Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Viimeinen ponnistus - Näytelmä neljässä näytöksessä
Author: Kurikka, Matti, 1863-1915
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Viimeinen ponnistus - Näytelmä neljässä näytöksessä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VIIMEINEN PONNISTUS

NÄYTELMÄ NELJÄSSÄ NÄYTÖKSESSÄ


Matti Kurikka


Ensimmäisen kerran julkaissut
Gummerus 1884.



_Suomalaisen teatterin nerokkaalle johtajalle, tohtori KAARLO
BERGBOMille syvän kiitollisuuden osoitteeksi_

_Kunnioituksella_

_Tekijä_



JÄSENET:

_Kosmin_, aatelismies.
_Ivan Petrovitsch_, vouti.
_Roponen_, varakas talonpoika.   }
_Juhana_, }  hänen lapsensa.     }
_Anni_,   }                      }
_Andrei_, hänen kasvattinsa.     }
_Juvakka_,  }                    }
_Huttunen_, } talonpoikia.       } Kosminin alustalaisia.
_Kipuna_,   }                    }
_Susi_,     }                    }
_Matti_, Juvakan poika.          }
_Liisa_, Kosminin palvelustyttö. }
_Mari_, Roposen sisar.           }
_Pekko._                         }
_Audotja._
_Wasjka_,  } kasakoita.
_Mischka_, }
Sotaväkeä, kansaa.

Tapahtuu Inkerissä v. 1861.



Ensimmäinen näytös.


_(Tupa, jossa peräseinän keskellä on ovi, oikealla kiuas, jonka suu on
ovelle päin; sen vieressä lesankka ja lesankan päässä kiukaan kulmassa
kaappi; vasemmalla suuri pöytä, jonka ympärillä jakkaroita; pitkin
seiniä lavitsat ja laen rajassa parvet)._


1:NEN KOHTAUS.

_(Pöydän ympärillä istuu tyttöjä ompelemassa mikä mitäkin. Poikia istuu
lavitsoilla pitkin seiniä tupakkaa polteskellen. Kiukaalla makaa yksi
pojista, ja Mari istuu lesankan vieressä kehräten. Pienet pojat vetävät
väkikarttua lattialla)._

_Matti._ Mitä te, nulikat, täällä teette? Menkää tuonne turulle
kuperkeikkaa lyömään!

_Poika._ Todellakin! Lähtekäämme ajelisille!

_Pojat._ Niin, lähdetään.

_Poika._ Minä luen arpaa. _(Lukee puoleksi ääneen)._

      Yykel, taakel, tammenlikka,
      Viikel, vaakel, vammenkoukku,
      Koukku metsähän kolahti,
      Jäsähti jänistä päähän;
      Mäne metsän kenkkeriks'.

_(Se, jonka kohdalle sana »mäne» tulee, pääsee arvanlyönnistä pois,
kunnes kahdesta viimeisestä toinen jää ajelijaksi)._

_Liisa._ _(Sillä välin)._ Nyt, tytöt, työnne pois! Jo on aika käydä
leikkimään.

_Mari._ Mitä vielä. Sitä vartenko luulette minun antaneen luvan täällä
pitää illanistujaisia, että heti illan suussa mellastamaan rupeaisitte?

_Matti._ Mutta jos Roponen pian tulee kotiin, niin emme saa leikkiä
laisinkaan.

_Andrei._ Ei hän kotiin tule ennenkuin puoliyön aikaan. Antaa tyttöjen
vielä ommella. _(Pojat juoksevat ulos)._

_Matti._ Niin, no ommelkoot sitten. Mutta näin ei tässä istumaan ruveta.
Laulakaa, tytöt!

_Liisa._ Kellä tässä on aikaa laulamaan?

_Matti._ Sinulla justiin! No, aiota pian tahi ... tahdotko pamppua?
_(Ottaa pyyheliinan kaapin kulmasta ja rupeaa sitä punomaan)._

_Liisa._ Sinä olet aina sen pamppusi kanssa. No, mitä minä laulan?

_Matti._ Laula mitä tahansa, kunhan vaan alkaa kuulua.

_Liisa._ No, tahdotteko kuulla laulun, jonka lapsena opin paimenelta?

_Kaikki._ Tahdomme.

_Liisa._ _(Laulaa)._

      Mansikkani, Mustikkani, tulkaa tänne!
      Haluna ja Kirjo, tulkaa tänne!
      Omena ja Karjo, tulkaa tänne!
      Tule tänne, karjani kaunis,
      Viidakosta, varvikosta
      Lehdikön läpi, ahojen alta,
      Metsolan maista luokseni nyt;
      Armahani, ainoani, tule tänne,
      Rinnoilleni riennä, kultani, tänne,
      Ikävöiden ootan sinua tänne;
      Tule tänne kultani kaunis,
      Päivän noustess', muitten maatess'.
      Peräti pellon, alati aidan,
      Niin, ett'ei kukaan sinua nää.


2:NEN KOHTAUS.

*Edelliset, Juhana.*

_Juhana._ _(Astuu tupaan, laulaen)._

      Täss' on poika pikkarainen,
      Iloinen ja huoleton,
      Laulamaan kuin kottarainen
      Valmis vaikka milloin on.

      En mä ole pienen pieni,
      Vaikk'en suuren suurikaan,
      Olenhan kuin haapasieni,
      Moinen pulska tatti vaan.

      Vanha en mä ole vielä,
      Enpä juuri lapsikaan--
      Tunnustan sen ilomiellä:
      Ikän' ompi paraillaan.

      Ei oo kultaa vielä mulla,
      Eikä ole tarviskaan.
      Ehkä joku mielis tulla,
      Mutta min' en tahdo vaan.

Mitä tämä on? Niinhän täällä ollaan hiljaa kuin nauriita varkaissa. Kas
Andreitakin! Istuu kuin kirkon penkissä. Kun Anni vaan on hänen
vieressään, on hän ääneti kuin sika ruispellossa. Kukkokin kanan viereen
tullessaan panee »kokoko» ja vetää siipeään maata pitkin, mutta sinä...
Ahaa, sinä luulet varmaankin luhdissa olevasi ja pelkäät tulevan
anoppisi heräävän.

_Mari._ Mitä sinä Andreita pilkkaat aina! Parempi on olla vaiti kuin
puhua joutavia, niinkuin sinä. Andrei on kelpo poika.

_Juhana._ Tilkkanokka, jamakkanenä, killisilmä--enpä häntä haukukaan.

_Andrei._

      »Hauku, hauku hallikoira,
      Et sie toki purra saa.»

_Juhana._

      Kuka tahtois puuta purra,
      Sian selkää silitellä.

_Andrei._ Aina sinä olet ilveitä täynnä.

_Liisa._ Totta tosiaan! Joll'ei Juhanaa olisi joukossamme, ei meillä
olisi puoleksikaan näin hauskaa. Hän se aina nauramaan saa.

_Mari._ Ei se ole ollenkaan kiitettävää, että aina nauraa hahattelee
kaikille tyhmyyksille, niinkuin sinä,--jos tahdot tietää.

_Liisa._ Minä vähät siitä, onko se teidän vanhojen mielestä kiitettävää
tahi ei; minä laulan, nauran ja olen iloinen, enkä koskaan aio tulla
tuollaiseksi tuppisuuksi kuin meidän rikkaimpien talojemme tyttäret
ovat.

_Anni._ Mitä sillä tarkoitat?

_Liisa._ Minä tarkoitan, ett'en koskaan aio tulla tuollaiseksi
suuttomaksi kanaksi, joka pelkäisin puhutellakin poikia--vanhempieni
näkyvissä.

_Anni._ Sentähden, ett'ei sinulla ole.

_Liisa._ Vaikkei olekaan! Sanoppas oikein todella mitä sekin on
olevinaan, että vieraan tupaan tullessa juostaan kiukaan koloon piiloon?

_Mari._ Mitäkö se on olevinaan? Se on häveliäisyyttä.

_Liisa._ Häveliäisyyttäkö sekin on, ett'et sinä, Anni, tohdi juoda
vettä, avata suutasi miesten näkyvissä?

_Mari._ Tietysti!

_Matti._ Kyllä se on totta, mitä Liisa sanoo. Ei minunkaan mielestäni
tuo ole oikeata häveliäisyyttä, että päivällä vanhempien ihmisten
näkyvissä melkein pelätään poikia, mutta--annas olla, kun ei päivän
valo ole todistamassa...

_Mari._ Mitä! Sinäkin, aina järkevä ja älykäs poika, yhdyt tuon liehakon
väitteeseen.

_Andrei._ Pidä puoliasi, Mari! Sinä olet oikeassa. Häveliäisyys on immen
parahin koristus. Parempi on, että pelkää miehiä, kuin että jokaiselle
kaulaan kapsahtaa, joka vain vastaan sattuu tulemaan.

_Juhana._ Oho. Oikeinhan sinä, Andrei, olet viisas mies! _(Muille)._ Hän
olisikin jo papiksi päässyt, mutt'ei otettu, olisi saanut 5,000
palkkaakin, mutt'ei annettu.

_Andrei._ Puhukaa mitä tahansa! Häveliäisyys on tytön paras koriste.

_Juhana._ Heittäkää jo tämä puhe! Jo riittää tuota lörpötystä. Hyviä
olette, kaikki olette siivoja ja sävyisiä, kuin kaalivadista nostettu
torakka.


3:S KOHTAUS.

*Edelliset, Audotja.*

_Audotja._ _(Tallustaa tupaan)._ Hyvä ilta!

_Matti._ Jumal' antakoon!

_Audotja._ Näin valkean ikkunasta, niin luulin paraaksi pistäytyä tänne
yösijaa etsimään.

_Matti._ Etäältäkö tullaan?

_Audotja._ Etäältä, poikaseni, etäältä! Pietarista----ja paljoa
kauempaakin.

_Juhana._ Millä asioilla kuljet?

_Audotja._ Minä olen kadottanut, mikä minulle on kalliinta, ja etsin nyt
sitä.

_Andrei._ Oletko jo paljon maata mitellyt?

_Audotja._ Paljon, paljon, poikaseni, enemmän kuin te kaikki yhteensä.
_(Astuu lähemmäs pöytää)._ Täälläkös nuoria paljon! Olen minäkin ollut
nuori, kaunis ja iloinen--mutta siitä on jo pitkä, pitkä aika.

_Mari._ Oletko ensi kertaa täällä meidän puolella?

_Audotja._ En suinkaan. Tässä tuvassakin olen ennen muinoin ollut...
Kenenkä tupa tämä nyt on?

_Juhana._ Pietari Roposen!

_Audotja._ Vai niin!----Eikö Jaakko-äijä ole enää elossa?... Niin se
aika muuttuu.

_Mari._ Kuka olet sinä? Minä en tunne sinua.

_Audotja._ En minä enää olekaan se, mikä olin viime kerran täällä
ollessani.

_Mari._ Mitenkä niin?

_Audotja._ Aika, huolet, kärsimykset ovat minussa muuttaneet sen, mistä
te minut tuntea voisitte. »Aika muuttuvi moneksi, ihmiset ajan keralla.»

_Mari._ Sanohan edes nimesi! Se ei toki liene muuttunut.

_Audotja._ Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi oikean nimeni kuulin,
että tuskin sitä enää muistankaan.

_Matti._ Mitä juttelee hän?

_Juhana._ En minäkään ymmärrä, mikä häntä vaivaa.

_Audotja._ Kuka on nykyään haltijanne?

_Andrei._ Kosmin.

_Audotja._ Jegor Kosminko?

_Mari._ Jegor Kosmin! Hän on maannut haudassaan jo viisi ajast'aikaa.
Hänen nuorempi veljensä Nikolai nyt tätä tilaa hallitsee.

_Audotja._ _(Mielenliikutuksella)._ Hänkö siis! Sinä Kolja, olet siis
viisi vuotta täällä isäntänä ollut, etkä ole etsinyt sitä, joka tähtesi
niin paljon kärsiä on saanut.

_Juhana._ Mitä puhelet sinä, vaimo?

_Audotja._ Onko hän nainut?

_Mari._ Ei ole ollutkaan.

_Audotja._ Eikö hänellä ole millaistakaan poikaa?

_Mari._ Johan sanoin, ett'ei hän ole ollutkaan naimisissa.--Tämä vaimo
taitaa olla takaraivolleen tärähtänyt.

_Audotja._ Siis on hän muualla. Kuollut hän ei voi olla, sen sanoo ääni
rinnassani... Voi, poikani, poikani! Mistä, miten sinut löydän? Jospa
se, joka askeleeni on tänne johtanut, ohjaisi minut päämaaliini asti!

_Mari._ Onneton vaimo! Aivosi näkyvät olevan sekaisin, jonkun suuren
murheen tähden. Käy tänne levähtämään! _(Herättää uunilla nukkujaa)._
Paavo, nouse pois sieltä, Paavo! _(Paavo kämpii haukotellen kiukaalta
alas)._

_Audotja._ _(Katselee pöydän ääressä istuvia)._ Voi, te onnelliset,
jotka saatte kotikaton alla nuoruutenne päivät viettää! Minulle ei
sallittu sitä onnea. _(Nousee kiukaalle)._

_Andrei._ Minä näen sinussa yhden tuollaisen onnenhylkäämän, jollaisia
niin paljon maailmassa löytyy. Rupean osaa ottamaan kohtaloosi. Lienetkö
paennut orja vai vapauden kirjalla varustettu maankiertäjä; minä pyydän
sinua kertomaan tarkemmin meille elämänvaiheesi.

_Audotja._ Pitkäksi kävisi minun kertoa, kuinka minä kukoistavimmalla
ijällä näiltä seuduin jouduin kauas Etelä-Venäjälle, kuinka siellä
neljätoista pitkää kamalaa vuotta tein työtä julman herran hovissa, ja
kuinka sitten viime kesänä jouduin Pietariin. Herrani kuoli, ja
isännäkseni tuli hänen nuorin tyttärensä. Kun tämä sai kuulla, että oli
päätetty päästää kaikkialla orjat vapaiksi, vapautti hän minut jo ennen
manifestin julistusta, ja niin olen nyt kulettanut luuni tänne.

_Matti._ Onko orjuuden lakkautus jo päätetty?

_Audotja._ Niinkuin sanoin. Ettekö te sitä vielä tiedä?

_(Yleinen riemu)._

_Andrei._ Ei siitä täällä vielä mitään tiedetä.

_Juhana._ Kyllä olen kuullut isäni siitä puhuvan, mutta ei hänkään
luullut sen niin pian käyvän.

_Matti._ Vai päätetty! Voi kumminkin sitä riemun päivää, jolloin
vapaiksi herran vallan alta pääsemme!

_Andrei._ Silloin ei herra saisi meiltä veroa kiskoa eikä päivätöitä
vaatia.

_Matti._ Veroa me kyllä silloinkin maksaa saamme, mutta eikö ole
kymmenen kertaa suloisempaa maksaa veronsa rakkaan hallitsijamme omaan
kukkaroon, kuin mokomille nälkäkurjille, jotka aarteensa aitoissaan
homehtua antavat. Voi, voi, kuinka suloiselta se tulee tuntumaan!

_Juhana._ Erittäin nyt, kun olemme tämän uuden inhottavan voudin
saaneet. Hän tulee olemaan meille oikeana vitsauksena.

_Matti._ Silloin saisimme naimisiinkin mennä kenen kanssa vain
tahtoisimme. Ei tarvitsisi enää herralta lupaa pokkuroida.

_Liisa._ Minäkin pääsisin erilleni voudin kiusattavista.

_Anni._ Kiusaako hän sitten sinua kovasti!

_Liisa._ En minä tohdi illalla liikkua ulkonakaan yksin. Jos hänen
kynsiinsä joutuisin, niin...

_Juhana._ Senkin koiransikiö! No, kyllä hänestä pian irti jo pääsemme.

_Mari._ Jumala sen onnen meille suokoon!

_(Ulkoa kuuluu soittoa ja laulua)._


4:S KOHTAUS.

*Edelliset, Wasjka ja Mischka.*

_Wasjka._ _(Töytää tupaan Mischkan kanssa, laulaa)._

      Donin mailta ma oon,
      Kasakoilta nyt tuon
      Tervehyisiä näin
      Aromailtamme päin.

      Hei! Kotimaani on Don,
      Ilokas, suruton;
      Sulonurmia sen
      Min' en unhota, en!

      Hei! Kotimaanipa tuon
      Minä muistoja juon;
      Läpi maailmojen
      Sodin sen etehen.

      Tuo syntymämaa
      Ikilempeni saa;
      Sitä ain' ikävöin
      Minä päivin ja öin.

_Juhana._ Siinä on iloisia poikia!

_Mischka._ Starova rebjata!

_Juhana._ Terve tulleita, terve tulleita!

_Wasjka._ Mitkä pidot teillä täällä on?

_Matti._ Illanistujaiset.

_Mischka._ Sto takkoi? _(Lähestyy tyttöjä)._

_Wasjka._ Mitkä ne ovat?

_Matti._ Tytöt ovat kokoontuneet tänne morsiamelle myötäjäisvaatteita
ompelemaan ja me, pojat, teemme heille seuraa.

_Wasjka._ Aa! Vetscherinka.

_Matti._ No, niin justiin!

_Juhana._ Niin se on kuin sanotaan: »suomeks' on susi reessä, venäjäks'
ikenet irvellään.»

_Mischka._ _(Erästä tyttöä tavoittaen)._ Hih! Tchoova tjyytjä!

_Wasjka._ _(Lähestyy Liisaa)._ No, sinäkin täällä, pikku sirkku! _(Aikoo
taputtaa poskelle)._

_Liisa._ _(Pistää neulalla)._ Tuoss'on sulle, vääräsääri!

_Wasjka._ Ohhoh, kuinka äkäisiä teillä tytöt ovatkin! Näin somia
lintusia olen minä ennenkin polvellani körötellyt. _(Käy istumaan Liisan
viereen)._ Jos meillä näin käyt tytön viereen istumaan, niin kaulaan ne
heti kätösensä kiertävät, vieläpä... _(Tavoittaa Liisaa)._

_Liisa._ _(Juoksee pois)._ Mene matkoihisi, senkin--jok' mie sanon?

_Wasjka._ No, miksi pakenit? Enhän minä mitään pahaa tee. Jospa
näkisitte meidän impiämme. Ne, ne poikia hyvästi pitelevät. _(Laulaa)._

      Kyllä, suomalainen impi,
      Olet kaunis tosiaan,
      Mutta vielä kaunihimpi
      On kasakan morsian.

      Jospa meidän impiämme
      Nähdä saisitte te vaan,
      Kylläp' ette enää tänne
      Tahtois' tulla laisinkaan.

      Donille jos tulisitten
      Heitä kerran katsomaan,
      Saisittepa nähdä sitten,
      Että totta laulan vaan.

      Siell' on impyemme, joitten
      Sulous on verraton?
      Laisia ei löydä noitten
      Täältä; se se varma on.

No, tytöt, kuka teistä morsian on? _(Annille)._ Sinäkö, kyyhkyseni?

_Andrei._ Tuo tuossa morsian on?

_Wasjka._ Vai sinä olet morsian. No, onko sulhasesi kaunis, hä? Onko
niin pulska kuin minä edes?

_Juhana._ Onhan se jotakuinkin kaunis: nenä on silmien välissä kuin
koiralla, suu nenän alla kuin apinalla.

_Morsian._ Suus' kiinni sinä, Jussi! Itse olet apina, eikä minun
sulhoni.

_Juhana._ Mistä sen tiedät? Tiedätkö sinä, minkä näköinen hän on? Vaikka
olisi nenä suun alla.

_Wasjka._ Eikö hän tiedä, minkä näköinen hänen oma sulhonsa on?

_Matti._ Ei se täällä mitään ihmeellistä ole. Hyvin usein käy niin, että
morsian vasta vihkimisen jälkeen tohtii katsoa sulhastaan kasvoihin.

_Liisa._ Se on olevinaan myös häveliäisyyttä. Anni varmaankin niin
tekisi, jos häntä muualta kosimaan tultaisiin.

_Anni._ Olisiko se ihme? Niin tekee jokainen hävelikkö morsian.

_Wasjka._ Todellako? Eikö ole vielä nähnyt sen miehen kasvoja, jonka
vaimoksi hän aikoo ruveta? Tuo on todellakin kummallista?--Voisihan
sulhanen nyt edes olla täällä, niin silloinhan morsiamella olisi edes
tilaisuus häntä nähdä. Meillä on tämmöisessä ilossa sulhanen ensimäinen
----Miks' ei hän ole täällä?

_Juhana._ Siks' että on muualla?

_Wasjka._ Niin, niin! Mutta miksi hän on muualla?

_Juhana._ Siks' ettei hän tullut. _(Nauraa)._

_Wasjka._ Kyll' olet viisas olevinasi. Vähän sulla sentään näkyy älyä
olevan, sekin vetelää.

_Juhana._ Ei hätiä mitiä, pannaan heiniä etiä; kyllä hevonen vetiä, jos
maa pitiä.

_Matti (Wasjkalle)._ Kuinka hän tänne olisi voinut tulla? _(Muihin
kääntyen)._ Hän on kotoisin toisesta seurakunnasta. Mistä kylästä se
taas olikaan?

_Juhana._ Kintaan kyläst, peukalon talost, sielt tulless, täält mennes,
oikeall puolell, vasemmall käell, keskikyläst reunimmainen talo,
äyrämöis-ikkunat, savakon salvamet.

_Wasjka._ Mitä se on: äyrämöis-ikkunat, savakon salvamet?

_Matti._ Etkö sitä tiedä? Meillä on täällä kaksi heimoa: äyrämöiset ja
savakot. Äyrämöiset...

_Mari._ Mitä te siellä äyrämöisistä juttelette?

_Juhana._ Minä vaan täällä sanon, että viimeiset äyrämöiset »pannaan
virstanpatsaiksi».

_Mari._ Poika! Kuinka tohdit sillä tavalla puhua! Etkö muista, että itse
olet puhdas äyrämöinen?

_Juhana._ Vaikka olenkin sukuani äyrämöinen, miellyttävät minua savakot
paljon enemmän. Heidän ryhtinsä, pukunsa, kaikki on paljon
miellyttävämpää, hauskempaa.

_Mari._ Kas vaan tuota nulikkaa! Hän pitää savakkojen puolta.

_Juhana._ Mitä syytä olisi minulla äyrämöisiä ylistellä? Sentähdenkö
ainoastaan, että olen sukuani äyrämöinen?

_Mari._ On siihen paljon painavampiakin syitä.

_Juhana._ Niitä olisi hauska kuulla.

_Mari._ Äyrämöiset ovat aina huolimatta venäläisten pilkasta pitäneet
kaikki pyhänä, mitä esi-isiltään ovat perineet; yksinkertaiset tapansa,
kielensä, pukunsa, kun sitä vastoin savakot ovat aina olleet valmiit
niistä luopumaan. Katso savakoita! He koettavat matkia kaikessa
venäläisiä; puku alkaa tulla yhä enemmän venäläisten mukaiseksi, heidän
joukossaan on löytynyt semmoisia tyttöjä, jotka ovat menneet
venäläisille vaimoiksikin. Joll'ei vakaat, järkähtämättömät äyrämöiset
olisi olleet estämässä, olisi, Herra ties, kuinka käynyt meidän pienen
kansakuntamme.

_Juhana._ Ohhoh, kuinka viisas se Mari täti onkin! Ei se ole sanottu,
että kaikki, mikä on esi-isiltä perittyä, on hyvää. Maailmassa käy usein
niin, että kun vanha huomataan kelvottomaksi, keksitään uutta
ajanmukaisempaa. Että äyrämöisten puku on selvästi epämukava ja
epäterveellinenkin, sitä ei kukaan voi kieltää. Ja heidän
itsepintaisuutensa on ollut monen uuden, hyödyllisen asian edistymiselle
vahingoksi.

_Andrei._ Heittäkää tuo ijänikuinen riita!

_Mari._ Puhukaa mitä tahansa! Sen minä vaan sanon, ett'eivät savakot
vedä missään vertoja äyrämöisille. Sadan vuoden päästä ovat kaikki
savakot muuttuneet venakoiksi, mutta äyrämöiset ovat ja pysyvät
suomalaisina.

_Wasjka._ No, olisiko siitä vahinkoa, jos te muuttuisitte venäläisiksi?
Olisihan se paljon parempi.

_Juhana._ Sinä et ymmärrä sitä asiata. Jos tuopillisen maitoa, joka
voisi olla hyödyksi, kaadat lampeen, niin joutuu se ehdottomasti
hukkaan. Samoin kävisi meidän pienen kansakuntamme, jos se venäläisiin
sulaisi.

_Matti._ Heitetään tämä riita äyrämösistä ja savakoista! Se on kumminkin
surkuteltavaa, että kaksi suomalaista heimoa, jotka rinnatusten ovat
kaikki elämänvaiheet kokea saaneet, että ne yhäti jatkavat riitaa, minkä
alku varmaankin olisi etsittävä satojen vuosien takaa.

_Andrei._ Sovitaan, kuulkaa, ystävät, siihen, ettei koskaan enää aloteta
kinaa tästä asiasta!

_Juhana._ Todellakin! Mutta mikä pannaan rangaistukseksi?

_Matti._ Se eroitetaan joukosta pois.

_Kaikki._ Se on oikein.

_Juhana._ _(Kasakoille)._ Nyt tanssitte te, kasakat, meille trippatkaa!

_Mischka._ Aa, trippakkaa! Davai!

_Audotja._ _(Marille)._ Kuka tuo poika on, joka pyysi riitaa heittämään.

_Mari._ Se on eräs, niinkuin luullaan, isättömänä syntynyt, jo lapsena
äidittä jäänyt nuorukainen, kasvatettu tässä talossa. Viisitoista
vuotta takaperin löydettiin hän läävästämme.

_Audotja._ Viisitoista vuotta sitten, läävästä! Se on hän! Voi, jospa
olisi!

_(Yksi joukosta soittaa kirjapelillä, kasakat tanssivat, muutamat
laulavat:)_

      Tule meille tanssimaan!
      Kenen kanssa tanssimaan?--
      Meillä vanha akka on,
      Vanha akka hampaaton.
      Enpä tanssi, enkä taida,
      Enkä huoli, enkä voi,
      Vilu käsi, vilu jalka.
      Vilu kaikki katsanto.

      Tule meille tanssimaan!
      Kenen kanssa tanssimaan?--
      Meill' on nuori neitonen,
      Nuori neito suloinen,
      Sekä tanssin, jotta taidan,
      Kyllä huolin, kyllä voin,
      Lämmin käsi, lämmin jalka,
      Lämmin kaikki katsanto.

      Hyvä ilta, lintuseni,
      Hyvä ilta, armahain,
      Hyvä ilta, kultaseni,
      Hyvä ilta, sanon vain.
      Anna kättä, lintuseni,
      Anna kättä, armahain,
      Anna kättä, kultaseni,
      Anna kättä mulle vain!
      Tanssi, tanssi, lintuseni,
      Tanssi, tanssi, armahain,
      Tanssi, tanssi, kultaseni,
      Tanssi kanssani nyt vain!
      Suuta, suuta, lintuseni,
      Suuta, suuta, armahain,
      Suuta, suuta, kultaseni!
      Anna suuta mulle vain!
      Halausta, lintuseni,
      Halausta, armahain,
      Halausta, kultaseni,
      Halausta anna vain!
      Käsi kaulaan, lintuseni,
      Käsi kaulaan, armahain,
      Käsi kaulaan, kultaseni,
      Käsi kaulaan pane vain!
      Hyvästi jää, lintuseni,
      Hyvästi jää, armahain,
      Hyvästi jää, kultaseni,
      Hyvästi nyt sanon vain!

_Wasjka._ Nyt laulatte te, tytöt, meille!

_Liisa._ Me emme osaa sellaisia lauluja, mitä teikäläisille lauletaan.

_Juhana._ Miks'ette osaa? Liisa, laulahan sinä!

_Liisa._ Johan minä lauloin. Laulakoon nyt Anni!

_Anni._ Enpä rupeakaan. _(Andreille)._ Laula sinä, Andrei, se surullinen
laulusi! _(Hiljempaa)._ Minä kuuntelen sitä niin mielelläni.

_Andrei._ Sinun pyynnöstäsi. _(Laulaa)._

      Voi, voi, kuinka elämäni jylhä on,
      Kylmä, kolkko ompi tieni, lohduton.
      Olenhan ma halpa orja, mitätön.
      Yksinäinen orpo raukka, äiditön.

      Armahainen lempi yksin saapi vaan
      Sydämeni katkeruutta lauhtumaan.

_Audotja. _(On laskeunut alas kiukaalta, tarkasti seuraten laulua)._ Se
on hän! Se on hän! Taivaan Jumala! Minä tunnen tämän säveleen! Mistä
olet sinä tuon laulun oppinut?

_Andrei._ Se on ainoa, mitä olen oppinut äidiltäni.

_Juhana._ Äidiltäsi! Oletko sinäkin jotain äidiltäsi oppinut? Sitä en
olisi uskonut!

_Audotja._ Jumalan kiitos! Nyt minä löysin sen, ketä tulin etsimään.
_(Laskeutuu polvilleen)._ Laupias Luojani! Minä kiitän sinua
johdatuksestasi! Näin pian en olisi luullut perille pääseväni. _(Kaikki
tuijottavat häneen kummastuneina)._ Älkää luulko, että minä hourailen,
minä...

_Eräs poika._ Vouti tulee! _(Kaikki säikähtävät)._

_Liisa._ _(Juhanalle)._ Kunhan ei huomaisi, että minä olen täällä. Minun
ei olisi hyvä joutua yhteen nyt hänen kanssaan, sillä herra ei ole
kotona.

_Juhana._ Ole tuolla piilossa muitten takana!


5:S KOHTAUS.

*Edelliset. Vouti* _(Astuu sisälle)._

_Vouti._ Hiljaa täällä! _(Menee pöydän ääreen istumaan)._ Tuokaa olutta
juodakseni! _(Anni menee ulos)._

_Juhana._ _(Matille)._ Tuhajaa kuin Turusen härkä Heikin
heinäpieleksessä.

_Vouti._ _(Katselee ympärilleen)._ Onko herran piikaa täällä näkynyt?

_Juhana._ Sitä pientä?

_Vouti._ Niin.

_Juhana._ Sinisilmäistä?

_Vouti._ Niin, niin!

_Juhana._ Valkotukkaista?

_Vouti._ Aivan niin.

_Juhana._ Joka laulaa niin hyvästi?

_Vouti._ No niin, juuri sitä.

_Juhana._ Sitä, joka herralla on sisäpiikana?

_Vouti._ Missä hän on?

_Juhana._ Hän tuli äsken tänne pois mennäkseen, mutta läksi taasen pois
takaisin tullakseen.

_Vouti._ Mitä sinä lörpöttelet!

_Anni._ _(Tuopi haarikan olutta)._ Tässä on.

_Vouti._ Tämmöisessä astiassako sinä minulle juotavaa tuot? _(Heittää
haarikan taakseen, josta säikähtyen tytöt väistyvät Liisan edestä)._

_Juhana._ _(Puoleksi ääneen)._ Parempi maassa kuin jumalattoman suussa.

_Vouti._ _(Huomaa Liisan)._ Ahaa! Täälläkö sinä västäräkki oletkin. Mitä
on sinulla täällä tekemistä? Tule kanssani hoviin!

_Juhana._ Mitä tekee hän tähän aikaan siellä?

_Vouti._ Se ei ole sinun asiasi! Älä tuppaa neninesi, mihin sinua ei
kysytä!

_Juhana._ Kopeutta korvat suuret, nenä pitkä nakkeutta.

_Vouti._ Suus kiinni, sanon minä!

_Matti._ _(Juhanalle)._ Pidä puoliasi, älä pelkää!

_Juhana._ Älä pelottele kuolleella isälläsi!

_Vouti._ Kuka olet sinä, Juvakan poikako?

_Juhana._ Älä luule luuta lihaksi, pässin päätä paistikkaaksi! Tämä
tässä, _(näyttää Mattia)_ tämä on Juvakan poika.

_Vouti._ Kuka sinä olet? Kysyn minä.

_Juhana._ Isäni poika!

_Vouti._ Kuka on isäsi?

_Liisa._ Juhana, ole varovainen! Älä suututa häntä!

_Juhana._ Hän on myöskin isänsä poika.

_(Matti nauraa)._

_Vouti._ Vai rupeat tässä viisastelemaan! Kasakat hoi!! Viekääpäs tuo
arestiin muutamaksi vuorokaudeksi! Kyllä minä teitä opetan! _(Kasakat
eivät liiku paikaltaan)._ No, mitä ällistelette! Heti paikalla!

_Matti._ _(Asettuu Juhanaa puolustamaan)._ Ei se niinkään helpolla
heilahda.

_Vouti._ Jollette vie heti paikalla, niin varokaa itseänne, kasakat!

_Wasjka._ Ei auta! _(Tarttuu Mattiin)._

_Matti._ Ei tässä niin vaan lehellä soiteta.

_Vouti._ _(Lähestyy sivulta Mattia)._ Kyllä minä! _(Samassa ojentaa
Matti oikean kätensä ja iskee huomaamattaan voutia vasten kasvoja)._ Ai,
saatana!


6:S KOHTAUS.

*Edelliset. Kosmin.*

_Kosmin._ _(Astuu tupaan. Kaikki kumartavat nöyrästi)._ Onko Roponen
kotona?

_Juhana._ Ei ole. Mitä tahdotte?

_Kosmin._ Häntä minä tarvitsen. _(Voudille)._ Mikä meteli täällä?

_Vouti._ Teidän ylhäisyytenne! Oli erittäin hyvä, että satuitte tulemaan
juuri nyt. Nyt saitte itse omin silmin nähdä kuinka hävyttömiä nuo
koirat ovat. Kun minä tulin tänne, rupesi yksi joukosta ensin
irvistelemään minulle, ja kun minä häntä kielsin, rupesi hän,
ajatelkaas, pilkkaamaan ja haukkumaan vasten silmiä.

_Juhana._ Se ei ole totta!

_Kosmin._ _(Mulauttaa silmiänsä Juhanalle, sitten voutiin kääntyen)._
Jatka!

_Vouti._ Minä käskin viedä hänet arestiin, mutta silloinkos tuo tuossa
antaa minulle aika läimäyksen vasten nenää--niinkuin näette.

_Kosmin._ _(Matille)._ Kuinka tohditkaan olla niin hävytön? Kyllä saat
sitä katua. _(Kasakoille)._ Viekää hänet arestiin!

_Matti._ Mutta kuulkaa!

_Kosmin._ Ei sanaakaan.

_Juhana._ Hän valehteli.

_Kosmin._ _(Polkien jalkaa)._ Vait, sanon minä! _(Kasakoille)._ Viekää
heidät molemmat arestiin!

_Juhana._ Herra! Mitäs pahaa siinä oli, että kotonani vähän leikkiä
laskin?

_Kosmin._ Kotonasi? Oletko Roposen poika?

_Juhana._ Olen.

_Kosmin._ Niin no! Sinä pääset nyt tällä kertaa. Mutta muista olla
varovampi vast'edes. Menkää! _(Kasakat vievät Matin ja muut seuraavat
häntä, paitsi Audotja, joka kiukaalle jää)._


7:S KOHTAUS.

*Audotja, Kosmin, Vouti.*

_Audotja._ Tuoko siis on Kolja Kosmin! Kuinka suuresti olet muuttunut!
Vieläkö minua muistat? Vieläkö muistat orjaraukkaa, jonka tähden itsekin
niin paljon kärsiä sait?--Voi, jospa tietäisit kuka olen, jospa
tietäisit, mitä minä tiedän!

_Kosmin._ _(Voudille)._ Nyt saat tilaisuuden näyttää, kykenetkö siihen
virkaan, jonka sinulle uskoin.

_Vouti._ Kaikki voimani tahdon panna liikkeelle, voidakseni
vaatimuksianne täyttää. Mitä käskette?

_Kosmin._ Niinkuin tiedät, käypi huhu siitä, että hallitsija aikoo
julistaa talonpojat vapaiksi.

_Vouti._ Tuskin siinä perää on.

_Kosmin._ _(Ottaa kirjeen povitaskustaan)._ Tämä kirje todistaa, ettei
se enää ole pelkkä huhu, vaan täysi tosi. Kuule, mitä eräs korkea
ystäväni Pietarista kirjoittaa. _(Lukee)._

»Ei ole epäilemistä enää. Luotettavasta lähteestä olen saanut tietää,
että orjain vapauttaminen on tosiasia »fait accompli». Jonakuna päivänä
on tuo onneton manifesti ilmestyvä, joka tekee häpeäpilkun Venäjän
historiaan ja juuriltaan hävittää meiltä omaisuuden aatteenkin.
Täydellinen vallankumous! Kiire on käsissä! Kaikkien aatelismiesten
täytyy tehdä yksimielinen ponnistus. Täällä on arveltu seuraava keino
paraaksi: Talonpoikain nimessä ja vielä paremmin talonpojilta pitää
saada anomuksia »en masse» keisarille, joissa he itse pyytävät, että
kaikki jäisi vanhoilleen. Tiedätte kuinka taipuvainen Hänen
Majesteettinsa on kallistamaan rahvaalle korvansa. Varmaan saamme siis
tällä tavalla koko vapautusjutun tyhjäksi taikka ainakin lykätyksi
toistaiseksi. Cher ami! Ryhtykää tekin toimeen! Suomalaiset ovat
tunnetut hyviksi kansalaisiksi, tarkoiksi lainkuulijoiksi! Erittäin
tärkeätä on sentähden, että teidän seuduiltakin saadaan semmoisia
anomuksia.»

_Vouti._ Todellakin oiva keino! Te teette tietysti niinkuin hän neuvoo?

_Kosmin._ Olen saattanut tästä tiedon kaikille naapureilleni. Uutteraan
toimeen on ryhdyttävä.

_Vouti._ Kaikki hyvä! Mutta luuletteko myöskin saavanne talonpojat
suostumaan semmoista anomusta kirjoittamaan?

_Kosmin._ Kyllä keinoja saamme. Kauniita sanoja on ensin käytettävä,
rahaa, lupauksia, ja jos ne eivät auta, sitten uhkauksia ja ankaria
toimia.

_Vouti._ Semmoisiin toimiin olen ennestään tottunut. Luottakaa vaan
minuun, tulette näkemään, että olette minusta saanut kelpo apulaisen.

_Kosmin._ Aikeeni on ensin saada Roponen suostumaan. Siksi tulinkin
tänne. Jos hän vaan suostuu, kyllä muut sitten seuraavat.

_Vouti._ Pyydän anteeksi! Ehkä kaikessa alamaisuudessa uskallan antaa
paremman neuvon. Olkaa puhumatta asiasta erikseen Roposelle. Hän on
jäykkä, itsepintainen jörö. Pahoin pelkään, ett'ette häntä saa
taipumaan. Ja vielä--asia on arkaa laatua. Paha meteli voi syntyä, jos
se tulee ilmi. Eiköhän ole viisaampaa käyttää varovampia keinoja,
esimerkiksi jollakin sukkelalla tempulla saada talonpojat kirjoittamaan
anomuksen alle tietämättä sen sisältöä?

_Kosmin._ Taidatpa olla oikeassa. Roponen ei näykään olevan kotona. Ei
sitä nyt ainakaan tarvitse päättää. Käytä viekkautta tai ankaruutta,
minusta yhden tekevä, kunhan toimemme vaan saadaan onnistumaan.
_(Menee)._

_Vouti._ Mikä minusta tulee, jos talonpojat vapaiksi pääsevät? Ei! Se
ei saa tapahtua! Kaikki voimani panen alttiiksi sitä estääkseni... Ja
nyt heti ryhdyn Liisaan ankarammin kiinni. Kohta olet sinä, pikku
lintunen, vallassani. _(Menee)._


8:S KOHTAUS.

*Audotja.*

_Audotja._ Vai sellaiset tuumat teillä on! _(Laskeutuu alas kiukaalta)._
Siinä tapauksessa tiedän minä tehtäväni.----Mutta Andreihan on
Kosminin poika! Hänkö nousisi muitten mukana isäänsä vastaan? Se ei saa
tapahtua!--Jos Kosmin pysyy mahtavuudessaan, voipi poikansa ehkä
nousta--hänen perillisenään samaan mahtavuuteen--ja minä sitten
myöskin onnen kukkuloille.--Ei, ei!--Kuinka voinkaan tuollaista
ajatella?--Minäkö, katkerin orjuuden uhri, rupeaisin sitä
puolustamaan? En koskaan! Olkoon Andrei Kosminin poika--hän on myöskin
minun poikani, orjan poika.


9:S KOHTAUS.

*Audotja, Roponen, Juhana ja Andrei.*

_Roponen._ _(Tulee poikiensa kanssa)._ Mitä teitte hänelle?

_Juhana._ Paljonko sille tarvitaan? Minä rupesin vähän pilaa tekemään;
hän tuosta suuttui ja käski minut viedä arestiin. Mutta kun Matti rupesi
sitä estämään, tarttuivatkin häneen.

_Roponen._ Hänen kanssaan pitää olla varovainen. Nuo tuollaiset
tapaukset vain pilaavat asiatamme. Olkaamme alallamme! Kohta koittaa
uusi aika. Pian vapautus-asia ratkaistaan.

_Juhana._ Se on jo päätetty.

_Roponen._ Päätetty! Mistä sen tiedät?

_Andrei._ _(Huomaa Audotjan)._ Tuo vaimo on tullut Pietarista ja sanoo
sen tietävänsä.

_Roponen._ _(Lähestyy Audotjaa)._ Mistä sinä sen tiedät?

_Audotja._ Olen itse sen johdosta vapaaksi päässyt.

_Roponen._ Sen johdosta, että se päätetty on; mitä joutavia!

_Audotja._ Joll'ei se todistus riitä, niin voin sinulle ilmoittaa paljoa
luotettavamman.

_Roponen._ No?

_Audotja._ Äsken oli herra ja vouti täällä.

_Roponen._ Niin oli.

_Audotja._ Kun he olivat jääneet, kuten luulivat, kahden kesken tupaan,
rupesivat he keskustelemaan.

_Roponen._ Mistä?

_Audotja._ Herra luki erään kirjeen, jossa hänelle ilmoitettiin, että
vapautus-asia oli päätetty.

_Roponen._ Todellako?

_Audotja._ Hänelle ilmoitettiin siinä myöskin, että herrat aikovat joka
taholta lähettää hallitsijalle anomuksia talonpoikain puolesta...

_Roponen._ Hekö anomuksia meidän puolestamme?

_Audotja._... että talonpojat muka eivät tahdo millään muotoa vapautta
--vaan haluavat olla entisten herrojensa vallan alla.

_Roponen._ Vai semmoisia he tuumivat!--Hyvä!--Vai kirjoittavat
talonpoikien nimessä anomuksia! Nyt alkaa minulle selvitä, mitä meidän
on tehtävä.

_Pojat._ Mitä?

_Roponen._ Jos me rupeamme ummessa silmin katselemaan heidän vehkeitään,
voi todellakin käydä niin, ettei koko vapautus-asiasta tule mitään.
Toimeen on ryhdyttävä, uutteraan ja järkähtämättömään toimeen. Nyt
syrjään odotus ja kärsivällisyys! Koko kansani huutaa apuani, ja minä
tahdon sitä auttaa. Yksimieliseen vastarintaan ovat talonpojat
nostettavat. Minä lähden Pietariin hallitsijan omaan käteen antamaan
anomusta, jossa paljastan heidän vehkeensä. Minä kyllä tiedän, että he
ponnistavat kaikki voimansa meitä vastaan. Mutta turhaan raukeaa heidän
ponnistuksensa! Meidän tulee voitto olemaan. Ja tämä on oleva viimeinen
ponnistus.

_Pojat ja Audotja._ Viimeinen ponnistus!



Toinen näytös.


_(Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä)._


1:NEN KOHTAUS.

*Anni.*

_Anni._ _(Istuu pöydän ääressä, pää käden nojassa)._ Hän ei anna rauhaa
minulle hetkeksikään enää. Mitä pitää minun tekemän? Hän on kyllä
sukuaan venäläinen, mutta enhän voi kieltää, kun hän minua vaimokseen
pyytää. Se on tosin vasten kaikkia kansan tapoja. Sillä ei koskaan ole
kuultu suomalaisen äyrämöistytön ja venäläisen pojan suostuvan keskenään
avioliitosta. Mutta tiedänhän, että joll'ei hän minua saa, on hän valmis
vaikka surmaamaan itsensä.--Ja isäni, hän ei siihen milloinkaan
suostu! Mitä, mitä pitää minun tehdä, kun hän minua rakastaa, ja minä
kaikesta sydämestäni lemmin häntä?--Oi, mitä voin minä? Rakastaa vaan,
mutta en muuta mitään. Onko onnettomampaa ihmistä koko maailmassa?
_(Laulaa)._

      Oi, sinä maailman mahtava luoja,
      Onnen ja riemujen laupias tuoja,
      Eikö sun voimasi keinoja sois,
      Jotka mun rintahan' lohtua lois!
      Luoksesi käännyn ma, onneton impi,
      Ollos sä mulle jo armollisempi!
      Oi, jos sun miel' alas heltyä vois,
      Kylläpä toivoni täyttyvä ois!

_(Menee istumaan ja itkee)._


2:NEN KOHTAUS.

*Anni, Andrei.*

_Andrei._ _(Tulee)._ Anni! Miksi itket sinä, miksi antaut epätoivoon?
Luuletko asian siten paranevan? Ei suinkaan? Koettaa meidän pitää. Minä
tiedän, mikä meidät uhkaa eroittaa, mutta me voimme senkin esteen
poistaa, jos molemmat tahdomme. Sano, Anni, suostutko minuun, jos isäsi
siihen suostuu; sano suoraan! Jos sinä kerrankin suoraan puhut, voin
minä päästää sinut tästä tukalasta tilasta, sekä päästä siitä itse.
Annatko minun puhua asiasta isällesi?

_Anni._ Isäni ei suostu siihen ikinä.

_Andrei._ Mutta jos hän suostuu, suostutko sinä?

_Anni._ Luulen, että sen jo arvaat. _(Laulaa)._

      Eipä minun tahton' vain
      Onnea voi tuoda,
      Eikä ole vallassain
      Onneamme luoda.

      Mitä isä tahtoo vaan.
      Kaikki riippuu siitä.
      Saada häntä suostumaan
      Voimamme ei riitä.

_Andrei._ _(Laulaa)._

      Lempi vastuksist' ei huoli,
      Rintaan rohkeutta luo.
      Suorahan kuin nopsa nuoli
      Perille vain pyrkii tuo.

_Mari._ _(Tulee)._ Kas vaan tuota tyttöä! Täällä jouten on juttelemassa
pojan kanssa, sillä aikaa kun talon askareet jäävät toimittamatta. Tule
heti auttamaan minua! Lehmät ovat vielä ruokkimatta, astiat pesemättä,
vesi kantamatta... Katso, minkä näköinen pöytäkin on! Tuollaisenako
rikkaassa talossa pöytää pidetään? Olisit sen edes jouten ollessasi
pessyt... Ja lattia sitten,--sekin lakaisematta! Voi sentään! Joll'en
minä olisi hyörimässä ja pyörimässä alinomaa, niin menisi koko talo
kumoon. No niin menisikin! Eihän ilman minutta työväki saisi
syödäkseenkään, muista puhumattakaan. Tule! Pitäisikö sinustakin vielä
talonminiä tuleman! _(Vie Annin mukanaan)._


3:S KOHTAUS.

*Andrei, Juhana.*

_Andrei._ Niin, nyt isännän puheille. _(Aikoo mennä; Juhana tulee
vastaan)._ Ehkäpä puhun hänelle ensin asiasta. _(Ääneen)._ Kuule,
Juhana!

_Juhana._ No?

_Andrei._ Minä tahdon puhua sinulle painavasta asiasta.

_Juhana._ Puhu vaan! Ei minun hartiani niin heikot ole, kuin luulet.

_Andrei._ Älähän heti rupea ilvehtimään.

_Juhana._ No, anna kuulua!

_Andrei._ Sinä olet kyllä huomannut, että minun käytökseni Annia kohtaan
on aivan erilainen, kuin muita tyttöjä kohtaan.

_Juhana._ Niin onkin. Olenhan aina sinua siitä...

_Andrei._ ... pilkannut. Niin oletkin. Mutta minä tiedän, ett'et sitä
tee pahassa tarkoituksessa, enkä suutu, vaikka se välistä menee yli
rajojenkin. Vaan vähät siitä. Annistahan minun piti puhuman.--
Luuletko, että minä muuten vaan suosin sisartasi, ajattelematta sen
enempää?

_Juhana._ No, mitä?

_Andrei._ Minä aion häntä julkisesti kosia.

_Juhana._ Oho, poika!

_Andrei._ Mitä?

_Juhana._ Luuletko sinä, että se niin vaan on tehty?

_Andrei._ Anni suostuu kyllä minuun.

_Juhana._ Enpä usko. Älä nuolase, ennenkuin tipahtaa!

_Andrei._ Minä olen puhunut hänelle siitä. Hän rakastaa minua.

_Juhana._ Niin no! Miks' ei hän sinua rakastaisi! Olethan sinä pulska
poika... Sinä ajattelet siis, että kun sait peukalon, niin otat koko
rukkasen.

_Andrei._ Niinpä niinkin.

_Juhana._ Älä nyt joutavia juttele!

_Andrei._ Enkö ansaitse häntä?

_Juhana._ Luuletko sinä todellakin, että sinä saat Annin vaimoksesi?

_Andrei._ Olen varma siitä.

_Juhana._ No, silloin sanon sinulle suoraan ajatukseni.--Muistatko
sinä laisinkaan, kuka mikä sinä olet? Muistatko enää, ett'et kuulu
meidän luterilaiseen kirkkoommekaan? Muistatko, että olet pienenä
poikana otettu meille ainoastaan kasvatettavaksi, ja että mieheksi
tultuasi saat mennä avaraan maailmaan, mihin mielesi tekee ja jalkasi
vie?

_Andrei._ Tuota en olisi luullut sinun sanovan. Olenhan tehnyt työtä
isällesi palkatta siitä saakka, kun hiukankin kykenin. Mitä olisi tämä
talo ilman minutta? Kuka silloin talon toimista huolta piti, kun isäsi
sairaana koko vuoden loikoi? Sinäkö... Ja muuten se ei sinusta riipu
laisinkaan. Isäsi on monta kertaa sanonut, että hän naituani antaa
minulle osan talosta.

_Juhana._ Älä, kirppu, kiistentele, ennenk' pääset mäen päälle!

_Andrei._ Joko taasen pilkkaamaan? Sydämelleni oikein käy sinun häijy
käytöksesi.

_Juhana._ Ei sysi sydäntä murra, eikä terva mieltä käännä.

_Andrei._ Minä sanon sinulle, että kärsivällisyyteni rupeaa loppumaan.
Heitä nyt jo nuo pistosanasi, tahi minä todella suutun--ja silloin,
varo itseäsi!

_Juhana._ Mihin se meri ei menisi, joll'ei penkereet pidättäisi! _(Menee
loilotellen)._

_Andrei._ Tekee vaan pilkkaa.--Poika nulikka! Mutta vähät minä hänen
laverruksistaan. Ukolle itselleen on ilmoitettava suoraan; hän
ratkaiskoon! _(Kävelee edestakaisin)._ Kyllä se on harmittavaa
kumminkin, etten minä kuulu luterilaiseen uskontoon, vaikka olen ikäni
suomalaisissa elänyt ja puhtaaksi suomalaiseksi kasvanut. Joll'ei sitä
estettä olisi, silloin ei minun tarvitsisi epäillä asian menestymistä.


4:S KOHTAUS.

*Andrei, Roponen.*

_Roponen._ _(Astuu tupaan kämmeniään hykertäen)._ Kaikki hyvin, kaikki
hyvin! _(Huomaa Andrein)._ No, Andrei! Sanon sinulle peittelemättä, että
pidän suuresti sinusta. Poissaollessani olet Juhanan kanssa pitänyt
oivallisesti huolta talon askareista. _(Taputtaa olkapäälle)._ Tyhjin
kourin en lähetä sinua talosta. Olet kelpo poika.

_Andrei._ _(Itsekseen)._ Nyt pitää käyttää tilaisuutta. _(Ääneen)._
Isäntä, minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin.

_Roponen._ No kysy, mutta pian! Tänne tulee heti paikalla kylän ukkoja
keskustelemaan tärkeistä asioista.

_Andrei._ Vaikka olenkin uskonnoltani teille vieras...

_Roponen._ Voi, veikkonen! Ei nyt ole aikaa sellaisiin. Toisen kerran,
toisen kerran juttelet sitten. Mene nyt sanoinaan Marille, että hän
tuokoon tänne pullon viinaa ja vähän »sakuskaa».

_Andrei._ _(Itsekseen)._ Harmillista! Ei anneta edes loppuun puhua
asiasta. _(Menee)._


5:S KOHTAUS.

*Roponen, Juvakka, Huttunen, Susi, Kipuna ja Juhana*, sitten *Andrei* ja
*Audotja*.

_Vieraat._ _(Tulevat tupaan)._ Hyvä ilta!

_Roponen._ Jumal' antakoon! Käykää istumaan!

_Juvakka._ Saapihan tätä istua.

_Susi._ Eikä se pahaa teekkään, kaiken päivää työssä oltuamme, saamatta
viinan tippaa vahvikkeeksi.

_Roponen._ Koht'siltään saadaan sitäkin.

_Huttunen._ Ei viina ihmistä vahvista, vaan sana.

_Susi._ Viina vahvistaa ruumista, sana antaa sielulle ravintoa.

_Kipuna._ No, ei suinkaan Roponen ole viinan ja sanan vaikutuksesta
meitä juttelemaan kutsunut. Kyllä kai sinulla on tärkeämpääkin. Mitä
kuuluu Pietariin?

_Roponen._ Hyvää kuuluu, hyvää kuuluu!

_Mari._ _(Tuo pullon viinaa, leipäkannikan, suolakontin ja jalattoman
pikarin)._ Tässä on. _(Menee)._

_Roponen._ Ensin on kurkku kasteltava, Sitten vasta haasteltava.

_Susi._ No, niin justiin!

_Roponen._ _(Tarjoo Huttuselle)._ No, otappas sitten!

_Huttunen._ Omasta kädestä.

_Susi._ Niin, niin! Kenen kädessä, sen kärsässä.

_Roponen._ Jos niin tahdotte. No, olkaa terveinä!

_Muut._ Terveiksesi!

_Roponen._ _(Juopi)._ Ohhoh, kuinka hyvää se olikin! Passipo suulleni,
kun oli kerälläni! _(Tarjoaa Huttuselle)._ No!

_Huttunen._ Ei, ei, kiitoksia! En minä huoli.

_Susi._ Huolimatonta lyödään.

_Roponen._ No, mitä turhia! Ota nyt ryyppy! Ei se pahaa vanhoille
luillesi tee.

_Susi._ Mielesi kumminkin tekee.

_Huttunen._

      Ah, viina viisaan villitsee,
      Ei juomarita hillitse,
      Vaan saattaa hänet ansaan.
      Helvetin alhon lansaan.

_Roponen._ Niinkuin tahdot. _(Juvakalle)._ Otappas nyt lohdutusta
surullesi!

_Juvakka._ _(Juopi)._ Kost' Jumala!

_Roponen._ _(Kipunalle)._ No, Kipuna! Kasteleppas kielesi kantaa!

_Kipuna._ Minä juon sinun onneksesi! Toivon, että vastakin ohjaat meitä
viisailla neuvoillasi. _(Juopi)._ Kiitoksia!

_Roponen._ Oma vaivasi. _(Sudelle)._ No, veli veikkonen, otappas
virvoitusta väsyneelle ruumiillesi!

_Susi._ Saas tästä, suuparka, kosk'oot kanssan' kulkenunna! _(Juopi)._
Passipo, paa toinen! _(Roponen valaa)._ Ensimmäinen ryyppy se menee
edellä ja huutaa: pois tieltä, nyt tullaan! Toinen se on oikein se
pääpukari. _(Juopi ja kaataa itse vielä pari ryyppyä)._ Kolmas ja
seuraavat sitten ovat saattoväkeä... No, eikö Juhanalle annetakaan?

_Roponen._ Ei varsalle kauroja anneta.

_Kipuna._ Se on oikein.

_Susi._ Mutta kun se saa, syöpi se enemmän kuin suuri hevonen.

_Kipuna._ Se on totta.

_Juvakka._ Turhaa minustakin on, ett'ei aika pojalle anneta
viinaryyppyä.

_Huttunen._ _(On katsellut nolona muitten juontia)._ No, eihän teistä
mihin pääse.

_Susi._ Näitkös! Tekipä mielesi kumminkin!

_Huttunen._ Kun oikein ajattelin, niin eihän tuo yksi ryyppy pahaa tee.
Saanhan paremmin unta yöllä _(Juopi)._

_Roponen._ No, nyt voimme ryhtyä puhumaan painavammista asioista.

_Kipuna._ No niin!

_Susi._ Kerroppas nyt päästä päähän, kuinka sinun kävi matkallasi!

_Roponen._ Kuulkaa sitten! _(Juhanalle)._ Pane ovi lukkoon! _(Juhana
tottelee)._ Niin! Tulin minä Pietariin. Aloin kysellä, milloin ja missä
kuningas liikkui, ja mitenkä häntä saisi nähdä. Sattui siellä vosikka
tämänpuoleisia. Hän tuntee minut ja, mitä varten olen kaupunkiin
saapunut, kysyy. Minä, ties', kerroin, jotta niin ja niin siellä meidän
herrat--niinkuin ymmärrätte itsekin.

_Susi._ No?

_Roponen._ No, hän niinkuin suomalainen ainakin neuvoi, jotta silloin
ja silloin on mentävä Nevskille odottamaan siihen ja siihen paikkaan.
»Ja kun kuningas tulee», sanoi, »juokse», sanoi, »häntä vastaan ja
lankea polvillesi», sanoi. No, minä tein, niinkuin hän neuvoi. Odotin
tunnin, ja odotin kaksi, ja sitten vielä hyvän aikaa odotin ja----jo,
jo tulee niin että maa tömisee. Voi, ystäväiseni, kuinka kovasti tunsin
sydämmeni läpättävän, kun huomasin, että hän ajoi rouvansa kanssa ihka
avonaisissa vaunuissa, kaksi harmaata korskuvaa hevosta edessä... Minä
siunasin itseni, hyppäsin esiin, heittäysin polvilleni--tuskin muistan
kuinka lakin päästäni tempasin--ja katso: hän seisahdutti vaununsa,
kutsui minua lähemmäksi ja sanoi: »Mitä sinä tahdot?»--Mitä osasin
enää vastata? »Armollinen tsaari! Onnettomien talonpoikain puolesta
lähestyn. Teidän Majesteettianne», tahi jotakin sellaista vastasin ja
ojensin anomuksen.

_Kipuna._ Kyllähän sen arvaa että sinä osasit.

_Susi._ Vait! Jatka!

_Roponen._ Arvatkaas, mitä hän vastasi!

_Susi._ No?

_Roponen._ Hän otti anomuksen omaan käteensä ja sanoi: »Kyllä muistan
teitä. Olkaa huoletta, olkaa kärsivällisiä!»

_Susi._ Niinkö hän vastasi?

_Roponen._ Sanasta sanaan, niinkuin sanoin.

_Kipuna._ Venäjäksikö?

_Susi._ No, millä kielellä sinä luulet? Ei hän suomea osaa.

_Kipuna._ Sanovat ne hänen osaavan.

_Susi._ On hänellä muutakin tekemistä, ei oppia suomea puhumaan.

_Kipuna._ Minun Matti lankoni Tuutarista kertoi, että kuninkaan
ajutantti oli hänelle puhunut selvää suomea. Miks'ei kuningas itse
sitten suomea osaisi? Onhan kuningas viisaampi kuin kaikki hänen
ajutanttinsa yhteensä.

_Huttunen._ Vai niin hän sanoi! Jumala häntä siunatkoon, antakoon
hänelle pitkän ijän! Oikein minun tekisi mieleni laulamaan yksi virren
värssy.

_Susi._ Jätetään nyt se!

_Juvakka._ Ei sovi viinapullon ääressä jumalista laulaa.

_Huttunen._ Jumalan viljaa se viinakin on. _(Juopi)._

_Roponen._ Parempi minustakin on jättää se.

_Kipuna._ Niin, niin!

_Roponen._ Se on jo päätetty asia, että talonpojat pääsevät kaikkialla
vapaiksi; julistusta vaan puuttuu.

_Juvakka._ Onko se mahdollista?

_Roponen._ Herrat kyllä koettavat saada hallitsijaa lykkäämään
manifestin julistusta, mutta se on turhaa! Nyt ei hätää enää, kun kerran
sain anomukseni suoraan kuninkaan käteen annetuksi. Me voimme pelvotta
vastustaa heidän vehkeitään, sillä muutaman päivän päästä olemme vapaat.
Viisautta ja malttia on kumminkin tarvis.

_Kipuna._ Huomatkaa! Viisautta ja malttia!

_Roponen._ Mutta rohkeutta ja jäntevyyttä on myöskin tarpeen.

_Kipuna._ Rohkeutta ja jäntevyyttä myös.

_Juvakka._ Mutta, ystävät, mitä ajattelette pojastani Matista? Hän on
yhä vielä vankeudessa.

_Roponen._ Niin, niin! Häntä emme liioin saa unhottaa.

_Juhana._ Kuulkaa, isäni ja te muut! Hän on joutunut vankeuteen minun
tähteni. Sentähden pidän minä velvollisuutenani pelastaa hänet myöskin.
Olisin siihen jo ryhtynyt, ennen, mutta en tahtonut sitä ennen tehdä,
ennenkuin sinä, isäni, olisit siihen luvan antanut.

_Juvakka._ Sinä olet kelpo poika! Jos minä olisin nuorempi, olisin sen
jo itse tehnyt.

_Roponen._ _(Tuumiskellen)._ Niin!----Tietysti hän on pelastettava--
mutta... _(Ovelle naputetaan)._ Kuka siellä?

_Andrei._ Minähän täällä olen.

_Roponen._ Juhana, laske hänet sisään. Andrein pitää ottaa osaa tähän
neuvotteluun.

_Juhana._ _(Laskee Andrein sisään ja jättää oven lukitsematta)._

_Roponen._ Olisit voinut alusta asti olla läsnä kuulemassa hauskoja
uutisia.

_Andrei._ Mitä uutisia?

_Juhana._ Miks'et ollut kuulemassa? Harakalle räystäälle ruokaa
kannetaan. _(Kääntyen Roposeen)._ No, isä, mitä sanot?

_Juvakka._ Mitäs muuta kuin että ryhdyt asiaan.

_Roponen._ Niin no--jos sinulla on sellainen keino, että vaaratta voit
pelastaa hänet, niin tee se!

_Huttunen._ Kuinka! Sinä, Roponen, suostut siihen?

_Kipuna._ Se on tietty.

_Huttunen._ Meidän pitää muistaa, että hän on meidän esivaltaamme. Ei
saa nostaa kättä esivaltaa vastaan.

_Juvakka._ Jos hän tekee meille vääryyttä, niin on meillä oikeus vaikka
häneen itseensä tarttua.

_Huttunen._ Ei sinun pidä koskeman Herran voideltua!

_Roponen._ Mitä sinä, veikkonen juttelet? Onko tuo kansan sortaja Herran
voideltu! Älä sinä vaivu taasen noihin Raamatun lauseisiin. Tässä on
tarvis miehuullista toimintaa, eikä tyhjiä puheita. Meidän täytyy
pelastaa Matti millä tavalla hyvänsä.

_Huttunen._ Älkää Herran tähden...

_Roponen._ Sinä, Huttunen, olet ollut aina semmoinen jänispöksy! Sinua
emme pyydäkään. Mutta te, ystäväni! Tässä on minulla kaksi reipasta
apulaista. _(Osoittaa Juhanaa ja Andreita)._ Yhdyttekö te liittoon.

_Juvakka, Kipuna ja Susi._ Yhdymme!

_Roponen._ Lyökää kättä! _(Kaikki muut paitsi Huttunen lyövät kättä)._

_Kipuna._ Me luotamme sinuun.

_Susi._ Ja sitten me ryypättiin. _(Juovat)._

_Huttunen._ Minä sanon vielä kerran: ajatelkaa, mitä teette! Hyvästi
nyt, Roponen!

_Roponen._ Joko nyt?

_Huttunen._ Minä olen vanha mies ja tarvitsen lepoa.

_Roponen._ _(Kättelee)._ Sinulta pyydän ainoastaan, ett'et puhu
kellekään liitostamme. Lupaatko!

_Huttunen._ Sen toki lupaan. Hyvästi! _(Menee)._

_Roponen._ Jumalan haltuun!

_Juvakka._ Aika äijä!

_Roponen._ No, antakaa hänen olla rauhassa!

_Kipuna._ Se on parasta.

_Roponen._ Ei hän pahaluontoinen ole, vaikka pelkuri.

_Kipuna._ Pelkuri, pelkuri!

_Juvakka._ Siis Juhana ottaa pelastaakseen Matti-poikani?

_Roponen._ Niin! Mutta mitenkä luulet sen voivasi tehdä?

_Juhana._ Jättäkää se minun salaisuudekseni! Pitäkää te vain huolta
siitä, kuinka saamme hänet hyvään piiloon.

_Roponen._ Niin, todellakin.

_Kipuna._ Todellakin.

_Roponen._ Mutta mihinkä?

_Kipuna._ Niin, mutta mihinkä?

_Juvakka._ Mihinkä muualle kuin kotiinsa. Kyllä meillä sopiva paikka
löydetään.

_Roponen._ Ei hän kotiinsa piiloutua saa. Sieltä häntä ensimmäiseksi
etsimään tullaan.

_Juvakka._ Kyllä se on totta, sekin! Mutta--minnekkä muualle voimme
hänet piiloittaa?

_Roponen._ Kyllähän hänet yhdeksi yöksi ainakin tänne meidän aittaan
peittoon saamme. Kunhan Juhana saa ensin pois kellaristakin.--Mutta
ole kumminkin varovainen; muista sananlasku: »kerran tee, kahdesti
katso!» Andrei voipi mennä kanssasi, niin voit olla varma----mutta
mikä sitä Andreita tänään vaivaa? Olethan totinen kuin...

_Juhana._ Aapiskukko; mutta hänellä onkin kosintapuuhat mielessä.

_Roponen._ Mitä sanot?

_Juhana._ Hän aikoo pyrkiä meille kotivävyksi.

_Andrei._ Vaiti, sinä!

_Roponen._ Mi... mitä tämä merkitsee? Siitäkö sinä äsken aioitkin
minulle puhua?

_Andrei._ Jos sinä rupeat minua samalla tapaa pilkkaamaan kuin poikasi,
siitä en enempää pidä lukua, vaan tahdon puhua suuni puhtaaksi, koska
kerran asia näin pitkälle on mennyt.

_Audotja._ _(Tulee ovesta sisään ja käypi oven suuhun jakkaralle
istumaan)._

_Juhana._ Kuulkaa nyt mitä hän aikoo puhua! Tietäkää, ett'ei se ole
»lörpön, lörpön veräjäst' pelloll'».

_Andrei._ Vaiti!

_Juhana._ Suo anteeks, luulin lampaaks; se olikin vaan meijän muorin
mustapää pässi!

_Roponen._ Sinun puheestasi ei ole haaraa.

_Susi._ Lysti poika tuo Juhana; vetelee kaikki asiat naurunkelkassa.

_Roponen._ Juhana, anna nyt Andrein puhua!

_Juhana._ Nyt siis hiljaa, kuin Hiisan kiukaalla!

_Roponen._ Minä sanon sinulle, että ole vaiti! No, Andrei!

_Andrei._ Kuule sitten! Niinkuin Juhanan liukas kieli jo ennätti
ilmoittaa, minulla on kosintatuumat, vaikk'ei sellaiset kuin hän
vakuuttaa. Minä todellakin rakastan tytärtäsi Annia.

_Roponen._ Annia!

_Andrei._ Ja pyydän suostumustasi avioliittoomme.

_Roponen._ Todellako? Kylläpä sinulle juolahti mieleen! Joko sinä olet
unohtanut, mikä juopa on sinun ja Annin välillä? Eikä Anni suostu
koskaan sinulle menemään.

_Andrei._ Anni on valmis rupeamaan vaimokseni.

_Roponen._ Mitä tuhmuuksia! Oletteko te jo keskenänne sopineet? Kyllä
minä opetan teitä! Minä antaisin tyttäreni sinulle! Tosin olet ollut
kelpo työmies ja hyvä poika, sitä en kiellä. Olen aikonutkin antaa
sinulle osan, sittenkuin olet vaimon itsellesi saanut, mutta tytärtäni
--häntä et ikinä maailmassa saa.

_Kipuna._ Et ikinä maailmassa!

_Juvakka._ Muista, poika, sananlasku: »Jokainen sirkka pysyköön omassa
nurkassaan!»

_Susi._ Sinulle Roponen antaisi tyttärensä, ainoan tyttärensä! Olethan
ventovieras talossa ja voit saada matkapassin milloin hyvänsä.

_Andrei._ Isäntä! Näistä muista en pidä suuresti lukua, mutta sinun en
luule puhuneen täyttä totta. Niin huonona et toki minua pitäne, ett'en
tytärtäsi ansaitsisi.

_Roponen._ Vieläkö luulet tässä leikin sijaa olevan? Mitä olen sanonut,
sen olen sanonut. Eikä sanaakaan enää tästä asiasta!

_Andrei._ Sitä en olisi uskonut!

_Kipuna._ Vai et olisi uskonut!

_Susi._ Tuo on minusta suoraa hävyttömyyttä, että hän rohkenee edes
ajatella, sitä vähemmin julki lausua tuollaista ajatusta. Koko
paikkakunnan rikkain tyttö menisi hänelle, keppikerjäläiselle!

_Juvakka._ Ja äpärälle muun hyvän päälle!

_Roponen._ No, älkäähän häntä niin ankarasti tuomitko! Jos tahdotte
tietää, mikä on pääsyynä kieltooni, niin kuulkaa!

_Kipuna._ Kuulkaa!

_Roponen._ Hän ei kuulu meidän luterilaiseen kirkkoomme, enkä minä
koskaan aio sallia sitä, että sukuuni yhdistetään vieraaseen kirkkoon
kuuluva henkilö.------Siis se asia on päätetty.

_Andrei._ Et siis suostu?

_Roponen._ En!

_Andrei._ Siinä tapauksessa en jää taloon.

_Juhana._ Sen verran vuodessa vahinkoa.

_Roponen._ Aiotko lähteä pois?

_Andrei._ Joll'en Annia saa, en viivy täällä päivääkään.

_Juhana._ Pistä pillit pussiin ja soita suolla mennessäsi!

_Andrei._ Lähden, vaan ensin puhun suuni puhtaaksi! Nyt et ole isäntäni
enää, etkä liioin käskijäni. Sanon suoraan, että olet raukka, sanasi
syöjä...

_Roponen._ Kuinka tohdit!

_Andrei._ ... joka kadut lupaustasi antaa minulle osan talosta.
Sentähden pidit tätä sopivana tilaisuutena minusta irtipäästäksesi. Olen
palvellut sinua uskollisuudella ja ahkeruudella, jommoista et koskaan
ole palvelijoissasi löytävä... Sentähden että olen venäläis-uskolainen,
en muka kelpaa teidän joukkoonne. Hyvä! Kyllä luulen Venäjän
valtakunnassa sellaisia ihmisiä löytäväni, joitten joukkoon minä
kelpaan... Nyt lähden----mutta varokaa itseänne! _(Aikoo mennä)._

_Audotja._ _(Andreille)._ Minä tahdon puhua kanssasi.

_Juhana._ _(Ovelta hänen jälkeensä)._ Susi sinua hännällään
häilyttäköön, kukko harteillas huutakoon: kikkiriirii! _(Muut nauravat
paitsi Roponen)._

_Roponen._ Minun käypi sääliksi häntä. Onhan Andrei kelpo poika. Mutta
mitä minä sille voin? En minä hänelle tytärtäni ainakaan anna.

_Kipuna._ Siinä teet aivan oikein.

_Juvakka._ Senkin vellanen!

_Susi._ Keppikerjäläinen!

_Kipuna._ Äpärä?

_Roponen._ Jollei meidän suomalaiset pysyisi naimiskaupoissaan
vellasista erillään, ei kauan kestäisi, ennenkuin ei olisi pienestä
kansakunnastamme rahtuakaan jälellä.

_Kipuna._ Se on totta!

_Juvakka._ Ystävät, eipä pidot parane, jollei vieraat vähene.

_Kipuna._ Se on totta!

_Susi._ Niin, niin!

_Roponen._ No, mihin kiire?

_Juvakka._ Onhan niitä kotona toimia.

_Susi._ Heinä-aika.

_Kipuna._ Heinä-aika.

_Juvakka._ No hyvästi! Kiitoksia!

_Kipuna ja Susi._ Hyvästi.

_Roponen._ Hyvästi! Terveisiä!

_Susi._ Kepeät kuormat!

_Juvakka._ Hyvästi, Juhana! Koeta parastasi! Jos Matin pelastat, olen
koko elinaikani sinulle kiitollinen.

_Juhana._ Kyllä tahdon parastani koettaa. _(Menevät keskustellen)._


6:S KOHTAUS.

*Audotja.*

_Audotja._ Vai niin! Sillä tavallako he poikaani kohtelevat! Vai ei hän
kelpaa Roposen vävyksi! Niin! Ei hän kelpaakaan! Hän on liian hyvä
siksi. Hän ei ole orja niinkuin he, hänessä liikkuu vapaata
aatelisverta. Kuinka mahtavasti hän puisteli päältään heidän
soimauksensa, luottaen omaan itseensä, luopui koko tuosta laumasta,
jossa ei hänen jaloa sydäntään ymmärretä! Jumalan kiitos, että olen
juuri tähän aikaan tänne saapunut. Nyt hän on kypsynyt saamaan tietää,
kuka hän on; nyt on äidin hellyys hänen katkeroitetulle sydämmelleen
tervetullein lääke. Nyt, nyt tahdon häntä puhutella, nyt tulvailee
rinnastani kaikki se, mikä sinne on kahdenkymmenen vuoden kuluessa
kokoontunut. _(Andrei tulee)._ Tuossapa hän onkin.


7:S KOHTAUS.

*Audotja, Andrei.*

_Andrei._ Sinä tahdot minua puhutella, vaimo. Mutta pian, sillä en tahdo
nyt tavata tämän talon väkeä.

_Audotja._ Niin! Minä tahdon sinua puhutella... Nähdessäni kuinka nuo
talonpojat sinua äsken pilkkasivat ja kuullessani heidän katkeroita
soimaussanojaan kävi minun sääliksi sinua.

_Andrei._ Löytyykö edes yksi ihminen maailmassa, joka minua säälii?

_Audotja._ Eikö sinulla ole vanhempia lainkaan, jotka sinua säälivät?

_Andrei._ Isästäni en tiedä mitään, äidistäni on minulla hämärä muisto
jälellä.

_Audotja._ Mitä muistat?

_Andrei._ Muistan erään illan, jolloinka istuin äitini sylissä, ja hän
lauloi minulle tuon laulun, mitä en elämässäni unohda... Äkkiä astui
huoneeseen musta, hirmuisen näköinen mies. Hän puhuu jotakin, ja
jokainen sana tuntuu minusta ukkosen jyrinältä... Mies menee pois...
Äitini rupeaa itkemään ... ja vielä par'aikaa muistan kuinka katkeralta
minusta tuntui, nähdessäni hänen silmistään suurten, kirkkaitten
kyynelhelmien vierivän hänen vaaleille poskilleen... Muuta en muista...

_Audotja._ Mitä ajattelet sinä äidistäsi? Tunnetko sinä ikävää, onko
sinussa helliä tunteita häntä kohtaan, vai oletko välinpitämätön tuon
vaimon kohtalosta, joka sinut niin armottomasti hylkäsi?

_Andrei._ Äitiänikö, tuota ihanaa, kaukaisessa, saavuttamattomassa
hämärässä olevaa olentoako minä en ikävöisi?... Voi, vaimo! Ei se voi
rakkahintaan unohtaa, joka on syösty tänne maailmaan vieraitten ihmisten
sekaan hyljättynä, yksinäisenä kulkemaan. Äitini kuva on kuni
suojelusenkeli minua aina seurannut. Sentähden luulenkin hänen jo aikaa
sitten tämän kurjan maailman vaivoista päässeen ja nyt seuraavan minun
askeleitani.

_Audotja._ Ei suinkaan!

_Andrei_ Mitä sanot? Elääköhän?

_Audotja._ Hän on löydettävissä.

_Andrei._ Onko? Sano, mistä hänet löydän? Vaikkapa hän olisi Venäjän
äärimmäisestä sopukasta etsittävä, linnun siivillä hänen luokseen
liitäisin. Näiltä käsivarsillani tekisin työtä hänen vaivojaan
lieventääkseni. Niin, häntä palvelisin, kunnes hän väsyneenä päivän
vaivoista, siunaten minua, laskeutuisi levolle. Enkä hänestä luopuisi,
ennenkuin olisin hänet hautaan laskenut ja hautakumpunsa kukilla
koristanut!----Mutta minulle kurjalle ei ole sallittu sitä onnea,
minulla ei ole äitiä.

_Audotja._ Usko minua, poikani! Sinä löydät hänet.

_Andrei._ Mistä? Puhu!

_Audotja._ Tuntisitko hänet, jos hän eteesi tulisi?

_Andrei._ Aina hänen kuvansa edessäni hämärtää. Ensi silmäyksellä minä
armaan äitini tuntisin: ääni vieno, silmät kyyneleisiin tottuneet, mutta
samassa niin kirkkaat, kasvot ihanat kuin Jumalan äidillä kirkkomme
alttarilla!

_Audotja._ Voi, kuinka suuresti, rakas poikani erehdyt! Tämmöiseksi on
sinun kaivattu äitisi muuttunut, tämmöiseksi sinun ihana kuvasi
rumentunut.

_Andrei._ Mitä sillä tarkoitat!

_Audotja._ Minä olen äitisi!

_Andrei._ Mitä, sinäkö?

_Audotja._ Minä se olen sinulle tuon rakkaan laulusi opettanut, minun
syliini sinä, poikaseni, nukuit silloin, kun epätoivossani tähtesi
kyyneleitä vuodatin.

_Andrei._ Sinäkö äitini?

_Audotja._ Eikö sinulle ole jäänyt mitään muistoa jostakin pimeästä,
kylmästä yöstä, jolloin sinä unestasi havahtaen sanoit: »äiti, minulla
on kylmä!»

_Andrei._ Muistan, minä muistan!--Tuntien kylmän väristyksen käyvän
läpi ruumiini heräsin unestani. Luulin olevani vuoteella ja pyysin
sentähden peitettä enemmän. Äitini syleili minua, vastaten: »Ole ääneti!
Musta mies tulee!» Minä vaikenin pelosta ... enkä sen enempää, en sen
enempää muista... Sinun sylissäsi, armas äitini, silloin makasin.

_Audotja._ Oma poikani! _(Syleilevät)._ Nyt saan sinua taasen syleillä.
Siitä on jo 15 vuotta, kun sen viimeksi tein, ja se oli juuri silloin
yöllä maantietä pitkin kulkiessamme, joka sinunkin muistiisi on jäänyt.
Sinä kamalana yönä juuri sinut hylkäsin. Rakkaudesta sinut hylkäsin!

_Andrei._ Mihinkä veit sinä silloin minua?

_Audotja._ Ensin on sinun tiedettävä paljoa tärkeämpää... _(Käyvät
istumaan, äiti lesankalle, poika penkille sen viereen)._ Viisi vuotta
ennen tuota tapausta oli haltijanamme vanha, virasta eronnut kenraali.
Hänellä oli kaksi poikaa, Jegor ja Nikolai, niin erilaiset kuin päivä ja
yö. Kasvoin orjana heidän talossaan Kolja-herran kanssa, joka oli vaan
paria vuotta minua vanhempi. Jo lapsina olimme toinen toisillemme
rakkaammat kuin koko muu maailma. Mutta vanhemman veljen himot yltyivät
myöskin samassa kuin minä lapsesta ihanaksi neitoseksi vartuin. Mutta
nuoremman, Kolja-herran, tunteet minua kohtaan olivat rehellisiä.
Saatoinko minä olla hänen jaloon rakkauteensa vastaamatta?--Minä
rupesin häntä lempimään kaikesta sydämmestäni. Silloin tapasi meidät
kerran Jegor-herra istuessamme hovin puutarhan lehtimajassa. Hän
ilmoitti salaisuutemme vanhukselle, joka siitä julmistui. Kolja sanoi
isällensä, ettei hän tunnustaisi ketään toista vaimokseen kuin minut, ja
että sinä, äsken syntynyt, olit hänen laillinen poikansa. Isänsä silloin
kirosi ja lähetti hänet kauas, kauas Kaukaasiaan. Kun nyt jäin
turvattomaksi, rupesi Jegor-herra minua häijyllä rakkaudellaan
ahdistamaan, mutta minä pysyin Koljalleni uskollisena. Niinkauan kuin
vanha herra eli, ei hän kuitenkaan uskaltanut pahinta. Mutta tämä kuoli
viisi vuotta senjälkeen, ja nyt koitti onnettomuuteni päivä. Muutama
päivä vasta oli kulunut ukon hautajaisista, kun tapahtui se, mikä
sinunkin muistiisi on tarttunut. Minä istuin kanssasi, ajatellen
onnetonta Kolja-herraa, joka niin kauan oli maanpaossa saanut olla.
Toivoessani hänen nyt isänsä kuoltua pääsevän kotiin, hyrisin tuota
hänen lempilauluaan. Silloin astui sisään Jegor, tuo musta mies, ja
uhkasi pieksättää sinut kuoliaaksi, joll'en myöntyisi hänen oikkuihinsa.
Hän meni pois--mitä oli minun tehtävä? Suostua häneen, tulla Koljalle
uskottomaksi, sitä en voinut, mutta antaa hänet julmasti sinut surmata
... ei, ei, en sitäkään. Parempi oli sinusta erota. Minua saisivat
sitten rääkätä kuinka tahtoisivat. Tein päätökseni. Kun olit vaipunut
uneen, läksin yön pimeydessä tänne kylään liitämään. Sinä heräsit
matkalla, niinkuin muistat, mutta nukuit taasen uudestaan... Minä tunsin
Roposen Jaakon ja hänen vaimonsa lempeän luonteen ja vein sinut heidän
lämpimään lääväänsä. Sinne ruumenpuruun sinut jätin ja menin matkoihini.
----Sinut pelastin siten, mutta itseni... Voi, voi, kumminkin!----
Mitä hirmuja minulle tapahtui, sitä en sinulle tahdo enkä voikaan
kertoa. Kun Jegor-herra näki, ett'ei mikään auttanut lujuuttani vastaan,
möi hän minut kauas Etelä-Venäjälle, jossa sain mitä kauheimmassa
ikävässä, tuskallisimmassa epätoivossa neljätoista vuotta kovaa työtä
tehdä.

_Andrei._ Äiti parka! Paljon olet sinä kärsinyt. Sen todistaa kuihtunut
ulkomuotosi.

_Audotja._ Niin, poikaseni! Tämmöiseksi on sinun ihana kuvasi muuttunut.

_Andrei._ Nyt loppuvat vaivasi, äiti kulta! Minä pidän kyllä huolta
sinusta. Mutta sano, missä, kuka on syypää kärsimyksiisi? Minä voin
kostaa puolestasi. Onko hän nykyinen herramme?

_Audotja._ Se mies lepää jo haudassa... Nykyinen herrasi on juuri se,
joka minun tähteni Kaukaasiaan ajettiin.

_Andrei._ Olisiko hän...

_Audotja._ Isäsi!

_Andrei._ Kosmin! Meidän hallitsijamme olisi minun isäni!

_Audotja._ Niin! Hän se on!

_Andrei._ Kuinka, eikö hän ole sinua ja minua etsinyt?

_Audotja._ Hän luulee minun varmaan kuolleeksi, eikä tiedä, mistä sinua
etsiä.

_Andrei._ Mutta luuletko hänen pitävän lukua meistä, jos ilmoitamme
itsemme hänelle?

_Audotja._ Aivan varmaan!

_Andrei._ Mutta mitenkä saamme hänet uskomaan itseämme?

_Audotja._ Siihenkin on minulla keino. Lähtiessään Kaukaasiaan antoi
isäsi minulle muistoksi pienen hopearistin, johon hänen nimensä »Nikolai
Kosmin» oli piirretty. Kun minulla sitten oli odotettavissa kaikkein
pahinta Jegor-herralta, kätkin tuon ristin varmaan piilopaikkaan.--
Tule sydän-yön aikana Kosminin hovin puutarhaan, tuon vanhan
kivikellarin viereen, niin näytän sinulle paikan.

_Andrei._ Hyvä!... Mutta, äitini, olethan sinä oikeauskoinen?

_Audotja._ Tietysti!

_Andrei._ Ja hän luonnollisesti myöskin... Minä olen siis puhdas
venäläinen. Eikä pisaratakaan noitten pilkkaajoitten verta juokse
suonissani...

_Audotja._ Ei pisaraakaan.

_Andrei._ Vaan venäläistä.

_Audotja._ Aatelisverta.

_Andrei._ Aatelisverta!

_Audotja._ Niin!

_Andrei._ Nyt alkaa minulle aueta toimiala maailmassa!

_Audotja._ Mitä aiot?

_Andrei._ Minä tahdon näyttää noille raukoille, ketä he ovat polkeneet.

_Audotja._ Et suinkaan...?

_Andrei._ Minä riennän uuteen elämään! Hyvästi. _(Menee nopeaan)._

_Audotja._ Andrei!



Kolmas näytös.


_(Vasemmalla herrastalo, oikealla puutarha, perällä vanha kivinen
kellari, jossa on suuri rautaovi)._


1:NEN KOHTAUS.

*Joukko talonpoikia._*

_Roponen._ Mitähän asiata luulette, ukot, hänellä olevan?

_Kipuna._ Olkoon mitä tahansa, se vaan muistakaa, miehet, että kun
Roponen kerran mitä sanoo, siihen me muut yhdymme.

_Juvakka._ Tietysti.

_Huttunen._ Jos hän nimittäin vastaa viisaasti.

_Roponen._ Kuulkaa, naapurit, minua! Tuo rautaovi muistuttaa teitä
siitä, kuinka on meneteltävä. Joll'emme käy ankarasti häntä
vastustamaan, istuu pian joka toinen meistä lukon takana. Yksimielisinä
voimme hänen vääryyksiään vastustaa, sen sijaan kuin se yksityiselle on
mahdotonta. Minä arvaan, mitä varten hän on meidät tänne kutsunut.
Pietarista tulleitten tietojen mukaan on jo päätetty päästää kaikki
talonpojat vapaiksi. Nyt ovat talonpoikain haltiat suostuneet antamaan
kaikkialta meidän nimessämme anomuksia hallitsijalle, ett'emme me muka
tahdo laisinkaan vapaiksi tulla.

_Muutamat talonpojat._ Onko se mahdollista?

_Roponen_ Aivan varma on, että hän nyt viekkaudella tahtoo saada meitä
allekirjoittamaan nimemme. Muistakaa, että jos sen teemme, syöksemme
itsemme ja lapsemme ikuiseen auttamattomaan turmioon.

_Kipuna._ Ijankaikkiseen turmioon.

_Juvakka._ Yksimielisyys vallitkoon!

_Kaikki_ Niin!


2:NEN KOHTAUS.

*Edelliset, Kosmin, Vouti.*

_Vouti._ _(Tulee ulos sotamiehen seuraamana)._ Herra tulee!

_Kosmin._ _(Tulee ulos. Talonpojat ottavat lakit päästään ja kumartavat
nöyrästi)._ Joko kaikki ovat täällä! Tulkaa tänne lähemmäs! _(Talonpojat
tottelevat)._ Ivan Petrovitsch! Laske vanki kellarista! _(Vouti menee
kellariin)._ Minä olen aina pitänyt tärkeimpänä silmämääränäni sitä,
että te, alustalaiseni, voisitte niin hyvin kuin mahdollista. Te
tiedätte itse, ett'ei koko paikkakunnalla ole niin varakkaita
talonpoikia kuin moni teistä. En ole koskaan liikoja veroja teiltä
ottanut, enkä liikoja päivätöitä vaatinut. Vääryyttä en ole koskaan
tehnyt. Jos olenkin ollut ankara, olette minua siihen aina te itse
pakoittaneet. Tuolla rautaoven takana istuu teistä yksi, mutta hän onkin
rangaistuksensa täydellä syyllä ansainnut. Aioin lähettää hänet oikeuden
käsiin kaupunkiin, mutta nyt olen kumminkin päättänyt lieventää
ankaruuttani.

_(Vouti ja Matti tulevat kellarista)._

_Juvakka._ Poika parka! Kuinka hän on laihtunut!

_Kosmin._ _(Matille)._ Tule tänne lähemmäs! _(Matti lähestyy)._ Vaikka
oletkin tuittupäinen ja uppiniskainen, olen kuullut voivasi olla
järkeväkin, kun vaan tahdot. Tässä tulee käsiteltäväksi hyvin tärkeä
asia, joka koskee sekä minua että teitä. Jos sinä ja nämä muut
käyttäytte ymmärtäväisesti, pääset sinä vapaaksi.

_Roponen._ Aina olemme olleet valmiit suostumaan hyviin ehdotuksiin.

_Kosmin._ No, kuulkaa sitten! Hallitus aikoo rakentaa uuden rautatien,
joka tulisi kulkemaan tämän piirikunnan läpi. Te ymmärrätte itse, mikä
ääretön hyöty on paikkakunnalle läpikulkevasta rautatiestä. Minä olen
nyt päättänyt antaa anomuksen hänen keisarilliselle Majesteetilleen
siitä, että tie, jos mahdollista, tulisi menemään minun tiluksieni
lävitse, jolloin tähän aivan lähelle johonkin tulisi pieni pysäkki
rakennettavaksi. Mutta asian edistämistä varten pitää meidän luvata
omasta puolestamme apurahaa hankkeeseen, ja olen minä ajatellut, että
voisimme viisi ruplaa mieheltä luvata, jota paitsi minä itse aion 5000
ruplaa siihen uhrata. Ymmärrättekö!

_Kaikki._ Ymmärrämme!

_Kosmin._ Tämä anomus on nyt valmiiksi kirjoitettu. Jos siis olette
siihen suostuvaiset, jota en laisinkaan epäile, kirjoittakaa nimenne ja
puumerkkinne alle. _(Ottaa paperin povitaskustaan)._

_Roponen._ Tämä tuuma on minustakin erittäin hyvä ja hyödyllinen!

_Kaikki._ Niin on!

_Kosmin._ No! Sitten ei muuta kuin yksitellen tulette tänne nimenne
kirjoittamaan. _(Aikoo lähteä sisään)._

_Roponen._ Mutta me tahdomme tietysti lukea sen sisällön ensin.

_Kosmin._ Mitä? Johan minä selitin sen, vai ettekö ymmärtäneet?

_Roponen._ Kyllä, kyllä! Mutta emme me saata nimeämme minkään paperin
alle kirjoittaa, ennenkuin olemme sen sisällön lukeneet.

_Kosmin._ _(Tuumailtuaan hiukan)._ No, kas tuossa, lukekaa! Ettehän te
sitä kumminkaan ymmärrä.

_Roponen._ Kyllä me siitä selvän saamme. _(Lähestyy Kosminia)._

_Kosmin._ Osaatko sinä lukea?

_Roponen._ Osaan kyllä!

_Kosmin._ Venättä?

_Roponen._ Venättä ja suomea.

_Kosmin._ _(Käärii paperin kokoon)._ Ei minulla ole aikaa odottaa,
kunnes te sen tavaatte. Kirjoittakaa vaan nyt heti! Mitä juonia tämä on?

_Matti._ Me emme kirjoita, ennenkuin olemme sisällön lukeneet.

_Kaikki._ Me emme kirjoita!

_Kosmin._ Kas vaan! Mistä tämä niskoitteleminen? Ette siis aio
kirjoittaa?

_Kaikki._ Emme.

_Kosmin._ Hyvä! Kuten itse tahdotte, mutta kärsikää myös seuraukset!
_(Voudille)._ Sulje hänet takaisin lukon taakse!

_Juvakka._ Olette kovin armoton...

_Matti._ Isä, älä ole minusta huolissasi! Minun tähteni ei teidän
tarvitse oikeutta vaatimasta luopua. _(Vouti sulkee Matin kellariin)._

_Roponen._ _(Juvakalle)._ Älä ole milläsikään! Muista, mitä Juhana on
luvannut!

_Huttunen._ _(Mennessään)._ Ties mitä hän nyt meille tekee, kun tällä
tavoin suututimme.

_Kosmin._ Saatte mennä! _(Talonpojat menevät)._


3:S KOHTAUS.

*Kosmin, Vouti.*

_Kosmin._ Minulle siis ei onnistunut, minulle, joka olin niin varma
siitä.

_Vouti._ Enkö minä sanonut, että te pidätte heitä liian höllällä. Jos he
eivät olisi jo tottuneet ennestään uppiniskaisuuteen, eivät he nytkään
olisi tohtineet vastaan sanoa.

_Kosmin._ No, no! Ei se asia siltä rauennut ole! Kylläpä saan heidät
pakoitetuksi. Minulla on kyllä keinoja!

_Vouti._ Luonnollisesti! Jos kovalle panette, niin kyllä taipuvat. Onhan
yksi oiva keino heti paikalla tarjona. Nyt on juuri rekryytin otto-aika.
Pahimmat pankaa sotamiehiksi, niinkuin tuo tuolta lukon takaa ja muita
samanlaisia.

_Kosmin._ Hyvä neuvo! Sitäkin tahdon käyttää. Saat mennä! _(Vouti
menee)._ Voi, kuinka vastenmielistä tämä toimi minulle kumminkin on! Ja
mitä varten minä puuhaan----ketä varten? Eihän minulla ole vaimoa, ei
lapsia--_(Huokaa)._ Tokko lienee toista näin yksinäistä, näin kolkkoa
miestä koko maailmassa!--Mutta mikä on alotettu--se loppuun
saatettakoon!----Hän sanoi minua armottomaksi. Armottomat ovat
ihmiset olleet minua vastaan. Kun muistan isäni kovuutta, veljeni
verivainoa, nuorta rakkauttani, joka niin säälimättömästi sorrettiin--
kun muistan, että nuoruuteni morsian kuoli noiden julmain rääkkäyksien
kautta, kun muistan, että ainoa poikani nyt tuntemattomana orpona,
kerjäläisenä, ehkä orjanakin kuihtuu jossain sopessa--niin arvelen
itselläni olevan syytä armottomuuteen!


4:S KOHTAUS.

*Kosmin, Andrei.*

_Andrei._ _(Tulee oikealta, ottaa lakin päästään, huomattuaan
Kosminin)._ Herra!

_Kosmin._ _(Äreästi)._ No, mitä asiata?

_Andrei._ Minä tahtoisin puhua teille tärkeästä asiasta.

_Kosmin._ Anna kuulua!

_Andrei._ Olen kuullut asioita, jotka niin läheisesti koskevat teitä,
etten voi olla niitä teille ilmaisematta.

_Kosmin._ No?

_Andrei._ He ovat tehneet teitä vastaan salaliiton.

_Kosmin._ _(Säpsähtäen)._ Salaliiton?

_Andrei._ Niin!

_Kosmin._ Minua vastaan?

_Andrei._ Niin juuri.

_Kosmin._ Oletko varma siitä?

_Andrei._ Voin panna pääni pantiksi.

_Kosmin._ _(Katsellen häntä epäilevästi)._ Kuinka tulet sinä sitä
minulle ilmoittamaan?

_Andrei._ Minä en ole suomalainen, vaikka olen suomalaisissa kasvanut.
En ole voinut heidän liittoonsa yhtyä, vaikka he kyllä pyysivät.
Sentähden ajoikin Roponen nyt minut pois talostaan.

_Kosmin._ Voitko näyttää toteen, ettet valehtele?

_Andrei._ Voin! Ottakaa minut palvelukseenne! Saatte nähdä sanoissani
olevan enemmän totta, kuin voitte arvatakaan.

_Kosmin._ No hyvä! Minä otan sinut palvelukseeni. Jos puheessasi on
perää, niin et jää palkatta, ja se kasvaa sen mukaan kuin ansiosikin.

_Andrei._ Ensimäiseksi asiaksi ilmoitan nyt, että he ovat päättäneet
tänä yönä pelastaa tuon pojan, joka tuossa vankeudessa on.

_Kosmin._ Todellako? Kuinka luulet heidän sinne pääsevän? Eivät he
rautaovea rikki saa.

_Andrei._ Keinosta en saanut selvää. Mutta kaikessa tapauksessa pankaa
vartia ovelle täksi yöksi!

_Kosmin._ _(Lyöpi olkapäälle)._ Silmistäsi päättäen olet rehellinen
poika. Muistutat joitakuita tuttuja kasvoja, jotka ennen muinoin luulen
nähneeni. Jatka tointasi uutterasti! _(Ottaa kukkarostaan rahaa)._
Tuossa ensi aluksi!

_Andrei._ Tuhannen kiitosta! En minä rahan tähden teitä palvella tahdo,
vaan sen tähden, että pidän sen velvollisuutenani.

_Kosmin._ _(Ihmeissään)._ Oho! Oletpa sinä harvinainen olento! Tuossa
on, kyllä se sinulle kelpaa!

_Andrei._ Ensin työ tehtävä, sitten palkka maksettava.

_Kosmin._ No, yhden tekevä. Mene nyt toimeesi: ota selvä kaikista heidän
hankkeistaan ja tule heti uuden tiedon saatuasi minulle ilmoittamaan.
_(Menee)._


5:S KOHTAUS.

*Andrei, Juhana, Liisa.*

_Andrei._ _(Yksin)._ Näin on siis hyvä alku tehty------Tuo komea
mieskö minun isäni? Onko se mahdollista!--Ja kumminkin on hän isäni?
Kuinka tunnen itseni onnelliseksi, saadessani palvella häntä ja
yht'aikaa kostaa noille. Tekisinkö väärin ilmoittaessani hänelle sen
miehen hankkeita, joka isällisesti on minua lapsuudesta asti
kasvattanut?----En! Minulla on oikeus siihen! Minä tahdon isääni
palvella. _(Menee)._

*Laulu 9.*

_Juhana._ _(Tulee pitkä viitta harteilla, laulaa)_:

      Kodissansa muut ne hyörii,
      Linnut pesän luona pyörii;
      Minä vainen ilman alla
      Kuljen kaikkialla.

      Pääskyn pesä räystähässä,
      Oravaisen petäjässä:
      Mulla vain on ilman alla
      Koti kaikkialla.

      Kukko kiekuu orrellansa,
      Sirkka laulaa loukossansa:
      Minun laulun' ilman alla
      Kaikuu kaikkialla.

      Muilla ompi yksi kulta,
      Silt' ei puutu lemmen tulta:
      Mulla vain on ilman alla
      Kulta kaikkialla.

_Liisa._ _(Tulee ulos)._ Kuka maankuleksija tuolla laulaa?

_Juhana._ Liisaseni!

_Liisa._ Juhaniko täällä? Tervetullut!

*Laulu 10.*

_Juhana._ _(Laulaa)._

      Älä, pikku lintuseni, kummastele lainkaan,
      Jos mä tulin luoksesi näin tavattomaan aikaan!
      Tokko ikävä on sulla edes mua ollut,
      Kun en koko viikossa ma luokses ole tullut?

_Liisa._

      Tervetullut olet sinä aina luokseni,
      Ikävöinyt olen sua, Juhani!
      Miksi viipynyt sä olet multa poissa näin?
      Ainoahan sinä olet ystäväin.

      Tiedän, kaikki mun soisivat sortuvan,
      Soisit minusta sun luopuvan,
      Mutta ystävääs et sinä unhoita,
      Vaikka sulta on hän kaukana.

_Juhana._

      Syystä viivyin, armahani; asioit' ol' mulla,
      Mutta nytpä olikin sen kiiruhumpi tulla.
      Luokses' riensin, Liisaseni, apuas mä pyydän,
      Jalon työn mä aion tehdä, jalon tuuman tiedän.

_Liisa._

      Tuuma tuo jo lausu mulle, auttaa koittelen,
      Mielelläni sua aina auttelen.
      Ken ei auttaisikaan ystäväänsä ainoaa,
      Jota oikein sydämestä rakastaa.
      Se on totta: mun voimani heikko on,
      Vaan sun rinnallas' oon pelvoton.
      Eikä suurikaan vaara nyt pelkoa tuo,
      Rakkaus kun apuaan vain suo.

_Liisa._ Mutta, Jussi, mitä tämä merkitsee? Mitä varten olet itsesi
tuollaiseksi pukenut? Olethan niin hassun näköinen, ettei isäsikään
sinua tuntisi.

_Juhana._ Kuule sitten! Me olemme päättäneet pelastaa Juvakan Matin
tuolta lukon takaa.

_Liisa._ Olette päättäneet! Luuletko sen niin helposti käyvän päinsä?

_Juhana._ Sinä sanoit kerran minulle tietäväsi, missä avainta
säilytetään.

_Liisa._ Kyllä minä sen tiedän, mutta ei sitä sieltä voi mitenkään
saada.

_Juhana._ Etköhän sentään?

_Liisa._ En, en mitenkään.

_Juhana._ Älähän toki! Ja minä kun annoin ukoille varman lupauksen
pelastavani hänet.

_Liisa._ Annoitko varman lupauksen? Miksikä sen teit?--Niin no, ei
lupaus taloa hävitä!

_Juhana._ Mutta sanasta miestä, sarvesta härkää. Etköhän sinä koittaisi
kumminkin jollakin tavalla kaapaista? Minä pyydän!

_Liisa._ Kyllä mielelläni sinulle sen hyvän työn tekisin, jos se olisi
mahdollista?

_Juhana._ Mutta eihän maailmassa ole mitään mahdotonta.

_Liisa._ Niin--no--jos minä tohtisin...

_Juhana._ Mutta minun tähteni sinä tohdit enemmän kuin jonkun toisen
takia. Eikö niin?

_Liisa._ No, sinun tähtesi koetan. Ihmisiä kuuluu tulevan. Ei minun sovi
tässä sinun kanssasi kahden kesken jutella. Tule tänne syrjään piiloon!
_(Menevät)._


6:S KOHTAUS.

*Juhana, Liisa, Wasjka.*

_(Vouti tulee Wasjkan kanssa; he keskustelevat ja Wasjka jää kellarin
suulle vahtiin; vouti menee pois)._

_Juhana._ Katso, he panevat vartian.

_Liisa._ Siltä näyttää.

_Juhana._ Mitä tämä merkitse?

_Liisa._ Kummallista! Ei siinä ennen koskaan vartiaa ole ollut.

_Juhana._ Meidät on petetty. Mihin keinoon nyt ryhdymme?

_Liisa._ Vartia pitää saada pois.

_Juhana._ Mutta mitenkä?

_Liisa._ Minä tiedän keinon. Minä viekoittelen tuon kasakan siitä pois,
ja sinä sill'aikaa pelastat Matin.

_Juhana._ Se on oivallista.

_Liisa._ Minä lähden avainta ottamaan. Ole sinä täällä piilossa! _(Menee
Wasjkaan päin)._

_Wasjka._ Kas, sinähän se olet, lintuseni, sinä, joka neulalla minua
pistit; luuletko, ett'en minä tunne sinua!

_Liisa._ Ähä, soltatti, siinä nyt pyhän-aattona seisoa töllöttää saat!

_Wasjka._ Voi, lintuseni, kuinka ikävältä se tuntuu, kun tässä seistä
saa toisten iloitessa viinapöydän ääressä!

_Liisa._ Miksikä ovat he nyt vahdin tähän panneet?

_Wasjka._ Perhana heitä tiesi! Pistäähän niille joutaville kaikenlaista
päähän. Eikö sekin ole hävytöntä, että tuo kelpo poika, Matti, tämän
oven takana viikon päivät on istua saanut!

_Liisa._ Kyllä se todella on kauheata!

_Wasjka._ Vouti, se on suoraan sanoen aika lurjus! Enkä minä sinä iltana
olisikaan Mattiin tarttunut, vaikka olin tarttuvinani, joll'ei herra
itse olisi tullut.----Mutta mitäs tehdä! Kun käsketään, niin tottele,
se on sotamiehen asia.


7:S KOHTAUS.

*Edelliset, Vouti.*

_Vouti._ _(Tulee oikealta)._ Mitä siinä lörpöttelette? Sinä, sotamies,
varo itseäsi! _(Liisalle)._ Tule tännemmäksi! _(Vetää kädestä näyttämön
suulle päin)._ Kuinka kauan luulet minun kärsivän tätä
vastahakoisuuttasi? Etkö tiedä, että herra voipi tehdä kanssasi mitä
tahtoo? Minä olen häneltä saanut täyden vallan. Sanon sinulle nyt
viimeisen kerran: tähän asti olen sinua mielistellyt, nyt ai'on käyttää
ankarampia keinoja.

_Liisa._ Käytä vaikka mitä keinoja tahansa, kiusaa, vaivaa, toimita
minut johonkin kaukaiseen Venäjän maakuntaan, taikka surmaa minut, mutta
raiskata et minua saa.

_Juhana._ _(Piilossa)._ Sinä olet kelpo, jalo tyttö, Liisaseni!

_Vouti._ Vai en saa, vai en saa! Kylläpä nähdään! Huomiseen asti annan
ajatus-aikaa, huomis-illalla saat olla varoillasi.


8:S KOHTAUS.

*Edelliset, Kosmin.*

_Kosmin._ _(Ikkunassa)._ Ivan Petrovitsch!

_Vouti._ Mitä käskette?

_Kosmin._ Missä ovat sotamiehet?

_Vouti._ Ne ovat tuolla Repolassa. Minä lähetin sinne sanan. Kello on
nyt 11. He ovat täällä tunnin kuluttua.

_Kosmin._ Hyvä!

_Vouti._ Niin kauaksi aikaa sain tuon kasakan vahdiksi.

_Kosmin._ Noniin! Kun kello tulee 12, tulkoon kuusi tänne väijyksiin.
Vuorotellen kuusi ja kuusi vartioikoon tätä paikkaa läpi yön! Jos joku
tahtoo tunkeutua kellariin, ottakaa kiinni!

_Vouti._ Eikö voisi viedä tuota poikaa jonnekin muualle varmempaan
paikkaan, sillä hän on vaarallinen mies?

_Kosmin._ Samaa olen minäkin ajatellut.

_Vouti._ Tukalaksi kävisi, jos häntä istuessaan rautaoven takana vielä
pitäisi kuuden miehen vartioimana pitää. Hän olisi minun mielestäni mitä
pikemmin pois vietävä. Voisihan hänet lähettää jo huomenna rekryytiksi,
ja muita sitten perässä.

_Juhana._ Kuuletko?

_Liisa._ Mikä meidät perii?

_Kosmin._ Niin! Se on päätetty!--Huomenna hän vietäköön kaupunkiin!
Sinä saat pitää huolta siitä!

_Vouti._ Kaikki tulee tarkasti toimitetuksi.

_Kosmin._ _(Sulkee ikkunan)._

_Vouti._ Aha! Nyt saan kellarin tyhjäksi. Sinne pitää tuo lintunen panna
istumaan. Silloin ei hän ainakaan voi vastustaa. _(Menee oikealle)._


9:S KOHTAUS.

*Juhana, Liisa, Wasjka.*

_Juhana._ Nyt ei ole aikaa kuhnailemiseen. Ainoastaan tunti on jälellä.

_Liisa._ Tokko sitäkään?

_Juhana._ Nyt siis toimeen! Mutta kuinka?

_Liisa._ Nyt minä koetan avaimen saada.

_Juhana._ No, mene sitä ottamaan! _(Liisa juoksee yli näyttämön
sisälle)._

_Wasjka._ Perhana vieköön! Kyllä tämä sotamiehen elämä on kiusallisin,
mitä maailmassa on. Mitäs voipi meikäläinen? Kun pannaan jonnekin
seisomaan, niin vaikka homehtumaan rupeisit, et saa sittenkään
paikaltasi liikkua. Tahdon edes laulaa, niin kuluuhan aika nopeammin.

*Laulu 11.*

_Punasarafaani._

      »Äiti armas, heitä työsi!
      Mitä sillä teet?
      Turhaan häiritset sä yösi,
      Silmäs vanhenneet».
      »Tyttö, kultaseni, tule tänne näin,
      Kuule mitä sulle puhun syömmestäin!
      Nyt sä olet nuori, kaunis, huoleton,
      Mutta pian kaikki tuo jo poissa on.
      Nuoruuteni päivät vierivät jo pois.
      Yksinkö ne sulla loppumatta ois?
      Minäkin oon ennen juossut, leikkinyt,
      Ollut reipas, iloinen, niinkuin sinä nyt;
      Tähtes' johtuu mielen' eloon entiseen,
      Siksi muistoks' sulle punasarafaanin teen».

_Liisa._ _(Tulee talon takaa)._

*Laulu 12.*

_Liisa._

      Nyt on aika kylähän jo mennä!
      Sinne, tyttö, kiiruhda jo lennä!

_Wasjka._

      Minne, pikku lintuseni,
      Ompi sulla moinen hätä?
      Kuule, älä mua jätä,
      Viivy, jää mun luokseni!
      Ikävä mun ompi tässä
      Yksin seistä töllöttää,
      Aivan niinkuin pataässä;--
      Eipä hauskaa ole tää.

_Liisa._

      Ikävä jos sulla täällä ompi,
      Tule kylähän, siell' on rattoisampi!

_Wasjka._

      Voi, sä pikku armahani!
      Mielelläni siellä oisin,
      Jos vaan lähteä mä voisin
      Vahdista, mun kultani!
      Ikävä mun ompi tässä
      Yksin seista töllöttää,
      Aivan niinkuin pata-ässä;--
      Eipä hauskaa ole tää.

_Liisa._

      Kyläss' ovat illan-istujaiset,
      Siell' on koossa kaikki nuoret naiset.

_Wasjka._

      Valmis oisin leikkimähän!
      Missä soitto, tanssi kiihtyy,
      Kasakkakin siellä viihtyy,
      Siellä kotona on hän.
      Aina hän on ensimmäinen,
      Lemmessä ja tanssissa.

_Molemmat._

      Aina hän on ensimmäinen,
      Lemmessä ja tanssissa.

_Liisa._ _(Aikoo mennä)._

_Wasjka._ Odotahan! Juttelehan hetkinen minun kanssani! Näethän kuinka
ikävä minulla on!

_Liisa._ Tule sinne mukaan! Tytötkin sanoivat, että jos se kasakka, joka
suomea puhuu, tulisi sinne, olisi paljon hauskempi.

_Wasjka._ Mutta minä en sinne nyt pääse.

_Liisa._ Kuka tänne yöllä tulee katsomaan oletko sinä paikallasi vai et?
Tule mukaan!

_Wasjka._ Hitto vie, kuinka mielelläni tulisin, erittäin kun sinä
pyydät, lintuseni! _(Taputtaa poskelle)._

_Liisa._ Tule nyt!

_Wasjka._ Minun on aivan mahdoton jättää paikkaani tyhjäksi.

_Liisa._ Mutta jos saisimme toisen sijaasi.

_Wasjka._ Niin, sepä olisi keino se.

_Juhana._ Nyt ymmärrän! _(Tulee näkyviin vihellellen)._

_Liisa._ Kukahan tuo lienee?

_Wasjka._ Mikä liekin maankulkija.

_Liisa._ Pyydän häntä tähän vähäksi aikaa sijaasi! Minä maksan hänelle
yhden riunan.

_Wasjka._ Todellakin! Jos koettaisi! Mutta jos hän pettää minut!

_Liisa._ Luvataan hänelle toinen riuna, sitten kun takaisin tulemme.

_Wasjka._ Sinä olet kelpo tyttö! _(Kovasti)._ Kuule, mies!

_Juhana._ _(Viheltelee)._

_Liisa._ Kuules, vieras, kuka lienetkin!

_Juhana._ Mitä asiata?

_Wasjka._ Etkö tahdo olla minun sijassani tässä vahdissa hiukkasen
aikaa?

_Juhana._ Mitä sanot?

_Liisa._ Tahdotko ansaita 10 kopekkaa?

_Juhana._ 10 kopekkaa?

_Wasjka._ Niin.

_Juhana._ Kuinka?

_Wasjka._ Niin, että seisot tässä tunnin aikaa vahdissa.

_Juhana._ Enpä rupeakaan.

_Wasjka._ Ainoastaan yhden tunnin!

_Liisa._ Joutenhan sinä kumminkin näyt olevan.

_Juhana._ No, jos 20 annatte.

_Wasjka._ 15 saat.

_Liisa._ No, ota 20! Nyt heti saat yhden riunan ja sitten takaisin
tultuamme toisen.

_Juhana._ No, menkää sitten!

_Wasjka._ Ota yllesi tämä minun sinelini ja hattuni päähäsi ja miekka
vyöllesi. _(Vaihtavat pukuja)._

_Juhana._ Mutta ainoastaan yhden tunnin.

_Wasjka._ Kävellä saat edestakaisin, mutta et istua.

_Juhana._ Hyvä, hyvä!

_Wasjka._ No, tyttöseni, lähdetään nyt!

_Liisa._ Lähdetään! _(Menevät)._


10:S KOHTAUS.

*Juhana, Vouti, Huttunen.*

_Juhana._ _(Nauraen)._ Sepä kävi mainiosti! Äijä piti asiaa täytenä
totena. Kun se Liisa vaan pääsisi pian takaisin! Ennenkuin Wasjka sieltä
palaa, on Matti jo vapaa.

_Vouti._ _(Tulee vasemmalta)._ Sotamies hoi!

_Juhana._ Mitä käskette, teidän--------

_Vouti._ _(Tarkastaa ovea)._ Samalla kun vartioit kellaria, katso
myöskin, ettei kukaan pääse taloon pujahtamaan. Ymmärrätkö?

_Juhana._ Ymmärrän! _(Itsekseen)._ Hitto vie, kuinka säikähdin------
_(Huttunen tulee)._

_Vouti._ Kuka siellä?

_Huttunen._ _(Tulee läähättäen oikealta)._ Minä se vaan olen, Ivan
Petrovitsch!

_Vouti._ Sinäkö se olet; mitä on asiata?

_Huttunen._ Minä ... minä tuokki, tuokkiroisiani! Mitä mä kävinkään
sanomaan?

_Vouti._ Mitä sinä tahdot?

_Huttunen._ Minua tuota noin pelottaa se asia, ett'emme kirjoittaneet
sen paperin alle.

_Vouti._ Mitä se minuun kuuluu?

_Huttunen._ Minä tahtoisin pyytää teitä pitämään minun puoliani, jos
herran viha sattuisi minuun kääntymään.

_Vouti._ Mitä varten? Oletko sinä parempi kuin muutkaan?

_Huttunen._ Minä olen vanha mies ja tahtoisin saada elää rauhassa.

_Vouti._ En minä voi ainakaan sinulle rauhaa hankkia, jos herra kerran
ärtyy; ja että hän on ärtynyt, siitä voit olla varma.

_Huttunen._ _(Kaivaa taskustaan)._ Mutta jos minä tuota noin _(painaa
setelin voudin käteen)_ pyytäisin teitä.

_Juhana._ _(Itsekseen)._ Siinäpä on pari paholaista.

_Vouti._ No, no! Kyllä minä koetan pitää puoliasi. Ja kylläpä sinä
tarvitsetkin, sillä----

_Huttunen._ Sillä?

_Vouti._ Sinullahan on kaksi poikaa?

_Huttunen._ Niin on!

_Vouti._ Herra on päättänyt ottaa niistä toisen sotamieheksi.

_Huttunen._ _(Säikähtäen)._ Todellako? Voi, voi minun päiviäni! Mitä
minä polonen vaan käyn tekemään! Mutta ettekö te voisi poikaani
pelastaa?

_Vouti._ Vaikeata se lienee!

_Huttunen._ _(Painaa toisen setelin voudin kouraan)._ Minä pyydän,
koettakaa!

_Vouti._ Parastani tahdon koettaa. Kyllähän minä tiedän, että sinä olet
kelpo ukko.

_Huttunen._ No, Herran haltuun, Ivan Petrovitsch! _(Menee)._

_Vouti._ Niin tekäläisiä nenästä vedetään. _(Menee)._


11:S KOHTAUS.

*Juhana, Liisa, Matti, Andrei.*

_Juhana._ Joll'ei se Liisa nyt tule, menee tuuma myttyyn.

_Liisa._ _(Tulee oikealta)._ Nyt toimeen!

_Juhana._ Pian nyt!

_Liisa._ _(Avatessaan ovea)._ Minä lähetin hänet edeltä. Sanoin
unohtaneeni työni kotiin ja läksin takaisin.

_Juhana._ Huuda, jos joku lähestyy. _(Menee kellariin)._

_Liisa._ Voi, voi, kuinka minua peloittaa... Kunhan ei kukaan tulisi...
Missä he viipyvät? _(Juhana ja Matti töytäävät ulos)._ Vihdoin
viimeinkin! _(Panee oven lukkoon)._

_Matti._ Minne menemme nyt?

_Juhana._ Meidän aittaan täksi yöksi.

_Liisa._ Hyvästi. _(Juoksee sisään)._

_Matti._ Kiitos sulle, kunnon veikko!

_Andrei._ _(Tulee oikealta ja huomaa pojat)._

_Juhana._ Ei ole aikaa nyt kiitoksiin. Tule! _(Menevät huomaamatta
Andreita)._


12:S KOHTAUS.

*Andrei, Kosmin, Vouti.*

_Andrei._ Mitä! Matti vapaana! Vahti poissa, mutta vaatteet tässä! Mitä
tämä merkitsee? _(Menee koputtamaan Kosminin ikkunaan)._ Herra hoi!
Kuulkaa!

_Kosmin._ _(Ikkunassa)._ Kuka siellä?

_Andrei._ Johan vanki on karannut.

_Kosmin._ Mitenkä?

_Andrei._ Vahti on poissa ja vanki on karannut.

_Vouti._ _(Tulee vasemmalta)._ Mitä tämä on? Missä vartia on? _(Lähestyy
Andreita)._ Mitä sinulla on täällä tekemistä?

_Kosmin._ _(Tulee ulos)._ Mi--mitä tämä nyt on?

_Andrei._ Herra! Minä tulin teille ilmoittamaan, että näin karanneen
vangin tuolla maantiellä.

_Kosmin._ Minne on sitten vartia joutunut?

_Vouti._ En minä voi käsittää, minne hän on mennyt. Hänen
päällysvaatteensa ovat ainakin tuossa.

_Kosmin._ Onko kellarin ovi auki?

_Vouti._ _(Tarkastaen)._ Ei ole! Kyllä se on lukossa.

_Kosmin._ Mene hakemaan avainta! _(Vouti menee)._ Tämäpä on kummallista!

_Vouti._ _(Tulee ovesta)._ Teidän ylhäisyytenne! Minä kohtasin
piikatytön Liisan samassa huoneessa, jossa avainta säilytetään. Hän on
oven avannut ja päästänyt vangin karkuun tahi ainakin auttanut toisia
siinä toimessa.

_Kosmin._ Vai niin! Se pitää panna koviin kouriin se liehakoitsija.

_Vouti._ Uskokaa minulle se toimi! Minä lupaan karsia pois hänestä
sellaiset tavat.

_Kosmin._ Olkoon niin, mutta meneppäs katsomaan, onko vanki todellakin
karannut.

_Vouti._ _(Käytyään kellarissa)._ Hän on poissa!

_Kosmin._ Kummallista! Ei siitä ole kuin neljännestunti, kun vartia oli
vielä tuossa, ja sillä aikaa hän on ennättänyt karata!

_Vouti._ Ei siitä ole vielä kuin viisi minuuttia aikaa, kun minä näin
hänen vielä paikallaan seisovan.

_Kosmin._ No, mitä tässä töllistelet? Mene karkulaista kaikkialta
etsimään!

_Vouti._ Mahdotontahan on häntä yöllä löytää. _(Menee)._


13:S KOHTAUS.

*Kosmin, Andrei.*

_Kosmin._ _(Andreille)._ Kenenkä luulet tämän tehneen?

_Andrei._ Kenenkä muun, kuin Roposen pojan, Juhanan, joka on salaliiton
vaarallisimpia jäseniä.

_Kosmin._ Hyvä, hän annetaan sotamieheksi.

_Andrei._ Sotamieheksi! Mutta hän on ainoa poika talossa.

_Kosmin._ Vähät siitä. Tiedätkö, mihin aikovat piiloittaa karkulaisen?

_Andrei._ Roposen aittaan he lupasivat hänet piiloittaa.

_Kosmin._ Roposen aittaan! _(Itsekseen)._ Hyvä! Kun nyt saan nämä kaksi
poikaa tieltä, ryhdyn Roposen kimppuun. Hän on saatava joko hyvällä tai
pahalla suostumaan, nyt on pakoituskeinoja minulla oivallisia.
_(Menee)._

_Andrei._ _(Yksin)._ Kaikki käypi hyvin! Olen päässyt isäni suosioon! Ja
kun sitten aika tulee, ilmoitan itseni hänen pojakseen. Mikä
tulevaisuus! Rikkaus, mahtavuus, suuri nimi on oleva perintönäni!
Päätäni huimaa! _(Kello lyö 12)._ Vaan äitini viipyy! Sydänyön aika on
käsissä, ja tässä on määrätty paikka, jossa minun on odottaminen.


14:S KOHTAUS.

*Andrei, Audotja.*

_Audotja._ _(Tulee näkyviin)._ Andrei! Sinäkö?

_Andrei._ Täällä olen.

_Audotja._ _(Menee kellarin viereen)._ Tule tänne!

_Andrei._ _(Menee)._ No?

_Audotja._ Näetkö tuon ulkonevan paaden tuossa seinässä?

_Andrei._ Näen.

_Audotja._ Vedä se pois!

_Andrei._ Mitä sitten?

_Audotja._ Pistä kätesi sinne koloon!

_Andrei._ Täällä on pieni nahkapussi.

_Audotja._ Jumalan kiitos! Anna se tänne! Tässä on se aarre, joka
todistaa sinut Kosminin pojaksi. _(Avaa sen ja ottaa sieltä ristin)._
Kun tämän ristin hänelle näytät, tietää hän, kuka olen minä, kuka sinä.
Mutta ennenkuin tämän ristin taikavoimaa aion käyttää, tahdon sinusta
saada pojan, joka ansaitsee arvonkoroituksen.

_Andrei._ Mitä tarkoitat, äiti?

_Audotja._ Minä näen sinussa piilevän jotakin ja tahdon saada selvän
sinusta. Sano, mitä sinä vehkeilet? Mitä puhuit sinä Kosminille?

_Andrei._ Liika aikaista on vielä ruveta sinulle kertomaan. Antaa puuron
kypsyä ja jäähtyä, sitten vasta sitä nauttia saa.

_Audotja._ Mutta mitä tekemistä on sinulla Kosminin kanssa?

_Andrei._ Olethan itse sanonut, että hän on isäni.

_Audotja._ Niin onkin.

_Andrei._ No, etkö luule minun ymmärtävän velvollisuuksiani isääni
kohtaan?

_Audotja._ Sinä siis vehkeilet talonpoikia vastaan. Etkö muista, että
orjuuden ies on meidän kaikkein yhteinen kirous, sinun, minun, heidän!?

_Andrei._ Minä en enää kuulu tuon kurjan rahvaan piiriin. _(Ottaa
ristin)._ Tämä risti vihkii minut Kosminin pojaksi, aatelismieheksi,
herraksi! Nyt voin sortaa sortajoitani, pilkata pilkkaajoitani. Nyt
tahdon Roposelle näyttää, minäkö en kelpaa hänen vävykseen, vai hänkö ei
minun apekseni.

_Audotja._ Oi, poikaseni! Älkäämme pahaa pahalla palkitko! Ole
kiitollinen Herralle, jonka armo tänään niin runsaasti on meitä
siunannut! Hän kyllä muistaa niitä, jotka ovat sinua pilkanneet.

_Andrei._ Jos tietäisit, kuinka he minua polkivat! Venäläinen!
Keppi-kerjäläinen! Äpärä... Katalat orjat! Tämä kerjäläinen on kerran
oleva teidän herranne! Ja silloin eri teitä sääli! Minun on kosto, ja
sitä tahdon harjoittaa.

_Audotja._ Kosto--viha--sorto--siinä siis ainoat sanat, joilla
vastaat äitisi rukouksiin!

_Andrei._ Oi, äiti! Tahtoisithan sinäkin kostaa niille, jotka ovat sinun
antaneet niin kovasti kärsiä!

_Audotja._ En, elävän Jumalan kautta, en! Samana hetkenä, jona taas
sinut syliini suljin, olivat kaikki kärsimykseni pyyhityt pois
muistostani. Olisin voinut ojentaa sovinnon kättä pahimmalle
verivainoojallenikin.

_Andrei._ Niin! Sinä olet hyvä! Minä en voi olla hyvä! Sydämmeni on
liian loukattu! En, en tahdo enää tomussa ryömiä! Nöyrtyä, anteeksi
antaa, se sopii orjaraukalle! Nyt olen mahtavan ylimyksen poika!

_Audotja._ _(Tempaa häneltä ristin)._ No niin! Mene nyt, ilmoita itsesi
Kosminille! Tule aatelismieheksi, herraksi, sortajaksi! Tätä ristiä vaan
et saa! Se on ja pysyy minun omaisuutenani! Se annettiin rakkauden
pantiksi, sitä ei saa käyttää vihan välikappaleena! Oi orjuuden
kirousta! Sorretun orjan ensimmäinen sana on: sorto! Äsken väkivallan
uhrina, hän ei halua parempaa kuin väkivaltaa! Mene, jatka
kavaltamistointasi! Vaan jos sen teet, niin älä minua milloinkaan
äidiksesi nimitä! _(Menee)._



Neljäs näytös.


_(Oikealla tupa, vasemmalla muutamia ulkohuoneita; näitten välissä
avara, taaksepäin ulottuva lakeus. Perällä muutamia puita, joitten
väliin on tehty liekku. Tuvan edessä penkki ja pöytä)._


1:NEN KOHTAUS.

*Juhana, Matti, Liisa, sitten Wasjka.*

_Juhana._ _(Avaa aitan oven auki)._ Matti, laskeu alas siellä
hetkiseksi!

_Matti._ _(Aitasta)._ Enhän pääse! Työnnä se kaappi syrjään ensin.

_Juhana._ Se on totta, se. _(Menee aittaan, tulee heti takaisin)._

_Liisa._ _(Hyökkää vasemmalta)._ Voi, Juhana!

_Juhana._ Mitä nyt? Liisako täällä?

_Liisa._ Juhana kulta! Pelasta minut. Minä olen hukassa.

_Juhana._ Mitä on tapahtunut?

_Liisa._ Kun minä yöllä menin avainta takaisin paikalleen viemään,
tapasi minut siellä vouti!

_Juhana._ Vouti!

_Liisa._ Herra arvasi tietysti, että minä olin osallisena Mattia
pelastamassa, ja määräsi minut palvelijaksi voudille, jolle hän antoi
luvan kohdella minua aivan, kuinka hän vaan tahtoo.

_Juhana._ Onko se mahdollista?

_Liisa._ Minä olen aivan epätoivoissani,----vouti, hän riemuitsee.
Äsken juuri otti hän minua kädestä kiini ja talutti kotiinsa, uhkasipa
panna kellariinkin lukon taakse.

_Matti._ Mitä puhutkaan?

_Juhana._ Mitä sitten?

_Liisa._ _(Pyrskähtää itkuun)._ Arvaatte, mitenkä minun olisi käynyt,
joll'en olisi päässyt karkuun.

_Juhana._ Jumalan kiitos!

_Liisa._ Mikä minut perii nyt? Miten voin välttää hänen kostoaan? En
sitä mitenkään välttää voi. Ja tiedätte, kuinka minun silloin käy...
Minulla ei ole muuta jälellä kuin hukuttaa itseni!

_Matti._ Muista, että kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Kanna
kohtalosi yhtä kärsivällisesti kuin minä.

_Juhana._ Me pelastamme sinut!

_Liisa._ Jos voitte!

_Matti._ Sinun pitää piiloutua jonnekin, samoin kuin minunkin.

_Liisa._ Piiloutua?

_Juhana._ Todellakin! Käy sinä piiloon myöskin! Ei sinun kauan tarvitse
siellä olla.

_Liisa._ Mutta mihinkä?

_Juhana._ Voithan piiloutua sinäkin tuohon meidän aittaan.

_Liisa._ Kuinka se kävisi laatuun?

_Juhana._ Ainakin ensi aluksi voit tänne piiloutua, sitten etsimme
sopivamman paikan.

_Liisa._ Niin! Ei taida olla parempaa keinoa.

_Juhana._ Mene vaan sinne!

_Matti._ Ei ole hyvä tässä ulkona ollakaan. Tule tänne heti paikalla.
_(Menee aittaan)._

_Juhana._ Elä pelkää, kultaseni! Voudin kynsiin et joudu!

_Liisa._ Jospa sen voisit estää, millä voisin sinua sitten palkita!

_Juhana._ Ei nyt ole aikaa palkkaa ajatella. Mene nyt vaan piiloon!

_Liisa._ Niin, niin!

_Wasjka._ _(Tulee vasemmalta)._ Aha, täällä te olette kaikki kolme!

_Juhana._ No, perhana!

_Matti._ Kuinka varomattomia olimme!

_Wasjka._ Jopa tapasin teidät------Sinä, tyttö typykkä, peijasit
minut eilen... Olisin saanut, Jumala ties', kuinka kauan arestissa
istua, joll'ei vouti olisi minua sieltä omin luvin pois laskenut.--Nyt
saatte te mennä kaikki kolme sinne istumaan.

_Liisa._ _(Rukoillen)._ Mutta Wasilij! Enhän minä sitä tehnyt sinua
vahingoittaakseni.

_Juhana._ Täytyihän meidän pelastaa Matti.

_Matti._ Joll'et puhu kellekään, että olemme täällä piilossa, saat hyvän
palkkion, sittenkun vapaaksi pääsen.

_Wasjka._ Koska sinä vapaaksi pääset?

_Matti._ Muutaman päivän päästä, viimeistään vapautus-manifestin
julistettua.

_Wasjka._ Onko sellainen tulossa?

_Juhana._ Se on jo päätetty!

_Wasjka._ Todellako? Sepä olisi onni!

_Matti._ Etkö puhu kellekään?

_Wasjka._ En, en! Minä vain tahdoin peloittaa teitä. Jos olisitte
minulle aikomuksenne ilmoittaneet, olisin ollut valmis teitä auttamaan
------Olkaa huoletta! Kyllä minä laitan niin, että saatte olla
rauhassa.

_Liisa._ Minä olen myöskin jo pakolainen!

_Wasjka._ Onko tullut ilmi jo, kuka hänet sieltä päästi?------No,
olkaa rauhassa!

_Juhana._ _(Tarjoo rahaa)._ Tuossa on juomarahaa.

_Wasjka._ Vaikk'en rahan edestä sitä tee, ei sekään haitaksi
meikäläisille liene. Hyvästi nyt taas! _(Menee)._

_Juhana._ No, nyt piiloon vaan, ettei kukaan vaarallisempi satu
näkemään. Tännehän alkaa kohta nuorisoakin kokoontua leikkimään,
niinkuin tapana on pyhinä.

_Liisa._ Niin! Ja minä saan täällä lukon takana piilossa olla!
_(Menevät)._

_Juhana._ _(Lukitsee oven)._ Tyttö parka! _(Menee)._


2:NEN KOHTAUS.

_Andrei, Roponen, Anni._

_Andrei._ _(Tulee oikealta)._ Mitä on minun tekeminen? Toisella puolen
on isäni, toisella äitini------Joll'en olisi jo näin pitkälle
mennyt, silloin ei olisi epäilemistä. Mutta kun kerran heidät jo
pettänyt olen, kuinka voin enää peräytyä heidän piiriinsä? En, sitä en
voi! Mutta seisahtua--se ei ole mahdotonta!--

_Roponen._ Saa nähdä, mitä hän nyt käy tekemään. Huttusesta puhumatta
luottavat muut nähtävästi minuun ja pysyvät lujina.--------Kas,
Andrei, sinäkö se olet? Tuleppas tänne!

_Andrei._ Mitä on asiata?

_Roponen._ Sinä näyt olevan pahoillasi eilispäiväisestä. Ukot olivat
iloisella päällä ja loukkasivat sinua, sen minä myönnän. Taisinpa
minäkin olla liian ankara sinua kohtaan. Mutta unohtakaamme se! Sinä
pyysit tytärtäni vaimoksesi.--Hm! Siinä on tosin vaikeuksia! Mutta
heitetään se asia ratkaisematta tuonnemmaksi! Meillä on nyt paljon
tärkeämpiä asioita. Niinkuin tiedät, olemme joutuneet ankaraan
taisteluun Kosminin kanssa... Kaikki meidän yhteiset voimamme ovat nyt
tarpeen. Et sinäkään saa antaa epätoivon miehuuttasi lannistaa. _(Lyöpi
olkapäälle)._ Sovitaan pois turhat riidat! Yhdy sinä liittoon!

_Andrei._ Kas, kuinka makeasti sinä nyt puhut, kun apuani tarvitset!
Pianpa se ääni kellossa muuttuikin! En minä ole mikään koiran penikka,
jonka saa potkaista ulos milloin vaan tahtoo ja taasen kutsua takaisin,
kun kaalivadista lusikkaan luu sattuu. Ei, Roponen. _(Anni astuu
rappusille)._ Muuten voin sinulle ilmoittaa, päästääkseni sinut
huolistasi, ett'en aiokkaan enää kosia tytärtäsi. Tosin olen häntä
rakastanut--ja rakastan vieläkin, mutta kaikessa tapauksessa olen
päättänyt hänestä luopua.

_Anni._ _(Hyökkää esille)._ Mitä sanot?

_Andrei._ Minä puhuin, mikä on totta.

_Anni._ Sinä siis...

_Andrei._ Minua on täällä kohdeltu tavalla, jota en voi anteeksi antaa.
Isäsi käytös minua kohtaan on ollut sellainen, ett'en hänen kanssaan
saata sukulaisuutta tehdä. Minun täytyy sinusta erota, niin raskasta
kuin se minusta onkin. _(Aikoo mennä)._

_Anni._ Älä mene, Andrei! Odota hetkinen! _(Roposelle)._ Isä, onko se
totta, mitä hän sanoo?

_Roponen._ Jos hän on ottanut loukkaantuakseen tosiasiasta, ei se ole
minun vikani. Hän on venäläinen. Sentähden en voi suostua hänen
pyyntöönsä.

_Anni._ Sinä hylkäät hänet! No, hylkää sitten minutkin, sillä häntä en
jätä.

_Roponen._ Anni!

_Anni._ Armas isä! Älä ihmettele, että minä, oikea äyrämöistyttö, näin
suoraan sinulle näytän, kuinka syvälle sydämmessäni lempi tuohon
venäläiseen nuorukaiseen on juurtunut. Armas isä, anna minut hänelle--
ilman häntä en voi elää!

_Andrei._ Anni! Älä puhu noin! Oi, jos tietäisit----

_Roponen._ Tämä asia on todellakin niin tavatonta, niin outoa, mutta
niinkuin näyttää, niin vakavaa laatua, että minä rupean jo horjumaan
siinä päätöksessäni, jonka eilis-iltana tein.

_Anni._ Mitä voit sinä muuta kuin suostua siihen, että Andrei ottaa
minut; olenhan ainoa tyttäresi, jonka et mielelläsi antane suruun
surkastua.

_Andrei._ _(Itsekseen)._ Mitä voin minä nyt enää? Se on myöhäistä!

_Roponen._ Oma tyttäreni! Voitkos sinä luulla, että minä pahassa
tarkoituksessa kielsin teidän aikeenne? En suinkaan! Kyllä minulla oli
syitä siihen ja päteviäkin ... mutta koska minä näen, että sinuun asia
kipeästi koskee, en minä voi olla suostumatta. Tehkää, niinkuin itse
tahdotte! _(Menee)._

_Anni._ No, Andrei! Nyt on isäni suostuvainen!

_Andrei._ Ei, Anniseni! Isäsi suostumuksen kautta ei asia tule
paremmaksi. Jos tämä olisi tapahtunut muutamia päiviä ennen, olisin
onnellisin ihminen maailmassa, mutta nyt se on myöhäistä. Minä olen
sinusta jo niin kauaksi vieraantunut, ett'en enää voi, en saata sinua,
Roposen tytärtä, vaimokseni ottaa. En ansaitse sua enää. _(Menee
sukkelaan pois)._

_Anni._ Andrei!------Hän ei kuule minua.

*Laulu 13.*

      Viimeinenkin toivoni
      Sammui multa nyt!
      Kun mun jätti sulhoni,
      Kaikk' on päättynyt.
      Hyvästi nyt, eloni,
      Ilot, leikit, nuo
      Lapsuuden unelmani!
      Kaikk' on mennyt tuo.
      Jälellä mull' ompi vain
      Kuolon kolkko tie,
      Sinne haava rinnassaan
      Nyt jo minut vie!
      Yksin hauta enää voi
      Mua lohduttaa;
      Kohta kello kalman soi,
      kuolo kolkuttaa. _(Menee)._


3:S KOHTAUS.

*Tyttöjä, Poikia, Vouti, Juhana, Roponen, Kipuna, Kosmin, Pekko.*

_(Kööri kuuluu)._

*Laulu 14.*

_Tytöt._

      Tulkaatte, tytöt, kokohon!
      Aamusta jo alkakaamme.
      Leikkimähän, laulamahan,
      Virittämään virsiämme.

_(Näkyviin tulee jono tyttöjä. Kaksi reunimmaista nostaa kätensä ylös,
tehden ikäänkuin portin, josta ensin menee toisessa päässä reunimmaisena
oleva, joka sitten taas tekee portin viereisensä kanssa. Näin jatketaan
vielä näyttämöllä, johon toisaalta alkaa poikia kokoontua)._

_Pojat._

      Pojat, kullan kuppuraiset,
      Oman kylän omenaiset!

      Pyhä kullan kunniaksi
      Joukkohon jo joutukaatte!

_Tytöt._

      Oman vallan valkopääköt,
      Seurakunnan selvopojat!

      Tulkaa meidän tiukkuhumme,
      Leikkimähän lentäkäätte!

      Yhtykää jos yksin, kaksin,
      Taikka kolmin koittakaatte!

_Pojat._

      Voi te, tytöt tylleröiset,
      Mamman piiat makjasuiset!
      Ken käis kanssamme kisahan,
      Karkeloonne kajoaisi,

      Ei ois sillä miehen mieltä,
      Miehen mieltä, pojan pontta.

_Tyttö._

      La mie laulella alotan,
      Alan virttä vieritellä----

_Kööri._

      Ääni se kaikuu,
      Helinä se raikuu,
      Kylästä se kuuluu tästä.

_Tyttö._

      Armahista aamuistamme,
      Ihanista illoistamme.

_Kööri._

Ääni se kaikuu j. n. e.

_Vouti._ _(Tulee mahtavasti kahdentoista sotamiehen kanssa)._ Ottakaa
tuo tuosta! _(Näyttää Juhanaa)._

_Juhana._ Mitä te minusta tahdotte?

_Vouti._ Kiinni hänet!

_Roponen._ Millä oikeudella?

_Vouti._ Hän on määrätty sotaväkeen. _(Ääniä kuuluu »Voi poloista».
»Hirveätä» y. m.)._

_Roponen._ Hän on minun ainoa poikani! _(Sotamiehet tarttuvat
Juhanaan)._

_Vouti._ Se ei koske minuun.

_Kipuna._ Herra tulee!

_Kosmin._ _(Tulee vasemmalta. Talonpojat ottavat lakit päästään)._ Te
muut saatte mennä, Roponen jää tänne!

_Vouti._ _(Katselee mennessään tyttöparveen)._ Minun peipposeni ei näy
olevan joukossa. Minnepä lie se nyt mennyt? _(Pekolle)._ Onko Liisaa
näkynyt täällä?

_Pekko._ Ei hän joukossa ole tänään ollut laisinkaan. _(Menevät)._


4:S KOHTAUS.

*Kosmin, Roponen.*

_Kosmin._ _(Ylpeästi)._ Sinun poikasi menee sotamieheksi!

_Roponen._ Millä oikeudella?

_Kosmin._ Itse olette pakoittaneet minut ryhtymään ankariin keinoihin.

_Roponen._ Mitenkä olemme teitä pakoittaneet.

_Kosmin._ Ymmärtämättä omaa etuanne ette suostu asiaan, mikä tulee
siunausta antamaan kaikille, sekä teille että minulle.

_Roponen._ Jos se anomus sisältää, mitä sanotte, miksi ette anna minun
lukea sitä?

_Kosmin._ Kun olette allekirjoittaneet, saat sinä sen yksinkertaisen
syyn tietää, mutta ei nuo muut.

_Roponen._ Sitten vasta, kun olemme allekirjoittaneet! Mitäpä hyötyä
siitä sitten enää on? Siitä voitte olla varma, ett'emme aio
allekirjoittaa, ennenkuin sisällön tunnemme.

_Kosmin._ Hyvä, kylläpä saadaan nähdä, kellä tässä on käskyn valta.
Luuletko sinä, ett'en minä voi teitä pakoittaa?

_Roponen._ Ette voi!

_Kosmin._ Vai en voi! Enkö voi! Nyt ensiksikin toimitan poikasi kauas
Keski-Venäjälle sotapalvelukseen.

_Roponen._ Siitä saatte vielä oikeudessa vastata.

_Kosmin._ Minä? Oikeudessa vastata--sinulle! Kuinka tohdit sellaista
vasten silmiä minulle puhua?

_Roponen._ Ette minua peloita laisinkaan!

_Kosmin._ Minä hajoitan koko perheesi! Lähetän yhden tuonne, toisen
tänne. Luuletko, ett'en voi?

_Roponen._ Sen olisitte ennen voinut tehdä. Nyt se on myöhäistä.

_Kosmin._ Myöhäistä?

_Roponen._ Ettekö te todellakaan tiedä, että valtanne loppu voipi tulla
minä päivänä hyvänsä? Vai ettekö luule minun sitä tietävän?

_Kosmin._ Sinä olet siis toivossa, että manifesti pian julistetaan,
ryhtynyt tähän vastarintaan?

_Roponen._ Miks'en sitä voisi suoraan tunnustaa.

_Kosmin._ Ja luulet anomukseni sisältävän jotakin, joka koskee teidän
vapauttanne.

_Roponen._ En epäile sitä ensinkään!

_Kosmin._ Kuule, Roponen! Minä näen että sinä olet järkevä mies ja
ymmärrät paremmin kuin nuo muut hyötysi siitä, jos pääset minusta
riippumattomaksi. Mutta älä luule vielä, että manifesti heti
julistetaan, vaikka se päätetty on. Sen toimeenpanossa tulisi olemaan
niin suuria vaikeuksia, että vielä kuluu aikaa, ennenkuin hallitsija sen
julistaa, eikä ole mahdotonta sekään, että hän sen kokonaan lykkää
epämääräiseen tulevaisuuteen. Minä, niinkuin huomaat, ennätän vielä
tehdä, mitä mieleni tekee. Mutta minä kunnioitan sinua ja tahdon
sentähden sinun kanssasi solmia ystävyyttä. Jos lupaat tuon anomuksen
alle kirjoittaa, pääset veroista vapaaksi ja saat poikasikin takaisin.

_Roponen._ Minä ajan sellaista asiaa, jossa ei ole tinkimisen varaa.

_Kosmin._ Luuletko sinä todellakin, että vapaus tulee olemaan tälle
rahvaalle hyödyksi?

_Roponen._ No tietysti!

_Kosmin._ Jos tarkemmin ajattelet, kuinka hyödyllistä on, että kaikkeen
itsenäiseen toimintaan kykenemättömällä kansajoukolla on johtaja, isä,
joka heistä huolta pitää, heitä neuvoo, opettaa ja samalla kurittaa, jos
sen huomaat, kuinka suurta siunausta teille minun isällinen huolenpitoni
on antanut, niin näet, että talonpojat tarkan isännän huostassa ovat
päinvastoin paljon onnellisempia, kuin jos kenestäkään riippumattomia
olisivat.

_Roponen._ Parempi on ankarin laki, kuin löyhin itsevaltaisuus. Nykyinen
voutinne on jo alussa näyttänyt, ett'ei hyvää ole ainakaan
odotettavissa.--Ja muuten me emme ole sellaisia raukkoja, jotka
virkamiesten sorron alle alistuisimme. Me kyllä tiedämme, mistä on
oikeutta etsittävä.

_Kosmin._ No, olkoon menneeksi! Sinä ja muutamat muut, joista sitten
voimme sopia, pääsette perheinenne vapaiksi, jopa saatte
maatilkkunnekin omaksenne, mutta sitten autat sinä minua pysyttämään
valtaani muitten yli. _(Talonpoikia tulee näkyviin)._ Tuossa tulee
muita! Keskustelkaa nyt vielä hetkinen? Kymmenen minuutin päästä vaadin
viimeisen vastauksenne. Ja voi teitä, jos vielä uppiniskaisuudessanne
pysytte! _(Menee)._


5:S KOHTAUS.

*Roponen, Huttunen, Kipuna, Susi, Juvakka.*

_Roponen._ Nyt on taistelu alkanut, ystäväni.

_Huttunen._ Mitä oletkaan tehnyt, Roponen?

_Kipuna._ Parasta lie, että vältämme hänen vihansa ajoissa.

_Huttunen._ Nyt on vielä aikaa siihen.

_Susi._ Niin, ehkä se olisi parasta.

_Roponen._ Jos taistelun alussa masennutte, mitenkä voin teihin luottaa,
kun tiukempi tulee?

_Juvakka._ Emme me masentuneet ole laisinkaan.

_Susi._ Eihän vielä mitään hätää ole.

_Huttunen._ Niin kai!

_Roponen._ Jäykästi pysykäämme vastuksessa. Vaikka hän uhkailee, se ei
merkitse mitään. Tänään, huomenna, ylihuomenna tulee manifesti.
Ainoastaan lujuutta ja kärsivällisyyttä on tarpeen.

_Kipuna._ Mutta joll'ei se tulekaan?

_Huttunen._ Roponen! Minä pyydän, heitä tuo uhkarohkeutesi! Jos sinä et
taivu, saamme me syyttömätkin kärsiä.

_Susi._ Herra tulee!

_Roponen._ Muistakaa, ei kukaan saa kirjoittaa hänen anomuksensa alle.


6:S KOHTAUS.

*Edelliset, Kosmin, Wasjka, Matti, Vouti, Liisa, Mari, Anni, Andrei,
Kansaa.*

_Kosmin._ _(Tulee kymmenen sotamiehen kanssa. Kansaa tulee)._ No,
tahdotteko kirjoittaa paperin alle?

_Talonpojat._ Emme!

_Kosmin._ Se, joka tietää, missä karannut vanki on, ja sen heti
ilmoittaa, hän pääsee kaikesta siitä edesvastauksesta, minkä alle muut
joutuvat.

_Huttunen._ _(Ottaa askeleen eteenpäin)._ Tuota...

_Juvakka._ Jos tohdit sanoa sanaakaan, niin varo itseäsi!

_Kosmin._ Eikö kukaan tahdo ilmoittaa?

_Huttunen._ Herra! Minä en ainakaan tiedä, missä hän on piilossa.

_Kosmin._ Vai et tiedä vain! No, ehkä minä tiedän. _(Sotamiehille)._
Sotilaat! Katsokaa tuonne aitan sisään!

_Roponen._ _(Juvakalle)._ Meidät on petetty.

_Wasjka._ Antakaa avain!

_Roponen._ Tuota--noin--minulla--ei--ole--

_Wasjka._ _(Lyöpi pyssyn perällä oven auki ja menee sisään)._

_Juvakka._ Nyt meidät hukka perii!

_Roponen._ Ei saa lannistua!

_Wasjka._ _(Tulee takaisin)._ Ei täällä ole ketään.

_Kosmin._ Vai ei ole!

_Vouti._ Sallikaa minun mennä! _(Menee kahden sotamiehen kanssa)._

_Wasjka._ Perhana! Ei onnistunut sittenkään!

_Andrei._ _(Tulee)._ Mitä nyt!

_Roponen._ Tuossa on se, joka on syypää kaikkeen, sinä kavaltaja!

_(Sotamiehet tuovat Matin ja Liisan aitasta)._

_Kosmin._ _(Wasjkalle)._ Kaksihan sieltä löytyi, ja sinä et nähnyt
yhtään!

_Vouti._ _(Liisalle)._ Ahaa, sinä västäräkki! Vai menit sinä piiloon!
Nytpä et enää pakoon pääse.

_Liisa._ _(Kosminille)._ Armollinen herra! Säälikää minua raukkaa!

_Kosmin._ Säälimisen aika on nyt mennyt. _(Roposelle)._ No, Roponen,
sinä laintuntija, älyniekka! Pidätkö sinä talossasi pahantekijää?

_Matti._ Mitä pahaa minä olen tehnyt!

_Kosmin._ Ja sitten vielä minun orjani olet taloosi piiloittanut!
Tiedätkö, että se on varkautta? Kuulkaa nyt, te muut! Minä näen, että
koko tähän meteliin on syypää ainoastaan Roponen, tuo ylpeä naapurinne.
Kun hän on poissa teitä yllyttämästä, tiedän minä teidän muitten pysyvän
alallanne. Sentähden on ensimmäinen asia rauhaa saadakseni keskellänne,
että Roponen toimitetaan kauas täältä. _(Sotamiehille)._ Sitokaa hänet!
_(Sotamiehet tarttuvat Roposeen)._

_Roponen._ Ystävät! Kansalaiset! Auttakaa minua! Älkää antako hänen
tehdä tämmöistä vääryyttä syyttömiä ihmisiä kohtaan! Tämä on vasten
lakia! Auttakaa! _(Sortuneena)._ Ette tohdi--------Voi teitä
raukkoja!

_Mari._ _(Tulee tuvasta, juoksee äänettä sinne, tänne)._

_Anni._ _(Hyökkää oikealta esiin)._ Isäni, isäni! Voi, voi, auttakaa,
hyvät, rakkaat ystävät! Armoa! Armoa!

_Roponen._ Rukoile Jumalalta apua! Hän yksin voi enää auttaa!

_Andrei._ _(Itsekseen)._ Mitä olen minä tehnyt?

_Kosmin._ Kuulkaa, te muut! Te olette nyt nähneet, mihin vastarinta
vie! Jos nyt te luovutte uppiniskaisuudestanne, annan teille kaikille
anteeksi, vaikka tiedän teidätkin syyllisiksi. Lupaatteko olla
kuuliaisia?

_Huttunen._ _(Ja jotkut muut)._ Lupaamme!

_Roponen._ Voi raukkoja! Raukkoja!

_Kosmin._ No niin! Ensimmäiseksi todistukseksi kuuliaisuudestanne vaadin
nyt, että kirjoitatte tämän rautatietä koskevan anomuksen alle.

_Huttunen._ Meistä ei osaa kukaan muu kirjoittaa kuin tuo Andrei.

_Kosmin._ Niin no! Sinä Andrei kirjoitatkin ensimmäiseksi. _(Ottaa
paperin taskustaan)._ Tule kirjoittamaan tämän anomuksen alle nimesi!

_Andrei._ Minä en kirjoita!

_Kosmin._ Mitä?

_Andrei._ Ennen en kirjoita nimeäni sen alle, ennenkuin siihen on se
mies nimensä piirtänyt, joka minua on kirjoittamaan opettanut, ja se on
Roponen!

_Kosmin._ Roponen!

_Andrei._ Niin, Roponen, joka lapsuuttani hoiti ja antoi minulle suojan
ja kodin! Antoi vielä enemmän! Opetti minut ymmärtämään, että ainoastaan
vapaina olemme tosi-ihmisiä! Jos hän nyt sanoo minulle: »Kaikki, mitä
sinulle opetin, on valhetta! Orja jääköön orjaksi! Parempi orjuus, joka
antaa leipää, kuin vapaus, joka vaan antaa vaivoja.--» Jos hän sen
sanoo, silloin kirjoitan alle, muuten en!

_Anni._ Kiitos, kiitos, Andrei!

_Roponen._ Andrei, sinä olet jalo nuorukainen!

_Kosmin._ Vaan itsehän paljastit heidän salajuoniaan?

_Andrei._ Sen tein toisessa tarkoituksessa kuin luulitte. Minähän juuri
päästin eilen illalla vangin karkuun, vaikka koetin teitä sillä tavalla
pettää, että tekeysin kavaltajaksi. Jos joku on syyllisenä rangaistava,
niin rangaiskaa minut yksin.

_Kosmin._ Sinä siis petit minut ja tohdit vielä siitä kerskailla! Voi
sua onnetonta! Kyllä sen tulet kalliisti maksamaan.

_Andrei_ Nyt en pelkää vankeuttakaan, kun omatuntoni on vapaa!

_Roponen._ Niin! Antakoon kohtalo nyt mitä tahansa, nyt olemme
yksimieliset!

_Kosmin._ Te luotatte lempeäluontoisuuteeni, uskotte ett'en aio ryhtyä
ankarimpaan. Siinä olette pettyneet, sen tahdon osoittaa. Ruoskikaa
häntä! _(Sotamiehet käyvät Andreihin kiinni)._

_Audotja._ _(Hyökkää esille)._ Antakaa hänen olla! Kosmin, älä satuta
kättäsi häneen------sillä--hän--on----oma poikasi!

_Kosmin._ Poikani? Minun poikani?

_Audotja._ Antakaa hänen olla rauhassa, niin saatte kaikki tietää.

_Kosmin._ _(Viittaa sotamiehille)._ Kuka sinä olet? En ole sinua koskaan
täällä nähnyt.

_Audotja._ Ettekö koskaan? Voi Kolja, Kolja?

_Kosmin._ _(Hämmästyen)._ Mitä tämä on? Kasvoja en tunne, mutta ääni on
tuttu!

_Audotja._ Niin vähänkö Kolja-herra muistaa enää ihanaa, armasta
Audotjaansa? Sinä et luule hänen voineen tällaiseksi muuttua.

_Kosmin._ _(Itsekseen)._ Mitä? Tuoko olisi ihana, kaivattu Audotjani,
tuo repaleinen vaimo?

_Audotja._ Ja tämä on poikasi, se on lapsi, joka minut Jegor-veljesi
kynsistä pelasti. Tämä nuorukainen se on, joka meidät kahdeksi
vuosikymmeneksi eroitti toisistamme. Tämä risti haihduttaa epäilykset.
Muistatko, Kolja, sitä yötä, jolloin kuunvalossa, istuessamme hovin
puutarhan lehtimajassa, annoit minulle tämän ristin?

_Kosmin._ Se on hän! Se on hän!

_Vouti._ Älkää, herra, kuulko hänen lorujaan! Hän toivoo tietysti
valheillaan saavansa muutaman kopekan pojalta, kun on hänet raippojen
alta pelastanut!

_Kansa._ Tehkää tietä! Sanansaattaja tulee, kirje kädessänsä.
_(Sanansaattaja antaa Kosminille kirjeen, jota hän rupeaa lukemaan)._

_Vouti._ Teidän ylhäisyytenne! Asemanne on vaarallinen! Jos annatte
heidän valheittensa vaikuttaa itseenne, niin joudutte hukkaan.
Rangaiskaa, ja rangaiskaa verisesti, muuten ette voi hillitä tuota
kapinoitsevaa roistokansaa. Minä rukoilen teitä ainakin tämän kerran
kallistamaan korvanne neuvoilleni.

_Kosmin._ Olen jo liiaksi teikäläisille korvani kallistanut. Jos sitä en
olisi tehnyt, en olisi turhaan rääkännyt rehellisiä ihmisiä.--Niin,
turhaan, sillä vapautusmanifesti on tullut.--Laskekaa heidät irti!
_(Lukee)._

      _»Armollinen manifesti._

Me Aleksanteri II, Jumalan armosta koko Wenäjän Keisari ja Itsevaltias
y. m. y. m. teemme kaikille uskollisille alamaisillemme tiettäväksi:
Jumalan sallimuksen ja perintöoikeuden pyhän lain kautta kutsuttuna
esi-isiemme valtaistuimelle, olemme Me, tätä kutsumusta noudattaaksemme,
sydämmessämme luvanneet Keisarilliseen suosioomme ja huolenpitoon sulkea
kaikki Meidän uskolliset alamaisemme, olkoot he mitä säätyä eli luokkaa
hyvänsä. Katsellessamme valtakunnan eri säätyjä ja luokkia, olemme
tulleet siihen vakuutukseen, että Keisarikunnan laki, joka kyllä katsoo
korkeampien ja keskisäätyjen parasta sekä pitää heidän
velvollisuuksiaan, oikeuksiaan ja etujaan silmänsä alla, ei ole samalla
tarkkuudella ottanut suojelukseensa maatiloihin sidottuja talonpoikia,
jotka joko vanhempien lakien tai vanhan tavan jälkeen perinnön kautta
tilanhaltioitten vallan alla ovat.

------------

Tämän havaittuansa, rupesivat jo meitä ennen olleet, muistossamme
suuresti kunnioitettavat Keisarit parantamaan talonpoikain tilaa----
----mutta niitä asetuksia vapaista maanviljelijöistä ja
kontrahtikirjalla sidotuista talonpojista otettiin toki vaan pienemmissä
osissa maata noudatettaviksi.----Niin on se vakuutus Meihin lujaksi
tullut, että talonpoikain tilan totinen parannustoimi on meille
Esi-isiltämme annettu ja pyhänä pidettävä perintö, toimi, jota tekemään
Jumala on aikoja myöten meitä kutsunut ... ja Jumalan apua rukoillen
olemme päättänyt panna asian toimeen.----------Koska tunnemme,
että vastuksia on monta tämän aiotun uuden järjestyksen tiellä, niin
ennen kaikkea turvaudumme Wenäjän maata kaitsevaan Jumalaan.

Me luotamme myös uskollisen aatelistomme jalomielisiin uhrauksiin,
hyvillä mielin ja ansion mukaan kiittäen tätä säätyä sekä meidän omasta
että isänmaan puolesta, Meidän toimillemme tehdyn avun tähden. Wenäjä ei
koskaan ole unohtava, että aatelisto ainoastaan ihmisarvon tunnosta ja
rakkaudesta lähimmäistä kohtaan vapaalla tahdolla on luopunut niistä
oikeuksista, joita nyt lakkautettava orjuus sille tarjosi, ja siten on
laskenut perustuksen uudelle tulevaisuudelle talonpoikain hyödyksi----
----

Ja vakavasti toivomme nyt, että vapautetut orjat, nähden mikä
tulevaisuus heillä nyt on odotettavana, myös ymmärtävät oikein
arvostella ja tunnustaa, mitä kaikkea aatelisto niitten hyväksi on
uhrannut. Totta he ymmärtävät sen totuuden, että vakavammalle
omistusoikeudelle perustettu tila, niin myös suurempi vapaus omaisuuden
hallinnossa velvoittaa, paitsi mitä valtakunnalle ja itsellensä tulevat
velkaa olemaan, myöskin näyttämään oikeiksi lain suojelemat aikeet,
käyttämällä laillisesti ja järjellisesti äsken heille suotuja oikeuksia.
Sillä joll'eivät ihmiset itse koeta turvata heille onneansa, niin ei
paraskaan laki voi sitä tehdä... Ja nyt, sinä hurskas, uskollinen kansa,
tee pyhä ristinmerkki otsallesi, yhdistä rukouksesi meidän rukoukseemme
anoaksesi taivaasta Korkeimman siunausta ensimmäisen vapaan työsi
ylitse; siinä on vakava perustus itsekunkin yksityiselle niin hyvin kuin
koko kansan yhteiselle menestykselle--------

      _ALEKSANDER_».

Te olette vapaat!

_Kaikki._ Vapaat! _(Ääretön riemu)._

_Roponen._ Kiitetty olkoon Herra taivaassa, ylistetty jalo hallitsijamme
Aleksanteri II. Sinä teit teon, josta sinua koko Venäjän kansa on
ikuisesti kiittävä, josta koko maailma on nimeäsi ylistävä. Rakkaat
kansalaiseni! Nyt olemme kumminkin saavuttaneet sen, mitä varten
ponnistelimme, nyt kun kaikki olimme joutua epätoivoon. Kiittäkäämme
Herraa siitä, että hän on jalon hallitsijamme kättä armotyöhön johtanut.

_Kaikki._ _(Laulavat)._

      Sun puolees käännymme me nyt,
      Kun taistelu on päättynyt;
      Sun etees, Herra taivahan,
      Tään onnen päivän antajan,
      Nyt notkistamme polvemme
      Ja sua yksin kiitämme.

_(Kaukaa kuuluu sama virsi)._

_Audotja._ Kosmin! Sinä sait nyt suuren aineellisen tappion, mutta älä
sure! Palkkioksi antoi Jumala sinulle lohdutuksen kolkolle,
lemmettömälle elämällesi, antoi sinulle takaisin poikasi. _(Osoittaa
Andreita)._

_Kosmin._ Tämäkö poikani ... joka minut petti?

_Andrei._ Pettäjä en ole ollut. Ajattele vaan, mikä taistelu oli
minulla! Toisella puolen isäni, toisella he kaikki. Ja sitten loukattu
sydämmeni, joka huusi kostoa. Horjahdin, se on totta, mutta olinhan
valmis vaikka kahleilla sovittamaan hetken hairahdusta.

_Kosmin._ Olet ollut orja, mutta, kiitos Luojan, sinulla ei ole orjan
mieli! Tule pojakseni!

_Andrei._ Isäni! _(Syleilevät)._ Ja sinä, Roponen! Voinko sinulta toivoa
anteeksi saavani?

_Roponen._ Vielä enemmän! Paraan aarteeni maailmassa, tyttäreni!
_(Kosminille)._ Olkoon hän sovinnon merkki teidän ja meidän välillämme!
_(Antavat kättä)._

_Kaikki._ _(Laulavat)._

      Oi armon lähde autuas,
      Elämän suuri ruhtinas,
      Sä taivaan valo, aamun koi,
      Sinulle virtemme nyt soi!
      Yön synkeys jo mennyt on,
      Sun, Herra, kiitos olkohon!





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Viimeinen ponnistus - Näytelmä neljässä näytöksessä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home