Title: Elegioja
Author: Koskenniemi, V. A., 1885-1962
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elegioja" ***


ELEGIOJA

Kirj.

V. A. Koskenniemi


WSOY, Porvoo, 1918.



SISÄLLYS:

Elegioja
Sydän
Kuutamolla
»Jää hyvästi» ja »Näkemiin»
Kesäyössä
Lehdokki
Kaivatulle
Unohdettu soihtu
Elokuu 1914
Huomisehtoo
Vanha Markku
Runo vapaalle Puolalle
Tervehdys akateemiseen juhlaan 19/1 1918
O Herra, siunaa Suomen kansa
Leijonalippu
Runo Suomen vapaudelle
Etruskilainen vaasi
Prometheus
Endymion
Ekho
Pan ja vuohipaimenet
Hippokrene-lähteellä
Paimenen hauta
Polykrates ja hänen ystävänsä
Masinissan hääyö
Ovidius Tomissa
Planeettain laulu
Pääsiäislaulu
Leivonen
Sydänkesällä
Syksyn ylistys
Inspiraatio
Kaakkuri
Onnellisin päivä
Tomu



    ELEGIOJA


    1

    RUNOTTARELLE

    Oi sinun luokses, sun rinnoilles minun henkeni kaipaa!
        Uskoton ollut oon, eksynyt luotasi pois.
    Juoda sun huulies mettä ja kuulla sun ääntäsi kaihoon,
        tuntea laulujen vuon täyttävän rintani taas.
    Maisen pyyteen heikkona orjana kulkenut oon ma,
        ah, sinut unhoittain, etsinyt riemuja maan,
    löytänyt kiiltävän valheen ja hetkien leikkivän unhon,
        mutta en suuruuttas, mutta en riemujas sun.
    Ei pisar ainutkaan mun vuotanut kaihoni maljaan,
        jonka ma kurkoitin maisia riemuja päin,
    en ole kuumain huulteni pyyntöön kaikua kuullut,
        niinkuin tyhjyyteen kuiskannut kaihoni oon.
    Oi sinun puolees taas, sinä valkea, silmäni nousee
        keskeltä turhuuden, kahleista valheen ja yön.
    Vain sinun henkäykses minun sieluni kirkkahaks saattaa,
        vain sinä taivahinen, vain sinä voimakas oot,
    kruunaat onnella pääni ja onnella rintani täytät,
        juhlaks arkeni teet, karkeloks kulkuni mun,
    annat mun leipääni viinin ja kyyneleihini lohdun,
        rauhan öljyä tuot mieleni myrskyihin,
    nähdä sa suot runon siintävät kentät ja, ah, sinun kanssas
        täysi on tyhjyyskin, laulava hiljaisuus.
    Oi, tosi oot sinä ainut keskellä aikojen valheen,
        keskellä turhuuden, valkeus keskellä yön.

    Oi sinun luokses, sun rinnoilles minun henkeni kaipaa!


    2

    KEVÄÄLLE

    Niin olet tullut taas, Kevät, valkein aamuin ja illoin
        tuoksuen tullut sa oot, laulaen tullut sa oot.
    Oi kevät, ihmehen ihme, sun tullessas maailma nuortuu
        nuoreks uudestaan, nuortuu ja voimakas on.
    Niin myös lapselle maan suot uskoa, unta ja voimaa,
        kirkkaudestasi taas juoda mun silmäni suot.
    Mut tänä aamuna miks sädeharppuas soittavan kuulen
        sormien vieraiden, kuoleman sormien, nyt:
    oi, Kevät, kerran saat käsin täysin taas sinä maille,
        mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan,
    poikain lauluun lehdossa ei minun ääneni yhdy,
        neitojen leikkejä ei silmäni seurata voi,
    kun kevätnurmella piirissä valkein harsoin ja hunnuin
        vinhaan karkelo käy, taikka kun solmeavat
    tyttöset kukkaisseppeltä leikin sankarin päähän,
        poikasen päähän ken voiton ja kukkaset vei.
    Villin ruusun ja valmun ja orvokin keskellä kasvaa
        outoja kukkia maa, outoja tuoksuja tuo
    ilmojen rannoilta tuulet ja pilvet kullassa loistaa,
        niinkuin nyt, kuin nyt, mutta en niitä ma nää,
    Niin tulet kerran taas, Kevät, valkein aamuin ja illoin,
        mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan.


    3

    Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
        yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
    Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
        mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
    hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
        ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin!
    Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
        kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
    Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
        Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
    Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
        Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
    Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
        houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
    Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
        yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
    yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
        Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.


    4

    Hiljaisuudesta saavuimme, hiljaisuutehen käymme.
        Pauhina maailman, ei kodiksemme se voi
    muuttua, outoina käymme sen kesken ja ihmisten kesken.
        Kuin unikulkija ken vuoteensa jättänyt on,
    niin haparoimme me vain käsin, katsein ympäri, niin me
        toistamme töytäellen sokkoina kuljemme vain.
    Rauhaa vailla on rintamme kesken onnenkin pilkkeen,
        kaihomme kiirehtäin kaukana eellämme käy
    päin jotakin, jot' emme me tunne, ei silmämme nähdä,
        korvamme kuunnella voi, ei käsi voi omistaa.
    Maailma verhonsa taakse on kätkenyt matkamme määrän,
        maailma pauhinallaan pettänyt korvamme on.
    Hiljaisuudesta tullen ja hiljaisuutehen mennen
        kuin unikulkijan käy, ihminen, rauhaton ties.

    Hiljaisuuden vuotehell' on hyvä maailman jälkeen,
        on hyvä nukkua sun, on, sydän rauhaton, sun.


    5

    Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on tähdet,
        kaikkeus kylmyyttään iltahan henkäelee.
    Syksyn kuivat lehdet ikkunaruutua vastaan
        illassa vain kahisee -- muuten niin äänetönt' on,
    että ma voisin kuulla kuin tähdet taivahan kääntyy,
        jollei äänehen niin rinnassa lois sydämein.
    Kylmän ja hiljaisuuden muurit mun ympäri kasvaa,
        ympärilläin tihenee tähtinen autio yö.
    Niin minä nään sinut silmästä silmään, Yö lkisyöjä,
        valtias maailmain, lemmetön, lämmötön Yö!
    Jäästä on valtikkas, joka tähtien kohtalot ohjaa,
        kuin uni hourun vain hengetön on lakis sun.
    Vaunusi pyörien viuhina kuolleet vuossadat mittaa,
        valtias maailmain, kussa sun kulkusi käy.
    Noussut ei titaneist' ole valtaas vastahan kenkään,
        kautta jo aioonien vailla sa kilpailijaa
    hallinnut istuimeltasi jäiseltä oot olevaista.
        Ei tuli uhrien voi jääsydäntäs sulattaa,
    eikä sun mykkyytees ole huokaus kuulunut koskaan.
        Koskaan silmistäs rakkaus loistanut ei.
    Julman leikkisi vangiks oot olevaisen sa tehnyt,
        luotusi kahleissas kiertelevät ratojaan.
    Muuta et tarkoitusta ja toivoa suonut sa heille:
        kuoleman toivon sa soit, tyhjyyden toivon sa soit.
    Et, avaruuksien valtias, tuumaakaan vapautta
        runsaudestasi sun luoduilles luovuttanut.
    Voimasi tunnen ja valtasi nään, sinä Yö lkisyöjä,
        mutta sun alttarillas en minä uhrata voi,
    eikä sun kylmää kunniatas minun huuleni laula.
        Kolmin kerroin ma sun, hengetön Yö, kiroan!
    Nostatan, uhmaten kylmää valtikkaas, sua vastaan
        suurimman titaneist', ihmisen, ah, sydämen,
    ainoan lämpimän, hehkuvan, kärsivän keskellä kylmän,
        keskellä kuollehien! Sammuta rintani lies,
    mut oman hehkuni kautta sun kylmyydessäsi kerta,
        enkä sun lainastas, hetkisen oon elänyt!

    Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on tähdet,
        kaikkeus kylmyyttään iltahan henkäelee.


    6

    ENTISELLE ITSELLENI

    Muistan sun, entinen itseni, tunnen sun, ah, hyvin vielä,
        kentillä lapsuutein poikasna käyvän sun nään,
    kulkevan koulun tiellä tai miettien istuvan illoin
        ikkunass' yksikses tähtiä seuraellen,
    kuinka ne syksyn pitkinä puhteina verkkahan syttyi.
        Aikana leikkienkin mietit jo murheita maan.
    Kammot tyhjyyden sa jo tunsit ja kuoleman mahdin,
        ihmistä tuntenut et. Ah, hyvin muistan ma sun:
    laulusta linnut ja tuoksusta kukkaset kaikki sa tunsit,
        maan madot tunsit sa myös, tiet jumin kaarnassa puun.
    Niin liki suuren luonnon äidinkättä sa kuljit,
        että sa seurata voit, kuinka se hoivas ja loi,
    niin liki Häntä, jok' on elon kaiken kehto ja hauta.
        Luonnon hengityksen tunsit sa kasvoillas.
    Poiss' olet, entinen itseni, poiss' olet, toiset on tieni,
        mutta mun sielussain viel' osa itseäs on,
    viel' usein varjoni lankee yhteen varjosi kanssa,
        viel' usein vierellä oot, kussa ma kulkenenkin.
    Entinen itseni, olkoon aina sun tiesi mun tieni!
        Niin liki luontoa kuin ihminen kulkea voi,
    niin liki maata ja kukkia, lintuja, tähtien sarjaa
        kuin sinä kulkenut oot, kulkea tahdon ma myös.
    Yhdessä käyös sa kanssani tyhjää ja kuoloa kohti,
        hautahan asti sa mua saattaos matkalla maan.
    Viisaamp' oot sa kuin kirjat ja ihmisten naurava seura,
        ken salat kerran sa oot luomisen työn lukenut.
    Ihmisten keskeltä, maailman keskeltä, keskeltä harhain
        luonnon turvallisen, ah, käden löydämme taas.
    Tyhjyyden kellot kun kerran tiellämme vastahan soittaa,
        lempeä seurassas on syli kuoleman yön.


    7

    SATAKIELELLE

    Oi, kesän yhden sa mullekin laulanut oot, satakieli.
        Laulujas kuunnellen öitä ma valvonut oon,
    kehrännyt onnen kultaista rihmaa aamuhun asti.
        Tunteja laskenut en, päiviä laskenut en.
    Ah, omain unteni vankina, onnen vankina kulkein,
        kutsunut veljiksein oon jumalat Olympon,
    antanut pilville kättä ja suudellut kukkia nurmen!
        Päässä jok'ainoan tien temppelin nähnyt ma oon.
    Ollut ei arkea mulle ja ollut ei päivää ja yötä,
        vain oli laulusi sun.
                              Oi, kesä kaukahinen!
    Oi satakieli, sun laulusi muistossa vieläkin väikkyy:
        tummaa silmää kaks, vaalea, kutrinen pää.
    Oi kesän yhden sa mullekin laulanut oot, satakieli.


    8

    KAUNEUDELLE

    Kerran lienen sun lasna ma nähnyt tai uness' ehkä.
        Ei, en milloinkaan, en sua nähnyt ma lie,
    en sua maisin silmin ma nähnyt, en unessain ees,
        äänetön, ylhäinen vieras tähdellä Maan.
    Oot elämän sovitus sinä ollut ainoa mulle,
        vain sinuhun, sinuhun, Kauneus, uskonut oon.
    Valtijatar, sinä kylmä ja ylpeä, viilehin otsin,
        sormin hienoisin, katsehin yön-vakavin --
    viittasi hulmeen ma nähnyt oon, mut en sua koskaan,
        maisin silmin en, Kauneus, valtijatar.


    9

    RUNOLLE

    Siunattu tuskan hetki, mi sun elonkipinäs sytti,
        siunatut kaipuun yöt, joiden sa ruokkima oot!
    Riemussa synnytin sun ja sun kanssasi riemussa syntyy
        sieluni uudelleen, keskellä kirkkautes.
    Tuntenut rinnassain olen hetkesi voiman ja onnen,
        tuskien unhoitus, sieluni lääke sa oot,
    harppuja hiljaisuuteen tuot ja mun yöhöni loiston,
        kauaksi ihmiset jää, maan tomut haihtuvat pois.
    Kuin valon virrassa uin ma ja kanssasi henkeni nousee,
        alleni maailma jää, valhe ja maailma jää.

    Yö mua suuteli suulle ja tähdet mun sieluuni katsoi --
        silloin ma synnytin sun, tähdille synnytin sun.



    SYDÄN


    -- Nuku taistosta kuumeisesta,
    ole hiljaa, sydämein!
    Minä maailman viisaudesta
    majan hiljaisen sulle tein.

    -- En lepoon jouda ma vielä,
    en majaas jäädä ma saa.
    Mua taistot maailman tiellä
    ja vaarat viekoittaa.

    -- Ole hiljaa vielä sa hetki,
    ole rauhassa, rauhaton!
    Suruntäysi on elämän retki,
    tie ohdakkeinen on.

    -- Mitä surusta, ohdakkeista,
    mitä tuhosta taistelun.
    Mun on kutsumus vaarassa seista,
    mun on kutsumus kärsiä, mun.

    -- Mitä pyydät, se sinulle suodaan,
    jos lähdet sa maailmaan.
    Siellä veresi kuiviin juodaan,
    sinut hampain silvotaan.

    -- Niin hampain ma silpoa annan,
    veren vuotaa kuivihin.
    Minä kohtaloni kannan,
    minä lähden kuitenkin.

    -- Mitä etsit sa maailman teillä?
    Sinä löydät vieraita vaan.
    On jäätä rinnassa heillä,
    tyly pilkka huulillaan.

    -- Vaikk' oon vieras ma keskellä heidän,
    en jäädä voi majaas sun:
    halu silpoa, surmata heidän --
    halu elää ja kärsiä mun!



    KUUTAMOLLA


    Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
    Oi, armas, autuus meitä läsnä on.

    Kuin lumottuina lehdet niinipuun
    ne värähtelee hopeassa kuun.

    Kuin lumottuna sydän vaikenee
    ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.

    Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
    On taivas niinkuin meri rannaton.

    On niinkuin ikuisuuden kellot sois.
    Kuun venheessä me soutakaamme pois.



    »JÄÄ HYVÄSTI» JA »NÄKEMIIN»


    »Jää hyvästi» me sanomme ja »näkemiin»
    ja askelemme heistä erkanevat,
    jotk' ovat meille rakkaat, loittonevat
    ja vievät ihmismeluun, hetken suhteisiin.

    Mut kuinka kauas kulkenemme, kuitenkin
    sen kalliin muiston aina säilytämme,
    ett' osa meitä, osa itseämme
    on meitä vuottain maailmalla, jossakin.

    »Jää hyvästi» ja »näkemiin» -- niin sanoen
    kuin hädässä me usein erkanemme:
    voi joka hetki olla viimeisemme
    ja joka jäähyväinen olla ikuinen!



    KESÄYÖSSÄ


    Minä kuljen tuttua polkuain,
    suopursujen tuoksu niin huumaa, --
    sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
    Yö henkii kaihoa kuumaa.

    Hämy vihreä verhoo hongikon,
    suosilmät niin vietellen läikkyy --
    en tule, en tule, mun kiire on:
    mulle toiset silmät väikkyy!

    Vie polkuni järven pohjukkaan
    liki nukkuvan kylän laidan,
    siellä harmaa veräjä raollaan
    on keskellä harmaan aidan.

    Sen veräjän takana odottaa
    ilo, onni ja unhon huuma,
    sua odottaa, sua odottaa,
    sinä sydän rauhaton, kuuma!



    LEHDOKKI


    En joukoin kulkevalle näy,
    mun piiloon lehto sulkee.
    Ken ilomiellä yksin käy,
    myös ohitseni kulkee.

    Vain joskus aikaan kesäkuun,
    kun maat ja metsät nukkuu
    ja suviyöhön lumottuun
    kun käen kaihot hukkuu,

    voi olla että poikasen
    tie metsän peittoon johtaa,
    hän miettivä on, murheinen, --
    hän katseheni kohtaa!

    Mun löytää nuori rakkaus,
    kun muiden silmät nukkuu,
    kun suvi on ja juhannus
    ja käen kaihot kukkuu.



    KAIVATULLE


    Oi kaivattuni, saavuttamaton,
    kun tuhat vuotta kerran mennyt on,
    vaikk' ehkä kaukanakin toisistaan,
    on vuotehemme alla saman maan.
    Ja tuhat kertaa tuhat vuotta kun
    on mennyt yli tomun sun ja mun,
    niin ehkä kaaoksessa kaikkeuden
    niist' yhtyy toisehensa hiukkanen.
    Sen hetken eessä, saavuttamaton,
    vuostuhannet vain harhan unta on.
    Niin mitä kosmos yhteen vienyt ei,
    sen, kaivattuni, ehkä kaaos vei.



    UNOHDETTU SOIHTU


    Se loimus vielä yksin yössä, kun
    jo kaikki toiset oli sammutettu,
    ja juhla leikittynä loppuhun.
    Se oli yksin yöhön unohdettu.

    Sen ikkunastani ma nähdä voin,
    sen liekki näkyi vielä vuoteeseni.
    Kun heräsin ma koittehessa koin,
    sen sammuvana kohtas katseheni.

    Niin oli koko yön se loimunnut
    ja hiiltyi aamun nousten hiljallensa,
    niin oli taistelunsa taistellut
    yön helmass' yksinänsä, hehkuinensa.

    -- Sa yksinäinen loimu kesken yön,
    sa yksinäinen liekki unohdettu,
    ah, sadut suurimman on sankartyön
    yön yksinäisyytehen kirjoitettu!



    ELOKUU 1914


    Niin nostanut oot sirppis punaisen
    sa taivahalle yli kansojen,
    niin oletkin sa tullut, Elokuu!
    Sun eessäs kesän valhe paljastuu.
    Vuossatain elokuussa, korjuumies,
    vuossatain viljaan kulkeva on ties.

    Ken uskoi, että siemen keväinen
    jo syksyll' antais sadon rautaisen,
    ja että viini, äsken kukkinut,
    ois rypäleessään verta kantanut
    ja että kyntömiesten huutoihin
    syys huutais vastaan torvin vaskisin!

    Sa tuntematon Elokuu -- kenties
    niin ootkin kylvömiesten kylvömies?
    Vuossatain syksyhyn ja talvehen
    sa kätket veren kalliin siemenen.
    Kun kerran suvi maata tervehtii,
    sun laihos ehkä silloin lainehtii!

    Niin oletkin sa tullut, Elokuu.
    Nyt kaikki turha turhaks paljastuu.
    Niin ankarat on askelees, on ties,
    vuossatain korjuumies ja kylvömies.
    Niin taivahalle yli kansojen
    sa nostanut oot sirppis punaisen.



    HUOMISEHTOO


    Tuli sammui Marnella hiljallensa,
    oli uupunut Ranskan ja Saksan mies.
    Moni rekryytti sai tulikastehensa.
    Mitä sota oli -- nyt he sen ties.
    Mitä silmin ja korvin he kokea saikaan,
    se oli toista kuin entisaikaan:
    ei miehiä, keihäitä, kannuksia,
    vain koneita surmaa suitsuvia,
    tulisadetta, sauhua länteen, itään,
    mut vihollisesta tuskin mitään.

    Nuor Jacques tuli mailta Touraine'n.
    tuli viinipellolta rintamaan.
    Oli pyrkinyt alle lippujen
    heti sodan sanoman kuultuaan,
    pääs vaivalla vapaaehtoiseksi,
    kun tuhannet syyt ja keinot keksi --
    iän puolesta viel' ei sotamies,
    vaikk' intoa kymmenellekin riitti.
    Mit' oli elää, nyt hän ties --
    ja siitä hän kaikkia pyhiä kiitti.

    Niin yö yli Marnen laskeutui
    ja laaksossa sakeat usvat ui.
    Mutta korkealla yli maan
    piti tähdet hiljaista vahtiaan.
    Ja verkkaan tykkien sauhu haihtui
    ja juoksuhaudoissa vuorot vaihtui.
    Tänä yönä Jacques oli vahdista vapaa,
    hän syrjään hiipi, ja vanhaa tapaa
    hän noudattaen paperin
    ja kynän etsi käsihin.


    Ja kirjaimin suurin ja horjuvaisin
    hän piirteli:
                  Ȁitini armahaisin!
    Sano vaarille terveiset nää vain:
    tänäpäivänä vihdoin ma tapella sain.
    Sano siskolle, että kynttelin
    vie eteen hän Neitsyen alttarin.
    Sano Madeleinelle naapurissa,
    ett' on mulla hän aina aatoksissa.
    Sinä itse, rakkahin äiti kulta,
    ole huoleti -- taas saat kirjeen multa,
    kun huominen päivä käy ehtoolleen.
    Te kaikki kotona -- huomiseen!»

    Tuli huomisehtoo, ja taivaallaan
    taas pitivät tähdet vahtiaan.
    Kuka nukkui nurmella kalpeana,
    niin hiljaisana, niin valkeana?
    Se oli poika Touraine'n.

    Kuka tuntee ehtoon huomisen!



    VANHA MARKKU


    Synkkä vieras oli maassa käynyt,
    tuttu vanhastaan ja aina uusi,
    tuskaa, kuolemaa ja tulta kylväin:
    sota oli käynyt yli Suomen.
    Enemmän kuin tehtiin vuosisataan
    poies pyyhki yksi vainon vuosi.

    Musta karsi oli kyläin herra,
    piilopirteissänsä eloon jääneet.
    Maa ei saanut siementä, vain verta
    monen kalliin kylvöajan mittaan.

    Vielä tohtiako elää, elää
    ehkä uutta vainon vuotta varten?

    Kevät sentään vielä tohti tulla
    kysymättä asehilta lupaa.
    Nosti hennon taimen keskeen karren,
    silmut koivuhun ja urvut leppään,
    nurmetutti hautakummut, jotka
    kansan parhaan elinvoiman kätki.

    Kevään kanssa tuli vanha Markku
    pakopirtistänsä, missä yksin
    perhekunnastansa eloon jäänyt
    oli talven tautituhon jälkeen,
    niinkuin metsäpalon jälkeen joskus
    harmaa honka seisomahan jääpi,
    missä kulo kaataa nuoren metsän.

    Kylää etsi -- rauniot vain löysi,
    löysi paikan, missä muinoin seisoi
    Ison-Markun talo, kylän vankin,
    löysi navetan ja aitan sijan,
    pihan löysi, missä muinoin leikki
    suvun kymmenkunta nuorta vesaa.

    Nokkosia kasvoi saunan kiuas,
    kumollansa oli kaivon kehä.
    Entisellään yksin humalisto,
    upeana, niinkuin uhallakin.

    Seisoi raunioiden kesken Markku,
    jalallansa siirsi hiiltä, missä
    kerran kodin liesi lämpis. Kaikki
    oli hajoitettu tuuleen, tuhkaan.
    Eipä liioin surrut vanha Markku,
    suri sitä yksin, ettei hänkin
    maannut mullan alla muiden kanssa.

    Tuolla pisti esiin sahran kynnet.
    Vielä peltohonko kiinni käydä,
    kyntää, kylvää -- ketä varten? Vanhus
    oli valmis kuolemalle, niinkuin
    sirpille on tuleentunut tähkä.

    Siellä täällä raunioilla liikkui
    joku rauhatonna haeskellen
    niinkuin varjo vainajien mailta.
    Väsyneitä vanhuksia taikka
    vaimoja ne oli.

                    Markku istui
    kaivon kannelle ja katsoi peltoon,
    joka tallattuna lepäs. Päivä
    loisti leppoisasti raunioihin.
    Kiurun laulu kuului korkealta
    niinkuin kaukahisen toivon ääni.
    Vielä menneist' elämäänkö oisi?
    mietti Markku.

                   Samassapa juoksi
    häntä vastaan pieni liinatukka,
    poika, huoletonna risoissansa,
    kädessänsä rukiin siemeniä,
    joita pureskeli. Lapsi niitä
    ojenteli myöskin vaarin nähdä.

    Luojan ihme -- puhtahinta viljaa!
    Nosti Markku polvellensa pojan.
    Tunsi vielä lämmön veressänsä.
    Viel' ei ollut kaikki toivo mennyt.

    Oli siemen, oli lapsi vielä.

    Nousi paikaltansa vanha Markku,
    kävi kiinni sahraan kaksin käsin,
    väänsi raudan raunioiden alta,
    seisoi ase kädessänsä hetken
    kodin pihamaalla, katsoi peltoon,
    joka vanhaa vaalijaansa vuotti.

    Tunsi kotiin tullehensa Markku,
    tunsi, että vielä elää tahtoi.
    Oli siemen, oli lapsi vielä.

    Korkealla, kaartain kylän yllä,
    lauloi kiuru kevään kyntövirttä.



    RUNO VAPAALLE PUOLALLE


    Verkkaan vapauden oras itää:
    vuosisatain roudan sulaa pitää
    hurmeen lämmöstä ja kyynelten.
    Vuosisadat kesti talven yötä,
    vuosisadat salattua työtä
    suuren kevään, kansain keväimen.

    Niinkö tulitkin sa ihanaisin!
    Mielin janoovin ja isoovaisin,
    vapaus, me käymme vastahas.
    Nimees elämämme pyhitimme,
    nimees vainajamme hautasimme,
    odotellen sinun tuloas.

    Kuolema sun kulkee edelläsi,
    kansain vereen tahrattuna käsi.
    Minne tulet, raunioita näät,
    tulet tallattujen kenttäin takaa.
    Siunaa maata, missä miehet makaa,
    siunaa leskien ja lasten päät!

    Niinkuin silmä vailla valoansa,
    niinkuin vuosi vailla suveansa,
    elämä sua vaill' on, vapaus.
    Niinkuin länsituulet hivelevät,
    niinkuin Arkadian armas kevät,
    niin on henkäykses kosketus.

    Vapaa Puola, kanssas Suomen kansa
    kahleen merkit vielä ranteissansa
    vannoo valan, joll' ei rikkojaa:
    kautta kärsimyksen-muistojemme,
    kautta kallihimpain hautojemme,
    vapaa olkoon isiemme maa!

    Kuolo sille, joka nostaa tohti,
    vapaus, sun pyhyyttäsi kohti
    käden sorron töihin valmihin,
    sille, joka kuonaan itsekkyyden,
    vaihtoi vapaan, puhtaan ihmisyyden,
    vihki voiman aseeks tyrannin!

    Tilaa kotkallesi valkealle,
    vapaa Puola, nouse korkealle,
    olkoot vuosisatas onnekkaat!
    Kautta kärsimyksen-lunnaittemme,
    kautta vainajaimme, lapsiemme:
    vapaat olkoot isiemme maat!

    (1918.)



    TERVEHDYS AKATEEMISEEN JUHLAAN 19/1 1918


    Ei tullut ruusuin hehkuvin,
    ei lauluin, tuulin lauhkehin
    oo meille vapautemme,
    ei myrtinlehvin, kukkaisvöin,
    vaan pakkastyynin talviöin
    ja halki hankiemme.

    Ei suvi ollut, juhannus,
    kun synnyit, Suomen vapaus,
    sa lapsi rakkautemme,
    vaan tähdet kylmät, ankarat
    sun kehtohosi katsoivat,
    sa lapsi sydäntemme.

    Mut kun sa silmäs auki loit,
    niin vartion sa nähdä voit
    sun luonas valvomassa.
    Ja kuinka tiemme kulkekoot,
    sa veri meidän verta oot,
    sa ainut maailmassa.

    Ja alla talven tähtien,
    sun syntymäsi soihtujen,
    nyt vyötämme me vyömme:
    sun nimees missä taistellaan,
    myös meidän miekat mainitaan
    ja meidän miehet, työmme.

    Ja missä Suomen säilät lyö,
    pois, pakoon lyödään sorron yö!
    Sun nimes huulillansa
    ken ensin ehtii kuolohon,
    hän muita onnekkaampi on
    ja häntä kiittää kansa.

    Et tullut ruusuin hehkuvin,
    et tuoksuin, tuulin lauhkehin
    oo meille, vapautemme,
    vaan talven tähdet ankarat
    sun kehtohosi katsoivat,
    sa lapsi rakkautemme.

    Sa Suomen nuori vapaus,
    sa nuorten usko, odotus,
    et hyljännyt sa meitä.
    Yön tähdet kylmät, korkeat
    on aseitamme siunaavat
    ja vapautemme teitä!



    O HERRA, SIUNAA SUOMEN KANSA

    (Virren 339 mukaan)


    O Herra, siunaa Suomen kansa,
    suo sille armos runsaus,
    suo sille lohtu haavoissansa
    ja tuskassansa unohdus.
    Pois pyyhi vedet silmiemme,
    pois veritahrat tannertemme.

    Sun voittos päivän huomenessa
    suo että suureks Suomi sais,
    suo että kahleen kirvotessa
    myös orjan mieli kirpoais,
    suo meille voima voimastasi
    ja valkeus sun valostasi.

    Sa siunannut oot aseitamme,
    kun pakoon lyötiin vainon yö,
    myös siunaa rauhanaskartamme,
    tee kaunihiksi kansan työ.
    Miss' äsken hurme maata kasti,
    suo oraan itää runsahasti.

    O Herra, siunaa Suomen kansa,
    suo sille voimas runsaus,
    se kaikiss' että vaiheissansa
    ois oma kansas, valittus.
    O Herra, kalliimpana saamme
    sun kädestäsi synnyinmaamme.

    Huhtikuussa 1918.



    LEIJONALIPPU


    Sua, Suomen Leijona, tervehdän:
    miten säilässäs aurinko palaa!
    Ylös vapauden päivähän
    sinun voimas vangitut halaa.
    Olet karaistu kentillä taistojen,
    olet elänyt vainojen aikaa,
    läpi veristen vuosisatojen
    sinun säiläs säihkyy ja kaikaa.

    On Reinin rannoilta Tonavaan
    nimes kerran pelkoa tuonut,
    ja tanner Puolan ja Bööminmaan
    on hurmehestasi juonut,
    ja syvälle Balkanin metsihin
    sinun kunnias jäljet johtaa
    ja päivät Narvan ja Lützenin
    ne kruunusi kivinä hohtaa.

    Sua, Suomen Leijona, tervehdin!
    Taas voimasi valveutuvat,
    ja sadoin ja sadointuhansin
    rivit takanas taajentuvat.
    On vapaudenpäivästäs
    sana hiihdetty salosta saloon:
    koko kansa sun seuraa jälkiäs,
    joka sydän on syttynyt paloon.

    On sinuun kansa katsonut
    surun, tuskan päivänänsä:
    veri usein on taljasi tahrannut,
    ei häpeä ikänänsä.
    Nyt takanas kulkevan miljoonain
    nään loistos ja kunnias tiellä,
    sydän yks, veri yks on heillä vain,
    vala yksi veressä heillä.

    Sinä Suomen Leijona, mahtias
    ei enää maahan syöstä.
    Sinä katso: kunniavahtinas
    ovat urhot kumpujen yöstä.
    Sun lähelläsi ma Lallin nään,
    jok' ei kärsinyt vierasta miestä,
    ja Pentti Poutun harmaan pään,
    joka uhmas herrojen iestä.

    Ja Ilkka hymyten kaulastaan
    pois hirttonuoran heittää.
    Stålhandske rintansa haarniskaan
    hän haavainsa kunnian peittää,
    ja nuoren Schwerinin kulkevan
    nään vierellä vanhan Drufvan
    ja väärää jalkaa astuvan,
    kuten aina, ma nään Sven Dufvan.

    Sinä Suomen Leijona, valtainen
    on saattoväkesi luku:
    sua seuraa raatajat korpien
    ja Paavo ja Paavon suku,
    joka vakoonsa hukkaan kylvänyt
    jyvän köyhän on monen kerran
    ja aapisen puuhun veistänyt
    ja vuottanut ihmettä Herran.

    Sua, Suomen Leijona, tervehdän:
    miten säilässäs aurinko palaa!
    Ylös vapauden päivähän
    sinun voimas vangitut halaa.
    Oi, Suomen Leijona, nähnyt oon
    sinun kunnianpäiväsi koiton.
    Sinä johdat ihanaan taisteloon,
    sinä annat vaaran ja voiton!



    RUNO SUOMEN VAPAUDELLE


    Vaikene, arkinen askar ja vaikene, toivo ja kaipuu,
        hetkeks hiljetä suo, Aika, sa hyrskyvän vuos,
    ett' olis silmämme tyyni ja ett' olis tahtomme suuri
        hetkellä täyttymyksen, hetkellä vuossatojen,
    ett' olis rintamme kirkas ja mielemme onnelle altis,
        aika kun täytetty on, suurin kun hetkemme löi.
    Oi Vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla,
        niin sinä saapunut oot, luonamme, armahin, oot,
    untemme morsian, vuossatain kaivattu, silmäimme soihtu.
        Katso, sun hurmastas lyö joka rinnassa syön,
    katso, sun askeltes tietä nyt riemun kyynelet kastaa.
        Miss' oli orjuus ja yö, valkeus on, vapaus.
    Emme sun päätäsi, Korkea, maisin kukkasin kruunaa,
        laakerit, ruusustot, meillä ne kasvanut ei:
    nostamme kulmilles, Korkea, kansamme kärsimys-kruunun.
        Kyynelin, hurmehin sen vuossadat on silanneet,
    on mykät vuossadat, on sukupolvet vain sua varten.
        Toivomme ollut sa oot, uskomme ollut sa oot.
    Oi vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla,
        luoksemme tullutko oot, täälläkö luonamme oot?
    Vuotettu keskellä pitkien vuossatain, keskellä öiden,
        täällä sa luonamme oot, ainoinen, viivy sa myös!
    Sormin viilennät sinä, Korkea, otsamme polton,
        orjuuden häpeän pois olet pyyhkinyt, pois.
    Meitä sa siunaa, Korkea, jotka sun kasvosi näämme,
        aika kun täyttynyt on, vuossatojen odotus,
    siunaa vainajat, jotka sun uskossas kuolohon nukkui,
        vainajat mullassa maan, jotka ei kasvojas nää,
    siunaa nouseva polvi ja myös suku syntymätönten,
        jotta sun voimastas voimamme kasvava ois,
    siunaa kättemme työ, jota äsken kahlehet kytki,
        aivoituksemme suo nousta sun korkeutees,
    miss' ovat viisaus, voima ja lempeys, oikeus yhtä.
        Katso, sun alttarillas uhrimme aina on uus,
    katso, sun eessäsi seisten me vannomme kansana tässä:
        vain yli rintamme käy luoksesi sortajan tie,
    vasta kun viimeinen käsivarsi on kahvassa miekan
        uupunut taistellen, vasta kun viimeinen
    on pisar hurmetta vuotanut, Korkea, kasvojes eessä.
        Sillä sa kallehin oot, orjuuden kaivattu oot,
    sillä sun kruunus on ostettu vuossatain kärsimys-lunnain,
        ostettu on unelmin, hurmehin, huokauksin.

    Kaunis on elo, kuolema, Korkea, kasvojes eessä,
        helppoa nukkua on mullassa maan vapahan.

    Oi Vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla!



    ETRUSKILAINEN VAASI


    Mies teki minut kerran armaalleen
    ja piirsi kolme sanaa kylkeheni.
    Pois menivät, ja uneen ikuiseen
    myös koko heidän kansansakin meni.

    Ken arvoitukseni nyt lukeekaan?
    Uus, outo kieli ympärilläin helää.
    Käy sydämet ja suvut kuolemaan
    ja yksin mykkä kauneus saa elää.



    PROMETHEUS


    Raudoissas ovat ranteeni, Zeus, mut ei henkeni koskaan.
        En ole heimoas sun, en sinun orjiaskaan.
    Kahleides mitan kulkenut maailmaas joka suuntaan
        oon minä, nähnyt ma oon kaikki sun luomasi, Zeus:
    nähnyt en suuruuttas, vain mahtisi oon minä nähnyt!
        Pieni on maailmas, pienet on luotusi sun.
    Ei ikinään sinun eessäsi maahan mun polveni taivu,
        itseäs tunnustamaan et ikinään mua saa.
    Kahleistain olen sulle ma velkaa, muusta en mistään,
        en tulest' itsessäin, henkeni voimasta en.
    Kauniimman, paremman minä oisin maailman luonut
        kuin sinun maailmas, kylmä ja korskea Zeus,
    en ois voimastain minä orjien heimoa luonut,
        kuin sinä luoduille en kahleita ois takonut,
    en ois tuskalla ruokkinut onnenkaihoa niiden,
        jotka ma tahdollain tyhjästä toin elämään,
    en ois kuin sinä kitsastain jakanut minä heille
        köyhiä riemuja maan. Uhria vaatinut en
    luoduiltain omilt' oisi ma itsellein, kuten oot sa.
        Kylmä ja korskea Zeus, luotujes kerjuri oot!
    Kuoleman kammon maailmas ovenvartijaks teit sa,
        jott' eivät pakohon pääsisi oikkujas sun
    luomasi, sillä he orjuudessakin tuntevat, että
        tyhjyyskin enemp' on kuin sinun maailmas.
    Suuremman, ihanamman oisin ma maailman luonut
        kuin sinun maailmas, kuin sinun luomasi on.
    Huokaus ei olis kuulunut valtani äärestä toiseen,
        ei surunkyyneltäkään hiekkahan vuotanut ois.
    Onnessa, kirkkaudessa ja voimassa auringon alla
        luotuni käynehet ois kenttiä kukkivan maan.
    Ei sameaa olis silmää, ei kumaraa olis päätä
        ollut joukossaan, kirkkaita katseita vain,
    pystyjä päitä ja otsia, joiss' olis voima ja lempeys
        rinnakkain asuneet onnessa luomisen työn,
    vain jumal-tahtoja, vain tulitahtoja kirkkahin mielin --
        kyyryjä orjia ei, ei sinun heimoas, Zeus.
    Kerran Moirat, Zeus, sinun korskean valtasi päättää,
        kuiluhun tyhjyyden syöksevät luotusi sun,
    särkevät luomasi sun, lelun hauraan henkesi pienen.
        Maailmastasi, Zeus, ei edes rauniot jää.
    Tyhjyys jää sekä yö, joka kerran jälkehes ilkkuu.
        Silloin mun aikani on, silloin ma maailman luon.



    ENDYMION


    Sua koskaan saavuta ei ajan vuo,
    sen hyrskyt hiljaisiksi hiljenevät,
    sen aallot edestäsi etenevät
    ja sulle, nukkuja, ne unes suo.

    Ne sulle uudet unhon yrtit tuo
    ja uudet unen hurmat hivelevät.
    Ja uudet kukat joka uusi kevät
    sun vuotehesi vilpoisaksi luo.

    Vain Panin huilu jostain kalliolta,
    vain hunajainen tuoksu Hymettolta
    ne sekaantuvat sinun unehes,

    kun ikinuoruuttasi ikävöiden
    käy Luna luokses kesken kuumain öiden
    ja suudelmansa sataa huulilles.



    EKHO


    Koko yön minä yksin tanssinut oon
    ja kutsunut armasta karkeloon,
    satakielen tahtiin ja Panin huilun
    olen tanssinut ylitse rotkon ja kuilun,
    yli kanervakenttien kukkivain --
    Narkissos, mun armaani, viipyy vain.

    Narkissos, Narkissos -- hu-huu, hu-huu!
    Yhä lähteen yli hän kurkoittuu,
    ei korvansa kuule, ei silmänsä nää,
    yhä omaa hän kuvaansa tähyää.
    Hänet polvillansa ja seppelpäin
    yöt umpeen ma lähteen reunalla näin.
    Hän unissa elää, onneton,
    mut hän kaunein pojista Hellaan on.
    Hänen kutrinsa sormin ma kiertäisin,
    hänen silmänsä peittäisin suudelmin,
    hänen surunsa kauas ma karkoittaisin,
    hänen huulensa hymyileviks saisin,
    hänet veisin ma riemussa karkeloiden
    yli rotkojen, kenttien, kukkuloiden,
    yli Helikon luolaani salaiseen,
    minun viereeni yrttivuoteeseen!

    Koko kesän ma yksin tanssinut oon
    ja kutsunut armasta karkeloon.
    Ei koskaan, ei koskaan hän luokseni saa,
    iät omaan hän kuvaansa tuijottaa.
    Narkissos, ma huudan, hu-huu, hu-huu!
    Kesä mennyt on, kohta on syksyn kuu.
    Vain tuuli mun kaipuuni äänen vei,
    Narkissos mun huutoain kuule ei.

    Kesän kukkaset kuihtuu ja riutuu
    ja mun toivoni hiutuu ja hiutuu,
    mut mun lempeni ääni ei vaieta voi.
    Se mun kuoltuanikin soi ja soi.

    Koko yön minä yksin tanssinut oon
    ja kutsunut armasta karkeloon...



    PAN JA VUOHIPAIMENET


    -- Paimenet, paimenet, Pan on hiljan kulkenut tästä!
        Tuossa hän kalliohon iskenyt on kavion,
    tuosta on pensaikon läpi syöksynyt oksia taittain.
        Varmaankin hän taas Ekhoa on ajanut.
    Vuorien nymfi hän taipunut ei pukinjalkaisen lempeen,
        Narkissostaan tuo vain yhä kaihoelee,
    hullua paimenpoikaa, jok' ei lemmestä tiedä.
        Niinpä nyt huo'ata saa yhdessä Ekho ja Pan.
    Pan, isä Pan, hän varmaan rakkauden hyvin tuntee:
        parrassa pörröisess' on käsi hienoinen
    ah, usein hellien, leikkien viipynyt -- nymfien parvi
        toistapa tuntenut ei lemmessä vertaistaan.
    Mutta hän vanha jo on isä Pan, jo on kankea jalka,
        kaunoisintaan ei juoksusta kiinni hän saa,
    niinkuin hän voimansa päivinä sai, kun hän kaurihin kanssa
        kilpaa juoksi ja kun vielä hän viskata voi
    ryskyen laaksoon kalliopaasia paisuvin hartein.
        Vuohemme tuskin ees hänt' enää säikkyelee,
    päänsä kun karvaisen hän kallion kätköstä pistää.
        Aikansa mennyt jo on, raihnas ja vanha on Pan!
    Vait! Mikä soitto? Mi kaihon ääni! Te paimenet, hiljaa:
        Panin huilu se on! Noin satakielet edes
    ei vois laululla rintamme hehkua tulkita koskaan!
        Suuri hän vielä on Pan, vielä hän herramme on!
    Paimenet, paimenet, kuulkaa, kuulkaa vuoret ja laaksot:
        Nuori hän vielä on Pan! Laulussa nuori hän on!
    Poissa on lemmen onnekas aika ja poissa sen riemut.
        Kaihot nuoruuden huiluunsa jäänehet on!



    HIPPOKRENE-LÄHTEELLÄ


    Kulkija, ken ohi lähteen käyt, älä juo sa sen vettä!
        Sammuttaa se ei voi, kuoleva, sun janoas.
    Vettä sen kerran juonut ken on, hän on kulkeva aina
        outona itselleen, outona muille hän myös.
    Riemun hän tunteva on, mut ei ihmisten riemua koskaan,
        tuskan hän tunteva on, mutta ei niinkuni muut.
    Leikissä nähdä sa voit hänen seisovan kyynele-silmin,
        keskellä murheita maan nähdä sa voit hymysuin.
    Yöksi hän päivänpaistehen vaihtaa ja päiväksi yönsä,
        onnensa murheeseen, murheensa onneksi taas.
    Tyttöä suudella voi hän kun Hesperos lempeä loistaa.
        Pilvi kun käy yli sen, sielunsa poissa jo on
    taivahan teillä ja tuulien teillä -- ei tyttöjen lempi
        häntä voi kiinnittää, ei valat suudelmien.
    Kutsua ei omaksensa hän voi kuin viitan ja sauvan,
        ei kotiliettä häll' oo, vierellä armasta ei.
    Yksin hän kulkee ja kulkee ja yksin kuolohon nukkuu.
        Juonut, onneton, mies, Muusain hän kaivosta on!



    PAIMENEN HAUTA


    Paimen, ken ohi kumpuni käyt -- minäkin kävin kerta,
        niinkuin nyt sinä käyt, kentillä Arkadian,
    mullekin tyttöni mun teki vuoteen laakerilehtoon
        illoin ja unhottamaan karjani viekoitti mun.
    Mut sun armaas ei ole Cynthia kukkiva-rinta,
        ei tulenhehkuva hän, tuoksuvahuulinen ei,
    eikä sun rakkautes ole muuta kuin varjojen varjo
        rinnalla rakkautein. Siks osas oikeamp' ois
    maata mun puolestain Manan vankina multien alla,
        mun olis armastas lempimähän opettaa.



    POLYKRATES JA HÄNEN YSTÄVÄNSÄ


    Polykrates, herra Samoksen,
    oli onnekas ylitse kaikkien.
    Mihin saapui hän viiskymmen-souduillaan,
    siellä vapisi vallat polvillaan.
    Ja onnen-mainehellaan
    hän täytti Ionian, Hellaan.

    Oli aitoissa runsaat aartehet.
    Maat, kaupungit, saaret kaukaiset
    veron kantoi hälle kallihin
    ja orjia laski hän tuhansin.
    Mutta kestituttavistansa
    ol' Amasis rakkahimpansa.

    Amasis, Egyptin kuningas,
    oli viisas kuin ystäväns' onnekas,
    ja kun lähetit Samoksen tullessaan
    toi onnenviestejä aina vaan,
    niin syvällä sydämessänsä
    suri vuoksi hän ystävänsä.

    Ja hän kirjoitti Polykrateelle näin:
    »On suoruus hyve ystäväin.
    Sinun onnes on minulle suloinen,
    mut en tahdo olla ystävä sen,
    ken ei tunne murhetta, yötä,
    kenen aina on onni myötä.

    »Ovat kateiset katseet jumalain.
    Paras ilo ja murhe vuorottain.
    Ei kuolevainen ihminen
    ole luotu yksin onnehen.
    Kun ilo ja murhe vaihtuu,
    elonpäivämme turvassa haihtuu.

    »Siis kuule sa neuvoa ystävän:
    mitä rakastat kaikista enimmän,
    se kiireimmin heitä sa luotasi pois
    kuin jos henkesi uhristas riippuva ois.
    Ja jos muutu ei kohtalos siitä,
    ei vielä sun uhrisi riitä.»

    Hyväks huomas neuvon ystävän
    Polykrates ja viiskymmen-soutuun hän
    heti astui ja heitti merehen,
    mitä enin hän rakasti, sormuksen.
    Ja sen hän tehtyänsä
    surun tunsi sydämessänsä.

    Mutta kohta rantahan tullessaan
    näki sormuksen hiekalla vastassaan.
    Mitä rakasti kaikista enimmin,
    oli heittänyt meri sen takaisin.
    Niin ei päässyt hän kohtalostansa,
    ei pakoon onneansa.

    Amasis, kuningas Egyptin maan,
    hän tiedon tästä saadessaan,
    heti purki liiton läheisen:
    ei tahtonut olla ystävä sen,
    ken ei tuntenut murhetta, yötä,
    kenen ain' oli onni myötä.



    MASINISSAN HÄÄYÖ


    Tän' yönä, Masinissa,
    miks on niin kasvos kalvenneet?
    Sun eessäs, Masinissa,
    on valtakunnat vavisseet --
    miks viittas purppurissa
    on niinkuin kyyneleitä ois?
    Karthagon lyöjä heltyäkö vois?

    Tän' yönä, Masinissa,
    ken Numidian leijonan
    niin kesyksi on saanut?
    Kun riemu joukon voittoisan
    viel' ympärill' ei laannut,
    miks valvoo, katsoo yöhön pois?
    Karthagon lyöjä lyötynäkö ois?

    Tän' yönä, Masinissa,
    sun täyttyy onnes runsaus,
    sun kuohuu maljas yli:
    jo vuottes kaihon, kaivattus
    sua vastaan aukee syli,
    kun Sophonisbe, armahas,
    Karthagon lyöjä, astuu telttahas!

    Tän' yönä, Masinissa,
    Karthagon päärly hohtavin
    sun silmäis eessä hohtaa,
    Karthagon valmu hehkuvin
    sun kaipaukses kohtaa,
    sa Hasdrubalin tyttären,
    Karthagon lyöjä, viet häävuoteeseen.

    Tän' yönä, Masinissa,
    sa suudelmaisi hekkuman
    saat huulillensa painaa.
    Hän tämän yön on morsian,
    hän huomenna on vainaa.
    Kun aamun rusko punertaa,
    sun Rooma rakkahastas eroittaa.

    Tän' yönä, Masinissa,
    vain vaikenevat Rooman lait,
    jo huomenna ne herää.
    Vain yhdeks yöksi onnes sait --
    nyt kaikki kaipuus kerää!
    On Numidian kuningas
    vain hetken häviävän valtias.

    Tän' yönä, Masinissa,
    sa kukkuraiseen maljahan,
    jonk' annat armaallesi,
    kaikk' kätket yrtit kuoleman
    ja yrtit rakkautesi:
    ken Masinissaa lempinyt,
    ei enää toista miestä syleillyt!

    Hän saapuu Sophonisbe,
    hän luokses käy, hän luokses saa,
    hän vierellesi vaipuu.
    Maan vallat, voimat raukeaa,
    maat, taivaat haihtuu, haipuu.
    Tän' yönä yksin Rooman lait,
    Karthagon lyöjä, ovat eessäs vait.

    Yö kuluu, Masinissa.
    Jo aamun viiru selkenee.
    Mik' olkaas vastaan painaa?
    Sun armahasi kylmenee,
    on Sophonisbe vainaa.
    Sa astut aamuvartioon
    ja hymyilet: nyt Rooma puhukoon!



    OVIDIUS TOMISSA


    Niin olet kaukana nuoruus ja kaukana onneni päivät.
        Niinkuin nuoruutein, kaukana, Rooma, sa oot.
    Vaihtuvat talvi ja syys, suvi, saapuvat, lähtevät laivat,
        kahlehdittu ma oon rantahan barbarien.
    Tuska ja kaipuu vain minun hiljaisuuttani mittaa,
        ystävä ainoakaan löydä mun ei ovellein.
    Kylmät ja autiot Skyyttien rannat on, harmaja taivas,
        jäisiä kuuroja vain pilvet ne heittelevät.
    Ah, oleanderi tuoksui ja viikunat kukkivat siellä,
        missä mun nuoruutein lauloi ja leikkiä löi,
    muuria kierteli viini ja tertut päivässä paisui,
        parvet perhosien nurmikon kirjavaks loi!
    Kun olin nuori ma vielä ja kun olin Roomassa vielä,
        viininlehdistä tein seppelen ympäri pään,
    juhlien soihdut kun loisti ja kuorossa soittivat huilut:
        onnekas, onnekas oot, muusain sa lemmikki oot!
    Ystävät päiväni mun sulostuttivat, yöni Corinna
        nardustuoksuinen, kuuma kuin yö etelän.
    Poissa on nuoruus ja kaukana Rooma, mun onneni Rooma,
        kuin uni kaunehin jäi vuorten ja vuosien taa.
    Hauraamp' on lukinverkkoakin, oi Onnetar, lankas,
        päivinä nuoruuden jonka sa kehräelet.
    Valhe ja vilppi ne vain sinun huntusi liepeillä leijaa.
        Ken sua uskonut on, ken sua seuraelee,
    niinkuin lapsi hän on, joka vaaralta kasvonsa peittää.
        Turmalta suojele et, kostolta et jumalain.
    Ei rakennettuna missään muuria taivasta kohti,
        jonk' yli ei Erinyit, tyttäret yön kapuais,
    ei niin vuolasta virtaakaan, jonk' ei yli uisi
        airuet Hadeksen. Suojaton, ihminen, oot.
    Niinkuin kaarna sa oot, oi ihminen, heittämä tuulten.
        Kourissa kohtalon oot, ah, lelu särkyvä vain.
    Tuntehes jäähdytä jääksi ja tyynnytä mielesi myrskyt,
        laivasi polta ja jää hetkeäs vuottamahan.

    Viisas, ihminen, vasta sa oot, kun seppeles kuihtuu,
        vasta kun nuoruutes, onnesi muisto on vain,
    vasta kun ystäväs pettävät sun ja sun armahas jättää,
        vasta kun lauluton on päiväs ja lemmetön yös,
    vasta kun Kuoleman kasvot näät Elon naamarin alta,
        vasta kun tyhjyyden silmästä silmähän näät,
    vasta kun Kerberos kolmin kuonoin vastahas haukkuu,
        vasta kun horjuelet Tuonelan lautturin luo.



    PLANEETTAIN LAULU

    [Tervehdys maisterinvihkiäisiin v. 1914.]


    _Tähtien kuoro_

    Kiire on, kiire on,
    me kierrämme ympäri auringon.
    Yli tyhjyyden ja hämärän
    me kudomme kangasta elämän.
    Päiväst' on loimet kultaiset,
    yöstä on tummat kutehet,
    unen silkkiä rihmat on.
    Kiire on, kiire on!

    Elämä, ah, on unta vaan,
    jumalten lahja lapsille maan.
    Kaukana ikuisuuden yössä
    unen silkkiperhot on työssä.
    Unen hienoiset hahtuvat --
    vuossadat niihin mahtuvat!

    Lapset yön ja auringon,
    juoksevaa elämän rihma on!
    Sukkula lentää ja pirta lyö,
    kiitää päivä ja ehtii yö.
    Joka hetki on aina uus,
    joka hetkess' on ikuisuus.
    Tyhjän yli ja pimeän
    kasvaa kangas elämän.

    Ikuisuudessa mitataan
    unen lankoja lapsille maan.
    Unen silkkiä riittää, riittää:
    luotujen onni on tähtiään kiittää.
    Lapset yön ja auringon,
    kiire on, kiire on!

    _Lasten kuoro_

    Kevät on, kevät on!
    Ylitse nurmien päivä paistaa,
    joka puussa dryadit herää,
    mettiset kukkien mehua maistaa,
    läntinen kenttien tuoksuja kerää.
    Tanssivat kullassa auringon
    pikku Panit piiriä nopsaa:
    pienet pukinjalat kiviin kopsaa.
    Kaukokumpuja auer peittää,
    purojen pärskeet helmiä heittää,
    ilma leikkii ja ilakoi,
    ilman harput ja huilut soi.
    Piirihin kevään karkelon
    kiire on, kiire on!

    _Nuorukaisten ja neitojen kuoro_

    Suvi on, suvi on!
    Lämmin hautoo tähkäpäitä,
    rypäle paisuu viinipuussa.
    Lehdossa lempeän illan suussa
    nymfit ja faunit pitävät häitä.
    Purppuramereen auringon
    aamut herää ja illat hukkuu.
    Uneliaina tuulet nukkuu.
    Kulkee valppaana lemmentyössä
    Eros, jumala, kesäyössä.
    Kaikki hehkuu ja heilimöi.
    kaikki kaihoo ja ikävöi.
    Suvi ei oo loputon --
    kiire on, kiire on!

    _Vanhojen kuoro_

    Syksy on, syksy on!
    Sadot vuottaa korjuutaan.
    Kohta talven tähdet koittaa.
    Viidakossa vanha Pan
    yksin huiluansa soittaa.
    Jäähtyy lieska auringon.
    Kylläisyyttään tähkät vaipuu.
    Maata kohti otsat taipuu
    elon vaiheet kokeneiden,
    väsyneiden, valvoneiden.
    Sylissäsi, elon syys,
    yhtyy aika, iäisyys,
    unet yön ja auringon.
    Kiire on, kiire on!

    _Tähtien kuoro_

    Kiire on, kiire on,
    me kierrämme ympäri auringon.
    Yli tyhjyyden ja pimeän
    me kudomme kangasta elämän.
    Liittyy kuvio kuvioon,
    liittyy kohtalo kohtaloon,
    yhtyy liljat ja ohdakkeet,
    kunnes päivät on täyttyneet.

    Kerran kaikki auringot hukkuu,
    kerran unen silkkiperhot nukkuu,
    tyhjän syliin ja pimeän
    hajoo kangas elämän.

    Elämä, ah, on unta vaan,
    jumalten lahja lapsille maan.
    Unikukkia, ulpukoita,
    ruusuja, orjantappuroita,
    laakereita poimimaan!

    Lapset yön ja auringon,
    kiire on, kiire on!



    PÄÄSIÄISLAULU


    Viel' oli talven valta
    ja tunteet turtuneet,
    maan alta, mullan alta,
    kun kuulin: kevätveet!
    Niin elon ensi merkin
    sain jälkeen talven yön
    ja aavistuksin herkin
    jo liikahdit sa, syön!

    Maan voimat maasta halaa
    taas valoon auringon,
    nyt elo kaikkeen palaa,
    mi maasta tullut on,
    nyt liikkuu kylmä pinta,
    nyt puhuu uumenet.
    Niin heräjä jo, rinta,
    ja nouskaa kuollehet!

    Kun väliin neljän laudan
    käyn kerran nukkumaan,
    saa kehdoks kevät haudan,
    taas synnyn uudestaan!
    Oi luonnon kaikkivalta,
    kaikk' katoo kuolo, yö,
    maan alta, mullan alta
    kun kevään harput lyö!



    LEIVONEN


    Sua nähnyt en ma, ma kuulin vain
    sinä lingottu lentäjä taivahan alla.
    Sua silmilläni ma hain ja hain:
    suvipilvet purjehti taivahalla.

    Oi runoilija sa runoilijain,
    mikä mahti sun säkeesi singonnalla!
    Ilon aalto mun läikähti rinnassain
    ja mun jalkani kulkivat karkelemalla.

    En vaihtaisi sfäärien soitteluun,
    en enkelilauluun tuomion aamuna
    sun liverrystäs, leivonen,

    joka ilmoitat maisen kevään kuun,
    joka annat mun riemusta juopua, onnesta
    ikikirkkaan, kiitävän hetkisen!



    SYDÄNKESÄLLÄ


    Annan tuntien ma luistaa,
    päivien ja öiden tulla,
    mitään toivomust' ei mulla,
    mitään en ma tahdo muistaa
    kukkivien puiden alla.
    Päivä hehkuu taivahalla,
    poutapilvet kulkeissansa
    levittävät purjeitansa.

    Seisoo paikallansa aika.
    Lyhyt hetki jumaluutta,
    ikuisuutta, ihanuutta!
    Kohta, kohta särkyy taika!
    Enempää ei kesä anna.
    Mik' ei tänään kukkaa kanna,
    iäks hedelmättä jää se.
    Ylemmäs ei päivä pääse.

    Hetki suloisin ja suurin,
    suvi, kanssas sylityksin!
    Luonto, sinuun tahdon yksin
    juurtua ma syvin juurin.
    Muust' en tahdo surra, huolla:
    kanssas kukkia ja kuolla,
    lakastua, luoda uutta,
    tulla liki jumaluutta.

    8. VII. 1915.



    SYKSYN YLISTYS


    Niin ole tervetullut, syys! Sun rauhaas rinta halaa.
    Sun tähtes vahtivuoroilleen jo taivahalle palaa.
    Jo vaiennut on leivonen, jo huutaa kuovi suolla.
    Jott' uusi kesä kerran sais, niin täytyy vanhan kuolla.

    Soi iltaan kuulaan korkeaan, soi syksyn kiitos syvä!
    On viety vilja korjuuseen, on viety kallis jyvä.
    On kevät kasvun antanut ja kesä tähkän antoi,
    syys odotettu, peljätty, syys meille sadon kantoi.

    Maan lapset, lapset lakeuden, nyt syksyn kiitos soimaan!
    Syys työmme kruunas, nostaen sen kunniaan ja voimaan.
    Sa kyntäjä, sa kylväjä, on vakosi vain multaa.
    Syys vakosi, syys vaivasi, syys työsi kaiken kultaa.

    Me saimme köyhän, karun maan, me saimme kylmiä taivaan,
    me oomme auraan sidotut ja raadantaan ja vaivaan.
    Ei korpi anna halvalla, ei anna notkot, kunnaat,
    ei anna multa ilmaiseks -- ne vaatii kalliit lunnaat.

    Me saimme kauniin, karun maan ja talven pitkän, jäisen,
    me saimme suven valkean ja kevään kiitäväisen.
    Kuin pääskyn siipi välkähtää, niin katoo suvi meiltä.
    Me kevääss' unen poimimme, mut toden syksyn teiltä.

    Oi syksy, sinun maljastas suo meidän voimaa juoda!
    Suo meidän työhön uskoa ja aina uutta luoda.
    Ja niinkuin maan sa siunasit, myös siunaa sydämemme,
    niin että niinkuin voittajain veis talveen askelemme.



    INSPIRAATIO


    Kuin meren tuuli suolainen
    se ulapoiden viestit tuo.
    Sa sielun pyhä kaipuu juo,
    juo terveeks tuska sydämen!

    Kuin kevään ihme kulkeissas,
    se yllättää sun kesken ties.
    Niin keveäksi, matkamies,
    käy silloin sauva kantamas,

    niin kirkkahaksi katsantos,
    niin ihaniksi askelees.
    Juo iki-kaipuu sydämees,
    juo korkeaksi kohtalosi



    KAAKKURI


    Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu,
    lasna sun pitkinä iltoina kuulin.
    Kaakkuri, kaakkuri, viluinen lintu
    itsekin valitin viluisin huulin.

    Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu,
    menivät lapsuuden harmaat päivät.
    Kaakkuri, ikuisten aavojen lintu,
    ikuiset ikävät jäljelle jäivät.

    Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu,
    syysyö kaataa ja syysyö hyytää.
    Kaakkuri, hallan ja härmän lintu,
    turhaa on kesää ja kevättä pyytää!

    Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu,
    ulapat on jäässä ja jään päällä lunta.
    Jäiden lintu, jäämeren lintu,
    jäätä ja lunta, jäätä ja unta!

    Kaakkuri, kaakkuri, kohtalon lintu,
    jääkentät kasvaa, jääneulat hohtaa.
    Kaakkuri, kaakkuri, kuoleman lintu,
    kerran ne neulat sydämen kohtaa.



    ONNELLISIN PÄIVÄ


    Oi valo, mistä toitkaan mieleeni
    mun elämäni hetken kirkkaimman,
    mun elämäni suuren onnenpäivän?

    Siit' on jo kauan -- koululuvan eellä.
    Mun oli mieleni niin onnenkevyt,
    niin täynnä valoa ja kevättä
    ja loputtoman suven odotusta.
    Ja pääsky lensi poikki pihanurmen
    ja nousi korkealle koivuin yli,
    ja pääskyn lentoon liitin toiveheni
    ja kaiken kevään riemun, joka sykki
    mun rinnassani pitkän talven jälkeen.
    Ja pääsky katos taivaan sinimereen
    ja sinne liiti toiveheni myöskin.

    Oo iät siunattu, sa pääsky pieni,
    ja elämäni päivä onnellisin!
    Sun muistos kukkii tänään mielessäni
    kuin joskus syksyn aikaan kevään kukka.



    TOMU


    Sun ensi kerran lapsina me näimme,
    kun päivä paistoi tuvan ikkunahan.
    Sun kultakarkeloas katsomahan
    me täynnä mykkää ihmetystä jäimme.

    Ja elämämme keskipäivän aikaan
    sa leikit ympärillä askartemme
    ja kilvoitustemme ja taistojemme,
    työn aikaan, tuskan aikaan, toivon aikaan.

    Ja elämämme iltaa kohti mennen
    sa rakkaat esineet ja muistot peitit,
    sa harsos harmaan yli kaiken heitit,
    jok' oli kallist' ollut meille ennen.

    Niin olet liittynyt sa kohtaloomme,
    niin olet pitkin elämämme teitä,
    sa tomu, seuralainen, liki meitä,
    siks kunnes itse tomua me oomme.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elegioja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.