Title: Aili - Näytelmä viidessä näytöksessä, kuudessa kuvaelmassa
Author: Kurikka, Matti, 1863-1915
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aili - Näytelmä viidessä näytöksessä, kuudessa kuvaelmassa" ***


AILI.

NÄYTELMÄ VIIDESSÄ NÄYTÖKSESSÄ,
KUUDESSA KUVAELMASSA.


Matti Kurikka.


Ensimmäisen kerran ilmestynyt 1887.



KAIKKI OIKEUDET PIDÄTETÄÄN.



NEITI IIDA AALBERG.

      SUURTEN HENKEIN KUVAT MEILLE LOIT,
      NIMEN SUOMEMME SA KUULUVILLE TOIT!


Omistaessani tämän teokseni Teille, arvoisa taiteilija, tiedän, että Te
luette itsenne "siihen uuden ajan joukkoon, joka kirjoittaa lippuunsa:
Totuus!" Jos sitä en tietäisi, en voisi syvää kunnioitustani ja
ihailuani Teille osoittaa rauhallisena tällä teoksella, jossa lausuttuja
ajatuksia niin erilaisilla tunteilla tiedän vastaan otettavan --
julkisesti lausuttuina. Vaikkei teokseni miksikään tienraivaajaksi ole
aiottu, uskallan sen julkaista ja vielä Teille omistaa, koska olen
vakuutettu siitä, että parempi on puhumalla -- vaikka heikoin voiminkin
-- vetää esille yhteiskuntamme heikkouksia, paheita, kuin työntää niitä
yhä syvemmälle sen terveitäkin kerroksia turmelemaan.

      Köpenhaminassa, Elokuun 31 p. 1887.

                                          M. K.



HENKILÖT:


ROUVA HARTIN, valtioneuvoksen leski.
AILI, hänen tyttärensä.
AHRÉN, hovioikeuden auskultantti, Ailin sulhanen.
GRYHLING, entinen luutnantti, Hartinin veli.
TEUVO KARHI, ylioppilas.
HELLI HILTUNEN, Ailin ent. koulutoveri.
EMMA, Hartinin palvelustyttö.
ELLO KASKI, koneenkäyttäjä.
ULLAMATAMI, Emman äiti.
LÄÄKETIETEEN PROFESSORI.
"LAPSIMUORI", asioitsija ja salakapakoitsija.
JUHO, työmies.
JUHON VAIMO.
SILLMAN.
RUHAS-PEKAN AKKA.
ELSA.
SIRKKU, }
MATTI,  } köyhiä lapsia.
JUKKA,  }
ELLI,   }
ERÄS TYÖMIES.
PALVELUSTYTTÖ.
KANTAJA.

Tapaus nykyaikana Helsingissä.



ENSI NÄYTÖS.


Komea salonki, johon perällä veranta liittyy kaikkine koristuksineen.
Verannan avoimesta kaksois-ovesta näkyy kaunis puutarha. Kummallakin
sivulla kaksi ovea.


1:n KOHTAUS.

_Emma_ ja _Kaski_.

_Emma_ ja _Kaski_ tulevat verannan kohdalle puutarhaan.

EMMA.

No hyvästi nyt.

KASKI.

Etkö voisi hetkeksi lähteä vielä tuonne meren rantaan päin kävelemään.
Katso kuinka tuo vesikin tuolla värähtelee somasti. Tule pois!

EMMA.

Stasrotinna on hirveän ankara. Jos viisi minuttiakin olen yli luvatun
ajan toruu hän jo.

KASKI.

Hm! Jään siis yksin. -- Kuinkahan tämän illan taasen kulumaan saan.

EMMA.

No, kyllä te miehet ajan aina kulumaan saatte.

KASKI.

En minä ainakaan.

EMMA.

Kuinka niin?

KASKI.

Kenenkä kanssa minä juuri --. Ei minulla ole sellaista ystävätä täällä
-- Mutta kuules, minä tulen kyökkiin kanssasi pakinoimaan illemmalla.

EMMA.

Hyvin kernaasti minun puolestani, jollei stasrotinna olisi sitä
ankarasti kieltänyt.

KASKI.

Minä tulen salaa.

EMMA.

Salaako? Ei Ello! Sitä en minä tahdo. On niin hyvä olla, kun ei tarvitse
yhtään teeskennellä eikä valehdella. Eikä se ole juuri kaunistakaan
tuolla tavoin -- --

KASKI.

Mitä pahaa siinä olisi?

EMMA.

Pahaksipa sitä vanhat ihmiset sanovat.

KASKI.

Vanhat, niin! Samalla tavoin ovat ne kuitenkin nuorena itse tehneet.
Mutta kun ne itse ovat väärin käyttäneet vapauttaan tahi kuulleet
aikuistensa syntejä, luulevat he nuorta sukupolvea niin turmeltuneeksi,
ettei siihen voi enää ollenkaan luottaa. -- Saanhan tulla?

EMMA.

Ei, ei! Kun se nyt on kerran kielletty, niin en minä -- Olen vielä liian
nuori epäilemään, mitä äitini on minulle opettanut.

KASKI.

Saanko tulla tänne huomenna sinua tapaamaan.

EMMA.

Huomennako. -- Tuota -- ai, en minä huomenna jouda. Menen äitiäni
tervehtimään; silloin on hänen syntymäpäivänsä.

KASKI.

No, jonakin toisena päivänä sitten.

Kurkistaa salonkiin.

Onpa täällä komeata!

EMMA.

Stasrooti oli upporikas mies.

KASKI.

Ja tuossa nyt rahat seisovat.

EMMA.

Kadehditko sinä toisen rikkautta?

KASKI.

En laisinkaan. Minua harmittaa vaan, että suuret rahat näin jouten
seisovat leskien hallussa. Jos kauppamies on rikas, saa hänen rahoistaan
hyötyä köyhäkin, sillä hän pitää rahansa liikkeessä. Mutta mitäpä hyötyä
on tällaisten rikkaudesta.

Tulee oven sisäpuolelle.

EMMA.

Älä Herran tähden! Jos stasrotinna sattuisi --


II:n KOHTAUS.

Rouva _Hartin_, edelliset.

HARTIN.

Tulee.

Mitä! -- Emma!

KASKI.

Kumartaa nöyrästi.

Suokaa anteeksi!

Menee.

HARTIN.

Mitä tämä on?

EMMA.

Antakaa hyvä stasrotinna anteeksi! Tuo nuori mies on minun hyvä
ystäväni. Hän saattoi minut kotiin, ja nähtyään tuosta puutarhasta tämän
kauniin salin, hän ei voinut olla -- Hänellä ei ole tilaisuutta koskaan
tällaista näkemään.

HARTIN.

Lempeästi.

No, minä uskon sanojasi. Kyllä minä luotan sinun rehellisyyteesi. --
Mutta vastedes ei se saa tapahtua. Ei se sovi, näet, että sinä annat
tuttavasi tahi ystäväsi -- --

EMMA.

En minä koskaan enää!

HARTIN.

No, mene nyt kellarista portviiniä hakemaan.

EMMA.

Kyllä.

Menee.

_Hartin_ istahtaa nojatuoliin pöydän viereen ja rupeaa Dagblad'ia
katselemaan.


III:s KOHTAUS.

Edellinen, _Aili_.

AILI.

Tulee kirja kädessä.

Äiti katsopas tätä. Tuollaiseksi tahtoisin minä meidän kesä-asuntomme,
kun naimisiin menemme, -- jos minä saisin määrätä sen muodon.

HARTIN.

Hymyilee.

No näytähän. -- Sitä sinä vaan ajattelet.

Ottaa kirjan käteensä, jonka takakanteen on kaava piirustettu.

AILI.

Ah, kuinka hupaista se on äiti, istua itsekseen kamarissaan tahi kävellä
puutarhassa ja vaan tuumailla millaiseksi uuden kotini järjestän.
Minulla on se selvillä jo pienempiin yksityiskohtiin asti.

HARTIN.

Katselee kirjan kansilehteä.

Mikä kirja tämä on?

AILI.

Niin, sen aivan unohdinkin. Eno antoi tämän minulle tänä aamuna. Hän
sanoi, että se sopii erittäin hyvin minulle. Kiltti eno! Ei huoli siitä
itse, vaikka osti.

HARTIN.

Lukee.

Utopier -- August Strindberg -- Ei Aili! Tätä et sinä saa lukea.

AILI.

Miksikä en?

HARTIN.

Tämä kuuluu siihen nykyajan epäsiveelliseen kirjallisuuteen.

AILI.

Millaista se on sitten se epäsiveellinen kirjallisuus?

HARTIN.

Se on sellaista, jota nuoret tytöt eivät saa lukea.

Panee kirjan pöydälle.

AILI.

Mutta lukevathan niitä muut tytöt.

HARTIN.

Paha kyllä. -- Mutta sinä et ainakaan ole kypsynyt niitä sulattamaan.

AILI.

No milloinka sitten?

HARTIN.

Kun olet naimisissa.

AILI.

Miksi silloin vasta?

HARTIN.

Sen sitten saat tietää.

Telefooni soi viereisessä huoneessa.

AILI.

Menee telefoonin luo.

Haloo! -- -- On! -- -- Olen! -- Hellikö se on? -- -- Mitä? -- Vai niin!

Nauraa.

-- Terve tulleita -- Hyvästi!

Tulee.

Helli sanoo tulevansa ylioppilas Karhin kanssa meille. -- -- Sepä oli
hauskaa!

HARTIN.

No kyllä se on hyvä, että vieroittavat sinut edes vähäksi aikaa
rakkausunelmistasi.

AILI.

Mitä tarkoitat?

HARTIN.

Ethän sinä tähän aikaan muuta ajattelekaan kuin Vilhelmiäsi ja tulevaa
kotiasi, milloin sen vielä saatkaan.

AILI.

Mitäs pahaa siinä on?

HARTIN.

Kaikella on rajansa.


IV:s KOHTAUS.

Edelliset, _Gryhling_.

_Gryhling_ tulee unisena, tukka pörröllään yöviitta päällä, sikaria
poltellen oikealta takimaisesta ovesta.

HARTIN.

Kaarlo! Mitä tuo nyt on taas?

GRYHLING.

Mitä?

HARTIN.

Että se tapahtuu aamulla, sitä en juuri ihmettele, mutta iltapäivällä
tulla tuollaisena muitten, -- niin miks'en sanoisi, naisten näkyviin, se
ei käy laatuun.

GRYHLING.

Jos aamupäivällä, niin miks'ei myös iltapäivällä.

HARTIN.

Omassa kamarissasi elä ja ole niinkuin sinua haluttaa, vaikka
päälaellasi kävelisit, kun se sinua huvittaa. --

GRYHLING.

Ei, kiitoksia!

HARTIN.

-- mutta meitä et epähienoilla tavoillasi saa alinomaa rasittaa. --
Sanoppas suoraan, miksi käyttäyt sinä, joka olet ikäsi elänyt hienoissa
piireissä, noin kummallisesti?

GRYHLING.

Siksi, että se minua huvittaa.

HARTIN.

Mutta meitä se ei huvita. -- Mene nyt pukemaan itseäsi, tänne tulee
vieraita kohta. -- Kuule odotahan. Saat tämän kirjan takasin. Aili ei
tahdo sellaista kirjallisuutta lukea.

GRYHLING

Sellaista kirjallisuutta?

HARTIN.

Niin juuri! Sinun pitäisi ymmärtää, ettei Strindbergin teokset sovi
nuorelle, siveälle neitoselle.

_Gryhling_ rykäsee ivallisesti, ottaa kirjan.

HARTIN.

Mene nyt! En tahdo nähdä sinua enää tuollaisena silmissäni.

Menee vasemmalle.


V:s KOHTAUS.

_Gryhling_, _Aili_.

GRYHLING.

Teidän siveellisyyttänne!

AILI.

Itsekseen.

Voi, voi! Hän luulee nyt, että minä -- --

Gryhling aikoo lähteä.

Eno, kuule!

GRYHLING.

No?

AILI.

Älä sinä minua tuomitse. Kyllä minä sen mielelläni lukisin, mutta kun
äitini kieltää.

GRYHLING.

No niin! Kyllähän minä sen arvasinkin.

AILI.

Minä niin kernaasti tahtoisin tietää, millaisia ne ovat sitten nuo
Strindbergin teokset.

GRYHLING.

Tästäpä et sitä juuri tietää saisikaan, sillä tämä on juuri teikäläisiä
"siveitä" varten tehty. Jos olisin sinulle "Giftas" nimisen teoksen
antanut, se olisi ollut toista.

AILI.

No mitä siellä on sitten sellaista?

GRYHLING.

Silittää Ailin päätä.

Jos minun tyttäreni olisit, saisit tietää kaikki.

AILI.

Miksen nyt?

GRYHLING.

Siksi että äitisi sen kieltää. -- Mutta lähdenpä nyt, etten saisi
häneltä uutta saarnaa kuulla.

Menee oikealle.


VI:s KOHTAUS.

_Aili_, sitten _Hartin_.

AILI.

Hm! Ihmeellistä! -- Mutta viis minä, heidän salaisuuksistaan; on minulla
muutakin ajateltavaa. -- Olenhan iloinen, onnellinen morsian, onhan
minulla kelpo sulhanen, joka minua sydämestään lempii. -- Välistä tosin
hänkin suuttuu ja rypistää silloin niin somasti kulmakarvojaan. Mutta
sitte tulee hän kiltiksi taasen. -- Toista on äitini laita. Hänet kun
kerran pahalle tuulelle saa, on hän totinen pitkän aikaa. -- Ja kaikesta
hän viitsii suuttuakin. -- Oliko tuo nyt niin pahaa, että enoni -- --
Mutta onhan se hänen asiansa.

Menee pianon luo.

En tahdo tuota vanhaa rimputusta! -- Jotakin uutta! -- Minä tahdon oppia
työtä tekemään.

Tuumailee.

Sepä ei olisi hullumpaa. -- Näinhän kuinka puutarhuri menetteli.

Panee sanomalehden lattialle.

Kas noin!

Ottaa yhden kukan ja kaataa, iloista laulua hyräellen, mullan ruukusta
sanomalehdelle.

Kun en vaan pilaisi.

HARTIN.

Tulee vesikannu kädessä.

Mitä teet sinä nyt?

AILI.

Panen tälle kukalle uutta multaa.

HARTIN.

No mutta herranen aika! Oletko sinä aivan --? Jätä se heti! Ei
tuollainen toimi sovi sinulle. Fyi!

AILI.

Miksikä ei?

HARTIN.

Vieläkö rupeat vastaan inttämään?

AILI.

Katsoo kysyvästi.

Sinä komennat, äiti, minua aivan kuin mitäkin --?

HARTIN.

Aili! Arvostelemaanko sinä minua rupeat! -- Minä varoitan sinua ajoissa.

Menee kannun kanssa oikealle.


VII:s KOHTAUS.

AILI.

Kummallista! Vaikka niin varmaan tiedän hänen rakastavan minua enemmän
kuin ketään muuta, voipi hän kuitenkin tuolla tavoin -- Kuinka sallii
hänen rakkautensa sellaista. Enhän minä uskalla Vilhelmilleni
vähintäkään pahaa mieltä saattaa. Onhan suurin iloni päinvastoin, kun
häntä ilahduttaa saan. Niin! Sellaista on oikea rakkaus. Omituista
todellakin kuinka se saattaa ihmisen kokonaan haltuunsa ottaa. Eihän
muuta juuri ole mielessänikään kuin hän. Vai olisiko äidin rakkaus aivan
toisellaista kuin morsiamen. -- Mutta joku tulee. -- Vilhelm
luultavasti!


VIII:s KOHTAUS.

Edellinen, _Ahrén_.

AHRÉN.

Muodikkaasti puettu herrasmies, tulee perältä.

Hyvää päivää, kultaseni.

AILI.

Juoksee hänelle kaulaan.

Terve tullut.

Syleilevät.

AHRÉN.

Mitä kuuluu, lintuseni?

AILI.

Hyvää muuten, mutta äitini on vaan hiukan pahalla päällä.

AHRÉN.

Pahallako päällä?

AILI.

Niin, hän torui minua.

AHRÉN.

Kai hänellä oli syytä siihen.

AILI.

Menetkö sinä jo hänen puolelleen, vaikka et vielä tiedä asiatakaan!

AHRÉN.

Kuule Ailiseni. Ei tytär saa äitiään arvostella. Niinkuin Jumalan työt
meistä usein ovat selittämättömiä, emmekä häntä vastaan kuitenkaan
nurista saa, niin täytyy meidän mukaantua vanhempiemmekin tahdon alle,
erittäinkin sinun, joka olet vielä niin nuori ja kokematon.

AILI.

Mutta jos sattuisi niin, että vanhemmat tekisivät lapselleen suoraa
vääryyttä.

AHRÉN.

Niin ei ole sittenkään lapsen asia ruveta heitä rankaisemaan.

AILI.

Mistä on hänen silloin oikeutta etsiminen?

AHRÉN.

Hänen tulee olla kärsivällinen vaan. Pahuus kyllä rankaisee itse
itsensä.

AILI.

No niin kai se lienee.

AHRÉN.

Jos sinä vaan olet kiltti ja kuuliainen, niin kyllä hänkin on hempeä
sinua kohtaan. Kiitä Jumalaa siitä, että sinulla on niin hyvä äiti.

AILI.

Kyllä minä olenkin aina hänen tahtoaan noudattanut, niin vaikealta kuin
minusta ensin tuntuikin hillitä poikamaista luontoani.

AHRÉN.

Tuntuuko se vieläkin vaikealta?

AILI.

Tuntuu joskus. Minun mieleni tekisi välistä olla iloinen ja vallaton.

AHRÉN.

No mutta eihän äitisi sitä kiellä.

AILI.

Minä tarkoitan toisella tavoin. Tahtoisin telmata tuolla ulkona niinkuin
pojat, tahtoisin juosta ja vihellellä. Kuules!

Viheltää.

Enkö osaa?

AHRÉN.

Onko tuo sinusta niin hauskaa?

AILI.

On kyllä. -- Tuleppas painimaan. Mutta sinä vaan yhdellä kädellä. --
Tuleppas!

AHRÉN.

Sinun pitää muistaa, että olet hieno daami.

AILI.

Sepä en tahtoisikaan olla!

AHRÉN.

Silittää Ailin päätä.

Voi millainen lapsi sinä olet vielä.

AILI.

No niinhän minä olen.

AHRÉN.

Tämmöisenä sinusta juuri enimmin pidänkin. Minä tahtoisin, että pysyisit
aina tällaisena viattomana lapsena.

AILI.

Tahtoisitko?

AHRÉN.

Onhan naisen tärkein tehtävä kodin sulostuttaminen. Kun mies häärii
raskaissa virkatoimissaan, on vaimon hellyys, sulous hänen paras
virvokkeensa. Sellaisena on perheelämä ihaninta, sellaisten avioonni on
aina varma.

Ottaa Ailin syliinsä.

AILI.

Eikö vaimo voisi kumminkin olla suloinen, hellä, vaikkei hän lapsellinen
olisikaan. Eihän se lapsellisuus kuitenkaan kauan kestä.

AHRÉN.

Hyvää on säilytettävä niin kauan kuin mahdollista. Silloin kun vaimo jo
oppii tuntemaan ihmiselämän varjopuolet, silloin ovat aviopuolisot
itsekin päässeet jo tuon ensimäisen hurmaustilan ohitse. He vakaantuvat
askareihinsa ja mies näkee silloin jo uusia olentoja, joissa äidin
entinen viaton lapsellisuus on täydellisyydessään.

AILI.

Tarkoitat lapsia.

AHRÉN.

Hiukan hämillään.

Niin!

AILI.

Minä olen välistä ajatellut millaista olisi olla äitinä. Eikö se liene
ihanata, kun saa sellaisten pikkuisten olentojen kanssa viereksiä
lattialla, painia ja leikkiä kuurupeittosilla.

AHRÉN.

Eiköhän se liene.

AILI.

Minä tahtoisin, että meillä olisi neljä lasta -- kaksi poikaa ja kaksi
tyttöä. -- Poikien nimenä olisi --

AHRÉN.

Aili! Ei nyt puhuta sellaisista. -- Kyllä niistä ennätämme vielä.


IX:s KOHTAUS.

Edelliset, _Hartin_.

HARTIN.

Tulee kannun kanssa.

Kas, johan sinä olet täällä. Fyi, sylitysten! Ei se käy laatuun vielä.

AHRÉN.

Suutelee Hartinia kädelle.

Päivää.

AILI.

Miksi en minä Vilhelmin sylissä istua saa?

HARTIN.

Panee kannun kädestään.

Naimisiin kun olette menneet, silloin saatte olla niinkuin tahdotte, nyt
ei se sovi vielä. -- Se näyttää rumalta. -- No, mitä kuuluu Vilhelm?

AHRÉN.

Hyvin vaan! Mitä teillekin?

HARTIN.

Miksi et eilen täällä käynyt?

AHRÉN.

Käy tyytyväisenä istumaan kiikkutuoliin.

En tahtonut puhua teille koko asiasta sanaakaan, ennenkuin olin
varmuutta saanut.

AILI.

No?

AHRÉN.

Oletko utelias! Kannattaapa ollakin. Eilen kävin enoni puheilla.

HARTIN.

No? Mitä arveli senaattori?

AHRÉN.

Hän lupasi minulle viran senaatin kamaritoimikunnan kansliassa.

AILI.

Lupasiko?

Riemuissaan.

Voi, voi, sitten voimme pian viettää häät.

HARTIN.

Aili! Mitä tuo nyt on! Ei sinun sovi häistä puhua.

AHRÉN.

Kuukauden päästä pääsen ylimääräiseksi kopistiksi, josta sitten on
helppo vakinaiseen virkaan päästä.

AILI.

Sepä hauskaa! Toivotan onnea.

AHRÉN.

Kiitos vaan!

HARTIN.

Erittäin hauskaa. Pääasia nyt on vaan, että vakinaisen arvokkaan viran
saat. Minä pidän sitä prinsiipin vuoksi ihan välttämättömänä, voidaksesi
tyttäreni kanssa naimisiin mennä. Niin, ja sekin on erittäin hyvä, että
viran Helsingissä saat.

AHRÉN.

Siinä noudatinkin kokonaan teidän tahtoanne. Olisinhan hovioikeuteen
milloin hyvänsä päässyt.

HARTIN.

No kuinka paljon palkkaa saat?

AHRÉN.

Ei se ensi alussa suuri ole, mutta onhan siitä sitten helpompi hyvän
palkan ääreen päästä. Ensi alussa korkeintaan pari tuhatta markkaa.

HARTIN.

Se on liian vähän. Et sillä voi vaimoasi elättää.

AHRÉN.

No -- eihän sillä juuri yksinäänkään kovin reimasti elää voi, mutta --
--

HARTIN.

Mutta?

AHRÉN.

Mutta -- tuota. -- Mitä aioinkaan sanoa? --

AILI.

Onhan meillä äiti, sen sijaan varoja.

HARTIN.

Ei sellaisen miehen kuin Ahrénin kunniatunne salli hänen ruveta elämään
vaimonsa varoilla.

AHRÉN.

Itsekseen.

Perhanan eukko!

AILI.

No mutta eikö se ole yhdentekevää, kenen varoilla --

HARTIN.

Sinä et käsitä tällaisia asioita. Mies on liian, -- liian ylpeä
voidakseen, niin sanoakseni, mennä vaimonsa hankkimaan kotiin. Hän
tahtoo ensin itselleen vankan aseman, hän panee uuden kotinsa täyteen
kuntoon ja tuo sinne sitten vaimon, olkoon tämä rikas tahi köyhä. Eikö
niin, Vilhelm?

AHRÉN.

Aivan oikein. Minä tarkoitinkin, että voipihan sitä ehkä saada tuon
palkan lisäksi sivutuloja.

HARTIN.

Toivokaamme.


X:s KOHTAUS.

Edelliset, _Helli_ ja _Karhi_.

_Helli_ ja _Karhi_ tulevat.

AILI.

Kas siinähän te olettekin! Terve tulleita!

HELLI.

Hyvä päivä!

KARHI.

Päivä!

HARTIN.

Terve tulleita.

Esittää.

Varatuomari Ahrén -- ylioppilas Karhi.

HELLI.

Ailille.

Minulla oli oikein ikävä sinua.

KARHI.

Tänään annetaan Suomalaisessa teatterissa rouva Edgrenin mainio kappale
"Todelliset naiset." Minä pyysin neiti Hiltusta kanssani sitä katsomaan,
mutta hän pani ehdoksi, että jos te tulisitte myöskin, niin hän kyllä --

AILI.

Voi äiti kulta! Mennään.

HARTIN.

Se riippuu siitä, millainen tuo kappale on.

KARHI.

Rouva Edgren ruoskii siinä mestarillisesti nykyaikaista
epäsiveellisyyttä.

HARTIN.

Vai niin!

KARHI.

Vaikka se meidän oloillemme liioitetulta tuntuukin, on sen merkitys
täälläkin suuri.

HARTIN.

Sääli, ettei Aili voi tulla sitä katsomaan.

KARHI.

Miksikä ei?

HARTIN.

Eihän ne sellaiset sovi nuorelle neitoselle.

KARHI.

No mutta --

HARTIN.

Minä pyydän, ei siitä sen enempää. Jotta Ailin mieli ei pahaksi kävisi,
voisitte te nuoret mennä esimerkiksi -- --

AHRÉN.

Populäärikonserttiin.

HARTIN.

Aivan niin!

HELLI.

Kyllä minä teatteriin menen.

AHRÉN.

Minä puolestani lähden paljon kernaammin konserttiin, sillä en ole juuri
mikään teatterimies.

HELLI.

Mitä sillä tarkoitatte?

AHRÉN.

Mitäkö tarkoitan. Että käyn harvoin teatterissa.

KARHI.

Ohhoh!

AHRÉN.

Mikä painava "ohhoh."

AILI.

Sulhoni on, näet, ollut niin ahkerissa lukuhommissa näihin aikoihin
asti, ettei hän ole joutanut juuri -- -- --

HELLI.

Sen verran on jokaisella aikaa.

AHRÉN.

On muutamilla,

Vilkasee Karhiin.

mutta ei kaikilla.

HARTIN.

No mutta painakaa puuta, hyvät vieraat. Olipa hauskaa, että tekin herra
Karhi kerran taasen meille tulitte. Erittäin hauskaa.

KARHI.

Ainakin minulle.

HARTIN.

Taidatte tekin olla kovissa lukuhommissa.

KARHI.

Tavallani.

HARTIN.

Mitä tarkoitatte?

KARHI.

Minä tutkin innolla nykyaikaista kirjallisuutta, mutta vähemmän olen
pitänyt lukua yliopistoluvuista.

AHRÉN.

Tuo on yleinen vika nuorissa ylioppilaissa. Kulutetaan kallista aikaa
kaikellaisiin tarpeettomiin lukuihin ja --

HELLI.

Tarpeettomiin?

AHRÉN.

Niin! Tarpeettomiin niille, jotka pitävät tutkintonsa suorittamista
pääasiana.

KARHI.

Hymyillen.

Minäpä en pidäkään tutkintojen suorittamista pääasiana.

AHRÉN.

Ettekö?

Ivallisesti.

No mitä sitten?

KARHI.

Minä luen, opiskelen tuntemaan niitä nykyajan tärkeitä "kysymyksiä",
jotka virtana vierivät sivistyneen maailman läpi, yhteiskuntaamme sen
ytimiin asti kosketellen.

AHRÉN.

Mihinkä luulette niillä tiedoilla pääsevänne?

KARHI.

En leivän ääreen, mutta sitäpä varten en ole yliopistoon tullutkaan.
Olisin minä leipää tarpeikseni saanut renkinäkin.

AHRÉN.

Nauraa pilkallisesti.

Vai niin!

AILI.

Vilhelm älä naura. Herra Karhi voi olla hyvinkin oikeassa.

AHRÉN.

Niin sitä luulisi puusta katsoen. Mutta nuo ovat sellaisia nuoren miehen
mielikuvituksen tuotteita, joille todellisuus pian tekee surkean lopun.
Te tunnette kai, herra Karhi, tuollaisia arvoisia, vanhoja siiviksiä,
joita löytyy kutakin osakuntaa koristamassa.

KARHI.

Kiivastuen.

Niitä on monellaisia! Älkää sekoittako laiskureita, juoppoja ahkeriin
vilpittömiin työntekijöihin.

AHRÉN.

Hartiniin kääntyen.

Minulla on tuttava, joka tuli ylioppilaaksi samana vuonna kuin minäkin.
Hän sai jo ensi lukukautena päähänsä, ettei muka professorien luennoista
ole mitään hyötyä, koska kirjoista muka saapi paljon selvemmin ja
mukavammin samat tiedot, mitä yliopiston opettajat kuivasti esittävät.

KARHI.

Minä yhdyn häneen täydellisesti -- ainakin jos hän on filoloogi.

AHRÉN.

Hän on ylioppilas vieläkin, tulematta koskaan miksikään.

KARHI.

Saisiko tietää, ketä tarkoitatte?

AHRÉN.

Miksei. Se on Pekka Toivonen.

KARHI.

Mies, jolle ei vedä vertoja yksikään noista vix-maistereista, jotka
suurimman viftinsä muistoksi kultasormusta etusormessaan pyörittelevät.
Hänestä toivon minä paljonkin. -- Perin syvämietteinen, sivistynyt mies.

AHRÉN.

Se riippuu siitä ketä sivistyneenä pidetään.

KARHI.

Pistävästi.

Ei sitä ainakaan titteli tee.

AHRÉN.

Mutta kuitenkaan ei pääse minnekään ilman tuota -- titteliä.

HELLI.

Surkeasti kyllä.

AHRÉN.

Mutta tuo syvämietteinen sivistynyt mies on nyt korviinsa asti veloissa
ja voipi joutua milloin hyvänsä hunnikolle, deekikselle, kuten sanotaan.

KARHI.

Rikkaalla on rahaa, köyhällä velkoja. -- Oletteko te, herra varatuomari,
rikas?

AHRÉN.

En suinkaan!

KARHI.

Teillä on sitten velkoja.

HARTIN.

No, no herrat! Älkää kiivastuko!

AHRÉN.

Menee Ailin luo, hiljaa.

Epähieno keltanokka.

Menevät verannalle ja siitä puutarhaan.

HARTIN.

Minä pidän tuollaisista väittelyistä, kunhan ei mennä liiallisuuksiin.

Vasemmalta kuuluu asteitten rämäys, niinkuin joku lasiastia olisi rikki
mennyt.

Herranen aika!

Rientää vasemmalle.


XI:s KOHTAUS.

_Helli_, _Karhi_.

HELLI.

Kuinka itserakas tuo herra.

KARHI.

Hän varatuomari, minä vaan ylioppilas.

HELLI.

Kosketittepa kipeään kohtaan.

KARHI.

Kiivastuuhan sitä vähemmästäkin.

HELLI.

Hyvää se tekee, kun nolaa tuollaisia herroja.

KARHI.

Pahaksi onneksi sellaiset eivät juuri ymmärrä nolausta. He ovat niin
varmat sanojensa erehtymättömyydestä, ettei heidän itseluottamustaan
millään saa järkähtämään.

HELLI.

Se se juuri kiusallisinta.

KARHI.

Tässä kohden ovat teoloogit ja juristit samallaisia. Molemmat ovat he
yhtä vakuutettuja itsensä kuin toiset raamatun, toiset lain
erehtymättömyydestä.

HELLI.

No, no. Älkää nyt ruvetko liioittelemaan.

KARHI.

Hm. Tietääpähän silloin ainakin koko totuuden sanoneensa, jos vähän
enemmänkin.

HELLI.

Aina te osaatte itseänne puollustaa.

KARHI.

Ja aina te minua ymmärrätte.

Menevät myöskin puutarhaan.


XII:s KOHTAUS.

_Gryhling_, _Emma_.

GRYHLING.

Tulee oikealta.

No minne ne vieraat niin äkkiä haihtuivat. Taikka menkööt minun
puolestani. En minä kuitenkaan heidän seurassaan menestyisi.

_Emma_ tulee vasemmalta, tuoden tarjottimella karafiinin viiniä ja
useita lasia.

Viiniä! Sepä hyvä.

Lähestyy Emmaa.

No mitä se pikku sirkku niin alas katselee?

Taputtaa poskelle.

EMMA.

Herra!

GRYHLING.

Oho! Oletko äkänen -- -- No, en minä enää!

Taputtaa taasen.

EMMA.

Stasrotinna tulee.


XIII:s KOHTAUS.

Edelliset, _Hartin_, _Karhi_, _Helli_, _Aili_, _Ahrén_.

HARTIN.

Tulee.

No missä vieraat?

GRYHLING.

Ottaa viiniä.

Minä juuri ajattelin, että tekisipä hyvää lasi viiniä.

Lähtee menemään omalle ovelleen päin.

HARTIN.

Älä nyt pakene taasen.

GRYHLING.

Osh!

Käy istumaan.

HARTIN.

Menee verannalle.

Missä ne nuoret?

Huutaa.

Kuulkaa, hyvät vieraat! Aili ja Vilhelm! Tulkaa viiniä ottamaan, olkaa
hyvät!

Itsekseen.

Kuinka hauskaa nähdä nuo molemmat niin onnellisina. Kun kerran heidät
saa rinnatusten nähdä polvillaan alttarin edessä, silloin tuntunee, kuin
olisi elämäni työ lopussa. Jospa kaikki äidit panisivat niin paljon
huolta tyttäriensä kasvatukseen. Mutta ei moni viitsi, usea ei voikaan.

Helli ja Karhi tulevat, tervehtivät Gryhlingiä.

KARHI.

Harvinaisen kaunis puutarha teillä.

HELLI.

Ja tuo ihana näköala sitten.

Aili ja Ahrén tulevat juoksien sisään.

HARTIN.

Kas vaan kuinka keveä se Vilhelmikin vielä on.

AHRÉN.

Rakkaus tekee nuoreksi.

HELLI.

Niinkö te arvelette. Minä luulisin päinvastoin.

KARHI.

Samaa mieltä olen minäkin.

AHRÉN.

Silittää Ailin kättä.

Sanotte niin siksi, että ette ole tunteneet vielä todellista rakkautta.

KARHI.

Kun nuorukainen tuntee rakkauden siteillä itsensä toiseen liitetyksi,
alkaa hän paljon vakavammin katsomaan eteensä, rupeaa paljon enemmän
vaatimaan itseltään. Onko se lapsellinen tunne?

AHRÉN.

Jokainen ihminen katsoo eteensä, vaatii itseltään sen enemmän, minkä
vanhemmaksi tulee. Siihen ei rakkautta tarvita. Rakkauden maukas neste
sulostuttaa, keventää elämää, saattaa lapsen tavoin unohtamaan kaikki
huolet ja vastoinkäymiset. Eikö niin Ailiseni?

Silittää Ailin kättä.

AILI.

Kyllä se niin on.

AHRÉN.

Me tiedämme mikä rakkaus on, me! Etsiä saapi kihlatuita, jotka ovat niin
onnellisia ja samalla niin varmoja toistensa ikuisesta rakkaudesta, kuin
me.

HELLI.

Itsekseen.

Kuka tietää!

Ääneen.

Tänään on kaunis ilma.

HARTIN.

Niin on. Kaunis on kevät.

AHRÉN.

Minä en muista koskaan näin varhaista kevättä olleen. Tavattoman on
kaunis ja lämmin.

HELLI.

Itsekseen.

Sitä odotinkin.

Ääneen.

Kun ei vaan tulisi takatalvi kevään urpuja jäädyttämään.

AHRÉN.

Vielä mitä. Nytkö enää talvi voisi tulla. Olkaa nyt!

HELLI.

Omituisella painolla.

On tapahtunut joskus, että kevään surkealla tavalla katkasee odottamaton
takatalvi, jolloin kevätpäivän lämpimään tottuneesta ihmisestä se tuntuu
kahta kamalammalta. Ei saa olla mistään ihan varma!

AILI.

Hellille.

Minä ymmärrän tarkoituksesi. Ei se voi olla mahdollista.

_Gryhling_ nousee, aikoo lähteä.

HARTIN.

Kuule Kaarlo! Etkö lähde meidän kanssamme teatteriin?

GRYHLING.

Niin minäkö?

HARTIN.

Sinä juuri.

GRYHLING.

Mitä minä siellä teen.

HARTIN.

Annetaan "Todelliset naiset."

GRYHLING.

Hymyilee.

Mitäpä minä niistä.

HELLI.

Kuinka te niin voitte sanoa?

GRYHLING.

Minä olen saanut tarpeekseni niistä jo muutenkin.

HARTIN.

Oletpa kohtelias.

AILI.

Ehkä enolla on siihen syytäkin.

HELLI.

Mutta ettehän te toki kokonaan teatterin hyödyllisyyttä kieltäne?

GRYHLING.

Mitäpä hyötyä siitä on sitten?

HELLI.

Se luopi eteemme eläviä kuvia ihmiselämästä.

GRYHLING.

Minä näen niitä mielestäni aivan kyljikseni teatterin ulkopuolella, ja
paljon paremmin todellisuudessa näytellään kuin näyttämöllä.

AHRÉN.

Tuo ei ole hullusti sanottu. Ja jos siellä sitten esitettäisiin vaan
kauniita kuvia ihmiselämästä, mutta ei. Etsitään alinomaa mitä
likasimpia ja rumimpia.

KARHI.

Se, joka ei näe kuvan varjopuolia, ei käsitä valoisiakaan.

AILI.

Niinkö arvelette?

HARTIN.

Jopa te olette väärällä tolalla. Sen mukaan pitäisi johdonmukaisesti
nuorille tytöille opettaa kaikki rumimmatkin asiat maailmassa.

KARHI.

Luonnollisesti.

HARTIN.

Ailille.

Mene nyt pukeutumaan, lapsukaiseni, pian on lähdettävä.

AILI.

Tule, Helli, sinä minun kanssani.

HELLI.

No -- tuota -- voinhan minä --

HARTIN.

Menkää te tytöt vaan rupattelemaan siellä rauhassa asianne. Me täällä
väittelemme vähän vielä, koska --

Hymyilee.

herra Karhilla näkyy niin hyvä halu olevan.

AILI.

Sinä Helli, näyt niin mielelläsi ottavan osaa keskusteluun. Jää sinä
tänne vaan.

Katkerasti.

Minä menen yksin.

Menee.


XIV:s KOHTAUS.

Edelliset, paitsi _Aili_.

KARHI.

Aili neiti näkyy niin vastenmielisesti luopuneen keskusteluamme
kuulemasta.

HARTIN.

Minä en tahdo hänen lapsellista mieltään häiritä millään oudoilla
asioilla. -- Se on minun kasvatustapani. Pysyköön hän viattomassa
tietämättömyydessään, niin kauan kuin se on mahdollista. -- Niin! Minä
pyytäisin selitystä äsköiseen kummalliseen väitteeseenne. Tulisiko
meidän äitien puhua suoraan tyttärillemme mitä epäsiveellisimmistä
asioista, vai mitä tarkoitatte?

KARHI.

Juuri äidin velvollisuus on selittää ne perin pohjin tyttärilleen,
vieläpä pojilleenkin.

HARTIN.

Kuinka luulette te luonnollisen häveliäisyyden sitä sallivan?

KARHI.

Se tapahtukoon askel askeleelta neitosen kasvaessa niin, ettei hän
täysikäiseksi tultuaan tiedä milloin se on tapahtunutkaan.

GRYHLING.

Miksei kerrassaan!

AHRÉN.

Kylläpä te näytte suurta arvoa antavan immen puhtaudelle,
häveliäisyydelle, joka kuitenkin on neidon paras koristus.

KARHI.

Mitä oli Eevan häveliäisyys, ennenkuin hän oppi synnin tuntemaan. Yhtä
vähän voi puhua pienokaisen lapsen kuin Eevan häveliäisyydestä ennen
syntiinlankeemusta. Te tahdotte, ettei nuori neito tietäisi mitään
niistä asioista, joitten suhteen hänen pitää häveliäs olla, ja kuitenkin
pidätte häveliäisyyttä hänen parhaana koristuksenaan. Hänelle ei sanota,
mikä synti on, mutta kielletään syntiä tekemästä. Pitäähän meidän tuntea
vihollisemme voidaksemme häntä välttää, vastustaa.

HARTIN.

Hellän äidin on mahdotonta sellaisilla asioilla puhtaan lapsen sielua
tahrata. Jos hän kerran miehelään joutuu selviävät ne asiat kaikessa
tapauksessa.

GRYHLING.

Nauraen.

Eiköhän!

HARTIN.

Siksipä jätämmekin nuo asiat miesten selitettäviksi.

HELLI.

Mutta kuinka käy tavallisesti noitten puhtaitten sielujen, jos minunkin
sallitaan mielipiteeni lausua? Saatuaan ensikerralla äidiltä vastauksen,
joka ei tytärtä tyydytä, käyttää hän tilaisuutta uudelleen kysyäkseen,
mutta saa tietysti samallaisen vastauksen. Vaikkapa hän ei saisikaan
äidiltään tuota varomatonta muistutusta "ettei sellaisia asioita saa
kysellä", huomaa hän asian arkuuden ja tulee uteliaaksi. Nuoren
vilkkaalla mielikuvituksella luulottelee hän asiata kahta kamalammaksi,
pyrkii kuuntelemaan vanhempien, kokeneempien toveriensa sopotuksia,
nuuskii salaa luvattomia romaaneja, joista hän nuoren intohimolla imee
itseensä kaiken tuon kelvottoman, siten todellakin tahraten puhtaan
sielunsa. Onko tuo nyt parempi kuin että äiti luontoperäisellä
hienotunteisuudellaan samat asiat ajoissa hänelle selittäisi sen sijaan,
että hän koettaa asioita kiertelemällä ja vääristelemällä vieläpä
valheillakin ulkokultaista puhtautta säilyttää?

GRYHLING.

Bravo!

KARHI.

Ja luuletteko te, että miehestä tuntuu paremmalta saada haltuunsa
koskematon orvokkia kasvava niitty tahi rikkaruohojen täyttämä pelto,
kuin valmis, tarkalla silmällä hoidettu uhkuva laiho?

GRYHLING.

Minä sanoisin yhtyväni teihin täydellisesti, jollette puhuisi noin
kiertelemällä ja koristelemalla selviä asioita, vaan sanoisitte suoraan,
että sellainen nainen vaan nykyjään kelpaa avioliittoon, joka jo on
aivan selvillä siitä, kuinka --

HARTIN.

Kaarlo! Muista, että tässä on naisia myöskin.

_Gryhling_ nauraa hohottaa.

Te herra Karhi puhutte niinkuin ainakin sellainen, joka nykyaikaista
kirjallisuutta on ahminut. Mutta älkää luulko vanhoja vuosisatojen
kokemukseen perustuvia periaatteita voitavan muutamien kynäniekkojen
mielikuvaelmilla kumota.

AHRÉN.

Nuori mies sellainen kuin te, herra Karhi, luopi mielellään itselleen
kaikenlaisia kauniilta näyttäviä ilmalinnoja, jotka sitten, kun on
opittu maailmaa tuntemaan tarkemmin, haihtuvat kuni tuhka tuuleen.

KARHI.

Saanko vapaasti puollustaa itseäni, rouva Hartin.

HARTIN.

Tietysti!

KARHI.

Ahrénille.

Meidän nuorien silmille viskataan niin usein tuo muistutus: "Mitä sinä
keltanokka höpiset!", ettei se enää vaikuta.

AHRÉN.

Paha merkki.

HARTIN.

Minä lienen kylliksi iäkäs antamaan teille sen äidillisen neuvon, että
hankkikaa itsellenne ensin kokemusta, tulkaa isäksi ja kasvattakaa
lapsenne uusien periaatteittenne mukaan, mutta ruvetkaa sitten vasta
vanhaa kasvatustapaa vastustamaan, kun kokemus on takananne ja työnne
hedelmät näkyvissä, -- sitten vasta.

KARHI.

Hedelmistä minä juuri näen ettei äitiemme kasvatusoppi ole oikea, sillä
olenhan itse ja onhan kaikki veljeni ja sisareni sen mukaan kasvatettu.
-- Mutta en minä sillä väitä, että minun puollustamani uusi kasvatustapa
olisi ehdottomasti aivan oikea, vaikka olenkin varma, että vanha on
väärä.

HARTIN.

Te tahdotte siis repiä alas vanhan, voimatta tarjota uutta ehdottomasti
parempaa sijaan.

KARHI.

Kyllä se sitten selviää itsestään, kun vanha on murretuksi saatu.


XV:s KOHTAUS.

Edelliset, _Aili_.

AILI.

Tulee.

Nyt olen valmis.

HARTIN.

No, voimme sitten lähteä.

AHRÉN.

Konserttihan alkaa vasta puoli kahdeksan.

AILI.

Ja minun pukeutumiseni kanssa pidettiin sellaista kiirettä.

HARTIN.

Aili!

Ahrénille.

No te voitte viipyä täällä vielä hetken. Ei ole sopivaakaan tulla sinne
liian aikaiseen. Me lähdemme siis!

KARHI.

No niin! Hyvästi!

AILI.

Hyvästi! Käykää meillä vastakin.

HELLI.

Hyvästi, Aili.

AILI.

Sinun pitää käydä useammin meillä.

HARTIN.

Mennessään.

Ajatte sitten vosikalla. Tähän aikaan liikkuu jo kaikellaista väkeä
kaduilla.

Menevät.


XVI:s KOHTAUS.

_Aili_, _Ahrén_, _Gryhling_.

AILI.

Mitä keskustelitte te täällä minun poissa ollessani?

AHRÉN.

Karhihan se täällä urheili kielensä kanssa.

GRYHLING.

Vahinko, ettet ollut kuulemassa. Olisi siitä sinulle hyötyä ollut. Sillä
on kieli hallussaan, sillä pojalla.

AHRÉN.

Lörpöttelee puita heiniä niinkuin keltanokka ainakin.

GRYHLING.

Ei suinkaan! Päinvastoin näkyy hän ymmärtävän hyvinkin asioita.

AILI.

Sen verran kuin minä Karhia tunnen, en toden totta luulisi häntä
pelkäksi lörpöttelijäksi. Kyllä hän on teräväjärkinen, ajatteleva
nuorukainen.

AHRÉN.

Niinkö arvelet. No, sittenhän te kaksi

Osoittaa Gryhlingiä ja Ailia pilkallisesti.

sovitte hyvin yhteen.

AILI.

Enoni ja minäkö? No, se on tietty.

_Ahrén_ menee verannan ovelle.

Vaikka äiti aina enoa toruu, pidän minä hänestä paljonkin.

Taputtaa Gryhling'iä kädelle.

Ollaanhan me hyviä ystäviä, vai kuinka, eno?

GRYHLING.

Joll'et sinä sisareni tytär olisi, voisi meistä tulla hyvinkin hyvät
ystävät.

AILI.

Mitä tarkoitatte?

GRYHLING.

Sinä olet kasvatettu niin kokonaan toisellaisia ihmisiä varten, kuin
minä olen, ett'et sinä minua voisi ymmärtää.

AILI.

Minä tahdon oppia tuntemaan sinua.

GRYHLING.

Hm!

AILI.

Mitä se Vilhelm siellä katselee? Oletko loukkaantunut? Fyi, kuinka
lapsellinen. Vai oletko mustasukkainen?

AHRÉN.

Mustasukkainen!

AILI.

No, ethän sinä siitä toki loukkaannu, ett'en minä ole ihan samaa mieltä
sinun kanssasi, ja uskallan sen sanoa.

GRYHLING.

Jos muistat äitisi oppia, et sano niin.

AILI.

Kuinka?

GRYHLING.

Eikö sinua ole opetettu kaikessa mukaantumaan toisen tahdon alle, ensin
äitisi ja sitten --?

AILI.

Sitten?

GRYHLING.

Hm!

AILI.

Aina sinä lopetat tuolla kummallisella "hm".

GRYHLING.

Hm! -- Mutta te tahdotte kai olla kahden kesken. -- Minä jätän teidät.

AILI.

Ei! Istu vaan täällä. Onhan hauskempi kolmen pakinoida.

GRYHLING.

Hm!


XVII:s KOHTAUS.

_Ahrén_, _Aili_.

AHRÉN.

Kuule, Aili, minä tahdon sanoa sinulle vakavan sanan.

AILI.

Leikillisesti.

No!

AHRÉN.

Tämä ei ole mitään leikkiä.

AILI.

Tekeytyy totiseksi.

No, annas tulla!

AHRÉN.

Sinun pitää olla varovainen tuon enosi suhteen.

AILI.

Kummastuen.

Enoni suhteenko varovainen?

AHRÉN.

Katso, sinä et sitä ymmärrä. Hän on entinen upseeri, on elänyt aikoinaan
noin "liian vapaasti", hänellä on sanalla sanoen ominaisuuksia, jotka
tekevät hänet sopimattomaksi sellaisen nuoren immen kuin sinun
luottamusmieheksi.

AILI.

Minä en ymmärrä.

AHRÉN.

Enempää ei sinun ole tarviskaan ymmärtää. Lupaathan noudattaa neuvoani?

AILI.

No, mutta selitähän. Mitenkä on hän elänyt sitten vapaasti? Mitä pahaa
siinä on?

AHRÉN.

Hm!

AILI.

Taasen tuo harmillinen, salaperäinen "hm". Tiedätkö, sinä teet minut
uteliaaksi. Sanoit nuo sanat "liian vapaasti" niin kummallisella
äänellä, että minusta tuntuu niissä piilevän jotakin, jota en ole
käsittänyt tähän asti laisinkaan.

AHRÉN.

Upseerit, näetsen, elävät tavallisesti hyvin hurjasti, juovat, lyövät
korttia ja muuta sellaista. He ovat huoletonta väkeä, joilla ei ole
mitään syvempiä ajatuksia, periaatteita. Heiltä ei neitonen voi mitään
hyvää oppia, päinvastoin.

AILI.

Enostani on minulla, Vilhelm kulta, toisellainen ajatus. Hänellä on
päinvastoin hyvinkin paljon tuollaisia itsenäisiä ajatuksia, joilla hän
useasti saattaa äitinikin hämilleen. Jos hän on aikoinaan juonut ja
korttia lyönyt, en minä häntä tuomitse. Ei hän minulle sellaisia
opettamaan rupea. Kyllä sinä tuomitset häntä väärin kokonaan.

AHRÉN.

Eikä hänen elämänsä nytkään ole moitteetonta. Päinvastoin liikkuu
hänestä pahojakin huhuja.

AILI.

Pahoja huhujako? Millaisia?

AHRÉN.

Hm!

AILI.

Taasen tuo "hm". Se rupeaa rasittamaan minua oikein. Selitähän,
millaisia huhuja?

AHRÉN.

Sinä et nyt ole vielä siinä ijässä, siinä asemassa -- -- Niitä löytyy
asioita, joita ei voi nuorelle immelle selittää.

AILI.

Ja saamatta tietää syitä, pitäisi minun ruveta kammoamaan enoani.
Tiedätkö, tuo tuntuu minusta keveimmin sanoen kummalliselta.

AHRÉN.

Se saattaa siltä tuntua, mutta minä en nyt voi pitempiin selityksiin
ruveta. Pitäisihän sinun toki luottaa minuun sen verran, että, vaikka en
selitäkään syitä, uskot minun vakuutuksestani puhuvan.

AILI.

Niin, kyllä, kyllä. Miksi en minä uskoisi sitä, mutta voithan sinäkin
erehtyä. -- Ja minusta tuntuu muuten niin luonnottomalta, ettemme me
edes saa puhua avoimesti keskenämme mistä asioista hyvänsä. Se aivankuin
vieroittaa minua sinusta.

AHRÉN.

Mitäpä me sille voimme, kun se kerran on luvatonta.

AILI.

No emmekö me koskaan saa sellaisista puhua?

AHRÉN.

Kyllä, sitten kun olemme naimisissa.

AILI.

Nousee.

Siis kaikki on suljettu avioliiton verhon taakse.

AHRÉN.

Maailman järjestys on nyt kerran sellainen. -- No riittää tällä kertaa.
-- Jo on aika lähteä konserttiin.

Menevät.


XVIII:s KOHTAUS.

_Gryhling_, sitten _Emma_.

GRYHLING.

Tulee.

No, johan ne ovat menneet. Saapas nähdä, kuinka kauan sitä kevättä
kestää. Ei ollut tyhmä sen Hellin ennustus takatalvesta. Oireita näyttää
jo alkavan ilmaantua. -- Hm! Peijakkaan poika se Karhikin. Pani eukon
pään aivan pyörälle saarnoillaan. Niin sitä tuli vaan, kuni vettä
syksyiseltä taivaalta. Hm! Tosin vähän lapsellinen! Toisellaiset
seuraukset olisi hänen kasvatusopistaan. -- Annas kun naiset, nuoret
likat, oppisivat kaikki hävyttömät asiat tietämään niinkuin miehetkin,
niin kyllä sitä sitten --. Saisi jutellakin kaikista asioista noin
suoraan vaan. -- Ei olisi se hullumpaa! Silloin ei kiusaisi ihmistä tuo
pirullinen siveellisyys, jota täytyy milloin varovasti silitellä,
milloin kaartaa kuni äkäistä rakkia. No, silloin kun minä laskettelisin
sukkeluuksia, että hörkössä olisi heidän korvansa.

_Emma_ tulee astioita korjaamaan.

GRYHLING.

Itsekseen.

Siksipä saan tyytyä tällaisiin. Näitten kanssa saa olla, kuten tahtoo.

Panee verannan oven kiinni.

No, Emma! Etkö tahdo viiniä?

EMMA.

Ei, kiitoksia.

GRYHLING.

Mitä vielä.

Kaataa.

Skoolataanpas. Olemmehan me hyviä ystäviä.

EMMA.

No, jos herra tahtoo.

Juopi lasin reunasta hiukkasen.

GRYHLING.

Mitä siitä maistelemisesta. Juodaan pohjaan.

EMMA.

No, jos tahdotte.

Juopi pohjaan.

GRYHLING

Pitäähän meidänkin jollain tavoin itseämme huvitella, kun olemme kotiin
jäädä saaneet. Käyppäs istumaan tuohon. Ole sinä rouva, minä olen herra.

EMMA.

Kuinka leikkisä herra tänään on.

GRYHLING.

Painaa Emman harteista istumaan sohvaan.

Kas noin!

EMMA.

No, mutta!

GRYHLING.

Kuinka vanha sinä olet?

EMMA.

Toisella kymmenellä.

GRYHLING.

Kas vaan, kuinka sukkela!

Ottaa vyötäisistä Emmaa.

EMMA.

No, mutta herra!

GRYHLING.

Pelkäätkö sinä minua? Olenko minä mielestäsi liian vanha ystäväksesi.

EMMA.

Mutta eihän sovi, että -- --

GRYHLING.

Mitä joutavia. Juodaanpas enemmän.

EMMA.

Älkäähän nyt toki!

GRYHLING.

Eikö se ollut hyvää?

Kaataa.

Kas noin!

Antaa Emmalle pikarin käteen.

Juo nyt vaan.

EMMA.

Voi, voi!

GRYHLING.

No, ei tässä nyt auta.

EMMA.

Eihän nuori tyttö saa väkeviä juoda.

GRYHLING.

Juopihan Ailikin.

EMMA.

Se on totta.

GRYHLING.

Kun minä sinulle tarjoan, ei sinun tarvitse mitään pelätä.

Viepi pikarin suulle.

Kas noin!

EMMA.

Juopi.

Minä tulen humalaan.

GRYHLING.

Mitä vielä. Ei tämmöisestä humalaan tulla. -- Minä pidän sinusta,
tiedätkö, Emma. Sinä olet niin reipas tyttö! Sanoppas, tahtoisitko sinä
jotakin. Pyydä minulta jotakin.

EMMA.

Minäkö?

GRYHLING.

Pyydä vaan!

EMMA.

Ettekö te suutu?

GRYHLING.

Mitä vielä.

EMMA.

Itsekseen.

Voi, voi! Jos uskaltaisin.

GRYHLING.

No?

EMMA.

Jos -- te -- nyt välttämättä tahdotte niin --

Hieroo ujosti lettiänsä.

GRYHLING.

Mitä? Sano vaan.

EMMA.

Niin voisittehan te -- -- --

GRYHLING.

Anna tulla!

EMMA.

Huomenna on äitini syntymäpäivä.

GRYHLING.

Tahtoisitko ostaa hänelle jotakin. -- Sehän on kaunista! -- No, mitä
tahdot sinä -- -- Mustan silkkiliinanko tahi -- --

EMMA.

No, vaikka. Mutta minua hävettää.

GRYHLING.

Minähän sinulle sitä tarjoan. Siis mustan silkkiliinan. -- No, mitä se
maksaa. Riittääkö kaksi kymmentä markkaa?

EMMA.

Riittää. Siinä on liikaakin, mutta minä tuon loput takasin.

GRYHLING.

Ei ole tarpeen!

EMMA.

Kiitoksia, hyvä herra luutnantti.

GRYHLING.

Ei sinun tarvitse näin kahden kesken ollessamme minua herraksi nimittää,
sano vaan Kalleksi tahi jotain sellaista. --

EMMA.

Voi, kuinka lystikäs te olette. Kalleksiko minä --

GRYHLING.

Niin, mutta minä tahdon ensin palkan lahjasta, ennenkuin sen saat.

EMMA.

Palkanko?

GRYHLING.

Yhden suukkosen.

EMMA.

Ohhoh!

GRYHLING.

Onko se muka liian paljon.

Vetää Emman luokseen.

Ole nyt kiltti vaan.

EMMA.

Äitini on kieltänyt suutelemasta ketään miestä.

GRYHLING.

Äitisi! Niin kaikki äidit kieltävät ja kuitenkin suutelevat kaikki
tytöt.

EMMA.

Kaikki tytötkö?

GRYHLING.

Poikkeuksetta!

EMMA.

Se ei ole totta.

GRYHLING.

Enköhän minä tunne paremmin maailmaa kuin sinä.

EMMA.

Mutta eihän Aili ainakaan --

GRYHLING.

Eikö Ahréniakaan?

EMMA.

Niin, omaa sulhastaan?

GRYHLING.

Hän on kihloissa. Siksi saa hän vaan sulhastaan suudella; mutta sinä
olet vapaa, sinä!

EMMA.

Mistäpä minä sellaisia asioita ymmärtäisin.

GRYHLING.

Suutelee.

Kas noin!

EMMA.

Voi, voi!

GRYHLING.

Suutelee ja hyväilee.

No, tule nyt minun kamariini, niin saat rahat. Saatpa katsoa minun
kauniita kuvakirjojanikin.

EMMA.

Mutta ettehän minulle mitään pahaa tee?

Aikovat mennä.

GRYHLING.

Säikähtää.

Joku tulee. --

_Emma_ menee verannan ovea avaamaan.

GRYHLING.

Itsekseen.

Hyvä alku ainakin!

Menee kamariinsa.


XIX:s KOHTAUS.

_Emma_, _Aili_, _Ahrén_.

_Aili_ ja _Ahrén_ tulevat.

AILI.

Miksi tämän oven lukkoon panit?

EMMA.

En minä -- -- sitä kiinni pannutkaan. Herra luutnantti sen taisi panna.

AILI.

Vai niin. Kenen kanssa sinä puhuit täällä.

EMMA.

Herra luutnanttihan se -- --

AILI.

Rauhallisesti.

Vai niin, vai niin. Minä jo ajattelin.

_Emma_ ottaa tarjottimen, menee.

AHRÉN.

Itsekseen.

Kas vaan Gryhlingiä.


XX:s KOHTAUS.

_Aili_, _Ahrén_.

AILI.

Kas niin! Täällä on paljon hauskempi olla. Eikö niin? -- Ethän sinä
suuttunut minuun ole, Vilhelm.

AHRÉN.

Mitä vielä. Minä vaan kummastelen sinua. Olethan kuin tuulen pyörtämä.

AILI.

No, kun minä nyt olen sellainen.

AHRÉN.

Sanoppas oikein, mistä se pisti päähäsi, ett'et tahdokaan konserttiin
mennä.

AILI.

Tahdotko sen tietää.

AHRÉN.

No?

AILI.

Tuumailee.

Mitenkä sen selittäisinkään. No, en keksi sopivaa vertausta. Mutta etkö
sinä käsitä, että se harmittaa, kun minut käsketään konserttiin, jossa
alinomaa saa käydä -- siksi, että minä tahdoin teatteriin päästä. Minä
en saa syödä, mitä tahdon, vaan minulle puretetaan niinkuin
pienokaiselle.

AHRÉN.

Hm! -- No, millä nyt rupeamme itseämme huvittelemaan.

AILI.

Tuleeko sinulle täällä ikävä?

AHRÉN.

No, ei juuri ikävä.

AILI.

Mene sinä vaan toveriesi luoksi, kyllä minä kotona toimeen tulen. On
minulla tekemistä.

AHRÉN.

No mitä? Jos saan luvan kysyä.

AILI.

Mitäkö?

Hämillään.

Minä, -- minä -- soitan, laulan, luen -- tahi -- tahi --


XI:s KOHTAUS.

Edelliset, _Sirkku_.

_Sirkku_ tulee verannan ovelle, niijaa nöyrästi.

AHRÉN.

Joka paikkaan ne kerjäläiset! Mitä sinä tahdot?

SIRKKU.

Vähän leipää.

AHRÉN.

Kyökistä sellaista pyydetään.

AILI.

Lähestyy Sirkkua.

Voi sinä pikkuinen olento! Mikä sinun nimesi on?

SIRKKU.

Sirkku.

AILI.

Kenen tyttö sinä olet?

SIRKKU.

Äitini.

AILI.

Eikö sinulla isää ole?

SIRKKU.

Ei!

AILI.

Onko äitisi köyhä?

SIRKKU.

On.

AILI.

Onko sinulla nälkä?

SIRKKU.

On.

AILI.

Itsekseen.

Voi, millainen suloinen olento tuollaisissa repaleissa.

Ääneen.

Tuleppas tänne.

Taluttaa Sirkun tuolin luo, käy itse istumaan.

Tahtoisitko sinä tulla rikkaaksi?

SIRKKU.

Katselee pelottomasti ympärilleen.

Mitä?

AILI.

Tahdotko sinä rikkaaksi tulla?

SIRKKU.

En.

AILI.

Etkö? No, miksikä et?

SIRKKU.

Rikkaat ovat pahoja ihmisiä.

AILI.

Kuka sinulle niin on sanonut?

SIRKKU.

Äiti.

AILI.

Mutta pyydäthän sinä kuitenkin leipää rikkailta,

SIRKKU.

Kun täytyy.

AILI.

Mitä sinä tekisit, jos kuitenkin saisit paljon rahaa?

SIRKKU.

Katsoo suurin silmin Ailiin.

Minä, minä ostaisin leipää äidille, Ellille, Jukalle, Matille ja, ja
Viitasen Maikille ja Pekalle ja --

AILI.

Nauraa herttaisesti.

Voi sinä pikku enkeli!

Ottaa rahaa kukkarostaan.

Vie nyt tämä äidillesi ja pyydä häntä ostamaan ruokaa.

SIRKKU.

Kiitoksia! Voi, voi! Näin paljon! Minä menen äidin luo.

Juoksee pois.

AILI.

Vaipuu ajatuksiin.

Kuinka en ole ennen tuollaisia olentoja huomannut! Tiedätkö, Vilhelm,
mitä aion?

AHRÉN.

No?

AILI.

Minä rupean köyhiä lapsia hoitamaan. En tahdo enää toimettomana olla.

AHRÉN.

Uusi päähänpisto!



TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Vasemmalle vievän, takimaisen
oven vieressä olevalle tuolille on heitetty päällysnuttu.


I:n KOHTAUS.

_Aili_ yksin.

AILI.

Istuu kiikkutuolissa, kirja kädessä.

Kuka tätä viitsii lukea. Mokomaa löröä! Valitsee se äitikin aina
viisaudessaan juuri sellaisia kirjoja, jotka minua ei enää huvita.
Antaisi edes lukea kelpo kirjoja, kun ei tässä muullakaan saa aikaansa
kulumaan. Kun katselee köyhiä, jotka hommaavat ja työtä tekevät leipänsä
tähden, niin oikein kateeksi käypi; kun näkee nuorien miehien lukevan ja
virkoihin pääsevän, en voi muuta kuin surra, ett'en ole mieheksi luotu.
Miksi pitää meidän ylhäisten naisten näin työttöminä, aivan ilman mitään
innostuttavaa tointa olla. Tuleehan rikkaus ja sivistys täten vaan
kiroukseksi. -- -- Niin, niin! Kummallinen tämä maailma sentään on.
Kaikellaisia kysymyksiä hyörii alinomaa kuni pyörteenä aivoissani. Jos
vaikka keneltä kysyn, kaikki he vastaavat samalla tapaa: "Ette te
sellaisia asioita ymmärrä." "Te olette vielä liian nuori." Miks'en minä
ymmärtäisi niinkuin muutkin. Olenhan huomenna jo 19 vuotias. Mutta lapsi
vielä kuitenkin. -- Siksikö että olen naimaton neitonen. Jos olisin
poika tahi rouva, en olisi enää lapsi. -- -- Äiti, äiti! Miksi tahdot
sinä välttämättä minua lapsena pitää, vaikka en enää lapsi ole. Lapsena
opetit minut jo täysi-ikäisten tavoin käyttäytymään! Nyt olen todella
täysi-ikäinen, ja sinä tahdot minua lapsena pitää. Mikä ristiriitaisuus!
-- Kun minä kylven, et uskalla sisään tulla, sillä häveliäisyyteni,
hienotunteisuuteni ei muka sitä salli. Minä omaa äitiäni häpeäisin!
Niin! Ja kuitenkin on enon albumi täynnä alastomien naisten kuvia.
Sitten vasta saan oppia noita heidän salaisuuksiansa tietämään, kun
naimisiin pääsen. Niinhän he aina sanovat! Hm! Mitä tekevät sitten mies
ja vaimo sellaista, ettemme me tytöt sitä tietää saisi. -- Rippikoulussa
selitti kirkkoherra puoli tuntia kuudetta käskyä, enkä kuitenkaan
ymmärtänyt siitä sanaakaan. -- Oh, kuinka minun mieleni tekisi repiä
rääsyiksi tuo kiusallinen verho. Miksi emme me tytöt sen taakse katsoa
saa, kun naimattomat miehet saavat. Minä tahdon tästä päästä. Tahdon
lentää vapauteen, vaikka siivet taittuisivat. Tahdon tietää kaikki,
kaikki. Tahdon oppia tuntemaan maailman, jotta voisin sitten sen
kimppuhun käydä.


II:n KOHTAUS.

Edellinen, _Helli_.

HELLI.


Tulee juoksujalassa.

No terve tullut takasin kaupunkiin.

AILI.

Helli!

Heittäytyy kaulaan.

Voi kuinka minä olen sinua kesäaikana ikävöinyt. Minä tarvitsen sinua
lähelläni.

HELLI.

Mikä sinua vaivaa?

AILI.

Tyhjyys rinnassa, kahleet jaloissa!

HELLI.

Aili parka! Sinä et ole onnellinen. Kasvosi sen todistavat.

AILI.

En!

HELLI.

Etkö rakasta sulhoasi?

AILI.

Katsoo suurin silmin Helliin.

Ky--yllä!

HELLI.

No, miksi sitten onneton olet?

AILI.

Onhan onnen ensimmäinen ehto tyytyväisyys?

HELLI.

On kyllä.

AILI.

Minä en ole elämääni tyytyväinen. Lapsena olin tyytyväinen, silloin olin
myöskin onnellinen.

HELLI.

No, mikä sinut on nyt tänä kesänä niin äkkiä tyytymättömäksi tehnyt?

AILI.

Silmäni ovat auenneet. Minä tunnen itseni orjaksi, jolta oma tahto
kielletään. En saa askeltakaan ottaa ilman, että minulle heti
huomautetaan: "Ei niin saa tehdä, ei se sovi."

HELLI.

Niin, äitisi taitaa pitää sinua kovalla.

AILI.

Sinä sen kyllä jo aikaa huomasit, mutta et minua herättänyt.

HELLI.

Hm! Enhän voinut teidän perheasioihinne sekaantua.

AILI.

No, kyllähän minä ymmärrän.

HELLI.

Mutta onko sinulla kylliksi tahdon voimaa?

AILI.

On kyllä!

HELLI.

Vapauta itsesi kahleistasi.

AILI.

Kuinka olisi se mahdollista?

HELLI.

Ethän hyväksy äitisi mielipiteitä?

AILI.

En suinkaan.

HELLI.

Mitä sitten muuta kuin asetut häntä vastaan. Ei sinun tarvitse
tällaisissa asioissa hänen periaatteitaan noudattaa.

AILI.

Äitiänikö vastaan nousisin! Sitä en toki voi!

HELLI.

Ymmärrä minua oikein. Sinä olet uuden ajan lapsi, äitisi vanhan. Ei hän
voi ymmärtää, mitä nykyajan henki oikeana pitää. Hän on siksi liian
piintynyt vanhentuneihin tapoihinsa. Samoin kuin tiede, taide,
kirjallisuus aina muuttaa suuntansa, parantuu, samaten täytyy meidänkin
muuttua, joll'emme tahdo jälelle jäädä. Yhtä vähän kuin voitaisiin
väittää, että meidän on maata pidettävä kakkarana, jonka yli aurinko
kerran vuorokaudessa vierähtää, siksi että vanhanajan ihmiset niin
luulivat, yhtä vähän tarvitsee meidän kaikkea sitä oikeana pitää, mitä
vanhat ainoana oikeana pitivät.

AILI.

Tahdotko sinä saada minut epäilemään kaikkia niitä asioita, joita äitini
on minut opettanut pyhinä totuuksina pitämään.

HELLI.

En suinkaan! Minä vaan arvelen, ett'ei totuutta voi löytää, ennenkuin
kaikkea on epäillyt.

AILI.

No, jos jokainen olisi oikeutettu omin päin kaikkea epäilemään, voisi
yksi luulla yhtäällä, toinen toisaalla totuuden löytäneensä.

HELLI.

Pääasia on, että jokainen viimein saa sellaisen vakuutuksen, ett'ei hän
sitä voi enää epäillä.

AILI.

Vaikka eri ihmisten vakuutus samasta asiasta olisi kuinka erilainen
hyvänsä?

HELLI.

Luonnollisesti. Eiväthän ne voikaan samallaisia olla. Niin on äitisikin
laita. Hänellä on omat periaatteensa, mutta ei sinun siksi niitä oikeina
tarvitse pitää. Hän tahtoo sinua kasvattaa ahtaudessa, mutta sinä
tarvitset vapautta. Ei ole muuta keinoa, kuin että vapaudut siteistäsi.
Koetti minunkin äitini minua aikoinaan kesyttää, mutta minä tein
kerrassaan lopun niistä yrityksistä.

AILI.

Kuinka vapaa ja raikas sinä sentään olet! Tuo tuntuu minusta niin
kummalliselta -- samalla aivan kuin unelmalta vaan. Minun luontoni oli
näet alkuaan paljon hilpeämpi, vallattomampi kuin sinun. Sinun kouluun
tullessasi rupesin jo muuttumaan. Kun minä lapsena pääsin metsään
pujahtamaan, tuntui minusta niin suloiselta, tuntui niinkuin rinnaltani
olisi paino vierähtänyt. Minä hengitin vapaasti ja liitelin hurjan
lailla puulta puulle, kiveltä kivelle. -- Mutta sivistys pani kahleet
jalkoihini. Minua alettiin opettaa puhumaan niinkuin sivistyneen naisen
tulee, minua kiellettiin juoksentelemasta, sillä se ei muka sopinut
hienolle neitoselle. Neljätoista-vuotiaana pantiin päälleni entisen
lyhyen hameen sijaan epämukava pitkä leninki, jossa en enää saanut
pitkiä askeleitakaan ottaa. Oo, kuinka minä kärsin nähdessäni lasten
Esplanaadin hietikolla kilpaa juoksevan tahi Kaisaniemen nurmikolla
viereksivän! Kuinka olisi mieleni tehnyt poikien kanssa laipiolla
ratsastamaan! -- Vakaana, totisena sain sen sijaan käydä töpsyttää
äitini rinnalla, tohtimatta edes taakseni vilkaista. -- Juoksunhaluinen,
uppiniskainen koira saadaan nöyrtymään. Oliko ihme sitten, että minä
taivuin?

HELLI.

Aili kulta! Ensi kerran kuulen sinun näin puhuvan. Tosin olen huomannut,
että sinussa piili jotakin, mutta näin paljoa en voinut aavistaa.
Muistathan, kuinka sinua koulussa pilkkasin fröökinämäisyydestäsi! Anna
se minulle anteeksi.

AILI.


Siihen oli sinulla täysi syy. Äitini sai minut todellakin niin mielensä
mukaisesti veistetyksi, että ansaitsin pilkkaasi. Mutta nyt sinä käsität
minua. Tunnen itseni niin onnelliseksi, saadessani nyt sinulle avata
sydämmeni. Me tulemme nyt hyviksi ystäviksi.

HELLI.

Olemmehan ennenkin olleet!

AILI.

Se oli toisellaista. Minä tahtoisin, että sinä olisit aina luonani.
Sinun vapaa, mutta kuitenkin vakava käytöksesi antaa minulle rohkeutta,
se saattaa minut unhottamaan kärsimykseni.

HELLI.

Sinä tiedät nyt tien vapauteen. Seuraa sitä!

AILI.

Niin, minä tiedän sen. -- Joku tulee.

HELLI.

Minä kohtasin Esplanaadilla Karhin. Kuultuaan minun tänne tulevan,
lupasi hän tulla perässä hetkisen päästä. Ehkä se on hän.

AILI.

No, sepä hyvä! Minä pidän hänestä niin paljon.

HELLI.

Ja minä sitten.

Menevät verannalle päin. Lapsia menee verannan sivuitse.

AILI.

Hoidokkaanihan ne siellä --

HELLI.

Mennään heitä puhuttelemaan.

AILI.

Voi, kuinka minä olen heihin kiintynyt. Jos voisin, kokoaisin luokseni
kaikki köyhät lapset.

Menevät.


III:s KOHTAUS.

_Sillman_ yksin.

SILLMAN.

Tulee vasemmalta takaovesta hiipien sisään.

Ei ole ketään! Hihhihhii sen pojan rohkeutta.

Hoksaa päällysnutun.

Tuonko ottaisin? Ei hemmetissä!

Koettaa taskuja.

Täältä ehkä löytäisi leipärahan. Kas!

Vetää ulos hopeaisen kotelon.

Tuo se kelpaa meidän pojalle.

Menee kiireesti pois samaa tietä, taakseen vilkaisten.


IV:s KOHTAUS.

_Emma_, _Gryhling_.

EMMA.

Tulee vasemmalta.

Herra Jumala! Mitä pitää minun tehdä? -- Mutta miksi en hänelle sanoa
voisi. -- Niin!

Avaa Gryhling'in oven.

Herra! Saanko tulla sisään?

GRYHLING.

Sisältä.

Et!

Tulee ulos.

Mitä asiata?

EMMA.

Olen jo kauan aikonut sen teille sanoa, mutta aina se on jäänyt.

GRYHLING.

Tulee rauhattomaksi.

No, mitä nyt?

EMMA.

Jollet minua nyt auta, olen hukassa.

GRYHLING.

Mitenkä auta?

EMMA.

Minä pelkään pahinta -- tahi oikeammin minä olen varma siitä.

GRYHLING.

Oma asiasi!

EMMA.

Minun oma asianiko! Olenko minä siihen syypää.

GRYHLING.

Kuka sitten?

EMMA.

Kas vaan. Etkö sinä minua narrannut? En minä koskaan olisi langennut,
joll'et olisi silloin maalla humalaan juottanut ja viekoitellut.

GRYHLING.

Yhtäpaljon viekoittelit sinä minut.

EMMA.

Minäkö?

GRYHLING.

Niin, juuri sinä. Otithan jo edeltäkäsin keväällä maksun.

EMMA.

Minäkö maksun? Herra Jumala! Nekö 20 markkaa äitini silkkihuiviin?

GRYHLING.

Yhden tekevää, mihin ne käytit. Ja riittää nyt. Mitä minä tein, siitä
vastaan, mitä sinä, siitä saat itse vastata.

EMMA.

No mutta olethan sinä seurauksiin ainakin yhtäpaljon syypää kuin
minäkin.

GRYHLING.

Nauraa pirullisesti.

Me söimme yhdessä makeata soppaa. Jos sinä siitä kipeäksi tulit, en minä
siihen syypää ole.

EMMA.

Mutta olethan sinä, Herran tähden, lapsen isä niinkuin minä olen --

Hyrähtää itkemään.

GRYHLING.

En minä tässä keskellä päivää rupea kanssasi pakinoimaan -- -- Sinä sait
minusta pian tarpeiksesi, pidä nyt huoli kakarastasi!

EMMA.

Vai olisi minun, siksi, että ensi alussa annoin itseni vietellä, pitänyt
ruveta sinun jalkavaimoksesi!

GRYHLING.

Silloin olisin sinusta tahi ainakin penikastasi huolen pitänyt.

EMMA.

Ajattelehan toki! Täytyyhän sinun siitä kuitenkin huoli pitää. Sinun
lapsesihan se on!

GRYHLING.

Vai täytyy! Todellako!

EMMA.

Joll'et hyvällä suostu, niin pakoitan sinut siihen.

GRYHLING.

Nyt loppuu kärsivällisyyteni!

EMMA.

Ja minun myös!

GRYHLING.

Mene matkoihisi näkyvistäni tahi --

EMMA.

Älä peloittele! -- Tuollainen hirviö! Viattomalta, köyhältä tytöltä
ryöstit hänen ainoan aarteensa, kunnian, ja kehtaat sitten tuolla tavoin
-- --

GRYHLING.

Vai niin! Kyllä minä sinulle näytän, kuka tässä -- Odota vaan!

Menee verannalle.

EMMA.

Sitä en olisi uskonut.

Menee itkien pois.


V:s KOHTAUS.

_Gryhling_, _Aili_, _Helli_.

_Aili_ ja _Helli_ tulevat.

AILI.

Täällähän on enokin.

HELLI.

Hyvä päivä.

_Gryhling_ antaa äänetönnä kättä.

AILI.

Miksikä, hyvä eno, olet noin totisen näköinen?

GRYHLING.

Hm!

AILI.

Taasen hm! Mikä sinua vaivaa?

GRYHLING.

Ei mikään!

AILI.

Eno kulta, mikä sinun on? Olethan sinä aina niin tyyni ja rauhallinen,
ei sinua koskaan näe pahalla päällä, jollei kasvoissasi juuri riemun
ilmauksiakaan huomaa. Käyhän nyt tuohon istumaan.

Gryhling käypi istumaan, Aili tulee hänen polvelleen.

Katsoppas minua nyt suoraan silmiin.

Kääntää Gryhlingin pään itseensä päin.

Kas noin! -- kyllä siellä pohjalla on jotakin. -- No, en minä tahdo olla
utelias. Mutta heitä se unholaan, mitä lieneekin.

Silittää poskelle.

Tätä enoani rakastan minä, tiedätkö, Helli, niin suuresti.

HELLI.

Kai hän sen sitten ansaitsee.

AILI.

No se on tietty!

GRYHLING.

Sinä olet sellainen suloinen olento!

Silittää Ailin päätä, nousee, menee päällysnuttunsa luo, etsii taskusta.

Missä se minun sikarikoteloni lienee!

Menee oikealle.

AILI.

Mikä kumma häntä nyt vaivaa? Sinä et taida tuntea vielä oikein häntä.

HELLI.

En ollenkaan. Omituiselta hän vaan tuntuu.

AILI.

Niin, hän on omituinen mies. Vaikka päältäpäin totisen näköinen, ivaa
hän mielellään kaikkea. Minusta tuntuu, kuin olisi hänkin tyytymätön
oloihimme. Ja se se kiinnittää minut häneen kahta enemmän.


VI:s KOHTAUS.

Edelliset, _Karhi_, sitten _Ahrén_.

KARHI.

Tulee.

Hyvä päivä!

AILI.

Terve tullut. Se oli oikein tehty.

KARHI.

Saavuin jo viime viikolla kaupunkiin, mutta en ole tullut teille
pistäyneeksi.

AILI.

Painakaa puuta. Mitä kuuluu uutta?

KARHI.

No, eihän tässä juuri sen kummempaa. Olin, kuten tiedätte, koko kesän
Kuopiossa. Asuin aivan lähellä kaupunkia eräässä maatalossa. Siellä sain
soudella ja käyskennellä yksinäni metsissä, kirja kainalossa.

AILI.

Luitteko kovasti?

KARHI.

Aina vähän. Filosofiiaahan minä koko kesän tutkiskelin.

AILI.

Filosofiiaako! Onko se hauskaa?

KARHI.

No niin erinomaisen! Voi niitä suuria salaisuuksia, niitä ihania
aatteita, mitä niistä kirjoista löytää.

AILI.

Te miehet olette onnellisia saadessanne kaikkea sellaista tutkia. Toista
on meidän kanssamme.

KARHI.

Kuinka niin?

AILI.

No, jos minä esimerkiksi rupeaisin filosofiiaa lukemaan, niin luulisi
äitini minun hulluksi tulleen. Eihän me naiset sellaista lukea saada.

HELLI.

Miksikä ei! Minä olen käynyt usein yliopistossa filosofiian
luennoillakin.

AILI.

Sinäkö?

HELLI.

Niin, minä ja useita muitakin tyttöjä.

AILI.

Älä nyt! Etkä ole ennen sitä minulle sanonut? Minä lähtisin niin
mielelläni mukaan, jos äitini vaan sallisi, mutta sitäpä hän ei tee. Hän
on liian tarkka vanhan ajan sääntöjen noudattaja.

KARHI.

Te siis vastahakoisesti niitä seuraatte?

AILI.

Tietysti! Ne rasittavat minua.

KARHI.

No, mutta herrainen aika! Tiedättekö, jos minä nyt rehellisesti sanon
ajatukseni --

AILI.

Sanokaa vaan.

KARHI.

-- niin on teissä vika itsessänne.

AILI.

Minussako?

KARHI.

Ei täysi-ikäistä neitoa voi mihinkään pakoittaa.

AILI.

Hyvä teidän on niin sanoa. Olisittepa itse lapsuudestanne asti
kasvatettu häkissä istumaan. -- Ja katsokaapas vaan kanarialintua. Jos
sen päästääkin vapaaksi ulko-ilmaan, niin joutuu se aivan ymmälle. Ei se
osaa käyttää hyväkseen vapauttaan.

KARHI.

Mutta jos se näkee muita vapaita, iloisia kanarialintuja, yhtyy se
joukkoon ja oppii pian vapautensa arvoa käsittämään.

AILI.

Niin! Minä ymmärrän teitä. Tehkäämme me kolmen liitto. Minä yhdyn teidän
vapaasen seuraanne. Tahdotteko?

KARHI ja HELLI.

Riemulla!

AILI.

Ja nyt rupeatte te, herra Karhi, meitä sinuttelemaan.

KARHI.

Kernaasti. Ja tekin nimitätte sitten vaan Teuvoksi minua.

AILI.

No tietysti.

Kättelevät.

HELLI.

Me sinuttelemme toisiamme jo ennestään.

AHRÉN.

Tulee.

Kas vaan, kuinka sydämmellinen kättely.

AILI.

Oo! Sulhonikin siinä. Terve tullut.

AHRÉN.

Tervehtii.

Onko äiti kotona?

AILI.

Ei ole, mutta kyllä hän pian tulee.

AHRÉN.

Itsekseen.

Sen arvasin.

AILI.

Mitä hänestä?

AHRÉN.

Ei juuri mitään erityistä, mutta --

KARHI.

Hellille.

Ehkä jätämme heidät.

HELLI.

Niin, menemme vaikka puutarhaan.

Menevät.

AILI.

Minnekä te --?

AHRÉN.

Ailille.

Antaa heidän mennä. Tahdon puhua kanssasi.


VII:s KOHTAUS.

_Aili_, _Ahrén_.

AILI.

No mitäpä sinulla nyt niin vakavia tuumia?

AHRÉN.

Minä käyn suoraan asiaan.

AILI.

Heittäytyy huolettomana sohvaan.

No!

AHRÉN.

Minua eivät miellytä nuo sinun ystäväsi.

AILI.

Pistävästi.

Vai niin!

AHRÉN.

Tahdon siitä syystä ajoissa sinua varoittaa. Sinä olet kokematon tyttö
vielä ja annat siksi kaikellaisten aineksien helposti itseesi vaikuttaa.

AILI.

Niinkö luulet!

AHRÉN.

Minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse.

AILI.

Vai niin!

AHRÉN.

Sinä et koskaan voi tulla onnelliseksi aviopuolisoksi, jos avaat korvasi
tuon keltanokan hurjille mielipiteille.

AILI.

Millaisia ne sitten ovat?

AHEEN.

Olisihan hän valmis vaikka kumoamaan kokonaan meidän yhteiskuntamme.

AILI.

Ivallisella hymyllä.

Mutta jos minulla oli samallaista halua.

AHRÉN.

Lähestyy.

Älähän nyt ole niin ajattelematon. Muista äitiäsi ja minua.

Käy istumaan sohvalle Ailin viereen.

Äitisi on kasvattanut sinut niin puhtaaksi, niin, -- niin -- kuinka
sanoisinkaan. Hän iloitsee äärettömästi siitä, että hänen on onnistunut
kasvattaa sinut juuri sellaiseksi, jommoinen hänen mielestään immen
esikuva on. Kuinka voisit sinä turmella hänen vaivaloisen työnsä
hedelmät.

Hyväilee Ailia.

AILI.

Mutta minä en voi olla sellainen, kuin hän tahtoo.

AHRÉN.

Muistahan minuakin. Olenhan oppinut sinua kunnioittamaan, ihailemaan
juuri sellaisena, jommoiseksi äitisi sinut kasvatti. Tahdotko sinä nyt
minun toiveeni murtaa?

AILI.

Onhan sinulla elämä edessä ja maailma auki. Hankit toisen, joka paremmin
vastaa toiveitasi.

AHRÉN.

Kuinka voit sinä tuolla tavoin puhua. Nyt olemme toista vuotta
kihloissa; minä olen yhä paremmin oppinut sinua tuntemaan, ja rakkauteni
on samassa määrässä kasvanut. Sinä olet nyt maailmani, koko
tulevaisuuteni. Enhän voi sinutta enää toimeen tulla.

Nojaa päänsä Ailiin.

AILI.

No, etkö sinä voisi sitten enää minua rakastaa, jos minä muuttuisin
toisellaiseksi, kuin mikä olen ollut tähän asti?

AHRÉN.

Kyllä! -- Mutta minä kärsin kuitenkin, jos näen sinun menettävän
kalliimman ominaisuutesi.

Suutelee.

Eikö sinusta tunnu kuitenkin suloiselta istua näin minun rinnallani,
sylitysten, kaulatusten.

AILI.

Kuinka kummallista! Äsken vielä kuohui aivoissani uusia ajatuksia, uusia
näköaloja. -- Nyt haihtuvat ne jo kokonaan. Yksi ainoa suloinen hurmaava
tunne vallitsee sielussani. Äsken vallitsivat aivoni, nyt olen kokonaan
sydämmeni vallassa....

AHRÉN.

Eikö näin olisi paras aina olla?

AILI.

Hiljaa.

Minkä lähemmäs rintaasi minut painat, sen syvemmälle vaivun tuohon
selittämättömään hurmauksen tilaan. Eikö sinustakin siltä tunnu?

AHRÉN.

Kyllä!

AILI.

Ollessani näin, voin sulkea silmäni, unohtaa kaikki tyyni, sinutkin, --
tuskin voin mitään ajatellakaan. -- Mielikuvitukseni vaan on
valloillaan. Se luopi eteeni kaikellaisia ihania kuvia.

AHRÉN.

Minkälaisia?

AILI.

Minä luulen voivani todellakin sen sanoin selittää. On aivan kuin
näkisin edessäni taulun, jossa luonto uinuu äänetönnä, hiljaa seisovat
puut, värähtämättä järven pinta, kaikki, kaikki on niin hiljaa, -- mutta
kuitenkin tuntuu siltä, kuin kaikki odottaisi kärsimättömänä jotakin, --
aurinkoa. Se rusottaakin jo itäisen taivaan rannalla, ulottuvatpa sen
tuliset säteet jo korkeimman koivun latvaan, jossa lehdet vienosti
käyvät värähtelemään. -- Tuollainen kuva on edessäni.

AHRÉN.

Etkö muista, kuinka lapsena usein näit samallaisia kuvia, heti kun vaan
silmäsi ummistit. Ainoastaan onnelliset, viattomat lapset sellaista
mielikuvituksen leikkiä näkevät.... Etkö nyt huomaa, kuinka äitisi on
sinussa kaikkia lapsen kalliita ominaisuuksia säilyttänyt? Sinä olet
lapsi vielä!

AILI.

Herää unelmistaan.

Lapsiko? En ole lapsi enää. Toisellaisia olivat ne kuvat, joita lapsena
näin. Viaton ja puhdas olen kyllä, mutta lapsellinen en.

On silitellyt Ahrénin kättä.

Katso, missä on kihlasormuksesi?

AHRÉN.

Itsekseen.

Perhana!

Ääneen.

Olen unohtanut sen sattumalta kotiin pöydälleni... Ole huoletta, ei se
sieltä minnekään joudu.

Suutelee. Sitten itsekseen.

Hitto vieköön! Mihin olen sen jättänyt. Kun ei olisi vaan se Elsan
riivattu --

EMMA.

Tulee.

Saisinko, neiti, astiat ja lusikat.

_Aili_ ottaa pöydältä avaimet, menee.

AHRÉN.

Minä tulen mukaan.

Menee perässä.


VIII:s KOHTAUS.

_Helli_, _Karhi_.

_Helli_ ja _Karhi_ tulevat puutarhasta, keskustellen innokkaasti.

KARHI.

Muista, mistä väittely alkoi. Minä väitin vaan, ett'ei miehet suinkaan
yksistään ole syypäät naisen poljettuun asemaan, vaan naiset itse
myöskin, sillä eiväthän he ennen muuta juuri vaatineetkaan kuin miehen
suojelevaa ystävällisyyttä ja korkeintaan herruutta omien ovien sisällä.
Turvautuvathan he Ranskassa vieläkin pääasiassa lumousvoimaansa.

HELLI.

No niin, no! Eihän meistä väittelijöiksi ole. Meillä on liiaksi
samallaiset mielipiteet.

KARHI.

Siinä sanot aivan oikein. Meillä on liian samallaiset mielipiteet,
voidaksemme riidellä.

HELLI.

Minua todella tuo oikein kummastuttaa välistä.

KARHI.

Itsekseen.

Nyt jos milloinkaan.

Ääneen.

Tuota, minä tahdon puhua sinulle nyt suoraan asian, josta kyllä jo
olisin ennen puhua voinut, mutta se on aina jäänyt. Olet ehkä huomannut,
että minä olen sinua kohtaan käyttäytynyt toisella tavoin kuin kaikkia
muita, ja olenhan, kuten sanotaan, suorastaan sinua hakkaellut. Minä
tahdon kerrankin selittää syyn käytökseeni. Ystävyyteni sinua kohtaan ei
ole ollut teeskenneltyä eikä tuollaista salonki-ihailua. Käytöstäni ei
ole määränneet mitkään salaiset syyt, joita en voi tunnustaa. Minä olen
suoraan ja koristelematta puhuen seurannut luonnollista taipumusta, olen
oppinut pitämään, miksen käyttäisi runollisempaa sanaa, rakastamaan
sinua. Siinä kaikki. Tahdoin vaan tämän ilmaista, että tietäisit minut
rehelliseksi mieheksi, jos asianhaarat meidät eroittaisivat toisistamme.
Toivon, että tämä tunnustukseni tekee meidät vielä paremmiksi ystäviksi
kuin tähän asti olemme olleet. Eikö niin?

HELLI.

Hämillään.

No, -- tie -- tys -- ti!


IX:s KOHTAUS.

Edelliset, _Hartin_, _Aili_, _Ahrén_.

Hartin tulee ulkoa.

KARHI.

Itsekseen.

Kas niin. Nyt se on tehty.

HARTIN.

Täällähän on vieraita.

KARHI.

Tervehtii.

Terveisiä Kuopiosta.

HARTIN.

Kiitoksia.

Hellille.

Aili on sinua kovasti ikävöinyt.

HELLI.

Niin hän sanoi.

Aili ja Ahrén tulevat.

HARTIN.

Oletpa sinä kohtelias, Aili. Jätät vieraat yksin --

AILI.

Me olemme niin hyviä tuttuja.

HARTIN.

Vaikka olisittekin. -- Ei se käy laatuun sittenkään.

_Emma_ tuopi kahvia.

AILI.

Minun käy sääliksi sinua, äiti, kun sinä aina olet huolissasi
käytöksestäni. Kyllä sinä jo voit rauhoittua. Minä kyllä kykenen itse jo
itseäni hoitamaan.

HARTIN.

Ankarasti.

Mitä sinä sanot?

KARHI.

Älkää ymmärtäkö väärin, rouva Hartin, tytärtänne. Aili neiti tarkoittaa
vaan hyvää. Eikö teistä itsestännekin tunnu tarpeettomalta valvoa niin
älykkään immen käytöstä, kuin Aili on.

HARTIN.

Pyydän anteeksi. Mutta minä soisin, ettette koettaisikaan turkuttaa
minuun mielipiteitänne. Kyllä minä olen liian vankka omissani.

AILI.

Minä en todellakaan voi ymmärtää sinua. Olethan sinä itse ollut lapsi,
ollut neitonen. Piditkö sinä 19-vuotiaanakin äitisi huolenpitoa
tarpeellisena?

HARTIN.

Minä olinkin silloin jo naimisissa.

AILI.

No muuttaako se asian?

HARTIN.

Et ymmärrä, tyttöseni, sellaisia asioita.

AILI.

Kuinka tyhmänä minua pidätkään! Jos 17-vuotiaana olisin naimisiin
mennyt, olisinko silloin kehittyneempi ollut käytöksestäni huolta
pitämään, ymmärtämään "sellaisia asioita" kuin nyt? Vai
vihkimys-toimituksellako on niin suuri vaikutus?

HARTIN.

Silloin olisi sinulla ollut oikeus ja velvollisuus ainakin siihen.

AILI.

Mutta ei nyt! Onnetonta!

KARHI.

Jos sinulla nyt sitten on --

AHRÉN.

Itsekseen.

Sinulla!

KARHI.

-- niin ääretön halu päästä holhonalaisuudesta ja naiminen on ainoa
keino, niin miksi ette mene naimisiin?

HARTIN.

Asianhaarat eivät sitä vielä salli.

KARHI.

Olisipa hauska tietää, mitkä asianhaarat voivat kahta ihmistä naimisiin
menemästä estää.

HARTIN.

Ohhoh! Pidättekö te sitä vaan niin helppona asiana?

KARHI.

Sulhanen menee papin luo, pyytää kuuluutusta, kolmen viikon päästä häät;
sillähän se on tehty.

HARTIN.

Niinkö kevytmielinen te olette?

KARHI.

En suinkaan. Minä pidän päinvastoin avioliittoa niin tärkeänä, ett'en
anna sitä minkään asioitten estää. Ei saa edes varojen puutekaan --

AHRÉN.

Pilkallisesti.

Kuinka luulette sen päinsä käyvän, mennä avioliittoon ilman varoja,
ilman varmaa leipää?

KARHI.

Aivan yksinkertaisesti. Jos kaksi henkilöä kerran ovat toisiinsa
ehdottomasti liittyneet, eivätkä tahdo pitkällä, toivottomalla
kihlauksella toisiaan näännyttää, niin on heillä ainoana keinona mennä
naimisiin. Muuta keinoa ei yhteiskuntamme salli. Joll'eivät he naimisiin
mene, tekevät he itselleen sekä toisilleen vääryyttä, jos menevät, ei
siitä kukaan tule kärsimään, ei ainakaan he itse.

HARTIN.

Hymyillen.

No, kuinka panevat he kuntoon yhteisen kodin, joll'ei --

KARHI.

Joll'ei tilaisuutta, varoja löydy, niin asuvat erillään toisistaan kuten
ennenkin.

AILI.

Mutta tuo kuuluu ainakin kauniilta. Kuinka moni pari on naimisiin
menemättä siksi, ettei heidän varansa riitä kodin perustamiseen.

AHRÉN.

Ja te luulette todellakin käyvän päinsä, olla naimisissa ja asua
erillään.

KARHI.

Täytyyhän heidän kihloissa ollessaankin erillään asua.

AHRÉN.

Se on aivan toista.

KARHI.

Minusta ihan samaa, vieläpä pahempaakin.

HARTIN.

Minä en todellakaan voi kyllikseni kummastella teidän
kevytmielisyyttänne. Oletteko te, nuori mies, koskaan ajatellut, mikä
oikeastaan avioliitto on, kuinka pyhä se side on, joka aviopuolet
toisiinsa liittää? Oletteko ajatellut, ettei perheesen kuulu yksistään
mies ja vaimo, vaan myöskin lapsia. Kuinka silloin niitten käypi, -- jos
tässä kerran ruvetaan --

Katsoo Ailiin.

niin avoimesti puhumaan.

KARHI.

Rakastumasta ei voi ketään kieltää, mutta siitä on välttämätön seuraus
naiminen, ainakin minun mielestäni, joka kauhistun pitkiä kihlauksia. He
menevät siis naimisiin, sillä heillä ei ole muuta keinoa. Mitä sitten
seuraa, sille eivät he mitään voi. Jos joku on janoon kuolemaisillaan,
juopi hän tarjona olevaa vettä, vaikka siinä mahdollisesti myrkkyä
olisi. Kuinka lasten käypi, siitä he eivät ole edesvastauksessa. Joko
niistä sitten pitäköön valtio huolen, tahi yksityisten perustamat
laitokset, taikka täytyy heidän pysyä lapsettomina.

HARTIN.

Kauhistuen.

Mitä tarkoitatte?

KARHI.

Sitä, mitä sanoin.

HARTIN.

Mutta mitä te nyt höpisette?

AHRÉN.

Itsekseen.

Tämä on jo liikaa!

AILI.

Aivan oikein, Karhi. Minä ymmärrän sinua. Tässä kohden on yhteiskuntamme
väärälle tolalle joutunut. Tuo seikka kannattaa kaikkien ajattelemista.

HARTIN.

Itsekseen.

Katso nyt!

Ääneen.

Aili kulta, älä viitsi joutavien tähden päätäsi vaivata.

AILI.

Joutavienko! Minä en pidä niitä laisinkaan joutavina, päinvastoin. Tuo
on seikka, jota minä pystyn ajattelemaan, sillä minä tunnen itse, kuinka
paljon niissä on perää. Minussa ne ovat löytäneet hedelmällisen maan.

HARTIN.

Liikutettuna.

Suokaa anteeksi vieraat, mutta minä en nyt voi olla suoraan puhumatta.
Minä kadun suuresti sitä, että annoin teidän, herra Karhi, lasketella
hurjia tuumianne. Minä tahdon siitä nyt tehdä lopun.

Karhi ja Helli nousevat seisomaan.

KARHI.

Mitä tarkoitatte?

AHRÉN.

Minä olen samaa mieltä stasrodinnan kanssa. Te olette tuoneet tänne
ajatuksia, joita voisi kenties lausua julki ylioppilashuoneen
ravintolassa tahi visti-pöydän ääressä, -- mutta --

KARHI.

Suuttuu.

Tämä menee liian pitkälle.

AILI.

-- No mutta --

HARTIN.

Ailille.

Mene kamariisi, Aili!

AILI.

Tuimasti.

Minäkö?

Taistelee hetken, menee tulipunaisena oikealle.

HARTIN.

Älkää ymmärtäkö minua väärin, herra Karhi. En minä teitä loukata
aikonut, vaikka en voikaan kieltää, että tuo mielen-ilmaus Ailissa pisti
sydämmeeni. Ailin tähden pyydän teitä vastakin seurassamme olemaan,
mutta sillä nimenomaisella ehdolla, ettette yritäkään häneen
kumouksellisia ajatuksianne istuttaa. Huomenna on Ailin syntymäpäivä.
Olette terve tullut tänne taasen!

KARHI.

Antaa kylmästi kättä.

Hyvästi!

HARTIN.

Näkemään asti!

HELLI.

Hyvästi!

HARTIN.

No, minne kiire sinulla?

HELLI.

Meillä on herra Karhin kanssa sama matka.

KARHI.

Itsekseen.

Niin, sama matka!

Menevät.


X:s KOHTAUS.

_Hartin_, _Ahrén_, _Aili_.

HARTIN.

Kyllähän se nyt vähän epähienoa oli, että -- --

AHRÉN.

Ei ollenkaan! Te ette tunne tuollaisia nenäkkäitä ylioppilaita. Ei ne
hienoja viittauksia ymmärrä.

HARTIN.

Ovelta.

Aili!

AILI.

Tulee.

Poissako? Kuinka saatat sinä, äiti!

HARTIN.

He tulevat huomenna meille uudestaan. -- Aili parka! Hän on pannut sinun
pääsi pyörälle. Oliko ihme sitten, että minäkin hiukan kiivastuin.

AILI.

Ethän sinä juuri, mutta Vilhelm, joka aivan, niin, melkein hävyttömästi
häntä kohteli.

HARTIN.

No, mutta Aili. Kuinka voit sinä käyttää tuollaisia sanoja. Luulisi
sinut sairaaksi aivan, niinkuin vaaleat kasvosi todistavatkin.
Sulhostasi sillä tavoin puhut.

AILI.

Onko hän parempi kuin muutkaan?

HARTIN.

Herran tähden, mitä sinä ajattelet, tyttö? -- Parasta on kuitenkin, että
sovitte keskenänne. Muista, Aili, velvollisuutesi! Minä odotan!

Menee.


XI:s KOHTAUS.

_Aili_, _Ahrén_.

AHRÉN.

Mitä huolit sinä, sydänkäpyseni siitä, mitä minä hänelle sanoin!

Aikoo syleillä.

AILI.

Anna minun olla! Sinä näyt todellakin luulevan voivasi pestä kaikki
puhtaaksi sillä, että suutelet minua. En minä ole lainkaan niin ahne
sinun suukkosillesi.

AHRÉN.

Ottaa hänet syliinsä ja istahtaa nojatuoliin.

Tulehan nyt sentään tähän, niin saamme kaikki selville.

AILI.

Laske irti hetipaikalla!

AHRÉN.

No mene sitten!

Laskee.

AILI.

Niinpä menenkin! Luuletko sinä minua nukeksi, jolle saat tehdä,
mit'ikinä haluat, aivan oman mielesi mukaan. Topp tykkänään! sanon minä
siihen.

Aikoo mennä.

AHRÉN.

Itsekseen.

Saakeli! Liekö tuo täyttä totta!

Ääneen.

Aili! Älähän nyt suutu. Puhutaanhan nyt järkevästi. Aili! Sovitaan pois.

AILI.

Jos pyydät anteeksi Karhilta.

AHRÉN.

Anteeksiko. Kylläpä sinulla on ehdot.

AILI.

Minä menen sitten!

AHRÉN.

No, no. Älähän nyt ole tuittupäinen. -- Tuota -- eiköhän tässä nyt
sentään sovintoon päästäne -- No, minä lupaan, lupaan! Onko nyt sovittu?

AILI.

No!

AHRÉN.

Saanko nyt antaa suukkosen.

AILI.

Ottaa saat.

AHRÉN.

Etkö sinä minulta tahdokaan.

AILI.

Teeskennellen totisuutta.

Minä olen vielä äskeisestä liiaksi liikutettu.

AHRÉN.

Hymyillen.

Vai niin! No minä otan sitten vaan!

Suutelee.

Kas noin!

Ottaa Ailin syliinsä.

Onhan näin sentään paljon rauhallisempi olla?

_Aili_ nojaa äänetönnä hänen rintaansa vasten.

Näetkö, kuinka ihmeellisesti maailmassa on kaikki asetettu. Äsken olit
vielä tulinen ja kiukkuinen, mutta eikö nyt jo, kun olet syliini
painunut, kaikki ole unohtunut pois. -- Luonto on määrännyt miehen
naisen turvaajaksi, hänen siipiensä suojassa vaan voi nainen täydellisen
onnen löytää.

AILI.

Luonto on tuhma!

AHRÉN.

Etkö tahdo siis sylissäni olla?

AILI.

Tahdon kyllä, mutta minä en voi käsittää, mistä syystä juuri naisen
pitää mieheen turvata. Miksi ei ole päinvastoin?

AHRÉN.

Hymyilee.

Voi sinä pikkuinen tipuseni. Miksi kulkee maa auringon, ei aurinko maan
ympäri?

AILI.

Kaikki on tuhmaa, maailma ja minä itsekin.

AHRÉN.

Mennään nyt äitisi luo. Minun täytyy kohta lähteäkin.

Menevät oikealle.


XII:s KOHTAUS.

_Gryhling_, _Emma_.

GRYHLING.

Tulee.

Hiis vieköön koko tytön! En olisi uskonut itseäni näin heikoksi! Heh!
Moisen asian tähden rupean tässä omantunnon vaivoihin antautumaan. --
Mutta kiusallista on se kuitenkin, siitä ei pääse minnekään. -- Hän
rupesi uhkailemaan! Hm! Se voi tulla vaaralliseksi. Parasta lie, että
ajoissa torjun hyökkäyksen. -- Hänet pitää saada pois näkyvistä.

EMMA.

Tulee.

Armahda minut. Toimita minut pois vaan täältä. Muuta en pyydä.

GRYHLING.

Älä koetakaan kietoa minua asiaasi.

EMMA.

Eikö sinulla ole sydäntä laisinkaan?

GRYHLING.

Se on minun asiani!

Menee ulos.


XIII:s KOHTAUS.

_Emma_, _Kaski_.

EMMA.

Voi minua!

Nojautuu verannan oven pihtipuoliaiseen.

KASKI.

Tulee puutarhaan verannan oven kohdalle.

Emma!

EMMA.

Itsekseen.

Mitä kuulen!

KASKI.

Tänä iltana olen vapaa. Lähden pian pois kaupungista. -- Annathan minun
tulla illalla luoksesi?

EMMA.

Ei, ei! Et saa tulla, et saa tulla!

Tulee ikäänkuin pakoon.

_Kaski_ katsoo murheellisena hänen jälkeensä, lähtee hitain askelin
pois.

Ello-parka! Kaikki on mennyttä. -- Mutta jos olisin hänelle kaikki
tunnustanut. -- Ei! Yksin tahdon taakkani kantaa. Hän hylkäisi minut
kuitenkin, kuten kaikki muutkin. Ja tuntuisihan se vaan kahta
kauheammalta! Jos he sitten säälisivätkin minua. Lisäisihän se vaan
kärsimyksiäni:

Itkee.


XIV:s KOHTAUS.

_Ahrén_, _Emma_.

AHRÉN.

Tulee.

Käsissäni olet, tyttö, kuitenkin miljooninesi!

Pöksähtää Emmaan.

Mitä nyt?

EMMA.

Enhän minä mitään!

AHRÉN.

Katsahtaa taakseen, taputtaa sitten Emmaa poskelle.

Mitä sinä itket, tyttöseni?

EMMA.

Työntää hänen kätensä.

Mitä se teitä liikuttaa!

AHRÉN.

Kas, kas kuinka kiukkuisia tänään ovat Eevan tyttäret.

Menee.

EMMA.

Neiti-parka! Et tunne miehiä!

Ottaa kahviastiat, menee.


XV:s KOHTAUS.

_Aili_, yksin.

AILI.

Tulee hitaasti oikealta.

Hän läksi... Kummallista! Miksi tuntuu niin tyhjältä rinnassani taasen?
Vai rakastanko häntä todella niin suuresti. Äsken hänen kanssaan
riidellessäni sykki sydämmeni niin nopeasti, mutta heti kun pääni hänen
rinnalleen painoin, sydämmeni aivan kuin lakkasi kokonaan sykkimästä.
Mutta se levähti hetkisen vaan. Pian rupesi se uudestaan tykyttämään
niin kummallisesti; se löi harvaan, mutta niin kovasti, että sen
ohimoissani kuulin. Kuitenkin tuntui niin suloiselta! -- Ja nyt hänen
lähdettyään, aivan kuin jäätyy sydämmeni.. Äsköinen hurmaus vei voimani,
minä riudun!

Heittäytyy kiikkutuoliin.

Onhan rakkaudella ja hurmaavilla itämaan juomilla samallainen vaikutus.
Kun niitä nauttii, vievät ne mukanaan outoon tuntemattomaan maailmaan,
jossa kaikki on niin ihanata, mutta jossa aina pyrkii kauemmas, vaan
minkä kauemmin niitä on nauttinut, sen jyrkempi on sitten jälkivaikutus.
Kaikki tuntuu niin väsyttävältä, niin ikävältä.

Huokaa.

Tätä en kauan kestä! Minä menehdyn kuni noitten juomain auttamattomat
nauttijat, vaivun yhä syvemmälle, kunnes en voi siitä enää päästä.

Vaipuu masentuneena ajatuksiinsa.



KOLMAS NÄYTÖS.


Puutarha, jonka vasemmalla puolen on huvila kukilla ympäröittyine
verantoineen; perällä aita ja siinä portti; portin vasemmalla puolen
kaivo; perällä näkyy meri; oikealla tuuheita koivuja.


I:n KOHTAUS.

_Emma_ yksin.

EMMA.

Kastelee kukkia.

Kukka-parat. Jokainen teitä ihailee, jokainen osaa hyväkseen käyttää
silloin, kun olette kauniita, tuoksuvia; mutta harva viitsii virkistää,
lohduttaa, kun kuihtumaan rupeatte. -- Niin uljaana seisoit sinäkin
georgini vielä viikko sitten. -- Tuossa nyt seisot surkastuneena,
onnettomana, pää kallellaan. Hm! Kuinka omituinen tämä maailma.
Samallainen kukkain kuin ihmistenkin kohtalo. Kukaan ei lohduta, kukaan
ei tule avuksi. -- -- En voi muuta kuin itkeä vaan, itkeä itsekseni ja
surra kurjaa kohtaloani. -- Hän kävelee pää pystyssä, -- iloitsee ehkä
vaan konnantyönsä onnistumisesta. -- -- Niin, konnantyön! Kuinka saatoin
minä kokematon tyttö niin varoillani olla. -- Hän sokasi minut ja vei
mukanaan. -- Nyt aukenivat silmäni, mutta myöhään. -- Kurja! Jättää nyt,
kun juuri hänen apuansa tarvitsen, minut oman onneni nojaan. Oh jospa
minulla voimaa olisi, kostaisinpa hänelle, kostaisin, että ikänsä minua
muistaisi. -- Mutta Jumalan sanassahan sanotaan: "Ei ole kosto ihmisten
vaan Jumalan." Niin! Väärinhän se tosin olisi! -- Mutta miksi hän sitten
saattoi minut tähän onnettomuuteen? -- Mitä on minun tehtävä? -- Aili
neiti, hän kyllä on auttavainen ja hyväsydämminen. -- Kuinka hellästi
hän noita lapsiparkoja kohtelee, syöttää ja vaatettaa. -- Mutta enhän
häntä voi alentaa tällaista kurjuutta kuulemaan. -- Tänne en enää jää.
Pois tahdon, pois jonnekin tuntemattomaan paikkaan, minne ei tuttavani
ylönkatseelliset silmäykset ylety, mistä äitini ei minua löydä. Oo,
äiti, äiti! Hyvin luulit tyttäresi kasvattaneesi. Varoitit minua kyllä
seisomaan viettelijöitä vastaan, mutta miksi et opettanut minua
tuntemaan vaaran suuruutta, miksi et sanonut, kuinka oli sitä
vältettävä. Nyt sen kyllä tiedän, mutta myöhään, myöhään. Lähden
stasrotinnan puheille kohta, tunnustan kaikki ja sitten lähden. Niin!

Heittää kannun kädestään.

Hän uhkasi kostaa minulle kamalasti, jos hänen nimensä tahraan. Hänen
nimensä! -- Mutta mitäpä pahempaa voisi hän enää minulle tehdä, kuin
mitä on tapahtunut. Huolinko minä hänen uhkauksistaan. Enpä huolikaan.

Lähtee.

Mutta stasrotinna!

Seisattuu.

Hän on niin tunteellinen, arka tällaisia asioita kuulemaan. Joutuisihan
hän epätoivoon. -- Voi Jumalani! Tule minulle avuksi!


II:n KOHTAUS.

Edellinen, _Kaski_.

KASKI.

Tulee. Itsekseen.

Tuossa hän onkin!

Ääneen.

Hyvä päivä, Emma!

EMMA.

Säikähtäen.

Sinäkö se olet?

KASKI.

Katsoo hetken kysyvästi.

Emma, mikä sinulla on?

EMMA.

Mikäkö? -- -- Ei mikään!

KASKI.

Sinähän aivan kuin pelkäisit minua. Mitä on tapahtunut? Vai olisitko? --

EMMA.

Mitä?

KASKI.

Hm! Minä vaan ajattelin, että jos -- --

EMMA.

Jos?

KASKI.

Tulin, näet, hyvästi jättämään. Lähden huomenna matkalle.

EMMA.

Minne?

KASKI.

Minä tässä eräänä päivänä kirjoitin Varkauteen kirjeen hakien
koneenkäyttäjän paikkaa siellä tehtaassa. Eilen sain telegrammin, jotta
saan tulla niin pian kuin vaan ennätän.

EMMA.

Hm!

KASKI.

Odottamattapa toteutui toiveeni.

EMMA.

Niin näkyy.

KASKI.

Emma. Mitä me tässä suotta kiertelemme. Sano suoraan, mikä sinua vaivaa.
Minulle voit, jos kelle, sydämmesi avata.

_Emma_ katselee äänetönnä maahan.

Oletko rakastunut? -- Minä näen sen silmistäsi. -- Minuunko? Keneenkäs
muuhun!

EMMA.

Turhilla toiveilla petät itseäsi.

KASKI.

Mitä?

Itsekseen.

Toistako hän --

Ääneen.

Vai niin! Lähden siis! -- Mutta ennen lähtöäni tahdon välimme kuitenkin
selväksi tehdä. Sano suoraan, saanko toivoa sinua omakseni, vai enkö.

EMMA.

Itsekseen.

Poika-parka! Totuutta en sinulle voi sanoa, pettää en sua voi.

KASKI.

Vastaa, tahdotko tulla vaimokseni, vai et!

EMMA.

En, en voi!

KASKI.

Masentuneena.

Siis turhia toiveeni kaikki, petollista sinun ystävyytesi.

EMMA.

Älä tuomitse minua väärin. En minä -- --

KASKI.

Ei ole tarvis mitään selityksiä enää. Vaimokseni et tahdo tulla, siinä
tarpeeksi. Nyt lähden.

Aikoo lähteä.

EMMA.

Minä en voi! -- Mutta odotahan.

KASKI.

Mitä!

Seisattuu.

EMMA.

Jos keväällä palaat tänne, niin selitän sulle kaikki. Toivokaamme siksi.

KASKI.

Keväälläkö? Miksi ei yhtä hyvin nyt?

EMMA.

Nyt en voi!

KASKI.

No! -- Kummalliseen epätietoisuuteen minut jätät, mutta minä toivon
kuitenkin ja palaan keväällä vastausta saamaan.

EMMA.

Voi hyvin!

KASKI.

Hyvästi!

Antaa kättä, menee.

EMMA.

Poika-parka!

Käy itkemään. Menee talon taakse.


III:s KOHTAUS.

_Juho_, hänen _vaimonsa_.

JUHO.

Hoipertelee pullo kädessä tuolla puolen aitaa, laulaa.

Mitä minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla ja ralla.

VAIMO.

Tulee perässä.

Juho, tule nyt kotiin!

JUHO.

Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?

VAIMO.

Etkö sinä häpee tuolla tavoin -- ja vielä keskellä päivää. Ajattelehan,
että poikasikin jo rupeaa ymmärtämään.

JUHO.

Mene hitoille, akka!

_Vaimo_ tempaa pullon hänen kädestään.

JUHO.

Vai sinä uskallat. -- Annatkos tänne.

Väistyvät oikealle takasin.


IV:s KOHTAUS.

_Aili_ yksin.

AILI.

Tulee.

Kas niin! Nyt siis 19 vuoden vanha. Niin vanha ja kuitenkin näin
keskenkasvuinen. Olenhan kuni koulutyttö, hapuroin sinne tänne, enkä
kuitenkaan selville pääse, rauhaa saa. -- Ennen syytin vaan vapauden
puutetta, nyt huomaan, että itsessäni on salaisuus, joka vapauttani
kahlehtii. Tuntuu aivan kuin salainen mato jäytäisi voimiani, enkä
kuitenkaan saa selville, mitä se on. -- -- Vapauden puute ei sitä
yksistään tee. -- Jotain muuta se on. -- Mitä? Sen tulevaisuus
selittäköön. -- Helppo ei vaan tämä taistelu ole. Jospa edes olisin
kyllin voimakas äitiäni vastustamaan, mutta en voi sitäkään. Eilen sen
jo näin. -- Ah, kuinka mieleni olisi tehnyt nousta äitiäni vastaan,
mutta sitä en voinut. -- No, ehkä se parasta olikin. -- Eihän se
kerrassaan voikaan käydä. -- Mutta Vilhelmiä kohtaan aion olla ankara.
-- -- Koettakoonpa hän vaan enää minua tyhmän lapsen tavoin kohdella. --
Mutta tuo ihmeellinen taikakeino, jolla hän minut valtaansa aina saa. --
En mene enää hänen syliinsä, en anna hänen painaa enää itseäni rintaansa
vasten. -- Sillä hän minulta aina tahdon voiman viepi. -- Kummallista,
ettei vieraita näy. -- Saapas nähdä, minkä lahjan Vilhelm taasen tuopi.
-- Tietysti jonkun tarpeettoman korukapineen. -- Ja äitini hän antoi
tietysti omansa -- kaksi tusinaa hopealusikoita, niin, ja kultakantisen
raamatun. Enon rohkeus minua kummastuttaa. Antaa alastoman naisen kuvan,
Takasen Ainon. -- Kyllähän sen äidin teki mieli jotain sanoa, mutta ei
kehdannut. --

Pilkallisesti.

Onhan se kauheata, -- alastoman naisen kuva!

Vakavasti.

Jos olisi miehen edes, se nyt ehkä oudolta tuntuisi!


V:s KOHTAUS.

Edellinen, _Sirkku_, _Matti_, _Jukka_ ja _Elli_ tulevat.

AILI.

No, pikku-lintuseni!

SIRKKU.

Me tulemme onnea toivottamaan Aili-tädille.

AILI.

Riemuitsee.

Vai niin! No olettepa te kilttiä. -- Mutta mitä toitte minulle
syntymäpäivälahjaksi.

SIRKKU.

Ujosti.

Tässä!

Tarjoaa pienen omatekoisen neulatyynyn.

Mutta se on niin huono.

AILI.

Ei suinkaan. Kas vaan! Kiitoksia.

Suutelee Sirkkua.

MATTI.

Minä toin hevosen!

AILI.

Hevosenko. -- Katsoppas vaan, kuinka uljaan hevosen. -- Itsekö sen teit?

MATTI.

Minä!

AILI.

No, tällä minä rupean ajelemaan. No, mutta Jukka sitten.

_Jukka_ seisoo ujona.

SIRKKU.

Jukalla ei ollut mitään tuotavaa. --

AILI.

Niin, niin. Hän onkin pieni vielä. -- -- Suutelee Jukkaa.

Ja pikku Elli sitten?

_Elli_ tulee suutelemaan.

Suukkosenko? Se oli oikein --

Nauraa tyytyväisenä.

No, menkää nyt kyökkiin ja sanokaa Emmalle, että minä käskin teille
kahvia antamaan.

SIRKKU.

Kiitoksia.

Lapset menevät.


VI:s KOHTAUS.

_Aili_, _Hartin_.

HARTIN.

Tulee verannalle, näkee lasten menevän.

No, Aili! -- Minne ne lapset niin pian läksivät?

AILI.

Minä lähetin heidät kahvia juomaan.

HARTIN.

Vai niin. No, no! -- -- Onko tuo nyt sinusta todellakin hauskaa hyväillä
alinomaa noita?

AILI.

Miksi sitä kysyt? Olenhan sen monta kertaa jo sanonut.

HARTIN.

Minusta sinä vaan liian paljon niitä ajattelet. -- Olet ruvennut
laiminlyömään soittotuntejasi ja -- --

AILI.

Kuuleppas nyt, äiti, mitä aion!

HARTIN.

No, mitä nyt taas?

AILI.

Minä aion ruveta käymään filosofiian luennoilla yliopistossa. --

HARTIN.

Hämmästyen.

Sinäkö? Älä nyt hulluttele!

AILI.

Siellä käy paljon muitakin nuoria naisia.

HARTIN.

Vaikka. -- Mutta muista sinä asemasi. Ei siellä muut käy kuin
tuollaiset, jotka tahtovat näyttää, kuinka korkealle he muka pyrkivät.

AILI.

Siinä erehdyt. Helli käy siellä myöskin. --

HARTIN.

Älä nyt anna hänen liian paljon itseesi vaikuttaa... Hän on aivan toista
lajia kuin sinä. -- Ja sitten on hän terve punakka tyttö, kun sinun
laihtumisesi sitä vastoin alkaa yhä enemmän minua huolestuttaa. Se on
rasittavaa istua tuntikausia siellä liikkumatta yhdellä paikalla. Et
sinä sitä kestä. Ja Vilhelm sitten! Mitä hän sanoisi?

AILI.

Ole huoletta -- Eihän toki siellä mitään epäsiveellistä opeteta --

HARTIN.

Itsekseen.

Kyllä valitsit hyvän tilaisuuden, veitikka!

Menee takasin.

AILI.

Ei mitään vastausta.


VII:s KOHTAUS.

_Aili_, _Helli_.

HELLI.

Tulee.

Aili! Siinähän sinä oletkin. Hyvä että sinut täällä jo tapasin. Minulla
on sinulle suuri salaisuus, -- Ai, niin! Minä nyt olen sellainen
hätäkello. Toivotan onnea. Elä kauan ja tule onnelliseksi. Tässä olisi
pieni muisti!

Antaa onnentoivotuskortin.

AILI.

Ai kuinka kaunis! Kas, runonpätkäkin. Omaa tekoako?

HELLI.

Ei, Erkoltahan sen lainasin.

AILI.

Lukee.

      Häkkilintu.

      Lintu pyrähtelee häkissään.
      No, jos koetteeksi päästetään -- -- --
      Tuoss' on auki akkuna -- he heijaa!
      Siitä lintu ulko-ilmaan leijaa.
      Linda itkee: "nyt sen surma vie!"
      Lintu laulaa: "tääll' on auki tie!
      Vaivun varhemmin tai myöhemmin,
      Lauluni on vapaa kuitenkin."

      Linda tuntee jotain kaipausta,
      Kaipausta, rinnan ahdistusta.
      "Siivet kun on lentokuntoiset,
      Vapahina leijaa lintuset.
      "Vaarallista!" mulle huudetaan,
      Itse kun vaan ajattelenkaan,
      Tuhat veruketta, pahaa paulaa
      Turhan luulon rautalangat laulaa."

HELLI.

Kuuleppas nyt, Aili.

AILI.

Niin, sinähän aioit jotakin sanoa.

HELLI.

Minä tahdon kysyä sinulta neuvoa.

AILI.

Minultako? No?

HELLI.

Näetkös, kun me eilen täällä teillä jäimme saliin kahden kesken Karhin
kanssa, niin tunnusti hän minulle rakkautensa.

AILI.

Mitä kummaa siinä oli? Suostuit tietysti?

HELLI.

Mihin?

AILI.

No, mutta mitä sinä ajattelet?

HELLI.

Minä en ymmärrä sinua.

AILI.

Annoitko sinä hänelle suostumuksesi.

HELLI.

Siihen tunnustukseenko?

AILI.

Herranen aika! Olenko nyt minä tyhmä vai sinäkö? -- Rupesitko hänen
morsiamekseen? jos nyt tahdot niin suoraa kysymystä.

HELLI.

Morsiamekseen? En! -- Katso ei hän muuta kuin ilmoitti minua
rakastavansa, ei mitään muuta --

AILI.

No, eikö hän kosinut sitten laisinkaan?

HELLI.

Sepä se juuri olikin, ettei hän kosinut.

AILI.

No, mitä kummaa se sitten oli?

HELLI.

Hän saattoi minut eilen vielä kotiinkin täältä, mutta ei puhunut enää
siitä sanaakaan.

AILI.

Mitä kummaa se on?

HELLI.

Hän on niin ajatteleva mies, ett'ei hän yksinkertaisuudessa sitä tehnyt.

AILI.

En ole tuollaista tapausta koskaan kuullut tahi lukenut.

HELLI.

Minä ajattelin, että jos hän ei muuta tahtonutkaan kuin rehellisesti
tunnustaa tunteensa, kuten hän itse silloin sanoikin. Ehk'ei tahdo sitoa
minua itseensä, kun ei hänellä ole varoja tarpeeksi.

AILI.

Niinkö paljon on sitten hänen sanoillaan merkitystä? -- Väittihän hän
eilen juuri, että --

HELLI.

Niin, hän puhuikin kihlautuneista silloin. Mutta ehkä hän siksi ei vielä
tahdo kihloihinkaan mennä.

AILI.

Jos hän kerran sinua rakastaa, niin kuinka voisi hän olla tahtomatta
kihloihin?

HELLI.

Sen enemmän kun minä lemmin häntä.

AILI.

Sen kyllä arvasin. -- No, mitä aiot tehdä?

HELLI.

Tiedätkö, mitä ajattelen!

AILI.

No!

HELLI.

Kun hän kerran rakkautensa minulle tunnusti, niin eikö ole aivan
luonnollista, että minä puolestani teen samoin.

AILI.

Hm. Kyllähän se hyvin somaa olisi.

HELLI.

Mutta minulla ei liioin ole varoja. Voinko minäkään kosia?

AILI.

Arveletko siis, että sillä on oikeus kosia, jolla varoja on?

HELLI.

Niin kai. Olisihan se luonnollista, että se, joka voi kodin perustaa,
mennä takuusen seurauksista, pyytää toista aviokumppanikseen.

AILI.

Tiedätkö, tuo ei ole hullumpaa. Mutta kovin emansipeeratulta se kuuluu.

HELLI.

Emansipatiooni on nykyajan naisen kunnia.

AILI.

Mutta kuinka käypi nyt, kun ei teillä kummallakaan varoja ole?

HELLI.

Siinäpä kysymys.

AILI.

No, mitä arvelet? Ilmaisetko hänelle?

HELLI.

Tuntuu niin kummalliselta.

AILI.

Tietysti pitää sinun se tehdä. Minulla ehk'ei olisi nykyjään ainakaan
rohkeutta siihen, mutta tekisin minä sen, jos sinuna olisin.

HELLI.

Niin. Minä teen sen -- vielä tänään.

AILI.

Saapas nähdä, mitä hän silloin tekee. Onko hänellä rohkeutta seurata
mielipiteitään...

HELLI.

Minä olen ainakin valmis hänen rinnallaan vaikka mihin.

AILI.

Kuinka onnellinen sinä kuitenkin olet saadessasi miehen, joka niin
täydellisesti vastaa toiveitasi. Minäkin tunnen itseni onnelliseksi,
nähdessäni sinut onnellisena.

HELLI.

Aili! Sano minulle suoraan... Rakastatkohan sinä vaan sulhoasi?

AILI.

Toden totta, sitä en tiedä itsekään.

HELLI.

Etkö tiedä?

AILI.

Kihloihin mennessämme rakastin häntä. Hän olikin ainoa sivistynyt nuori
mies, jonka kanssa sain useammin yhdessä olla, hän tuntui minusta niin
oppineelta, hienolta. -- Mutta nyt on tuo kaikki ruvennut jo tuntumaan
ikävältä. Hänen oppinsa tuntuu yksipuoliselta ja hänen käytöksessään on
jotakin outoa, niin, tekisipä mieleni sanoa teeskenneltyä, itserakasta.
Tosin usein unohdan nuo hänen heikkoutensa ja voin vielä tuntea hänen
rinnoillaan entistä onnellisuutta, mutta koetan sitäkin välttää. -- Olen
niin suuresti muuttunut. Hän on liian nöyrä, taipuu aina äitini tahdon
alle. Minä tarvitsisin miehen, joka tempaisi minut sylissään avaraan
maailmaan. Sellaista minä oikein rakastaa voisin. Mutta sellaista ei
kohtalo ole minulle määrännyt. -- Siksipä minä lakastun, kuihdunkin.
Ainoastaan uusi, kiivas lempivirta suonissani voisi herättää vereni
entiseen eloonsa. Nyt sykkii se sen verran vaan, että elossa pysyn.

HELLI.

Aili-parka. Sinä kärsit. Yhä enemmän kalpenevat kasvosi kyllä sitä hyvin
todistavat. Minä olen todellakin huomannut jo kauan aikaa sinun
ulkomuodossasikin väsymyksen jälkiä.

AILI.

Eikö totta?

HELLI.

Mutta miksi et pura kihlausta?

AILI.

Mitä sanotkaan. -- Nytkö enää. -- Ohhoh! Et tunne äitiäni. Hän on
suuresti Vilhelmiin mieltynyt ja pitäisi sitä kunniattomana tekona. Ja
Vilhelmikin rakastaa minua. -- Niin! -- Ei Helli-kulta. Ennen kärsin
minä. Heille en tahdo sellaista surua tehdä.

HELLI.

Voi sinä puhdas, jalo sydän! -- -- No lähdetkö filosofiian luennoille?
Huomenna on ensimmäinen.

AILI.

Lähdetään, lähdetään. Minä puhuin siitä juuri äidilleni. Ei hän siitä
oikein pitänyt, mutta ei kieltänytkään.


VIII:s KOHTAUS.

Edelliset, _Ahrén_.

AHRÉN.

Tulee perältä, mies seuraa häntä kantaen jotain.

Hyvä päivä!

AILI.

Päivä!

AHRÉN.

Ottaa mieheltä esineen, mies lähtee.

Saan toivottaa onnea kainaloiselle kanalleni.

Suutelee.

Tässä olisi sinulle pieni -- -- --

AILI.

Mitä sinä taasen -- -- --

AHRÉN.

Tyytyväisenä.

Varovasti, armahani.

AILI.

Repäisee päällyksen.

Ai, ai sinua! Noin kallisarvoinen peili!

HELLI.

Katso, siinä on kirjoitus.

AILI.

Lukee.

      "Kun poskillasi puna vielä rusottaa,
      nuoruuden silmäsi kun säihkyy vielä tulta
      niin elämätä sulhosi mi aina sulostaa,
      jos tietää tahdot, kysy multa!

      Ja ikä kirkkaan otsasi jos rypistää
      ja silmäis loisteen huolet vievät sulta,
      niin elämätä miehesi mi silloin virkistää,
      jos tietää tahdot, kysy multa."

HELLI.

Tehän runoilettekin.

AHRÉN.

Vähän kaikkea.

HELLI.

Itsekseen.

Tuon olen jostain muistikirjasta jo ennen lukenut.

AILI.

Runo on kyllä kaunis, mutta ei sinun olisi pitänyt näin kallista peiliä
ostaa. Suotta rahojasi kulutat. -- Onhan minulla ennestään peiliä
tarpeeksi.

AHRÉN.

Loukkaantuneena.

Enhän minä koskaan oikein osaa valikoida.

AILI.

Älä nyt loukkaannu, kyllä minä tiedän, kuinka vaikea sinun on lahjaa
valita, mutta siksipä olisit voinut jättää sen kokonaan ostamatta.

HELLI.

Itsekseen.

Ehkä jätän kahden heidät.

AHRÉN.

Sinä nyt vasta olet. Neiti Hiltunen, mitä te arvelette? -- Olisinko minä
voinut olla ostamatta mitään morsiamelleni hänen 19:nä syntymäpäivänään?

HELLI.

No aivan hyvin.

AHRÉN.

Hyvä teidän on niin sanoa nyt, mutta annas kun kihloissa olisitte -- --

HELLI.

Luuletteko meitä naisia niin ahnaiksi lahjoille.

Menee.


IX:s KOHTAUS.

_Aili_, _Ahrén_.

AHRÉN.

Minua kummastuttaa suuresti sinun käytöksesi ja vieraan läsnäollessa
vielä.

AILI.

Kas kuinka hellätunteinen sinä olet.

AHRÉN.

Vieläkö ivaat. Ennen olit aina iloinen ja kiitollinen, vaikka kuinka
vähäpätöistä olisin tuonut.

AILI.

Se oli ennen.

AHRÉN.

Eilen näkyy muutos tapahtuneen.

AILI.

Jospa olisikin.

AHRÉN.

Aili kulta, älä nyt rupea taasen onneamme häiritsemään.

Aikoo syleillä.

AILI.

Peräytyy.

Kenessä syy?

AHRÉN.

Etkö rakasta minua enää?

AILI.

En sillä tavoin kuin ennen ainakaan.

AHRÉN.

Mitä! Etkö sillä tavoin kuin ennen?

AILI.

Tähän asti olen vaan tuntenut rakkauden velvollisuuksia, nyt olen
oppinut myöskin sen oikeuksia käsittämään.

AHRÉN.

Mitä viisastelemista tämä nyt on. Onko nyt Karhi sinulle ampiaisia
päähän pannut?

AILI.

Etkö ole odottanut minulta itseltäni niin paljon järkevyyttä? Kyllä olet
hyvä. Olet nyt kaksi vuotta saanut vaan ottaa, ja kun nyt minä rupean
sinulta jotakin vaatimaan, sanot sitä viisastelemiseksi.

AHRÉN.

Minäkö vaan ottaa. Enkö ole aina ollut sinua kohtaan, niinkuin sulhasen
tulee, kohtelias ja ystävällinen, enkö ole aina muistanut syntymä- ja
nimipäiviäsi. -- Mutta mitä tässä turhia loruamme. Heitä nyt jo tuo ruma
leikki!

AILI.

Vai leikkinä sinä tätä vaan pidät. Et ole tosiaan tottunut kanssani
vakavista asioista puhumaan.

AHRÉN.

Rupeatko Nooraa näyttelemään?

AILI.

Ehkä!

AHRÉN.

Osh!

AILI.

Sanoppas oikein suoraan, millainen on sinun nais-ihanteesi.

AHRÉN.

Sen olen sinulle satoja kertoja sanonut.

AILI.

Siis sellainen kana, jommoinen äitini tahdosta olen saanut olla. Siinäpä
se! Sinä et ole huomannutkaan, että minäkin kasvan, kehityn. Luulit
voivasi pitää minua samallaisena lampaana elämäni läpi, jommoiseksi
äitini oli minut kesyttänyt. Siinä erehdyit suuresti. --

AHRÉN.

Itsekseen.

Joko satatuhantiset rupeavat luisumaan käsistäni. Ei mar!

Ääneen.

No, ole sinä millainen tahansa. Sinä olet ja pysyt ihanteenani. Sinua
minä rakastan, vaikk'et tahtoisikaan, vaikka millaiseksi muuttuisit.

AILI.

Mutta etkö pidä lukua laisinkaan siitä, voinko minä sinua rakastaa?

AHRÉN.

Kuinka voit sitä epäillä --

AILI.

Siinä tapauksessa pitää sinun myöskin muuttua.

AHRÉN.

No millaiseksi?

AILI.

Meidän pitää tulla avoimiksi, pitää ruveta puhumaan kaikista asioista
niinkuin toverit, niinkuin naineet.

AHRÉN.

Sinä vaadit mahdottomia.

AILI.

En lainkaan.

AHRÉN.

Minä olen juuri enimmin oppinut ihailemaan tuota sinun neitseellistä
viattomuuttasi, joka suurista silmistäsi välkkyy, sitä sielunpuhtautta,
jota sinussa olen oppinut löytämään enemmän kuin kenessäkään muussa.
Luuletko sinä nyt minun niin vaan luopuvan siitä? Luuletko voivani sen
tahria ja kokonaan menettää?

AILI.

No, etkö voisi minua rakastaa enää silloin, kun viattomuuteni katoaisi?

AHRÉN.

Tämän sormuksen kautta! Totta tosiaan -- sitä epäilen.

AILI.

No eikö sitten ole parasta, että ajoissa eroamme? Tahdotko antaa pois
sormukseni?

AHRÉN.

Säikähtäen.

Miksi niin! Olethan sinä aivan --

AILI.

Luonnollistahan silloin on, ett'et naimisiin jouduttuamme voi minua
rakastaa enää, sillä silloinhan tuo viattomuus, kuten itse olet sanonut,
ainakin katoaa. --

AHRÉN.

Hämillään.

Niin! Älä sinä sekoita kahta asiaa toisiinsa. Silloin on aivan toista.
--

AILI.

Aivan toista! Mitä sinä aina noin kautta rantain kuljeksit. Mikä ero on
sitten silloin? Sano suoraan.

AHRÉN.

No, herranen aika. Sitähän en juuri voi tarkemmin ruveta selittämään.
Jos rupeaisin vastaamaan kaikkiin kysymyksiisi, selittämään kaikkia
aviosäädyn salaisuuksia, niin pitäisi minun mennä niin pitkälle, ett'ei
jäisi mitään, mikä meidät naineista eroittaisi.

AILI.

Sitäpä juuri vaadinkin.

AHRÉN.

Jospa nyt äitisi tämän keskustelun olisi kuullut, niin luulisi hän sinut
hulluksi. -- --

AILI.

Hän ja sinä, sinä ja hän.

AHRÉN.

Mutta lopetetaan tämä nyt ainakin tällä kertaa. Äitisi kai jo odottaa.
Tule, kultaseni.

Hyväilee.

Eikö ole paljon hauskempi olla näin sovussa sentään.

AILI.

Huokaa ajatuksiin painuneena.

En minä tiedä todella, mitä ajattelisin.

Aikovat lähteä sisään.

_Gryhling_ tulee puutarhan portista.

AHRÉN.

Tuolla tulee enosi. -- Mene sinä sisään. Minulla on hänelle vähän
asiata. -- --

_Aili_ menee verannalle ja sisään.


X:s KOHTAUS.

_Ahrén_, _Gryhling_.

AHRÉN.

Kuule, veli!

GRYHLING.

No!

Antavat kättä.

AHRÉN.

Veli hyvä. Minulle sattui tässä pieni sekoitus raha-asioissa. Aioin
juuri mennä vekseliä lunastamaan, kun sain tiedon, että eräs takuu oli
maksettava. Olen nyt joutunut pahaan pulaan. Olisi muuten saakelin
ilkeätä, jos anoppimuori saisi vihiä raha-asioistani. -- Hyväksythän
sinä minulle vekselin.

GRYHLING.

Suurenko? --

AHRÉN.

Pienen vaan. Tuhannen markan.

GRYHLING.

No eiköhän tuota -- -- --

AHRÉN.

Lyö olalle.

Arvasinhan sen. -- Kiitos vaan. Minun täytyy nyt rientää naisten luo. --
Tulen sitten kamariisi, niin saat piirtää nimesi. --

Menee.


XI:s KOHTAUS.

_Gryhling_ yksin.

GRYHLING.

Kun ei vaan ukko spekuleeraisikin enemmän eukon rahoja kuin tyttöä. --
Hihhihhii! Sitähän minä jo ajattelin. -- Mitäpä sitä nuori mies
luopuisikaan vapaudestaan, joll'ei siitä mitään palkkaa saisi. -- Ja
aimo palkan tuo ukko saapi, sitä ei voi kieltää. -- Vahinko vaan, että
Aili -- -- no, kyllähän tuosta sillä voi siivo mies tulla, kunhan vaan
veloistaan pääsee.

Aikoo mennä verannalle.

Siellä jo vieraita kuuluu olevan. -- Menisinkö kyökin kautta. -- Se
tyttö siellä taasen. -- Kiusallista! -- Olisin antanut hänen ennen
rauhassa olla! -- Säälihän sitä nyt vähän on sentään. Hyvä tyttö
sydämmeltään. -- Mutta tehty on tehty. -- Ja enhän minä häntä hoitamaan
voi ruveta. -- Tässä ruvetkoon omantunnon vaivoihin mokoman piikaletukan
takia. -- Saan vaan hänet näkyvistäni, niin kaikki hyvä. -- Hiisi
vieköön koko jutun! -- -- No, mitä tässä nyt enää sitä tuumailen. --
Johan se on myöhäistäkin. Ei se sisareni kauan asiata viivyttele.
Voisihan tuolle nyt juuri antaa jotain, jos jalomielinen tahtoisi olla,
mutta tuskin se juuri sopiikaan. -- Rupeaa vielä enemmän ahdistamaan.

Tuumailee rauhattomana kepillään maata hakaten.

Ash!


XII:s KOHTAUS.

Edellinen, _Karhi_, _Emma_.

KARHI.

Tulee aidan taakse. Itsekseen.

En tahdo tuota tavata. -- Väistyn hetkeksi! Kun Ailin vaan kohtaan, ja
Hellin -- niin lähden. En menesty noitten muitten seurassa.

Menee sivulle puitten taakse.

EMMA.

Tulee ämpärin kanssa.

Luutnantti, yksi sana vielä.

GRYHLING.

Mitä sinulla on kanssani tekemistä.

EMMA.

Kysyn viimeisen kerran, tahdotko pelastaa minut häpeästä, lapsesi
kurjuudesta?

GRYHLING.

Mitä sinä höpiset!

Aikoo mennä.

EMMA.

Siinä tapauksessa huudan koko maailmalle, mitä olet tehnyt, vedän sinut
kanssani häpeään. --

GRYHLING.

Sinä uskallat! Koetahan! -- Ja kenen luulet itseäsi uskovan? -- Älä
luulekaan voivasi nimeäni tahrata.

EMMA.

Raivostuen.

Sinun nimeäsi tahrata!

GRYHLING.

Eropassin olen sinulle muuten jo toimittanut ja sen aika hyvän. --

Viskaa rahakukkaron Emman jalkoihin.

Nyt on välimme kuitti! Koeta sitten kostaa, jos voit!

Menee.

KARHI.

Itsekseen.

Sepä vasta oli uutinen. Poistun hetkeksi.

Menee.


XIII:s KOHTAUS.

_Emma_ yksin.

EMMA.

Ottaa rahakukkaron.

Teenkö väärin ottaessani tämän? En! Itselleni en sitä ota, vaan hänen
lapselleen. -- Kun en vaan tätä kadottaisi. En tahdo sitä avatakaan,
ennenkuin lapselleni rahaa tarvitsen! Vai eropassin olet toimittanut,
vai -- -- No, kunhan täältä pääsen. Hyvä sekin. -- Ehkä voin kuitenkin
peittää vielä kaikki, mutta joll'en voi, silloin -- niin silloin
heittäydyn mereen. -- Sillä on kaikki autettu. -- Uh! Minun ruumiini
löydetään, tutkitaan, minusta itsemurhaajasta kirjoitetaan
sanomalehtiin, kaikki minusta kammolla puhuvat, -- äitini saapi sen
tietää. Ei! Sitä en tee. Olisihan se kauhea rikos. En pääsisi edes
siunattuun maahankaan, vaan jonnekin koiranraatojen sekaan. -- Ja
veisinhän hänet, tuon pienen syyttömän enkelin sinne mukanani. Kauheata!
Ennen mitä tahansa! -- Oh, jospa voisin äidilleni kaikki tunnustaa,
mutta se on mahdotonta. Kuolisihan hän sille paikalle!

Ammentaa vettä.


XIV:s KOHTAUS.

_Ulla_, _Emma_.

ULLA.

Tulee portista Emman huomaamatta.

Kuinka viaton, puhdas hän on. Hukkaan ei ole mennyt työni, turhaan en
ole hänen tähtensä Jumalaa rukoillut.

Ääneen.

Emma lapseni!

EMMA.

Kauhistuen.

Äitini!

ULLA.

Mikä sinua, tyttöseni, vaivaa?

EMMA.

Ei mikään. -- Säikytit vaan minut. --

ULLA.

Jotain on tapahtunut. Ethän uskalla katsoa minua silmiinkään. --

Huokaa. Itsekseen.

Olisinko pettynyt. Ei. Se on mahdotonta!

Ääneen.

Tulin sinulle ilmoittamaan, että pikku veljesi on kovin kipeä.

EMMA.

Hajamielisesti.

Vai niin!

ULLA.

Pitäisi saada lääkäri ja lääkkeitä, mutta rahaa, ei ole.

Odottaa hetken vastausta.

_Emma_ tuijottaa äänettömänä maahan.

Ajattelin, että ehkä sinä voisit -- -- saada rouvalta.

EMMA.

Olenhan saanut viime kuun palkkani jo.

ULLA.

Eiköhän hän antaisi tästä kuukaudesta edeltäkäsin? -- Onhan hän hyvä
ihminen. Ja jääthän sinä kuitenkin koko vuodeksi.

EMMA.

Tuskinpa!

ULLA.

Kuinka niin? Älä ole kevytmielinen, lapseni. Muista neuvoni: koeta aina
olla tyytyväinen siihen, mitä sinulla on. -- Parempi tulee itsestään
sitten. Mistäpä voisitkaan paremman paikan saada?

EMMA.

Itsekseen.

Mitä hänelle sanoisin?

Ääneen.

Täällä on niin paha herra.

ULLA.

Eikö muuta! Älä ole milläsikään! Niitä on kaikkialla maailmassa. Täällä
olet kuitenkin, sen verran kuin tunnen emäntääsi, hyvässä säilössä.
Muista vaan, mitä olen sydämmeesi painanut, niin vältät kaikki
loukkauskivet. Rukoile Herralta voimaa vastustamaan viekoituksia. Hän
kyllä lapsistaan huolen pitää.

EMMA.

Itsekseen.

Äiti-parka!


XV:s KOHTAUS.

Edelliset, _Hartin_.

HARTIN.

Tulee verannalle.

Emma! Minne sinä taasen karkasit? Tiedäthän, että pitää olla aina
saapuvilla, kun on vieraita.

ULLA.

Armollinen rouva stasrotinna. Suokaa anteeksi. Minun tähteni hän
viivähti.

HARTIN.

Vai niin, tekö matami. -- Olipa hyvä, että satuitte tulemaan. Mitä
kuuluu?

ULLA.

Ei hyvää, armollinen rouva stasrotinna. -- Poikani on kovin kipeänä.

HARTIN.

Vai niin! Pitää hankkia lääkäri.

ULLA.

Sitähän minä tänne tulinkin. Tahdoin pyytää teiltä vähän rahaa tyttäreni
tämän kuun palkasta, mutta -- --

HARTIN.

Minä säälin teitä, hyvä matami, mutta minun täytyy teille sanoa totuus.
Emmaa olen tähän asti pitänyt rehellisenä tyttönä, mutta nyt täytyy
minun katkeruudella ilmoittaa, että olen suuresti erehtynyt.

ULLA.

Mitä sanottekaan!

HARTIN.

Silloin, tällöin olen huomannut, että pieniä kappaleita on kadonnut,
mutta kun sitä aina suuressa taloudessa tapahtuu, en ole siihen
huomiotani kääntänyt, mutta nyt on tullut asia, josta minun täytyy hänen
rehellisyyttään epäillä.

EMMA.

Minäkö?

HARTIN.

Veljeltäni on kadonnut kallisarvoinen hopeainen sikarikotelo.

ULLA.

Ja Emma olisi sen varastanut.

EMMA.

Se on valhe!

HARTIN.

Kukaan muu ei käy hänen kamarissaan kuin Emma! Siis on hän sen ottanut!

EMMA.

Nojautuu sanattomana kaivonkantta vasten. Itsekseen.

Tätä vielä puuttui! Oo sinä konna!

ULLA.

Voi kauheata! Niinkö suuresti olen minä erehtynyt. Näinkö sinä maksat
minulle vaivani, hellyyteni. Voi sinä kurja raukka!

HARTIN.

Epäilen vielä pahempaakin, mutta sitä en tahdo sanoa. Se kyllä vielä
ilmi tulee itsestään.

ULLA.

Kauheata, kauheata!

HARTIN.

Minä säälin teitä, matami. Saatte nyt tämän kuun palkan kokonaan ja
viekää hänet sitten täältä jo tänä iltana. -- En voi nähdä häntä
silmissäni.

ULLA.

Menköön hän, minne tahtoo. Minä en hänestä enää välitä. -- En tahdo
hänen rahojaan. -- Hyvästi, rouva stasrotinna. -- Minä en tätä kestä. --
Täytyy mennä kotiin peittämään häpeätäni. Hyvästi.

Menee.

HARTIN.

Mene nyt teetä laittamaan. Ei sinun kuitenkaan tarvitse yön selkään
lähteä. Olet huomiseen asti.

Menee.

_Emma_ nojaa äänetönnä hetken kaivoon, menee.


XVI:s KOHTAUS.

_Helli_, _Karhi_.

HELLI.

Tulee kirje kädessä.

Missä se Teuvo viipyy. Vai eikö hän tule eilisen loukkauksen tähden
laisinkaan. -- --

Käy istumaan verannan luo penkille.

Tämän saa hän lukea. Tehköön sitten, mitä tahtoo. -- Hm! Sääli
Aili-parkaa. -- Niin jalo sydän tuollaisen miehen omana. -- Teki niin
mieleni sanoa hänelle, että tuo värssyn pätkä oli lainattu, mutta en
tahtonut hänen sydäntään loukata. --

KARHI.

Tulee. Itsekseen.

Kas, tuollahan luullakseni Helli istuukin.

Tulee hiljaa Hellin luo, tempaa kirjeen hänen kädestään.

Mitä salaisuuksia!

HELLI.

Uh, kuinka säikähdin. --

KARHI.

Hyvä päivä!

HELLI.

Päivä, päivä, mutta anna pois kirjeeni!

KARHI.

Tuossa, tuossa. En minä niin raaka toki ole, että toisen kirjeen
lukisin!

Tarjoaa kirjettä.

HELLI.

No lue, lue!

KARHI.

Katsoo kirjeesen, lukee.

"Teuvo!" Minullehan se on!

"Sanot olevasi uuden ajan ihminen, mutta aineellisista syistä koetat
tukehduttaa syvimpiä tunteitasi. Mikä muu kuin varojen puute olisi
estänyt sinua kuulemasta sydämmesi ääntä. Eikö sinulla ole rohkeutta
liittää kohtaloasi toisen kohtaloon, jonka rinnassa samallaiset tunteet
kuohuvat? Onhan käsitysten helpompi kamppailla saman asian edestä kuin
yksitellen.

      Helli."

Sinä rakastat minua!

HELLI.

No enköhän!

KARHI.

Mutta ennenkuin kauemmas menemme, tahdon minä ilmaista heti, ett'en minä
suinkaan vastaa niitä puhtauden vaatimuksia, joita nykyajan naiset
miehille asettavat.

HELLI.

Oletko siis sinäkin --

KARHI.

Siihen saakka kuin en keneenkään yksityiseen naiseen ollut kiintynyt, en
katsonut velvollisuudekseni vastustaa luonnollisia vaatimuksiani. Mutta
heti kun sinuun miellyin, on se ollut suorastaan mahdotonta.

HELLI.

Nytkin ymmärrän sinua. Et ole minua etkä rakkauttasi vastaan rikkonut,
olet siis puhdas.

KARHI.

Se oli oikein! Nyt käsitän täydellisesti, minkä aarteen sinussa olen
löytänyt. Me olemme toisiamme varten.

Lyövät kättä.


XVII:s KOHTAUS.

Edelliset, _Hartin_, _Aili_, _Ahrén_.

_Hartin_, _Aili_ ja _Ahrén_ tulevat.

AHRÉN.

Mikä "rendez-vous" täällä?

KARHI.

Voitte toivottaa onnea nuorelle parille!

AILI.

Hyppää Hellin kaulaan.

Helli-kulta.

AHRÉN.

Ivallisesti.

No nyt saamme kai pian häät.

KARHI.

Kolmen viikon päästä. Eikö niin, Helli?

HELLI.

Niin!

HARTIN.

Epäilevästi itsekseen.

Mitähän tuostakin tullee?



NELJÄS NÄYTÖS.


I:n KUVAELMA.

Huonerähjä, jossa perällä ja oikealla ovi, vasemmalla ikkuna ja nurkassa
musta uuni, jossa liedellä on kahvipannu tulella; ikkunan luona pöytä,
jonka vieressä pari tuolia; oikealla seinällä vanha kaappi ja sen tällä
puolen pieni pöytä ja jakkara.


I:n KOHTAUS.

_Lapsimuori_ yksin.

LAPSIMUORI.

Paksu akka, likainen esiliina vyöllä, hommaa kahvipannun ääressä kuppien
kanssa.

Ne saavat tänä iltana palkkansa. Tuota päätä saanen minäkin "kunteja".
Hihhihhii! Kaffiahan minä vaan tarjoaa tarvitseville -- sellaisen kretan
kanssa, jota ei kissa syö. -- Jokainen ei niin sukkela olekaan. Jumala
on antanut älyä pääkoppaani. Miks'en sitä käyttäisi? -- Ette te
nuuskijat minua enää kiinni saakaan. Kerran kompastuin, vaan tyhmä minä
olinkin pannessani viinan kaappiin. Sieltä ne aina ensimmäiseksi
syynäämään menevät.

Avaa uunin edessä lattiassa maton alla olevan runnin auki ja vetää
sieltä esiin ensin suuren, sitten pienemmän litteän pullon, kaataa
suuresta pullosta litteään jotakin.

Konstit on monellaisia -- --

Panee suuren pullon takaisin koloonsa.

Äh, ole siellä, kyllä sinua vielä tarvitaan.

Panee runnin kiinni, vetää maton päälle.

Kas noin!

Maistaa pullosta.

Kylläpä siitä kannattaakin rahaa maksaa. -- No, nyt kaikki valmiiksi!

Sitoo pullon siitä riippuvista nauhoista vyötäsilleen esiliinansa alle
ja asettaa sen suun esiliinassa olevan pienen reiän kohdalle.

Ole siinä, ystäväni, ja odota emäntäsi käskyjä. -- -- Voi sentään!
Kuinka sukkela olet sinä, Lapsimuori! -- Lapsimuori! Keksivät he nimen
kanssa. Olisipa siinä viisailla tuumimista, eivätkä he sittenkään siitä
selvää saisi. -- Lapsimuori! On niin hyvä olla, kun saa työtä tehdä. Ja
kokonaista kaksi virkaa sitten -- -- joll'ei kolmekin -- -- Ai, taitaapa
se Ruhas-Pekan akka tulla tänään rahaa ottamaan.

Ottaa kaapista kirjan.

Niin näkyy -- -- Hyvä, etteivät tule kaikki yht'aikaa, -- vaikka eipä se
Lapsimuori hätään joutuisi, vaikka tulisivatkin -- Se on tuottava, tuo
afääri, kun vaan saisi enemmän niitä pentuja käsiinsä. -- Pietariinko
vienevät vai mereen? Toisivat hullut tänne vaan.

Pirullisesti.

Kyllä minä niistä huolen pitäisin. Tuo tyttö tuolla. Se se vasta kalu
on. -- Antaa kukkaronsa haltuuni, jossa on sata markkaa! Hiis vieköön!
Antaisinkohan hänelle takaisin ne! Vaikkapa lie varastanut!


II:n KOHTAUS.

Edellinen, _Ruhas-Pekan akka_.

RUHAS-PEKAN AKKA.

Tulee.

Tänä aamuna kuoli se jo!

LAPSIMUORI.

Vihdoinkin! Sinä taisit syöttää sitä liian hyvin. -- Mitä, eikö se jo
ollut neljän kuukauden ikäinen?

RUHAS-PEKAN AKKA.

Syntihän niitä olisi nälkään tappaa. --

LAPSIMUORI.

Ei niitä tappaa tarvitsekaan, mutta mitä niistä sellaisista on suotta
syötettykään. -- Sanoinhan, että kaikessa tapauksessa saat palkan
puolesta vuodesta.

RUHAS-PEKAN AKKA.

Hm. No niinhän se justiin on. Ja parempihan niitten on ollakin, kun
täältä pääsevät. --

LAPSIMUORI.

Se ei saa tulla vaan tytön korviin, että lapsi kuollut on.

RUHAS-PEKAN AKKA.

Miks'ei?

LAPSIMUORI.

No, et sinä sitten enää palkkaa saa!

RUHAS-PEKAN AKKA.

Ymmärrän, ymmärrän -- No saanko nyt toisen?

LAPSIMUORI.

Vaikka heti paikalla.

RUHAS-PEKAN AKKA.

Sepä hyvä -- -- No, siitä sitten eri palkka. --

LAPSIMUORI.

Kuinkas sitten.

RUHAS-PEKAN AKKA.

Tästäpä tulee hyvä afääri. --

LAPSIMUORI.

Enkös sitä sanonut

Menee oikealle ovelle.

Kuuletko siellä? Tule tänne! -- -- Mitä, etkö jaksa? Kuinka kauan rupeat
sinä laiskottelemaan?


III:s KOHTAUS.

Edelliset, _Emma_.

EMMA.

Tulee kurjan, kalpean näköisenä, hoipertaen näkyviin.

Mitä tahdotte?

Käypi istumaan.

LAPSIMUORI.

Tässä on nyt se armelias vaimo, joka ottaa lapsesi huostaansa.

EMMA.

Joko nyt?

LAPSIMUORI.

No, milloinka sitten!

EMMA.

Älkää häntä vielä viekö!

LAPSIMUORI.

Mitä hulluttelet? Vai rupean minä kymmenen kertaa tässä --

Menee oikealle.

EMMA.

Mutta ette saa hänelle pahaa tehdä. Hän on niin hento vielä, raukka. --
Lupaattehan häntä hyvin hoitaa? Kyllä minä maksan!

LAPSIMUORI.

Tulee nyytin kanssa.

Tässä on!

EMMA.

Tarttuu kiinni lapseen.

Oma, rakas poikani!

Suutelee.

Kuinka viaton olet sinä, pikku enkelini -- --

LAPSIMUORI.

No, mitä tässä ruikuttamaan rupeat. Pidä itse kakarasi, jos et raaski
laskea luotasi. Mutta mene myös itse heti matkoihisi. --

EMMA.

Säikähtäen.

Enhän minä!

Suutelee.

Hyvästi!

LAPSIMUORI.

Ottaa lapsen, antaa Ruhas-Pekan akalle.

Tuoss' on. Saat mennä nyt!

RUHAS-PEKAN AKKA.

Hyvästi!

Menee.


IV:s KOHTAUS.

_Emma_, _Lapsimuori_.

LAPSIMUORI.

No, mitenkäs sitten sen maksun kanssa. -- Hän jätti minun asiakseni
sopia siitä.

EMMA.

Niin tuota, -- kuinkas te tahdotte?

LAPSIMUORI.

Sinä olet nuori tyttö vielä. -- Minä luulen voivani hankkia sinulle
hyvän paikan.

EMMA.

Voitteko? Kiitos! Millaisen? Palveluspaikanko?

LAPSIMUORI.

Nauraen.

Palveluspaikan. -- En suinkaan! -- Paljon paremman. Saat pukea itsesi
fiiniksi daamiksi.

EMMA.

Mitä sanotte?

LAPSIMUORI.

Eikä sinun tarvitse mitään työtä tehdä.

EMMA.

Mikä paikka se on sellainen?

LAPSIMUORI.

Millainen lapsi sinä olet. -- Näeks, täällä on eräs hyväpalkkainen
virkamies, joka etsii itselleen "pidettävää".

EMMA.

Minä en ymmärrä!

LAPSIMUORI.

Hänellä on kyllä ruma, kivuloinen frouva, mutta hän tahtoisi nuoren,
kauniin tytön -- --

EMMA.

Matami! Mitä te sanottekaan. -- -- Sellaiseksiko te tahtoisitte minut?
-- -- En ikinä! Luuletteko te minua niin kurjaksi?

LAPSIMUORI.

Mitäpä sinulla enää muutakaan virkaa olisi!

EMMA.

Heittäytyy tuoliin.

Voi taivahan Jumala! Minne olet sinä minut viskannut? Eikö sinulla enää
ole armoa laisinkaan! Mitä pahaa olen minä sinua vastaan tehnyt, ettäs
minua näin rankaiset?

LAPSIMUORI.

No, jollet tahdo niin kelpo palkkaa kuin häneltä saisit, niin on minulla
toinenkin paikka. Eikä sekään huono ole. --

EMMA.

En tahdo sellaiseksi, en koskaan!

LAPSIMUORI.

Sinä olet puhdasverinen, terve tyttö. Minä hankin sinulle hyvän amman
paikan. Kelpaako se?

EMMA.

No, ammaksi minä kyllä rupean. Se on ihan toista. --

LAPSIMUORI.

Saat 30 markkaa kuussa palkkaa ja vapaan ylöspidon.

EMMA.

Niinkö paljon?

LAPSIMUORI.

Mutta yhdellä ehdolla.

EMMA.

No?

LAPSIMUORI.

Että sitoudut edeltäkäsin maksamaan koko ensivuoden, vaikka missä
paikassa olisit, puolet palkastasi lapsesi hoitajalle. --

EMMA.

No, mutta ne rahat, mitkä teille annoin?

LAPSIMUORI.

No, niitä oli juuri niin paljon, että saat niillä kortteerin, ylöspidon
ja minun vaivani kuitatuksi. -- Viisitoista markkaa jää ehkä ylitse
vielä.

EMMA.

En lukenut rahoja. Eikö siinä enempää ollutkaan?

LAPSIMUORI.

Mitä? Suostutko maksamaan puolet?

EMMA.

No, voinhan minä. --

LAPSIMUORI.

No, sitten on kaikki selvillä. Mene nyt levolle. Kyllä minä kutsun, kun
ruvetaan paperia tekemään.

EMMA.

Paperia?

LAPSIMUORI.

Niin. Laillista sopimusta. Kuinka sitten. Minä tahdon kaikki tyyni tehdä
laillisesti.

EMMA.

Ymmärrän. -- Enempää en nyt voi. Päätäni pyörryttää niin kovasti.

LAPSIMUORI.

Kuinka hento sinä olet! En minä ennen muinoin nuorra ollessani ollut
kolmea päivää mokomasta kipeänä.

_Emma_ menee.


V:s KOHTAUS.

_Lapsimuori, _Sillman_, _työmies_, _Juho_.

LAPSIMUORI.

Nyt on asiat hyvällä kannalla. Viisitoista markkaa kuukaudessa. --
Ruhas-Pekan akalle viisi, -- jää kymmenen.

Hykertää käsiään.

Sepä oiva pala.

SILLMAN.

Tulee.

Annappa mulle kahveeta!

LAPSIMUORI.

Kretan kanssa?

SILLMAN.

Niin!

Hymyilee.

LAPSIMUORI.

Kaataa kahvia kuppiin ja täyttää sen pullosta esiliinan alta.

Ja hyvää pitää sen olla.

Tuopi pöydälle.

Kymmenen penniä.

SILLMAN.

Tuossa.

Maksaa ja rupeaa maistelemaan.

TYÖMIES.

Tulee.

Onko viinaa?

LAPSIMUORI.

Ei ole! Mutta kaffia on.

TYÖMIES.

Sanoivathan ne täällä olevan.

LAPSIMUORI.

Ei ole.

TYÖMIES.

No saakeli!

Menee.

SILLMAN.

Olettehaa työ varovai.

LAPSIMUORI.

Täytyy olla, täytyy!

SILLMAN.

No niinhää se on, niin!

JUHO.

Tulee.

Mitä täällä saapi?

LAPSIMUORI.

Kaffia.

JUHO.

Kahviako vaan. No sama se. Kun olis ollunna viinaa.

LAPSIMUORI.

Kaataa kahvia, mutta ei lisää pullosta, tuopi pöydälle. Tässä olisi.

JUHO.

Hiljempaa.

Eiköhän sentään olisi parempaa?

LAPSIMUORI.

On parempaakin.

Vie kupin kiukaan luo, täyttää pullosta, tuo takasin.

Tässä, mutta se maksaa kymmenen penniä.

JUHO.

Maistaa.

No, tämä on toista!

Maksaa.

LAPSIMUORI.

Siinäpä onkin kretaa, jota ei kissa syö.

JUHO.

Nauraa.

Kretaa, jota ei kissa syö. Sepä ei ole hullumpaa.

LAPSIMUORI.

Ettäs tietäisitten, mitä on sanottava, jos vieraiksi miehiksi
vaadittaisiin. -- --

Menee kiukaan luo.

JUHO.

No, kuuluvat tahtovan poistaa kaikki kapakat.

SILLMAN.

Niin kuuluu.

LAPSIMUORI.

Silloin vasta minun kahvilleni ootkonki tulisi.

JUHO.

Se on tietty. -- Kummat olot siitä syntyis, kun nuo raittius-apostolit
käskemään pääsisivät.

SILLMAN.

Tyrsähtää kesken juomistaan nauramaan.

Apostolit.

JUHO.

Niin juuri. Pianhan ne panevat papitkin viralta.

SILLMAN.

Kuinka niin?

JUHO.

No, väittäväthän ne ymmärtävänsä Raamattua paremmin kuin Kuopion piispa.

SILLMAN.

No niihhää ne sannoo.

LAPSIMUORI.

Itsekseen.

Vähänpä näitä näkyy tänä iltana tulevankin.

SILLMAN.

Mikäs mies työ oletten, ku työ kaikki noi asiat nii hyvin tierätten?

JUHO.

Niin minäkö? Ka, olenhan vaan Suomen kansalainen.

SILLMAN.

Niin, niin. Mu' missäs työssä eli toimessa työ oletten?

JUHO.

Aina missä työtä vaan saa. Tähän aikaan en missään. No mikäs mies te
olette?

SILLMAN.

Kivityössähää mie oli, mu' satuin syömään toisen miehen eväät, niin
ajettiin pois.

JUHO.

Hmhm!


VI:s KOHTAUS.

Edelliset, _Kaski_.

KASKI.

Tulee kurjissa vaatteissa, humalassa.

Onko teillä juotavaa?

LAPSIMUORI.

On kahvia.

KASKI.

Antakaa kymmenen pennin edestä.

Menee oikeanpuolisen pöydän luo, panee rahan pöydälle.

Tuoss' on viimeinen.

Itsekseen.

Sitten hirteen.

LAPSIMUORI.

Tässä olisi.

KASKI.

Hyvä!

Käy istumaan käsien nojaan, nukkuu.

LAPSIMUORI.

Itsekseen.

Mikä tuo lienee?

Juholle.

Osaatteko te kirjoittaa?

JUHO.

No enköhän tuota --

LAPSIMUORI.

Tahdotteko kirjoittaa minulle vähän. Minä annan teille siitä kupin
kaffia kretan kanssa palkaksi.

JUHO.

Mitä?

LAPSIMUORI.

Kyllä minä tikteeraan.

JUHO.

No miks'ei.

LAPSIMUORI.

Tuo paperia, musteastian ja kynän.

Kirjoittakaa näin.

JUHO.

Asettuu kirjoittamaan.

No. --

LAPSIMUORI.

Minä allekirjoitettu --

JUHO.

-- tahi kirjoittanut.

Kirjoittaa.

LAPSIMUORI.

No tahi niin. Minä allekirjoittanut lupaan ja sidon itseni --

JUHO.

-- sitoudun.

LAPSIMUORI.

-- sitoudun maksamaan leskifrouva Karoliina Vilhelmina Vilhelmsonille
puolet siitä palkasta, kuin

JUHO.

-- joka.

LAPSIMUORI.

-- joka minä tästä päivästä lukien saan.

JUHO.

-- jonka -- j. n. e.

Kirjoittaa hitaasti perässä ja toistaa aina hiljaa, mitä muori lausuu.

Helsingissä -- -- --

LAPSIMUORI.

Menee oikealle ovelle.

Tyttö hoi! Tuleppas tänne.

_Kaski_ herää.

SILLMAN.

Onko täällä tyttöjäkkii?


VII:s KOHTAUS.

Edelliset, _Emma_.

EMMA.

Tulee.

Mitä tahdotte?

LAPSIMUORI.

Paperi on nyt valmis. Kirjoita nimesi alle.

_Emma_ menee vasemman pöydän luo, kirjoittaa.

JUHO.

Lukee perässä.

Emma Hyväri.

KASKI.

Herää ajatuksistaan.

Mitä hänestä?

EMMA.

Mitä kuulen?

Tuijottavat hetken toisiinsa.

KASKI.

Surkeasti.

Taivahan Jumala! Oletko sinä --?

EMMA.

Ello!

Vaipuu itkien lattialle.

KASKI.

Tyttö-parka! Näinkö alas olet sinä vaipunut!

EMMA.

Ello, Ello! Pelasta minut, pelasta minut täältä kurjuudesta!

KASKI.

Nyt vasta! Nyt, kun itse loassa matelet, nyt kun olet jo minut perässäsi
vetänyt. -- Myöhäistä. Jos tahdot, niin saat rinnallani sijan
hirsipuussa.

EMMA.

Rakas Ello! Älä minua tuomitse. Olen viaton!

KASKI.

Viatonko sinä!

EMMA.

Viekas konna mun petti. Jos olisit opettanut minut vaaran suuruutta
tuntemaan, en kompastunut oisi. Kompastuneet ovat viisaammat minuakin,
oliko ihme, jos minut, kokematon tyttö, narrattiin. Jos silloin olisin
sinun turvissasi ollut, olisin yhtä puhdas, yhtä neitseellinen kuin
äitini rinnoilta lähtiessäni.

KASKI.

Mitä kuulen! Olisitko uskollinen ollut mulle?

EMMA.

Niin totta kuin taivaassa on totuuden Herra, niin totta kuin tuonelan
syvimpään onkaloon vaipunen, jos valehtelen, niin totta en sinua vastaan
ole tahallani vähintäkään rikkonut.

KASKI.

Auttaa Emmaa ylös.

Tyttö-rukka! -- Nousehan toki. Mitä on sinulle sitten tapahtunut? Kerro!

EMMA.

Jos jaksan. -- Muistathan, kuinka onneton olin käydessäsi hyvästi
jättämässä.

KASKI.

Niin! No?

EMMA.

Silloin olin jo varma siitä, että kohtaloni oli ratkaistu. Minä kannoin
jo pienokaista. Se luutnantti, stasrotinnan veli, se juotti minut kerran
juovuksiin ja narrasi. -- Minä en tullut silloin mitään ajatelleeksi ja
varomattomasti kyllä antausin hänen valtaansa. -- -- Pian kuitenkin
silmäni aukenivat, mutta silloin oli jo myöhäistä. Päästäkseen minusta
irti syytti hän minua vielä varkaudesta. Mihin lie näet kadottanut
sikarikotelonsa ja sanoi sitten minun varastaneen sen. -- Rouva uskoikin
häntä, kertoi asian vielä äidillenikin, joka siitä suuttui niin, että
hylkäsi minut kokonaan. Sepä se pahinta!

KASKI.

Emma-kulta! Itkekäämme yhdessä kohtaloamme. Kova on sinun kohtalosi
ollut, mutta ei juuri sen parempi minunkaan. Vaikka olin sitounut
olemaan tehtaassa kevääsen asti, läksin sieltä pois, sillä en voinut
vastustaa haluani päästä tänne. -- Tulin tänne ja sain kuulla, mitä
sinulle oli tapahtunut. Sinua itseäsi en löytänyt ja rupesin juomaan;
join rahani, vaatteeni, kunniallisen nimeni, kaikki. -- Tänä iltana
aioin mennä hirteen.

EMMA.

Minun tähteni.

KASKI.

Itse olen syypää kaikkeen. Miksi en ensin etsinyt sinua ja saanut
selitystä? -- Olisimme siten aikaa sitten pelastuneet kurjuudesta.

Kyynelsilmin.

Emma! Anna minulle anteeksi. Sinä olet nyt silmissäni yhtä puhdas kuin
ennenkin, sinua rakastan nyt monta vertaa enemmän kuin koskaan ennen. --
Mutta olenhan minä nyt vaan kurja-raukka!

EMMA.

Armahani! Rohkeutta vaan! Ryhdytään rinnatusten taisteluun leipämme,
kunniamme tähden. Eiköhän Jumala meille vielä parempiakin päiviä suone!

KASKI.

Niin! --

Syleilee Emmaa.

EMMA.

Antaa hän, kun yhdessä rukoilemme vaan.

Heittäyvät polvilleen.

_Työmiehet_ katsovat hämmästyneinä, liikutettuina kohtausta.
_Lapsimuori_ seisoo rauhattomana kiukaan edessä.

SILLMAN.

Hiis vieköön, tämä käypi sydämmelle.

Emmalle.

Kuulkais!

JUHO.

Tästä päivästä en maista viinan tippaakaan!

_Emma_ ja _Kaski_ nousevat.

SILLMAN.

Emmalle.

Kuulkais! Missäs työ palvelitten silloin, kun se sikaarikotelo hukku?

EMMA.

Missäkö? -- Stasrotinna Hartinilla Kaivopuistossa.

SILLMAN.

Itsekseen.

Piru vieköön! Kun rikkaalt' luulee ottavasa, ja kumminkii köyhälle pahaa
tekee.

KASKI.

Katselee ympärilleen.

Ja täällä olet sinä saanut olla -- --

EMMA.

Äitini luo en tohtinut pyrkiäkään. Ulos hän minut kuitenkin olisi
ajanut.

KASKI.

Mutta lähdetään nyt täältä.

EMMA.

Minne?

KASKI.

Minne tahansa, mutta täältä pois.

JUHO.

Kuulkaa, vieraat, tulkaa minun luokseni yöksi. Vaikka minä olenkin
tällainen renttu, on minulla siivo vaimo, joka teidät ilolla vastaan
ottaa. --

KASKI.

Kyllä kernaasti.

EMMA.

Kiitoksia! -- Näetkö, Ello, Herra tulee jo meille avuksi.

JUHO.

Olen suuresti kiitollinen, jos teidät vähäpätöiseen suojaani viedä saan.
Saattepa nähdä, että vaimoni vielä siunaa teitä.

KASKI.

Emma.. Mutta lapsi?

EMMA.

Ole huoletta!

Menevät kaikki muut paitsi Lapsimuori.

LAPSIMUORI.

Toista tällaista tapausta en tahdo kattoni alle.


II:n KUVAELMA.

Kadun kulmaus Helsingissä; vasemmalla kallioryhmä, oikealla kadun tällä
puolen puinen rakennus, jonka valaistut ikkunat ovat valkeilla
kartiineilla peitetyt, talon kolkassa palaa lyhty.


VIII:s KOHTAUS.

_Aili_, _Helli_, _Ahrén_.

_Aili_, _Helli_ ja _Ahrén_ tulevat vasemmalta.

HELLI.

Kiitoksia paljon! Kyllä minä nyt jo uskallan yksinkin mennä. Ei sinun
ole hyvä rasittaa itseäsi, kun niin heikko olet ilmankin.

AILI.

Tämä virkistää päinvastoin minua.

AHRÉN.

Niin ehkä nyt kuitenkin saatamme kotiinne asti. Tämä katu juuri on
tunnettu rauhattomuudestaan.

AILI.

Miksi niin?

AHRÉN.

No, näetkös, täällä on niin paljon kapakoita ja muita sellaisia
turmeluksen pesiä.

AILI.

Onko? Ja te asutte juuri täällä, Helli.

HELLI.

Mitäpä sille voipi. -- Täällä ovat kortteerit huokeampia.

AILI.

Mutta eikö teitä peloita kahdenkesken ollessanne? -- Äitisikin on vanha
ja kivuloinen.

HELLI.

No, saapihan sitä mukaantua oloihin vaikeampiinkin.

AILI.

Mutta kyllä se kuitenkin olisi parasta, että muuttaisitte miehesi kanssa
yhteen asumaan.

HELLI.

Johan me olemme ruvenneet sitä itsekin ajattelemaan, mutta kun tämä
kortteeri on niin ahdas ja me olemme sen koko vuodeksi vuokranneet, niin
täytyyhän sitä kevääsen asti erillään pysyä.


IX:s KOHTAUS.

Edelliset, _Karhi_.

KARHI.

Tulee oikealta.

Kas, siinähän sinä oletkin. Tulen teiltä juuri. -- Hyvää iltaa, Aili!

Tervehtii.

HELLI.

Olin Ailin luona ja he tulivat nyt minua saattamaan.

KARHI.

Saatte toivottaa onnea uuteen yritykseen.

AILI.

No mihinkä?

HELLI.

Oletko jo --?

KARHI.

Minä sain lainan enoltani ja avaan piakkoin tupakkakaupan. Nykyjään
huonon kurssin aikana luulen sen rupeavan kannattamaan, erittäinkin mitä
Venäjän tupakkaan tulee.

AHRÉN.

Ylenkatseellisesti.

Tekö tupakkakauppiaaksi?

KARHI.

Niin, minä juuri, minä.

AILI.

Oletpa sinä ihmeellinen mies. Minä kunnioitan sinua.

Antaa kättä.

Mutta eikö sinun käy sääliksi, Teuvo, nuorta vaimoasi antaessasi hänen
näin yksin olla?

KARHI.

Mikä on parempi, sekö, että olisimme kihloissa niinkuin te, tahi
naimisissa niinkuin me?

AILI.

Olet oikeassa. Te olette onnellisempia, kuin me.

HELLI.

Jos kauppa rupeaa hyvin käymään, niin muutamme yhteen asumaan.

KARHI.

Miksi ette tekin mene jo naimisiin? Onhan teillä varoja.

AILI.

Vilhelmin palkka on vielä liian pieni.

KARHI.

Vilhelmin palkka. Onhan sinulla sen sijaan. Eikö se ole yhden tekevää,
kellä tuota metallia on? Ja mikä ansio sinulla sitten on niihin
varoihin, perit ne yksinkertaisesti.

AILI.

Kyllä se totta onkin, mutta äitini ei tahdo eikä --

Katsoo Ahréniin.

KARHI.

Mitä, ettekö te tahdo?

AHRÉN.

Kunniani ei sitä salli.

KARHI.

Nauraa.

Jo nyt jotakin kuulee. Ei pitäisi toki noin yksinkertaisesti
teeskennellä.

AILI.

Katsoo kysyvästi Ahréniin.

Mitä?

HELLI.

Kuulkaa, lähtekää meille hetkeksi vielä.

AILI.

Me saatamme sinut kotiin vaan. On jo liian myöhäistä.

Menevät oikealle.


X:s KOHTAUS.

_Gryhling_, _Lapsimuori_.

Oikealta talosta kuuluu laulua.

GRYHLING.

Tulee.

Ash -- Ylioppilaan pakanat ovat jo sinne ennättäneet. Hiis vieköön
heidät kaikki. Aina ne ovat rauhallisia ihmisiä häiritsemässä. -- Uuden
Suomettaren Matti osaa tehdä jupakan pienistäkin asioista. Rupeaisipa
kerran maalaamaan ylioppilaitten elämää tällaisissa paikoissa, niin ehkä
pääsisi heistä. -- Räyhäisivät ainakin vähemmän.

LAPSIMUORI.

Tulee perältä.

Kuka se tuossa?

Lähestyy.

Eikö se ole luutnantti? -- --

GRYHLING.

Tshii! Tekö se olette?

LAPSIMUORI.

Hyvä että tapasin.

GRYHLING.

No?

LAPSIMUORI.

Se tyttö, josta puhuin, ei rupeakaan, vaikka silloin luulin. -- Suuri
vahinko. -- Sellainen mehevä tyttö!

GRYHLING.

No hiis!

LAPSIMUORI.

Mutta olkaa huoletta. Kyllä toimitan vielä. -- Hihhihhii! Vai täällä te
nyt -- --?

GRYHLING.

Hm! -- Mutta siellä näkyy jo keltanokkia olevan, niin että -- --

LAPSIMUORI.

Niin, niin! Kyllä ymmärrän. Ei juuri teidän ikäisenne herra mielellään
sinne mene poikien joukkoon. -- Mutta odottakaahan vaan, kyllä, kyllä
minä teille vielä hankin, kyllä minä hankin, -- hankin.

GRYHLING.

No hyvästi vaan -- Täytynee lähteä sitten.

LAPSIMUORI.

Hyvää yötä vaan. -- Kyllä minä -- --

Gryhling menee.

-- -- kyllä minä en sinun rahojasi niin hevillä jätä. -- --

Menee.


XI:s KOHTAUS.

_Elsa_ yksin.

ELSA.

Tulee vasemmalta, lähestyy hitain askelin kulmataloa, hyrisee
boccacciota.

Kummallista! Mikä se on tuo tunne? -- Aina kun aion astua tänne sisään,
tuntuu aivan kuin joku pidättäisi minua ja samalla niinkuin hiiri pitkin
selkääni vikeltäisi. -- Enkö ole vielä tottunut tätä kotonani -- hm --
virkapaikkanani pitämään? Niin! Kolme vuotta, kokonaista kolme vuotta!
-- Kuinka pian se aika kuluu! Siellä istuu äitini tuvassa Mälarin
rannalla rukkinsa ääressä, ajattelee kyyneleet silmissä: "Missä minun
Elsaseni, missä minun ainokaiseni?" -- Kuinka hiljaista, rauhallista oli
siellä, joskin vaatteeni karkeat olivat, ruokani yksinkertaista. --
Luulen ihan edessäni olevan tuon herttaisen kuvan. -- Äitini kehrää niin
onnellisena, tyytyväisenä kierot lasisilmät nenällään, virsiään
hyristen, kissakin kehrää kyyryssä lämpimällä pankolla unisia silmiään
availlen ja tuon tuostakin luoden minuun ystävällisen silmäyksen
ikäänkuin ajatellen: "Eikö meidän elämämme ole sentään onnellisinta,
mitä ajatella voipi."

Huokaa.

Ne ajat ovat olleet ja menneet! Hän on niin hyvä, rukoilee minun
edestäni Jumalaa. -- Uh! En tahdo Jumalaa ajatella, tulen vaan pahalle
tuulelle. -- Ja mitäpä häntä ajattelisinkaan, mokomaa säälimätöntä!
Miks'ei hän kuullut rukoustani silloin, kun häntä avukseni huusin. Jos
hän silloin olisi auttanut, olisin nytkin hänen lapsensa. -- Hahhahhaa!
Sanoihan tohtori Richard, ett'ei Jumalaa löydy laisinkaan, -- eikä
perkelettäkään. -- Mutta jos tohtori on väärässä? Siellä se nyt nauraa
paraillaan, hieroo kynsiään. -- Hm!

Sisältä kuuluu surullista laulua.

Olisiko äitini suotta ollut niin varma siitä, että Jumala löytyy? --
Silloin ei minua hyvät päivät odota.

Laulu muuttuu nauruksi.

Niin! Se on oikein! Tässä ruvetkoon suremaan. -- Iloinen tahdon olla
niinkauan, kuin otsassani ei ryppyjä ole. -- Sitten -- niin, sen saan
sitten nähdä.


XII:s KOHTAUS.

Edellinen, _Aili_, _Karhi_, _Ahrén_, sitten _Elsa_.

_Aili_, _Karhi_ ja _Ahrén_ tulevat oikealta.

KARHI.

No, tässä eroaa tiemme. Hyvää yötä!

AHRÉN ja AILI.

Hyvästi!

Karhi menee kallion tältä puolen.

AILI.

Voi, kuinka minä iloitsen, että nuo kaksi kelpo ystävää vihdoin saavat
oman yhteisen kotinsa. --

AHRÉN.

No, johan tuo olikin aika. -- Mutta lähdetäänpä nyt. -- Sinun pitää
päästä levolle jo.

ELSA.

Go' afton, Ville!

AILI.

Kuka se tuo on?

AHRÉN.

Aikoo lähteä.

Tule pois!

AILI.

Mitä kummaa tämä on?

AHRÉN.

Tule nyt, tahi saat jäädä yksin. --

AILI.

Oho! Mene vaan, jos tahdot.

Lähestyy naista.

Saanko luvan kysyä -- --

ELSA.

Nauraa.

Kysykää vaan. --

AILI.

Ken te olette, joka sulhastani Villeksi nimitätte?

ELSA.

Olenhan vaan

Ahrén viittaa Ailin selän takaa.

hänen tuttavansa. --

AILI.

Saanko esittää itseni -- nimeni on Hartin --

ELSA.

-- Hm! Minun nimeni on -- -- on Elsa --

AILI.

Elsa --?

ELSA.

Niin, Elsa.

AILI.

No mutta -- --

ELSA.

Vaan Elsa!

AHRÉN.

Itsekseen.

Perhana vieköön.

Uhkaa nyrkillään Ailin selän takaa.

ELSA.

Lähestyy porttia.

Sinun rätinkisi, Ahrén, on vielä maksamatta!

Menee kiireesti pihalle.


XIII:s KOHTAUS.

_Aili_, _Ahrén_.

AILI.

Mitä tämä on?

AHRÉN.

Mitä sinä kaikista huolit?

AILI.

Mitäkö minä huolin? Selitä heti kaikki tyyni tahi --

Sisältä kuuluu: "hurraa".

Mikä on tämä talo?

AHRÉN.

Mistä minä sen tiedän.

AILI.

Ja kuitenkin on sinulla siellä maksamattomia rätinkejä.

AHRÉN.

Minä voisin kyllä sinulle selittää kaikki tyyni. -- Huomaisit, ett'ei
siinä ole mitään sen kummenpaa. -- Mutta se ei käy laatuun.

AILI.

Siinä tapauksessa eroavat tässä tiemme!

AHRÉN.

No, mutta Aili! Älä nyt ole hurja. -- Tule pois. -- Saat sitten kaikki
selville.

AILI.

Vai lupauksilla luulet tästä pujahtavasi. -- -- Erehdyt!

AHRÉN.

No, minä selitän sitten. -- Katso, tässä on nyt sellainen
epäsiveellisyyden pesä, jossa nuoret, hurjat miehet juoden ja mässäten
öitään viettävät. -- --

AILI.

No, ja sinä?

AHRÉN.

Kerran -- siitä on nyt useampia vuosia -- jouduin minä kumppanien
petoksen kautta myöskin tänne. -- En tiennyt ollenkaan, mikä laitos se
oli. -- Mutta kun sen pian hoksasin, läksin tietysti matkoihini. -- Enkä
täällä sen koommin ole käynyt. Kumppaneiltani on tuo kaiketi nimeni
tietää saanut.

AILI.

Mutta rätinki?

AHRÉN.

Sitä en voi mitenkään muuten selittää, kuin että joku veitikka on minun
nimelleni täällä ollut mässäämässä.

AILI.

Pudistaa päätään epäileväisesti.

Minä menen sinne katsomaan.

AHRÉN.

No, mutta oletko sinä mielettömäksi tullut? -- Muista äitiäsi.
Hankkisithan sillä päällesi poistumattoman häpeäpilkun.

AILI.

Silläkö vaan, että menen sinne katsomaan?

AHRÉN.

Ei sinne kukaan kunniallinen nainen mene.

AILI.

Mutta miehet menevät --

AHRÉN.

Niin. Se on aivan toinen asia. -- Teidän naisten asema yhteiskunnassa on
aivan toinen kuin miesten.

AILI.

Tahdot sanoa, että teillä on kaikellaisia etuoikeuksia, joita meiltä
kiellätte. --

AHRÉN.

No, mutta onhan tämä miesten pahimman turmeluksen pesä, jossa vaan
kunnottomat, epäsiveelliset juopot ja muut sellaiset käyvät. Ethän sinä
toki sellaista kadehti. -- Mutta äitisi odottaa!

AILI.

Mene sinä itse sitten maksamaan rätinki, jotta ei sinun -- ja minun
tulevaa nimeäni täällä häväistäisi.

AHRÉN.

No, sen voin tehdä. -- Mutta eikö sinua peloita jäädessäsi tänne yksin?
--

AILI.

Mene pian vaan. Odotan tässä lyhdyn alla.

_Ahrén_ menee sisään, _Aili_ nojaa huoaten lyhtypatsaasen.


XIV:s KOHTAUS.

_Aili_, _Elsa_.

ELSA.

Tulee portista.

Neiti!

AILI.

Kuka se?

ELSA.

Yksi sana vaan. Älkää uskoko miehiä, he valehtelevat kaikki. Minä säälin
teitä. Mutta totuus ilmi tulkoon. -- Tässä!

Ojentaa Ailille jotakin.

AILI.

Ottaa vastaan.

Sormus!

ELSA.

Me olemme läheisiä sukulaisia, kuten tuosta näette. Te hänen
morsiamensa, minä hänen jalkavaimonsa. Tuo sormus on teidän omanne. Sen
häneltä kerran otin, hänen nukkuessaan vuoteellani.

AILI.

Tarkastaa lampun valossa hämmästyneenä sormusta.

Herra Jumala! Tännekö tämä sormus olikin "unohtunut!"

Nojaa lampun pylvääsen.

Sellainenko hän on? Voi maailma, maailma. Tälläistäkö on verhosi takana!

ELSA.

Neiti-parka. Ette ole ennen sellaista aavistanut. Parempi olisi ollut,
että olisitte nämä synkät asiat tietää saanut aapiskirjasta kuin nyt
näin myöhään ja tällä tavoin.

AILI.

Katsoo tutkivasti, mutta lempeästi Elsaa.

Saisinko kysyä teiltä jotakin?

ELSA.

Hyvin kernaasti. Mutta pian. Hän palaa kohta.

AILI.

Kuinka olette te tuollaiseksi naiseksi joutunut?

ELSA.

Hymyilee katkerasti.

Niinkuin useimmat muutkin. Annoin kerran vaan narrata itseäni sellaisen
miehen, joka vakuutti minua lempivänsä.

AILI.

Ettekö te voi sitten pelastua enää täältä?

ELSA.

Minä en tahdo.

AILI.

Ettekö tahdo? Onko teidän hyvä olla sitten?

ELSA.

On kyllä, ainakin niin kauan kuin olen nuori ja kaunis.

AILI.

Mutta mitä sitten, kun vanhaksi tulette?

ELSA.

Huolettomasti.

Vaikka järveen.

AILI.

Minä ihmettelen teitä! Sallikaa minun pusertaa kättänne.

Antaa kättä.

Minä tekisin kernaasti lähempää tuttavuutta kanssanne.

ELSA.

Liikutettuna.

Ei, neiti! Pysykää minusta erillänne. Olkaa niin kauan puhtaana, kuin
voitte. -- Olen minäkin kerran yhtä puhdas ollut, kuin te, mutta en
osannut hillitä tunteitani, himojani ja kun kerran päästin ne
valloilleen, en voi niitä hallita, vaan ne vallitsevat päinvastoin
minua. -- Hyvästi!

Menee.

AILI.

Kun päästää tunteet, himot valloilleen! Minä olen aina vaan ajatellut
tunteitani, nyt kuulin, että ne voivat himoiksi muuttua. Niin. Hän on
viattomat tunteeni turmellut, minullakin on himoja. Mutta vielä ei ole
myöhäistä palata! -- Jumala sen ties! Rintani tuntuu niin kummalliselta,
voimani olen tässä taistelussa menettänyt. Voinko niitä enää takaisin
saada? Miss' on hän --? Mutta viipyköön. Jääköön vaikka ijäkseen sinne.
Koetan yksin kotiin päästä.

Lähtee epävarmasti vasemmalle astumaan.

Polveni vapisevat niin kovasti.


XV:s KOHTAUS.

_Aili_, _Emma_, _Kaski_, _Juho_, _Ahrén_.

_Emma, _Kaski_ ja _Juho_ tulevat.

JUHO.

Tämän kadun varrella minä asun.

KASKI.

Pitää kiinni Emmasta.

Koeta, Emma-kulta, ponnistaa voimiasi. Kohta olemme perillä.

EMMA.

Älä ole huolissasi. -- Ei se muuta ole kuin väsymystä vaan
mielenliikutuksen jälkeen.

AILI.

Emma!

EMMA.

Mitä kuulen!

_Ahrén_ tulee, kuuntelee ääneti keskustelua.

AILI.

Sinäkö se olet, Emma?

EMMA.

Herra Jumala! -- Aili-neiti! Kuinka olette te täällä?

AILI.

No, älä minusta huoli. -- Mitä on sinulle tapahtunut?

EMMA.

Paljon, paljon!

AILI.

Tule jonakin päivänä meille. -- Minä tahdon kuulla sinun vaiheesi ja
auttaa sinua, jos voin.

KASKI.

Emma on nyt minun morsiameni!

AILI.

Vai niin. -- Onnea!

KASKI.

Me tulemme pian teille! Meillä on asiatakin.

AILI.

Asiata!

KASKI.

Mutta hyvästi nyt, meidän täytyy nyt mennä!

EMMA.

Hyvästi, kulta-neiti!

AILI.

Huokaa.

Hyvästi!

Itsekseen.

Vielä lisäksi jotain!

_Emma_ lähtee seuralaisineen.

Huutaa.

Isvoshik!

AHRÉN.

Aili!

Kuuluu jyrinää. Aili menee Ahrénia kuulematta sinne päin, josta jyrinä
kuuluu.

Mitä se tuo nyt on olevinaan! Ehkä rangaistus!

Nauraa.



VIIDES NÄYTÖS.


Sama paikka kuin ensi näytöksessä. Salissa on siellä täällä hajallaan
Ailin kapineita. Verannan ovi suljettu.


I:n KOHTAUS.

_Hartin_, _Aili_.

HARTIN.

Huokaa.

Mikä hänelle nyt on tullut? Ei puhu mitään, ei syö mitään. Istuu vaan
huoneessaan. Kun se lääkäri tulisi!

Korjaa hatun pianolta, huivin kiikkutuolin taukselta y. m., vie ne
vasemmalle eteiseen.

AILI.

Tulee oikealta.

Sanokoon mitä tahansa, en aio häneltä salata. -- Ja jos hän rupeaa
saarnaamaan, niin kyllä minä nyt tukkean hänen suunsa. Tiedän enemmän
kuin hän.

HARTIN.

Tulee takaisin.

Siinähän sinä olet. Mitä luet sinä?

AILI.

Strindbergin viimeistä teosta.

HARTIN.

Huokaa.

Aili! Niinkö vähän lukua pidät enää tahdostani. Siksi ett'et ole terve,
ja saat menetellä mielesi mukaan, käytät väärin vapauttasi. Ethän toki
Strindbergiä lukea saa, kaikkein vähimmin tuota teosta, jota ei
kirjakaupoissa myydäkään saa. Mistä olet sen hankkinutkaan?

AILI.

Karhilta sain lainaksi.

HARTIN.

Aina vaan Karhi. Se pariskunta on tullut meille kiroukseksi.

AILI.

Ankarasti.

Äiti! Kuinka niin uskallat sanoa? Muista, että he ovat minun paraita
ystäviäni!

HARTIN.

Sepä se on pahinta!

AILI.

He tulevat tänään meille.

HARTIN.

Et sinä voi nyt vieraita vastaan ottaa.

AILI.

Minä olen itse heidät kutsunut.

Kello soi vasemmalla.

HARTIN.

Jätäpä minut nyt!

Aili menee. Palvelustyttö menee avaamaan.


II:nen KOHTAUS.

_Hartin_, _Professori_.

PROFESSORI.

Tulee vasemmalta.

Hyvää huomenta!

HARTIN.

Terve tullut!

Näyttää nojatuolia.

Olkaa niin hyvä!

_Professori_ käy lasisilmiä pyyhkien istumaan. Herra professori! Kauan
aikaa olen huomannut, että tyttäreni laihtui ja vaaleni päivä päivältä
yhä enemmän. Hän yski, mutta kun sanoin sitä arveluttavaksi ja tahdoin
lähettää teitä noutamaan, kielsi hän sen jyrkästi. Minä puolestani en
tahtonut hänen nuorta sydäntään loukata. Eilis-iltana kävi hän myöhään
illalla sulhasensa kanssa saattamassa kotiin erästä tuttavataan ja
vilustui nähtävästi siellä matkalla, vaikka hän senkin kieltää. Olkaa
nyt hyvä, herra professori, ottakaa tarkka selko hänen tilastaan. Minä
pyydän!

PROFESSORI.

Jaha! Missä hän on?

HARTIN.

Täällä viereisessä huoneessa.

Menevät oikealle. Hetken äänettömyys


III:s KOHTAUS.

_Sillman_ yksin.

SILLMAN.

Tulee hiipien sisään vasemmalta.

Onneksi oli ovi auki! Voin nyt sen tänne jättää kenenkään huomaamatta.

Panee sikarikotelon pienelle pöydälle.

Kas noin! Mitä sillä kuitenkaan tekisin, kun nimikin on kannessa. -- Ja
hyvä se olikin! -- Uh, nyt siitä on päästy.

Menee. Hetkisen päästä soi kello.


IV:s KOHTAUS.

_Palvelustyttö_, _Gryhling_.

_Palvelustyttö_ tulee takimmaisesta ovesta, aikoo mennä avaamaan.

GRYHLING.

Tulee vastaan.

Ovi olikin auki.

Aikoo taputtaa poskelle.

_Palvelustyttö_ työntää äkäisesti hänen kätensä, pyörähtää pois.

Se on tyttö, joka ei parane. Ei pääse millään pakanan kimppuun. Ei ole
tuollainen tyhmä enkeli, jota voisi nenästä vetää. Tuntee kaikki metkut
ja juonet. --

Lähestyy oveansa.

Mitä sillä työmiehellä lie ollut meidän korridoorissa tekemistä.
Luiskahti niin pelokkaasti sivuitseni. Olisi pitänyt tuolta tytöltä
kysyä, mutta eihän sen kanssa puheisin pääse. -- Mutta olkoonpa minun
puolestani!


V:s KOHTAUS.

_Ahrén_, _Gryhling_.

AHRÉN.

Tulee, panee hattunsa pikkupöydälle sikarikotelon päälle, lyö Gryhlingiä
olalle.

No veli. Mitä kuuluu?

GRYHLING.

Eipä mitään.

AHRÉN.

Hiljaa.

Kuule, eikö täällä ole mitään skandaalia tapahtunut?

GRYHLING.

Täälläkö? Skandaalia?

AHRÉN.

No hyvä! Minä jo olin huolissani.

GRYHLING.

Mitä tarkoitat?

_Ahrén_ kuuntelee oikealle vievän oven vieressä.

Ailin sanovat sairaaksi.

AHRÉN.

Hm! Hän ei ole siis mitään puhunut.

GRYHLING.

Onko jotakin tapahtunut sitten? --

AHRÉN.

No, niitten akkain kanssa ei osaa kyllin varovainen olla. -- Kuka se
siellä heidän luonaan on?

GRYHLING.

Ehkä lääkäri.

AHRÉN.

Se on mahdollista. -- Mennäänpäs sinun kamariisi, niin kerron kaikki.

GRYHLING.

Tehdään niin.

AHRÉN.

Se likka oli siis niin viisas, ett'ei hiiskunut eukolle sanaakaan. --
Saakelin hyvä asia.

Menevät.


VI:s KOHTAUS.

_Hartin_, _Professori_, _Aili_, sitten _Ahrén_.

_Hartin_ ja _Professori_ tulevat totisen näköisinä.

HARTIN.

No, herra professori? Kuinka on laita?

PROFESSORI.

Hm!

HARTIN.

Puhukaa Herran tähden.

_Professori_ pudistaa päätään.

Mitä?

_Aili_ tulee ovelle, nojaa käsiään pihtipuoliaisiin, kuuntelee.

PROFESSORI.

Olisi pitänyt minut ennen kutsua.

HARTIN.

Eihän toki vielä vaaraa ole?

PROFESSORI.

Vaaraako? On!

HARTIN.

Mitä sanotte! Onko hän arveluttavasti kipeä?

PROFESSORI.

Ei vielä arveluttavasti, mutta se voi siksi muuttua.

HARTIN.

Älkää Herran tähden.

PROFESSORI.

Se voi helposti muuttua keuhkotaudiksikin.

HARTIN.

Kuinka olisi se mahdollista? Olenhan minä koettanut pitää hänestä niin
tarkkaa vaaria kuin suinkin, sekä lapsena ollessaan, että sen jälkeen
kuin hän kihloihin joutui.

PROFESSORI.

Kirjoittaa reseptiä.

Onko hän kauan ollut kihloissa?

HARTIN.

Kolmatta vuotta!

PROFESSORI.

Vai niin. -- Siinäpä se!

HARTIN.

Mitä tarkoitatte?

PROFESSORI.

Tyttärenne on kuumaverinen ja tunteellinen, hänen fysiikkansa ei ole
parasta laatua. -- Jos olisitte antaneet hänen heti naimisiin mennä,
niin olisi hän nyt terve.

HARTIN.

Herra Jumala! Te saatatte minut epätoivoon!

PROFESSORI.

Joku suuri mielenliikutus on voinut myöskin lisätä heikkoutta.

HARTIN.

Mielenliikutusko? Missä olisi hän --?

PROFESSORI.

Matkustakaa ulkomaille, Nizaan tahi Korsikaan vielä paremmin. Se on
paras keino parannukseen.

HARTIN.

No mutta --!

PROFESSORI.

Lähtekää hetipaikalla matkalle.

HARTIN.

Siitähän hän arvaisi heti kaikki.

PROFESSORI.

Hm!

HARTIN.

En tahdo sitä hänelle vielä ilmaista, puhumattakaan syystä hänen
heikkouteensa. Se loukkaisi liiaksi hänen neitseellisyyttään.

_Aili_ nyykäyttää ylenkatseellisella säälillä päätään, katoaa.

Voi surkeutta! Miksi en heti antanut heidän naimisiin mennä! Olisihan
minulla, Jumala paratkoon, varoja ollut. Mutta enhän ole moisesta
vaarasta kuullut puhuttavankaan!

Huokaa.

Vaan mikä kerran on tapahtunut, siihen täytynee mukaantua. Koetan kestää
kaikki tyyni niin, ett'ei hän mitään huomaa. Tekeydyn niin iloiseksi
kuin mahdollista ja koetan häntä huvitella kaikella tavoin.

_Ahrén_ tulee.

PROFESSORI.

Jaa, minun pitää nyt lähteä. Ottakoon näitä kahdesti päivässä.

AHRÉN.

Hyvä päivä, äiti!

PROFESSORI.

No hyvästi nyt vaan!

Lähtee, ottaa Ahrénin hatun.

AHRÉN.

Suokaa anteeksi.

Ottaa hattunsa.

Tämä on minun. -- Kas, kenen tuo on?

Ottaa pöydältä sikarikotelon.

HARTIN.

Mitä ihmettä! Tämähän on Kaarlon kadonnut --

Menee professorin perässä eteiseeen.


VII:s KOHTAUS.

_Ahrén_, _Hartin_.

AHRÉN.

Olisiko tyttö todellakin kipeä? Sepä olisi minulle täräys! Mutta pidä
kiinni, Ahrén, saaliistasi. Toista samallaista ei ole tarjona. Tänä
keväänä pitää häät toimeen saada viimeistään.

HARTIN.

Tulee takaisin.

Vilhelm-parka. Koeta kestää ikävä uutinen.

AHRÉN.

Mitä nyt?

HARTIN.

Aili on sairas!

AHRÉN.

Herra Jumala!

HARTIN.

Ja kamalinta on, että professori luulee syyksi tautiin sen, että olette
olleet liian kauan kihloissa.

AHRÉN.

Sitä olen minäkin jo ajatellut.

HARTIN.

Etkä ole minulle mitään sanonut.

AHRÉN.

Kuinka olisin voinut sellaista? -- Mutta nytpä voimmekin jo häämme
viettää, sillä nyt olen päässyt kanslistiksi.

HARTIN.

Oletko? No, toivotan onnea! Niin! Se on parasta! Te vietätte häät ja
sitten yhdessä matkustamme ulkomaille. Eikö niin?

AHRÉN.

Jos te tahdotte vaan!

HARTIN.

Sinä olet saavuttanut siinä määrin minun luottamukseni ja
kunnioitukseni, että uskallan haltuusi ainoan tyttäreni uskoa, vaikka
hän sairaskin on. Sinä kykenet häntä paremmin hoitamaan kuin minä.

AHRÉN.

Enhän toki! Mutta parastani tahdon kuitenkin koettaa.

HARTIN.

Minä lahjoitan teille tämän huvilan jä jään luoksenne sitten asumaan.
Eikö niin?

AHRÉN.

Suutelee hänen kättään.

Te olette liian hyvä!

Itsekseen.

Nyt ei karhut peloita enää.

HARTIN.

Mutta Ailille emme anna viittaustakaan vaarasta.

AHRÉN.

Parasta on!


VII:s KOHTAUS.

Edelliset, _Aili_, sitten _Gryhling_.

AILI.

Tulee.

Oo, arvoisa sulhonikin täällä!

AHRÉN.

Aikoo lähestyä.

Hyvä päivä!

AILI.

Katkerasti hymyillen.

Älä tule lähelleni. -- Minä olen kipeä. -- Se voisi tarttua.

AHRÉN.

Mitä vielä. Ei se vaarallista ole.

AILI.

Hm!

HARTIN.

Toivota onnea Vilhelmille. Hän on nyt vakinainen kanslisti.

AILI.

Kylmästi.

Vai niin!

AHRÉN.

Nyt voimme pian häät viettää. Vihdoin saapuu onnemme kesä.

AILI.

Katkerasti.

Takatalvi!

HARTIN.

Kun nyt vaan varovainen olet ja iloinen, niin kyllä kaikki vielä hyvin
käy.

AILI.

Niin, kyllä minä aion olla iloinen. Saatpa nähdä, kuinka minä kesällä
soutelen uudessa veneessäni, lauleskelen lempilauluani. Olen keksinyt
sille uudet sanatkin.

Laulaa pianolla säestäen.

      "Voi kuin suloista oisi kuolla silloin,
      Kun mieli raitis, nuori vielä on.
      Sais lainehilla lauleskella illoin
      Ja olla neitosena Vellamon.
            Suloista ois,
            Jos kuolla vois.
            Suloista ois,
            Jos nuorra kuolla vois.

      Oi ystäväni siellä lainehilla,
      Kuin onnellisna siellä oisinkaan.
      Te sallittenhan Ailin sinne tulla?
      Hän yhtyy teidän kanssa laulamaan:
            Suloista ois,
            Jos kuolla vois.
            Suloista ois,
            Jos nuorra kuolla vois."

HARTIN.

Liikutettuna.

Miksikä noin surullista! Aivan kuin haudan partaalla oisit.

Teeskennellyllä iloisuudella.

Sinun pitää laulaa jotakin iloisempaa. Se virkistää, elähyttää sinua.

Soittaa kelloa.

Kuinka saisimme tänään jotakin hupaista toimeen?

_Palvelustyttö_ tulee.

Kutsu luutnantti tänne!

_Palvelustyttö_ menee oikealle.

AILI.

Äiti, minä tahtoisin viettää tänään pienet kemut.

HARTIN.

Olkoon menneeksi. Sinä saat tänään olla emäntänä, saat määrätä kaikki
mielesi mukaan.

AILI.

Saanko? Kiitoksia!

_Palvelustyttö_ tulee.

Tuoppas kaksi pulloa sampanjaa.

GRYHLING.

Tulee. Itsekseen.

Ash, mitä he nyt minusta taasen!

AILI.

Kuule, eno, tänään vietämme hupaisen päivän. Mutta miksi olet sinä noin
synkän näköinen?

Silittää poskelle.

Kun kerran saisin selville, mistä nuo synkät pilvet sinun otsallesi
nousevat.

GRYHLING.

Suutelee Ailia otsalle.

Maailmassa on niin paljon salaisuuksia.

Käypi veltosti istumaan kiikkutuoliin.

AILI.

Mutta missä ne Karhit viipyvät?

AHRÉN.

Tyytymättömänä.

Tulevatko he tänne?

AILI.

Lyhyesti.

Tulevat!

Kello soi.

Kas, siinä he ovatkin.

Menee avaamaan.

HARTIN.

Mistä hän niin äkkiä iloiseksi tuli?

AHRÉN.

Niin! Mistä muutos?


IX:s KOHTAUS.

Edelliset, _Ulla_.

AILI.

Tulee takaperin takaisin.

Käykää sisään vaan.

ULLA.

Tulee nöyrästi kumarrellen.

Suokaa anteeksi, että --

HARTIN.

Vai niin! Mitä matamilla on asiata?

AILI.

Ettekö te ole sen Emman äiti, joka --

ULLA.

Niin, armollinen neiti. Antakaa anteeksi. --

AILI.

Mitä vielä. Painakaa puuta. Te näytätte niin kärsivältä.

ULLA.

Onhan sitä, Jumala paratkoon, tässä maailmassa kärsimyksiä.

HARTIN.

Niin todellakin! Minulla on teille lohdutus, matami.

Gryhlingiin kääntyen.

Sinäkö, Kaarlo, tämän sikarikotelosi --

GRYHLING.

Mistä olet sen löytänyt?

AHRÉN.

Tuossa pikkupöydällä se oli äsken.

GRYHLING.

Sepä kummallista!

HARTIN.

Ullalle.

Tyttärenne ei siis ainakaan sitä varastanut, olkoon sitten vaikka ihmeen
kautta tänne joutunut.

GRYHLING.

Kotiin tullessani kohtasin äsken korridoorissa salaperäisen näköisen
miehen, ja tuo ovi oli auki. --

AILI.

Näettekö nyt? Enkö minä sanonut, ett'ei Emma voinut olla varas.

ULLA.

No Jumalan kiitos! Hän ei siis ainakaan ollut varas. Jospa siinä
olisikin kaikki!

AILI.

Onko siis muutakin hänelle tapahtunut?

ULLA.

On, Jumala paratkoon!

HARTIN.

Rauhattomana.

Miksi rasitat häntä kysymyksilläsi?

ULLA.

Ei neiti minua laisinkaan rasita. Tuntuu päinvastoin niin hyvältä kuulla
tällaisen enkelin ääntä. Sellaiseksi tahdoin minäkin tyttäreni
kasvattaa, mutta --

AILI.

Mutta?

ULLA.

Te ette siis tiedä ollenkaan, kuinka Emman on käynyt?

AILI.

En!

ULLA.

No, eihän teidän tarvitsekaan sellaista tietää.

AILI.

No, mutta kun minä pyydän.

ULLA.

Te olette niin nuori ja viaton. Ette te sellaisia saa oppia tietämään.

AILI.

Ei löydy mitään niin pahaa, ettei sitä tietää saisi!

ULLA.

No, jos tahdotte.

Katsoo Hartiniin kysyvästi.

Hän menetti kunniansa, tulevaisuutensa, kaikki. --

AILI.

Kuinka?

ULLA.

No, hän -- lankesi.

AILI.

Lankesi? Sai lapsenko?

Katsoo äitiinsä.

Vai niin!

Kello soi.

Karhit tulevat!

Menee avaamaan.


X:s KOHTAUS.

Edelliset, _Helli_, _Karhi_.

_Aili_ ja _Helli_ tulevat ensin.

AILI.

Ja minä kun odotin.

HELLI.

Aili-parka! Miltä sinä näytät!

AILI.

Ei tee mitään. Kunhan te tulitte vaan. Sinä olet sen terveempi.

KARHI.

Tulee, tervehtii kohteliaasti, mutta kylmästi.

Minä pyydän lupaa ilmoittaakseni, että tuolla ulkopuolella odottaa kaksi
henkilöä, joilla olisi tälle perheelle tärkeätä asiaa. Sallitaanko
heidän tulla sisään?

AILI.

Kaikki ovat meille tänään tervetulleita!

_Karhi_ menee vasemmalle.

ULLA.

Minä tahdoin vaan kysyä vähän tyttärestäni; ehkä tahdotte, että nyt
lähden ja tulen toisen kerran?

AILI.

Ei, ei, olkaa täällä vaan.

_Karhi_ tulee, hänen perässään _Emma_ ja _Kaski_.


XI:s KOHTAUS.

Edelliset, _Emma_, _Kaski_.

ULLA.

Tyttäreni!

EMMA.

Rakas äitini!

Syleilevät.

ULLA.

Voi kuinka olen sinua kaivannut. Väärin tein sinua kohtaan. Syyttä sinua
varkaudesta syytettiin -- Miksi jätin sinut oman onnesi nojaan silloin,
kun enimmin apua tarvitsit? -- Anna minulle anteeksi.

EMMA.

Minähän sinua vastaan olen rikkonut. Miksi en tullut heti luoksesi,
tunnustanut kaikki ja pyytänyt anteeksi? Ethän olisi minua silloin
luotasi työntänyt.

ULLA.

En, en! Yhdessä olisimme sitten kestäneet kaikki.

EMMA.

En luullut sinun voivan rikostani anteeksi antaa.

AILI.

Liikutettuna.

Voi kuinka hyvin minä ymmärrän tuon. Mitä olisin minä tehnyt, jos olisin
samallaiseen tilaan joutunut? Mitä olisin minä, äiti, tehnyt?

_Hartin_ seisoo jäykkänä, äänettömänä.

Onko meidän välimme sellainen ollut, että olisin sinulle kaikki
tunnustaa voinut? Ei! Sitä en koskaan olisi tehnyt! Tässä on kaksi saman
kohtalon alaista, saman kasvatuksen uhria. Emma ja minä.

HARTIN.

Mitä puhut sinä Herran tähden?

AILI.

Emmalle.

Sinä sait siis lapsen?

EMMA.

Niin!

AILI.

Tytönkö vai pojan?

EMMA.

Kauniin sinisilmäisen pojan.

AILI.

Missä on se nyt?

EMMA.

Huokaa.

Annoin erään armeliaan vaimon huostaan.

AILI.

Kenenkä?

EMMA.

En tiedä hänen nimeään.

AILI.

Etkö tiedä hänen nimeään?

EMMA.

Se asioitsija, jota Lapsimuoriksi kutsutaan, toimitti sen erään toisen
huostaan.

ULLA.

Herra Jumala! Voi lapsi-parkaa!

AILI.

Löytyykö sellaisia asioitsijoita?

ULLA.

Löytyy, Jumala paratkoon! Kauheita laitoksia! He ottavat kovaonnisten
lapsia toimittaakseen ne kelpo maksua vastaan hyvään säilöön --
sydämettömien nylkyrien käsiin, joitten luona ne kurjassa hoidossa
tavallisesti kituvat kuoliaiksi.

AILI.

Mitä kuulen! Ja sellaisten asioitsijain annetaan rankaisematta jatkaa
tointaan.

KARHI.

Yhteiskunnassamme on, kuten näet, varjopuoliakin.

AILI.

Voi kauheata! Eikö sinulla enää ollut mitään muuta keinoa?

EMMA.

Äitini hylkäämänä, ei mitään!

ULLA.

Mutta ken oli lapsen isä?

AILI.

Niin! Kuka on lapsen isä?

EMMA.

Katsoo uhkaavasti Gryhlingiin.

Sitä minä tulinkin sanomaan.

Osoittaa Gryhlingiä.

Tuossa on lapseni isä, elämäni onnen murtaja! Hän minut humalaan juotti,
petti ja sai sitten säälimättömiin kouriinsa.

Yleinen hämmästys.

GRYHLING.

Minä! Kuinka uskallat?

EMMA.

Siksi, ett'en pelkää enää uhkauksiasi. Valallani voin vahvistaa, että
tuo, juuri tuo minun, puhtaan, kokemattoman tytön kunnian kavalasti
ryöväsi.

GRYHLING.

Älkää uskoko häntä. Hän valehtelee! Minäkin, voin valallani vannoa
itseni syyttömäksi.

Ivallisesti.

Kumpaa meistä uskotaan!

AILI.

Ketä pitää minun uskoman? Yhtä varma olen Emman viattomuudesta kuin
kelpo enoni rehellisyydestä.

KARHI.

Minä säälin sinua, Aili-parka, mutta totuuden pitää julki tulla. Minä
voin todistaa, että Emman syytös on oikea. Olen itse omin korvin kuullut
Gryhlingin tunnustavan sen, puhuessaan Emman kanssa puutarhassa tuolla
viime syksynä Ailin syntymäpäivänä juuri. Maksoipa hän Emmalle
rahasummankin, hänen kunniansa korvaukseksi.

EMMA.

Kunnianiko korvaukseksi! Ei suinkaan. Hänen lapsensa varalle sen otin.

AILI.

Hoipertaa taaksepäin.

Silmäni pimenevät. Olen kuullut liian paljon yht'aikaa.

HARTIN.

Valittaa.

Sellainen konnako olet, kurja veljeni? Saatoit, tahrata tällä tavoin
kunniallisen nimeni!

_Gryhling_ istuu masentuneena nurkassa tuolilla.

AILI.

Ponnistaen voimiansa, tyynesti.

Tälläinenkö siis tämä yhteiskuntamme, niin kurjan kurja? -- Ja minulle
on sitä niin valoisaksi, onnelliseksi kuvailtu. Silmäni ovat auenneet.
-- Näen sen syvimpiin lomiin asti. Ei löydy täällä siis ketään enää,
johon luottaa voisi. Enonikin, jota niin rehellisenä miehenä olen
pitänyt! -- Oo, kuinka kauhea on isku! Viime aikoina on minusta
tuntunut, kuin olisi koristus, pylväs toisensa jälkeen, pudonnut
pirstaleiksi yhteiskunta-rakennuksestamme; eilen rupesi se kokonaan
huojumaan ja romahti nyt kerrassaan yhteen kurjaan läjään, minä, me
kaikki sen mukana.

AHRÉN.

Aili-kulta! Älä anna sen niin kovasti mieltäsi järkyttää. Ei tuo niin
kauhea asia ole, kuin se näyttää. --

AILI.

Vaikene, sinä kurja mies!

HARTIN.

Aili, Herran tähden!

AILI.

Tempaa sormestaan sormuksen, viskaa sen Ahrénin jalkojen juureen.

Tuossa on sormuksesi! Tässä on minun omani, jonka sinulle annoin ikuisen
liiton vahvikkeeksi.

Katkerasti.

Jalkavaimoltasi tämän eilen sain.

_Ahrén_ hämmästyy, aikoo puhua, lähtee kiireesti pois.

HARTIN.

Jumalani! Tätä vielä puuttui!

Heittäytyy sohvaan.

AILI.

Voi teitä äidit, voi! Miksi revitte nuorta sydäntäni näin! Miksi kaikki
näin odottamatta, yht'aikaa!

HARTIN.

Kohottaa päätään, rukoillen.

Koeta tyyntyä, armahani. Jumala tahtoo koetella meitä! Pitää tyynesti
ottaa vastaan tällaiset iskut.

AILI.

Sen olisit ennen voinut sanoa. Miksi et ole minua opettanut maailmaa
tuntemaan sellaisena, kuin se on? Silloin voisin tyynesti katsoa sen
varjopuoliakin. Mutta kun ennen vaan valoa katsella sain, pimentää
odottamaton varjo silmiäni. Kaikki olet säästänyt viimeiseen hetkeen. Ja
nyt hyökkäävät ne päälleni joka taholta kuni myrkylliset nuolet,
saastuttaen minulta kaikki lapsuuteni muistot, elämäni onnen,
tulevaisuuteni unelmat. En näe enää muuta kuin kurjan maailman, jossa
ihmishaahmot pelokkaina, onnettomina hiipivät, joka hetki valmiina uutta
kovaa kokemaan. -- Niin! Minä en ole kasvatettu tässä maailmassa
olemaan, siksi tahdonkin pois!

HARTIN.

Aili-kulta! Lakkaa jo!

AILI.

Minä olen tähän asti vaiennut, mutta nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi.
Minä lähden pois ja iloitsen siitä. Jos eläisin mielelläni ja minun
täytyisi kuolla, kärsisin; jos kuolla tahtoisin, mutta en pois pääsisi,
kärsisin myöskin. Onneksi sekä tahdon että pääsen täältä. Olen, näet,
kasvatettu niin, että samalla kuin olen tullut tyytymättömäksi elämääni,
olen myöskin taudin saanut.

HARTIN.

Mitä sinä nyt --

AILI.

Vielä kuolon partaalla ollessani tahdot minulta totuuden salata. Onneksi
tiedän sen jo. Sinä pakoitit minut liian kauan kihloissa olemaan.

HARTIN.

Aili-kulta!

AILI.

Niin, niin! Älä koetakkaan minua harhateille viedä. Kihloihin mennessäni
häntä rakastin ja vielä kauan sen jälkeenkin, mutta minkä enemmän sain
hänen rinnoillaan uinua, minkä kauemmin sain nauttia tätä
salonki-rakkautta, sen kauemmas hänestä vieraannuin. Kuinka usein tutkin
itseäni, kuinka monta kertaa koetin ottaa selvää siitä madosta, joka
rintaani jäyti, mutta se oli minulle mahdotonta. Sinulta en kysyä
voinut. Se jäyti jäytämistään, kunnes parannus on myöhäistä ja nyt on
minulla tauti. Vastaa, äiti, onko se totta?

HARTIN.

On, lapsi-parkani! Sairas olet, mutta vaarallista ei se suinkaan vielä
ole. Älä kuoloa pelkää!

_Palvelustyttö_ on tuonut sampanjaa, avannut pullot ja kaatanut
laseihin.

AILI.

Muille.

Juokaa nyt minun maljani.

Ottaa lasin.

No, ettekö tahdo? Miksi seisotte siellä? Tulkaa lähemmäs. Ottakaa lasit
itsellenne.

Palvelustytölle.

Jos lapset jo ovat tulleet, niin saata heidät tänne.

Kaikki paitsi Gryhling ovat ottaneet lasit.

Kas niin!

Kilistää.

Nyt on puheeni loppunut, äiti. Sinua en kuitenkaan ole syyttää tahtonut,
sillä parastanihan sinä olet aina tarkoittanut, mutta kasvatusoppiasi
moitin, ahdasmielistä yhteiskuntaamme, meidän oppineitamme, jotka eivät
huomaa, mikä paino neitosia tukehduttaa; jotka eivät käsitä, kuinka
nuori sydän kituu heidän ulkokullatun siveysoppinsa alla.

HARTIN.

Heittäytyy Ailin kaulaan.

Armas lapsukaiseni! Anna minulle anteeksi.

AILI.

Äiti-kulta. Nyt vasta olen tyttäresi!

Lapset tulevat.

Tuoss' ovat ne, joitten kanssa tahdon viettää loput elämästäni. He ovat
vielä vapaat yhteiskuntamme kirouksesta.

Hyväilee lapsia.

HARTIN.

Sano alottavasi heidän kanssaan uuden elämän.

-- *LOPPU.* --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aili - Näytelmä viidessä näytöksessä, kuudessa kuvaelmassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.