Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Iivana
Author: Lassila, Maiju, 1868-1918
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Iivana" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



IIVANA

ELI

SUOMALAINEN VENÄLÄISEN PUHE-MIEHENÄ


Maiju Lassila


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1915



I.

_Iivana Ivanoff, iloinen ja nuhteeton
suutari, lähtee kosimaan Durnjakinin
leskeä._


Iivana Ivanovitsh Ivanoff oli ammatiltansa iloinen suutari, ja harras
kristitty samalla. Iältänsä hän oli siinä viidenkymmenen korvilla ja
mitä hänen nenäänsä tulee, niin täytti sekin kaikki ne vaatimukset, mitä
tuolle kasvojen kaunistukselle yleensä voidaan asettaa. Se näet oli
päästä punainen, kohtalaisen kokoinen, tyvestä pienehkö potaattinenä,
tai oikeammin pulpukkanenä. Lisäksi oli se rykelmäinen: täynnä pienoisia
nystyröitä, kuin rypäleitä. Kun hän sen lisäksi jonain iloisena
juhlapäivänä pisti vielä viinapullon housuntaskua pullistamaan ja niin
sonnustautuneena käyskeli veikeästi raittia pitkin, niin ei
vaateliainkaan katsoja olisi voinut hänen ulkomuodossaan ja asussaan
löytää mitään puutteellisuutta, ei mitään, joka olisi särkenyt kuvan
eheää yleistä sävyä.

Ja päällepäätteeksi oli Iivana nyt vielä perheoloihinsakin katsoen
leskimies. Se sopi mainiosti yhteen hänen veikeän olemuksensa,
sulhasmiesnenänsä ja kaiken muun kanssa, varsinkin kun hän oli jo
ehtinyt iskeä silmänsä suutari Durnjakinin leskeen Annushkaan. Ei niin,
että hän olisi valittunsa tuntenut. Mutta kun Bjelajeffin eukko oli
siitä puhunut, että semmoinen leski on, asuu Iso-Peskiin kylässä ja on
eukolla vielä kavettakin, niin hän, Iivana Ivanovitsh, oli heti
hoksannut ja sanonut:

-- Vot...[1]. Eukko sinulle siinä, Iivana Ivanovitsh, vot, oli hän
itsekseen sanonut ja vetänyt pikilangan niin tiukalle, että naukui.

[1] Sanoja: "vot", "da", "valjai", (ann'mennä, y. m.) "nitshevoo"
j. n. e. käytetään liikasanoina sävyn vuoksi, suomalaisten vastineiden
puutteessa. Ne joko eivät merkitse juuri mitään, tai käy niiden merkitys
aina ilmi lauseen muusta ajatuksesta.

Se Bjelajeffin eukko hän tiesikin kaikki! Monelle tuo oli, varsinkin
leskimiehelle, muorin toimittanut. Sopi tuon puheisiin luottaa,
varsinkin kun se sanoi, että se Durnjakinin leski on hänelle sopiva, ei
toraisa ja varsinkin kun on vielä kavetta.

-- Vot, Iivana Ivanovitsh... Vot sinulle ketä kosia, oli se Bjelajeffin
eukko hänelle hokenut ja kehunut. Niin olikin Iivana Ivanovitsh nyt
kosimaan menossa. Bjelajeffiläisillä ei tänään ollut viinaa, ei
isännällä eikä muilla, mutta hänellä oli. Hän kävikin siis heidän
luonansa kuin läksiäisiksi, ja taritsi heille ryypyt. Köyhähköjä ne
Bjelajeffiläiset olivatkin, vaikka ei tuota hänkään ollut yletön rikas.

-- Vot sinullekin, Andrei!... Ryyppy sinulle! taritsi hän itselleen
Bjelajeffille. Tuo pani pois suutaroimisensa, nosti silmänsä, huokasi
hartaasti ja kulautti.

-- Passipo![1] kiitti hän ja pyyhki hihalla suunsa.

[1] Kiitos.

-- Sinulle, Iivana Ivanovitsh, passipo! toisteli hän ja yritteli työhön.
Iivana seisoi veikeänä, hymyili leveästi, makeasti, ryyppäili
pullonsuusta ja katsoi koko ajan, hyvän tovin katsoikin Andreihin. Aikoi
kai jotain iloisaa sanoa.

-- A, entäs, alkoikin hän äkkiä ja hymyili: entäs, Andrei, arvaatkos,
mihin minä?... Menossa mihin olen? Hän katsoi pullo kourassa ja hymyili
yhä laajemmin.

Andrei keskeytti suutaroimisensa, katsoi pitkään ja hölmöili:

-- Iivana Ivanovitsh ... sinä?

-- Naimaan!... Kosimaan! ilmoitti silloin Iivana rutosti, katsoi
ennallaan, antoi hymynsä yhätikin laajeta, ryyppäsi kertasen ja lisäsi
selityksen:

-- Vot, Durnjakinin leskeä... Annushkaa naimaan.

Koko hänen naamansa oli yhtenä laajana hymynä ja Bjelajeffikin tuo ihan
kuin hölmönä katsoi, tuijotti istualtaan ylös häneen.

-- Vasili Durnjakinin leskeä?... Anna Ivanovnaa naimaanko tarkoitan? hän
siinä kenkätyö polvella hölmöili ja katsoi, tuijotti kuin
loppumattomasti.

Mutta katsokoon. Yhä leveämmin hymyili Iivana pullo kourassa ja lopulta
nyökäytti päätä korvalliselle ja veti viisaasti:

-- A-aaa!

Sällit toki ahertivat yhä nytkin työssänsä. Nahkaa niistä toinen takoi
ja toinen purasimella kengänpohjaan kireesti reikiä pisteli.

-- Iivana Ivanovitsh, tuota? yritteli yhäti kovin hölmönä tuijottava
Andrei: Tarkoitan, muijan aiot?... Eh?

-- Jei bohu![1] vannoi hymyilevä Iivana. Siitä tulikin lopulta kuin
ikään eloisampaa jo kaikkeen. Tiesi tuo Andreikin jo eukkonsa puheista
asian ennaltaankin, mutta otti, tekeytyi, ja alkoi ikäänkuin tosissaan
ihmetellä:

[1] Totisesti, jumaliste.

-- Veikkonen sinä! ihmetteli hän, tekeytyen kuin hölmöksi: Tarkoitan
että?... Eh, sinä, veikkonen, Iivana Ivanovitsh! käänsi hän äkkiä
kehaisuksi.

Ja tuo nyt maistuikin Iivanasta ja suu yhä laajemmassa hymyssä vetää
hän sulhasmiehen maireudella viisaan:

-- Aaaa!...

Hän ryyppäsi kulauttaen ja jatkoi:

-- Merkitsee, Andrei, ... merkitsee että, puhun sinulle ... että Anna
Feodorovnaa ... Durnjakinin leskeä, merkitsee, naimaan.

Ne sällit siinä vain koputtelevat, mutta ei Andrei itse. Se nyt
valehteli tosissaan: siunaili poissa olevaa eukkoaan, kun se ei muka
ollut hänelle Iivanan asiasta sanaakaan puhunut.

-- Eh sinä, eukko kanalja!... Eh tuo hylky ... eukko tää minun ... kun
ei sanaa halkaise! oli hän olevinansa.

Mutta Iivana oli jo lähtövalmis, risti vain silmänsä, huokasi vakavasti,
ryyppäsi, puheli sanan Herran avusta ja semmoisesta ja lähti, puhellen
poistuessaan:

-- A vot, Andrei... Tarkoitan että... Herra... A vot hyvinkin auttaa
Herra...

Ja hän lähti, housuntasku pullon paisuttamana ja se ainainen nenä
hymyilevien kasvojen ihanana kaunistuksena. Niin alkoi hän veikeästi
painaa raittia pitkin Iso-Peskiin kylään johtavaa tietä.



II.

_Matkallansa tapaa Iivana Jussi
Ropotin Muolan Perkjärveltä ja saa
hänet kyytimieheksensä. Heidän
mielenkiintoinen keskustelunsa._


Kuten sanottu, ei Iivana tuntenut morsiantansa muuten kuin
korvakuulolta. Ei hän ollut Iso-Peskiissä koskaan käynytkään, vaikka
kyllä bjelajeffiläiset olivat, ja Osipoffin akka oli sieltä kotoisinkin.
Kyytimies tuo ei niin tuntemattomalla matkalla erin tarpeeton olisi.

Ja siinä veikeästi ja hymyilevänä käyskennellessänsä osuikin tuo
hevosmies siihen tielle. Se oli suomalainen Jussi Ropotti. Oli
äskettäisin muuttanut tänne main Suomen puolelta. Kaupungista lie ollut
matkalla, koskapa nelipyöräisten rattaiden reslapahanen oli tyhjä ja
hevoskonikin kuin väsynyt. Siitä tuon saanee kyytimiehen sopuhinnalla,
Iso-Peskiin päin kun näkyy menossa olevan.

-- Eh sinä!... Ihminen!... Hei! hoikki Iivana oitis Ropotille, joka
köytteli resuista reslaansa lujemmaksi.

-- Häh? katsoi Ropotti häneen tyhmänä.

Mutta ei Iivana siitä mitään. Murteesta hän hoksasi, ettei Ropotti ole
ihan selvä venäläinen; hän tuli luo ja uteli:

-- A entä sinä ... ihminen... Niin että mitä kansaa sinä olet?

Ropotti ihan kuin sotkeutui äly-vähäisensä puolesta, syleksi, imeksi
nysää ja tapaili:

-- Kuin mitä kansaa?... Häh?

Iivana Ivanovitsh oli jo miehen älyttömyydestä kiivastua ja tenäsi:

-- A vot... Niin että virolaisia oletko?... Tai sitte saksalainen ...
tshuhna[1] ... puolalainen tai lätti? Eh?

[1] Suomalainen, suomalaisen haukkumanimi Venäjällä.

Hän katsoi ja penäsi, nenän pää punoittavana kuin potaatti.

-- Tuota, tapaili Ropotti korvallistaan, sylkäsi ja tokasi:

-- Minä, tuota, olen rajan takaa... Suomen rajan.

Ota selvä! Iivana jo moisesta hölmöydestä tekeytyi kuin tuskastuneeksi
ja ynseili matkiskellen:

-- Suomesta!... Rajan takaa Suomesta!

Ja tärkeästi ja tietoviisaan varmuudella hän jo kuin opettaen Ropotille
koveni, selitti ja tenäsi:

-- On kaksi kansaa: on suomalaiset ja on tshuhnan kansa... Vot!

Hän nosti kaksi oikean käden sormea merkiksi pystyyn ja osoitti:

-- Vot kaksi kansaa... Suomen kansa ja tshuhnan kansa... Niin että,
puhutaan sinulle, kumpaako sinä? Eh?

Ja ne sormet yhä merkkeinä pystyssä hän siinä seisoi, katsoi vaativasti
ja odotti. Jos hän olisi tiennyt, että Jussi Ropotilla oli sitä älyksi
sanottavaa tavallista vähemmän ja sekin vähä hidasta kuin kesän tulo
nälkävuotena, niin olisi hän tutkimatta ja kysymättä tiennyt, että
Ropotti on vähintään suomalainen, jopa sekä suomalainen että tshuhna.
Mutta Ropotin kansalliseksi onneksi ei älyn vähyyttä voi nähdä nenästä
kuten näkee pakkas-asteet lämpömittarista, ja siksi täytyi Iivanan
yhäkin tenätä:

-- Eh?... Kuta kansaa sinä?... Eh?

Ja lopulta saikin Ropotti kansallis-ominaisuutensa: älynsä, liikkeelle
ja tolkkasi:

-- Minä tuota... Kuin häntä sanoisin... Minä olen syntyisin Muolasta...
Perkjärven kylästä Muolasta!

-- Merkitsee että et Toksovasta?... Etkä Kolppanasta? alkoi siitä
Iivanan äly kirkastua.

Mutta entistä tökeröisempänä tupakoi Ropotti ja koki tolkata:

-- Toksovasta?... En minä Toksovasta, vaan Perkjärveltä... Muolan
Perkjärveltä sen Antti Ropotin veli... Sen vanhemman Antti Ropotin veli,
tarkoitan...

Jo oli nyt Iivanan äly mennä Ropotin hölmöyden takia sekaisin. Kuin
itsekseen ihmetellen hän levitteli käsiään, toisteli ja arveli:

-- Muola da... Kolppana!... Kolppana da Muola!... Puhuu!... Tolkkaa!...
Ota tuosta selvä!

Ja pullon hän kiskoi housuntaskusta, ryyppäsi, pyyhki suunsa hihalla ja
tarjosi Ropotillekin:

-- Naukkaa!... Eh!

       *       *       *       *       *

Oli Iivana sittekin oman viisautensa avulla onnistunut jo saamaan
Ropotin kansallis-ominaisuudet, ne älyvarastot, sen verran toimimaan,
että oli sopinut kyydistä ja kyytipalkasta. Matkan varrella tuo
Ropotille Iso-Peskii olikin, vaikka kylä kyllä oli hänelle vielä ihan
outo. Ei hän sieltä ketään tuntenut.

-- Valjai!... Ann' mennä! komensi Iivana, kiepsahti reslan takalaidalle
istumaan, istui siinä selin hevoseen, jalat riipuksissa ja toisti:

-- Iso-Peskiin anna mennä!

Ja Ropotti kokoili ohjakset, prtuututteli kaakkiansa, kömpi reslan
etulaidalle ja nykäisi kaakin menoon.

Niin ajoivat he, köröttivät, hyvät kotvat ääneti, selin toisiinsa, tyhjä
reslaviheliäinen välillä. Ajoivat, vaikenivat. Iivana mieteksi omaa
asiaansa.

Mutta äkkiä hän rutosti käännähti yliolkain hieman sinne taakseen,
ajajaan päin, ja äännähti, kysyen:

-- A entäs?... Tarkoitan, tiedätkö, mihin minä?

-- Häh?

Mutta kuin iskien ilmaisi silloin Iivana:

-- Naimaan!

Ropotti alkoi siinä älyänsä selvitellessään repiä kaakkia hiemasen
lököttelemään ja nyt Iivana jatkoi, selventäen:

-- Durnjakinin leskeä... Annushkaa, tarkoitan, naimaan.

Ropotti koki nyt ohjaksien perillä hosua konia kulkuun ja äänteli sille.

-- Entä sinä?... Tunnetko Annushkaa? jatkoi Iivana sieltä selän takaa.
Ropotti tolkkasi, ettei hän tunne.

-- En minäkään, ilmaisi silloin sulhanen Iivana lyhyesti, mutta lisäsi
kohta:

-- Mutta Bjelajeffin akka tuntee... Andrei Bjelajeffin akka tarkoitan.
Suutari Andrein...

-- Ka ... tuota... Kuin häntä... Tään nyt ... tään Andrein... Suutari
Andrein tään, koki silloin Ropotti tolkuttaa umpimähkään. Mistäpä hän
Andreinkaan olisi tuntenut.

-- A-aaa! veti silloin Iivana pitkään, viisaasti, voitokkaasti. Koki
siinä Ropottikin jotain sanoa, mutta ei tuo ottanut hänen
viisauden-valtakunnassaan se kesä tullakseen.

-- Tuota nyt tää, koki hän: Tää nyt suutari Andrein akka ja... Prpoh...
Häh, sinä!... Etkö juokse! hylkäsi hän lopulta koko yrityksen ja käänsi
puheensa sadatteluksi hevosluuskalle.

Ja se tuo auttoikin. Iivana näet tapasi nyt äkkiä toista asiaa, kysäsi
selän taakse sinne:

-- Entä hevonen se?... Tarkoitan, omasiko on?... Eh?

Ropotti myönsi, mutta samalla selitti:

-- Hevonen tää... Sen entisen Perkjärven Torikan ... sen Heikki Torikan
tamman varsa hän on ... tää ruuna, mutta...

Hän olisi puhunut asiasta pitemmältäkin, syvällisesti, jos ei olisi se
päässä pidettävä pökertynyt. Mutta se tuo taas. Täytyi siis tyytyä vain
lopuksi kuin ruunan laiskuudesta tolkuttamaan:

-- Hän niinkuin ... tää ruuna, tarkoitan ... on siinä suhteessa tään
ihmisen läheistä sukua että ... ruokaa rakastaa ja vihaa työtä...

-- A-aaaa! veti Iivana tapansa mukaan viisaasti, kuten asian ymmärtänyt
ja niin jatkui matka. Ropotti siinä etupajulla kökötti, suorittaen
samalla kansansa varsinaisia historiallisia, kansallisia tehtäviä,
joilla Suomen kansa on erikoisemmin rikastuttanut ihmiskuntaa, s. o. hän
tupakoi, syleksi ja pyyhiksi hihalla suutansa. Iivana puolestaan
riiputteli jalkojaan takapajulla siellä, antoi rypäleisen
pulpukkanenänsä iloisesti punoittaa; ja niin kuljettiin laiskan konin
nyhtämänä Iso-Peskiin kylää kohti.



III.

_Älyniekka Jussi Ropotti rupeaa
Iivanan puhemieheksi, mutta
johdattaakin hänet väärään taloon._


Pullon välityksellä oli Iivanasta ja Ropotista tullut jo ennen
Iso-Peskiin kylään tuloa hyvät ystävykset. Jopa niin hyvät, että Iivana
oli ottanut Ropotin kosiomieheksensä, varsinkin kun Ropotti oli oman
maansa tapoja muistellen selittänyt, miten tärkeä on puhemies
naima-asiassa. Kun siis kylän lähettyvillä joukko puoli-juopuneita
iso-peskiiläisiä vastaantulijoita hanuria rämisyttäen ajaa remusi ohi
solvaten Ropottia tshuhnaksi, niin siellä takana jalkojansa riiputtava
Iivana antoi niille jo Ropotin puolesta vastaan:

-- Entäs sinä itse!... Koiranpoika... Eh sinä!

Ne menivät, remusivat nuo vain, hoilottivat ja hanuria yhä vinguttivat.
Kuin itsekseen harmitteli silloin Iivana siellä selin riippuessaan:

-- Tshuhnaksi haukkuu!... Koirankuono...

Ja ihan hän Ropottia tuon solvauksen johdosta hyvitelläkseen kääntyi yli
olan sinne taakseen selittämään:

-- On kaksi kansaa: on Suomen kansa ja tshuhnan kansa ja ... Venäjän
kansa on kolmas kansa, mutta... Sinä et ole tshuhna, vaan suomalainen...
Oikea suomalainen... Vot!... Ymmärrätkö?... Eh?

-- Ka... Tuota... Ruuna... Trpoh! hoki ja nyki Ropotti ruunaansa ja
ajatuskykyänsä. Nyt selitti Iivana:

-- Tshuhnan, vot, tuntee siitä, että hän, tshuhna tarkoitan ... hän ei
kiroa että: tshort, vaan: pjerkjele!... A suomalaisen tuntomerkki taas
on se, että...

Mutta siinä loppui häneltäkin kansantieteellinen viisaus ja täytyi kysyä
Ropotilta, sieltä selän takaa:

-- A vot... Niin että mikä on suomalaisen tuntomerkki?...

-- Häh?

Ei Ropotti ollut omista tuntomerkeistänsä selvillä, tolkkasi jotain ja
sen lopuksi arveli:

-- Niin jotta se on... Ei mikään... Tuota merkki ei mikään...

-- Aaaa! veti Iivana, rykelmäinen nenä punaisena kuin pulpukka ja
lisäili, ihmetteli, Ropotin kansaa mairitellessaan:

-- Vot, siinä sinulle kansa!... Ei ole mitään tuntomerkkiäkään... Vot,
siinä sinulle oikea Suomen kansa!

Mutta jo olivat he tulleetkin kylään. Kirkon ohi ajaessa siinä Iivana
silmänsä risti ja sovittiin, että Ropotti puhemiehenä käy taloissa
tiedustelemassa, mikä se on suutari Durnjakinin hökkeli. Sillä aikaa
hoitelee Iivana hevosta tiellä.

Tottapahan talon kun kerran löytää, löytää sieltä morsiamenkin.

       *       *       *       *       *

Iso-Peskiin kylässä oli kaikkea paljon kuten yleensä Venäjällä.
Suutarejakin siellä oli useita ja niistä kaksi Durnjakin-nimistä. Se,
jonka tölliä Iivana etsi, oli tietysti kuollut, koskapa eukko oli
leskenä, mutta toinen Durnjakin eli ja suutaroi; hänellä oli vielä
Anna-niminen vaimo kuten silläkin kuolleella Durnjakinilla oli aikoinaan
ollut. Onnettomuudeksi osui tolkun ja älyn mies Ropotti väärään taloon,
sen elossa olevan Durnjakinin tölliin, sai tietää, että kyllä siinä
Durnjakin suutaroi ja riennätti sanan Iivanalle.

Mutta hän oli talossa jo ehtinyt ilmoittaa sulhasen tulostakin ja siitä
nousi hänen poistuttuansa touhu. Durnjakinilaiset nämä kun olivatkin
moista touhun väkeä.

Nytkin: eukko, Annushka, hommaili miestä sen toisen, äskettäin kuolleen
suutari Durnjakinin leskelle Annalle, sille, jota kosimaan Iivana mieli.
Aina se olikin, tää eukko, puhemiehenä jos kellä.

-- Luoja minun!... Tääpä vasta! siunaili ja touhuili Ropotin poistuttua
Annushka. Ukko Durnjakin itse oli asiasta ymmällä, keskeytti hetkiseksi
kengänpohjan naulaamisen, katsoi muijaansa ja sitte peräili:

-- Kosiin, sanoi, tuli... Tarkoitan, ketä kosiin?

Mutta Annushka siinä puuhasi kiireessä ja aivan jo tiukkasi:

-- Kuin ketä?... Kosiin tarkoitan?

Ja kun ukko yhä kysyvästi katsoi, niin hän tenäsi:

-- Kuin sinä et sitä tiedä, että Annushkaa! Kuomaa... Anna
Feodorovnaa... Matvei Ivanovitshin leskeä tarkoitan.

-- Ahaa, raapasi ukko korvallistansa, ryhtyi jatkamaan naulaamistansa ja
puheli:

-- Merkitsee, että ei toki sinua ... minun muijaani. Matvei Ivanovitsh
Durnjakinin Annushkaa kun peräsi...

Sillä hänkin oli nimeltänsä Matvei Ivanovitsh Durnjakin aivan kuten se
vainajakin, jonka leskeä lemmenhaluinen Iivana älynmies Ropotin avulla
etsiskeli.

Mutta Annushka riensi ehättäen viemään kaimallensa, leski Annushkalle
sanaa, että nyt hän on jo löytänyt miehen mertaan. Hamekankaan ja Iivana
Sudovoretsin pyhimyskuvan se leski olikin hänelle luvannut, jos onnistuu
löytämään sopumiehen.

       *       *       *       *       *

Ja hyvin tuo leski Annushka ilostuikin asiasta kuullessaan
puhemies-Annushkalta, että sulhasia on. Ja puhemies-Annushka puolestaan
siinä kiireessä koki selittää asiaa, sulhasta ja sen tuloa.

-- Vot, selitti hän kehuen: vot, tuli tshuhna.... Ei mikään Kolppanan
tshuhna tai Toksovan, vaan ihan oikea tshuhna, Suomen tshuhna!

-- Luoja minun! huudahteli leski-Annushka.

-- Ni-in!... Vannon sinulle, että oikea Suomen tshuhna! tenäsi
puhemies-Annushka ja hoki selittäen:

-- Tupaan tulee, tshuhna ... juo korvosta ... sylkee ... tupakoi ...
suutaan pyyhkii ... hihalla suutaan pyyhkii...

Mutta leski lauhtui oikaisten:

-- Mitäpä siitä, jos onkin tshuhna...

Sulhasta hän luuli tshuhnaksi ja jatkoi penäten:

-- Vot, katso... Natalia Aleksandrovnankin mies on tshuhna.

-- Da... pisti puhemieskin noin vain väliin, ja leski Annushka jatkoi,
touhusi kehuen:

-- Ja, vot, Andrei Pipottikin on tshuhna ... oikea Kolppanan tshuhna,
mutta mies silti.

Ja hän ihan innostui selittämään Pipotista.

-- Eukkoaankaan Pipotti, Andrei tää, ei yhtään lyö ... ei erikoisemmin
juo... Hyvä, jos senkään vertaa kuin venäläinen ... oikea venäläinen.

Hän jo koki laittauttua morsiuskuntoon. Hameetkin nuo piti muuttaa
puhtaat ja muutenkin somistautua. Siinä touhussaan hän toki vielä
lähemmin puhemies-Annushkalta siitä otaksutusta tshuhna-sulhasesta
penäsi:

-- Ja kuin hän sitte sanoi? ... tshuhna tarkoitan?

-- Vot, sanoi, pureksia ratusteli puhemies-Annushka
auringonkukansiemeniä ja jatkoi:

-- Sanoi vot: kysyi, tässäkö Durnjakinin Annushka asuu?... Suutari
Matvei Ivanovitshin Annushka, tarkoitan, kysyy, asuu?

Kuin innostuen hän jatkoi:

-- Tästä vastaan: a-suu, vastaan, ja hän siihen: sylkee, pyyhkii,
polttaa ja, vot, puhuu: sulhasia, puhuu... Iivana Ivanovitsh, suutari,
puhuu, on sulhaseksi tulossa. A minä, sanoo itsestään, tarkoitan:
tshuhna sanoo, a minä hälle, Iivana Ivanovitshille olen puhemiehenä,
sanoo.

-- Luoja minun!... Puhemiehenä! siunaili leski-Annushka ja päivitteli:

-- Ja minä, tyhmä, kun luulin, että hän sulhasena!

-- Ei... Puhemiehenä... Iivana Ivanovitshin puhemiehenä, oikaisi
puhemies-Annushka ja tenäsi:

-- Niin että järkiään venäläinen ... oikeauskoinen venäläinen, eikä vain
tshuhna... Sulhanen tää sinun!

-- Luoja minun!... Luoja minun! Ihan siinä oli leskeltä pää mennä
sekaisin. Hän touhusi, siunaili:

-- Kiitos sinulle, Luoja, että oikea venäläinen ja että oikeauskoinen
ja...

-- Niin... Oikeauskoinen... Vannon sinulle, että oikeauskoinen ja että
oikea venäläinen, tarttui ja tenäsi puhemies-Annushka, kokien yhä
ratustaa siemeniä.

-- Ja suutari vielä! jatkoi hän: ei mikään työsuutari, vaan oikea
mestari... Vot... Mestari...

-- Kuinkas!... Tietenpä mestari, jolla on kisällit! innostui morsian ja
todisti:

-- Jos kerran on oikeauskoinen ja säällis-venäläinen, niin, merkitsee,
myös mestari eikä vain työsuutari... Niin että kisällit ja muut on!

-- Kuinkas!... Kisällitpä tietenkin!... Vot, vahvisti puhemies-Annushka.

Ja niin tuo olikin asia selvä. Sovittiin, että puhemies-Annushka ensin
tutustuu sulhaseen, urkkii, ottaa selon ja sitte juoksuttaa sanan, että
tulla ja päättää kaupat.

Sillä ei puhemies-Annushkakaan vielä tuntenut sulhasmies Iivanaa, ei
tiennyt hänestä muuta kuin sen, mitä älyn ja viisauden mies, suomalainen
Jussi Ropotti oli siinä tupakoidessaan ja suutansa pyyhkiessään saanut
päästänsä irroitetuksi: sanoilla selitetyksi.



IV.

_Iivana keskustelee viisaasti
puhemies-Annushkan ja ukko Durnjakinin
kanssa, ratkaisten heidän riitansa
jalosukuisuuksista ja ylhäisyyksistä._


Iivana ja Ropotti olivat ajaneet hevosensa trahtierin, kyläkapakan,
pihaan. Ryypytkin nuo siinä piti vielä kertaseen suuhun kuitata
ennenkuin kosimaan lähti.

Mutta nyt he jo kompuroivat morsiustaloa kohti, tosin sitä väärää. Pappi
ja diakooni siinä halateissaan tulivat vastaan ja Iivana oli tehdä
ristinmerkin. Jumalinen hän omalla tavallaan oli, ei semmoinen kuin
jegaroffilaiset, jotka eivät välittäneet ostaa öljyä pyhänkuvan
lamppuun, pakanat, vaan ihan kuten bjelajeffiläiset, jotka aina
huolehtivat, että lamppu paloi.

Mutta nyt jo lähestyttiin taloa: Iivanalla väljien housujen tasku pullon
pullistamana ja pullonsuu töröttämässä taskunsuulta. Varovaisuuden
vuoksi Iivana siinä toki vielä pysähtyi ja Ropotilta peräsi:

-- Entä, vot, sinä?... Tarkoitan, että oikean talon kysyit?

-- Kuinkas!... Kuin en oikeaa! vahvisti Ropotti.

-- Että et siis väärään taloon vie?... Eh?

-- E-en!

Tiukasti sen uskalsi Ropotti luvata, sillä hänen kansansa suurimpia
kansallisavuja on tietoisuus viisaudestansa, vaan ei vioistansa. Siispä
hän edelleen selitti, tolkuttaen:

-- Minä, tuota, olen asiassa älyn ja tolkun mies...

Ei hän toki teoissansa erehdy. Sopii niin viisaaseen luottaa, koki hän
tolkuttaa ja todistukseksi jatkoi:

-- Minun isäni näet ... se vainaja Antti Ropotti ... hän oli viisas,
älyn ja tolkun mies, niin että...

Esimerkinkin hän sen viisaudesta tiesi mainita: hän kehasi:

-- Mustalaisetkin aina todistivat isästä tästä, että kaikkia muita jos
voit hevoskaupassa pettää, niin Muolan Antti Ropottia et petä... Jos
kuin koetat, niin et petä...

Iivanalle se todistus riitti. Jos kerran isää ei mustalainen voinut
pettää, niin kai tuo poikakin kyennee oikean oven löytämään.
Tyytyväisenä hymyillen hän kertoikin nyt Ropotille asian, puheli,
kertoi:

-- Vot, oli asia.

Ropotilla oli piippu ikenissä, Iivanalla siinä se oma nenänsä
paikallansa. Hän hymyili laajasti, jatkoi:

-- Vot näin: Tuhman miehen piti ohjata porsaan leikkaaja porsaan luo ja
lääkäri sairaan eukon luo ... a hän:

Arvasi sen: Iivana nosti sormensa merkiksi pystyyn ja jatkoi:

-- Hän, tää tuhma, ... hän johtaa tohtorin porsaan pariin ja porsaan
leikkaajan eukon luo ja: Kuinkas kävi?... Eh?

Ropotti raapasi korvallistansa. Ei hän tiennyt. Voitokkaana selitti
Iivana:

-- Porsaan leikkaaja nai lesken a tohtori tää ... hän paistoi porsaan ja
söi ja... Vot molemmille apu tuli....

Ja Iivana nauroi asialle herttaisen leveästi, aivan polvet koukussa.

Ja asiaan mennäkseen hän äkkiä taas peräsi:

-- Niin että kuin sie sanoit?... Niin että viisauden ja tolkun mies
oli?... Isäsi tarkoitan?

-- Ka... Niin!...

-- Se on hyvä!... Se on erikoisen hyvä!... Se että viisauden ja tolkun
mies! tankkasi siihen Iivana. Varma hän oli siitä, että tämä viisauden
ja tolkun miehen poika vie hänet oikeaan ukseen ja niin kömpivät he
väärään tupaan.

       *       *       *       *       *

Nämä puhemies-durnjakilaiset olivat lapsettomia kuten se morsiankin, se
toisen Durnjakinin leski. Ukko itse oli siinä Iivanan iässä, laihahko,
kuiva suutari, vaikka kyllä eukolla olisi mehevämpikin ja
lihavahkompikin mennyt, ainakin yhtä mehevä kuin oli Hohloffin eukon
mies.

Mutta välipä tuolla! On tuo toki helpompi elää, kun ei ole lapsia. Yksin
siinä ukko nyt suutaroikin, vaikka kyllä heillä ajoin toisin
kisällejäkin oli. Oli yhteen aikaan kolmekin.

Ja hyvästi tuo Iivana kotiintuikin talossa. Annushka oli ihan
somistautunut. Puhemies-akka kun hän kerran oli, niin et tuota niin vain
voinut arkihameissasi olla. Teetä hän siinä puuhasi, hyöri ja puheli, ja
Iivana piti häntä salaisesti silmällä. Et tuota toki morsianta mene ja
kosase ennenkuin olet häntä tarkkaillut.

Ja mielen mukainen tuo Iivanasta olikin. Hän puheli, hymyili entistä
viehkeämmin, ja se ihana nenä kukoisti sijoillansa kuin kaino ruusu. Oli
jo tovit, toiset juteltu, udeltu oli, oli hurskasteltu. Ropotti tupakoi,
pyyhki suutansa ja tolkutti muiden mukana.

-- A, vot? kysäisi lopulta Iivana Annushkalta äkkiä, varmuuden vuoksi:
Vot, eukko ... niin että tarkoitan... Sinähän se liet se ... Annushka?

-- Mikä Annushka? touhusi tämä.

-- A vot... Anna Feodorovna Durnjakina?... Vot? selvensi Iivana.

-- Kuinkas ei!... Se-e, vahvisti Annushka asian oikein arvatuksi ja ihan
kuin hartaana hurskasteli:

-- A vot Jumala armossaan kun niin... Sillä me ihmiset ollaan itsekukin
syntisiä.

Iivana hymyili tyytyväisenä, vaikka tuo puuhakkaan Annushkan yht'äkkinen
hurskastelu oli muuttaa olon jumaliseksi.

-- No... Jumala tää! nureksi näet jo kuiva Durnjakin siinä
suutaroidessaan ja lisäili kuin yksin nurkuja:

-- Vot Jumala, puhutaan... Herra, sanotaan, armollinen, mutta... Herra
hänet ties, täytyi siinä pikilanka vetää tiukalle ja vieläpä vasaralla
kopauttaa päälle ja se tuo katkaisi ajatuksen.

Mutta Iivana oli nyt ihan varma siitä, että tämä puhemies Annushka se on
se hänen lemmittynsä. Hän varustautui kosimistoimiinsa, levitti
herttaista hymyänsä ja puheli salavihkaa Ropotille:

-- Vot... Merkitsee, että oikea... Eukko...

-- Ka, tuota... Oikea, tolkutti Ropotti ja Iivana vetäisi pitkän
viisaan, hymyilevän ja merkitsevän:

-- A-aaaa!

       *       *       *       *       *

He olivat, nää kosijat, siinä ottaneet ryypynkin ja jo Iivana tarjosi
ukko Durnjakinillekin, morsiamensa miehelle:

-- Entäs, kyseli hän tältä nyt, tarkoitan, mitäs sinä tässä?... Teet ja
olet?

-- Eh?... Kuin tuota mitä? ei suutaroiva ukko moista kysymystä
ymmärtänyt, mutta Annushka, vaimo, ehätti avuksi selittämään:

-- A vot suutaroi... Vot hänen ylhäisyydellensä Aleksei Mihailovitshille
kenkiä tuossa kuroo...

-- Ylhäisyydellensä... Hänen ylhäisyydellensä! tarttui silloin ukko itse
oikaisemaan eukkoansa, suutaroi ja selitti:

-- Mikä hän on vielä ylhäisyys... Aleksei Mihailovitshia tarkoitan?...
Ainoastaan jalosukuisuus hän vasta on ... Hänen ylhäisyytensä
jalosukuisuus.

-- Kuinka ainoastaan jalosukuisuus? topakoitui siitä eukko, mutta ukko
tenäsi vastaan:

-- Kuin ei jalosukuisuus vasta?... Sinä vain sotket... Ylhäisyydet ja
jalosukuisuudet sotket.

Sukeutui kuin kina. Annushka piti puoliansa ja ukko nauhasi omaansa.

-- Vot Mihail Mihailovitsh... Lihatshoff tää tarkoitan, on, puhun,
ylhäisyys, mutta... Aleksei Mihailovitsh vasta sukuisuus... Korkeasti
jalosukuisuus, tarkoitan, penäsi hän ja kuroi kenkää. Annushka jo ihan
kuin suuttui:

-- Matvei Ivanovitsh! hän miehelleen jo kuin äkeästi tenäsi, jatkaen:
Puhutaan sinulle, Matvei Ivanovitsh, jotta ylhäisyys... Oikea ylhäisyys
eikä sukuisuus!... Kuulitko?

Tora oli tulla. Morsiameensa ihastunut Iivana hymyili ja tarttui
puheeseen:

-- Antakaas, hymyili hän, antakaas kun minä!

Ja hän peräsi:

-- Vot. Jos Aleksei Mihailovitsh on kentraalin tasalla, niin sitte on
ylhäisyys... Mutta jos on vasta överstin, niin sukuisuus ...
korkeasukuisuus, tai korkeasti jalosukuisuus... Vot!

Ja nyt hän kysyi:

-- Entä, tarkoitan... Aleksei Mihalovitsh jo kentraalin tasalla onko vai
ei?

-- Mikä hän kentraalin tasalla! äsähti Annushka touhustaan ja ihan
ynseili:

-- Ensin urjadniekkana oli ja sitte, vot, nyt pristavi ...
poliisipristavi... Siin' on sinulle ylhäisyys!

-- Siis vasta sukuisuus ... korkeasukuisuus, ratkaisi Iivana koko
riidan, tarjosi ukolle, morsiamensa kuivalle miehelle, ryypyn, hymyili,
meni alkuasiaansa ja peräsi:

-- Merkitsee siis, että sinä vain suutaroit ... Aleksei Mihailovitshille
... hänen jalosukuisuudellensa Aleksei Mihailovitshille talossa kenkiä
suutaroit, tarkoitan?

-- Ka... Mitäpäs tässä! masentui ukko kohtalonsa alle, huokasi, teki
ristinmerkin, ryyppäsi ja kiitti:

-- Passipo!

Ja kuin nureksien hän työssään tuhraillessaan jatkoi:

-- Meikäläinen, vot... Mitä hänestä!... Elät... Kurot kenkiä!... Luoja
jos auttaa, pysyt leivissä... A jos ei auta, niin...

Mutta hän tyytyi ja lopetti:

-- No mitäpäs siitä!... Työtä, herrankiitos, on... Suutaroit, kähräät...
Vot, siinä sinulle korkeasukuisuus, ... meikäläiselle!

Iivana oli nyt kaikesta selvillä: ukko oli siis Annushkan, hänen väärän
morsiamensa työläinen, kisälli. Niin hän käsitti ukon puheet, niin
uskoi. Hän puuttui nyt puheeseen yleensä vain, alottaen:

-- Vot Luoja, sanot, alkoi hän. Mutta siinä tulikin hän, Annushkakin kun
oli pyörähtänyt eteiseen, ottaneeksi pullonsuusta ryypyn, siunasi
itsensä, ristiytyi ja jatkoi sitten yrittäen:

-- Luoja vot sanoit, mutta...

Mutta siinä hän äkkiä muuttikin, kysäisten:

-- Niin että, vot... Paljonko Aleksei Mihailovitsh maksaa parista?

-- Noo... Mitäs hän paljon... Siinä ruplan jos ja puolikkaan, niin,
nureksi ukko työssään.

-- Vähä... Se on vähä! topakoitui Iivana ja kun Annushka jo palasi, niin
hän sitä hyvitelläkseenkin kehaisi:

-- Mutta entä minä?... Hänen ylhäisyydellensä herra Vasili
Aleksandrovitsh Bohatsheffille kun kengät neuloin, niin arvaas,
paljonko?... Eh?

Eivät voineet arvata.

-- Kuusi ruplaa ja puolikkaan! hymyili silloin Iivana ihan virstan
leveydeltä Annushkallensa, nosti nähtäväksi kuusi sormea pystyyn ja
hymyili:

-- Vot kuusi... Yksi ... kaksi ... kolme ... ja kuusi...

Ihan kuin vaiettiin. Täytyi sen moisen tehota. Iivanan hymy ulottui jo
aina Pietarin leveydelle ja viisaasti veti hän vaitiolon lopuksi
voitokasta, pitkää:

-- A-aaaaaaaaaaa!



V.

_Yhä edelleen merkillistä sanasotaa
ja järjen voimistelua Durnjakinin
tuvassa._


Annushka oli jo käynyt, höyhähtänyt, oikealle Annushkalle, morsiamelle
puhumassa, sulhasta, Iivanaa tätä kehumassa. Ulkomuotoa hän jo koki
valmiiksi selitellä puhellen:

-- Ei että mikään erin pieni... Hyvästikin keskikokoinen, jos ei
isompikin... Vatsa?... Ei mikään iso, mutta... Tavallinen vain...

Morsian kuunteli hartaasti, kuin kallella päin. Toinen jatkoi,
kuvaillen:

-- Ja nenä ... justiisa kuin Timofei Osipovitshilla... Vot, siinä
sinulle nenä!

Mutta morsian oli tyytyväinen, puheli siunaellen:

-- No mitäpä siitä, jos nenä onkin sillä!... Kellä ei ole nenää ja...

Ja ihan hän, Iivanaa puolustaakseen, luetteli toisten vikoja:

-- Jegor Andrejeffilla näet on nenä... Ja minkälainen nenä vielä!...
Iso, ja ihan sininen! Pjotr Petrovitshilla on nenässä kyssä... Ivan
Jegorovitshillä on selässä kyttyrä... Kunpa vain on hyvä mies, niin
Jumala on armollinen ja auttaa!

-- Niin... Hän auttaa... Aut-taa! tarttui puhemies Annushkakin ja
vahvisti:

-- No kuin ei auttaisi!... Jos vain ristityksi elät ja paastot pidät,
niin auttaa... Selvällä venäjänkielellä sanon sinulle, jotta aut-taa:

-- Aut-taa!

Ja hän lähtikin taas kotiinsa, valmistamaan sulhas-Iivanaa tätä sen
oikeaa morsianta varten.

       *       *       *       *       *

Iivana oli oikeastaan tavallistakin hyvätuulisempi: Mieleinen morsian ja
pullokin siihen vaikutti, vaikka hän ei juovuksissa ollut. Pullonsuu
vain muutoin törötti taskunsuusta.

Ja yhäti hän koki päästä siihen kosimisasiaansa käsiksi, ei tosin erin
hartaasti, kiirehtien, mutta kuitenkin jotenkin iloisen suutarin
pitkämielisellä tyytyväisyydellä... Ukko tuo siinä kyllä suutaroi, oli
kuin esteenä, ei tosin erikoisena, mutta kuitenkin. Sitä hän kokikin
siinä puhutella nyt jo kuin valmistaakseen sitä poistumaan.

Siinä kavalassa tarkoituksessa hän nytkin alotti sen kanssa juttelun,
aikoi puheella kuin ansan viskata, johtaa, kietoa ukon paulaan: härnätä
suutuksiin ja niin toimittaa hänet poistumaan.

-- Tuota kuinka? hän siinä kavalana alkoi ja kysäsi:

-- Niin että Matvei Ivanovitshko sinun nimesi on, Matvei Ivanovitsh?

Ja saatuansa myöntävän vastauksen hän puolestaan omasta nimestään
ilmoitti:

-- Ja minun nimeni taas on Iivana Ivanovitsh... Ymmärrätkö?

-- Häh?... Niin että kuin en ymmärtäisi, myönsi ukko, suutaroi ja
jatkoi:

-- Matvei kuin Matvei, Iivana kuin Iivana. A kaikki me silti olemme
syntisiä Herran edessä...

Iivana ikäänkuin mieteksi tuota ja virkahteli kuin ajatuksissaan:

-- Da... Se on totta että ... Matvei kuin Matvei ja jotta Iivana kuin
Iivana, mutta...!

Mutta siinä hän rutosti kysyi:

-- Mutta entäs mitäs siitä seuraa?... Vot siitä että: Iivana niin Iivana
ja että Matvei niin Matvei?... Eh?

-- Kuinka mitä seuraa? hoki ukko, veti pikilankaa ja vuorostaan kysyi:

-- Kuin ei mitään seuraisi?... Jokaisesta asiasta aina jotain seuraa...
Eh?

Ja hän ryhtyi pitemmältäkin sitä asiaa valaisemaan:

-- Vot, esimerkiksi Aleksei Aleksejevitsh... Smirnoff tarkoitan...

-- No mitä sitte? tarttui Iivana ja tenäsi:

-- Mitä sitte, jos Aleksei Aleksejevitsh?... Smirnoff tarkoitan? Eh?

-- Kuinka ei Smirnoff?... Vannon sinulle, että Smirnoff, ja että hän on
täydeltä nimeltä Aleksei Aleksejevitsh Smirnoff... Ensiluokan kauppias
ja kunniaporvari... Kuinka ei silloin Smirnoff?

-- Eh sinä durak[1]... Tyhmyri! oli jo Iivana tuskastua, mutta ukkokin
puolestaan durakasta kovin loukkautui, penäten:

[1] Hölmö, pöllö, tyhmyri.

-- Kuin minä durak?... Ja tyhmyri, tarkoitan?

Iivana oli sotkeutua. Oli ihan todellinen suuttumisen vaara lähellä. Hän
penäsi:

-- Durak kuin durak!

-- Kuinka?... Eh?... Tarkoitan itse... herranähköön... Loukkaat...

Aivan hän oli työnsä keskeyttää.

-- Loukkaat! ynseili Iivana ja tenäsi kuin puoli vihassa:

-- Sitä minä vain sinulta peräsin, että mitäs siitä seuraa, jos Aleksei
Aleksejevitsh Smirnoff ja?... Ymmärrätkö?... Eh sinä!

Vihaa se jo tavallaan oli, toraa ja torailua. Annushka toki ehätti
sovittajaksi, kehoitti Iivanaa, kuin ukkoaan ylenkatsoen:

-- Heitä, Iivana!... Anna ukon olla!... Ei hän niin mitä ymmärrä, mutta
turisee vain, että... Aleksei Aleksejevitsh turisee ja... Heitä Iivana,
ukko!

Ja Iivana totteli morsiantansa, heittihen ukolle leikkisäksi, hymyili
ja hyvitteli:

-- Eh sinä Matvei Ivanovitsh!... Eh sinä kanalja ja koiranpoika... Ih!
hän ihan ihastuneena hihkaisi tuon lopun, sivalsi pullon taskusta ja
rutosti sanoi ukolle:

-- Vot... Tule, otetaan! Ja he naukkasivat ja varsinkin Ropotti, joka
oli juuri taas palannut kaakkiansa katsomasta.

       *       *       *       *       *

Huononpuoleisesti tuo siis onnistui, se ansan heitto. Tovin aikaa siinä
muista juteltiin. Iivana mielistyi yhäti enemmän morsiameensa, ukon
muoriin, hymyili, oli onnellinen ja Annushka puuhasi ja odotti, että
sulhanen alkaisi järkiään suoran puheen.

Mutta iloinen suutari suunnitteli vieläkin toistamiseen sitä samaa:
heittää puhelulla ukon kaulaan ansa ja johtaa koko ukko pois tieltä.
Siinä mielessä hän taas alkoi:

-- Vot, minun nimeni on Iivana Ivanovitsh ja sinun, kuoma, Matvei
Ivanovitsh, mutta, vot, minun kyytimies ... ja kosiomies tää... Hän,
vot, on tshuhna.

Kyllä ne durnjakinilaiset olivat sen Ropotin älystäkin huomanneet.
Työssään tuhertaen ukko Durnjakin tuo vain virkkoikin:

-- Tshuhna kuin tshuhna!... Niin että mitäs siitä erikoista seuraa?

-- Kuinka ei seuraa? oli Iivana topakoitua, mutta:

-- Ei seuraa, niin ei seuraa... Vot siinä sinulle, tenäsi ukko vastaan.

-- Tshort!

-- A kuin tshort?

Mutta taas ehätti Annushka väliin, tenäsi, toruen ukkoaan:

-- Matvei Ivanovitsh... Kuin sinä tenäät?.... Et ymmärrä ja kuitenkin
tenäät!

Ja Iivanan puolesta hän ihan vahvisti:

-- Tietysti siitä seuraa... Jokaisesta asiasta seuraa, sillä ... Luoja
on sen armossaan niin säätänyt, että seuraa...

Ukon oli pakko masentua, alistua. Se Annushka hän olikin niin verevä ja
topakka muori. Hän syventyi työhönsä ja nyt jatkoi Iivana asiaansa,
puhuen:

-- Vot mitä seuraa... Nimestä tarkoitan...

Ja hän selitti:

-- Yksi on Matvei, toinen on Iivana, mutta tää minun kyytimieheni on ...
Ripotti ... Repotti ... Rupotti, vai mikä sinun nimesi on? peräsi hän jo
lopuksi Ropotilta itseltään. Eh?

-- Ka tuota, tapaili Ropotti sekä sanaa että korvallista ja tokaisi
nimensä:

-- Ropotti.

-- Vot, Ropotti! vahvisti hymyilevä Iivana. Mutta Annushka peräsi nyt:

-- A ei Pipotti?

-- Kuin tuota, Pipotti? hölmistyi Ropotti, mutta puuhakas Annushka
selitti:

-- Muuten vain, kun ... meidän kylässä tässä asuu Kolppanan tshuhna,
niin sen nimi on Pipotti ... Andrei Jakovlevitsh Pipotti...

Jo ihan toistamiseen hän peräsi:

-- Niin jotta eikö sinunkin nimesi ole Pipotti?

Mutta nyt tarttui Iivana asiaan, epäsi leveästi:

-- E-ei ... ei ... jei ... jei... Ropotti niin Ropotti, ja Pipotti taas
on Pipotti... Vot.

Ihan hän innostui Ropottiansa kehumaan, ilmoitti:

-- Hän on ihan oikea tshuhna... Tarkoitan. Suomen tshuhna, eikä mikään
Kolppanan...

-- Kas miten! oli Annushka ihastuvinansa ja Iivana jatkoi, kehuen
Ropottia ja sen kansaakin:

-- Ja mikä viisas kansa vielä!... Oikea tshuhnan kansa tarkoitan!...

Sitä Ropotin kertomaa mustalaisen todistusta hän nyt veti puheensa
vahvistukseksi, selitti sen asian, ja Ropotin eduksi kehasi:

-- Vot viisas kansa... Yksi on, jota ei mustalainenkaan petä... Vot!

-- Ka ... tuota, tapaili Ropotti, sai jo viisastakin sanottavaa
aivoistansa irti ja selitti tolkutti, ihan kuin viisasteli:

-- Nälkä tuo, nääs, opettaa suomalaisenkin viisaaksi, niin että hän
ymmärtää sekä leivästä että laiskuudesta kiinni pitää...

-- A-aaaaa! veti silloin voitokas Iivana viisaasti ja vieläkin toisti
kehuen:

-- Vot oikea tshuhnan kansa... Ei se kuin tää meikäläinen.



VI.

_Kuvatakseen hyvyyttään lyö Iivana
puhemies-Annushkaa polviremelillä
sinne, missä tällä on syntymävika._


Annushka siinä yhä vielä teetänsä puuhaili, touhusi. Filipoffin akka oli
käynyt, uteliaisuudesta tietenkin, mutta hän oli sen suorittanut
tiehensä. Filipoffilaiset ne kun olivatkin kielenkantajia. Yhä hän
touhussaan odotti sitä Iivanan asian menoa.

Mutta ei tuosta siitä sen taivaallista tullut. Oli sotkeuduttu puhumaan
siitä Ropotin kansasta. Iivana sitä puhemiehensä mainetta ja arvoa
kannattaaksensa kehui, kehui myös pelkästä ystävyydestä. -- Hyvä sydän
hänellä, suutarilla, kun olikin.

-- Vot tshuhnan kansa!... Eh, mikä kansa, kanalja! kehui hän.

Mutta Annushka höyrähteli, valmisti ja puhui ihmetellen:

-- Niin, vot!... Kun on oikea tshuhnan kansa, niin vot!

Mutta moitiskellen hän lisäsi:

-- Mutta entäs nää Kolppanan tshuhnat!... Tääkin Pipotti, tarkoitan,
minkälainen on?... Pipotti?

-- No mitä sitte, jos Pipotti? tarttui ukko työstänsä, mutta Annushka
silloin ihan kuin torasi:

-- Kuin mitä?

Ja hän selitti, ynseili:

-- Vot... Pipotti tää niin... Eukkoaankin lyö ihan kuin selvä
venäläinen... Vot teille Kolppanan tshuhnat, minkälaisia ovat!... Niin
että ne eivät ole niin kuin oikeat ristityt tshuhnat!... Vot!

Ja Iivana ihan kuin höristi sille puheelle, raapasi miltei Pipotin ja
Kolppanan tshuhnien pahuudelle korvallista ja siunaili:

-- Kanaljat!... Ihan kuin pakanoiksi elävät. Kolppanan tshuhnat nää ...
akkaansakin lyö...

Ihan häntä kuin harmitti. Hän toisteli:

-- Eh sinä pakanan Pipotti!... Eh!

Siunailtiin sitä pahuutta. Annushka tuo varsinkin morkkasi Kolppanan
tshuhnakansaa, luullen että siten voi mairitella Ropottia, joka oli
Suomesta.

       *       *       *       *       *

Mutta päästiin tuosta likemmäksi oikeaa asiaa, naima-asiaa.

Eukkojen kurittamisesta, näet, kun puhe siinä asiaa sivusi, niin ukko
suutaroidessaan äkkiä peräsi Iivanalta:

-- Entä sinä... Mikä sinun nimesi olikaan?

-- Iivana Ivanovitsh.

-- Vot, Iivana Ivanovitsh ... tarkoitan... Sinä, tarkoitan, et
kurittanut muoriasi?

-- Herra varjelkoon! torjui hymyilevä Iivana moisen syytöksen. Nenä
loisti entistä ihanampana ja hän tenäsi:

-- Vot, tenäsi hän: viisikolmatta vuotta, lähes, lie muorin kanssa
eletty, ja tiedättekö, kuinka monta kertaa kaikkiaan sillä ajalla kuria
annoin?... Muorille, merkitsee, kuria annoin?

-- Nohan?

Ja voittoisasti hymyillen ilmoitti Iivana jyrkästi:

-- Yhden kerran!... Kaikkiaan! lisäsi hän tovin perästä.

-- Ei tuo paljon! virkkoi siihen ukko, ja ryhtyi takomaan
kirveslappealle asetettua nahkaa.

-- Yksi kerta ei mitään, lisäsi hän vielä takoessaan.

-- Kuinka ei mitään? yritti silloin jo Annushka hyvin äkeästi, mutta
Iivana ehätti nyt väliin, sovitti, kehoittaen:

-- Herkeä Annushka!... Vot, elä toraa, sillä...

Ja hän innostui tuosta ansiostansa, alkoi hymyillen hokea ja selittää:

-- Annushka tuota... Tarkoitan... Tiedätkö, mistä syystä kuritin?...
Muoria, tarkoitan, kuritin?

Ei Annushka tiennyt, ei arvannut... Iivana silloin jatkoi:

-- Vot!

Ihan tuo oli hänellä tavallista iloisempi olo. Hän selitti:

-- Vot, muori tää minun, vot.

-- Kuin muori? oli sukupuolensa oikeuksista huolehtiva Annushka
keskeyttää, mutta nyt kielsi ukko:

-- Mitä sinä sotket!... Muori niin muori...

Ja nyt voikin alati hymyilevä Iivana jatkaa:

-- Muori tää minun, ottaa, toraa... Monta päivää peräkanaa toraa...

-- Valehtelet! kivahti Annushka, mutta taas ukko:

-- Herkeä, Annushka!... Kuin sinä tiedät, jotta valehtelee... Herkeä!

Ja Annushka herkesi ja Iivana jatkoi, vannoen:

-- Vannon... Jei bohu vannon, että toraa... Neljättä päivää jo riitelee
ja toraa muori, a minä mitä hänelle sanon?

Ja itse hän selitti:

-- Sanon, muorille, merkitsee, sanon että: Muori!... Kyyhkyläiseni...
Sydänkäpyseni, sanon... Elä toraa!

-- A hän?... Toraa vain? tarttui ukko. Ja Iivana:

-- Jei bohu, vannon, että toraa!... »Uhallakin toraan«, sanoo, ja
toraa... Viidettä päivää jo toraa...

-- Eh mikä akka, päivitteli jo ukko ja veti pikilankaa.

Iivana edelleen:

-- Lopulta minä sanon... Ärjäisen, merkitsee, Akka... Tshort vieköön!
ärjäisen muorille ja kun yhä vielä toraa, niin minä, vot... Annas tänne
suutarin polviremeliä! pyysi hän välillä ukolta, sai remelin ja
havainnollisesti näytti selittäen:

-- Minä silloin polviremelin näin ja ... remelillä muoria takapuolille
näin...

Ja innoissaan siinä havainnollisesti näyttäessään hän remelillä suki
Annushkaa pakaroille ja samalla selitti:

-- Näin!... Vot, sukaisen, näin minä muoria ja... Vot! Hutkin...
Remelillä hutkin näin!

-- No ei saa... Koskee! kimpautui moisesta Annushka ja ihan valittaen
nuhteli:

-- Ihan makkarat nousevat, kun sillä tavalla. ... Vot minkälainen!

Ja ukkokin nyt jo vaimoansa pelastaakseen puheli, valehdellen:

-- Hänellä, muorilla tällä, on siellä syntymävika... Niin että ei sovi
remelillä... Koskee...

-- Aaaaa! hoksasi nyt Iivana, että Annushkalla mukamas on joku kipeä
kohta, ehkä ajettuma tai muu, pani pois remelin ja selitti:

-- Ei sitte sovi... Jos kerran on syntymävika niin... Herra varjelkoon
siihen lyömästä... Synti. ... Sairasta lyödä, synti tarkoitan, koki hän
selventää ja oikaisi:

-- A vot minun muorilla... Hänellä, tarkoitan, ei ollut syntymävikaa ja
siksi sopi... Kun viidettä päivää torasi, niin yksi kerta sopi...

Ja nyt sai hänen puhemiehensäkin, Ropotti, sanan irti ja vahvisti:

-- Ka ... sopi... Niin että yksi kerta sopi.

Mutta Iivana aivan huokasi, katui, risti silmänsä sen johdosta, että oli
remelillä sukinut morsiantansa sinne, jossa sillä oli kipeä kohta,
vieläpä ihan syntymävika.



VII.

_Kuvailee, miten ukko Durnjakin
vihdoinkin saadaan poistumaan ja
miten Iivana antaa rakkauden
rauhallisesti kehittyä._


Se oikea morsian siellä kotonaan jo oli kuin huolissaan, kun ei
puhemies-Annushka ikään hakemaan tullut. Filipoffin eukko oli jo
haistanut asian. Niillä filipoffilaisilla kun olikin niin tarkka nenä;
sehän jo kävi siitä puhumassakin oikealle morsiamelle, juoruten:

-- Vot... Luoja antaa lykästää... Leskellekin lykästää, juorusi hän ja
hyvitteli.

-- Mitä tuossa lykästää! tekeytyi morsian ynseäksi, kuin ei muka asiasta
niin mitään tietäisi ja kuin torasi:

-- Ja entä sitte leski?... Niin että tyttöä pahempiko?... Leski
tarkoitan?

Aivan hän tuosta, leskeydestään, ylvästyi ja ynseili:

-- On monta tyttöä, jotka ovat jo leskeäkin pitemmällä. Luoja armossaan
näkee ja tietää... Jos kuin salaat, niin Hän, armollinen, tietää...

-- Kuin ei tietäisi!... Ja kuin ei Hän näkisi!... vahvisti Filipoffinkin
eukko. Morsian ryhtyi taas laittautumaan.

Kosija-Annushkaa hän nyt vain odottaa sitä kutsua tuomaan. Viipyy tuo,
mutta tottapa tuo asia vaatinee ja sietänee tuon nyt, vaikka tunnin
toisen viivästyisikin.

Ei tuo rakkaus sillä välillä kylmemmäksi käyne.

       *       *       *       *       *

Niin morsian.

Mutta sulhanen, iloinen suutari tuo, yhä vaan hieroi asiaansa väärän
morsiamen, ukon muorin puoleen. Nyt he joivat kaikin neljin jo teetä
tsaijupöydän ääressä. Ja teekeittiö kihisi ja höyrysi pöydällä
kirkkaana.

Ja tavallista laajempi, ihan ääretön, oli Iivanan hymykin, kun hän nyt
teevatia siinä kaikilla sormillansa kannatteli suuta kohti, puhalteli
höyryä pois ja ryyppäsi autuaallisena. Ei hän olisi uskonut, että
kosiminen on näin ihanaa. Ottaisipa vain ja kestäisi moista menoa
kauvan, vuosikauden vaikka!

Ja ihmeesti tuo keskustelukin pysyttelihe aina vain samoilla jo kerran
hiihdetyillä laduilla. Annushka siinä Ropotille teetä tarjoillessansa,
näet, tuli taas nimeä peränneeksi, tarjosi kuppia ja puheli:

-- Vot teille ... kuin teidän nimi olikaan?

-- Ropotti ... Jussi Ropotti, ilmoitti Ropotti ja taas Annushka:

-- A tää Kolppanan tshuhna, joka eukkoaan ihan venäjäksi lyö... Hän,
tarkoitan, on ihan varmasti Pipotti, vaan ei Ropotti...

-- No, herkeä, Annushka!... Herkeä! siihen osui ukko ääntämään, hörppi
teetä ja jatkoi:

-- Jos tuo on Pipotti niin... Ei tuo sinua koske!

Ja siitä se alkoi. Annushka ei sietänyt vastaan sanomista oikeassa
asiassa ja niinpä hän oitis ihan jo kuin toralla äsähti:

-- Matvei Ivanovitsh!

Se oli uhkaa, varoitusta. Ja uhallakin hän nyt Ropotilta peräsi:

-- Merkitsee, että sinä et ole Pipotti, vaan todellinen Ropotti?...
Oikea Suomen tshuhna?

Ja Ropotti hoki, tolkuttaen:

-- Ka, tuota... Pipotti tuota...

Ja siinä hän hoksasi, niisti ja hörppiessään todisti:

-- Pipotti... Antti Pipotti... Ennen muinoin, tarkoitan ... otti ja
hukkui ... Perkjärveen hukkui...

Hän hörppäsi aimolailla ja peräsi:

-- Niin että ei suinkaan hän se sama Pipotti oo?... Tää, joka eukkoan
vitsoo?... Kuritukseksi vitsoo?

-- Ei ... jei ... jei! epäsi sen Iivana umpimähkään. Mutta Annushka,
jonka sydäntä kaiveli ukon äskeinen puuttuminen, sai siitä nyt aiheen
kostaa. Ja niinpä alkoi hän ukollensa torata:

-- Vot, Matvei Ivanovitsh, tenäsi hän ja jatkoi:

-- Sanot, vot, jotta ei Pipotti, mutta siinä nyt näet, että on toinenkin
Pipotti... Se joka hukkui.

Hän oli aivan voitokas. Jouti saada ukko! Hän riiteli melkein:

-- A sinä, riiteli hän -- sanot, möriset... Jos mitä vieraalle puhua
yrität, niin sinä siihen oitis möriset: ei Pipotti, mutta... Näetkö nyt,
että on ainoastaan yksi Pipotti!... Herrankiitos että ei ole kuin yksi!
juorutteli hän.

Ukko kuin tuskastui, yritteli:

-- Annushka!... Anna Feodorovna!

-- Pidä suusi kiinni ... puhutaan sinulle! keskeytti Annushka ja ihan
äkeästi riiteli ja ynseili:

-- Vot!

Hän ihan selitti, äkäili:

-- Ja semmoinen olisit sinäkin!... Ihan tshuhnan Pipotti olisit ja
eukkoasi remelillä kurittaisit, jos ei Luoja armossaan olisi ottanut
valtaa pois... Kuulitko, Matvei Ivanovitsh, puhutaan sinulle!

-- Annushka... Vot!

-- Elä yritä!... Suus' kiinni! tiukkeni Annushka. Teetä hörppivän,
hymyilevän Iivanan tyytyväisestä naamasta heloitti nenä ja sen päästä
hikipisara. Teen hiottamaa tuo lie ollut. Perhe oli torassa. Ukko yritti
nyt selitellä:

-- Minä, tuota, Annushka, sinulle aina rakkaudessa, a sinä toraat...

-- Suusi kiinni! tiukkeni Annushka yhäti ja ynseili halveksien:

-- Rakkaudessa!

Ja samaan tapaan hän jatkoi:

-- Mikä tuossa rakkaus vielä!... Vanha ukko jo, ja kuiva kuin
kopukka!... Vot siinä sinulle rakkaus!

Omituista! Iivana tuosta jo hoksasi, että ukko rakkaudesta puhuessaan
kosiksii Annushkaa, hänen morsiantaan -- omaa eukkoaan --. Olipa hyvä,
että Annushka noin tiukasti ukolle rukkaset antaa. Yhä leveämmin hän
asiasta tyytyväisenä hymyili ja Annushkaakin auttaaksensa varustautui
härnäämään ukkoa:

-- Vot, siinä sinulle rakkaus! ynseili vieläkin Annushka ja nyt jo
Iivanakin alotti asiansa, hörppi, selittäen ukolle:

-- A vot... Merkitsee että ... jotta kuhun sinulle enää rakkaus!...
Ikämiehelle, tarkoitan, kuhun sinulle rakkaus...

-- No!... Kuulitko! ilkamoi Annushka voitokkaana.

-- Kuin kuulitko?...

-- No... Elä turise! keskeytti Annushka ja ihan kysyi Ropotilta:

-- Kuin tshuhnan kielellä jotta: suus kiinni?

-- Ka ... tuota!... Tuki suusi! tapaili Ropotti.

-- Vot!... Tukki sussi! toisti silloin Annushka ukolle suomeksi ja
Iivana puolestaan peräsi nyt Ropotilta:

-- A entä tshort? Tshuhnaksi kuin hän on?

-- Tshort ... tää nyt ... tää... tapaili Ropotti ja ilmoitti: Perkele.

-- Vot ... vot... Pjerkjele... Tukki sussi, pjerkjele! toisti Iivanakin
nyt ukolle, hörpiksi ja hymyili.

-- Eh!... Siin' on sulle!... uhitteli nyt Annushka ukollensa. Tuo jo
ihan tuskastui ja torasi:

-- No jei bohu vannon, jotta minä sinulle vain rakkaudessa, mutta sinä
kuin?... Toraat vain!...

Ja niin sukeutui aviollinen kina. Annushka hermostui. Mustasukkainen
Iivana autteli häntä, hymyili ja härnäili ukkoa, että se poistuisi.
Siinä tarkoituksessa kehitti hän riidan ja ihan jo haukkui ukkoa
Annushkan apuna.

Ja lopulta ukko lopen tuskastui, nousi, uhkasi mennä kapakkaan ja
poistui.

Ja niin jäi Iivana nyt rauhaan. Voi tuota nyt kosia. Ropottikin lähti
hevoskoniansa korjailemaan ja niin olivat rakastuneet nyt kahdenkesken,
lopultakin.

-- Vot... Mikä kuiva ukko, mutta rakkaudestapas vielä ja eukosta!... Eh,
mikä kalu! puheli Iivana siinä ukon poistuttua Annushkalle alkajaisiksi.
Mutta Annushka siihen ihan kuin ynseili:

-- Mikä hänelle enää eukko!... Luoja terveyttä antaa, niin hyvä ukko,
mutta eukko hänelle vielä!... Kuta varten hänelle eukko vielä!

Se kelpasi Iivanalle. Hän oli teenjuonnista jo ihan hikinen:

-- A vot... Luonto, puheli hän, puhalsi höyryt pois ja selitti:

-- Luonto tää, merkitsee... Hän ottaa ja vetää... Vanhempanakin vetää...
Miestä, merkitsee, muorin puoleen vetää... Vot.

Ja entistä tyytyväisempänä hän hymyili, hikosi, oli autuasta oloansa ja
antoi rakkauden hiljakseen kehittyä. Ei tässä mihin järin kiirekään
ollut. Teekeittiö vain pihisti kuumaa höyryänsä ja Iivanan ihanan nenän
päässä kimalteli se kirkas hikipisara kuin helmi.



VIII.

_Juotuaan liki parikymmentä lasia
teetä tulee Iivana leikkisenä miehenä
suudelleeksi oikeata morsiantaan. Hän
selittää pettäneensä seitsemän
nuoruuden-rakastettuaan._


Tavallisissa oloissa joi Iivana teetä ainakin kolmekymmentä lasia, mutta
nyt höyrysi hänellä haarukoiksi levitettyjen sormien päässä vasta
yhdeksännen lasin teevadillinen. Annushka jo puuhaili, askaroitsi siinä
jotain keitettävän tapaista ja Iivana lähti nyt rauhallisena kulettamaan
asiaansa eteenpäin.

Ja ennen kaikkea johtui hän ottamaan selvää tärkeimmästä: morsiamen
taloudellisista avuista, säästäväisyydestä, kyvystä tulla vähällä
toimeen, mutta että kuitenkin keitto olisi sakeaa, eikä silkkaa vettä.
Siinä höyryävää teetä hörppiessään hän siis alkoi rauhallisesti tutkia:

-- A, vot Annushka... Tarkoitan... Kuin suurella rahalla keität
perheelle borshin?[1] Eh?

[1] Eräs venäläinen soppalaji.

-- Kuin suurelle? koki Annushka laskea ja selitti:

-- Kuin tuohon nyt suurta rahaa!... Kahden hengen keittoon!

-- No?... Esimerkiksi?... Kuin paljon? Eh?

Ja Annushka koki:

-- Vihannesta jos kopeekalla ... no, otaksumme kahdella... Siihen vähä
muuta... Suola... Suurimot... Kriivennikka[1] jos menee, niin jo on
hyvä... Vot, siinä kaikki!

[1] Kymmenen kopeekkaa, noin 25 penniä.

Iivana oli tyytyväinen, hörppi, hikoili, hymyili ja puheli:

-- Tuo ei paljon... Kriivennikka, tarkoitan, ei paljon...

Ja äkkiä hän kysyi:

-- Entäs paistin?... Jos milloin herkuttelemaan rupeaisi, ottaisi?...
Paljonko pitää?... Eh?

Ja taas laski Annushka:

-- No paisti? Se on jo toista! Ei sama kuin borshi...

-- No kuin paljon?... Eh?

-- No... Riippuu mikä paisti sitte... On sianpaisti... On
raavaspaisti... Sitte kotletti... Pihvi... Tavallinen paisti... Vot
paisti...

Mutta yhä vaati Iivana, hörppäsi ja tiedusti:

-- No... Otaksukaamme kotletti... Tai tavallinen paisti,
otaksukaamme?... Kuin paljon pitää?

Ja Annushka laski, tapaili:

-- No kotletti tää... Jos kriivennikka henkeä päälle ja... Tavallinen
paisti ei sitäkään... Jos huokealla, lykästät, ostat, ei sitäkään...
Vot.

-- Vot, vot... Se on hyvä... Se on oikein hyvä!

Ja hän aivan innostui selittelemään:

-- A vot ... entinen eukko tää minun... Hän, tarkoitan... Kesällä,
tarkoitan, laittoi borshin alle kriivennikan, mutta talvella tuhlasi
yli... Eh, minkälainen hän oli... Eukko-vainaja tarkoitan!

Ja Annushkakin siinä innostui keittoasiasta, puheli ja uteli:

-- Riippuu minkälainen borshi, sillä... On kunnon borshi ... vot
semmoinen, jossa on sakeanaan suurimoita ja, vot, vihannesta ja... On
borshi, joka on kuin vesi...

Ja nyt hän peräsi:

-- Niin että minkälaisen hän borshin keitti kriivennikalla?

Ja Iivana vastasi, täsmälleen ihan:

-- Borsh, nitshevoo... Borsh kuin borsh!

Asia oli molemmille nyt täsmälleen tarpeeksi selvä. Iivana puhalteli jo
yhdennentoista lasillisen teevadillisesta höyrypilveä ja hymyili sen
pilven takaa autuaallisena ja Annushka puuhasi ja touhusi ja odotti että
sulhanen jo alkaisi asian.

       *       *       *       *       *

Se oikea morsian siihen nyt ujona tuli. Pitkäksi tuo sen aika, nääs, jo
hiivittihe. Peräämään tuli.

Ja niin supatteli hän nyt puhemies-Annushkan kanssa ovipielessä ja koki
samalla varkain silmäillä sulhasta. Se vuorostaan sieltä höyrypilvensä
takaa loi muijaan iloisen suutarin veikeää katsetta, hörppi, puhalteli
ja oleili. Morsian niiskutteli, pyyhikse huivin kulmalla suupieltään ja
ujoili. Puhemies hänelle supatteli, että ei ole asia vielä ihan valmis,
vaan kohta tulee.

-- Herrankiitos, että toki kohta, tuli morsiamelle helpompi olo.

-- Vot ... vot ... vot, vihjaili puhemies, ja morsian yhä vilkuili
varkain sulhaseensa.

Mutta eipäs malttanut sulhanen, iloinen suutari se, silloin olla jo
pistämättä ujoilevalle leskelle veikeäksi leikiksi. Hän hymyili,
punoitti, hikosi, ja jo alkoi:

-- Eh mikä mehevä muori!... Verevä muori, tarkoitan, hörppi ja hymyili
hän ja lisäsi:

-- Ruusu sin oot, muori... Jei bohu, vannon että ruusu!

Morsian ujoili, mutta puhemies-Annushka koki edistää asiaa ja siis
myönteli:

-- Niin... Eikö totta, että verevä ja että ruusu!... Vot, Iivana
Ivanovitsh, ruusu!

Morsian niiskutteli ovipielessä. Iivanan veikeä hymy yhä laajeni. Hän
veti pitkään, merkitsevästi:

-- E-eeeeeeeee!

-- Niin, Iivana Ivanovitsh!... Ruusu ja verevä ja... Ruusu... Jei bohu
ruusu!

Ja hän ihan ryhtyi kertomaan, kehui!

-- Vot Ilja Petrovitshkin ... nikkari tarkoitan... Hänkin kehui ja
sanoi, jotta ruusu... Oikea todellinen ruusu vielä. Ja entäs ikää!...
Tuskin neljääkymmentä lie... Varmaa, että tuskin neljääkymmentä lie...
Vot! touhusi hän ja toimitti.

Mutta yhä laveampaa leikkiä vain laski Iivana ujoilijalle.
Kuudettatoista lasillista hän jo valutti alas, kaatoi teevadille ja
samalla äkkiä virkkoi:

-- Vot, muori!

Ja saatuansa teevadin taas sormihaarukkaan hän jatkoi veikeillen:

-- Vot, sanon sinulle... Kun sinä kerran olet veri verevä ja kuin ruusu,
niin... Pussaan... Totisesti illan tullen tulen ja pussaan!...
Ymmärrätkö?... Eh?

Ja puhemies ehätti vastaamaan:

-- Kuin hän ei ymmärtäisi!... Hän, joka on kuin ruusu... Vot Iivana,
ruusu... Sinulle ruusu!

Ja lopulta ei Iivana enää malttanut, keskeytti teenjuonnin, tuli, käveli
ujoilevan lesken luo, levitti hymyä yhäti, taputti leskeä poskelle ja
mairitteli:

-- E-heeeeee!... E-eeee, sinä ihana ruusu ja...

Ja yhtäkkiä hän kysäisi:

-- Tiedätkö mitä?

Morsian niiskautti ja vilkaisi. Iivana itse vastasi:

-- Vot, vastasi hän ja kertoi: Kun minä olin nuori ... merkitsee ennen
naimista, niin... Tiedätkö, montako henttua minulla oli?... Eh?

-- Kuin kuinka monta? tarttui puhemies ja rutosti voitokkaana vastata
tuprautti siihen Iivana:

-- Seitsemän!

-- Luoja minun!... Seitsemän! siunaili puhemies-eukko ihmeissänsä muka.
Tarpeellisena, asiaan kuuluvana leikkinä hän tätä piti. Rakkauden
alkuleikkiä tuo lie, uskoi hän.

Mutta ihanasti hymyili Iivana jo toistaen, kysyen ja peräten.

-- Ja vot, tiedätkö vielä mitä?

Ei sitä kukaan tiennyt. Hetken odotettuansa hän siis vastasikin itse:

-- Minä, vastasi hän, minä petin kaikki!

Puhemies-eukko tekeytyi, ihmetteli:

-- Luoja auta!... Seitsemän, tarkoitan!

-- Kaikki seitsemän! hymyili Iivana veikeästi. Petin, tarkoitan, kaikki
seitsemän. Kutakin, näet, pussasin ja... Pashol[1]... Jäähyvästi ja
pashol!... Vot!

[1] Merkitsee: Jäähyvästi (ei sanan mukaan).

Puhemies-eukko koki siunailla ja puuhata. Tarpeellisena leikkinä hän
tätäkin kaikkea piti.

Mutta veikeänä vakuutti nyt morsiamelle Iivana:

-- Mutta sinua, muori, en petä... Vannon, etten petä... Tulen, tänä
iltana vielä tulen, pussaan, rakastan, sinä vastaan rakastat ... minä
yhäti uudestaan lemmin, mutta petä en...

Ja yhtäkkiä pussata lupsasi hän eukkoa poskelle, päästi pitkän ja lavean
naurun ja kehoitteli:

-- No... Merkitsee että herran haltuun... Iltasella sitte tulen. Vot.

Ja tyytyväisenä poistui morsian. Tyytyväinen tuo oli puhemies-eukkokin,
kun asia lähti noin luistamaan.

Mutta vieläkin tyytyväisempänä hymyili sulhas-Iivana itse jäätyänsä taas
Annushkan kanssa kahden kesken. Sopii siinä nyt taas kaupanhieromista
jatkaa ja jos mitä tehdä.

-- Piruutin eukkoa... Kurillani piruutin ja, vot, sitä varten suutelin,
molskautin, muoria, selitteli hän nyt aluksi väärälle morsiamellensa
äskeistä huikentelevaisuuttansa. Puhdistua hän siten koki morsiamensa
silmissä. Ihan hän katuvana huokasi, ristiytyi, syntiä siten katui ja
kuin itsekseen siinä, teepöydän taa taas työntyessään hurskaasti,
katuvaisena, hartaana huokaili:

-- Luoja minun... Luoja minun!... Kunnia sinulle, kaikkivaltiaalle
korkeudessa... Äh!

Ja punaisena ja hikisenä valoi hän teetä lasiin ja niin siitä taas meno
alkoi ja jatkui.



IX.

_Ukko Durnjakinin katkeruus. --
Juotuaan 24 lasillista teetä suutelee
Iivana väärääkin morsiantansa. --
Mitä siitä seuraa._


Ukko Durnjakin itse istuksi kyläkapakassa -- aavistamattakaan, että
kotona vieras vaanii hänen muoriansa. Vähähkö tuolla oli nyt miehiä,
näin kiireen ajan päiväis-aikaan. Oli kuitenkin pari miestä, varsinkin
Osiippa Osipovitsh Osipoff. Kesäkuumasta huolimatta oli hänellä
lammasnahka-turkki yllä, talvitöppöset jaloissa ja karvalakki päässä.
Ainoat juhlapukimet ne kun hänellä olivatkin, ja kun hän kapakassa
vietti ainaista juhlaa, niin ei hän sinne arkitamineissa ilennyt. O-hoh!

Mutta ukko Durnjakin oli nyt nyreä. Iivanalle, vieraallensa, hän
nyreili, ei niin paljon eukollensa. Se Iivana tuo kun rupesi siinä eukon
puolesta häntä vastaan. Loukkasi sillä tavalla häntä, isäntää. Ja vielä
sitte haukkui hyvän lisäksi vanhaksi pässiksi ja jos miksi nimitti!
Suututti häntä jo koko mies ja kohta kehittyi hänessä Iivanaa vastaan
oikea ammattilaisten kesken yleinen kateus, varsinkin noin mestarien
kesken yleinen mestarikateus. Rehentelijä tuo on koko mies, hän jo
siinä Iivanasta suutuksissaan päätteli.

-- Entä sinä kuin?... Tuossa kuin? tolkkasi hänelle siinä nyt äkkiä
hänen seuraansa lyöttäytyvä hölmön ja tollon perikuva, Osiippa.

-- Kuin, kuin? peräsi ukko kysymystä tarkemmin ja Osiippa koki
selventää:

-- A vot... Niin jotta kuin?... Eh?

Siinä olikin oikeastaan jo koko hänen ajatuskykyvarastonsa, sillä
suoraan sanoen oli Osiippa viisaus-määrältänsä ihan täys-suomalainen.
Ainoastaan töppöset, puku ja kaikki muukin sen mukainen korotti hänet
vielä toki oikea-peräiseksi Venäjän mieheksi.

Mutta yhtähyvin seurustautui ukko Durnjakin hänen kanssansa
veljellisesti kuten usein ennenkin. Olikin hyvä, että Osiipan tapasi.
Hänelle tuota toki voi siinä ryypyn ääressä purkaa sitä
ammattikateuttansakin, sitä Iivanaa, rehentelijää vastaan kehittynyttä,
ja niin istuksivat he ja ryypiksivät. Ukko kertoi jo vieraastansa,
Iivanasta:

-- Rehentelijä, morkkasi hän sitä Osiipalle; risti valanmerkiksi
silmänsä ja vannoi:

-- Vot vannon... Ristiytyen vannon, että rehentelijä...

-- Kuin?

-- A vot!

Ja hän selitti, jatkaen:

-- Tulee, vot sanoo ... Aleksei Mihailovitshista, pristavistakin sanoo,
jotta ei ylhäisyys, vaan ainoastaan sukuisuus ... jalosukuisuus!

-- Näähän! töllötti siihen Osiippa ja peräsi:

-- Kuin sukuisuus?... Aleksei Mihailovitsh sukuisuus?...

-- No vot, nurkui ukko nyreänä, ja töllöttelevä Osiippa koki, udellen:

-- Kuin?... Aleksei Mihailovitsh ... pristavi tarkoitan, kuin?

-- No!... Herkeä! teki nyreä ukko Durnjakin kädellä koko asian kuitiksi,
ryyppäsi ja Iivanalle katkerana nureksi toistellen:

-- Sukuisuus niin sukuisuus... Ylhäisyys niin ylhäisyys...! Mutta
rehentelijä... Vannon sinulle yhä, että rehentelijä, todisti hän
vieläkin ja Osiippa töllötti tolkuttaen:

-- Kuin ei rehentelijä!... Sukuisuus da rehentelijä... Vannon, että
rehentelijä, todisti hän Iivanasta lujasti, mutta kun ei sitä tuntenut,
niin peräsi:

-- A vot... Kuka hän on?... Rehentelijä, tää?

Ja ukko Durnjakin selitti:

-- A ... vot... Iivana Ivanovitsh... Suutari, nääs!

-- Aaa!... Arvasin, että suutari ja että Iivana Ivanovitsh ... jos
kerran rehentelijä, niin, vot, arvasin, uskoi Osiippa nyt olevansa
asiasta ihan selvillä. Tosissaan ihan uskoi, mikäli kykeni.

Ja niin painui Iivanan käytöksestä loukkautunut ukko Durnjakin yhä
nyreämmäksi ja hänessä kytemään päässyt ammattikateus kehkeytyi siinä
ryypyn ääressä katkeruudeksi, jopa lopulta kuin pikku vihaksi.

Päästäpä vaikka käsiksi moiseen mieheen, niin pölisyttäisi hän sitä,
että karvat tupruaisivat.

       *       *       *       *       *

Mutta ei Iivana mitään tuon pahempaa aavistanut. Jatkoi vain kosimista,
hieromista, joi jo kahdettakymmenettä neljättä lasillista ja päässäkin
ikäänkuin oli ja tuntui siltä, että hän oli ryypännyt pullosta jo
loputkin. Annushka puolestansa puuhaili, touhusi. Oli jo kärsimätönkin,
kun sulhanen ei ikään jo sano asiaa suoraan. Ihan hän varustelihe jo
itse alkamaan ja kysymään.

Ja silloin muistuivat Iivanan mieleen morsiamen terveydelliset olot. Se
ukko kun näet, ilmoitti ja kieritteli, että Annushkalla on salainen
vika, ihan vielä syntymävika. Mene tiedä, jos kuin paha ja vaarallinen
on. Paras kysyä, perätä asiaa.

-- A entäs? alkoikin hän äkkiä höyrypilven takaa, teevati kohona: Entäs
... vot, kun se ukko sanoi, jotta sinulla on vika?... Eh?

-- Mikä vika! ynseili Annushka topakkana moiselle, mutta tyynenä hörppi
ja selvitti Iivana:

-- A vot ... syntymävika ... jotta on takana, pehmoisissasi? Eh?

-- Syntymävika... Kuin syntymävika! ynsistyi Annushka yhäti moisesta
perättömästä ja ihan tenäsi ukostansa:

-- Hupsu... Hullutusta puhuu, koko ukko... Vot syntymävika! touhusi hän.

Iivana oli kahdenvaiheella. Uskoako eukkoa vai ei? Mene tiedä jos
tahallaan salaa? Hän peräsi:

-- A sinä?... Tarkoitan ... et viekasta?... Eh?

Annushka oli jo ihan kuin loukkaantua. Nyt hän jo ilmoitti:

-- Ja entä vot... Niin että kellä ei ole sitä, tarkoitan
syntymävikaa?... Et sitä, syntinen ihminen, maailmassa leivälläkään
ilman Luojan apuja elä...

-- A-aaaaaaaaaaaaaa!... Vot mikä vika!... Ymmärrän... Nyt ymmärrän:
kirkastui Iivanan äly äkkiä. Virheetön oli morsian. Uskoihan nyt sen.

Ja vakavana, kuten vakaassa naima-asiassa tuleekin, ryypiksi hän teetä
ja puhalteli höyrypilviä siitä pois.

       *       *       *       *       *

Nyt tuo asia olikin Iivanasta jo kuin valmis. Tarvitsi vain päätössanat
sanoa. Hän kääntyi päin nurkkaan, ristiytyi teen juontinsa lopuksi ja
käveli jo veikeästi hymyillen puuhissansa touhuavan morsiamensa luo. Ovi
oli auki. Iivana pyyhki hihalla leveän suunsa, veti hymynsä makeaakin
makeammaksi, katsoi Annushkaa silmiin ja, viinakin tuo kun jo päässä
hieman elelehti, sanoi, vehnäisteli:

-- Annushka... Kyyhkyläiseni sinä... Eh mikä ruusu sinä!

Titoffin eukko, Varvara, näkyi olevan tulossa, vaikka ei tuota
Iivanakaan hoksannut.

-- Simpukkani sinä, vehnäisteli hän morsiantansa.

-- Kuin simpukkani? oudostui Annushka ja oikaisi:

-- Minä en yleensä ole simpukka, vaan... Simpukka, vot, on helmi...

-- Aaaa, veti Iivana ja kutkutti leuvasta: Käpyseni sinä...
Sydänkäpyseni... Eh!

Annushka oli kuin ymmällä. Mutta yht'äkkiä silloin Iivana virkkoi:

-- Annas kuin lupsataan!... Eh!

-- Kuin lupsataan?

-- A vot... Pussata lupsautetaan... Vot!

Ja ilman sen enempää suuteli hän eukon morsiameksensa ja ihan teki sen
siunaukseksi hurskaan ristinmerkin. Annushka ihan hölmistyi, eikä ihme.

Mutta juuri silloin suudellessa osui se Titoffin eukko pistämään päänsä
ovesta, näki tapauksen, hiipi huomaamatta takaisin ja sitä kyytiä juoksi
lennättämään juorua. Kapakkaan hän miltei ensiksi osui ja siellä kertoi
asian niin kovalla äänellä että ukko Durnjakin sen kuuli.

Varvaralla, eukolla, näet oli pientä vihaa Annushkaa kohtaan ja nyt tuo
sopi kostaa, juoruta asia, vieläpä suurennella sitä.

Ja onnistuikin hän. Ukko Durnjakin höristi korviaan, otti Varvaralta
asiasta täyden selon, raivostui ihan ja vannoi Osiipalle:

-- Nää, mikä kelmi... Konna... Veijari, sanoin, Osiippa... Nää.

Osiippa töllötti:

-- Kuin en nää!... Tietysti nään!

Ja ihan hän ukolle selitti:

-- Vot sukuisuus!... Sukuisuus ja kelmi!... Nää!

Ja Varvaralle hän hoki, töllötti, tolkutti:

-- Ja sinä, Varvara... Titoffin akka tuota... Vot!

-- Vot, vot! ilkkui Varvara asialle, voitollensa oikeammin ja hieman
humalainen Osiippa yhä hoki:

-- Vot puhutaan... Matvei Ivanovitsh puhuu... Jotta sukuisuus puhuu...
Aleksei Mihailovitsh sukuisuus mutta... Avos[1]... Avos ei?... Eh?

[1] Mene tiedä (y. m.)

Mutta ukko Durnjakin koki kuitata loppuviinoja suuhunsa, että joutuisi
Iivanaa opettamaan. Onneksi hän olikin nyt itsensä poliisipristavin,
Aleksei Mihailovitshin suutari ja muutenkin sen kanssa sopuväleissä.
Siltä tuota sopi nyt apuakin saada.

Ja niin jouduttautui hän nyt Osiipan ja erään toisen miehen kanssa
pelastamaan vaimoansa viettelijältä ja perheensä kunniaa sen kavalalta
häpäisijältä.



X.

_Iivanan kosimisen onneton loppu
ja ukko Durnjakinin kosto-aikeet._


Jo tuo Iivanankin asia nyt olisi lähestynyt loppuansa, ilman ukko
Durnjakinin väliin tuloakin.

Annushka, näet, oli jo, kuten sanottu, pitkästynyt puuhaan ja aikonut
itse alottaa suoran puheen. Kun nyt Iivana häntä vielä siinä
salakavalasti suuteli, niin ei hän voinut enää olla vaatimatta miestä
tarttumaan oikeaan asiaan, kosimiseen, oikean morsiamen kosimiseen.
Siitä suutelemisesta hän alkoi nuhdellen:

-- Niin ei saa!

-- Kuin ei saa? hymyili viehkeillen Iivana.

-- Ei saa niin, ei, sillä... A entä synti!

-- A, vot synti... Se on toinen asia...

-- Niin... Synti!... Vot, synti!

Ja kun Iivana sittekin vain vehnäisteli ja ihan jo hyvinkin lähenteli,
niin hän nyt meni asiaan neuvoen:

-- Vot kuin on tehtävä... Jos kerran kosii ja jos oikeassa mielessä ja
ristityksi...

Ja hän selitti:

-- Se pitää ihan oikein.

-- Kuin oikein?

-- A vot ... morsianta pitää ... itseään morsianta pitää... Hyvitellä
pitää ... olla oikea ja hellä ja... Istuttaa...

-- Annushka... Kuin istuttaa?... Eh sinä! lähenteli Iivana. Hän luuli
Annushkan vihjailevan: Kai se uutta pusua tahtoo.

-- Kuin istuttaa? toisteli, vehnäisteli hän sille yhtenä hymynä ja
lähenteli.

Ja Annushka koki selittää:

-- Vot... Vaikka sängynreunalla istuttaa... Rinnallaan istuttaa...
Helliä, hyväillä... Vot!

-- Annushka! ihastui Iivana moisesta armaasta luvasta lopen: Eh sinä!...
Kyyhkyläinen!

Mutta Annushka sen oikean morsiamen puolesta ihan tenäsi:

-- Jei bohu pitää... Morsianta pitää... Istuttaa ja hyväillä.

Ihan hän kertoi esimerkin itsestänsä, siitä, miten häntä oli ukkonsa
aikoinaan, nuorena, silloin kosiessaan istuttanut ja hyväillyt. Hän
touhusi ja vannoi:

-- Totta puhun... Että istutti ja hyväili... Ja kuin vielä hyväili?...
Ihan väkisin istutti sängyn reunalle.

-- A-aaannushka!... Simpukkaiseni sinä... Eh!

Ihan se oli jo autuutta Iivanalle, kun Annushka hänelle vihjailuillansa
niin alttiisti tarjoutui. Kyyhkyläiseni, vehnäisteli, hymyili hän ja
lähenteli.

Mutta yhä varmemmin vannoi Annushka:

-- No vaikka ristiydyn ja vannon, niin hyväili...

Ja hän aivan innostuen tenäsi:

-- Ja vaikka minä huusin ja vastaan panin, niin... Ei ... hellittänyt
ei, vaan ... hyväili, armasti... Vot, miten sinunkin pitää!... Jos
kerran oikein ja ristityiksi aiot, etkä kuin kalmuukki ja mohametaani...
Vot!

Ja silloin oli Iivana valmis, kun tuo kerran suoraan vaatii. Hän
sieppasi Annushkan vierellensä sängyn reunalle istumaan, suuteli
väkisin, hyväili, kisuutti, hymyili nenä punaisena. Annushka kauhistui
alussa ihan sanattomaksi, suuttui ja loukkautui.

-- Päästä! vaati hän jo lopulta ja koki riistäytyä irti.

Mutta ei päästänyt Iivana. Kun Annushka kerran oli vihjannutkin,
kertonut, että entinenkin ukko oli häntä väkisin hyväillyt, vaikka hän
oli huutaakin uhannut, niin samoin nyt Iivanakin.

-- Annushkaiseni... Simpukkaiseni, kiusotteli hän vain muoria, ja oli
autuaaseen hymyynsä revetä ihan.

-- Ptyhui!... inhoili ja uhkaili Annushka.

Mutta Iivana vain veikeänä kisuutti, hyväili, puheli lempisanoja, muori
vääntelihe ja apuakin huusi.

Ja apu tuli: Ukko Durnjakin, näet, ehti miehinensä hätään. Hän tempasi
suuren polviremelin ja alkoi sillä voidella muoriansa; eukko huusi.
Iivana oli ällistynyt, koko talo oli kuin nurin.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt sukeutui juttu, selvittävä juttu. Ropottikin siihen vielä
työntyi.

Iivana, näet, ei sallinut ukon lyödä hänen morsiantaan. Apuun hän
riensi, ryhtyi riistämään ukolta remeliä ja uhkaili:

-- Kelmi sinä!...

Ja ihan kasvot vihasta punaisina hän ukolle koveni.

-- Opetan sinut... Vot nyrkillä opetan sinut... Kelmi, pui hän nyrkkiä
ukkopahan nenän edessä.

-- Kuin opetat?... Ah? uhitteli ukko vastaan.

Annushka oli paennut pois koko mökistä.

-- Toisen morsianta lyöt. Eh sinä rajasuutari!... Eh, kiristelihe
punaiseksi vihastunut Iivana ukolle hampaitansa, valmiina tarraamaan
niskaan. Ukko kuin hölmistyi:

-- Morsianta!... Toisen akkaa...

Ja toistensa niskaan miehet lopultakin tarrasivat kuin kaksi vihaista
kissaa. Ukko Durnjakin, se kuiva ja laiha, tietysti, olisi pahasti
saanut, mutta miehet, Osiippakin, toki vetivät eroon.

Osiippa rauhoitteli, selitti, koki tolkuttaa:

-- Herkeä... Vot!... Nääs eukkoaan hän... Matvei, vot!... Kuritti, vot!

Ja alkoikin tuo asia kirkastua, kun siinä tovi toisiaan haukuksittiin.

-- Kuin eukkoaan?... Kuin hän, Annushka tarkoitan ... hänen eukko?
hölmisteli lopulta ja miesten tolkuttamisesta hiemasen kirkastunut
Iivana: Eh?

Ja Osiippa:

-- Kuin ei eukkoaan?... Kuin?...

Alkoi selvitä selkeäksi ihan.

-- Vot, muoriaan... Vot, vihittyä... A? tolkutti ja töllötti Osiippa ja
nyt jo Iivana peräsi:

-- Vihittyä?... Muoria vihittyä?

-- Kuin ei!... Vannon... Vihittyä, vannon! töllisti Osiippa.

Ja nyt oli asia Iivanalle selvä, sekin että oikea morsian, se leski,
asuu toisessa töllissä.

-- Hvi-uuuuuuuu! päästi hän pitkän ihmettelevän vihellyksen. Oli
hoksannut erehdyksensä ja toisti ihmetellen:

-- Vot kak[1] juttu!...

[1] No jopa on... Tääpä vasta! (y. m.)

Ja uudelleen hän pitkään vihelsi ja ihmetteli.

Mutta ukko Durnjakin lähti, uhaten mennä poliisipristavi Aleksei
Mihailovitshille kantelemaan ja pyytämään rangaistusta.

-- Eh sinä! uhkaili hän Iivanalle, poistui ja uhitteli:

-- Kielin... Vot hänen ylhäisyydellensä pristaville Aleksei
Mihailovitshille kielin, jotta sanoit, ettei ylhäisyys, vaan
sukuisuus... Kielin!...

Ja hän poistui kielimään.

Mutta Iivana oli ikäänkuin puusta pudonnut, mietti ja punnitsi. Lopulta
häneltä pääsi pitkä, leveä ja vilpitön nauru. Koko juttu huvitti häntä
kuin lasta. Hän nauroi kuin koukussa polvin ja vatsa sylissä:

-- Vot, selitti hän miehille: Vot, Ropotti tää tshuhna... Eh mikä
luotsi, Ropotti sinä siinä! riemuitsi hän Ropotille välillä ja jatkoi
kertoen miehille sen silloisen juttunsa lääkäristä, porsaan
leikkaajasta, sairaasta ja porsaasta ja kerrottuaan riemuissaan lopetti:

-- A vot, Ropotti... Toit porsaanleikkaajan lesken luo ja... Vot sinulle
Durnjakinin leski... Eh!

Ja taas hän nauroi että vatsa hytkyi.

-- Ka... Tuota! hölmistyi Ropotti tyyten viisauttansa ja töllötti
Osiipan oikeana veljenä.

Mutta Iivana teki asiasta ruton lopun, ilmoittaen Ropotille äkkiä:

-- Vot, Ropotti... Valjai!... Kapakkaan mennään, ryypätään!... Valjai!

Ja niin he tekivät. Miehissä työntyivät he kyläkapakkaan ja juomingit
laittoivat.

Eikä poliisipristavikaan ehtinyt miehinensä kemujen alkuun, sillä hän
osui olemaan virkamatkalla.

Mutta ukko Durnjakin häntä odotti. Annushka kieli ja kanteli oikealle
morsiamelle kaikki ja se ihan suuttui ja uhkasi mennä kapakkaan ja
vaatia Iivanalta korvausta turhasta odotuksesta.



XI.

_Sillä aikaa kun Iivana päättää
kosimistaan kylän kapakassa ja riitautuu
Ropotin kanssa, osaa ukko
Durnjakin saada pristavin liikkeelle._


Kapakassa oli jo täysi höyry. Iivana ja Ropotti olivat jo juoneet ensin
toisen ja sitte toisen rahat miltei kuitiksi. Viimeiset viinat nuo lie
siihen pöydälle jo kannettukin.

Ja väkeäkin tuolla oli. Kesäkuumasta huolimatta oli miestä tamineissa.
Osiippa sentään oli paksuinturkkisin. Repaleinen Vanjka soitteli,
rämisytti hanuria. Sen Jegor Kyratskinin, Aleksandrovitshin poikia se
oli, ja siksi kai hanurimieskin. Oli mölyä.

-- Hih!... Vanjka!... Ih! hihkasi hänelle jo siinä Iivana ja Osiippa
auttoi:

-- Vanjka! hoki hän, sinulle ihkaistaan!... Kuuletko?... Eh?

-- Kuullaan!... Kuin en kuulisi! veti Vanjka hanurilla ja taas hoki
Osiippa tolkuttaen:

-- Vot Iivana Ivanovitsh, sulhanen, merkitsee, puhuu sinulle...

-- Puhuu!... Mitä tuosta jos puhuu! ynseili soittotaiteestansa tietoinen
Vanjka, veti, ja Osiippa koki selittää:

-- Vot kuin: Iivana Ivanovitsh puhuu sinulle, vot, että: ih!...
Ihkaisee, tarkoitan että: Hih!... Ymmärrätkö?... Eh?

Mutta Iivana itse kinasi toisten kanssa. Hän oli niille jo kahteen
kertaan kertonut sen porsas-, leski-, lääkäri- ja
porsaanleikkaaja-juttunsa ja nauranut sille vatsansa pohjasta. Sitä hän
nytkin siinä kertoi, kinasi, nauroi. Humalassa hän siinä jo vännäsi ja
Ropotti sitäkin enemmän.

-- Ih! hihkasi hän taasen jutun lopuksi ja kävi kehumaan luotsiansa,
Ropottia.

-- Vot, Ropotti! kehui hän ja ryyppäsi:

-- Ropotti, vaan ei Pipotti... Kolppanan tshuhna Pipotti... Eh!

Ja Osiippa hoki taas, peräsi:

-- Kuin ei Pipotti?

-- Ei niin ei, Pipotti... Puhutaan sinulle, että ei Pipotti! kinasi
Iivana, hymyili, joi. Osiippa asiasta ymmällä, koki, uteli itseltään
Ropotilta:

-- Kuin ei Pipotti, vaan Ropotti?... Heh?

Ja humalainen Ropotti yritti, tolkkasi:

-- Pipotti tää... Hän otti ja hukkui... Perkjärveen hukkui.

-- Aaaaa! kirkastui valkeus Osiipalle ja hän peräsi nyt Iivanalta:

-- Merkitsee että Pipotti hukkui?... Tää Kolppanan tshuhna ja siksi
Ropotti ja ei Pipotti Vot?...

-- Eh?... Kuin hän hukkui?... Pipotti? olivat nyt Iivanalle asiat
sekaisin. Ihan hänen täytyi Ropotilta perätä:

-- Totta että hukkui?... Pipotti tää?

-- Ka ... tuota... Hukkui... Otti ja hukkui...

-- Ha-aaaa... Vot kuinka, kirkastui Iivanan hymy jos miten leveäksi ja
hän kehui taasen Ropottia:

-- Mutta sinä, Ropotti, kehui: Sinä, vot, väärin teit kun toisen muorin
mertaan veit... Viisas sin' oot!... Ih!

Ja hän nauroi ja joi Ropotin terveydeksi ja hihkasi ja hymyili ja
kapakassa oli oikea höyry ja elämä ja ilo.

       *       *       *       *       *

Se oikea morsian siihen nyt tuli. Sitä korvaustaan vaatimaan se ehätti.

Ja nyt se vielä oli hoksannut uuden asian: Iivanahan oli häntä jo
suudellut kuten morsianta. Puhemies-Annushka voi sen vaikka valalla
todistaa ja siitäkin hän vaati hyvitystä rahassa.

Mutta mistä otat, kun miesten rahat on jo juotu ja miehet itse
heilupäällä? Niin Ropotin kuin Iivanankin silmissä jo tupa pyöri ja savu
hämärsi.

Mutta tajusivat he toki vielä asian niin selkeästi kuten yleensä
voivat.

-- Vot morsian... Oikea, tolkutti Osiippa. Iivana katsoi morsiantansa,
hymy repesi, laajeni, anasti kasvot kaikki. Nenä punoitti.

-- A-haaaa! veti hän ja Ropotille selitti:

-- Vot, Ropotti, oikea eukko... Vot sinulle!

Mutta eukko vaati korvausta, aivan jo kiroten:

-- Jei bohu vaadin!

-- Kuin?... Muori?... Mistä vaadit? Eh? peräsi Iivana.

Ja leski:

-- A vot!

Hän selitti, kaikelle väelle ihan valitti:

-- Odotuksesta ja... Entä kun pussasit?... Niin että onko sallittu että
pussata?... Häh?

Iivana seisoi hänen edessänsä täynnä makeaa hymyä ja vielä makeampaa
viinaa, katsoi silmiin ja vehnäisteli:

-- Eh sinä kanalja!... Ruusunnuppu sinä, muori! Eh!

-- No vannon!... Ristiydyn ja vannon, että pussasit! vannoi eukko ja
teki valakseen ristinmerkin: Vot ristiydyn!... Nää!

Ja hetkisen hän odotti. Iivana siinä edessä hymynä seisoi ja katsoi.

Ja yhtäkkiä hän silloin leikkisenä vehnäistellessään tökkäsi sormella
eukkoa vatsaan.

-- Pumps!

Eukko ihan hätkähti, suuttui:

-- Paholainen: ... Mahometti!... Pty-hui!

Mutta Iivana nauroi, ihan vatsansa pohjasta lasketteli. Eukko kiukustui,
sadatteli, poistui ja uhkasi hakea poliisipristavin.

Ja niin odotti nyt pristavin tuloa ukko Durnjakin ja Annushka, tää
morsian. Iivanan kimppuun he molemmat sitä kokivat hakea ja niin uhkasi
Iivanaa ja Ropottia esivallan miekka.

Ja palasikin tuo poliisipristavi, palasi ja odottajille heti äkäisesti
hönkäsi. Oli, näet, matkalla korttipelissä hävinnyt kolme ruplaa
seitsemänkymmentä yhdeksän kopeekkaa ja siitä harmi.

-- Piru! äksysi hän itsekseen, vihaisena. Eukko, Annushka, kielevä kun
oli, ehätti ennen ukkoa, Durnjakinia, selitti asiansa, valitti, että
Iivana on häntä suudellut.

-- No mitä sitte jos suuteli? hönkäisi siihen pristavi äkeästi, sillä
hän oli pahalla päällä.

-- Kuinka mitä, teidän ylhäisyytenne!... Luoja minun, taivaallinen Isä!
siunaili eukko ja tenäsi:

-- Suutelon vei ... vot suutelon!

-- Kuka sinua suutelisi ja kuin? Mitä?

-- Teidän jalosukuisuutenne! vannoi eukko: Kautta pyhien pussasi ...
lupsasi ihan, pussas ja ... vot suutelon vei...

Mutta silloin pelitappiostaan harmistunut pristavi hönkäisi:

-- Juokse!... Käske antaa se takaisin sinulle... Suutelo!...

Ja kun eukko yhä yritti valittaa, tulistui hän ja karjasi:

-- Kuuletko mitä sanottiin!... Käske ukon takaisin suudella ja!... Ulos!

Eukko ihan säikähti ja pakeni. Syödä tuo oli.

Mutta ukko Durnjakinin asia onnistui, jo niiden kenkätöidenkin takia.
Lakkia molemmin kourin alamaisesti pidellen hän viisaasti alkoi, johti,
puhui niistä kenkätöistä, vihjaili, että hän vaikka ilmaiseksi ne nyt
tekee ja sitte jo meni asiaan: Valitti että Iivana on hänenkin muoriaan
suudellut.

-- Vot totta, teidän ylhäisyytenne ... suuteli tarkoitan, selitti hän.
Mahomettilaisiksi, merkitsee, teidän ylhäisyytenne!

Ja pristavi alkoi suostua laskien niitä kuin kengäntekopalkkoja.
Pelitappiokin tuo korjautuisi sillä... Hän tutki jo asiaa.

Ja nyt ukko vielä ne paransi valittaen:

-- Ja, vot... Teidän ylhäisyytenne, vot, sanoo ... että ainoastaan
sukuisuus sanoo...

-- Mitä?

Mutta ukko:

-- Vot, ristiydyn ja vannon, että sukuisuus... Sanoi, merkitsee, että
sukuisuus ja ei ylhäisyys... Vot ristiydyn, ristiytyi hän toistamiseen.

Ja se auttoi, sillä pristavi oli arvostansa arka ja äkeä mies. Hän
lupasi opettaa Iivanan ja sen kyytimiehen. Ihan hän siinä jo arveli,
että lähettääkö hakemaan äskeinen Annushkakin, leski, ja perätä siltä
senkin asiaa paremmin.

       *       *       *       *       *

Mutta rentonaan eli ja hymyili Iivana, veti viinaa nahkaansa, kehui
Ropottiansa, kertoi uudelleen juttuansa, nauroi ja oli ylkämiehistä
onnellisin.

Mutta nyt he olivat jo kovin ylellisesti juopuneet, niin Iivana kuin
Ropottikin ja kehittyi kina, kinasta riita, torasta jo tappelu.

Iivana näet osui nyt humaltuessaan sotkemaan nimet ja kinasi Ropotille,
että hän on Pipotti. Ropotti tolkutti vastaan, mutta Iivana kinasi:

-- Valehtelet!... Jumalauta valehtelet että Ropotti!

-- Kuin valehtelen?... Häh?

-- Puhutaan sinulle, että Pipotti ja... Merkitsee että sinä et ole
Ropotti, vaan Pipotti... Kuuletko? Heh?

Mutta humalainen Ropotti yltyi, tolkutti:

-- Tuota... Ropotti ... Pipotti .... Ki ... i ... Ripotti ... tuota
Tipotti... Ropotti! karjaisi hän lopulta ja löi nyrkkiä pöytään, että
helisi. Ropotti, sanon minä, Ropotti!

Mutta Iivana tulistui ja punastui.

-- Hi-ih! karjasi hän kuin peto, polki jalkaa ja uhkaili:

-- Sären... Ikkunat sären... Ih!

Mölyttiin. Kapakan isäntä sadatteli.

-- Ropotti... Min' oon Ropotti! karjui Ropotti asiansa puolesta. Iivana
löi silloin jo tuolin sirpaleiksi ja kirosi:

-- Pjerkjele!

-- Häh!... Ropotti! karjui Ropotti uhallakin vastaan. Osiippa jo virui
penkin alla.

-- Ro ... o ... Ropotti, tolkutti se sieltä toki vielä ja kaiken lisäksi
ärtyi humalainen Ropotti haukkumaan Iivanaa ja kaikkia: ryssiksi hän
heitä tietysti haukkui.

-- Vot ryssä!... Ah!

-- Häh!

-- Ryssä!... Hih! karjui Ropotti ja särki astioita.

-- Potaatti-nenä ryssä!... Ih! karjui hän. Iivana raivostui ja karjui
vastaan:

-- Pipotti... Hih! karjasi hän ja niin tarrasivat toistensa niskaan
miehet, Iivana Ropotin, Ropotti Iivanan niskaan. Vimmatusti he toisiaan
siinä repivät, lattialla piehtaroivat ja karjuivat, kirosivat. Kapakan
isäntä lähetti pojan jo hakemaan poliisipristavia.

Muta väsyivät toki miehet ja nukahtivat lopulta... Isäntä vieritteli
heidät pöydän alle ja niin vetelivät he siellä rauhallista unta. Vanjka
veti hanuria ja kaikki oli kun autuaiden eloa ja oloa.



XII.

_He heräävät oudossa paikassa ja
joutuvat jääkylmään vesiryöppyyn.
Sisältää muuten lopullisen selvityksen
tshuhnan ja suomalaisen erotuksesta._


Kun miehemme seuraavana aamuna heräsivät, huomasivat he ihmeeksensä
olevansa poliisiputkassa. Paljaalla lattialla he siinä istuksivat ja
kyyköttivät. Päätä särki kohmelo vielä aika lailla ja tuntui olo hieman
kuin happamelta. Ei ainakaan yhtä iloiselta kuin eilen nukahtaessa.

Tovin he siinä istuivat ihan vaiti, mieteksineet lienevät. Viimein
alotti toki Iivana puhelun, kysäisten:

-- Sinun nimesi, tuota?... Tarkoitan: Ropottihan se oli?

-- Kah!... Tuota... Ropotti!

-- No!... Kunnia sinulle Luoja, rakas taivaallinen Isä! huokasi silloin
Iivana hartaasti, vilpittömästi ja teki ristin merkin. Eilistä
tappeluansa he eivät ihan selvästi muistaneetkaan, eivät nyt vielä,
sillä päätä pakotti tulisesti.

Istuttiin siis, kökötettiin. Nyt muisti Iivana eilisestä tappelusta jo
lisää. Hän peräsi sen ryssäksi-haukkumisen johdosta, kun hän ei sitä
ollut ymmärtänyt:

-- A, vot ryssä?... Niin että mitäs hän, tarkoitan, merkitsee ryssä?...
Pirun ryssä?...

Ropotti joutui pulaan. Hän muisti nyt illalla haukkuneensa.

-- Tuota, tapaili hän, sotkeutui ja pulassa tokasi:

-- Häh?

-- A, vot, ryssä? selvensi Iivana viattomasti.

Täytyi kokea. Ropotti kierteli, tolkkasi:

-- Tuota, nyt... Niin jotta nyt tää ... ryssä?... Häh?

-- Niin... Vot, ryssä?

Ja taas täytyi Ropotin. Hän imeksi, kierteli, hoki:

-- Hän ... ryssä... Hän, tarkoitan, on se kuin... Niin jotta hän ei ole
järin tshuhna eikä taas erin ... niinkuin suomalainenkaan.

-- Ymmärrän... Ymmärrän!... Niin jotta ei toinen eikä toinen, riensi
silloin Iivana todistamaan, että kyllä asia on nyt hänelle ihan selvä ja
hän aivan ihmetteli:

-- Vot, mikä määrä kansoja maailmassa!

Ja hän luetteli, ihan sormilla näytti:

-- On ensiksi tshuhnat ... sitte suomenkansa... Vot, seuraa saksalaiset
... juutalaiset ... sitte ryssät ... tattarit ... mahometaanit ...
arkankelilaiset ... lisäksi narvalaiset, narvankansa, vot ...
petrosovotalaiset ... roomalaiskatolilaiset ... seuraa sitte
luterilaiset ja perkjärveläiset ja lopuksi pääkansa, vot, venäläiset ...
oikeauskoiset venäläiset... Eh, mikä paljous kansoja... Vhi-uuu! vihelti
hän ihmetyksestä.

Ja taas siinä oltiin, istuttiin, kökötettiin. Kumpikin toteutti oman
rotunsa kansallista tehtävää: Iivana hymyili, haisi viinalle, sipulille
ja kurkulle ja hattupää Ropotti töllötti tyhmänä, tupakoi, syleksi ja
pyyhiksi nenäänsä nutun hihalla. Ja molemmat he olivat vilpittömiä
ystävyksiä.

Iivana hymyili, puheli ja tupakoitsevan Ropotin päässä liikuksi suuri
kansallisomaisuus: äly ja ajatuskyky, kuten sienessä mato.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt tuli poliisipristavi poliiseinensa. Hän oli miehille äkeä
varsinkin senvuoksi, kun oli kuullut niiden kieltäneen että hän on
ylhäisyys, väittäneen häntä ainoastaan jalosukuisuudeksi.

Ei ihme, että hän halusi hieman kostaa. Hän määräsi, että miehet on,
muka selviytymisen takia, vietävä kylmään vesisuihkuun. Oli sitä kyllä
joku kerta ennenkin käytetty, mutta ainoastaan näin:
kostotarkoituksessa.

-- Ja antaa kovan suihkun... Tshuhnallekin tälle, sille ... ne ovat
rajupäitä ... ja mukuraista kansaa... Tshuhnat nää! määräsi hän ja
poistui, jättäen miehet poliisien käsiteltäviksi.

Ja niin täytyi marssia vesiryöppyyn. Ei sitä vettä siinä suihkuamalla ja
tiuhkumalla ainoastaan, vaan ihan rännistä ryöppysi ja korkealta katosta
niskaan putosi.

Hirvitti ihan. Iivana siunaili hartaasti, ristiytyi, riisuutui alamaisen
kuuliaisuudella kuin pakolliseen kylpyyn ja niin työnsivät poliisit
hänet ryöpyn alle.

Kamalaa! Iivanan päässä seisovat silmät, kuin viimeisellä tuomiolla.
Teräväpiikkisillä sauvoilla estivät poliisit liikahtamasta ryöpyn alta
ja jääkylmä vesi pauhasi niskaan.

-- Heh!... Armahtakaa!... Riittää!... Vapahtajan nimessä armahtakaa!
huusi Iivana alussa kauhuissaan armoa.

-- Suus kiinni!... Durak! soimasivat vain poliisit, piikit ihan
Iivanassa.

Mutta pian tottuikin Iivana kylpyyn. Nyt jo tuntui ihan hyvältä.
Päänkipu hävisi. Hän jo siinä ryöpyssä hymyili leveästi, irvisti ihan,
hieroksi kupeitansa ja puheli:

-- Vot tak kylpy!... Vot!

-- Valjai!... Matkaasi ryöpystä, valjai! komensivat poliisit silloin ja
Herraa hartaasti kylvystä kiittäen tallusteli hymyilevä Iivana pukimiaan
kokoilemaan.

       *       *       *       *       *

Mutta hullummin kävi Ropotin. Hän, itsepintainen, ei älynnyt nöyrästi
alistua esivaltaa tottelemaan. Ryöppyä hän kauhistui, eikä tahtonut
riisuutua. Luuli sillä pelastuvansa ja tolkutti:

-- Minä tuota... Tshort!

-- Kiireesti!... Ryöppyyn, kiireesti! ärjäisi poliisi ja kun Ropotti
hidasteli ja mukuroi, niin poliisi rutosti sanoi:

-- Eh!... Annetaan niine pukimineen!... Vot!

Ja yks kaks survoivat he teräväkärkisillä piikeillään Ropotin ryöppyyn
täysissä tamineissa. Ropotti kiroili, kutristeli ja huusi kauhuissaan.
Varsinkin kun tupakat kastuivat ja tulitikut.

-- Paholainen! pökertyi hän ja koki niitä tupakoitansa taskusta
pelastaa. Asia paheni: tupakkavehkeet joutuivat taskusta ilmiryöppyyn.

-- Iivana... Tuota... Perkele! huusi pökertynyt mies Iivanalta apua.

Mutta Iivana nauroi katketakseen. Häntä huvitti Ropotin turha hätä, kun
se siinä täysissä tamineissaan kylpi.

-- Hiero!... Hiero kupeita!... Vot! koki hän sille Ropotille naurun
ohella neuvoa, huutaa: Hiero!... Se, vot, kohmelon parantaa... Vot!

-- Tshort!... Paholainen! kiroili ja päristeli likomärkä Ropotti, kun
lopultakin ryöpystä pois pääsi. Hän ihan tärisi, kun vesi vaatteista
valui.

-- Valjai!... Pellolle valjai! komensivat poliisit. Pois koko putkasta
ne ajelivat.

Mutta Iivanalla oli hauska olo. Likomärkä Ropotti nauratti häntä yhtä
syvästi kun konsanaan eilinen erehdyksensä.

       *       *       *       *       *

Onnellisesti olivat he selviytyneet niistä kapakan säretyistä akkunoista
ja huonekaluista, vaikka rahat olivatkin jo juotu joka penni... Ropotti
antoi osaltaan niistä kenkärahat ja hamekankaan, jotka oli tällä
matkallaan kaupungista ostanut eukkoaan varten. Iivanalta taas oli,
onneksi, säästynyt morsiamelle varattu kihlasormus ja se Ropotin
kampsujen lisänä riitti.

-- Vot onni, puheli Iivana silloin Ropotille, Se, vot, onni, jotta
sormus säästyi... Ymmärräthän?

-- Ka... Tuota... Kuin en tätä ymmärtäisi! tunnusti likomärkä Ropotti
älynsä terävyyden.

Ja niin ajaa lykkivät he nyt jo kotimatkalla. Iivana taas, kuten
tullessa, siellä reslarämän takapajulla, selin ajajaan jalkojaan
riiputti. Ropotti, märkänä kuin kuikka, etupajulla kökötti ja kaakkia
koki ohjaksilla menoon nyhtää.

Ja hyvät tovit ajoivat he, lykkivät, siten ihan ääneti, selin toisiinsa,
reslaroju välissä. Iivanakin mietiksi. Matkojaan hän siinä lie
muistellut ja iloista erehdystänsä, josta oli toki se suuri onni, että
sormus säästyi ja niin pelastuttiin kapakan veloista. Äänettömänä istua
kökötteli Ropottikin ja yhä herui vesi tamineista. Happamalta hän alussa
siinä näytti. Tupakatkin kun ne kastuivat. Tyhjänä riippui siis piippu
ikenissä.

Niin mietti Iivana, muisti poliisipristavin puheet rajupäisistä,
mukuroisista tshuhnista ja silloin äkkiä sinne taakseen yliolkain
kysäsi, peräsi:

-- A vot...

Ja hän jatkoi:

-- Vot, sitä minä tässä yhäkin että... Vot pristavikin kun sanoi, että
tshuhnat ovat mukuraista ja rajupäätä kansaa, niin, merkitsee... Mikä
erotus on varsinaisen tshuhnan ja oikean suomalaisen välillä?... Eh?
Ropotti?

Ja Ropotin täytyi nyt ruveta kansantieteilijäksi. Hän nyhti ruunaa
ohjalla ja tapaili selittäen:

-- Vot ... tshuhna tää... Hän on enemmän niinkuin ... kuin tuota sanoisi
... enemmän niinkuin mukurainen ja ... viinaan ja naisiin menevä,
niinkuin ... tää tshuhna a... Varsinainen ja niinkuin oikea suomalainen
tää, niin ... hän on niinkuin... Niinkuin nyt tää Muolan ja ... tää nyt
vaikka Johanneksen mies...

-- Aaaaaaaa! selvisi Iivanalle tietysti asia lopullisesti ja itse hän
ihan vielä lopetti, selvensi:

-- Merkitsee että: Tshuhna on oikea tshuhna ja ... oikea suomalainen
on, vot, oikea suomalainen?... Eh?

-- Ka... Tuota!... Niin!... Prpoh, ruuna! repi Ropotti konia kulkuun ja
vieläkin toisteli Iivana, vahvisti:

-- Ymmärrän... Nyt ymmärrän että, vot: Ropotti da Ropotti, Pipotti da
Pipotti ja... Vot erotus.

-- Ka... Se... Vot.

Selviä nuo ne asiat olivat jo. Ainoastaan uskontokysymys vielä hämärsi.
Sitäkin siis Iivana peräsi:

-- Ja entäs usko?... Niin että mikä usko tshuhnan kansalla on? peräsi
hän...

-- Ka... Tuota...

Iivana silloin sinne taakseen aivan tenäsi:

-- Oikeauskoinenko ... vai kalmukki ... kiinalainen tai mohametaani?...

-- Vot mohametaani! nosti hän sormensa pystyyn kuin merkiksi: Vot!

Ja Ropotti koki panna liikkeelle uskonnollisen tietonsa, tolkutti:

-- Usko tää ... ristinusko tarkoitan ... niin että ... usko kuin usko,
tokasi hän lopuksi ja alkoi nyhtää ruunaa ja torata sille, että
enemmästä selityksestä pelastuisi.

Ja Iivanakin tyytyi saamiinsa, mukaili:

-- No... Tshort hänestä!... Usko kuin usko ja ... Ropotti kuin
Ropotti... Vot!

Mutta kun he saapuivat Iivanan kotiin, keitätti Iivana teet, haetti
kisällillä viinat ja kun oli ryypätty ja teetä hörpitty, kertoi hän
kisälleillekin koko jutun ja varsinkin sen
porsas-leski-lääkäri-leikkaaja-jutun. Ja hänellä oli taas hauska ja
hymynsä repesi ihan äärimmillensä ja rauhallisena kukoisti pulpukkanenä
niine mehevine rypäleinensä.

-- Vot juttu! nauroi hän onnellisena ja Ropotti tupakoi märkänä ja siksi
oli Iivanalla yhäkin hauskempi olo.

Ja lopuksi selitti hän sälleillensä toimessaan, perinpohjin, mikä erotus
on varsinaisen tshuhnan ja suomalaisen välillä.

-- Tshuhna, vot, selitti hän. On, puhun teille, mukurainen ja vaimoon
lankeava ja ... merkitsee, viinaan menevä niinkuin venäläinenkin a...
Oikea suomalainen taas, merkitsee, hän on viisas ja vot, Ropotti...
Ropotti eikä Pipotti... Vot!

Hän heittäytyi sänkyyn selällensä ja nauroi taas Ropotin erehdykselle
että vatsa lekkui, ja todisti:

-- Vot, Ropotti!... Vot mikä oikea ja viisas kansa, oikea suomenkansa ja
ei tshuhna... Vot!





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Iivana" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home