Title: Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta
Author: Krohn, Julius, 1835-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta" ***


KALEVALA KATSOTTUNA KAUNOTIETEEN KANNALTA

Kirj.

Julius Krohn



Suomal. Kirjall. Seuran kilpapalkinnon saanut teos.


Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, Helsinki, 1908.



SISÄLLYS:

Esipuhe
Johdatus
Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta
   I. Kalevalan yhtenäisyys
  II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan
 III. Wäinämöinen
  IV. Ilmarinen
   V. Pohjolan neito
  VI. Lemminkäinen
 VII. Kullervo
VIII. Aino
Viiteselitykset



Esipuhe


_Lukuvuonna 1874-5 pidin Helsingin nais-akatemiassa luentoja
suomalaisen kirjallisuuden historiasta. Näitä varten olin tarkemmin
tutkinut Kalevalaa niin hyvin sen kaunotieteelliseen arvoon kuin myös
syntymisen historiaan nähden. Edellinen tutkimus on ollut ensimmäisenä
alkuna nyt yleisön eteen astuvaan kokeesen, jälkimmäinen vielä tekeillä
olevaan teokseen. Akatemian hajottua täytyi tämän mielityöni monien
muitten tointen tähden väistyä syrjään, niin että siihen ainoasti
harvoina lomahetkinä saatoin palata. Vasta 1880, sen jälkeen kun Suom.
Kirj. Seura oli palkintonsa haettavaksi julistanut, ryhdyin jälleen
siihen täydellä voimalla. Näin valmistui määrä-ajan kuluessa nyt
käsillä oleva kaunotieteellinen katsahdus ynnä joku osa tieteellisestä
tutkimuksesta. Palkinnon saatuani oli tietysti minun velvollisuuteni
mitä pikimmin toimittaa koko teos valmiiksi; mutta kova taudinkohtaus
syksyllä 1881 esti minut kaikista kirjallisista toimista koko vuoden
ajaksi. Sen jälkeen on työ taas jatkunut, mutta hitaasti, aineen
äärettömän laveuden ja vaikeuden tähden. Nyt huomatessani, etten
vieläkään ennen kuin myöhemmin talvella 1884 voi saada loppua
käsistäni, olen siis päättänyt päästää kaunotieteellisen osan erikseen
julkisuuteen, täten toki edes osaksi suorittaakseni velkaani Suom.
Kirj. Seuralle.

Se seikka, että nämät arkit jo ovat maanneet kaksi vuotta valmiiksi
painettuna, lienee jonakuna selityksenä ja puolustuksena siihen, eitä
mielipiteeni parista kohdasta on muuttunut. -- --

Yhtenäisyyden todisteitten seassa näet on s. 15 mainittu, että kotka,
jota varten Wäinämöinen 2:ssa runossa oli jättänyt puun kaskeensa,
sitten kiitollisuudesta kantaa hänet Pohjolaan. Tätä paikkaa nyt
epäilen, koska kaikissa käsikirjoituksissa tuuli ajaa Wäinämöisen
rantaan. -- -- Huomautus s. 89, että Ilmarin emännän luonnoton kovuus
Kullervoa vastaan on orjuuden ainaisia vaikutuksia, on otettu
Cygnaeus'en tunnetusta teoksesta, josta sen arvattavasti olin lukenut,
vaikka sitten lähteen unohtanut ja luullut omaksi ajatuksekseni.

Viimein saan ilmottaa noudattaneeni sitä peri-ajatusta, että Kalevala
on kaunotieteelliseltä kannalta katsottava nykyisessä muodossansa,
semmoisena, miksi sen Lönnrot on kokoonpannut. Tosin yksi ja toinen
pikkuseikka, esim. Lemminkäisen vakuutus, ettei hän omasta puolestaan
huoli, kun vaan neidot hyvin elää -- taikka se osa Pohjolan neidon
vastauksesta kosivalle Wäinämöiselle, jossa hän kertoo rastaalta
kuultuja neuvoja -- y.m.s. ei löydy epillisissä runoissa, niinkuin
kansa niitä laulaa. -- Mutta ne ovat kuitenkin kansanrunoista, jos
kohta lyyrillisistä, otetut, ja Lönnrot'illa on ollut siinä sama oikeus
kuin talonpoikaisillakin laulajoilla, sillä niistäkin moni pistää
aineesen alkuaan kuulumattomia palasia toisista runoista sekaan, joita
toiset laulajat eivät laula siinä yhteydessä.

Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön ja sytyttäköön se, kuinka
puutteellinen muuten lieneekin, toki siihen pannun rakkauden kautta
nuoreen sukupolveen samallaista rakkautta tähän aineeseen, niin että
pian saataisiin suuremmalla kaunotieteellisellä opilla ja taidolla
tehtyjä valaistuksia kansamme jaloimmalle hengentuotteelle.

Helsingissä, Marrask. 14 p. 1883.

J. Krohn._



Johdatus.


Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista,
tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen
uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se
suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirja? Nämät
kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän
tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin,
liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten,
kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä
semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme
ja herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee
otettavaksi esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat
kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta
läpi olisi se, mitä nimitän _kirjallisuuden_ historiaksi, kenties
pikemmin _kurjallisuuden_ historian nimeä ansaitseva.

Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan
kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle?
-- Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin
lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä
myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita
kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvullisuuden aluissa
luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista,
koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on
mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu
valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa,
kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta
kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto
kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen
virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja
suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa, että
ihmishenki köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa,
ahtaimmassakin tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa.
Kuinka siis voisin pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä
on ylenkatsova niitä yritelmiä, joskin kuinka heikkoja, joita tässä
tuodaan hänen silmiensä eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina,
ilmautuva suomalaisen kansallishengen hiljainen sydämentykytys,
todistaen, että

    Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!

Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota
jaloin nerontuotteiden kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään
tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä
jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme _Kalevala_ satalatvaisena,
pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä tammena;
lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan _laulu_-runojemme ihana
kukkasketo.



KALEVALA KATSOTTUNA KAUNOTIETEEN KANNALTA.



I. Kalevalan yhtenäisyys.


Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle
haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas
runollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa,
Kalevala-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen, vanha
kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai
ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä
keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen
kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta
riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän
kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen
monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja
muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.

Saksalainen _Steinthal_,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen
kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen
eriluokkaan: _erinäisiin, liitännäisiin_ sekä _yhtenäisiin_ epoksiin.
Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai
jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten
syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim.
Serbialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan
Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin
urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset
kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavien jylhänjalot jumalaistarut
Eddassa. Tässä viimeksimainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen
yhteensulaumisen alku huomattavissa. Vaikka joka runo on aivan erinänsä
itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien
pohjalta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja
maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalia ja tätä
maailmaa kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin
vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin
kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin töitä ja toimia ulkonaisessa
luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä
lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin
myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran
esiintuovat. -- Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat
vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi
tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-ajatus
höllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten
syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon
kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen
kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman
eri-osat yhä viittailevat toisiinsa, muistutellen tästä yhteydestään.
Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin
sikinsokin ympäriviskattuja ja hajoitettuja langanpäitä; liitännäisissä
ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut
yhdeksi kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä
kudottu täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena,
syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä
täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja
Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungen-runo (osaksi jo
vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Ranskalaisten
laulu Rolandista.

Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi
luettava, siitä ovat oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä
aivan erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään
yhteistä aatetta, joka Kalevalan eriosat yhdistäisi taiteelliseksi
kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin
suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan
»kentiesi», olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan
pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin
vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän
sitten laulut Kullervosta, neljänneksi ne, jotka Joukahaisesta ja hänen
sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee
vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo
Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä,
paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. -- Toiselta puolen taas on
Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme
mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen
läpikäyväksi periajatukseksi osoittaen kertomuksen siitä, »kuinka
Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi
voitolle».[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä
estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten
esitetty R. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimein on
nykyään professori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin
valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja
täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen
kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. -- Paitsi näitä
perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut
vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8]
Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän
piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole
läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin »osaksi kutouneen
toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa
syytä». Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut
esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse
runoelmasta.[9]

Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha
sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan
pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse
yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä
suhteessa olemme saaneet Vironmaalta. Siellä ovat epilliset runot
ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään
suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä, mutta yhtähyvin Pinkovan läänin
kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän
laulamansa katkelmat ovat yhden »vanhan, sangen pitkän laulun sanoja»
(vana, väga pika laulu sonad).[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus
kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä joskin suuri osa
virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin
yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin
sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja
Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä
yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen
samallaista nimenomaista, yleistä todistusta laulajien suusta;
kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka
puhuvan Kalevalan paloittajien puolesta, että »paraimmiltakaan
laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon».[11] Useimmiten
lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin
tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin
meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas »on sangen harvoja
runoja, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä
yhden tai useampain toisten kanssa»,[12] jossa seikassa toki luulisi
ilmaantuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen
olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä. Ja yhden tai toisen runon
yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin
vakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat nämät
vakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja, häävirsiä
ja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta
kokonaisuudessa. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti
kerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät
laulajat välistä viittauksen: »siitä se lähtee tavallista raudanluvun
jälkeä», taikka: »siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte
naisilta».[13]

Ristiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin
todistukset Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja
varmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta keinoa
jäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede on
havainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa,
tutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun kysymykseen
itse vastaa.

Kertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin kaunotieteen
tutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta tämä teko
on, _kertoma-runon_ luonteen vaatimuksesta, _tapahtunut teko_, siis
esitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin syittensä ja
jälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta perus-säännöstä
johtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari, myöskin on
välttämättömästi esitettävä jäsenenä maailmankokonaisuudessa: siitä
syystä ei saa kuvata häntä yksinään seisovaksi, vaan keskellä koko
joukkoa vähempiä sankareita. Tästä henkilöin paljoudesta seuraa taas
luonnollisesti sivupyrintöjen ja tekojen monellaisuus. Henkilöin ja
heidän tekojensa ohessa sisältää olevaisuus paitsi sitä suuren
hengettömäin muotojen paljouden: pukuja, aseita, asumuksia y.m., jotka
myös samassa tunkeuvat esiin; viimein vielä vaatii luontokin, niin
elävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä huomiota. Täten kuuluu
kertomarunon luonteesen, että se leviää laveaksi, täydelliseksi
kuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen aikakauden elämästä kaikissa
sen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle runouden lajille on siis,
että se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se suopi verrallisen
itsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii välikertomusten laveutua
jokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin poikkeeminen ei ole epoksissa
oikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa, jolloin ne päätoimintaa
jollakin lailla edistävät, vaan myöskin silloin, jos ne tuon
tarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät jollakin
piirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on toiminnan
astuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa viivaa pitkin;
kertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran tasangon ylitse.
Yhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään ainoasti sillä keinoin
voimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön edustaan, niin että
näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään
taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen,
määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset
ikäänkuin yhteisiin kuvanpuitteisin.

Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi
sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää
syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä -- semmoinenhan on
silminnähtävästi _Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan
omaisuudeksi. Alkuna_ tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten
pyrintö saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein
yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla,
että täytyy sepittää tuo ijän-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten.
Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaaehtoisesti tehty; molemmat puolet
näkyvät olevan tyytyväiset osahansa, ja suloinen sovinto vallitsee
Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä;
se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin
kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä
kääntäväinen kuori sulanut, ja sen alla piillyt molemminpuolinen
salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla
syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta
tylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa
hänelle toista tytärtänsä. Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen
väkivaltaan, ilmeiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan
toisen immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä
hetkellä kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla
piilee vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen
tunne -- kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen
vastaan-ottaa Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin
synkällä mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi?
Silloin syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä
voimalla tuossa katkerassa vastauksessa:

    Mi on Pohjolan eleä,
    Kun on Sampo Pohjolassa!
    Siin' on kyntö, siinä kylvö,
    Siinä kasvu kaikellainen,
    Siinäpä ikuinen onni!

Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen _keskustaan_, käännekohtaan,
joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtien; sillä välittömänä
seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä
Sammon ryöstöön. _Loppuna_ on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja
kumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta
alkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.

Eposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä, suurta,
täydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi vaatii
suurta, kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret
kertomarunoelmat oikeastaan _sankari-runoelmia_. Useimmissa
(Odysseiassa, Rolandin laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen itse
niiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien laita,
vaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi
Achilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan
sodasta yleensä, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista
turmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille.
Samaten on Niebelungenlied'issä Siegfried päätoimintaa kannattavana
henkilönä, ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana
haamuna. Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu,
koska tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja
maailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta, suuremmalla syyllä vielä
olisi sille nimi »Wäinämöinen» voinut tulla, sillä tämän mahtavan
laulu- ja loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pääaineena
ja hänen kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä.
Tämä Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella
tavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti katsoen
voisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon
kunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi.
Olisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville,
takoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä
tarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen yritys
saada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä molemmilla
sivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa. Wäinämöinen oli luotu
suurta kansallista työtä varten; mutta semmoiseen työhön hän oli
ainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta pyhitti siihen kaiken
voimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän tehtävään, piti hänen nähdä
yksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi, piti hänen vastoinkäymisen
koulussa oppia luopumaan kaikesta itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli
hän mahdollinen tulemaan onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. --
Samallainen valmistavainen tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros,
jonka tuli saada niin suuri, vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä
syövästä, urohia upottavasta, mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen
kallehin aarre, ei voinut olla tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti
olla, jos ei jumala, niin kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta
epillisen runouden luonne vaati, ettei tuo synty tulisi vaan sivumennen
mainituksi parilla sanalla, vaan esitetyksi monihaaraisella
kertomuksella, ja tämän kuvauksen samassa myös piti täydentää
kokonaiskuvaa Kalevan kansan maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti
ensimmäisen luomis-runon. Siihen sitten toinenkin liittyy aivan
likeisesti; sillä se näyttää meille kuinka tuo jumalista lähtenyt
sankari myös kohta, vaikka kyllä vielä nuoruuden heikommin voimin,
ottaa osaa tämän korkean sukuperän vertaisiin töihin, maan
kaunistamiseen ja valmistamiseen ihmis-asunnoille sopivaksi. Nämät
ainoasti sankarin luonnetta ja olentoa kuvaavat tapaukset käyvät tosin
päätapauksen ensimmäisenkin alun edellä; ne näkyvät siis olevan
ulkopuolella noita yhteisiä kuvanpuitteita, joiden pitäisi sulkea
kaikki sivuseikat sisällensä. Mutta ei ole tuommoinen valmistavainen
johdatus toisissakaan kertomarunoelmissa aivan outo. Iliadi ja Odysseia
tosin saattavat meidät kohta _in medias res_, keskelle niitä oloja,
joissa päätapaus on määrätty liikkuvaksi. Mutta Niebelungenlied'issä
sitä vastaan on myöskin yksi runo Siegfriedin synnystä ja kasvatuksesta
ennen kertomuksen varsinaista alkua. -- Samoin myös ei ole Kalevalan
loppuruno mikään asiaan kuulumaton joutava lisäke, vaikka tosin
päätapauksen päättymisen jälkeinen ja vaikka vasta myöhemmin
syntynyt. Epillinen runotar ei mielellään jyrkästi lopeta lauluansa
loppukohtauksen ratkaisevaan jyrähdykseen; se tahtoo sen jälkeen vielä
kerran kepeämmin »huoahtaa», ja jatkaa sentähden monesti vielä hiukan
varsinaisen lopunkin perästä. Tämmöisenä loppuhuoahduksena on esim.
Iliadissa kuvaus Patroklon komeista hautajaisista. Samoin myös
Wäinämöiseen, hänen suurten sankaritöittensä kautta, kiintynyt
mielihalu ei henno vielä luopua hänestä, vaikka hänen tehtävänsä
oikeastaan jo on lopussa. Se raottaa vielä silmänräpäykseksi vastaisen
ajan esirippua, ja utelee, mikä kohtalo on tuleva osaksi tuolle
mainiolle, niin rakkaaksi käyneelle sankarille.

Yhtä luonnollinen on toistenkin sivutapausten yhteys pää-jakson kanssa.
Taannoin, kun oli puhe Wäinämöisen kosimisesta Pohjolassa, saatettiin
ilmi se side, joka sen liittää Sampo-runoin jälkimmäiseen osaan. Mutta
löytyypä paitsi sitä vielä toinenkin syy tähän kosimiseen, joka jo
sitoo sen kiinteästi itse Sammon syntyrunoon. Kalevalan mahtavinkin,
taitavinkin uros turhaan pyytää Pohjan neittä puolisoksensa; sen kautta
runotar meille tahtoo näyttää, kuinka yleiseen rakastettu, kuinka
suuressa arvossa pidetty ja kuinka vaikea saada tuo neito oli; sen
kautta se tahtoo antaa meille täyden käsityksen, kuinka oli
mahdollista, että tämän neidon lunnaiksi suostuttiin antamaan vaikka
maailman kallein tavara, ainokainen lajiansa. Saman vaikutuksen
enentämiseksi täytyy vielä Lemminkäisenkin tulla kosijain joukon
lisäksi. Eipä ole hänkään, itse kaunis Kaukomieli, joka kaikin
paikoin pani naisten päät pyörälle, kyllin viehättävä, voidakseen ilman
tuota verratonta vastalahjaa saada Louhen kuuluisaa tytärtä omaksensa.
Näin on siis myöskin Lemminkäinen aivan alusta alkain päätapauksen
piiriin kiinnitetty. Hänen toinen Pohjolan-retkensä on taas toinen side
hänen ja Sampo-runojen välillä. Ylempänä on jo esitetty, kuinka
hetken-aikuinen sovinto Pohjolan ja Kalevalan välillä ainoasti oli
ulkokuorta, joka sitten molemmin puolin hyvin helposti rikottiin. Jos
en erehdy, on runotar tahtonut tuota salavihaa kuvata vielä
toisellakin, enemmän silmäänpistävällä tavalla, siinä käyttäen
välikappaleena Lemminkäistä. Hän on, jatkaakseni Pohjolan ja Kalevalan
silloisesta välistä jo käytettyä vertausta, se sininen savu, joka aina
tupruileepi lepäävänkin tulivuoren kidasta, varoittavaisena merkkinä
siitä, mitä sisässä liikkuu, vaikka lepytetty jättiläinen tosin nyt
hetkiseksi on antanut sitoa itsensä ruusu-kahleilla. Molemmat käynnit
Saaressa kyllä ei yhtä välittömästi kajoa Sampo-runoihin; mutta ne taas
ovat välttämättömät Lemminkäisen luonteen kuvaamiseksi, josta ilman
niitä puuttuisi sangen tärkeitä ja omituisia piirteitä. -- Mitä taas
Kullervo-jaksoon tulee, on mahdoton arvata, kuinka on voinut olla
silmänräpäyksenkään aikaa puhetta sen lohkaisemisesta erillensä. Onhan
ainakin se osa siitä, joka jo löytyy vanhassa Kalevalan laitoksessa
välttämättömän tarpeellinen päätoiminnalle. Kullervon surmatyö
Ilmarisen kodissa, sehän juuri on käännekohta, joka kerrassaan
puhkaisee Pohjolan ja Kalevalan todellista mieli-alaa peittävän kuoren.
Ilman tätä välitapausta ei olisi päätapauksen loppupuoli missään
yhteydessä alkupuolensa kanssa. Se olisi juuri samaa, kuin jos
Patroklon kuolon pyyhkisi pois Iliadista. Mutta Ilmarisen emännän
pahateko ei olisi häntä kohtaavan kauhean koston vertainen, jos emme
tietäisi tuon kiveen katkenneen veitsen surullista historiaa; ei myös
niin julma, väkivaltainen kostonhimo olisi aivan luonnollinen nuoren
pojan sydämessä, jos ei saman jakson toisten runoin kautta Kullervon
luonne kuvautuisi silmiemme eteen koko mahtavassa jylhyydessään.

Osoitettava olisi nyt viimein vielä hää-lauluin ja loitsulukuin sija ja
merkitys Kalevala-runostossa. Edelliset eivät millään lailla edistä
toiminnan kulkua, jälkimäiset sitä laveudellaan joskus tuntuvasti
estävät. Mutta kuitenkin on niilläkin tähdellinen, tuiki tarpeellinen
tehtävänsä. Toiset täydentävät kuvauksen Kalevan kansasta niin tärkeään
suhteesen kuin perhe-elämähän nähden; toiset taas, enemmän kuin mikään
muu runoelman osa, avaavat silmiemme eteen Suomalaisten muinaisen
ylimaailman. Hennoisikohan todella joku ylentarkka kriitikko suuremman
yhtenäisyyden hyväksi repiä pois häävirsien ihanat, suloisinta,
hienointa sydämenhellyyttä esiintuovat kotikuvat? Tahtoisiko hän
kaikkineen antaa pois loitsurunot, joissa kansamme jumalais-maailma
ilmautuu koko kirjavassa loistossansa -- tuo jumalais-maailma, jonka
oloa rinnakkain ihmis-maailman kanssa ja vaikutusta tähän jälkimmäiseen
Vischer katsoo niin välttämättömän tarpeelliseksi todellisessa
epoksessa ja jonka puutetta hän niin kipeästi kaipaa saksalaisessa
Niebelungenlied'issä? Rohkenisiko joku kriitikko kieltää sijaa noilta
jylhänjaloilta, syviltä synnyiltä, joissa Suomen kansa juuri on
ilmoittanut henkensä sisimmän salaisuuden, uskonsa sanan, hengen
kaikkivaltiaaseen voimaan?

Sisällistä yhtenäisyyttänsä on Kalevala paitsi sitä vielä monin paikoin
vahvistanut ulkonaisillakin siteillä, viittauksilla runosta runoon,
jotka selvästi osoittavat, että toista runoa sepitettäessä on samassa
ollut mielessä myöskin toinen, vaikka käsillä-olevasta aineesta
kaukaisempi. Näiden viittausten kautta ovat runot »kudotut toisiinsa»,
Castrén'in sanaa käyttääksemme; niiden kautta syntyy _se_ yhteys, jota
yksi ja toinen tutkija on väittänyt ainoaksi, Suomen kansan epoksessa
löytyväksi. Ottakaamme nyt tarkasteltaviksi muutamat näistä
viittauksista.

Tietotaistelussaan Joukahaisen kanssa muistuttaa Wäinämöinen nimenomaan
osallisuudestansa luomiseen;

    »Omat on meret kyntämäni,
    Kalahauat kaivamani,
    Mäet mullermoittamani,
    Kivet luomani kokohon.
    Olin ma miesnä kolmantena
    Ilman pieltä pistämässä,
    Taivon kaarta kantamassa,
    Taivoa tähittämässä.»[15]

Sittemmin, kun hän on menettänyt hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja
joutunut aaltojen ajeltavaksi, auttaa hänet kotka pois tästä vaikeasta
tilasta. Lintujen kuningas, niinkuin itse sanoo, tahtoi osoittaa
kiitollisuuttansa siitä, että Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, oli
jättänyt yhden koivun

    »Lintujen lepeämiksi,
    Kokon ilman istuimiksi!»[16]

Näin ovat molemmat luomisrunot liitetyt niihin, jotka Joukahaisesta
kertovat. Näiden ja Aino-runoin välillä on taas Joukahaisen lupaus
selvänä yhdisteenä. Jälkimmäisen yllämainitun viittauksen kautta on
myös samassa silta rakennettu luomis-runojen ja sen kosiorunon välille,
jossa ensiksi tulee puhe Sammosta, sillä Pohjolaan oli Wäinämöinen
silloin ollut menossa, koska kotka hänet tapasi merestä. Lohdutus,
jonka Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen saapi äidiltänsä, sitoo
taas Aino-runot Sampo-runoin alkuun; sillä tämä lohdutus sisältää
sen kehoituksen, että hän menisi Pohjolaan toisen morsiamen
katsontahan.[17] Ensimmäisessä Sampo-runossa löytyy sitten tavallansa
vielä yksi viittaus luomis-taruun. Kun Pohjolan emäntä näet Ilmariselta
kysyy, osaisiko hän Sammon takoa, vastaa kuuluisa seppä siihen
ylpeästi:

    »Saattanen Sammon takoa,
    Kun olen taivoa takonut,
    Ilman kantta kalkutellut!»[18]

Tämä hänen kerskauksensa ei kuitenkaan koske luomis-runoin nykyistä
muotoa, vaan jotakin jo kadonnutta vanhaa taruamme.

Lemminkäis-jakso taasen alkaa merkillisellä lauseella: »Aika on Ahtia
sanoa». Mitäs tämä lause tarkoittaisi, jos ei sitä, että nyt tulevat
runot eivät ole katsotut erinänsä olevaksi, itsenäiseksi jaksoksi,
vaan keskeyttävät suuremman kokonaisuuden, jossa ne sivutapauksina
ovat jäsenenä? Toisen merkillisen viittauksen tapaamme taas
Sammonryöstö-runossa. Kesken tappelua näet huutaa Louhi hänen päälleen
hyökkäävälle Lemminkäiselle:

    »Oi sie lieto Lemminpoika!
    Pettelit oman emosi:
    Sanoit et käyväsi sotoa
    Kuunna kymmennä kesänä
    Kullankana tarpehella,
    Hopeankana halulla.»[19]

Tämä nuhde viittaa siihen ehtoon, jonka Lemminkäisen äiti pani
pojallensa, ennen kuin hänelle Pohjolan isännän surman jälkeen neuvoi
turvapaikkaa; näin muodoin näkyy, että toinen käynti Saaressa ei ole
erinäinen katkelma.

Mutta me voimmekin nyt jo keskeyttää näiden viittausten luettelemisen;
sillä ei ollutkaan mitään täydellisyyttä tarkoitettu, oli vaan tahdottu
osoittaa itse runoelmassa ilmitulevaa tietoa erinäisemmiltäkin
näyttäväin runoin kuulumisesta yhteen jaksoon Sampo-runon kanssa. Tässä
esiin tuodut seikat lienevät riittäväisenä todisteena siitä, että
Kalevala on yhtenäinen runoelma, jonka kaikkien sivutapauksien läpi
käypi yhden, niiden keskuskohtana olevan päätapauksen ajatus.
Yhtähyvin on meidän myöntäminen, että suunnitelman toimeenpano
sankarirunoelmassamme on monin paikoin puutteellinen, niin että tämä
yhtenäisyys ei aina astu silmiemme eteen täydellä selvyydellä. Täten
Kalevala todellakin antaa jonkunlaista syytä niille, jotka siltä
kieltävät läpikäyvän aatteen, koossa-pitävän yhteyden. Nämä puutteet
toimeenpanossa ovat kolmea laatua: _ristiriitaisuudet, samojen asiain
kertominen pari kertaa_ ja viimein _osien liika paisuminen
kokonaisuuden suhteen_.

_Ristiriitaisuuksista_ ovat useammat sangen tuntuvia ja haitallisia.
Ensimmäisessä runossa esim. on Wäinämöisen äiti Ilman impi,
jumalallinen olento ja siis arvattavasti kuolematon; yhtähyvin saa
Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen, 5:ssä runossa, lohdutuksen haudassa
lepäävältä äidiltänsä; ja 47:ssä runossa taas tulee hänelle Ilman impi
vastaan ja antaa hyviä neuvoja, mutta silloin ei mistään näy heidän
sukulais-suhteensa, eipä edes minkäänlainen tuttavuus heidän
välillänsä. Vielä pahempi lapsus calami ilmautuu Kullervo-runoissa.
Untamon väki surmaa kaiken Kalervon kansan, paitsi yhden neidon, joka
sitten synnyttää Kullervon. Kuitenkin tapaa sittemmin Kullervo myös
isänsäkin elossa ja hyvässä terveydessä. Täten olisi oikeastaan pääsyy
aiottuun kostoretkeen Untamoa vastaan poistettu; mutta yhtähyvin lähtee
Kullervo sotaan ja rankaisee Untamon väkeä surmasta, joka ei ole
tapahtunut.

Sangen tiheässä on myös niitä paikkoja, joissa sama tapahtuma on
kerrottu toistamiseen, ainoasti hiukan vaihtelevassa muodossa. Jonkun
semmoisen on kokoonpanija poistanut, esim. kuvauksen Wäinämöisen
toisesta retkestä Tuonelaan, silloin kun häneltä, häistä palatessa,
reki meni rikki ja hän tämän korjaamista varten kävi sieltä oraa
noutamassa.[20] Mutta on samallaisia seikkoja kuitenkin vielä
painetussakin Kalevalassa yltäkyllin jäljellä. Niinpä ovat esim.
Lemminkäisen molemmat käynnit Saaressa nähtävästi vaan toisintoja
samasta runosta. Kullervon uhkatyöt, joissa hän kaikki pilaa, tulevat
esiin kahdessa paikassa, ensin Untamon palveluksessa, sitten isän
kodissa. Tarpeettomasti on Wäinämöisen kanteleen soitto ja sen vaikutus
kerrottu kahdessa runossa, jotka helposti olisi voinut sulattaa yhteen
yhdeksi. Lemminkäisen uinti meressä Saaresta paetessa ja pääsö
rantataloon, josta hänelle annetaan kulkuneuvot kotiin,[21]
silminnähtävästi matkii Wäinämöisen ensimmäistä käyntiä Pohjolassa.
Koivun jättäminen kotkan istuimeksi on samassa runossakin taas
uudelleen kerrottu, sillä pienellä vaihdoksella, että se nyt tehdään
käen hyväksi.[22] Näiden lisäksi voisi vielä tuoda esiin monta
toistamista, joissa, vaikka ne nähtävästi ovat alkuansa yhden runon
vaihdoksia, aine kuitenkin jo on muodostunut erilaisemmalla,
itsenäisemmällä tavalla. Tämmöinen on esim. kertomus siitä, kuinka
aurinko, Lemminkäisen äidin käskystä, nukutti Tuonen väen, niin ettei
tämä voinut vartioida surmatun sankarin ruumista,[23] sillä melkein
aivan samalla tavalla menettelee Wäinämöinenkin Pohjolassa, silloin kun
tahtoo Sammon ryöstää.[24] Likeistä sukua niinikään ovat toisella
kerralla Sammon, toisella auringon ja kuun sulkeminen Pohjolan
vaskivuoreen.[25] Nämä jälkimmäiseen laatuun kuuluvat yhtäläisyydet
eivät tosin enää loukkaa kaunotieteellistä aistia; ne ovat päinvastoin
rikastuttaneet ja laajentaneet alkuperäistä runoelmaa. Mutta yhtähyvin
ovat nekin silminnähtävä todistus, että suunnitelma ei aina ole kaikin
paikoin johdonmukaisesti toimeen pantu.

Haitallisin kaikesta runolliselle nautinnolle ja siis vaarallisin
Kalevalan arvolle taideteoksena on kuitenkin osien liikanainen laveus.
Tosin sallii kertomarunouden luonne, niinkuin näimme, osille sangen
suuren vallan itsenäisesti versoa; mutta se sallii sen kuitenkin
ainoasti jonkunlaisen suhteellisuuden ehdolla. Sivutapausten tulee
kuitenkin aina muistaa sijansa ja arvonsa, olla päätapaukseen verraten
vähemmin laveita. Jos syrjäseikat ottavat niin suunnattomasti
rehoitellakseen, että oksillansa peittävät itse pääseikan vähemmin
näkyväksi, niin on kohdallisuuden sääntö, yksi kauneuden laeista,
tuntuvasti rikottu. Tätä mielessä pitäen, ei voi kieltää, että
Kalevalan suunnitelman toimeenpano sekä kokonaisuudessaan että myös
useammissa osissaan antaa sangen suurtakin syytä moitteesen.
Päätapauksen alku- ja keskiosa valmistavin sivutapauksineen eivät näet
ole oikein taiteellisessa suhteessa loppu-osansa, koko teoksen
tärkeimmän keskipisteen kanssa. Edelliset täyttävät koko 40 runoa, vaan
Sampo-retki ynnä sen jälkeinen lopputaistelu on saanut ainoasti
kymmenen osaksensa.[26] Sama kummallinen suhde taas ilmautuu myös itse
tässä jälkimmäisessä osassa. Pohjolan retken valmistuksiin ja matkan
vaiheisin on pantu kolme runoa, Sammon ryöstöön ja meritappeluun ei
mene muuta kuin kaksi. Kullervo-runoissa, jos emme jotakuta
ristiriitaisuutta lukuun ota, on ylimalkaan suunnitelma taiteellisesti
toimeen pantu; mutta siinäkin näemme kuitenkin yhtä sivutapausta
kuvaavassa 36:sa runossa, kuinka Kullervon valmistukset kostoretkeen
Untamoa vastaan, sotalaulut, hyvästijätöt sekä viimeiset käskyt
kerrotaan 242:ssa värssyssä; itse tuo koko runojakson alusta yhä
ennustettu ja näin perinpohjin varustettu sota sitä vastaan suoritetaan
8:lla, sanoo kahdeksalla värssyllä.[27] Hyvin oudon vaikutuksen
tekee tämä kertomisen tapa; me näemme puuhattavan, pauhattavan,
valmistettavan, varustettavan täydellä innolla ja voimalla; odotus tätä
nähdessä jännittyy kireimmilleen; mutta kun viimein vihdoin tuohon
kauan hankittuun suureen työhön päästään, on koko voima jo hankkeisin
uupunut, into laimistunut, ja meitä syötetään parilla laihalla sanalla!
Vielä oudommalta tuntuu, jos, niinkuin Kalevalassa joskus tapahtuu,
noilla suurilla puuhilla valmistettu pääteko ei olekaan mikään
todellinen, suuri sankarityö, niinkuin se toki oli yllä esiintuoduissa
esimerkeissä, vaan aivan tavallinen, arkipäiväinen askare. Oikeinpa
nauruksi esim. käypi, kun näemme Wäinämöisen ensin ruumiinsa kaikella
voimalla kolkuttavan kirvestä, niin hirmuisella innolla, ettei hän
huomaa, iskeekö puuhun vaiko lihaan; kun näemme hänen sitten samoin
ponnistavan parasta hengenmahtiansa, hakien lisä-apua Tuonelan tuvilta
ja Manalan majoilta, sanalla sanoen panevan maan ja taivaan liikkeelle
koko kolmea pitkää runoa myöten ja vähän neljättäkin päälliseksi
(haavanparannus-runo siihen luettuna); luulisipa vähintään uuden
maailmanrakennuksen nyt olevan tekeillä, vaan viimein syntyy kaikesta
siitä puuhasta -- _ridiculus mus!_ -- tavallinen vene! -- Tietysti ei
näin ole laita kaikissa Kalevalan osissa, ei edes useimmissa; mutta
yhtähyvin on tämä epäsuhteellisuus liian usein tavattava ja sangen
arveluttava vika epillisessä runoudessamme, sitä haitallisempi, koska
se myös on koko runoelman yhteisessä suunnitelmassa tehnyt tuhojansa.

Muutamat tässä huomautetuista puutteista ovat yhteiset ja
luonnon-omaiset kaikissa kertovissa kansanrunoelmissa; ne ovat
välttämätön seuraus näiden syntymis- ja leviämis-tavasta.
_Interdum dormitat ipse Homeros!_ oli jo muinais-ajalla yleisenä
lauseena. Hänenkin nimellänsä meille säilyneitten jaloin
runoelmain suunnitelmassa ovat nyky-ajan tutkijat keksineet
ristiriitaisuuksia;[28] vertauksissa näemme niin-ikään joskus samoja
kuvia käytettynä aina kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikaan käydä
toisin lauluissa, jotka vuosisatoja kulkevat polvesta polveen ainoasti
suullisena perintönä ja jotka sen lisäksi ovat levinneet äärettömille
aloille, niinkuin esim. Kalevalaa vieläkin lauletaan Riian lahdesta
aina Pohjoispiiriin saakka. Yksi seikka kehkiää laveammaksi täällä,
toinen tuolla, paikallisten olojen vaikutuksesta; joku taru voi
kokonaan haihtua muistosta, toinen sekaantuu sille alkuansa outoon
yhteyteen. Paikoittain unohtuu päätapauskin ja joku muu runoelman
osa tulee uudeksi keskukseksi, jonka ympärille suuri osa hajonneen
vanhan kokonaisuuden pilstareita liittyy yhteen. Kuinka paljon
tilaisuutta on siinä sattumuksen vehkeisin; onpa viimein silloinkin,
kun semmoista kansanrunoelmaa ruvetaan keräilemään ja muistoon
kirjoittamaan, satunnaista, mitkä sen muodostukset tulevat keräilijän
ja kokoonsovittajan käsiin. Vaikka kuinka tarkasti kaikki paikat hakisi
läpi, on aina mahdollista, että joku arvollinen, kenties kaunein
toisinto jostain runoelman osasta ijäksi jääpi piiloon saloin kätköön
ja unhotuksen peiton alle. Voihan yksin sekin seikka jo vaikuttaa
sangen paljon, kerätäänkö semmoinen runoelma jotakuta miespolvea ennen
tai myöhemmin. Kuinka paljoa laihemmat, vaikka tosin saman-aineiset,
ovat 1870-luvun alussa kokoonsaadut toisinnot, kuin ne, jotka Lönnrot
ja hänen apumiehensä toivat mukaansa samoilta seuduilta, parailta
runopaikoilta Venäjän Karjalassa. Asian näin ollen tulisi pikemmin
ihmetellä tuossa kirjavuudessa vaikuttavaa yhteydenhengen voimaa, joka
kuitenkin siihen määrään pää-asiallisesti kykenee pitämään kaikki
koossa.

Mutta kolmanteen ja pahimpaan vikaansa nähden ei Kalevala voi edes
vetää puolustuksekseen muiden kansassa syntyneitten täydellisten
sankarirunoelmain tapaa. Niin hyvin Iliadissa ja Odysseiassa kuin myös
Niebelungenlied'issä on taiteellista suhteellisuutta verrattomasti
paremmin pidetty silmällä. Osaksi tosin siihen lienee se seikka
luonnollisena selityksenä, että mainitusta runoelmasta jälkimmäinen
tiettävästi,[29] edelliset nähtävästi ovat olleet yhden viimeistävän
vaikutuksen alaisina. Meidän Kalevalassamme sitä vastaan ovat
kansanrunot ainoastaan kokoonpanijan kädellä kokoonsovitetut, eivät
runoilijan hengellä yhteensulatetut. Eipä myös, se tulee vielä lisäksi
pitää mielessä, ollut runollinen tarkoitus tuossa kokoonsovituksessa
ainoana eikä edes ylinnä silmämääränä. »_Hyvin muistaen, että ne
tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja
kielelle_, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella
mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää
toinen toisiinsa niin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja _ko'ota niihin
kaikki, mitä runot sen-aikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat
tiedoksi säilyttäneet_».[30] Näillä sanoilla kuvaa Lönnrot työtänsä
Kalevalan kokoonsommituksessa; siinä on _kansatieteellinen_ tarkoitus
ollut ylimpänä silmämääränä. Tämä seikka, joka toiselta puolen on
Kalevalan suurin ansio, on toiselta puolen taas joskus ollut
sankarirunoelmamme taiteellisuudelle haitallinen, niin että yhtä ja
toista on pantu sekaan, joka tarpeettomasti on enentänyt laveutta.
Yhtähyvin ei olisi osien epäsuhtaista laveutta sittenkään ollut
mahdollista saada luonnollisiin rajoihin, vaikka olisikin kokoonpanossa
noudatettu yksistään kauneuden vaatimusta. Tapauksen yhtenäistä kulkua
enimmin estävät lyyrilliset laulut ja loitsuluvut ovat, niinkuin yllä
jo sanottiin, enimmäksi osaksi sitä laatua, ettei niitä saattaisi
tukkunaan poistaa kokonaiskuvausta rikkomatta. Sama on myös monen
välitapauksen, esim. Kullervo-runoston laita, jota ei ilman
perinjuurista ja sen yksityistä kauneutta peräti hävittävää
uudestaan-valamista olisi voitu saada suhteellisempaan, lyhyempään
muotoon.

Pää-asiallisesti ei siis sivutapausten ylellinen laveus ole luettava
kokoonpanijan syyksi, vaan sillä on juurensa paljon syvemmällä, itse
kansanrunoelmamme omassa luonteessa. Ja jos perinpohjin tutkimme, niin
_ei olekaan Kalevalassa oikeastaan sivutapauksille suotu liian paljon
sijaa, vaan päätapauksen loppu-osa, keskuspiste koko runoelmassa, on
suhteellisesti liian niukasti kuvattu_. Mutta päätapauksen alkupuoli,
joka laveimmat välikertomukset sisältää, ja loppupuoli edustavat
erinäisiä kertomarunouden haaroja, edellinen idylliä, joka
yksityis-pyrinnöitä, koti- ja perhe-onnea, kansan elämää tavallisina
hetkinä kuvailee, jälkimmäinen sankarirunoelmaa, jonka aineena ovat
suuret, yhteiset kansalliset yritykset, loistavat juhlahetket kansan
historiassa. Kreikan runotar erotti nämät epoksen molemmat haarat
toisistansa ja muodosti kumpaisenkin erinäiseksi kuvaelmaksi,
Odysseiaksi ja Iliadiksi. Sama on myös tavallansa laita
Saksalaisten molemmissa suurissa kertomarunoelmissa, Gudrun'issa ja
Niebelungenlied'issä, jos nimittäin yksistään niiden perustuksena
olevaa periajatusta katsomme. Suomalaiset ovat nämät molemmat puolet
sulattaneet yhteen. Tämä ei olisikaan itsessänsä vielä ollut mikään
mahdottomuus; siinä olisi saattanut menetellä kahdella tavalla. Joko
olisi idylli voinut saada määräävän ylivallan; sankarirunoelma olisi
sitten saanut sijan taustassa, niinkuin uhkaava taikka myös
ohitsemennyt musta ukonpilvi, joka muistuttaa, ettei ihmis-elämässä
ole ainoasti rauhanhetkiä, taikka että se kansa, jonka nyt
arkipäiväisessä askareissansa näemme, myös on suurempiin töihin
kykenevä. Esimerkkeinä tämmöisestä menetystavasta ovat meillä
omassa nykyisessä kirjallisuudessamme Runebergin Joulu-aatto ja
Hirvenhiihtäjät. Taikkapa myös on sankari-elämä tehtävä pää-aineeksi
ja kuvaelmat kodin suloisesta rauhasta ainoasti pantava sekaan
välitapauksiksi, joiden kautta päätapauksen jalo kauneus tulee sitä
loistavammaksi. Mutta Suomen runotar ei ole valitettavasti valinnut
kumpaakaan näistä keinoista. Se on tehnyt suuren sankarityön, Sammon
ryöstön, epoksensa sydämeksi, mutta yhtähyvin on se suunnitelmansa
toimeenpanossa suonut idyllille oman lapsen runsaan osan, jättäen
sankarirunoelmalle, niinkuin lapsipuolelle, ainoasti ylijääneen
kannikan.

Näin erilaisesti kuvautuu kansojen luonne heidän hengentuotteissansa.
Koko maailmaa tasa- ja kaikenpuolisella rakkaudella käsittävä
Kreikkalainen on elämän molemmat suuret puolet kuvannut yhtä
suurella huolella. Sitä vastaan Saksalaisen idyllikin, vaikka sen
peri-ajatuksena onkin uskollinen rakkaus, rehoittelee tappelutanterilla
itäneenä, verillä kastettuna kukkana. Suomalainen puolestaan melkein
näkyy kammoovan tappelujen, veritöitten kuvaamista. Me näemme esim.
kuinka Pohjolan emäntä, Kalevalaisten tultua Sammon ryöstölle,

    Kutsui Pohjolan kokohon,
    Nuoret miehet miekkoinensa,
    Urohot asehinensa
    Pään varalle Wäinämöisen.[31]

Luulisi tästä nyt nousevan suuren sodan, saavamme kuulla jaloista
urotöistä, -- mutta Wäinämöinen nukuttaa vihollisensa laululla. Samoin
käypi, koska Sammon jo tultua viedyksi, Louhi ajaa ryöstäjiä takaa. Hän

    Pani joukon jousihinsa,
    Laittoi miehet miekkoihinsa;
    Latoi miehet laivahansa,
    Sata miestä miekallista,
    Tuhat jousella urosta.[32]

Mutta kaikki nuot sadat, nuot tuhannet miehet, samoinkuin myös
Wäinämöisen laivassa oleva suurilukuinen urhoväki, jäävät sitten aivan
käyttämättä, joutavaksi runolliseksi koristeeksi. Samasta ilmiöstä
Kullervo-jaksossa on jo tullut huomautetuksi. Osaksi on tosin näissä
nyt esiintuoduissa esimerkeissä syynä Suomen kansan alkuperäinen ja
luonteenomainen taipumus loitsimiseen. Mutta ei se luullakseni yksin
voi olla täydesti riittävänä selityksenä. Onhan toiselta puolen
Kalevalassa sangen monta paikkaa, joista näkyy, että muinoin, vaikka
hengenvoimaa pidettiinkin ylimmässä arvossa, ei myöskään senvuoksi
halveksittu miekanmittelyä. Katsokaamme esim. Lemminkäisen
jäähyväis-keskustelua äitinsä kanssa,[33] Kullervon sotariemua,[34]
Wäinämöisen iloa uudesta miekastansa,[35] viimein vielä veneenkin
ikävöimistä sotaan.[36] Kenties olikin vanhempina aikoina
Sampotaistelun ja ylimalkain sotaisten töitten kuvaus Kalevalassa
täydellisempi kuin tätä nykyä. Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa
on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava
laulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa[37] -- sen nimi on
Kalevalan neiti -- kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille
turhaan antanut naimislunnaiksi. Muun muassa lausuu hän esim.: »Isosi
soti-oronen sotitielle sortukohon!» Mutta eräässä toisinnossa[38]
tapaamme näiden rivien sijasta: »vaollensa vaipukobon kyntö-aikana
parasna!» Sitä vastaan kirous veljen osasta: »veljesi veno punainen
kohti juoskohon kiveä soutu-aikana parasna!» kuuluu siinä: »veljesi
sotivenonen kohti juoskohon kiveä parasna sotikesänä!» Sattumus vaan on
näissä tapauksissa säilyttänyt sotaisen, epäilemättä muinaisemman
muodon. Hyvin siis on mahdollista, että samoin, ja paljon suuremmassa
määrässä, on käynyt Kalevalan runoissa. Semmoinen muutos olisi vaan
ollut luonnollinen vaikutus historiallisista vaiheista. Suomen kansa
menetti itsenäisyytensä. Se soti senkin jälkeen paljon, soti
urhoollisesti velvollisuuden ja uskollisuuden vaatimuksesta. Mutta se
soti ja ylimalkaan toimi valtiollisella alalla pääasiallisesti toisen
käskyläisnä. Koko tämä ala sen kautta menetti sen perikuvallisen
loisteen, sen innostuttavan voiman, jota runo vaatii. Kansan henki haki
parhaan tyydytyksensä koti- ja perhe-elämän piiristä, jossa se yhä
edelleenkin sai itsenäisesti luoda luomiansa. Siitä oli luonnollinen
seuraus, että idylli rupesi versomisessaan voittamaan sankarirunoelman.

Lieneekö todella, niin kuin tässä on koeteltu osoittaa mahdolliseksi,
Kalevalan eri-osain suhde muinoin ollut toisellainen, vai lieneekö
suunnitelma alkuperäisestikin jo ollut yhtä epäsuhtainen, niin voi
meillä arvostelussamme tietysti ainoasti Kalevalan nykyinen olevainen
muoto olla esineenä. Ja siinä meidän, vaikka pidämme kiinni Kalevalan
yhtenäisyydestä, todistaen yhden ajatuksen käyvän koko runoelman läpi,
samassa kuitenkin täytyy myöntää, että tämä ajatus ei ole kohdallisesti
toimeen pantu ja että siis Kalevalan suunnitelmasta puuttuu
taiteellinen, kaikki kohdat hallitseva täydellisyys.



II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.[39]


Osaksi suunnitelmasta puuttuvan täydellisyyden palkitsee kuitenkin
Kalevala taiteellisuudellaan ja puhtaalla epillisyydellään toisissa
suhteissa. Tämä on ulkomaalaisiinkin tutkijoihin tehnyt syvän
vaikutuksen.

»Tässä virtaa», lausui Grimm,[40] »edessämme runoelma, joka, jos
mikään, on puhdas epos, esitystavaltaan koreilemattomana ja sen kautta
sitä vaikuttavampana, sisältäen suuren aarteen ennen tuntemattomia
taikka myös toisiin tunnettuihin liittyviä taruja, vertauskuvia ja
lauseparsia. Erittäin vielä tahdon huomauttaa tässä ilmautuvaa elävää,
mielekästä luonnontajuntaa, jonka vertaista tuskin voi tavata missään
muualla paitsi Indian runoissa.»

Samoin on Rosencrantz'in Runouden historiassa luettavana:[41] »Entäs
aineen suoritus! Se on niin erinomainen, ettei voi olla suomatta
korkeinta kunnioitustaan kansalle, jonka kuvausvoima on niin
monimuotoinen. Esitys on täydesti objektivinen, noudattain puhtainta
kertomarunollista henkeä; se ei piirusta ainoasti haamuntapaisia
rajaviivoja, vaan maalaa yksilöitä luovalla voimalla elävän
todellisuuden kaikkia haaroja. Itämeren pohjois-rannikkoin salot,
elävät ja ihmiset eivät ole missään muualla kuvatut niin
veistokuvantapaisella selvyydellä, niin heleillä väreillä. Pohjan perän
asukkaitten omituinen mielenlaatu, joka yhdistää hellyyden
pienimpiinkin ja mielihalun suuruuteen, summattomuuteen asti, on tässä
niin hyvin sankarein luonteissa kuin myös tapauksissa kaikin puolin
esiintuotu».

Enemmän rajoitettu, mutta sen kautta juuri vielä luotettavampi
kiitoksessaan, on Max Müller'in lausunto.[42] »Vanhusten suusta», sanoo
hän, »on tullut kerätyksi kertomarunoelma, joka pituudeltaan ja
täysinäisyydeltään on Iliadin kaltainen, vieläpä, jos hetkeksi voisimme
unohtaa kaiken, mitä me lapsuudessa opimme pitämään kauniina, ei
tuntuisi vähemmän kauniilta kuin Homeron laulu. Suomalainen ei ole
tosin mikään Kreikkalainen, Wäinämöinen ei mikään Homeros, mutta jos
maalari saa ottaa värinsä häntä ympäröivästä luonnosta, jos hänen on
lupa kuvata ne ihmiset, joiden keskellä elää, niin on Kalevalallakin
Iliadin vertaiset ansionsa ja se voi vaatia itselleen sijaa maailman
viidentenä kansan luomana sankarirunoelmana Jonian laulujen, Indian
Mahábháratan, Persian Shánamen ja Saksan Niebelungenlied'in
rinnalla.»[43]

Etevin niistä ominaisuuksista, jotka Kalevalan puoleen ovat vetäneet
tämän asiantuntijain yleisen ihastuksen, on epäilemättä sen selvä,
elävä, todellisia muotoja luova kuvausvoima, suuri lahja kaikessa
runoudessa, mutta erittäinkin päävaatimus epoksessa, jolla on runouden
kokonaisuudessa sama sija, mikä kuvanveistolla ja maalauksella
taiteessa ylimalkaan. Täyden käsityksen meidän Kalevalamme
mestariudesta tässä suhteessa saapi ainoasti se, jolla on tilaisuutta
verrata sitä useimpain muiden kansain kokeisin tällä alalla. Ossianein
lauluissa hapuilemme aina ikään kuin sakeassa vuorisumussa; sankarien
luonne ja muoto, tapaukset ja tapausten tanteret näkyvät vaan hämärinä
haamuina, niin ettemme tiedä, näemmekö jotain maan päällä tapahtuvaa
vai kuvitteleeko edessämme tuommoinen tyhjä, lihaton, veretön aaveparvi
kuin Kreikkalaisten Hadeksessa. Eddalla on se omituisuus, ettei mikään
tapaus ole kuvattu täydessä laajuudessansa, vaan ainoasti joku erittäin
liikuttava seikka siitä, sekin enimmiten vaan keskinäispuheitten
kautta. Näiden puheitten välinen kertomus tapahtuneista asioista on
aivan lyhyt, enimmiten vaan muutamia rivejä sisältävä, sangen usein
suorasanainen, monestipa aivan poisjätetty. Ulkonainen muoto ja luonto
ovat melkein kokonaan kuvaamatta. Tässä ytimekkäässä, kaiken voimansa
yhteen kohtaan kokoovassa muodossansa, niinkuin myös tarujensa
perus-aatteitten syvyyden kautta, tekevät tosin Eddan laulut mahtavan
vaikutuksen, mutta koko tämä kuvaamistapa on pikemmin draamallinen kuin
epillinen ja tuntuu kovin katkonaiselta. Todellisemmin epilliset ovat
Venäläisten ja Serbialaisten runoelmat, etenkin jälkimmäiset, jotka
elävässä kuvauksessa vetävät vertaa vaikka mille mestariteokselle;
mutta kumpikaan näistä kansoista ei ole yhtähyvin luonut muuta kuin
erinäisiä pikkukuvasia; heiltä puuttuu täydellinen, koko kansan elämän,
koko maan luonnon käsittävä kokonaiskuvaelma. Siitä vaillinaisuudesta
ei sovi suinkaan moittia saksalaista Niebelungenlied'iä; se luopi
kokonaisen, kaikinpuolisen kuvan etehemme; siinä ei ole mitään
katkonaisuutta, mitään hämäryyttä piirteissä; päinvastoin on kaikki
maalattu leveimmällä pensselillä. Mutta tämä pensseli enimmiten ei ole
taidemaalaajan, vaan seinämaalarin. Vaikka itse läpikäyvä aate on niin
syvästi runollinen, vaikka toimivain henkilöin luonne on niin jalosti
esitetty, on toiselta puolin koko kertomis- ja kuvaamistapa
runollisuutta vailla. »Se on tavallisesti», käyttääksemme saksalaisen
tutkijan Vischer'in sanoja, »sanaton, riimitön, kuvaton kurjimpaan
köyhyyteen asti, vaan samassa lavea ja ikävä suunnattomuuteen
saakka».[44] -- Kuinka ihan toista on tuon hämäryyden, katkonaisuuden,
osinaisuuden tai ikävystyttävän laveuden rinnalla kreikkalaisten
kertomarunoelmain selvä, kirkas, täysinäinen, kaikinpuolinen, mutta
laveimpanakin melkein aina kauneuden rajain sisällä pysyvä kuvaus!
Kaikki on niin ilmi-elävää -- me näemme silmillämme, me kuulemme
korvillamme koko tuon ihanan kreikkalaisen maailman, niinkuin se on
ollut, mutta kuitenkin samassa kirkastettuna runouden ihmevalon kautta.

Tässä lumoavassa kuvausvoimassansa ovat Homeron nimellä tutut
laulut ainoina, verrattomina runouden historiassa; silmitöntä
kansallis-ylpeyttä olisi, jos tahtoisimme asettaa Kalevalamme kaikin
puolin noiden kertomarunouden ikuisten perikuvain rinnalle. Mutta
meidän kansallemme on kuitenkin epäilemättä tuleva se kunnia, että se
yksin on tässä suhteessa päässyt runottaren suosikkeja Kreikkalaisia
sangen lähelle, jättäen kauas taaksensa kaikkein muitten kansain
jaloimmatkin teokset. Tämä paikoittainen heikommuus niinkuin myös
ylimalkainen etevyys on astuva esiin nyt seuraavasta eriseikkain
tarkastuksesta.

Kertomus Kalevalassa edistyy enimmiten, oikean epillisyyden luonteen
mukaan, niinkuin kirkas, tyyni virta, läpikuultavassa vedessään
näyttäen tekoin pohjana olevat tunteet sekä mielihalut, ja pinnassaan
selvästi kuvaellen kaikkea, jonka ohitse se kulkee. Ei tapaa
Kalevalassa mitään tyhjää koreilemista, mitään teeskelevää pöyhkeilyä.
Mutta joskus, jos aine niin vaatii, tämä tyyni virtakin kiihtyy, ja
silloin se kuohahtaa mahtavaksi koskeksi.

Kertomuksessa taistelusta Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä esim. on
vanhan mestarin laulu kuvattu seuraavilla voimakkailla lauseilla:

    Lauloi vanha Wäinämöinen:
    Järvet läikkyi, maa järisi,
    Vuoret vaskiset vapisi,
    Paaet vahvat paukahteli,
    Kalliot kaheksi lenti,
    Kivet rannoilla rakoili.[45]

Yhtä mahtava on myös sen myrskyn kuvaus, jonka Ukko Louhen pyynnöstä
nosti Sammon ryöstäjiä vastaan:

    Nousi tuulet tuulemahan,
    Säät rajut rajuamahan;
    Kovin läikkyi länsituuli,
    Luoetuuli tuikutteli,
    Enemmän etelätuuli,
    Itä inkui ilkeästi,
    Kauheasti kaakko karjui,
    Pohjoinen kovin porasi.
    Tuuli puut lehettömäksi,
    Havupuut havuttomaksi,
    Kanervat kukattomaksi,
    Heinät helpehettömäksi;
    Nosti mustia muria
    Päälle selvien vesien.[46]

Olkoon vielä kolmantena esimerkkinä Kalevalaisten hurja soutu, koska
Louhen laiva alkoi tulla lähemmäksi:

    Souti seppo Ilmarinen,
    Souti lieto Lemminkäinen,
    Souti kansa kaikenlainen:
    Lyllyivät melat lylyiset,
    Hangat piukki pihlajaiset,
    Vene honkainen vapisi;
    Nenä hyrski hylkehenä,
    Perä koskena kohisi,
    Vesi kiehui kelloloissa,
    Vaahti palloissa pakeni.[47]

Joskus on tämmöisessä kuvaamisessa käytetty ainoasti muutamia rivejä,
mutta ne niin mahtipontisia, että vaikuttavat yhtä paljon kuin koko
kirja. Niin esim. kerrotaan, kuinka Kalevan kansassa oli liikkumassa:

    Tautia tavattomia,
    Nimen tietämättömiä;
    Alta lattiat lahovi,
    Päältä peite märkänevi.[48]

Samoin Kullervo, koska häntä oli käsketty tarpomaan koko voimallansa:

    Ve'en velliksi seoitti,
    Tarpoi nuotan tappuroiksi,
    Kalat liivaksi litsotti.[49]

Toisin paikoin ei kuvaus ole eikä aineen laadun mukaan voikaan olla
näin voimakkaaksi tarkoitettu, vaan tulee sen sijaan hilpeytensä kautta
eläväksi. Semmoisen paikan esim. tapaamme siinä, missä Pohjolan neiti
kutoo, istuen taivaan kaarella:

    Suihki sukkula piossa,
    Käämi käessä kääperöitsi,
    Niiet vaskiset vatisi,
    Hopeinen pirta piukki,
    Neien kangasta kutoissa,
    Hopeista huolittaissa,[50]

Samaa laatua ovat myös tavallisesti matkain kuvaukset, esim.:

    Laski virkkua vitsalla,
    Helähytti helmisvyöllä;
    Virkku juoksi, matka joutui,
    Reki vieri, tie lyheni,
    Jalas koivuinen kolasi,
    Vemmel piukki pihlajainen.[51]

Monesti on mahtivaikutusta vielä pyydetty enentää sillä, että ensin
aletaan hiljemmalta, vaan sitten pannaan yhä suurempaa voimaa
liikkeelle. Sampo-retkellään asetti Wäinämöinen ensiksi vaan tavallisia
ihmislapsia airoille, niistäkin aluksi heikommat, sitten väkevämmät:

    Pani vanhat soutamahan,
    Nuoret päältä katsomahan;
    Vanhat souti, päät vapisi,
    Eipä matka eistykänä.
    Pani neiot soutamahan,
    Sulhot ilman istumahan;
    Neiot souti, sormet notkui,
    Eipä matka eistykänä.
    Pani sulhot soutamahan,
    Neiot ilman istumahan;
    Sulhot souti, airot notkui,
    Eipä matka eistykänä.

Viimein istuihe jumalallinen uros Ilmarinen soutamahan:

    Jopa joutui puinen pursi,
    Pursi juoksi, matka joutui;
    Loitos kuului airoin loiske,
    Kauas hankojen hamina.[52]

Ilmarinenkin, Sampoa takoessansa, ensin vaan käytti tavallisia orjia
palkeen painajina; mutta niiden avulla saadut kalut eivät tyydyttäneet
hänen mieltänsä. Silloin hän vihdoin pani tuulet lietsomahan,
väkipuuskat vääntämähän, niin että

    Tuli tuiski ikkunasta,
    Säkehet ovesta säykkyi,
    Tomu nousi taivahalle,
    Savu pilvihin sakeni.

ja silloin sai hän kalujen kalun, ihmeitten ihmeen kuvaumaan.[53]

Enennystä vähän toisessakin muodossa näemme käytettynä monessa
paikassa, niin nimittäin, että antaakseen oikein syvää käsitystä jonkun
asian suuruudesta, ei olla tuntevinaan sitä ensikerralla, tunnustellaan
vasta aste asteelta yhä selvemmin. Näin esim. Louhen veneen vielä
ollessa kaukana, Lemminkäinen ainoasti näkee »pienen pilven
pohjosessa»; sitten jonkun ajan päästä jo hänelle:

    Saari kaukoa näkyvi,
    Etähältä haamottavi;
    Havukoita haavat täynnä,
    Koivut kirjakoppeloita.

Viimein vihdoin hän selittää lähenevän vaaran koko sen uhkaavassa
suuruudessa:

    »Jo tulevi Pohjan pursi,
    Satahanka hakkoavi;
    Sata on miestä soutimilla,
    Tuhat ilman istumassa».[54]

Toisin paikoin on sisällinen, yhä kiihtyvä mielihalu mestarillisesti
kuvattu muutosten kautta ulkonaisessa olopaikassa. Kostoa himoova
Joukahainen kauan aikaa turhaan odottaa Wäinämöistä tulevaksi. Hän
odottaa häntä ensin, katsellen ulos tupansa ikkunoista; mutta siellä ei
levottomuutensa antanutkaan hänen viihtyä; hän rupesi vartioimaan
vajain päässä. Pihasta hän pian siirsi itsensä kujan suuhun, sieltä
vainiolle; viimein hän malttamattomuudessansa juoksi vielä ulommaksi,
tulisen niemen nenään, tulikaiskun kainaloon.[55]

Vaikka monesti näin mahtava kuvauksissaan ja aina elävä kertomisessansa
ei Kalevala tässä tapausten ja tekoin esittämisessä kuitenkaan voi
asettautua kreikkalaisten laulujen rinnalle. Suomalaisessa epoksessa on
kaikki paljoa lyhyemmin, laihemmin esiintuotu, ei tapaus haaroineen
astu niin kaikenpuolisesti eikä siis niin ilmielävänä esiin kuin noissa
kaiken kertomarunouden esikuvissa. Menettääpä Kalevalassa joskus
kerrottu tapaus kokonaan itsenäisen arvonsa ja alenee ainoasti
välikappaleeksi luonteen kuvaukselle; tapahtuu joskus, ettei sillä
olekaan muuta tarkoitusta, kuin antaa tekijänsä näyttää jotakin
omituisuuttansa. Tässä tapauksessa supistuu tavallisesti teon kuvaus
mitä vähimmäksi mahdollista, välistä pariksi riviksi, semmoisiksi kuin
»sanoi ja nimesi» y.m. -- jopa katoovat toisinaan nämätkin lyhyet
välilauseet, ja toiminta muuttuu, samoinkuin Eddassa, aivan
draamalliseen muotoon, osoittautuen ainoasti puheissa. Tämmöisistä
paikoista ovat Lemminkäis-runot yli muiden rikkaat (esim. molemmat
puheet Lemminkäisen ja hänen äitinsä välillä, samoin, vaikka vähemmässä
määrässä, Lemminkäisen pilkallinen käytös Pohjolassa). Kaikkein enimmin
ilmautuu tämä omituisuus Kullervon jäähyväisissä, ennen kuin hän sotaan
lähtee, niin kuin myös enimmässä osassa Karhunpyynti-runoa. Tämä
viimeksimainittu onkin laillansa vanhin suomalainen näytelmä, jota jo
vuosisatoja on jaetuin rollein näytetty karhunpeijaisjuhlissa, jopa
monesti muulloinkin, ilman ulkonaista syytä, »ilveilty» kansan huviksi.

Syynä tässä huomautettuun ilmiöön, että teko joskus alenee ainoasti
välikappaleeksi, on epäilemättä haettava Suomen kansan sisäänpäin
kääntyneestä mielenlaadusta. Se ei tyydy asiain ulkopintaan, vaan
tahtoo tunkeutua niiden ytimeen, niiden henkeen. Tästä tulee myös, että
runollinen kuvausvoima Kalevalassa on kaikkein suurin toimivain
henkilöin luonteitten esiintuomisessa. Tässä suhteessa eivät
Kreikkalaistenkaan mestariteokset voi täydesti vetää vertaa meidän
runottaremme luomille. Homeron lauluissa on tavallisesti yksi ainoa
omituisuus luonteessa tai pari semmoista pantu joka sankarin merkiksi.
Agamemnon on ylpeä ja väkivaltainen, Nestor laveasuinen, Hektor
urhokas, Paris hempeä, pelkurimainen naisten viekoittaja; muuta heistä
ei meille annetakaan tiedoksi. Sen lisäksi ovat luonteen-eroitukset
sangen useitten välillä niin pienet, että heidät tuskin voi erottaa
toisistansa. Diomeeden teot aivan hyvin sopisivat Ajaxinkin tehtäviksi
j.n.e. Ainoasti Achilles ja Odysseys ovat saaneet monipuolisemman
kuvauksen osaksensa, erittäin jälkimmäinen Odysseiassa. Kalevalassa
sitä vastaan tapaamme paljon useampia, toisistaan tarkkaan erotettuja
luonteita; ei olisi mahdollista panna Kullervon nimeä Joukahaisen
töihin, tai asettaa Ainoa Pohjolan neidon sijaan. Vielä vähemmin voipi
hetkeksikään sekoittaa Wäinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen
keskenänsä. Suomalainen runotar ei näet ole tyytynyt yhteen ainoaan
piirteesen, vaan kuvaa luonteet kaikilta puolilta, monilla
eripiirteillä, vieläpä osoittaa hienolla sielutieteellisellä aistilla
saman luonteen vaihtumisia eritiloissa. Verrallisesti ovat siis
kreikkalaiset luonteet enemmän ainoasti mallikuvia, tyyppejä,
suomalaiset sitä vastaan kaikista kaltaisistansakin eroavia
yksilöitä.[56]

Likeisessä yhteydessä luonteitten kuvauksen kanssa on pari Homeron
lauluilta puuttuvaa muutakin seikkaa Kalevalassa, jotka erinäistä
huomiota ansaitsevat. Toinen niistä on Kalevalassa ilmautuva syvä
tunteellisuus, joka tosin sangen usein heltyy hempeätuntoisuuteen asti.
Tämä pohjoisten kansain ja uudemman ajan omituisuus oli varsinkin
jälkimmäisessä muodossansa aivan outo Kreikan kansalle; Kalevalassa
taas on tämä tunteellisuus luonut monta ihmeen ihanata, herttaisen
suloista kuvaelmaa. Semmoisia saattaisi tuoda esiin vaikka kuinka
paljon, etenkin häärunoista, mutta me voimme tässä nyt tyytyä muutamiin
harvoihin esimerkkeihin, koska niitä edempänä, luonteenkuvausten ja
välitapausten tarkastuksessa kylläksi saamme ihaella.

Voikos esim. muutamilla ainoilla sanoilla antaa syvempää, suloisempaa
kuvausta nuoren tytön haaveksimisesta, kuin se, jonka tapaamme toisessa
runossa kanteleen synnystä!

    Istui immikkö aholla,
    Nuori neitonen norolla;
    Ei se impi itkenynnä,
    Ei varsin iloinnutkana;
    Ilman lauloi itseksensä,
    Lauloi iltansa kuluksi,
    Sulhon toivossa tulevan,
    Armahansa aikehessa.[57]

Vastakohtana tälle tulevan rakkauden toivolle on Ilmarisen suru
kadonneesta rakkauden-onnesta:

    Sanoi seppo Ilmarinen:
    »En tieä poloinen poika,
    Miten olla, kuin eleä;
    Istun yön eli makoan,
    Äijä on yötä, tunti tuhma,
    Vaivoja, matala mahti.
    Ikävät on iltaseni,
    Apeat on aamuseni;
    Ei ole iltoja ikävä,
    Ei apea aamujani:
    Ihanaistani apea,
    Apeainen armaistani,
    Mure mustakulmaistani.
    Jo vainen ijällä tällä
    Use'in minun utuisen
    Keski öisissä unissa
    Koura tyhjeä kokevi,
    Käsi vaalivi valetta
    Kupehelta kummaltakin!»[58]

Vielä syvempiä, kaunihimpia kuvauksia kuin miehen ja vaimon välisestä
rakkaudesta, sisältää Kalevala hellästä tunteesta äidin ja lapsen
kesken. Nähtyänsä veren vuotavan suasta, puhkee Lemminkäisen äiti
liikuttaviin valituksiin; mutta kuinka heikko on näiden sanojen
vaikutus vielä sitten seuraavan etsimisen kuvauksen rinnalla:

    Pian juoks' matkan pitkän,
    Pian juoksi, jotta joutui:
    Mäet mätkyi mennessänsä,
    Norot nousi, vaarat vaipui,
    Yiähäiset maat aleni,
    Alahaiset maat yleni.[59]

Mikä vastus voisi estää äidin rakkautta; sen voiman edessä sulaa
kaikki, mitä ikinä tungeikse sen etehen. Ja millä tarkalla
huolellisuudella hän sitten hakee jättämättä pienimpääkään paikkaa:

    Kivet syrjähän sysäsi,
    Kannot käänti kallellehen,
    Risut siirti tien sivuhun,
    Haot potki portahiksi.[60]

Ei voi mikään vaarakaan peloittaa äidin sydäntä. Syvälle Tuonen
kuohuvaan koskeen uskaltaa hän astua, eikä heitä, eikä väsy, ennenkuin
on saanut poikansa ruumiin sieltä ylös, ennenkuin on saanut hänet
jälleen virkoamaan kuoleman unesta.

Huomatkaamme, kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa
tyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia
luvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle.
Kuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta
syvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous
on osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä,
kuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen
syypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois
inholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy:

    Ȁitiseni, armaiseni,
    Minun kaunis kantajani!
    Itketkös sinä minua,
    Koska kuulet kuolleheksi?»

Silloin hänelle tulee vastaan tuo sisimpiä ytimiäkin liikuttava
vastaus:

    »Et älyä äidin mieltä,
    Arvoa emon sydäntä!
    Itkenpä minä sinua,
    Kun sun kuulen kuolleheksi;
    Lumet itken iljeniksi,
    Iljenet suliksi maiksi,
    Sulat maat vihottaviksi,
    Vihottavat viereviksi.
    Mit'en itkeä ilenne,
    Itkeä inehmisissä,
    Itken saunassa saloa,
    Saunan lauat lainehille!»[61]

Tätä rajatonta äidin rakkautta lapsellensa vastaa myös, kumminkin
johonkin määrään, lapsen rakkaus äitiinsä. Kullervonkin, tuon paatuneen
ihmisvihaajan sydän aina heltyy, niin pian kun hänen äidistänsä tulee
puhe. Lemminkäinenkin, tuo kevytmielinen liehuja, on aina uskollinen
rakkaudessaan äitiänsä kohtaan. Kauniisti on Kalevala myös tätä lasten
pyhää velvollisuutta kuvannut häärunoissa, morsiamelle annetussa
viimeisessä neuvossa:

    »Kuules vielä, kun sanelen,
    Kerran toisen kertoelen!
    Kun menet talosta tästä,
    Tulet toisehen talohon,
    Emoa elä unoha!
    Emopa sinun elätti,
    Imetti ihanat rinnat
    Ihanasta itsestänsä;
    Monet yöt unetta vietti,
    Monet atriat unohti,
    Tuuvitellessa sinua,
    Vaaliessa pienoistansa».[62]

Muullakin tavalla ilmaantuu tämä sydämen hellyys monessa paikassa, niin
esim. siinä kun Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, jättää yhden koivun
seisomaan lintusille lepo- ja laulupaikaksi. Samaa sukua on myös
yleensä Kalevalan läpi käyvä lempeys ja humanisuus eli ihmisellisyys.
Emme tapaa tässä koskaan tuommoisia barbarisia julmuuksia, kuin esim.
Germanein taruissa tuo »kotkan piirustaminen» vihollisen selkään,[63]
tai kaatuneitten vihollisten veren juominen, lihan syöminen. Emme edes
kohtaa tuommoisia vähemmin julmia, mutta kuitenkin ilettäviä
raakuuksia, kuin esim. Kreikan runoissa kaatuneen vihollisen ruumiin
laahauttaminen loassa tai syöttäminen susille ja kotkille.[64]
Suurimmaksi osaksi on tämä ihmisellisyys epäilemättä seuraus siitä,
että meidän Kalevalamme on kerätty kansan suusta vasta myöhempinä
aikoina, jolloin kristin-usko jo oli kerinnyt siihen tuntuvasti
vaikuttaa. Näemmehän me myös saksalaisessa Niebelungenlied'issä, joka
12:lla vuosisadalla, täydesti kristityssä yhteiskunnassa sai lopullisen
muotonsa, noiden alkuperäisten julmuuksien (Gudrun'in lapsenmurhan
puolisolleen kiusaksi ja Gunnar'in surmaamisen käärmekuopassa)
kadonneen ja jättäneen sijansa lauhkeammille koston muodoille. Mutta
tappelusta janostuneet Niebelungit yhtähyvin tässäkin juovat
kaatuneitten verta. Johonkin määrään mahtaa siis Kalevalan
humanisuudessa kuvautua Suomen kansan lempeämpi alkuluonne.

Sangen usein menee kuitenkin tämä syvätunteisuus luonnollisten
rajojenkin yli ja muuttuu itkusuiseksi hempeämielisyydeksi. Ei ole
yhtään Kalevalan uroista, joka ei joskus itkisi ja parkuisi kurjimmalla
tavalla. Tosin ei ole Kreikan sankarienkaan sydän niin rautainen kuin
muinaisten Germanien; hekin itkevät ja valittavat sangen usein, vaan
eivät he koskaan kuitenkaan mene siinä miehuuden rajan yli. Sitä
vastaan on yhtä surkeaa kuin naurattavaa kuulla Wäinämöisen voivotuksia
Pohjolan rannalla:

    »Onpa syytä itkeäni,
    Vaivoja valittoani;
    Kauan oon meriä uinut,
    Lapioinut lainehia.
    Tuota itken tuon ikäni,
    Kun ma uin omilta mailta
    Näille ouoille oville;
    Kaikki täällä puut purevi,
    Kaikki havut hakkoavi,
    Joka koivu koikkoavi,
    Joka leppä leikkoavi;
    Yks on tuuli tuttuani,
    Päivä ennen nähtyäni».[65]

Samaa laatua ovat myös Tieran ja Lemminkäisen uikutukset heidän
yhteisellä Pohjolan-retkellänsä[66] ja johonkin määrään myös Kullervon
valitus yksinäisyydestänsä, sen jälkeen kun hän oli paennut Ilmarisen
talosta.[67] Osaksi on kuitenkin tämä rumentava ylellisyys
silminnähtävästi myöhemmin tunkeunut, oikeastaan toiseen tarkoitukseen
sepitetyistä, lyyrillisistä lauluista.

Toiselta puolen on taas Kalevalassa ansio, josta ei Homeron lauluissa
näe paljon ollenkaan jälkeä, nimittäin leikillisyys ja humorillinen
pilanteko.[68] Tämä osoittautuu meidän runoissamme kahdessa
erimuodossa: ensiksi tavassa, jolla runotar joskus kohtelee
sankareitansa, toiseksi näiden omissa lauseissa. Vaikka esim.
Wäinämöinen ylimalkaan on runottaren lemmikki, tehdään hänestä
kosioretkillä nähtävästi sangen usein pientä pilaa. Sama on myös
Lemminkäisen laita, kun hän, ajattelemattomasti, hurjasti kulkien, ajaa
rekensä kumoon ja joutuu Saaren naisten nauruksi, taikka kun hän
Pohjolan retkellä, suurta haukea tavoittaessaan, putoo mereen ja
vedetään tukastansa ylös. Vielä paljoa tiheämmässä näemme samaa humoria
toimivain henkilöin omissa puheissa. Erittäin on semmoinen leikillinen
veitikkamaisuus omituinen Pohjolan neidolle ja Lemminkäiselle.
Esimerkkejä siitä ei kuitenkaan tässä nyt tuoda esiin, koska niillä on
soveliaampi paikka itsekunkin henkilön vastaisessa erityisessä
luonteenkuvauksessa.

Aika onkin meidän nyt vuorostaan ottaa tarkasteltavaksi tapaa, jolla
Kalevala ulkonaisia kohtia: henkilöinsä ulkonäköä, vaatteusta, aseita,
asuntoja y.m. kuvaa. Ensiksimainitussa suhteessa käy meidän runoelmamme
jokseenkin kreikkalaisen rinnalla, toisissa sitä vastaan ei voi
kieltää, että sen kuvaus, vaikka kyllä sangen eläväinen, on vähemmin
täydellinen, laihempi kreikkalaista. Kumpasetkin yhtähyvin, noudattaen
todellisen kertomarunouden vaatimusta, yhdistävät tämmöiset
ulkoseikkain kuvaukset melkein aina johonkuhun tekoon, taikkapa myös
liittävät sen henkilön nimeen lyhyenä, mutta ytimekkäänä, vakinaisena
mainesanana tai mainelauseena, samalla tavalla kuin myös joskus
luonteen osoituksia. Näin on Lemminkäinen veitikka »verevä», Kullervo
on »hivus keltainen korea», Tuonen ukko on »kolmisormi», Tuonen akka
»koukkuleuka», Manalan tyttö, »matala ja musta». Toiselta puolen taas
saamme tietää Ilmarisen tukan värin silloin, kun hän panee kypärän
»kultaisille kutrisille», samoin että hänen silmänsä ovat »meren vaahen
valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset», silloin kun Pohjolan emäntä,
hänen sulhasena astuissansa tupaan, niitä tarkastaapi. Minkä karvainen
Lemminkäisen parta oli, sen näemme siitä, kun hän suutuksissaan »mursi
mustoa haventa».

Sama on myös vaatteuksen ja aseitten y.m. ulkoseikkain kuvauksen laita.
Ilmarisen puku esim. tuodaan meille silmien eteen siinä tilaisuudessa,
kun hän panee kappaleen toisensa jälkeen yllensä, hankkiessaan
kosiomieheksi. Pohjolan neidon koristeet luetellaan meille yksitellen,
sitä myöten kuin hän niillä somistaa itseänsä Ilmarisen tullessa Sammon
taontaan. Ainon kalleudet niin-ikään opimme tuntemaan ensiksi, koska
hän ne harmissaan heittää maahan, ja sitten kun hän pukeikse äidiltä
saatuihin uusihin. Lemminkäisen sotavarukset ja aseet kuvataan meille
sitä myöten kuin hän niitä, Pohjolaan lähtiessä, käsiinsä ottaa ja
koettaa. Joukahaisen jousi, Wäinämöisen miekka ja Tieran keihäs ovat
koko komeudessaan kuvattuna, osaksi kun ne taotaan (samoin kuin
Iliadissa Achilleen kilpi), osaksi kun ne tarvittaessa otetaan alas
seinältä. Me näemme kuinka esim. viimeinmainittu astala oli
kuvapiirroksilla kaunistettu:

    Heponen sulalla seisoi,
    Varsa vaapui lappealla,
    Susi ulvoi suoverolla,
    Karhu karjui naulan tiessä.[69]

Toiselta puolen myös ei puutu lyhyitä, nimen lisäksi aina pantuja,
vaatteuksen kuvauksia. Tapio esim. on »havuhattu, naavaturkki», hänen
puolisonsa Mimerkki »siniviitta, punasukka»; Kullervo on »sinisukka»,
»kullan solki», »kengän kanta kaunokainen». Joskus harvoin vaan on
ulkonäkö ja vaatteus laveammin kuvattu, mihinkään tekoon liittämättä.
Niin esim. ovat muutamassa painamattomassa toisinnossa yllä
esiintuodut, jo itsessään tavallista pitemmät maineet Kullervosta vielä
jatketut sanoilla:

    Tinatuppi, vyö hopea,
    Parta kullan palmikoissa,
    Pää kullan ripalehissa.[70]

Toinen esimerkki samasta menettelytavasta on merestä noussut vaskimies,
joka sitten tammen kaatoi. Syy näihin poikkeuksiin on kuitenkin
silminnähtävä: edellisessä tahtoo runotar näyttää sotaan lähtevän
Kullervon täydessä, entisestä orjan halpuudesta eroavassa
sankariloistossansa; jälkimmäisessä taas osoittaa, ettei tuo
kääpiöjättiläinen ollut nykyisemmän rauta-ajan miehiä.

Vielä edelleen samaa ainetta tutkien saamme kilpakosinta-retken
hankkeissa täydellisen käsityksen Wäinämöisen komeasta laivasta:

    Pani haalien haljakkahan,
    Punaisehen pursipuolen,
    Kokat kullalla kuvasi,
    Hopealla holvaeli.
    Nosti päälle purjepuunsa,
    Veti puuhun purjehia,
    Veti purjehen punaisen,
    Toisen purjehen sinisen.[71]

Samassa tilaisuudessa Ilmarisen orja, kosiorekeä varustaissaan:

    Pani kuusi kukkulaista,
    Seitsemän sini-otusta
    Vempelille viekumahan,
    Rahkehille raukumahan.
    Kantoi tuohon karhun taljan,
    Istuaksensa isännän,
    Toip on toisen turskan taljan
    Kirjokorjan katteheksi.[72]

Pohjolan tuvan näöstä taas on meille laveasti kerrottu, silloin kun se
valmistetaan häitä varten.[73]

Merkillinen seikka on se, että runotar aseitten ja huonekalujen
kuvauksissa niin tuhlaavaisesti käyttää kalleita aineita.
Karhunpeijaisissa esim. karhun liha keitetään kullatussa kuparissa, ja
keitto sitten syödään kultaveitsillä, hopealusikoilla: Pohjolan
pidoissa sulhasen oritkin syötetään koropasta kultaisesta; Wäinämöisen
verikin noidan talossa otetaan vastaan kultakannuun, hopeatuoppiin;
jopa näemme joskus hongissakin hopeaoksia, kuusissa kulta-omenia.
Samoin ovat silkki ja sametti sangen tavallisia aineita ihmisten
pukimissa ja sänkyvaatteissa, niin myös hevosten päitsissä y.m. Melkein
voittavat Suomen runot tässä ylellisyydessä kreikkalaisetkin, vaikka
todellisuudessa kullat näillä meidän poloisilla Pohjan perillä
enimmiten mahtoivat olla »Kuuttaren kutomat», hopeat »Päivättären
kehreämät».

Kertomarunouden luonteesen näimme viimein myöskin kuuluvan ympäröivän
luonnon kuvaamisen. Tässä on Kalevala menetellyt samalla taidolla kuin
Kreikan laulut, ainoasti vähän eriävällä tavalla. Iliadissa ilmautuu
luonnon kuvauksia melkein yksistään vertauksissa. Me näemme niiden
kautta elävästi edessämme Kreikan ja Vähän-Aasian maisemat korkein
vuorineen, kuohuvin merineen, leijonineen, metsäkarjuineen,
metsäkauriineen y.m. Odysseiassa tulee näiden lisäksi vielä tarkkoja,
luultavasti todenmukaisia kuvauksia erinäisten maakuntien ja seutujen
luonnosta. Tämmöisiä paikalliskuvauksia on Kalevala kokonansa vailla;
sen tapausten tanner ei ole sovitettu mihinkään määrättyyn, todelliseen
seutuun; mutta sitä vastaan astuu Suomenlahden rannikkoin ylimalkainen
luonto tässä eteemme melkein vielä elävämpänä kuin Kreikan luonto
Homeron lauluissa. Etelä-Suomen meri ja järvet, sen kuusikot, hongikot
yhdessä harvinaisempain tammien ja vaahterain kanssa; sen karhut ja
hirvet, sen kotkat ja käet ovat tässä kaikki kuvattuna. Samoin myös
Pohjolan eli Lapin puuttomat tunturit peuroinensa. Osaksi ilmautuvat ne
Kalevalassakin vertauksissa, vaan vielä useammin jonkun teon
yhteydessä. Niin esim. Pellervoisen kylväessä metsiä, tuodaan jokainen
tärkeämpi puulaji esiin soveliaan kasvinpaikkansa ohella. Pohjolan
neiden hyvästijätössä kodilleen ovat kuvatut kaikki lähiseudun paikat
omituisessa puvussansa, omituisin asukkaineen. Enimmiten ovat nämät
luonnonkuvaukset, niinkuin oikein onkin, ainoasti lyhyet, tehdyt
muutamilla harvoilla piirteillä. Joskus näemme kuitenkin myös vähän
laveampia, täydellisempiä. Onpa meille häärunoissa yhdessä paikassa
tarjona kokonainen pikkukuva perisuomalaisesta maisemasta:

    Ohoh kultaista kyläistä!
    Nurmet alla, pellot päällä,
    Keskellä kylä välillä,
    Kylän alla armas ranta,
    Rannassa rakas vetonen;
    Se sopivi sorsan uia,
    Vesilinnun vieretellä.[74]

Runoelmassa esiintyvät luontokappaleet ovat enimmiten myös kuvatut
ainoasti muutamilla ainoilla, vaikka omituisuutta osaavasti näyttävillä
piirteillä; vaan joskus tapaamme niistäkin laveamman kuvauksen, joka
silloin on tehty metsissä ikänsä eläneen koko tarkalla tuntemisella ja
taidolla. Sanomaa Ainon kuolosta tuova jänis astuu esim. ilmi-elävänä:
ristisuuna, paltsasilmänä, pitkäkorvana ja vääräsäärenä etehemme. Vielä
täydellisemmin ja osaavammin on karhu kuvattuna:

    Kasvoi otso kaunihiksi,
    Yleni ylen ehoksi:
    Lyhyt jalka, lysmä polvi,
    Tasakärsä talleroinen,
    Pää levyt, nenä nykerö,
    Karva kaunis röyhetyinen.[75]

Niinkuin äsken sanottiin, on Homeron lauluissa luonto kuvattu etenkin
vertauksissa. Mutta vertaukset kreikkalaisten kertomalauluissa eivät
ole sitä vastaan suinkaan kaikki otetut luonnosta; suuri osa, jos ei
suurin, on ottanut kuvansa ihmisten jokapäiväisistä askareista,
paimenen ja maanviljelijän elämästä. Sama ei ole laita Kalevalan
vertauksissa, jotka juuri harvoin hakevat vastinettansa ihmisen käden
kautta muuttuneen luonnon piiristä. Esimerkkinä tämmöisistä olkoon
kuitenkin vertaus raudan kiehumisesta Ilmarisen ahjossa:

    Rauta _vellinä_ viruvi,
    Venyi _vehnäisnä tahasna_,
    _Rukihisna taikinana_.[76]

Mutta melkein aina kääntyy Suomen runotar vertauksissansa
viljelemättömän luonnon esineisin ja ilmiöihin. Näitä kuvaannollisia
lauseita on muuten Kalevalassa tosin paljoa harvemmassa kuin Homeron
lauluissa, tiheämmältä ainoasti lyyrillisissä häävirsissä. Mutta se
puute on yltäkyllin palkittu niissä ilmautuvan hienon ja syvän
luonnonkäsityksen tai omituisen keksintövoiman tai ihanan suloisuuden
kautta. Kääntäkäämme hetkiseksi huomiomme muutamiin esimerkkeihin
semmoisista. Vipusen laulaessa vanhoja luottehia Wäinämöiselle:

    Kieli laski lausehia,
    Kuin on sälkö sääriänsä,
    Ratsu jalkoja jaloja.[77]

Morsiamen kutomista kehutaan häävirsissä:

    Niin sen piukki pirran ääni,
    Kuin käki mäellä kukkui;
    Niin sen suihki sukkulainen,
    Kuin on portimo pinossa;
    Niin sen käämi käännähteli,
    Kuin käpy oravan suussa.[78]

Vieraitten vaatteuksesta on häälauluissa sanottu:

    Kaikk' on kansa haljakassa,
    Niinkuin metsä huutehessa,
    Alta niinkuin aamurusko,
    Päältä niinkuin päivän koite.[79]

Itse morsian puolestansa:

    On kuin puola puolikypsi,
    Niinkuin mansikka mäellä,
    Tahi kuin käkönen puussa,
    Pieni lintu pihlajassa,
    Koivussa koreasulka,
    Valorinta vaahterassa.[80]

Saajanaisen kauneutta taas ylistetään myöhemmin näillä sanoilla:

    Saajanaisen sirkut silmät,
    Niinkun tähet taivahalla;
    Saajanaisen kuulut kulmat,
    Kuni kuu meren-ylinen.[81]

Aino onnettomuudessansa vertailee toisten oloa ja omaansa:

    Niin on mieli miekkosien,
    Autuaallisten ajatus,
    Kuin on vellova vetonen
    Eli aalto altahassa;
    Niinpä on poloisten mieli,
    Kuin on hanki harjun alla,
    Vesi kaivossa syvässä.[82]

Sukua näille vertauksille ovat myös ne kuvaannolliset lempisanat,
joissa erittäin nuoria tyttöjä mainitaan kaikellaisilla rakasten
elävien ja kasvien nimillä, esim. näädiksi, sinisotkiksi, alleiksi,
perhosiksi, kukiksi, lehdiksi, mansikoiksi y.m. Joskus harvoin on
tämmöinen nimi otettu ihmiskäden kautta muuttuneesta luonnosta, koska
esim. neitoa puhutellaan sametiksi tai veran nukaksi. Hyvin harvoin
niin-ikään ovat tämmöiset mielistys-sanat käytetyt miehistä; silloin
heitä mainitaan heille sopivalla tavalla haukoiksi tai kotkiksi; pieni
Jesus poikanen viimeisessä runossa taas on nimitetty kultaomenaksi.
Muutamat näistä nimityksistä ovat kuitenkin sivistyksen kautta kovin
aristuneelle korvallemme hiukan oudot. Naurattaa esim. tahtoo meitä,
kun näemme tyttösen mainittuna kanaksi tahi hanheksi. Mutta raittiista
luonnon-ihmisestä eivät semmoiset sanat tunnu loukkaavilta. Vertaahan
Kreikankin runous, naurua pelkäämättä, sankareitansa milloin aaseiksi,
milloin pässeiksi.

Jos ihmiset näissä mielistysnimissä muutetaan järjettömän, jopa
hengettömänkin luonnon valtakuntaan, niin on myös Kalevalassa sen
sijaan tämä luonto vielä useammin tehty ihmisen kaltaiseksi,
vertaiseksi, mielelliseksi ja kielelliseksi. Kaikilla elävillä on
tunteensa, ajatuksensa ja siveellinen käsityksensä. Ihminen heitä
puhuttelee ja he vastaavat hänelle; jopa tapahtuu välistä, että he
sangen tärkeinä hetkinä antavat ihmiselle ratkaisevia neuvoja. Näin
osoittaa esim. tianen Wäinämöiselle, kuinka maa on raivattava pelloksi,
kyntörastas vaikuttaa Pohjolan neidon käsitykseen avio-elämästä, varis
herättää kostontuumat Kullervon sydämessä. Eikä siinä kyllä, vaan
samoin myös tuntevat, ajattelevat ja puhuvat kaikki puut ja kivet, jopa
myös ihmisen itsesepittämät kalutkin, miekat, veneet, y.m. Ihminen
Kalevalassa vielä elää kreikkalaisesta maailmankatsannosta jo aikaa
kadonneessa lapsellisessa, puoleksi itsetajuttomassa yhteydessä luonnon
kanssa. Tämä käsitystapa, vaikka tietysti meidän sivistyskannallemme
vielä oudompi kuin kreikkalaiselle, miellyttää kuitenkin sangen usein
naivisuutensa kautta ja on paitsi sitä synnyttänyt useampia mitä
suloisimpia luonnon-idyllejä, jotka kuuluvat Kalevalan kalleimpihin
helmiin. Semmoinen on varsinkin koivun valitus elämästänsä toisessa
kanteleensynty-runossa. Etsiessään ainepuuta kanteleeksi, kuulee
Wäinämöinen koivun itkevän ja kysyy siltä:

    »Mit' itket, ihana koivu,
    Puu vihanta vierettelet,
    Vyöhyt valkea valitat?»

Siihen vastaa surullinen koivu:

    »Vajauttani valitan,
    Kun olen osaton raukka,
    Tuiki vaivainen varaton
    Näillä paikoilla pahoilla.
      Osalliset, onnelliset
    Tuota toivovat alati:
    Kesän kaunihin tulevan,
    Suven suuren lämpiävän.
    Toisin vaivainen varoan:
    Kuoreni kolottavaksi,
    Lehtivarvat vietäväksi.
      Useinpa minun utuisen,
    Usein utuisen raukan
    Lapset kerkeän keväimen
    Luokseni lähenteleikse,
    Veitsin viisin viiltelevät
    Halki mahlaisen mahani;
    Paimenet pahat kesällä
    Vievät vyöni valkeaisen,
    Ken lipiksi, ken tupeksi,
    Kenpä marjatuohiseksi!
    Use'in minun utuisen,
    Use'in utuisen raukan
    Tytöt allani asuvat,
    Lehvät päältä leikkelevät,
    Varvat vastoiksi sitovat!
      Use'in minä utuinen,
    Use'in utuinen raukka
    Kaadetahan kaskipuiksi,
    Pinopuiksi pilkotahan;
    Kolmasti tänä kesänä
    Miehet allani asuivat,
    Kirvestänsä kitkuttivat
    Mun poloisen pään menoksi,
    Heikon henkeni lahoksi.
      Se oli ilo kesästä,
    Riemu suuresta suvesta;
    Ei ole talvi sen parempi,
    Lumen aika armahampi.
      Jopa aina aikaisehen
    Mure muo'on muuttelevi,
    Pääni painuvi pahaksi,
    Kasvot käypi kalveaksi,
    Muistellessa mustat päivät,
    Pahat ajat arvellessa.
      Siitä tuuli tuskat tuopi,
    Halla huolet haike'immat;
    Tuuli vie vihannan turkin,
    Halla kaunihin hamehen;
    Niin minä vähävarainen,
    Minä koito koivu raukka
    Jään aivan alastomaksi,
    Varsin vaattehettomaksi
    Vilussa värisemähän,
    Pakkasessa parkumahan.»[83]

Tähän kuvausten elävyyteen ja tuoreuteen liittyy viimein vielä
Kalevalassa yhtä elävä, raikas, kuvaavista sanoista ja muodoista rikas
kieli. Mikä voima esim. on noilla lukemattomilla, niin monellaisia
luonnon-äänten vivahduksia, jopa myös ulkomuotoa tai yhtä ja toista
fysikallista ominaisuutta osoittavilla onomatopoetisilla sanoilla!
Niissä on mahtava kuvauskeino, jota viljelyksen kautta enemmin kuluneet
kielet, yksinpä tuo rikas, sointuva Kreikan kielikin, kipeästi
kaipaavat. Voihan Suomessa yksi ainoa sana jo ilmi-elävästi tuoda
etehemme työn koko tavan tai esineen päälaadun. Hyvin sopiva
kertomarunoelman luonteesen on myös tuo Suomen runouden koriste, jota
ajatuskerroksi nimitetään. Kun näet sama asia on sanottava toistamiseen
toisilla sanoilla, tulee se sen kautta katsotuksi useammilta haaroilta,
kokonaisuudessaan. Kuitenkin on myönnettävä, että tämä ajatuskerto
toisinaan, etenkin jos liian monta kertovärssyä peräkkäin asetellaan,
on haitallinen tapauksen luonnolliselle kululle ja synnyttää
pitkäveteisyyttä.

Kreikkalaisten kuusimitta-värssy on pituutensa ja sointuisuutensa
tähden sekä vaihtelevaisuutensa kautta erijaloissa epäilemättä
soveliain epilliseen runouteen. Meidän vanha runomittamme on kovin
lyhyt, josta osaksi mahtaa tulla kuvausten lyhyys kreikkalaisiin
verraten; sillä, koska jokainen lyhyt värssy on kerrottava, venyisi
pitempi kuvaus helposti ikäväksi. Toiselta puolen kuitenkin on
myönnettävä, että juuri tämä runomitta on erin-omaisen luonteva Suomen
kielen koko sointuisuutta esiintuomaan. Tässä mitassa näet sanojen
tavallinen puhekorko ja värssyjalkojen paino enimmiten eivät satu
yhteen. Tällä tavoin »runomitan tahti ja kieli väliin yhdistyvät,
väliin erkanevat toisistansa, taistelussaan juuri sitä selvemmin
näyttäen yhteyttänsä. Ne ovat niinkuin kaksi rakastavaista, jotka
riitaantuvat ja jälleen sopivat, tässä leikissä ilmoittaen liittonsa
luonnetta, joka on vapaata vapauden uhraamista».[84] Tämän kautta saapi
vanha runomittamme suuren, vaihtelevaisen moninaisuuden, josta tähän
asti tehdyt ruotsalaiset ja saksalaiset käännökset eivät anna
vähintäkään käsitystä; ne ovat näet väärentäneet mitan yksitoikkoiseksi,
säännölliseksi trokeiseksi, joka koko runoelmaan painaa mitä
väsyttävimmän ikävyyden merkin.[85]

Me olemme näin nyt uudestaan ihaelleet Kalevalan monipuolista
kauneutta; me olemme vertailemalla muiden kansain luomiin samalla
alalla, etenkin kreikkalaisiin, vakauneet siitä, että tämä ihastuksemme
ei ole sokean kansallisen yksipuolisuuden vaikuttama; me olemme vielä
nähneet, että useammat etevimmät ulkomaalaisetkin tutkijat innokkailla
lausunnoilla ottavat osaa meidän ihastukseemme. Mutta me olemme
kuitenkin samassa nähneet, että yksi näistä tutkijoista on rajoittanut
ylistyslausuntonsa sangen ankaralla lisäyksellä. Max Müller myönsi
Kalevalan vertaisuuden Homeron lauluin kanssa ainoasti sillä kovalla
ehdolla, että ensin piti unohtaa kaikki, mitä lapsuudesta on oppinut
katsomaan kauniiksi. Mikä on tähän tylyyn tuomioon voinut antaa syytä?
Kuvaustapaa ei hän voinut tarkoittaa, sillä se on, niinkuin olemme
nähneet, jokseenkin samallainen kuin Kreikkalaisten epoksissa. Vähempi
taiteellisuus yhdessä tai toisessa suhteessa tietysti ei vielä oikeuta
päätöstä, joka nähtävästi tarkoittaa jotain yleistä perus-vikaa. Tuskin
myös mahtoi Kalevalan suunnitelma olla hänellä mielessä; sillä tämäkin,
vaikka niin suuresti epäsuuntainen, ei kuitenkaan perilaadultaan eriä
muissa samanlaatuisissa teoksissa yleisestä. Müller nähtävästi
tarkoittaa jotakin omituisuutta Kalevalan koko maailmankatsannossa,
joka on aivan vierasta niin hyvin muinais-kreikkalaiselle
käsityskannalle kuin myös Euroopan nykyiselle, ja joka niin muodoin
outoutensa kautta estää epoksemme kauneuden nauttimista. Tämä läpikäyvä
vieras aine ei voi olla mikään muu kuin se, jonka Rosencrantz on
katsonut meidän kertomarunoillemme niin luonteen-omaiseksi, että hän on
keksinyt Kalevalalle nimen »_loitsu-epos_». Yliluonnollisuuksia ja
loitsimista tapaamme tosin joskus muidenkin kansain kertomarunoelmissa,
yksinpä myös Homeron lauluissa. Muistakaamme Iliadissa Chimaera
lohikäärmettä, jonka Bellerophontes oli saanut hengiltä; muistakaamme
Odysseiassa suunnatonta Polyphemos jättiläistä, ja Kirkeä, joka loitsi
useampia Odysseyn kumppaleita »alakärsiksi». Mutta kaikki nämä ihmeet
ovat kuitenkin muissa epoksissa ainoasti harvinaisina poikkeuksina ja
moni niistä kerrotaan ammoin jo menneinä aikoina tai kaukaisissa
tuntemattomissa maissa tapahtuneeksi. Mutta Kalevalassa ovat
yliluonnolliset eriskummallisuudet aivan jokapäiväisiä ilmiöitä ja
loitsimiseen perustuu suuri ja tärkeä osa itse toiminnasta.[86]

Aika- ja paikka-suhteilla leikittelee Kalevala monesti semmoisella
mielikuvituksen rohkeudella, jolla ainoasti Indian runoudessa on
vertaisensa. Wäinämöinen, ennen kuin syntyi, venyi vuotta
seitsemänsataa, yheksän uroon (yrön) ikää äitinsä kohdussa. Häätupa
Pohjolassa taas on niin avara, että:

    Kukko kun laessa lauloi,
    Ei sen ääni maahan kuulu;
    Penin haukunta perässä
    Ei kuulu ovelien asti.[87]

Vielä suunnattomampi oli samoja häitä varten lihoitettu härkä:

    Hämehessä häntä häilyi,
    Pää keikkui Kemijoella;
    Päivän lenti pääskyläinen
    Härän sarvien väliä;
    Kuun juoksi kesä-orava
    Häpähältä hännän päähän,
    Eikä päähän päässytkänä,
    Ensikuussa ennättänyt.[88]

Samallaisia jättiläis-eläviä tapaamme useampia, esim. kotkia ja haukia.
Heidän sukuunsa kuuluu myös tuo summaton tammi, joka pilviä pidätti,
päivän pimensi; niinikään ensin niin pikkuinen tammen kaataja, ja
Antero Vipunen, jonka suonia myöten Wäinämöinen souteli veneellä, jonka
vatsaan rakensi pajan. Huomattava on kuitenkin, ettei tämä ruumiin
ko'on suunnattomuus ilmau muissa kuin eläimissä ja ihmiskunnan
ulkopuolella seisovissa jättiläisissä. Itse sankareitaan kuvatessaan
pysyy Suomen runotar aina kohtuuden ja kauneuden rajoissa.[89] Onpa
myös paikkoja, joissa tuolla suunnattomuudellakin, jos kerran luovumme
todennäköisyyden vaatimuksista, on kauneutensa kuvauksen
yliluonnollisessa mahtivaikutuksessa. Katsokaamme esim. Ilmarisen
takoman kotkan ja Tuonen hau'in suurenmoista taistelua.[90] Tuon
jättiläislinnun lentäessä:

    Yksi siipi vettä viisti,
    Toinen taivasta tapasi;
    Kourat merta kuopaeli,
    Nokka luotoja lotaisi.

Hau'illa taas oli:

    Kieli kahta kirvesvartta,
    Hampahat haravan varren,
    Kita kolmen kosken verta,
    Selkä seitsemän venehen.

Vaihtelevaisen taistelun jälkeen, joka läpitsensä on mestarillisesti
kuvattu, kotka

    Kivastihe vielä kerran --
    Siivet välkkyi valkeana,
    Silmät selvänä tulena --
    Saipa hau'in kynsihinsä,
    Nosti suuren suomuhau'in
    Alta aaltojen syvien.

Mutta heidän ottelunsa kautta koko luonnossa aikaansaatu hämminki ei
vielä asettunut samassa:

    Ei vesi ve'elle tullut
    Hau'in suuren suomuloista;
    Ilma ei ilmalle hajaissut
    Kokon suuren höyhenistä.

Vielä oudompi meille, vielä häiritsevämpi Kalevalan kauneuden
nautinnolle on usein loitsiminen, varsinkin kun se toimitetaan
ulkonaisilla taikatempuilla. Koska esim. Lemminkäinen höyhentä
hieromalla synnyttää teeriparven, villan untuvasta lammaslauman,
syötiksi Pohjolan tiellä vastaantulevalle tuliselle kotkalle sekä
porttia vartioivalle karhulle ja sudelle; taikka koska Wäinämöinen
viskaamalla taulapalasen mereen luopi karin, johon Pohjolan laiva
rikkoutuu -- niin nämä teot eivät nykyaikana voi huvittaa muualla kuin
lapsikamarissa. Sama on laita, koska Kalevalan urhot tai Pohjolan
emäntä muuttavat itsensä kyiksi, haukoiksi, kyyhkysiksi y.m. Paljoa
parempi ei myös ole sanoilla loitsimisen, »laulamisen», vaikutus hyvin
useassa tapauksessa, erittäin jos tuolla yliluonnollisella keinolla
pyydetään saada aikaan aivan tavallisia askareita taikkapa myös jos se
käytetään jonkun odotetun sankariteon asemesta. Koska esim. Wäinämöinen
panee kaiken noitavoimansa liikkeelle tavallisen veneen rakentamiseen,
Osmotar samaten tavallisen oluen keittoon; koska Lemminkäinen ja
Pohjolan isäntä, ennen kuin miehuulliseen, rehelliseen tappeluun
ryhtyvät, ensin pitkät ajat laulavat esille kaikellaisia otuksia
toisillensa kiusaksi, taikka koska Wäinämöinen, suurelle kansalliselle
sankariretkelle lähteissään, ei kerää laivaansa todellista kansaa, vaan
täyttää teljot »laulamallansa», siis olemattomalla väellä -- niin
menettää koko tapaus todennäköisyytensä ja samassa enimmän osan
viehättäväisyydestään.

Sitä vastaan löytyy kuitenkin myös sangen monta kohtaa, joissa
loitsiminen ei ollenkaan vähennä runollista nautintoamme, vaan
päinvastoin jylhänjalolla mahtavuudellaan nostaa ihmetteleväistä
ihastusta, niin että unohdamme, mitä siinä on luonnotonta. Semmoinen on
se voimallinen laulu, jolla Wäinämöinen rankaisee röyhkeätä
Joukahaista,[91] semmoiset Lemminkäisen varous-sanat[92] ja raudan
manaus.[93] Samoin myös on laita, koska loitsiminen pikemmin on
jumalain avun rukoilemista. Tätä laatua esim. ovat Lemminkäisen
metsäluvut,[94] Ilmarisen emännän karjaluvut[95] y.m. m. Tässä
jälkimmäisessä tapauksessa onkin yliluonnollisuus oikeastaan poistettu,
edellisessä kumminkin saanut puhtaasti henkisen ilmestymismuodon ja on
paitsi sitä sovitettu niin mahtavan keinon vertaiseen suureen
tehtävään.

Oikeastaan, »jos voisimme unohtaa, mitä me lapsuudessa olemme oppineet
pitämään kauniina», ei pitäisi Kalevalan loitsimisen laajemmassakaan
käsityksessä kovin loukata ja oudostuttaa meitä. Eikö tapahdu
Iliadissakin sekä Odysseiassa paljon yliluonnollista, silloin kun
jumalat, niinkuin yhä tekevät, ilmautuvat sen tai sen syrjähenkilön
muodossa, vaikuttaen päätöksiin ja ottaen osaa tappeluihin, torjuen
pois peitsiä ja nuolia, jotka heidän lemmikeitänsä uhkaavat, ja
oikaisten näiden omain aseitten suuntaa vihollisille vahingoksi? Se on
heissä aivan luonnollista, vastattaneen siihen, koska he ovat
yliluonnollisia olentoja. Aivan oikein, niin on laita kreikkalaisen
käsityksen mukaan; mutta Suomalaisten muinainen usko se asetti taas
ihmisten käsiin suurimman yliluonnollisen vallan. Perinjuurinen erotus
on näet Kreikkalaisten ja Pohjan kansain maailmankatsannossa.
Eteläläiset kumartuivat nöyrästi jumalain vallan alle, jopa siihenkin
määrään, että käsittivät kaikki tärkeimmät tuumansa ja päätöksensä,
samoin kuin hankkeittensa menestyksen, jumalien antamiksi. Aivan toinen
oli ihmisten ja jumalain väli täällä Pohjan perillä. Skandinavian
vikingi ylpeydessään, rajattomassa rohkeudessaan sangen vähän huoli
jumalain avusta; hän luotti omaan ruumiinvoimahansa, oman rautapaitansa
vahvuuteen, oman miekkansa terävyyteen. Samaa itsevaltaista
periluonnetta oli myös hänen suomalainen naapurinsa: erotus oli vaan
siinä, että tämä enemmän luotti sanansa tenhoon kuin miekkansa terään,
enemmän henkensä mahtiin kuin ruumiinsa väkevyyteen. Olipa hän, jos
perinpohjin tutkimme, vieläkin ylpeämpi, vieläkin varmempi voimastansa,
vieläkin itsenäisempi kuin Skandinavian sankari. Vikingi kuitenkin
tunnusti jumalain olevan häntä itseään voimakkaampia, vaikka kyllä hän
useinkin uhallaan vastusteli heidän tahtoansa, pelkäämättä syösten
itsensä siitä hänelle välttämättömästi tulevaan turmioon. Mutta
suomalainen noita katsoi oman voimansa vielä jumalainkin voimaa
suuremmaksi; hän katsoi heidät ainoasti välikappaleiksi kädessänsä.
Jumalat Kalevala-runostossa eivät sekaannu asioihin omatakeisesti,
itsenäisesti; jos Kalevalan urhot heitä lähettävät Pohjolata vastaan,
niin he rientävät sille tuottamaan vahinkoa; jos Pohjolan emäntä heitä
Kalevalan turmioksi nostaa, he tottelevat yhtä hyvin hänenkin
käskyjään. Heidän apunsa tai vastustuksensa ei ole koskaan mitään
hurskauden palkitsemista tai pahuuden rankaisemista; hyvän ja pahan
erotus ei ole ylimalkaan vielä kehittynyt selväksi suomalaisessa
muinaisessa käsitystavassa. Hyvin harvoin jumalille edes tarjotaan
uhreja heidän suosionsa taivutukseksi; heidän vaan täytyy, niinkuin
orjain, ilman omaa ehtoansa, ilman palkinnon toivoa, täyttää annettu
käsky. He ovat vaan jonkunlaisia, tavallista tehokkaampia taikakaluja,
joita taitava loitsija käyttää, miten hänen tarpehensa vaatii.[96]

Tältä muinais-suomalaisen maailmankatsannon kannalta katsoen ei
loitsiminen olekaan mitään luonnotonta, sillä loitsijat ovat taitonsa
kautta yliluonnollisia olentoja. Ja miksikä ei voisi katsoa tätä
yhtähyvin suomalaisen muinaisuskonnon kannalta kuin Kreikan jumalain
sekaantumista asioihin kreikkalaiselta? Miksikä? -- siinäpä asia
juuri onkin! -- siksi että emme ole lapsuudesta asti semmoiseen
katsantotapaan tottuneet; siksi että me siis tosin älyllämme voimme
semmoisen katsantotavan käsittää, vaan että koko kasvatuksemme kautta
muodostunut kauneudenaistimme sitä oudoksuu, sitä vieroo. Tämä on,
suunnitelman toimeenpanon vaillinaisuuden ohessa, syynä siihen, ettei
Kalevala ensilukemisella annakaan meille niin suurta ja puhdasta
runollista nautintoa, kuin mitä se kuitenkin oikeastaan sisältää. Itse
tapaus monin eriskummallisuuksineen vetää ensiksi huomiomme puolehensa;
vasta sitten, koska, useammin kerroin luettua, noiden ulkonaisten
seikkain vaikutus on tylstynyt, aukeaa silmämme yhä enemmän ihailemaan
niiden välillä ja alla piilevää ikuista kauneutta. Kalevalan lukeminen
on siinä aivan kuin matkustus meidän Suomen-niemellämme. Meidän täytyy
sangen paljon kulkea kuivia kankahia taikka autioita louhikoita, jotka
viljelykseen tottunutta silmää oudoksuttavat ja kammoksuttavat. Mutta
yht'äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku sinisilmä järvi sadoin
saarineen, tuhansin niemineen, vihreäin lehtojensa, visertäväin
lintujensa, taivaan rannalla sinertäväin, korkeain honkaharjujensa
keralla -- ja meille on siinä tarjona nautinto, jonka vertaa saa hakea
kaukaa avarasta maailmasta, nautinto, johonka päästäksemme me toiste
mielellämme kuljemme noiden sulottomainkin seutuin läpi.

Sangen moneen näistä Kalevalan ihanuuksista olemme jo likemmin
tutustuneet tässä yleisessä katsauksessa; mutta sangen monta, ja
juuri kaikkein viehättäväisimmät, ovat vielä esiin tuomatta. Lähin
tehtävämme on nyt tutustuminen toimivain henkilöin luonteenkuvauksiin,
jotka, niinkuin jo ylempänä viitattiin, ovat aivan verrattomat
kansan-epillisyyden alalla, ja sitten viimein meidän on kääntäminen
huomiomme kahteen välitapaukseen, jotka puhtaassa ihmisellisyydessään,
mistä vanha taikamaailma jo on melkein kokonaan haihtunut, sekä
muutenkin syvien peri-aatteittensa ja taiteellisen kokoonpanonsa
puolesta ovat runottaremme jaloimmat luomat.



III. Wäinämöinen.


Pääsankarissaan Wäinämöisessä on Suomen kansa tahtonut luoda perikuvan
siitä luonteensa puolesta, johon se itse on aina suurimman arvon
pannut. Hänessä on personoitu suomalainen syvä-aatteisuus ja
runollisuus, suomalainen mielihalu henkisiin pyrintöihin ja luottamus
hengen voimaan.

Wäinämöinen keksii Suomen soiton, kanteleen, ja ihastuttaa sillä koko
luonnon. Hän on samassa suurin tietäjä; hän osaa laulaa

    Noita syntyjä syviä,
    Muinaisia muisteloita,
    Joit'ei laula kaikki lapset,
    Ymmärrä yhet urohot.

Hän ilmoittaa myös viisautensa neuvoillaan ja varoituksillaan, joita
jokaisen tärkeämmän tapauksen johdosta lausuu kansallensa.[97] Joskus
ilmautuu tämä viisaus kuitenkin muodossa, joka ei ole aivan suora, jota
me pikemmin sanoisimme viekkaudeksi. Valhe livahtaa sangen liukkahasti
hänen kieleltänsä, jos se tarkoitukseen sopii. Katsokaamme esim. kuinka
hän kiertävillä selityksillään pyytää saada Ilmarisen sisaren[98] sekä
Tuonen neidon[99] petetyksi, ja kuinka hän kavalasti viekoittaa
Ilmarisen Pohjolan matkalle. Hänessä me näemme siis Kreikkalaisten
viisaan Nestorin ja kiveräneuvoisen Odysseyn yhdistettynä yhdeksi ja
samaksi personaksi.

Tämmöinen on ja sinä pysyy hänen luonteensa perustus kaikissa
vaiheissa. Mutta muut piirteet, jotka hänen kuvaansa täydentävät,
eivät olekaan yhtä vakinaiset: toinen on Wäinämöinen monin puolin
luomis-runoissa, toinen kosiohankkeissansa, toinen viimein
taistelussaan Pohjolan kansaa vastaan. Olisiko tässä, niinkuin muutamat
väittävät, lisätodistus Kalevalan yhteyttä vastaan? Vai olisiko se
luettava noihin vaillinaisuuksiin suunnitelman toimeenpanossa, joista
on ollut puhe? Vai olisiko joku muu selitys mahdollinen, joka
luonnollisesti sovittaisi erilaisuudet tapauksen omaan kehittymiseen?
Luullakseni eriseikkojen tarkempi tutkimus, vaikka tosin tuokin ilmi
yhtä ja toista selittämätöntä ristiriitaisuutta, on pääasiallisesti
vahvistava viimeksi esiintuodun mielipiteen.

Luomis-runoissa, niiden nykyisessä muodossa, ei näy Wäinämöinen vielä
ilmauvan täydessä taidossansa, voimassansa. Päästyään niemelle
nimettömälle, manterelle puuttomalle, elelee hän siellä monta vuotta,
ennen kuin havaitsee tarpeelliseksi, että maa tulisi verhotuksi
vihriäisellä kasvivaipalla. Eipä hän sittenkään itse ryhdy tähän
tärkeähän työhön; sen toimittaa Pellervoinen, eikä runo ilmoita,
tapahtuuko se Wäinämöisen käskystä vai itsenäisellä tavalla, ainoasti
hänen pyynnöstänsä. Muiden puitten jo rehoittaissa, on vielä tammi
taimimatta; senkin kasvattaminen viimein ei ole Wäinön vaikuttama, vaan
merestä noussut Tursas kylvää tammen terhon polttamiensa heinäin
tuhkaan. Yhtä vähän myös kykeni Wäinämöinen tuota liian suureksi
kasvanutta tammea maahan kaatamaan; hänellä ei ole tässä työssä muuta
osaa, kuin että äitinsä, veden emo, hänen pyynnöstään lähettää
kaatajan. Meren rannalta löydettyin ohran siementen kylväminen on
ensimmäinen työ, johon Wäinämöinen itse ryhtyy; mutta tässäkin saapi
hän vasta tiasen neuvon kautta tietää, että maa sitä varten on
raivattava, kaski kaadettava. Samoin ei hän sitten itse osaa sytyttää
kaskeaan; kotka, ilman lintu, iskee hänelle siihen tulta. Vasta
kylvönsä jälkeen lausuu hän ensimmäiset loitsulukunsa viljan kasvua
vaurastuttaakseen; kuitenkin ovat nämät vielä vasta puoleksi tietäjän
mahtikäskyjä luonnon voimille, toiseksi puoleksi rukousta. Näyttää siis
siltä, kuin olisi runotar tässä tahtonut kuvata nuoren neron
oppivuodet, kotkanpojan ensimmäiset lento-yritykset vielä
keskenkasvamattomilla siivillään.[100]

Tästä hyppäämme nyt sitten kerrassaan pitkän ajanjakson yli.
Kolmannessa runossa me jo näemme Wäinämöisen vanhana, mutta samassa
peri-oppineena, kuuluisana tietäjänä, joka

    Laulelevi, taitelevi
    Noita syntyjä syviä,
    Muinaisia muisteloita,
    Joit' ei laula kaikki lapset,
    Ymmärrä yhet urohot.

Tämä hänen syvä oppinsa ja mahtava taitonsa kuvaellaan meille
verrattuna tavallisten ihmis-lasten viisauteen. Nuori Joukahainen
lähtee hänen kanssaan kilpataisteluun, ylpeillen omista tiedoistansa ja
varmana voitosta. Röyhkeänä hän Wäinölle ajaa vastaan, tietä antamatta,
ja särkee häneltä reen pirstoiksi. Vanhus luulee tämän teon
satunnaiseksi, taitamattomuudesta lähteneeksi, ja moittii nuorukaista
tyynesti, huomauttaen, että nuoremman toki sopisi vähää enemmän väistyä
syrjään vanhemman edestä. Mutta Joukahainen nyt ilmoittaa röyhkeytensä
ja ylenkatseensa myöskin sanoilla: --

    »Vähä on mielien nuoruuesta,
    Nuoruuesta, vanhuuesta;
    Kumpi on tieolta parempi,
    Sep' on tiellä seisokahan,
    Toinen tieltä siirtykähän!»

Hänen vaatimukseensa kilpailemiseen opilla vastaa Wäinämöinen yhä vielä
tyynesti, nöyrästi, kuitenkin jo pienellä salaisella pilalla:

    »Mitäpä minusta onpi
    Laulajaksi, taitajaksi?
    Ain' olen aikani elellyt
    Kotipellon pientarilla».

Samassa hän yhtähyvin ilmoittaa suostuvansa tuohon mielen mittelöön.
Joukahainen nyt ensiksi ottaa tietovarastostaan esille kaikellaisia
seikkoja luotuis-tieteen, maatieteen ja kansatieteen alalta. Mutta
vanha Wäinämöinen arvostelee tämän havainto-opin sangen halvaksi:

    »Lapsen tieto, naisen muisti,
    Ei ole partasuun urohon;
    Sano syntyjä syviä!»

Joukahainen tietääkin todella enemmän, paitsi tuommoista alkeis-oppia.
Hän selittää nyt luontokappalten jakaantumisen sukuihin ja heimoihin,
luettelee muutamain luonnon-aineitten pää-ominaisuudet, ja tutkii
viimein vielä näitten ynnä muutamien toistenkin alkuperää sekä syntyä.
Näin tuopi hän esiin luonnonjärjestelmän kokeen, sen lisäksi fysikansa
ja muinaistieteensä. Mutta vaikka tämä oppi jo nähtävästi on
korkeammalla kannalla, miettivän älyn piiriin kuuluva, ei se sittenkään
tyydytä Wäinämöistä:

    »Muistatko vielä enemmin,
    Vai jo loppuivat lorusi?»

Viimeisenä hätävaranansa kantaa Joukahainen tuosta näytteelle
geologillisenkin oppinsa, selittäen koko maapallon sekä
maailmanrakennuksen synnyn ja muodostumisen; paneepa hän, paremman
vaikutuksen vuoksi, hiukan omiakin sekaan, kehuen olleensa osallisna
maailman luomisessa. Mutta nytpä Wäinämöisen kärsivällisyys, jonka
ärtymistä edellisetkin vastaukset jo olivat osoitelleet, vihdoin loppuu
kokonansa, ja hän julistaa nuorukaisen viimeisen lisäyksen hävyttömäksi
valheeksi. Näin voitettuna opissa, toivoo Joukahainen kuitenkin vielä
voivansa korvata tuota tappiota miekkailulla. Tottapa hän, vahva
nuorukainen, on siinä asiassa voittava vanhuksen:

    »Kun ei lie minulla mieltä,
    Kysyn mieltä miekaltani.
    Oi sie vanha Wäinämöinen,
    Lähe miekan mittelöhön!»

Mutta Wäinämöinen kovin halveksii vastustajaa, joka on vailla sekä
todellista oppia että miehen suoruutta; hän ei tahdo semmoiselle suoda
niin suurta kunniaa, että ryhtyisi tappeluun hänen kanssansa:

    »En noita pahoin pelänne,
    Miekkojasi, mieliäsi,
    Tuuriasi, tuumiasi;
    Vaan kuitenkin, kaikitenkin
    Lähe en miekan mittelöhön
    Kerallasi, kehno raukka!»

Tästä ylenkatseesta vimmastuneena uhkaa Joukahainen laulaa Wäinämöisen
alakärsäksi siaksi. Se oli varomaton, turmiollinen sana, jonka hän saa
maksaa kalliilla hinnalla! Puolestansa on nyt Wäinämöinenkin kiihtynyt
alkuperäisesti ylenkatseellisesta tyyneydestään. Mitä toinen vaan
kykeni uhkaamaan, sitä kykenee mahtava loitsija Wäinämöinen
toimeensaamaan. Hän, kun nyt loihe laulamahan, niin lauloi Joukahaisen
suohon suonivöistä, kankahasen kainaloista. Tässä hengenhädässä
masentuu koko Joukahaisen röyhkeys; nöyrästi rukoilee hän Wäinämöistä
peruuttamaan tuota ankaraa tuomiota ja lupaa jos jotakin lunnaiksensa,
vihdoinpa oman kauniin sisarensa. Tämä viimeinen lupaus oli ainoa, joka
Wäinämöisen sydämeen vaikutti; hän siitä »ihastui ikihyväksi» ja päästi
Joukahaisen jälleen irti.

Näin olivat siis vanhuuden viisaus, taito ja nero saaneet loistavan
voiton opissansa vaillinaisesta, ajattelemattomasta, itseensä liian
luottavasta nuoruudesta; mutta tämä voitto oli samassa, paha kyllä,
Pyrrhon voitto vanhalle Wäinämöiselle, josta hänelle nyt alkaa pitkä
häväistysten, pilkkailemisten ja mielenmasennusten jakso. Joukahaisen
lupaus on hänessä sytyttänyt rakkaudenkipinän; tämä on hänessä syttynyt
sangen myöhään, mutta leimahtaa nyt sitä hillitsemättömämmäksi tuleksi,
samoin kuin kulovalkea loppupuolella kesää, jolloin jo lehti puussa,
ruoho maassa on menettänyt tuoreutensa, pahemmin rajuaa, kuin mehuisan
kevään aikana. Ukko-parka ei tästä lähtien voi nähdä yhtään
»hienohelmaa», ettei hänen sydämensä kohta paikalla kosiotuumiin helly.
Hän pyytää Ainoa omaksensa, sitten Pohjolan tytärtä kaksi kertaa,
vieläpä Ilmarisenkin sisarta, kesken kosiomatkaansa Pohjolaan. Ihmepä
vaan, ettei hän myös rakastu Tuonelan matalaan, mustaan neitoon, joka
hänet jokensa yli saattaa! Tämä onneton himo tekee hänen koko mielensä
aivan hölläksi; hän, tuo vakava, taitava mies, tulee itkusuiseksi,
häilyväiseksi, saamattomaksi. Siinä ei tosin vielä ole moittimista,
että hän katkerasti itkee kauniin Ainon kuoloa; mutta jo tuntuu
jokseenkin imelältä, äitelältä, kun tuo vanha, parrakas uros, Ainon
onkimisen merestä käytyä tyhjäksi, surkeimmalla tavalla ruikuttelee,
kuikuttelee, viimein hakien lohdutusta äidiltänsä, niinkuin pikku
piimäsuu. Itse onkimisessaankin on hän jo myös osoittanut, kuinka
kaikki hänen tietonsa on hämmennyksissä. Hän ei enää tiedä missä
Wellamon neidot asuvat, joiden joukkoon Aino on mennyt. Ja kun Aino
hänen onkeensa on tarttunut, ei hän tunnekaan kallista saalistansa,
vaan tahtoo sitä veitsellä leikata, jolloin taas on niin kömpelö, että
päästää kalan veteen takaisin luiskahtamaan. Vielä kurjempi on hänen
käytöksensä ensimmäisellä Pohjolan-retkellä. Menetettyään hevosensa
Joukahaisen nuolen kautta ja jäätyään aaltojen ajeltavaksi, ei hänellä
ole muu kuin itku ja parku neuvoksi. Hän, joka pienenä, vastasyntyneenä
uiskenteli meressä niinkuin omassa elementissään, siksi kun kahdeksan
vuoden kuluttua maalle pääsi, on nyt jo muutamien päivien jälkeen
vaipunut viimeiseen epätoivoon. Hän, joka on maailman kuuluisin
loitsija ja osaa laulullaan luoda vaikka mitä, ei nyt osaa hankkia
itselleen edes pölkynpäätä, jonka nojassa kulkea vesillä:

    »Enkä tuota tunnekana,
    Arvoa, älyäkänä,
    Kumpi kuoloksi tulevi:
    Nälkähänkö nääntyminen,
    Vai vetehen vaipuminen!»[101]

Tästä kykenemättömyydestä ei hän toinnu silloinkaan, kun jo kotka on
hänet pelastanut merestä ja Pohjolan rantaan vienyt. Wäinämöinen on nyt
siinä maassa, mihin hänen matkansa piti, mutta ei muista ollenkaan mikä
aikomus hänellä lähtiessään oli. Hän nyt vaan ikävöitsee kotihinsa, ja
itkee, parkuu sitä, kun ei muka osaa tietä -- hän, tuo kaikkitunteva
tietäjä! Hänen itkunsa kuuluu kauas, aina Pohjolan tuville, josta
emäntä viimein rientää apuun, viepi ukon kotiinsa, syöttää, juottaa,
kohtelee mitä suurimmalla kunnialla, jopa viimein tarjoo hänelle oman
kauniin tyttärensä, jos hän osaisi takoa Sammon Pohjolan hyväksi. Mutta
ei tällä tarjouksella nyt ole mitään viehättävää voimaa; Wäinämöinen
vaan yhä edelleen itkee kotiansa, ja lupaa vihdoin, jos hänet sinne
viedään, lähettää veljensä Ilmarisen Sampoa sepittämään ja tyttöä
kosimaan.

Luultavasti ei olisi hän kuitenkaan puhunut sillä lailla, jos Pohjan
neito olisi ollut kotona; sillä matkalla nähtyänsä tämän kaunottaren,
kosii hän heti paikalla ja tekee kaikki, mitä oikullinen tyttö, hänestä
pilkkaa läskein, käskee. Hätäillessään iskee hän viimein suuren haavan
jalkahansa. Itsessään ei olisi tämä vahinko vielä ollut niin kovin
vaarallinen taitavalle tietäjälle, satojen parannus-lukuin tuntijalle.
Mutta kas ihmettä! Wäinämöisen pää on nyt niin aivan pyörällä, ettei
hän muistakaan kaikkia niin tavalliseen loitsuun kuuluvia sanoja!
Muualta, kaukaa täytyy hänen mennä etsimään apua! -- Haavan tuska on
myös nyt jälleen haihduttanut kosiotuumat hänen mielestänsä; kotiin
tultuaan lähettää hän Ilmarisen sijastansa Pohjolaan. Vaan eipä
aikaakaan, niin jo lemmen tuima tuli hänessä jälleen nähdään vireillä;
hän rupeaa rakentamaan venettä kosiomatkaa varten. Tässä työssä hän
taaskin osoittaa kummallisinta hajamielisyyttä; hän ei muista kaikkia
siihen tarpeellisia sanoja, eipä edes ilman paimenen neuvomatta olisi
osannut mennä hakemaan niitä vanhalta Vipuselta. Kaikki nämät hankkeet
ovat kuitenkin aivan turhat; Ilmarinen saapi työllänsä ansaitun Pohjan
kaunottaren. Nyt viimeinkin huomaa Wäinämöinen rakkauden puuhain olevan
sopimattomain hänen ijällensä;

    Siinä kielsi Wäinämöinen,
    Epäsi Suvantolainen
    Vanhan nuorta noutamasta,
    Kaunista käkeämästä.[102]

Rauhoittuneena, vakautuneena ottaa hän ilman mitään kateutta osaa
onnellisen kilpakosijansa häihin Pohjolassa, kaunistaen juhlaa
laulullaan. Eipä hän edes anna enää silmänräpäykseksikään viekoittaa
itseänsä, silloin kun Ilmarinen hänelle takomaansa kultamorsianta
tarjoilee.

Joskus harvoin vaan oli tuolla pitkällä heikkouden ajalla Wäinämöisen
todellinen vankka miehuus pilkoittanut esille, nimittäin noilla
vaarallisilla retkillä Tuonelaan ja Vipusen luokse. Vaikka Tuonen akka
suoraan ilmoittaa, ettei hänen valtakunnastaan ole enään koskaan
pääsemistä, ei Wäinämöinen antaukaan pitkiin, akkamaisiin
vaikeroimisiin, vaan muuttaa itsensä neuvokkaasti kyyksi ja pujahtaa
pois Tuonen verkkojen lomitse. Samoin myös ei hän hätäänny siitä, kun
Vipunen on hänet niellyt kitanansa, rohkeasti ryhtyy hän kaikellaisiin
keinoihin, tehdäkseen olonsa jättiläiselle niin vaivaloiseksi, että
tämän täytyy päästää hänet irti.

Tämmöisenä ja vielä paljon urhoollisempana, lujempana ilmautuu
Wäinämöinen nyt tästä lähtien aina niissä runoissa, jotka kertovat
Sampo-taistelusta. Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän
on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa
isänmaalle. Siitä palkitseekin runotar häntä runsaasti, ottaen hänet
yksin-omaiseksi mielisankariksensa. Muut urhot, joita se siihen asti
oli Wäinämöisen rinnalla ylistellyt, joille joskus oli suonut
paremmankin suosionsa, jäävät nyt aivan syrjään; jos heidät tuodaankin
esiin, niin se tapahtuu yksistään siinä tarkoituksessa, että
Wäinämöisen etevyys, heihin vertaamalla, loistaisi sitä kirkkaammin.
Wäinämöisestä lähtee ensiksi Sammon ryöstämisen tuuma, ja jyrkäksi
vastakohdaksi hänen rohkeudelleen on pantu Ilmarisen epäilys sekä
merimatkan pelko. Jalosti on sitten vielä Wäinämöisen sotahalu kuvattu
retken valmistusten kautta. Saatuansa uuden kauniin miekan Ilmarilta,
hän sitä sylkyttelee, koettelee ihastuksella, niinkuin nuorukainen:

    »Jo minä terällä tällä
    Vaikka vuoret poikki löisin,
    Kalliot kaha jakaisin».[103]

Mestarillisella tavalla on sitten näytetty, kuinka tämä pääsankarin
tulinen into myös innostuttaa, tulistuttaa kaikkea hänen ympärillään
olevaa. Wäinämöinen kuulee laivansa itkevän rannalla. Mitä se itkee,
mitä se valittaapi? Se vaikeroipi ikävissään:

    »Laulettihin laitettaissa
    Saatavan sotivenettä,
    Tuovan täyteni eloa,
    Alustani aartehia;
    Ei ole sotahan saatu,
    Eloteillen ensinkänä».[104]

»Muut purret, pahemmatkin», jatkaa pursi vielä, »saavat yhä sotaa
käydä. Minä satalautainen tässä vaan jouten lahoon, ainoasti ilkeitten
sammakkoin ja lintuin asuntona!» Voisiko osaavammin, elävämmin kuvata
koko kansan yht'-äkkiä herännyttä innostusta suureen, jaloon
yritykseen!

Kansa nyt samassa ilmautuukin todella ensikerran tapauksen tanterelle;
Wäinämöinen laulaa laivansa täyteen väkeä, sekä nuorta että vanhaa,
sekä miehiä että naisia. Tähän-astisissa runoissa ovat Pohjola ja
Kalevala meille ilmautuneet ainoasti kahtena perhekuntana, vaikka
kyllä nämät perhekunnat ovat käsitettävät Suomen muinaisella
patriarkallisella tavalla, lapset ja lastenkin lapset piiriinsä
sulkeviksi satahenkisiksi väkijoukoiksi. Nyt sitä vastaan on
katsantokanta silminnähtävästi laajennut; nyt seisoo kaksi kansaa
vastakkain, valmiina taistelemaan ylimmäisestä onnesta ja vallasta.
Tähän seikkaan ovat useammat tutkijat loukkautuneet ja vetäneet sen
todisteeksi kosio- ja Sampo-runoin yhteenkuulumista vastaan. Mutta
todenteolla ei olekaan siinä mitään ristiriitaisuutta. Kosiorunoissa
ovat aineenakin yksityiset pyrinnöt, Kalevalan päällikköin toive saada
itselleen puolisoa Pohjolasta. Tätä yksityistä asiataan ajavat he aivan
luonnon mukaan yksityisesti; he eivät siihen tarvitse eivätkä huoli
apua kansaltansa. Nyt sitä vastaan asianlaita on peräti muuttunut; nyt
on koko kansan vaurastus tai raukeaminen puheena; nyt on siis oikea
hetki kansan astua esiin ja ottaa osaa työhön. Kuitenkin on nytkin tämä
osan-otto sangen vähäinen; Kalevalassakin, samoin kuin Iliadissa,
kerrotaan sankarien tekoja melkein yksin-omaisesti; muu nimetön,
tuntematon joukko on enimmiten vaan jonkunlaisena dekoratsionina.
Yhteisen kansan kuvaus tarkoittaa enimmiten ainoasti sitä, että muiden
heikkouden rinnalla sankarien voima ilmautuisi sitä suurempana,
jalompana.

Ennen on jo ollut puhe siitä, kuinka Wäinämöinen ensin soudatti
laivansa kansalla; mutta koko se väen paljous ei ollut riittäväinen
kulun jouduttamiseen. Vasta kun Ilmarinen airoihin käsin kävi, silloin
kiihtyi pursi täyteen vauhtihinsa. Pian sen jälkeen saamme yhtähyvin
nähdä taitavan sepän, niinkuin myös sillä välin lisään saapuneen
Lemminkäisenkin, voiman riittämättömäksi. Laiva sattuu meressä
hirmuiseen haukeen ja seisahtuu kesken kulkunsa. Silloin Lemminkäinen
ensiksi sivaltaa haukea miekallansa, mutta ei saa sattumaan, ja
loiskahtaa samassa itse veteen. Ilmarinen vetää hänet tukasta sieltä
ylös ja lausuu pilkkaellen:

    »Kaikk' on mieheksi kyhätty,
    Pantu parrankantajaksi,
    Lisäksi sataluvulle!»[105]

Mutta eipä häneltä itseltäänkään onnistu paljoa paremmin; hänen
sivaltaissaan

    Miekka murskaksi mureni,
    Eipä hauki tiennytkänä.

Vasta kun Väinämöinen itse työhön ryhtyi, tuli siitä täysi tosi.

Hauin päästä veisti sitten vanhus kanteleen ja tarjosi sitä ensin
kumppaneilleen helistettäväksi.

    Soitti nuoret, soitti vanhat;
    Nuoret soitti, sormet notkui,
    Vanhat soitti, päät vapisi;
    Ei ilo ilolle noussut,
    Soitto soitolle ylennyt.[106]

Lemminkäinen pilkkaa tuota taitamatonta joukkoa:

    »Oi te pojat puol'älyiset,
    Tekin tyttäret typerät,
    Sekä muu katala kansa,
    Ei ole teissä soittajata!»

Mutta eipä käy soitto häneltä itseltäänkään paremmin. Laitettiin kannel
vielä Pohjolaankin koetteeksi; mutta sieltä vasta kuului oikein ilkeä
räminä:

    Kielet kierohon kävivät,
    Jouhet parkuivat pahasti,
    Soitto julmasti sorisi.[107]

Tällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar
vasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin. Hänen runolliseen,
kaikkea kauneutta ihailevaan luonteesensa on jo aivan runoelman alusta
tullut viitatuksi. Muistakaamme, kuinka hän kaskea kaataissansa jätti
yhden koivahaisen seisomaan lintujen lepäämäpuuksi, ja kuinka
runollisilla sanoilla hän kutsui käkösen sinne kukkumaan.[108] Nyt on
hänen runolahjansa kehittynyt täydelliseksi taiteeksi. Kun hän
sormiensa pesemisellä on valmistanut itsensä tähän pyhään työhön ja
helähyttää soittonsa kieliä, silloin

    Jo kävi ilo ilolle,
    Tuntui soitto soitannalle,
    Laulu laululle tehosi.[109]

Ei ollut sitä elävää, ei metsässä, ei vedessä, ei ilmassa, joka ei
olisi rientänyt sinne kuulemaan, ihailemaan; ei ollut myös sitä
jumalaa, joka ei olisi jättänyt kesken kaikkia askareitansa,
voidaksensa nauttia tästä ihmeestä. Samoin ihmistenkin sydämet olivat
syvästi liikutetut; ei ollut yhtään,

    Kellen ei itkuksi käynyt,
    Kenen syäntä ei sulannut,
    Kun oli ääni kummanlainen,
    Ukon soitanto suloinen.[110]

Itsepä Wäinämöisen silmistä vieri vieremistään kirkkaita kyyneleitä; ne
vierivät meren selvihin vesihin. Sieltä poimi ne sitten sininen sotka
Wäinämöisen käskystä, ja katsos! ne olivatkin sillä välillä jo muiksi
muuttunehet,

    »Helmiksi heristynehet,
    Kuningasten kunnioiksi,
    Valtojen iki-iloiksi».[111]

Voikos ajatella ihanampaa, jalompaa kuvausta laulun jumalallisesta
lahjasta!

Paluumatkalla Pohjolasta ryöstetyn Sammon kanssa pyytää viisas
Wäinämöinen kaikin tavoin hillitä varomatonta Lemminkäistä, joka jo
ennen aikojaan tahtoisi viettää voittoa laululla. Kun sitten turmio on
kuitenkin tapahtunut ja unestaan herätetty Louhi nostaa kaikellaisia
tuhojansa ryöstäjiä vastaan, on Wäinämöinen ainoa, joka osaa torjua
vaarat. Koska Iku-Turso on kohottanut aallot kuohuille, niin Ilmarinen
säikähtyy pahanpäiväiseksi, kykenemättömäksi; mutta Wäinämöinen
pelottomasti tarttuu tuohon kummitukseen kiinni ja pakoittaa hänet
ijäksi päiviksi pakenemaan meren syvyyteen. Koska sen jälkeen, hirveän
rajumyrskyn päälle hyökätessä, Ilmarinen ei osaa muuta kuin parkua ja
voivotella, niin Wäinämöinen asettaa elementtein raivon mahtavalla
loitsullaan.

Ilmautuupa viimein Louhi itse taivaanrannalle, kiitäen perästä suuressa
sotalaivassansa, jossa on sata miestä miekallista, tuhat jousella
varustettua urosta. Vaaran suuruuden täydesti arvaten, kehoittaa nyt
Wäinämöinen kumppaleitansa:

    »Soua, seppo Ilmarinen,
    Soua, lieto Lemminkäinen,
    Soutakatte, kansa kaikki,
    Jotta juoksisi venonen,
    Pursi eestä ennättäisi!»[112]

Huomattava on, että hän tässä myöskin kansan puoleen kääntyy; runotar
on nähtävästi tahtonut huomauttaa sitä ikivanhaa totuutta, että
mahtavatkin herrat, jos ei muulloin, niin toki viimeisessä hädässänsä
muistavat _kansassa_ piilevän voiman. Tällä kertaa eivät kuitenkaan
yhteisetkään ponnistukset voi kyllin jouduttaa pakoa; Louhi saavuttaa,
kun saavuttaakin, ryöstäjät. Tappelun aloittaa Lemminkäinen sillä, että
miekallansa tavoittaa kotkaksi muuttunutta Pohjolan emäntää, mutta
turha on hänen iskunsa. Silloin Wäinämöinen paljon huonommalla aseella,
paljaalla melalla, sivaltaa mereen Louhen kaikin tuhansin urhoineen.

Voitettu Pohjolan emäntä, kotiin kääntyissänsä, vielä uhkaa nostaa
kaikellaisia turmioita Kalevalan uuden onnen hävitykseksi; mutta
Wäinämöinen vastaa hänelle pelästymättä, vakavalla, jalolla
miehuudella. Ja sitten kun nuot uhkaukset ovat muodostuneet
todellisiksi vaaroiksi, torjuu hän ne pois kansastansa yhtä suurella
taidolla kuin myös urhoudella. Pohjolasta lähetetyt taudit parantaa hän
tehokkailla luvuilla; Pohjolan nostaman karhun kaataa hän keihäällänsä;
ja kun viimein Louhi on auringon ja kuun sulkenut vaskiseen vuorehensa,
menee Wäinämöinen yksin tappeluhun Pohjan poikain kanssa, liistäin
päitä poikki niinkuin nauriin napoja. Tosin ei hän tällä retkellänsä
vielä voi saada kadonneita taivaan valoja takaisin entisille
paikoillensa; mutta hän on kuitenkin Pohjolaisissa nostanut niin suuren
pelästyksen, että Louhi lentää tiedustamaan, mitä uusia vaarallisia
hankkeita vielä mahtanee olla tekeillä Kalevalan urhoilla, ja että hän
sitten paljaasta uhkauksesta säikähtyneenä päästää vankinsa jälleen
ulos maailmalle, niin että Wäinämöinen saattoi laulaa päivä-kullalle
tuon tunnetun ihanan tervehdyksensä.[113]



IV. Ilmarinen.


Paljoa vähemmällä huolella, vähemmällä laveudella on runotar kuvannut
Pohjolan neidon onnellisen kosijan, sitten puolison, seppä Ilmarisen.
Sinne tänne piroitetuista piirteistä voimme kuitenkin myös hänestä
saada jotenkin selvän kuvan. Luonteessansa edustaa hän sitä
suomalaisuuden muotoa, joka ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää,
antaen aihetta tavallisiin sekä ylistyksiin että moitteisin.

Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus
oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itsepä Annikki, hänen
oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Wäinämöisen
lähdöstä kosioretkelle:

    »Takoa yhä taputat,
    Ajan kaiken kalkuttelet,
    Talven rautoja rakennat,
    Kesän kengität hevosta,
    Kulkeaksesi kosihin,
    Päästäksesi Pohjolahan;
    Jo nyt vievät viekkahammat,
    Ottavat sinun omasi!»[114]

Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva
haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu
voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko
tuo hankittu työ ylimalkain lienee mahdollinen. Koska Wäinämöinen häntä
kehoittaapi Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan
miellytä:

    »En sinä pitkänä ikänä,
    Lähe Pohjolan tuville,
    Miesten syöjille sijoille!»[115]

Eipä auta sekään, vaikka Wäinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja
kehuu palkaksi luvatun Pohjolan neidon ihanuutta. -- Koska sittemmin
Wäinämöinen ilmoittaa aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero
Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi,
mahdottomaksi yritykseksi:

    »Viikon on Vipunen kuollut;
    Et sieltä sanoa saane,
    Et sanoa puoltakana!»[116]

Sama on taas laita, koska Wäinämöinen nostaa puheeksi yhteisen
Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan
mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana -- todellakin
kummallinen seikka _sepän_ epäilyksen syyksi. -- Sitten, kun
Sampo-retkellä hauki on saatu ja Wäinämöinen siitä tahtoo jotain
teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:

    »Ei tule tyhjästä mitänä,
    Kalan ruotasta kalua,
    Ei seponkana pajassa,
    Luona taitavan takojan.»[117]

Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on
sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja
sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen
ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta
päästänsä, mutta -- molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä
on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen
kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.[118]

Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; kerran liikkeelle
pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia
liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä
uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin
_alku_ hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa _keskenheittäminen_
vaata oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin
lennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään
epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli
näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdy,
kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään
sepän asetta.

    »Akatpa epäelköhöt,
    Herjat kesken heittäköhöt;
    Eipä mies pahempikana,
    Uros untelompikana!»[119]

Näin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä
ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta
täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon
taotuksi. Samoin sitten, koska Annikki sisar on hänet tuumista tekoon
herättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa,
suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös
kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten
sekaan, rohkeasti lähtee Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.

Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei Ilmarinen kuitenkaan
ylimalkaan ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme
nähdessämme, ettei vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ettei
verinen kosto verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties
sopisi tosin tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties
ei hän kerinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo
oli teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella ainakin
on hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa
tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan
istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti »heitäksen
Jumalahansa», rukoileepi Ukolta apua. Myrskyssä, jonka Louhi sitä ennen
oli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä
vaipalla, ettei tuota lähenevätä turmiota olisi tarvis silmin nähdä.
Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen
vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta
Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä
Pohjolaan:

    »Lempo menköhön merelle!
    Siellä tuuli turjuttaisi,
    Saisi sormet soutimiksi,
    Kämmenet käsimeloiksi.»[120]

Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden
harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes
sukua uljaalle Perthin sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa,
joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän oli
pikemmin viime-aikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin
yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka ei
sankari, on Ilmarinen sen sijaan omassa työssään, ammatissaan
verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailman. Missä vaan
jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa, Sammosta
tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään aina, joka
kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän töissänsä
melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu Kalevala
sekä Pohjola. Lyhyet sanat ja rukoukset, joita hän joskus lausuu, ovat
tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan näemme hänen
todenteolla ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun hän,
ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.[121]
Sangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta
myöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti
hän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään
siihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti
voi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien
voimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että

    Kivet kasvoi kantapäihin,
    Vahat varvasten sijoille.

Itse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna
lietsojiksi.

Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskään runoutta; siinäkin
on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on
valmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset,
kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen
yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama
runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen
epäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.

Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen
määrään, ettei hän aavistakaan toisten voivan sanoissansa siitä
poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin
helppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen,
Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen
ollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi
Wäinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen
latvassa ovat oikeat taivaan valot.

Kaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä oli kuitenkin hiukkanen
lystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa
liian naimiskiihkoiselle Wäinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös
pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan
kehuu, että _tämä_ neitonen

    Ei ole suuri suun piolta,
    Kovin leu'oilta leveä.[122]

Samaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväissanoillaan, joilla
Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.[123]

Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja
vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei
Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee
sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim.
Annikin kautta on saanut tiedon Wäinämöisen kosioretkestä, joka kenties
voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma
kovin kipeästi hänen sydämeensä:

    Tunkihe sepolle tuska,
    Rautiolle raskas tunti;
    Kirposi pihit piosta,
    Vasara käestä vaipui.[124]

Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa
pois-menosta:

    Se on seppo Ilmarinen,
    Yöt itki unettomana,
    Päivät einehettömänä;
    Eipä kääntynyt käessä
    Vaskinen vasaran varsi,
    Kuulunut pajasta kalke
    Yhen kuuhuen kululla.[125]

Huomaammepa hänessä kerran yli luonnollistenkin rajain menevää,
oikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon
valmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen
vastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu seppä
parka Werther'in-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:

    »Sinne mieleni tekisi:
    Kotihini kuolemahan,
    Maalleni masenemahan!»[126]

Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu
sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen
periluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar
taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista
poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.



V. Pohjolan neito.


Minkälainen sitten on Pohjolan neito, tuo »maan kuulu, veden valio»
kaunotar, joka sytyttää kaikkein Kalevalan urhoin sydämiin niin tulisen
rakkauden, että he hänen tähtensä rientävät vaikeimpiinkin,
vaarallisimpiinkin ansiotöihin, että he hänen tähtensä mielellään
uhraavat maailman kalleimmankin ihmekalun? Runotar on koettanut
loistavimmilla väreillänsä kuvata hänen ihanuuttansa, antaaksensa
meille täyden selityksen tuosta kaikkivoittavasta lumousvoimasta:

    Kuuhut paistoi kulmaluilta,
    Päivä rinnoilta risoitti,
    Otavainen olkapäiltä,
    Seitsentähtinen selältä.[127]

Tämmöisenä huikaisee hän Wäinämöisen silmät, koska tämä ensimmäiseltä
onnettomalta Pohjolan retkeltänsä on kotiin menossa.[128] Kummako siis,
jos ukko heti paikalla ihastuu, seisahduttaa hevosensa ja rukoileepi:
»tule, neiti, korjahani!»

Mutta Pohjolan neiti on viekas veitikka. Hän teeskelee itsensä aivan
viattomaksi, ei ole ymmärtävinäänkään pyynnön oikeata tarkoitusta. Hän
kysyy vaan: »miksi neittä korjahasi?» Jopa näkee nyt ukko Wäinämöinen,
ettei puolet sanat tässä mitään auta; hän uudistaa kosimisensa suoraan,
peittämättä, vaikka kyllä koristetulla lauseella. Hän pyytää neittä:

    »Mesileivän leipojaksi,
    Oluen osoajaksi,
    Joka lautsan laulajaksi,
    Ikkunan iloitsijaksi
    Noilla Väinölän tiloilla».

Mutta neito ei annakaan yhtä suoraa vastausta. Hän vaan kertoo, kuinka
hän edellisenä iltana kävi mataramaalla ja kuinka siellä kuuli rastaan
laulavan naimattoman tytön ja naidun miniän erilaisesta elämästä. Ja
näin oli kuulunut rastahaisen laulu:

    »Valkea kesäinen päivä,
    Valkeampi neitivalta;
    Vilu on rauta pakkasessa,
    Vilumpi miniävalta.
    Niin on neito taattolassa,
    Kuin marja hyvällä maalla;
    Niin miniä miehelässä,
    Kuin on koira kahlehissa;
    Harvoin saapi orja lemmen,
    Miniä ei milloinkana!»[129]

Nämät rastaan raksutukset väittää Wäinämöinen tyhjiksi loruiksi; juuri
päinvastoinhan:

    »Lapsi on tytär kotona,
    Vasta neiti naituansa!»

Hän uudistaa taas kosimisensa ja samassa, siksi että neito oikein
käsittäisi hänelle tarjotun avion suuren arvon, huomauttaa:

    »En ole mitätön miesi,
    Uros muita untelompi».

Tähän kehumiseen iskee nyt neito kiinni; hän on Wäinämöisen vakuutusta
epäilevinänsä ja saa sillä taaskin varsinaisen kysymyksen kierretyksi.
Hän määrää kaksi mahdotonta työtä; jos Wäinämöinen kuitenkin ne saisi
toimeen:

    »Sitten sun mieheksi sanoisin,
    Urohoksi arvoaisin».[130]

Wäinämöinen saa todellakin ehdot täytetyksi, ja nyt neito jo heittää
epäilykset. Hän määrää kyllä taaskin kaksi mahdotonta työtä, mutta
antaa kuitenkin samassa Wäinämöiselle hiukkasen toivoa. Hän sanoo
»ehkä» tulevansa hänelle puolisoksi, jos ukko tekisi nekin ihmeet.
Mitäs muuta! Kuuluisalta loitsijalta valmistuvat vaaditut työt heti
paikalla, ja tämä rajattoman taidon osoitus näkyy viimein taivuttaneen
tytön sydämen. Hän nyt varmaan lupaa tulla sen omaksi, joka hänen
kehrävartensa muruista veistäisi veneen ja ilman ruumiin voimain
ponnistuksetta työntäisi sen vesille. Se oli melkein samaa kuin täysi
suostumus; sillä nyt määrätty ehto oli edellisiin nähden paljoa
vähemmän mahdoton. Kumma kyllä jääpi yhtähyvin juuri tämä
veneenrakennus, väliinsattuneen vahingon tähden, Wäinämöiseltä kesken,
täyttämättä.

Ilmaantuupa sillä välin kopealle Pohjolan immelle toinenkin kosiomies,
kuuluisa seppä Ilmarinen. Hänen lähetessään käskee Louhi tytärtänsä
pukeumaan mitä parahimpiin koruihin. Semmoista käskyä olisi tuskin
ollutkaan tarvis lausua, sillä tyttö on nähtävästi itsestäänkin hyvin
halukas näyttämään kauneuttansa kaikkein kirkkaimmassa loistossaan.
Pohjolan neito

    Viitiseikse, vaatiseikse,
    Pääsomihin suoritseikse.

Näin koristettuna tulee hän tupaan

    Silmistänsä sirkeänä,
    Kasvoiltansa kaunihina.
    Poskilta punehtivana;
    Kullat riippui rinnan päällä,
    Pään päällä hopeat hohti.[131]

Luonnon suoman lahjan on hän tehnyt vielä viehättävämmäksi kaikilla
mahdollisilla taitokeinoilla; onpa hän äidin neuvon mukaan »poskensakin
punottanut», ottaen siis avukseen tualettikonstin, jota ei olisi
uskonut tutuksi Kalevalan aikuisille Eevan tyttärille. Kaikesta näkyy,
että hän tätä nyt tullutta mieleistä kosijaa tahtoo kaikin tavoin
ihastuttaa.

Mutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun Ilmarinen, Sammon
taottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa? »Kukapa», kysyy
tyttö veitikka puolestansa:

    »Käkiä kukutteleisi,
    Lintusia laulattaisi,
    Jos minä menisin muunne,
    Saisin marja muille maille?
    Kaikkipa käet katoisi,
    Ilolinnut liikahtaisi
    Tämän kunnahan kukulta![132]

»Paitsi sitä», lisää hän vielä, »en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni:

    Marjat on maalla poimimatta
    Lahen rannat laulamatta,
    Astumattani ahoset,
    Lehot leikin lyömättäni!»

Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä
ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikaileminen, samallainen
kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta
yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon
ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten
olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan
se juuri nimenomaan kuuluisain kaunotarten maineesen, etteivät he liian
helposti »suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Yhtähyvin on tuo
leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus
kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka
jälkeen ei mikään »ei!» tule masentamaan rakastajan toivoa.

Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa
runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän
lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:

    »Kummallenko mielit mennä,
    Kun tulevat tahtomahan
    Ikuiseksi ystäväksi,
    Kainaloiseksi kanaksi?»

Itse äiti neuvoo häntä Wäinämöiselle; sillä tämä

    »Tuopi laivalla eloa,
    Aluksella aartehia»,

jota vastaan Ilmarinen vaan

    »Tuopi tyhjeä valetta,
    Korjan täyden luottehia!»

Mutta neidolla on toinen mieli kuin äidillä; hän ilmoittaa rohkeasti,
ettei hän huoli osan (s.o. varojen) hyvyydestä eikä myös mielen (s.o.
viisauden) hyvyydestä; hän valitsee otsan hyvyyden, koko varren
kauneuden. Turhaan koettaa vielä äiti varoittaa, osoitellen sepän
emännän muka vaivaloista elämää:

    »Ohoh lasta lampahutta!
    Menet seppo Ilmarille,
    Vaahti-otsalle varaksi,
    Sepon hurstin huuhtojaksi,
    Sepon pään pesettimeksi!»[133]

Mutta tähänkin sukkela tyttö kohta keksii osaavan vastauksen; kuvattua
vaivaa vastaan asettaa hän toisen vaivan, vieläkin suuremman, syystä,
ettei siitä olisi mitään palkintoa:

    »Mene en Wäinölän ukolle,
    Ikivanhalle varaksi!
    Vaiva vanhasta tulisi,
    Ikävä iällisestä».[134]

Sillä onkin nyt asia ratkaistu; äiti, vaikka muuten valtava, ei
koetakaan pakoittaa tytärtänsä.

Koska sitten Wäinämöinen ensiksi ennättää perille ja pyytää Pohjolan
neitoa »ikuiseksi ystäväksi», muistuttaa tämä veitikkamaisesti heidän
edellistä yhtymistänsä ja silloin kesken jäänyttä ehtoa:

    »Jokos sä venosen veistit,
    Joko laait laivan suuren
    Kehrävarteni muruista,
    Kalpimeni kappaleista»?[135]

Wäinämöinen viittaa rannalla seisovaan komeaan alukseensa, vaikka se ei
ollutkaan oikeastaan kokoonpantu määrätyistä aineista. Mutta nytpä
neiti heittää kaiken leikin sikseen ja ilmoittaa peittelemättä, ettei
tule ikinä hänen omakseen. Hienosti ja arkatuntoisesti ei hän
kuitenkaan kieltonsa oikeata syytä, Wäinämöisen liikaa ikää, puhu ilmi.
Hän vastaa vaan, ettei merimiehen ammatti ole hänelle mielenmukainen;
tällä lailla välttää hän taitavasti tuon arvokkaan, vaikka
vastenmielisen kosijansa tarpeettoman loukkaamisen. Ihan toisella
tavalla, suotuna sulhasena, otetaan sitten Ilmarinen vastaan, koska
hänkin vähää myöhemmin saapuu sinne. Tosin täytyy hänen vielä,
ennenkuin toivojensa perille voi päästä, tehdä kaikellaisia suuria
urhotöitä. Sen, joka tahtoi tulla vaimon mieheksi, piti, vanhain
Suomalaisten jalon tavan mukaan, ensin todella todistaa, että hänessä
oli _miehen_ urhous ja _miehen_ voima. Mutta näiden ansiotöitten
toimeensaamisessa on Pohjolan neiti aina älykkäillä neuvoillansa
sulhasensa uskollisna apuna.

Ja nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille
laveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista
ruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä
riemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa
pidoissa. Ovathan tosin häät täällä maan päällä suurin riemujuhla;
mutta on niissä kuitenkin ilon pikarissa aina myös pisara katkeruutta
pohjassa. Voisihan, vaikka se oudolta kuuluu, sanoa häät kuoleman
likimmäiseksi heimoksi. Kumpaisetkin vievät meidät toivottuun parempaan
elämään; mutta kumpaisissakin tilaisuuksissa tekee ero entisistä
tutuista ja rakkaista oloista sekä levottomuus vielä yhtähyvin hämärän
tulevaisuuden tähden tuon päättävän hetken sangen vaikeaksi. Tätä
hää-juhlan ja ylimalkaan koko avio-elämän totista puolta tuovat nyt
seuraavat Kalevalan runot esiin hienoimmalla ihmis-sielun tuntemisella
sekä erin-omaisella, lyyrillisellä kauneudella. Emme siis voi mennä
tämän uhkuavan runouden-lähteen ohitse, ammentamatta siitä ko'ommalta,
kuin mitä aineena oleva Pohjolan neidon luonteen kuvaaminen yksistään
vaatisi.

Äiti ensiksi lausuu toivonsa, ettei se ole »kaduttu kauppa, ijän kaiken
itkettävä», jonka tytär tässä on tehnyt, muistuttaen että entinen
suruton, kepeä elämä nyt on muuttuva paljon huolta vaativaksi:

    »Mi oli sinun eleä
    Näillä taattosi tiloilla!
    Kasvoit kukkana kujilla,
    Ahomailla mansikkana;
    Ei ollut huolta ollenkana,
    Annoit huolla honkasien,
    Surra suolla suo-petäjän;
    Itse liehuit lehtysenä,
    Pyörähtelit perhosena».[136]

Mutta uudessa talossa, vieraassa perheessä:

    »Toisin siellä, toisin täällä;
    Toisin siellä torvet soivat,
    Toisin ukset ulvaisevat,
    Toisin vierevät veräjät,
    Sanovat saranarauat.
    Et osaa ovissa käyä
    Talon tyttären tavalla,
    Et tunne puhua tulta
    Talon miehen mieltä myöten».[137]

Tätä kuvausta täydesti käsittääksemme, pitää meidän tuntea vanhain
Suomalaisten patriarkallinen asuintapa. Uudet, nuoret pariskunnat eivät
eronneet eri-taloksi, vaan asuivat edelleen yhdessä ja samassa talossa
lankoin, kälyin ja niiden lasten kanssa. Usein karttui tämmöinen suku
60:n-100:n hengen lukuun, joilla oli kaikki talous, melkeinpä kaikki
omaisuuskin yhteinen, ja kaikilla ylitsensä yhteinen vanhan talon
vaarin ja muorin valta. Tavallisissakin avio-oloissa on aina ensialussa
yhtä ja toista tasoittamista, yhteensulattamista tarvis puolisoin
välillä, jotka kumpikin tuovat kotoa omat tapansa, omat tottumuksensa.
Tämän yhteensulamisen tekee kuitenkin rakkaus helpoksi; puolelta kuin
toiseltakin myönnytään, mukaannutaan mielellänsä oman armaan tähden.
Mutta toista oli noissa suurissa, lukuisissa suku-perheissä. Siellä
kohtasi miniä valmiin, vakautuneen, taipumattoman talontavan, johon
hänen oli pakko mukaantua. Ei edes rakastavainen miehensäkään voinut
lievittää sitä pakkoa millään omalla myönnytyksellään; sillä hänkin oli
saman ankaran patriarkka-vallan alla. Tämä seikka selittää, miksi
miniän oloa on Suomen runoissa niin usein verrattu orjan elämään.
Kuinka hienosti on tässäkin paikassa tuo nuorikolle outo tapa
miehelässä kuvattu sillä, että kaikki hengettömätkin kappaleet uudessa
kodissa antavat toisen äänen kuin tuttavat omassa kodissa!

Tämä kohtalonsa muutos kuvautuu nyt selvästi morsiamenkin silmäin
eteen. Hän huokailee, henkäilee; hän sanoo ennen aina arvelleensa:

    »Äskenpä olisit neiti
    Miehelähän mennessäsi;
    Oisit päätäsi pitempi,
    Kun ois jalka kynnyksellä,
    Toinen korjassa kosijan».

Tätä hän oli toivonut kaiken ikänsä:

    »Toivoin kuin hyveä vuotta,
    Katsoin kuin kesän tuloa».

Nyt on hänen toivonsa toteen käynyt, mutta yhtähyvin:

    »En mä tuota tunnekana,
    Mikä multa muutti mielen!
    En lähe ilolla mielin,
    Lähen hoikka huolissani,
    Kuin syksyisen yön sylihin,
    Kevähisen kierän päälle!»

Muilla onnellisilla on toinen mieli-ala, toinen hällä. Heidän mielensä
on:

    »Kuin keväinen päivän nousu,
    Kevät-aamun aurinkoinen».

Mutta morsiamen oma sydän on nyt:

    »Kuin pimeä pilven ranta,
    Kuin syksyinen yö pimeä,
    Talvinen on päivä musta;
    Viel' on mustempi sitäkin!»[138]

Eräs talon palkkavaimo vielä enentää morsiamen surua. Hän sanoo
kylläkin varoittaneensa neitoa, ettei suostuisi sulhasen viekoituksiin
eikä menisi orjuuteen. Mutta:

    »Et sinä sitä totellut;
    Käeten kävit tulehen,
    Tieten tervan keittehesen».

Tämä akkakin vertaa toisiinsa tytön sekä miniän elämää:

    »Niin neito ison kotona,
    Kuin kuningas linnassansa,
    Yhtä miekkoa vajoa.
    Toisin tuon miniä raukan;
    Niin miniä miehelässä,
    Kuin vanki Venäehellä,
    Yhtä vahtia vajoa».[139]

Kotona oli tyttö ollut kaikkein lemmikki:

    »Iso kutsui kuutamaksi,
    Emo päivän paisteheksi,
    Veikkosi vesivaloksi,
    Siskosi siniveraksi».[140]

Uudessa talossa ei hänelle anneta hyvää sanaa, vaikka hän tekisi mitä
hyvänsä. Silloin vaan hän kenties kelpaisi uutten sukulaistensa
mielestä, jos hän töissänsä:

    »Utuna ulos menisi,
    Savuna pihalle saisi,
    Lehtisenä lenteleisi,
    Kipunoina kiiättäisi».

Vaan sehän on mahdotonta:

    »Et ole lintu lentäjäksi,
    Etkä lehti liehujaksi,
    Et kipuna kiitäjäksi,
    Savu saajaksi pihalle».[141]

Nuori neito kasvaessaan muka oli aina luullut:

    »Huolet loppui, työt väheni,
    Tämän illan istuimilla.»

Mutta nythän:

    »Vasta valvoa pitääpi,
    Vasta huolta hoivatahan;
    Äsken huntu huolta tuopi.
    Liina liikoja suruja».[142]

Kovin tulee tästä morsian paran sydän raskaaksi; hän itkee ja valittaa
katkerasti:

    »Toisin tiesin, toisin luulin,
    Toisin toivoin tuon ikäni:
    Käkesin käkenä käyä,
    Kukahella kukkuloilla,
    Näille päivin päästyäni.
    Enpä nyt käkenä käyne,
    Kukahelle kukkuloilla;
    Olen kuin alli aallokossa,
    Tavi laajalla lahella,
    Uiessa vilua vettä,
    Vettä jäistä järkyttäissä!»[143]

Nyt neuvotaan morsianta, kuinka hänen pitäisi taitavasti menetellä,
että noissa tulevissa arkaluontoisissa ja vaikeissa oloissansa voisi
tulla toimeen ja taivuttaa puolelleen uutten sukulaisten suosion. Tapa
on nyt uusi otettava:

    Ajatellen astuminen,
    Tuumitellen toimiminen;
    Ei kuin taaton tanterilla
    Laaksoloissa laulaminen,
    Kujilla kukahteleminen.[144]

Kaikki tyttö-ajan laulut, tyttö-ajan huimuus on kotiin jätettävä;
sillä:

    Tapoja talo kysyvi,
    Tapoja talo hyväkin;
    Mies se mieltä koittelevi,
    Mies mieltä ani paraskin.[145]

Senvuoksi varoitetaan neittä:

    »Piä herkät hiiren korvat,
    Terävät jalat jäniksen;
    Niska nuori notkuttele,
    Kaunis kaula kaarruttele,
    Kuni kasvava kataja
    Tahi tuore tuomen latva!»[146]

Aikaiseen aamulla, ennen kaikkia muita, tulee miniän nousta. Tulta
puhuttua pitää mennä karjaa hoitamaan, lempeästi elukoita kohdellen; ei
edes sioille saa sinkua vihaisella äänellä. Navetasta pitää sitten
»tuiskuna» rientää tupaan, josta jo kuuluu oman pienokaisen itku:

    Eikä lausu lapsi parka,
    Saata kieletön sanoa:
    Onko vilu, vaiko nälkä,
    Vaiko muu tapahtumainen,
    Ennen kuin tulevi tuttu,
    Kuulevi emonsa äänen.[147]

Sen jälkeen lattioita pestessä ja laastessa tulee miniän varoa, ettei
viskaa vettä lasten päälle:

    »Nähnet lapsen lattialla,
    Jos kohta kälynkin lapsen,
    Nosta lapsi lautsaselle,
    Pese silmät, pää silitä,
    Anna leipeä kätehen,
    Vuole voita leivän päälle;
    Kun ei leipeä talossa,
    Anna lastunen kätehen!»[148]

Mikä hellyys, mikä syvä lapsen mielen käsitys näissä sanoissa!

Suoritettuaan nuot likaiset aamutyöt, pitää nuorikon siivosti pukea
päällensä:

    »Älä liiku liinasetta,
    Älä kengättä kehaja!
    Tuosta sulho suuttuneisi,
    Mies nuori nuristuneisi».[149]

Ennenkuin hän sitten taas toisiin askareisin ryhtyy, pitää ensin
lempeästi kysyä anopilta, kuinka ne talon tavan mukaan ovat tehtävät.
Ei edes vaivaloisimmassa työssä, jauhamisessa käsikivellä, saa
puhkailla, ei ähkäillä:

    »Ettei appi arveleisi,
    Anoppi ajatteleisi,
    Ä'issäsi ähkeävän».[150]

Vettä noutaessa ei saa kovin kauan viipyä, ettei luultaisi:

    »Kuvoasi katselevan,
    Itseäs ihastelevan,
    Kauneuttas kaivosehen».[151]

Vieraan tullessa taloon, tulee häntä kohteliaasti ottaa vastaan:

    »Käske vieras istumahan,
    Lausuttele laaskavasti,
    Syötä vierasta sanoilla,
    Kunnes keitto kerkiävi».[152]

Vaan kohteliaisuudessakin on joku varovaisuus noudatettava, ettei nosta
oman miehen mustasukkaisuutta:

    »Taas kun lähtevi talosta,
    Jäähyväiset jättelevi,
    Ällös viekö vierastasi.
    Ulkopuolelle ovea!
    Tuosta sulho suuttuneisi,
    Kaunosi kamaltuneisi».[153]

Joskus itse kylässä käydessään, ei saa miniä moittia uutta kotiansa,
varsinkaan ei anoppia:

    »Kysyvät kylän miniät:
    Antoiko anoppi voita,
    Kuin ennen emo kotona? --
    Sano aina annettavan
    Kapustalla kannettavan,
    Jos kerran kesässä saanet,
    Senkin toisen talvellista».[154]

Mutta vaikka vaimolta näissä runoissa vaaditaan hyvin paljon, ei sitä
vaadita kuitenkaan yksipuolisesti; suomalainen vaimo ei ole Kalevalassa
kuvattu halvaksi orjaksi, jolla ei olisi omaa arvoansa; häntä pidetään
päinvastoin melkein miehen vertaisena. Erittäin osoittavat lapset,
yksinpä suurimmat sankaritkin äidillensä syvää kunnioitusta; myöskin on
huomattava Pohjolan emännän, Louhen, suuri valta talossansa, jopa
kansassansa. Tämän vuoksi ei teroitetakaan häärunoissa velvollisuuksia
yksistään nuorikolle, vaan myös sulhanenkin saapi nyt opetuksista
osansa. Ja vertaillessamme noita toiselle ja toiselle tulevia neuvoja
keskenänsä, havaitsemme, että ne ovat jaetut samalla syvällä
ihmisluonteen tuntemisella kuin Raamatussa. Kaikista niistä
monellaisista opetuksista, joita nuorikolle annettiin, kaikui
vastanamme yksi läpikäyvä perus-sävel: »nöyryys, nöyryys!» Vaan miehen
velvollisuudeksi puolisoansa kohtaan teroitetaan sitä vastaan yhä
uudestaan ja eri muodoissa: »lempeys, lempeys!» Sulhasta kehoitetaan,
ettei hän uudessa kodissa saattaisi vaimoansa

    Nurkkihin nuhajamahan,
    Soppihin sohajamahan.

Nuorikko on isän kodissa tottunut kunniasijoihin:

    Aina istui ikkunoissa,
    Keikkui keskilattioilla.[155]

Älköön myös sulhanen häntä:

    »Ikävällä itketelkö!
    Jos tulisi tuhma tunti,
    Saisi neiollen ikävä,
    Pistä valko valjasihin,
    Tuo neito ison kotihin,
    Emon tuttavan tuville!»[156]

Ei saa mies olla liian yksinvaltias talossa, niin ettei yhteisissä
asioissa sallisi vaimolleenkin äänen sijaa:

    »Ällös liinalintustasi
    Oletelko orjanasi;
    Älä kiellä kellarista,
    Älä aitasta epeä!»[157]

Viimein vielä suojelkoon hän vaimoansa kaikissa tilaisuuksissa:

    »Seiso seinänä e'essä,
    Äl' anna anopin lyöä,
    Äläkä apen torua,
    Talon toisen soimaella!»

Ja jos he käskevät häntä itseään pieksemään nuorikkoa,

    »Ethän raahi raukkaistasi,
    Ethän henno herttaistasi!»[158]

Mutta jos ilmaantuu vaimossa joku vika:

    »Neuvo, sulho, neitoasi,
    Opeta oven takana;
    Yksi vuosi suusanalla,
    Toinen silmän iskennällä,
    Kolmas on jalan polulla!»

Vasta neljäntenä vuonna, jos ei vaimo varoituksista ottaisi
totellakseen, tuokoon mies vitsan kotiin, vaan:

    »Tuopa turkin helman alla,
    Talon toisen tietämättä!»

Ei nytkään ensi-aluksi pitäisi muuta kuin uhkailla: vasta kun se keino
nähdään riittämättömäksi, kurittakoon mies vaimoansa, mutta salaa:

    »Neuvo nelisnurkkaisessa,
    Älä nurmella nukita!
    Kuuluisi kumu kylähän,
    Naisen itku naapurihin».

Ei myös saa sivaltaa kasvoille, ettei jäljet jäisi näkyviksi:

    »Nauraisi kyläiset naiset:
    Onko tuo sodassa ollut?
    Vai susiko sulhasena,
    Karhu kanssakumppalina?»[159]

Koska näin molemmat aviopuolisot ovat saaneet tarpeelliset neuvot ja
varoitukset ohjeekseen elämän tielle, ei ole enää muuta kuin lähtö
edessä:

    Erotuopit tyhjettynä,
    Kohti korjat käännettynä,
    Päin ulos, perin tupahan.

Hellästi kiittää nyt morsian jäähyväisissään kotiväkeä, erittäinkin
vanhempiansa, kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta. Tänä tärkeänä
hetkenä valtaa hänet myös muisto kaikista noista rakkaista
kasvinpaikoista, joilla hän on lapsena leikkinyt, joita impenä
ihastellut. Vielä viimeisen jäähyväis-sanan heittää hän niille,
jokaista erittäin mainiten nimeltänsä:

    »Jää nyt, pirtti, terveheksi,
    Pirtti lautakattoinesi!
    Jääpä piha terveheksi,
    Piha pihlajaisinesi!
    Jätän kaikki terveheksi
    Maat ja metsät marjoinensa,
    Kujavieret kukkinensa,
    Kankahat kanervinensa,
    Järvet saoin saarinensa,
    Syvät salmet siikoinensa,
    Hyvät kummut kuusinensa,
    Korpinotkot koivuinensa!»[160]

Odottavalle Ilmariselle käypi kuitenkin tämä sydämen kyllyydestä
virtaava tunteitten tulva jo pitkäksi. Väkevällä kädellä koppaa hän
nuorikon rekeensä, helähyttää virkkua helmiruoskalla ja matkii
morsiamen sentimentalisia jäähyväisiä pienellä, mestarillisesti
humorillisella pilapuheella:

    »Jää hyvästi, järven rannat,
    Järven rannat, pellon penkat,
    Kaikki maassa marjan varret,
    Marjan varret, heinän korret,
    Pajupehkot, kuusen juuret,
    Lepän lehvät, koivun kuoret!»

Tähän päätämme nyt tämän muutamien mielestä kenties jo myös liian
pitkäksi venyneen esityksen häärunojen kauneuksista. Sallittakoon
lopuksi ainoasti vielä huomauttaa yhtä seikkaa. Tuo vakava, tuo
helläsydäminen, jopa liiankin hempeä-tunteinen morsian, voiko se olla
sama henkilö kuin kosiorunojen hilpeä, veitikkamainen, vallaton
Pohjan neito? Eiköhän tässä lienee kyhätty yhteen kahta aivan
erilaista luonnetta, eikö liene sulattamatta pantu yhteen kahta
erillänsä kasvanutta runojaksoa? Eikö tämäkin liene niitä monia
ristiriitaisuuksia, joihin Kalevalan syntymis-tapa, niinkuin
kerrottiin, on syynä -- taikkapa, toisten selityksen mukaan, todistus
Kalevalan puuttuvaisesta yhtenäisyydestä? Minun mielestäni ei tässä ole
mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin hieno, sielutieteellisesti
todellinen kuvaus. Onhan meillä nykyisessäkin kirjallisuudessamme
samallainen mielenmuutos kuvattuna. Kuka ei muistaisi Runebergin
Hanna-runoelmasta kertomusta Hannan veljen morsiamesta, kopeasta,
itsevaltaisesta, oikullisesta Mariasta, joka yht'äkkiä muuttui
hiljaiseksi, helläksi, koristelemattomaksi. Yhtä todellisesti kuin
taiderunoilija Runeberg on käsittänyt tämän sielutieteellisen salauden,
yhtä todellisesti myös kansanrunous Pohjolan neidon kuvassa. Me
näemme siinä vaan rakkauden kaikkivoittavan voiman, joka ylpeyden
poissulattaa, vallattomuuden muuttaa nöyräksi antaumiseksi, pilaa
tekevän veitikkamaisuuden syvätunteiseksi hellyydeksi; me näemme
rakkauden voiman, joka, käyttääksemme runomme omia sanoja, »vasta tekee
neidon oikein täydeksi neidoksi».

Mutta Kullervo-runoissa ilmaantuu Pohjolan neito Ilmarisen vaimona
vielä kolmannessakin muodossa. Voiko myös tuo armoton, niin
perkeleellisesti ivaavainen emäntä, joka orja paran eväskakkuun kiven
leipoo, olla sama kuin tämä hellä morsian tässä, taikka edes kuin
tuo ylempänä kuvattu veitikkamainen, mutta kuitenkin aina niin
hienotunteinen Louhen tytär? Voipi kyllä, sen on valitettavasti
todellisuus todistanut liiankin monta kertaa. Onhan se orjuuden
ainainen kauhea kirous, että se paaduttaa niin hyvin sortajainkin kuin
sorrettuin sydämet. Olemmehan me vielä nykyään meidänkin aikoinamme
kuulleet siitä, kuinka Amerikan Yhdysvaltain etelävaltioissa hienosti
sivistyneet, hellätunteiset rouvat ja neidot, joiden sydän oli säälistä
pakahtua, jos heidän lempikoiransa astui puikon jalkahansa, joiden
silmät vettä tulvailivat liikuttavaa romaania lukiessa, kuitenkin
kylmällä mielellä, kivenkovalla sydämellä määräsivät ja katselivat
orjainsa ruoskimista veriin asti. Ihmis-sydän on niin täynnä
salasopukoita, että ristiriitaisimmiksikin näyttävät tunteet voivat
siitä ilmi tulla, jos vaan ulkonaiset kohdat niiden kehkiämiselle
suovat tilaisuutta.



VI. Lemminkäinen.


    »Aik' on Ahtia sanoa,
    Veitikkata vieretellä!»

Näillä sanoilla nyt Suomen runotar itse tuopi etehemme omituisimman
kaikista luomistansa. Ja edessämme onpi uljas sankari, jonka mieli yhä
palaa retkille ja taisteluihin, niinkuin rohkeimman Skandinavian
vikingin, sekä samassa kevytmielinen neitoin viekoittaja, jonka mieli
yhä palaa impien iloihin, kassapäiden karkeloihin, täysi Don Juan'in
hengenheimolainen; -- edessämme on suurisuinen kerskailija,
ajattelemattomin hurjapää, joka, seurauksista huolimatta, niinkuin
puolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku
ajaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan
milt'ei on vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen
veitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi
olla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka
rakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.

Sodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään
harvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme
esimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi
tanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos
hurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme
kreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vasta _puoli_
Lemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut
haravoida runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on osannut
liittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen ja
puhaltaa elävän hengen luomaansa.

Kaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren
oikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka
loppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei
hänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun
tuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja
monenmoisella tavalla. Milloin sanotaan häntä Ahdiksi ja siis ikään
kuin tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi,
kauas pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas
Lemminkäiseksi tai Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän
luonteensa osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä »kauniiksi», välistä
»veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi», ylistellen hänen sekä
ulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on »mies mitä
parahin», vaikka tosin »tuli vähän vialle», koska liian paljon tahtoi
elää »impien iloissa», kassapäiden karkeloissa. Tässä, niinkuin
muulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla
tavalla, kuin hemmoitteleva äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita
vallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että
äidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta
hilpeydestä ja uljuudesta.

Tämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne
ei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan
on Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin eroittaikse se suuresti
siitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalaisluonteesta, joka on
Ilmari sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu
olla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua, teki
Skandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat
rauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan
Ruotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle,
josta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille
ja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin
kauemmaksi valtameren taakse? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä
tuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö
viimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että
Don Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa
yhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaisteessa?

Lempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi.
Saaressa kasvaa Kyllikki, »Saaren neiti, Saaren kukka», jota Päivä ja
Kuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakin
Lemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoista
voitoista, joihin hän oli muualla tottunut:

    Kunnepäin on päätä käänsi,
    Siinä suuta suihkatahan;
    Kunne kättänsä ojensi,
    Siinä kättä käpsätähän.[161]

»Korea» Kyllikki oli lujempaa luonnetta; hän oli osoittanut, ettei hän
»suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Tässä oli voitto
voitettava, joka vaivaa vaati ja vaivan maksoi.

Lemminkäinen suoriutuu siis kosiomieheksi. Turhaan epää häntä äiti,
huomauttaen, että Saaren suku on korkeampaa arvoa; siihen kenties ei
suvaitakaan halvempiarvoista. Mutta Lemminkäinen pöyhkeilee
kauneudellaan:

    »Jos en oo koiltani korea,
    Suvultani aivan suuri,
    Mä valitsen varrellani,
    Otan muilla muo'oillani!»[162]

Saareen tultuansa palkkautuu Lemminkäinen paimeneksi ja on pian
muuttanut naisten ensihetkisen naurun tulisimmaksi rakkaudeksi. Ei
ollut Saaressa naista, ei naitua, ei naimatonta, joka ei hänen tähtensä
olisi unohtanut kaikkia muita siteitä. Yksin vaan Kyllikki vastaa hänen
kosimisiinsa ylenkatseella. Lemminkäinen ei saanut tätä neittä
suostumaan, ainoata, josta hän todentotta huoli. Silloin vikingi
hänessä voittaa Don Juan'in; hän ryöstää Kyllikin väkisin, keskeltä
leikkiketoa. Tyttö hänen reessänsä itkee sekä parkuu; varsinkin hän
suree sitä, että hän nyt on joutuva puolisoksi mitättömälle,
arvottomalle miehelle, joka ei ole rikkaan, vankan talon omistaja, vaan
ainoasti ympärikulkeva soturi. Lemminkäinen puolestaan häntä
lohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa:

    »Kyllikki, syänkäpyni,
    Minun maire marjueni,
    En sua pahoin pitäne:
    Sylissäni syöessäni,
    Käsissäni käyessäni!»[163]

Rikkautta hän ei tosin voi luvata vaimollensa; mutta hän osaa kuitenkin
peittää sen puutteen humorisella sanaleikillä, tehden metsän marjat
muka lehmiksensä:

    »Ällös olko milläkänä!
    Mont' on lehmeä minulla:
    Yks on suolla Muurikkinen,
    Toinen mäellä Mansikkinen,
    Kolmas Puolukka palolla.
    Ne on syömättä soreat;
    Ei ole illoin kytkemistä,
    Eikä aamuin laskemista,
    Heinävihkon heittämistä.»[164]

Ja kun sitten hänen halpa sukuperänsä tulee puheeksi, lisää hän arvonsa
tuntevan miehuuden jalolla ylpeydellä:

    »Jos en oo suvulta suuri,
    Enkä korkea ko'ilta,
    On mulla tulinen miekka,
    Se onpi sukua suurta,
    Onpi Hiiessä hiottu,
    Jumaloissa kirkastettu;
    Sillä suurennan sukuni!»[165]

Viimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään
kohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi
kaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona,
käymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu
avioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan
tyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin
vastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen.
Kahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos
kylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[166]
muuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi,
väliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo »lieto»,
vaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen
saaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä
hänestä irti kunniallisella tavalla?

Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan.
Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin
rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen
hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin.
Hän pyytää, että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:

    »Mieleni minun tekevi
    Juomahan soan olutta,
    Soan mettä maistamahan!»[167]

Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka
kaiken päivää juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:

    »En huoli koti-oloista!
    Ennen juon joesta vettä,
    Melan tervaisen terältä;
    Makeamp' on juoakseni,
    Kuin kaikki kotoiset kaljat!»[168]

Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä
retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti,
että kotona on

    »Aittaan salvattu satoja,
    Tuhansia tukkueltu».

Lemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:

    »En huoli koti-eloista!
    Jos markan soasta saanen,
    Parempana tuon pitelen,
    Kuin kaikki kotoiset kullat,
    Auran nostamat hopeat!»[169]

Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa, mennä omin silmin
katsomaan:

    »Onko neittä Pohjolassa,
    Jok' ei suostu sulhasihin,
    Mielly miehi'in hyvihin!»[170]

Äiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi
loukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa
Pohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä
varoituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen
tehdä hänelle turmiota:

    »Senpä hyötyivät minusta,
    Min kirves kivestä saapi,
    Järky jäästä iljanesta,
    Tuoni tyhjästä tuvasta!»[171]

Vaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan
lähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin
rautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään;
iloisella ylpeydellä hän lausuu:

    »Mies on luustossa lujempi,
    Rautapaiassa parempi,
    Teräsvyössä tenhoisampi!»[172]

Samoin hän sitten ottaa käteen kuuluisan, tuliteräisen miekkansa,

    Jok' oli Hiiessä hiottu,
    Jumaloissa kuuraeltu.

Näiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä,
henkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein
mahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa,
Pohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan
semmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse
toisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen
turmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti
sisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä,
kenenkään arvaamatta.

Rohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä parasta hänen
tyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi Hiiden hirven
pyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo tehtävä.
Saatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja huudahtaa
uhitellen:

    »Eipä ilmalla Jumalan,
    Tämän taivon kannen alla,
    Löytyne sitä metsässä
    Jalan neljän juoksevata,
    Kut' ei näillä yllätetä,
    Kainuilla Kalevan pojan,
    Liukuimilla Lemminkäisen!»[173]

Vielä suuremmalla itseensäluottamuksella kerskailee hän sitten vähäistä
myöhemmin, päästyänsä hirven jäljille. Hän jo edeltäpäin, ennen kuin
edes vielä on otuksensa silmin nähnyt, käskee rohkeasti:

    »Mi lienee Lapissa miestä,
    Kaikki hirven kannantahan;
    Mi lienee Lapissa naista,
    Kaikki kattilan pesohon;
    Mi lienee Lapissa lasta,
    Kaikki lastun poimintahan;
    Mi Lapissa kattilata,
    Kaikki hirven keitäntähän!»[174]

Tämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille;
vasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada
pyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla
hän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö,
Tuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen. Toisessa
paikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa,
voimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä
lisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän
aavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla
sukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu
oli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin
saaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhkaylpeillä, kuin jos ne
olisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:

    »Susi ei syö minun sukua,
    Karhu ei kaada Lemminkäistä;
    Sormin sortavi sutoset,
    Käsin karhut kaatelevi!»[175]

Saatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy
sitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän
lemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari
sanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa täst'edes
rauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti parka
surkeasti pettyy! Hänen »veitikkansa» on sekä ruumiin että hengenkin
puolesta kokonaan vironnut »evillensä entisille».

Sanoi lieto Lemminkäinen:

    »Viel' olen äijeä vajoa!
    Tuollapa syämykseni,
    Tuolla tuntoni makaapi,
    Noissa Pohjan neitosissa,
    Kaunoisissa kassapäissä.
    Homekorva Pohjan eukko
    Eipä anna tyttöänsä,
    Joutsenen osoamatta
    Tuosta Tuonelan joesta!»[176]

Sen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt
ensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa
lepäilee suuren vaaransa perästä.

Mutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa.
Lemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen,
että se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.

    Siinä Kauko katselevi;
    Silmä karsas Kaukon päässä,
    Silmä karsas, toinen kiero,
    Suu vähiten väärällänsä.
    Virkki viimein katsellessa:
    »Oi armas anoppiseni,
    Pohjan ehtoisa emäntä,
    Laitapa olutta paljon,
    Keitä kaljat kelvolliset
    Juotavaksi joukon suuren,
    Lemminkäisen liiatenkin
    Noissa häissänsä omissa
    Kera nuoren tyttäresi!»[177]

Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan.
Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito
voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun _hän_ oli käynyt
kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä
melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se »tuuma aivohon
osasi», että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli
yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen
miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei
siinä vielä kaikki -- olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei
edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut
pois huuhtoa! Lemminkäinen

    Murti suuta, väänti päätä,
    Murti mustoa haventa;
    Veret vierähti pahaksi
    Poloisilta poskipäiltä.[178]

Paikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti
toiselle Pohjolan retkelle.

Turhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän
huomauttaa:

    »Ei sua kutsuttu sinne,
    Ei tarkoin tahotakana!»

Mutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen
sankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä
noissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:

    »Kurjat kutsuen menevi;
    Hyvä ilman hyppeleikse!».[179]

Ja jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän
kutsumatta sinne tuli, niin on

    »Tuossa kutsut kuun-ikuiset,
    Airuhut alin-omaiset,
    Miekassa tuliterässä,
    Säilässä sakenevassa!»[180]

Turhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain
surmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti,
ylpeästi:

    »Ain' on surmia akoilla,
    Kaikin paikoin kuolemia;
    Ei uros hätäille noita.
    Ei varsin varannekana!»[181]

Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa.
Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:

    Miekkanen käessä kääntyi,
    Kuni tuore tuomen latva
    Tahi kasvava kataja.[182]

Ilolla katselee sitä sankari ja kehuu:

    »Tuskin on Pohjolan tuvissa,
    Sariolan salvoksissa
    Tämän miekan miettijäistä,
    Tämän kalvan katsojaista!»[183]

Samoin hän sitten sivaltaa jalon jousensa seinältä ja kerskaa:

    »Sen mä mieheksi sanoisin,
    Urohoksi arveleisin,
    Joka jouseni vetäisi,
    Kiveräni kiinnittäisi
    Noilla Pohjolan tuvilla,
    Sariolan salvoksilla!»[184]

Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi
hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä.
Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään,
että tämä Pohjolassa itse nöyrästi, siivosti käyttäytyisi ja näin
tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti
rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:

    »Poikueni, ainueni,
    Lapseni, vakauteni!
    Jos sä jou'ut juominkihin,
    Juopa puoli tuoppiasi,
    Anna toisen toinen puoli,
    Pahemman pahempi puoli;
    Mato maljassa venyvi,
    Toukka tuopin pohjukassa!
    Istu puolella sijoa,
    Astu puoli-askelella,
    Anna toisen toinen puoli,
    Pahemman pahempi puoli!»[185]

Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen
jo silloin istui reessänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät
korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme
suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu
uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan
poljennalla, että

    Silta liekkui lehmuksinen,
    Tupa kuusinen kumahti.[186]

Kun ei kukaan virka hänelle tervehdystä, tervehtii hän itseänsä itse:

    »Terve tänne tultuani,
    Terve tervehyttäjälle!»[187]

Hänen ylpeytensä kohtaa kuitenkin samallaista ylpeyttä. Kysymykseensä,
olisiko talossa sijaa, saapi hän kyllä myöntäväisen, vaan samassa
pahasti loukkaavaisen vastauksen:

    »Jos olet siivolla tuvassa,
    Oven suussa seisomassa,
    Oven suussa, orren alla,
    Kahen kattilan välissä,
    Kolmen koukun koskevilla.»[188]

Tähän orjille, kerjäläisille sekä naisille[189] määrättyyn halpaan
sijaan ei voi tietysti ylimielinen Kauko tyytyä. Hän astuu rohkeasti
vielä edemmäksi ja asettaa itsensä omin luvin korkeimpaan arvopaikkaan
tuvassa:

    Siitä siirtihe ylemmä,
    Pyörähtihe pöyän päähän,
    Istuihe rahin nenähän,
    Petäjäisen penkin päähän.[190]

Ja samoin kuin hän äsken oli uhallaan astunut niin kovasti, hän nyt
myös istahti koko voimallansa, että:

    Rahi vastahan rasahti,
    Petäjäinen penkki notkui.

Aina vielä istuu kuitenkin isäntäväki liikkumatta; ei ole pienintäkään
merkkiä, että olisi aikomus suoda mitään vieraan varaa. Senvuoksi
Lemminkäinen nyt rohkeasti itse muistuttaa heitä siitä velvollisuudesta:

    »Enpä liene lempivieras,
    Kun ei tuotane olutta
    Tulevalle vierahalle!»[191]

Vihaisen sanataistelun jälkeen tuodaan viimein ruokaa, tuodaan juomaa,
mutta minkälaista!

    Luut lihoista, päät kaloista,
    Vanhat naatit naurihista,
    Kuoret leivistä kovista.[192]

Olut-tuopissa taas on toukkia pohjassa, matoja äärillä. Ja kun
Lemminkäinen vaatii parempia vieraanvaroja, saa hän sen suoran, tylyn
vastauksen:

    »Mitä sie tulitkin tänne;
    Ken sinua koolle kutsui?»

Silloin vaatii Lemminkäinen kumminkin rahallaan saada ostaa juomaa.
Nämä sanat olivat kovin loukkaus, pahin häväistys talon kunnialle; se
oli moite siitä, että isäntäväki ahneuden tähden ei ollut tahtonut
täyttää pyhää velvollisuuttaan matkalaista kohtaan. Kauemmin ei
maitakaan Pohjolan isäntä nyt kärsiä vierahansa röyhkeyttä; hän käskee
hänet ulos suorilla sanoilla:

    »Ei tässä piot parane,
    Jos ei vierahat vähene;
    Talo työlle, vieras tielle,
    Hyvistäkin juomingista!»[193]

Ja kun ei tule tästäkään mitään apua, tempaa Pohjolainen aseensa
seinältä ja käskee vierasta miekanmittelyhyn, joka temppu aina oli
suoritettava ennen kahdentaistelua. Siihen kehoitukseen vastaa
Lemminkäinen teeskellyllä nöyryydellä, josta kuitenkin sankarin ylpeys
selvästi paistaa läpi:

    »Mitä minun on miekastani,
    Kun on luissa lohkiellut,
    Pääkasuissa katkiellut!
    Vaan kuitenkin, kaikitenkin,
    Kun ei nuo piot parane,
    Mitelkämme, katselkamme,
    Kumman miekka mieluhumpi!»[194]

Tappelussa sivaltaa Pohjolan isäntä silmittömässä vimmassaan ohitse,
josta kohta myrkyllinen pilkka livahtaa Lemminkäisen suusta:

    »Min teki pahoa orret,
    Kamana tihua työtä,
    Jotta orsia osoitat,
    Kamanata kapsuttelet?»[195]

Vihollisensa surmattuaan, Lemminkäinen kiusaksi kiinnittää hänen päänsä
yhteen aituuksen seipääsen. Sitten hän menee tupaan ja sanoo emännälle:

    »Tuo vettä, vihainen piika,
    Käsiäni pestäkseni
    Veristä pahan isännän,
    Häijyn miehen hurmehista!»[196]

Näiden sanain kautta tuli pilkan ja häväistyksen mitta niin
kukkuroilleen täytetyksi, että nyt kosto voi joka silmänräpäys
ryöpsähtää siitä esiin kaikki tuohoovana koskena. Rohkean
Lemminkäisenkin sydän ahdistuu, hänen miettiessään kaikkien tekojensa
välttämätöntä seurausta. Hän pakenee kiireesti kotiinsa, jossa äiti
neuvoo, että hän muutamaksi ajaksi menisi Saareen piiloon.

Mutta tuon veitikan vallattomuuden kautta muuttuu pian tää
turvapaikkakin vaarapaikaksi, tää pelastusneuvo uudeksi hengenhädäksi.
Hän rupeaa täälläkin taas kevytmielisesti pitämään iloa Saaren neitoin
ja vaimoin kanssa. Hänen kauneutensa, hänen leikillisyytensä, hänen
laulutaitonsa täälläkin taas lumoovat kaikki sydämet. Mutta tämä
suunnaton suosio kauniilta sukupuolelta tietysti ja luonnollisesti
nostaa yhtä rajattoman vihan ja vimman hylätyissä sulhasissa,
petetyissä aviomiehissä. Lemminkäisen täytyy viimein paeta pois
Saaresta. Kuinka olisi yksi ainoa mies, vaikka kuinka rohkea sankari,
saattanut pitää puoltansa

    Päälle saadessa satojen,
    Tuhansien tunkiessa.

Tällä erohetkellä kuvaa runotar vielä oikein elävästi lemmikkinsä
vastaanseisomatonta viehätystä. Katkerasti itkevät hänen lähtöänsä
Saaren immet; he kysyvät:

    »Mitä läksit, Lemminkäinen?
    Läksitkö piikojen pyhyyttä,
    Vaiko vaimojen vähyyttä?»[197]

Nähtävästi hävettää Lemminkäistä lausua ilmi oikeata syytä pakohonsa;
olisihan pelko, vaikka suuressa vaarassa, sopimaton tunne sankarin
sydämessä. Liian selvä valhe taas olisi naisten kysymykseen myöntämällä
vastaaminen. Hänen täytyy siis keksiä toinen, uskottavampi este:

    »Lähe en piikojen pyhyyttä,
    Enkä vaimojen vähyyttä;
    Saisin jos satakin naista,
    Tuhat piikoa piellä;
    Vaan tuli kova ikävä,
    Ikävä omia maita,
    Oman maani mansikoita,
    Oman niemen neitosia!»[198]

Yksin jäivät siis Saaren neidot, ja he itkivät katkerasti:

    Sini itki Saaren immet,
    Niemen neiet voikerrehti,
    Kunnes purjepuu näkyvi,
    Rautahankki haimentavi;
    Ei he itke purjepuuta,
    Rautahankkia haloa,
    Itki purjepuun alaista,
    Hankkinuoran haltijata.[199]

Kotipaikalleen palattuaan Lemminkäinen hämmästyksellä näkee oudon näön.
Poltettu on talo, viidakko kasvamassa pelloilla. Pohjola oli hänen
poissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee
katkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen
suruunsa:

    Ei hän itkenyt tupoa,
    Eikä aittoa halannut;
    Itki tuttua tuvassa,
    Aitallista armastansa.[200]

Ainoa, jota tuo lieto, häilyväinen rakastelija todellisesti ja
pysyvästi oli rakastanut, on nyt kadonnut, on saanut surmansa
vihollisen kädestä, saanut surmansa oman poikansa teon kostoksi! Tämä
ajatus on niin katkera, että se silmänräpäykseksi masentaa Lemminkäisen
koko miehuuden. Hän kiroo nyt sielunsa ylintä, suurinta iloa, tuota
sotahaluansa, joka ennen aikaa on saattanut hellän äidin Tuonelan
synkille tuville. Hän vaikeroipi:

    »Jo olet kuollut, kantajani,
    Mennyt, ehtoinen emoni!
    Kostohon minäkin koito,
    Kostohon kova-osainen
    Mittaelin miekkojani
    Noilla Pohjolan tuvilla,
    Surmaksi oman sukuni,
    Kateheksi kantajani!»[201]

Juuri tuimimmassa tuskassa ollessaan keksii hän kuitenkin hitusen
jälkiä ja löytää, niitä myöten käyden, äitinsä korvesta, salaisesta
piilopirtistä, johon hän sodan tullen oli ottanut pakonsa. Tämä
arvaamaton ilo palauttaa hetipaikalla Lemminkäisen tavallisen
rohkeuden. Hän lupaa rakentaa uudet tuvat, paremmatkin entisiä; hän
uhkaa lähteä uuteen sotaan Pohjolata vastaan ja kostaa kaikki
vihollisen pahanteot. Jopa pilkistää veitikkakin jälleen kyynelten
takaa hänen silmistänsä. Äidin kysymykseen, miltä elämä oli tuntunut
Saaressa, vastaa hän hullunkurisimmalla leikkipuheella, peittäen
voittoriemunsa ja ylpeytensä läpikuultavalla nöyryyden verholla:

    »Hyvä oli siellä ollakseni,
    Armas aikaellakseni;
    Siitä oli paha elämä:
    Pelkäsivät piikojansa,
    Luulivat lutuksiansa
    Pahasti piteleväni.
    Minä piilin piikasia,
    Varoin vaimon tyttäriä,
    Kuin susi sikoja piili,
    Havukat kylän kanoja!»[202]

Kostoretkelle lähtiessään päättää Lemminkäinen toiseksi miehekseen
viedä kanssansa vanhan, monissa yhteisissä otteluissa koetetun
sotakumppaninsa Tieran. Hän kehoittaa häntä näillä sanoilla:

    »Tokko muistat muinaistamme,
    Entistä elämätämme,
    Kun ennen kahen kävimme
    Suurilla sotatiloilla?
    Ei ollut sitä kyleä,
    Kuss' ei kymmenen taloa,
    Ei ollut sitä taloa,
    Kuss' ei kymmenen urosta,
    Ei ollut sitä urosta,
    Eikä miestä melkeätä,
    Kuta emme kaatanehet
    Ja kahen kapistanehet!»

Ja, Tiera, vaikka äsken nainut, ei voi vastustaa tätä houkuttelevaa
Sireni-laulua. Nuot sotakumppanin herättämät muistot muinaisista
mainepäivistä ei suo hänelle mitään rauhaa, ei viihtymystä hiljaisessa
kodissa. Hän hyppää ylös, niin kiireesti, että jo kiukaalla panee
kengän jalkahansa, toisen pankolla, veräjällä vasta vyöteleikse. Hän
tempaa myös jalon keihäänsä nurkasta ja koettaa voimiansa, vieläkö ne
on entisellään:

    Sylkytteli keihoansa,
    Sylkytteli, nyrskytteli,
    Sylen syöksi keihäsvartta
    Peltohon saviperähän.

Entinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis
kohta rientää Lemminkäiselle »sodan avuksi».[203]

Mikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan
elävästä retkeilijähengestä, kuvaus, joka ei tässä enää rajoitu yhteen
ainoaan sen hengen personoitumaan, Lemminkäiseen, vaan antaa meidän
vilahdukselta nähdä, että se oli yleinen, kaikille yhteinen.

Aiottu Pohjolan retki päättyy kuitenkin kesken sangen surkeasti. Uroot
eivät saakaan tilaisuutta koettaa kalpojensa terää kaltaisiinsa
vihollisiin. Pohjolan emännän lähettämä pakkanen jäätää heidät kiinni
meren selän keskelle. Siinä ei auta Lemminkäisen voittoisa miekka,
siinä ei Lemminkäisen mahtava loitsutaito. Välttämätön kuolo näkyy nyt
olevan edessä, kuolo pakkasen tai nälän kautta, kummassakin tapauksessa
maineheton, sankareille sopimaton surma. Tiera tästä puhkee surkeihin
vaikeroimisiin; Lemminkäinen myöskin hetkiseksi masentuu ja valittaa.
Mutta eipä hän edes tässä vihoviimeisessäkään tuskassa voi unohtaa
noita »kaunokaisia», jotka vuoroin tasapäitten tappelujen kanssa ovat
kaiken hänen ikänsä vallinneet veitikan sydämessä:

    »Vaan en huoli huolimahan,
    Suuresti sureksimahan,
    Jos immet hyvin eläisi,
    Naiset kaikki naurusuulla,
    Mesimielin morsiamet!»[204]

Ja tämä muisto näkyy samassa yht'äkkiä antaneen hänen hengelleen
takaisin koko sen kadotetun pontevuuden! Uljaasti huudahtaa hän taasen:

    »Viel' ei meitä noiat noiu,
    Noiat noiu, näe näkijät
    Näille teille kuolevaksi,
    Matkoille masenevaksi!»[205]

Ja samassa hän keksii keinon, joka heidät pelastaa hädästä. Tähän
voimmekin me nyt päättää tämän Lemminkäisen luonteen tarkastuksen.
Tosin ilmautuu hän vielä Kalevalan sankarien yhteisellä Sampo-retkellä;
mutta hän on siinä, niin kuin olemme nähneet, lykätty taemmaksi
syrjähenkilöksi, jonka tähden ei myös runotar enää ole lisännyt monta
silmäänpistävämpää piirrettä hänen kuvaansa.



VII. Kullervo.


Kalevalan kaikkein suurin kauneus, niinkuin jo ennen sanottiin, on
siihen punoutuneessa kahdessa erinäisessä, pienemmässä runojaksossa:
Kullervo- ja Aino-lauluissa. Näissä molemmissa ilmautuu täydellinen,
melkein taiderunouden mestariuteen kohoava yhtenäisyys, näissä ovat
luonteet vielä elävämmin ja tarkemmin kuvatut, niissä on läpikäyvä
periajatuskin verrattomasti syvempi kuin muissa kertomarunomme osissa.
Ihmekö siis, jos kaunotieteellinen tarkastus niihin kaikkein ensiksi on
luonut silmänsä. Jo v. 1853 painatti professori Cygnaeus nerokkaan
selityksensä Kullervosta kirjoituksessaan »tragillisesta aineesta
Kalevalassa».[206] Nykyisimpinä aikoina on sitten ylimääräinen
professori Fr. Perander uudestaan tutkinut Kullervon luonteen ja
sen lisäksi vielä kirjoittanut syvälle tunkeuvan selityksen
Aino-runoista.[207] Näiden molempien tutkijoitten jälkien parsiminen
olisi samaa, kuin jos elonleikkuun jälkeen menisi sänkipellolle
karisseita jyviä kokoonpoimimaan. Siitä syystä on nyt seuraava tarkastus
näistä molemmista runojaksoista melkein kokonaan lainattu
yllämainituista teoksista.

Kullervon kohtalon tragilliseksi perisyyksi arvelee Cygnaeus sen, että
luonto hänet on aikonut sankariksi, mutta kova onni tehnyt orjaksi. Hän
on syntyissänsä saanut jättiläisvoiman ja tulisen halun tätä voimaansa
täydellä innolla käyttää sitä vastaaviin urostöihin; mutta hän on
samassa myös syntynyt orjuuden ahtaisin oloihin, ja orjan halvassa
pakkotyössä tuo mahtava sankari-into muuttuu kaikki turmelevaksi
viaksi. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten palava ikävöiminen saada
rakastaa ja nauttia rakkautta; mutta maailma raatelee hänen sydäntänsä
armottomimmalla tylyydellä. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten
heltymätön vaatimus saada kunnioitusta, saada suuri arvonsa täydesti
käsitetyksi; mutta tähän vaatimukseen vastataan jääkylmällä ivalla, ja
koko miehen ei arvioida maksavan enempää kuin

    Kaksi kattilarania,
    Kolme koukun puoliskoa,
    Viisi viikatekulua,
    Kuusi kuokan kuoliota.[208]

Kohta kolmantena ikäpäivänänsä Kullervo jo näyttää synnynnäistä
yliluonnollista voimaansa sillä, että repäisee kapalovyönsä, särkee
kätkyensä. Nämät aikaiset, paljoa lupaavat ponnistukset olisivat
ympärillä olevissa nostaneet iloa ja ylpeyttä, jos pojalla olisi ollut
sukua ja isänmaata. Mutta sotavangissa, orjassa nähtynä ne vaan
herättävät voitonpyynnön himoa, niinkuin vastasyntyneen varsan tai
vasikan huomattu kunto. Untamo toivoo

    Tätä tästä kasvavaksi,
    Mieltyväksi, miestyväksi,
    Oikein urostuvaksi,
    Saavaksi sataisen orjan,
    Tuhantisen turpuvaksi.[209]

Mutta pojallakin puolestaan on jo tulevaisuuden toiveensa:

    Jopa kuuna kolmantena,
    Poika polven korkeuisna
    Alkoi itse arvaella:
    »Kunpa saisin suuremmaksi,
    Vahvistuisin varreltani,
    Kostaisin isoni kohlut,
    Maksaisin emoni mahlat».[210]

Tämän kuulee Untamokin ja säikähtyy; hän huudahtaa:

    »Tästä saa sukuni surma,
    Tästä kasvavi Kalervo!»

Koko Untamon suku, naiset niinkuin miehet, nyt yksissä tuumin
neuvoittelevat, mitenkä tuo vaarallinen poika saataisiin hyvissä ajoin
hävitetyksi. He koettavat jos joitakin surmakeinoja. Viimein he
hirttävät hänet puuhun, mutta siinäkin hän huoleti piirustelee kuvia
tammen tyveen:

    Siinä miehet, siinä miekat,
    Siinä keihä'ät sivulla.[211]

Tässäkin tilassa siis osoittaa hän selvästi sielunsa sisimmän halun:
suuriin sotiin, tasapäihin tappeluihin, mainioihin miehen töihin!

Nyt lakataan noista turhista surma-yrityksistä Kullervon ruumista
vastaan; sen sijaan koetetaan tästä lähtein masentaa, surmata hänen
sankarihenkeänsä halvoilla, hänelle sopimattomilla askareilla.
Näihinkin panee hän koko luontaisen voimansa ja intonsa, mutta turmelee
vaan sillä kaikki, mihin koskee. Hänen työstään ei ole mitään
siunausta, ainoasti häviötä. Sanomattoman tragilliset ovat nämät
halvennetun orjan yliluonnolliset voimanponnistukset! Hän niillä
lakkaamatta ikään kuin huutaa isäntäväellensä: »osoittakaa minulle
korkea tarkoitusperä, minä siihen itseni kohotan -- antakaa minulle
suuri tehtävä, minä sen perille saatan!» Mutta hänen kova kohtalonsa
tekee kaikki semmoiset pyrinnöt ja työt mahdottomiksi. Hänellä ei ole
omaa kansaa, jonka puolesta taistelia; hänellä ei ole isänmaata, jonka
hyväksi elää ja kuolla. Yksi tarkoitusperä, yksi tehtävä hänelle vaan
on mahdollinen -- se on _kosto_.

Tuskastuneena kelvottomaan orjaansa, joka »kaikki tuhmin turmelevi»,
myöpi hänet viimein Untamo yllämainittuun mitättömään hintaan
Ilmariselle. Tämä onnenvaihde olisi samassa voinut olla onnenvaihdos
Kullervon elämässä. Jos joku, niin kuuluisa seppä, joka on itse taivaan
kannenkin takonut ja Sammon sepittänyt, olisi ollut mies johtamaan
eriskummallisen orjansa työ-intoa töihin, joissa tämä ainaisen halunsa
mukaan olisi saanut panna liikkeelle voimansa »tarmonsa takaa». Mutta
noihin moniin sielutieteellisesti ihmeen todenmukaisesti kuvattuihin
seikkoihin Kullervo-runoissa kuuluu sekin, että kaikki, jotka orjan
kanssa tekemisiin sattuvat, hänelle ovat tylyt ja sydämettömät.
Ilmarinen ei viitsi tutkia uuden osto-orjansa mahdollista salaista
kuntoa; hän kai pitää hänet, entuudesta päättäin, ainoasti halvimpiin
töihin kelpaavana. Siksi hän antaa hänet kokonaan vaimonsa käskyin
alle. Tämän määräyksen olisi myös luullut päivänsäteen kajastamiseksi
Kullervon elämän sysimustalta pilvitaivaalta. Hän on tullut hellän,
suloisen Pohjolan neidon, Ilmarisen emännän vallan ja hoidon alle. Tämä
olisi luultavasti paremmin kuin kukaan muu saanut orjan ynseän luonteen
taipumaan, talttumaan, jos hän vaan olisi pysynyt omassa luonteessansa.
Lempeyshän on voima, joka paatuneimmankin sydämen vielä voi sulattaa.
Mutta orjalle ei häneltäkään tule muuta kuin armottomuutta, muuta kuin
tylyyttä, muuta kuin ilkeätä ivaa osaksi.

Ilmarisen emäntä lähettää Kullervon metsään karjansa paimeneksi. Tämä
virka on vielä alentavaisempi, halvempi kaikkia, jotka orjalla oli
Untamon kodissa. Tässä ei ole edes tilaisuutta väärinkäyttämisellä,
turmelemisella näyttää suurta voimaansa. Helppo on arvata, kuinka
katkeraksi Kullervon mieli käy tästä uudesta häväistyksestä. Ja aution
salon häiritsemättömässä yksinäisyydessä on hänellä yltäkyllin aikaa
miettiä, märehtiä kaikkea häntä kohdannutta sortoa.

Ensi-silmänräpäyksessä on hänessä alennuksen tunne niin masentavainen,
että hän menettää koko tavallisen rohkeutensa ja puhkeaa valituksiin,
vaikeroimisiin:

    »Voi minä poloinen poika!
    Jo minä johonkin jou'uin,
    Jou'uin joutavan jälille,
    Härän hännän paimeneksi,
    Joka suon on sotkijaksi,
    Maan pahan matelijaksi.»[212]

Jonkun hetken kuluttua alkaa hänen ponteva henkensä kuitenkin jälleen
tointua. Mutta tointumisen ensimmäinen osoite on samassa myös osoite
Kullervon sydämessä alkaneesta turmeltumisesta, joka on sorron ja
orjuuden välttämätön kirous. Kaiken jalouden juurta kaluava,
karsas-silmäinen kateus on hänessä saanut vallan. Näin hän laulaa
auringolle:

    »Paistapa Jumalan päivä
    Poloiselle paimenelle,
    Älä Ilmarin tuville,
    Emännälle ensinkänä.
    Emäntä hyvin elävi,
    Vehnäsiä viiltelevi,
    Voita päälle vuolaisevi;
    Paimen parka kuivan leivän,
    Kuivan kuoren kurskuttavi,
    Petäjäisen peiputtavi,
    Veen lipillä luikkoavi,
    Märän mättähän nenästä.»[213]

Hän nyt istahtaa maahan, vihannalle turpehelle ja ottaa halvan eväänsä
esihin. Epäluulolla hän sitäkin tarkastelee, sillä kenties se on
vieläkin halvempi, kuin mitä ulkonäkö näyttää. Hän katselee, kääntelee
leipäänsä ja virkkaa:

    »Moni on kakku päältä kaunis,
    Kuorelta kovin sileä,
    Vaan on silkkoa sisässä,
    Akanoita alla kuoren.»[214]

Epäluuloisuus on taas toinen sorrosta syntyneen sydämenturmeluksen
merkki.

Mutta todellisuus olikin vielä paljoa pahempi, kuin mitä orja-paran
epäluuloinen mieli oli osannut itsellensä kuvitella. Hän oli
pelännyt tapaavansa hätäleipää, olkia ja akanoita, kakkunsa sisästä;
mutta siihen olikin kivi pantu, johon Kullervon puukko, ainoa
vanhemmilta hänelle jäänyt perintö, nyt katkeaa. Tätä oikein
perkeleellistä ilkeyttä ja pilkantekoa ei olisi edes Kullervo,
vaikka jo armottomuuteen kyllin tottunut, voinut ennalta arvata.
Ensi-silmänräpäyksessä suru siitä, että hän nyt on menettänyt ainoan
kotimuistonsa, vielä valtaa hänen sydämensä niin täydellisesti, ettei
siinä ole sijaa muille tunteille. Hän itkee katkerasti ja valittaa:

    »Yksi oli veitsi veikkoutta,
    Yksi rauta rakkautta.»[215]

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä nähdäänkin jo, että todella ainoa
rakkauden, ainoa veljeyden side, joka Kullervon vielä oli sitonut
ihmiskuntaan, nyt on veitsen kanssa katkennut. Kosto, kosto on nyt
hänessä ainoana intohimona! Hän surmaa Ilmarisen emännän ja lähtee pois
talosta, ääneensä ilkkuen siitä työstä.

    Läksi soitellen seposta,
    Ilon lyöden Ilman mailta.[216]

Mutta illan tullen, yön pimeten, raukeaa jälleen tuo vimman
aikaan-saama luonnoton mielenkiihtymys. Hän käsittää nyt vajonneensa
vielä alemmaksi entistäkin tilaansa. Paimenellakin, orjallakin toki on
vielä kotinsa ja perheellinen olonsa; mutta pilttualla murhamiehellä on
vaan korpi kotina, metsän pedot seurakumppalina. Sydäntä vihlaisevalla
katkeruudella valittaa hän nyt sitä, että hän on niin luonnottomassa
tilassa, niin aivan armotonna:

    »Mikä lie minunkin luonut,
    Kuka kurjaisen kuvannut,
    Kuuksi, päiväksi kululle,
    Ijäkseni ilman alle!
    Kotihinsa muut menevät,
    Majoillensa matkoavat;
    Mull' on korvessa kotini,
    Tuulessa tulisijani!
    Päivä pääskyille tulevi,
    Ilo ilman lintusille,
    Ei minulle milloinkana,
    Ei ilo sinä ikänä!
    Iso kuoli, äiti kuoli,
    Kuoli mun sukuni suuri,
    Jätti jäisille jälille,
    Pyöriville portahille,
    Joka suohon sortumahan
    Likahan litistymähän.»[217]

Pian kuitenkin hänen luja, miehuullinen periluonteensa taaskin
ponnistaikse ylös tästä alakuloisuudesta,  huudahtaa kohta jälleen
ylpeästi ja rohkeasti:

    »Vaan en vielä jouakana
    Silloiksi likasijoille,
    Enkä sinnes suohon sorru
    Kunnes kannan kahta kättä,
    Viittä sormea viritän!»[218]

Hänelle juohtuu mieleen tuo vanha, mutta vielä toimeenpanematon
päätöksensä: kostaa Untamolle,

    »Kostoa sukuni surma,
    Ison kohlut, maammon mahlat.»[219]

Mutta juuri kun hän tälle veriretkellensä lähtee, saapi hän sen
arvaamattoman sanoman, että hänen isänsä ja äitinsä eivät olekaan
joutuneet surman omiksi Untamon sodassa, vaan päässeet pakoon pieneen
piilopirttiin, jylhän korven sydämeen. Nyt Kullervon synkkä kohtalo
näkyy kerrassaan kokonaan valjenneen. Hänelle tarjoutuu, mitä hän on
äsken niin katkerasti kaivannut, oma koti! Hän, joka nykyisin vielä
luuli olevansa aivan armoton, ypö-yksin maailmassa, kohtaa nyt äidin
sydämen, niin sanomattomasti rikkaan rakkaudesta, kuin vaan äidin sydän
yksin täällä maan päällä voipi olla. Mutta kaikki tämä onni tulee nyt
-- liika myöhään. Orjuudessa, sorron alla on Kullervon sydän jo liian
villiynyt, raivoutunut, viihtyäksensä, sopiaksensa enää kodin
rauhaisiin hiljaisiin oloihin. Paitsi sitä ei hänen suurta, korkealle
pyrkivää sankariluonnettansa täällä kotonakaan käsitetä paremmin kuin
ulkona vieraassa maailmassa. Hän on altis vaikka mihin työhön kodin
hyväksi. Mutta kun hän nuotalla oltaessa, soutamaan tai tarpomaan
ruvetessa, kysyy:

    »Veänkö väen mukahan,
    Tarvonko olan takoa,
    Panenko miehuuen nojassa,
    Vai panen asun mukahan,
    Tarvon tarpehen takoa?»[220]

niin sukulaiset, jotka eivät ymmärrä hänessä piilevää jättiläisen
voimaa, käskevät vaan panemaan koko mahtinsa liikkeelle, arvellen
sitäkin kyllin tarvittavan. Silloin hän loukatun sankari-ylpeyden
vallattomuudessa vetää kaikki airot poikki, tarpoo nuotan tappuroiksi.
Suuttuneena pojan kelvottomuudesta koti-askareissa, lähettää nyt isä
hänet ulos kaukaiselle, vaaralliselle retkelle. Hänen pitää mennä
verorahaa viemään.[221]

    »Lienet matkassa parempi,
    Taipalella taitavampi»,

arvelee isä; kenties oli hänellä myös sydämensä pohjassa se salainen
toivomus, että tuo epämukava jättiläispoika on sille tielle jäävä
palaamattomiin. Mutta tämä toimi oli ensimmäinen »miehen mukainen»,
jonka Kullervo vielä oli saanut, ja sen hän toimittaakin kohta kunnon
tavalla. Iloisena siitä ajaa hän jälleen kotiin päin; mutta tällä
matkalla onkin juuri kaikkein julmin hänen kovan onnensa kohtauksista
hänet saavuttava.

Hän tapaa tiellä nuoren, kauniin neidon, jonka viettelee kultiensa,
hopeittensa avulla. Neidon kysyessä hän ilmaisee sukuperänsä ja
tiedustelee myös puolestansa neidon sukuperää; silloin hän saapi sen
kauhistavan tiedon, että vietelty tyttö on hänen oma sisarensa, josta
jo äiti hänelle oli kertonut, kuinka se oli marjatielle eksynyt ja
kadonnut. Molempiin syyllisiin tekee tämä keksintö sydäntä
pakahduttavan vaikutuksen.

Neito kohta paikalla hyppää lähellä olevan kosken palavaan pyörteesen:

    Löysi turvan Tuonelassa,
    Armon aaltojen seassa.

Kullervokin, samaten, vaikka maailman kovassa koulussa paatunut,
puhkeaa julminta tuskaa ja omantunnon vaivaa ilmaiseviin parkumisiin:

    »Voi, poloinen, päiviäni,
    Voipa, kurja, kummiani!
    Voi isoni, voi emoni,
    Minnekä minua loitte,
    Kunne kannoitte katalan?
    Parempi olisin ollut
    Syntymättä, kasvamatta,
    Ilmahan sikiämättä!»[222]

Komea korjarekensä on hänelle tässä mielentilassa kauhistus; se
muistuttaa hänelle liian elävästi tuota luonnotonta rikosta. Hän jättää
sen siis sinne ja rientää ratsain kotiin. Tässä hän, näöltänsä
semmoisena, »kuin jos Tuonelta tulisi», kertoo äidilleen sen kamalan
tapauksen. Nyt on hänellä vaan kuolo ainoana keinona, jonka sisar-parka
jo on valinnutkin; sitä vaan hän sanoo epäilevänsä, mihinkä kuoloon hän
menisi. Mutta äidin rakkaus ei kammoksu kirotuimmankaan pahantekijän
näköä, jos se on hänen oma kantamoisensa; hän ei voi käsittää, ei
myöntää, että tämäkään on semmoinen kuolemansynti, joka kaiken
anteeksi-annon toivon olisi ulos-sulkenut. Hän epää poikaansa surmaan
menemästä; hän kehoittaa Kullervoa piilemään pahantekoansa korvessa
vuotta viisi, kuusi tai yhdeksän,

    Kunnes aika armon tuopi,
    Vuoet huolen huojentavi.

Tämä lohduttava osoitus, että elämä vielä on mahdollinen, on siis
kuitenkin katkeroittu sillä lisäyksellä, että semmoinen häpeän-alainen
elämä ainoasti on mahdollinen piilossa, kaukana ihmisten silmistä.
Loukatun ylpeyden tunto nyt Kullervossa taas voittaa omantunnon tuskan.
Hän päättää elää, vaan ei häpeän tähden piileskellen; hän päättää
päinvastoin nyt vasta oikein astua esiin kuuluville, nähtäville; hän
päättää tuon kirouksenalaisen nimensä nyt vasta oikein antaa soida
ihmisten korvissa, mutta yhdistettynä suureen sankarityöhön, joka tuon
ilkityön unohduttaisi; hän päättää verillä pestä maineensa puhtaaksi.
Hän huutaa:

    »Enkä lähe piilemähän,
    En paha pakenemahan!
    Lähden surman suun esille,
    Suurille sotasijoille,
    Miesten tappotanterille!
    Viel' on Unto oikeana,
    Mies katala kaatamatta,
    Kostamatta taaton kohlut,
    Maammon mahlat maksamatta,
    Itseni hyvin piännät».[223]

Turhaan kuvaelee lemmikkinsä surmaa pelkäävä hellä äiti hänelle kaikkia
sodan hirmuja. Uljaasti vastaa hän jalolla ylistyksellä soturin
kuolemasta:

    »En mä silloin suohon sorru,
    Enkä kaau kankahalle,
    Korppien kotisijoille,
    Variksien vainioille,
    Kun sorrun sotatiloille,
    Vaivun vainotanterille!
    Somap' on sotahan kuolla,
    Kaunis miekan kalskehesen:
    Äkin poika pois tulevi,
    Potematta pois menevi,
    Laihtumatta lankeavi!»[224]

Turhaan myös äiti huomauttaa, minkälainen suru tulisi koko suvulle
hänen kuolostansa. Silloinkin kun hellä kantaja kysyy:

    »Mitä jääpi maammollesi
    Vanhan päivänsä varaksi?»;

hän vaan jääkylmästi vastaa:

    »Kuolkohon kupo sylihin,
    Läävähän läkähtyköhön!»[225]

Tämä luonnoton tylyys sulaa kuitenkin jäähyväishetkellä kokonaan.
Hellästi kysyy hän isältä, veljeltä sekä siskolta: tokko he
surisivat häntä, jos hän kaatuisi? Mutta he ovat hänen äskeisistä
ylenkatseellisista sanoistansa, niinkuin koko hänen edellisestä
käytöksestään, suutuksissa ja vastaavat puolestansa myös
kylmäkiskoisesti, kieltämällä. Ahdistuneella sydämellä kääntyy nyt
lähtevä Kullervo myös äidin puoleen samalla kysymyksellä. Me tunnemme,
kuinka paratiisin autuus tai helvetin ikuinen kadotus hänelle riippuu
vastauksesta; me tunnemme, kuinka ainoa hellä ja puhdas, heikosti vaan
kytevä kipuna tuon turmeltuneen, paatuneen miehen kivenkovassa
sydämessä pelolla vapisee, tuleeko sen ijäksi sammua vai voikos se
kenties vielä eloon viritä. Ja hän saapi silloin tuon ikään kuin
taivaan autuailta asunnoilta tulleen vastauksen, josta jo tässä on
ennen huomautettu.[226]

Sen kautta oli vuotanut niin ylenmääräinen lohdutus Kullervon sydämeen,
että koko hänen entinen uhkauljuutensa ja vallattomuutensa jälleen
palaa. Hän lähtee sotaan yhtä meluavalla ilolla, kuin tuonnoin Ilmarin
talosta poismennessään. Tämä ilo ei vähääkään masennu siitä, kun hänen
jälkeensä tulee sanoma isän kuolosta.

    »Jos on kuollut, kuolkahansa!
    On meillä kotona ruuna,
    Millä maahan vietäkähän.»[227]

Yhtä tylysti vastaa hän myös sanomiin veljensä ja sisarensa kuolemasta.
Tuodaan viimein vielä tieto äidinkin pois-menosta. Tässä on Suomen
runotar mennyt runollisen kauneuden äärimmäiselle rajalle asti; vielä
yksi askel, niin tämä sen luoma olisi ollut kauneuden rajan
ulkopuolella. Jos Kullervo tähänkin sanomaan olisi vastannut samalla
tylyydellä, samalla ylenkatseellisella yhtäkaikkisuudella, niin olisi
hän muuttunut luonnottomaksi hirviöksi, jonka edempiä kohtaloita
katselemasta silmä olisi inholla poiskääntynyt. Mutta tämä viimeinen
sanoma sulattaakin jään hänen rinnassansa. Hän virkkaa ja nimeää:

    »Voi minä poloinen poika,
    Kun kuoli emo minulta,
    Enk' ollut luona luopuessa,
    Läsnä hengen lähtiessä.
    Lie kuollut kovin viluhun,
    Vaiko leivän puuttehesen!»[228]

Hellästi antaa hän käskynsä vainajan hautaamisesta kaikella
mahdollisella kunnialla. Itse ei hän kuitenkaan jouda sinne
hautajaisiin mennä; hänellä on nyt vaan kosto Untamolle mielessä, joka
viimeinkin on suoritettava.

Ja se suoritetaankin täysin mitoin, täysin määrin. Kullervo kaataa
kaiken tuon vihatun kansan:

    Joukon Untamon hävitti,
    Tuvat poltteli poroksi,
    Kivet jätti kiukahista,
    Pitkän pihlajan pihoista.[229]

Näin perinjuurisen voiton saatuansa palautuu hän kotitaloon takaisin.
Hän oli kyllä jo sotaan mennessään kuullut kaikkein asukkaitten siitä
kuolleen sukupuuttoon; mutta ei hän sitä kuitenkaan näy vielä voineen
oikein käsittää. Vasta kun hän kädellänsä on koettanut hiilosta ja
havainnut sen kylmäksi; kun hän on katsellut lattiaa ja nähnyt sen
siivoomattomaksi; kun hän on käynyt valkamassa, siinä venettä
tapaamatta, vasta silloin hän täysin tajuaa, mitä hän on tässä
menettänyt. Nyt hän jo käsittää myös noiden rauhan askareitten arvon,
joita hän tähän asti oli pitänyt niin ylen halpoina. Hän on nyt päässyt
toivonsa perille, hän on saanut loistavan voiton, saanut perinjuurisen
koston, mutta ei siitä ole hänelle nyt mitään iloa. Hän tuntee, että
ihmisen sydän muutakin ravintoa tarvitsee, paitsi vihollisen veriä ja
kyyneleitä; hän tuntee, kuinka heikko se on, joka on erottanut itsensä
erilleen muusta ihmiskunnasta.

Ja hän »loihe itkemään», itkee päivän, itkee toisen, yli muiden hän
äitiänsä itkee. Tuskassansa on hänellä aina vaan äitinsä mielessä; hän
ei voi uskoa, ettei hänen hellä kantajansa olisi poismennessään
jättänyt hänelle toki jotain lohdutusta. Hän huudahtaa:

    »Oi on ehtoinen emoni,
    Mitäs mulle tänne heitit,
    Eläessä tällä maalla?»[230]

Samassa kuitenkin hänelle tämän kysymyksen turhuus juohtuu mieleen.
Onhan äiti kuollut; mitä hän voi tietää elävien huolista?

    »Et kuule emo minua,
    Jos ma silmillä sinerrän
    Eli kulmilla kujerran!»

Mutta kas ihmettä! hänen ensihetkinen lapsellinen
sydämen-luottamuksensa onkin toteen osannut paremmin kuin tuo
sittemmäinen järjen päätelmä. Äiti tosin on kuollut, nukahtanut
hautaan, mutta äidin rakkaus ei ole suomalaisen käsityksen mukaan
kuollut haudankaan syvyyteen; se valvoo sielläkin ja pitää hellää
huolta rakkaasta lapsesta. Nurmen alta vastaa hänelle ääni ja käskee
hakemaan uskollista Mustia, jonka äiti on jättänyt onnettomalle
orpopojallensa kumppaliksi, lohdutukseksi ja avuksi.

Tämän ainoan ystävänsä kanssa kahden kesken lähtee nyt Kullervo
metsälle, aikoen pyytää itselleen sen otuksia elatukseksensa.
Huomaamatta vievät hänet askelensa silloin sille paikalle, missä hänen
rikoksensa sisaren kanssa oli tapahtunut. Kuinka syvällä tunteella
kuvaa Suomen runotar sen kauhunpaikan näköä! Koko luonto siellä yhä
vielä itki tuota luonnotonta tekoa.

    Siin' itki ihana nurmi,
    Aho armahin valitti,
    Nuoret heinät hellitteli,
    Ruikutti kukat kanervan
    Tuota piian pillamusta,
    Emon tuoman turmelusta;
    Eikä noussut nuori heinä,
    Kasvanut kanervan kukka,
    Tuolla paikalla pahalla.[231]

Tämän luonnon surun näkö herättää vähän aikaa nukuksissa olleet
Raivottaret Kullervon povessa. Viaton luonto ei enää voi elää tällä
kammottavalla paikalla, jossa hänen rikoksensa oli tapahtunut. Kuinka
siis itse rikoksentekijä saisi edelleen elää tään maan päällä, joka
hänen työnsä tähden on kirottu, hengehtiä tätä ilmaa, jonka hän on
myrkylliseksi saastuttanut?

Kullervo ymmärtää, mitä hänellä on tässä tehtävää: hän tempaa miekkansa
tupesta, kääntelee, katselee sitä, ja kysyy viimein:

    »Tokko tuon tekisi mieli
    Syöä syyllistä lihoa,
    Viallista verta juoa?»[232]

Ja miekka isäntänsä mielen käsittää; se vastaa:

    »Miks' en söisi mielelläni,
    Söisi syyllistä lihoa,
    Viallista verta joisi?
    Syön lihoa syyttömänkin,
    Juon verta viattomankin».[233]

Se on muistutus kostajalle, että hän silmittömälle kostonhimollensa oli
uhrannut syyllisten kanssa myöskin ihan syyttömät, oli tuhonnut koko
Untamon kansan vaimoinensa, lapsinensa!

Kullervo syöksee itsensä miekkansa kärkeen ja hiljaa tulee kaikki hänen
ympärillään, hiljaa, niinkuin tappelutanterella, josta voittajat ovat
riemuiten pois lähteneet, jättäen kaatuneet yksin jäljelle veriselle
maalle. Voittajana tässä taistelussa on ihmiskunnan siveyden laki,
joka, saatuansa ijanikuisen oikeutensa jälleen järkähtämättömästi
vahvistetuksi, iloitsee voitostansa, samassa kuitenkin säälien ja
surren kaatuneen sankarin kohtaloa, jonka syyllisyys niin suureksi
osaksi oli toisten syytä.

       *       *       *       *       *

Niin nerokkaana kuin tämä selitys Kullervo-runoista esiytyykin meille,
niin kauniisti ja taitavasti kuin se meille viittaakin pienimpiä
haaroja myöten kansamme jaloimman runotuotteen ihanuuksia, on siinä
yhtähyvin yksi sangen suuri puute, nimittäin, ettei se kuitenkaan ole
oikein osannut Kullervon luonteen ytimeen, hänen kohtalonsa
päävaikuttimeen. Sillä se ei ole muuta kuin _verikosto_. Tämä koston
halu ei synny vasta silloin, kun Kullervo näkee synnynnäisen voimansa
ja jaloutensa väärin käsitetyksi ja halveksituksi -- niinkuin
professori Cygnaeus selittää -- se jo on syntynyt hänen kanssansa; se
ei olekaan ainoasti personallinen kosto, vaan peritty sukukosto. Tämän
Kullervo-runoin todellisen peri-ajatuksen keksiminen on luettava
professori Perander'in ansioksi.

Kullervon kohtalo, selittää hän, syntyy siitä, että hän on kostaja,
että kosto on hänen elämänsä tarkoitus. Hänen kohtaloonsa, hänen
surmaansa ei ole luonnon jokapäiväinen katoovaisuus syynä; ulkopuoliset
vaarat, elämän onnettomat tapaukset eivät häntä turmele. Koston himo,
joka on hänen sydämensä ainoa himo, koston työ, joka on hänen elämänsä
päätarkoituksena, hänet turmelee. Kosto on kostajan omakin surma,
häviönsä syy on hänen omassa rinnassaan.

Kullervo kätkyessä rikkoo kapalonsa. Se ei osoita, niinkuin
tavallisesti käsitetään, mitään erin-omaista, hänessä olevaa
ruumiillista voimaa. Se osoittaa vaan, että siveydellisen maailman
järjestys, jonka Untamo julmalla veljensurmalla on rikkonut, vaatii
välttämätöntä kostoa. Kun muita kostajia ei löydy, oppii pikku lapsi jo
kätkyessä koston sanan, ilman kasvattajan opetuksettakin; hän rikkoo
kapalonsa ja kypsyy jo ennen aikaa tuohon kauheaan virkaansa. Hänen
täytyy rikkoa luonnon tavallinen järjestys, hän ei saa nauttia
lapsuuden tyventä, viattomuuden rauhaa. Rikos on tapahtunut; kosto ei
saa viipyä. Kullervo ei itse päätä ruveta kostajaksi, hän ei tätä
tointa itsellensä valitse; hän on siihen ja sitä varten syntynyt.

Samoin sitten myös tuo hänelle määrättyin töitten turmeleminen,
työkalujen pilaaminen ei tarkoita tuommoista ylenmääräistä urhovoimaa,
joka ei muka voi hillitä itseänsä. Kullervo on luotu yksistään
kostontyöhön; koko hänen luonteensa, kaikki hänen avunsa, kaikki
luonnon antamat lahjansa ovat niin ankarasti suunnitetut tähän yhteen
ainoaan päätarkoitukseen, että kaikki muu jää hänelle oudoksi ja hän
siihen kykenemättömäksi. Niissäkin toimissa, jotka eivät kohdastansa
ole missään yhteydessä koston kanssa, hän ainoasti menettää ja
turmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin huomaan pysyy hänen
kohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin mieltänsä ja tahtoansa
kaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja sisarensa onneen jättää
hän syntisen olentonsa jäljet.

Yksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa
surmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille;
siinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.

Pahanteko näin on saanut kostonsa, mutta kostaja itsekin on
kostontyössään tullut syylliseksi; senvuoksi hänen nyt lopuksi täytyy
itselleenkin kostaa tämä syynsä. Näin on näkyväinen maailma rauennut,
himojen nautintoa ei enään ole, vaan oikeus itsessään riemuitsee.

Täten ilmautuu, sanoo professori Perander, Kullervo-runoissa korkeampi
käsitys kuin muissa Kalevalan osissa. Niissä ei enään etsitä ulkonaisia
taikakoneita, onnen tuottajia. Sampo, kohtalo on ihmisen omassa
rinnassa. Tässä on siis Suomen runotar kohonnut luonnollisesta
käsityksestä henkiseen.



VIII. Aino.


Professori Cygnaeus oli kirjoituksessaan lausunut, että
Kullervo-runoissa ei ilmau ainoastaan joku yksityinen tragillinen
kohtaus ihmis-elämästä, vaan itse tragillisuus, ihmiselämän tragillinen
puoli yleensä. Tähän professori Perander huomauttaa, ettei kuitenkaan
koko ihmiselämän tragillisuus ole käsitetty Kullervon elämässä. Siinä
on ainoasti _miehen_ tragillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei
olekaan tyytynyt tähän yksipuoliseen tragillisuuden kuvaamiseen; se on
meille _Aino_-runoissa myös luonut kuvauksen _neitsyen_ tragillisesta
kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien
sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä,
elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu tragillisen
surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän
lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämessään, hänen tunteissaan.
Sydämen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan
kohtalonsa valtaan. Hänen tragillinen loppunsa valmistuu siten, että
hänen sydämensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä
leppymättömästi vaatii, mitä neidon sydän ei voi sallia.

Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa
vanhalle Wäinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen
suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian
toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo
lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu
siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa sydämessään: että
hän nimittäin vävykseen saisi Wäinämöisen, sukuhunsa niin suuren
miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoasti ajattelemaan,
kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon
kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin
ulkopuolinen voima, vaatien saada määrätä hänen sydämensä kalliimmista
asioista, ja tää voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin
tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.

Aino, kun saa kuulla kenelle hänet on määrätty, hyrähtää katkeraan
itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin
äitinsä. Wäinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia
miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämen valittu. Kaikki vanhuksen maine
ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden
rakkauden tarvetta. Sydämensä laki vaatii, ettei hän mene miehelle,
jota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämensä
neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus
on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat nämät molemmat
velvollisuudet tragillisessa ristiriidassa.

Aino nyt lähtee lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä hänet kohtaa
Wäinämöinen. Ukko ei kysykään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän
pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä
hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:

    »Äläpä muille, neiti nuori,
    Kuin minulle, neiti nuori,
    Kanna kaulan helmilöitä,
    Rinnan ristiä rakenna,
    Pane päätä palmikolle,
    Sio silkillä nivusta!»[234]

Loukkaantuneena tästä vastaa Aino, ettei hän korista itseänsä
Wäinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois
kaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin.
Ensisilmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä
seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen, syvä
merkityksensä. Wäinämöisen käsky, ettei hän saisi muita kuin häntä
varten pitää nuot korut, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen
mielestään saastuneet sen kautta, että Wäinämöinen niihin oli
yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne
eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin
ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.

Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen,
hän vaan sanoo surevansa korujensa katoomista:

    »Kirpoi kullat kulmiltani,
    Hopeat hivuksiltani,
    Sinisilkit silmiltäni,
    Punanauhat pääni päältä.»

Niin huolellisesti koettaa arka naisen sydän muilta salata tilaansa.
Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen
muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti
äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian
todellisen laidan; että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa,
karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.

Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee
Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen
koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surun toisten korujen
hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa
sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät
koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen
lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on tragillisesti hyvin kaunis
kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen
hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaikse, vaan samassa myös tämän
maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö
missään muussa runossa äidin rakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä,
yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti
tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä
itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian
kallista äidin rakkaudelle!

Pian näkee kuitenkin äiti, ettei siitä loistavasta lohdutuksesta ole
apua. Aino yhä vaan itkee ja valittaa:

    »Mieli ei tervoa parempi,
    Syän ei syttä valkeampi.
    Parempi minun olisi,
    Parempi olisi ollut
    Syntymättä, kasvamatta,
    Suureksi sukeumatta
    Näille parville pahoille,
    Ilmoille ilottomille!
    Öisin kuollut kuusi-öisnä,
    Kaonnut kaheksan-öisnä!»[235]

Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan
suruhun, sanoo tytär:

    »Sitä itken impi rukka,
    Kaiken aikani valitan:
    Kun annoit minun poloisen,
    Oman lapsesi lupasit,
    Käskit vanhalle varaksi,
    Ikäpuolelle iloksi!
    Oisit ennen käskenynnä
    Alle aaltojen syvien
    Sisareksi Siikasille,
    Veikoksi veen kaloille!»[236]

Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa: ne aavistavat sitä
surmaa, johon hänen sydämensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole
mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi
semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut,
valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.

Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun
surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman
omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää
selvästi tiedä mitä tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja
pukee itsensä äidin tarjoomiin juhlavaatteisin.

    Siitä astui aittamäelle,
    Astui aittahan sisälle,
    Aukaisi parahan arkun,
    Kannen kirjo kimmahutti:
    Löysi kuusi kultavyötä,
    Seitsemän sinihametta.
    Ne hän päällensä pukevi,
    Varrellansa valmistavi,
    Pani kullat kulmillensa,
    Hopeat hivuksillensa,
    Sinisilkit silmillensä,
    Punalangat päänsä päälle.[237]

Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämeen? Oliko hän nyt
valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on
omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären
lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta
-- kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan
ulkomuodon ja sysimustan sydämen välillä!

Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekään tietämättä
minne.

    Läksi siitä astumahan
    Ahon poikki, toisen pitkin,
    Vieri soita, vieri maita,
    Vieri synkkiä saloja.
    Itse lauloi mennessänsä,
    Virkkoi vieriellessänsä:
    »Syäntäni tuimelevi,
    Päätäni kivistelevi,
    Eikä tuima tuimemmasti,
    Kipeämmästi kivistä,
    Jotta koito kuolisinkin,
    Katkeaisinkin katala
    Näiltä suurilta suruilta,
    Ape'ilta miel'-aloilta.
    Jo olisi minulla aika
    Näiltä ilmoilta eritä;
    Ei mua isäni itke,
    Ei emo pane pahaksi,
    Ei kastu sisaren kasvot,
    Veikon silmät vettä vuoa,
    Vaikka vierisin vetehen,
    Kaatuisin kalamerehen,
    Alle aaltojen syvien,
    Päälle mustien murien.»[238]

Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää
voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaasta mitään etsinyt, hänellä
ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena,
epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta.
Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; henkensäkin on eksynyt,
ei ainoasti jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon
haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä,
oudolla matkalla. Näin hän saapuu meren rannalle. Siellä hän aamulla
näkee:

    Kolme oli neittä niemen päässä,
    Ne on merta kylpemässä;
    Aino neiti neljänneksi.[239]

Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enään
ole itsessään tukea; hän joutuu ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuo
meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä
ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman
toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän
heittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä.
Mutta tämä paasi petti:

    Kilahti kivi vetehen,
    Paasi pohjahan pakeni;
    Neitonen kiven keralla,
    Aino paaen palleassa.[240]

Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi
hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa
pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan
ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen.
Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan,
siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakin
hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös
raukenee ruumiillisesti tragillisen kohtalonsa voimasta.

Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren,
turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä sitä, että oli
yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka
hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä
kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme
luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja
sen latvaan kolme kultaista käkeä.

    Sai käköset kukkumahan.
    Yksi kukkui: lemmen, lemmen!
    Toinen kukkui: sulhon, sulhon!
    Kolmas kukkui: auvon, auvon!
    Kuka kukkui lemmen, lemmen!
    Sepä kukkui kuuta kolme
    Lemmettömälle tytölle,
    Meressä makoavalle.
    Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
    Sepä kukkui kuusi kuuta
    Sulholle sulottomalle,
    Ikävissä istuvalle.
    Kuka kukkui: auvon, auvon!
    Se kukkui ikänsä kaiken
    Auvottomalle emolle,
    Ijän kaiken itkevälle.
    Näin emo sanoiksi virkki,
    Kuunnellessansa käkeä:
    »Älköhön emo poloinen,
    Kauan kuunnelko käkeä!
    Kun käki kukahtelevi,
    Niin syän sykähtelevi,
    Kyynärän ikä kuluvi,
    Vaaksan varsi vanhenevi,
    Koko ruumis runnahtavi,
    Kuultua kevätkäkösen.»[241]

Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämen surun
ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti
liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan
tuntematon, se ei osoitakaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin
surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään
tyttärensä kohtaloa.

       *       *       *       *       *

Näissä molemmissa välitapauksissa on Suomen runotar, samassa kun se
niille on antanut tuon syvän, suurenmoisen, liikuttavan peri-ajatuksen,
astunut niin likelle kuin mahdollista kertomarunouden alan äärimmäisiä
rajoja. Tässä on taistelu suureksi osaksi siirretty henkilöin omaan
sisustaan, omaan sydämeen; ja ulkonaisessa käytöksessään he käyvät
lujaan vastarintaan olevia oloja vastaan, siitä seuraavaa kuolemaakaan
kammomatta. Tämä tragillinen itsenäisyys ja suuruus on oikeastaan
draamalliseen runoilemislajiin kuuluva. Mutta samoin kuin saksalainen
Niebelungenlied,[242] jonka peri-ajatus on yhtä tragillinen, on
Suomenkin runo osannut tehdä tämän, todellisen epoksen luonteesta
luopumatta. Ei ilmau näet Kullervo- eikä Aino-runoissa kuitenkaan vielä
»tuota aivan itsetietoista periajatusten taisteloa, ja kohtalon kulkua
viivyttävät monet laveat väliseikat». Kullervossa vaikuttaa peritty
verikosto pikemmin luonnonvoiman kuin oma-ehtoisen päätöksen tavalla.
Koston Ilmarisen emännälle, johon hänellä on personallinen aiheensa,
hän kyllä päättää itse, tieten, taiten; mutta sen toimeenpanemisen
tavan kuitenkin hänelle vasta lintu neuvoo. Hänen suurin syynsä
toiselta puolen, sisaren turmelus, on tietämättä tehty teko, eikä siis
täydeksi syyksi luettava. Kuoloon hän tosin menee täydellä päätöksellä,
mutta tämän päätöksen on hänessä satunnainen ulkonainen seikka,
rikoksen tapahduspaikan näkö, vaikuttanut. -- Samoin Aino tosin
itsenäisesti vastustaa hänelle ulkoa määrättyä luonnotonta kohtaloa ja
pakenee, sen täyttymistä paeten, vesihaudan turviin. Mutta hänen
itsemurhansa tapahtuu kuitenkin mielenhäiriössä, aivan vaistomaisesti.

Huomattava on viimein vielä näiden molempien tragillisten luonteitten
perinjuurinen vastakohtaisuus Lemminkäisen ja Pohjolan neidon kanssa.
Täten on Suomen runotar osannut personoida kahteen suureen haaraansa
jakauneen Kauneuden molemmat olomuodot, vieläpä esittäen kumpaisetkin
sekä miehen että naisen omituisessa luonteessa ja luoden näin ihmeesti,
mestarillisesti täydellisen, kokonaisen kuvan.



VIITESELITYKSET:


[1] Zeitschrift für Völkerpsyohol. u. Sprachwissensch. R. 5.

[2] Litteraturbl. 1850 s. 36-8.

[3] Ueb. die ep. Dicht. d. finn. Völker, besond. d. Kalevala.

[4] Esipuhe Kalevalan uuteen laitokseen § 9.

[5] Fosterländskt Album I.

[6] Ennen mainitussa paikassa.

[7] Kirjall. Kuukauslehti 1879 N:o 5 ja 7.

[8] Tillfäll. uppsatser s. 71.

[9] Den homeriska frågan s. 55 y.m.m. paikkaa.

[10] Verhandl. d. gelehrt. Estn. Gesellschaft zu Dorpat, B. V. H. 4,
s. 16.

[11] Lönnrotin esipuhe uuteen Kalevalan laitokseen, § 1.

[12] Lönnrot, Anmärkn. t. d. nya Kalevala-upplagan, Litteraturblad 1849
s. 16.

[13] Esipuhe uut. Kalevalaan, § 5.

[14] Vischer, Aesthetik, die Dichtkunst §§ 865-870.

[15] Vanhan Kalevalan runo 30, v. 84-94. Uudessa laitoksessa on
käytetty siitä poikkeeva toisinto; mutta vertaus Viron runoihin
todistaa, että tähän otettu muoto on alkuperäinen, sillä maailman
alku-aineitten järjestyskin, samoin kuin kasvikunnan luominen, kuului
Kalevan _poikien_ tehtävään.

[16] R. 7, v. 89; vertaa myös r. 2, v. 279.

[17] R. 5, v. 230.

[18] R. 10, v. 270.

[19] R. 43, v. 233.

[20] R. 25 v. 711.

[21] R. 29 v. 413, 452.

[22] R. 2 v. 265, 361.

[23] R. 15 v. 230.

[24] R. 42 v. 75.

[25] R. 10, v. 423. r. 47, v. 21.

[26] Tässä ovat kuitenkin molemmat Wäinämöisen soitannon toisinnot
luetut yhdeksi runoksi.

[27] Huomattava yhtähyvin on, että eräs inkeriläinen toisinto sisältää
hauskan lisäyksen kostoretkeen. Siinä nimittäin Kullervo perille
tultuaan tervehtii: »Terve, selkeä setäni, Selkeät setäni lapset,
Selkeä sedän miniä!» Toiset eivät häntä tunne; silloin hän taas lausuu:
»Etkö muista murtovuotta, Tai et tappelukevättä, Kun tapoit minun
taloni, Tapoit tarkat vanhempani, Vain et tappanut minua? Ei olis
paljoa pitänyt; Vaaksan ois vaatetta pitänyt, Kaksi laudan kappaletta.
Nyt miusta kasvoi valmis kaiho, Ja viipyi vihan pitäjä!» Länkelän
keräelm.. Inkeristä, Soikkulasta, vihko P VIII toisinto 23.

[28] Vertaa meidän kirjallisuudessamme: N. af Ursin, Den Homeriska
frågan.

[29] Niebelungenlied'in nykyiseen muotoonsa valajaksi arvellaan erästä
Kürnberger nimistä runoniekkaa 12:lla vuosisadalla; kuitenkin on
huomattava, että saksalaisten kansanrunoelmain syvä tutkija Simrock
tätä arvelua jyrkästi vastustaa.

[30] Esipuhe uuteen Kalevalaan, § 1.

[31] R. 42 v. 61.

[32] R. 43 v. 3-12.

[33] R. 12 v. 59-118.

[34] R. 36 v. 25.

[35] R. 39 v. 51-61, 109-114.

[36] R. 39 v. 167.

[37] Kanteletar III, 21.

[38] Lönnrotin Mehiläinen v. 1837 Tammikuun numero.

[39] Vertaa tästä, niinkuin myös Kalevalaa läpikäyvästä ajatuksesta,
myös Tengström'in kirjoitusta _Kalevala_, Fosterl. Album I.

[40] Ueber d. finn. Epos, A. Höfers Zeitschrift f. d. Wissensch. d.
Sprache, 1846 I, 1, S. 13.

[41] Rosencrantz Geschichte d. Poesie s. 287.

[42] Vorlesung. üb. d. Wissensch. d. Sprache I s. 269.

[43] Niinkuin tästä näkyy, on hänen käsityksensä täydellisen
kansan-eposten nimeä ansaitsevista runoelmista toinen kuin
Steinthal'illa, onpa hän joukkoon pannut Sháname'nkin, joka on
taiderunoilijan tekemä.

[44] Aesthetik, III, d. Dichtkunst § 876.

[45] R. 3 v. 295.

[46] R. 42 v. 469.

[47] R. 43 v. 83.

[48] R. 45 v. 187.

[49] R. 35 v. 56.

[50] R. 8 v. 11.

[51] R. 10 v. 7. -- Katso paitsi näitä vielä esim. hääpitojen kuvausta
r. 25 v. 383-404, Louhen sotavalmistustä r. 43 v. 1-22 y.m.

[52] R. 39 v. 299. Painetussa Kalevalassa ei järjestys ole oikein
luonnollinen; tässä on käytetty asianmukaisempaa, johon useat
toisinnotkin antavat syytä.

[53] R. 10 v. 311-408.

[54] R. 43 v. 41-74.

[55] R. 6. v. 65.

[56] Huomattava on kuitenkin, että Kalevalan jumalat, aivan toisin kuin
kreikkalaiset, ovat kaikkea omituista luonnetta vailla; se tulee niiden
itsenäisyyttä puuttuvasta asemasta Suomen loitsu-uskonnossa, niinkuin
tässä luvussa vähän myöhemmin tulee esitettäväksi.

[57] R. 44 v. 207.

[58] R. 37 v. 13.

[59] R. 15 v. 51.

[60] R. 15 v. 123.

[61] R. 36 v. 126-155.

[62] R. 23 v. 447.

[63] Kylkiluut hakattiin irti elävän vangin selkäpiistä ja väännettiin
sitten ulospäin ikäänkuin siiviksi.

[64] Tosin löytyy toisinto Ilmarisen toisesta kosintoretkestä, jossa
hän silpoo rinnat ryöstetyltä morsiamelta ja viepi ne paistettuina
anopille syötäväksi.

[65] R. 7 v. 247.

[66] R. 30 v. 363-438.

[67] R. 34 v. 43-86.

[68] Thersiteen kuvaus Iliadissa ei ole viatonta pilaa, vaan katkerata
pilkkaa; kertomus ontuvasta Hefaistosta on ainoa humorillinen.

[69] R. 30 v. 103-106.

[70] Saxbäck'in keräelm. Inkeristä N:o 474.

[71] R. 18 v 9-12, 19-22.

[72] R. 18 v. 409-416.

[73] R. 21 v. 153-174.

[74] R. 25 v. 375.

[75] R. 46 v. 399.

[76] R. 9 v. 161.

[77] R. 17 v. 560.

[78] R. 24 v. 35.

[79] R. 25 v. 663.

[80] R 25 v. 283.

[81] R. 25 v. 631.

[82] R. 4 v. 199.

[83] R. 44 v. 84.

[84] Vischer, Aesthetik, Die Dichtkunst § 858.

[85] Prof. Ahlqvist on ainoa, joka on Ruotsiksi kääntänyt kappaleen
Kalevalasta vaihtelevalla ja sen kautta juuri alkuperäistä enemmän
vastaavalla runomitalla.

[86] Niebelungenlied on jo melkein jättänyt syrjään
eriskummallisuuksien maailman, jota vastaan niillä vielä Eddan
sankarilauluissakin on tärkeä sija (esim. Fafner-lohikäärme,
liekkipiirissä nukkuva Sigrdrifa). Venäläisten »vanhempain sankarein»
töissä on loitsimisella sangen suuri osa, »nuorempien» seikkailuissa se
on harvinaisempi, vaikkei kuitenkaan vielä peräti kadonnut.
Suunnattomia jättiläisiä y.m.s. nähdään kumpaisissakin. Mutta yhtähyvin
ei ole loitsu näiden runoin koko henkeen niin kiintynyt kuin
Kalevalaan.

[87] R. 20 v. 123.

[88] R. 20 v. 21.

[89] Ainoa poikkeus siitä on tavallansa Wäinämöisestä lähtevä ääretön
veritulva, joka täytti seitsemän venettä. R. 9 v. 17.

[90] R. 19 vv. 203-288.

[91] R. 3 vv. 285-330.

[92] R. 12 vv. 253-296.

[93] R. 9 vv. 271-392.

[94] R. 14 vv. 31-78, 106-230.

[95] R. 32 vv. 49-158. 207-314, 493-542.

[96] Ainoat itsenäisemmät jumalat ovat metsänhaltijat. Jokapäiväinen
kova kokemus oli nähtävästi suomalaiselle metsäkansalle todistanut,
ettei Tapion saloilla aina oma voima auta.

[97] Katso esim. r. 9 v. 579, r. 16 v. 401, r. 36 v. 351, r. 37 v. 241.

[98] R. 18 vv. 111-160.

[99] R. 16 vv. 181-226.

[100] Tämä nuoruuden kuvaus on kuitenkin vasta myöhempää syntyä;
alkuaan, niinkuin vanha Kalevala näyttää, oli Wäinämöinen kohta
syntymisensä jälkeen järjestänyt Kaos'en maailmaksi; niin myös
virolaisten toisintoin mukaan Kalevin poika, joka tässä arvattavasti on
Wäinämöinen, itse istuttaa puut ja kasvit, ilman Pellervoisen avutta.
Hän oli siis ajateltu syntymästä asti kaikkiviisaaksi.

[101] R. 7 v. 83.

[102] R. 19 v. 511.

[103] R. 39 v. 112.

[104] R. 39 v. 178.

[105] R. 40 v. 141.

[106] R. 40 v. 259.

[107] R. 40 v. 307.

[108] R 2 v. 366.

[109] R. 41 v. 23.

[110] R 41 vv. 175, 176, 183, 184.

[111] R. 41 v. 263. Toinen toisinto, jonka 44:s runo sisältää, kuvaa
kanteleen synnynkin hyvin runollisella tavalla. Wäinämöinen kuulee
koivun itkevän kovaa kohtaloansa, lohduttaa sitä ja veistää siitä
kanteleen kopan. Kielet sai hän tuon immen hiuksista, joka ei itkenyt,
ei iloinnut, ainoasti lauleli, ikävöiden sulhoansa. Senvuoksi Suomen
lyyrillisessä runoudessa heliseekin »murhe, mutta murhe ruusun
punertava!»

[112] R. 43 v. 78.

[113] R. 49 v. 403.

[114] R. 18 v. 247.

[115] R. 10 v. 107.

[116] R. 17 v. 43.

[117] R. 40 v. 216.

[118] Unohtaa tosin ei saa, että Ilmarinen omin päin keksii raudan ja
että hän ilman tiettyä käskyä on kuun sekä auringon valmistanut; mutta
nämät molemmat nähtävästi kuuluvat aikaisempaan runojemme muotoon.

[119] R. 10 v. 291.

[120] R. 39 v. 35.

[121] R. 38 v. 279.

[122] R. 37 v. 209.

[123] R. 24 v. 467.

[124] R. 18 v. 267.

[125] R. 37 vv. 1-34.

[126] R. 10 v. 480.

[127] R. 10 v. 89.

[128] R. 8.

[129] R. 8 v. 71.

[130] R. 8 v. 93.

[131] R. 10 v. 245.

[132] R. 10 v. 441-462.

[133] R. 18 v. 650.

[134] V. 657.

[135] V. 679.

[136] R. 22 v. 75.

[137] V. 99.

[138] R. 22 vv. 137-183.

[139] V. 314.

[140] R. 22 v. 249.

[141] V. 263-272,

[142] V. 295-311.

[143] V. 403.

[144] R. 23 v. 29.

[145] R. 23 v. 83.

[146] V. 231.

[147] V. 169.

[148] V. 185.

[149] V. 217.

[150] R. 23 v. 291.

[151] V. 313.

[152] V. 419.

[153] V. 423.

[154] V. 437.

[155] R. 24 v. 107-116.

[156] V. 140.

[157] V. 148.

[158] V. 199.

[159] R. 24 vv. 211-264.

[160] Vv. 443-462.

[161] R. 29 v. 227.

[162] R. 11 v. 75.

[163] R. 11 v. 247.

[164] V. 261.

[165] V. 277.

[166] Yksi toisinto (Lönnr. keräelm. A. II 6) Ven. Karjalasta kuitenkin
lisää: Miehen toisen tarpehella.

[167] R. 12 v. 62.

[168] R. 12 v. 75.

[169] V. 100.

[170] V. 115.

[171] V. 151.

[172] V. 221.

[173] R. 13 v. 97.

[174] R. 13 v. 203.

[175] R. 15 v. 75.

[176] R. 15 v. 612.

[177] R. 20 v. 485.

[178] R. 26 v. 15.

[179] R. 26 v. 91.

[180] V. 93.

[181] V. 107.

[182] V. 345.

[183] V. 349.

[184] V. 357.

[185] R. 26 v. 393-412.

[186] R. 27 v. 19.

[187] V. 23.

[188] V. 36.

[189] Niin oli vielä tämän vuosisadan alussa tapa kumminkin Wiipurin
läänissä. Katso Raussin kertomusta Vehkalahden pitäjästä Kirjall.
Seuran käsikirjoitus-kokoelmassa.

[190] V. 61.

[191] R. 27 v. 68.

[192] V. 134.

[193] V. 259.

[194] R. 27 v. 284.

[195] 319.

[196] V. 401.

[197] R. 29 v. 359.

[198] V. 365.

[199] V. 387.

[200] R. 29 v. 479.

[201] R. 29 v. 501.

[202] R. 29 v. 589.

[203] R. 30 vv. 55-116.

[204] R. 30 v. 439.

[205] R. 30 v. 447.

[206] Afhandlingar i populära ämnen II.

[207] Tragililsesta peri-aatteesta Kullervossa, Kaikuja Hämeestä I, ja
Kalevan Aino-runosta, saman kalenterin II vihkossa.

[208] R. 31 v. 369.

[209] V. 100.

[210] R. 31 v. 106.

[211] R. 31 v. 191.

[212] R. 33 v. 7.

[213] V. 19.

[214] V. 77.

[215] R. 33 v. 91.

[216] R. 34 v. 11.

[217] R. 34 vv. 45-86.

[218] R. 34 v. 87.

[219] V. 119.

[220] R. 35 v. 17.

[221] Tässä on runo, vaikka kaikki toisinnot asian yhtäpitävästi
kertovat, epäilemättä muuttunut ja turmeltunut. Kullervo lähetettiin
tietysti veroa vaatimaan, ei viemään. Edellinen yksin oli vaarallinen
yritys, johon isä voi luulla hänen hukkuvan. Tämän arvelun todistaa
sekin, että Kullervolla _palatessaan_ on arkkunsa _täynnä_ kultaa,
hopeata.

[222] R. 35 v. 271.

[223] R. 35 v. 361.

[224] R. 36 v. 25.

[225] 36 v. 45.

[226] S. 37: Et älyä äidin mieltä j.n.e.

[227] R. 36 v. 171.

[228] R. 36 vv. 213-222.

[229] V. 246.

[230] R. 36 v. 278.

[231] R. 36 v. 307.

[232] R. 36 v. 324.

[233] V. 330.

[234] R. 4 v. 15.

[235] R. 4 v. 215.

[236] V. 235.

[237] R. 4 v. 255.

[238] V. 267.

[239] R. 4 v. 305.

[240] V. 323.

[241] R. 4 v. 489.

[242] Vischer, Aesthetik, d. Dichtkunst § 876.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.