Title: Valkaman perhe
Author: Lajula, Osmo, 1874-1935
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkaman perhe" ***


Valkaman perhe

Kertomus


Osmo Lajula


Ensimmäisen kerran julkaissut
Vihtori Kosonen 1908.



1.


Kirkas toukokuun päivä. Tänä keväänä oli aurinko aikaisin talven vallan
nujertanut. Vappuna olivat järvet jäistä vapaat, maa viheriöi ja koivut
olivat isolla hiirenkorvalla.

Valkaman kartano oli ison koivikon keskellä. Rannan puolelle, puutarhan
läpi oli aukaistu suora kuja, jota pitkin näki ison salin ikkunoista
Utuselän yli, sen toiselle puolelle parin peninkulman päähän. Kukkulan
takaa tuolla kaukana pisti esiin suippopäinen kirkontorni.

Nimismies Verner Arnold seisoi ikkunan edessä Valkaman kartanon isossa
salissa ja tuijotti ulos. Katse kiiruhti koivukujan vankkojen
pihtipielien ohi, suuren selän taakse, pysähtyi sitten ikäänkuin jotain
määrättyä nähdäkseen. Arnoldin väsyneet kasvot hiukan hymähtivät. Nyt
hän sen huomasi. Lähimmän kaupungin kirkontorni kohosi kuin pieni piippa
selkeää taivasta vasten.

Siellä oli huvia ja iloisia ihmisiä tuon kirkon läheisyydessä.

Arnold putisti päätään, kääntyi pois ikkunasta ja alkoi kävellä
edestakaisin salissa. Se oli iso komea sali. Seinillä riippui
öljymaalauksia. Perällä, keskiseinällä oli Valkaman kartanon ensimmäisen
Arnold nimisen omistajan kuva. Se oli ollut Verner Arnoldin isä,
Saksasta Suomeen saapunut karkulainen. Hän oli kertonut suuresta
aatelissuvustaan ja näyttänyt joitain sineteillä varustettuja papereita,
jotka muka olivat aateliskirjat. Suomalaiset niitä uskoivat, sillä
olihan Arnold ulkomaalainen, ja se oli jotain.

Verner Arnold tiesi hyvin noiden paperien sisällön. Hän pysähtyi,
katsahti kuvaan ja hymähti:

-- Vai aatelismies, sinäkin isä, hän itsekseen sanoi, pyörähti ympäri ja
kulki rauhattomana huoneesta huoneeseen.

Yhtä tyhjää oli kaikkialla. Kartanon toistakymmentä huonetta oli hyvin
sisustettu, mutta niissä oli yksi ainoa asukas, kartanon perijä ja
omistaja, nimismies Verner Arnold.

Hänen isänsä oli nainut Valkaman ainoan perijättären, kiusannut vaimonsa
kuoliaaksi ja vihdoin muuttanut itsekin ikuiseen lepoon. Verner pääsi
nimismieheksi kotipaikalleen ja asettui asumaan isolle tilalleen.

Mutta elämä oli hänestä ikävää, yksitoikkoista, kiusallista. Edellisenä
päivänä hän oli käynyt naapuripitäjän nimismiehen luona. Siellä kului
yökin. Ikävyys oli haihtunut, mutta nyt se jälleen kaksinkertaisella
voimalla palasi. Väsytti ja hermostutti. Yksin hän ei viitsinyt juoda.

Arnold asetti kauluksen kaulaansa, otti silkkisen huivin ja sitoi sen
laskoksille rintamukseen. Vasemman käden nimettömässä kiilsi sileä
sormus. Arnold katsahti siihen kuin säikähtäen.

-- Ester parka! hän itsekseen hymähti, huokasi raskaasti ja lähti
kiireesti ulos.

Puutarhan sivua, korkean kiviaidan kuvetta johti tie rantaan. Korkeat
koivut tuuheine latvoineen varjostivat kapeata polkua ja lehväiset oksat
ylhäällä muodostivat kuin katon kulkijan pään päällä. Rannalla avautui
Utuselkä aavana kirkkaine laineineen, ja tuolla selän toisella puolella,
missä vastaiset maat toisiaan kaartaen lähenivät, näkyi veden pintaa
vasten musta juova. Se oli silta, jonka kaksi valvausta näyttivät kuin
vaanien tarkastelevan Valkaman kartanon kaukaista rantaa.

Vähän oikealle venerannasta, joka oli tien kohdalla, oli rakennettu
uimahuone ja höyrypurren "Asran", laituri.

-- Onko Asra jo kunnossa? kysyi Arnold pienehköltä nokinenäiseltä
nuorukaiselta, joka ahkerasti hääräsi pikku purressa.

-- Kyllä muuten, muttei ole vielä tarpeeksi höyryä.

-- Vai ei ole.

Arnold meni huvipurteensa, tarkasteli ja ihasteli siistejä, kiiltäviä
paikkoja. Hän katsahti kauvas ulapalle. Kirkontorni näkyi tännekin. Se
näkyi kaupungista. Kauvan katseli Arnold. Hänen pitkä solakka vartalonsa
keinui hiukan veneen liikkeiden mukaan. Ja vasta, kun suurempi aalto
voimakkaammin venettä heitti, hän horjahtaen ajatuksistaan heräsi.

-- Kohota pian höyryä, Arvi, hän puhui rengille.

Savu kohosi nokisen mustana Asran pienestä savupiipusta. Mutta höyry ei
Arnoldin mielestä noussut kyllin nopeasti. Hän otti ison petroolikannun
ja heitti sen täyteisen palavaan uuniin. Kohta kohahti kattilassa ja
suhisi varaventtiilissä.

Arnold istui perässä ja Arvi konetta hoiti. Asran keula kääntyi suurelle
Utuselälle, kohti sillan vaanivia valvauksia.

Se oli Asran ensimmäinen matka tänä kesänä, ja se kulki kuin sillä olisi
ollut kova kiire petollisesti myöhästyttäneen levon jälkeen.

Valkaman isäntä istui ajatuksiinsa vaipuneena. Jo kolme vuotta hän oli
yksin asunut, melkein joka ilta pitoihin porhaltanut, huveja etsinyt ja
löytänyt. Talvisin suhisi lumi orhin reenjalaksissa, kesäisin höyrypursi
laineita halkoi.

Mutta tyhjältä oli tuntunut sittekin. Virantoimitus sujui huonosti,
kartanoa sai hoitaa arentimies. Tuloja oli kylläkin kymmeniä tuhansia,
mutta eivätpä ne sittekään jaksaneet tyydytystä tuottaa.

Arnold ei ollenkaan pitänyt omasta elämästään. Hän tahtoi ja oli jo
kauvan tahtonut elämänsä muuttaa. Ja vihdoin oli keinon keksinyt, mennyt
kihloihin ja päättänyt ensi kesänä häänsä viettää. Vielä parisen
kuukautta -- ja sitten.

Oma, vakinainen vaimo oli hankittava. Eikä se ollut liioin vaikeata
hänen miehelleen. Hän tahtoi ottaa sen, jota rakasti -- olipa köyhä tai
rikas. Oli sattunut köyhä kihlatuksi.

Kihlaus oli tapahtunut viime kevät-talvena. Omituinen sattuma.

Laskiaisena oli toimeenpantu rekiajot kaupungista Valkaman kartanoon.
Vieraita oli toista kymmentä hevoskuormaa. Arnold oli kotoaan
matkustanut kaupunkiin ja ajanut erään "naisystävänsä" kanssa.

Kun nyt Verner Arnold tätä muisteli, hymähti hän. Sellaisia
"naisystäviä" hänellä oli ollut paljon, paljon --.

Hupaisesti oli matka kulunut. Perillä, Valkaman isossa salissa
tanssittiin ja remuttiin koko yö. Seuraavan päivän vieraat nukkuivat,
söivät sitten vahvan päivällisen ja pimeän tullen poistuivat.

Mutta sillä välin oli tapahtunut jotain merkillistä. Vierasten joukossa
oli ollut nainen, jonka Arnold näki ensi kerran eläessään. Se oli
istunut erään sohvan vieressä tuolilla, noussut siitä niin solakasti ja
kauniisti, kun hänet Arnoldille esitettiin.

-- Neiti Ester Lilieroos...

Arnold muisti sen niin selvään. Hän oli puristanut Esterin kättä niin
lämpymästi, että lähelläolevat sen huomasivat. Ja sitten ... sitten
alkoi valloitus.

-- Pelasta minut, Ester, pelasta... huokasi Arnold, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat.

Talven kuluessa oli Arnold usein käynyt Esteriä tervehtimässä,
lahjoittanut hänelle uusia pukuja, koruja ja kirjoja. Vihdoin he
pääsivät lähemmin tutuiksi. Mutta kerran sitten heidän ajellessaan
yritti Arnold Esteriä suutelemaan... Nuolen nopeudella hyppäsi Ester
reestä ja katosi illan hämärään.

Arnold suuttui, oli pitkät ajat Esteriä etsimättä, sillä sellainen
nolaus oli hänelle sattunut -- ensi kerran.

Ylpeä oli Arnold. Hän tahtoi hyvitystä, laittoi pidot pitojen perästä,
kutsui vieraat ja kävi itse orhillaan Esterin noutamassa, sillä Ester ei
sovinnon tultuakaan suostunut lähtemään Arnoldin kanssa kahden kesken
yksinäiseen Valkamaan.

Kerran -- Arnold säpsähti tätä muistellessaan -- kun tanssin jälkeen
vieraat vetäytyivät väsyneinä nukkumaan, oli Arnold, rohkean iloisella
tuulella ollessaan, kutsunut Esterin yksinäiseen huoneeseen.

-- Minulla on sinulle salaisuus, oli Arnold sanonut.

-- Mikä se on? Ester iloisen uteliaana oli kysynyt.

-- Tulehan!

-- Tulen!

Ja Arnold oli ottanut esille pöytänsä laatikosta kultaisen rannerenkaan.
Se soveltui niin mukavasti Esterin ranteeseen.

-- Tämä on ollut niin kauvan minulla, ota se muistoksi minulta.

-- Minulle se on liian komea.

-- Etkö huoli siitä?

-- Jos välttämättömästi tahdot.

-- Tahdon!

Alas katsoi Ester, kiihkeänä häntä vaani Arnoldin katse. Esterin käsi
vapisi, kun hän kiitoksia lausui, sitten ovelle kääntyi poistuakseen.

-- Ester, emmekö ole ystäviä?

-- Olemme!

Esterin ääni värähteli. Arnold karkasi kiinni häneen, mutta Esterin
vapiseva käsi ehkäisi suutelon. Peremmäksi talutti Arnold Esteriä, mutta
silloin singahti kultainen rengas seinään ja putosi kimmahtaen
lattialle.

-- Katso, tuossa on korusi, sanoi Ester varmasti sormellaan osottaen,
sitten ovesta katosi ja salin yli juoksi.

Seuraavana päivänä ei Arnoldin tarvinnut Esteriä saattaa. Ennen muiden
heräämistä hän oli poistunut.

Mutta sitten pääsiäisenä sai Arnold häneltä ensi suutelon. Ester antoi
sen sen jälkeen, kun Arnold oli vakuuttanut häntä rakastavansa aina
kuolemaan saakka...

Arnold oli sittenkin voittanut, mutta tämä voitto oli tuottanut hänelle
velvollisuuksia, hänen mielestään nyt hauskoja velvollisuuksia.

Pursi oli kulkenut sillan alatse ja kaartoi niemen kärkeä, jonka takaa
kaupunki pistäytyi näkyviin.



2.


Ester Lilieroos oli kotiopettajattarena pormestarin perheessä. Hän oli
saanut pienen sievän huoneen asuttavakseen. Se oli hänen oma
valtakuntansa, jossa hän sai järjestää kaikki oman makunsa mukaan ja
jossa hän yksin ilonsa hymyi ja ikävänsä itki.

Ester oli kaunis ja miellyttävä. Taivaan sinestä olivat hänen syvät,
isot silmänsä ja hiuspalmikon vienon vaalea väri sopi niin hyvin
somistamaan hänen valkoista kaulaansa. Rinta kohosi kaartuvana ja leuvan
päässä oli herkkä kuoppa, posket olivat pehmoiset kuin sametti. Kun
häneen katsoi, niin luuli näkevänsä kesäillan haaleankaihoisan hämärän.

Hän istui pöytänsä ääressä katsellen tummaverisen miehen kuvaa. Kirje
oli toisessa kädessä. "Rakastuin sinuun ensi näkemästä. Etkö muista,
kuinka kättäsi puristin, kun sinulle minut esiteltiin", niin oli
kirjeessä.

Muistihan Ester sen varsin hyvin, mutta hän ei sitä ymmärtänyt silloin.
Ja hän jatkoi lukemistaan:

"Sitä suuremmalla syyllä voit ymmärtää tulisuuttani noina parina
kertana, kun en jaksanut hillitä itseäni."

Ester katsoi kuvaan jälleen. Tuo mies, jonka kuva oli hänellä edessään,
rakasti häntä niin tulisesti. Hän painoi kuvan rintaansa vasten ja
kohotti katseensa korkeuteen...

Ovi oli hiljaa avautunut, ja Verner Arnold seisoi kynnyksellä ihannoiden
rukoilevaa morsiantaan.

-- Verner, kuinka sinä minua säikäytit, huudahti Ester ja heittäytyi
hänen kaulaansa.

-- O, miten olet kaunis, Ester!

He istuutuivat sohvalle. Ester nojasi häneen luottavasti. Vernerin
hengitys oli kuuma. Mutta keskustelu sujui huonosti.

-- Katso minun töitäni, Verner!

Ja Ester otti esille ison koruompeluksen, käänteli sitä Vernerin edessä
selittäen hänelle, mitä oli jo ommeltu ja mitä oli vielä jälellä. Hän
oikein innostui puhumaan. Verner ei vastannut hänen kysymyksiinsä,
Verner ei kuullut hänen puhettansa, hän vain tuijotti Esteriin.

-- Miksi et sano mitään, etkö pidä tästä...?

Mutta kun Ester katsahti häneen, putosi työ hänen kädestään lattialle ja
tietämättään hän peräytyi pari askelta.

-- Verner...!

-- Ei Ester, ei se ole mitään. Kuule, tule syliini, tule! puhui Verner.

Ja hän veti Esterin syliinsä, katseli häneen tulta säihkyvin silmin,
suuteli hänen kaulaansa, rintaansa...

-- Verner, minä pelkään sinua.

-- Et saa peljätä. Minä rakastan sinua, minulla on sinua aina ikävä,
katkera kaiho täyttää rintani joka hetki, kun en sinua saa nähdä.

-- Mikä sinua vaivaa?

-- Ikävä, tuska, loppumaton tuska. Kuule, Ester, lähde nyt Valkamaan
kanssani, lähde, olethan sinä minun, minun...

Mutta punastuen vastasi Ester:

-- En vielä, Verner.

-- Sinun täytyy.

Ester painoi päänsä Vernerin rintaa vasten ja alkoi nyyhkiä. Verner
suuteli kuiviksi hänen kyyneleensä, asetti hänet sohvalle istumaan,
sytytti paperossin ja alkoi keskustelun.

-- Ester, anna anteeksi, mutta sinä olit niin sanomattoman kaunis.
Annathan anteeksi?

-- Mielelläni!

Ja hänen silmänsä säkenöivät ilosta.

-- Mutta todellakin, lähde nyt Valkamaan. Saatan sinut huomenna
takaisin, sanoi Verner.

-- Hyvä Verner, ei se nyt sovi, minulla on täällä vielä tänään työtä. Ja
onhan sitten aikaa olla yhdessä. Tulen pyhäksi, jos aamulla haet ja
illalla tuot takaisin.

-- Tietysti. Mutta pidä myöskin sanasi.

-- Pidän!

Auringon lähetessä taivaanrantaa heitti Verner hyvästit, astui purteensa
ja ohjasi kotia kohti. Hän istui miettivänä peräsimessä, puisteli
välistä päätänsä ja hymähteli itsekseen epäselviä sanoja. Asra oli jo
kulkenut useita virstoja.

Ilta-auringon viimeiset säteet punasivat kaupungin talojen ikkunoita,
kun Arnold katsahti taaksensa. Samassa hän käänsi peräsimen koko
saranaan, ja Asra teki kauniin kaaren kääntäen keulansa takaisin
kaupunkia kohti.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Asra jälleen nähtiin Valkamaa
kohti vilistävän.

Mutta pienessä kammiossaan pormestarin talossa valvoi Ester yön ollessa
puolessa. Hän istui mukavassa nojatuolissaan nojaten kyynäspäillä
pöytää vasten, leuka käsien välissä. Valkoisten sormien lomista näkyi
poskien punertava silkinhieno hipiä.

Elämä vilisti nopeasti hänen sielunsa silmissä.

Kansakoulunopettaja oli isä ollut, uuttera työmies, naapurien lemmikki
ja Esterin hellä huoltaja. Lapsuudessa oli meri aina näytellyt
lakkapäitä laineitaan kotirannassa; alastomille kallioille olivat taajat
lintuparvet laskeutuneet tuulten ja myrskyjen suojaan. Kodin ikkunasta
oli ihan selvään nähnyt, miten ne siellä vaahtojen keskellä
tepastelivat, milloin lentoon lehahtivat, taas laskeutuakseen.

Mutta poissa oli entinen koti. Äiti oli jo kauvan haudan hiljaisuudessa
levännyt, isä sinne vuosi sitten siirtynyt.

Entinen koulutalo, meri ja alastomat kalliot olivat vain jäljellä tuolla
hyvin kaukana, kaukana...

Ikäänkuin lastu veistäessä puun kupeesta singahtaa oli Esterkin
vierotettu isästään turvattomana maailman kolkkia kiertämään. Miten
toisenlaista oli kaikki täällä sisämaassa. Eivät laineet loiskineet
rantoja vastaan samalla voimalla, eivät linnut tepastelleet yhtä
ketterästi täällä kuin siellä...

Mutta hän oli suudellut täällä vierasta miestä. Siellä ei.

Ester katsoi kuvaan ja hymähti.

Rakkaus, miten voimakas, miten omituinen on rakkaus. Hän säpsähti.
Näytti kuin kiiluvat silmät olisivat häntä tähystelleet... Ei se ollut
mitään. Kuva oli pöydällä jalustassaan. Vernerin silmät katselivat
häneen niin tyynesti ja lepyttävästi.

Verner oli kaunis mies, hän oli naisten ihailema suosikki. Kaikissa
huveissa, kaikissa juhlatilaisuuksissa naiset häntä hempeydellään
kokivat lumota, nauroivat, laskivat leikkiä ja kilvan suositella
pyysivät. Verner oli hyvä mies...

Ja Ester avasi laatikon. Siinä Vernerin antamat kultaketjut, kello,
sormus, rannerengas, solki... Hän oli rikas.

-- Olen iloinen, että voin sinut huolettomana elättää; tämä on kaikki
sinua varten ja sinun, oli Verner kerran sanonut näytellessään Valkaman
kartanon rikkauksia.

Ester rakasti Verneriä. Ei hän sitä oikein itsekään ymmärtänyt, mistä
syystä. Pääasiahan oli, että rakasti, että osasi antaa vastarakkautta.
Hän oikein ikävöi nyt Verneriä; hänen olisi pitänyt saada kuiskata nyt
juuri Vernerin korvaan: rakastan sinua niin äärettömästi. Mutta hän
kirjoittaa sen heti, vie kirjeen postiin, Verner saa sen huomenna.

Ja niin Ester tekikin. Hän suuteli vielä kirjekuorta ennenkuin pani sen
talon seinällä riippuvaan postilaatikkoon.

Sitten hän riisuutui, katsoi kerran peiliin, sammutti tulen ja
heittäytyi sänkyyn. Hän nukkui pian, mutta heräsi kohta kiljahtaen.
Hänen editseen oli unissa kulkenut kaksi kiiluvaa silmää. Mutta kun hän
oli kynttilän sytyttänyt, tuli rauhallinen uni.



3.


-- Oooo! Siinäpä sulhasmieskin tulee, rähähtivät kaikki herrat kun
yhdestä suusta nähdessään Arnoldin astuvan kaupungin hotellin valaistuun
kahvilahuoneeseen.

Arnold oli mielitty seurakumppali herroille, varsinkin köyhemmille,
sillä hän oli aulis tarjooja. Kaikki muuten hänestä pitivät
avomielisenä, auliina ja vilpittömänä toverina. Herrat nousivat,
tervehtivät ja varustivat Arnoldille paikan pöydän päähän.

-- Kerroppa kuulumisia, puhui pormestari.

-- Olin äsken morsiameni luona. Siellä kului aika sangen hupaisesti,
vastasi Arnold.

-- Arvaahan tuon! Sittepä oletkin täyttänyt velvollisuutesi kuin kunnon
mies ainakin. Sopii istua hyvällä omallatunnolla, sanoi pormestari.

-- Sen omantunnon kanssa on vähän niin ja näin, virkkoi Arnold. Mutta
kun on kerran tullut, niin täytynee, täytynee, hän jatkoi näyttäytyen
huolettomalta.

Mutta hän tilasi kahvia ja konjakkia koko joukolle. Ja sitä maisteltua
haihtui katumus, ja iloinen nauru ja leikkisät puheet täyttivät savuisen
huoneen.

-- Arnold, sanoi eräs nuorehko hienopiirteinen mies häntä olalle lyöden,
etkö ole huomannut, että hotelliin on tullut uusi tarjoilijatar. Vai
etkö heistä enää välitä? Odotapas, kun kutsun hänet -- hän on kaunis
tyttö.

Ja ennenkuin Arnold oli ehtinyt tajuta asiaa, saapui tarjoilijatar. Hän
oli pitkän solakka, vaaleaverinen nainen, jonka kasvonpiirteet eivät
olleet vastenmieliset.

-- Neiti Irma, jos saan luvan esittää.

Arnold kohotti lasinsa, joi ja istuutui. Irmalle tarjottiin myöskin lasi
-- hän jäi herrojen seuraan nauramaan ja ilkamoimaan. Arnold tuli ensin
totiseksi, mutta sitten hänen katseensa alkoi viipyä Irmassa.

Irma istui erään maisterin sylissä. Kauvan tuijotti Arnold Irmaan,
tempasi hänet vihdoin luokseen ja suuteli häntä.

-- Noin minä naisen otan, hän virkkoi ja asetti Irman polvilleen.

Irma katseli ensin kummastuneena, mutta pian hän alkoi viihtyä komean
tummasilmäisen valloittajansa huostassa. Toiset kohottivat lasinsa, ja
niin juotiin "pulskan parin" kunniaksi.

Arnold kaivoi taskustansa jotakin ja pisti Irman käteen. Käsi oli
lämmin ja se puristi hellästi saamaansa esinettä. Kun Irma pöydän alla
tarkasteli salavihkaa lahjaansa, näki hän pikku rasiassa kultaisen
soljen. Kiitokseksi tarttui hänen kätensä Arnoldin käteen.

Ja kuiskutellen nuo kaksi asiansa sopivat. Lopuksi kysyi Arnold:

-- Niinkö?

Irma nyökäytti päätään hellänmyöntävästi.

Vähitellen väsyi seura. Toiset poistuivat hotellista, toiset
heittäytyivät sohville. Mutta Arnold siirtyi sivuhuoneeseen -- --.

Kun hän aamulla lähti kotiinsa, otti hän miehen purtta ohjaamaan. Itse
hän vaipui huopapeitteiden väliin Asran pohjalle.

       *       *       *       *       *

-- Herra vallesmanni, nyt olemme kotirannassa, puheli Arvi isännälleen
hiljaisella äänellä kuin anteeksi pyydellen.

Arnold nousi purren pohjalta, kömpi laiturille ja kulki kotiinsa. Pää
oli raskas ja omatunto alkoi työnsä. Hän oli matkalla melkoisesti
selvinnyt.

Hän katsoi isoon peiliin, mutta hämmästyi ja vetäytyi takaisin. Kasvot
olivat pöhöttyneet, silmänalukset kuopalla, hivukset pörrössä. Hänen
suunsa vetäytyi vääräksi ja hampaidensa välistä hän kuin sylkemällä
päästi raa'an kirosanan.

-- Paha ei sinua ikinä kahleistaan päästä, hän huudahti rintaansa
lyöden.

Hän hengitti raskaasti ja raivostui, iski nyrkkinsä pöytään. Lasilla
varustetut valokuvatelineet hypähtivät korkealle ja vierivät helisten
lattialle. Ison peilin hän potkasi säpäleiksi.

Arnold seisoi keskellä lattiaa, katseli tuhoa ja nauroi pirullisesti.

-- Nyt olet tyytyväinen, hän itsekseen höpisi.

Sänky valkoisine lakanoineen oli koskematta. Hän heittäytyi siihen.
Mutta ei tuntunut nukuttavan.

-- Rapakossa saisit rypeä, hän taas virkkoi pystyyn hypäten, meni
ruokasaliin, otti ison pullon ja asettui huoneeseensa juomaan.

Hän joi yksin, nauroi ja irvisteli, joi, kunnes nukkui istualleen.

Hän heräsi vasta iltapäivällä. Arvi oli tullut hänen huoneeseensa
postilaukku kainalossa ja katsoi nyt ihmeissään isäntäänsä, joka hieroi
unta silmistään. Vähitellen muisti Arnold kaikki. Huone oli kamalan
näköinen.

-- Arvi, hyvä poika, auta minua. Vie ulos nuo roskat, hän sanoi peiliä
osottaen.

Arvi ryhtyi työhön ja vähitellen tuli huone yhä autiommaksi. Pöydän
vieressä lattialla oli Esterin valokuva, sen kehys ja lasi pirstaleina.
Arnold kohotti kuvan pöydälle ja painoi kädellään tuskan ahdistamaa
sydäntään.

-- Ester parka!

Postilaukussa oli Esterin kirje. Arnold otti sen käteensä pahoja enteitä
aavistaen. Olisikohan pormestari kotiin tultuaan kertonut Esterille? Ei,
ei se ollut mahdollista -- -- eiväthän herrat sellaisia kerro. Mutta jos
Ester muutoin olisi saanut tietää... Hän avasi kirjeen, selaili sitä
sieltä täältä. Hänen kasvonsa tulivat yhä valoisemmiksi. Sitte hän sen
luki kokonaisuudessaan.

"Rakas oma kulta Vernerini!

Miten sinua nyt ikävöin, miten kadun, etten kanssasi lähtenyt. Olen
istunut valveilla yli puoli yön, sinua muistellen, sinua ikävöiden.

En tiedä, mikä minua on alkanut vaivata. Äskenkin sieluani ahdisti.
Sitte näin vilahdukselta näyn, tiikerin silmät..."

Arnold keskeytti: "tiikerin silmät", hän itsekseen toisti -- ja hänen
rintaansa ahdisti. Hän soimasi itseään, soimasi ankarasti. Vihdoin hän
luki Esterin kirjeen loppuun ja suuteli sitä kerta toisensa jälkeen.

Hän aikoi kirjoittaa Esterille heti ja tunnustaa hänelle kaikki. -- Ei.
Parempi oli se suusanallisesti hänelle kertoa. Mutta painajaisesta oli
päästävä, isäin rikokset olivat sovitettavat. Kumpahan vain löytäisi
sopivan keinon... Unohtaa niitä ei voinut, ne seurasivat kaikkialla
kantapäillä...

Arnold meni saliin. Katsellessaan isänsä kuvaa hänen rintansa alkoi
riehua.

-- Sinäkin! hän huudahti.

Hän haki työhuoneestansa ison kirveen, kohotti sen kuvaa vastaan.

-- Kuole! Kuole muisto, sanon minä.

Ja kirveen terä vilahti hänen olkansa yläpuolella ja sattui kuvaan
sydämen kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle.

Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. Välinpitämättömänä hän
kääntyi pois, kutsui Arvin sisälle.

-- Kanna täältä ulos tuo mädännäisyys! Vie se tunkiolle.

Arvi katsoi ihmeissään juhlallista isäntäänsä. Hänen tapansa ei ollut
vastustella. Arnold vei kirveensä pois ja jäi kävelemään huoneeseensa.

-- Jokikisen kalvavan muiston minä tästä rakennuksesta hävitän. Parasta,
kun polttaisi koko talon...

Hän pysähtyi saliin vievän oven kohdalle ja katsoi surumielin
äitivainajansa kuvaan. Sormi sattui huulille -- ja Arnold lähetti hellän
lentosuutelon äitinsä kuvalle.

-- Hymyile sinä aina minun majani pyhimmässä paikassa.

Hän jatkoi jälleen kävelyään.

Olisiko enää mitään mahdollisuutta uuden elämän alkamiseen? Eikö vanha
tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi tapahtua.
Mutta isiltä peritty kehnous, joka asui veressä, veressä, jota itse oli
saastuttanut, turmellut... Olisiko mahdollista puhdistaa tuota
turmeltunutta verta, kohentaa raukeita jäseniä ja elähtynyttä sielua
puhdistaa? Niin täytyi tapahtua.

Kaikki tekeminen riippui tahdosta. Heikko, voimaton tahto ... oh, jospa
sen voisi karaista, terästyttää. Ei Arnoldilla itsellään siihen voimia
enää ollut. Olihan hän jo niin usein yrittänyt, yrittänyt oikein
tosissaan. Mutta päätös piti vain päivän, korkeintaan pari... Ja sitten
alkoi taas sama, entinen, isänaikuinen, huono elämä.

Yksi tähti oli tuolla synkkäpohjaisella taivaalla. Se oli Ester.



4.


Seuraavana sunnuntaina saapui Ester Valkamaan. Arnold hänet itse sinne
kävi valkokupeisella purrellaan noutamassa. Aamupäivällä he tekivät
pitkän kävelymatkan Valkaman tiluksien ympäri. Päivällisen jälkeen he
istuivat köynnöspenkillä lehtimajassa.

Arnoldin kädet olivat kääriytyneet Esterin vyötäisille.

-- Siihen on vielä koko joukko toista kuukautta, puhui Arnold melkein
surumielisesti.

-- Niin, vastasi Ester lempeästi.

-- Mutta olethan sinä nyt jo minun, olet kokonaan ... ja onhan meidät jo
kuulutettu...

Ester ei vastannut mitään. Hän katsoi haaveellisesti lehtimajan ovesta
ulos. Pääskyset visertelivät tuuhean koivikon keskellä ja pilvenhattarat
päilyivät oksien lomitse taivaan sineä vasten.

-- Miksi et puhu, Ester? Etkö enää minua rakasta?

Ester kääntyi äkkiä häntä kohti, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja
kuiskasi tunteellisena hänen korvaansa:

-- Verner, rakastan, rakastan...

Arnoldin silmät saivat kiiltävän ilmeen. Hän painoi Esterin miehuutensa
koko voimalla sykkivää sydäntänsä vasten.

-- Ei, ei Verner, älä niin kovasti. Minä vallan tukehdun, puhui Ester
punaisin poskin ja hehkuvin silmin, koettaen irroittaa itseään
kauvemmaksi Verneristä.

-- Mutta miksi et...?

-- Ei Verner, ei!

Ja hän katsoi jälleen ulos lehtimajan ovesta, painoi päänsä alas ja
jatkoi surumielisesti:

-- En ilkeäisi isääni koskaan enää häpeämättä ajatella, jos...

Hän keskeytti. Kyyneleet uurtivat kosteita vakoja hänen poskilleen. Ne
olivat isoja, kristallinkirkkaita kyyneleitä.

Arnold istui hetkisen mietteissään, kuivasi sitten hänen kyyneleensä ja
sytytti tupakan. Ester ei ollut huomannut tällä kertaa mitään
merkillistä Arnoldin silmissä.

-- Tahdon sinua ymmärtää. Säilytä isäsi muisto kirkkaana. Anna minulle
anteeksi, Ester.

-- Niin mielelläni sinulle anteeksi annan, jos annettavaa on. Hyvä, että
ymmärrät minua, vastasi Ester.

-- Mutta, rakas Ester, me vietämme häämme ensi sunnuntaina, puhui
Arnold.

Hämmästyneenä kääntyi Ester häneen ja tahtomattaan hän kysyi:

-- Senkötähden?

Mutta sitte hän punastui.

-- Muutenkin, vastasi Arnold lyhyesti.

Kumpikin vaikeni. He istuivat nyt hiukan erillään toisistaan.

-- Suostuthan sinä, Ester? kysyi Arnold vihdoin.

-- Mutta Verner, ihmiset nauraisivat meille.

-- Mitä ihmisillä on meidän kanssa tekemistä?

-- Minä olen luvannut olla kotiopettajattarena koulun loppuun.

-- Ja siihen on aikaa kaksi viikkoa.

-- Niin.

-- No kahden viikon perästä sitten?

Ester ei vastannut. Hän katsoi pientä harmaata varpusta, joka ahkerasti
työskenteli lehtimajan edustalla olevassa pensaassa.

-- Etkö sinä siihenkään suostu? kysyi Arnold.

Ester kohotti katseensa ja huomatessaan Vernerin alakuloisen katseen,
hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.

-- Sitten olen _kokonaan_, ikuisesti sinun.

He olivat vaiti. Kuului vain hengitystä, joka kummankin kaulaa poltti.
-- --

Salissa oli kaikki muuten entisellään, ukko Arnoldin kuvan paikka vain
oli tyhjä. Kaikki ikkunat ja ovet olivat selki selällään ja keväinen
huumaava tuoksu kulki huoneiden läpi. Ohi mennessään se sattui nenään --
ja ihminen nautti tästä sattumasta, puhalsi ensimmäisen vienonhellän
vaikutuksen äkkiä ulos saadakseen uudelleen ahmaista ylenmäärin. Ihminen
ei tyydy vähään! Mutta ahneus rangaistaan. Tuoksu tunkeutui liian
voimakkaana Arnoldin nenään; se kutitti nenän seinämiä ja häntä
tirskutti.

-- Pardon! hän sanoi käsivarressaan riippuvalle Esterille, joka juuri
oli päässyt salin kynnyksen yli, ja alkoi nenäliinallaan tukehduttaa
seuraavaa kohtausta.

-- Ah, kun täällä on suloinen tuoksu... Mutta mitä? Ester äkkiä huudahti
käsiään yhteen lyöden.

Arnold ei muistanut tällä hetkellä salissa tapahtunutta muutosta, vaan
jäi ihmetellen katsomaan Esteriin.

-- Missä isävainajasi kuva on? kysyi Ester.

Arnold ei heti ollut valmis vastaamaan. Hän mietti hetkisen ja hänen
silmänsä synkistyivät.

-- Ester, olen särkenyt kuvan -- tahallani, hän vihdoin sanoi.

-- Miksi? kysyi Ester ihmeissään.

-- Minulla ei ole yhtä hyviä muistoja isästäni kuin sinulla, siksi olen
sen rikkonut.

-- Etkö hänestä pitänyt?

-- En, ja hänen kuolemansa jälkeen olen häntä ruvennut sadattelemaan.

-- Onko mahdollista, että lapsi voi sadatella vanhempiaan? kysyi Ester
ikäänkuin häntä ei olisi kukaan kuunnellut.

-- On, se on mahdollista. Ja sitten, kun meillä on kylliksi aikaa,
kerron sinulle, miksi häntä halveksun.

Ester katsoi vain tyhjään paikkaan seinällä ja puhui vieläkin kuin
itsekseen:

-- Hän oli kuvassa niin kovin sinun näköisesi, Verner. Varmaan sinäkin
muutut ihan samanlaiseksi, kun tulet vanhemmaksi.

Arnold meni ikkunan eteen ja katsoi ulos lehtikujan läpi ja yli
Utuselän. Hän huokasi.

-- Varmaan minäkin muutun ihan samanlaiseksi, hän itsekseen toisti.

Mutta kun Ester läheni häntä, sanoi hän ääneen:

-- Tästä näkyy kaupungin kirkontorni. Katsopas!

-- Näkyykö; missä? huudahti Ester ja asettui ikkunaan.

-- Tuolla tuon korkeimman kukkulan vasemmalla puolella. Näetkö?

-- Nyt näen, nyt näen, vastasi Ester iloisena.

-- Sitä usein katselen ja ajattelen, että sinä asut ihan sen vieressä,
vähän siitä paikasta oikealle, juuri tuon korkeimman kukkulan kohdalla.

-- Niinkö? Mutta nousen huomenna tuonne torniin katsomaan Valkamaa ja
ajattelemaan sinua, puhui Ester näpertäen sormiensa välissä Arnoldin
nutun nappia ja katsoen häntä suloisesti silmiin.

-- Tee se. Tai nouse mieluummin kävelyretkelläsi tuonne kukkulalle,
sieltä varmasti näet Valkaman kokonaan.

-- Niin, sen minä teen.

Ilta-auringon hiljaa laskeutuessa länttä kohti saattoi Arnold
morsiamensa kaupunkiin. He istuivat kumpikin perässä, Arvi hoiti
konetta.

-- Oh, jospa elämämme tulisi onnelliseksi! puhui Arnold.

-- Epäiletkö sitä, Verner? sanoi Ester havahtuen ajatuksistaan.

-- Välistä, kun tuntuu raskaalta ja yksinäiseltä, vastasi Arnold.

-- Älä ole niin paljon yksin. Voithan käydä kaupungissa vaikkapa joka
päivä.

-- Eipä se siitä parane, enemmän pahenee vain.

-- Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Ja kuitenkin valitat
yksinäisyyttä.

-- Sinä et sitä ymmärrä.

Kun Ester ei virkkanut mitään, jatkoi Arnold entistään hiljemmin:

-- Minä en ole normaali.

Ester katsoi vain kysyvästi Arnoldiin osaamatta puhua mitään. Arnold
veti hänet lähemmäksi itseään.

-- Tahdon olla sinulle avomielinen, tahdon puhua, tunnustaa sinulle
kaikki. Sinun tulee olla minulle hellä, sinun pitää ymmärtää minua
oikein, sinä et saa minuun koskaan suuttua, pitkästyä. Ester, sinä et
saa sitä tehdä, ethän...

Ester heltyi. Hän olisi tahtonut ymmärtää Verneriä, mutta hän ei
ymmärtänyt. Otaksumiset liikkuivat sinne tänne hänen sielussaan. Mutta
hän hylkäsi ne kaikki. Eihän niistä mikään voinut olla mahdollinen.
Yhden hän ymmärsi, ja sen tunteen valtaamana hän kietoi kätensä Vernerin
kaulaan.

-- Minä rakastan sinua, hän kuiskasi.

He olivat saapuneet perille. Hyvästellessä sanoi Arnold Esterille
epävarmana kuin neuvoa kysellen:

-- Menisinköhän pistäytymään hotellissa. Ompahan vielä iltaa mennä
kotiinkin.

-- Mene toki. Saatpa vielä yksin kotonasikin olla.

-- Kaksi viikkoa, vastasi Arnold ilosemmin.

Ester löi häntä hiljaa poskelle ja naurahti onnellisin ilmein:

-- Niin, _kaksi viikkoa_!

Hän pyörähti ympäri ja katosi kevein askelin portista sisään.

Mutta iloisin mielin istahti Arnold purtensa perään ja ohjasi sen
hotellin rantaan. Hän oli tänä iltana vapaa. Ester varmaan ymmärsi hänet
oikein.

Vasta seuraavana päivänä Arnold saapui kotiinsa. Hän nukkui koko päivän.



5.


Valkaman salin seinää kaunisti Esterin suurennettu valokuva komeissa
kultakehyksissä. Mutta Arnold ei antanut asettaa sitä isävainajansa
kuvan paikalle, vaan toiselle puolelle salia, keski-ikkunan kohdalle.
Siinä, missä isän kuva ennen oli ollut, oli nyt tummiin kehyksiin
pingoitettu musta silkkivaate. Säretyn ison peilin paikalla oli
entistään komeampi, mutta ihka uusi, luonnollisessa suuruudessa ihmisen
kuvan näyttävä peili.

Varsinkin kahta huonetta Valkaman kartanossa oli erityisesti koetettu
saada uuteen kuntoon. Ne olivat Esterin huone ja sänkykamari. Niistä
olikin entiset huonekalut kadonneet kuin näkymättömiin.

Kerran oli Arnold tullut kotiin kiihtyneenä. Se oli tapahtunut viikko
ennen häitä. Ei kukaan huomannut, oliko hän juopunut vai selvä, eikä
kukaan tiennyt mistä hän tuli. Sanaakaan puhumatta oli siepannut kirveen
ja iskenyt säpäleiksi huonekalut kahdessa huoneessa.

-- Ne ovat isäni saastuttamat, hän oli huutanut.

Mutta kohta olivat entistään upeammat huonekalut ilmestyneet entisten
sijalle. Asra oli hinannut ison proomun kaupungin rannasta, ja siinä ne
olivat saapuneet. Lattiat, seinät ja kattokin olivat näissä huoneissa
ihka uudet.

Usein oli Arnold ollut poissa kotoa vähän ennen häitä. Ja silloin, kun
oli kotona, hän asusti paraastaan Esterin tulevassa kamarissa, hyräili
ja käveli edestakaisin. Välistä taas pysähtyi yhteen paikkaan pitkäksi
aikaa.

Oli vain pari päivää enää siihen, kun Arnold kulettaisi Esterin omaan
kotiinsa. Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen tulisesti ja varmana:

      "_Minun Esterini!_

Olen saanut kunnalta luvan purkaa kannen sillan toisen valvauksen päältä
häidemme ajaksi. Asetan sen sitten jälleen paikoilleen. Olen tilannut
niin suuren höyrylaivan kuin suinkin sillan läpi mahtuu sinua tänne
tuomaan. En tahdo sinua Asralla tänne retuuttaa, sillä samalla aluksella
voisit poiskin luotani kadota. Mutta kun sitten sillan tukin
rautakannella, niin eipä toista kertaa sellainen laiva kuin se, joka
sinut tänne tuo, sinua luotani vie. Tahdon sinut säilyttää ikiomanani.
-- sinun täytyy luonani viihtyä, luonani viipyä. Varusta siis itsesi
kärsiväisellä luonteella ja ota viihdytystä mukaasi. Uhraan kaikki,
kunhan sinulle vaan saan hyvän olon, tahdon unohtaa kaiken maailman
saatuani sinut luokseni.

Ilmoita myöskin tuttaville, etteivät hommaisi veneitä tai muita
kulkuneuvoja, sillä minun tilaamaani laivaan mahdumme kaikki. Laiva
odottaa täällä, kunnes vieraat palaavat.

Vihkimispaikkamme kirkon kaunistamisesta kuuluvat huolen pitävän --
ystävämme.

Sunnuntaina olen ajoissa luonasi.

      _Oma
      Vernerisi._"

Hän vei kirjeen Arville ja käski hänen heti lähtemään sitä viemään. Itse
hän oli päättänyt pysyä kotona, päättänyt varmasti.

Kului ilta, yö läheni. Kesän haaleat varjot väikkyivät vielä lännen
taivaalla.

Pitkältä alkoi Arnoldista aika tuntua. Asraa ei kuulunut. Ehkä se jotain
uutisia olisi kaupungista tuonut. Hän kulki rantaan. Kuului pientä
puhkumista selältä päin ja kipeniä näkyi muutaman virstan päässä
rannasta. Siellä tuli Asra. Hän odotti, hääräsi ja puuhasi ja avusti
Arvia, kun Asra vihdoinkin oli saapunut.

Arvi antoi Esterin kirjeen. Arnold pisti sen taskuunsa, hän luki sen
sitten huoneessaan.

-- Eikö Arvi lähde jo kartanoon? kysyi Arnold hyväntahtoisesti
rengiltään.

-- Eihän tuota vielä, vastasi Arvi ja seisoi kuin tuomittu veneen
keulassa halkojen vieressä.

-- Mitäs Arvilla siellä on? kysyi Arnold huomattuaan isohkon korin Arvin
selän takana.

-- Eihän täällä mitä, vastasi Arvi epävarmana.

Mutta Arnold ei heittänyt. Hän meni ja kohenti koria. Sen päällä oli
nimi: Ester Lilieroos.

-- Mitä, mistä tämän olet saanut?

-- Tuota, se ryökkinä sanoi, että minun oli se salaa vietävä aittaan,
eikä mitenkään näytettävä herra vallesmannille, selitti Arvi.

-- No johan nyt. Kyllä minä sen nyt sittekin otan, sanoi Arnold ja
tarttui kiihkeänä koriin.

-- Mutta, huudahti Arvi peloissaan, se ryökkinä niin kovasti minua
tenäsi...

-- Sano minun syykseni, sanoi Arnold ja meni kartanoa kohti.

-- Mitähän salaisuuksia hän minulta tahtoo peittää? hän hymähti yksin
mennessään.

Hänen epäluulonsa syttyi. Kiihkeänä hän liikkui huoneissa. Hän luki
kirjeen. Siinä oli puhdasta, vilpitöntä rakkautta ja ihmettelyä ja
ylistystä uhrauksista, joita Arnold hänen, köyhän orpotytön tähden
tahtoi tehdä.

Kirje rauhoitti ja hyvitti hänen mieltään. Mutta korin sisältö oli
hänelle vielä arvoitus. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli kori avoinna
ja naisen vaatteita hänen käsissään.

Arnold ihastui, otti esille kaikki ja riemuitsi. Siinä oli leninkejä ja
alushameita, valkeita, punaisia, ruskeita.

Hän käveli edestakaisin katsellen vuoroin vieretysten olevia parisänkyjä
ja vuoroin pöydälle ja lattialle sirotettuja vaatteita. Oikeanpuoleinen
sänky oli Esterin -- ja tuo toinen hänen.

Mutta hetkisen kuluttua riisuutui Arnold, otti yllensä Esterin hameen ja
heittäytyi oikeanpuoleiseen sänkyyn.

Valkaman kartanon peittivät kesäyön varjot helmaansa.



6.


Häät vietettiin suurella kiireellä. Vihkiminen toimitettiin kaupungin
kirkossa, isolla laivalla kulettiin Valkaman rantaan ja perillä syötiin
pulskat päivälliset.

Ihana oli Ester morsiamena, ja tummina välkkyivät Arnoldin silmät, kun
hän kohotti samppanjalasinsa ottaakseen vastaan onnitteluja.

Mutta tanssiin ja seurusteluun ei Arnoldilla ollut aikaa. Hän oli
laittanut asiat niin, että laiva viipyi perillä vain neljä tuntia.
Sitten hän tahtoi vieraistaan päästä. Ja hän oli nyt mies, joka ajoi
tahtonsa perille. Kaikki kävi kuin itsestään.

Pian olivat vieraat poissa. Tuolla Utuselällä ne vielä nenäliinojaan
huiskuttivat. Mutta Valkaman rannalla vastasivat huiskutuksiin vain
palvelijat, sillä kartanoa kohti kulkivat jo Arnold ja Ester käsitysten.

-- Sinä olet nyt Valkaman kartanon kaunis emäntä, sanoi Arnold, kun he
sisään astuivat.

Ester ei vastannut, puristautui vain lujemmin hänen käsivarteensa.

       *       *       *       *       *

Päivät vierivät, kesä kului ja syksy oli käsissä. Valkaman perheonni oli
pyhä. Arnold oli melkein yksinomaan kotona, vain hätätilassa
virkamatkalleenkaan lähti. Hän oli tahallaan hävittänyt suurimman osan
entisistä huonekaluistaan ja hankkinut uudet. Kun nyt talvi läheni,
antoi hän ajorekensäkin pois ja osti uuden.

-- Miksi niin teet? Tuohan on vielä vallan mainio reki, huomautti Ester,
kun näki rekeä pois vietävän.

He istuivat Esterin huoneessa kahvia juoden.

-- No niin, jos tahdot tietää, niin kerron, miksi täältä tahdon kaiken
entisyyden hävittää, vastasi Arnold.

-- Kerro, kerro, kehoitti Ester.

-- Isäni, alkoi Arnold, oli saksalainen. Hän oli syntynyt Rheinin
varsilla. Kotimaassaan hän oli tehnyt kavalluksen...

-- Kavalluksen? keskeytti hänet Ester.

-- Niin. Muutamat sukulaiset täyttivät kavalluksella anastetun kassan ja
lähettivät hänet ulkomaalle. Hän tuli Suomeen -- kuten niin moni muu
saksalainen -- ja pääsi valheiden varjolla erään tehtaan hoitajaksi.
Näin ollen auttoi häntä se, että hän oli ulkolainen ja osasi saksaa ja
hiukan engelskaa, mutta siinäpä hänen kielitaitonsa ja muu ansionsa
olikin.

Sitte häntä vielä auttoi yksi seikka, nimittäin se, että hän väärensi
itselleen paperit, joiden nojalla hän muka oli aatelismies, -- Suomessa
kunnioitettiin ennen ja vielä nytkin kunnioitetaan aatelismiestä melkein
puolijumalana. Aatelismiehenä ja tehtaan hoitajana hän sai paljon
ystäviä ja juomaveikkoja, pääsi tuttavuuteen varakasten kanssa, tuli
kostoretkelle Valkaman kartanoon ja saikin ainoan perijättären
pauloihinsa.

Arnold keskeytti hetkiseksi ja katsoi epäillen ympärilleen, Ester
huomasi hänen levottomuutensa.

-- Verner, ellet tahdo kertoa -- -- ja jos se on ikävää...

-- Ei, ei, kyllä minun täytyy saada puhua nyt suuni puhtaaksi...

Hän poltti muutaman savun ja jatkoi sitten:

-- Jo sinä aikana, kun minun muistini alkaa, oli äitini nääntynyt. Isäni
potki ja pieksi häntä joka päivä, eli palvelijoidensa kanssa ja kuletti
vieraita muualta. Hän juopotteli aamusta iltaan. Minä sain olla hänen
juomakumppaninaan melkein lapsesta saakka...

-- Onko mahdollista? huudahti Ester tuskan ilme kasvoissa.

-- On ystäväni, on!

Arnold nousi seisaalleen ja käveli kiivaasti.

-- Hän opetti minulle kaikki paheet, hän juurrutti sieluuni kaiken
maailman saastan. Hän ei tehnyt sitä selvänä, mutta milloinkapa hän
juuri selvä olikaan?

-- Äitini, hän hetkisen kuluttua jatkoi, koetti minua suojella, pitää
kuin silmäterää... Mutta minkäpä äitini mahtoi. Hän oli itsekin liian
onneton. Ilkkuen isäni äidille kertoi ja vieraille kehui, että minusta
tulee "isän poika", minusta muka tulee "mies".

Ester tarttui kiinni Arnoldiin ja kuin rukoillen pyysi:

-- Verner, älä kerro enempää, älä kerro!

-- Siinäpä onkin jo kylliksi. Yksityiskohdat jääkööt sikseen, vastasi
Arnold.

Hän käveli kauvan sanaakaan puhumatta. Ester istui sohvan nurkassa
painaen päätä käsiinsä. Hämärä oli huomaamatta hiipinyt huoneeseen.

Kun lamput sytytettiin, oli valossa jotain surullisen kammottavaa. Eikä
heitä sinä iltana kumpaakaan naurattanut.

Ja vasta vähitellen, suurien ponnistuksien perästä, he saivat kiinni
entisestä elämäntavastaan, joka oli ollut kuin jollain tavoin
loukkautunut.

Joskus Arnold katuikin kertoneensa niin tarkoin isänsä elämästä, ja
Esterin mielessä kiehtoi ajatus, joka pyrki saamaan selville, mitä
kaikkea saastaa Arnold oli isältään oppinut. Ester oli kokematon lapsi.

Ei kumminkaan kestänyt kauvan, ennen kuin hänelle asiat rupesivat
selkenemään.

He olivat tulleet nyt sangen hyviksi tuttaviksi. Olipa usein oikein
hupaistakin yhdessä ilkamoida, miehen ei tarvinnut hävetä naista eikä
naisen miestä. Esteristä tuntui se nyt sangen ihmeelliseltä. Ei hän
olisi sitä osannut aavistaakaan puolta vuotta aikaisemmin.

Ensi lumet kattoivat jo maata. Arnoldin piti lähteä virkamatkoille. Hän
teki sen sangen vastenmielisesti. Mutta täytyihän sitä. Matka piti aina
piirin pisimpiin pohjukoihin. Kului päivä, toinen ja kolmas. Vasta
neljäntenä Arnold saapui iltapäivällä. Hän oli juovuksissa.
Naapuripitäjässä oli ollut päivän vieraisilla, kun matkalla oli tavannut
virkaveljensä.

Ester hoiti häntä kuin lasta, pesi, kampasi, antoi lämmintä maitoa,
keitti hyvää ruokaa. Arnold käveli rauhattomana; ja hänen silmänsä
alkoivat kiilua, kun hän sänkykamarissa päältään riisui. Ester pelästyi
ne nähdessään. Se oli sama kiilto, joka kerran ennen oli hänelle
näyttäytynyt pormestarin pienessä kamarissa. Häntä värisytti, mutta hän
koetti pysyttäytyä tyynenä. Hän ymmärsi Arnoldin pienimmätkin
viittaukset.

Hetkisen kuluttua uinui Valkaman kartano ulkoa nähden talvisen yön
varjoissa.

Mutta vähän ennen puoliyötä ilmestyi valoa sänkykamariin. Siellä liehtoi
yöpuvussaan Arnold. Hänen silmänsä kiiluivat.

-- Sinä kieltäydyt velvollisuuksistasi, hävytön!

-- En, rakas Verner, en, en, kuului itkun sekainen vastaus.

Sänkykamarin ovi avautui, saliin ilmestyi valoa ja Arnoldin omaan
kamariin ilmestyi valoa.

Iso kirves kohoaa, iskee. Tammisesta kirjoituspöydästä singahtelee isot
palat pitkin lattioita, ja viimein romahtaa koko laitos alas. Arnold
katselee työtään. Hänen silmissään on kiiluva liekki ja suu on
irvistyksissä.

Mutta sänkynsä nurkkaan kyyristyneenä itkee Ester kuullen kirveen
jykevät iskut.

Hän ei voinut, ei voinut. Olihan kaikki jo niinkin kammottavan
häpeällistä. Ja vieläkin enemmän...

Ester alkoi tajuta mitä Verner oli tarkoittanut sillä, ettei hän ollut
normaali. Mutta mikä siihen oli syynä, se oli arvoitus... Oi, ettei
Ester voinut sitä auttaa!

-- Ester, anna minulle anteeksi!

Ester säikähti, katsoi ylös. Hänen miehensä oli sängyn vieressä
polvillaan lattialla. Outo kiilto oli kadonnut silmistä ja huulet
värähtelivät tunteellisesti.

-- Anna minulle anteeksi, Ester, toisti Arnold.

-- Älä ole minulle julma, Verner, pyysi Ester ja tarttui kiihkeästi
hänen käteensä.

-- En tahtoisi. Annatko minulle anteeksi, minä nukkuisin sitte niin
hyvin?

-- Se on jo annettu, vastasi Ester ponnistaen voimiaan saadakseen
lausutuksi nuo muutamat sanat.

-- Nyt minun on hyvä nukkua, sanoi Arnold, suuteli vaimoaan otsalle ja
poistui omaan huoneeseensa.



7.


Aina silloin, kun Arnold oli poissa kotoa, oli Ester ahkerassa työssä.
Hän ompeli lapsen vaatteita, vaikkei hänellä ollut vähintäkään tietoa
pienokaisesta. Ja kun hän toivottomana tätä muisteli, kuului syvä
huokaus sydämmen syvyydestä. Olihan hänen miehensä kylläkin sanonut,
ettei ainakaan muutamaan vuoteen saisi tulla, mutta Ester sittenkin
toivoi.

-- Miksi ei saisi tulla? oli Ester ihmeissään kysynyt.

-- Se olisi niin kovin ikävää, oli Arnold lyhyesti vastannut.

Ester rakasti noita pikku hommiaan. Hänellä oli erityinen piirongin
laatikko toivotun pienokaisen vaatteita varten. Siinä oli pikku "popot",
siinä "kutit" ja "tutit". Ja aina kun Ester niitä järjesteli -- eikä se
suinkaan harvoin tapahtunut -- oli hänen suunsa niin somassa hymyssä.

Mutta toive ei vain näyttänyt toteutuvan. Yli kaksi vuotta he nyt olivat
olleet naimisissa, eikä vieläkään! Sitä ikävämpää Esterille, kun Arnold
oli yhä tiheämmin ja tiheämmin poissa. Yksin hän sai istua, miettiä.
Vernerin virkatoimet olivat niin sanomattomasti lisääntyneet, sillä
virkamatkoille hän melkein aina oli lähtenyt, useita päiviä poissa
viipynyt. Kotiin tultuaan hän oli aina särkenyt jonkun isävainajansa
aikuisen esineen. Nyt ne olivat lopussa. Valkaman kartanon huoneissa oli
sisustus kokonaisuudessaan Vernerin hankkima.

Ester oli tullut kivuloiseksi. Hän ei kotoaan liikahtanut juuri
mihinkään, ja se teki hänen mielentilansa raskaaksi.

Eräänä iltana joulun tienoossa hän äkkiä sairastui. Arnold ei ollut
kotona, mutta häntä lähetettiin noutamaan sieltä, mihin oli sanonut
lähtevänsä virantoimituksille.

Arnold tuli yöllä kotiin. Hän oli tavallista enemmän kiihtynyt.
Sänkykamarin ovi oli lukittu. Arnold kirosi. Palvelija kiiruhti
ilmoittamaan isännälleen rouvan sairastumisesta. Se ei vaikuttanut
mitään. Hän otti kirveensä ja iski oven säpäleiksi. Sänkykamarissa oli
kuumetta sairastava Ester polvillaan oven edessä.

-- Miksi lukitsit oven? hän vaimolleen ärjäsi.

-- En tiennyt sinun kotiin tulostasi.

-- Et siis minua odottanut?

-- Olen sinua kauvan odottanut. Mutta minä olen sairas.

-- Ja siksi sinun on sulettava minulta ovi?

-- Verner, anna minulle anteeksi, en sillä mitään pahaa tarkoittanut.

Arnold katsoi kauvan vaimoonsa. Hänen silmissään oli taaskin tuo outo
kiilto.

-- Pyydätkö sinä anteeksi? Ester!

Ja yhdellä nykäyksellä oli Ester Arnoldin sylissä. Hän vei hänet sänkyyn
ja suuteli häntä tulisesti.

-- Verner, minä olen niin kovin sairas, valitti Ester.

Mutta Arnold ei häntä kuullut.

-- Verner, mistä hakija sinut löysi, kun näin pian jouduit kotiin,
kuule, mistä?

-- Mikä hakija? huudahti Arnold vihdoin kiihtyneenä.

-- Minähän lähetin sinua noutamaan ja ilmoittamaan...

-- Minua noutamaan?

-- Niin, ja ilm...

-- Sinä siis vakoilet minua, huusi Arnold, siksipä oletkin taas noin
kylmäkiskoinen kohtaani. Mutta ole vain, jos tahdot, hän
ylenkatseellisesti jatkoi, hyppäsi pois sängystä ja poistui. Salista
kuului kirveen iskuja ja kirosanoja. Esterin kuva oli salin lattialla
pirstaleina.

Arnold oli nukkunut salin sohvalle, kun palvelia hänet herätti yöllä
nöyrästi niiaillen:

-- Herra nimismies, kuulkaa.

-- Mitä? ärähti Arnold.

-- Saako tohtoria lähettää hakemaan, rouva on niin kovin sairas, että
ihan hourii.

-- Herran tähden, onko rouva sairas? Heti paikalla lääkäri tänne!

Kartanossa tuli kiirettä ja touhua. Paras hevonen kaupunkiin, sen sai
ajaa vaikka kuoliaaksi.

Mutta kun Ester houreestaan heräsi, näki hän Arnoldin sängyn vieressä
polvillaan, kyyneleet silmissä.

Taaskin anteeksi pyyntö sai sovittaa tehdyn rikoksen.

-- Oh, jos tietäisit, miten minä kadun, valitan, puhui Arnold.

Ester ei jaksanut mitään virkkaa, puristi vain hellästi Arnoldin kättä.

Vasta puolen päivän tienoissa tuli lääkäri. Tauti ei ollut hänen
mielestään vaarallista, mutta piti kumminkin olla hyvin varoillaan.
Hiljainen lepo oli paras lääke sitten, kun kuume oli saatu poistetuksi.
Lääkäri lupasi käydä joka toinen päivä, jollei tauti näytä
vaarallisempia oireita.

-- Kuule Ester, puhui Arnold, kun he olivat kahden, en ollutkaan eilen
virkamatkoilla, kuten sanoin meneväni, vaan olin kaupungissa juomassa.
Sellainen raukka minä olen. -- Tuskin voinenkaan enää muuksi muuttua...

Esterin silmät olivat painuneet umpeen; hän oli nukkunut. Syvään
huokaisten nousi Arnold paikaltaan ja kulki raskain askelin omaan
huoneeseensa.

Kun hän katsoi peiliin, huomasi hän korvallisellaan harmaita hivuksia.

-- Mies vasta kolmenkymmenen ikäinen -- ja lumi putoilee hivuksiin, hän
ivallisesti itsekseen puhui. Mutta se onkin synnin puhdistumatonta
myrkkyä, eikä taivaan valkoista lunta.

Hän ei ymmärtänyt itsekään itseään. Kummallista. Hän luuli aina
vihapäissään jakavansa vain oikeutta. Aina kun hän kiivastui, kiivastui
hän syystä, sillä hän oli muka kärsinyt vääryyttä. Eikö hänellä
esimerkiksi vaimoonsa nähden ollut rajoittamattomat oikeudet? Hän myönsi
nyt, ettei niin ollut. Mutta kuinka kauvan hän sen muistaisi? Siksi kun
jälleen saapui juovuksissa kotiin.

-- Kirous! hän ärjäsi, mutta laski alas kohotetun nyrkin ja jatkoi
kävelyään.



8.


Esterin poskien puna oli kalvennut niinkuin punainen ruusu vaalenee
ollessaan auringossa, saamatta kylliksi virkistävää kosteutta.
Valkeiden, laihojen käsien selkämyksissä näkyivät selvästi jänteet.
Mutta kaunis oli Ester vieläkin. Hän oli kuin hento kukka, jolta
suurempi kasvi auringon lämpymän säteen siimestää.

Ester odotti ja pelkäsi. Kunhan vain Arnold ei tulisi juovuksissa
kotiin. He olivat tehneet sopimuksen, ettei hän tulisi päihtyneenä
sänkykamariin. Aluksi oli Arnold sopimusta hiukan seurannut. Mutta
sitten se vanheni. Ensin hän pyrki anoen ja pyytäen oven avaamista,
lupauksilla rukoustaan säestäen. Oven avauduttua alkoi sama sietämätön
elämä. Kun Ester tuskan kalvamana kieltäytyi ovea avaamasta, särkyi se
kirveen iskuista -- ja sen jälkeen särkyi aina joku huonekalu,
kallisarvoinen esine.

Ester pelkäsi ja odotti. Usein hän toivoi -- vaikka salaisesti -- että
Arnold viipyisi, viipyisi kauvan, tai että hän tulisi ja toisi vieraat
mukanaan. Auliisti Ester palveli isäntäänsä ja hänen vieraitaan. --
Ellei niin olisi tehnyt, olisi voinut käydä huonosti.

Yksin istui Ester. Hän ikävöi ja itki. Kun talvi-illan pimeässä
rakennuksen nurkat paukkuivat ja vihainen pohjan viima löi vasten
ikkunoita, juoksi Ester ulkoportaille, koetti kuulostaa, joko kulkuset
kilisisivät. Sisällä hän oli kuulevinaan. Mutta ei hän toki vielä
tullutkaan. Yö oli niin kammottavan pitkä. Parempi, kun tulisi aamulla.

Miten Verner saattoi olla sellainen, tuo kaunis, ennen niin jalo, hyvä
Verner? Ja kalvoihan sekin Esterin mieltä, kun Verner kerran riidan
ollessa kuumimmillaan oli sanonut, ettei Ester mitään Valkamaan tuonut,
köyhänä ja avuttomana oli tullut ja tuskin olisi elämässä pysynyt, ellei
Verner olisi häntä ottanut -- armosta. Armosta, niin hän oli sanonut.
Olihan tosin Verner sitten jälleen pyytänyt anteeksi, mutta silläkö se
oli hyvä.

Ester oli koettanut sydämellisellä hellyydellä miestänsä parantaa, jo
kolme vuotta hän oli koettanut yötä ja päivää. Turhaan. Viime vuotena se
oli ollut ihan aina samanlaista temmellystä.

Kunhan Ester olisi saanut lapsen. Sekin toive oli kokonaan turhaan
rauennut. Kun olisi edes jonkinlaista seuraa tässä tukahduttavassa
yksinäisyydessä. Olihan hän välistä yrittänyt hankkia itselleen
tuttavallista naisseuraa, vieläpä ystäviäkin, mutta ystävyys ei kauvan
kestänyt. Aina kun asiat kiristyivät, menivät ystävättäret Vernerin
puolelle, vieläpä ilmaisivat heille uskotuita vaarallisia
aviosalaisuuksiakin. Ja kun heitä nuhteli, niin sanoivat he hyvin
yksinkertaisesti: vaimon tulee alistua kaikissa miehensä tahdon
alaiseksi. Kaikissa? Alistua alemmaksi kuin eläin? Ei. Ester ei sitä
voinut. Petollisia olivat Esterin naisystävät.

Ester oli tullut siihen käsitykseen, että ystävän piti olla miehen.
Mutta olihan sekin hirveä askel. Kuolema olisi ollut paras ystävä. Ja
usein olikin Ester kävellyt kirkonkylän hautausmaalla mustien ristien
keskellä. Siellä vasta oli rauhallinen paikka. Tuulessa huojuvien
petäjien suhinakin oli ihan toisen äänistä kuin muualla. Se oli mollissa
laulettua nukutusvirttä. Oh, tuolla yläkulmassa oli niin kaunis paikka,
hietakumpu nuorehkon petäjikön keskellä. Sinne vilkkuivat Utuselän
hopeiset laineet, sinne näkyi nurkka Valkaman isosta päärakennuksesta.
Vernerkin ehkä joskus ikkunastaan katsahtaisi kalmistoon päin.

       *       *       *       *       *

Eräänä keväänä otti Arnold kartanon omaan hoitoonsa. Hän hankki kymmenen
komeata hevosta, lähes sata lehmää ja kaikki taloustarpeet. Valkamaan
tuli toisenlainen homma ja puuha kuin ennen. Ihmisiä kävi nyt paljon
enemmän herrasväen pakeilla, ja Ester sai emäntänä tarttua kovasti
työhön talon askareissa. Kun Arnold oli poissa, kysyttiin häneltä
kaikenlaista. Hän sai päättää. Ja kun tiukka paikka tuli, täytyi hänen
kääntyä pehtorin puoleen, joka aina tiesi neuvon pulman
ratkaisemiseksi. Pian kääntyi Ester pienimmissäkin asioissa pehtorilta
neuvoa kysymään, sillä hän luotti tähän mieheen.

Ensio Rikberg, Valkaman kartanon uusi pehtori, oli kotoisin
Pohjanmaalta. Hän oli nuorena päässyt oppikouluun, mutta erotettu
neljänneltä luokalta, eikä saanut muuallakaan oppikoulua jatkaa. Hän
tahtoi maanviljelijäksi, kävi opiston ja oli nyt pehtorina Valkamassa.

-- Tämä on erinomaisen hyvä tila, oli Rikberg sanonut tiluksia
tarkastellessaan.

Hänen työsuunnitelmansa onnistuivat hyvin. Hän ei paljoa puhunut, mutta
omistamansa vallan hän osasi käyttää. Arnold alusta alkaen oli
tyytyväinen ja iloinen nähdessään hänen hommansa. Päivämääriä hän
itsekin ensimmäisenä kesänä kuleksi Rikbergin kanssa tiluksilla ja
huomasi paljon sellaista mistä hän ennen oli ollut vallan tietämätön.
Näytti kuin uusi ilma olisi puhdistanut Valkaman ummehtuneen kartanon.
Esterkin kävi poskiltaan taas hiukan punakammaksi.

-- Luuleeko Rikberg tämän tilan viljelyksien kannattavan? kysyi Arnold
erään kerran heidän istuessaan Arnoldin huoneessa.

-- En epäile sitä, herra nimismies, minun ymmärtääkseni tämä tila on
paikkakunnan paras. Tänä kesänä on Valkaman peltojen viljasato
sellainen, että sitä täytyy ihmetellä. Jos meidän sato merkitään
yhdellä, niin sitä lähinnä parhaan talon viljasato koko kunnassa on
merkittävä kolmeneljänneksellä. Tämän seikan voin puhtaasti numeroilla
todistaa.

-- Vai niin, vai niin, sanoi Arnold hyväntahtoisesti hymyillen.

-- Entäs, millaiset metsät teillä on! Voin vakuuttaa, että
satakaksikymmentä tuhatta ostaja maksaa ensi näkemältä, puhui Rikberg
kiihkeästi.

-- Oikeinko totta?

-- Kyllä se on varma.

Arnold kohosi istuimeltaan, katsahti pitkään Rikbergiin ja virkkoi
haparoiden:

-- Olettekos te raittiusmies?

-- Minäkö? Eihän toki, vastasi Rikberg iloisesti.

-- No sitte saanen tarjota lasin konjakkia kahvin kanssa?

-- Kiitoksia, kyllä se menee.

-- Ester, huusi Arnold.

Ester ilmestyi ovelle tyynen ja totisen näköisenä, mutta huomatessaan
pehtorin hänen kasvoinsa yli vilahti hentoinen hymy. Sitä ei kukaan
huomannut.

-- Kutsuitko minua, Verner?

Arnold meni vaimoaan vastaan, laski käsivartensa hänen olalleen ja
virkkoi hellästi:

-- Toisitko meille hiukan kahvia ja konjakkia? Tarjoisin Rikbergille
pienen lasin.

Esterin sielussa töksähti niin omituisesti. Hän tiesi, että jos hän
vähänkään estelisi, suuttuisi Arnold. Niin hän oli aina tehnyt. Vaikka
hän kuin pyytäen tai neuvoa kysyen ensin oli palvelusta halunnut, hän
kuitenkin raivostui, ellei pyyntöä täytetty. Hilliten itsensä vastasi
Ester:

-- Tuon heti paikalla.

Ester poistui. Mutta mennessään tunkeutui huokaus esille:

-- Juoko tuo toinenkin!

Pian olivat kahvit ja konjakit Arnoldin kamarin pöydällä.

-- Juodaanpa sitten, sanoi Arnold lasiansa kohottaen.

-- Terveydeksenne, herra nimismies, vastasi Rikberg, juoden lasinsa
pohjaan.

Mutta salin oven raosta tirkisti sininen silmäpari salavihkaa ja
huomattuaan lasit tyhjiksi kääntyi se pois -- ja äänettömin askelin
katosi Ester omaan huoneeseensa.

Kun he olivat tyhjentäneet neljä lasia, kohotti Arnold viidennen
nyökäyttäen päätään.

-- Ei kiitoksia, herra nimismies, ei enempää minulle. Neljä lasia on
korkein määrä, mitä samana päivänä olen ottanut, ja sen olen juonut nyt
isäntäni tähden, sanoi Rikberg kohteliaasti.

Arnold hämmästyi. Hän laski lasinsa pöydälle eikä virkkanut mitään.
Rikberg lähti ulos omille hommilleen.

-- Neljä lasia korkein määrä, sopersi Arnold itsekseen Rikbergin mentyä.
Ja kuitenkin oli hän niin iloisesti ilmaissut, ettei hän ollut raitis.
-- Hm -- -- -- hm -- -- jospa minäkin olisin sellainen!

Mutta Arnoldia alkoi vaivata ikävät ajatukset. Hän joi lasinsa pohjaan.

Ikkunastaan näki Ester Rikbergin vakavin askelin kulkevan pihan yli.
Kenelläkäs nyt oli määrä? Hän tahtoi selvyyttä, meni salin ovelle ja
tirkisti salaa sisälle. Hänen miehensä istui entisellä paikallaan ja
tyhjensi juuri lasinsa. Istuutuessaan työnsä ääreen ihan ääneen virkahti
Ester:

-- Tuollaisen tulee miehen olla!

Kuului askeleita Arnoldin huoneesta. Siellä käveli kartanon herra
raskain askelin edestakaisin. Vihdoin hän lähetti sanan Arville, hevonen
valjaisiin. Sitten Arnold katosi huimaa vauhtia kirkonkylälle päin.

Rikberg seisoi pihalla puistellen päätään. Hän oli kuullut
palvelijattarilta isäntänsä tuhotöistä, tiesipä, missä onnettomuutta
tuottava kirveskin säilytettiin. Mutta ikkunan ääressä istui Ester.
Vettyneet siniset silmät tuijottivat pihalla seisovaan mieheen.

Seuraavana iltana myöhään palasi Arnold. Rikberg oli häntä odottanut.
Hellävaroen ja kohteliaasti renki tervehti isäntäänsä, auttoi alas
rattailta ja saattoi sisälle.

Kiirein askelin riensi Arnold kamariinsa, tarkasti kaikki paikat.
Rikberg seisoi oven suussa. Viimeksi meni Arnold sänkykamarin ovelle. Se
oli lukittu. Silloin astui Rikberg esille.

-- Herra nimismies, hän sanoi kohteliaasti, mutta vakavasti, minulla
olisi nyt teille hyvin tärkeätä asiaa. Se koskee taloutta ja
maanviljelystä.

Arnold käännähti äkkiä takansa, kuullessaan Rikbergin äänen. Hänen
silmänsä paloivat.

-- Mitä se olisi? hän kysyi ja suuntasi kulkunsa omaan huoneeseensa.

Rikberg asettui ison piirongin eteen, nojaten sitä vasten kuin
sattumalta. Hän tiesi kirveen olevan piirongissa.

-- Jos herra nimismiehellä olisi aikaa, asiani on hiukan pitkänlainen,
selitti Rikberg.

-- Eikö sitä voi jättää huomiseen? kysyi Arnold hermostuneesti.

-- Ei sitä sopisi, tarvitsisimme tietoja jo aamulla töitä alotettaessa.
Jos herra nimismiehellä olisi kärsivällisyyttä istuutua tuohon sohvaan?

-- No, kyllä minä, kyllä minä, sopersi Arnold ja heittäytyi sohvalle.

Rikberg alkoi puhua soista, niityistä ynnä muista maista. Hän puhui
pitkäveteisellä, tasaisella äänellä. Alkua kuunteli Arnold, hänen
silmänsä liikkuivat väsyneesti sinne tänne. Silloin tällöin hän
keskeytti:

-- Entäs sitten ... ja mitä sitten...?

Rikberg kertoi vain samaan tapaan. Kohta kuului kuorsausta. Arnold
nukkui, laskeutui vähitellen kuin itsestään pitkin sohvaa. Mutta Rikberg
jatkoi kertomustaan samaan tapaan kuin alottikin. Lopuksi hän asetti
tyynyn mukavasti isäntänsä pään alle ja poistui hiljaisin askelin
huoneesta.

Seuraavana päivänä, kun Arnold oli noussut makuulta, ilmestyi Rikberg
jälleen ja kyseli isännältään tosi asioita. Arnold ei vielä havainnut
renkinsä eilistä menettelyä.

Mutta aina, kun Rikberg kulki pihan yli, liikahti Esterin kamarin
ikkunaverho hiukan, ja sininen silmäpari loisti verhon ja ikkunapielen
välissä.



9.


Arnoldin maanviljelysinnostus pian lamaantui. Yhä useammin ja useammin
hän viipyi kaupungissa tai pitäjällä tuttaviensa parissa. Hän oli
alkanut kaihtia Rikbergiä, sillä hän häpesi elämäänsä ja heikkouksiaan.
Vaimostaan hän ei juuri muutoin välittänyt kuin juovuspäissään.

Rikberg ei ollut koskaan sanallakaan huomauttanut Arnoldia hänen
käytöksestään. Mutta aina, kun vain sai tilaisuuden olla ottamassa
isäntäänsä vastaan tämän kotiin tullessa, oli hän keksinyt sopivan
keinon, jonka avulla ehkäisi Arnoldin tuhotyöt. Niistä oli ennen kaikkea
Ester, mutta myöskin Arnold itse hänelle sangen kiitollinen. Esterkin
oli koettanut löytää jonkun neuvon hillitäksensä miestään rajupäällä
ollessa. Mutta ne eivät auttaneet. Arnold jumaloi ja ylisti vaimoaan
tämän antautuessa, mutta kun hekuma kuohahti elukkamaisenkin piirin
ulkopuolelle, jota Ester ei paraimmalla tahdollaankaan voinut sallia,
silloin kuuluivat kirosanat ja kirveen iskut.

Voimaton oli Ester miestään vastaan. Selvillä päin oli Arnold aina
myöntänyt vaimonsa olevan täysin oikeassa, vieläpä pyytänytkin, ettei
tämä ikinä sallisi moista häväistystä -- mutta asia ei parantunut.

Rikberg hoiti tilaa ja hoiti sitä kuin omaansa isännän hyödyksi. Usein
hän Arnoldin poissa ollessa joutui keskusteluihin Esterin kanssa
kysellen hänen mielipidettään talon asioissa. Ne olivat kasvattavia
hetkiä, sillä Esterillä ei ollut ennen ollut muuta ajattelemista kuin
ruuanlaittoon kuuluvat pikkutehtävät.

-- Mitä pidätte miehestäni? kysyi Ester kerran Rikbergiltä heidän
keskustellessaan Esterin huoneessa.

Tämä katsoi kummastuneena kysyjään ja sanoi sitten miettien:

-- Pitääkö minun vastata suoraan ajatukseni vai saanko kierrellä?

-- Toivoisin teidän aina puhuvan suoraan ajatuksenne.

-- Tahdon sen tehdä, mutta yhdellä ehdolla.

-- Ja millä?

-- Etten tarvitsisi sotkeutua juoruihin enkä sanojeni tähden saisi
itselleni ikävyyksiä.

-- Olkaa siitä varma.

-- Hyvä, sitte sanon. Pidän miestänne sydämmensä puolesta mitä
paraimpana ihmisenä, mutta käytöksensä puolesta hän on raukka.

Ester käänsi katseensa alas. Hän mietti jotain. Sitte vastasi:

-- Niin hän onkin. Te olette oikeassa.

-- Hyväsydämisillä ihmisillä on tavallisesti hyvin paljon heikkouksia,
selitti Rikberg vaatimattomasti.

Ester oli kauvan aikaa vaiti. Hän mietti itsekseen, mistä tuo mies oli
oppinut niin kauniin puhetavan, niin siivon käytöksen ja saanut niin
luontevat kasvonpiirteet? Ja hän oli vain tavallinen pehtori, työnorja?

-- Kuulkaa, mistä te olette kotoisin? kysyi Ester epäröiden ja katsoen
ikkunasta ulos.

-- Pohjanmaalta. Olen köyhän torpan poika.

-- Oletteko te käynyt koulua ehkä? tiedusteli Ester.

-- Olen käynyt neljä luokkaa lyseota; mutta minut erotettiin sitten.

-- Eroitettiin? kysyi Ester hätäisesti. Mitä varten teidät eroitettiin?

Rikberg rykäsi, kohensi vartaloaan ja vastasi:

-- Löin uskonnonopettajaani korvalle. Se oli rikos.

-- Te löitte uskonnonopettajaanne korvalle, tekö? huudahti Ester
innokkaana ja kohottautui seisalleen.

-- Niin. Olin silloin vielä lapsi.

-- Mutta mistä syystä te sen teitte?

-- Ihan vähäpätöinen syy. Hän sanoi minulle, että valehtelin, vaikka
minä puhuin totta, selitti Rikberg tyynesti, ja lisäsi hetkisen
kuluttua: hän nimittäin olisi tahtonut, että olisin valehdellut.

-- Vai niin, sanoi Ester. Mutta kuinka te olette tullut pehtoriksi?

-- Koulun jälkeen olin kolme vuotta kirjanpitäjänä eräällä maatilalla ja
sitten menin maanviljelyskouluun. Sitä tietä on ratani jatkunut, ja nyt
olen pehtorina teillä.

-- Vai niin, sanoi Ester painavasti ja jäi istumaan mietteisiinsä.
Mutta hetkisen kuluttua hän kysyi: haluaisitteko kirjoja lukeaksenne;
saisitte niitä valita meidän kirjakaapista.

-- Kiitoksia. Olen teille kiitollinen, jos niitä saan.

Ja he menivät kirjakaapille kirjoja etsimään. Ester avasi laatikot,
kaapin ovet selkiselälleen. Kun hän kurotti yläkaapin avaimeen, kohosi
povi ja paisui rinta, puna nousi poskille ja hame teki miellyttävän
kierroksen säärien ympäri. Rikberg huomasi hänet niin kauniiksi. Sääli
tahtoi juurtua hänen sydämeensä, mutta hän haihdutti sen ja rupesi
selailemaan kirjoja.

-- Luetteko te ruotsia? kysyi Ester.

-- Kyllä minä ymmärrän jotenkin hyvin sitä kieltä, vaikka olen unohtanut
paljon. Äidinkieleni oli ruotsi.

-- Vai niin. Niin oli minunkin, virkkoi Ester ihmetellen.

Rikberg valitsi kirjastosta itselleen Heinen runokokoelman.

-- Te siis luette saksaakin? puhui Ester.

-- Olen lukenut paljon saksalaista kirjallisuutta, joten ymmärrän saksaa
jotenkuten.

Kun Rikberg oli mennyt, jäi Ester kauvaksi aikaa seisomaan kirjakaapin
edustalle. Hänen leukansa oli käden varassa ja hän katsoi johonkin
siltapalkin rakoon.

Tuo mies oli torpan poika, koulusta erotettu. Hänen kanssaan voi syntyä
millainen keskustelu tahansa. Sellaisissahan sitä tosi elämää olikin.
Olihan sitä elämää ollut hänenkin isässään. Hän oli ollut talollisen
poika. Ja Ester itse -- hän oli talollisen pojan tytär, kotiopettajatar,
ja tuo toinen, hän oli -- pehtori.

Ester säpsähti. Tuntui kuin joku olisi koskettanut häntä olkapäälle. Ei,
ei se ollut kukaan. Mutta hän oli rauhaton. Rakastiko hän? Ei, ei, se ei
saanut tapahtua.

Illalla, kun Ester oli mennyt sänkykamariin, hän lukitsi oven peläten
miehensä tulevan kotiin. Mutta Arnold ei tullutkaan, häntä ei ollut
missään, vaikka Ester häntä aamulla haki joka huoneesta.

Päivällä teki Ester asian Rikbergin huoneeseen, kun tämä oli poissa. Hän
meni sinne kuin varkaisiin, katsellen joka taholle, ettei vain kukaan
häntä huomaisi. Kun hän oli tullut sisälle pikku rakennukseen, jonka
toisessa päässä oli kartanon konttori ja toisessa Rikbergin huone sekä
näiden välillä eteinen, sykki hänen sydämensä tavallista valtavammin.

Rikberg oli järjestänyt huoneensa hyvin siistiksi. Kaikki oli maukkaasti
paikoillaan. Entäs kirjahylly, sehän oli kuin oppineiden salongeissa.
Suomalaista, ruotsalaista, saksalaista, ja osaksi latinalaistakin
kirjallisuutta.

Ihmeellistä. Ja tuo mies oli muka renki, tunkion kuokkija. Hyvä. Ja
katkeruudella hän muisti erään kartanon paroonin ennen sanoneen: eivät
rengit tarvitse oppia Corneliusta. Miksei? Tuo pehtori varmaan oli
onnellisempi työssään kuin moni parooni mukavassa nojatuolissaan. Oli
ihan saman tekevää, mitä työtä teki, kunhan vain teki rehellistä työtä.
Oli ihan saman tekevää, millainen yhteiskunnallinen asema ihmisellä oli,
kunhan hänellä vain oli sivistystä ja ennen kaikkea sielun sivistystä.
Rengin vaimona olisi usein paljon onnellisempi olo kuin korskean
kartanon herran.

Pöydällä oli avoin kirja, saksalaiset runot. Ester katsahti avoimelle
sivulle: "Leise wehen, meine Lieder...", hän luki. Ja kyyneleet silmissä
hän melkein polvistuneena, kädet taivasta kohti yhteen puristettuina
toisti:

-- "Leise wehen, meine Lieder."

Hän ei huomannut, että ovi avautui hänen takanaan, ja Rikberg astui
sisälle. Mutta kun lukko rasahti kiinni, kääntyi hän äkkiä ja huomasi
tulijan. Hän katsoi häneen kauvan, otti askeleen eteen päin ja
heittäytyi voimattomana vieressään olevalle sohvalle.

-- Minä olen niin sanomattoman onneton, hän huudahti.

-- Minä tiedän sen, eikä se ole ihmekään, vastasi Rikberg kunnioitusta
osottavin ilmein, ja jatkoi: voinko teitä jollakin tavoin palvella?
Tekisin sen mitä mieluimmin.

-- En tiedä nyt mitään. Minä en jaksa ajatella, tai toisin sanoen minä
en nyt jaksa puhua. Mutta toisten; sitten minä puhun. Hän nousi
kävelemään ja jatkoi ponnistettuja liikkeitä tehden: minun täytyy
katkaista ne kahleet, jotka minut tekevät matelevaksi orjaksi. Minun
sydämeni on nyt kivettynyt osaksi, mutta osa on vielä tallella ja sen
minä säilytän itselleni ja sille, joka sitä ehkä tahtoo käyttää. Ja
minä, minä, hän puhui rintaansa lyöden, minä tahdon, että se sydämen
kolkka, joka vielä on minun omani, että se tulee oikein käytetyksi. --
Herra Rikberg, tässä on käteni, te olette luvannut minua auttaa, pitäkää
myöskin sananne!

Rikberg tarttui hänen käteensä.

-- Sen teen, hyvä rouva, hän vastasi.

-- Ei kukaan saa tietää, että olin huoneessanne. Teille ilmaisen, että
tulin tänne uteliaisuudesta. Minun uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Te
annatte sen minulle anteeksi.

Ennenkuin Rikberg ehti vastata, oli Ester kadonnut. Hän hiipi varovasti
kiertäen koivikkoon ja sieltä ohjasi askeleensa päärakennukseen. Hänen
vartalonsa oli oiennut entisestään, hänen päänsä oli kohonnut ja käynti
oli varmaa ja tahdikasta. Kun hän huoneissaan liikkui, kajahtelivat
askeleet äänekkäinä rakennuksen toisesta päästä toiseen.



10.


Koko iltapäivän puuhasi Ester kotoisissa hommissa. Hän ei uskaltanut
jättää työtänsä hetkeksikään, etteivät ikävät ajatukset pääsisi hänen
mieltään häiritsemään. Hän oli tehnyt suunnitelman ja päätti varmasti
sitä seurata.

Kun hän maata meni, lukitsi hän kaikki ovet heittäytyen sänkyynsä
iltavaatteissaan: pitkä, löysä, vaaleanpunainen nuttu päällään ja
valkoiset tohvelit jalassa. Pieni yölamppu valaisi kellertävällä
häämeydellä huonetta.

Ester odotti miestään, hän halusi hänen nyt kotiin tulevan. Mutta tunnit
kuluivat, keskiyö vieri ohi, eikä mitään kuulunut. Esteriä alkoi
raukaista, silmät olisivat niin mielellään ummistuneet. Mutta hän koetti
pysyttäytyä valveilla.

Hän heräsi horroksestaan kuullessaan liikettä eteisestä. Hän tajusi heti
asemansa; hänen sydämensä sykähti rajusti, kun hän korviaan koki saada
hyvin herkkäkuuloisiksi. Nyt askeleet lähestyivät ovea, käsi tarttui
ovenripaan, mutta ovi ei auennut. Hänen miehensä juopunut ääni kysyi
ankarana:

-- Ester, oletko valveilla?

-- Olen, vastasi voimakas ääni.

-- Päästä sisälle.

-- En.

Arnold seisoi kauvan oven edessä pimeässä huoneessa sanaakaan
puhumatta. Viimein hän pyörähti ympäri, kuin keksien jotain.

-- Vai sellaisella äänellä? Vai niin, hän mörähteli mennen omaan
huoneeseensa.

Tulet hän sytytti kaikkiin huoneisiin salinpuoleisessa päässä. Se
tapahtui nopeasti ja kiihkoisesti. Viimein hän tahtoi ottaa kirveensä,
avasi laatikon -- kirves oli poissa.

Raivostus oli täydellinen. Kuin tiikeri, ketteränä ja silmät palaen hän
puhaltautui keittiön läpi sänkykamarin toiselle ovelle. Sekin oli
kiinni. Hänen nyrkkinsä ponnahti ovipeiliin, mutta kirkaisten hän vetäsi
nyrkkinsä pois, sillä se oli pimeässä sattunut peiliraamien särmään.
Keittiöstä hän löysi ison halon.

Kun Ester kuuli miehensä kiihkeät askeleet taaskin salin puolelta ovea
lähenevän ja ensimäisen halon sysäyksen oveen sattuvan, hän huudahti:

-- Verner, älä säre ovea, minä avaan sen!

Keittiön puoleisen oven hän ensin aukaisi. Palvelijat olivat hereillä ja
Rikberg seisoi keittiön keskilattialla tyynesti palvelijattarien kanssa
keskustellen. Ihan kuin ei olisi mitään tapahtunut eikä tapahtuisi.
Ester rauhoittui. Hän meni salinpuoleiselle ovelle. Rikberg näki hänen
valkoiset tohvelinsa liikkuvan kepeästi lattialla.

Oli kuulunut toinen ja kolmas jysäys.

-- Älä riko ovea, minä avaan sen, puhui Ester kiihkeänä, mutta
pelkäämättä.

-- Avaa pian! kiljahti Arnold.

Ester väänsi kiireesti avaimen ympäri juosten heti nopeasti
vastakkaiselle ovelle. Hän asettui selin keittiöön. Arnold veti
voimakkaasti oven auki ja halko kohennettuna hän hyppäsi sänkykamarin
lattian yli. Ester seisoi jäykkänä ja levollisena katsoen vainoojaansa.
Mutta ihan viime silmänräpäyksessä, kun halko oli Esterin pään
yläpuolella pudotakseen ja antaakseen hänelle tuhoisan iskun, katosi
Ester kynnykseltä ja kaksi voimakasta kättä kohosi iskua vastaan
ottamaan.

Rikberg oli Esterin takaa tarttunut hänen vyötäisiinsä ja siirtänyt
hänet kuin pikku lapsen taaksensa, jääden itse iskettäväksi. Mutta
lyönti oli jo heikko, sillä Arnold oli tahtonut lyödä vain vaimoansa.
Rikberg otti halon ja välinpitämättömänä heitti sen lattialle.

-- Herra nimismies, sanoi Rikberg ottaen Arnoldia käsivarresta, antakaa
anteeksi, saanko saattaa teidät huoneeseenne?

Ja sanaa puhumatta katosivat miehet salin läpi Arnoldin huoneeseen.
Rikberg nukutti lauhtuneen Arnoldin sohvalle. Siihen ei paljoa aikaa
kulunut, sillä Arnold oli rajattomasti väsynyt.

Kun Rikberg palasi keittiön puolelle, oli Ester tajuttomana lattialla.
Hänen voimansa olivat ponnistuksista loppuun kuluneet. Kuin hentoisen
lapsen kantoi Rikberg hänet sänkyynsä. Kuorma tuntui niin keveältä, hän
olisi kantanut häntä mielellään pitemmänkin matkan. Esterin ihon
huumaava tuoksu sattui hänen nenäänsä -- ja hän nautti siitä.

Mutta sitte Rikberg lähetti noutamaan lääkäriä.

Kenellekään näyttäytymättä oli Arnold kadonnut kotoaan. Arvi oli hevosen
valjastanut ja sen kuin salavihkaa vienyt koivukujan päähän
valtamaantielle, jota pitkin sitten porhaltivat kirkonkylään päin.
Ainoastaan Arvi tiesi Arnoldin matkoista, mutta kun häneltä joskus
niistä kysyttiin, hän vain naurahti -- ja siihen sai tyytyä.

Ester parani pian. Ei hän tarvinnut lääkkeitä -- kohtaus oli ohimenevää,
säikähdyksen aikaansaamaa laatua. Ja Ester oli mielellään tunnustanut
Rikbergille, että hän oli enemmän säikähtänyt hänen kuin itsensä tähden.

-- Minunko? puhui Rikberg kevyesti naurahtaen. Mitäpä minusta väliä,
kunhan rouvan elämä säilyy. Ei toki, minä olen vain renki, enkä sitä
häpeäkään. Työni on kunniallista.

-- Talonpoikainen minäkin olen. Isäni oli talokkaan poika ja
kansakoulunopettaja, puhui Ester, ja hänen äänensä hellästi värähteli,
kun isästä tuli puhe.

Rikberg katsoi häneen pitkään vastaamatta. Kun Ester sen huomasi,
jatkoi hän keveästi naurahtaen:

-- Kyllä se on totta!

-- Enhän epäilekään, vastasi Rikberg keveämmin.

-- Jouduin naimisiin rikkaan kartanon omistajan kanssa, mutta sen tein
puhtaalla tunteella, selitti Ester totisempana. Elämäni ei ole ollut
onnellista.

-- Minä tiedän, vastasi Rikberg osaaottavasti.

-- Ikävä on kalvanut jo pitkät ajat sieluani. Suurin toivomukseni on
jäänyt toteutumatta...

Hän keskeytti. Rikberg oli vaiti liikahtamatta paikaltaan ja katsoi
Esteriä suoraan silmiin. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se alkoi
vaivata Esteriä.

-- Tulkaapas katsomaan, hän paikoiltaan nousten sanoi ja hänen silmänsä
loistivat. Tulkaapas tänne, herra Rikberg.

Ester käveli kevyesti lattian yli, aukaisi piirongin laatikon, jossa oli
paljon vaatteita. Hän veti esille vaatekappaleen toisensa perästä ja
selitti innokkaana:

-- Tässä on pikku "paituli", tässä "popot", tässä koltti -- ja hän
rypisti ne yhteen myttyyn ja painoi kaikki rintaansa vasten, kääntyi
Rikbergiin hehkuvin poskin ja loistavin silmin -- sanokaa toki, eivätkö
ne ole kauniita, eivätkö ole...?

-- Ovat, ovat niin ihmeen kauniita, vastasi Rikberg ystävällisesti
riemuiten.

Ja Ester rypisteli vaatteita vieläkin enemmän, painoi poskeaan ja
huuliaan vasten.

-- Ei se tee mitään, jos nämä rypistyvät. Sitten on minulle hauskaa
työtä taas suoria ne ja järjestää uudestaan. -- Ne ovat niin
sanomattoman kauniit. Ette te sitä käsitä, te miehet -- ette edes
tekään.

Rikberg yhä hymyillen katsoi innostunutta Esteriä.

-- Kyllä minä näen ne kauniiksi. Mutta mielestäni ne olisivat vielä
kauniimmat, jos olisivat päällä...

-- Niin, lapsen, pienokaisen päällä. Te olette oikeassa -- ja sen päälle
ne kerran vielä pannaan.

Rikberg oli unohtanut itsensä innokasta puhetta kuullessaan, hän seisoi
melkein typerän näköisenä, hymyili ja kummasteli.

-- Ette näytä puhettani uskovan. Mutta kun sanon, että olen itseni
lääkärillä tutkituttanut, ja hän on sanonut minun olevan varmasti
normaalin -- mutta mieheni ei --.

Ester keskeytti. Hän asetti vaatteet laatikkoon ja työnsi sen kiinni.
Rikberg meni pöydän luokse ja jotain sanoakseen kysyi, ottaen
kahvikannun käteensä:

-- Saanko itse kaataa itselleni toisen kupin?

-- Olkaa hyvä, kaatakaa minulle kanssa.

-- Niin mielelläni, vastasi Rikberg painolla.

He joivat kahvia. Ester oli hetkisen vaiti, puhui sitten tasaisella
äänellä:

-- Ja ettei teille jäisi mitään epäselväksi ja arvailemisen varaan,
tahdon huomauttaa, että minä itse määrään isän lapselleni. Sen täytyy
olla terveen ja voimakkaan ja lapsesta pitää tulla samanlaisen.

Hän keskeytti odottaen Rikbergin lausuntoa. Mutta kun tämä ei puhunut
mitään, jatkoi Ester:

-- En pidä itseäni enää Arnoldin vaimona -- ja halukkaimmin tahtoisin
hänestä laillisen eron saada. Näinä kärsimyksen vuosina olen asiaani
tuuminut ja sieluani tutkinut. Minä en tee väärin näin menetellessäni,
sillä minä uskon asiaani, minä uskon siihen vilpittömästi -- ja mihin
ihminen vilpittömästi, tosisielullaan uskoo, hän ei voi koskaan väärin
tehdä itseään kohtaan, eikä rikkoa jumalan lakia -- ja tämä asia ei enää
muita liikuta. Kristilliseen avioon en ikinä enää mene, jos Arnoldista
kerran vapaaksi pääsen, mutta luontaisten taipumuksien tähden miehelle
kyllä antaun ja hänen kanssaan elän, jos sopua ja rakkautta, molemmin
puolista sopua ja rakkautta riittää.

Ester oli noussut kävelemään. Hänen askeleensa olivat vakavat ja pää oli
pystyssä, melkein niskaa vasten nakkautunut.

-- Minä ymmärrän teitä ihan täydellisesti, sanoi Rikberg hiljaisella
äänellä, laski kädestään kahvikupin pöydälle ja nousi poistuakseen.

-- Niin, ajatelkaapas hiukan näitä asioita ja lausukaa niistä minulle
joskus arvostelunne.

-- Minä kiitän teitä, rouva Ester, tästä suuresta luottamuksesta.

-- Toivon, etten olisi tarvinnut teidän suhteenne erehtyä.

-- Minä vakuutan, sanoi Rikberg kohteliaasti ja poistui.



11.


On sydäntalvi. Ester tiesi tulevansa äidiksi. Yhä useammin ja useammin
hän vaatelaatikoitaan penkoi ja tarkasteli, oliko vain mitään unohtunut,
vaikka aikaa ajan täyttymiseen oli ainakin kuusi kuukautta.

Arnoldin elämä oli vain hurjistunut. Jos joskus kotiin tuli, oli hän
aina juopunut. Rikberg pani hänet siivosti nukkumaan kuin lapsen,
välittämättä hänen puheistaan juovuspäissä.

-- Herra nimismies, oli Rikberg aina sanonut, puhutaan huomenna.

-- Miksei nyt? Olenko juovuksissa mielestänne?

-- Eihän sitäkään, mutta muuten väsynyt.

Arnoldin oli aina pakko taipua. Seuraavana päivänä hän selvittyään
anteeksi pyydellen kaihti kaikkia -- ja katosi jälleen entisille
retkilleen. Ester ei ollut häntä saanut puhutella moneen kuukauteen,
vaikka olisi kuinka tahtonut. Juovuksissa ei Arnold Esterin luo päässyt,
vaikka kuinka olisi halunnut. Sen esti voimakas mies. Selvänä pakeni
Arnold aina Esteriä.

Eräänä iltana keski talven aikaan kuului tieltä kovaa kulkusen kilinää.
Valkaman pihaan porhalti puolikymmentä hevosta, pysähtyivät rappujen
eteen -- ja iloisia ihmisiä alkoi tulvata päärakennuksen eteiseen.
Sänkykamarin oven lukko napsahti kiinni ja eteiseen ilmestyi Rikberg
vieraita vastaanottamaan. Tulijat, naisia ja miehiä, melkein puoleksi
kumpiakin, olivat hyvällä tuulella.

Arnold antoi käskyn riisua hevoset ja viedä talliin. Kohta syttyivät
kaikki kynttilät ja lamput Valkaman huoneissa, kohta höyrysivät kuumat
pulppuilevat lasit salin samettiliinaisilla pöydillä. Mutta sänkykamarin
ovi oli vieläkin lukossa.

Ovelle kuului hiljaista naputusta.

-- Ester! kuului Arnoldin ääni.

Ester avasi oven. Hänen miehensä oli juovuksissa, mutta näytti tyyneltä.

-- Mitä tahdot? kysyi Ester varmasti.

-- Tule tervehtimään vieraita, sanoi Arnold.

-- Mielelläni, vastasi Ester ja seurasi miestään saliin.

Siellä oli paljon kaupunkilaisia: pormestari, pari maisteria, viskaali
sekä naisia, huumaantuneita, posket pakkasen ja alkohoolin piinaamia.
Arnold esitti tuntemattomat vieraat. Oli siellä Irmakin. Hänet
esiteltäessä sanoi Arnold ollakseen hyvin leikillinen:

-- Tässä on tuleva vaimoni, kun sinä minut jätät.

-- Sepä on hyvä, vastasi Ester ihan luonnollisella äänellä. Näytti kuin
Arnoldin sanat olisivat lieventäneet hänen olemustaan.

Arnoldin kasvonpiirteet saivat omituisen jäykkyyden, eikä häntä enää
naurattanut. Mutta Ester vähän aikaa vieraiden kanssa oltuaan huomasi
itsensä tarpeettomaksi ja kenenkään näkemättä poistui ja lukitsi oven.

Arnold joi kiihkeästi. Irma istui hänen polvillaan. Arnold toivoi, että
Ester olisi sen nähnyt ja hän uskoi, että Ester sen näkikin. Mutta
miksei tullut haukkumaan ja huutamaan? Se kiusasi Arnoldia -- ja hän joi
vieläkin kiihkeämmin.

Mutta Ester ei nähnyt mitään, hän puuhasi ruokia, hyviä ruokia
vieraille. Rikberg näki kaikki eteisestä, ja hänen sielunsa sykähti
omituisesti. Hän ei virkkanut tästä Esterille sanaakaan, hän tahtoi
säästää häntä uudesta häpeästä.

Vieraat remusivat kauvan, söivät hitaasti ja joivat vielä. Vihdoin alkoi
väsyttää. He päättivät lähteä kaupunkiin. Hevoset olivat valmiit ja
lähtijät pukeutuivat, Arnold myöskin. Rikberg oli heitä eteisessä
auttamassa.

-- Mitä te täällä roikalehtelette aina? tiuskasi Arnold hänelle.

-- Aikooko herra nimismies lähteä myöskin? kysyi Rikberg ihan kuin ei
olisi kuullutkaan Arnoldin puhetta.

-- Mitä se teitä liikuttaa, senkin lurjus, kiljasi Arnold. Saatte mennä
helvettiin koko talosta -- ja vielä tänä yönä.

-- Minulla olisi ollut sangen tärkeätä asiaa herra nimismiehelle, puhui
Rikberg.

-- Minulla ei ole teille mitään asiaa, senkin mötys, ähkyi Arnold.

Rikbergiin ei näyttänyt vaikuttavan mikään. Ihmeissään kompuroivat
vieraat ulos ja etsivät rekensä. Vimeisinä menivät Irma ja Arnold.
Heidän hevosensakin oli viimeisenä.

Kaikki oli valmiina lähtemään. Kellot kilahtivat, ihmiset rähähtivät --
ja hevoset olivat täydessä laukassa. Mutta juuri kuin Arnoldin reki
nytkähti liikkeelle, tarttui Arnoldiin kaksi vahvaa kättä. Arnold nousi
kuin kevyt tallukka Rikbergin syliin. Reki oli jo alta pois.

-- Aja, Arvi! komensi Rikberg niin voimakkaasti, ettei Arvi uskaltanut
taakseen katsoa saadakseen tietää, mitä siellä tapahtui.

Ja Arnoldin hevonen katosi korkean koivukujan varjoihin. Irma sai yksin
ajaa kaupunkiin. Mutta vastuksista välittämättä kantoi Rikberg Arnoldin
hänen kamariinsa ja nukutti hänet sohvalle viipyen itse huoneessa koko
yön.

       *       *       *       *       *

Aamulla aukoi Arnold vaivaloisesti silmiään, painoi kädellä päätään ja
valitti. Rikberg, joka oli oven puolella, astui muutaman askeleen häntä
kohti. Arnoldin posket vaihtoivat nopeasti väriään: vuoroin ne
kalpenivat, väliin olivat sinertävän harmaat. Rikberg kiiruhti Esterin
luo.

He kantoivat Arnoldin huoneeseen mukavan rautasängyn, riisuivat hänen
päältään ja asettivat hänet sänkyyn. Vaivoin lienee Arnold itse
huomannut, mitä hänelle tehtiin, aukoi vain joskus silmiään, joissa oli
raukea katse, ja valitti voihkien. Ester asetti hänen päähänsä kylmän
kääreen, vaihtoi sitä usein, eikä paljon hetkeksikään lähtenyt hänen
vuoteensa vierestä.

Illalla saapui lääkäri ja selitti taudin alkohoolin aikaansaamaksi
voimattomuudeksi. Arnold ei voinut elää enää ilman alkohoolia. Hänelle
oli annettava konjakkia ainakin kahdeksannes litraa päivässä -- ja sitte
vähitellen annoksia vähennettävä joka päivä.

Parin päivän kuluttua näytti Arnold hiukan virkistyvän. Hän katsoi
Esteriin niin lempeän raukeasti, että Esterille tuli vedet silmiin.

-- Oletko jo niin voimissasi, Verner, että jaksat puhua kanssani.
Minulla on niin tärkeätä asiata, että minun on paha olla, ellen saa sitä
nyt sanotuksi.

Verner käänsi katseensa Esteristä ja vavahti, hänen kasvonsa saivat
pelokkaan ilmeen. Arnold ajatteli, hän otaksui, että Ester alkaisi
soimata. Sitä hän pelkäsi. Hän puhui hiljaisella äänellä.

-- Ei vielä, Ester, anna minun ensin parantua terveeksi.

-- Ehkä on parasta, sanoi Ester raskaasti.

Arnold nukkui, Ester meni omaan huoneeseensa ja kutsui Rikbergin
luokseen.

-- Jospa Arnold -- Ester ei ollut kutsunut häntä miehekseen enää pitkiin
aikoihin -- nyt pian paranisi, että saisin hänelle ilmaista suuren
salaisuuteni.

-- Kunhan hän saa runsaasti lepoa; kyllä hän siitä vielä nousee, vastasi
Rikberg.

-- Kuule Ensio -- he kutsuivat toisiaan kahden kesken sinuksi, mutta ei
muiden kuullen -- kun minä olen saanut salaisuuteni Arnoldille
ilmaistuksi, niin jätän minä Valkaman. En voi asua täällä kauvemmin.

-- Niin teen minäkin, kun nimismies vain tulisi siksi terveeksi, että
saisin hänelle tehdä tilin töistäni, sanoi Rikberg.

-- Mutta mihin menen? kysyi Ester hiukan epävarmana.

-- Kyllä minä tiesi raivaan, vastasi Rikberg varmana.

-- Onhan meille maailmassa tilaa meillekin! puhui Ester iloisella
luottamuksella. En tahdo mitään muuta, kun pidät huolen siitä pienestä
elämästä, joka meille syntyy. Itsestäni aina huolehdin.

-- Ei hätää mitään! vakuutti Rikberg. Kunhan et vain rupea katumaan,
niin kaikki käy hyvin.

-- En koskaan, en koskaan, sillä nyt minä olen alkanut toteuttaa omaa
itseäni -- ja joku aika sitten koetin täydentää toisen sielua, mutta
siinä en onnistunut, ja luulen, ettei siinä kukaan onnistu.

-- Mahdottomuus se onkin, sanoi Rikberg vakaumuksella. Ellei ihmisessä
itsessään ole miestä itsensä toteuttamiseen, ei hänelle toinen mitään
mahda.

-- Ei vanhempana, oikaisi Ester. Se taimi, joka nuorena juurtuu, versoo
täysikasvaneenakin samaan suuntaan.

-- Ja mikä merkillistä, puhui Rikberg kiihkeästi, perinnöllisyys näkyy
astuvan esiin lapsissa ihan säännöllisesti. Luonnollistahan se onkin,
millainen siemen, sellainen itu.

-- Arnoldissa on perinnöllisyyden esimerkki elävänä silmäimme edessä.

-- Niinkö?

-- Hänen isänsä lienee ollut vieläkin enemmän paheen pauloissa. Hän on
itsekin siitä minulle puhunut. Kirous on hänen elämänsä myrkyttänyt.

-- Vai oli hänen isänsäkin...

-- Mutta emme nyt siitä puhu, tulee vain ikävä ja paha olla, keskeytti
Ester, ja hiukan vaiettuaan jatkoi: minusta on niin omituista, ettemme
koskaan puhu rakkaudesta, vaikka kuulumme niin läheisesti toisillemme.

-- Eihän rakkaudesta rakastavat voi puhuakaan, he vain elävät, sanoi
Rikberg iloisesti.

-- Olet oikeassa. Tunnetta on oikeastaan mahdoton pukea sanoiksi, vaikka
sitä jotkut yrittävät.

-- Ei sanojen vaikutuksesta itselleen oikeata tunnetta saa, mutta
kauniiden silmien katselemisesta ja hyvän sydämen kosketuksista, sanoi
Rikberg ja nousi paikaltaan. Lähetä sana, jos jotain tarvitset. Nyt
menen työhön.

Hän poistui. Ester katsoi iloisin mielin hänen jälkeensä.

-- Jospa olisin jo täältä poissa, hän hymähti.



12.


Arnold oli maannut sängyssä lähes kuukauden. Ester oli usein pyytänyt
keskustelua hänen kanssaan, mutta Arnold oli aina sen torjunut valittaen
heikkouttaan. Enimmäkseen hän tahtoi olla yksin.

Esteriä pelotti. Jos Arnold huomaisi hänen tilansa ennen kuin hän sen
oli itse ehtinyt ilmaista. Muutamat vanhat ihmiset sen jo olivat
huomanneet ja kuiskailivat siitä salavihkaa, vieläpä levittivät pahoja
huhujakin. Mutta Ester ja Rikberg eivät siitä välittäneet. Heillä oli
selvittämättömiä asioita ainoastaan Arnoldin kanssa.

Konjakki annokset oli Arnoldilta vähennetty melkoisen pieniksi. Mutta
kun hän oikein pyytämällä pyysi, ei Ester saattanut olla hiukan annosta
lisäämättä, mutta vain hiukan.

Eräänä päivänä pyysi Arnold, että Ester jättäisi hänet, hän tahtoi
nukkua. Ester meni heti ja sulki hiljaa oven. Kun hän oli mennyt, nousi
Arnold ikkunasta ulos katselemaan. Kauvan hän sai siinä odotella, mutta
vihdoin hän alkoi viittoa kädellään ikkunasta ulos. Kohta ilmestyi Arvin
naama ikkunaan. Arnold puhui hänelle venttiilin reiästä:

-- Tule huoneeseeni, ettei kukaan sinua huomaa.

Pian oli Arvi sisällä, ovensuussa seisomassa. Arnold meni hänen
luokseen.

-- Kenen palvelia sinä olet?

-- Hyh. Herra nimismiehenhän minä, vastasi Arvi ihmetellen.

-- Ketä sinun tulee totella.

-- Tottahan tok' isäntääni.

-- No niin. Kun tulee pimeän hämärä, valjasta hevonen ja vie se
koivukujan päähän. Mutta tee se niin, ettei sitä kukaan huomaa, puhui
Arnold puoliääneen.

-- Kyllä, kyllä.

-- Näytäpäs taitosi!

-- Kyllä.

Ja Arvi poistui. Arnold meni vuoteeseensa, kutsui Esterin ja pyysi
ruokaa.

-- En saanutkaan unta oikein, vaikka niin väsyttää. Tuntuu nälältä, hän
lopetti selityksensä.

Ester laittoi hänelle mitä parasta. Arnold söi oikein miehen tavalla.

-- Kohta tästä pääsen ylöskin -- ja sitten on meillä aikaa keskustella.
Nyt voit antaa minun nukkua oikein kauvan ja rauhassa, puhui Arnold
Esterille, joka korjaili ruokia.

-- Nuku vain, nuku vain. Huomenna tulee taas lääkäri, ehkä hän antaa
sinulle luvan liikkuakin.

-- Jopa tässä alkaa aika pitkäksi käydäkin.

Ester poistui, ja kaikki oli taas hiljaista. Arnold nousi, otti
vaatteet esille ja pukeutui nopeasti. Eteisessä olevan matkaturkkinsa
hän antoi olla paikoillaan ja tyytyi vaatekaapissa olevaan pienempään
kävelyturkkiin. Varmuuden vuoksi hän pukeuduttuaan vielä heittäytyi
sänkyyn, peittäen pukunsa hyvin lakanalla aina leuvan alle saakka. Mutta
kukaan ei häntä häirinnyt.

Pian tuli pimeä. Arnold kohosi vuoteeltaan, avasi ikkunan ja hiipi ulos.
Valtamaantiellä odotti jo Arvi. Arnold nousi rekeen, peitti itsensä
hyvin vällyihin ja hoihkasi:

-- Hei poika, annappa pyyhkiä kaupunkiin. Näytäpä minulle, vieläkö
heponi osaa "polskata."

Arnoldia ei olisi tuntenut samaksi, joka äsken makasi sängyssään
Valkaman kartanon kamarissa. Hän hyräili, lauleli ja vihelteli, vieläpä
Arvin kanssa leikkiäkin lasketteli.

Keli oli hyvä, ja Arnoldin komea orhi taittoi tuon lähes
kolmenpeninkulman taipaleen Valkamasta kaupunkiin kahdessa tunnissa. He
olivat pian kaupungin hotellin pihalla. Hevonen kyllä vaahtosi, mutta
kylläpähän se siitä lakkasi. Arnold komensi sen viemään tupaan. Se piti
pestä vedellä ja saippualla ja kuivata hyvin sekä vasta sitten antaa
sille ruokaa. Arnold piti hevosestaan, hän tahtoi, että sitä myöskin
hoidettaisiin hyvin.

Hotellissa olivat herrat jo hyvällä tuulella. Riemastuen he Arnoldin
vastaan ottivat. Irma rähähti nauruun Arnoldin nähdessään.

-- Siinä se on kavaljeeri! hän sanoi. Et tiedä miten ikävä minun yksin
oli teiltä tulla.

-- Kyllä oletkin mies, kun renkisi annat tuolla tavoin riehua. Sehän se
Valkaman isäntä taitaa ollakin, ilkkui pormestari.

Arnold ei virkkanut aluksi mitään koko asiasta, mutta sitte, kun oli
juopunut, pyysi hän anteeksi Irmalta ja lupasi pehtorilleen näyttää.
Irma taaskin suostui häneen yhtä hyvin kuin ennenkin, eikä hän enää
kaukaan aikaan ollut hävennyt herroja Irmaa hyväillessään.

Seuraavana aamuna hän lähti hotellista kertoen menevänsä Helsinkiin ja
käskien hevosensa lähettämään kotiinsa. Hän otti ajurin ja ajoi
rautatien asemalle.

       *       *       *       *       *

Iltasilla, samana, jolloin Arnold pakeni kodistaan, nousi suuri häly
Valkaman kartanossa.

Tee oli valmista, ja Ester tahtoi tarjota sitä Arnoldillekin. Kynttilä
kädessä hän hiipi pimeän eteisen läpi ja avasi Arnoldin huoneen oven.
Kylmä talvinen ilma sieltä hohahti häntä vastaan. Hän siunasi
säikähtyneenä ja kynttilä putosi hänen kädestään ja sammui.

-- Verner, oletko täällä? hän huudahti.

Ei kuulunut vastausta.

-- Sano toki, sano! pyysi Ester.

Pimeässä hän rupesi pelkäämään. Vihdoin hän löysi tulitikut miehensä
kirjoituspöydältä ja sai valkean kynttilään. Hän lähestyi miehensä
vuodetta. Se oli tyhjä. Eikä koko huoneessa näkynyt ketään. Lähemmin
tarkastettuaan hän havaitsi ikkunan olevan auki ja kylmän viiman
puhaltavan siitä suoraan sisälle. Ikkunan alla lumihangessa näkyi
jälkiä.

Siitä oli hänen miehensä mennyt.

Kun Rikberg sai asiasta tiedon, meni hän talliin. Arnoldin ajohevosen
paikka oli tyhjä -- ja Arvikin oli poissa.

-- Mihin hän on mennyt? kysyi Ester Rikbergiltä kun he asiasta
keskustelivat.

-- Sitä on vaikea päättää. On kolme mahdollisuutta: joko kirkonkylään,
naapurinimismiehen luo tai kaupunkiin. Luultavinta että hän meni
kaupunkiin, vastasi Rikberg.

-- Pitäisi mennä etsimään.

-- Ei se sovellu. Hänhän on järjissään oleva mies, eikä häntä ainakaan
kotinsa ulkopuolella sovi holhota.

-- Mutta kun minä poloinen en saanut hänelle kertoa asiaani -- ja se
tuntuu minusta ikävältä. En voi täältä lähteä ennen kuin olen hänen
kanssaan asiani selvittänyt.

-- Eikä ole tarpeellistakaan, lohdutti Rikberg.

-- Jäätkö luokseni tänä iltana? kysyi Ester hiljaa.

-- Jään, jos tahdot, vastasi Rikberg hellästi.

-- Etkö sinä sitten tahdo? kysyi Ester edelleen ujosti.

Rikberg katsoi häneen hellästi ja vastasi:

-- Kun asiat nyt ovat näin kuin ovat, annan sen riippua kokonaan sinun
tahdostasi.

-- Mutta muuten sinäkin ilmaisisit tahtosi?

-- Niin!

Ester lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen, katsoi häntä
lempeästi silmiin ja sanoi:

-- Luonnollisesti meidän niissä asioissa on alistuttava toistemme
tahtoon, kun kaikki tapahtuu oikealla tavalla.

-- Ja senhän teemmekin mielellämme, vastasi Rikberg.



13.


Huhtikuun keskivaiheilla saapui Esterille kirje Helsingistä. Se oli
hyvin lyhyt ja kirjoitettu niin vapisevalla kädellä, että tuskin siitä
selkoa sai. Rahaa siinä käskettiin lähettämään ja osote ilmaistiin.

Ester kirjoitti pitkän kirjeen vastaukseksi. Hän kertoi kaunistelematta
kaikki ihan kuin asiat olivat, kehoitti häntä tulemaan kotiin, jotta hän
pääsisi muuttamaan pois kartanosta, jonka kanssa hänellä ei enää ollut
mitään tekemistä.

"Lapsi minulle syntyy noin kahden kuukauden kuluttua", jatkoi Ester, "ja
silloin minun täytyy välttämättömästi olla sinusta vapaa. Jollet itse
tule, niin lähetä valtakirja jollekin asianajajalle kaupunkiin, jotta
voimme heti ryhtyä asiaan. Sinua en syytä mistään. Myönnän itse tehneeni
törkeän aviorikoksen, ja sehän on aivan kylliksi.

Ja jollet itse tule kotiin, niin ilmoita, kenen hoidettavaksi tila
jätetään. Tee se niin pian kuin mahdollista."

Rahoja heillä ei ollut paljoa kotona, sillä uusi nimismies, jonka
kuvernööri oli paikkakunnalle lähettänyt, sai yli kymmenen tuhatta
Arnoldin huostassa olleita ryöstö y. m. maksuja. Ainakin puolet -- ja
enemmänkin -- tästä summasta sai Arnold pulittaa omasta taskustaan,
sillä niin suuressa määrin hän oli köyhille antanut ryöstöjä anteeksi.
Arnold oli ollut hyväsydämminen nimismies -- ja moni pahoitteli, että
nyt tuli uusi. Mutta minkäs sille taisi.

Rikberg hankki rahaa isännälleen: Hän myi osan viljaa edellisen kesän
hyvästä sadosta -- ja tuhansittain pistettiin seteleissä Helsinkiin
lähtevään kirjeeseen.

-- Kyllä sen miehen kelpaisi elää vaikka millaisessa loistossa, kunhan
vain voisi luontonsa hillitä, sanoi Rikberg rahakirjettä sulkiessaan.

-- Oi, kun on surullista tämän maailman elämä! vaikeroi Ester itku
kurkussa.

-- Eipähän siinä maailmaa auta syyttäminen, vika on veressä.

       *       *       *       *       *

Arnold ei lähettänyt valtakirjaa eikä mitään tietoja. Hän saapui kotiin
toisten saattamana toukokuun loppupuolella. Hän oli saanut halvauksen --
koko vasen puoli ruumista oli herpoutunut. Sauvan varassa hän pääsi
liikkumaan huoneissa. Toisten hoidossa hän ei ollut saanut
väkijuomiakaan nauttia, joten hänen luonteensa oli varsin hiljainen ja
vähän kuin sekaisin.

Muutaman päivän kotona oltuaan hän kirjoitti valtakirjan alle ja
avioerohakemus lähetettiin tuomiokapituliin. Arnold näytti suostuvan
vaikka mihin.

Mutta kun Ester alkoi muuttoa hommata, ällistyi Arnold, katsoi häneen
kysyvästi ja puhkesi valittaen puhumaan:

-- Voisitpa nyt täälläkin sentään asua. Enhän sinua enää häiritse. Pidä
sinä kyökin puoli rakennuksesta, minä asustan tässä päässä.

-- Mutta minähän sanoin jo kirjeessäni, että minun on pakko muuttaa.

-- Missä kirjeessä?

Arnold ei ollut kirjettä lukenutkaan. Se löytyi hänen taskustaan. Rahat
hän oli kuoresta kyllä ottanut, mutta kirjeen jättänyt koskematta. Ester
lähti pois, sillä Arnold tahtoi lukea kirjeen.

Omituiset väreilyt varjostelivat hänen kasvojaan lukiessa. Kirje oli
pöydällä hänen edessään ja oikealla kädellä hän käänteli sen lehtiä
sikäli, kun pääsi eteenpäin. Usein hän pysähtyikin pitkiksi ajoiksi,
irvisteli, hymyili ja nauroi. Sitte taas luki.

Loppuun päästyään hän pitkin mietittyään näytti tehneen päätöksensä. Hän
koetti sitte sauvansa varassa kävellä huoneessaan edestakaisin, mutta
sekin kävi kömpelösti. Vihdoin hän heittäytyi sohvalle. Ester tuli kohta
hänen luokseen. Nyt vasta Arnold huomasi hänen tilansa.

-- Nyt päästät minut kai mielelläsi? sanoi Ester melkein ylpeästi.

-- Ei, sitä en tahtoisi.

-- Et tahtoisi? huudahti Ester hämmästyneenä.

-- Vaikeahan sinun on nyt lähteä, kun olet tuollaisessa tilassa. Mutta
Rikberg kyllä voi mennä matkoihinsa.

-- Minä seuraan Rikbergiä, mihin ikinä hän meneekin!

Arnoldin kasvoilla vaani pirullinen iva.

-- Olet tainnut jo kauvan häntä seurata.

-- Sen jälkeen, kun kieltäydyin sinua palvelemasta. Ja se on totta.

-- No enhän sitä epäilekään. Voitte jäädä molemmat.

-- Emme voi.

-- Mutta jos minä nyt kauniisti pyydän, niin ette nyt sentään minua heti
jätä.

Rikberg kutsuttiin sisälle. Arnold oli hänelle matelevan kohtelias,
vaikka hän silloin tällöin kulmakarvojensa alta katsahti häneen
karsaasti. Mutta Rikberg ei sitä huomannut. Arnold tahtoi antaa heille
kaikki, kunhan vain jäisivät, vetosi heidän sääliinsäkin. Esterille
valuivat vedet silmiin.

-- Kohtahan minä kuolenkin, saatatte edes hautaan, valitti Arnold.

Kauvan keskusteltuaan Ester ja Rikberg suostuivat toistaiseksi jäämään.

Ester sai pitää entiset huoneensa, Rikberg asui omassaan. Ja sitte
vasta, kun eronpyyntöön oli tullut päätös, sitte vasta he ajattelivat
omat asiansa erityisemmin järjestää.

-- Minusta on niin kauhean vaikeaa jäädä tänne, valitti Ester
Rikbergille.

-- Sen kyllä arvaan, ja siksipä saatkin sinä tässä asiassa päättää. Minä
kyllä tulen puolestani toimeen.

-- Minä koetan kärsivällisesti, ehkä kaikki käy hyvin.

Kun Arnold sai asiasta kuulla, puristi hän kummankin heidän kättään.

-- Arvasinhan, ettette minua nyt vaivaisena jättäisi, hän sanoi.

Ei kumpikaan heistä huomannut omituista välähdystä hänen silmissään.

Arnoldille hankittiin kaupungista sairaanhoitajatar, joka piti hänestä
huolta, oli yöt päivät hänen kanssaan. Arnold ei päässyt itse sänkyyn
eikä sängystä pois, niin pahoin oli halvaus hänet runnellut.

Elämä Valkaman kartanossa jälleen oli siirtänyt suuntaa, mutta päivät
vierähtelivät entisellään. Palvelijat liikkuivat työssään kuten
ennenkin, mutta hiljaisempina ikään kuin painostavan tunteen vallassa.
Isäntäänsä he näkivät ainoastaan silloin, kun tämä kannettiin tuolissa
lehtimajaan istumaan ja ulkoilmaa hengittämään.

Ester ei pitänyt itseään enää emäntänä, vaan ainoastaan hoitajattarena.
Kylillä hänestä kuiskailtiin mustia juttuja.



14.


Esterin pikku vaatteet olivat käytännössä. Lapsi oli syntynyt vähän
ennen juhannusta ja jo saman päivän iltana isä ja äiti hänet yhdessä
ristivät "Teppo Ensioksi". Se oli siis poikalapsi. Se huusi ja parkui
kuin kuristusnuora kurkussa. Mutta äidin ja isän mielestä oli itku kuin
taivaallista musiikkia.

-- Näethän, isä Ensio, että se on terve, sanoi Ester poikaansa hänelle
näyttäen.

-- Terve sen täytyy olla, vastasi isä nauraen.

Joku aika syntymäpäivän jälkeen pyrki Arnoldkin pikku tulokasta
katsomaan. Hän kulki lyyhystäen keittiön kautta. Hänen suunsa vetäytyi
surumieliseen hymyyn, kun hän lasta katseli ja huomasi äidin suloisen
silmäyksen. Mutta Ester meni toiseen huoneeseen itkemään. Hänen kävi
niin sääliksi Arnoldin kohtalo, ettei hän voinut nähdä häntä nyt, kun
ilo suurimmillaan pulppuili hänen sielussaan.

Ennen poistumistaan antoi Arnold Esterille kukkaron.

-- Pane tuon sisältö pankkiin poikasi varalta, hän sanoi. Ester otti
vastenmielisesti lahjan vastaan, mutta ei voinut sitä ottamattakaan
olla. Kun Arnold kiersi keittiön kautta omalle puolelleen, tuli Rikberg
häntä vastaan. Arnold vastasi jäykästi hänen tervehdykseensä -- ja kun
Rikberg oli mennyt pari askelta hänen ohitsensa, katsahti hän hänen
jälkeensä kirous huulilla.

Avioero hakemukseen ei vieläkään ollut tullut päätöstä eikä tullut koko
kesänä. Syksyllä tahtoivat Ester ja Rikberg lähteä pois Valkamasta,
sillä siellä tuntui heistä niin ikävän kolkolta.

Arnold tosin ei ollut heitä häirinnyt, sillä hän eli vallan yksinäistä
elämäänsä sairaanhoitajattarensa huolehtimana. Mutta hänen näkemisensä
teki heille kummallekin -- ja varsinkin Esterille -- kovin surullisen
vaikutuksen. Joskus oli Arnold, kun oli sattunut saamaan liiemmälti
konjakkia, pyytänyt Esterin luokseen, vieläpä jäämäänkin, mutta kun
Ester heti oli sanonut muuttavansa, jos Arnold sellaista uskalsi vaatia,
niin anteeksi Arnold aina osasi pyytää. Ainoastaan kerran oli Arnold
tulistunut siihen määrin, että paiskasi ison pöytälampun lattialle.
Muuten hänestä ei ollut vastusta.

Kun Rikberg esitti muuttoaikeensa Arnoldille, sanoi tämä melkein
itkukurkussa:

-- Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun nyt taas tahtoisitte lähteä?

Rikbergin täytyi myöntää, että hän oli tehnyt vain hyvää.

-- No mitä varten sitte? kysyi Arnold.

Ja neuvottelun jälkeen katsoivat he taas velvollisuutensa vaativan
jäämään.

-- Jäämme vielä talveksi, sanoi Ester lopuksi, mutta sitte täytyy meidän
pitää päätöksemme.

-- Olkoon niin, vastasi Rikberg.

Ja niin he jäivät talveksi.

Arnold oli päättänyt myydä metsänsä. Sitä varten oli se tarkastettu
moneen kertaan. Salolta oli kuulunut huutoja viikkomääriä aamusta
iltaan, sillä puolikymmentä ostajaa oli oikein halukkaasti kilpaillut
kaupasta.

Eräs ostaja Helsingistä oli tehnyt korkeimman tarjouksen. Mutta Arnold
ei tahtonut vielä kaupasta lopullisesti päättää.

-- Kyllä minä lähetän sitte miehen Helsinkiin kauppaa päättämään, jos
kerran kauppaan suostun.

Ja niin se jäi päättämättä. Ja näytti kuin Arnold olisi unohtanut koko
jutun. Mutta eipäs.

Joulukuu oli käsissä. Lumi peitti maan pinnan ainakin kyynärän
paksuudelta. Sitten tuli kovat pakkaset. Celciuksen lämpömittari osotti
kovimpina pakkaspäivinä aina 38 astetta alle nollan. Usein puhaltelivat
myöskin kovat pohjatuulet.

Eräänä pakkaspäivän aamuna kutsutti Arnold Rikbergin luokseen.

-- Teidän pitäisi lähteä nyt Helsinkiin minun asioilleni, sanoi Arnold.

Rikberg oli aina kohdellut kunnioittavasti isäntäänsä ja täyttänyt
empimättä kaikki hänen toivomuksensa, kun hän vain määrätessään oli
selvillä päin. Ja nytkin hän vastasi kohteliaasti:

-- Kyllä, kyllä minä lähden. Mitä siellä olisi tehtävää?

-- Tuoda rahoja sataviisikymmentä tuhatta. Nyt myyn metsäni. Ostaja on
luvannut käteismaksun.

Rikberg kuunteli hänen puhettaan tarkoin. Arnold jatkoi:

-- Voitte lähteä tänä iltana siksi aikaiseen, että ehditte kaupunkiin
yöksi ja junaan aamulla.

-- Minä lähden aamuyöstä täältä. En minä unesta niin kovin paljon
välitä.

-- Tehkää kuten tahdotte. Muita asioita siellä on myöskin
toimitettavana. Paperit laitan kohta valmiiksi, käykää ne iltapäivällä
täältä hakemassa.

-- Kyllä! vastasi Rikberg ja poistui.

Hän ei huomannut Arnoldin kiiluvia silmiä, kun ne hänen jälkeensä
tähystelivät.

Ester tuli hiukan levottomaksi kuultuaan Rikbergin matkasta, mutta eihän
sille mitään voinut.

-- Kauvanko siellä viivyt? hän kysyi.

-- Se riippuu kokonaan siitä, miten paljon asioita saan, sillä kuuluu
olevan muitakin, eikä vain metsäkauppa.

Mutta kun Rikberg oli saanut Arnoldin asiapaperit, tiesi hän ainakin
viikon perillä viipyvänsä.

Aamuyöstä hän ajoi Valkaman kartanon portista koivukujaista pitkin
valtamaantielle Esterin seisoessa rapuilla ja katsellen hänen jälkeensä.
Kartano oli kokonaan varjojen peittämä, kirkkaita tähtiä loimusi
taivaalla vilkkuen pakkashattaroiden lomitse.

Joulu läheni, kiirettä oli kaikkialla.

Viime aikoina oli Arnold usein pyytänyt luokseen pikku Teppoa, sillä hän
ei ollut Esterin puolelle itse mennyt. Vanhanpuoleinen hoitajatar kantoi
Tepon Arnoldin kamariin ja toi sen sieltä pois. Aina oli Tepon mukana
jokin pikku lahja, kun se Arnoldin kamarista palasi.

-- Ai, kuinka se nimismies tästä lapsesta pitää, ihmetteli hoitajatar.

-- Sehän on hauskaa, sanoi Ester huokaisten.

Oli neljäs päivä Rikbergin lähdettyä. Arnold tahtoi tavata Esteriä. Tämä
meni uteliaana ja peläten Arnoldin huoneeseen.

-- Nyt ehkä pyydän sinulta liian suurta palvelusta, mutta ehkä se on
viimeinen, jonka tarvitset minua kohtaan täyttää, sanoi Arnold.

-- Mikä se olisi?

-- Joulu on niin lähellä, enkä minä itse mihinkään kykene, lähde sinä
jouluostoksille kaupunkiin.

-- Minäkö? Kuinka minä? kysyi Ester hätäisesti.

-- Onhan poikasi jo puolen vuoden vanha, hänellä on hyvä hoitaja, joten
kylläkin muutamaksi tunniksi voit kodin jättää.

-- Kyllä se tuntuu hiukan uskalletulta.

-- Ota paras hevonen, se vie sinut kahdessa tunnissa perille ja samassa
ajassa tuo takaisin. Perillä pari kolme tuntia, siis yhteensä noin kuusi
seitsemän tuntia. Aamulla yhdeksän tienoissa lähdet, iltapäivällä kolmen
neljän aikaan ole kotona.

Ester neuvotteli lapsenhoitajattaren kanssa.

-- Eihän Tepolla mikä hätä ole, kun se jo tuttiakin syö, lohdutteli
hoitajatar.

Ja niin päätti Ester suostua Arnoldin pyyntöön. Hän lähti seuraavana
aamuna kello yhdeksän. Hänellä oli Arnoldin oma tulinen orhi edessään --
ja se kyllä pian kaupungin välin taivalti.

Pakkanen paukkui nurkissa, talvinen aamupäivä oli kirkkaimmillaan.
Arnold tarkasti lämpömittaria, se osotti 36 alle nollan. Hän hymyili
tämän huomion tehdessään. Sitte hän lähetti oman hoitajattarensa pyykin
pesuun sanoen iltasilla varmasti tarvitsevansa muutamia villavaatteita.
Oli siis kiire pesulla ja kuivauksella. Kyökkipiika sai myöskin jonkun
tärkeän tehtävän.

Valkaman kartanon koko päärakennuksessa oli ainoastaan Arnold, pikku
Teppo ja tämän hoitajatar. Arnold kulki huoneessaan vaivaloisesti
sauvaansa nojaten. Hän näytti miettivältä. Viimein hän avasi piironkinsa
alimman laatikon, kaivoi sieltä esille pari villavaate kappaletta, pani
ne kainaloonsa ja alkoi linkuttaa keittiöön.

Siellä ei ollut ketään. Hän meni Esterin kamariin. Siellä istui
hoitajatar Tepon vuoteen vieressä.

-- Miten pienokainen jaksaa? kysyi Arnold huolettomasti.

-- Kiitos kysymästä, hyvä herra, se voi vallan mainiosti, vastasi
hoitajatar.

Arnold läheni pikku vuodetta. Lapsi nukkui rauhallisesti.

-- Sepä nukkuu suloisesti, puhui Arnold.

-- Ei siitä lapsesta suuria vastuksia ole.

-- Mutta, sanoi Arnold, tekisittekö minulle pienen palveluksen?

-- Kyllä, kyllä, hyvä herra!

-- Kun jäivät pyykistä pois nämä vaatteet, ne olisi vietävä pesutupaan.

Pesutupa oli rannalla, vähän vasemmalla kesäisestä veneen nostopaikasta.
Sinne oli runsaasti puolikilometriä matkaa.

-- Pianhan minä ne sinne vien, antakaa vain tänne.

-- Kyllä minä lasta katson sillaikaa, sanoi Arnold.

-- No sitte ei hätää mitään.

Arnold istuutui pikku vuoteen viereen, hoitajatar lähti asialle.

Kun Arnold kuuli ulko-oven painautuvan kiinni hänen jälkeensä, kohosi
hän paikaltaan ja avasi lukosta saliin johtavan oven. Sali oli ollut
kylmillä koko talven. Sitä ei oltu kertaakaan lämmitetty, sillä sitä ei
kukaan tarvinnut.

Tavattoman ketterästi Arnold sieppasi nukkuvan lapsen kehdosta oikean
puoliseen kainaloonsa ja lyyhysti kylmään saliin. Lapsi heräsi ja alkoi
itkeä.

Arnold laski lapsen varovasti kylmälle lattialle, avasi kapalot ja
paljasti sen pikku ruumiin. Kun se oli tehty, kieritti hän pienokaista
ympäri lattiaa ja jätti sen viimein mahalleen itkemään. Arnold lyyhysti
takaisin, sulki salin oven ja meni keittiöön. Hänellä oli kello
kädessä, ikkunasta hän vielä varmuuden vuoksi tarkasteli, milloin
hoitajatar palaisi.

Lapsi oli itkenyt kylmällä lattialla kahdeksan minuuttia, silloin Arnold
palasi saliin, otti lapsen kainaloonsa, heitti sen vuoteelle ja sulki
salin oven entiselleen. Lapsi oli vallan musta, niin voimakkaasti se
itki.

Kun vihdoin hoitajatar palasi, oli Arnold lapsen kapaloita aukovinaan.

-- Pienokainen heräsi, ehkä nuo kapalot sitä ahdistavat. Olen sentähden
avannut ne, selitti Arnold.

Mutta hoitajatar pelästyi ja alkoi lasta hyssyttää rauhallisemmaksi.

Arnold poistui huoneesta, otti esille konjakkipullon ja alkoi
kamarissaan ryyppiä.

-- Nyt on aika juoda, hän hymähti.

Rakennuksen toisesta päästä kuului Arnoldin korviin voimakasta ja
valittavaa lapsen itkua. Mutta tämä ei siitä välittänyt.



15.


Kun Ester illalla saapui kotiin, oli pikku Teppo kuumeessa. Hoitajatar
ei uskaltanut hänelle tunnustaa olleensa Arnoldin asialla, joten kaikki
epäilykset siltä taholta suunniteltua salahanketta vastaan olivat
aiheettomat. Eikä hoitajatarkaan uskonut Arnoldin hänen poissa
ollessaan mitään vehkeilleen.

Koko yön valvoi Ester silmäänsä ummistamatta pienokaisen vuoteen
vieressä, vaikkapa hän olikin sangen väsynyt kaupunkimatkansa jälkeen.

Lääkärikin hankittiin seuraavana päivänä lasta katsomaan. Se selitti
taudin tulleen vilustumisesta.

-- Mutta missä hän olisi vilustunut? kysyi Ester hermostuneesti.

-- Lapset tarvitsevat niin vähän. Voimakkaampi puhallus avoimesta ovesta
voi niille aikaan saada taudin, selitti lääkäri.

Ester koetti saliin johtavaa ovea. Se oli kiinni kuten ainakin.

-- En voi ymmärtää, sanoi Ester, miten hän olisi vilustunut.

Äidille sanoi lääkäri lähteissään, ettei nyt vielä kaikkea toivoa
tarvitsisi kadottaa, mutta hoitajattarelle huomautti olevan tarpeetonta
enää lääkärin apuun luottaa.

Ester valvoi seuraavan yön ja päivän ja vielä sitä seuraavan. Kun hän
voimattomana tuolilla istuessaan torkahti, hypähti hän heti pienenkin
äänen vuoteelta kuultuaan seisalleen ja parkasi tuskasta. Hän oli
tulemaisillaan hulluksi paljaasta valvomisesta ja tuskasta. Oliko
mahdollista, että tuon pienokaisen piti kuolla. Ei, se ei saanut kuolla.

Kauheata oli sekin, ettei Rikberg ollut kotona. Ester sai välistä
tuskaisia itkun kohtauksia. Hän repi tukkaansa, ja kuultuaan
pienimmänkin liikkeen, vaikkapa se olisi ollut hänen itsensä
aikaansaama, hän juoksi ikkunaan huudahtaen:

-- Vihdoinkin Ensio tulee.

Mutta hän ei tullutkaan.

Neljäntenä yönä vielä Ester valvoi. Hän ei suostunut kenenkään
neuvoihin. Hän ei tarvinnut lepoa. Lapsikaan ei enää juuri äännähdellyt,
mutta Ester tahtoi katsoa häntä. Kylmässä vedessä hän huuhtoi silmiään
ja hieroi niitä sitten jollain karvaalla kiihottavalla aineella.
Aamuyöstä kuoli pikku Teppo. Mutta Ester oli samalla ummistanut silmänsä
ja nukkui horroksissa. Hänet oli laskettu sänkyyn, ja kun yritettiin
riisua vaatteet hänen yltään, huusi hän niin, että kaikkien täytyi paeta
hänen läheisyydestään.

Pienokaisen ruumis pestiin, pantiin kirjailtu paita päälle ja asetettiin
jalustalla varustetulle pöydälle. Mutta mihin ruumis vietäisiin?
Hoitajatar koki saada selkoa Esterin tahdosta. Vihdoin, monen kovan
kyselyn perästä kuului vastaus:

-- Viekää hänet Ension tykö.

Rikbergin kamari pikku rakennuksessa jätettiin kylmilleen ja päivällä
saatettiin lapsukaisen ruumis sinne.

Ester makasi vain yhä. Välistä kuului itkua, välistä huutoa hänen
huuliltaan. Iltapäivällä hän näytti nukkuvan rauhallisemmin. Silloin
ehdotti lapsenhoitajatar, että riisuttaisiin hänen vaatteensa. Uni oli
siten paljon tehokkaampaa, ja rouva tarvitsi paljon virkistävää unta.
Nyt riisuminen onnistuikin, ja Ester näytti nukkuvan rauhallisesti
sängyssään.

Iltayöstä Ester heräsi. Hän istui sängyssään ja tuijotti eteensä, sitten
hyppäsi hän ylös ja alkoi etsiä ympäri huonetta jotain. Hoitajatar, joka
makasi sohvalla samassa huoneessa, hämmästyi herätessään.

-- Mihin te olette hänet vieneet? Sanokaa!

-- Rouvahan käski hänet viedä Rikbergin kamariin.

-- Mitä? Onko Ensio kotona?

-- Ei.

-- Miksi veitte?

-- Lapsen ruumis...

-- Kuollut, kuollut...

Sen enempää päälleen ottamatta riensi Ester ulos talviseen pakkaseen,
avojaloin, ainoastaan valkoiset päällään. Kun toiset ehtivät hänen
jälkeensä pihalle, tuli hän lapsen ruumis sylissä takaisin.

-- Pikkunen vallan paleltuu täällä, kun on niin kylmä, hän höpersi ja
vei ruumiin sänkyynsä.

Pienokaisen ruumis oli jo vallan jähmettynyt, mutta Ester ei siitä
välittänyt. Hän vain hyväili lastaan.

Täytyi hankkia apua, jotta ruumis saatiin häneltä pois. Jälleen se
vietiin entiseen säilöönsä. Ester näytti rauhallisemmalta. Mutta kun
kaikki näytti olevan taas hiljaista, ponnahti hän vuoteeltaan ja hiipi
ulos. Hän ei päässyt ruumishuoneeseen, sillä avain oli otettu pois
lukosta, vaan seisoi oven edustalla ja kuunteli.

-- Ei se ole kuollut, nyt se itkee, nyt se käännähtää, oi, oi, kuulivat
etsijät hänen valittavan. Oi, kun sillä polosella on kylmä!

Esteriä vartioittiin sitten koko yö. Unta hän ei saanut hetkeksikään.

Parin päivän kuluttua tuli Rikberg vihdoin kotiin. Ester tyyntyi hiukan,
sillä Rikberg oli hänelle laajasti selittänyt, että kaikki asiat piti
ottaa kylmän järjen kannalta. Näin selitti Rikberg, mutta kun hän meni
Arnoldin luo ja pihalla kulki sen ikkunan ohi, jonka takana pikku ruumis
lepäsi, vierähti raskas kyynel hänen poskeltaan lumikinokseen.

Rikberg oli hyvin matkansa suorittanut. Arnold kuunteli Rikbergin
selityksiä ja myönnytteli: "hyvä, hyvä!" Rikberg oikein oudoksui hänen
käytöstään. Ja kun hän lähti pois, tarttui Arnold hänen käteensä.

-- Kiitän teitä kaikesta, hän sanoi katsoen alas.

       *       *       *       *       *

Pikku ruumis oli laskettu maan poveen. Surumielin kulki Ester kotiinsa
Rikbergin häntä voimiensa perästä lohdutellen. Kun he olivat tulleet
Esterin kamariin, oli pöydällä pakka isoja papereita. He huomasivat ne
avioeropäätökseksi. Esterille oli erityisesti kirje, hän näki osotteessa
Arnoldin vapisevan käsialan. Hän luki:

      "_Entinen Esterini._

Ota paperit, eropaperit. Ne ovat olleet minulla jo useita kuukausia.
Muut paperit löydät laatikostani. -- Tunnustan sinulle nyt suurimman
rikokseni: olin syypää lapsesi kuolemaan. Poissa ollessasi vilustutin
sen kylmässä salissa. -- Koetan menettelylläni sovittaa tekoni.
Sydämessäni ei ole enää vihan siementäkään muita kuin kurjaa itse
raukkaani kohtaan.

      _Entinen
      Vernerisi._"

Kirjettä lukiessaan oli Ester alkanut väristä, ja vaivoin hän oli
päässyt kirjeen loppuun. Rikberg tuskin ymmärsi viimeisten sanain
merkitystä. Hän tuki Esteriä, ettei tämä kaatuisi, otti kirjeen ja itse
sen luettuaan vasta täysin tajusi sen kamalan sisällön. Rikbergin kädet
pusertautuivat nyrkeiksi ja koston kirous karkeloi hänen huulillaan.

Ester tuskan valtaamana katsahti häneen. Hän ymmärsi Rikbergin sielun
taistelun.

-- Paetkaamme mieluummin -- ennen kuin uusi rikos tapahtuu, kuiskasi hän
Rikbergille.

Mutta ennen kuin hän oli saanut sanansa loppuun lausutuksi, oli Rikberg
jo menossa ovella.

Arnoldin huoneessa oli kaikki hiljaista. Rikberg pysähtyi keskelle
lattiaa ja tuijotti yhteen paikkaan. Esterin vapiseva käsi tarttui
häneen kuin estääkseen jostakin, mutta sitte se voimatonna hervahti
alas. Ei ollutkaan enää estämisen tarvetta. Arnold oli hirttäytynyt
pellinnuoraan.

Masentava oli vaikutus. He eivät pitkään aikaan voineet paikoiltaan
liikahtaa.

-- Jos meidän tuskamme ovat raskaat, ovat hänen olleet sietämättömät,
sanoi Rikberg vihdoin -- ja kyynel vierähti hänen poskelleen.

Esterin silmät vettyivät ja hän heltyi sydämmellisen virvoittavaan
itkuun.

Piirongin laatikosta löytyi lahjakirja, jolla Ester ja Rikberg saivat
koko Valkaman kartanon kaikkineen itselleen.

-- Meillä on nyt tilaisuus tehdä hyvää, sanoi Rikberg.

-- Sovittakoon hauta kaiken! puhui Ester kyyneltensä läpi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkaman perhe" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.