Title: Hiilivalkea
Author: Koskenniemi, V. A., 1885-1962
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hiilivalkea" ***


HIILIVALKEA

Kirj.

V. A. Koskenniemi


WSOY, Porvoo, 1913.



SISÄLLYS:

Sonetti sadun linnusta
Dionysos
Syyslilja
Ikarus
Iltapilviä
Orvokit lumessa
On kaikki syksyn tähdet syttyneet
Unta
Elegia yölle
Mister Hartley
»Hiljainen amiraali»
Nuori David
Palokärki
Yötä kohti
Viimeinen Lusignan
Pieni Chelotte
Hämärän lauluja
Sonetti suomenkielestä
Merikoski
Maisteri Pietari Särkilahden kiusaus
Kruunuja
Nuijamiesten marssi
Veljeshauta
Syysilta metsässä
Hiilivalkea
Maria
Rukous
Sibylla
Meri
Sonetti kellosta



    SONETTI SADUN LINNUSTA


    Niin monen äänen kaiku kuollut on
    mun rinnassani öin ja päivin pitkin.
    Mut kuinka vuotten taakse painuisitkin,
    et joudu konsanaan sa unhohon.

    Näin unta: kotipihan puistikon
    ma kuljin kevätöistä tietä pitkin,
    kun äänes pimennosta pensaston
    ma kuullessani hiljaa onnest' itkin.

    Tän' yönä kotikoivut urvut saa
    ja keväthärmä kiiltää nurmikolla
    yön auringossa hopein, helmivöin.

    Oi tuhat vuotta tahdon unhoittaa
    ja tuhat vuotta onnellinen olla
    ja kuulla laulua sen linnun öin!



    DIONYSOS


    Dionysos, jumala riemun,
    sun satosi tuleentuu.
    Kaikk' kesän-muistoni vie mun
    on tänään syksyn kuu.
    Mik' on poissa, on iäksi poissa,
    miks eilistä surrakin!
    Syysselkeiden aamujen koissa
    ylös korjuujuhlihin!

    Dionysos, jumala huuman,
    on päiväs saapuneet.
    Joka huulen vilvotat kuuman,
    joka silmästä pyyhit veet.
    Tule unohdusta tuoden,
    tule tanssien, seppelpäin,
    tule leikkejä, lauluja luoden,
    tule soittain, sytyttäin!

    Dionysos, jumala hurman,
    kaikk' kesät katoo pois.
    Elon viinin kädestä surman
    ken hetkeks viedä vois!
    Ilosilmin ken astua tohti
    syysöiden pimeihin!
    Käsin täysin talvea kohti
    ja täysin sydämin!



    SYYSLILJA


    Suo päivän mennä ja toisen tulla,
    ei ole kiirettä mulla.

    Minä salaisten unten saituri oon.
    En herää ma kevään aurinkoon,
    ja suhinan suven päivien
    kuin suihkeen sadun lintujen
    minä uneni lävitse kuulen vain.
    Ja leikkejä tuulten lauhkeain
    ja poutapilvien karkelon
    vain aavistanut mun sieluni on.
    Mut tullessa ensi syksy-yön
    minä unteni lippaan auki lyön.
    Kun katsovat tähdet maailmaa,
    mun uneni yöhön puhkeaa.
    Minä herään syksyyn härmäiseen
    ja vuoden ensi kylmyyteen.
    Ja edessä talven ja hallan ja yön
    minä uhraan mun sieluni salaisen työn.
    En herää ma kevään aurinkoon,
    minä herään syksyn suuteloon.

    Suo päivän mennä ja toisen tulla,
    ei ole kiirettä mulla!



    IKARUS


    Ah, Ikarus sa oot, et enempää!
    Sun allas ammottavat aavat syvät.
    Kun siipiesi iskut heikentyvät,
    sun nielee ensi aalto vaahtopää.

    Et untes rantaa ikinä sa nää,
    sun silmäs auringossa häikäistyvät.
    Mut turhat ystäväin on neuvot hyvät,
    kun kaikki veren kaiho kiidättää.

    Sa uskalikko unten ulappain,
    sa tuudittama tuulien ja meren,
    sun tappiosi todistaja vain

    on taivas, joka hautas tahdittaa.
    Niin anna kantaa, kiidätellä veren!
    Ah, Ikarus sa oot, et vähempää!



    ILTAPILVIÄ


    Mun uneni iltapilviä on,
    punaviitta-urhoja kunniavahdissa
    ylt'ympäri kuolevan auringon.
    Surumarssin, mun kaipuuni soittaman tahdissa
    ne liehuvat lippunsa paareille tuo.
    Elon ruhtinas viimeisen loistonsa mahdissa
    yli maidensa kuningas-katseen luo:
    »Te unet, te pilvi-urohot,
    miss' olitte taiston ja voiman ajalla?
    Nyt on laanneet ilot ja taistelot.
    Te tulette myöhään, kuoleman rajalla.
    Yö nostaa ikuista valtikkaa.»

    Jo unet, jo pilvet sammukaa!



    ORVOKIT LUMESSA


    On kuollut koko kukkamaa,
    mut silmämme ei unta saa.
    Ja kaihojemme siivet lyö,
    vaikk' on jo talvi, on jo yö.
    Kaikk' kevään lapset syksy vei,
    mut meitä ei, mut meitä ei.

    Oi talven talvi, syksyn syys,
    oi öiden äiti, iäisyys,
    sa yksin meille levon suot,
    sa unen silmihimme tuot.
    Me polvistumme lumehen
    sun tuloasi vuottaen,
    sa talven talvi, syksyn syys,
    sa öiden yö, sa iäisyys.



    ON KAIKKI SYKSYN TÄHDET SYTTYNEET


    On kaikki syksyn tähdet syttyneet.
    Taas seison yksin kotitasangolla.
    On kedot runsaan sadon kantaneet,
    mut mun on autio ja tyhjä olla.

    Ma yössä ajattelen itseksein:
    niin monet kylvöt täällä tähkään ehti --
    miss' on mun vuoteni, mun nuoruutein?
    Ma olen syksyn irrallinen lehti.

    Maan multa, siemenenä uudestaan
    sa minut ota povees versomahan,
    sun kesääs kauniimpana kukkimaan,
    sun syksyys kypsempänä kuolemahan!



    UNTA


    Näin kerran unta -- siit' on kauan jo --
    en tiedä mikä, hetken oikkuko
    sen unen taas mun mieleheni toi.
    Kuin onnenmuisto sielussa se soi.

    Ma kuljin niinkuin mailla autuasten,
    ja kukat elon, harvoin auenneet,
    kaikk' oli ympärillein puhjenneet.
    Ma niitä taitoin, painoin rintaa vasten.
    Ja joka kukkaselta povellain
    ma yhden toivon täytetyksi sain.
    Ja käteni kun ylös ojensin,
    niin taivaan tähtiä ma tapailin.
    Ja joka tähtöseltä totehen
    yks kävi unikuva kaukainen.
    Vain hetken kaiho, toivon välähdys --
    koht' oli rinnassani täyttymys.
    Ei mitään puuttunut mun onnestain --
    ja kuitenkin ma vielä jotain hain.

    Sen muistinko, ett' olin ihminen,
    ett'en ma luotu ollut onnehen?

    Ma kukan kalkin huulilleni vein,
    join riemukylläiseksi sydämein,
    ei ollut taivas taivas, maa ei maa,
    kaikk' oli autuasta unelmaa.
    Mut sentään, syvemmällä jossakin,
    ma tunsin kuni janon kuitenkin.

    Sen muistinko, ett' olin ihminen,
    ett'en ma luotu ollut onnehen?

    Niin kuulin lähteen äänen lähelläin.
    Ma oudoin tuntein astuin sitä päin.
    Sen viimein löysin, taivuin puolehen
    ja huulin janoisin join vettä sen.
    Ja ihme! Kukat kaikki kuihtuivat
    ja tähdet sammui, kentät ihanat,
    kaikk' oli poissa -- mutta salaisin
    myös tyyntyi sielun jano jossakin.

    Sen muistinko, ett' olin ihminen,
    ett'en ma luotu ollut onnehen? --

    Sa lähde tulit uumenista maan,
    miss' ovat pimeys ja paine vaan,
    maan kylmän veren huulilleni toit,
    maan lapseks itsein tuntea sa soit.
    Niin kadotessa kukkain, tähtien,
    ma muistin, muistin: olin ihminen!



    ELEGIA YÖLLE


    Tähtien hiljaisuutta ja rauhaa, ah, olen juonut
        kerran ma rinnoillas, lempeä äitini Yö,
    tuntenut oon ohimoillani Eetterin viileän leyhkän
        helmassa Kaaoksen kerran ma luonasi sun.
    Ihmisten maill' olen nyt ja mun mieltäni ihmisen murhe,
        ihmisen kaipaus kuin autius suur asustaa.
    Turhist' aatoksista mun pääni on raskahaks käynyt,
        turhaan taivaltamaan jalkani on väsyneet.
    Muistelematta mun taakseni jäi monet autiot vuodet,
        jolloin kaipaus vain vierellä viipynyt on
    kuin kade ystävä, paikaltaan jok' ei konsana luovu.
        Oi hänen vierellään vuoteni on kadonneet!
    Tuskan kalkiks muuttunut on joka riemujen malja,
        jonka ma huulillein nostanut oon janoten,
    riutuvaks lauluks muuttunut on uni kukkiva rinnan
        kuin kiron vallassa käyn.
                                  Äitini, ah Iki-Yö,
    tähtien viileäks leikiks ei elo ihmisen luotu.
        Oi sinun luonasi on onni ja unhotus vain!



    MISTER HARTLEY


        On kaikunut käsky kapteenin:
        »Alas naiset ja lapset venheihin!»
        Joka gentleman, joka Brittein mies
            hän tehtävänsä ties.
    Hätämerkkien keskellä, ryskeen ja pauhun
    ja lasten itkun ja naisten kauhun
        myös mister Hartley hiljalleen
        käy soittolavalle miehineen.
        Ken on soittajaks luotu, hän soittakoon,
        vaikk' allaan syvyydet auetkoon!

        Niin tähtiä täynnä on Atlantin yö.
        Ens tahdit mister Hartley lyö,
        ja kuin nyyhkien kielistä viulujen
            käy saatot sävelten.
    Ikimennehet päivät ken mielehen johti?
    Ne astuvat unhosta tähtiä kohti,
        ne hiipii, ne marssii, ne karkeloi.
        Koko elämän kuoro yössä soi.
        Ja mister Hartley ihmeissään
        hän katsoo, kuuntelee miehiään.

        Niin aavistuksia täynnä on yö.
        Yhä mister Hartley tahtia lyö.
        Ilon, ikävän vuodet taistoineen
            hän elää uudelleen. --
    Ja mister Hartley hän riemuiten kuulee --
    oman sydämensä hän laulavan luulee --
        miten tänä yönä viulut soi,
        miten unet ja muistot kukkuroi:
        hän on ehtinyt määrään elämän,
        hän on taideniekka, mestari, hän!

        Taas johtajanpuikkonsa nostaissaan
        hän keksiikin Kuoleman rinnallaan.
        Sen on silmissä hymyä hyytävää.
            Sydän Hartleyn sytkähtää.
    Mut ei pyydä hän henkeään kerjätä, ostaa,
    hän Kuoleman valtikan tempaa, nostaa:
        tänä yönä hän, Hartley, johdattaa!
        Soi kielistä »Lähemmäs Jumalaa...»
        Niin odotuksen-tyyni on yö.
        Yli laivan aallot yhteen lyö.



    »HILJAINEN AMIRAALI»


    Niin seuras ilta päivää Tshusiman.
    Ja verta juonut meri tyynnytteli
    jo aaltojansa eessä voittajan.
    Hän laivasillalla vaan viipyeli

    ja tuskin mikään kasvoillansa eli.
    Kun arpaa Euroopan ja Aasian
    hän äsken käsissänsä punniskeli,
    hän samanlaisna nähtiin seisovan.

    Kun viimein voiton päivä iltaan ehti
    ja verkkaan kääntyi historian lehti,
    hän oli hiljaisista hiljaisin.

    Vain silmissänsä, kylmissä kuin teräs,
    kuin varkain jotain välähti ja heräs:
    Mars, sodan tähti, yli Nipponin!



    NUORI DAVID


    »Sa David, korkealle
    sun nimes nostettiin!
    Ken vaipuu miekkas alle,
    ken harppus helkkymiin!
    Mik' enää määrä mainen
    sun silmääs sarastaa?
    Kaikk' aarteet, ihanainen,
    sun etees aukeaa!»

    Ja kansa, silmät veessä,
    huus Davidille näin,
    kun Israelin eessä
    hän seisoi seppelpäin
    kuin kevään ikitaika,
    kuin nuori viinipuu,
    kun viel' on unten aika,
    kun viel' on kevään kuu.

    Näin kaikki kunniata
    soi nuoren valtiaan.
    Mut voiton hekkumata
    hän tuskin tunsikaan.
    Kuin unen varjon tumman
    toi aatos otsalleen,
    kuin arvoituksen kumman
    hän näytti ratkaisseen:

    »Ah, ylin kaipuu mulla
    on itse kumartaa,
    on itse lyödyks tulla:
    ma vuotan voittajaa.
    Jos miekoin, harpun kielin
    jo huomen hänet tois --
    ah, hälle, hälle mielin
    ma antaa kaikki pois!»



    PALOKÄRKI


    Sinä musta kalpaveli,
    sinä ritari pelvoton,
    kuka metsät mittaeli --
    suur usko sulla on!
    Hio miekkas, hakkaa, hakkaa!
    Ei sota lopu, ei lakkaa.

    Kuin iskus iltaan kaikaa!
    Kuin säiläs lyö ja lyö!
    Yö saapuu ennen aikaa:
    on vielä kesken työ.
    Hio miekkas, hakkaa, hakkaa!
    Ei sota lopu, ei lakkaa.

    Ei pääty sota mailla --
    vain heikot horjukoon!
    Sun töyhtös, tahraa vailla,
    ei taivu sovintoon.
    Palokärki, hakkaa, hakkaa!
    Ei paha lopu, ei lakkaa.



    YÖTÄ KOHTI


    Mun linnani muurit sammaltuu
    ja tornit suistuvat vanhuuttansa.
    Kuin kyyhkyt haukkani uneksuu,
    niin kaihomielinä orsillansa,
    ja koirani haukkuvat varjojaan
    ja salissa ruostuvat säilät ja maljat.
    Mua kutsuvat uneen vuoteen taljat,
    mua kutsuvat muistot kuolemaan.

    Ja pihojen puissa soittelee
    yöt päivät tapaan samaan
    ja muratti seiniä kiertelee
    ylös harjan huippuhun hamaan.
    Jos kämmeneni ma yhteen lyön,
    kuin hautaholvi mun linnani kaikaa.
    Mull' on syviin uniin ja unhoon aikaa
    ja riutumukseen ja rauhaan yön.

    Jos veisin huuleni torvehen
    tai löisin kilpeen miekkaa,
    niin ratsut knaappien, huovien
    heti korskuis ja kuopisi hiekkaa!
    Taas koirani saalista vainuais
    ja haukkani kyyhkyn-unista heräis,
    kädet kiihkeät miekkoja seiniltä keräis,
    ylös harjalle viirini hulmahtais!

    Ois juhlat ja silkin kahinaa
    ja naurua täynnä ois salit ja puistot...
    Mut en voi ma kättäni liikuttaa,
    mua sitoo unet ja muistot.
    Tee valmiiks, muratti, unhon työ,
    syö, sammal, muuriin jälkeä syvää!
    Ja te kaikki haukkani -- unta hyvää!
    On edessä pitkä, pitkä yö.



    VIIMEINEN LUSIGNAN


    Minä isiltä kuningaskunnan sain,
    mutta pilvissä vain --
    ja pilvet vaihtuu, haihtuu.

    Minun kuningasmanttelini on yö
    ja mun kruununi kivet on tähtivyö,
    ja jos muut ovat kaikki mun jättäneet,
    mua seuraa muistojen saattueet,
    mua seuraa salaiset unelmat
    ja mun suuren sukuni vainajat.

    Vain valituimmat sille jää,
    kenen yö voi päivätkin himmentää:

    Öin neuvospöydässä istuvat
    mun kanssani isät kalpeat,
    he ovat sinistä vanhaa verta,
    mun valtikkaani he kantoi kerta.
    He ylpeitä muistoja toistaa ja toistaa
    ja viitoilla hopealiljat loistaa.
    He hiljaa istuu ja nyökyttää
    ja haukotuksensa nielee salaa:
    ei mennyt kultainen aika palaa,
    se mik' on jäänyt, se iäks jää.

    He vaivoin vanhat halunsa peittää:
    he kruununsa kivistä noppaa heittää.
    Lyö valkein sormin he neuvospöytään:
    niin köykäiseksi tää aika löytään!
    Joku kaularöyhelö kahahtaa,
    joku kuningas toiselle kuiskuttaa,
    kuin vastakeksityn leikinlaskun,
    viissatavuotisen vanhan kaskun.
    He peruukkejansa hypistää
    ja hymyää ja hymyää.

    Jos vielä vainajat kuolla vois,
    he ikävästä nääntyis pois.

    Vain joskus minuun katsahtain
    taas syttyvät silmät vainajain:
    öin neuvospöydässä kuninkaiden
    olen nyt minä valtias Levantin maiden,
    olen Jerusalemin ruhtinas,
    olen Syyrian, Kypron kuningas
    ja mun valtikkaani kumartaa
    koko Idän vanha ihmemaa.

    Öin kuningas keskellä kuninkaiden,
    öin yksinvaltias merten ja maiden --
    miten outona päivin vaeltaa,
    ken kantaa yöllä valtikkaa,
    miten koditon päivin päällä maan,
    kell' on unessa kruunu kuninkaan!

    Minä isiltä kuningaskunnan sain,
    en pilviä vain.



    PIENI CHELOTTE


    Kuu hopeaharsoon verhonnut on
    koko kreivillisen kartanon,
    kaikk' käytävät, puut ja pensastot.
    On sisällä kemut ja karkelot.
    Mutta hiljaa hiekalla puistikon,
    käy kaunis pieni Chelotte.

    »Kun tulis kohta Mauritz vain!» --
    Yö henkii tuoksuja kuljettain.
    Ulos kadrillin tahdit tulvehtii. --
    »Sst! hiljaa! Tuolla ken kuljeksii?
    -- Mon Dieu! miten olen ma peloissain!
    Jarl-herra ja sisar Anne-Marie!»

    »Nyt joutuin piiloon pensaan taa!
    Täss' ei auta sormea liikuttaa.
    Kuka moista ois siskosta uskonut!
    Miten hellät ja rakkaat kuiskailut!
    Tuo ääni muistutti suudelmaa --
    kuu varmaan on kaikki hullannut!»

    »Kyll' oikullinen Amor on:
    he istuvat pensaan varjohon
    ja minut he tänne vangitsee.
    Mut Mauritz turhaan vuottelee,
    ja täällä oksat pensaston
    ja kaikki piikit pistelee!»

    »Hukass' ehk'ei kaikki kuitenkaan,
    jos Mauritzilta ma anteeks saan.
    Hän on hieno ja kaunis, mut ylpeä -- niin,
    ja nyt vuottaa hän verensä kuohuksiin!
    Näin ainako lempi palkitaan?
    Ei sentään Jarl-herran ja Anne-Marien!»

    Vaan yössä jatkuvat karkelot
    ja ruusupensaassa pieni Chelotte
    hän itkee katkeran kyynelen.
    Kuu käy yli kartanon hymyillen.
    Sen hoivass' on nuoret kohtalot
    ja nuoret haavat sydänten.



    HÄMÄRÄN LAULUJA


    1

    On raskas päivä päättynyt,
    se tuskaa täynnä lähti.
    Tuoll' yli kattoin palaa nyt
    jo tyyni iltatähti.

    Tuoll' illan lepoon vavahtain
    jo vaipui kadut, puistot.
    Oi tule, armas, otsaltain
    pois pyyhi päivän muistot!

    Kuin päivän piina sielussain
    niin syvät juuret saikaan?
    Vie minut iltaan, armahain,
    vie minut unen aikaan!

    Mun teki päivä vangikseen,
    sen vaivat sielu toistaa.
    Vie minut, armas, vapauteen!
    Jo iltatähti loistaa.


    2

    Sun tuskin huomasin ma siihen aikaan --
    niin sokeaksi kevät tehdä voi.
    Kuin läheiseksi sinun sielus saikaan,
    kun syksyn sävel ympärillä soi!

    Ei ollut silmääs varten päivän kilo,
    ei kevään kentät varten astuntaas.
    Sun arat kätes kankeiks teki ilo
    ja suru teki pehmehiks ne taas.

    Ja keväiden ja ilon kuoloon käyden
    sa lohdun kalkin kannoit esiin vain,
    kuin sielun lääkkeen, unhoitusta täyden,
    kuin vilvoittavan tuoksun resedain.


    3

    Ol' aamuyö, kun kerran matkallain
    ma sattumalta kotitaloon sain.

    Kaikk' oli pihamaalla ennallaan,
    kaikk' oli kivet, polut paikoillaan.

    Ja yli nukkuvien kenttien
    viel' lepäs huntu öisen auteren.

    Ol' liki käynyt uhka hallayön --
    se sentään säästi veljieni työn.

    Kaikk' kiilsi koissa aamun nousevan
    kuin uni onnellisen nukkujan.

    Ei vielä valveill' ollut yksikään,
    viel' oli tuskin haavat hereillään.

    Vain tuuliviirin, vanhan tuttavan,
    näin yhä paikallansa valvovan.

    Ja tallin puolelta ma kuulin vaan
    kun tömisteli varsat jalkojaan.

    Niin oli kaikki ihmeen onnellista,
    niin rauhaisaa, niin tyyntä, turvallista.

    Ma seisoin yössä, katsoin, kuuntelin:
    tää kuului kerran kaikki mullekin.

    Niin lauloi kukko. Ah, en tiedä kuin
    ma niinkuin valehesta vavahduin,

    ma seisoin, itkin, käännyin takaisin.
    Ma itsessäni tunsin -- Pietarin.


    4

    Se siemen, jonka kerran sydämehen
    on suru syksyn aikaan kylvänyt,
    ei kuole kylmyyteen ja pakkasehen.
    Ruis-oraan tavoin kerran keväimehen
    se nousee, kun on hanki häipynyt.
    Ah, syksy, sydämien toukomies,
    Syyskylvön yksin kypsyväksi ties!


    5

    Te maaliskuiset aamuyöt,
    kun kevät saapuu salaa,
    kun punertavat metsäin vyöt
    jo hohtain lumet palaa!

    Jo käenpiika kuulunut
    on yli metsäin piirin
    ja ojain luona nostanut
    on paju kevään viirin.

    Ja nietokset jo painuvat.
    Käy talvi pakosalle,
    kun kevään jäiset valtikat
    ne kasvaa räystään alle.

    Oon sokeaks sua katsellut,
    sa maaliskuinen hanki.
    Oi käteni, te sidotut!
    Oi sydän, kevään vanki!


    6

    Sun kevätkylmillä ma kohtasin
    mun nuoruuteni keväimessä kerta,
    kun omaa viluani värjötin --
    sa olit samaa värisevää verta.

    Ja lämpöä sun anoi sydämes
    ja onnen puoleen pelokkaan ja vakaan
    sa kylmyydestä käänsit katsehes --
    ja mull' ei ollut antaa kumpaistakaan.

    Sun tietäs maailmalla tunne en
    ja oudot ovat sulle minun tieni.
    Sa seuralainen kevätkylmien,
    sua usein muistan, sisilisko pieni!


    7

    Olit tuskasta väristen herännyt, syön.
    Sinikellot soittivat halki yön:
    Tänä yönä kuolema maita käy,
    ei missään pelastusta näy.

    Ja ne soittivat suuressa hädässään:
    me emme nää huomenta yksikään!

    Ulos keskelle ketojen kiiruhdin:
    näin hallan työn jo valmihin.

    Ah, tiesinhän: kesät katoo pois,
    mut näin varhain, näin varhain en uskonut ois!

    Vaan sen jälkeen niin usein oot kuullut sa, syön
    sinikellojen soittavan halki yön!


    8

    Sa outo kauhu, kusta
    mun luoksein tulitkin,
    yön hämähäkki musta,
    kun unta odotin!

    Sun seittis seiniin kulkee
    ja lakeen, lattiaan,
    se minut ottaa, sulkee
    ja pitää vallassaan.

    Ja langat kiristäytyy
    ja sitoo sydämen.
    Sen silti lyödä täytyy,
    yön tunnit laskien.


    9

    Arnon aallot ovat nukkuneet,
    hiljallensa mereen virtaa veet
    laakson läpi hopeisena vyönä.
    Syttyy taivas suven tähtihin
    yli Botticellin kaupungin
    tuoksun täyttämänä kesäyönä.

    Vanha silta veteen kuvastuu,
    mestarinsa aikaa uneksuu
    hämyisessä yössä yksinänsä.
    Joku koskee kieliin mandolan,
    uskoo yölle, muilta salaaman
    surun, säveliksi itkemänsä.

    Aika iäisellä matkallaan
    pysähtynyt tääll' on kulussaan --
    mit' on täällä elää, mitä kuolla?
    Ammoin kuollehitten unelmat
    syönten keväimessä kukkivat,
    niinkuin kukat ruusutarhan tuolla.

    Vanhat säkeet soivat mielehen,
    surukin saa onnen hohtehen
    tuoksunkylläisenä kesäyönä.
    Arnon aallot ovat nukkuneet,
    hiljallensa unhoon virtaa veet,
    meren helmaan hopeisena vyönä.


    10

    Ystävien piiri pienentyy --
    kenen syy, kenen syy?
    Kaikki tylyt sanat haavoittaa,
    kaikki hyvät suruiseksi saa.
    Kukkii onni unelmissa vain.
    Kiitos kaikesta, min sain.
    Niinkuin kotihini kulkisin
    loittonen ma tyynin askelin,
    yksinäiseen majaan matkaten.
    Ihminen, ihminen!


    11

    Sa mykkä matkalainen maan,
    sua tunnettu ei milloinkaan.
    Kuin varjo kesken varjojen
    pois liu'ut yöhön, unehen.
    Ei hiekkaan jää sun jälkeäs,
    ei ilmaan ääntä äänestäs.
    Ken uskoikaan sun eläneen,
    ken toivoneen, ken kärsineen,
    kun kerran hautas tasataan,
    sa mykkä matkalainen maan?



    SONETTI SUOMENKIELESTÄ


    Kuin tumma humu havahtuvain puiden -- niin
    oot vielä aamuntuore koko olennolta,
    kuin heräjävä honka, kastepisar jolta
    viel' on, kuin kyynel, jäänyt havuin neulasiin.

    Yö hiipii ääntiöides immyt-unelmiin,
    mut kerakkees saa voiman itse auringolta,
    kun voiton usko, ylin lahja kohtalolta,
    kuin soturit ne pukenut on pantsariin.

    Oi isäin suomenkieli, pyhä papitar,
    jonk' kaino, kaunis neitsyys vielä peitettynä
    on oudon-pitkäin laatusanain laskoksiin:

    Petrarca, Dante, Shakespeare, itse Runotar
    sun uinuu nuoreen povehesi kätkettynä
    ja sanais salaperäisehen musiikkiin!



    MERIKOSKI

    (Oulun koulujen 300-vuotisjuhlaan.)


    Merikoski, Kainuun poika, suonissaan
    korven kylmän, mykän veren kantain
    ikuisuuteen, mereen matkallaan
    laulaa vasta yli Oulun rantain.

    Nuori ei hän enää, Sotkamoon
    kauas nuoruutensa muistot johtaa,
    miehuutensa Pyhän kuohukkoon,
    vanhuutensa vasta meren kohtaa.

    Edessänsä meren ikuisuus,
    takanansa pitkät päivätyönsä:
    siitä laulun voima aina uus,
    siks niin aavistavat päiväns', yönsä.

    Usein laulaa tuskaa tulkiten
    kaipuun kasvavaisen yli laitain
    niinkuin suolta huudon kuovien,
    niinkuin nyyhkyn rannan itkuraitain.

    Milloin soi kuin taiston temmellys,
    milloin kaikki vihan äänet helää:
    yksinäisten hukkain ylpeys
    korven kuninkaina kuolla, elää.

    Joskus tuntuu rauhan tuulahdus
    niinkuin itse yöhyt laulahtaisi,
    niinkuin kaikki öiden valkeus,
    Pohjan ihme, säveliksi saisi.

    Milloin niinkuin urkuin ääni soi
    iki-unohdusta rinnan haavain.
    Mistä tyynen voimansa se toi?
    Hartaudesta lakeutten aavain.

    Joskus soi kuin kuolon aavistus,
    niinkuin salanyyhky sairaan rinnan:
    tähtiöiden tyyni kimallus,
    kuvastuva kalvoon veden pinnan.

    Merikoski, kohtalomme -- aina uus
    ikivoima lauluhusi kerää!
    Sukupolvet nukkuu lauleluus,
    sukupolvet lauluhusi herää.



    MAISTERI PIETARI SÄRKILAHDEN KIUSAUS

    (Uuden Ylioppilastalon vihkiäisjuhlaan.)


    Toi yli Wittenbergin muurien
    yöilma Elben luota lehmustoista
    ens tuoksun esikevään huumeisen.

    Yövartija hän huusi yksitoista.
    Jo oli kammioihin käynyt kansa
    ja porvarit ja teinit unissansa
    ne näki kullanteon keinot uudet
    ja salamanterien salaisuudet
    ja kukin onnen omaksensa ties.
    Yks lamppu sentään loisti myöhään yöhön.
    Ken siellä vielä väsynyt ei työhön?
    Siell' asui Särkilahti, Suomen mies.

    Hän yössä istui eessä Vulgatansa.
    Mut raskain lainein läpi ikkunansa
    yön kaikki kaihot tuli tulvien
    ja valtasivat pään ja sydämen.
    Ja aatoksensa, latinasta poissa,
    ne kiitelivät synnin karkeloissa,
    kaikk' kaipuu pidätetty, kahleitaan
    se puisti, tietoisena voimastaan.

    Näin Särkilahti aikaan keskiyön
    sai itse Viettelijän vieraaksensa.
    Niin myöhään sanoi siksi tullehensa,
    ett' oli jälkeen pitkän päivätyön
    hän kävelyllä terveytensä tähden,
    ja Särkilahden lampunvalon nähden
    sai halun pienehen hän pakinaan.

    Ja Särkilahti katsoo vierastaan:
    ei turhaan teologiaa tutkinut,
    ois unessakin Pirun tuntenut!

    Mut lailla miehen arvokkaan ja vapaan
    tää alkoi kohta holhoavaan tapaan:

    »Sa Pietari, sun nuoruutesi päivät
    kuin Elben aallot virtaa ohi, pois.
    Kun iäks voiman vuodet kerran jäivät,
    kuin paljon silloin eläneensä sois!
    Et ole, Pietari, sa tyhmä mies,
    pois karista sa turhan oppis ies
    ja jätä paavi mun ja Herran huomaan
    ja lörpötykset Martti-tohtorin,
    ja elon sarkka opi pohjaan juomaan,
    niin tiedät nuori ollees kerrankin!

    »Mit' iloista ja ihanaa on luotu,
    se miehen rohkean on osaks suotu.
    Sun suonissasi virtaa nuori veri,
    mun mukahani tule, osas peri,
    me juomme viinit, valloitamme naiset.
    Nyt munkkilatinaasi tuijottain
    sa hukkaat elos päivät ihanaiset,
    ja palkakses saat käyrän seljan vain!

    »Sen kansas tähden teet -- jos oikein kuulin?
    Sun, Pietari, ma viisaammaksi luulin.
    Mit onkaan kansa? Kurja joukkokunta,
    min ylin tahto uinua on unta.
    Ken hetkeks unesta sen ravistaa,
    hän siitä kunniansa kuulla saa,
    ja joskin hetki maineeseen sun nostais,
    sen sadat jalot sielut sulle kostais,
    kuin hiiret mainettasi jyrsien.
    Ei suurin nimikään oo ikuinen:
    kuin tuntilasin hiekka verkalleen
    sen loisto virtaa unhoon ikuiseen.

    »Kuin Pohjan jää ja hanget talviset
    on kylmiä sun kansas sydämet,
    ja vastaan kylmyyttä ken taistelee,
    hän myöskin itse viimein kylmenee.
    Yks pisar ei voi jäätä sulattaa.
    Vain hetkinen, se itse jääksi saa.
    Siis, Pietari, sa lapsen-hourees jätä:
    pois karista sa unelmien ies
    ja elä kerran omaa elämätä
    ja ole oma itses, ole mies!»

    Näin puhui Piru vielä Pietarille
    kun yli Wittenbergin syttyi koi.
    Se tuvan matalille seinämille
    niin hehkuvaisen sädekimpun loi.
    Ja tuuli, lehmustoissa havautettu,
    se peitti kaikki tuoksun laineisiin.
    Vain puoleks nähty, puoleks aavistettu,
    jo oli kevät tullut kaupunkiin.

    Kun Särkilahti puoleen vierahansa
    taas katsoi, olikin hän lähtenyt.
    Kai Viettelijä valon-arkuuttansa
    ei aamun kirkkautta kestänyt.

    Ja Särkilahti ikkunansa luoksi
    hän astui yöllisissä mietteissään
    Niin kuuma veri suonissansa juoksi,
    niin outo tunne autioitsi pään.

    Mut ensi kevätpäivä voittoisasti
    se teki kaupunkihin tuloaan,
    niin tyynen-lempeästi, laulavasti.
    Se oli tänään herra yli maan.
    Kuin voiton jälkeen nuolet viinestänsä
    kaikk' aikoin tuhlaella yksin tein,
    niin ammuskeli kultasateitansa
    se ikkunoihin kunnon porvarein.

    Ja kiurut ylähällä ilakoivat,
    miss' sini taivaan oli siintävin,
    ne kevätaamun kirkkautta joivat
    ja pukivat sen laulunsäkeihin.
    Ja joku nuori teini työhön käyden
    hän tunsi runoinnon rinnassaan
    ja sydämensä onnen, liian täyden,
    toi julki muillekin hän laulullaan.

    Ja Särkilahti kaiken näki, kuuli,
    ja ilo syttyi salaa silmihin.
    Sen kevään lainaksi hän itse luuli,
    mut syvempää se tuli kuitenkin.
    Se tuli jälkeen tuskan voitetun
    kuin rauhan aamu yli taistelun.
    Hän hiljaa lausui puoleks itselleen
    ja puoleks keväimelle edessänsä:

    »Mik' kumma mahti luotu ihmiseen,
    mik' outo voima ohjaa elämänsä?
    En vuoksi itseni, en kansanikaan
    ma tuhlaellut työhön nuoruuttain --
    syyt siihen salaiset ken arvaisikaan?
    Hän, joka kevään työtä tekee, vain!
    Kuin kevään riemu yllättää se rinnan
    ja sitoo sielun kahlein salaisin.
    Saa siitä maksaa kalliin veren hinnan
    ja sielun iloks on se kuitenkin.

    »Kuin aalto mereen, maine unhoon vaipuu
    on pysyvämpi rinnan luomiskaipuu.
    Kuin luonnon ihme, joka kevään tuo,
    se saapuu kerran joka polven luo.
    Sen liittohon ken kerran käynyt on,
    ei onnellinen hän, ei onneton,
    ei nuori eikä vanha -- ihmisten
    hän kesken enimmän on ihminen.
    En vuoksi itseni, en kansanikaan
    ma tuhlaellut työssä nuoruuttain.
    Syyt siihen salaiset ken arvaisikaan?
    Hän, joka kevään työtä tekee, vain.»

    Ett' oli taasen taivaan sini avoin
    ja kevät tullut, porvaritkin ties
    sin' aamuna, mut eivät sillä tavoin
    kuin ties sen Särkilahti, Suomen mies.



    KRUUNUJA

    _Legenda_


    Ajanvietteeks Jahve taivaassaan
    teki kruunuja valtiaille maan.
    Ei luomakuntaansa oivallista,
    jonk' oli niin hyväks hän havainnut,
    hän kaitsemasta luopunut.
    Siin' ain' oli jotain parsimista:
    monet saumat hiukan heikoiks jäivät,
    kun oli niin kiireiset luomispäivät.
    Yli sabbatin kun sai levänneheksi,
    hän aina jotain uuttakin keksi.
    Niin nytkin hän ylhäällä taivaassaan
    teki kruunuja valtiaille maan.

    Hän takoi kullasta renkahan,
    ja kiven toistaan kirkkaamman --
    on niitä Jahvella tukuttain --
    hän siihen upotti rinnakkain:
    mikä sisälsi viisautta syvää,
    mikä tahtoa vilpitöntä, hyvää,
    mikä hehkui oikeuden tulta.
    Niin loistivat kirkkaasti kivet ja kulta.
    Mutta tuskin sai kruunun hän käsistään,
    kun ryhtyi toista jo miettimään.

    Pian keksikin Jahve jo aiheen toisen
    ja siekalehen aikamoisen
    hän päättävästi hameestaan
    pois leikkas ja tilkusta muovaamaan
    hän ryhtyi suippolakkia somaa --
    ja taas hyväks katsoi hän työtään omaa!
    Lakin kirjaeli kaunihisti
    ja suippoon pienen ristin pisti.
    Oli siinä totta tosiaan
    taas kruunua valtiaille maan!

    Jo syntyi kruunu kolmaskin --
    teki Jahve sen lehvistä laakerin.
    Oli sillekin oma loistonsa suotu,
    oli iät se viheriöimään luotu.

    Niin muisti hän orjantappuran,
    sekin kasvoi lehdossa taivahan.
    Se oli niin väkevä kasvussaan,
    se oli niin totinen hehkussaan.
    Sen taittoi, ja siitä neljännen
    teki Jahve kruununsa taivaisen.

    Siin' olivat nyt kruunut maan.
    Oli Jahve ne luonut voimastaan
    ja itsestänsä jotakin
    oli antanut niihin kuhunkin.

    Tuli samassa Saatana Jahven luoksi --
    hän usein naapurissa juoksi --
    ja puhellen siinä iltaa vietti
    ja salaa koukkujansa mietti.
    Hänen silmänsä kääntyi kruunuja kohti,
    niin viettelevästi ne loisti ja hohti.
    (Ei vapaa oo Pirukaan kiusauksista!)
    »Tuoss' on jotain mullakin sanomista»,
    niin mietti ja hautoi mielessään
    ja istui ja vartoi hetkeään.

    Pikalähetti siivekäs taivahan
    toi samalla Jahvelle sanoman.
    Ja kun Jahve poistui hetkiseksi,
    niin kohta Piru jo elkeet keksi.
    Heti kulta helmensä kalleimman
    sai jättää haltuun Saatanan,
    ja sijaan aivan kaunihisti
    Piru taskusta lasinpalan pisti.

    Ja suippolakkikin ristineen
    sai Pirulta pienen lisäkkeen:
    hän tilkkusella viitastaan
    sen reunat harsi nopeaan.
    ja alle laakerinlehvien
    hän kätki narrin tiukusen.
    Miten luonnisti kaikki sievään ja somaan!
    Oli Pirukin mieltynyt työhönsä omaan.

    Mutta kesken jäi toimet Lusiferin,
    tuli samassa Jahve takaisin.
    Piru toivotti Jahvelle hyvää yötä
    ja kiukkuili kesken jäänyttä työtä.

    Maan valtiaille kruunujansa
    teki Jahve näin kerran taivaassansa,
    mut yksin orjantappuraan
    ei päässyt Piru sormellaan.



    NUIJAMIESTEN MARSSI


    Meill' on hanki ja jää, meill' on halla ja yö,
    meill' on ankarat käskyt kohtalon.
    Kenen kerran nuijamme maahan lyö,
    se maassa on.
    On meidät vihurit valinneet,
    yöt meille salansa uskoneet,
    on antanut hukka hampahansa
    ja ilves varmimman katseistansa.
    Meill' on halla ja yö, meill' on hanki ja jää
    pelätkää, pelätkää!

    Meill' on leimuva lemmen ja vihan lies,
    kuka meidän tiellämme kestää vois!
    Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies --
    seis, voitto pois!
    Me tulemme voimalla kotoisen tarmon,
    me hylkäämme kaiken vieraan armon.
    Ken on syntynyt lakeilla Pohjanmaan,
    hän tietää tuomion tunnossaan:
    hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa --
    vaviskaa, vaviskaa!



    VELJESHAUTA

    Armfeltin armeija uudenvuoden yönä tuntureilla. Nuori
    upseeri kohottautuu kuolleiden ja kuolevien keskeltä.


    Viime tähti sammui. Lumiaavat
    ottaa vastaan meidän syleilymme
    sokeana, jäisin käsivarsin puristain.
    Täällä hyytyy kaikki rinnan haavat.
    Veljet, niinkuin viereen lemmittymme,
    tänne yövymme ja syvään nukahtain.

    Mit' on elämä ja onni? Unta, unta!
    Kärsimys on totuus, tuska, surma --
    ah, ei ole mitään muuta alla tähtien!
    Taivas antaa pakkasta ja lunta.
    Mikä kuolon hekkuma ja hurma,
    mikä kuninkainen hauta helmaan hankien!

    Tänä yönä uudenvuoden soiton
    soittaa kellot kotikirkoissamme.
    Toiko tuuli kaiun mukanaan?
    Niinkuin ihmeen, tervehdyksen loiton
    vielä kuulemme sen korvissamme
    vaipuin veljeshautaan tuntereilla vieraan maan.



    SYYSILTA METSÄSSÄ


    Ma metsää sinne tänne samoilin,
    ma miettehissä kuljin, määrää vailla.
    Syysillan pitkät varjot oli mailla,
    kun suuren hongan alle istahdin.

    Näin pienen aukeaman edessäin
    ja kivipenger sammalpeiton alta
    mun silmihini tuli sattumalta.
    Ma sitä hetkeks katsomahan jäin.

    Siin' oli jäljet ihmisasunnon.
    Vuossadat sitten metsän peittohon
    se oli raivattu. Nyt sammaleet
    ja kanervat sen oli peittäneet
    ja metsä kasvoi verkkaan umpehen.
    Tuoss' sorja nuori mänty etsiskeli
    jo ravintonsa alta penkeren.
    Se oli ainut merkki ihmisen,
    jok' kerran kärsi, iloitsi ja eli.

    En ollut metsäss' enää yksinäin.
    Vuossatain takaa, tuntematon veli,
    sun kätesi ma tunsin kädessäin!
    Sun kohtalosi edessäni näin:
    Sa olit nuori tänne tullessasi
    ja mukanas toit uljaan unelmasi.
    Et tahtonut sa jäädä toisten luoksi,
    et olla velkaa muille, jumalille.
    Sun suonissasi valtaverta juoksi
    ja itse metsän vaadit taistosille.

    Sa kirveesees ja kuokkahasi käyden
    käs'varressasi tunsit voiman täyden
    ja hongan hongan vierehen sa kaadoit
    ja yöt ja päivät umpehensa raadoit.
    Sa olit tullut kevään koittaessa --
    syysiltain ympärilläs tummetessa
    sull' oli suojas alla oman katon,
    ja niinkuin yksin metsä mittaamaton
    sun ympärilläs valtas leventeli,
    kun ylväs korpi, ennen koskematon,
    sun kirves-valtikkasi alla eli.

    Ja naapurista sadan virstan takaa
    toit vaimon lempeän kuin suviyön.
    Sun kuinka rinnassasi paisui syön,
    kuink' oli katsees onnen-tyyni, vakaa!
    Niin voimatonna metsä irvisteli
    ja ulvoi raivoansa syksyöin.
    Sun tuvassasi nuori onni eli
    ja talos varttui toimeliain töin.
    Ja Pohjantähti, taivaan kuningas,
    kun yli Pohjanmaiden silmäeli,
    ei nähnyt toista sinun vertaistas.

    Niin tuli sota maahan. Kaikki ties,
    min vaati kunnia ja kotilies.
    Sa sodan leikkiin lähdit muiden mukaan.
    Sua urhokkaampaa tuntenut ei kukaan.
    Ja pahimmin sa vihollista löit,
    kun kipeimmin sa kotiis ikävöit.

    Niin lakkas sota. Kotiin korpehes
    sun paloi ikävästä sydämes.
    Sa hiihdit läpi korven, kenttäin aavain.
    Mut pahemmin kuin polton sodan haavain
    sa tunsit peloittavan aavistuksen.

    Sa tulet. Pihan hankiin vajonneena
    sa löydät. Sisään syökset, avaat uksen:
    kuin sikeähän uneen uupuneena
    sun nuori vaimos lepää vuoteellansa
    ja pieni lapsi makaa rinnallansa.

    Sa katsot, katsot: kuolleet kumpikin!
    Sa ulos karkaat talven hankihin
    ja sodan arvet auki tempaiset,
    ja Seitsentähdet näkee syttyessään
    kuin vuotaa lumeen rintas hurmehet.
    Vain joku vanha honka hyvyydessään
    se oksillansa suojaa ruumistas.
    Niin oli sentään metsä voittajas!

    Ja vielä metsässä ma uneksin,
    kun vanhat hongat iltavirttään soitti
    syystaivaan syttyessä tähtihin.
    Yö, Metsä, Kaaos ottaa takaisin,
    min siltä kerran ihmiskäsi voitti,
    ja huviks kohtalonsa tähtien
    vain lempii, vihaa, raataa ihminen.
    Sua turhan harhakuvan tapailijaa --
    ei ole sulla pysyvätä sijaa!
    Sun pyhin, armain, uljain unelmasi
    kuin suven sade maahan katoaa
    ja vihollinen ilkkuu haudallasi
    ja kotis yllä kamartuupi maa.

    Ma miettiessäin katsoin tähtihin.
    Näin oman kohtaloni tähden siellä.
    Se oli niinkuin kaikki toisetkin.
    Sen eteen polvilleni lankesin
    ja pyysin siltä palavalla miellä:
    Mua älä miltään oikultasi säästä,
    suo ihmisosan pohjahan mun päästä,
    suo tuntea mun rautakourat elon
    ja tuskan, hädän, häpeän ja pelon,
    tee tyhjäks työni, turhaks unelmani,
    jok' askeleelle ansa kulkeissani --
    sua, tähteni, ma sentään siunailen
    siit' että minusta teit ihmisen.



    HIILIVALKEA


    Vuossatain takaa yössä Judean
    ma kartanolla papin ylimmäisen
    nään palavaisen hiilivalkean
    ja joukon kesken miehen yksinäisen,
    jok' yli hiilten kättään kurkottain
    niin lämmittelee kuin jos kylmäis mieltä,
    ykskantaan kysymyksiin vastaa vain
    ja puhuu murtain Juudan kansan kieltä.

    »En ole galilealainen -- en.»
    Mies vanhan päänsä viitallansa peittää.
    Yö kuluu verkalleen ja viipyen,
    vain tuli kiviin hohdettansa heittää.
    »En ole galilealainen -- en.»
    Niin laulaa kukko, syttyy päivänsalo.
    Mies kääntyy, katsoo, lähtee nyyhkien.
    On silmissänsä kaiken tuskan palo.

    Niin, epätoivo, olet työntänyt
    sa otas ihmislihaan, ihmisrintaan --
    ken omintaan ei kerran kieltänyt,
    ken kalleintaan ei myöntänyt rovon hintaan!
    Sa Galilean mies, sun kanssas ken
    ei seissyt hiilivalkealla kerta,
    sun kanssas parhaimpansa pettäen,
    sa toinen Adam, veri meidän verta?



    MARIA


    Yli Libanonin-vuorten nousee kuu.
    Kesäillassa Natsaret uneksuu.
    Jo lepää höylä Joosefin,
    on hiljaista talossa mestarin.
    On tehtynä päivän askaret,
    uni voittaa vanhan jäsenet.

    Maria, Maria hän viipyy vaan
    tuvan sopessa ääneti, paikallaan.
    Unet verhoo luomia silmien,
    hän on nuori vielä kuin tyttönen,
    maan lapsi ja synnin -- puoleks vain
    ja paratiisin puolittain.
    Hän on halpa ja armoon arvoton,
    hänet sentään enkeli valinnut on,
    hän tietää Korkeimman katseensa luoneen
    hänen puoleensa joukossa vaimojen.
    Ylin voima on varjonnut Joosefin huoneen
    Maria, Herran piikanen!

    Hän nousee ja kulkee kuutamoon,
    ulos laakson liljakartanoon.
    Hän käy kuin unta nähden,
    hän on iloissaan, hän on suruissaan
    oman ainokaisen tähden.
    Hän miettii äidinonneaan:
    mit' on tuleva hänen pojastaan?
    Hän varmaan kruunua kantaa kerta,
    hän onhan kuningas Daavidin verta!
    Hän on väkevä, sodassa voittamaton
    ja kaunis kuin päivä hän nähdä on,
    ja purppurassa hän varmaan käy,
    eik' otsallansa pilveä näy,
    on maljansa ylitsevuotavainen --
    hänen poikansa ihanainen!

    Maria, Herran piikanen,
    sinä valittu joukossa vaimojen,
    joka liljakartanossa käyt,
    ovat pettävät kaikki sun untes näyt!
    Laps synnin ja maan olet puoleks vain
    ja paratiisin puolittain,
    Maria, laakson lilja, joka kuuta katselet,
    sinä Ihmisen Poikaa tunne et.

    Hänell' ei ole kultaa, kunniaa,
    ei kunne hän päänsä kallistaa.
    Hän kulkee kaikkeen maailmaan,
    hänen sanansa väärin tulkitaan.
    Hän istuu ystäväin kesken pöytään,
    hänen rinnaltansa petturi löytään.
    Hän maailmalle lohdun antaa
    ja maailma hälle vihaa kantaa.
    Kuin ei kukaan toinen hän syytön on
    ja luetaan ryövärein joukkohon.
    Ei otsallansa päärlyt loista,
    on kruununsa orjantappuroista.

    Maria, laakson lilja, joka kuuta katselet,
    pois pyyhi kulmiltasi kyynelet!
    On poikas kuningas Daavidin verta:
    hän voittaa maailman kerta!

    Maria, äiti äitien,
    Maria, Herran piikanen!



    RUKOUS


    Suo, Korkein että kerran näkisin
    ma niinkuin huipult' yli elämäni,
    ma että tieni harhat tietäisin
    ja onnen, sokeudessa hylkäämäni,
    ja totuuden, jot' turhaan tavoitin,
    suo kaikki kallis minun nähdäksein,
    mik' ei voi koskaan tulla omaksein,
    suo nähdä unelmaini Kaanaanmaa,
    kun elon korpi minut kuristaa,
    suo nähdä palmurannan viittovan,
    kun itse kylmään aaltoon uppoan,
    suo tietämisen tyyni viihdytys,
    kun kutsuu kerran kaaos, pimeys.



    SIBYLLA


    Sa sulje silmäs -- kun ne avaat, on
    jo sukupolvet käyneet kuolohon.
    Ja ennenkuin sun silmäs kuivaa veet
    on taivaan tähtikuvat vaihtuneet.

    Oi, kaikki tuskat nukkuu inehmoin,
    yöt herää aina nousuun aamun koin.
    Vuostuhansin sen vaivat niitataan,
    ken elää tähti-aikaa päällä maan.



    MERI


    Minä seisoin rannalla nuoruutein,
    missä kerran kaarnavenheitä tein.

    Meri lauloi suuria laulujaan,
    meri läikytti suuria laineitaan.

    Minä seisoin laineita seuraten.
    Ne toivat hylkyjä haaksien.

    Oli aikoja sitten samat veet
    mun kaarnavenheeni kaataneet.

    Meri lauloi vanhoja laulujaan,
    meri toi vain pirstoja tullessaan.

    Minä seisoin rannalla nuoruutein,
    missä kerran kaarnavenheitä tein.

    Ah, tuhannen vuoden jälkehen
    meri tuoda voi helmen pienoisen!



    SONETTI KELLOSTA


    Sa kello, ajan orja, turhaan lyöt
    sa valjaihisi kaiken voimas lamaan,
    kun vankkuriisi, herras valjastamaan,
    saat raastaaksesi tunnit, päivät, yöt.

    Työt turhat teet sa, Sisyphoksen työt.
    Sa joka kerta tulet kohtaan samaan.
    Niin aina elämäsi loppuun hamaan
    teet ilottomat, pitkät päivätyöt.

    Sa sentään kestät kaiken kuorman sen!
    Ei hellitä sun herras kahleitansa,
    et kohtalosi kulkua voi estää.

    On voimas sama kuin on sydämen:
    sen sama herra pitää valjaissansa
    ja sentään sekin kestää, kestää.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hiilivalkea" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.