Title: Runoja
Author: Koskenniemi, V. A., 1885-1962
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Runoja" ***


RUNOJA

Kirj.

V. A. Koskenniemi


WSOY, Porvoo, 1906.



SISÄLLYS:

Prologi
Kaupungilla sataa
Ma vierahassa kaupungissa käyn
Yksin
Jo sammuu valot yöhön lähestyvään --
Keskiyön kaupunki
Öinen katu
Yli vaikenevain kattoin
Kevätvaloa
Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu!
Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut --
Chrysanthemum
Laula mulle laulut nuoruuteni
Lumisade
Pan
Vanha Faun
Nuori Psyyke
Sfinksi
Troijanretkeläiset Auliissa
Komeetta
Fiat nox
Vanhoista kätköistä
Tule armaani ja kätes anna mulle!
Lähdettyäs
Kadotettu
Eerik-kuninkaan laulu
Syysaamu pikkukaupungissa
Pikakuvia kadulta
Isäin ääni
Neero laulaa
Esitaistelijat
Pohjanmaa
Kevätlaulu
Katson virran kalvohon --
Hyökyaalto
Syyssonetti
Lakeus
Epilogi



    PROLOGI


    Tuolla ikkunoissa -- nään sen kyllä --
    on jo kaikki ruusut kukkineet.
    Viime yönä kuuran kimalteet
    ensi kerran kiilsi kattoin yllä.

    Lähtee onnellisemmille maille
    kesä tenhovoimin, luomistöin.
    Surmaa halla harmain syksyöin
    kaiken, joka nuoruutta jäi vaille.

    Poissa kaikki laulajat on puiston,
    poissa, paennehet etelään.
    Tänne yksin istuen ma jään
    varaan jonkun köyhän muiston.

    Lähtee korkealla kurkein kuoro
    yli kattoin ylhään vapauteen.
    Päiväin pitkäin painoon uupuneen,
    koska, koska lähteä on vuoro?



    KAUPUNGILLA SATAA


    Vasten kivitystä kadun
    soipi syyttäen ja tuomiten
    syksysateen ääni iäinen,
    saman kertoin sulle tutun sadun,

    jonka läpi elämäsi kuulet,
    sydämeni, niinkuin kuulet nyt,
    kun on päivä yöhön päättynyt,
    levolle kun laskevas jo luulet.

    Vielä odotatko, sydämeni,
    päivän koita jälkeen pilvisään,
    onnen armautta elämään
    jälkeen kaiken, joka hukkaan meni?



    MA VIERAHASSA KAUPUNGISSA KÄYN


    Ma vierahassa kaupungissa käyn
    ja tuskan ahdistusta tuntien,
    kuin lapsi ajamana unten näyn,
    ma astun ohi outoin talojen.
    Ma vierahassa kaupungissa käyn.

    Ja suihkukaivon vesi suruisasti
    kuin naisen itku iltaan heläjää.
    Näin astun kaupungin ma ääreen asti
    ja rinnassani soi ja nyyhkyttää
    kuin suihkukaivon vesi suruisasti.

    Ja puiston puissa kaikki laulut nukkuu,
    jotk' ovat kerran mulle soinehet,
    ja elämäni kaikki muistot hukkuu
    kuin ammoin unhotetut sävelet.
    Ja puiston puissa kaikki laulut nukkuu.



    YKSIN


    Taivas välkkyväisin jalokivin
    omaa ylhäisyyttään vartioi.
    Loiste väsyneiden lyhtyin rivin
    valaista ei sieluani voi.

    Syvään tunne, pohjaan asti tunne
    katkeruutta kovaa kohtalon,
    katso herkeemättä yöhön, kunne
    korkein totuus kätkettynä on!



    JO SAMMUU VALOT YÖHÖN LÄHESTYVÄÄN --


    Jo sammuu valot yöhön lähestyvään,
    mun katsoin huoneheni ikkunasta
    näin iltaan tähtikirkkaaseen ja syvään,
    ens kertaa kuin sen näkisin ma vasta.

    Niin ihmeen ääneti ja yksitellen
    yön taivahalla harhaa tähtein sarjat,
    kuin iäisyyden unta odotellen
    yön helmass' uinuu kattoin tummat harjat.

    Mun orpo sieluni, oi suuri hetki:
    nyt ihmiskohtaloista lyödään arvat!
    Mun orpo sieluni, sun elos retki
    on yksinäisyys, jonka sai vain harvat,

    on yksinäisyys, jonka hiljaisuutta
    yö iankaikkinen jo syleileepi,
    on yksinäisyys, jonka ihanuutta
    ja tuskaa tuntosi sun vapiseepi.



    KESKIYÖN KAUPUNKI


    On autioina kadut keskiyön.
    Nyt lepää aika, päivän työt ja tavat,
    niin oudot äänet yössä kumajavat,
    kun kengänkoroin katukiviin lyön.

    Yö mykkä on, mun tuskin sykkii syön,
    mua huonerivit synkät kaamoittavat,
    kuin öiset aavehet ne kohoavat.
    Yön taivahalla tuike tähtivyön.

    Mun on kuin kuolema ois käynyt mailla
    ja kaupunki ois asukkaita vailla
    ja elämä kuin kivettynyt ois,

    mun on kuin jäljellä vain oisin yksin
    ma öisin aattehin ja epäilyksin
    ja kuolon kutsut rinnassani sois.



    ÖINEN KATU


    Herätäkseen arkihumuun uuteen
    öinen katu nukkuu syvää untaan.
    Kuuhut katsoo kylmään avaruuteen,
    suuren hiljaisuuden valtakuntaan.

    Kammioihin hiipinyt on kansa,
    seinäin, ovien ja salpain taaksi.
    Puiston puutkin torkkuu seisaallansa,
    nukkua kuin aikois ainiaaksi.

    Ketään kanssani ei kuulemassa,
    kuinka soipi hiljaisuuden taika:
    talviyössä kuulaan korkeassa
    yhtyy iankaikkisuus ja aika.

    Tääll' ei elämähän sido mikään,
    kuolo on kuin ystävä ja veli,
    tääll' ei mitään tehdä ihmisikään,
    yhtäkaikki, kuoli taikka eli.

    Salaperäisenä niinkuin aave
    talviyössä uinuu öinen katu
    kuin ois elämä vain hullu haave,
    sairaan mielihoure, lasten satu.



    YLI VAIKENEVAIN KATTOIN


    Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu
    iäisyyden korkeudesta kuolon yö,
    viime kerran kaikki valtasuonet lyö,
    täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu.

    Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta
    yli kaiken katoamaan tuomitun.
    Hukkuu hetken hyrskehesen, itkuhun
    kaikki, joka surrut, riemuinnut on kerta.

    Sortuu heikko suku alle unelmainsa omain,
    nukkuu kamaralle kylmän, kovan maan.
    Kuu ja tähdet jatkaa ylhää kulkuaan
    halki avaruutten suurten, sanattomain.

    Kerran Linnunradan tähdet yössä katsoo kammoin
    takaa aavain kuolonkylmäin, autioin
    kiveen hakattua unta inehmoin:
    kaupunkeja, jotka kuolleet on jo ammoin.

    Kerran jokahinen sielu syvään yöhön hukkuu
    eik' oo enää ketään kuoloon kaipaavaa,
    unet kiveen hakatut vain todistaa
    kaipuusta sen suvun, joka yössä nukkuu.



    KEVÄTVALOA


    Nyt ikkunoissa säkenöi
    ja kauneutta ikävöi
    kaikk' kattoin harjat tummat
    ja valo maille lankeaa
    ja sulattaa ja sovittaa
    ja nostaa kaihot kummat.

    Se leikkii eessä ikkunain
    ja kultaan kevätunelmain
    se verhoo joka talon.
    Oi valon pyhää kevättä!
    Niin korkea on elämä,
    niin suuri valta valon.

    Nyt kaikki suonet pulppuaa
    ja kaikki lähteet auki saa
    nyt jään ja roudan alta
    ja taimi valoon herännyt
    ens syksyöihin asti nyt
    se säästyy kuolemalta.



    NÄÄ, OI MUN SIELUNI, AURINGON KORKEA NOUSU!


    Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu
    ylitse kivisen kaupungin kattojen, katuin,
    ylitse vuossatain valheen ja tuntien tuskan
                                  koittava kirkkaus!

    Nää, oi mun sieluni, katoovan elämän autuus!
    Niinkuni ääretön temppeli on se sun eessäs,
    alla sen holvien on ikiaikojen äänetön hartaus
                                  mestarin hengen.

    Nää, oi mun sieluni, yössäkin korkehin kirkkaus,
    tuskassa tummien hetkien rauha ja riemu,
    vuossatain valheessa, elämän valheessa valkein,
                                  iäisin totuus!



    SIELL' ON KAUAN JO KUKKINEET OMENAPUUT --


    Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut,
    siell' on siintävät seljat ja salmien suut,
    siell' on vihreät metsät ja mäet,
    siell' on vilposet illat ja varjokas koi,
    siell' on lintujen laulu, mi lehdossa soi,
    siell' on kaihoja kukkuvat käet.

    Mun on mieleni nääntyä ikävään,
    kun tiedän, kun tiedän ma kaiken tään
    ja ma kaihoten kaipaan sinne
    ja mun sieluni silmin ma nään sen näyn,
    salot, vihreät metsät, jos katuja käyn,
    jos kuljen, jos kätkeyn minne.

    Ja mun huoneeni käynyt on ahtahaks
    ja sen ilma niin kumman painavaks
    ja ma syömmessä toivon jo salaa:
    tulis syksy ja metsät ne vihreät veis,
    tulis talvi ja lumin ne peitteleis --
    kai silloin mun rauhani palaa!



    CHRYSANTHEMUM


    Sano, mistä sa saitkaan loistosi
    noin hiekalla tomuisen turun?
    Minä luulen, että sun juuresi
    on ruokkima salaisen surun.

    Kun verkkaan päivä sammuu pois
    ja kun yö sen pauhinan poistaa,
    mun on kuin sun äänesi kuulla vois,
    ja sun silmäs niin suurena loistaa.

    Minun on kuin sun kummassa katseessas
    ois öisten unien syvyys,
    kuin lääkitä ei vois suruas,
    ei maan, ei taivaan hyvyys.

    Minun on kuin kukkaissydämes
    elontuskan tuntea voisi,
    minun on kuin sun yöllinen kuiskehes
    vain hillitty nyyhkytys oisi.

    Minä luulen, sa surulta loistees sait,
    vaikk' kasvoitkin hiekkaan turun,
    minä tunnen ne elämän ankarat lait:
    kukat parhaat on kukkia surun.



    LAULA MULLE LAULUT NUORUUTENI


    Laula mulle laulut nuoruuteni,
    yö kun nousee yli kattojen,
    yli kaiken kalliin, mikä meni
    katukiviin kuiviin vuotaen.

    Laula päivän valosta, mi haipuu
    yksinäisten lyhtyin loistohon,
    laula väsynehen rinnan kaipuu
    valoon, joka kerran ollut on!



    LUMISADE

    Carduccin mukaan


    Ääriltä harmajan taivaan pehmeät hiutaleet lentää.
      Kaupunki ääneti on, tauonnut taisto ja työ.
    Ulkoa kuulu nyt ei torisaksain kutsuvat huudot,
      kaiut nyt laulujen ei kiirien katuja käy.
    Tornista laskevat vain tylyt lyönnit raukeat tunnit
      kaukaa kuin ääreltä yön, missä ei eloa oo.
    Linnut ikkunalautaan lyö: tutut rakkahat henget
      kuolleiden ystäväin nyt luoksensa kutsuvat mun.
    -- Kohta, te ystävät armaat, oi kohta, te lempivät rinnat,
      luoksenne saapuva oon, rauhaanne varjojen luo.



    PAN


    Oi öistä kulkijata korpimaan,
    ken metsän synkkiin pimentoihin vaipuu,
    oi rinnassansa syttyy villi kaipuu
    kuin halu liekkumahan hurjimpaan!

    Hän näkee metsän synkät silmät vaan
    ja kuinka varjot yössä nousee, haipuu
    ja metsän viidakossa oksat taipuu
    ja esiin astuu kätköstänsä Pan.

    Hän huulillensa nostaa ruokopillin,
    hän soittaa, soittaa laulun hurjan-villin
    ja metsä sadoin äänin soi ja soi.

    Mut öisen kulkijan on järki poissa:
    se harhaa metsän synkän sokkeloissa
    ja hurjaa onnenunta unelmoi.



    VANHA FAUN


    Pan vaiennut on metsän pimennoissa
    ja tähdet suuret syttyy vihrein valoin
    ja Selene kuin kuumesairain paloin
    yön äärettömän keinun aallokoissa.

    Faun vanha yksin saloin sokkeloissa
    käy vanhuuttansa väsynehin jaloin
    ja kiroo lemmetöntä yötä saloin
    ja kaihoo aikaa, jok' on iäks poissa.

    Hän kulkee öisen lähteen reunamalle,
    hän katsoo kammoksuin sen aaltoin alle,
    kuin kuultaa sieltä tähdet kirkkahasti.

    Veen pintaan vihertävät varjot heittyy.
    Hän seisoo hetken, lähtee, yöhön peittyy
    ja nyyhkyttääpi hiljaa aamuun asti.



    NUORI PSYYKE


    Niin lauhat aamutuulet hengittävät.
    Nuor Psyyke nurmikolla unelmoi,
    viel' unestansa posket purppuroi
    ja silmät kostein kiilloin kimmeltävät.

    Niin kummat unten hurmat heräjävät.
    Tuolt' takaa kunnaan Panin soitto soi.
    Kuin onnenunta tuuli huminoi.
    Ja Psyyken jäsenet ne väräjävät,

    kun aamukaste niitä kostuttaapi.
    Nyt nuori Psyyke jotain aavistaapi:
    hän alastomuuttansa säikähtää,

    hän tuntee oudon odotuksen pelon,
    hän tuntee luomisriemun uuden elon,
    mi salaa sisässänsä läikähtää.



    SFINKSI


    Yön pimennossa uinuu erämaa
    kuin äärettömyys vailla rajaa, rantaa.
    Yön taivas tylyt tähtikuvat kantaa
    kuin tahtoin tuomiollaan peloittaa.

    Tän' yönä erakko ei unta saa.
    Käy oudot aavehet nyt aron santaa,
    ne synninkaihon erakolle antaa,
    ne epäilykset korvaan kuiskuttaa.

    Mut katso, yli sielunhädän syvän
    jo koittaa aamu päivän lähestyvän
    ja harmaa hiekkanummi kirkastuu.

    Jo astuu erakkokin luolastansa:
    yl' aron sfinksi, tyhjyys katseessansa,
    kuin itse elämä ois, uneksuu.



    TROIJANRETKELÄISET AULIISSA


    Jo laivat liitoksissaan vapisee.
    Ne myötätuulta odottavat innoin,
    ja urhot oudon-riemuitsevin rinnoin
    kuin lemmenkisaan mennen käyskelee.

    Ja meri aavistuksin aukenee
    ja aavat lahdet lepää tyynin pinnoin
    ja jyrkät vuorenharjat jylhin linnoin
    kuin kivettyneet unet uhkailee.

    Kuin Kohtalo öin katsoo Linnunrata,
    kun urhot janoo koston hekkumata,
    ja surmasta, mi Troijan yllättää,

    kun kootuin purjein uneksivat laivat.
    Mut meri salaa sodan vaiheet, vaivat
    kuin arvoitus, min taa ei silmä nää.



    KOMEETTA


    Sa kauan kaukomailla oltuasi
    taas luokse lemmittysi palasit
    ja riemuin aurinkoa, armastasi,
    taas pitkäst' ajasta sa tervehdit.

    Sa kautta tähtitarhain kulkeissasi
    ties varman valon miekoin raivasit.
    Ken estää saattoikaan sun kulkuasi,
    kun lemmen voimalla sa taistelit?

    Mut armahas sun syöksee suruhun,
    hän luotansa sun työntää -- tähtivyöhön
    taas katoot kaukomaille kulkuhun.

    Sa lähdet valon taistohon ja työhön,
    mut palaat kerta, sillä lempes sun
    ei sammu koskaan kylmäin aavain yöhön.



    FIAT NOX

    Vapaasti Leconte de Lisle'in mukaan


    Niin tulkoon yö ja kuolo yli kaiken sen
    mi onnellist' on ollut, suruisata,
    ja varjot syleilköhöt maailmata,
    sen niinkuin meri alleen haudaten.

    Kuin onkaan päivä ollut helteinen
    ja tuskan hetki niinkuin vuosisata!
    Yö, untas kylvä kylmän-raukeata
    ja liekit sammuta sa sydänten!

    Mik' onkaan, sydän, osaas suruisempi,
    sun, jota syöpi viha, jäytää lempi,
    sun, joka kahleitasi suutelet!

    Oi katso: yö ja tyhjyys lähestyvät,
    oi katso: aukee unhon ääret syvät
    ja pyhään hiljaisuuteen raukenet.



    VANHOISTA KÄTKÖISTÄ


    1

    Sinipiika

    Veit kesäisenä yönä sielun multa
    sa metsän sinipiika loihdullas.
    Sen teki kumma laulu laulamas,
    sun silmäis sini ja sun kutreis kulta.

    Se mikä ennen sytti syömmeen tulta,
    se kävi kalpeaksi rinnallas.
    Veit paljon, paljon multa mukanas,
    vain kaihon kalvavan sain sijaan sulta.

    Ken lumoissa on metsänneitosen,
    hän omaa sieluansa etsien
    käy muille outona kuin unissansa,

    hän katsoo kaihoin illan hämärään,
    hän riutuu sanattomaan ikävään
    ja etsii, etsii omaa sieluansa.


    2

    Illansuussa

    Nyt saapuu kaihonsairas illansuu,
    nyt aukee satusaaret suuret, aavat,
    nyt hämyn henget karkeloihin saavat
    ja taivas kuumehisna punertuu.

    Nyt työ ja taisto yöhön unhoittuu,
    nyt raukee arkielon mittakaavat,
    nyt aukee kaikki vanhat sydänhaavat
    ja kaihon mereen mieli uppouu.

    Ma muistan kadonnutta kevättäin
    ja kuinka ystävättä yksin jäin
    ja sanat muistan, jotka toivon surmas.

    Sa tyttö tähtisilmä-katsehin,
    miks koskaan tielleni sa tulitkin?
    Nyt iäks sitoo sieluni sun hurmas.



    TULE ARMAANI JA KÄTES ANNA MULLE!


    Kuin meren raskaat mainingit mun aatokseni lyö,
    mua kaamoittaapi elämä ja kuolon pitkä yö --
    tule armaani ja kätes anna mulle!
    Tule, yksin pitkä kulkea on taival elontien,
    tule, unten kultalinnaan sinut kerallani vien
    ja puolet annan surustani sulle.

    Ma isiltäni perinnöksi unten lahjan sain,
    ma kaksin verroin painon tunnen elon suuren lain
    ja onnen, jok' ei toisten osaks tulle.
    Tule armaani mun luokseni, niin täys on sydämein,
    tule, uskalla en jäädä enää yöhön yksiksein,
    tule armaani ja kätes anna mulle!



    LÄHDETTYÄS


    Lähdettyäs, armahani oi,
    kaikki on niin hiljaiseksi käynyt:
    ilta varhemmin on hämärtäynyt,
    myöhemmin on noussut aamun koi.

    Niinkö katoatkin elostain
    niinkuin kaikki muu, niin menneheksi?
    Sieluni miks kauneutesi keksi,
    sinut jälleen, jälleen yöhön kadottain?

    Kerran, tiedän, helmaan suuren yön
    sammuu sydämeni, liioin lyönyt --
    vaan oi näinkö varhain tulee yö nyt,
    näinkö varhain vaikenitkin, syön?



    KADOTETTU


    On kuollut äänes kaiku korvissain,
    on hukkunut se humuun vieraan väen,
    ja niinkuin sytyttyään sammuu säen
    on olentos nyt mulle muisto vain.

    Sua hain ma kesken kadun kulkijain,
    mut outoja vain ympärilläin näen
    ja ohjaamana kohtaloni käden
    nyt jatkan yksinäistä kulkuain.

    Ja katukivet soittaa yöt ja päivät:
    »sun nuoruutesi hetket taakses jäivät
    ja aurinkoinen onnes, tou'on työt».

    -- Sun kiros, kadotettu, tunnen kyllä:
    kuin ilottomat pilvet kattoin yllä
    käy ohitseni päivät, vaihtuu yöt.



    EERIK-KUNINKAAN LAULU


    Yön prinssi ystäväs Eerik on,
    öin vainoo veriset veljet,
    on rintansa synkkä ja rauhaton,
    sitä kietoo kirot ja eljet.

    Hänen poveas vasten painaltaa
    suo, Kaarin, päänsä kuuma:
    hänen henkensä kahleet kirpoaa
    ja hullun järkensä huuma.

    Sun ystäväs Eerik on lohduton,
    pahat aaveet väijyy teitään,
    niin monta hän surmaan syössyt on,
    ei säälinyt kyyneleitään.

    Nyt kytkeä tahtoo he kuninkaan,
    ei valtikkaansa he siedä,
    mut ethän, Kaarin, annakaan
    sa untesi prinssiä viedä?

    Ja aatelisherrat kapinoi,
    ei kuule ne kuningastaan
    ja huovit ja tallirengit, oi,
    ne nousevat herraansa vastaan.

    Ja Kaarinan riistäis he rinnaltaan
    ja mielipuoleks sanoo
    he kuulun Eerik-kuninkaan
    ja vertansa kansa janoo.

    Hän, Kaarin, Kaarin, sun rinnoillas
    kovin kaunista nähnyt on unta:
    nyt tyrmässä kohta on kuningas
    ja viety on valtakunta.



    SYYSAAMU PIKKUKAUPUNGISSA


    Harmaja syksyaamu
    talojen päätyjen päällä,
    teräksenvärinen taivas,
    sineä tuolla ja täällä.

    Matalat talot ne makaa
    ruumisarkkujen lailla.
    Kaduilla kaikki on hiljaa,
    iäinen rauha on mailla.

    Kyyhkyset hereill' on yksin,
    katolla tuolla ne ääntää.
    Naapurin tuuliviiri
    laiskasti päätänsä kääntää.

    Vuossataisuntansa uinuu
    uniset ihmiset täällä.
    Harmaja syksyaamu
    talojen päätyjen päällä.



    PIKAKUVIA KADULTA


    1

    Kerjäläisäiti

    Hän seisoo kadunkulmassa, on lapsi helmassansa
    -- niin pureva on syystalven tuuli --
    ja kuolon kuumekukkaset ne palaa poskillansa
    ja veretön on vilusta huuli.

    Ja osaisella rievulla hän peittelevi pientään,
    joka vaikeasti valittaen ääntää --
    ja ohitsensa turkit yllä tuhannet rientää
    ja turkinkaulan pystyhyn he kääntää.


    2

    Työtön

    Hän astuu katukäytävää, on synkkyys silmissänsä.
    Hän vaimoaan ja lapsiansa muistaa
    ja rikkahitten Jumalan hän kiroo mielessänsä
    ja takin alla nyrkkiään hän puistaa.

    Niin, köyhän lapset -- eilettäin jo viime palan sai ne,
    hän turhaan anoi naapuriltaan lainaa.
    Nyt raivonhuuto huulillensa hyrskyää kuin laine.
    Hän puristain sen povehensa painaa.


    3

    Tehtaansavua

    Päin taivaankantta nousee ylös uhrisavu pyhä
    ja avaruuteen jäljettömiin haipuu,
    ja uudet uhrit vaatii Henki tuntematon yhä
    ja tuhannet sen alttarille vaipuu.

    Ja uhriksensa poikaa, naista, miestä sekä lasta
    tuo vaatii Henki, niin on aika luullut --
    mut tehtaan uunin ääreltä ja pyörän pauhinasta
    soi huokaukset, joit' ei kukaan kuullut.


    4

    Katulyhty

    Se katselee niin kaipaavasti kalpeahan yöhön,
    se on kuin silmän sammunehen valo,
    se katsoo ulos elämään ja taisteluun ja työhön
    ja katseessa on kuumehinen palo,

    kuin tietäis se kuin vähäisen on elämällä antaa
    ja kuinka paljon vaatii ihmissuku
    ja kuinka raskas elon taakka useille on kantaa
    ja kuink' on suuri sortuneiden luku.



    ISÄIN ÄÄNI


    Ken lukee heidän hikensä ja päivätyönsä vaivat?
    He osaksensa kylvön sai, kun lapset heelmän saivat,
    he ojat soihin kaivaneet on syvään,
    ja kussa heidän lapsensa nyt kulkee valtateitä
    he kirveinensä kulkenehet paljon ennen meitä
    on luottain lasten huomispäivään hyvään.

    He ajan tullen nukkuneet on tyynesti ja hiljaa,
    nyt kasvaa heidän haudoillansa teräisätä viljaa
    ja lapsillaan on leppeämpi huomen
    ja valonjuovat taivahalla nousee ajan yöstä
    ja kauniit hengenlaihot itää isiemme työstä.
    Niin käypi taru nousennasta Suomen.

    Mut elämä on ankara, kun lakinsa se laatii,
    ja polvi polven jälkeen uhrit veressä se vaatii
    ja polvi polven jälkehen ne maksaa.
    Ja nykypolven työ on työtä eestä lastenlasten,
    me seisomme kuin isämme nyt elämätä vasten,
    jok' kysyy meiltä: kärsiä ken jaksaa?



    NEERO LAULAA


    Petronius:

    Neero laulaa, Neero laulaa,
    -- kuunnelkaa, oi kuunnelkaa!
    kauas kurkoittavi kaulaa,
    hovinherrat vakuuttaa:
    Caesar jumalainen oi,
    noin ei kukaan laulaa voi. --
    Hymyy heille suuri Caesar.

    Neero laulaa lauluansa,
    hovinherrat pokkuroi,
    kumartaapi kaikki kansa:
    noin ei kukaan laulaa voi.
    Mut käy kuiske ilkeä:
    joku tohtii epäillä. --
    Kauhistuupi suuri Caesar.

    Julistaa: ken epäileepi
    ristinpuuhun naulitkaa.
    Kuiskaukset vaikeneepi,
    rauhan jalo Caesar saa.
    Oikein tehty, Caesar, se!
    Nyt ei maassa epäile
    kukaan suuruuttasi, Caesar.



    ESITAISTELIJAT


    Kuin muut he koskaan eivät unelmoineet,
    kun tyynnä levänneet on lehdot, veet,
    kuin muut he koskaan eivät lempineet,
    kuin muut, kuin muut he eivät elää voineet.

    Kuin muut he koskaan eivät vaikeroineet,
    lie ammoin kyynelensä kuivuneet.
    Kuin suuren myrskytuulen säveleet
    on rinnoissansa sotahuudot soineet.

    Ne kutsuneet on taisteluun ja työhön,
    ne kutsuneet on kuolemaan ja yöhön
    ja aikain luomisehen miehet mukaan.

    He aattehelle aukaisseet on teitä.
    Mut kansan sadatukset seuraa heitä,
    ja kun he kuolevat, ei itke kukaan.



    POHJANMAA


    Ma aina muistan, kuinka väsyneenä
    suurkaupungin ma humuhun ja huoleen,
    miss' soipi elo myrskyn säveleenä,
    taas käännyin kotihini, Pohjan puoleen.

    Ma aina muistan, kuinka verkallensa
    vei tieni lakeutta laajaa kohti
    ja kuinka rinta taasen vapautensa
    kuin painon raskaan alta nostaa tohti.

    Näin edessäni Pohjanmaata palan,
    näin karun seudun pelloks kuokituksi,
    näin lakeuden loputtoman alan,
    jok' on kuin iäisyyden maille uksi.

    Näin edessäni vuolaat virtain uomat,
    joiss' syöksyy alas korven voimat ylväät
    ja suuret rikkaudet, salon suomat,
    ja ikimetsän temppelsalin pylväät.

    Näin edessäni metsämaita, soita,
    miss' ihmiskätten jälkeä ei huomaa,
    miss' seutu täynnänsä on unelmoita
    ja tyyntä kauneutta, luonnon luomaa.

    Ja silloin tunsin kuin ois hellä käsi
    mun sydäntäni hivellyt ja silloin
    ma tunsin, tunsin: kunne elämäsi
    se teillä maailman on käyvä milloin,

    niin tääll' on olentosi juuret syvät
    vain täällä kertoo taru ihmeitänsä,
    vain täällä sydäntäsi lähestyvät
    sun muistos rakkaat kaikki kätköistänsä.

    Ja suuren kaupungin kun pauhinassa
    sa turhaan etsit, etsit itseäsi,
    sa tunnet, että tuolla, Pohjolassa,
    on iäks vangittuna elämäsi.



    KEVÄTLAULU


    Kevätlaulua laineet laulavat
    ja ulapat hopein hohtaa.
    Valonsäteet niinkuin vasamat
    valonarkoja silmiä kohtaa.

    Kevät tullut on keralla selkeän sään
    kuin ennen vuosien mennen,
    mut nyt sen tullessa kylmäks jään
    kuin milloinkaan en ennen.

    Kovin kauan on kestänyt varjoa yön,
    kovin kauan jäätä ja lunta.
    Ei ymmärrä talveen tottunut syön
    valon suurta, suvista unta.



    KATSON VIRRAN KALVOHON --


    Katson virran kalvohon,
    kaikki katoo sieltä,
    aalto soljuu solisten
    uuden aallon tieltä.

    Virta vierii verkalleen
    kauas kohti merta.
    Sinne, sinne aaltoset
    katoatte kerta.

    On kuin sielu sulaen
    yhtyis kulkuhunne,
    virran kera vieris pois,
    kysymättä kunne...



    HYÖKYAALTO


    Sinä hyöky hurja ja vaahtopää,
    lyöt kohden sa louhikoita,
    et koskaan taistosta lepoon jää,
    sa vaikka et mitään voita.

    On louhikko harmaatakiveä,
    se on sun surmasi kerta,
    et murtaa voi sa sen kylkeä,
    se ylväänä uhmaa merta.

    Sinä hyöky, mi hurjana rynnistät
    ja kuolet kiviä vasten,
    sinä ymmärrät, sinä ymmärrät
    elonleikkiä ihmislasten.



    SYYSSONETTI


    Nyt sumu harmaa nousee korven soissa,
    se seudun vaippahansa verhoaa,
    on kaikki kelmeätä, harmajaa
    ja päivä on jo kauan piillyt poissa.

    Nyt sydän värjyy syksyn unelmoissa,
    nyt kaikki kuolemasta muistuttaa,
    se maille mahtiansa julistaa
    nyt synkän syksyn voittolauleloissa.

    Nyt tunnen mit' en tuntenut ma ennen:
    sun oma suvesikin aikain mennen
    se katoo, katoo eikä palaja,

    sun nuoret tuntehesi tuhkaks palaa
    ja varkaan askelin hän saapuu salaa
    yön, syksyn herra, harmaa kuolema.



    LAKEUS



    1

    Mun sieluni sun ylläs väräjää
    kuin tuulenhenki yli ketoin, niittyin
    ja sisässäni soinnut helähtää
    sun oudon yksinäiseen kuoroos liittyin.

    Ma tahdon nöyrin mielin omistaa,
    oi lakeus, sun unes kuolonkovat,
    jotk' kylmään korkeutehen kohoaa,
    miss' suru, riemu ammoin laanneet ovat.


    2

    Sun rauhaas lemmin kuin en muuta mitään
    ja tahdon tyyneyttä otsallasi,
    kun kätes ojentaen länteen, itään
    sa tyynnä odottelet onneasi:

    kun syksyöin sun kylvös kypsäks saapi
    ja nuori voimas kohoo tähkäin teriin
    ja ensi tähdet ylles kohoaapi
    ja kuu kuin sirppi kastettuna veriin.


    3

    Yön ihmeelliseen valoon peittyin pihamaa
    ja kaikki tutut aitat sadun hohteen saavat.
    Nyt tuskin vapisevat tunnon-herkät haavat,
    vain vanhan kaivon vintti joskus narahtaa.

    On päivän tuskat, riemut loppuun soinehet
    ja elämä on lepoon käynyt pitkään laihoon.
    Yön suureen, sanattomaan, kirkkahasen kaihoon,
    mun sieluni kuin lapsi kehtoon raukenet.

    Mun sieluni, sa oma itses ootko nyt,
    vai onko suuri kirkkautes vain kesän laina,
    ja onko kahlehesi, joka nyt ei paina,
    yön hartauteen vain hetkiseksi hellinnyt?


    4

    Ikävässä kenttäin huojuvaisten
    syksyn täydet tähkät unelmoivat.
    Illan hiljaisuus ja rauha soivat
    rintaan rauhattomain matkalaisten,

    varisparven, joka vaakkuin kiitää
    metsän pimennosta laitaan niittyin,
    vaan kuin hiljaisuuden kuoroon liittyin
    äänetönnä yli laihon liitää.

    Tuskin ykskään liikahtaapi siipi.
    Kaikki vanhoja on, väsyneitä.
    Niinkuin omain unelmainsa teitä
    yli lakeuden ne liikehtiipi

    tuonne metsän hämärtävän laitaan,
    vuotten kaihon mukanansa raastain,
    surun sanatonta kieltä haastain
    etsivät kuin ennen erämaitaan.


    5

    Nyt öin jo yli kenttäin hämärtäy,
    nyt elonkorjuun hetket lähestyvät,
    kun eroitetaan akanoista jyvät
    ja suuri armo oikeudesta käy.

    Ja tilinteon painon tuntien
    nyt pellot lepää raskain henkäyksin.
    Öin yli kenttäin kuuhut kulkee yksin
    maan luomisvoimaa salaa siunaten.


    6

    Päivän viime säteet lankee
    yli tutun pihamaan.
    Mieleni on ahdas, ankee
    kuin ei ennen konsanaan.

    Katon vanhan räystään alla
    viime säteet viivähtää.
    Maassa, puissa, kaikkialla
    vaikeroi ja nyyhkyttää.

    Viime säteet hellävaroin
    kattoja jo kultailee.
    Sisässäni ääni aroin
    itkee, heltyy, hiljenee.


    7

    Linnut oksillansa vaikenevat,
    päivä vielä hetken viipyy poissa,
    neitseelliset haavat vapisevat
    autuaissa lemmen unelmoissa.

    Laaja lakeus kuin jättiläinen
    uinuu jälkeen päivän arkitöiden.
    Yksin tuuliviiri yksinäinen
    valvoo iäisesti ikävöiden,                 â- ¦<

    valvoo niinkuin valvot sydämeni
    tähystellen mennehesen aikaan:         <
    kuinka paljon iäks unhoon meni,
    kuinka vähän koskaan todeks saikaan!


    8

    (Kesäyö kirkkomaalla.)

    Omaa kirkkauttansa kummeksuin
    kesäyöhyt maille laskeuupi.
    Syviin aatoksiinsa unehtuin
    puiset ristit yössä uneksuupi.

    Elon onni, lempi, ystävyys
    tänne soi kuin kaiku laulun lauhan.
    Kaartuu ikihyvä iäisyys
    yli sydämeni suuren rauhan.

    Täällä jossain lähelläni liet
    -- tunnen ohitse sun kulkeneesi --
    sa ken kerran uneksijan viet
    rauhan kotiin, pyhään kirkkauteesi.



    EPILOGI


    Katso, sun rintasi rauhassa menneet kevähät nukkuu,
    katso, sun rakkaat riemus ja tuskas on poissa, on poissa.
        Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni.

    Katso, on ylitse suvisten kenttäis kuolema käynyt.
    Poissa on valoisat yöt ja tähkät on viikate vienyt.
        Ylitse aavojen kenttäin katsovat illoin viluiset tähdet

    Kuule kuin askeltes alla nyt kaikaa kumea tanner!
    Syvällä, povessa maan, yön kohdussa elämä uinuu.
        Uutehen onneen, uuteen suvehen nousee iäinen nuoruus.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.