Title: Maksimilian Aukusti Myhrberg
Author: Krohn, Julius, 1835-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maksimilian Aukusti Myhrberg" ***


MAKSIMILIAN AUGUSTI MYHRBERG


Suomeksi kokoon pannut

J. KROHN


Werner Söderström, Porwoo, 1881.



[Tähän elämäkertaan on käytetty kaikki tiedossa olewat hajalliset
kirjoitukset Myhrberg'istä ynnä myös koko joukko wainajan sukulaisilta
ja ystäwiltä saatuja suullisia tarinoita.]



Ruotsinwallan aikana oli hywin tawallista että ruotsalaisia miehiä
lähetettiin meidän maalle wirkamiehiksi. Sillä lailla myös saapui
Suomeen wiime wuosisadan lopulla ruotuwäen kapteeni Antti Myhrberg,
joka sai tulliherran paikan Raahen kaupunkissa. Eikä aikaakaan, niin
kiintyi hän uuteen kotiinsa wielä lujemmilla kuin wirkawelwollisuuden
siteillä; hänen näet onnistui saada omaksensa kaunis ja moniawuinen
neiti Kristiina Sowelius, jonka suku -- perisuomalaista Sowioin
kantaperää -- oli Raahen wanhimpia, rikkaimpia. Yhtähywin muutti
kapteeni Myhrberg sotawuonna 1808 takaisin synnyinmaallensa, lieneekö
hänen sitten, niinkuin muutamat kertowat, täytynyt soturina rientää
paikalleen armeijassa wai joku muu syy ollut waikuttimena. Hänen
waimonsa ei kuitenkaan seurannut häntä Ruotsiin; hän jäi lasten kanssa
-- niitä oli wiisi poikaa ja yksi tytär -- asumaan Knuuttilan tilalle
likellä Oulua, missä kaupungissa kapteeni wiime aikoina oli
tulliwirkaansa toimittanut.

Rouwa Myhrberg oli monin puolin erittäin etewä nainen. Hänellä oli jalo
sydän, luja mielenlaatu ja luonnoltaan tawattomat hengen lahjat. Näitä
wiimemainittuja hän, koska ei siihen aikaan wielä mitään kouluja
tyttöjä warten meidän maassamme löytynytkään, oli omin neuwoin
harjoitellut ja kehitellyt. Hän oli oppinut ja lukenut paljon,
warsinkin maantietoa ja historiaa koskewia kirjoja, niin että häntä
yleisesti mainittiin puoleksi kunnioittawaisella, puoleksi
pilkkailewaisella liikanimellä "Raahen kirjasto" (muuta kirjastoa ei
silloin ollutkaan olemassa koko kaupungissa). Tieteellisten
lukemistensa rinnalla oli hän myös kaunokirjallisuuttakin lukenut
paljon enemmän kuin useimmat naiset Suomessa hänen aikanansa. Parempaa
opettajaa ja kaswattajaa ei siis olisi woinut toiwoakaan noille
isättömäksi jääneille lapsille. Pienestä pikaraisesta asti he jo
kuuliwat äidin suusta innokkaita tarinoita sekä muinais= että nyky=ajan
mainioista jaloista miehistä ynnä myös eläwiä, kirjallisia kertomuksia
wieraista maista ja kansoista. Kaikesta tästä kohosi heidän mielensä ja
halunsa jo aikaiseen tawallisista jokapäiwäisistä tapauksista
ihmiskunnan ylimmäisiin pyrintöihin ja tottuiwat heidän silmänsä
laajempaan kuin oman kotinurkan piiriin.

Merkillistä ja sangen huwittamaa on kuulla kuinka nämät äidin
kertomukset aiwan eri lailla, kunkin erilaista luonnetta myöten,
waikuttiwat lapsiin. Muut weljekset -- joista useammat sitten tuliwat
merikatteineiksi -- kuulteliwat mielimmin juttuja Kolumbus'esta tai
muista matkaajoista kaukaisilla mailla. Mutta kolmas poika ei tyytynyt
ennen kuin sai äidin tarinoimaan Kreikan ja Rooman urhoista; silloin
hän wasta kuulteli koko sydämmestään, suu auki, silmääkään
räwähtämättä.

Tämä poika, _Mattias Aukusti_ [edellisen arkipäiwäisen nimen hän sitten
itse muutti runollisemmaksi Maksimilianiksi], syntynyt Raahessa Heinäk.
24 p. 1799, kuuluu olleen näöltään, terweydeltään ja wäkewyydeltään
ilminen karhun pentu. Kaikki Myhrberg'in pojat oliwat riwakat kaikissa
ruumiinharjoituksissa ja karskit kaikkia säitä kestämään. Oikein Suomen
poikien tawalla saattoi nähdä heidän tulikuumasta saunasta, punaisina
kuin krawut, juoksewan ulos lumihankeen piehtaroimaan. Hiihtämisessä,
uimisessa, weneenlaskussa, ampumisessa he oliwat mestareita. Kaikki
muut woitti kuitenkin Mattias Aukusti woimallaan, taitawuudellaan ja
pelottomuudellaan, niin että aina oli kumppaleittensa päämiehenä ja
kuninkaana. Tähän ylimmäiseen paikkaan wielä wahwisti hänet
leikkiweljein rakkaus, jonka hän lujalla uskollisuudellaan ystäwyydessä
sekä suoralla, jalolla sydämmellään oli taiwuttanut puolellensa.

Hywä onni on säilyttänyt meille pari hywin luonnetta kuwaawaista,
hauskaa juttua tästä Myhrberg'in wallattoman poikuuden ajasta. Pienenä
paitaressuna lankesi hän kerran kalliolle ja löi suuren kuhmun
otsahansa. Pikku mies tuosta ei parkaissut, ei älähtänyt, nousi waan
wakawasti, mitään wirkkamatta seisaalleen; mutta kun hän sitten hattua
päähänsä pannessa hawaitsi ettei saanutkaan paisunutta otsaansa siihen
sisään, kas silloin wasta kyyneleet silmistä purskahtiwat; kipu ei
ollut hänen wakawuuttaan woinut järkähdyttää, siihen tarwittiin
woimallisempi mielen liikutin -- harmistus. -- Toisessa tilaisuudessa
taas, kun pojat myllymäellä peuhaeliwat, Myhrberg sai hurjan
mieli=johteen päähänsä ja tarttui ympärikäywään tuulimyllyn siipeen,
muka lentää yrittääkseen. Siipi, kohotettuaan häntä kappaleen matkaa
ilmaan, sitten, niinkuin luonnollista oli, wiskasi hänet aika wauhtia
jälleen maahan, jossa pojalta molemmat käsiwarret katkesiwat.
Walittamatta, itkemättä kärsi Myhrberg kowaa kipuansa, antaen ääneti,
niinkuin wanha sotasankari, tehdä waiwaisille jäsenilleen kaikki
tarpeelliset temput. Mutta nähdessään äitinsä itkewän -- se olikin
ensikerta, että hän sitä oli nähnyt -- tää lujamielinen poikakaan ei
woinut enää pitää sydämmestä uhkuawia wesikarpaleita. Ajan ja paikan
täydelliseksi kuwaamiseksi olkoon tähän wielä lisätty, että käsiwarsien
sitojana ja parantajana ei ollutkaan mikään oppinut lääkäri, waan wanha
wiisas akka, jonka huulien malosta wirtaeli yhtä paljon loitsurunoja
kuin kädestä woiteita. Kumpainenko konsti siinä lienee tehnyt
tehoisimman waikutuksen, jääköön puhumatta; se waan on warma että moni
Turkkilainen ja moni mun wastustaja sitten on saanut kowin hywin kokea,
ettei Myhrberg'in luut tuosta katkeemisesta suinkaan olleet tulleet
heikommiksi.

Oulun triwialikoulun läpikäytyänsä lähetettiin Myhrberg 14=wuotisena
Upsalaan asuma=oppilaaksi prow. Grennander'in luoksi. Niinkuin
kerrotaan käwi häneltä ruotsin kielen puhuminen sinne tullessa sangen
kankeasti, sillä kotona ja koulukumppalein seurassa oli suomi ollut
puhekielenä. W. 1815 hän pääsi Upsalassa ylioppilaaksi ja seisoi
w. 1818 kansliatutkinnon, jonka perästä muutti Turun yliopistoon,
woidaksensa saada wiran kotimaassa. Ruotsin ja Suomen wälinen
merenselkä ei ollut siihen aikaan wielä muutamissa tunneissa
kuljettawa, niinkuin uyt sen perästä kun höyrylaiwat tuliwat
käytäntöön. Silloin piti hyyrätä itselleen sija johonkuhun niistä
purjehaaksista, joilla Ranta=Suomalaiset weiwät ruokatawaroita
Tukholmaan kaupaksi. Näissä kömpelöissä aluksissa oltiin kokonaan
tuulten ja aaltoin mieliwallan alla; matka saattoi, jos wastatuuli
sattui tai myrsky pakoitti jonkun saaren suojaan menemään, monta
wuorokautta, jopa pari wiikkoakin kestää. Ruoasta ei ottanut laiwuri
koskaan wastatakseen; siitä saiwat matkustajat itse pitää huolta miten
tahtoiwat ja taisiwat. Tässä puheena=olewalla retkellä oli Myhrberg,
jolla oli sukulaisia Tukholmassa, ottanut Martan mureet osaksensa niin
hywin omasta kuin myös yhden matkakumppaninsa, nuoren suomalaisen
lääkärin puolesta. Merelle tultua katui tämä lääkäri kuitenkin pian
kauppaansa, sillä Myhrberg'in ewäs=säkki oli sangen spartalaista
laatua, ja wielä päälliseksi oli pari lasipurkkia, jotka parhaat
ruoka=aineet sisältiwät, mennyt rikki. Hywin iloiseksi tuli siis meidän
herkkusuu, kun sai tilaisuuden olla lääkäritaidollaan wähän awullinen
wanhalle, samassa laiwassa matkustawalle, kiwulloiselle herralle, joka
kiitollisuudesta pyysi häntä omista runsaista ja hienonmakuisista
aterioistaan osaa ottamaan. Myhrberg siis jäi yksin järsimään kuiwia
lampaankäpäliään ja kowia korppujaan. Matkalla, joka tuli tawattoman
pitkä=aikaiseksi, kerrotaan wielä Myhrberg'in tawallisesti wiettäneen
aikansa loikkumisella kauas aluksen parsipuita ulommaksi ulottuwan
puomi=purjeen ontelossa kuwussa, jossa kyllä mahtoi olla hywä ja mukawa
kiikkupaikka, mutta samassa myös jokseenkin läheinen waara laiwan
kallistuessa joutua Wellamon neitien sylihin. Yhtä paljon kuin tämä
seikka kuwaa Myhrberg'in wakawata, jopa uhkarohkeata pelottomuutta,
yhtä paljon myös toinen juttu tästä Turun matkasta osoittaa hänen
herkkää kunniantuntoaan. Samalle nuorelle lääkärille, joka nyt oli
laiwassa matkakumppanina, oli Myhrberg Tukholmassa wallattomuudessaan
tehnyt pienen kepposen. Sen oli lääkäri, Myhrberg'in tietämättä,
kostanut wähän pahemmalla koirankurilla ja wielä laittanut lisäksi niin
että isäntäwäki siinä talossa, missä he asuiwat, luuli Myhrberg'in
syypääksi tähänkin, luwallisen poikamaisuuden rajain yli hiukan
menewään tekohon. Keskellä Ahwenan meren selkää wasta sai Myhrberg
asiasta tiedon ja juoksi kohta laiwurin luoksi, wimmatusti waatien että
aluksen kokka jälleen käännettäisiin Tukholmaan. Hän tahtoi kaikin
mokomin saada kunniansa jälleen puhtaaksi, ennen kuin matkaansa
jatkaisi. Tätä waatimusta tietysti ei kuitenkaan ollut mahdollista
täyttää.

Turussa, johon nyt Myhrberg tuli, oli ylioppilaitten elämä siihen
aikaan jokseenkin hurja ja raaka. Ylenjuominen ynnä sitten peuhaaminen
kaduilla ja tappelut sällien kanssa oli jokapäiwäisenä huwituksena.
Tämmöisissä otteluissa oli uuden tulokkaan herkuleenwertainen wäkewyys
ja leijonankaltainen rohkeus sangen terwetulleita apulaisia. Yhtenäkin
yönä taas koputettiin Myhrberg'in ikkunaan: eräs ylioppilasparwi oli
joutumaisillaan tappiolle sällien kourissa; "kapraalia" (sen liikanimen
oli Myhrberg kumppalein kesken saanut) tarwittiin wälttämöttömästi
awuksi. Mutta mitenkä se oli tehtäwä? Jos hän meni ulos lukittuin owein
ja portin kautta, niin heräsi siitä warmaankin talonwäki ja seuraawana
päiwänä, jos tappelusta rehtorille walitettiin, olisiwat todistukset
olleet aiwan walmiit. Myhrberg senwuoksi keksi sukkelan keinon; hän
kiipesi hiljaa kammarinsa uuninpiipun kautta katolle, laskeutui kadulle
ja riensi taistelutanterelle. Siellä kallisti hänen woimansa pian
woiton ylioppilaitten puolelle, mutta kahakka tuli niin kauheaksi, että
poliisin täytyi tulla wäliin. Pitkäin koipiensa awulla pujahti Myhrberg
perään=ajajain näkywistä ja palautui taas samaa tietä kammariinsa,
missä hän kätki nokiset waatteensa piiloon ja itsensä peiton alle
sänkyhynsä. Kun sitten poliisi, joka "kynnestä oli leijonan" tuntenut,
waikkei pimeässä ollut mahdollista näöltä täyttä warmuutta saada, tuli
hänen kortteeriinsa häntä hakemaan, oli hän sywimmästä unestaan
herääwinään ja kummasteli suuresti kuinka häntä saattoi syyttää
yöretkestä. Poliisimiehet, hämillänsä muka erhetyksestään, läksiwät
tyhjin toimin matkoihinsa.

Myhrberg'in todellisesti ritarilliselle, jalolle hengelle käwiwät
kuitenkin nämät "katuoja=sodat" (siksi hän niitä nimitti) hywin pian
inhoksi. Hän luopui niistä ja rupesi kaikkein jalompain pyrintöin
johtajaksi kumppalein kesken. Yhä suuremmaksi karttui hänen ympärilleen
kunnollisten ylioppilaitten joukko, ja wiimein wihdoin uskallettiin
käydä wallitsewan raakuuden kimppuhun. Ylioppilaskunta kutsuttiin
yhteen tawalliseen kokouspaikkahansa, forum'iin, s.o., yliopiston
juhlasalin eteishuoneesen, jossa pielien alustimet oliwat
puhuja=lawoina. Kiihkeän wäittelyn perästä saatiin siellä se päätös
toimeen, että wasta olisi rauhallisempi, siwistyneelle nuorisolle
sopiwampi elämä wietettäwä. Juhlallisessa saattojärjestyksessä
marssittiin nyt Uudelle Torille, jonka keskelle sorwatut koiwusauwat,
jommoinen aina oli jokaisella ylioppilaalla kädessä ja jotka oliwat
taisteluissa parhaina aseina, wiskattiin suureen kasaan ja poltettiin.
Samoin kuin Myhrberg oli ollut tämän tuuman ensimmäisnä keksijänä,
samoin hän myös oli ensimmäisenä sitä toimeen panemaan; hänen sauwansa
lensi ensiksi maahan röykkiön aluspuuksi.

Ne, jotka tähän aikaan tunsiwat Myhrberg'in, kuwaawat häntä
ulkomuodoltaan kauniiksi, käytökseltään hienosti siwistyneeksi,
wilkkaaksi, suoraksi, rakastettawaksi nuorukaiseksi, joka mielellään
otti osaa seura=elämään ja jota mielellään seura=elämässä nähtiin. Hän
osasi hywin tanssia ja paitsi sitä teki hänen kaunis, miehuullinen
näkönsä jä wilkas puhelahjansa että neitoset hywin halukkaasti
toiwoiwat häntä tanssikumppalikseen. Mutta Myhrberg'illä oli se tapa
että hän harwoiu läksi tanssiin pyytämään, ennen kuin muut nuoret
herrat jo sen oliwat tehneet. Silloin hän katsoi kutka tytöt oliwat
kumppalitta jääneet ja walitsi yhden niistä. Siinäkin pienessä seikassa
ilmautui jo hänen jalo mielenlaatunsa.

Lakitieteellisissä luwuissaan sitä wastaan ei häntä sopinut kehua kowin
ahkeraksi. Asia olikiu se, että hän niitä warsin wastahakoisesti,
ainoasti pakosta harjoitteli. Arkipäiwäiset kansliatoimet ja
wirkapöydän ääressä kykkimiset ei hänen romantiselle mielellensä
tarjonneet mitään toiwottawaa tulewaisuutta. Jo Upsalassa ollessansa
hän oli ilmoittanut halunsa sota=ammattiin; mutta isänsä, tylyyteen
asti ankara mies, oli sen jyrkästi kieltänyt. Turussa tämä soturi=halu
sai uuden muodon, joka warmaankin olisi ollut isälle, jos hän siitä
olisi tiedon saanut, wielä monta wertaa inhoittawaisempi. Likempi
tutustuminen Saksan uudempaan kirjallisuuteen oli näet nuoren
Myhrherg'in luonnoltaan romantista seikkailus=intoa suuresti
kiihdyttänyt, ja sanomat 1820=luwun alussa Etelä=Euroopan maissa
nousseista kapinoista yksinwaltaa wastaan sytyttiwät sen ilmituleen.
Myhrberg'in mieli rupesi palamaan halusta päästä sinne wapauden
sankarein rinnalla taistelemaan. Isän kuolo juuri tähän aikaan
poistikin häneltä tämän halun kowimman esteen ja täten saatu pieni
perintö wielä antoi apukeinon sen täyttämiseen hänelle käsihin. Kohta
seuraawana wuonna (1822) läksi Myhrberg Tukholmaan ja suoritti, eräältä
maanmieheltä saadun walmistawan opetuksen perästä, tykkiwäen tutkinnon
Marieberg'in kadettikoulussa. Espanjan kielen oppimisen, joka aiotussa
hankkeessa oli suuresti tarpeellinen, hän jo oli Turussa aloittanut ja
nyt Tukholmassa jatkanut menestyksellä, joka hänen opettajansa aiwan
hämmästyksiin saattoi.

Noin kaikin puolin warustauneena läksi hän eräässä Suomen laiwassa
Lissabon'iin, josta sitten jatkoi matkansa maata myöten Espanjaan.
Hänen olostansa tässä maassa owat tiedot sangen wähäiset ja hämärät,
wieläpä ristinriitaiset. Muutaman kertomuksen mukaan oli hänen perille
joutuessaan kapina juuri tullut kukistetuksi kuninkaalle awuksi
rientäneen franskalaisen armeijan kautta. Toinen, niinkuin wasta saamme
nähdä, luotettawampi tarina sitä wastoin wakuuttaa hänen wielä saaneen
ottaa osaa Riegon wiimeiseen urhoolliseen wastarintaan. Myhrberg joutui
wangiksi. Ulkomaalaisena hän pelastui niistä armottomista
rangaistuksista, joilla kuningas Ferdinand kosti wapauden toiwojille;
hän wietiin waan ulos maasta Marseillen kaupunkiin.

Täälläpä oli kohta uusi tilaisnus retkeilyhalun tyydyttämiseen tarjona.
Kreikkalaisetkin oliwat pari wuotta takaperin nostaneet kapinan julmia
sortajiansa Turkkilaisia wastaan ja kaikissa Euroopan kansoissa, joiden
koko siwistynyt ihmisluokka lapsuudesta asti oli ihastellut
Muinais=Kreikan Leonidaita, Themistokleitä ja Kimoneja, oli herännyt
harras halu auttamaan näiden jälkeläisten wapautusyritystä.
Marseillessä par'=aikaa warustettiin wapaehtoista sotajonkkoa
Kreikkalaisille awuksi. Myhrberg kohta riensi ewersti Jadwier'in
luoksi, joka oli pestaustoimen johtajaua. Siellä hän tapasi suuren
joukon jo ennen tulleita pyrkijöitä, enimmäksi osaksi Napoleon'in
entisiä upseereita, jotka oliwat pitkään rauhaan ikäwystyneet ja
halusiwat wereksiä werisiä laakereita. Mutta jokainen heistä waati
kapteinin, ewerstin, jopa kenraalinkin arwoa, kukin sitä myöten mikä
arwo hänellä ennen oli ollut. Jadwier oli heidän kanssaan pahimmassa
kuin pulassa, lupaellen tyydytystä kunkin pyynnölle niin pian kuin
suinkin mahdollista. "Mitä sitten te haluatte?" kysyi hän nyt sisään
astuneelta pitkäwartaloiselta, riwakannäköiseltä nuorukaisetta. --
"Pyssyä, herra kenraali!" kuului Suomen pojan waatimaton wastaus. "No,
Jumalan kiitos, wiimeinkin toki yksi sotamies!" huudahti Jadwier, ja
siitä hetkestä alkoi näiden miesten wälillä se molempia kunnioittawa
uskollinen ystäwyys, joka sitten yhdisti heidät kaiken heidän
elin=aikansa.

Aiwan kohta ei Myhrberg kuitenkaan wielä päässytkään toiwonsa perille.
Retkikunnan warustamiseen ja walmistamiseen kului koko talwi 1823-4 ja
seuraawa kesäkin lisäksi. Tämän wäli=ajan wietti Myhrberg suureksi
osaksi Pariisissa, missä hän Ruotsin lähettilään, kreiwi Löwenhjelm'in
kautta tuli tuttawuuteen Franskan etewimpäin Philhellenein (Kreikan
ystäwäin) kaosa ja muutenkin sai tilaisuutta seurustella siwistynein,
jaloin herrain ja rouwain kanssa. Syksyllä 1824 wasta purjehti Jadwier
joukkonsa kanssa, johon myös meidän Myhrberg kuului, Kreikanmaalle.

Millä tunteilla, millä toiweilla tuli=intoinen nuorukainen astui maalle
lapsuudesta jo hänelle tutulle ja rakkaalle rannalle, on helppo arwata.
Nyt hänen piti saada omin silmin nähdä ne tanteret, joilla äidin suusta
ihastuksella kuulut sankarityöt oliwat tapahtuneet. Nyt hänen piti
itsekin saada käydä Leonidasten ja Themistoklesten jälkiä ja warjella
pyhää Kreikan maata, nykyisen ihmissiwistyksen imettäjää,
dardarilaisten Persialaisten wielä dardarilaisemmilta jälkeläisiltä,
Turkkilaisilta. Paikka, johon hän ensin tuli, ei ollut tosin
muinais=ajoista kuuluisa; mutta sen sijaan se jo oli tässä sodassa
kerjennyt saada nimelleen ijäti kuulumattoman loiistehen. Se oli
_Missolonghi_, jossa kaksi wuotta ennen 500 urhoa oli kestänyt 10,000:n
Turkkilaisen rynnäköitä, siksi kun wihollisen, menetettyänsä kaksi
kolmatta osaa wäestänsä, oli täytynyt tyhjin toimin peräytyä.

Pianpa kuitenkin sai walitettawasti Myhrberg nähdä ja kokea
kaikellaista, joka kyllä olisi saattanut sammuttaa kirkkaimmankin
toiwon, jäähdyttää tulisimman innon. Pitkällisestä orjuudestaan
turmeltuneina, käyttiwät itsiänsä Kreikkalaiset monella
halweksittawalla tawalla. Heidän keskenään oli alin=omainen kateus ja
riita, joka suuresti haittasi sodan käyntiä. Alttiiksi=antaumus ja
sankarius oliwat melkein yhtä harwinaiset nähdä kuin walkea korppi tai
musta joutsen. Omaisuutensa lahjoittaminen pyhän wapautus=sodan
tarpeisin ei sattunut paljon kellekään mielehen. Awuksi rientäneet
muukalaiset saiwat usein nälkää nähdä tai wäkiwaltaan turwautua, koska
läpikuljettawien seutujen asukkaat eiwät tahtoneet antaa heille
kyytihewosia eikä leipäpalaakaan muuten kuin rahasta, wieläpä
ylenmääräisistä hinnoista. Sota=aseisin oli enin osa kansaa aiwan
tottumaton; sillä Turkkilaiset eiwät olleet sallineet heille
minkäänlaisia aseita. Aika ajalta oli aina käyty etsimässä kristittyin
huoneet läpi, ja kowa rangaistus oli kohdannut jokaista, keltä
määrättyä mittaa hiukkaa pitempi puukkokin sattui löytymään. Siitä
syystä nyt kreikkalaiset soturit ampuessaan aina käänsiwät päänsä
taaksepäin, peläten leimahdusta, taikkapa myös laukaisiwat pyssyjänsä,
tukki lanteillaan! Kuinka usein luodit sillä tawoin sattuiwat
satutettawaan, sen ymmärtää jokainen. Taisteluun he marssiwat aina
suurella pauhulla ja urhoollisella huudolla; mutta, sodan alussa
kumminkin, muutamain turbanien (Turkkilais=lakkien) näkö hywin pian
ajoi heidät pakoon. Melkein ainoat Manner=Kreikkalaisista, jotka
todellista urhoutta osoittiwat, oliwat Wuorelaiset, jotka suureksi
osaksi eiwät olleet koskaan taipuneet Turkkilaisen ikeen alle, waan
wuosisatojen kuluessa yhä käyneet pientä sissisotaa näitä wastaan,
tilaisuuden tullessa myös omia kansalaisiaankin roswoellen. Näillä
tietysti oli myös hywä harjoitus kaikkien aseitten käyttämisessä; mutta
ne oliwat toiselta puolen niin wallattomat ja hurjat, että niistä
wälistä oli yhtä paljon haittaa kuin hyötyäkin.

Surkean esimerkin heidän tawoistaan ja yleisestä kurittomuudesta sai
Myhrberg pian tulonsa perästä tilaisuuden nähdä. Muutama nuori
päällikkö, yksi Sulilainen (Sulin wuoriston asukas) seurassansa,
tuli entisen paschan seraljin (naishuoneen) eteen, jota nyt
kruuti=kellariksi ja patrnuna=tehtaaksi käytettiin, ja waati röyhkeästi
sisäänpääsöä. Wartijain päällikkönä olewa upseeri, nimeltä Sass (hänkin
Suomesta kotoisin), ilmoitti että sinne ei ollut kenenkään walta päästä
ilman ylipäällikön luwatta. Kreikkalaiset, siitä huolimatta, koettiwat
wäkisinkin mennä sisään, ja Sass, koska sitä estellessään sattui wähän
tyrkkäämään Sulilaista, sai wimmastuneelta roswolta puukonpiston
rintahansa, niin että paikalla kaatui knoliaksi. Asian laidan täydeksi
kuwaamiseksi on wielä tarpeellinen lisätä, että kaupungissa olewat
Sulilaiset, kun heidän kumppaninsa wangittiin, miehissä tarttuiwat
aseisin ja wapauttiwat hänet jälleen.

Mainioin kaikista Missolonghiin siihen aikaan kokoutuneista
Philhelleneistä oli englantilainen runoniekka Byron. Tulisen hänkensä
koko innolla oli hän antanut Kreikkalaisten asiaan. Hänen suuret
rikkautensa, jotka hän oli walmis alttiiksi antamaan, olisiwat,
wiisaasti käytettäinä, olleet arwaamattomaksi awuksi. Mutta
Kreikkalaisten toimettomuuden tähden jäiwät hänen hankkimansa kepeät
wuorikanuunat y.m, enimmäkseen käyttämättä; heidän hillimättömyytensä
tähden täytyi hänen jälleen hajoittaa se Sulilais=parwi (500 miestä),
jonka hän oli palkkoihinsa ottanut ja hywillä aseilla warustanut. Kukin
waan koki haalia itselleen niin suuren osan kuin mahdollista rikkaan
lord'in muka loppumattomista aarteista, kilpaa imarrellen, walehdellen
panetellen toisia, jopa petellenkin ja warastellen. Pettynyt toiwo
masensi Byron'in mielen, wilustus mursi sielun tuskasta jo heikontuneet
ruumiin woimat. Myhrberg saattui olemaan määrätty wartijaksi Byron'in
huoneen portille, sinä iltana, huhtikuun 19 p. 1825, jona tuo "tuhaksi
palanut tuliwuori" (siksi häntä M. nimitti) wiimein sammui.

Kaikki nämät ylläkerrotut asiat tekiwät Kreikkalaiset Myhrberg'ille,
samoin kuin myös monelle muulle heille awuksi rientäneelle
muukalaiselle, pian inhottawiksi. Myöhemmin sotaretkiltään kertoessaan
hän aina heistä puhui aukarimmilla ylenkatseen sanoilla, ja päinwastoin
kiitteli Turkkilaisia kunnon miehiksi. Mutta tämä mieli=ala ei
kuitenkaan saattanut häntä hetkeksikään poislähtöä ajattelemaan eikä
myös estänyt häntä haikailemasta hywiä Turkkilais=ystäwiänsä woimainsa
perästä.

    Akka tieltä käänteleikse,
    Eipä mies pahempikana,

Myhrberg tiesi että noiden kurjain Kreikkalaisten lapset ja
lastenlapset, jos wapaudessa saisiwat syntyä ja kaswaa, jo tulisiwat
ihan toisenlaisiksi ihmisiksi, ja tämän wapauden puolesta oli hän
walmis kaiiki woimansa ponnistamaan, wiimeisenkin werenpisaransa
wuodattamaan.

Pari juttua löytyy, jotka mainitsewat Myhrberg'in olleen läsnä
Missolonghin toisessa (keskimmäisessä) piirityksessä, joka kesti
Huhtikuun lopusta Lokakuun keskipaikoille 1825. Tämä seikka on
kuitenkin epäiltäwä. Toinen noista jutuista, niinkuin wasta saamme
nähdä, ei nimittäin ollenkaan sowi tähän tilaisuuteen, ja toinen on
yhtä mahdollisesti woinut tapahtua muualla. Se kumminkin on jokseenkin
warma, että me jo kauan aikaa ennen piirityksen loppua tapaamme
Myhrberg'in kaukana Missolonghista, Korean niemimaalla.

Siellä par'-aikaa koeteltiin saada säännöllisesti harjoitettua
kreikkalaista sotawoimaa kokoon. Hämmästyksissään niistä woitoista,
jotka Turkkilaisille awuksi rientänyt Egyptin sijaiskuninkaan poika
Ibrahim oli saanut Euroopan tawalla ekseerattuin sotamiestensä awulla,
tahtoi uyt Kreikan hallitus myöskin hankkia itselleeu samallaista
wäkeä. Ewersti Jadwier sai näiden uusien pataljonain kokoonpanemisen ja
harjoittamisen toimeksensa. Suurimmaksi osaksi täytettiin riwit
wäkinäisellä rekryytin=otolla saaduilla Morean talonpojilla; mutta
näille tueksi ja esikuwaksi pistettiin myös joukkoon muutama satamäärä
Philhellenejä. Meidän Myhrberg sai sijansa hewoswäessä, taitawan
Franskalaisen Regnault de S:t Angélyn johdon alla.

Tässä palwellessaan oli Myhrberg'illä paljon wastusta ja kiusaa
kapraalistaan, raa'asta ja ylpeästä Albanilaisesta, nimeltä Boggaris,
joka hänelle oli jostain syystä äissään ja yhä teki wääryyttä sekä
wäkiwaltaa. Myhrberg, sotakurin waatimuksiin tottuneena, kärsi kauan
kaikki, mutta wiimeinpä häneltä toki maltti loppui. Oltiin majassa
muutamassa kylässä Kreikan lakealla tasangolla. Miehille oli hät'=hätää
saatu sijaa katosten alle, hewoset seisoiwat lie'oitettuna ulkona.
Hewosten sukimista warten piti, parempain kaluin puutteessa, suurella
waiwalla poimia kokoon kuiwia heinänkorsia. Tämmöisen sukimen itselleen
hankittuansa, alkoi Myhrberg juuri käydä työhön, kun Boggaris astui
luoksi ja tempasi risuwihon hänen kädestään. Se laiskuri ei näet
wiitsinyt waiwata itseänsä ulos kankaalle korsia keräämään. Myhrberg
paiskasi häntä korwalle ja tuomittiin, ankaran sota=lain mukaan,
kuolemaan. Mutta päällikkö, joka hänestä paljon piti, ehdoitti että
tuomion täyttäminen, koska suuri tappelu pian oli odotettawana,
jätettäisiin Turkkilaisille. Myhrberg pidettiin waan joku aika
arestissa -- matalassa, likaisessa sikoläätissä -- ja muutettiin sitten
toiseen eskadroniin (hewoswäen parween), ettei enää olisi wihollisensa
wallan alla. Yhtähywin piti hänen edelleen aina olla waroillaan
Boggarin kostosta, warsinkin tappeluissa, jossa ei niin tarkoin woi
tietää mistä päin luodit lentää. -- Joku aika sen perästä täytyi
muutama kerta koko kreikkalaisen hewoswäen paeta wuori=ahtaita myöten.
Yöksi pysähdyttiin jylhään kattilalaaksoon, joosa oli yltäkyllin
heinitköä hewosille. Kootuista risuista wiritettiin walkeita, joiden
ympärille käytiin loikumaan. Tietysti keräytyiwät samasta maasta
kotoisin olewat mielimmin yhteen seuraan. Myhrberg'in, joka oli
saapunut perille wähän myöhemmin, niin ettei löytänyt sijaa muiden
tulilla ja jolla ei ollut omaa kansalaista yhtään, laittoi itselleen
eri tulensa ja käwi sen ääreen lepäämään. Yht'-äkkiä lähenee mies,
jonka Myhrberg, kun se tulen waloon astui, tunsi wihamiehekseen,
Boggariksi. Pahaa aawistaen kawahti Myhrberg pystyyn ja weti pistolinsa
wireesen. Mutta Boggaris käwi rauhallisesti tulen ääreen istumaan. "Älä
pelkää mitään enää minulta", sanoi hän matalalla, synkällä äänellä, "en
minä tee sinulle mitään pahaa. Minä näin äiti=wainajan unissani kolme
yötä takaperin; siitä tiedän että mun täytyy kuolla. Sinun kanssas ei
minulla enää ole mitään tekemistä. Onkos sulla liika leipäpalanen?" --
Myhrberg jakoi wähät ewäänsä hänen kanssaan ja nukahti sitten täydessä
turwassa; mutta Boggaris walwoi ja mietiskeli kaiken yötä. Aamulla, kun
aiottiin matkaa jatkaa, nähtiin Turkkilaisia ylt'ympärillä kaikilla
wuorilla; Kreikan wäki oli piiritetty. Muutamat päiwät wielä
wiiwyttyään, siinä toiwossa että Turkkilaiset kenties joltakin paikalta
pois lähtisiwät, täytyi heidän wiimein yrittää pujahtaa ulos werkoista.
Käärittyänsä hewostensa kawiot oljilla, ettei kopina kowin kuuluisi,
ajoiwat he yhtenä yönä hiljaa laakson porttina olewan kapean wuorisolan
läpi, missä heidän ei sopinut muuten kuin peräkanaa kulkea. He oliwat
melkein kaikki onnellisesti päässeet ulos näistä ahtaista, kun joku
putoawan kiwen rasahdus taikkapa rautaaseen kilahdus herätti
turkkilaisten wartijain uinailewan huomion. Hätämerkin annettuaan
rupesiwat he ampumaan sinne päin mistä tuo ääni oli kuulunut -- ja yksi
niistä harwoista luodeista, jotka pimeydessä kohti käwiwät, kaatoi
Boggarin kuoliaksi.

Paikkaa, missä nämät seikat tapahtuiwat, ei ole kertomuksessa mainittu;
mutta silloisia tapauksia wertaamalla woimme jollakin luultawaisuudella
päättää että taistelu, jonka täytettäwäksi Jadwier lykkäsi Myhrberg'in
kuolemantuomion, oli tuo uljas, alusta wuotta 1826 tehty
walloitusyritys Negroponten eli Eudoean saarta wastaau. Saatuaan
wäkensä täyteen kuntoon, paloi näet Jadwier halusta osoittaa kuinka
paljon etewämmät muka hänen ekseeratut riwinsä oliwat Palikarein
(Wuorelais=roswoin) sikisoki taistelewia parwia. Kaikkein mielimmin hän
olisi menntyt urhoolliselle Missolonghille awuksi, joka uyt jo
kolmannen kerran kesti piiritystä. [Tällä erällä tämä linna, niinkuin
tiedetään, wiimein joutui Turkkilaisten waltaan ja enin osa
asukkaista surmattiin.] Mutta tie sinne oli niin pitkä ja seudut
koko matkalla niin autioiksi häwitetyt, että Jadwier ei luullut
wast'=alkajaisjoukkonsa kestäwän siinä kohtaawia suuria waiwoja
hajoomatta. Sen sijaan hän päätti mennä Negroponten saarta, aiwan
likellä Attikan rantaa, walloittamaan, josta Turkkitaiset yhä tekiwät
häwitysretkiä mannermaalle. Onnellisesti päästiinkin weneillä salmen
poikki, mutta kreikkalaisten rekryyttein tottumattomuus ja pelkurius
ynnä myös Turkkilaisten yliwoima oliwat syynä että koko yritys
kuitenkin meni tyhjäksi. Myhrberg'ille ei tullut tässä tilaisuudessa
osaksi kuolema, johon hän oli tuomittu, mutta urhoollisuudella
kestettyä waaraa ja siitä seuraawaa kunniaa sai hän runsain määrin.
Gordon, joka historiassaan Kreikan wapautus=sodasta nimenomaan
mainitsee että Myhrberg Negropontessa urhoollisuudellaan nosti yleistä
huomiota, epäilemättä tarkoittaa sillä seuraawaa tapausta. Kreikan
hewoswäki oli, waromattomalla innolla karattuaan Turkkilaisten päälle,
joutunut pahaan pulaan. Jadwier'kin [Asia on tässä kerrottu Suomessa ja
Ruotsitssa liikkuwan tarinan mukaan. Gordon'in historiassa kuitenkin on
puhe siitä että Myhrberg'in lähin päällikkö Regnauld oli piiritetty.]
oli piirityksissä wihollis=joukon keskellä, erotettuna omaisistaan,
joutumaisillaan wangiksi tai surman suuhun. Sen huomasi Myhrberg,
ryntäsi kuin ukkosen nuoli hänelle awuksi, otti päällikkönsä, joka oli
pienenläntä mies, selkäänsä (hewoset nähtäwästi oliwat heiltä
kaatuneet) ja kantoi hänet takaisin omien riwein turwiin. [Toisen
kertomuksen mukaan oli Myhberg Jadwier'n wiskannut wälillä olewien
wihollisten yli oman wäen luoksi.] Turkkilainen pascha, hämmästyneenä
tästä sankariteosta, oli kieltänyt Myhrberg'iä tappamasta ja käskenyt
että hän piti eläwältä otettaman kiinni ja tuotaman hänen eteensä.
Mutta Myhrberg teki wänrikki Stool'in Swen Tuuwan tawalla, läimähdytti
wapaaksi jääneellä oikealla kädellään niin hurjamaisesti ympärillensä,
ettei Turkkilaisissa ollutkaan hänen kiinnisaajiansa. -- Palkinnoksi
uljuudestaan pääsi Myhrberg riwisoturista kerrassaan Jadwier'n
ajutantiksi.

Luultawasti oli Boggarin surma tapahtunut tämän ankaran taistelun
edellisenä yönä. Gordon'in historiassa näet on kerrottu, että Jadwier'n
ratsuwäki silloin (Huhtik. 25 p.) oli lähtenyt erääsen laaksoon heinää
hewosilleen niittämään. Siinä joutuiwat he kuitenkin pahaan pulaan,
koska Turkkilaiset piirittäwät heidät, ympärillä olewille jyrkille
wuoriseinille kawuttuaan. Töin tuskin waan pääsiwät kreikkalaiset
ahtaan solan kautta ulos, menetettyään kuitenkin muutamia miehiä,
joilta Turkkilaiset hakkasiwat päät poikki ja weiwät pois
woitonmerkiksi.

Tätä dardarilaistapaa tässä sodassa niin hywin Turkkilaiset kuin
Kreikkalaisetkin harjoittiwat, eikä siinä katsottu ensinkään oliko mies
jo kuollut wai ainoasti haawoitettu. Wangiksi joutuminen oli wieläkin
pahempi, sillä wanki=paroilta usein silwottiin pois korwat sekä nenä,
taikka kidutettiin heitä julmalla tawalla kuolijaksi. Siitä syystä
Eurooppalaiset Kreikan wäessä wälistä itse lopettiwat hnawoitetut
kumppalinsa, kun eiwät nähneet woiwansa heitä poiskuljettaa eiwätkä
tahtoneet jättää heitä semmoiselle julmuudelle alttiiksi. Myhrberg
kertoi kuinka hän eräässä tilaisuudessa heitti arpaa muutaman
Franskalnisen kanssa, kummanko heistä piti antaa tämä surkea apu sitä
pyytäwälle, maassa makaawalle kumppalille. "Enkä ole koskaan", lisäsi
Myhrberg, "niin hartaasta sydämmestä kiittänyt Jumalaa, kuin koska arpa
sattui toiseen mieheen."

Jadwier'n joukon tila tässä Negronontessa sillä wälin paheni
pahenemistansa. Maapuolelta ahdisti heitä Omer pascha, ampuen tykeillä
heidän leiriinsä, jota täytyi wastaamatta kärsiä, koska ainoain kahden
kanuunan lawetit (alusrattaat) oliwat rikki menneet. Meren puolelta
wahti pieni turklilainen laiwasto salmea ja lisäsi myöskin luotituiskua
tykeillään. Wielä päälliseksi alkoiwat ampuma= ja ruokawaratkin loppua.
Jadwier senwnoksi kutsui päällikkönsä kokoon pelastuskeinoista
neuwottelemaa. Epäilemättäkin kuului tähän tilaisuuteen seuraawa juttu
Jadwier'n pelottomuudesta, jota Myhrberg monta kertaa mielellään
kertoeli. Päällikön sisään astuessa Jadwier, joka tosi=Franskalaisena
pahimmassakin pulassa aina muisti ruumiinsa hoitamista, par'=aikaa oli
partansa ajossa. Tykin luoti samassa lensi sisään ja tappoi yhden
miehen, jonka weri pirskahti Jadwier'n päälle. Mutta toimestansa
hetkeksikään lakkaamatta, Jadwier silloin ainoasti kirosi: "Noita sen
wietäwiä, kun weristiwät kaswoni, jotka juuri olin pessyt puhtaaksi!"

Neuwottelusta ei olisi tässä kuitenkaan ollut suurta apua, jos ei
uljaat Hydran=saarelaiset, kuultunan kansalaistensa hädästä, olisi
kiireesti joutuneet laiwastollaan awuksi. Heidän tullessaan läksiwät
Turkkilaiset kohta pakoon, ja 6 p. Huhtik. oli retkikunta taas
onnellisesti päässyt pois saaresta, waikka kyllä wihollinen ankaralla
luotituiskulla koetti heitä estää. Koska hewosten wienti laiwoihin,
joka käy hitaasti, ei olisi tämmöisen tykkitulen alla ollut
mahdollinen, uiwat ratsumiehet ensin pienelle, wähän matkaa rannasta
olewalle luodolle, joihin ei luodit enään niin hywin woineet ulottua.

Missolonghin walloituksen perästä jouten jääneet Muhammediläis=armeijat
rupesiwat nyt kowasti ahdistamaan Kreikkalaisia. Ibrahim pascha
Egyptiläisineen purjehti Morean niemimaalle ja alkoi sitä julmasti
häwitellä; Reschid pascha turkkilaisen wäen kanssa marssi Hellas'in
kautta, wallottaen kaupungin kaupunkinsa perästä ja rupesi wiimein
Atheenaa piirittämään. Pian oli kaupunki hänen wallassansa, mutta
linna, Akropolis, wielä teki wastarintaa. Pitikö antaa senkin, samoin
kuin Missolonghin, iiman awutta hukkua urhoollisten puolustajiensa
werihin? Se oli tietysti mahdotonta. Jadwier pyysi ja sai hallitukselta
luwan rientää sen awuksi. Hän wei enimmän osan wäkeänsä, noin 900
miestä, lahden poikki Attikaan ja sai siellä wielä liittoonsa
puolenkolmatta tuhatta Palikaria uljaan Karaiskakin johdon alla. Näillä
woimilla olisi toki luullut woiwan saada jotain toimeen. Mutta
Kreikkalaisten tawallinen tottumattomuus suurempiin, yhteisiin toimiin,
neuwottomuus, nahjusteleminen ja monesti myös pelkurius teki tämän
yrityksen tyhjäksi. Kolmipäiwäisten tappeluin perästä Khaidaria kylän
ympärillä, noin 7-8 wirstan päässä Atheenasta, täytyi tyhjin toimin ja
suurella mieshukalla palata entisille maja=paikoille. Gordon'in
historiassa mainitaan erittäin yksi muureilla ympäröity puutarha, josta
taisteltiin. Kenties oli siis täällä se paikka, jossa Myhrberg kerran
kertoeli joutuneensa suureen waaraan. Oli myöhään iltaan sodittu ja
Kreikkalaisten oli täytynyt peräytyä. Myhrberg muutamien kumppalein
kanssa oli jäänyt erilleen muusta wäestä eikä nähnyt mitään
mahdollisuntta päästä sen yhteyteen takaisin, koska puutarha oli täynnä
Turkkilaisia. "Hätä neuwon keksii!" sanoo sananlasku. He kapusiwat siis
ylös mantelipuitten latwoihin, joissa sillä wälin tulleen pimeyden
wuoksi saattoiwat toiwoa pysywänsä piilossa. Siellä istuiwat he näin
useampia tunteja, yhä kuullen Turkkilaisten puheet allansa, joskus myös
jonkun hnawoitetun kumppalinsa hätähuudon, jolta wiholliset päätä
leikkaeliwat poikki. Wiimein wihdoinkin hälweni kuitenkin melu, jolloin
piilijät uskalsiwat astua alas puista ja pujahtiwatkin nukkuneitten
Turkkilaisten wäen wälitse onnellisesti pakoon.

Aiwan epäilemätön tapahtumapaikkansa suhteen on seuraawa toinen seikka.
Gordon kertoo näet Myhrberg'in tässä Khaidarin tappelussa saaneen
haawan sääreensä pommin sirpaleesta. Se tietysti tarkoittaa samaa
tapausta kuin tämä Myhrberg'in tarina: Kuuman werisaunan perästä oli yö
tullut ja Myhrberg makasi, sääreen haawoitettuna, maassa kuolleitten ja
kuolewien seassa. Yö ei kuitenkaan ollut pimeä, waan kuu walaisi
tanteretta ynnä sen hirmunäköjä hämärällä walollaan. Näin maatessansa
kuuli Myhrberg ihmis=ääniä lähestywän. Apua toiwoen kuulteli hän
tarkemmin, waan älysi pian kauhuksensa, että Turkin kieltä puhuttiin.
Ne oliwat wihollisia, jotka päänleikkaukselle tuliwat, sillä paschan
oli tapa maksaa yksi piasteri (noin 25 penniä) joka kristitystä päästä.
"Se tieto", niin kertoi Myhrberg, "että Turkkilaisilla tawallisesti oli
aiwan tylsät puukot, joilla kauan aikaa sahata kihuutteliwat, ennen
kuin saiwat kaulan poikki, tietysti ei tehnyt tuota uhkaawaa kuolemaa
suinkaan hauskemmaksi." Kidutuksista päästäkseen, weti hän siis
pistolinsa wireesen, pisti sen suuhunsa ja laukaisi. Mutta eipä se
lauennutkaan. Myhrberg kaasi sarwesta werestä kruutia wänkkipannuun ja
aikoi yrittää uudestaan, mutta samassa hän näki ratsumiehen, joka ajoi
aiwan hänen ylitsensä, hewosten kawioin kuitenkin makaajaan sattumatta.
Puwusta tunsi Myhrberg miehen kreikkalaiseksi ja huusi häntä apuun,
mutta sanaakaan wastaamatta ajoi toinen edemmäksi. Suuttuneena siitä
armottomuudesta ojensi nyt Myhrberg pistolinsa miehen jälkeen ja --
tällä kertaa laukesi. Kaikki oli taas hiljaa. Myhrberg rupesi uudestaan
lataamaan pistoliansa omaksi tarpeekseen; mutta ennen wielä kuin hän
oli kerjennyt saada sen työn tehdyksi, tunsi hän yht'äkkiä jotain
kosteaa ja pehmeää, joka hänen kaswoihinsa koski. Luoti olikin
Kreikkalaisen kaatanut, ja hänen hewosensa kulki nyt itsekseen
tappelutanterella, korskahdellen ja haistellen ruumiita. Toiwon säde
leimahti Myhrberg'in mielen läpi! Hän tarttui hewosen suitsiin, pääsi
monen turhan yrittelemisen ja monen tuskan sekä waiwan perästä selkään
hewoselle, joka kuljetti hänet kreikkalaiseen leiriin.

Wiikkoja wieri, kuukausia kului nyt pitkällisellä, tuskallisella
tautiwuoteella. Wuoden lopulla tapaamme hänet kuitenkin taas jalkeilla,
uljaassa, uskaliaassa retkessä osallisna. Akropolis yhä wielä piti
itsepintaisesti puoltansa, mutta kruudit, sen sanan oli linnasta
onnellisesti ulospujahtanut lähettiläs tuonut, alkoiwat lähetä
loppuansa. Jadwier silloin päätti, kun päättikin, lähteä linnaan
ampumawaroja lisään wiemään. Kruudit kaadettiin säkkeihin, jotka juuri
oliwat niin suuret, että mies niitä ilman waiwatta saattoi kantaa
selässänsä. Sitten walitsi Jadwier wäestänsä 650 miestä, kaikkein
taatuimmat, luotettawimmat urohot. Attikan rannalle tultua yöllä
Joulukuun 13:ta päiwää wasten, järjestettiin marssijono tällä tawoin:
40 Philhelleniä kulki etujoukkona, sitten seurasi yksi komppania
tykkiwäkeä (luultawasti myöskin Länsi=Eurooppnlaisia) ja wiimeisiksi 2
kreikkalaista pataljonaa. Joka miehellä, ewerstiä itseäkään pois
lukematta, oli kruutisäkki selässänsä, ja ettei wahingossa tai
hillimättömässä taistelu=innossa pamahtawa pyssynlaukaus herättäisi
wihollisia, oli kaikista lukoista piit pois=otettu. Onnellisesti ja
kenenkään huomaamatta, waikka oli kuutamo=yö päästiinkin piirityswallin
juurelle. Siellä seisowa unelias turkkilainen wartija sai erään
Philhellenin pajunetin rintaansa, ennenkuin häneltä edes hätähuuto
pääsi. Nyt pärähtiwät Jadwier'n rummut; hillimättömällä wauhdilla
lähtiin rynnäkölle, ja ennen kuin Turkkilaiset oikein heräsiwät, oli jo
apujoukko linnan muurin takana. Jäljestä lähetetyt raehaulit eiwät
olleet tehneet kowin suurta wahinkoa; ainoasti 6 kuollutta, 14
haawoitettua oli menetetty.

Akropolis=linnan puolustusta jatkettiin nyt uudella toiwolla ja
innolla. Mutta jos olikin ampumawarain ja wereksen apuwäen saanti
linnalaisille suuresti suotu, niin ilmautui kuitenkin pian myös tuntuwa
haitta niin suuren ihmisjoukon sisääntulosta. Linnassa näet ei ollut
muonaa ennestäänkään ylen runsaalta ja wielä wähemmiksi kutistuiwat
tietysti tästä lähtein joka miehelle päiwä=osaksi antettawat määrät.
Muita rawinto=aineita ei muuten juuri ollutkaan, paitsi kuiwia papuja
sekä riisisurwimia (kryynejä). Kummako siis, jos jokainen
joutohetkinään koetteli jos milläkin keinolla pyytää itselleen wähän
lisäsärwintä. Niinpä Myhrbergkin yhtenä päiwänä istui ikkunapielen
takana piilossa, wäijyen kissaa, jonka oli nähnyt wälistä käwelewän
wastapäätä olewan katon reunaa myöten. Mirri parka, mitään pahaa
aawistamatta, lähtee tawalliselle aamukäwelylle -- pauksis! -- siinä jo
pamahti, ja naukuja, wiimeistä kertaa nauwahdettuaan, putosi
linnapihaan. Nuolena riensi Myhrberg alas saalistansa noutamaan.
Paisti, likemmältä katsoen, tosin ilmautui olewan jokseenkin laiha ja
lihaton, waan paistiahan se oli kuitenkin kaikissa tapauksissa. Mutta
samassa kun hän kallistihe saalistaan ottamaan, kirosi joku hänen
wieressään: "Hiiteen, herra, ja älkää koskeko minun kissahani!"
Myhrberg katsahti ylös ja näki siinä samassa talossa ylikerrassa asuwan
saksalaisen wapaaherran, joka seisoi hänen edessään, hurjasti
heilutellen pyssyään kädessään ja tuijotellen häneen wimmaisilla
silmillä, niin kuin olisi tahtonut haukata häntä suuhnusa. -- "Teidänkö
kissanne?" wirttoi Myhrberg wakawasti. "Kuinka niin? Minähän sen
ammuin." -- "Ei suinkaan, minä sen olen ampunut!" huusi toinen. --
Riidan melu oli sillä wälin koonnut sinne koko joukon muitakin
Philhellenejä, jotka nyt sekaantuiwat asiaan ja koettiwat
riitaweljeksiä sowittaa. Heidän ehdoituksestaan katsottiin ensin
pyssyjä -- ihme ja kumma! -- ne oliwat molemmat mustat ja kosteat
tuoreesta kruutisawusta. Molemmat oliwat siis aiwan samalla
silmänräpäyksellä laukaisseet, niin ettei ollut kuulunut muuta kuin
yksi ainoa pamaus. Ruwettiin tuosta kissaa tutkimaan -- siinä waan oli
yksi luodin läpi; toinen luoti oli siis menuyt metsään, niinkuin
sanotaan. Mutta kumpiko se oli molemmista, se oli aiwan waikea asia
ratkaista, koska kumpikin kiwenkowaan wäittiwät tähdänneensä niin
tarkasti ettei suinkaan woinut olla sattumatta. Ainoa keino oli siis
jakaa saalis kahden kesken, johon ehdoitukseen riitaweljesten täytyikin
tyytyä. Sitä wastaan eiwät he kuitenkaan suostuneet sopimaan pois
keskenänsä waihdettuja häpäisewiä sanoja; ne muka eiwät lähteneet
muutten kuin werin huuhtomalla. Philhellenein joukossa wallitsewain
sääntöin mukaan tosin ei saanut nyt piirityksen aikana mitään
yksityistä kaksintaistelua tapahtua; kaikki woimat oliwat säilytettäwät
wihollista wastaan. Mutta sittemmin ulos päästyä oli wihastuneitten
herrain ensi työnä käydä mittelemässä miekkojansa, ja Myhrberg sai
silloin maksaa puolen osansa kissanpaistista haawalla käsiwarressaan,
jonka arpea hän wanhanakin wielä näytteli, tästä kertoellessaan.

Tuskissaan tilastansa lähetteli Jadwier tuon tuostakin sanansaattajia,
Turkkilaisiksi puettuina, ulos linnasta ystäwänsä yhä uusiin
apu=yrityksiin kehoittamaan. Sillä tawoin saapui myös Toukokuun
alkupäiwinä 1827 yksi hänen upseereistansa Kreikkalaisten leiriin. Tämä
upseeri, waikka Gordon sen ei nimeä mainitse, nähtäwästi oli meidän
Myhrberg, sillä yhdessä taatussa muistoonpanossa hänen elämästään oli
sanottu, että hän oli neljä kuukautta piiritettynä eräässä linnassa
(paikan nimeä ei mainita), ja tämä ajan määrä sopii jokseenkin hywin
Akropolissa kuluneesen aikaan. Wielä todenmukaisemmaksi wahwistuu se
seikka siitä, että täydellä warmuudella tiedetään Myhrberg'in ottaneen
osaa wiimeiseen yritettyyn apurynnäkköön linnan hywäksi Toukok. 6:nä
päiwänä. Tämäkin meni tyhjäksi samoin kuin kaikki edelliset; syynä oli
tällä kertaa warsinkin kreikkalaisten Palikari=päällikköin eripuraisuus
ja tottelemattomuus ynnä myös armeijan ylipäällikön, englantilaisen
kenraalin Church'in aiwan päättömät taistelusuunnitelmat. Kauhea
werilöyly tuli Kreikkalaisille osaksi; wähintänsä 1,500 heidän
sotureietansa sai surmansa; kuudestakolmatta Philhellenistä, jotka
heidän riweissänsä taisteliwat, pääsi ainoasti neljä hengissä pakoon.
Pelastuneissa oli myös Myhrberg; koska kaikki oli hukassa, ui hän, niin
kuin monet sadat muutkin, wähän matkaa rannasta seisowiin laiwoihin;
siinä suhteessa oli kuitenkin hänen pakonsa aiwan erilainen muiden
paosta, että hän ei uinnin helpoittamiseksi jättänyt aseitansa, waan
tuli täysin warustuksin takaisin, niinkuin oli taisteluun lähtenyt.
Sanotaanpa hänellä wielä päälliseksi olleen pieni rautainen Napoleon
I:n kuwa taskussansa; siitäkään hänelle rakkaasta muistikalusta ei hän
ollut hennonut luopua.

Nyt ei tietysti ollut linnalaisilla enää muuta kuin antautuminen
edessä; Kesäkuun 5 p. awautuiwat siis Akropolin portit woittajalle.
Pitkällisen ehtoinhieromisen perästä Reschid pascha, joka oli kuullut
Ibrahim'in taas aikowan tulla awuksi ja tässäkin, niinkuin
Missolonghissa, häneltä ryöstää lopullisen woiton kunnian, suostui
kaikkiin linnalaisten waatimuksiin. He marssiwat siis Kesäk. 5 p.
aseineen, lippuineen ulos; wieläpä weiwät kaikki yksityisetkin
tawaransa mukaansa, joiden kuljettamiseksi pascha heille oli lainannut
75 hewosta. Rannassa seisoi franskalaisia sekä itäwaltalaisia
kauppalaiwoja heitä wastaan=ottamassa, jotka weiwät heidät muiden
Kreikkalaisten leiriin.

Näyttää siltä kuin olisi Myhrberg Kolias'in tappelun perästä jälleen
jollakin keinolla päässyt linnaan takaisin. Kumminkaan ei sowi seuraawa
juttu hänestä mihinkään muuhun paikkaan. Myhrberg oli piirityksen
aikana kerta Jadwier'n käskystä käynyt Reschid paschan puheilla; hänen
oli pitänyt olla antaumus=ehtoja hierowinansa, mutta todentodella
tahdottiin sillä waan nukuttaa Turkkilaisten walppautta ja peittää
erästä aiottua ulosrynnäkköä. Petoksen sitten hawaittuansa oli pascha
tulistunut kowaan wimmaan ja waati nyt, kun linna todella antautui,
Myhrberg'iä käsihinsä. Mikäs siinä pulassa nyt oli tehtäwä? Eihän toki
ollut mahdollista antaa kumppalia warman ja tuskallisen kuoleman
alaiseksi; ei myös ollut mahdollista wiedä häntä Turkkilaisten nähden
pois linnasta! Keksittiinpä kuitenkin wiimein, kun keksittiinkin, hywä
keino. Myhrberg kätkettiin tyhjään wiinitynnyriin ja nostettiin kuorman
päälle; Turkkilaisille annettiin se wastaus, että hän jo oli heidän
luodeistaan saanut surmansa. Uloskuljettaessa tuli linnaan päin
marssiwa wihollis=rykmentti wastaan; Turkkilaiset, päästäkseen
kiireemmin eteen päin, kumosiwat kuormat tienwiereen. Silloin wierähti
Myrrberg'in tynuyri niin onnettomasti, että hän jäi päälaelleen
seisomaan! Tässä epämukawassa tilassa täytyi hänen olla jokseenkin
pitkä aika, siksi kun, Turkkilaisten päästyä ohitse, jälleen ruwettiin
nostamaan kuormia. Hän oli silloin jo pyörtynyt tunnottomaksi ja olisi
warmaan pian kuollut, jos ei apua olisi tullut hywään aikaan. Tätä
juttua kertoessaan oli Myhrberg'illä wielä tapana siihen lisätä toinen
wielä kummempi. Hän sanoi Pariisissa, ennen lähtöänsä tähän sotaan,
käyneensä erään siihen aikaan kuuluisan ennustajan luona, lystin wuoksi
kohtaloansa kuulustellakseen. Akka oli, hänen kätensä piirteitä
tutkittuaan, silloin ennustanut että hän pian oli joutuwa suureen
hengen waaraan, waan pelastuwa siitä pitkää aikaa päälaellaan
seisomalla. "Johan siitä yksinkin woi saada surmansa ilman mitään
muitta apukeinoitta!" oli Myhrberg siitä nauraen silloin wirkkanut.

[Tämän, samoin kuin kissajutunkin, asetti niiden kertoja Missolonghiin;
mutta kun Missolonghi ei koskaan antautunut sowinnolla, eikä myös M.
tiettäwästi ollut missään muualla piiritettynä, niin näkyy selwästi
näiden tapausten tanteren olleen täällä.]

Kesä 1827, sen perästä kun Atheenan Akropoliskin oli antautunut, näytti
tuowan Kreikan nuorelle wapaudelle wiimeisen surman=iskun. Koko Hellas
eli Pohjois=Kreikka oli nyt Turkkilaisten wallassa; Moreassa Ibrahim
pascha Egyptiläisineen yhä wielä häwitteli, uhaten saattaa sitä aiwan
asukkaattomaksi, puuttomaksikin erämaaksi. [Egyptiläiset hakkaeliwat
öljypuistojakin maahan joka paikassa.] Kreikkalaiset wastusteliwat
häntä wielä, mutta heikonneilla woimilla, hakien wuoristosta
turwapaikkoja.

Luultawasti kuuluu tähän aikaan tämä juttu. Kreikkalaisten ratsuwäki
oli eräässä kahakassa joutunut tappiolle ja hajalleen; jokainen pyrki
pakoon mitä teitä sattumus häntä johdatti menemään. Myhrberg, näin
ypö=yksinään ratsastaessaan, joutui suuren suon reunalle. Siitä oli
hänen yli mentäwä, sillä kiertämään yrittäessä olisi hän warmaan
sattunut perään=ajawien wihollisten käsiin. Mutta eipä kahlaaminenkaan,
sen hän sangen pian hawaitsi, ollut paljoa wähemmin waarallinen. Joka
askeleella upposi hewonen niin sywälle, että waan töin tuskin sai
jalkansa lietteestä ylös nostetuksi. Yht'=äkkiä, kun Myhrberg päätänsä
kerran korotti, oli Turkkilainen ratsumies edessä, samassa suossa
kömpimässä. Oman matkansa waiwoihin kokonaan kiintyneenä ei Myhrberg
ollutkaan wihollisen tuloa huomannut. Leimauksen nopeudella tempaisi
hän kuitenkin pistolin wyöstään ja laukaisi -- mutta kiireissä
lähetetty luoti menikin, niin kuin on tapa sanoa, männikköön. Samassa
suhahti Turkkilaisen sapeli Myhrberg'in kaulan siwuitse, sekin
yht'hywin wahinkoa tekemättä, sillä hewosen äkillinen uppoominen oli
wihollisen siwalluksen suunnastaan poikkeuttanut. Sen enempää ei
taistelua enää jatkettukaan; luultawasti arweliwat molemmat itsellään
ilmankin olewan tarpeeksi waiwaa ja waaraa suossa kulkemisessa. Aiwan
eheänäpä ei ollut Myhrberg kuitenkaan päässyt tästä. Sillä koska hän,
suon toiselle reunalle wihdoin saawuttuaan, tahtoi hiukan karaista
uupuneita woimiansa ja tawoitti ewäs=säkkiään -- tapasikin käsi tyhjää
waan. Turkkilaisen sapeli oli näet leikannut poikki nuoran, jolla säkki
oli satulaan kiinnitetty. "Mulla ei ollut tosin siinä muuta kuin
wähäisen kuiwia riisisurwimia (kryynejä)", lisäsi Myrberg tätä
kertoessaan, "ja se tappio saattaa teistä näyttää sangen
wähäpätöiseltä. Mutta koetelkaapas, hywät herrat, olla pari päiwää
ilman hiukkasen einettä, niinkuin minä sitten sain olla, ennen kuin
taas ystäwiin yhdyin, niin kylläpä tekin käsittänette että minä melkein
yhtä mielelläni olisi suonut kaulani kuin sen nuoran poikkileikatuksi!"

Epäilemättä tähän samaan aikaan sopii wielä toinenkin kertomus.
Taistelun hirmut eiwät olleet täälläkään enempää kuin muissa sodissa
saattaneet kaikkia lempeämpiä tunteita tukehduttaa. Nuori kreikkalainen
soturi oli kauniisen tyttöön rakastunut, joka myös puolestaan ei ollut
niitä, jotka eiwät "suostu sulhasihin, mielly miehi'in hywihin". Se
paha este kuitenkin oli molempain rakastajain wälillä, että heidän
isänsä oliwat periwihollisia. Mutta milloinka on rakkaus tämmöisistä
esteistä huolinut. Yhtenä yönä ilmautui sulhanen ystäwäjoukon kanssa
appensa linnan edustalle, joka oli korkean, jyrkän kallion huipulle
rakenuettu niinkuin kotkan pesä. Tyttö joka ennalta oli saanut
salasanoman, solautti silkkiset tikapuut ikkunastaan alas. Jonkun piti
nyt kiiwetä tuonne ylös tuota ihanata saalista noutamaan, sillä tyttö
itse ei uskaltanut yksin tulla alas. Kaikkia kuitenkin peloitti
kallioseinän sekä linnanmuurin korkeus; seisoipa itse sulhanenkin
epäilyksissään, halun ja pelon waiheilla. Silloin meidän Myhrberg, joka
jo lapsena oli ilmassa leijuilemiseen oppinut, kiipesi rohkeoti ylös,
otti morsiamen syliinsä ja toi hänet onnellisesti maahan. Koska isä sai
tiedon ryöstöstä, oliwat jo ryöstäjät kaukana sieltä hywässä
turwapaikassa. Onni ei ollut heillä kuitenkaan kowin pitkällinen;
Chion=kaupungissa, johon nuorikko pian sen perästä miestään sesrasi,
ruhtoi turkkilais=pommi ruhjaksi sen talon, missä hän asui, ja hautasi
hänet raunioitten alle.

Perikadosta, joka jo näkyi ammottawan kitaansa, pelasti nyt
Kreikkalaiset tuo kuuluisa Nawarinon tappelu. Wenäjän, Englannin ja
Franskan sota=alukset, jotka, rauhasowinnon toiwossa, tahtoiwat estää
Ibrahim=paschaa lähtemään Hydran ja Speggian saaria, kreikkalaisen
kapinan pesäpaikkaa, kukistamaan, sattuiwat taisteluun hänen kanssaan,
josta oli seurauksena egyptiläisen sekä turkkilaisen laiwaston
perinjuurinen häwitys. Muutama tieto mainitsee Myhrberg'inkin ottaneen
osaa tähän tappeluun ja saaneen siinä pahan haawan. Mutta se on
nähtäwästi suuri erehdys. Mitähän asiaa olisi hänellä ollut
laiwastossa, jolla ei alkuaan ollutkaan yhtään aikomusta taisteluun
ryhtyä. Ja paitsi sitä jo Jadwier, jonka seurassa hän aina oli, kohta
Nawarinon tappelun jälkeisenä päiwänä läksi toisesta Kreikanmaan
satamasta uudelle retkelle.

Kreikkalaiset, joiden sydämmessä kristittyin laiwain tulokin jo oli
wirittänyt uutta toiwoa ja uskallusta, oliwat näet päättäneet
yrittääkseen walloittaa suurta, wiljawaa ja ihanaa Chios=saarta Aasian
rannalla, siksi että sekin rauhanpäätöksessä tulisi heidän uuden
waltakuntansa lisäksi. Jadwier, uskaliaana, uljaana kuin ainakin,
tarjousi retken päälliköksi. Hän wei kanssaan koko säännöllisen
sotawoimansa, melkein 1,000 miestä, ja paitsi sitä wielä noin 1,500
Palikaria. Myöskin Myhrberg oli mukana, nyt jo stabin-ratsumestarina,
johonka arwoon kreikkalaisen armeijan uusi ylipäällikkö, englantilainen
kenraali Church, oli hänet juuri nykyään koroittanut. Lokak. 28 päiwänä
saapuiwat he Chios=saaren rantaan; seuraawana aamuna jo oli
pää=kaupunki heidän wallassaan. Turkkilaiset ottiwat turwansa linnaan,
jota Jadwier myös toiwoi pian saawansa walloitetuksi. Hän laittoi
säännöllisiä piirityswalleja ylt'ympäri, joista pommitteli
Turkkilaisia. Hän pani laiwoja siihen salmeen, joka saaren mannermaasta
erottaa, estääkseen wereksen apuwäen ja muonan tuontia. Käwipä hänen
wäkensä wälistä Aasiankin rannikolla polttamassa linnalaisille sinne
kokoon kerättyjä waroja. Mutta yhtähywin ei ollut Jadwier'llä
täälläkään sen parempaa menestystä kuin edellisissä yrityksissään.
Turkkilaiset osoittiwat tawallista itsepintaisuuttaan muurien takana ja
toiselta puolen nousi Jadwier'lle woittamattomia esteitä talwen
kolkkouden, Palikarein kurittomuuden ja oman wäen puuttuwan
harjoituksen kautta. Maalisk. 14 p. 1828, sen perästä kun Turkkilaisten
oli onnistunut tuoda Aasiasta suuri apujoukko linnaan, täytyi Jadwier'n
luopua pitkällisestä piirityksestään. Hän joutui nyt Chios=saaren
wuoristossa suureen hätään, kun sekä ampuma= että muonawarat oliwat
lopussa. Likeisistä saarista awuksi rientäneet kreikkalaiset alukset
pelastiwat kuitenkin wiimein retkikunnan tähteet. Kaikki mukana tuodut
tykit oli täytynyt jättää wihollisen käsiin, mutta sitä wastaan säilyi
enin osa ratsuhewosista Myhrberg'in toimen uljauden kautta, niinkuin
Gordon historiassansa nimen omaan mainitsee, waikka hän walitettawasti
ei kerro sen tapauksen kohtia tarkemmalta.

Samassa paikassa on muistutuksessa myös useampia muitakin tietoja
Myhrberg'in osan=otosta Kreikan sodassa ynnä lopuksi se
kunnioittawainen todistus, että "Myhrberg oli parhain ja urhoollisin
kaikista Philhelleneistä, yhtä etewä jalon näkönsä ja ruumiinwoimansa
kuin uskaliaisuutensa ja tapainsa puhtauden puolesta." Samalla lailla
myös Jadwier'kin sittemmin eräässä kirjeessä kiittää Myhrberg'iä
urhoolliseksi ja omaa woittoa pyytämättömäksi. Wielä wakuuttaa Jadwier,
että sotamiehet sekä muukin kansa suuresti rakastiwat Myhrberg'iä,
siitä syystä että hän edellisten kanssa aina jakoi kaikki niin puutteet
kuin waiwatkin, ja jälkimmäistä kohtaan aina osoitti kohtuutta sekä
lempeyttä.


Chios=saaresta palattua sai Myhrberg komentajanpaikan
Palamedes=linnassa likellä Nauplian kaupunkia. Sekin oli erin=omainen
kunnioituksen ja luottamuksen osoitus; sillä kreikanmaan silloinen
presidentti Capo d'Istria, joka hänet siihen määräsi, ei muulloin
suinkaan ollut taipuwainen ulkomaalaisille korkeita, tärkeitä wirkoja
antamaan.

Rauhasowinnon perästä, kun Baijerin prinssi Otto tuli Kreikan
kuninkaaksi, päättiwät maan säädyt palkita wapaus=sodassa osallisna
olleita muukalaisia sellaisilla maatiluksilla, jotka Turkkilaisten
puolta pitäneiltä Kreikkalaisilta oli ryöstetty. Myhrberg'illekin
semmoista tarjottiin, mutta hän ei ottanutkaan sitä omaksensa. Hän
lahjoitti maatilansa sen entisille omistajille, ilmoittaen heille
päätöksensä näillä sanoilla: "Minä tulin ihmiskunnan nimissä
taistelemaan teidän wapautenne ja omistus=oikeutenne puolesta, enkä
teidän omaisuuttanne ryöstämään. Ottakaa tilanne takaisin ja tulkaa
uskollisiksi maallenne, se on olewa paras palkintoni." Pienen eläkerahan
hän kuitenkin wiimein suostui ottamaan Kreikan hallitukselta, ynnä
myös, wähän wastaanhangoiteltuansa, rintaristin.

Tähän aikaan, josta nyt tässä wiimein on ollut puhe, ei Myhrberg muuten
ollutkaan enää Kreikanmaalla. Hän joutui pian riitaan omaa woittoa
pyytelewän Capo d'Istrian kanssa ja luopui wirastaan. Hän meni nyt
Maltan saareen, jossa oleskeli jonkun aikaa sotakumppalinsa ja
ystäwänsä, usein jo mainitun historioitsijan Gordon'in luona, seuraten
sitten myös tämän kanssa matkalla Espanjan kautta.

Siinä rauhattomassa maassa par'=aikaa ei sattunut olemaan mitään
keskinäis=sotaa eikä kapinaa; mutta edellisestä sodasta jouten jääneitä
sotamiehiä kuljeskeli ympäri wuoristoja, roswoellen ja surmaellen
matkamiehiä. Postiwaunut, joilla Myhrberg ja Gordon matkustiwat, saiwat
eräässä waarallisessa paikassa muutamia sotamiehiä suojaksensa, niin
että toiwottiin oltawan täydessä turwassa. Yht'=äkkiä seisahtuiwat
kuitenkin waunut keskelle ahdasta wuorisolaa, ja roswojoukko karkasi
päälle, käskien kaikkein käydä pitkälleen maahan, jos tahtoiwat pitää
henkensä. Myhrberg ensihetkellä tempaisi esille pistolinsa,
wastarintaan ruwetakseen; mutta samassa hän hawaitsi että suojelijoiksi
annetut sotamiehetkin jo oliwat kaikki kätkeneet nenänsä nurmikkoon, ja
wiskasi siis myös pois aseensa. Epäiltäwä on tokko matkajoukko
sittenkin olisi eläwin hengin päässyt tästä kohtauksesta, sillä Maria
Rosa, tämän roswoparwen päällikkö, ei tawallisesti pitänyt suurta wäliä
ihmiswerestä. Mutta Myhrberg huusi roswolle muutamia sanoja, tuoden
hänelle terweisiä eräältä Kreikan sotaan kaatuneelta Espanjalaiselta,
jonka Myhrberg oli tuntenut ja tiesi olleen Rosan sotakumppalina Riegon
kapinan aikana. Siitä ihastuneena päästi roswo matkalaiset kohta
eteenpäin menemään, waikkei kuitenkaan senwuoksi antanut ryöstettyä
tawaraa takaisin. Päinwastoin riisuttiin Myhrberg'iltä ja hänen
seuraltaan waatteetkin niin tarkoin, että heidän täytyi
ilposen=alastomina, miehet sekä naiset, astua lähimmäiseen kylään asti.
"Se hywä onni meillä kuitenkin oli siinä tilaisuudessa", kertoi
Myhrberg, "että ryöstö tapahtui keskipäiwällä, jolloin Espanjan
paahtawan auringon alla kyllä tarkeni ilmankin waatteitta."

Pianpa tarjoutui taas Myhrberg'ille tilaisuus uusiin retkeilemisiin.
Franskassa onnistuneesta wallankumouksesta kiihtyneenä oli Puola
noussut aseisin. Pariisissa, waikkei itse hallitus uskaltanut ryhtyä
sotaan Wenäjää wastaan, puuhattiin julkisesti apua Puolalaisille.
Ahkerimpia näissä hankkeissa oli Jadwier, Myhrberg'in wanha
sotapäällikkö. Myhrberg'in päätös ei wiipynyt myöskään kauan. Sana
"wapaus=sota" waikutti häneen aiwan samoin kuin torwen törähdys
sota=oriisen. Innoissaan ei hän muistanut sitäkään että hän nosti
aseensa Suomenkin hallitsijata wastaan. Saatuaan Jadwier'iltä suuresti
ylistäwäisen suosituskirjeen wietäwäksi kenraali Ramorinolle, ennen jo
Puolan sotaan menneelle Italialaiselle, riensi Myhrberg kewätpuolella
wuotta 1831 Galiziaan.

Ensimmäiset waarat ja wastukset kohtasiwat häntä jo täällä, ennenkuin
hän wielä oli sotatanterellekaan saapunut. Itäwalta ja Preussi näet,
peläten omiakin Puolan jaossa saatuja alusmaitansa, eiwät suinkaan
suoneet menestystä kapinalle, waan kokiwat kaikin tawoin estää awun
tuontia ulkoa.

Lähenipä yhtenä päiwänä matkawaunut Krakowan kaupunkia, jossa myös
seisoi Itäwallan sotawäkeä, waikka se silloin wielä oli itsenäisenä
wapaawaltana. Portilla waunut seisahdutettiin ja wartijat tuliwat
waatimaan matkustawaisten passeja. Waunuissa nähtiin ainoasti kaksi
naista, jotka siis, sen perästä kuin heidän passinsa oli tarkastetut,
estämättä päästettiin sisään. Mutta kun nämät rouwat sitten,
kaupungissa, muutaman ystäwän taloon saawuttuansa, astuiwat ulos,
ilmautui waunuista wielä kolmaskin henkilö. Se oli meidän Myhrberg,
joka oli ollut piilossa waunuin pohjassa, rouwaswäen turkkien alla. --
Suojelijainsa awulla luotettawalla oppaalla warustettuna jatkoi hän
sitten jalkaisin matkaansa ja seisoi pian rajana täällä wirtaawan
Weiksel=joen rannalla. Mutta mitenkäs oli nyt päästäwä yli siitä?
Itäwaltalaiset oliwat korjanneet kaikki weneet taltehensa. Pitkältä
arwelematta syökseytyi silloin Myhrberg weteen ja ui toiselle rannalle,
saaden tällä uskaliaalla retkellä yht'=aikaa sekä kylmää että kuumaakin
kokea. Nykyään wasta tapahtuneen jäänlähdön perästä ajeli näet yhä
wielä jääpalasia wirtaa myöten; mutta saman werran kuin ne uimamiehen
jäseniä jäädyttiwät, kuumensiwat taas hänen wertansa itäwaltalaisten
rajawartijain luodit, jotka jäljestä lensiwät.

Missä paikoin ja millä tawoin nyt Myhrberg otti osaa sotaan, siitä ei
ole meillä paljon mitään tietoa. Harwoin saatiin hänet muulloinkin
kertomaan retkistänsä, mutta Puolan sodan suhteen oli hän wielä
umpimielisempi. Narew=joen tappelussa (wähää ennen suurta Ostrolenkan
taistelua) sekä Warssowan puolustuksessa on hän kuitenkin, niinkuin
edempänä saamme nähdä, itse kertonut ollehensa läsnä.

Lopulla sotaa, luultawasti silloin kun Warssowan walloitettiin, joutui
hän wangiksi Wenäläisten käsiin. Surkea kohtalo, wiheljäinen elämä
Siperian autioissa erämaissa, näkyi nyt tulewan hänelle
wälttämättömäksi kohtaloksi. Tätä estääksensä paniwat kuitenkin hänen
ystäwänsä Franskassa kaikki keinot liikkeelle. Heidän waikutuksestaan
kirjoitti Franskan sotaministeri Soult Ruotsin silloiselle kuninkaalle
Kaarle XIV:lle Juhanalle ja kehoitti tätä, joka oli hywässä
ystäwyydessä Wenäjän keisarin kanssa, pyytämään wankia wapaaksi. Ennen
wielä kuin nämät mahtawat puolenpitäjät oliwat kerjenneet saada mitään
toimeen, oli kuitenkin jo Myhrberg ilman niittä pääsyt wapauteen.
Tarinat tästä tapauksesta owat wähän erilaiset. Ruotsissa kerrotaan
Myhrberg'in, wangiksi joutuessaan, tulleen wiedyksi erään wenäläisen
kenraalin eteen, joka 1808 wuoden sodan aikana oli ollut majassa
Myhrberg'in äidin talossa. Kiitollisuudesta siellä hänelle osoitetusta
kohteliaisuudesta antoi tämä nyt wangille tupakkamassin, jonka pohjaan
oli muutamia kultarahoja kätkettynä, ja niillä sitten Myhrberg lumosi
wartijana olewain kasakkien silmät, niin ettei he olleet hänen
karkaamistaan huomaawinaan. Toisen tarinan mukaan taas, jonka sen
kertoja tämän kirjoittajalle wakuutti kuulleensa Myhrberg'in omasta
suusta, oli Myhrberg jo wiety Warssowan linnaan lukon taakse. Sinne oli
kuitenkin yhtenä iltana hämärässä tullut eräs korkeampi upseeri,
Suomesta kotoisin, joka oli kuullut kansalaisensa kohtalosta. Tämä
antoi hänelle kultarahoilla täytetyn kukkaron sekä pitkän, harmaan
upseeri=wiittansa, johon puettuna Myhrberg pää pystyssä ja aiwan
rauhallisen näköisenä astui linnasta ulos. Wielä paremmaksi wakuudeksi
oli hän saanut siksi yöksi annetun tunnus=sanan tietää, niin ettei
wartijoina olewat sotamiehet millään muotoa woineet arwata häntä
karkuriksi.

Tällä ei olleet kuitenkaan wielä kaikki waarat lopussa. Kolkkoja
korpia, synkkiä soita myöten samoellen kuljeskeli hän wielä kauwan
aikaa Puolassa, ennen kuin hänen wiimein onnistui päästä rajan yli.
Ihmis=asuntoja wältti hän tietysti niin paljoa kuin mahdollista, kun ei
koskaan woinut olla warma siitä, ettei häntä ilmi=annettaisi. Yhtenä
päiwänä pakoitti hänet kuitenkin nälkä erääsen mökkiin poikkeemaan.
Emäntä, joka yksinään oli kotona, armahtikin repaleista, kalwakkaa
pakolaista, antoi hänelle ruokaa ja wei hänet piilopaikkaan, koska
par'=aikaa sillä seudulla majaili kasakkeja, jotka puolalaisia
karkureita pyyteliwät. Samalla tuli mökin isäntakin kotiin, joka kertoi
saaneensa kuulla, että erästä karkuria oli nähty heidän
likeisyydessään. "Kas sitäpä", lisäsi hän, "kelpaisi löytää ja kiinni
saada. Siitä yksi ja toinenkin kultakolikko lähtisi!" Suurella
ahkeruudella rupesi nyt mies etsimään kaikki likipaikat metsässä läpi,
aawistamatta että pyydettäwä saalis oli kätketty hänen oman tallinsa
parwelle. Wiikon päiwät piti emäntä näin Myhrberg'iä suojassansa,
saatellen aina miestään harhateille, kunnes wiimein, kasakkein
lähdettyä muualle ja mökin=isännän ollessa metsällä, pakolainen saattoi
jatkaa kulkuansa. -- Sitä rautaista ruumiin ja hengen wahwuutta, jonka
luonto oli hänelle suonut, oli tosiaan Myhrberg'in hywin tarwis,
kestääksensä kaikkia tällä matkalla eteen tulewia waiwoja; waaran
lakattua, joka oli häntä alin=omaisessa mielen=kiihoituksessa pitänyt,
raukeni kuitenkin hänenkin woimansa. Preussissä, turwapaikkaan
päästyänsä, waipui hän tautiwuoteelle ja makasi kauan aikaa kowasti
sairaana.

Siihenkö jo kaikki jutut Myhrberg'in osan=otosta Puolan sodassa
loppuwat? kysynee luultawasti moni lukija. Entäs sanotaanhan hänen
siellä ottaneen itsellensä walenimen Langermann ja onhan sen niminen
kenraali silloin tehnyt nimensä sangen kuuluisaksi? Tämmöistä
todellakin tarinoipi yleinen huhu, joka aina on niin kärkäs panemaan
omiansa historian lomapaikkoihin. Walitettawasti ei tämä korea
pilwilinna kuitenkaan kestä todellisuuden kylmää, säälitöntä
puhallusta. Langermann ensiksikin on Smitt'in, tutussa, tarkassa
historiassa Puolan sodasta nimen=omaan sanottu Saksalaiseksi,
Meklenburgilaiseksi, ja myöhemmät tiedot wakuuttawat hänen kuolleen
w. 1861 kotipaikassaan. Mutta annas olla että siinä olisikin joku
erehdys sattunut, ettei Langermann olisikaan ollut Saksalainen
(sanottiinhan Myhrberg Kreikan sodassa Ruotsalaiseksi), niin oli
kuitenkin kaksi seikkaa, jotka epäilemättömäksi todistawat että
Myhrberg ei woinut olla Langermann. Myhrberg'in sanotaan itse kertoneen
ollensa läsnä Warssowan puolustuksessa; Langermann puolestaan (katso
Smitt'in historiaa) läksi Warssowasta pari päiwää ennen rynnäkköä.
Myhrberg, niinkuin aiwan warmaan tiedetään, joutui wangiksi; Langermann
seurasi Ramorinon armeijan=osastoa rajan yli Galiziaan ja on
nimen=omaan mainittu niiden kenralein joukossa, jotka siellä antoiwat
miekkansa Itäwaltalaisten käsiin ja näin säilyttiwät wapautensa.
Tämmöisten epäilemättömäin todistusten rinnalla ei woi panna mitään
arwoa tuolle tarinalle että, muka Myhrberg, myöhemmin täällä Suomessa
käydessään oli eräälle tuttawalle lähettänyt käyntikortin, johon nimi
Langermann oli kirjoitettu. Wastatodistuksena, kun sen waan oikein
ymmärtää, ei myös woi seuraawakaan, todella tapahtunut seikka olla.
Toista kertaa myöhemmin taas Suomessa käydessänsä oli näet Myhrberg
kerran puhunut Puolan sodasta ja ankarasti moittinut Puolalaisten
keskinäistä eripuraisuutta. "Siitä syystä", lisäsi hän wiimein,
"täytyikin heidän uskoa korkeita ja tärkeitä päällikönpaikkoja
ulkomaalaisille, niinkuin Ramorinolle" -- (hän pysähtyi hetkeksi ja
hymyili) -- "ja Langermann'ille." Tämä hymyilys tietysti ei osoita
mitään muuta, kuin että hän tiesi itseään luultawan Langermann'iksi.

Yhtähywin ei Myhrberg'in osan=otto tässä sodassa, waikkei tiedetä millä
nimellä hän siellä taisteli, ole woinut olla aiwan mitätön, sen
todistaa suuri kunnioitus ja rakkaus, jota puolalaiset maanpakolaiset
hänelle useammin kerroin osoittiwat. Hän oleskeli myöhemmin kauan aikaa
suotuna wieraana ruhtinas Egartoriskyn luona Romassa. Samaa myös
osoittaa seuraawa liikuttawa tapaus aikaisemmalta ajalta. Myhrberg,
Pariisissa oleskellessaan, oli kerran pulassa, kun hänelle tulewa
rahakirje yli määrä=ajan wiipyi. Helposti olisi hän tietysti saanut
pienen lainan joltakulta monista ystäwistään, mutta ylpeys esti häntä
"kerjäläiseksi" rupeemasta. Hän meni siis mielemmin yhteen noista
työwäelle aiotuista rawintohuoneista, joissa muutamasta sousta (noin 5
pennistä) sai oikeuden kolme kertaa pistää kahwelin suureen
soppakattilaan ja täten onkia, miten onni salli; lihapalasen, potaatin,
kaalinlehden y.m.s. Kun Myhrberg syötyänsä astui ulos kadulle, kääntyi
huonoihin waatteihin puettu mies hänen puoleensa: "Enhän minä suinkaan
erehdy, Tehän se olette...! Mä kohta tunsin teidät!" -- Myhrberg
turhaan koetteli muistaa miestä. -- "Te ette näy tuntewan minua -- minä
olen Puolalainen ja olen teidän johtonne alla taistellut Grohow'issa,
Ostrolenkassa -- mutta, sallikaa minun kysyä, kuinkas te täällä käytte?
Woisiko semmoinen mies olla puutteessa? Woi kun minä olen niin köyhä,
etten woi auttaa teitä!" -- Myhrberg rauhoitti häntä, wakuuttaen että
hänen puutteensa waan oli satunnainen, hetkellinen. -- "Sallitteko
kumminkin", jatkoi Puolalainen, "että joskus käyn teidän luonanne
puhumassa menneistä ajoista?" -- Siihen suostuen ilmoitti Myhrberg
hänelle kortteerinsa ja he erosiwat kättä puristeltua. Seuraawana
päiwänä tuli Myhrberg'ille nimetön kirje: "Onneton pyytää teitä
awuksensa. Tulkaa niin pian kuin mahdollista ... kadun ... numeroon."
Myhrberg, jonka jalo sydän aina oli apuun walmis, riensi osoitetulle
paikalle ja tapasi katon=alaisessa kammarissa nuoren neidon. "Minä olen
Puolalainen," sanoi tämä, "ja kuulin eräältä kansalaiseltani että te
olette puutteessa. Rikas en ole minäkään, kun olen wiraltani tanssijana
balletti=teaterissa, mutta onpa minun kuitenkin onnistunut saada tämä
pieni summa kokoon. Älkää hylätkö tätä kiitollisuuden osoitusta!" Tuo
puolalainen mies, kun ei itse woinut mitään, oli koettanut toisen
kautta hankkia Myhrberg'ille apua, ja saadaksensa hänen paremmin
puheilleen, oli tyttö keksinyt tuon pienen petoksen. Tietysti ei
Myhrberg kuitenkaan ottanut hänelle tarjottua rahaa.

Elettyänsä Pariisissa pari wuotta läksi hän w. 1833, hillitsemätöntä
haluansa noudattaen, jälleen uuteen sotaan. Tällä kertaa hän
kuitenkin kerran waihetuksen wuoksi taisteli itsewaltiaan puolesta
perustuslakiaan puolustawia alamaisia wastaan! Hän näet palweli
Espanjan keskinäis=sodassa Don Carlos'in armeijassa. Loppupuolella
wuotta 1836 käwi hän Skotlannissa ystäwänsä Gordon'in luona ja eli
sitten taas muutamia wuosia Pariisissa, kirjallisia töitä harjoitellen.

W. 1840 tuli Myhrberg pitkän ajan takaa jälleen Suomeen. Hänen
sydämensä oli jo kauan aikaa ikäwöinyt omaa maata ja wanhaa äitiä.
Täällä tapahtui silloin seikka, josta on monella eri tawalla kerrottu.
Muutaman tarinan mukaan oli Myhrberg yhtenä iltana istunut
rawintolassa, jossa myös oli muutamia wenäläisiä upseereja. Ystäwät
kertoiwat keskenään tarinoita Puolan sodasta. Yksi heistä muun muassa
jutteli tuosta werisestä taistelusta Narew=joen rannalla ja warsinkin
eräästä puolalaisesta päälliköstä, jonka urhoutta kehui kehumistansa.
Yht'=äkkiä kertoja seisahtui kesken puhettansa ja katsoa tuijotti
hämmästyneenä. Hänen edessään seisoi Myhrberg, joka istuimeltaan oli
noussut, ja upseeri tunsi hänet silloiseksi wastustajaksensa. -- Toiset
taas sanowat Myhrberg'in täällä jossakin seurassa tawanneen wanhan
ylioppilaskumppanin, joka ylläkerrotulla tawalla jutteli samasta
tappelusta. Myhrberg ei silloin ilmoittanut itseään hänelle, waan oli
höyrylaiwasta lähtiessään muka lähettänyt korttinsa: Langermann. --
Eräältä Myhrberg'in likeiseltä tuttawalta on tämän kirjoittaja kuullut
kolmannen kertomuksen, joka luultawasti tarkoittaa samaa tapausta.
Myhrberg'iä oli eräässä seurassa ystäwäin kuullen ahdistettu ja
tahdottu saada kuulla juttuja Puolan retkestä. Mutta Myhrberg oli aina
waan kieltänyt käyneensäkään Puolassa ollenkaan. Yöllä, kotiin tultua,
oli hän yllämainitulle ystäwälle myöntänyt ollelensa Puolassa ja
Narew=joen tappelussa, waan lisäsi: "Mutta mitä weli A. kertoi, että
hän muka näki minut walkean hewosen selässä, walkoinen sulka lakissa,
se on tyhjää mielikuwitusta, sillä semmoista ei minulla ollut siellä."

Suomessa ei Myhrberg silloin wiipynyt kauan, sillä hän hawaitsi
olewansa epäluulon=alainen. Eipä ollut hänelle Ruotsissakaan [ennen
tännetuloansa oli hän tullut Ruotsin alamaiseksi.], johon hän täältä
läksi, pysywäisempi sija suotu. Kuningas Kaarle XIV Juhana näkyi kyllä
mieltyneen häneen ja olisi mielellään suonut hänelle jonkun wiran
likeisyydessänsä, waan ei uskaltanut siitä syystä että osallisuus
Puolan kapinassa wielä oli wereksessä muistossa. Hän tarjosi siis
Myhrberg'ille kuwernöörin (toiset sanowat: sota=wäen päällikön) paikan
Ruotsin wallan alla olewassa S:t Bartlélémyn saaressa Amerikassa.
Omasta puolestaan ei olisi Myhrberg tästä wirasta juuri huolinutkaan,
sillä wähäiset tarpeensa olisi hän ilmankin saanut tyydytetyksi, ja
mielemmin olisi hän, koska ei saanut Suomessa olla, kumminkin Ruotsissa
wiettänyt päiwänsä. Mutta sisarensa poikien tähden, jotka tarwitsiwat
rahaa tieteellisen oppinsa täydellistämiseksi, suostui hän kuitenkin
hänelle tarjottuun kunnialliseen maanpakolaisuutehen. Siellä
saaressansa istui hän sitten kuusi pitkää wuotta (1842-1848), joiden
ikäwyydet kuitenkin se arwaamaton seikka paljon huojensi, että hän
joskus sai seurustella entisen sotakumppalin kanssa, jolla nyt oli
wirka likeisessä Franskan wallan alle kuuluwassa saaressa.

Palattuansa Eurooppaan w. 1848 sai hän kohta kehoituksen uuteen sotaan
osaa ottamaan. Se tuli hänen wanhalta sotapäälliköltään Jadwier'ltä,
jolle koko Franskan woiman ylijohdon tarjoominen sodassa Saksalaisia
wastaan oli wähän aikaa puheesta ja joka taas tahtoi entistä
ajutanttiaan kumppaliksensa. Asiasta ei kuitenkaan tullut mitään, ja
Myhrberg'in omakin sota=into näkyy nyt jo olleen kylmennyt.

W. 1852 tuli hän jälleen Suomeen, enon kuoltua hänelle jäänyttä
omaisuutta perimään. Niillä asioilla Pohjanmaalla käydessään, tapasi
hän yhden lapsuutensa talonpoikaisista leikkikumppaleista Knuuttilan
omistajana. Isäntä, puheltua kaikellaisia muinaisista ja nykyisistä
ajoista, ehdoitti hywäntahtoisuudessaan wiimein ainoan tyttärensä
puolisoksi Myhrberg'ille; sillä laillahan tämä tai kumminkin hänen
perillisensä saattoi jälleen saada hänen entisen kotitalonsa omakseen.
Myhrberg kiitti, mutta sanoi asian waatiwan tarkempaa miettimistä --
warsinkin tytön puolesta. Seuraawat wuodet wietti hän weljensä luona
Espoon kartanosa samannimisessä pitäjässä liki Helsinkiä. Mutta kun
Itämaansodan aljettua Englannin ja Franskan sotalaiwastot saapuiwat
meidän rannoille, joutui hän jälleen epäluuloin alaiseksi niin että
hänen täytyi lähteä takaisin Ruotsiin, josta ei koskaan palannutkaan
enää tänne.

Loppuwuotensa wietti hän nyt enimmiten Tukholmassa, waikka myös sangen
usein matkusteli ulkomaille, monia ystäwiänsä terwehtien. Se, joka
kello 1/2 3:n aikana sattui käwelemään Kaarle XIII:n torin itäisimmässä
lehtokujassa, saattoi olla warma että hänelle siellä tulisi wastaan
pitkä, kookas wanha herra, astuen suorana, waan ei jäykkänä. Puku
osoitti wähäwaraisuutta; nuttu oli usein kowin saristunut, waan aina
kuitenkin tarkimmalla huolellisuudella puhtaaksi harjattu. Poski, leuka
sekä huulet oliwat warjotut tuuhealla, harmaansekaisella parralla; otsa
oli korkea, pään kiire paljas. Katsanto oli wakawa, teräwä, synkkä;
mutta jos joku wastaantulija terwehti, lensi samassa kaswoin yli mitä
lempein wälkähdys ja terwehdys wastattiin höyliydellä, joka näytti
tottumusta ylhäisiin, hienosti siwistyneihin seuroihin. Tämä mies, jota
oli mahdoton olla huomaamatta, astahti käwelynsä perästä likeiseen
rawintolaan, istahti pienen pöydän ääreen, wiinapöytään koskematta, ja
käski itselleen pari yksinkertaista, huokeaa ruokalajia. Tämmöiseksi
kuwaillaan Myhrberg'iä hänen wiimeisinä wuosinansa. Hän oli "oikea
Spartalainen niin mielipiteissään kuin myös kaikessa käytöksessään",
sanoi toinen hänen wanhuutensa tuttawista.

Warattomuudesta, jossa hän eli, olisi hänellä ollut tilaisuus päästä,
jos waan olisi tahtonut. Ruotsin waltiopäiwillä 1862 aiottiin nostaa
puheeksi wuotuisen eläkkeen määrääminen hänelle waltiowaroista, mutta
jäykkä suomalainen ukko, siitä kuultuansa, kielsi. "En ole semmoista
Ruotsilta ansainnut", arweli hän kuiwakiskoisesti ja uhkasi, jos ei
ehdoitusta peruutettaisi, tarjotun lahjan julkisesti hylätä. Tarkasti
ja säästäwäisesti eläen osasikin hän tulla toimeen wähillä waroillansa,
liikenipä häneltä muillekin antaa niistä, warsinkin Tukholmassa
oleskelewille Suomalaisille, jos pulaan joutuiwat. Seurusteleminen
kansalaisten kanssa muuten oli hänen rakkaimpia huwituksiansa ja
jonakin lohdutuksena siitä että hän oli omasta, armaasta isänmaastaan
erotettuna. Hywin usein, kun joku höyrylaiwa Suomesta saapui
Laiwasillan ääreen; nähtiin ukko Myhrbergkin rannalle kokoutuneessa
katselijajoukossa. Hän käwi katsomassa oliko kenties joku wanha tuttawa
sattunut tulemaan; semmoisen puutteessa hän myös helposti tutustui
outojen kanssa, kohteliaasti ja ystäwällisesti neuwoen heitä, niin että
saisiwat wiettää aikansa hyödyllisimmällä, hupaisimmalla ja
huokeimmalla tawalla.

Hywin mielellään hän tämmöisissä tilaisuuksissa puheli suomea, sillä
rakkaus lapsuutensa kieleen ei ollut hänessä koskaan sammunut. Weljensä
kanssa, silloin kun hän wiimeisellä käynnillänsä Espoon kartanossa
asui, istui hän usein pitkät yökaudet, keskustellen ja jutellen
suomeksi, suureksi ihmeeksi weljen perheelle, jotka noista puheista
eiwät woineet sanaakaan ymmärtää. Suomea oliwat myös hänen wiimeiset
sanansa kuolinwuoteella. -- Tähän asti rautainen terweytensä oli
wiimeinkin talwella 1866-67 alkanut raueta; siitä huolimatta ei tuo
wanha soturi kuitenkaan osannut noudattaa warowaisuutta. Kowalla
pakkasella meni hän saattamaan erästä Tukdolmassa kuollutta Suomalaista
hautaan; siinä tilaisuudessa hän wilustui ja lopetti lyhyt=aikaisen
taudin perästä moniwaiheisen elämänsä Maalisk. 31 p. 1867. Hautajaiset
pidettiin suurilla, yleisillä kunnian=osoituksilla. Ääretön ystäwäin,
tuttawain ynnä muun kansan joukko seurasi ruumis=waunuja; kaksi kaartin
komppaniaa marssi etupäässä, jotka, arkkua hautaan laskettaessa,
ampuiwat jäähywäis=laukauksen.

Myhrberg oli syntyperältään puoleksi Ruotsalainen, puoleksi
Suomalainen; hänessä olikin yhdistettynä molempien kansojen jaloimmat
awut, suomalaiset kuitenkin ollen woittopuolella. Ruotsalainen oli
hänen wilkkautensa, hänen seurallinen lumoustaitonsa, hänen
sankarillinen retkeilijähalunsa; suomalainen hänen wakawuutensa ja
järkähtämättömyytensä, ylenkatse, jolla hän kartti kaikkea
turhamaisuutta ja kerskailemista. Yhtähywin, waikka ylimalkaan nöyrä ja
waatimaton, osasi hän kuitenkin arwostansakin kiinni pitää. Niin esim.
oli hän kerran Ruotsissa kutsuttu päiwällisille, ja turhamielinen
emäntä wiittasi useampia nuoria, mutta korkeasukuisia wieraita
kunniasijoille; Myhrberg'in olisi tullut melkein pöydän alipäähän
istahtaa. Hän jäi seisomaan ja kun pyydettiin istumaan, wastasi hän:
"Minulle ei ole mitään sijaa jäänyt." -- Wanhoillakin päiwillään oli
hän mitä hauskimpia seurakumppaleita. Oudoille oli hän tosin monesti
wähän suomen tawalla jörömäinen, waikka kuitenkin aina kohtelias; mutta
hiukkasenkin tutustuttua ilmautuiwat hänen seuralliset awunsa
ihastuttawassa loistossaan. Sanojansa hän sääteli erittäin taitawasti
ja kertoeli erittäin hauskasti; kaikista hänen puheistaan aina näkyi
että hän oli paljon nähnyt, paljon kokenut, paljon lukenut ja paljon
seurustellut hienosti siwistyneitten, nerokkaitten ihmisten kanssa.
Etenkin puhkesi hänen henkensä koko miellyttäwäisyys ilmi, kun hän
siwistyneitä, älykkäitä naisia puhutteli. Itsestään ei häntä juuri
usein saatu puhumaan; ainoasti hywien, wanhain tuttawain seurassa
saattoi hän, muistojen elähtyessä, werestyessä, unhoittaen että hänellä
oli kuulijoita, taipua pitempiin tarinoihin, jotka silloin erittäin
taitawasti, hauskasti ja eläwästi kerrottiin, kuitenkin samassa aiwan
yksinkertaisesti ja nöyrästi, omain ansioin esiinwetämistä tarkoin
wälttämällä. Merkillistä oli että tuo wanha wapauden sankari,
osallisuudestaan wapaussotiin puhuessaan, aina lopuksi piti saarnan
wapaus=pyrintöjen joutawuudesta, jopa wahingollisuudesta; rajaton
yksinwalta se muka oli kaikille kansoille sopiwin ja hyödyllisin
hallituksen muoto. Hillimätön wallattomuus, jonka pahoja waikutuksia
hän oli ollut niin paljon tilaisuudessa likeltä katsoa, oli nähtäwästi
käynyt ukolle inhoksi ja tämä inho oli wähitellen myös tullut
wallattomuuden wiattomalle, jalolle sisärintimälle, wapaudelle osaksi.
-- Hiukan wanhallaan=olijan luonnetta osotti hän muuten muutamissa
muissakin asioissa. Hän antoi esim. kerran yhdelle weljensä sisarelle
kreikkalaisessa kirkossa wihityn pienen ristin, wakuuttaen sen olleen
hänelle suureksi suojaksi waaroissa ja toiwottaen siitä nuorelle
neidolle samaa apua.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maksimilian Aukusti Myhrberg" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.