Title: Abdallah eli nelilehtinen apila - Arabialainen kertomus
Author: Laboulaye, Edouard, 1811-1883
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Abdallah eli nelilehtinen apila - Arabialainen kertomus" ***


ABDALLAH ELI NELILEHTINEN APILA

Arabialainen kertomus


Jutellut

EDVARD LABOULAYE


Suomentanut R. Mellin. [Ranskalainen alkuperäisteos: "Abdallah ou le
trèfle à quatre feuilles, conte arabe"].


G. W. Edlund, Helsinki, 1880.



SISÄLLYS:

Alkulause
LUKU
 1. Perheen ilo
 2. Horoskopo
 3. Kasvatus
 4. Kiitollisuuden osoitus
 5. Uusi Salomo
 6. Palkittu hyve
 7. Barsim
 8. Juutalainen
 9. Zobeyden kaivo
10. Vaskilehti
11. Iremin puutarhat
12. Molemmat veljekset
13. Karavaani
14. Kafur
15. Kertomus Kandaharin sulttaanista
16. Päällekarkaus
17. Sulttaanitar
18. Hopealehti
19. Salaisuus
20. Ketun kärsiväisyys
21. Huutokauppa
22. Kotiintulo
23. Kara-Chitan
24. Vieraanvaraisuus
25. Kultalehti
26. Paluu
27. Leila
28. Kosto
29. Timantti-lehti
30. Omarin onni
31. Kaksi ystävää
32. Loppu
33. Jälkilause



ALKULAUSE

_Jumalan, sen lempeän ja laupiaan nimessä, joka on antanut meille
ruovonkorren kirjoittaaksemme ja joka päivä opettaa ihmiselle mitä tämä
ei tiedä.[1] Tämä kirja ei ole romaani Abu-Zeydistä eikä Ez-Zahirin
elämänvaiheista, eikä ole se yksikään niistä kauniista saduista, joita
juhlapäivinä luetaan ja lauletaan Kairon kahviloissa. Tämä on se
mutkaton kertomus, jonka kameelin-ajaja Ben-Ahmed jutteli meille
erämaassa muuanna iltana, ollessamme leiriin asettuneina, Siunauksen
lähteen vaiheilla. Yö edistyi, tähdet sammuivat taivaalla, kaikki
uinaili: tuuli, maa, ihmiset; Jumala yksinään silmäili luontoa. Meille
päivän helteestä ja vaivoista väsyneille tämä kertomus oli kuin
kristalli kirkas puro, joka levittää pirteyttä ja eloa ympärilleen.
Jospa se samalla tavoin virkistäisi muitakin maapiirin vaeltajia ja
heihinkin vuodattaisi rauhaa, unelmia ja unhotusta!_



ENSIMMÄINEN LUKU.

Perheen ilo.


Rikkaassa Djeddahissa, Punaisen meren rannalla, asui nykyjään
egyptiläinen kauppias nimeltä Hadji-Mansur. Hän oli, niin sanottiin,
ollut orjana voimallisella Ali-Bey'llä, joka sotain aikana Egyptissä
oli peräkkäin, ja välistä yhtä aikaa, käynyt avulliseksi ranskalaisille
ja turkkilaisille, mamelukkeille ja Mehemed-Alille. Sodan aikana oli
hän varustanut molempia puolia ruokavaroilla, sota-aseilla ja
kameeleilla, ja yhtäkaikki kuultiin hänen alinomaa taistelun jälkeen
valittavan, että hän voittajan hyväksi oli kuluttanut varojansa. Se
oikeus on kuitenkin hänelle tehtävä, ettei kukaan silloin osoittanut
suurempaa intoa, niinkuin ei myös kukaan saanut paremmalla hinnalla
ostaa voitetuilta otettua saalista. Tällä kunniallisella ammatilla oli
kohtelias Mansur koonnut suuren rikkauden, joskin ei aivan vastuksitta.
Ilkeät kadehtijat olivat syyttäneet häntä vakoilijaksi, ja
uskovimmaiset olivat antaneet hosua häntä petturina, ja mikä vielä
enempi oli, hän oli kahdesti ollut joutua hirsipuuhun, josta hänet
pelasti ainoastaan erään pashan ihmisrakkaus, joka yhteen miljoonaan
piasteriin oli taipunut tunnustamaan noin selvän ja silminnähtävän
viattomuuden. Mansurilla oli kovin suuri sielu peljästyäkseen mokomista
valtiollisista tuulenpuuskista, ja jos hän rauhanteon jälkeen oli
peräytynyt jälleen Djeddahin, niin se oli vaan sentähden, että
säännöllinen kauppa nyt oli ainoa onneen viepä tie.

Tämä Mansurin uusi toimintoliike oli merkillinen yhtä suuresta
viisaudesta ja menestyksestä kuin edellinenkin; yleisenä hokuna oli
että hänen huoneidensa lattiat olivat kullalla ja timanteilla
tilkoitetut. Tämä egyptiläinen ei ollut juuri mielehinen; hän oli
muukalainen Arabiassa, ja hän katsottiin velkojaksi mitä jäykimmäksi;
mutta Djeddahissa ei rohjetakaan julkisesti halveksia miestä joka
mittaa rahaa kapottain. Tuskin ennätti Mansur näyttäytä basaarissa,
ennenkuin joka haaralta syöksähdettiin hänen jalustintansa pitämään ja
hänen kättänsä suutelemaan. Kauppias otti nämät kunnioitukset vastaan
miehen semmoisen vaatimattomuudella joka tietää rikkauden etuoikeudet;
kolmenkymmenen vuoden ahneus ja viekkaus oli laskenut kaikki
kunnialliset ihmiset hänen jalkainsa juurelle.

Yksi ainoa asia puuttui tältä onnen lemmikiltä ja häiritsi hänen
iloansa: hänellä ei ollut lapsia. Kulkiessaan jonkun köyhän
ammattiveljen konttoorin sivu ja nähdessään isän ympärillä nuoria
poikia, perheen toivon ja ylpeyden, hän huokasi kaipuusta ja
kateudesta. Tavaramakasiinaansa tultuaan, hän heti väistyi sen
piiloisimpaan paikkaan, unhotti piippunsa ja rupesi, sen sijaan että
olis rukousnauhaansa käyttänyt ja koraanista[2] värsyjä lukenut,
verkalleen pyyhiskelemään yhä vaalenevaa partaansa. Sydämensä
sisimmässä pohjassa, ajatteli hän kuinka vanhuus läheni ja kuinka hän
ei tulis jättämään yhtään lihastaan ja verestään jälkeensä joka ottais
kauppa-asiat toimeksensa. Hänen ainoa perillisensä, pasha, kenties
kyllästyisi odotukseen, ja kukapa silloin estäis häntä musertamasta
lapsetonta muukalaista ja panemasta hänen näin kalliisti ansaituita
aarteitaan takavarikkoon.

Nämät ajatukset ja penkomiset myrkyttivät egyptiläisen elämän. Kuinka
suuri hänen ilonsa siis oli, kun eräänä päivänä muuan hänen
vaimoistaan, syntyjään abyssinialainen, ilmoitti hänelle, että hänestä
kohta oli tuleva isä! Tämän kuultuansa tuo kunnon mies oli sulasta
ilosta mielensä menettää. Ruveten nyt, kun hänellä oli lapsi jolle sai
koota, kahta ahneemmaksi ja itarammaksi kuin ennen, sulkeusi hän
lukkoin taa kultaansa lukemaan ja punnitsemaan; hän kiersi kalliit
vaatepakkansa auki, kaivoi ylös timanttinsa, helmensä, rubiininsa.
Mansur puhutteli näitä hengettömiä kappaleita juuri kuin ne hänet
kuulisivat ja ymmärtäisivät, sanoi niille että ne tulisivat saamaan
uuden isännän, joka vuoroltaan heitä hoitais ja rakastaisi. Jos hän
meni kaupungille, piti hänelle välttämättömästi puhua hänen pojastaan,
sillä sen oli Jumala velvollinen uskolliselle palvelijalleen antamaan.
Ei mikään kauppiastamme niin hämmästyttänyt kuin nähdä kaikkein
ihmisten hoitavan askareitaan niinkuin ainakin, koska kaikilla
Djeddahin asukkailla olis pitänyt olla yksi ainoa ajatus vaan: että
Jumala vanhurskaudessaan jo vihdoin oli siunaava viisaan ja onnellisen
Mansurin kodon.

Egyptiläinen ei pettynyt toiveessaan, ja ettei mitään puuttuis hänen
onnessaan, syntyi hänelle poika onnentuottavimman kuukauden
myötäisimmällä hetkellä. Kun hänen kahdeksantena päivänä sallittiin
nähdä tämä niin kauan ikävöitty lapsi, läheni hän vapisevin polvin
tuota palmupuun lehdestä muodostettua kehtoa, jossa, turpealla pumpuli
vuoteella, kullalla kirjatun peiton alla, Mansurin nimen perillinen
lepäsi. Hän kohotti hiljaa peittoa ja näki pienen heikon olennon,
melkein yhtä mustan kuin sen äiti oli, mutta vankkatekoisen, joka
pienillä käsillään jo kiskoi pumpulia vuoteesta jolla lepäsi. Tämän
nähtyään kauppias seisoi äänettömänä ihmettelemisestä; isoja karpaloita
vieri hänen kasvoillaan; mutta rohkaisten mielensä otti hän
äskensyntyneen syliinsä, ja nostaen hänet huultensa luoksi kuiski hänen
korvaansa: "Jumala on sangen suuri; minä todistan ettei yhtään Jumalata
ole paitse Jumala; minä todistan että Muhammed on hänen profeetansa."
Tästä rukouksesta levostuneena alkoi hän hellin silmin katsella
poikaansa. "Sinä Jumalan lahja," sanoi hän; "tosin olet vaan kahdeksan
päivän ikäinen lapsi, mutta kun näen kuinka vahva ja kaunis olet,
luulisinpä sinua vuoden vanhaksi. Mutta", jatkoi hän äitin puoleen
kääntyen, "minkä nimen olet hänelle antanut?"

-- Jos Jumala olis rankaissut minua niin kovasti että olis antanut
minulle tytön, vastasi Etiopian nainen, niin minä olisinkin antanut
hänelle nimen; mutta koska olen ollut niin onnellinen että olen saanut
pojan, niin se kunnia on sinun. Vältä vaan kovin kunnianhimoista nimeä,
joka voisi nostaa pahan silmän kateutta.

Mansur seisoi mietiskellen, kun äkkiä kuuli melskettä kadulta. Eräs
persialainen dervishi[3] ajoi edellään ruokakasveilla kuormattua aasia,
jota paitse joukko poikia kulki tuon vääräuskoisen jäljessä, haukkuen
ja pieksäen häntä minkä ennättivät. Niinkuin mies joka ei etsi eikä
pelkääkään marttyrin kärsimistä, dervishi joudutti askeliaan,
ehtimiseen pilkaten vihollisiansa. "Ole kirottu sinä, Omar!"[4] kiljui
hän, "ja kirotut olkoot kaikki sinun kaltaisesi!"

-- Tuossa, sanoi Mansur, on minulla uusi todistus onnen suosiosta. Se
oikein ajelee minua. Poikani nimi tulee olemaan Omar. Semmoinen nimi on
poistava pahan silmän ja suojeleva lastani kaikelta noituudelta.

Juuri kun hän laski äskensyntynyttä kehtoon jälleen, astui eräs erämaan
nainen huoneesen, jolla niinikään oli lapsi sylissään. Nainen oli
varteva ja ilman hunnutta, niinkuin tapa erämaassa on. Vaikka oli
köyhän laatuun puettu, oli hänellä kumminkin semmoinen arvoisuus
käynnissä ja ryhdissä että olis luullut häntä sulttaanittareksi.

-- Halima, sanoi Mansur hänelle, minä kiitän sinua tulemastasi. Empä
ole unhottanut että miehesi Jussuf kaatui minun palveluksessani,
viimeisen karavaanini puolustuksessa, ja hetki on tullut jona minun
tulee näyttää etten ole mikään kiittämätön katala. Sinä tiedät mitä
minä odotan sinulta. Jos en voi saada pojastani sheriffiä eli hankkia
hänelle vihriätä käärelakkia, niin saatanhan kumminkin kasvatuttaa
häntä sheriffin pojan lailla jalojen Beni-Ameurien luona ja heidän
telteissään. Sinun perheesesi otettuna ja yhdessä sinun poikasi kanssa
kasvatettuna, rakas Omarini oppii puhtaamman kielen kuin minun puhumani
on ja saapi omaisissasi ystäviä jotka toiste suojelevat häntä. Minä
puoleltani olen osoittava kiitollisuutta uskollisuudestasi. Meidän
lastemme ystävyys alkakoon jo tästä päivästä ja he nukkukoot samassa
kehdossa. Huomenna sinä otat heidät kanssas kotiisi, ja he kasvakoot
sinun heimokunnassasi. Omar olkoon sinun poikasi, niinkuin Abdallah on
minun. Olkoon onni heille myötäinen!

-- Olkoon Jumala heidän turvansa kirottua saatanata vastaan! vastasi
nainen, päätään kumarruttaen. Me olemme Jumalan omat ja me palaamme
hänen tykönsä.

Mansur katseli häntä hymysuin. Hän oli vapaa-uskoja, joka ei suuresti
uskonut Jumalan päälle, vaikka alinomaa piti hänen nimeänsä huulillaan.
Hän oli elänyt kovin kauan ja oppinut kovin likeisesti tuntemaan
ihmisiä, taitaakseen uskoa että Jumala erittäin paljon puuttuisi tämän
maailman asioihin; sen sijaan uskoi hän vahvasti perkeleen olemisen ja
pelkäsi häntä suuresti. Ainoa teko koko hänen elämässään jonka hän
itselleen viaksi luki oli se, että hän Mekkaan vaeltaissaan oli
seitsemällä kivellä heittänyt isoa perkelettä Jamratissa. Aina hän
pelkäsi tuon kivitetyn saatanan kostoa. Tosin hän suurenteli siitä että
oli helpolla hinnalla saanut tuon komealta kuuluvan arvonimen Hadji,
joka antoi hänelle jonkunlaisen arvon hänen turvattiensa silmissä, ja
hartaudella mitä voimakkaimmalla hän puhuikin kaabasta,[5] tuosta
paratiisin kalliista kivestä jonka isä Abrahami oli rakentanut tuolle
pyhälle paikalle Mekkassa; mutta oikeastaan ei hän ensinkään ollut tuon
varomattomuutensa seurauksista levollinen ja hän olis mielellään
luopunut tuosta Hadji-nimestäkin,[6] jos vaan perkele olis antanut
hänelle rohkeutensa anteeksi.



TOINEN LUKU.

Horoskopo.


Vielä samana iltana juuri kuun noustessa ja molempain lasten toistensa
sylissä makeasti nukkuessa, tuli viisas Mansur huoneesen jossa ne
makasivat, laahaten muassaan erästä ryysyistä dervishiä, joka oli hyvin
sen vääräuskoisen näköön jota poikalauma aamulla oli takaa ajanut. Se
oli yksi noita hävyttömiä kerjäläisiä jotka kokevat keksiä muiden
ihmisten onnenvaiheita, löytämättä niissä milloinkaan omaa onneansa, ja
joita, alinomaa pois-ajetuita ja herjatuita ja alinomaa käytetyitä,
tulee olemaan yhtä kauan kuin saatanan pahuutta ja ihmisten ahneutta ja
kevytuskoisuutta. Ei olis Halima mielellään jättänyt lapsia tuon
epäluulonalaisen kuvatuksen kanssa yhteen huoneesen, mutta Mansur vaati
sitä ja hänen täytyi totella. Erämaan nainen oli tuskin lähtenyt
huoneesta kun egyptiläinen vei dervishin kehdon luoksi ja pyysi häntä
toimittamaan hänen poikansa horoskopoa.

Lasta tarkasti katseltuaan nousi dervishi huoneen katolle ja teki
tähdistä vaarinottoja. Sitten otti hän hiilen, jonka jakoi useampaan
"huoneesen", asetti niihin kiertotähdet ja selitti viimein että
tähdet eivät olleet epäsuosiolliset. Vaikka Mars ja Venus olivatkin
osan-ottamattomat, Merkurio sitä vastoin esiintyi sitä suosivaisempana.
Tässä oli kaikki mitä hän taisi sanoa niihin kahteen sekiiniin, jotka
Mansur oli hänelle antanut.

Kauppias vei ennustajan jälleen huoneesen ja sanoi, pitäen hänen
silmäinsä edessä kahta isoa dubloonia:

-- Enkö millään keinoin saa tietää enempää. Ovatko tähdet jo
ilmoittaneet kaikki salaisuutensa?

-- Taito on ääretön, vastasi dervishi, halukkaasti käyden syöttiin jota
hänen edessään pidettiin; vielä saatan sanoa sinulle minkä
taivaanmerkin vaikutuksen alaisena lapsi täällä tulee elämään.

Tähtein-ennustaja veti nyt vyöltään salaopillisen taulun ja pronssisen
piirustimen ja kirjoitti taululle äitin ja lapsen nimen, pannen joka
kirjaimen eri riville. Sitten teki hän laskun kirjainten numero-arvosta
ja lausui, katsellen Mansuria kiiluvin silmin:

-- Onnellinen isä, poikasi on syntynyt Vaaka-merkin alla; jos hän saa
elää, hän voi onnelta odottaa kaikkea.

-- Kuinka, jos hän saa elää? huudahti Mansur. Mitä näet sinä tuosta
kirotusta taulusta? Uhkaako poikaani mikään vaara?

-- Uhkaa, vastasi dervishi, vaara uhkaa jota en saata likemmin
ilmoittaa: hänen paraasta ystävästään tulee hänen suurin vihollisensa.

-- Ah, kuinka varomaton olin olla! Tuostako erämaan lapsesta, jonka
olen pannut tähän kehtoon, kerta tulisi minun poikani murhaaja? Jos sen
uskoisin, kuristaisin sen heti paikalla.

-- Jumalan tähden, kavahda toki mokomaa tekoa. Jos poikasi henki on
tuon lapsen hengen varassa, niin siten tappaisit heidät molemmat. Ei
ole mitään mikä varmasti sanoisi että tästä erämaan lapsesta, joka on
määrätty elämään erämaan teltissä, kerta tulee Djeddahin rikkaimman
kauppiaan paras ystävä. Voiko ihminen välttää kohtaloaan? Voiko hän
muuttaa mitä enkelien kynä on kirjoittanut? Mitä on kirjoitettu, se on
kirjoitettu.

-- Kyllä vainenkin, sanoi kauppias, mutta Jumala (ylistetty olkoon
hänen nimensä) on kirjain kirjassa sanonut: "Älkäät omin käsin
heittäytkö turmioon".[7]

-- Kuoleman päivä, vastasi dervishi juhlallisesti, on yksi niistä
viidestä salaisuudesta, joiden avaimet Jumala on itselleen pidättänyt.
Muista kertomusta siitä miehestä joka istui Salomon vierellä kun Azrael
tuli käymään kuninkaan luona. Kuultuansa että se oli kuoleman enkeli,
sanoi hän Salomolle: "Näyttää niinkuin hän tahtois ottaa minut. Käske
tuulen viedä minut Indiaan." Ja tuuli vei hänet pois. Azrael sanoi nyt
kuninkaalle: "Minua hämmästyttää että näen tuon miehen täällä. Minulla
oli käsky ottaa hänen sielunsa Indiassa ja nyt tapasin hänet
Palestinassa." Kuolemata emme voi välttää. Menetellemme miten hyvänsä,
ennen tahi myöhemmin tuo käsi, joka alati on lyömään valmiina, putoaa
päällemme. Viisahin on se joka uskaliaasti katsoo häntä silmiin,
pelkäämättä ja rohkeilematta.

Nämät sanat lausuttuaan tähtein-ennustaja kumarsi jättääkseen hyvästiä
Mansurille, joka kumminkin tarttui häntä kaapuun ja pidätti häntä.

-- Onko mitään muuta jota tahdot kysyä minulta? sanoi dervishi,
tarkasti katsellen egyptiläistä.

-- On, vastasi kauppias, mutta minä en rohkene puhua. Kuitenkin sinä
näytät olevan minun ystäväni, ja koska poikani etu on kysymyksessä,
tottapa annat isän heikkouden anteeksi. Tottapa mies noin viisas kuin
sinä, joka ymmärrät mitä tähdet merkitsevät, on ulotuttanut
tiedonhalunsa vieläkin edemmäksi. Sanotaan ihmisiä löytyvän, jotka
tutkimuksillaan tiedon perään ovat onnistuneet keksimään Jumalan suuren
nimen, tuon nimen joka vaan on ilmoitettu patriarkoille ja profeetalle
(olkoon hän siunattu!), tuon nimen jonka paljaalla lausumisella
kuolleita herätetään ja eläviä tomuksi muutetaan, tuon nimen joka panee
maailman perustukset tärisemään, joka lannistaa helvetin vallat,
vieläpä itse Eblis'inkin, tottelemaan kuin orja. Tunnetko sattumoisiin
jonkun noista ylämaailman hengistä ja luuletko hänen kieltäyvän
tekemästä erästä apua miehelle, jolla ei ole sitä mainetta että on
kiittämätön?

-- Sinä olet juuri viisaus itse, vastasi tähtein-ennustaja masennetulla
äänellä, astuen likemmä kauppiasta; sinuun käy luottaminen; mutta sanat
ovat paljasta lörpötystä, ja kauniimmat lupaukset ovat kuin unennäköjä,
jotka jo aamulla ovat olleet ja menneet.

Mansur ei vastannut, vaan sen sijaan pisti oikean kätensä dervishin
pitkään takinhihaan ja pani yhden sormistaan ennustajan käteen.

-- Yksi kukkaro,[8] vastasi tämä ylenkatseellisesti liikahtaen, -- se
on juuri minkä kameeli maksaa. Ketä luulet niin mielettömäksi että
henkensä uhalla vaivaa saatanata niin vähällä palkalla?

Egyptiläinen oikasi vielä yhden sormen, katsellen ennustajaa, jonka
kasvot osoittivat kylmää välinpitämättömyyttä; vähän aikaa ääneti
oltuaan veti hän syvän huokauksen ja oikasi vielä yhden.

-- Kolme kukkaroa, sanoi ennustaja, se on orjan ja epäuskoisen hinta.
Mahomettiläisen sielu ei tyydykään niin halpaan hintaan. Erotkaamme,
Mansur, ja unhottakaamme ne varomattomat sanat jotka lausuit.

-- Älä luovu minusta! huudahti kauppias, tarttuen dervishiä
käsivarteen. Viisi kukkaroa on suuri summa, ja siinä on kaikki minkä
saatan tarjota. Jos niin tarvitaan, annan sieluni kaupantekijäisiksi;
yhteinen vaaramme on takauksena vaitiolostani.

-- No niin, anna tänne ne viisi kukkaroa, vastasi velho, ystävyyteni
sinuun saa täyttää mitä puuttuu. Minä tunnustan heikkouteni: en ole
saattanut nähdä sinua tuntematta minuani vedetyksi sinun puoleesi.
Kunpa vaan tämä löyhämielisyyteni ei tulis minulle kovin paljon
maksamaan!

Mansur meni rahoja noutamaan: dervishi punnitsi niitä useita
kertoja kädessään ja pisti ne vyöhönsä suuren sielun ylevällä
välinpitämättömyydellä; sitten otti hän lampun, astui kolme kertaa
kehdon ympäri, kummallisia sanoja mumisten, kuljetti valoa lapsen otsan
ylitse ja heittäysi useita kertoja polvilleen huoneen joka neljään
nurkkaan, pelvosta ja tuskasta vapisevan Mansurin häntä alinomaa
seuratessa.

Suoritettuaan kaikki nämät seremoniat, jotka tuntuivat kauppiaasta
jokseenkin ikävältä, velho asetti lampun penkille seinän viereen, otti
sitten tyhjenemättömästä vyöstään vähäisen rasian, josta otti
hyppysellisen mustaa pulveria, jonka nakkasi valkeanliekkiin. Heti
täyttyi koko huone mustalla savulla, joka näytti tulevan seinästä, ja
tämän savun keskellä luuli Mansur näkevänsä jonkun afrit'in[9]
perkeleelliset kasvonmurteet ja liekitsevät silmät. Dervishi tarttui
häntä kiivaasti käsivarteen, ja molemmat heittäysivät matolle, painaen
kädet silmäinsä eteen.

-- Puhu, sanoi dervishi läähättävällä äänellä, puhu, mutta älä katso
ylös, niin totta kuin henkesi pitää tahdot. Kolme asiata saatat
sinulles toivottaa. Eblis on tullut, ja Eblis on kuuleva rukouksesi.

-- Soisin pojastani tulevan rikkaan kaikeksi elinajakseen.

-- Myönnetään, vastasi hautamainen ääni, joka tuntui tulevan huoneen
kaukaisimmasta perästä, vaikka Mansur oli nähnyt hahmun ihan silmäinsä
edessä.

-- Vielä soisin, jatkoi egyptiläinen, että pojallani aina olis hyvä
terveys, sillä mitäpä on rikkaudesta ilman terveyttä!

-- Myönnetään, vastasi ääni.

Nyt seurasi hetkisen äänettömyys. Mansur ei oikein tiennyt mikä hänen
kolmas pyyntönsä tulis olemaan. Pyydänkö hänelle hyvää päätä? ajatteli
hän. En pyydä, hän on minun poikani ja hänestä tulee yhtä viekas kuin
minäkin olen. Yhtäkkiä johtui hänellä dervishin ennustus muistiin.
Koska hänen paras ystävänsä on hänelle vaarallinen, sanoi hän
itsekseen, hänellä on vaan yksi keino pelastukseen, ja se on ettei hän
rakasta ketään eikä huoli kenestään muusta kuin itsestänsä. Ilmankin
ihminen vaan häiritsee elämänsä nautintoa pitämällä muista murhetta, ja
jos teemme ihmisille hyvää, saamme vaan kiittämättömyyttä palkaksi.

-- Soisinpa, sanoi hän lopuksi, että pojastani tulisi oikein itsekäs
ihminen.

-- Myönnetään, vastasi hirveä kiljahus.

Tuo kiljahus pani egyptiläisen semmoiseen kauhistukseen, että hän pysyi
samassa asennossa järkähtämättömänä, kunnes ennustaja nykäisi häntä
takista ja käski hänen nousta ylös.

Samassa hulmahti tulta lampusta ja koko huone näytti olevan
ilmivalkeassa. Varomattomuudestaan säikähtynyt Mansur syöksähti ovesta
ulos, nähdäkseen oliko hän enää hengissäkään ja oliko kaikki hänen
kartanossaan vielä entisellään.

Sillä aikaa kun dervishi, mielenmaltilla miehen jonka tottumus on
terästyttänyt pelkoa vastaan, otti kaapua ja varvikkaita päällensä,
juoksi eräs nainen lasten kehdolle. Se oli Halima, joka kaiken ajan
minkä lumousnäytelmä oli kestänyt oli seisonut juuri oven takana.
Mansurin äkkipikainen hyökkääminen huoneesta ulos oli vielä enemmin
säikähyttänyt häntä; hänen silmänsä olivat levottomat, ja tuskin oli
hän ennättänyt kätkyen vierelle kun hän kasteli sormensa ja kuljetteli
sitä lasten otsain päällitse, mumisten joitakin loihtusanoja taikausta
ja noituutta vastaan. Dervishin maltillinen ja kunnioitusta vaikuttava
katsanto asetti kumminkin kohta hänen levottomuutensa. Hän oli
pahoillaan siitä että oli pitänyt epäluuloja noin hurskaasta miehestä,
jonka kasvoissa pyhyyden tyyneys kuvastui. Hän meni kunnioittavasti
esille ja suuteli hänen kaapunsa lievettä.

-- Pyhä mies, sanoi nainen, poikani on isätön lapsi ja minä olen köyhä
nainen; minulla ei ole muuta tarjota sinulle kuin kiitollisuuteni,
mutta -- --

-- Et tarvitsekaan enempää sanoa, huudahti tähtein-ennustaja; minä
tiedän edeltäkäsin mitä aiot anoa. Sinä tahdot että pojastasi tulis
rikas, eikös niin? Mutta siihen et tarvitsekaan minun apuani. Laita
poikasi kauppiaaksi ja anna hänen varastaa yhtä viekkaasti kuin Mansur
vanhus on sitä tehnyt; laita hänet bashibutsuk'iksi ja anna hänen
rosvota veljiänsä; laita hänet dervishiksi ja anna hänen imarrella ja
valhetella. Kaikki paheet vievät rikkauteen kun vaan ovat ahneuteen,
rumimpaan niistä kaikista, yhdistettyinä. Siinä on sinulle elämän
salaisuus. Jää hyvästi!

-- Sitäpä en haluakaan, huudahti hämmästynyt erämaan nainen; se on
sinulta väärin tehty että noin pilkkaat minua. Pojastani pitää tulla
rehellinen mies, niinkuin hänen isänsä oli; mitä pyydän on se, että
hänestä tulis onnellinen täällä alhaalla.

-- Siveellinen ja onnellinen! sanoi dervishi kummasti nauraen, ja
minultako sitä pyydät? Nais-parka, nelilehtistäpä apilaa nyt pyydätkin;
aina Aatamin ajasta asti ei ole kenkään sitä nähnyt. Hakekoon poikasi
sitä, ja jos löytää, ole silloin vakuutettu ettei häneltä mitään tule
puuttumaan.

-- Nelilehtinen apila! Mikä se on? kysyi levoton äiti, mutta velho oli
jo kadonnut palaamattomiin. Ihminen vai paha henkikö lienee ollut, ei
kukaan ole häntä siitä ajasta nähnyt. Kauhistunut Halima kallistui
kehdon päälle ja katseli poikaansa, joka unissaan näytti hymyilevän
hänelle. -- Nuku levollisesti, lapsukaiseni, sanoi hän, ja luota
rakkauteeni. En tiedä mikä se taikakalu on josta dervishi puhui, mutta
me tahdomme yhdessä etsiä sitä, ja minulle sanoo en tiedä mikä että
sinä sen löydät. Saatana on kavala ja ihminen on sula heikkous, mutta
Jumala johdattaa uskollistensa sydämiä ja tekee mitä tahtoo.



KOLMAS LUKU.

Kasvatus.


Uskomallaan poikansa erämaan naisen hoitoon oli Mansur antanut
todistuksen tavallisesta viisaudestaan. Aina ensimmäisestä hetkestä
alkain kantoi Halima kasvattipoikaansa kohtaan kaikkea äitin hellyyttä;
näyttipä pitävän häntä omaa poikaansa parempanakin. Jos hänen täytyi
mennä pois teltistä, niin oli _pieni kauppias_ -- näin Omaria
Beni-Ameurien luona kutsuttiin -- aina se jota hän olallaan tahi
sylissään kantoi. Ja kuitenkin mikä eroitus näiden veljesten välillä!
Kasvannoltaan pitkä, hoikka, notkea, jäntevä Abdallah, kirkkaine
silmineen ja pronssin-värisine ihoineen, olis ollut kaikkein isäin
ylpeys, jota vastoin Mansurin poika, mustan ihonsa, paksun kaulansa ja
pulloisen vatsansa kanssa, oli vaan egyptiläinen, joka erehyksissä oli
erämaahan hairahtunut. Mutta mitäpä erämaan nainen tästä huoli? Eikö
ollut hän samaa maitoa imettänyt heille kummallekin? Kenties hän myös,
tosi äitin tavalla, salaa tunsi tykönään suuremman lemmen siihen
lapseen, joka hänen lempeänsä enimmin tarvitsi.

Kasvaessaan osoitti Abdallah pian, että hän oli perinyt kansakuntansa
kaikki jalot omaisuudet. Nähdessäs hänet egyptiläisen rinnalla, olisit
luullut hänen jo tuntevan itseään herraksi teltissä ja isoilevan
oikeudestaan saada vieraanvaraisuutta harjoittaa. Vaikka vaan kuutta
kuukautta vanhempi Omaria, hän oli tekeytynyt veljensä holhojaksi ja
suojelijaksi; hänen suurin ilonsa oli saada huvitella häntä, auttaa ja
puolustaa häntä. Kaikissa leikeissä, kaikissa juhlatiloissa piti
pienellä kauppiaalla olla ensimmäinen sija, ja jos jostain asiasta
jankka nousi, oli Abdallah aina, ja hän yksinään se joka, sukkela,
vahva ja rohkea kuin erämaan poika ainakin, tappeli heidän kummankin
puolesta.

Omar salli mielellään Abdallahin olla häntä etevämpi arvossa, niinkuin
hän myös oli jo käsittänyt kaiken sen hyödyn mikä hänellä tulis olemaan
harkitsemattomasta rakkaudesta. Vitkallinen kuin kaupunkilainen
ainakin, hän harvoin liikkui teltistä ulos; beduiini (erämaalainen)
juoksenteli hevosten jaloissa, painiskeli nuorten varsain kanssa ja
kiipeili kameelien selkään tarvitsematta pakoittaa heitä polvilleen
rupeamaan, sillä aikaa kun egyptiläinen, istuen jalat ristissä matolla,
kulutti suuren osan päivää nukkumalla. Tämä halveksi noita meluisia
huvituksia, jotka olivat Abdallahin ihastus. Jos hän oli leikkimässä
muiden lasten kanssa, hän vaan tahtoi olla kauppias olevinaan: Mansurin
pojalla oli merkillinen taito vaihtaa daadelia sitruunaan, sitruunaa
apelsiiniin, apelsiinia korallipalaseen taikka muuhun koristukseen.
Kymmenvuotiaana oli Omar jo keksinyt että hyödyllisin keino käyttää
rukousnauhaa oli sen käyttäminen luvunlasku-koneeksi. Muuten hän ei
millään muotoa ollut mikään kiittämätön olento; hän rakasti veljeään
tavallansa. Tuhansilla hyväilemisillä otti hän vastaan Abdallahta, joka
tuskin koskaan tuli kotiin tuomatta muassaan banaaneja, granaatteja,
aprikooseja taikka muita hedelmiä, joita oli saanut lähiseudun
naisilta, joiden tykönä hän, armaan ja vilkkaan luonteensa tähden, oli
erinomainen lemmikki. Hellyyden osoituksillaan arvasi Omar aina saada
hänet tarjoamaan mitä hänen mielensä milloinkin teki, mutta hänen
tyytyväisyytensä sukkeluuteensa ei ollut suurempi kuin veljen ilo oli
siitä että näin sai itseltään ryöstättää sille jota hän rakasti.
Itsekukin meistä syntyy yhdessä onnensa kanssa, jota hän kantaa
kaulassaan kuin raskaita vitjoja, jotka häntä muassaan vievät. Leijonan
imettämä kettu pysyy aina kettuna, ja kauppiaan pojasta ei saada ikänä
beduiinia.

Kun Abdallah oli täyttänyt kymmenen vuotta, hänen kasvatuksensa oli,
Haliman huolenpidosta, loppuun saatettuna: hän tiesi kaikki mitä
Beni-Ameurin tulee tietää. Jussufin poika tiesi luetella sukunsa ja
heimokuntansa sukutaulun; hän tiesi kaikki hevosten syntyperät, nimet,
liikanimet, karvan ja merkit; hän osasi tähdistä sanoa mikä tunti
milloinkin yöllä oli, samoin kuin varjo sanoi hänelle päivän tunnit. Ei
kukaan osannut paremmin kuin hän saada kameeleja polvilleen rupeamaan,
ei kukaan laulanut heille maireellisemmalla äänellä noita surumielisiä
lauluja jotka lyhyentävät heidän matkaansa ja kivottavat heitä,
helteestä ja väsymyksestä huolimatta, jouduttamaan kulkuansa. Hän oli
jo oppinut pyssyäkin käsittelemään ja hoiti miekkaa ja keihästä kuin
jos jo olis ollut kymmenellä karavaanimatkalla. Ilokyyneliä vuodattaen
Halima katselikin tätä nuorta miehuutta. Hän tunsi hänensä uljaaksi
synnyttämästään miehen, ja iloiseksi näkemästään että lapsesta jota hän
oli helmassaan kantanut kerta oli tuleva hänen kansansa kunnia ja hänen
heimokuntansa rakkaus.

Halima oli oikea mosleminainen. Hän tiesi että viisaus, voima ja
lohdutus ovat etsittävät Jumalalta yksistänsä. Lapset olivat parahiksi
täyttäneet seitsemän vuotta kun hän jo opetti heidät toimittamaan
heidän viisi jokapäiväistä rukoustaan ja pesuansa. Aamulla kun himeä
siinne valaisi itäistä taivaanrantaa, keskipäivällä kun aurinko paistoi
ylinnä taivaalla, iltapäivällä kun varjot alkoivat pidentyä, illalla
kun aurinko meni mailleen ilmanrannalla, yöllä kun pimeys peitti
maanpiiriä, levittivät Omar ja Abdallah rukousvaippansa maahan ja
lukivat, Mekkaan päin kääntyneinä, nuot pyhät, kaiken heidän uskontonsa
sisältävät sanat: "Ei ole muuta Jumalata kuin Jumala, ja Muhamed on
hänen profeetansa." Rukouksen jälkeen oli Haliman tapa kertoa lapsille
Aisha'n opetuksia -- opetuksia jotka hän oli ottanut ohjeeksi kaikessa
elämässään.

-- Sieluni lapset, sanoi hän heille, kuulkaat mitä Aisha, profeetan
korkeasti rakastettu puoliso, se verraton neitsy, oikeauskoisten äiti,
vastasi eräälle moslemille, joka pyysi neuvoa häneltä. Kätkekäät
visusti nämät pyhät sanat; ne ovat profeetan oma testamentti ja
totuuden helmi:

"Tunnustakaat ettei ole useampaa kuin yksi ainoa Jumala, pysykäät
lujina uskonnossanne, valistakaat ymmärrystänne, hillitkäät kielenne,
alaspainakaat vihanne, kavahtakaat tekemästä sitä mikä paha on,
pitäkäät seuraa hyväin kanssa, peittäkäät lähimmäisenne vikoja,
lohduttakaat köyhiä almuillanne ja odottakaat ijankaikkisuutta
palkaksenne."

Näin nämät kasvatettiin, molemmat samalla rakkaudella suosittuina, ja
niin hellällä ja kumpaakin kohtaan yhtäläisellä rakkaudella, etteivät
olleet aavistaneetkaan että olivat eri-verellisiä. Muuanna päivänä
astui kumminkin telttiin vanhus, joka kantoi kädessään valkeaksi
maalattua puutaulua, jolle kauniita mustia kirjaimia oli maalattu. Tämä
sheiki[10] nautti suurta arvoa heimokunnassaan; hokuna oli että hän
nuoruudessaan oli harjoittanut oppia Kairon loistavassa moskeassa
El-Azhar'issa, tässä valonlähteessä joka on oikeauskoisten ylpeys ja
uskottomain tuska. Hän oli niin oppinut että osasi koraania lukea ja
ruokokynällä kirjoittaa Jumalan yhdeksänkymmentä nimeä ja koko
Fattah'in.[11] Beduinin suureksi ihmeeksi omisti ukko, hiljaa
puheltuaan Haliman kanssa, joka pisti kukkaron hänen käteensä,
huomionsa vaan Mansurin pojalle. Hän taputti tätä päälaelle isällisellä
hellyydellä, asetti hänet vierelleen istumaan, pani taulun hänen
käsiinsä ja antoi hänen, näytettyään kuinka hänen tuli päätään ja
ruumistaan heiluttaa muistoa helpoittaaksensa, laulaen kertoa koko
kirjaimiston. Omar halustui niin tulisesti näihin harjoituksiin, että
jo ensi päivinä oppi kaikkein puustavien numero-arvon. Myös lupasi
sheiki, kun hän opetuksen päätettyään syleili häntä mennäkseen pois,
että, jos hän pitkitti sillä tavoin, hänestä kerta tulis oppineempi
kuin itse opetusisä oli. Sitten meni hän tiehensä, huolimatta edes
katsahtaa Abdallahin puoleen.

Tämän ensimmäisen opetuksen jälkeen, joka hänen veljelleen oli annettu
ja johonka hän niin mielellään olis tahtonut käydä osalliseksi,
poika-raiska tunsi mielensä kovin raskautetuksi. Hänelläpä olikin uusi
koetus varalla. Jo seuraavana päivänä hän lähetettiin arolle äitinsä
lampaita paimentamaan. Ei hän kumminkaan yksinään ollut: hän oli pantu
enonsa, erään vanhan nilkun ja silmäpuoli paimenen, mutta hyvin viisaan
ja kokeneen miehen katsannon alle. Hafiz, tämä oli Haliman veljen nimi,
oli urhoollinen sotija, siivo moslemi, joka oli paljon nähnyt ja
kärsinyt, Jussufin, Abdallahin isän, entisenä toverina, ja hänen
vierellään tullut haavoitetuksi, ja hän oli tämän miltei loppuneen
suvun viimeinen turva. Yksinään ja lapseton kuin oli, hän rakasti
sisarensa poikaa kuin isä poikaansa.

Hän se nyt oli joka oli vastustanut sitä tuumaa että Abdallahista
tehtäisiin oppinut mies.

-- Tahdotko sinä, sanoi hän nuorelle beduiinille, tahdotko tietää
enemmän kuin profeeta (jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon!)? Mitä
tulee sinun siis lukea? Koraaniako? Ryysyrievulleko vai sydämeesikö
sinun tulee tuo pyhä sana piirustaa? Ulkonaiset kirjat, mitä hyvää
niistä on? Eikö kaikki ole koraanissa sanottuna? Eikö juuri noille
ajattelemattomille sieluille jotka etsivät totuutta muualta ole
kirjoitettu: "Jotka etsivät muita suojelijoita kuin Jumalata, ovat
hämähäkin kaltaiset joka pesäänsä rakentaa; onkopa mitään heikompaa
pesää kuin hämähäkin on? Jospa vaan sen tietäisivät!"[12] Kaikki nuot
ihmiset joiden sielut asuvat kirjoissa ovat kuin aasit jotka ovat
kuormatut toisen rikkaudella: se vaan painaa heitä maahan alas. Ihminen
ei ole syntynyt toisten ajatuksia keräämään ja arkkuun kätkemään; hän
on syntynyt toimimaan. Käy eteenpäin, poikani, rehellisellä sielulla ja
jumalanpelvolla sydämessä. Mieheksi tultuasi Jumala on antava sinulle
viisautta ja oppia niinkuin hän ennen vanhaan antoi Jaakopin pojalle.
Tällä tavalla hän hurskaita palkitsee; hän itse on sen sanonut.[13]

Nämät sanat panivat Abdallahin sydämen liekkiin. Joka päivä, kun helle
pakoitti heitä teltissä pysymään, luki Hafiz Jussufin pojalle ulkoa
muutamia värsyjä pyhästä kirjasta, antaen hänen sitten aina kertoa
niitä ulkomuistilta. Tällä tavalla opetti hän hänelle vähitellen koko
koraanin, alkaen _Fattah'ista_ ja noista lyhvistä luvuista joissa
puhutaan _Ihmisistä, Aamuruskosta_ ja _Jumalan ykseydestä_, ja
lopettaen noihin pitkiin ja kauniisin opetuksiin joita luvut _Naisista,
Amramin perheestä_ ja _Lehmästä_ sisältävät. Poika oli kuin erämaan
hieta, joka imee kaikki sateenpisarat, antamatta ainoankaan mennä
hukkaan; hän ei koskaan kyllästynyt kuulemasta enon laulavan tuota
tahdillista prosaa, joka on runollisuutta yhtä paljon ylempää kuin
Jumalan sana on ylempää kuin ihmisen sana. Öin ja päivin kertoili hän
itsekseen noita sääntöjä, joissa kaunopuheisuus ja viisaus yhtä
tiheässä seuraavat toisiaan kuin helmet kaulanauhassa. Kun joku kunnon
moslemi aikoi antaa juhlapidot tovereilleen tahi kunnioittaa jonkun
ystävä vainajan muistoa, ainapa silloin käännyttiin tämän ontuvan
vanhuksen ja hänen opetuslapsensa puoleen, saadakseen koko koraani,
taikka joku sen kolmestakymmenestä osastosta, muistosta luetuksi.
Istuen kehässä kentällä mestarin ja opetuslapsen ympärillä,
Beni-Ameurit ihastuksella kuuntelivat tuota jumalallista sanaa. "Jumala
on suuri!" he huusivat. "Gabriel ei ollut tätä nuorukaista ihanampi,
silloin kun hän profeetan sydämeen laski ilmoitetun pyhän sanan."

Eikä ainoastaan koraanin tekstiä Hafiz opettanut sisarensa pojalle; hän
tutustutti hänet myöskin niihin profeetan lauseisin jotka hänen
ystävänsä ovat meille säilyttäneet. Hän opetti hänelle ne neljä suurta
velvollisuutta joihin Jumala sitoo kaikki jotka pelastua tahtovat,
viisi jokapäiväistä rukousta, almuin annot, paaston ramadan aikana,
Mekkaan vaelluksen. Hän opetti hänet vihaamaan seitsemää
kuolemansyntiä, noita syntiä jotka synnyttävät satoja muita ja
kuolettavat sieluja: epäjumalanpalvelusta, tuota rikosta jota Jumala,
nimenomaisen sanan mukaan,[14] ei koskaan anna anteeksi, murhaa, väärää
syytöstä avioliiton rikkomisesta kunniallista naista vastaan, vääryyttä
isättömiä ja äitittömiä kohtaan, koron kiskomista, karkausta
sotaretkeltä uskottomia vastaan, tottelemattomuutta vanhemmille.

-- Oi poikani, sanoi hän hänelle joka opetuksen lopulla, sinä joka
Jumalan päätöksen voimasta olet tullut luetuksi niiden joukkoon jotka
ovat raamatut vastaanottaneet, kerro itselles joka päivä tämä
jumalallinen lupaus jossa täällä alhaalla on koko meidän väkevyytemme
ja kaikki meidän toivomme: "Joka tottelee Jumalaa ja profeetaa, hän on
vaeltava niiden kanssa joille Jumala on armollinen ollut, profeetain
kanssa, rehellisten kanssa, marttyrein kanssa, hurskaiden kanssa. Mikä
jaloinen seura! Semmoinen on Jumalan hyvyys, ja Jumala tietää
kaikki!"[15]

Ettei Abdallahta kyllästyttäisi, kertoi Hafiz vaihetuksen vuoksi
myöskin historian jostakusta noita lukemattomia profeetoja, joihin
Jumala, Muhamedin tuloa odottaessaan, oli totuutta istuttanut. Niissä
oli Aatami, jolle Jumala hyvyydessään opetti kaikkein olentoin nimet.
Enkelien herran käskystä nämät tulesta syntyneet olennot kumarsivat
maan mudasta vedettyä ihmistä; yksi ainoa ei tehnyt sitä. Se oli
kiittämätön Eblis, jonka kopeus syöksi perikatoon. Kovaksi onneksi
Aatami ja Eeva antoivat vihollisen vietellä heitänsä ja maistivat
kiellettyä hedelmätä. Rangaistakseen heitä tästä tottelemattomuudesta
Jumala ajoi heidät pois paratiisista. Aatami heitettiin Serendib
saarelle, jossa vieläkin nähdään hänen jalkansa jälki; Eeva putosi
Djeddahiin, elääkseen siellä kaksisataa vuotta yksinäisyydessä; mutta
Herra armahti viimein molempia puolisoita ja Gabriel yhdisti heidät
jälleen Arafat vuorella, lähellä tuota ihmetekojen paikkaa, jossa
Abrahamin ja Ismaelin sittemmin oli perustus pyhälle Kaaballe
laskettava.

Eräällä toisella kerralla jutteli raajarikko, kuinka Jumala näytteli
Abrahamille taivasten ja maapiirin valtakuntaa, että tämä oppisi
tuntemaan totisen ja varman tieteen. Isiensä jumalanpalveluksessa
kasvatettu Azarin poika kunnioitti ja palveli tähtiä. Kun yö oli
peittänyt hänet varjoihinsa, hän sai nähdä tähden ja huudahti: "Katso,
minun herrani!" Tähti katosi, ja hän sanoi nyt: "Ne eivät ole mieleeni
jotka katoavat." Kuu nousi ja Abrahami sanoi: "Katso, minun herrani!"
Mutta sen mentyä alas huusi hän: "Ellei minun Herrani olis johdattanut
askeleitani, olisin eksynyt." Hän näki auringon nousevan ja sanoi:
"Tämä on minun herrani, tämä on paljoa isompi!" Mutta auringon
laskettua huusi hän: "Oi kansani, minä olen syytön siihen
epäjumalanpalvelukseen, jotas harjoitat."[16] Azarin poika oli
käsittänyt että taivaankannella kiertävät tähdet ilmoittavat ylintä
hallitsevaa kättä, niinkuin jalanjäljet hiedassa ilmaisevat että
vaeltaja on siitä kulkenut.

Tosi moslemin tavoin tuskin oli Abraham totuuteen jälleen palannut,
ennenkuin hän löi rikki kansansa epäjumalat, säästäen Baalia
ainoastaan, jonka kaulaan hän ripusti hävityksen kirveen. Ja kun tästä
vimmastuneet kaldealaiset kysyivät häneltä kuka oli ollut niin rohkea
että oli tuolla lailla menetellyt heidän jumaliansa kohtaan, sanoi
Abraham: "Se on Baal; kysykäät häneltä vaan, kyllä kuulette vastaako."
-- "Ei jumalankuva vastaa:" huusivat kaldealaiset, ja he sanoivat
keskenään: "Sinä olet jumalankieltäjä." Mutta kukapa voi valistaa niitä
joilla on silmät eivätkä näe? Itse totuuskin on valkeus joka heitä
sokaisee. Vimmoissaan siitä kun näki lapsen voittaneen hänet, heitätti
Nimrod, kaldealaisten kuningas, Abrahamin palavaan pätsiin. Turhaa
julmuutta! Hän se iankaikkinen antaa elämän ja kuoleman. Jumalan
käskystä tuli vaan kulutti nuot uskottomat. Abrahamille muuttui rovio
vihannaksi niityksi ja häntä peittävä liekki virvoittavaa siimestä
antavaksi pensaaksi. Näin Herra korottaa vanhurskaan ja lannistaa
kopean.

Kukapa voinee kertoa kaikkia niitä pyhiä legendoja joita koraani ja
muinaismuisto on meille säilyttänyt! Ne ovat lukuisammat ja ihanammat
kuin tähdet kesäisellä taivaalla, Hafiz kertoi niitä niinkuin hän ne
oli esi-isiltään perintönä saanut, ja Abdallah jutteli niitä jälleen
samalla hartaudella ja samalla uskolla. Niissä oli Taavitti, aseseppä
kuningas, jonka Jumala opetti takomaan teräksisiä sota-asuja suojaksi
oikeauskoisille; niissä oli Salomo, jolle Jumala teki tuulet, linnut ja
henget alamaisiksi; niissä oli Balkis, Saban kuningatar: kultaisella ja
hopeaisella, hohtokivillä ympärinsä koristetulla valtaistuimellaan
istuva, ottaa hän vastaan kuningas Salomon kirjeen, jonka lintu tuopi
hänelle; hän suutelee tuota sinettiä joka panee saatanan vapisemaan, ja
menee Mahometin uskoon tämän viisahimman kuninkaan kehoituksesta. Entä
vielä sotijat luolassa jotka, uskollinen koira El-Rakim jalkain
juurella, nukkuivat kolmesataa vuotta totuuden valtakunnan odotuksessa!
Entä pyhä naaras-kameeli, jota kallio elättää, kun Saleh tahtoo
vaientaa thalmuditien heikkouskoisuuden! Milloinpa lienee Jumala
väsynyt tekemästä ihmeitä uskollistensa avuksi?

Kaikissa näissä ihmeellisissä kertomuksissa, joita tekis mieli alinomaa
kuulla uudestaan juteltavan, oli erittäinkin yksi jota Halima usein
käski poikansa uudestaan kertoa: se oli historia Joobista, tästä
hurskaasta Jumalan palvelijasta, joka tuskainsa ylimmillään ollessa
kääntyi Jumalan puoleen. Turhaan suostui hänen vaimonsa, joka ei
kauemmin jaksanut nähdä hänen kärsimistänsä, että Joob palvelisi
Eblistä saadaksensa kadonnut onnensa jälleen. Joob ei myöntynyt
ottamaan apua tuolta kirotulta kädeltä. Jos hän tunkiolle pystytti
toukkain kalvaaman ruumiinsa, hän sen teki huutaakseen Herralle tätä
hellyttävää rukousta, joka pakoitti Jumalan armahtamaan onnetonta:
"Kova onni lyö minut maahan, mutta sinä olet laupiaampi kaikkia jotka
laupiutta osoittavat."[17] Ihanat sanat, jotka vaan oikeauskoinen taisi
lausua.

Hafiz oli oikeauskoinen, mutta myös oli hän beduiini, heimokunnastaan
ylpeilevä, ruutinhajua ja taistelua rakastava sotija. "Muista,
poikani," sanoi hän usein Abdallahille, "muista mitkä etuisuudet
profeeta on meille valloittanut, joita meidän tulee puolustaa
viimeiseen verenpisaraan asti. Tehdäksensä elämämme helpoksi ja
suloiseksi on Jumala antanut meille yrttitarhoja, puroja, lukemattomia
karjalaumoja, durrhania ja daadelipalmuja. Tehdäksensä elämämme
kunniarikkaaksi on hän antanut meille jalon veren, maan jota ei koskaan
ole valloitettu, vapauden jota ei yksikään valtija ole tahrannut. Me
olemme erämaan kuninkaita. Käärelakkimme ovat meidän diadeemamme,
telttimme ovat meidän hovilinnamme, miekkamme ovat meidän
linnoituksemme, Jumalan sana on meidän lakimme. Isäsi kaatui
taistelussa; hän on marttyri. Esi-isistäsi on, paitse yhtä joka
sattumuksesta kuoli teltissä, kolme kaatunut erämaassa miekka kädessä.
He osoittavat sinulle tien jota sinun tulee noudattaa; he ovat
ymmärtäneet näiden jumalallisten sanain merkityksen: Jotka uhraavat
henkensä täällä alhaalla tulevaisen elämän vuoksi, ne kilvoittelevat
Jumalan tiellä. Joka taistelee uskonnon puolesta, hän kaatukoon tahi
voittakoon, sille annamme suuren palkinnon. Nykyisen elämän nautinto on
lyhyt. Tulevainen elämä on tosi hyvä niille jotka Jumalata
pelkäävät."[18]

Oletko nähnyt sotahevosta, kun se torven äänelle kuopii hietaa
kaviollaan ja purskuttaa tulta sieramistaan? Semmoinen oli Abdallah kun
Hafiz hänelle taistelusta puhui; hänen sydämensä löi, hänen silmänsä
säihkivät, hänen poskensa leimahtivat tulipunaisiksi: "Oi hyvä Jumala,"
huusi hän, "suo kohta minun vuoroni tulla, suo minun musertaa
uskottomat ja tee minut mahdolliseksi kuulumaan siihen kansaan johonka
kuulun."

Kuinka ihana hän oli tämä erämaan poika! Olisittepa nähneet hänet
pitkässä sinisessä kaapussaan hihnapalmikko vyöllä, kymmeneen kertaan
kiertävä hänen ohimoltaan! Pitkät mustat kiharat varjosivat hänen
kasvojaan, rippuen hänen kaulallaan. Kaapun päähineen alta vilkahteli
hänen silmänsä kiillolla lauhkeammalla kuin on sinertävästi
kimelteleväin kiertotähtien kiilto jotka taivaalla tuikkivat. Keihäs
kädessä, jonka varsi pitkin pituuttaan oli hopealangalla kierretty ja
jonka kärki välkkyi kuin miekanlape, astui hän verkalleen, suloisesti
kuin lapsi ja vakaisesti kuin mies, harvoin puhuen, ei koskaan nauraen.
Kun hän laitumelta palasi, pieniä karitsoita kaapunsa helmassa kantaen,
jonka ohessa lampaat määkien seurasivat häntä ja hyväillen päillään
sivelivät hänen kättänsä, muut paimenet seisahtuivat katsomaan hänen
sivumenoaan; olisitpa luullut näkeväsi yksitoista tähteä Jooseppia
kumartamassa. Ja kun hän illan tultua kaivolla, voimalla enemmällä kuin
hänen ikäisellään tavallisesti onkaan, nosti raskaan kiven pois ja
juotti karjalaumoja, silloin naiset unhottivat täyttää ruukkunsa ja
sanoivat keskenään: "Hän on kaunis kuin hänen isänsäkin oli," ja miehet
lisäsivät: "hänestä tulee urhoollinen kuin hänkin oli."



NELJÄS LUKU.

Kiitollisuuden osoitus.


Aikaa oli kulunut siitä päivästä kun Halima vei rikkaan Mansurin
perillisen kanssansa erämaahan. Omar oli viisitoista-vuotias tietämättä
vielä syntynsä salaisuutta. Useammin kuin kerran oli hänen toveriensa
nenäkkäät pilapuheet antaneet hänen tuntea ettei hän ollutkaan
beni-ameur ja että hänen suonissaan liikkuva veri ei ollut yhtä puhdas
kuin Abdallahin. Mutta vaikka Omaria kutsuttiin pieneksi kauppiaaksi,
ei kukaan heimokunnassa sentään tiennyt kenenkä poika egyptiläinen oli;
itse hän luuli olevansa orpolapsi, jonka Halima hyvyydestä oli ottanut
luoksensa ja jonka osa tuli olemaan erämaassa eläminen kaiken elinajan.

Eräänä iltana kun veljekset tulivat kotiin arolta, heitä hämmästytti
kun teltin oven edustalla näkivät komeasti satuloittuja kameeleja ja
näiden edessä korealla ratsuvaipalla huolitetun hevos-aasin, jota
valkeaksi puettu neekeri piti kiini.

-- Mistä tämä hevosaasi tulee ja kuka on sen isäntä?

-- Se on isäsi hevosaasi, vastasi orja, joka kasvoista helposti tunsi
Mansurin pojan; me olemme tulleet tänne Djeddahista sinua noutamaan.

-- Kuka siis isäni on? kysyi egyptiläinen, mielenliikutuksella mitä
vilkkahimmalla kasvoissansa.

-- Isäsi, vastasi neekeri, on rikas Mansur, ruhtinas Djeddahin
kauppiasten joukossa ja Egyptin poikain sulttaani. Ei yhtään
tavarapakkaa, olkoon iso tahi pieni, tule ankkuripaikalle eikä mene
kaupungin kolmen portin kautta ulos, jota ei ensin hänelle tarjota ja
jonka kanssa hän ei menettele miten tahtoo ja hyväksi näkee. Yambossa,
Suez'issa, Khartum'issa, Kairossa isälläsi on suuri joukko orjia jotka
hoitavat hänen asioitaan. Ja niin suuri on hänen rikkautensa, että
hänen palvelijansa eivät kysy hänen ajatustaan mistään asiasta joka ei
nouse sataantuhanteen piasteriin.

-- Oi isäni, missä olet? huusi nuorukainen, samassa telttiin
syöksähtäen. Kiitetty olkoon Jumala, joka on antanut minulle
rakkauttani niin ansaitsevan isän!

Ja hän heittäysi Mansurin syliin hellyydellä joka ihastutti vanhaa
kauppiasta ja saatti kunnon Haliman syvästi huokaamaan.

Huomen-aamulla lähdettiin, beduiini-naisen suureksi suruksi, matkalle
Djeddahiin. Hän oli kovin murheissaan siitä kun hänen täytyi erota tästä
lapsesta jota hän niin monta vuotta oli rakastanut ja hoitanut.
"Hyvästi, poikani, sinä joka olet minusta poikaakin rakkaampi,"
nyyhkytti hän, ylenmäärin itkien ja hyväillen häntä. Omar oli
rohkeampi. Hän erosi äitistään iloisena kuin vanki joka saa vapauden ja
rikkauden yhtä haavaa jällensä. Abdallah saatti veljeään aina
kaupunkiin asti. Niin oli Mansur tahtonut. Näyttää beduiinille mikä
arvo seuraa rikkautta kaupungissa semmoisessa kuin Djeddahissa ja
kuinka äärettömästi tämä arvo korottaa kauppiaan ylemmä erämaan
paimenia, antaa hänen huomata kuinka hänen äitinsä ja hänen itsensä
tulis arvata heitänsä erinomaisen onnellisiksi saamasta viidentoista
vuoden kuluessa rakastaa ja palvella Omaria, tämä oli Mansurin laatu
maksaa kiitollisuus-velkansa. Vasta toisellapa puolen hautaa rikas
huomaakin hulluutensa ja turhamielisyytensä.

Djeddahiin tultua laski Omar ihastuksensa oikein valloillensa. Hän oli
syntymämaahansa palannut maanpakolainen. Kaikki ihastutti häntä: ahtaat
kadut isoine kivihuoneuksineen, satama, jossa sokeriastioita laivoista
purjettiin, kahvisäkit, pumpulipakat, kirjava, basaariin vievillä
kaduilla liikkuva väestö; turkkilaiset, syrialaiset, greikalaiset,
arabialaiset, persialaiset, hindut, neekerit kaikkia vaiheväriä,
juutalaiset, pyhiin-vaeltajat, dervishit, kerjäläiset, komeasti
satuloituilla hevosaaseilla ratsastavat rikkaat kauppiaat, aasin-ajajat
jotka ohjista taluttivat eläimiään, joiden seljässä istui suuriin
mustiin mantteleihin peittäyneitä naisia kuin kummituksia joista vaan
silmät olivat nähtävänä, kameelin-ajajat jotka kiljuen vaativat
väkijoukkoa edestään siirtymään, röyhkeän- ja uhkaavan-näköiset,
kirjotaotuista sota-aseistaan ja liehuvasta fustanellastaan ylpeilevät
arnautit; rauhalliset tupakoitsijat jotka, jalat ristissä aliansa,
istuivat kahviloiden ulkopuolella, markkinoille vietävät orjat, --
kaikki nämät olivat Omarille paratiisi ihanampi kuin hän vielä oli
unissaankaan nähnyt. Tämmöisessä paikassa mitä kävi myöminen, mitä
kaikkea ostaminen! Eikö ollut hän jo matkalla tänne isältään oppinut
mitä mikin kalu maksoi? Eikö hän jo tietänyt taksaa jonka mukaan kaadin
lahjomattomuuden, sheikien arvelukset ja itsepä pashankin omantunnon
sai ostaa?

Erään ahtaan ja synkän kadun päässä tultiin Mansurin kartanoon. Huoneus
oli ulkoa halvan-näköinen; kadulle näkyi vaan pimeä kellarikerta;
muutamat pitkin kalkittuja seiniä ripustetut kahilamatot olivat sen
ainoa koristus. Mutta ensimmäisessä kerrassa, jonka akkunat olivat
varustetut visusti ummistetuilla peitteillä, aurinkoa ja uteliaita
silmiä vastaan, oli suuria loistoisia huoneita, joiden lattiat olivat
peitetyt turkkilaisilla matoilla ja joiden seinä-vierustoilla oli
hopeakirjaisella sametilla peitettyjä turkkilaisia sohvia. Tuskin
olivat matkustajat ennättäneet yhteen näistä huoneista istua kun jo
heidän eteensä asetettiin siseleerattu pöytä täynnä maljoja, jotka
sisälsivät hedelmä-hyytelöitä mitä valituimpia. Sillä aikaa kun
toinen orja valoi ruusuvettä Abdallahin käsille ja ojensi hänelle
kultahipsuilla reunustetun salvetin, poltteli toinen suitsutetta
Mansur-vanhuksen edessä, joka käsillään löyhytteli tätä hyvänhajuista
savua partaansa ja vaatteisinsa. Sitten tuotiin kahvia pienissä
kiinalaisissa kupeissa kultaisilla, reijitellyillä vatiloilla.
Kahvin jälkeen tarjottiin imannetta sorbettia, orvonkukkain ja
granaatti-omenain mehusta tehtyä. Lopuksi sytyttivät pienet
neekeripojat, tulipunaisissa vaatteissa ja oikein peitetyt
rannerenkailla ja kaulaketjuilla, kolme pitkää jasmiini-piippua, jotka
he ojensivat itsekullekin seurassa, jonka perästä kaikki kolme istuivat
lattialle.

Kauan nyt tupakoittiin sanaakaan virkkamatta. Mansurin mieltä hyvitti
se ilo jonka hän näki poikansa kasvoissa ja se ihastus jonka hän luuli
keksivänsä Abdallahin silmissä. Beduiinin kasvot ei kumminkaan olleet
vähääkään muuttuneet; kaiken tämän ylellisyyden keskellä oli hän yhtä
vakainen ja välinpitämätön kuin lammastensa keskellä. Mitäpä onkaan
maailman korskeus ja komeus sen mielestä joka odottaa niitä pysyväisiä
palkinnoita joita Jumalalla on varalla oikeauskoisille.

-- No poikani, sanoi vihdoin vanha Mansur, kääntyen Abdallahin puoleen,
oletko matkaasi tyytyväinen?

-- Isä, vastasi nuorukainen, minä kiitän sinua vieraanvaraisuudestasi.
Sydämesi on vielä rikkaampi kuin rahastohuoneesi.

-- No niin, no niin, vastasi kauppias; mutta sitäpä en sinulta
kysynytkään; tahdoin vaan tietää mitä pidät Djeddahista; etkö haluaisi
jäädä meille?

-- En. Tämä kaupunki on inhottavainen. Ilma täällä on myrkytetty, vesi
pilautunutta. Minä en suvaitse noita laiskoja dervishejä, jotka
kaikkein silmäin eteen levittävät julkeutensa ja ahnautensa. Entä nuot
sotamiehet, joiden hävyttömyyttä ei saa miekanlyönnillä häkäistä! Ja
nuot orjat sitten jotka vaan näyttävät olevan sitä varten olemassa että
veisivät meiltä meidän omain kättemme käytännön ja jotka nuuskivat
intohimojamme, käyttääkseen niitä eduksensa! Ei, toista toki erämaa on!
Minä pidän tuhansia kertoja enemmän hirmuisista myrskytuulistamme kuin
kuumasta ja helteisestä ilmasta tässä vankeudessa. Teltissä on vaan
miehiä. Keihäs kädessä itsekukin siellä näyttää mistä hän käypi. Sieltä
ajetaan pois se katala koira joka laiskana kerjää, siellä lyödään
kenttään se röyhkeä joka ei tiedä osoittaa kunnioitusta paremmillensa.

-- Sinä puhut kultaa, poikani, sanoi Mansur, kädellään kampaillen
pitkää partaansa; vahabiti tuskin olis ankarampi.

Kun lasna ollessani luin ulkoa imettäjältäni opituita läksyjäni, minä
ajattelin niinkuin sinä nyt. Jää meille vähäksi aikaa ja rupea
kauppiaaksi. Nähtyäsi kuinka rikkaus antaa halvimmallekin ihmiselle
mahtia, nuoruutta, siveyttä; kuinka päivän valtijattaret, naiset,
vieläpä pyhimyksetkin polvistuvat tuon metallin eteen jota sinä
halveksit, tulet toisin ajattelemaan ja kaupunkien iljettävä hajukin on
tuntuva sinusta suloiselta. Kyllähän ihanata on elää kuin pääsky
vapaana avaruudessa, mutta ennen tahi myöhemmin siinä, niinkuin hän,
kiini joudutaan. Duro on maailman kuningas, ja päivä on tuleva jolloin
urhoollisimmat, samoin kuin oppineimmatkin, ovat vaan rikkahimpain
palvelijoita.

-- Minä tiedän, vastasi Abdallah ylevästi, ettei mikään muu kuin haudan
multa voi tukahuttaa kullan himoa Aatamin lapsissa; mutta erämaassa käy
toki unssi kunniata enemmästä kuin leiviskä kultaa. Jumalan avulla
tahdon elää niinkuin esi-isäni ovat eläneet. Joka ei mitään halua on
aina vapaa. Hyvästi siis Mansur, hyvästi veljeni; tänäpänä tiemme
eroavat; jospa se tie jonka valitset veisi sinut siihen tarkoitusperään
johon jokaisen oikeauskoisen tulee pyrkiä.

-- Hyvästi, hyvä Abdallah, vastasi Omar; itsekukin meistä menee minne
sallimus viepi; mitä kirjoitettu on, se on kirjoitettu; sinä olet
syntynyt teltissä elämään ja minä kauppiaaksi. Hyvästi, lapsuutemme
ystävyyttä en ole unhottava; ole varma siitä että jos joskus tarvitsen
voimakasta kättä, niin sitä sinulta pyydän.

-- Kiitoksia, veljeni, huudahti beduiini, ja käyden Mansurin poikaa
vyötäisiin käsin, syleili hän häntä hellästi, pidättämättä ja
salaamatta kyyneliään.

Omar otti nämät ystävyyden osoitukset huoletonna vastaan, ja kun
Abdallah, allapäin ja pahoilla mielin, oli lähtenyt huoneesta ja
poismennessään useita kertoja oli katsonut taaksensa, puhkesi
egyptiläinen sanomaan:

-- Mitä ajattelit sinä, isäseni, kun annoit minun noin kauan olla tuon
beduiinin luona. Jos olisit kuollut ja minä olisin esiintynyt sinun
perillisenäs, kaupungin vanhukset olisivat sanoneet: "Emme ole
ikäpäivinämme kuulleet sanottavankaan että vanhalla Mansurilla on ollut
poikaa tahi tytärtä," ja kukapa muu kuin pasha olis silloin tullut
sinun perilliseksesi. Vie minua hetikohta basaariin, esitä minua
kaikille kauppiaille, jotka ovat ystäviäsi, ota minut edellä kaikkia
kumppanikses ja anna minulle omituinen myömämakasiina hoidettavakseni.
Minä tunnen tykönäni äärettömän halun kultaa käsitellä, minä olen jo
teltissä laskuni tehnyt, minä tiedän kuinka tulee kohdella ihmisiä että
vähällä vaaratta paljon voitettaisin. Et tarvitse poikaasi hävetä.

-- Poikani, huudahti Mansur, ojentaen vapisevat kätensä, viisaus
puhuukin suusi kautta; mutta nyt on jo myöhäinen mennä enää ulos, eikä
ole sinulla soveliasta pukuakaan. Mutta huomenna menemme basaariin, ja
huomenna pitää onneni ja kunniani koko Djeddahissa olla tietona.

Kaiken yön näki Omar unissaan kultaa ja hopeata, kaiken yön heittelehti
Mansur sinne tänne vuoteellaan, saamatta silmiänsä umpeen: hänestä
tuntui niinkuin hän alkaisi elää uudestaan pojassaan, joka oli vielä
kavalampi ja neuvokkaampi, vielä itarampi ja ahneempi kuin hän. "Ah!"
huudahti hän iloissaan, "minä olen onnellisin kaikista isistä! Eipä
dervishi minua pettänyt; jos poikani välttää tuon häntä uhkaavan
vaaran, kukapa saattanee rajaa määrätä sukuni rikkaudelle?"

Mieletön! Sinä unhotit, että jos kulta onkin siunaus sille joka sitä
antaa, se on myrkky sille joka sitä kätkee. Joka ottaa ahneuden
sydämeensä asumaan, se ottaa siihen ihmisten vihollisen, ja voi sitä
joka valitsee saatanan majatoverikseen!



VIIDES LUKU.

Uusi Salomo.


Varhain aamulla seuraavana päivänä vei Mansur poikansa kylpylaitokseen
ja puetti hänet niin kuin hänen uusi säätynsä vaati. Raitainen,
heleävärinen silkkitakki, avara kauhtana pehmeimmästä ja hienoimmasta
verasta, valkoinen kirjailtu lakki, jonka ympärille musliininen
turbaani oli käärittynä, tämmöinen oli se pönäkkä asu minkä Djeddahin
taitavin räätäli toi Omarille. Tässä puvussa egyptiläisen kasvot
näyttivät vielä jäykemmiltä ja hänen ihonsa vielä mustemmalta kuin
tavallisesti. Räätäli oli kumminkin toista mieltä; hän ei osannut
kyllin kiittää Omarin suloista näköä ja surkutteli suuresti niitä
kaupungin naisia jotka taitaisivat välinpitämättömästi nähdä noita
kasvoja, täyttä kuuta kauniimpia. Kun ei ollut enää mitään tähteinä
eilisen päivän beduiinista, laitettiin aamiainen ja tarjottiin
sorbettia, jonka perästä, sittenkun vanha Mansur vielä oli antanut
muutamia isällisiä neuvoja, Omar istui hevos-aasin selkään ja, nöyrästi
pysyen muutamia askelia jäljempänä isäänsä, lähti hänen kanssansa
basaariin.

Egyptiläinen vei poikansa erääsen kauppapuotiin joka, niinkuin kaikki
muutkin, oli ahdas, mutta täynnä kalliita tavaroita. Indian saaleja,
Kiinan silkki- ja kultakirja-vaatetta (brokaadia), Bassoran mattoja,
jataganneja siseleeratuissa hopeatupeissa, ambra-munstykkisiä ja
rubiineilla istutettuja piippuja, rukousnauhoja mustasta korallista,
kaularihmoja sekiineistä ja helmistä, -- sanalla sanoen kaikkea mikä
viekoittelee naisia ja köyhyttää miehiä oli tässä tavaramakasiinassa.
Puodin eteen oli tehty kivinen korkopaikka; Mansur istui tyynylle,
jalat ristiin, ja sytytti piippunsa. Omar otti rukousnauhansa ja alkoi,
huolimatta katsahtaakaan väkijoukkoon, ääneen lukea rukouksiansa. Tällä
nuorukaisella oli vanhuksen viisaus.

Päällysmiehensä nähtyään kauppamiehet nousivat istuimiltaan ja menivät
kaikki hänen luoksensa _fattah'iansa_ lukemaan ja hyvää huomenta
hänelle toivottamaan. Kaikki katselivat hämmästyksellä äskentullutta,
ja itsekukin kysyi kuiskien viereiseltään kuka tuo muukalainen oli.
Oliko hän sukulainen egyptiläiselle? Oliko hän nuori orja, komeaan
pukuun laitettu ostajia houkuttelemaan? Mansur huusi isolla äänellä
sheikin luoksensa ja sanoi, osottaen Omaria:

-- Tässä näet minun poikani, kauppakumppanini ja liikkeeni jatkajan.

-- Sinun poikasi! sanoi sheiki. Kuka on kuullut mainittavankaan että
rikkaalla Mansurilla on perillinen?

-- Minä olen tahtonut pitää häntä poissa pahan silmän vaikutuksesta,
sanoi ukko; siinä syy minkä tähden olen salaa kasvatuttanut häntä
kaukana täältä. Tarkoitukseni oli ensin etten esittäisikään häntä
teille ennenkuin hänen kävisi partaansa kouriminen; mutta minä alan
vanhata, odotus on käynyt minulle ikäväksi ja minä aion tänäpänä,
teidän luvallanne, asettaa hänet omaksensa basarissa, että hän teiltä
oppisi myönnin ja oston taidon.

-- Mansur on aina viisas, vastasivat kauppiaat, ja kaikki riensivät
onnittelemaan isää tämmöisen pojan vuoksi. "Allah," huusivat he,
"varjelkoon sekä runkoa että oksaa!"

Näiden onnentoivotusten ohessa, jotka tietysti himartelivat
egyptiläisen ylpeyttä, otti sheiki puhuakseen:

-- Meillä, sanoi hän Mansurille, on tapana että kun poika tahi tyttö
syntyy, köyhäkin kutsuu veljensä käymään iloonsa osalliseksi; oletko
siis unhottanut meidät?

-- Kunnioittakaa minua tänä iltana tulemalla luokseni, vastasi ukko, ja
te olette tervetulleet.

Tunnin kuluttua tämän perästä kierteli orja, kukka kimppu kädessä,
basaaria ja sanoi, ojentaen kukan siitä kullekin kauppiaalle:

-- Lue _fattah_ profeetalle, ja kauppiaan luettua rukouksensa lisäsi
sanansaattaja:

-- Mene tänä iltana Mansurin kotiin kahvia nauttimaan,

-- Mansur on kaikkein jalomielisten ruhtinas, vastasivat kutsutut.
Jumalan avulla olen tänä iltana tuleva kantamaan hänelle
kunnioitustani.

Määrätyllä ajalla vastaanotti egyptiläinen poikansa kanssa kauppamiehiä
vähäisessä puutarhassaan, jossa loistavat laitokset odottivat vieraita.
Manteleilla ja pistaasia-hedelmillä täytettyä karitsanpaistia, riisiä
safranin kanssa, pippurilla maustettua kermakastaketta, ruusuhyytelöä,
kaikenlaisia pasteijoja, sanalla sanoen: ei mitään ollut säästetty näin
arvosain vierasten kunnioittamisessa. Ensi kerran eläissään tahtoi
Mansur että köyhät kävisivät hänen iloonsa osallisiksi; heille jaettiin
ovenpielissä atrian jäännöksiä ja vähäisiä hopealanttia. Tässä oli
kyllä täyttämään koko kadun ilohuudoilla ja siunauksilla ja viemään
anteliaan Omarin ja rikkaan Mansurin nimet Djeddahin joka neljään
kulmaan.

Kahvin juotua ja piiput sytytettyä, kävi sheiki Omarin käteen ja sanoi
kauppioille:

-- Minä saan tässä esittää teille ystävämme pojan; hän anoo saadakseen
astua meidän kunnioitettuun kauppaseuraan. Minä kehoitan teitä kutakin
lukemaan _fattah'insa_ profeetalle.

Rukousta kolmeen kertaan luettaissa sitoi sheiki saalin Omarin vyölle
ja teki sitten solmun joka _fattah'ille_. Juhlamenon päätettyä
nuorukainen suuteli sheikiä ja jokaista toimituksessa läsnäolevaa
kädelle, alkaen vanhimmasta. Hänen silmänsä kiiluivat ihastuksesta; hän
oli nyt kauppias Djeddahissa, hän oli rikas, maailma aukesi hänelle.

Jälkiosa iltaa vietettiin haasteluissa, jotka kaikki koskivat samaa
ainetta: kauppa-asioita. Omar ei avannut suutansa, hän istui vanhusten
vierelle ja nämät eivät voineet kyllikseen puhutella tätä nuorta miestä
joka kuunteli heitä semmoisella tarkallisuudella ja kunnioituksella.
Hänelle sanottiin kuinka viisaan kauppiaan aina tulee pyytää neljä
vertaa enempää kuin kalun oikea hinta onkaan eikä koskaan kadottaa
mielenmalttiaan, kauppa-ammatin avainta. Myödä on sama kuin kalastaa
koukulla: ostajaa pitää houkutella ja mairitella, kunnes hän viimein,
tuskastuneena ja häikäistynä, ei voi enää vastustaa. Leikitellä
rukousnauhalla, tarjota kahvia tahi piippua, puhua vähäpätöisistä
asioista, varoa ettei ainoakaan jäntäre kasvoissa värähdä, mutta
yhtäkaikki sytyttää halua ostajan mielessä, se on vaikea konsti jota ei
ensi päivänä opitakaan. "Mutta," he sanoivat Omaria imarrellen, ja
päähän taputellen, "sinä olet hyvässä koulussa; ei löydy yhtään
juutalaista, eipä armenialaistakaan, joka siinä konstissa vetäis
viisaalle Mansurille vertoja."

-- Eikö kauppa mitään muuta olekaan? sanoi nuorukainen itsekseen,
sittenpä en teitä tarvitsekaan, vanhat tolvanat. Että aina ja
ainoastaan itseään ajatellaan, että muiden intohimoja tahi heikkouksia
imarrellaan houkutellakseen hulluilta sitä rikkautta joka estää heitä
järkeään käyttämästä, ne kaikki tiedän minä kuin viisi sormeani; enhän
ole muuta koko tuolla ajalla minkä erämaassa vietin harjoitellutkaan.
Opettajani täytyy olla oikein mestarit konstissaan, jos en kuukaudessa
jätä heitä kauas jälkeeni.

Parin päivän perästä tämän jälkeen lähti Mansur kadin (tuomarin)
luoksi, erään riita-asian vuoksi, jonka lopullisesta päättymisestä hän
kuitenkin oli jotensakin huoleton. Salainen kanssapuhe kadin kanssa oli
antanut hänelle vähän luottamusta asiansa oikeisuuteen. Ukko otti pojan
mukaansa, ajoissa totuttaaksensa häntä oikeuden kanssa tinkimään. Kadi
istui tuomiota erään moskean kartanolla. Hän oli ruumiikas, suopean
näköinen mies, joka ei koskaan ajatellut ja harvoin puhui, jotka
asianhaarat, yhdessä hänen ison turbaaninsa ja aina hämmästelevän
katsantonsa kanssa, tuottivat hänelle suurta mainetta oikeudenpidosta
ja majesteetillisesta mahtavuudesta. Lukuisa kuulijakunta oli tullut
saapuville. Etevimmät kauppiaat istuivat maahan levitetyillä matoilla
puolikehässä tuomarin edessä. Mansur meni istumaan sheikin vierelle ja
näiden keskelle Omar, joka oli erinomaisen halukas näkemään kuinka
tarpeen vaatiessa lakia noudatetaan taikka ylenkatsotaan.

Ensimmäinen esiin astuva riitapuoli oli eräs nuori, iholtaan
ruskeankeltainen baniani, avarassa puvussa ja vähän naisellinen
käytöksessään. Se oli äskettäin Indiasta tullut muukalainen, joka
valitti, että eräs Mansurin kilpailija oli pettänyt hänet.

-- Isäni jälkeenjääneissä kapineissa Delhissä, sanoi nuori mies,
tapasin minä lippaan täynnä timantteja; minä matkustin Egyptiin,
toivossa että siellä, niillä summilla jotka näitä kalliuksia myömällä
saisin, eläisin päiväni ylellisyydessä. Myrskyn tähden pakoitettuna
tulemaan Djeddahiin, minut tänne pidättivät ne huvitukset ja nautinnot
joita kaupunki niin runsaasti tarjoo. Minä jouduin kohta rahapulaan.
Minulle sanottiin, että jos tahtoisin panna timanttini menemään, minä
täällä olisin tilaisuudessa edullisesti muuttaa ne rahaksi. Meninpä
siis basaariin ja pyysin että minulle osoitettaisiin joku kalliiden
kivien ostaja. Rikkahin, sanottiin minulle, on Mansur, rehellisin sitä
vastoin juveeli-seppä Ali. Minä käännyin tätä puhuttelemaan. Kuultuansa
asiani hän kohteli minua niinkuin olisin hänen poikansa ollut; hän ei
ensinkään sallinut minun puhua kauppa-asioista basaarissa, vaan vei
minut kotiinsa. Useina päivinä kohteli hän minua erinomaisen
hyvätahtoisesti, voitti kaikenlaisella huomaavaisuudella minua kohtaan
luottamukseni ja antoi minulle rahaa niin paljon kuin tahdoin. Vihdoin
erään päivällisen jälkeen, jota syödessä kenties kyllä liiaksi join,
tuotatti hän lippaan esille, ja sittenkun hän hyvin tarkasti oli
tutkinut jokainoan timantin, sanoi hän, surkuttelevinaan ollen:

-- Poikani, Arabiassa ja Egyptissä näillä kivillä ei ole paljo arvoa;
erämaan kalliot antavat meille niitä tuhansittain. Minulla on niitä
kokonaisia arkullisia.

Todeksi näyttääkseen mitä sanoi, avasi hän rasian, otti siitä timantin
joka oli vielä isompi kuin yksikään minun timanteistani, ja lahjoitti
sen minua saattelevalle orjalle.

-- Mitenkä minun nyt käypi! huudahdin minä; näissä timanteissa on
kaikki mitä minulla on. Minä luulin minuani rikkaaksi, ja nyt! nyt olen
köyhä, yksinäinen, kaukana suvustani ja isänmaastani.

-- Poikani, vastasi minulle tuo ilkeä petturi; ensi hetkestä kun näin
sinut, minusta tuli ystäväsi. Lieköpä koskaan kuultu moslemin
hyljänneen ystäviään heidän hädässänsä. Anna minulle tämä lipas ja minä
sulasta ystävyydestä maksan sinulle summan jota ei kukaan sinulle
tarjoa. Hae ja valikoitse sinulle mitä ikänä tahdot Djeddahissa, olkoon
se kultaa, hopeata tahi korallia, ja minä sitoudun ennen kahden tunnin
kuluttua antamaan sinulle indialaisista kivistäsi niiden täyden painon
niissä kaluissa joita haluat.

Kotiin tultuani ja saatuani yön rauhassa miettiä asiata, minä kohta
huomasin että Ali oli ilvehtinyt kanssani. Tuo kaunis timantti jonka
hän antoi orjalle olikin ainoastaan lasipalanen; timantit ovat
harvinaisempia Djeddahissa kuin Indiassa ja kymmentä vertaa
korkeammassa arvossa kuin kulta. Minä vaadin lipastani takaisin, mutta
Ali ei antanut. Kunnian arvoinen tuomari, sinun oikeudenpitoosi nyt
turvaan. Ota muukalaisen asia huostaasi, ja saakoon tuo ilkiö,
joka on koettanut onnettomuuttani hankkia, saakoon hän kaikessa
iankaikkisuudessa juoda kiehuvaa vettä.

Nyt oli Alin vuoro puhua.

-- Avaralta ylistetty Jumalan palvelija, sanoi hän kadille, koko tuossa
pitkässä jutussa jonka tämä nuori mies on esiin latonut on vaan yksi
asia tosi, ja se on että me olemme tehneet kauppasopimuksen ja että
minä olen valmis siinä pysymään. Kaikki muu on sulaa valhetta. Jos olen
antanut orjalle lahjan, mitä se tähän asiaan kuuluu? Saattaako kukaan
mielellinen ihminen siinä nähdä muuta kuin leikintekoa? Olenko
pakoittanut tätä muukalaista antamaan minulle lippaansa? Onko syyni
minun että rahapula saapi hänet suostumaan ehtoihini? Miksi syyttää hän
minua petollisuudesta? Minäkö tässä sanani syön? Hänkö tässä sanansa
pitää?

-- Nuori mies, sanoi kadi banianille, onko sinulla todistajia siihen
että Ali on kavaltanut sinulta kaluisi hintaa? Muuten annan syytetyn
tehdä valansa, sillä niin laki säätää.

Koraani tuotiin esiin, Ali laski oikean kätensä tälle pyhälle kirjalle
ja sanoi kolmasti: "Suuren Jumalan nimessä ja Jumalan sanan kautta,
joka on tässä kirjassa kirjoitettuna, vannon minä etten ole pettänyt
tätä muukalaista. Minä vannon sen tänä päivänä, lisäsi hän, kääntyen
kuulijain puoleen, niinkuin olen sen vannova tuomiopäivänä, jolloin
Jumala on kadina ja enkelit todistajina."

-- Onneton! huusi baniani, sinä olet yksi niitä joiden jalat lipuvat
perikatoon. Sinä syökset sielusi turmioon.

-- Tuo on mahdollista, sanoi sheiki hyvin hiljaa Omarille, mutta hän
voittaa mahdottoman suuren omaisuuden. Ompa oikea mestari-konna tuo
Ali!

-- Ei se ole mikään tavallinen mies, lisäsi Mansur, tuopa oli
sukkelasti ajateltu.

Omar naurahteli, ja Alin iloitessa petoksensa menestymisestä, meni hän
kokonansa itkun valloissa olevan muukalaisen luoksi. "Tahdotko," sanoi
hän hänelle, "että autan voittamaan asiasi?"

-- Tahdon, huudahti hindu, muserra tuo katala, ja vaadi siitä mitä
tahdot. Mutta lapsipa vaan oletkin, sinä et voi mitään.

-- Minä en vaadi mitään muuta kuin että luotat minuun hetkisen aikaa,
vastasi egyptiläinen. Suostu Alin tarjoukseen, ja anna minun valita
sinun sijassasi äläkä mitään pelkää.

-- Mitäpä enää pelkäisinkään kun olen kaikki kadottanut? jupisi
muukalainen, allapäin niinkuin se jolla ei enää toivoa ole.

Kuitenkin meni hän vielä kadin eteen ja sanoi, kunnioittavasti
kumartaen:

-- Minun herrani ja isäntäni, orjasi rukoilee sinulta viimeistä
suosion-osoitustasi: anna kaupasta tosi tulla, koska laki niin säätää,
mutta salli että tämä nuori mies minun sijassani valikoipi mitä Alin
tulee maksaa minulle.

Sikeä hiljaisuus seurasi nyt kokouksessa kun Omar, tervehdettyään
kadia, näin aloitti puheensa:

-- Ali, sanoi hän juveeli-sepälle, epäilemättä lipas on sinulla
muassasi ja sinä saatat siis sanoa meille mitä se painaa.

-- Tässä se on, vastasi kauppias; se painaa kaksikymmentä naulaa; minä
sanon sen vieläkin kerran: hae ja valikoitse mitä tahdot; jos kalu jota
haluat on Djeddahissa saatavissa, sinä saat sen ennen kahden tunnin
kuluttua, jos ei ole, kauppa purkautuu. Kyllä tietään että sanani on
pyhä ja etten koskaan luovu siitä.

-- Se mitä haluamme, sanoi Omar, koroittaen ääntänsä, on muuriaisen
siipiä, toiset puolet koiraksilta, toiset naaraksilta. Sinulla on kaksi
tuntia aikaa suorittaaksesi meille ne kaksikymmentä naulaa jotka olet
luvannut.

-- Mutta tuohan on sulaa hulluutta! huusi juveeli-seppä. Se on
mahdotonta! Minä tarvitsisin kymmenen henkeä ja kuuden kuukauden
työn täyttääkseni tuota hullua vaatimusta. Tuoda esiin mokomia
lapsen-oikkuja on leikintekoa oikeuden kanssa.

-- Onko siivellisiä muuriaisia Djeddahissa? kysyi kadi.

-- Ompa niinkin, vastasivat kauppiaat nauraen. Ne ovat meidän
maan-vaivamme. Huoneemme oikein vilisevät niitä, ja olisipa tosi
hyväteko jos joku meidät pelastaisi niistä.

-- Niinpä siis, jatkoi kadi, täytyy Alin pitää lupauksensa taikka antaa
lipas takaisin. Tämä nuori mies on menetellyt mielettömästi myödessään
timanttinsa painomitan mukaan, ja tuommoisen maksun vaatiminen on
mieletöntä. Sitä parempi Alille ensi kerta, sitä pahempi toinen.
Oikeudella ei ole kahtalaisia painoja eikä kahtalaisia mittoja.
Kaikkinaiset kauppasopimukset pysyvät lujina lain edessä. Anna
banianille kaksikymmentä naulaa muuriaisen siipiä taikka lipas
takaisin.

-- Se on viisaasti tuomittu, huusivat kuuntelijat, ylenmäärin
ihmetellen niin suurta oikeudenpitoa.

Ylen-onnellinen baniani heittäysi sylin Omarin kaulaan, sanoen
häntä pelastajakseen ja vallitsijakseen. Mutta ei hän antanut
kiitollisuutensa jäädä sanoihin, vaan otti lippaastaan kolme timanttia
mitä kirkkahinta, isoja kuin satakielen munat, ja likisti ne Omarin
käteen. Egyptiläinen pisti ne vyöhönsä, suuteli nöyrästi baniaanin
kättä ja meni jälleen istumaan isänsä viereen, ilman että sinne
kokoontuneiden häneen kiinitetyt silmät saaneet hänen yksitotisuuttansa
vähääkään järkähtämään.

-- Vallan hyvästi, poikani, sanoi Mansur, mutta Ali on vasta-alkaja
konstissaan; jollei vaan olis laiminlyönyt kadia, hän olis voittanut.
Nyt on vuoro minun; ota nyt vaari, niin annan sinulle opetuksen josta
saattaa olla sinulle hyvää.

-- Jää vielä tänne vähäksi aikaa, nuori mies, sanoi hän hindulle, joka
lähti menemään timantti-lippaansa kanssa; meillä on eräs luvunlasku
keskenämme päätökseen saattamatta. Minä pyydän korkeasti valistunutta
kadia vielä vähäksi aikaa ottamaan lipasta talteen. Ehkäpä täällä on
semmoisia joilla on siihen suurempi oikeus kuin tällä muukalaisella
taikka viisaalla kadilla.

Yleinen hämmästys nousi läsnäolevissa. Jokainen kuunteli kiinteällä
tarkkaavaisuudella tätä uutta vaatimuksen tekijätä.

-- Toissa-päivänä, sanoi Mansur, tuli eräs hunnullinen herrasnainen
puotiini. Ei mikään mitä minä näytin hänelle ollut hänestä mieleen,
mutta juuri mennessänsä keksi hän puodin nurkasta sinetillä
varustetun rasian, jota käski minun avaamaan. Tämä rasia sisälsi
topaasi-reunuston, joka ei enää ollut minun. Se oli myöty Egyptin
pashalle. Sen sanoin tälle hunnulliselle herrasnaiselle, mutta hän
tahtoi ainakin että kumminkin näyttäisin hänelle tuon sulttanittareille
määrätyn lahjan. Naisen halua ei ole helppo vastustaa. On, sanotaan,
kolmenlainen uppiniskaisuus jota on mahdoton saada taipumaan;
ruhtinasten, lasten ja naisten; olinpa kyllä niin heikko että myönnyin.
Tämä tuntematon katseli kaularihmaa, koetteli sitä kaulalleen ja sanoi
minulle sitten että hänen täytyi saada se, maksoi mitä maksoi. Kun
edelleen kielsin meni hän tiehensä, purkaen minua vastaan uhkauksia ja
kirouksia. Tunnin perästä sen jälkeen astui tämä nuori mies puotiini;
hän sanoi tuon hunnullisen naisen ja hänen oman henkensä olevan tämän
kaularihman varassa; hän rukoili minua, suuteli minua, itki ja huusi
useampia kertoja: "Vaadi, isäseni, mitä tahdot, mutta minun täytyy
saada tuo reunusto, muuten se tuottaa minulle kuoleman." Minä tunnustan
että minä suuresti hemmoittelen nuorta väkeä, ja vaikka minä kyllä
ymmärsin kuinka vaarallista se oli jos loukkaisin herrani pashan
mielen, niin en sittenkään voinut näin monia rukouksia vastustaa. "Ota
se siis," sanoin minä muukalaiselle, "ja lupaa antaa minulle siitä mitä
tahdon." -- "Annan päänikin, jos niin tahdot," vastasi hän, "sillä sinä
pelastat henkeni"; jonka perästä hän otti rasian reunuston kanssa ja
meni tiehensä. "Todistajia meillä ei kyllä ole", lisäsi Mansur,
kääntyen banianin puoleen, "mutta eikö niin ole kuin sanon."

-- On, sanoi nuorukainen, suo anteeksi etten ole ennen maksanut
sinulle. Syyn tiedät sinä. Mutta nyt, kun poikasi avulla olen saanut
omaisuuteni jälleen, vaadi vaan ja sinä saat mitä tahdot.

-- Se mitä tahdon, sanoi Mansur, antaen pään nyökäyksellä merkin
kadille, joka tarkasti katseli kartanolla kasvavan palmupuun varjoa, se
mitä tahdon on tuo lipas ja kaikki mitä siinä on. Se ei ole liiaksi
miehelle joka panee henkensä vaaraan tottelemattomuudella pashaa
kohtaan. Korkeasti valistunut tuomari, teidän ylhäisyytenne sanoi äsken
että kaikkinaiset kaupat pysyvät lujina lain edessä; minulle on luvattu
mitä tahdon; nyt sanon että vaan tahdon nuot timantit omikseni.

Kadi nosti päänsä ja katsoi kuuntelijoihin, ikäänkuin kysyäkseen neuvoa
heidän kasvoiltansa; sitten hän kampaili partaansa sormillaan ja vaipui
jälleen mietteisinsä.

-- Ali on voitettuna, sanoi sheiki mielihyvissään Omarille. Sitä kettua
ei ole vielä syntynyt joka kavaluudessa pääsee kunnioitettavan Mansurin
rinnalle.

-- Voi minua onnetonta, huudahti baniani. Omar, oletko pelastanut minut
ainoastaan syöstäksesi minut vielä syvempään perikatoon! Toimita niin
että isäsi säästää minua, niin saan vielä kerran kiittää sinua
hengestäni.

-- No, poikani, sanoi Mansur, luuletko osaavasi tehdä samaten.
Kekseliäs pää kyllä olet, mutta tämä näyttäköön sinulle että isäsi toki
tietää hieman enemmän kuin sinä. Kadi julistaa kohta ikään päätöksensä;
koeta sitten vielä määrätä se hänelle.

-- Eikö mitään muuta, sanoi Omar kohauttaen hartioitaan, sehän on vaan
lapsenleikkiä; mutta koska niin tahdot, isä, niin menköön. Pidä varasi,
sillä sinä tappaat.

Näin puhein nousi hän ylös, otti yhden piasterin vyöstään ja pisti sen
käteen hindulle, jonka vei tuomarin eteen.

-- Korkeasti valistunut kadi, sanoi hän, tämä nuori mies on mieluinen
täyttämään lupauksensa, ja kas tässä mitä hän tarjoo Mansurille. Se on
yksi piasteri. Itsessään se kyllä on vähäarvoinen,[19] mutta huomatkaa
että se on varustettu sulttaanin, meidän kaikkein armollisimman
herramme, nimimerkillä (Jumala musertakoon ja hävittäköön kaikki jotka
eivät ole hänelle kuuliaiset!)

-- Juuri tätä kallista nimimerkkiä, lisäsi Omar, kääntyen Mansurin
puoleen, me nyt tarjoamme sinulle. Jos se kelpaa sinulle, no niin,
silloin olet saanut maksusi; jos sitä vastoin rohkenet sanoa ettei se
kelpaa sinulle, niin se on häväistys padishah'ta kohtaan, rikos joka
tuottaa kuoleman: tottapa kunnioitettava kadimme ei rupea sinulle
rikoskumppaniksi, hän joka aina on ollut ja aina tulee olemaan kaikkein
sulttaanien uskollinen palvelija.

Omarin herjettyä puhumasta kaikkein silmät kääntyivät kadiin; hän oli
läpitunkemattomampi kuin koskaan ennen, ja nosti verkalleen kätensä
huulilleen, odottaen vanhaa kauppiasta avuksensa. Mansur oli kokonansa
ällistyksissä ja hämmennyksissä. Kadin ja kuuntelijoiden äänettömyys
peljätti häntä ja hän katsahti rukoilevasti poikaansa.

-- Isä, sanoi Omar, salli tämän nuoren miehen kiittää sinua siitä
opetuksesta varovaisuuden asiassa jota olet tahtonut antaa hänelle
peloittamalla häntä hiukan. Hän ymmärtää hyvin kyllä että sinä juuri
olet lähettänyt minut hänen avuksensa ja että koko tämä asia on vaan
ollut leikkiä. Siitä ei ole saattanut erehtyä kukaan joka on nähnyt
pojan astuvan isäänsä vastaan. Kukapa on koskaan epäillyt Mansurin
jalomielisyydestä ja kokemuksesta?

-- Ei kukaan, puuttui nyt kadi puheesen, niinkuin se joka yhtäkkiä
herää, ja minä vähemmin kuin kukaan. Senpä tähden olenkin antanut
sinun, nuori Salomo, puhua. Minä olen tahtonut sinussa kunnioittaa
isäsi viisautta, mutta karta toiste Hänen korkeutensa nimeen
koskemasta. Ei ole leikkikaluksi leijonan käpälästä. Asia on päätetty.
Tämän kaularihman arvo on satatuhatta piasteria, eikö niin Mansur?
Siispä pitää tämän nuoren vintiön antaa sinulle satatuhatta piasteria,
ja sillä tavoin tulemme kaikki tyytyväisiksi.

Vaikka ujelias, ei Omar tainnut välttää hindun kiitollisuutta ja
kauppiasten ylistyksiä. Muukalainen tahtoi välttämättömästi häntä
ottamaan hänen lippaansa huostaansa: häntä ei voitu edes estää
tarttumasta hevosaasia, jolla Omar ratsasti, ohjaksiin ja taluttamasta
kotiinsa sitä miestä jota hän sanoi jalomielisimmäksi ja viisahimmaksi
ihmisistä. Kauppiaat kohdaltaan eivät kyllästyneet Mansuria
onnittelemasta, ja vielä tänä päivänä puhutaan Djeddahissa siitä
mainiosta oikeuden istunnosta, jossa tuon miehen viisaus, jota
syvämielinen kadi niin sattuvasti oli nimittänyt nuoreksi Salomoksi,
ensi kerran ilmaantui.

Kotiin tultuaan Mansur laski tunteensa valloilleen.

-- En ymmärrä sinua, poikani, sanoi hän; minä pitelen kokonaista
omaisuutta käsissäni, ja sinä tempaat sitä minulta pois. Tuollako
lailla kauppa-asioita käsität? Tuoko se kunnioitus johon olet
velvollinen isällesi?

-- Malttakaa, isä, vastasi Omar tyveneesti. Minä olen tänäpänä saanut
maineen viisaudesta ja rehellisyydestä. Se maine tulee pysymään; tämä
on ensimmäinen tunne, ja se ei saa hävitä. Nimi ja maine ovat arvo jota
ei mikään voi korvata; se on pääoma joka on tuhansia kertoja
suurempiarvoinen kuin sinun timanttisi. Kaikki pitävät epäluuloa
viekkaasta Mansurista, mutta kaikki tulevat, niinkuin tuo muukalainen,
saamaan luottamusta Omarin rehellisyyteen ja voitonpyytämättömyyteen.
Koukku on heitetty ulos, kalat tulkoot!

Mansur seisoi äänettömänä hämmästyksestä. Hän oli toivonut poikaa
itsensä kaltaista; hän alkoi peljätä että Eblis oli kovin paljon
kuullut hänen rukouksiansa. Hän oli kyllä Omariin ihastunut; noin paljo
miettiminen noin nuorella iällä ei saattanut muuta kuin ihastuttaa
miestä joka kaiken elinaikansa ei ollut muuta tehnyt kuin miettinyt.
Mutta vanhuksen häpeäksi meidän täytyy tunnustaa, että tuo aikaisin
kypsynyt kokemus löi hänen sydämensä kylmäksi. Lyhyesti sanoen, tämä
viisitoista vuotias viisas peloitti häntä.



KUUDES LUKU.

Palkittu hyve.


Ei mitään puuttunut Mansurin onnessa. Niinä viitenä vuotena jotka hän
vielä eli taisi hän täysin määrin iloita poikansa taidonlahjoista ja
menestyksistä. Hän näki kaiken kauppatoimensa siirtyvän Omarin käsiin.
Mansurin kauppahuoneen rikkaus kävi suunnattomaksi, ja yleinen arvo
kasvoi niinkuin tavallisesti rinnatusten rikkauden kanssa. Kuinkapa
taisi toisin käydäkään kuin että Omarin elämänretki tuli olemaan
loistava. Hänellä oli kaikki edut puolellansa: paljo rahaa, harvat
intohimot, omantunnon vaivoja ei ensinkään. Ei ollut vielä kukaan
samassa määrässä tykönään yhdistänyt niitä omaisuuksia jotka
yhdistyneinä ovat toimintomiehen nero: kullan halu ja ylenkatse ihmisiä
kohtaan. Mansur taisi siis huoleti päivänsä päättää, hän oli elänyt
kauan, hänen vanhuutensa oli säästynyt taudeista, hänen unelmansa
olivat täyttyneet, hän oli varma siitä että hän jätti jälkeensä
perillisen joka oli säilyttävä ja lisäävä tätä näin paljolla vaivalla
koottua rikkautta; ja yhtäkaikki sanotaan täyttä totta että
egyptiläinen kuoli sydämen vimmoissa, huutaen ettei yhtään ollut joka
häntä rakasti, kiroten mielettömyyttänsä ja vapisten aarteitaan
nähdessään, ikäänkuin tuo perikadon liekissä tulisteltu kulta jo olis
polttanut hänen rintaansa ja otsaansa.

Täydellisellä malttavaisuudella vastaanotti Omar sanoman isänsä
kuolemasta. Kauppa-asiat olivat pitäneet häntä kaukana kuolevan
vuoteelta ja kauppa-asiat olivat hänen lohdutuksensa. Hänellä oli
ihmeteltävä mielenlujuus. Piasterin paljaassa näkemisessä oli kyllä
pyyhkimään pois hänen kyynelensä ja asettamaan hänen surunsa.

Jäätyään yksinään näin komean omaisuuden isännäksi, Mansurin poika ei
enää tahtonut tietääkään mistään rajoista himollensa. Ei mikään asia
jäänyt pois hänen vertomisistaan ja yhteenlaskemuksistaan. Pienestä
vähäpätöisestä kartanostaan Djeddahissa, niinkuin hämähäkki verkkonsa
keskeltä, veti hän näkymättömiin verkonsilmiinsä kaikkia maailman
rikkauksia. Indian riisiä ja sokeria, Yemenin gummia ja kahvia,
Abyssinian elehvantinluuta, kultahietaa, orjia, Egyptin jyviä, Syrian
kankaita, laivoja ja karavaania, kaikkea lähetettiin hänen
myötäväkseen. Muuten ei ole rikkautta vielä milloinkaan kannettu
enemmällä vaatimattomuudella. Kun näki hänen vähäiseen turbaaniin ja
vanhoihin kuluneihin vaatteisin puettuna, astuvan katua eteenpäin,
silmät alaspäin ja rukousnauha kädessä, ei olis luullut häntä
kahdenkymmenenkään tuhannen piasterin mieheksi. Hänen puheessaan ei
ollut mitään mikä olis häntä rikkaaksi osoittanut; hän oli
tuttavallinen alhaisten kanssa, suora ja jäykkä ammattiveljilleen,
kiertelevä ja imarteleva niille joiden apua hän tarvitsi ja
kunnioittavainen kaikkia kohtaan jotka voivat vahingoittaa häntä. Jos
sai uskoa häntä itseään, erehdyttiin joltisestikin jos luultiin hänellä
olevan melkeämpää omaisuutta: kaikki nuot tavarat eivät muka olleet
hänen; niitä oli muukalaiset jotka häneen luottivat lähettäneet hänen
myötävikseen; mutta tuo luottamus tuli hänelle paljon maksamaan ja hän
valitti alinomaa tappioitansa. Jos hän osti orjia kauniimpia, hajuvesiä
komeimpia, tupakkia erinomaisinta, kankaita harvinaisimpia, se aina oli
jonkun pashan tahi jonkun muukalaisen kauppiaan varalle. Kuiskittiin
hyvin hiljaa, että nuot kalliit tavarat eivät enää lähteneet
egyptiläisen taloudesta -- kukapa voi estää ihmisiä loruamasta -- mutta
ei mitään tietty visseydellä: Omarilla ei ollut yhtään ystävää, hän
sopi kaikista asioistaan basaarissa eikä nähnyt koskaan ketään
luonansa. Oliko hän rikas vai köyhä, viisas vai itsekäs, nöyrä vai
ulkokullattu? Se eli saatanan salaisuus.

Hänen viisautensa oli yhtä suuri kuin hänen pöyhkeilemättömyytensä.
Pashasta aina tullitarkastajaan asti, ei ollut Djeddahissa yhtään
virkamiestä, ei ylhäisempää eikä alhaisempaa, jonka lempiorjaa Omar ei
tuntenut. Hänestä ei ollut mieluista antaa ja hän kertoi usein noita
koraanin sanoja, että tuhlaajat ovat saatanan veljiä; mutta hän ymmärsi
avata kätensä kun tarvittiin, eikä koskaan kukaan katunut apua jonka
oli tehnyt tälle kunnon miehelle. Pashat seurasivat tiheään toisiansa
Djeddahissa; turkkilaisen käsi on raskas ja rikkaimpain kauppiasten
täytyy usein maksaa lunnaita. Mansurin poika oli ainoa joka pääsi
näistä lainoista joita ei koskaan maksettu. Kahdeksassa päivässä oli
hänestä, tavalla tahi toisella, tullut uuden pashan ystävä, vieläpä
hänen pankkiirinsakin; myrsky joka oli uhannut häntä ärjähti aina
muiden pään päälle eikä hänen. Myös oli hän kaikkein ammattiveljiensä
kateuden ja kummastuksen esineenä.

Tuli kumminkin päivä jona hänen tähtensä peittyi pilveen; eräs pasha,
joka kolmessa kuukaudessa kovin nähtävällä tavalla oli koonnut näppärän
omaisuuden, kutsuttiin takaisin Konstantinopeliin; hänen jälkeisensä
oli saanut käskyn olla rehellinen mies; tahdottiin kaiken mokomin olla
mieliksi ranskalaisille, joita kovaksi onneksi tarvittiin ja jotka
silloin nostivat suurta huhua itsestänsä. Turkkilainen kuin oli, uusi
pasha hyvin hyvästi tiesi kuinka ylemmässä paikassa suosioon päästään.
Päivällä tulonsa jälkeen otti hän valepuvun päällensä ja teki itse
ostoja Djeddahin etevimmiltä leipureilta ja teurastajilta. Torin
katsastajalla oli edeltäkäsin tieto tästä päätöksestä; hän odotti
kadulla painomittoineen ja palvelijoineen, ja väestön nähden nyt
punnittiin mitä pasha vastikään oli ostanut. Olipa kaksi unssia vaille
kahdestatoista naulasta leipää ja yksi unssi lihaa vankasta
lampaanpuoliskosta. Rikos oli silminnähtävä ja oikeus ei itseään
odotuttanut. Pasha nuhteli ja torui kovasti noita kataloita jotka
lihoittivat heitänsä kansan hiellä; oikeutetussa vihassaan ei hän edes
kuunnellut mitä he puolustuksekseen sanoivat. Hän antoi omain silmäinsä
edessä riisua, köyttää ja hosua heitä, jonka tehtyä, hänen käskystään,
leipuri naulattiin korvasta puotinsa oveen ja lahtari sidottiin moskean
akkunaan kiini, sittenkun hänen nenänsä läpi oli pistetty rautalanka
jossa hänen varastamansa lihapalanen rippui. Ei ole sitä häväistyksen
laatua jolla ei väkijoukko herjannut noita kahta onnetonta, mutta
koko kaupungissa viritettiin kiitosvirsiä uuden pashan kunniaksi.
Häntä kutsuttiin kansan ystäväksi, suureksi lainkäyttäjäksi, uudeksi
Harun-al-Rashidiksi, ja maine tästä jalomielisestä teosta tunki,
sittenkun se oli sulttaanin korvia riemastuttanut, aina länsimaihinkin
asti, uskottomia siellä hämmästyttämään.

Vielä samana iltana vuokrasivat muutamat kauppiaat aluksen Egyptiin. He
olivat yhtäkkiä tulleet tietämään että heidän läsnäolonsa Kairossa oli
välttämättömästi tarpeen. Kaukana siitä että yleinen pelko olis
Omariinkin tarttunut, tämä vaan itsekseen naurahteli: "Hyve," ajatteli
hän, "on tavara jolla ei ole kurssia markkinoilla; myös on se
tarvittaissa kalliisti maksettava;" jonka perästä hän lähti basaariin,
kohtasi siellä pashan sihteerin, kutsui tämän istumaan puotiinsa ja
ojensi hänelle erehyksestä piipun jonka hän oli aikonut sulttaanille.

-- Tehdä kansalle oikeutta on aina vika, sanoi Omar sihteerille; jos se
kerta vaan on pahoihin tapoihin totutettu, se alkaa kopeilla. Tämä on
suurten toimintoasiain turma.

Sihteeri katseli kaunista piippuaan ja ajatteli että olipa tuo Omar
älykäs mies.

Egyptiläinen sai vaan liiaksi oikeutta. Ensimmäisenä toripäivänä
huomattiin yleinen mielten kuohu kaupungissa. Jyväin hinta oli noussut
kymmenen piasteria ja pahansuovat ihmiset väittivät sitä Omarin syyksi,
joka oli pannut allensa kaiken jyvävaraston. Väestö oli kiukustunut ja
erittäinkin oli kaksi miestä jotka ylen kiivaasti puhuivat tästä
asiasta: toinen oli tuo teurastaja jolta nenä oli puhki pistetty,
toinen leipuri jolla ei ollut enää kuin yksi korva. Eilispäivän
varkaista oli tullut päivänsankarit; heitä surkuteltiin marttyreinä, ja
jota kovemmasti he huusivat, sitä enemmin heidän hyveitään ylistettiin.

Tuumista toimeen on yhteisessä kansassa yksi askel vaan. Jo oltiin
koettamassa lyödä Omarin kartanon portteja sisään, kun poliisin
päällysmies tuli sotamiesten kanssa noutamaan kauppiasta ja pashan
eteen viemään. Omar otti oikeuden palvelijan helposti ymmärrettävällä
mielenliikutuksella vastaan ja suuteli hänen kättänsä innolla
semmoisella ettei enää olis luullut hänen saavankaan huuliaan siitä
erilleen. Mutta poliisin päällysmies nykäsi nyrkkinsä äkisti pois ja
pisti sen vyöhönsä, ikäänkuin pahantekijän suun-anto olis sen
saastuttanut. Kuitenkaan ei hän mitenkään pahoin pidellyt eikä
haukkunut Mansurin poikaa, joukon suureksi harmiksi, joka harrastaa
oikeutta eikä ensinkään pahastu jos syytetty kerrassa muserretaan,
olletikin jos hän on rikas. Päinvastoin kuultiin poliisin päällysmiehen
kehoittavan vankia luottamaan kuvernöörin oikeudentekoon. "Mitä on
kirjoitettu se on kirjoitettu," vastasi egyptiläinen, antaen pallosen
toisensa perään rukousnauhassaan livahtaa sormiensa välitse.

Palatsin portit olivat auki, väestö hyömäsi kartanolle, jossa pasha
istui yksitotisena ja liikahtamattomana, käden viittauksilla asetellen
tuota kuohuista mielenkiihkoa. Molemmat syyttäjät saivat astua esille;
kuvernööri käski heidän puhua pelkäämättä: "Oikeus kaikille," sanoi
hän kovalla äänellä, "se on minun velvollisuuteni. Ei yhdelläkään
varkaalla, olkoon rikas tahi köyhä, ole minulta armoa odotettavana."

-- Jumala on suuri ja pasha on oikeudenpitäväinen, kiljui joukko.

Nyt vietiin tuomioistuimen eteen neljä hätäilevää kauppiasta, jotka
kaikki suutelivat koraania ja vannoivat että Omar oli ostanut heiltä
kaikki Egyptistä tulleet jyvät.

-- Kuolemaan, kuolemaan! kiljui väkijoukko. Pasha antoi kädellä merkin
että hän tahtoi kuulla syytettyä ja nyt oltiin taas ääneti.

-- Herrani ja valtijani, huusi Omar, heittäyten maahan kasvoilleen,
orjasi laskee päänsä sinun käsiisi. Jumala rakastaa anteeksi antavia;
kuta halvempi rikoksen alainen on, sitä kauniimpi on ettei häntä perin
muserreta. Säästihän itse Salomokin muuriaista. Tosi on että olen
ostanut moniaita Djeddahin satamaan määrätyitä jyvälastia, niinkuin se
on jokaiselle kunnialliselle kauppiaalle luvallista, mutta jos
vihamieheni luetaan pois, jokainen täällä tietää että olen herrani
sulttaanin varalle tehnyt tämän oston. Nämät jyvät ovat niitä
sotajoukkoja varten, jotka teidän ylhäisyytenne on asettanut Mekkaan
menevän tien varrelle pyhiinvaeltajia suojelemaan. Niin on ainakin
sihteerisi sanonut minulle, kun hän sinun puolestas antoi minulle ne
rahat, joita minä, köyhä mies en tainnut hyljätä. Valtijani antakoon
orjalleen anteeksi etten ennen ole lähettänyt hänelle niitä tuhatta
mittaa jyviä jotka hän on tahtonut minulta; poliisin päällysmies on
sanova teidän ylhäisyydellenne että pelkkä väkivalta on estänyt minut
tottelemasta.

-- Mitä tuo on jota sinä puhut tuhannesta mitasta jyviä? huusi pasha
hirmuisella äänellä.

-- Antakaa anteeksi, valtijaiseni, vastasi kauppias vapisevalla
äänellä, mieleni on hämmennyksissä niin etten kykene oikein lukuja
laskemaan. Niinkuin luulen, lisäsi hän, katsellen pashan ryppyyn
vedetyitä kulmia, niitä onkin tuhat viisisataa mittaa, ellei liene
kaksituhattakin.

-- Niitä on kolmetuhatta, sanoi sihteeri, ojentaen paperin
kuvernöörille. Tässä on käsky jonka mies on saanut. Se on minun
kirjoittamani ja varustettu teidän ylhäisyytenne sinetillä.

-- Ja rahat on annettu tälle kauppiaalle? kysyi pasha leppeämmällä
äänellä.

-- Niin on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Omar, taas kumartuen.
Saapuvilla oleva poliisi-päällysmies tietää sanoa, että hän on antanut
minulle tämän käskyn, ja sihteerisi antoi minulle edeltäpäin kaksisataa
tuhatta piasteria, jotka ostoihini tarvitsin. Siis olen kaksisataa
tuhatta piasteria eli kolmetuhatta mittaa jyviä velkaa.

-- Mistä siis tässä elämää pidetään? huusi pasha, iskien hurjasti
silmänsä molempiin kokonansa hätäytyneihin päällekantajiin. Tämäkö se
kunnioitus mikä osoitetaan herraani sulttaania kohtaan? Pitäisikö
sotamiesten jotka suojelevat jumalisia pyhiinvaeltajia kuolla nälkään
erämaassa? Ottakaa kiini nuot molemmat koirat ja antakaa heille
kummallekin kolmekymmentä kepin lyömää. Oikeutta kaikille, ei yhtään
armoa panettelijoille. Syyttää viatonta, se on enempi kuin ottaa hänet
hengiltä.

-- Kunnon lailla puhuttu! huusivat kuulijat; pasha on oikeassa.

Tuomio pantiin hetikohta täytäntöön. Teurastajan otti neljä
sotamiestä kiini, jotka eivät suinkaan epäröineet käyttää oikeutta
omassa asiassaan. Rangaistavan jalat pistettiin paaluun sidottuun
juoksu-silmukkaan, jonka perästä kepillä varustettu arnauti alkoi
kaikista voimistaan pieksää hänen jalkopohjiaan. Teurastaja oli sankari
tavallansa: hän luki isoon ääneen joka lyönnin jonka sai ja meni,
rangaistuksensa saatuaan, tiehensä valittamatta, ystäväinsä olkapäillä
kannettuna ja hurjia silmäyksiä Omariin iskien.

Mies, jonka korva oli haavoitettu, ei ollut niin miehuullinen. Joka
kerta kun keppi häneen kävi, parkasi hän sydäntä vihlovasti _Allah!_
Kahdennentoista lyönnin perästä heittäysi Omar maahan pashan eteen ja
rukoili armoa pahantekijälle, mikä armollisesti myönnettiinkin. Mutta
hän ei siihen tyytynyt. Hän painoi kaikkein nähden yhden duron tuon
raukan käteen ja ilmoitti että hänellä vielä oli kolmekymmentä mittaa
eloa, jotka hän aikoi lahjoittaa kaupungin enimmin tarvitseville
köyhille. Häntä saateltiin sitten koko matkan hänen kotiinsa noiden
samain ihmisten siunauksilla jotka tuntia sitä ennen olisivat hänet
palasiksi raastaneet. Mutta, niin ylistykset kuin uhkauksetkin
otti hän vastaan samalla nöyryydellä tahi samalla täydellisellä
välinpitämättömyydellä.

-- Jumala olkoon kiitetty! sanoi hän, astuessaan huoneesensa, pasha oli
vähän vaikea saada taipumaan, mutta nyt on hän minun vallassani.

Päästyään huolettomaksi tältä taholta, ryhtyi Mansurin poika
nerollisiin asioimisiinsa jälleen. Hänen kauttansa Djeddah päivä
päivältä rikastui. Eräänä aamuna saivat orjakauppiaat herätessään sen
sanoman, että heidän kalunsa hinta oli noussut tasalleen sata
prosenttia. Kovaksi onnekseen olivat he kahta päivää sitä ennen myöneet
kaiken varastonsa Omarille, joka Egyptistä tulleiden käskyin mukaan oli
ostanut kaikkityyni. Kuukautta myöhemmin tuli riisivaraston vuoro,
sitten tupakin, vahan, kahvin, sokerin, ruutin y.m. Kaikki nousi
hinnassa, mutta aina olivat Omarin asian-antajat ne, joille tämä
äkillinen hinnan-nousu oli voitoksi. Djeddahista tuli tällä lailla
rikas yhteiskunta: rikkaus oli siellä niin suuri, että vähävaraisten ei
käynytkään siellä eläminen, mutta kekseliäät ja neuvokkaat, jotka
osasivat ostaa egyptiläisen suosion, keräsivät siellä piankin kauniin
omaisuuden.

Hänen itsensä nähtiin, nöyrempänä ja simasukaisempana kuin
milloinkaan ennen niille joita hän tarvitsi, joka päivä istuvan
tavaramakasiinassaan basaarissa ja kuluttavan aikaansa rukousnauhan
avulla laskemalla niitä miljoonia piastereita joita hän joka haaralta
suuriin kasoihin keräsi ympärilleen. Itsekseen hän arveli, että jos
häntä ylenkatsottiinkin, hän yhtähyvin oli ihmisten valtija, ja että,
jos hän asioissaan onnistuakseen tarvitsi sulttaania, hänellä oli
tarpeeksi asti rahaa ostaakseen sekä sulttaanin että vielä päällisiksi
koko seraljin (sulttaanin linnan).

Rikas ei pääse kurittamatta. Rikkautta ei käy paremmin kuin savuakaan
salaaminen. Niin vaatimaton kuin Omar olikin, hän eräänä päivänä sai
kutsumuksen Mekkan suur-sheriffiltä. Häntä käskettiin Taifiin erään
avunteon vuoksi jota ei kukaan muu kuin hän voisi tehdä profeetan
jälkeläiselle. Kauppiaan mieltä ei niinkään liikuttanut hänelle
osoitettu kunnia kuin hän säikähti häneltä pyydettävää apua.
"Rikkaalla", sanoi hän itsekseen, "on kahdenlaisia vihollisia: köyhät
ja mahtavat. Edelliset ovat kuin muuriaiset: jyvä jyvältä he talon
tyhjentävät. Jälkimäiset ovat kuin leijonat, tuo varasten kuningas:
yhdellä ainoalla käpälän lyönnillä ne raastavat meidät palasiksi. Mutta
malttavaisuudella ja viekkaudella pääsee helpommasti leijonasta kuin
muuriaisesta. Saapa nähdä mitä sheriffi tahtoo. Jos tahtoo pettää
minua, en aiokaan antaa kavaluudessa voittoa; jos tahtoo maksaa, hän
saa arvo-aineen rahoistaan."

Tällä ei juuri erittäin kunnioittavalla mielialalla oikeauskoisten
päämiestä kohtaan lähti nyt Omar matkalle Taifiin. Kun hän näki
erämaan, hänen ajatuksensa saivat uuden suunnan. Teltit, nuot
hietalakeudella siellä täällä olevat palmumetsiköt muistuttivat hänelle
hänen lapsuuttansa. Ensi kerran muisti hän veljensä Abdallahin. Kukapa
tietää, ajatteli hän. enkö saattais tulla häntä tarvitsemaan.



SEITSEMÄS LUKU.

Barsim.


Sillä aikaa kun Mansurin poika yhä antausi voitonhimon valtoihin
niinkuin ei kuoleva olisikaan, kasvoi Abdallah jumalisuudessa,
viisaudessa ja hyvissä avuissa. Hän oli valinnut isänsä elinkeinon ja
opasti karavaaneja Yamhon, Medinan ja Mekkan välillä. Urhokas ja
tulinen, kuin nuori hevonen jonka harja liehuu tuulessa, ja viisas kuin
harmaaparta, oli hän saavuttanut arvokkaimpain kauppiasten
luottamuksen. Niin nuori kuin hän olikin, häntä kuitenkin parhaiten
puolustettiin pyhiinvaeltajille oppaaksi, kun pyhällä kuulla
oikeauskoisia kaikista maailman osista virtasi maahan, vaeltaakseen
seitsemän kertaa pyhän Kaaban ympäri, kiivetäkseen Arafat vuorelle ja
uhratakseen Mina-laksossa. Nämät retket eivät olleet vaaroittansa:
useammin kuin kerran oli beduiini pannut oman henkensä alttiiksi
pelastaakseen niitä jotka hän oli suojellakseen ottanut; mutta hän oli
tapellut niin urhoollisesti, että häntä oli aljettu pitkin tietä
peljätä ja kunnioittaa. Vanha Hafiz ei luopunut opetuslapsestaan.
Vaikka raajarikko, hän ei sentään ollut hänelle hyödytön. Joka paikassa
missä ihmisiä on, tavataan miehuullisia sydämiä ja urhoollisia käsiä,
mutta uskollista ystävää ja viisasta neuvoa ei aina löydetä.

Tämä milloin levollinen ja milloin levoton, milloin rauhallinen ja
milloin vaarallinen elämä oli Jussufin pojasta mieleen. Elää
urhoollisen miehen lailla ja kuolla soturin kuolemalla, se oli
Abdallahin ainoa kunnianhimo. Sen edemmä hänen ajatuksensa eivät
ulottuneet. Ja yhtäkaikki oli pilvi tässä selkeässä sielussa. Halima
oli puhunut hänelle dervishistä, ja erämaan poika ajatteli alinomaa
tuota salaista yrttiä joka antoi onnea ja hyviä avuja.

Hafiz, ensimmäinen jolle Abdallah avasi sydämensä, näki tuossa
ajatuksessa ainoastaan saatanan paulan.

-- Miksi vaivaat mieltäsi mokomilla joutavilla houreilla? sanoi hän
tuotuostakin nuorukaiselle. Jumala on koraanissa sanonut meille kuinka
meidän tulee tehdä että hänelle kelpaisimme; ei Jumalalla ole kahta
tahtoa; tehkäämme mitä hän käskee ja jättäkäämme kaikki muut asiat
hänen huostaansa; ei hän meitä tarvitse johdattaessaan asioita
päämääräänsä.

Nämät sanat eivät voineet rauhoittaa Abdallahin levottomia ajatuksia.
Hafiz oli jutellut hänelle niin monta ihmeellistä asiata, joiden
todellisuutta hän ei ollut epäillyt; minkätähden ei tuo taikakalukin
voisi olla olemassa? Minkätähden ei oikeauskoisen onnistuisi sitä
löytää? "Me erämaan lapset," ajatteli beduiini, "olemme sangen
tietämättömiä; mikäpä estänee minua pyhiinvaeltajilta kysymästä tätä
asiata? Jumala on kylvänyt totuuden kaikelle maanpiirille, kukapa
tietää eikö joku hadji itä- tai länsimaista tuntisi etsittämääni
salaisuutta. Ei sattumuksesta dervishi antanut äitilleni tuota
vastausta; Jumalan avulla kyllä löydän oikean tien."

Joku aika tämän jälkeen saatti beduiini vartiojoukolla Mekkaan erästä
karavaania Egyptistä olevia pyhiinvaeltajia. Joukon etupäässä ratsasti
eräs lääkäri, joka ehtimiseen puheli ja nauroi. Se oli, niin sanottiin,
eräs ranskalainen joka oli valalla kieltäynyt pois uskottomain
erhetyksistä ruvetakseen pashan palvelukseen. Abdallah päätti kysyä
tältä.

Heidän kulkiessaan erään kukkaisan nurmilakeuden poikki otti hän maasta
apilan ja sanoi, ojentaen sen muukalaiselle:

-- Onko tätä kukkaa sinun maassasi?

-- Ompa niinkin, vastasi lääkäri; se on se jolla teillä on nimenä
barsim ja meillä trifolium. Se on Aleksandrianapila, leguminosae
heimoa, kupu pillikkeinen, lehdet kolmena pikkulehtenä, välistä neljänä
tahi viitenä, mutta tämä on harvinaisuus.

-- Sinun maassasi ei siis ole apilaa jolla aina on neljä lehteä?

-- Ei ole, nuori luonnontutkijani, ei minun eikä missään muussa maassa.
Mutta miksi sitä kysyt?

Saatuansa kuulla Abdallahin tarkoituksen hän remahti suureen nauruun.
"Poikani," sanoi hän, "dervishi on ottanut luvakseen tehdä pilkkaa
äitistäsi. Äitisi pyysi häneltä mahdottomia, ja mahdottomia dervishi
onkin hänelle luvannut."

-- Minkätähden ei Jumala, jos tahtoisi, voisi luoda nelilehtistä
apilaa? kysyi beduiini, joka loukkautui muukalaisen pilkallisesta
naurusta.

-- Minkätähden, nuori mies? Joo, sentähden että maa, tuotantovoimalla
joka nyt on tyhjennetty, aikanaan on tuottanut kaikki kasvit. Aina
kuningas Salomon ajasta ei ole mitään uutta auringon alla.

-- Entä jos Jumala nyt tekis ihmeen, sanoi Hafiz, joka tällä aikaa oli
lähennyt molempia puhelevia. Onkohan Jumalakin tyhjentänyt voimansa?
Hän joka kahdessa päivässä kutsui maailmansavusta esiin seitsemän
taivasta ja seitsemän maata ja asetti ne viidensadan päiväyksen päähän
toisistaan, hän joka käski yön peittää päivää, hän joka yleensä on
kylvänyt elinvoimaa, eikö voisi hän lisätä yhtä kasvinkortta noihin
miljooniin kasveihin, jotka hän on luonut ihmisten ravinnoksi ja
iloksi!

-- Epäilemättäkin, vastasi lääkäri pilkallisella äänellä; minä olen
kovin hyvä moslemi tahtoakseni toisin väittää. Jumala voisi niinikään
lähettää ukonleimauksen piippuani sytyttämään, joka nyt on
sammumaisillaan; mutta eipä Jumala tahdo. Hän tahtoo sitä vastoin että
pyydän sinulta hitusen taulaa ja piitä, johon lyön tulta, jonka
sanottua hän alkoi pistää piippuunsa ja vihellellä erästä ulkomaista
laulun nuottia.

-- Kirotut olkoot jumalattomat! huudahti vanhus. Tule, poikani, eroa
tuosta uskottomasta, jonka hengitys tuottaa kuoleman. Syntejämme
rangaistakseen on Jumala antanut ranskalaisille tuon tiedon joka on
heidän voimansa, mutta myös on hän sen antanut kurittaakseen noiden
koirain kopeutta ja sitä pikemmin syöstäksensä heidät turmion
perikatoon. Hyi mielettömiä jotka, kieltäessään Jumalan, käyttävät
hyväkseen juuri hänen voimansa ja hyvyytensä alituisia ihmeitä! Mene,
uskoton, lisäsi hän, kohottaen kätensä taivasta kohti, ikäänkuin
manatakseen ukkosta uskonhylkääjän päälle, mene, kiittämätön, joka
käännät selkäsi valtijain valtijalle! Jumala näkee sielusi pohjan, sinä
olet kuoleva epätoivon vimmassa, ja helvetinpuu karvaine hedelmineen ja
myrkyllisine piikkineen on oleva sinun iankaikkinen ravintosi.

Toisessa päässä karavaania ratsasti eräs harmaaparta persialainen,
korkea musta lammasnahka-lakki päässä. Hän oli joukon köyhin ja vanhin
ja samalla enimmin ylenkatsottu, sentähden että oli harhauskoista
kansaa. Ei iästä, ei köyhyydestä eikä yksinäisyydestä näyttänyt äijä
olevan minäänkään. Hän ei puhutellut ketään ihmistä, söi vaan vähän ja
poltti piippua kaiken päiväkauden. Istuen ristissä jaloin laihan
kameelin seljässä, vietti hän aikaansa pyörittämällä rukousnauhansa
yhtä vaille sataa pallosta sormiensa välissä, nostellen vapisevaa
päätänsä taivasta kohti ja mumisten salamielisiä sanoja. Vanhuksen
jumalisuus ja lauhkea mielenilmaus hänen kasvoissaan oli liikuttanut
Abdallahin sydäntä. Kovin nuori vielä ketään vihataksensa, Jussufin
poika etsi nyt tämän hairauskoisen tykönä turvaa tuota uskotonta
vastaan.

Nuoren päällysmiehen vilkkaat kasvot ja säihkyvät silmät kävivät
dervishin sydämeen: suopeasti hymyillen kävi hän vastaamaan
luottamukseen jota aavisti.

-- Poikani, sanoi hän, Jumala antakoon sinulle Platon neron,
Aristoteleen oppisuuden, Aleksanderin tähden ja Kosroeen onnen!

-- Isä, huudahti nuori mies, sinä puhut kunnon lailla; juuri oppiapa
tarvitsenkin; en kuitenkaan pakanan, vaan tosi moslemin, jolle usko
avaa totuuden aartehiston.

-- Puhu siis, poikani, vastasi vanhus; kenties saatan olla sinulle
joksikin avuksi. Totuus on kuin helmi: ainoastaan sillä se on joka on
sukeltanut elämän pohjaan ja haavoittanut kätensä ajan kallioihin. Sen,
jota sinä etsit, minä kenties olen jo löytänyt. Ehkäpä voinen antaa
sinulle tuota valoa jota noin hartaasti haluat ja jolla minun
silmissäni ei ole enää mitään arvoa.

Näin paljolla hyväntahtoisuudella houkuteltu Abdallah purki nyt
sydämensä dervishille, joka ääneti kuunteli häntä. Beduiinin
lopetettua, otti vanhus vaipasta jonka päällä hän istui vähäisen
valkean villatukkosen irti, jonka nakkasi ilmaan, jossa tuuli sieppasi
sen mukaansa. Sitten alkoi hän huojua edes takaisin kuin juopunut, ja
kummallisesti katsellen Abdallahta puhkesi hän suorasta päästä näin
laskettelemaan:

"Uljas sypressi, tummateräinen tulpaani, nuorukainen yötä mustempi- ja
lauhkeampi-silmäinen, näetkö tuon valkoisen villatukon joka kuin
lumihöytyvä lentää ilmassa? Samalla tavalla päivämme katoavat. Ne ovat
katoavainen unennäkö. Erämaahan putoava sateenpisara ei kuiva niin
äkisti, lehtensä pudottava ruusu ei niin pikaa lakastu. Kaikki
vilpistyy tahi luopuu meistä, ja ihaninkin elämä on vaan ikuisen
jäähyvästin pitkällistä nyyhkytystä. Jumala vaan on totinen, Jumala
vaan on suuri, Jumala vaan on Jumala! Jos siis, poikani, tahdot että
suojelus enkelisi pyhän kirjan lehteen kirjoittaa siunatun nimen, niin
karta sitä aistien myrkkyä jonka haju hurmaa sielusi. Ei Jumala tahdo
sydäntä jonka maailma on tahronut. Tämä ruumis on vaan hauta;
onnellinen se joka vapauttaa hänensä siitä ja kokonansa vajoaa iäiseen
rakkauteen. Elää Jumalassa, se on kuolla; kuolla Jumalaan, se on elää!"

-- Sanasi lämmittävät minua, vastasi Abdallah, mutta sinä et vastaa.

-- Mutta etkö siis ymmärrä, poikani, että olen jo vastannut sinulle,
huudahti salaopillinen vanhus. Nelilehtistä apilaa ei ole maan päällä;
muualla tulee sinun sitä etsiä. Nelilehtinen apila on vaan vertauskuva.
Se on mahdottomuus, selittämättömyys, äärettömyys. Sitäkö haluat? Minä
annan sinulle avaimen. Hervahduta aistisi, rupea sokeaksi, mykäksi ja
kuuroksi, luovu olemisen kaupungista ja rupea vaeltajaksi
olemattomuuden valtakuntaan, vajoa viehtymyksen horrokseen, ja kun ei
mikään enää voi saada sydäntäsi kiirehtimään tykytystään, kun olet
asettanut kuoleman ihanan kruunun päähäsi, silloin, poikani, löydät
iäisen rakkauden, ja sinä vajoat häneen kuin vesipisara äärettömään
valtamereen. Tämä on elämä! Kun ei vielä mitään ollut, oli rakkaus
olemassa; kun ei enää mitään ole, on rakkaus kumminkin oleva. Hän on
ensimmäinen, hän on viimeinen, hän on Jumala, hän on ihminen, hän on
luoja, hän on luotu kappale, hän on korkeus, hän on syvyys, hän on
kaikki.

-- Vanhus, sanoi peljästynyt beduiini, vanhuus heikontaa ymmärrystäsi;
sinä et huomaakaan että herjaat; Jumala vaan oli ennen maailmaa, hän
vaan on oleva kun taivaat ovat musertaneet maan pudotessansa. Hän se on
joka on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja salattu, hän, se väkevä
ja viisas, se on joka tietää kaikki ja voipi kaikki.[20]

Vanhus ei kuullut mitään mitä nuorukainen oli puhunut; olis luullut
hänen uneksivan; hänen huulensa vavahtelivat, hänen silmänsä seisoivat
liikkumattomina; silminnähtävää oli että joku näky viehätti tätä
saatanan petoksen uhria loitolle maan päältä. Abdallah palasi
surullisena Hafizin luoksi ja kertoi hänelle tämän uuden pettymyksensä.

-- Poikani, sanoi vanhus, karta noita mielipuolia, jotka hurmaavat
mielensä unelmilla kuin opiumilla tahi hadshishilla. He ovat
epäjumalanpalvelijoita, jotka vaan itseänsä kumartavat. Voi houkkioita!
Onkohan silmä se joka luo valkeuden? Onko ihmisen ymmärrys se joka luo
totuuden? Voi sitä onnetonta joka aivoistaan lappaa maailmaa, joka on
saippua-kuplaa keveämpi ja ontompi! Voi sitä onnetonta joka asettaa
ihmisen Jumalan istuimelle! Jos vaan kerran on pantu jalkansa unelmain
kaupunkiin, ollaan hukassa: Jumala pyyhitään pois, usko haihtuu, tahto
sammuu, sielu tukehtuu, pimeyden ja kuoleman valtakunnassa ollaan.



KAHDEKSAS LUKU.

Juutalainen.


Nuoruus on halun ja toivon aika. Huolimatta vastuksistaan Abdallah ei
väsynyt tiedustelemasta niiltä pyhiinvaeltajilta joita hän vartijainsa
avulla saatteli Mekkaan. Yhä edelleen toivoi hän onnellista sattumusta.
Mutta Persia, Syria, Egypti, Turkinmaa, India olivat mykkiä. Ei kukaan
ollut kuullut nelilehtisestä apilasta puhuttavan. Hafiz oli vihoissaan
tuosta uteliaisuudesta jonka hän katsoi synnilliseksi, ja Halima
lohdutteli poikaansa uskottelemalla että hänkin vielä toivoi poikansa
kanssa.

Eräänä päivänä kun Abdallah, tavallista surullisempana, oli poistunut
telttiinsä ja hiljaisuudessa mietiskeli eikö hänen olis parasta luopua
heimokunnastaan ja lähteä maailmalle hakemaan tuota taikakalua joka
häntä pakeni tuli sinne eräs juutalainen vieraanvaraisuutta pyytämään.
Se oli pienoinen äijä, ryysyinen ja niin laiha että vyö oli hänet
kahtia leikata. Sauvaan nojautuva, hän verkalleen laahasi verisillä
rievuilla käärityitä jalkojaan. Tuotuostakin nosti hän päänsä ylös ja
katseli ympärilleen säälimistä rukoilevaisena. Ryppyinen otsa,
tulehtuneet silmät, ohuet huulet jotka tuskin voivat peittää
hampaatonta suuta, vanukkeinen, aina rinnalle asti rippuva parta, koko
hänen muotonsa osoitti kipua ja puutetta. Muukalainen huomasi
Abdallahin ja ojensi häntä kohti vapisevan kätensä, heikolla äänellä
mumisten!

-- Oi, teltin herra, Jumalan vieras!

Ajatuksiinsa kokonaan vajonnut Jussufin poika ei kuullut häntä. Äijä
oli jo kolmasti uudistanut rukouksensa kun hän kovaksi onnekseen käänsi
kasvonsa läkeistä telttiä kohti, jossa eräs neekeri-nainen parastaikaa
lasta imetti.

Juutalaisen nähtyänsä nainen pisti lapsensa kiireesti kätköön,
suojellakseen sitä tuolta pahalta silmältä, juoksi teltistä ulos ja
huusi pyhiinvaeltajalle: "Menetkö tiehesi, ilkeä ukko; aiotko tuoda
tänne onnettomuutta? Kirotkoon Jumala sinua yhtä monasti kuin sinulla
on karvaa parrassasi!"

Sitten kutsui hän koirat luoksensa ja usutti niitä muukalaisen päälle.
Ukko koetti paeta, mutta hänen jalkansa takertuivat hänen pitkään
takkiinsa, ja hän kaatui, suureen ääneen voivotellen, ja kykenemätönnä
häätämään pois noita vihollisia jotka nyt hyökkäsivät häntä palasiksi
repimään.

Nämät voivotukset havauttivat Abdallahin: juosta ukolle avuksi,
hänkäistä koiria, varoittaa naisorjaa, oli nuorelta mieheltä vaan
silmänräpäyksen teko. Hän nosti ylös kerjäläisen, otti hänet syliinsä
ja kantoi telttiinsä. Kohta tämän jälkeen hän jo pesi hänen käsiään ja
jalkojaan ja hoiteli hänen haavojaan, sillä aikaa kun Halima pani esiin
daadeleita ja maitoa.

-- Salli minun siunata sinua, poikani, sanoi vanhus. Halvimmankaan
ihmisen siunaus ei ole halpa iankaikkisen silmissä. Jumala antakoon
sinulle viisautta, kärsivällisyyttä ja rauhaa; hän poistakoon sinusta
luulevaisuuden, surun ja kopeuden. Nämät ovat ne tavarat jotka hän on
luvannut jalomielisille, moisille kuin sinä ja kaltaisesi ovat.

Illalla kohtalaisen atrian ympärillä istuessaan puhelivat Abdallah.
Hafiz ja juutalainen kauan keskenänsä, vaikka raajarikko ei saattanut
salata vastenmielisyyttään tuohon Israelin poikaan. Abdallah sitä
vastoin kuunteli vanhusta mielellään, sillä vieras puhui matkoistaan,
ja oli käynyt joka paikassa. Hän tunsi Maskatin, Indian ja Persian; hän
oli käynyt ranskalaisten maassa ja vaeltanut kautta Afrikan erämaiden.
Nyt tuli hän Sudanista ja Egyptistä ja oli paluumatkalla Syriaan ja
Jerusalemiin.

-- Ja se, mitä olen etsinyt, rakas isäntäni, sanoi juutalainen, ei ole
rikkaus; useammin kuin kerran olen sen nähnyt tien vieressä odottavan
ja olen mennyt hänen ohitsensa. Köyhyys, niin ovat viisaamme sanoneet,
sopii Abrahamin lapsille kuin punaiset suitset valkealle hevoselle.
Se, mitä viidenkymmenen vuoden kuluessa, erämaissa ja merillä,
vaivoissa ja vaurioissa olen etsinyt, on ollut Jumalan sana, pyhät
muinaistarut. Tuon kirjoittamattoman sanan jonka Jumala antoi
Moosekselle Sinailla, Mooses uskoi Josuah'lle. Josuah jätti sen
perinnöksi seitsemällekymmenelle vanhimmalle, nämät profeetoille, ja
profeetat synagogalle; Jerusalemin hävityksen jälkeen meidän
kirjanoppineet ottivat ne talmudiin; mutta kuinka paljo puuttuu siitä
että ne meillä kaikki olisivat! Isäimme syntejä rangaistakseen Jumala
löi totuuden pirstoiksi ja lähetti hituset kaikille ilman neljälle
kulmalle. Onnellinen se joka voi koota nuot hajalliset hituset,
onnellinen se joka voi löytää jumalallisen kunniakehän säteen! Maailman
lapset kenties ylenkatsovat tahi vihaavat semmoista ihmistä, mutta
heidän väärintekonsa ovat hänen sielulleen ainoastaan mikä myrsky on
maalle: samalla kun he häntä rikki raastavat, he häntä virvoittavat ja
hedelmöittävät.

-- Ja sinäkö arvoisa vanhus, olet se mies? sanoi Abdallah, johon
vieraan sanat niin pystyivät, ettei hän enää muistanutkaan että hän
puhutteli uskotonta. Sinäkö siis olet tuon kalliuden löytänyt?
Sinullako on siis kaikki totuus?

-- Minä olen vaan maanmato, vastasi juutalainen; mutta lapsuudestani
alkain minä olen kysynyt kirjanoppineilta neuvoa; minä olen pyytänyt
heitä ilmoittamaan minulle lain salaisuuksia, minä olen kabbalasta[21]
urkkinut rikkauksia, joilla ei ole maailman markkinoilla käypää arvoa,
minä olen kokenut oppia tuota numerolukujen kieltä joka antaa avaimen
kaikkiin totuuksiin. Kuinka pitkälle olen ennättänyt? Jumala sen
tietää; hänelle ainoalle tulee siitä kunnia. Yhden asian tiedän
kumminkin, ja se on että enkeli Raziel opetti Aatamille luomisen
salaisuudet. Onko tämä ilmoitus mennyt kadoksiin? Kukapa sitä uskaltais
sanoa? Ihmisellä, joka on nostanut yhdenkään siekaleen tätä peitettä
pois, jos semmoista ihmistä löytynee, ei ole enää mitään toivomista
eikä pelkäämistäkään maan päällä; hänellä ovat päivänsä olleet, hän
saattaa kuolla.

-- Arvoisa isä, kysyi beduiini vapisevalla äänellä, onko tieteelläsi
jotain kerrottavaa eräästä pyhästä yrtistä, joka antaa sekä viisautta
että onnea?

-- Ompa niinkin, vastasi ukko hymysuin. Zohar'issa on, paitsi muista
ihmeistä, siitäkin luettavana.

-- Se on nelilehtinen apila; eikö niin?

-- Jospa lienee, vastasi juutalainen, kulmiaan rypistäen. Kuinka se
nimi on tullut sinun korviisi?

Jussufin pojan päätettyä kertomuksensa, juutalainen katseli häntä
armain silmin.

-- Poikani, sanoi hän, köyhä voi monasti paremmin kuin rikas maksaa
osoitetun vieraanvaraisuuden, sillä köyhän ja hyljätyn edestä Jumala
maksaa. Salaisuuden jota etsit minä jo ammoin olen löytänyt syvältä
Persiasta; jos Jumala on johtanut minun askeleeni sinun telttiisi, se
epäilemättä on sen vuoksi että hän on valinnut minut tuomaan sinulle
totuuden. Kuule siis ja piirrä sydämehesi mitä nyt käyn sinulle
ilmoittamaan.

Hafiz ja Abdallah siirtyivät likemmä vanhusta, joka matalalla ja
salamielisellä äänellä kertoi mitä tässä seuraa:

-- Te tiedätte että Jumala, ajaessaan kantaisämme Aatamin paratiisista,
salli hänen viedä muassaan daadelipalmun, joka oli hänelle ravintoa
antava, ja kameelin, joka muodostettiin samasta savesta kuin ihminenkin
ja joka ei voi elää ilman ihmistä.

-- Se on totta, sanoi Hafiz. Nuoret kameelini, tultuaan maailmaan,
kuolisivat jo toisena päivänä, ellen kannattais heidän päätänsä ja veis
sitä emän nisille; kameeli on luotu meitä varten niinkuin me häntä.

-- Kun välkkyvä miekka ajoi näitä ensimmäisiä pahantekijöitä edellänsä,
loi Aatami tuskallisen silmäyksen tuohon asuinpaikkaan josta hänen oli
lähteminen ja taittoi myrtin lehväsen, viimeiseksi muistoksi mukaansa
ottaakseen. Enkeli ei estänyt häntä; hän muisti että hän vastikään
Jumalan käskystä oli kunnioittanut ja palvellut tätä kuolevaista, jota
hänen nyt kävi sääliksi.

-- Se on totta, sanoi Hafiz. Se on sama myrtin lehvä jonka Choaib kauan
jälkeenpäin antoi vävylleen Moosekselle; se on se sauva jolla profeeta
vartioitsi karjojansa ja jota hän sittemmin käytti tehdessään ihmeitä
Egyptissä.

-- Eikä saanut, jatkoi äijä, katkerasti itkevä Eevakaan silmiään
erilleen noista kukkasista, noista puista joita hän ei ikänä enää ollut
näkevä. Mutta miekka oli jäykkä, kirous hääsi häntä yhä edelleen. Kun
hänen juuri piti mennä portista ulos, hän sivumennessään sieppasi yhden
paratiisin kukan; enkeli ei ollut tästä milläänkään niinkuin ei ollut
Aataminkaan teosta. Mikä kasvi se oli? Eeva ei sitä tiennyt. Hän oli
paetessaan sen ottanut ja heti puristanut kätensä kiini. Hän olis
tehnyt viisaasti jos olis sitä edelleen näin kantanut, mutta
uteliaisuus voitti hänet vieläkin kerran; ennenkuin astui tuon kohtaloa
ratkaisevan kynnyksen yli, kanta-äitimme avasi kätensä. Kukka jonka hän
oli ottanut oli ihanin kaikista paratiisin kasveista; se oli
nelilehtinen apila. Yksi sen lehdistä oli punainen kuin vaski, toinen
valkoinen kuin hopea, kolmas keltainen kuin kulta, neljäs vilkkuva kuin
timantti. Eeva oli seisahtunut kalliuttansa katselemaan kun samassa
välkkyvä miekka koski häneen; väristys karsi hänen ruumistaan, hänen
kätensä vapisi, timanttilehti putosi paratiisiin; kolme lehteä vei
tuuli ja hajoitti maan päälle. Minne ne putosivat? Se on Jumalan
salaisuus.

-- Kuinka? huudahti nuori mies, eikö ole sitä sitten enää löydetty?

-- Ei sen mukaan kuin minä tiedän, vastasi juutalainen, ja se on hyvin
mahdollista että tämä kertomus vaan on vertaus joka kätkee syvää
totuutta.

-- Ei, ei, sanoi Abdallah, niin se ei saata olla. Kysypä muistoltasi,
isäseni; ehkäpä niistä löydät uuden johtolangan. Minun täytyy,
maksakoon mitä maksaa saada se yrtti; minä tahdon, ja Jumalan avulla
minä sen saankin.

Äijä laski kätensä otsalleen ja istui kotvan aikaa syvissä ajatuksissa,
Abdallah ja Hafiz tuskin tohtivat hengittää, pelvosta että
häiritsisivät häntä hänen mietinnöissään.

-- Jos kuinkakin urkin muistostani, sanoi hän vihdoin, en löydä mitään.
Kentiesi kirjani sanoo minulle jotain enempää. Ja hän otti vyöstään
kellastuneen käsikirjoituksen, joka oli mustassa ja rasvaisessa
nahka-kotelossa. Hän selaili sitä verkalleen lehti lehdeltä, tarkasti
katsellen mittaustieteisiä neliöitä, samakeskisiä ympyröitä, numeroilla
seoitettuja kirjaimistoja, joissa muutamissa oli _aleph_, toisissa
_thau_ ensimmäisenä kirjaimena.

-- Kas tässä, huudahti hän, neljä värsyä, joita kuulin luettavan
Sudanissa ja jotka kenties ovat mieleesi; mutta niiden ajatus ei ole
minulle selvä.

    Yks' ihmeellinen yrtti on,
    Ei silmä sitä keksi.
    Maan päältä ei se löydy, ei;
    Taivaassa vaan se löytyy.

-- Malta, poikani, lisäsi hän, nähtyään Abdallahin innostuksen;
sanoissa saattaa olla enempi kuin yksi merkitys; pinnalta vaan
tietämättömäin suku totuutta onkii; viisaat sitä vastoin ajavat sitä
aina valtameren syvyyteen asti ja saavat sen siellä pyydetyksi
pyydöksellä kaikista lujimmalla, _sephireth'in_ pyhällä kymmen-luvulla.
Kuule mitä eräs kirjanoppineistamme, rabbi Halaphta, Dozzan poika,
lausuu:

"Älä etsi taivasta tuolta ylhäältä, sinilaelta, kussa kuu levittää
vaaleata valoansa, tahi aurinko hohtaa; taivas, poikani, on omassa
sielussasi. Paratiisi on puhdas sydän."

-- Niin, sanoi hän, korottaen äänensä, minä näen valkeuden joka
valistaa polun edessäni. Jos Jumala on sallinut meidän toisiimme yhtyä,
niin se epäilemättä on sen vuoksi että hän tahtoo antaa sinulle mitä
haluat; mutta varo käymästä hänen tahtonsa edelle turhamielisellä ja
synnillisellä uteliaisuudella. Seuraa hänen lakiansa, elä hänen
käskyinsä jälkeen, siirrä taivas sieluusi, niin kenties jonakin päivänä
kun vähimmin odotat löydät sen palkinnon josta uneksit. Siinä on kaikki
mitä ainakin minun tieteeni osaa sinulle sanoa.

-- Kunnon lailla puhuttu, vanhus, sanoi Hafiz ja lisäsi, laskien
kätensä Abdallahin olalle: Poika sisareni, Jumala on tunnin ja päivän
valtija; tottele ja odota!



YHDEKSÄS LUKU.

Zobeyden kaivo.


Yö oli suloinen ja ihana Abdallahilla, useita kertoja näki hän unissaan
tuon kummallisen nelilehtisen apilan; myös tahtoi hän herättyänsä
pidättää luonansa sitä ystävää joka oli antanut hänelle toivon jälleen,
mutta juutalainen ei mitenkään siihen myöntynyt.

-- Ei, poikani, sanoi hän; siinä on kyllä kun olen yhden yön teltissäsi
viettänyt: ensi päivänä ollaan vieras, toisena ollaan takka, kolmantena
rutto. Sinulla ei ole enää mitään minulle opetettavaa, minulla ei
mitään sinulle sanottavaa ja sentähden on aika että eroamme. Salli
minun vaan vielä kerran kiittää sinua ja rukoilla Jumalata edestäsi.
Jos ei meillä enää olekaan sama kibla,[22] niin olemme toki kumpikin
Abrahamin lapset ja palvelemme samaa Jumalata.

Kaikki mihin Jussufin poika sai juutalaisen myönnetyksi oli se että
tämä istui kameelin selkään ja salli molempain ystäväin saatella häntä
päivän-matkan. Hafiz oli mielistynyt muukalaiseen ja Abdallah toivoi
saattavansa houkutella häneltä jotain uutta valistusta sydämensä
asiassa, mutta erämaan esineet saattivat vanhuksen toisiin ajatuksiin
eikä hän enää ajatellut eilispäivän kertomuksia.

-- Ellen pety, sanoi muukalainen vanhalle Hafizille, me tällä tiellä
tulemme kulkemaan niiden kaivoin ohitse jotka sulttaani Zobeyde
kaivatti Mekkaan vaeltaessaan.

-- Niin, vastasi ontuva, se on se muisto jonka Harun-al-Rashid on
jättänyt jälkeensä tähän maahan. Juuri tätä kaliifia ja hänen
puolisotaan me saamme kiittää kauniimmista puutarhoistamme.

-- Ihana muisto, sanoi juutalainen, ja muisto joka pysyy kun jo kaikki
muu on unhotettu mitä ihmiset kunniaksi sanovat, se on hyödyttömästi
vuodatettu veri ja mielettömästi tuhlattu kulta.

-- Se on oikean Israelin pojan puhetta, vastasi Hafiz. Te olette kansa
joka vaan on kauppiaita; noin ei kukaan beduiini ajattele eikä puhu.
Sota on paras mitä maailmassa löytyy. Joka ei ole katsonut kuolemata
silmiin, se ei tiedä onko hän mies. Ihanata on kun saa huimia, omaa
henkeään alttiiksi pannen; ihanata on lyödä vihollinen kenttään ja
kostaa sen puolesta jota rakastamme. Sisarenpoikani, etkö ajattele
niinkuin minäkin?

-- Sinä olet oikeassa, enoseni, mutta taistelu ei ole puhdasta iloa.
Muistanpa kuinka minä kerran, kun eräs beduiini kävi henkeni päälle ja
asetti pistoolin ohimoni eteen, syöksin sapelin hänen rintaansa. Hän
kaatui; iloni oli kiihkeä, mutta lyhyt. Nähdessäni nuot raukeavat
silmät, tuon suun vaahtoa ja verta täynnä, en saattanut olla
ajattelematta että tällä miehellä oli äiti, ja että, niin ylpeä kuin
tämä mahtoi olla olemastaan urhoollisen miehen äiti, hän nyt oli
yksinään ja turvaton, niinkuin minun äitini jos hänen poikansa
surmattaisiin. Ja tämä mies oli moslemi, se on veli.

-- Kenties olet oikeassa, lisäsi nuori mies, kääntyen juutalaisen
puoleen. Sota on epäilemättä ihanata, mutta taistella erämaata vastaan
niinkuin kaliifi teki, pakoittamalla aavikkoa peräytymään ja joka
paikkaan levittämällä viljavuutta ja eloa, se on suurenmoista!
Onnelliset ne jotka saivat elää hyvän Zobeyden ajalla!

-- Minkätähden ei pyydetä olla niinkuin ne joita ihastellaan? kysyi
vanhus matalalla äänellä, niinkuin vaan tarkoittaen Abdallahta
puhutellakseen.

-- Selitä tarkemmin, sanoi beduiini, en ymmärrä sinua.

-- Ja minä yhtä vähän, sanoi ontuva.

-- Se tulee siitä että nuori väki ei ole vielä saanut silmiään auki
ja että tottumus sokaisee vanhuuden. Kuinka on selitettävä tuon
akaasia-puiston olemus, kun koko seutu yltympärinsä on paljas ja
hedelmätön? Kuinka on selitettävä että lampaat tuolla syövät melkein
vihriätä nurmea, vaikka hieta muuten on vallannut joka paikan? Kuinka
selittää että linnut tuolla, jotka hyppivät lammasten jaloissa,
nokkivat vihantaa maata? Te näette sitä joka päivä ja juuri sentähden
että joka päivä näette sitä te ette sitä ajattele. Mokomia ovat
ihmiset: he ihailisivat aurinkoa ellei aurinko joka aamu palajaisi.

-- Sinä olet oikeassa, sanoi Abdallah, tässä on maan alla vettä,
kenties joku kaliifin entisistä kaivoista.

-- Kuinka sen sais tietää? kysyi ontuva.

-- Tuota kysymystä, vastasi juutalainen, et olisi tehnyt, ellet sinä
niinkuin minäkin olis harmaantunut talmudin tutkimisessa; kuule mitä
yksi meidän kirjanoppineista sanoo, ja opi siitä että meidän lakimme
sisältää kaiken tiedon:

"Miksi on verrattava lain sana ennen Salomoa? Se on verrattava kaivoksi
jonka raitis vesi oli syvyydessä haudattuna, niin ettei kukaan saanut
sitä juodaksensa. Minkä teki silloin eräs viisas mies? Hän sitoi köyden
köyteen ja nuoran nuoraan, nosti niin vettä ylös ja joi. Juuri tällä
tavoin Salomo siirtyi vertauksesta niin vertaukseen, numeroluvusta
numerolukuun, kunnes pääsi lain sanan syvyyteen asti."[23]

-- Joka sen lähteen löytäis hän löytäis aarteen, sanoi paimen; jää
meillä olemaan, muukalainen, niin etsimme yhdessä; sinä autat meitä
oppisuudellasi ja me annamme sinulle osasi voitosta.

-- Ei, vastasi juutalainen. Joka vihkiytyy tieteen kanssa yhteen, hän
vihkiytyy köyhyyden kanssa. Viisikymmentä vuotta olen minä tutkimuksen
kanssa kovin hyvästi menestynyt että nyt eroaisimme toisistamme.
Rikkaus on ankara valtija. Se tahtoo olla yksinään herrana ihmisen
sydämessä ja sielussa. Jättäkäämme se nuorisolle.

Aurinko aleni taivaanrannan puoleen, vanhus astui kameelinsa seljästä,
kiitti molempia saattajiansa ja syleili heitä herttaisesti, mutta ei
sallinut heidän tämän edemmä tulla.

-- Älkää minusta huolehtiko, sanoi hän, eipä ole mitään pelkäämistä kun
köyhyys on kantamuksena, vanhuus vartijana ja Jumala matkakumppanina.

Ja hyvästellen heitä vielä kerran kättä antamalla, lähti vanhus
rohkeasti aavikolle astumaan.



KYMMENES LUKU.

Vaskilehti.


Ei ollut mikään vaikeus saada ostaa se maatilkkunen jossa
pyhiinvaeltajan tarkka silmä oli lähteen-suonen aavistanut; muutamilla
tynnyrin-aloilla hedelmätöntä hietamaata ei ole paljo arvoa aavikolla;
kahdessakymmenessä durossa, jotka Halima useita vuosia tätä ennen oli
saanut Mansurilta ja joita hän oli huolellisesti vanhassa kiviruukussa
tallehtinut, oli enempi kuin Abdallah ostoon tarvitsikaan. Hafiz, aina
varuisa, pani semmoisen puheen kulkemaan että hän tälle paikalle aikoi
rakentaa suojuksen karjalleen, ja vei sinne jo samana päivänä ison
kasan kuivia oksia, tällä peittääkseen kaikkein silmiltä sen
salamielisen työn joka nyt oli aloitettava.

Joka paikassa missä on naisia ja lapsia ollaan uteliaat ja on asioita
kerrottavana; niinpä oli kohta nytkin yleisenä puheen-aineena
heimokunnassa, että Hafiz ja hänen sisarenpoikansa öillä kävivät
aarteita maasta kaivamassa. Eikä puuttunut pilkkapuheitakaan
ilvehtijöiltä, kun nämät iltasilla, käydessään karjoja juottamassa,
kulkivat noiden hiedassa yleensä olevain ystäväin ohitse. -- Mikä tuo
on? kysyttiin; sakaaliko (koirasusi), pesäänsä kätkeytynyt? Dervishikö,
joka kaivaa hänelleen kammiota? Vanhusko, joka luo hautaansa? -- Ei,
vastasivat toiset, he ovat velhoja, jotka kaivavat reikää päästäkseen
siitä helvettiin alas. -- Oh, sitä varten heidän ei tarvitse heitänsä
vaivata, huusivat taas toiset; pian he sinne ilmankin pääsevät. Ja
toiset nauramaan ja pilkkaa tekemään! Ei ole vielä onnistunut keksiä
suitsia semmoisia joilla tietämättömäin ja kateellisten suut
hillittäisiin.

Enemmän kuin kuukauden ajan kaivoi Abdallah ja hänen enonsa innolla
mitä kiihkeimmällä, mutta eipä työ sittenkään edistynyt; hietaseinät
lohkeilivat alinomaa ja yö hävitti päivän työn. Halima oli ensimmäinen
jolta kärsiväisyys loppui; hän soimasi veljeään myöntymästä lapsen
mielettömyyteen. Hafizikin kävi vähitellen pahoille mielin, tunnusti
sisaren moitteet oikeiksi ja luopui yrityksestä. "Jumala minua
heikkoudestani rangaiskoon. Se oli suuri vika minulta että kuuntelin
tuota heittiötä ja petturia, joka lystikseen teki meille tämän
kepposen. Sopiko muuta odottaakaan noilta profeetan ja totuuden
ikuisilta vihollisilta!"

Abdallah yksinään ei hätäillyt. "Jumala on minun todistajani," oli
hänen tapansa sanoa, "että teen tätä työtä kansani hyväksi enkä vaan
omaksi hyväkseni. Jos työni menee hukkaan, mitäpä vaivoistani! Jos taas
onnistuu, mitäpä siitä kuinka kanan olen työtä tehnyt?" Hän käytti koko
kuukauden ajan laudoittaaksensa kaivoa ettei hieta vierisi, ja kerta
siltä kohdalta turvattuna ryhtyi hän uudestaan kaivamaan innolla
suuremmalla kuin koskaan ennen.

Viidentenätoista päivänä kolmannessa kuukaudessa tahtoi Hafiz, Haliman
kehoituksesta, viimeisen kerran koettaa saattaa mielelle tuota
jurripäätä sisarenpoikaa, joka oli niin mieletön että toivoi, vaikka
hänen enonsa oli hänellä noin kauniina esimerkkinä viisaudessa ja
kieltäymyksessä. Pitää puhetta Abdallahille ei ollut mikään helppo asia;
kaivo oli jo edistynyt kolmekymmentä kyynärää syvälle ja työntekijä oli
kaivon pohjalla. Hafiz paneusi pitkäkseen maahan, pani kasvonsa ihan
kaivon suulle ja huusi niin kovasti kuin jaksoi:

-- Hullupää, hevos-aasia äkäisempi, oletko siis suoraan vannonut
tahtovasi haudata itses tähän lemmon kuoppaan?

-- Eno, vastasi Abdallah, äänellä kuin manalasta, koska olet siellä
ylähällä, niin tee minulle se hyvä että lapat köyden ylös ja tyhjennät
vasuni; työ käypi minulta siten joutuisammin.

-- Onneton, vastasi Hafiz äänellä yhtä vihaisella kuin sääliväisellä,
oletko siis unhottanut ne opetukset joita annoin sinulle lapsuudessasi?
Niinkö vähän kunnioitat äitiäsi ja minua että tahdot pahentaa mielemme?
Etkö muista noita kauniita sanoja koraanissa: "Jotka sydämensä
varjelevat ahneudelta, tulevat onnellisiksi?" Luuletko...

-- Eno, eno! huusi Abdallah yhtäkkiä, jalkani tuntuvat märjältä, vettä
tulee, minä kuulen sen. Auta! Hilaa vasu ylös, muuten olen hukassa'
Hafiz tarttui silmänräpäyksessä köyteen käsin ja nyt tarvitsi hän
kaiken käsivoimansa, sillä vaikka hän ponnisti kaikkia voimiaan, oli
hänen sisarenpoikansa, päivänvaloon tultuansa, yleensä mudalla
peitettynä, tunnottomana ja miltei tukehuksissa. Vesi kohisi ja
pulppusi kaivossa. Toinnuttuansa Abdallah kuunteli ihastuksella tuota
yhä kovemmaksi käypää kohinata. Hänen sydämensä sykytti ankarasti.
Hafizilla oli kyynelet silmissä. Yhtäkkiä herkesi pauhina, nilkku
vanhus viritti valkean kouralliseen kuivia ruohoja, nakkasi sen kaivoon
ja näki sen valossa, ei täyttä kymmentä jalkamittaa maanpinnasta,
porehtivan, kirkkaasti kiiluvan vesipeilin. Laskea ruukku alas ja
nostaa se jälleen oli tuokion teko. Vesi oli suolatonta. Abdallah
heittäysi hiedikolle, kasvot maata vasten; eno teki samaten, mutta
syleili ylösnoustuaan sisarenpoikaansa ja pyysi anteeksi.

Tunnin perästä tämän jälkeen olivat beduiinit, huolimatta puolenpäivän
helteestä, jo asettaneet kaivolle nostolaitoksen rattaineen ja
ämpärineen. Kaksi härkää väänsi sitä ja kitisevä _sakieh_ valutti vettä
runsaasti tuolle kellastuneelle nurmelle, antaen maalle keväimen
vihannan jälleen.

Illan tultua ei enää mentykään vanhalle juottopaikalle. Paimenet ja
karjat seisahtuivat kaivolle. Ne, jotka päivällä ennen olivat tehneet
pilkkaa Abdallahista, nyt eivät osanneet kyllin häntä kiittää. "Emmekö
aina tuota sanoneet?" vanhukset lausuivat. "Onnellinen se äiti jolla on
tuommoinen poika!" naiset sanoivat. "Onnellinen se nainen josta kerran
tulee tuon urhoollisen ja komean nuorukaisen vaimo!" ajatteli nuoret
tytöt. Ja kaikki lisäsivät: "Siunatut olkoot Jumalan palvelija ja hänen
lapsensa kolmanteen ja neljänteen polveen!"

Heimokunnan kokoontuneena ollessa täytti Jussufin poika ruukun tällä
vedellä, joka oli yhtä kirkasta ja raikasta kuin Zem-Zem[24] kaivon, ja
ojensi sen ensiksi äitilleen juoda; sitten kävi se vuoroon kaikilla
heimokunnan jäsenillä; Abdallah itse joi viimeiseksi.

Viedessään ruukun suullensa ja nostaessaan vähän ylös sitä
tyhjentääkseen, tunsi hän jotain kylmää huulillaan: se oli vähäinen,
veden muassa tullut metalli-lehti.

-- Mikä tämä on, eno? kysyi hän Hafizilta; saattaako vaski piillä noin
syvällä maassa?

-- Oi poikani, huudahti vanhus, varo visusti tätä lehteä; se on
kallihin aarteista. Jumala lähettää sen sinulle palkinnoksi
rohkeudestasi ja työstäsi. Etkö näe että se on apilanlehti? Itse maa
avautuu lähettääkseen sinulle sisimmistä kätköistään tämän paratiisin
yrtin. Kaikki on näkynyt olevan totta mitä kunnon Israelita meille
sanoi. Toivo, poikani, toivo! Kunnia olkoon Jumalalle, ainoalle,
verrattomalle, kaikkivaltiaalle! Hän yksinään on suuri.



YHDESTOISTA LUKU.

Iremin puutarhat.


Puutarhoja puuhevasti vihannoitsevia, raikkailla lähteillä
kostutettuja, hedelmiä käsiin notkuvia, palmu- ja kranaatti-puita,
iäistä siimestä, semmoinen on se paratiisi jonka totuuden kirja lupaa
oikeauskoiselle. Tästä paratiisista oli Abdallah jo täällä maan päällä
saanut esimaun. Muutamain vuosien kuluttua ei ollut mitään kauniimpaa
kuin hänen istutusmaansa, puutarha raikkautta ja rauhaa täynnänsä,
hekuma silmille ja sydämelle. Valkeakukkaisia köynnöskasvia suikerteli
akaasia- ja öljypuiden ympäri, myrttihäkit alati viheriöine lehtineen
ympäröitsivät nelikulmia joissa durrah ja melooni kasvoivat; iloisesti
loriseva oja, joka haarautui useammiksi pienemmiksi puroiksi,
kostutteli nuorten pomeranssi-puiden juuria; keväiseen aikaan siellä
oli rusinoita, banaaneja, aprikooseja, kranaatteja, ja kukkia kaiken
vuotta. Tässä onnellisessa turvapaikassa, jota suru ei lähestynyt,
näytti ruusu, jasmiini, menthani, narsissi harmaine silmineen, sininen
maruna hymyilevän, ja niiden suloinen lemu hajahteli vielä hyvältä kun
jo silmä oli kyllästynyt niitä ihastelemaan. Mikä rehevä lehto välttyy
linnun terävältä silmältä? Kaikilta ilman kulmilta oli näitä kukkasten
ja hedelmäin ystäviä saapunut. Olis tehnyt mieli sanoa, että he
tunsivat käden joka heille ruokaa antoi. Aamusilla, kun Abdallah meni
teltistään levittämään rukous-vaippaa heleistä kasteenpisaroista
kimeltelevälle nurmelle, tervehtivät häntä varpuset iloisella
sirkutuksellaan; hänet nähtyään kuherteli viikunapuun suurten lehtien
seassa piileskelevä kauluskyyhky hellemmästi, mehiläiset tulivat hänen
päänsä päälle istumaan, perhoset liipoittelivat hänen ympärillään,
kukat, linnut, surisevat hyönteiset, lorisevat lähteet, kaikki joissa
henki oli näyttivät häntä kiittelevän; kaikki ylensi Abdallahin sielua
hänen tykönsä joka oli lahjoittanut tätä runsautta ja rauhaa.

Ei vaan itseään varten ollut Haliman poika rikkautta halunnut, hän oli
jakanut sitä väellensäkin. Puutarhan toiseen päähän oli hän kaivanut
syvän vesisäiliön, jossa juokseva vesi kesän kauniimpana aikana pysyi
raittiina. Linnut, jotka suurissa parveissa lentelivät sen ympärillä,
houkuttelivat karavaaneja tänne poikkeamaan. "Mikä vesi tämä on?"
sanoivat kameelin-ajajat. "Niinä monina vuosina kuin olemme aavikon
kautta matkustaneet emme ole koskaan nähneet tätä säiliötä. Olisimmeko
eksyneet oikealta suunnalta? Me täytimme vesisäkkimme seitsemän päivän
varalle, ja nyt tapaamme jo kolmantena päivänä vettä. Ireminkö
puutarhat[25] meidän on suotu tässä nähdä? Onko Jumala antanut anteeksi
tuolle röyhkeälle joka tahtoi loihtia paratiisin keskelle erämaata?"

Mutta Halima vastasi kameelin-ajajille: "Ei, ei nämät ole Iremin
puutarhat. Mitä tässä näette on työn ja rukouksen tekoa. Jumala on
siunannut poikani Abdallahin."

Ja kaivoa ruvettiin kutsumaan Siunauksen kaivoksi.



KAHDESTOISTA LUKU.

Molemmat veljekset.


Kolme asiata silmää ihastuttavat: loriseva vesi, tuore vihannus ja
kaunis nainen. Halima huomasi mitä puuttui tässä näin hyvästi
kastellussa puutarhassa. Hän sanoi yhä tuotuostakin pojalleen, että
mies ei saa antaa isänsä nimen kuolla, mutta Abdallah ei kuunnellut
häntä; naida, sitä hän vähimmin kaikesta ajatteli. Hänen ajatuksensa
olivat toisaalla. Hän katseli alinomaa tuota vähäistä vaskilehteä, ja
alinomaa kysyi hän itsekseen, millä uroteolla, millä hyveellä hän
saattais Jumalalle kelvata ja häneltä saada tuon ainoan jota hän
pyyteli. Ihmisen sydämeen kahta intohimoa ei mahdu yhtä aikaa.

Muuanna iltana kun vanha Hafiz tuli sisarelleen avuksi ja ponnisti
kaikkea kaunopuheisuuttansa saadakseen tuon hillittömän varsan ottamaan
suitset suuhunsa, kuultiin pyssynlaukauksia etäältä. Se oli merkki että
karavaani läheni. Abdallah nousi heti ylös mennäkseen kohtaamaan
matkustajia, jättäen Haliman lohduttomaksi ja Hafiz-paran
nulostuneeksi.

Hän tuli kohta takaisin tuoden muassaan telttiin erään vielä nuoren,
mutta jo jokseenkin ruumiikkaan miehen. Muukalainen tervehti
raajarikkoa ja sen sisarta, tarkasti katsellen heitä. Sitten loi hän
pienet tirkistelevät silmänsä beduiiniin ja sanoi:

-- Eikö tämä ole beni-ameurien heimokunta, ja enkö ole nyt Abdallahin,
Jussufin pojan, luona?

-- Abdallah se on jolla on kunnia ottaa sinua vastaan matalan kattonsa
alla, vastasi nuori mies; kaikki mitä täällä on, on sinun, herrani.

-- Kuinka! huudahti vastatullut, onko siis kymmenen vuoden poissa-olo
niin muuttanut minut, että olen muukalainen tässä teltissä? Onko
Abdallah unhottanut veljensä? Yksikö poika äitilläni nyt vaan onkin?

Suuri ilo nousi kun näin pitkällisen eron perästä jälleen nähtiin
toisensa. Abdallah ei saanut kylläänsä Omaria syleilemästä; Halima
liikkui toisen poikansa luota toisen luoksi; Hafiz sanoi hiljaa
itsekseen, että ihminen on häjy eläin. Luulla Mansurin poikaa
kiittämättömäksi, se oli rikos, ja kuinka monasti tämä vanha paimen oli
tehnyt hänensä tähän rikokseen vikapääksi!

Atrioittua ja piiput esiin kannettua, otti Omar pulmaksensa,
lämpöisesti likistäen veljensä kättä.

-- Kuinka onnellinen olen kun näen sinut, sanoi hän, ja sitä
onnellisempi kuin tulen sinulle erästä hyvää tekoa tekemään.

-- Puhu, veljeni, sanoi Jussufin poika. Koska minulla ei ole mitään
toivottavaa eikä peljättävää keneltään muulta kuin Jumalalta, niin en
tiedä minkä hyvän sinä voisit tehdä minulle; mutta vaara lähenee meitä
monasti huomaamattamme, eikä voi mikään olla ystävän silmän veroinen.

-- Tässä ei ole puhe vaarasta, vaan onnesta, vastasi Mansurin poika.
Kuulesta mikä minut on tänne saattanut. Minä tulen Taifista, jonne
suur-sheriffi käsketti minut. "Omar, sanoi hän minulle, minä tiedän
että sinä olet rikkahin, ja viisahin Djeddahin kauppamiehistä; sinä
olet tunnettu aavikoilla; ei ole yhtään heimokuntaa joka ei kunnioita
nimeäsi ja joka, nähtyänsä sinettisi, ei ole altis varustamaan sinua
kameeleilla tavaroidesi kuljetukseen ja urhoollisilla miehillä niitä
suojelemaan. Minäkin suuresti kunnioitan sinua, ja antaakseni sinulle
todistuksen siitä olen minä käskettänyt sinut luokseni."

-- Minä kumarsin nöyrimmästi, odottaen että saisin kuulla sheriffin
tahdon. Hän siveli kotvan partaansa ennenkuin jatkoi:

"Egyptin pasha," sanoi hän viimein, niinkuin se joka ei tiedä aikooko
puhua vai olla puhumatta, "Egyptin pasha, joka pitää minun ystävyyteni
yhtä suuressa arvossa kuin minä pidän hänen, lähettää minulle
nais-orjan, josta tulee minun vaimolani kaunistus ja jota minun,
kunnioituksesta sitä kättä kohtaan joka hänet on valinnut, ei käy
muuksi kuin lailliseksi vaimokseni vastaanottaminen. Pasha tahtoo
minulle kunniata osoittaa; minä otan sen kiitollisuudella vastaan,
vaikka olen vanha ja minun iälläni, olletikin kun minulla jo on vaimo
jota rakastan, kenties olis viisahimmasti tehty etten antaisi
kotorauhaani häiriön alttiiksi. Mutta puheen-alainen nais-orja ei ole
täällä, ja juuri saadakseni hänet tänne tuoduksi minä tarvitsen sinun
viisauttasi ja kekseliäisyyttäsi. Hänen ei sovi Djeddahissa maihin
nousta, siellä vallitsee turkkilainen; muuta neuvoa ei siis ole kuin
että hän tulee maihin Yambossa, joka on minun alueellani. Yambosta
Taifiin matka on pitkä. Aavikko vilisee kuljeksivia joukkioita ja
kopeita heimokuntia, jotka välistä eivät tahdo tunnustaa minun
ylivaltaani. Lähteä sotaan heitä vastaan ei sovi tätä nykyä tuumiini;
toiselta puolen ei sovi myöskään arvoisuuteeni että annan itseni
loukkaukselle alttiiksi. Sentähden tarvitsisin viisasta ja kekseliästä
miestä, joka omissa asioissaan lähtisi Yamboon. Se matkustus sinun on
helppo tehdä eikä sitä kukaan pidä minään kummana. Mikä on siis
luonnollisempaa kuin että sinä lähdet sinne tähdellistä laivanlastia
vastaanottamaan. Ja kukapa sinua, halpaa kauppiasta, ahdistaisikaan,
maassa jossa sinulla on niin suuret apukeinot ja niin paljo ystäviä?"

Nämät olivat sheriffin sanat. Minä tahdoin poistella tätä vaarallista
suosion osoitusta, mutta valtija loi minuun hirveän silmäyksen.
Ruhtinaan viha on sama kuin leijonan kiljuna; härsyttää häntä on syöstä
itsensä perikatoon. Minä myönnyin siis siihen mitä en kieltää voinut.

"Ruhtinas oikeauskoisten," vastasin minä, "se on tosi että Jumala on
siunannut ahkeroimiseni ja että minulla on muutamia ystäviä erämaassa.
Komenna ja minä tottelen."

-- En tahdokaan sen enempää tietää, sanoi Abdallah, siinä on vaaroja
ylenkatsottavana ja kunniata voitettavana.

-- Senpä tähden olenkin etupäässä sinut etsinyt, jatkoi Mansurin poika.
Kenellepä antaisinkaan osan tässä kunniarikkaassa yrityksessä, jollen
sinulle, veikkoseni, urhoollisten urhoollisimmalle, jollen viisaalle ja
mielevälle Hafiz'ille, jollen urheille tovereillesi? Beduiinit tien
varrella Yamboon eivät ole milloinkaan nähneet minua, he tuntevat vaan
minun nimeni, ja muutenkin saattais hyvin helposti tapahtua että he,
sen sijaan että suojelisivat matkuettani, rupeaisivat sitä ryöstämään,
niinkuin monasti ennenkin on tapahtunut. Mutta jos sinä väkesi kanssa
olet muassamme, he kyllä miettivät ennenkuin mitään tekevät. Rupea sinä
siis tämän yrityksen johtajaksi ja ota siitä kaikki kunnia. Niinkuin
näet minä puhun julkisuoraan. Minä olen vaan kauppias, mutta sinä
viisaan neuvonpidon ja toimeenpanon mies. Erämaassa minua hoetaan
rikkaaksi ja minun kultaani halutaan: tämä maine on enemmin vaara kuin
suojelus; sinua taas kunnioitetaan ja peljätään. Nimi Jussufin poika on
mahti, ja sinä olet yksinäsi miltei kuin kokonainen armeija. Ilman
sinua en voi mitään; sinun kanssasi olen varma että onnistun tässä
seikkailuksessa jossa panen pääni alttiiksi. Olenko väärin tehnyt että
olen apuusi luottanut?

-- Et, sanoi Abdallah, me olemme samain vitjain renkaita. Voi sitä joka
sen rohkenee rikkoa! Me lähdemme huomenna matkaan ja tapahtukoon mitä
ikänä, niin minut näet vierelläsi. Veli on saatu pahain päiväin
varalle.



KOLMASTOISTA LUKU.

Karavaani.


Jo samana iltana oli kaikki lähdöksi valmiina: vesisäkit täytettynä,
eväs pantuna, rehutukot luettuna, hihnat tarkastettuna. Abdallah
valitsi luotettavimmat kameelit ja uskollisimmat kuljettajat. Paitse
näitä valitsi hän kaksitoista nuorta miestä, kaikki urheita tovereita
ja tiettävästi rohkeita, joiden mielestä vaivassa ja vaarassa oli
jotain houkuttelevaista. Kukapa ei olis isoillut saamasta seurata
Jussufin poikaa? Hänen katsantonsa vaati kunnioitusta, hänen sanansa
valtasivat sydämen. Miekka aina paljastettuna ja käsi aina avoinna, hän
oli uljahin johtajista ja herttaisin ystävistä. Hänen rinnallaan olo
tuntui yhtä turvalliselta kuin haukasta pilvissä tahi vainajasta
haudassa. Hafiz ei sinä yönä uinahtanutkaan. Puhdistaa kiväärejä,
koetella ruutia, valaa luoteja, hioa miekkoja ja väkipuukkoja, se oli
työtä hänen mieleistään, huvitusta jota hän ei aikonut toiselle
luovuttaa.

Niin pian kuin tähdet alkoivat vaaleta lähti karavaani astumaan,
Abdallah etunenässä ja Omar hänen vierellään, Hafiz viimeisessä rivissä
pitävä kaikkea silmällä ja, sen mukaan kuin tarvittiin, virkkava sanan
nuhteeksi tahi kehoitukseksi. Kameelit astuivat verkasti jäljetysten,
laulelevat ajajat takana. Lauman keskellä astui uljaasti komea,
pitkästä, sievämuotoisesta päästänsä merkillinen dromedaari Oman-rotua,
kullalla, silkkivaatteella ja loistavilla sulilla yleensä koristettuna
se kantoi palankiinia, prokaatilla ja sametilla vaatehdittua: tämä oli
tuon uuden lemmetyisen ajoneuvot. Kahdentoista oivallisilla hevosilla
ratsastavan matkakumppanin hopeoitetut miekat, kirjotaotut aseet ja
kullalla kirjaillut abajat[26] välkkyivät aamu-auringossa. Sitten tuli
Abdallahin ratsutamma, jota orja kuljetti. Kauniimpaa juoksijaa kuin
tämä oli tuskin lienee. Se oli heimokunnan uljuus ja kaikkein
beduiinien kateus ja tuska. Sitä kutsuttiin _Hamamaksi_;[27] se oli
valkoinen, masea ja nopea kuin tuo metsien ruhtinatar.

Abdallah, halvan kameelin-ajajan puvussa ja pitkällä rautakärkisellä
sauvalla varustettuna, kulki jalan Omarin hevos-aasin rinnalla.
Vielä oltiin ystäväin luona, ei mitään ollut pelkäämistä ja molemmat
veljekset taisivat huoleti puhella menneistä ajoista. Mutta kun
auringon säteet alkoivat pystysuoraan iskeä ja paahtava ilma
raukasi sekä ihmisiä että eläimiä, meni Jussufin poika etummaisen
kameelin-ajajan rinnalle ja lauloi verkallisella ja juhlallisella
äänellä yhden noita aavikon hymnejä jotka keventävät matkan
yksimuotoisuutta:

    Suur' on vaan Jumala!
    Mi käsi maata täristää?
    Ken ukon-nuolen lähettää?
    Ken hiedan antaa tupruta?
    Ken lähteen käskee lorista?
        Mi on hän nimeltä?
    Myrsky riehuva siihen vastaa:
        Suur' on vaan Jumala!

    Suur' on vaan Jumala!
    Ken merta syvää vyöryttää?
    Ken pilvillä juottaa auringon?
    Ken rantaa aallolla nuolettaa?
        Mi on hän nimeltä?
    Rientävä tuulonen laineelle kuiskii:
        Suur' on vaan Jumala!

Mikä ihmeellinen voima jumalallisessa nimessä! Tämän ylistysveisun
kuuluessa eläinkin unhotti uupumuksensa ja astui lujin askelin,
kameelin-ajaja nosti alaslasketun päänsä, kaikki virkistyivät noista
sanoista kuin kirkkaasta lähteensilmästä. Sielun voima on ruumiin
voima, ja sielun ainoa voima on Jumalassa.

Näin kului ensimmäinen päivä. Päivällä sen jälkeen käytiin muutamiin
varokeinoihin: Hafiz meni ennakolta vakoilijaksi, heti kuun noustua
lähdettiin matkaan, suurinta hiljaisuutta vaarinotettiin, kulkemasta
herjettiin aikaisemmin kuin edellisenä päivänä, mutta ei ketään nähty.
Seuraavat päivät menivät yhtä rauhallisesti, ja yhdeksäntenä päivänä
illalla saatiin vihdoin Yamhon muurit ja torni näkyviin.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Kafur.


Karavaanin olo kaupungissa ei tullut olemaan pitkällinen; tuo naisorjaa
kuljettava priki oli jo tullut päivällä ennen, ja Omar halusi hartaasti
olla kohta tervennä jälleen Djeddahissa. Kameelien saatua tarpeeksi
asti levähtää lähdettiin taas erämaata kohti.

Sulttaanitar oli satamasta noudettava, yksi laivan veneistä pantiin
ulos ja toi maihin kaksi suuriin mustiin silkkikaapuihin[28]
peittäytynyttä naista. Heidän kasvonsa olivat, paitse silmiä, peitetyt
pitkällä valkoisella musliini-hunnulla,[29] joka ulottui jalkoihin
asti. Omar kumarsi kunnioittavasti näille naisille ja vei heidät
odottaviin ajoneuvoihin. Abdallahin antamalle merkille paneusi
dromedaari polvilleen, toinen naisista nousi verkalleen palankiiniin ja
kävi sievästi istumaan, vetäen kaapunsa pitkät poimut likemmä
ympärilleen; toinen läheni yhtä arvollisesti, mutta ei aikaakaan kun
kiskasi kaapunsa ja huntunsa päältään, nakkasi ne Mansurin pojan pään
päälle ja kääräsi musliinihuivin useampia kertoja hänen kasvoilleen,
ikäänkuin tupehuttaaksensa häntä; sitten laski hän toisen jalkansa
dromedaarin kaulalle, hyppäsi keveästi kuin kissa palankiiniin ja
irmasteli sieltä oikein naurattavasti noille ällistyneille
beduiineille, nauraen kaiken ajan täyttä kurkkua.

-- Kafur, sinun pitää saada selkääsi, huusi hunnulla peitetty nainen,
jonka oli vaikea pysyä totisena. Mutta Kafur ei uskonut valtiattarensa
uhkauksia. Pää kenossa ja kädet kupeissa odotti hän Omaria jälleen
näkyväksi, pistääkseen kielensä hänelle ulos.

Kun Mansurin poika vihdoin viimein oli päässyt ulos tuosta
silkkiläjästä johon hänet oli peitetty ja nyt tulisen vihaisena nosti
silmänsä häntä loukanneesen olentoon, hämmästyi hän suuresti nähdessään
beduiinien ja muuten niin vakaisen Abdallahinkin eivän voivan olla
suutansa nauruun vetämättä; kaikki kohauttelivat hartioitaan, viitaten
hänen viholliseensa.

Se oli lapsi, neekeri-tyttö, oikein lumoavasti ruman-näköinen. Pyöreät
kasvot, pienet silmät joista tuskin näki valkeaisen, lättänenä joka
katosi korkeiden poskipäiden lomaan, isot sieramet joista hopeasormus
rippui aina suun alapuolelle asti, suunnattomat huulet, hampaat valkeat
kuin koiranpenikan, siniseksi maalattu leuka, -- tämmöinen oli tämän
nuoren naisen ei juuri erittäin viehättävä muoto. Hänen rumuutensa
enentämiseksi häneen oli yleensä hohtokiviä istutettu, kuin
epäjumalankuvaan. Päässä törötti hänellä papukaijan sulista tehty
tupsu. Paksu villatukka, joka peitti hänen otsaansa, oli jaettu pieniin
sekiineillä reunustettuihin palmikkoihin; hänen korviinsa, jotka
olivat, kuin seula, reikiin pistellyt, oli ripustettu kaiken-kokoisia
ja muotoisia renkaita; viidenkertaiset ketjut sinisestä emallista
kiilsivät hänen rintansa päällä; seitsemän tahi kahdeksan rannerengasta
koralleista, ambrasta ja lävellisistä kultateoksista peitti hänen
käsivarsiaan kalvosimesta aina kyynärpäähän asti; vielä lopuksi oli
hänellä kummassakin sääressä suunnaton hopearengas. Tämmöinen oli
Kafur, valtiattarensa, ihanan Leilan, silmäterä.

Kaikki on kouhoille luvallista; he ovat taivaan lemmikkejä, heidän
sielunsa on taivaassa sillä aikaa kun heidän ruumiinsa jutustaa pitkin
maata; paitse Omaria, joka vihasi häntä, olikin koko karavaani
ystävystynyt tähän neekerityttöraiskaan. Silminnähtävää oli ettei
hänellä ollut täyttä järkeä; hän lorusi ja nauroi ehtimiseen, hänen
sanansa eivät säästäneet ketään ja hänen ajatuksensa olivat
mielipuolen.

Niin esim. katseli hän kotvan aikaa Mansurin poikaa, kun tämä, orjat
ympärillään ja verkasti vedellen persialaisen tupakin savua kalliista
jasmiini-piipusta, selkäkenossa ratsasti hevos-aasillaan ihan
palankiinin vierellä. Yksi orjista, joka oli pakannut piipun kovin
lujaan, sai korvapuustin isännältään.

-- Valtijatar, huudahti Kafur, näetkö ukkoa tuossa joka nekosasti
ojentaa jalkojaan pitkiin tohveleihinsa ja porautuu tyynyyn alas? Hän
varmaan on juutalainen; varo visusti, valtijatar: durosta hän möisi
meidät.

Leila nauroi, mutta Omar nousi vimmaan ja iski uhkaavan katsauksen
tyttöön. Sanoa häntä, miestä joka laski piastereita miljoonittain,
ukoksi ja juutalaiseksi, eikö ollut se korkeimman hulluuden todistus?
Kuka järjellinen ihminen olis rohjennut noin puhua?

Vuoro tuli kohta Abdallahin, joka nyt juuri ratsasti karavaanin
kupeella, sen riviä katsastamassa. Hän oli nyt sota-asussaan. Kaikki
ihastelivat nuoren päällysmiehen suloista näköä. Hänen kaapunsa pitkät
poimut liehuivat sinne tänne, hänen vyöllänsä kiilsivät hänen
pistoolinsa kirjotaotut perät ja hänen kandjarinsa hopeakahva, hänen
kasvojaan varjoava keltapunainen silkkihuivi enensi hänen silmäinsä
tulisuutta. Kuinka uljas hän oli! Kaikkein sydämet riensivät häntä
kohtaamaan. Yksin hevonenkin näytti olevan mielissään saamasta kantaa
tämmöistä isäntää. Hamama pystytteli sieviä korviaan, nakkeli
käärmeenpäätänsä ja päristeli tulta suurista sieramistaan; nähdessäsi
hänen nelistä karkaavan, pyörähtävän toisaalle, seisahtuvan äkisti ja
taas uudestaan karkaavan, olisit sanonut että ratsastajalla ja
hevosella oli sama tahto. Kun Jussufin poika pidättyi palankiinin
vierelle, eräs kameelin-ajaja ei malttanut olla sanomatta Kafurille:

-- Katsos, lapsi. Sinun paksuissa egyptiläisissäsikö vai Magrebissasiko
tapaa tuollaisen jalouden ja tuollaisen sulon?

-- Katsopas, valtijatar, sanoi Kafur, kallistuen eteenpäin dromedaarin
kaulalle, katsopas tuota komeata pukua, tuota pönäkkää ryhtiä, noita
huipistettuja kynsiä, noita maahan luotuja silmiä. Kaunis lintu, etkö
tahdokaan meihin katsoa? Ah, se onkin vaan valepuvussa oleva nainen, se
on heimokunnan ruusu! Kameelin-ajaja, käske hänen istua meidän
luoksemme, hän kuuluukin tänne.

-- Tahdotko olla vaiti, pakana! sanoi Abdallah, jolta kärsiväisyys
loppui; pitääkö välttämättömästi pistää rengas suusi läpi, ennenkuin
saadaan käärmeellinen kielesi yhdessä kohti pysymään?

-- Se on nainen, sanoi Kafur, suureen nauruun remahtaen; mies ei kosta
herjauksilla. Tulepa tänne; naiset ovat luodut rakastamaan toisiansa.
Sinä olet kaunis, minä olen myös, mutta valtijattareni on kauniin
meistä kaikista kolmesta. Katsopa vaan!

Silmä on ajatusta nopeampi. Abdallah nosti silmänsä palankiiniin, Kafur
vetäsi kiivaasti emäntänsä hunnun luoksensa, säikähtynyt Leila nakkasi
päätään taapäin, huntu repesi kahtia, ja kaapu putosi hänen
hartioiltaan. Leila kiljasi, pani toisen kätensä kasvoinsa eteen ja
antoi toisella muutamia keveitä läpsäyksiä Kafurille, joka alkoi
katkerasti itkeä nyyhkyttää. Kaikkityyni tapahtui silmänräpäyksessä.

-- Kuinka tuo nainen on kaunis! ajatteli Mansurin poika; hänestä täytyy
tulla minun omani.

-- Kunnia olkoon hänelle joka on luonut hänet ja luonut hänet noin
täydelliseksi! sanoi Jussufin poika itsekseen.

Kukapa saattanee sanoa kuinka paljo riemua tahi mielikarvautta mahtuu
yhteen silmänräpäykseen? Kukapa osannee selittää kuinka nuot kasvot,
jotka vaan olivat vilahtaneet Abdallahille, saattivat tunkea aina hänen
sielunsa sisimpään pohjaan? Karavaani marssi marssimistaan, mutta
beduiini jäi liikkumattomaksi yhteen kohti. Leila oli piiloutunut
kaapuunsa, ja yhtähyvin näki Jussufin poika edessään naisen, joka
hymyili hänelle. Hän ummisti silmänsä, mutta näki yhtähyvin otsan
valkoisen kuin elehvantin-luu, posket punaiset kuin tulppaani, tukan
mustemman kuin muskus ja gasellinkaulalle rippuvaisen, niinkuin
daadelipalmun kultaisista rypäistä raskas oksa painuu maata kohti.
Kaksi huulta, tulipunaista, aukesi hänen nimeänsä huutamaan, kaksi
suurta silmää katseli häntä, kaksi silmää jotka heloittivat kiillolla
ihanammalla kuin kasteenpisaran. Abdallah tunsi sydäntänsä viehättävän;
hän pani kätensä kasvoinsa eteen.

Matkue edistyi tällä aikaa yhä, ja vanha Hafiz, joka ratsasti
viimeisessä rivissä, näki kohta sisarenpoikansa olevan hänen
vierellään. Hämmästyneenä nuoren päällysmiehen puhumattomuudesta ja
liikkumattomuudesta, hän hiljaa kosketti hänen käsivarttansa ja sanoi:

-- Poikani, jotain on tapahtunut? Eikö niin? Abdallah hypähti, niinkuin
se joka yhtäkkiä havahtuu unta näkemästä.

-- On, enoseni, sanoi hän alakuloisella äänellä.

-- Vihollinen on täällä, huudahti nilkku; oletko nähnyt hänet? Kiitetty
olkoon Jumala, ruuti saa siis puhua!

-- Ei mikään vihollinen uhkaa meitä, vaara tulee toiselta taholta.

-- Miten siis on laitasi, poikani? jatkoi vanhus levotonna; oletko
kipeä? Oletko kuumeessa? Tiedäthän että olen lääkäri.

-- Ei se ole sitä, vastasi Abdallah; ensi leväyspaikalla sanon kaikki.

-- Sinä säikytät minua, sanoi Hafiz; jos ei vaara eikä kuume tee sinua
levottomaksi, häiritseekö joku turmiollinen intohimo rauhaa sielussasi?
Ole, poikani, varuillasi! Jumalan avulla kukistetaan uhkamieliset,
Jumalan avulla voitetaan kuume; on vaan yksi vihollinen jota vastaan
ollaan kokonansa turvattomat, ja se vihollinen on meidän oma sydämemme.



VIIDESTOISTA LUKU.

Kertomus Kandaharin sulttaanista.


Karavaanin seisahduttua Abdallah vei enonsa syrjään. Vanhus istui
vaipalleen ja alkoi tupakoida, sanaakaan virkkamatta. Nuori päällikkö
paneusi, kaapuunsa peittäyten, kentälle ja makasi kotvan aikaa
liikkumattomana. Yhtäkkiä tarttui hän vanhusta käteen, suuteli sitä ja
sanoi:

-- Eno, minä rukoilen Jumalalta varjelusta; mitä Jumala tahtoo se
tapahtuu, muuta väkevyyttä ja voimaa ei ole kuin Hänen. Ja hän kertoi
nyt vapisevalla äänellä sen näyn, joka oli tehnyt häneen niin
voimallisen vaikutuksen.

-- Oi poikani, sanoi vanha paimen, huoaten. Kas siinä rangaistus kun et
kuunnellut meidän neuvoamme. Onnellinen se joka vapaana kaikista muista
haluista kuin halusta jatkaa isänsä nimeä, valitsee siveän ja
kuuliaisen puolison omasta heimokunnastaan. Voi sitä taas joka antaa
sielunsa tarttua muukalaisen naisen pauloihin. Saattaako mitään hyvää
Egyptistä tulla? Aina Joosepin ajasta asti ovat kaikki naiset siellä
olleet kevytmielisiä ja uskottomia, Zuleikalle mahdollisia tyttäriä.

-- Eno, kuinka saatat puhua uskottomuudesta? Sehän oli kokonansa
sattumuksen teko.

--- Älä luule niin, poikani; sattumusta ei olekaan noilla kavaloilla
pyytäjänaisilla, jotka joka paikkaan laskevat verkkojansa.

-- Siispä rakastaa hän minua! huudahti nuori mies, kavahtaen seisomaan;
mutta sinä petyt, enoseni. Me olemme kahden päivän perästä Taifissa,
kahden päivän perästä tämän jälkeen me olemme ikuisesti eronneet, ja
minä tunnen että minä tulen häntä aina rakastamaan.

-- Niin, sinä tulet häntä rakastamaan, mutta hän, hän unhottaa sinut
ensimmäisen koristuksen tähden jonka hänen uusi herransa antaa hänelle.
Sydämesi tulee olemaan hänellä ainoastaan leikkikaluna; kyllästyttyään
siihen hän lyö sen pirstoiksi. Muista mitä koraani sanoo tuosta
vajavaisesta ja oikullisesta olennosta joka kasvaa koristusten ja
kauniiden vaatteiden seassa: naisen ymmärrys on hulluus, hänen
uskontonsa on rakkaus. Hän on kuin kukkaset silmän ihastus ja aistien
hekuma, mutta hän on myrkyllinen kukkanen; voi sitä joka tulee häntä
likelle; haudan kääreliinat ovat kohta hänen pukunsa. Luota minun
kokemukseeni, minä olen nähnyt useampia perheitä turmioon syöstyneinä
naisten kuin sodan kautta; jota jalompi mies on, sitä enemmin hän on
heidän pauloillensa alttiina.

Etkö ole kuullut juttua Kandaharin sulttaanista? Hän oli oikeauskoinen,
vaikka eli tietämättömyyden ajalla;[30] hän oli viisas mies, vaikka oli
kuningas. Hän oli koonnut kaikki aatelmat eli mietelauseet mitkä
inhimillinen viisaus on keksinyt, jättääksensä lapsilleen arvoansa
vastaavan perinnön. Indian tietoviisaat olivat hänelle kirjoittaneet
kirjaston, joka oli hänen muassaan missä ikänä hän kulki; tarvittiin
kymmenen kameelia sen kuljettamiseen. "Supistakaat kaikki tämä tieto
yksinkertaisimpiin peri-aatteisinsa," sanoi kuningas. Se tehtiin, ja
jäännöksestä tuli kameelin kuorma. Tämäkin oli kovin paljo. Muutamat
ruhtinaan valitsemat vanhat brahmiinit supistivat vieläkin tätä pitkän
kokemuksen supistettua läjää. Siitä tehtiin ensin kymmenen nidettä,
sitten kuusi, ja lopuksi yksi ainoa. Tämä kirja nyt annettiin
sulttaanille samettisessa ja kultaisessa kotelossa. Ruhtinas oli elänyt
kauan ja elämällä oli harvoja salaisuuksia joita hän ei tiennyt. Hän
otti kirjan ja alkoi pyyhkiä ylitse kaikkea minkä tavallinen ymmärrys
heti ensi silmäykseltä keksii. Mikä vaara poikiani uhkaa? ajatteli hän.
Ei se ole ahneus, joka on vanhain tauti, eikä kunnianhimo, joka on
ruhtinaallinen hyve. Kaiken tuon pyhin pois. Mutta kun hän tuli erääsen
lämpöisempään intohimoon, kummastutti muuan mietelmä häntä totuudellaan
niin, että nakkasi kirjan tuleen ja testamenttasi lapsilleen tämän
ainoan viisausohjeen, jota hän sanoi elämän aarteen avaimeksi:

_Jokainen nainen on uskoton, ja olletikin se joka sinua rakastaa._

Tahdotko, poikani, olla mielevämpi kuin tämä pakana, valistuneempi kuin
Salomo, viisaampi kuin profeeta? Ei, usko minua, naisen ihanuus on kuin
miekan tuppi: kuolemata salaava kiiltelevä peite. Älä pyri tahallasi
onnettomuuteesi. Muista Jumalata, säilytä sinuasi vanhoille ja
totisille ystävillesi, ja, päästääkseni sydämeni purkaumaan, säästä ja
sääli, poikani, äitiäsi ja vanhaa Hafiz'ia.

-- Sinä olet oikeassa, sanoi Abdallah surullisesti, ja hän paneusi
maata ja veti kauhtanan päällensä. Tämä oli ensi kerta kun hän ei
uskonut enää mitä hänen enonsa hänelle sanoi. Ensi kerran oli nyt
nelilehtinen apilakin unhotettuna.



KUUDESTOISTA LUKU.

Päällekarkaus.


Yö on väsymyksen lääke; se on murheen myrkky. Jussufin poika nousi ylös
kipeämpänä kuin päivällä ennen. Paranemattoman hulluuden hurmaamana ei
hän enää voinut hallita tahtoansa ja voimaansa; se oli kuumeen houraus,
se oli epätoivon surun-alaisuus. Vasten hänen tahtoansa tuo hirmuinen
palankiini veti häntä luoksensa; hän karkasi sinnepäin, mutta ennenkuin
perille ennättikään, hän jo pyöräytti hevosensa takaisin, vielä
paetessaankin ajeltuna noilla kahdella peljättävällä ja suloisella
silmällä. Jos hän näki jonkun ratsastajan lähestyvän palankiinia, jos
Mansurin poika puhutteli noita naisia, kannusti Abdallah hevostaan
juurikuin vihollista kohti, seisahtui sitten yhtäkkiä, eikä uskaltanut
eteen- eikä taapäin. Kaiken aamun väsytti hän tällä lailla
juoksijataan; puhkaen, yleensä vaahdossa, Hamama hyppi pystöön
jalustimien tähden, jotka hänen kylkiään repivät, hämmästyen kun ei
enää ymmärtänytkään isäntäänsä, ja raivoten niinkuin hänkin.

Raajarikko katseli synkein silmin palankiinia; Leila istui sen nurkassa
kyyristyneenä, kaapu silmillä; näkyvissä oli vaan Kafur, surullisena ja
äänettömänä kuin likomärkä lintu. Levollisempana tältä taholta, Hafiz
katsahti missä hänen sisarenpoikansa olisi ja kohta näki hänet
kappaleen matkaa sivulla karavaanista, jossa hän ilman mitään
tarkoitusta laukkuutti hevostaan edes takaisin aavikolla. Koko hänen
käytöksensä osoitti mielen vikaa. Ukko kannusti hevostansa ja oli kohta
hänen vierellään.

-- Rohkeutta, poikani; hillitse sydämesi; me olemme ihmisiä sitä varten
että kärsisimme, me olemme moslemeita että nöyryydellä kävisimme
sallimuksen alaisiksi.

-- Minä tupehdun, huusi nuorukainen, minä olen sortua tuon kiusan alle
mikä minua kalvaa. Kernaammin kaikkea muuta kuin mitä nyt kärsin!
Tulkoon vaara, tulkoon vihollinen, minä tahdon tapella, minä tahdon
kuolla!

-- Mielettömiä toivotuksia, pahoja sanoja, torui vanhus. Jumala on
elämän ja kuoleman herra. Varo, entä jos hän kuulee sinua;
rangaistakseen meitä Jumalan vaan tarvitsee antaa meille mitä
mielettömyydessämme häneltä rukoilemme. Mutta mitä tämä on? lisäsi hän,
heittäyten hevosen seljästä alas ja ruveten kenttää tarkastelemaan.
Nämät ovat hevosenkavion jälkiä, mutta kameelin jälkiä en näe
ensinkään. Aseilla varustettu joukko on tästä kulkenut. Jäljet ovat
verekset, vihollinen ei ole kaukana. Näetkö nyt kuinka intohimo syöksee
meitä turmioon. Sinä, päällikkömme, et ole nähnyt mitään; sinä juuri
viet meitä kuolemaan.

Molemmat beduiinit katselivat ympärilleen niin pitkältä kuin silmä
kantoi, näkemättä mitään muuta kuin erämaan. Seutu jonka kautta
kuljettiin oli autio. Tie koukerteli mahdottoman suurten, punaisten
kraniitti-möhkäleiden välitse, jotka olivat hiedikolla hujanhajan
kuin kukistuneet rauniot. Maassa ammotti isoja halkeamia: kuivaneita
joen-uria, syviä kuoppia, kaikkityyni avonaisia hautoja matkustajalle.
Ei yhtään lintua näkynyt ilmassa, ei yhtään gasellia etäällä, ei edes
mustaa pilkkua taivaanrannalla; teräksinen taivas, kuoleman hiljaisuus;
täällä hätyytetyllä oli miekka ja Jumala ainoat joihin hänen kävi
toivominen.

Vanhus riensi karavaanin etupäähän. Itsekukin astui paikalleen, hiljaa
kuin yöllä kuljettaissa; ei muuta kuulunut kuin hiedan ruske kameelien
jalkain alla. Tunnin ajan marssittua, tunnin joka monesti karavaanissa
tuntui kovin pitkältä, tultiin kunnaan luoksi joka oli kierrettävä.
Hafiz karkuutti edelle, lähti kunnaalle ajamaan, nousi ratsailta,
tultuaan puoliväliin rinnettä, ja ryömi sitten nelikontassa kukkulalle.
Hän katseli kauan ja tarkasti eteensä, tuli sitten yhtä varuisasti alas
kuin oli mennytkin, nousi satulaan ja karkuutti Abdallahin luoksi,
jonka rinnalle nyt jäi olemaan. Hänen kasvonsa olivat yhtä levolliset
kuin hänen kunnaalle ratsastaissaan.

-- Lakeudella tuolla takana on valkeita telttiä; ne eivät ole
beduiineja, ne ovat arnauteja Djeddahista. Heitä on paljo ja he
odottavat meitä; meidät on petetty. Mutta vähäpä siitä. Me myömme
henkemme kalliimmasta kuin he tahtovatkaan maksaa. Eteenpäin, poikani!
Tee velvollisuutesi.

Ja kutsuen luoksensa kuusi urhoollisinta, viritti raajarikko pyssynsä
ja lähti jälleen kukkulalle.

Abdallahin juuri tullessa kolonnan etupäähän, nähtiin valkoista savua
tupruavan eräästä kalliosta; kuultiin luodin vinkasevan ja yksi kameeli
suistui kenttään. Ylen suuri hämmennys nousi heti karavaanissa;
kameelit alkoivat tungeksia ja pakkauta toisiaan vasten, ajajat
pakenivat jälkijoukkoon, ratsastajat riensivät etupäähän. Olis luullut
näkevänsä metsän jota myrsky huiskutti. Kameelien vaikeroiva ääni,
hevosten hirnunta sekausi ihmisten kiljunaan; oli ryske ja räiske kuin
ukonpilven purkautessa. Tämän ensimmäisen häiriön kestäessä hyökkäsi
pivollinen rosvoja, jotka punaisista jakuistaan, valkoisista
housuistaan ja leveistä vöistään tunnettiin arnauteiksi, palankiinia
kohti ja sitten ajoi sitä edellään suurella voittohuudolla. Turhaa oli
Abdallahin ja hänen urhoollisten kumppaneinsa yritys ottaa sitä
takaisin: kallioiden takana piilevät tiraljöörit ottivat heitä vastaan
hyvästi tähdätyillä laukauksilla. Kolmasti karkasi nuori päällikkö
näkymättömiä vihollisiaan kohti, kolmasti täytyi hänen palata
kuula-tuiskulla saatettuna, ja sillä aikaa hänen miehiään kaatui
yleensä hänen ympärillään.

Abdallah kuohui vihan vimmaa; hänen vierellään ja yhtä innoistuneena
kuin hänkään ratsasti Omar, joka vimmoissaan raasti vaatteitaan, --
Omar jonka intohimo oli saattanut unhottamaan tavallisen
varovaisuutensa ja joka nyt vaan ajatteli ryövättyä kultaansa.

-- Eteenpäin, veljeni, eteenpäin! huusi hän.

Kumpikin kokosi ratsastajansa tehdäkseen viimeisen yrityksen, kun
kuultiin vilkas ampuminen kunnaalta päin. Arnautit olivat pitäneet
tuumansa tietämättä mitään vanhasta Hafizista, joka nyt karkasi heitä
kohti ja armahtamatta ampui heitä kuoliaaksi.

Sittenkun tie näin oli raivattu, riensivät molemmat veljekset sitä
myöten, raajarikko etunenässä.

-- Hiljaa, poikani, huusi hän Abdallahille, säästä hevostasi, meillä on
hyvää aikaa.

-- Missä Leila on, eno! He veivät hänet, hän on hukassa.

-- Vanha narri, sanoi Omar, luuletko tuon rosvojoukon meitä odottavan?
Kaksikymmentä duroa sille joka ampuu dromedaarin!

Yksi beduiineista kohautti kiväärin silmänsä viereen, tähtäsi ja
laukasi, niin mahdollista kuin olikin että tappaisi nuot naiset.
Kameeli tupertui, lapaan ammuttuna, kenttään, kaataen samalla kalliin
kuormansa.

-- Oikein, nuori mies, sanoi raajarikko, pilkallisesti katsellen
beduiinia. Arnautit kiittävät sinua vielä kerta. Sinä päästät heidät
siitä ainoasta mikä esti heidän kulkemaan. Nyt vasta on sulttaanitar
hukassa.

Hafiz oli oikeassa. Rosvot keräysivät palankiinin ympärille, siitä
vedettiin ulos mustaan kaapuun puettu nainen. Abdallah tunsi sen
Leilaksi. Erään loistavasti puetun upseerin käskystä, muuan ratsastaja
otti naisen satulaansa ja ratsasti hänen kanssaan täyttä laukkaa
tiehensä.

Tämän nähtyänsä karkasi Jussufin poika kuin pilveä halkova kotka
vihollistaan kohti.

-- Koira, koiran poika, huusi hän upseerille, jos olet mies, niin näytä
meille kasvosi. Sitäkö varten sinulla on hevonen että pääsisit noin
hopusti pakenemaan?

Ja hän lähetti pistoolin laukauksen hänen jälkeensä.

-- Odotapa, juutalaisen poika, sanoi arnauti-kapteini, pyöräyttäen
hevosensa päin, miekkani janoo verta.

-- Eteenpäin, eteenpäin, ruutin pojat! huusi vanha Hafiz. Eteenpäin
lapseni! Ennen kuolema kuin häpeä! Eteenpäin! Ei luodit tapa. Mitä
Jumala tahtoo se tapahtuu, ja mitä hän ei tahdo se ei tapahdu.

Abdallah ja arnauti hyökkäsivät toisiaan vastaan kaikella hevostensa
nopeudella. Kapteini lensi kohti, sapeli toisessa ja pistooli toisessa
kädessä. Abdallahilla oli vaan tikari kädessä; hän oli eteenpäin
kallellaan ja melkein kokonansa hevosensa kaulan kätkössä. Vihollinen
ampui, mutta ei osannut. Hevoset töytäsivät toisiaan vasten, jalustimet
kävivät ristitysten, molemmat ratsastajat tarrasivat toisiaan
vyötäisiin. Mutta Abdallahilla oli hurjistuneen ja leijonan voima; hän
tarttui vihollistansa vyöhön, rutisti häntä kädellä hirmuisella ja
syöksi tikarin aina varteen asti hänen kurkkuunsa. Veri pursusi kuin
viini aukivihlaistusta säkistä; arnauti vavahteli muutamia kertoja ja
niin kaatui seljälleen satulaan. Abdallah veti hänet luoksensa ja
paiskasi hänet maahan, ikäänkuin kerrassa lyödäkseen hänet mäsäksi.

-- Se ainakaan ei juo enää, sanoi Hafiz, hypäten ratsailta paljastamaan
kuollutta.

Johtajan kuolema, beduiinien sapelit, jotka iskivät arnauteihin
niinkuin mehiläiset joiden pesä on ryöstetty, kameelin-ajajain kiljuna,
jotka nyt kivääri kädessä juoksivat tappotanterelle, ratkaisivat
voiton; arnauti-lauma katosi savun ja pölyn taaksi; ainoastaan
urhoollisimmat jäivät vielä vähäksi aikaa paikoilleen, muutamilla
laukauksilla suojellakseen peräytymistä, jota ei tohdittu häiritä.
Voitto oli kalliisti ostettu. Haavoitettuja oli useampia.

-- Kuinka, veljeni! sanoi Omar, tulta säihkyvin silmin, mekö jäämme
tänne siksi aikaa kun tuo rosvojoukko vie hempukkamme?

-- Eteenpäin, ystäväni, huusi Abdallah, vielä yksi ponnistus, meidän
täytyy pelastaa sulttaanitar.

-- Hän on täällä, huusi äänet useammat. Abdallah käännähti tuota pikaa
päin ja näki edessään Leilan, jota parastaikaa vedettiin tuosta kumoon
vierähtäneestä palankiinista ulos, verisenä ja likaisena, kasvot
kalpeina, hiukset hajallaan, ja tässä tilassa ihanampana kuin koskaan
ennen.

-- Pelasta minut, huusi hän, ojentaen kätensä häntä kohti, pelasta
minut! Sinä olet ainoa toivoni.

-- Kuka siis oli se jonka nuot hurtat veivät muassaan? kysyi Hafiz.

-- Se oli Kafur, sanoi Leila; se mieletön oli ottanut minun manttelini
ja käärinyt minut hänen kaapuunsa.

-- Olipa komea kepponen! sanoi nauraen eräs beduiini; nuot koirat ovat
luulleet apinaa naiseksi.

-- Heti matkaan, ystäväni, sanoi Mansurin poika, katsellen Leilaa
hehkuvin silmin. Lähtekäämme heti liikkeelle, voitto on meidän. Sitten
kääntyen Leilan puoleen, sanoi hän:

-- Älä itke tuota orjatyttöä; me kohta hankimme sinulle toisen sijaan.
Kahdellasadalla durolla minä saan Djeddahissa juuri samanlaisen, ja jos
hänet voin sinulle lahjoittaa, olen erinomaisen onnellinen.

-- Lähtekäämme matkaan, kivoittivat kameelin-ajajatkin. Arnauteja on
paljo ja he saattavat yöllä tulla meitä uudestaan hätyyttämään.

Hafiz katsahti Abdallahiin.

-- Kuinka, sanoi säälivä nuori päällikkö, jätämmekö neekerityttö-paran
noiden katalain käsiin?

-- Mitä kirjoitettu on se on kirjoitettu, vastasi Omar, joka oli
kyllästynyt tappelemaan. Olisiko viisaasti tehty, veljeni, että
panisimme sinun ja näiden urhoollisten moslemien hengen alttiiksi,
rientääksemme pakanaa pelastamaan, jonka sijaan ennen kahden päivän
kuluttua saatamme saada toisen? Meidän täytyy välttämättömästi lähteä
matkaan. Meitä odotetaan Taifissa. Aiotko luopua meistä juuri silloin
kun paraiten sinua tarvitsemme?

-- Abdallah, sanoi nuori nainen, luoden häneen kauniit silmänsä, älä
luovu minusta!

Jussufin poika laski kätensä sydäntään vasten, jonka hän tunsi
heltymistään heltyvän.

-- Ei, ei, huudahti hän vihdoin, ei tulla sitä sanomaan, että beduiini
on rikkonut sanansa. Jos minulle olis uskottu vaikka vaan kahvipakka,
en olis minä jättänyt sitä noiden varkaiden käsiin; ja minäkö jättäisin
heille Jumalan luoman olennon! Löytyykö täällä miehiä. Kuka tulee
kanssani?

Kaikki olivat ääneti. Vihdoin viimein astui yksi beni-ameureista
esille.

-- Meissä on kuusi haavoitettua, ja sulttaanitar on pelastettu. Me
olemme täyttäneet sitoumuksemme.

-- Kuulethan, poikani, sanoi raajarikko ivallisella äänellä; me kaksi
olemme täällä ainoat joilla on hulluin veri suonissamme. Lähtekäämme.
Jumalan avulla saamme lapsen pelastetuksi.

-- Hyvästi, veljeni, sanoi Abdallah, ojentaen kätensä Omarille; pidä
muukalaista tarkoin silmällä; jos et kahden päivän perästä näe minua
palanneena, niin sano sheriffille että tein velvollisuuteni. Sano
myöskin äitilleni ettei hänen tule murehtia minua.

Ja katsomatta kertaakaan taaksensa lähti Jussufin poika erämaahan
painumaan, Hafizin kanssa, joka päästi hänen kauhtanansa hakasista ja
sen sijaan heitti kameelin-ajajan karkean kaapun hänen hartiolleen.

-- Ei leijonan, vaan ketun nahkaa me nyt tarvitsemme, sanoi hän
nauraen.

Omar seurasi heitä silmillään, ja nähdessään heidän katoavan etäälle
ajatteli hän: Olisipa hyvä asia, jos eivät tulisikaan takaisin.
Sheriffi antaa minulle paremman hinnan kuin tämän nuoren hullupään. Ei
ole helppo soaista silmiä hulluilta, jotka eivät ota tuumitellakseen.
Ei, toista ovat semmoiset jotka aprikoivat ja harkitsevat; heitä käy
milloin tahansa ostaminen; heidän viisautensa antaa heidät meille aina
puolesta hinnasta.

Ratsastaessaan enon kanssa kuuli Abdallah takanansa kameelin-ajajain
kiljumisen ja liikkeelle lähtevän karavaanin jytäkän. Kaikesta mitä hän
rakasti hän nyt luopui tuon tuntemattoman lapsen tähden. Useammin kuin
kerran tahtoi hän silmätä taaksensa, mutta ei rohjennut kestää enon
katsantoa, joka, pitäen häntä alinomaa silmällä, näytti näkevän hänen
sielunsa pohjaan asti. Viimeisen rymyn kadottua tuolla etäällä,
Abdallah vasten tahtoansa seisahtui. Harama kääntyi taapäin turpa
koholla, ikäänkuin rientääkseen takaisin ystäväinsä luoksi. Hafiz laski
kätensä nuorukaisen olalle ja sanoi: "Poikani, tiesi on edessäsi."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Sulttaanitar.


Tunnin ajan ratsastettua saatiin arnautien teltit näkyviin, joita tähän
asti maan epätasaisuus oli estänyt näkemästä. Leirin ympärillä oli
pensaikko, jossa hevoset kävivät irtaimina laitumella.

-- Jääkäämme tähän, sanoi Hafiz, ratsastaen erään kallion juurelle,
jonka huippua ilta-auringon viimeiset säteet vielä kultasivat; meillä
on vielä kuusi tuntia aikaa.

Hevoset lieattua, raajarikko rupesi kuivia oksia keräämään ja teki
niistä vähäisiä halkokimppuja, joihin pisti ruutipatrooneja ja
pumpulitukkuja. Työnsä lopetettuaan otti hän satulapussista kappaleen
kuivattua lihaa ja kourallisen daadeleita, söi näitä keveäksi
atriakseen, sytytti sitten piippunsa ja istui huoleti tupakoitsemaan.

-- Nyt, poikani, aion levähtää muutamia tuntia. Semmoista rakastuneet
ihmiset tietysti eivät tarvitse, mutta eivätpä vanhukset olekaan
rakastuneiden kaltaisia. Herätä minua, kun otava näkyy tuolla
taivaanrannalla.

Vähän ajan perästä oli hän jo nukkunut, jota vastoin Abdallah, kädet
kasvoin edessä, ajatteli naista, jonka hän oli pelastanut, mutta jota
hän ei ollut enää näkevä.

Vanhus heräsi itsestään vähäistä ennen määrättyä aikaa. Katsellen
nuorta matkakumppaniaan armahin silmin, sanoi hän:

-- Sinä halusit vaaroja, poikani, saadaksesi houruisuutesi
hälvennetyksi; no niin, Jumala on nyt kuullut rukouksesi. Rohkeutta!
Kaksi ystävää, jotka yhtä pitävät, menevät tulen lävitse.

Tultuansa leiriä likelle, beduiinit hiipivät pensaiden ja
kalliomöhkäleiden välitse yhä likemmä. Hevosten mahain alatse
nelinkontan ryömimällä heidän kävi mahdolliseksi saada visseys siitä
ettei leirissä luultu tarvitsevansa mitään peljätä. Ainoastaan eräälle
etäiselle paikalle oli vahtia asetettu; kaikki olivat uneen vaipuneet
ja tulet olivat sammutetut; yhdessä teltissä vaan paloi kynttilä.
Molemmat ystävät lähenivät sitä hiljaa ja paneusivat vatsalleen
hiedikolle. Koska olivat pilkkopimeässä, he taisivat nähdä kenenkään
heitä näkemättä.

-- Kuunnellaanpa! sanoi nilkku; ehkäpä saamme tietää missä lapsi on.

Kolme miestä, arnauti-upseerien laatuun puettua, istui matoilla
pöydän[31] ympärillä, jolle kahvia oli asetettuna, pitkillä piipuilla
tupakoiden. Keskellä asetinta seisova lamppu levitti himeätä valoa
heidän kasvoilleen. Kaikki kolme puhuivat hyvin vilkkaasti.

-- Lemmon pahasti kävi! huudahti yksi upseereista; mitä olis kapteini
sanonut jos joku olis hänelle ennustanut että hän oli antava
kameelin-ajajan surmata hänet?

-- Hassan veikkoseni, vastasi nuorin seurassa, yhden surma toisen
leipä. Kun ei nyt kapteinia enää olekaan, päällikkyys tulee meille.

-- Aivan oikein, Mohamed, vastasi Hassan, mutta kuka meistä saapi sen?

-- Minä myön oikeuteni, sanoi nyt se joka ei vielä ollut puhunut ja
kääntyi selin Abdallahiin. Sanotaan että nainen jonka kaappasimme on
Egyptin pashan sukulainen. Antakaa minulle sulttaanitar niin menen
kotiini Epiroon ja rupean rauhaan vanhoilla päivilläni. Harmaaparta,
minun kaltaiseni, ei juuri paljon huoli naisista, mutta sheriffi taitaa
ajatella aivan toisin. Hänen mielestään vanki on vähintäänkin
viidensadan duron arvoinen.

-- Hyväksytään, sanoi Hassan. Kara-Chitan,[32] minä luovutan sinulle
osani.

-- Sitäpä taas minä en tee, jatkoi Mohamed; minä olen viidenkolmatta
vanha enkä myö naisia. Naiminen sulttaanittaren kanssa on minusta
mieleen. Minulla ei olis ensinkään mitään sitä vastaan että tulisin
pashan orpanaksi. Niin siis, minun osani päällikkyydessä siitä että
saan prinsessan! Minulla on vielä hyvää aikaa tulla kapteiniksi.

-- Asia sujua siis kaikkein eduksi, puuttui harmaaparta puheesen; yksi
saa sapelin, toinen naisen, kolmas rahat.

-- Menköön, sanoi Hassan. Minä tarjoan kaksituhatta duroa.

-- Ja kuinka paljon Mohamed antaa minulle.

-- Mohamed, sanoi nuori mies nauraen, lupaa kaikki mitä tahdot. Kun
kukkarossa ei ole mitään muuta kuin toivo, hinnasta ei niin suurta
lukua pidetä.

-- Sinulla on musta tamma; minä otan sen.

-- Vanha juutalainen! karjasi Mohamed; varo koskemasta minun hevoseeni,
muuten lyön kallosi palasiksi.

-- Siispä et saa sulttaanitartakaan, jatkoi harmaaparta.

-- Ja kukapa minut voisi estää?

-- Ompahan yksi joka ei ensinkään pelkää sinua, sanoi Kara-Chitan.

Näin sanottuaan meni teltin perälle, osotti vaatetta, joka jakoi sen
kahteen osaan ja sanoi:

-- Nainen on tuolla; tule ja ota se.

Mohamed paljasti tikarinsa; Hassan hyppäsi kilpailijain väliin, jotka
purkivat uhkauksia ja herjauksia toisilleen, saamatta heitä asettumaan.

-- He ovat meidän, kuiski nilkku Abdallahin korvaan. Minä menen
houkuttelemaan heitä pois teltistä: ota sinä sillä aikaa lapsi, lähde
menemään hänen ja hevosten kanssa ja odota minua päivään asti Punaisten
kallioiden luona.

Hafiz konttasi vähän matkaa pitkin maata, kunnes tuli edimmäisten
telttien luoksi, jolloin hän otti risukimppunsa esille ja varuisasti
pisti ne sinne tänne telttivaatteen alle, jonka tehtyään hän sytytti
tulikivi-langan, joka oli joka tukkuun kimitettynä.

Hassan oli viimein hyvillä sanoilla ja lupauksilla saanut nuot molemmat
kumppanit leppymään; Kara-Chitan pisti tyytyväisen näköisenä vyöhönsä
komean sapelin, jota Mohamed katseli halukkailla silmillä.

-- Koska nyt olen maksanut sulttaanittaren, niin anna hänet minulle,
sanoi nuori upseeri.

-- Se on oikein, sanoi harmaaparta. Hän huusi vankia sisään. Poimutelma
nostettiin ylös, ja hunnussa oleva, egyptiläiseen kaapuun puettu nainen
astui sisään. Nuori arnauti läheni häntä ja sanoi äänellä, jota koetti
tehdä niin suloiseksi kuin mahdollista:

-- Ihana muukalainen, sodalla on oikeutensa; sinä et olekaan enää
sheriffin, vaan minun. Minä olen maksanut sinut kullallani; minä
olisin, jos olis tarvittu, maksanut sinut verelläni.

-- Se on liika hinta, sanoi ilkamoinen ääni, joka pani Abdallahin
ailahtamaan.

-- Kauneudella ei olekaan hintaa, lisäsi Mohamed. Mitkäpä tavarat
vastaisivat sinun hempeäsi?

-- Kahdessa kukkarossa olis kyllin, vastasi hunnussa oleva.

-- Ihana tuntematon, vastasi Mohamed, niinpä ei sheriffi ajattele.
Tiedän vissiin että oikeauskoisten ruhtinas antaisi puolet
rikkauksistaan ollakseen minun sijassani ja ihanaa Egyptin naista näin
lähellä.

-- Jos karavaani viipymättä jatkaa kulkuaan, vastasi tuntematon, ihana
Egyptin nainen huomenna on Taifissa.

-- Kuka siis olet? kysyi Mohamed.

Vastauksen sijasta antoi tuntematon hunnun pudota ja näytti Kafurin
mustat kasvot ja kiiltävät valkeat hampaat. Neekeri-tyttö oli niin
kummallisen ja naurattavan näköinen, että harmaaparta arnauti ei
jaksanut olla suureen nauruun purskahtamatta, josta hänen nuori
asekumppaninsa vielä enemmin kiukustui.

-- Voi sitä joka on ottanut luvakseen tehdä minusta pilkkaa! karjasi
Mohamed, iskien hirvittävän silmäyksen Kara-Chitaniin; ennen tahi
myöhemmin on hän sen maksava minulle; mutta sinä, pakana-koira, saat
hetikohta palkkasi. Ja kokonansa vihan vimmoissa viritti hän pistoolin
ja laukasi lasta kohti.

Neekerityttö horjahti ja kiljasi kivusta ja peljästyksestä. Samassa
paukahti laukaus. Mohamed hoippui ja kaatui. Abdallah oli teltissä
pistooli kädessä.

-- Aseisin! kiljuivat upseerit ja kävivät vöihinsä käsin.

Samassa potkasi Kafur pöydän ja lampun kumoon. Abdallah tunsi vähäisen
käden tarttuvan hänen käteensä ja vetävän häntä muassaan teltin
perälle. Rientää naisten huoneesen, nostaa siekale teltin vaatetta ylös
oli helppo asia Kafurille, joka näytti näkevän pimeässäkin. Ulos
päästyään otti Abdallah lapsen syliinsä ja riensi kiireimmän kautta
pois erämaalle.

Upseerien huuto oli saattanut koko rosvojoukon liikkeelle; mutta
telttiin hyömättyään he eivät nähneet siellä ketään.

-- Ratsaille! komensi Hassan; ei kuolleena eikä elävänä se hurtta ole
meistä pääsevä.

Yhtäkkiä putosi palava risukimppu pensaikkoon. Peljästyneet hevoset
karkasivat lakeudelle; samassa kuului huuto: Valkea on irti! Leiri oli
neljästä kohti ilmitulessa, jolla aikaa etäältä vartijoita ammuttiin.

-- Eteenpäin, pojat! huusi kapteini, tämä on oikein järjestetty
ryntäys; vihollinen on tuolla, eteenpäin!

Raajarikko makasi korva maata vasten; kuultuansa tultavan sinnepäin
missä hän oli, mumisi hän: "Jumala on suuri, Abdallah on pelastunut,"
jonka perästä hän heittäysi tiheään pensaikkoon. Täällä oli hän
piilossa kunnes arnautit olivat menneet hänen sivuitsensa, hyppäsi
sitten erään eksyneen hevosen selkään ja painui erämaalle huolimatta
luodeista joita hänen jälkeensä lähetettiin.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Hopealehti.


Abdallah riensi takkansa kanssa kallion luoksi, jonne hän oli hevosensa
liekaan pannut. Hän otti lapsen istumaan eteensä ja laski Hamaman,
joka, toinen hevonen jäljessään, enemmin lensi kuin laukkasi, mieltänsä
myöten menemään. Tunti kului ennenkuin Jussufin poika tohti kuunnella
mitä takaa kuuluisi; levollisempana jota edemmä eteni, heikensi hän
vihdoin vauhtia, kokien samalla tähden-valoisessa yössä tutkia missä
hän oli, etsiäkseen yhdyntäpaikkaa, jonka eno oli määrännyt.

Tämän lentävän ratsastuksen aikana oli Kafur ollut hiljaa ja
liikkumatta, ainoastaan likistäynyt lähemmä Abdallahta. Ymmärtäessään
ettei enää vaaraa ollut, sanoi hän matalalla äänellä pelastajalleen:

-- Sinäkö myös olit siis vankina?

-- En ollut, Jumalan kiitos, vastasi Abdallah.

-- Minkätähden lähdit siis juuri vihollistesi keskelle?

-- Minkätähdenkö? sanoi Jussufin poika, hymysuin; tietysti sinua
pelastamaan.

Vastaus hämmästytti Kafuria. Hän mietti vähän aikaa; sitten kysyi hän:

-- Minkätähden tahdoit minut pelastaa?

-- Sentähden että olit uskottu minun hoitooni.

-- Pidä minua aina luonasi, Abdallah; ei kukaan suojele minua niin
hyvästi kuin sinä.

-- Minä en ole herrasi, vastasi nuori päällikkö, sinä olet Leilan oma.

Kafur huokasi eikä virkkanut enää mitään. Punaisten kallioiden luoksi
tultuansa otti Abdallah lasta vyötäisistä, nostaakseen häntä maahan.
Neekerityttö päästi kiljauksen, jonka hän kuitenkin heti estytti. "Ei
se ole mitään," sanoi hän; "minulla on haava," ja ojensi Abdallahille
verta vuotavan käsivartensa. Luoti oli hiipaissut olkaa ja reväissyt
lihaa. Abdallah tutki haavan, pesi ja sitoi sen. Kafur katseli häntä
hämmästyksellä.

-- Minkätähden hoidat minua kun en kumminkaan ole sinun omasi? kysyi
hän.

-- Vaiti, pakana, sinä et tiedä sanoja totuuden kirjassa: "Palvele
Jumalata eikä ketään paitse häntä. Ole hyvä isällesi ja äitillesi,
omaisillesi, isättömille ja äitittömille, köyhille, lähimmäiselle joka
on sinun omaa vertasi ja lähimmäiselle, joka on muukalainen sinulle,
matkakumppanillesi, matkustavalle, orjalle jota kätesi omistaa; Jumala
ei rakasta ylpeyttä eikä turhamielisyyttä eikä ahneutta."

-- Se, mitä sanot, on kaunista, sanoi Kafur, se on suuri Jumala, joka
sen on sanonut.

-- Ole vaiti ja nuku, keskeytti hänen nuori päällikkö, meillä on
huomenna pitkä matka edessämme, ja sinä tarvitset levähtää.

Vielä puhuissansa otti Abdallah lapsen polvilleen, kääri hänet
mekkoonsa ja antoi hänen nojata päänsä hänen oikealle käsivarrelleen.
Kafur nukkui kohta, mutta hänen unensa oli levoton ja hän puhui
unissaan. Abdallah tunsi hänen sydämensä ankarasti tykyttävän.
Vähitellen tyttö levostui ja viimein hänen hengityksensä tuskin
kuuluikaan. Soturi tuuditti hiljaa tätä lasta, jonka sotaonni oli
hänelle päiväkauden ajaksi antanut; katsellessaan tätä surkeata
olentoa, ajatteli hän häntä, joka oli kärsinyt niin paljon hänen
tähtensä, -- äitiänsä ja ainoastaan häntä.

Näin istui hän kunnes yö oli melkein kulunut, outoa rauhallisuutta
nauttien. Yltympärinsä vallitsi sikeä hiljaisuus: maassa ei
löyhäystäkään, ei risahustakaan, taivaalla ei muuta liikuntoa kuin tuo
loistava sotalauma, joka niin monina vuosisatoina on totellut
iankaikkisen hallitsijan käskyä.

Tämä täydellinen rauhallisuus virkisti Abdallahin mieltä; se sai hänet
unhottaneeksi sekä eilispäivän vaarat että huomispäivän huolet.

Päivän koitto oli tuskin vielä nähtävänä himmeästä juomusta
taivaanrannalla, kun jo kuultiin shakaalin etäällä ulvovan. Äänen
kolmasti kuultuaan Abdallah alkoi kertoa sitä. Hänelle vastattiin, ja
heti sen jälkeen seisahtui puhkava hevonen kallion eteen: Hafiz oli
pelastunut.

-- Me olemme tehneet kuin kunnon miehet, poikaseni, sanoi hän nauraen;
voitto on meidän; minä olen savulla karkoittanut heidät kuin rotat.
Mutta heti ratsaille! Me emme saa odotuttaa meitämme Taifissa.

Purppurainen loisto valaisi itäistä taivaanrantaa; Abdallah levitti
rukousmaton ja molemmat beduiinit kiittivät, kasvot Mekkaan päin
käännetyt, kaikkivaltiasta, joka oli pelastanut heidät vaarasta.

-- Abdallah, sanoi Kafur, heittäyten polvilleen pelastajansa eteen,
sinä olet minun Jumalani, sinua kumarran ja palvelen.

-- Vaiti, onneton, huusi Jussufin poika. Jumalata ei ole paitse Jumala,
-- se iankaikkinen, ainoa, verraton, häntä ainoata sinun tulee
kunnioittaa ja palvella.

-- Sinun Jumalasi olkoon siis minunkin Jumalani, sanoi Kafur; en tahdo
enää tietää jumalasta joka jättää minut yksinäni.

-- Sinun jumalasi, sanoi Abdallah, on sokea, kuuro ja mykkä; tottapa se
lienee joku puupölikkä, joka lahoo siellä kaukana Magreb'issa.

-- Ei, keskeytti hänet lapsi, minulla on Jumalani muassani ja se jätti
minut yksinäni. Kas tässä, sanoi hän, kiskaisten sulkatupsun tukastaan;
ota se ja paiskaa mokoma palasiksi, minä kiroon sitä.

-- Onko tämä höyhenvihko sinun jumalasi, kysyi vanhus nauraen.

-- On, vastasi lapsi, se on se jumala, jonka äitini antoi minulle
myötyänsä minut. Katsokaapa kuinka kaunis se on!

Ja hän kiskoi höyhenet erilleen, jotka kiroten nakkasi maahan ja
tallasi jalkainsa alle, ja otti niiden seasta vähäisen hopealevyn,
jonka ojensi Jussufin pojalle.

-- Eno! kiljasi tämä kokonansa ihastuksissaan. Katsopa mitä Magreb
lähettää meille. Jumala lähettää meille nelilehtisen apilan
hopealehden. Eno, sinä olet pelastanut minut. Jumalalle olkoon kiitos
ja kunnia!

Ja molemmat ystävät syleilivät, ilonsa innoissa, lasta, joka,
ymmärtämättä syytä heidän hyväilemisiinsä, katseli heitä itkusilmin,
sekä hämmästyksissään että iloissaan tuntemasta hänensä rakastetuksi.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Salaisuus.


Oli jo ilta kun molemmat ystävät saivat näkyviinsä karavaanin, joka
luikerteli kuin suunnaton käärme ilmanrannalla. Viimeiset auringon
säteet kultasivat Taifin valkoisia huoneita, jotka kiilsivät puutarhain
seasta kuin eglantiiniruusut vihriässä pensaikossa. Hiedan ylivalta oli
loppunut, vaara voitettu ja matka kuljettu. Taifin näkyessä valtasi
haikea mielikarvaus Abdallahin. Levotonna, kokonansa surun valloissa,
hän vaan ajatteli yhtä asiata, sitä että Leila oli häneltä menneenä.
Beduiinit tervehtivät kauas kaikuvilla ilohuudoilla tovereitansa. Omar
kävi erinomaisella herttaisuudella syliksi veljeensä, mutta Abdallah
pysyi välinpitämättömänä kaikille noille ystävyyden osoituksille.
Ainoastaan Kafurista näytti häntä huolettavan. Tyttö-raukka oli
heittäynyt pelastajansa syliin; ei mikään voinut häntä siitä eroittaa.
Tehdäkseen lopun tästä näytelmästä täytyi Abdallahin kovalla äänellä
käskeä häntä menemään emäntänsä luoksi. Tyttö meni, katkerasti itkien.
Jussufin poika katsoi kauan hänen jälkeensä; hän oli katkaissut
viimeisen siteen mikä häntä yhdisti Leilan kanssa.

Kafur läheni palankiinia kun Omar huudahti hänelle, kohottaen hänen
nähtäväkseen kahta esinettä joita hän piti kädessään.

-- Tule tänne, saatanan tytär, sanoi hän puoleksi pilkallisella,
puoleksi uhkaavalla äänellä. Tiedätkö mikä on eroitus tämän kepin ja
tämän viisikertaisen helminauhan välillä?

--- Sama eroitus kuin sinun ja veljesi välillä, vastasi neekerityttö.
Toinen on kaunis ja komea kuin taivaankaari, toisesta ei ole muuksi
kuin perikadon liekille poltto-aineeksi.

-- Sinä olet sutkasanainen kuin isäsi, vastasi Omar maltillisesti;
siispä sinun ei ole vaikea valita. Tahdotko helminauhan?

-- Tietystipä tahdon, vastasi lapsi kiiluvin silmin; mitä pitää minun
tehdä?

-- Jotain hyvin helppoa. Tunnin perästä tämän jälkeen sinä olet
haaremissa; siellä halutaan nähdä sinua; ei mikään ole sinulle
helpompaa kuin pyrkiä ja mennä Sheriffin puolison, sulttaanitar Fatiman
luoksi. Kerro hänelle sana sanalta mitä nyt sanon sinulle, niin
kaularihma on sinun omasi.

-- Anna tänne, sanoi Kafur ojentaen kättänsä, kuuntelen mitä sanot.

-- Tultuasi sulttaanittaren eteen ja saatuasi apinanaamallas ja
kissamaisilla irveilläsi hänet nauramaan, sano hänelle ihan hiljaa:
"Valtijatar, sana eräältä ystävältä." Hän on kuuleva sinua, ja sinä
lausut hänelle silloin seuraavat sanat:

"Toukokuu, uusi kuukausi lähestyy. Jos et tahdo häntä häiritsemään
öidesi lepoa, niin pidätä aurinkoa kaksoisten merkissä. Rukoile,
vannota, komenna. Ota vaalilauseeksi: 'Rakkaus on kuin hulluus, kaikki
sille anteeksi annetaan'."

-- Sano viimeinen lause vielä kerran, sanoi Kafur. -- Hyvä, nyt muistan
sen: "Rakkaus on kuin hulluus, kaikki sille anteeksi annetaan."
Sulttaanitar on saapa kuulla sanasi. Vielä sananen: Eihän nuot sanat
veljeäsi mitenkään vahingoittane?

-- Ei vähintäkään, vastasi Mansurin poika, kokien salata
hymyilemistään. Tämä asia ei koske Abdallahiin vähintäkään; hänellä
ei ole mitään vaaraa, ja jos olisikin, niin nuot sanat hänet
pelastaisivatkin. Jää hyvästi! Älä puhu kellekään mitä nyt olen sanonut
sinulle. Jos olet minulle kuuliainen, saat luottaa anteliaisuuteeni.

-- Daadeli on kypsi, lisäsi hän itsekseen, kuka sen saapi? Niin olen
siis vihdoin päässyt tuosta kauniista Abdallahista; nyt on
sulttaanittaren luulevaisuutta yllytettävä ja sheriffin kiusoja
lisättävä. Leikki on vaarallinen, mutta, maksakoon mitä maksaa, Leila
on saatava haaremista pois, ja kun hän kerta on saatu sen porteista
ulos, hän on minun.

Kafur, palattuansa valtijattarensa luoksi, hämmästyi nähdessään hänet
kalpeana ja kuihtuneena, kuume silmissä.

-- Kuinka on laitasi? sanoi lapsi; sinä itket onnesi juuri alkaessa.
Sinä saat neljä nais-orjaa palvelijaksesi; sinulle annetaan silkki- ja
sametti-leninkejä, kashmirivöitä, kullalla ja helmillä kirjailtuja
tohveleita; sinä saat kantaa emalli-kaulanauhoja, timanttisia
korvahelukoita ja rannerenkaita rubiineista ja safiireista. Mitä
saattaa nainen enempää haluta? Lähtiessämme Egyptistä sinä tunsit itses
onnelliseksi saamasta tulla tänne. Mistä se tulee että nyt näin olet
muuttunut?

-- Sinä et voi ymmärtää minua, sanoi Leila heikolla äänellä; sinä olet
vaan lapsi vielä.

-- Minä en ole enää lapsi, valttijattareni, vastasi neekerityttö; minä
olen kohta kaksitoista vuotias; minuun saatat luottaa.

-- Oi, Kafur-rukka, huoahti egyptiläis-nainen, jos et tahdo antaa
sydäntäs kellekään, niin pidä silmäs visusti ummessa. Minkätähden piti
minun tulla näkemään tuon kauniin nuorukaisen! Ellei häntä olis ollut,
minä olisin ilolla astunut haaremin muurien sisälle. Nyt sitä vastoin
minä tulen siellä olemaan kuollut elävien keskellä.

-- Siis rakastat Abdallahta? kysyi lapsi, jonka mieltä tämä salaisuus
syvästi liikutti.

-- Josko rakastan häntä! Luuletko saatettavan nähdä häntä häneen
rakastumatta? Onko paratiisissakaan ihanampia kasvoja kuin hänen ovat?
Hänen silmänsä on niin leppoisa, hänen äänensä niin suloinen, hänen
paljas nimensä on hyvä hajahus. Josko rakastan häntä! Vaivoissani
sydämeni elää hänessä yksistänsä, nukkuissani se valvoo ja hiutuu
rakkaudesta. Oi, jos olisin teltissä syntynyt ja tuo beduiini olisi
veljeni! Minä menisin hänen luoksensa, minä heittäytyisin hänen
syliinsä ja hän ei ylenkatsoisi minua.

-- Mene hänen kanssansa. Minä menen ja sanon hänelle että hän ottais
sinut kanssansa.

-- Mitä ajattelet? Minä olen orja, minulla on valtija. Ja ilmankin
luuletko Abdallahin rikkovan sanaansa? Juuri hän on sitoutunut viemään
minut sheriffille; tahdotko että hän rikkois lupauksensa?

-- Sano siis Sheriffille, että hän antaa sinut Abdallahille puolisoksi.

-- Et tiedä mitä sanot, mieletön tyttö. Mokoma pyyntö olis
kuolemantuomio meille kaikille.

Kafur istui miettimään ja kertoi hiljaa itsekseen Omarin hänen
vietäväkseen antamaa sanomaa. Sitten katsahti hän yhtäkkiä Leilaan ja
sanoi:

-- Valtijatar, jos sinusta tulee Abdallahin vaimo ja hän vie sinut
muassaan telttiinsä, otatko minua luoksesi?

-- Iäksi päiväksi, lapseni. Sinä et tule koskaan eroamaan minusta.

-- Kaikenko ikäni saan siis olla sinun ja Abdallahin orja?

-- Niin, mutta mitäpä tuota kysytkään?

-- Vanno että otat minut luoksesi, jatkoi Kafur juhlallisella äänellä,
ja anna minun pitää huoli muusta. Älä kysele, älä pudistele noin
epäilevästi päätäsi. Sinäkö tohtisit vannoa. Aiotko ajaa minut pois vai
myödäkö minut?

-- En, en millään muotoa. Jos Jumalan tahdo on että minä tulen hänen
puolisokseen jota minä rakastan kuin omaa sieluani, niin sinä tulet
aina olemaan meillä. Minä vannon sen Jumalan, lempeän, laupiaan,
maailmoiden vallitsijan nimessä...

-- Valtijatar, minä olen vaan tietämätön pakana; vanno se vaan Abdallah
Jumalan kautta.

Juuri näitä puhuessaan nämät kaksi ystävää astuivat haaremiin, jossa
lukuisa naislauma otti heitä vastaan. Kafur hyppäsi, alinomaa nauraen,
palankiinista alas ja juoksi muutamaan isoon, komeasti valaistuun
saliin, jossa pöydät oli täynnä hopeamaljoja ja kukkia. Leila valitti
väsymystä ja syrjäysi huoneesensa, saadakseen siellä laskea kyynelensä
valloillensa. Tehoton lääke taudille joka ei tahdo parata! "Joka hurmaa
hänensä viinillä," sanoo Shirazin viisas, "herää keskellä yötä; mutta
joka hurmaa hänen rakkaudella ei herää ennen kuin ylösnousemisen
aamuna."



KAHDESKYMMENES LUKU.

Ketun kärsiväisyys.


Abdallah tahtoi jo samana iltana lähteä kotimatkalle, Hafiz oli yhtä
kiihkoinen. Hän ajatteli että sisarenpoika pakenemalla erämaahan
pääsisi levottomuudestaan ja murheestaan. Mutta sheriffi oli antanut
tietää, että hän seuraavana päivänä oli ottava karavaanien
päällysmiehet puheillensa. Tämä oli kunnian osoitus, jota ei juuri
käynyt poistaminen.

Mentiin siis ajoissa palatsiin. Kartano vilisi beduiinia sinisissä
mekoissa, tulipunainen käärelakki päässä. Jokainen tahtoi kätellä
urhoollista Abdallahta ja viisasta Hafizia, Omar puheli hiljaa
raajarikon kanssa. Ensi kerran valitti egyptiläinen matkan
vaarallisuutta, ensi kerran moitti hän sheriffiä että tämä oli pannut
niin monta urhoollista varman kuoleman alttiiksi. Hafiz hyväksyi nämät
sanat ja myöntyi hänen ajatusjuoksuunsa mielihartaudella, joka
ihastutti Mansurin poikaa.

Mustat orjat veivät kunniatervehtijät saliin, jonka lattia oli peitetty
kalliilla matoilla ja jossa sohvia, vihriällä, kultakirjaisella
silkkivaatteella peitettyjä, oli yltympärinsä pitkin seiniä. Nämät
kumminkin olivat paljaat; niiden ainoa koristus oli kaunis turkkilainen
sapeli, topaaseilla ja rubiineilla runsaasti tilkoitettu. Se oli lahja
sulttaanilta. Omar tätä huomautti raajarikolle, joka, vaikka alinomaa
jupisi tätä terveisillä käyntiä vastaan, jota hän sanoi heikkoudeksi,
yhtäkaikki kumarsi yhtä syvälle kuin muutkin oikeauskoisten valtijalle.
Sittenkun sheriffi oli vastaanottanut koko lauman tervehdykset, taputti
hän käsiään ja samassa tarjottiin vieraille kahvia ja piippuja.
Beduiinit istuivat lattialle ja alkoivat tupakoida, sanaakaan
virkkamatta. Abdallah hypähti: hän oli palvelijain joukossa, jotka
odottivat herransa käskyjä, havainnut Kafurin, joka oli nostanut
kätensä kaulalleen. Abdallahilleko vai kenelle oli lapsi antanut tämän
merkin? Kas siinä jotain, jota hänen oli mahdoton ymmärtää. Ei kukaan
nostanut silmiään ylös, saatikka sitten Omar.

Profeetan jälkeläinen näytti vajonneen syviin miettimyksiin. Hän oli
komean näköinen vanhus: harmaa parta, iso nenä, raukeat silmät tekivät
hänet majesteetillisen näköiseksi. Iso käärelakki, sininen kauhtana
kashmirista mitä hienoimmasta, kullalla kirjailtu purppurapunainen vyö,
jossa kalliilla kivillä runsaasti tilkoitettu väkipuukko välkkyi,
enensivät vielä enemmin arvoisuutta hänen näössänsä. Oikeastaan oli
sheriffi niitä viisaita miehiä, jotka vaan ajattelevat omaa puoltansa.
Hillitsemätön, vieläpä hurjakin, jos häiritsi häntä hänen tyvenessä
rauhassaan, hän oli mitä lempeämpiä ihmisiä, kun vaan ei tehty hänelle
haittaa hänen intohimoissaan eli tottumuksissaan. Valta ei ollut häntä
pilannut; hän kuunteli mielellään totuutta, kun tämä ei koskenut
häneen itseensä ja kärsi valittamatta valheita mitä julkeimpia
liukastelijoiltaan ja orjiltaan. Hän oli lahjoitettu tarkalla
taiteen-tunnolla, suosi suuresti runoilijoita ja sadunkertojia ja oli
itsekin sievä runoilija. Hänen ainoa heikkoutensa, heikkous hänen
iälleen varsin luonnollinen, oli hänen tarpeensa tuntea hänensä
rakastetuksi. Juuri tämän salaisuuden nojassa, jonka ihana Fatima jo
ensi päivänä oli keksinyt, oli sama Fatima tehnyt herransa
kuuliaisimmaksi orjaksensa. Hän pakoitti hänet täyttämään kaikkia hänen
mielikuvatuksiaan, alinomaa tyrkyttäen häneen, että naisen juonet ovat
paras todistus hänen rakkaudestaan. Kuudenkymmenen vuoden iällä on
mukavampi uskoa kuin torata; sheriffi antoi myöten välttääkseen
myrskyä, onnellista onnellisempi, kun se maksettiin hänelle
hyväilemisellä. Muuten ei tänäpänä ollutkaan pilveä taivaanrannalla
näkynyt; oikeauskoisten esimies oli mitä iloisimmalla tuulella; hän
hymyili kuljetellessaan sormiaan pitkän partansa kautta; olisi luullut
näkevänsä vastikään heränneen joka kokee pidätellä jotain autuaallista,
katoamaisillaan olevaa unennäköä.

Sittenkun toinen piippu oli poltettu, otti sheriffi puhuakseen ja
kiitteli sanoilla valituimmilla beduiineja ja Omaria heidän käynnistään
hänen luonansa ja heidän avustaan. Sen sijaan että olis kiittänyt tästä
hyväntahtoisuudesta, nousi Mansurin poika ylös ja heittäysi kuin
säikähtynyt pahantekijä sheriffin jalkain eteen, joita syleili ja
suuteli.

-- Poika Ali'n ja Hassan'in, sanoi hän nyyhkytysten keskeyttelemällä
äänellä, minä tiedän minkä se orja ansaitsee, joka on ollut niin
onneton, että on vilpistellyt herransa luottamukselle. Minä tiedän
rikokseni ja odotan valittamatta sitä rangaistusta, jonka hurskautesi
määrää.

-- Nouse ylös, sanoi sheriffi ystävällisellä äänellä. Mikä on
kirjoitettuna se on kirjoitettuna. Jumala antaa onnen ja onnettomuuden
vaihetella ihmisten seassa, tullakseen tuntemaan oikeauskoiset ja
heistä valitakseen todistajansa. Mitä tulee siihen häväistykseen, jonka
nuot katalat ovat minulle tehneet, minä kyllä tiedän valita koston
päivän ja hetken. Kärsiväisyyttä! Kärsiväisyydellä kaikkea saadaan
aikaan.

-- Ah! jatkoi Mansurin poika, yhä polvistuneena pysyen, päällekarkaus
ei ole mitään, jos asia olis siihen jäänyt; veljeni Abdallah ja hänen
urheat beduiininsa ajoivat petturit pakoon. Mutta meidät hätäytettiin,
naisorja on muutamia silmänräpäyksiä ollut vihollisten käsissä, nuot
ihmiset, joilla ei ole uskoa eikä kunniata, kiskoivat häneltä hunnun
pois, ja tämä kaunotar, jonka olis pitänyt olla pyhä kaikille, on
tullut häväistyksi mahdottomilla silmäyksillä.

-- Siinä kyllä! keskeytti hänet sheriffi, jonka mielestä tuo kertomus
silminnähtävästi oli paha. Huolen kunniastani pidän minä yksinäni.
Kärsiväisyyttä!

-- Kärsiväisyyttä! huudahti raajarikko; aivan samaa sanoi kettu joka
tekeysi kuolleeksi.

-- Mitä siis kettu sanoi? kysyi sheriffi, iskien tuimasti silmänsä
Hafiziin, joka kuitenkin näytti tuntevan jotain kokonaan muuta kuin
pelkoa.

-- Oli kettu joka alkoi vanhata. Hän oli heittänyt metsänkäynnin ja
seikkailukset siksensä, hiipiäkseen joka ilta lähellä hänen luolaansa
olevaan kanapihaan. Siellä eli hän nyt hiettä ja vaivatta. Sattuipa
kerran ettei hän muistanutkaan lähteä kanapihasta aikanaan, vaan viipyi
siellä tavallista pitempään, ja kun hän viimein tahtoi kotiinsa palata,
oli aurinko jo ylhäällä ja ihmiset töissään. Päästä kotiin ei ollut
helppo asia, ja ettei rohkeilisi silminnähtävälle vaaralle, keksi kettu
sen keinon, että heittäysi pitkäkseen tien viereen, kuolleeksi mukamas.
"Kärsiväisyyttä!" sanoi hän; "siinä on pelastukseni."

Ensimmäinen ketun sivuitse kulkeva ei huolinut hänestä mitään. Toinen
vierähytti häntä jalallaan, visseytyäkseen ettei hänessä henkeä ollut;
kolmas oli lapsi, joka huvikseen nykki häneltä viiksiä irti.

-- "Kärsiväisyyttä!" sanoi repo, "tuo lapsi ei tiedä mitä tekee; ei se
tahallaan minua loukkaa; parempi siis kärsiä vähän ajan kiusa kuin
panna henkensä alttiiksi."

Sitten tuli metsänkävijä pyssy olalla.

-- "Tuon elävän käpälä," sanoi hän, "on hyvä välikappale kynsi-ajosta
vastaan." Ja hän otti puukkonsa.

"Kärsiväisyyttä," sanoi kettu, "parempi on elää kolmin jaloin kuin
kuolla nelin." Ja hän antoi leikata käpälänsä, äännähtämättäkään.

Lopuksi tuli nainen kävellen, lapsi sylissä.

-- "Tuonpa elävän hampaista," sanoi hän, "saan minä kaulanauhan, joka
varjelee pikku poikani pahalta silmältä."

-- Tuon jutun tunnen jo ennestään, puuttui sheriffi puheesen; äitin
kumartuessa alas, kettu purasi häntä kasvoihin.

-- Niin ei minun juttuni sano, vastasi Hafiz vakavasti; kun kerta on
ruvettu keskustelemaan sielunsa kanssa, niin ei tietä minne asti
mennäänkään. Kettu antoi ottaa hampaansa, yhä vaan matkien:
"Kärsiväisyyttä, kärsiväisyyttä!" kunnes tuli varas ja kisko pois hänen
sydämensä. Nyt vasta, vaan myöhään, kettu huomasi että varmin kaikista
vaaroista on kärsiväisyys.

-- Alanpa sitä jo uskoakin, sanoi sheriffi, sittenkun eräs beduiini on
rohjennut tulla tänne minun palatsiini, latelemaan minulle tuhmia
juttujansa. Ei muu kuin raaka häränpaimen saata olla anteeksi
heittämistäni ymmärtämättä ja palkita hyvyyttäni loukkauksilla. Jos
karavaani keskellä päivää on hätäytetty luotettavalla paikalla, jonka
kautta kaikki kauppiaat matkustavat, kenenkä on syy, ellei niiden,
jotka ovat valinneet johtajakseen lapsen, jota sääliväisyydestä
säästän. Kahdentoista aseilla varustetun ja uskaliaan beni-ameurin käy
matkustaminen minkä kautta hyvänsä erämaassa, tohtimatta kenenkään
heitä ahdistaa. Koska nyt arnautit saattivat hätäyttää teidät, niin
tottapa teille oli paula viritetty, ja te menitte siihen, joko
ymmärtämättömyydestä tahi petoksen johdosta.

-- Oikeauskoisten vallitsija, huudahti Mansurin poika, rukoilevasti
ojentaen kätensä häntä kohti. Siinäpä juuri vikani on. Kun minä
karavaanin johtajaksi valitsin veljeni ja ystäväni, minun olis pitänyt
muistaa että intohimo meidän iällämme tekee meidät sokeiksi. Sattumus
on meidät turmaan syössyt. Heti matkalle tänne lähdettyämme sai tämä
meidän nuori päällikkömme sattumuksesta nähdä nais-orjan kasvot, ja
tämä näkemä on kokonansa vienyt häneltä pään ja saattanut hänen
unhottamaan kaiken varovaisuuden.

-- Mitä kuulen? karjasi sheriffi vihasta säihkyvin silmin. Niinkö
käskyjäni totellaan? Siinäkö kunnioitus, johon ollaan minulle velkapää?
Voi sitä rohkeata, joka julkenee minusta leikkiä tehdä! Kylläpä nähdään
suvaitsenko loukkauksia. Sinä, kauppias, tulet rangaistavaksi
varomattomuudestasi, ja sinä, nuorukainen, saat kärsiä julkeudestasi.

Näin sanottuaan käski oikeauskoisten vallitsija neekerin luoksensa,
jolla oli iso sapeli vyöllä, osoitti Omaria ja Abdallahta ja liikahutti
kättänsä vaakasuoraan. Tämä oli kuolemantuomio.

Beduiinit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta ei yksikään, eipä
Hafizikaan, rohjennut nousta profeetan jälkeläistä vastustamaan. Omar
vastaanotti tuomionsa kalpenematta; hän katsahteli ympärilleen
ikäänkuin apua joltain anoen, ja kohottaen kättänsä antoi hän merkin
neekeritytölle, joka ei kuitenkaan näkynyt sitä ymmärtävän. Mansurin
poika rypisti vihoissaan kulmiansa: -- Kirottu olkoon se dervishi,
jupisi hän. Olisiko hän totta sanonut? Onko luottamukseni tähän
beduiiniin minut turmaan syöksevä? Olisinko rakastanut tuota mieletöntä
enemmin kuin luulinkaan.

Abdallah katseli teloittajaa ylpeästi hymyillen.

-- Poika-raukka, sanoi Hafiz, syleillen sisarenpoikaansa, minä olen
syynä sinun kuolemaasi.

-- Ei, isä, vastasi nuorukainen, se on Jumala, joka antaa elämän ja
kuoleman. Käy hänen tahtonsa alaiseksi ja lohduta äitiäni. Älä
surkuttele minua: kuolema on minulle nyt suurempi-arvoinen kuin elämä.

Sitten kääntyi hän Omarin puoleen, joka alinomaa piti silmiään
neekerityttöön luotuina, ja sanoi, ojentaen hänelle kätensä:

-- Anna minulle anteeksi, veljeni, hänen tähtensä, joka on holhonut
lapsuuttasi.

Abdallah teki sitten kunnioittavan kumarruksen oikeauskoisten
vallitsijalle ja lähti teloittajan mukaan.

-- Seisahdu! huusi Kafur, joka nyt juoksi esiin ja heittäysi sheriffin
jalkain juurelle. Minäpä olenkin syypää; minä tempasin hunnun
valtiattareltani. Surmaa minut, mutta säästä Abdallahta.

-- Aja ulos tuo koira, sanoi sheriffi, ja kurita sitä kunnes on vaiti.

-- Armoa! huusi lapsi, jota neekeri nyt lähti viemään, armoa! ja
kiskausi hurjalla ponnistuksella orjan käsistä, jättäen samassa
siekaleen leningistään hänen käsiinsä. Laupiutta! nyyhkytti hän,
syleillen sheriffin polvia, joka törkeästi sysäsi hänet takaperin.
Laupiutta, herra! Abdallah on syytön, hän ei ole syyllinen. Yhtäkkiä
näki hän Omarin rypistetyn otsan. Tästä näkemästä näytti jotain
juolahtavan hänen mieleensä. Hän nousi ylös, ojensi kätensä ruhtinasta
kohti ja sanoi:

-- Älä ole julma. Muista että rakkauden on sama laita kuin hulluuden:
sille annetaan kaikkea anteeksi.

-- Maltapa! huusi sheriffi teloittajalle. Tuopa on tosiaankin
kummallista, ajatteli hän; nuothan ovat aivan samat sanat jotka Fatima
useampia kertoja sanoi minulle tänä aamuna ja joita minun oli mahdoton
saada häntä selittämään... Tule tänne, lapsi, sanoi hän Kafurille,
suopealla äänellä: keneltä ovat nuot sanat? Tiedätkö?

-- Tiedän, sanoi neekerityttö; ne ovat suusta, josta vaan lohdutusta ja
lempeyttä lähtee.

-- Tiedätkö niiden merkitystä?

-- Tiedän, vastasi Kafur, joka vapisi puhuessaan. Niitä sanoja ei ole
Abdallah ikänään kuullut lausuttavan, mutta Omar ne tietää; kysy
häneltä, hän selittää sinulle kaikkityyni.

-- Ah, vallitsija, sanoi Omar, kontaten sheriffin jalkain eteen ja
puhutellen häntä matalalla äänellä: lapsi on oikeassa. Minä tunnen
hyvin hyvästi nuot sanat; nepä ovatkin olleet syynä minun erhetykseeni;
kenties on niissä minun puolustuksenikin. Kukapa voinee luulevaisen
silmiä peittää? Kun lähetit minua käskemään, asiasi aavistettiin;
tuskin olin lähtenyt palatsista ennenkuin jo väkisin otettiin minulta
mieletön lupaus, jonka olen uskollisesti kyllä täyttänyt. Minä laitin
tahallani niin, että naisorja nähtäisiin, niinkuin minulle oli
käsketty. Taisinko vastustaa tahtoa, jota rakkautesi suojelee?
Onnellinen se, joka voi vaikuttaa semmoisen hellyyden! Eikö onnellisuus
tekis häntä anteeksi antavaiseksi?

Näitä hävyttömiä valheita ladellessaan, tutki Mansurin poika tarkasti
sheriffin kasvonjuonteita, jotka olivat palanneet tavalliseen
tyyneyteensä. Omar muutti nyt menetyslaatunsa. Hän ei enää
rukoillutkaan tuota ukkoa, jolla oli elämä ja kuolema vallassaan.
Varmana siitä että ukko oli hänen vallassaan, alkoi hän yli kaiken
määrän imarrella häntä ja hänen onnistui viimein hyvin mietityillä
sanoillaan saada hänen vihansa viimeinenkin kuohu asettumaan.

-- Nouse ylös, minä annan sinulle anteeksi, sanoi sheriffi viimein;
minä annan tuolle ylpeälle beduiinillekin joka rohkeilee minulle vielä
teloittajan sapelinkin alla. Minä olen näyttänyt etten minä ketään
pelkää ja että tiedän rangaista sitä, joka minua loukkaa; siinä kyllä;
minä säästän uskollisteni verta parempaan tilaan. Nuori mies, lisäsi
hän, hymysuin ja luottamuksella katsellen Abdallahta, muista että
elämäsi tästä lähtiin on minulle kuuluva; minä luotan sinuun, kun tulee
aika kostaa meidän yhteisesti kärsimämme häväistys, ja minä luotan
myöskin ystäviisi.

Vastauksen sijasta kävi Jussufin poika sheriffiä käteen ja suuteli sitä
syvästi heltyneenä, jonka ohessa Hafiz isolla äänellä laski
kiitollisuutensa ja ilonsa valloilleen.

-- Tule tänne sinä yön tytär, sanoi oikeauskoisten vallitsija, viitaten
Kafuria luoksensa; oliko siinä kaikki mitä sulttaanitar sanoi sinulle?

-- Ei, vastasi neekerityttö rohkeasti, ruveten salamielisen näköiseksi;
sulttaanitar sanoi minulle vielä, että jos antaisit hänelle anteeksi
hänen mielettömän rakkautensa, hänen täytyy saada todiste
hellyydestäsi.

-- Puhu, sanoi vanhus; mitäpä saatan kieltää katalalta, joka rakastaa
minua aina hulluuteen asti!

-- Sulttaanitar pelkää sinun hylkäävän hänen anomuksensa. Että kävisi
myöntäminen mitä hän anoo, sanoo hän, siihen tarvitaan rakkautta yhtä
suurta kuin hänen on.

-- Puhu siis! jatkoi sheriffi; muuten saatat minut kuolemaan
malttamattomuudesta.

-- No niin, sanoi Kafur, älä tuota hänelle kilpailijaksi muukalaista,
joka on häväisty arnautien ja beduiinien silmäyksillä.

-- Eikö muuta kuin se? vastasi oikeauskoisten vallitsija hymysuin.
Minäkö mokomain tapausten perästä ylentäisin luokseni tuon naisen, --
en ikäpäivinäni! Hän tulee pysymään orjana ja päättämään päivänsä
jossain haaremini syrjäpaikassa.

-- Sitä sulttaanitar ei suinkaan tahdo; hän on luulevainen ja levoton.
Mitä hän tahtoo on, että Leila luopuu palatsista eikä ilmoisna ikänä
enää laske jalkaansa sen sisälle. Jospa puolisoni, sanoo hän, jospa
sieluni suuresti rakastettu antais minulle viimeisen todistuksen
rakkaudestaan! Eikö saata hän antaa niiden, jotka ovat tuoneet tänne
tuon katalan, pitää hänet? Beduiinien keskellä hänen tulee helppo
päästä hänelle arvolliseen naimiseen, ja minä saan yksinäni rakastaa
sieluni vallitsijaa.

-- Kuinka heikkoja nuot naiset ovat! huudahti profeetan jälkeläinen.
Koraani on totisesti oikeassa kun käskee meitä anteeksi antamaan,
meitä, jotka olemme saaneet voiman ja ymmärryksen osaksemme. Tuo
Fatiman luulevaisuus käy siis miltei hulluudeksi; minä häpeäisin
itseäni, jos antaisin sille myöten; mutta minulle kelpaa näyttää
hänelle, ettei mikään ole mahdotonta minun vallalleni eikä
rakkaudelleni. Mene ja nouda tänne Leila ja sano sulttaanittarelle että
hänen kilpailijansa luopuu haaremista eikä ikänä enää laske jalkaansa
sen kynnyksen sisälle. Se on minun tahtoni. Minä odotan sitä
toteltavaksi.

Sheriffi kääntyi nyt beduiinien puoleen ja sanoi koroitetulla äänellä:

-- Ystäväni, minä otan teidät menetyslaatuni tuomareiksi. Mitä tulee
minun tehdä tuon egyptiläisen naisen kanssa, jonka olette tuoneet
tänne? Kunnioituksesta itseäni kohtaan minä en saata ottaa häntä
vaimoksi; kunnioituksesta pashaa kohtaan minä en saata pidättää häntä
tänne orjaksi. Kuulkaa siis mitä ehdotan: Jos teissä on joku joka
tahtoo naida tämän muukalaisen, niin minä annan hänelle soveliaat
myötäjäiset; jos ei, niin minä naitan hänet jollekin rikkaalle
kauppiaalle Mekkassa tahi Medinassa.

-- Jumala on suuri! huudahti Jussufin poika, ja kävi Hafizia
käsivarteen. Emme tarvitsekaan enää hakea nelilehtistä apilata; hän on
siellä, hän on minun, minä olen löytänyt onneni.

-- Rohkeutta, poikani, sanoi raajarikko; sitä tarvitaan onnessakin. En
luule, lisäsi hän, kääntyen sheriffin puoleen, että välttämättömästi
täytyy mennä Mekkaan asti saamaan egyptiläistä naisorjaasi hyvästi
naitetuksi. Jos hän ei tarvitse mitään muuta kuin puolisoa, niin on
sinulla tässä mies joka ei suvun, ei tavaran eikä sydämen puolesta ole
ketään halvempi.

-- Vallitsija, sanoi Omar, syvään kumartaen sheriffille, minä en olis
ikänäni rohjennut nostaa silmiäni minun hoitooni uskottua naista kohti,
mutta koska asiat ovat muuttuneet ja sinä suvaitset sen, niin otan
luvakseni anoa Leilaa vaimokseni. Hän on ollut pashan orjia, hän on
lapsuudestaan tottunut haaremin ylellisyyteen ja mukavuuksiin, hän on
aina tähän asti uneksinut loistavaa tulevaisuutta. Kenpä tietää eikö
teltti-elämä tulle tuntumaan hänestä kovin ankaralta ja vaivaloiselta;
rikkaus on tarve naiselle, joka aina on elänyt palatsissa. Pyydän siis
että viisaudessasi antaisit tuon muukalaisen sille meistä, joka
tarjoaa suurimmat myötäjäiset; se tulee samalla olemaan viimeinen
hyväntahtoisuuden osoitus hänelle, joka saa kiittää sinun hyvyyttäsi
kaikesta.

-- Se anomus on oikea, sanoi sheriffi; tuokoot tänne egyptiläis-naisen;
astukoot vaatijat esiin, minä tahdon kuulla mitä he tarjoavat.

-- Eno, sanoi Jussufin poika, minä olen hukassa.

-- Jopa viimein, sanoi Omar, on Leila minun.

Kafur katseli molempia veljeksiä ja kiirehti haaremiin.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Huutokauppa.


Sillä aikaa kun käytiin naisorjaa noutamassa, astui Hafiz Mansurin
pojan luokse.

-- Nuori mies, sanoi hän hänelle, kuule muutamia sanoja ukolta, jonka
polvilla olet leikitellyt. Sanotaan että olet vielä rikkaampi kuin
isäsi oli, että naiset kilpailevat sinun hymyilystäsi ja ettei ole
kauppiasta Syriassa eikä Egyptissä sitä, joka ei katsois kunniakseen
saada antaa sinulle tyttärensä. Ei ole siis mitään mikä estää sinua
saamasta halusi tyydytetyksi. Abdallah sitä vastoin ei voi rakastaa
useampaa kuin yhtä naista; hän on antanut sydämensä sille, jonka on
pelastanut. Ole jalomielinen ja maksa tänä päivänä kiitollisuus-velkasi
siten, että teet veljesi ja Haliman onnellisiksi.

-- Veljeni, vastasi Omar, on itsekäs joka vaan ajattelee omaa itseään;
olen jo kärsinyt enemmän kuin tarpeeksi hänen tähtensä. Hän tietää että
minun täytyy saada se naisorja, maksakoon mitä maksaa, miksi siis
rupeaa minun kanssani hangoittelemaan? Mitä hyvää hänellä siitä on,
että minä joutavasti menetän satatuhatta piasteria. Parasta on että hän
luopuu Leilasta, niin minä kenties unhotan, että hän tänäpänä
toistamiseen on saattanut henkeni vaaraan.

-- Onneksesi olet moslemi, sanoi raajarikko; muuten olisimme tänä
iltana opettaneet sinulle, että kaksi unssia lyijyä painaa enemmän kuin
kaikki sinun kultasi. Mutta etpä vielä ole ennättänyt niin pitkälle
kuin luulet; Jumalan avulla teemme kaikki sinun kavalat hankkeesi
mitättömiksi.

Omar kohautti hartioitaan ja meni Leilaa kohtaamaan.

Tämä oli juuri saliin astumassa, kätkettynä kaikkein silmiltä sillä
avaralla kaapulla, jolla hän oli peitettynä, ja yhtäkaikki näytti
Abdallah-parasta niinkuin tuon tiheän peitteen läpi tulinen silmäys
tunkisi, jonka voimaa hän ei kestänyt. Kafur oli valtiattarensa muassa.
Oliko hän puhutellut sulttaanitarta? Kukapa sen saattanee sanoa? Mutta
hänellä oli kaulassaan helminauha ruusun-värisiä koralleja, jota
varmaan ei ollut tehty ketään naisorjaa varten. Aina tuotuostakin
nähtiin hänen juoksevan eräälle kalterilla varustetulle balkongille, ja
siellä vaihtavan muutamia salaisia sanoja näkymättömäin hahmuin kanssa.
Siellä oli haaremin kaikki naiset, jotka olivat vilkkaasti ihanaan
Leilaan mieltyneet ja hartaasti toivottivat onnea ylhäältä Jussufin
pojalle.

Abdallah otti ensin puhuaksensa:

-- Koko tavarani, sanoi hän, on lähteessä, jonka olen löytänyt ja
puutarhassa, jonka olen aloittanut. Yhdessä isäni sota-aseiden ja
opettamani hevosen kanssa siinä on ainoa omaisuuteni. Kaiken tämän
tarjoan sinulle, Leila, jos tahdot vastaanottaa sieluni ja henkeni.

-- Tuo kaikkiansakaan ei ole sadantuhannen piasterin arvoa, sanoi Omar
kylmästi. Minulla on Taifissa pomeranssipuutarha, jossa sheriffi
toisinaan on hyvä ja nauttii kahvia tykönäni; siinä puutarhassa on
enempi kuin kahdensadan tuhannen piasterin arvo; sen tarjoan Leilalle
vakuudeksi yhtä suuresta summasta hohtokivissä.

-- Hohtokivissä! sanoi raajarikko; jos ei muu ole kysymyksenä, niin
sisareni pojalla on yhtä kalliita kuin ikään sinulla. Katsopas tässä
lipasta, joka käy kappaleen matkaa edelle sinun kauniista
lupauksistasi.

Kaikkein hämmästykseksi avasi Hafiz, Kafurin avulla lippaan perlemosta
ja kilpikonnan-luusta, täynnä korvahelukoita, rannerenkaita ja
kaulakoristuksia. Abdallah ei malttanut olla huudahtamatta: eikö tuo
rubiininen rannerengas ollut sama, joka oli ollut Leilan kädessä sinä
päivänä kun hän pelasti Leilan arnautien vallasta? Eikö Kafur ollut
vastikään kaulastaan päästänyt tuota koralli-nauhaa. Abdallah tahtoi
puhua, mutta ruumiinliikahus, jonka eno teki, käski hänen olla vaiti.

-- Ovatpa komeitakin koristuksia, kun jo ovat käytetyitä, sanoi
Mansurin poika, ylenkatseellisesti koukistaen huultansa. En pyydä
tietääkseni mistä kaikki nuot poisheitetyt naiskoristukset ovat
kotoisin ja minä kyllä tiedän niiden oikean arvon; mutta auliudestani
ei voi kukaan loppua tehdä; minä tarjoan kolmesataa tuhatta piasteria.

-- Luvata ei olekaan sama kuin antaa, puuttui raajarikko puheesen;
tässä vaaditaan enempää kuin sanoja.

Vastauksen sijasta otti Omar vyöstään muistoonpanokirjan ja otti siitä
muutamia papereita, jotka hän antoi sheriffille näin sanoen:

-- Oikeauskoisten vallitsija, tässä ovat tilaukset, jotka sinä
viimeksikuluneina kuukausina olet minulle lähettänyt ja jotka olen
kunnollisesti täyttänyt. Yhteenlaskettu summa nousee enempään kuin
miljoonaan piasteriin. Tuskinpa kieltänet orjaltasi takaustasi
huomiseen asti noille sangen epäluuloisille beduiineille?

-- Menköön niinkuin tahdot, sanoi sheriffi; minä rupean takaajaksesi
sadastatuhannesta piasterista.

-- Jos ei tarvita enempää kuin se summa, sanoi eräs beduiini, niin emme
suinkaan jätä toveriamme pulaan, ja me tahdomme antaa läksyn tälle
kauppiaalle, joka kovin paljon unhottaa hänensä. Kas tässä meidän
sapelimme; me ostamme ne takaisin sadallatuhannella piasterilla.

Näin sanottuaan päästi beduiini sapelin vyöltään ja nakkasi sen
sheriffin jalkain eteen, luoden Omariin silmäyksen täynnä ylenkatsetta;
Hafiz astui esiin tehdäkseen samaten ja ollakseen kaikelle muulle
joukolle hyväksi esimerkiksi, kun sheriffi otti puhuaksensa:

-- Ota miekkas jälleen; minä takaan sinua ja sinun ystäviäsi. Jumala
varjelkoon minua näkemästä teitä aseettomina luonani; te olette minun
voimani ja minun kunniani. Omar, lisäsi hän, kenties teet paraiten että
hyvin mietit ennenkuin uusia lupauksia teet. Katumus seuraa monasti
tyydytettyä intohimoa kintereillä; lemmettären saa jälleen, mutta kerta
menetettyjä ystäviä ei saa ikänä.

-- Ruhtinas oikeauskoisten, jatkoi Mansurin poika uljaalla
arvoisuudella, sinun sanaasi luottaen olen antaunut tähän asiaan; käske
minua syrjäytymään ja minä tottelen; jos et, niin luja päätökseni ajaa
se viimeiselle täpärällensä; minä en pelkää kenenkään muun mielen
pahoittamista kuin sinun. Ja tehdäkseni kerrassa lopun kaikista näistä
rettelöistä, tarjoan nyt miljoonan piasteria. Se ei ole liika-hinta
naisesta jota profeetan ylevä jälkeläinen on suojeluksellaan
kunnioittanut.

-- Oletko niin rikas että uskallat mokomia mielettömyyksiä? sanoi
sheriffi; ensi tilassa olen sen muistava.

-- Käske, herra, vastasi kauppias; tavarani ja henkeni ovat sinun.

Sikeä hiljaisuus seurasi salissa. Leila, joka tähän asti oli seisonut,
vaipui pyörryksiin sohvalle. Abdallah laski päänsä rintaansa vasten.
Hafiz ja beduiinit liikahtivat uhkaavaisesti Omariin päin, joka
rohkealla tyyneydellä kohtasi heidän hurjia silmäyksiään. Kafur alkoi
kummallisesti koikkailla balkongiin päin ja katosi yhtäkkiä salista.
Kaikkein silmät olivat sheriffiin luotuina, jota nähtävästi huoletti
mitä tekisi.

-- Minä olen antanut sanani, sanoi hän viimein verkasti ja kääntyen
beduiinien puoleen; te saatatte todistaa että kaikki on käynyt oikein
ja puoltamattomasti. Tämä kauppias, teidän matkakumppaninne, tarjoaa
miljoonaa; siispä on nais-orja hänen, jollei kukaan teistä tarjoa
enempää.

-- Mistäpä erämaassa mokoman summan tapaisi! huudahti raajarikko.
Sieluilla vaan, jotka ovat myöneet itsensä saatanalle, on niitä hornan
aarteita. Meillä sitä vastoin ei ole muuta kuin miekkamme ja pyssymme.
Jospa se päivä kohta tulisi, jona niiden arvo ymmärretään!

-- Sinä unhotat Abdallahin hohtokivet, sanoi Omar naurahtaen.

-- Ah, veljeni! puhkesi Jussufin poika sanomaan, mitä olen tehnyt että
kohtelet minua tuolla tavoin? Sinäkö tosiaankin ajat tikarin rintaani.

-- Mitä tämä on? kysyi sheriffi kahdelta mustalta orjalta, jotka
Abdallahin jalkain eteen asettivat raskaan lippaan siseleittyä hopeata.

-- Herra, sanoi toinen kantajista, siinä on Jussufin pojan kalliudet.

Näin sanottuaan aukasi hän lippaan ja otti siitä kahmalollisen
juveeli-koristuksia mitä ihanimpia. Ainoastaan vähäinen osa näistä
nousi enempään kuin miljoonaan.

-- Merkillistä, ajatteli sheriffi, kuinka nuot timantit ja topaasiset
rannerenkaat ovat kummallisesti yhteen näköön kuin sulttaanittarelle
antamani koristukset. Kuka on sinut lähettänyt? kysyi hän orjalta.

-- Herra, vastasi musta mies, syvään kumartaen, rakkauden laita on sama
kuin hulluuden, kaikki sille annetaan anteeksi; jonka sanottuaan hän
erosi huoneesta.

Abdallah ei tiennyt näkikö hän unta vai oliko valveillaan.

Omar kalpeni raivosta.

-- Tässä on paula kätkettynä, jupisi hän vihan vaivuttamalla äänellä;
mutta samapa se on, viimeinen sana pitää kumminkin olla minun. Minä
tarjoan kaksi miljoonaa piasteria, jos kelpaa.

Samassa astui vielä neljä orjaa huoneesen, kantaen raskaita asettamia,
lamppuja ja hopeapikareita, ja asettivat ne, samoin kuin edellisetkin,
Abdallahin eteen. Heti ensi silmäyksellä tunsi sheriffi komean
pöytä-asettimen, joka oli haareminsa kaunistus. Hän oli saanut sen
sulttaanilta lahjaksi, ja vähin kaipuuta tuntien oli hän päivällä erään
avioliitollisen tapauksen jälkeen lahjoittanut sen ihanalle Fatimalle.

-- Kuka, huudahti hän, on saattanut käskeä kantaa tänne kaikkia näitä
hopeakaluja?

-- Herra, vastasivat kantajat syvään kumartaen, rakkauden laita on kuin
hulluuden, kaikki annetaan sille anteeksi.

-- Antakaa noille lurjuksille aika selkäsauna, sanoi oikeanskoisten
ruhtinas, minä opetan heidät vastaamaan sananlaskuilla. Kuka on ne
lähettänyt?

-- Kafur on lähettänyt, vastasi yksi orjista vapisevalla äänellä.

-- Tuokaa hetikohta tänne se saatanan tytär, sanoi sheriffi. Jos häntä
saadaan meillä pitää, hän viimein siirtää koko meidän palatsimme pois.

Nuot neljä orjaa tuskin olivat ennättäneet mennä kun neljä muuta
palvelijaa astui saliin, kantaen puriloita, joille oli ladottu
vaatteita mitä komeimpia ja kankaita mitä kalliimpia. Tätä juhlallista
kuljetusta johdatti Kafur, joka piti komentoa kaikella imaamin
mahtavalla arvoisuudella. Oikeauskoisten ruhtinas huusi häntä
luoksensa, kävi häntä korvaan käsin ja sanoi:

-- Tulepa tänne, sinä kirottu reppana, tahdotko ensinkään antaa minulle
selitystä kaikista näistä tyhmistä tempuista?

-- Rakkauden laita on sama kuin hulluuden, vastasi Kafur
järkähtämättömällä tyyneydellä; kaikki annetaan sille anteeksi.

-- Julkiatko sekoittaa sulttaanitarta näihin ilveisin? sanoi
oikeauskoisten ruhtinas.

-- Sulttaanitar on tuolla ylhäällä, jatkoi Kafur hätäilemättä ja osotti
balkongille; hän on kuullut kaikki, hän on nähnyt kaikki, hän tietää
kaikki, ja, lisäsi hän kuiskien, hän on oikein vimmoissaan.

-- Vimmoissaan' Ja mistä siis? huusi hämmästynyt sheriffi.

-- Hän tietää, jatkoi Kafur, sinun katuvan että sinä hänen tähtensä
olet luopunut Leilasta; hän ymmärtää juurtajaksain sen pelin, jota tuo
kauppias pitää, tarjoamalla sinun puolestasi; hän ymmärtää hyvin kyllä
että vaan intohimo voi tehdä sinut siihen määrään sokeaksi, että
häväiset noita beduiinia, jotka ovat valtakuntasi kunnia. Kosk'ei hän
enää rakasta minua, sanoi sulttaanitar, niin en tahdo kauemmin nauttia
hänen hyviä tekojaan. Ota pois silmäini edestä nuot hänen antamansa
juveelit, nuot vaatteet joilla niin mielelläni koreilin hänelle
kelvatakseni. Kanna kaikkityyni Abdallahille; hän kilvoitelkoon
edestäni viimeiseen asti. Jos sieluni vallitsija kääntyy jälleen minun
puoleeni, mihinkä silloin kalliuksia tarvitsenkaan? Jos hän hylkää
minut, niin en tahdo pitää muuta kuin muiston hänen rakkaudestaan.

Sheriffi katseli balkongia kovin levottomin silmin. Kalterin läpi luuli
hän näkevänsä vähäisen käden, joka repi pitsinenäliinaa palasiksi.
Muutamat katkonnaiset äännähykset, hyvin yhteen laatuun kuin itku ja
hillityt nyyhkytykset, tekivät, että hän pahoilla mielin laski päänsä
alaspäin. Hänelle selkeni nyt hetikohta, että beni-ameurien ystävyys
oli hänelle paljon hyödyllisempi kuin Omarin kiitollisuus, ja hänen
päätöksensä oli tehtynä.

-- Ei tulekaan saadakaan minua rikoskumppaniksi sopimattomassa
heikkoudessa, sanoi hän juhlallisella äänellä; minä en koskaan peruuta
sanaa, jonka kerran olen antanut. Minä tahdoin että luvattaisiin
suojelemalleni naiselle soveliaat antimet. Sadassa piasterissa on
tarpeeksi. Mitä taas tulee valintoon molempain kosijain välillä, niin
se on Leilan oma asia. Hän itse valitkoon; menköön kauppiaalle taikka
beduiinille, kaupunkiin taikka erämaahan, niin kunnioitan hänen
valintoansa ja tiedän tehdä sen muidenkin kunnioitettavaksi.

-- Taavitti ja Salomo eivät olis tuominneet viisaammasti, huudahti
raajarikko.

Molemmat veljekset seisoivat Leilan edessä. Abdallah, pelvosta ja
toivosta äänettömänä, katseli häntä syvällä hellyydellä. Omar puhutteli
häntä vihasta ja pahasta luulosta vapisevalla äänellä:

-- Ajattele tulevaisuuttasi äläkä uhraa tälle miehelle nuoruutesi ja
kauneutesi kukoistusta. Tiedätkö minkälaista naisen elämä on teltissä?
Kerjäläisen ja orjan. Ovatko sinun kätesi luodut eloa jauhamaan,
lampaita lypsämään, villaa kehräämään ja nurmea ja puikkoja keräämään?
Tämäkö beduiini antaa sinulle niitä kylpyjä, hohtokiviä ja hajuaineita,
joihin olet tottunut? Hänkö maalaa silmäkulmasi ja ripsesi? Hänkö pesee
tukkasi pomeranssi-mehulla ja pyyhkii sen ambralla ja myskillä? Minun
luonani sitä vastoin saat naisia palvelemaan sinua, vaatteita
koreillaksesi, timantteja kauneuttasi ylentääksesi. Sinä et tule
olemaan orja, vaan valtijatar; ilonani ja lakinani tulee olemaan
jokaisen oikkusi täyttäminen.

Leila kumarsi, otti Abdallahin vapisevan käden ja laski sen päänsä
päälle.

-- Minä olen, sanoi hän, herrani orja. Muukalainen kuin olen, minulla
ei ole muuta turvaa kuin hänen tykönään; isätön ja äititön, minulla ei
ole muuta perhettä kuin hänen. Hän on isäni, äitini, veljeni. Oi,
korkeasti rakastettuni, lisäsi hän puoleksi kuiskien ja nostaen
silmänsä häntä kohti; vihdoin viimein olen sinun; vihdoin viimein saan
sanoa sinulle, että sinä olet minun iloni ja minun elämäni. Ja sekä
itkien että hymyillen suuteli hän puolisonsa kättä.

Oikeauskoisten vallitsija katseli tyytyväisenä tätä näytelmää, joka
tuntui nuorentavan häntä. Läksy on ehkä hieman liiaksi ankara
Fatimalle, ajatteli hän, mutta se tekee hänelle hyvää; toivonpa hänen
ainakin ajaksi paranneen pääsemättömästä luulevaisuudestaan.

Omar ei virkkanut mitään. Hänen vääristyneet kasvonmurteensa ja
uhkaavat silmänsä osoittivat mielikarvauden ja vihan taistelua.

-- Mansurin poika, sanoi nilkku mies, sinun pitäis naida tuo Kafur.
Sielusi on yhtä musta kuin hänen kasvonsa. Te kaksi saisitte lapsia
saatanan, teidän esi-isänne, mukaisia.

-- Eno, huudahti Jussufin poika, oletpa kovin julma! Jos Omar olis
minun sijassani, hän säästäis meitä. Veljeni, lisäsi hän, ojentaen
Omarille kättä, anna anteeksi onneni.

-- Sinä olet viisaampi kuin minä, vastasi Omar; minä toivotan sinulle
onnea menestykseesi. Ja hän meni, vihaa kuohuen, tiehensä.

-- Mikä ihana asia tuo nuoruus on! ajatteli Hafiz. Silloin ollaan
rehellinen, luottavainen ja hyvettä uskotaan. Mutta minä olen vanha ja
tiedän minkälainen maailma on. Kun minulla on konna jalkani alla, hän
on skorpiooni, jonka säälimättä rusennan, niin ettei toiste pistä
minua.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Kotiintulo.


Helpompi on säilyttää rikkautta tuhlarin kädessä tahi kantaa vettä
seulassa kuin harjoittaa rakastajaa malttavaisuuteen. Aurinko ei ollut
vielä noussut, lintu ei vielä lähtenyt pesästään kun Jussufin poika jo
oli herättänyt kumppaninsa ja pitkään jonoon asettanut sheriffin ja
sulttaanittaren lahjoilla kuormatut kameelit. Malttamattomasti odotti
hän morsiantaan, jonka Fatima oli pidättänyt koko yöksi luoksensa,
kertomaan hänelle juttua rakkaudestaan. Nainen rakastaa aina sitä
kilpailijata, jota hän ei enää pelkää. Nyt aukasi Kafur haaremin portin
ja esiintyi rumempana ja ilkamoisempana kuin koskaan ennen. Abdallah
huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Tuo nainen, joka tuli lapsen takana
ja ojensi hänelle kätensä, oliko se Leila ensinkään?

Hänpä se oli, rakastaja ei saattanut siitä erehtyä; mutta ei se enää
ollut se hohtokivillä peitetty egyptiläinen nainen. Se oli
beduiinityttö joka aina oli elänyt teltissä. Leila oli puettuna pitkään
leninkiin sinisestä pumpulivaatteesta, joka ylhäältä kävi ihan hänen
kaulansa mukaan ja ulottui aina jalkateriin asti. Tämän leningin päälle
oli heitettynä punainen villakaapu, joka peitti hänen päätänsäkin.
Hänen mustat hiuksensa, järjestetyt pienoisiksi palmikoiksi, joiden
kaikkein nenissä oli koralli-nuppi, rippuivat hänen silmillään ja
tekivät hänen katseensa vielä suloisemmaksi ja heloisemmaksi. Tässä
yksinkertaisessa puvussa, kasvot hunnutta ja avojaloin, Leila oli
erämaan ruhtinatar. Beduiinit tervehtivät häntä iloisella hälinällä,
kun hän, verevänä ja hymyilevänä kuin aamurusko, astui heidän riviensä
lävitse.

Matkue lähti liikkeelle. Vastikään ollut kuurasade oli virkistyttänyt
maan vihannuutta. Nurmi ja äsken puhjenneet kukat, joissa aamukaste
vielä vilkkui, ikäänkuin iloitsivat näille onnellisille sieluille.
Leila ei enää kätkeytynyt palankiinin perälle, Abdallah ratsasti hänen
vierellään ja puhutteli häntä kaiken matkan, pitäen toista kättään
palankiinin syrjässä. Ei koskaan ollut Kafur kielevämpi eikä
vallattomampi.

-- Pahankurinen Abdallah, sanoi Leila, sinä raskaalla kädelläsi
keikautat koko palankiinin kumoon ja pakoitat meidät viimein kulkemaan
jalan.

-- Päästä kameelisi ohjas, vastasi Jussufin poika, äläkä kiellä minulta
onnea pitää kädestäsi kiini.

-- Kiittämätön, huudahti Kafur, et siis minua enää ajattelekaan.
Sinäkö, musta beduiini, tässä väkisin viet pois kaliifi Moavijahin
lempi-sulttaanittaren? Ja hän alkoi äänellä iloisella kuin pääskysen,
laulaa heduiinitytön laulua:

    Tuniikkasi jällehen annan,
    Vyön helmisen vyöltäni luon;
    Ennemmin muille ne suon,
    Ja karkean kaapuni kannan.

    Kyll' haaremi oivalta hohtaa.
    Vaan mulle se tuo tukalaa;
    En huokua voi, jos en saa
    Erämaihini matkata kohta.

    Siell' kaivoilla tyttöset kirkuu.
    Karjat juotettuna virkuu.
    Oi, jospa jo pääsisin pois!

    Unissani nään nuorukaisen
    Pois kanssani karkuuttavaisen.
    Oi, jospa hän täällä jo ois!

Näin kuljettiin koko päivä, muistamatta väsymystä ja hellettä. Kun ilo
tulee kärsimyksen perästä, tokkopa silloin ajateltaneenkaan muuta kuin
iloa? Ilmankin, olihan vanha Hafiz saatavilla karavaania johtamaan.
Abdallahin ei tarvinnut luopua tavarastaan jota beduiinit
voittoriemulla kotiinsa veivät.

Ilta tuli jo, kun saatiin beni-ameurien teltit näkyviin. Aurinko
meni mailleen suunnattoman suuren vesikaaren alle, joka peitti
puolta taivaankantta; kimeltelevä purppuraloisto oli aavikon
hiedalle levitettynä ja välkkyvän kullan säteet loivat säkeniään
kraniitti-pyramiidien huipuille. Etäältä kuului vesirattaan kohina ja
kitinä, koirain haukunta ja turturikyyhkyin kuherrus. Yhtäkkiä kajahti
vihlova kiljaus matkustajia vastaan.

-- Mikä se oli? kysyi Leila.

-- Se on äitini ääni, vastasi Abdallah ja astui pois ratsailta. Sinulla
tulee nyt olemaan kaksi, jotka sinua rakastavat.

Halima tuli kohta näkyviin, näyttäen suuresti hämmästyvän, kun näki
näin pitkän karavaanin.

-- Mitä nämät ovat? sanoi hän, osottaen pakkoja. Onko Jussufin poika
myönyt hevosensa ja sota-aseensa, ruvetakseen kauppiaaksi?

-- Olen, äiti, vastasi Abdallah, ja minä tuon muassani sinulle
kalliimman ja valituimman kaikista muista tavaroista, tyttären, joka on
kunnioittava ja auttava sinua.

Leila astui palankiinista alas ja heittäysi beduiini-naisen syliin,
joka hämmästyksellä katseli häntä ja kysyi häneltä hänen isänsä ja
hänen heimokuntansa nimiä. Kafurin nähtyänsä hän yhtä suuresti
hämmästyi, ja vaikka Hafiz kaikin tavoin koki rauhoittavasti selittää
kuinka asian laita oli, Halima yhtäkaikki astui raskaalla mielellä
telttiin. Muukalaista ei hän ollut miniäkseen suonut. Mutta kun
Abdallah, purjettuaan kameeleilta kuormat, tuli telttiin ja meni
istumaan hänen viereensä ja Leila kiirehti tuomaan lämmintä vettä
maljassa itse pestäkseen miehensä jalat, huudahti vanhus:

-- Kiitetty olkoon Jumala! Kas siinä nainen josta todella on tuleva
miehensä palvelija. Talous on siis vihdoin saanut valtijattaren. Minä
saatan rauhassa kuolla.

Ja hän syleili hellästi tytärtä, jonka Jumala hyvyydessään oli hänelle
antanut.

-- Kuinka sinun laitasi on, isäntä? sanoi Kafur, joka oli paneutunut
makaamaan Abdallahin jalkain eteen, nojaten päänsä pelastajansa polvia
vasten; nouseeko savu piipusta silmiisi? Näytät melkein siltä kuin
itkisit. Mutta kas, piippuhan on sammunut, tahdotko syttä että sytytät?

-- Vaiti, vaiti, kuiskasi beduiini, sivellen kädellä neekeritytön
päätä, ikäänkuin hyväillen uskollista hevosta; lapsi paneusi taas
makaamaan, mutta vetäsi samassa niin äkisti emäntänsä kättä puoleensa,
että Leilan otsa kosketti Abdallahin huulia. Kafur nauroi mielissään
kepposestaan. Onneton raukka, jolta kaikki oli kiellettynä, mutta joka
valmistamassaan muiden onnea oli löytänyt keinon ollakseen itse
onnellinen!



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Kara-Chitan.


Omar oli palannut Djeddahiin kuolema sydämessä. Turhaan koettivat
hänen naisorjansa huvitella häntä, turhaan virtasi hänen luoksensa
kauppa-asioita ja kultaa joka haaralta. Intohimo raivosi hänessä. Hän
istui kokonaiset päiväkaudet huoneesensa sulkeuneena, juoksuttaen
mahdottomia tuumia mielessään ja etsien kostoa, joka alinomaa välttyi
häneltä.

Mitäpä minä huolin isäni tahdosta! sanoi hän. Mutta hyvää minulla on
terveydestä ja tuosta kullasta, jota läjiin kokoan? Enkö sentähden ole
onnettomin ihmisistä? Tuo beduiini katala riemuitsee voitosta
köyhyydessään, jota vastoin minä ylellisyydessäni olen iloton ja
yksinäinen. Kirottu olkoon elämä, kirottu olkoon veljeni! Dervishi
ennusti totta: paras ystäväni kuolettaa minut. Ja vaipui kenolleen
haluttomuuteensa.

Omarin mielikarvaus pani koko kaupungin hommaamaan. Vaikkapa ei juuri
rakastettukaan Mansurin poikaa, niin pidettiin hänen rahojaan sitä
enemmässä arvossa, ja itsekseen tuumittiin, eikö hänelle kävisi jotain
apua tarjoaminen, jotain lohdutusta myöminen. Tuommoisen häväistyksen
kärsittyään, niin arveltiin, hän runsaasti maksaisi sille, joka hänen
puolestaan hankkisi koston beduiinille. Tämmöiset sanat harvoin menevät
hukkaan. Rikkaan onnettomuus on että hänellä alinomaa on ympärillään
ihmisiä, jotka ovat valmiit hänen puolestaan syöstymään perikadon
liekkeihin. Intohimo köyhässä on liekki, joka kuluttaa hänen sydämensä,
mutta joka itsestään sammuu, kuin ei sillä enää ole voimassa pitävää
ainetta; rikkaan intohimo on nuotio, johonka jokainen saattaa lisää
panna, ja josta hävittävä palo, rikosta ja kuolemaa lähtee!

Muuanna aamuna sai Mansurin poika erään arnautilaisen kapteinin
vieraakseen: tämä tuli, sanoi hän, tähdellisessä asiassa, jota ei
käynyt toistaiseksi jättäminen. Omar otti hänet kohteliaasti vastaan ja
tuotatti piippuja ja kahvia.

-- Oivallista kahvia, sanoi kapteini, verkalleen tyhjentäen kuppinsa;
karvasta kuin kuolema, mustaa kuin saatana ja kuumaa kuin helvetti. Ja
mikä suloinen seoitus sitten neilikoita, kaneelia ja muskottia! Kuinka
onnellisia te rikkaat mahtanette olla! Näyttääpä niinkuin maailma olis
vaan teitä varten.

-- Välistä erehdytäänkin rikkaan onnellisuudesta, vastasi Omar huoaten.

-- Mitäs joutavia! Rikas mies jolla on suruja, on saituri, joka ei osaa
käyttää kultaansa. Jos hän rakastaa jotain naista, mikä estää hänet
ostamasta häntä? Jos hän tahtoo päästä jostain kilpakosijasta, hän
saattaa myödä hänen nahkansa. Kaikella täällä alhaalla on hinta:
rahalla saapi kaikkea.

-- Kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua? kysyi Mansurin poika.

-- Nimeni on Kara-Chitan, vastasi muukalainen, minä olen kapteini
pashan arnautilaisessa henkivartiossa ja olen yksi niitä, jotka
karkasivat teidän päällenne aavikolla. Tappamalla ystäväni Mohamedin
veljesi Abdallah on tehnyt minulle viidentuhannen duron vahingon; maksa
minulle se summa, niin päästän sinut Abdallahista.

-- Murha! sanoi Omar.

-- Joutavia! vastasi kapteini tyynesti, ellei Jumala olis kuolemaa
keksinyt, me kohta söisimme toisemme. Kas niin, ei mitään joutavia
arveluita! Kun tilaisuus on käsissä, viisaus kieltää päästämästä sitä;
se on oikein että pakoitamme vihollisemme tyhjentämään sen pikarin,
jonka karvautta he ovat antaneet meidän maistaa. Se on oikein että
lyömme heitä samoilla aseilla, joilla he ensin ovat meitä
haavoittaneet.

-- Veljeni! sanoi Omar epäröiden.

-- Veljesi ja vihollisesi. Mitäpä hänen kuolemansa sinuun koskee? Sinä
et koske häneen sormellasikaan. _Minä_ tapan Abdallahin kuin koiran,
jos saan hänet mukaani aavikolle. Minä vaan kostan omasta puolestani.
Mutta voidakseni kostaa, minä tarvitsen viisituhatta duroa.

-- Mitäpä hyvää sinun kostostasi minulle on? jatkoi Mansurin poika.

-- Se on asia, johon minun on mahdoton vastata sinulle, vastasi
Kara-Chitan; minä en ymmärrä toiminto-asioita niin hyvästi kuin sinä;
mutta jos olisin sinun sijassasi ja Abdallah katoaisi, minun ei olis
vaikea saada ihana Leila käsiini. Sanotaan ettei beduiinilla ole muita
sukulaisia kuin äiti ja eräs vanha hupsu äijä; ne ovat esteitä, jotka
vähällä rahalla ja uskaliaisuudella saa poistetuksi. Poisryöstö on
mutkattomin asia maailmassa, ja jos Leila kerta on leskenä ja on tullut
sinun taloosi, tokkopa niin hirmuisen pitkää aikaa tarvittaisiin,
ennenkuin hän saataisiin lohdutetuksi? Ketäpä juuri pelkäisit?
Sheriffiäkö? Djeddahissa nauretaan beduiinien vihalle. Pashaako? Hän on
ihminen kuin kaikki muutkin; hänellä on omatunto ja hinta mistä se
myödä tietään.

-- Entä heimokunta, lienetkö sitä ajatellutkaan?

-- Heimokunta, sanoi kapteini on sama kuin ei mikään. Tiedän kyllä että
beduiinit saattavat yhtä kauan kuin heidän kameelinsa kätkeä vihaansa,
mutta heimolaisuutta käy ostaminen niinkuin kaikkea muutakin; erämaassa
ei halveksita kultaa enemmin kuin muuallakaan. Beni-ameurit lohduttavat
mieltänsä Abdallahin jättämällä perinnöllä.

-- Niin, jatkoi Omar, heimolaisuutta käy ostaminen kun tappo ei ole
ehdollinen. Sata kameelia on ihmishengen hinta; mutta murha-asiassa ei
käydä keskustelemaan; he tappaisivat minut.

-- Erämaa on mykkä, sanoi kapteini, ja vainajat eivät juoruile. Kun
keskellä erämaata tapaa kuivettuneen ruumiin, täytyy olla hyvin tarkka
silmä, jos mieli eroittaa, onko siinä ollut murha vai sattumus. Mutta
älkäämme enää siitä puhuko, lisäsi hän, ja nousi ylös; mitäpä
huolinkaan ihanasta Leilasta, jota en koskaan ole nähnyt' Rakastakoon
beduiiniaan, olkoot onnelliset toistensa kanssa ja naurakoot Mansurin
pojalle. Kernaasti minulta. Tarkoin mietittynä, Abdallah on urhoollinen
mies; minä kunnioitan häntä; jos sinä olisit tehnyt hänelle sen häpeän,
jonka alaisena sinä nyt olet, hän ei suinkaan olis antanut tinkiä
kostonsa hintaa. Jää hyvästi!

-- Jääpä vielä tänne, huusi Mansurin poika. Niin, sinä olet oikeassa.
Niin kauan kuin Abdallah elää, minulla ei ole vakuutta maan päällä.
Sitä ennustettiin minulle jo lapsuudessani ja minä tunnen sen nyt
selvästi joka päivä. Pelasta minut tuosta vihollisesta. Mitä nilkkuun
tulee, niin on minulla eräs asia hänen kanssansa ratkaisematonna. Minä
otan hänet osalleni. Oi Leila, kuinka kalliisti saan ostaa sinut!

-- Jos nyt tahdot seurata minun neuvoani, jatkoi kapteini, niin
hotaisemme yhtä aikaa. Minä vien pois Abdallahin, joka sitten ei
koskaan palaa; sinä ryöstät pois kaunottaren; kaikkityyni on kahdessa
tunnissa tehtynä ja vihollinen lyötynä, ennenkuin vaaraa edes
aavistaakaan.

-- Menköön, sanoi Omar, mutta pane tarkkaan muistoon se, etten koskaan
enää tahdo nähdä sinua.

-- Sepä on tietty, vastasi Kara-Chitan. Sano vaan päivä ja hetki, anna
viisituhatta duroa ja luota säntillisyyteeni; onneni on tehtynä.
Arabian kauniimpiinkaan hevoisiin en rikkoisi lupaustani.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Vieraanvaraisuus.


Ahneuden ja vihan yhtyessä liittoon tuhotaksensa Abdallahta, iloitsi
Jussufin poika onnestansa, aavistamattakaan pilveä nousevaksi
ilmanrannalle. Taisiko hän, jonka sielu oli puhdas ja jonka sydän oli
vapaa kaikesta vihankaunasta, uskoa vihollista olevan hänellä? Kun
rakastetaan ja ollaan rakastettu, kaikkia ihmisiä ajatellaan veljiksi.
Hän oli kokonaisen kuukauden elänyt rakkauden ja ilon hurmoksessa,
mitään muuta ajattelematta kuin ihastella Leilaa ja kiittää Jumalata,
joka oli siunannut hänen taloutensa.

Muuanna kuumana ja helteisenä aamuna, jommoinen tavallisesti käy
myrskyn edellä, lepäsi Abdallah puutarhassaan sitruunipuiden varjossa.
Kafur, tuo aina samainen vallaton lapsi, oli paneutunut isäntänsä
jalkain vierelle, ja piti silmiänsä häneen luotuina, kuin koira, joka
tiedustaa käskyä tahi silmänluontia. Halima seisoi teltissä leipiä
tuhassa paistaen, sillä aikaa kun Leila, polvillaan ompelupuiden
edessä, ompeli kulta- ja hopea-ruutuja miehensä mekkoon. Ympäröittynä
kaikella mitä halusi, nautti Jussufin poika täysillä kulauksilla elämän
iloa. Koirain haukunta herätti hänet unelmistaan. Kameelilla ratsastaja
seisahtui puutarhan portille, ojentaen kätensä nuorta beduiinia kohti.
Leila riensi telttiin, mutta Abdallah meni muukalaista kohtaamaan.

-- Sinä olet tervetullut, sanoi hän hänelle, tulosi tuopi meille
Jumalan siunauksen. Talous kaikkinensa on sinun; sinä olet sen herra.

-- Jussufin poika, sanoi tuntematon, en laske jalkaani maahan ennenkuin
vannot tekeväsi minulle avun, jota tarvitsen.

-- Puhu, nuori mies, sinä olet minun vieraani, sanasi on komento.

-- Minä olen köyhä kauppias Syriasta, jatkoi muukalainen, minä tulin
Mekkaan kauppa-asioissa, niin salli eilen kova onni että pyhässä
kaupungissa jouduin riitaan erään beni-motayr'in kanssa. Minä tapoin
vastustajani, hänen perheensä ja ystävänsä ajavat minua takaa eikä ole
minulla ketään joka minua puollustaisi. Jollei minun onnistu ennättää
Medinaan, niin olen hukassa. Sinä vaan, niin on minulle sanottu, voit
viedä minun vahingotta siihen turvapaikkaan. Henkeni on sinun
vallassasi, määrää kohtaloni.

-- Astu sisään luokseni, vastasi Jussufin poika, ennen kahden tunnin
kuluttua lähdemme taipaleelle.

-- Mutta muista tarkasti että sinulle vaan uskon itseni.

-- Minä yksinäni tulenkin sinua saattamaan, sanoi Abdallah; hengelläni
vastaan turvallisuudestasi.

Sittenkun muukalainen oli astunut telttiin ja oli jätetty Haliman
huoleen, meni nuori beduiini laittamaan kaikkea valmiiksi lähtöä
varten. Hänen astuessaan ulos pidätti hänet Kafur, joka asettui hänen
tiellensä ja sanoi:

-- Tunnetko tuota miestä?

-- En, mutta mitäpä se tekisi? Jumala lähettää hänet.

-- Se ei ole mikään kauppias; minä olen nähnyt hänen pistoolinsa; ne
ovat liian kauniit kauppiaan pistooleiksi; hän on soturi, pidä varasi.

-- Soturi tahi kauppias, jatkoi Abdallah, mitäpä minä pelkäisin
tuntemattomalta ja pakolaiselta? Pane pian ruokaa eteemme. En jouda
kuin pikimmältään antamaan Leilalle tietoa.

Jussufin pojan palattua vieraansa luoksi oli Kafur jo asettanut
tuuletellun kauppiaan eteen matalan pöydän palmunlehdistä kudotun korin
kanssa. Pöydälle asetti hän sitten rieskaleipää, daadeli-kakun,
keitettyä riisiä, hunajaa, piimää ja raikasta vettä. Muukalaista
passatessaan katseli Kafur häntä alinomaa, kokien muistella missä hän
oli nähnyt nuot epäiltävät kasvot. Tuntematon oli huoleton ja
välinpitämätön niinkuin ainakin se, joka ei huomaa, että häntä
tarkastellaan.

Levottomuudessaan tahtoi Kafur tehdä lopun tästä epätietoisuudesta ja
purkaa tämän vaaraa peittävän lumouksen. Kekseliäs kuin oli, otti hän
kiviruukun, asettui kauppiaan ta'a ja paiskasi sen kenttään niin, että
se meni tuhansiksi palasiksi. Räiskäyksen kuultuaan kääntyi muukalainen
kiivaasti päin vihasta säihkyvin silmin.

-- Arnauti! huusi Kafur, katsoen isäntäänsä.

-- Mene hetikohta täältä, katala, sanoi Abdallah, äläkä kiusaa minua
kauemmin tyhmällä ilkivaltaisuudellasi.

Kafur pujahti teltin soppeen, mutta tuli kohta jälleen kiehuvaa teetä
kantaen. Muukalainen ei ollut mistään tietävinään; sana "arnauti" ei
ollut vähintäkään muuttanut hänen kasvonmurteitaan.

-- Vieras, sanoi Abdallah, ole tervetullut tähän kohtalaiseen pöydään.
Matka tulee olemaan pitkä; virkistäkäämme voimiamme tuleviin vaivoihin.
Syö kylliksi asti.

-- Suo anteeksi, vastasi kauppias, mutta levottomuus ja pelko tekevät
minua kuumetautiseksi; minulla on vaan yksi pyyntö, ja se on se että
niin pian kuin mahdollista pääsisin lähtemään.

-- Suola antaa ruokahalua, sanoi Kafur ja otti samassa aika näpillisen
suoloja ja tuppasi ne muukalaisen suuhun, jonka tehtyään hän kiireesti
pakeni puutarhaan.

-- Hävytöntä! huudahti Jussufin poika, mutta minäpä kuritan sinua
julkeudestasi. Ja vihaisena juoksi hän Kafurin jälkeen täyttämään
uhkaustansa.

-- Lyö, sanoi Kafur itkien, lyö koiraa joka sinua varoittaa, hyväile
shakaalia joka sinut on syöpä. Et olekaan siis kuullut kuinka koirat
haukkuivat aamulla. Koirasi ovat nähneet Azraelin. Mieletön, syntisi
sokaisevat sinua. Kuolema hautoo tätä majaa. Etkö tunne tuota niin
sanottua kauppiasta?

-- Ei ole tavallista pitää epäluuloa vieraasta, keskeytti hänet
Abdallah, jonka perästä hän meni jälleen telttiin, jossa tapasi
muukalaisen samalla paikalla istumassa hymysuin.

-- Luulenpa totta niinkin, sanoi hän, naisorjan tahtoneen opettaa
minulle elämäntaitoa, vieraan parta lepää turvattuna teltin isännän
hallussa. Minäpä koetan tehdä kunniata vieraanvaraisuudellesi.

Hän alkoi nyt syödä ruokahalulla, joka ei ensinkään osoittanut pahaa
vointia, puheli vapaasti ja mistään huolimatta ja koki kaikin tavoin
tekeytä mieleiseksi Jussufin pojalle.

Juuri kun oltiin matkalle lähtemässä ja muukalainen jo oli istunut
kameelinsa selkään, tuli Leila ulos, kasvoiltaan puoleksi kaapunsa
peitossa. Hänellä oli ruukku kädessä, josta hän pirskoitti muutamia
pisaroita vettä kameelin lautaselle ja säärille.

-- Antakoon Jumala sinulle onnellisen matkustuksen, sanoi hän
kauppiaalle, ja vieköön hän sinut vahingotta jälleen niille, jotka
sinua odottavat ja rakastavat.

-- Jotka minua rakastavat makaavat maan povessa, vastasi muukalainen,
ja kun kaksikymmentä vuotta takaperin menetin äitini minua ei kukaa
enää odota.

-- Antakoon siis Jumala sinulle vaimon, joka rakastaa sinua ja vanhenee
sinun vierelläsi!

-- Lähtekäämme, sanoi tuntematon äänellä yhtäkkiä tukkeutuvalla, aika
on täpärällä.

-- Herrani, sanoi Leila miehelleen, sinä viet onnen täältä muassasi;
jospa toisit sen jälleen palatessasi.

Kafur seisoi nyt ikään Abdallahin vierellä.

-- Isäntä, sanoi hän, etkö ota pyssyä mukaasi?

-- En, se olis loukkaus saatettavaani kohtaan: älä pelkää mitään; jota
Jumala suojelee, on hyvästi suojeltuna. Kun eno tulee aavikolta, käske
hänen pitää telttiä silmällä. Lähinnä Jumalata hän on se, jolle uskon
teidät.

Ja ottaen keihäänsä, lähti Abdallah matkaan, jalan muukalaisen kameelin
sivulla.

Niin kauan kuin haamoitusta näkyi molemmista matkustajista, seurasi
Halima ja Leila heitä silmillänsä; sitten menivät he telttiinsä
jälleen. Ainoastaan Kafur jäi ulos vapisevalla sydämellä katsoa
tuijottamaan. Alinomaa näytti hänestä niinkuin taivaanranta aukenisi ja
erämaa antaisi hänelle hänen odotetun isäntänsä jälleen. Turha toivo!
Yö levisi maan ylitse eikä Abdallah kuulunutkaan.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Kultalehti.


Kun oli ennätetty kappale matkaa erämaahan, katseli muukalainen
ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksinään, ja siirti kätensä vyölle,
josta pistoolinperä kiilsi.

-- Minä toivon, rakas vieraani, sanoi Abdallah, että annat anteeksi
lapsen epäkohteliaisuuden, kun häiritsi atriaasi.

-- Jos se naisorja olis ollut minun, vastasi matkustaja, olisin antanut
hänelle aika selkäsaunan.

-- Täytyy olla kärsivällinen semmoisten kanssa, jotka rakastavat meitä,
sanoi Abdallah. Kafur luuli suuren vaaran olevan edessäni, ja
pelastaaksensa minut siitä luullusta vaarasta, hän vasten tahtoaan
loukkasi sinua. Pakoittamalla sinut syömään suolojani, hän on tehnyt
meidät ystäviksi elämässä ja kuolemassa. Eikö ole niin tapana teilläkin
siellä Syriassa?

-- Minun heimokunnassani, vastasi kauppias, kestää keskinäinen yhdistys
kokonaisen päiväkauden. Mutta jos toinen päivä kuluu ilman että
pistetään käsiään samaan maljaan, niin suola kadottaa voimansa ja
meillä on silloin täysi vapaus vihata toisiamme niin paljon kuin
tahdomme.

-- No niin, rakas vieras, sanoi Abdallah naurahtaen, saatathan siis
tappaa minut huomenna sittenkun olen henkesi pelastanut. Siihen asti
olen sinun suojeluksessasi; siihen asti olet sinä velvollinen
puolustamaan minua ketä vastaan tahansa.

-- Niinpä tulenkin tekemään, vastasi matkustaja ja vaikeni sitten. --
Nuotpa ovat kummalliset sanat, ajatteli hän. Mutta beduiini on
oikeassa. Minun ei käy häneltä henkeä ottaminen, niin kauan kuin
minulla vielä on kestiystävyyden suola vatsassani; se olisi rikos.
Odotetaanpa iltaa. Auringon laskettua sopii sanoa että uusi päivä
alkaa; silloin on minulla täysi oikeus tehdä mitä tahdon.

Koko ajalla ei hän ottanut silmiään pois Abdallahista, joka pystypäin
ja levollisella katsannolla astui hänen vierellään. Beduiinin pistoolit
eivät olleet viritettynä, ja keihästä kädessään käytti hän vaan tueksi
astuessaan.

-- En saata muuta sanoa kuin että miehen luottamus tuntuu minulle
haitalliselta, sanoi muukalainen; mielelläni ammun vihollisen, mutta
lammasta en saata teurastaa. Viisituhatta duroa seikasta tuommoisesta
on mitätön palkka. Kernaammin siis puoleen sitä summaa tappaisin tuon
Omar koiran.

Auringon jo painuessa laskulleen kiirehti kauppias kameeliaan,
laittaakseen aseensa reilaan Abdallahin sitä näkemättä; sitten veti hän
kätensä mekkonsa alle ja seisahtui.

-- Tuumasta toimeen, ajatteli hän, hetki on tullut. Hänen kääntyessään
päin meni Jussufin poika hänen luoksensa, pisti keihään kenttään ja
levitti kaksi mattoa hiedalle.

-- Veli, sanoi hän tuntemattomalle, rukouksen hetki on läsnä, ja jos
meillä ei ole vettä millä pesemme itsemme, niin suvaitsee profeeta,
niinkuin tiedät, että otetaan erämaan tomua sen sijaan.

-- Älkäämme tarpeettomasti hukatko aikaa, sanoi muukalainen, minä en
tahdo seisahtua tähän.

-- Etkö siis olekaan moslemi? sanoi Abdallah, katsellen häntä uhkaavin
silmin.

-- Ei ole Jumalata paitse Jumala ja Muhamed on hänen profeetansa,
kiirehti kauppias lisäämään. Mutta kauppias paralla jommoinen minä
olen, on mutkattomampi uskonto kuin jalolla beduiinilla niinkuin
sinulla. Minä en rukoile, sen tähden että tottapa Jumala tekee mitä
tekee; minä en pese kasvojani, sentähden että katson paremmaksi käyttää
aavikon vettä janoni sammutukseen; minä en anna almuja, sentähden että
itse tarvitsen rukoilla niitä; minä en paastoa ramadan aikana,
sentähden että kaiken vuosikauden olen nälkään kuolemaisillani; enkä
tee minä yhtään pyhiin-vaellusta, sentähden että koko maailma on
Jumalan huone. Semmoinen on minun uskontoni. Jos se loukkaa
herkkätuntoisempia sieluja, niin se on asia, jota minun on mahdoton
korjata.

-- Sinä hämmästytät minua, rakas vieraani, jatkoi Jussufin poika.
Tunnustan että minulla oli sinusta kokonaan toinen ajatus. Eikö ole
sinulla niinkuin minullakin käsivarressasi taikakalu, joka karkoittaa
pahan hengen kiusaukset? Etkö tiedä että se sisältää ne kaksi
pelastavaa lukua?

-- Joo minulla on taikakalu, sanoi matkustaja. Äitini antoi sen minulle
kuolinvuoteellaan kaksikymmentä vuotta tätä ennen. Se ainoa kalu, jota
pidän arvossa. Useammin kuin kerran, luotien vinkuessa ympärilläni, on
se pitänyt kuoleman loitolla minusta.

-- Oletko unhottanut ne sanat, joissa sen kalliin kalun voima on?

-- En ole koskaan huolinut hankkia niistä likempää tietoa; vastasi
tuntematon; äitini valitsi ne minulle, hän tiesi mitä minä en tiedä.

-- Kuuntele siis niitä, sanoi Abdallah juhlallisella äänellä.
Eläessämme näiden hietalaineiden keskellä, jotka vähäinen tuulenleuhka
voi nostaa ilmaan, on hyvä kun saa rukouksella lähetä häntä, joka
yksinään vaaraa ohjaa.

Ja käytyänsä polvilleen, kasvot Mekkaan päin, lausui Jussufin poika
mielenkuohuisella äänellä seuraavat sanat:

    Aamurusko.[33]

    Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä,
    Sano: Minä etsin turvaa _aamuruskon_ herran tykönä
    Pahuutta vastaan olennoissa, jotka hän luonut on.
    Pimeän yön vaaroja vastaan, sen äkisti tultua päällemme.
    Pahoja ajatuksia vastaan kateellisessa, joka kantaa meihin
        kateutta.

-- Rauha olkoon sinun kanssasi! huudahti kauppias. Ovatko nuot ne
sanat, jotka äitini on minulle testamentannut? Ja tarkasti kuunnellen
Abdallahta pisti hän pistoolit jälleen vyöhönsä.

Jussufin poika luki edelleen koraanista:

    Ihmiset.[34]

    Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä, sano:
    Minä etsin turvaa _ihmisten_ herran tykönä,
    Ihmisten kuninkaan, Ihmisten Jumalan,
    Pahuutta vastaan hänessä joka herättää pahat ajatukset ja
        sitten hiipii pakoon,
    Joka puhaltaa pahuutta ihmisten sydämiin,
    Henkiä vastaan ja ihmisiä vastaan.

-- Kuka se on joka sitä sanoo? jatkoi muukalainen. Kukapa niin voinee
nähdä ihmisten sydämiin?

-- Se on Jumala itse, vastasi Abdallah; me olemme hänen. Jos hän tahtoo
meidän turmaamme, niin jalkamme vievät meitä sinne, kussa kuolema meitä
odottaa. Jos hän tahtoo pelastustamme, niin kuolema suistuu kenttään
meidän edessämme kuin kuoliaaksi ammuttu leijona. Hän pelasti Abrahamin
liekkien keskeltä, hän veti Joonaksen ylös merestä, vieläpä kalankin
vatsasta.

-- Et siis pelkääkään kuolla? sanoi kauppias.

-- En, vastasi Abdallah. Missä Jumala käskee ja ohjaa, siellä ovat
kaikki varokeinot tarpeettomia. Kaksi päivää on ihmisen elämässä, joina
on hulluus kokea turvata itseään kuolemata vastaan; toinen on se päivä
jona Jumala käskee kuoleman lyödä meidät maahan, toinen on se päivä
jona Jumala kieltää hänet lähestymästä.

-- Siispä saa alinomaa peljätä tuota tietämätöntä hetkeä, joka on viepä
meidät täältä? jatkoi kauppias.

-- Ei, sanoi Jussufin poika, ei jos on seurattu Jumalan sanaa. Äitisi
on epäilemättä useammin kuin kerran sanonut sinulle mitä minun äitini
usein on minulle sanonut; se on yksi meidän viisasten miesten
mietelauseista; "Muista että sinun syntyessäsi kaikki olivat iloissaan,
ja että sinä yksinäsi itkit. Elä niin että sinun viimeisellä hetkelläsi
kaikki muut itkevät ja sinä olet ainoa, joka et kyyneltä vuodata." Sinä
et saa peljätä kuolemata, tulkoon hän millä hetkellä hyvänsä.

-- Te, erämaan kansa, olette kummallinen sukukunta, jupisi tuntematon;
teidän sananne ovat kultaa, mutta tekonne lyijyä. Ja hän siirti
koneenmoisesti kätensä jälleen pistoolinperälle.

-- Me olemme profeetan kansa, vastasi beduiini, me noudatamme hänen
opetuksiansa. Ennenkuin laskit jalkasi telttini alle, lisäsi hän,
korottaen äänensä, minä tunsin sinut, Kara-Chitan. Sinä olet minun
viholliseni, sinä olet tullut väärällä nimellä luokseni; minä en tiedä
matkasi tarkoitusta; ei mikään olis ollut minulle helpompi kuin ottaa
sinut hengiltä; mutta sinä olet rukoillut vieraanvaraisuuttani, ja
Jumala on asettanut sinut minun suojelukseeni, kas siinä syy
minkätähden olen yksinäni ja aseettomana lähtenyt sinua saattamaan. Jos
sinulla on pahoja tarkoituksia, niin Jumala suojelee minua; jos olet
ystäväni, niin ojenna minulle kätesi.

-- Tulkoon helvetti perinnökseni, huudahti Kara-Chitan, jos kosken
siihen joka on henkeäni säästänyt. Tuossa on sinulle käteni, se on
soturin joka antaa pahaa pahasta ja hyvää hyvästä.

Kapteini oli tuskin sanonut näitä sanoja, kun hän jo katui niitä. ---
Minä olen antanut kohdella minuani lapsen lailla, ajatteli hän. Annanko
nuot viisituhatta duroa takaisin? Ei, Omar on kyllin rikas maksamaan
veljensä velan. Ilmankin, enkö ole pelastanut häntä Abdallahista?
Jollei kauppias ole ruvennut hätäilemään, Leila nyt on matkalla
Djeddahiin. Jos hän katuu, no niin, tulkoon ja vaatikoon viisituhatta
duroansa takaisin; minä olen luvannut ampua jonkun, ja minä annan
hänelle etuoikeuden. Tälle onnelliselle ajatukselle nauroi Kara-Chitan
itsekseen, ihastellen omaa itseänsä.

Heti sen jälkeen alkoi hän taas katua. Ompa kummallista, ajatteli hän,
että olen antanut voiton heikkoudelle, joka ei ole luonnollinen. Kukapa
tästedes saattaneekaan enää minulta apua pyytää? Olenko nyt enää
ainoastaan vanha kynsitön ja hampaaton leijona? Tuo nuori nainen, joka
puhuttelee minua niin lempeästi, tuo beduiini joka ehdottomasti luottaa
rehellisyyteeni, nuot äitini sanat, jotka tulevat minulle haudasta,
nuot kaikki ovat pelkkää noituutta. Lemmon taikakalu, sinä juuri olet
minut pilannut, ja hän kiskasi taikakalun käsivarrestaan.

-- Kapteini, sanoi Abdallah, meidän täytyy mennä syvemmälle erämaahan,
jos et tahdo yhtyä karavaaniin, joka näkyy tulevan tuolla alhaalla,
matkaten ihanaan Medinaan.

-- Ei, vastasi Kara-Chitan, päinvastoin tahdon liittyä siihen; nyt en
enää tarvitsekaan sinua. Mitä pitää minun antaa sinulle kiitollisuuteni
todistukseksi? Kas tässä, ota tämä taikakalu. Sinä et tiedä mistä
hyvästä saat kiittää sitä, sinä et tiedä mitä se maksaa minulle. Jää
hyvästi, jos joku sinun läsnäollessas sanoisi minua pelkuri-raukaksi,
niin älä unhota että olen ollut sinun vieraas ja ystäväsi.

Näin sanottuaan pani hän kameelinsa liikkeelle ja eteni nopeasti,
jättäen Abdallahin hämmästyksiin noista kummallisista sanoista, joiden
tarkoitusta hän ei voinut käsittää.

Yksinään jäätyänsä tahtoi Abdallah kiinittää tämän suojelevan
taikakalun käsivarteensa; se oli vähäinen silkkinauhalla kääritty
pergamentti-lippu, jonka päällä jotain kultalehden näköistä näytti
kiiluvan. Abdallah huudahti ilosta. Siitä ei käynyt erehtyminen. Apila
oli nyt täydellinen! Jussufin pojalla ei ollut enää mitään maan päällä
etsittävää: timantti-lehti odotti häntä taivaassa.

Kokonansa kiitollisuuden valloissa heittäysi Abdallah kasvoilleen
maahan ja luki mielenkuohuisella äänellä _fattah'in_:

    Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä,
    Kiitetty olkoon Jumala, maailman herra,
    Lempeä ja laupias,
    Vallitsija maksun päivänä.
    Sinua ainoata me palvelemme, sinulta ainoalta me apua rukoilemme.
    Varjele meitä oikealla tiellä,
    Niiden tiellä, joille olet ylenmäärin hyviä tekoja tehnyt,
    Ei niiden, jotka ovat vihasi päällensä saattaneet, eikä niiden,
        jotka ovat eksyksiin vaeltaneet.
    Amen, oi, enkelien, henkien ja ihmisten herra.

Rukouksen tehtyään lähti Abdallah keventyneellä sydämellä ja ilon
riennättämillä askelilla kotiin päin. Uusi ajatus oli noussut hänen
päähänsä, ajatus, joka jo itsessään oli uusi onni. Oliko se tosiaankin
niin varma että timanttilehti oli paratiisiin pudonnut? Eikö nuot
kolme, maailman kaikista kulmista koottua lehteä näyttäneet huutavan
neljättä sisarta luoksensa? Taitaako Jumalan hyvä työ jäädä
vaillinaiseksi? Miksi ei uuden ahkeroimisen, vielä täydellisemmän
harrastuksen Jumalan tahdon puoleen onnistuisi saada korkeinta
palkintoa, jota Abdallahin sydän halusi?

Tämän uuden ajatuksen viehätyksissä astui Jussufin poika tietänsä
huolimatta matkan yksimuotoisuudesta ja vaivoista. Yö oli pimeä ja kuu
ei noussut ennenkuin aamupuoleen. Beduiini kääriytyi kauhtanaansa,
paneusi kentälle puun juurelle ja nukkui kohta. Hänen ajatuksensa ei
luopunut hänestä. Hän näki unissaan alinomaa tuon jumalallisen apilan,
mutta lehdet näyttivät kasvavan ja saavan inhimillisen muodon; siinä
oli Leila, siinä oli Hafiz, siinä oli Halima, siinä oli Kafur-rukka,
jotka, ojentaen käsiään toisilleen, muodostivat tuon salaperäisen
kasvin ja ympäröitsivät Abdallahta hymyllään ja rakkaudellaan.
"Huomenna, te armaani," kuiski nuori beduiini, "huomenna."

"Jumala on itselleen pidättänyt tiedon päivästä ja hetkestä... Ei
kukaan tiedä mitä huomispäivä hänelle tuo, ei kukaan tiedä millä
maapiirin pilkulla hän kuolee. Jumala sen tietää, hän tietää kaikki."
(Koraani 31:34.)



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Paluu.


Jussufin pojan herätessä levitti kuu lauhkeata hohtoansa hiedikolle,
mutta aamutuuli tuntui jo. Vaeltaja joudutti malttamattomana askeliaan,
ja aurinko oli vaan vähän ylempänä taivaanrantaa, kun hän etäältä keksi
heimokuntansa teltit. Näiden edessä ja tännempänä niitä oli hänen
asuntonsa; hän odotteli syksyn loppua siirtyäkseen telttiinsä
puutarhasta, jonka hän oli istuttanut ja vihriästä lehtimajasta, jossa
Leila niin hyvästi menestyi.

Nähdessään kansansa asuinpaikat, Abdallah seisahtui hengähtämään ja
iloitsemaan näytelmästä, joka hänellä oli silmäinsä edessä. Yön
rauhallisuutta oli seurannut aamun vähitellen virkenevä liike. Muutamia
naisia näkyi menevän tietä myöten kaivolle, ruukku päälaella; kameelit
kirkuivat ja ojentelivat pitkiä kaulojaan ilmaan, suojassa olevat
lammaslaumat määkivät paimeniaan. Abdallahin teltin ympärillä oli
kaikki hiljaa. Puutarhassa ei näkynyt yhtään elävää olentoa liikkuvan.
"Eno alkaa vanheta," ajatteli beduiini; "minua tarvitaan siellä, näen
mä. Mikä ilo saada äkillisellä tulollani ihastuttaa heidät kaikki;
kukapa olisi vuosi tätä ennen sanonut minulle, että päivän poissa-olo
oli tuntuva näin ikävältä?"

Hänen kukkulalta juuri laskeutessaan, lensi hevonen täyttä laukkaa
hänen ohitsensa. Se oli Hamama. Hän kutsui sitä luoksensa. Säikähtynyt
eläin riensi vaan tiehensä. Ensi kerran hän ei kuunnellut isäntänsä
ääntä.

-- Kukahan lienee päästänyt Hamaman irti? ajatteli Abdallah; kuka on
häntä säikyttänyt? Tämä on taas joku kepponen Kafurilta. Ettei paremmin
pidetä häntä silmällä!

Hän meni puutarhaan, jonka portti oli selki seljällään. Hänen askelensa
kuultuaan tulivat koirat ulos teltistä; mutta sen sijaan että olisivat
juosseet häntä vastaan, he alkoivat hurjasti ulvoa. "Jumala on suuri!"
huudahti Jussufin poika; "kova onni on astunut kattoni alle!"

Samassa tunsi hän kuoleman katkeruuden. Hän aikoi mennä eteenpäin,
mutta polvet eivät tahtoneet kantaa häntä, hänen silmänsä pimenivät.
Hän tahtoi huutaa, mutta ääni jäi kurkkuun. Jo viimein ponnisti hän
hurjasti ja huusi: "Eno, äiti, Leila, Kafur, missä olette?"

Vastausta ei kuulunut. Kyyhkyt kuhertelivat puiden latvoissa,
mehiläiset surisivat viimeisten kukkain vaiheilla, vesi lorisi
piikivien välitse noroissa, kaikki oli pirteyttä puutarhassa; teltti
sitä vastoin oli äänetön ja hengetön.

Abdallah kulkea retosti pensaalta pensaalle; vähitellen rohkasi hän
mielensä ja veri alkoi palata kasvoihin. Vielä kulki hän kumminkin
horjuvin askelin kuin juopunut.

Teltissä ei ollut yhtään elävää olentoa; kaikki oli tyhjää ja autiota;
kumoon heitetyt huonekalut, särjetty pöytä kohtasivat silmiä; siellä
oli silminnähtävästi taisteltu. Naisten huoneen esirippu oli
alaslaskettuna. Abdallah riensi siihen. Sisään astuessaan kompastui hän
ruumiisen: se oli Hafiz'in.

Raajarikko makasi seljällään, hampaat kiini purtuna, suu vaahtoa
täynnä, kasvot raivosta vääristyneinä. Kädet olivat kiini kouristetut;
vasemmassaan piti hän sinistä pumpuli-tilkkua: se oli siekale Leilan
hameesta; oikeassaan toista tulipunaista tilkkua, luultavasti reväisty
naisten ryöstäjäin vaatteista. Pelkäämätön vanha Hafiz! eipä ollut
tohdittu käydä päällesi edestäpäin; takaapäin ja Leilaa puolustaissasi
olivat pelkoiset katalat salaa sinut murhanneet.

Abdallah heittäysi polvilleen vanhuksen viereen ja ummisti hänen
silmänsä. "Jumala olkoon sinulle armollinen," kuiski hän; "olkoon hän
yhtä hyvä sinulle, kuin sinä olet meille ollut."

Hän nousi ylös kyyneltä päästämättä, ja meni lujasti astuen teltistä
ulos ja lahti kylää kohti. Mutta jo puolivälissä puuttui häneltä voimat
ja hänen täytyi nojata palmupuuta vasten. Hän otti molemmat pistoolinsa
vyöstään ja laukasi ne yhtä haavaa.

Laukaukset kuultuaan, juoksi kylän väki joka haaralta paikalle. Miehiä
ja naisia keräysi Abdallahin ympärille, joka seisoi siellä kuoleman
kalpeana kasvoiltaan, silmät hurjasti seljällään, ja vapisten kaikissa
jäsenissään.

-- Ah, niin tulette toki viimein, huusi hän kamalasti nauraen. Ja teitä
kumminkin sanotaan urhoollisiksi beni-ameureiksi, aavikon kuninkaiksi!
Oh, kylläpä tosiaankin ansaitsette semmoisen nimen. Juutalaisten
poikia, akkamaisia sydämiä, pelkuri-raukkoja, Jumala teidät kirotkoon!

Ja ensi kerran purskahti hän itkemään. Hurja kiljaus vastasi hänen
sanoihinsa.

-- Hän on hullu, sanoi eräs heimokunnan vanhus; kunnioitus sille jonka
sielu on Jumalan tykönä! Kas niin, malta mieles, poikani, lisäsi hän,
käyden käteen Abdallahta; kuinka nyt on asiat?

-- Kuinka nyt on asiat? huudahti nuori päällikkö, joo, niin on asiat,
että tänä yönä minun poissa ollessani Hafiz on murhattu, äitini viety
pois ja kaikki ryöstetty jota minä rakastan. Mutta te, te olette
nukkuneet, te ette ole mitään kuulleet. Kirous teille osaksi! Minua on
onnettomuus kohdannut, mutta teitä häpeä ja epäkunnia.

Abdallahin ensimmäisen sanan kuultuaan olivat naiset rientäneet
telttiin; heidän kuultiin vaikeroivan ja valittavan. Sheiki laski
päänsä rintaansa vasten.

-- Kukapa olis uskonut, sanoi hän, että omaisesi tarvitsivat vartijata
kun heillä oli enosi ja veljesi puolustuksena?

-- Veljeni? sanoi Abdallah; se on mahdotonta.

-- Eilen illalla, jatkoi beduiini, tuli veljesi tänne kuuden orjan
kanssa. Minä tunsin hyvin hyvästi sen pienen kauppiaan. Minä autin
vanhaa Hafiz'ia teurastamassa lammasta, joka laitettiin iltaiseksi
vieraille.

Jussufin poika kätki kasvonsa käsiinsä, loi sitten silmänsä ympärillä
seisoviin ja sanoi matalalla äänellä:

-- Katso, sen on veljeni tehnyt. Neuvokaa, veljet, mitä on minun
tekeminen?

-- Neuvo on helppo, vastasi sheiki. Mokoman häpeän kärsittyä on
itsekullakin, jolla on sydän rinnassa ainoastaan kosto ajateltavana!
Sinä olet yksi kätemme sormia; joka sinuun koskee, se tekee meihin
haavan, joka väijyy sinun henkeäsi, se väijyy meidän. Omar on
ennättänyt muutamain tuntien matkan edelle meistä, mutta Jumalan avulla
me ennen iltaa surmaamme hänet.

-- Ratsaille siis, urhoolliset toverit! lisäsi hän; ottakaat mukaanne
kaksinkertaiset vesivarat: ilma on raskas, säkit pian kuivuvat.
Ratsaille!

Abdallah tahtoi ennen lähtöä vielä kerran nähdä enonsa. Naiset olivat
ruumiin ympärillä ja olivat jo aloittaneet huolivirtensä.

-- Isäni, ainoa ystäväni, huusi beduiini, sinä tiedät minkätähden
lähden luotasi. En ikänä enää laske jalkaani tämän teltin alle, taikka
myös olen kostava sinun puolestasi.

Beni-ameurit olivat lähteneet Jussufin pojan kanssa. Sheiki katseli
kauan vanhaa Hafizia; viimein kohotti hän kätensä ja sanoi
juhlallisella äänellä:

-- Kirottu olkoon se meistä, joka palajaa vaimonsa luoksi ennenkuin on
lyönyt vihollisensa maahan! Voi sitä joka meitä häväisee! Ennen tätä
iltaa me heitämme hänen ruumiinsa kotkille ja shakaaleille. Koko
maapiiri on kuuleva, ovatko beni-ameurit veljeksiä, jotka auttavat
toisiaan, vai lapsiako, joiden kanssa käy iltikseen leikitseminen.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Leila.


Naisten kiroillessa ja huutaessa: _Kostoa!_ lähdettiin nyt matkaan.
Aavikolle tultua vallitsi taas yleensä hiljaisuus; beduiinit pitivät
aseitaan varalla ja tähystelivät taivaanrannalle. Seurata karavaania ei
ollut vaikea; tuuli ei ollut vielä peittänyt kameelien jälkiä; ne
olivat kaikki Djeddahiin päin. Abdallah, aina lauman etunenässä, hehkui
kostonhimoa ja rukoili Jumalalta apua; mutta jos hän kuinkakin
tähysteli ja tähysteli, ei voinut hän sittenkään muuta keksiä kuin
erämaata. Ilma oli polttavan kuuma, taivas myrskyä ennustava.
Vohottavat ja vaahtoiset hevoset edistyivät ainoastaan askeleittain.
Jussufin poika päästi haikeita huokauksia; kosto näytti pääsevän hänen
käsistään.

Jo viimein keksi hän mustan pilkun taivaanrannalla: se oli karavaani!
Se oli havainnut tuuliaispään lähenemisen ja etsinyt suojaa samain
Punaisten kallioiden luona jotka Abdallah tunsi niin hyvästi.

-- Ystäväni, huudahti hän, he ovat meidän! Jumala antaa heidät meidän
käsiimme. Eteenpäin! Ja unhottaen väsymyksensä, kaikki kannustivat
hevosensa naisten ryöstäjiä kohti.

Noilla äärettömillä lakeuksilla ei ole helppo hätäyttää varaansa
pitävää vihollista. Omar tunsi kohta takaa-ajajansa, eikä ruvennutkaan
heitä odottamaan. Hänen nähtiin järjestävän kameeleja ja asettavan
niiden taa muutamia ajajia, ollaksensa puolustukseen rupeavinaan ja
viivyttääkseen beni-ameureja. Sitten nousi hän hevosen selkään ja
karkuutti muun joukon kanssa aavikolle.

Beduiinit olivat kohta perillä. Ensi laukauksesta pötkivät
kameelin-ajajat pakoon ja hajausivat kallioiden sekaan. Savu ei ollut
ennättänyt hajauta kun nainen riennähti Abdallahin eteen. Se oli Halima,
joka oli jätetty jälkeen ja jonka oli onnistunut päästä vihollisiltaan.

-- Ole siunattu, poikani! huusi hän; älä seisahdu, riennä tuon
punakaapuisen neekerin jälkeen: hän on murhannut Hafiz'in ja ryöstänyt
Leilan. Kosta, kosta! Silmä silmästä, hammas hampaasta, sielu sielusta!
Kuolema pettureille! Kuolema murhamiehille!

Samassa karkasi Hamama, ikäänkuin käyden isäntänsä raivoon osalliseksi,
nuolen nopeudella aavikkoa pitkin. Olipa vaivoin kuin beduiinit voivat
pitää häntä nähtävissä. Mitä Abdallahiin tulee, niin vimma saatti hänet
unhottamaan vaaransa. "Pelkuri-katalat," huusi hän Omarin kätyreille,
"minne aiotte paeta kun Jumala ajaa teitä takaa?" Ja sapeli koholla
riensi hän luotituiskun läpi, silmä järkähtämättä iskettynä Leilaa
poisviepään neekeriin.

Kohta olivat molemmat viholliset ainoastaan vähän matkaa joukon
etummaisten edellä; etiopialainen nopealla hevosellaan kiisi kuin nuoli
ilmassa; Abdallah seurasi häntä vähän väliä; Hamama voitti kulussa,
kosto lähestyi.

Leila, joka istui ratsastajan edessä satulankoljulla, miehen
voimakkaalla kädellä kiini pidettynä, huusi puolisoaan avuksi. Hän koki
vääntäytä irti, hän taisteli, mutta turhaan, tuota hirmuista kättä
vastaan. Yhtäkkiä kaappasi hän toisen ohjaksen ja riuhtasi sitä äkisti,
josta hevonen hämmästyi ja seisahtui hetkisen ajaksi.

-- Tuhat tulimmaista, sanoi neekeri, minä olen hukassa; päästä ohjas,
valtijatar, sinä syökset minut turman omaksi.

-- Tännepäin, armahaiseni! huusi Leila, ja huolimatta uhkauksista ja
lyömisistä, riuhtoi hän ohjasta kaikella voimalla minkä hurja epätoivo
antaa.

Hän oli pelastettuna. Jussufin poika iski kuin ukonleimaus
naisenryöstäjään, kun samassa Hamama vavahtaen teki oiva hyppäyksen
taapäin, joka olis heittänyt jokaisen muun ratsastajan, vaan ei hänen
isäntäänsä, kenttään. Jotain sinertävää oli pudonnut hevosen jalkoihin.
Abdallah kuuli hätähuudon josta hänen sydämensä karahti kylmäksi.
Huolimatta pakoon painuvasta vihollisesta, hyppäsi beduiini satulasta:
hän nosti onnettoman Leilan ylös, jonka kasvot olivat kalpeat, veriset
ja lakastuneet. Iso haava ammotti hänen kurkussaan; hänen hurjasti
tuijottavat silmänsä eivät nähneetkään enää.

-- Leila, armahaiseni, vastaa minulle, sanoi Jussufin poika, likistäen
vaimoansa sydäntään vasten ja painaen haavaa umpeen, josta veri ja
henki virtasi. Leila ei kuullut häntä enää.

Abdallah istui hiedikolle kalliin takkansa vierelle, otti Leilan käden
ja nosti yhden sen sormista pystyyn.

-- Lapseni, sanoi hän, kerro minun muassani nämät sanat: "Ei ole
Jumalata paitse Jumala ja Muhamed on hänen profeetansa." Vastaa
minulle; minä rukoilen sinua; minä olen puolisosi, minä olen
Abdallahisi, joka huudan sinua.

Tämän nimen kuultuansa värähti Leila, hänen silmänsä etsivät häntä jota
hän rakasti, hänen huulensa aukesivat puoleksi; sitten hervahti hänen
päänsä Abdallahin olalle, niinkuin kuolleen metsävuohen pää hervahtaa
metsästäjän olalle.

Ennätettyään Jussufin pojan luoksi, beni-ameurit tapasivat hänet
samalla paikalla, liikkumatonna, pitämässä vaimoansa sylissään ja
melkein taintuneena katselemassa noita kasvoja, jotka näyttivät
hymyilevän hänelle. He asettuivat hiljaa aseveljensä ympärille;
useamman kuin yhden silmissä nähtiin kyyneliä.

Vainajan nähtyänsä päästi Halima tuskallisen kiljauksen ja heittäysi
poikaansa kaulaan. Sitten nousi hän äkisti ylös ja sanoi: "Onko kosto
otettu? Onko Omar hengiltä poissa? Onko neekeri vielä elävien joukossa?"

-- Näethän korpit jotka kokoontuvat tuolla etäällä, sanoi eräs
beduiini; siellä makaa Hafizin murhaaja; Omar on päässyt pakoon, mutta
samum[35] alkaa tuulla ja Omar ei pääse hengissä aavikolta. Ennen
tunnin kuluttua hieta on hänen ruumiinsa puetuksena.

-- Poikani, sanoi Halima, rohkaise mielesi; meidän vihollisemme elää
vielä; jätä kyynelet naisten vuodatettaviksi, anna meidän puettaa
vainajamme; kiireesti ottamaan petturia hengeltä; Jumala on sinua
johdattava.

Nämät sanat virkistivät Abdallahin uuteen eloon.

-- Jumala on suuri, huudahti hän; sinä olet oikeassa, äiti; te itkekää,
minä kostan.

Hän nosti Leilan ylös ja laski hänet beduiini-naisen käsiin, katseli
sitten noita kasvoja sanomattoman hellästi ja lausui verkallisella ja
juhlallisella äänellä:

-- Rauha olkoon sinun kanssasi, sieluni tytär! Rauha olkoon sinun
kanssasi, joka nyt olet Iäisen kasvoin edessä! Ota vastaan mitä sinulle
on luvattu. Se on Jumala, joka meidät korottaa, se on Jumala joka
meidät maahan lyöpi; Jumala se on joka antaa meille elämän, Jumala joka
antaa meille kuoleman! Mekin tulemme, jos hänen tahtonsa niin on, kohta
näkemään sinut jälleen. Oi Jumala, anna anteeksi hänelle, anna meille
anteeksi!

Hän nosti kätensä taivasta kohti, luki hiljaa _fattah'in_, sivalsi
sitten äkisti otsaansa kädellään, syleili äitiään ja astui hevosen
selkään.

-- Minne aiot? sanoi eräs sheiki hänelle; etkö näe tulipilveä joka
tuolla lähenee? Meillä on juuri parahiksi aikaa ennättää Punaisille
kallioille. Tuolla on kuolema.

-- Jääkää hyvästi, sanoi Abdallah; minulla ei ole lepoa muualla kuin
kuoleman varjossa.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Kosto.


Jussufin poika oli juuri lähtenyt ystäväinsä luota kun hän jo tapasi
ruumiin: se oli neekerin ruumis, kokonansa petolintuin peittämänä,
jotka kimakasti kirkuen noukkivat hänen silmiään.

-- Jumala vihaa uskottomia, mumisi beduiini; Jumala on antava Mansurin
pojan minun käsiini.

Tupruilma läheni; taivas oli maidon-karvainen, aurinko oli kuin
tulikuuma myllynkivi, myrkyllinen tuulenlöyhäys alkoi jo kuivata sylkeä
kurkussa ja ytimiä luissa kuumentaa. Etäältä kuului kohina kuin
kuohuvan meren, punaisia hietatupruja kohosi aavikolta ja nousi
hurjasti punoutuvina patsaina pilviä kohti; olis luullut näkevänsä
jättiläisiä, joilla oli kasvot tulesta ja käsivarret savusta. Yleensä
hävitys, yleensä kuumuus, mahdoton kärsiä, ja aina väliin hiljaisuus
vielä kamottavampi kuin samumin ärjynät.

Tätä tulikuumaa kenttää pitkin astui Hamama verkalleen, läähöttäen ja
vapisten; hänen isäntänsä oli levollinen kuin mies ainakin joka ei
tunne pelkoa eikä toivoa. Hän ei tuntenut ensinkään kuumuutta eikä
janoa: Yksi ainoa ajatus ohjasi hänen sieluaan ja ruumistaan, ja se oli
murhaajan saavuttaminen ja surmaaminen.

Tunnin ajan ratsastettuaan näki hän hevosen pitkänään hiedikolla; vähän
matkaa edempää luuli hän kuulevansa vaikeroimisen. Hän ratsasti sinne.
Melkein kokonansa ryöppyävän hiedan peitossa makasi siellä janoon
nääntyvä ihminen, joka ei jaksanut enää huutaa. Se oli Mansurin poika.
Silmät olivat kuopistaan koholla, suu auki ja hän piteli käsillään
väkisin vohottavaa rintaansa. Houreissaan ei hän tuntenut Abdallahta;
kaikki mitä hän kykeni tekemään oli että pisti sormensa kuivaan
kurkkuunsa.

-- Joo, vettä olet saapa, sanoi beduiini, tuolla lailla et saa kuolla.

Hän astui ratsailta, otti satulankoljuun kiinnitetyn vesisäkin ja
laski, nakattuaan Omarin sapelin ja pistoolit kauas aavikolle,
nahkasäkin kuolevan huulille. Omar imi pitkillä kulauksilla tätä
virkistävää vettä ja huomasi olevansa silmästä silmään Abdallahin
kanssa.

-- Sinäkö siis pelastat minut, jupisi hän; siinä huomaan
ammentamattoman hyvyytesi. Sinä olet veli veljettömille, sinä olet
virvoittava kaste onnettomille.

-- Mansurin poika, sanoi beduiini, sinun täytyy kuolla.

-- Armoa, veljeni! huusi kauppias, joka alkoi huomata vaaransa; et
suinkaan ole pelastanut henkeäni sitä varten että sen tehtyä heti
surmaisit minut. Armoa, kaiken nimessä, mitä maailmassa rakastat! Armoa
hänen tähtensä, joka on meitä molempia imettänyt!

-- Halima kiroaa sinua, vastasi Abdallah; sinun täytyy kuolla.

Säikähtyneenä tuosta turmaa ennustavasta mielen-ilmauksesta beduiinin
kasvoissa, heittäysi Omar polvillensa.

-- Veljeni, sanoi hän, minä tiedän kuinka suuri rikokseni on; minä olen
vihasi ansainnut; mutta vikani olkoon vaikka kuinka suuri, niin enkö
voi sitä sovittaa? Tahdotko kaiken omaisuuteni, tahdotko tulla
rikkaimmaksi mieheksi Arabiassa?

-- Sinä olet murhannut Hafizin, sanoi Abdallah, sinä olet murhannut
Leilan, sinun täytyy kuolla.

-- Onko Leila kuollut? huudahti Mansurin poika, itkuun purskahtaen; se
ei ole mahdollista! Hänen verensä tulkoon murhaajan päälle; syytön olen
minä siihen. Säästä minua, Abdallah, armahda minua!

-- Yhtä kuin rukoilisit haudan kiviovelta armahtamista, vastasi
Jussufin poika; joudu, lisäsi hän, paljastaen sapelinsa; antakoon
Jumala sinulle rohkeutta kärsimään sen rangaistuksen, jonka hän
lähettää sinulle.

-- Salli minun kumminkin, veljeni, jatkoi Omar vapisevalla äänellä,
salli minun kumminkin tehdä rukoukseni. Et suinkaan tahdo että kuoleman
enkeli tempaa minut ennenkuin olen rukoillut Jumalalta laupiutta.

-- Tee rukouksesi, sanoi beduiini.

Kauppias kääri turbaaninsa auki ja levitti sen matoksi eteensä; sitten
heitti hän kauhtanansa taapäin hartioilleen, laski päänsä alas ja
odotti kuoleman-iskua.

-- Jumala on suuri, mumisi hän; ei ole voimaa eikä väkevyyttä muualla
kuin Jumalassa. Hänen me olemme; hänen tykönsä me palaamme. Oi Jumala,
sinä vallitsija koston päivänä, pelasta minut helvetin liekeistä, tee
laupiutta minulle!

Abdallah katseli häntä itkien. "Minun täytyy, minun täytyy," sanoi hän,
ja yhtäkaikki rohkeus luopui hänestä. Tuo katala oli hänen veljensä;
hän oli rakastanut häntä, hän rakasti häntä vieläkin. Kun rakkaus kerta
on päässyt sieluun, se jääpi sinne kuin luoti ruumiisen; sen voi
nykäistä ulos, mutta haava jää aina olemaan. Turhaa oli että Jussufin
poika, saadakseen rohkeutta, mieleensä kuvaili murhattua enoansa,
kuolevaa vaimoansa; vasten tahtoaan näki hän yhtäkaikki nuoruutensa
onnelliset päivät. Halima likisti molempia lapsia syliinsä, vanha Hafiz
asetti niitä polvilleen, kertoakseen heille sotaseikkailuksiaan.
Yhteiset huvitukset, yhteiset surut, kaikki nuot muistot esiintyivät
menneisyyden hämärästä suojelemaan Mansurin poikaa. Ja, kummallista
kyllä! itse uhritkin nousivat ylös rukoilemaan armoa murhaajalle. "Se
on veljesi, hän on kykenemätön henkeään puolustamaan," sanoi vanha
sotija. -- "Se on veljesi," huusi Leila, "älä tapa!"

-- Ei, ei, mumisi Abdallah, lykäten luotansa nuot rakastetut haamut,
minun täytyy; kun rikos rangaistaan, oikeus on sama kuin jumalisuus.

Niin häiriöissään ja tuskissaan kuin Mansurin poika olikin, Abdallahin
epäröiminen ei jäänyt hänen tarkalta silmältään huomaamatta. Itkien
halaili Omar tuomarinsa polvia.

-- Oi veljeni, sanoi hän, älä rankaise rikosta toisella rikoksella.
Muista mitä Aapeli sanoi uhkaavalle veljelleen: Jos sinä ojennat kätesi
lyödäkses minua, niin en minä ojenna kättäni sinua vastaan, sillä minä
pelkään Jumalata, kaikkein olentoin herraa. Ah, minun hulluuteni on
ollut suurempi kuin Kainin. Sinulla on oikeus tappaa minut; henkeni on
liian mitätön sovittamaan sitä rikosta, johon intohimo on syössyt
minut. Mutta Jumala, joka antaa anteeksi, rakastaa niitä, jotka
pyytävät olla hänen kaltaisensa. Hän on luvannut anteeksi niille, jotka
häntä ajattelevat. Salli minun katua! Hän on luvannut paratiisin,
suuren kuin taivaat ja maa, niille jotka vihansa hillitsevät. Anna
minulle anteeksi, että Jumala olis armollinen! Jumala rakastaa niitä,
jotka laupiutta osoittavat.

-- Nouse ylös, sanoi Abdallah, nuot sanat ovat sinut pelastaneet. Kosto
on Jumalan. Olkoon Herra sinun tuomarisi; en kasta kättäni sen veressä
joka on maannut äitini rinnalla.

-- Aiotko jättää minut tänne yksinäni? sanoi Omar, levottomasti
katsellen ympärilleen; se olis julmemmasti kuin että tappaisit minut.

Vastauksen asemesta, osotti Abdallah Hamamaa. Omar hyppäsi satulaan,
asetti jalustimen eläimen kupeelle ja katosi kertaakaan taaksensa
katsomatta.

-- Jos vaan pääsen hirmumyrskystä pakoon, ajatteli hän, karkuuttaen
ryöppyävän hiedan läpi, niin olen toki, Jumalan kiitos, pelastunut
minulle ennustetusta vaarasta. Ompa joksikin suuri hullu tuo Abdallah,
joka tämmöisessä ilmassa, yksinään, ilman hevosta ja vettä, jääpi
täällä erämaassa viipymään. Mutta hänen hulluutensa tulkoon hänen oman
päänsä päälle! Älkäämme muistelko noita kirotuita beduiineja, jotka
eivät ole tuottaneet minulle muuta kuin onnettomuutta! Jopa vihdoinkin
on hetki tullut kun saan alkaa iloita elämästä!



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Timantti-lehti.


Kun ilkikurisen onnistuu, hän nauraa mielessään ja sanoo: "Minä olen
viekas ja viekkaus on maailman ruhtinatar." Hurskas sitä vastoin
nöyristyy kohtalonsa alle, olkoon se mikä hyvänsä, ja sanoo, nostaen
kätensä taivasta kohti: "Herra, sinä eksytät ja sinä opastat ketä
tahdot; sinä olet ainoa voimallinen ja viisas; mitä sinä teet, se on
hyvin tehty."

Abdallah lähti kotiin päin syvästi murheellisena. Hänen mielensä
oli edelleen levoton; hän oli karkoittanut siitä vihan, mutta
mielikarvautta ei voinut yhtä helposti karkoittaa. Isoja karpaloita
vieri hänen kasvoillaan; turhaan koetti hän niitä hillitä. "Anna
minulle anteeksi, Herra, sanoi hän, älä lue viaksi heikkoutta
sydämessä, joka ei voi alamaisuudella mukauta kohtaloonsa. Profeeta on
sanonut: 'Silmät ovat tehdyt kyyneliä, liha kipua varten.' Kunnia
olkoon hänelle, joka pitää kädessään valtikkaa kaikelle mitä maailmassa
on! Hän antakoon minulle voimaa kärsiä mitä hän on määrännyt!"

Näin rukoillen pyrki hän edelleen tupruavan hiedan ja polttavaan
myrskyn-puuskain läpi. Ei ollutkaan enää verta mitä hänen suonissaan
liikkui, se oli tulta. Kummallinen houre valtasi hänen aivonsa. Hän ei
enää voinut hillitä aistejansa eikä ajatustansa. Polttavan janon häntä
hivuttaessa oli hetkiä, jolloin hän ei nähnyt eikä kuullut mitään.
Monasti oli hän myös etäällä näkevinään tuuheita puutarhoja, järviä
kukkaisilla rannoilla ympäröittyjä; tuuli humisi leppeästi puissa ja
lähde lorisi nurmikossa. Tästä elähyttävästä näystä vähän virkistyneenä
retosti hän eteenpäin noita lumottuja laineita kohti. Julmaa ilvettä!
Puutarhat, lähteet, kaikki katosivat hänen lähetessään; yltympärinsä ei
mitään muuta kuin hietaa ja tulta. Väsymyksestä nääntymäisillään,
saamatta hengittää, Abdallah tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän: "'Ei
ole Jumalata paitse Jumala,' huusi hän, 'ja Muhamed on hänen
profeetansa.' Kirjoitettu on etten pääse täältä enää pois. Herra, tule
avukseni, pidä kuolon kauhut kaukana minusta!"

Hän kävi polvilleen, pesi kätensä ja jalkansa erämaan mullalla,
paljasti sitten miekkansa, kaivaakseen sillä oman hautansa.

Tuskin oli hän pistänyt terää hietaan ennenkuin hänestä tuntui niinkuin
rajuilma olis asettunut. Taivaanranta valistui hohteesta, lauhkeammasta
kuin aamuruskon, ja aukeni verkalleen kuin teltin esirippu. Oliko se
uusi kangastus? Kukapa saattanee sanoa? Abdallah seisoi äänettömänä
hämmästyksestä ja ihmettelemisestä.

Hänen eteensä levisi suunnattoman suuri puutarha, kostutettu vesiojilla
ristin rastin juoksevilla. Kultarunkoisia ja kulta-oksaisia puita,
smaragdi-lehtiä, topaasi- ja rubiini-hedelmiä, varjoisia nurmivaippoja,
tuntemattomilla kukilla heloittavia. Siellä näkyi komeilla tyynyillä ja
matoilla makaavia kauniita nuorukaisia, vihriöissä silkkivaatteissa ja
komeat koristukset käsivarsilla, jotka herttaisesti katselivat
toisiansa ja joivat hopeapikareista taivaallisten lähteiden vettä,
vettä, valkoisempaa kuin maito ja suloisempaa kuin hunaja, joka iäksi
sammuttaa janon. Nuorten poikain vierellä näkyi ihania impiä,
mustasilmäisiä ja kaino-eljeisiä. Valosta luodut ja niinkuin valo
heloittavaiset, nämät hemmellään ihastuttivat sekä silmää että sydäntä;
heidän kasvonsa paistoivat lauhkeammalla paisteella kuin kuu paistaa
pilven takaa tullessaan. Tässä autuuden ja rauhan valtakunnassa
puhelivat kaikki nämät onnelliset parit hymyillen keskenänsä, sillä
aikaa kun kauniita lapsia, iäisesti kukoistavassa nuoruudessa,
ympäröitsi heitä kuin helmet kaulanauhassa. Näillä oli kaikilla maljat
käsissä, jotka välkkyivät kuin kirkkahin kristalli ja joista he noille
autuaille laskivat sitä ammentamatonta juomaa, joka ei juovuta ja jonka
maku on suloisempi kuin neilikan lemu.

Etäältä kuului enkeli Izrafil, jonka ääni on suloisin kaikista
luoduista olennoista. Hourit[36] yhtyivät lumoavilla äänillään enkelin
lauluun. Yksin puutkin ylistivät nuotikkaasti suloisella huminalla
latvoissaan Iäisen kunniata, sointuisuudella, joka käy yli kaiken mitä
ihmiset ovat uneksuneetkaan.

Sillä aikaa kun Abdallah äänettömässä ihastuksessa katseli näitä
ihmeitä, laskeutui enkeli hänen luoksensa. Ei tämä ollut se hirmuinen
Azrael, se oli taivaallisen armon sanansaattaja, hyvä ja lempeä
Gabrieli. Hänellä oli kädessä vähäinen timantti-lehti; mutta niin pieni
kuin se olikin, se kumminkin valaisi kaiken aavikon hohdollansa.

Ylenmäärin ilahtuneena syöksähti Jussufin poika Enkeliä kohti. Hän
seisahtui kumminkin yhtäkkiä. Hänen kauhistuksekseen aukesi hänen
jalkainsa eteen suunnaton kuilu täynnä tulta ja savua. Päästäkseen tuon
syvyyden yli joka eroitti maan taivaasta, Abdallahilla ei ollut muuta
neuvoa kuin astua mahdottoman suurta kaarta myöten, joka oli tehty
teräs-säilästä, hienommasta kuin hiuskarva ja terävämmästä kuin
miekanterä on.

Epätoivo oli jo saada vallan beduiinista, kun samassa tunsi
näkymättömän voiman tarttuvan häntä kainaloihin käsiksi ja työntävän
häntä eteenpäin. Hafiz ja Leila olivat hänen vierellään. Ei hän nähnyt
heitä, hän ei tohtinut kääntyä päin, pelvosta että heräisi, mutta hän
tunsi heidän läsnäolonsa, hän kuuli heidän suloiset rohkaisevat
sanansa; he kuljettivat häntä keskellänsä. "Jumalan, lempeän ja
laupiaan nimessä," huudahti hän. Nämät sanat sanottuansa, jotka ovat
paratiisin avain, lennähti hän tuulen, ukonleimauksen nopeudella
toiselle puolen.

Odottava enkeli ojensi nyt hänelle tuon salaperäisen kukan. Abdallah
sieppasi sen käteensä. Jopa vihdoinkin oli hänen tuo kukkanen!
Nelilehtinen apila oli hänen omansa! Hänen kiihkein halunsa oli
täytetty, palkinnon hetki oli läsnä. Gabrieli käänsi silmänsä toiseen
päähään puutarhaa, jossa jumalallisen majesteetin istuin seisoo.
Abdallahin silmät noudattivat enkelin silmiä, iankaikkisen kirkkauden
säde ampui hänen kasvoihinsa. Tästä leimauksesta, jota ei mikään silmä
kestä, Abdallah suistui maahan ja päästi kovan kiljauksen.

Mokomaa kiljausta ei ollut mikään ihmiskorva vielä kuullut; ei mikään
ihmis-ääni ollut sitä kertonut. Haaksirikkoisen ilonvalta kun hän
onnellisesti on pelastunut aaltojen riehusta, yljän ihastus kun hän
ensi kerran likistää rakastettunsa rintaansa vasten, äitin viehtymys
kun hän saa jälleen poikansa, jota on itkenyt, kaikki maailman ilot
ovat vaan surua ja vaikerointia sen riemullisen kiljauksen suhteen,
joka Abdallahin sielusta puhkesi.

Tämän äännähyksen johdosta, jonka kaiku vei kauas etäisille paikoille,
maa sai jälleen viattomuus-päiväinsä ihanuuden ja pukeutui paratiisin
kukkiin, taivas, sinisempi kuin safiiri, näytti muhoilevan maalle.
Vähitellen kaikki hiljeni, päivä muuttui yöksi ja tuuliaispää pääsi
jälleen vallalle erämaassa.



KOLMASKYMMENES LUKU.

Omarin onni.


Astuttuaan jälleen kynnyksen yli kotiinsa Djeddahissa, Mansurin poika
tunsi samanlaisen ilon kuin kuolemaan tuomittu, joka on pelastunut
kuolemasta. Hän sulkeusi huoneisinsa saadakseen jälleen levostua; hän
katsasteli aarteitansa ja luki kultakasainsa summia: niissä oli hänen
elonsa, hänen voimansa! Eikö aarteet antaneet hänelle keinoa tehdä
ihmisiä hänen orjikseen ja oikeutta ylenkatsoa heitä?

Omarin ilo ei kumminkaan ollut puhdasta. Vielä oli eräs uhka
taivaanrannalla. Eikö Abdallah, jos hengissä pääsi kotiinsa takaisin,
saattanut katua lempeyttänsä? Eikö hän, jos kuoli aavikolle, ollut
jättävä kostajaa jälkeensä? Eikö sheriffi saattanut katsoa
arvoisuuttansa loukatuksi? Eikö pasha möisi suojelustaan, ja möisi
kalliisen hintaan? Mansurin poika karkoitti mielestään nämät ikävät
ajatukset. "Miksi ilman aikojani säikyttelen minuani," sanoi hän, "kun
viekkaudellani olen pahimman vaaran välttänyt? Eihän varani ole kaikki
loppuneet! Pahimmat viholliseni ovat poissa; enkö siis voi päästä
muistakin? Elämä on tavara, joka päivä hupeneva; mikä mielettömyys
tuhlata sitä joutavissa penkomisissa! Kuinka vaikeata on olla oikein
onnellinen täällä maan päällä!"

Näihin enemminkin perustettuihin penkomisiin tuli toisia, jotka
hämmästyttivät Mansurin poikaa. Vasten tahtoaan ei hän saattanut olla
ajattelematta tuota nilkkua, jonka hän oli tapattanut, yhtä vähän kuin
Leilaa ja erämaassa kuolevan veljensä kuvaa, tämän veljen, joka,
pelastaakseen häntä, jalomielisesti oli uhrannut oman henkensä.

-- Tyhmiä houreita! huudahti hän. Ne juuri panevat meidän partamme
vaalenemaan ennen aikojaan. Mikä heikkous ajatella tuommoisia asioita!
Voinko sallimusta muuttaa? Jos vanha Hafiz ei ole enää elossa, mikäpä
siihen syynä on muu kuin että hänen aikansa oli loppunut? Sinä päivänä
kun Abdallah tuli äitinsä kohtuun, oli hänen kuolemanhetkensä
kirjoitettuna isoon kirjaan. Miksi olen siis levoton? Olenhan rikas!
Minä voin ostaa toisten omattunnot; enkö siis voisi ostaa oman sydämeni
rauhaa?

Mutta liepä päätellyt kuinka paljon hyvänsä, hänen sielunsa oli
yhtäkaikki levoton kuin kuohuva meri. Kun meri ei voi asettaa
aaltojaan, se viskoo rannalle vaahtoa ja mutaa. "Minun täytyy
katsastaa," ajatteli hän, "mitä nyt tunnen on vaan ensimmäisen pelvon
ja säikähyksen jäännöstä; hölmöt sanovat sitä omantunnon tuskaksi; se
on vaan vähäistä väsymystä ja kuumetta; tiedänpä miten saan sen
paratuksi. Minulla on kellarissani muutamia pulloja Shiraz-viiniä, joka
monasti on lohduttanut minua; minkätähden en saattais niiltä pyytää
kärsiväisyyttä ja unhotusta."

Hän meni haaremiinsa ja huusi tykönsä erään persialaisen naisorjan,
jonka ääni oli hänestä ihana. Se oli hairauskolainen, joka ei ensinkään
peljännyt pikaria hoidella ja joka helvetillisellä hemmellä kaateli
tuota kaikkein oikeauskoisten moslemien kiroamaa myrkkyä.

-- Kuinka kalpea te olette, herra, sanoi hän, nähtyänsä Omarin
surkastuneet kasvot.

-- Se on väsymystä pitkästä matkustuksesta, vastasi Omar. Kaadapas
viiniä minulle ja laula joku noita kotimaasi lauluja jotka karkoittavat
ikävyyden ja tuottavat iloisuuden jälleen.

Naisorja asetti esille kaksi kullalla silailtua kristallipikaria ja
täytti ne eräällä nesteellä, keltaisella kuin oljet ja läpikuultavalla
kuin ambra. Sitten otti hän käsirummun, jota löi kädellään ja
kyynärpäällään taikka kiepotti päänsä päällä, ja viritti laulun
Shirazin satakieleltä:

    Nyt pikarihin kaada juoma,
    Tuo kultainen, neitoseni!
    Suru, jumalien meille suoma,
    Kyll' viinillä hälvenevi.
    Jos ikäsi nopeesti kiitää
    Ja pitkältä tuntuvi yös,
    Niin viinin liekkihin liitä
    Sa muistos ja surusi myös!

    Ett' alla päin nurkuen muistaa
    Nuoruuttamme mennyttä on
    Kyll' turhaa. Sa surusi suista.
    Meill' kevät on katoomaton.
    Satakieli jos laaksoss' ei laula
    Eik' kukkaset tuoksua tuo,
    Malja kallista! Kastele kaula!
    Ilon varmaan se sinulle suo!

    Sa Onnetar kavala! Koettaa
    Kyll' hölmö sun saavuttaa, vaan
    Ei kullalla kuitenkaan voittaa
    Hän voi tätä tarkoitustaan.
    Joka yö kuvitukseni luopi
    Mun eteeni petturin, vaan
    Unhotuksen ja rakkauden suopi
    Toki viini. Siit' riemun ma saan!

-- Niin, anna minulle unhotusta! sanoi Mansurin poika; en tiedä mikä
minua tänäpävä vaivaa; sen sijaan että huumaisi minua, viini vaan tekee
minut surullisemmaksi. Lyö kovemmasti rumpuasi, tyttö, laula
kiireemmin, hurmaa, innostuta minua!

Kaunis Persian-nainen pitkitti, rämisyttäen rumpua vielä vikevämpään
tahtiin:

    Oi, _Hafiz_, sen suoraan sanon,
    Tuo juominen henkesi vie.
    -- Oi, ukko, ei _Hafiz_...

-- Sinä kirottu! huudahti Omar, uhkaavasti liikahtaen naisorjaa kohti,
joka säikähti ja juoksi pakoon. Minkä nimen manaat sinä tänne! Eikö
kuolleet saa rauhassa levätä maan alla? Pitääkö heidän tulla aina tänne
asti kiusaamaan minua? Minäkö, päästyäni vihollisistani, antaisin
tyhjäin kuvatusten säikyttää minuani? Minäpä karkoitan nuot houreet;
minä kiskon pois nuot muistot; oli miten oli, minusta pitää tulla
onnellinen; minä nauran ja olen iloinen.

Hän oli juuri sanonut nämät sanat kun yhtäkkiä kiljasi kauhistuksesta.
Kafur seisoi hänen edessään.

-- Mistä tulet sinä helvetin tytär? sanoi hän; mitä sinulla on täällä
tekemistä?

-- Sitäpä juuri tahdoin sinulta kysyä, vastasi lapsi, väkesi on vasten
tahtoani tuonut minut haaremiisi.

-- Mene matkoihisi, minä en tahdo nähdä sinua.

-- Minä en mene täältä, jatkoi Kafur, ennenkuin annat emäntäni
takaisin; minä olen Leilan orja; häntä tahdon palvella.

-- Emäntäsi ei enää tarvitse palvelustasi.

-- Minkätähden ei? kysyi neekerityttö.

-- Minkätähden ei? vastasi Mansurin poika epävakaisella äänellä; niin,
sen saat sitten tietää; Leila on erämaassa. Mene hakemaan häntä.

-- Ei, sanoi Kafur, minä jään tänne; minä odotan Abdallahta.

-- Ei Abdallah ole minun luonani.

-- Hän on täällä, sanoi lapsi; minä olen nähnyt hänen hevosensa.

-- Minun väkeni ovat vieneet hevosen muassaan, samoin kuin he ovat
tuoneet tänne sinut itsesi.

-- Ei, jatkoi tyttö; kun väkesi otti minut, minä olin jo päästänyt
Hamaman irti. Ollen onnellisempi kuin minä, se on päässyt pakoon. Jos
Hamama on täällä, niin on Abdallahkin täällä, ja jos hän ei ole täällä,
mihinkä olet veljesi pannut?

-- Ulos täältä, hävytön! huusi Mansurin poika; pelkää vihaani. Minä
saatan pieksättää sinut kuoliaaksi. Hänen näitä sanoja sanoessaan hänen
silmänsä olivat hurjat kuin hullun.

-- Miksi uhkaatte minua? sanoi Kafur imartelevalla äänellä. Vaikka vaan
olen orja, saattanen kenties olla sinulle hyödyksi. Sinulla on, herra,
joku salainen murhe, minä näen sen levottomuudesta kasvoissasi. Sen
murheen minä saatan haihduttaa. Kotimaassani tunnetaan parannuskeinoja
sydämen tauteihin. Vaikka suru eli omantunnon vaiva olis juurtunut
sielusi kaikkein syvimpään sisustaan, niin osaan minä ottaa ne sieltä
pois samoin kuin bezoar-kivellä vedetään ulos sisuksia syövyttävä
myrkky.

-- Ja sinulla olis se voima, sanoi Omar pilkallisella äänellä, sinulla,
lapsella? Ja hän katseli tarkasti Kafuria, joka ei kumminkaan luonut
silmiään alas. Ja minkäpä tähden ei? lisäsi hän, nuot Maghreb'in mustat
ovat kaikki lapsia saatanalle; he ovat opetetut isänsä salaisiin
konsteihin. No niin! Minulla on suru, paranna minut ja minä maksan
sinulle.

-- Onhan sinulla bang'ia[37] makasiinassasi? kysyi Kafur. Anna minun
siitä valmistaa sinulle juoma; minä annan iloisuutesi jälleen.

-- Tee mitä tahdot, sanoi Omar; sinä olet orja, sinä tiedät että minä
olen rikas ja jalomielinen, minä luotan sinuun; minä tahdon, maksakoon
mitä maksaa, iloita elämästä.

Kafur oli kohta hankkinut mitä tarvitsi ja toi sen Mansurin pojalle,
joka kiihkein silmin katseli hänen valmistuksiaan. Neekerityttö otti
kasvin, pesi sen kolmasti, hieroi sen rikki käsissään, mumisten
muutamia salamielisiä sanoja; sitten survoi hän lehdet vaskimorttelissa
ja seoitti niihin mausteita ja maitoa.

-- Kas tässä semmoista mikä lievittää tuskasi, sanoi hän.

Juotuansa Omar heti tunsi päänsä helpommaksi. Hänen silmänsä laajenivat
vasten hänen tahtoaan, hänen aistimillaan oli erinomainen tarkkuus;
mutta kummasti kyllä näytti siltä kuin Kafurin tahto myös olis
hänenkin. Jos tyttö lauloi, yhtyi Mansurin poika lauluun; jos tyttö
nauroi, remahti hän isoon nauruun; jos tyttö oli yksivakaisena, niin
hän itki; jos tyttö uhkasi häntä, niin hän vapisi.

Kafur, nähdessään hänen olevan vallassaan, tahtoi nyt väkisin saada
häneltä hänen salaisuutensa.

-- No, nytpä saatat olla tyytyväinen, sanoi hän kokien muhoilla,
sittenkun olet kostanut vihollisillesi.

-- Hyvinkin tyytyväinen, vastasi Omar nauraen, olenpa saanut kostaa. Ei
ihana Leila enää rakasta beduiiniaan.

-- Onko Leila kuollut? kysyi Kafur vapisevalla äänellä.

-- Hän on kuollut, sanoi Omar itkien. Mutta en minä häntä tappanut,
vaan neekeri. Tyttö-raukkaa, hän olis niin hyvästi menestynyt
haaremissani.

-- Ja sinä et pelkää enää Abdallahta? jatkoi Kafur riemullisella
äänellä.

-- En, en pelkää häntä; minä otin häneltä hevosen, minä jätin hänen
yksinään erämaahan ja myrskyyn. Hän ei pääse sieltä hengissä.

-- Hietaan hautaunut, kenties kuollut! huudahti Kafur, raastaen
vaatteitaan rikki.

-- Mitä olis minun pitänyt tehdä? sanoi Omar vaikeroivalla äänellä. Se
oli hänelle sallittu. Minulle oli ennustettu että paraasta ystävästäni
oli tuleva minun pahin viholliseni. Vainajat aina rakastavat meitä; he
eivät koskaan tee meille kiusaa.

-- Ketäpä ystävää sinun tarvitsisi peljätä, sinun, joka et koskaan ole
ketään rakastanut! huudahti neekerityttö. Mutta, olipa miten oli,
lisäsi hän, ikäänkuin saaden äkillisen mieleenjohdon, tahdotko että
näytän sinulle sen, joka surmaa sinut?

-- En, en, kiljasi Omar, vapisten kuin lapsi jolle uhataan antaa
selkään. Huvittele minua, huvittele minua, Kafur, mutta älä vaivaa
minua.

-- Katsopas, sanoi naisorja, pitäen peiliä hänen silmäinsä edessä.
Näetkö Hafizin murhaajan? Näetkö Leilan murhaajan? Näetkö veljesi
murhaajan? Näetkö sen ilkimyksen jolle ei ole enää yhtään rauhaa?
Katala, sinä olet rakastanut omaa itseäsi ainoastaan; itsekkyytesi on
sinut turmellut, itsekkyytesi on sinut surmaava.

Vääristyneet kasvonsa ja hurjasti vyöryvät silmänsä nähtyään Omar
hirmuisesti kauhistui. Päivä alkoi siintää hänen sielussaan; hän
kauhistui omaa itseään, hurjana raasti hän partaansa. Kohta häpesi hän
kumminkin ja malttoi mielensä; hän katseli ympärilleen kuin unesta
heränneenä. Hänen silmänsä yhtyivät Kafuriin, hän muisti että Kafur
tiesi hänen salaisuutensa ja alkoi hurjasti elämöidä.

-- Odotapa, sinä kadotuksen lapsi, kiljui hän, minä kyllä kuritan sinua
hävyttömyydestäsi. Minä annan sinulle matkapassin paikkaan semmoiseen,
jossa saat tavata armaan Abdallahisi.

Juopunut kuin oli, hän koetti nousta istuimeltaan. Jalat eivät
tahtoneet kantaa häntä, hän hoipertui ja kaatuessaan loukkasi pientä
pöytää, jolla lamppu oli. Pöytä ja lamppu romahtivat hänen päällensä,
valkea tarttui hänen vaatteisinsa, ja yhtäkkiä olivat ne ilmitulessa.

-- Kuole, ilkimys, huusi Kafur, kuole kuin koira! Abdallah on saanut
koston!

Mansurin poika vaikeroitsi hirveästi. Hänen parkunsa kuultiin
haaremissa ja sieltä riennettiin hänen avuksensa. Kuullessaan tultavan,
laski Kafur jalkansa Omarin kasvoille, riennähti muutamilla harpoilla
ulos ulko-ovesta ja katosi.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Kaksi ystävää.


Sillä aikaa kun koettiin auttaa Mansurin poikaa ja sammuttaa valkeata,
satuloitsi Kafur Hamaman, otti säkillisen vettä ja vähän evästä ja
painui Djeddahin ahtaille kaduille. Yö oli pilkkopimeä ja ukkonen
jumisi etäällä.

Tyttö hyvitteli hevosta ja puhutteli sitä, niinkuin se ymmärtäisi
ihmisen puheen.

-- Hamama, ystäväiseni, sanoi hän, vie minua isäntäsi luoksi. Me
tahdomme yhdessä pelastaa Abdallahin. Sinä tiedät kuinka paljon hän
pitää sinusta ja kuinka hän on hoitanut sinua. Auta minua löytämään
hänet. Sinun avullasi annan hänet jälleen hänen äitilleen, yhdessä
hänen kanssansa itken Leilaa ja lohdutan häntä. Tee se, Hamamani, ja
minä pidän sinua niin hyvänä.

Hän kallistui hevosen kaulalle, tarttui siihen syliksi ja laski hevosen
täyttä karkua menemään.

Jalo eläin lensi kuin nuoli. Olisipa luullut näkymättömän käden
sitä opastavan. Kun hevonen ja ratsastaja hämärissä meni erään
arnauti-vartijan sivuitse, säikähti tämä ja laukasi pyssynsä. Hän oli,
sanoi hän, nähnyt saatanan karkuuttavan ohitse valkoisella hevosella,
nopeammalla kuin kotka on pilvestä saaliisen iskiessään.

Näin kiisi Hamama, kertaakaan hengähtämättä, muistamatta janoansa
sammuttaa. Ihmeellinen vaisto vei häntä isännän luoksi. Kallioiden,
jokien, ammottavain maan-halkeamain yli, huolimatta mistään tiestä,
riensi hän suoraan siihen paikkaan, missä isäntä oli. Jumala johti
hänen askeliaan.

Puolenpäivän korvilla näki Kafur etäältä Abdallahin seisovan kentällä
kumarruksissa, niinkuin rukoukseen vajonneena.

-- Isäntä, isäntä! huusi Kafur; minä olen täällä, Kafur on täällä!

Ei lapsen huuto eikä kavioiden kapse voineet kavahduttaa Abdallahta
hänen hartaudestaan; Hamaman seisahtuessa ei hän ensinkään liikahtunut.
Kafur syöksähti vapisten hänen vierelleen. Näytti niinkuin hän
nukkuisi; hänen kasvonsa olivat kuin viehätyksissä olevan dervishin:
jumalallinen hymy liikkui hänen huulillaan; tuska oli paennut noilta
kasvoilta, niin paljon kärsineiltä.

-- Herää, isäntä! huusi orja-raukka, likistäen Abdallahta syliinsä.
Tämä oli kylmä; sielu oli luopunut kuolevaisesta majastaan: Jumala oli
kutsunut luoksensa tämän taivasta varten luodun hengen.

-- Abdallah! huusi Kafur, heittäyten hänen päällensä ja ehtimiseen
suudellen häntä; Abdallah, minä rakastan sinua! -- Ja hän antoi
sielunsa Jumalalle.

Kotvan aikaa katseli Hamama levotonna näitä kahta ystävää. Useammin
kuin kerran pyyhkäsi hän polttavalla turvallaan neekeritytön kasvoja ja
nyhjäytti häntä hiljaa. Vihdoin paneusi hän kentälle ja kaivoi päänsä
hietaan, ja katseli silmiään muualle kääntämättä noita molempia
ystäviä, odotellen heidän heräämistänsä, jotka eivät enää heränneet
täällä maan päällä.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Loppu.


-- Näin, sanoi Ben-Ahmed lopettaen kertomuksensa, kuuluu histooria
Siunauksen lähteestä, niinkuin se kerrotaan jokaiselle tästä sivu
kulkevalle karavaanille; se on tosi histooria, ja ihmisiä on vieläkin
elossa, jotka ovat nähneet ja kuulleet siinä kerrotut tapaukset.

Eikö kukaan teistä tunne Mansurin poikaa? Viimeksi Djeddahissa
ollessani minulle näytettiin kuka hän oli. Hän oli laiha ja
kellankalvakka ukko, parta pitkä ja valkea, kasvot kärventyneet ja
silmät raukeat. Hänen rikkauttansa mainitaan suuremmaksi kuin itse
sulttaaninkaan; rikkaat, jotka häntä tarvitsevat, ovat hänen
ympärillään ja imartelevat häntä, köyhät katsovat häntä ylen, ja moni
kerjäläinen on nakannut hänen almunsa hänelle takaisin ja sanonut häntä
Kainiksi.

Tämä ylenkatse, niin sanotaan, ei käy hänelle niinkään vaivaksi kuin
imarrus, jota häneen tuhlataan. Hänen puheensa on tuimaa, hän on kova
ja kiivas. Hänen vaimonsa eivät rakasta häntä, hänen orjansa pettävät
häntä, viha ympäröitsee häntä niinkuin ilma, jota hän hengittää. Ei
kukaan ole kuullut hänen koskaan valittavan, kopeus kannattaa häntä;
sanotaan ettei hän koskaan saa nukkua ja että hän kuluttaa yönsä
polttamalla hashisia tahi opiota. Hän on kyllästynyt elämään ja
kauhistuu kuolemata.

-- Jospa kerta saisin sen koiran pyssyni eteen, huudahti eräs nuori
kameelin-ajaja, kyllä minä hänen juonistaan lopun tekisin.

-- Vaiti, poika; sanoi eräs vanha kameelin-ajaja. Omar on moslemi, ja
sinä et ole beni-ameur. Sinulla ei ole häneen oikeutta. Jumala tekee
hyvin mitä tekee; tiedätkö niin varmaan ettei tuon miehen elämä ole
hänelle julmin kaikista rangaistuksista?

-- Olkoon hän kirottu, tuo veljenmurhaaja! huudahti Ben-Ahmed. Ja
jokainen meistä kertoi isoon ääneen: "Olkoon hän kirottu!"

-- Muistelen, sanoi tuo vanha kameelin-ajaja, kerran nähneeni täällä
Abdallahin äitin. Juotettuaan kameelimme näytti hän meille uljuudella
kaksi vähäistä multaläjää, kivillä ympäröittyä, jotka estivät
shakaaleja niille pääsemästä. Niiden alla hänen lapsensa tuomiota
odottivat. Joka vuosi nähtiin niillä kukkasia. Suuria jasmiinikimppuja
rippui letkuina haudan ympärillä. Nyt on puutarhalla uudet isännät,
hauta on kadonnut ja Jussufin pojasta on vaan nimi jäljellä.
Halima-parkaa! Vielä on kuin kuulisin hänen kertovan meille, kuinka
Abdallah ja Kafur löydettiin hiedasta niin lujasti toistensa syliin
likistyneinä, että täytyi panna heidät samaan arkkuun. Pedot olivat
syöneet hevosen, mutta, ihmeellistä tosiaankin! ei yksikään taivaan
linnuista ollut päivällä tullut Abdallahin ruumiille, ei yksikään
shakaali yöllä edes koskenut Kafurin ruumiisen.

-- Näin kuolee hurskas, lopetti äijä; jalot sielut ovat aina ne, jotka
ensiksi menevät täältä. Jumala säästää heitä elämän viheliäisyydestä ja
häijyin ihmisten viettelyksistä. Paras hedelmä putoaa ensiksi; paha
hedelmä pysyy puussa ja kuivettuu kypsymättä, lahonneen puun kanssa
viimein tuleen heitettäväksi.

Näitä haastellessamme hätäytti meitä aamurusko. Aika oli lähteä
liikkeelle. Telttitangot nykäistiin pois, köydet pantiin kääryille,
telttivaatteet laskettiin kokoon, mutta tätä tehdessämme me kaikki
ajattelimme beduiinia. Ei kukaan meistä ollut häntä tuntenut, ja
yhtähyvin me kaikki kaipasimme häntä kuin veljeä. Kun karavaani oli
jonoon asetettu, antoi vanha kameelin-ajaja merkin lähdöksi; mutta
ennenkuin se lähti liikkeelle, tahtoi hän lukea _fattah'in_ Jussufin
pojan edestä; me teimme kaikki niinkuin hänkin ja lähdimme
hiljaisuudessa matkaan, täynnä kunnioitusta ja ihastusta tuohon
mieheen, jonka jälkeen ei edes hautaakaan ollut tähteenä. -- Syystä
kyllä, sanoi vanhus, kutsutaan häntä Abdallahiksi;[38] hän oli
todellinen Jumalan palvelija.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Jälkilause.


Jumalan halpa ja, toivoakseen, hänen tahdolleen aina kärsiväisesti
alamainen orja, Mohamed, Hadadin poika, beni-malekien jaloa
heimokuntaa, lopettaa tähän tämän kovin pitkän kertomuksen. Että
hänen onnistuisi herkkusuille maistua, sitä Mohamed ei tohdi toivoa;
hän jättää sen kunnian Kairon ja Teheranin helmenkutojille ja
filigramsi-teosten tekijöille. Jos hän hetkisen ajaksi on pannut
itkevät naurahtamaan ja nauravat kyyneliä vuodattamaan, kertoja on
tyytyväinen; Jumala hänen mielettömyytensä anteeksi antakoon! Kenties
Hän. jonka edessä kaikki tietomme on mitättömyys, tuomion päivänä
enemmin suvaitsee sepitettyä kertomusta, joka lohduttaa, kuin totuutta,
joka kuivaa ja kuolettaa. Jospa tuona hirmuisena hetkenä, jolloin
itsekunkin tulee vastata sanoistaan, uneilijan virhi ei panisi
vaakakuppia ilmaan lentämään! Se on Hadadin pojan toivotus ja rukous.

Jos joku häjy ihminen tuntee hänensä tällä kertomuksella tavatuksi ja
pahastun, syököön hän sen leiväksensä! Kertoja ei pane sitä tuntonsa
vaivaksi. Hän ei puhukaan Faraonin pojille. Mohamed on vanha, hän on
tehnyt valintonsa. Oleskellessaan maan päällä hän on nähnyt useammalla
kuin yhdellä Omarilla olleen menestystä, useamman kuin yhden Abdallahin
ennen aikaansa täältä menneen. Hänen sielunsa ei ole siitä vähintäkään
uskossaan järkkynyt. Jumalaan hän luottaa. Jumala seoittaa marunaa
itsekkään nautintoihin, Jumala vuodattaa salaista balsamia rakastavain
sydänten kipuihin. Jumala ylentää hurskaan tappion ja alentaa
jumalattoman riemuvoiton. Hän se on, joka antaa rauhan. Hän on elämän
ja kuoleman herra. Hän on Iankaikkinen, Viisas, Väkevä, Lempeä,
Laupias, Ainoa.

    _Kunnia olkoon Jumalalle!_



VIITESELITYKSET:


[1] Koraani, 96:3.

[2] Koraaniksi kutsutaan mahomettiläisten raamattua. Suomentaja.

[3] Mahomettiläinen munkki. Suomentaja.

[4] Tässä on solmusanaisuus, jota ei käy suomentaminen. _Homar_
merkitsee Arabian kielessä aasia.

[5] Pyhä huone eli etevin temppeli Mekkassa.

[6] Hadji eli pyhä on nimitys joka mahomettiläisissä maissa annetaan
Mekkassa käyneelle.

[7] Koraani 2:191.

[8] Yksi kukkaro on noin 131 Suomen markkaa.

[9] Afrifeiksi sanotaan pahoja henkiä itämaisessa kansan-uskossa.

[10] Heimokunnan päällikkö.

[11] Näin kutsutaan koraanin ensimmäistä lukua, moslemien jokapäiväistä
rukousta.

[12] Kor. 29:40.

[13] Kor. 12:2.

[14] Kor. 4:51.

[15] Kor. 4:71, 72.

[16] Kor. 6: 74-78.

[17] Kor. 21:83.

[18] Kor. 4:76-79.

[19] Yksi piasteri on noin 22 Suomen penniä.

[20] Kor. 57: 1-4.

[21] "Kabbalalla" ymmärretään juutalaisten salaista jumaluus-oppia,
vastakohtana edellämainittuun talmudiin eli julkiseen oppiin.
Suomentaja.

[22] Kibla on se kohta taivaanrantaa johonka päin itämaalainen kääntää
kasvonsa rukoillessaan. Mahomettiläinen kääntää ne Mekkaa, juutalainen
Jerusalemia kohti.

[23] Korkean Veisun Midrasch.

[24] Pyhä kaivo Mekkan temppelin esikartanolla. Muinaistarun mukaan se
on sama lähde jonka enkeli pani erämaassa kumpuamaan Hagarin ja
Ismaelin janon sammutukseksi.

[25] Cheddad, Ad-kansan kuningas, joka oli kuullut paratiisista ja sen
ihanuudesta puhuttavan, tahtoi rakentaa palatsin ja istuttaa
puutarhoja, jotka loistossa vetäisivät paratiisille vertoja. Ääni
taivaasta kukisti tämän kopeuden muistomerkin eli, oikeammin sanoen,
teki sen näkymättömäksi, sillä eräs Ibn-Kelabah väitti ne nähneensä
kaliifi Meavijahin hallinnon aikana. Iremin puutarhat ovat
arabialaisissa yhtä kuuluisat kuin Babelin torni hebrealaisissa.

[26] Mustat kauhtanat.

[27] Kyyhkyksi.

[28] Harabahs.

[29] Burko.

[30] Näin mahomettiläiset kutsuvat aikaa ennen Islamia eli Mahometin
oppia.

[31] Nämät pöydät, _kursi_, ovat mataloita jakkaraisia, ainoastaan
14 à 15 tuumaa korkeita.

[32] Musta saatana.

[33] Koraani l. 113.

[34] Koraani l. 114.

[35] Kuiva tuuli, joka äkisti tappaa ihmiset ja eläimet, jotka sitä
hengittävät. Suomentaja.

[36] _Hourit_ ovat ihania neitoja mahomettiläisten paratiisissa eli
taivaassa.

[37] _Bang_ eli _hashish_ on Indiassa kasvava hampu, jota itämaalaiset
juovat tahi polttavat päihtyäksensä.

[38] Abdallah merkitsee Jumalan palvelijata.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Abdallah eli nelilehtinen apila - Arabialainen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.