Title: Ojamylläri ja hänen miniänsä - Jutelma, Vironkansan opiksi ja huviksi
Author: Koidula, Lydia, 1843-1886
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ojamylläri ja hänen miniänsä - Jutelma, Vironkansan opiksi ja huviksi" ***


OJAMYLLÄRI JA HÄNEN MINIÄNSÄ

Jutelma Vironkansan opiksi ja huviksi


Kirj.

LYDIA JANNSEN [Koidula]


Suomentanut Betty


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
1879.



SISÄLLYS:

      Alkulause
   I. Lukija oppii tuntemaan Ojamyllyä ja Myllymäkeä
  II. Eräs vieraissa-käynti
 III. Pääsiäislauantai Ojamyllyllä
  IV. Kaksi hyvää ystävätä pitää yhtenä hyvää neuvoa
   V. Mitä mietteitä sota toi Ojamyllylle, Männikön kylään ja
      Sutlepan perheesen
  VI. Kuinka Bonaparte liikkuu Venäjällä ja Kirja-Tiitsu kosioimassa
 VII. Jumalan vitsaus
VIII. Uskollinen sydän
  IX. Vanhat ovat kadonneet -- katso, kaikki ovat uudeksi tulleet



ALKULAUSE.


Armas Vironkansa! Me tiedämme jo kaikki: mitä vanhemmat tekevät, sitä
lapset näkevät, ja nuoret linnut laulavat vanhain tavalla, olkoon laulu
suloinen taikka inhoittava. Kun 1848 ensimäistä "Sönumetoja'a"
kirjoitin, tuli "Ojamyllärin" kirjoittaja, 5-vuotiasna lapsena, jonka
pää hätinä ulottui polviini, "vauva" sylissä, usein kirjoituspöytäni
eteen, kysyen: "isä, rakas isä, kenelle sinä kirjoitat?" -- "Minä
kirjoitan Vironkansalle, lapseni, iloksi ja opetukseksi -- vastasin
minä, -- mene sinä jälleen äidin luo leikittelemään; pyydä, äiti antaa
sinulle vähän vehnäistä". -- "Mutta isä, kun sinä jäät pieneksi ja minä
tulen isoksi, lupaatko minun myös kirjoittaa heille pienen kirjasen,
isä, lupaatko?"

-- "Tietysti, lapseni, sinähän olet Viron lapsenlapsi, kuka sinulta
sitä kieltäisi?"

-- "Mutta isä, leikkaatko minulle kynän ja annat minun istua
tuolillasi, isä, kai lupaat?" -- "No kyllä, kyllä! Mene nyt, kuule äiti
käskee!" Sillä sain hänet aina kaulastani irti. "Jumalalle on kaikki
mahdollista, ajattelin itsekseni, mutta sinulla, lapseni, on vielä
monta tuulta jalan alla".

Ja katso nyt! kirja, joka sinulla par'aikaa on käsissä, on tämän lapsen
kirjoittama; mutta hän ei enää ole niin lyhyt kuin silloin. Onko nyt
tämä ensimäinen kirjanen sinulle mieliksi vai eikö, enhän sitä voi
tietää: mutta lapsi on kuitenkin voimiensa mukaan pitänyt sanansa.

Tee nyt armas lukija hyvin ja ota tämä ensimäinen lahja rakkaudella
vastaan, se tulee sukulaisesi kädestä, ja Jumala antakoon meille
kaikille kallista terveyttä, joka meille on parahin kaikista.

Pernossa Elokuulla 1863.

Juhana Jannsen.



I.

Lukija oppii tuntemaan Ojamyllyä ja Myllynmäkeä.


Jos täysiä rahasäkkiä ja viljavia peltomaita aina seuraisi onni ja
sydämen rauha, niin olisi vanha Antti Trimm eli Ojamylläri, niinkuin
hänen myllynsä vuoksi häntä rahvas nimitti, varmaankin ollut onnellisin
mies Männikön kylässä. Antin neljäkymmentäkahdeksan vakan-alaa peltoa
ja heinämaata, erittäin vielä kartano y.m. huoneet tekivät hänen
vauraaksi mieheksi, ja että rauta-arkku vuoteen alla makuuhuoneessa ei
suinkaan ollut tiilikivillä täytetty -- siitä olisin lyönyt vaikka
vetoa; sillä Ojamyllärillä oli varoja, sen tiesi joka mies Männikön
kylässä.

Vaan onnella ja sydämen rauhalla on kokonaan oma laatunsa, ja viisaat
ihmiset sanovat että molemmat paljon useammin majautuvat matalan
olkikaton alle, kuin korkeaan kivirakennukseen.

Myös Ojamylläri oli kaikkine rikkauksineen ja varoineen onneton ja
rauhaton mies. Mistä se siis tuli? -- No ensiksikin siitä, että hän oli
perin ahnas ja mammonanpalvelija, joka ei milloinkaan saanut kylläänsä
eikä mielensä mukaan; vielä toiseksi: että lapsensa saattoivat hänelle
pelkkää sydäntuskaa ja murhetta -- niinkuin hän aina itse valitti. --

Mikä on tosi, jääpi todeksi -- _tyttärensä_ suhteen oli Antti siinä
kohden ihan oikeassa. Kapaloista asti helliteltyä ja lelliteltyä tyttöä
koulutettiin kaupungissa ja hän pääsi vihdoin -- koska hänellä
itsellänsä oli kaunis, maire näkö ja isällä varsin pullea rahakukkaro
-- eräälle kevytmieliselle kaupungin kauppiaalle vaimoksi. No nyt eivät
tietäneet isä eikä tytär enää kuinka korkealle päätänsä nostaisivat!
Ojamyllärin Katri oli nyt kauppamiehen rouva -- missä sen kunnian
ääret! Tuota kesti noin vuoden verran aikaa. Silloin eräänä päivänä
huudettiin: kauppamies Lindner on joutunut vararikkoon! Kuinka niin
äkkipäätä? -- Tietäähän sen muutenkin, mimmoinen se kaupungin elämä on:
Lindner eli rennosti, armas rouva auttoi, ja kun viimein sormet
alkoivat kukkaron pohjaa tapailla, ajatteli kunnian-arvoinen vävymies:
"parempi pikkuisen muassa kuin ihan ilman". -- Hän jalkoihinsa, lippasi
-- Amerikaan, jossa toisia sellaisia veijaria kuuluu kyllä olevan.
Miehet hoi, ottakaa kiini! Tahtoi tahi ei, täytyi isän ottaa Katrisensa
jälleen kotia ja suoda hänelle armoleipää.

Vaikka myllärin Katri olikin niin kevytmielinen, se isku sattui
kuitenkin hänen sydämeensä ja viilsi syvän haavan. Hän poi ja kitui, ja
kun noidan valtikkaat ja kevät-esiköt jälleen alkoivat leitsoittaa ja
paimenet laitumella huikkasivat -- oli Ojamyllärin Katri jo aikaa
pienen tyttärensä kanssa levännyt Männikön kirkkomaassa.

Jaakko, Ojamyllärin ainoa poika-perillinen, oli vilkas mies -- sitä
kertoi koko kylän väki -- ja vielä päälliseksi Männikön kylän kaunein
poika -- sitä kertoivat varsinkin kaikki Männikön kylän tytöt; --
kukapa sitä paremmin tietäisikään. Siihen asti oli asia hyvä ja isä
häneen tyytyväinen, mutta että Jaakko kaikkein tyttölöiden joukosta
juuri koulumestarin Annaa vaimoksensa pyysi, kun kuitenkin kaikki muut
tytöt häntä halusivat saada: se teki Ojamyllärille niin suurta
mielipahaa, ettei monestikaan ruoka eikä juoma hänelle maittaneet.
Miksi niin? No, Annalla oli kaikenlaiset hyvät avut ja tavat sekä
kaunis oli hän päälliseksi kuin enkeli -- yhtä ainoata oli hän --
vailla: -- rahaa!

Mutta rahaa, paljon rahaa! oli Ojamyllärin öinen ikävöiminen ja
päiväinen miete, ja suurempaa mielipahaa ei voinut Jaakko hänelle tehdä
kuin kosia köyhää tyttöä.

Liisa, Ojamyllärin emäntä, oli ymmärtäväinen, hellä ja hiljainen vaimo,
joka vaivalla tähän asti oli rauhaa kannattanut isän ja pojan välillä.

Mutta hän huomasi selvästi, että asia tällä tapaa ei voisi kauemmin
kävystyä, sillä Antin viha poikaa vastaan yltyi päivä päivältä, ja
vasta hiljattain oli hän uhannut ajaa Jaakon pois kotoa, jos ei hän
heittäisi tuota tyhjää kirkkohiirtä. Ja Antti oli mies sanansa
pitämään, sillä jäykempää ja ylpeämpää miestä kuin Ojamylläri ei voinut
kahdenkymmenen virstan ympäristöltä löytää.

Äiti raukan hankki sydän haljeta alituisen riidan ja toran tähden, mikä
vaikeni vasta illalla myöhään hänen miehensä maata mennessä, mutta
jälleen nousi aamulla varhain Antin kanssa, joka pitkin päivää
rypistynein kulmin ja kiukkuisin sanoin muiskien kulki tuvassa ja
ulkona. Sen ohessa tiesi Liisa poikansa tuntevan tuskaa isän
luonnottoman tahdon tähden, sillä niinikään oli hänelle itselle
nuoruudessansa tapahtunut. Ei millään muotoa hänen oma sydämensä, vaan
hänen isävainajansa tahto, ollut hänet Ojamyllärin vaimoksi saattanut;
hän itse oli jo aikoja erään toisen valinnut. Raskaalla sydämellä oli
hän viimein antautunut isän tahdon alaiseksi. -- Jäykkämielinen
Ojamylläri ei ollut vielä koskaan kiitossanaa hänelle siitä lausunut ja
katseli nyt jälleen karsain silmin vaimoansa: olisiko hän ehkä pitänyt
yhtä neuvoa Jaakon kanssa? Että Liisalla juuri senkin vuoksi ei ollut
kultaiset päivät, ymmärtää jokainen itsestänsä.

Toisella tapaa, vaan ei suinkaan paremmin, oli asiat yllä mainitun
Annan elämänkohdan suhteen. Kun kylänraitista ylöspäin ja
kouluhuoneesta vielä palasen matkaa eteenpäin lähdemme, tapaamme kirkon
takana erään vanhan, lahonneen mökin, vinoseinäisen ja sammalkattoisen,
joka selvästi ilmoittaa, ettei huoneenrakentajan hampaita enää moneen
aikaan ole porottanut. Siinä asuu vanha Sutlepan Anttoni vaimonsa ja
lastensa kanssa, joita parikunnalla onkin koko tuvallinen, vaikka kyllä
vanha tölli oikeutta myöten jo aikaa olisi ollut huutokaupalla myytävä,
jos kaupungissa asuvalla velkojalla ei olisi ollut kristillinen sydän
rinnassaan. -- Kun Annan vanhukset jo aikaisin kuolivat, oli Anttoni
ottanut Annaa -- tietysti maksoa vasten -- kasvattaaksensa, ja
kunnallishallituksen oli hyvä mieli, että päästiin erilleen tuosta
köyhästä tytöstä, ja että joku sillä tapaa otti tuota köyhää lasta
hoitaaksensa. Mutta Jumala nähköön! Anttoni ja Rietu eivät ymmärtäneet
omiakaan lapsiansa kasvattaa, saatikka vieraita. Mies oli patajuoppo ja
tappelija, vaimo raaka ja sivistymätön, joka ylimalkaan ei tehnyt
suurta eroitusta "minun omani" ja "sinun omasi" välillä ja usein antoi
peukalon kasvaa toisia sormia pidemmäksi. Mitä silloin lasten
kasvatuksesta tulisi? Anna sai kasvatusvanhemmiltansa, mitä suurin osa
hänen kaltaisiansa saavat, jos ne ovat köyhät: vähän syödä -- tehdä
paljon työtä sekä ottaa vastaan soimasanoja, ja jos Taatto taivahinen
ei olisi sanallansa apua ja lohdutusta tuonut, hän olisi kokonaan
jäänyt oman onnensa nojaan ja unhotuksiin.

"Mutta", kysyy ehkä yks ja toinen, "eikö Anna lähtenyt pois, koska hän
oli kasvatusvanhemmillensa kiusaksi?" -- Niinpä niinkin, kyllähän tuo
hyvä lapsi olisikin lähtenyt, ja mietti sitä varmaan ennenkuin me
molemmat, mutta mihin hän sitte joutuisi? -- Kun Anna laskettiin
koulusta, pyysi hän päästä palvelukseen, että itse ansaitsisi leipänsä
ja niinmuodoin ei enää olisi kasvatusvanhempiensa elätettävänä. Mutta
nyt tuli kysymys: "Pitikö heidän uudestaan hänen tähtensä murehtia ja
nähdä vaivaa? Hän olkoon tyytyväinen, kun saapi jäädä yhteen kohtaan!"
Rietu ei olisi häntä ensinkään laskenut, varsinkaan nyt kun tyttärensä
häät juuri olivat tulossa; sillä Anna oli kaikkeen tyytyväinen, ja
kotiaskareet olivat kokonaan hänen tehtävänänsä; yhtähyvin Rietu sanoi
hänen täällä olevan jaloissa, ja aamusta iltaan työn ja vaivan lisäksi
torui ja soimasi häntä.

Niinmuodoin oli Anna vielä tänäpäivänä Sutlepan perheessä, ja
kyyneleitä ja itkupäiviä oli hänellä enemmän kuin ilohetkiä.

Lapsuudesta asti olivat Anna ja Jaakko olleet yhdessä, yhtenä koulussa,
lukusijoilla ja Herran ehtoollisella, sillä molempain äidit olivat
lapsuuden-ystäviä. Aika oli muuttanut lapset täysikasvuisiksi, mutta
rakkaus sydämessä oli sekin kasvanut, ja kun Jaakko oli 23- ja Anna
20-vuotias, silloin tiesivät myös molemmat, etteivät voisi elää ilman
toisiansa. Että Ojamylläri ei hevin ottaisi vitivaivaista miniää, sen
he tiesivät myös, mutta molemmat olivat nuoria, voivat sekä tahtoivat
odottaa, ja lupasivat ennen kuolla, kuin toisistansa erota -- niinkuin
nuorien rakastavaisten aina on tapa! -- Joka kaupungissa ja kylässä,
vieläpä joka perheessäkin on omat sala-kuiskuttelijat ja kontittelijat,
jotka eivät suurempaa iloa tunne kuin sattumoilta kuultua salaisuutta
heti ilmoittaa juuri niille, joiden ei suinkaan olisi pitänyt siitä
tietoa saada. -- Eikö Männikön kylässä semmoista olisi ollut? Eipä
vielä ollut viikkoakaan kulunut, niin tiesi Ojamylläri alusta loppuun
koko asian. Vaan nyt Antti tulistui niinkuin rohdin-tukko, johon
pistetään valkia, hän melusi ja pauhasi, että seinät soi, ja vannoi
valan, että ennen kuolisi, kuin ottaisi taloonsa tuon "ryysyläisen".
Jaakko pysyi isän melutessa tyynenä, vaan äijä tunsi poikansa ja tiesi
että hän semmoisissa asioissa oli jäykkä ja lujamielinen. Mutta hän
päätti tehdä kaikki mitä suinkin voisi, lasten sydämet eroittaaksensa
ja rakkauden niistä juurineen kiskoaksensa! Luonnistuiko hänen
tuumansa? -- Saammepa nähdä!

Tällä tapaa oli asiat Ojamyllyllä; nyt luomme silmämme erääsen
ihmiseen, joka kyllä oikeutta myöten ei ansaitsisi sitäkään, että aimo
koira häntä haukkuisi ja rehellinen mies sylkisi häneen, mutta jota
meidän kuitenkin täytyy oppia tuntemaan.

Kirja-Tiitsu -- sen nimen oli hän saanut pitää siitä saakka kun hän
ennen aikaan oli ollut pitäjänkirjurina -- Kirja-Tiitsu oli ensimäinen
kylän-posti, väärinpuhuja ja korvaankuiskuttelija Männikössä,
tyhjäntoimittaja, joka kaikkein mutkallisimpia asioita taisi
ympäristössä laverrella ja puheita ymmärsi panna paremmin kuin moni
ravintolan-neitsyt matkaan. Häpeemätön ja julkea kun hän oli, tuli hän
takaovesta jälleen sisälle, jos häntä etuovesta viskattiin pellolle, ja
ilman Kirja-Tiitsun sekaantumista ei mikään asia saanut tapahtua; sillä
tuo kiskuri ymmärsi, paremmin kuin moni kuppari tahi tietäjäakka,
mieliksi puhua, Kirja-Tiitsu auttoi sekä kosimisissa että peijaisissa,
häiden ja kemujen toimeen panemisessa, kirjoitti kaikki anomus- ja
arentikirjat, ja koko Männikön kylässä ei ollut sitä majaa, johon
Kirja-Tiitsun terävä nenä ja rokon-arpiset kasvot eivät olleet
tunkeuneet. Ja hyvinhän sen arvaakin: aina hänen sormiansa syytti,
sillä jos hänen virkansa ei tuottanut kunniaa, niin se kuitenkin
elättää, ja kaikella mikä ei karjunut, sillä oli Kirja-Tiitsun taskussa
kyllä tilaa. "Vähäisen valehdella, vähäisen varastaa, on yhtä hyvä kuin
puolentynnyrin maa" -- kas siinä sana, joka ihan täsmälleen sopii
Kirja-Tiitsuun. Sillä tuo lipilaari puhui miehille ja naisille korvat
täyteen, nosti lapset ja vanhemmat toisiansa vastaan, jahka vaan oman
hyötynsä saavutti. Jossa puu hakataan, siihen lastut lankeevat. Sattui
kyllä toisinaan niinkin, että jos asia meni liiemmäisiin, joka lastu
jätti pahat merkit kielittelijän selkään -- sen hän ravisti maahan
niinkuin koira vettä -- mikäs hänen moisensa häpeästä tai kunniasta
huolis? -- Sanalla sanoen: Kirja-Tiitsu oli yksi pää-Juutas (sillä
punainen oli hänen tukkakin), jota kaikkiin asioihin voi käyttää, vaan
ei suinkaan -- maksotta!

Sutlepan Anttoni kirkon takana oli Kirja-Tiitsun kummi ja hyvä ystävä.
-- Tietäähän sen: mihinkä tomu maasta ja lika rattaasta jää? Mutta
Ojamyllärin herralla ei hän voinut toivoa asiallensa menestystä, sillä
Kirja-Tiitsu oli häntä kerran hyvästi pettänyt, ja siinä asiassa oli
Antilla ihmeellisen hyvä muisti: sitä hän ei helposti unohtanut!
Kuitenkin oli Ojamylläri viime-aikoina käynyt Kirja-Tiitsulle hiukan
ystävällisemmäksi, joka siitä ylpeänä usein sanoi Anttonille: "Saatpa
nähdä, kummi, saatpa nähdä, hän palaa kuitenkin vielä, -- jos vaan
yksistään koulumestarin Annankin tähden", ja niin puhui kiskuri
irvistellen, niinkuin olisi hänellä jo ollut Ojamylläri vallassaan --
ja Jumala nähköön! veijari oli oikeassa.

Eräänä lauantaina ennen joulua oli Ojamylläri myynyt viljaa kaupunkiin,
ja hyvin menestyneen kauppansa vuoksi oli Antti varsin hyvällä
tuulella. Kun hän palatessaan oli kaupungista kappaleen matkaa
kotiapäin ajanut, tapasi hän Kirja-Tiitsun joka myös oli käynyt
kaupungissa asioilla. Kun entinen kirjuri näki rikkaan Ojamyllärin
tulevan kauniilla ruunallansa, jäi hän nöyrästi seisomaan tien viereen,
sieppasi lakin päästänsä ja kumarsi syvään, juurikuin olisi Ojamylläri
ollut joku pappi tahi tuomari. Rasva viettelee hiiren killeröön ja
veijari tiesi mitä hän teki.

Tämä oli ylpeälle Ojamyllärille varsin mieluista. Äkkiä pidätti hän
hevosensa ja huusi:

"Kiipee päälle, Kirja-Tiitsu, ruunani jalat juoksevat sukkelammin, kuin
sinun, ja mietin: on aina parempi alhaisemmin ajaa, kuin ylpeästi
karauttaa".

Äkkiä niinkuin salama oli Kirja-Tiitsu vankkureissa ja nyt valui suu
kiitoksia ja ylistyksiä; mutta miehyt tuli oikein hämilleen, kuu Antti
armollisesti sanoi: "Voi istua viereeni, juttua veistätellen käy tie
lyhyemmäksi".

"Ei nyt enää voi vanhuksen kuolema olla kaukana", mietti Kirja-Tiitsu,
nosti huolella takkinsa liepeet ja istui Antin viereen. Puhuttiin ensin
torihinnoista, sitte tämänvuotisesta ilmasta ja kylvöstä, kunnes
Kirja-Tiitsu viimein alkoi kiittää Ojamyllärin ruunia.

"Se on tosi", huusi hän ja löi polveensa, jotta nahkahousut mäikkyi,
"se on tosi: uhkeampia eläimiä ei ole yhdelläkään kreivillä eikä
ruhtinaalla!"

"Mutta kylläpä ne kanss' maksavat!" vastasi Ojamylläri, jonka sydämestä
veijarin kiitos tuntui kuin olisi siihen valunut sulaa mettä, "kaksi
korkeaa nisukuormaa on niiden hinnaksi viety kaupunkiin! Kuitenkin,
mitä se haittaa? Meidän-moisilla on vielä enemmän hinkaloissa!"

"Tietysti", vastasi Kirja-Tiitsu, edelleen yhä mielistellen ja
imarrellen, kunnes sai äijän oikein hyvälle tuulelle; sitte kysäisi hän
yht'äkkiä:

"Trimmon isäntä, älkää moittiko, mutta minä olen jo aikaa ihmetellyt,
kuinka te aina vielä itse ajatte kauppapuodille; -- teidän rikkauksilla
ja i'ällä voisi se työ jäädä Jaakolle. Hän ei enään ole lapsi ja
kaupoittelemisen suhteen voisivat Juutalaiset häneltä vielä oppia".

Ojamylläri katsoi kotvasen aikaa maahan, sitte lausui hän miettien:

"Tosi kait se niin on, mutta asia ei kuitenkaan luonnistu, ei
ensinkään! Usko sanojani Kirja-Tiitsu, kyllä minäkin istuisin ennen
lämpimän takkavalkian ääressä, kuin rytäjyttäisin tässä vankkureilla,
mutta -- jokaisen pihistää kenkä hänen omaa jalkaansa! Niinkauan kuin
vielä itse vähänkin jaksan olla jalkeilla, en anna isännyyden valtikkaa
kädestäni. Tähän aikaan on nuorella väellä omat mietteensä ja varsinkin
meidän Jaakolla!" Ja kun äijä juuri sattui olemaan puhumatuulella,
lisäsi hän: "Jos hänet kaupunkiin panisin, sitte tulisi asia kahta
hullummaksi kuin se nyt on, sillä helpommin ei voisi hän missään
muualla tavata Annaa, joka Sutlepan Rietulta joka lauantai viepi vähän
voita ja munia kaupunkiin. Eikös hiidessä! Minä tulisin jo sekä lasten
että vanhain pilkattavaksi, kuin itse punoisin köyttä, jolla minua
hirtettäisiin!"

"Ettekö näe", sanoi Kirja-Tiitsu sysäisten äijään, "siinä susi, kussa
sanotaan". Kymmenkunta askelta heidän edellänsä kävi Anna, joka, tyhjä
koppa kädessään, palasi kaupungista.

Ojamylläri ei lausunut sanaakaan, mutta hän nosti nenäänsä, vihelsi
kerran, ja niinkuin salama lensivät vankkurit ja hevoset lapsiraukkaa
kohden, joka hämmästyen astui tien viereen.

"Odota, odota veikkonen", mietti Kirja-Tiitsu, "sinulle ystäväiseni
panen vielä kirpun korvaan, josta et äkkiä pääse".

"Mikä on tosi, se on tosi", lausui hän ketun lailla nauraen ja katsoi
viekkain silmin ukkoon: "kaunis tyttö on koulumestarin Anna ja sievän
miniän tuopi Jaakko teille kotiin".

"Ei niinkauan kun minun silmäni auki ovat!" karjaisi Ojamylläri,
punaisena kuin keitetty äyriäinen. "Kyllähän vielä löydämme hullulle
koiralle rautakahleet!"

"Hänelle ei suinkaan", irvisti Kirja-Tiitsu, "ja jos panettekin hänet
paulaan, niin emäntänne kuitenkin päästää hänet irti".

"Minun emäntäni", kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen, "horisetko
sa vai oletko päissäsi?"

"En suinkaan", vastasi veijari, "minulle tulee vaan niin kummalliset
mietteet". Hän käänsi päänsä Antin korvan juureen sohisten: "Oletteko
peräti unohtaneet, että Annan isävainaja ennen kosi Liisaa? Soisiko hän
pahaa entisen sulhonsa tyttärelle? -- Sepä se: vanha rakkaus ei sammu",
nauroi veijari ääneensä. "Mutta mitäpä se minuun koskee" -- lisäsi hän
ja teki itsensä yhtä viattoman näköiseksi kuin kananvarkaista tuleva
kettu -- "sanasta sana itää, ja Trimmon isäntä pystyy kyllä minunkin
avuttani siitä ottamaan selkoa, kuinka asiat asuvat".

Jokainen oikea isä ja aviomies olisi ruoskanvarrella ajanut
vankkureilta maahan tuon korvaankuiskuttelijan, ja antanut hänen
myötänsä tielle "toista lajia", joka ei ole mesimakeata. -- Mutta mistä
Ojamyllärille se järki olisi tullut? Hän istui olkikuvon päällä
niinkuin Lotin emäntä, joka muuttui suolapatsaaksi, eikä lausunut
yhtä luotua sanaa. Kirja-Tiitsu oli kavala kyllä, itse pitämään
suunsa kiinni; hän tahtoi suoda vanhalle miehelle aikaa, että tämä
saisi perinpohjin miettiä kuultuja sanomia. Sillä välin kuuli
korvaankuiskuttelija Antin kerran "oi! oi!" huudahtavan, mutta muuten
olivat molemmat vaiti, kunnes Männikön kylä etäältä alkoi näkyä.
Silloin sanoi Ojamylläri:

"Astu maahan, Kirja-Tiitsu ja mene tuosta suoraan Arre Tuomaan
kaalimaan poikki, minä en näet tahdo, että myllynväki näkevät sinut
vankkureillani. Ja mitä kahden kesken olemme puhuneet, se jääköönkin
meidän kesken puhutuksi".

"Tietysti, tietysti", vastasi Kirja-Tiitsu, hyppäsi vankkureilta
maahan, nosti nöyrästi lakkiaan ja luikahti yli aidan kohden kotoansa,
riemuiten hyvin onnistuneesta asiastaan.

Ojamylläri ajoi askel askeleelta syvissä mietteissä kohden myllyä,
josta Piiski ja Sepeli häntäänsä liehuttaen tulivat häntä vastaan.



II.

Eräs vieraissa-käynti.


Seuraava päivä oli pyhäpäivä ja juuri toinen adventti vuonna 1811.
Pyhäinen rauhallisuus vallitsi Männikön kylää, jossa vitkaan ja
täysiäänisesti kirkon kellon helinä ilmoitti Herran päivän tulemista.

Ojamyllylläkin oli tänään kaikki hiljaista ja juhlallista. Hannu-renki
oli jo eilen illalla pannut myllyn istumaan, niinkuin talontapa oli,
siitä saakka kun hurskas Liisa siinä hallitsi ja vallitsi. Vaikka Antti
kauan olikin sitä "uutta tapaa" vastaan pannut, joka "tuottaa puhdasta
vahinkoa", niin oli hänen kuitenkin täytynyt vihdoin myöntyä ja nyt oli
hän siihen ihan tyytyväinen. Ei suinkaan siksi, että hän itse kirkkoon
meni, vaan Ojamylläri ajatteli aina: "Pyhänä voin tehdä mitä tahdon" --
ja kun kaikki ylt'ympäri oli tyyntä ja hiljaista, voi hän paraiten
porkata ja järjestellä laatikoissaan ja lippaissaan.

No eikö Ojamylläri siis konsanaan kirkkoon lähtenyt? Lähtipä
kyllä. Varsinkin iltakirkossa kävi hän sangen useasti, sillä, pää
kirkon-lautaa vastaan, oli siinä paljon parempi nukkua kuin
vuoteellaan, jolloin kova yskä vaivasi ja rasitti häntä. Papin saarna
vaikutti Antissa saman, minkä kehtolaulu lapsissa: hän vaipui uneen!

Tänään oli Ojamylläri jo aamusta asti ollut kotoa poissa, missä? ei
kukaan tietänyt. Tietysti  ei olisi kukaan sitä kummeksinutkaan, sillä
se asia tapahtui useasti. Niin tervehtimisestä kuin jäähyväisistä ei
ollut Antti milloinkaan suurta lukua pitänyt, mutta Antti oli tänä
pyhänä pannut pyhä-mekon selkäänsä ja uuden lakin päähänsä, asia joka
muuten tapahtui kolme kertaa vuodessa (jouluna, pääsiäisenä ja
heluntaina) -- kulumisen tähden! Että hän eilen illalla Kirja-Tiitsun
kanssa oli kotiin tullut, oli Ojamyllyllä jo vallan tunnettu asia --
kuka joukon suun tukkii? -- ja jokainen arveli vanhan miehen
tämänpäiväisen vieraissa-käynnin olevan yhteydessä sen asian kanssa.
Yksi arveli yhtä, toinen toista, mutta asian oikeaa laitaa ei tietänyt
kukaan. Emäntä oli ääneti, mutta sydämensä oli raskas, ja väkisin
koetti hän unohtaa erästä mietettä, joka yhä ja yhä jälleen vaivasi
häntä. Niin meni aamupäivä ohitse, iltapäivä ja ehtoo tuli, mutta
Ojamylläriä ei kuulunut eikä näkynyt. Liisan sydämeen nousi hirmu.
Missä voi Antti niin kauan viipyä? Hän oli jo hädässään mennä häntä
etsimään, silloin kuuli hän kerrassaan pihaveräjän pauketta ja juoksi
riemuiten ulos isäntää vastaan.

"Hyvää iltaa armas Antti!" huusi Liisa jo kaukaa puolisollensa,
"Jumalalle kiitos, että vihdoin olet kotona! Et usko kuinka levoton
olin sinun tähtesi!"

"Vai niin, ihmeellistä", vastasi Ojamylläri pilkaten ja pani huolella
pihaveräjän kiinni. "Nyt tiedän miksi tänään puolipäivästä saakka
vasenta korvaani niin hirmuisesti kuumatti".

Liisa ei vastannut sanaakaan, mutta sydämensä oli tuskaa täynnä miehen
halveksivan tervehtämisen vuoksi, ja sen verran kuin hän Anttia tunsi,
ei ollut hyvää odotettavana.

Molemmat astuivat tupaan. Kun Antilla jälleen oli tomuinen myllymekko
seljässä ja piippu suussa, veti Liisa häntä ahjon eteen penkille
istumaan, pani kätensä hänen olalleen ja kysyi lempeästi:

"Mutta sano nyt mullenkin, ukkoseni, missä tänään kävit?"

"Eikö muuta?" vastasi Ojamylläri aivan kummallisella tavalla ja nousi
kiireesti jälleen ylös, "sen voit piankin saada tietää: Ylisuon Mikon
Leenan luona, jossa naimiskauppaa hieroin Jaakon ja hänen rikkaan
tyttärensä välillä".

"Herra Jumala! sitä pelkäsin!" huudahti Liisa lyöden käsiänsä yhteen,
ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. -- "Antti, onko se sinun vakaa
ja järkähtymätön tahtosi?" kysyi hän sitte, toivon ja pelon välillä.

"Niin totta, että tulevana pyhänä sen päälle menen
Herran-ehtoolliselle", vastasi Ojamylläri, kulmat rypistyneenä. "Tästä
koiraelämästä tahdon saada lopun. Asia ei voi enää tulla hullummaksi,
kuin se jo on; mutta niinkauan kuin minun silmäni auki ovat, ei ole
eksynyt poikani tuopa sitä ryysyläistä taloon, vaikka sinä kymmenen ja
sata kertaa olisit heille avullisena! Vielä olen minä isäntä talossa ja
sinä, sala-käärme olet viimeisen kerran minua pettänyt!"

Liisa oli hiljainen aviopuoliso, joka muuten suurella
kärsivällisyydellä kesti miehensä alituista urisemista, mutta
kuultuansa nuo sanat, nousi hän ylös, astui Antin eteen ja lausui yhtä
selkeällä kuin lujalla äänellä:

"Antti, sinun häpeämättömät ja väärät sanasi minusta annan sulle
anteeksi -- katso kuinka siinä suhteesta sovit omantuntosi kanssa.
Mutta että tahdot ainoata lastasi myydä, niin ahneelle ja
häpeämättömälle naiselle, kuin Ylisuon Katri on, siinä asiassa on
minullakin, hänen omalla äidillään oikeus sanoa joku sana".

"Tietysti", ärjäisi Ojamylläri, vihasta tulipunaisena, "sinä olisit
vielä päälliseksi hyvällä mielellä, jos tuo verivaivainen koulumestarin
tytär koko sukunsa kanssa täyttaisivät itsensä minun pöytäni ääressä!"

"Katsoppa Antti, sepä se on", vastasi Liisa vakaasti, "sinun pohjaton
ja ääretön ahneutesi pimittää silmäsi, ja pakoittaa sinun myymään omaa
lihaa ja vertasi. Mutta usko, kakskymmentä neljä vuotta täynnä ristiä
ja vaivaa on opettanut minun sinut tuntemaan! Rahan tähden annat sä
kaikki, mitä jokainen kristitty ihminen pitää pyhänä ja kalliina --
isän ja aviopuolison rakkautta et ole milloinkaan tuntenut! Eikö Katri
vainajan laita ollut ihan sama? Naapurin Martti oli sulle liiaksi
halpa, vaikka hänellä kyllä oli niin paljon ja ehkä enemmänkin kuin
meillä; Katrista piti väkisenkin tuleman 'saksan-emäntä' (rouva). Ja
kun viimein odotettu kosija tuli, kuka riemastui enemmän kuin sinä
hienon ja uhkean kaupungin herran tulosta, joka viimeisessä lopussa ei
ollutkaan muu kuin herraksi pukeunut renttu, jolla oli enemmän velkoja,
kuin karvoja päässä! Mutta Jaakkoa et saa niin pois myydä, sen vannon
minä sinulle alla Kaikkivallan kasvojen, minullakin on oikeutta häneen,
korkea ja kallis äidin oikeus, ja sen eteen minä tahdon seistä ja sotia
viimeiseen hengenvetoon asti!"

Se tuli Ojamyllärille niin äkki-odottamatta, että hän ei saanut sanaa
suustaan. Hänen nöyrä ja tottelevainen Liisansako nyt niin rohkeasti
puheli? -- Liisa oli _hiljainen_ nainen, vaan hän oli _nainen_, ja
tunsi Anttinsa niinkuin oman itsensä, sen vuoksi puheli hän edelleen:

"Arveletko, etten minä tiedä, kuka sinulle nuo tuumat päähän on
pannut? Jo eilen illalla kuulin, että olit tullut tuon vanhan hupsun
Kirja-Tiitsun kanssa kotiin. Kyllä minun todellakin silloin oli mieleni
ahdistettu! Voitko Jumalan edessä vastata että annat sellaisen ilkeän
korvaankuiskuttelijan häväistä omaa vaimoasi ja lastasi? -- Antti kuule
viimeinen sanani: pakoita omaa ainoata lastasi, ottamaan tuota
hylkiö-naista, tee vaimosi ja poikasi onnettomaksi, mutta älä sitte
toivo, että silmänräpäykseksikään enää jään kattosi alle! Tee siis
tavarasi kanssa, minkä arvaat oikein olevan; mutta minulle suokoon
Jumala pian rauhallisen kuoleman hetken, etten näkisi lapseni
onnettomuutta ja taivaallisen Isän rangaistusta sinun ylitsesi!"

Nyt loppui äiti-raukan voimat; kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja
syvään henkeänsä vetäen käänsihe hän ja meni vitkalleen kamariin.

Ojamylläri istui äänetönnä pöydän ääressä, mutta salaman nopeudella
lensivät mietteet vanhan miehen päässä. Katri vainajan nimi oli
tunkeunut hänen sydämeensä niinkuin o'as; hänen Liisansa, jota hän
kuitenkin omalla tavallaan rakasti, oli sellaisella lujuudella puhunut
hänen kanssansa, niinkuin ei koskaan ennen. Vieläpä oli kokonaan
uhannut jättää hänet, jos asia liiallisiin menisi! Pitikö häntä
rikasta ja uhkeaa Ojamylläriä sentähden kutsuttaman papin luo taikka
oikein tuomarin eteen, koko kylän puheeksi ja nauruksi? Semmoiset
mietteet olivat lohaista Antin pään. -- Tunti tunnilta kului. Nyt tuli
myös Jaakko kotiin, joka iltapäivällä oli ollut kylässä, ja kun äiti jo
oli levolla ja isällä taaskin oli pilvinen tuuli, meni hänkin pian
maata. Ulkona oli nousnut hirmuinen lumituisku ja tuuli riehui ja
raivosi myllyn ympärillä, että ikkunat pärisivät.

Mutta kädet seljän takana käveli Ojamylläri tuvassa pitkin ja poikki,
ja niin kului tunti tunnin perään.

Mutta, mitä hurjemmin tuuli riehui ulkona ja rakeet ikkunaa vasten
löivät, sitä hiljaisemmaksi kävi myrsky Antin sydämessä, ja -- viha
meni, katumus tuli. Nyt kun hän tyynemmästi mietti asiaa, olisi hän
antanut kukaties mitä, jos ei hän tänään ensinkään olisi käynyt Ylisuon
Leenan luona. Ja jos hän juuri nyt olisi saanut Kirja-Tiitsun käsiinsä,
koko pahuuden alun, kukatiesi olisi vielä tänään nousnut Ojamyllyllä
aika ottelu!

Mutta mennä kamariin ja pyytää Liisaltansa anteeksi -- siihen oli Antti
kuitenkin liian jäykkä.

Vihdoin pani Ojamylläri oven lukkoon, toi ylisiltä hevosloimen, jonka
hän kiersi ympärillensä, ja vaipui uunipenkille nukkumaan.

Toisena aamuna oli elämä Ojamyllyllä ihan entisellään. Jopa Jaakon ja
myllyväenkin vuoksi puhuivat Antti ja Liisa toisilleen, joka olikin
tarpeesen, iltapäivällä myös sanasen kaksi lisää, ja ken asiaa juurta
jaksain ei tuntenut, ei olisi suinkaan aavistanut mitä eilen illalla oli
kahden aviopuolison välillä puhuttu ja tapahtunut. Jaakko puolestaan
huomasi isänsä tänään olevan tavallista ystävällisemmän ja toivoi siitä
hyvää kosio-asialleen.



III.

Pääsiäislauantai Ojamyllyllä.


Joulunpyhät tulivat ja menivät. Ei puolella sanallakaan muistuttaneet
Antti ja Liisa toisilleen, mitä mainittuna iltana niiden välillä oli
puhuttu, ja kotielämä oli Ojamyllyllä juuri, niinkuin se oli ollut 24
vuotta; ei parempi eikä pahempi.

Niinkuin maakylissä on tavallista, hiljaisia päiviä ja viikkoja seurasi
hiljaiset päivät ja viikot, ja huhtikuu oli oven edessä, ennenkuin
huomattiinkaan -- kuu, josta rahvas sanoo, että se tottamaarian on
vielä oikullisempi kuin joku tanunkantaja nainen.

Oli Pääsiäislauantai. Ulkona viheriöitsi oraat, leivo lauloi ja Jumalan
aurinko sulatti viimeiset lumen jäännökset tien vierestä ja kedolla,
tuvassa puuhasivat ja järjestelivät naisväki, sillä talven mustuus oli
kokonaan pois pyhittävä, ja nurkassa odottivat Aini ja Marjukka
hartaasti nisukyrsiä, joita äiti oli luvannut heille, jos kauniisti
istuisivat tuvassa eivätkä olisi jaloissa.

Ojamyllyllä ei kuitenkaan kukaan koskenut työhön, sillä Liisan hurskas
tapa oli ottaa vastaan joka lauantai-ilta totisella mielellä. Mutta
toisin oli Antin laita. Kuinka tämä äärettömän ahnas mies työlle ja
orjailulle löytäisi loppua? Jo varhain aamulla oli Ojamylläri
lähettänyt Jaakon viljakuorman kanssa kaupunkiin, nyt odotti hän häntä
saineesti kotia -- vaan ei suinkaan isällisestä rakkaudesta tahi
pääsiäislauantain vuoksi, -- hui hai! vaan että hän saisi rahat oikein
pian arkkuunsa. Päivä alkoi laskeutua, mutta poika ei tullut. Joka
kerta, milloin kuului vankkurien jytinää, juoksi vanhus oven eteen,
mutta päivä oli mailleen menemässä, rengit, piiat tulivat pellolta
iltaselle -- joka ei tullut, oli Jaakko.

"Äiti, jos pojalle olisi nuoren ruunan kanssa tapahtunut joku
onnettomuus?" sanoi Ojamylläri emännälleen, joka, kaadillinen lämpöisiä
nisukyrsiä sylissä, tuli keittiöstä tupaan.

"Älä pelkää", vastasi Liisa, "Jaakko on varovainen ja tie pitkä, mikä
onnettomuus hänelle voisi tapahtua?"

"Missä kuitenkin minun mieleni ja järkeni oli", sanoi Antti varsin
tuskallisesti, "kun en itse lähtenyt kaupunkiin? Sen minä olen aina
sanonut: siitä pojasta ei tule hyvää sinä ilmaisna ikänä, ja jos minä
en itse olisi aamusta iltaan huiskeella niin -- -- --"

Antti oli juuri hyvässä alussa kiitoslauluja laulamaan itsellensä, niin
kuului pihalta ihmisten melua. Pihaan astuivat molemmat ulos, ja mitä
he näkivät, voi kyllä panna sydäntä sykkimään. Salaman nopeudella lensi
eräät vankkurit Ojamyllärin korkeat mylly-vankkurit -- kaksi hevosta
edessä myllyllepäin. Hevosten harjat heiluivat, ja mitä pahemmin
vankkurit päristivät, sitä raivokkaammaksi tulivat hevoset, joilla ei
enää hetkeen aikaan ollut ajajaa ollut.

"Isä taivahinen, missä on poikani!" huudahti Liisa ihmisjoukkoon, josta
ei yksikään uskaltanut vimmoissaan olevia hevosia pysäyttää.

Yhä lähemmäksi karkasivat hevoset -- Ojamylläri hairasi hirmulla
pihaveräjän auki, päästen itse taakse näki hän hevosten kuni salaman
ajavan läpi veräjän, jonka toinen pieli murskaksi musertui, ja niin
väristen ja vavisten pidättäivän tallin ovelle.

"Nyt", miettinee lukija, "kysyi kuitenkin Ojamylläri etupäässä
Jaakkoa." -- Kaikkea muuta! Siihen olisi hänellä jo pitänyt olla isän
sydän povessa. Kun Antti näki hädän olevan ohitse, astui hän kiroten ja
vannoen likemmäksi, ja kun vielä rikotut valjaat ja särkynyt pyörä
pistivät hänen silmäänsä, oli asia peräti paha.

Silloin kuului kerrassaan eräs ääni joukon melun ja isännän vannomisen
sekaan: "Yksi kuollut vankkureilla!" -- Äänettömiksi jäivät kaikki,
niinkuin olisi ukkonen lyönyt alas väen sekaan -- vihdoin rohkaisi
Hannu-renki itseään ja kiipesi vankkureille.

"Jumala auttakoon, koulumestarin Anna!" huusi hän ylhäältä maahan,
"mutta sen uskon, kuollut ei ole hän suinkaan!"

Ojamyllärin näköä näitten sanain perästä en edes koetakaan kuvata.
Sillä aikaa kun Anna kannettiin tupaan ja Liisa osoitti samarialaista
sydäntänsä lapsi-raukkaa kohtaan, esitteli Antti pappia ja leviittaa.
Silmät muljallaan ja kädet nyrkissä hän kulki nurkasta toiseen, ja
ellei piha olisi ollut täynnänsä kylänväkeä, niin olisi varmaan nousnut
hirmuinen elämä.

Liisan murheen ja huolen kautta oli Anna toipunut tainnoksistaan ja
kertoi nyt itkien emännälle, kuinka kaikki oli tapahtunut. Raskaan
kantamuksen kanssa jäytyneitä puita Anna oli kotiapäin kulkenut, kun
par'aikaa Jaakko tyhjillä vankkureilla oli hänet saavuttanut. Jaakon
pyynnöstä oli hän kuormineen vankkureille istunut -- silloin, sillä
aikaa kun nuorukainen toista pyörää korjasi, oli nuori ruuna ruvennut
karkaamaan, ja ennenkuin Jaakko oli saanut ohjat käteen, oli jo
vankkurit hevosten kanssa lentäneet tipo-tiehensä.

"Jaakkoa on taivaan Isä armollisesti vahingosta varjellut", lausui Anna
vielä vapisten, "mutta minun on täytynyt kärsiä ääretöntä pelkoa ja
ahdistusta. Toisella puolen kylää yritin jo hypätä maahan, etten
kaikkien nauruksi tulisi vedetyksi läpi kylän -- mutta silloin
menehdyin, kunnes nyt juuri teidän kätten välillä virkosin".

"Lapsiparka", lausui Liisa kyynelsilmin, "Herran käsi on raskaasti
langennut päällesi, mutta Hän itse tietää, minkä vuoksi se on hyvä.
Ihmeelliset ovat hänen tiensä ja hänen armonsa on joka aamu uusi meidän
ylitsemme. Vaikka kohta kaikki kävisi sinua vastaan -- niin usko ja
toivo! Itkun ja rukouksen siemen kantaa riemullisen ja runsaan
hedelmän, jos kohta ei täällä maailmassa, niin kuitenkin _totisesti
tuolla ylhäällä_!"

Vakaan emännän lohdutussanat viihdyttivät surullista sydäntä. Käsi
kädessä istuivat he toisensa vieressä; länteen lähtevän auringon
viimeiset säteet loistivat armaasti akkunasta tupaan, ja äiti sekä
tytär saivat ylhäältä sen rauhan, jota maailma ei voi antaa -- mutta
paratkoon Jumala, ei suinkaan kauaksi. --

Pian Annan pois lähdön perästä tuli Jaakko kotiin. Jo pihalla otti isä
häntä kirouksilla ja uhkauksilla vastaan, jotka ajoivat punan pojan
poskille ja okaat hänen sydämeensä.

"Varjele minua, äiti", huusi hän tupaan astuessa, "varjele minua isäni
ja itseni edestä!" Ja ennenkuin Liisa parka sai sanan suustansa, tuli
Ojamylläri möristen jäljestä: "Seis, onneton poika, seis, että ammun
sinut maahan kuin hullun koiran" -- ja niinkuin nuoli oli hän
kamarissa, jossa ladattu pyssy riippui seinässä vuoteen ylipuolella.

"Pakene, Jaakko, pakene!" huusi Liisa kuni kuoleman ahdistuksessa,
"Herra varjelkoon sinua ja antakoon minulle voimaa -- --" ja sillä
aikaa kun Jaakko kiiruhti tuvasta pois, taisteli Liisa-parka puoleksi
mieletönnä Antin kanssa, oman ainoan lapsensa, oman lihansa ja verensä
puolesta -- -- ja äidinrakkaus tukesi hänen heikkoa kättänsä -- hän sai
voiton.

Äärettömällä voimalla kiskoi hän pyssyn Antin käsistä, ampui latingin
läpi ikkunan ja riensi sitte ulos majasta toiseen kylään, erään
sukulaisen luoksi elinsijaa etsimään.

Hämärä laski jo vaippansa yli seudun, kun hän näin riensi yhä edemmäksi
kodistansa, läpi nummien ja nurmistojen hän riensi, ihan yksin, milt'ei
kuollakseen särjetyin äidinsydämin -- -- -- silloin alkoi Männikön
kylässä par'aikaa kirkonkellot puhtaasti ja selkeästi soida, ja niiden
helinä ilmoitti riemuäänellä tätä rauhan ja rakkauden sanomaa: "_minä
elän ja teidän pitää myös elämän_!"

Tämä kellonhelinä oli niinikään rauhan ja viihdytyksen sanoma sille
nuorelle parille, joka seisoi Sutlepan puistossa omenapuun varjossa,
heidän ympärillänsä oli ehtoon pimeys, ylitsensä tähtitaivas, ja
sydämensä -- kadonnut toivo sekä katkera eroamisen tuska. Jaakko oli
kertonut Annalle kaikki, ja kyynelsilmin pyysi vakaa neito häntä
tottelemaan isäänsä ja eroamaan hänestä. "Lapsen-oikeus ja kotirauha
eivät saa tulla rikotuiksi, ja jos toisen meistä täytyy tulla
onnettomaksi, olkoon se minä! Köyhä lapsi jääpi pian unhotuksiin, mutta
Jumala varjelkoon, ettei minun kauttani yhden isän taikka äidinsydän
murtuisi!"

Voiko Jaakko saada Annaa toisille tuumille? Kenties. Luvun loppu oli
se, että kun molemmat erosivat, olisi joku kolmas kuullut heidän
yhdestä suusta sanovan: "uskollinen ijäti!"

Vielä kauan Jaakon erkanemisen jälkeen seisoi eräs tyttö Sutlepan aidan
vieressä ja hänen sydämensä pohjasta nousivat rukoukset kohden
taivasta, jossa yksi silmä on valvomassa kaikkein yli, ja yksi käsi
kaitsemassa kaikkia, jotka sitä avuksi huutavat.

Ja mitä teki vanha Ojamylläri? -- Enemmän kuolleena kuin elävänä istui
hän Liisan lähdön jälkeen unnipenkillä -- nyt oli jo kaikki niin käynyt
kuin hän oli peljännyt. Pelko, viha, häpeä, vaino riehuivat hänen
sydämessään, vaan ei suinkaan -- katumus! Hänen sydämensä ympärillä oli
vielä paksu jääkuori, ja Taivahinen vitsa piti kipeämmin rangaista
häntä, ennenkuin se jää alkoi sulaa. -- Totisesti, Apostoli puhuu totta
sanoessaan: "rahan ahneus on kaiken pahuuden alku ja juuri", -- ja:
"mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää!"



IV.

Kaksi hyvää ystävätä pitää yhtenä hyvää neuvoa.


Viikko viikolta oli kulunut, niinkuin päivät Herran ikuisen säännön
jälkeen tulevat ja menevät -- nykyinen päivä hautaa eilisen ja
huomispäivä nykyisen päivän, -- ihmisten onnettomuudesta tahi ilosta,
murheesta ja toivosta huolimatta.

Männikön kylä oli pukeunut kevätasuunsa, ja kukoistavien puiden sekä
viheriän ruohon muassa tuli sinertävä taivas sekä lintuin ja ihmisten
riemusäveleet. -- Entäs Ojamyllyllä sitte? -- Paratkoon Jumala!
täytynee vastata: ei suinkaan! siellä vallitsi sama riidan ja
eripuraisuuden henki, kuin ennenkin, ja Ojamyllärillä ei ollut
ymmärrystä karkoittaa sitä pois Herran nimellä.

Emäntä tosin jo oli ollut Myllyllä jälleen kaksi viikkoa, pyynnöillä ja
varoituksilla oli opettaja kuitenkin saanut niin paljon toimeen. Mutta
jolla vähänkin oli silmiä, voi nähdä, että sovinto molemmin puolin oli
ihan teeskennelty. Antin tähden ei Liisa suinkaan ollut kotiin tullut,
vaan senvuoksi, että hän kotona arveli olevansa Jaakolle enemmin
hyödyksi kuin muualla. Tekee kuitenkin yksi erällään putoava
vesipisarakin kiveen kolon, -- ja äidin sydän ei löydä vertaansa
uskossa, rakkaudessa ja toivossa. Ja Ojamylläri? -- -- hän ei ollut
suinkaan juuri kutsunut Liisaa, sitä ei olisi hänen jäykkä,
kovakiskoinen sydämensä milloinkaan myöntänyt, vaikka se oli niin
"ympärinkautta" tullut toisen ja kolmannen käden kautta. Erotessa olisi
hänen kaiketi pitänyt maksaa Liisalle "myötäjäis-rahat", ja sen mukaan
kuin me häntä tunnemme, -- sitä ei hän voinut. Avioelämä Ojamyllyllä
oli siis säällisellä kannallaan. Jaakkoa ei otettu puheeksikaan; hän
oli läheisessä kylässä renkinä ja lähetti äidilleen joka viikko paljon
terveisiä postimiehen kanssa.

Ettei Jaakko Annaa vaimoksi ottanut Ojamyllärin elinaikana, sitä ei
tarvinnut vanhuksen peljätäkään, mutta kuinka sen asian laita oli Antin
kuoltua? -- Jaakko voipi kyllä olla niin sokea, että hän viimeisessä
luvussa tekee tuon kerjäläisen Ojamyllyn emännäksi! -- Ei, se ei saanut
tapahtua, sen estämiseksi oli hyvä neuvo keksittävä, -- mutta
minkälainen? -- Sepä sen? Ja Ojamylläri mietti ja neuvoitteli turhaan
niin yöt kuin päivät sekä oli sillä tapaa seitsemän päivää viikossa
uriseva aviomies ja ilkeä isäntä.

Niin tuli Antille kerran Kirja-Tiitsu mieleen, joka jo kyllä ymmärsi
tehdä kaikkia vehkeitä ympäristössä. Hän tiesi kyllä jotain neuvoa, ja
ukko päätti puhua hänen kanssa muutaman sanasen. Mutta ei ensinkään
yhtäkkiä ja suoraan, vaan sen piti aivan "hiljaisesti" ja "sattumalta"
tapahtua niinkuin mennyt vuonna torilta tullessa. Ja -- asia
tapahtuikin ihan sattumuksesta.

Eräänä päivänä, kun emäntä oli mennyt pois kotoa, istui Ojamylläri
puutarhassa penkillä levähtäen peltotyöstään. Kyynäspäitä polvilleen
nojaten hän puhui itseksensä:

"Niinpä niinkin, tosi jääpi todeksi, vanhuus lähenee lähenemistään.
Jokainen uusi vuosi vie osan elämästä; vanhain täytyy antaa tilaa
nuoremmille, ja kuka tietää, ken tulevana vuonna tässä kyntää ja
äjestää" -- nyt tulivat ukolle vasten tahtoansa Jaakko ja Anna mieleen
-- hän jäi syviin mietteisin eikä sitäkään huomannut, kuinka
herttaisesti kukoistavan omenapuun oksat heiluivat hänen päänsä
kohdalla, jossa eräs laulurastas jakoi suurusta pojilleen.

Yhtäkkiä sanoi eräs ääni yli aidan vanhalle miehelle hyvää päivää.
Ojamylläri säpsähti ensin, kun näki Kirja-Tiitsun punaisen pään, sitte
mietti hän itsekseen: "sinä tulet luokseni tänään kuin kutsuttu".

Niinkuin Kirja-Tiitsulla oli tapana, alkoi hän lipoisesti
kyläkuulumiansa jutella: "Kait tiedätte Trimmon isäntä, että Sutlepan
Anttoni kirkontakaa varhain tänä aamuna meni Tuonen Tuomaalle
vieraaksi?"

"Kuka? Sutlepan Anttoni?" kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen.

"Älkää tehkö asiaa toiseksi kuin se kerta on", oli liehakon vastaus, ja
kun kirkolla kellot par'aikaa alkoivat soida lisäsi hän: "Kas niin,
kuulkaa itse, nyt saatte siitä virallisen tiedon, kyllähän se siis tosi
asia on".

Sillä aikaa oli Ojamylläri astunut lähemmäksi ja tarjosi nyt
jaarittelijalle kättä yli aidan, -- kunnia, jota Antti ei vielä
elämässään ollut hänelle osoittanut. Veijari tunsi sen myöskin,
raappasi jalallaan edestä ja takaa ja puhui vanhalla tavallaan yhtä ja
toista.

"Kuinka nyt käypi Sutlepan mökin ja pikkaraisen perunamaan?" kysyi
Ojamylläri. "Sen tietää käteensäkin, ettei Rietu enää kuinkaan kauan
pidä sitä".

"Päälliseksi jos _minä_ en tahdo" -- vastasi Kirja-Tiitsu, viipottaen
häntäänsä kuin kalkuuna, milloin sen on hyvä mieli.

"Aina paremmin", ihmetteli Antti, "kun sinä et tahdo? Etkö kuitenkaan
ole -- kauniin -- Rietun puoleen silmiäsi heittänyt?"

"En juuri sitäkään", vastasi veijari yskähtäen, "mutta minä olen
Sutlepan väelle hiljattain lainannut rahaa huoneitten maksamiseksi,
muuten olisivat ne jo viskattu ulos". Ja makeasti nauraen kysyi
liehakoitsija: "Eikö ole tosi Trimmon isäntä, on niitä sentään
huonompiakin maailmassa kuin minä?"

"Hm, hm!" mutisi Ojamylläri, "ken tiesi. Ei kettukaan tahdo koskaan
varkaan nimeä kantaa". Että tuollaiset vaivaiset ylpeilivät, sitä ei
kärsinyt Ojamylläri milloinkaan, sentähden lisäsi hän:

"Ihmeellistä, mitä ihmisestä voipi tulla! Jos isävainajasi tietäisi,
että hänen pojallansa on rahaa lainassa! Minä muistan varsin hyvin
kuinka ryysyisenä ja viheliäisenä hän aina kulki, ja että hän kylän
takana olevalla karjalaitumella viimein sai loppunsa".

Kirja-Tiitsu otti nuot katkerat sana tyyneesti vastaan, mutta itsekseen
mietti hän: "Odota veikkonen, kyllä sinä maksat minulle tuon
kahdenkertaisesti läikkyvillä ruplilla".

Kotvasen aikaa kuluttua lausui Ojamylläri:

"Kuule Kirja-Tiitsu, oikeutta myöten olisinkin jo aikaa tahtonut tavata
sinut -- tule kuitenkin tupaan! Emäntäni on mennyt kaupunkiin, muuten
saisitkin silmänräpäyksessä mennä samaa tietä ulos jota sisälle tulit
-- tiedäthän ettei hän paljon sinusta välitä".

"Tosi, tosi, eiköpä niin liene", vastasi tuo häpeemätön, "ja jos naiset
minua vanhaksesta eivät olisi vihanneet -- kurko hänen tiesi, mistä se
tulee! -- olisin jo aikaa akoittunut mies".

Molemmat astuivat tupaan. Ojamylläri lykkäsi salvan oven eteen --
pelokasta Kirja-Tiitsua karsi sitä nähdessä helppo väristys, ja hän ei
rauhoittunut ennenkuin vanhus pyysi hänen painaa puuta.

Kädet seljän takana asteli Ojamylläri ensin muutaman kertaa ympäri
tupaa, sitte seisahtui hän Kirja-Tiitsun eteen ja alkoi:

"Kirja-Tiitsu, vaan siihen katkesi puhe, yskä tukehdutti äänen,
ikäänkuin hän häpeisi itseänsä sille miehelle murhettansa ja
toiveitansa puhellessaan. Kun yskä jätti, alkoi Antti uudestaan:

"Kirja-Tiitsu, että minä olen onneton isä, sen tiedät itsekin".

"Tiedän kyllä Jumala nähköön!" vastasi veijari ja pyyhki silmiänsä
huo'aten. -- Ojamylläri puheli edelleen:

"Nuoret saattavat kuolla, vanhan _täytyy_ kuolla, ja pane tähdelle,
minun suhteeni ei asia enää kauan viivyttele. Jos Katri vainaja --
Jumala antakoon hänen sielullensa rauhaa! -- on mulle jo harmaita
hiuksia kylliksi tehnyt, niin on Jaakko minulle kokonaan arkun
naulaksi! Liisani -- voi Jumalani! -- Mutta sydämeni ei kestä sitä
kaikkia syvemmin sinulle selittää. Mutta niin totta kuin tässä seison,
asian täytyy muuttua!"

"Se oli sana!" änkytti Kirja-Tiitsu, "näyttäkää kerta, että _te_ isäntä
olette!"

"Kun näin mietin, Kirja-Tiitsu, millä kannalla asiat _nyt_ jo ovat, ja
miksi ne vielä muuttuvat, kun kuolema minun silmäni sulkee, -- niin
vihasta ottaa henkeeni kiini! Kenelle olen minä täällä orjannut ja
korjannut; kenelle koonnut ja kenen edestä vaivaa nähnyt: Koulumestarin
Annalleko? Tuolleko kirkonhiirelle, jota ei enää liene köyhempää
toista koko Männikön kylässä? -- Minä olisin jo hullua hullumpi, jos
sitä sallisin! -- Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Ennen maailmakin hukkuu!
-- Sentähden -- sentähden -- --" yskä keskeytti hänet taas --
"Kirja-Tiitsu, Jumala näkee ylhäältä, että he itse minua siihen
pakottavat, mutta: kuten sinä minulle, niin minä sinulle. Vanha
Karja-Matti sanoi aina: 'koiran nahkaan sopii koiran hammas'.
Ymmärrätkö?"

"En vielä oikein selvään", vastasi punapää, korviansa pystyttäen.

"Pöhlö", huusi Ojamylläri jyrkästi, "luulin minä kuitenkin sinua
ymmärtäväisemmäksi. Kuule siis: minä aion tehdä viimeisen sääntöni ja
kieltää Jaakolta perinnön, jos hän minun kuolemani jälkeen ottaa Annan
vaimoksi! Ymmärrätkö nyt?"

"Kyllä", vastasi Kirja-Tiitsu tyynesti, "mutta siinä suhteessa jättäkää
ennen paperi ihan kuluttamatta. Sen verran kuin minä teidän Jaakkoa
tunnen, se ei suinkaan peljätä häntä pienintäkään, ja sen jälkeen ottaa
hän Annin vielä mieluisemmasti vaimoksi".

"Oletko hullu!" huusi Ojamylläri pystyyn karaten. "Huoneet ja pellot,
raha ja rikkaus _yhdeltä puolen_, ja tyhjä paljas kerjäläispussi
_toiselta puolen_ -- hänen täytyisi jo hullu ja tuhma olla, jos hän
vielä sittenkin koulumestarin tyttären valitsisi!"

"Ja kuitenkin, Trimmon isäntä", vastasi Kirja-Tiitsu varsin
rauhallisesti, "ja kuitenkin lyömmekö vetoa: hän on niin
yksinkertainen. Päälliseksi heittäkäämme kaikki tyhjät puheet -- asian
nykyisellä kannalla kannatte kuitenkin vettä seulalla, sillä
ensiksikin: _kaikkea_ ei sovi teidän kuitenkaan hänen käsistään ottaa,
varsinkaan nyt, kun hän on ainut lapsi -- ja toiseksi: mitä äidin
puolesta hänen omansa on, pitää teidän viimeiseen kopeekkaan asti
maksaman! Jos ette minua usko, -- etsikää ylös aviokontrahtinne. Minä
olen suuresti erehtynyt, ellei se siinä suurilla kirjaimilla ole
kirjoitettuna, sillä minä olin siihen aikaan itse pitäjänkirjurina ja
teidän isä-vainaja sanoi aina: 'Mitä on kirjoitettu, se on kirjoitettu
-- sitä ei latki yksikään koira, eikä pemoita yksikään kana pois'. --
Arveletteko, ettei Jaakko tyydy äitinsä perintöön? Minä sanon teille:
kerrassaan ja lyhyesti: hän on aina kuitenkin niin luja mies, että hän
vielä vihdoinkin saapi Annan emännäksi".

"Tyhjiä puheita!" lausui Ojamylläri, hairasi ulos kaapin-laatikon ja
etsi kahdenkymmenen-vuotisen tomun ja hämähäkin verkkojen seasta erästä
paperikimppua, jonka hän antoi Kirja-Tiitsun käteen. Kun entinen
kunnian-arvoinen pitäjänkirjuri pari lehteä oli kääntänyt, huusi hän:
"Ottakaa, pankaa silmälasit nenän päälle ja lukekaa itse: siinä se on
selvästi ja laveasti kirjoitettu!" Ojamylläri teki niinkuin toinen
käski: "Missä kumminkin olivat ajatukseni?" sanoi hän sitte ja pani
paperit laatikkoon jälleen. Mikä nyt tuli neuvoksi? Tuolille istuen
tuijoitteli hän kulmat rypyssä ja käsi leuan alla, oieti yhteen
paikkaan. Kirja-Tiitsu rämisteli sillä aikaa kymmenellä sormella
akkunan ruutua ja vihelsi erään tutun juomalaulun sävelmää.

Kotvasen kulutta, Ojamylläri mutisi: "tätä en enää kestä --" ja äkkiä
ylös nousten huusi hän:

"Keksi joku neuvo, Kirja-Tiitsu, tee asia tiedoksi, ja niin totta kuin
rahvas sanoo minua rikkaaksi Ojamylläriksi -- yks pivontäysi
hopearuplia ei saata minulle päänkipua!"

Nyt oli Kirja-Tiitsu oikein mieliasiassaan, ja ahne Ojamylläri siellä,
johon hän miestä tahtoi! Hetken kuluttua lauloi lintu kokonaan toista
laulua!

"Kuulkaa Trimmon isäntä", yllytti veijari yskähtäen, "minä tietäisin
hätätilassa tosin vielä viimeisen keinon, jos ette suinkaan vain itse
pane vastakynttä: ymmärrättehän sen 'ettei mertä pisaroitta soudeta' ja
ketä joku rohto voi kuolemasta pelastaa, hän ei rupea tohtorin ja
apteekkarin kanssa tinkimään. Katsokaa, minulla on yksi sellainen
rohto, ja vaikka kohta teidän Jaakko ensin murtaisi suutansa ja
tuskittelisi -- se auttaa, ja se tässä on pääasia".

Ojamylläri katsoi odottaen puhujaa silmiin.

"Kaikilla teidän uhkauksillanne, riidallanne ja elämöitsemisellänne" --
puheli viisas neuvon-antaja edelleen, -- "_ette ole_ vielä yhtäkään
koiraa takan äärestä maanitellut pois, ettekä voi sitä tehdäkään, tässä
on tarpeen näyttää totuutta! -- Anna täytyy tulla syrjään saatetuksi,
muuten ei anna Jaakko koskaan jälkeen; mutta ei suinkaan tulella ja
miekalla, Jumala varjelkoon! emmehän murhaajia ole -- vaan ainoastaan
kauniilla ja rauhallisella tavalla; hänen pitää _mennä miehelle_! Mutta
ei suinkaan teidän Jaakolle, vaan kokonaan eräälle toiselle -- mitä
arvelette? -- _Minut_ pitää hänen ottaa, _minut_! Eli paremmin, minä
tahdon ottaa _hänet_! -- Kuinka nyt? Mutta minä toivon myös, että siitä
olette kiitollinen ettekä saata Annaa kerjäläisen tavalla majaani --
no, älkää peljätkö, minä en ole suinkaan häpeemätön!"

"Kirja-Tiitsu! se on neuvo!" huusi Ojamylläri loistavin silmin. "Ja
senkö ottaisit tehdäksesi?"

"Miksi ei?" vastasi veijari, "suuni on jo kauan vettynyt tuon raittiin
tytön tähden, kanan liha on aina kanan lihaa!"

"Mutta Kirja-Tiitsu" -- kysyi Ojamylläri epäillen, "mutta -- tahtooko
_hän sinua_ myös?"

"Tahtooko? äh! äh! äh!" nauroi Kirja-Tiitsu, "pitäisikö tuollaisella
köyhällä kirkkohiirelläkin olla _omaa tahtoa_? -- Hänen _täytyy_,
myllyn-isäntä, hänen _täytyy_! Ja pankaa tähdelle, viimein kiittää hän
vielä Jumalaa, että _kunniallinen_ mies on hänet ottanut!"

"Hm", mietti Ojamylläri, "tuon päälle en suinkaan tahtoisi vannoa",
mutta Kirja-Tiitsu lisäsi:

"Ja -- mitä vielä tahdoin sanoa -- vanhan Sutlepan Rietun täytyy auttaa
minua; sillä Anna taikka rahaa! -- ymmärrättekö? Ja muutenkin, sen
verran kuin Annaa tunnen, -- hän on hyväsydäminen lapsi eikä anna asian
tullakaan sille kannalle. Vaikka Sutlepan vanha muori kyllä pitää häntä
enemmän orjana kuin ihmisenä, on hän kuitenkin kiitollinen tuolle
noidalle ja -- sanokaa mun sanoneeni! -- hän menee paulaan! -- Ja
Jaakko? Ensin hän kyllä tuskailee ja huokaa, mutta -- aika on hyvä
neuvon-antaja, ja luvun lopuksi ennustan teille iloisia häitä teidän
Jaakon ja rikkaan Ylisuon Katrin välillä".

Ojamyllärin posket loistivat riemusta, yksi ainoa sana Kirja-Tiitsun
puheessa ei ollut hänen mieleensä -- missä veijari maksoa oli
maininnut.

"Ja kuinka paljon myötäjäisrahaa vaadit?" kysyi hän pelokkaasti.

"_Kolme sataa_ ruplaa, vaan ei rahtuakaan enemmän taikka vähemmän", oli
vastaus.

Ojamylläri karkasi ihan pystyyn. "Kolmesataa ruplaa!!" huusi hän
hämmästyen.

"Juuri niin paljon", vastasi Kirja-Tiitsu rauhallisesti, "vähemmällä
minä en ota Annaa!"

"Paljon rahaa! hirmuisen paljon rahaa!" lausui Antti päätänsä
pudistaen, "mutta vanhan ystävyyden vuoksi tyydyt sä kuitenkin puoleen!
Asiat on niukat ja minun moiseni ei ole enää niin varallinen, kuin
ennen".

Kirja-Tiitsu, joka tiesi, ettei vanhalla miehellä ollut muuta neuvoa,
oikaisi kättänsä lakkia kohden, lausuen:

"Ehkä saatte sillä hinnalla jonkun haukan, mutta minua ei suinkaan!"
Näin sanoen nousi hän ylös ja rupesi lähtöä tekemään.

"No no", urisi Ojamylläri, "kysyen ja tarjoten tulee kauppa, ja
kolmella-sadalla ruplalla voinhan kuitenkin avata suutani?"

Lyhyesti: nuot molemmat kunnian-arvoiset miehet sopivat hinnoilla!
Kaksisataa kuusikymmentä ruplaa oli Annan verenhinta, neljäkymmentä oli
kuitenkin saanut pudotetuksi.

"Koska ei kuolema kysy aikaa", teki Kirja-Tiitsu, jolla se ammatti oli,
heti kontrahdin valmiiksi ja Ojamylläri piirsi suurilla kirjaimilla
nimensä sen alle. Paitse sitä päätettiin vielä, että Kirja-Tiitsu
kosisi vasta tulevana syksynä, -- "ihmisten vuoksi!"

Myöhä jo oli, kun Ojamylläri ja hänen kunnioitettu neuvon-antajansa
erosivat. Kun Antti päästi Kirja-Tiitsun pihalta ulos, hairasivat
koirat kuin hullut entisen kirjurin jalkoihin, ikäänkuin olisivat
tietäneet, että tuo ilkiö par'aikaa oli yhden uuden pahan työn
valmistanut.



V.

Mitä mietteitä sota toi Ojamyllylle, Männikön kylään ja Sutlepan
perheesen.


Yksi tahi toinen meistä muistanee ehkä vielä lapsuutensa ajasta, että
äitivainaja, kun tahtoi saada vallatonta poikaa vaikenemaan, huusi:
"Punaparta tulee!" -- se nimi sai heti joka lapsen vaikenemaan ja
kiskoi useamman kuin yhden vanhemman karvaa. -- Puolen maailman kanssa,
jonka hän oli valloittanut, vaan ei suinkaan rauhalla, ojensi Napoleon I
myös kättänsä Venäjän valtakuntaa kohti, joka, ynnä hänen
englantilainen naapurinsa, yksin koko Europassa julkesi halveksia
Ranskan mahtavuutta ja voimaa. Niin yöt kuin päivät tunkeusivat
voittajan epälukuiset väkijoukot Venäjän rajan yli oieti Moskovan
kaupunkia vastaan, jossa korkea ranskalainen arveli käsissään hoitavan
Venäjän valtakuntaa ja keisaria! Uhkea ranskalainen oli unohtanut
_kaksi_ asiaa: _Venäjän isänmaan rakkauden_ ja _Venäjän talvet_! --
Suurella luottamuksella meni hän omaa tietään ajattelematta, että
_yhden ainoan_ ihmisen kunnianhimon tähden miljoonat menettivät
henkensä ja terveytensä. Monen äidin poika, joka punaposkisena ja
sirokasvuisena Bonaparten väkijoukossa meni pois, tuli haavoitettuna ja
raajarikkona, jalkapuolena ja ykskätisenä takaisin, -- jos hän
ylipäänsä vielä tuli takaisin eikä lähellä sotatannerta levännyt
ikuista untansa! Nämät olivat raskaat päivät rikkaille ja köyhille,
suurille niinkuin pienillekin, ja sodanhätä lepäsi niinkuin painajainen
joka majan ja joka sydämen päällä! Mitä ikinä vihollinen edestään
löysi, sen hän hävitti ja poltti, samate sen mikä hänen kädestään
säilyi -- ja sitä oli vähän -- sen ottivat läpikulkevat sotamiehet.
Sodan aikana ovat, paratkoon Jumala, ystävät ja viholliset siinä
suhteessa samanlaiset: molemmat _tahtovat_, kumpikaan ei _tuo_, ja
mistä he läpi kulkevat, siihen jäävät harmaat jäljet.

Sotamiehen-otto, sodan hirmu ja murhe olivat myös Männikön kylään
tulleet vieraiksi ja tuottivat köyhälle rahvaalle paljon kärsimyksiä.
Moni maja, josta muuten laulun ääni ja riemuhuudot kaikuivat, oli nyt
itkua ja kaipausta täynnä. Sota otti pojan vanhustensa keskeltä, riisti
sulhasen morsiamen vierestä; kuka voi sanoa, kuinka monta heistä tässä
maailmassa enää kohtaisi toistaan? --

Aurinko oli mailleen menemäisillään. Puutarhassa omenapuun alla istui,
kädet sylissä, Liisa, Ojamyllärin emäntä, ja hänen silmiinsä
kuvautuivat viimeksi kuluneet elämän vuodet, erittäinkin nykyiset,
jotka olivat tuoneet niin paljon tuskaa ja vaivaa, ristiä ja
kyyneleitä. Tuomen latvassa raksutteli kaksi rastasta ja avaruudessa
nousi leivonen taivaan puoleen, Luojalle ehtookiitosta laulamaan.

Silloin lankesi seljän takaa eräs käsi raskaasti hänen olalleen --
äkkiä kääntyi Liisa ympäri.

"Jaakko! Taivaan Isä -- mitä se merkitsee?" huusi hän hämmästyen.
Värisevän äidin edessä seisoi hänen poikansa sotamiehen puvussa,
hiukset leikattuna.

"Älä hämmästy, armas äiti", sanoi Jaakko, istuutui äidin viereen ja
otti rakkaudella Liisan vapisevat kädet molempain kättensä väliin, --
"minä olen itse antautunut sotamieheksi ja lähden huomenna rekryyttien
kanssa kaupunkiin". -- "Äiti" -- huudahti hän, nähdessään Liisan suurta
ahdistusta, "äiti, minä en voi yksin jäädä kotiin, kun toiset sotivat
_keisarin ja isänmaan_ puolesta! Minä en arvele sitä aikaa, kun ihminen
kaikkein kalleimman eteen sotii, niin hirmuiseksi kuin ne, jotka
huutaen ja nuristen eroavat! Kuinka voisin silmiäni nostaa ylös, kuin
toisten kädet miekkoineen ovat nostetut isänmaan vihollisia vastaan, ja
_minä_ nuori ja jäntevä, istun kotona takan ääressä? Minä häpeisin
itsenikin edestä silmät päästäni, jos kohta toiset antaisivat minulle
anteeksi! Minä tiedän kyllä, että olen ainoa poika, mutta minä tiedän
myös, etten senkautta suinkaan riko _isäni_ tahtoa! Kodin onneton ja
rikkounut tila vaivaa minua missä istun ja astun -- _sinun_ kärsimykses
ja hätäs, kallis äiti, kalvaa sydäntäni niin yöt kuin päivät, ja
kuitenkaan en voi sitä kaikkea toiseksi tehdä, jos en Jumalan ja
ihmisten edessä tahdo tulla valehtelijaksi ja pettäjäksi! -- sentähden
anna minun mennä. Minun ja jokaisen rehellisen miehen velvollisuus
tietysti on: hädän ajalla isänmaan edestä vuodattaa verensä aina
viimeiseen pisaraan asti. Omatuntoni sanoo, että teen oikein. -- Herra
on lohduttava sinua, kunnes hän kerran antaa minun tulla takaisin, --
_jos se on Hänen tahtonsa_!"

Katso ne olivat miehen sanat, ja jos usea meistä niin miettisi, olisi
maamme ja kansamme tila parempi.

Liisan sydän oli haljeta tuskasta, mutta -- Jaakko oli oikeassa, se
täytyi hänen, vaikka kyllä surullisella sydämellä, itse tunnustaa.

"Ja mitä sanoo Anna?" kysyi hän vihdoin ja kyyneleet valuivat tulvana
äiti raukan poskia alas.

"Anna --" sanoi Jaakko kääntäen pois kasvonsa, "Anna on erittäin
lujasydäminen tyttö: hän on lohduttava ja tukeava sinua, kun minä
kaukana olen. Jos minä tulen takaisin, niin on ehkä moni asia
muuttunut, ja -- kenties -- isänkin sydän pehmennyt minua kohtaan; jos
taas jään tuonne kauas multaan makaamahan -- niin Anna on oleva sinulle
hyvä ja kuulijainen tytär! Rakasta _sinäkin_ häntä -- minun tähteni!"

Iltarusko oli jo sammunut kun äiti ja poika erosivat. Äidin
siunauksilla ja hänen kyynelsilmin antamallaan kuvalla meni Jaakko,
sitte kun hän ensin oli käynyt Sutlepan puutarhassa omenapuun alla,
jälleen toveriensa joukkoon.

Toisena aamuna meni Jaakko toisten rekryyttien kanssa kaupunkiin, josta
hän (koska vielä neljäksi viikoksi jäivät paikalleen) lupasi lähettää
tietoja äidille ja Annalle. Kun uudet sotamiehet astuivat pitkin
kyläntietä, katseli kaksi kyyneleillä täytettyä immen silmää heidän
jälkeensä Sutlepan pihalta.

Kun Ojamylläri vielä samana iltana Liisalta kuuli Jaakon päätöksen,
katsoi Antti kummaksuen emäntää silmiin, sitte hän kääntihe vakavasti
ympäri ja läksi sanaakaan lausumatta myllylle. Mitä hän _sydämessään_
mietti, näki ainoastaan _Jumala_.

Mikä niin monelle tuhannelle oli itkunsanoma, arvaa jokainen itsekin
ettei se ollut Ojamyllärille hänen äärettömän ahneutensa vuoksi mikään
riemun sanoma. Koska Männikön kylä oli suuri ja kaunis ja ihan tien
vieressä, majailivat rykmentit siinä tuon tuostakin, toisinaan
jalkamiehet, toisinaan ratsumiehet, ja monta kertaa oli Ojamyllyllä
pari sataa miestä yötä, -- eipä tässä tilan puute haitannut.

Jos ei Ojamylläri ennenkään paljon pitänyt Ranskalaisesta -- "joka
kuuluu olevan röyhkeä ja levoton kansa", -- niin vihasi hän heitä nyt
sydämensä pohjasta -- "kun heidän sodanhimonsa hänen kallista rahaansa
syö". Antti oli lisäksi asiaa tiedustelematta ottanut ulos 800 ruplaa
kaupungista, hänen oli, koska Jaakko ei enää ollut kotona, täytynyt
ottaa kolmas päiväläinen, jolla oli se onneton kyky että hän voi kolmen
edestä syödä, -- ja vielä päälliseksi, kyytien vetämisen ja niukan
heinävuoden vuoksi kävivät Ojamyllärin uhkeat ruunat silminnähtävästi
nahaksi ja luuksi -- mutta sotamiehet, -- sydän hänen rinnassaan itki
-- sotamiehet, nuot onnettomat, ottivat hevosilleen mitä ja kuinka
paljon vaan tahtoivat! Vielä yksi asia vaivasi Anttia, vaikka ei hän
tosin sitä kenellenkään, tuskin itsellensä tunnustanut -- hän murehti
Jaakkoa! Mutta että hän senkautta myös leppyisemmäksi ja hellemmäksi
olisi tullut -- kaukana siitä! Juuri päin vastoin, vanhus oli entistä
jyrkempi, ja kun Jaakko neljän viikon kuluttua kaupungista antoi jättää
isälle ja äidille hyvästi, käski Ojamylläri hänen, "jättää hänet
rauhaan sellaisista narrikoimisista". -- Vielä paremmin: eräänä päivänä
varoitti hän Kirja-Tiitsua ja käski hänen välttämättömästi alkaa
kosimis-asiaansa.

Niin kävi eräänä aamuna huhu Männikön kylässä: "Tuo punatukka
Kirja-Tiitsu kosii koulumestarin Annaa!" Suurin osa nauroi ja puhui
kauniista kosijasta yhtä ja toista, joka ei suinkaan suloiselta
tuoksunut uuden naimamiehen nenään. Toiset, ymmärtäväisemmät arvasivat,
että tuolla kosiomisella oli erityinen tarkoituksensa. Ja -- ne panivat
munan keski-pesään.

Mutta Anna-raukan ei tehnyt ensinkään mieli nauraa. Pyhänä kirkosta
tullessa oli Kirja-Tiitsu häpeämättömällä tavallaan puhunut Annalle
päätöksestään ja toiveistansa. Hämmästynyt tyttö kielsi häntä jyrkästi
eläessään sitä ajattelemasta; mutta Kirja-Tiitsu oli mies, joka ei
luopunut aikeistaan helposti. Jos Anna pääsi häntä pakoon aamulla, tuli
hän päivällä ja illalla jälleen -- kun hän viimein huomasi ettei asia
näin luonnistunut, turvausi hän Rietuun.

Valmis kun Sutlepan eukko muuten oli kiittämään sitä hyväksi, mitä
jokainen rehellinen mies moitti: vanha ryppynaamainen Kirja-Tiitsu ja
nuori, raitis Anna -- se kuitenkin oli hänestäkin inhoittavaa, ja hän
ei ensimältä tahtonut ottaa sitä onkeensa. Mutta asia muuttui pian, kun
Kirja-Tiitsu kerran kahden kesken lausui: "Kuules eukko, sinä autat
että Anna ottaa minut mitä varemmin sitä paremmin, _taikka_ -- minä
näytän missä on viisi hirttä poikki! Ymmärrätkö? -- Valitse nyt!" Kuten
sanottiin, se auttoi. Nyt huomasi Rietu kerrassaan, että Kirja-Tiitsu
ja Anna olivat ikäänkuin luodut toinen toiselleen, ja kosija oli
kiireestä kantapäähän täynnä hyviä tapoja -- Annalla oli _yhden_
kiusaajan asemasta _kaksi_.

"Ennen tahdon kuolla kuin ottaa häntä!" vastasi tyttöraukka itkien, kun
Rietu jälleen eräänä iltana otti puhuakseen "kauniista kosijasta".
Silloin lausui Rietu, esiliinansa liepeillä silmiänsä pyyhkien, johon
hän väkisin koetti pakottaa muutaman kyyneleen.

"Voi Anna, sinä et tiedä, mikä onnettomuus minulle tapahtuu, jos sinä
_sanot ei_! Kirja-Tiitsu uhkaa ajaa minut pois majasta, ja sitte ei
auta muu kuin ottaa kerjäläis-sauva käteensä! Sinä ainoastaan voit
pelastaa minua hädästä ja viheliäisyydestä, ja minä luotan hyvään
sydämeesi, _että sen myös teet_! Jumala näkee ylhäältä! -- minä olen
sinua pitänyt ja hoitanut niinkuin omaa lastani, ja kantanut sinua
käsilläni kun kolmivuotiasna olit kuumeessa. Muista sitä ja sääli minua
vaimoparkaa, sinun toista äitiäsi! Luuletko, jos Jaakko elossa tulee
takaisin, että vanha ahnas Ojamylläri lupaa ainoan poikansa kosia
sinua? Sitä saat odottaa! Ennen lankeevat tähdet taivaasta ja nousee
aurinko lännestä: sano mun niin sanoneeni! Mutta ethän niin tuhma
olekaan. Sinä olet aina ollut viisas ja kuulijainen lapseni --
sentähden tee kerrassaan loppu kaikelle Ojamyllyn onnettomuudelle,
jossa sinun tähtesi pelkkä suru ja mielipaha on vallitsemassa!
Kirja-Tiitsu ei ole hetikään niin hullu, kuin häntä tässä kylässä
huudetaan, ja oma leipänsä _on hänellä myös_! Parempi pyy pivossa kuin
teiri taivasalla! Köyhä tyttö semmoinen kuin sinä, ei saa kauan valita,
muuten tapahtuu että hän kokonaan jääpi ilman. Sen tähden myönnä siis,
ja minä olen vielä kuolinvuoteellani sinua kiittävä!"

Näin jaaritteli eukko vielä tuokion aikaa edelleen, eikä ihmetellyt
suinkaan että Anna (johonka Rietun lempeät sana olivat vaikuttaneet)
siitä heltyi. Kuumat kyyneleet silmissä, meni hän hiljaa tuvasta
huonoon asunsuojaansa ylös ullakolle.

Niin paljon puhui Rietu totta, että hän Annan lapsena oli luoksensa
ottanut mutta _rakastanut_ ei ollut hän häntä vielä koskaan, ja
armastuksen ja armoleivän välillä on meidän nähdäksemme suuri eroitus,
niin suuri, ettei Sutlepan väki ymmärtänyt näyttää sitä 13 vuodessa.
Kumminkaan ei ajatellut Anna tänään kaikkea 13-vuotista vaivaa ja
kärsimystä, vaan muisti ainoastaan sitä pientä hyvää, mitä hän (maksoa
vasten) täällä oli nauttinut -- ja _kiittämätöntä sydäntä_ piti Anna
lapsuudesta asti syttä mustempana syynä.

Mutta toiselta puolen ilmestyi maanitellen ja uhaten hänen silmäinsä
eteen eräs kallis olento: Jaakko, jolle hän uskolliseksi oli luvannut
jäädä, joka kaukana Venäjänmaalla uskoi ja toivoi hänen sanoihinsa ja
lupauksiinsa! Ja _Jaakon äiti_, ylpeän ja ahneen Ojamyllärin hellä ja
hiljainen puoliso, joka kaikilla tavoin sinä mainiona lauantaipäivänä
niin hellästi oli vastaan ottanut köyhää hyljättyä lasta ja pyytänyt
hänen, Jumalan apuun turvaten jäädä uskolliseksi! -- Uskollisen äidin,
jonka vielä -- loppuun saakka lujana pääsiäisiltana täytyi vierasten
luota etsiä yösijaa -- -- uskalsiko Anna näin palkita hänen
uskollisuuttaan ja rakkauttaan?

Katkerasti itkien painoi lapsiraukka palavat kasvonsa patjaa
vastaan -- -- --

Yösydännä istui Anna vielä vuoteen ääressä, tulevia tukaloita päiviä
miettien. Mutta kaiken tuskan ja surun keskeltä nousi kuni aamurusko
myrskyisen yön jälkeen lapsellinen usko ja toivo hänen sydämeensä,
luottamus taivaallisen Isän armoon ja laupeuteen, isän jonka tietämättä
ei varpunenkaan lennä katolta eikä putoa hiuksen karva ihmisen päästä.
Kätensä ristiin liittäen lankesi Anna polvilleen ja heitti kaikki
huolensa lapsellisessa rukouksessa Herran sydämelle. Ja niinkuin
huokaus Jumalan puoleen ei koskaan jää kuulematta, tuli niinikään
Annankin sydämeen rauha ja toivo takaisin. Rauhoitetuin sydämin nousi
hän ylös, ja luukun ääreen astuen, katseli hän levollisesti pientä
hautausmaata, jonka muurit näkyivät luukusta; sieltä näki hän muiden
hautamerkkien joukosta isä- ja äiti-vainajansa ristit kuun valossa
loistavan. Nuot armaat virren-sanat johtuivat hänelle mieleen:

    "Jumalass' on turvan' aina,
    Joka laupeudessaan
    Holhoo mua ainiaan,

    Kaikki hyvät mulle lainaa,
    Niinkuin isä lapselleen,
    Rakkahalle omalleen.

    Hän se tietää tarpeheni,
    Kaikki toivotukseni,
    Iloni ja murheeni,

    Lohduttaa mun sydäntäni,
    Muistaa aina armossa
    Mua köyhää lastansa!"

Ylhäältä korkeudesta taivaan avaruuden tuhansien tähtien keskeltä
loisti Herran ikuisesti valvovat silmät maailman onnen ja onnettomuuden
yli! Annan mieleen johtui se onnellinen aika, jolloin vielä eli
vanhempainsa luona iloisena ja huoletonna lapsena, jolloin hellät kädet
häntä kantoivat ja lempeät silmät valvoivat. Isä ja äiti -- ne
makasivat jo aikoja sitte maan povessa -- elämässä ja kuolemassa
uskolliset. Heidän haudaltaan nousi ikäänkuin väikkyvä, läpikuultava
linna ylös kosteaan utuun!

Mutta itäisellä taivaalla loisti kirkkaana ja suloisena kointähti,
niinkuin tahtoisi se ennustaa lapsiraukalle tulevia riemuisia päiviä.
Ja Annan sydämessä vakautui yhä lujemmaksi päätös olla uskollinen
Jaakolle ajassa ja ijankaikkisuudessa.

Jo rupesi päivä sarastamaan ja yksi kylän kukko toisensa perään alkoi
laulaa, kun Anna, väsymyksestä ihan rintuneena, sulki luukun ja paneusi
puoleksi pyörtyneenä vielä tuokioksi aikaa levolle.

Toisena aamuna ei lausunut Rietu eilis-iltaisesta puheesta sanaakaan,
mutta oli Annalle niin erinomaisen imarteleva ja maire, jotta Anna
vasten tahtoansa huomasi, ettei se asia vielä hetikään ollut silliseksi
puhuttu. Myöskään kaunista sulhoa ei ollut viikon päiviin näkynyt
Sutlepalla, mutta hän juoksi sitä useammin kaupunkiin, josta toi
takaisin kaikenlaisia tietoja.



VI.

Kuinka Bonaparte liikkuu Venäjällä ja Kirja-Tiitsu kosioimassa.


Ahneus tekee aukkoja! Kultainen sana, joka ei ainoastaan ole
Ojamyllärin -- vaan myös monen suuremman miehen, mutta erittäinkin
Bonaparten suhteen totta. Ranskan kunnianhimoinen keisari oli viimein
väkijoukkoineen ennättänyt Moskovan kaupunkiin ja luuli nyt onnenkin
sinne hänen kanssaan majautuneen. Kummalliselta tosin näytti, ettei
kukaan tullut uhkeaa vierasta vastaanottamaan. Kuka tiesi he ehkä eivät
nyt juuri ehtineet? Hän odotti ja odotti -- mutta kun ei nytkään vielä
näkynyt yhtäkään ihmistä, rupesivat Ranskalaiset päitään pudistamaan.
Viimein päättivät kutsumatta astua sisään. Mutta kun nyt rykmentti
rykmentiltä uhkeasti tunkeutui Venäjän pääkaupunkiin, joka kymmenennen
askeleen perästä katsoen sivulleen, eikö Venäläiset kumartaisi ja
nähtyänsä Ranskalaiset pötkisi pakoon -- niin ihmeeksensä huomasivat,
että Moskovan kaupunki oli tyhjä, niin tyhjä että Ranskalaiset yksinään
olivat kaupungin väestönä. Vaan heillä ei ollut paljon aikaa miettiä
tuota ihmeellistä asiaa. Sillä tuskin olivat sotamiehet sijoittuneet
kaupungin tyhjiin linnoihin ja huoneisin, ennenkuin siellä kuului,
ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kovemmin tuo hirmuinen sana:
"_Moskova palaa_!" -- Ensimältä piti jokainen tuota tyhjänä juttuna;
suurissa kaupungeissa syntyy valkianvaara melkein joka päivä ja on yhtä
pian jälleen sammutettu. Mutta kun täällä, sytyttäjiä näkymättä, ensin
yksi komea rakennus ihan kuin itsestään remahti ilmituleen, siellä
toinen ja täällä taas kolmas ja neljäs, kunnes koko kaupunki oli
_yhtenä_ tulimerenä, silloin huomasivat Ranskalaiset, että tulen
sytyttäjät -- olivat _Venäläiset_, jotka tahtoivat _vieraillensa_
valmistaa lämpöisen saunan! Kalliin ja arvossa pidetyn pääkaupunkinsa
olivat Venäläiset sytyttäneet, jotta vihollinen siellä saisi surmansa.
Mitä muuta voi Bonaparte tehdä kuin, tahtoi taikka ei, kääntyä
kotiapäin, jos ei kaiken väkensä kanssa tahtonut joutua tuon suuren
kokkovalkean uhriksi! Mutta _nyt_ karkasi pakolaisten kimppuun
vihollinen, jota vastaan ei auttanut miekka eikä pyssy: _Venäjän
pakkanen_. Vuosi 1812 toi tullessaan itsepintaisen kylmän ja tuiskun,
johonka hennot ulkomaalaiset olivat kokonaan tottumattomia. Sen ohessa
oli vielä sekin surkeus, että onnettomat olivat ruokansa ja muonansa
menettäneet tulipalossa. Moskovassa arvelivat he, lienee kaiketi kyllin
kaikkea, ja nyt oli pikkuisen toivossa! Vilusta ja näljästä
voimattomina kaatuivat Ranskalaiset kymmenittäin tien viereen, jossa
lumituisku pian hautasi heidät valkean vaippansa alle. Siellä ei
huolinut sukulainen sukulaisesta, välin-pitämättömänä näki tuttava
tuttavansa kaatuvan tien viereen, -- leivänpalasen taikka hevosen luun
tähden löi veli veljensä ja ystävä ystävänsä, armotta kuolijaaksi!
_Nälkä_, kylmä ja kasakat tekivät uhkeasta Ranskan armeijasta
viheliäisen ihmisjoukon, josta joku satamäärä vaivoin saavutti Venäjän
rajan.

Entäs Bonaparte itse, jonka kunnianhimo noita tuhansia oli kuolemaan
ajanut? Kärsikö hänkin väkensä kanssa hätää ja viheliäisyyttä?

Mitä vielä! Keveässä venäjänreessä pakeni Bonaparte rajan yli omaan
maahansa! Eläköön sitte tahi kuolkoot sotamiehet, mitä hän siitä huoli,
jolla oli niitä kotona vielä kyllin! --

-- Mutta kääntykäämme nyt jälleen Männikön kylään, jossa nämät sanomat
antoivat paljon puheen ja mietinnön aihetta, ja jossa jokainen
todellinen Virolainen riemuitsi vihollisen pakenemisesta.

Eräänä aamuna istui Anna yksin tuvassa, rukkiaan pyörittäen, ja hienoon
lankaan kehräsi tyttö monta huokausta Jaakon tähden, joka kaukana
Venäjänmaalla voi olla haavoitettuna, ehkä kuolleenakin -- silloin
avautui tuvan ovi hiljaa, eräs punainen pää, täynnä rokonarpia pistäysi
tupaan, pään jälkeen tuli ruumis ja Kirja-Tiitsu kaikessa kunniassaan
ja loistossaan seisoi Annan silmäin edessä.

Miehyen ensimäinen kysymys oli Rietua, vaikka hän itse oli huolta
pitänyt eukon poissa olosta, jotta hän kerran voisi kahdenkesken puhua
Annan kanssa. Ojamyllärin kirkkaat ruplat eivät menneet yöllä eikä
päivällä hänen mielestään.

Häpeemätön niinkuin hän aina oli, Kirja-Tiitsu otti tuolin ja istuutui
rukin eteen Annan viereen. Anna nousi vakaasti ylös, otti rukin ja
istuutui vierasta katsomatta edemmäksi uuninpenkille.

"No eikö muuta?" kysyi Kirja-Tiitsu, "sen voin minäkin", lykkäsi
istuimen pois ja oli silmänräpäyksessä jälleen Annan vieressä. Nyt oli
pääasia miellyttää kaunista ja korskeata neitoa ja sitä näytti veijari
myöskin ymmärtävän, sillä "lintuseni", "kukkaseni", "armain ruusuni"
-- valui Kirja-Tiitsun huulilta, niinkuin vesi myllynrattaalta. Kun
aivastus viimein otti kiini lavertelijan hengen, lausui Anna tyynesti,
kehräten lankaansa: "Jatkakaa, jos se huvittaa teitä. Minä en suuresti
välitä, sillä -- yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos!"

Se oli Kirja-Tiitsulle kuin sangollinen kylmää vettä olisi valettu hänen
ylitsensä lämpimän kylvyn jälkeen, hän luuli jo saaneensa langanpään
käteen ja nyt ei ollut hän vielä kuinkaan kaukana. Kun hän jo mietti
toista neuvon, tapahtui onnettomuudeksi, että Annan lanka katkesi.

Tätä näkemään ja kokonaan nostamaan rukkia kehrääjän edestä, oli
Kirja-Tiitsulle yks työ. -- Ihmetellen katseli Anna häpeemätöntä
kasvoihin.

"Mitä tuo taas on tietävinään?" kysyi hän mielipahalla. -- "Joka työllä
palkkansa!" huusi Kirja-Tiitsu nostaen rukkia korkealle. "Luuletko että
annan rukkia maksotta takaisin? Ei kultaseni! Mutta kun tämä on
ensimäinen kerta, tyydyn kuitenkin vaan muiskuun --" näin sanoen astui
hän pari askelta lähemmäksi Annaa.

Vaan nyt loppui Annan kärsivällisyys. Kerrassaan oli rukki jälleen
kehrääjän käsissä, ja kun Kirja-Tiitsu itse tahtoi ottaa palkkaansa,
lensi vähävoimainen kosija Annan väkevän käden kautta vasten ovea, että
ovi paukkui. Samassa silmänräpäyksessä astui Rietu tupaan...

Mutta Jumala auttakoon! Jos Anna ensin oli ojaan langennut, niin nyt
hän joutui allikkoon! Kaiken maailman soima- ja sadatusnimet sai kuulla
"ryysyläinen", jonka _hän_, Rietu, sulasta armosta majaansa oli
ottanut; sillä että Kirja-Tiitsun kosioiminen ei suinkaan ollut hyvin
menestynyt, sen voi selkeästi nähdä. Paljon ei puuttunut, niin olisi
hyväsydäminen kasvatusäiti tallannut Annan käsin jaloin. Säikähtynyt
tyttö oli paennut vaatearkun ja vuoteen jalkopään väliin ja uhkasi
ahdistuksessaan nostattaa kylän huudollansa, jollei häntä jätetä
rauhaan.

Mokoman naisen suhteen kuin Sutlepan Rietu ei auttanut sellainen uhkaus
mitään; se ärsytti häntä vaan enemmän. Mutta kavala sulhonen muutti nyt
kokonaan menetystapaa. Hän ei tahtonut nostaa kosioimisellaan melua,
sillä hän tiesi varsin hyvin että koko Männikön kylä oli Annan
puolella. "Hiljaa, hiljaa, kummiseni" -- näin tyynnytti hän meluavaa
Rietua -- "kyllä aikaa myöten aikeet menestyvät! Yksi noudattaa yhtä
tapaa, toinen toista -- jos _minä_ en maailmaa tunne, niin ei sitä
tunne kukaan! Eihän meillä ole sen kanssa kiirettä. Huomenna on myöskin
päivä ja neitonen tulee ehkä koht'-sillään toiselle tuumalle. Tuhman
myllärinpojan ottaminen on hänelle tullut niin hengen asiaksi, että se
on ikäänkuin kasvanut yhteen hänen lihaansa ja luihinsa, ja tuo
kevytmielinen pitää itseään jo myllyn emäntänä. Vaan" -- sanoi hän,
kääntyen Annan puoleen -- "vaan jätä semmoiset mietteet Jumalan nimeen
pois! Minä tiedän, kuinka korkealla ne valjaat riippuvat, ja sinun
tulevan appesi tunnen minä sisältä ja ulkoa -- vielä tänään katuu hän
silmät päästään, ettei hän sinua mennyt vuonna ajanut ruoskan varrella
ulos. Sentähden pane tuumasi tukkuun, kaunoseni, äläkä puhu tuulta
taivasta kohden. Niinkuin sanottu, tuli ei meillä ole kintuissa
vielä, ja Martinpäivään asti voin minä kyllä odottaa, vaan ei
silmänräpäystäkään kauemmin. Minun puolestani pidä vaan kiusaasi
edelleen, saata Jaakko, hänen vanhempansa, sinut itsesi ja Rietu hätään
ja onnettomuuteen; vaan minä tahdon siitä huolta pitää ettei yksikään
koira siitä ruveten ota leivänpalasta sinun kädestäsi! Kuuletko?"

"Aivan niin, aivan niin", mielisteli eukko. "Martinpäivään vielä, vaan
sitte ei enää armotkaan auta!"

Anna-parka oli vajota häpeästä maahan, mutta, --, aika tuopi hyvän
neuvon, ja Martinpäivään voipi paljon muuttua.

Ja niin olikin. Taivaallisen Isän sana: kyllä! oli vienyt Bonaparten
ankarammalle tilinteolle kuin hän ensin luulikaan. Kun Europan
ruhtinaat ja kansat huomasivat, että tuostakin hylkiöstä voisi saada
voiton, miettivät he: mitä me enää odotamme ja kohottivat päätään
niinkuin oras sateen jälkeen. Preusin kuningas ja meidän armas
_keisariherramme_ setä-vainaja -- keveät mullat hänen haudallensa! --
yhtyivät kaikkein ensiksi; heidän ympärillensä kokoontuivat kaikki
Europan muut ruhtinaat ja kuninkaat. Rykmentit, sotajoukot kokoontuivat
joka paikasta ja nurkasta Saksan sisämaahan, Ranskalaisten ilkeyttä ja
ylpeyttä rankaisemaan. Liisalta sai Ojamylläri kuulla, että Jaakkokin
oli Venäjän sotaväessä lähtenyt Saksanmaalle.

Kaunista on kyllä kuulla tästä miehestä, vaan maailman pelko ja toivo
ei antanut Ojamyllärille senkään verran aikaa, että hän olisi omaa
onnettomuuttansa ja mielimurteitansa ajatellut. Kirja-Tiitsukin antoi
Martinpäivän kulua hiljaisesti ohitse -- hän suitti varmaan olla kahden
vaiheella, rakentaisiko tänä kirjavana aikana omaa taloutta, vai ei.

Kun Sutlepan Rietu kerta haasteli tästä pääkappaleesta, sanoi punapää:
"Anna ei pakene käsistä pois, ja -- aika tuopi hyvän neuvon".

Näin oli siis lapsiraukka rauhassa kauniilta kosijalta ja sitä
rohkeammin saattoi hän heittää toivonsa Jumalaan.



VII.

Jumalan vitsaus.


Viikot ja kuukaudet vierivät taas ohitse, ja hetki läheni
lähenemistään, jona Europan sotajoukkojen oli määrä opettaa Bonapartea
nöyrtymään. Mutta keskellä voitontoivoa ja voitonriemua tuli väen
kimppuun uusi vihollinen, vihollinen, jota vastaan ei lukko eikä muuri,
salpa taikka miekka auttanut! Sotakentät ja sairashuoneet olivat sen
koto, ja nimensä oli -- _kolera_ eli _rutto_.

Tuo hirmuinen sodan seuraaja, jonka hengähdys jo toi surmaa ja
ahdistusta, nosti nyt kalmankarvaista, inhoittavaa päätänsä ja otti
osansa tässä maailman riidassa. Paaston aikana 1813 tuli hirmuinen
vieras myös Männikön kylään ja majautui ensinnä -- Ojamyllylle.

Renki Hannu rupesi valittamaan viluansa ja päänkipua. Vaikka Liisalla
kyllä oli ihan kuumaa olutta saapuvilla, yltyi tauti kuitenkin hetki
hetkeltä kovemmaksi, ja kun toisena päivänä tuotiin tohtori
kaupungista, sanoi hän taudin -- ruttoa olevan.

Ojamylläri oli joutua suunniltaan! Sekö onnettomuus nyt vielä
tarvittiin! Hannu oli hänen oikea kätensä, ja peltotyö oli viime
aikoina jäänyt rappiolle ja nyt näytti myllyn samate käyvän! Entäs
pääasia: kuinka pian voisi tauti kohdata häntä itseä! Mitä sitte
eräksi?

Tuskin oli sentähden tohtori lähtenyt ennenkuin Antti sanoi
emännälleen: "Äiti, onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, mutta älä
Jumalan tähden hellyydelläsi tee sitä hullummaksi! Hannun pitää pois
talosta ja se paikalla! Hyvillä sanoilla ottaa Karja-Mari hänet
luokseen ja luullakseni on hän ymmärtäväinen nainen".

"Parempi aina, kuin sinä", huusi Liisa, "joko taas aiot uutta syntiä
sälytellä päällesi! Voi Antti! Häpee silmät päästäsi, ettet köyhälle
rengillesi, joka sinun palveluksessasi on tullut vanhaksi ja
voimattomaksi, nyt tahdo antaa sairas-majaa!" -- "Mutta se ei saa
tapahtua, ja minä sanon sulle: Hannu jääpi luoksemme. Sinulla
entuudesta kyllä vastattavaa puolestasi! -- Leena, Leena!" ... huusi
hän ovesta, "juokse kuitenkin kiireesti Kantolan eukon luo ja sano,
minä käskin pyytää, että hän ottaisi hyvää maksoa vastaan valvoakseen
Hannun luona". Ja kääntyen Anttia päin lisäsi hän vielä: "Kantolan
eukko ymmärtää tuon paremmin kuin minä ja sinä, ja hänen terveelliset
sanansa, joita hän raamatusta ammentaa, lievittävät paljon enemmän,
kuin kaikki tohtorin katkerat sekä makeat rohdot".

"Naisten lorua! Paljaita naisten loruja eikä mitään muuta", pahoitteli
Ojamylläri. "Tiedän entuudesta kuinka asiat täällä käyvät: yksi tahtoo
oikealle, toinen taas vasemmalle, että jokaisen 'kunnon miehen pää
alkaa oikein käydä pyörälle'".

Liisa meni töihinsä ja antoi tuon "kunnon miehen" urista. -- Tuokion
perästä tuli Leena takaisin: "Kantolan eukko on itse kipeä
kuumetaudissa".

Liisa jäi hiukan peljästyksiin ja näkyi miettivän, mikä nyt tulisi
neuvoksi.

"Etkö kuitenkaan ota Karja-Maria", kysyi Antti jälleen, joka aina
pelkäsi, että Liisa mietti ottaa jotakin vierasta. "Sen vähän, mitä
Hannu tarvitsee, ymmärtää hän kyllä".

"Ei," vastasi Liisa, "ensinnäkin on Karja-Mari huolimaton, toiseksi
ilkeä ja kolmanneksi ajaisi hän kaikki kylän juttuja täyteen. Kait
löydän mietittyäni jonkun, ja siksi valvon itse Hannun luona".

Hämmästyksestä aukeni Ojamyllärin suu ihan seljälleen, mutta silloin
kun hän juuri par'aikaa tavoitteli vastausta, oli Liisa jo mennyt yli
pihan saunaan, jossa Hannu kovassa kivussa vaikeroi.

Yhdeksän yötä ja päivää istui Liisa ilman pelotta Hannun vuoteen
ääressä, mutta aina ei sovellu Jumalan tahto meidän tahtoon. Tauti
yltyi yltymistään, ja niin oli Hannu kuollunna kymmenentenä yönä.

Kun hän rauhallisena pyhänä iltapäivällä oli haudattu, pyysi Liisa
mieheltään, että hän antaisi hänen ajaa kaupunkiin, yhtä ja toista
asioimaan. Toisessa tilaisuudessa Antti melunnut ja sanonut vastaan,
mutta tänään oli kuoleman ajatus hänenkin sydämelle kolkuttanut;
sentähden vastasi hän: "Mene, äiti, mene; koska sinua kielsin?"

Niin istui siis Liisa ennen puolipäivää vankkureilla, palkkamies otti
ruoskan käteensä, ja huusi "hevonen!" ja vankkurit kulki eteenpäin aika
vauhtia.

Kaupungissa riensi Liisa toimittamaan asioitansa. Ihmeellinen kiire
näkyi häntä jouduttavan ja hän riensi pian taas kotia kohden. Ilma kävi
kerrassaan kolkommaksi ja sade juoksi virtanaan. Kylmä väristys
toisensa perään karsi Liisan ruumista ja pian rupesi hän tuntemaan
kovaa kipua.

Ojamylläri otti emäntää tavallista ystävällisemmin vastaan. Kun hän
huomasi Liisan punottavat kasvot, arveli emäntä: "se varmaan on
nopeasta ajamisesta".

"Sinä olet kipeä älä salaa --" lausui ukko maata mennessä, ja tuskin
oli Liisa laskeunut vuoteelle, ennenkuin hampaansa rupesivat vilusta
yhteen lyömään.

"Kas niin, siinä se on! Voi Herrani ja Jumalani!" huusi Ojamylläri,
hypähti nopeasti vuoteelta ja puki jälleen päällensä. Ja koska hänen
tapansa oli olla äkäinen ja jäykkä myös silloinkin, kun hän mielellään
olisi ollut hellä ja hiljainen, lisäsi hän: "Hannu olisi kyllä taitanut
kuolla Karja-Marin luona, ja _sinä_ ainakin olisit jäänyt terveeksi".

"Mitä Jumala tekee on kaikki hyvin" -- värisivät Liisan siniset huulet,
ja menehtyen lankesi hän tuolille. Tauti tarttui kaikin voimin Liisaan,
jonka ruumis valvomisesta ja murheesta jo oli kovin heikostunut. Usein
täytyi monin hengin vuoteesta kiini pitää houraavaa sairasta.

Nyt tuli Ojamyllärille paha ja kurja aika, aika, jonka hätä ja kuorma
rasitti ja pakotti häntä verihikeen. Ojaperheessä, jossa ennen myllyn
pauhina ja ihmisten äänet kaikuivat, oli nyt kaikki hiljaa kuin
kuolleitten asunnoissa. Kaukaa ja läheltä läksivät myllymiehet
jyvinensä toiseen kylään, -- myllyn-ratas seisoi ja rauhallisesti
tekivät hämähäkit verkkojaan myllyssä.

Kevät tuli, mutta tahalla taikka tahatta jäi kuitenkin suurin osa
peltoja tänävuonna sängeksi: Työväestä oli puute. Tohtori oli sanonut
että Ojamyllyllä on rutto, ja rengit, pelkurit, pistäysivät pakoon.
Pitikö heidän toisten tähden kärsiä? -- Kuin haamu, riutuneena ja
kalveana kulki hiljattain vielä niin voimakas Ojamylläri aivan tyhjässä
talossaan ja autiossa myllyssä.

Toden totta, ne olivat kurjuuden ja ahdistuksen päivät! Ja kaiken
ulkonaisen hädän rinnalla alkoi nyt, ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin
ja kovemmin, eräs ääni sydämen pohjasta huutaa -- ääni, joka päivä
päivältä lujeni, ja oli ukosta kuni tuomion pasuuna, joka huusi hänen
korvaansa: se on sinun syntiesi ja ylitsekäymisiesi palkka!

Naurun ja pilkan rinnalla tuli niin ikään suloisemmat kuvat hänen
silmiinsä: rauha, terveys, onni ja rakkaus vaimonsa, Jaakon ja -- Annan
suhteen! -- "Kaikki on loppunut!" huusi hän sydämen tuskalla, "Liisa
kuolee, Jaakon ampuvat he maahan ja Anna -- vihaa taikka kiroo minua
kokonaan".

Jos hän nyt olisi voinut peruuttaa monen tapahtuneen asian! Kuinka
kokonaan toiseksi olisi elämä Ojamyllyllä käynyt! Tällaiset mietteet
kalvasivat ja vaivasivat Anttia, ettei hän saanut lepoa yöllä, ei
päivällä, ja kävi viikossa vanhemmaksi, kuin muuten vuodessa.

Muutenkaan ei ollut tuo sisällinen ahdistus Ojamyllärin vanhalle
ruumiille ensinkään terveellinen, ja kun tohtori parin päivän perästä
tuli jälleen, ei hän suuresti ihmetellyt, nähdessään Antinkin
vuoteella!

Jumalan myllyt jauhavat vitkaan -- mutta hienoksi!



VIII.

Uskollinen sydän.


Mitä moni aina vielä ei tahtonut uskoa -- eihän se sopinut ollenkaan
yhteen heidän tahtomuksensa kanssa -- se julistettiin nyt virallisesti:
Männikön kylässä raivosi rutto.

Oikeastaan piti sen merkitä: Ojamyllyllä, sillä kyläläisten terveys oli
nykyjään varmempi kuin ennen milloinkaan. Männikön kylän tietäjä-akat,
jotka kuulivat ruohon kasvavan ja hämähäkkien kolmen virstan päästä
kohajavan, -- ne arvelivat senvuoksi myös liian pelvon tällä kertaa
turhaksi; taivaallinen Isä tahtoisi muka vain ylpeyttä rangaista ja
koulumestarin Annan tähden ansaitsis Ojamylläri kyllä sitä.

Paratkoon Jumala vanhaa tunnettua maailman tapaa: _toisia_ tuomitsemme
ikäänkuin ei saisi taivaallinen Isä yksin enää toimitettaviansa toimeen
ja meidän pitäisi häntä hyvästä sydämestä auttaa -- _toisten_ silmässä
näemme kyllä raiskan, omassamme emme malkaakaan huomaa. Niin on
vanhuudesta saakka ollut laita ja niin on vastakin oleva -- se on kyllä
surullista.

Olivatko Männikön kylän _oikeat_ ihmiset oikeassa? Tällä kertaa ei
eroittanut taivaallinen Isä heitä toisten seasta, sillä vielä samana
iltana alkoi tauti juuri kylän toisesta päästä, hiipi tanhuaa pitkin
sinne ja tänne sekä otti monta mukaansa, joka sitä eilen ei arvannut.
Niiden joukossa, jotka sormellaan Ojamyllyä osoittivat, oli, tietäähän
tuon ilmankin, Kirja-Tiitsu rivissä ensimäinen. Samana päivänä jutteli
hän vielä Sutlepalla isosti ja laajallisesti kuinka surkea laita
Ojamyllyllä oli.

"Katsoppas kuomaseni", sanoi ilkiö Rietulle, "nyt tulee vanhalle
saiturille loppu vihdoinkin. Omiansa, omiansa! Mimmoinen on univuode,
semmoinen on unikin. _Yksikään_ ei häntä itke, enkä _minä_ myöskään".

Kuinka syvältä nämät sanat tulivat sydämen pohjasta, jääköön sanomatta,
sillä morsian ja myötäjäis-raha ei lähtenyt vielä nytkään hänen
punaisesta päästään, ja Antin "loppu" olisi hajottanut kaikki
tuuleen. --

Vaan yksi sydän oli Männikön kylässä, jolle Trimmon perheen onnettomuus
saattoi suurta murhetta ja sydämen tuskaa, ja se oli -- _Anna_. Missä
hän kävi ja oli, aina kaikuivat rahvaan suusta kuulemansa sanomat hänen
korvassaan, ja sydämen pohjasta sääli hän unohdettuja ja hyljättyjä
sairaita. Hän mietti ja arveli, ikävöi ja murehti ja aina selkeämmäksi
kävi hänen sydämessään päätös, kaikki: kiusan, häpiän, vihan ja vaivan
unohtaa, myllylle rientää sekä neuvolla ja työllä auttaa maailman
hylkäämää Ojaperhettä, Vapahtajan sanaa muistaen: rakastakaat
vihollisianne ja tehkäät niille hyvin, jotka teitä vihaavat.

Kerta lujan päätöksen tehtyänsä, ei viipynyt Anna sitä toimeen
pannessaan. Eräänä kauniina kevät-aamuna, kukon henkiessä, astui Anna
Jumalan nimeen raskasta tietänsä. Rahvaan kysymyksiä välttääksensä hän
läksi yli Sutlepan niityn.

Kylässä oli kaikki vielä ääneti ja hiljaa: tänään oli pyhäpäivä ja
jokainen makasi kauemmin kuin muuten. Leivo vaan oli jo hereillä sekä
lähetti riemuiten aamuvirtensä kohden taivasta, ja hernehalmeilla
einehti muudan kyyhkyisperhe.

Yhä korkeammalle nousi aurinko, armaasti tuoksuivat vainiot ja nurmet,
kaikkialla heräsivät linnut, ravistelivat kastetilkat sulkiensa päältä
ja tervehtivät nuorta aamua riemulaululla. Kukkain silmukoissa sumisi
mehiläiset ja joka oksan ja lehden, ruohon ja pensaan kyljessä läikkyi
epälukuisia kastepisaroita -- niinkuin Luojan kunniaksi valettuita
kauniita helmiä.

Anna näki, kuuli ja tunsi kaikki, tämä luonnon juhla-asu muistutti
neidolle Häntä, joka kaikki niin armaaksi ja kauniiksi on tehnyt.
Semmoisissa miettein oli hän kappaleen matkaa eteenpäin joutunut, ja
kaikki muut unohtanut, niin aukesi edempää Ojamylly hänen silmiinsä, ja
äkkiä pidätti Anna askeleitaan. -- Vielä kerran, niin lähellä, oli hän
kahdenvaiheella.

Yksi vuosi, yksi kokonainen vuosi oli umpeensa siitä silmänräpäyksestä
kulunut, jolloin Annan itkupäivät olivat alkaneet. Joku askel
eteenpäin, niin tienviereisessä talossa eli ja -- kärsi se, joka hänen
elämänsä onnen ja ilon pyysi sortaa. Mylly itse kyllä istui ja lepäsi
nyt, lepäsikö vaino ja viha myös myllyn isännän sydämessä -- kuka voi
sitä tietää? Pääsiäis-aatto, kaikkine vaivoineen, onneton ja surullinen
päivä, kyyneleitä rikkaiden sisariensa kanssa nousi Annan silmän eteen,
ja kuka tietää, kuinka _minä_ taikka sinä, armas lukija, Annan sijassa
olisimme tehneet.

Mutta se, joka koulumestarin Annaa tuhmana tyttönä piti, hän oli
kokonaan erehdyksissä. Jaakon ja hänen kärsivällisen äitinsä kuvat
astuivat hänen silmänsä eteen. -- Sydäntänsä rohkaisten, astui hän
sukkelaan eteenpäin ja seisoi pian Ojamyllyn pihalla, josta kana- ja
hanhi-parvi huutaen juoksi häntä vastaan.

Kuinka kokonaan toisin oli kaikki täällä tänään, kuin mennyt vuonna
samaan aikaan! Pihalla ja tallissa, jossa tuonaan oli melua ja rähinää,
oli nyt kaikki autiota ja tyhjää. Kaivon vintti tavoitteli kolkkona
taivasta kohden, niinkuin tahtoisi hän sille valittaa, että ihmiset
olivat hänen unohtaneet. Anna viskasi lintu-parvelle tallista
kahmalollisen jyviä, sitte astui hän tupaan.

Keittiössä tapasi hän ainoan emännöitsijän, Altsaunan eukon, lieduksen
edessä -- makaavan. Kolme viikkoa oli vanhus niin yöt kuin päivät
Liisan vuoteen ääressä valvonut, tänään sai väsymys voiton. Anna jätti
hänet lepäämään ja meni sisälle.

Sykkivällä sydämellä ja henkeänsä pidättäen astui varpaisilla emännän
vuoteen eteen se, jota hän houreissaan sekavin silmin jo kauan oli
odottanut sieltä löytävänsä. Mutta -- hän hieroi silmiänsä -- oliko se
silmänlumousta? Kovasti hioten, mutta rauhallisesti hengähtäen makasi
Liisa suloisessa unessa!

Mitä Anna piti ihmetyönä, selveni hänelle sittemmin. Mennyt-yönä oli
tuska taltunut ja emäntä oli jälleen parantumaan päin. Jumalan armoa ja
hellyyttä kiittäen istui Anna vuoteen jalkapäähän ja katsoi tarkasti
rakasta makaajaa. Kotvasen ajan kuluttua alkoivat kirkonkellot kylässä
soida.

Silloin rupesi sairas liikkumaan, heräsi ja katseli ihmetellen
ympärillensä, niinkuin ihminen, joka oli nähnyt pitkää ja hirmuista
unta. Nyt lankesivat hänen silmänsä Annaan, -- ja jos lukija arvelee,
että hän, häntä siinä nähden, kummasteli, niin on hän harhatiellä.
Ystävällisesti tarjosi hän Annalle laihtunutta kättänsä ja lausui
heikolla äänellä.

"Jumala siunatkoon tuloasi: minä tiesin kyllä, että Jaakko oli
oikeassa!"

Nyt pyysi Liisa vähän syödä, ja niinkuin nuoli oli Anna tuvasta ulkona.
Keittiön ovessa tuli sauna-eukko häntä vastaan ja oli peljästyksestä
langeta polvilleen -- ennen olisi hän odottanut viimeisen päivän tuloa,
kuin koulumestarin Annaa Ojamyllylle! Mutta niinkuin hänen kaltaisensa
myös on kavala, näki hän jo Annassa tulevaa emäntää, jollenka hän
oikein luuli mieliksi puhuvan, kun Ojamylläriä soimasi ja sadatteli. Se
oli nyt kaikkein kehnoin tapa, saada Annaa ystäväksi, ja kun hän sen
tuli huomaamaan, piti hän viisaasti suunsa kiini.

Liisa söi pari lusikallista lämmintä liemiruokaa, sitte jäi hän jälleen
nukkumaan. Nyt sai Anna aikaa, alkaa samarialais-työtänsä myös Anttia
kohtaan. Hänen oli, paratkoon Jumala, huonosti asiat. Tauti oli
Ojamyllärille kovempi ja kiinteämpi, kuin kaikille muille; sen lisäksi
tuli vielä sisällinen tuska, se mato, joka ei kuole, ja se tuli, joka
ei sammu. Kuinka useasti olivat Annan ja Jaakon nimet horisevan
valituksen suussa, kuinka katkerasti valitti hän itseänsä niinä pitkinä
öinä, jolloin tuomitseva omatuntonsa ei sallinut unta hänen silmiinsä!
Se kalvasi ja vaivasi häntä, niin kadotti hän vähät elinvoimansa, ja 64
vuotta seljässä ei ollut hänelle suinkaan tueksi. Tohtori, joka kerta
viikossa 7 virstan päästä tuli tänne, pudisti joka kerta enemmin
päätänsä, kynsi korvaansa ja -- ei lausunut mitään. -- Sitä kaikkia
kuuli Anna puhelijaalta sauna-eukolta.

Kun Anna varovin askelein kamariin ja Antin vuoteen ääreen astui,
makasi hän suorana, kädet ristissä, silmät kiini, ja kalman-karvaisien
huuliensa väliltä tunkeusi muutamat sekavat sanat. Annasta oli kuin
tahtoisi Ojamylläri nyt juuri viimeisillä voimillaan karata ja huutaa
hänen ylitsensä vihansa sekä kirouksensa. Mutta hän oli ihan vaiti --
vaiti niinkuin haudassa, -- vuoteen patsaassa vaan tiksutti eräs
yksinäinen jumi.

Lapsiraukka pyyhki kädellään silmäinsä yli, niinkuin tahtoisi hän
unohtaa kaikki pahat mietteet, sitte tarttui hän työhön -- täällä oli
kyllä toimitettavaa.

Hän kohensi Ojamyllärin epäjärjestyksessä olevaa vuodetta, järjesti
päänalaiset korkeammalle ja peitteli sairasta. Vanhuksen voimaton
ruumis oli niinkuin heikko lapsi Annan kätten välillä, hän ei edes
jaksanut avata silmiänsä. Kun kuume uudestaan meni hänen suoniensa
läpi, etsi hänen kätensä hellää auttajaa, ja laskeusi kiittäen Annan
pään päälle, joka vuoteen ääressä oli polvillaan.

Kerrassaan huudahti Ojamylläri hänen seljän takana: "Petti, liehui,
ryökäle! Anna, varastettu lapseni, takaisin!" Peljästyen käännähtihe
Anna ympäri, vuoteella istui Antti, kädet nyrkissä sekavin silmin ja
vaahto suussa. Yhä raivokkaammin alkoi hän hourailla, korkeammalle
nousi viha -- viha Kirja-Tiitsua vastaan, niinkuin Anna nyt ymmärsi --
hänen viimeinen voimansa oli loppua tuossa taistelussa. Silloin
lähestyi Anna sairasvuodetta, pani kätensä hänen kuumalle päällensä ja
koki sanoin saada häntä vaikenemaan. Ja kuinka hän puhui ja lohdutti,
väistyivät mustat kuvat Ojamyllärin silmistä, hän tuli aikaa voittain
hiljaisemmaksi. Silmät kiini, lankesi hän henkihieverinä asemallensa
takaisin, ja kalveat huulet lausuivat hiljaa Jaakon ja Annan nimet!
Mutta hänen sydämessään teki Jumalan Pyhä-henki työtänsä, pakottaen
kovan kallion antamaan vettä ja kuivan kepin kukoistumaan.

Kahta sairasta valvoessa riensivät päivät Annalta ohitse -- ja
surullisesti. Jaakosta ei ollut tietoja tullunna siitä saakka, jolloin
hän oli etämaille lähtenyt -- elikö hän vai oliko kuollut, sen tiesi
Jumala! Paljon puhuttiin eräästä suuresta taistelusta, jossa Venäjän
väkikin oli mennyt Bonaparte'a vastaan -- oliko myös Jaakko niiden
joukossa ollut, sitä ei voinut kukaan sanoa. -- Usein, kun Anna oli
yksin, hän vuodatti palavia kyyneleitä, ja moni salainen huokaus nousi
hänen sydämensä pohjasta. Mutta Anna oli kiinteä rukouksessa ja luja
uskossa ja taivaallisen Isän lupaukset vahvistivat heitä aina uudestaan
uskossa, rakkaudessa ja toivossa.

Kun sanon: _heitä_, niin älkää kummastelko, ystäväni, minä olen
kuitenkin oikeassa. _Yksi_ kirkas tähti loisti aina kuitenkin Annan
pilvisellä ja synkällä elämäntaivaalla: Liisan terveys tuli päivä
päivältä lujemmaksi ja _kaksi_ rakastavaa sydäntä haasteli nyt siitä,
mikä heille oli kalleinta koko mailmassa.

Ojamylläri riensi kyllä päivä päivältä yhä lähemmäksi hautaa -- sen
saattoi joka lapsikin huomata. Väliin houraillen, väliin taas valittaen
ja itseänsä tuomiten, vietti vanhus viimeisiä elämänpäiviänsä. Pian oli
hänen voimansa loppuun kulunut. Mutta mitä enemmin hänen ruumiinsa
heikkoni, sitä elävämmäksi kävi hänen henkensä, ja taivaallinen Isä
kylvi ja kynti hänen sydämensä peltoon, vaikka hänen työaseensa eivät
juuri olleet silkin-pehmyiset. Yhtä-kaikki oli vielä tämäkin sydän
rauhaa ja riemua löytävä ylitse kaiken, mitä hän pyysi ja toivoi.

Erään varsin rauhattoman yön perästä Antti vaipui aamupuoleen
nukkumaan. Anna, hänen uskollinen ja kärsivällinen valvojansa, meni
vähäksi aikaa pihalle, puutarhassa kuumaa, pyörtynyttä päätänsä
virkistämään. -- Silloin kaikui halki rauhaisen aamun hevoskavioin
kolke hänen korvaansa ja etäältä kuului ihmisääniä. Hän kuunteli --
kerrassaan leimahti hänen päähänsä eräs ajatus, joka pani sydämen
kovasti tykkimään: "ehkä tuo kolke on yhteydessä sotasanoman kanssa?"
Kuin salama Anna juoksi tupaan, sieltä portaita ylös ullakkoon, jossa
luukusta voi kaukaa nähdä koko maantien.

Ja mitä näki Anna? Mitä se oli, joka pysähdytti Annan hengen ja ajoi
punan hänen poskillensa? -- Sotamiehet! Niin kauas kuin hänen terävä
silmänsä kannatti, ei eroittanut hän muuta kuin sotamiehiä! Rykmentti
rykmentin perään marssi kaupunkia kohden, osa Venäjän väkeä, joka
vieraalta maalta palasi kotia. Kirkkaat sota-aseet välkkyivät
päivänpaisteessa ja iloinen puhe ja melu tunkeutui hänen korvaansa.

Ensin tahtoi Anna juosta alas tätä sanomaa toisillenkin ilmoittamaan,
mutta sydän ei sallinut! Niinkuin kiini-naulittu seisoi hän luukun
ääressä ja katsoi alas. Ja rykmentti rykmentin perään tuli ja
katosi maantiellä, -- ääretön rivi vanhoja ja nuoria, ratsu- sekä
jalka-miehiä, yhä vieläkään ei tahdo rivi loppua. Mutta vaikka Anna
miten tarkasti katsookin, vaikka hänen silmänsä miten suurella huolella
etsiikin joka ruodun läpi -- Jaakkoa hän ei löydä!

Alhaalla Annaa tarvitaan, hän tietää, että häntä haetaan, -- hänen
silmänsä alkavat karvastella, mutt'ei liiku hän paikastakaan --
huolellisemmin vaan lentää hänen silmänsä äärettömän sotajoukon yli.

Nyt metsän rinteessä harvenevat rivit, loppu joutuu käteen, viimeiset
tulevat esiin -- Jaakko ei ole heidän joukossaan! Kuni tikarinpisto
viilsi ääretön tuska Annan sydämen läpi -- -- silloin nousee kaukaa
uusi kohina. Jälleen välkkyvät sota-aseet, ja uusi toivo nousee Annan
sydämessä -- vankkurit vankkurien perään, monta sataa, läheneepi.

Nyt eroittivat hänen väsyneet silmänsä ajajat: voi nimetöntä tuskaa ja
hätää! Mitä hän nyt näkee -- kalvistuneet kasvot, päähän-vajonneet
silmät, veriset haavat -- on sodan hirmuisa palkka ja maksu. Ja kun hän
vielä tuskissaan, palavin sydämin katsoo ja näkee pitkiä sairasjonoja
ohitse kulkevan, joutuu viimeiset vankkurit käteen, pysähtyvät ja
poikkeavat myllyllen päin ja Annan silmät näkevät vaalean, haavoitetun
Jaakon!

Huudahdus, niin huikea että huone kajahti, kuului Annan suusta, --
sitten _lensi_ hän enemmin kuin _juoksi_ ylhäältä alas, ja viiden
minuutin perästä oli Jaakko hänen kättensä hoivattavana vuoteella, ja
rakastavan äidin sekä morsiamen rukoukset nousivat hänen edestään
taivaan puoleen.

Ja taivaallisen Isän korva oli altis kuulemaan näitä rukouksia. Jaakon
haavat paranivat pian Annan ja Liisan huolellisen hoidon kautta ja
viikkokauden kuluttua nousi hän, jos kohta huonosti ja vaivaloisesti,
jälleen ylös vuoteelta. Morsiamen silmät loistivat sitä nähdessään.



IX.

Vanhat ovat kadonneet -- katso, kaikki ovat uudeksi tulleet.


Ojamyllärin kuolinvuoteen ääressä löydämme kaikki ystävämme liikutetuin
sydämin koossa olemasta, sillä hauta sovittaa kaikki rikokset ja
kuolema antaa anteeksi.

Antin henki on eroamassa, mutta haudan partaalla on Jumala avannut
hänen silmänsä, että hän saisi nähdä kaiken sen onnen, jonka hän niin
kauan oli hyljännyt. Kädet ristiin laskettuna, hänen omaisensa
seisoivat sairasvuoteen ympärillä ja joka silmänräpäys pelkäsivät he
itkien saavansa kuulla sairaan viimeisen hengähdyksen.

Mutta vielä kerran avaa kuoleva suurella vaivalla silmänsä. Siunaten
hän ne luopi Annaan ja Jaakkoon: "Jumala siunatkoon teitä ja sinua
kallis Liisa, --"; ne sanat kuuluivat vielä hänen kelmeiltä huuliltaan,
-- silloin kantaa kuoleman-enkeli hänen sielunsa kohden ikuisia
asunnoita! Yksi harras "Isä meidän" vaimon ja lasten suusta lähtee
häntä saattelemaan autuaalle tielle.

       *       *       *       *       *

Vuosi tämän tapauksen perästä oli Ojamyllyllä iloiset, mutta pienet
häät. Kun nuori-pari tuli kirkosta, lausui Jaakko Annallensa, kättä
tarjoten ja lempeästi katsoen häntä silmiin: "Eikö niin, kallis Anna,
ne jotka kyyneleillä kylvävät ne ilolla niittävät?" -- Mutta Anna
pannen kätensä ristiin vastasi liikutetulla sydämellä:

    "Jumalass' on turvan' aina,
    Joka laupeudessaan
    Holhoo mua ainiaan,
    Kaikki hyvät mulle lainaa,
    Niinkuin isä lapselleen,
    Rakkahalle omalleen".

"Amen!" lausui Liisa ja laski siunaten kätensä lasten pään päälle.

Vielä kauan elivät Jaakko ja Anna Ojamyllyllä, äitiänsä kunnioittaen ja
lapsiansa Jumalanpelvossa kasvattaen sekä raamatun sanaa: tehkäät hyvää
niille, jotka teitä vihaavat -- Sutlepan Rietua ja Kirja-Tiitsua
kohtaan noudattaen. -- "Niin tosiaankin, kuinkas heidän kävi?" -- "Eikö
työtä myöten palkka?" -- Erään riihen luona, jossa punapää vanhan
tapansa mukaan ärsytti kahta veljestä toistansa vastaan, olivat
molemmat niin ymmärtäväiset, että leppyivät, mutta saivat sitten ilkiön
käsiinsä ja kerrassaan löylyttivät hänet niin, että hänen luunsa ja
jäsenensä eivät enää ikäpäivänä tulleet terveeksi. -- Hän ja Rietu,
jonka mökki myös pian huutokaupalla myytiin, elivät nyt armolahjoilla,
jotka kyllä salaa annettiin, mutta joista koko kylä Annan kunniaksi ja
kiitokseksi puhui. -- Jos kaikki Annat ja heidän sisarensa niin
tekisivät, niin olisivatpa asiat hyvät. Ja sillä loppuu kertomuksemme
tällä kertaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ojamylläri ja hänen miniänsä - Jutelma, Vironkansan opiksi ja huviksi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.