI. Aapo pitää peilin edessämme, ja siitä häntä kiittäkäämme.

EERO. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein »Simeonin kiitosvirsi».

SIMEONI. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas!

TIMO. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin
kiitosvirrestä.

AAPO. Ah, niin nuori ja niin paatunut!

SIMEONI. Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano
muuta, vaan huokaan sinun tähtes.

JUHANI. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täytyvämme antaa
sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi.

SIMEONI. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydämensä vielä on
nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta tehkäämme se rakkaalla kädellä
eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos.

EERO. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä.

SIMEONI. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua!

EERO. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.

JUHANI. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta
nurkasta.

SIMEONI. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi, minä lasken
housunsa alas.

EERO. Älkää helvetissä!

JUHANI. Turhaan pyristät, knääkkä.

SIMEONI. Äläppäs häntä hellitä.

JUHANI. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et.

EERO. Lyökääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä
totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen!

JUHANI. Sitä sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea!

SIMEONI. Herra varjele sitä sappea!

JUHANI. Keppi tänne, Timo!

TIMO. Enhän sitä löydä.

JUHANI. Sinä sokko, etkö näe sitä nurkassa tuolla?

TIMO. Ja tämäkö? koivuinen?

JUHANI. Sama juuri; saatappas se tänne.

SIMEONI. Lyö, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

LAURI. Ei yhtään iskua, sanon minä!

TUOMAS. Antakaa pojan olla!

JUHANI. Hän tarvitsee vähän saparollensa.

LAURI. Et nyt koske häneen sormellaskaan.

TUOMAS. Laske poika irti! Paikalla!

TIMO. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä.

SIMEONI. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa nisun.

LAURI. Älä koske häneen.

AAPO. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä
hänen päänsä päälle.

JUHANI. Mene nyt ja kiitä onneas.

SIMEONI. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen,
mielen ja kielen.

TIMO. Mutta minä menen ma'ata.

AAPO. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.

TIMO. Ma'ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma'ata ja unohdetaan
tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja
ryöhää. Tule, Eero!

JUHANI. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot?

AAPO. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen
ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen
kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä
pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä
kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme
itsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet,
musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä,
maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä
helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän
uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja
harjoitusta, se on varma asia.

JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.

AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.

TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.

JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!

AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Käykäämme
juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja
lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se
tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla.

JUHANI. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään. Jumala
armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme
levolle.



TOINEN LUKU


On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee
kellastuneiden lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen.
Tänä aamuna ovat veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä,
pesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisinsa.
Sillä tänäpänä olivat he päättäneet lähteä lukkarin luoksi kouluun.

Syövät he nyt aamuistansa Jukolan pitkän, honkaisen pöydän ääressä, ja
näkyy heille maittavan ruskeat herneet, ehkei ollut heidän muotonsa
iloinen, vaan kiusan karmeus väikkyi heidän kulmakarvoillansa; aatos
kouluretkestä, johon heidän kohta tulee lähteä, on matkaan-saattanut
tämän. Mutta atrioittuansa, eivät he kuitenkaan rientäneet heti matkaan,
vaan istuivat vielä hetkeksi levähtämään. Vaiti he istuivat, ja mikä
heistä alakuloisesti tuijotteli alas permantoon, mikä taasen katseli
punakansista aapiskirjaansa, käännellen sen tukevia lehtiä. Pirtin
eteläisen akkunan ääressä istuu Juhani, katsahdellen ylös kiviseen
mäkeen ja tuuheaan männistöön, josta haamoitti muorin tönö
punapielisellä ovellansa.

JUHANI. Venla tuolla astelee pitkin polkua, ja onpa hänen käymisensä
nopsa.

AAPO. Ja eilen piti niin äitin kuin tyttärenkin lähtemän sukulaistensa
luoksi Tikkalaan nauriita liistimään ja puolaimia poimiskelemaan,
viipyäkseen siellä aina myöhään syksyyn.

JUHANI. Aina myöhään syksyyn? Minä tulen kovin levottomaksi. Kaiketi
lähtevät he; mutta Tikkalassa on tänä vuonna renki, joka on pulski poika
ja suuri vekkuli, ja sinne menisi pian meidän kaikkein toivo.
Parastahan siis tehdä tuossa tiimassa se merkillinen temppu, tehdä
kysymys, kaikkein kysymysten kysymys. Mennään siis likalta kysymään,
tahtoisiko mielensä taipua ja sydämmensä syttyä.

TUOMAS. Sen katson parhaaksi minäkin.

TIMO. Niin minäkin.

JUHANI. Niin, niin! ei nyt muuta tällä erällä kuin naimaan kaikki ja
yht'aikaa niinkuin pojat. Niin, niin! Herra varjele meitä! Mutta ei
auta, vaan naimaan, naimaan! Nyt olemme puvussa parhaassa, pestyinä ja
harjattuina; koko ulkomuotomme on kristityn ihmisen kaltainen: siisti ja
niinkuin uudesta syntynyt.--Minä tulen kovin levottomaksi.--Mutta Venlan
luoksi! Nyt on otollinen aika.

KERO. Ja olkoon se myös autuuden päivä.

JUHANI. Kenen autuuden päivä, kenen? Ahaa! kuinka luulet, poika?

EERO. Vaikka meidän kaikkein.

JUHANI. Toisin sanottu, että hän tulis meidän kaikkein vaimoksi.

EERO. Olkoon menneeksi.

JUHANI. Äläst.

SIMEONI. Kuinka Jumalan nimessä se olisi mahdollista?

EERO. Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta. Uskotaan, toivotaan ja
rakastetaan kaikki yksimielisesti.

JUHANI. Vaiti, Eero! sillä nyt mennään naimaan ja samaa tietä kouluun,
haarapussit olalla.

AAPO. Mutta käyttääksemme tointa kunnollisesti, olkoon meistä yksi
niinkuin puheen-kannattaja tuolla mökissä.

JUHANI. Tärkeä pykälä. Mutta sinäpä juuri oletkin tähän toimeen niinkuin
valettu. Sinulla on hyvät lahjat: puhees on aina herättävä tulta ja
leimausta miehen povessa. Totisesti! oletpa syntynyt papiksi.

AAPO. Mitä tiedän minä? ja miksi haastelemme lahjoista? Täällä metsissä
ne katoovat tietämättömyyden sumuun, haihtuvat pois kuin lirisevä
puronen santaan.

JUHANI. Kova onni ei päästänyt sinua kouluun.

AAPO. Mistä olis tullut varat meidän talollemme minua kouluttaa?
Muistakaa: keikkuupa siinä yksikin pussi kodon ja koulun välillä,
ennenkuin saadaan poika puusäkkiin.--Mutta asiaan taasen, naima-asiaan.
Olkoon niinkuin tahdotte. Minä astun esiin yhteiseksi puheenjohtajaksi
ja koen haastella kuin viisas mies.

JUHANI. Käykäämme juoneen.--Herrajesta! Mutta eihän auta, vaan käykäämme
juoneen täyttä päätä. Pussimme jätämme ulkopuolelle muorin mökkiä, ja
Lauri, jolla ei ole tässä lähteessä yhtään nautaa, vartioitkoon niitä
sioilta. Mennään nyt! ja astukaamme morsiushuoneesen aapiskirja
kourassa; se antaa meille vähän niinkuin juhlallisuutta.

EERO. Liioinkin jos kukkolehden näkyviin käännämme.

JUHANI. Joko taas? Mutta kukostapa muistan sen kamoittavan unen, joka
raivosi minua menneenä yönä.

SIMEONI. Kerro se; ehkä on se meille terveellinen varoitus.

JUHANI. Uneksuinpa, että oli tuolla uunin päällä kananpesä ja siinä
seitsemän munaa.

SIMEONI. Jukolan seitsemän poikaa!

JUHANI. Mutta yksi munista oli hassun pikkuinen.

SIMEONI. Eero!

JUHANI. Kukko kuoli!

SIMEONI. Isämme!

JUHANI. Kana kuoli!

SIMEONI. Äitimme!

JUHANI. Sittenpä kohta kaiken maailman hiiret, rotat ja kärpät pesän
kimppuun.--Mitäpä nämät elävät tarkoittaa?

SIMEONI. Syntisiä himojamme ja maailman hekumaa.

JUHANI. Kaiketi niin.--Tulivat kärpät, rotat ja hiiret ja kierittelivät
ja vierittelivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian
särkyivät, ja siitä pikkuisesta munasta leimahti kovin karvas haisu.

SIMEONI. Huomaa tämä, Eero.

JUHANI. Munat rikottiin ja hirmuinen ääni, kuin monen kosken pauhu, nyt
huusi mun korvaani uunin päältä: »kaikki on rikottu, ja se rikkomus oli
suuri!» Niin huudettiin, mutta rupesimmepa viimein kuitenkin kokoilemaan
ja keittelemään tuota seka-melskaa, ja saimme siitä lopulta sitä niin
kutsuttua munakokkoa eli munakokkelia; ja me söimme sitä vallan
mieluisasti ja annoimme myöskin naapureillemme.

EERO. Hyvää unta.

JUHANI. Katkeraa, katkeraa: sinä haisit siinä kuin helvetti. Kovin
katkeraa unta näin minä sinusta, poika.

EERO. Mutta minä näin sinusta oikein makeata unta; näinpä että
aapiskirjan kukko muni sinulle ahkeruutesi ja viisautesi palkinnoksi
aika läjän karamellia ja sokerin paloja. Sinä iloitsit kovin,
maiskuttelit makeisias; annoitpa vielä minullekin.

JUHANI. Vai annoin sinullekin. Olihan se hyvinkin tehty.

EERO. »Koskas anti pahaa tekee?»

JUHANI. Ei koskaan; liioinkin jos antaisin sinulle vähän kepistä.

EERO. Miksi vaan vähän?

JUHANI. Kitas kiinni, mullikka!

TUOMAS. Tehkäät se molemmat ja lähtekäämme matkaan.

AAPO. Ottakoon kukin pussinsa ja aapisensa.

Niin läksivät he kosimaan naapurin tytärtä. Perätysten, äänettöminä he
astelivat yli perunakuoppatöyrään, astelivat kivistä mäkeä ylös ja
seisoivat lopulta ulkopuolella Männistön muorin mökkiä.

JUHANI. Tässä ollaan, tähän jätämme pussit; ja sinä, Lauri, istu
uskollisena vartijana, kunnes palaamme morsiushuoneesta takaisin.

LAURI. Viivyttekö siellä kauankin?

JUHANI. Aina kuinka asiamme luonnistuminen vaatii.--Onko kellään
sormusta?

EERO. Sitä et tarvitse.

JUHANI. Onko kellään sormusta taskussa?

TIMO. Ei minulla eikä, tietääkseni, muillakaan. Siinäpä se on:
nuorenmiehen pitäisi aina käydä kiiltävä sormus plakkarissa.

JUHANI. No peijakas! Tässäpä seistään nyt. Ja eilen oli meillä
reppuryssä Iisakki, jolta olisin tainnut ostaa sekä sormuksen että
kaulaliinan, mutta minä sika en tuota hoksannut.

AAPO. Ne välikappaleet taidamme ostaa itsellemme jälestäpäin. Ja parasta
onkin saadaksemme ensin varma tieto, tuleeko meistä kenkään ja ken
meistä tulee tekemään tämän iloisen ostoksen.

JUHANI. Ken aukaisi ovea? Venlako?

TIMO. Ämmähän se oli, se kämä-leuka.

JUHANI. Venlan rukki pörrää siellä kuin iloinen sontiainen kesä-iltana,
ennustaen poutaa. Mennään nyt! Missä on aapiseni?

AAPO. Kourassasi, veljeni. Olethan, Jumalan luoma, niinkuin vähän
pyörässä päästäs.

JUHANI. Ei juuri hätää, veljeni. Mutta enhän ole vaan no'essa
kasvoiltani?

EERO. Et suinkaan, vaan oletpa puhdas ja lämmin kuin vasta munittu muna.

JUHANI. Mennään nyt!

EERO. Vartokaa! Minä olen nuorin ja mahdan aukaista teille oven ja tulla
itse viimeisenä. Astukaa sisään.

Astuivat he muorin matalaan mökkiin, Juhani edellä, silmät pöllöllään ja
tukka pystyssä kuin piikkisian harjakset, ja toiset seurasivat häntä
uskollisesti, vakaasti kantapäissä. Niin astuivat he sisään, ja Eero
kimmautti oven heidän jälkeensä kiinni, mutta itse jäi hän ulkopuolelle,
istui alas kedolle, huulilla sukkela myhäilys.

Mutta eukko, jonka huoneessa viisi veljestä nyt seisoo kosiomiehinä, on
riepas ja vireä eukko; hän käyttelee elinkeinoksensa kananhoitoa ja
marjannoukkimista. Suvin ja syksyin keikkuu hän ahkerasti kantoisilla
ahoilla, mansikka- ja puolain-töyräillä, keikkuu ja hikoilee tyttärensä
Venlan kanssa. Kauniiksi kutsuttiin neitoa. Hänen hiuksensa olivat
ruosteenkarvaiset, katsanto viekas ja terävä, suu myös sulava, ehkä
melkein liian leveä. Varreltansa oli hän lyhyt, mutta harteva ja
palleroinen, ja vahvaksi sanottiin häntä myös. Tämän kaltainen oli
veljesten lempilintu männistön suojassa.

Mutta mökin ovi kirahti, ja Juhani astui kiivaudella ulos, vihaisesti
lausuen toisille, jotka vielä viipyivät sisällä: »tulkaa pois, pojat!»
Ulos kävivät he viimein kaikki närkästyksen muodolla ja läksivät
käyskelemään kohden kirkonkylää. Mutta koska he olivat ehtineet
huoneesta noin viisikymmentä askelta, noukkasi Juhani maasta
nyrkin-kokoisen kiven ja, puhisten vihasta, nakkasi hän sen vasten
huoneen ovea; jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven,
kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille.
Aapiskirja kourassa ja haarapussi olalla veljet astelivat perätysten
pitkin kirkkotietä, sanaakaan vaihettamatta keskenänsä. Vihan vinhalla
vauhdilla he vaelsivat: santa kihisi ja pussit keikkui; eivätkä he
huomanneet, kuinka joutui tie. Äänettöminä kulkivat he kauan, kunnes
Eero viimein avasi suunsa ja lausui:

EERO. Kuinka luonnistui asia?

JUHANI. Jaa-ah! kuinkahan tuo luonnistui? Tulitkos sisään kanssamme,
sinä harakka, sinä variksen poikanen? Mutta etpä uskaltanut, et
totisesti uskaltanutkaan. Mitä tuommoisesta variksen poikasesta? Hänen
peittäisi Venla huppuun. Mutta kas, kas, kuinka paljon olenkin sinusta
uneksinut. Näinhän, niinkuin nyt muistan, menneenä yönä sinusta vielä
toisenkin unen. Merkillistä! Tuollahan istuit männistössä Venlan
vieressä rakkaassa kiemailuksessa, koska minä teitä lähenin noin
hiipistellen hiljaa. Mutta kas, kun huomasitte minun, noin mitäspä teki
silloin Venla? Kätki peijakas sinun hameensa liepeisin. »Mitä olet
hameeses käärinyt», kysyin minä. »Ainoastaan pienen variksen poikasen»,
vastasi tyttö heilakka. Hi, hi, hi! Ja eipä ollutkaan tämä unta, ei
koira vieköön ollutkaan! vaan itsestänsä, omasta päästänsä tämän sepitti
Juhani poika. Jaa-ah! hän ei ole juuri niin tyhmä kuin luullaan.

EERO. Merkillistä kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen toisestamme.
Minä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään seisoitte
sinä ja Venla, armiaasti halaillen ja katsellen totisina ylös pilviin.
Sieltähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä, niinkuin
rakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli, kuultelivat
metsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä äänettömyydessä
varroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös lopulta eräs vanha
varis, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja ehdittyänsä ihan
kohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän päällenne, mutta
käänsi taasen pian silmänsä toisialle, levitti koipensa ja laski jotakin
valkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa,
pläiskähti vasten pläsiä vallan.--Tämä älköön suinkaan pahentako
mieltäs; sillä uneksinpa niin, enkä mitään ole sepittänyt omasta
päästäni.

JUHANI. Minä sinun riivatun...

Silloin karkasi hän julmistuneena kohden Eeroa, joka nopeasti pakeni
vihaisen veljensä edestä. Loiskaten poikkesi hän tieltä, vilkaisi
jäniksenä pitkin ahoa, mutta Juhani pötki villittynä karhuna hänen
jälessänsä. Keikahtelivat pussit, tömisi heidän allansa kuiva tanner; ja
kuului toisten veljesten huuto, manaten riitamiehiä malttiin ja sopuun.
Mutta tielle takaisin kiirehti taasen Eero, ja riensivät toiset häntä
pelastamaan hirmuisen Juhanin kynsistä, joka juoksi jo nuorimman
veljensä kantapäissä.

TUOMAS. Seisahdappas koreasti, Juhani.

JUHANI. Minä hänen nykistän!

TUOMAS. Koreasti, poikaseni.

JUHANI. Istu ja pala!

AAPO. Hän palkitsi vaan kunnian kunnialla.

JUHANI. Kirottu olkoon hänen kielensä, kirottu olkoon tämä päivä!
Saimmehan, Jumalan nimessä! rukkaset Venlalta. Vankosarviset kyöpelit ja
korkeuden sotajoukko suuri! Eihän näe nyt silmäni syltääkään eteensä,
niin on musta maa ja taivas, musta sydämmeni tähden. Istu ja pala!

SIMEONI. Älä kiroo, mies.

JUHANI. Kiroon että maailma pyörii, hajoo kuin vanha pakkoreki
mastohirren alle!

SIMEONI. Mitäs tahdomme tehdä?

JUHANI. Tehdä? Ellei tämä aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan oma
kirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja! Mutta kas tässä:
ruokapussini mätkin mäskiksi mäkeen! Tahdotteko nähdä?

SIMEONI. Älä Herran tähden Herran lahjaa. Muisteleppas »Paimion piikaa».

JUHANI. Sydämmeni vaivassa!

SIMEONI. »Kärsimys vaivass', manna taivaass'».

JUHANI. Minä annan palttua taivaan mannalle, koska en saanut Männistön
muorin Venlaa. Voi veikkoset ja sukuni suuri! Jos tietäisitte, niin
tulisittepa ymmärtämään, että aatokseni jo lähes kymmenen vuotta on
pyöriskellyt tässä luntussa oikein hassusti. Mutta menihän toivoni nyt,
meni kuin tuhka tuuleen.

TIMO. Rukkaset saimme aamuhetkenä.

JUHANI. Joka mies!

TIMO. Ei armahdettu ketäkään, ei pienintäkään meistä. Kaikki saimme
vaan.

JUHANI. Kaikki, kaikki! Mutta parempi kuitenkin niin, kuin että joku
teistä toisista olis saanut hänen siipaksensa. Panisinpa, peeveli vie!
nyt selkään poikaa, jolle se temppu olis tapahtunut, sen minä tekisin.

TUOMAS. Me olimme kovin mahdottomia. Sen näytti likan pilkallinen
irvistys koska Aapo oli maininnut yhteisen asiamme.

JUHANI. Selkään hän tarvitsis, koko lunttu. Tehdä pilkkaa meistä! Varro,
naasikka.--Parastansa koetti Aapo, sitä ei taida kieltää, mutta eihän
olisi tässä auttanut itse keruupin kieli.

TIMO. Mutta jos olisimme astuneet likan eteen mustassa verka-takissa ja
olisi kello pullistanut liivimme taskua kuin pulski huhta-nauris, avain
vielä kilkahdellut ketjuissa ja hopeahelainen piippu ryöhännyt
hampaissamme, niin olisipa, koira vie! tullut asiastamme sekä munia että
poikasia.

JUHANI. Naisella ja harakalla on molemmilla yhtä kiivas halu
kiiltoaineisin.--Mutta Aapo on vaiti kuin jäätynyt järvi.

AAPO. Äänellämme ei ole kaikua myrskyssä. Tai rupesko jo mielesi hurjat
tuulen-kierrokset asettumaan povessasi?

JUHANI. Sydämmeni hurmeinen lammikko lainehtii vielä, lainehtii kauan.
Mutta sano kuitenkin sana.

AAPO. Kaksikin. Siis kuule nyt. Ota sydämmesi kouraan ja kuiskaa sen
korvaan järjen kielellä näin: Venla ei sinusta huolinut, koska ei hän
sinua rakasta, ja ettei hän sitä tee, se älköön sinua närkästyttäkö;
sillä rakkauden liekin virittää taivas, vaan ei ihmisen tuumat.
Kerjuutyttö rakastuu kuninkaasen, ruhtinatar rakastuu nokipoikaan aivan
vimmatusti. Niin lentelee täällä ristiin rastiin rakkauden henki, ja
sinä et tiedä kusta hän tulee.

TIMO. Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa,
mutta etpä tiedä kusta hän tulee ja kuhunka hän menee. Niin kuulin usein
entisen ruotumummon lauseilevan. Mutta Jumalan rakkauttapa hän silloin
tarkoittikin, luulen minä.

AAPO. Sano vielä, Juhani, sydämellesi näin: ole potkittelematta! Venla
teki oikein antaessaan sinulle kiellon; sillä avioliittohon ruveta ilman
rakkauden ponnistusta, ei tahdo käydä päisin, vaan se mutkistelee ja
tekee monasti ikuisen kiusan töitä, niinkuin, sen pahempi, nyt usein
nähdään ja kuullaan. Niin, veljet, Venla ottakoon sen, joka on hänelle
määrätty, me teemme samoin.

TIMO. Sen tytön, joka on tehty minun kylkiluustani, saan minä viimein,
vaikka peijakas kiljuisi. Tiedänpä vielä yhden asian: miehen sydän istuu
vasemmalla, mutta naisen oikealla puolella rinnassa.

JUHANI. Mutta minun sydämeni ei istu, vaan loiskii ja riehuu kuin
pakana.--Oi sinä hälläkkä, sinä mustalaislunttu! miksi hylkäsit minun
talonpojan, oikein savitalon pojan, vanhimman pojan?

AAPO. Siinä ei mitään ihmeteltävää. Talomme on huutavassa hukassa, ja
tuo neitonen toivoo, vaikka luullakseni turhaan, pääsevänsä emännäksi
paljoa parempaan taloon. Olenpa kuullut, että hyväilee häntä tuo hyväkäs
Sorvarin Juhani.

JUHANI. Sinä piikkileuka Jussi! olisit nyt kintaissani, pyhkeilisinpä
sinua vähän. Narrata likkaa ikuiseen häpeään!

AAPO. Niin, niin, maailma on yht'aikaa hullu ja petollinen. Venlalta ei
puutu muotoa eikä Jussilta juonia. Sorvari on julkinen talo, se
houkuttelee, mutta Jukola, tämä vaivaisten pesä, on perin surkeassa
tilassa, ja me itse, talon seitsemän perillistä, vieläkin surkeammassa
tilassa, niin ainakin maailman edessä. Ihmiset, muistellen nuoruutemme
laiskaa ja usein hurjapäistäkin elämäämme, eivät taida meistä vartoa
enää juuri mitään kunnollista. Ja tiedänpä, että tuskin
kymmenen-vuotinen siivo ja kaikin tavoin kunniallinen käytös voisi
saattaa meitä kansalaistemme silmissä täyteen ihmisarvoon taas. Niin
tukala on pääseminen pahan nimen liasta, koska se kerran on tarttunut
mieheen. Mutta parempihan viimeinkin nousta, kuin ijankaikkiseksi uupua
viheliäisyytemme ropakkoon. Sentähden, parannusta, parannusta
harrastelkaamme kaikin voimin!

JUHANI. Parannuksen tiellähän nyt ollaan. Mut tämä onneton naimaretki
antoi sydämelleni iskun, josta se potee hirveästi päiviä ja viikkoja;
antoi haavan.

AAPO. Haavan, haavan, totisesti; mutta aika, tiedän minä, saattaa sen
haavan unohduksen rupeen ja nahkaan.--Mikä meno tuolla tiellä.

TIMO. Toukolan poikia iloinen joukko.

AAPO. Viettävätpä joutomaanantaita vallattomassa hummauksessa,
suuri-kelmit.

TIMO. Ja tahtovat vahvasti meitäkin seuraansa.

JUHANI. Kiusaus lähestyy.

TIMO. Heidän on niin lysti.

JUHANI. Mutta meidän? Mikä seisoo edessä meillä? Tuhannen sarvipäätä!
vartoohan meitä vaivaisia tulinen tukkajuhla.

EERO. Mikä eroitus: jänkkäillä aapistoa lukkarin ovinurkassa, tai
hurraten ja laulellen viettää iloista joutomaanantaita iloisten
kumppanien kanssa.

JUHANI. Eroitus on hirmuisen suuri, suuri kuin syvyyden kaivon ja
taivaan välillä. Veljet, mihin astumme?

EERO. Astukaamme taivaasen vaan.

AAPO. Kaivoon, kaivoon! yltäkyllin horimaan elämän vettä. Opin, taidon
ja viisauden aarnioihin tahdomme syventyä.

TUOMAS. Lukkarille, lukkarille!

JUHANI. No tallustellaan!

EERO. Kuulkaas Kissalan Aapelin klaneettia.

JUHANI. Ihanata!

TIMO. Soi kuin pää-enkelin pasuuna.

JUHANI. Koska taivaan sotajoukko ekseeraa ja marssii että poro priiskuu.
Ihanata!

TIMO. He tahtovat meitä vahvasti kanssansa.

JUHANI. Hyvin tietty. Kiusaus lähestyy meitä, lähestyy totisesti.

Veljesten näin haastellessa, läheni heitä joukko Toukolan poikia, mutta
eipä juuri niin kohteliaasti ja hyväntahtoisesti kuin Jukolaiset
vartoivat. Olivatpa jotenkin päissään, ja miellytti heitä nyt hieman
ilvehtiä veljesten kanssa ja lauloivat heidän edessään nykyään
sepitetyn laulun, jonka olivat nimittäneet: »Seitsemän miehen voima».
Niinpä he, Kissalan Aapelin puhaltaissa, likenivät koulumiehiä, laulain
seuraavalla tavalla:

    Kiljukoon nyt kaikkein kaula,
    Koska mielin virren laulaa
    Voimasta seitsemän miehen.

    Tähtiä kuin otavassa,
    Poikia on Jukolassa,
    Laiskanpulskeja jallii.

    Juho pauhaa, pirtti roikkaa;
    Hän on talon aika poika,
    Ankara »Poika-Jussi».

    Tuomas seisoo niinkuin tammi,
    Koska saarnaa Aaprahammi,
    Jukolan Salomon suuri.

    Simeoni, liuhuparta,
    Valittaa se »ihmisparka,
    Syntinen, saatana, kurja».

    Simeoni herneet keittää,
    Timo sekaan rasvat heittää,
    Patahan kuohuvaan sylkee.

    Lauri-poika metsäss' häärii,
    Katselevi puita väärii,
    Mäyränä nummia tonkii.

    Viimein tulee hännän huippu,
    Pikku-Eero, liukas luikku,
    Jukolan tiuskea rakki.

    Siinä onpi velisarja,
    Jalo niinkuin sonnikarja,
    Voimalla seitsemän miehen.

Äänettöminä, vaikka purren hammasta, kuultelivat veljet tätä laulua.
Mutta kun kiusaajien pilkka ei päättynyt vielä siihen, vaan sateli
ivasanoja lakkaamatta, varsinkin aapiskukosta ja sen munimisesta, niin
rupesi veljesten sappi paisumaan ja heidän silmänsä kävivät teräviksi,
supistuivat pieniksi kuin tihkurin silmät, koska hän kannon alta
mustassa korvessa katsahtaa ulos päivän valkeuteen. Mutta nyt tapahtui
että Toukolaisista eräs luikkari, mennessään Juhanin ohitse, tempasi
äkisti aapiskirjan hänen kädestänsä ja läksi juoksemaan kaikin voimin,
mutta julmistuneena kaappasi Juhani hänen perässään. Silloin karkasivat
myös toiset veljet tulisella vauhdilla pilkkaajiensa päälle, ja tappelu
oli yleinen. Ensiksi moiskahtelivat korvapuustit, moiskahtelivat
kahdenpuolen, mutta siitä iskivät he toinen toisensa kurkkuihin ja
rupesivat--sokeasti, äheltäen--repimään, riistomaan ja huhtoen
käyttelemään nyrkkiänsä. Tuimasti iskivät vastaan Toukolaiset, mutta
tuimemmin vielä läimäyttelivät Jukolan miehet; ja raskaasti kuin
rautanuijat putosivat veljesten rusikat heidän vihamiestensä päitä
vasten. Kiiriskeltiin tomussa ja pölyssä, joka kuivalta tieltä nousi
palloellen ilmaan, ja santa ja somero kahisi heidän ympärillänsä
lehdistössä. Näin kesti hetken rähisevä ottelu, ja veljet, melkein jo
voittajina, huusivat korkealla äänellä: »rukoiletteko, sen vietävät,
armoa?»; ja kaiku pilvistä vastasi: »armoa!» Mutta kauan pinnistelivät
Toukolaiset vastaan, kunnes he viimein voimattomina vaipuivat maahan.
Siinä he makasivat revityillä takinliepeillä ja turpuneilla kasvoilla,
niellen ahneesti raikasta ilmaa kuumaan, huokuvaan sisustaansa. Voiton
miehinä seisoivat veljet, mutta näytti heidän muotonsakin että oli
heille tarpeeksi taistelossa ja mieluisa heillekin nyt hetken levähdys.
Varsinkin oli Eeron kanssa melskeessä pahoin menetelty; sillä
vartalonsa lyhyys saattoi riitakumppanillensa suuren edun. Useinpa hän
tappeluksen kestäessä pyöriskeli pienenä mäyräkoirana toisten urosten
jaloissa, ja ainoastaan kerkeä apu toisilta veljiltänsä esti hänen perin
runtoutumasta. Pöyrytetyllä tukalla istui hän nyt ojan äyräällä ja
kokoili uusia voimia, puuskuttaen kovin.

Mutta toisten juuri lakatessa tappelemasta, lähestyi Juhani miehensä
kanssa, kiskoen häntä kauluksesta ja välimmiten kiristäen häntä
kurkusta. Peloittava, hirmuinen oli nyt muoto Jukolan vanhimman veljen.
Viha tuiskahteli tulena hänen ainakin jotenkin pienistä silmistänsä,
jotka, nyt kiukusta veripunaisina, pyörähtelivät vimmatusti hänen
päässänsä; karvas hiki virtasi alas hänen poskiltansa, ja niinkuin
sotaorhi hän puhalteli ja huohotteli.

JUHANI. Ha'e aapiseni, ha'e a-p-c-kirjani, paikalla! Katsos, likistänpä
sinut muutoin niin että rapas lentää. Ha'e Herran tähden se punakansinen
aapiseni, sinä junkkari. Katsos näin minä sinulle annan, katsos näin!

TOUKOLAINEN. Älä lyö!

JUHANI. A-p-c-kirja!

TOUKOLAINEN. Tuonnehan sen viskasin pensaasen.

JUHANI. Anna se kouraani oikein korealla kädellä, lilli-hankulla, sinä
junkkari. Luuletko tässä näin vaan tanssielevasi, junkkari? Etkö sinä
riivattu anna sitä punakansista aapelusta kouraani?

TOUKOLAINEN. Muserrathan kurkkuni, kurkkuni!

JUHANI. A-p-c-kirja! Herra varjelkoon meitä! A-p-c-kirja!

TOUKOLAINEN. Tässä, sinä hirveä mies.

JUHANI. Annappa sille pieni suukkonen. Niin, suutele sitä koreasti.

TOUKOLAINEN. Mitä? Suudella?

JUHANI. Oikein nätisti. Ja tee se Herran tähden, mun veljeni, jos
selkäsi syhyy ja henkesi on sinulle rakas. Tee se, tee se, muutoin
huutaa jo tällä hetkellä sun veresi kostoa mun päälleni, kuin ennen
hurskaan Aapelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltani
musta kuin saunan tonttu. Sentähden suutele aapistani. Minä rukoilen
sinua meidän molempain puolesta!--Kas niin.

TOUKOLAINEN. Oletko tyytyväinen?

JUHANI. Vallan tyytyväinen. Mene nyt ja kiitä Luojaasi, että pääsit
tällä. Ja jos tuossa välimaassa, hartioittesi ja tuon päänuijas välillä,
olet havaitseva joitakin jälkiä, ikäänkuin kruuvipenkin hampaista, ja
varsinkin jos huomenna tunnet siellä vielä niinkuin siantaudin tapaista
kankeutta, niin äläppäs juuri kovin tuota ihmettele. Niin, mene nyt.
Mutta yksi sana vielä, yksi sana, veikkoseni. Kenen sepittämä on veisu,
jota meidän äsken täytyi kuullella korvat pystyssä?

TOUKOLAINEN. Sitä en tiedä.

JUHANI. Sano kidastasi!

TOUKOLAINEN. Minä en tiedä.

JUHANI. No, no, kyllähän siitä aina tiedon saan. Mutta vie minulta
terveisiä Kissalan Aapelille ja sano hänelle, että koska hänen kohtaan,
niin soipa hänen kurkkunsa vielä kileämmin kuin äsken hänen
klaneettinsa. Mene nyt; sillä minun läsnäoloni ei ole sinulle juuri
terveellistä.--Ole mököttelemättä kostosta. Varo etten saa sitä pistosta
päähäni että kaapaisen perässäsi, antamaan sinulle hieman kaupan päälle.

TUOMAS. Olkoon hän jo rauhassa, kurja mies.

JUHANI. Hän on saanut köniinsä, minä takaan sen.--Mutta jättäkäämme tämä
hirveästi kynnetty, tuhanteen ristiin viilletty maantiensarka. Tässä ei
ole nyt hyvä viipyä: sillä tappelu maantiellä on, lain kannalta katsoen,
kovin vaikea asia ja taitaa saattaa miehensä koviin kiipaleisin.

AAPO. Rientäkäämme!--Mutta sepä vasta leivotus; ja olisinpa tullut siinä
höyhennetyksi ilman Simeonia; hän levitti vähän kasaa päältäni.

SIMEONI. Miksi koskimme heihin? Mutta ihminen on heikko, eikä voi
hillitä vihansa ja synnin voimaa. Ah! katsellessani kuinka Tuomaan
nyrkki kumoili miehiä, aattelinpa: nyt ei ole miesmurha kaukana.

TUOMAS. Löinpä kenties liian varomatta, mutta onhan jo vähemmästäkin
lyöty.--Astukaamme huikeammin; päivä joutuu.

Kiivaasti he astelivat, mutta närkästys ja harmi ei tahtonut haihtua
heidän kasvoiltansa, vaan kipeästi pisteli heidän sydäntänsä, koska he
muistelivat Toukolan poikain herjaus-veisua. Äänetönnä asteli Juhani
edellä, asteli kiukun tuimuudella, syljeskellen ja välimmiten ravistaen
päätänsä. Viimein kuitenkin, kääntyen toisten puoleen, avasi hän suunsa.

JUHANI. Kenen riivatun sepittämä on tämä laulu?

EERO. Kissalan Aapelin.

AAPO. Sitä kohden uumoon minäkin; sillä hän on kiukkuinen pilkkakirves.
Tekipä hän kylläkin häijynaikaisen pilkkarunon tuosta kappalaisukostamme,
joka--Jumala paratkoon!--sattui hieman tahrimaan nenänsä lukukinkerillä.

TIMO. Mutta olisi minulla kortteli viinaa ja pari sanaa kuiskata Nikulan
Ananian korvaan, niin kuulisimmepa piankin vaikka syllän pituisen
veisun, jossa kyllä näytettäisiin mikä mies hän on tämä Aapeli. Suuri
lurjus ja hunsvotti hän on; kävelee pitkin kyliä klaneetti kädessä,
tekee pii'oille lapsia ja elää vanhan äitinsä niskoilla. Uuspeili koko
mies.

JUHANI. Olisi lorulaulu, jonka he kutsuivat seitsemän miehen voimaksi,
kotoisin hänen pääkallostansa, niin katso, koska ensiksi hänen kohtaan,
vaikka kirkon-mäellä, niin pää-nahkansa nyljen tuppeen niskasta aina
silmäkarvoihin asti, se olkoon sanottu.--Mutta emmekö taitaisi iskeä
mieheen lain voimalla.

AAPO. Laki ei tuomitse ketään ilman ankaria todistusmiehiä.

JUHANI. Astukoon hän sitten puhdistus-valalle; ja luulenpa hänen ensin
vähän arvelevan, ennen kuin viskaa sielunsa pimeyden alhoon. Mutta jos
hän sen surkean tempun tekis, niin--hyvää yötä sitten, naapurini, makaa
rauhassa minun puolestani.

AAPO. Mutta luulenpa, ettei laki tämänkaltaisessa seikassa päästäkkään
valan-tekoon kannustettua miestä.

JUHANI. Hän saakoon sitten omasta nyrkistäni, ja onpa hänelle siitä,
luulen minä, sama terveellinen karvastus kuin lain ja oikeudenkin
suolasta.

SIMEONI. Mutta heittäkäämme jo tällä erällä sikseen sekä laulu että tuo
pedollinen tuiskaus tiellä.--Tuossa on se tervaskanto, jonka juurella
kerran karjassa käydessäni nukuin ihmeelliseen unennäköön, vaikka
naukuilikin vatsassani nälkä. Olinhan olevanani taivaassa, istuin
pehmeällä, helluvalla sohvallani ja edessäni höyrysi harjallinen
ruokapöytä. Maittavia, kovin maittavia olivatkin ne ruuat ja niin
rasvaisia. Minä söin ja join, ja pienet keruupi-pojat passasivat minua
kuin mahtavata persoonaa. Kaikki oli verrattoman kaunista ja
juhlallista: siinä lähellä, kultaisessa salissa, kaikui enkelien kuori,
ja minä kuulin veisattavan sen uuden ja suuren virren. Niin uneksuin, ja
silloinpa sain tämän kipinän rintaani, joka älköön siitä enää koskaan
sammuko!

JUHANI. Se isolukija paimen-ukko, se puna-silmä, liuhaparta Tervakosken
Tuomas, silloinen kumppanisi karjassa, saattoi sinun vähän
kaistapäiseksi; ja siinäpä se kipinä.

SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään!

TUOMAS. Mutta tuossahan on kuusi, josta isämme kaatoi kerran aika
ilveksen; ja olikin se hänen viimeinen ilveksensä.

TIMO. Niinpä, sen kerran perästä ei hän enää taaputtanut kotiansa
takaisin, vaan kylmänä kiskottiin metsästä.

JUHANI. Potra ja huikea mies, mutta kova ja kiinteä kuin kallio
poikiansa kohtaan. Harvoinpa hän kuitenkin asteli Jukolan pihoilla, vaan
metsissä hän asui, ja kotona oli hiirillä elämä.

AAPO. Tosin unohti hän paljon kotonsa tuon ehkä noidutun pyyntihimonsa
tähden, mutta olipa hän kuitenkin kelpo isä, ja kunnian miehenä hän
kuoli. Levätköön hän rauhassa!

TIMO. Ja kaksinkerroin äitimme.

JUHANI. Siinä oli kunnon emäntä ja hurskas ihminen, vaikka ei hän
lukeakkaan osannut.

SIMEONI. Kuitenkin rukoili hän polvillansa illoin ja aamuin.

JUHANI. Sen hän teki. Verraton äiti ja emäntä! Muistelenpa aina, koska
asteli hän sahrojen sarvissa, jykevänä kuin jättiläis-eukko.

EERO. Oli hän oiva äiti, mutta miksi emme olleet tottelevia lapsia me,
miks' emme raataneet silloin pellolla kuin seitsemän karhua? Olisipa
Jukola nyt toisenmoinen. Mutta mitä ymmärsin minä silloin, pieni
paita-ressu?

JUHANI. Kitas kiinni siinä! Muistanpa vielä tuon häijyn ja tiuskean
käytöksesi äiti parkaa kohtaan. Mutta ainapa hän sinua armahteli,
niinkuin tavallisesti sekä isä että äiti nuorimpaa lastansa; mutta kas
vanhimman turkki on lakkaamatta pöllytyksessä, niinkuin tuon itsestäni
parhain tiedän. Onhan, peevelissä, minua aikanani peitottu kuin hallia
vaan, mutta toivonpa kaiken olleen hyväksi, Jumalan avulla.

SIMEONI. Totisesti tekee kuritus hyvää, varsinkin, jos siunaat ruoskan
ja kuritat Herran nimessä.

EERO. Varsinkin jos vielä lämmität ruoskan.

SIMEONI. Minä en kuule sinun viheliäisiä kompasanojas, sinä umpisokea,
sinä hempeästi kuritettu lapsi.

TIMO. »Hyvä lapsi kurittaa itse itsensä», mutta tämän tempun tahtoisin
nähdä.

SIMEONI. Tässä on Sonnimäen tien-risti, tännepä asti aina kirkkotarhasta
vainosi kuolleen haamu tuota ilkivaltaista Kiikalan lasimiestä, joka
kulkeissansa yöllä ohi kirkon, laski, jumalaton, huikean kirouksen
suustansa. Tämä olkoon teille varoitukseksi karttamaan kirous-syntiä.

JUHANI. Mutta Sonnimäen harjulla seisomme, kirkko näkyy ja tuolla
loistaa lukkarin punainen puustelli kuin liekehtivä perkelten pesä! Hih!
tuossahan koko helvetin herraus, tuossa se peloittava viisaus ja
hirmuinen kunnia. Nyt kaikki jäseneni puutuvat ja jalkani iskevät
armottomasti vastakynttä. Ah! mitä teen tällä pyövelin hetkellä, mitä
teen, minä teidän kurja vanhin veljenne?

EERO. Koska olet vanhin veljemme, astele edellämme hyvillä esimerkeillä
ja käänny takaisin helvetin tieltä. Minä olen valmis käymään seuraasi.

TUOMAS. Vaiti, Eero! Nyt ei askeltakaan takaisin.

JUHANI. Oi sarvipäät! Lukkarin ovi on mielestäni surman kita.

AAPO. Juuri siinä on ihmis-arvomme ja kunniamme alku.

JUHANI. Kuuma kunnia, kuuma kunnia! Voi meitä! Tuollahan näen koko
lukkarin komeuden, pappilan peloittavan prameuden, ja luontoni iskee
vastaan--Jumala auta meitä!--iskee vastaan. Mitä sanot, Timo?

TIMO. Vahvastihan se iskee.

AAPO. Sen uskon, mutta täällä ei tanssita aina ruusuilla ja kukkasilla.

JUHANI. Ruusuilla ja kukkasilla? Olemmeko tanssineet ruusuilla ja
kukkasilla?

AAPO. Saammepa niellä täällä montakin karvasta marjaa, veikkoseni.

JUHANI. Karvasta marjaa? Emmekö jo tarpeiksi ole nielleet karvaita
marjoja? Voi Aapo parka! monessa liemessä olemme jo keitetyt, monessa
tuulessa on tukkamme tuiskinut. Ja minkätähden? Missä on voittomme? Tämä
maailma on aika tunkiokasa, vaan ei muuta. Hiiteen lukkarit ja papit,
lukukinkerit ja kirjat ja nimismiehet paperi-pakkoinensa! Mailman
kiusanhenkiä kaikki! Mainitsin kirjat, mutta silloin en juuri
tarkoittanut pipliaa, virsikirjaa, katkismusta ja aapista enkä myöskään
»huutavan ääntä korvessa»--se hirvittävä kirja--niitä en juuri nyt
tarkoittanut. Mutta miksi synnyin tänne?

SIMEONI. Älä sadattele päiviäsi, armon-aikasi päiviä.

JUHANI. Miksi synnyin tänne, miksi synnyin?

TIMO. Tännepä synnyin kurjaksi matkamieheksi. Miksi en avannut ennen
silmääni halkihuulisena jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa?

JUHANI. Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä
virskuttelee? Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa
sammaleisessa tuvassa.

TIMO. Eikä tarvitse hänen lukea.

JUHANI. Ei tarvitse hänen lukea!

AAPO. Jokaiselle on osansa annettu, ja ainapa »miekka miestä mukaan». Ja
täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi. Eteenpäin nyt vaan,
mun veljeni!

TUOMAS. Eteenpäin, lukkarille, vaikka yli meren kuohuvan kurkun!

JUHANI. Mitä mietit, Eero-poika?

EERO. Mietin mennä lukkarille kouluun.

JUHANI. Hm! Mennään sitten, astutaan sitten. Ah Herran poika! Mutta
laula, Timo-veljeni, laula!

TIMO. Laulanpa oravasta sammaleisessa kammiossaan.

JUHANI. Niin, niin!

TIMO.

     Makeasti oravainen
     Makaa sammalhuoneessansa;
     Sinnepä ei Hallin hammas
     Eikä metsämiehen ansa
     Ehtineet milloinkaan.

     Kammiostaan korkeasta
     Katselee hän mailman piirii,
     Taisteloa allans' monta;
     Havu-oksan rauhan-viiri
     Päällänsä liepoittaa.

     Mikä elo onnellinen
     Keinuvassa kehtolinnass'!
     Siellä kiikkuu oravainen
     Armaan kuusen äitinrinnass':
     Metsolan kantele soi!

     Siellä torkkuu heiluhäntä
     Akkunalla pienoisella,
     Linnut laulain taivaan alla
     Saattaa hänen iltasella
     Unien Kultalaan.



KOLMAS LUKU

Kaksi päivää on mennyt. Lukkarin väkituvassa pöydän ympärillä istuvat
veljet, jämäten aapistoa niinkuin sanelee heille milloin lukkari itse ja
milloin hänen pieni kahdeksan-vuotias tyttärensä. Niin he, aapiskirjat
avattuina kourissa, harjoittelevat lukua hartaasti, hikisillä otsilla.
Mutta ainoastaan viisi Jukolan poikaa nähdään istuvan penkillä pöydän
takana. Missä ovat Juhani ja Timo? Tuollahan häpeänurkassa lähellä ovea
he seisovat, ja heidän tukkansa, jossa äsken oli kiemarrellut lukkarin
jäntevä koura, töröttää vielä korkeassa pörrössä.

Vallan vitkaa edistyi veljesten oppi, jota ei jouduttanut heidän
opettajansa peloittava kiinteys, vaan päinvastoin kangisti aina enemmin
heidän haluansa ja mieltänsä. Juhani ja Timo tunsivat tuskin enemmin
kuin A:n; toisten taito oli kuitenkin astunut muutaman kirjaimen
kauvemmas. Mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero,
joka jo oli jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein
vikkelästi.

Ilta läheni, mutta tämän päivän kuluessa eivät olleet veljet vielä
maistaneet ruuan einettä. Sillä lukkari, joka oli pannut heidän eväänsä
takavarikkoon, koetti nälänkin piinalla kiihoittaa heidän haluansa
lukuun. Niinpä, kiukkuisen nälän likistämänä, seisoi Juhani loukossansa,
ravistellen pyöreätä päätänsä, syljeskellen ja heitellen opettajansa
puoleen mulkoilevia häränsilmiä. Mutta torkkuen seisoi hänen rinnallansa
Timo, huolimatta maailman menosta.--Vihdoin kuitenkin pysäytti lukkari
lukemisen ja lausui: »Pidättäkää nyt ja syökää, te puuhevoset,
möykyttäkää kuin märehtivät pukit tarhassa. Mutta muistakaa, tämän
atrian perästä ei pidä tuleman huulillenne yhtään suuruksen murenata
ennen kuin aapisto on päässänne, te visa-kalloiset sonnit. Tunnin annan
teille atrian-ajaksi, mutta ovesta ette käy vielä askeltakaan ulos.
Katsonpa terveelliseksi pidentää arestianne aina iltaan asti, hyvin
terveelliseksi. Mutta avatkaa nyt kitanne, sillä paikalla saatte
eväs-laukkunne kynsiinne.» Niin hän haasteli, poistui ja lähetti piian
kautta veljeksille heidän eväänsä, mutta ovi teljettiin tuikeasti.

TIMO. Missä on pussini?

LAURI. Tuossa sinun, tässä minun. Syönpä vaikka pieniä kiviä nyt.

JUHANI. Nyt ei syödä yhtään ainoata einettä!

LAURI. Mitä? Eikö syötäisi nyt?

JUHANI. Ei einettäkään!

LAURI. Sulje ennen kämmenelläsi meren kurkku.

JUHANI. Olkoot pussit koreasti rauhassa.

AAPO. Mikä on tarkoitukses?

JUHANI. Tehdä lukkarille kiusaa. Ei nyt syödä ennen kuin on nousnut
huomispäivä. Vereni kiehuu, pojat, ja Keitulan tuulimyllynä pyörii
pääni. Mutta kiusa vasten kiusaa!

AAPO. Sille kiusalle nauraisi ukkomme aivan sulavasti.

JUHANI. Anna hänen nauraa! Minä en syö.--Eero tavailee jo, kas,
kas.--Minä en syö.

TUOMAS. En minäkään tässä, mutta Sonnimäen nummella tuolla. Siellä istun
kohta kanervaisella polstarilla.

JUHANI. Oikein! Siellä, siellä kohta pyllyilemme.

EERO. Minä suostun tuumaan, pojat.

AAPO. Mitä hulluuksia taas?

JUHANI. Vankeudesta pois!

AAPO. Ymmärrys hoi!

JUHANI. Sonnimäen hongisto hoi!

EERO. Niin juuri! Ja ymmärrys vastasi: hoi.

JUHANI. Vastasi kuin poika.

AAPO. Simeoni, koeta parastas.

SIMEONI. Siivosti, veljet! Mutta sanonpa, ettei ole meistä
lukumiehiksi, ja sentähden jääkööt hyvästi siinä kohdassa kaikki puuhat.
Olkoon toki elämämme nuhteeton ja siivo; sillä me taidamme elää
kristittyinä ihmisinä ilman luvun-taitoakin, kun vaan uskomme.

AAPO. Kaadathan sinä riivattu, vaan et nosta.

JUHANI. Simeoni haastelee oikeuden ja kohtuuden kieltä. Pois tästä,
pojat; luontoni ei kestä kauemmin.

TUOMAS. Sydäntäni niristelee nähdessäni kuinka Juhania jauhetaan. Pois,
pojat!

JUHANI. Päätetty asia. Mutta älä surkuttele minua, Tuomas; sillä kosto
on kädessäni. Onhan minua kuranssattu, revitty kuin kravunsyöttiä,
totisesti! Ja onpa taskussani aika hamppu-pivo, lukkarin rohtima
hamppu-pivo. Mutta ellei se vihko kerran tukkee lukkarin kitaa, niin
tapahtuu se siitä syystä, että teen tavarastani jonkunlaisen koneen ja
kappaleen. Lukkarilla on kaula, jaa, hänellä on kaula; mutta enpä
hiiskahdakkaan enemmin nyt.

EERO. Minä ehkä tiedän toisen ja paremman neuvon. Hius-kiemurasta, jota
säilyttelet plakkarissas, kierrämme oivan ongen-siiman lukkarille
lahjaksi hyvän opetuksen edestä. Mutta miksi yllytän syntiin, koska
tiedän ja kaikki yksimielisesti myönnämme, että kuritus tekee
sanomattoman hyvää, niinkuin veljellisesti juttelimme tiellä.

JUHANI. Eero tavailee jo. Kas kilttiä poikaa vaan.

EERO. Häpeä kyllä näin vanhan vasta tavaamista harjoitella.

JUHANI. Vanhan? Entäs meidän toisten ikä?

SIMEONI. Hän pistelee.

JUHANI. Niin, pisteletpä taas, sinä ohdake nisupellossamme, sinä katkera
happamus Jukolan kristillisessä veli-taikinassa, sinä piikki-sika,
piikki-porsas, sinä sammakko!

SIMEONI. Hiljaa, lukkarin tähden hiljaa!

JUHANI. Korttikaalista ulos kaikki yksimielisesti! Joka nyt vastaan
pinnistää, köniinsä saa.

TUOMAS. Kaikki liriin, kaikki!

AAPO. Timo, lujamielinen veljeni, mitä sanot?

TIMO. »Ettei tule tuohesta takkia, eikä vanhasta pappia», sentähden
»pillit pussiin ja pois» ja kaikki yhdestä päästä. Taidanpa kiinnittää
asiani vielä yhdellä sanalla: »kahden puolen kirves hiotaan».

AAPO. Lauri, kuinka teet?

LAURI. Käyn tästä Sonnimäelle.

AAPO. Ah! vaikka kuolleet haudoistansa huutaisivat: te niskurit, te
hullut miehet!

JUHANI. Ei auttais sittenkään, vaan mars, poika! Tuletko? Muutoin--Herra
Kiesus!--tästä leimahtaa ja läimähtää. Tuletko?

AAPO. Minä tulen. Mutta vielä yksi sana.

TUOMAS. Ei auttaisi nyt tässä tuhannenkaan sanaa.

JUHANI. Ei vaikka jokaisella sanalla olisi tuhannen miekkaa.

EERO. Ja jokaisella miekalla tuhannen terää.

JUHANI. Tuhannen tulta-iskevää terää. Niin juuri; ei auttais sittenkään.
Maarstrannista pois, Sipirjasta pois, pois hirmuisesta aarniosta kuin
seitsemän luotia kanuunan kidasta! Tässäpä on sekä luoti että kanuuna,
ladattu kanuuna, joka kuumenee kuumenemistaan, nyt se on tulipunainen,
ja kohta paukahtaa. Voi armaat veljet ja sukulaiset ja saman äitin
kantamat! te näitte kuinka hän lierutti tämän otsavihkoni etusormensa
ympäri, kahmasi sitten kaikella kourallansa näin, kas tällä tavalla, ja
sitten ravisti hän, että hampaat helähti. Hm!

TUOMAS. Minä näin sen ja poski-lihani pullistuivat vihasta.

EERO. Minä kuulin kuinka Juhanin hampaat helähti, näin kuinka Tuomaan
poski-lihat pullistuivat, ja minä kauhistuin, mutta kiitinpä sentähden
Jumalaa teidän puolestanne, muistaissani kuinka hyvää kuri kuitenkin
tekee.

JUHANI. Älä, rakas veljeni, saata tuli-lunttua kanuunan vänkypannuihin,
nimittäin näihin kahteen korvaani, sitä älä tee.

TUOMAS. Miksi häntä äköittelet, Eero?

JUHANI. Eero onkin lukkarin lillipoika. No hyvähän sekin, vallan hyvä.
Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko
se rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke.

TIMO. Mitä olen minä tehnyt, koska näin riivatusti tukkaani vanutetaan?
Siitäkö syystä, että on minulla se järki, jonka Jumala minulle kerran
viisaudessansa antoi?

LAURI. Kolme tukkapöllyä olen minä saanut.

JUHANI. Kaikilla meillä on täältä makeita muistoja.--Ovi auki!

AAPO. Huomaa, että olemme telkien takana.

TIMO. Puskuri on päällä, vahva puskuri.

JUHANI. Kätkee kuin korsi; mutta toiseksi: onhan tuossa akkuna. Yksi
huhmaus pussillani, ja kuuluupa korea helinä ja kilinä.

AAPO. Onhan pääsi jo perin pyörässä.

JUHANI. Kahden päivän pyörittämisestä, kahden päivän pyörittämisestä,
veikkoni!

SIMEONI. Ei akkunaa sentähden särjetä, vaan keskustelkaamme koreasti
lukkarin kanssa.

JUHANI. Mene helvettiin keskustelemaan perkeleen kanssa!--Akkuna
säpäleiksi ja vankeudesta pois! »Ulos koko pataljoona!» huusi kapteeni
vihoissansa.

TUOMAS. Ovi hakaan, Eero!

EERO. Niin juuri; linnan isoportti kiini pataljonan marssiessa västingin
takaportista ulos.--Ha'assa on ovi.

AAPO. Minä varoitan teitä!

JUHANI. Tehty on tehty. Katsos tuossa!

AAPO. Sinä hirmuinen, julkijumalaton!

SIMEONI. Kas niin! Se on tehty! Siinähän akkuna sälähti!

JUHANI. Akkuna sälähti ja taivas välähti, kun kerran vaan keikahti
Jussin pussi! Se oli Laiska-Jaakon mälli.

SIMEONI. Meitä poloisia!

JUHANI. Tie on auki, lähdetkö liikkeille?

SIMEONI. Minä seuraan teitä, velikulta!

JUHANI. Aapo, tie on auki, lähdetkö liikkeille?

AAPO. Miksi nyrkki pystyssä, sinä hullu? Minä seuraan, seuraan! Mitähän
tässä enää muuta, koska kerran on palanen kelkassamme.

JUHANI. Istu ja pala!

TUOMAS. Kaikki pussit selkään ja akkunasta ulos! Porstua tömisee.

JUHANI. Onko se lukkari? Minä sivuun häntä.

TUOMAS. Tule!

JUHANI. Se on lukkari. Minä sivuun häntä hieman.

TUOMAS. Pois! sanon minä.

JUHANI. Älä astu tielleni nyt. Minä rakastan sinua, Tuomas veljeni.

TUOMAS. En päästä sinua tekemään hirmutöitä. Riennä nyt vaan kanssani
akkunasta ulos; tuollahan jo pelto-murulla kaapaisevat toiset. Tule!

JUHANI. Hellitä! Mitä pelkäät sinä hirmutöitä? Hänen otan vaan koreasti
polvilleni, nostan ylös takkinsa pitkät liepeet ja nassielen häntä
paljaalla kämmenelläni, ja totta on tekevä tämä kämmen. Hellitä, armas
veljeni, muutoin sydämmeni halkee kuin Korkin säkkipilli. Hellitä! sinä
näet kuinka pääni höyryy.

TUOMAS. Olemmepa ikuiset vihamiehet, ellet tottele minua nyt. Huomaa
mitä sanoin.

JUHANI. Mennään sitten. Mutta enpä suostuisi tähän, jos en sydämestäni
sinua rakastaisi.

He vaikenivat, viskasivat itsensä akkunasta mäelle ja juoksivat nopeasti
yli lukkarin perunapellon. Saralla kilkahtelivat pienet kivet,
multa-kokkareet lentelivät korkealle ilmaan, ja pian he katosivat
tiheään lepistöön toisten jäljessä. Silloin lukkari vihan hirmuisella
muodolla rynkäs sisään, heiluttaen kourassansa meren-ruokoista, jykevätä
sauvaa. Korkealla, kiljuvalla äänellä huuteli hän karkureita, mutta
turhaan. Ulos lepistöstä kirmasivat veljekset, juoksivat yli kivisen,
kallionkieluisen tienoon, siitä halki ahtaan katajiston, siitä yli
pappilan avaran, kaisla-rantaisen Neulaniemen niitun, viimein poikki
lakean, kumisevan ahon, ja seisoivat santaisella tiellä, Sonnimäen
kaltevan nummen alla. Ylös pitkin mukulakivistä rinnettä he astuivat ja
ehdittyänsä nummen harjulle, päättivät he rakentaa itsellensä leiriä
honkien juurille, kanervaiselle maalle; ja pian suitsuili heidän
tuleltansa savu ylös puitten latvoille.

Korkea oli seutu, jossa veljekset majailivat. Näkyi sinne mäen takaa
pappilan murros-katto, mutta mäen huipulla lukkarin punainen talo, suuri
kirkonkylä, ja tuolla kuusien helmassa pitäjän kivi-kirkko, juhlallinen,
komea. Näkyi vielä moniluotoinen järvi, jota viivaili itäpohjoinen,
vaisusti ja liepeästi liehtoen kirkkaan taivaan alla, liehtoen yli
järven, yli niittuin ja metsien, yli Sonnimäen hongiston, jonka juurilla
veljekset nyt lepäsivät ja paistelivat nauriita loimottavalla nuotiolla.

JUHANI. Nyt syömme oikein kuninkaallisen atrian.

TIMO. Oikein herran-päiväisen.

JUHANI. Naudan-lihaa pussista ja nauris-hillukkoja mujusta. Ne ovat
kypsiä tuossa paikassa.

    Tuuli se puhaltaa ja puun-latvat taipuu,
    Kultani ääni se kaukana kaikuu...

Mikä härkäpäinen tyhmyys meiltä, istua lukkarin penkillä aapinen
kourassa, istua kaksi peevelillistä päivää.

EERO. Mutta kas seista sen ovi-nurkassa, sehän vasta toista.

JUHANI. Hyvä, Eeroseni, sinä viisas Eeroseni, sinä kuus-tuumainen
Eeroseni, sinä napa-taatta.--Lukkarin ovi-nurkassa! Minä sinun saakelin
opetan.

AAPO. Hiljaa, hiljaa, te pakanat!

TUOMAS. Istu rauhassa, Juhani, ja ole huolimatta hänen puheistansa.

JUHANI. Lakki päästäs kun syöt, sinä kokkare.

TUOMAS. Lakki päästäs, sanon minäkin.

JUHANI. Kas niin. Totella täytyy sinun; ei auta.

SIMEONI. Aina vaan nalkutusta, paljasta nalkutusta. Jumala teidän
sielunne ja mielenne kerran valaiskoon!

JUHANI. Ainapa hän on kiusan kapula.

EERO. Ainapa olen kirotuissa hampaissanne »se turvikko ja peukalo, se
pikkunappula Eero». Mutta senpä tähden olen sitkeä.

JUHANI. Sinä olet vihainen rakkikoira, niinkuin kuului veisussa
»seitsemän miehen voima».

EERO. Purenpa takaisin ja terävästi.

JUHANI. Sinä olet karvautta täys.

AAPO. Sallipas minullekin sananen. Eero lausui jotakin, jossa
luullakseni löytyi hieman totuutta. Katso: sitä karvautta, jota hän
välimmiten jakelee ympärillensä, olemme kenties itse paljon keitelleet.
Muistakaamme toki: kaikki olemme saman Luojan luontokappaleita.

TIMO. Vallan niin. Jos minulla on kaksi »nokkaa, toinen kuin lesti ja
toinen kuin leivän puolikas», niin mitäs muiden siihen tulee? Itse mä
niitä kannan. Mutta heittäkäämme jo nokat ja nakat, Luojat ja luomiset
tuperin tuhkaan. Kas täältä, Juhani, saat nauriin, pehmeän kuin
tuhkulaisen. Iskeppäs sen niskaan ja älä ole milläskään tuon joutavan
puheista. Hän on nuori ja ymmärtämätön.--Syö, veljeni.

JUHANI. Syön kyllä.

TIMO. Nyt elämme kuin häissä vaan täällä korkealla, kaikuvalla mäellä.

JUHANI. Kuin taivaan häissä. Mutta rääkättiinpä meitä äsken vielä
oikein surkeasti helvetissä tuolla alhaalla.

TIMO. »Toisinaan alaslasketaan, toisinaan ylösnostetaan» tässä
maailmassa.

JUHANI. Niin on laita. Mitä sanot, veli Aapo?

AAPO. Olenpa koettanut parastani, mutta turhaan. Nyt suutun kuitenkin
kerran ja heitän elomme haaksen perämelan kohtalon kouraan. Tässä istun.

JUHANI. Tässä istumme ja tuossahan makaa jalkaimme alla koko maailma.
Tuolla punoittaa lukkarin talo kuin punainen kukko ja tuolla kohoo
korkeuteen Herran temppelin torni.

AAPO. Senpä temppelin juurella kerran istumme häpeän mustassa puussa,
istumme niskat kyyryssä, kuin seitsemän variksen-poikasta aidalla, ja
kuulemme ihmisten, osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat
Jukolan laiskat veljekset.

JUHANI. Ei koita se päivä, jona Jukolan pojat, niskat kyyryssä kuin
variksen-poikaset istuvat häpeän mustassa puussa ja kuulevat ihmisten,
osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat Jukolan laiskat
veljekset. Tämä päivä ei koita, ennen menen hirteen, tai marssin aina
maailman-loppuun, Heinolan pataljoonaan kivääriä keikuttelemaan. »Mitä
minä huolin, veitikka nuori?» Nyt, veljet, koska olemme syöneet, niin
laulamme, heläytämme että nummi tärisee.

SIMEONI. Siunataan itsemme ja nukutaan.

JUHANI. Ensin lauletaan: »Mitä minä huolin». Karastappas kurkkuas, Timo.

TIMO. Minä olen valmis.

JUHANI. Entäs Eero-poika? Olemmehan ystävät taas?

EERO. Ystävät ja veljekset.

JUHANI. Kaikki hyvin. Mutta kruuvaappas kurkkuas.

EERO. Se on jo täydessä tämmingissä.

JUHANI. Hyvä! Ja kuullelkoot nyt toiset kuinka hongisto remuaa.--Nyt
pojat!

    Mitä minä huolin, veitikka nuori,
    Jolla on rinta kuin Tunturi-vuori?
    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

    Heinolan pokkojen uhkeaan joukkoon
    Pois minä lähden, tyttöjen houkko;
    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

    Eipä mua peljätä piispa, ei pappi;
    Kohta on ylläni sankarin takki.
    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

    Juokseppas, Rusko, ja pyöritä pyörää;
    Keisarin knalleja karsitaan syömään.
    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

    Mitä minä huolin, veitikka nuori,
    Jolla on rinta kuin Tunturin vuori?
    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

JUHANI. Juuri niin! Kas tässähän on meidän hyvä olla.

SIMEONI. Vähemmin ääntä, vähemmin ääntä! Niinhän mekastatte kuin
lekionat peikkoja.--Mutta hiljaa, hiljaa! täällä tulee ihmisiä.

JUHANI. Ihmisiä? Katso tarkemmin, niin näet suljun Mustalaisia, näet
»Rajamäen rykmentin».

Matkue, joka lähestyi, oli eräs ympärikulkeva perhe, kotoisin pienestä
mökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen
rykmentiksi. Sen esimies ja isäntä on tuo kaikkein tuntema Mikko, lyhyt,
mutta käpeä mies, musta vilttihattu päässä. Hän kauppailee retkillänsä
pikiä ja vilkuttelee vikkelästi kuoharin terävää veistä. Harjoittelee
hän myös viuluniekan virkaa, vinguttelee useinkin tuota mustan-punaista
ilokonettansa tanssiloissa ja talkoo-iltojen iloissa, kastellen
kaulaansa aina tarjomusta mukaan.--Mutta kiltti kuppari on hänen
akkansa, Kaisa, nuuskanaamainen, tuikea eukko. Harvapa on sauna, jota
hän ohi-kulkeissansa ei saattaisi savuamaan kuppasaunaksi sen
paikkakunnan eukoille. Silloin hyppii Kaisan kirves, suunsa massahtelee
ja nuuskainen naamansa hikoilee hirveästi, mutta paisuu myöskin
tuliaispussi.--On heillä joukko lapsiakin, joka seuraa heitä heidän
matkoillansa kylästä kylään, talosta taloon. Kaksi niistä käyvät jo
retkensä itse, hyppelevät iloisina vanhempainsa vaiheilla pitkin tietä,
milloin edellä, milloin jäljessä, mutta niitä kolmea nuorempata
kuljetetaan isän ja äitin kuormana vankkureissa; ja Kaisa aina aisoissa
vetää, Mikko lykkää sauvallansa perään. Kova on siinä meteli, missä
Rajamäen matkue on vaeltamassa; ja olipa eräs koiran-hammas sepittänyt
tästä perheestä pitkän ilveellisen veisun, kutsuttu rykmentin nimellä.
Tämä oli räyhäävä joukko, joka nyt matkusti pitkin tietä Sonnimäen
nummen alta kohden kirkonkylää, koska veljekset, iloisena kuin oinaat,
viettivät vapauden hetkeä nummen korkealla harjulla.

JUHANI. Heisaa! terve, sinä ennenmainittu rykmentti, terve!

TIMO. »Hustote tili?» sanoi Ruotsalainen.

EERO. »Kappusivai!» sanoi Ryssä.

KAISA. Mitä tahdotte, te siellä ylhäällä?

EERO. Että muori tulee ja imee oikein tuikean sarven tämän veli Juhanin
ruskeaan reisi-pakaraan.

JUHANI. Muori imee ja napsuttelee, koska faari pelaa, sehän vasta
yhteen-mallaa.

MIKKO. Minä annan teille peevelin, te Jukolan sissit!

EERO. Ukko ei tahdo pelata. No laulakaamme sitten me, ja oikein huikea
marssi.

JUHANI. Huikea marssi, kun astelee ohitsemme Rajamäen rykmentti. No,
pojat Timo ja Eero!

    Karsitaan nyt kulkemahan
      Ylös, alas mäkii,
    Kuohintahan, kuppaamahan,
      Kauppoilemaan pikii.

    Aisoiss' Kaisa nuuska-naama
      Itse olla tykkää,
    Mikko, purren mälliänsä,
      Sauvall' perään lykkää.

JUHANI. Juuri niin! Onpa tämä vähän lystillinen laulu-remputus.

KAISA. Tietäkää, te sen vietävät siellä, että me kuljemme aina
kunnialla, mutta te, te kiertelette ympäri ihmisten metsiä kuin ryövärit
ja raatelevat pedot. Minä kuppaan, minä, ja teen terveyttä; Mikko
kuohii, hän, ja tekee lihavia kaltteja, muhkeita härkiä ja komeoita
ruunia, joilla ratsastelee kuningasten kuninkaat; se tietäkäät, te
perkeleet.

JUHANI. Pari värssyä sen saarnan päälle, pojat! Timo ja Eero, reippaat
pojat! Yht'aikaa!

    Kaisan huulet massahtelee,
      Napsuttelee kirves;
    Kreeta-muori Kaisan kynsiss'
      Juttuu hampaat irviss'.

    Mutta tuolla tarhan puoless':
      Mikä pauhu? Heisaa!
    Kyltät, kaltit saarnailevat,
      Pikku-porsaat veisaa.

    Miksi kyltät hälisevät?
      Miksi naskit kirkuu?
    Katsos: läätin oven alla
      Mikon veitsi vilkkuu.

JUHANI. Totisesti lystillinen laulu-remputus; sitä ei taida kieltää,
Mikko?

MIKKO. Pidä juuri kohta leipä-laukkus kiinni ja tiedä, että tässä on
itse Mestari-Mikko, joka nypisti maaherran orhin puhtaan lakanan päällä,
vuodattamatta yhtään ainoata veren tippaa. Ja siitäpä tempusta sai hän
valtuus-kirjan, jota ei itse Rooman keisarikaan ole mies rikkomaan.
Sellainen Mikko minä olen.

EERO. Oh sinä kaksinkertainen Kuohari-Mikko noita-akkasi kanssa!

KAISA. Katso etten noidu teitä susi-laumaksi kuin äijä ennen ylpeän
hääjoukon.

JUHANI. Tässäpä seison vielä vanhana Jukolan-Jussina omissa housuissani,
ja niinpä toivon Jumalan avulla seisovani myöskin tästälähin. Eihän
siitä noita-konstistasi, muija-parka, tule enemmän kuin koska toisvuonna
ennustit meille maailman loppua ja saatoit monen akan pyytämään turhaan
anteeksi entistä häijyyttänsä ukoltaan.

KAISA. Kuule mitä nyt ennustan.

EERO. Ennustatpa ja toivot meille lämpöisen saunan ja sinun itsesi meitä
kuppailemaan niskaan.

JUHANI. Mutta se on hullu ennustus ja toivo. Tosin ai'on kotia
tullessani lämmittää saunan ja kylpeä oikein herttaisesti, mutta
Aatamin-frakkia niskassani en ensinkään mieli rikkoa.

KAISA. Kuule, kuule! Tuleksi on menevä saunasi ja tuleksi tupasi myös,
ja surkeassa tilassa lähdet sinä itse samoomaan metsiä, rämeitä ja
soita, etsien suojaa paleltuvalle ruumiillesi. Ah! verisesti täytyy
sinun vielä taistella sekä ihmisten että metsän petojen kanssa ja siitä,
puuskuttaen kuin kuoleva jänis, kallistaa pensaasen tuo kirottu pääsi.
Tämä kuulkaa ja muistakaa.

JUHANI. Mene helvettiin...

TUOMAS. Vaikene jo, vaikene!

SIMEONI. Sinä jumalaton, villitty!

JUHANI. Mene tulipunaiseen helvettiin! Mene lukkarille ja noidu
lukkarin kurkkuun ijankaikkinen sian-tauti.

EERO. Että hän laulaa kuin Mikon kynsissä vanha torahampainen karju.

JUHANI. Niin! ja rovastille, sille ulkokullatulle, tekopyhälle, ja
rikkaalle rasva- ja makkara-rovastille... Mitä määräisimme hänelle?
Sanoppas, Eero.

EERO. Tapahtukoon hänelle paisti-kinkerillä niinkuin tapahtui ennen
puplikaanille Oulun portilla: tulkoon hänen säkkiinsä aika
kissapiirakka.

JUHANI. Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa
on moskana sisällä.

EERO. Ja siitä tehköön hän seuraavana sunnuntaina rangaistus-saarnan
niin vimmatun ja pohtavan että repee tuo rasvainen mahansa, repee kerran
remahtaen vaan.

JUHANI. Niin! ja sitten peijakas hänen periköön, ottakoon hänen
niskaansa ja lennättäköön häntä niinkuin pirun on tapana pappia
lennättää.

EERO. Vieköön rikkaan miehen toveriksi sen mahtavan ja rikkaan rovastin.

JUHANI. Siinähän ovat terveiset, joita pyydämme sinun saattamaan
koreasti esiin sekä lukkarille että rovastille. Ja jos kaiken tämän
teet, niin saatpa sitten noitua minun itseni vaikka sudeksi, niinkuin
uhkasit.

EERO. Sudeksi niin ahneeksi, että hän kerralla nielee kitaansa koko
Rajamäen rykmentin.

JUHANI. Niin! ja vielä sarvi-säkin kaupan päälle.

EERO. Vielä pikipussinkin paakelssina.

JUHANI. Niin juuri, sinä vasaran-poika!

KAISA. Kaikki hyvin! rovastin ja lukkarin pitää saaman teiltä
terveisenne, ja se keitto on kupissanne kerran vielä, te kirotut! Anna
heille kivestä läksiäisiksi, Mikko, anna että pääkuori aukenee.

MIKKO. Tässäpä on mukava harakan-kivi, juuri kuin käsketty.--Tuossa, te
Pelttarin pukit!--Mars, Kaisa! Nyt mennään.

JUHANI. Tuota riivattua! Nakkasi kiven, ja liki liippasi, ettei iskenyt
minua otsikkoon.

EERO. Lähetetään polla takaisin.

JUHANI. Sinkauta se ukolle takaisin, että hattu kömähtää.

TUOMAS. Oleppas heittämättä, poika, jos tahdot säästää saivaristoas.

AAPO. Näethän, sinä konna, että siellä on lapsia.

JUHANI. Pidätä kives; he jo mennä kaapaisevat että nummi jymisee.

SIMEONI. Voi te ilkeen-aikaiset, te kalmukit ja koiran-kuonolaiset!
Eihän enää rauhallinen matkamieskään pääse kunniallisesti ohitsemme
tiellä. Voi te rosvot!

JUHANI. Minäkö, joka en vääristäisi heiltä hiuskarvaakaan? Mutta katsos
koska mies on oikein uhossa ja huikeat puuskaukset toukaa läpi hänen
potran ruumiinsa, niin--kylläs sen tiedät. Kaksi yötä ja päivää on poika
istunut tornissa. Mutta lähetinpä lukkarille vallan uhkeita terveisiä
sappeni lievitteeksi.

AAPO. Ja vielä hullumpia rovastille. Niitä terveisiä taidamme vielä
katkerasti katua.

JUHANI. »Mitä minä huolin, veitikka nuori?» Elämä, nuoren miehen elämä
on juuri niinkuin tämä kaikuva, kohiseva nummi. Ja tuollahan koillisessa
longoittaa Impivaaran töykeä vuori ja tuolla taasen luoteisessa läikkyy
kirkon-kylän järvi ja vieläpä haamoittaa tuolla muitakin järviä, tuolla
ilman rannalla kuin ikuisessa kaukaisuudessa. Kolistimen kolme järveä
siellä silmäni näkee.

    »Ei mun auta, ei mun auta,
    Täytyy mennä järveen;
    Kultani on niin vihainen
    Ja puhisee kuin kärme».

Tuon järven pinnallapa tuossa istuu usein lukkari-ukkomme ongen-pahla
kourassa. Ah! könöttäisi hän siellä nyt ja minä olisin tuima
tuulenpuuska, äkeä hirmu-myrsky kaakosta, niin tietäisinpä mitä kohden
rynkäisin pauhinalla, ja pianpa puljahtelis kumossa lukkarin ruuhi.

SIMEONI. Mikä synnillinen toivotus!

JUHANI. Sen minä tekisin, ruuhen minä kumoisin että kiehuisi vellinä
järven vesi.

TIMO. Suden paistiksi koko mies.

JUHANI. Suden-kuoppaan hänen syöksisin ja itse paseerailisin riemuiten
reunalla.

AAPO. Kettu, kerran karhun pahan-suopa, narrasi kuoppaan kontio-kurjan.
Kovin hän silloin nauroi ja käyskeli siinä ylhäällä ympäri ammottavan
kuopan, haastellen pilkallisesti. Siitä astui hän ilveksen selkään,
ilves vei hänen ylös korkeaan kuuseen, joka seisoi siinä lähellä. Rupesi
laulamaan kettu iloissansa ja kutsumaan kokoon tuulia jokaisesta
neljästä ilmasta; käski heitä soittamaan kuusen kanteletta hänen
laulunsa mukaan. Tulivat pian itä, läntinen ja etelä, ja ankarasti
kaikkui ja kohisi kuusi. Tuli myös voimallinen pohja, rynkäsi halki
partaisen, pimeän korven, humisten ja ryskyin. Silloin kuusi pauhasi,
vapisi ja kumartui syvään, murtui viimein ja kaatui kohden kuoppaa,
viskaten kaatuessaan latvastansa ketun alas karhun syliin syvässä
kuopassa.

TIMO. No peijakas! Mutta nyt?

JUHANI. Kylläs tuon arvaat, kuinka nyt tapahtui. Kieppasi mar' karhu
oikein rotevasti kiinni ketun kamarasta ja ravisti että hampaat helähti,
niinkuin teki hyvä lukkari minulle.--Mutta ymmärränpä Aapon
tarkoituksen. Hän tahtoi minua muistuttaa, että joka toiselle kuoppaa
kaivaa, hän putoo siihen itse. Olkoon niinkin, mutta suden-kuopan
saaliiksi lukkarin soisin vaan.

TIMO. Nähdä lukkarin kuoppaan lötkähtävän, sitähän ei juuri minunkaan
sydämeni vastaanlöis. Mutta en tuota ukko-rässyä sentähden kauankaan
piinaisi tunkkaisessa kammiossa. Kaksi tuntia, kaksi tuntia vaan. Ja
jääköön tämä tähän. Eläköön lukkari rauhassa, putoomatta edes
närkästyneen sydämenikään kuoppaan. Mutta yhtä ihmettelen. Kuinka
taidatte uskoa tuollaisia lorujuttuja kuin tämä ketusta ja karhusta. Voi
veikkoset! eihän taida kettu edes joutaviakaan jaaritella, sitä vähemmin
kutsua vielä tykönsä maailman tuulia. Te uskotte tämän, mutta minä
päätän asian puhtaaksi valheeksi.

JUHANI. Se tiedetään, ettei Timon pää ole juuri terävimpiä tässä
maailmassa.

TIMO. Vaikk'ei. Mutta tällä päällä vaellan halki tämän maailman yhtä
kunniallisesti kuin sinäkin taikka jokin muu, mies tai vaimo.

AAPO. Timo ei käsitä kuvausta.

JUHANI. Ei ensinkään se poika parka nyt käsitä. Mutta katsoppas jos
selitän sinulle seikan. Tapaus ketusta ja karhusta on arvattavasti
niistä ajoista, joina kaikki luontokappaleet ja vielä puutkin taisivat
puhua, niinkuin vanhassa testamentissa kerrotaan; ja sen olen kuullut
vainaalta sokea-enoltamme.

AAPO. Ethän käsitä nyt sinäkään satua ja sen tarkoitusta.

TIMO. Mutta kuitenkin »pata kattilaa soimaa; musta kylki molemmilla».

JUHANI. Mielitkö viisastella, mies? Mutta usko minua, niin kiitänpä
Jumalaa siitä, etten ole niin tyhmä kuin sinä, Timo-poloinen.

TIMO. Vaikka et ole; enpä siinä mitään vaaraa näekkään.

EERO. Tee sinä, Timo, niinkuin puplikaani ennen: lyö ainoastaan vasten
rintaasi, ja saadaanpa nähdä, kumpi teistä tästä parempana miehenä kotia
marssii.

JUHANI. Aih! joko sattui pikku-Eeroonkin, sinä puplikaani itse?

EERO. Sattui oikein makeasti itse puplikaanien päämieheen, tuohon
pikku-Zakeukseen.

JUHANI. Minä en huoli sinun Zakeuksistas ja makeuksistas, vaan panen
itseni makeasti nukkumaan. Selin tahdon teihin kääntyä ja maata kuin
viholais-pesä kinoksen alla.--Mutta Jumala auta meitä! olemmehan
asettuneet kamalaan paikkaan.

AAPO. Miksi niin?

JUHANI. Tuossahan tuo merkillinen, kamoittava kivi, joka antaa aina niin
murheellisen vastauksen kirkonkelloin pauhinalle. Ja katsokaapas noita
silmiä sitten, jotka tuijottelevat tuolta päällemme lakkaamatta. Minä
kauhistun. Mennään tästä Herran nimeen!

TUOMAS. Istukaamme rauhassa.

JUHANI. Mutta metsänhaltija on tässä kova ja kiukkuinen.

AAPO. Ainoastaan heitä kohtaan, jotka kiroilevat tai osoittelevat muuta
jumalattomuutta. Sentähden kavahda itses siitä. Mutta tarina noista
kuvista tuolla kiven kyljessä on tapaus kaukaisista ajoista.

LAURI. Tahdotko sen kertoa meille?

AAPO. Mutta katselkaa ensin tarkemmin tuota kiveä. Siellä nä'ette
niinkuin neljä kultaista, säteilevää pistettä. Ne ovat kahden rakastajan
sulavat silmät, korean neidon ja uljaan nuorukaisen; ja heidän kuvansa
nä'ette myös piirrettyinä kiveen. Katselkaa heitä, silmät vähän
rakosilla. Siinä he istuvat yhdistettyinä hellimpään syleilykseen. Mutta
alempana, nuorten jalkain juuressa makaa kymeröissään ja miekalla
lävistettynä eräs vanha uros.

TIMO. Juuri niinkuin sanot.

LAURI. Jotakin sellaista luulen minäkin siellä näkeväni. Mutta kerro
asia.

Seuraavan tarinan kertoi heille Aapo.

Seisoi ennen tässä lähellä eräs komea linna, ja tämän linnan herra oli
rikas ja mahtava mies. Hänellä oli tytärpuoli, äititön, mutta suloinen
ja kaunis kuin aamu. Neitoa rakasti eräs nuorukainen, mutta sekä
nuorukaista että neitoa vihasi linnan hirmuinen isäntä, jonka sydämessä
ei koskaan löytynyt lemmen sijaa. Mutta tytär rakasti myös ylevätä
nuorukaista; ja he kohtasivat toisiansa usein tällä kaikuvalla nummella,
ja juuri tämän kiven juurella olikin heidän yhtymyspaikkansa. Mutta
saipa isä tiedon nuorten salaisesta liitosta ja lausui kerran neitosen
korviin hirmuisen valan. »Tyttäreni», sanoi hän, »katso etten saavuta
teitä syleilyksessä metsien yössä. Tiedä, että miekkani teidät kohta
silloin yhteen-vihkii veriseen kuolemaan. Sen lupaan ja pyhästi vannon».
Niin hän lausui, ja neitonen kauhistui kuultuansa valan. Ei hän
kuitenkaan unohtanut sydämensä ystävää, vaan kiivaammaksi yhä kiihtyi
hänen lempensä.

Oli tyyni kesä-yö; tuli aavistus immen poveen, että nuorukainen käyskeli
nummella, vartoen kultastansa. Viimein, koska hän arveli kaikkein jo
linnassa lepäävän syvimmässä unessa, läksi hän, käärittynä avaraan,
hienoiseen huiviinsa, lemmenretkellensä, hiipi varjona ulos, katosi pian
metsän kohtuun, ja liehahti kerran kasteisessa viidassa sininen liina.
Mutta kaikki eivät linnassa maanneetkaan, vaan seisoipa akkunan ääressä
itse linnan herra, tähtäillen neitoa, joka öisenä haamuna siirtyi pois.
Silloin vyötti hän miekkansa miehustalle, tempasi käteensä keihään ja
kiirehti ulos, katosi metsään neitosen jäljestä. Verta-janoova peto
silloin vainosi lempeä-silmäistä karitsaa.

Mutta ylös nummelle kiirehti huohottava tyttö ja kohtasi ystävänsä
siellä, harmaan kiven juurella. Siinä he seisoivat, syleillen armaasti
toinen toistaan, kuiskaillen rakkauden kieltä autuaana hetkenä. Eivätpä
seisoneet he enää maan pinnalla täällä, vaan heidän sielunsa käyskelivät
taivaan kukkas-niituilla.--Meni niin muutama silmän-rävähdys ja rynkäsi
äkisti esiin linnan hirmuinen herra, syöksi terävän keihäänsä neidon
vasempaan kylkeen, että sen kärki nuorukaisen oikeasta kyljestä tunkeusi
ulos, ja niin hän yhdisti heidät kuolemassa. He kallistuivat vasten
kiveä, ja yhtenä virtana juoksi heidän verensä nummella, punaten
kanervakukkasten posket. Siinä, teräksisen siteen yhdistäminä, he
istuivat kivisellä istuimella, äänettöminä, mutta aina armaasti
syleillen toinen toistaan. Ja ihanasti kuin neljä kultaista tähteä
säteilivät heidän silmänsä kohden linnan valtiasta isäntää, joka
kummastuen katseli ihmeellistä, tyyntä kuvausta kuoleman kidassa. Syntyi
äkisti ukkosen ilma, välähteli ja jyrisi taivas, mutta väläysten
sinertävässä loimossa nuorten silmät säteilivät onnen-autuaasti, kuin
neljä kynttilää taivaan salissa, pyhässä ilmassa loistaa. Tätä katseli
murhamies, kun korkeuden viha riehui hänen päällänsä ja ympärillään.
Voimallisesti puhui hänen sielullensa nuorten ihanasti riutuvat silmät,
heidän koskena juokseva verensä, puhui jyrisevä taivas. Hänen mielensä
liikkui, liikkui ensimmäisen kerran, koska hän, sydämessä katumus kylmä
ja musta, katseli kuolevien ihmeellisiä silmiä, jotka aina lakkaamatta
paistoivat hymyten häntä vastaan. Hänen sydämensä kammostui ja vapisi,
kun salamat leimahtelivat ja avaruus pauhasi, ja kaikkialta karkasivat
hänen päällensä kauhistuksen henget. Ääretön vimma saavutti hänen
sielunsa.

Katsoi hän vielä kerran nuoria kohden: mutta sieltäpä aina samat
hohtavat silmät, vaikka jo sammuvina, katselivat hymyten häntä vastaan.
Silloin löi hän käsivartensa ristiin ja rupesi, kuin jäätyneellä
katseella, tuijottamaan itään päin, ja niin hän seisoi kauan mykkänä
synkeässä yössä. Mutta viimein ja äkisti kohoitti hän povensa korkealle
ja huusi pitkän huudon, pitkän ja peloittavan kovan, joka jylisten
kiiriskeli ympäri tienoota. Seisoi hän taasen äänetönnä hetken, jona hän
kuulteli tarkasti ja kauan, kunnes viimeinen kaiku hänen huudostansa oli
vaiennut etäisimmän kunnaan povehen. Ja koska tämä oli tapahtunut
silloin hän taasen, yhä tuijoittaen kohden itää, huusi hirmuisesti, ja
kauan seuduissa kiiriskeli kaiku, jonka juoksua vuoresta vuoreen hän
kuulteli tarkasti. Mutta viimein kuoli kaukainen, vapiseva ääni, leimaus
lepäsi ja sammuneet olivat nuorten säteilevät silmät; ainoastaan raskas
sade huokaili metsässä. Silloin, äkisti kuin unesta heräten, tempasi
linnan herra miekkansa huotrasta, lävisti rintansa ja kaatui nuorten
jalkain juureen. Ja leimahti taivas kerran vielä, leimahti ja jyrisi;
mutta pian vallitsi taasen kaikkialla hiljaisuus.

Aamu tuli, ja nummella löydettiin kuolleet harmaan kiven juurelta; pois
he kannettiin ja sija heille rinnakkain rakettiin hautaan. Mutta kivessä
nähtiin sen jälkeen heidän kuvansa; ja näkyi siinä kaksi nuorta,
syleillen toinen toistaan, ja heidän allansa polvillaan eräs ankara,
partainen uros. Ja neljä ihmeellistä nastaa, kuin neljä kultaista
tähteä, kiven kyljessä säteilee sekä yöllä että päivällä, muistuttaen
rakastavain ihanasti raukenevia silmiä. Ja pitkäsen nuoli, niinkuin
tarina kertoilee, piirsi, leimahtaessaan, kiveen nämät kuvat. Ja
niinkuin tässä kuvauksessa, niin istuvat nuorukainen ja impi onnellisina
korkeuden istuimilla; ja niinkuin uros tuossa matelee, niin entinen
linnan herra paahteisessa ilmassa rangaistuksen vuoteella. Ja koska
soivat tornin kellot, teroittaa hän aina tarkasti korvansa, kuullellen
kaikua kivestä; mutta yhä murheellinen on helinä. Kerran toki on kivestä
kuuluva ihmeellisen lempeä ja iloinen ääni, ja silloin on tullut miehen
sovinnon ja pelastuksen hetki, mutta lähellä on myös kaiken maailman
hetki. Ja sentähden kuultelee aina kansa erinomaisella levottomuudella
kaikua kivessä, koska kellot soi. He soisivat miehen sovinnon päivän
valkenevan, mutta muistelevat kauhistuen maailman tuomiohetkeä.

Tämä oli tarina, jonka Aapo kertoi veljillensä Sonnimäen nummella.

TIMO. Mutta saapa ukko hikoilla. Aina tuomiopäivään asti! Ohhoo!

SIMEONI. Sinä tomppeli, katso ettei juuri tällä hetkellä möräise tuomion
torvi.

EERO. Maailman lopusta ei ole yhtään pelkoa niin kauan kuin pakanoita
maan päällä löytyy. No Jumala paratkoon! tässähän on seitsemän
villittyä pakanaa vallan kristikunnan helmassa. Mutta eihän niin pahaa,
ettei siinä aina jotakuta hyvääkin. Olemmehan maailman pylväitä me.

JUHANI. Sinäkö maailman pylväs? Kuustuumainen.

SIMEONI. Vapisetpa, Eero, vapiset kuin perkele, kun lähestyy päivä, jota
pilkkaat nyt.

TIMO. Sitä ei hän tee, sen takaan minä. Ohhoo! silloinpa on meteliä ja
mullerrusta. Kaksi mullerrusta on jo ollut, kolmas on vielä tulematta;
ja silloin tapahtuu se suuri autuuden merkki; silloin maailma on menevä
tuhaksi ja tomuksi kuin kuiva virsu. Silloinpa karja aholla mörää ja
siat kujalla kauheasti vinkuu, jos nimittäin tämä tuho on tapahtuva
kesäiseen aikaan, mutta jos se talvella tapahtuu, niin karjapa silloin
ometassa teiskaa ja mörää ja läätin pahnoissa sika-parat vinkuu.
Silloinpa on melskettä, pojat. Ohhoo! Kaksi mullerrusta on jo ollut,
kolmas on vielä tulematta, niinkuin sokea-eno sanoi.

SIMEONI. Niin, niin, muistelkaamme tätä päivää.

JUHANI. Vai'etkaa jo, veljet. Varjele Jumala! käännättehän perin
nurinniskoin tässä miehen sydämmen. Nukkukaamme, nukkukaamme!

Niin he haastelivat, mutta kanssapuheensa vaikeni viimein ja uni
kallisti heidät alas toisen toisensa perästä. Heistä viimeisenä istui
valveillansa Simeoni, nojaten itseänsä vasten hongan pulloista juurta.
Hän istui ja mietiskeli hartaasti näitä maailman viimeisiä aikoja ja
tuomion suurta päivää. Ja punaisina, kosteina, liepeinä paloivat hänen
silmänsä, mutta ruskea punerrus hänen karheista poskistansa paistoi
kauas. Lopulta nukkui myöskin hän; ja niin he kaikki makeasti uneksuivat
nuotion ääressä, joka loimotti vielä hetken, mutta vähitellen raukeni ja
sammui.

Päivä hämärtyi ja hämärä sakeni yöksi; ilma oli lenseä ja paahteinen;
välähteli tuolloin tällöin koillisessa taivaan alla, koska ylös kohosi
tuima ukkosilma. Kotkan vauhdilla läheni se kirkonkylää, viskeli
kohdustansa tulta ja sytytti äkisti pappilan riihen, joka, kuivaa olkea
täynnä, leimahti pian valtaiseen tuleen. Rupesivat kellot pauhaamaan ja
tuli liikettä kylään, kaikkialta kiirehti väkeä hurjalle tulelle,
virtasi miestä ja naista, mutta turhaan. Peloittavasti loimotti riihi,
ja veripunaiseksi muuttui taivaan kansi. Mutta ilma nyt rynkäsi kohden
Sonnimäkeä, jossa veljekset makasivat sikeässä unessa; ja heidän
kuorsauksistaan remahteli nummi. Nytpä hirmuinen jyräys on heidät
herättävä ja silloin he säikähtävät pahemmin kuin koskaan eläissänsä.
Heidän unihouriva mielensä kauhistuu, koska viipymättä pujahtaa
muistoonsa synkeä tarina, kuvailukset maailman lopusta, luonnon
riehuessa heidän ympärillään kolkossa yössä. Ja mikä on valoa tässä
yössä, on ukkospilven salamista ja kamala haame aaltoilevasta palosta
kylässä.--Nyt välähti ja vilauksessa seurasi verraton jyräys, joka
paikalla herätti veljekset. Huutaen kovasti ja kirkuvalla äänellä,
loiskasivat he yhtaikaa ylös maasta, ja hiukset narreillaan pystyssä
kuin kahiseva kahila, ja silmät renkaina päässä, tuijottelivat he kohden
toinen toistansa muutaman silmänräpäyksen.

SIMEONI. Tuomiopäivä!

JUHANI. Missä ollaan, missä ollaan?

SIMEONI. Jokos mennään?

JUHANI. Auta meitä, armo!

AAPO. Hirveätä, hirveätä!

TUOMAS. Hirveätä kyllä.

TIMO. Herra varjele meitä poika parkoja!

SIMEONI. Jopa kellot soivat!

JUHANI. Ja kivi kilisee ja tanssii! Hii, haa!

SIMEONI. »Taivaan kellot soivat!»

JUHANI. »Ja vaipuvat mun voiman'!»

SIMEONI. Ja näinkös nyt vaan mennään?

JUHANI. Auta meitä, laupeus ja armo!

AAPO. Voi kauheutta!

JUHANI. Tuomas, Tuomas, tempaise tuosta takinhännästäni kiinni! Hii,
haa!

SIMEONI. Hii, haa! nyt mennään, mennään!

JUHANI. Tuomas, minun veljeni Kristuksessa!

TUOMAS. Tässä olen; mitä tahdot?

JUHANI. Rukoile!

TUOMAS. Niin, rukoile tässä.

JUHANI. Rukoile, Timo, jos taidat!

TIMO. Tahdon koettaa.

JUHANI. Tee se pian!

TIMO. O Herra, suru suuri, o Bethlehemin armoistuin!

JUHANI. Mitä sanoo Lauri?

LAURI. Enhän tiedä mitä sanon tässä kurjuudessa.

JUHANI. Kurjuus, ääretön kurjuus! Mutta luulenpa kuitenkin, ettei ole
loppu juuri vielä.

SIMEONI. Oi jos annettaisiin meille armonaikaa vielä yksi päiväkin!

JUHANI. Tai yksi viikko, kallis viikko!--Mutta mitä aattelemme tästä
kamoittavasta valosta ja kelloin sekavasta kaikunnasta?

AAPO. Onhan tulipalo kylässä, hyvät ihmiset.

JUHANI. Niin, Aapo, ja hätäkello moikaa.

EERO. Tulessa on pappilan riihi.

JUHANI. Menköön tuhannen riihtä kun vaan seisoo tämä matoinen maailma ja
me sen seitsemän syntistä lasta. Herra auta! Uihan koko ruumiini kylmän
hien virrassa.

TIMO. Eipä ilman ettei minunkin housuni vapise.

JUHANI. Verraton hetki!

SIMEONI. Näin meitä Jumala rankaisee syntiemme tähden.

JUHANI. Totta! Miksipä lauloimme tuon ilkeenaikaisen veisun Rajamäen
rykmentistä?

SIMEONI. Te pilkkasitte hävyttömästi Mikkoa ja Kaisaa!

JUHANI. Ettäs sanot! Mutta Jumala siunatkoon heitä! Hän siunatkoon meitä
kaikkia, kaikkia, lukkariakin!

SIMEONI. Se rukous on taivaalle otollinen.

JUHANI. Lähtekäämme tästä hirmuisesta paikasta. Tuoltahan leimuaa tänne
palo kuin kadotuksen pätsi, ja tuolta kalustaa kiven kyljestä nuo
silmätkin niin surkeasti päällemme. Tietäkää, että juuri Aapon kertomus
niistä kissan-silmistä saattoi matkaan tämän ravistuksen selkäluissamme.
Mutta lähtekäämme liesuun, ja älköön kukaan meistä unohtako pussiansa ja
aapistoansa. Pois veljet! Tammistoon marssitaan Kyöstin luokse, Kyöstin
luokse Herran avulla, ja siitä huomenna kotia, jos eletään. Mennään nyt!

LAURI. Mutta kohta on niskassamme roima sade ja kastummepa kuin rotat.

JUHANI. Anna kastua, anna kastua! Saatiinhan vielä armo. Mennään nyt!

He riensivät pois, astellen kiivaasti toinen-toisensa jäljestä,
joutuivat pian santaiselle tielle ja teroittivat suuntansa kohden
Tammiston taloa. Tulen iskussa ja jyrinässä, joka monialle kiiriskeli
taivaan alla, he käyskelivät hetken, kunnes rupesi heitä valelemaan
rankka sade. Silloin tuimensivat he käymisensä juoksuksi ja lähenivät
»Kulomäen kuusta», joka, korkeutensa ja tuuheutensa tähden kuuluisa,
seisoi juuri maantien varrella suojana monelle sateessa kulkevalle.
Tämän juurelle veljekset istuivat kuuron kestäessä ja pauhatessa
valtaisen kuusen; mutta koska ilma yleni, jatkoivat he kulkunsa taas.
Asettuipa luonto, tuuli taukosi, pilvet pakenivat ja kelmeänä kohosi kuu
metsän latvoisa ylös. Ilman kiirettä ja huolta astelivat jo veljeksetkin
läiskyvällä tiellä.

TUOMAS. Olenpa usein aatellut mistä ja mitä on ukkonen, tuo leimaus ja
jyrinä.

AAPO. Siitähän sanoi sokea-eno syntyvän taivaalle tämän kapinan, koska
pilvilohkareitten väliin on sijoittunut kuivaa hietaa, tuulenkierrosten
nostamana ylös ilmaan.

TUOMAS. Kuinkahan ollee.

JUHANI. Mutta lapsenpa mieli yhtäkin kuvailee. Kuinkaspa ennen
tuonpäiväisenä paitaressuna aattelin ukkosesta minä? Jumalahan, näetkös,
silloin ajeli jyritteli pitkin taivaan katuja, ja tulta iski kivinen tie
ja pyörän rautainen kenkä. Hähhäh! Lapsella on lapsen mieli.

TIMO. Entäs minä? Samaan suuntaanhan tuumiskelin minäkin, koska mokomana
pienenä peijakkaan peukalona kapsuttelin kujalla ukon jyskyessä,
tapsuttelin, tapsuttelin paitatilkku päällä. Jumala jyrää peltoansa,
aattelin minä, jyrää ja livauttelee oikein makeita iskuja
sonninsuoroisella piiskallansa, ja iskuistapa noin nyt säkenöitsee
pulskin ruunan pullea reisi, niinkuin muhkean hevon lautasilta näemme
kipinöitä heltivän, koska sitä pyhkeilemme. Niin, olivatpa nämät
mietteitä.

SIMEONI. Aattelinpa lapsena ja aattelen vielä: taivaan leimaus ja jyrinä
on ilmoittava Jumalan vihaa syntisiä kohtaan maan päällä; sillä ihmisten
synnit ovat suuret, lukemattomat kuin santa meressä.

JUHANI. Tosin tehdään täällä syntiä, sitä ei taida kieltää, mutta
kylläpä täällä syntistäkin oikein suolassa ja pippurissa keitetään.
Poikani, muisteleppas kouluretkeämme ja mitä sen kestäessä koimme.
Lukkarihan meitä kynsi ja pöllytti kuin haukka; sen tunnen vielä ja
puren hammasta, mun poikaseni.

Mutta kului öinen tie ja läheni Tammiston talo, johon veljekset astuivat
vakaasti sisään, ja Kyösti rakensi heille oivalliset sijat. Tämä Kyösti,
mies jykevä kuin hirsi, oli talon ainoa poika, mutta ei mielinyt koskaan
astua isännyytensä valtaan, vaan tahtoipa hän aina oleskella oloillansa,
itseksensä. Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä,
saarnaten ja huutain; ja tähän tilaan, niinkuin kerrotaan, saattoi hänen
tuumaukset uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän
taasen muutoin sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän milloinkaan
enään. Ja se kummallinen kohta myös tapahtui, että hän piti tästälähin
parhaina ystävinänsä Jukolan veljeksiä, joita hän tuskin oli
tuntenutkaan ennen. Tämänpä miehen luoksi nyt astuivat veljekset
ottamaan kortteeriansa yöksi.



NELJÄS LUKU


Seuraavana päivänä lähenivät Jukolaiset kotoansa taas, astellen toinen
toisensa jäljestä. Mutta viheliäinen oli heidän muotonsa: vaatteensa
pahoin revityt, kasvonsa kirjavat mustelmista ja haavoista. Juhanilta,
joka vaelsi edellä, oli vasen silmä isketty melkein umpeen, kovin olivat
turpuneet Aapon huulet, Timon otsasta oli puhjennut ulos ankara sarvi,
ja ontuen käyskeli Simeoni toisten perässä. Pää heiltä kaikilta oli
pahoin pehmitetty; ja mikä oli käärinyt sen ympäri tyhjennetyn
eväspussinsa, mikä temmaisnut mekostansa ryysyjä haavoillensa.
Tällaisessa tilassa palasivat kouluretkeltänsä; ja riensivät heitä
vastaan koiransa Killi ja Kiiski, iloisesti liehakoiten. Mutta veljekset
eivät juuri jaksaneet osoitella hyväilystä takaisin uskollisia
vartijoitansa kohtaan.

Mutta ken oli heidän kanssaan näin pahoin menetellyt? Ken oli voinut
näin masentaa Jukolan vahvat veljekset? Olihan tämä Toukolaisten
kostotyö. He, saatuansa tiedon Jukolaisten viipyvän Tammistossa,
yhtyivät liittoon kahdenkymmenen miehen voimalla ja kätkivät itsensä
tien varrelle pensastoon vartomaan vihamiehiänsä. Siinä he kauan
torkkuivat ja vartoivat, kourissa jykevät aseet. Mutta viimein,
koulumiesten lähetessä, karkasivat liittolaiset heidän päällensä
tulisella vauhdilla, tien molemmilta puolilta he rynkäsivät päin, ja
nousi hirveä seiväsleikki, jossa veljekset piestiin pahoin. Mutta
ilmaiseksi eivät Toukolaisetkaan taistelosta seljinneet, vaan tunsipa
monikin huimauksella veljesten nyrkkien vaikutuksen. Kaksi heistä
kannettiin pyörtyneinä kotiansa: Kuninkalan Eenokki ja Kissalan Aapeli.
Ja paistoi silloin Aapelin pääkallo niskasta aina otsaan asti, paistoi
kuin tinakannun pohja. Julianin koura oli tehnyt tämän töykeän
raivaustyön.

Mutta viimeinpä toki istuivat veljekset kotonsa avarassa tuvassa,
väsyneinä kovin.

JUHANI. Kenen vuoro on lämmittää sauna?

TIMO. Onhan se minun.

JUHANI. Lämmitä se sitten että kiukaat rymisee.

TIMO. Parastani tahdon koettaa.

JUHANI. Tee se aika-mekosta, sillä haavamme tarvitsevat löylyä;
totisesti! Mutta sinä, Eero, käyppäs Routiosta tuoppi viinaa, jonka
hinnaksi määrään korvestamme parhaan hirren. Tuoppi viinaa!

SIMEONI. Siinähän ehkä liiaksikin.

JUHANI. Se tuskin riittää rasvoiksi seitsemälle miehelle. Onhan tässä,
Herran tieten, haavoja kuin tähtiä taivaalla; ja kovin kivistää ja
potkii tämä silmä, mutta kovemmin vielä sappi ja sydän täällä sisussa.
Mutta kaikki hyvin, kaikki hyvin! Jukolan Jussi ei ole kuollut vielä.

Ilta tuli, alakuloinen syyskuun ilta, Eero toi Routiosta viinan ja Timo
saattoi sanoman, että sauna oli valmis; ja muuttui hieman leppeämmäksi
veljesten äkeä mieli. Läksivät he kylpemään ja löylyä heitti Timo,
paukahtelivat kiukaan mustettuneet kivet ja pilvenä kiiriskeli kuuma
höyry ympäri saunaa. Kaikin voimin käytteli nyt kukin mäihäpehmeätä,
ihanata lehtivihkoansa, he kylpivät ja hautelivat haavojaan, ja kauas
kuului saunasta vihtain vinha mätkinä.

JUHANI. Saavatpa nyt haavamme sen turkin-polskan. Saunanlöyly, sehän
sairaan ruumiin ja sielun paras lääke täällä. Mutta kirveleepä silmä
kuin peeveli! No kirvele ja karvele, sitä tuimemmin annan sinulle
kuumuutta niskaan. Kuinka on turpas laita, Aapo?

AAPO. Sulaapa tuo vähitellen.

JUHANI. Hutkiele ja nuiji sitä kuin Ryssä koniansa, niin kyllähän
pehmiää. Mutta uutta löylyä, Timo, koska on virkas tänä iltana meitä
palvella.--Kas niin, poikaseni! Annappas tulla vaan. Onpas siellä
kuumaa, onpas siellä kuumaa! Sillä lailla, sinä vekama-veljeni!

LAURI. Ottaa kynsiin.

JUHANI. Saakootpa kynnet kyytinsä myös.

AAPO. Herkene jo heittämästä, poika; onpa muutoin tiemme täältä ulos
joka miehen.

EERO. Kiittäkäämme häntä vähän vielä, ja olemmepa kartena pian.

JUHANI. Olkoon jo kylliksi, Timo. Äläppäs heitä enään. Älä helvetissä
heitä enään!--Lähdetkö alas, Simeoni?

SIMEONI. Lähdenpä minä poloinen poika. Ja ah, jos tietäisitte miksi!

JUHANI. Sanoppas.

SIMEONI. Muistele, ihminen, kadotuksen pätsiä ja rukoile yöt ja päivät.

JUHANI. Mitä hulluja! Salli ruumiis saada jos se niin tahtoo; sillä jota
kuumempi löyly, sitä parempi sen parantava vaikutus ja voima. Kylläs sen
tiedät.

SIMEONI. Kenen tämä lämmin vesi tässä ämpärissä kiukaan juurella?

JUHANI. Se on minun, sanoi seppä tupaansa. Älä koske siihen.

SIMEONI. Otanpa siitä pienen lirauksen.

JUHANI. Älä, veikkonen veli-kulta, muutoin on paha. Miksi et lämmittänyt
itsellesi?

TUOMAS. Mitä tuossa turhia ärhentelet? Otahan minun sangostani, Simeoni.

TIMO. Taikka minun, tuossa parven rappusen alla.

JUHANI. Ota sitten vaikka minunkin ämpäristäni, mutta jätäppäs ainakin
puolet jäljelle.

LAURI. Eero! Sinä riivattu, katso etten viskaise sinua parvelta alas.

AAPO. Mitä konsteja ja koukkuja on teillä siellä nurkassa, te kaksi?

JUHANI. Mitä närinää siellä? Häh?

LAURI. Toista selkään puhaltelee.

AAPO. Siivosti vaan, Eero!

JUHANI. Heh, vihakiiski.

SIMEONI. Eero, Eero, eikö löylyn mojova kuumuuskaan tuo mieleesi
helvetin tulta. Muistele Hemmolan Juhoa, muistele Hemmolan Juhoa!

JUHANI. Hänpä tautivuoteellansa näki sen tulisen järven, josta hän
kerran vielä pelastettiin, ja siitä syystä, niinkuin hänelle sanottiin,
että hän aina saunanparvella oli muistellut helvettiä.--Mutta päivänkö
valo tuolta kiiltää läpi nurkan?

LAURI. Kirkkaan päivän.

JUHANI. O peto! sauna veisaa viimeistä värssyänsä. Sentähden olkoon
isännyyteni ensimmäinen pyrkimys uusi sauna.

AAPO. Uusihan tässä kyllä tarvitaan.

JUHANI. Uusi, uusi ilman kieltoa. Saunaton talo ei käy laatuun sekä
kylpemisen että emännän ja muonamiesten muijien lasten-saamisen tähden.
Niin, ryöhäävä sauna, haukkuva halli, kiekuva kukko ja naukuva kissa,
nehän oivan talon tunnusmerkkejä ovat. Niin, onpa sillä tekemistä ja
puuhaa, joka meidän talon vastaanottaa.--Tarvittaisiinpa hieman taasen
löylyä, Timo.

TIMO. Saaman pitää.

SIMEONI. Mutta muistelkaamme, että on lauvantai-ilta.

JUHANI. Ja katselkaamme ettei riipu nahkamme pian orressa kuin entisen
piian. Hirvittävä tapaus!

SIMEONI. Tyttöhän ei koskaan ehtinyt saunaan toisten seurassa, vaan
kuhkaili ja kahkaili siellä muiden jo maatessa. Mutta eräänä
lauvantai-iltana viipyi hän tavallista kauemmin. Käytiinpä häntä
etsimään; mutta mitä löyttiin hänestä? Ainoastaan nahka orressa. Ja
oikeinpa mestarin tavalla oli tämä nahka nyljetty, olivatpa siinä
hiukset, silmät, korvat, suu ja vielä kynnetkin jäljellä.

JUHANI. Olkoon se tapaus meille... Kas, kas, kuinka vihaisesti tuo
selkäni ottaa löylyä! Niinkuin et olis saanut maistaa vihtaa sitten
uuttavuotta.

LAURI. Mutta kuka oli hänen nylkenyt?

TIMO. Kuka; kysy sitä. Kukas muu kuin se...

JUHANI. Pää-ukko.

TIMO. Niin. Hän, joka käy ympäri kuin kiljuva peura.--Kauhea tapaus!

JUHANI. Pistäppäs, Timo-poika, tuo paitani tuolta orrelta kouraani.

TIMO. Ja tämäkö?

JUHANI. Noh! Eeron tilkkusta hän tarjoo tässä miehelle. Voi sinua!--Tuo
keskimmäinen tuossa.

TIMO. Ja tämäkö?

JUHANI. Siinähän aikamiehen mekko. Tattis vaan.--Kauhea tapaus, sanon
minäkin, mentyäni vielä äskeiseen. Mutta olkoon se meille muistimeksi,
että »aatosta juhla korkein».--Nyt peskäämme itsemme puhtaiksi kuin
olisimme lähteneet napamuijan nopsista kourista; ja sitten tupaan paita
kainalossa, ja tulehtunut ruumis saakoon niskaansa oikein raikasta
ilmaa.--Mutta luulenpa, tuo silmä-kulta kuultelee hieman.

SIMEONI. Mutta eipä kuultele tuo jalkani, vaan särkee ja mojoo kuin
kiehuvassa mujussa. Mihin joudun sen kanssa, minä kurja?

EERO. Pane koreasti ma'ata tultuamme tupaan ja rukoile jalkain voidetta,
ja sitten kiitä Luojaas, joka sinun tänäpänä varjeli »ettet ole jalkaas
kivehen loukannut», niinkuin luemme ehtoorukouksessa.

SIMEONI. Minä en kuule sinua, minä en kuule.

EERO. Rukoile sitten korvarasvaa myös. Mutta astuppas jo liikkeille,
jäätpä muutoin tänne peijakkaan saaliiksi.

SIMEONI. Korvani ovat sinua kohtaan ummessa, ummessa hengellisellä
tavalla. Ymmärrä, ihminen!

EERO. Tule nyt, onpa muutoin pian nahkasi orressa, ja oikein
ruumiillisella tavalla.

Alastomina ja varikuumina he astuivat saunasta tupaan; ja ruumiinsa
ruskoittivat kuin päivän polttama koivun-kuori. Tultuaan sisään,
istuivat he levähtämään hetkeksi, hellittäen hikeä runsaasti; ja siitä
pueskelivat he vähitellen päällensä. Mutta Juhani rupesi nyt keittämään
rasvoja koko haavoitetulle veljeskunnalle. Hän asetti tulelle vanhan,
malmisen ja varrettoman pannun, kaatoi siihen tuopin viinaa ja viinaan
sekoitti hän kaksi korttelia kruutia, korttelin tulikivi-jauhoja ja
suoloja saman verran. Ja koska tämä oli kiehunut noin tunnin, nosti hän
keitoksen jähtymään, ja rasva, pikimustan vellin kaltaisna, oli valmis.
Haavojansa, varsinkin niitä, jotka löytyi heidän päissään, voitelivat he
tällä voiteella ja pyhkäisivät uutta, keltaruskeata tervaa päälle. Ja
silloinpa kovin likistyivät heidän hampaansa yhteen ja kasvonsa
mustenivat hirveästi; niin karvasteli haavoissa ankara lääke. Mutta
Simeoni rakensi ehtoollisen, kantoi pöytään seitsemän reikäleipää,
kuivan naudan-kontan ja harjallisen pöytyrin naurishautaa. Mutta ruoka
tänä iltana ei kovin heille maistanut, vaan pianpa siirtyivät he
pöydästä, riisuivat päältänsä ja painuivat alas vuoteillensa.

Yö oli pimeä ja kaikkialla vallitsi äänettömyys ja hiljaisuus. Mutta
äkisti valkeni avaruus Jukolan ympärillä; sen sauna oli syttynyt tuleen.
Sillä kuumaksi oli Timo lämmittänyt harmaakivisen uunin, josta seinä
rupesi kytemään ja lomahti viimein liekkiin. Ja niinpä ihanassa rauhassa
paloi rakennus tuhaksi, yhdenkään silmän näkemättä. Ja koska aamu
koitti, löytyi Jukolan saunasta jäljellä ainoastaan muutama kytevä
kekäle ja uunin hohtava raunio. Viimein, puolipäivän aikana heräsivät
myös veljekset, nousivat jotenkin raittiimpina kuin menneenä iltana,
pukivat päällensä ja rupesivat murkinalle, joka nyt tuntui heille
makuisaksi. Kauan he atrioitsivat sanaakaan lausumatta, mutta lopulta
nousi juttu tuosta jyrkeästä tapauksesta tiellä Tammiston ja Toukolan
välillä.

JUHANI. Aika saunan saimme totisesti; mutta ryöväreinä he karkasivat
päällemme seipäillä ja karangoilla. Mutta ah! olisi meillä myös ollut
aseet kourissa ja vaara silmissämme varoilla, niin sahattaisiinpa
tänäpänä Toukolan kylässä arkunlautoja, ja haudankaivajalla olis työtä.
Kissalan Aapelille annoin kuitenkin osansa.

TUOMAS. Valkea, hiukseton linja juoksi hänen otsaltansa niskaan alas
kuin linnunrata syksytaivaalla.

JUHANI. Sinä näit sen?

TUOMAS. Minä näin sen.

JUHANI. Hän on saanut. Mutta muut, muut, Herran Kiesus!

EERO. Heitä kostamme aina ytimiin asti.

JUHANI. Lyökäämme kaikki yksimielisesti päämme yhteen ja nouskoon siitä
tuuma verrattomaan kostoon.

AAPO. Miksi tekisimme ijankaikkiset tuhot? Käykäämme lakiin ja
oikeuteen, vaan ei omankäden työhön.

JUHANI. Ensimmäisen Toukolaisen, jonka saan kynsiini, syön kitaani
elävältä nahkoineen ja karvoineen; siinä on laki ja oikeus.

SIMEONI. Kurja veljeni! aiotko sinä koskaan joutua taivaan perilliseksi?

JUHANI. Mitä huolin taivaasta, ellen saa nähdä Tuhkalan Matin verta ja
rapaa!

SIMEONI. Voi hirmu itseäs, voi hirmu! Täytyy itkeä.

JUHANI. Itke sinä kissan kuolemasta, vaan älä minun tähteni. Hmmh!
Minäpä teen makkaroita.

TUOMAS. Tämän raatelemisen kostan minä kerran, sen lupaan ja vannon.
Susihan miestä näin menettää.

JUHANI. Villisusi. Minä vannon saman valan.

AAPO. Se kosto lankee takaisin omalle niskallemme; mutta lain tuomio
rankaisee heidät ja palkitsee meidät.

JUHANI. Mutta lain kautta ei tule kärsimään heidän selkänsä näistä
haavoista, joita kannamme.

AAPO. Sitä hullummin heidän kukkaronsa ja kunniansa.

SIMEONI. Pois mielestämme verinen kosto, ja turvatkaamme lakiin. Niin
tahdon, vaikka mieleni kovin kamookin keräjätalon menoa ja hälinää.

JUHANI. Jos siihen tulee, niin eipä juuri kömmähdy tämä poika siinäkään
paikassa. Tosin pamppailee sydän hieman, koska ensi kerran seisomme
korkean-oikeuden pöydän edessä, mutta pianpa itsensä röyhistää
aika-mies. Muistanpa vielä, oltuani vierasmiehenä Koivulan
Kaisa-rukalle, joka etsi elatusta lapsellensa, muistanpa koska komsarjus
huusi: »Juhani Juhanin-poika Jukola, Toukolan kylästä!»

TIMO. »Ja nuorempi veljensä Timoteeus!» Minähän olin siellä myös; ja
saipa Kaisa lapsellensa isän että paukahti. Minähän olin vierasmiehenä
myös, Juhani.

JUHANI. Olit, olit. Mutta sielläpä vasta väkeä porstua, porras ja piha
täys. Porstuassapa istuin minä ja juttelin Tammiston Kyöstin kanssa,
mitä ja kuinka pojan piti la'in edessä lausuman. Hartaasti juuri
haastelinkin hänelle, nyppien takkinsa nappia noin, tuolla tavalla,
koska komsarjus eli sudenkutsija huusi korkealla äänellä, että kyllä
monen silmät ja korvat pöllähtivät pystyyn: »Juhani Juhanin poika
Jukola, Toukolan kylästä!»

TIMO. »Ja nuorempi veljensä Timoteeus!» Ja saipa, koira vieköön! Kaisa
lapsellensa isän.

JUHANI. Sai kyllä.

TIMO. Vaikka ei meitä valallekaan laskettu.

JUHANI. Ei laskettu; tosi; mutta vakava ja vilpitön puheemme vaikutti
paljon.

TIMO. Ja nimemme on kulkenut protokollissa ja suplikaaneissa aina
keisariin asti, heh!

JUHANI. Hyvin tietty.--Niin huusi komsarjus, ja silloinpa vähän
hetkautti pojan sydänketoissa, mutta pianpa hän perehtyi ja lasketteli
suustansa totuuden järkähtämätöntä kieltä kuin apostoli itse, huolimatta
koko keräjäkunnan naurusta ja tirskunnasta.

TIMO. Niinhän keräjissä leivotetaan; ja kaikki käy hyvin. Mutta
vedetäänpä siellä kuitenkin yhtäkin vetonuoraa ja yksikin vikkelä
kampurajalka heitetään.

JUHANI. Tosi; mutta oikeus ja totuus kieppaisee itsellensä lopulta
väkistenkin voiton monen konstin päästä.

TIMO. Monen konstin ja koukun päästä; niin kyllä, ellei itse ilminen
peijakas ole asiamiehenä, joka tekee yön päiväksi ja päivän yöksi ja
piimäksi mustan tervan.--Mutta yksi asia on yhtä hyvä kuin kaksikin.
Miksi ei Jumala asettanut oikeuden ratkaisemista lujemmalle, ja perin
pohjin lujalle perustalle täällä? Miksi vierasmiehet, vaikeat tutkinnot
ja lainoppineitten koukut? Tämähän mielestäni olis suorin tie oikeuteen
ja totuuteen, koska asia näkyy hämäräksi, eikä saata sitä pohtia. Koko
keräjäkunta, ja itse tuomari etunenässä, astuu ulos pihalle, jossa
komsarjus eli jahtivouti soittaa ankaran suurta koivutorvea, jota
kutsuttaisiin keräjätorveksi; sitä hän soittaisi toitottaen muutaman
kerran ja pitäen sen kitaa kohden Herran korkeutta. Mutta silloin
aukenis taivas ja oikeuden enkeli ilmestyisi kaikelle kansalle, kysyen
korkealla äänellä: »mitä komsarjus tahtoo», mutta häneltä kysyisi
komsarjus takaisin korkealla, huutavalla äänellä: »onko kannustettu
miesi viaton vai syyllinen?» Nytpä kirkastettu enkeli antaisi
vastauksen, jonka oikeutta ei kenenkään tarvitsis epäillä ja jonka
mukaan tulisi miestä joko päästää Herran huomaan tai sukia oikein aika
lailla. Niinpä, luulen minä, kävisi hyvin kuntoon kaikki.

JUHANI. Miksi niinkään paljon komentoa ja hunööriä? Katsokaapas kuinka
minä olen tuumiskellut asiaa. Olisinpa Luojana asettanut näin: Syytetty
mies vahvistakoon sanansa valalla, pyhällä valalla, ja jos hän oikein
vannoo, niin lähteköön vapaana miehenä marssimaan kotiansa taas, mutta
jos häntä miellyttäisi pistää suustansa valheen, niin auetkoon allansa
matoinen maa ja nielköön hänen helvettiin alas. Siinähän totuuden suorin
tie.

AAPO. Se keino voisi käydä päisin, mutta ehkäpä kuitenkin parhain kaikki
niinkuin sen kerran asetti itse viisauden Isä.

JUHANI. Parhain. Tässä istumme revittyinä, rupisina, silmäpuolina kuin
kollikissat maaliskuussa. Onko tämä herttaista? Peeveli! tämä maailma on
suurin hulluus mikä löytyy auringon alla.

SIMEONI. Niin on hän asettanut, Herra, sillä hän tahtoo koetella
ihmislapsen voimaa uskossa.

JUHANI. Voimaa uskossa. Hän koettelee ja kokee, mutta hänen koetustensa
kautta menee sieluja siihen ijankaikkiseen saunaan niinkuin sääksiä
vaan; sinne, johon en soisi kannettakaan minä, vaikka syntinen ihminen.

TUOMAS. Kova leikki on tämä elämä ja maailma. Vähänpä on kunkin toivoa
niin pienestä osasta kuin Josua ja Kaaleppi kuuden sadan tuhannen miehen
seassa.

JUHANI. Oikein! Mitä on siis tämä elämä? Helvetin porstua.

SIMEONI. Juhani, Juhani, malta mieles ja kieles!

JUHANI. Helvetti valmis, sanon minä, jos oikein pahan pääni päälleni
otan. Minäpä täällä olen kärsivä sielu ja Toukolan pojat perkeleitä,
haarut kourissa. Häijyjä henkiä ovat ihmiset meitä kohtaan.

AAPO. Astukaammepas hieman omaan poveemme. Ihmisten vihan olemme kenties
suureksi osaksi itse virittäneet ja voimassa pitäneet. Muistakaamme
kuinka olemme heidän naurismaissaan ja hernehuhdissaan peuhailleet,
sotkeneet onkiretkillämme heidän jokirantojensa heinän, ampuneet usein
heidän piirittämänsä karhut ja monta muuta sellaista temppua tehneet,
huolimatta lain uhkauksista ja omantunnon äänestä.

SIMEONI. Olemmehan vihoittaneet taivaan ja maan. Useinpa ma'ata
pannessani ja muistellessani nuoruutemme ilkivaltaisia töitä, pistelee
aivan kipeästi kurjaa rintaani tuo omantunnon tulinen miekka, ja
tuntuupa kuin kuulisin eriskummallisen kohinan kuin kaukaisen,
huokailevan sateen, ja kuin synkeä ääni vielä kuiskaisi minua korvaan:
»Jumalan ja ihmisten huokaus Jukolan seitsemän pojan tähden». Tuho uhkaa
meitä, veljet, eikä kiillä meille onnen tähti ennen kuin on meidän ja
ihmisten väli paremmalla kannalla. Miksi emme siis kävisi pyytämään
anteeksi, luvaten tästälähin toisin eleskellä?

EERO. Minä itkisin, jos taitaisin. Simeoni, Simeoni! »ei paljon puutu
ettet» ... jaa, ei paljon puutu. »Mutta mene tällä haavalla matkaas».

SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään.

TIMO. Kääntyisikö minun pääni anteekspyyntöön? En usko sitä.

TUOMAS. Ei niinkauan kuin korppi on musta.

EERO. »Tuomiolle tullessamme» siis tapahtuu se toimi. Silloinhan on
korppi valkea kuin lumi, niinkuin lauletaan iloisen pojan ja kultamuorin
veisussa. Kernaasti minun puolestani olkoot viimeiset tuutissa, ennen
kuin tässä rukoukseen rupeemme.

JUHANI. Usko minua, Simeoni, täällä ei käy kuntoon lakkaamatta katsella
kuinka on sielumme laita, alati muistella tuota tulista uumentoa,
perkelettä ja pieniä perkeleitä. Sellaiset aatokset joko myllertävät
sekaisin miehen pään tai kietovat nuoran hänen kaulaansa.--Noita entisiä
hurjapäisyyksiämme on enemmin pidettävä nuoruuden hulluutena kuin
synteinä ankarimmassa tarkoituksessa. Ja toiseksi, olenpa tullut siihen
uskoon ja vakuutukseen, että täytyy täällä välimmiten ummistaa silmänsä,
eikä olla näkevänänsä mitä näkee ja tietävänänsä mitä tietää. Niinpä
täytyy täällä miehen, jos hän tahtoo päästä eheällä turkilla elämän
huhmaresta ulos.--Olkaa pöllistelemättä; tässä ei tarvita yhtään
pöllistystä.--Tarkoitanpa noita pienempiä syntejä Jumalaa kohtaan, vaan
ei naapuriani. Naapuri ja lähimmäinen on keikkanokka, näpäkärsä ja
tarvitsee oman parhaansa yhtä hyvin kuin minäkin; mutta Jumala on
pitkämielinen ja laupias mies, ja antaa viimein aina anteeksi, jos
vilpittömästä sydämmestä rukoilemme. Jaa, jaa, minä tarkoitan: ei käy
kuntoon aina ja joka paikassa hiuskarvan tarkkuudella vertoa omia
töitämme ja pieniä tuommoisia kanaljavikkelyyksiämme Jumalan sanan ja
käskyjen rinnalla, vaan parasta pysyä siinä keskivälissä. Törkeitä
syntejä tulee meidän karttaa, kaikella muotoa, sanon minä, ja rukoilla
silmäin voidetta, mutta niitä pienempiä, nimittäin pienempiä Jumalata
kohtaan, ei aina laskea omantunnon ongennokkaan, vaan seistä siinä
keskivälissä, keskivälissä.

SIMEONI. Suuri Jumala! noinhan saatana ihmistä korvaan kuiskuttelee.

TIMO. Juuri niinkuin Ollin muori viinahimossa pistää tuiskujuttuja
Mäkelän emännälle.

AAPO. Juhani lausui muutaman sanan, joita ihmeellä ja närkästyksellä
kuultelin. Veli, niinkö opettaa meitä Jumalan käskyt? Niinkö opetti
meitä äitimme? Ei suinkaan! Yksi seisoo Jumalan edessä tuhantena ja
tuhannen yhtenä. Mitä siis leksottelet pienemmistä synneistä, mitä
keskivälistä, puolustaen kahden herran palvelusta? Sanoppas, Juhani:
mikä on synti?

JUHANI. Mikä on totuus? sinä Jukolan Salomoni, herra Jupisteri ja
Ukko-Paavo Savosta? »Mikä on synti?» Aih! »Mikä on synti?» Kas kuinka
viisaasti kysytty, merkillisen viisaasti. »Onpas siinä päätä, siinä
meidän pojassa», onpa tottakin. Niin, kuka enää puhuukaan? »Mikä on
synti?» Ahhah! Mikä on totuus? kysyn minä.

TUOMAS. Mitä venailet ja koukistelet, poika? Tiedä että oppi, jonka
ilmoitit, on pahanhengen oppia.

JUHANI. Tahdonpa teille kertoa elävän esimerkin, joka puolustaa uskoani
lujasti. Muistelkaapas entistä Kirkon-kylän nahkuria. Mies tuli kummiin
aatoksiin sielustansa, synnistä ja maailman mammonasta ja rupesi paljon
muuttelemaan entistä elämäänsä. Niinpä lakkasi hän äkisti ottamasta
vastaan ja antamasta nahkoja sunnuntai- ja juhla-päivinä, huolimatta
siitä kuinka tärkeäksi talonpoika katsoi yhden tien ja kaksi asiaa.
Turhaanpa varoittelivat häntä ystävänsä, koska huomasivat työn häneltä
vähenevän päivä päivältä, mutta hänen virkaveljellensä naapuritalossa
ehtimiseen enenevän. Ainapa vaan vastasi hullu mies: »minun kätteni työn
Jumala kylläkin siunaa, vaikka oliskin sitä vähemmin, mutta hänen, joka
luulee nyt tempaavansa leivänpalan suustani, hänen pitää viimein
niittämän kirousta otsansa hiestä, koska ei hän Herran sapattia
kunnioita». Niin hän lausuili, kävellen töllötellen pyhäpäivinä
virsikirja kourassa, silmät ympyrjäisinä päässä ja tukka pystyssä kuin
Pommin Pietarin tukka. Mutta mitenkäs tuossa kävi miehen lopulta? Sen
tiedämme. Tulipas piankin hänen käteensä raskain puu, kerjuusauva tuli
hänen käteensä, ja hänen tieksensä kruunun pitkä sarka. Nytpä hän
käyskelee kylästä kylään, kallistellen lasia, koska vaan taitaa.
Kerranpa kohtasin hänen tuolla Kanamäen harjulla tien vieressä; siinä
hän istui kelkkansa kaustalla, ja kovin oli päissään kurja mies. Kuinkas
on laitanne, karvari? kysyin minä; »on niinkuin on», vastasi hän, kerran
katsoa mulauttaen kankeasti päälleni. Mutta kysyinpä häneltä vielä:
kuinkas nyt mestari oikein jaksaa?--»Jaksan niinkuin jaksan», lausui hän
taasen ja läksi tiehensä, lykäten kelkkaa edellään ja loilottaen
jonkunmoista hullua veisua. Siinä oli hänen loppunsa. Mutta toinen
karvari? Hänpä oikein vasta rikastui ja rikkaana ja onnellisena miehenä
kuolikin.

AAPO. Ahdaspäinen usko ja hengellinen ylpeys hävitti nahkurin, ja niinpä
käy kaikille hänen kaimoillensa. Kuinka hyväänsä, mutta sun oppis on
väärää oppia ja uskoa.

SIMEONI. Väärät profeetat ja viimeiset maailman ajat.

TIMO. Hän tahtoisi kiusata meitä Turkkilaisten uskoon. Mutta etpä
järkähdytä minua; sillä minä olen vissi ja luja, vissi ja luja kuin
kirveen silmä.

JUHANI. Annappas, Tuomas, tuo leivänpuolikas tuolta pöydän
päästä.--»Väärät profeetat». En kiusaa ketään syntiin ja vääryyteen, ja
itse en varastaisi naskaliakaan suutarilta enkä neulan silmää
kraatalilta. Mutta sydämeni kipenöitsee, koska tarkoitukseni aina
kierretään pahimmaksi, tehdään pikimustaksi, vaikka mustanruskea karva
olisi jo kylliksi.

AAPO. Haastelitpa niin selvästi, harkitsit asian niin pykälästä pykälään
ja haarasta haaraan, ettei tainnut sitä väärin ymmärtää.

TIMO. Pääni panen pantiksi, että hän tahtoi saattaa meitä Turkkilaisten
uskoon.

SIMEONI. Jumala armahtakoon häntä!

JUHANI. Kitanne kiinni, ja paikalla! Jumalaa minun tähteni rukoilla,
nuhdella minua kuin laimeasilmäinen pappi, se ei käy kuntoon. Sillä
minulla on juuri tarpeeksi järkeä, vaikken olekkaan vallan paljasta
viisautta kuin esimerkiksi tuo meidän Aapomme.

AAPO. Jumala paratkoon! enhän ole tarpeeksikaan viisas.

JUHANI. Paljasta viisautta, paljasta viisautta! Ja pidä leipäläpes
kiinni, saatpa muutoin tästä konttaluusta vasten kuonoas ja vähän
paremmin kuin eilen. Sen sanon ja taukoon syömästä, koska säkkini on
täys.

TIMO. Takaanpa, että olemme jo kuin kiiliäinen joka mies.

EERO. Mutta miksi en näe saunaa?

JUHANI. Mitä tuommoinen lyhyt aidantakuinen?--Mutta--onhan sauna mennyt
helvettiin!

EERO. Ei, vaan taivaan korkeuteen tulisissa vaunuissa.

JUHANI. Olisiko se palanut?

EERO. Mistä minä tiedän, ja mitä on minun sen kanssa tekemistä? Se on
Jukolan isännän sauna, vaan ei minun.

JUHANI. Ottipa Eeronkin ruumis löylyä eilen illalla, ellen väärin
muista. Niin, niin, kaikki aina vaan isännän hartioille, sen mä luulen.
Mutta käykäämme katsomaan. Missä on lakkini? Käykäämme katsomaan,
veljet. Minä tiedän että saunamme on tuhkana.

Läksivät katsomaan kuinka oli saunan laita. Siitä näkyi enään jäljellä
ainoastaan musta kiuvas ja savuava aherrus. Ja hävityksen kuvausta
katselivat veljekset hetken kiusallisella mielellä, ja palasivat viimein
pirttiinsä takaisin. Viimeisenä asteli Juhani, kourassa kaksi
rauta-sarantoa, jotka hän vihaisesti viskasi pöydälle.

JUHANI. Niin, Jukolan talo on nyt saunaton.

EERO. »Ja saunaton talo ei käy laatuun», sanoi Juhani.

JUHANI. Kuumaksi lämmitti Timo sen rakkaan uunin ja tuhaksi meni armaat,
nokiset orret ja seinät, joiden suojassa kaikki olimme astuneet maailman
valkeuteen. Timo kuumensi uunin ankarasti, sanon minä.

TIMO. Käskysi mukaan, käskysi mukaan; kyllä sen tiedät.

JUHANI. Minä annan peeveliä käskyillesi, vaan että olemme saunattomia
miehiä, ja tämä on kiusattava asia; huoneenrakennus ei lisää leipää.

AAPO. Kiusattava asia; mutta sauna oli kuitenkin vanha, nurkat reikiä
täynnä; ja itsehän päätit eilen piankin rakentaa uuden.

JUHANI. Tosin oli se vanha ja sen hirret haudotut aina ytimeen asti,
mutta olishan tuo vielä ritkunut tuossa vuoden tai kaksi. Talolla ei ole
vielä voimia menettää saunojen rakennukseen; pellot, pellot ovat tässä
ensiksi kynsiin otettavat.

TUOMAS. Jääpä sinulta pellot niinkuin mennä kesänä huikea Aroniittu,
jonka muhkean heinän annoimme lakastua ilman yhtään ainoata viikatteen
sivallusta. Mutta oma tahtos. Ainapa, koska muistuttelin sinua sen
niittämisestä, vastasit tuohon: »emmehän lähde juuri vielä; heinä kasvaa
vielä että rotisee».

JUHANI. Se on mennyt asia eikä parane siitä että sitä leksottelet.
Aroniittu kasvaa sitä uhkeammin tulevana kesänä.--Mutta kuka on mies,
joka astelee kohden taloamme tuolla pellolla?

TUOMAS. Lautamies Mäkelä. Mitä tahtoo mies?

JUHANI. Nyt peijakas on irti. Kruunun nimessä hän tulee, ja tuon kirotun
tappeluksen tähden Toukolaisten kanssa.

AAPO. Jälkimmäisessä ottelossa on laki puolellamme, mutta edellisessä
katsokaamme eteemme. Sallikaat minun tehdä hänelle asiasta selko.

JUHANI. Mutta minä, veljeksistä vanhin, tahdon myöskin sanavaltaa, koska
yhteinen etu on puheena.

AAPO. Mutta katso, ettet haastele itsiämme säkkiin, jos täytyisi meidän
niinkuin vähän mutkistella.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

Sisään astui Mäkelä, oiva ja suopeamielinen lautamies. Kuitenkin tuli
hän ajaen toista asiaa, kuin sitä, jota veljekset arvelivat.

MÄKELÄ. Päivää!

VELJEKSET. Päivää!

MÄKELÄ. Mitä hirveyksiä näen minä? Pojat, kuinka on laitanne?
Revittyinä, sinimarjoissa, ruvessa ja ryysyt päässä! Voi teitä
viheliäisiä!

JUHANI. »Kyllä koira haavansa nuolee», mutta katsokoot sudet itsensä.
Tästäkö syystä seisotte huoneessamme nyt?

MÄKELÄ. Mitäpä tiesin minä tästä? Mutta veljeksetkö raatelevat toinen
toistansa tällä tavalla! Hävetkäät!

JUHANI. Te erehdytte, Mäkelä. Veljekset ovat kohdelleet toinen toistansa
kuin enkelit; tämä on naapurien työ.

MÄKELÄ. Kuka on sitten tämän tehnyt?

JUHANI. Hyvät naapurit. Mutta saanko kysyä mistä syystä olette käynyt
meitä tervehtimään?

MÄKELÄ. Tuikeasta syystä. Pojat, pojat! onpa nyt edessänne tuhon päivä.

JUHANI. Millinen on tämä päivä?

MÄKELÄ. Häpeän päivä.

JUHANI. Koska se nousee?

MÄKELÄ. Provastilta olen saanut tuiman käskyn, saattaakseni teitä
tulevana sunnuntaina kirkolle.

JUHANI. Mitä tahtoo hän meistä kirkolla?

MÄKELÄ. Istuttaa teitä jalkapuuhun; suoraan sanottu.

JUHANI. Mistä syystä?

MÄKELÄ. Hänellä on monta syytä.--Te hurjat ja hullut! särjitte lukkarin
akkunan ja karkasitte häneltä kuin sudet!

JUHANI. Meitä lukkari raateli kuin villisusi.

MÄKELÄ. Mutta mitä on provasti teille tehnyt?

JUHANI. Ei kirpun kipeätä.

MÄKELÄ. Ja kuitenkin olette häntä pilkanneet ja häväisneet tuon
avosuisen, hävyttömän Kuppa-Kaisan kautta. Lähetitte Rajamäen kauheata
rykmenttiä myöten sikamaisimpia, oikein konnan lauseita terveisinä
ylhäiselle miehelle ja seurakuntamme paimenelle, sepä verrattoman julkea
rohkeus!

JUHANI. »Kyllä se on totta, mutta se todistettakoon», sanoi Kakkisten
Jaakko, mutta niin en sano minä.

MÄKELÄ. Mutta nyt, tietäkäät, että teitä provastimme ankarin kosto
kohtaa. Nyt on hän teille armoton mies.

AAPO. Istukaat, Mäkelä, niin keskustelemme asiaa vähän laveammalta ja
syvemmältä.--Katsokaapas tätä paikkaa: taitaisko provasti kruuvata meitä
jalkapuuhun Rajamäen Kaisan valheista? Ei suinkaan! Näytettäköön asia
laillisesti toteen mitä olemme lausuneet ja millä tavalla hänen
kunniaansa leikanneet.

JUHANI. »Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan», se on
tietty se.

MÄKELÄ. Mutta toinen kysymys, tuo lukemisen seikka, sepä kuitenkin antaa
hänelle joltisen vallan kirkkolain kautta, jota hän nyt varmaan on
vihoissansa käyttävä teitä kohtaan.

JUHANI. Lukupuuhassa on puolellamme Jumalan asetus ja laki, joka lyö
sitä yritystä vastaan. Katsokaas, hän on jo äitimme kohdussa antanut
meille niin kovat päät, että lukemaan oppiminen on meiltä mahdoton
asia. Mitäs tehdään, Mäkelä? Kovin epätasaisesti lankeevat täällä
hengenlahjat päämme päälle.

MÄKELÄ. Päänne kovuus on teiltä tyhjä luuloitus. Ahkeruus ja
jokapäiväinen harjoitus voittaa viimein kaikki.--Isänne oli parhaita
lukijoita.

AAPO. Mutta äitimme ei tuntenut yhtään ainoata kirjaintakaan, ja
kuitenkin oli hän totinen kristitty.

JUHANI. Ja kasvatti ja kuritti poikiansa Jumalan pelossa. Jumala
siunatkoon muijaa!

MÄKELÄ. Eikö koettanut hän teitä kohtaan apua muiden taidosta.

JUHANI. Koetti kyllä parastansa; hän koettikin Männistön-muorin kautta.
Mutta äkeä ämmä rupesi kohta löylyttelemään selkäämme, ja tupansa
muuttui silmissämme hirveämmäksi peikkoin luolaa; emmekä lopulta
astuneetkaan mökkiin sisään, vaikka he meitä pieksivät kuin tulta
pohtaen.

MÄKELÄ. Olittepa silloin ymmärtämättöminä, mutta nyt seisotte miehinä
kannallanne; ja järkevä, terve mies voi mitä hän tahtoo; sentähden
osoittakaat sekä provastille että koko maailmalle mitä miehuus
voi.--Sinua, Aapo, jolla on niin järkevä mieli ja jolta ei puutu yhtä ja
toista tietoakaan, vaan jonka tarkka muisto säilyttää kaiken nähdyn ja
kuullun, sinua minun täytyy ihmetellä ettet jo ole tehnyt toisin.

AAPO. Vähänpä tiedän minä; noh tiedän toki yhtä ja toista. Vainaa
sokea-enommehan kertoili meille monta asiaa, kertoili raamatusta,
merimatkoiltansa ja maailman rakennosta, ja silloinpa aina häntä
kuultelimme hartaalla mielellä.

JUHANI. Kuultelimme korvat pystyssä kuin jänikset, koska ukko meille
jutteli Mooseksesta, Israelin lapsista, tapauksista kuningasten kirjassa
ja ilmestysraamatun ihmeistä. »Ja heidän siipeinsä havina oli kuin
ratasten kituna, koska he sotaan juoksevat». Herrajesta! me tunnemme
paljon ihmeitä ja asioita, emmekä olekkaan juuri niin villittyjä
pakanoita kuin luullaan.

MÄKELÄ. Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa, päästäksenne
kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi.

AAPO. Mäkelä, tuolla laudalla näette seitsemän aapiaista, jotka ovat
ostetut Linnasta, ja tämä ilmestys todistakoon meidän pyrkivän oppia
kohden. Provastimme osoittakoon meitä kohtaan hieman vielä kärsimystä,
ja minä luulen, että asiastamme sikiää, syntyy ja kasvaa jotain.

JUHANI. Hän osoittakoon kärsimystä, ja tahdonpa maksaa hänelle
kymmenykset kahdenkertaisesta ja nuoren linnun lihaa ei pidä hänen
kupistansa puuttuman lailliseen aikaan.

MÄKELÄ. Eipä auta tässä, luulen minä, rukoukset ja koreat lupaukset,
koska muistelen hänen kiivasta ja oikeata vihaansa teitä kohtaan.

JUHANI. Mitä tahtoo hän sitten meistä ja mitä tahdotte te? Hyvä!
Tulkaapas seitsemänkymmenen miehen kanssa, ja verta pitää sittenkin
ruiskuaman.

MÄKELÄ. Mutta sanokaat kuinka aiotte käydä käsiin, oppiaksenne aapiaista
ja vähääkatkismusta, joka on provastimme tärkein määräys.

JUHANI. Kokea tässä kotona Männistönmuorin tai hänen tyttärensä Venlan
opetusta. Hyvälukijoita naisia molemmat.

MÄKELÄ. Tahdonpa ilmoittaa aikeenne provastille. Mutta oman rauhanne
tähden käykäät pyytämään häneltä anteeksi hävytöntä elkeänne.

JUHANI. Sitä pykälää tahdomme harkita.

MÄKELÄ. Tehkäät niinkuin sanon; ja tietäkäät, ellei hän teissä huomaa
vilpitöntä, ahkerata harrastusta, niin jalkapuussa, jalkapuussa istutte
koreasti joku sunnuntaipäivä kirkon kivijalan juurella. Sen sanon; ja
jääkäät hyvästi!

JUHANI. Hyvästi, hyvästi!

TUOMAS. Täyttä päätäkö sinä haastelit hänelle Männistön-muorista ja
hänen tyttärestään? Täyttä päätäkö sinä puoleksi melkein lupasit käydä
konttimaan provastin edessä?

JUHANI. Ei ollut siinä merkiksikään täyttä päätä, ja todentekoa ei
merkiksikään. Ajan voittamisen tähden poika lörpötteli näin.
Männistönmuori tai Venla johdattamaan tässä kirja-tikkuamme! Sitähän jo
naurelisivat kaikki Toukolan siatkin. Te kuulitte, meitä uhattiin
varmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Tuhannen tulimmaista! eikö ole
miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa,
koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta? Kuka
voi sen kieltää? Mutta sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet
kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmisten häijyt henget.--Oh sinä
musta sika! Voi päivää kirottua täällä! Niinpä nyt ylisniskoin meitä
kohtaa kovan onnen nuijaukset ja ihmisten kiusanteot, että olen valmis
juoksemaan pääni seinään. Oh sinä musta sonni! Venla meille antoi
rukkaset; tehneet ovat he meistä myrkyllisen pilkkaveisun; lukkari meitä
rääkkäsi kuin pahalainen itse; Toukolan pojat meitä hakkasivat kuin
nummea vaan, selkäämme saimme kuin jouluporsaat ja oikeinhan
joulupukkeina käyskelemme tässä ykssilmäisinä tonttuina, ryysyt päässä.
Mitä vielä? Onhan kotomme nyt ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan
kohisevaa löylyä. Tuollahan kytee ja savuaa entisen armaan saunamme
aherrus. Ja sittenhän on jäljellä vielä perkeleistä pahin. Hmh!
Kymmenellä lävellä irvistelee meitä vastaan kirkonporstuasta jalkatukki.
Kirkas tuli! Ellei tämänkaltainen kiusantemppujen rykelmä vie
partaveistä miehen kurkkuun, mikä sitten? Oh sinä sarvipää sonni!

EERO. Nyt muistat hieman väärin; jalkapuussa ei olekkaan kymmentä läpeä.

JUHANI. Kuinka monta sitten?

EERO. Kuinka monta tähteä otavassa, kuinka monta poikaa Jukolassa?

JUHANI. Seitsemän poikaa meitä on. Siis seitsemän läpeä ja seitsemän
poikaa. No sitä hullumpi. Seitsemän läpeä! Aina sitä hullumpi vaan. Kas
kuinka ihmiset ja kova sallimus ovat yhdessä juonessa meitä vastaan.
Seitsemän läpeä kuin myllynkiven silmää! Mikä pilkka kovalta onnelta!
Mutta ampukoot he päällemme kaikki kiukkunsa nuolet, mehän puremme
läpikiusatut sydämemme kovaksi kuin kipenöitsevä teräs. Puhaltakoot
meitä kohtaan joka haaralta myrkkyä kuin kärmeet, ja taivas satakoon
päällemme paljasta sappea, me kuitenkin, silmät ummessa, kiristäen
hammasta ja myristen kuin villit härjät, rynkäämme päisin. Ja jos
viimein kiskottaisiin meitä jalka-pihtiin kruunun voimalla, niin
ihanalla ilollapa istuisin kontti-puussa minä.

AAPO. Miksi ilolla?

JUHANI. Ethän sinä käsitä, mun veljeni, vihan tuomiovoimaa. Koston tuuma
saattaisi pojan unohtamaan kaiken häpeän; ja häpeähän on heidän
tarkoituksensa. Aatos, veristää tuota herra provastiamme, sehän
maistuisi vihaiselle mielelleni kuin hunajakaste. Enkä tuossa veistä, en
pyssyä käyttelis, kuin entinen Karjan mies, en, vaan kynsillä ja
hampailla iskisin hänen kurkkuunsa kuin susi-ilves. Kappaleiksi,
tuhanneksi kappaleeksi repisin miehen, ja niinpä saisin oikein
maiskutella kostoni herkkua. Tekisinpä niin, vaikka olisin kymmenen
hengen omistaja ja jokaista henkeä kymmenen vuotta rääkättäisiin
piikki-tynnörissä. Eihän tuo mitään olis koston hekuman suhteen.

AAPO. Sinä myllerrät ylös kaiken olentosi perin pohjin. Valeleppas,
kurja veli, sydämesi tulikuohuvata kattilaa viileällä vedellä
kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa
eteenpäin, koukistellen hiljaa.

SIMEONI. Onhan muotos pikimusta, ja veripunaisina, pistävinä pyörähtelee
silmäs. Armahda itseäs.

TUOMAS. Tosin kostaisimme, jos pantaisiin meidät istumaan häpeän
istuimelle, mutta olkoon sydämemme rauhassa kunnes tämä on tapahtuva.
Eihän ole vielä kaikki toivo mennyt.

JUHANI. Yhdestä maailman kulmasta kuumoittaa meille vieläkin rauhan
päivä. Ilvesjärvi tuolla Impivaaran kupeilla on se satama, jonne
purjehdimme myrskyistä pois. Nyt olen päättänyt.

LAURI. Sen tein minä jo menneenä vuonna.

EERO. Minä seuraan teitä vaikka Impivaaran syvimpään luolaan, jossa,
niinkuin sanotaan, vanha vuoren-ukko keittelee pikiä, päässä kypärä
sadasta lammasnahasta.

TUOMAS. Sinne tästä siirrymme kaikki.

JUHANI. Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.

AAPO. Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura?

JUHANI. Metsä penikoitansa suojelee. Siellä vasta kannallamme seistään;
syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan
ytimeen asti. Ja miellyttäiskö heitä sielläkin ahdistella poikia, niin
pitää heidän havaitseman miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua
konnossansa.--Nyt nahkapeitturille kaupat kirjallisesti vahvistamaan.
Kymmeneksi vuodeksi menköön talomme toisen kouriin.

SIMEONI. Halaanpa minäkin rauhan kammioon. Veljet, uusi koto ja uusi
sydän luokaamme itsellemme metsien kohdussa.

JUHANI. Kaikki yksimielisesti!

AAPO. Kuinka päätät, Timo?

TIMO. »Siinä minä, missä muutkin», sanoo sananlasku.

AAPO. Te muutatte, ja minäkö jäisin tähän yksinäiseksi hongaksi Jukolan
pihalle? Ah! kovin lujasti ovat olentoni kaikki juuret ja oksat yhtyneet
teidän piiriinne. Olkoon menneeksi, ja toivokaamme parasta tästä
retkestämme. Minä seuraan.

JUHANI. Oivallista! Nyt nahkapeitturille joka mies, laillista välikirjaa
tekemään. Kaikki yksimielisesti!

Läksivät he miehissä välikirjan tekoon, vourasivat talonsa
nahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi; ja kirjallisesti määrättiin
seuraavat pykälät. Nahkapeitturi hallitsee ja viljelee taloa kymmenen
vuotta, kolme ensimmäistä vuotta ilman yhtään vouraa, mutta siitälähin
maksakoon hän veljeksille seitsemän tynnöriä rukiita vuodelta ja
rakentakoon uuden saunan ennen voura-ajan loputtua. Vapaasti ja joka
paikassa Jukolan metsissä pyydystelkööt veljekset, ja mitä otuksia
hyväänsä, joihin vaan on laillinen lupa. Talon piirin pohjoisessa
osassa, Impivaaran seudussa, olkoon heillä valta tehdä ja elää tahtonsa
mukaan sekä maalla että metsissä. Pyhäinmiesten päivänä ottaa
nahkapeitturi haltuunsa talon, mutta veljeksillä, jos heitä niin
miellyttää, olkoon syntymäkodossaan vielä tulevan talven suoja. Nämät
olivat pää-ehdot välikirjassa.

Tuli Marraskuu, ja nahkapeitturi oli kuorminensa Jukolan pihalla ja
vastaan-otti talon hallituksen määrätyksi ajaksi. Mutta veljekset,
karttaaksensa provastia ja hänen käskyläisiänsä, elelivät tämän talven
enimmin metsissä, hiihdellen ympäri ja pyydystellen; ja majailivat
sysikoijussa Impivaaran aholla. Muutto ei kuitenkaan ollut vielä
oikeammiten tehty hevosella ja muilla välttämättömillä kappaleilla. Tämä
oli määrätty tapahtumaan koska suvi oli tullut. Kuitenkin pitivät he jo
tulevasta pirtistänsä huolta: hakkasivat hirret kevääksi kuivamaan ja
vierittelivät perustuskiviä kantoiselle aholle, jyrkän vuoren alle.

Niin meni talvi, ja sen kuluessa ei joutunut veljeksille provastilta
minkäänlaista käskyä, ei muistutusta. Odottiko hän, vai oliko hän
heittänyt heidät kohtalon huomaan?



VIIDES LUKU


Kevät oli tullut, kinokset olivat sulaneet, suojasti puhalteli tuuli,
maa rupesi viheriöitsemään ja koivisto kävi lehteen.

Veljekset nyt retkeilevät muuttomatkallansa Jukolan ja Impivaaran
välillä. Kulkevat pitkin kivistä, polvellista metsätietä, pyssyt olalla
ja tuohikontit seljässä, joissa on heidän ampuma-varansa. Edellä astuu
Juhani ja hänen rinnallansa Jukolan suuret, äkeät koirat, Killi ja
Kiiski. Heidän jäljessään, vetäen reteliä, kulkee, Timon ajamana,
veljesten silmäpuoli hevonen, vanha Valko. Mutta kuormaa seuraavat muut
veljekset, pyssyt olalla ja kontit seljässä, autellen Valkoa tien
pahimmissa paikoissa. Viimeisenä käyskelee Eero, kantaen sylissään
Jukolan uljasta kukkoa, josta eivät veljekset mielineet erota, vaan
ottivat sen myötänsä päiväntiedon antajaksi Impivaaran erämaassa.
Rattailla näit arkun, suden- ja ketun-rautoja, padan ja padassa kaksi
tammipöytyriä, kauhan, seitsemän lusikkaa ja muita keittokonstiin
kuuluvia kappaleita. Padalle peitteeksi oli pantu karkea, herneillä
täytetty säkki; ja ylimmäisenä tämän päällä putkisteli ja naukui
pienessä pussissa Jukolan vanha kissa.--Niin läksivät veljekset
entisestä kodostansa, vaelsivat alakuloisina, äänettöminä pitkin
vaikeata, kivistä metsätietä. Taivas oli kirkas, ilma tyyni ja alasmäkeä
länteen juoksi jo auringon pyörä.

JUHANI. Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä. Niinhän
mekin nyt purjehdimme armaista syntymänurkistamme pois, purjehdimme
vankkurilaivallamme eksyttävien metsien halki Impivaaran jyrkkää saarta
kohden. Ah!

TIMO. Eihän paljon puutu, etten tuhri kyyneleitä poskiltani, minä
sammakko kanssa.

JUHANI. Sitä en ihmettele, katsottuani omaan poveeni tällä murheen
hetkellä. Mutta ei auta tässä maailmassa, vaan olkoon miehen sydän aina
kova kuin valkoinen harakankivi. Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt
tänne, täällä ei ole hänellä yhtään pysyväistä sijaa.

TIMO. Täällä käyskelee hän vähän ajan, keikkuu ja kiikkuu kunnes hän
vihdoin kännistyy ja nääntyy kuin rotta seinän-juureen.

JUHANI. Oikein sanottu, viisaasti juteltu!

SIMEONI. Ja jos olis siinä sitten kaikki; mutta silloinpa vasta.

JUHANI. Tulee leivisköistämme kysymys, tahdoit sinä sanoa. Totta!

TIMO. Silloin tulee sanottavaksi ilman yhtään vilppiä ja viekastusta:
tässä olen minä ja tässä on, Herra, leiviskäs.

SIMEONI. Aina pitäisi ihmisen muisteleman loppuansa; mutta hän on
paatunut.

JUHANI. Paatunut, paatunut, sitä ei taida kieltää. Mutta sellaisiahan,
Jumala nähköön, olemme kaikki tämän taivaan alla. Kuitenkin koetamme
täyttä päätä elää tästälähin niinkuin hurskasten urosten tulee, kun
kerran olemme tänne oikein ehtineet sijoittua ja saaneet itsellemme
lämpöisen rauhanmajan. Tehkäämme, veljet, ankara liitto ja heittäkäämme
pois kaikki synnin eljet, kaikki viha, riita ja vaino täällä
lintukodossa. Pois viha, vaino ja ylpeys.

EERO. Ja prameus.

JUHANI. Niin!

EERO. Ja koreat, synnilliset vaatteet.

JUHANI. Niin!

EERO. Letkuvat kirkkokäässyt ja kaikki koreat kirkon kemputtimet.

JUHANI. Mitä? Mitä sinä puhut?

SIMEONI. Hän veistelee taas.

JUHANI. Minä huomaan sen. Katso etten tempaa niskastasi kiinni, jos
nimittäin huolisin houkon puheista, mutta enhän sitten oliskaan mies, en
totisesti oliskaan.--Kuinka pitelet, sinä peevelin kirottu nallikka,
sitä kukkoa? Miksi porahtelee elikkoparka?

EERO. Korjasin vaan sen siipeä, joka riippui.

JUHANI. Kyllä minä sinun korjaan kohta. Katso etten ota niskastas.
Tietäkäät, että on siinä paras kukko koko kihlakunnassamme virkansa
toimessa; aina tarkka ja luotettava. Ensi kerran kiekuu hän kello
kahdelta, toisen kerran neljältä, joka on paras nousun aika. Siitä
kukosta on meille paljon hausketta täällä sydänmaassa.--Ja kissa sitten
tuolla kuorman harjalla! Voi sinua Matti-poikaa! Siellähän keikut ja
heilut ja katselet pussin lävestä ulos, naukuen aivan surkeasti. »Voi
äijä-rukka, vanha sukka!» eihän ole sinulla enää juuri monta päivää
täällä tassuteltavana. Silmäs käyvät jo kovin tummiksi ja karhealta
kuuluu naukumises. Mutta ehkäpä kuitenkin kostut vielä, päästyäsi
lihavien metsähiirien niskaan. Toivonpa niin. Mutta teitä, Killi ja
Kiiski, armoittelen kuitenkin enimmin kaikista. Niinkuin me itse, olette
tekin siinneet, syntyneet ja kasvaneet Jukolassa, kasvaneet omina
veljinämme. Ah kuinka palavasti katselette minua silmiin! Niin, Killi,
niin, minun Kiiski-poikani, niin! Ja heittelette häntäänne noin
iloisesti! No ettehän tiedä, että nyt jätämme ihanaisen kotomme. Voi
teitä kurjia! Minun täytyy itkeä, täytyy.

TIMO. Katsos kuinka neuvoit äsken itse. Pidä sydämesi jykevänä, sydämesi
jykevänä.

JUHANI. En voi, en voi, heittäissäni kultaisen kodon.

TUOMAS. Painaahan tämä päivä miehen mieltä; mutta Impivaarassa on meillä
pian toinen koto ja kohta ehkä yhtä rakas.

JUHANI. Mitä sanoit, veljeni? Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin
rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla
pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme.

AAPO. Tosin musertaa sydäntämme jäähyväishetki; sillä kotopensas on
jänöllekin rakas.

JUHANI. Kuinka sanoi emojänis ennen, koska hän, huomaten itsensä
uudestaan tiineeksi, käski pienen poikansa luotansa pois, pois tulevien
tieltä?

TIMO. »Lähdeppäs jo matkahasi, poikaseni, pienoiseni, ja muista aina
mitä sanon: missä risu, siinä vipu, missä laukku, siinä loukku».

JUHANI. Niin hän sanoi pojallensa, ja läksi poika taaputtamaan pois; hän
taaputteli, töllitteli pitkin ahoa ja nummen syrjää, töllötteli,
halkinen huuli vilpittömässä irvissä. Niin asteli hän kodostansa, ja
murheellisesti paistoi ilta.

EERO. Se oli Jänis-Jussi.

JUHANI. Anna olla vaan.--Niin hän läksi kodostansa ja niinpä lähdemme
myöskin me. Jää hyvästi, koto! Porrastasi, tunkiotasi tahtoisin suudella
nyt.

AAPO. Niin, veljeni. Mutta koettakaamme karkoittaa tämä mielen synkeys
pois. Kohta on meillä tekeillä tuima toimi ja työ, kohta jumisevat
hirret, kirveet paukkuu, ja ylös kohden taivasta kohoopi huikea pirtti
Impivaaran aholla, keskellä jylhiä metsiä. Katsokaat: johan ankarassa
korvessa, kuusien kohinassa retkeilemme.

Niin he haastelivat keskenänsä, matkustaen halki synkeän salon. Mutta
vähitellen yleni seutu ja heidän tiensä luikerteli ylös korkealle
metsäiselle maalle, joka Teerimäeksi kutsuttiin. Tuolla ja täällä näkyi
sammaltuneita kallion-kieluja, muodoltaan jättiläisten hautakumpujen
näköisiä, joiden ympärillä matalat, juurevat männyt humisivat. Kovin
ravisteli rattaita ja vanhan Valkon lapoja kallioinen tie, jossa silmä
paikoin tuskin taisi eroittaa entistä raition rataa. Yli mäen kulki tie;
sillä pohjattomia rämeitä levisi sen molemmilla puolilla. Mutta
veljekset itse tekivät myös parastansa, keventääkseen vanhan
ykssilmäisen vetäjän kuormaa. Viimein ehtivät he mäen harjulle, sallivat
Valkon siinä hetken puhallella, ja katsahtivat maailman lakeuksiin alas.
Heidän silmänsä näki kaukaisia kyliä, niittuja, peltoja, sinertäviä
järviä ja lännen metsien reunalla kirkon korkean tornin. Mutta etelässä
erään kunnaan rinteellä kuumoitti Jukolan talo kuin kadotettu onnen maa;
ja riutuvat aatokset täyttivät taas veljesten rinnat. Mutta he käänsivät
siitä vihdoin silmänsä Pohjaan päin, ja siellä näkyi korkea Impivaara,
sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen
repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä. Mutta vuoren alustalla
näkivät he hauskan, kantoisen ahon, vastaisen asuinpaikkansa, ja ahon
alla korven, joka heille oli antava salskeita hirsiä huoneitten
rakentamiseen. Tämän kaiken he näkivät, näkivät mäntyin välistä kirkkaan
Ilvesjärven ja heleän auringon lähellä laskuansa loistavan vuoren
luoteiselta jyrkältä; ja toivon ihana leimaus välähti heidän silmistänsä
ja kohotti heidän rintansa taas.

Siitä läksivät he taas eteenpäin ja yhä uljaammalla vauhdilla rupesivat
he kiirehtimään kohden uutta kotoansa. Mäki aleni, ja he tulivat
nummelle honkien pylvästöön, jossa kanerva, puolaimen varret ja
kuihtuvat ruohonpiipat vaihetellen peittivät kumisevan maan. Tuli
hietainen, rakettu tie, joka johdatti Viertolan kartanosta kirkkoon; he
astuivat sen poikki, pitäen omaa metsätietänsä, joka kulki pitkin nummen
selkää.

AAPO. Tässä on nummi, jossa, niinkuin vanhat ihmiset juttelee, ennen
muinoin oli kärmeitten keräjäsali. Tuomarina siinä istui heidän
kuninkaansa, tuo ankaran harvoin näkyvä valkea kärme, päässä verrattoman
kallis kruunu. Mutta ryöväsipä tämän kruunun heiltä eräs rohkea
ratsastaja, niinkuin tarina kertoilee.

Ja kertoi heille Aapo seuraavan tarinan, heidän kulkeissansa pitkin
nummen harjua alas kohden autiota Sompiosuota. Tuli eräs ratsastaja ja
näki nummella kärmeitten kuninkaan, jolla oli kimmeltävä kruunu päässä.
Hän ratsasti häntä kohden, noukkasi miekkansa kärjellä kruunun kuninkaan
päästä, kannusti hevostansa ja kirmasi kalleuksinensa pois kuin tuulissa
ja pilvissä. Mutta eivät olleet kärmeetkään myöhäisiä, vaan läksivät
kohta kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. He kiitivät suhinalla
päin, kierrettyinä rengoiksi, ja tuhannen kurraa pyöri silloin
ratsastajan jäljissä kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii.
Pian saavuttivat he ratsastajan, parveilivat jo tiuhasti hevosen
jaloissa, loiskeilivat sen lautasille ylös, ja suuri oli miehen vaara.
Ja hädissään viskasi hän heille hattunsakin syötiksi alas, jonka he
paikalla repivät kappaleiksi ja söivät vihansa vimmassa. Mutta miestä ei
auttanut kauan tämä keino, pianpa kärmeet kiiriskelee hänen jäljissänsä
taas ja santa kiertoilee korkealle tieltä. Ja yhä kiivaammin kannusti
uros huohoittavaa hevostansa; virtana juoksi veri uhkean orhin
rikkiviilletyistä kyljistä, ja suusta roiskahteli sohiseva vahto.
Ratsastaja pakeni metsään, mutta metsä ei estänyt hänen vihollistensa
juoksua. Tuli virta vastaan, ja kohahtaen ratsasti hän sen kierroksiin
ja veipä orhi hänen nopeasti sen ylitse. Tuli virta kärmeillekin
vastaan, ja monen kosken pauhinalla he syöksivät itsensä lainetten
kohtuun, uivat myrskyn vauhdilla sen ylitse: ja korkealle nousi valkea
kuohu. Mies ratsasti yhä eteenpäin, ja yhä vainosi häntä kärmetten
villitty joukko. Näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja
kohden tulta hän nyt kannusti hevosensa, ja, kietoen itsensä virran
kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan
kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Niinpä taivaan
ratsastava sankari kultapilvien halki kiitää. Kerran vielä iski hän
kannukset orhinsa kupeisin ja kerran vielä hän kirmasi eteenpäin, sitten
kaatui pyrskivä orhi, unohtaen ainiaaksi elon kuuman leikin. Mutta
vapaassa ilmassa seisoi mies, pelastettuna tulesta ja hirmuisista
vihamiehistänsä; tulihan oli polttanut kärmeitten lukemattoman lauman.
Siinä sankari seisoi riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen
kalleus.

AAPO. Se oli tarina valkean kärmeen kruunusta Teerimäen nummella tässä.

JUHANI. Uhkea tarina ja vielä uhkeampi mies, joka tempasi kruunun
kärmeen päästä ja kilvoitti sen viimein omaksensa. Potra mies!

TIMO. Harvapas mies täällä näkee tämän kärmeen, mutta se, joka hänen
näkee, tulee verrattoman viisaaksi, niinkuin vanhat ihmiset sanoo.

JUHANI. Sanotaanpa myöskin: joka keväällä ennen käen kukkumista tämän
tuomarikärmeen käsittää, sen keittää ja syö, hän ymmärtää korpin puheen,
josta hän saa tiedon mitä hänelle siitälähin on tapahtuva.

EERO. Sanotaanpa vielä niinkin: joka keväällä jälkeen käen kukkumisen
tekee kaiken tämän, se mies ymmärtää korpin puheen, josta hän saa tiedon
mitä hänelle sitä-ennen on tapahtunut.

JUHANI. Voi, veikkoseni, kuinka tyhmästi nyt haastelit! Eikö tiedä sitä
joka mies syömättä murenaakaan kärmeen lihaa? Kas nytpä Eero vasta
näytti minä miehenä hän järkensä puolesta oikeammiten käy, tyhmänä
pässinä. »Hän saa tiedon mitä hänelle sitä-ennen on tapahtunut». Onko
tämä aatos kotoisin miehen päästä? Voi sinua poika-parkaa!

AAPO. Äläs mitään, Juho. Hän joko haasteli tyhmyydestä tai konstaili ja
koukisteli hän taas; kuinka hyväänsä, mutta kummassakin kohdassa viskasi
hän eteemme merkittävän aatoksen. Koettakaamme tarkastella hänen
lausettansa, ja luulenpa taitavamme onkia siitä jotakin viisautta.
Tietää mitä on tapahtunut, sehän on, eräältä kannalta katsoen, viisaus
suuri. Jos visusti harkitset mikä kylvö menneistä päivistä saattoi
hyödyllisiä, mikä vahingollisia hedelmiä, ja sen mukaan asetat elämäsi,
työs ja toimes, niin oletpa viisas mies. Jospa meidänkin silmämme
ennemmin olisivat auenneet, niin luulenpa ettemme näin nyt
kahnusteliskaan siirtolaisina tässä.

JUHANI. Tässä kuin sudenpoikaset ilmi-taivaan alla. Mutta tehty on
tehty.

TUOMAS. Mitä Jukolassa kadotimme, sen kieppaamme takaisin Impivaaran
aholla.--Tänne koko velisarja, ja iskeköön kyntensä kuormaan joka mies,
auttaen Valkoamme niinkauan kuin suota kestää. Tänne kaikki! Vaipuuhan
vankkurien pyörä vaaksan syvältä mutaiseen maahan.

Näin haastellen keskenään olivat he vaeltaneet nummelta alas, kulkeneet
poikki Seunalan Matin lakean ahon, siitä halki tiuhan näreistön, ja
seisoivat nyt Sompiosuon partaalla. Synkeäksi näytti tämä suo, jonka
pinnalla vaihetteli mutaisia, rämeisiä aukkoja, sammaleisia mättäitä,
karpalon kotoja, ja siellä ja täällä seisoi matala, kuihtuva koivu,
alakuloisesti nyökytellen päätänsä iltatuulessa. Mutta keskeltä oli suo
kaitaisin ja siinä maa myös naveampi ja kiinteämpi. Seisoi siinä
lyhykäisiä mäntyjä sammaleisessa puvussa ja mättäillä tummanviheriäisiä,
väkevästi hajahtavia juovuke-pensaita. Ja yli tämän taipaleen juoksi
vaivaloinen tie suon toiselle rannalle, jossa taasen alkoi pimeä korpi.
Pitkin tätä tietä retkeilivät nyt veljekset yli suon. Mikä heistä veti
aisoista Valkon rinnalla, mikä taasen lykkäsi vankkureita. Vihdoin,
vaikka työläästi, ehtivät he suon ranteesen ja matkustivat taasen
kuivalla maalla korven monijuurista tietä, jota kesti noin viisi sataa
askelta. Mutta viimein välkähti heidän eteensä kantoisen ahon lakeus, ja
seisoivat he määrätyssä paikassa, komeroisen vuoren alla.

Tässäpä muinoin veljesten iso-isä, mainio raataja, oli viljellyt huhtia
ja suitsutellut ankaria sysihautoja. Monta kaskea oli hän tämän vuoren
ympärillä kaatanut ja polttanut, risu-äkeellänsä karhinut monen mustan,
kylvetyn maan, ja viimein korjannut riiheensä satoisat oljet. Aherrus
ahon syrjässä tuolla osoitti vielä paikan, missä oli hänen metsäriihensä
seisonut, josta hän kohta kotiansa saattoi valmiin viljan, heittäen
talvikeliksi oljet ja pahnat. Mutta riihen aherruksesta kappale matkaa,
tuolla ahon ja metsän rajalla näkyi musta sysihaudan pohja, valtaisen
suuri, jossa hän oli poltellut kiliseviä sysiä huhtamaan teloista. Niin
oli tässä entinen Jukolan uhkea isäntä hyörinyt ja puuhaillut monen
polttavan auringon alla, pyhkien otsaltansa monen helmeilevän hien.
Mutta yönsä lepäsi hän turvekattoisessa koijussa miilunsa vartijana: ja
saman koijun olivat nyt veljekset määränneet itsellensä väliaikaiseksi
asuntomajaksi.

Avara on kantoinen aho, mutta kauemmas sen reunoja ei kuitenkaan näe sun
silmäs; sillä idässä, etelässä, lännessä sulkevat metsät sun silmäsi
alan ja pohjoisessa korkea vuori. Mutta jos astut tämän vuoren harvoilla
kuusilla kruunatulle harjanteelle, niin kantaapa silmäsi etäälle kohden
kaikkia ilmoja. Sen eteläisellä puolella näet ensiksi ihan jalkas alla
tuon mainitun, juohevasti kaltevan ahon, kauempana synkeän korven, sen
takana taasen Sompiosuon, ja tuolla ilman reunalla kohoo ylös vaisusti
sinertävä Teerimäki. Pohjaa kohden alenee vähitellen vuori, ja sen
loivalla kamaralla, jota ennen myös oli huhtina käytetty, seisoo
koivisto nuori ja tiuha, jonka ruohottomilla poluilla teeret hyppelevät
ja pyyt alakuloisesti viheltelee. Idässä näkyy tasainen nummi
hongistonensa, lännessä ryhmyinen, sammalkallioinen maa, tuolla ja
täällä, sammaleisella harjulla matala, mutta ko'okas ja tuuhea mänty.
Mäntyjen takana kiiltää tuolla kirkkaana ja kalaisena Ilvesjärvi, noin
tuhannen askelta ahosta pois. Mutta näetpä tuskin muuta, vaikka kauaskin
katsot. Saloin tumma meri haamoittaa sun ympärilläs kaikkialla. Näet
toki himmeän siinnon Viertolan kartanosta koillisessa ja kaukana tuolla
luoteisen ilman rannalla kirkon harmaan tornin. Tämänkaltainen oli seutu
ja sen ympäristö, jonka Jukolaiset olivat määränneet asumapaikaksensa.

Mutta sysikoijun vaiheille olivat veljekset tänä iltana asettuneet alas,
laskeneet aisoista väsyneen Valkon, kello kaulassa, laitumelle ja
tehneet kannoista ja karangoista iloisen valkean aholle. Siinä paistoi
Simeoni silakoita, nauriita ja naudan lihaa yhteiseksi illalliseksi, ja
muut hyöriskelivät vankkurien ympärillä, purkaen kuormaa ja kantain
kutakin kalua ja kapinetta paikallensa. Mutta koska tämä oli tehty ja
ruoka rakettu valmiiksi, istuivat he atrioitsemaan iltaiselle aholle; ja
aurinko oli vaipunut vuoren taakse.

SIMEONI. Tämä on siis ensimmäinen atriamme tässä uudessa kodossa; ja
tuokoon se onnen ja Jumalan rauhan kaikille muillekin atrioillemme
täällä.

JUHANI. Onni, muhkea onni olkoon ainoa toverimme täällä kaikissa
toimissa ja töissä, joihin vaan kyntemme pystyy.

AAPO. Tahtoisinpa lausua tärkeän aatoksen.

JUHANI. No puhkaise se sydänkarsinastas ulos.

AAPO. Päätön ruumis ei käy päisin, sanon minä.

JUHANI. Vaan nuijailee seiniä kuin päätön kana.

TIMO. Vaikkei päätönkään, kun se vaan tulee riiviöön, niin pöllähtelee
se noin, noin, sinne ja tänne, sinne ja tänne. Niinhän tekevät usein
Männistön-muorin kanat, ja silloin sanoo muija noidan-nuolten lentelevän
ilmassa.

JUHANI. Mutta puhdistappas suus, veli Aapo.

AAPO. Tämä on tuuma aivossani: Jos tahdomme täällä jotain ja
kunnokkaasti matkaansaattaa, niin yksi meistä olkoon aina ensimmäisenä
miehenä, keskustelemisten johtajana, ratkaisijana riitaisissa asioissa.
Sanalla sanoen, yksi olkoon, jonka ääni käy etunenässä järjestyksen
tähden.

JUHANI. Minä olen tässä vanhin.

AAPO. Sinä olet Jukolan sarjan esikoinen, ja olkoon sinulla sen oikeus
myös.

JUHANI. Olenpa rivin ensimmäinen mies, ja tiedän myös vaatia teiltä
kuuliaisuutta. Mutta kun vaan tottelisitte.

AAPO. Se on oikeus ja kohtuus. Mutta jokaisen sana ottakaamme kuitenkin
aina kuullaksemme yhteisissä kysymyksissä.

JUHANI. Sinun neuvoillesi varsinkin tahdon aina ja kernaasti korvani
kallistaa. Mutta minä olen ensimmäinen.

AAPO. Tosi! Mutta mikä rangaistus määrätään hänelle, joka
uppiniskaisuutta, auttamatonta vastakynttä osoittelee?

JUHANI. Hänen pistän tuonne vuoren komeroon ja kannan kasan
kymmenleiviskäisiä kiviä teljeksi luolan kitaan. Siellä hän istukoon
päivän tai kaksi, aina kuinka asiat ja asian haarat vaativat. Niin,
niin, siellä imeköön hän kynsiänsä, muistellen mitä rauhaansa kuuluu.

LAURI. En suostu päätökseen minä.

TUOMAS. Enkä minä.

TIMO. Olenko minä piirtoposkinen metsäsika, jonka asunto on vuoren
tunkkainen luola? Pois se.

JUHANI. Te rupeette kapinoitsemaan.

TUOMAS. Se rangaistuksen pykälä ei käy päisin, ei käy.

TIMO. »Ei käy kontoon», sanoo sananlasku. Minä en ole metsäsika, mäyrä.

JUHANI. Sentähden käytä itses aina kiltisti ja siivosti, välttääksesi
vihani rankaisevaa kauhistusta.

TIMO. Mutta minä en ole mäyrä, enkä susi. Hei, hei! En ole karhukaan
enkä mikään rotta! Tiedä huutia vähän. »Tiedä huutia, sanoi Jaakkolan
Juuti»; Hehheh!

AAPO. Sallitaanko minulle sananvuoro?

JUHANI. Kernaasti. Mitä mielit sanoa?

AAPO. Etten kiltaa minäkään tuota rangaistus-parakraaffia, jonka
tahtoisit käytettäväksi välillemme asettaa, vaan katsonpa sen veljesten
keskenä liian törkeäksi, pedolliseksi.

JUHANI. Vai et kiltaa? Etkö kiltaa? Etkö totisesti kiltaa? Sanoppas
sitten viisaampi parakraaffi, koska minä en milloinkaan käsitä mikä on
oikein, mikä väärin.

AAPO. Sitä en sano.

JUHANI. Sanoppas se uusi, kiilattava parakraaffi, sinä Jukolan tietäjä.

AAPO. Kaukana tietäjän arvosta. Mutta tämä...

JUHANI. Parakraaffi, parakraaffi!

AAPO. Tämähän on...

JUHANI. Parakraaffi, parakraaffi! Sanoppas se viisas parakraaffi!

AAPO. Oletko hullu? Huutelethan tuossa kuin istuisit tulisissa
housuissa. Miksi kirkut ja keikuttelet päätäs kuin tarhapöllö?

JUHANI. Parakraaffi! huudan minä huikeasti. Se ihka uusi ja vanha,
viisas parakraaffi! Sanoppas se, ja minä kuultelen äänetönnä kuin särki
sammakon motkotusta.

AAPO. Tämä on tuumani asiasta: Hän, joka ylen katsoo neuvot ja
varoitukset, aina vaan ilkivaltaisuutta osoittelee, kylvellen välillemme
eripuraisuuden siementä, hän siirrettäköön liitostamme, karkoitettakoon
kauas pois.

TUOMAS. Tämä olkoon asetus.

LAURI. Siihen suostun.

TIMO. Niin minäkin.

SIMEONI. Siihen suostumme kaikki yhteisesti.

JUHANI. Hm! Olkoon päätetty. Ja muistakaat: joka tästälähin mielii
vikuroita, hänellä on jäniksen passi kourassa, potkua pyllyssä ja
käpälämäki edessä.--Mihin työhön iskemme huomenna kiinni, te murjaanit?
Kyllä minä teidät opetan.

AAPO. Hieman harmin vallassa; mutta eihän tuo nyt samenna meidän
tyynettä ja kirkasta mieltämme tänä iltahetkenä.

JUHANI. Mihin raatamiseen rupeemme koska päivä koittaa?

AAPO. Tietysti on tässä pirttimme rakennus ensimmäinen.

JUHANI. Niin onkin. Huomenna varhain käyköön neljä miestä, jokainen
kirveskynä kourassa, nurkallensa, ja olkoot nämät neljä miestä: minä
itse, Tuomas, Simeoni ja Aapo. Muut palhikoot ja kiiritelkööt meille
hirsiä ylös. Ja koska pirtti ja pieni aitta-koppa ovat valmiit, niin
kohta pojat kaasinsa haalimiseen, metsästys- ja kalastus-retkille. Se
muistakaat!

Näin päättivät he viimein atriansa ja kävivät lepoon sysikoijun
suojaan. Tuli yö, pilvinen, mutta tyyni toukokuun yö. Korvessa huuteli
huhkain käheällä äänellänsä, Ilvesjärvellä narisivat sorsat, ja
tuolloin, tällöin kuului kaukaa kontion terävä vihellys. Muutoin
vallitsi luonnossa rauha ja syvä hiljaisuus. Mutta veljeksiä
turvemajassa ei mielinyt käydä tervehtimään hienosiipinen Unonen.
Äänettöminä, mutta kierrellen itsiänsä kyljeltä kyljelle, mietiskelivät
he tämän maailman menoa ja elämämme muuttuvaisuutta.

AAPO. Eihän ole luullakseni vielä ummistunut yhdenkään silmä.

JUHANI. Makeasti makaa jo Timo, mutta me muut itsiämme tässä vääntelemme
ja kääntelemme kuin makkarat kiehuvassa kattilassa. Miksi olemme näin
virkkuja?

AAPO. Elomme tie on tänäpänä tehnyt töykeän käännöksen.

JUHANI. Siitäpä mieleni levoton, kovin levoton.

SIMEONI. Synkeä on sydämeni tila. Mikä olen minä? Tuhlaajapoika.

JUHANI. Hm! Korpeen kadonnut lammas.

SIMEONI. Niin heitimme naapurit ja kristilliset lähimmäiset.

TUOMAS. Tässä ollaan ja täällä pysytään niin kauan kuin metsässä
tuoretta lihaa löytyy.

AAPO. Kaikki onnistuu hyvin, jos käymme aina käsiin järkevällä mielellä.

SIMEONI. Huhkain tuolla korvessa huutelee, ja hänen huutonsa ei ennusta
koskaan hyvää. Ennustaapa tulipaloa, tappeluksia ja murhia niinkuin
vanhat ihmiset sanoo.

TUOMAS. Metsässä on huutaminen sillä virkana ja ilman mitään merkitystä.

EERO. Tässä on kylä, Impivaaran turvekattoinen talo.

SIMEONI. Mutta nyt on ennustaja muuttanut sijaa, huutelee tuolla vuoren
harjulla. Siellä ennen, niinkuin tarina kertoilee, rukoili »Kalvea impi»
syntejänsä anteeksi, rukoili kaikki yöt niin talvella kuin kesällä.

JUHANI. Hänestäpä on tämä vuori saanut nimensä Impivaara. Kuulin kerran
lapsena tuon tarinan, mutta onpa se jo enimmäksi haihtunut mielestäni.
Veli Aapo, sinä juttele se meille tässä ikävän yömme vietteeksi.

AAPO. Timo kuorsaa kuin mies; mutta maatkoon hän rauhassa; minä mielin
teille kertoa tarinan.

Seuraavan tarinan kalveasta immestä kertoi nyt Aapo veljillensä:

Asui muinoin tämän vuoren luolissa eräs hirmuinen peikko, ihmisten
kauhistus ja surma. Kaksi oli hänellä elämän himoa ja hekumaa: katsella
ja pidellä aarteitansa luolien syvissä kätköissä ja juoda ihmisen-verta,
jota hän ankarasti janosi. Mutta ainoastaan yhdeksän askelta vuoresta
oli hänellä voima väkivaltaiseen käytökseen, ja sentähden täytyi hänen
harjoitella kavaluutta retkillänsä. Hän taisi muuttaa haamunsa miksi
tahtoi; ja ympäri tienoita nähtiin hänen kuljeksivan milloin kauniina
nuorukaisena, milloin ihanaisena impenä, aina sitä myöten kuin hän
miehen tai naisen verta janosi. Monen voitti hänen katsantonsa
helvetillinen ihanuus, moni sai henkensä heittää peikon kamoittavissa
luolissa. Niin tämä hirviö vietteli luokseen onnettomat uhrinsa.

Oli lempeä kesä-yö. Viherjällä nurmella istui eräs nuorukainen,
syleillen lemmittyänsä, nuorta neitoa, joka hohtavana ruusuna lepäsi
hänen rinnoillansa. Tämä oli heidän jäähyväis-syleilyksensä; sillä pois
tuli pojan matkustaa ja erota ajaksi sydämensä ystävästä.--»Impeni»,
niin haasteli nuorukainen, »nyt lähden sinulta pois, mutta tuskin ehtii
sata aurinkoa nousta ja laskea ennenkuin sun kohtaan taas».--Lausui
neito: »eikä aurinko läskeissänsä heitä niin armasta jäähyväis-silmäystä
maailmallensa, kuin minä mun kultaselleni koska hän poistuu, eikä
noustessansa säteile niin ihanasti taivaan loimo, kuin säteilee mun
silmäni, koska taasen kiirehdin sua vastaan. Ja mitä kirkkaan päivän
pituuteen sielustani mahtuu, se on aatos sinusta, ja unieni himmeässä
maailmassa käyskelen sun kanssas».--Niinpä neito; mutta taasen
nuorukainen lausui: »Ihanasti haastelit; mutta miksi aavistaa mun
sieluni pahaa? Impeni, nyt vannokaamme toinentoisellemme ijäinen
uskollisuus tässä taivaan kasvoin alla». Ja he vannoivat pyhän valan,
vannoivat Jumalan ja taivaan edessä, ja hengähtämättä kuultelivat heidän
sanojansa metsät ja vuoret. Mutta viimein aamun koittaessa syleilivät he
viimeisen kerran ja erosivat toinentoisestansa. Pois riensi nuorukainen,
mutta kauan käyskeli neito yksin metsän hämärässä, muistellen kaunista
kultastansa.

Koska näin hän käyskelee tuuhean männistön kohdussa, mikä ihmeellinen
haamu käy häntä vastaan? Hän näkee nuoren miehen, jalon kuin ruhtinas ja
ihanan kuin tämä kultainen aamu. Kuin tulen liekki väikkyy ja kimmeltää
hänen hattunsa höyhen-töyhtö. Hänen hartioillansa riippuu kauhtana,
sinertävä kuin taivas ja kuin taivas kirjava kiiltävistä tähdistä. Hänen
ihotakkinsa on valkea kuin lumi, ja miehustalla on hänellä
purppuranpunainen vyö. Impeen hän katsahtaa ja katsannosta virtaa
liekehtivä rakkaus, ja autuaasti kaikuu hänen äänensä, koska hän
neidolle haastelee: »Älä mua pelkää, suloinen impi, olenpa sun ystäväs
ja saatan sulle äärettömän onnen, jos vaan kerran saan sinua syleillä.
Minä olen voimallinen mies, on minulla aarteita ja kalleita kiviä ilman
lukua ja määrää, ja taitaisinpa ostaa vaikka kaiken tämän maailman. Tule
mun kullakseni, minä tahdon viedä sun komeaan linnaan ja asettaa sinun
viereeni loistavalle istuimelle». Niin hän haasteli viehättävällä
äänellä ja hämmästyneenä seisoi neito. Hän muisteli äsken vannottua
valaansa, ja poispäin hän kallistui, mutta kallistui taasen mieheen päin
ja eriskummallinen häiriö käsitti hänen mielensä. Miestä kohden hän
kääntyi, peittäen kädellään kasvonsa kuin paistavan auringon edessä;
pois hän taasen kääntyi, mutta katsahti kerran vielä ihmeelliseen
haamuun. Voimallinen ihastus säteili sieltä häntä vastaan, ja äkisti
vaipui neito kauniin ruhtinaan syliin. Mutta pois riensi ruhtinas
saaliinensa, joka niinkuin houreessa lepäsi hänen käsivarsillansa. Yli
jyrkkien mäkien, halki syvien laaksojen he lakkaamatta kulkivat, ja yhä
pimeämmäksi muuttui metsä heidän ympärillään. Levottomasti tytkyi immen
sydän ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltansa alas; sillä viimein hän
huomasi niinkuin jotain pedollista, hirveätä haamun silmien lumoovassa
liekissä. Hän katsahteli ympärillensä, ja nopeasti sinkoilivat ohitse
synkeät kuuset, hänen kantajansa vinhasti juostessa; hän katsahteli
nuorukaisen kasvoihin, ja kamoittavat väristykset karsivat hänen
ruumistansa, mutta kummallinen ihastus vallitsi kuitenkin hänen
sydämessään.

Kulkivat he alati eteenpäin halki metsien, ja näkyi viimein korkea vuori
ja sen pimeät luolat. Ja nyt, koska he olivat ainoastaan muutaman
askeleen vuoresta, tapahtui hirveätä. Mies kuninkaallisessa puvussa
muuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat ulos hänen
päästään, niskassansa kahisivat kankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt
tunsi kipeästi povessaan hänen terävät kyntensä. Ja siinä onneton impi
huusi, reutoili ja tempaili tuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä
kiljunalla raahasi hänen peikko syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren
aina viimeiseen pisaraan asti. Mutta tapahtui ihme: henki ei
lähtenytkään neitosen jäsenistä, vaan hän jäi elämään verettömänä,
lumivalkeana; murheellisena kuoleman haamuna Kalman maasta. Kummastuen
huomasi tämän peikko, käytti uhriansa kohtaan kynsiään ja hampaitansa
kaikin voimin, mutta eipä voinutkaan häntä kuolettaa. Viimein päätti hän
pitää häntä ainiaan luonansa uumentojen yössä. Mutta mitä palvelusta
taisi hän tehdä, mitä hyötyä matkaansaattaa peikolle? Tämä määräsi immen
puhdistamaan aarteitansa ja kalleita kiviänsä, niitä hänen eteensä
lakkaamatta pinoilemaan, sillä eipä hän väsynyt niitä ihaellen
katselemasta.

Näin vuosia elelee kelmeä, veretön impi vangittuna vuoren kohtuun. Mutta
yöllä toki nähdään hänen seisovan äänettömänä rukoilijana vuoren
harjulla. Ken antoi hänelle tämän vapauden? Taivaanko voima?--Mutta yöt
kaikki, myrskyssä, sateessa ja kireässä pakkasessa hän seisoo vuoren
kiireellä, rukoillen syntejänsä anteeksi. Verettömänä, lumivalkeana ja
kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo, kädet rinnoilla
ja pää kallistuneena rinnoille alas. Ei rohkene kurja nostaa otsaansa
kohden taivasta yhtään ainoata kertaa, vaan päin kirkon torniin, metsien
etäiselle reunalle on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Sillä
ainapa toki salainen ääni hänen korvaansa toivosta kuiskaa; vaikka
kaukaisena kipenänä, kuin tuhansien peninkulmien päästä, pilkoittaa
hänelle tämä toivo. Niin hän yönsä vuorella viettää, eikä kuulu hänen
huuliltansa valitusta milloinkaan; ei nouse, ei vaivu huokauksista
rukoilevan povi. Niin kuluu synkeä yö, mutta aamun koittaessa tempaisee
hänen taasen luoliinsa armoton peikko.

Tuskinpa oli sata aurinkoa ehtinyt valkaista maata, ennen kuin
nuorukainen, neidon lemmitty, palasi iloisena kotiinsa matkaltaan. Mutta
ihana impensä ei rientänytkään häntä vastaan tervetuloa toivottamaan.
Hän kyseli missä kaunoinen viipyi, vaan ei saanut tietoa keltään.
Kaikkialta hän etsiskeli häntä yöt ja päivät, väsymättä, mutta aina
turhaan; impi oli kadonnut ilman jälkeä kuin aamun kaste. Viimein heitti
hän kaiken toivon, unohti kaiken elämän ilon ja käyskeli täällä vielä
ajan mykkänä varjona. Kerran viimein, koska hohtava päivä oli nousnut,
pimitti kuoleman yö hänen silmänsä valon.

Mutta vuosia hirmuisen pitkiä viettää kalvea impi: päivät peikon
luolissa lakkaamatta puhdistellen ja latoen aarteita julman kiusaajansa
silmäin alla; mutta yöt hän vuoren harjanteella kuluttaa. Verettömänä,
lumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo
kädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille asti. Ei rohkene hän
nostaa otsaansa kohden taivasta, vaan päin kirkon tornia, metsien
etäiselle reunalle, on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Ei hän
valita; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi.

On vaalea kesä-yö. Vuorella seisoo taasen neito, muistelee aikaa, jonka
hän on viettänyt tuskallisessa vankeudessansa; ja vuosia sata on mennyt
siitä päivästä, jona hän erosi sydämensä ystävästä. Hän kauhistuu,
aatoksensa pyörtyy ja kylmiä hikihelmiä kiirahtelee hänen otsaltansa
alas vuoren sammaleiselle kamaralle, koska hän kuvailee menneitten
vuoskymmenien pituutta. Silloin rohkeni hän ensimmäisen kerran katsahtaa
korkeuteen ylös, ja hetken päästä huomasi hän ihmeellisen valon, joka
lentävänä tähtenä näkyi häntä lähestyvän kaukaisista avaruuksista. Mutta
jota lähemmäs tämä valo häntä ehti, sitä enemmin muutti se muotoansa.
Eikä ollutkaan se mikään lentävä tähti; vaan kirkastettu nuorukainen,
välähtelevä miekka kädessä. Kajastipa niistä kasvoista ihana tuttavuus,
ja kiivaasti rupesi lyömään neidon sydän; sillä nyt hän tunsi entisen
ylkänsä. Mutta miksi lähestyi hän miekka kädessä? Tämä neitoa arvelutti,
ja hän lausui heikeällä äänellä: »Tämäkö miekka mun tuskani viimein
lopettaa? Tässä on poveni, nuori sankari, iske sun kirkkaalla
teräkselläs tänne, ja, jos taidat, lahjoita mulle kuolema, jota jo
kauan, kauan olen ikävöinnyt». Niin haasteli hän vuorella, mutta eipä
tuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen,
joka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen.
Lemmekkäästi katsahtava nuori mies otti hänen syliinsä, suuteli häntä,
ja kohta tunsi veretön impi hienon veren virran suloisena koskena
juoksevan suonissansa, hänen poskensa hohti kuin aamuruskon pilvi, ja
ilosta läikkyi heleä otsa. Ja hän heitti kiharaisen päänsä yli ylkänsä
käsivarren, katsahti ylös kirkkaasen korkeuteen, huoaten povestansa ulos
vuoskymmenien tuskat; ja nuorukaisen sormet harhailivat hänen
kiharissaan, jotka somasti liehahtelivat hiljaisessa tuulessa. Ihana oli
pelastuksen hetki ja pääsinpäivän aamu. Linnut visertelivät kuusissa
tuon jylhän vuoren reunoilla ja koillisesta nousi auringon hohtava
viilu. Oli tämä aamu sen aamun kaltainen koska ystävykset kerran
viherjällä nurmella erosivat pitkäksi ajaksi.

Mutta nytpä äkeä peikko, vihan pyrstöt pystyssä, kiipesi vuorelle ylös,
temmataksensa impeä komeroihinsa taas. Vaan tuskin oli hän kuroittanut
kyntensä neitoa kohden, niin nuorukaisen miekka, nopea kuin salama,
hänen rintansa lävisti; ja vuorelle roiskahti musta verensä. Pois käänsi
impi kasvonsa tästä nä'ystä, painaen otsansa vasten ystävänsä povea,
koska peikko, pahasti kiljahtaen, heitti henkensä ja putosi vuoren
rinteeltä alas. Niin pelastui maailma kamoittavasta hirviöstä. Mutta
hopeaisen pilven kirkkaassa helmassa väikkyivät nuorukainen ja impi ylös
korkeuden tienoihin. Ylkänsä polvilla lepäsi morsian ja, painain otsansa
vasten hänen poveansa, hymyili onnellisna. Halki avaruuksien he
kiitivät, ja alas kaukaiseen syvyyteen jäi heistä metsät, vuoret ja
laaksoin monipolviset haarat. Ja kaikkipa viimein heidän silmistänsä
katosi kuin sinertävään savuun.

Tämä oli tarina kalveasta immestä, jonka Aapo kertoi veljillensä
turpeisessa koijussa sinä unettomana yönä Impivaaran aholla.

JUHANI. Mutta heräyypä Timo juuri tarinamme päättyessä.

TIMO. Miksi ette makaa rauhassa, pojat?

JUHANI. Tässä tarinoitaan vahvasti.--Niin, siinähän oli tarina entisestä
tytöstä ja peikosta.

SIMEONI. Mutta sanotaanpa tuon hirveän peikon eleskelevän vieläkin.
Metsämiehet ovat hänen nähneet; ja hänellä onkin vaan yksi silmä, joka
yön pimeydessä loistaa kuin hehkuva hiili.

JUHANI. Mitästäpä tapahtui muutama vuosi takaperin Kuokkalan vanhalle
ukolle, joka nyt Herran huomassa lepää. Yhtenä keväänä, ollessansa
metson-soitimella ja vartoessaan puolyönhetken kulumista nuotionsa
vieressä tässä aholla, näki hän tuolla vuoren-juurella saman loistavan
hohteen ja kuuli äänen, joka lakkaamatta kyseli: »nakkaanko ma,
nakkaanko ma?» Niin hän kyseli monet tuhannet kerrat, että ukko, joka
olikin sitä vanhaa juurta ja jonka sydän ei pamppaillut juuri turhasta,
lopulta vihastui ja vastasi häntä tiuskealla äänellä: »nakkaa, sen tulla
ja viedä!»

TIMO. Mutta kas silloin ei muuta tarvinnut.

JUHANI. Niin, jutteleppas Timo, kuinka kävi.

TIMO. Kas kun tuli hetken päästä irvistävä luuranko ukon nuotiolle, että
ropsahti, tuli kuin kymmenen miehen kourasta ja sammutti tulen aina
viimeiseen kipenään asti. Mutta ukkopas nyt sieppasi kiväärin kouraansa
ja tapsutti koreasti pois koko vuoren näkyvistä, vaikka, niinkuin Juhani
sanoi, hän olikin sitä vanhaa juurta eikä sydämensä juuri turhasta
pamppaillut.

SIMEONI. Olemme siis muuttaneet tänne peikkojen ja paholaisten
kaupunkiin.

AAPO. Tänne muutimme ja täällä asumme ilman pelkoa. Peikko, jos hän
oliskin hengissä vielä, on jo perin voimaton; senpä juuri osoitti hänen
käytöksensä Kuokkalan ukkoa kohtaan. Vihoissaan taisi hän ainoastaan
sammuttaa tulen, senkin vasta miehen omalla luvalla. Hänen mahtinsa
masensi ainiaaksi pyhän nuorukaisen miekka.

JUHANI. Mutta tyttöä uumentojen pimeydessä täytyy minun armoitella,
tyttöä tuon riivatun harjasniskan kanssa.

SIMEONI. Miksi ei hän seisnut kiusausta vastaan.

JUHANI. Ai, poika, älä sano niin! Kuinkahan kävis, jos esimerkiksi
jossain kukoistavassa rauhanlaaksossa sinua vastaan astelisi
kuninkaantytär, kaunis kuin ruusu ja kukkanen, kepsauttelis luokses
silkissä, saaleissa ja pumaatan hajussa, hehkuvassa kultahepenessä kuin
riikinkukko, ja tällainen epeli astuis sinua vastaan ja tahtoisi
halailla ja suudella sinua, niin kuinkahan kurjan sydämes kävisi? Minä
kysyn, Simeoni.

SIMEONI. Minä rukoilisin voimaa uskossa.

JUHANI. Hm.

TIMO. Minä en päästäisi häntä halailemaan itseäni ja vielä vähemmin
suuta muiskuttelemaan. Pysy minusta pois, sanoisin minä, pysy peijooni,
matkan päässä, otanpa muutoin karahkan tuolta viidasta ja roitelen että
selkäsi huomenna loistaa kirjavammalta leppätertun siipiä. Niin minä
tekisin ilman yhtään armoa. Kyllähän sitten kelpais.

JUHANI. Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos
hieman enemmin olisit katsellut ympärilles tässä maailmassa, jos
esimerkiksi olisit käynyt Turun kaupungissa. Sen olen minä tehnyt, koska
ajoin sinne härkiä Viertolan kartanosta. Näinpä siellä yhtäkin
ihmeekseni, näin kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislasten
päät. Voi teitä, voi pauhaavata kylää, voi häilyväistä elämää kumminkin!
Tuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut, ja vaunuissa istuu sen
vietäviä viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja,
tuoksuttaen kauas ympärillensä sakean hajun kalleista öljyistä ja
rasvoista. Mutta katsoppas tuonne! Jesta ja varjele! sieltähän nyt
hipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamselli tai
röökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito,
poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa
kaksi roviotulta, koska häntä vastaan käy oikea kekkale mieheksi,
hatussa, kiiltomustassa hännystakissa, ja tirkist...--no vie sinun
pirkele itseäskin!--tirkistelee läpi nelikulmaisen lasin, joka välkkyy
vekkulin vasemmalla silmällä. Mutta kas nyt...--no sinun seitsemän
seppää!--nytpä keksautetaan kummaltakin puolelta, ja kas kun naara nyt
oikein rypistää suunsa mansikkasuuksi ja livertelee kuin pääskynen
päiväisellä katolla, ja teikari hänen edessänsä viskelee kättänsä ja
häntäänsä, heilauttelee hattuansa ja raappaisee jalallansa että kivikatu
kipenöitsee, kas sepä vasta leikkiä oli. Voi, te harakat itsiänne!
aattelin minä, poika-nalliainen, seistessäni kadun kulmalla, rykelmä
tuoreita härjänvuotia olalla, ja suu mareissa katsellen tuota
teerenpeliä.

TUOMAS. Herrat ovat narreja.

TIMO. Ja lapsekkaita kuin piimänaamaiset kakarat. Niinpä syövätkin,
ryysyt rinnoilla, ja eivätpä--koira vieköön!--osaa lusikkaansakaan
nuolla, koska pöydästä nousevat; sen olen nähnyt omilla silmilläni
suureksi ihmeekseni.

SIMEONI. Mutta peijata ja nylkeä talonpoikaa, siihen kyllä ovat miehiä.

JUHANI. Tosi, että löytyy herrasmaailmassa paljon ämmällistä ja
naurettavaa, sen huomasin Turku-retkelläni. Mutta kas kun meitä lähenee
oikein rasvojen hajussa ja liehuvissa krooseissa tuollainen
liehakoitseva lunttu, niin eipä ilman ettei hemmahtele ihmislapsen
sydän. Jaa, jaa, pojat! maailman hekuma houkuttelee vahvasti; sen
huomasin Turku-retkelläni. Ja sanonpa kerran vielä, että sydämeni
surkuttelee tyttöä tuolla vuorella. Ja oli hänellä jo aika pelastua
helvetistä ja seilata ystävänsä kanssa rauhan satamaan, jonne Jumala
meitäkin viimein auttakoon. Siinä toivossa koetamme nukkua nyt. Tosin on
tästä vuoresta vielä yksi merkillinen tarina, mutta jääköön se
toistaiseksi, ja koettakaamme nukkua nyt.--Meneppäs kuitenkin, Simeoni,
peittämään hiilustaa tuhalla, ettei minun tarvitse huomen-aamulla
karkkua kilkuttaa ja heinävihkoa heilutella, vaan pääsen kohta
nakuttelemaan hirren päätä kuin punaharjainen tikka. Meneppäs.

Lähti Simeoni tekemään Juhanin käskyä, mutta astui pian takaisin, tukka
pystyssä ja silmät selällään päässä. Mököttäen haasteli hän jotain
eräästä kummallisesta, palavasta silmästä siellä ulkona vankkurien
ääressä. Tästäpä muutkin pöllähtivät, siunasivat sieluansa ja
ruumistansa, ja astuivat miehissä ulos koijustansa; ja muistutti heidän
tukkansa tuulenpesää koivussa. Liikkumattomina, mykkinä patsaina he
seisoivat, tuijotellen suuntaan, jonne Simeonin sormi osoitti. He
katsoivat rävähtämättä ja näkivätkin varmaan ratasten takana kummallisen
kiillon, joka välimmiten katosi, mutta pian taas näytti hohtavan
valonsa. Tämän olisivat he kenties pitäneet hevosensa Valkon ainoana
silmänä, mutta eihän sieltä haamoittanut mitään valkeata, vaan päin
vastoin jotakin mustaa, eikä kuulunut kellon kilausta. Näin arvellen
seisoivat veljekset järkähtämättä; mutta viimein toki lausui Tuomas
jotenkin tuikealla äänellä:

TUOMAS. Mitä puuttuu?

JUHANI. Älä Herran tähden rupea praakailemaan hänen kanssansa niin
turskisti.--Se on hän! Mitäs nyt teemme, veljet? Se on hän! Mitä
sanoisimme hänelle?

AAPO. Enhän totisesti tiedä.

TIMO. Nytpä virrenvärssy hyvää tekis.

JUHANI. Eikö kenkään meistä osaa ulkoa yhtään ainoata rukousta.
Lukekaat, armaat veljet, hellittäkäät Herran nimessä mitä vaan
muistatte, mitä vaan päähän pistää, ilman yhtään sovittelemista
raamatunkappaletta ainetta myöten. Lukekaat vaikka hätäkasteesta, veljet
armaat.

TIMO. Olenpa tainnut yhden ja toisen jakson virsikirjasta, mutta nyt on
niinkuin hirveä puskuri pääni ovella.

SIMEONI. Henki ei salli sinun puhua enemmin kuin minunkaan.

TIMO. Eipä hän salli.

JUHANI. Tämä on hirmuista!

AAPO. Hirmuista!

TIMO. Totisesti hirmuista.

JUHANI. Mitä tehdä?

TUOMAS. Luja käytös häntä kohtaan on luullakseni paras. Kysykäämme kuka
hän on ja mitä hän tahtoo.

JUHANI. Annas kun minä kysyn. Kukas olet? Kukas olet? Kukas olet ja mitä
tahdot meistä?--Ei sanaakaan vastimeksi.

LAURI. Otamme tuliskekäleet.

JUHANI. Otamme tuliskekäleet ja peittoomme sinun paistiksi, ellet sano
nimeäs, sukuas ja asiaas.

LAURI. Ei, mutta tarkoitinpa iskeä kekäleisin kohta.

JUHANI. Kun uskaltais.

TUOMAS. Yksi kuolema Herralle velkaa.

JUHANI. Niin, yksi kuolema Herralle velkaa! Kekäleet kouraamme, pojat!

Seisoivat he pian rivissä, tuliset kekäleet aseina käsissä. Etunenässä
seisoi Juhani, silmät ympyrjäisinä kuin huhkaimen, ja katsellen silmää
vankkurien takana, joka erinomaisella hohteella katseli häntä vastaan.
Niin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja
hyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän allansa hohisi
raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen.

JUHANI. Kun minä sanon: nyt, pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet
kouristamme perkeleen niskaan.

SIMEONI. Mutta koettakaamme vielä vähän manausta.

JUHANI. Oikein harkittu! Vähän manausta ensin. Mutta mitä sanoisin
hänelle? Kuiskaa minulle, Simeoni; sillä itse olen tällä hetkellä
merkillisen typerä. Mutta kuiskaa sinä minulle sanat, ja heitänpä ne
hänelle vasten naamaa että korpi kaikuu.

SIMEONI. Huomaa sitten kuinka sanelen.--Tässä seisomme.

JUHANI. Tässä seisomme!

SIMEONI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa.

JUHANI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa!

SIMEONI. Mene tiehes.

JUHANI. Mene helvettiis!

SIMEONI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä.

JUHANI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen
soltaatteja.

SIMEONI. Vaikka emme lukeakkaan osaa.

JUHANI. Vaikka emme lukeakkaan osaa.

SIMEONI. Mutta uskomme kuitenkin.

JUHANI. Mutta uskomme kuitenkin ja luotamme lujasti siihen.

SIMEONI. Mene nyt.

JUHANI. Mene nyt!

SIMEONI. Kohta kukko kiekuu.

JUHANI. Kohta kukko kiekuu!

SIMEONI. Ja Herran valkeutta huutaa.

JUHANI. Ja Herran Zebaothin valkeutta huutaa!

SIMEONI. Mutta hän ei ole huomaavinansa.

JUHANI. Mutta hän ei huom... Niin, hän ei huoli vaikka kirkkuisin
hänelle enkelin kielellä. Herra siunatkoon meitä, veljet! sillä ei nyt
muuta tällä erällä kuin--nyt pojat!

Silloin he kaikki viskasivat kekäleensä kohden kummitusta, joka vasaman
vauhdilla läksi juoksemaan pois neljän jalan jytinällä, ja kauan
vilahtivat hohtavat hiilet hänen seljässänsä halki öisen pimeyden. Niin
hän pakeni tulisesta kahakasta, ja ehdittyään ahon reunalle alas,
rohkeni hän lopulta seisahtua, puhaltaen kerran, kaksi kaikuvasti. Ja
veljesten aave, kamoittava körri oli kuitenkin heidän ykssilmäinen
hevosensa, joka hetkeksi oli kadottanut valkean värinsä suon mustissa
mutarapakoissa, joihin kaiketi oli vaipunut ja kauan niissä kiiriskellyt
ennenkuin pääsi kuivalle jälleen. Siinäpä piehtaroimisessa oli hän myös
temmaisnut kellon kaulastaan, joka seikka tällä hetkellä paljon saattoi
veljesten luulon harhateille. Tämä oli silmä, joka vankkurien takaa yön
hämärässä loisti, niinkuin monen elikon silmä loistaa pimeydessä.--Mutta
vasta hetken mentyä, ja silloinkin varoten, rohkenivat veljekset
lähestyä Valkoansa, ja huomasivat erhetyksen vihdoin. Tästä he äkeillä
kasvoilla palasivat koijuunsa takaisin; ja viimein aamun valjetessa
lepäsivät he jokainen sikeässä unessa.



KUUDES LUKU


Oli vihdoin valmis veljesten pirtti. Viisi syltää oli sen pituus ja
kolme sen leveys; itään päin antoi sen toinen, länteen toinen pää.
Tultuas sisään ovesta, joka oli huoneen itäisessä päässä, seisoi
oikealla suuri kiuvas-uuni, vasemmalla hinkalo, rakettu Valkoa varten
talveksi. Kynnyksestä eteenpäin, lähes keskelle huonetta, oli allasi
havutettu maa, mutta peripuolella oli uhkea permanto leveistä palkeista
rakettu ja ylös tämän kohdalle väljä parvi. Sillä sekä asuintupana että
saunana käyttelivät veljekset uutta pirttiänsä. Asuntohuoneesta noin
kaksikymmentä askelta seisoi heidän aittansa, liitetty yhteen pienistä,
ympyrjäisistä kuusista.

Oli siis veljeksillä oivallinen suoja sadetta, myrskyä ja talvipakkasta
vastaan, oli myös varahuone heidän ruoka-aineitansa varten. Ja nytpä
taisivat he täyttä tointa käydä käsin metsästämiseen ja kaikellaiseen
pyydystykseen. Ja lähestyi silloin surma metsoille, teereille ja pyille,
jäniksille, oraville ja jynkkämielisille mäyrille, niinmyös Ilvesjärven
sorsille ja kaloille. Silloin kiivaan Killin ja Kiiskin haukkinasta ja
pyssyjen jyskeestä kajahtelivat mäet ja äärettömät kuusiset salot.
Kaatoi myös veljesten luoti tuolloin, tällöin pyöreäkarvaisen kontion;
mutta ei kuitenkaan ollut vielä mesikämmenen pyyntiin oikea aika.

Tuli halla-öinen syksy, ja kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä
heinäsirkat, sisiliskot ja sammakot, ja olipa aika pyydystellä kettuja
kiiltävillä sangoilla; tämän konstin olivat veljekset oppineet
isältänsä. Saipa nyt moni vikkeläjalkainen Mikko maksaa hienolla
nahallansa muutaman makean palan.--Jänisten tiedetään metsässä
polkeilevan teitä pehmeään lumeen, ja näillepä teille virittelivät
veljekset sadoittaisin messinkipauloja monen valkeaturkkisen surmaksi.
Vielä olivat he rakentaneet itsellensä oivallisen, kalteva-aitaisen
sudentarhan pensastoiseen ojankoon ahon itäiselle reunalle. Ja paitsi
tätä olivat he, suden pyyntiä varten myös, kaivaneet kuopan, valtaisen
syvän, kappaleen pirtistä kuivaan santaiseen tantereesen päin. Paisti
vietteli jykevään aitaukseen monen nälkäisen suden; ja silloin, koska
veljekset huomasivat saaliinsa ahdingossa, nousi tarhassa pauhua ja
ryskettä pimeänä syksy-yönä. Silloin yksi veljeksistä seisoi aidan
nojalla, pyssy kädessä, kiehtoen luodilla kaataaksensa karheakarvaista
petoa; toinen hänen rinnallansa, pitäen tulta, tervaskalikallista,
loimottavaa soittoa. Mikä taasen heistä autteli Killiä ja Kiiskiä
ajelemaan pensastosta ulos synkeänaamaisia, irvisteleviä petoja,
väikkyen tervasloimoinensa tuonne, tänne. Kova oli meteli miesten
huudoista, koirien reuhusta ja pyssyjen paukkinasta ja väsymättä
remahteli korpi ja Impivaaran komeroinen seinä. Niin temmellettiin, lumi
tahraantui, punertui yhä enemmin ja enemmin, sotkettiin tuhanteen
suuntaan, kunnes viimein kaikki häntyrit makasivat veressänsä. Ja siitä
saattoi taasen saaliin nylkeminen veljeksille työtä ja tointa, mutta
olipa heille kuitenkin tämä toimi vallan hauskaa.--Myös kuoppaan, ahon
läntisellä partaalla, kiiruhti yksi ja toinen metsän viistosilmä.

Tapahtui kerran, että varhain eräänä aamuna, muiden vielä maatessa, Timo
läksi katsomaan viritettyä kuoppaa, jonka puoleksi vajonnut peite jo
matkan päästä antoi miehelle hyvän toivon. Ja ehdittyänsä kuopan
reunalle, näkikin hänen iloinen silmänsä syvyydessä hallavan esineen,
näki aika suden, joka, kuono painettuna vasten maata, makasi
liikkumatta, kyräten silmillään ylös kohden miestä.--Mitä päätti nyt
Timo? Yksin nykistää sudelta hengen ja muiden suureksi huviksi astua
pirttiin, karvainen taakka olalla. Kävi hän juoneen, kantoi esiin
tikapuut pirtin seinykseltä, asetti ne varoten kuoppaan, ja itse,
raskas halkonuija kädessä, astui hän alas pitkin pykäliä, aikoen
rouhaista myrskäksi pedon pään. Kauan huhtoili hän nuijallansa, hampaat
irvissä, mutta ainapa vaan tyhjää ilmaa. Suden pää pujahteli aivan
vikkelästi, pujahteli oikealle, vasemmalle, koska mies läimäytteli
hankalalla aseellansa. Viimein pudotti hän nuijansa sudelle, eikä
keksinyt silloin muuta neuvoa kuin astua ylös ja rientää pirttiin
ilmoittamaan mitä oli tapahtunut.

Siitä, hetken päästä läksivät veljekset, varustettuna seipäillä,
köysillä ja kuristimilla, saavuttamaan saalistansa. Mutta tyhjä oli
kuoppa heidän ehdittyänsä esiin. Pitkin tikapuita, jotka Timo oli
jättänyt jälkeensä kuoppaan, oli heidän sutensa koreasti astunut ylös ja
vilkaisnut tiehensä, kiittäen onneansa. Sen huomasivat veljekset
paikalla, ja, kiroten ja kiristellen hampaita, nyt etsi heidän
julmistunut silmänsä Timoa; mutta hän ei ollutkaan enään saapuvilla. Hän
juoksi jo paeten tuolla metsän reunalla, jossa pian peittyi männistön
suojaan. Hän ymmärsi, ettei ollut hyvä jäädä asiasta enemmän
keskustelemaan. Mutta muut kiljuivat hänen peräänsä, nyrkit pystyssä,
luvaten peitota hänen hillukaksi aina päästä kantapäihin asti, jos hän
vielä uskaltaisi pirtin ovea raoittaa. Niin he uhkailivat, jättivät
kuopan äkeinä ja vihaisina, ja astuivat pirttiinsä takaisin. Mutta
pakolaisena käyskeli metsässä Timo, ja pian rupesivat veljekset katumaan
käytöstänsä häntä kohtaan, huomaten vahingon tapahtuneen hänen
ymmärtämättömyytensä kautta, vaan ei häijystä koiranjuonesta. Sentähden
astui Juhani jo ennen iltaa Impivaaran harjulle ylös, huuteli sieltä
vahvalla äänellänsä kohden kaikkia ilmoja, ja kutsui Timoa, vakuuttain
ja vannoin hänen ei tarvitsevan pelätä palatakseen paikalla takaisin.
Niin hän huuteli, ja hetken mentyä palasi Timo, kyräten pahasti ja
mulkoillen silmiänsä. Lausumatta sanaakaan riisui hän päältänsä,
kallistui vuoteellensa alas, ja pian kuorsasi hän syvässä unessa.

Tullut oli myös karhunpyynnin otollisin aika. Silloin ottivat veljekset
keihäänsä, painoivat kivääreihinsä tuikeat luodit ja läksivät
herättämään salon ruhtinasta, joka jo pimeässä konnossaan uneksui
syvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi heidän luikkunsa monen
turpaisen kontion, koska hän vihaisena rynkäsi rauhankammiostaan ulos.
Silloin nousi usein tuima taistelo, lumi suoksahteli kauas ympärille ja
punertui vuotavasta verestä, kun haavoja annettiin kahden-puolen. Niinpä
taisteltiin kunnes viimein karheanaamainen otso makasi rauhallisna.
Mutta veljekset, ehdittyään iloisesti kotiansa taakkanensa, voitelivat
haavojansa lääkkeellä, joka oli rakennettu viinasta, suolasta, kruudista
ja tulikivijauhoista. Sillä he voitelivat haavojansa ja pyhkäisivät
keltaruskeata tervaa päälle.

Niin haalivat he elantoansa korvesta ja mäkien viidoista, täyttäin
varahuoneensa monellaisella otuksella: linnuilla, jäniksillä, mäyrillä
ja karhun-lihalla. Olivat he myös pitäneet huolta vanhan uskollisen
Valkonsa talvisesta muonasta. Nähtiin suon rannalla tuolla valtainen,
sirpillä niitetty ja sileäksi harjattu heinäsuova, kylliksi riittävä
talven kestäessä. Ei ollut myös unohdettu heidän pirttinsä talvilämpymän
varoja. Seisoi huikea halkopino lähellä aittaa ja vielä tervaskantoja
korkea kasa, kuin aika röykkiö Hiiden hirven sarvia, pirtin seinyksellä,
ulettuen maasta ylös katon räystääsen asti.--Niin varustettuna taisivat
he vakaasti katsoa talvea vasten hyyrteistä partaa.

On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta
tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina,
teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa,
ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä
perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa,
niinmyös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea
näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun
kunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa
joulu-olkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista.

Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja
pehmeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn.
Ja koska viimein polttavan helteinen löylytys oli päätetty, astuivat he
alas, pukivat päällensä ja istuivat levähtämään palkeille, jotka rahien
verosta olivat asetetut pitkin seiniä. Siinä he istuivat, puhallellen ja
vuodattaen hikeä. Loimottava päre valkaisi huonetta; Valko hinkalossaan
rouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen ja
haukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu'at
käpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili
entinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa.

Rupesivat viimein Timo ja Simeoni rakentelemaan ehtoollista; mutta muut
nostelivat lyhteitä sisään. Aukaisivat he siteet, levittelivät oljet
permannolle noin korttelin paksulta, mutta paksummalta parvelle vielä,
jossa he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä.--Valmis vihdoin oli
ehtoollinen: seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää
karhun-lihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he
keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman
panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista
talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos
kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas.--Mutta
pöydässä istuivat he jo kaikki, nauttien lihaa ja leipää ja kiulusta
vaahtoavaa olutta.

AAPO. Onpa tässä runsaastikin pinottu etehemme einettä.

JUHANI. Syödään ja juodaan, pojat, sillä nyt on meillä joulu, joulu
kaikilla, niin elikoilla kuin ihmisilläkin. Valeleppas, Timo-veikkoseni,
oluella Valko-raiskan kaurakasaa tuolla soimessa.--Kas niin! olkoon
menneeksi tuoppi kumminkin. Tänä iltana ei yhtään kitsautta, vaan kaikki
saakoot, niin hepo, koira ja kissa kuin Jukolan iloiset veljekset. Kukko
maatkoon rauhassa ja periköön osansa huomenna. Tuossa teille, Killi ja
Kiiski, huikea kimpale karhun koivesta, ja tuossa sinulle, kissa-rukka.
Mutta ensin kättä, sinä killisilmä!--Kas niin! Ja sitten molemmilla
käsillä! Katselkaapas kissamme konsteja ja sanokaat, että minäkin olen
hieman opetusmestaria. Kättä paiskelee hän jo molemmilla kääpillä
yht'aikaa, ja silloinpa hän asettaa itsensä istumaan kuin vakava ukko ja
pistää, veitikka, kumpaisetkin etu-tallukkansa kouraani. Noin!

AAPO. Voi tuota pilaa!

TUOMAS. Mitä miehen vielä vanhoilla päivillänsäkin pitää oppiman.

JUHANI. On mar' se oppi vetänyt aikaakin. Mutta enpä hellittänyt poikaa
ennen kuin hän molemmilla käpälillä kiitti opettajaansa. Nyt hän sen
tekee kuin mies, ja maisteri on maksettu.--Sepä vasta kissa! Kas tuossa!
pistäppäs poskees kappale karhua. Ja Kiiski ja Killi sitten. Niin, niin!
»Visko miestä, mutta älä hänen koiraansa». Oikein! Mutta tähän tahdon
lisätä: visko Jukolan Jussia, mutta älä hänen kissaansa.

EERO. Noudatappas tänne sitä olut-kiulua, Juhani.

JUHANI. Saaman pitää. Juo, veikkonen, Jumalan luoma, juo, sillä nyt on
joulu, ja varoja ei puutu aitasta. Mikä on meidän täällä ollaksemme?
Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä
maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa
vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista
ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme,
myllymme ja pesämme ijankaikkinen.

TIMO. Ja liha-aittamme.

JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas,
jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Täällä on
vapaus ja rauha. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi
kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli
Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?

TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhaksi
ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän
poikaakin kaupan päälle.

JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän
tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi
sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet,
enkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella
maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja
pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikänä ei Herran
valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa
viskellä verkkoja sen teille?

TIMO. Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on
typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa,
sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä
ollaan vaan.

JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä puuttuu?

TIMO. »Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää». Aitta on ruokaa täys ja
pirttimme lämmin. Täälläkin kiiriskelemme oljilla.

JUHANI. Täällä kiiriskelemme kuin mullikat kahisevilla oljilla. Kylpeä
taidamme koska miellyttää, koska vaan päähämme pistää, ja syödä koska
maistaa.--Mutta olemmehan jo ravitut miehet. Ei siis muuta kuin
siunaamme säkkiämme ja korjaamme pöydän.

SIMEONI. Odottakaas siks kun olen lukenut lyhykäisen ruokaluvun ja
laulanut värssyn päälle.

JUHANI. Se jääköön tällä kerralla. Miksi et tehnyt sitä ennen
atriaa?--Käyppäs, Eero-poika, nuorimmakses laskemaan tynnöristä olutta.

SIMEONI. Et salli siis laulettavan virrenvärssyä joulu-illan kunnioiksi?

JUHANI. Eihän meistä laulajiksi, velikulta. Lauletaan ja luetaan
sydämmissämme, joka onkin Jumalalle otollisin uhri.--Mutta tuossa taasen
olutkiulu, kuohuva ja vahtoova kuin Kyrön koski. Tattis, poika, vaan!
Saadaanpas tästä! Kimauta tuosta, veli Tuomas, ja oikein aika mekosta.

TUOMAS. Enhän tuossa kauankaan huikaile.

JUHANI. Niinhän mies kulauttaa. Sellaiset siemaukset saattaa
kurkuistamme oikein lukkarin-kurkut.

    »Elettiinpä ennenkin,
    Vaikk' ojan takan' oltiin;
    Ojapuita poltettiin
    Ja ojast' oltta juotiin».

Juuri niin. Mutta onhan juomanamme ohran ruskea neste, polttopuunamme
halko ja tervaskanto, ja allamme on pehmeä, olkinen polstari, oiva
painitanner vaikka kuninkaille ja suuriruhtinaille.--Yksi sana, Tuomas.
Takasihan kerran veli Aapo sinun väkes ja voimas käyvän jo huikeasti yli
Juhon, mutta sitä en juuri mielisi uskoa. Kuinkahan tuossa
pyörähtelisimme? Koetetaan!

SIMEONI. Alallamme! ja armahtakaat noita kiiltäviä olkia edes
huomispäivään.

JUHANI. Nythän ilo parhaimmallansa, »aatosta juhla korkein»; ja
pahnoiksihan on olkien mentävä.--Miellyttääkö Tuomasta?

TUOMAS. Käyhän tuota koettaa.

JUHANI. Ristipainia!

TUOMAS. Olkoon menneeksi!

JUHANI. Isketäänpäs, isketäänpäs!

AAPO. Varro, poika! Saakoon Tuomaskin lujan kahmauksen housusi
kaulureista.

JUHANI. Hän saakoon, hän saakoon!

EERO. Juho, miksi irvistät ja väännät silmiäs kuin härkä penkissä? Voi
veljeäni! Mutta katso, ettet itseäsi häväise nyt.

AAPO. Kaikki hyvin. Kenen on ensimmäinen heitto?

JUHANI. Olkoon se Tuomaan.

TUOMAS. Olkoon se vanhimman veljen.

JUHANI. Seiso sitten kannallas.

TUOMAS. Tahdon koettaa.

JUHANI. Seisotko, seisotko?

TUOMAS. Tahdon koettaa.

AAPO. Heleijaa, pojat! Sillä lailla, juuri niin! Taistelettepa kuin
uskon sankarit. Juho kimpustaa ja vääntää kuin Israeli itse ja »Tuomas
seisoo niinkuin tammi».

EERO. »Koska saarnaa Aaprahammi». Mutta katso Juhon suuta ja kauhistu.
Ah! pistäisin nyt vaikka teräspuikon hänen hampaittensa väliin--roiskis!
ja olispa se kohta kahtena kappaleena. Kauhistunpa, kauhistunpa!

AAPO. Miesten otteloa vaan. Nousee ja vaipuuhan allamme palkit.

EERO. Kuin urkujen polkimet; ja Tuomaan töppöset kyntää laattiata kuin
järeät metsä-sahrat.

AAPO. Ei siinä juuri sivelläkkään maitosormilla. Peijakas! olis tämä
pinnistys tuolla vuorella, niin iskisivätpä korkkoraudat säkeniä
kalliosta.

EERO. Oikein kultaisia tähtiä lentelis metsään, ja nousispa tuosta
iloinen kulovalkia.--Mutta aina seisoo Tuomas.

TUOMAS. Oletko jo nytkinyt tarpeekses?

JUHANI. Heitäs sinä.

TUOMAS. Tahdon koettaa. Mutta katso nyt, niin laattia pyörii.

EERO. Muista, muista, Juho!--

AAPO. Se oli heitto.

EERO. Se oli jumaus kuin »Haamaan halkonuijasta» kuin isku »taivaan
tulivasarasta».

TIMO. Ja tuossa makaa Juhani kuin mallassäkki.

EERO. Voi »Poika-Jussia»!

TIMO. Niin kutsui hän itseänsä pikku-poikana.

AAPO. Pitää kuitenkin tietämän kuinka miestä heittää. Muista, Tuomas:
eihän ole ihmisen ruumis raudasta, vaan lihasta ja luusta.

TIMO. Niin, vaikka hän housujakin kantaa.

TUOMAS. Turmelinko sinua?

JUHANI. Katso itses.

TUOMAS. Nouse ylös.

JUHANI. Nousen kyllä ja näytän sinulle miesvoiman käsikapulassa. Siinä
leikissä voimat punnitaan.

TUOMAS. Tuoppas, Eero, haara tuolta nurkasta.--Kas tässä, Juhani.

JUHANI. Tässä olen. Ja nyt takatassu vasten takatassua ja ympäri haarua
kynnet!

AAPO. Ja koska luihkaan, silloin vetäkäät, mutta ilman yhtään tempausta.
Haara varpaitten kohdalle, juuri varpaitten kohdalle, ei tuumaa
kummallekaan puolelle.--Nyt, pojat!

TIMO. Juho nousee ylös että kääkähtää vaan.

AAPO. Eihän siinä armotkaan auta.

JUHANI. Mene laskemaan olutta, Timo.

TIMO. Onnuthan, veli.

JUHANI. Olutta laskemaan, sinä riivatun nallikka! Kuulitko? Vai tahdotko
korvilles?

TUOMAS. Vioitinko jalkas?

JUHANI. Mitä huolit siitä? Katso oma käpäläs. Mitä koskee se minuun, jos
korkkoni heltikin saappaastani? Heltihän se painissa kuin nauriin
liuska. Mutta katso itses, sinä. Näkyy, että voitat minun painissa ja
käsikapulassa; mutta tules tappelemaan.

AAPO. Tappelus ei kuulu asiaan nyt.

JUHANI. Kyllä, jos vaan tahdomme.

TUOMAS. Minä en tahdo.

JUHANI. Et uskalla.

AAPO. Tiedä paini leikiksi.

SIMEONI. Minä tiedän sen leikiksi, josta syntyy usein tappelus ja murha.

JUHANI. Tuomas voittakoon, mutta ei notkista Juhania tässä kukaan muu.
Sen vannon ja näytän miehestä mieheen yli kaiken komppanian.--Yksi
nappaus, Aapo! Pitääkös kaulukses? Pitääkös?

AAPO. Hurjapää ilman pienintäkään syytä! Malta, malta, ja painikaamme
kunnon tavalla.

JUHANI. Kirkas leimaus!

AAPO. Malta, sanon minä.--Kas niin, nyt heitä.

EERO. Juho tanssii polskaa niinkuin poika, vaikka ontuenkin.

JUHANI. Mitä lausut nyt, veli Aapo?

AAPO. Että makaan sun allas.

JUHANI. Astuppas numeroon, Simeoni.

SIMEONI. En tuhannen riksin edestä rikkomaan korkeata juhlaa.

JUHANI. Kunnioitettu olkoon joulu-juhla! Eihän sitä viattomassa painissa
rikota, jossa mielemme on iloinen ja sydämemme puhdas. Yksi koetus,
Simeoni!

SIMEONI. Miksi kiusaat minua?

JUHANI. Yksi rynnistys!

SIMEONI. Sinä saatana!

AAPO. Rauhaa hänelle, Juhani, rauhaa!

JUHANI. Sopiihan meidän koettaa. Kas niin, yksi ainoa kiekaus
kauluksesta!

SIMEONI. Mene helvettiin, häijy henki! Minä myönnän, että voitat.

TUOMAS. Sen uskon vasta koska näen. En luule Simeoninkaan jänteitä juuri
vasikanlihaksi.

JUHANI. Sentähden tulkoon hän koettamaan. Siinähän nähdään, ovatko
vasikkaa vai mustaa, saartuvallista karhua.

AAPO. Olkoon hän oloillansa ja astukoon esiin toinen uros, mieluisampi
rinnustukseen. Veli Timo, aina uljas mies!

JUHANI. Haluttaisko?

AAPO. Päin tuuleen, Timo! Ethän ole koskaan nurru-poika.

TUOMAS. Ei koskaan, vaan aina reipas, aina niinkuin omassa talossansa.
Enhän unohda tempausta, jonka hän teki tuossa ainoisessa melakassa
Toukolaisten kanssa. Saipa hän ensin huomaamatta nupillensa aika
nassauksen, mutta, siitä suuriakaan huolimatta, kääntyi hän vakaasti
ympäri, sieppasi seipään miehensä kourasta ja nytpä iski hän takaisin
vasten pääkuorta--ja seiväs poikki. Seiväs poikki että sälähti, ja alas
maahan lotkahti mies kuin tyhjä säkki. Niin teki Jukolan Timo. Ja minä
tiedän, että löytyy hänessä miehen-vastusta vieläkin.

TIMO. Tuleppas, poika.

JUHANI. Sitähän juuri mielin. Mutta annas kun kieppaisen pielistäsi
kiinni minä myös. Nyt olen valmis.

AAPO. Ensimmäinen olkoon Timon.

JUHANI. Olkoon niin. Ehdinpä vähän puuskuttamaan.

TIMO. Kas tuossa!

JUHANI. Ei, poikaseni!

TUOMAS. Jotenkin tuima tempaus, Timo, sinä urhoollinen Timo! Mutta onkos
varaa parantaa?

JUHANI. Ei tästä näin vaan mennä.

TUOMAS. Timo, onkos varaa parantaa?

TIMO. Pitäis olla.--Mitä tämä sanoo?

JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.»

AAPO. Kerran vielä, Timo.

TUOMAS. Onkos varaa parantaa?

TIMO. Pitäis olla.--Entäs tämä?

JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.»

TUOMAS. Mutta se oli nykäys, joka tuntui.

EERO. Ei vaaraa, ainoastaan hieman ja juuri viattomasti tärähti Juhanin
ääni.

JUHANI. Pystyssä seison.

TUOMAS. Kerran vielä, Timo.

TIMO. Koetetaan, koetetaan.

JUHANI. »Ventta-holl!» Housuni putoo!

TIMO. »Mutta nyt, sanoi Kaitaranta».

JUHANI. Housuni putoo! Kuuletko sinä?

TIMO. Kas noin, veljeni!

AAPO. Tuossako makaa Juhani taas, suudellen permantoa?

EERO. Ja puhaltaen niinkuin sonni-härkä. Mutta hyvä että »ehtii hän
vähän puuskuttamaan».

TIMO. Allani makaa poika kuin märkä tallukka vaan.

TUOMAS. Mutta housunsa tekivät hänelle teposet.

AAPO. Olkoon se sanottu totuuden nimessä. Juhanin omat housut olivat
tässä herraansa vastaan ja rupesivat liittolaisiksi Timolle.

EERO. Niin on asia. Sentähden kaikki housut pois ja uudistukoon leikki.

SIMEONI. Pidä nyt kitas, sinä rääkkä! Annanpa muutoin vasten nokkaas.
Eikö ole sinulle jo kylliksi tätä helvetin leikkiä?

EERO. No muuttukoon se taivaan leikiksi. Housut ja paidat pois, ja
painikaat kuin kaksi enkeliä Paratiisin pelloilla.

TUOMAS. Miksi istut hänen niskoillansa, Timo?

TIMO. Olis nyt halko, niin panis niin pitkin pakaroja että pläikkyis.

AAPO. Miksi niin? Tämä on painia, vaan ei tappelusta.

EERO. Onko Timo suutuksissaan?

TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan, mutta sanonpa: olis nyt halko tai
ympyriäinen tela, niin panis niin pitkin pakaroja, että pläikkyis.

TUOMAS. Laske hän ylös.

TIMO. Nouse, Jumalan luoma.

JUHANI. Minä nousen, ja tiedä, saatuani housut kiinni taas, on vuoro
sinun taas painua alas, ja toisin kuin äsken minä. Minähän, poloinen
poika, kämärryin alles onnettomuuden kautta, jonka sinä niin vikkelästi
käytit hyödyksesi, hunsvotti, saapasvedin!

AAPO. Vihastuminen kauas! Minä tiedän että hän tuskin huomasi
housuvahinkoas, ennen kuin heitto oli tehty. Sen teki hän tiimmellyksen
kuumuudessa, poika-parka.

JUHANI. Sen hän kyllä tiesi, se mullisaukko. Mutta olettepa kaikki
niinkuin korpit niskoillani. Vai ei hän tiennyt. Enkö huutanut kuin
rajamies huikealla äänellä: ventta-holl, housut putoo? Mutta hän ei
siitä huolinut, vaan tempaili kynsineen ja hampaineen kuin kissa. Mutta
istu ja pala! Kyllä sinun opetan tästedes käyttelemään onneksesi toisen
sylttyhousuja, kyllä sinun opetan.

TIMO. Sen tein minä tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka.

JUHANI. Minä sinun opetan, saatuani housut ylös ja nälkävyön kiinni kuin
nalkitun vanteen.

TIMO. Minä annan palttua koko painille; koska kerran voitin, niin
voitin, eihän siinä mitään muuta mutinata. Mitä kuuluu housut tänne?
Painissa painii mies, vaan ei housut ja säärykset tai muut lumisukat.

JUHANI. Kourat kaulukseen taas ja rinta vasten rintaa! Istu ja pala!

TIMO. Menenkö ma hänen kanssansa tuohon lapsekkaasen työhön?

EERO. Mitä hän kysyy vielä. Mene, Jumalan luoma, mene koska pääset.

SIMEONI. Älä mene, sanon minä.

EERO. Älä mene, jos pelkäät ja vapiset.

JUHANI. Nyt ei auta pelko eikä vapistus, vaan täytyy hänen käydä uuteen
kilvoitukseen ja juuri tällä Jumalan hetkellä.

EERO. Armahda häntä, Juhani, armahda!

TIMO. Minkätähden? Eero, minkätähden? Olkoon menneeksi yksi pinnistys
vielä, yksi tai kaksi. Tersii vaan!

JUHANI. Tässä, poika!

TUOMAS. Koreasti, Juho!

AAPO. Koreasti! Noinhan tappelee kaksi nälkäistä haukkaa.

SIMEONI. Tappelua, sulaa tappelua!

AAPO. Järkevästi, Juhani!

SIMEONI. Voi teitä hirmuja, voi teitä hirmuja!

EERO. Älähän veljeäsi runno!

SIMEONI. Aha, aha! johan kelmenee Eerokin. Siinä ovat kalas, joita
onkeilit.

TUOMAS. Juhani!

SIMEONI. Hajoohan jo pirttikin, te pedot ja perkeleet!

JUHANI. »Votti, poika, sanoi Ryssä!» No miksi makaat siinä, ja
killistelet ylös kattoon?

TIMO. Sinä voitat minun nyt, mutta annappas ajan vähän muokata vielä:
sinä vanhenet ja kasvat pikkuiseksi, mutta minä vartun ja voimistun.

JUHANI. Kerran ransistuu ja loppuu tämä maailmakin, saati syntinen
ihmis-parka. Aika tasii meitä kaikkia, veljeni. Mutta nouse ylös ja
kulauta naamaas siemaus olutta ja tunnusta että on sinussa pari luotia
vähemmin voimaa kuin minussa.

TIMO. Se nähtiin. Tuossahan makasin rähmäkkäänä allas ja sinä päälläni
kuin röyheä karhu.

JUHANI. »Saappas tästä, Saparamatti, Kiikka-Heikin kannusta!»--Olen
siis Jukolan laumassa toinen mies mitä voimaan kosee. Lauri ja Eero ovat
tosin koettamatta vielä, mutta he tietäkööt että mesiäisiä he
kuultelisivat koetuksessa; ja Simeoni on itsensä tunnustanut heikommaksi
minua. Mutta pikkusormen mies ei ole Jukolan veljeksistä yksikään, sen
takaan minä. Tulkoon tänne vaikka viisikymmentä Toukolaista, nyrkki
vasten nyrkkiä. Viisi tynnöriähän minä niskallani kannan, ja Tuomas
vähän enemmin; viisi tynnyriä, kun toinen vaan painon selkääni pinoo.

TUOMAS. Mutta mielisinpä nähdä Laurin ja Eeron lyövän painia oikein
tiukasti.

AAPO. Totisesti jotain nähtävää. Toinen vakava ja tyyni kuin talven
suoja, toinen pikkuinen kuin keri, mutta niinkuin leimaus vilkas ja
terävä. Päin tuuleen, ja siinäpä ottelevat kärppä ja koiras-jänis. En
vertaa sinua jänikseen arkuudesta, siihen ei ole syytä, en liikuntoskaan
tähden, sillä Lauri astelee kuin seppä Könnin kuokkamies,--jonka jalkoja
ja kuokkaa käytteli sukkela kellovärkki mahassa--mutta näyttäispä
mielestäni ottelo kuin kärpän ja uhkean koiras-jäniksen paini.

JUHANI. Yksi rinnustus, pojat, yksi rinnustus tai ristipaini!

LAURI. Mitä tiimellyksestä Eeron kanssa? Hänestä et saa kunnon nappausta
koskaan, vaan tuolla hän teiskaa haaroissa kuin kissa, kynsii ja
likistelee toisen ohimia sen riivatun tavalla, että tuskin voit vetää
hengen pihausta rintaas. Niinpä hän teki koska menneenä syksynä
painiskelimme Aroniitulla. Ja kuka siinä voitti, kuka alle meni, sitä
»ei ymmärtänyt Iivarikaan». Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin?

EERO. En ollut vahvempi sinua hiuskarvankaan vertaa. Usko jos tahdot.

LAURI. Sen uskon, koska tiedän sinun heikommaksi.

JUHANI. Sen näyttäköön rehellinen paini.

LAURI. Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin?

SIMEONI. Pankaamme jo ma'ata, te villityt.

JUHANI. Öitä on monta, mutta joulu on vaan kerran vuodessa, ja sentähden
iloitkaamme nyt. Iloitse, sinä jouluhuone, iloitse koko Israelin maa!
Tänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut suuri ihme Babylonin
kaupungissa. Iloitkaamme!--Mitä leikkiä löisimme? Syömmekö joulupaistia?
pistämmekö sikaa, vai sohimmeko suutaria?

SIMEONI. Kas niin! Tässäkö vielä uisakoittelisimme kuin vallattomat
kakarat? Mene pois!

JUHANI. Nuoren miehen naimattoman elämä on tanssia. Eikös niin, Timo?

TIMO. Hi, hi, hi!

JUHANI. Eikös niin?

TIMO. Kyllähän se semmoista on.

EERO. Juuri niin, »Jussi-kulta».

JUHANI. Sanoi kettu jänikselle. Oikein! Tämä elämä käy laatuun; onhan se
välimmiten lystiäkin ja nostelee hieman kantapäitä.--Tanssikaamme
ryssää; siinä olen minä juuri mekkari. Katsokaas!

AAPO. Antaisko oluemme huimausta?

JUHANI. Kumauta naamaas kannua kolme, niin etköhän huomaa pientä
leiskausta tuolla yli-kerrassa?--Mutta laula, Eero, koska Poika-Jussi
tanssii. Hellitäppäs!

EERO. Mitä sorttia tahdotaan?

JUHANI. Mitä hyväänsä, kun se vaan raikkuu ja remuu. Hellitä, poika,
kirkaise että multahirret nousee! Laula, sinä mulli-saukon poika, laula
koska minä tanssin, loiskin niinkuin pässi, loiskin aina kattoon asti.
Laula!

EERO. Tahdonpa koettaa:

    »Iloitkaat ja riemuitkaat,
    Nyt on meillä joulu;
    Nyt on oltta ammeet täynnä,
    Haarikat ja kiulut;
    Ammeet täynnä, ammeet täynnä,
    Haarikat ja kiulut!»

    »Anjanpellon markkinoilla
    Oltta, viinaa juotiin,
    Mustan härjän hinnalla,
    Nuot kihlakalut tuotiin,
      Tuotiin, tuotiin;
    Mustan härjän hinnalla
    Nuot kihlakalut tuotiin».

    Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

AAPO. Vaiti, Eero, ja äläppäs suututa häntä.

JUHANI. Laula päälle vaan; en minä suutu; laula päälle, ettei mun
tarvitse tanssia ilman musiikkia.

EERO. Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
      »Jussi, Jassi, jauhokuono,
      Porsaan pahnan pöllyttäjä...»

TIMO. Hi, hi, hi! Voi mitä hulluja lauleletkin.

JUHANI. Laula päälle vaan, laula päälle. En minä suutu.

EERO. »Jussi, Jassi, jauhokuono»,

Minä laulan ja napsaan vielä sormianikin.

      »Porsaan pahnan pöllyttäjä,
      Sikoläätin lämmittäjä!»

      Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

      »Iita meni rantaan,
      Kirjoitteli santaan
      Nimen kultansa,
      Nimen kultansa».

      »Kun mä kultani äänen kuulin,
      Ensi kerran nähdessäin,
      Niin taivaan iloss' olevain luulin,
      Serafiimein seassa;
      Niin taivaan iloss' olevain luulin,
      Serafiimein seassa».

      Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

      »Muistatkos, Maija,
      Kun mansikka syötiin
      Ja iloleikki lyötiin?
      Fralla ralla laa!
      Mansikka syötiin
      Ja iloleikki lyötiin».
      Fralla ralla laa!

      Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

      »Älä, sinä Aato-parka
      Jussia soimaa;
      Sen sinä tiedät että
      Jussill' on voimaa.
      Jussi istuu linnass',
      Pukin lapa rinnass';
      Kaikki me olemme
      Yhdessä hinnass'».
      Fralla ralla laa!

      »Vilukselan Vitka
      Ja Viuvalan Pispa,
      Syvän-ojan Sonni
      Ja Sylvinän Jalli!
      Ralla ralla laa!
      Syvän-ojan Sonni
      Ja Sylvinän Jalli!»
      Ralla ralla laa!

      »Voi minua, hurjaa poikaa,
      Miks mä itsein laitoin!
      Talo mull' on kotona,
      Ja itse kannan rautoi,
      Talo mull' on kotona,
      Ja itse kannan rautoi».

JUHANI. Noin vaan! Noin! Eihän tässä raudat paina. Laula päälle!

EERO. Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
      Jussi, Jassi, jauhokuono,
      Porsaan pahnan pöllyttäjä,
      Sikoläätin lämmittäjä!
      Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

Eikö ole jo tarpeeksi?

JUHANI. Enemmin! Karja-Matin häitä tanssitaan. Enemmin!
Enemmin!--Karja-Matin häitä!

SIMEONI. Kukkokin jo hirmustuen kirkaisee tälle jumalattomalle menolle
ja jyskinälle.

JUHANI. Kitas kiinni, kukko, ja älä siinä kotkottele!

TUOMAS. Onhan tuota jo tuossa, Juhani.

AAPO. Viehän sinusta hengen tuo turkkilaistanssi.

JUHANI. Tämä on ryssää. Eikös niin, Eero?

EERO. Tämä on jussia.

JUHANI. Olkoon niin, ja olkoon sitten menneeksi jussintanssia pari
kymmentä loiskausta kerran vielä.

SIMEONI. Sinä hurja mies!

TIMO. Kas noin, kas noin! Hi, hi, hi! No vie sinun riivattu!

JUHANI. Pois tieltä! Muutoin sotken sinun liiskaksi kuin kasakan-hevonen
juopuneen markkinapokon. Hih!

AAPO. Onpa nahkahihnansa löylyssä tuolla takana. Pompahteleepa se;
pompahtelee ylös, pompahtelee alas, piesten vuoroon hänen selkäänsä ja
pakaroitansa. O sinä!

JUHANI. Laila, laa, laa! Sepä vasta pöllytystä oli. Hehheh!--Toisen
kerran ijässäni tanssahtelin. Ensimmäinen tapahtui Karja-Matin häissä,
joissa ei löytynyt naisen-puolta kuin kolme vanhaa ämmää, mutta miehiä
aika liuta. Mutta kas kun Matti prykäsi meille pari kupillista muikeaa
kahvipunssia, niin ei sitten yhtäkään muuta kuin löylyttämään
permantopalkkia, me ukot keskenämme; ja huokailipa allamme syntinen maa.
Ämmä-rukat kiittivät päästyänsä koko leivotuksesta; mehän olisimme
tanssittaneet heitä ryysyiksi. Voi sinun peijakas kumminkin!--Mutta nyt
päältämme vaatteet aina paitaan asti, ja ylös parvelle. Emmehän
kuitenkaan ummista silmiämme juuri vielä, vaan kuohuvan olutkiulun
ääressä ja tervaisen päreen loimottaessa, kertoilemme iloisia satuja ja
tarinoita tuolla parven lämpymässä.

Riisuivat he päältänsä, täyttivät kiulun oluella kerran vielä ja
astuivat miehissä parvelle. Siellä he, mekkosillaan kaikki, istuivat
olkisella sijalla hautovassa kuumuudessa. Ahkerasti kierteli ympäri
miehestä mieheen vaahtoova kiulu ja seinähirren raossa loimotti
honkaisen päreen kultainen liekki. Mutta läimähti Juhanin päähän aate ja
valahti suustansa lause, jonka seuraus oli viimein kova onni.

JUHANI. Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin
oljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet. Eero, valeleppas
uunille kannullinen olutta, niin tiedämmehän mille maistuu ohranesteen
löyly.

TUOMAS. Mikä hullu juoni olis tämä?

JUHANI. Uljas juoni. Valeleppas.

EERO. Minä tahdon totella esimiestäni.

JUHANI. Pari kannullista olutta kiukaalle!

TUOMAS. Ei pisaraakaan! Jos kuulen sieltä pienenkin pihauksen, niin
onneton hän, joka saattoi sen matkaan.

AAPO. Olkaamme tuhlaamatta oivallista juomaa.

TIMO. Eihän ole meillä varoja olutlöylyssä elää, ei suinkaan, ei
suinkaan.

JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa.

TUOMAS. Minä kiellän sen lujasti.

JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa.--Voitto äsköisessä painissa on aika
lailla kohottanut Tuomaan niskapyrstöjä, ja luuleepa hän nyt
hallitsevansa tässä huoneessa mielensä mukaan. Muistappas kuitenkin,
että karvas sappi, koska se oikein paisuu, antaa pojallensa
tappeluksessa seitsemän miehen voiman. Kuinka hyväänsä, mutta minun
silmäni eivät vielä suinkaan mieli vartioita sinua.

SIMEONI. Painin hedelmiä, painin hedelmiä kaikki!

JUHANI. Annappas molskahtaa, Eero. Minä vastaan asian ja puolustan
miestä.

EERO. Se on esimiehen käsky, ja minun täytyy totella; muutoin on
jäniksen-passi kourassani vallan joulu-yönä.

Silloin Eero, purren hammasta ja mytistäen huulensa vikkelään
myhäilykseen, täytti kerkeästi Juhanin tahdon, ja pian kuului kiukaalta
pläiskäys ja kohta sen jälkeen tuima kohaus. Rynkäisi nyt Tuomas
julmistuen ylös ja karkasi kotkana kohden Eeroa, mutta Juhanikin
kiirehti puolustamaan nuorinta veljeänsä. Siitäpä nousi nyt yleinen
kärhämä, jonka vilinässä palava päre viskattiin parvelta alas
laattialle. Siellä se pian, veljesten huomaamatta, viritti olkihin
vilkkaan tulen. Niinkuin rinki veden pinnalla leviää tasan ja nopeasti
kaikkialle, niinmyös tulen kirkas pyörö yhä suureni laattialla. Ulettui
se korkeammalle yhä ja tuikkieli jo parven permantoa, ennen kuin huoneen
asujamet äkkäsivät allansa vaaran. Mutta myöhään sen äkkäsivät,
ehtiäksensä pelastamaan muuta kuin omat henkensä ja elikkojen, jotka
löytyivät pirtissä. Laajalta jo aaltoilivat liekit, ja suuri oli hätä ja
temmellys. Kaikki riensivät he kohden ovea, jonka auetessa miehet,
koirat, kissa ja kukko hirveällä rähinällä karkasivat ulos melkein
yht'aikaa. Näkyi niinkuin pirtti olis heidät oksentanut savuneen
kidastansa ulos lumiselle maalle, jossa he nyt seisoivat, yskien kilpaa.
Mutta viimeisenä astui ulos Lauri, talutellen kriimuvarresta Valkoa,
joka muutoin kaiketi olisi jäänyt uhriksi paloon. Ulos tunkeusi jo
väkivaltainen tuli akkunojen pienistä aukoista ja viimein sekä ovesta
että katosta. Loimoin helmassa liekkui Impivaaran jykevä pirtti. Mutta
lumisella tanterella seisoi pirtin miehistö suojatonna; olihan jo
sysikoijukin, heidän ensimmäinen turvansa täällä, heiltä hajotettu aina
maahan asti, ja varahuone tuossa seisoi rakettuna harvaksi kuin
harakanpesä. Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa
tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes
lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet
pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista
löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä
saatetut aittaan.--Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin
vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata,
milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen
haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät.

He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä,
nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa. Valtaisesti
nousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja
partaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon
tulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös
pilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen
ympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talviyön sydämmessä,
ja oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten
lumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi
hiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan
seisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta
ja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta.
Kuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta
kekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma.
Kauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja
tuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta
pakkaseksi.

AAPO. Tulesta pelastuimme, mutta pakkasen uhreiksi. Katsokaat: taivas
selkiää ja kylmästi jo puhaltaa Pohja. Veljet, vaaramme on hirvittävä.

JUHANI. Kirous ja kuolema! Kuka saattoi tämän aikaan?

TUOMAS. Kuka! Sinä tulen ruoka, vieläkös kysyt? Jos nyt oikein tekisin,
niin tuonne sun syöksisin paistumaan tuliseen mujuun.

JUHANI. Ei koskaan tee sitä yksi Tuomas, ei koskaan. Mutta kirottu
olkoon se mies, joka saattoi matkaan tämän helvetin yön!

TUOMAS. Hän itseänsä kiroo.

JUHANI. Kirottu olkoon se mies, nimittäin Tuomas Jukola.

TUOMAS. Sanos se toinen kerta.

JUHANI. Tuomas Juhanin poika Jukola on kaiken tämän syy.

AAPO. Tuomas!

SIMEONI. Juhani!

LAURI. Hiljaa!

TIMO. Nyt ette pääse iskemään yhteen, ettehän pääse, te junkkarit. Niin,
niin, ollaan siivosti vaan ja lämmitellään itsiämme veljellisesti.

SIMEONI. Te jumalattomat!

AAPO. Viha ja riita pois, koska uhkaa meitä surkein kuolema.

TUOMAS. Kuka on syypää, kuka on syypää?

JUHANI. Viaton olen minä.

TUOMAS. Viaton! Kirkas tuli! minä syön sinun elävältä!

AAPO. Siivosti, siivosti!

SIMEONI. Jumalan tähden siivosti!

AAPO. Syytön tai syypää, se jääköön ratkaisematta nyt, koska riento on
ainoa pelastuksemme. Pirttimme on tuhkana ja melkein alastomina seisomme
hangella. Miksi luen tämän rohtimisen paita-riekaleen? Hyvä kuitenkin,
että jäi meille pyssyt ja ampumavarat tuonne aittaan; sillä aseita
tarvitsemme nyt. Teerimäeltä kaikuu susien ulvova ääni.

TUOMAS. Mitä teemme siis?

AAPO. En tiedä muuta keinoa kuin kiirehtiä kohden Jukolaa, kiirehtiä
kalvean kuoleman tähden. Kaksi aina ratsastakoon Valkoa ja muut heitä
juosten seuratkoot. Niin tapahtukoon: juosten vuorotellen, vuorotellen
ratsastaen. Hevosemme kautta pääsemme siis sotkemasta hankea kaiken
tien, ja Jumalan avulla ehkä pelastumme vielä.

JUHANI. Mutta onpa siinä tallukkamme naurishautana, ennen kuin seisomme
Jukolan tuvassa, halkoisen pystyvalkean hauteessa.

SIMEONI. Siinä kuitenkin ainoa toivomme. Ja sentähden rientäkäämme.
Tuuli tuimenee jo ja taivaan kansi paljastuu! Rientäkäämme!

EERO. Surmamme on tullut!

JUHANI. Siinä on Jukolan seitsemän poikaa!

SIMEONI. Hätämme on hirmuinen, mutta voimallinen korkeuden Herra.
Rientäkäämme!

TUOMAS. Ulos aitasta pyssyt ja kontit!

JUHANI. Kauhistava yö! Täältä uhkaa meitä paukkuva pakkanen, tuolta
nälkäiset, ulvovat sudet.

TIMO. Vaarassa olemme sekä Valko että me itse.

JUHANI. Me itse vielä suuremmassa. Paljas mies, niin olen kuullut, on
talvella sudelle kovin mieluisa paisti.

TIMO. Ja mies ja sika, niin olen kuullut, maistuvat yhtä, ja se
tiedetään, että sika on talvella Häntä-Heikin haluruoka. Tuima on
edessämme pykälä ja puntti; sitä ei taida kieltää.

JUHANI. Mitä teemme?

AAPO. Jukolaan kuin noidannuolet halki yön, ennen kuin pakkanen tulistuu
ja löylyttää veremme jäätymään polttavalla kylmyydellä. Päin Jukolaan
yli kiljuvan Teerimäen! Susia vastaan on meillä aseet, mutta ei
hyydepartaista kuningas Pakkasta vastaan.

TUOMAS. Tässä pyssyt ja kontit. Nyt kivääri olkaan ja kontti selkään
joka mies, ja kaksi käyköön ratsastamaan, me muut potkimme jäljestä mitä
voimme. Mutta rientäkäämme, rientäkäämme kuolemattomien sielujemme
tähden!

JUHANI. Pohja kirkastuu ja tähdet kiiltää! Hii, haa! Mutta rientäkäämme!

AAPO. Huomenna saatamme täältä tavarat ja kalut, jotka meille valkea
jätti; huomenna tulemme ja korjaamme myös kissan ja kukon. Tämän yön he
kyllä tarkenevat tässä tulisen aherruksen vaiheilla. Mutta Killi ja
Kiiski käykööt kanssamme retkelle kuin uskolliset kumppanit.--Missä he
ovat?

TUOMAS. Heitä ei näy.--Vaiti! kuullelkaamme.

EERO. Kaukana tästä he jo vilkaisevat. Tuoltahan kuuluu haukuntansa
vuoren takaa.

TUOMAS. Ilvestä he ajavat, ja kaiketi oli tämä ilves kulkenut läheltä
ohi pirttimme, saattaen jälkensä koirille. Mutta ajakoot he mielensä
mukaan; nyt meidän täytyy ne unohtaa ja kiirehtiä tuikeaan matkaan.

JUHANI. Olkoon menneeksi! Sillä elämä ja kuolema ovat iskeneet toinen
toisensa kamaraan kuin kaksi koiraskarhua.

AAPO. Nyt liikkeille kaikki voimat!

JUHANI. Sielumme ja ruumiimme kaikki voimat aina ytimeen asti!

TUOMAS. Muistain että uhkaa meitä surkein kuolema.

JUHANI. Kahtialta uhkaa meitä musta kuolema. Hii, haa! nyt nokka jäässä
taikka suolet maassa, ellei seiso poika hetken päästä liukkailla oljilla
valkean valossa. Yksi näistä kolmesta on tapahtuva tunnin päästä. Mutta
eihän auta huikailemaan tässä, ei ensinkään, vaan purren hammasta nyt
halkaisen vaikka jäävuoret, peninkulmien paksut.

SIMEONI. Koettakaamme Herran nimessä ja avulla.

JUHANI. Hänen avullansa. Mitähän voi täällä omasta voimastansa vaimosta
syntynyt mies? Mutta olkaamme hyvässä turvassa.

EERO. Lähtekäämme ilman yhtään siekailusta enään!

JUHANI. Ja ilman yhtään pelkoa! Mennään nyt!

TUOMAS. Kaikki valmiit siis. Astukaatpas selkään, Eero ja Simeoni, ja
lähtekäät ratsastamaan kohden Jukolaa, mutta niin, että pysymme aina
lähellä konimme hokkeja me, jotka vilkaisemme jalkasin jäljessänne
lumessa.

Niin läksivät he matkalle: alastomina, puettuina ainoastaan rohtimiseen
paitaan ja kantain kukin konttiansa selässä ja pyssyänsä olalla tai
kädessä. Niin he läksivät talviselle, öiselle tielle, paeten pakkasta,
joka karkasi heidän päällensä Pohjolan rämeiltä. Mutta ei tullut hän
kuitenkaan hirmuisimmalla naamalla, eihän käynyt tuo ilma tällä erällä
ankarimmaksi ilmaksi. Tosin paljastui välimmiten taivaan otsa, mutta
purjehtivat pilvet peittivät sen taas, ja kohtuullisesti liehtoi
pohjonen. Olivatpa veljekset myös kylmän tuttavia, monessa kiljuvassa
pakkasessa oli heidän nahkansa kamartunut, ja olivatpa he ennen,
vallattomina poikina, useinkin sotkeilleet kinoksia paljainjaloin,
tunnit pitkät. Mutta kamala, hirvittävän kamala oli heille nyt kuitenkin
retki Impivaarasta Jukolaan. Kiivaasti he karkasivat eteenpäin,
sydämmissä kauhistus. Edellä, Valkon selässä, ratsastivat Eero ja
Simeoni, muut juosten heitä seurasivat kintereissä, polkien korven
lunta, joka juoksusta tuiskahteli ympäri. Mutta Impivaaran aholla,
hohtavan kiukaan lähellä istuivat kissa ja kukko, alakuloisesti
killistellen hiiltyvään tuleen.

Kohden kylää riensivät veljekset, heittivät jo Sompiosuon selkänsä
taakse ja lähenivät Teerimäkeä, josta yhä kuului susien kamoittava
ulvominen. Mutta näreistössä, suon ja Seunalan Jaakon ahon välillä
tapahtui ratsastajain muutos: alas astuivat Eero ja Simeoni ja kaksi
veljeksistä taas riensi heidän sijaansa. Viipymättä jatkoivat he
retkeänsä, jälleen, kirmasivat pitkin nummen selkää, poikki Viertolan
tien ja siitä halki avaran, humisevan hongiston. Mutta viimein läheni
kallioinen Teerimäki, ja äkisti vaikeni susien monimelskainen ääni. Pian
seisoivat he vuoren harjanteella ja antoivat hevosensa hengähtää;
ratsastajat taasen astuivat seljästä alas ja kohta toista kaksi heidän
sijaansa ylös. Vielä he seisoivat lumisella kalliolla; Pohjonen
puhalteli, taivaan kumo kirkastui hetkeksi taas ja otavan sarvi osoitti
jo puol'yön menneeksi.

Mutta levättyänsä, riensivät he taasen alas pitkin sileätä vuoritietä,
ja koska tämä oli loppunut, astuivat he pimeään kuusistoon ja kolkkona
seisoi luonto heidän ympärillänsä. Kelmeänä katseli kuu alas, hyypiöt
huutelivat ja tuolla ja täällä korven kohdussa seisoi eriskummallinen
haamu, näyttäen metsän kontiolle, hirveän suurelle: kaatuneitten kuusten
korkealle kohotetut, sammaleiset juuret. Liikkumatta kuin jäätyneet
aaveet tuijottelivat nämät karhunkuvat kohden kummallista matkuetta,
joka vinhasti juoksi heidän ohitsensa. Niin he katselivat järkähtämättä,
mutta heidän välillensä, ympärillensä ilmestyi pian peloittavaa liikettä
jylhään kuusistoon. Silloin nälkäiset sudet kaartelivat veljesten
vaiheilla, likenivät heitä yhä enemmin ja enemmin. Milloin edellä tai
jäljessä, heilahtaen poikki tien, milloin tien kummallakin puolella
kuusien välistä näkyi heidän vilkaiseva juoksunsa. Kiukkuisina,
verta-janoovina he seurasivat öillisiä pakolaisia Impivaarasta; ja
räiskyivät ja paukahtelivat katketessaan kuusten juurien kuivat oksat.
Vavisten ja korskahdellen juoksi vauhko Valko; ja mies, joka ratsasti
etummaisena, taisi tuskin hillitä häntä kiitämästä. Mutta aina
nenäkkäämmäksi kiihtyi petoin rohkeus. Huohottaen verijanoisina
liehahtelivat he usein läheltä miesten ohitse; ja peloitteeksi
paukahteli tuolloin, tällöin veljesten pyssyt, milloin oikealle, milloin
vasemmalle. Tästäpä eivät he kuitenkaan karkoittuneet kauas.

Tuli vastaan Kiljavan lakea, kulovalkian polttama nummi jossa siellä ja
täällä seisoi kuivettunut männynrunko, haukan ja huhkaimen istuimena.
Tässä kävi jo peloittavaksi susien kiukku, ja suuri oli miesten vaara.
Ratsastivat silloin Tuomas ja Timo, mutta muut, jotka juoksivat jalkasin
jäljessä, seisahtuivat äkisti ja laukaisivat melkein yht'aikaa ankaran
ammunnan vainoojiansa kohden, jotka, säikähtyen tästä, nyt siirtyivät
heistä matkan. Läksivät taasen miehet kirmaisemaan eteenpäin; mutta
kauan ei viipynyt, ennen kuin jälleen kahisi heidän vaiheillansa susien
väijyvä lauma, ja vaara oli suurempi kuin koskaan ennen. Silloin
pysäytti Tuomas hevosen ja lausui kovalla äänellä: »mies, jonka pyssy on
tyhjä, ladatkoon sen paikalla! Hän rientäköön tulena ja tuiskuna!» Niin
hän huusi, astui alas, käskien Timoa lujasti hallitsemaan Valkoa.
Seisoivat nyt veljekset ja latasivat, eikä tunteneet he kylmää, ei
jaloissaan, ei missään ruumiinsa jäsenissä. Seisoivat myös pedot
viisikymmentä askelta miehistä, heihin lakkaamatta iskien ahneet
silmänsä, viskellen häntiänsä kiihoissaan.--Ja paljastettuna pilvistä
haamoitti taivaan kumo, josta kirkas kuu nyt katseli nummelle alas.

TUOMAS. Ovatko pyssymme ladatut?

AAPO. Se on tehty. Mikä on tarkoitukses?

JUHANI. Kaikki yht'aikaa taas!

TUOMAS. Ei, jos henkemme on teille rakas. Aina olkoon latingissa jonkun
luikku; se muistakaat. Lauri, sinullahan vakavin käsi ja tarkin silmä,
astuppas rinnalleni tähän.

LAURI. Tässä seison. Mitä tahdot?

TUOMAS. Nälkäinen susi syö verisen veljensäkin. Jospa tuon tempun nyt
voisimme saattaa matkaan, niin siinä olis pelastuksemme.--Koetetaan.
Lauri, tuota ensimmäistä vasemmalla tarkoitamme, ja laukaisemme
yht'aikaa, mutta säästäkäät tultanne, te muut. Lauri, tähtääppäs nyt
tarkasti kuin kotka ja anna leimahtaa koska minä sanon: nyt.

LAURI. Minä olen valmis.

TUOMAS. Nyt.

Silloin laukaisivat molemmat samassa silmän räpäyksessä, ja kaapaisten
pakenivat sudet. Kuitenkin viipyi tanterella heistä yksi, pyrkien
kontimalla muiden seuraan, mutta ei joutunut tiensä. Eteenpäin taas
kaikin voimin riensivät miehet: juoksi jalkasin kuusi veljestä, Timo
vaan yksin ratsastaen edellä. Ja menipä niin hetki aikaa. Pianpa
seisahtui susien pako, he palasivat takaisin, vilkaisten kiivaasti
kohden öistä matkuetta jälleen. Kohisi ympärituoksuava lumi ja tömisi
Kiljavan lakea nummi, koska he joukossa kirmasivat päin. Tulisella
vauhdilla he ehtivät tuon veressään matelevan kumppaninsa luoksi,
syöksähtivät hänen ohitsensa, mutta kääntyivät pian ympäri, koska veren
viehättävä haju heidän sieraimiinsa lemahti. Ympäri he kiekkaisivat:
hännät heilahti, lumi tuiskahti ja tulta iski yössä himon ja kimman
silmä. Silloin hirveästi irvistäen karkasivat he joukossa haavoitetun
veljensä päälle; ja nousi nummelle meteli ja ähellys hirmuinen, olisipa
luullut korkeuden pielien kukistuvan. Tanner tärisi ja lumi muuttui
hirmuiseksi pöpöräksi, koska entiset ystävät tempoelivat kappaleiksi
korven poikaa, jonka veren Tuomaan ja Laurin tarkat luodit olivat
iskeneet juoksemaan. Mutta äänettömyys vallitsi taasen öisellä nummella.
Kuului ainoastaan hiljaista äyhkinää, ja paukahtelivat luut, koska
pedot, naamat veressä ja välähtelevillä silmillä, riuhtoen atrioitsivat
uhriansa.

Mutta kauhistavista vihamiehistänsä kaukana jo retkeilivät veljekset; ja
ihanalle oli heidän korvissaan kaikunut susien murharähinä Kiljavalla,
se oli heille pelastuksen suloinen ja hyvä sanoma. Läheni heitä Kuttilan
avara niittu, jonka ympäri kaartaen heidän tiensä kulki ahteisen tienoon
yli. Mutta ajan voittamisen tähden päättivät he nyt oikaista tämän
niitun halki. Rynkäsivät he miehissä vasten aitaa, se murtui alas, ja
Valko kantain kahta veljeksistä taas, astui yli kaadetun aidan ja läksi
miesten huljan sukimana juoksemaan pitkin niitun sileätä pintaa. Mutta
viipymättä riensivät perässä ne veljeksistä, joiden vuoro oli taasen
tallata lunta. Poikki niitun kulki talvitie kirkonkylään, ja
matkustavia, kolmella hevosella ja kolmella reellä, retkeili par'aikaa
tällä tiellä. Mutta pahoin pelästyivät niin hevoset kuin miehet, koska
näkivät veljesten lähestyvän heitä pohjosesta. Näkivät he kuunvalossa
seitsemän miestä paitasillaan, pyssyt olalla, hevosinensa kiirehtivän
esiin. Ja luulivat he joukon kiukkuisia peikkoja Impivaaran luolista
karkaavan heidän päällensä. Kova oli niitulla liike ja meno.
Virna-päisinä kiitivät matkustavien hevoset, kiitivät sinne, kiitivät
tänne, ja miehistä mikä huusi, mikä siunaili, mikä kirosi ja lausui
kaikuvalla äänellä. Mutta veljekset loivat tuskin silmänsä kohden tätä
kiihkellystä, he vaan juoksivat vimmatusti Jukolaan päin yli Kuttilan
niitun, ja savuna halkesi lumi heidän edellänsä. Tuli vastaan niitun
toinen aita, he rynkäsivät miehissä päin, se murtui alas räiskähtäin, ja
pian he retkeilivät mäkisellä tiellä taas.

Mutta olipa tämä yö heille kamala ja hirmuinen. He juoksivat ankarasti,
juoksivat vilkaisten ja huohoittain, ja epäilys tuijotteli ulos heidän
seiväskankeista katseistansa, jotka he lakkaamatta teroittivat kohden
entistä Jukolan kotoa. Niin he sanaakaan lausumatta kirmasivat yhä
eteenpäin, ja nopeasti pakeni heidän altansa luminen maa. Mutta viimein,
ehdittyään Pohjanpellon töyrylle, näkivät he kalveassa kuutamossa, mäen
rinteellä Jukolan talon, ja melkein yht'aikaa kuului heidän suistansa:
»Jukola, Jukola!» Siitä juoksivat he mäkeä alas, harppasivat Ojaniitun
poikki kuin siivitetyt peikot ja kiepoivat taasen mäkeä ylös, ja
seisoivat talon teljetyn oven kynnyksellä. Aikaa ei ollut heillä
kolkuttamaan ja odottamaan laskemista sisään, vaan rynkäsivät he kaikin
voimin päin ja ryskyen ja kolisten lennähti porstuvan jykevä ovi auki.
Pauhulla ja töminällä riensivät he porstuvasta tupaan ja siitä
tuulenpuuskana tulisijan hiilistöön, josta heitä vastaan hengitti kallis
lämmin. Mutta kovin säikähtyi nahkapeitturin unihoureinen perhe,
luullen ryövärien karkaavan heidän päällensä.

NAHKAPEITTURI. Kuka hirviö näin astuu kunniallisen miehen huoneesen
juuri joulu-yönä? Sano; pyssyni on ojennettu!

TUOMAS. Olkoon pyssy rauhassa, mies.

AAPO. Älä ammu oman talon väkeä.

JUHANI. Me olemme, Jumala paratkoon, Impivaarasta.

TIMO. Entisen Jukolan seitsemän poikaa!

SIMEONI. Herra armahtakoon meitä! Seitsemän sielua on menossa
ijankaikkisuuteen juuri tällä hirmuisella hetkellä. Herra armahtakoon
meitä!

JUHANI. Tuli poltti tuon oivallisen pirttimme metsässä ja kaiken
tavaramme myös. Tännehän nyt vilkaisimme kuin jänikset ilman yhtäkään
muuta ruumis-pahan verhoa kuin paitariepu, lyhyt miehen paitariepu. Ja
se oli kova leikki.

NAHKAPEITTURIN EMÄNTÄ. Herresta varjele!

NAHKAPEITTURI. Voi teitä kurjia!

JUHANI. Niin, onkos tämä enään laitaa! Tässähän nyt istumme kuin
harakat, huutaen Herran armoa. Ah! mun täytyy itkeä.

EMÄNTÄ. Kurjat lapsukaiset! Riennä, ukko, virittämään valkeata.

EERO. Voi onneton yö, voi onnettomia meitä!

AAPO. Voi kauhistuksen yötä, voi!

SIMEONI. Ah voi!

JUHANI. Älä itke, Eero, älä itke, Simeoni, älä yhtään ruikuta, Aapo! Älä
itke, älä itke, Eero-veljeni; sillä nyt olemme suojassa. Mutta olipa se
turkin marssia.

EMÄNTÄ. Voi ihmislasta täällä, voi!

JUHANI. Kultainen emäntä, teidän itkunne ja surkutuksenne saattaa minun
uudestaan kyyneleisin. Ah! Mutta älkäät itkekö, muori, älkäät itkekö!
Olemmehan jo pääsneet petoin ja pakkasten kynsistä tänne kristillisten
lähimmäisten lämpymään. Ja siitä Jumalalle kiitos.

TUOMAS. Surkea, perin surkea on tilamme. Mutta tehkäät meille loimottava
pystyvalkea, tuokaat myös pari lyhdettä olkia sijaksemme laattialle ja
saattakaat Valko talliin ja heiniä eteen.

AAPO. Suokaat anteeksi, että lain nimessä ja henkemme tähden näin
lujasti anomme teiltä apua ja holhomista. Henkemme tähden, henkemme
tähden!

JUHANI. Oi armonliiton enkelit! istuuhan henki juuri nokkani kärjessä
vallan lähtemäisillänsä, lähtemäisillänsä.--Jos on talossa lihaa ja
olutta, niin tuokaat esiin.--Kas se vasta leikki oli, löylytys, jota
muistamme.--Tuokaas lihaa ja lämmitettyä olutta kalliin henkemme ja
sielumme tähden.

NAHKAPEITTURI. Miten ehdimme ja voimme, hyvät ystävät, ja saatuani ensin
huoneesemme valoa.--Teitä onnettomia! paitasillaan juuri.

JUHANI. Ei ryysyä päässä eikä kenkärajaa töppösissä. Katsokaas noita
Sipillan-jalkoja, katsokaas.

NAHKAPEITTURI. Karvojahan tämä pöyhistää. Tules katsomaan, muija.

TIMO. Katsokaas minunkin sääriäni.

JUHANI. Mitä ne ovat näiden rinnalla? Tuossa! Katsos, poika,
paistikkaita.

TIMO. Entä tuossa!

JUHANI. Mitä sinun koipes tässä ovat?

TIMO. Ja minunko? Äläs mitään. Nähkääs nyt. Onkos tämä ihmisen-lihaa?

NAHKAPEITTURI. Riennä, muija, katsomaan.

EMÄNTÄ. No hyvät ihmiset ja taivaan voimat!

JUHANI. Niin, onkos tämä enään laitaa?--Tuomaankin silmät ovat kosteat.
Älä itke, Tuomas.--Kun ma sanonkin: onkos tämä laitaa?

TIMO. Näinhän täällä ihmisen vasikkaa lennätetään.

EMÄNTÄ. Kuinka ne nyt punoittaa ja hohtaa, punoittaa ja hohtaa! Hyvät
ihmiset!

TIMO. Kuin rauta ahjossa, varsinkin meltorauta. Hi, hi!

EMÄNTÄ. Niin punaiset, niin punaiset! Herresta varjele!

JUHANI. Ovatpa ne juuri »valanto-vasken kaltaiset», niinkuin seisoo
raamatussa. Herra auttakoon meitä vaivaisia!

EMÄNTÄ. Voi teitä lapsukaisia!

LAURI. Tehkäät mitä pyysimme ja lupasitte.

AAPO. Me rukoilemme: rientäkäät! Itse kyllä laitamme pystyvalkian, koska
täällä nurkassa löytyy halkoja, uhkeita, tuohisia halkoja.

JUHANI. Niinpä vanhassa Jukolassa, noiden tuttavien, nokisten ortten
alla istumme taas, ja tässä viivymme aina Vappuun asti. Entinen tupa
olkoon vielä tämän talven kortteerinamme.

TUOMAS. Mutta annappas kesän tulla.

JUHANI. Annappas kesän tulla, ja pirtti, ensimmäistä uhkeampi, seisoo
Impivaaran aholla taas.

TUOMAS. Koska vaan lumi on mennyt, kaikuupa vieläkin kirvesten iskuista
korvet ja vuoret ja Jukolan veljesten ei tarvitse enään kerjätä
tuulenturvaa muilta.

JUHANI. Potrasti sanottu. Tuomas, unohtakaamme se kirottu temppu, joka
saattoi pirttimme tuleen, ja kuvailkaamme mielessämme uutta pirttiä,
jonka kohotamme pystyyn taas.

TUOMAS. Tiedä, että jo lähteissämme peloittavalle retkelle povestani
kaikki närä hälveni; ja tiedä, koska tiellä, juostessas mun jäljessäni,
sinä puhaltelit niskaani kuin uiva orhi, niin leikkasipa tämä sydäntäni.

JUHANI. Sentähden riemuitkaamme, että se retki on päätetty ja että
seisomme lämpöisessä pirtissä taas.--Tuossahan tuodaan meille ruokaa ja
juomaa ja tuossa kaksi valtaista lyhdettä kiiltäviä olkia. Kiittäkäämme
Jumalaa, armaat veljet!

Mutta iloisesti leimusi koivuinen pystyvalkia, jonka herttaisessa
hauteessa veljekset itsiänsä mieluisasti lämmittelivät. Siinä hetken
seistyänsä, seitsemän miehen rivissä, siirtyivät he pöytään, nauttimaan
lihaa, leipää, makkaroita ja lämmitettyä olutta, jonka kaiken heille
nahkapeitturin emäntä, armoitteleva vaimo rakensi. Isäntä itse otti
huolen Valkosta, talutti hänen talliin ja täytti soimen heinillä hänen
eteensä. Viimein, seuraten miesten jälkiä, tulivat myös koirat synkeältä
retkeltänsä, tulivat huohoittaen, liehakoiden, ja ilosta leimusivat
heidän silmänsä. Suurella ilolla ottivat veljekset heitä vastaan:
armoittelivat heitä, ravitsivat heitä ja hyväilivät heitä kaikin tavoin.

Mutta, koska veljekset olivat atrioinneet, vaipuivat he alas olkisille
vuoteillensa, ja pian, käärittyinä unen hienoon huiviin, unohtivat he
elon taistelon. Makeasti he makasivat, ja kauan vielä lämmitti heitä
loimottava valkea, kunnes se riutui ja hiiltyi. Sulki silloin emäntä
pellin, ja tupaan virtasi uunista ihana lämmin; siitä kallistui vaimo
itsekkin vuoteellensa taas, ja oli jälleen huoneessa yleinen hiljaisuus.
Mutta ulkona hyppeli pakkanen räiskytellen pitkin aitoja, pohjoinen
liehtoi voimakkaasti tähtikimmeltävän taivaan alla, josta kalvea kuu
hymyten katseli alas.



SEITSEMÄS LUKU


Keväällä varhain, jo ennen kurkien tuloa, heittivät veljekset Jukolan,
pakenivat Impivaaran aholle taas ja rupesivat kohta kaikin voimin
rakentamaan itsellensä uutta pirttiä. Pian lepäsi nurkkakivillä jykeviä
hirsiä ja kerros liittyi kerrokseen. Silloin monena päivänä aamun
koitteesta aina iltahämärään paukkuivat kirveet ja jumahteli raskas
nuija. Siinä Juhani, Aapo, Tuomas ja Simeoni istuivat kukin nurkallansa,
mutta muut palhoilivat ja kiirittelivät lonnoja myöden hirsiä ylös
rakennolle. Hiki-päin, mutta hauskalla mielellä aina he puuhailivat, ja
vakaasti kohosi huone ja ympäri tuoksusi pihkan raikas haju. Mutta
menipä taasen päiviä, joina veljekset ei liikuttaneetkaan kirveitänsä,
vaan, kuorsaten sikeässä unessa, viettivät vuorokautensa illasta iltaan
ja vielä kolmanteenkin aamuun.

Kuitenkin, jo ennen laihopeltojen kellastumista kylässä, seisoi pirtti
valmiina Impivaaran aholla; seisoi samassa paikassa, samassa muodossa ja
tilassa kuin ensimmäinen; uhkeampana vielä se seisoi. Ja nytpä
veljekset, koska luja pirttinsä oli valmis, taisivat päätyä täysin
voimin pyyntöretkillensä taas. Sekä metsästykseen että kalastukseen
Ilvesjärvelle varustelivat he itseänsä, läksivät aseinensa,
pyydyksinensä matkaan, ja koiratkin seurasivat heitä tultaläikkyvillä
silmillä. Väsymättä samoilivat he metsäisiä vuoria, soita ja maita ja
viiltelivät kaikkialle järven heleää pintaa, kiehtoen itsellensä
elaketta sekä hetkeksi että tulevaksi tuikeaksi talveksi. Ja silloin
Ahtolan ja Tapion asujamista moni henkensä heitti.

Mutta mielinpä nyt kertoa vanhasta Taula-Matista, veljesten ainoasta
ystävästä täällä metsissä.--Oli ukko, nimeltä Taula-Matti; asui
tuuhealla, visaisella mäellä, yksin hän asui pienessä majassansa muutama
tuhannen askelia Impivaaran vuoresta. Taulaa teki hän pehmeintä Hämeessä
ja vallan vahvoja tuohikenkiä, ja tämä virkansa toi hänelle puuttumatta
jokapäiväisen leipänsä. Nuorempana oli hän matkustanut Pohjanmaalla,
jonne jalona kyytimiehenä seurasi entistä pitäjän provastia, joka oli
muuttanut aina Lapinmaan rajoille. Siellä oli Taula-Matti viipynyt
seuraavan kesän, pyynnellen karhuja, ahmoja ja kurkia Pohjolan
äärettömillä rämeillä. Näiltä retkiltä oli hänellä kertomista paljon; ja
muisto oli hänellä verrattoman tarkka; eipä hän unohtanut mitä hän
kerran näki tai kuuli. Tarkka oli myös hänen havaintonsa ja silmänsä;
pyörryttävien salojen halki hän vaelteli milloinkaan eksymättä. Ei
löytynytkään paikkaa niin kaukaista, missä hän vaan kerran oli käynyt,
jonka suuntaa ei hän luullut tietävänsä, erehtymättä hiuskarvan vertaa.
Hän osoitti sen kohta peukalollansa; ja turhaan väittelivät vastaan,
niin järkähtämättömänä piti hän tietoansa. Jos esimerkiksi häneltä
kysyit: »missä on Vuokatti», vastasi hän kohta, puskien peukalollansa
kohden taivaan reunaa: »tuolla; katso pitkin peukaloani; tuolla, vaikka
ampuisit. Kuusamon kirkko on tuon pienen kuveron kohdalla, mutta siitä
pieni kukon harppaus oikealle kulkee linja Vuokattiin». Samoin, jos
kysyit häneltä: »missä on Porrassalmen tappeluskenttä», vastasi hän
taasen viipymättä ja puskien peukalollaan kohden taivaan reunaa:
»tuolla; katsos pitkin peukaloani; tuolla, vaikkas ampuisit». Niin oli
ukko tarkka, ja tarkoin tunsi hän myös metsät monien peninkulmien
avaralta majansa ympärillä. Moneen ristiin oli hän ne astellut, etsien
milloin kääpiä, milloin kenkätuohia ja milloin käyskellen pauloillansa.
Tapahtui myös joskus, että hän, näin ympäri kuljeksien, poikkesi
Impivaaran pirttiin tervehtimään veljeksiä. Ja silloin oli veljeksillä
hauska hetki: suut selällään he kuultelivat ukon kertomuksia, suut
selällään ja korvat pystyssä kuin nahkasiiven korvat.--Kerranpa taasen
eräänä elokuun iltana istuu hän veljesten luona, haastellen
metsäretkistänsä pohjoisilla mailla.

JUHANI. Vai niin. Mutta kuinkas sitten?

TAULA-MATTI. Niin, kuinkaspa kävi? Tultiin siitä oikein moiselle
aukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän
haudan. Löydettiin monta lämpöistä kurjenpesää, ammuttiin monta kirkuvaa
kurkea, pullistettiin pussimme munilla ja höyhenillä, ja kurjet viskasi
mies aika rykelmänä olallensa. Ja sitten me ryypättiin.--Siitä
lähdettiin liesuun taas, koirat ja kurjet niskassa, yli helluvan ja
hyllyvän, porisevan ja pirisevän rämeen; ja usein oli uros
menemäisillänsä kuun kullan päiviksi ijankaikkiseen syvyyteen, niskassa
mariseva koira. Mutta tultiinpas kuitenkin mäikyvälle mäelle taas,
navealle taipalelle, vaikka märkinä kuin uitetut hiiret. Siihen
rakennettiin yöleiri, tehtiin heiluva tuli ja riisuttiin päältä
lotisevat nutut. Eikä siinä muuta kuin tempasit tuppeen vaan sekä housut
että paidan, tuppeen kuin ankerjaannahan. Höyrysivät pian vaatteet
oksilla, kihisivät kurjen-munat mujussa ja me itse nyt kääntelimme ja
vääntelimme tuossa tulosen herttaisessa hauteessa, ilki-alastomina kuin
öiset kyöpelit. Ja sitten me ryypättiin.--Mutta mitenkäspä luonnistui
aika? kuinkaspa kului meiltä toukoyö? Ainahan tuossa koirat kiertelivät
noita kosteita sieraimiansa ja mulkoilivat ylös puitten latvoihin.
Lopultahan mekin rupesimme tirkistelemään ylöspäin, ja mitäpäs näimme
siellä?

JUHANI. Sanokaas. Kaiketi pienen kyynysilmän karhunpoikasen.

TIMO. Tai itse Körrin ja Kyöpelin, arvaan minä.

TAULA-MATTI. Ei niin eikä näin, vaan istui siellä tumpuri ahma-vetkale
kuivan, partaisen männyn haarikossa. Heiskanen ampui, mutta turhaan;
Pikku-Jussi ampui, mutta turhaan; livautinpa lopulta minäkin, mutta
melkein samalla autuudella. Heilahti ahma vaan kerran ja ärähti oikein
äkeästi, mutta istui koreasti oksalla jäljellä. Silloin huusi
Heiskanen: »noidanjuonia, noidanjuonia!» otti taskustansa
kuolleenhampaan, puri siihen muutaman kerran ja sylki luotiin, jonka hän
kiersi uudestaan pyssyynsä. Sitten soikotteli hän hetken kädellänsä
ilmassa ja, väännellen silmiänsä peloittavasti, lausui, peevelin poika,
pari kolme eriskummallista, hirveätä sanaa, ampui, ja alaspa mötkähti
männystä ahma. Mutta kaukana kuolemasta oli vielä peijakas, ja nousipa
leikki taas. Me itsehän, ihan alastomina kuin oltiin, emme taitaneet
astua juuri liki tuota häijyläistä; eivätkä mielineet lähestyä häntä
koiratkaan, vaan tuossa he nilkuttelivat ja nalkuttelivat syllän päästä,
koska ahma pyrskäytteli, pyrskäytteli heitä moristen pensastosta
vastaan. Noitavoimat, näettekös, vaikuttivat vieläkin. Mutta rupesi
Heiskanen taasen latomaan suustansa kauheita sanoja, soikotellen
kättänsä ja väännellen silmiänsä hirveästi. Ja kas kun nyt koira oikein
karkasi kiinni tuohon punakitaiseen vekamaan karkasi kipenöitsevänä
rakettina vaan, niin tulipas siitä pöllytys. No herran poika kun se
koira nyt pani sen ahma-rukan noin, noin, noin vaan! Etpä, peijakas vie,
ole nähnyt sellaista löylyä ja kuranssia vielä, et totisesti.

JUHANI. Tulimmaista tuhannen!

TIMO. Siinä olis ollut lysti!

TAULA-MATTI. Olipa se hauskaa ja lystillistä leikkiä, oli mar'!

TIMO. Ja sitten pistitte ahman pussiinne?

TAULA-MATTI. Olihan tuo pulskeakin pussiin pistettävä jalli; lihava
köntti. Niin; ja sitten me ryypättiin.--Sitten pu'imme nutut päällemme
taas, kruutikuivana, ja pantiinpas koreasti ma'ata tuohon heiluvan tulen
hauteesen. Mutta vähänpä siinä unta uneksuttiin, koska noidannuolia kuin
tulisia kärmeitä lenteli lakkaamatta ristiin, rastiin ilmassa huimaavan
päämme yli. Useinpa kyllä putkahteli Heiskanen ylös, huutain korkealla
äänellä: »sammu, noidannuoli, sammu, noidannuoli!» ja kohahtaen raukeni
heistä moni mikä metsään, mikä harmaasen suohon, mutta useampi vielä
mennä pyhkäsi pitkin sileätä tietänsä, huolimatta hänen huudostansa.
Kerranpa kuului, viiltäen pohjosesta etelään, riivatun äkeä ja vinha
puhina, jota seurasi vielä pientä vilinätä kauan. Mikähän pokko siitä
vilkkaisi? kysyin minä Heiskaselta, joka hetken päästä minulle morahtaen
vastasi: »mänihän siitä itse ukko Hiisi».--Kului taasen tunti, kului
kaksi, ja tulta iski liepeä, sumuinen ilma. Mutta idästä suon partaalta
kuului äkisti ääni kuin sammaleisten kuusten kohaus, ja vastasi nyt suon
läntiseltä rannalta pian taasen toinen ääni, mutta hieno niinkuin kahaus
pienestä koivistosta. Mikä kohaus se siellä, ja mikä kahaus tämä täällä?
kysyin minä taasen, ja vastasi viimein Heiskanen morahtaen: »hoastaahan
kuusiston toatto tyttönsä kanssa».--Mutta meni vihdoin yö ja koitti
kerran aamu ja siitä lähdettiin tallustamaan taas. Kas kun nyt juuri
metsän rannalla näimme hallavan, sen peevelinmoisen suden, mutta hän
pakeni kuin hernehaasia tuulispäässä. Näkyi viimein enään vasempi
takajalkansa, minä ojensin pyssyni ja ammuin tassun poikki, poikki
niinkuin rouskun, mutta pelastipa hän nahkansa kuitenkin. Poikki ammuin
äijä-paran töppösen.

TIMO. Voi peijakas! Kääppä poikki kuin jääpuikko, ja makasi edessänne
maassa kuin pöydällä laskiais-sorkka?

TAULA-MATTI. Ei sentähden juuri niin.

TUOMAS. Mutta mistä huomasitte käpälän katkenneeksi?

TAULA-MATTI. Juoksimmehan hänen jäljessään huikean matkan ja näimme
usein kuinka, susi-pojan astellessa, laahaava, letkuva tallukkansa oli
tehnyt tuommoisia kymmen-numeroja santaan.

TIMO. No vie sinun perhana! Kymmenen-numeroja santaan? Hi, hi, hi!

TAULA-MATTI. Selviä kymmenen-numeroja.

JUHANI. Susi oli päivissä.

TAULA-MATTI. Susi oli päivissä, jos miehetkin. Mutta koirat peijakkaat
eivät siirtyneet syltääkään kintuistamme, vaan astelivat alakuloisina,
hännät lyyhyssä, ne ennen aina urheat koirat.

AAPO. Mikä oli masentanut heidän intonsa?

TAULA-MATTI. Noitakeinot, hurmaavat lumouskaasut, joista ilma oli täys
kuin kruutisavusta sodan ilma. Tosin koetti Heiskanen parastansa, manasi
ja sadatteli, soikotellen kättänsä, mutta turhaan perin. Ja Pikku-Jussi
veitikka, hän juosta tapsutteli kuin keri, tömitellen maata, hikoen
kovin. Sillä eihän ollut pojalla koipea kun kaikkein korkeintaan kolme
korttelia; mutta olipa hänellä oikein saukon selkä, pitkä ja sitkeä.
Sitkeä oli koko mieskin, riivatun sitkeä ja kiinteä kuin saukko itse.
Kauan hän pöllytteli sutta perään, joka ontuen tallusteli edellä; mutta
eipä lopultakaan auttanut, vaan täytyi hänen heittää Häntä-Heikki
metsien haltuun. Niin; ja sitten me ryypättiin. Ja koska tämä oli tehty,
käytiinpäs astelemaan kotiapäin taas, kantain runsasta saalistamme. Niin
asteltiin, pussit kainalossa, pusseissa munat ja höyhenet ja yhtä ja
toista pienempää metsäviljaa; sukset ja kurjet selässä, pyssyt kourassa;
ja vuoroitellen lönkytteli kunkin olalla karvainen ahma. Niin
kuljettiin. Mutta lentelipä pilvien rajalla pieni, mököttelevä
taivaanvuohi; minä ammuin sen ja pistin pussiini. Siitä käytyämme
hetken, näinpä männyn latvassa siipioravan, litteän ja suurisilmäisen,
minä ammuin sen ja pistin pussiini.

Tultiin lopulta väljille, korkeille ahoille ja näkyi kerran vielä tuolla
etelässä Turkkilan talo, josta oli lähdetty tuimalle retkelle. Tultiin
veriseen paikkaan, jonka Turkkilan isäntä jo pyyntiin mennessämme oli
osoittanut meille ja jossa karhu kaksi päivää sitten oli tappanut uhkean
orhin. Siinä katseltiin hetki kontion tahrattua pöytää, ja huomasinpa
kohta, että hän nykyään, kaiketi menneenä iltana, oli auringon laskiessa
käynyt nauttimassa tähteitä paististansa. Arvelinpa nyt hänen palaavan
samaan paikkaan taasen tämänkin päivän sammuessa, ja sentähden päätin
jäädä häntä vartomaan; mutta edelle, Turkkilaan läksivät muut iloista
ehtoollista rakentamaan. Siinäpä seisoin nyt ja tuumiskelin, tuumiskelin
ja pitelin päätäni kuinka tuota vierastani vuottaisin lakealla aholla,
jossa, kiivetäkses ylös, ei seisnyt yhtään ainoata puuta. Mutta »sukkela
vikkelän voittaa», keksinpä keinon viimein, oivallisen oikein moisen
koneen. Näinpä siinä lähellä tervaskannon, mustan ja julman suuren,
jonka juuret keväitten kirret oli kohottaneet ylös, ainakin kyynärän
korkealle. Siitähän naputin kirveelläni poikki sen keskimmäisen juuren,
joka tunkee oikeasti alas, kiskoin ulos ja avarsin kuoppaa vielä hieman.
Sinne nyt matelin sisään, pistin kiväärini kidan ulos verikenttää kohden
ja rupesin koreassa suojassa odottamaan ohtopoikaa, päälläni ankara
linna. Hän tuli, läheni kontien arolta, iski hampaansa orhin revittyyn
lapaan, ja päätinpä nyt varoten antaa hänelle lyijyä otsaan. Mutta
peeveli kuitenkin! kilkahtipa silloin perin pikkuruisen tuo
messinkiviilu pyssyni perässä vasten takkini tinanappia, ja kilahduksen
kuuli paikalla kontion tarkka korva. Villittynä karkasi hän kohden,
mutta paukahtipa häntä vastaan. Siitä kuitenkaan huolimatta, juoksi hän
vaan päin, kirkuen peloittavalla äänellä. Kuuluipa nyt jytinätä pääni
päällä: juuret ryskysi ja maa remahteli, koska monisarvinen kanto
nostettiin päältäni pois. Ja minä poika-parka ajattelin jo tulleeksi
tuhoni päivän ja varroinpa vaan, pyssy kourassa, koska tuikahtaisi esiin
hirmun avattu kita. Mutta äkkiinpä nyt lakkasi telme, ja kaikki oli
hiljaa, äänettä kuin haudassa, ja eipä, niinkuin odotin, tullutkaan
tuosta iskettäväksi yhteen. Varroinpas hetken vielä, mutta katsoa
kurkkasinhan lopulta pystyssä töröittävien juurien välistä toiselle
puolelle, ja siellähän makasi ihan hengettömänä karhu, kaadettu kanto
sylissä, ja vuodattaen uhkeasta rinnastaan vertansa multaan. Mutta
heleijaa! ajattelin minä, seistessäni vapaana poikana taasen, vapaan
taivaan alla. Olihan tervaskanto vallan sukkelasti siirtynyt päältäni
pois.

JUHANI. »Helvetti, sanoi Heskuun-Jaakko!»

TIMO. Vie sinun seitsemän seppää!

JUHANI. Sukkelin tempaus maan piirin päällä!

TUOMAS. Urhea tempaus, miehukas tempaus sekä kontion että teidän!

JUHANI. Oi sinä musta sonni!

TIMO. Perhana! Enhän taida enään muuta sanoa. Mutta kuinkas sitten?

TAULA-MATTI. Niin, arvaathan kuinka sitten kävi, arvaathan että paukaus
kuului Turkkilaan kuin ammeen pohjasta ja saattoi pian miestä niinkuin
sääkseä aholle. Ja nousi nyt remua ja meteliä, koska taipuvassa,
keikkuvassa salossa kannettiin kontiota taloon. Olipa siinä aika taatto:
riippuen kiikissä, pimitti hän koko Turkkilan tuvan kuin taivaalla sakea
ukkospilvi.--Siinä oli sen päivän puuhat, sen päivän ja retken. Ja
sitten me ryypättiin.

JUHANI. Ja vietitte iloisia peijaisia.

TAULA-MATTI. Ne Turkkilassa aljettiin ja pappilassa päätettiin,
päätettiin liemisillä naamoilla ja laimeilla silmillä. Niin oli, ja ne
päivät ovat olleet ja menneet. Mutta mieluisasti muistelee ukko retkiä
miehuutensa parhaista päivistä ja mieluisasti niitä kertoilee.

AAPO. Ja mieluisasti kuultelemme me.

JUHANI. Kertokaat niin aina aamuun asti, ja me emme muistakkaan että
unta on maailmassa.

TAULA-MATTI. Onpa jo aika lähteä kömppeilemään kölsäänsä taas; on aika,
on. Jumalan haltuun, veljet!

JUHANI. Herran huomaan, kunnioitettava Matti.

AAPO. Voikaat hyvin, ja tervetuloa pirttiimme aina!

Läksi Matti, kirves olalla, käymään kohden pientä mökkiänsä visaisella,
tuuhealla mäellä, kaukana kylästä. Mutta yön lepoon läksivät veljekset,
sillä johan pimeys voitti, ja illan himmenevä valo kajasti vaisusti
heidän pirttinsä ahtaista akkuna-reijistä. Mutta kauanpa aatokset
parveilivat tulisina heidän aivoissansa, poistaen virvoittavan unen. He
muistelivat Taula-Matin kertomuksia Pohjan erämaista, lumotusta ilmasta
siellä ja noidannuolista, jotka sihisten sinkoilivat ristiin, rastiin
halki tumman yön. Niinkuin siellä nuolet säkenöitsivät ja pyssyt
leimahteli, niin leimahteli heidän povensa kummallisesta halusta ja
innosta. Enimminkin kaikista kannatti heidän kimmaansa kurki, tuo
viisaasti, närkisti katseleva lintu, jonka jylhä kirkkuna kajahtelee
ympäri Pohjan rämeitä; ja heidän aatostansa vastaan hohti höyhenellisten
pesien herttainen lämmin, hohti kiiltävin munineen juovuke-pensasten
helmoista. Siellä pitkäkaulaisia pyytää ja heidän pesiänsä riistellä, se
nyt oli veljesten himona. Voimallisesti heidän mieltänsä viehätti
Pohjolan soitten juhlallinen synkeys.

Mutta kau'emmin kaikista valvoi vuoteellansa Juhani. Hän tuumiskeli
millä keinolla näillä kotopitäjän mailla saataisiin matkaan pyynti, joka
vetäisi vertaa tuolle äsken kerrotulle Pimentolan soilla. Hän muisteli
Kourusuota, jossa tosin ei löytynyt kurkia, mutta laikkokylkisiä sorsia
viljavalta. Ja koska Pohjan-miesten välimaiset ryyppäykset kiemailivat
hänen mieltänsä kummallisella voimalla, niin muisteli hän löytyvän
viinaa Viertolan kartanossa. Ja niinpä sai hän aatoksissaan kokoon
jonkunmoisen kopian Pohjolan jalosta pyynnistä, ja, päätettyään panna
sen huomenna toimeen, nukkui hän lopulta; mutta unissaan peuhaili hän
kauan Taula-Matin mahtavilla retkillä. Kerranpa loiskasi hän uneksuen
vuoteeltansa ylös, huutain hirmuisella äänellä: »Ahman-poika,
ahman-poika! Ottakaat kiinni se kurjankaula!» Tälle huudolle muut,
puoleksi heräten, ärähtivät äkeästi loukoistansa; vaipuivat kuitenkin
pian uneensa taas. Mutta kauan tuijoitteli ympärillensä Juhani, ennen
kuin huomasi ettei hän seisnutkaan Lapin summilla mailla, soitten
välissä, harmaalla taipaleella, vaan kotopirtin rauhallisella parvella.
Vähitellen selkeni mielensä, vuoteellensa kallistui hän jälleen ja
nukkui sikeästi.--Mutta aamulla, noustuaan ylös, muisteli hän öillistä
päätöstään ja rupesi kohta sitä muille esittelemään.

JUHANI. Veljet, kuulkaat mitä sanon ja mihin tahdon nyt teroittaa teidän
mielenne. Muistelenpa saaliikasta seutua, ihmettelen kovin että aina
tähän päivään asti olemme unohtaneet Kourusuon, jonka ruohistoissa ja
kirkkaissa lammikoissa parveilee vesilintua ilman lukua ja määrää.
Sinnepä nyt lähtekäämme pyyntiin ja tuommepa sieltä säkittäin sorsia
kuin purasnuijia.

TUOMAS. Minä taivun tuumaas.

TIMO. Ja kernaasti minä.

EERO. Minä myös; ja koska samoilen Kourusuossa, niin pidän itseni
Pikku-Jussina Lapinmaan nevoilla. Olkoon menneeksi!

AAPO. En iske minäkään vastaan hanketta, joka taitaa meille saattaa
monen päivän muonan.

JUHANI. Päätämme siis retken. Mutta Kourusuohon on huikea matka, aika
suden virsta, ja viivymmepä siellä ainakin yhden yön. Sentähden ei
tekisi, luullakseni, ryyppy pahaa, majaillessamme ilmi-taivaan alla.

TUOMAS. Viertolassa on viinaa.

JUHANI. Viinaa ja hyvää.

TUOMAS. Seitsemän korttelia, pojat!

JUHANI. Oikein! Kortteli miestä kohden.

AAPO. Ehkä jätämme viinan, johon onneksemme emme ole juuri tottuneet
vielä.

JUHANI. Oletpa tuolloin, tällöin ottanut naukin niin sinä kuin minäkin.

EERO. Ymmärrä, Aapo, miehen lapsekas yskä. Suo, että kerran mekin
taidamme sanoa: »ja sitten me ryypättiin», koska harmaapäisinä ukkoina
kertoilemme entisiä sankartöitämme nuorisolle. Suo, että oikein elävältä
luulemme kuranssaavamme ahmanpoikia Pohjolassa.

JUHANI. Hullujako taas? Onhan se oikeutta ja velvollisuutta, että
ihminen ruokkoo ruumistansa. Tällä retkellä tulemme kylläkin
tallustamaan rämeitä ja heiluvia hetteitä, ja loskomärkinä viettämään
yömme karhunsammaleisella vuoteella. Silloinpa tekee pieni kulaus
taskumatista hyvääkin, luulen minä.--Katsomme siis parhaaksi että
matkaan astuessa emme ole ilman rohtoryyppyä kontissa. Ja lähteköön nyt
Lauri-poika Viertolaan, paras ketunnahka poijussa; ja viinaa pitää
heltimän.

Läksi Lauri viinaa Viertolasta tuomaan, vahvistus juomaksi
sorsanpyynnissä Kourusuolla.--Impivaarasta noin viisituhatta askelta,
Viertolan maalla, on tämä suo, avara, ympäröitty synkeillä metsillä. Sen
pinnalla, joka on sorsien mieluisa asunto, vaihtelee kirkkaita lammeja,
korkeita ruohistoja ja mättäällisiä saarentoja kuihtuvin mäntyineen.
Tänne oli veljekset päättäneet lähteä ajelemaan narisevia sorsia,
toivoin yltäkylläistä saalista.

Tuli Lauri Viertolasta, tuoden helmeilevää viinaa, laskettuna tinaiseen
pulloon, heidän isänsä entiseen metsäpulloon. Mutta paitsi viinaa, toi
hän myös Metsolasta tärkeän uutisen, joka kiihoitti veljesten mielen
vielä tuimempaan intoon. Kertoi hän karhun kaataneen yhden parhaista
Viertolan härjistä ja tiesi myös murhapaikan, joka oli Impivaarasta
Pohjaan päin Viertolan maalla, mutta lähellä Jukolan metsärajaa. Ohi
tämän paikan päättivät nyt veljekset kulkea Kourusuolle ja lähteä
kotoansa vasta kun päivä kallistuis iltaan. Ehkä olivat kohtaavat
kontion, jolla on tapana auringon laskiessa käydä nauttimassa jätteitä
kaadetusta saaliistansa. Niin he toivoivat. Ja koska voimakas puolinen
oli syöty ja iltapäivä aleni, läksivät he retkellensä varustettuna
lujasti: tuohikontit seljassa ja tuikeat latingit pyssyissä. Viimeisenä
asteli Lauri, taluttaen nuorasta koiria ja kantain kontissansa seitsemän
korttelia viinaa. Oli hän määrätty jäämään koirineen noin kolme sataa
askelta teurastustanterelta pois, ja hänen piti päästää Killi ja Kiiski,
kuultuansa huutoa tai pyssyn pauketta. Niin teki hän myös; seisahtui
ajoissa erään kuusen juurelle odottamaan mitä tapahtuisi. Muut
astelivat likemmäs paikkaa, jossa härkä oli raadeltu, ja löysivät
puoleksi syödyn elikon ruumiin verisellä maalla kolkossa kuusistossa.
Kätkivät he nyt itsensä kohtuullisen ampumamatkan päähän erään matalan,
mutta tiuhan näreistön suojaan, päättäen vartoa.

Kului hetki joltisen pitkä. Mutta viimein kuului arolta hiljaista
tassailemista ja varpuin ratinaa, ja nytpä arvattiin ruokavieraan
lähestyvän atrialle. Niinpä tapahtuikin. Puitten välistä lähestyi varoen
ja hiljaa tavattoman suuri karhu. Mutta näkyi hän saaneen vaarasta
aistin; sillä äyhkeillen ja käännellen kuonoansa seisahtui hän jo kauas
uhristaan. Kauan hän juonitteli, ja tuntui lopulta kuin olisi hän
mielinyt siirtyä takaisin, lähestymättä miehiä pyssynkantamalle.
Syvimmässä äänettömyydessä vartoivat veljekset näreistössä, kunnes
viimein Timo, huolimatta muiden kieltävistä viittauksista, läksi
kaartaen ja hiiviskellen käymään kohden äkeätä vihollista. Ja nyt, koska
hän luuli jo olevansa kontiota kylliksi lähellä, laukaisi hän; mutta
ainoastaan kruuti sankista lemahti ylös ilmaan eikä sytyttänyt latinkia
putkessa. Vihaisena karkasi nyt kontio kuin suuri, sammaleinen kiirivä
kivi kohden miestä, joka viipymättä paiskasi itsensä alas kasvoillensa
maahan, ja siinä makasi hän liikkumatta. Peto häntä haisteli, kyhneili
ja tukisteli, maristen ja äyhkien pahoin. Kaiketi olis Timon surma nyt
tullut, ellei Juhani olis rientänyt häntä apuun, ampuen kohden karhun
selkärankaa. Ei uskaltanut hän tähdätä alemmas, muistellen veljeänsä,
joka makasi hirviön alla. Mutta luoti ei sattunut, ei kumminkaan
kosevalla tavalla, sillä rynkäsipä kuusiston ruhtinas kohden Juhania
hurjempana vielä, jättäen Timon maata tonkeilemaan. Silloin Juhani,
puolustaen henkeänsä, käänsi pyssynsä perän vasten elikon avattua kitaa,
ja peloittava taistelo oli tulossa. Mutta ampui nyt Tuomas, lähettäen
kontion koipeen tulisen luodin. Kartellen hänkin veljeänsä, ei tainnut
hän tähdätä päähän tai rintaan, joiden haavoittaminen varmemmin tuottaa
kuoleman. Toki tunsi nyt karhu ruumiissaan lyijyä, ja alas virtasi veri
pitkin hänen lihavaa, pöyreätä konttaansa. Julmistuneena, hirmuisella
kiljunalla kirmusi hän päin Tuomasta nyt, mutta sai niin ankaran iskun
miehen pyssystä otsaansa, että hän, ravistaen päätään, seisahtui äkisti
juoksussaan. Ja tässä nyt seisoivat vihamiehet vilauksen aikaa, uhalla
katsellen toinentoistaan.

Silloinpa riensivät esiin koirat, lähenivät vinhasti ja äänettöminä kuin
kaksi leimausta, mutta, heidän ehdittyänsä röyheän kontion luoksi, nousi
kiukkuinen melakka. Killi ärhenteli karhua vasten partaa, toki seisten
hänestä aina jonkun askeleen syrjempänä. Mutta hänen takanansa teuhasi
Kiiski, rohkenipa tuolloin, tällöin temmata pienen nappauksenkin hänen
reisivilloistansa. Kuitenkin keikahti hän vikkelästi syrjään aina, koska
metsän mesikämmen kuin mustanhallava, valtainen ruko käänteli itseänsä
heidän keskellään. Viimeinpä, tehtyänsä muutaman onnistumattoman
hyökkäyksen kiusaajoitansa kohden, pakeni otso, reuhuvat koirat
jäljessään.

Kaikki tämä tapahtui kovin joutuisasti ja ennen muiden veljesten
ehtimistä taistelopaikalle. Mutta Juhani ja Tuomas latasivat kohta
uudestaan, toivoen saavuttavansa kontion kerran vielä. Nousi myös Timo
tuosta vähitellen pystyyn ja tuijotteli ympärillensä hetken, niinkuin ei
olis hän juuri käsittänyt, missä oli Pohja, mistä ilmasta tuuli
puhalteli. Kiivaasti nyt nuhtelivat häntä muut hänen tyhmästä
rohkeudestaan, joka olis tainnut hukuttaa tässä miesten henkiä, ja
kenties oli auttamattomaksi pilannut pyynnin. Sanaakaan lausumatta istui
Timo mättäällä, pistellen auki sankin läpeä ja veitsen hamaralla
nakutellen piitä terävämmäksi. Ja pian seisoivat he kaikki valmiina
taasen jatkamaan pyyntiänsä.

Yhä kauemmaspa siirtyi koirien haukunta, heikkeni melkein
kuulumattomaksi, ja veljekset rupesivat jo arvelemaan tokko
kohtaisivatkaan enää saalistansa. Mutta hetken mentyä kaikkuivat taasen
selvemmin Kiliin ja Kiiskin äänet, lähestyen yhä likemmäksi, ja näkyi
että karhu nyt teki tavallisen kierroksensa ja oli palaamassa samalle
paikalle, josta oli lähtenyt. Asettivatpa veljekset itsensä mukaviin
paikkoihin pyssyt kourissa, likenevää ajoa vartomaan. Pienellä,
ruohoisella aukolla seisoi Simeoni ja hänestä jonkun matkan päässä
Lauri, molemmat liikkumatta, äänetönnä kuin patsaat. Täyttä juoksua,
niin että maa tömisi, läheni karhu näyttäin avatun, mustanpunaisen
kitansa. Kohden Simeonia kiiti huohoittava otso. Ampui mies, ja
kiirahtipa mesikämmen nurmelle nurin, mutta nousi jälleen ylös, karaten
kohden ampujata. Mutta leimahti silloin Laurin pyssy, tuima paukaus
kajahti ympäri, ja äänetönnä lepäsi kontio Simeonin jalkain juurella.
Siinä hän lepäsi, jäsentäkään liikuttamatta, ja veri virtasi päästä ja
rinnasta.

Mutta veljekset kokoontuivat pian kaatuneen karhun ympärille, ja oli se
vanha ja suuri koiraskarhu. Nähtiin nyt, että hänen päänsä ihan korvan
juurelta oli lävistetty, ja lävistetty oli myös kylki. Ensin mainitun
haavan, sen tiesivät kaikki, oli saattanut Laurin luoti; sillä elikko,
jonka aivo on puhkaistu, kaatuu vilauksessa, eikä koskaan enää nouse.
Mutta tyytyväisinä istuivat ampujat metsän pöyreäturkkisen sankarin
ympärillä, hankkiutuen kumauttelemaan murharyyppyä. Tyytyväisinä myös ja
jalosti katsellen istuivat koirat kaatuneen vihamiehensä vieressä.--Ilta
oli kaunis, tuuli oli vaijennut ja aurinko aleni pimeän korven helmaan.
Hauska oli tuossa veljesten levähtää näin hertaisena iltahetkenä, kun
oli päätetty leikki metelöitsevä ja kuuma.

JUHANI. Ensimmäinen ryyppy olkoon Laurin. Hän ampui kuin mies, kohtasi
veitikkaa oikein kultaiseen paikkaan, ja kämmenillensä valahti kontio
alas kuin viikatteen edestä heinä. Aika naukki, poikaseni!

LAURI. Jospahan minäkin kerran kulauttaisin ryypyn kurkustani alas.

JUHANI. Sinä »härkämies» viinatiellä, ilman yhtään makua vielä, viaton
kuin lammas.

LAURI. Ma'un tiedän, tiedän ettei lintu juuri likaisi miestä, mutta
millenkä maailma tuntuu koska iloinen poika humalassa keikahtelee, siitä
en totisesti tiedä.

AAPO. Aatteleppas jotain, Lauri, ja tahtoisin sinua ennen kieltää kuin
käskeä.

LAURI. Saakaamme tästä!

AAPO. Ja toivokaamme, ettei ole tämä turmelevan tavan alkeiksi.

LAURI. Mitä jaarittelet? Otappas tuosta, koska on meillä syytä olla
hieman noin niinkuin lystillisinä.

JUHANI. Tuossahan makaa pokkomme kuin aika heinäriippi, ja säästetty on
nyt monen naudan ja hevosen henki.

TIMO. Tiedänpä, että tulevalla kertaa Viertolan herra työntäisee
viinapullon ilmaiseksi poveemme, tuopin tai kaksi.

JUHANI. Sitä en lukisikaan liiaksi, koska pelastimme hänen härkäliutansa
tuolta hirviöltä tuossa.

AAPO. Mutta onpa siinä härkäliutaa; neljäkymmentä keihäspäätä. Kesän
kaiken elustelevat he metsissä niin yöt kuin päivät, mutta talven
kuluessa vetävät he ulos pelloille kaiken kartanon lannan. Mutta tuo
heidän vapaa kesäinen elämänsä metsissä heidät melkein villiksi saattaa.

JUHANI. Varjelkoon Jumala joutumasta heidän joukkoonsa koirien kanssa;
tekevätpä pian murennusta sekä miehestä että hänen koiristaan.
Muistakaamme Nikkilän hätää Honkamäen härkien parissa; suuri oli miehen
hätä vaikkei juhtien paljous ollutkaan niin hirveä kuin tämä Viertolan
mulkoileva lauma. Koiriensa tähden, jotka tuollaisessa kilakassa aina
turvauvat isäntänsä luoksi, olis hänen surma lopultakin saavuttanut, jos
ei olis sattunut vastaan vahva niitun-aita, joka suojelevana
linnan-muurina viimein seisautti härkien rynnäkkö-juoksun.

AAPO. Olkaamme varoilla. Kuulinpa äsken niinkuin käheän kiljauksen
tuolta mäeltä. He eivät olekkaan, luullakseni, meistä kaukana.--Mutta
mitä askartelee Eero tuon kiven juurella?

EERO. Saukkohan täällä on, täällä ontelossa kiven alla.

JUHANI. Olisko tuo mahdollista?

EERO. Varmaan. Sisään menee lävestä jäljet, mutta ulos ei yhtään,
niinkuin näen tuossa sannassa.

AAPO. Näytäppäs ne jäljet koirille, niin kylläpä osoittaa heidän
häntänsä keikunta onko siellä kortteeriväkeä.

JUHANI. Tänne, Killi ja Kiiski!

TUOMAS. Tiellään ovat he taas ja, luullakseni, jäniksen jäljillä.

EERO. Yhteisillä voimilla kyllä vipuamme ylös tämän kiven.

TUOMAS. Onhan turhempaakin koetettu. Tänne kirvees, Juhani, ja tuosta
lyön meille kullenkin jykevät kanget, joilla miehissä kohotamme kiven,
koska koiramme ovat tulleet.

Niin he haastelivat; ja löi Tuomas Juhanin terävällä kirveellä kullenkin
miehelle tuikean kangen, neljä koivuista ja kolme pihlajaista.--Mutta
äkisti he kuulivat metsästä kovan jyskeen ja pauhun, joka tuntui heitä
lähestyvän peloittavalla vauhdilla. Tuota oudostellen kuultelivat
veljekset, kanget kourissa, kuultelivat ja vartosivat mitä viimein
metsästä ilmaantuisi. Kuului sieltä ilkeää, sekavata möryä; välimmiten
vingahtelivat koirat kovin kipeästi; ja pian ilmestyi sieltä kauhistava
näky. Kiilien tuli heitä kohden kymmenen kiukkuista härkää, kaahaten
edellään koiria, jotka pakenivat henkensä tähden, kiirehtien miesten
luoksi. Mutta tämä saattoi pöyhistymään miesten karvat, ja kylmät
väristykset karsivat heidän ruumistansa. Ja ilman yhtään pidätystä
karkasivat härjät päin, möräten huumaavasti; voimakkaasti iskettiin
heitä vastaan, ja alkoi kamoittava taistelo. Vahvoilla kangillansa
läimäyttelivät veljekset, halkasivat sarvitettuja päitä, ja kaksi jo
härjistä makasi tanterella, viskellen sorkkiansa ilmassa. Mutta uhkasi
veljeksiäkin surman kuolema. Kaatui Timo, ja kumartui jo härkä
lävistääkseen allansa makaavan miehen rintaa; mutta silloinpa lankesi
raskaasti alas Tuomaan pihlajainen kanki, lankesi, katkaisten juhdalta
selkärangan. Möyhkäten vaipui elikko hengettömänä maahan, ja Timo oli
pelastettu. Myös Aapoa uhkasi samankaltainen tuho, mutta hänenpä taasen
pelastivat Juhani ja Eero. Voimallisesti nuijaili Juhani kangellansa
härkää sarvien väliin, Eero häntä rytkäytteli hännästä, sillä keinolla
siirtäen hirviön aseman, joka myöskin pian makasi tanterella, viskellen
sorkkiansa ilmassa. Koivuisen kankensa kadotti taistelon vilinässä Timo,
mutta huomasi pian Juhanin kirveen kedolla; sen tempasi hän kouraansa ja
rupesi huhmailemaan ympärillensä tulisella tuimuudella. Hän iski
oikealle, iski vasemmalle: hirveästi aukenivat härkien mahat ja kohisten
vuosi alas kentälle verta, vettä ja rapaa. Niin taistelivat miehet
kalveina kuoleman kidassa; ja parastansa tekivät myös koirat, käytellen
hampaitansa kuin rautahohtimia härkien kurkkuihin. Kova oli
sekamelskassa meno ja meteli, ylös ja alas keikahtelivat kanget,
korkealla ilmassa sinkoilivat härkien heltiyneet sarvet, ja veljesten
huuto, koirien ähellys ja elukkain möly suli yhteen kauhistavaksi
ääneksi.

Mutta viimein ottelu herkesi. Seitsemän härkää makasi hengettömänä
maassa, kolme heistä pakeni, mikä yksisarvisena, mikä perin nuijapäisenä
ja mikä muutoin hakattuna pahoin. Mutta kalveina, silmät pystyssä,
seisoivat veljekset hurmeisella maalla. Punoittaen seisoi Timo, kourassa
verinen, rapainen kirves, seisoi kuin kaskea hakkaava mies. He taisivat
tuskin käsittää mitä oli tapahtunut. Kaikki tuntui heistä kamalaksi
uneksi, kun he muistelivat kärhämätä, joka tuimana tuulispäänä lähestyi
heitä, riehui vilauksen aikaa heidän keskellänsä ja raukeni äkisti
jälleen. Kauhistuen katselivat he otusten paljoutta, jotka nyt makasivat
heidän edessään verisellä kedolla: kuusiston kontio, julman suuri, ja
seitsemän lihavata härkää. Kovia työnnähdyksiä olivat he itsekin
leikissä kokeneet, varsinkin Aapo, Juhani ja Timo; mutta seisoivat he
kuitenkin kaikki pystyssä vielä. Siinä he seisoivat, kanget käsissä,
huohoittaen, hikoillen ja äänettöminä tuijotellen toinen toistansa
kohden.

Mutta hengähtää ehtivät he tuskin, ennen kuin läheni uusi vaara, monin
kerroin suurempana ensimmäistä. Tuulispäätä seurasi hirmumyrsky.
Tuntuipa kuin olisi nyt lähestynyt maailman viimeinen hetki. Tanner
jyrisi kuin maanjäristyksestä, metsä ryskyi ja hirmuinen möry täytti
illan tyynen ilman, koska juosten läheni kolmekymmentä ja kolme
hurjapäistä härkää. Melskettä kuultelivat veljekset, silmät ympyrjäisinä
päissä, kuultelivat hetken ihan liikkumatta, mykkinä kuin kauan kaahattu
sikolauma pensastossa pellon-aidan kulmalla, korvat lotkassa kuultelee,
lähestyisikö vainoojansa vielä. Niin veljeksetkin, kunnes härkäjoukko
rynkäsi korvesta ulos. Silloin viskasivat he kankensa, ottivat pyssynsä
ja pakenivat koirinensa kaikin voimin, ja möräten karkasivat härjät
heidän jäljissään. Raja-aitaan päin, Viertolan ja Jukolan metsien
välillä, kiirehtivät veljekset. Tuli heitä vastaan matala vesilampi,
päältäpäin ruohoisella kamaralla katettu; mutta kaartelemiseen ei ollut
heillä aikaa, vaan ilman arvelematta juoksivat he lammin poikki. Kuului
kohaus, koska he vesituiskuun ja sumuun peittyivät, mutta ilmestyivätpä
he samana hetkenä selvään ilmaan taas. Muistuttipa heidän juoksunsa
kuuta korkeuden sininiitulla. Ei väisty hän syrjään hattaran edestä,
joka tahtoo sulkea hänen tiensä, vaan huoletonna hän retkeilee sen
läpitse, ja kirkkaampana kuin ennen astuu hän jälleen sen kautta ulos.
Ja vakaasti, juhlallisesti hän vaeltaa. Mutta Jukolan pojat juoksivat
kuin jänikset ja villit oinaat; sillä hätä kirmasi heidän kantapäissään.
Tuli aita uusi ja vahva, ja tulisesti lennähtivät veljekset sen yli,
mutta pari kymmentä askelta sen toiselle puolelle seisahtuivat he
lakealle aholle, katselemaan voisiko tämä aita heitä pelastaa. Lähestyi
sitä raivokas, elämöitsevä härkäliuta, kuului kova räiskäys ja nurin
murrettiin kuusinen aita, ja olivat nyt härjät veljeksiä likempänä kuin
ennen. Siitä kirmaistiin yli kumisevan ahon: miehet ja koirat edellä,
juhdat heidän jäljessään, möräten, ja potkien ilmaan turpeita ja
pöllyävää hietaa, niinkuin talven myrsky savuna kiertää lunta korkealle
ylös. Vimman vauhdilla juoksivat veljekset, sydämmissään kuoleman
kauhistus, sillä he luulivat jo polkevansa viimeistä tynkkää elämänsä
tiestä.

Kuului silloin huuto Aapon suusta: »kontit seljästämme, mutta pitäkäämme
pyssyt!» Niin hän lausui, ja kuusi tuohikonttia kellahti paikalla alas
maahan; seitsemäs keikkui vielä Laurin seljässä; hän ei mielinyt sitä
hellittää vielä. Vähänpä kuitenkin auttoi tämä keino; sillä yhä likemmäs
läheni heitä hirveä töminä ja möry. Mutta kaikui taasen Aapon huulilta
surkeasti kiljuva huuto: »Hiidenkivelle, Hiidenkivelle!» Ja tarkoitti
hän erästä kiveä, valtaisen suurta, joka seisoi kolkossa korvessa. Sitä
kohden kiirehtivät nyt veljekset, seisoivat pian sen juurella, ja
leimauksina vilkaisivat niin miehet kuin koirat sen harjalle ylös. Kauas
tuoksahtivat sammaleet, koska heidän kouransa kaappasivat kiven kulmista
kiinni; heidän kyntensä iskivät lujemmin, tarkemmin ja terävämmin kuin
koskaan ilveksen väärät kynnet. Niin he pelastuivat hirvittävästä
kuolemasta, mutta olivatpa olleet lähellä surman nielua. Tuskin olivat
he ehtineet kivelle, niin jo temmelsi heidän ympärillään juhtalauma,
myristen ja kuopien maata. Ja tämä kivi, miesten turvapaikka, oli
melkein neliskulmainen, syllän korkea kallionkappale, ja seisoi korvessa
noin kolme sataa askelta ahon reunalta. Siinä nyt istuivat veljekset,
hikoen ja puhaltaen peloittavasti, juostuansa kiukkuisen kuoleman
edestä. Äänettöminä, sanaakaan lausumatta, istuivat he kauan. Mutta
viimein avasi Juhani suunsa.

JUHANI. Tässä ollaan, veljet, ja kiittäkäämme onneamme siitä. Sillä se
oli marssi, jota muistamme niin kauan kuin härkiä maailmassa löytyy.

AAPO. Tässä ollaan, mutta kuinkahan tästä tullaan? Itsepintainen on
härkä, ja nämät tässä ovat vihan vimmoissaan kumppaniensa surman tähden,
jota nyt mielisivät koirillemme monenkertaisesti kostaa.

JUHANI. Ja me saisimme samasta kauhasta.

AAPO. Ilman tämän kiven kultaista korkeutta.

JUHANI. Olipa se meille tervetuloa. Totisesti! Kuin oravat, niinpä
kiipesimme nopeasti ylös.

EERO. »Ja sitten me ryypättiin».

JUHANI. Juuri niin! Kiitos Herran, että on meillä kumminkin viinaa, jos
niin, että opetettaisiin poikia paastoomaan tässä.

LAURI. En hellittänyt konttiani minä.

JUHANI. »Sulle kiitos» myös, mun veljeni. Mutta saatappas tinapullos
esiin, kumauta siitä aika naukki ja sitten pane se vierimään ympäri. Nyt
tarvitsee sydän vähän vahvistusta.

AAPO. Mutta sitä tavaraa tulee meidän nauttia varoten näin vaarallisessa
asemassa kuin tämä.

JUHANI. Terveellinen muistutus. Mutta otappas tuosta yksi kohtuullinen
kulaus.

AAPO. Kohtuus on aina paras. Muistakaamme: tässä on myös vuoteemme ja
ehkä enemmin kuin yhdeksi yöksi.

JUHANI. Auttakoon meitä Jumala siitä! Minä toivon, että nälkä piankin
poistaa tuon sarvimetsän ympäriltämme.--Niin, tässä istumme kuin
seitsemän ukulia korvessa, tässä sammaleisella Hiidenkivellä. Mutta
mistähän on syntyisin tämä nimi?

AAPO. Eräästä kummallisesta tarinasta.

JUHANI. Kertooppas se meille aikamme vietteeksi. Sillä tässähän tarinat
juuri omaansa, tarinat ja historjat.

Ja seuraavan tarinan tästä kivestä kertoi heille Aapo.

Asui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen
Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura jalo
ja kaunis, juoksemaan verrattoman nopea. Läksi tuo sorea eläin kerran
kevättalvisena päivänä karkelemaan hankikantehelle ja päätyi samoomaan
ympäri Suomen-nientä. Silloin moni joutsimies, nähtyänsä kultakarvaisen
ja heleäsilmäisen peuran, riensi häntä vainoomaan karkaistulla
nuolellansa. Mutta kenkään ei voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän
kauas jälkeensä hiihtävän miehen.--Joutui hän viimein Hämeen-maalle,
jossa löytyi eräs mainio hiihtäjä ja tarkka joutsimies. Tämä nyt sai
vainun Hiiden komeasta peurasta, läksi kerkeästi häntä kiehtomaan,
liukuen sileillä suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla
pitkin tasaista hankea kirmasi peura, mutta vauhdilla vielä vinhemmällä
joutsimies hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat
lakeudet että jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimein väsymys
saavuttamaan peuraa; hän jo kovin huohoittaen pakeni, juoksunsa heikkeni
ja yhä likemmäksi läheni mies. Tapahtui silloin kumma, joka kuitenkin on
ennenkin nähty pidättävän monen ampuniekan nuolen. Äkisti kääntyi peura
ympäri, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen
hereitä kyyneleitä. Mutta ensinkään arvelematta lähetti vasamansa
armoton mies, lävisti ihanan eläimen otsan; ja niin kaatui Hiiden peura,
punaten verellänsä valkean lumen.

Silloin Hiisi, käyskellen Pohjan-perän kolkoissa laaksoissa, tunsi
äkisti sydämensä kiertyvän ja tiesi kohta, että kultainen varsansa
vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa linnansa seisoi,
ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään päin. Ja näki hän
kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka, veressään uiskellen,
kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja näki hän murhamiehen seisovan
uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla. Silloin julmistui hän
hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren neliskulmaisen
kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään kohden
joutsimiestä Hämeen saloissa. Voimallisella pauhulla ja huminalla kiiti
ankara kivi, valtaisessa kaaressa halkaisten pilvien tuulisen maailman.
Kohosi se ylös taivaan kumuun, vaipui alas taasen, vaipui päivään päin,
ja juuri ampuniekan päälaelle putosi summaton paino, haudaten miehen
allensa ijankaikkiseksi.

JUHANI. Ja miehen surma oli meidän onneksemme. Missä olisimme nyt me
ilman tätä kiveä? Tuolla korvessahan rapana ja raatoina vetelisimme,
kurjat.

TUOMAS. Mutta kyllä vielä tässäkin tarpeeksemme saamme. Minä takaan sen.

JUHANI. Jumala auttakoon meitä ajoissa!

TIMO. Täytyyhän tässä poikien untakin jyritellä päälliskyttäisin
toinentoisensa niskoilla kuin pääskysen-poikaset pesässänsä.

AAPO. Se ei käy päisin. Pianhan kellahtaisi unipöllöinen mies alas
härkien saaliiksi. Sentähden kaksi meistä aina, yksi kummallakin
vierellä, vartioitkoon uneksuvaa veljeänsä.

JUHANI. Järkevä neuvo; ja käyttäkäämme sitä tarkasti; tässä on
kortteerimme ainakin tämä yö. Sen näemme jo kaikki härkien hankkeista.
Tuossahan jo kolme peeveliä makaa röhöttää kirotuilla mahoillansa,
puhkaten ja märehtien, perkeleet!--Mutta pankaat ma'ata, pojat; minä ja
Aapo tahdomme teitä vahdata tuonne likimaihin puoleen yöhön. Pankaat
ma'ata, pankaat ma'ata. Herra siunatkoon meitä!

AAPO. Voi meitä poloisia kumminkin!

SIMEONI. Mihin olemmekin onnettomat joutuneet.

JUHANI. Kurjuuteen, suureen kurjuuteen. Mutta pankaat ma'ata, siunatkaat
sielujanne ja ruumiitanne ja nukkukaat Herran nimeen.

Niin viettivät he yönsä: valvoi aina kaksi, muiden ma'atessa
sammaleisella kivellä; ja pitkä oli yö. Koitti viimein toki aamu,
aurinko nousi ja kohosi ylös taivaalle, mutta sama oli heidän kohtalonsa
vielä; ainapa sarvet, heitä piirittäen, keikkuivat Hiidenkiven
ympärillä, ja kovin jo heitä likisteli nälkä. Kuitenkin toivoivat he
saman armottoman vieraan tekevän tehtävänsä härkienkin mahoissa ja
lopulta pakoittavan heidät siirtymään laitumille. Niin he toivoivat,
odottaen vihamiestensä poistumista. Mutta kauhistuksella huomasivat he
pian, että eläimen ruokaa löytyi kyllin tuossa korven kosteassa
sararuohossa Hiidenkiven vaiheilla. Sitähän rupesivat nyt härjät
vakaasti näykkeilemään, siirtymättä kauemmas kuin että sammaleinen kivi
heillä lakkaamatta oli näkyvissä.

JUHANI. Eihän ole heillä aijettakaan korjata luitansa. Ottavatpa,
peeveli vie, tähän asuntonsa ja rakentonsa aina talveen asti.

EERO. Heillä on riivattu nahassa.

TIMO. Mikä on heidän tässä ollessa? Korpi antaa heille sekä ruo'an että
juoman; mutta kuiva sammale on meillä tässä leipänä ja särpimenä.

SIMEONI. Mutta asian laita on tämä, että me istumme tässä koiriemme
tähden. Minä pelkään, että pelastuksemme ainoa tie on viskata Killi ja
Kiiski uhriksi vihaisille härjille.

JUHANI. Julma neuvo.

AAPO. Jota emme leikin seuraa.

JUHANI. Ei niinkauan kuin seisoo pystyssä Jukolan Juho.

TUOMAS. Viskaisimmeko nahkamme lunastimeksi heitä, jotka niin monet
kerrat ovat pelastaneet henkemme petoin murhaavista kynsistä? Ja
oliskohan tuosta hyötyä meille? Minä epäilen.

JUHANI. Samoin minä. Härjät tuossa, saatuansa kerran koiramme ryysyiksi,
rupeaisivat vallan koreasti vartomaan täällä aina vaan enemmin
sarvillensa seivästettävää. Varma asia.

SIMEONI. Niin, niin, mutta mihin keinoon käymme, koska nälkä oikein
rupeaa naukuilemaan tuossa mahassa?

JUHANI. Se naukuilee ensi-ajan maarussamme, mutta sieltä ampuu se pian
tuohon pamppailevaan sydämeen, ampuu kuin kissa lihavan hiiren niskaan,
ja silloin lannistuu uhkea mies. Kova, kova on nyt miehen päivä. Mihin
keinoon käymme? kysyn minäkin.

AAPO. Huutakaamme huikeasti kaikki yhdestä suusta; äänen ehkä kuulee
jokin metsässä käyskelevä, tai ehtii se aina Viertolaan ja saattaa
ihmiset jotain arvelemaan.

JUHANI. Sitä keinoa käy koettaa.

TIMO. Huutakaamme vahvasti.

JUHANI. Oikein riivatusti. Paukahtakaamme kaikki yht'aikaa tähän
maan-ihmeelliseen huutoon. Kaikki yht'aikaa, niin on sen vaikutus
enemmin potraa. Kas niin, nouskaamme pystyyn ja olkaamme valmiit. Kun
kolmannen kerran kämmenelläni läikytän, kirkaisemme, ja kirkaisemme kuin
seitsemän miestä.--Yks, kaks, kolme!

Huusivat he miehissä kaikin voimin ja yht'aikaa, että kivi ja maa sen
alla ja ympärillä järähti, ja vavahtaen karkasivat härjätkin jonkun
askeleen kivestä pois. Peloittavalle myös kuului seitsemän miehen
äkkinen kirkaus ja sitten jolittava huuto, johon vielä sekaantui koirien
surkea ulvominen. Huusivat he viisi pitkää huutoa, ja metsä pauhasi ja
kauas kiiriskeli kaiku. Mutta koska oli huudettu viides ja ankara huuto,
istuivat he taasen hengähtämään hetkeksi. Siinä levättyänsä, uudistivat
he saman toimen, huutaen seitsemän kertaa, ja rupesivat sitten
odottamaan mitä tämä keino vaikuttaisi. Mustuneilla kasvoilla,
veripunertavilla silmillä he istuivat sammaleiselle kivelle, ja kovin
liehtoivat heidän rintansa palkeet.

JUHANI. Varrotaanpas mitä tämä tekee, varrotaanpas. Ovathan ihmiset
hulluja, elleivät ymmärrä, ettei miesjoukko ilman suurinta hätää paru
näin. Varrotaanpas.

EERO. Mutta ellei tästä metelistä apua meille ilmesty, niin olemme
tottakin kuoleman omat. Länteen vaipuu jo toinen aurinko ja vimmatusti
kiihtyy nälkä.

SIMEONI. Jumala armahtakoon! yksi yö ja puolitoista päivää on mennyt
siitä kun viimeiseksi söimme.

TIMO. Niin onkin. Kuulkaas kurinaa tuolla vatsassani, kurinaa ja murinaa
ja pientä piiputustakin. Tämä on kovaa.

JUHANI. Kovaa, kovaa; me tiedämme ja uskomme sen, mentyämme omaan
vatsaamme.

SIMEONI. Pitkä on nälkäisen päivä!

TIMO. Pitkähän se on.

JUHANI. Pitkä ja synkeä! Onko jo tyhjennetty Aaponkin aivo? Etkö muista
enään variksenkaan vaakutusta, tarhapöllönkään pakinaa jutellakses
meille, istuissamme Nälkäsaaressa hirmuisessa.

AAPO. Muistanpa tarinan, jonka juuri nälkä nyt johtaakin mieleeni; mutta
se ei saata meitä unohtamaan ruumiimme ravintoa, vaan muistuttelee kovin
sekä ruokaa että juomaa.

JUHANI. Sinä meinaat miestä vuoressa. Minä olen kuullut sen.

TIMO. Mutta minulle on se uutta; kerro se, veli Aapo.

SIMEONI. Kerro se, kerro se!

AAPO. Onhan se tarina miehestä, jalosta uskonsankarista, joka istui
muutaman ajan vankina Impivaaran luolissa, niinkuin ennen tuo kalvea
impi, mutta toisenkaltaisesta syystä.

Ja seuraavan tarinan kertoi heille Aapo:

Ennen, koska kristin-usko ja pakanuus vielä taistelivat keskenänsä
Hämeenmaassa, oli käännettyjen joukossa eräs mainio mies, hurskas ja
harras uutta uskoa levittämään, jota hän myös kiivaasti harjoitteli
Ruotsin valtakunnan aseitten suojassa. Mutta kotimaahansa täytyi
haarniskoittuin sankarten äkisti siirtyä täältä, ja kristityt Hämäläiset
joutuivat pakanallisten veljeinsä hirmuisimman vainon alle. Mikä heistä
surmattiin kauhistavalla tavalla, mikä etsi pelastustansa, paeten
salojen eksyttävään kohtuun, mikä vuorten luoliin ja mikä minnekkin.
Impivaaran komeroihin kiirehti mainittu hurskas mies; mutta hänen
vainoojansa, jotka koston vimmassa seurasivat hänen jälkiään, huomasivat
pian mihin hän oli itsensä kätkenyt. »Susi teljettäköön omaan
luolaansa!» huusivat he ilkeästi riemuiten, muurasivat luolan aukion
lujasti kiinni ja heittivät miehen nääntymään nälkään ja pimeyteen.

Surkea loppu olisi nyt saavuttanut miehen, mutta ihmeen teki taivas
taas. Tuskin oli luolan suulta kadonnut päivän-valon viimeinen siinto,
niin jopa valkeni avara luola ihanimmasta, hopeakirkkaasta paisteesta;
ja niin oli miehellä kylmän kallion sydämessä liepeä, taivaallinen
päivä. Ja tapahtuipa ihmeitä vielä enemmin. Katso, kuvertui äkisti
luolan permantoon heleä lähde, jonka vesi ei ottaen milloinkaan
vähentynyt; ja oli siis miehellä kivikammiossaan alati raikasta juomaa.
Mutta vieläpä lähteen reunalta kohosi ylös kaunis, viherjöitsevä puu,
kantain herttaisimpia hedelmiä, jotka eivät ottaen loppuneet; ja siitä
sai mies suloisen ravintonsa. Tässä vietti hän päivänsä, ylistäen
Herraa, tässä hän vietti yönsä, uneksuen autuitten maasta. Ja hänen
päivänsä oli kuin kesän päivä, lämmin ja kirkas, ja hänen yönsä
herttaista hämärän aikaa. Niin kului vuosi, ja virtana juoksi Hämeessä
kristittyin veri. Mutta koska vainon kauhistava aastaika oli kiertynyt
umpeen ja ulkona paistoi ihana syyskuun-aamu, ehti sankarin korviin
vasarain ja rautakankein jytinä luolan kiinnimuuratulta suulta. Läpi
tuon kivisen ruhan rupesi viimein pilkahtelemaan päivä, ja vilauksessa
katosi luolasta ihmeellinen valkeus, niinmyös lähde ja lähteen reunalta
hedelmällinen puu.

Mutta mikä saattoi matkaan tämän pauhinan ja telmeen tuolla ulkopuolella
luolan aukiota? Seisoi siellä pakanoita suuri joukko ja heidän
keskellänsä muutamia kristittyjä sidottuina nuoriin ja tuomittuina
nälkään kuolemaan vuoren pimeässä uumennossa. Eivätkä arvelleet he muuta
kuin että sama surma oli kohdannut miestä, joka vuotta ennen samaan
luolaan suljettiin. Mutta kovin he kummastuivat, koska luolan auetessa
sankari astui ulos kirkastetulla, säteilevällä otsalla. Ja ääni, jonka
pyhä heläys tunkeusi aina ytimiin asti, kaikui hänen suustansa: »terve,
ystävät ja veljet, terve, kultainen aurinko ja kohisevat metsät, terve!»
Silloin lankesi joukko hänen eteensä polvilleen, ylistäen sitä Jumalaa,
johon hän uskoi ja joka oli hänen pelastanut hirveästä kuolemasta.
Mutta korkealla äänellä kertoi heille mies ne ihanat ihmetyöt, joita hän
vuoren kohdussa oli kokenut; ja yhdestä suusta huusi hänelle kansa:
»kasta meitäkin, kasta meitäkin uskoon saman Jumalan päälle!» Niin he
miehen suureksi riemuksi huusivat ja päästivät viipymättä nuorista
kuolemaan tuomitut vangit. Siitä astui ojan partahalle hurskas uros, ja
seurasi häntä joukko, joka, luopuen pakanuudesta, antoi itsensä kastaa
Kristuksen uskoon. Mutta ylhäällä äyräällä, seisoivat äsken vielä
uhreiksi määrätyt miehet, veisaten kiitosvirttä Hänelle, joka
tuskallisesta kuolemasta oli pelastanut sekä heidät itse että heidän
vanhurskaan isänsä ja johdattanut pimeydestä valkeuteen pakanain lapset.
Niin he veisasivat, katsahtaen taivaan korkeuteen ylös.

AAPO. Tämä on tarina hurskaasta miehestä.

JUHANI. Ja pakanain kastaminen tapahtui juuri samalla kohdalla ojassa,
jossa nyt on meidän sudentarhamme.

SIMEONI. Usko ihmeitä tekee. Olenpa varma siitä, ettei miehellä luolassa
ollut yhtään lähdettä eikä hedelmällistä puuta ja ettei mikään
maalliselle silmälle paistava valo valaisnutkaan hänen kammiotansa, vaan
että luja ja järkähtämätön usko tyydytti kaiken hänen ruumiillisen
tarpeensa. Hänen henkensä voima oli hänelle raikkaana lähteenä,
maistavana hedelmänä ja säteilevänä valkeutena. Mitä sanoi entinen
karjatoverini, Tervakosken Tuomas? »Jos sinulla on uskon kilpi ja hengen
miekka, niin mene vaikka perkeletten kanssa polskaa tanssimaan». Niin
lausui hurskas ukko.

JUHANI. Mutta aika-miehen maha ei tule kauankaan toimeen paljaalla
uskolla ja tyhjällä ilmalla, ei vaikka mätänis. Ja minä vannon, että hän
pisteli poskeensa muikeampaakin muonaa kuin hedelmiä ja vettä. Sitä
vaatii miehen ruumis, joka on kasvanut ja varttunut täällä lihan ja
ruisleivän nojalla. Niin, niin, kerrotaanpa tarinaa vielä toisellakin
lailla. Kerrotaan, että viisi mustaa sonninsarvea ilmestyi äkisti
miehelle luolan seinään. Koska hän nyt aukaisi ensimmäisen sarven, niin
roiskahtipa siitä suhisten ulos parasta, heleätä vapriikin paloviinaa
ruokaryypyksi, joka kylläkin veti ryppyyn miehen huulet. Toisesta
sarvesta taasen kiskoi hän kyynärittäin ulos monipoimullista, rasvaista
ja lämmintä sianmakkaraa. Mutta kolmannesta pinnisteli kankeana kaarena
ulos parasta uutispuuroa, ja neljännestä piimää puuronkastiksi, piimää
sakeata kuin terva. Ja koska hän nyt oli täyttänyt maarunsa kuin
puutiainen, niin aukaisi hän vallan vikkelästi viidennen sarven ja siitä
lappasi hän ulos pikanellia, parasta tanskan punttirullaa, joka paisui
pojan poskessa kuin imevä iilimato. Tarvitsiko enään parempaa
trahtamenttia joutilas mies?

TIMO. Hän oli taivaassa, hän. Mutta me?

TUOMAS. Tämä polttaa miehen mieltä.

TIMO. Ja pyörryttää pojan päätä.

JUHANI. Tuhannen riksiä senkaltaisen atrian edestä nyt! Tuhannen tuhatta
riksiä!

SIMEONI. »Poimullista, rasvaista, lämmintä sianmakkaraa»! Niin, me
istumme keskellä helvettiä ja kuulemme kerrottavan kuinka taivaassa
iloitaan ja syödään. Ah! Mitä on meidän tekeminen, veljet, mitä on
meidän tekeminen?

EERO. Uskokaamme, uskokaamme!

SIMEONI. Haasteletko vielä pilkan kieltä, sinä hirmu!

EERO. Viimeinen pihaus, veljeni, viimeinen pihaus; usko minua. Kohta
vaivun huokuen alas kuin tyhjäksi käypä rakko, härjänrakko. Ah olis
tässä yksi lämpimäisleipä ja voita sen päällä!

TIMO. Ja voin päällä vielä maan kauhea pyllimakkara.

JUHANI. Olis tässä seitsemän lämpymäisleipää, seitsemän naulaa voita ja
seitsemän pystyvalkean ääressä haudottua makkaraa; kas siitä nousis
kesti.

EERO. Kirkas tuli ja leimaus!

TIMO. Ihmisen pitäisi aina oleman viisas ja kantaman ehtimiseen suoloja
taskussansa tupossa. Suola sitoo sisun ja vie henkemme viikkokausia
edes ilman suuruksen hyttystäkään suolen-päässä.

JUHANI. Ai poika! ei suolallakaan juuri pitkälle potkita.

TIMO. Mutta Koiviston Iisakki, se verrattoman laiska mies, ma'ata
röhöittelee Karkkulan saunanparvella monta Jumalan päivää yhteen
jaksoon, nauttimatta einettäkään suurusta. Ja millä keinolla pihisee
henki-parka miehessä? Tuo uuspeili kun imeskelee suolatuppoa kuin kakara
äitinsä nisänappia.

JUHANI. Istuupa hän myös usein kuin rääkkä kylän ruispelloissa,
hieroskellen tähkäpäistä jyviä naamaansa.--Kas, onpa meillä jo myöhäinen
ilta, mutta apua ei kuulu meille ihmismaailmasta, ja tässähän vaan aina
pasteerailee, pasteerailee ympärillämme kolmekymmentä ja kolme puhisevaa
perkelettä. Mutta puskeileepa tuossa peeveliä kaksi. Iskekäät yhteen,
iskekäät yhteen ja touhaiskaat läpitse toinen toisenne otsat,
touhaiskaat että aivot päästänne roiskahtaa tanterelle, niin on meillä
kaksi kiusankappaletta vähemmin. Kas noin, kas noin! Onhan meillä tässä
hieman huviakin ajan vietteeksi.--Niin juuri! ja kestäköön tämä leikki
kauan ja kyntäköön maata kahdeksan luista auraa.

TUOMAS. Jykevästi siinä ottelevat kyyttöselkä ja koivipää.

JUHANI. Mutta Koivi voittaa.

TUOMAS. Kyyttö voittaa.

JUHANI. Tässä käpäläni, lyöppäs vetoa.

TUOMAS. Olkoon menneeksi. Timo, eroita.

JUHANI. Kas niin!

TUOMAS. Kortteli viinaa!

JUHANI. Sanottu.--Katsellaanpas, katsellaanpas kahden pojan otteloa.
Mutta nyt he hieman niinkuin levähtävät otsa vasten otsaa.

TIMO. Ja nytkeilevät noin vaan hiljakseen.

JUHANI. Mutta nyt! Nyt parannetaan täyttä päätä. No Koivi, minun
Koivini, iske sorkkas lujasti maahan!

TUOMAS. Iske lujemmin vielä sinä, minun urhea Kyyttöni. Sillä lailla!

JUHANI. Koivi. Koivi!

TUOMAS. Minun roteva Kyyttöni terästetyllä otsalla! No niin! Mutta heitä
jo tuo vakava junnaus ja työnnäise miehes helkkariin.

JUHANI. Koivi! Peeveli sinun sarves karsikoon! Pakenetko, riivattu?

TUOMAS. Käpälämäki kelpaa hänelle.

TIMO. Ja toinen tuhnii vielä perään kuin peijakas. Hi, hi, hi!

TUOMAS. Niin, Juhani.

JUHANI. Meni minulta kortteli viinaa. Sen saat kun pääsemme pinteestä.
Mutta koskahan se päivä koittanee? Ah! tapahtuupa vuosien päästä, että
jahtivoutimme komennon alla kiskotaan täältä aika telakuorma kylään ja
kylästä kirkkotarhaan, kiskotaan kasa kalisevia, kolisevia luurankoja
seitsemästä miehestä.

SIMEONI. Ja niin päättyi syntinen elämämme.

JUHANI. Niin päättyi elämämme.

TIMO. Niinhän se päättyi.

JUHANI. Päättyi surkealla tavalla. Mutta aukaiseppas konttisi, Lauri, ja
käyköön ympäri yksi kumaus.

AAPO. Olkoon tämä kerta, mutta loppu viinastamme säästyköön suurimpaan
hätään.

JUHANI. Niinkuin sanot. Mutta nyt otamme naukin, joka tuntuu ja sitten
huudamme kuin pämpästä.

Koska he olivat ryypänneet, korottivat he äänensä taas, huutaen kaikki
yht'aikaa. Ehti kaiku Viertolan voudin korvaan, koska hän käyskeli
riihimäellä, mutta hän ei käsittänyt huudon tarkoitusta, vaan lausui
kamostuen itseksensä: »rajahaltija siellä huutaa». Mutta veljekset,
jännittäen leukojansa kohden taivasta ja ammoittaen, suut seljällään,
kuin traakit tai kuin pesässänsä linnunpoikaset koska kuulevat
lähestyvän emänsä siipien havinan, huusivat aina vielä huikeasti,
huusivat kymmenen kertaa. Ja siitä istuivat he taasen sammaleiselle
sijallensa, sydämissä riutuva toivo.



KAHDEKSAS LUKU


Tullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä
härkien piirittäminä he istuivat. Tuolloin, tällöin siirtyivät elikot
kauemmaskin, mutta ainapa käyskeli näkyvissä yksi ja toinen, antain
myristen kohta kumppaneillensa tiedon, jos veljekset yrittivät pyrkimään
pois vankeudestansa. Siinä ympärillä mikä heistä nyt tempoilee naamaansa
korven ruohoa, koukistellen kieltänsä, mikä märehtien ja raskaasti
puhkaten lepää tuossa pullealla mahallansa. Tuossa kaksi leikin ja
totuuden välissä kisailee, ja ympäri kaikuu heidän sarviensa läikkynä.
Mutta tuossa taasen ihan Hiidenkiven juurella yksi heistä vihaisesti
kuoppii, viskellen multaa ja varpuja korkealle, ja möräten ilkeästi.
Niin he siinä aikailevat veljesten tuskaksi, kalveaksi vimmaksi; sillä
kuolemata vartovat jo Jukolan uhkeat pojat.--Hetki sitten oli Lauri
kumonnut kurkkuunsa joltisen siemauksen viinaa, nyt teki hän samoin
kerran vielä, josta muut kovin kummastuivat ja rupesivat häntä
kiinteästi nuhtelemaan.

JUHANI. Peijakasko sinua riivaa?

AAPO. Mitä aatteletkin? Muista että ollaan samassa puristimessa kaikki.

TUOMAS. Muista asuntomme kämmenen leveäksi sijaksi, jossa meidän tulee
varoten liikkua.

LAURI. Vimman villitty mies!

AAPO. Mutta se ei käy kuntoon.

LAURI. Käyköön sitten Hornan koloon. Myllyn kivenä pyöriköön linnamme ja
viskatkoon elukkain saaliiksi seitsemän onnetonta poikaa. Pyöri, kivi,
idästä länteen, ja, metsä ympärillämme, lännestä itään pyöri! Heleijaa!

JUHANI. Olethan jo humalassa, poika?

LAURI. Tuleeko sitä kysyä? Mitä maksaa elämä ja maailma? Ei yhtään
homeista äyriä. Sentähden menköön kaikki tomuna ja tuhkana pitkin
tuulien teitä. Loiskis! Saakaamme tästä, sydämeni veljet.

AAPO. Hän on päissään. Kannu häneltä pois!

LAURI. Se ei lähde juuri leikillä. Kannu on minun; enhän sitä
hellittänyt härkien sotkettavaksi aholle. Mutta te muut? Ah! laskittepa
konttinne koreasti maahan kuin kurjat mustalaiset, koska nimismiehen
pyssy paukahtaa.

JUHANI. Kannu tänne!

LAURI. Kannu on minun.

JUHANI. Mutta minä tahdon sen haltuuni.

LAURI. Sinä tahdot? Jos tahdot, niin saatpa sen vasten otsikkoas.

JUHANI. Rupeaisitko tappelemaan?

LAURI. Jos tahdot, niin ei sitäkään pidä puuttuman. Mutta eihän rakkaat
veljekset tappele. Sentähden saakaamme tästä.

TIMO. Älä ryyppää, Lauri.

JUHANI. Kannu tänne kohta!

LAURI. Selkään minä sinulle annan. Mitähän sinä luulet olevas?

JUHANI. Syntinen ihminen, tosi; mutta olenpa kuitenkin vanhin veljes.

LAURI. Vanhin? No sitä enemminhän olet ehtinyt syntiä tekemään ja sitä
enemmin tarvitset selkääs. Mutta skool! sanoi Ruotsalainen.

TUOMAS. Et maista pisaraakaan.

LAURI. Tuomaasta pidän minä paljon, Tuomaasta ja pikku-Eerosta. Mutta
nuo muut tuossa? Mitä sanon heistä?

TUOMAS. Kitas kiinni ja kannu tänne! Tuossa, Juhani, ota kontti selkääs
ja viina haltuus.

LAURI. Ainoastaan sinä taidat kääntää Laurin pään. Pidänpä sinusta,
sinusta ja pikku-Eerosta.

TUOMAS. Vaiti!

LAURI. Tuommoisia miehiä! Mitä on Jukolan Jussi? Häyrypää kukko;
nuijapää sonni.

JUHANI. Pidä suus kiinni kohta, ettei korvani kuule jotakin sellaista
toista kertaa.

LAURI. »Jolla on korva, hän kuulkoon», saarnaa Aapo, se Jukolan pyhä
Paavali.

SIMEONI. Ah sinua! Oletko sinä se entinen vakaa, totinen ja
harvasanainen poika? Oletko sinä Lauri? Tuommoinen avosuinen riivattu?

LAURI. Olethan sinäkin Simeoni, se imeläsuinen »terve-rabbi».

SIMEONI. Sen annan sinulle anteeksi, aina ko'oten, aina ko'oten tulisia
hiiliä pääsi päälle.

LAURI. Mene helvettiin, siellä on hiiliä!

SIMEONI. Jumalaton!

TIMO. Kun oikein karvat seljässäni pöyhistyy.

LAURI. Mitä mököttelee Timo, se Jukolan hallavasilmäinen vuohipukki?

TIMO. Anna olla vaan. Vuohen-maito on hyvääkin.

LAURI. Häh?

TIMO. Vuohen-maito on hyvääkin. Mutta kiitänpä sinua tästä
kunnioituksesta: suurkiitos! Niin, siinä oli meidän osamme; suurkiitos!
Mutta nyt tulee etees toista sorttia kalua. Katsoppas tuossa
lillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.

LAURI. Häh?

TIMO. Katsoppas tuossa lillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.

LAURI. Häh?

TIMO. Pappi praakaa kolme kertaa, mutta hän saa makson.

LAURI. »Toista sorttia kalua», mökötit sinä. Mutta kylläpä tiedän mihin
sorttiin kaluun heidät vertaan. Tuomas-poika on kirves jalo, vakaa,
miehukas ja tuima, mutta pikku Eero-putikkani tuossa on pieni, terävä ja
naseva veistinkirves. Niin, hän »veistelee», veistelee oikein
vikkelästi, viskelee ympärillensä pieniä koukkusanoja, se junkkari.

JUHANI. Hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi.

TIMO. Sanoipa hän minunkin vuohipukiksi. Suur'kiitos!

LAURI. Eero veistelee, mutta hänellä on miehen sydän.

JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi?

LAURI. Sanoin sinun vielä nuijapääksi sonniksikin.

JUHANI. Praa, veli, praa!

TIMO. Ole rauhassa, Juho. Hän sanoi minunkin vuohipukiksi ja minä kiitän
häntä siitä arvonimestä; sillä vuohi ei olekkaan mikään hyljätty eläin.
Viertolan punaposkinen röökinä, se Lyytia-röökinä, juo paljasta
valkoisen vuohen maitoa, ei yhtään muuta. Kas siinä.

SIMEONI. Olisimmeko miehiä jos ottaisimme onkeen juopuneen sanoja?

LAURI. Sinäkö mies? Sinä? Voi veikkoseni! rupeaisitpa katkerasti
itkemään jos näkisit jotain, jota likat eivät juuri näytäkkään
tuommoisille nurru-pojille kuin sinä.

JUHANI. Simeoni, Simeoni! ottaisinpa ennen puukosta kuin tällaisia
pistoksia.

SIMEONI. NO, no, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään ketä he pistäneet
ovat.

TIMO. Meitä olet sinä yhdeksikin maalannut aina kukosta kirveskynään
asti; mutta mikähän olet sinä itse, jos kysyn sangen kiinteästi ja otan
päälleni oikein kieron pään.

LAURI. Minä olen Lauri.

TIMO. Kas, kas! Paljas kiltti Lauri vaan?

LAURI. Oiva Lauri, en yhtään muuta, vaikka minua on yhdeksikin mielitty
kuvata ja kutsua: mäyräksi, Könnin kuokkamieheksi, kärnäveikoksi ja sen
tuhanneksi täällä. Hm! Olenpa teidän jokaisen huulilta kuullut yhtä ja
toista tämänmoista. Mutta syvimmässä äänettömyydessä olen pistellyt
kaikki tuonne hampaan kolon talteen. Nytpä mielisin hieman lievitellä
tätä yhteiskassaa, mielisin, peeveli vie! antaa teille oikein aika
plootuja otsaan, ja alas joka mies kuin tamppusäkki härkien saaliiksi!

AAPO. Onko tämä totisesti Lauri, se siivo, äänetön Lauri? Kuka uskoisi?

JUHANI. Aih! veli Aapo, aih! siellä nisukullassa löytyy paljon
koiruohoa. Sitä olen uumoillut jo kauan, mutta nytpä tunnen miehen
sydämen.

LAURI. Turpas kiinni, sinä Jukolan sonni.

JUHANI. Älä Herran tähden äköittele minua kauemmin, sillä vereni
kuumenee, kuumenee! Sinä kirottu nallikka, tuonne viskaan sinun härkien
huhmareen, ja tulkoon hävityksen kauhistus, tulkoon almanakan viimeinen
päivä!

SIMEONI. Surkeutta, surkeutta!

AAPO. Hiljaa, hiljaa! Tappelus kauas tästä.

TUOMAS. Ole järkevä, sinä.

JUHANI. Hän on minua hävyttömästi haukkunut. Kukko häyrypää!

AAPO. Entäs pyhä Paavali. Ole rauhassa.

TIMO. Entäs vuohipukki. Mitäs siitä sanot? Monet tuhannet kiitokset, mun
kaksoisveljeni!

AAPO. Muistakaamme kuinka lähellä olemme kuoleman kitaa. Veljet, minulla
on aatos aivoissani, kielenpäässäni pieni keino, jonka luulen tässä
juuri tärkeäksi. Huomatkaat: tämä kivi on laiva myrskyssä ja myrskynä on
tuo möräilevä, vihainen härkäliuta kivemme ympärillä. Vai valitsenko
toisen kuvan? Niin, olkoon siis tämä kivemme linnana, jota vihollinen,
julmasti keihäillä varustettu vihollinen piirittää. Mutta jos nyt
linnalla, joka piiritetty on, ei ole päämiestä, järjestyksen ja
puolustuksen johtajata, niin vallattomuus ja häiriö anastaa miehistön ja
pian on hukassa sekä linna että linnan väki. Samoin käy myös meille,
ellemme toisin tässä aseta ja rakenna, ellemme saata välillemme
laillista järjestystä. Siis olkoon yksi, jonka järkevätä sanaa jokainen
kuulkoon ja sitämyöten itseänsä käyttäköön. Juhani, hillitse nyt itses
ja koko velisarja. Tiedä että useammat meistä astuvat sun puolelles,
esimiehyyttäsi tueten tässä piiritetyssä linnassa.

JUHANI. Mikä rangaistus määrätään hänelle, joka ei tottele sanaani, vaan
häijyn sisunsa kautta matkaansaattaa yleisen sekamelskan ja vaaran?

TUOMAS. Hän viskattakoon alas härkien eteen.

JUHANI. Oikein, Tuomas.

AAPO. Jyrkkä rangaistus, mutta senhän tilamme vaatii. Minä suostun
määräykseen.

SIMEONI. »Härkien eteen», niinkuin marttyyria ennen, mutta tässä ei auta
hempeys.

TIMO. Hän viskattakoon härkien eteen, se olkoon laki ja asetus.

JUHANI. Se olkoon laki ja asetus. Painakaat sydämeenne tämä hirmuinen
parakraaffi ja eläkäät sen mukaan. Nyt on ensimmäinen käskyni, että
Lauri vaikenee ja panee koreasti ma'ata; toiseksi käsken minä, että
sydämemme lohdutukseksi jokainen meistä, paitsi Lauri, ottaa
tinapullosta pienen naukin. Niin, saadaan tästä.

LAURI. Mutta minäkö en saisi, minäkö?

JUHANI. Sinä panet ma'ata.

LAURI. Siihen on helvetissä kylläkin aikaa.

JUHANI. Jumala tiesi, Lauri-kulta, missä ma'ataan vielä.

LAURI.

    »Jumala tiesi Jussi-kulta
    Missä nahka naulitaan».

Minä laulan kuin mies, heläytän kuin klaneetista vaan.

    »Minä olen pikkuinen poika,
    Mamman oma Jussi,
    Minä olen pikkuinen poika,
    Mamman oma Jussi».

JUHANI. Säästä laulus toistaiseksi.

EERO. Säästä pikkupojan laulu minulle.

LAURI. Säästetään se Jukolan Jussille ja aljetaanpas toinen ja oikein
iso laulu. Lauletaan ja tanssitaan, heleijaa!

JUHANI. Katso, etten tuomitse sinua viskattavaksi härkien eteen.

TUOMAS. Lauri, nyt varoitan sinua viimeisen kerran.

LAURI. Viimeisen kerran? No parastahan onkin että taukoot.

JUHANI. Että juuri Tuonelan portilla taidammekin elämöitä näin, me
täyskarvaiset pakanat!

SIMEONI. Ansiosta kyllä meitä rankaiseekin Jumala. Oi! rankaise meitä,
vitsaa meitä tässä piinakivellä.

LAURI. Ilokivi tämä on, Väinämöisen ilokivi, joka ukko sanottiin olleen
Savon jumala. Kuulinpa hänestä kerran oikein sukkelan runolaulun eräältä
nokipoika-vekkulilta. Muistanpa myös samalta pojalta huikean saarnan,
jota hän oikein sulavasti hellitteli ulos punaisista huulistansa ja
irvistävistä hampaistaan, koska seisoi Kuninkalan tuoksuavassa torvessa.
Ja hän saarnasi näin...

JUHANI. Vaiti nyt, sinä villi peto!

LAURI. Saarnatkaamme, koska jo olemme kylliksi laulaneet, laulaneet
kaikki yhdestä suusta niinkuin kirkossa on tapana. Minä olen pappina,
tämä kivi on saarnastuolina, te olette lukkareina, ja härjät tuossa
ympärillämme ovat seurakunta hurskas ja vakaa. Mutta ensiksi
marssivärssy saarnastuoliin. Te kuulitte. Pappi vartoo.

JUHANI. Varro, varro, kyllä sinun marssitan ja värssytän kohta.

LAURI. Sinä oletkin päälukkari, ukko itse, nämät muut ovat oppipoikiasi,
tuommoisia puolivillaisia herroja, jotka hikoillen ja punoittaen kuin
kalkkunat täyttää kirkkomme lukkarinpenkin sekä sunnuntakeina että
juhlapäivinä. Tässä he nyt taas istuvat pöllöttävät, rintapielet
leveillään, tukka livottuna voilla ja ihralla, ja pieni, kuihtuva
leukapartakin tutisee hieman. Mutta istukaat nyt kuitenkin rauhassa ja
laulakaat »Matti-pappi» saarnastuoliin. Tosin kaapasi hän Keijulan
krouvista kirkkoon, mutta hän valeli päänsä ja harjasi tukkansa, ja nyt,
kovin liikutettuna, hän konttii rukoillen ylös saarnastuoliin ja
poruttelee ämmiä kuin poika. Nyt, lukkari-Jutte, minä katsoa mulautan
puolees, sentähden anna paukkua. »Synta tei, Jutte», huusi entinen pappi
lukkarille.

JUHANI. Supista juuri kohta koreasti suus, sinä ryökäle!

LAURI. Ei niin, vaan »suu avaa kaikkein paimenten», pitää sinun
laulaman. Mutta olkoon tässä jo kylliksi, vaikene, kuultele ja pane suus
koreaksi »kirkkosuuksi» koska minä saarnaan. Niin, nokipoika, lainaa
sinä minulle mieles ja vapaa kieles.--»Minä tahdon saarnan saarnata
tässä saarnastuolin päällä Pietarin vanhasta kaprokista ja kymmenestä
nappilävestä. Kuitenkin tahdon ensiksi katsoa lammaslaumani yli, mutta
näenpä sydämeni suureksi suruksi haisevia vuohia vaan ja sen peijakkaan
pukkeja. Voi te Kärkölän neitseet, narssut ja naasikat! te pöyhkeilette
silkeissä ja saaleissa, kullanhohtavina kuin riikinkukot; mutta
sylkekäät minua vasten naamaa, ellette viimeisenä päivänä huuda vielä
Matti-pastooria puhelemaan puolestanne. Mutta se on nietua se!--Hyvää
päivää, ukko Räihä! Minä tahdon sinulle sanasen sanoa: Ota vaari tuosta
Kettulan vanhasta vaarista. Mutta sinä peevelin Peltolan Paavo, mitä
teit sinä Tanun hirsitalkoossa talvella? Sinä klasia kilistit ja likkoja
likistit. Mutta minä sanon sinulle, poikanalli: ota Jumppilan Jallista
vaari; muutoin tuomitsee sinua viimein Matti-pappi, pakanat, Krekiläiset
ja Prekiläiset; ja sitten säkki päähän ja helvettiin. Avaa siis ajoissa
korvaläpes ja kuule mitä sanon ja saarnaan; sillä minä olen keitetty
monessa liemessä, ja tässä rinnassa on sydän kuin hylkeennahkainen
tupakkikukkaro. Onhan poika monessakin ollut. Minä olen ollut
Helsingissä opissa, vesikopissa, jalkapuussa ja monessa muussa
konttapuussa. Mutta siitä on paras, etten ole varas, etten ole loannut
kenenkään kaivoa, enkä halaillut toisen miehen vaimoa».

»Oli minulla kerran morsian pieni, pieni penttu, aika lunttu, mutta hän
karkasi minulta kauas pois. Minä läksin häntä hakemaan: ha'in Suomen
suuren maat ja meret, Saksat ja Virot, mutta en löytänyt
kullan-kokkoani. Tulin taasen suureen Suomen-saareen, ja löysinpä hänen
tuolta Tampereen takaa hietaharjulta. Tuossahan Tettuni pieni! huusi
poika iloissansa, mutta Tettu tuiskahti ja lausui: »mikä olet sinä? mikä
maan-mustettu? mikä tervaan kastettu?» ja kiepasi ensimmäiseen tölliin.
Mutta minä, aina lysti-poika, en tuosta suuriakaan surrut; panin
turpaani tupakkaa ja poikkesin parhaaseen kapakkaan, jossa Mikko meteli
ja ämmiä veteli».

»Tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi on kohtuullinen
mitta ja määrä väsyneen miehen kurkkuun ja päähän. Nytpä kannu keikkui
ja parta kastui, pojat laulaa laskettelivat ja muorin tyttäret nauraa
rikostelivat. Mutta läksinpä iloleikistä pois, läksin pitkin katua
käymään. Lauluni remahti, akkunat säpäleiksi sälähti, ja siitäpä
liikkeille Tampereen poroporvarit kaikki. Mutta minä, aina lysti-poika,
minä viitenä vilkkasin pitkin rantaa, heille potkaisin vasten kuonoa
soraa ja santaa. Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin
pitkin torii; tulin Uuteenkaupunkiin, siellä akkunasta haukuttiin; tulin
Turkuun, pistettiin puukko kurkkuun. Tulinpa lopulta Aningaisten kadun
haaraan ja siellä kohtasin viisi nokkelata naaraa. Ensimmäinen potkaisi
mua jalallansa, toinen sanoi: »anna sen pojan olla alallansa; hän ei ole
mikään rakkari eikä mikään pikiprakkari». Mutta kolmas kysyi: »mikä sitä
poikaa vaivaa?» ja neljäs sanoi: »häntä pitäis auttaa ajallansa». No
lähdetäänpäs käsi kädessä käymään, lausuin minä, mutta viides tuuppasi
vihaisesti nyrkillänsä ja ärjähti: »mene Helsinkiin!» Menin minä
Helsinkiin, pantiin syömään kruunun vellinkii, ja sitten poikaa
tutkittiin ja huikeasti selkään hutkittiin: »mene nyt, mene tiehes,
sinä vasaran-poika!» Läksin taasen tietä käymään, minä veitikka, aina
iloinen, minä, jonka sydän on kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro.
Kuljeskelin, laulelin ja tallustelin pitkin tölmällistä tietä; tulin
Hämeesen, astuin ylös Kuninkalan saarnastuoliin; ja sitten oli ammen
plottis!»

»Tahdon minä kuulutuksen kuuluttaa. Pitäjän lukkari ja läänin kuppari
aikovat ahkerasti avioliittoon, viettävät huomenna häänsä, huomenna
jälkeen kaalin. He liittykööt yhteen ja istukoot kiinni kuin
Tattarin-Paavalin piki ja terva!--Seuraavat talot nyt käsketään tämän
kautta päivätyöhön pappilaan: Yllilä, Allila, Yli-Seppälä, Pimppala ja
Alavesi. Toltti lautoja, leiviskä traaksipiikin rautanauloja, mies
talosta, kaksi parhaasta paikkaamaan pappilan pienempätä
sikaruuhta.--Kiialan ha'asta on karannut yksi vanha ruuna, iso, suuri,
mustan-pruuni, kello kaulassa, umpiraudassa, vähäläntä, lyhytläntä,
typpihäntä».

»Mutta ei nyt mitään muuta tällä erällä, vaan että lammas on laakea
eläin, ei hän puske eikä potki, mutta kas kun härkä pääsee vallallensa,
hän puuhaa puuta, kuopii maata ja puhaltaa sen tulen palavata lokaa ja
rapaa paimenta vasten naamaa ja napaa.--Ja sitten oli taasen ammen
plottis! jokainen menköön omaan koppiins, minä menen kivimuuriin».--
Sehän oli saarna.

SIMEONI. Sellaista jumalatonta sinä osaat, mutta osaatko lukea, juupeli?

LAURI. Se vasta kysymys: osaako pappi lukea. »Minä osaan lukea ja
veisaan enkä koskaan kesken seisaa; niin pitkä virsi kuin navetan
seinähirsi». Mutta papin tulee messuta, eikä veisata. Minä messuan ja
pikku-Eero vastaa.

EERO. Minä vastaan jos vaan nälältäni jaksan.

JUHANI. Rupeaisitko hullun kanssa juonittelemaan? Sinä peijooni! aina
valmis koiran-elkiin. Kas sen mä luulen. Ja sinä, Lauri, pane nyt
koreasti itses nukkumaan; lopeta, velikulta, tämä leikki ja leiskuna,
muutoin langetan päällesi järkähtämättömän tuomion, ja kohtapa kymmenen
kouraa sun viskaa alas härkien eteen. Lopeta tämä leikki.

LAURI. Vastahan alku tanssii, veljeni, tanssii. Niin, tanssitaan,
painitaan, tanssitaan jussia että sammaleet tuoksuu. Kas näin!

TIMO. Sinä peijakkaan poika! Vähältä etten kuukahtanut kiveltä alas.
Hiljaa, hiljaa!

JUHANI. Lauri, joko nyt sanon tuon hirmuisen sanan, joka vilauksessa
tekee sinun murennukseksi? Ja se järkähtämätön sana kuuluu näin: hän
viskattakoon härkien eteen. Joko sanon?

LAURI. Älä mitään sano, vaan laula koska minä tanssin jussia. Hih!

JUHANI. Hän viskattakoon härkien eteen, ja Jumala olkoon hänen
kanssansa! Ammen.--Nyt se on sanottu. Hän menköön.

LAURI. Mennään kaikki yhdessä, käsi kädessä elämän Nälkälästä pois!

TUOMAS. Lakimme täyttyköön, ja lähde kuolemaas!

JUHANI. Älä helvetissä, Tuomas!

TUOMAS. Alas kiveltä, poika!

JUHANI. Älä taivaan tähden!

AAPO. Tuomas kalvenee! Jumala auttakoon meitä! Tuomas kalvenee!

JUHANI. Tekisitkö hirmutöitä? Veljeni, veljeni!

AAPO. Hän kalvenee kun kuoleva mies, ja läsnä on kauhistuksen työ!
Hillitse mieles, Tuomas, oi hillitse mieles! Minä rukoilen sinua. Ylös
kaikki ja auttakaat Lauria, auttakaat!

TUOMAS. Pois tieltä!

JUHANI. Ei, Tuomas, ei!

TUOMAS. Pois tieltä! Sinä olit tuomari, minä olen pyöveli, ja lakimme
täyttyköön. Alas kiveltä ilman armoa, mies!

LAURI. Kuin sysitukki Nukarin tammesta alas. Heleijaa!

SIMEONI. Armoa, Tuomas, armoa, armoa!

TUOMAS. Ei yhtään armoa!

JUHANI. Varjelkoon meitä Jumala tekemästä veljenmurhaa!

TIMO. Niin, Kainin tappamasta Aapelia.

TUOMAS. Hän kuolee!

AAPO. Malta mieles!

TUOMAS. Hän kuolee!

JUHANI. Suojelkoon meitä taivaan valta! Ei, Tuomas, tämä ei käy kuntoon.

TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan. Lauri on meidän jokaisen veli. Seis!

JUHANI. Miestappo on tekeillä! Pelastakaamme Lauri, pelastakaamme kurja
veljemme!

Nousi nyt kivellä kiivas rynnistys. Mikä siinä hallitsi vihaista
Tuomasta kauluksesta, mikä miehustasta, mikä riippui Laurin koivessa,
mikä mistäkin häntä piteli kiirahtamasta alas. Monipäiseksi,
monijalkaiseksi hirmueläimeksi näkyi velijoukko, joka rähisten yhdessä
kimpussa pinnisteli. Repien itseänsä, moristen, puhkaten ja huokaillen
se eläin liikkui, pyöriskeli, kiiriskeli kiven reunalta toiselle
reunalle ja takaisin taas. Koirat siinä peloissaan, hännät lyyhyssä ja
usein vierähtämäisillänsä alas härkien uhreiksi, pujahtelivat sinne
tänne, varjellen henkeänsä. Sakeammin kuin ennen kokoontuivat härjätkin
tällä hetkellä kiven ympärille, katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa
otteloa. Mutta yleinen väsymys saattoi viimein rauhan Hiidenkivelle, ja
huohoittaen lepäsivät veljekset hienoksi jauhoksi hierotulla
sammaleella. Mutta lopulta lausui Simeoni, saarnasi ja väänteli
silmiänsä hirveästi korkeutta kohden.

SIMEONI. Pedoiksi, perkeleiksi ovat muuttuneet kristityt ihmiset.
Sentähden rankaise meitä, Herra. Iske tänne vihasi vasamalla, lyö
mäskiksi ja ravaksi syntisen Sionin seitsemän poikaa!

AAPO. Niin, Tuomas, ainahan seisoo tässä viisi vastoin yhtä; sen
tiedätkin. Mutta olkoon rauha nyt ja hillitkäät Lauria kunnes hän
nukkuu, vaivainen.

TUOMAS. Kirous! Alas nakkaan teidät tästä jok'ainoan miehen, jos niin
tahdon, ja sen tahdon, jos vihani vimma vielä kiihoittuu. Mutta hiljaa,
pojat, nyt, hiljaa ja koreasti! Sillä vereni kuohuu, ja mitätön asia on
silloin mielestäni kuolema ja kuoleman kauhistukset. Sentähden:
koreasti, koreasti vaan!

JUHANI. Tuomas on vaarallinen mies. Ole ennen toverini sinä, mies, joka
priiskahtelet, priiskahtelet päälleni joka päivä ja tiima, kuin sinä,
mies, joka suutut harvoin, mutta hartaasti, ja saatat silloin kurjan
henkeni vaaraan. Ah! tämä oli paha leikki.

SIMEONI. Piekse meitä, kurita meitä, korkeuden voima!

TIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen.

SIMEONI. Jos minä olen vaiti, niin puhuu ja lausuu tämä kivi. Piekse
meitä, hutki meitä!

JUHANI. Ole huutamatta päällemme enään suurempata surmaa. Tässä on jo
vitsausta kylliksi.

TUOMAS. Tuossa hän saarnaa niinkuin hullu, kädet ristissä ja silmät
päässä kuin kuoleman-hyypiön silmät. Suus kiinni kohta!

TIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen; ja eläkäämme rauhassa
kaikki.--Kas Lauri-poikaa: hän jo raukenee ja nukkuu, nukkuuhan
poika-parka.--Niin, eläkäämme Jumalan tähden rauhassa ja
kärsivällisyydessä, kunnes astelemme tästä kotia taas.

JUHANI. Kotia! Emmehän joudu edes hauta-kotoomme, kunnialliseen
kirkonmaahan, vaan tähänpä nukahdamme viimein korppien ja kotkien
nokittaviksi. Minä kuolen nyt juuri, tuossa paikassa; no niin, minä
kuolen. Tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi?

TIMO. Niin, tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi? Kysymys.

JUHANI. Et tietänyt, armas äitimme, mihin kurjuuteen synnytit kerran
seitsemän pientä nalliaista.

TIMO. Ethän tietänyt.

JUHANI. Oi jos nyt kerran vielä ryyppäisimme, valoittaisimme pullosta
viimeisen pisaran. Tuossa, Tuomas, ryyppäise ja anna käydä.

TUOMAS. En huoli sinun viinastasi

JUHANI. Aha, haha! joko nyt on unohdettu kaikki Jumppilan Jallit ja
Kuninkalan saarnastuolit? Kyllä jo teuhasitkin, teuhasit ja peuhasit
juuri elämän ja kuoleman rajalla. Hirmuista, kun aattelen sun astuneeksi
Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä.

TIMO. Minä kauhistun! Jumalan eteen juopuneena!

JUHANI. Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä. Se on aatos se.

SIMEONI. Ettäs sanot!

JUHANI. Johan liki liippasi, ettei niin tapahtunut. Mutta nyt hän lepää
tuossa kalveana. Ah! silmäni vuotaa, koska sieluni häntä surkuttelee, ja
tahtoisinpa kätkeä aina sydämeni sisimmäiseen karsinaan tuon kurjan,
köyhän ja kärsivän veljeni tuossa.

AAPO. Mutta unessaan hän unohtaa tämän nälkämme, tämän kuolettavan
madon.

SIMEONI. Kolmas päivä! Niin vaipukaamme jo kuolemaan.

EERO. Ja kuolla täytyy meidän, vaikka on edessämme lihaa, elävätä lihaa.

SIMEONI. Se liha meidät kuolettaa, kuolettaa!

JUHANI. Juuri tänäpänä, tällä tiimalla ja minuutilla! Niin, tällä
tiimalla.

TIMO. Tappakaamme se liha, ampukaamme joka-ainoa sarvipää, ja tulkoon
meille tuoretta lihaa oikein roimalta. Viisi kivääriä on latingissa ja
Laurin kontissa on ampumavaroja kyllin.

JUHANI. Siinä on aatos!

AAPO. Joka meidät pelastaa!

EERO. Pelastaa tosin!

JUHANI. Ah! millä maksamme Timon?

SIMEONI. Sinä Herran enkeli!

TIMO. Tuoretta lihaa, tuoretta lihaa! Ei yhtään muuta. Heheh!--Laurin
kontissa on kymmenittäin nykyisin valettuja luoteja, ja kruutia vielä
useampi latinki.

JUHANI. Niinkuin sanot, sinä verraton poika! Täällä on luoteja ja
kruutia, enemmin kuin tarpeiksi. Härkiä on tässä kolmekymmentä ja kolme.
Hm. Me tomppelit ja töpöt! miksi emme jo ennen keksineet tuota keinoa?

AAPO. Tosin minäkin tuota temppua tässä kerran muistelin, mutta varat
Laurin kontissa eivät johtuneetkaan mieleeni, enkä siis ilmoittanut
aprikoimistani teille muille, sillä viisi luotia, viisi härkää.

JUHANI. Sitä kohden tuumiskelin minäkin, mutta ehtimättä
kauemmas.--Kolmekymmentä ja kolme härkää. Hyvä! Kuulkaat, te Kaura-Matin
poikajunkkarit! jos nyt ammumme kuin miehet, lävistämme aina joka
ampauksella juhdalta sydämen tai pään, niin avattu, avattu on meille
vapauden tie. Voi sinä, Timo-jukuri, itseäskin!

TIMO. Hä sanoinhan ma sen. Eihän tässä yhtään muuta. Kyllä sen tiedät.
Nääntyisimmekö tähän niinkuin rotat? Eihän siihen uhkeilla pojilla aikaa
ole. Heheh! Minä sanoin sen.

JUHANI. Nyt leimaus ja jyrinä ja auki isketty on vapauden tie!

AAPO. Niin, Juhani! Tosin kulkee tämä tie yli verisien ruumisten, mutta
ei auta.

JUHANI. Ei auta, vaan ympäri Hiidenkiveä lainehtikoon mustanpunainen
veri. Me onnen myyrät! kohtahan syömme lihaa kuin sudet!

AAPO. Mutta millä maksamme neljäkymmentä härkää?

JUHANI. Elämän ja kuoleman tähden, ja siitä on laki puolellamme. Lihaa
teemme, ja Viertolan mätimahainen patruuna lihansa korjatkoon, jos
miellyttää. Ei koske se meihin.

AAPO. Kuinka käy, sen näemme, kun välttämätön työ on tehty. Mutta koska
murha suuri on tehty, niin on meillä kohta toinen askare. Huomatkaat,
kun viimein maassa makaa joka huiskahäntä, niin kohta heitä nylkemään;
mutta yksi meistä lähteköön murhesanomalla Viertolan kartanoon.

JUHANI. Tärkeä neuvo. Nylkemään, nylkemään, ennen kuin nahka sitkistyy
lihaan. Tapahtukoon niin, ja tulkoon sitten kelle hyväänsä lihat ja
nahat, suolet ja mahat. Nauta penkkiin ja nahka pois! Meillä jokaisella
on vyöllämme veitsi, joka pystyy, ja tässä on puukko terävä kuin kärmeen
kieli. Niin; käykäämme käsin veriseen työhön. Nyt mies, jonka tuliluikku
on tyhjä, pankoon sisään taattavan latingin; ja sitten iskemme veriseen,
veriseen työhön.

AAPO. Mutta veljet! voimmehan kilvoitella vieläkin nälän kanssa tunnin
tai kaksi, varsinkin nyt kun pelastus on tietty asia. Koettakaamme vielä
kerta kuuden miehen kurkun voimaa ja sitten vartokaamme hetki, tuskamme,
vankeutemme viimeinen hetki.

JUHANI. Tosin likistää nälkä, mutta tehkäämme niinkuin tahdot.
Huutakaamme, ja ehkä pääsemme pinteestä, vuodattamatta veren pisaraa.
Turha toivo kuitenkin. No, no, me voimme vieläkin vartoa hieman; onhan
vapautemme hirveä välikappale kourassamme nyt. Siis kirkaiskaamme täyttä
kurkkua taas. Minä rukoilen, tehkäät niin, sillä se on minun käskyni.
Tuomas, äänetön kuin tämä kivi, paneppas pämppäs möräämään myös. Tee se,
minä rukoilen sinua, sillä se on minun käskyni.

TUOMAS. Älä leksoittele. Minä teen niinkuin yhteiset asetuksemme vaatii.

JUHANI. Olkaat valmiit. Yks, kaks, kolme.

Kohottivat he äänensä, kohottivat seitsemän kertaa, ja ympäri kaikui
huuto ja koirien ulvominen. Siitä vaipuivat he vartomaan taas, vaikka
nälkä oli kova, mutta varma tieto pelastuksesta antoi heille uusia
voimia. Yksi heidän joukostansa, veli Lauri, ei kuitenkaan tuntenut
nälän tuskaa eikä toivon iloa. Tuossa hän muiden jalkain juurella makasi
kuorsaten ja kalveana.--Vartoivat siinä veljekset hetken, vartoivat
toisen, ja läheni jo laskuansa kolmannen päivän aurinko. Silloin Juhani,
kuultuansa vaisun ukkosen jyminän koillisesta, huusi korkealla kuoleman
äänellä: »nyt, pojat! Herra auttakoon meitä, ja ammen!» Ja kohta alkoi
tulinen, verta vuodattava leikki.

Savupilviin peittyi harmaa Hiidenkivi, mutta pilvistä leimahteli,
paukahteli kuolema kaikkialle härkien liutaan. Ja sarvipäistä yksi
tuolla, toinen täällä, luodin lävistämänä loiskaisi mörähtäen äkisti
ylös ja kaatui, puhaltaen voimallisen henkensä rinnastaan ulos. Elikko,
jonka aivo oli puhkaistu, raukeni pian, tuskin kertaakaan hän potkaisi,
vaan ojensi jalkansa kankeina sauvoina; ja niin hän henkensä heitti, ja
mustanpunaisena roiskui veri haavasta korkealle ilmaan ja ilmasta
kaarena maahan. Mutta hän, jonka rinta haavoitettiin, eikä juuri sydän
lävistynyt, hän riehui kauan, kirmaisten verisenä tuonne, tänne muiden
joukossa, jotka luoti vielä oli säästänyt, kunnes viimein hän
nurin-niskoin kellahti alas tanterelle ja siinä vielä hetken myristen
viskeli sorkkiansa ilmassa. Ja kiire, hälinä ja peloittava temmellys nyt
nousi pian muissa, koska, tuntien löyhkän toverinsa höyryävästä verestä,
he raivoten rynkäsivät kaikki yhteen rykelmään. Kielet ulkona,
väännellen silmiänsä ja hirmuisella möryllä täyttäen korven, paiskelivat
he risuja, turpeita ja multaa korkealle selkiensä ylitse.

Mutta kivellä, kierrottuina savuun, seisoivat kalveina peikkoina
veljekset, ampuen, ladaten, ja ampuen lakkaamatta ja aina kiirahteli
härkiä maahan. Pyssyt leimahtelivat, paukahtelivat, mutta ankarammin
vielä tuolla korkeudessa jyrisi ja välähteli, jossa ukkonen pilvien
vuorilla ajeli. Silloin savu ja taivaan pimeät pilvet saattoivat synkeän
hämärän Hiidenkiven ympärille. Hämärässä kaikui härkien kiljuna ja poru,
koirien ulvominen, pyssyjen pauke ja pitkäsen jylisevä ääni, ja kuusien
latvoissa kohisi myrsky. Kauhistava oli hetki; verikuumaksi tuntui ilma.
Heräsi myös Lauri nyt puoleksi valveilleen, avasi silmänsä, mutta näki
ainoastaan kamoittavan himmeyden ja himmeydessä tummia haamuja seisovan
ympärillään. Hän kuuli verrattoman melskeen, kuuli vierestänsä, kuuli
alhaalta maasta ja ylhäältä korkeudesta; ja levottomassa veressään
tuntui hänestä vielä kuin olisi kaikki vaipunut alaspäin kiivaalla
vauhdilla. Synkeä aatos astui hänen mieleensä ja hän lausui itsekseen:
»näin mennään syvyyden pätsiin, mennään; mutta mennään sitten; mikä
auttaa enään?» Niin hän lausui, käänsi kylkensä, ummisti silmänsä ja
nukkui jälleen sikeään uneen.

Mutta niinkuin komea linna, niin vaatehti itsensä Hiidenkivi savuiseen
kauhtanaan, matkien ukkosen kieltä. Sen ympärillä lainehti veri ja
sadoittain keikahteli siinä sorkkia ilmassa. Jyritteli ukkonen pilvissä,
jotka nyt rupesivat raskaasti satamaan, ammentaen vettä alas kohisevaan
korpeen. Mutta tehty oli murha-työ, ei näkynyt enää pystyssä yhtään
ainoaa sarvea. Maassa makasivat Viertolan kartanon kolmekymmentä ja
kolme härkää, mikä jo kuolleena vallan, mikä potkien vielä; ja sieltä ja
täältä kuului kuolonkamppauksen korahtelevia hengenvetoja. Mutta alas
kiveltä astuivat veljekset koirinensa, riensivät verhoon tuuhean kuusen
juurelle; sillä tuimasti satoi ukkospilvi ja huokaili partainen salo.
Tässä he seisoivat, katsellen edessään kuoleman runsasta niittoa; ja
monena solisevana purona juoksi verinen vesi Hiidenkiven ympäriltä
kohden jokaista suuntaa. Mutta koska sade oli lakannut, astuivat he
verhosta ulos, käyskelivät äänettöminä irvistellen uhriensa ympärillä,
katsellen kamoittavasti ja tuolloin, tällöin ravistaen päitänsa.

JUHANI. Onpa tässä lihaa.

TIMO. Ja verta.

JUHANI. Ja verta kanssa, on totisesti. Kasvaispa tämän kiven ympäristö
vaikka pippuria kymmenen vuotta perätysten; niin on saanut moskaa
niskaansa tämä maa.--Mutta iskekäämme tulta ja tehkäämme valkea, jossa
taidamme paistaa itsellemme tuoretta lihaa. Ah, maistuupa, maistuupa
pojille nyt härjänpaisti! Tuokaat, veljet, puita ja pihkalastuja, minä
isken tulta; mutta Timo rientäköön aholle ja saattakoon tänne kirveeni
ja tuohikontit, jotka vaaran hetkenä hellitimme. Ja sitten, syötyämme,
rupeemme miehissä juoneen, rupeemme »otta nakka pois», sanoi Krööni,
punapartainen ukko. Maan povessa jo lepää hänkin, mutta parastahan
päästyänsä. Täällä kärsi äijä-rukka nälkää kuin juoksukoira; eikä ollut
hänellä ystävää, ei heimolaista, ei suojaa mihin päänsä pisti, vaan
olipa vielä tuo turhanpäiväinen kunniakin hänen papinkirjastansa pois.
Tuonne hän kyykähti Kolistimen riiheen, ja kaikki on nyt unohdettu
turpeen alla.--Kas niin, Eero, siinähän rasvaisia pihkalastuja, tuossa
tuo Simeoni kuivia karankoja, ja kohta on meillä riekas valkea.
Viilteleppäs valmiiksi, Tuomas, oikein aika viuloja tuon kailokyljen
reidestä. Ah-hah! mielisinpä, mielisinpä jo tuossa paikassa iskeä kiinni
kuin kissa raakaan, veriseen paistiin.

TUOMAS. Hieman vielä kärsimystä, ja paistimme maistuu yhä uhkeammin.

JUHANI. Niin vallan.--Mutta kiittäkäämme, että kuulumme sukuun, joka on
oppinut taistelemaan nälän kanssa, sukuun ja kansaan. Emmehän muutoin
tässä hyöriskelisi enään juuri näin. Sen takaan.

Mutta pian paistui liekissä seitsemän muhkeata lihankappaletta. Siis
muistivat he myös Laurinkin, vaikk'eivät kuitenkaan tahtoneet häiritä
hänen untansa kivellä, jossa hän aina vielä makasi, heräymättä
silloinkaan koska rankkasade häntä valeli. Mutta Timo oli lähtenyt
matkaan; löysi myös aholta kontit, löysi kirveen veriseltä tanterelta,
jossa makasi kontio ja seitsemän härkää. Ja palasi hän retkeltänsä
takaisin, kontit seljässä ja kirves kainalossa, ja silloin otettiin
esiin kuusi reikäleipää ja lihankimpaleet tulesta; ja pienentyi miesten
hampaissa kuiva leipä ja paistettu, suolaan kastettu härjänliha.
Nauttivat myös Killi ja Kiiski nyt yltäkylläisen atrian, paastottuaan
isäntiensä kanssa kolme yötä ja päivää. Mutta koska he olivat itsensä
ravinneet, niin koirat kuin miehet, tuntui äkisti veljesten jäsenissä
puuduttava raukeus. Voimallinen, vastaanseisomaton uni heitä painoi, ja
he kallistuivat, silmät ummessa, alas tanterelle, toinen toisensa
perässä. Ylhäällä kivellä makasi kuorsaten Lauri, alhaalla kiven
juurella muut nuotion ympärillä, koska aurinko sammui ja syyskuun päivä
pimeni yöksi. Niin he lepäsivät uhriensa, surmatun härkäjoukon keskellä;
ja leiriä vartioitsivat äkeä Killi ja Kiiski.

Mutta viimein, kun oli jo ehtinyt kappale yötä eteenpäin, heräsivät he
unestansa ja tunsivat jälleen jäsenissään entisen voiman. Nousivat he
ylös ja rupesivat kantelemaan mustia, mehukkaita tervaskantoja tulelle,
että punertavassa valossa näkisivät nylkeä suurta saalistansa, mutta
lähettivät Eeron viipymättä Viertolaan voudille asiasta tietoa antamaan.
Ylös valahti mustanpunainen liekki, valaisten maata ja jylhää metsää.
Kohden kartanoa asteli Eero, mutta muut kävivät kaikin voimin
ketistelemään kaadettuja hirviänsä.

Silloin heräsi myös Lauri syvästä, pitkästä unestansa ja katsoi
harristellen ympärillensä, katsoi hetken, käsittämättä mitä näki. Tuossa
palava kantokasa valaisi tyynen, pimeän yön, kaikkialla näkyi veressään
pyllyileviä nautoja, kielet hampaista ulkona ja mahat kohistuneina
korkealle. Kaksi heistä oli jo muuttunut lihoiksi, kolmas oli par'aikaa
muuttumassa. Ja siinäpä nyt veljeksistä mikä nylki, mikä hallitsi
jalkaa, mikä riuhtoili kirveellä rikki naudan jykeviä luita, ja mikä
heistä lihoja latoili kuusen juurelle valtaiseen pinoon. Tämän kaiken
näki Laurin pohmeloinen silmä; mutta lopulta kuitenkin hän käsitti mitä
oli tapahtunut. Hän katsahti alas, näki lähellä nuotiota sammaleisella
mättäällä leivän ja leivällä kappaleen paistettua lihaa. Silloin tunsi
hän kiivaan hiukaistuksen vatsassansa, astui kiveltä alas, istui valkean
hauteesen ja iski kouransa lihaan ja leipään. Paljasti hän kuitenkin
päänsä, liitti kätensä ristiin ja, nopeasti nyökäyttäin tuota pörröistä
tukkaansa, siunasi hän ruokaa ja alkoi maistavan ehtoollisen. Siinä,
silmät äkeinä äkeän otsan alla, hän äänetönnä istui ja atrioitsi. Siinä
hän istui, kuivatellen vaatteitansa tervasliekkien hohteessa, ja muut,
hänestä muutaman askeleen päässä, askartelivat ja hyöriskelivät
vikkelästi; sillä teurastettavana oli heillä suuri kontio ja
neljäkymmentä härkää.

Sananpa saattoi Eero Viertolan voudille, vouti kiireesti herrallensa, ja
nousi tuosta huuto ja tulinen hälinä; ja Eero läksi vilkaisemaan
takaisin tavallista vikkelämmin. Mutta kiljuen ja kipenöiten vihasta
kokoonkutsui Viertolan herra kaikki saapuvilla olevat miehet. Siitä
läksi hän hurjasti käymään kohden Hiidenkiveä, kymmenen rotevaa miestä
seurassaan, ja lähinnä herraansa asteli kartanon harteva vouti, kourassa
peloittava tervapamppu. Samosivat he ankarasti eteenpäin, ja lähestyi
viimein paikka, josta heitä vastaan punertava valo haamoitti. Valossa
näkivät he seitsemän urosta, kuin seitsemän öillistä, mieltä hurmailevaa
aavetta, ja veristä työtä harjoittelivat aaveet, verisissä kourissa
veriset veitset. Mikä nylki, mikä hallitsi jalkaa, mikä riuhtoili rikki
nyljetyn juhdan jykeviä luita, ja mikä levitteli vuotia kuivaamaan
kuusien taipuville oksille. Siellä koiratkin keikahtelivat, nauttien
naudoista noita hyljättäviä taikapaloja, joita teurastajat viskelivät
ympärillensä. Pian huomasivat Killi ja Kiiski, että vierasta väkeä
lähestyi, ja he karkasivat kohden äkeällä haukunnalla, mutta kovistaen
riensivät veljekset hillitsemään heitä. Astuipa esiin vihainen Viertolan
patruuna, astui hikoillen kovin tuo isovatsainen, pulleasilmäinen herra,
kymmenen miehen voimalla.

AAPO. Hyvää iltaa, herra!

JUHANI. Jumala auttakoon meitä! tässä oli hirvittävä leikki.

VIERTOLA. Onko jo helvetti irti! Surmattu neljäkymmentä härkää!
Kauhistus ja kuolema!

AAPO. Niin on tapahtunut seitsemän miehen hengen päästimeksi.

VIERTOLA. Minä teidät opetan, te Jukolan metsäsissit ja rosvot! Selkään
heitä, miehet, ja peitotkaat että makaavat veressään maassa kuin uhkeat
härkäni tuossa. Päin tuuleen, miehet!

AAPO. Hiljaa, herra!

TUOMAS. Hiljaa, hiljaa!

JUHANI. Seis, herraseni, miehinesi, seis! ja muista mikä rauhaas tulee.

AAPO. Keskustelkaamme järkevästi kovan onnen kohtausta.

JUHANI. Kaikilla on meillä yhteinen laki, jonka edessä me seisomme
verta-verroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri
niinkuin minäkin ja yhtä paljaana, yhtä paljaana, et tuumaakaan
parempana poikana. Ja sinun aatelisuutes? sen päälle tehköön pienen
konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko. Yhteinen laki! ja tässä
kohdassa on se vahvasti Jukolaisten puolella.

VIERTOLA. Puolellanne! Onko teillä valta, te kirotut, teurastaa juhtiani
omalla maallani?

JUHANI. Onko teillä valta päästää valloillensa härkiä, joista on
miehelle hengen surma?

VIERTOLA. Omalla maallani he kävivät ja aidatussa ha'assa.

JUHANI. Sitten lasketaan vaa'alle tämä. Tuo kappale raja-aidasta, jonka
härjät surkeaksi piinaksemme murtivat alas, kuuluu koreasti Viertolan
osaksi. Mutta nyt tahdon kysyä: miksi panee rikas kartano niin rässyn
aidan, että sen elikko yhdessä roisauksessa runtoo maahan?

VOUTI. Aita kuin harjaksen terä, sinä lurjus!

JUHANI. Aita, jonka juhta työnnäisi vaan kortena tieltänsä pois!

VIERTOLA. Mitä oli teidän tekemistä minun ha'assani, minun ha'assani, te
junkkarit? Mitä?

JUHANI. Ahdistimme karhua, vaarallista petoa, joka pian nykistää niin
teidät kuin teidän härkännekin. Raatelevan kontion tapoimme, ja niinpä
teimme isänmaallemme suuren, yhteisen hyödyn. Eikö ole tämä yhteinen
hyöty: penssata pedot, peikot ja perkeleet maailmasta pois? Katsokaas
tuota paikkaa. Laki on vahvasti puolellamme, on vaikka mätänis.

VOUTI. Suus kiinni, sinä ryökäle, ja älä siinä lörpöttele!

VIERTOLA. Miellyttääpä heitä vielä tehdä meistä pilkkaa, lurjukset!
Selkään heitä! Karatkaat päin!

AAPO. Siivosti, herrat, voudit ja rengit, ja muistakaat kuinka on meitä
kiusattu tässä kiusan kivellä ja että jokainen meistä on pian vimman
villitty poika.

JUHANI. Oikein sanottu. Vimman villitty poika, vimman villitty poika!
Ah! hänen aatoksensa kääntyy äkisti ympäri, hän puree sydämensä
kivikovaksi ja silloin yksi leimaus, ja maa ja taivas naukuu. Ah! tässä
on meitä kiusattu kolme yötä ja päivää elämän ja kuoleman rajalla.

TUOMAS. Mutta nyt olemme syöneet veristä lihaa, hengittäneet murhan
veristä höyryä, ja tässä seisomme, veriset puukot verisissä kourissamme,
veriset aina kyynäspäihin asti. Suokoon Herra teidän ottamaan ajoissa
sanastamme vaari, me muutoin teemme tämän yön kauhistuksen helvetiksi.
Ottakaat, ottakaat sanastamme vaari!

EERO. Ja varoitus härjistä tuossa.

JUHANI. Oi Herra, suo tällä hetkellä heille silmänvoidetta ja sydämen
voimaa hillitsemään itsiänsä kiusaamasta meitä kauemmin! Anna heille
järkeä päähän ja ottakoot varoituksen onnettomista härjistä tuossa,
sillä me taidamme vieläkin tehdä makkaroita! Anna heille viisautta,
Herra, me muutoin käymme heidän papeiksensa ja vihimme heidät näillä
verisillä puukoilla yhdeksi lihaksi ja vereksi noiden onnettomien
härkien kanssa tuossa, ja teemme kiljuvaksi helvetiksi tämän öisen
korven. Oi Herra, varjele tuota Viertolan isomahaista herraa ja hänen
röykkeitä miehiänsä! Armahda heitä, Jumalan kaikkivaltias poika!

TUOMAS. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää.

JUHANI. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää.

VIERTOLA. Hyvä, hyvä! Nyt ylvästelkäät, mutta kerran, luulen minä,
lausuu laki toista ja koreasti silloin lannistuu ylpeytenne pyrstö, ja
onpa vielä kurja talonnekin mennyt aina tunkkaiseen perustaan
asti.--Pois, mieheni! Neljäkymmentä härkää heitän saaliiksenne nyt,
mutta kaikki vielä tempaan teiltä takaisin aina viimeiseen sorkkaan
asti. Lähtekäämme!

JUHANI. Korjatkaat lihanne ja ränttynne ennenkuin pahenevat. Ne ei koske
meihin; riensimme vaan nylkemään ennen nahan sitkistymistä lihaan.

VIERTOLA. Kaikki hyvin! Kotia, miehet, niinkuin käsken.

Poistui miehinensä Viertolan herra, uhaten kovin ja kiroillen; mutta
veljekset rupesivat jälleen teurastukseen. Ja seuraavana päivänä oli
neljäkymmentä härkää nyljetty, ja palasivat veljekset kotiansa, kangessa
kantain karhua mustanhallavaa, ankaran suurta. Mutta juhtien niin lihat
kuin nahat ja suolet heittivät he metsään, kuitenkin kahden veljen
vartioittavaksi.--Ja niin loppui retki, joka syntyi Taula-Matin
kertomuksista Pohjolan mailta, ja alusta määrättiin sorsan-pyynniksi
Kourusuohon.



YHDEKSÄS LUKU


On eräs syyskuun aamu; muutama päivä on mennyt sitten kuin veljesten
vaikea retki päättyi. Aholla he istuvat nyt kiehuvan lihapadan
ympärillä. Kaksi vuorokautta olivat he matkan päästä vartioinneet
lihoja korvessa, mutta kenkään ei käynyt niitä korjaamaan, ja näkyi siis
tulevan tuosta verraton haaskio. Silloin päättivät he käyttää
hyödyksensä noita muhkeita kasoja metsässä ja elää oikein jalosti
lihapadan ääressä aika tuonnemmaksi. Niin tapahtui. He kantoivat otukset
aittaansa, joka täyttyi lihasta, ja orret peittyivät riippuvista
vuodista. Ja nytpä kiehui molskien ja kuohuen hirveän suuri lihapata
kantoisella aholla lähellä pirttiä, kiehui melkein lakkaamatta aamusta
iltaan, ja täysinä ponnistelivat veljesten vatsat.--Siinä he viettivät
suruttomia, iloisia päiviä nyt. Milloin he söivät, milloin he
haastelivat satuja ja tarinoita, ja milloin taasen he makeasti
makasivat, mättäällä pää, ja kuorsauksista jyrähteli kumiseva aho.

Aamu oli kaunis, sen taivas sinisenä, kirkkaana kaarteli, ja metsistä
ympärillä kuului raikkaan koillisen kohina. Lihapatansa vaiheilla
oljentelivat veljekset; mikä istui kannon päässä, mikä ahon kuivalla
kamaralla, nauttien runsasta aamullistansa. Siinä myös koiratkin,
rehoittaen mahoillansa, hilloivat härjän saartuvallista, voimakasta
lihaa. Kaikkein kasvoilla näkyi hilpeys ja jykevä rauha.

TIMO. Kiitos Viertolan herralle tästäkin atriasta.

JUHANI. Kiitos ja kunnia hänelle!

AAPO. Mutta luemmepa kalliiksikin vielä tämän kestin. Varmaankin ei
heitä Viertolainen asiaa juuri näin.

JUHANI. Laki on puolellamme; sen huomaa kaiketi herrammekin ja heittää
keräjänkäymisen hiiteen. Syökäämme lihaa, veljet, ja suruttomasti
sulakoon se vatsassamme, sillä selkämme on vapaa.--Mutta enemmin
liikettä, pojat, enemmin liikettä ja marssia; härjänliha on lujaa
muonaa.

EERO. Iskekäämme käsi käteen ja veljesrinkiä tanssikaamme, loiskikaamme,
ja takaanpa että vatsa vaipuu.

JUHANI. Emmehän tässä harakoitse kuin mätäkuun houkot, vaan yhdymmepä
toisenmoiseen leikkiin. Ah! missä ovat nyt poikuuteni huikeat päivät?
Veljet, lyökäämme tulista kurraa kerran vielä kuin löimme ennen Toukolan
tomuavilla teillä. Tässä on meillä sileä aho, ja mitä kantoja on
esteeksi, tempaisemme juurineen pois, ja tuolta otamme tarhallemme
jatkoa nummen tasaisesta pinnasta. Nyt velisarja kahteen osaan, ja sen
puolen miehet, jotka käyvät taistelossa tappiolle, nielkööt ehtoolla
juhdan lihaa kymmenen naulaa.

TUOMAS. Olkoon sanottu.

JUHANI. Kymmenen naulaa, veljet?

EERO. Juuri niin! Kymmenen naulaa rangaistukseksi heille, joita visainen
kurra kaahaa.

JUHANI. Kolme kummallakin puolella, se olis suorin kauppa, mutta meitä
on seitsemän miestä.

LAURI. Pois luovun minä. Ennen katselen kalupuita metsissä, kuin
hurjapäisenä poika-nallina tässä juoksen ja hikoilen. Lyökäät
leikkiänne, minä käyn metsään, kirveskynä kainalossa.

Niin haastellen he päättivät viimein atriansa ja läksivät rakentamaan
kiekkotarhaa. Sen raivasivat he juoksemaan halki ahon ja vielä matkan
pitkin nummen kamaraa ahon itäisellä puolella. Ja muutaman tunnin päästä
seisoivat he valmiina leikkiin, kourissa vahvat koivuiset kanget; ja
seisoivat he jaettuina kahteen joukkoon: Juhani, Simeoni ja Timo
toisella puolella, mutta toisella Tuomas, Aapo ja Eero. Alkoi kiekko
lennellä heidän välillänsä, ja kauas kajahteli tienoo, koska kanget
iskelivät vasten visasta pyörää, joka huminalla juoksi edestakaisin.

Mutta salojen helmoissa astelee Lauri, kirves kainalossa. Vitkoin hän
käyskelee, katsellen tarkasti ympärillensä, ja ainapa seisahtuu kulkunsa
hetkeksi koska silmänsä huomaa pahkoja, puitten haaruja, vääriä, ja
tuuheitten koivujen tai mäntyjen latvoissa hattapäitä tuulenpesiä. Nyt
hän kohtaa myrskyn murtaman kuusen korkean kannon, sitä katselee hän
hetken, tuumiskellen, ja rupeaa viimein kirveellänsä nakuttelemaan läpeä
sen kylkeen. Tehtyänsä tämän, aattelee hän itseksensä: rakentaa mar'
tulevana keväänä pesänsä tuohon läpeen punahäntäinen leppälintu tai
pikkuinen, kirjava tikka. Niin hän aattelee, merkitsee visusti paikan,
ja tiensä jatkaa eteenpäin. Mutta hetken kuljettuansa, huomaa hän
riippuvaoksaisen koivun, jonka rangasta puskee ulos valtainen pahka,
kuperiainen, aika joulukakun vertainen. Sen iskee hän irti, ottaa sen
mukaansa ja määrää siitä ankaran kousun. Lähtee hän jälleen vaeltamaan,
mutta pianpa näkee tarkka silmänsä pienen kallionkielun syrjässä
kummallisesti vääristyneen katajan. Mitähän tuostakin tulis? hän
aattelee, lyöpi läimäyttää tuimalla kirveellänsä kerran ja kaksi, ja
katajan kaataa. Hän karsii sen, katselee sitä myhäillen hetken, ottaa
sen mukaansa ja lähtee käymään taas. Kuulee hän kylien karjankelloja,
luihkaisee kerran huikealla äänellä, peloittaakseen Häntyriä seuduilta
pois. Hän luihkaisee ja ympäri valahtaa kaiku, ystävällisesti vastaten.
Niin hän astelee ja ehtii viimein kanervaisen kummun harjulle, näkee
erään hongan latvassa suuren tuulenpesän keikkuvan, koska viileä
koillinen liehtoilee. Hän kaataa hongan, katkaisee siitä ryhtevän hatun
ja istuu katselemaan löytöänsä.

Siinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että
pahkaa ja tuota monikoukullista katajaa. »Millä tavalla oli luonto
heidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen
kymmeneen mutkaan ja polveen?» Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä
vasten vanhaa, ruohoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden
latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa;
ja etäältä, Impivaaran aholta, kaikui hänen korviinsa mäikynä
kiekkokankien iskuista. Viimein tahtoi hän siirtää aivostansa kaikki
aatokset pois ja päätti nukkua; vaan eipä mielinyt uni häntä lähestyä.
Mutta mitä keinoa käytteli tavallisesti Lauri, koska tapahtui että
Unonen viipyi? Hän silloin aatteli itsensä joko pieneksi myyräksi, joka
möyriskelee rauhallisessa maanalaisessa kartanossaan ja nukkuu viimein
hienolle hietavuoteellensa, tai kuvaili hän itsensä paksukarvaiseksi
karhuksi, lepääväksi jynkässä, sammaleisessa konnussansa kuusten juurien
alla, jonka päällä talven tuiskuavat myrskyt pauhaa. Niin aatteli hän,
ja silloin uni melkein aina pian painoi hänen silmäkantensa uneen.
Samoin nytkin, koska hän aatteli itseänsä myyrän poikaseksi,
rähmästeleväksi, syvällä maa-emon kohdussa.

Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen
ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi
myyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat
senkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa
kaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli
itsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan
viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää
hienossa, sammaleisessa karsinassa. »Tässä on minun hyvä olla, tässä
tahdon asua ijankaikkisesti», aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä
myyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa
synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään. Hän näki
Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa
kaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen
pirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa
provastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti
katkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli
levotonna lähteessänsä. Kohden Impivaaraa hän katseli: ja yli ahon ja
vielä kappaleen pitkin nummen pintaa oli levitetty härjänvuotia,
verisiä, tuoreita, levitetty pitkään riviin, jota myöten hyppeli
humiseva kiekko. Koivuisilla, tyvistä väärillä kangilla, veljekset
uhkeasti läimäyttelivät, mutta uhkeammin vielä iski provasti hengen
miekallansa. Ja sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä, oli
tämä hengen miekka taottu, niin kerskaili provasti itse, ylpeästi
heiluttain asettansa ilmassa, heiluttain ja kamautellen sitä vasten
tuota tammista uskonkilpeänsä, joka riippui hänen rintansa vasemmalla
puolella.

Hikipäin he mäikyttelivät, edestakaisin lenteli kiekko heidän
välillänsä, ja kauas kuului kova meno ja paukkina. Mutta viimein huomasi
provasti ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan oli se
punakansinen aapiskirja, jota veljekset käyttelivät kiekkona leikissä.
Tästä julmistui provasti, kirosi ja sadatteli, huutaen tuhannen
tulimmaista veljesten päälle. Hän viittasi läikkyvällä miekallansa
itään, länteen, pohjoiseen ja etelään päin, huusi korkealla äänellä
»iijaa iijaa!» ja kaikista ilmoista läheni mustia pilviä
myrskynkierroksissa, läheni hirmuisella vauhdilla kohden murheellista
Impivaaraa. Tuli tuhansittain tuulispäitä, ja veljesten ympärillä he
töytäsivät yhteen kaikki ja tempasivat heidät helmoihinsa. Ja pian
kiiriskeli kuusi veljestä tuulen siivillä korkealla ilmassa ylisniskoin
sekavassa rykelmässä. Niin käärittyinä tomuun ja pilvien sumuun pyörivät
he vinhasti ympäri kuin loinpuut pyörii, joita kankurin vilkas käsi
viskelee. Katseli tuota kauhistuen Lauri myyränhaamussa tuulenpesästä,
kumartelevan hongan latvasta. Milloin näki hän pyörivästä kierroksesta
miehen kouran pistävän ulos, milloin leuvan niinkuin Juhanin jykevä
leuka, ja milloin taasen liehahti ylös karhea tukka hänen katsantonsa
ohi. Mutta kämäytti äkisti pappi miekallaan vasten tammista
uskon-kilpeänsä, ja siirtyi kohta pilvipatsas, läksi kiitämään kohden
hongistoa, jossa Lauri kiikkui korkeassa kehdossansa, ja siitäpä
pöllähtivät hänen myyränsilmänsä pystyyn. Kuitenkin lensi tuima
tuulispää hänen ohitsensa, ja äkisti kuului ja äkisti vaikeni taasen
veljesten surkea rääkkynä ja rähinä. Ohitse hän lensi, mutta
peloittavalla vauhdilla: metsä kohisi kuin tuhannen koskea, kohisi ja
ryskyi, ja honka, jonka latvassa Lauri tuulenpesässä lepäsi, kaatui
räikkynällä, josta mies, säikähtäen kovin, heräsi unestansa. Pahasti hän
parahti, loiskasi ylös mättäältänsä ja huusi melkein itkevällä äänellä:
»auta, Jumala, ihmislasta!» Kauan tuijotteli hän ympärillensä, kohta
muistamatta missä hän oli. Mutta viimein asettuivat hänen aatoksensa
entisille tiloillensa taas, varsinkin kun hän havaitsi vieressään
kapineet: väärän katajan, pahkamollon ja tuulenpesän, röyheän kuin
Turkin keisarin hattu.

Lopulta läksi hän, kirves kainalossa, kalut olalla, astelemaan kohden
Impivaaraa jälleen, päättäen ei milloinkaan enään kuvata itseänsä
luontokappaleeksi, kun Jumala kerran oli luonut hänen järkeväksi
ihmiseksi. Niin mietiskellen, käyskeli hän eteenpäin; huomasi vielä
kivisen polun varrella pienen koivun, joka hänen silmäänsä miellytti.
»Mitähän tuostakin tulis,--hyvä kakkulakeppi», aatteli hän, iski
kirveellänsä, ja oli miehellä seljässä oivallinen kalupuu
kakkulasauvaksi. Ja tällä taakan lisäyksellä hän läksi taasen kulkemaan;
ja hetken päästä seisoi hän nummella, katsellen äkeänä ja äänetönnä
veljesten iloista leikkiä, tulista kiekon heittoa. Kovin siinä
iskeiltiin ja juostiin, ja voittajina taistelivat Tuomas, Aapo ja Eero,
jotka jo olivat karkoittaneet vastusmiehensä tarhan itäiseen päähän.
Mutta kun raivattu tie oli loppunut, vaihettivat puolueet asemia
kiistassaan, ja veljekset Juhani, Simeoni ja Timo rupesivat pakenemaan
kohden kotoa taas, vaikka pinnistelivätkin vastaan voimiansa myöden.
Vaikeata oli vastustaa Tuomaan heittoa, koska kiekko loiskien ja parkuen
kirmasi esiin; vaikeata kiekon, taasen tullessaan takaisin, pyöriä ohi
Eeron, ilman sattumista hänen sauvaansa. Niin siinä kamppailtiin,
hikoiltiin ja kirkkuiltiin täyttä kitaa, ja kamppausta katseli äänetön
Lauri, seljässä Metsolan taakka, katselivat myös Killi ja Kiiski, istuen
aina lähellä Juhania, avaten tuolloin, tällöin leukojansa vilahtavaan
haukoitukseen. Ja kirkkaana kaarteli heidän päällänsä syyskuun taivas,
raikas koillinen hongistossa hymisi, ja korvessa, kuivan kuusen
kyljessä, nakutteli punaharjainen, keltasilmäinen tikka, ja välistä
helähteli hänen kileä ja kaunis äänensä.

JUHANI. Nyt annappas kurrasi tulla ja saapa hän seipäästäni otsikkoonsa,
tietääkseen mistä hän on tullut.

TUOMAS. Kas tuossa! Siinä heitto, joka soittaa teidät aina
Ilvesjärvelle.

JUHANI. Sitä en juuri tahtoisi uskoa. Niin tuossahan se makaa,
veikkoseni, vallan koreasti. Mutta Herran leimaus! nyt katso, poika,
kinttus. Tuossa!

TUOMAS. Lyö vastaan, iske häntä, Aapo!

AAPO. Meni kuin pääskynen ohitseni suhinalla. Mutta minä tiedän että
Eeron kanki kajahtaa taasen. Juuri niinkuin sanoin! Hyvin isketty, Eero,
hyvin!

TUOMAS. Kunnia Eerolle, kunnia korkea!

JUHANI. Ilman sitä peevelin tiitiäistä siellä hännässänne olisittepa jo
metsän pohjassa, äijä-parat.

TUOMAS. Ota vastaan kurra, mies, ja älä siinä löpertele kuin lapsi.

EERO. Heleijaa! Meneepä ohitsensa taas.

AAPO. Ei kohtaa häntä yksikään sauva, ei yksikään.

TUOMAS. Ei enemmin kuin lentävää tähteä taivaalla. Veljet, mitä sanotte?

EERO. Aikapa siinä enään sanaakaan hiiskua, kun juoksevat, hännät
lurpassa, kadonneen lampaan jäljessä.

TUOMAS. Lystiä! Laula, Eero, laula, iloleikkiä lyödessämme. Laula
Rajamäen rykmentistä, joka loiloitus ei anna tätä heittoa perään, vaan
kestää meille vielä voitonvirreksikin ahon toisella rannalla tuolla.
Laula Mikon ja Kaisan retkistä pitäjällä.

EERO. Olkoonhan laulua ja riemua, ja saakoot sauvamme vauhtia
laulustani.

    Rajamäell' korkealla
    Asuu pariskunta,
    Harjoitellen virkaa viisi,
    Ammattia monta.

    Mikko, ukko viltti-hattu,
    Kuoharina kulkee,
    Usein pelimiehenäkin
    Laattiata polkee.

    Kantelee hän, kauppailee hän
    Pikipalleroita,
    Katsoo kaivot, sulkee veret,
    Vallan kiltti noita.

    Kaisa, akka nuuskanaama
    Imeskelee sarvee,
    Askarrellen saunanlöylyss',
    Keskell' ämmäparvee.

    Seuraa heitä poikaa viisi
    Kaikiss' matkan vaaroiss',
    Heikka, vanhin, ratsastellen,
    Keppihepo haaroiss'.

    Toinen poika, harjastukka,
    Matti-nimen kantaa,
    Maailma nimen »Mörökölli»
    Veitikalle antaa.

    Sitten tulee kaksoispari,
    Nalliaista kaksi;
    Nuorimpansa kutsuu Mikko
    »Pikkutallukaksi».

    Siinä ompi rykmänttimme
    Lähtemässä reissuun;
    Valmihina vankkurit jo
    Tunkiolla seisoo.

    Karsitaan nyt kulkemahan
    Ylös, alas mäkii,
    Kuohimahan, kuppaamahan,
    Kauppailemaan pikii.

    Aisoiss' Kaisa nuuskanaama
    Itse olla tykkää;
    Mikko, purren mälliänsä,
    Sauvall' perään lykkää.

    Kuormana on rattahilla
    Kolme nalliaista,
    Pikisäkki, sarvipussi.
    Pientä kaikellaista.

    Poika-nallit vankkureissa
    Kirkkuu kitaa täyttä,
    Kaisa heille huutaa, kiroo,
    Mikko nyrkkins' näyttää.

    Edelläpä konillansa
    Heikka-poika kaahaa.
    Mörökölli viimeisenä
    Pullorattait' raahaa.

    Tullaan viimein suureen kylään:
    Portit räikkyy, paukkuu,
    Lapset parkuin piiloon juoksee,
    Koirat kiljuu, haukkuu.

    Onpa Mikkoon monen Hallin
    Syytä katsoo karsaast';
    Uhattu on Mikon veitsell'
    Lasta piimäpartaist'.

    Siitä talon koirat reuhuu,
    Siitä lasten kauhu,
    Rykmäntti kun Rajamäen
    Astuu sisään pauhull'.

    Laattialla lentoo juoksee
    Heikka orhins kanssa,
    Mörökölli jyrittelee
    Pullorattaillansa.

    Nytpä aika potkauksen
    Antaa orhi hurja:
    Pirstaleiksi Köllin rattaat,
    Möräämähän kurja.

    Tuima Kaisa tunkiolta
    Ruoskan hirveen tuopi,
    Jolla Heikka-peijakasta
    Ankarasti suomii.

    Mutta tuolla kaksoispari
    Kiskoo tukkanuottaa;
    Heitä taasen vuorostansa
    Kaisan hulja suoppaa.

    Heikka voihkaa, Kölli mörää,
    Rääkkyy nalliaiset,
    Kaisa huutaa, lyöden jalkaans':
    »Peikot, Mustalaiset!»

    Voittaisipa kirku tämä
    Kurjet Pohjan soilla,
    Voittais juoppo-vaihettajat
    Hevosmarkkinoilla.

JUHANI. Mitä tuumiskelee Aapo siellä? Katso, poika, ettet teloittanut
kiekkoani visaista ja vahvaa.

TUOMAS. Tuonnehan se kanervistoon polulta pöllähti ja pysähtyi
mielestäni lähelle tuota pientä närettä.--Päivää, Lauri! No miksi seisot
tuossa noin äkeänä ja äänetönnä?

EERO. Mitä kuuluu metsästä, Lauri?

JUHANI. Kysy häneltä. Siinä hän seisoo kuin entinen Paijulan Heikki, se
Myllymäen Hessu, röykkiö kenkärajoja seljässä.--Mutta Aapo, Aapo, sinä
peijakkaan pokko, mitä kuhnailet siellä.

TIMO. Tee joutua, tee joutua, Aapo-veljeni.

JUHANI. Tirkistelee ja haeskelee siellä kuin kissa poikaansa...

    »Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu...»

Siirryppäs hieman tieltä pois, mun Kiiski-koiraseni, muutoin ovat
käpäläsi vaarassa.--Kuuletko sinä? Pois tieltä.

    »Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu,
    Kultani ääni se kaukana kaikuu».

Jaa, jaa, Kiiski-parka, tässä ei auta armot. Kyllä sen tiedät. Siinä
mahdat istua ja haukoitella niinkuin parhaiten maistaa. Jörri sinä.
Hehehee! Siinä saat istua rauhassa ja katsella kurran juoksua.--Mutta
soikoon saakeli, ellei tässä kiekkoa löydetä! Etsimään sitä joka mies!

EERO. Tässä on kalu.

TUOMAS. Saatappas se tänne peukaloni ja etusormeni pihtiin.

AAPO. Ja lähetä se heille oikein miehen kourasta.

JUHANI. Juuri niin! täällä on myös vastassa miehen kanki.

TUOMAS. Pois alta, muutoin annan sulle sarven otsaan.

AAPO. Ohipa se humisee!

EERO. Voi, sä Juho-veikkoseni! miksi piekset tyhjää tuulta noin?

JUHANI. Iske vastaan, Simeoni, läimäytä nurin että tanner soi! Oh sinä
nahjus itseäskin! No, Timo poikani, katso että kankesi paukahtaa!--
peeveli sinun nahkaas! Tarvitsisitpa viisi paria vitsoja, verkkasen
vekama!

TUOMAS. Mars vaan! Eihän siinä muuta. Mutta saatetaanpas
Rajamäen-rykmentti kylästä ulos. Muistathan, Eero, kuinka Hemmon sauna
savuaa?

EERO.

    Mutta sana kulkemahan
    Eipä ollut myöhä:
    Tullut ompi Kuppa-Kaisa,
    Hemmon sauna ryöhää.

    Kohta ämmii sauna täysi
    Joka ilmast' neljäst';
    Maailmat kumoon juttelevat.
    Sata sarvee seljäss'.

    Kaisan huulet massahtelee,
    Napsuttelee kirves,
    Kreeta-muori Kaisan kynsiss',
    Juttuu hampaat irviss'.

    Mutta tuolla tarhan puoless',
    Mikä pauhu? Heisaa!
    Kyltät, kaltit saarnailevat,
    Pikku-porsaat veisaa.

    Miksi kyltät rähisevät?
    Miksi naskit kirkuu?
    Katsos: läätin oven alla
    Mikon veitsi vilkkuu.

    Hyvin Mikko kaikki teki,
    Kaisa hyvin kaikki;
    Sitten akka niinkuin ukko
    Harjaisia naukkii.

    Sitten taasen kulkemahan
    Kohden kylää toista;
    Mikko, aina lysti-poika,
    Lähtömarssin soittaa.

    Aisoiss' Kaisa nuuskanaama
    Itse olla tykkää,
    Mikko, purren mälliänsä,
    Sauvall' perään-lykkää.

    Tuollapa jo retkeilevät
    Uuden pellon alla,
    Koirat heitä saattelevat
    Kiivaall' haukkinalla.

    Nallit vinkuu, Kaisa kiroo,
    Mörää Mörökölli,
    Mikko koirii kivittelee,
    Santa tiellä pöllyy.

    Mutta viimein loppu tulee
    Hirveest' pauhinasta,
    Kotihin jo koirat käyvät
    Joukkoo saattamasta.

    Loppunut on lasten tuska,
    Kurjain itkuhyrsky,
    Koska ompi ohimennyt
    Rajamäen myrsky.

    Kerran viel' tok' rähinätä
    Korppimäelt' kaikuu;
    Ukon-ilma pakeneva
    Taivaan reunall' raikkuu;

    Niinpä hirmurykmäntistä
    Laskettelin laulaa;
    Aika ompi kastamahan
    Lauluniekan kaulaa.

Siihen loppui Eeron laulu, loppui myös teiskaus voimihin koseva; ja
aurinko vaipui länteen sammaleisten mäntyin kohtuun. Hikisinä astelivat
veljekset nyt kotia, niin voittajat, Tuomas, Aapo ja Eero, kuin
voitetut, mutta viimeisenä käyskeli Lauri, olalla valtainen taakka.
Siitä tultuaan pirttipihalle, asettivat he padan tulelle lihaa täynnä ja
keittivät sitä. Rupesivat he yhteisesti atrioitsemaan; mutta Juhanin,
Simeonin ja Timon oli nieltävä härjänlihaa peloittava mitta, kymmenen
naulaa, niinkuin leikin alkaessa yhteisesti määrättiin. Ilman armoa
täytyi heidän tehdä tehtävänsä, kun Tuomas heidän edessään uhaten
seisoi. Jalosti he purivat ja nieleskelivät, vaikka usein hyökkäsikin
heidän vatsansa vastaan ja silmänsä veriponnistuivat. Täyttivät viimein
määränsä Simeoni ja Timo, ja silloin he, puhkaten ja surkeasti
irvistäen, astuivat viipymättä pirttiin ja kaatuivat nukkumaan
kaislaisille vuoteillensa. Mutta hetken vielä viipyi tuikeassa
atriassaan Juhani, vaikka hän ahkeraankin pureksi ja jäyräsi. Äänetönnä,
katsahdellen kankeasti korpeen alas, istui hän kannolla ja söi,
vihaisena, varsinkin kuullessaan Eeron väkivaltaista naurun
tirskumista. Lopulta nielaisi hän viimeisen kerran, ja kasvonsa
pullistuivat ja punehtuivat hirmuisesti, mutta alaspa lotkahti kuitenkin
kurkusta pala, puoleksi purtu. Ja silloinpa hän viipymättä, puhkaten,
surkeasti irvistäen ja pidellen vatsastansa, astui vääntäin pirttiin ja
kaatui nukkumaan kaislaiselle vuoteellensa; ja seurasivat häntä myös
muut veljet yölliseen lepoon.

Koska he viimein aamulla heräsivät sikeästä unestansa, seisoi pirtissä
lautamies Mäkelä vierasmiehen kanssa. Tuli hän Viertolan herran
lähettämänä, käskien heitä keräjiin härkien surmaamisesta. Äänetönnä
tuijoitellen kuultelivat veljekset lautamiehen käskyä, nousivat tuosta
vihdoin, pukivat päällensä, vähitellen seljiten unen häiriöstä. Kyhneili
tukkaansa äkeä Juhani ja lausui morisevalla äänellä.

JUHANI. Tämä on ankara asia; olihan siinä kilpana seitsemän henkeä. Ja
mitä on tuhannen nautaa yhden ainoan miehen verosta?

MÄKELÄ. Härjät käyskelivät koreasti Viertolan omalla, aidatulla maalla.

JUHANI. Mutta karhu, joka on sekä ihmisen että härjän vihamies, kaiken
esivallan vihamies, ei käyskelekkään yhtä koreasti, tultuansa Viertolan
herran maalle, vaan pistää koreasti poskeensa niin herran kuin minun
itsenikin ja Mäkelänkin; ja kaikki olemme, toivon minä, kalliisti
ostettuja sielu-parkoja. Katsokaas tuota paikkaa. Ai, ai, Mäkelä! täällä
on tallessa monta koukkua, punttia ja pykälää, täällä hampaan kolossa,
ja niilläpä kerran koreasti kylläkin tukkeen Viertolaisen kidan. Nyt en
niitä mieli juuri ilmoittaa, mutta tuomarin edessä hellitetään täältä
yhtä ja toista, aina kuinka asiat vaatii, asiat ja asian haarat.

TIMO. Emme olekkaan juuri kakaroita keräjä-asioissa. Astuimmehan esiin,
Jumala paratkoon, parhaina pokkoina siinä ankarassa prosessissa, jonka
Koivulan Kaisa nosti lapsen elatuksesta. Ainapa muistan vielä kuinka
huudettiin: »Juhani Juhanin poika Jukola ja hänen nuorempi veljensä
Timoteeus!»

JUHANI. Timo vaikene, vaikene paikalla kuin myyränpoikanen.--Niin,
Mäkelä, asia on sitä laatua, juuri niinkuin sanon.

MÄKELÄ. Ette siis yrittelekkään maksamaan hyvällä Viertolaisen vahinkoa?

JUHANI. Ei äyriä, ei äyriä, ei yhtään kruunun äyriä! Me seisomme
oikeuden kannalla, ja viimein on meillä voitto vaikka mätänis.

MÄKELÄ. Mutta olenpa kuullut, että syödään täällä lihaa kuin kekrinä
vaan. Mitä lihaa mässätään täällä niin runsaasti?

JUHANI. Härjänlihaa, härjänlihaa, Viertolan härkien muhkeata lihaa. Eikä
olekkaan meillä juuri tapana mässätä, mutta syömme noin vaan koreasti,
niin paljon kuin kristillisen ihmisen nälkäiseen maaruun mahtuu.

MÄKELÄ. Koskitte siis kuitenkin lihoihin, joiden kanssa, niinkuin lause
on omista suistanne kuulunut, ei ollut teidän mitään tekemistä.

JUHANI. Lihat olisivat muutoin mädäntyneet ja levittäneet syhelmät, ja
syymät, rutot ja rupitaudit ympäri koko Suomen. Mutta mehän pelastimme
isänmaamme sellaisesta surkeudesta. Ja jos taasen kysyisitte, miksi emme
selkämme vissimmän vapauden tähden kuopanneet lihoja maan
syvyyteen,--joka oliskin oikean tomppelin kysymys--mutta jos niin
kysyisitte, niin siihenpä vastaisimme näin: Me emme tahtoneet tehdä niin
suurta syntiä, menettäen isäinmaaltamme ja esivallaltamme niin
voimallista, mehukasta särvintä kuin härjänlihaa, varsinkin muistellessa
kuinka moni poika on tänäkin vuonna saanut purra männyn kylkeä kuin
pukki.

MÄKELÄ. No, totta sanoen, niin oikeinpa teitte, korjatessanne mitä
Viertola ylpeästi hylkäsi. Siinä on sen kysymyksen ratkaisu; mutta mitä
koskee varsinaiseen seikkaan, vahingon palkintoon, niin pelkäänpä että
se teiltä viimein kiskotaan ulos.

JUHANI. Ei leikin, ei leikin. Menkööt ennen tanteret ja talot aina
nurkkakiviin asti.

MÄKELÄ. Minä olen tehnyt työni ja sanonut mitä asiasta uskon. Hyvästi!

JUHANI. Sanokaat uskonne vielä toisestakin asiasta. Mitähän provastimme
meistä aattelee tähän aikaan?

MÄKELÄ. Siinä kohdassa hotisee maailma hirveästi, mutta mainetten
huutoihin ei ole paljon luottamista. Mutta yhden asian taidan teille
kuitenkin varmaan vakuuttaa, sen nimittäin, että provasti on teidän
tähtenne kiivaassa keskustelussa piispan kanssa ja että piispan toimesta
tulee kohta pitäjäämme viisikymmentä kasakkaa.

JUHANI. Karasoo!

MÄKELÄ. Niin, viisikymmentä hevosta ja miestä.

JUHANI. Karasoo! Kasakkojen piikkejä on Suomen poika ennenkin taitellut.

MÄKELÄ. Ikävä asia ainakin. Mutta eihän tuo kuitenkaan ole niin
hirmuista kuin huudetaan. Olisko tämä enään laitaa? »Komppania
kasakoita, pöllyävä komppania keihästettyjä kasakoita, hosurit muassa».
Niin, mitä mä tuommoista joutojuttua uskoisin. Viisikymmentä miestä
tulee, ei enemmin.

JUHANI. Anna heidän tulla.

MÄKELÄ. Sinäkö niin sanot? Junkkari! Ja minä kun antaisin viisi plootua
päästäksemme heistä, päästäksemme häpeästä. Mitä hulluuksia! Sotavoimia
pitäjäämme seitsemän miehen tähden? Hulluuksia, hulluuksia! Mutta
niinhän on piispamme toimittanut.

JUHANI. Hyvin kaikki!

MÄKELÄ. Pahoin, pahoin, peevelin pahoin. Mutta hyvästi nyt!

JUHANI. Jumalan haltuun, Mäkelä! ja sinä, Karilan Taavetti, mene Herran
huomaan ja nimeen.

TUOMAS. Oliskohan tuossa aihetta?

JUHANI. Kas niin, pojat! Neljäkymmentä härkää ja komppania kasakoita!
Ota minua kohtuus, Ilvesjärvi!

AAPO. Epäilenpä kovin...

JUHANI. Neljäkymmentä härkää ja pataljoona kasakoita, hosurit muassa,
mulkosilmäiset hosurit! Ota minua kirkkaasen kohtuus, järvi!

AAPO. Malta mieles, mies, ja älä riehu.

JUHANI. Sinä kuulit mitä hän sanoi.

LAURI. Hän valehteli. Sen näin hänen silmistänsä, vaikka koettikin ukko
ottaa päällensä vallan totisen muodon. Hän valehteli; sen vannon minä.

AAPO. Suuri junkkari koko Mäkelä. Kasakoita pantakoon liikkeille Karjan
ryöväriä ja Nurmijärven rosvoja varten, vaan ei kohden kunniallisia
miehiä, joiden papinkirjassa ei löydy vielä yhtään ainoata häpeän
pilkkua. Mutta Mäkelä on suuri junkkari.

TUOMAS. Ja kuitenkin aina kunnian ukko.

AAPO. Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska
hän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan
ennenkuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä
sydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin
pimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka
sommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka
sovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman
kömmähtänyt minäkin.

JUHANI. Minähän, poika-parka, peljästyin perin hukille tuon suurikelmin
jaarituksista; mutta nytpä huomaan, että kaikki oli puhdasta valetta.
Kasakoita tänne? Mitä vielä? Hähhäh!

AAPO. Mutta olipa siinä sutkausta suurustan alle. Meneppäs jo, Lauri, ja
tee valkea tuonne keitinkiven juurelle; sillä vatsa sanoo että atrian
aika lähestyy.

Läksi Lauri ulos aholle, teki leimuavan tulen, ja hetken päästä astuivat
muutkin pirtistä ulos, asettivat itsensä keitinkiven ympärille; ja
keitettiin taasen murkinaksi padallinen tuoretta lihaa. Ruvettiinpa
atrialle, mutta Juhania, Simeonia ja Timoa ei miellyttänyt tänäpänä
härkä.

EERO. Syökäät lihaa, pojat. Juhani, syö härjänlihaa.

JUHANI. Syö itse!

TIMO. Minua ei miellytä tämä härkien lihavuus, ei sitä vastenkaan.

SIMEONI. Tunnenpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitän
silmäni tuonne pataan.

TIMO. Söisinkö enää koskaan tuoretta lihaa? Pois se!

JUHANI. Niellä kymmenen naulaa härjästä makoonsa. Kymmenen naulaa!
Suttahan se muistuttaa. Mutta nyt olen saanut tarpeikseni, ja suljettu
on elämäni tie, koska ei enää liha maista. Ja lihan, lihan nojallahan on
meidän täällä elettävä. Mutta nyt on mielestäni tuo pata kuin mustia
sammakoita täynnä. Ah! ei paljon puutu etten itke.

TIMO. Mitä auttaa itku? Usko minua, niin en ole tuhrinut silmiäni sitten
kuin emo-eukkoni haudalla, koska muori peitettiin maan mullan rakoseen,
silloinpa vähän pihauttelin. Muutoin, koska poika-rässyä kovan onnen
päivä uhkaa, niin aattelenpa aina: eihän tuosta kuolemata vihaisempaa
tule. Mitä suremme? Aika antaa uusia neuvoja.

JUHANI. Oikein! Sen tempun näytän teille kohta, näytän, peijakas vie!
Sillä tähän pääkalloon syttyy pieni aatoksen kipenä. No, noh! Ei se
tyhmä pääkään, ei se tyhmä pääkään ole juuri tyhmin tyhmä. No, noh!
Aatokseni kipenä syttyy.

TIMO. Mimmoinen kipenä?

JUHANI. No, noh!

TIMO. Mimmoinen kipenä?

JUHANI. Ehkä ovat täällä kaikki kotona. No, noh!

TIMO. Oletko keksinyt keinon?

JUHANI. Onhan tässä, Herran nimessä, tervaskantoja kuin mustia tonttuja
tuhansittain ympärillämme.

TIMO. On kyllä. Mutta mitä autuutta antaa meille tervaskanto?

JUHANI. Sinä heikko-uskoinen sielu-parka. Kannoista keitämme kihisevää
tervaa, tervasta pikiä, kiiltävänmustia lohkareita, joista saamme rahaa.
Sen konstin tunnen yhtä hyvin kuin Rajamäen Mikkokin. Mutta kiitos
Eerolle, joka eilen hänestä loilotteli ja saattoi nyt mieleeni tämän
tervaskanto-keinon; sillä keinoa muuta ei löydy meillä rahansaantiin.
Otuskin metsissämme vähenee jo vähenemistään, ja rahaksi käytettynä eipä
riittäisi se leipään ja muuhun särpimeen, koska lihasta kerran, niinkuin
luulen, olen ottanut ikuiset jäähyväiset. Mutta kaikki nyt palkitsee
piki ja terva. Ottakaamme Mikosta vaari, Mikosta vaari.

TIMO. Ottakaamme niin. Mutta siihen pitäis sitten myöskin yhdistää tuo
Mikon toinen virka, jos uusi elämämme leiville löis. Minä kyllä tiedän,
että kissa pistetään nahkahihaan ja koira nelikkotynnöriin, jos heistä
kunnon tavalla pohdin otat, mutta siinä tarvitaan vielä monta muutakin
viisautta. Ja se virka pidetään vähän niinkuin häpeällisenä.
Muistakaamme se kanssa.

JUHANI. Mene sinä hiiteen kuohariveitsinesi! Minä poltan tervaa, minä,
ja keitän pikiä; ja sinun pitää vielä näkemän kuinka pikikäärämistä
rahasummia kiepataan. Aapo, mitä aattelet tuumastani?

AAPO. Olenpa sitä aivossani aprikoinnut, eikä ole se juuri ilman
järkevyyttä, mutta leipää ei helli siitä kylliksi. Kaikkein vähimmin
voimme rikasten herrojen kanssa lakia käydä pikijähkäleitten perustalla.
Ja onnettomat olemme, jos käymme viimein asiassa alle!

JUHANI. Niin, niin; mutta mitäs tehdään? Oikeuttansa kukin täällä etsii.

AAPO. Tehkäämme sovinto ja heittäkäämme keräjänkäynti.

JUHANI. Poika! millä sovitamme Viertolan tulisen herran ja maksamme
härkänsä?

AAPO. Eihän riitä siihen piki, ei terva eikä metsän otus, joka jo
väheneekin peloittavalla tavalla. Mutta katsos nyt, kuinka syntyy
aatoksesta aatos ja sanasta sana. Koska haastelit tervaskannoista, niin
johtui mieleeni Jukolan äärettömät salot, sen tuuheat koivistot,
männistöt ja kuusi-metsät. Voihan seitsemän miestä kaataa kaskea
kymmenet tynnörin-alat muutamana päivänä. Kasken poltamme, kylvämme ja
leikkaamme viimein ja jyvät viemme härkien hintana Viertolaan, jätämme
kuitenkin aittaamme osan omiksi tarpeiksemme. Ja siinä on leipää heille,
joita liha ja veri peloittaa. Taasen mitä Viertolaiseen koskee, niin
ellei härkien hinnaksi riitä ensimmäinen huhta, niin tekee sen toinen,
tekee kolmas kaikitenkin. Mutta siksi kuin vilja lainehtii huhdassamme,
puristelemme kaikin voimin metsän antimuoria; ja teille kolmelle maistaa
liha kylläkin vielä. Niin kuluessa kahden vuoden mutta koska huhdassamme
seisoo valmiina teräinen laiho, niin aumoja rakentelemme ja riihiä
kolkkeilemme, no niinhän silloin työskentelemme kuin oikeassa talossa.
Mutta katso: jos päätämme astua moiseen juoneen, niin lähteköön meistä
kiireesti yksi tai kaksi tuon Viertolan kanssa keskustelemaan, ja
luulenpa että hän viimeinkin lauhtuu ja päättää odottaa satoa
huhdastamme; sillä häntä sanotaan kuitenkin vähän kelpomieheksi.

TUOMAS. Sitä neuvoa kelpaa harkita.

JUHANI. Kelpaa tosin. Onpa se neuvo kotoisin miehen kallosta, vaan ei
hatsaleen ämmän pääkkösestä.

AAPO. Sitä harkitkaamme, ja huomenna päättyköön mitä päättyy.

Meni päivä, tuli yö ja nousi taasen toinen päivä, ja päättivät,
veljekset seurata Aapon neuvoa. Kaksi heistä, Juhani ja Aapo, läksivät
puhelemaan sovinnon kieltä Viertolan kiivaan herran kanssa. Mutta pian
muuttui liepeäksi peljätty herra ja mieltyi vartomaan vahinkonsa
palkintoa mainiosta huhdasta. Miksi ei olisi hän suostunut kauppaan,
koska Jukolan jylhissä metsissä monenkaltaiset ja summattomat hyödyt
olivat hänelle tarjona. Mutta vallan tyytyväisinä kääntyivät veljekset
takaisin kartanosta, saattaen kotiansa iloisen sanoman.

Meni taasen päiviä kaksi, kolme ja läksivät veljekset miehissä metsään,
kiiltävät kirveet olalla, mutta, kourassa vesuri, vanha katkennut
sirppi, asteli viimeisenä Eero. Määrättiin huhdaksi avara, päivänkalteva
ja tuuhea-mäntyinen mäki, jonka yläpuolella nähtiin korkea hongisto. Ja
niinpä kasken kaataminen aljettiin: kirveet paukahtelivat, metsä kaikui,
ja rytinällä kaatui mänty männyn hartioille. Mutta aina edellä riensi
Eero, leikellen poikki vesurillaan taipuvia sitkeitä vesoja. Niin kaatui
ryhevätä metsää usea tynnörin-ala, ja ympäri tuoksusi viherjän havun ja
tuoreitten lastujen raikas haju. Ja siinä nyt makasi päivänrinteisellä
mäellä Impivaaran kaski, ankaran avara; tuskin oli nähty sen vertaista
ennen. Ja työ oli tehty viiden syyskuun päivän kuluessa. Siitä lepäsivät
he makeasti taasen pirtissänsä, kuorsaten kolme yötä ja päivää. Mutta
koska ruumiinsa oli tarpeeksi levännyt, läksivät he ulos ajoretkillensä
kellastuneisin metsiin. Jymiseviä mäkiä he samosivat, samosivat korpia
koleita, kiehtoen tarkoilla luodeillansa Tapiolan karjaa tulevan talven
varoiksi. Mutta kovin jo rupesikin vähenemään metsävilja noissa
tienoissa Impivaaran ympärillä; ja aika oli jo veljesten käydä kokemaan
toisenkaltaista elonkeinoa.

Talvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli
kinoksia vasten pirtin seiniä. Mutta pirtissä, parven hiottavassa
lämpymässä oljentelivat veljekset, leväten menneen kesän monesta
puuhasta ja vaivasta. Ahkeraan he kylpeilivät, hautelivat jäseniänsä
pehmeillä vihdoilla herttaisessa löylyssä. Humisten kuumalta kiukaalta
kohosi löyly, hajosi kiiriskellen ympäri huonetta, tunkeusi viimein
reijistä ulos ja haihtui kylmän-kiljuvaan ilmaan, alakuloisen, vaalean
taivaan alle. Niinpä kaislavuoteillansa viettivät uniset miehet sekä
päivät että yöt. Siellä he monenakin talvi-yönä katselivat pienestä
akkunalävestänsä kelmeitten revontulten välkkynätä pohjosessa. Silloin
tuolla vuoren harjulla, partaisten kuusten takaa, kajasti
kauas-haamoittava kaari. Siellä säihkyen ja äänetönnä soitto syttyi ja
sammui ja syttyi taasen, tuli tulta ajeli, ehtien aina Pohjolan valjulta
portilta ylös korkeuden kumoon, ja välimmiten vavahteli ympäri taivasta
himmeä valo. Tuotapa leikkiä katselivat veljekset pirttinsä parvelta,
ihmetellen ja arvellen tuonne, tänne tämän juhlallisen ilmiön alkua ja
syytä. Mutta he arvelivat ja tuumiskelivat turhaan.

Silloin, tällöin läksivät he kuitenkin lyhykäisen päivän valjetessa ulos
tuulien temmellykseen, läksivät hiihtelemään liukkailla suksillansa
halki hyyrteisten metsien. Ja miten onnistui, saavuttivat he milloin
vilkkaan teeren, milloin harmaakarvaisen oravan ja milloin Metsolan
asujamista jonkun muun.--Kohtasivat he korvessa ilveksen pyöreät jäljet,
jotka somana viivana juoksivat pitkin hankea, ja kiihtyi heti vimmatusti
koirien into, joka näytti, ettei otus heistä kaukana kaarrellut. Pian
kuului Killin ja Kiiskin vingahteleva haukunta, ja kiivaasti siirtyi
ajo, kiivaasti riensivät myös veljekset sen jäljessä. Halki korven nyt
kaahattiin, korvesta kivistä mäkeä ylös, ja kallioitten kyljistä
piestiin lumi ja sammale kauas. Edellä karkasi ilves, jonka silmät
kirkkaina välähtelivät, kirkkaina kuin kaksi peiliä päiväisen palossa.
Häntä vainosi koirien kiljuva kiukku ja suksien suhinalla seitsemän
miestä. Nyt vinhasti kirmaistiin Kamajan korkeata harjannetta myöden
lounaasen päin, josta päivän riutuva tähti kuusien välistä kuumoitti
heitä vastaan; ja raikkui oikealla pohjoiset alankomaat, raikkui
vasemmalla eteläiset alankomaat, kun Killi ja Kiiski ilmoittivat
tulta-hengittävän kimmansa. Mutta pysähtyivät äkisti kilpailevat äänet,
koska vääräkynsinen ilves vaaran kovimpana hetkenä kiipesi nopeasti ylös
kuusen latvaan. Mieluisasti otti kuusi hänen helmaansa, mutta ei
kuitenkaan voinut häntä kuolemasta suojella. Siinä reuhuivat koirat,
kärkkyen leimuavilla silmillä ylös korkeuteen, josta hiljainen murina
kuului, ja kuusi ravisteli tukkaansa, uhaten vainoojia. Mutta
pauhinalla, räiskynällä rynkäsivät veljekset hiihtäen esiin, ja tulena
heidän poskensa hohtivat ja rinnat liehtoi. Silloin lausui Tuomas: »nyt
hillitkäät koiria, veljet, pääsemästä vaaralliseen taisteloon, jossa
pian heidän mahansa viillettäisiin». Niin hän lausui ja kohta iskivät
muut kouransa lujasti koirien turkkiin, koska Tuomas luikkunsa ojensi ja
ampui. Alas kellehti kuusesta verinen ilves, ja koirat kohta kiljahtaen
reutomaan, päästäkseen uhrinsa kimppuun, mutta eivätpä pääsneet
kuitenkaan. Makasi nyt lumisella tanterella ilves, teiskaten ja
temmeltäin, ja kaikkialle temmoili hän kynsillänsä terävillä. Mutta
toinen luoti hänen tuskansa lyhensi, lävistäen aivot, ja hän raukeni.
Silloin kuusi uhaten ravisti kihariansa kerran vielä ja kylvi alas
latvastansa kimmeltävää lunta kuolevan poikansa peitteeksi, koska veren
kuumassa virrassa pakeni sydämestä raitis henki ja hälveni höyrynä
ilmaan. Ja niinpä loppui valtainen ajo tuolla Kamajan kuusisella mäellä,
jonne luoteisesta haamoitti Impivaaran vuori ja himmeänä kantoinen aho
sen alla. Sinne nyt veljekset iloisina saaliinensa taasen iskivät
suuntansa.

Niinpä hyyrteisissä metsissä hiihtelivät he mäkiä ylös ja alas,
hiihtelivät tasaisia tantereita; ja kauas paistoi miehen avoin ja ruskea
rinta. Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä,
koska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa.
Kauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä
enään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa
se samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan.

Kesä oli tullut, kaski karsittiin; ja kuumina poutapäivinä kuivi
summaton risurykelmä, ja polton-aika lähestyi. Mutta rajanaapureille
sanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset
polttamaan kaskeansa. Tuli pistettiin varvistoon ja ankara liekki kohosi
jyrinällä korkeuteen ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin.
Eteenpäin retkeili palo, ja tuhaksi poltti se kasken auringon heleässä
paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun,
vaan rynkäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin. Silloin
veljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta
voimaa: he lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja heidän
kuusiluutansa milloin väikähtelivät, vingahtelivat ilmassa, milloin
löivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuostapa
ei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiirehti yhä vaan
pohtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: »housut
kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteesen ja niillä kuloa
huhtokaamme!» Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan,
kylmään lähteesen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavata
pintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki, maa tömisi kuin
joukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse; ja
hämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja uiskellen
hiessä kaatuivat miehet voimattomina alas maahan, puuskuttaen,
huohoittaen tulisesta leikistä.

Mutta puhtaaksi oli palanut kaski, joka kylvettiin ja kynnettiin,
risu-äkeellä karhittiin seitsemän miehen voimalla, ja viimeiseksi luja
aita pantiin sen ympärille; ja ennen talven tuloa rehoitteli huhdassa
oivallinen oras. Mutta aitaanpa jätettiin sopivia läpiä ja reikiä,
joihin rakettiin raskaita loukkuja monen jäniksen kuolemaksi.



KYMMENES LUKU


Kului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuu-aika, ja huhdassa
kiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty.
Silloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa; ja
pian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat
kuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpymässä vilja
kuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Ja oli viimein
huhta ihan lakea, jyvät korjatut, joista suurin osa viipymättä
saatettiin Viertolaan, mutta omiksi tarpeiksi jätettiin kuitenkin
kaksikymmentä tynnöriä. Tuli nyt jyvien kautta maksetuksi noin puolet
veljesten maksettavasta; ja lupasi Viertolainen kuitata heidän velkansa
kaiken, jos heittäisivät huhdan hänelle kerran kauralla viljeltäväksi,
antaisivat hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, uhkeaan riiheen, ja
saattaisivat takaisin neljäkymmentä härjänvuotaa. Ja veljekset
suostuivat kauppaan.

Niin olivat he pääsneet kiusallisesta seikasta, joka kuitenkin oli
saattanut heidän aittaansa jyviä enemmin kuin tulevan talven tarpeiksi.
Mutta toi se heille vielä tärkeämpiäkin kohtauksia. Tuosta viljasta,
noista pulskeista huhtajyvistä lennähti Juhanin aatos viinanpolttoon ja
kohta suostui hänen tuumiinsa myöskin Timo. Muut tuota yritystä alussa
kyllä iskivät vastaan, mutta voittipa viimein Juhanin ja Timon tahto.
Juhani lausuili, kuinka viinakin, jos sitä taidolla ja kohtuudella
nauttii, on iloksi ja onneksi, etenkin heille, kaarneenpoikasille
synkeässä sydänmaassa. Ja kävivät he juoneen, rakensivat pienen kölsän
sudentarhan ojankoon ja saattoivat sinne Jukolasta vanhan viinapannun;
sillä nahkapeitturilla itsellään ei ollutkaan varoja viinankeittoon.
Mutta nytpä Impivaaran ojalta savu suitsuilemaan taivahalle; ja
runsaasti antoi keitto kirkasta viinaa.

Rupesivat nyt veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta
iltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden, kolmen
päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto,
kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän
silmissänsä. Paitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului
hirveä meteli ja loilotus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin
tappeluksenkin rähinä ja jyske. Silloinpa usein lennähti äkisti pirtin
jykevä ovi auki ja kaappasi ulos mies miten jaksoi ja samoin hänen
perässänsä toinen, vilkkaisten kaikin voimin. Ympäri huoneen juostiin,
ja kelkkui paita, lyhyt, neljäniitinen, ja vilahtelivat ruskeat koivet.
Niin kirmaistiin, kunnes iskettiin yhteen tai kunnes muut veljekset
riensivät väliin sovintoa ja rauhaa rakentamaan. Siitä astuttiin
miehissä pirttiin taas, ryypättiin ystävyyden ryypyt ja laulettiin
iloinen laulu, vallattomasti loiloiteltiin.

Lauri yksin ei liittynyt tuohon hummaukseen. Muistellen hurjapäistä
humalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen jalon ja pyhän, ettei
sinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa juovuttavaa juomaa; ja piti hän
myös päätöksensä. Nyt hän äänetönnä käyskeli metsissä, katsellen puitten
vääriä, haeskellen kalupuita talon tarpeiksi. Ahkerasti askarteli hän
myös huhdassa loukkuinensa, ja useinpa sieltä palasi hän, kantaen jänön
poikaa pullistuneessa pussissansa. Tapahtui kerran, koska hän taasen
asteli katsomassa pyydyksiänsä, että hän loukussa näki erään ruskean
elävän. Tyytyväisenä lausui hän: »Jumalan kiitos että ketun sain!» mutta
pian kuultiin jälleen hänen suustansa karhea, morahtava huuto:
»Viertolan ruskea kissa ja saatana!» Niin hän huusi, viskasi kissan
vihaisesti metsään, viritti loukun ja läksi taasen kulkemaan
satimillensa ja teerentarhoillensa. Niin vietti hän päivänsä metsien
viileydessä, sill'aikaa kuin muut killisilmin peuhailivat paahteisessa
pirtissä.

Lähestyi Mikkelinpäivä, ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein
oivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla
piti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta,
nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä. Tuima oli ratasten ympärillä miesten
liike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja
aseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki
tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen
heistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean
aamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla, ja läksivät Simeoni ja
Eero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja
kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko.--Mutta pirtissä
jatkettiin iloisesti pauhaavaa elämää, viinaa haarikasta keikautettiin,
ja meni päivä päivän jäljessä. Meni jo viikko ja toistakin, mutta
matkamiehiä kaupungista ei näkynyt, ei kuulunut, ja rupesivat veljet
arvelemaan asiaa sinne, tänne. Ja heidän näin arvellessaan koitti
viimein kymmenes päivä, mutta aina samalla tietämättömyyden tiellä
viipyivät Simeoni ja Eero.

Aurinko nousi, ja korkeimmallaan kierteli pirtissä reuhuava ilo; ja
voimakkaasti siellä lausuiltiin, koska kukin kerskaili voimiansa. Mutta
äänetönnä kolkassaan istui Lauri ja veisteli visasta pyssyntukkia.
Siellä voimakkaasti lausuiltiin. »Poika niinkuin nurkanpää!» »Töppöset
taivasta kohden, koska mies lyö!» »Muistatteko, veljet, kuinka makeasti
Kolistimen Antti sai tästä kämmenestä tuonne vasten leukaperää? Hän sai
kuin mies, ja tanner soi ja taivas kimahti, kun kaatui salskea poika».
Niin siellä kilvan haasteltiin, ja välimmiten taasen kumautettiin
helmeilevää nestettä haarikasta.--Mutta nousi äkisti kiivas kina Timon
ja Juhanin välille, ja kovin siinä sydämystyi lopulta vanhin veli. Sillä
Timo ei nyt ollenkaan mielinyt antaa perään, vaan väitteli lujasti
vastaan sananlaskuilla, raamatun värssyillä ja pahoin ontuvilla
vertauksilla. Tuostapa Juhanin sappi paisui, hänen silmänsä säihkyivät
tulta, ja viimein, äkisti vaijeten, rynkäsi hän ylös kuin ärrytetty
karhu kohden itsepintaista veljeänsä. Mutta pakenemaan Timo; juoksi ulos
aholle poika paljain paidoin, ja hänen jäljessänsä Juhani samoin
puettuna. Muutaman askeleen päähän kynnyksestä vainooja kuitenkin jo
seisahtui, mutta Timo, luullen julmistuneen veljen olevan kantapäissä,
juoksi vääntäin yhä eteenpäin pitkin kantoista ahoa. Ja nyt, arvaten
vihamiehensä kynnet iskevän juuri niskaansa, aukaisi hän suunsa ja
parahti karkealla äänellä, katsoen kankeasti taakseen. Mutta hänen
silmänsä suurenivat, kun hän huomasi Juhanin seisovan hänestä kaukana,
lähellä pirtin porrasta, kyhnien niskaansa ja katsellen kahta
viheliäistä matkamiestä, jotka korven rannasta kihnustain lähenivät
kohden pirttiä. Ulos riensivät muutkin, punoittain kuin saunanlöylyssä,
riensivät rakentamaan sovintoa riita veljesten välille. Mutta pian
kääntyivät kaikkein silmät kohden Simeonia ja Eeroa, jotka palasivat
viimein matkaltansa, surkeassa tilassa.

Valko, nyt ainoastaan luuna ja nahkana, asteli sanomattoman vitkaan;
tuollahan lerkkui hänen päänsä alhaalla etujalkain välissä, ja maata
lakaisi murheellisesti riippuva huuli. Mutta viheliäinen oli myös
miesten muoto. Lokaisilla kasvoilla ja vaatteilla istuivat he rattailla
kuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerolta
sukat ja saappaat; rahoista oli heillä jäljellä ainoastaan kuusi
kopeekkaa, jotka Eeron tietämättä olivat jääneet hänen liivinsä taskuun,
ja siinä myös löytyi yksi rikkimurentunut prenikka. Missä ja kuinka
olivat he hävittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty
viinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin
pohmeloisina lähenivät he kotoansa. Vaiti, perin ällistyneinä katselivat
muut pirtin ovella tätä ilmestystä, ja Simeoni ja Eero lukivat
peloittavan tuomionsa heidän katsannoistaan. Ja harkitsipa Simeoni
parhaaksi, kaapaista käpälämäkeen, niin kauan kuin vielä oli aikaa.
Loiskaisi hän rattailta alas, heitti niin veljensä kuin hevosen ja
katosi korpeen. Samaa keinoa käyttää tuumiskeli myös Eerokin, mutta hän
toivoi taitavansa poistaa puolestansa kaiken syyn ja seistä pian ihan
viattomana veljestensä edessä. Niin hän mietiskeli ja päätti kulkea
esiin.

Tultuansa vihdoin pirttipihalle, otti hän päällensä kovin murheellisen
muodon ja, tervehtimättä, sanaakaan mainitsematta, astui hän alas ja
rupesi päästämään Valkoa valjaista. Mutta nyt tuli kiivas kysymys kuinka
matka oli tehty ja mihin kuorman hinta oli hävitetty. Eero kertoi heille
kaikki, muistuttaen että rahat olivat Simeonin hoidettavina; että
Simeoni käski ja hänen nuoremman tuli totella; että Simeoni on vanhempi
ja siis enemmin kokenut ja viisaampi kuin hän, nuori, ymmärtämätön
poikanulikka. Niin hän itseänsä puolusti, mutta muut ymmärsivät hyvin,
ettei hänkään ollut syytön, ja niinpä todisti myös hänen pohmeloinen
muotonsa. Sentähden katsoivat he oikeaksi rangaista häntä ja viipymättä.
Iski nyt Tuomas hänen kaulukseensa, asetti hänen, keveästi kuin vauvan,
ruomana alas tanterelle, mutta noukkasi Juhani tunkiolta karsitun
havun-oksan, jolla sivalteli muutaman kerran Eeroa reiteen, löi tuimalla
kädellä, ja pahasti marisi poika heidän allansa. Koska tämä oli tehty,
viskasi Juhani vihaisesti ruoskan kourastansa, lausuen: »suokoon Jumala,
että kuritin sinua viimeisen kerran, ja saattakoon tämä saunoitus
sinulle uuden sydämen! Se on toivoni, mutta pelkäänpä toivovani turhaan,
sillä hyvä lapsi kurittaa itse itsensä, mutta paha ei kuristakaan
parane». Niin lausui hän, astui äkeänä pirttiin, pyrkien ylös olkiselle
vuoteellensa. Mutta mentyänsä uunin ohi, huomasi hän kissan, joka
unisena istui kiukaalla, ja otti hän suuhunsa palan leipää, pureskeli
sen pieneksi ja pisti purusen vanhalle Matille, joka kehräten ja
rakoisilla silmillä nautitsi mitä oli saanut. Siitä, katsahtaen
karmeasti aina, kiipesi hän ylös parvelle, hieraisi kerran vatsaansa,
kallistui oljille ja peitti itsensä lämpöisellä kaattuvalla.

Mutta Eeron kuritusta oli Simeoni kamoten katsellut korven pimeydestä
ja kuullut hänen huutonsa, ja hyvin hän tiesi, että hän itse olisi
saanut vielä kovemman rangaistuksen vihaisilta veljiltänsä. Sentähden
kiitti hän onneansa ollessaan nyt kuusien suojassa, siirtyi kauemmas
ahon haamusta pois ja katosi metsien turvaavaan helmaan. Mutta synkkä ja
autio, kuin syksyn metsät hänen ympärillään, oli myös hänen sydämensä.
Kauan hän asteli sammaleista korpea, asteli viimein kivistä,
mustikanvartista maata, ja murheellisesti huokaili kellastunut koivisto
käydessä kolkon tuulen. Mihin piti hänen vaeltaa metsien pyörryttävissä
saleissa? Mihin piti paeta miehen, koska iloton ja pimeä oli elämä ja
pimeä kuoleman yö?

Mutta pihalla, lähellä pirtin ovea askartelivat veljekset, syöttäen
suuruksella ja hieroen, sukien väsynyttä Valkoa. Vihaisena,
viheljäisessä tilassansakin, istui Eero pirtin kynnyksellä, pureskellen
hammasta, ja parvella makasi Juhani kaattuvan alla. Mutta koska Valko
oli ruokottu ja laskettu laitumelle ja retelit asetetut vasten pirtin
seinää, astuivat veljekset sisään, sydämen karvaudella muistellen
turhaan varrottuja juhlatavaroita. Viimein astui myös Eero pirttiin
äänetönnä ja kyräten kiukkuisesti. Silloin Juhani, kohottaen päätänsä
peiton alta ja kurkistellen yli parven reunan, haastoi seuraavalla
tavalla: »Vieläkö sinä kyräät, sonni? Etkö saanut kenties löylytystä
ansion mukaan, jääräpässi? Peijakas? jos olisimme oikein ansiosta
sinulle antaneet, niin tuskinpa nyt kömppisit tuossa omilla töppösilläs
pirttiimme. Usko minua, ja kiitä onneasi, että pääsit näin helpolla
hinnalla. Mutta toista vartokoon Simeoni. Ah! hän voidelkoon selkänsä
karhun-ihralla, ennenkuin rohkenee aukaista oveamme. Hän tarvitsee,
tarvitsee totisesti! Myydä viina, ja koska krouvari on sen oikein
ehtinyt sekoittamaan peräloroksi, ostaa se takaisin moninkerroin
kalliimpana, ja lioittaa sitten samaan sikuriveteen ja tyyriisen,
tyyriisen makuvariin ruissäkit aina viimeiseen jyvään asti, sanalla
sanoen: kaikki mitä rattailta heltii, menettää viinaan, siirappijuomaan,
vehnäpulliin ja prenikoihin. Ah! ken olis sitä Simeonista luullut?
Siinäkö oli hänen jumalisuutensa? Siinäkö monen hartaan rukouksen
hedelmät? Mutta eihän tule meidän kuitenkaan tuostakaan hullummin
ihmetellä. Onhan, pahasti kyllä, jumalisilla miehillä tavallisesti
kiivas veto viinaan, varsinkin ryypiskelemiseen kaapin-oven takana. Sen
olen kaikessa tyhmyydessäni tullut huomaitsemaan. Muistelkaammepas
esimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan ja katsotaan hurskaaksi
mieheksi; mutta sama pokko juuri käyskelee päivänsä täydessä vommassa,
punoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan.--Kas kun hän nyt lähtee ulos
raitillensa kammaristaan postillan ja virsikirjan äärestä. Ensiksipä
tyyrätään tie kohden kaappia, ja siellä on tapahtuva pieni konsti, pieni
keikaushunööri. Ulos nyt astutaan, kohden tallia touvataan, ja renki,
poloinen poika, tietää kuulevansa saarnan, joka kestää ja kelpaa. Mutta
päättyyhän viimein saarna pahankin papin, nariseehan vihdoin ovi, ja
kylkimyyryä kohden omettaa marssii nyt ukko. Ja siellähän taas on
piikarääsy tulisissa tauloissa, kun isäntä kukkopunaisena häntä oikein
ripittää, ripittää, motkoittaa ja kotkoittaa. Voi sinua äijä-könttiä!
Noh, loppuuhan nälkävuosikin, astellaanhan ometasta tupaan. Mutta
tuollapa vasta rähinä nousee, saarna tiuskeinta tiuskeampi emännän ja
tyttären osaksi, kestävä tunnin tai kaksi. Tiuskaiseepa emäntäkin
välimmiten vastaan, tiuskaisee ja ärjäisee, mutta vaiti on tyttönen ja
tipahtelee raukan kyynel. Voi sinua jörriä! Mutta vihdoinpa kuitenkin
tuntuu saarnamiehen kurkku käyvän kuivaksi ja karkeaksi, ja käydäänpäs
sitä kastamaan kammarin kaappiin; ja sitten taasen virsikirja kouraan ja
laulamaan että pihtipielet vapisee. Niin kuluu mieheltä päivä, kuluu
viikko, kunnes hän sunnuntainaamulla kömöittää tyttären kanssa kirkkoon,
kömöittää noissa kääsyissänsä, patalakki päässä ja takinkaulus korkealla
kenossa. Siellä hän nyt istuu Herran temppelissä, suu mytyssä ja
kulmakarvat kohotettuina ylös aina puoleen otsaan; siellä hän istuu,
karautellen kurkkuansa ihan hurskasten tavalla, istuu juhlallisena,
vakaana ja totisena kuin vasta palkittu sonni. Niin hän siellä kököittää
kuin rajapyykki metsässä; mutta kas kun hän palaa kirkosta takaisin ja
ehtii viimein kotonsa pihalle, niin tuiskuavalla vauhdilla,
tultatuiskuavalla vauhdilla riennetään suoraan kohden kammarin kaappia
taas; ja nytpä ukko »maistaa että pohja paistaa». Niin hartaasti
naukkielee hän, jota kutsutaan maailman pylvääksi, niin kovassa
kimmassa, niin kovassa kimmassa käyskelee täällä herännyt mies. Ja
samoinpa luulisin käyvän Simeonille myös, jos onni hänen pistäisi kerran
Härkämäen puukenkiin.--Tosin on parempi henki vuosien kuluessa tehnyt
todenteolla ja ehtimiseen Simeonia kohtaan työtä, ehtimiseen, sitä ei
taida kieltää, vaikka hän usein on liikamääriinkin pyristellyt sielunsa
siipiä. Niin, niin, mutta monessa kohdassa on hän taasen pelkkä maailman
lapsi, yhtä suuri syntisäkki kuin minä ja moni muukin, ja tekee
temppuja, missä ei auta muu kuin aika löylytys. Ja nytpä hän oikein
peevelin tepposet teki. Totellen perkeleen kuiskausta, joi hän naamaansa
kalliin kuorman eikä tuonut meille murenaakaan juhlahöystettä. Hmmh!
hammastahan purra täytyy. No, no, hän saa vielä saparollensa, saa että
pirtti roikkaa». Niin haasteli Juhani, kurkistellen parven reunalta
alas; siitä vaipui hän takaisin vuoteellensa ja nukkui. Lepoon kaatuivat
muutkin, ja makasivat he sikeästi aina seuraavaan aamuun.

Mutta Simeonia ei kuulunut, ei usean yön ja päivän perästäkään.
Tuostahan veljille arvelua taasen, arvelua ja murhettakin, varsinkin
koska Eerolta vihdoin kuulivat hänen oikean tilansa. Sillä koska parin,
kolmen päivän kuluttua Eeron äkeä mieli oli vähän lievinnyt, antoi hän
muristen ilmi kuinka Simeonin laita oli heidän palatessaan kaupungista.
Olipa hän useinkin haastellut joistakin pienistä, tuumankorkeista
äijistä, jotka, niinkuin hän lausuili, parveilivat tuhansittain hänen
ympärillään. Niin kertoili muristen ja hiljaa Eero, mutta kertomus
muutti Simeonia kohtaan veljesten mielen. Synkeällä sydämellä läksi
Juhani etsimään kadonnutta veljeänsä, käyskeli avaralta ympäri metsiä,
huudellen häntä nimeltä. Kohtasi hän erään mäen alla Taula-Matin, joka,
kirves kourassa, etsiskeli kääpiä ja pakurimöhkäleitä, joilla jo olikin
täyttänyt paitansa mahan ja poven. Matti kertoili, että hän menneenä
yönä oli kuullut surkeata ääntä ja ruikutusta kaukaa metsistä; ja tämä
ääni oli hänen mielestänsä muistuttanut Simeonin ääntä. Tästäpä kipeä
pistos Juhanin sydämeen, ja hän kiirehti kotiansa, vuodattaen polttavia
kyyneleitä veljensä onnettoman kohtalon tähden. Määrättiin nyt yleinen
etsiminen ympäri metsiä. Jokaisen veljeksistä tuli lähteä ulos yksin ja
eri suuntaa kohden, ja hänen, joka pakolaisen saavuttaisi, piti saattaa
se kotia, astua ylös Impivaaran vuorelle ja, puhaltain koivutorvea,
ilmoittaa asia muille. Toi nyt Eero torvensa kalpeasta pensastosta,
koivutorvensa ankaran, kahden kyynärän pituisen ja kauas kuuluvan, ja
upotti sen yöksi sudentarhan solisevaan ojaan. Sillä, tehty jo keväällä
parhaana mäihän aikana, oli ämyri nyt kovin ravistunut ja kuiva.

Varhain seuraavana aamuna läksivät he retkellensä. Impivaaran pirtti oli
se piste, josta kuusi miestä kuin sädettä pyörässä kävi kaikkialle ulos.
Alkoi nyt meteli, jossa huuto nieli huudon ja kaiku kaikua ajeli
äärettömien metsien helmassa. Mutta yhä kauemmas poistui pauhu ja
valtaisesti laajeni pyörö. Ja tämän pyörön sinä sait, jos seistessäs
Impivaaran harjulla ja kuullellessas huutoja etäällä ympärilläs, vedit
viivan huudosta huutoon. Niin samosivat he kaikkialle, retkeilivät kukin
suuntaansa kohden; ja ilma oli kirkas ja tyyni, lempeästi paistoi
syyskuun aurinko.--Juhanipa, huudellen huikeasti, asteli ryskinällä
mäkiä ylös ja alas. Mutta eipä ehtinyt hänen korvaansa kaivatun ääni; ja
puolipäivä lähestyi. Viimein kuitenkin, koska ei hänen kurkkunsa
väsynyt, vaan lakkaamatta pauhasi kuin vaskinen torvi, kuuli hän
kummallisen, heikon ja käheän vastauksen. Ja ilmestyi ääni kuin kahden
sammaleisen kallion vinkalosta, muutaman korkean kuusen suojasta. Sinne
kiirehti Juhani ja löysi kadotetun miehen, löysi hänen armoitettavassa
tilassa. Kamoittavana haamuna, kädet ristissä, silmät pystyssä kuin
ukulin silmät ja tukka ilmassa töyhtöisenä, istui hän tuuhean kuusen
juurella. Siinä hän istui, huiskutellen ruumistansa, ja hänen suustaan
kuului hiljainen ja tärisevä virrennuotin hyräilys. Juhani rupesi
häneltä kyselemään kuinka oli hänen laitansa, mutta saatuaan häneltä
ainoastaan sekavia, kummallisia vastauksia, riensi hän viipymättä kotia
tuon kalliin löytönsä kanssa. Ja kun hän viimein oli saattanut veljensä
pirttiin ja teljinnyt oven hänen jälkeensä, astui hän kohta ylös
vuorelle, kourassa mahtava torvi. Tyynenä, kaukaisuudessa sinertävänä
kiertyi hänen ympärillään metsäinen, avara maailma, ja laskeuva aurinko
lännen reunalta valeli kultaisella ruskollansa noita vanhoja,
takkukarvaisia kuusia vuoren harjanteella. Ja asetti Juhani huulillensa
ankaran ämyrin, mutta ei tahtonut käydä; kuului pämpän ammoittavasta
kidasta vaan muutama käheä pihaus. Puhalsi hän kerran vielä, mutta ei
kuitenkaan heltinyt heleätä ääntä. Silloin paisutti hän rintansa
uudestaan, täytti sen ilmalla aina pohjaan asti, puhalsi kolmannen
kerran, ja poskensa pullistuivat hirmuisesti, mutta nytpä koivutorvi
juhlallisella äänellä mylvähtikin ja kiljahti. Etäälle kohden kaikkia
ilmoja kiiriskeli kaiku ja kohtapa kuului iloisia vastauksia idästä,
lännestä, pohjosesta ja etelästä, kuului riutuen ja heikeästi
sinimetsien ikuisen kaukaisesta hämärästä.--Meni tuota taasen hetki,
meni kaksi ja kolme, ja rupesivat veljet ilmaumaan kotonsa pihalle ja
pihalta pirttiin yksi toisensa jäljessä. Viimein seisoivat he kaikki
Simeonin ympärillä pirtissä, surkuttelevilla silmillä katsellen häntä,
joka istui rahilla kuin huhkain ladon katolla ja pöllisteli totisena
takaisin heitä vastaan.

JUHANI. Simeoni veljemme!

TUOMAS. Kuinka on laitas?

TIMO. Tunnetkos minua?--Ei luotua sanaa.--Tunnetkos minua?

SIMEONI. Tunnen kyllä.

TIMO. Kukas minä olen?

SIMEONI. Hä Jukolan Timo. Niin, enkö ma häntä tuntis?

TIMO. Oikein! Minä olen Timo, sinun oma veljes.--Hätä ei ole vielä
suurin suuri, pojat.

SIMEONI. Suuri ja hirmuinen on päivä, joka lähestyy, ja sen nimi on
hävityksen kauhistus.

AAPO. Miksi ennustat niin?

SIMEONI. Hän sanoi.

JUHANI. Kuka?

SIMEONI. Hän, hän, mun toverini matkalla.

EERO. Ja minäkö?

SIMEONI. Et sinä, vaan se hirmu, joka on minua johdatellut. Oi veljet!
teille taidan kertoa asioita, jotka kohottavat karvanne pystyyn kuin
vihaisen karjun harjasrivi. Mutta antakaas minulle ensin pieni ryyppy
sydämeni vahvisteeksi; ja olkoon tämä viimeinen ryyppy, jonka nielaisen
kurkustani alas.

JUHANI. Otahan ryyppy, Jumalan luoma; katsos tässä, mun armas veljeni.

SIMEONI. Suurkiitos!--Nytpä tahdon koettaa kertoa mitä olen nähnyt ja
kuullut, kertoa varoitteeksi meille kaikille. Kuulkaat: minä olen nähnyt
hänen.

JUHANI. Kenen ihmeen olet sinä nähnyt?

SIMEONI. Itse päämestarin, itse Lusifeeruksen!

AAPO. Hänen näit vain unissa tai mielenhoureessa, jonka saattoi matkaan
väkevien ylellinen nautinto.

SIMEONI. Hänen olen totisesti nähnyt.

TIMO. Minkä muotoinen hän oli?

SIMEONI. Kuin tyhmyys itse, mutta kas kun ketunhäntä keikahtelikin
siellä takana.

TIMO. Oliko hän suurikin?

SIMEONI. Noin minun pituiseni, vaikka taisipa hän itsensä muuttaa
miksikä hän tahtoi. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana
kohinalla pensastoon, jossa istuin. Kuka se on? kysyin minä kiljaisten;
»ystävä» hän vastasi, otti minua kädestä ja käski minua seuraamaan
itseänsä. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan
katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan
pitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin.
Välistä hyppeli hän edelläni pienenä, naukuvana kissanpoikasena,
katsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen
kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien
rajalle. Sieltä huusi hän minulle: »näetkös minun päätäni?» Minä,
haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituuttansa suuresti ja
sanoin, että silmäni tuskin eroitti hänen haarojansakaan. Silloin veti
hän suunsa suureen, riemulliseen nauruun ja katseli minua tarkasti.
Sitten teki hän vielä monta muutakin temppua, ja talutti minun viimein
ylös korkealle vuorelle; siellä kumartui hän eteeni ja sanoi »astuppas
selkääni». Minä kauhistuin, mutta en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan
kiipesin sievästi hänen niskaansa ylös. Kysyin häneltä kuitenkin:
mihinkäs nyt mennään? ja hän vastasi: »ylöspäin mennään». Sitten rupesi
hän kovin puhkaamaan, hikoomaan ja ruumistansa kiertelemään, ja minä
poloinen hänen seljässänsä kiikahtelin sinne tänne, ehtimiseen,
ikäänkuin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla marakatti koiran
seljässä. Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen
hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä
rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän
päällämme kuin vaski-ammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään
syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun,
joka, niinkuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava
kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja
kummia! Ah, eihän voi niitä kertoa syntinen kieli!

TUOMAS. Tee se voimiesi mukaan.

JUHANI. Voimiesi mukaan, veljeni, vaikk'ei niinkuin vaatisi aineen
ankaruus.

SIMEONI. Koettaa tahdon.--Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana sen
viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä
korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän
edellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme pitkin
ympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin
viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria
kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme.
Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka
näkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti
puoleeni vastasi hän: »sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun
kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja
tutkistele». Niin hän sanoi, ja minä nyt, huoaten, rupesin visusti
katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin
Enklannin valtakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan
valtakunnan. Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti
hävittävän kaikki; ja hänen jäljessään asteli se suuri sarvipää Mammona,
ajellen ihmissukua maan-äärestä maan-ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin
hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan
valtakunnan. Tämän näin ja kysyin taasen saatanalta, nyhkäisten häntä
kylkeen: onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin?
Tuikeasti vastasi hän: »sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä
sinun kanssas? Mutta onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta.
Katsele ja tutkistele». Ja, huoaten syvään, minä katselin ja
tutkistelin. Mutta uskalsinpa kysyä kerran vielä: koska on tämä
tapahtuva? Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: »se tapahtuu juuri
niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän,
juuri tähän etehemme». Ja nyt vihelsi hän kerran ja pitkään. Mutta ah
jos kertoa voisin!

JUHANI. Se tee, jos suinkin jaksat. Voi mitä ihmeitä ja kummia olet
nähnyt! Tämä jotain ennustaa, ja kaiketi on tuhomme, Jumalan rangaistus
tulossa päällemme, ellei juuri maailman loppu. Onkos tämä laitaa:
käyskellä perkeleen kanssa kuussa?

SIMEONI. Ja nahkatornissa!

JUHANI. Nahkatornissa. Onkos tämä laitaa?

TIMO. Saapasnahka-tornissa!

JUHANI. Niin, saapasnahka-tornissa. Ah! Mutta kerro meille kaikki; sillä
vaikka tunnenkin väristyksiä seljässäni, taitaa kuitenkin tämä
louhiminen tehdä hyvääkin syntiselle sydämelleni, joka on niin paatunut,
niin jäykkä, että sattuu siihen tuskin muu kuin helvetin halkonuija tai
taivaan tulivasara. Anna jyristä ja sataa, veljeni, anna sataa vaikka
korppejooneja; sitähän me tarvitsemme. Niin, mitä tapahtui sitten?

SIMEONI. Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas,
niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista torvea
touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan,
kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin
haisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin
minäkin, yskimään, köhisemaan ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi
peloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi,
ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja
jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä
nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta
ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun
viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin
kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen,
kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin
sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin
kuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan
variksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani,
ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en
levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt
seilailin kohden rakasta maakotoani taas, ja laskeuduin viimein erään
kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa
matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin
kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: »Jukolan
veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä
pilven juurella on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva
kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka
koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä
päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä». Niin seisoi
luettavana nahkataulussa, jonka nyt hellitin kädestäni, ja taasen rupesi
hän sinkoilemaan ylös kuuhun.--Siinä matkani synkeä ja totinen tosi.

JUHANI. Ihmeellistä, merkillistä ja hirmuista yht'aikaa.

TIMO. Mutta oletpa kuitenkin oppinut lukemaan näillä harharetkilläs.

SIMEONI. Älä luule. Olenpa yhtä typerä kuin ennenkin.

TIMO. Ehkä taidat konstin ja koukun. Koetappas; tässä on aapiskirjani.

SIMEONI. Niin, mitä vielä. Onpa niinkuin katselisin ryssän tai hebrean
kieltä. Silloin hengen vaikutuksesta tiesin paljon, joka nyt on edessäni
pimeää, ja olenpa jälleen sama ihmisraukka, sama syntinen, suuri
syntinen. Ja pääni käy pyörään, sillä se päivä on tullut! Pääni käy
pyörään, sillä silmäni ovat nähneet itse Lusifeeruksen. Ai, ai, kuinka
karvainen se oli!

JUHANI. Voi meitä poika-parkoja, voi!

SIMEONI. Tuhannen kertaa voi! Pääni pyörii, pyörii! Minä olen nähnyt
Lusifeeruksen. Se pyörii!

JUHANI. Rukoile Jumalaa, veljeni, rukoile Jumalaa!

SIMEONI. Rukoillaan kaikki yhdessä.--Minä olen nähnyt Lusifeeruksen
karvaisen voiman!--Rukoillaan kaikki!

TIMO. NO, jos niin tarvitaan. Miksi emme rukoilisi?

JUHANI. Surkeatahan tämä on, ah, voi!

TIMO. Älä itke, Juhani.

JUHANI. Itkisinpä verta jos taitaisin; sillä olemmehan eläneet kuin
Koirankuonolaiset, juoneet viinaa kuin Mahometit ja Turkkilaiset. Mutta
nyt siitä tulkoon luku laulun perästä, elämä toisenmoinen, muutoin
lankee pian päällemme taivaan hirmuinen viha kuin raskas Tunturinvuori,
ja painaa meidät helvettiin alas. Jaa, jaa, poikia on varoitettu
ennustuksilla ja ihmeillä, ja vartokaamme pahinta peeveliä, ellemme
ajoissa ota merkeistä vaaria.

LAURI. Pahinta kyllä meidän vartoa tulee; sillä onpa minullakin jotain
kerrottavaa. Kuulkaat! Koska, teidän heittäissänne kiekkoa aholla,
käyskelin metsässä, haeskelin kalupuita talon tarpeeksi, näin minä
ihmeellistä unta, ma'atessani tuolla kankaalla. Katselinpa niinkuin
korkean hongan latvasta kuinka hurjasti löitte kurraa täällä aholla
pitkin tuoreita härjänvuotia. Ja arvatkaas kenen kanssa. Veikkoset,
oman, kiivaan provastimme kanssa läimäyttelitte. Mutta kuinkas kävi?
Huomasi viimein provasti, ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan
punakantinen aapiskirja. Siitä suuttui hän hirveästi ja, heiluttaen
miekallansa, huusi korkealla äänellä: »iijaa, iijaa!» ja kohta lähestyi
peloittava hirmumyrsky, joka teidät viskasi ruumenina ylös ilmaan
tuulien haltuun. Niin uneksuin, ja jotakin merkitsee tämä uni.

JUHANI. Merkitsee totisesti, ennustaa meille tässä jotain helvetin
polskaa; sitä ei tarvitse epäillä. Kahdelta haaralta on meitä
varoitettu, ja ellemme nyt ota vaaria, niin tulta, pikiä ja pieniä kiviä
vielä sataa päällemme, kuin tapahtui ennen Sodoman ja Gomorran
kaupungeille.

AAPO. Olkaamme kuitenkin liioin kauhistumatta.

TUOMAS. En vissiin päätä kuinka on, mutta kaikki mitä Simeoni on nähnyt,
on kenties kotoisin pohmeloisen aivosta vaan.

JUHANI. Mitäs puhut, mies? Teetkö tyhjäksi taivaan tärkeää tointa?

TIMO. Älä haastele vastoin Jumalan töitä ja ihmeitä.

SIMEONI. Ah! kuussa olen käynyt ja nähnyt Lusifeeruksen, josta sieluni
on nyt peloissansa kovin. Voi minua, ja voi meitä kaikkia!

TUOMAS. Surkeus suuri! Mutta ota vielä yksi ryyppy ja mene sitten
ma'ata.

SIMEONI. Niin, mitähän tuo tekis?

TIMO. Ei ole viinaa enään.

TUOMAS. Se on ero asiassa.

SIMEONI. Kiitos Herran, että loppui se kerran, se viinamyrkky. Ja älköön
nyt enään tulko huulilleni pisaraakaan tätä juomaa, sen lupaan ja
vannon.

JUHANI. Kirottu olkoon tämä helvetinsahti!

TIMO. Vähän pahastipa teimme, kun rupesimme keittelemään tätä
juoma-ainetta.

AAPO. Kenen tahdosta tapahtui tämä? Vastatkaat minua, Juhani ja Timo.

JUHANI. Onpa viina sinullekin maistanut, veljeni, on tosin. Ja toiseksi,
niin tehty on tehty, eikä saata sitä enään takaisin ruikutus ja marina.
Niin, niin, mikä on mennyt, se on suden suussa; mutta olkoon tästälähin
toinen laki.--Nyt ojalle! ja kirvespohjallani nuijin tuhanteen myttyyn
tuon pahalaisen vaskihärjän, tuon kirotun viinapannun, ja kölsän hajotan
kuin harakan-pesän.

SIMEONI. Tee se, veljeni, ja taivas riemuitsee.

JUHANI. Minä teen sen.

AAPO. Miksi hävittäisimme kaluja ja kappaleita, joita taidamme
kunniallisesti myydä?

JUHANI. Mutta katsos tätä paikkaa: mies, jolle myisin pannuni, mitä
rakentelis hän sillä, minkälaista terveyden vettä? Samaa sorttia, samaa
sorttia, samaa helvetin asian-ajajaa, joka on jo syösnyt meidät itse
aina kadotuksen partaalle, ja samaan kurjuuteen saattaisin myös monen
muun tämän pannuni kautta. Mutta siitä synnistä tahdon olla kaukana,
tullessani viimein Herran tuomiolle.--Niin, nyt pannu myttyyn ja kölsä
nurin!

AAPO. Myykäämme se kruunulle, joka mynttää siitä rahoja.

JUHANI. Kyllä siitä klopoja heltii vaikka sen myttyynkin mynttään. Tässä
on kirveeni; ota kirvees sinä myös, Timo, ja käy kanssani sudentarhaan.
Mutta huomenna, koska on sunnuntai, lähdemme kirkkoon. Kirkkoon
lähdemme, konttien rukoilemaan tuon kurjan, ainoan ja kuolemattoman
sielumme edestä, joka on jo kyllä tarpeellista. Kirkkoon joka mies,
muutoin meitä saatana leivoittaa.--Sudentarhaan, Timo!

Alas ojalle nyt astuivat Juhani ja Timo, runtoivat pian viinapannun ihan
muodottomaksi kappaleeksi ja hävittivät kölsän. Mutta yön lepäsivät he
syvimmässä unessa, heräsivät varhain seuraavana aamuna ja rupesivat
itsiänsä varustelemaan kirkkoon. Läksivät he matkaan: Aapolla kainalossa
heidän isänsä vanha virsikirja, Simeonilla »Huutava-ääni», mutta,
punakan-sinen aapiainen kourassa, astelivat Juhani ja Timo. Ja
kulkeissansa haastelivat he seuraavalla tavalla.

SIMEONI. Kas, jota lähemmäs Herran temppeliä astun, niin tyyntyypä
mieleni myrsky yhä enemmin ja enemmin ja sydämeni vilvoittuu. Ah!
hurskasten retkillähän käyskelee viisas mies, mutta synnin loassa täällä
rypee tyhmyys ja sokeus. Voi! koska taakseni katsahdan, niin hirveäksi
helvetiksi, jonka ympäri viinan siniset liekit kiertelee, kuvastuu
mieleeni tuo onneton kaupunkimatka.

TIMO. Sentähden älä, veljeni, tee enään koskaan niin. Minä rukoilen
sinua. Onkos tämä laitaa? Pinnata naamaansa kallista trahtööri-viinaa
yöt ja päivät, yöt ja päivät, ja juoda vielä makuvaria kuin suuret
herrat. No, noh, tämä älköön olko nuhde, vaan veljellinen varoitus.

SIMEONI. Minä pahoin tein, ja pahoin teimme kaikki, käydessämme viinan
keittoon ja naukkimiseen. Mutta nyt, päättäkäämme yhteisesti heittää
ainiaaksi tämä juoma, joka eläimeksi muuttaa ihmislapsen.

JUHANI. Vallan siaksi, vieläpä alhaisemmaksikin röhkielevää harjasniskaa
saattaa se aina miehensä lopulta. Sentähden tässä nyt puristamme viinan
kanssa lujasti jäähyväiskättä ja pyydämme hänen lähtemään meistä kuuksi
päiväksi Herran nimeen. Niin Aapo, nyt kerro meille tarina siasta
lammikossa, jonka kerran kuulimme sokea-enon suusta; kerro se meille
tässä käydessämme.

AAPO. Teen sen mielistikin. Oi! antakoon se meille aina tuikeamman
inhon tuota tuomittua metelivettä kohtaan.

Juttelipa Aapo heille seuraavan:

Oli sunnuntai-aamu; lokalammikossa kesä-auringon hohteessa röhöitteli
sika, katsellen kansaa, joka kulki hänen ohitsensa kirkkoon.
Kadehtivalla, kivistävällä sydämellä katseli se ihmisen jaloa, kaunista
muotoa, muistellen omaa harjastettua haamuansa. Vieläpä säteili muutaman
ohikäyvän otsalta niin ankara loiste, että sian katsanto siitä
hämmästyen ammahti takaisin; ja kovin se oli vihoissaan Jumalalle, joka
ei myös häntä ollut ihmiseksi luonut. Koska se viimein oli kylliksi
nupisnut ja närisnyt, oikaisi se koipensa, ummisti pienet kyynysilmänsä
ja nukkui. Mutta koska se hetken päästä heräsi, makasi sen vieressä
kumppani, eräs juomari, joka päissään oli kiirahtanut lammikkoon alas,
ja oli nyt tukahtumaisillansa lokaan. Sika huomasi hänen vaaransa,
armahti häntä ja, iskien torahampaansa miehen kaulukseen, kiskoi hänen
ylös kuivalle maalle. Mutta tuon armotyön tehtyänsä, se katseli miestä
hetken, irvisti pahasti ja lausui: »sinä kurja mies, onhan muotos niin
ruma, etten kauemmin ilkene katsella». Niin sika lausui, läksi hänestä
röhkien pois ja rupesi tonkimaan maata.

JUHANI. Oivallinen tarina.--Mutta tuota kohden ilmaa on Jukolan talo, ja
hyvä että tiemme kulkee kaukaa sen ohi; sillä musertuispa sydämemme
nähdessämme entisen kodon. Hyvä myös, että jää meistä kauas Toukolan
kylä ja vihatoverimme siellä. Kas kun pelkään että, jos heitä
kohtaisimme ja he näyttäisivät meille pienenkin irvistyksen, minä kohta
karkaisin heidän kurkkuunsa kuin kissa. Enpä ole vielä unohtanut
löylytystä, jonka heiltä sain, enkä lupaustani hirveästä kostosta.

TUOMAS. Ei ole mennyt minunkaan muistostani kaksi asiaa.

SIMEONI. Meidän tulee anteeksi antaa ja unohtaa.

JUHANI. Olkoon menneeksi: jos nöyrtyvät ja tulevat minulta anteeksi
rukoilemaan, todistaen pahoin tehneensä, silloin kernaastikin unohdan
kaikki, likistänpä heidän kanssaan vielä käpälääkin, silmät kyyneleissä.
Mutta niinkauan kuin eivät mieli taipua tähän, vaan päinvastoin minua
hammastavat lakkaamatta, niin purenpa hammasta minäkin, puren että
kipenöitsee.

Näin haastellessaan keskenänsä, lähestyivät he Tammiston taloa. Siinä
seisoi pihalla paljon kansaa, miehiä ja naisia, ja kauas kuului eräs
ääni, joka räknäili: »ensimmäinen, toinen, kolmas kerta», ja kyseli:
»eikös kukaan enemmin lisää?» Oli se ryöstöhuuto-kauppa, jota itse
nimismies käytteli, istuen lähellä porrasta pienen pöydän ääressä ja
kirjoitellen kirjaansa ostajien nimet ja tavarojen hinnat; ja oli nyt
par'aikaa menemässä talon ammuva karja. Kovin kummastuen seisoivat
veljekset, arvellen miksi sunnuntaina tällaista tointa käytettiin. Mutta
olivatpa he erehtyneet lukiessaan viikkonsa päiviä Impivaaran
sydänmaassa humalan humussa, joka vauhdilla vie eteenpäin miehen ajan.
Maanantai ja puhdas arkio oli tämä päivä, jota veljekset olivat pitäneet
sunnuntaina ja jona olivat lähteneet astelemaan kirkkoon, kirjat
kourissa.

Katselivat he ympärillensä, nähdäkseen Kyöstiä, uskollista ystäväänsä.
Mutta hän ei ollut tässä, hän käyskeli kaukana pellolla, käyskeli
tuijotellen totisesti maahan ja mietiskellen itseksensä. Kysyipä viimein
Juhani muutamalta mieheltä, joka seisoi heitä lähinnä, kuinka yhteistä
huutokauppaa uskallettiin pitää sunnuntaina, Herran pyhänä sapattina.
Kulovalkeana silloin nauru ja tirskuna juoksi miehestä mieheen ympäri
kaiken kansan, ja nytpä arvasivat veljekset asian oikean laidan.
Ällistyneinä, äänettöminä ja punehtuen seisoivat he kauan, kuullellen
ihmisten naurua ja pilkkaa. Läheni heitä myös joukko Toukolan poikia,
kysyivät heiltä ivaten Impivaaran uudesta uskosta, sen kalenterista ja
miksi kutsuttiin heidän almanakassaan tämä viikon kahdeksas päivä. Tuota
kuultelivat veljekset, ja äkisti loimahti heidän vihansa tuimaan tuleen,
ja myrsky oli valloillansa. Kuin irtipäästetyt kahlekoirat karkasivat he
kiljunalla Toukolaisten päälle, ja peloittava tappelus nousi nyt
Tammisto pihalla.

Simeoni ei tuohon leikkiin mielinyt sekaantua, vaan oli hänen haltuunsa
heitetty kaikkein kirjat, joita hän lujasti hallitsi kourissansa ja
katseli tuskallisella muodolla, surkeasti levottomalla silmällä tuiman
taistelon vaiheita. Mutta nähtyänsä Aapon kovassa ahdistuksessa kolmen
rotevan Toukolaisen kourissa, nähtyänsä kipeällä sydämellä kuinka kurja
veljensä kelmeni ja kuinka hänen katsantonsa jo tuijoitteli tynsästi
kohden puitten latvoja, kun iskuja, säkenöitseviä iskuja sateli joka
haaralta, silloin asetti Simeoni kirjat kädestänsä kivelle siihen
lähelle, kiirehti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappeluksen hurjiin
laineisin.

Toimitusmies ensin kyllä koetti estää tämän vihaisen tulvan paisumista,
mutta huomaittuaan ei tässä mitään voivansa matkaansaattaa, siirtyi hän
ajoissa syrjään ja katseli ihmeeksensä veljesten ääretöntä voimaa. Ja
voimaa niin väkivaltaista, sen käytännössä niin tuulispään tapaista
vauhtia eivät olleet veljekset ennen koskaan vielä osoittaneet. Kauan
ja salassa kytevä kostontunne sai vihdoin tuulta, ja kasvoi siitä
tulinen, kauhistava myrsky; ja verraton oli hälinä ja pauhu. Kalveina ja
vapisevina pakenivat naiset taistelopaikasta, mikä sylissään kantaen,
mikä taluttaen kädestä pientä, peljästynyttä lapsukaista. Virnapäisinä
talon naudat, niin uhkea sonni kuin vakavat lehmät, juoksivat tuonne,
tänne, ja ympäri kaikui huuto, möry ja poru, kun Jukolan veljekset
löivät ja kun Toukolaiset löivät heitä vastaan, Toukolaiset ja heidän
monta ystäväänsä. Juhani, purren hammasta ja vallan tuhankarvaisena
kasvoiltansa, huhtoi voimallisesti vihamiestensä joukkoon, huhtoi
oikealle, vasemmalle, ja leukansa longahteli vihan kiukusta. Mutta kuin
kallio, niin rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin raskas nyrkkinsä
iski, siihen kaatui aina mies, kaatui kaksikin yhdellä iskulla. Nähtiin
siinä tapahtuvan, että kun hän yhtä löi, tämä kaatui vauhdilla niin
tuimalla, jotta kaatuessaan toisenkin miehen kumosi, joka seisoi hänen
vieressänsä. Timo läimäytteli kuin uros hirsistössä läimäyttelee
kirveellänsä; ja kauas kuumoittivat hänen ruskeat, karheat, vihasta
hohtavat poskensa. Miehenvastusta ei puuttunut Eeroltakaan tässä
kahakassa. Muiden jalkoihin hän tosin kiirahteli usein, mutta ainapa hän
jälleen pian pinnisteli itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja
lenteli hänestä taasen kuin ampauksia ympäripyörivästä raketista.
Hurjimmin kaikista riehui Lauri; hän löi ja temmelsi kalveana kuin
murhan-enkeli, ja kaikki hänen edestänsä pakeni ja murtui. Kauhistuen
katselivat ihmiset tätä kamppausta. Kaikkialla näkyi kamoittavan
kalveita kasvoja, hirveästi huokuvia sieraimia, tuolla verisiä naamoja,
täällä multaisia kuonoja. Katso vihan synkeätä liekkiä heidän
silmissään, joka rynkää vaan kiukkunsa maalia kohden, huolimatta vaikka
sataisi vastaan tulta ja tulikiveä. Tämän kaiken he näkivät, ja kuulivat
parinan ja ähellyksen niin hirmuisen kuin susijoukon murhaavasti
tapellessa syys-yön pimeässä metsässä.

Niin oteltiin Tammiston pihalla, ja tuimemmaksi yhä vaan ottelo
kiihtyi. Makasi jo tuolla mies, makasi jo täälläkin, vuodattaen verta
hietaiselle tanterelle. Maata jo kasteli veljestenkin mustanpunainen
veri; sillä Toukolaiset jo iskeilivät puukoillansa; mutta puukkoja ei
nyt riippunutkaan veljesten vöillä, koska he olivat retkellä pyhään
temppeliin. Nyt, koska he huomasivat kuuman verensä juoksevan,
sieppasivat he teloja mäeltä aseiksensa, teloja, karankoja, tai mursivat
seipäitä lähimmistä aidoista ja karkasivat villittyinä päin; pian
kuitenkin kohtasivat he samankaltaisia aseita vihollistensakin puolelta;
ja rupesivat nyt seipäät ja kanget räiskynällä loiskeilemaan ympäri
miesten päitä. Ja näyttipä aina vielä epätietoiseksi ken tässä
voittaisi, ken taipuisi tappiolle. Veljekset, vaikka he jalostikin
taistelivat, taistelivat kuitenkin monilukuisen vihollisen kanssa; ja
ankarasti, vimmatusti lyötiin heitä vastaan.

Mutta lähestyi silloin tappelukenttää mies, joka heti saattoi vaa'an
painumaan Jukolaisten puolelle. Lähestyi pellolta, juosten, karaten ja
pahasti mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä seiväs kourassa, hän
kirmasi esiin kauhistuksen harmaankalveana haamuna, tukka pyrstönä
pystyssä kuin peikon; ja iski hän kuin leimaus Toukolaisten selkään,
saattaen häiriön heidän joukkoonsa, mutta veljesten into kiihtyi.
Mölisten ja pyöritellen silmiänsä löi hän peloittavasti, löi kuin
mieletön, hullu mies; pieksivät taasen veljekset toiselta puolelta,
pieksivät kahdenkertaisesti ja hurjasti pakenivat viholliset viimein,
ne, joita ei vielä seiväs ollut maahan kaatanut.

Pois nyt riensivät veljeksetkin, läksivät juoksemaan kohden kotoansa,
huutain Kyöstiä seuraansa. Mutta Kyösti ei kuullut heidän käskyänsä,
vaan pihalla raivosi hän lakkaamatta, kirkkui, ärhenteli, ja kamoittava
oli hänen muotonsa. Mutta veljekset kiitivät jo kujan kuivalla,
savuavalla tiellä; ja koska he ehtivät pienelle sillalle peltojen
välissä, kuulivat he jäljessään Kyöstin äänen. He seisahtuivat, katsoen
taakseen, ja näkivät hurjan miehen, seiväs olalla, heitä lähestyvän
juosten, mölisten ja heilutellen kättänsä ilmassa; ja pian seisoi heidän
edessään hirmuinen Kyösti. Hän hikoili, puuskutti ja uhosta ja vimmasta
tuijottelivat ristiin hänen harreat silmänsä. Et ymmärtänyt hänen
sekamelskaista puhettansa, jossa usein kuului korkea ja kestävä huuto:
»älämölöö, ai älämölöö!» Veljekset rukoilivat häntä käymään heidän
kanssansa Impivaaraan eikä lähtemään takaisin tuonne susien kitaan,
mutta hän seisoi yhä vaan paikallansa, jupisten itsekseen ja
tuijoitellen. Äkistipä katsahti hän kiivaasti veljeksiin ja lausui:
»menkäät kotia nyt!» niin lausui hän ja kääntyi heistä pois. Ympäri
kääntyivät myös veljekset ja siirtyivät vastapäiseen suuntaan. Mutta
hetken päästä kaikui kerran vielä Kyöstin sakea ääni, ja veljekset,
katsoen taakseen, näkivät miehen seisovan kujalla, ravistellen kättänsä
ja päätänsä, ja kuulivat hänen taasen huutavan korkealla äänellä:
»menkää kotia nyt!» Siitä riensi hän pois samaa tietä, jota oli tullut,
ja pois metsäpirttiinsä riensivät myös veljekset, monella heistä päässä
korkea kuhmo ja käsivarressa vertatihuva haava. Katsoen kankeasti
eteensä astelivat he tuimalla vauhdilla, aatoksissaan kuoleman
jäädyttävä synkeys.--Niin loppui tappelus Tammiston kartanolla, josta
moni kannettiin pyörtyneenä pois, ja moni oli saanut haavan, joka
ainiaaksi hänen merkitsi.



YHDESTOISTA LUKU


On ilta samana päivänä, jona niin kiukkuisesti Tammistossa oteltiin.
Pirtissään istuvat veljekset, he ovat voidelleet ja sitoneet haavojansa
niinkuin parhaiten on käynyt. He istuvat, sydämissä pimeä, ijankaikkinen
yö, ja alas permantoon on teroitettu heidän katsantonsa, vimmaa täynnä.
He muistelevat mitä ovat tehneet, tietävät mikä rangaistus heitä uhkaa;
he mietiskelevät onnetonta, toivotonta tilaansa, ja peloittava on
äänettömyys huoneessa. Viimeinpä kuitenkin saattoi Simeoni matkaan
seuraavan kanssapuheen.

SIMEONI. Veljet, veljet! sanokaat yksi sana. Mitä on meidän tekeminen
päästäksemme kruunun kynsistä.

AAPO. Ah! ei ole meillä enään pelastuksen keinoa tästä ahdingosta, ei
tämän taivaan alla.

JUHANI. Kiikissä olemme, kukissa! Kaikki on mennyt, kaikki onni ja
toivo!

TUOMAS. Peijakas meidät perii, perii ilman armoa; siis ottakaamme,
silmät ummessa, vastaan mitä olemme ansainneet. Kruunun käskyläistä
häiritsimme keskellä tulista tointansa, ja tämä paikka on kova; miehiä
löimme kenties raajarikoiksi, joka paikka on vieläkin kovempi. Noh, ehkä
nykäisimme vielä joltain henki-kultaisenkin pois, ja sittenpä kaikki
hyvä; tallella olemme ja syömme kruunun surutonta leipää.

SIMEONI. Voi meitä poloisia poikia!

TIMO. Poloisia Jukolan poikia! Ja seitsemän kappaletta! Mitäs tehdään
nyt?

LAURI. Kyllä tiedän mitä teen.

JUHANI. Minä myös. Veitsi kurkkuun joka miehen!

TIMO. Älä helsingissä!

JUHANI. Puukkoni, kirkasteräinen puukkoni! Verta lasken että lainehtii!

AAPO. Juhani!

JUHANI. Juoskoon yhdeksi ainoaksi lammikoksi veri seitsemästä miehestä
ja uppoutkaamme sitten yhdessä punaiseen mereen, kuin upposi ennen koko
vanhantestamentin kansa! Missä on visapäinen puukkoni, kaiken, kaiken
sovintomies?

AAPO. Malta mieles!

JUHANI. Pois tieltä sinä ja pois tämä kirottu elämä! Puukko!

SIMEONI. Hillitkäämme häntä!

AAPO. Tänne, veljet!

JUHANI. Pois tieltä!

TUOMAS. Koreasti, poika!

JUHANI. Hellitä, Tuomas veljeni!

TUOMAS. Sinä istut koreasti!

JUHANI. Mitä maksaa nyt enään koreus, kun kaikki on mennyt? Mielitkö
ottaa koreasti vastaan neljäkymmentä paria tuoreita raippavitsoja?

TUOMAS. En mieli.

JUHANI. Mutta mitä?

TUOMAS. Menen hirteen, mutta sitten vasta.

JUHANI. Tehkäämme paikalla se, joka kerran on tehtävä.

TUOMAS. Tuumikaamme.

JUHANI. Hahaa! kaikki on turha.

TUOMAS. Ehk'ei juuri vielä!

JUHANI. Lain hansikat vartoo meitä.

SIMEONI. Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle!

TIMO. Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin.

AAPO. Kovin vähäpätöiset keinot.

EERO. Merelle vesiä viiltämään kuin uhkea enomme ennen? Jos siirrymme
kerran Suomen rannalta, olemme kruunun kourista vapaat, ja koetamme
kohden Engelsmannia; hänenpä laivansa mastossa maksaa mies.

AAPO. Sitä neuvoa käskee vähän perustella.

TUOMAS. Olispa tuo ehkä jotain, mutta muistakaat: ennenkuin ehdimme
Suomen rantaan, niin onpa kaiketi kourissamme kruunun kihlakalut.

TIMO. Ohhoo! jos heltimmekin eheillä nahoilla Suomesta, niin koskapa
olisimme Enklannissa? Onpa sinne miljuunia ja tuhannen miljuuniakin
peninkulmia. Ohhoo!

AAPO. Mutta kuulkaas sananen: Ruvetkaamme suden omaksi kansaksi, niin
vähänpä tarvitsee meidän peljätä hänen hampaitansa. Sotaväkeen
marssikaamme värvinkiä ottamaan muutamaksi vuodeksi. Ah! tämä keino on
jyrkeä, mutta ehkä paras tässä kilakassa. Niin, lähtekäämme Heinolan
kuuluisaan ja hirveän suureen pataljooniin, joka Parolan nummella
kesäkaudet äkseeraa ja rikeeraa. Tätä pykälää voimme harkita, muistaen,
että kruunu pitää poikiensa puolta.

JUHANI. Minä pelkään, että, veli veikkoseni, keksit nyt oikean keinon.
Kasarmi on pelastanut läikistä monta hurjapäätä poikaa ennenkin.
Muistelkaamme esimerkiksi Karilan renkiä, jolle, suurikelmille, kerran
pisti päähän ropsia isäntäänsä vähän selkään, ja siitäpä olis käynyt
pojalle pahoin, mutta kas kun oli junkkarilla äkkipikaan niskassa harmaa
takki, ja tämähän pelasti miehensä.--Olkoon menneeksi! Kohden kasarmia
marssikaamme! Sotaan kuoli isämme setä, Kyrön sotaan, jossa
viissyltäinen hirsi veressä uiskenteli; sotaan kuoli myös oma setämme,
kaatui meren rannalle Pohjanmaalla; niin on tässä käynyt monen muun sekä
heimolaisen että naapurin, ja samoin taidamme kaatua mekin, kaatua
hurskaina sankareina. Kuolemassa on parempi, taivaassa on parempi olla
kuin täällä ihmispetojen keskellä. Täytyy itkeä. Niin, siellä on parempi
kuin täällä. Oojah! paljon parempi.

TUOMAS. Veljeni, näin saatat meidät kaikki pusertamaan kyyneleitä.

SIMEONI. Herra, katso puoleemme ja anna armos auringon paistaa!

Niin loppui heidän kanssapuheensa itkuun, yleiseen, hyrskyvään itkuun;
kuivana ei pysynyt yhdenkään veljen silmä.--Mutta ilta pimeni, yö tuli,
ja kaikki vaipuivat he lopulta itkusta syvään uneen.--Seuraavana päivänä
tuumiskelivat he vielä, aprikoitsivat hiessäpäin mikä keino heidät
parhaiten pelastaisi; ja tarkasti vartioitsi heidän silmänsä ulkona
pirtin ympärillä, huomatakseen jo matkanpäästä jos lähestyisi heitä
kruununvoimia. Niin he tähtäilivät ja tuumiskelivat; ja kasarmi, vaikka
kyllä kamoittava, näkyi heistä kuitenkin parhaaksi turvapaikaksi.
Sentähden päättivät he lähteä miehissä matkalle kohden Heinolaa ja ottaa
värvinkiä kuudeksi vuodeksi. Ja koska taasen toinen päivä nousi,
alkoivat he pitkän vaelluksensa likistyvällä sydämellä, synkeällä
mielellä. Astuivat he eteenpäin, muistelematta, että siinä hankkeessa
tarvittiin passit ja papinkirjat, astelivat he, tuohikontit seljässä,
ensin Jukolaan päin, aikeissa pyytää nahkapeitturia ottamaan haltuunsa
heidän elikkonsa ja pitämään vähän pirtistä huolta.

Tultuansa Viertolan tielle, kohtasivat he nimismiehen, joka, jahtivouti
takana, ajoi jyrittäen heitä vastaan. Veljekset tuosta hämmästyivät,
arvellen hänen retkensä koskevan heitä. Olivat he jo melkein juosta
metsään, mutta astuivat kuitenkin esiin, muistaen, ettei kaksi miestä
heitä milloinkaan kiinni saisi. Mutta väärin he arvelivatkin; perin
toisella virkatoimella ajeli nyt nimismies ympäri pitäjää. Ja olipa hän
oiva mies; uljas, ylevä ja iloinen aina. Jukolan veljeksistä ja heidän
elostansa metsissä hän alati oli suureksi huviksensa kuullut
kerrottavan; ja oli hän heidän suosijansa, puolustajansa, vaan ei
vihamiehensä. Mutta nyt, ehdittyään heidän kohdallensa, rupesi hän
haastelemaan hauskasti.

NIMISMIES. Päivää, päivää! Mihin marssivat pojat noin totisina?
Vastatkaat minua, katsomatta tuolla lailla puoleeni, juuri kuin
korpisudet. Mihin, kontit seljässä?

JUHANI. Edessämme on pitkä matka.

NIMISMIES. Helvettiinkö sitten mennään? Häh?

JUHANI. Tahdotteko meistä mitään?

NIMISMIES. Mitähän olis teillä annettavaa minulle? Mutta onhan lupa
kysyä vaikk'ei varaa ostaa. No oikeinpa silmänne kyräilee ja mullistelee
minuun, ja ellen olis tottunut katselemaan itse perkelettä vasten
naamaa, niin ehkä sydämeni vähän pampahtelis. Ha, ha, ha! Mutta
saakeliko teissä rikeeraa?

JUHANI. Minä kysyn teiltä yhtä paikkaa: Nouseeko siitä kruunun asia?

NIMISMIES. Mistä?

JUHANI. Hm. Siitä, siitä.

NIMISMIES. Mistä, sinä takkutukkainen köntti? Mistä?

JUHANI. Tuosta kärhämästä Tammiston kartanolla.

NIMISMIES. Ahaa! se toispäiväinen leikki? Jahah! siitäpä nyt tahtoisin
teille virkkaa jotain.

JUHANI. Onko miestappoa tapahtunut?

NIMISMIES. Kiitä onneas, ettei niin ole laita. Mutta, leimaus ja jyrinä!
kun ajoitte tiehenne kruunun virkamiehen toimestansa ja kumositte vielä
hänen kirjoituspöytänsä, aatelkaas sitä paikkaa.

JUHANI. Jumala paratkoon! sitähän olemmekin aatelleet ja aprikoinneet
oikein vahvasti ja tulleet ymmärtämään mikä siitä pojat perii. Niin,
niin, peeveli meidät perii, ja sentähden olemme myös valinneet peevelin
onnen osan. Tietäkäät: Parolan suureen pataljonaan loikertaa nyt tiemme
mäkiä ylös ja alas, että santa soi. Siellähän on viimeinen sola, jonne
hädissä ja tuskissa pakenemme, kun ihmiset, ne kiukkuiset perkeleet,
meitä ahdistavat joka haaralta kuin sudenpoikasia apajassa. Parolaan
mennään! ja onneton hän, joka tahtoo nyt tietämme teljetä; sillä kruunu
tarvitsee miehiä, sota on tekeillä, niinkuin olemme kuulleet. Kohta
seisomme kruunun haarniskoissa, ja koskekaatpas meihin silloin, te
saatanat. Hii, haa! tahtoisinpa purra poikki tämän maailman, poikki
tämän maailman kuin nahkiaisen; ja vähältä etten itke tässä murheesta ja
vihan kiukusta yht'aikaa; itken ja heristelen nyrkkiäni. Parolaan
marssitaan! Siellä on miehiä kuin kaarneenpoikia, Parolassa.

NIMISMIES. Te pöllöt ja pököt! heittäisittekö oman, rauhaisen pirttinne
omalla tanterella ja lähtisitte kasarmin keppien vinkunaan?

JUHANI. Parempi kuitenkin siellä kuin louhia västingissä vuorta; ja
toiseksi, niin Hämäläisen ruskea nahka on tuuman paksu, niinkuin
nähdään.

NIMISMIES. Louhia vuorta västingissä! Miksi?

JUHANI. Juuri te, herra, meitä sinne mielisitte kiskoa kilisevissä
kahleissa. Ja mistä syystä? Tuosta onnettomasta tempusta Tammiston
pihalla, siitä että su'imme vähän selkään noita Toukolan poikia, johon
sukimiseen, Jumal'avita! meitä ärrytettiin oikein vimmatusti. Mutta
nytpä mielitään tehdä tästä kruunun asia, tehdä »kärpäsestä härkänen»,
kuin sananlasku sanoo.

NIMISMIES. Sen valehtelet! Mene hiiteen, mies! minulla on tärkeämpiäkin
toimituksia.

JUHANI. Jos sen armon meille soisittekin, että saisimme kulkea Hiiden
vallassa, jota emme vielä usko, niin ovathan tässä kuitenkin Toukolaiset
niskassamme, lain voimalla niskassamme. Me onnettomat iskimme ensiksi,
ja siitä on meillä kovin huono puoli; mutta ei pidä heidänkään pääsemän
ilman »maksa pois lakkarista». Onpa täällä kylliksi haavoja, jotka
tuskin vielä ovat ehtineet saada rupikaprokkia niskaansa; ja ne
todistavat jotain, ne haavat. Hmmh!--Mutta jos Toukolaisistakin
selkiäisimme, niin onhan meillä tässä aina varrottavana kerran vuodessa
tuomiopäivä: lukukinkeri-päivä. Peeveli! sanonpa kuin ennen Jaakkolan
Paavo, se korea poika: »kävishän tämä elämä laatuun ilman yhtä päivää
vuodessa, ilman tuota kirottua kinkeripäivää», sanoi hän. Ja sanoipa hän
vielä: »ei se kipu, mutta se häpy», niinpä kerran ikään tultuansa
tukkajuhlasta, jossa taasen hänen kamaransa oli pahoin pehmitetty.--
Mutta kuinkas kävi seuraavana vuotena samassa juhlassa? Pisti mar' pappi
hänen pöydän alle istumaan kuin ukulin, ja tämän näki hänen korea ja
nuori morsiamensa lukutuvan porstuvasta, näki ja pyörtyi tyttö-rääsy,
kiikahti kynnykselle nurin kuin hanhenpoikanen. Se oli paha leikki; sen
perästä rupesi Paavo juomaan kuin mies, sai rukkaset morsiameltansa kuin
mies, ja joi vielä uhkeammin, ja viheljäisenä hevosnylkyrinä kuoli hän
viimein. Se oli loppu korean Paavon, jolla ei suinkaan ollut huono pää,
ei totisesti, vaan olipa hän viisaimpia, vikkelimpiä nuoria miehiä,
mutta nurjana, nurjana oli vieras-äiti tyrkännyt kirjan hänen kouraansa
alusta alkain, ja siitäpä lukupäivä hänelle tuli kauhistuksen päiväksi.
Ja onkos tämä laitaa! Kukkoisten Mikko, mies ko'okas ja jykevä kuin
havutukki, ja leveäposkinen kuin Tuhkalan muorin vanha kissa, mutta eipä
juuri niitä hyvälukijoita, kuultuansa kinkeri-aamuna tarhanvajaan
pappien kulkusten kilinän, peljästyi kuin lammas. Niin hirvittävä on
tämä päivä, tämä hioittava pöllytysjuhla. Ja kerranpa, tiedämme,
saattaisi provasti väkivoimalla meidätkin sinne ja sieltä häpeän
hirteen, jalkapuuhun, mutta kaikista näistä meidät pelastaa kruunun
harmaa takki, kaikista näistä nyt otamme ainiaaksi hyvästi; prassai!

NIMISMIES. Te mielettömät oinaat, mitä hulluuksia hankittekin! Noh,
menkäät, menkäät, astukaat päälle niin kauas kuin kestää kruunun
santaista sarkaa. Mitä riivattuja on minun tekemistä kanssanne?
Kuittihan on rätinkimme Tammistosta, sen vakuutan ja vannon, te köllit!
Kuitti! ja suljetut ovat myös Toukolaisten kidat. Hoo, sen tein jo
samana päivänä, jona ottelus tapahtui, koska näin ettei mennyt siinä
henkiä. Uhkailivatpa roistot keräjänkäynnillä, ja kuitenkin olivat he
keittäneet sopan itse. Mutta laskinpa nyt vaa'alle painoni minä myös,
ja Toukolaiset vaikenivat kuin myyrät; sillä onpa minulla heissä monta
koukkua, joista voisin kiskoa heitä kovaan kiikkiin. Sentähden ovat he
nyt vaiti ja pitävät koreasti hyvänänsä mitä ovat saaneet. Mitä koskee
taasen asemaanne provastia kohtaan, niin kysynpä: onko hän teitä
kiristellyt näinä viimeisinä aikoina?

AAPO. Sitä ei hän ole tehnyt, ja ihmeeksemme kyllä.

NIMISMIES. Eikä tee hän sitä milloinkaan enään; se muistakaat sanakseni.
Ja kuka on saattanut matkaan tämän? Kukahan muu kuin tuo meidän vanha
vallesmanni? Ja sanottepa nyt hänen, te kiittämättömät peijoonit,
yrittelevän riivattuja teitä kohtaan. Kuinka hyväänsä, mutta onpa minua
hullua vähän miellyttänyt tuo sudenpoikasten elämä. Ha, ha, ha! No, noh,
leikki saakoon sijaansa, puhdas leikki. Mutta olkoon sanottu: rauha
teille minun puolestani, ja niin myös provastimme puolesta; sillä hän on
tullut ymmärtämään, ettei tuohesta tule takkia. No niin, ei yhtään
vaaraa, pojat, ei yhtään, vaikka tarvitsisittekin köniinne aika lailla,
te verkkasen juutit. Mutta menkäät nyt koreasti kotia! Paikalla! sanon
minä. Jaa, jaa, vasemmalle kääntymys nyt vaan, vasemmalle kääntymys ja
kotia mars, sinä Impivaaran komppania! Kotia, te junkkarit, ja jääkäät
Herran nimeen.--Heisaa, Liinaharja!

Niin lausuen, tempasi hän ohjaksista, ja travia pisti eteenpäin taasen
nimismiehen, koko pitäjässä tunnettu, liinaharjainen ruuna. Pois he
kiirivät räikkynällä; tärähteli takana ukko jahtivoudin hattu, ja savuna
kierteli tomu heidän jäljessänsä. Mutta veljekset seisoivat tien
vieressä kuin seitsemän suolapatsasta, seisoivat ja katselivat tuota
menoa. Sanaakaan hiiskumatta ja arvellen mitä heidän piti aatteleman
kaikesta tästä, seisoivat he ja tuijoittelivat poistuvien perään, kunnes
nimismiehen rattaat katosivat kaarevalla tiellä.

TIMO. Kuinka se komsarjus on vanhettunut sitten kuin viimeiseksi näimme
hänen Kuokkalan korvessa äitimme ja kylänväen kanssa!

JUHANI. Mitä sinä, Aapo, aattelet tästä nimismiehen koreasta puheesta?

AAPO. Kunnon mieheksi hänen luulisin ja että hän kanssamme haasteli
vakaasta rinnasta, mutta seiskäämme vahtia, sillä herroihin ei ole
luottamista.

JUHANI. Seiskäämme valmiina kaappaisemaan kohden susien kotoa. Hänellä
on peeveli nahassa, hän koettaa vietellä meitä paulaan.

TUOMAS. Kotiamme takaisin tahtoi hän meitä narrata valmiiksi
saaliiksensa palattuaan Viertolasta, joukko miehiä seurassa, koska
tiedetään, ettei ole vähillä voimilla iskettävä Jukolan sarjaan. Hän
tulee ja korjaa meidät koreasti talteen, jos häntä varromme.

JUHANI. Hä, niinhän minäkin aattelen. Hän on pyynnissä, ankarassa
ajossa, ja me olemme otukset, joita hän kiehtoo. Kaiketi on tapahtunut
hirveätä, josta ei enään kasarmikaan meitä vapahda. Siis ei nyt muuta
kuin sissin passi kouraan ja paikalla metsään! Maantieltä pois, pojat!

AAPO. Ah! mikä on nyt tehtävänä?

JUHANI. Kaikki on jo tehty; tässä on seitsemän valmista metsäsissiä.
Mutta koettakaamme olla niin sieviä, niin armeliaita ryöväreitä kuin
mahdollista, pyytäen aina ensin koreasti nälkämme sammutteeksi; niin,
niin, ja ellei hyvällä helli, niin väkirynnäköllä tulkoon sitten, mutta
aina voimme karttaa verenvuodatusta ja murhaa. Mennään nyt!

SIMEONI. Juhani, Juhani, mitä haastelet!

AAPO. Ah! missä on nyt kurjain veljesten turva?

JUHANI. Sissien retkillä! Mennään nyt!

TUOMAS. Kitas jo kiinni, sinä hurja hullu! Ennen astelen tästä Siperjan
ikikylmyyteen kuin rupean syömään ryövärin leipää. Sinä villitty, onko
tarkoitukses vakaa, vai leksoitteletko mieletöntä leikkiä? Mitä pitää
minun sinusta aatteleman?

JUHANI. Voi veljeni! tämä hetki on kiertänyt pääni pyörään, ja enhän
juuri tiedä mitä puhun ja teen. Nimismieshän tässä oli, ja katosi taasen
kuin tuuliin ja pilviin; mutta onpa sitten mielestäni aikoja mennyt,
aikaa siitä on, aikaa! Tuonne hän katosi, mihin peukalosormeni osoittaa,
kuin Taula-Matin peukalosormi. Tuonne hän katosi savuun, ja keskellä
savua singahteli sotaorhin valkea harja. Mutta siitä on niin pitkä aika,
niin pitkä!

TUOMAS. Kas niin!

AAPO. Mitä nyt, mitä nyt?

TUOMAS. Te näette, veljet, ettei Juhoakaan aina juuri ammuta samalta
oksalta, jolla hän istuu.

LAURI. Mitä siinä silmiäsi vääntelet ja päätäsi keikuttelet ja huokailet
sieraimistas tuolla lailla? Niin mar'! Kiitä että on aivosi eheä.

TUOMAS. Niin, niin, hän peitelköön äsköistä tyhmyyttänsä niinkuin hän
parhaiten taitaa. Mutta mitä helvettiä tekisimme nyt? Sanoppas, Aapo.

AAPO. Minä en tiedä.

EERO. Kuulkaat, veljet: emmehän tuota vielä varmaan tiedä oliskohan
nimismiehen haaroissa kettu meitä kohtaan.

LAURI. Minä uskon toisin, sillä katselinpa häntä tarkasti silmäterään,
ja siinä ei vilahdellut vilppiä. Ja harkitkaas. Miksi olisi hän tullut
ilman miesvoimia aina tähän asti, vaikka hänen tiellänsä on mökkejä ja
kyliä? Miksi kulkisi hän ohi Impivaaran seudun aina Viertolan kartanoon,
josta hänellä on vähemmin avun toivetta kuin suurista kylistä, jotka hän
on heittänyt jälkeensä? Kummallista! Viertolasta palaisi hän taasen
takaisin tämän huikean matkan, palaisi miesjoukkonsa kanssa viimein
kohden pirttiämme. Hulluuksia! Eihän mallaa tämä yhteen nimismiehemme
ennen aina viisasten ja vikkelien tuumien kanssa.

AAPO. Ei tahdo mallata, sen huomaan minäkin, mutta eipä siinä kylliksi
luotettavaa. Luuletpa nyt aprikoitsevas asiaa kovinkin viisaasti, mutta
katsos kun usein tapahtuu, usein on asian laita päin vastoin kuin
parhaan, viisaimman miehen järki sen on osoittanut. Ja onpa meillä
pelkoon syytä. Rikoksemme on lain silmissä suuri, ankaran suuri; ja
huomaa kuinka tavattoman, kuinka erinomaisen ystävällisesti tuo
nimismies haasteli kanssamme.

TUOMAS. Ei ollut se rehellisyyden kieltä, vaan kiehuipa sappea sen
hunajan alla. Mutta mitä nyt tekisimme?

EERO. Tehkäämme näin: käykäämme kotia kerran vielä, mutta älkäämme
viipykö hetkeäkään pirtissä, vaan heittäkäämme telkeämättä sen ovi, joka
näyttää niinkuin olisivat sen asukkaat koreasti kotona; ja itse istumme
kätkössä Impivaaran luolissa ja rotkoissa; siellä oljentelemme pari
kolme vuorokautta, tähtäellen tarkasti lakkaamatta alas kohden
pirttiämme. Jos nyt tämän ajan kuluessa lähestyisi nimismies huonettamme
voiminensa, niin olemmehan aina kohta valmiina karkuteille vuorten ja
metsien suojassa. Mutta ellei tuosta mitään ilmestyisi noin kolmen yön
ja päivän mentyä, niin kaukana on meistä kaikki vaara.

TUOMAS. Siinähän neuvo ja hyvä.

AAPO. Me teemme niin.

TUOMAS. Kääntykäämme takaisin; tule, Juho, ja pane pois tuo morakas
muoto.

Läksivät he käymään taasen kohden Impivaaraa ja seisoivat pian kotonsa
pihalla. Seuraten Eeron neuvoa, kiersivät he linkun ovelta pois,
kiipesivät ylös vuorelle ja kätkivät itsensä tarkoin, mikä mukavaan
kallion halkeemaan, mikä näreitten verhoon vuoren penkereille. Siellä he
venyivät, teroittaen kiehtovan silmänsä alas kohden pirttiä, ympäri
kantoista ahoa ja pitkin kolkon metsän rantaa. Siellä he lepäsivät,
pitivät vuoroitellen vahtia kolmen vuorokauden kuluessa: söivät
tuohikonteistansa ja sammuttivat janonsa kirkkaasta lähteestä, joka
vuoren harjulta kumpuili ylös ja vuodatti laineensa alas pitkin
kallioista tietä. Hauskasti siinä pieni puronen lirisi päivän pitkän
kestäessä, lirisi kestäessä kuutamoisen yön, soiden vartioitsevan veljen
kuultelevaan korvaan.

Mutta kun kolmantena päivänä aurinko jo kiirehti laskuansa kohden,
astuivat veljekset vuorelta alas, kävivät pirttiinsä, iloiten
sydämissään, koska näytti, että oli heidän pelkonsa turha. Mutta ei
katsoneet he kuitenkaan vielä ihan luotettavaksi asiaansa, vaan
silmäilivät yhä varoten akkunasta ulos. Siitä seuraavana päivänä
lähetettiin vakooja ulos, lähetettiin Aapo, saattamaan heille visseyttä
lujaa. Vuorokauden viipyi hän kylissä ja taloissa, ja koska hän palasi,
nähtiin hänen kasvoillaan rauhan sanoma. Ja istuivat he nyt miehissä
honkaisen pöydän ympärille, ja Aapo, istuen itse pöydän päässä, rupesi
kertoilemaan veljillensä mitä oli kuullut.

AAPO. Veljet! hän on verraton mies, tuo meidän vallesmanni; hän on
tehnyt niinkuin hän sanoi, ja niin on asiamme laita. Toukolan miehet,
vaikka onkin monella etujalassa aika patti, tai päässä millä korkea
kuhmo, millä pahoin irvistävä reikä, eivät hiiskahda lainkäymisestä
sanaakaan, eivätkä oman käden kostosta; ja nimismiehen toimesta, hänen
hirveistä uhkauksistansa kaikki tämä. Ja mitähän nyt tuumiskelee meistä
provastimme? Niin; ukko on suonut meille rauhan, ikuisen rauhan; sillä
hän on päättynyt uskoon, jota nimismies hänelle on vakuuttanut, että
kova leikki meitä kohtaan olisi ijankaikkiseksi tuhoksemme. Mutta
huomatkaat vielä: Koska tuo Härkämäki, oiva äijä ainakin sentään,
jutellessaan eräänä päivänä provastin kanssa, oli myös meistäkin jotain
maininnut, sanonut, jörähtäen: »kukas tietää vaikka tulisi pojista vielä
oikein jupisteerit», niin tuohonpa oli lausunut pappi, että suuri olis
hänen ilonsa ja riemunsa Herrassa, jos se ihme tapahtuisi, että Jukolan
veljekset kerran astuisivat hänen eteensä, lukien välttäväisesti sisältä
ja nuot kymmenen käskysanaa ja uskontunnustuksen ulkoa. Niin on hän
lausunut sulavan lauseen. Tämän ja paljon muuta olen kuullut, kuullut
monen miehen suusta, ja luotettavin niistä on Tammiston Kyösti, joka ei
koskaan naura eikä valehtele.

JUHANI. Nimismies, sinä kunnon mies, rynkäisinpä sun tähtes vaikka
loimoittavaan tuleen! No vie sinun musta, kiljuva sonni! Voinhan tuskin
uskoa.

AAPO. Kaikki niinkuin sanon. Mutta nähkäämme siis, etteivät herrat juuri
olekkaan niin suuria junkkareita kuin luullaan. Muistakaamme tässä myös
tuota Viertolaista, joka leppyi aivan pian ja suostui pyyntöömme kaikin
puolin. Ja provastimme, jos katselemme häntä ilman närää hyvän sydämen
ja järjen suoralta kannalta, nousee, tiedän minä, edessämme ankaraan
arvoon. Hän on kiivas, mutta oikea Herran viinamäen mies, ja
sanomattoman paljon on hän jo tehnyt seurakunnallemme hyvää. Kumonnut on
hän monen ilkivaltaisen krouvin; monen miehen ja hänen entisen
jalkasiippansa on hän pakoittanut käymään lailliseen avioliittoon; ja
monta naapurusta, jotka ennen veristellen toinentoistansa vainosivat, on
hän saattanut ihanimpaan sovintoon. Ja mitä on hän tahtonut, puuhaten
meidän tähtemme? Meitä kristityiksi kunnian miehiksi. Nyt on hän meidät
jättänyt, mutta lausuu kuitenkin meistä niin ihanan toivoituksen, että
sydän likistyy sitä muistellessa.

TUOMAS. Mutta nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa
päähän vaikka halkonuijalla.

AAPO. Lausuitpa jotain, josta, jos niin teemme, syntyy meille uusi onni.
Ah, jos yksimielisesti kävisimme nyt tärkeään toimeen, siitä heltimättä
ennen kuin työ on päätetty!

JUHANI. Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä
heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta
päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka
verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä
siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin
värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa
viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan
onnen.

AAPO. Oi Juhani! nostaahan sydäntäni tämä puhees, miehuutta ja järkeä
täys.

JUHANI. Ahkeruushan kovan onnenkin voittaa. Niin, jos kerran käymme
juoneen, ikenet irvissähän siinä pinnistelemme. Mutta asiaa käskee
tuumiskella, visusti ja juuresta jaksain.

AAPO. Koettaa tahdomme, sillä tämä pykälä on mahtava. Katsokaat: ellemme
osaa lukea, niin laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä.

TIMO. Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota
koettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos
niin hulluksi tulisin. Mutta kukas tietää kuinka täällä pojan päähän
mällähtää. Sitä ei tiedä muut kuin Jumala.

JUHANI. Aprikoitkaamme asiaa visusti: meillä on niin kovat päät.

Meni taasen muutama päivä, ja eräänä iltana otettiin asia uudestaan
keskusteltavaksi, ja yhteisesti nyt päätettiin ruveta hartaudella luvun
harjoitukseen.

JUHANI. Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja päässäni; se on sanottu.
Mutta Timo-parkaa minä surkuttelen; hänellä on vielä kovempi kallo kuin
minulla, kaksinkerroin kovempi.

TIMO. Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin kovempi. No, no,
sinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis neljänä. Niin,
kärsimystähän siinä vaan tarvitaan.

JUHANI. Kas, kas, se sukkeluus tempasi rätingistä joukon päiviä pois,
kokonaisen vuoden.--Mutta, ai poika! olemmepa sen peijakkaan kelkassa.
Yksikin puhkaus siinä lasketaan, ja liemenä on aapiskirja ennen kuin on
se päässämme kannesta kanteen. Jumala auttakoon meitä!

TIMO. Aapiskirjani tahdon oppia.

JUHANI. Sen tahdon minäkin, vaikka tuo tuntuisi ja maistuisi kuin
pureskelis pieniä kiviä ja raakoja perunoita. Sen tahdon, koska on
provastimme niin hyvä ja laupias meitä kohtaan, että oikein tulee häntä
armo. Mutta mistä saavutamme sievän ja suopean opettajan?

AAPO. Yhtä siinäkin tuumiskellut olen. Minä katson puolees, Eero. Jaa,
jaa, sinulla on terävä pää, sitä ei taida kieltää. Mutta kiitä Jumalaa
tästä lahjasta ja siirry meistä muutamaksi viikoksi maailmalle,
eväskontti seljässä ja aapiainen povessa. Mene jahtivoudin, tuon
oivallisen sudenkutsijan opetettavaksi. Hän on taitava mies, ja minä
tiedän, ettei hän sinulta kiellä opetustansa, varsinkin kun lupaamme
hänelle palkinnoksi uhkean kaskimaan ja paistiksi muutaman koirasmetson.
Mutta sinä, opittuas tavallisen lukumäärän tärkeimmät osat, palaat
silloin takaisin taas ja opetat meitä.

JUHANI. Vai niin. Eero opettaisi meitä. Hm. Eero? Mutta älä tule
sentähden ylpeäksi, Eero; sen minä sanon.

EERO. Pois se! Opettaja käyköön hyvillä esimerkeillä opetuslastensa
edellä, muistaen ankaraa tilinteon päivää, koska hänen tulee sanoa:
»tässä, Herra, olen minä ja ne, jotkas minulle annoit».

JUHANI. Kas, kas, joko pistätti? Mutta laita on tämä: sinä opetat minua,
koska niin tahdon, tai olet äänettä kuin ahven, koska tahdon, ja minä
luen sinun edessäs aina tahtoni mukaan. Siinä se on. Kyllähän me sinun
kuranssissa pidämme; sen tiedätkin. Mutta käypä tuo keino ehkä laatuun.

TUOMAS. Paras keino, jonka Aapo vielä on keksinyt.

JUHANI. Tuhannen riksiä tästä keinosta!

AAPO. Eero, mitä aattelet asiasta itse?

EERO. Tahdonpa tuota aatella.

AAPO. Se käy päisin, käy epäilemättä.--Mutta nyt mielin soutaa esiin
ankarimman aatteeni, tuuman, joka seisoo ja kestää. Urheat pojat ja
veljet! Nouskoon Impivaaraan uhkea uudistalo, nouskoon se korvesta
seitsemän miehen voimalla. Niin, pöllistyypä silmänne ja kummastellen
katselette minua. Sitä en ihmettele. Mutta aatelkaas perään: elonkemomme
täällä sydänmaassa käy vaikeammaksi päivä päivältä; harvoin täällä
kuulemme enää kontion vihellystä ja harvoinpa metso korvessa kohahtaa
edestämme ylös. Vieläpä huomaamme toisen asian, huomaamme, että »yksin
ei ole miehen hyvä olla». Niinpä kerran mietiskelemme; mutta pysyköön
kaukana morsiusvuoteesta villi kiertolainen erämaassa, joka tuskin voi
täyttää oman kurnailevan maarunsa, saati vielä vaimon ja lasten. Mutta
raivatkaamme niituksi tuo avara korpi, pelloksi kuokkikaamme tämä
kalteva, kultainen aho, ja nouskoon vähitellen pirttimme ympärille,
jumisevalle pihalle, talli, ometta, riihi, luhti ja vielä muitakin
huoneita aina tarvetta myöten. Ja niin on meillä aika talo, Impivaaraksi
kutsuttu, talo kunnollisempi syntymäkotoamme Jukolaa. Ja ennen kuin on
tullut päivä, jona tuo vanha Jukola on omanamme taas, niin tässäpä
ihanasti niitut viherjöitsee, viljaiset pellot lainehtii ja illan
tullessa lähestyy meitä metsästä ammoova, kirjava karja.

JUHANI. Haasteletpa sorealla suulla. Mutta katsos, veljeni, meillä on jo
entisestään talo, joka tosin on vuorattuna vieraalle nyt, mutta omamme
on se taasen, mentyä muutaman vuoden.

AAPO. Mutta ennen kuin on mennyt tämä aika, niin olemme laiska-jaakkoja
ilman vertaa, viitsimme tuskin nostella enään tallukoitamme maasta, ja
kaiketi on meillä silloin yhtä yörinen talo kuin ennenkin. Kuullut olen
nahkapeitturin huonoksi mieheksi, saamattomaksi nahjukseksi, ja mitään
näkyvää muutosta ei ole vielä tapahtunut, ei pelloilla, ei niituilla. Ja
vaikka toisinkin olis, niin ainahan parempi, että on meillä yhden talon
sijasta kaksi: Jukola ja Impivaara. On myös silloin arvomme nousnut
summattomasti ihmisten silmissä, ja vaimoiksi on meille tarjona moni
pulski ja hehkuva Hämeen tyttö. Työhön ja toimeen, veljet! Työhön
kaikin voimin; sillä tämä elämä maksaa tämän vaivan, ja ihmiskunta,
näemme, ei olekkaan tuota pahempi vekkuli; ei, vaan onpa, luulen minä,
maailma meille niin kuin maailmalle me; ja hän, joka »alati vääryyttä
kärsii», hän katsokoon kuinka on laita omassa povessansa. Usein ovat he
meitä kiukkuisesti kohdelleet; tosi! mutta oikeammiten vaan Toukolan
juupelit, ja siihen on mielestäni ollut heillä hieman syytäkin. Kuinka
hyväänsä, mutta paras on sovinto ja rauha; ja rauhan voimme jälleen
rakentaa, jos vaan täyttä päätä niin tahdomme. Katsokaat: me
askartelemme tässä ajan, niinkuin on tapa täällä säällisten miesten, ja
tultuamme viimein Toukolan vaimoille taas, katsahtavat meihin entiset
viholliset vähän arvokkaammin kuin ennen, ja jos me silloin annamme
heille leppeitä katsantoja takaisin, niin nousee tuosta piankin yleisen
sovinnon kirkas päivä. Tosin maksoi tämä meille paljon, maksoi työtä ja
hammasta purevata vaivaa, mutta ilman näitä ei täällä milloinkaan toukoa
tehdä. Ja huomatkaat, asettakaat selkeästi sielumme silmän eteen, mikä
on voittomme viimein: Me olemme miehiä, ystäviä kaikkein kanssa, taloja
on meillä kaksi, tuleva aikamme aina »Hyvän toivon niemi», ja hautamme
tuolla elämän hämäräisellä rannalla ei näytä meille kauhistuksen
kodoksi, vaan ihanaksi lepokammioksi, himmeäksi porstuvaksi autuitten
saliin.

TUOMAS. Somasti sinä puhut ja oikein, ja minä suostun tahtoos. Veljet!
kuulkaamme häntä, sillä tämä asia on mahtava, se synnyttää elämämme
uudestaan, kohottaa metsien reunalle aamun koin. Minä suostun!

TIMO. Niin minäkin.

SIMEONI. Jumala on kuullut meitä, ja elomme valkenee. Minä suostun Aapon
ihanaan tuumaan.

EERO. Minä suostun myös sillä otammehan miehukkaan askeleen nyt.

JUHANI. Enkö tekis samoin minä, teidän kurja vanhin veljenne? Minä
suostun, ja onnen päiväksi kutsun aina tämän päivän. Olihan meitä jo
lähestyä kahleet tai kruunun harmaa takki ja rumpujen pärinä, mutta
nythän seisomme kaukana kaikista näistä, keskellä kotometsiemme kohinaa.
Niinpä sydän-yönä meidän taivaamme äkisti valkeni, ja tämä valkeus, niin
toivokaamme, vielä poistaa kaikki pilvet ja »Jumalan kynttylät loistaa»,
niinkuin paimen heloitellen laulaa. Ah! parastansa ovat meitä kohtaan
tehneet Jumala ja nimismies; parastamme myös mekin tahdomme nyt
puolestamme koettaa.

Siitä seuraavana päivänä he lähettivät veli Eeron astelemaan
oppiretkellensä, varustettuna vahvasti. Tuohikontti seljässä, haarapussi
olalla ja aapiskirja poijussa läksi hän vaeltamaan kohden jahtivoudin
asuntoa. Mutta muut hankkivat itsellensä kuokkia ja rautalapioita ja
rupesivat kuokkimaan pelloksi ahoa heidän pirttinsä ympärillä. Päivä
päivältä lisääntyi siihen yhä enemmin ja enemmin turpeiksi pienennettyä
maata; ja niin puolainvarsille ja kissankääpille rakettiin ikuinen
hauta. Mutta koska olivat kuokkineet ahon pinnasta valtaisen piirin,
arvaten siinä olevan kyllin kylvö-alaa seitsemän miehen elannoksi,
siirtyivät he aholta korpeen alas ja rupesivat raivaamaan nutuksi
satavuotista kuusistoa, joka torkkuen seisoi alapuolella ahoa,
käärittynä sammaleiseen turkkiin. Silloin taasen kirves kajahteli
ympäri, ja rytinällä kaatui kuusi kosteiseen maahan. Kuuset he karsivat,
kokosivat oksat kasoihin, vedettäviksi talvella talon tarhaan, mutta
hirret kantoivat he ylös kantoiselle aholle uuden riihen ja ometan
rakennuspuiksi. Silloinpa kantaessa miehet vakaasti astelivat toinen
toisensa jäljessä; ja kuudella lujalla olkapäällä lepäsi jykevä hirsi.
Mutta tultuansa ylös töyrylle, laskivat he, Juhanin huudon mukaan,
yht'aikaa taakkansa alas, ja putosi hirsi jyrinällä, että maa tömähti,
ja kohahtaen vastasi korpi. Niin, laajeni heidän niittunsa korven
rannalta yhä kauemmas päivään päin, ja niin saivat he aineita rakettavia
huoneita varten.

Eero teki myös ahkerasti työtä oppiaksensa lukemaan, ja nopeasti
edistyi hänen taitonsa. Lauvantai-iltoina palasi hän kotiansa tyhjillä
pusseilla; mutta seuraavana maanantaina läksi hän taasen, seljässä
täytetty kontti ja olalla pullea haaralaukku, läksi kouluun, aapiskirja
povessa. Niin kului syksy, talvi läheni, ja veljekset heittivät sekä
pellot että niitut lepoon seuraavaksi kevääksi ja riensivät hankkimaan
muonaa niin elikoille kuin itsellensä. Syksyn koleissa metsissä he
kaalailivat ristiin, rastiin koirinensa, tehden veristä niitosta; ja
alas suon rannalle kohosi taasen korkea heinäsuova vanhaa Valkoa varten.

Talvi oli tullut; joulu-aattona palasi Eero kotia, jahtivoudin mielestä
tarpeeksi oppineena ja kelvollisna opettamaan veljiänsä. Ihmeteltävän
kerkeästi oli hän oppinut. Selvästi luki hän sisältä, ja aapiskirjan
taisi hän ulkoa kannesta kanteen, niinmyös vähänkatkismuksen.--Ja nyt,
kun joulu oli mennyt, alkoi luku ja puuha. Siinä opettajana istui Eero
ja oppilaisina hänen veljensä, jotka yhdestä suusta huusivat kirjainten
nimet, niinkuin nuorin veli heille saneli. Yhdestä suusta he huusivat,
ja mäikkyi avara pirtti. Työlästä ja tuskaa täynnä oli heille tämä työ,
tuskaa täynnä alussa varsinkin; surkeasti siinä puhkailtiin ja
hikoiltiin. Enimmin kaikista ponnisteli Juhanin sisu; hartaudesta järisi
hänen leukansa; ja torkahteleva Timo, joka istui hänen rinnallansa, sai
häneltä monta vihaista nyrkin tyrkkäystä, kun taasen nyökähteli alas
kurjan pää.--Kiusoitti myös veljeksiä, ettei Eero aina harjoitellut
opettajavirkaansa suoralla vakuudella, vaan hellitteli useinkin
suustansa pisteleviä kompasanoja. Oli hän jo saanut veljiltänsä monta
varoitusta, mutta mielensä viehätti häntä.

Kerran eräänä talvisena päivänä, kun äkeä pakkanen oli ulkona ja taivaan
etäiseltä reunalta paistoi melkein säteetön aurinko, istuivat veljekset
pirtissänsä täydessä puuhassa, aapiskirjat kourissa. Kauas kuului heidän
harras, mutta yksipintainen lukunsa; ja alkoivat he nyt aapiston tällä
erällä toiseen kertaan.

EERO. A.

MUUT. A.

EERO. P.

MUUT. P.

EERO. Niin, A on ensimmäinen aapiston kirjain ja Ö sen viimeinen. »A ja
Ö, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen», seisoo jossain
raamatunkappaleessa. Mutta niinköhän koskaan olette kuulleet tai nähneet
viimeisen ensimmäisenä, Ö:n A:na? Onhan se hieman sukkelaakin, kun tuo,
pikkuinen, tuo ennen viimeinen vaivainen on äkisti parven esimmäisenä
kukkopoikasena, jonka puoleen muut katsovat ylös niinkuin hunöörillä ja
kunnioituksella, niinkuin jotakin isällisyyttä kohden, vaikka
tapahtuukin se vähän ympyrjäisillä silmillä. Mutta miksi poikkeen
asioihin, joista ei ole meidän tekemistä nyt? Niin lukekaapas taas.

JUHANI. Ymmärränkö tarkoitukses? Minä pelkään että ymmärrän. Mutta opeta
nyt meitä koreasti, muutoin sinun peijakas perii.

EERO. Niin lukekaas kiltisti taas. C.

MUUT. C.

EERO. T.

MUUT. T, E, Äffä, Kee...

JUHANI. »Ventta holl!» Minä poloinen olen eksynyt. Mutta annetaanpas
mennä alusta alkaen kerta vielä.

EERO. A.

MUUT. A.

EERO. »A, P, C ummee nälkäpuuroo». Mitä ymmärretään sillä lauseella,
Juhani? Taidatko selittää sen?

JUHANI. Koetanpa ottaa siitä pohdin. Lähtekääs vähän kanssani ulos, te
muut; sillä meillä on keskusteltavana tärkeä asia.

Niin hän lausui, astui pihalle, ja muut seurasivat häntä; ja vähän
levottomalla sydämellä rupesi nyt Eero arvelemaan, mitähän tarkoittaisi
tämä heidän siirtymisensä ulos. Mutta veljekset tuumiskelivat pihalla,
miten he parhaiten voisivat masentaa Eeron häijyä kompahimoa, joka
saattoi hänen ilvehtimään, aapiskirja kourassa, ja tekemään pilkkaa ei
ainoastaan heistä, vaan myös Jumalasta ja hänen sanastansa. Ja he
tuomitsivat hänen ansainneeksi vakavan pieksiäissaunan. Astuivat he
taasen pirttiin, ja tuore, koivuinen ruoska veli Juhanin kourassa
hirvitti Eeron sielua. Iskivätpä poikaan Tuomas ja Simeoni kiinteillä
kourilla; ja parastansa teki nyt Juhanin hulja. Siinä Eero huusi,
potki ja raivosi, ja päästyänsä viimein, katsoi hän ympärilleen
hirmuisella, murhaavalla muodolla.

JUHANI. Kas niin, otappas kirja kouraas taas ja opeta meitä sievästi,
junkkari, ja muista tätä löylytystä, koska sun kanalja kieles tahtoisi
tästälähin haastella pilkkasanoja. Vai niin! Ahah! Jokos sattui? Niin,
niin, nyt on käynyt sinulle niinkuin profeetallisesti ennustin jo vuosia
sitten. Sillä »paha on viimein pilkkaajan palkka», sen voit tietää. Ota
kirjas, sanon minä, ja opeta meitä järkevällä ja siivolla tavalla,
junkkari.

TUOMAS. Älä pure hammasta, vaan istu kiltisti jälleen tuohon pöydän
päähän ja tee niinkuin käskemme. Tee se ilman yhtään murinata, muutoin
keikkuu vielä ruoska minun kourassani, ja nouseepa tuosta sitten pyry
monin kerroin kiivaampi kuin äsken.

Alkoi taasen luku; mutta sanelipa Eero veljillensä kirjainten nimet
kovin karmealla, purevalla äänellä ja kyräävillä silmäniskuilla. Ja
niinpä jyrkeä henki Impivaaran koulupöydän ääressä vallitsi kauan,
kunnes aika, mennessä muutaman päivän, lievitti jälleen Eeron äkeän
mielen ja muodon. Niin harrastelivat veljekset ehtiäkseen lukemisen
taitoon, ja edistyikin heidän työnsä, vaikka alussa sangen vitkaa,
varsinkin Timolta ja Juhanilta.



KAHDESTOISTA LUKU


Kesä tuli ja työ vainiolla alkoi. Veljekset milloin kyntelivät ja
äjestelivät peltoansa, milloin raivasivat niittua korvessa ja milloin
taasen rakentelivat uutta omettaansa kumisevalle aholle. Vaikeaksi
tuntui heille alussa tämä raatamisen järjestys; mutta, pakoittaen
luontoansa, taisivat he viimein täyttää kaikki arkiopäivät aamusta
iltaan. Ja niin valmistui heidän omettansa, heidän peltonsa muuttui
hienoksi mullaksi, ja yhä avarammaksi laajeni korvessa uusi niittu.
Makasi heidän edessään uhkea Luhtaniittu, monikantoisena, mättäällisenä,
mutta heinää tuottavana. Tuli tuosta kylvön-aika; silloin myivät
veljekset lohon metsästänsä taas ja ostivat sen hinnalla rukiita. Ja
kylvi Tuomas Impivaaran uuden pellon, kolme tynnöriä ruista hän kylvi
sen pöllyäviin sarkoihin. Siitä kohosi pian teräinen oras ja viherjöitsi
muhkeana syyskuun raikkaissa tuulissa.

Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan
kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Oli syksy
taasen, ja veljekset eivät unohtaneet talven tarpeita; olivat he myös
toimittaneet omettaansa kolme mullikkaa ja yhden nuoren, jukuripään
sonnin. Ja loppui työ ja raataminen ulkona, jossa kaikki jo lepäsi
kinosten alla, mutta pirtissä jo alkoi askare toinen, askare aapiskirjan
kanssa tuolla pöydän ääressä. Ahkerasti harjoittelivat veljekset lukua
taas, ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Lukivat he jo kelpo
lailla sisältä, ja kävivät nyt puuhaan oppiaksensa ulkoa aapiaisen
kappaleita; jämäten ja höristen joka nurkassa nyt pyrittiin kohden
kukkoa. Sinne ehtivät he myös viimein toinen toisensa jäljessä:
ensimmäisenä Lauri, sitten Aapo ja Simeoni ja vihdoinpa Tuomaskin,
mutta kaukana heistä vielä työskentelivät Juhani ja Timo. Lopultahan
pääsi myös Timokin toivottuun satamaan, koska Juhani vielä
uskontunnustuksessa hikoili, huokaili ja kiukkuisena puhkaili.
Leikkelipä hänen sydäntänsä, että hän oli viimeinen mies; mutta eihän
auttanut tuossa muiden armo, vaan ainoasti oma ahkeruus ja työ. Sisältä
luki hän ehkä selvemmin ja nopeammin kuin Timo, mutta voittipa Timo
hänen taasen ulkoa-oppimisessa.

Mutta ne, joilla aapiskirja jo oli muistossa, päättivät nyt muutaman
päivän jouten elää, katsoen iloisesti taakseen läpipäästyyn puuhaan ja
vaivaan. Pyssy kädessä he hiihtelivät ympäri metsiä; ja kaatoi heidän
luotinsa valkeaturkkisen jäniksen lumisen näreen alla, kaatoi
koirasmetson, joka kylmästä kömpelönä, höyhenet pörrössä, istui kuusen
partaisella oksalla synkeän korven ja jylisevän nummen rajalla.--Mutta
pirtissä istui Juhani, istui ihan paitasillaan, puserrellen pöydänpäässä
hikeä, aapiskirja kädessä. Kovin äkeänä ja tukkaansa repien hän
hieroskeli jykevälehtistä kirjaansa. Tapahtuipa tuossa usein, että hän,
vihoissansa hammasta purren, melkein kyyneleitä vuodattaen, äkisti
rynkäsi rahilta ylös, tempasi havutukin nurkasta kouriinsa, nosti sen
korkeuteen ja paiskasi tuimasti maahan taas; ja silloin pirtti jumahti,
ja keikahti miehen lyhykäinen paita. Niin hän tuolloin, tällöin iski
kyntensä tukkiin; sillä suurella puuhalla juurtui aapiainen miehen
aivoon. Mutta istuipa hän taasen pöydän-nokalle kertomaan vaikeata
kappaletta. Ja viimeinpä, tullessa kevään, oli hänkin oppinut kirjansa
kannesta kanteen; ja ylpeästi katsahtaen painoi hän sen umpeen.

Kinokset sulivat, virtasivat vetenä alas niitulle ja niitulta
Sompiosuohon; ja kävivät nyt veljekset rakentamaan riihtänsä; perustivat
sen kappaleen matkan päähän pirtistä, tuonne ahon tasaisimmalle
tanterelle; ja kauas kaikui taasen kirvesten paukkina ja nurkkanuijan
jyske. Ja koska aurinko korkeimmallaan kiiriskeli yli taivaan, koska
metsät ja niitut viherjöitsivät ja ruis teki terää, silloin seisoi
valmiina Impivaaran riihi. Ihanassa kesävaatteessansa nähtiin luonto,
tuoksuen heilimöitsi pelto, ja parasta toivoivat Impivaaran miehet.
Mutta kerranpa tuuli äkisti viskautui pohjoseen, sieltä liehtoi hän
tuimasti pitkän, suvisen päivän ja saattoi ilman viileäksi, koleaksi.
Väsymättä hän liehtoi, kunnes viimein illan tullessa hän vaikeni ja
vaipui lepoon. Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä yö, ja pellon
povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painaja nuoren immen
kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli aurinko murheisella
silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä laihopeltoa. Astuivat myös
veljekset varhain pirtistänsä ulos, huomasivat kamostuen hallan
hävitystyön, ja synkeäksi kävi heidän mielensä. Kahden, kolmen päivän
päästä näkivät he tuon ennen mehevän laihon valkeana, kuihtuneena
edessänsä.

JUHANI. Niin meni toivomme, kultainen niittomme meni. Olki on jäljellä,
mutta tähkäpää keikkuu siinä kuivana, ilman ydintä ja voimaa. Niin,
pojat, temmattiin meiltä tulevan vuoden suurus.

TUOMAS. Kova isku, varsinkin koska muistelemme, kuinka tiukka täällä jo
on metsien otus. Niinhän kuin ilvekset me samosimme menneenä syksynä
salot tuhansiin ristiin, ja saimme tuskin talveksemme ravinnon.

JUHANI. Mikä on siis tehtävänä? Emmehän vielä juuri näin heitä
peltoamme, jonka me hiellä ja vaivalla valmistimme ahon jäykästä
kamarasta.

TUOMAS. Sitä emme tee, vaan syksyllä kylvämme peltomme taas, tietäin
että vaihtelee täällä hallaiset ja hallattomat vuodet ja että päältä
iskein hallattomia löytyy kuitenkin enemmin kuin noita kirottuja
hyyrrepartaisia.

AAPO. Uskonpa hallan käyvän tervehtimään meitä ehkä jokaisena kesänä,
niinkauan kuin Sompiosuo tuolla alhaalla on sammakkojen ja karpaloin
kotona. Niinpä kaiketi. Sentähden, jos mielimme tästälähin säilytellä
peltoamme hallalta, niin kuivatkaamme suo, johtakaamme vesi ja kosteus
sen pohjasta pois, raivaten ja kaivellen siihen ojia. Ja siinäpä taasen
lyömme kaksi yhdellä iskulla: yht'aikaa poistamme pelloistamme hallan ja
teemme itsellemme uutta niittua.

TUOMAS. Sen luullakseni katsomme parhaaksi kaikki. Niin on meidän
tehtävä, jos tahdomme tänne sydänmaahan rakentaa itsellemme taloa.

Lapiot ja kirveet olalla, läksivät he eräänä päivänä alas suohon sitä
raivaamaan ja ojittamaan. Kaivoivat he ensin valtaojan, suoran ja syvän,
ja siihen johdattivat pienempiä molemmilta puolilta; ja korkeita harjuja
sammaleista, mudasta ja savesta nousi pian ojain partaille. Kasvoi siinä
kuihtuvia, matalia koivuja; ne kaadettiin ja kannettiin kasoihin
seuraavana kesänä poltettaviksi; ja uutta niittua karttui Impivaaran
taloon. Niin he työskentelivät monta raskasta päivää varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan. Ja ojitettuna nähtiin lopulta suurin osa kolkkoa
Sompiosuota, jonka pinta nyt rupesi päivä päivältä käymään aina
kuivemmaksi.--Mutta kylvö-aika oli tullut, ja taasen kylvi Tuomas
pellon, ja pian kohosi maasta oras.--Talvensa viettivät veljekset
samoin kuin menneen, lukua harjoitellen; ja olipa viimein vähäkatkismus
tarttunut heidän muistoonsa. Mutta eivät pysäyneet vielä Eero, Lauri ja
Aapo, vaan jatkoivat lukuansa yhä eteenpäin kohden katkismuksen loppua.
Nälkäisellä vatsalla istuivat he monta päivää kirjansa ääressä; sillä
huonosti oli otus karttunut menneenä syksynä, ja lyhyempi kuin ennen oli
ollut heidän aikansa pyyntiin. He kyllä retkeilivät metsissä nytkin,
hiihdellen ympäri, mutta tiukka oli heidän vaivansa palkka.

Tulipa viimein viherjöitsevä kesä, ja reheänä kasvoi ruis Impivaaran
pellolla. Mutta kerran taasen tuuli äkisti pohjoseen kääntyi, sieltä
liehtoi hän tuimasti pitkän kesäpäivän, kunnes hän illan tullessa
vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta niin äänetön ja kylmä oli yö, ja
pellon povella makasi harmaa halla, hengittäen kuoloa kylmää. Varhain
seuraavana aamuna astuivat veljekset pirtistänsä ulos ja katselivat
kauhistuen hävitystä vainiolla. Ja valkeana, lakastuneena kajasti pian
äsken viherjöitsevä laiho. Tuumiskelivat miehet mitä nyt tehdä ja mihin
keinoon ryhtyä, ja harkitsivat parhaaksi, raivaten ja kaivellen
perinpohjin kuivata Sompiosuo, josta he tiesivät hallan nousevan heidän
pelloillensa. Niin he päättivät, ja möyräilivät ja kaivelivat sumuisessa
suossa, kuluessa kuuman kesän, nähden usein mieltä synkistävää nälkää.
Oli silloin työpäivä raskas; väsyneinä käyskelivät he kotiansa vasta
auringon laskiessa, ja tuskan ja vaivan musta juonne ympäröitsi vaisun
miehen huulet.

Mutta syksyn tullessa oli suo jo reunasta reunaan ojassa ja kuivaksi
nurmeksi muuttunut sen kamara; ja oli siinä veljeksillä uusi, oivallinen
niittu, lakea Sompioniittu. Taasen pelto kylvettiin, ja kuokittu oli
uusia sarkojakin ahosta kesäkylvöä varten tulevaksi kevääksi. Mutta
metsäotuksen karttumista oli kovin hämmentänyt menneen kevään kylmyys,
ja vähemmin kuin koskaan ennen ehtivät nyt veljekset hankkia varoja
talveksi. Kovin siis kiristi heitä nälkä tämän talven kuluessa, jona
syllänpaksu lumi peitti maan ja pakkanen oli ankara. Seinät
paukahtelivat, kivet ja kalliot halkesivat, ja pienet lintuset
putoilivat lumisiukaleina, kuolleina ilmasta alas. Huomasipa usein
matkamies, että sylki hänen suustansa jäätyi ilmassa kiinteäksi
palloksi, ja kun ehti se maahan, liukui se kilisten tallan sileällä
jäljellä.--Eräänä tämänkaltaisena päivänä, kun pohjonen kiljui vaalean,
kirkkaan, kylmästä kipenöitsevän taivaan alla, istuivat veljekset
pirttinsä hioittavassa lämpymässä, keskustellen tilastansa, millä
keinolla tyydytettäisiin naukuva maha.

JUHANI. Tämä ei käy laatuun. Enemmin kuin vuorokausi on mennyt sitten
kun viimeiseksi söin. Ja mitä herkkua söin silloin ja kuinka suuren
kimpaleen? Tuhannen tulimmaista! kaksi kuivaa, pihkaista oravan koipea.
Mutta sellaisesta atriasta ei ole aikamiehen mako suuriakaan
tietävänänsä. Mitä sanot, Tuomas?

TUOMAS. Siristä nälkävyötäs.

JUHANI. Katso: olenpa keskeltä pieni kuin armahin röökinä, pieni kuin
ruskea vihalainen; mutta se konsti ei auta meitä ijäksi. Ei auta, vaan
mikä on tehtävämme, se tehkäämme, ja pian. Sydän kuristuu, veljeni,
sydän kuristuu ja kolkosta ikävyydestä lakastuu miehen mieli.

SIMEONI. Olisko tässä enään muuta keinoa edessämme, kuin maantie,
kerjäläisen pitkä ja kova peltosarka?

JUHANI. Se olkoon viimeinen pelastuksen tie.--Mutta minä hengitän kuin
tyhjästä tynnöristä. Eikö enään keksi yhtään ainoata konstia ja koukkua
veli Aapon aivo?

AAPO. Mitä voimme saattaa matkaan tyhjästä?

JUHANI. Tyhjästähän on luotu koko tämä maailmakin. Miksi ei syntyisi
siitä sitten edes yksi kappale tamppukakkua?

AAPO. Jos kaikkivaltiaita olisimme.

JUHANI. Ah! jos olisimme edes heidän pitenttipoikiansa, niin nytpä
hyppelisimme tuolla kultaisilla kartanoilla, ja mannaa, pojat, paljasta
mannaa söisimme ja hunajaa joisimme kuin vettä virrasta vaan. Niinpä
herrastelisimme; ja syljeskellen kuultelisimme kun jokin kerjäläisrukka
maan päältä meille kertoilisi seitsemästä viheljäisestä veljeksestä
tuolla alhaalla mutaisen Sompiosuon varrella, jotka oljentelevat
savuisessa pirtissä kuin nahkasiivet toinentoisensa niskoilla hongan
holossa, ja näkevät nälkää kuin sudet.

EERO. Mitä turhia kuvailet? Käykäämme Kuokkalan korpeen tarkemmin
tutkimaan tuota seutua, jonka syksyllä liian helposti heitimme.

JUHANI. Kontiot menivät sieltä helvettiin; se on melkein vissi asia.

EERO. Melkein! Mikä hulluus tässä istua nälässämme ristissä käsin, kun
ehkä voimme toimittaa itsellemme oivalliset paistit? Toivomme on heikko,
mutta koettakaamme, lähtekäämme mainittuun korpeen, ja ellemme kohtaa
siellä karhua, niin kenties jonkun muun otuksen. Mutta jos ei tämäkään
onnistuisi, niin onhan silloin lähellä Kuokkalan talo, josta saamme
lainaksi ainakin leivän miestä kohden ja ehkä vielä muutaman vakan
herneitäkin. Ihmisiin on tässä viimeinkin turvattava, ellei omat
keinomme onnistuisi. Mutta me otamme lainaksi ja maksamme koska
jaksamme.

Niin haasteli Eero, ja vihdoin muutkin parhaaksi harkitsivat hänen
neuvoansa seurata. Pyssyt kainalossa, läksivät he koirinensa hiihtämään
kohden Kuokkalan korpea. liukkaasti suksi hangella juoksi, mutta
huohoittain ja hitaammin kuin ennen nyt retkeilivät veljekset; polviensa
entinen jäntevyys tuntui jotenkin hervottomaksi. Lopulta ehtivät he
tarkoitettuun tienoonsa ja rupesivat hiihtelemään tuonne, tänne kohden
kaikkia suuntia, etsien kontiota, vaan aivan turhaan. Ilta läheni,
veljekset heittivät jo kaiken toivon, mutta päättivät Eeron
kehoituksesta vielä kerran etsiä erään metsäisen kallion ympäristöä
korvessa. Heidän sinne tultuansa, nousi pian tuima haukunta, ja ulos
jynkästä kuusistosta rynkäsi karhu, kiirehti pois, ja pyrynä pyöriskeli
lumi hänen jäljessään. Juoksi hän, monialle mutkistellen, monialle
kaarrellen liukuivat veljekset kiiltävillä suksillansa, ja koirien
mekastavasta äänestä karheasti joroitteli pakkasen äkeä ilma. Kuuluipa
viimein ampaus Tuomaan pyssystä, ja, verta vuodattaen, ryömi kontio
hangessa. Karkasivat hänen päällensä koirat, läheni häntä mies jykevällä
karhukeihäällänsä, ja siinä melkein ilman yhtään vastaanrynnistystä otti
otso kuolemansa miehen keihäästä ja koirien hampaista. Alas
kämmenillensä hän vaipui ja puhalti ulos henkensä hurmeiseen lumeen.
Mutta tuskin tämä olikaan tapahtunut ja veljekset kokoontuneet saaliinsa
ympärille, niin jopa metsästä taasen kuului tulinen haukunta ja reuhu.
Silloin kaksi nuorta, vuoskuntaista karhua kiippaisi, koiria paeten,
ulos konnostansa, muutama sata askel pois sen talvisijasta, joka ensiksi
kohdattiin ja saavutettiin. Ja nousi kiivas tappelus villaisten
penikkain ja rohkean Killin ja Kiiskin välille, joka purevana, verisenä
kesti, kunnes veljekset keihäinensä riensivät apuun koirillensa. Pian
myös kaatoivat he kiukkuisesti taistelevat mullikarhut, ja lopettivat
karvoja pyryttävän leikin.

Mutta ilta oli tullut; kannettiin lihava saalis kuusisen, sammaleisen
kallion juurelle ja tehtiin valkea. Mutta valkean tuuliselle puolelle
rakettiin yösijat partaisista havuista, ja havuista kohotettiin verho
seivästen ja karankojen nojalle, joka esti tuulen liehtoomasta ja
saattoi nuotion liekin suopeasti loimoittamaan. Siitä kävivät nyt
veljekset maistavan illallisen toimeen, piirsivät ja nylkivät emäkontion
muhkean kääpän, leikkasivat siitä pehmeitä viiluja, paistoivat ne
tulessa ja täyttivät mieluisasti nälkäiset vatsansa, eivätkä myös
unohtaneet Killiä ja Kiiskiä. Ja nukkuivat he pian partaiselle
vuoteellensa, koska väsynyt ruumis oli ravittu ja murhe nälästä moneksi
päiväksi poistettu. Herttaisesti lepäsivät myös koirat, juostuansa kauan
ja kiivaasti; lepäsivät, leuka käpälällä, tuolloin, tällöin avaten
silmänsä, jotka jalolla tyyneydellä olivat teroitetut kohden verisiä
otuksia kinoksella. Lepäsivät he kaikki nuotion leimutessa ja taivaan
tähtien pilkkiessä; mutta heidän ympärillään kuivettuneissa kuusissa
paukahteli pakkanen ja jylhässä metsässä veisailivat kylmät, huokailevat
tuulet. Ja aamun valjetessa läksivät veljekset hiihtelemään saaliinensa
kohden kotoa taas; ja raskas oli heidän taakkansa, mutta hauska.

Varhainen ja kaunis oli seuraava kevät. Ahkerasti harjoittelivat
veljekset kalastamista kirkkaalla Ilvesjärvellä; ja heidän verkkoonsa
takertui tai onkeensa tarttui moni kyrmyniskainen ahven ja kultakylkinen
sorva. Rannalla, tuoksuavan tuomen verhossa he istuivat monen kelmeän
kesä-aamun kajastaessa, lippaellen ylös ongillansa Ahtolan kiiltävää
karjaa. Siinä sorsat naristen lentelivät pitkin järven öljytyynettä
pintaa, ja veljesten luoti heistä kaatoi lennosta monta. Kaunis oli
kevät niin Ilvesjärven rannoilla kuin niituilla ja laihopelloilla
Impivaaran pirtin ympärillä, jossa uhkea vilja rehoitti, kasvain
päivien hohtavassa paisteessa ja öitten lempeässä viileessä. Riehui
tänäkin kesänä monasti tuima pohjonen, saattaen viimein koljon ja
tyyneen yön, mutta syvällä, Sompioniitun pohjassa makasi halla,
teroitellen korviansa, vaan voimatonna kohottamaan päätänsä nurmen
kamaran alta ylös. Niin kasvoi pellolla vilja ja niitulla heinä tänä
heleänä kesänä, ja välistä lempeä sade taas kasteli tuoksuavaa maata.
Helteisessä poudassa niitettiin niitut ja leikattiin pellon
raskastähkäiset rukiit; ja korkeina torneina seisoivat niin suovat
Luhta- ja Sompioniituilla kuin aumat pirtin ympärillä. Runsaimman sadon
tuotti tämä kesä, jota veljekset aina riemuiten muistelivat »kultaisena
kesänä».

Mutta koska vilja oli leikattu ja kylvö tehty, läksivät veljekset eräänä
lauvantai-aamuna kauan varustetulle retkellensä, läksivät pappilaan
provastin tutkinnon alle. Isällisesti, lempeästi kohteli heitä provasti,
ja huomasi pian suureksi iloksensa, että heidän lukutaitonsa oli
moitteeton, vieläpä yhden ja toisen vallan kiitettävä; Laurin julisti
hän parhaaksi lukijaksi Toukolan suuressa kylässä. Vieläpä huomasi hän
heidän käsityksensä uskon-opista yleiseen selväksi, vilpittömäksi.
Sentähden, koska he viikon päästä seuraavana sunnuntaina palasivat
rippikirkosta kotiansa, oli heillä jokaisella kädessä nahkakansinen
uusitestamentti, provastin lahjoittama ahkeruuden palkinnoksi.
Tyytyväisinä, mutta vakavilla kasvoilla astuivat he pirttiinsä, jonka
Tammiston Kyösti, heidän karjanhoitajansa menneen viikon kuluessa, oli
lakaisnut ja lehdittänyt. Mutta koska he olivat atrioinneet ja Kyösti
heistä poistunut, istuivat he kukin itseksensä tutkistelemaan raamattua;
ja syvä äänettömyys vallitsi huoneessa.

Niin meni suloinen kesä, tuli syksy raikas ja viileä, tuli talvi ja
onnellinen kesä taas. Niin vuodet, jotka nyt seurasivat, saattoivat
onnea ja menestystä Impivaaran taloon. Ahkeruus on onnen lähde, ja
ahkerasti puuhasivat ja toimittelivat veljekset, josta pellot
laajenivat yhä enemmin ja enemmin, viljaa karttui aitan laariin, hevosia
talliin ja nautoja omettaan orsien alle.

Seisoi vielä tallissa tuo vanha, ykssilmäinen Valko, mutta kahdenpuolen
häntä hinkaloissaan kaksi luiskeata varsaa, yksi ostettu Tammistosta,
toinen Kuokkalan vaarilta. Terävästi rouskuttelivat varsat peltokedon
kirkasta heinää ja, katsahtaen lapsekkaalla huolettomuudella, tekivät
tuolloin, tällöin vähän kiusaakin vanhukselle heidän keskellänsä,
mielien tervehtiä häntä matalan väliseinän yli. Mutta äkeänä, korvat
niuhossa, Valko seisoo, ja heinissä lepää hänen riippuva huulensa, kun
vanhat, kuluneet hampaat kalsusti pienentää ruokaa.--Kymmenen nautaa
seisoo talon ometassa. Jos aukaisit sen ovea, niin katsoi sinua vastaan
kahdeksan vilpitöntä, vakavaa lehmännaamaa ja kaksi sonnia, kuin kaksi
juurevaa tervaskantoa. Jopa vanhempi heistä on tuomittu tulevana keväänä
kadottamaan vapautensa ja suostumaan vetohärjän kohtaloon, mutta
nuorempi tuossa saa edelleen omassa vallassaan sorkehtia karjamailla.
--Niin talon ometassa, jossa ahkerimmin kaikista askarteli Simeonin
nuhteeton käsi.

Nousi vähitellen kaikki talonpojan talossa tarpeelliset huoneetkin
Impivaaran pihalle. Niinpä kohosi myös oivallinen sauna pihan ja pellon
rajalle, ja silloin katosi pirtistä parvi, katosi sen ovinurkasta
kiuvasuuni, ja sijaan rakettiin korsteni, taloissa tavallinen. Rakettiin
palhotuista kuusista uhkea laattia, joka, ennen alkaen vasta huoneen
puolesta pituudesta, ulettui nyt periltä aina kynnykselle. Vielä lyötiin
entisten läpien sijaan seiniin kolme valaisevaa akkunaa. Ja nyt, kun
katsahdit huoneesta ulos päivän puoleen, näit talon pellot ja
Luhtaniitun peltojen alla, kauempana toisen, lakeamman niitun, entisen
Sompiosuon. Halki peltojen ja niittujen kulki talon tie kohden kirkkoa
ja entistä kotoa, juoksi niitusta tiuhaan kuusistoon, siitä pitkin
nummea Teerimäen harjulle, joka komeana haamoitti etelässä kimmeltävien
pilvien rajalla. Koska länteen katsahdit, näit peltojen takana
sammaleisia kallionkieluja, tuolla ja täällä matalan, mutta jäntevän
männyn, jonka huojuvalla latvalla aurinko usein kesä-iltana säteili.
Mutta pirtin pohjoinen akkuna katseli jynkästi kohden Impivaaran jyrkkää
vuorta. Niin osoitteli itseänsä eteesi maailma, koska lakeassa tuvassa
katsahdit akkunoista ulos ilmoihin. Mutta jos aukaisit huoneen raskaan
oven ja iskit silmäs itään ja koilliseen, niin huomasit kivisen,
kantoisen ahon, ahon reunalla nummen ja jylisevän hongiston, jonka
helmasta astui kesän aurinko taivaalle ylös. Tämänkaltainen oli luonnon
muoto Impivaaran ympärillä, joka nyt oli nousemassa valtaiseksi taloksi.

Muutoksesta, joka tapahtui veljeksissä ja tämän kautta Impivaaran
pihoilla ja vainioilla, kulki pian maine ympäri pitäjää. Tuota ensin
tuskin uskottiin, mutta maine pysyi totena, jota kummastuen kerrottiin;
ja rupesipa vähitellen nousemaan veljeksille arvoa ja kunniaa. Itse
kuitenkin he harvoin siirtyivät omilta maisemiltansa pois; ja
syntymätaloansa eivät he tahtoneet nähdä ennen kuin oli tullut aika,
jona Jukola oli heidän omansa taas. Sen lupauksen olivat he tehneet, ja
ainapa karttelivat he matkan päästäkään näkemästä kotonsa armaita
vainioita.

Tulipa viimeinen kesä niistä kymmenestä vuodesta, joiksi Jukola oli
annettu vieraan viljeltäväksi; ja syksyllä oli siis veljeksillä valta
muuttaa syntymätaloonsa takaisin.--Oli kesäkuussa kirkas ja lämmin
sunnuntaipäivä; Impivaaran avatusta ovesta virtas sisään auringon heleä
paiste, kuvaten kultaisen kaavan tuvan lehditetylle laattialle. Pöydän
ääressä istuivat äänettöminä Tuomas ja Simeoni, lukien kukin
uuttatestamenttiansa; Juhani, Timo ja Eero käyskelivät ulkona
viljamailla ja katselivat ihastellen tämän herttaisen kesän kukoistavaa
kauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri, mutta Aapo oli käynyt
tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä kaarteli taivas, ilmassa
liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa lehtivaipassansa väikkyi mäellä
koivu, ja valkeavaahtoinen pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas.
Impivaaran pellolla laine lainetta liepeästi ajeli ja vilja välkähteli
paisteessa tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän
korkeuteen.--Mutta palasivatpa veljekset kotiansa: tulivat käyskelijät
pelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri nummen helmasta ulos.
Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa, joka taasen
rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen poutaisella katolla
hyppeli päivän hopeakimmeltävä lämmin. Tyytyväisillä sydämillä,
kirkkailla kasvoilla he astuivat lehditettyyn, väljään tupaan.

Mutta kun olivat atrioinneet, istuivat he taasen mikä minnekkin ja mikä
mitäkin mietiskellen, tai katsellen eteensä-avattuun kirjaan.
Perä-akkunan ääressä, joka antoi länteen päin, istui Aapo, askarrellen
nysänsä kanssa, ja näkyi kuin olis hänen aatoksensa syventynyt tärkeään
asiaan. Viimein aukaisi hän suunsa, ja syntyi siitä seuraava
keskustelma.

AAPO. Tammistossa kohtasin nahkapeitturin ja haastelin hänen kanssansa
yhteisistä asioistamme. Hän on saanut mylläripaikan, ja olis valmis
luopumaan Jukolasta jo tulevan syyskuun alussa, johon annoin hänelle
hyvän toivon.

TUOMAS. Parasta että välttyy hän tieltämme tavallista vikkelämmin; sillä
hänen kätensä ei ole nostanut Jukolaa, vaan kaatanut yhä enemmin; ja
vuokraansa ei ole hän maksanut meille yhtään ainoaa jyvää.

AAPO. Tuon kaiken tuomitsis laki hänen maksamaan, mutta millä hän sen
tekis?

TUOMAS. Siihen on hän ikuisesti voimaton, ellei pane hän pantiksi kurjaa
sieluansa.

AAPO. Työtuomion kautta hän ehkä viimein maksaisi kaikki, mutta rässyllä
on kivuloinen muija ja monta mankuvaa lasta.

JUHANI. Menköön herraansa tämä kurja nahjus. Niin, olkoon hän meistä
kuitti. Myös on huono onni koetellut häntä näiden kymmenen vuoden
mennessä; sitä ei taida kieltää. Mutta vaikka oliskin onni armahin
häntä syleillyt, niin eipä ole hän koskaan syntynyt talontekijäksi
mieheksi; tarvitaanpa siinä vähän potraa pokkoa, mutta siihen ei löydy
hänessä kurssia enemmin kuin kintaassa. Sentähden menköön hän
nalkkeilemaan myllyänsä, mutta me tahdomme näyttää kuinka tehdään
Jukolasta pitäjämme uhkein talo.

AAPO. Ainapa tuo on jalompaa, katsella edessämme taloa, jonka möyrityt
pellot ja raivatut niitut tiedämme omien käsiemme työksi.--Meistä kolme
jääköön tähän uudispaikkaamme hoitamaan, muut kaivelkoot ja kynnelkööt
Jukolan pohjalla; mutta suurimmissa, kiireimmissä töissä käymme käsiin
kaikki seitsemän miestä yksinvoimin ja yht'aikaa niin tässä kuin entisen
kotomme vainioilla. Ja niin on meillä kohtakin kaksi oivaa taloa ja
kaksi torppaa, kaikkein parhaimpaa, ja siinäpä osaa, tannerta ja tilaa
meille jokaiselle erikseen, kun lopulta on tapahtuva yleinen jako,
kunkin tulevaisuuden määräys. Ja toivokaamme, että viimein kaikki on
kulkeva hyvän toivon mukaan! Niin, kaikkihan vihdoin hyvin, jos vaan
järkevyys ja oikea taju aina on johdattavana tähtenämme täällä,
polkeissamme elämän tietä.

TIMO. Paljon tulee se eukkoon ja hänen emännöitsemiseensä tuvan orsien
alla, kuinka ukon raataminen tuolla ulkona, tuolla poudassa ja sateessa,
on tuottava viimein rikkauden tai köyhyyden.

AAPO. Kas Timoa vaan! hän juttelee kuin kokenut mies. Onpa laita
niinkuin sanot. Vaimo huoneen joko nostaa ylös mahtiin ja kunniaan tai
repii sen alas aina multahirsiin asti. Nyt en puhu talosta, jossa isäntä
on vallan villitty, joka hetkessä menettää vuosien hedelmät, siitä
talosta en puhu, siinä ei auttaisi moision rikkaus eikä vaimon emännyys,
vaikka olis hän vikkelä kuin kärppä ja kitsas kuin juutalais-ämmä. Mutta
olkoon tavallinen talo ja siinä isäntä tavallinen tuhlaaja, mutta kas
jos talossa vaan on emäntä tiivis ja säästäväinen, niin seisoopa se
talo, seisoo väkisten. Sitäpä vastoin huone, jossa emäntä tuhlaa, käy
pian kumoon ilman armoa, käy vaikka kynsiskin isäntäinen vastaan
kymmenen miehen kouralla. Tosin voi isäntä itsensä kulauttaa aika lailla
humalaan ja tappelee hän kylässä, josta laki antaa hänelle ansion mukaan
suolaa selkään, mutta kuitenkin taidamme lukea tällaisia haaksirikkoja
pieniksi nurmikoiksi, verihaavoiksi ihmisen ruumiissa, johon vertaan nyt
talon. Mutta emäntä, joka tuhlaa, on talon ruumiin jokapäiväinen mato
vatsassa, sen koi, sen syöpä, joka menettää kaikki nesteet ja viimein
koko rakennuksen ransistaa ja kaataa. Nytpä muistan kertomuksen, jonka
kuulin jo isämme-isältä, siltä aina viisaalta, varakkaalta ja eteenpäin
katsovalta mieheltä. Ja näin hän kertoili: Oli kaksi veljestä, molemmat
yhtä raittiit ja toimekkaat, molemmilla heillä oli talo, kaikin puolin
yhdenvertaiset, ja molemmilla myös oli vaimo ja lapsia. Yksi heistä
pysyi aina varallisena miehenä, mutta toinen heistä kävi yhä köyhemmäksi
päivä päivältä, ja yhtäpä tuosta monikin arveli, kuitenkaan huomaamatta
syytä, mikä olis matkaansaattanut tämän eroituksen veljesten
huoneenhallituksessa. Mutta kerranpa eräänä lauvantai-iltana läksi
isoisämme jollekin asialle näihin molempiin taloihin. Ensiksi tuli hän
rikkaan miehen huoneesen, jossa emäntä, vasta kirnuttuansa, jakeli
voileipiä lapsillensa; siitä astui hän köyhän veljen tupaan, jossa
emäntä myöskin antoi lapsillensa kirnuvaisia, mutta kas, panihan muori
ainakin kaksi vertaa paksummalta voita leivälle kuin tapahtui
naapuritalossa, ja nytpä ymmärsi ukko syyn tuon yhden veljen rikkauteen
ja toisen köyhyyteen. Niinkuin jälkimmäiseltä emännältä meni
kaksinverroin voita, niinpä myös, vaikka melkein näkymättömällä tavalla
karisi aina kahdenvertaisesti kaikkea muutakin tavaraa hänen sormiensa
välistä. Ja olishan siis hänen emännöitsemisensä tarvinnut kaksi
tämänlaista taloa, seistäksensä naapurin yhden talon rinnalla. Niin
kertoili kerran ukko viisaudestansa kuuluisa.

JUHANI. Oikein harkitsi hän asian. Huono ja tuhlaaja emäntä on talon
kaikki kuluttava rotta ja kurja katsoa puoleen kuin porolammikossa vanha
tallukkahaasu.

AAPO. Olkoon siis naiminen, niinkuin se olla pitää, elämämme ankarin
askel. Sillä huono emäntä on miehen tuho, mutta kelpo ja armas vaimo on
hänen onnensa ihanin, hänen paras ystävänsä, kultainen kunniansa, ja
tekee hänen huoneensa ilon ja rauhan satamaksi. Ja sellaista vaimoa hän
kohdelkoon ja pidelköön kuin omaa silmäteräänsä, kuin sielunsa kalliinta
aarretta. Ja luulenpa myös, että vähemmin, paljon vähemmin löytyisi
täällä kehnoja vaimoja, jos miesi nuoren aviosiippasensa virheitä kävisi
aina ojentelemaan lempeillä sanoilla ja rakkahilla silmän-iskuilla,
kartellen visusti tuomasta nalkutellen esiin noiden »oivain
naapuri-eukkoin» esimerkkejä, ja suoden tuon aina »kunnollisen kuolleen
kultamuorinsa» ma'ata rauhassa haudan kammiossa.--Niin, veljet! ehkä on
meillä kaikilla piankin eukkonen vieressämme ja pieniä pirpanoita
ympärillä ja sentähden en nyt haastelekkaan näin paljaasta hetken
mielipiteestä, vaan enemmin ehkä tuumasta, ja tarkoitanpa istuttaa
näitä, sanojani sydämienne pohjaan.

JUHANI. Hyvinhän sinä kaikki olet tehnyt, monta kallista neuvoa olet
meillen antanut. Totisesti! oletpa oikein isällisellä, mielellä ja
kielellä meitä johdellut täällä salojen yössä. Veljet, kiittäkäämme
Aapoa, hän on tehnyt suuren työn.

AAPO. Mene pois! Mitä tuossa turhia. Niin--noh! Niin! Vaan että seisomme
nyt tässä, ja yksinvoimin taistelleet olemme: tempoilleet, riistoneet,
repineet päästäksemme viimein kovan onnen rykelmäisestä korvesta
lakealle, vapaalle aholle.--Mutta katsokaat: ilma on kirkas ja tyyni,
kohden laskuansa alenee jo aurinko ja vilisten nyt kutee kouruliuta
Ilvesjärven korteistossa. Lähtekäämme panemaan mertojamme ulos, ja
huomenna on meillä maistava murkina.

Ilvesjärvelle he astuivat asettelemaan pyydyksiä kultakylkisille
kouruille, jotka par'aikaa iloisesti kutelivat, ja vilahteli järven
ruohoinen ranta. Mutta kotia jäivät Simeoni ja Timo, jäivät karjan
korjuun tähden; ja ammuten ja kelloin kilinällä palasivat jo
vääräsarviset laitumeltaan pitkin kanervaista nummea. Ja kantoisella,
kuivalla aholla lypsettiin märehtivät lehmät, ajettiin siitä tarhaan,
jossa he pian toinen toisensa perässä vaipuivat alas havuisille
vuoteillensa. Mutta tuolla Ilvesjärven tyynellä pinnalla soutelivat muut
tylppäkuonoisella tukkiruuhellansa, lasketellen mertoja järven heleään
syvyyteen pitkin korteiston moniniemellistä reunaa; ja tuolla mäntyin
latvoissa luoteisessa väikkyi tulipunertava iltarusko.



KOLMASTOISTA LUKU


On eräs kelmeä syyskuun päivä, jona veljekset ovat päättäneet lähteä
saavuttamaan entistä valtaansa Jukolan talossa, jota eivät olleet
nähneet kiertoessa yhdeksän vuoden. Tiellä, joka juoksee kohden kylää
peltojen, Luhta- ja Sompioniitun halki, retkeilee nyt seitsemän miestä,
ja yhä kauemmas poistuu heistä Impivaaran uudistalo, johon Tammiston
Kyösti on jäänyt elikkoin hoitajaksi päivän tai kahden ajaksi.--Edellä
ja rinnatuksin käyskelivät Juhani, Aapo ja Tuomas; mielukkaasti he
astelivat, ja asui heidän kasvoillansa tyyni riemu. Seurasi heitä
vankkurikuorma, vetämänä kahden nuoren tamman, joita ohjaili Lauri,
istuen pienen oluttynnörin kyljellä. Ja olutta oli tynnöri täynnä,
tehtyä juuri varten tuliaisjuhlaa Jukolassa. Sitten astelivat Simeoni ja
Timo, kumpikin taluttaen ammuilevaa lehmää karjan aluksi Jukolan
omettaan. Mutta viimeisenä vaelsi veli Eero, johdattaen nuorasta pientä,
könttipäistä sonnia, joka oli määrätty pitämään talon karjan
karttumisesta murhetta. Kernaastihan seurasi sonnimulli lehmiä, astellen
heidän jäljessään vallan kopealla mörinällä. Iloisina hyppelivät myös
Killi ja Kiiski, milloin edellä, milloin perässä, milloin loiskien
kahdenpuolen matkuetta, iloisina, vaikka jo harmaapäisinä. He olivat
ainoat elikot, jotka, Jukolasta syntyisin ollen, nyt palasivat vanhaan
kotoonsa takaisin. Valko oli kuollut ja makasi makeasti syvässä
hautakammiossaan Luhtaniitun aidan takana; kuollut ja kuopattu oli
vanha, karheasti naukuileva kissa, Juhanin armasteltu Matti; ja
viimeinpä myös kenokaulainen kukkokin kuoli ja kuopattiin. Kiekua
heloitteli Impivaaran orsilla taasen toinen kukko, ja uunin päällä
killisteli toinen kissa, ja kaksi nuorta, uljasta hevosta oli nyt
vetämässä veljesten vankkureita reippaalla vauhdilla Jukolaan.

Niin he vaelsivat: siirtyivät ulos lakeasta Sompiosta ja astuivat metsän
syvyyteen. Ilma oli selkeä ja tyyni, liepeästi paistoi aurinko
vaaleansiniseltä, hymyävältä taivaalta. Tuli heidän eteensä Seunalan
Matin aho, siitä Viertolan kirkkotie, jonka yli he vaelsivat ylösmäkeä,
pitkin santaista nummea hongiston halki. Viimein seisoivat he Teerimäen
harjulla, josta heidän tiensä sileänä ratana juoksi kalliota alas. Mutta
vuoren harjulle, josta näki avaralle kohden kaikkia ilmoja, seisahtuivat
veljekset hetkeksi levähtämään juhtinensa. He iskivät silmänsä
lounaiseen, ja kaukana kuumoitti heidän lapsuutensa Jukola. Mutta pian
himmensi kyynel heidän silmänsä ja kumma riutumus täytti heidän povensa,
kuin soliseva vesi täyttää uppoovan miehen poven.--Mutta katsahtivat he
taasen lounaiseen, ja mäen kaltevalla rinteellä haamoitti Jukola kuin
tumma entisyys. Siitä katsahtivat he viimein takaisin pohjoseen päin, ja
viherjöitsevien oraspeltojen keskellä hymyili iloisesti Impivaaran uusi
talo, ja ylempänä seisoi jyrkkä vuori. Niin he katselivat, milloin
pohjoseen ja milloin etelään ja milloin mihinkin ilmaan, ja ihanasti
kastuivat heidän silmänsä. Mutta olutta laski Juhani, miehestä mieheen
kiertoili ympäri katajainen haarikka.

JUHANI. Me vuodatamme kyyneleitä, mutta ilon ja riemun helmiä ovat ne
kyyneleet; sentähden juokaamme ja iloitkaamme.

AAPO. Kiitos Luojan, että nyt seisomme ilon lapsina tässä! Onnelliset
me, jotka onnen hetkenä huomasimme mikä rauhaamme tuli ja tuotimme oivia
hedelmiä, ennen kuin synkeä tuomiomme kirjoitettiin etehemme seinään.
Tämä, ja Jumalan johtava käsi on elämämme tien kohottanut ylös näin
jalolle ja iloiselle kunnaalle, jonka harjulla nyt voiton sankarina
seisomme. Kymmenen kultaista vuotta on mennyt sitten kun vihan, sydämen
kiukun vallassa pakenimme metsien pimeyteen. Niin teimme. Mutta uskonpa,
jos lakkaamatta olisimme oljennelleet etelässä tuolla, vainon ja
närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskelisimme murheen poikina nyt.
Onneksemme siis heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut
miehissä muutos.--Tässähän nyt seisomme, katsellen sovinnon suopealla
silmällä tuonne kohden Toukolan kylää, ja täällä takana on meillä jalo
seljänvastus.

Niin, tuolla on entinen, armas Jukola, tuolla Toukolan kylä, tuolla
kirkontorni ja tuolla taasen uhkea Impivaara. Selvästi astuu nyt eteeni
elon-retkemme kohtaukset tuon menneen vuoskymmenen helmasta.--Katso
kuinka tiemme on juosnut. Me ensin, mutta perin mahdottomina, koetimme
pyrkiä kristillisten ihmisten yhteyteen, tehden onnettoman retken kohden
juhlallista tornia tuolla ilman partaalla. Oli se kiusan kirottu retki,
mutta siinä myös se voimakas ponnistaja, joka meidät väkisinkin pakoitti
metsien syvyyteen. Tuonne tuon harmaan, jyrkän vuoren kupeille me
siirryimme pois ja rakensimme itsellemme lujan pirtin. Mutta ahne tuli
poltti pirttimme tuhaksi, ja silloinpa pojat sudenpenikoina kaappaisivat
Jukolaan takaisin taas; ja leikki on kova. Mutta emmehän tuostakaan
juuri paljon huolineet, vaan metsien haltuun läksimme taas ja rakensimme
itsellemme toisen pirtin, uhkeamman ensimmäistä.

Taisimme nyt taasen vapaasti halutyötämme harjoitella; ja koirat
reuhtoilivat, tuliluikut paukahtelivat, ja runsaasti vuosi salojen
karjan raikasta verta. Mutta sielläpä äkisti nosti meidät ankara kohtalo
kamalalle Hiidenkivelle koetukseen aivan hirmuiseen. Ja tuolla arvaten
on se nälän, vaivan ja armaan onnen kivi, tuolla, jossa alenee metsän
himmeä reuna ja tuo harvaoksainen kuusi korkeimmalle kaikista kohottaa
huippunsa. Siellä on kivi, joka saattoi meille murhetta ja tuskaa, mutta
jota myöskin taidamme kutsua onnemme kiveksi. Huomaitkaamme: sieltähän,
jatkaen aina, on syntyisin tämä ilon ja onnen hetki tässä Teerimäen
harjulla. Kivi hirveä korvessa matkaansaattoi ankaran huhdan, joka
taasen antoi meille kosolta viljaa. Mutta tästähän--pahasti, pahasti
kyllä--myös nousi se muistossamme kovin murheellinen viinakesti. Vaan
äläppäs mitään. Tämä viinan villitty mälinä mullersi ylös helvetin ja
kaikki perkeleet meille kamoittavaksi varoitukseksi, poiketaksemme
toiselle tielle. Kahdelta haaralta saimme uhkaavia muistutuksia:
Simeonin kummallisen henkinäön ja Laurin merkittävän uneksumisen kautta.
Ja hyvä meille, että otimme onkeemme nämät tärkeät viittaukset salatusta
maasta! Kuin miehet me silloin päätimme heittää ijankaikkiseksi
juovuttavan, kirotun viinajuoman, jossa päätöksessä toivon jalosti
seisovamme.

Mutta kohtasipa meitä vieläkin vallan tuikea temppu. Ja tämä tapahtui
sekä paljon viinan että tuon häijyn ja jäykän sisumme kautta, joka ei
vieläkään ollut tarpeeksi pehmitetty, vaan syvyydessään keitti
kostonhimoa. Meitä kohtasi tuo vihan-kiljumisen, suden-ähellyksen,
seiväs-räiskynän ja verenvuodatuksen päivä, tuo kuuma päivä Tammiston
kartanolla. Niinpä meitä viinan hummauksesta kuritettiin. Mutta tuostapa
juuri, tuosta rangaistuksen päivästä rupesi onnemme virtaamaan. Kas, kun
jo seisoimme mustan kauhistuksen rinteellä, silloinpa armollinen Jumala
kirkasti etehemme maailman; ja sen hän teki tuon oivallisen
vallesmannimme kautta. Mutta me itse, mitä teimme me? Astuimme kuin
miehet itsensä-kieltämisen, työn ja toimen tielle. Tosin kohtasi meitä
vieläkin moni puuha ja ahdinko, mutta me notkistimme niiden niskat,
touvasimme väkivoimin aina eteenpäin, ja tässä seisomme nyt.--Kiitos
Jumalalle, joka meitä johdatti, kiitos meille itsellemme, jotka
tahdoimme ajoissa viisastua, kiitos äitillemme, joka lapsuutemme päivinä
muistutteli meille Jumalan tahtoa ja lakia! Hänen lauseistansa painui
aina yksi ja toinen sydämemme syvyyteen, josta varoittava ääni alati
kuiskasi meitä korvaan, kuiskasi halki hurjimpain myrskyin, ja elomme
alus ei vaipunutkaan haaksirikkoon.

JUHANI. Ah! jos eläisi nyt äiti, käyskellen tuolla Jukolan pihalla,
niin, nähtyään poikiensa lähestyvän, kiirehtis hän meitä vastaan aina
Ojaniitun ahteelle tuolla. Mutta taivaan salissa istuu nyt eukko,
vartoen lapsiansa. Kyllä tullaan, muori, tullaanpa Jumalan avulla mekin
sinne kerran.--Niin, nyt lähtekäämme, veljet, vaeltamaan taas,
vaeltakaamme alas kallioista tietä.

Läksivät he alas, tulivat pimeään korpeen, siitä viimein kulon
polttamalle, korkealle Kiljavan-nummelle, jossa kirkkuvat haukat
sinkoilivat ilmassa heleän taivaan alla. Kulkivat he jo moni-ahteisella
tiellä ohi Kuttilan lakean niitun.

JUHANI. Pojat, pojat! tuntuupa jo sieraimissani kotonurkkien haisu,
ihanampi neitsytmaarian sänkyruohon tuoksua. Pojat ja veljet, saman
maatuskan kantamat ja synnyttämät kaikki, kuulkaat yksi oiva sana:
Käskekäämme tuliaisjuhlalle kanssamme Jukolaan joka ainoa mies ja vaimo,
koiras ja naaras, jonka vaan kohtaamme tiellä ennen kotoa.

AAPO. Sen teemme.

TUOMAS. Olkoon sanottu.

TIMO. Kaikkihan käskemme, aina kruununvoudista Ruokko-Massaan asti, jos
heidät kohtaamme vaan.

JUHANI. Aina maaherrasta Toukolan tallukkaan asti; ja nouseepa tästä
iloinen kesti, nousee totisesti. Ja kas kun oikein tanssia leivoitamme
Toukolan tyttöjen kanssa, leivoitamme, että jyskyää Jukolan permanto ja
katosta karisee kaarna! Tosin on laita niin, että ainoastaan Aapo meistä
osaa katrillia, me muut vaan polskaa, mutta sitähän osaamme kuin miehet.
Ja olkoon menneeksi polskaa, paljasta polskaa. Mutta mistä saisimme
oikein huikean pelimiehen ja kiltin kahvinkeittäjän?

AAPO. Tottahan vielä siihenkin neuvoja löytyy.

JUHANI. Tässä maailmassa. Niin, tottahan vaankin vielä siihenkin neuvoja
löytyy. Neuvoja ei ole meiltä puuttunut kovemmissakaan tempuissa, vaan
kaikkien on täytynyt kääntyä ja vääntyä, kiertyä ja koukistua tahtomme
mukaan. Ojentuahan on kaikkien täytynyt, ja kymmenen vuotta on mennyt
kuin pyyhkien. Tralla, raa, raa, tralla, raa! Kahvia en ole juonut
sitten kuin Karja-Matin häissä, mutta olkoon menneeksi tänäpänä juhlan
kunnioiksi, koska juomme oikein veljenmaljaa kaikki seitsemän poikaa,
salskeata seitsemän miestä. Ja ensimmäisinä, aina ensimmäisinä me
kolme tässä astelemme: minä, Aapo ja Tuomas, Impivaaran
henkivartija-pataljooni. Uhkeita poikia kaikki. Eipä Eerokaan ole enään
juuri niitä lyhimpiä Suomessa, ei suinkaan. Mutta vitkoin nousi hän
naulastansa, peevelin vitkoin. Tulipa hänestä kuitenkin oikein
laatuunkäypä mies sekä sielun että ruumiin puolesta. Ja sen teki vuosien
voima täällä metsissä, meidän veljesten avulla; pari pientä
pieksiäis-ryöppäystä vaan meidän muiden kädestä ja mies oli kuin
öljytty. Vai kuinka? Mitä sanot sinä itse siellä takana?

EERO. Tosi mitä ruumiiseni koskee, mutta sieluparassani, pelkään minä,
löytyy vielä paljon sinuakin varten varoilla tuota kirottua
Vanhan-Aatamin pirunpihkaa, joka usein kyllä veivaa ja kiertää
nurinniskoin koko maailman. Niinpä hän nytkin kääntää silmäni, koska
täältä takaa katselen teitä siellä eturivissä. Kas, kas, kuinka
Juhanikin silmissäni taasen pöllöittelee tuolla Aapon rinnalla kuin
pystysilmäinen tallipässi vakavan valakan rinnalla.

JUHANI. Niin, Eero-poikaseni. Mutta tänäpänä kihisee ja irvistelee
ilmassa ilon ja riemun henget. Sentähden, mitä huolin minä? Lauleskelen
vaan.

    Fralla, laa, tralla, laa!
    »Kuinka taidan iloinen olla?
    Kuinka taidan tyytyä?»
    Fralla, lalla, lalla, lalla,
    Fralla, lalla, laa!

Kuka on mies, joka könöittää meitä vastaan tuolla aholla?

AAPO. Ukko itse, luulen minä.

TUOMAS. Totisesti! No terve miestä!

JUHANI. Lukkari! Sama lukkari!

TUOMAS. Sama, sama. Terve miestä vaan!

JUHANI. Herran poika! Sama junkkari juuri, pattisauva kourassa ja
entisen provastimme isolippainen vannelakki päässä! No vie sinun musta
sonni itseäskin! Sama junkkari, sama junkkari!

TIMO. Meidän koulumestarimme.

JUHANI. Mutta kuinka koulutti hän meitä? No, no, nythän sopii sitä
kysyä.

SIMEONI. Hän käyköön ohitsemme kunnialla.

TUOMAS. Hän on käskettävä tuliaiskestiin päätöksemme mukaan.

JUHANI. Peeveli! se täytyy meidän tehdä. Mutta minun tekee mieli häntä
hieman muistutella menneistä ajoista; sillä sydämessäni on aina jotakin
pientä pistosta häntä kohtaan. Yhdestä tahdon häntä muistuttaa, ja
sitten astukoon hän seuraamme, jos häntä miellyttää. Hän on minua
opettanut. Hyvä! Ehkä taidan minä vuorostani opettaa häntä nyt, ehkä
taidan heittää hänelle pienen sukkelan kysymyksen testamentistani.

TIMO. Jotain häneltä kysyn minäkin. Täällä on yksi vikkelä ongelma,
täällä seinähammasten juurien alla, ja saadaanpas nähdä kuinka hän tuon
selittää. Minäpä en häntä ensinkään vihaa; sillä tukkani on taasen yhtä
sakea kuin ennenkin; mutta saadaanpas nähdä kuinka hän suorittaa solmun,
jonka pistän hänelle avattavaksi.

AAPO. Vaiti, veljet! ja kohdelkaamme häntä kunnialla, näyttäen, että
tulemme kylään toisenmoisina miehinä kuin ennen sieltä lähteissämme.
Käyttäkäämme itsiämme aina viisaalla tavalla.

JUHANI. Mitä viisauteen koskee, niin tahdonpa juuri tällä hetkellä
parastani koettaa, viskellen hänelle noin niinkuin leikin vuoksi pieniä
kysymyksiä raamatun syvyydestä. Olenpa lukenut testamenttini kannesta
kanteen ja ymmärtänyt sen myös, toivon minä. Mutta sanoppas, Eero, mitä
häneltä kysyisin noin vilpittömällä tavalla.

EERO. Kysyppäs millä keinolla viisi miestä ja kaksi kalaa ruokittiin
viidellä tuhannella leivällä.

JUHANI. Kitas kiinni, sinä Lopen pahalainen, Kylmän-ojan lörpöittävä
paara! Minä sinun opetan. Kysyisin ja selittäisin asian, jota ei ymmärrä
itse arkkipiispakaan. Mutta kyllä tiedän mitä kysyn; ja tuossa on ukko.

TUOMAS. Minä varoitan sinua: kohtele häntä kelpotavalla.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

LUKKARI. Päivää, päivää, pojat!

VELJEKSET. Päivää!

LUKKARI. Majaa muutetaan, luulen minä.

TUOMAS. Sitähän tässä niinkuin vähän on tekeillä.

LUKKARI. Vai niin, vai niin. Hm. Niin, niin.--Tuulemaanpa rupee.
Tulleeko siitä sadetta?

JUHANI. Ehkäpä niinkin.

LUKKARI. Puhaltaapa oikein raskaasti.

TUOMAS. Raskaasti kyllä, raskaasti.

LUKKARI. Niin tekee, jaa. Hm, hm. Vai noin nyt pojat muuttaa.

JUHANI. Näin hiljakseen.--Mutta onkos kanttoorilla tähän aikaan yhtään
koulupoikaa pöydän-nokalla?

LUKKARI. Eihän ole.

JUHANI. Eikä yhtään ainoaa pörröpäistä nallikkaa ovinurkassa?

LUKKARI. Hehee! Ei, poikaseni, ei. Hm. Niin, niin. Vai noin nyt
muutetaan. No tervetuloa syntymätaloonne takaisin taas!

JUHANI. Tuhannet kiitokset, herra kanttoori. Metsän korvesta tullaan,
ja, niinkuin näette, on tuossa varsoillamme vedettävänä ankara kuorma,
jonka painoa lisää vielä seitsemän uuttatestamenttia, seitsemän
Enklannin lahjaa. Ja luulenpa että juuri syvimmät, vaikeimmat paikat
tässä kirjassa painaa nyt kuormaamme enimmin kaikista. Mutta jos
koettaisimme hieman kevennellä tuota kuormaa, lievitellä muutamia
solmuja, puntteja ja pusseja siellä. Taitaakos kanttoori...

TUOMAS. Juhani!

JUHANI. Taitaakos kanttoori vastata minulle yhteen kysymykseen,
kysymykseen, joka on saattanut täällä monenkin aivon aprikoitsemaan.
Sanokaas minulle: mitkä ovat Sepeteuksen poikain nimet?

TIMO. »Minä ja sinä yksi, Keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka
monta meittiä ollaan?» kysyi minulta kerran Loimaan mies, ja samoin
kysyn minä kanttoorilta nyt.

JUHANI. Timo hillitköön leipälaukkunsa.--Niin, herra kanttoori, mitkä
olivat Sepeteuksen poikain nimet? Se on kysymykseni; kuulkaat päälle,
pojat!

TIMO. Minä ja sinä yksi, keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta
meittiä ollaan? Se on ongelmani; kuulkaat päälle, pojat!--Kuinka monta,
herrani?

LUKKARI. Kaksi, poikaseni, vaan ei suinkaan neljä; niin,
lilli-poikaseni, kaksi, kaksi vaan. He, he!

TIMO. Kas siinäpä seistiin. Niin vastasin minäkin Loimaan miehelle.
Mutta äläst! Siinä rykelmässä on meitä neljä, herra korkeasti oppinut
kanttoori.

JUHANI. Etkö siinä riivattu voi hillitä leukojasi kunnes vanhin veljes
on tehnyt tehtävänsä. Tuhannen tulimmaista!

TIMO. Älä herran ... älä herran tähden tuuppaise minua enään toista ja
kolmatta kertaa poskelle. Sinä hunsvotti! olenko minä vasikka edessäs,
vasikka tai mullikka? En suinkaan, en suinkaan, vaan olenpa kiivasta
miestä kun kerran oikein kiivastun.

JUHANI. Suus kiinni nyt ja kuultele.--Mitkä olivat Sepeteuksen poikain
nimet?

LUKKARI. Vilpitön kysymys. Mutta kysyi minulta kerran tuo entinen
provastimme: »mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi» ja arvaas, veli
Juhani, kuinka hänelle vastasin, antaissani oikean vastauksen? Niin,
suodaanko minun kysyä: mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi?

JUHANI. Jassoo ... jassoo ... vai niin. löytyykö sekin nimi
testamentissani?

LUKKARI. Löytyy tosin, löytyy jo kysymyksessäni.

JUHANI. Vai niin ... nonoh ... hm... Vai löytyy se
testamentissani?--Mutta--niinhän juuri minäkin olin aikeissa kysyä
teiltä, mutta kysyin malttamattomuudessa hieman toisin. Ongelman olen
kuullut, mutta enpä ole viitsinyt kiehtoa siihen selkoa testamentistani.
Minä en olekkaan mikään korkea kirjanoppinut ja jupisteeri, en kuulu
pappissäätyyn kuin esimerkiksi lukkari. Hän kuuluu siihen, mutta säädyn
viimeisenä häntänä, samana häntänä, joka kerran oli leikissä ukko
Viksarin kanssa.

TIMO. Se olikin suntio eli torkka, joka tarinassa kutsui itsensä
pappissäädyn hännäksi ja löylytti vähän Viksaria.

EERO. Lukkarihan se oli.

JUHANI. Lukkari tai suntio, suntio tai lukkari; minä vaan tahdon sanoa,
etten kuulu siihen kunniaan, minulla ei ole valta kiekua kirkossa kuin
aamukukko orrella eikä pöyrytellä poikaköllien saivaristoa. Ja jos
mielitte kuulla suustani oikein totuuden... Tiedättekö kuinka
virolais-ukko Korkki sanoi Hämeenlinnan viskaalille?

LUKKARI. No kuinkaspa hän sanoi?

JUHANI. »Mene elvettii, sinä pirkelee mias!» Hmmh! Kenenkähän nyrkin
luulisitte tässä ylinnä keikkuvan? Häh? Smatrii, kubbe! ja huomaa kuinka
kymmenen vuoden kuluessa muuttuu täällä maailman muoto.

AAPO. Juho, Juho!

TUOMAS. Nyt, veli, tahdon minäkin sanoa sanan; ja oleppas vaiti oman
rauhas tähden.--Kanttoori antakoon heille anteeksi; he eivät ymmärrä.
Olkaat huomaamatta ja tehkäät niin hyvin ja käykäät kanssamme pieniin
tuliaispitoihin Jukolaan; sillä tämä päivä on meille päivien päivä.

LUKKARI. Minä kiitän, mutta aikani ei juuri myönnä kuulemaan
kutsumustanne nyt.

SIMEONI. Tulkaat rakentamaan sovinto meidän ja Toukolaisten välille;
tehkäät se Jumalan tähden.

AAPO. Me rukoilemme, tulkaat ja tehkäät rauha. Eiköhän ole tämä työ
teille velvollisuutta virkanne kirkollisuuden kautta? Siis kavahtakaat,
ettei närkästy teille ainoastaan Jumala, mutta myöskin tuo oivallinen
provastimme, kuultuansa ettette ole tahtonut käydä sovintomiehen toimeen
näin tärkeässä asiassa kuin tämä. Katsokaas tuota paikkaa.

LUKKARI. Olkoon teidän tahtonne. Minä seuraan ja tahdon koettaa
parastani täritellä Toukolaisten sydämiä, ja Herran ja oman puheeni
voimalla taivuttaa heitä veljelliseen sovintoon. Mutta puhukaamme ensin
suumme puhtaaksi. Minä näen teidän silmissänne tuon kyräilevän, vaikka
jo kalsunkin vihan minua kohtaan, ja tiedän sen syyn. Niin, olinpa
teille kiinteä opettaja, kiinteä ja kova, sen tunnustan, ja katkerasti
olen sitä jo katunut. Mutta samalla kiinteällä keinolla on kerran minua
itseäkin opetettu, samalla kouristelevalla keinolla, paratkoon Jumala!
Mutta mitä tarkoitin kiinteydelläni teitä kohtaan? Omaa etuanne, omaa
etuanne; se tietäkäät. Ja olkaat myös varmat siitä, että juuri tällä
hetkellä, vaikka hieman hämmästyikin mieleni tässä teidän nyt
käydessänne mua vastaan, sieluni iloitsee, koska katselen teitä miehinä
nyt ja tiedän teidän tekonne ja taistelonne, vieriessä kymmenen Herran
vuoden.

AAPO. Tästä ylistyksestä kiitämme teitä.

TUOMAS. Me tiedämme teidät kunnian mieheksi ja tiedämme että Juhani ja
Timo pyytävät teiltä anteeksi kierot sanansa.

TIMO. Minä myönnän että hän on kunnian ukko, vaikka kovakin
koulumestari.

JUHANI. Lukkari tunnusti ei juuri oikein tehneensä meitä kohtaan, minä
teen saman tunnustuksen itsepuolestani häntä kohtaan, ja niin on välimme
kuitti, varsinkin koska myönnän että olimme hänelle aika visapäitä
oppilaita, joiden kovia kalloja vasten hänen kärsimyksensä rintarauta
väkistenkin särkeytyi. Ja ken takaa, ken takaa, kysyn minä, ettei
saattanut meille myös jotain hyvää tämä tukkapään jauhoitus ja
hiuskiemurojen pöllytys? Eihän yhtään takeita ole.

AAPO. Vaan että kaikki on unohdettu. Siis astukaamme miehissä eteenpäin.
Tehkäät niin hyvin, kanttoori.

Läksivät he kulkemaan, kulkivat pitkin ahteista tietä, joka veljeksille
kuitenkin oli soma ja rakas; sillä rupesi käymään heitä vastaan
lapsuuden ahoja, kiviä ja kantoja; ja puhalteli heidän syliinsä raitis
länsituuli.--Mutta äkisti kuului peloittava meteli, ja Rajamäen
rykmentti astui heitä vastaan. Näkyi Kaisan nuuskainen naama ja kiivaat
silmät tuon mustan korvamyssyn alla; ja aisoissa käyskeli eukko,
torellen ja kiroten. Mutta Heikka oli jo heittänyt keppiheponsa,
Mörökölli pullorattaansa, ja äitinsä rinnalla he astelivat, auttaen
kukin aisastansa eukkoa vetämässä vankkureita. Mikko itse, musta
vilttihattu päässä ja poskessa ankara tupakkimälli, lykkäsi, niinkuin
tapansa oli, sauvallansa perään. Mutta häntä seurasi kaksoispari,
ratsastaen keppihevosilla, ja viimeisenä tapsutteli Mikon
Pikkutallukkainen, vetäen pullorattaita kylän pöllyävällä tiellä. Ja
vaunuissa, siellä näit sinä pikisäkin, sarvipussin ja vasikannahkaisen
repun, jossa löytyi Mikon, Heikan ja Mörököllin veitset, ja näitpä
siellä vielä viulunkin, käärittynä Kaisan vanhaan, punaiseen
villahuiviin.

Niin retkeili vastuksiin kaksi kummallista matkuetta, ja nousi tuosta
melakka ja pauhu. Työläästi ja korskahdellen lähestyivät rykmenttiä
Impivaaran nuoret hevoset; Killi ja Kiiski, niskaharjakset korkealla
pystyssä, remasivat ja ärhentelivät kovin; ja silloin kaksoispari ja
tallukka pieni juoksivat möräten vankkurien turviin. Siinä Kaisa kiroili
ja toreli tiuskealla äänellä poikiansa; mutta Mikko sauvaansa heilutteli
koirille, heilutteli ja rämisi pahoin. Pysähdyttiin kahden puolen, ja
äänettä toinentoistaan katseltiin kauan: asukkaat Rajamäeltä
tirkistellen niinkuin ihmeeksensä, mutta veljekset kovin kömmähtäen,
muistellessaan päätöstänsä tiellä. Kuitenkin astui viimein esiin veli
Aapo.

AAPO. Rauha teille!

MIKKO. Sama teille, mutta suistakaat vähän koirianne.

AAPO. Killi ja Kiiski, vait!

JUHANI. Terve miestä, sinä Rajamäen Mikko! Kuinka jaksat ja mitä uusia
maailmalta?

MIKKO. Sekalaista, sekalaista sekä hyvää että pahaa, mutta ainapa, koira
vieköön, hyvä kuitenkin täällä päällimmäisenä keikkuu, ja tämän elämän
retkutus käy laatuun, käypä se. Niin, pojat, vankkaahan täällä, Jumalan
kiitos, aina sentähden vähän työtä ja tointa kylissä ja kartanoissa.
Jaa, jaa, Mikolla ei ole yhtäkään hätää niin kauan kuin työtä ja tointa
piisaa maailmassa, vaikka täytyykin kulkea ja jamata talosta taloon ja
kylästä kylään työtä ja leipää hakemassa. Ei Mikolla ole mitään hätää.

AAPO. Kyllä sen uskomme; ja onnistukoon virkanne teille vaan uhkeammin
aina. Mutta nyt, Mikko, nyt pistää meitä päähän tuuma, ja tahtoisimmepa
viipyä tällä erällä parissanne enemmin kuin yhden hetken. Niin, kuulkaat
yksi sana.

MIKKO. Ahaa! Minä arvaan asian, kun johtuu mieleeni tuo vanha, yhteinen
olutjuustomme Sonnimäen nummen alla, juusto, joka vieläkin teitä
röyhtelyttää. Mutta hyvä, että seisomme kartteeratulla tiellä ja että on
meillä tässä herra kanttoorissa oivallinen vierasmies. Syrjähtäkääs
hieman sivulle, hyvät naapurit ja ystävät, hieman sivulle.

AAPO. Kuulkaat meitä!

KAISA. Pois tieltä, te sen vietävät! Me tahdomme kulkea. Pois tieltä,
muutoin teidät pyöveli perii!

LUKKARI. Erhetys, sinä kunnioitettava Rajamäen perhe, erhetys jyrkkä!
Kuulkaat mitä sanon ja pyhästi takaan. Ah! toisin kuin ennen on nyt
Jukolan veljesten elämä, sekä sielun että ruumiin puolesta. Toisin,
Jumal'avita! Tietäkäät, he ovat kantaneet kääntymyksen ja parannuksen
ihanimpia hedelmiä ja nyt he palauvat rakkaasen syntymäkotoonsa riemun
ja kunnian poikina, tahtoen temmaista sylihinsä kaiken tämän maailman.
Sentähden kutsuvat he teitäkin iloiseen tuliaisjuhlaan, sovintojuhlaan
entiseen Jukolan taloon. Tämä on heidän sydämensä yritys teitä kohtaan
tällä heidän jupileerauksensa hetkellä. Uskokaat mitä teidän
kanttoorinne sanoo.

JUHANI. Juuri niin kuin kanttoori sanoo!

AAPO. Mikko ja Kaisa! me tahdomme näyttää itsemme miehiksi ja tehdä
miesten töitä, unohtaen entisyyden. Mutta mitä lausui Mikko tuosta
olutjuustosta Sonnimäellä? Hyvä ystävä, sen keitimme itse ja itseppä sen
syödäkkin saimme. Niin juuri, ja muistelenpa vielä toistakin asiaa
tuosta Sonnimäen illasta. Ennustihan silloin eukkonne meille ankaria
tuhon päiviä? Sen hän teki, ja oikeinpa hän ennusti. Myrskyt tulivat ja
pieksivät meitä kovin, kovin, mutta myrskyt ja pilvet ovat menneet taas
ja ihana päivä koittaa. No lähtekääs ennustamaan meille kerta vielä, ja
me toivomme silmänne näkevän valkeampia kuvia. Olenpa kuullut teidän
parhaiten ennustavan kahvissa, ja kahvia ei pidä puuttuman tänä iltana
Jukolassa.

JUHANI. Kahvia ja olutta!

AAPO. Kahvia ja olutta! Siis tulkaat ja ennustakaat meille onnen päiviä.

MIKKO. Kaisa pouvaa kahvissa ja minä pelaan viulua juhlan koroitteiksi;
sopiihan se hyvinkin.

AAPO. Vallan hyvin.

JUHANI. Sinä uljas Mikko.

MIKKO. Pelaanpa jo teille iloisen marssin tullessamme Jukolaan.

JUHANI. Sinä verraton Mikko! Pelaa, pelaa että maailma leimahtelee,
pelaa, Jumalan luoma.

AAPO. Kaikki soveltuu oivallisesti.

JUHANI. Kaikki paukahtaa kuin lukkoon vaan!

MIKKO. Vankkurit ympäri, Heikka ja Matti poikaseni! Ja sinä, Kaisa,
heitä jo tuo tuimuuden äkeys naamastasi hiiteen ja teeppäs nätti keikaus
Jukolaan päin.

KAISA. Jaa-ah! kyllä minä sinun keikautan tässä. Jos niin hulluksi
päättyisinkin ja lähtisin talkittamaan takaisin vanhoilla korvillani,
niin astelisinko heidän vikurien aasiensa sotkettavana tuossa raitiolla?
Könöittäkööt he edellä, me kahnustelemme perässä.

MIKKO. Oikein, Kaisa! Hellittäkäät edellä, veljet, antakaat mennä oikein
pyrstötähden vauhdilla, me suhutamme suitsuavana häntänä perässä.--Tuo
meidän muori on vähän kiivasta muoria.

JUHANI. Mutta onpa siinä muoria kuitenkin.

AAPO. Oivallinen muori!

MIKKO. Onpa peijakas niinkin; minä uskallan sen sanoa. Se on minun
muijani.

JUHANI. Muija kuin patavaltti vaan!

MIKKO. Onpa niinkin. Kiivasta eukkoa, kiivasta eukkoa; mutta kas kun
kerran ukkokin karvansa pörristää, niin paneepa. silloin mamma itsekkin
suunsa koreaan, lilliseen nipistykseen, panee, ei auta. Mutta hempeä
ukko olen kuitenkin, olen, ja annan Kaisan valtikoita. Ja mitä huolin
siitä, kun vaan kaikki käy kuntoon?--Heleijaa, pojat! Perässä tullaan
kuin suutari kraatarin perässä taivaasen. »Perässä vaikka perhana olis»,
sanoi suutari, kiskoen pikilankaansa, hampaat irvissä. Niin, niin, mars
ja anna soida, anna soida!

Läksivät he miehissä kulkemaan eteenpäin; ja myrskyksi tuimeni tuuli,
koivisto humisi ja taipui, ja milloin paistoi aurinko lempeästi, milloin
peittyi se taasen ihanien hattarien kohtuun, jotka vilkkaasti
korkeudessa lentelivät pohjosen ajamina kohden kaukaista, kaarevaa
taivaan reunaa. Vaelsivat he mäkiä ylös ja alas, ja suloinen oli
veljeksille tämä vaellus ja tämä myrsky, kun lähenivät kotonsa kunnasta
lounaisessa.

Mutta tulipa heitä vastaan vanha ukko, Kolistimen mustatukkainen, äkeä
taatto. Harmaat, pensaiset kulmakarvat, kuin kaksi huhkaimen siipeä,
melkein peittivät hänen tuikeat silmänsä. Oli hän aikanansa ollut kunnon
ampuniekka, kaatanut monta karhua ja sutta. Tuli viimein ankara tauti,
joka vei häneltä kuulon voiman, ja kuuli hän enään ainoastaan huutavan
puheen, huikeasti huudetun hänen korvaansa. Tämä onneton kohtaus sulki
häneltä ainiaaksi karhunampujan tien, ja silloin päätyi hän pauloilla
pyydystämään. Niitä hän syksyinä ja talvina viritteli summalta metsiin
lintujen, jänisten ja oravien kuolemaksi. Oli hän vakaa, jyrkeämielinen
ja törmäsanainen ukko; tuli pian tuittupääksi, katsellen elämää omalta
kannaltansa. Hänpä nyt syyssunnuntain iltahetkenä käyskeli veljeksiä
vastaan ahteisella tiellä.

JUHANI. Terve, sinä vanha!

TIMO. Terve, taatto, terve!

JUHANI. Seis, kunnioitettava äijäkarru!

KOLISTIMEN UKKO. Häh?

JUHANI. Terveisiä metsämaailmalta.

UKKO. Mitä tahdot?

TUOMAS. Huuda häntä korvaan ja vahvasti.

JUHANI. Tässä me ollaan nyt!

UKKO. Niinpä, perkele vie! olettekin, ja tästälähin armahtakoon meitä
taivaan ukko täällä kylissä taas.

JUHANI. Mitä?

AAPO. Nyt ei ole poika hyvällä tuulella.

JUHANI. Mitä sinä meinaat?

UKKO. Arvaatpa sen. Niin, niin, kyllä, kyllä, kyllä tässä nyt nousee
meille toiset juonet. Hyvin tietty.

JUHANI. Veljet, tämä leikkaa kunniaamme.

AAPO. Ole huolimatta ja käske häntä vaan kanssamme Jukolaan.

JUHANI. Kuitenkin kaikitenkin, ukko, kun olet tuommoinen potra ukko,
niin käskemme sinua nyt Jukolaan viettämään kanssamme oikein ryskeistä
tuliaisjuhlaa.

UKKO. Mitäs tulit, sinä peikko? Miksi et pysynyt tuolla vuortesi
komeroissa aina kurjaan kuolemaas asti? Mitäs tulit?

JUHANI. Jassoo! tämäkös on kiitos käskystäni?

UKKO. Tulistunpa kiusasta ja harmista koska muistelen ansojani. Kirous!
onpa yksikin aika metso menevä tästälähin paulastani toisen pussiin. Te
köllit! niistä naappailtiin jo kylliksi ennenkin.

JUHANI. Sanotko sinä meitä varkaiksi?

UKKO. Sanoinko ma, sanoinko ma? Mutta sinä ymmärrät yskän, ymmärrätpä,
vaikka oletkin tuommoinen tuhma käenpoikanen tai mullisteleva
metsonpoikanen.

JUHANI. Sanotko sinä meitä varkaiksi koska sinua kestiin käskemme?

UKKO. Mitä sanoit? Huuda kovemmin, huuda niinkuin mies pruukkaa ja älä
tuossa vingu ja rääky.--Mitä sanoit, poika?

JUHANI. Kestiin minä teitä käsken; sillä olemmepa kaikki niinkuin teidän
kummipoikianne.

UKKO. Sinäkö minun kummipoikani?

JUHANI. Minä ja nämät kuusi veljestäni tässä. Sentähden: tulkaat
kestiin, kummi.

UKKO. Suus kiinni! minä en ole sinun kummis.

JUHANI. Olette juuri vissiin.

UKKO. Minä en ole sinun kummis, en!

JUHANI. Juuri vissiin.

UKKO. Suus kiinni, sanon minä.

JUHANI. Juuri vissiin, ellei Männistönmuori ole valehdellut.

UKKO. Kuka?

JUHANI. Männistönmuori, tämän kylän yhteinen lapsimuija.

UKKO. Minä annan palttua Männistönmuorille, vaan etten ole sinun enkä
noiden muidenkaan kummi. Minä sinun kummis? Huuti!

JUHANI. Huuti? Vai niin! Mutta minua ei olekkaan kannettu papin eteen
hammassuisena, umpisilmäisenä penikkanulkkina, ei koskaan. Mutta kuinka
hyväänsä: minä käsken teitä kestiin.

UKKO. Mutta minä en tule, en, vaan kiellän sinun käskemästä.

JUHANI. Minä käsken vaan.

UKKO. Mutta minä en tule, sinä riivattu! Pidä kitas!

JUHANI. Minä käsken vaan.

LUKKARI. Pojat, pojat! olkoon ukko rauhassa.

MIKKO. Hän menköön meistä herraansa. Yksinkertainen ja töykeä äijä;
katselee silmiimme kuin villakoira; hän menköön. Mars, ukko!

JUHANI. Mutta kuitenkin niiden yksinkertaisten, harmaitten jörösilmien
pohjasta kurkistelee mielestäni ylös niinkuin jokin pieni klipparimikko;
ja hän on vähän paisuttanut minun sappeani.--Minä käsken sinua kestiin,
huikeaan hummaukseen. Olutta naamaas pinnailemaan minä sinua käsken.
Olethan kuitenkin hyvä taatto.

UKKO. Mitä sanoit? Huuda kovemmin.

JUHANI. Hyvä taatto, vaikka vähän uutelias. Mutta onhan tuo synti
ainakin ollut kuuroin perisynti.

UKKO. Häh?

JUHANI. Uutelias, nyyfiiki, ukko-rässy, sanoi ruotsalainen; mutta
muutoin kelpo taatto.

UKKO. Köntti, hävytön köntti! Mutta onko, onko, onko metson poikasilla
järkeä päässä? Ei tuumaakaan. Höh! tuossahan lentää ylös jaloistani aika
parvi, metsoparvi...

JUHANI. Esimerkiksi seitsemän metsonpoikaa.

UKKO. Mitä sanoit?

JUHANI. Seitsemän metsonpoikaa!

UKKO. Olkoon heitä kuinka monta hyväänsä; tuolta he katsella töllöttävät
koivun-oksilta. Tuossa nyt mällistelee vastaan yksi kuin sonni kohden
uutta porttia, ja vasta hän pöllähtää kun paukahtaa, mutta silloin on
hän pussissa. Samoin nytkin mällistelee tässä seitsemän könttiä kohden
Kolistimen vaaria juuri niinkuin seitsemän könisilmäistä metsonpoikaa.
Köntit! Mitä, mitä, mitä minusta tahdotte?

JUHANI. Tahdon sanoa oikein vakaalla mielellä ja kielellä, etten ole
mikään varas enkä metsonpoikanen enkä köntti, ja sanon vielä yksin tein,
että eräs vanha karru, eräs förpiiskatun ukko, joka ei seiso minusta
juuri kaukana, ei montakaan virstaa tällä santaisella maantiellä, että
tämä mies, tämä häpeemätön karru on suuri lurjus ja hunsvotti; ja olkoon
se sanottu kaikella kunnioituksella.

UKKO. Kuka mies, kuka mies, sinä töpö käenpoika kuivan hongan nenässä?
Ole, ole, ole, ole, olenko minä hunsvotti edessäs? Sanoppas. Kuka mies,
sinä käenpoika?

JUHANI. Mitä peijakasta puhaltaisin hänen kirottuun korvaansa?

AAPO. Älä enään mitään puhalla, vaan lähtekäämme.

JUHANI. Ei juuri vielä; sillä hän on suurikelmi ukko. Mitä peevelin
puskua puhaltaisin hänen korvaansa?

EERO. Annas minä koetan. Mutta pidä sinä tuota sonnipulkkia.

JUHANI. Niin, puhallappas sinne yksi mojova sana.

UKKO. Kuka mies? Häh?

EERO. »Kukakhaar!» sanoi pieni käenpoika kuivan hongan nokassa.
Kukakhaar!

UKKO. Tuossa on käki!

EERO. Sinä riivattu!

JUHANI. Kas tuota perhanaa! Paukahtipa!

EERO. Paukahti, ja korva lukkoon.

AAPO. Oikein tehty, sinä Kolistimen körri, oikein!

EERO. Hiiteen äijä! Sivalsi että kipenöitsee.

JUHANI. Ukko, ukko! huomaas mitä teit: tempasit nyrkilläsi poskelle
kunniallista miestä vallan maantien päällä ja pyhänä sapattina. Ai, ai,
ukko!

AAPO. Oikein tehty, sinä Kolistimen riihitonttu, oikein!

UKKO. Mitä lörpöttelet sinä siellä?

EERO. Oikein sanottu, sinä Kolistimen nurkkajulli, oikein!

UKKO. Suus kiinni sinäkin, kärppä. Minä, minä opetan poikia nenälleni
loiskeilemaan. Sillä Kolistimen vaari ei siinä juuri kauankaan siekaile
ennen kun hän iskee.

JUHANI. Minä häntä isken tuohon takkuiseen kaulukseen ja kiskon äijän
ilman armoa olutkestiin. Heisaa, ukko! Nyt marssimme!

UKKO. Helvettiin sinä!

JUHANI. Olutta juomaan että mahas repee!

UKKO. Hellitä kaulukseni, saatpa muutoin vasten klanias. Etkö sinä,
perkeleen juuti, hellitä?

JUHANI. Ämpäri olutta!

TUOMAS. Mitä hulluutta, Juho, taas?

AAPO. Olkoon ukko oloillansa.

JUHANI. Herra varjele! hän on meitä haukkunut kuin koira. Mitä hänelle
tekisimme? Hän on tuommoinen vanha äijäreppu. Mutta tulkoon hän Jukolaan
riemujuhlaan juomaan olutta vihoissansa. Niin, ukko, minun sydämeni ei
anna perään, ei!

UKKO. Hellitä kyntes!

TUOMAS. Mielitkö hellittää? Katsos tuossa, kuinka koreasti hänen
päästät. Menkäät, äijä!

JUHANI. Ah! minä olisin kantanut hänen iloiseen kalaasiin, kantanut kuin
pienen lapsen; sillä säkeniä säihkyy karvainen poveni. Herran poika!
kenen paulasta olen minä naappaisnut lintua? Lintua tai jänistä?

TUOMAS. Kitas kiinni!

JUHANI. Olenko minä varas, minä?

LUKKARI. Sitä ei hän sanonut, poikani.

JUHANI. Sitä kohden hän sommaili kuitenkin. Ah, olisi hänen päänsä
lakeelta parin kolmen kymmenen talven lumi poissa, niin Herran poika!

TUOMAS. Menkäät, ukko!

UKKO. Köntit! Ole, ole, ole, olenko minä keppikoni edessänne, te korven
hallavat, päähännuijittavat sudenpenikat? Mutta kyllä, kyllä, kyllä,
kyllä, teidät opetan vielä, minä, minä teidät opetan, köntit!

Siirtyi heistä viimein Kolistimen äkeä ukko; mutta kauan jupisi hän
vihoissansa, syljeskeli ja jupisi itsekseen, astellessaan ahteellista
tietä. Kulkemaan taasen läksivät myös veljekset ja heidän seuralaisensa
lukkari ja Rajamäen rykmentti, joka viimeisenä retkeili. Mutta kun he
näin olivat hetken kulkeneet eteenpäin, tuli heitä vastaan kaksi naista:
entinen Männistön muori ja nokkela, palleroinen tyttärensä Venla; ja
astelivat he kiireesti, aikeissa puolainmetsään, valkeat tuokkoset
käsissä. Tämä kohtaaminen saattoi veljekset ällistymään kovin, ja
äänettöminä katselivat he lähestyviä vaimoja, seisahtuivatpa kuitenkin
heidän eteensä; ja vastuksiin nyt tuijoiteltiin hetki, rengassilmin
kummaltakin puolelta. Mutta viimein astui esiin Aapo, ilmoitti heille
Teerimäen vuorella tehdyn lujan päätöksen ja käski heitä vieraiksi
tuliaiskestiin. Epäillen mitä heidän piti tehdä, nyt seisoivat äiti ja
tytär, seisoivat ja myhäilivät salaa toinentoisellensa ja mytistelivät
luikaroiten huuliansa. Mutta koska myös lukkari kehoitti heitä kuulemaan
veljesten kutsumista ja käymään kahvinkeittäjiksi pitoihin, päättivät he
vihdoin lähteä iloisen matkueen seuraan. Ja niin oli Jukolan pojilla
lukkarissa mahdikas välimies ja sovittaja Toukolaisia varten, muorissa
ja hänen tyttäressään kiltit kahvinkeittäjät, ja Rajamäen Mikossa oli
heillä iloisen tulomarssin soittaja ja pelimies karkeloissa Toukolan
tyttöjen kanssa.--Muistellen kaikkia näitä etuja, astelivat he yhä
uljaammalla vauhdilla kohden matkansa päätä, ja seisoivat viimein
Jukolan Pohjanpellon santaisella töyräällä. Ja näkyi heidän edessään
Ojaniittu, sen takana taasen Kotopelto, mutta ylempänä itse Jukolan
talo, ihanasti surkumielinen. Kauan äänettöminä ja kosteilla silmillä
katselivat veljekset kotoansa viheriällä, kumisevalla kummulla; ja
länteen kallistui aurinko. Mutta vinhemmin aina puhalteli pohjonen,
kohisten männistössä, kivisellä mäellä talon eteläisellä puolella.

TUOMAS. Tuossa on siis Jukola.

JUHANI. Oletko sinä Jukola?

AAPO. Onpa ryhtis jotenkin rauennut ja sammale tarttunut kiireellesi,
kotomme armas.

JUHANI. Sammale on tarttunut kultaiselle kiireellesi, kunnioitettava
äitimme Jukola.

TIMO. Terve, Jukola, joka nyt istut, kököität edessäni tuossa, kauniina
kuin Jerusalmi ennen.

JUHANI. Oletko sinä Jukola? Sinä? Ah! enhän voikkaan estää
kyynelkarpaletta karhealta naamaltani, koska sydämeni kiehuu ja kuohuu.
Voi! kaikkialta, mihin silmäni isken, annetaan pojalle takaisin hellän
ystävän katse. Kas kuinka lempeästi tuo musta ometan akkunaläpikin
myhäilee minua vastaan. Terve, sinä toivon tähti, terve!

EERO. Terve, terve, sinä toivon musta tähti!

JUHANI. Terve, armahin lantakasa siinä alla, ihanampi onnen kukkulaa!
Ah!

TIMO. Kyllä se on kaunista, mutta miksi ei tuota lantakasaa ole jo
aikapäiviä kiskottu pellolle? Niin, niin, se kasa siinä ilmoittaa,
todistaa ja merkitsee nahkapeitturin juurevata, perin auttamatonta
laiskuutta. Onkos tämä laitaa: syyskuussa lantakasa kotona kököittää?
Minä närkästyn kovin tälle nahkapeitturille. No, noh, saatpa kuitenkin
anteeksi varsinkin tänä päivänä, joka on Jukolan juupelijuhla.

JUHANI. Terve, hallava lantakasa, terve! sanon minä vaan, huolimatta
mitä se todistaa ja meriteeraa. Terve, Jukola kasoinesi, peltoinesi,
niittuinesi, kaunis niinkuin taivas!

TIMO. Taivas on kuitenkin koreampi.

JUHANI. Suus kiinni! Ihanin Paratiisi tämä on.

SIMEONI. Älä lausu syntiä.

JUHANI. Kieleni lausuu mitä sydämeni kuiskaa.

LAURI. Minäkin nyt jotakin lausuisin, mutta tämä merkillinen hetki on
perin masentanut kieleni entisen vikkelyyden.

JUHANI. Sano kielin, puhu mielin, luihkaise riemu rinnastasi ulos!
Vuoret roikkaa, metsä kaikaa ja taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa,
hetki pyhä ja lyhykäinen. Siinä on värssy, Jukolan Jussin sepittämä
riemuissansa.

AAPO. Mutta olkoon tässä 30 kylliksi, ja rientäkäämme tarkoituksemme
perään.

JUHANI. Niin, nyt touvatkaamme viimeiseen perään kuin kuteva särkijoukko
rysän takimmaiseen nieluun. Mennään nyt, etteivät ikävysty arvoisat
vieraamme tähän riemuumme ankaraan. Eihän ole Jukola tuossa heidän
kotonsa, ja toiseksi, he ovat sen nähneet myöhemmin kuin me. Te,
kanttoori, te, Männistön muori tyttärinenne ja sinä, Rajamäen
kunnioitettava perhe, älkäät nyt panko pahaksenne tätä.

LUKKARI. Sitä ei sinun tarvitse rukoilla. Kylläpä käsitämme mikä tämä
hetki on teille; se on korkea, juhlallinen hetki, täynnä juovuttavaa
iloa.

JUHANI. Ihanasti sanottu, potrasti sanottu!--Mennään nyt!

TUOMAS. Paukahtakoot pyssymme ja soikoon Mikon viulu.

JUHANI. Niin, jospa saataisiin nyt vähän musiikkia.--Yksi ammunto,
veljet, yksi huikea ammunto. Yht'aikaa!

Kiljahti nyt Mikon viulu ja melkein yht'aikaa pamahtivat Juhanin,
Tuomaan ja Aapon pyssyt. Uljaat hevoset silloin korkealle leiskahtivat
vankkurien edessä, kiilien läksivät naudat kirmaisemaan, yksi sinne,
toinen tänne. Mutta eipä yksikään heidän johtajistaan hellittänyt
leikissä nuoraa kourastansa, ei Simeoni, ei Timo ja kaikkein vähimmin
heistä Eero. Purren hammasta he seurasivat, vaikka melkein raahaten,
seurasivat kukin elukkaansa, ja pilvenä pyöriskeli pellolla kuiva hieta.
Seisahtua täytyi huiskahännän ja kääntyä miehensä kanssa oikealle
raitillensa jälleen. Niin retkeili matkue alas, katosi hetkeksi
Ojaniitun alankoon, mutta ilmestyi taasen pian, käyden ylös pitkin
jyrkkää ahdetta ja astuen Kotopellon veräjästä sisään. Mahtavasti soitti
Mikko viuluansa, kovin reuhuivat ilosta, uhosta Killi ja Kiiski, joiden
haukkinaan vastasi taasen nahkapeitturin laiha, kämäleukainen rakki,
tuvan nurkalla nilkutellen, vapiseva kurja. Ulos kutsui meteli Jukolasta
kaiken kansan, ulos vierulle, kiviselle tanterelle. Mutta lapset,
nähtyänsä Rajamäen rykmentin lähestyvän taloa taasen, kirmasivat
takaisin tupaan kiireesti, parkuen kovin, ja pistivät itsensä piiloon,
mikä sänkyyn, kaattuvan alle, mikä uunin päälle, kolisevien kalupuitten
sekaan, sydämessä kauhistus. Samasta pelosta vaikeni äkisti rakki,
koukisti häntänsä koipien väliin ja mateli piiloon nurkkaan penkin alle.
Oli nyt pihalla menoa ja meteliä. Siinä miesten huudot, koirien
mekastelo, lehmien ammuminen, pienen palleroisen sonnin mörinä ja viulun
kiljuva ääni kilvoin kaikui ympäri, koska lähestyi Jukolan taloa
vaeltava joukko; ja huminalla ravisteli pohjonen Kivimäen tuuheata
männistöä. Mutta veljekset, sydämessä riutuva liepeys, kävivät esiin
tervehtimään huoneen väkeä heidän entisen kotonsa armaalla pihalla. Ja
koska käsiä oli puristettu, elikot ja kuorma korjatut, astuivat he
viimein miehissä talon avaraan tupaan.

Mutta Toukolaan läksivät lukkari ja Aapo sovinto- ja tuliaisjuhlaan
kutsumaan miehiä, jotka niin kauan olivat eläneet vihassa ja vainossa
Jukolan veljesten kanssa. Ja koska he mukavilla, lukkarin lausumilla,
sanoilla olivat saattaneet kutsumuksen ympäri sekä miehille että
naisille, riensivät he takaisin auttelemaan muita rakentamassa pitoja.
Lakeaksi tehtiin permanto Jukolan hauskassa tuvassa, kuohuvaa olutta
vetävissä haarikoissa kannettiin pöydälle, ja tulisijan ympärillä
liekiöitsi kiltti Venla äitinsä kanssa. Pilvenä palloili kahvivalkian
savu katon nokisten ortten alla, myllyn hampaissa pieneni räiskynällä
poltettu jyvä, ja tulella höyrysi nahkapeitturin emännän pannu. Ja mikä
nyt lakaisi kartanoa, mikä kanteli halkoja pinosta tupaan, mikä hakkasi
havuja koristeiksi laattialle ja mikä mitäkin teki. Ja akkunan ääressä,
leveällä rahilla istui iloinen Mikko, antain silloin, tällöin viulunsa
vingahdella.

Mutta miksi kuiskuttelee nyt Männistön muori noin hartaasti Juhanin
kanssa tuolla porstuvassa ja miksi seisoo Juhani, silmät harreillaan,
totisena kuin tuomiolla? Muori antaa hänelle tiedoksi noin kautta
ranteen, ettei löydy enään heidän puolestaan estettä hänen ja Venlan
sydämien välillä. Tästä ällistyy poika, puhkailee, huokailee, hikoilee
ja niskatukkaansa kouristelee kovin, pyytäen lopulta muorilta hetken
tuumauksen aikaa. Muori lähtee hänestä loistavilla kasvoilla, mutta ulos
pihalle astuu Juhani, astelee kuin huoneeton tonttu, tietämättä minne
hän astuis. Tuolla Jukolan seinän takana hän nyt pasteerailee
edestakaisin, hikoilee, huokailee, hohtaa ja höyryää ja niskatukkaansa
kouristelee kovin. Mutta viimein rientää hän porstuvaan takaisin,
aukaisee tuvan narisevan oven ja lausuu huohoittavalla, melkein
itkevällä äänellä: »jos kanttoori olis niin hyvä ja tulis pikkuisen
tänne nurkan taakse, ja sinä myös, Aapo; tule, armas veljeni!» He
täyttivät hänen pyyntönsä, ja pian seisoivat he kolmesin Jukolan seinän
juurella, tuumiskellen asiaa, jonka Juhani oli heille ilmoittanut. Siinä
tuumiskeltiin, keskusteltiin ja päätettiin, että Juhani ottaa Venlan,
joka kuitenkin on kelpo tyttö. Silloin kiivaasti ja lujilla askeleilla
astuu Juhani sisään ja tarttuu Venlan käteen, lausuen: »olkoon sanottu».
Silloin Venla hieman kainostelee, peittää silmänsä ja myhäilee, mutta
sallii kuitenkin kätensä viipyä Juhanin turpeassa kourassa. Tästä
ihastuu muori ja antaa heille äitillisen siunauksensa, lukkari
toivoittaa heille onnea ja menestystä ja muistuttaa heitä lyhykäisellä
puheella aviokäskyn tärkeistä velvollisuuksista.

Kihloissa oli siis Juhani, vanha rakkaus oli uudestaan viritetty hänen
povessansa. Mutta sulhanen puhkailee ja hikoilee, katsahtaen tuolloin,
tällöin salaisesti morsiantansa kohden. Äkisti kiirehtii hän katsomaan
hevosia Ojaniitulla, näkee siellä Impivaaran molemmat nuoret tammat, hän
näkee, mutta ei kuitenkaan näe. Olisipa hän pitänyt hevosina kaksi
kurkeakin siellä niitun äyrähillä. Niin viehkeilee aatoksensa
morsiamessa, jota itsellänsä olevan hän tuskin voi uskoa vielä. Tämä
päivä on hänelle ihmeellinen. Pian kirmaisee hän takaisin taas, himoten
katsella Venlan kuvaa. Vahvasti hän astuu ja kuulee Mikon viulusta
pellolle huikean puolan-marssin. Silloin vääristyy äkisti hänen suunsa,
kyynel kastaa hänen silmänsä, jonka hän kuivaa jykevällä nyrkillänsä; ja
tuntuu kuin olisi hän taivaan ilossa. Tultuansa pihalle, ei näe hän
edessään Rajamäen kaksoisparia, jotka keppihevosillaan ratsastella
vilkkaisevat travia tanterella; ei huomaa hänen silmänsä huoneen
portaalla Mikon tallukkaa pientä pullorattainensa. Sisään hän lujasti
astuu, ja hänen katsannossaan näkyy salaisesti pohtava uho, totisuus
ijankaikkinen.

Mutta kokoontuipa vähitellen Toukolan poikia Jukolan mäelle. Puu-vajan
ja tallin välillä jo seisoskeli heitä joukko, nysät hampaissa, katsellen
rekiä ja rattaita ja nahkapeitturin letkakääsyjä, Linnan markkinoilta
ostettuja. Siinä he seisoskelivat, tarkastelivat ja arvostelivat
joltisen hetken, mutta astuivat vihdoin yli pihan kohden asuntohuonetta,
yksi silloin, toinen tällöin. Asettuivat he seisomaan, muutamat vasten
seinää kahdenpuolen porrasta, muutamat porstuvaan, kuullellen hyörinää
ja hälinää siellä sisällä. Mutta vihdoin aukeni ovi, ulos astui Aapo,
käskien vieraita sisään.

Sisään astuivat Toukolaiset, kokoontuivat vasemmalle, oven ja
sivu-akkunan välille. Siinä he seisoivat vakavina, pidellen kukin
lakkiansa huultensa edessä. Näkyi heidän joukossansa Kissalan Aapeli,
joka viistoon kohden ovea katseli taaksensa, näkyi Kuninkalan Eero,
seivästellen silmillänsä laattiata. Lähellä heitä akkunan ääressä istui
Mikko viulunensa, kierrellen mälliä poskessaan ja syljeskellen. Hänen
polviensa nojalla seisoi pikku-tallukkainen, isänsä silmäterä. Mutta
pöydän edessä, pattisauva kourassa, seisoi lukkari, valmiina alkamaan
puhettansa, joka ravistelisi selkämunia; ja tuikea oli hänen muotonsa.
Karautellen kurkkuansa ja sivellen etusormellaan ja peukalollaan
leukansa alle, hän katsahteli, mulautteli ankarasti oikealle Toukolan
miehiä kohden, mulautteli vasemmalle, jossa pöydän ja pohjoisen
sivu-akkunan välissä seisoivat Jukolan veljekset, äänettöminä,
tuijoitellen permantoon alas. Likellä tulitakkaa nähtiin myös
nahkapeitturin perhe, Männistön muori tyttärinensä ja Rajamäen Kaisa,
joka, nuuskatoosa kourassa ja naama nuuskassa, istui rahilla,
huiskutellen ruumistansa. Mutta kolkassa tulitakan ja oven välillä,
havutukin ja vesisaavin vaiheilla seisoi Rajamäen poikaset; siinä
Heikka, Mörökölli ja kaksoispari seisoivat, kummastuksella katsellen
äänetöntä seurakuntaa Jukolan tuvassa. Mutta pöydän ääressä lukkari
seisoo. Vallan totisena, äänetönnä hän leukaansa pitelee, avaa viimein
suunsa, mutta pidättää sanansa kerran vielä, karauttaen kurkkuansa.
Hirmuisen katsannon viskaisee hän taasen oikealle, viskaisee vasemmalle
ja irvistää kuin pureskelisi hän koiruohotukkoa. Mutta viimein kuuluu
hänen suustansa seuraava puhe:

»Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä
maailmaan, on myös näiden naapuristen sydämessä sytyttänyt vihan ja
vainon liekin. Se ensin vienosti pilkahteli risurykelmässä, mutta
leveni ja kohosi pian hirveäksi kaskenpaloksi. Ensin oli se kuin pieni
kärpänen, mutta kasvoi ja paisui kuin syötissä härkänen ja peitti
synkeällä savullansa taivaan valon. Niinpä musta perkele sai vallan ja
nyrkit pystyssä käytiin aina toinentoistansa vastaan ja erottiin viimein
kauhistavan rähinän perästä mustelmilla, irvistelevillä haavoilla ja
sarvitetuilla otsilla. Mikä surkeus! Taivas huokaili, vuoret ja laaksot
huokailivat ja järjettömät luontokappaleetkin puhkailivat, vaan pimeys
ja helvetti riemuitsivat. Aattelihan moni, päätänsä nyökytellen: tässäpä
vielä kahleet kilisee, raippavitsat vinkuu ja Sipirjan kylmille
tuntureille marssii poikia rakkaasta syntymämaasta. Ennustipa moni niin,
mutta väärinpä hän ennusti, ja siitä olkoon Sebaotille kiitos ja
kunnia.--Katsokaamme kummallista temppua: Heittivätpä veljekset ihmisten
nurkat, kylänmiehet ja kaiken kansakunnan ja karsivat kaappaisemaan
metsien yöhön, ja mietiskeli taasen monen mieli näin: tällä lailla,
tällä lailla sissejä tehdään, seitsemän verta-janoovata, kiukkuista
sissiä Suomen metsiin. Mutta Sebaotille kiitos ja kunnia, että he
näyttivät profeetillensa syllän pitkän nenän.

Saattoiko heitä metsään perkele, niinkuin ennen Tuusulan papin, vai
vetikö heitä sinne korkeuden voima niinkuin Johannes Kastajata korpeen,
sitä en käy päättämään nyt. Mutta parastansa koetti perkele heitä
kohtaan sielläkin, saattaaksensa heitä turmion tielle. Hän heitä
viinamyrkyllä, vielä makuvarillakin viekoitteli, hän, niinkuin he itse
ovat kertoneet, heitä johdatteli ylös pyörryttäviin korkeuksiin,
kummalliseen rakennukseen, siihen niinkutsuttuun Saapasnahkatorniin, ja
näytti heille maapallomme puoliskon, näytti heille kaikki kauhistavassa
sekamelskassa, peloittaaksensa miehen aivosta järjen pois. Sitä hän
tarkoitti, mutta hänen oma tuumansa löi häntä häpeällä vasten naamaa,
jouduttaen ajoissa poikien askeleet tien oikealle haaralle. Taisteloon
ankaraan he rupesivat, astuivat uljaasti kamppailemaan omaa sydäntänsä,
syvästi juurtunutta laiskuutta, jäykkää, tylyä maata, kylmiä rämeitä ja
soita vastaan, ja voittivat kaikki oman tahtonsa järkähtämättömyyden
kautta, Herran Sebaotin avulla. Eijaa! Tässä palaavat he takaisin
ihmisiin taas, mutta eivätpä ryöväreinä, vaan oivallisina miehinä.
Komealla, juhlallisella jyryllä he tulevat nopeasti pyörivillä
vankkureilla, joita kaksi nuorta ja korskeaa tammaa vetää, ja seuraa
heitä vielä ammuvat, hyljekylkiset lehmät ja mylväilevä sonni,
jukuripää. Näin he tulevat, eivät sissien luolista, vaan heidän omien
kouriensa rakentamasta uudistalosta, ihanasta Impivaarasta. Eijaa!
Heidän kauttansa on Sebaot saanut kunnian, mutta häpeän tuo sarvipää
saatana helvetissä.

Tässä he nyt seisovat ylistystä ansaitsevina miehinä, ja tarjoovat
entisille vihamiehillensä sovinnon kättä. Ja teidän, Toukolan arvoisat
miehet, ei tarvitse enään katsoa häpeäksi, kutsua ystäviksenne Jukolan
veljeksiä; sillä nyt he vuodattavat ympärillensä kunnian loistetta, vaan
ei häpeän tahraavata lokaa. Ottakaat siis vastaan sovinnon ylitsekuohuva
kalkki ja muistakaat, ettette saata heitä turhaan kuroittamaan teille
kättänsä, jos välttää tahdotte tulevaista vihaa. Huomaitkaat: jo
aurinkoinen laskee, katsoen taakseen lempeydestä riutuvalla silmällä
kohden taivaankaarta, joka idässä hohtaa. Katso: tämä on Herran
armonliiton merkki ja nyt tärkeä viittaus entisille vihamiehille käymään
sovintoon, ihanaan veljellisyyteen ja antamaan perkeleelle ja hänen
enkeleillensä vasten otsikkoa tuikeampi isku kuin koskaan ennen. Tämä on
Jumalan tahto ja tämä on myös minun tahtoni, ja hän, joka ei nyt
sanallemme kallista korvaansa ja sydäntänsä, hän olkoon anathema ja
maranatha, ja perkeleet hänen viimein helvetissä korventakoot. Kuule
minua, Sebaot, kuule minua, korkeuden Herra, hosianna!»

Niin puhui lukkari, ja voimallinen oli liikutus naisten sydämissä.
Hillittömässä itkussa hyrisivät nahkapeitturin emäntä, Männistön muori,
nokkela Venla ja Rajamäen nuuskanaamainen Kaisa, hyrisivät niinkuin
lipiätiinussa pesijän kourissa hyrskähtelee uusi, neljäniitinen hursti.
Mutta vastuksiin nyt astuivat Toukolan ja Jukolan miehet ja sovinnon
merkiksi puristelivat vahvasti toinentoistensa käsiä. Sydämellinen,
vilpitön ja vakaa oli tämä sovinto, vaikka kankeastikin käsiä iskettiin,
vaikka jotenkin kyräilevillä silmillä katseltiinkin toinentoistansa.
Mutta lukkari katseli riemun myhäilyksellä pöydän päästä, jossa hän
istui, edessään oluttuoppi ja höyryävä knorrikuppi. Mutta ympäri tupaa
kiertoili myös olutta valkeissa haarikoissa, kiertoili miehestä mieheen
ja viimein myös naisesta naiseen. Sillä olipa jo kokoontunut joukko
Toukolan tyttöjäkin Jukolan tupaan. Heille, jotka kuiskutellen
keskenänsä seisoivat tulitakan ja havutukin vaiheilla, kanteli kahvia
Männistön muorin nopsa Venla. Eivätpä ottaneet he vastaan juuri
kerkeästi, vaan vasta vihdoin, kun kantaja itsepintaisesti oli
uudistanut tarjoomisensa kaksi, kolmekin kertaa. Ei tänä iltana
Mikkoakaan unohdettu, vaan kannettiinpa runsaasti olutta ja viinaa
kaulankastiksi soittomiehelle. Siitä rupesi hän viulunsa kruuveihin
syljeskelemään oikein ankarasti ja soinnuttelemaan tuota moninkerroin
yhteenliimattua konettansa. Ja helähtipä siitä viimein vallan ihana
ruotsin katrilli. Hetken aikaa hän tuossa pelaili, mutta koska ei
kenkään astunut esiin laattialle, seisautti hän katrillin säveleet ja
hellitti iloista ja uljasta polskaa. Sitä pelaili hän hartaasti ja
kauan, mutta eipä yksi ainoakaan pari pyörinyt permannolla. Siitä ukko
vihdoin perin harmistui, antoi sompansa ihan seisahtua ja, kierrellen
mälliänsä ja syljeskellen, rupesi hän kilkuttelemaan viulunsa kieliä.

Äänetönnä istui kansa. Lähellä perä-akkunata istui Aapo, tuolloin,
tällöin tähtäillen tarkasti erästä ympyrjäkasvoista, ruskea-ihoista,
mutta vakaata, sinisilmäistä tyttöä, joka Venlan kanssa haasteli
kuiskutellen, huulillaan viattomuuden ja kainouden kiltti nipistys.
Uuteliaasti katseli häntä Aapo, muistutellen sinne, tänne, mutta eipä
johtunut mieleensä neitosen nimi. Kysyi hän viimein lukkarilta,
nyhkäisten häntä kylkeen, ja aivan nopeasti vastasi lukkari: »se on se
Konkkalan Hinrika». Tästä kirkastui Aapon otsa ja hetken päästä lausui
hän Mikolle: »antakaas meille katrilli». Rupesi nyt Mikko uudestaan, ja
Aapo lähestyi Konkkalan kainoa tytärtä, pyytäin häntä pariksensa. Neito
seurasi häntä, asetti itsensä hänen viereensä, mutta ujostellen,
myhäillen ja punehtuen ankarasti. Kokoontui paria laattialle myös
toisilta puolilta, ja viimein, Rajamäen viulun kiljuessa, tanssittiin
ruotsin katrillia lakeassa tuvassa. Iloisesti loimoitti valkia, päre
pihdissä liehahteli ja kovin jyskysi leveäpalkkinen permanto, koska
vakavina, totisilla kasvoilla siinä tanssittiin juhlaisessa
äänettömyydessä.

Mutta pöydän takana lukkari istui, ja oli hän tyytyväisenä nauttinut
kaksi knorria ja kolme kylmää-ryyppyä. Hän istui, hymyllä katsellen
nuorten karkeloa permannolla, ja korea punerrus oli ilmestynyt hänen
poskillensa. Mutta koska vihdoin katrilli oli loppunut, hirveän pitkä,
nousi lukkari ylös ja ilmoitti aikeensa lähteä. Ja otettuansa pienen
lähtönaukin ja pidettyänsä pienen jäähyväispuheen, jätti hän kiitollisna
Jukolan talon. Ei huolinut hän hevosesta, joka hänelle kaikella
hartaudella tarjottiin, vaan läksi astelemaan, pattisauva kourassa.
Seurasi häntä Juhani yli avaran pihan ja aukaisi hänelle vikkelästi
Jukolan vanhan, huojuvan portin. Ja siinä seisoi vielä hetken mahtava
sovintomies, katsellen kohden tähtikirkasta taivasta, haastellen Juhanin
kanssa ilmoista ja tuulista. Viimein otti hän hyvästi, ja syvään kumarsi
Juhani, raappaisten jalallansa, ja ometan seinässä priiskahtelivat santa
ja pienet kivet. Siitä palasi hän takaisin iloiseen tupaan, lausuen
itseksensä: »hän on tehnyt suuren työn». Mutta kohden kirkonkylää,
pattisauva kourassa ja musta vannelakki päässä, asteli lukkari
myhäillen, ja somat ruusut punersivat hänen poskillansa.

Mutta ilon ja karkeloitten hälinä Jukolan tuvassa eneni hetki hetkeltä
ja muuttui viimein ryskeiseksi riemuksi. Milloin viskeltiin katrillia,
milloin pyörryttävää polskaa, tanssittiin melkein ilman levähdystä, ja
permanto jymisi ja sen jykevät palkit taipuivat nuorten miesten
korkkojen alla. Aina iloisesti valkia leimusi, aina iloisesti Mikon
viulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat.
Ympäri miehestä mieheen kiertoili kuohuva olut, naisesta naiseen
höyryävä kahvi, ja kahvin saosta ennusteli Rajamäen Kaisa veljeksille
onnen päiviä aina hautaan asti.

Niin iloittiin veljesten tuliaisjuhlassa, niin juotiin sovintomaljaa
kuohuvista haarikoista, ja erottiin vasta aamun tullessa.



NELJÄSTOISTA LUKU


Oli siis mennyt lähes kymmenen vuotta veljesten muuttamisesta Impivaaran
erämaahan, joka nyt oli muuttunut komeaksi taloksi. Mutta
samankaltaisena ja vieläpä uhkeampana talona seisoi pian entinen Jukola,
kohottamana seitsemän uljaan miehen. Ja kahteen osaan jaettiin viimein
heidän rakas syntymäkotonsa. Ensimmäistä Jukolaa, tuota ikijuurta ja
emää, hallitsi Juhani, mutta Aapo sen toista puoliskaa, joka, oivana
talona myös, seisoi lähellä ensimmäistä. Kahteen lohkoon jaettiin
myöskin Impivaara, joiden isännyyteen päättyivät Tuomas ja Lauri
yhteisen suostumisen kautta. Timo sai Kekkurin ja Eero Vuohenkalman
torpan, joita sekä heillä että heidän lapsillansa oli valta nauttia
omana ja ilman yhtään veroa aina kuolinpäivään asti. Kaikki kävivät he
avioliittoon paitsi Simeoni, joka ei huolinut puolisosta eikä
maatilasta, vaan päätti olentumaan vanhaksi-sedäksi Juhani-Jukolan
taloon. Heistä taitaa myös sanoa, että he elelivät ja rakentelivat aina
kunnon miehinä, kukin sijassansa; ja vieraanvaraisuudesta kehui
mierolainen niin Jukolan ja Impivaaran taloja kuin myös Kekkurin ja
Vuohenkalman torppia. Jos siirrät joukosta Simeonin ja Timon, niin
olivatpa veljekset ainiaksi hylänneet villitsevän viinan. Joskuspa
Simeoni, siivo mies, horjahtui humalan huimaavalle tielle, ja tuolloin,
tällöin myöskin Timo, mutta harvemmin vielä, noin vuodessa kerran tahi
kaksi.

Lautamies Mäkelän kuoltua ken astui hänen sijaansa? Jukolan Aapo, aina
sovinnon ja oikeuden mies. Ken, vanhan jahtivoudin kuoltua, ylennettiin
tähän arvoon? Eero Juhaninpoika Vuohenkalma, vikkelä mies: taisi lukea,
taisi kirjoittaa, ja vieläpä hänelle sanomalehtikin kerran viikossa
singahteli Turusta.

Otti Juhani vaimoksensa Männistön Venlan ja vietti hänen kanssaan
hauskoja päiviä, vaikka tosin pientä napinatakin tuolloin, tällöin
kuultiin talossa. Sillä Venla, vaikka laatuunkäypä emäntä, oli hieman
suulas ja riitaisa nainen. Useinpa hän hetket pitkät mekasteli ja
metelöitsi miehensä päälle, tuon »köntin», tuon »ukulin» ja
»tarhapöllön» päälle, niinkuin oli tapa hänellä lausua. Mutta taisipa
Juhanikin närkästyä, ja silloin remusi hän rajusti: käski »ämmän, jolle
Jumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle», vaijeta paikalla.
Niin hän menosi, löi nyrkkinsä pöytään, pauhasi kuin ukkonen. Olipa
Venla viimein niinkuin vähän peljästyvinänsä, vaikeni, naureskellen
salaa piika-veitikkansa kanssa. Salaa he naureskelivat tulisijan
vaiheilla, koska Juhani pöydän päässä pitkätuolilla järmäili, ja
useinpa, kyyneleet silmissä, nupisi Jumalan päälle, joka oli »antanut ja
kiinteästi määrännyt» hänelle niin turskin ja trumantin
aviopuolison.--Mutta nousipa kerran ankara melske tuon Karkkulan Aapelin
kautta. Hän, Juhanin kerran ikään torellessa eukkonsa kanssa, istui
Jukolan sivupenkiltä jotenkin humalapäisenä miehenä ja ryhtyi, hullu,
miehen ja vaimon asiaan, pitäen kiivaasti Juhanin puolta. Juhani
pärmänttäsi kovin, kutsuen Venlaansa sen »hälläkäksi», mutta Aapeli,
tyhmä mies, luullen oikein hyvinkin tekevänsä, nimitteli häntä vielä
»hurnukaksi, Ruokkomassaksi» ja »töllintetuksi». Mutta äkistipä kävivät
killiin Juhanin silmät ja hän rynkäsi ylös kuin kauhistava karhu,
karkasi kohden ällistynyttä Aapelia, joka jäniksenä vilkkaisi ulos ja
Juhani tulisesti hänen perässänsä. Ovi kolahti, porstuva ja porras
jyrisi, ja portaan äärestä koirat, säikähtyen ja ärähtäen pahasti,
loiskahtivat, hännät lyyhyssä, sivulle ja katsoivat luimistaen
taaksensa, koska miehet vimmatusti juoksivat yli kivisen pihan. Edellä
kaappasi Karkkulan Aapeli, möräten hirmuisesti, ja vihoitettu Juhani,
vääntäen travia, perässä; mutta lakeasta tuvasta kaikui Venlan ja
piikatytön iloisesti kilahteleva nauru. Mutta Juhani ei kuitenkaan
saavuttanut Aapelia, vaan kääntyi jo portilta takaisin, torellen
itseksensä ja luvaten kerran oikein kuranssata Karkkulan nenäkästä
nallikkaa. Tultuansa sisään, löi hän nyrkkinsä pöytään, lausuen: »hauku
minua, mutta älä minun vaimoani. Ja onpa se vaimo, jonka vertaista ei
löydy kuin yksi ainoa Ruotsin kuninkaan valtakunnassa». Niin hän
haasteli, kerskaten; etkä tainnutkaan tätä naista emännyydestä juuri
moitiskella. Kahvia tosin hän nautiskeli jotenkin runsaasti, ja kuultiin
siitä useinkin morinata Juhanilta; mutta eukko ei tuosta paljonkaan
huolinut, vaan antoi niinkuin ennenkin turpearintaisen pannunsa ryöhätä.
Ja kernaastipa aina otti ukko vastaan akkansa palleroisesta kourasta
höyryävän kupin. Vieläpä hän, kulkiessaan kaupungissa, aina muisti ostaa
Venlallensa kontillisen kahvia ja aika möhkäleen sokeria.

Lahjoittipa Venla miehellensä reippaita, muhkeita perillisiä. Mutta
alussa ei käynyt siinä kohdassa juuri Juhanin tahtoa myöten. Hänen
rakkautensa ensimmäinen hedelmä oli viekassilmäinen tyttölapsi, josta
harmistui isä, närkästyi, koska ei suotu hänelle pulskaa poikaa. Mutta
toivoipa hän edes tulevalla kerralla käyvän toisin. Meni vuosi, meni
vähän toistakin, ja Venla synnytti, mutta tyttären taas. Tämän nyt,
käärittynä valkeaan riepuun, kantoi anoppi-muori, myhäillen makeasti,
nähtäväksi tuikealle isälle. Juhani ihastui, luuli jo toivonsa
täyttyneeksi ja kysyi: »poikako vai likka?» »Katso itse, vävyseni»,
vastasi hänelle muori. Hän katsoi, mutta ärjäisi pian: »viekäät
kakaranne hiiteen!» Yksin jäätyänsä, lausui hän yhtähyvin taasen hetken
päästä: »Jumala siunatkoon sikiötäni kuitenkin!»--Niin meni vuosi
taasen, meni kaksi, ja Venla synnytti pojan, isän muotoisen, aika
jallin. Silloin oli Jukolan huoneessa iloa ja riemua, ja Venlakin tuntui
Juhanille rakkaammaksi kuin ennen. Ja nytpä eukot nimiä valitsemaan
poikaselle. Yksi tahtoi häntä Ranssiksi, toinen Florentiniksi, kolmas
Erik Translatukseksi, mutta Venla Immanueliksi. Silloin astui esiin
Juhani itse ja, osoitellen kädellänsä, lausui Venlan vuoteen äärellä:
»ei, Venlaseni, ei; Juhannes on hänen nimensä». Ja niinpä isänsä
kaimaksi ristittiin piltti. Kovin piti hänestä isä, kutsuen häntä
milloin »tiitiäiseksi» milloin »pikku-varikseksi».

Oli siis Juhanin perheen-elämä enimmiten lämmintä päiväpaistetta, mutta
välillä myös hieman tuulta ja myrskyä. Ja koska pilviä kohosikin,
poistuivat ne aina pian ja palasi jälleen pouta-ilma. Mutta yhtä
suopeasti ei kuitenkaan sovistunut hänen kohtalonsa kylänmiestensä ja
naapuriensa kanssa yhteen. Ilmausipa usein riitoja, tuimia nappauksia
milloin mistäkin syystä, niinkuin raja-aidoista, aitureista hevosista,
rängittömistä sioista ja muista. Ja aivan kärkäs oli Juhani ratkaisemaan
asiaa nyrkillänsä, ja oli kumppaninsa poski ja tukka niin alati
vaarassa. Niinpä usein tahtoi nousta kiivaskin keräjänkäynti, mutta
ainapa silloin riensi välimieheksi veli Aapo, totinen lautamies, ja
asetti riidan sovintoa-saattavalla kielellänsä. Eihän ollut Juhanikaan
hidas sovintoon, varsinkin koska huomasi olevansa väärässä.--Myös talon
töissä ja askareissa ulkona oli hän toimekas mies. Ei tainnut häntä
väkensä moittia, ei pellolla, ei niitulla, ei metsässä, jyrisevän hirren
kimpussa.

Tapahtui kerran heiniä kuivattaissa Vehkalan niitulla,--joka niittu oli
synkeän kuusiston kohdussa,--että Juhani näytti itsensä hirmuiseksi sekä
Jumalan että ihmisten edessä. Karhottu oli lakea niittu jo ja
latopihalle käyskelivät iloisina heinämiehet nauttimaan puolistansa.
Mutta kamoten katseli isäntä hioittavia, tulenkarvaisia ukkospilviä,
jotka uhaten retkeilivät taivaalla. Seisoi nyt ladon takana koivuinen
kanto; tämän juurelle, kenenkään huomaamatta, lankesi Juhani polvillensa
ja rukoili Jumalaa armahtamaan sateelta hänen niittunsa mehukasta,
hyvänhajuista heinää. Niin hän hiljaisuudessa rukoili; mutta tuskin
olikaan atrioittu, niin kuusten latvain takaa rynkäsi esiin kohiseva
pilvi, joka, iskien tulta ja jyristen, ammensi vallattomasti vettä alas.
Niinpä vilauksessa heinä kastui läpi, ennenkuin ehdittiin saattamaan
kokoon yhtäkään ainoata karhetta. Pianpa niitulta takaisin kiirehti
väki, haravat käsissä, ladon suojahan taas, mutta vihasta nokimustana
kasvoiltansa seisoi Juhani latopihalla keskellä tulta ja sadetta,
kiroillen kauheasti. Siinä, korkeuden pauhatessa, hän seisoi ja kiroili,
paukutteli oikeaa nyrkkiänsä vasten vasemman kätensä kämmentä.
Vimmatusti hän sadatteli, kykisti vaaksan alas, aina koska sana
»perkele» tärähti hänen kirisevästä hammastarhastansa ulos. Katsahtaen
ylös, huusi hän kertoen kiljuvalla äänellä: »mitä on taivaan
sontaratasten tekemistä minun heinäniitullani?» Toruen häntä, lausui
silloin ladosta hänen vaimonsa Venla: »mitä hirveitä haastelet, sinä
syntisäkki?» Mutta tuosta ei mies juuri huolinut, vaan huusi vielä
huikeammalla äänellä kohden synkeitä, mustia pilviä: »kysynpä lujasti:
vastako taivas sontaa ajaa, koska minä jo heinää teen?» Silloinpa eukot
ja tytöt ladossa, kuultuansa miehen hurjaa puhetta, rukoilivat hartaasti
Jumalaa hänen puolestansa, kädet kiinteästi ristissä. Niin he rukoilivat
ja salaman leimahtaissa kuului heidän suustansa siunaus, huokaava ja
raskas, ja syvään notkistuivat heidän polvensa. Mutta lapset, vienot,
liepeäsilmiset, kätkivät itkien kasvonsa, mikä äitinsä poveen, mikä
hänen hameensa liepeisiin, itkien ja huoaten. Sillä luulipa moni
pienoinen, että tuomion hetki oli tullut, koska tulessa uiskentelivat
maa ja taivas, koska leimahteli, sälähteli, ja koska kauas kiiriskeli
kamoittava jyrinä, koska satoi ankarasti ja metsä murheisesti kohisi.
Juhani, huomattuansa eukkojen toimen, koroitti vaan aina kirouksensa
mahdin, mutta koroittivatpa naisetkin rukouksensa äänen.

Oli myös ladossa Seunalan nuori ja hoikka tytär, kainosti katsahteleva
Anna, jonka silmät loistivat kuin kaksi tähteä kelmeän, kimaltavan otsan
alla. Usein, niin kerrotaan, oli tämä neitonen nähnyt kummallisia
näköjä, joiden vallitessa hänen henkensä käyskeli sekä autuitten
kirkkaissa tienoissa että tuomittuin pimeässä alhossa, ja sieltäpä
ihmeitä hän kertoili. Usein oli hän myös ennustellut ihmislapsille
tuhoja kovia: sotia, nälkävuosia, ruttotauteja ja viimein maailmanlopun.
Hänpä, aina vakaa, äänetön ja lempeä impi, nyt äkisti, Juhanin
sadatellessa niitetyllä nurmella, loiskasi ladosta ulos, lankesi
polvillensa maahan ja, huolimatta valelevasta sateesta ja leimausten
risteilevästä palosta, rukoili huutavalla, melkein kiljuvalla äänellä.
Hän rukoili Jumalata armahtamaan tuota onnetonta, sokeaa miestä eikä
iskemään häneen pyhän vihansa liekehtivää vasamaa. Niin hän rukoili,
katsahdellen ylös korkeuteen, ja ihmeellinen tuli säteili hänen
silmistänsä ja hänen otsallansa väikkyi taivaallinen valo. Mutta katso:
Juhani vaikeni, hän vaikeni, vaikka mulauttelikin silmiänsä vihaisesti
viistoon neitosta kohden. Mutta viimein, koska tytön askare hänen
mielestänsä kävi liian pitkäksi, tarttui hän rukoilijan käsivarteen ja
talutti hänen takaisin latoon, lausuen: »mene sisään, rääsy, mene sisään
ja älä siinä turhaan kastele itseäsi, sillä en tarvitse yhtään
puolestani rukoilijata». Sisään astui neitonen, mutta kaatui kohta
heiniin alas, antain lakkaamatta kaikua rukouksensa huutavan äänen; ja
kuumia kyyneleitä vuodattivat naiset hänen vieressänsä. Mutta
ulkopuolella, nojautuen vasten seinää, seisoi Juhani ja hänen
kasvoillansa näkyi niinkuin katumusta, mutta viha puuskutteli kuitenkin
hänen rinnassansa vielä.

Pian sade ja ukkonen siirtyi; ja seuraavana päivänä korjattiin Vehkalan
niittu, korjattiin tulisessa poudassa. Mutta itse talon isäntää ei nähty
siellä. Missä viipyi hän?--Seunalan tyttären ääni oli kaikunut hänen
korvissansa ja ei suonut hänen sielullensa rauhaa. Sentähden oli hän
aamulla varhain lähtenyt pappilaan synkeällä mielellä ja katuen
tunnustanut provastille syntinsä, kiroilemisensa Jumalaa ja taivasta
vastaan. Tästäpä provasti tosin ensin häntä vakaasti nuhteli, mutta
lausui myös pian hänelle lohdutuksen sanoja, ja rauhallisella mielellä
palasi Juhani kotiansa taas. Mutta tuostapa kohtauksesta, Vehkalan
kolkolla niitulla, huomattiin aina jotain muutosta Juhanin luonnossa ja
käytöksessä. Ilmausipa hänen päähänsä ympyrjäinen patalakki, hänen
takkinsa kaulus kohosi pystyyn, sen liepeet katkaistiin ja jäljelle
jätettiin ainoastaan lyhykäiset »körtit», niinkuin on heränneitten
miesten vaatteenparsi yhdessä ja toisessa tienoossa Suomenmaassa.
Käyskeli hän puettuna näin ja käyskeli kirkossa useammin kuin ennen.
Peloittavan totisena istui hän aina määrätyllä sijallansa temppelissä
totisen Härkämäen isännän rinnalla, tuolloin, tällöin karautellen
kurkkuansa niinkuin oli myös kumppaninsa tapa. Ja harvenivat myös
tästälähin raju-ilmat sekä Jukolan tuvassa että vainioilla, ja viimein
melkein ihan tyyneesti kului veli Juhanin elonpäivä kohden rauhallista
iltaa.

Naimatonna miehenä eli Simeoni Juhanin huoneessa, nauttien talon ruokaa
ja juomaa, tehden väsymättä talon työtä varhain aamusta iltaan myöhään.
Säästäväinen, kitsas oli hänen luontonsa, ja kitsaammaksi kävi se vuosi
vuodelta aina. Saidan huomiolla seurasi hänen silmänsä talon vaiheita
sekä miesten että naisten toiminnoissa. Hänenpä suustansa kaikui kerran
lause, joka vieläkin eleskelee naurettavana kansan huulilla Jukolan ja
Toukolan tienoilla. Eräänä päivänä, koska hän havutukin ääressä veisteli
pienellä veistinkirveellänsä leipälapiota Venlalle ja väki atrioitsi,
harjallinen pöytyri sianmurennusta edessään, muistutti hän kaikkia
yhteisesti: »kun panee hyvin pikkuisen sianmurennusta leivän päälle,
niin se särvittää niin». Lausui hän niin, ja tuostapa pyrskähtivät
nauruun sekä miehet että naiset, ja Juhani itse, myös naurettuaan
hieman, katsoi parhaaksi vähän nuhdella veljeänsä liiasta ahneudesta.
Mutta lausuipa tuohon Simeoni taasen: »kohtuullisuuteenhan minä teitä
kehoitan, varoitan teitä jumaloitsemasta vatsaanne, joka on synti,
kuolemansynti.--Ja kuka on luonnottoman kitsas? En minä, mutta sehän
oli tuo Kuninkalan Kalle, joka keuhkotaudissansa, koska huomasi kuoleman
varmaan lähestyvän, läksi polttamaan viinaa omiksi maahanpaniaisiksensa.
Sillä tiesihän poika itsensä parhaaksi polttajaksi Toukolan kylässä:
menetti viljaa vallan vähän, mutta saipa aina kosolta helmeilevää
viinaa. Niinpä nytkin. Kylmässä saunanporstuvassa istui kurja kääkkä
viinapannun ääressä, yskien ja köhien, nenä terävänä kuin naskali ja
silmät kuin kaksi lasipalloa päässä. Siellä hän istui, ja viinaa
kannettiin sisään koko kattilan täydet. Mutta viimein kömppeili hän
sieltä itsekkin, kömppeili, kömppeili rapuista ylös porstuvaan,
porstuvasta tupaan, kiikahti koreasti alas vuoteellensa, ja
niinpä muutaman tunnin päästä makasi kylmänä poika. Sehän, hyvät
ihmiset, oli kitsausta, kitsausta, joka ei hellinnyt miehestä vielä
haudan partaallakaan, ja sitäpä taidan kutsua luonnottomaksi
säästeliäisyydeksi».--Niin hän itseänsä puolusteli, omistamatta
koskaan saidan nimeä.

Mutta ainapa hän pysyi niin emäntänsä kuin isäntänsä suosiossa; sillä
olipa hän uskollinen, luotettava vartija talossa. Surutonna taisivat he
viipyä kodostansa poissa, kun vaan tiesivät että kaikki oli Simeonin
huomassa.

Kerran, iltahämärässä eräänä joulujuhlana, läksi Juhani emäntänsä ja
kahden nuorimman lapsensa kanssa kestäilemään Impivaaran kylään sekä
Tuomaan että Laurin luokse, ja huoneen haltijaksi jätettiin Simeoni
taas. Keli oli hyvä ja kestivierasten matka joutui mieluisasti halki
metsien, kirkkaan taivaan alla. Istui Juhanin polvilla pieni
»Tiitiäinen», vakavana ja lihavana, mutta Venlan tukevalla povella,
hienon villahuivin verhossa lepäsi nuorin lapsi, tyttönen raitis ja
kiltti, nauttien äitinsä nisää lämpymän peitteen alla, koska helisten
pitkin lumisia ahoja liukui reki, siirtyi Jukolasta kohden Impivaaran
vainioita.--Mutta ilta tuli, ja riensivät Jukolan piiat ja rengit
leikkeihin Toukolaan, ja yksin vallitsi nyt Simeoni. Kahden täytyi
silloin oljennella hänen valtansa alla: talon molempain vanhimpain
tyttärien, joista toinen oli yhdeksän, toinen seitsemän vuotias lapsi.
Heitäpä ei päästetty kestiin isän ja äitin kanssa, eikä päästänyt heitä
setänsäkään leikkeihin muiden kanssa, josta he vihastuivat aivan
ankarasti. Mutta Simeoni ei siitä huolinut, vaan päätti nyt käytellä
valtaansa ihan mieltänsä myöden.

Oli jo sakea pimeys, mutta tulisijalle ei kohonnutkaan leimuavaa
iltavalkiaa kuin ennen ehtoosilla. Tuostapa rupesivat lapset
tuskittelemaan ja tillastelivat kiivaasti valoa ja valkeutta sedältänsä.
Mutta hän ei pitänyt lukua heidän tiuskeista vaatimuksistansa, vaan
rauhassa makasi hän tapansa mukaan tulitakan kivellä, jonka reunalta
hänen karhea tukkansa riippui alas. Siinä hän makasi, haastellen
tytöillensä järjen kieltä. »Kylläpä sitten käskis, jos tässä vaan
lakkaamatta muuria haudottaisi. Hei, hei! eihän ollakkaan, luulen minä,
Vantaan rautapruukissa tuolla. Te hälläkät, tietäkäät että puu on
kallista kalua; ja sanokaapas mitä sitten poltetaan, koska metsä loppuu.
Variksen-varpujako? Niin, niin tässä kyllä on käypä, ellei kukin ajoissa
eteensä katso. Sillä vähempikin täällä piisaa tälle syntiselle
ruumishaaskalle, piisaa mar' joutilaille lapsivekamillekin. Menkäät
vällyjen alle, siellä on lämmintä kylliksi. Vai niin! Kyllä sitten
käskis». Niin hän haasteli; mutta lapset, vikkelät tyttö-veijarit, jotka
eivät juuri koskaan olleet tottuneet vääjäämään isänsä veljeä, torelivat
vastaan, väittelivät vallan tuimasti, priiskahtelivat ja näyttivätpä
hänelle tuolloin, tällöin vielä hammastensa valkoisen rivin, pilkaten ja
ängytellen kiukuissansa. Mutta koska ei apua tuosta tullut, uskalsivatpa
he lopulta iskeä kyntensä äijän kurjaan tukkaan, joka riippui tulitakan
reunalla. Tukkaan he iskivät ja vanuttivat sitä aika lailla, ennen kuin
ehti miesparka kiveltä ylös. Ylös hoksahti hän viimein, sieppasi nokisen
haarun nurkasta kouraansa, jolla hän, peloittaen pieniä peijakkaita,
kolisteli permantoon, kolisteli, uhaten lakaista jalat heidän altansa
pois. Silloinpa vilkkasivat veitikat tuvasta ulos, ja mäikkyi Jukolan
visainen ovi pienten pakolaisten juostessa.

Mutta hetken mentyä, rohkenivat he astua sisään jälleen, vaatien
ehtoollista tuikealla äänellä. Kauan antoi Simeoni heidän ärjyä ja
tuiskahdella, nousipa kuitenkin lopulta ylös, otti orsilta päreen,
halkaisi sen keskeltä ja viritti palamaan tuon kaitaisen pirstaleen.
Tämän valossa ammensi hän padasta kryynivelliä tytöille, mutta ei juuri
runsaasti, ainoastaan kaksi, kolme kauhallista. Siitä kantoi hän
pöytyrin laukkutuolille, käskien lapset syömään, mutta padan peitti hän
taikina-sammion kannella ja asetti sen painoksi vielä raskaan havutukin
nurkasta. Tähän annokseenpa eivät tyytyneetkään lapset, he vaativat
enemmin, tahtoivat ainakin leipää lisäksi; ja heleätä itkua lasketti
pieni Venla, nokkela tyttö. Puri silloin Simeoni leivän syrjästä pienen,
tuskin miehen peukalon suuruisen palan ja tarjosi sen tytölle. Mutta
tämä, nähtyään sen pienoisuuden, ei siitä huolinut, vaan tuiskaisi
vihaisesti kädellänsä, ja kauas perillen singahti leivänpalanen Simeonin
kourasta. Siitäpä mieskin nyt kiivastui, nipisti huulensa yhteen ja
niristi kahdella sormella tyttöä hieman niskatukasta, lausuen: »sinä
lunttu! pilkkaatko kallista Jumalan lahjaa? Vai niin! Kylläpä sitten
käskis».

Silloin tyttö itkemään yhä ankarammin, mutta tuosta ei ainakaan Simeoni
huolinut, vaan rupesi viimein laittelemaan iltavalkiata pesään.
Muutamasta viheliäisestä kekäleestä rakensi hän kurjan pystyvalkian,
lausuen torelevalla äänellä: »suus kiinni vaan, muutoin otan risun
tuolta nurkasta ja löylytän sinua oikein kelpo lailla. Kas kun peijakas
viskasi kourastani Herran lahjan nurkkaan. No, noh! Oleppas nyt perin
ilman leipää ja lippele velliä kiltisti makoos, niinkuin, katsos, tekee
vanhempi sisareskin tuossa. Ja kylläpä se lasten illalliseksi piisaakin.
Eihän ole meidän talossa vara mässätä ja elää rikkaanmiehen tavalla.
Suus kiinni vaan, sinä knääkkä. Kyllä, kyllä vaankin sitten käskis».
Niin hän haasteli, istuen kivellä ja kyyätellen kehnosti palavata
kekälepystyänsä; ei huomannut kuinka pikku hälläkkä tyttönen, lusikka
kourassa, hänelle vihaisesti irvisteli ja hänen puhettansa myöten pientä
leukaansa keikutteli.

Kuitenkaan ei auttanut tässä tyttöjen itku, ei kiivaat sanat, vaan
täytyipä heidän tyytyä setänsä annokseen. Ja viimein saattoi voimallinen
uni pienoiset vuoteelle, ja he nukkuivat pian sikeästi pehmeän,
lammasnahkaisen kaattuvan alle.--Mutta Simeonin valkia saattoi tupaan
kylmää, ei lämmintä; eikä vartonutkaan hän kekälten palamista loppuun
asti. Aatellen: kelpaahan kallista puuta huomiseksikin säästää, rupesi
hän sammuttelemaan hämyistä, mieltä synkistävää iltavalkiatansa,
mäiskäytti peltin lujasti kiinni, huolimatta karvaasta tikurasta, joka
totosta suitsuili tupaan. Viritti hän taasen pärepirstaleensa palamaan
ja söi ehtoollisensa: pienen, homeisen leivänpalan ja tammisesta kupista
seitsemän kuivettunutta silakanpäätä. Hartaasti ja palavasti seurasivat
koirien silmät hänen atrioitsemistansa, hänen kätensä liikuntoa kupista
suuhun ja suusta kuppiin, mutta eipä riittänyt heille murenaakaan
Simeonin pivosta. Mutta hän, atrioittuansa, läiskäytti kätensä ristiin,
lankesi kiven juurelle polvillensa ja, vuodattaen palavia kyyneleitä,
kiitti Herra Taavetin poikaa, joka aina ja sulasta armosta oli häntä
ravinnut, syntisäkkiä. Tästä noustuaan, aukaisi hän oven ja rupesi
könistelemään koiria yöksi ulos, »vartioitsemaan taloa varkailta». Niin
hän lausui, vaikkei miesmuistoon ollutkaan tietty varkaitten eljistä
Jukolan talossa. Mutta ulkona puhalteli talven tuiskuava tuuli, josta
syystä koirat eivät juuri mielineetkään jättää tuvan kahisevia olkia; ja
tästäpä nousi meteli, joka kuitenkin päättyi koirien pahaksi.
Vingahdellen ja hännät lyyhyssä, pakenivat he viimein ulos Simeonin
nokisen aseen, koivuisen haarun alta.

Tehtyänsä tämän, telki hän tarkasti porstuvan tuimat ovet, irvistävissä
hampaissa loimoittava päre. Astui hän taasen tupaan, kohotti loimonsa
vasemmalle, katsahtaen tyttöihin, jotka makeasti uneksuivat vuoteellansa
pehmeän peiton alla, uneksuivat, poski vasten poskea, verevinä kuin
kaksi nuorta kesäyön ruusua. Heihin nyt katsahti mies, katsahti
myhäillen ja asettain kaattuvan villaista reunaa lähemmäs vasten pienen
Venlan kaulaa; ja koska siirtyi hän taasen kohden tulitakan kiveä,
lausui hän hupsuttavalla äänellä: »hätäpäs oli teidän ma'atessanne, kun
makonne on velliä täynnä». Niin hän sanoi, ja päättyi myös itse
kallistumaan vihdoin yölliseen lepoon. Mutta lankesi hän kerran vielä
polvillensa, iski nokiset kyntensä lujasti ristiin ja, vuodattaen
palavia kyyneleitä, kiitti Herraa, Taavetin poikaa kaikesta nautitusta
hyvyydestä ja rukoili hänen varjelevaa kättänsä tämän huoneen suojaksi
tulevana yönä. Hän rukoili itsensä puolesta, noiden pienten puolesta
tuolla vuoteella ja vieläpä kaikkein ihmisten puolesta maan piirin
päällä. Siitä kallistui hän lepoon rakkaalle kivellensä, nukkui viimein,
ja lämmin hiilistö hautoi herttaisesti hänen jalkainsa anturoita.

Mutta kylmä oli tupa, kylmä ja kolkko renkien ja piikojen ma'ata, koska
he puolen-yön aikana palasivat leikeistä Toukolassa, ja siitäpä
seuraavana aamuna kyräilivät he vihaisesti Simeonille. Ja koska nyt
palasivat kestiretkeltänsä talon isäntä ja emäntä, niin kantelivat hänen
päällensä kiivaasti, niin piiat kuin lapset. Mutta Simeoni ei tuosta
ollut juuri millänsä, veistellen havutukin äärellä, haasteli hän vaan
joutilaalla äänellä: »ei piisaa meidän talossa herrastella; kyllähän sen
tiedätte. Ei vaankaan meidän talossa herrastella piisaa».

Niinpä eleskeli Simeoni entisessä kodossansa, vanhassa Jukolassa,
työskennellen ahkerasti ja käyden aina vahtia, pitäin tarkalla silmällä
huoneen hallitusta sekä sisällä että ulkona vainiolla. Mutta olipa
kuitenkin hetkiä, joina mikään maailmassa ei häntä huolettanut.
Tapahtuipa joskus, että hän täydessä humalassa tuli kylästä, tuli
iloisena miehenä, rähisi kovin ja pasteeraili edestakaisin permannolla
huviksi ja nauruksi sekä nuorille että vanhoille talossa. Mutta
seuraavana päivänä oli hän taasen sangen sairas sekä sielun että ruumiin
puolesta. Huokaillen, kädet ristissä, hän makasi tulisijan kartisella
kivellä, ja sydäntä kaiveli kauhea katumus.--Mutta tapahtui asia, joka
paljon harvensi häneltä humalahetket ja katumuksen pitkät päivät.
Kantoipa kerran Juhani hänen käteensä kalliin kaupunkilahjan: suuren,
kankea-kantisen, melkein leiviskän-painavan piplian. Suuri oli Simeonin
ilo ja ihastus; ja tuostapa hyvänteosta ei hän koskaan väsynyt
kiittämästä ja ylistämästä veljeänsä. Mutta tästä ajasta unohti hän
melkein ainiaksi viehättävän viinalasin.

Nyt hän lakkaamatta sunnuntakien ja pyhien iltapäivinä nähtiin istuvan
pipliansa ääressä, tutkien sanaa; ja näin hän joutui harvemmin kuin
ennen mieltä-muuttavan juoman pariin. Mutta niinpä tapahtui kerran
kuitenkin eräänä pyhäinmiesten iltana. Iloisessa huimauksessa mekasteli,
käyskeli ja pyörähteli mies, ja nukkui viimein makeasti kivellensä;
mutta seuraavana päivänä tunsi hän synkeän katumuksen povessansa taas.
Mitäpä teki hän silloin? Seisten pöydän päässä, edessään avattu piplia,
kutsui hän korkealla, saarnaavalla äänellä kokoon kaiken talonväen
vanhimmasta nuorimpaan asti. Ja asetti hän kaksi sormea piplian päälle
ja, mulautellen silmiänsä kohden taivasta, vannoi pyhästi, ei
milloinkaan enään nauttivansa juovuttavia juomia, ei pisaraakaan täällä
eläissänsä.

Meni vuosi, meni kaksi ja meni vielä kolmekin vuotta, ja aina lujana
seisoi Simeoni vannotussa valassansa. Mutta kerranpa kuitenkin piti
hänen vieläkin lankeeman tuohon kiusattavaan helmasyntiinsä, ja tämä
lankeemus saattoi taloon peloittavan hälinän. Valapattoisena,
sieluttomana matona piti nyt itseänsä kurja mies, rikottuaan lupauksen,
jonka hän oli tehnyt »kaksi sormea kirjan päällä». Sentähden tahtoi hän
lyhentää viheliäiset päivänsä. Kiivaasti, mutta vakavilla askeleilla,
ja mielellä kylmällä kuin jää, läksi hän tuvasta, astui ylös
tallinparsille ja kiertoi kaulaansa vanhan Pilkkutamman loimivyön, jonka
toisen pään hän kiinnitti katon ylimmäiseen orteen. Ja niin hän asetti
itsensä levollisesti riippumaan, nukkumaan kuolon uneen; ja kankeasti
tuijottelivat eteenpäin miehen silmät, vimmatulla vauhdilla paisuivat
hänen poskensa ja yhteenlikistyivät hänen kouransa kiinteiksi nyrkeiksi.
Mutta hänen elämänsä mitta ei ollut täytetty vielä.

Läksihän talon vanha anoppi-muori katsomaan kananpesäänsä
tallinparvella, näki miehen nuorassa ja antoi, huudolla ja kiljunnalla,
kohta tiedon taloon. Hätäpaikkaan kiirehti nyt Juhani viipymättä ja
pelasti veljensä kuoleman kidasta. Yhdellä tempauksella katkaisi hän
loimivyön, kantoi, roihkaten ja kummitellen, veljensä sisään, mutta
heidän ympärillään parveilivat naiset ja lapset, itkien, huutaen ja
käsiänsä paukutellen.--Kammariin, Venlan hyllyävälle ryijylle kantoi
Juhani veljensä, jossa tämä pian tointui, mutta synkeänä, huokaillen, ja
tirkistellen alas permantoon istui hän sängyn laidalla, sanaakaan
lausumatta. Juhani, hampaissa ryöhäävä nysä, kiirehti nyt Aapon luokse,
asteli kiivaasti ja roihkaten, ilmoittamaan veljellensä kamalaa tapausta
ja kyselemään neuvoa käytettäväksi Simeonia kohtaan. Hänen omasta
mielestään olisi pieni, kohtuullinen löylytys, annettu salaisesti ja
kaikessa hiljaisuudessa omien veljesten kädestä, ja sitten kiivasta
manausta Jumalan nimessä, ollut miehelle parasta. Mutta kurituksen
katsoi Aapo turhaksi, vahingolliseksi, ja päätti käyttää häntä kohtaan
ainoastaan sanan voimaa. Ja koska myös hän oli virittänyt nysänsä,
läksivät molemmat veljekset Aapo-Jukolasta yli pellon Juhani-Jukolaan,
järjellisesti haastelemaan Simeonin, sen murheen pojan kanssa.

Terveisiksi ravisti Aapo rakkaasti Simeonin kättä ja, ladaten
piippuansa, rupesi hän juhlaisella muodolla ja äänellä lausuilemaan
rangaistuksen, ja pian myöskin lohdutuksen kieltä. Sitä kuulteli Simeoni
mykkänä kauan, kuulteli, killistellen surkeasti alas permantoon. Mutta
Aapo, viritellen ehtimiseen sammuvaa piippuansa, osoitellen kädellään ja
sulavilla silmillä katsellen akkunasta ulos kohden taivaan reunaa,
kiihoitti vaan aina puheensa mahtia. Ja hohtavana kultasateena
lentelivät sanat hänen suustansa ulos. Nytpä ilmestyi äkisti
katkeran-suloisia poimuja ympäri Simeonin huulten, ja kyyneliä-virtaavan
itkun ääneen paukahti miehen kurkku. Myös Juhanin leuka nyt järähti ja
vääristyi pahasti, ja pian hyrisi itkussa hänkin, ja Aaponkin silmistä
säteili kostea kiilto.

Niin kääntyi Simeonin sydän kohden eloa ja toivoa taas. Ja
kiitollisuudesta loistavilla kasvoilla likisti hän jäähyväisiksi
veljensä Aapon kättä. Myös kiitti hän Jumalaa, joka kerran vielä oli
häntä armahtanut, ja päättyi vähitellen tavallisiin toimiinsa Jukolan
talossa.--Niinpä siivo Simeoni, koskaan enään lasia kallistamatta,
vietti rauhalliset päivänsä: milloin tukin nokalla veistellen, milloin,
nysä suussa, nolkkien havuja raikkaasti tuoksuavassa tarhassa, ja
milloin taasen istui hän pipliansa ääressä, tutkien sanaa.

Mutta Aapo isännöitsi Jukolan toisessa puoliskossa, joka kutsuttiin
Aapo-Jukolaksi; ja seisoivat sen huoneet muutama sata askelta
emätalosta. Vaimoksensa otti hän Konkkalan Hinrikan; se oli sievä ja
kaikin tavoin kiltti nainen; toimekas emäntä ja lauhkeamielinen vaimo.
Häneen tyytyi myös Aapo, katsoen kuitenkin parhaaksi tuolloin, tällöin
oikein opettajan muodolla ja äänellä antaa hänelle tärkeitä muistutuksia
ja neuvoja sisällisestä huoneenhallituksesta. Näitä kuulteli vaimo joko
lausumatta sanaakaan tai naurain, silmät tirissä, yksinkertaista,
iloista naurua. Myös piikojansa ja pieniä piikatyttöjänsä opasteli usein
isäntä Aapo, koska niin, että hieman karstoi hänen silmässään heidän
toimensa ja askareensa. Kerranpa talon vanhin piika, lakaistessaan
laattiata, sai isännältään kiivaan läksytyksen. Sillä Aapo, jonka
mielestä tyttö lakaisi vallan tuiskien ja heittäin tunkiota nurkkiin,
kiivastui äkisti, sieppasi piialta luudan ja rupesi uudestaan ja
nopsalla kädellä lakaisemaan tupaa periltä kohden ovea. Mutta koska hän
oli ehtinyt noin puoleen permantoon, pisti hän jälleen luudan
piika-raiskan kouraan ja lausui: »noinhan kiltin tytön lakaiseman
pitää». Silloinpa emäntä, joka tulipesän ääreltä katseli kuinka Aapo,
luuta kourassa, hyöri piian kanssa, nauroi vilpitöntä, sulavata
nauruansa, nauroi tiristäen silmiänsä, kämmenet vasten polvia,
kumarruksissa. Mutta tuostapa Aapo, kun oli jättänyt piian, antoi
vaimollensa vakavasti rankaisevan katsannon.--Kuitenkin harjoitti hän
aina oikeutta ja kohtuutta sekä piikojansa että renkejänsä kohtaan; sen
kiitoksen sai hän kaikilta yhdestä suusta.

Myös harjoitteli hän parantajan ammattia, niinkuin hän oli oppinut
eräästä vanhasta lääkärikirjasta, jota hänellä oli tapana ahkeraan
tutkistella. Onnistui hän useinkin rohtoinensa, joista moni oli hänen
oma keksimänsä, maan yrteistä rakettu. Varsinkin oli hän mainittu vallan
mahtavaksi parantamaan ruusua, ruiskutautia, pyörrytystauteja,
siannappeja ja syhelmää. Hieroja oli hän verraton; ja olipa monikin
mies ollut hänen kämmentensä alaisena ja saanut lievityksen.
Vatsankivistyksiä, tukituiskattuja polttoja paranteli hän usein
ainoastaan hieromisensa sukkelalla keinolla. Ja koska hätä ei muistele
lakeja eikä sääntöjä, niin tapahtuipa kerran, tapahtui useammin, että
naisenkin täytyi kaatua alas Aapon kämmenten siveltäväksi, koska
rintasen alla lakkaamatta kierteli ja poltti.

Oli eräs nainen, tuon rätti-ukon, Tervakosken-Matin vaimo, jota vaivasi
itsepintainen painajainen. Se häntä ratsasteli rasittavimmalla tavalla
usein joka ainoana yönä monet viikot perätysten. Välistä, kun se jonkun
aikaa oli viipynyt tulematta, hän toivoi olevansa pelastettu tuosta
yöllisestä vammasta. Mutta sitten se taas äkkiä ilmautui ja akka sai
taas oljennella kiusanhenkensä kanssa. Kulki hän monenkin puoskarimuijan
luona, kulki lääkäreissä, kuitenkin turhaan aina. Mutta joutuipa
hänenkin korviinsa viimein maine Jukolan Aapon suuresta taidosta ja
voimasta parantamaan tauteja; ja läksi hän etsimään apua kerran vielä.
Mytty käsivarrella ja sukankudin käsissä, vaelsi hän pitkän, vaivaloisen
matkan Jukolaan, mutta sieltäpä sai hän myös elinkautisen parannuksen
Aapon keinojen kautta.

Myös lautamiehen virassa oli Aapo kunnon mies. Vakaana, ja usein kämmen
korvan takana, tarkasti kuullellen asiain luonnistumista, istui hän
penkillänsä lakeassa keräjäsalissa. Siellä hän istui, miehekkäästi
pystyttäen päätänsä, ja tuolloin, tällöin väikähteli hänen huulillansa
hieno, itsetyytyväinen myhäilys. Mutta viisas, tasapuolinen, oikea oli
aina hänen tuomionsa. Sen tiesi tuomarikin ja kuulteli aina
kärsivällisyydellä hänen jotenkin pitkiä lauseitansa, koska hän,
levitellen käsiänsä, antoi asiasta aatoksensa ilmi.

Niin eleli hän rauhaisessa talossansa, kelpo isäntänä, ja reippaitten
lapsiensa kelpo isänä.

Mutta Impivaaraa, ensin rakettua, hallitsi omanansa Tuomas, mies harteva
ja vahva. Missä löytyi se uros, joka olisi rohjennut röyhistää rintansa
Yli-Impivaaran isännän edessä? Suuri oli hänen voimansa, ja mahtia,
vakuutta oli hänen olentonsa täynnä. Talonsa töissä ja toimissa ei hän
käynyt käsiin menolla ja pauhinalla; kuitenkin piti hän kuria ja Herran
nuhdetta yllä sekä huoneessa että ulkona vainiolla. Hän oli anteliain
kaikista veljeksistä ja kohteli aina laupeudella ja hyvyydellä kärsiviä,
kovan onnen lapsia. Ei hän tuossa kysellyt, ei hän tutkistellut juurta
ja perustusta apua-etsivän kurjuuteen. Ei käynyt hän moittimaan miestä,
jonka käteen oma syynsä oli saattanut kerjäläissauvan. Kaikille hän
antoi, antoi ilman välitystä, aatellen: olethan kuitenkin onneton.
Enimmin kaikista hellitteli hän pieniä käypäläistyttöjä, jotka, kainosti
katsellen, astuivat pelosta vavahtelevalla sydämellä mieron tietä. Kaksi
tällaista matkustajaa oli hän ottanut huomaansa, ja heitäpä kasvatettiin
ja suosittiin yhtä armaasti kuin omia pienoisia talossa, joita ei
puuttunut, ja olivat he ravakkaita poikia kaikki.

Vaimona oli hänellä Härkämäen ainoa tytär, jalo ja vakava nainen,
ansaitseva mieheksensä Impivaaran oivan uroon. Salskea, yht'aikaa
riipeä, vakava ja tyyni oli tämän naisen muoto ja olento. Uljaasti
kohosi povensa; hiuspalmikko, paksu, pellavankeltainen, nähtiin somasti
leiskahtelevan hänen tukevilla hartioillaan valkeapohjaisen,
punaristillisen liinan alta. Rauha asui hänen otsallaan poistumatta ja
hänen sydämessään Jumalan-pelko, ankara ja vilpitön. Hänpä oli
Impivaaran emäntä, hän talon pienten, sekä omien että ottolastensa,
oivallinen kasvattaja. Usein hänen silmänsä, jalot ja laupiaat,
lepäsivät uneksuen vienon tyttösen päällä, joka orpona ja suojatonna
kerran oli joutunut heidän huoneesensa.

Näin kulkivat Tuomaan päivät, tyynesti kohden haudan tyyntä satamaa.
Virtaan verrataan usein ihmisen elämää täällä. Mutta Tuomaan elinkauden,
hänen isännyydestänsä Impivaarassa aina kuolinhetkeensä asti, tahtoisin
verrata kymiin, joka juhlaisesti, rauhaisesti retkeilee kohden
ääretöntä, ijankaikkista valtamerta.

Tuomaan talosta kaksi, kolme ampumamatkaa itäänpäin seisoi nummella
Laurin uudistalo; ja oli se Impivaaran toinen puolisko, myös kutsuttu
Laurilaksi. Siinä asui äänetön mies, viljeli maatansa täysintoimin,
askarteli ahkerasti pelloillansa, mutta mielemmin vielä saloilla ja
soissa.

Vaimon oli hän nainut Kuokkalan talosta. Olihan Kuokkalassa tyttäriä
kaksoispari, joista Lauri otti toisen, mutta toinen joutui avioksi
Timolle, emännäksi Kekkurin torppaan. Oli tuossa eukkoa, Laurin akassa:
leveärintainen nainen; jotenkin lyhyenjänttärä varreltansa myös. Hänen
kimakas äänensä kaikui kauas kuin kiljuvan klaneetin ääni, kaikui
varsinkin koska hän, tuimuutta täynnä, tiuskahteli miehellensä, ja tulta
iskivät hänen mustanruskeat silmänsä.

Mutta äänetönnä, veistellen istui Lauri, huolimatta vaikka ärhentelikin
akka, tuulispäänä tuiskahteli. Ja tämä oli kiusa, joka paisutti eukon
sappea yhä enemmin ja enemmin. Tapahtui kuitenkin tuolloin, tällöin,
että miehen kärsimys katkesi, ja silloin ei ollut hyvä häntä katsoa
vasten naamaa. Vaikenipa eukko äkisti, kieppasi ulos miten jaksoi ja
kätki itsensä ometan nurkkiin, suojeleviin soppiin ja soliin. Siellä hän
oljenteli hetken lymyssä, välillä katsoi hän luimistaen kätköstänsä
ulos, tietääksensä miten luonnistui huoneessa oma-synnyttämänsä ärjy.
Niin hän viipyi kunnes viimein oli asettunut vihaisen miehen mieli.
--Mutta harvoin kuitenkin nähtiin näin myrskyisenä rauhallista Lauria.
Useinpa, koska taasen akka riehui ja mekasti, läksi ukko metsään, nysä
hampaissa ja kirveskynä kainalossa, läksi etsiskelemään kalupuita,
kenkätuohia ja pahkaleita. Kernaasti viipyi hän niillä retkillänsä,
etsien, katsellen ja arvellen. Ja vasta, koska aurinko jo kauan aikaa
oli laskeunut ja kaikki päätyneet lepoon, asteli hän kotia lenseän
kesäyön hämärässä, kantain olallansa juuria, vääriä ja kenkätuohia
ankaran pallon.

Silloin tapahtui myös usein, että hän kotomatkallansa kohtasi rotevan
sonninsa, leveäniskaisen Hällin, joka, pyrkien kiivaissa aatteissa
kohden kylää, tuli häntä vastaan illan sumussa hietaisella tiellä,
lähestyi häntä kyräävillä silmillä. Ja nytpä kova iski vasten kovaa;
mutta Lauri, rämäisten karmealla äänellänsä ja heristellen
kirvesvarttaan, pakoitti kuitenkin itsepintaisen elikon kääntymään
lopulta. Ja siitä nyt asteltiin Laurilaan päin, Hälli edellä, isäntä
perässä. Hälli yrittäisi kääntyä oikealle, mutta Lauripa kohta oikealta
hänelle kirvesvarttansa heristää; kääntyisipä Hälli kerran vielä
vasemmalle, mutta vasemmalta uhkaa häntä kiireesti taasen Laurin
kirvesvarsi. Ja niinpä katsoi sonni parhaaksi kulkea kotia kohden,
kuitenkin ravisteli hän päätänsä vihaisesti ja puhalteli ulos
sieraimistansa voimallisen sydämensä hohdetta.

Kuljettiin viimein ohi Tuomaan talon, jossa piika vuoteellensa kuuli
töminätä, askelten sihinätä ja tapsutusta hietaisella tiellä. »Ken
liikkuu näin myöhään siellä ulkona?» aatteli hän, nousi ylös ja,
unipörryisenä, paitasillaan, asteli kohden akkunaa, tirkisti ulos ja
näki naapurin sonnin ja isännän, jotka vakaasti ja totisina käyskelivät
toinentoisensa perässä. Edellä kulki sonni, vastakynsin, isäntä hänen
jäljessänsä, tuolloin, tällöin heristellen kirvesvarrellaan ja kantain
olallansa kalupuita ja kenkätuohia, kerättyinä sievään, ympyrjäiseen
palloon. Ja niin katosivat he viimein piian silmistä. Mutta aukaisipa
sonni turpansa ja hellitti vihoissaan kidastansa hirmuisen, kiljuvan
laulun, ja nummi järähti, maa ja taivas raikkui. Lausui silloin Lauri:
»kyllä minä sinullen annan. Vihoitteletko? Ahaa, junkkari, käyppäs
koreasti kotia vaan; sillä tässä ei auta nyt sukkelan sukset eikä
Kaura-Matin konstit ja koukut. Sen tiedätkin». Niin hän haasteli
kulkeissansa, koska edellä käyskeli sonni, puhaltaen ylpeätä,
peloittavaa marssia, joka läpi tyynen yön kajahteli kaukaisiin kyliin.

Mutta Lauri telki Hällinsä lujasti tarhaan toveriksi oman talon karjalle
ja astui tupaan, jossa jäähtynyt ehtoollinen vartoi häntä pöydällä.
Tuvassa lepäsivät jo kaikki makeassa unessa, ainoastaan emäntä valvoi
kiukkuisena kammarin sängyssä, odottaen miestänsä. Mutta Lauri, koska
hän oli atrioinnut, astui vihdoin kammariinsa, josta taasen äkeä vihuri
pieksähti häntä vastaan. Eukkohan siellä vuoteeltansa kiljahteli, pisti
vallan kiivasta »kikakakaa» miehellensä, räiskyi kuin tuli kuivassa
katajassa »tuon köllin kirotusta kuhnailemisesta metsän korvissa».
Äänetönnä liikkui ukko, riisui päältänsä, viritti nysänsä ja kallistui
lopulta vuoteellensa akkansa viereen, joka lakkaamatta toreli ja
ärhenteli. Mutta koska nyt piippu oli poltettu pohjaan asti, asetti
Lauri sen varokkaasti vaiheillensa alas laattialle, nihkaisi peittoa
ylemmäs hieman ja lausui sitten lujalla äänellä: »oleppas jo vaiti,
siunaa itseäs ja nuku Herran nimeen hyvän sään aikana; muista: hyvän
sään aikana». Vaikeni silloin toraisa vaimo, vaikka ponnistelikin sydän
hänen povessansa; ja niin hän, temmaisten vihaisesti peittoa puoleensa,
vihdoin nukkui ja samoin mies hänen vieressänsä.

Niinpä viivyskeli Lauri aina pimeihin öihin hupaisilla retkillänsä
metsissä. Ja mitä hän siellä näki huomaittavaa, ihmeteltävää ja
mietittävää, siitä hän harvoin kellenkään sanaakaan viikon kuluessa
lausui. Vasta hän seuraavana sunnuntaina, tavallisesti murkinapöydässä,
kertoili rengeillensä yhtä ja toista.

Tapahtui kerran, koska hän metsästä palasi, että hänen aivonsa
hartaammin kuin koskaan ennen mietiskeli, tuumiskeli; mutta mitä hän
noin kiinteästi aprikoitsi, ei tuota kenkään voinut arvata. Äänetönnä,
ja äkeämpänä yhä päivä-päivältä, hän liikkui talonsa pihoilla,
ärähdellen tiukeasti sekä miehille että vaimoille, joka harvoin oli
hänellä tapana ennen. Mutta syvien tai kiusallisten aatosten pilvi
peitti lakkaamatta hänen otsansa, heitti hänen silmäkuoppiinsa synkeän
varjon. Tämänkaltaisena nähtiin hän kuluessa pitkän viikon. Tuli viimein
sunnuntai, pöydässä istuivat Lauri ja hänen miehensä, mutta äänettöminä
vallan. Lopulta aukaisi isäntä suunsa ja lausui, kysyen seuraltansa:
»Miehet, yhtä mielin teiltä kysyä; antakaat minulle selitys. Koska viisi
päivää sitten käyskelin yli Koiviston niitun sileän töyrään, äsken
tulleessa lumessa, joka ohkaisena peitti maan, niinkuin se nytkin sen
peittää hienolla puuvillavaipallansa, näin minä merkin, jota ei aivoni
voi käsittää. Kirous! jo yöt ja päivät, sinne, tänne, kohden tuhatta
haaraa olen leivoittanut aatostani tämän asian tähden.--Mutta kuulkaat:
Näin minä niitulla jälkiä, aika-miehen sotkemia jälkiä, joita seurasin,
astellen hiljaksiin. Mutta äkisti katkesivat nämät jäljet, josta
katkosta, jatkamalla yli töyryn ja alas viitaan, alkoi ketunjälkiä,
selviä ketunjälkiä, joita ei tähän-asti löytynyt maassa, ei ainoata.
Mihin oli kadonnut mies? Ei ollut hän käynyt takaisin, ei eteenpäin, ei
oikealle, eikä vasemmalle, ei, vaan taivaasen oli hän astunut ylös ja
taivaasta alas oli astunut kettu jatkamaan hänen jälkiänsä lumessa. Tai
oliko mies kantanut kettua sylissään ja sitten siinä, jossa hänen omat
jälkensä loppuivat, astunut itse heilahännän selkään ja ratsastanut
halki viidan ulos kirkkotielle. Mahdottomia juonia; mutta mahdollisempaa
keinoa en keksi, päästäkseni tästä seikasta selville poluille. Mitä
sanotte, miehet? Löytyykö vielä noitia meidän pitäjässä? Oliko mies
perkeleen voimalla muuttanut itsensä ketuksi?» Niin hän haasteli, mutta
kummastuen kuulteli väki, eikä voinut kenkään selittää tuota arvoitusta,
vaan päättyivät he viimein siihen uskoon, että noitia oli käyskellyt
Koiviston töyräällä.

Mutta Lauri ei tuntenut rinnassansa rauhaa; syötyänsä läksi hän
astelemaan kohden Koiviston niittua taas. Tultuaan sen sileälle
kummulle, huomasi hän, että sama ilmiö oli taasen uudistettu: miehen- ja
ketunjälkien vaihetus äsken-tulleessa lumessa. Hän vimmastui ja lausui
kiukkuisella äänellä: »rikeeraako tässä itse ilminen saatana!» Niin hän,
suu irvissä, kiljahti, potkaisi jalallansa erästä lantakasaa, joka
haamoitti läpi lumen, mutta sieltäpä leimahti esiin kirkasta rautaa.
Sieltä vilauksessa hienoa lantaa ja ruumenia pöllähti korkealle ilmaan
ja samassa tulisten ketunrautain kiiltävät kehät iskivät kiinni miehen
kinttuihin ja likistivät ankarasti. Tästäpä levenivät Laurin silmät, hän
kumartui kiireesti alas hellittämään karvastelevasta, paisuvasta
säärestänsä itsepintaista konetta, jonka hän kirouksen kirkunalla
viskasi kauas tanterelle. Nytpä hän huomasi tosin, mitä virityksiä oli
rakettu hänen niittuunsa, mutta jälkien kummallista muutosta lumessa ei
hän kuitenkaan ymmärtänyt vielä. Vihaisena rupesi hän taasen käymään
kohden kotoa, ontuen pahoin ja purren hammasta, astuessaan rautain
iskemällä jalallansa. Ja pian huomasi hän tarvitsevansa tuetta
kulkeissansa, ja rupesi etsimään itsellensä sauvaa viidasta lähellä
kirkkotietä. Pensaassa näki hän kaksi koivuista kankea, ja koska hän oli
kiskonut ne kätköstä ulos, havaitsi hän ne kahdeksi puujalaksi, joiden
kummankin alapäähän oli sievästi kaavattu hyvin luonnollinen
ketunkäpälä. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja kaikki selveni hänen
eteensä. Nyt ymmärsi hän, että ketustaja, poistaaksensa ketun silmistä
kaiken syyn epäilykseen, oli, käydessään katsomassa rautojansa, aina
lähestynyt paikkaa tämänkaltaisilla puujaloilla. Ja tämänpä keinon
kautta jätti hän peräänsä ketun-, vaan ei ihmisen-jälkiä, joita tietysti
karttelee mäkimaiden vikkelä Mikko. Oli siis Laurilla asiasta selko; ja
lievitetyllä sydämellä, vaikka karvastelevalla säärellä, astui hän pois,
käytellen puujalkaa sauvanansa.

Tapahtui silloin, että Kolistimen äkeä ukko, käyden oravapauloillansa,
joita hän viritteli seiväsparien väliin niittujen ja huhtien aitoihin,
huomasi Laurin jäljet lakealla aholla ja rupesi tuumiskelemaan kovin.
»Onhan tuosta käynyt mies ja koira, mutta--mitä aattelen tästä
tempusta?--yksijalkainen koira. No peeveli ja kumma! Yksijalkainen koira
on harppaillut isäntänsä rinnalla yli tämän kantoisen, Jumalan ahon.
Mitä riivattua aattelisin tainkaltaisesta tempusta? Ovatko noidat ja
Lappalaiset liikkeillä? Häh?» Niin hän aholla seisoi ja aprikoitsi,
kouristeli mustaa, karheata tukkaansa, mykerteli tupakkimälliä
etuhampaittensa välissä ja rypisteli noita harmaita kulmakarvojansa
hirmuisesti.--Viimein kuitenkin läksi hän taasen käymään, mutta
käsittämättä ilmestystä aholla: yksijalkaista koiraa, joka hyppeli
herransa rinnalla. Tuota hän arveli kauan, ilmoittamatta kellenkään,
ennen kuin kuolinvuoteellansa, jossa hän kysyi hellältä miniältänsä,
mitä aattelis hän tästä ihmeestä, joka hänelle ei vielä kuoleman
leuvoissakaan antanut rauhaa. Silloin nainen, kyyneleet silmissä,
haasteli hänen korvaansa, pyysi hänen poistamaan mielestänsä kaikki
sellaiset mietteet ja muistelemaan ainoastaan kuolematonta sieluansa.
Tuohon ei ukko sanaakaan lausunut, vaan tuijoitteli eteensä lakkaamatta;
ja niin vei hän kummallisen pulman aholta ilman selitystä myötänsä
hautaan.

Mutta pian parani Laurin jalka, sankojen purema, ja entistä myöten
askarteli hän talossansa taas, milloin metsissä, milloin avarassa
pirtissänsä. Niin hän eleli uljaan vaimonsa ja lastensa keralla. Ja
lapsilta, niinkauan kuin he oleskelivat äitinsä huomassa, ei puuttunut
koskaan paita, ei sukka, ei jokapäiväinen ruoka eikä ruoska.

Kekkurin torppaa hallitsi Timo, ja aviona oli hänellä Kuokkalan
kaksoissisaruksista toinen. Sekä mielenlaadultansa, että ulkomuodon
puolesta oli hän sisarensa vertainen: tukevarintainen, keikkanokkainen
ja ruskeanahkainen töpsä. Sanottiinpa kuitenkin, että oli hänellä hieman
hellempi sydän kuin sisarella, veli Laurin vaimolla. Paljon piti hänestä
Timo, vaikkapa joskus pöllähtelikin hänen tukkansa kiivaan puolison
jykevissä kourissa; sillä hyvä ei ollut häntä vastaan ylvästellä. Koetti
myös Timo aina kaikin tavoin tehdä vaimonsa tahdon, ja hyvin kävi
talossa työ ja toimi. Mutta yksi oli seikka, joka tuolloin, tällöin
hieman hämmensi huoneen rauhaa. Olihan Timolla tapana, kovin juurtuneena
tapana, kerran vuodessa, noin kekrijuhlan aikoina, naukkia päänsä
humalan humuun, viipyen kylässä päivän tai kaksi iloisten kumppanien
seurassa. Mutta nousi tuosta melakka, koska hän viimein huomasi
parhaaksi käydä kotiansa taas.

Kerran eräänä sunnuntaina lokakuun ja marraskuun rajalla joutui mies
taasen hieman harhateille, liittyi iloiseen hummaukseen, Tammiston
Kyöstin ja Karkkulan Aapelin pariin. Tammiston viileässä
ullakkokammarissa he kallistelivat mustaa, kiiltävätä pulloa,
haastelivat hartaasti, laulelivat ja halailivat armahimpina ystävinä.
Niin he viettivät kaksi yötä ja päivää, hurraten ja lauleskellen ja
huolettomasti heitellen hareita silmiänsä korkean kammarin tuulisesta
akkunasta ulos. Katselivat he yli lantaisen tarhan, yli olkisen ometan,
yli kivisen mäen, yli peltojen ja niittujen, aina Lemmilän kaukaiseen
suohon, jonka kohdalla, ylhäällä pilvien rajalla, sinkoilivat joutsenet,
kiertoilivat sinne, tänne muuttoretkellänsä eteläisiin maihin. Niinpä
he välinpitämättömästi katselivat, laimeilla vuohensilmillänsä
katselivat, rallailivat ja keikuttelivat päätänsä, jossa ihanasti
läimähteli, huimahteli; ja kaukana heistä oljentelivat kurjan,
tavallisen ihmislapsen surut ja mielimurteet.

Mutta koitti viimein kolmas päivä, ja ystävykset heräsivät
kivistelevällä päällä kolkoilta vuoteiltansa. Lopussa oli sekä rahat
että viina, ja mitään keinoa ei löytynyt enään saattaa aukenemaan
emäntien leilit. Äänetönnä ja karmealla naamalla päättyi Timo nyt
astelemaan kohden kotoa: asteli kihnustaen pitkin kujaa, asteli
murheellista mäkeä ylös, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Surkeasti
riippuivat miehen verkahousut, ja housujen sekä punaraannollisen liivin
välistä molkahteli paita julmasti ulkona; pieninä, veren-ponnistamina
tuijottelivat silmät hänen päässään, koska hän, tukka tuhannessa
taakelossa, käyskeli Kekkuriin päin; ja kauas kajasti mielien avoin
rinta, kajasti ja punersi kuin kuparikattilan kuurattu kylki. Niin
asteli hän jynkällä mielellä, ja vihaisesti katsoivat häneen metsät,
vuoret ja laaksot. Kellastunut koivu tuossa kanteli hänen päällensä
kovin, synkeä kuusi hänen päällensä kanteli, ja mustana, purevana
tonttuna seisoi tienvieressä tervaskanto; koko luonto, ennen niin armas,
näytti hänelle nyt emintimän armottoman muodon. Mutta puihin, kiviin ja
kantoihin ei hän nyt juuri luonutkaan silmiänsä, teroitti vaan katseensa
yhä eteenpäin, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Ken ikänä tuli
häntä vastaan tiellä, nuori tai vanha, mies tai nainen, tuskinpa viitsi
hän yhtään ainoata kertaa mulauttaa silmäänsä heidän puoleensa, ja
vaivoin olisi hän enemmin tällä retkellä tehnyt, vaikka itse Suomen
suuri-ruhtinas olisi käynyt hänen ohitsensa kivisellä polulla.
Äänetönnä, hämyisesti muistellen kotoa, sen emäntää, sen väkeä ja
lapsiansa, asteli hän eteenpäin, ja tuolloin, tällöin tunkeusi ulos
hänen povestansa äkkinen, mutta hiljainen puhkaus.

Mutta vihdoin ehti hän kotonsa pihalle, ja silloin seisahtui hän
tuumiskelemaan, kuinka hän uskaltaisi astua tupaan, ja löytyisikö vielä
keinoa tämän auringon alla, joka voisi hieman lepytellä vihoitettua
akkaa. Siinä hän nyt piteli päätään, piteli kauan, katsoi tuonne, katsoi
tänne, huomasi lopulta halkopinon vajassa, ja pian leimahti aate hänen
päähänsä ja hän lausui itsekseen: »nyt olen keksinyt keinon». Ja kohta
rupesi hän latomaan käsivarrellensa halkoja pinosta. Ja nyt, koska oli
hänellä sylissä aika jättiläistaakka, läksi hän kömppeilemään kohden
tupaa, toivoen tällä juonella miellyttävänsä kiinteätä vaimoa. Rapustaen
astui hän rapuista ylös, tuli porstuvaan ja huusi vilpittömällä äänellä:
»avatkaas ovi ... avatkaas ovi, lapset siellä sisällä, poika tai
tyttö». Tuli viimein pieni poikanen, pieni piimäparta Jooseppi, avasi
oven, ja sisään astui Timo taakkoinensa, äänetönnä, katsoen oikeasti,
rävähtämättä eteensä. Ja koska hän oli laskenut puusylin kolinalla
nurkkaan, lausui hän: »halkopinokin rupeaa jo hassusti alenemaan; mutta
mitämaks; onhan Jukolassa metsää». Sanottuansa tämän, rohkeni hän
heittää pikaisen silmäyksen emäntänsä puoleen, mutta sieltäpä katsoi
häntä vastaan rangaistuksen uhkaava ukkospilvi.

Kova hetki oli käsillä. Tuskin oli eukko ehtinyt kiljahtamaan suustansa
kysymyksen »missä olet ollut, sinä riivattu?» ennenkuin läiskähti Timon
molemmille poskille, läiskähti vallan tulisesti oikealta, vasemmalta.
Mutta pian kuitenkin vaikeni iskujen pauke ja seurasi kamoittava
äänettömyys, jona Timon tukka oli tuimassa löylyssä, ja maailma
pyörähteli ympäri hänen silmissänsä. Mutta viimein hän närkästyi, ryhtyi
vaimonsa käsivarsiin turpeilla kourillansa, asetti hänen istumaan
rahille ja siinä piteli häntä koreasti hetken. Siinä Timo, tukka
hirveässä pörrössä, ja turkinpunainen kasvoiltansa, haasteli äkeälle
naiselle: »Katsos nyt, jos antaisin sinulle oikein aikamekon kädestä,
sinä lunttu, sinä aasintamman varsa. Luuletko minua vaan tällä tavalla
uskaltavasi kuranssata? Ahah! petyitpä koreasti. Ne ovatkin harvat
pokot, joita minä tukkaani lasken, vaan enpä kaikkia ämmiä tässä. Sillä
olenpa, peijakas vie, kovin kiivasta miestä, niinkuin, sen pahempi, nyt
usein kuullaan ja nähdään. Niin, niin, katsos jos nytkin sinua vähän
tuhtaan». Noin hän tuossa uhkaili, mutta täyttämättä uhkaustaan. Eikö
hän raatsinnut? Sillä paljon piti hän kuitenkin vaimostansa.--Mutta
kiukkuisena kiljahteli vaimo: »hellitä, sinä kirottu mies, hellitä
paikalla!» Timo hämmästyi kovin häiriölle, arveli hetken: hellittäisikö
hän, vai hillitsiskö eukkoansa kauemmin. Eukko kirkaisi kerran vielä ja
aina tuikeammin; Timo hellitti kouransa, mutta kohta oli miehen tukka
jauhatuksessa taas. Nytpä närkästyi hän uudestaan ja kovin, päätti
jättää akkansa peijakkaan haltuun ja läksi kopeasti astumaan ulos.
Vitkoin kuitenkin ja vääntäen taisi hän siirtyä tuvasta; sillä eukko
pyristeli niskoilla kuin pieni, ruskea käkihaukka punoittavan
koirasmetson niskoilla teuhaa, ja höyhenet tuoksuvat ilmassa. Mutta
tuosta suuriakaan huolimatta, raaksi hän itsensä ulos, raaksi
väkivalloin, ja vasta porstuvan kynnyksellä hellitti akka nappauksensa,
uhaten opettaa miehensä kerran vielä; ja alas rapuista astui vakaasti
Timo, lausuen poistuissansa: »niin minä ämmiä opetan». Pois hän
käyskeli, katosi humaliston taakse, mutta sieltä teki hän, suu mareissa,
aivan vikkelän kaarroksen kohden tallia ja astui ylös parsille. Sieltä
tuuppasi hän heiniä pari käärämää alas hevosille hinkalossa, kallistui
siitä pehmeälle, kahisevalle vuoteelle ja, hetken mietiskeltyänsä
vaimonsa »kiivasta sydäntä», nukkui raskaasen uneen.

Tuli yö, kylmä halla-yö, mutta Timoa ei kuulunut. Kovin levotonna
päättyi nyt emäntä vuoteellensa ja käyskeli synkeissä aatoksissa
miehestänsä. »Kentiesi on hän mennyt, hurja, hirteen; ehkä on hän
vimmoissansa viskannut itsensä Nummenniitun pohjattomaan lähteesen; tai
on hän nukkunut metsään, ja varmaan nyt palelluttaa itseltänsä nenät,
kynnet ja kääpät, se poloinen poika». Niin hän mietiskeli, ja hyrskähti
pian katkeraan itkuun, ma'atessansa vuoteella ilman armasta aviota.
Siinä huokaili ja tihkaisi hän yhden hetken, kaksi tuskallista hetkeä,
ja levotonna korva odotti portaan ja porstuvan kolinaa. Yö kului aina
enemmin, mutta ei kuulunut askeleita lähestyvän miehen. Nousi hän
lopulta ylös, puki päällensä ja viritti pläkkisen, moninastallisen
lyhdyn, aikeissa käydä etsimään kadonnutta. Mutta yksin ei hän
uskaltanut lähteä ulos öiseen pimeyteen; kovin hän pelkäsi aina
tonttuja, aaveita ja kaikenkaltaisia kummituksia. Kamoitti häntä myös
hirveästi heidän oma saunansa, johon oli äsken kuollut vanha ruoti-ukko,
vaahtopartainen Honkamäen Iisakki. Sentähden herätti hän piikansa,
Taavan, kumppaniksensa retkelle; Taava nousi, puki päällensä, mutta
tuiskeana, vihaisena seurasi hän emäntäänsä ulos kylmään, kolkkoon
yöhön. Ensiksi etsivät he saunan, sitten riihen, mutta ilman hyötyä.
Tulivat he pihalle taas, emäntä itkien pellonpientarelle ja rupesi
hartaasti huutelemaan miestänsä nimeltä. Hän huuteli huikeasti, ja metsä
kaikui, riihi lakealla loutilla kaikui. Viimein kuulivat he vastaukseksi
tallinparvelta jotain karheata, käheätä morinaa, ja sinne riensivät nyt
naiset. Ylös parsille, lyhty kourassa, astui emäntä, löysi Timon, joka,
unipöyryisenä kohottaen itseänsä istumaan kahisevalta sijalta,
pöllisteli häntä vastaan kuin aholla susilta riivattu, pyöräpäiseksi
saatettu vanha oinas. Ei pysäy hän miehen turviin, joka hänen pelasti
petojen kidasta, vaan äkisti, kenenkään luulematta, lähtee hän,
hullupäinen, kepoittaen juoksemaan sutten jälkiä; tuolloin tällöin hän
seisahtuu, töpsäyttää jalkojansa ja pöllistelee vallan tuikeasti. Niin
katsahti nyt myöskin Timo, tuntematta kohta omaa vaimoansa; olipa
kenties vielä jotain pohmeluksen samennetta hänen aivoissansa jäljellä.

VAIMO. Mitä sinä täällä istut? Tule sisään; eihän sinun, Jumalan luoma,
täällä pakkasen kynsissä tarvitse itseäsi kärvennellä; kun ma sanonkin.
Tule sisään, Timo.

TIMO. Kukas te sitten olette?

VAIMO. Herresta varjele! Oletko jo niin hukassa, ettet tunne enään
minuakaan? Ho, hoo! Kas noin, kas noinpa synti ja perkele täällä
villitsevät sieluparan. Ho, hoo sentään!

TIMO. Mitä siinä nyt itkua puserratte?--Kukas te oikeastaan olette?

VAIMO. Ah kuitenkin, ah voi! Timo, Timo!

TIMO. Häh?

VAIMO. Etkö tunne enään minua? Olenhan minä Ulla, sinun vaimos.

TIMO. Jassoo! Niin, oikein!

VAIMO. Tule sisään ja älä itseäsi täällä vetele, kylmällä
tallinparvella. Voi sinua kurjaa!

TIMO. Niin mar' jo sitten herra tallinparvella makasi. Ole vaiti ja älä
tuossa lapsekkaita juttele. Eihän miehen täällä hätääkään ollut.

PIIKA. Eivätpä, sen vietävät, anna piika-rukalle yön lepoakaan, vaan
tässä pitää hänen kuhkaileman pitkin nurkkia, etsien juopunutta sikaa.

VAIMO. Riennä nyt. Anna kourasi tänne ja astu koreasti alas.

PIIKA. Anna vielä koura; koivesta hänen tempaisin ruomena mäelle.

TIMO. Mitä se Taava niin vihoittelee siellä alhaalla? Ole vaiti, likka,
eihän tässä ole hädän pipanaa eikä papanaa meillä kellään.

PIIKA. Minä hänen papanoitsisin, jos olisin ruiskumahainen muorin musta
lammas.

VAIMO. Suus kiinni sinä, ja pidä tuota lyhtyä.--Etkö sieltä jo pääse
sinäkin?

TIMO. Kyllä minä täältä hiljaksiin tulen; astukaatpas te nyt vaan edellä
tupaan.

Tulivat he tupaan, edellä emäntä ja piika, viimeisenä Timo. Vuoteellensa
riensi kohta piika, jupisten äkeästi itsekseen, mutta emäntä rakensi
kerkeästi ehtoollisen miehellensä. Pöydälle pani hän reikäleipää,
voita, naudan-murennusta ja suuria, kokonaisia perunoita; ja mieluisasti
rupesi Timo atrioitsemaan. Mutta mielimurteisena, silmät kyynelissä,
katseli häntä vaimo pöydän toisesta päästä.

VAIMO. Kun ma sanonkin: miksi et pysy koreasti kotonasi, kumma mies,
koska tiedät minun tällaiseksi tuittupääksi Mustalais-Kaisaksi? Revinhän
sinua tukastakin taas. Mikä kynsiinikin, mikä vaankin ämmän kynsiin?
Minähän sinua revin taas!

TIMO. Niin mar', jo sitten herran tukasta repi. Mitä tuossa lapsekkaita
vaikertelet, koska ei ole tässä yhtään hätää? Mutta olipas se tulinen
pinnistys, ja könistitpä minua aika-mekosta. Hi, hih! Perhana kuitenkin!
Menes laskemaan kaljaa.

VAIMO. Miksi lurvailet sitten kylissä ja kylien krouveissa öitä ja
päiviä, öitä ja päiviä? Onkos tämä laitaa?

TIMO. Onhan sitäkin siinä ollut noin kerran vuodessa, onpa niinkin, sitä
ei taida kieltää.

VAIMO. Missä olet uisakoinnut taas ja kenen kanssa? Sanoppas. Kenen
veijarin kanssa?

TIMO. Onhan noita kumppania, oli niinkin.

VAIMO. Missä ja kenen kanssa olet rähmäillyt? Sano kohta.

TIMO. Hä Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin kanssa tuolla Tammiston
ullakkokammarissa.

VAIMO. Mitä joitte?

TIMO. Viinaa vaan, ei sen kalliimpaa tavaraa. Niin, mistähän meille
rommit tulisi, rommit ja lipparit?

VAIMO. Jumalattomat! Iskis nyt kuolema kimppuus, niin alimmaiseen
helvettiin vaipuisit alas ilman armoa ja laupeutta.

TIMO. Harvoinpa, harvoinpa täällä, Jumala nähköön, valmiita ollaan.
Mutta mitähän tässä nyt kuoltais, parhaassa ijässämme? Oleppas vaiti
kuolemasta ja laske minulle kaljaa.

Ruskeata, kuohuvaa kaljaa laski akka tynnöristä miehellensä, joka,
syötyänsä oikein aika-miehen atrian, tyhjensi melkein koko haarikan. Ja
siitä läksivät he molemmat yölliseen lepoon.

Mutta kerrottavana on vieläkin eräs toinen kaista tämän emäntäisen
luonnosta.--Sunnuntai- taikka pyhäaamuina, koska hänen oli lähdettävä
rippikirkkoon miehensä kanssa, aneli hän aina, vuodattaen tulisia
kyyneleitä, anteeksi kaikilta perheensä jäseniltä, mitä hän suinkin
olisi rikkonut heitä kohtaan. Ja tämä hetki oli Kekkurin huoneessa
liikutuksen hetki.

Olipa kerran taas samankaltainen tilaisuus eräänä suvisena
sunnuntai-aamuna. Sulavammilla sanoilla ja kuumemmilla kyyneleillä kuin
koskaan ennen oli emäntä tehnyt anteeksipyyntönsä, alkaen miehestänsä ja
käyden aina paimenpoikaansa asti. Silloinpa Timo, suu tyytyväisyyden
myhäilyksessä, läksi ulos jouduttamaan hevosta ratasten eteen, asteli
onnellisna, paidankaulus kohotettuna korkealle niskaan, kohotettuna oman
eukon käpeällä kouralla. Ja renkinsä kanssa, joka valjasteli hevosta
pihalla, hän haasteli. »Kyllä tuo meidän akka on sentään kelpo akka, on
totisesti, sitä ei voi kieltää. Mihinpä joutuisin minä poloinen
lapsinulikkojeni kanssa ilman häntä, emäntien emäntää? Eihän, peijakas,
kolmesataa ruplaa maksaisi tarpeiksi sitä vahinkoa, jos kuolis tämä
akka; ei neljäsataakaan siinä piisaisi. Usko minua, Kaape-poika». Niin
hän jutteli, ja mitä hän sanoi, sen myönsi heti vilpittömästi vikkelä
Kaape, vaikka, aina koska joutui ruskean ruunan toiselle puolelle,
ilmestyikin veitikan nauruhymyä hänen kasvoillensa.--Mutta astui viimein
emäntä ulos uudessa, kohisevassa hameessa, hohtavissa liinoissa ja
itkusta pussistuneilla kasvoilla; hän lähestyi rattaita, kiipesi
totisena ylös ja istui huoaten istuinlaudalle. Ja hänen rinnallensa
oikealle istui, ohjat kourissa, Timo, punoittavana, kuin syksykesäinen
täysikuu, punoittavana, myhäilevänä ja onnellisna, täynnä terveyttä,
verta ja voimaa. Nytkäisi hän ohjia hieman, massautti kerran suutansa,
ja kohta nopea ruuna travia juoksemaan pitkin kirkkotietä. Pian
katosivat he koiviston varjoiseen aukioon, ja hetken aikaa väikkyi
hietainen savu poutaisella tiellä.

Mutta Vuohenkalman torpassa, kirkkotien varrella kivisellä mäellä asui
ja rakenteli Eero, veljeksistä nuorin. Oli hän pitäjän toimekas ja
viisas jahtivouti, jonka asettamain pyyntien kautta moni susi, moni
ilves ja karhu sai heittää henkensä tarkasti johdetussa apajassa. Paljon
käytteli häntä nimismies käskyläisenänsä läänissä, sillä hyvinpä
tavallisesti onnistuivat hänen ajamansa asiat. Hänen kuntonsa
kirjoituksessa ja luvunlaskussa saattoi myös hänelle paljon tointa ja
askaretta, ja myöskin sisääntuloja. Mutta eipä lyönyt hän sentähden
laimiin maansakaan viljellystä, vaan johdatti aina järjestyksellä ja
tulisella vireydellä töitä ja raatamisia; eikä kenkään saanut
verkastella hänen pihoillansa. Alati kiehtoili hänen silmänsä terävästi
ympäri kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä kuivan koivun oksalta
aholla tähtäilee kesä-auringon heleässä paisteessa.

Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai
kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä,
lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan
hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan,
esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista
harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta.
Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä
maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän
missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu,
rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän
tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo
risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva,
sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä
syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä
kohden maamme onnea ja parasta. Hänenpä uljaasta, väsymättömästä
toimestansa rakettiin pitäjään jonkunmoinen kansakoulu, joka oli
ensimmäisiä Suomessa. Ja vieläpä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä
laitosta matkaansaattoi hänen seurakuntaansa.--Myös oli hänellä
huoneellisten askartensa ja puuhiensa alituisena silmän-osoitteena
vanhin poikansa, josta hän oli päättänyt kouluttaa tiedon ja taidon
miehen.

Aviona oli hänellä Seunalan hoikka tytär, liinatukkainen, kainosilmäinen
Anna, hän, joka oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut
paljon ihmeitä. Hän oli emäntä Vuohenkalman vapaassa, uhkeassa torpassa;
mutta aivan avaralle kuitenkaan ei ulettunut hänen emännyytensä valta.
Enimmin isännän huolesta ja toimesta kävi tässä huoneenhallitus. Hänenpä
taskussansa kilkahtelivat ruislaarin avaimet, hän itse määräsi ja
mittasi tavarat sekä väkensä että karjansa tarpeiksi ja maksoi niin
piiat kuin rengit.--Useinhan tuo emäntäinen alakuloisena käyskelee,
seisoo tulisijan ääressä patansa vaiheilla, mietiskellen äänetönnä.
Mutta koska hän taasen pienoisensa luoksi kyykistyy kehtohon alas,
silloin säteilee hänen silmänsä ihanasti. Hän iloitsee, koska
»kultakäpynen» hänen helmassansa verevänä rikostaa ja reutoo. Ja häntä
ruokkia rintansa maidolla, häntä hoitaa, vaatehtia, ja, niinkuin hän
itseksensä lausuili, »hänestä pyhien rauhankaupungin perillistä
kasvattaa», siitähän säteilee kainon emännän katse.

Kerranpa kesällä, eräänä sunnuntai-iltana, koska aurinko kallistui
luoteiseen ja tyyni oli ilma ja metsä, istui hän yksin lapsensa kanssa,
istui rahilla, pöydän päässä. Niittujansa, huhtiansa katsomassa käyskeli
Eero, ja kylään olivat lähteneet huoneen palvelijat kaikki.--Oli nyt
ihana rauha sekä ulkona että sisällä torpan sunnuntai-lakeassa tuvassa,
ja lehditettynä laattia hymysi. Oli rauha ja hiljaisuus; ainoastaan
tuolloin, tällöin kuului karjankelloin kaukainen kilahdus koivuiselta
mäeltä.--Mutta rahilla istui emäntä nuori ja haasteli lapsellensa, joka
hänen helmastansa katseli häntä vastaan kuin hehkuva aamu. »Sanoppas,
pienoseni», hän haasteli, hyräillen laulun ja puheen välillä, »sanoppas,
pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla?--Tulin pitkin Turun tietä,
lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä.--Mutta mistä kotosi tunsit,
pienoseni?--Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta
kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa
olut-tynnöri.--Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit?--Äiti
vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja
lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja
taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli
kultaisen akkunan vieressä.--Niin löysit tien, niin tunsit kodon, niin
tunsit tuvassa äitis ja isäs. Mutta missä ollee isäsi nyt, missä ja
muisteleeko hän meitä?--Muistaahan toki ja ellei muistele hän sinua,
niin sinua en unohda minä, en sinä ilmoisna ikänä, en kuolemassa, sinua
mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun iloni ja murheeni ihana.
No miksipä murheeni sinä? Ah! tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja
moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien ikuiseen kohtuun.
Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä
purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy
lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan
kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan
kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat.
Sentähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi
kuule mun sydämeni laulu!

    Tuonen lehto, öinen lehto!
    Siell' on hieno hietakehto,
    Sinnepä lapseni saatan.

    Siell' on lapsen lysti olla,
    Tuonen herran vainiolla
    Kaitsea Tuonelan karjaa.

    Siell' on lapsen lysti olla,
    Illan tullen tuuditella
    Helmassa Tuonelan immen.

    Onpa kullan lysti olla,
    Kultakehdoss' kellahdella,
    Kuullella kehräjälintuu.

    Tuonen viita, rauhan viita!
    Kaukana on vaino, riita,
    Kaukana kavala maailma».

Niin hän lauloi lapsellensa; eikä kantele niin heleästi helise kuin
hänen äänensä silloin sunnuntailakeassa tuvassa. Mutta koska hän oli
lakannut laulamasta, katseli hän ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen
päin; ylös pyhään, pyörryttävään korkeuteen hän katseli; ja hiilakas ja
puhdas oli taivas, ei nähty yhtään pilven haitaletta kaarevan kannen
alla; ainoastaan poutapääskynen, tuskin silmin näkyvä, siellä väikkyi,
lentäin sinne, tänne, keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos. Siinä
hän istui, ja poski, päivän polttama, painui vasten uneliaan lapsen
ohausta, mutta siniset silmät ylös sinisiin avaruuksiin katsoivat, ja
rauhasta välähteli otsa.

Palasipa metsästä mies ja kuuli pihalle vaimonsa laulun, joka hänestä ei
vielä koskaan ollut kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käyskellen
perille, ja istui vaimonsa viereen; se oli ystävällisyyttä, jota hän
harvoin ennen oli osoittanut. Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa,
laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja
hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa
ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta
tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä
sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.

Niin eli ja rakenteli torpassansa Eero, veljeksistä nuorin; ja olen nyt
kertonut kappaleen kunkin veljen elosta erittäin, vanhimmasta nuorimpaan
asti. Ja tahdonpa vielä kertoa erään joulujuhlan Juhani-Jukolan talossa.
Sillä olivatpa veljekset päättäneet kerran vielä yhtyä joulu-oljille
entiseen kotoonsa.

Kaikki olivat he myös kokoontuneet vaimoinensa, lapsinensa; ja olipa
vilinätä Jukolan avarassa tuvassa, koska lapsia ankara joukko
piehtaroitsi ja kiiriskeli kahisevilla oljilla. Tuolla taasen, tulisijan
ympärillä, istui kälysten joukko hauskassa kanssapuheessa keskenänsä, ja
Kekkurin uhkea emäntä, Timon vakava vaimo, siellä liikutteli kiltisti
Venlan vellipataa, joka täysinäisenä valkeassa vaahdossa kiehui. Siellä
myös tulitakan juurella, virsikirja polvella, Simeoni nähtiin, valmiina
alkamaan yhteistä jouluvirttä. Mutta perillä pöydän ympärillä istuivat
muut veljekset, haastellen entisistä ajoista, päivistä metsien yössä ja
Impivaaran kantoisella aholla, komeroisen, kohisevan vuoren alla. Ja
muistot menneistä vaaroista, taisteloista ja töistä sulivat suloisesti
yhteen heidän mielessänsä kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet
kaukaisuuden sinihämärässä yhteensulaa. Kaikki liittyi tummaksi,
ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui. Niin he
katselivat takaisin olleisin päiviin. Niinpä syksy-iltana, koska luonto
on käynyt lepoon ja kellastuneena seisoo lempeä lehto, katselee paimen
matkanpäästä armasta ahoa, jossa hän kerran kesänä kilvoitteli,
tuskitteli, hikeä vuodattain. Päivä oli kuuma ja helteinen, etäällä
ukkonen jymisi ja sumuna parveilivat paarmat ja kärpäset, saattaen
karjan kiilivään kimmaan. Mutta ennen iltaa oli hän koonnut karjansa
taas ja asteli iloisena kellojen kilinässä kotia. Sitä päivää hän nyt
muistelee ja hymyää. Niinpä myös mannermaalla harmeneva merimies
johdattelee mieleensä muinoista myrskyä merellä. Pilvet haahden
pimeyteen käärivät, kuohuva aalto uhkaili kuolemalla; mutta ennenkuin yö
oli tullut, vaikeni tuuli, aalto viihtyi ja nukkui ja kirkastuvasta
lännestä säteili aurinko taas, osoittaen tien satamaan. Tätäpä myrskyä
muistelee merimies hiljaisella riemulla nyt. Niin muistelivat
veljeksetkin menneitä päiviänsä, kultaisena joulu-iltana istuissaan
ympäri Jukolan pöydän ja haastellessansa keskenään.

Mutta tulelta nostettiin pata, tehtiin tuohisista haloista oivallinen
pystyvalkia, ja sen loimoittavassa valossa alkoi nyt juhlallinen
veisaus. Silloin kohta vaikeni lasten metelöitsevä liuta, vaikenivat
myös veljekset juttelemasta pöydän ääressä, koska Simeoni alkoi ihanan
virren ja naiset, kirjat helmoilla, yhtyivät kaikki yhteen ääninensä.
Kauniisti palavan pystyvalkian huminassa kaikui laulu, ja kauniimpana
kaikkein ääntä heloitti aina muiden joukossa kainon Annan puhdas ja
lempeä ääni.--Mutta koska lakattiin viimein laulamasta, astuivat he
ehtoollispöytään, ja siitä kallistuivat vihdoin laattian oljille öiseen
lepoon.--Mutta varhain heräsivät he seuraavana aamuna, heräsivät
lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista
kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä. Sieltä, koska päivä oli
täydeksi valjennut, he palasivat kilvan kiitäen taas, ja viettivät
entisessä Jukolassa iloisen joulupäivän.

Mutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä
veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä
päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän
korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen
tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Seitsemän veljestä - Kertomus" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home