Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Valkeat kaupungit
Author: Koskenniemi, V. A., 1885-1962
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkeat kaupungit" ***


VALKEAT KAUPUNGIT

Kirj.

V. A. Koskenniemi


WSOY, Porvoo, 1908.


SISÄLLYS:

Oodi tähdille
Valkeat kaupungit
Kevät keralla päiväin kuulakkain --
Ihme
Rannalta
Ystävälleni ullakkokamarissa
Kulkuset
Syyskuun sonetti
Jääkukkia
Huhtikuussa
Ranunculus
Vanha syyslaulu
Kaksi komeettaa
Pyhiinvaeltaja
Säkeitä kuutamossa
Erämaan virta
Nukkuvat kentät
Talviaamu
Pikkurunoja
Nimettömät sankarit
Vainajain marssi
Jeftan tytär
Jobin ikävä
Kirjanoppineet
Bertran de Born
Mun armaani pieni geisha on --
Nuori Pan
Seppä



    OODI TÄHDILLE


    Niin autioksi käynyt on takanain
    ja äänettömäks, kaikki on loitonnut,
          mik' oli rakkahinta mulle --
            tähdet te, tähdet te palatte vielä!

    Miss' on nyt kaikki kallihit unelmat?
    Kuin paleltuneet linnut ne pudonneet
          on maahan voimattomin siivin.
            Kauas ei raukeat voimat kanna.

    Niin paljon, paljon hukkahan kulunut
    on tyhjyydessä päivien harmajain
          ja rytmiin riutuvaisen laulun
            mennyt on nuoruuteni voima.

    On eessä outo taival ja mykkä yö
    ja tuska tuntematon ja lauluton --
          ja aamunnousuun viel' on aikaa,
            tähdet te, tähdet te, kuinka kauan?



    VALKEAT KAUPUNGIT


    Nään usein unessa ma kaupungin.
    Mun on kuin ois se jumalille luotu,
    mun koskaan sinne astua ei suotu,
    mut unessa sen tunnen kuitenkin.

    Yöt suven valkeat on yllä sen
    ja outo valo välkkyy ikkunoista,
    niin yksin päivänsätehet ei loista,
    ei kiilto raukenevain ruskojen.

    Siell' elää nuoruuteni unelmat
    ja elon yksinkertaisuus ja rauha.
    Vain ulapalta kulkee tuuli lauha
    ja laineet laiturihin kuolevat.

    Sa rauha valkeoiden kaupunkein,
    oot osa elämäni unelmasta.
    Miks yksin laulussa saat loistos vasta
    ja missä, missä on mun nuoruutein?



    KEVÄT KERALLA PÄIVÄIN KUULAKKAIN --


    Kevät keralla päiväin kuulakkain
    tänä vuonna on palannut varhain
    yli kaupunkien valkeain
    ja vihreiden kirkkotarhain.

    Suven muistoin, lapsuusunelmin
    joka tutun talon se kultaa
    ja se siunaa kevään kukkasin
    myös kirkkomaiden multaa.

    Ja mun on kuin mun murheeni onnea ois
    ja on rintani painoa vailla.
    Saman tuntea myös jos vainajat vois
    ja isät kirkkomailla!



    IHME


    Tule aamuun hymyilevään,
    tule tuoksuun syreenein!
    Ens kukkasista kevään
    ens seppelen ma tein.
    Kevätlintujen laulussa helää
    kaikk' elämän ihanuus.
    On sille, ken varjossa elää,
    joka suvi ihme uus.

    Kuin nuotiossa hiilet
    on nousu aamunkoin.
    Valaa kirkontornin tiilet
    se hehkuvin purppuroin.
    Suvi kukkien loiston lupaa
    ja kypsät hedelmät.
    Taas rakennan toivon tupaa,
    unet vanhat heräävät.

    Tätä aamua odotin, armain,
    yöt monet unettomat,
    sadekuurot kun pilvin harmain
    ohi kiitäen kulkivat.
    Nyt loistavan nään ma sen tuolla
    suven suurin toivehin.
    Tänä aamuna tahtoisin kuolla
    sun syliis, armahin!



    RANNALTA


    1

    On suuri sun rantas autius,
    sitä sentään ikävöin: --
    miten villisorsan valitus
    soi kaislikossa öin...

    Joku yksinäinen, eksynyt,
    joka vilua vaikeroi,
    jok' on kaislikossa kierrellyt
    eik' emoa löytää voi.

    Sun harmajata aaltoas
    olen katsonut kyynelein:
    ens surunsa itkenyt rannallas
    mun on oma nuoruutein.

    On syvään sun kuvasi painunut
    ja sitä ikävöin.
    Olen villisorsaa kuunnellut
    ma siellä monin öin...


    2

    Iltaruskon loimu läikehtii,
    hetkeks veden pintaan vielä jää se.
    Venhe valkamassa uneksii
    ulapoista, joit'ei koskaan nää se.

    Ja ma iltaruskoon katselen
    ja ma olen sairas ikävästä
    kaikkeen, jota koskaan saa ma en,
    kaikkeen, joka katos elämästä.



    YSTÄVÄLLENI ULLAKKOKAMARISSA


    Kuin kohtalosi linnun tumma siipi
    sun ylles katon räystäs ojentuu,
    sen alla yö ja tyhjyys uneksuu
    ja linnut väsyneet sen suojaan hiipi.

    Jo syksy lehdet puiston puista riipi
    ja kaupunkimme hämyyn verhouu.
    Se, minkä kesä antoi, kuoleentuu
    ja talven tuloa jo tervehtiipi.

    Mun ystäväni, etkö kieltänyt
    jo ole parastasi, omintasi
    ja katuin yksinäistä nuoruuttas

    sa elämäsi osaa itkenyt,
    yön varjon verhoissa sun ikkunasi
    tai kyyhkyn valitusta kuullessas?



    KULKUSET


    Miten kummasti kulkuset soivat!
    Monen riemun vienehet

    ne on luotani -- ja toivat
    monen illan murehet.

    Moni ystävä lähtenyt luota,
    moni saapunut vieras mies.

    Sydän, hetkeäsi vuota:
    sinun myös käy täältä ties,

    kun on kerran aika se eessä,
    jota vavisten vuottanut oon:

    kun ajan ma kalman reessä
    ulos kuolon kuutamoon.

    Mut kun vie hän mun maahansa loittoon,
    jot'ei nähnyt yksikään,

    taas kaivannen kulkusten soittoon
    ja iltain ikävään.



    SYYSKUUN SONETTI


    Niin oomme, armas, syksyyn saapuneet,
    syystuulet vaahterissa vaikeroivat,
    ja ilottomin lauluin iltaan soivat
    nyt sähkölangat kuni kanteleet.

    Me oomme itkeneet ja iloinneet,
    me oomme huulin, jotka hurman joivat,
    min kerran kauneus ja nuoruus loivat,
    ens epäilyksen kalkin maistaneet.

    Oi harmautta illan ikävän,
    kun loistaa lyhdyt vain, yön mykkä vahti
    niin suurin, sumentunein katsehin,

    ja yli sielujemme elämän
    ja kuolon leppymätön lepää mahti
    kuin syyskuun ilta yli kaupungin!



    JÄÄKUKKIA


    Jääkukkaset ikkunalla,
    te vuoteni viimeiset
    kukat, joihin ei koskenut halla,
    te olette jäänehet.

    Te tulitte tummin illoin
    yön-valvojan ikkunaan.
    Ken teitä on lempinyt milloin
    ei kylmene konsanaan.

    Oh! kevättä, kesää monta
    on kulkenut kukkasin,
    jääkukkaa tuoksutonta
    enin lemmin ma kuitenkin.

    Ilo, nuoruus sen loistossa nukkuu,
    kuin koskaan ei herätä vois
    ne päivään, mi hämyyn hukkuu,
    ja kesään, mi katoo pois.



    HUHTIKUUSSA


    Hivuttavat sateet huhtikuun
    rytmien ja runoin tahtiin soivat.
    Tietä kesään, maahan luvattuun,
    taivaan kateet vallat vartioivat.
    Niinkuin lapsi äidin rintaan halaa,
    kaikki nuoruus kesään ikävöi,
    missä polttavana päivä palaa,
    missä kaikki kukkii, hedelmöi.

    Kell' on voimaa vuottaa suvehen,
    hällä hedelmän on onni parhain.
    Ah, mut kevätsateet lyövät sen,
    joka päänsä nosti liian varhain.
    Koskaan puhkea ei täyteen kukkaan
    nuoruus huhtikuussa heräävän.
    Niinkuin kallis viini vuotaa hukkaan
    ihanaisin onni elämän.



    RANUNCULUS


    Ranunculus, kultakukka,
    hän keväällä nosti nuoren pään.
    Ranunculus, kultakukka,
    oli hurmaantunut elämään.

    Oli päässään kultakruunu,
    yli katsoi hän nurmikon keväisen:
    oli prinssiksi hän luotu
    ja kuninkaaksi kukkien.

    Ranunculus, kultakukka,
    hän kuninkuudestaan unelmoi,
    ja kuluivat kevät ja kesä
    ja syksyn vihurit soi.

    Kuin unesta heräten katsoi
    hän syksyn outoon pimeyteen.
    Ranunculus, kultakukka,
    hän huomasi kruununsa kalvenneen.

    Ranunculus, kultakukka,
    hänen kruununsa kultaus kului pois.
    Ranunculus, kultakukka,
    kuka keväällä uskonut sen ois?



    VANHA SYYSLAULU


    Ei kruunut syksyyn säilyneet
    ole kukkaimme halvimpainkaan.
    Kaikk' kalliit ruusut ja orkideet
    ne eivät kukkineet lainkaan.
    Mun leikkisiskoni, tähtiöin
    jo taivas yllämme palaa,
    mut vielä ma kesään ikävöin
    ja sun sydämes suveen halaa.

    Osan nuoruudestamme hautahan
    joka syksyhän sentään viemme.
    Kesän loistoa päivän paahtavan
    niin vähän me saaneet liemme.
    Mun leikkisiskoni, vieläkin
    sinä voitko kesää kiittää?
    Niin paljon on sortunut suruihin,
    niin niukasti riemua riittää.

    Mut oman veremme unelmain
    me tunnemme hurman ja huuman
    ja toivossa kesäin tulevain
    me pyyhimme kyynelen kuuman.
    Mun leikkisiskoni, vieläkin
    sinä voitko kesään luottaa --
    ja jos pettää ensi suvikin
    yhä suvesta suveen vuottaa?



    KAKSI KOMEETTAA


    On avaruuden ääret rajaa vailla
    ja sakeat on sumut tähtivyön.
    Niin harvoin tapaa avaruuden mailla
    kaks koditonta kiertolaista yön.

    He kerran kohtasivat vuotten päästä,
    ois samat unet vieneet yhtehen,
    mut kuin ois sydämensä ollut jäästä,
    niin kylminä he kulki eellehen.

    He yöhön katos kulkein ratojansa
    niin uljain mielin ja niin ylpehin.
    Ens kerran kohdatessa matkallansa
    he oli kylmää tuhkaa kumpikin.



    PYHIINVAELTAJA


    Sisar, pitkä on matka mulla
    ja jo varjot lankeaa,
    yö yllättäin voi tulla
    minun täytyy kiiruhtaa.

    Sisar, pitkä on taival eessä,
    ohi monen huomenen,
    jos on ylläni taivas seessä
    tai takana pilvien.

    Sisar, varressa matkasauvan
    on kättäni palellut,
    olen kulkenut jo kauvan
    ja usein uupunut.

    Sisar, tielle jo vuotanut verta
    on jalkani loukatun.
    Mut jos löydän ma maani sen kerta,
    minä palaan ja noudan sun!



    SÄKEITÄ KUUTAMOSSA


    1

    Kuu sinervätä valoaan luo lumehen,
    puut on kuin ruumisvahdit vakavina,
    yön suuren kaipuun äänetönnä kantaen.
    Niin kuluvat yön hetket kuolonhiljaisina.

    Kuun ohi yössä pilvet purjehtivat vaan
    kuin rauhattomat varjot vainajien,
    kuin taivaan korkeata kantta kulkeissaan
    ne iäisehen sovitukseen viittais tien.

    Ja on kuin kaiken katoomisen aavistain
    kuu kuolon suuren sanoman tois maille:
    ah, ykskään taistelu ja tuska kuolevain
    ei unhoituksen armoa jää vaille!


    2

    Kuin malja tulvillansa
    unen viiniä loistaa kuu.
    Meri-äiti muistoistansa
    unen helmaan unhoittuu.

    Mut sen lapset varkain käyvät
    yön kisaan kiehtovaan,
    kun ulapat hämärtäyvät,
    unen yöllisen hekkumaan.

    Yön laineet, ulapan lapset,
    kisan kilvalla karkeloi,
    kuun helmissä hohtaa hapset
    ja salainen soitto soi.

    Ne unten leikkihin, juhlaan
    veren voiman vuodattaa,
    yön unihin elonsa tuhlaa
    ja mereen raukeaa.

    Kuin laineet tuhannet toiset
    toden onnea tunne ne ei,
    yön unelmat kuutamoiset
    ne vangiksensa vei.



    ERÄMAAN VIRTA


    1

    Vierii verkkaan ohi öisten rantain
    niinkuin musta metallinen vuo
    virta merten mitattomain luo
    korven kylmät, tummat vedet kantain:

    elonylenkatseen korpimaiden,
    pohjattomain soiden saartamain,
    ihmisvihat hukkain, huuhkajain,
    metsän kruunutonten kuninkaiden.

    Ulapoilla merten uljain taruin,
    lapset yön, te aallot, kertokaa:
    uskon uljahimman kasvattaa
    päivät pimeimmät ja korpi karuin.


    2

    Läpi elämäni aaltoillut oot
    äänettömin lainein helmaan meren.
    Kulkeissasi myrkyttänyt oot sa veren
    kaiken, minkä lumoos kietonut oot.

    Oi, en voi sua kirota, en kiittää,
    katsella sun laineihisi voin vain!
    Äänetönnä rannallasi unelmoin vain
    kohtalosta, joka minut sinuun liittää.



    NUKKUVAT KENTÄT


    Mitä onkaan elämän ja suven lyhyys,
    mikä arvo onkaan onnen hymyilyllä,
    sinuun verrattuna, kuolon kirkas pyhyys,
    talven uneen uupuneiden kenttäin yllä?

    Mitä onkaan onnenunet tähkäpäiden,
    kuulaat kaihot katoavain kesäin öissä
    verrattuna rauhaan kinosten ja jäiden,
    himottomaan loistoon talven tähtivöissä?

    Uinuu lakeus kuin lapsi, joka uskossansa
    kuolon syvään siunattuhun lepoon vaipuu,
    nukkuu sammumisen onni otsallansa,
    josta kadonnut on odotus ja kaipuu.

    Ah, ei herää talven kylmään aurinkohon
    nukkuneiden kenttäin nuori voima,
    ah, ei vaihdu turhaan onnen taistelohon
    rauha kaiken olevaisen unelmoima!

    Katsoo taivaan harhaileviin tähtösihin,
    kodittomiin kiertäjihin avaruuden,
    kaipaamatta tuntee olemuksen uumenihin
    kuolon unettoman levon ihanuuden.



    TALVIAAMU


    Mikä hiljainen ja suuri onni onkaan
    huurtehisten puiden unelmoissa,
    aurinko kun talviaamun koissa
    katsoo metsän korkehimpaan honkaan!

    Autuaasti kaikki metsän henget herää,
    pakeneepi Hiisi vuorten lomaan.
    Niinkuin luottain onneen ikiomaan
    hymyy luonto kohti päivän terää.

    Vavahtaen syttyy metsän synkkä syvyys
    kirkkautehen talviaamun koiton.
    Loistaa yli metsän, läheisen ja loiton,
    valon suuri siunaus ja hyvyys.



    PIKKURUNOJA


    1

    Isät

    He ovat kaikki aikanaan
    unen kultavuorta vuolleet
    ja kokoillehet kalleintaan
    ja ovat nyt kaikki kuolleet.

    Mut unten vuori on entinen,
    yhä aarteet sen kiiltää ja hohtaa.
    Yli isäin kumpujen kiiveten
    sitä kohti kulkumme johtaa.


    2

    Laulun lapset

    He on kuin linnut, eksyneet vieraille maille,
    ja siipirikoiks siipensä he lentää.
    Ja ystävää ja kotia he iäks jäävät vaille,
    mut laulu elää sydämessä sentään.

    Ja erehtyin ja eksyen he etsii laulupuita,
    kun linnut muut jo rakentavat pesää.
    Ja kesän suuret suvipäivät odottavat muita,
    mut heidät korjaa kuolo ennen kesää.


    3

    Itkuraita Alfred de Musset'n haudalla

    Se Père-Lachaisen hiekassa huiskaa,
    siin' ei laula linnut, ei temmellä tuulet.
    Vain joskus kylmiä valoja kuiskaa
    sen juurella kauniit, maalatut huulet.

    Sen lehviss' on tomua Pariisin kadun
    ja tomua vuossatain kulttuurista,
    on nyyhkyä, naurua toden ja sadun,
    jotain Ninettestä, jotain Ninonista.


    4

    Huuhkaja

    Pikkulinnut liverrelkää
    siveästi, säveästi,
    tuulta, ilmaa ylistelkää
    vienosti ja viehkeästi.

    Ah, kun peipot piipattavat,
    ah, kun pikku pulmut raksaa,
    kyyhkyläiset kuhertavat --
    kuinka sitä kuulla maksaa!

    Huuhkajall' on toinen ääni,
    toiset halut, toiset tavat.
    Kiitosta ei kaiu lääni,
    kun sen laulut kumahtavat.

    Kuulija vain yksinäinen
    vapiseepi tuvassansa,
    rinnassansa kylmyys jäinen,
    kuolon kutsu korvissansa.


    5

    Onnen temppeli

    On umpilukkoon mennyt
    ovi onnen temppeliin.
    Minä sisälle pääse en nyt.
    On tähdissä säädetty niin.

    Kuin aron beduiini
    eteen oven ma istahdin.
    Suru syöpyy unelmiini.
    Mut voin elää kuitenkin.


    6

    Ilta

    All' ikkunani, edessäin
    käy meren virran vuo.
    Sen kesästä ma kesään näin.
    Niin monet päivät peräkkäin
    miks nyt sai mieleen tuo:
    nuo aallot viel' ei ehtineet
    oo yöhön ulappain,
    nuo tyrskyt viel' ei tyyntyneet --
    kun ma jo rauhan sain?


    7

    Kesäyö

    Tutut aitat jo kaikki unelmoi,
    koko kylä uinailee.
    Vain joelta hanurin soitto soi
    ja verkkaan loittonee.

    Kaikk' elämän äänet on kuolleet pois
    yön helmaan lumotun.
    Jos mun murheeni muistotkin vaieta vois
    ja sydämeni mun!


    8

    Koti-ikävä

    Jo kylässä kaikki nukkuu
    ja kaikk' ovat kotonaan.
    Mun tienikin kylähän kulkee,
    mut ei kotiin konsanaan.

    Nämä tiet ovat mulle rakkaat,
    nämä tuvat harmajat
    ja valkeat ikkunalaudat
    ja pihalla pihlajat.

    Mut oudot on kylällä katseet
    ja äänet outoja on.
    Olen alati vierahissa
    ja iäti koditon.

    Kylän koira sen tuntee kyllä,
    ei mulle se leppyä voi.
    Ruispellon takaa yössä
    sen haukunta jo soi.

    Minun tieni kylähän kulkee
    ja suojahan rauhaisaan
    ja iloon, ikävähän,
    mut ei kotihin konsanaan.


    9

    Kotiseutu

    Sun muistan uneksivin vainioin
    ja yksinäisin, unhoitetuin taloin,
    kun taivas aamun kirkastunein valoin
    sun ylläs kaartui koittehessa koin.

    On ympärilläs korvet rämein, soin.
    Sun viljavainiosi keskeen saloin
    on sukupolvet luoneet aukein aloin
    maan kamarahan tarmoin, taisteloin.

    Sun kuinka koskaan jättää saatoinkin
    ma kesän valoon, talven pimeihin,
    miss' unhoittuneet kummut kohoavat

    ja maasta huutaa tomu vainajain:
    »ei sillä kotoa, ei kansaa lain,
    ken pettänyt on isäin muistot, tavat!»


    10

    Arvostelija-ystävälleni

    »Tää liiaks ajatellulta jo näyttää.»
    Niin viisaasti neuvot sa sinne ja tänne.
    Mut aatos ja tunne ne toisensa täyttää
    kuin jousi ja jänne.

    Siis laatkosi aatosta ahdistamasta,
    niin säästät sa itseltäs harmin ja huolen.
    Kas jousi ja jänne ne yhdessä vasta
    voi viskata nuolen.



    NIMETTÖMÄT SANKARIT


    On liian köyhät kukkaset mainehen
    ja liian kalvas loisto on laakerin.
      Niit' ällös urholle sa tarjoo:
        sankarin sielu ei leluja kaipaa.

    Te kamartukaa nurmikot, urhojen
    ei haudat pyydä katsetta kulkijan.
      Ne maahan tallattakoon kerran,
        vainiot yllänsä aaltoelkoon.

    Ei impein lempi, äitien kyynelet,
    ei siunaukset heimon ja lapsien,
      ei runoilijan lauluninto
        sankarin tekoa pyhittää voi.

    Kas korkeampi kunnia urhon on,
    ei kuolemattomuutta hän pyytänyt,
      jonk' antaa jälkipolven maine:
        nimien kulta on katinkultaa.

    Te nimettömät sankarit, jotka nyt
    jo ootte kaikki kuolohon käynehet,
      te, jotka jäätte unholahan,
        mistä ei paluun polkua johda,

    te nimettömät vainajat, teidän on
    se kuolemattomuus, jota viedä voi
      ei kiittämätön jälkiaika:
        tekonne kuolematon elää.

    Ei konsanansa kuole hän kokonaan,
    ken eestä korkeamman on uhrannut,
      mit' oli kallihinta hälle,
        uhrannut vilpittömin mielin.

    Hän ain' on elävä ajasta aikahan,
    hän astuu vuosisatojen armeijaan,
      jok' kulkee ihanampaa kohti
        aikaa, suurempata kuin meidän.

    On liian köyhät kukkaset mainehen
    ja liian kalvas loisto on laakerin.
      Niit' ällös urholle sa tarjoo.
        Urhon on kunnia korkeampi.



    VAINAJAIN MARSSI


    Me olemme kunniavahti
    vuossatojen nukkuvain,
    me olemme korkein mahti
    yli toden ja unelmain.
    Meit' taistelusta syöstä
    ei tainnut kuolokaan.
    Ylös vuosisatain yöstä
    me nousemme rintamaan.

    Me seisomme siellä, kussa
    ylin taistelun melske soi.
    Moni uupuu taistelussa,
    me emme uupua voi.
    Monen miekan rauta ruostuu,
    mut meidän ei milloinkaan.
    Moni sovintohon suostuu,
    me emme konsanaan.

    Oma uskomme meidät johti
    ohi kuolon hämäräin.
    Me kuljemme päivää kohti
    ja valkeutta päin.
    Ajan myöhän soturi, sulla
    jos lie sama määrä ja tie,
    voit rintamaamme tulla,
    yli aikain se voittoon vie.



    JEFTAN TYTÄR


    Sun kiitos Jahve korkehin:
    on lyöty lapset Ammonin.
    Nyt juhlahan kuin häissä!
    On aseet voiton kantaneet
    ja kaikki viinirypäleet
    on kypsät viinimaissa.

    On naisten kohdut siunatut
    ja maa on kasvun kantanut
    ja siemen uusi itää,
    mut mikä ihanampi ois
    kuin antaa kerran kaikki pois,
    kun kaikki voisi pitää?

    Kun korjuuväki kotiin käy
    ja ilta yöksi hämärtäy,
    käyn uhrivuorta kohti.
    Mun tehdä sydämeni soi,
    mit' tuhannet ne unelmoi,
    mut harva tehdä tohti.

    Te Israelin tyttäret,
    nyt soimaan harput, kantelet
    ja runot riemuisimmat!
    Ken nuorna kulkee kuolohon
    suur rauha rinnassansa on
    ja unet ihanimmat.

    Niin elänyt oon nuoruuden
    ma itkien ja iloiten,
    mut laulaen ma lähden,
    kun korjuuaikaan hedelmäin
    ma kuolemahan seppelpäin
    käyn korkeamman tähden!



    JOBIN IKÄVÄ


    Olet, Herra, sa armossa siunannut
    mun huoneeni monin verroin,
    olet vaimot ja lapset antanut
    ja karjaa kaksin kerroin.

    Olen taas idän maiden ma mahtavin,
    joka päivä mun valtani varttuu,
    mut katso, Herra, kuitenkin
    minun murheeni kuorma karttuu.

    En ole ma enää entinen,
    en itseeni voi luottaa.
    Paras oisi mun kulkea korpehen
    ja siellä mun päivääni vuottaa.

    En taloni kunnialla voi
    minä ostaa mieleni rauhaa,
    kun epäilyksen äänet soi
    ja tuomion pasuuna pauhaa.

    Ja tuskaa sen haavan polttelon,
    min löit sa, ei paranna mikään.
    Ja mun tuskani yksin se omaani on
    ja se kasvaa iästä ikään.



    KIRJANOPPINEET


    Me olemme liian monta
    ja hyvää kirjaa lukeneet,
    mont' yötä unetonta
    sanan aarteita turhaan tutkailleet.

    On selkämme käyristyneet
    ja aatos jo raukeaksi käy,
    on silmämme hämärtyneet,
    mutta vielä ei Jahven merkkiä näy.

    Ja kansa jo tuntee, että
    ei meiltä se lohdun voimaa saa,
    se kaipaa elämän mettä,
    mutta hengetön kirjain kuolettaa.

    Ja Natsarealaista
    jo tuhannet uskoen kuuntelee,
    hän on luopunut isien laista
    ja hän harhaan vie ja villitsee.

    Mut on suussaan kuin salama Herran
    ja kuin balsamin lohtu on äänessään.
    Hän on elänyt korvessa kerran,
    missä sairaat terveiks lääkitään.

    Vuoks kirjan monen ja hyvän
    toden suuremman liemme me unohtaneet,
    ikiviisauden lähteen syvän
    ohi sokkoina harhaten kulkeneet.

    Hän on kuullut Jordanin juoksun,
    hän on katsonut tummuutta seedripunn,
    hän on tuntenut liljain tuoksun
    ja nukkunut lintujen lauleluun.

    Hän ääressä tumman kaivon
    on pilvien kulkua katsellut,
    hän tähtiä tyyniä taivon
    on sykkivin sydämin seurannut.

    Häll' on nuoruus ja nöyryys ja hyvyys,
    häll' on voimaa voiton ja taistelun,
    häll' on luonnon loputon syvyys,
    joka ei ole enää mun, ei sun.

    Sanaa tutkien lohdutonta
    me olemme varhain väsyneet,
    me olemme liian monta
    ja hyvää kirjaa lukeneet.



    BERTRAN DE BORN


    Ylös, miekkoset, ja laivaan,
    päin rantaa vihollisen!
    Pian toisemme portilla taivaan
    me tapaamme jokainen.

    Mut hetkinen mulle suokaa.
    Mitä kerron, te kuunnelkaa.
    Sana heimolleni te tuokaa,
    kun mun tomuni kätkee maa.

    Moni uskoton jo kasti
    verin kalpani kirkkahan.
    Pyhää Neitsyttä kuoloon asti
    ja ristiä puolustan.

    Mut tietkää, on mieleni poissa,
    ei retkellä ristin tien,
    unen kalpean kuutamoissa
    sydänrunoni ratsut vien.

    Sinä päivä, mi mailles painut,
    ole todistaja sen:
    ylin mulle jok' uneni ainut,
    joka sointu säkehen.

    Hänen, toden ankaran Herran,
    jok' on säätänyt ristin tien,
    olen tuomion saava ma kerran
    ja ma kadotettu lien.

    Mut en ostanut unteni hintaan
    ole iloja taivahan.
    Mies myö ei kallihintaan
    niin halpaan palkkahan.

    Mut jos mielin hän mulle antaa,
    mitä teille hän antava on,
    voin pääni ma pystyssä kantaa
    ylös taivahan ilohon.

    Ja kun kerran täältä mä lähden,
    sama miksi mun vereni juoks:
    olen laulanut laulun tähden
    ja taistellut taistelun vuoks.

    Ylös, miekkoset, ja laivaan,
    päin rantaa vihollisen!
    Pian toisemme portilla taivaan
    me tapaamme jokainen.



    MUN ARMAANI PIENI GEISHA ON --


    Mun armaani pieni geisha on,
    hän on aamunnousun ja Mikadon maasta.
    Hän herää luuttujen soittohon
    yön unesta onnekkaasta.

    Häll' on otsa kuin kirkkahin puolikuu,
    kun hän kapean kupeensa tanssihin vyöttää,
    hän onnenunia uneksuu
    ja kultakaloja syöttää.

    Ja hän kuulee mun huulteni kuiskailun
    monin illoin, kun luuttunsa sävelet helää:
    »Oi geisha, niin kaunis on lempes sun,
    niin ihanata on elää!»

    Häll' on kukkeus kaihovan nuoruuden,
    häll' on punaiset kynnet kuin taivahan rusko,
    häll' on pitkät ripset silmien
    ja lempeä, tyyni usko:

    Hänen sielunsa nukkuu Nirvanaan
    kuin kukkaset katoovat kirsikkapuista
    ja palaa kerran maailmaan
    eik' enää itseään muista.



    NUORI PAN


    Hän oli vallaton nuori Pan,
    hän oli sukua suurta:
    hän olihan jumalten juurta
    ja hän eli kuin poika kuninkaan.

    Oli paljon hän saanut isältään,
    oli perinyt huojuvan hongikon
    ja säteet kirkkaat auringon
    ja suuren uskon elämään.

    Hän oli niin raikas mieleltään
    ja hän rakasti kukkeutta maan
    ja taivaan kaarevuutta
    ja päivää, aina uutta,
    ja lyöntiä verensä voimakkaan.

    Oli salolla seuranansa
    vain metsien mykkä kansa.
    Hän karhun keralla painia löi
    ja suden kanssa hän kilpaa juoksi,
    ja jos joskus hän metsästä ikävöi,
    hän samosi meren luoksi
    ja rannan paadelle istuen
    hän katseli nousua laineiden
    ja syvyyttä meren vihreän
    ja hän tunsi ihanan ikävän
    ja hän tunsi sen syvällä povessaan,
    ett' oli hän poika kuninkaan.

    Mut kerran kylälle saapuen
    hän nähdä sai ihmisen tyttären.

    Ja hän jälleen kulki korpehen,
    mut ollut ei enää entinen.
    Niin paljon hetkessä muuttui.
    Hän kauas kylälle ikävöi.
    Ja kun karhun kanssa hän painia löi,
    hän ensi kerran suuttui.
    Luo kaipas hän ihmisen tyttären
    ja käden kosketusta sen,
    ja sen ilveksen-pehmeät liikkehet
    ja sen tyhjäin silmäin katsehet
    ne menneet ei enää mielestään,
    ja hän pakeni korven hämärään
    ja hän soitteli surunsa julki,
    mut lintuset, missä hän kulki,
    ja tähdet, jotk' ylhäällä vilkkui,
    hänen surullensa ilkkui.

    Oli ollut hän herra ja valtias
    ja koko korven kuningas.

    Nyt oli hän pakolainen vaan.
    Ja hän nyyhkytti metsässä, nuori Pan.



    SEPPÄ


    Hän takoi ja takoi yhtenään.
    Hän takoi omaa sydäntään.
    »Ah vielä ma tyttären kuninkaan
    ja valtakunnasta puolet saan!»

    Ja hän hylkäsi vaimon ja lapset ja työt,
    hän takoi päivät ja takoi yöt.
    Ja vasara kalskuen soi ja soi,
    mut sydän sen alla vaikeroi.

    Korun kalliin viimein valmiiks sai.
    »Tämä kuninkaalle jo kelpaa kai.»
    Se kuninkaan linnaan vietihin
    ja kuningas siihen mieltyikin.

    »Saat korustas palkan runsahan,
    saat maistani puolet ja prinsessan!»
    Ja häät oli kohta komeat,
    kuten vieläkin vanhat kertovat.

    Mut seppää ne liikuttaneet ei lain,
    oli hälle nyt kaikki kuin varjo vain.
    Ja hän katseli kuninkaan tyttäreen
    kuin uppo-outohon, vieraaseen.

    Ilon väikettä nähty ei kasvoillaan,
    kun tuli hän vävyksi kuninkaan.
    Hän kruunun otti vain päästään pois
    kuin peljännyt sen painoa ois.

    Myös kansa kyläin ja katujen
    sen nähnyt on miehessä muutoksen,
    mut harvassa, luulen ma, tiedetään
    hänen, houkkion, surevan sydäntään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkeat kaupungit" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home