Title: Liika viisas - Viisaudenkirja eli kertomus Sakari Kolistajasta
Author: Lassila, Maiju, 1868-1918
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Liika viisas - Viisaudenkirja eli kertomus Sakari Kolistajasta" ***


LIIKA VIISAS

VIISAUDENKIRJA

eli

KERTOMUS SAKARI KOLISTAJASTA


Maiju Lassila


Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto 1915.



ENSIMÄINEN SANAKOLINA


Sydänkesäinen kiireen työajan hiljaisuus vallitsi Sakari Kolistajankin
talossa. Väki oli hävinnyt työmaille.

Oli puolipäivä. Kukon kiekaisu leikkasi poutaista hiljaisuutta.
Kartanolla, kaikkialla tyhjää, äänetöntä. Sillan alla hautoi kana ja
valkoinen porsasparvi oli latoutunut karjapihan aitoviereen nukkumaan
vieretysten, riviin, pyllyt yhtäänne päin niin siroina kuin taiten
riviin asetetut valkoiset isot munat.

Ja samaa tyhjää tuvassakin. Penkillä, pöydänpäässä nukkui istuallaan
talon muonamies Issakainen, jonka peloittavan suuri, leilimäinen kähärä
pää oli niin kauhistuttavan pörröinen kuin mikäkin pahaksi pöyhötelty
iso villaläjä. Oli syötyään ja ruuat korjattuaan nojautunut vain ryntäät
rehellään pöytää vastaan, kallistanut korvallisensa pöydälle ja nukkui
nyt sikeästi kuorsaten, pöydälle jäänyt lusikka ihan nenän edessä.

»Ala nousta jo siitä!» äsähti kovana jo emäntä, Sakarin vaimo
Anna-Liisa, vesisankoa tupaan tuodessaan. Näkyi olevan taas äkeissään.
Eikä ihme, sillä hermostutti tuo Sakarin tila jo häntä.

Mutta ei Issakainen kuullut. Kuorsata jyrisytti vain ja nukkui kuin
pölkky.

»Hulluksi tässä jo itsekin koko miehen kanssa tulee», tuskitteli
puuhaileva Anna-Liisa itsekseen Sakarinsa asian vuoksi.

Mutta lopulta alkoi toki Issakainen tajuta, että häntä oli herätetty.
Hän heräsi, haukotteli, haparoi pöydältä lusikan, nuoli sen unisena
puhtaaksi, pisti seinänrakoon ja istahti keskemmä penkille.

Mutta siihen hän taas nukahti, nukahti sikeästi, ihan kuorsasi. Iso,
villainen pää nuokkui ja riippui kuin leili, uhkasi joka hetki ikäänkuin
pudota ja viedä raskaalla painollansa koko miehen mukaansa.

Mutta touhueleva Anna-Liisa näytti äkeältä. Porsaatkin nuo olisi ollut
leikkuutettava, mutta mihin tässä enää ehtineekään.

       *       *       *       *       *

Sillä oikeastaanhan Anna-Liisaa painosti miehensä Sakari Kolistajan
odottamaton herääminen, se että Sakari oli herännyt oman vikansa
tuntoon. Sillä kuten ihminen heräämisessään pääsee synnintuntoon, s.o.:
huomaa syntinsä suuruuden ja kauheuden, ja alkaa etsiä siitä pelastusta,
niin oli Sakarikin tullut viisautensa tuntoon. Tämän nykyisen papin,
pastori Pöndisen järkyttävät saarnat ne olivat hänessä sen heräämisen
vaikuttaneet. Pelkäämättä, lujasti oli se saarnoissansa
Hebrealais-epistolan mukaan julistanut, että kaikki maallinen viisaus on
perkeleestä ja johtaa ikuiseen vaivaan ja kadotukseen ja että kaikki
asiat voidaan ymmärtää, käsittää ja selittää ainoastaan uskon kautta.
Yhdellä ainoalla rohkealla iskulla oli pastori Pöndinen siten ratkaissut
ihmiskunnan tärkeimmän ja suurimman kysymyksen: viisauskysymyksen. Ja
sen ratketessa olivat samalla ratkenneet kaikki muutkin kysymykset
uskonnon, tieteen, taiteen, urheilun, naisasian, rakkauskysymyksen ja
kaiken muun alalla, sotkuisesta Balkanin kysymyksestä Suomen
kansallisteatterin kysymykseen saakka. Koko ihmiskunnan päänvaivan oli
Pöndinen höllännyt auki äkkiä, että se laukesi kuin poikki sivallettu
viulunkieli, sillä uskon avulla ratkesi ikiliikkujakysymyskin, niin että
huoleti voitiin uskon avulla todistaa siitäkin kuulun viisaan sanoilla
jo että: »Mutta se pyörii sittenkin.»

Niin oli siis ratkennut ihmiskunnan tärkein ja kipein kysymys,
viisauskysymys. Se joka pahensi, s.o.: viisaus, oli Sanan mukaan
leikattu pois ja heitetty pois tyköä ja päähän oli sen tuhatvuotisten
humujen ja melun jälkeen jäänyt rauha ja hyvä olo kuten pahnaan, josta
meluava ja alati nälkäänsä vinkuva porsas on lopultakin pellolle
potkittu.

»Pahanhengen Pöndinen!» oli Anna-Liisa sadatellut, sillä hän ei ollut
vielä saarnasta herännyt.

       *       *       *       *       *

No niin. Sillä juuri näitä pastori Pöndisen voimallisia saarnoja
kuullessaan oli Sakari Kolistaja, kuten jo sanottu, herännyt. Kuultuaan
pastorin julistavan viisauden kauheutta, oli hän alkanut tutkia
itseänsä, huomannut olevansa liika viisas, kauhistunut tilaansa, tullut
murheelliseksi ja alkanut etsiä apua ja pelastusta.

Niin: viisaudentuntoon hän oli tullut. Rehellisesti, nöyrästi kuten
ainakin viheliäisyytensä tuntoon herännyt, tunnusti hän nyt maailmalle,
että hän on liika viisas. Ei hän enää sitä vikaansa keneltäkään
salannut, ei yrittänyt sitä lievennellä, ei kaunistella, sillä hänen
heräämisensä, viisaudentunnon synnintuntoon tulemisensa oli todellista,
ei ulkokullaista. Turhia olivat ystävienkin lohdutukset. Turhaan koetti
hänelle vakuuttaa se ja se lohduttaja, sukulainen ja muu, että hän ei
ole liika viisas, tuskin kylliksikään viisas -- s.o. kylliksikään
syntinen, -- ja että häntä ei siis viisauden takia uhkaa helvetti ja
ijäinen kadotus. Sakari Kolistaja ummisti heille korvansa, ei sallinut
viettelijöiden nukuttaa häntä uudestaan suruttomuuden uneen vaan todisti
heille:

»Ei... Ei sillä ... pastori Pöndinen on viisas mies.»

Sopi sen saarnoja ja sanaa siis uskoa, sen jos kenen. Ja entistä
nöyremmin etsi hän apua ja parannusta. Totisen kristityn
alistuvaisuudella ja rehellisyydellä tunnusti hän, että hän on kauhein
luoduista, että hän on suurin syntisistä ja tuomituista, että hän on
liika viisas.

Perkele, niin hän tunnusti, on pettänyt Luojan. Salavihkaa, Luojan sitä
huomaamatta, on se antanut hänelle liiaksi viisautta. Siitä hänen
surkeutensa. Helvetti on jo avoinna häntä odottamassa.

Kamalaa! Ja apua ei, ei mistään! Ystävät ja sukulaiset ja kaikki
lohduttajat olivat hänen suhteensa avuttomia, sillä mitäpä asia sillä
parani, että he asiaa koristellakseen keskenänsä kuiskailivat, että
Sakarin viisaudentunto on muka luulosairautta.

Ja niin synkistyi ja synkistyi Sakari, tehden joskus jonkun sangen
omituisen teon, josta voitiin sanoa, että sen suorittajan on todellakin
täytynyt olla liika viisas, eikä ainoastaan jokapäiväisen viisauden
mies.

Niinpä oli hän kerrankin Anna-Liisan poissaollessa ruvennut täyttämään
tupaa vedellä. Ämpärillä oli hän koko päivän kantanut vettä katolle ja
sieltä kaatanut sen savutorven kautta tupaan. Toisen kerran oli hän
palkannut väkeä vaihtamaan vettä; kaivosta oli vedättänyt vettä jonkun
kilometrin päässä olevaan järveen ja järvestä kaivoon. Eräänä päivänä
taas hän oli ilkoisen alastomana istahtanut katonharjalle veisaamaan,
ilmoittaen olevansa David Israelin kuningas. Erittäin oli häntä
huolestuttanut se, että heidän metsälampensa syttyisi näin kuumana
kesänä tuleen ja niin palaisi kalavesi. Hän oli koettanut palovakuuttaa
lampea, mutta vakuutusyhtiöiden asiamiehet eivät olleet suostuneet. Hän
oli silloin ainakin varannut palosammutuskojeet lammin rannalle ja
vedättänyt saavillisen vettä valmiiksi tulipalon varalta. Ja paljon
muuta semmoista, jossa ilmeni selvä yli-inhimillinen viisaus.

Ja niin oli hän elänyt ja julistanut vikaansa, liikaviisauttansa
sanoilla ja todistanut sitä teoilla. Sukulaiset kehoittivat vaimoa,
Anna-Liisaa silloin toimittamaan Sakarin hullujenhuoneeseen
hoidettavaksi. Ja sitä se Anna-Liisa itsekin mieteksi, mutta asia vain
jäi; maksamaankin se olisi siellä hoitaminen tullut ja lisäksi oli
Sakari rauhallinen. Ei tarvinnut pelätä, että se tekee pahaa. Usein se
juttelikin vielä niin tavallisen, vaatimattoman viisaan tavalla, että ei
olisi mitenkään voinut luulla että mies onkin itse asiassa oikea
viisauden ylimys ja kuningas, liika viisas.

Ja niin olivat asiat jatkuneet. Koki Anna-Liisa toki kotona parannella
Sakarinsa päätä. Vanhan hyvän tavan mukaan, oli hän silloin turvautunut
oman metsäkylänsä viisaiden ja tietoniekkojen apuun; Sakaria oli
kupattu, hierottu ja lyöty suonta, mutta mikään ei ollut auttanut. Sillä
kun vaimo oli toivorikkaana niiden jälkeen Sakarilta kysynyt, että
»yhäkö se jomottaa?» niin alakuloisena oli Sakari vain vastannut:

»Yhä.»

       *       *       *       *       *

Mutta niinkuin synnintuntoon herännyt alkaa herättää muita, kehoittaa
heitä kavahtamaan syntiä, että eivät joutuisi siihen vaivan paikkaan,
niin oli Sakari Kolistajankin laita: Viisautensatuntoon herättyänsä,
tultuaan tuntemaan viisauden kauheuden ja oman viisautensa suuruuden,
heräsi hänessä halu saarnata muillekin viisautta vastaan, kehoittaa
ihmisiä sitä kavahtamaan, kuten ainakin perkeleen anninta, että eivät
joutuisi samanlaiseen vaivan tilaan kuin hän. Hänellä oli melkoinen talo
ja, kuten sanottu, kiire työaika oli kuumimmillansa, mutta uuden asiansa
takia oli hän nyt luopunut talosta, pellosta, karjasta ja vaimosta,
Anna-Liisasta, ja olisi luopunut lapsistakin, jos hänellä niitä olisi
ollut. Rakkaudesta muita, viisauden vaivaamia kohtaan hän saarnata
tahtoi.

»Saakoot ne pahan porsaan pois pahnasta!» oli hän niille avun viemisestä
huolehtiessaan sanonut ja niin oli hän nyt matkalla hakemassa
saarnalupaa.

Sillä tämä uusi pappi Pöndinen, tämä hänen herättäjänsä, joka saarnasi
inhimillistä viisautta vastaan, oli todellakin heti ensiaikoinansa
ihastunut Sakarin hurskauteen, niin että oli luvannut antaa hänelle tuon
saarnaluvan. Oikeastaan hän oli kehoittanut Sakaria antautumaan
saarnatyöhön. Sillä ratkaistuaan kerta suuren viisauskysymyksen halusi
hän levittää tuon ratkaisun tuottamaa siunausta kaikille ja jokaiselle.

Sakarin etäisestä metsäkylästä ei ollut vielä ehtinyt pappilaan asti
tietoa siitä, että Sakari oli jo herännyt niin syvästi, että
peittelemättä tunnusti jo maailmalle sen kauheuden, että hän on liika
viisas.

Se siitä. Joku sana toki vielä seurakunnan kirkollisista oloista.

Sillä kuten tietty, oli tämä nykyinen uusi pappi Pöndinen, oikeastaan
apulaispappi, armovuosien saarnaaja. Seurakunnan enemmistö tunnusti
niinsanottujen vanhurskautuneiden uskonsuuntaa. Äsken kuollut rovasti
Pöyhönen oli aikoinaan kitunut apulaispappina vuosikymmenisen, mutta
jouduttuansa armovuosien saarnaajaksi tähän isoon pitäjään, oli hän
herännyt, liittynyt vanhurskautuneisiin, jotka enemmistönä ollen olivat
hänet äänestäneet rovastiksi. Hän oli nainut entisen papin tyttären
Amalian, ja nyt kuollessaan jättänyt yli satatuhatta puhtaassa rahassa,
lisäksi suuren puustellin talouden, kuusikymmentä lehmää ja kymmenen
hevosta, talous- ja huonekalut, ison hopeahelaisen piipun, kaksi
saarnakirjaa ja terveen lesken. Ei hänkään ollut saarnoissaan
inhimillistä viisautta ylistänyt, mutta ei hän toki ollut sitä vastaan
saarnannut niin kiivaasti kuin tämä hänen leskensä armovuosien
saarnaaja, pastori Pöndinen. Se kiivaus, se järjen ja viisauden viha,
oli oikeastaan Pöndisessä, kuten hän selitti Euroopassa äskettäin
raivonneen järkeisuskon, ratsionalismin synnyttämää reaksioonia,
nousemista tuota synnillistä järkeisuskoa ja sen lähdettä: ihmisjärkeä
ja inhimillistä viisautta vastaan.

Semmoinen oli Sakari Kolistajan herättäjä, pastori Ruudolf Pöndinen,
eikä hänellä ollut syytä katua sitä, että oli hylännyt viisauden;
seurakunnan enemmistön äänistä oli hän nyt varma. Lisäksi oli hän jo
kihloissa edeltäjänsä rikkaan lesken Amalian kanssa, joka, ollen
hurskautensa lisäksi taloudellinen ihminen, oli tähän nuoreen pappiin
mieltynyt etenkin siitä syystä, että oli huomannut hänet viisaaksi ja
toimelliseksi mieheksi, semmoiseksi, joka ei etsi mitään maallisen, s.o.
synnillisen ja katoavan viisauden kautta, vaan iäisen kautta ja sen,
joka on Herrasta.

Ja juuri kihlajaisten jälkeisenä päivänä saapui nyt Sakari Kolistaja
noutamaan saarnalupakirjaa, lähteäksensä sitte ja hajotaksensa kaikkeen
maailmaan, siellä saarnatakseen viisautta vastaan ja tunnustaakseen oman
liika-viisautensa, sekä todistaaksensa sen kauheuden.



TOINEN SANAKOLINA


Pappilassa oli nyt kesäisen puolipäivän hiljaisuus ylimmillään. Ei
piikojakaan keittiössä. Kaikki olivat heinänteossa. Renki Tuomas makasi
päivällisunta ihan keskellä pihamaata, sikeänä kuin säkki, mahallaan,
aivan kuin nurmikon pintaan litistäytyneenä, oikea käsi rentonaan ojona.
Toinen jalka vetelehti siellä takana suorana, mutta toinen oli hieman
koukussa; hattu oli mukavasti pään viereen solahtanut ja suupielestä
kihosi maukas unenvesi. Tienvieressä, selät pihamaan aidassa kiinni,
makasi revityn nurmikon porokossa kaksi isoa sikaa. Toisen kärsä juuri
tapasi toisen kippuraiseen saparoon, ja portin lähettyvillä seisoi
tiellä pappilan vanha ruuna, huuli lerpallaan, seisoi ja torkkui pää
niin nuokollaan, että se oli aivan tuossa paikassa kaulasta tielle
tipahtamaisillaan. Ei mitään muuta ääntä, ei eloa. Sakarin saapuessa
juosta piritti toki ruunan eteen pieni ison rotan kokoinen
valkean-kirjava koiranpentu, jolla oli aivan suhdattoman isot
luppakorvat. Ruunan torkkuminen huvitti sitä. Se pysähtyi ja katsoi
tovin. Pudota tipahtaakohan ruunan pää?

Ihan se huvitti. Ilosta haukahti penikka kertasen, riemastui ruunan
lerppuvasta huulesta, hypähteli, haukahteli ja tapasi iloissaan kuin
haukata ruunan huulta.

Mutta silloin tavoittaa hampsasi ruuna unisena penikka-pahaa huulillaan,
noin vain, sivumennen. Huulet lompsahtivat. Penikka säikähti ja juosta
kieri pihan halki rappusien alle pakoon, juostessaan kauheasti uikuttaen
ja erityisesti suojellen jalkojensa välissä häntäänsä, sillä tuntui kuin
ruuna yhäti sitä huulillaan hapoisi.

Mutta ruuna torkkui, torkkuen entistä unisempana.

       *       *       *       *       *

Oltiin pappilan kamarissa. Virkahuone se oli samalla. Pastori Pöndinen
istui vanhassa keinutuolissa ja poltteli sitä edelläkävijänsä -- sekä
virassa että avioliitossa -- isoa hopeahelaista. Amalia oli Itse tuonut
kahvit. Oli sopinut lähettää piiat heinätyöhön. Eivätpähän olleet
silloin siinä häiritsemässä.

»Sakari Kolistaja sieltä näkyy tulevan», huomasi pastori ja ilmoitti
Amalialle, lisäten Sakarista: »Synnin tuntoon herännyt jo...»

Molemmat jäivät katsomaan Sakarin tuloa. Tämä pysähtyi toviksi ja katsoi
nukkuvien sikojen rauhallista oloa. Varsinkin kiinnitti mieltä sen
etumaisen kippurainen saparo, se kun pisti aivan toisen kärsään. Hän
tarkkasi, miten sian sierain huokuessa sen johdosta aina irvistyi auki.
Kauvan hän sitä tarkkasi. Näky huvitti häntä, herätti mielenkiintoa.

»Mitähän tuo niin pitkään tarkastaa?» arveli jo rouva Amalia uteliaana,
akkunasta Sakarin menoa katsoen ja Pöndinen ilmoitti:

»Sikoja eikö tuo katsone... Isot siat siellä näkyvät porokuopassaan
nukkuvan.»

Lopulta sai Sakari kyllänsä sen asian miettimisestä, käveli portin luo
ja ruuna kun siinä torkkui, tarkasti sen lihavuuden, painellen
sormillaan lautaslihoja. Painui niihin kuoppa. Hyvässä lihassa tuo siis
oli.

Mutta ruuna vain torkkui. Huomasi se kyllä epäselvästi, että siellä joku
paineli lautasta ja tutki lihavuutta, mutta ei se viitsinyt siitä
herätä... Tutkikoon! Tottapahan lakkaa!

       *       *       *       *       *

Vanha seinäkello löi pitkään, verkkaan ja naristen kaksitoista, vaikka
viisarit jo näyttivät kahta. Mutta sen lyönti kun oli jo rovasti-vainaan
ajoilta jäänyt ajasta jälelle.

Ja jo oli Sakari Kolistajakin saanut saarnalupakirjansa ja pastori oli
hänen kanssansa puhunut sanan ja toisenkin Sanasta. Alistuvasti,
heränneen nöyryydellä, oli Sakari kuunnellut. Rouva Amalia tuli aivan
liikutetuksi. Olihan ihanaa, että hänen sulhasellansa on noin nöyriä ja
alttiita opetuslapsia. Kiitollinen hän oli sisimmässään Sakarille, ja
halusi sille jotain puhuakin ja sanoa.

Ja olihan siinä sopivaa puhuttavaakin. Ikäänkuin ohjatakseen,
saarnatyöhön valmistaakseen alkoi näet pastori puhella Sakarille:

»Saa nyt nähdä, mitenkä te, isäntä Kolistaja, siellä onnistutte, kun se
on niin surutonta ja...»

Kirjaa hän kumartui siitä keinutuolista käsin työntäisemään
pöydänreunalta keskemmäksi ja jatkoi:

... »surutonta ja heräämätöntä kansaa kun se on vielä se kansa siellä».

Mutta ei Sakari Kolistaja epäillyt. Tyynenä hän puheli:

»Ka mutta... Niin jotta tottapahan heräävät, kun minä kolkutan ja
kolistan...»

Rouva Amalian mieli oli aivan sulaa. Herkkä hän tämmöisenä
kihlajaisaikana olikin kaikelle. Vakavana, mutta osanotolla, hän nyt
puolestaan rohkaisi:

»Niin... Ei sitä pidäkään semmoisessa asiassa kuin Herran asiassa
ihmisen epäillä ja arkailla, vaan pitää vain kolkuttaa ja kolistaa
rohkeasti.»

Liikutettuna ja ujona pyöritteli Sakari hattuansa käsissänsä.

»Jaa... Niin... No... Onhan se kallis asia ... Herran asia», puuttui
pastori miettivänä tapailemaan, keinahteli mukavasti ja jatkoi:

»Jos eivät uskonnon ja ... kirkon ja uskonnon tarkoitan... Niin jotta,
jos eivät nämä kirkon ja uskonnon suuret henget, marttyyrit ja semmoiset
olisi ihmiskuntaa hereille kolkuttaneet ja kolistaneet, -- käyttääkseni
isännän omia sanoja --, niin me vaeltaisimme synkässä pimeydessä.»

»Ka... Pimeydessähän sitä silloin sekä... Ei sitä maallisella
viisaudella oikeassa pimeydessä mistään tulta raapaise», nöyrtyi Sakari
ja rouva vieläkin rohkaisi ja kehoitti.

»Niin että isäntä kolkuttaa vain ja kolistaa rohkeasti ja maailman
vainosta ja pilkasta huolimatta. Kyllä se semmoinen kolistaminen ei
sitte lopulta tyhjälle kumise.»

Mutta nyt jo olisi rouva ja varsinkin pastori suonut Sakarin lähtevän,
että he olisivat saaneet olla kahden kesken. Amalia sitä lähtöä jo
ruotsiksi pastorilta peräsikin:

»Eikö se jo lähde? Sinun saarnasikin näet on kesken kirjoituksen», näin
kaunisteli hän asiaa ja peitteli oikean kiireen syytä.

Mutta ei. Sakari vain viipyi ja puhui uskonasiasta, kunnes meni aivan
sen ytimeen: viisauskysymykseen. Mieltynyt kun oli pastoriin, niin
jotain aivan imartelevaa hän tahtoi sille sen hurskaudesta todistaa,
varsinkin kun morsian, ruustinnakin, oli kuulemassa. Niinpä hän yhtäkkiä
siinä mielessä pastorille kehasi:

»Mutta sinulle sitä ei toki ole annettu liikaa viisautta.»

Rouvan silmät lensivät ihan pyöreiksi. Seurasi pitkä vaitiolo. Pastori
aikoi hämmästyksissään aluksi jotain sanoa, mutta sotkeutui. Amalia kun
siinä vielä oli kuulemassa! Herra siunaa! Morsiamen kuullen solvaa häntä
tuhmaksi ja hulluksi! Hän yskähti kertasen lyhyesti, neuvottomana.

»Niin että ei tarvitse seurakunnan valittaa, jotta sai liika viisaan
papin», jatkoi nyt Sakari imarteluaan tyytyväisenä. Amalia punastui ja
yski.

Ja taas uusi hiljaisuus. Sen vanhan kellon verkkainen raksutus kuului
ruokahuoneesta selvästi kuin olisi se hakannut. Pastoria milteipä
tukahdutti. Papinkaulus tuntui puristavan kaulaa. Hän venytti sitä
isommaksi.

»Amalia... Rakas Amalia... Tuo kaulus kun on... Kaulaa puristaa»,
tapaili hän pulassa neuvottomana.

Mutta Sakari vain yhäkin jatkoi. Nyt se hyvitteli ja todisti:

»Se on koko seurakunnassa, varsinkin meidän vanhurskautuneiden kesken
ihan yleinen ajatus, jotta... Ei pastori ole liialla viisaudella
lyöty...»

»Herrasiunaa!» supisi jo Amalia itsekseen. Ahdisti häntäkin ja oli kuuma
sekä tukahduttava olo.

Ja taas vaiettiin. Neuvottomana nousi pastori keinutuolista, kurkisti
ovelta ruokasaliin ja vaikka tiesi, että ei siellä palvelijoita ole,
niin saadakseen morsiamensa poistumaan, valehteli sille.

»Piiatkohan ne siellä kyökissä koluavat... Sinuakohan ne tarvitsevat,
rakas Amalia?»

Mutta ei Amalia lähtenyt. Heitäpä sen käteen sulhasesi! Ties millä vielä
solvaa! Ja kun Sakari yritti vieläkin jatkaa, ehätti hän sulhastansa
pelastaa Sakarilta, kysymällä, tapailemalla:

»Tuota?... Mitä minun pitikään?» oli hän vallan sotkeutua, sai toki
sanat ja kysyi kiireessä, erehdyksessä:

»Niin että mitä se isäntä tuossa tiellä niin pitkään katsoi?»

Asia oli nyt tyyten pilaantua. Sakari näet varustautui kuvaamaan sitä
herkullista näkemystänsä: nukkuvia sikoja ja miten toisen saparo
pujottelihe toisen sieraimeen. Pastori aavisti sen ja aivan jo hätäytyi.
Sakarin poskille levisi jo tuon maukkaan näkemyksen hymy. Se leveni
suupielestä yhä alemma, valtaili jo herkullisuudellansa koko kasvot.
Sana varmaankin jo ihan kielellä pyöri. Pastori Pöndinen oli neuvoton
kuin loukkausta odottaessaan.

Mutta keksi hän toki, millä estää Sakarin sanansa sanomasta. Hän
venytteli kaulustansa ja puheli Amalialle:

»Se minun ensi pyhän saarnakirjoitukseni. Jäi sinne vinnikamarin... Jos,
rakas Amalia, kävisit ja noutaisit sen...»

Auttoi tuo sentään. Siunaillen Sakaria lähti Amalia noutamaan saarnaa ja
pastori oli sikäli pelastettu ja ryhtyi nyt ojentamaan Sakaria.

       *       *       *       *       *

Vaikea oli pastorista alkaa ikäänkuin nuhdella tätä seurakunnan
hurskainta isäntää. Hän yski, kävelikin, koki löytää alkusanoja. Pulassa
johtui hän jo katsahtamaan akkunastakin. Toropaisen keskenkasvuinen
poika-rehvana näkyi ajavan työkärripahasissansa pihaan, sitoi
hevos-luuskansa aitaan, pyyhki kohtuuttoman pitkällä nutunhihalla
nenänsä ja jäi katsoa töllöttämään ylös aittarakennuksen pieneen,
puolipyöreään ullakkoreikään. Kissan poikanen siinä reiässä, näet, näkyi
istuvan ja kokevan käpälällään urkkia reiästä riippuvan nauhan päätä.
Pojan mieltä näkyi näky kiinnittävän loppumattomasti.

»Jaa tuota... Jos me», tapaili lopulta pastori. Ihan hänestä tuntui kuin
olisi jumalanpalvelusta alottamassa. Sakari Kolistajastahan, varakkaasta
isännästä ja hurskaasta miehestä riippui se, kelle seurakunnan
uskovaiset papinvaalissa äänet antavat, hänellekö vai minulle.

... »alkaisimme», sotkeutui hän jatkaessaan. Sakarin kasvoilla paistoi
vieläkin se sama taannoinen sikanäkemyksen mehevä hymy, vaikka jo tuo
alkoi raueta ja vetäytyä takaisin suupieliin ja Toropaisen poika katsoi
yhä kissanpoikaa, ylös sinne ullakkoreikään.

       *       *       *       *       *

Mutta täytyihän siinä pastori-paran alkuun päästä. Hän lähti kiertoteitä
asiaan johtumaan, puheli:

»Toropaisen poika siellä näkyy... On luultavasti tullut ilmoittamaan
Hiltusen lesken kuolemasta...»

Niin päästiin alkuun. Puhelu sukeutui. Pastori johti vähä vähällä siihen
arkaan asiaan ja niin kiertoteitse siihen päästyänsä nyt jo selitteli.

»Ja mitä nyt taas minun viisauteeni tulee, niin...»

Sanat puuttuivat. Nöyränä, kristityn alistuvaisuudella, vakavalla
mielellä hän, loukkaantuneena jo sai jatketuksi:

»Kiitän taivaallista Isää ja ... jos Hän ei olisikaan minulle antanut
viisautta, niin paljon kuin niille...»

Pistellä hän jo tahtoi, vaikka tekeytyi nöyräksi:

... »niille, jotka...» tapaili hän salaisella ilkeydellä ja jatkoi ihan
myrkyllisesti: »jotka maallisella viisaudellansa ylpeilevät.»

Aivan hän kuin huokasi hurskaasti.

... »ylpeilevät ja...» jatkoi hän hartaana kuuntelevalle Sakarille,
sitte ihan yhtäkkiä pistävästi töksäisten:

»Niin... Ylpeilevät!... Viisaudellaan, jotka ylpeilevät», hän milteipä
jo juonitteli. Mutta kun hän sen juonittelunsa lopuksi aivan
voitonilolla heittäytyi keinutuolin selkämystä vastaan rennommaksi ja
alkoi, kuin maailman pilkasta muka välittämätön ollakseen, soutaa,
rupesikin Sakari häntä lohduttamaan, vakuuttaen aivan varmasti.

»Ei... ei tarvitse sinun surra sillä... Ei ole sinulle viisautta liiaksi
lykätty.»

Pöndisen pani sanattomaksi. Kasvoilla jumalan miehen hurskas rauha,
jatkoi Sakari, mairitteli:

»Koko seurakunta tietää että sinun päässäsi ei ole liikaa porsasta
pahnassa.»

Ei liikaa viisautta. Neuvoton Pöndinen katsoi kuin silmät älyttöminä.
Mutta opetuslapsi jatkoi:

»Ja papinvaalissa on päätettykin, että äänet annetaan sen hyväksi, jonka
päässä on virheetön pahnaporsas.»

Siis hänet on jo päätetty vaalissa syrjäyttää! Niin väärin käsitti
Pöndinen Sakarin puheen. Pakostakin täytyi yskähdellä. Matrikkelin
mukaan on seurakunnassa tuloja 10.973 markkaa, mutta todellisuudessa
enemmän ja juuri Sakari oli -- Jumalan jälkeen -- ollut hänen suurin
toivonsa!

Herra-avita! Pöndinen ihan huokasi. Toropaisen poikarehvana työntyi
lopultakin kansliaan, pysähtyi ihan ovenpielekseen, kokien siinä
ovipielessään pitkähihaisella kädellään ottaa hattua päästään ja
ilmoitti tervehdykseksi:

»Se meidän mökkiläisen leski kuoli... Isä käski papinkirjaan merkitä!»

Siinä oli toki hieman huoahdusaikaa Pöndiselle. Hän merkitsi lesken
kuolleeksi ja ilmoitti pojalle:

»Hyvä on.»

»Ka» tapasi poika, erehtyi pulassansa niin että käväsi sylkemässä
sylkiastiaan ja poistuessaan hihat pitkinä ilmoitti vasta ovesta ulos
päästessään jäähyväisensä:

»Hyvästi!»

       *       *       *       *       *

Uusi selittely, sillä pastori koki puolustaa kipeintä kohtaansa,
suurinta aarrettansa: maallista viisautta, joka tässä tapauksessa jo
kirkollismatrikkelissakin oli arvioitu 10.973 markaksi vuodessa. Mutta
Sakari Kolistaja vain mairitellessaan kehasi omaansa ja väitti että ei
Pöndisellä ole viisautta liiaksi.

»Levollinen saat olla siinä suhteessa sielusi puolesta», todisti hän.

Aivan jo suututti. Kinattiin ihan, ei tosin Sakari, vaan Pöndinen. Hänet
oli nyt viisautensa pettänyt: erehdyttänyt väärin ymmärtämään ja vieläpä
juuri silloin, kun hän sitä samaista vihaamaansa viisauttansa nyt
Sakarin edessä puolusti. Ei ollut hän siis syyttä sitä vastaan
saarnannut.

»Kiitä Herraa, että pahnasi on siitä pahasta tyhjä!» todisti hänelle
Herran mies Sakari. Ihan se tuntui ilkkuvan. Tulipunaisena nousi jo
pastori ja tiukkasi äreästi:

»Mutta kuinka isäntä voi...?»

Ja äkkiä hän alkoi kuohuksissaan astella huoneessa, ja todistellakseen,
ettei hän mikään tuhma ja hullu ole, selitti kiivaasti:

»Minä olen kyennyt suorittamaan papintutkinnon ja...»

Hän kiihtyi selittelemään miten korkeilla arvolauseilla hän ne vielä on
suorittanut. Selittikin oikein, ainoastaan yhden arvolauseen valehteli
suuremmaksi.

»No ... noo!» tarttui Sakari vain merkitsevänä ja jatkoi hyvittelyä,
tenäten:

»Ne ovat pieniä, ne, siihen isoon pääviisauteen verrattuna.»

Ilmiriitaan oli pappi jo langeta. Voi hän toki hillitä itseänsä sen
verran, että alkoi puhua papillisesti, juhlallisesti. Solvaajan
kauheutta selittääksensä hän äkkiä lähti aivan raamatusta, alkaen
teennäisen rauhallisesti:

»Oli kerran mies, joka...»

Ihan raamatullisella mielen varmuudella hän lähti. Parannukseen hän
sillä salatulla juonittelulla koki herjaajaa johtaa, jatkaen:

... »joka tahtoi lähimmäistänsä solvata, ja...» yskähteli hän. Mutta kun
hän ehti johtua siihen kipeään kohtaan: viisausasiaan, niin tenäsi
Sakari sittenkin sitä omaansa ja vakuutti, että turhia ovat kaikki
vakuutukset; Sakari näet vain oikasi, tenäsi:

»Se mies on mies ... se joka lähimmäistään solvasi, mutta... Ei se
pastorin viisaus hänen synnistään lisäänny.»

Herrasiunaa! Pastori Pöndisestä tuntui kuin olisi Herra hänet hylännyt
pilkkaajan käsiin.

Ja Sakari ihan vielä todisti:

»Minä olen suorapuheinen mies... En minä totuutta, niinkuin kissa kerää
kierrä.»

Mutta onneksi oli toki renki Tuomas lopultakin herännyt. Unentuhjakassa
työntyi hän ovesta, hattu jotenkuten päässä, pyyhki hihalla suunsa,
jonka pielessä vielä näkyi herkullisen unen vesi, ja pysähtyi aivan
ovipieleen, sekä kysyi, mihin työhön hänen nyt on mentävä, selittäen:

»Kun pastori jo kerran on isännänvaalissa talossa...»

Ja samalla työntyi toisesta ovesta rouva, joka oli tuskaisena kuunnellut
avaimen reiästä ja tuli nyt avuksi. Yritti hän Sakarille jo puhuakin,
mutta tämä ehti ennen ja selitti:

»Tää pastori tässä tahtoo sanoa, että hän on viisaudella pilattu
niinkuin me seurakunnan muutkin syntiset, mutta minä hänelle tässä
selvän totuuden syötin.»



KOLMAS SANAKOLINA


Tuomaan ja rouva Amalian tulo oli sotkenut asian niin, että Sakari
Kolistaja joutui lupakirjoinensa ilman enempiä taipaleelle. Ruustinnakin
sitä lähtöä siinä kun vielä hoputti, niin ei pastorikaan voinut enää
jatkaa. Tyytyväisenä polki Sakari nyt saarnamaitansa kohti.

Jäähyväisiä sanomatta hän oli kotoansa poistunut ja jo nyt hätäili hänen
vaimonsa. Hän etsi miestänsä jo kylänväen avulla lähimetsistä. Hulluna
hän luuli ukon karanneen ja hälinä oli sen johdosta kylässä yleinen.
Ruununmiesten apua jo ajateltiin pyytää. Nehän ne voivat paremmin
kauvempaakin etsiä.

»Otappas ja pistä viisaan miehen päähän semmoinen hulluus! Uskoa
olevansa liika viisas!» Niin siunailtiin ja valiteltiin.

Mutta rauhallisena vaelsi Sakari Kolistaja saarnaseuduillensa. Toiseen
seurakuntaan, sinne, josta tämä uusi pappi Pöndinen oli tullut, oli
samainen pappi hänet ohjannut. Siellähän olikin kansa vielä enimmäkseen
surutonta ja Sakari Kolistajan kautta oli hän nyt aikonut sinnekin
kylvää tämän vanhurskautuneiden uskonsuunnan siemenen. Edeltäpäin oli
hän sikäläistä kansaa jo valmistanut Sakarin tulolle.

»Hän on viisas ja toimelias mies Herran viinamäessä», oli hän siitä
niille jo selitellyt.

Ei ihme, että Sakarin viisauden maine oli suuri jo silloin, kun hän
seurakuntaan saapui.

Mutta hänen vaimoansa kehoittivat sukulaiset kiireesti ryhtymään
vaatimaan oikeudessa Sakaria holhouksen alaiseksi. Eikä syyttä. Voi
vielä, selittivät sukulaiset, hulluudessaan myödä tai muuten menettää
talon. Puhuivatpa toiset jo siitäkin, että vaimo saa miehestänsä
laillisen eron silloin, kun mies on tullut hulluksi. Vaimoparan pää oli
jo ihan sekaisin ja hän oli hermostuksissaan valmis ryhtymään vaikka
mihin.

       *       *       *       *       *

Pappilassa oli oikeastaan Sakarin käynti särkenyt koko kihlajaisonnen.
Sekä pastori, että rouva hermostuivat hermostumistaan sitä mukaa, kun
kokivat kiusallista mielialaansa toisiltansa salata. Seurakunta oli
papin palkalla kahdentoistatuhannenkin arvoinen, vaikka matrikkeli
osoitti vajaan yksitoista, eikä rouva Amalia olisi muutenkaan tahtonut
muuttaa toiseen seurakuntaan.

Ja ilkeintä ja kiusallista asiassa oli juuri se, että pastorista on
seurakuntalaisten keskuuteen levinnyt se ajatus, että hän muka on tuhma.
Jos nyt vielä sanottaisi, että hän on huono saarnamies, niin ei se niin
loukkaavaa ja kiusallista olisi, mutta panna miehen viisaus epäilyksen
alaiseksi...

Ei. Ei sitä jaksanut kumpikaan tyynesti sulattaa. Ja sitte vielä Amalian
kuullen! Hermostuneena yski ja yritteli jos mitä pastori ja Amalia
touhusi aivan pää sekaisin, kiihtyneenä, kuumeisena. Oli pastori jo
yrittänyt puhuakin, mutta ei siitä tullut mitään. Hermostuneena
seisahtui hän nytkin akkunasta katsomaan. Se vanha ruuna siellä nyt
lähti liikkeelle. Torkuksissa kävellä kopsi se ruokakellon patsaiden
luo. Kellon nuora riippui siinä pitkänä, laiskana. Aluksi aikoi ruuna
kuovaista kuvettaan, jossa joku kärpänen syyhytti, mutta laiskotti niin,
ettei sitä viitsinyt. Sen sijaan hapasi se huulillaan kertasen
kellonnuoraa. Sen hapuileminen tuo kun oli mukavampaa, helpompaa kuin
kupeen kuopaisu, jota tehdessä olisi pitänyt kääntää päätä. Nuoraa
hapaistessa kilahti ruokakello hieman, tuskin kuuluvasti, ja
välinpitämättömänä ja laiskana lähti ruuna astua kapsuttamaan
syöttömaata kohti.

Amalia koki neuloa sukkaa, mutta hermostui.

»Mitä sinä Ruudolf katsot?» hän jo aivan kuin kiihtyneenä kysyi.

»Jaa...» tapaili pappi. Ei hän viitsinyt sanoa, että tarkkasi ruunan
omituisia eleitä.

Ja hermostuneena meni ruustinna toisesta akkunasta katsomaan.
Koiranpenikka vekkuli siellä pihamaalla terhensi kissalle, joka laiskana
nuoli käpäliään ja pesi silmiään. Se hypähteli, haukahteli iloisena.
Isot korvat lupsahtelivat kuin mitkäkin.

»Nal-le!... Nal-le hoi!» kiihtyi ruustinna jo torumaan penikkaa ja
koputti sille akkunaan. Ei se näkynyt kuulevankaan. Yhä jännittyneemmin
seurasi hermostunut rouva sen menoa. Aivan varmasti se kissa lopulta
sähähtää ja repäisee siltä silmät.

»Nyt... Nyt... Nyt se repäisee ja sylkäisee!» tuskaili hän pastorille:

»Ruudolf... Rakas Ruudolf!»

Jo silloin sähähtikin kissa äkkiä, raapaisi penikan silmiä ja kiipesi
sitä samaa vauhtia aivan kuin nuoli lyhtypatsaan päähän, köyristyi
siellä vihaisesti, ja jäi häntä pörhöllään istua kököttämään patsaan
päähän, tuijottaen vihaisesti penikkaan, joka uikuttaen juosta
lupsutteli keittiöön, valittaakseen siellä vaivojansa.

»Herrasiunaa!» päivitteli kiihtynyt ruustinna ja pyöritteli keittiöön.
Sinne saapuikin nyt piika Liisa heinämaalta hikisenä, huivi myssynä
päässä ja rouva alkoi hänelle juonitella:

»Kuinka Liisa voi tuolla tavalla unohtaa tehtävänsä! Nalle-raukastakaan
ei pidä tuon parempaa huolta...»

Liisa oudostui. Mitähän ihmettä se rouva tuolla tavalla! Mutta rouva
hyvitteli penikkaa ja jatkoi juonitteluansa. Hiljakseen kiihtyi
sananvaihto.

»Lii-sa!» koveni jo rouva, mutta toinen vain tiukkeni.

»On tässä muutakin tehtävää kuin koirien kanssa juosta!» ynseili hän jo
vastaan.

»Lii-sa!» varoitti ruustinna yhä, mutta vihaisena sysäsi Liisa kattilaa
ja murisi yhä ynseämpänä:

»Sillä ihmisiä ne ovat palvelijatkin... Ei niitä ihan iltikseen haukkua
tarvitse...»

Hepokaisen eukko toki tuli ukkoinensa. Toi, näkyi, lapsen kastettavaksi.
Se keskeytti riidan sillä jumalaiseksi tekeytyen alkoi rouva kysellä
eukolta lapsen ikää ja ukko vastaili, tökersi vaimonsa puolesta.

»Ka siinähän se ... tässä heinänteon alussa ... saatiin...»

       *       *       *       *       *

Oli jo illaksi kallistumassa. Ulkonakin oli sama omituinen kesäpäivän
hiljaisuus. Viirinsalko venyttäytyi korkeuteen, seisten siinä, tojottaen
niin omituisen, yksinäisen näköisenä.

Ja sama hiljaisuus oli huoneissakin. Ruustinna oli keittänyt kahvit,
mutta ei tuo senkään juominen nyt tuntunut entiseltä. Paksussa
pumpulimyssyssä kykötti pannu pöydällä ja hermostuneena neuloi ruustinna
sukkaa. Silloin tällöin sieppasi hän puikolla silmän niin kiivaasti kuin
nälkäinen kana ohranjyvän, ja huoneessa oli niin hiljaista, että joskus
ihan selvästi erotti sukkapuikkojen kilinän. Pastori käveli, yskähteli
neuvottomana. Hermostunut ruustinna koki hillitä mieltään neulonnan
kiireellä.

Äkkiä kapsahti kissa pöydälle, pannunmyssyn viereen, köykistäytyi ja
naukasi kermaa anoen.

»As!» äsähti sille rouva, sieppasi sen pöydältä ja ihan viskasi
lattialle.

Mutta silloin työntyivät toki piiat keittiöön. Nyt ei rouva enää voinut
pidättäytyä, vaan riensi niille juonittelemaan. Olivat, näet, rannassa
pakanneet pestyt pyykkivaatteet lihavan rovasti-vainajan paitaan ja
housuihin ja kantaneet niissä kotiin. Paita pullotti siinä muhkeana kuin
iso jauhokuli ja housut kuin mitkäkin näkemykset.

Siitä hän riiteli ja torui. Sukeutui taas tiukka sananvaihto.
Tulipunaisena palasi rouva lopulta huoneeseensa. Mutta illalla, kun hän
oli hyvääyötä sanoessaan suudellut pastoria hellästi, ja istui jo yksin
makuuhuoneessansa, itki hän katkerasti. Samaan aikaan seisoi pastori
oman makuuhuoneensa avonaisessa akkunassa ja tuijotti hiljaiseen
kesäiseen yöhön. Jossain vilahti yölepakon hiljainen siipi. Viirinsalko
seisoi yhä yksinäisenä ja ruispellosta kuului ruisrääkän tasainen
kurnutus. Häntä painosti. Ajatukset turtuivat. Täytyi kertanen yskähtää
ja sitte jatkoi hän ennallansa, tuijottaen hiljaiseen, yksinäiseen,
lämpöiseen kesäyöhön. Ajatuksistaan hän heräsi vasta silloin, kun rupesi
hieman syyhyttämään oikean jalan yläsäärtä.

Mutta reittänsä syyhäytettyään hän ikäänkuin virkosi, turvautui
viisauteensa; ryhtyi mietiskelemään miten oikaista ne näin vaalin edellä
kamalat luulot, että hän muka ei olisi viisas, vaan tuhma. Hän istahti
keinutuoliin pöydän ääreen ja koki miettiä. Pöydälle oli morsian
varannut häntä varten yöksi aimo tertun viinirypäleitä. Niiden vieressä
oli kaupungista lukkarin tuoma iso paketti rippileipiä. Hän maistoi
vuoroon yhtä, vuoroon toista, alkoi rauhoittua, unohti asiankin. Söi
vain, maiskutteli namusiansa, kunnes yö painui ihan syväksi ja uni alkoi
painostaa.

Hän riisuutui, ripusti sukkansa pellinnuoraan. Tuolille, sängyn viereen,
huomasi hän nyt morsiamensa varustaneen hänelle rovasti-vainajan sukat.
Oli pesuvaatteita tarkastaessaan huomannut, että pastorin sukat ovat
kantapäistä rikki. Pöndinen tarkasti sukat. Ihan ne olivat kuin Herran
lahja. Rauhallisesti toimitti hän maatamenon edelliset menonsa, kääntyi
vuoteessa päin seinään, selin huoneeseen ja nukkui Herran turviin,
sikeästi ja raskaasti kuin märkä hirsi.



NELJÄS SANAKOLINA


Siinä pitäjässä, johon Sakari Kolistaja nyt saarnamatkallaan vaelsi, oli
jo ajanmukainen mielisairaala. Tähän asti oli sitä hoitanut yksin
naishoitaja, Eulaliina, mutta nyt, potilaiden lisääntyessä, oli päätetty
hänen avukseen ottaa mieshoitajakin. Juuri tämän Eulaliinan toimeksi oli
pastori Pöndinen jättänyt Sakari Kolistajan vastaanoton ja avustamisen.

Ja uskollisesti se Eulaliina asioita valmistikin ja Sakaria odotti.
Kahdestakin syystä hän oli altis. Ensiksikin hän oli aikoinaan kiintynyt
pastori Pöndiseen, tullut hänen opetuslapsekseen ja halusi nytkin häntä
uskollisesti palvella. Pastori Pöndinen oli näet täällä apulaispappina
ollessansa lainaillut velkojensa maksuksi Eulaliinalta, jolla oli pikku
säästöjä.

Ja juuri se seikka oli saanut Eulaliinan Pöndisen uskonoppiin erityisen
mielistymään. Ei niin, että pastori Pöndinen olisi ollut
epäritarillinen, kosinut ja pettänyt. Päinvastoin. Hän oli kyllä puhunut
avioliitosta yleensä, mutta myös _ainoastaan_ yleensä, s.o.: oli vain
selittänyt, että niin kalliissa asiassa, kuin avioliitossa on
alistuttava Jumalan johtoon. Jumalan on annettava määrätä aika ja
toimittaa puolison valinta. Mutta hän oli toivonut Eulaliinan
ymmärtävän, että hän puhuu sitä ainoastaan papillista velvollisuuttaan
täyttäen, valistaakseen ja lohduttaakseen.

Ja sitte myöhemmin, kerran velan korkoja maksaessaan, oli hän jatkanut.
Oli puhunut apostoli Paavalista, miten hänkin hillitsi itsensä ja pysyi
naimattomana, voidakseen kokonaan antautua ja pyhittäytyä Herralle, ja
miten Vapahtajakin käskee luopumaan vaimosta ja lapsista, pellosta,
karjasta ja kaikesta.

Ja Eulaliina oli alistunut, odotteli nöyränä korkojansa ja toimi nyt
Pöndisen asian takia Sakarin vastaanottoa ja työmaata valmistellen. Ja
hän toimikin nyt suurella hartaudella, sillä miten olikaan, oli hän
alkanut johtokunnalle puhua siitä, että tuoksi aiotuksi mieshoitajaksi
pyydettäisiin tulossa olevaa saarnamies Sakaria. Olihan pastori siitä
puhunut niin paljon hyvää, ja -- toinenkin syy pani Eulaliinan siitä
asiasta huolehtimaan.

Hän olisi nimittäin mielellänsä mennyt naimisiin, mutta ei ollut
onnistunut saamaan miestä, koska hänellä oli nenässä hyvin ruma syylä ja
leuvassa muutamia partakarvoja. Sen pitäjän miehet eivät näet pitäneet
naisista joiden nenässä oli ruma syylä.

Sillä miten hän, Eulaliina näet lie erehtynytkin otaksumaan, että Sakari
on naimaton mies. Mutta niinhän ne yleensä saarnamiehet olivat.
Varakkaiden leskien ja vanhojen neitojen hurskaassa seurassa ne yleensä
oleksivat ja olihan moni muukin nainen tässäkin pitäjässä saanut
saarnamiehestä ikuisen elämäntoverin.

Eikä johtokuntakaan ollut asiaa vastaan. Sekin luotti kyllä pastorin
hyvään suositukseen ja niin oli asia miltei kuin aivan itsestään
päätetty jo ennen Sakarin tuloa.

       *       *       *       *       *

Oli kuuma, tyyni kesäpäivä, kun Sakari jo siellä seurakuntansa
rajamailla yksinänsä taivalsi. Hän oli oikaissut matkaa, kulkien
metsäpolkua. Polun varrella oikutteli purontapainen tuhansissa mutkissa,
mutta ei tuossa siinäkään ollut nyt vettä muuta kuin nimeksi. Siellä
täällä lirahteli se hiljaa kesäpäivän tyyneydessä, mutta toisin paikoin
oli ihan kuiva.

Ja kuumaa nyt oli ja hiottavaa. Selvät ukkosen oireet olivat ilmassa.
Ainoastaan sisilisko kahahti kertasen kuivissa viimevuotisissa lehdissä.
Sakari pysähtyi sitä tarkkaamaan. Nyt se oli aivan liikkumatta ja katsoa
tuijotti Sakariin isoilla silmillänsä. Sakaria se huvitti. Hän alkoi
katsoa vastaan ja puheli sisiliskolle:

»Paistetaanpas särkeä!»

Ja hän tarrasi sisiliskoon silmin; »paistoi särkeä». Kumpikohan nyt
ensin lakkaa ja jättää voiton vastustajalle, uhitteli hän. Paikalle
saapui Tippurisen veltto, lähes aikamies poika, yllä hyvin lihavan
isänsä nuttu. Se kysyi mitä Sakari katsoo. Sukeutui puhelu.
Saarnamiehenä puhui Sakari sisiliskon johdosta raamatun lohikäärmeistä
ja kysyi pojalta.

»Pelkäisitkö sitä?»

»En minä lohikäärmeitä pelkää», vastaili poika-vetkale ihan tosissaan,
mutta samalla kehasi:

»Mutta tuota Horttanaisen isoa härkää pelkäisi vaikka kuka! Se syötävä
on niin vihainen.»

Mutta sitä ei Sakari myöntänyt. Raamatun miehenä hän heti tiukkasi, että
jos ken Herraan luottaa, hän ei jalopeuraakaan pelkää. Sukeutui
väittely, väittelystä kina.

»Jalopeuraa!» ynseili laiska poika, kaivellen ison nuttunsa taskusta
tupakkaa. Nyt tiukkasi hän jo tosissaan vastaan:

»Mutta Horttanaisen härkää vain pelkäisi! Sekin, joka vaikka minkä
turvissa istuisi.»

»Poika hoi!» kiivastui Sakari moisesta jumalattomuudesta. Herran pilkkaa
tuo moinen on. Hän ryhtyi selittämään miten vahva turva Herra on. Hän
tenäsi:

»Herran turva on niinkuin iso honka... Sen latvaan kun kerran kiipeät
härkää pakoon, niin et tarvitse pelätä vaikka härkä miten möyryäisi.»

»Elä kinaa!» kiivastui lopulta jo poika. Sakarikin varustautui jo
riitelemään hurskaan asiansa puolesta, mutta tuskin sai suun vuoroa.

»Iso honka!... Paholainen!» suuttui jo poika ja, kuin halveksuen,
ynseili:

»Et siellä hongan latvassa syömättä kuitenkaan montakaan viikkoa
kykkisi... Jos sinulla siellä kerran on maha kaikkine nykyaikaisine
suurine vaatimuksineen mukanasi...»

Tosi tora. Riideltiin ihan rehdisti. Lopulla Sakari pojalle ynseili ja
halveksui:

»Sinulla, poika kuule, on päässä liiat kehrinpuut kierimässä...

»Häh?»

»Niin, jotta sinä olet liika viisas!» haukkui Sakari.

»Paholaisen hongan kolistaja!» kiivastui poika moisesta loukkauksesta,
kiroili, haukkui ja lähti astua vetkottamaan, pannen uhallakin ilkeäksi
lauluksi.

       *       *       *       *       *

Mutta edelleen vaelsi Sakari. Kesäiset metsiköt ja maisemat vaihtelivat
ihanina, rauhallisina kuin ohi vaeltavat neitoset. Viidakon jälkeen
avautui aho, sen jälkeen tuli koivikko, jonka puunrungot paistoivat
lumivalkeina. Jänis syödä puputteli ruohoa ja oksalta katseli sitä
pörhöhäntäinen orava, kuin olisi aikonut kävyllä viskata.

Niin saapui hän lopulta taas tielle. Ukkospilvi alkoi kohota pelottavan
synkkänä ja mustana. Kaikki vaikeni.

Ja siinä tienvarrella, aidatulla kentällä seisoikin se Tippurisen pojan
ennustama Horttanaisen kamalan iso ja vihainen härkä aivan yksinään. Se
seisoi aivan liikkumattomana ja katsoa muljotti uhkaavasti. Sakari
kiintyi sen mahtavaa muljotusta tarkkaamaan. Se huvitti vieläkin enemmän
kuin äskeinen sisilisko. Näytti kuin olisi härkä pannut uhman uhmaa
vastaan; sitä mukaa kuin ukkospilvi paisui ja kokosi voimia iskuun,
mullisti myös härkä silmiänsä yhä uhmaavammin. Ei liikauttanut
häntäänsäkään. Sakarilta pääsi jo mitä herttaisin nauru.

Ja sitä mukaa muuttui koko luonto ikäänkuin tuon näyn taustaksi.
Loitompana puhalsi jo ukkosen edellä omituinen salainen tuuli. Siellä
rannalla kuivuivat nuoralla jonkun pyykit. Tuuli pakkautui isoon naisen
paitaan ja pullisti sen ihan mahtavaksi näyksi. Varsinkin paidan mahan
kohta kelletti siellä ilmassa keinuksissa isommoisena taivasta kohti.

Ja yhä sitä mukaa paisui ja pullistui pilvi ja mullistuivat härän
silmät. Isku valmistui. Sakari nauroi näylle kuin katketaksensa.

Mutta silloin jyrähti äkkiä ukkonen niin, että taivaat repesivät. Härkä
puhahti, hyppäsi aivan kohoksi ja häntä ojona syöksyi sitä kyytiä aitaa
vastaan ja tielle. Aita rusahti. Aikamoinen kappale siitä tarttui härän
sarviin ja semmoinen kantamus sarvissa syöksyi se tielle. Sakari älähti
ja alkoi sitä suoraa painaa tietä pitkin härkää pakoon, minkä kintuista
pääsi. Härkä tuntui seuraavan aivan kintereillä, ainakin tien levyinen
kappale aitaa sarvissa. Elämä ja henki tuntui olevan kysymyksessä.

Ja eteen osui vielä iso sikalauma. Se säikähti Sakarin julmaa tuloa ja
syöksyi puhaltaen painamaan edellä pakoon. Eräässä paikassa oli olkia
tiellä. Muuan iso sika oli kauhusta niin sekaisin, että siinä menon
kiivaudessa sieppasi niitä aimo tukun suuhunsa. Kuin pitkät viikset
törröttivät olet sen suussa ja yhä hurjempaa vauhtia painettiin
edelleen.

Omituista! Kauhusta sekaisin joutunut Sakari kiroili sioille. Ne
tuntuivat olevan hänen tiellänsä, estävän pakoa. Aivan irvellä ikenin
painoi hän päästäksensä edelle, mutta turhaan. Kauhistunut sikalauma
lisäsi vain vauhtia. Ukkonen räjähteli kamalasti, mutta sadetta ei vielä
ollut.

Ja taas osui olkia olemaan tiellä. Toinen sika siinä kauhusta
pökerryksissä yritti siepata niitä suuhunsa. Tottakai se kuului asiaan,
koskapa toisellakin sialla oli.

Mutta yrittäessään siinä menon kiivaudessa siepata, ei sika jaksanutkaan
vauhtiaan sopivasti hallita ja niinpä siepatessaan tupertuikin kumoon ja
menon vauhdilla syöksyi vesiseen ojaan. Toiset jatkoivat hurjaa
menoansa. Ojaan pudonnut sika älähti pudotessaan, kömpi sitte ylös ja
lähti surkeasti vingahdellen juosta painamaan toisten jälestä.

Ukkonen jyrähteli hirmuisesti. Saavuttiin Tiilikaisen mökille. Mökin
edessä teki tie äkkimutkan, joten mökki jäi suoraan tien eteen.
Kauhuissaan syöksyi sika joukko vajaan, mutta Sakari painoi suoraan
mökkiä kohti. Tikapuut siinä olivat aivan suoraan edessä. Liika
viisaalle ja hullulle omituisella ketteryydellä ravasi hän suoraan
tikapuita myöten mökin katolle nopeasti kuin kissa patsaan päähän. Vasta
savutorven suojaan päästyänsä uskalsi hän taakseen katsahtaa. Härkää ei
näkynyt, mutta kai se oli siellä räystään alla peitossa. Samassa alkoi
raju ukkossade tulvia ihan virtanaan.

Mutta härkä oli jo karistanut aidan sarvistansa ja möyrysi siellä
kentällä vihaisena. Suututti se sitäkin tämä ukkonen. Sisua täynnä kuopi
se maata, puhalteli vihaisesti ja koki puskea kantoa kumoon.

Mutta ihmeissään oli Tiilikaisenkin mökin väki. Vasta sateen tauottua
onnistui heidän saada Sakari uskomaan, ettei härkää ole räystään alla.
Läpimärkänä laskeutui Sakari katolta. Mökin väki siunaili ja Sakari koki
selitellä asiaansa ja vaivojansa.

»Omituinen mies!» ihmetteli mökin väki Sakarin lähdettyä taas
taipaleelle.

Mutta matkalla poikkesi Sakari välipitäjän kirkkoon. Pappi saarnasi
siitä, miten ihmisen on »luovuttava pellosta ja karjasta, vaimosta ja
lapsista Minun nimeni tähden». Voimallisesti julisti hän, että, »joka
kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo, ei se ole vielä sovelias».

Se sattui Sakariin. Hänkin päätti nyt luopua vaimostansakin ja elää
yksin asiallensa. Hänestä tuntui oitis, ettei hänellä enää vaimoa
olekaan. Ero siitä on tullut ja hän on nyt vapaa kuten muinoin
poika-miehenä ollessansa. Apostoli Paavalinkin hän muisti. Poika-miehenä
tuo sekin oli aikoinaan lähetysmatkallaan samonnut ja saarnannut ja
pyhästi hänkin nyt lupasi, ei enää koskaan katsovansa vaimon päälle
himoitaksensa häntä.



VIIDES SANAKOLINA


Hän oli jo saapunut seurakuntaansa. Kohta sen rajalla oli hän alkanut
toimintansa viisautta vastaan. Ei hän vielä julkisesti saarnannut, vaan
puhutteli vain yksityisiä, koki niitä ohjata kahdenkeskisellä puhelulla.

Samassa aikeessa päätti hän poiketa Jussi Punnitun mökkiin, Sanalla
neuvomaan ja lohduttamaan. Kartanolla hyökkäsi häntä vastaan äkäinen,
kissan kanssa tapellessaan vihastunut mökin koira. Mutta Sakariapa
sattuikin huvittamaan koiran ylettömän tuuheaksi pörhistetty häntä. Hän
alkoi koiraa mairitella ja pyydellä. Koira joutui ymmälle, sotkeutui
vihassansa, aivan kuin nolostui, kuopasi nolouttansa peittääkseen joskus
maata käpälällä ja haukahti kertasen, noin vain, ja lopulta lähti,
juosta nulkutti nolona pois ja Sakari varustautui jo tupaan työntymään.
Huomasi toki sitä ennen uteliaana kurkistaa kivijalan reiästä tuvan
sillan alle, jonne kissa oli tappelun lopussa piiloon pujahtanut. Kissa
sähähti reiästä, sylkäsi ja irvisti vihaisesti, kuin valmiina hyppäämään
Sakarin silmille. Sakari suuttui, kirosi, sylkäisi vastaan, reiässä
irvistävän äkäisen kissan silmille, niistäytyi, pyyhki suunsa ja niin
työntyi mökkiin alkaaksensa lohduttamistyönsä.

       *       *       *       *       *

Kotosalla se mökin väki, eukko ja mies, olikin. Itseään Jussi Punnittua
pidettiin yhtenä pitäjän tuhmimmista. Tuhmaksi Jussiksi häntä jotkut
haukkuivatkin. Sakari nyt siinä jo puhutteli, mutta mies tuntui aivan
suruttomalta. Auraa vain korjaili, tupakoida tuhersi ja puheli noin
vain. Tuntematon kulkija tämä Sakari hänelle, kuten kaikille muillekin
näillä main olikin.

Mutta parastansa koki Sakari. Hän meni jo asiansa ytimeen, tiedustaen
mieheltä äkkiä:

»Entäs... Mitenkä on sinunkin viisautesi laita?»

Auraansa vain Jussi tarkkasi. Ihan oli kokonaan työnsä tuherrukseen
kiintynyt.

»Niin jotta onko sinulla viisautta liiaksi?» selvensi Sakari
odotettuansa.

Vaimo toki siinä leipoessaan nyt miehensä puolesta arveli:

»Kellähän tuota sitäkään värkkiä tässä liiaksi olisi... Köyhissä
olopahoissa.»

Mutta nyt oli Jussi Punnittu itsekin jo asiaan herännyt ja siinä
työntouhussa kysäsi.

»Viisautta tätä», tapaili hän.

Savut piti välillä lopauttaa. Nyt hän selitteli:

»Niin jotta sitä viisautta, eli päävärkkiä, tarkoitan, on kullakin ihan
paraiksi.»

Hän tuhersi, sihtasi auraa, jatkoi:

»Niinkuin nyt rikkautta ja rahaa. Jokainen luulee sitä saaneensa liika
vähän ja nurkuu Herraa vastaan...»

Suorassa se näkyi olevan. Nyt hän selitti:

»Mutta tätä viisautta! Sitä on jokainen saanut niin kylliksi että... Ei
kukaan valita saaneensa sitä Herralta liika vähän.»

Hän takoi jotain auran naulaa. Ilmeisiä suruttomia nämä olivat. Sakari
alkoi jo hiljaa asiansa puolesta loukkautua.

Ja niinpä alkoikin hän jo saarna-asiansa puolesta loukkautuneen
katkeruudella hakea toraa. Äkkiä hän näet alkoi Maijalle jurnata,
riidellä:

»Sinä, Jussi Punnitun akka, kuule, elä kehu!»

Maija höristi korviaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä Sakari tällä tarkoitti.
Mutta Sakari jatkoi, juonitteli:

»Sinä, akka, kehut, että ei ole kenellekään annettu viisautta liikaa,
mutta...»

Aivan hän jo tosivihassa ja katkerana sitä juonitteli. Maija meni
ymmälle:

»Häh?... Niin että mitä se nyt tää vieras?» koki hän siinä leipoessaan,
mutta entistäkin katkerampana tenäsi Sakari:

»Elä ylpeile!... Elä ylpeile, kuule Punnitun akka!»

Herrasiunaa! Hämillään tapaili Maija:

»Mistä tää vieras nyt suuttui. Ei tässä kuka ylpeile...»

Mutta turhaan. Yhäti katkeroittuen riiteli Sakari:

»Se on suruttomuutta, kuule sinä Jussi Punnitun akka, se että ylpeilet,
ettei liika viisaita ole!... Pirun hierin, kuule akka, sinun sielussasi
häklättää!»

Maija oli aivan leipomisensa keskeyttää.

»Niin liika viisastako?» tapaili hän ymmällä. Mutta aivan kämmensyrjällä
varoittaen tenäsi ja torasi vain Sakari:

»Elä ... elä ... ylpeile!... Elä ylpeile ja sano, ettei liika viisasta
ole, sillä...»

Lopulta alkoi jo Maijakin moisesta kiihtyä ja valmistua riitelykuntoon.
Sakari riiteli jo ihan liiankin äänekkäästi. Pian hän kaiken lopuksi
yltyi vielä niin, että ihan korkealla äänellä julisti ja todisti
itsestään:

»Tässäkin on yksi liika viisas.»

Ja aivan vanhurskaan äänellä hän ikäänkuin nöyrtyneenä, mutta samalla
varmana todisti:

»En häpeä maailman pilkankaan edessä rehellisesti tunnustaa suurta
vikaani... Sitä jotta minulla on päässä liikavarvas, eli että olen liika
viisas...»

       *       *       *       *       *

Mutta nyt puuttui toki Jussi Punnittu itse asiaan. Huomasi hän nyt jo
lopullisesti Sakarin asiat ja siinä työssään hääriessään äkkiä
kysäisikin:

»Jaa, niin että liika viisasko olet?... Se tahtoo sanoa, oletko sinä
hullu?»

Mutta se oli Sakarille kuin neulanpisto. Hän hullu! Se oli verinen
loukkaus. Aivan hän siitä pökertyi, ettei kyennyt yhtäkkiä suuttumaan,
vaan oli vaiti, hautoi. Ei häntä oltu vielä koskaan loukattu näin
verisesti.

Hullu! Ei hän voinut sitä loukkausta anteeksi antaa. Punnittu jatkoi
työtänsä. Vaiettiin.

Mutta Sakari latautui nyt vihassaan itseään Jussi Punnittua varten. Ja
kun hän oli valmistunut, ärähti hän Punnitulle yhtäkkiä vihaisen
uhmaavana:

»Elä kekkaa!»

Ja kun Jussi Punnittu ei näyttänyt siitä mitään välittävän, vaan jatkoi
vain työtänsä, niin ärtyi hän lopen ja äkkiä aivan karjasi:

»Elä kekkaa, kuule!»

»Jaa, että kekkaa?» Ja rauhallisena koki hän vain pysyttää
piippunysäänsä tulessa. Sakari menetti malttinsa. Nyt hän riidellä
tenäsi Punnitulle:

»Kun Jaakopin kaivosta kerran loppui vesi niin ... Jordanista asti piti
vetää juomavesikin, niin miten kävi?»

Kumma mies! Sukeutui riita, sillä Maija oli aina riitelyvalmis. Riidan
hengessä ynseili hän jo Sakarille:

»Mistähän tuota sinäkin tiedät kaikki raamatun kaivo-asiat!»

Kohta oltiin tositorassa. Kiihtynyt Maija leipoi niin, että takapuoli
pyörähteli ja pyllähteli. Kuin halveksuen hän jatkoi, torasi:

»Liika viisas!... Vaikka tokko lie päässäsi vingerporillisen vertaa sitä
tavaraa!»

Sakari yritti ihan kauhistua ja karjaisi, mutta Maija ehti ennen ja jo
rähähti:

»Sukkelaan lastaa siitä ne luuromusi niiden kahden kulkukojeesi varaan
ja vie ne pellolle koko mökistä!»

Siunaa ja varjele! Ja pois täytyikin Sakarin nyt lähteä. Reppu jo
olalla, juonitteli hän toki vielä jäähyväisiksi Maijalle uhkaillen:

»Mutta maltahan!... Maltahan, akka, kun Jordanin virrasta asti joudut
juomavetesikin vetämään, niin...»

Ja katkerana, loukkautuneena, painoi hän lakin syvemmälle päähänsä ja
niin työntyi taas taipaleelle.

Matkalla hän toki vähitellen alkoi rauhoittua, mutta ei sittenkään
jaksanut unohtaa tämän Jussi Punnitun suruttoman väen veristä
loukkausta.

       *       *       *       *       *

Mutta ennenkuin jatkamme täytyy meidän selvyyden vuoksi heittää silmäys
tämän samaisen pitäjän asioihin, jonka saarnaajaksi ja vaikuttavaksi
henkilöksi Sakari oli jo alussa määrätty.

Sen pitäjän vallesmanni Reinhold Kaksinainen, näet, aivan sairaloisen
kiihkoisesti halusi päästä valtiopäiville. Siihen haluun oli
luonnollisesti syynä se, että hänen enonsa oli arkkipiispa ja setä
senaattori. Ei niiden arvolle sopinut että hän, sukulainen, on
ainoastaan paljas vallesmanni.

Ei. Niinpä olivatkin nuo sukulaiset ja muutkin hänelle vakuuttaneet,
että jos hän pääsee valtiopäiville, tulee siten huomatuksi, niin
hänelle, huonoista koulutodistuksistansa huolimatta on sedän ja enon
avulla vallesmannista ruununvoudiksi pääsy yhtä helppo kuin kukolle
hyppäys lattialta ruokakaukalon laidalle, ja ruununvoudista taas tulee
väkisinkin senaattori, jos on kerran setä ja eno oikealla orrella.

Ja yhtä hartaasti, jopa sairaloisesti odotti vallesmannin rouvakin tuota
miehensä onnea. Hän oli aatelissukua, eikä hänen siis olisi sopinut
sukulaistensakaan takia pelkän vallesmannin rouvana kuolla. Se
senaattorin virka se oikeastaan kangasti sieltä valtiopäivämiestoimen
takaa.

Ja valtiopäivämiesvaalit olivat jo ihan tulossa. Vallesmanni oli myös
mielisairaalan eli hullujenhuoneen johtokunnan jäsen. Kuultuaan, että
tämä, hänelle tosin tuntematon, Sakari Kolistaja on tulossa saarnaamaan,
oli hän heti päättänyt lyöttäytyä sen ystäväksi. Saarnaajillahan on
suuri vaikutusvalta uskovaisiinsa vaaliasioissakin. Juuri siitä syystä
oli hänkin heti suostunut johtajatar Eulaliinan ehdotukseen, että
Sakaria pyydettäisiin mielisairaalan johtajaksi ilman hakemista. Hän
sitä Sakarin pyytämistä oli sitte toisillekin johtokunnan jäsenille
innokkaasti puolustanut ja jo virka-asemansa avullakin hän tietysti sai
pyyntönsä näihin tehoamaan. Sakari Kolistajassa oli nyt vallesmannin
suurin toivo.

No niin. Nyt oli hän lähettänyt isäntämies Pietiläisen
naapuripitäjääseen puolestansa puhumaan. Pietiläinenhän näet, kuten
lukija jo itsekin tietää, oli sieltä kotoisin ja voi vaikuttaa
sukulaistensa ja tuttujensa avulla. Se tuli Sakaria vastaan, pysähtyi ja
alkoi puhella.

»Mistäs isäntä on kotoisin?» peräsi hän ja saatuaan Sakarin kotipaikan
tietää, jutteli:

»Sieltähän ne odottavat tänne meidän pitäjään nyt suurta ja viisasta
saarnamiestä... Meillä siellä kun on muutamia uskovaisia, niin... Se
entinen Pöndisen pappi oli luvannut lähettää.»

Sakari ilmoitti olevansa se odotettu ja samalla jyrkästi, vakuuttavasti
lausui:

»Mutta tämä onkin surutonta ja paatunutta pitäjää ... tämä teidän.»

»Ka», mukaili Pietiläinen vakavana ja jatkoi:

»Eihän täällä erityisesti herätystä ole ollut. Se tahtoo maailma vain
meitä itsekutakin vetää.»

Niinpä kyllä. Kuin vakavasti mietiskellen hän toki selitti:

»Mutta joitakuita uskovaisia on toki täällä. Se Pöndisen pappi kun niitä
vähän jo hereille kolkutti...»

Ja vakavana hän omasta kohdastaankin jatkoi:

»Minullakin siinä kun... Iso joukko on ja suuret verot eikä
maantuotteilla kunnon menekkiä, niin... Ei siinä ole liiennyt aikaa
Sanan viljelemiseen.»

Ja niin edelleen. Sakari jo innostui. Hän tavallaan jo saarnasi: julisti
tämän kansan pahuutta, varsinkin sen suruttoman Jussi Punnitun, jolle
hän oli nyt ynseä.

»Se on viisaus, väärä viisaus, siinäkin mökissä tehnyt hunsvotin työn»,
kiivastui hän, ja kun Pietiläinen myönteli ja mietiksi, uhkaili
kostonhaluinen Sakari, ihan julisti:

»Mutta minä kolistan senkin mökin... Hereille ja pois väärän viisauden
kauheudesta kolistan.»

Pietiläisen mieli painui yhä vakaammaksi. Hän tapaili:

»Ka... Eihän se maallinen ja katoava viisaus kestä silloin, kun tiukka
tulee.»

Ei. Liiankin pian oli tämänkin seudun kansa saava sen kokea, nähdä,
miten epämääräinen on viisaus yleensä. Ei siihen siis luottamista. Jussi
Punnitulle kostonhaluisena jatkoi Sakari, uhkaili, kuin ankaran
saarnaajan tavoin julisti:

»Minä, jos ei muu auta, niin kiipeän Punnitun mökin katolle ja
savutorven kautta kolistan ja kopistan sitä paatunutta paikkaa, niin
että sen pitää herätä.»

Raamatulliseksi vertaukseksi Pietiläinen käsitti sen savutorvesta
kolistamisen, vaikka Sakari tarkoitti ihan sanasta sanaan, nyt vielä
yltyikin ja uhkasi:

»Kattilarämällä ja pitkällä puukangella kolistan yhtäkkiä savutorvesta
ja kun säikähtävät, niin alan huutaa: Herää!... Herää!... Herää!... Ja
silloin on aika armon sisälle tulla.»

Pietiläinen kuunteli vakavana. Miten raamatulliselta tämä ankara puhe
tuntuikin! Vakavana erosi hän Sakarista ja missä tapasi tutun, niin
kertoi, että todellakin on Pöndinen lähettänyt uskovaisille voimallisen
saarnamiehen.

       *       *       *       *       *

Mutta edelleen vaelsi hengenmies Sakari Kolistaja. Varsinkin tämä
Pietiläisen vakava puhelu uskovaisista ja Pöndisen herätyksestä oli
hänen saarnahenkensä nostanut. Oli poutaista. Väkeä ei näkynyt missään.
Kaikki olivat hävinneet ja hajonneet työmaillensa ja ahertelivat siellä
kuin muurahaiset.

Ja niinpä henkisesti altis Sakari Kolistaja ei lopulta siinä
yksinäisyydessä jaksanutkaan saarnahenkeänsä hillitä. Tien viereen osui
siinä rannalla näet nuottakatto. Kalamiesten hylyksi halennut
kattilarämä oli siinä kumollaan. Hän innostui.

Ja niin kiipesi hän kodan katolle, löi siellä kattilarämää palikalla
aivan vimmatusti ja saarnasi ensimmäisen suuren saarnansa, niin sanotun
kodankattosaarnan. Hän saarnasi, huutaen:

»Herätkää!... Herätkää sillä minä kopisutan ja kolkutan... Minä
rapisutan ja raksutan... Synnin unesta herätkää!»

Kattila rämisi tyynessä poutaisessa kesäilmassa kuin taivaan kutsukello.
Kauvas selkien taa ja salojen sydämeen kantoi sen rämisevä ääni ja yli
kaiken kaikui kodan katolla palikoivan saarnaajan voimallinen
herätyshuuto:

»Herätkää tahi muutoin viisaus, se paha vekara, päässänne pahaksi
paisuu!»

Ja monet heräsivät. Usealla työmaalla kuunteli aherteleva heinäväki,
haravat ja viikatteet pystyssä, outoa ääntä. Ei käsitetty mistä se tuli
ja mikä ääni se oli.

Mutta yhä vaan löi rämää Sakari ja saarnasi, huutaen:

»Sillä viisaus paisuttaa ja pullistaa meidät niinkuin tuuli akan paidan
ja ukkonen Horttanaisen härän silmät, ja paisunut on kamala nähdä, kepeä
punnita ja köykäinen käsin pidellä. Ja niin johtaa viisaus pahoihin
näkyihin ja hulluihin hankkeisiin ja tuhmiin tekoihin.»

Se oli uusi sanoma ja voimallinen saarna heinäväelle. Kuunneltiin
ymmällä. Saarna, se outo huuto, jatkui. Sakari julisti voimallisen
totuuden:

»Niinkuin mustalaisen pahankurinen ja likainen, repaleinen ja ruokoton
kakara se, viisaus, alati päässä vehkeilee, huutaa ja itseään
ilmoittaessaan pirunmelua pitää, mutta jos siltä mitä kysyt, niin
ikeniään se vain älyttömänä ja ilkeästi vastaukseksi irvistää ja pitkää
nenää sieltä pahnastaan näyttää...»

»Hullukohan se on vai huutaakohan joku kurillaan?» arveltiin. Mutta
Sakari julisti:

»Sillä Johannes oli edelläkävijä, mutta minä olen jälkikolistaja.»

Ja vuolaasti hän jatkoi, julisti, saarnasi totuutta:

»Sillä ei tarvitse suomenkansa viisautta eikä turkkia se joka löylyssä
kylpee. Ei, vaan usko ja sana, pelkkä sana on meidän voimamme aina
ollut. Leivällä ja sanalla, eikä viisaudella on suomenkansa ennenkin
elänyt. Sana aseena ja iso leipä eväänä on suomenkansa maailmassa uraa
avannut ja siksi taomme me edelleenkin taettamme, valmistamme kuin
sanasepät ilman esi- ja taka-ajatusta aina vain uutta ja uutta sanaa ja
helyä Herralle, vääntäen kuin myyrät sanaa salasta irti ja siksi ääni
kuuluu Pohjolasta ja ilmoittaa, että me olemme sanan kansa, emmekä
viisausvillityksen ja teon kansa, ja meillä on usko sanan voimaan. Sillä
sanalla lyö suomenkansa löylyt Herralle, sanalla löylyttää se
lähimäistänsäkin ja kolistaa koko maailman hereille ja siksi on se
kolistaja-kansa, se Herran herättäjäkansa. Amen! Herran nimeen ja
selkiän sanan voimalla aamen.»

Yli tyynien vesien kulki outo sanoma. Ja herätyskin jo tapahtui:
Ahvenaisen laiska renki makasi, näet, varkain, työaikana, heräsi huutoon
ja kattilanräminään ja tyytymättömänä kiroili:

»Kukahan kehno siellä nyt on ottanut kattilarämän taivaanharpukseen ja
huutaa ja kolisuttaa niin että ei nukkua saa!»



KUUDES SANAKOLINA


Vaikeiksi ne kävivät nyt Sakari Kolistajan vaimonkin, Anna-Liisan,
päivät. Hermostuikin siinä tämmöisessä suuressa surussa. Hyvästi hän sen
Sakarin kanssa oli siinä elänyt, eikä ollut tarvinnut puutteessa kitua.

Ja ne porsaatkin siinä olivat yhäkin leikkaamatta. Sitä varten oli hän
kutsunut Kikkiläisen ukon, odotteli häntä ja varasi jo niitä nassujansa.
Oli ihana ilta. Karja märehti rauhallisena. Iloinen porsasparvi riensi
Anna-Liisan luo, kihisi ympärillä, vinkui. Oli näet oppinut
Anna-Liisalta aina jotain saamaan.

Mutta ynseä oli miehensä katoamisen vuoksi elämäänsä tuskastunut
Anna-Liisa niillekin nyt, hosasi, äsähti vihaisesti ja uhkaili sillä
Kikkiläisen ukolla. Koko talossa oli elämä ihan kuin nurin.

Ainoastaan muonamies, se suuripäinen Issakainen, oli tyytyväinen. Se
näet oli lautamieheltä kuullut, että laki myöntää liikaa viisaan
vaimolle avioeron ilman aviorikostakin. Lisäksi oli hän laskenut, että
on taloudellisesti paljon edullisempaa olla talon isäntänä kuin sen
muonamiehenä ja niinpä olikin hän jo alkanut valmistaa Anna-Liisaa
varsinaista rakkauden tunnustusta varten.

       *       *       *       *       *

Ja sitä hän nytkin kavalasti puhui. Kun murheellinen, tuskastunut
Anna-Liisa tuvassa hääräili ja varasi pyttyjä iltamaitoja varten,
tupakoi Issakainen rauhallisena, laiskan näköisenä, piti morsianta
salavihkaa silmällä ja puheli:

»Kyllä se taisi iäkseen mennä... Tää isäntä.»

Ei Anna-Liisa vastannut. Issakainen pihautti savun oikeasta
suupielestään, sillä vasemmassa lerppui piippu.

»Ja mitäpäs siitä hyötyisi, jos palaisikin... Kun kerran tauti on
parantumaton», jatkoi hän kavalaa valmistustansa, hyvin huolettomaksi
tekeytyen.

Huolissaan puuhaili Anna-Liisa. Issakainen pihautti nyt savut oikeasta
sieraimestansa.

»Viisaustauti, jos kehen syöpyy puoleen tai toiseen, niin et sitä
kirveelläkään pois veistä!»

Ja tyytyväisenä lojahti hän sänkyyn mahallensa. Puuhaileva Anna-Liisa
näytti yhäkin huolestuneemmalta. Issakainen heittäytyi kavaluudessaan
ikäänkuin asiaa itsekseen syvästi mieteksimään, imeksi puolisammunutta
piippuaan ja tovin kuluttua, siinä mahallaan loikoessaan rauhallisena,
muka ihmeissään oudosteli:

»Niin, että on se todellakin ihme, kun niinkin pieni asia kuin viisaus,
voi tään ihmisen elämässä pelata niin suurta osuutta!... Jos kellä
sattuu olemaan heikko pää.»

Ja yhä rohkeammin hän kavalasti lähestyi jo kosimispuheensa varsinaista
puolta. Kuin pikku sukkeluudeksi, kuherteluksi hän siinä jo puhui, kuin
kehasi:

»Mutta minun pää tää kestäisi senkin voiman.»

Siltä näytti. Ihan peloittavan iso ja luja oli hänen takkuinen päänsä.
Hän imasi savut ja kertoi rauhallisena:

»Kometiantti-joukko markkinoilla tahtoikin minut pestata joukkoonsa tätä
päätä näyttelemään... Niin kovasti tähän mielistyivät, mutta ei sovittu
hinnoilla.»

Se oli totta. Hän tupakoi tyytyväisenä, mieteksi talon maiden arvoa ja
muuta, kohottautui sitte, hapoi lakkinsa ja lähti lautamieheltä jotenkin
urkkimaan, miten pian saa eron saanut leski mennä uusiin naimisiin.

       *       *       *       *       *

Tuskallista!

Eikä se Kikkiläisen ukkokaan vain vieläkään tullut! Missä tuo sekin nyt
kuhninee! Kaikki nyt ärsytti Anna-Liisaa.

Hän oli jo siivilöinyt maidon ja kaatanut kissalle pikku kuppiin sen
osan. Se lipoi maidon rauhallisesti, nuolasi kertasen suupieltänsä ja
pesi sitte silmänsä, aivan korvien takaa myöten.

Mutta sitte tuntui siltä, että maitoa olikin ollut liika vähän, ja kun
Anna-Liisa yhä hääräsi rainta kädessä, niin eikös päättänyt pyytää
lisää, meni luo, naukasi, köyristyi ja kun ei sekään tehonnut, niin
hierasi Anna-Liisan jalkaa ja taas naukasi ja taas köyristelihe.

Mutta sillekin suuttui nyt Anna-Liisa ja äsähti vihaisesti:

»Jopa tuota sait!»

Mutta kissa vain naukui ja hieroi. Anna-Liisa ärtyi, sieppasi päreen ja
hosasi sillä kissaa. Kissa säikähti, sähähti, syöksyi nuolena uunin
korvalle, köyristäytyi siellä, nosti hännän porholleen, sähisi ja
irvisti niin vihaisesti, että viikset näyttivät ihan kamalan pitkiltä ja
suorilta.

»Pahahenki!... Vieläkö sähiset ja irvistät siellä», raivostui
Anna-Liisa. Kissa köyristi selkänsä ihan kykkyräksi ja irvisti
entistäkin uhmaavammin ja aivan kihisi vihasta, kuin puikot pitkinä
viikset, valmiina ihan silmille hyppäämään.

»Pahuus!» Anna-Liisa jo uhkaili:

»Mutta maltahan kunhan ukko Kikkiläinen puukkoineen tulee!»

Omituista! Mutta sillä lailla päätti vaimoparka kostaa kissalle. Pää kun
olikin siinä kaikesta ihan sekaisin, niin ei siinä enää kyennyt kaikkea
laskemaan.

»Sen tarpeessa sinä siinä oletkin vielä enemmän kuin porsaat», uhitteli
hän touhutessaan.

Ja niinpä hän, kun ukko Kikkiläinen lopultakin saapui, antoi
ensimäiseksi ja ihan tarpeettomasti leikata kissan.

       *       *       *       *       *

Oli poutaista, ihanaa.

Saarnakodalta lähdettyään vaelsi Sakari Kolistaja taas rauhallisena
määräänsä kohti. Kintturemelien päät vain näpsähtelivät joskus
pieksunvarsiin.

Ja omituista! Nyt hänestä tuntui, että hän todellakin oli poikamies,
vapaa Anna-Liisasta, koska kerran oli »luopunut vaimosta ja lapsista ja
pellosta». Siinä yksin taivaltaessaan mieteksi hän sitä asiaa ja
ihmetteli, mikä hänet olikin aikoinaan vietellyt lankeamaan vaimoon.

Ja hoksasikin hän sen viettelijän:

»Se on liika viisaus, joka panee miehen silmän katsomaan himoitsevasti
vaimoväkeen. Vehkeilee miehen päässä heikkoa lihaa vastaan kavalasti
kuin piru paratiisissa, niin että vaimon viehätys on viisaalle niinkuin
kissalle kerma», päätteli hän. Lujasti hän päätti uskon avulla taistella
sitä kavalaa vihollista ja viettelijää vastaan, ettei se pääsisi häntä
pettämään kuten käärme petti Eevan.

Niin saapui hän lopultakin seurakuntansa hullujen talolle, jonne hän
pastori Pöndisen neuvon mukaan ensiksi poikkesi neuvoja ja avustusta
saamaan. Oli kuuma, tyyni puolipäivä. Aurinko paistaa lekotteli
hartaana. Keskellä laitoksen ohi kulkevaa tietä makasi lammaskatras
rauhallisena. Pesuvaatteet kuivuivat harvassa kaivokoivikossa, jossa
koivujen varjot ikäänkuin puolipäivän rauhaa pitivät.

Ja pihamaalla oli sama kesäinen puolipäivän hiljaisuus ja rauha. Ei
eloa, ei ihmisiä. Ainoastaan kaksi vanhaa kanaa ja laiha kukko siinä
kartanolla hääräili. Sakari pysähtyi niiden menoa tarkkaamaan.

Miten mielenkiintoista! Vanhempi, laihempi kana oli löytänyt rikkojen
seasta ohranjyvän ja varustautui sitä nokkaamaan aivan juhlallisesti. Se
kaakatti, kiersi jyvää, piti sitä silmällä kuin kissa kiusattavaansa
hiirtä. Nyt se jo kurotti kaulansa nokatakseen jyvän juhlallisesti.

»Nokkaahan jo?» jännittyi Sakari ja odotti.

Mutta ei se vielä nokannutkaan. Rapisteli vain välillä siipiänsä, kuin
laittaaksensa juhla-ateriapukunsa kuntoon, kaakatti ja taas kurotti
kaulansa nokatakseen juhlallisesti.

»Nokkaakohan?»

Mutta silloin huomasi laiha, ylpeä kukko asian. Se tallusteli ylpeänä
kanan luo, antoi sille aika lähdön ja nokkasi itse jyvän. Kana parahti,
juosta ryöhötti surkeasti kaakattaen pakoon ja tyynnyttyänsä ryhtyi
kynimään muutoinkin jo surkean köyhää höyhenistöänsä, samalla
vaivaloisesti äännellen, ikäänkuin huonoja olojaan nurkuen.

Mutta ylpeänä saapasteli laiha kukko pihan halki, kaula ojona ja kiekasi
korkealla äänellä, aivan kuninkaallisesti. Sakaria oli tapaus huvittanut
ja tyytyväisenä työntyi hän taloon, kysellen sen hoitajatarta,
Eulaliinaa.



SEITSEMÄS SANAKOLINA


Osuikin nyt Sakari Kolistajan saapuessa olemaan laitoksen johtokunnan
kokous ja hyvin ne johtokunnan jäsenet Sakariin mieltyivätkin. Olihan
se, näkyi, vaatimaton mies, ei mikään ylpeilijä. Ei se pastori Pöndinen
ollut suotta sitä suositellut.

Ja nyt kokouksen loputtua istui johtokunnan esimies Vihavainen, Sakarin
ja Eulaliinan kanssa tämän huoneessa. Yhdestä ja toisesta siinä
puheltiin ja Sakari osui huomauttamaan:

»On tää tarpeellinen laitos olemassa... Tää hullujenhuone.»

»Ka!» myönteli esimies, pyöritteli sikaria, liistaroiden sen irtautuneet
lehdet sylellä kiinni ja alkoi puhella:

»Niitä kun aina on hulluja maailmassa niin... On hyvä, että niilläkin
raukoilla on kunnollinen hoitola.»

Eulaliina aivan kainosteli. Tuskin uskalsi salavihkaakaan Sakariin
katsahdella. Vihavainen jatkoi:

»On koetettu tässä meidänkin kunnassa siinäkin asiassa pysytellä ajan
vaatimusten tasalla, vaikka kunnan verot siitä kyllä yhä suurenevat.»

Eulaliina nyppi esiliinaansa. Esimies jatkoi taas:

»Näitä kun onkin tässä meidän kunnassa niitä hulluja niin kovin paljon,
niin... Surkea niitä oli nähdä niiden omaisten puutteellisessa
hoidossa.»

Mutta silloin tarttui taas Sakari siihen viisaus-asiaansa ja huomautti:

»Mutta viisaita niitä sittekin on enemmän.»

Maailman kauheutta hän sillä tarkoitti todistaa, mutta Vihavainen
ymmärsi sen toisin ja myönteli:

»No... Eihän sitä toki elämästä mitään tulisikaan, jos hullut olisivat
enemmistönä.»

Ja kohta käänsi hän puheen toisaalle, kysäisten Sakarilta:

»Mitä... Onko isännällä oma talo?»

Sen myönsi Sakari.

»Neljännesmanttaalin kontu», ilmoitti hän. Eulaliinaa aivan yskitti
kainous. Puhuttiin nyt maanviljelyksestä, kunnes esimies taas kysäsi:

»Ja ollaanko leskimiehiä vai naimisissa?»

Ja siinä oli nyt Sakari asiansa, Herran asian puolesta valmis,
todistaen:

»Kun kerran käteni auraan lasken, niin... Ei ole enää kehen taaksensa
katsoa.»

Leski siis. Kaino Eulaliina levitteli ja virutteli esiliinaansa. Oli
tämä kuin Herran lähettämä. Pastori Pöndiselle hän oli kiitollinen
kaikesta. Esimies johtui puhumaan avioliittokysymyksestä, varsinkin
irtaimen väen.

»Varsinkin näin huonoina aikoina», puheli hän, »olisi hyvä, jos
irtainväki ei niin kevytmielisesti menisi naimisiin ... ennenkuin on
tietoa, voiko perheensä elättää... Vaivaishoitolaisia se vain lisää.
Vaivaismaksut tässä meidänkin kunnassa nousevat jo kohta
kuuteenkymmeneen tuhanteen.»

Sen myönsi Sakarikin, ettei pidä kevytmielisesti naimisiin mennä.

»Mutta se ... maallinen viisaus ja ylpeys vetää, ja johtaa sokeankin
siihen paulaan», selitti hän syynkin, miksi köyhät kevytmielisesti
naimisiin menevät. Viisaus se on turmellut maailman siinäkin.

Ja niin jatkui rauhallinen juttelu. Eulaliina juotti aivan
vehnäiskahvit. Kaikki tuntui nyt niin kodikkaalta ja valoiselta. Kissa
kehräsi sängyssä sikeässä unessa. Palsami heloitti akkunalla ihan
punaisena kukista ja ainoastaan silloin tällöin kuului niityltä
heinäväen hiljainen viikatteen liippaus.

Mutta jo seuraavana päivänä tarjosi johtokunta Sakari Kolistajalle
hullujenhuoneen miesjohtajan tointa. Sakari suostui ja muutaman päivän
kuluttua oli hänen määrä toimensa alkaa. Sitte myöhemmin, toimensa
väliaikoina, päätti hän harjoittaa varsinaista tehtäväänsä, maallista
viisautta vastaan saarnaamista.

Mutta erityisesti oli vallesmanni Kaksinainen mielistynyt Sakariin. Oli
hän sille jo puhunut siitäkin, miten tarpeellista olisi saada
valtiopäiville enemmän hallinnollisiin tehtäviin perehtyneitä ja
lakimiehiä.

Ja Sakari puolestaan oli vallesmannin ystävyydestä liikutettuna ihan
sulanut. Lapsen alttiudella suhtautui hän jo vallesmanniin ja myönsi sen
jokaikisen sanan oikeaksi.

Niin kirkastui vallesmannin senaattori-taivas. Sillä mitä ei voisikaan
hänen hyväksensä valtiopäivämiesvaaleissa tehdä saarnamies, joka johtaa
uskovaisiansa kuten paimen laumaa.

Ja kirkkaaksi kirkastui Eulaliinallekin jo se avioliiton taivas, jolle
Sakari oli äskettäin jäähyväiset sanonut.

       *       *       *       *       *

Ihmeesti se nyt sotki Sakari Kolistajan kotona asioita. Kaikki kadonneen
etsimiset olivat turhia. Hyvin ymmärrettävistä syistä ei pappilassa
puhuttu Sakarista ja hänen matkastaan sanaakaan, niin että sitäkään
tietä ei saatu vihiä siitä, minne päin mies oli hävinnyt.

Ei siis ihme, että Anna-Liisan pää aivan sekoittui. Jos miten koetti,
niin sittekin sitä vain tuskastui ja tuskastui, hermostui ja ärtyi
kaikelle. Tänä iltana oli vallesmanni luvannut lähettää siltavoudin
puhumaan etsinnän jatkamisesta. Varojakin se semmoinen vei.

Ja sitä siltavoudin tuloa odotellessaan hän nyt taas hoiteli
askareitansa. Härkävasikan oli hän päättänyt panna jo niitettyyn nurmeen
lihomaan. Myödä tuo näet oli aikomus. Mistäpä siinä muutenkaan rahat
otat, eivätkä laihasta vasikasta suuriakaan maksa.

Ja taas oli ennallaan poutainen, kuuma ilta. Kukko oli kiivennyt
aidalle, kurotti kaulaansa tavallista ylpeämmin, kiekasi itsetietoisen
kiekaisun ja jäi sitte katsomaan miten Anna-Liisa taluttaa nyhti sitä
härkä-vasikan jukeroa. Vasikka harasi ynseänä, itsepäisesti vastaan.
Luuli näet Anna-Liisan taluttavan ansaan, ja uhallakin vastaan jurasi.
Issakainenkin katsoi loitompaa menoa, seisoi aitaan nojautuneena ja
tupakoi laiskana.

Ja Anna-Liisa nyhti nuorasta, nyhti selkä ihan ojona. Vasikan kaula
virui siitä nyhtämisestä pitkäksi. Hyvä jos ei katkea! Kukko katseli
menoa päätään kallistellen ja joskus jonkun äänen kotkottaen.

»Pahuuksen jura!» suuttui jo Anna-Liisa. Kukko innostui näystä, aivan
kiihtyi. Nyt ne olivat jo aivan siinä luona ja innoissaan kukko silloin
kurotti kaulansa, kiekaisten ihan täysin voimin.

Mutta siitä ärtyi Anna-Liisa. Äkeästi hosasi hän nuoranpäällä kukkoa ja
äsähti:

»Vieläkö sinäkin siinä rääyt!»

Kukko parahti, rypsähti karkuun, suuttui, kiipesi tavattoman laajan,
kumoon suulleen kaadetun ammeen pohjalle ja alkoi siinä ylpeästi,
uhallakin saapastella, kotkottaa ja kiekua.

Aitaan yhä nojaten ja iso piippu ikenessä, hoihki nyt Anna-Liisalle
kosimisasiaansa ajaen ja kuherrellen Issakainen:

»Siitäkin sen nyt näet, että miehen tässä apunasi tarvitset... Ei se
viisas ja itsepäinen härkävasikka naisväen suostutteluista taivu.»

Onneksi saapui toki siltavouti. Vallesmanni oli käskenyt ehdottaa, että
lähetettäisiin lähiseurakuntien kirkkoihin kuulutus ja lisäksi
ilmoitettaisiin sanomalehdissä.

Ja täytyi se tehdä, sillä mikäpäs siinä auttoi. Tuskastuneena päivitteli
Anna-Liisa:

»On tuota yksi ja toinen maailmassa viisaudestaan uskonut ja todistanut,
mutta ei nyt ole vielä ennen nähty, jotta kukaan uskoisi olevansa liikaa
viisas.»

»Ka», arveli siihen siltavouti ja selitteli:

»Sitä ei, uskoa enemmän kuin viisauttakaan anneta kellekään ihan
tarkalleen mitattuna, vaan toisille annetaan liika paljon ja toisille
liika vähän.»

Ja vakavana hän jatkoi:

»Ja viisauden mittana kun on usko niin... Sitä on silloin viisautta
kullakin sen mukaan onko tuo mitta jo kyynärä, heikko tai vahva.»

Mutta vielä siltavoudin poistuessakin tepasteli loukkautunut kukko
ammeen pohjalla ylpeän-vihaisena, kotkotti ja vihoitteli ja ylpeili
uhallakin. Siltavoudin poistu jäisiksi kiekasi se näyttämishaluisena
täysin voimin. Kirkkaassa, kepeässä ilmassa kantoi heleä kiekaisu
uskomattoman kauas, aina sinne salojen yksinäisyyteen.

Ja niin rauhoittui ilta. Issakainen oli siinä rakkaus-asiaansa
hautoessaan venähtänyt nurmikolle ja onnettomuudeksensa oitis nukahtanut
sikeään uneen. Eräs lehmä katsoi kukon menoa ihmeissään. Keskellä
karjapihaa imetti lammas vuohiansa, yhtä kummaltakin puolen, mutta kun
ne liiaksi alkoivat määkäistä, pöpäytti imettäjä kertasen lyhyesti,
pyöräytti kärsimättömästi saparoansa ja teki lopun imemisestä. Porsaat
nukkuivat rauhallisina aitovierellä kuivissa pehkuissa. Olivat jo tyyten
unohtaneet äskeisen onnettomuutensa. Kissa istua kökötti porttipatsaan
päässä, naama äskeisten surullisten tapausten johdosta surkean
happamena. Sen pitkät viikset kuvastuivat tavallistakin pitemmiltä ja
suoremmilta kuulaassa iltailmassa. Vanhalta koulumestarilta se siinä
happamana istua kököttäessänsä nyt jo näytti, kiitos oman sukupuolensa
pahimman kauhun ja vihollisen, ukko Kikkiläisen.

Mutta ei mitään muuta ääntä, ei melua. Rauhallisena ylpeili tuuliviirin
kohtuuttoman pitkäkaulainen kukko, loppumattoman pitkän riukunsa päässä
ja äänettömänä katseli se sieltä ihanan, kesäiltaisen, viisaan maailman
rauhallista ja vakavaa menoa.

       *       *       *       *       *

Ja yhtä tuskallista se oli pappilassakin olo ja elämä. Yksinpä
palvelusväen olotkin oli Sakarin herääminen sotkenut.

Sillä renki Tuomas oli kuullut vihiä, että Sakari muka on kuollut
jossain matkalla. Hän kyllä salasi tuon tietonsa, mutta kuitenkin jo
hautoi mielessään Sakarin rikasta leskeä ja uhkasi morsiamellensa,
pappilan piialle Iidalle, että hän kylmenee. Mukavasti, laiskan
näköisenä tupakoidessaan, hän sen kerran sanoi, imasi savut ja lisäsi
rauhallisena, välinpitämättömästi:

»Onkinhan tätä jo rakastettu yhdeksi kylläkseen.»

Mutta Iidan mielestä ei oltu. Siitä sukeutui uutta katkeruutta.
Vaaliaika lähestyi. Hermostunut rouva juonitteli. Piiat vuorostaan siitä
ärtyivät. Koko pappila oli kuin ampiaispesä. Iida teki joskus suorastaan
ilkeyksiä.

Niin nytkin. Hän oli koonnut kuivamassa olleet pesuukset pois nuoralta
ja aidalta, mutta oli ilkeyksissään jättänyt yhdet pastori Pöndisen
alushousut aidalle. Niissä oli paljosta henkisestä työstä: istumisesta
aiheutunut aikamoinen reikä sopimattomalla paikalla. Toinen lahe riippua
rempotti aidalla, toinen oli osunut suoraksi pitkin aidanselkää ja se
rikki kulunut kohta näkyi selvästi.

Herrasiunaa! Rouva oli punastua. Hän riensi riitelemään Iidalle, mutta
kun ei ilennyt siitä oikeasta asiastaan, sulhasensa housuista riidellä
niin, sekavana siinä alkoi haukkua piikoja siitä, että ne ruokkivat
kanoja niin huonosti, että kanat eivät muni muuta kuin nimeksi.

Sukeutui aimo riita. Uhallakin nyt Iida torasi vastaan. Rouvalta oli jo
siinä vihassa päästä itku ja lopulta jo Iidaltakin.

Ja silloin tekasi taas Iida ilkeyden. Kun näet kanat etsiskelivät
pihamaalta syötävää, niin sieppasi hän patukan ja alkoi sillä, rouvalle
kostaaksensa, hosua ja lyödä kanoja.

»Vai ette muni siinä pahuukset!» riiteli hän ja hosui patukalla. Kanat
huutamaan. Rouva juoksi hätään, huusi ja aikoi riistää patukan Iidalta.

Mutta sepä ei hellittänytkään, vaan uhkasi, ilkiö, piiskata kanoja siksi
kunnes suostuvat munimaan. Alkoi kissanhännänveto. Patukkaa rouvalta
nyhtäessään tenäsi vain Iida ilkeyksissään, muka tosissaan ja
viattomana.

»No mitäs ne eivät muni muuta kuin... Jonkun munan vain viikossa
tipauttavat!»

Pastorin täytyi rientää eroittamaan. Koiranpentu huomasi nyt ne aidalla
niin mukavasti riippuvat papin alushousut. Näky huvitti sitä.
Ihmeellisen isot korvat hipallaan juoksi se niiden ääreen ja alkoi
niille vallattomana haukkua. Vieraiksi ajoi vielä vallesmannin
herrasväki. Ei sopinut rouvan edes mennä housuja pois ottamaan, vaan
ihan salaisuudessa punastuen täytyi kärsiä ja sietää koko juttu.

Mutta onneksi sattui Pöndinen katsahtamaan akkunasta, huomasi asian,
tunsi housut reiästä omikseen ja hoksasi morsiamensakin pahan pulan.
Todellisen uskovaisen nöyryydellä, eikä ainoastaan ulkokultaisella
kainoudella alkoi hän silloin häpeillä tuota henkisen työnsä näkyvintä
tulosta, housunreikää. Ja oitis käytti hän maallista viisautta
hyväkseen. Hän näet kielsi housunsa ihmisten edessä, huutaen akkunasta
kavalasti, vierasten kuultavaksi renki Tuomaalle:

»Tuomas... Ottaa sen koiran sieltä pois ja vie kyökkiin. Minkä vanhan
vaaterievun lienevät piiat viskanneet sinne aidalle ja se nyt sille
haukkuu!»



KAHDEKSAS SANAKOLINA


Kerrassaan tuskalliseksi kävi pappilassa elämä. Sakarin asioitten
oikeasta laadusta ei tietty mitään. Asian arkaluontoisuuden vuoksi ei
liioin uskallettu keneltäkään tiedustaa mitään, varsinkaan sitä miten
yleinen on se usko, että pastori Pöndinen muka on tuhma.

Piinallista! Viisaan mainettansa nostaaksensa oli pastori ryhtynyt
jatkamaan hepreankielen opinnoitansa ja vississä tarkoituksessa puheli
hän nyt, hepreankielinen raamattu kädessä, äkkiä siinä lukunsa lomassa
ruustinnalle:

»Mutta se on ihme!» puheli hän, »että kun lukee raamattua sen
alkukielellä, niin siitä ikäänkuin tuoksahtaa toinen ... miten minä
sanoisin ... toinen tuntu ja tuoksu...»

Ruustinna neuloi kiihtyneenä. Yhäti oppineemmin jatkoi pastori:

»Vanha raamatuntutkimus on lausunut yhdestä ja toisesta asiasta eriäviä
ajatuksia, mutta...»

Hän koki tekeytyä huolettomaksi, nojasi keinutuolin selkämään, keinui ja
taas jatkoi oppineesti:

»Niin... Mitä niihin tieteen uusimpiin aloihin tulee, niin... Niinkuin
nyt useat huomattavatkin tiedemiehet väittävät, että uskonnollisten
asioiden selitystä voidaan etsiä esimerkiksi semmoisen tieteenhaaran
kuin orientologian avulla, niin minä en usko, että sen avulla voitaisiin
valaista uskonnon sitä sisintä kysymystä.»

Taas hän keinui ja tarkkasi ruustinnaa. Täytyi tämän vaikuttaa. Hän
jatkoi:

»Uskonnon historiallista puolta kyllä voidaan valaista orientologiankin
avulla, mutta mitä tulee sen ydinkysymykseen, niin siinä on voimaton
kaikki muu, paitsi varsinainen raamattutiede...»

Mutta sittekin, kaiken lopuksi, alkoi sittekin taas lopulta sama
tuskastuttava, kiusallinen olo. Vaiettiin. Ruustinnan sukkapuikot ihan
kuin tanssivat ja kilpailivat. Kello löi niin ilkeän vaivaloisesti
naristen ja vitkaan. Sen lyöntiluoti laskeutui aimo matkan ja jäi sitte
taas tyhmänä siihen riippumaan. Ruustinna venytteli puseronsa kaulusta
väljemmäksi ja valitteli kuin yksin:

»Tuokin kaulus kun ihan hengitystä ahdistaa...»

Pastori masentui. Hyvän tovin keinui hän aivan ääneti. Mitäpä siinä
puhuisikaan! Viimein poistui rouva ihan tuskaisena.

Niin painui taas päivä illaksi. Nyt oli työt lopetettu. Pastori seisoi
ja katsoi akkunasta. Miehet palasivat saunasta alusvaatteillansa, joku
ilman paitaa. Verkkaan ja rauhallisina ne siinä astelivat. Renki Tuomas
ei näy olleen saunassa, koska istui väentuvan rappusilla vetelänä, hattu
jotenkuten korvallisella. Lienee hautonut yöjalkamatkaa. Eräs piikatyttö
sipsutteli hänen ohitsensa paljain jaloin väkitupaan. Kurillaan syläistä
ruikkasi Tuomas veltosti sen eteen.

»Etkö siinä... Syleksit!» ärähti tyttö, mutta ei Tuomas ollut
kuulevinaankaan. Istua vetkotteli vain ja sammunut piippu ikenessä yhtä
veltosti ja mukavan näköisenä kuin lakki korvallisella. Pastori Pöndinen
katsoi ja katsoi, lopulta aivan jo siinä kuin murheen alla huokasikin.

Mutta tuli toki yö. Näyt hävisivät ja pappila alkoi painua kesäyön
salaperäiseen hiljaisuuteen ja hämyyn.

       *       *       *       *       *

Mutta ihmeen pian selvisivät ja tulivat valmiiksi Sakari Kolistajan
asiat. Eulaliina otti asiastansa kiinni oitis, jo ensi päivinä ja
tarmolla. Ei niitä neljännesmanttaalin isäntiä olekaan aina tarjolla.

Ja nyt hän istui Sakarin kanssa kamarissansa. Oli hän jo ennenkin
antanut Sakarin ymmärtää, ettei hänellä mitään vastaan ole, mutta vasta
nyt hän ajoi asiaa loppuun. Hän oli puhunut ensin Sanasta ja sitte
siitä, kuinka saarnamies Tuppinen oli nainut erään lesken, selittäen
ettei saarnaajan sovi olla yksinäisenä, sillä silloin alkavat pahat
kielet puhua...

»Sitä kun saarnaajan on pakko seurustella naistenkin kanssa, niin...»
selitteli Eulaliina, ujoksi tekeytyen ja jatkoi:

»Yksinäistenkin naisten kanssa täytyy saarnatessaan ja lohduttaessaan
seurustella ihan kahdenkesken, niin...»

Sehän nyt oli luonnollista. Eulaliina jatkoi:

»Vaikka siinä ei silloin mitään pahaa olekaan, sillä kuka sitä nyt
herännyt saarnamies semmoista mutta... Sittekin pahat kielet saavat
siitä maitoa kirnuunsa.»

Yhä selvemmin hän puhui ja vihjaili, selitti ja koki punastuakin, sekä
hämmästellä. Ja Sakarikin lopulta huomasi asian. Liika viisaan
alttiudella oli hän oitis valmis kauppaan.

»Kyllähän se on parempi, että on vaimo... Kaikilla patriarkoillakin ja
muilla raamatun miehillä oli vaimo», selitteli ja myöntyi hän jo. Asia
oli kohta ihan valmis. Kun hän vielä siinä kuitenkin viivytteli
kosimista, niin Eulaliina alkoi maireasti, ikäänkuin kuherrella,
kiihdyttää. Hän tekeytyi ujoksi, hymyili lämpimästi ja nyt pyyhki
esiliinaansa siitä polvilta.

»Ja jos kerran patriarkoilla», jatkoi hän kuhertelua, nosti toisen
jalkansa toisen polven päälle, heilutteli sitä siinä kuin hermostuneena,
pyyhki ja venytteli taas esiliinaansa ja vilkaisi maireasti hymyillen
Sakariin kuin salavihkaa.

Ja silloin Sakari kosi, sai myöntävän vastauksen ja niin oli sekin asia
valmis. Vasta kosittuansa hän tunnusti vikansakin, ilmoittaen:

»Mutta on ne minullakin omat vikanikin... Että etkö pelkää niitä?»

»Niin no... Mitäpä minä niistä», tapaili Eulaliina onnellisena. Sakari
ilmoitti silloin äkkiä:

»Minä olen liika viisas.»

Eulaliina hymyili. Leikkiä hän uskoi semmoisen puheen olevan ja oli
onnellinen, kun Sakari oli hänelle näin hyvä ja läheinen, että jo tuolla
tavalla leikitteli.

»Se on, kuule Eulaliina, vähän kauhea vika ihmisessä, että on liika
viisas. Se on kuin olisi paha liikavarvas päässä kolottamassa», tenäsi
Sakari toistamiseen.

Sitä leikkisää! Eulaliina hymyili yhä onnellisempana.

»Kun ei maailmassa sen pahempaa vikaa olisi, niin ei täällä silloin
hätää olisi», vastasi hän ja Sakari vakuutti:

»Mutta muuta maallista vikaa minussa ei ole.»

Palvelija tuli ja katkaisi puheen. Eräs hullu, jo kuukauden ajat
laitoksessa oleksinut viisaustieteen tohtori Tarkkilainen oli saanut
uuden päähänpiston: oli alkanut uskoa ja julistaa, että hänellä oli
seitsemän päätä ja joka päässä seitsemän suuta. Eulaliina siunaili,
mutta Sakari tuli uteliaaksi ja jo peräsi:

»Mitähän tuo niin monella päällä tekee?» Mutta jo huomenna otti
Eulaliina virkavapauden ja lähti kotiinsa, Sakarin kotipitäjään ja tämän
seurakunnan välipitäjään valmistamaan myötäjäisiänsä. Sakarin oli määrä
tulla myöhemmin ja viedä hänet kotiinsa, jossa päätettiin pitää häät.
Hänen poissaollessansa jäi nyt Sakari yksin hoitamaan hullujenhuonetta.

       *       *       *       *       *

Ja siinä asiatkin alkoivat noin hiljakseen mennä. Ei hän vielä ollut
erityisemmin ryhtynyt toimeensa, hullujen hoitoon, vaan palvelusväki oli
ne tehtävät suorittanut.

Mutta nyt osui Jussi Punnittu myllymatkallaan poikkeamaan
hullujenhuoneelle. Ymmälle hän joutui huomatessaan Sakarin olevan
laitoksen johtajana. Se sotki koko asian.

»Ei se hylky sittekään tainnut olla hullu, koskapa se kelpasi
johtajaksi», sekoittui Jussin äly pakostakin. Ihan ajatuksiinsa
vaipuneena imeksi hän piippunykeröänsä.

Merkillistä! Sotki se viisaankin moinen vyyhti.

Ja silloin joutui siihen Sakari. Oitis hän tunsi tämän suruttoman Jussi
Punnitun. Hän muisti, miten karkeasti se oli häntä loukannut, oli
haukkunut hulluksi.

Ajatelkaa sitä solvausta! Ei Sakari jaksanut sitä sulattaa. Hän ihan
kiehahti.

»Jussi Punnittu!» alkoi hän oitis kiivaasti, ihan uhkaavasti: »Jussi
Punnittu hoi!»

Jussi tupakoi yhä syvällisemmin. Nyt Sakari jo juonikkaasti ihan ilkkui:

»Niin että mitäs siihen sanot, Jussi Punnittu, jos sinun täytyisi vetää
vesipuolikossa viisautta Jordanin virrasta asti! Häh?»

Syvällisiä raamatullisia vertauksia siis! Jussi oli pulassa. Sakari
yltyi ja juonitteli, ilkkuen:

»Niin että vetäisikö sinun ruunasi täyden vesitynnyrin viisautta
Jordanista? Jaksaisiko laiha ruunasi vetää? Häh, Jussi Punnittu?»

Ei siinä Punnittu tiennyt mitä sanoa, mitä ajatella.

»Jaa että viisauttako täyden vesitynnyrin?» tapaili hän, mutta viisaasti
ilkkui silloin Sakari, yltyi aivan:

»Nähdään! Nyt se, Jussi Punnittu, nähdään, että onko ihmisen viisaus
mitattu omalla mittapuulla, vaiko Herran antamalla kyynärällä!»

Ja hän ryhtyi ihan riitelemään, juonitteli:

»Omalla viisaudellasi kehut, mutta muista, Jussi Punnittu, jotta liika
viisaaksi paisunut ihminen on kuin vihasta pörhistynyt kissan häntä...
Karvat siinä vain ovat pörhöllään, mutta jos puhallat niin paljas ja
ilkeä ruoto näkyy.»

Jussi Punnittu masentui lopen. Herrana ja virkamiehenäkin sitä
hullujenhuoneen johtajaa yleensä pidettiinkin. Äkkiä tiukkasi Sakari
lujasti:

»Niin että vieläkö haukut hulluksi?... Seisotko sanojesi takana mies?...
Häh, Punnittu?»

Ja aivan kuin kutsuttuna osui siihen tulemaan lautamieskin.
Kostonhaluinen, loukkautunut Sakari oli heti valmis ja käski manata
Punnitun oikeuteen vastaamaan siitä, että on hulluksi haukkunut.
Lautamies teki tehtävänsä ja masentuneena koki silloin Jussi Punnittu
selittää:

»Enhän minä siinä mitä erityistä... Satuin vain kysymään asiaa.»

Mutta tyynesti selitti hänelle lautamies:

»Jaa, jaa, mutta mikä on sopimatonta, niin se on sopimatonta. Ei sitä
sovi toista niin krouvisti loukata.»

Jussi masentui maan tasalle. Lautamies jatkoi Sakarin poistuttua
rauhallisena, vakavana selittäen:

»Ja varsinkin juuri se asia ... tää viisaus ... se on meille
itsekullekin arka asia, sillä... Viisaus on Jumalan meille antama kallis
lahja, joka on elämässä niinkuin kynttilä kädessä... Että ei semmoisessa
asiassa sovi järin krouvia leikkiä laskea.»

»Ka!» Sen myönsi Jussi Punnittu siinä sakkojen pelosta masentuneena ja
selitteli:

»Se eukkohan se sanoa hökäsi niitä sopimattomia tälle johtajalle.
Vahingossa tuo siinä lie sen suusta läikähtänyt ... koko liemi.» Koki
hän jo puolustautumistakin hapuilla.

Oli painostavaa, ihan kuin siellä pappilassa. Mutta sitte käänsi
lautamies toki puheen toisaalle. Ikäänkuin tätä Punnitun ikävää asiaa
piiloon painaaksensa alkoi hän kysellä ja jutella kylvöistä ja lopulta
jos mistä.

       *       *       *       *       *

Jussi Punnitun elämä oli nyt kuin myrkytetty. Sakot peloittivat.
Kärripahasissansa kotia kohti synkkänä ajaa kyhnätessään hän tietysti
syytti vaimoansa, kuten aina Aadam Eevaansa.

»Sehän se akka sillä kielipaholaisellaan kaikki hämmentää!» manaili ja
sadatteli hän omaa Maijaansa.

Ja mökissä sitte alkoivat samat tuskalliset olot kuin pappilassa ja
yleensä kaikkialla, missä vain Sakari Kolistaja oli lähetystyötänsä
harjoittanut. Maija huolestui. Kaikki kamsut nyt sakoista menevät. Riita
ja epäsopu oli valmis.

Oli ilta. Mökissä oli nyt hiljaista. Koira nukkui käppyrässä keskellä
lattiaa. Sen ainainen tappelutoveri, kissa istua kykötti nukuksissa
uuninkorvalla. Jussi itse tupakoi kumarassa, riidanalkajaishiljaisuuden
synkeyteen vaipuneena. Kiihtynyt Maija jo rähätti:

»Sekö sinun käskikin mennä ketään hulluksi haukkumaan!»

Hän tousi ja riiteli:

»Ainoat lehmät siitä vielä sakoista menevät.»

Jussi imeksi nykeröänsä vakavana. Sukeutui riita. Jussi Punnittu jo ihan
karjaisemalla ärjäsi:

»Itsehän sinä sille siinä rallatit...»

»Räkä, käkä, käkä!» rähähti Maija siihen ilkeästi, matkivasti. Oli jo
kylvetty. Eri aikoina he olivat nyt kylpeneetkin, vaikka aina ennen
yhdessä. Punnittu imeksi nysäänsä kumarassa. Koira siinä keskilattialla
nukkui käppyrässä ihan sikeässä unessa. Kiukkuinen Maija potkasi sitä ja
äsähti:

»Ja etkö sinäkin siinä muualla kestä!»

Koira älähti, käveli ovensuuhun, pysähtyi siinä ja asettui unisena istua
kököttämään. Ensin vain haukotteli kertasen, pitkään, ihan kuin
haikeasti ulahtaen. Kärpänen kiusotteli, sen kuonon ympäri lennellen ja
joskus kuonosta nipistäenkin. Kuin unissaan tavoitti koira lopulta
haukata sen suuhunsa.

Ei onnistunut. Leuvat vain siinä unessa loksahtivat vastatusten tyhjinä.
Keveästi kuin kiepahtava neitonen pyrähti kärpänen Jussi Punnitun
otsalle ja puri sitä ja pisti ja imi verta, mutta uhallakaan, vaimon
uhalla, ei nyt Jussi ollut sitä huomaavinaankaan. Tupakoi vain synkkänä,
hievahtamatta. Ei kiusallakaan rypistänyt otsanahkaansakaan vaikka
kärpänen pisti ilkeästi kuin neulalla.

Hiljaista, painostavaa. Lopuksi riisuutui Maija ja jotain ynseästi
muristen laskeutui sänkyyn. Jussi imeksi nysäänsä synkeänä vielä hyvät
tovit, kopisteli sen lopulta tyhjäksi ja meni hänkin makuullensa.

Mutta ei hän nyt Maijan viereen. Yksinäisenä kyykähti hän penkille,
vetäisten vain takkipahasensa päänaluseksi. Ensi kertaa nukkuivat nämä
aviopuolisot nyt näin yksinäisinä, kumpikin eri vuoteellansa.

Mutta yhä istua kykötti koira ovensuussa kuin siihen nukahtanut.
Laiskotti. Ei viitsinyt paremmalle makuulle paneutua.

Vasta puoliyön tienoossa voitti se laiskuutensa, haukotteli pitkään ja
huomattuaan sängyssä nyt olevan kylliksi tilaa hypähti sinne ja nukahti
Maijan selän taa kuin korvaukseksi Punnitusta.



YHDEKSÄS SANAKOLINA


Tänään oli hullujenhuoneella taas johtokunnan kokous. Se oli
ylimääräinen, satunnaisen asian aiheuttama. Oli päätettävä uuden
hoidokkaan ottamisesta. Vallesmanni sitä vastusti. Laitoksen menot kun
yhä vain nousivat, niin sen vuoksi hän jo kehoitti johtokuntaa olemaan
yleensäkin varovainen uusia potilaita ottaessaan.

»Ainoastaan vaaralliset raivohullut pitäisi ottaa», selitti hän
hikisenä, nenäliinaan pyyhkiytyen ja lihavuuttansa ähkien.

»Ne rauhalliset hullut eivät oikeastaan olekaan muuta kuin toista lajia
viisaita», puheli hän lopuksi. Asiasta oli puheenjohtaja viime viikolla
pyytänyt jo täältä juurikään pois muuttaneelta lääkäriltäkin lausuntoa,
mutta se oli sattunut olemaan sekä ryyppytuulella, että pahalla päällä
ja oli siis vain, lurjus, ilkeyksissään, siinä muuttokiireessä ärähtänyt
että:

»Viisaustieteentohtorin alaan ne semmoiset sairaudet kuin hulluudet ja
muut pää- ja viisausviat kuuluvat, eikä ruumiinlääkärien ja
hammastohtorien.»

Ja niinpä pohdittiin asiaa. Varmuuden vuoksi kutsuttiin tarjokas
tutkittavaksi. Mies tuotiin. Se pureksi ovipielessä hattuansa.

»No oletko sinä hullu?» kysyi puheenjohtaja mieheltä.

»En... Enhän minä mikä hullu ole», ilmoitti mies alttiisti.

»Vai et!» koki silloin sukulainen sekavana parantaa asiaa, ja saadakseen
hullun myöntämään puheli sille:

»Etkö muista silloin saunassakin... Kun meni pääsi niin sekaisin, jotta
löit lauteilla löylyä ja menit saunankarsinaan kylpemään?»

Johtokunta punnitsi. Vallesmanni, joka taas säästäväisyyshyveellä ajoi
valtiopäivämiesasiaansa, pani vastaan, arveli:

»Jos tätä menoa jatketaan, niin kohta ovat kaikki pitäjän asukkaat
täällä, hyvissä oloissa, elätettävinä, niin ettei enää omasta kunnasta
jäisi lopulta viisasta sen vertaa, että edes johtokuntaan...»

Todellakin! Haluttiin kuulla mitä uusi johtaja, Sakari Kolistaja,
miehestä arvelee. Kysäistiin.

»Ei siinä mitään järkivikaa ole ... jos hänenkin viisautensa punnitaan
sillä oikealla puntarilla, jonka Herra on meille antanut», ilmoitteli
Sakari ja omaa liika-viisauttansa tarkoittaen lisäsi:

»On niitä maailmassa pahempiakin vikoja.» Sakarin lausunto tulikin
ratkaisevaksi. Johtokunta ei suostunut ottamaan sairasta hoidettavaksi,
vaan neuvoi koettamaan tulla toimeen kotoisilla avuilla.

       *       *       *       *       *

Kokouksen loputtua istuttiin ja tarinoitiin nyt tavallisista asioista.
Tämän viisauden-kirjan varsinainen päähenkilö, kunnia, ylpeys ja ainoa
ansio, eheä persoonallisuus, ja tavoistansa ja viisaudestansa kuuluisa
vallesmannin koira, Pudde makasi ovensuussa mahallaan, etukäpälät ja
kuono ojoina lattialla. Tarkasti piti se siinä silmällä varsinkin
isäntänsä liikkeitä ja puuhia. Tämä Pudde oli koirasuvun oikea kukka,
sen kaikista kunniakkain ja viisain edustaja.

Aluksi siinä tietysti puhuttiin hulluista, mutta kohta koki vallesmanni
johtaa puhetta valtiopäivämiesasiaa koskeviin kysymyksiin. Hän tarjosi
Sakarille sikarin ja samalla kysäisi:

»No! Kuinka johtaja nyt viihtyy tässä uudessa toimessaan?»

Sakari siitä ihastui vallesmanniin, sekä sikarin, että kysymyksen takia:

»Ka, siinpä sitä... Miten vain itse herra vallesmanni?» tapaili hän
kiitollisena. Vallesmanni kääntyi ottamaan pöydältä veistä, leikatakseen
sikarin pään ja samalla kuin rohkaisuksi selitteli Sakarille:

»Kun niitä vain osaa puhutella, hulluja ja...»

Välillä hän jo koetti imaista sikaria. Näkyi tuo vetävän savun. Hän
jatkoi:

»Puhutella ... puhutella kun vain osaa hulluja, niin kyllä niiden kanssa
toimeen tulee... Ne eivät ole silloin tavallista viisasta kummempia...
Se riippuu puhuttelijoista onko mies hullu vai viisas.»

Nopein askelin kävellä köpitteli ja väännätteli hän syläistä
töpäyttääksensä sikarista irtautuneen lehden uunin eteen. Lihavan miehen
kepeiden kesähousujen väljät takapuolukset lökkäsivät ja vaappasivat
silloin kävelyn tahdissa niin mukavasti, että Sakarissa se näky herätti
mielenkiintoa.

       *       *       *       *       *

Ja nyt jo johduttiin pää-asiaan. Valtiopäivämies-asiastansa huolehtien,
näet, puheen mielisairaaloista jatkuessa, vallesmanni jo selitti:

»Pitäisi vain saada valtiopäiville kyvykkäitä miehiä, jotka saisivat
aikaan sen, että valtio avustaisi hullujenhoitoa niin, ettei se jäisi
yksistään kunnan verotuksen rasitukseksi.»

Se oli oikea naula. Kukapa ei toivoisi kunnanverojen pienenevän,
varsinkin näin, kun se käy päinsä edullisella tavalla: lisäämällä
ruununveroja. Oikea mies olisi vallesmanni valtiopäiville. Hänen
ehdokkuuttansa sitä olikin jo ennenkin miehissä puollettu.

»Meillä on aikomus esittää tämä meidän vallesmanni
valtiopäivämiesehdokkaaksi», selitti johtokunnan puheenjohtaja asiaa jo
Sakarille. Vallesmanni keinahteli sangen asianmukaisella tavalla. »Vai
mitä meidän uusi johtaja siitä asiasta arvelee?... Tästä vallesmannin
ehdokkuudesta?» kysäistiin jo Sakarin ajatusta.

Ja Sakari oli valmis. Kiitollisena, alttiina hän vallesmannin parasta
tarkottaen todisti varmuudella:

»No jos kerta tahtoo valtiopäiville miehen, joka ei ole liialla
viisaudella pilattu, niin sen sopivampaa kuin tää vallesmanni on, ei voi
etsimälläkään löytää.»

Syntyi sangen pulmallinen äänettömyys. Vallesmannin silmät seisoivat
päässä suurina, aivan kuin älyttömän silmät. Isku tuntui sattuneen ihan
ruununvouti-ja senaattori-unelmien sydämeen.

Mutta tyytyväisenä hymyili Sakari ja vieläkin vallesmannia
mairitellakseen todisti hän:

»Minä olen suorakielinen mies ja näkövoimiltani semmoinen, että tunnen
miehen pimeässäkin. Ja vääriä todisteita en sano vaikka näkisin kenen
päässä ei ainoastaan raiskan, vaan myös sen ison malan.»

Huoneessa tuskin kuului huokaustakaan. Vallesmannin Pudde tapaili
käpälällä kärpästä, joka pyrki nipistämään kuonosta. Kärpänen ehti
pyrähtää pakoon. Pudde jätti käpälänsä siihen kuonon päälle ja piti nyt
visusti silmällä kärpäsen puuhia ja eleitä ja vallesmanni souteli
keinutuolissa nyt ihan toisella tavalla kuin äsken.

Mutta vain joskusti hän, kuin salavihkaa vilkaista muljautti Sakariin
niin vihaisesti, että silmänvalkuaiset välähtelivät.

       *       *       *       *       *

Kiusallista!

Sillä jos häntä olisi soimattu kansan kiskojaksi ja ryöstäjäksi,
maailman kelvottomimmaksi vallesmanniksi, niin ei hän siitä olisi niin
suuria välittänyt, mutta tämä haukkuu häntä tuhmaksi, hulluksi, eli,
toisin sanoen: väittää ettei hänelle ole annettu liikaa viisautta.
Lähimmäisensä arimpiin, ihanimpiin kansallisen uskon juuriin sitä mies
Suomessa sillä väitteellä iskunsa iskee. Sillä kukapa aina Pöndisestä
lähtien, ei pitäisi tässä maassa verisimpänä solvauksena sitä että
sanotaan, että hänelle ei -- kuten Sakari Kolistajalle -- ole annettu
liikaa viisautta. Sakarin usko se sittenkin osottautui nytkin olevansa
uskojen ihanin ja kansallinen usko.

Masentavaa! Vallesmanni parka! Ja kun vielä sanoi ja solvasi kaikkien
kuullen ja aikana, joka vaalien takia oli hänen elämänsä tärkein!

Sappi oli haleta! Ja hän kun vielä oli erikoisesti kokenut
johtaja-asiassa ajaa Sakarin asiaa! Hänen lihavasta niskastansa valui
hiki virtanaan. Hän tuskastui lopen, viskasi vihansa koiraansa ja
ärjäisi sille ihan hirmuisesti.

»Pudde pahuus! Hiiteen siitä ruoja!»

Pudde, kuten aina viisas, piti edullisena tunnustaa ruununmiehen ja
yleensä vahvemman oikeudet, nousi ja kaappasi oven auki, luikki ulos,
tullasi keittiön eteisessä laitoksen paistit, nuuhkasi nuuhkaistavat
paikat ja alkoi hieroa kavalaa tuttavuutta laitoksen koiran kanssa.
Hikisenä, ihan ähkien puheli vallesmanni siinä pulassa, kuin Puddeansa
soimaten, toisille:

»Se on sen entisen ruununvoudin nartun pentuja ja emänsä kaikki pahat
tavat on perinyt.»

Yhä tuskallisempaa! Puheenjohtaja siinä pulassa ja pinteessä erehtyi jo
yrittämään sovittelua, puhellen Sakarille:

»Ei suinkaan johtaja nyt sitä tarkoittanut niin ihan puustaimelleen
sanoa?»

Mutta se vain pilasi asiaa, sillä vallesmannin hyväksi nyt Sakari
vakavana, ihan kuin loukkautuneena puheli:

»Minä olen jo Herran avulla synnintuntoon päässyt ihminen, enkä siis
valetta puhu, enkä ystävästä, enemmän kuin vihamiehestäkään väärin
todista.»

Aivan kävi olo raskaaksi. Jumalan miehen vakavuudella jatkoi Sakari
vallesmannin hyväksi yhäkin:

»Vaikka Luojan kaikkivaltiaan eteen pitäisi astua ja sormet kirjan
päälle panna, niin omantunnon mukaan todistaisin, että tämän
vallesmannin päähän ei ole liikaa leiviskää pantu.»

Istuttiin kuin piinapenkillä. Erästä siinä pulassa jo ihan kuin yskitti.

Mutta vallesmanni oli jo hiestä kuin likomärkä. Pulassa siinä kävellä
väännätteli hän akkunasta katsomaan ja ärjyi siitä Puddelle sinne ulos:

»Kärrin luo meni Pudde!... Sinä saatanan elävä!»

Mutta äänettöminä alkoivat johtokunnan jäsenet poistua tästä piinan
huoneesta. Vallesmanni aivan odotti sitä. Kostaa hän tahtoi nyt
Sakarille, muljautteli vihaisesti ja varustautui.

       *       *       *       *       *

Ja nyt he olivatkin kahden kesken. Vallesmanni kävi aivan omin käsin
sulkemassa oven, vaikka kiinni se enneltäänkin oli. Sen tehtyään hän
oitis kähisi kaikella vallesmannin virkamahdilla Sakarille vihasta:

»Sinä saatanan lurjus!»

Hän puhui hiljaa, kähisemällä, etteivät vain seinän takana kuulisi.
Sakari oudostui ja yritti jotain sanoa, mutta vallesmanni tiuskasi:

»Suu kiinni!»

Ja ihan kuin olisi aikonut lyödä Sakaria, kähisi hän:

»Kuinka sinä uskallat solvata ja sanoa, että minä en olisi normaali![1]»

[1] Täysjärkinen.

Se normaali-sana sotki nyt Sakarin ajatukset. Ei hän sitä ymmärtänyt.

»Normaali ja», kähisi vallesmanni, puhuen siitä, miten hän oli äänellään
ja puoltamisellaan auttanut Sakarin johtajan virkaan, ja soimasi:

»Että ilkeätkin!»

Sakari ei saanut suunvuoroa, eikä hän siinä pökerryksissään olisi
kyennytkään liikoja selittämään. Vallesmanni käväsi varmuuden vuoksi
vielä uudelleen sulkemassa oven ja uhitteli:

»Mutta minä tahdon asiassa revanshe'in.[1] Oikeudellisen ja moraalisen
revanshin minä tahdon.»

[1] Koston.

Silmäterät välähtelivät vihasta. Hän uhkaili aikovansa ruveta
johtokunnassa rettelöimään, hakemaan jos mitä Sakaria vastaan, eikä
helpottavansa ennenkuin oli saanut Sakarin viralta.

Kuumeisena ja kuohuvana työntyi hän ulos, haukkui kartanolla koiransa
pahanpäiväiseksi ja niin ajoi nyt kiihtyneenä kotimatkalle.

       *       *       *       *       *

Sakari Kolistajasta oli nyt tämän vallesmannin asian johdosta yhdellä
iskulla tullut koko tämän pitäjän suosituin mies. Rahvas ihastui,
kuullessaan, että hän, vaikka onkin johtaja ja siis herra ja virkamies,
on sittekin noussut herroja, vieläpä itseään ruununmiestä vastaan. Eivät
ne muut virkamiehet sillä tavalla. Kaikki ne vain kokevat olla herrojen
joukkoa ja niiden ystäviä.

»Saatiinpas kerrankin oikea mies, täksi nyt hullujenhuoneen johtajaksi»,
puheli tyytyväisenä yksi ja toinen, ja toiset siihen arvelivat:

»Kunpa kaikkiin muihinkin virkoihin saataisiin niin oikeat miehet.
Toista se olisi silloin täänkin alamaisen kansan elämä...»

Kansa alkoi aivan valveutua, herätä, ryhtyi jo Sakarin antaman esimerkin
mukaan ja Sakarin turvin arvostelemaan virkamiehiänsä. Sakari Kolistaja
oli siten kolistellut hereille koko kunnan kansan. Uusi aika oli nyt
alkanut, sillä oikeuksiensa tuntoon herännyt kansa tuli myös myöhemmin
pyrkimään käytännöllisiin tuloksiin.

»Viisas mies», todistettiin Sakarista kylillä ja toiset järkeilivät:

»Kukas tuo sitte viisas olisi, jos ei hullujenhuoneen johtaja, jonka
täytyy kaikista hulluista vastata.»

       *       *       *       *       *

Mutta sitä huonommiksi kehittyivät olot vallesmanni Kaksinaisen kodissa.
Kun hän, näet, tältä kovanonnen matkaltansa palasi, kiroili ja sadatteli
ja rouva peräsi sen vihan syytä, niin erehtyi vallesmanni siinä vihan
kuumeessansa ilmaisemaan koko kauheuden. Uutta johtajaa, Sakaria,
kiroillen hän rouvallensa ilmaisi:

»Hän väitti kaikkien kuullen, että minä en muka ole normaali.»

»Herra siunaa!» Rouvan pää meni ihan pyörälle. Aluksi hän ei kyennyt
selvästi käsittämään asian koko kauheutta, mutta jo ennen iltaa selvisi
se hänelle. Senaattori- ja ruununvouti-ihanteet, ihan pimenivät.
Hätäytyneenä valitti hän silloin miehellensä:

»Ja itse hullujenhuoneen johtaja kun vielä sanoo, niin uskoohan sen nyt
koko pitäjän väki!»

Vasta nyt huomasi vallesmannikin asian koko kauheuden. Jos nyt vielä
joku muu olisi hänestä moista todistanut, mutta itse ammattimies,
hullujen asiantuntija, jommoisena kansa tietysti hourujen hoitajaa
pitää! Tomuna tuntuivat häviävän valtiopäivämies-ja senaattoriunelmat ja
häpeähän siinä on se suurin onnettomuus. Menepä ja esiinny
virkamiehenäkin kansan edessä, kun se luulee häntä hulluksi!

Ei. Kostaa hänen täytyi, maksoi mitä maksoi.

       *       *       *       *       *

Omituista.

Vallesmanninkin perheessä alkoi näet sama piinallisuus kuin siellä
pappilassa ja Punnitun mökissäkin. Asia oli niin arka, ettei rouva,
enempää kuin vallesmannikaan uskaltanut siihen enää suorastaan kajota.
Mutta sen sijaan, ja ehkäpä juuri sen välttelyn ja arkailun johdosta;
kehittyi elämään joku yhäkin piinallisempi lisä. Rouva tavallaan
ikäänkuin häpeili miehensä vuoksi, tai ... ei sitä osannut edes
selittääkään, sitä piinaa. Ja aivan samanlaista kiusaa kärsi vallesmanni
itse.

Ja muutenkin oli koko talon väen elämä kärttyisää. Hyvästi keski-ikäinen
palvelijatar, Kaisa-Liisa oli kihloissa vielä hieman iäkkäämmän
talonmies Kakkilaisen kanssa. Mutta Kakkilainen oli jo aikoinaan alkanut
Pöndisen saarnoista hieman herätä. Ja kun hän yö; aikamatkoillansa sitte
oli luullut huomanneensa, että Karoliina ehkä on nuoruudessaan kerran
erehtynyt, oli hän alkanut sille kylmetä. Oli Karoliinalla kyllä
sulhaseksi tarjolla toinenkin, kotieläinten leikkaaja-ukko Tirinen, ja
sillä kyllä oli oma mökki-pahanen, mutta kun ei ollut muuta
varallisuutta kuin nimeksi, niin ei hän olisi halunnut ukkoon suostua.
Hän oli tullut ärtyisäksi, toraili joskus jo rouvallekin, jos uskalsi,
mutta eniten toki viskasi vihansa Puddeen. Ja niin oli talossa kaikki
altista äreälle mielialalle.

Ja nyt oli rouva vielä kaiken lisäksi saanut kirjeen itseltään
arkkipiispan rouvalta ja täti Rosaliinalta. Ne onnittelivat jo
valtiopäivämies-asian johdosta ja lupasivat piakkoin tulla ihan
suullisesti ilonsa ilmaisemaan.

Ja nyt tämä häpeä! Otappa nyt ja elä ja ole! Hän ompeli hermostuneena,
aivanpa kuumeisena. Vaiettiin. Lopulta vallesmanni hermostuneena,
kiusaantuneena, jotain sanoakseen umpimähkään tapaili:

»Onkohan siellä, tuolla sillan alla hiiriä... Vai mikä se rapisee!»

Sanomalehden rapinasta tai rouvan neulan rapinasta, se asia lie päähän
osunut. Tovin ompeli rouva vielä ääneti, kuumeisena. Pudde oli siinä
lattialla kelletellessään avannut takakäpälänsä rumasti auki ja nuuski
ja pureksi niiden välistä jotain, kirppuja kai hävittäen.

Ja viimein ei rouva enää jaksanut kiusaansa ja hermostuneisuuttaan
hillitä vaan huusi keittiöön sinne:

»Kaisa-Liisa... Kaisa-Liisa hoi!»

Palvelijatar saapui ja rouva alkoi sille aivan riidellä:

»Kuinka Kaisa-Liisakin ja kaikki piiat ovat niin huolimattomat!...
Sillan alla rapisevat hiiret, mutta niitä ei vaan hävitetä.»

Kaisa-Liisa ymmälle ja jo äkeänä tapaili:

»Hiiret!... Mitkä hiiret...»

»No hiiret ... hiiret ... hiiret», tankkasi rouva kiihtyneenä:
»tavalliset nelijalkaiset hiiret... Eikö Kaisa-Liisa nyt sen vertaa
ymmärrä», torasi hän, Kaisa-Liisa loukkaantui.

»Senköhän hiiriä tuolla on... Tyhjän sillan alla!» pani hän jo äkeästi
vastaan. Rouva ärtyi ja tenäsi:

»Mutta kun vallesmanni itse on kerran sen sanonut jo... Kaisa-Liisan ei
pidä ollenkaan tekeytyä liika viisaaksi. Kyllä se vallesmanni asiat aina
paremmin ymmärtää!»

Itsensä vallesmannin täytyi sekaantua asiaan. Ihan kuin tuskaisena,
asiasta eroon päästäkseen, käski hän Kaisa-Liisaa:

»Mene, Kaisa-Liisa, Juppurisen puotiin ja osta hiirenloukkuja vaikka
joku tusina ... vaikka parikin tusinaa ... ja asettaa niitä sillan alle,
joka paikkaan.»

Vaiettiin hyvin kauvan. Vallesmanni jo ujoili vaimoansakin. Oli
äärimmäisen kiusallista. Taas pureksi Pudde niitä rumasti hajoitettuja
reisiänsä. Vallesmanni sai siitä toki aiheen purkautua sille ja niinpä
huusikin hän aivan vihan vallassa:

»Pudde sinä skoijari... Niin siivottomastiko sinä siinä kuovit!...»

Pudde nousi, hyppäsi ovea vastaan, avasi siten oven ja poistui
keittiöön. Siellä yritti se pöydän luona jatkaa samaa rumaa,
siveydentunnetta loukkaavaa kaivelemistansa, mutta muutoinkin
kiukustunut Kaisa-Liisa ei sitä rivoutta nyt sietänyt, vaan sylkäsi
inhosta, potkasi ja ärähti:

»Siinäkö kuovit!»

Mutta Pudde ärähti vihaisesti ja tapasi puraista. Ei hän toki ole
piikojen alainen. Ikenet ja hampaat hyvin uhkaavina ärisi se pitkään ja
katsoi Kaisa-Liisaa uhmaavasti, nousi sitte, käveli aivan keskelle
lattiata ja ihan uhalla ryhtyi siinä jatkamaan säädytöntä menoansa.

Uhallakin. Eikä Kaisa-Liisa uskaltanutkaan enää häiritä, ei liioin nyt
välillä joutanutkaan Pudden kuopimisien säädyllisyydestä huolehtimaan.
Hän kuorasi helmoja hieman ylemmä, laski sukanvarren alas ja siinä,
äskeisestä vielä vihaisena, ynseästi mutisi itsekseen:

»Syöpäläinen vai senkö pahuus hänessä syönee, kun niin kupisuttaa!»

Kakkilainen, se sulhanen, siihen tuli. Ollen sen olettamansa
Kaisa-Liisan erehdyksen takia epäluulon myrkyttämä, asettui hän Puddea
puolustamaan, tupakoi synkkänä ja jurasi:

»Siitä sen näkee!... Kun joku on kerran horjahtanut, niin sitä ei voi
enää koirankaan menojen suhteen sanoa, apostolien sanoilla, että
puhtaalle ovat kaikki puhtaat!»

Kaisa-Liisa rähähti siveytensä puolesta jo hyvin pahasti, mutta yhä
synkemmin jatkoi epäluuloinen sulhanen:

»Häh?... Vai?... Sillä kun on kerran kiellettyä syönyt, niin siitä ovat
avautuneet silmät, niin että tietää, mikä on hyvä ja mikä paha, ja ei
tuo kummalta kuulosta, jos silloin koiran kuopimisellakin punastumisen
tarvitsee fiikunalehdekseen...»

»Paholainen», jaksoi toki Kaisa-Liisa hillitä itsensä ihan rehellisesti
kiroamasta. Mutta rakkaus tuntui murtuvan. Kaisa-Liisa jo uhitteli, että
kyllä hän miehen saa: ukko Tirisenkin, jolla on oma mökki ja mies vielä
mestari, eläinten leikkaaja.

Ja niin alkoi nyt Sakari Kolistajan vaikutuksesta, Pudden välityksellä,
kehittyä Tirisen, Kaisa-Liisan ja Kakkilaisen elämästä jännittävä
juoninen rakkausromaani.

Mutta kun Kaisa-Liisa illemmalla pyysi Juppurisen kaupassa saada kaksi
tusinaa hiirenloukkuja, ja kun Juppurinen ihmeissään kysyi, mitä hän
niin paljolla tekee, niin selitti hän vallesmannin vain käskevän ja
tiuskasi vihaisena:

»Hulluksi tuo lie tullut koko mies.»

Ja samoihin aikoihin levisikin sitte jo vallesmannin kotikyläänkin tieto
siitä, että hullujenhuoneen uusi johtaja oli ihan kivenkovaan väittänyt
vallesmannia hulluksi. Outo sanoma kiihdytti mielet herkiksi. Pienikin
asia suureni isoksi. Muisteltiin jo, että eräs vallesmannin
sukulainenkin on juoppohullu.

Ja niinpä sovitettiin jo tämäkin viaton hiirenloukkujen yletön ostaminen
samaan yhteyteen. Ei sitä koskaan ollut kukaan ostanut kuin yhden
loukun, hyvä jos kaksi, eikä vallesmannin talossa ollut edes hiiriäkään.
Asia suureni, tieto levisi. Nyt jo ihmeteltiin Sakarista:

»Mutta onkinpas hylyllä tarkka silmä, kun huomasi tään vallesmanninkin
asian niin varmasti, vaikka muut eivät silloin vielä huomanneet mitään
erikoista!»

»Ilmankos hän olisikaan hullujenhoitaja, jos ei niiden asioissa olisi
tarkka silmä», oikaisivat toiset ja maine Sakari Kolistajan viisaudesta
levisi rinnan sen odottamattoman tiedon kanssa, että vallesmannin järki
on sekoittunut.

Mutta onneksi keksi hän, vallesmanni, jo yhden keinon, millä kostaa
Sakarille: Yksi lautamiehen virka oli avoinna ja hän päätti Sakarin
uhalla ehdoittaa tuomarille siihen toimeen Sakarin vihamiestä, Jussi
Punnittua. Punnittuhan kyllä, kuten jo sanottu, kulki »tuhman Jussin»
nimellä, mutta hän oli kuullut, että tänne määrätty uusi tuomari, josta
asian ratkaisu riippui, ei liioin pitänytkään suurta väliä lautamiesten
viisaudella, kunhan niitä vain oli laillinen luku.

Ja niin päätti hän nyt lähteä oitis tuomarin saavuttua puhumaan sille
Jussi Punnitun puolesta. Vaikutusvaltaiseksi mieheksi kohottuaan voisi
Punnittu, Sakarin vihamies kun oli, olla hänelle vuorostaan apuna
Sakaria kukistaessa.



KYMMENES SANAKOLINA


Olikin se Sakari Kolistajan oikea vaimo, Anna-Liisa, jo saanut sen
holhousasian alulle. Talon isännyys oli siirtyvä hänelle. Jonkun päivän
kuluttua oli siltavouti luvannut vierasmiesten kanssa tulla toimittamaan
asiaa varten tarpeellisen pesänkirjoituksen.

Ja omituista asiassa oli, että pappilan herrasväellä ei vieläkään ollut
pienintäkään tietoa siitä, että Sakari oli liika viisas, että hän oli
kadonnut ja että häntä etsitään. Se johtui siitäkin, että sekä
ruustinna, että pastori olivat tämän suuren surun takia eristäytyneet
kaikista ihmisistä, sulkeutuneet itseensä. Siinä oli pohjalla
ujostelukin ja häpeily. Kukapa sitä ilkeää näyttäytyä siellä, missä
pidetään tuhmana, ehkäpä hulluna.

Mutta koki pastori toki hiljaa ajaa asiaansa, sillä vaaliaikahan oli
täpärällä. Hiljaisella, oppineella puheella koki hän saada kirkkoväärti
Takasta käsittämään, että hän on täysin normaali ja henkisesti täysin
kykenevä tehtäväänsä. Jonkun asian varjolla oli hän nytkin kutsunut
samaisen kirkkoväärtin ja puheli nyt sille, ikäänkuin muka noin vain
sattumalta:

»On muutoin ilahduttavaa», sanoi hän, »on ilahduttavaa, että täällä
turmeltumattoman kansan keskuudessa on uskonto säilynyt olemukseltaan
niin puhtaana, yksinomaan raamattuun pohjistuvana ja...»

Hän tekeytyi sopivaksi ja jatkoi:

»Nykyajan tiede, nimittäin, pyrkii tuomaan uskontoon vieraita lisiä,
koettaen selittää uskonnon yksinpä sisäistäkin olemusta uskonnolle aivan
vieraiden tieteiden, kuten historian, luonnonfilosofian, orientologian,
assyrialogian ja monen muun semmoisen tieteen kautta, joista kuitenkin,
kun on kerran uskonnosta puhe, voidaan korkeintaan sanoa: _Non erat his
locus._»[1]

[1] Sen paikka ei ole tässä.

Kirkkoväärti kuunteli yhtä hartaasti kuin ruustinnakin. Pastorin
oppineisuus painoi hänet aivan nöyräksi. Kertasen mukavasti taas
keinahdeltuansa jatkoi pastori:

»Niinkuin nyt minäkin aikoinani. Etsin uskonnon selitystä maallisistakin
tieteistä, kuten filosofiasta ja monista muista, mutta...»

Aivan hän käsisyrjällä apuna viittoen varmisti:

»Mutta mitä syvemmälle minä syvennyin filosofiaankin ja muihin
maallisiin tieteisiin, sitä elävämmin tulin minä vakuutetuksi siitä,
että: _Non erät his locus._ Ei näet koskaan, ei koskaan voi maallinen
tiede valaista uskonnon ydinasiaa, ei edes sen negatiiviseen suuntaan.»

Kirkkoväärti yskähteli nöyränä näppeihinsä.

»No niin!» käänsi pastori äkkiä ja ilmoitti:

»Ja silloin minä aloin vain yhä syvemmin ja syvemmin syventyä yksinomaan
raamattuun. Suoritin perinpohjaiset opinnot raamatun alkukielissä
hepreassa ja kreikassa ja...»

»Soo... Vai taitaa pastori raamattua ihan niiden omilla pyhillä
kielillä», ihastui kirkkoväärti. Ruustinnalta pääsi silloin syvä
helpoituksen huokaus ja siinä jo ihan ilon ja toivon vallassa riensi hän
pastorin puolesta selittämään:

»Pastori lukeekin pyhiä kieliä niin että helisee.»

»Jaa no... Mitäpä niistä ... maallisista viisauksista», tekeytyi pastori
vaatimattomaksi ja jatkoi:

»Niidenkin, raamatun pyhien alkukielien taidosta, ei nimittäin ole juuri
mitään hyötyä, jos niitä opetellaan ainoastaan pintapuolisesti,
ainoastaan virkatutkinnon takia, kuten yleensä tehdään. Minäkin tulin
niiden kielten suuren ja oikean arvon tuntemaan vasta sitte, kun olin
niihin syventynyt perinpohjin.»

»Ja se onkin raamatussa ihan toinen tuoksu, kun sitä luetaan niiden
omalla kielellä», tarttui taas asiaan rouva ihan rohkeasti, sillä hän ei
voinut enää kiihtymystään hillitä. Nöyränä, aivan kuin neuvottomana
kohenteli kirkkoväärti takkinsa kaulusta. Ei siinä tämmöisessä
oppineessa seurassa tiennyt mitä muutakaan tekisi. Huokaillen jatkoi
ruustinna:

»Rovasti-vainaja taas... Hän niin monta kertaa surullisena puhui siitä,
ettei osaa pyhiä kieliä eikä siis voi antaa seurakunnalle niin paljon
kuin pitäisi.»

Huoneessa oli niin omituinen pappilan tunnelma.

»Jaa no!» puolusti pastori tietysti rovasti-vainajaa, kuten uskovaisen
tulee, puhellen:

»Muuhan se sittekin on se pää-asia seurakunnan hoidossa, ei kielet ja
maallinen viisaus yleensä... Sillä kuten sanoin niin: _linguæ cessabunt
et sapientia abolebitur_,[1] sillä: _solum per fidem intelligimus_[2].
Uskon, ja ainoastaan uskon avulla voidaan kaikki tehdä, sillä
esimerkiksi: _per fidem mænia Jericho conciderunt_[3]. No niin!»

[1] Kielet lakkaavat, häviävät ja viisaus katoaa.

[2] Me ymmärrämme ainoastaan uskon avulla.

[3] Uskolla, uskon avulla kukistettiin Jerikonkin muurit.

Ja tavallaan kuin takaisin asiaan tarttuneella äänensävyllä, hän jatkoi:

»Niin että mitä tieteisiin tulee, niin sanotaan kyllä yhdeltä puolen:
_Nam et ipsa scientia potestas est_,[1] jokahan kyllä todistaisi, että
kaikki tiede on voimaa ja tarpeellista, mutta toiselta puolen ei meidän
liioin sovi unohtaa erästä toista lausetta, joka kuuluu että: _Nec scire
fas est omnia_.»[2]

[1] Tarkoittaa: Tiede on voimaa.

[2] että: ei ole oikein tietää liika paljon.

Syntyi äänettömyys. Tyytyväisenä, kuten voittaja, keinahteli pastori.

Kirkkoväärti puhui nöyränä:

»On se kallis lahja, se että Herra on jollekin antanut hyvän lukupään.»

Hän yskähteli näppeihinsä. Mutta hänen lähdettyänsä, vallitsi pappilassa
suloinen rauha ja toivo. Pöndinen suuteli morsiantansa ja aikoi sille
sanoa jotain jumalista, mutta silloin naukasi kissa ihan ylettömän
haikeasti. Se oli nukkunut sohvatyynyllä, oli juuri herännyt,
köyristeli, venytteli ja ryhtyi sitte pesemään silmiänsä, jos
parempiansakin.

       *       *       *       *       *

Mutta palaamme Sakariin.

Monet Pöndisen uskovaiset olivat jo poikenneet hänen puheillensa, vaikka
ei hän vielä ollut julkisesti saarnannut. Yksityisesti hän oli niille
lohdutusta kyllä jonkun sanan puhunut. Maine hänen viisaudestansa oli
vallesmannin asian johdosta levinnyt uskovaistenkin keskuuteen entistä
suurempana. Jotkut jo hänelle huomauttivat, että hän taitaa olla ainakin
yhtä hyvä saarnamies kuin itse Pöndinenkin.

Mutta nöyränä, Pöndiselle uskollisena, torjui Sakari sen kunnian.
Hengenmiehen varmuudella todisti hän:

»Ei. Pöndinen on suurempi minua.»

Kunnia hänelle! ja Pietiläisellekin hän Pöndisen uskon suuruudesta
todisti:

»Pöndisen usko on niinkuin iso rautaharkko... Syvimmänkin syvyyden
pohjaan se vajoaa ja mitattavat asiat selviksi perää.»

Ja tämä hänen totisen kristityn nöyryytensä ja uskollisuutensa
mestariansa kohtaan, miellytti uskovaisia. Monet uskoivatkin siis
Sakariin jo ennen sen ensimäistä saarnaa.

Elo oli valmis. Hänen tarvitsi vain mennä sitä korjaamaan.

       *       *       *       *       *

Nyt hän touhusi jo johtajatoimissansa. Tänään oli sumuinen, tyyni ja
hyvin harmaa päivä. Kaikki näytti laiskistuneen. Hullujenhuoneen
vastapäisellä mäellä ryhjöttävän Kojosen talon viirisalko vetäytyi
korkeuteen niin laiskana kuin mikäkin joku suolimato. Hoitolan
palvelusväki hääri hoitolan pellolla. Heiniä panivat kuivaus-seipäisiin
ja Sakari Kolistaja johti nyt työtä.

Ja silloin ajoi siihen hullujenhuoneen ja Kojosen talorähjän välisessä
notkossa jonottavalle tielle hirsikuorma. Malisen poika-rehvana sitä
näkyi ajavan. Oli pannut kuormaksi kaksi jumalattoman pitkää hirttä ja
hevoskaakki oli yhtä avuttoman ja köyhän näköinen kuin poika itsekin ja
sen vanhat kärryrähjät. Ainoastaan ne kaksi jumalattoman pitkää hirttä
olivat koko matkueessa katsomisen arvoiset.

Ja Sakari kiintyi siihen näkyyn. Kärryn pyörät upposivat syvälle
syrjätien pehmeään poroon ja jos kaakki kuin koetti nyhtää, niin ei vain
kuorma näyttänyt kulkevan vetämälläkään. Hirret vain olla jonottivat
siinä yhtä laiskoina ja pitkinä kuin se viirinsalko siellä Kojosen
talorähjän yllä. Sakarilta pääsi jo altis nauru.

Ja silloin huusi hän koko työväen siihen luoksensa koolle ja käski:

»Heitetään pois työnteko ja katsotaan tuota tuon poika-rehvanan
pitkän-kiskomista.»

Käsittämätöntä! Väki oudostui, mutta totteli toki ja ryhtyi katsomaan.
Taas nauroi Sakari näylle ja selitti:

»Se sen pitkän-kiskominen on niin pitkä, jotta sillä ei ole loppua, eikä
hirrellä ole takapäätä ollenkaan.»

Vaimot vilkuivat Sakariin. Poika siinä kuorman vierellä koki nykiä
kaakkia ja lyödä räpsytellä sitä ohjasperillä. Kaakki nyhti ja nyhti,
jos kiskoikin, mutta ei vain edennyt mataminen.

»Poika!... Poika! Kisko-pitkää! Kisko-pitkää!» hoikki Sakari ja nauroi
katketakseen.

Ja lopulta suuttui poika koko peliin, varsinkin katsojiin ja Sakarin
huuteluihin. Hän viskasi rukkasensa tielle äkeissään ja huusi Sakarille
vihaisena:

»Mikä sinä luulet olevasi! Niinkö luulet, ettei niitä muita viisaita
olekaan kuin sinä koko kunnassa!»

Ja katkerana, ihan kuin itku kurkussa, lähti hän tallustelemaan pois
koko paikalta, jättäen kuorman ja kaiken oman onnensa nojaan. Koni alkoi
torkkua. Hirsi näytti pötköttavän entistäkin pitempänä, laiskana
makkarana, ja nyt jos koskaan riitti Sakarille ja sen väelle
pitkän-kiskomista ja uskollisesti sitä kiskottiinkin siinä iltaan asti.

Mutta iltasella eräs eukoista arveli toiselle:

»Mitenkähän, tuota... Että onkohan se ihan oikealla hollilla, se tää
uuden johtajan äly, kun se kiireenä työpäivänä panee katsomaan sitä
pitkän-kiskomista?»

Joku mieskin taisi samaa asiaa mieteksiä. Mutta päivätyöläinen,
Hippiläisen Antti, joka yleensäkin mieluummin »kiskoi-pitkää», kuin teki
varsinaista työtä, alkoi heti:

»Ei hän silloin olisi johtajana... Jos nimittäin ei olisi viisauden
puolesta oikealla hollilla.»

Ja niin painuikin se asia. Epäselväksi se tosin vaimoväelle jäi, mutta
vähänkös on elämässä muutakin selittämätöntä.

Mutta Hippiläisen Antti oli mielistynyt Sakariin. Hän koki toimia, että
asia ei joutuisi johtokunnan ja muiden tietoon, niin ettei hän
menettäisi tätä johtajaa, joka työn asemesta teetätti hänen luillensa
niin mieleistä pitkän-kiskomista.

       *       *       *       *       *

Oikeastaan oli Sakari alkanut ikävöidä Eulaliinaansa. Oli sille jo
kirjoittanutkin, ilmoittanut että hän tuleekin jo nyt heti, vie
katsomaan kontua ja ehkä jo vihityttääkin, jos vain kuulutus asiasta
ehtii selvitä.

Ja nyt puuhaili hän varsinaisessa hoitajatoimessansa, tarkasti
potilaitansa. Hän oli erityisemmin mieltynyt niistä yhteen: siihen, joka
uskoi itsellänsä olevan seitsemän päätä. Uteliaana oli Sakari kysellyt
mieheltä, missä ne kuusi päätä ovat.

»Piilossa», oli mies vastannut. Sakari oli kokenut aivan salavihkaa
vaania, että näkisi ne päät, kun mies ne piilosta ottaa ja niin oli
heistä tullut hyvät ystävykset.

»Oletko sinä hullu?» kyseli nyt Sakari mieheltä kopissa.

»En. Oletkos sinä?»

»En», kielsi Sakari ja ilmoitti: »Minä olen liika viisas.»

Mies nauroi alttiisti, niin että hammasrivit valkeina paistoivat ja
kysyi:

»Mikä se liika viisas on?»

Ja Sakari selitti ihan kuin murheellisena:

»Se on semmoinen, jonka päähän piru on lyönyt liiat löylyt.»

»Elä valehtele.»

Mutta Sakari koki saada miestä uskomaan, selitti ja ilmoitti:

»Ei maailmassa olekaan muita kuin liika viisaita, vaikka sitä ei kukaan
itsestään tunnusta, ennenkuin tiukka paikka tulee.»

Taas nauroi mies, nauroi ihan katketakseen. Sakari jatkoi, kysyi:

»Ja tiedätkö miten liika viisaille käy?»

Ei mies tiennyt. Täytyi selittää:

»Niille käy niinkuin kävisi härälle, jos häntä taluttaisi härkää... Se
vetäisi vain takaperin siksi kunnes putoaisi pirun hornaan.»

Mies oli Sakariin vallan ihastunut. Kädet housurepaleiden taskussa alkoi
hän nyt kiivaasti, miltei juosten kävellä kopissaan edestakaisin,
sanella nopeasti, saarnata pajattaen:

      Puu poltti tulta.
      Vesi joi miestä.
      Pyssy ampui miehelle.
      Vesi ui kalassa.
      Pippelis, hippelis,
      tuuran, taaran... Puh!

Ja rutosti tökkäsi hän sitä »Puh'»iansa puhahtaessaan Sakaria vatsaan,
niin että Sakari säikähti ja hytkähti. Mies irvisti ja näytti kieltään.
Sakari siitä näystä riemastui, nauroi onnellisena ja kehui:

»Mutta osaanpa minäkin kieltäni näyttää.»

Ja poistuttuansa hän avasikin äkkiä kopin pienen oviluukun, näytti siitä
miehelle kieltään ja kehui:

»Katso... Minullapa on suussa seitsemän kieltä.»

Ja siitä päivin alkoikin hän uskoa, että hän on seitsemän kielen mies.
Hän mainitsi siitä muillekin ja muut, varsinkin uskovaiset, ihan
ihmettelivät sitä viisautta, sillä he käsittivät Sakarin sillä seitsemän
kielen miehellä tarkoittavan sitä, että hän osaa puhua seitsemää eri
kieltä.



YHDESTOISTA SANAKOLINA


Sakarin uskonsuunnallakin oli täällä jo valmista maaperää. Kertasen näet
oli pastori Pöndinen käynyt täällä sen heräämisensä jälkeen saarnaamassa
maallisen viisauden kauheutta. Eräässä syrjäkylässä oli silloin
tapahtunut jo pieni heräys ja ne heränneet siellä jo ihan ikävöiden
odottivat Sakarin tuloa. Siitä kun olikin heille jo monesti puhuttu.

Mutta Sakaria ei kuulunut. Siksipä olivat he nyt jo lähettäneet yhden
heränneimmän, isäntä Pykäläisen, häntä noutamaan. Erikoisesti he
odottivat Sakarin tuloa sen vuoksi, että halusivat kuulla hänen neuvoaan
valtiopäiväehdokasta koskevassa asiassa. Vallesmannia he kyllä olivat
ajatelleet, kun ei sanoma sen hulluudesta ollut vielä heille ehtinyt,
mutta olihan hyvä toki tiedustaa paimenenkin ajatusta.

Ja niinpä ajoi nyt Sakari, isäntä Pykäläisen kyyditsemänä, kylää kohti.
Varsinkin Haivenisen jumalinen leski Tiina, odotti Sakaria. Hän ei vielä
tiennyt Sakarin ja Eulaliinan kihlauksesta, ja kun hänkin luuli Sakaria
leskeksi, niin koki hän kiirehtiä. Ahkerina, kuten kottaraiset, he
ahertelivat noissa kaikissa puuhissansa, niin työssä kuin muissakin,
nämä viattomat ihmislintuset täällä.

Ja siinä ajaa körötellessä alkoi Pykäläinen nyt puhella seurakunnan
elämästä ja oloista, ja etenkin siitä valtiopäivämiesehdokasasiasta.

»Herran avulla on täällä tässäkin kunnassa edistytty jo...»

Hän koki pitää silmällä ruunan ilkeitä aikeita, sillä se aikoi vississä,
säädyttömässä tarkoituksessa, nostaa häntäänsä, eikä hän ilennyt sitä
sallia näin arvokkaan kyytivieraan nähden, sillä miten tuo liekin Sakari
tuntunut hänestä ihan profeetalta. Hän jatkoi:

»Edistytty on ja...»

Taas se ruuna! Salavihkaa esti hän sen toki, kovistamalla sitä
ohjaksista. Ruuna sen oivalsi ja alkoi puolestaan siinä menon ohessa
pitää varaansa, voidakseen yhtäkkiä, varkain... Pykäläinen jatkoi
vakavana:

»Ennen täälläkin kyllä oli paljon pimeyttä ja...»

Visusti piti hän silmällä ruunaa ja varoi samalla, ettei sitäkään
vaarinpitoa Sakari huomaisi. Ruuna puolestaan unohti koko meno-asian ja
hautoi uhallakin sitä omaa, kavalaa aikomustaan.

Mutta pääsi Pykäläinen toki siihen ehdokas-asiaan. Vasta tällä matkalla
oli hän kuullut, että Sakari oli ilmoittanut vallesmannin olevan hullun.
Ruunan kujeita yhä silmälläpitäen, tiedusti hän nyt sitä asiaa, ja
Sakari todisti vallesmannin puolesta:

»Kyllä se totta on. Ennen löytää kalasta kirpun, kuin vallesmannin
päästä viisauden vikaa.»

Uskovainen Pykäläinen oli tulla vallesmannin sairauden takia ihan kuin
jo murheelliseksi ja puheli:

»Olisi hyvä, jos Herra armossaan osottaisi meille viisaamman miehen.
Siellä valtiopäivillä kun kuitenkin täytyy maallisista asioista
päättää.»

»No Jussi Punnittu», riemastui siihen Sakari. Pykäläinen aluksi
oudostui. Miten se Sakari nyt vihollistansa!

Mutta tiukasti todisti Sakari, Jussi Punnitulle kostaaksensa, sen
kauheata viisauden liiallisuutta:

»Siinä on ihan liika viisas mies. Ihan pirun kyynäröllä mitaten on sille
syntiselle viisautta annettu!»

Ja silloin kirkastui hurskaan Pykäläisen äly: Sakarin täytyi olla
todellakin totinen kristitty, koskapa vihamiehestänsäkin, niin hyvää
puhuu, suosittelee sitä ihan valtiopäiville. Ei sitä vain tavallinen
uskovainenkaan, niin sanan mukaan »kokoa tulisia hiiliä vihollisensa
pään päälle». Sakari kirkastui hänelle ihan pyhimykseksi. Uskoi hän sen
todistuksen ja entistä ujommaksi hän tuli, ja joka hetki vain pelkäsi,
että ruuna häpäisee hänet tämän arvokkaan ja pyhän miehen silmien
edessä. Hän koki salavihkaa kepakolla hännänjuureen tökkien estää sen
nousua. Nöyrin mielin alkoi hän nyt puhua uskon asioista, heräämisestä,
synnintuntoon tulemisesta ja muusta. Hän puhui:

»Se on syntinen ihmisluonto semmoinen, jotta se ei hellävaraisesta
herättämisestä herää...»

Mutta Sakarikin jo ilmoitti, aivan kehasi:

»Mutta herää se kovakin, kun oikein kolisuttaa.»

Sen myönsi Pykäläinenkin. Arvokkaana, tyynenä ja vaatimattomana
pysyttelihe hän, vaikka siinä olikin niin arka ja täpärä tehtävä ohella.

»Sillä heräsin sitä minäkin, kun oikein kova kolina kävi», selitti
Sakari. Ruuna tekeytyi ihan ulkokullatuksi, johtaakseen Pykäläisen
varomattomaksi. Pykäläinen huomasi toki sen viekkauden ja piti
puolestaan yhä tarkemmin silmällä. Sakari jatkoi heräämisensä
kuvaamista, ilmoitti:

»En ollut aluksi uskoa siinä mitään olevan, mutta kun sitte alkoi kuulua
kolinaa ja koputusta, joka puolelta, niin... Silloin minä jo hoksasin,
mikä kamala paikka se on se maallinen liika viisaus.»

»Prtut ... prtut!» hätäytyi Pykäläinen, sillä täpärällä piti jo, että
ruuna ei häväissyt.

»Jaa liika viisaus?»

Niin oli jouduttu Sakarin sydämen asiaan, viisauteen. Sakari johtui
todistamaan itsestänsä, myönsi, että pieni hän on Pöndiseen verraten,
mutta lisäsi samalla varmasti:

»Mutta kolistamisessa ja kolkuttamisessa minä en falskaa!»

Täytyi se uskoa. Viisaudesta kun oli taas johduttu puhumaan, niin
Pykäläinen siitä selitteli:

»Niitä ajallisen viisauden valmistuslaitoksia, koulujahan niitä tässäkin
kunnassa on Herran avulla saatu kuntoon, niin että maallisesta
viisaudesta ei ala enää olla puutetta.»

Ja yhtä vakavana hän lisäsi:

»Ja nyt sitte saatiin tämä ajanvaatima, uusi hullujenhuone.»

Mutta silloin ruuna siinä juostessa nosti uhallakin häntänsä, ja
ilkeyksissään vielä niin pystyyn kuin voi ja näytti sitte muutenkin,
että kyllä hän sittekin vuosituhansien käytännön kautta lain pyhyyden
saavuttaneista hännän-nosto-oikeuksistaan kiinni pitää, olkoonpa
kyydittävä vaikka itse siveysopin professori ja arkkipiispa, ja
kyytimiehenä vaikka siveysseura Sininauhan kunniajäsen.

Häpeällistä! Eikä Pykäläinen käsittänyt, miksi häntä tämä tapaus nyt
niin hävetti. Kristityn nöyryydellä hillitsi hän toki vihastumisensa,
Sakarin vuoksi.

Mutta kotona, kun Sakari ei ollut näkemässä, ei hän voinut olla
purkamatta katkeruuttaan taistelussa voittaneelle ruunalle, joka oli
Sakarin nähden hänet niin häväissyt. Ja niinpä hän, ruunaa laitumelle
laskiessaan, lyödä hosasi sitä suitsilla ja ärähti ynseänä, katkerana:

»Hylky!»

Mutta katkeroitunut oli ruunakin ja niinpä se, pois loikahtaen, vastasi
ylenkatseellisesti rumalla, ilkeällä halveksumis-äänellä, jonka olisi
kuurokin ihan tajuisasti kuullut, viuhautti samalla kuin vihaisesti
häntäänsä, ja lekauttaen takapuoltaan äkeästi, kuin potkaistakseen,
loikki pari kolme harppausta ja alkoi ahnaasti nyhtää ruohoa nurmikosta
suuhunsa.

       *       *       *       *       *

Ja hyvin ne heränneet mielistyivätkin Sakarin saarnaan. Oli ihana ilta.
Pihamaa oli kuin rauhan yrttitarha. Karja söi läheisellä laitumella
rauhallisena ja keskellä lehmikarjaa makasi iso härkä. Se oli suuttunut
erääseen lehmään ja makasi siinä uhallakin, silmät vihasta muljollansa.

Ja Sakari saarnasi:

»Jos tuossa aitassa makaa yksi suruton vaimo, niin se ei herää, jos ei
joku tule ja koputa.»

Sen käsittivät kaikki. Eivät ne papit puhukaan noin helppotajuisesti,
että oppimatonkin ymmärtäisi. Saarnaaja jatkoi:

»Mutta kun minä tulen ja koputan oveen, niin se herää.»

Talon koira laskeutui rauhallisena makuullensa keskelle pihaa. Sakari
jatkoi, saarnasi:

»Ja jos ei ensi koputuksella herää, niin minä koputan uudestaan.»

Haivenisen leski aivasti. Se, jota hän silloin ajatteli, oli siis
toteutuva. Sakari julisti:

»Ja jos ei silläkään koputuksella vielä herää, niin minä koputan niin
usein, jotta herää!»

Niin. Niinhän se on. Emme me syntiset herää vähästä. Eivät meitä saa
hereille laiskat papit, jotka vain ohimennen, viran puolesta,
koputtavat. Sitä mietiksi saarnan johdosta tämä ihmislintusten viaton
joukko. Eikä täällä nyt näkynyt koko synnistä ja ynseydestä muuta
merkkiä kuin tuo laitumella paatuneena nukkua muljottava härkä. Se piti
vihaisena silmällä sitä lehmää, johon se oli suuttunut.

Voimallinen saarna jatkui:

»Jos se vaimo ei koputtamisella herää, niin minä alan kolkuttaa.»

Aivan niin: Yhä voimakkaammin alan saarnata. Helppohan tämä on käsittää,
tämän saarnaajan sanoma. Ihan suorastaan se meni sydämeen.

»Minä kolkutan ensin hiljempaa, mutta jos ei se auta, niin minä alan
kolkuttaa yhä kovemmin ja kovemmin!»

Niin. Kunpa papitkin tekisivät tehtävänsä niin hartaasti ja
tunnollisesti! Sakari julisti yhä voimallisemmin:

»Ja jos ei kolkuttaminenkaan auta, niin minä alan kolisuttaa.»

Niinpä kyllä! Kolme astettahan se pastori Pöndinenkin
vierailusaarnassaan oli sanonut olevan ihmisen heräämisessä. Sakari
jatkoi:

»Minä kolistan oveen ja seiniin... Jos ei palikalla kolisuttaminen auta,
niin minä otan halon ja alan sillä kolisuttaa.»

Ja ihan voimalla ja kuin täynnä henkeä, julisti hän:

»Minä kolistan halolla ovea ja seiniä, niin, että vaimon pitää herätä.
Ja jos ei vieläkään herää, niin minä alan huutaa: Vaimo!... Sinä ynseä
ja ylpeä vaimo!... Herää, sillä minä olen koko yön kolkuttanut ja
kolistanut, ja minä kolisutan vielä toisenkin yön, jos et paikalla herää
ja avaa, että ylkä voisi tulla!»

Ja hän jatkoi lujasti, voimallisesti, vakuuttaen: »Ja silloin sen vaimon
täytyy herätä. Vaikka hän uhalla kokisi nukkua, ja vaikka hän sitoisi
huivilla korvansa, ettei minun kolkutustani ja kolistamistani kuulisi,
niin sittekin sen pitää herätä ja silloin hän herää huomaamaan, että ...
kyllä olisi ollut hänenkin sielulleen parempi, jos Herra olisi hänelle
ynseyden ja maallisen viisauden asemesta antanut jotain muuta... Sillä
mitä tekee ihminen liialla viisaudella.»

Miten voimallisesti hän sen todisti! Ja yhäkin voimallisemmasti hän
julisti:

»Sillä näin on asia: Viisaus on niinkuin ylpiä kukko. Se kiipeää
näkyvälle, vaikka lantakasalle, kurottaa kaulansa pitkäksi, lyö
kannuksiaan, kotkottaa ja kiekuu ja parkuu, ja pitää ylpeää ääntä
itsestänsä. Mutta jos sitä neuvoa kysyäksesi lähestyt, rohkeasti
niinkuin David Goljaattia ja jalopeuraa, ja sanot, jotta tule nyt,
niinkuin Jaakoppi sylipainiin ja näytä ja ilmoita mitä sinulla on
sanomista, kuin niin ylpeää ääntä itsestäsi pidät, niin...»

Hän ihan vannoi:

»Totisesti sanon Teille, että parkuen ja siivet kohollaan se silloin
lentää ryöhöttää pakoon sillan alle ja alkaa siellä kuopia rikkoja omien
jälkiensä peitoksi.»

Miten selvää! Vertauksilla hän saarnasi. Usko jo iti. Sakari jatkoi:

»Sillä parkukoon ja kiekukoon viisaus, se ylpeä kukko itsestään, vaikka
mitä, ei siitä munaa synny. Ainoastaan usko, se nöyrä ja alistuvainen
kana voi munan munia ja viinirypäleet ja kymmenykset kasvattaa ja
edeskantaa!»

Miten selvää, ihanaa! Iäisyyskaipuu heräsi sieluissa, kuten pesässään
kyyhkyläisen poika. Haltioituneena, vuolaasti jatkoi saarnaaja, julisti
totuutta:

»Sillä ainoastaan uskoon ja sanaan, silkkaan sanaan ja uskoon juurtunut
ja viisaudesta luopunut suomenkansa, löytää taivaan tien, vaan viisas,
joka viisauteen luottaa, kulkee aina selkä Siionia ja kompassit tämän
maailman rasvaista makkaraa kohti käännettynä. Niin, sillä ei taivaan
tiellä äly selvitä, vaan sotkee, sokaisten uskon, ja autuudenasiassa on
viisaus tarpeeton, niinkuin russakka rokassa ja tietoviisaus liikaa,
niinkuin häävuoteessa kirppu.»

Sydämet järkkyivät. Voimalliset raamatulliset vertaukset masensivat
ylpeän mielen. Vaimot nyökyttivät. Joku jo itkikin. Kuin Siionin
esikartanoilla istui tämä saarnan tehoama väki. Voimallisesti jatkoi
saarnaaja:

»Totisesti! Ja niinpä onkin suomenkansan viisaus niinkuin mukurakivi ja
niinkuin kivimukura: kieriessään se kyllä kolisee ja korkiaa ääntä
pitää, mutta jos siitä yrität älyä palaksesi puraista ja ajatusta ja
ymmärrystä itsellesi haukata, niin hampaasi vain suotta poikki
paukahtavat, ja niin on sinun viisautesi, oi suomenkansa, maailman
markkinoilla ainoastaan mukuroiva kivi ja kivenä koliseva mukura, jota
pilkaten pois potkitaan ja siksi: Elä päästä, oi suomenkansa,
viisauttasi turulle, eläkä risaista lastasi kuninkaan häähuoneeseen,
sillä ne ovat kauhistus. Totisesti!

Totisesti, sillä samaa on sarvi härän ja viisaus suomenkansan päässä: ei
siitä pää ymmärrystä imaise, vaan usko on se ainoa, jolla suomenkansa
osaa oikeassa älytyössä ajaa, se ainoa, joka voi suomenkansan oikealle
ovelle viedä ja tiedon tuikkeeseen kantaa, niinkuin aasi isäntänsä ja
ikeenalainen aasi sen, joka sen selässä ajaa, sillä raamatut ja pyhäin
esimerkit todistavat, että ainoastaan aasin selässä on ajajalle
valtaistuin varma, tie palmuilla lehvitetty ja ylettyvillä Herran apu,
eli se, joka meidän kuormamme kantaa.»

Ihanaa! Raamatullista! Kuulijat sulivat, altistuivat. Voimakkaasti
jatkoi saarnaaja, kehoittaen:

»Pidä siis, oi suomenkansa, vaari kernaimmin vatsastasi, kuin
viisaudestasi, niin et polullasi uuvu, etkä taivaan tiellä eksy ja väsy,
jos sinulla vain on sana ja usko, luja usko, se ainoa oikea leiviskä,
jonka Herra sinulle, oi uskonkansa, on armossa antanut. Aamen!

Aamen, sillä vieläkin olkoon todistettu, että ei synnillistä viisautta,
eikä tärveleväistä ja koille kelpaavaa rikkautta, vaan ainoastaan uskon
ja tuhat järvellistä vettä, silkkaa vettä on Herra suomenkansalle
antanut, että sillä olisi tavaraa millä pärjätä ja tosirikkautta, millä
maailmalle kerskata. Ja jos sinulla siis, oi vesirikas ja uskon-äveriäs,
suomenkansa se usko ja vesi on, niin sinä sen uskon avulla elät ja
kuljet, niinkuin Pietari vetten päällä ja vuotavan päällä sinä laulat ja
leiletät, etkä, syntisten tavoin, pettävän viisauden varaan, huonettasi
ja hökkeliäsi rakenna.»

Onnelliset, särkyneet kuulijat! Kuin raamatun maiden kukkaset, nämä
vertaukset heille tuoksuivat. Voimallinen saarna jatkui:

»Hoida siis visusti sitä vesileiviskääsi ja kunnialla sitä uskonkiloasi,
oi suomenkansa, sinä saarna- ja sanalahjan saanut Herran vesimäen kansa
ja Hänen viinamäkensä hiljainen ja ahkera ahertaja Suomen synkeissä
Siioninkorvissa ja moni-iloisissa Kaanaan kaupungeissasi. Sillä, jos
sinä uskot ja synkissä Siioninkorvissasi jos sinä edelleenkin
uskollisesti, niinkuin uskonmyyriäinen, hiljaisuudessa ja salaisuudessa
ja viisauden hyljäten veden kanssa ja tykönä aineinesi olet ja aherrat,
niin kuten Kaanaan häissä muuttuu vesi viinaksi ja niin raamatut
täytetään, ja sinun pimeiden korpiesi kivimäet, ne Herran vesimäet,
kutsutaan sinun toimestasi viinamäiksi. Ja niin uurastat sinä Herran
molemmissa mäissä, oi sinä Herran uskollinen vesimäkeläinen, ynnä Hänen
ahkera viinamäkeläisensä myös, sinä outo isoälyisten seurassa, siinä
Sodomassa, ja muukalainen ja ventovieras viisasten parissa ja
Gomorrassa, kussa viisaat viisautensa uskaltavat ja isoviisaat
ylenkatsovat sinua, sinun ymmärryksesi tähden. Älä pelkää!

Älä pelkää, oi suomenkansa, sinä tässä pahasta ja kavalasta
viisaudestansa ylpiässä maailmassa tosin orpo ja yksinäinen, mutta
kaksinainen uskonteoissasi ja moninainen uskontaidossasi, sillä sinä
annat verorahoistasi ja kapeistasi, sekä keisarille, että Jumalalle,
kuten Herra sanassaan säätää. Sinä halkaiset sanasi: annat siitä
Herralle mämmit ja imelät ja lähimmäisellesi pippurit ja muut paremmat,
sillä sinulla on usko. Sinä puhdistat huoneesi: päästät savun ulos
saunastasi, syljen suustasi ja karkiat kirosanat kieleltäsi, ynnä
varjelet huulesi kuurnittavista kirpuista ja sanasi sontiaisista ja niin
pitää sinun sitti-sontiaisesi autuuden asian tähden ainoastaan
lantiaisiksi kutsuttaman, sillä sinulla on se puhdistava ja seulova
usko, se salaisuudet aukova usko, joka ilmoittaa, että huokiampi on
sinun, oi suomenkansa, lantiaisella, kuin sontiaisella taivaaseen
lentää, sillä ainoastaan sanassa, oikiassa sanassa, ja sanan lajissa on
sinulle autuus ja uskossa elämä, ja niin olet sinä sanavainiolla
voimallinen ja uskossa niinkuin äkäinen karhu. Hallelujaa!

Hallelujaa, sinä sanasta äveriäs, sinä oikiasta upporikas, jolla on
paljon sana-avua. Sillä ehkä sinä tämän maailman rikkailta ja
muukalaisilta rahaa lainata tarvitset, ynnä myös nöyränä lainaat sitä,
niin et sinä, oi sanarikas suomenkansa, lainasanaa tarvitse ja sanalaina
ja kaikkinainen lainasana on sinulle kauhistus, sillä et sinä niissäkään
kommelluksissasi sanavelkaan lähimmäisellesikään jäädä tahdo, etkä
velkasanalla autuutta ansaita halua. -- Ja niin ei sinua vihollisesi
tuomiopäivänä sanavelasta torniin heittää voi. Älä siis pelkää!

Älä huokaa, sillä ei raharikas ja se, joka sinulle syntistä mammonaa
lainaa, pääse rahoinensa neulansilmän läpi taivaan iloon, vaan kamelit
sinne hänen edellänsä portista käyvät ja kuormakamelit silmän läpi
jonottavat, koska heidän herransa ja ne, jotka heidän selässänsä ajavat,
eivät itse tahdo sinne rikkaudessansa ja viisaudessansa sisälle mennä.
Ja niin pääset sinäkin sinne, oi suomenkansa, sillä sinulla ei ole
rikkautta, eikä esteenä olevaa viisautta, vaan ainoastaan sana ja se
kaikkiläpäisevä usko. Seelaa!

Seelaa, sillä niinkuin profeetta Joonas, sinä puet yllesi profeetan
hameen ja sanalla Niiniven parannat ja saarnasanalla ja pyhällä
silkkasanalla sen suuren Beliaalin kaupungin pelastat -- sillä sinä jaat
armeliaasti sanaa Niinivessä ja sana-apua Beliaalin kaupungissa, että
puutos poistuisi, almun isoajat Beliaalissa ravittaisiin ja ne
sanamaitoa janoavat pienet lapset Niinivessä sillä oikialla ja
hedelmällisellä äidinmaidolla, sillä sanavaimon maidolla imetettäisiin.
-- Sinä istut niinkuin mehiläisemo kammiossasi ja lähetät siivekkäät
sanasi ja isot sanaparvesi kuin kuhnurimehiläiset vainioille, että ne
siellä kipeät terveeksi laulaisivat ja uppiniskaiset nöyriksi
pistäisivät ja rokon panisit ja seerumin ja parantavan seeruminvoiteen
pistäisivät ja meden imisivät ja niin palaisivat kuten tohtorit työstä
ja kammiossasi kapat ja nelikot täyttäisivät, ettäs myös sinä, oi
ihanainen mehiläisemo, hunajasta leveäksi lihoisit ja kammiossasi uutta
sanaa munisit ja kuhnurisanaa kansan hyväksi synnyttäisit, että vainiot
täytettäisiin mehiläissanalla, niin että pistin nousisi ja peitsi
välkkyisi ja tutkain uhkaisi, jos maassa synti päätä kohottaisi ja
köyhyys niskaa nostaisi ja yrmeys nurkan takaa kurkistaisi. Ja niin on
sinulla, oi suomenkansa, maassa rauha ja hyvä olo, sillä sinulla on
hedelmälliset sanaemot saarnaajina, niin että sanan ei pidä loppuman,
eikä valaan profeettaasi sanoinensa nielemän ja sillä vatsaansa
löylättämään ja niin sinua sanatta heittämään. Hallelujaa!

Halleluja, sillä ei sinulta, oi suomenkansa, enää mitään puutu, sillä
sinulla on Siioniin vaeltaessasi sanaa, sitä ainoaa oikeaa ravintoa,
josta ei vatsa kipeäksi turvu, sitä oikeaa iäisyyden matkaevästä, joka
ei eväskontissa paina ja niin kulkijaa raskauta. Ja niin ei Beliaalin
kaupunki huku ja sinun maakylissäsi kukoistaa iso ja turpia usko. Sinä
painat sen uskon avulla hatun syvemmälle päähäsi, väännät vainiollasi,
rynnistät sanatyössä ja mullistat kuin myyrä pelloillasi ja alistut ja
nöyrryt ja kannat kymmenykset, etkä napise, et mutkittele ja möräjä.
Aamen!

Aamen, te rakkaat sanankuulijat, te ruusut Suomen Siionissa ja tulpaanit
Herran viinimäessä, sillä ainoastaan teille pitää tämä pyhä
kolistealaisuuden oppi saarnattaman ja uskonsuunta ilmoitettaman. Sillä
minä olen se hapatus, joka taikinaan pantu on, ja niin pitää
suomenkansan taikinan käymän ja paisuman, ja sen sanataikinan pitää aina
hapan ja tiinun-täyteinen oleman, niin että happamatonta ja laihaa sanaa
ei pidä suomenkansan lähimmäisellensä koskaan sanoman -- ja uskon pitää
pullistuman ja niin on kolistealaisten joukko yhä lisääntyvä, niin että
kolistealaisseurakunta on Suomessa se suurin ja ainoa oleva ja pytyt ja
astiat täynnä on se ylkää odottava minun nimeeni.

Minun, sillä niinkuin profeetta Joonas, minä lähdin minun huoneestani,
mennäkseni siihen suureen Beliaalin kaupunkiin, jonkas sinä,
suomenkansa, itsellesi rakensit, niin että koska viisaus, se kauhia
synnin isä Beliaalissa, niinkuin ylpiä ori tallissa uskoa ja sanaa
vastaan karkaa, niin minä uskonseipäällä ja sanakangella sen ylpeyden
alas lyön ja niin viisauden maahan jaotan ja kangilla sille kuria
kolistan, niin että uskon pitää Beliaalissa alati rauhassa, niinkuin
kana orrella istuman ja sanan, sen oikian ja silkan sanan pitää siellä,
niinkuin rauhoitetun kurjen pää korkialla kävelemän, ja pelvotta
riemuääntä riuuttaman, eikä siitä viisauden ylpiästä orhista pidä niille
koskaan pelkoa oleman, koska minä sille Beliaalissa kuria sanakangella
kolistan. Elä siis, oi suomenkansa, minun turvissani Beliaalin
kaupungissasi enää sinun uskossasi epäile, eläkä hoiperra ja horju!

Elä horju, vaan istu turpeana, sillä minun turvissani pitää sinun
voimallisen leukaluusi, oi suomenkansa, Beliaalissa aina viheriöimän,
niinkuin sanassa sanottu on, ja sanarypäleitä pitää sen kantaman ja
niinkuin kannel pitää sen iäti heläämän, että Herran kunnia ja viisaus
sinussa ilmoitettaisiin. Ja niin ei sinun pidä enää sitä hauen
isohampaista leukaluuta harpuksesi ja symboolisoittimeksesi tarvitseman,
koskas omasi otit ja Herran kunniaksi kielen, ynnä tiukan kielen istutit
siihen, että sinäkin raamattuja täyttäisit, etkä enää toiste
erehdyksessä mykän vesihauen äänettömällä leukaluulla itseäsi Herralle
ilmoittaisi. Elä siis epäile, sillä jos kivet vaikenevat niin luun pitää
kuitenkin laulaman!

Elä epäile ja päly, oi suomenkansa, sillä jos sinä muukalaisten
Jerusalemin kaupungeissa, siellä viisasten parissa, pieni olet, niin
omassa Beliaalin kaupungissasi ei ole kukaan suurempi sinua, ja
muukalaistenkin maassa olet sinä uskossa muita turpiampi. Aamen!

Aamen te kolistetut, te sanalla hereille kolistetut! Se uskon luja ja
alati pitävä perussana: aamen!»

Ihanaa. Sydämet sulivat. Tämä voimallinen kolistealaisuskon perussaarna
masensi ja mursi kivikovatkin.

Mutta Haivenisen leski pyysi Sakaria iltasella luoksensa, lohduttamaan
häntä hiljaisuudessa. Sakari suostui. Siinä lohdutusta kuunnellessansa
alkoi leski puhua muustakin. Taitavasti hän puhui ja aivan
odottamattoman pian hän onnistui.

Sillä vielä samana iltana kihlasi Sakari Kolistaja siinä
kahdenkeskisessä hiljaisuudessa tämän toissilmän lesken morsiameksensa.
Muutkin kuulijat olivat saaneet herätyksen ja niin alkoi Sakarin
lähetystyö kantaa sadankertaista hedelmää.

       *       *       *       *       *

Yleensä oli kaikkiin, jopa suruttomiinkin vaikuttanut syvästi Sakarin
hurskas käytös solvaajaansa ja vihollistansa, Jussi Punnittua kohtaan.
Ei siis ihme, että kääntyneiden joukko oli suuri ja yhä kasvoi. Koko
seurakunnan halki alkoi vyöryä voimakas herätyksen henki ja nekin, jotka
vielä pysyivät suruttomina antoivat tunnustuksensa Sakarin hurskaalle
mielenlaadulle ja nuhteettomalle vaellukselle.

Ja uskovaiset puolestaan tahtoivat palkita Sakaria. Heille tuli
kunnia-asiaksi saada nyt Jussi Punnittu valtiopäiville. Hiljaisuudessa,
mutta sitä toimeliaammin valmistivat he sitä asiaa, Punnitun itsensä
asiasta vielä mitään tietämättäkään.

Sillä hänetkin tahdottiin yllättää. Yhtäkkiä oli hänellekin osotettava
Sakarin hurskaus, anteeksiantavaisuus ja muu. Suruttomien piti saada
nähdä mikä voima piilee heräämisessä ja sen hedelmässä, uskossa.

Mutta muita innokkaammin puuhasi Sakarinsa vuoksi, Punnitun ehdokkuuden
puolesta, hänen kihlattu morsiamensa, Haivenisen leski. Se oli jo
jotenkin saanut vihiä siitä, että vallesmanni ja tuomari puuhaa Jussi
Punnitusta lautamiestä. Se oli suuri apu.

»Jos kerran herrat miehestä lautamiestä puuhaavat, niin ei sen
viisaudessa silloin ole epäilykselle tilaa», arvelivat useat. Mutta
Sakari, tuo siinäkin asiassa, oli ennen herroja huomannut Jussi Punnitun
viisauden.

Ja niin levisi Sakarin maine ja alkoi myös nousta Jussi Punnitun arvo.
Harvoin häntä nyt enää Tuhmaksi Jussiksi sanottiinkaan, sillä hänet oli
nyt jo punnittu kokonaan toisella puntarilla.

       *       *       *       *       *

Mutta aivan toisin sotkeutuivat asiat Pöndisen pappilassa. Iida oli,
Tuomaan petoksesta loukkautuneena, eronnut talosta kesken vuoden. Ei hän
halunnut asua samassa kylässäkään mokoman miehen kanssa. Ynseänä hän
sille jäähyväiseksi halveksui:

»Kylmene vain!... Vaikka jääpuikoksi jäädy koko mies, sillä kyllä niitä
nyt tuommoisia housunkannattimia saadaan, vaikka viisi joka varpaalle.»

Ja nyt palveli hän henkikirjurin perheessä ja oli jo ehtinyt kihlautua
sen rengin kanssa. Pöndisen suosituksesta oli hänen sijaansa noudettu
palvelustyttö, Hertta, vieraalta paikkakunnalta ja siitä sukeutui nyt
pastorille uusi pieni ikävyys.

Tosin ainoastaan pieni. Mutta sitä kiusallisempi: Tuomas oli, näet, nyt
saanut kuulla Sakarista toisen väärän jutun, sen, että Sakari ei olekaan
kuollut, vaan on vain matkustanut asioille jonnekin ja palaa pian.

Hänen leskensä kanssa naimisiin meno oli siis nyt mahdotonta.

Ja niinpä tuntui Tuomaasta, että hän on vapaa yrittämään lämmetä
Hertalle, ja hän oli alkanut lämmetä, eikä Hertallakaan tietysti ollut
mitään pappilan renkiä vastaan.

Ja nyt osui eräänä yönä pastori Pöndinen, tuossa yhden ja kahden välillä
yöllä, tulemaan keittiöön, jossa Hertta silloin yksin nukkui. Hän näet
tuli pyytämään vettä, tavallista, maallista juomavettä ja virvoitusta...

Ja silloin tapasi hän kauhukseen Tuomaan Hertan luota. Jos siveä lukija
ei, kuten Eeva silloin, asiantuntemuksensa vuoksi fiikunalehteä
tarvitessaan, olisi jo punastumiskykyinen ja -haluinen, niin sanoisin
suoraan, niinkuin asia on: että tapasi vierestä. Pastori tietysti
kauhistui moista ja nuhteli Tuomasta, tosin hiljaa, ettei ruustinna
meluun heräisi.

Mutta Tuomas, tietysti hieman mustasukkaisena, paadutti kaikki kohtansa.
Kun, näet, Pöndinen häntä hieman uhkaili jollain rangaistuksella, keksi
hän hyvin ilkeän ja häijyn ja kavalan keinon, ryyppäsi rauhallisesti
vettä korvosta ja uhkasi tyynesti vastaan:

»Ka samapa tuo! Mutta minä puolestani levitän silloin tiedon siitä,
jotta pastori hiipi kello kahden jälkeen yöllä alusvaatteisillaan Hertan
luo kyökkiin.»

Ihan Pöndisen silmät suurenivat.

»Kuinka Tuomas semmoista uskaltaa!... Vaikka itse oli kyökissä!» yritti
hän kuin neuvottomana, mutta Tuomas vain sylkäisi, ja ikäänkuin suuriin
renkimiehen etuoikeuksiinsa tässä siveellisyys-asiassa vedoten, arveli
ruumiillisesti veltosti, mutta henkisesti varmasti:

»Jaa ... mutta se on toista renkimies ja toista pappi...»

Ja tästä se nyt heitti uuden harmin Pöndiselle. Alati vaivasi häntä se
pelko, että Tuomas ilkeyksissään, tai ymmärtämättömyydessään, todellakin
selittää ihmisille niinpäin hänen harkitsemattomat öitsimisensä. Sen
ikävän viisaus-asian lisäksi siinä olisi silloin, näin vaalien edellä,
kiusaa korvia myöten, ja hän ei enää lopulta jaksanut joskus käsittää
koko tätä asemansa suurta tukaluutta ja vaivaa.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut aikaa jo tovi edellisestä. Toiset vaalisaarnaajat kuuluivat
jo käyneen seurakunnan vaikutusvaltaisia uskovaisia tervehtimässä.
Pastori Pöndinen, jonka toiveita tämä äskeinen Tuomaan kavala uhkaus
erityisesti himmensi, oli jo ihan kuin epätoivoinen.

Mutta sittekin hän koki, eli jo puuhasi. Hän valmisti vaalisaarnansa ja
sen avulla hän toivoi pelastuvansa tästä pulastansakin.

Hän oli, näet, sen aiheeksi ottanut sydämensä asian, uskon. Hän selitti
siinä vakuuttavasti, että ihmistäkin voidaan tutkia ja tuntea ainoastaan
uskon avulla, ja sitä samaa hän oli suullisesti jo seurakuntalaisille
teroittanut.

Ja nyt hän taas valmisti ja tarkasti samaista saarnaansa. Hän luki
siitä:

»Oi ihminen! Silmä ja korva pettää, mutta usko ei koskaan väärin
todista.»

Ja sitte seurasi pitkä selitys siitä, miten ihminen usein tuomitsee
lähimäistänsä pahojen juorujen mukaan. Niiden mukaan hän pitää
lähimäistänsä esimerkiksi tyhmänä, ilkeänä, ahneena, jopa haureuden
harjoittajanakin.

»Mutta» -- jatkui saarna -- »mutta, jos me katsahdamme ihmiseen uskon
avulla, niin me löydämme hänestä ihan toisenlaisen sydämen ja aikomukset
ja avut.»

Hän mietiksi, jatkoi:

»Moni, jota ihmiset parjaavat, sanokaamme tyhmäksi, osottautuukin Herran
edessä viisaaksi, jos meillä vain on oikean kristityn usko, joka ei
epäile.»

Se kohta oli hänestä erittäin onnistunut.

Edelleen:

»Ja monen viattomimmille askelille ja kirkkaille ja selkeille poluille,
siroittaa kavala ja paha kieli sameata hietaa, mutta jos meillä on oikea
usko, niin me näemme hiedan alta oikean polun, joka vain sillä
epäselvällä hiekalla sameoitettu oli.»

Sitä kohtaa hän hieman epäili. Se ei tuntunut, aivan selvältä. Mikä
hänessä liekin samentanut. Aivan hän mietiksi ja raapasipa jo
korvallistansakin. Hänellä ei ollut mitään takeita renki Tuomaan hyvästä
tahdosta, vaikka kyllä hän oli sitä koettanut nyt kohdella ihan
totisella rakkaudella. Hän pysähtyi, istui, mietiksi. Se samean hiekan
kylväminen selkeille ja kirkkaille poluille tuntui taaskin hyvin
kiusalliselta asialta. Aivanpa valtasi mielen jo epätoivo.

       *       *       *       *       *

Oli jo iltamyöhä. Ruustinna oli sanonut hyvää yötä suuteloilla.

Mutta yhä valvoi ja mietiksi pastori Pöndinen asiaa. Hämärältä näytti
nyt tämän seurakunnan saanti. Ei siis ihme, että hän siinä, mielen
masennuksissa ollessa, johtui ajattelemaan toista työmaata Herran
vainiolla.

Ja niin johtui taaskin mieleen tunnettu Iso-Tulos-niminen seurakunta,
josta hän oli jo ylioppilasaikoinaan uneksinut, jopa rukoillut Herraa
sen puolesta. Kirkollisessa matrikkelissa, tuossa ainoassa Suomen
Siionissa kirjoitetussa raamatussa, tuossa suloisessa ja lohdullisessa
lupauksien- ja armonkirjassa, oli sen papintulot kainosti merkitty
ainoastaan 26.745 markaksi 69 penniksi, vaikka ne todellisuudessa
nousivat yli kolmenkymmenen kuuden tuhannen.

Mutta ikävä vain, että sen rovasti vielä eli. Onneksi oli se toki jo
78-vuotias ja sen isäkin oli kuollut jokseenkin siinä iässä. Lisäksi oli
seurakunta n.s. keisarinpitäjässä. Ollapa vain tarpeen tullen senaatissa
joku hyvä setä, tai vaikka tutun tuttu!

Niissä surullisissa mietteissä keinuellessansa hän -- miten liekin
osunut -- tuli muistaneeksi Sakarin lähetyspitäjän vallesmanni
Kaksinaisen. Sen setähän on senaatissa, eno piispana. Hän tiesi senkin,
että vallesmanni Kaksinainen haluaa päästä valtiopäiville ja sitä tietä
senaattiin. Senaattori-setänsä kautta voisi se paljon vaikuttaa, ja kuka
tietää, mitä tietä Herra meille milloinkin avun lähettää.

Omituista! Sillä siinä surussa ja murheessa, heräsi hänessä näet halu
auttaa vallesmannia sen vaaliasiassa, auttaa kuten lähimäistä. Olihan
kirkollakin yleensä hyötyä siitä, että sillä oli kiitollisuuden velkaan
joutuneita käytettävänään.

Ja niinpä kirjoittikin hän nyt oitis Sakarin morsiamelle, Eulaliinalle,
pyysi sen etsimään Sakarin ja käskemään sen puuhaamaan vallesmannin
asian hyväksi.

»Erittäin huomauta», kirjoitti hän: »että lähetyspappi Sakari Kolistajan
on uskovaisille teroitettava, että vallesmannin valitseminen on
tähdellistä ja tarpeellista kirkon edun, uskon ja kaikkinaisten siihen
liittyvien katsomisien ja asioiden vuoksi, jotka kaikki on Herra niin
oleviksi määrännyt.»

Ja vallesmannille itselleen hän kirjoitti:

»Tietäen sinun suopeaksi hengen-asialle ja toivossa, että niitä asioita
tulisit valtiopäivillä edesauttamaan, olen käskenyt lähetyspappini,
Sakari Antinpoika Kolistajan, tehdä kaikkensa sinun vaaliasiasi hyväksi.
Sillä vaikka meidän kalliomme onkin Herrassa, emme me silti kuitenkaan
saa unohtaa toistemme keskinäistä auttamista ja hyvistä töistä
kiitollisessa muistossa pitämistä, vaan tulee meidän muistaa, että
vastavuoroinen palvelus, ollen sopivin palvelusmuoto, on meille täällä
ajassa tarpeellinen ijankaikkisuutta varten.

Armo ja rauha olkoon sinulle, rakas ristiveli!

Sinulle alati vilpitön Herrassa,

      Johan Ruudolf Pöntinen.»

Oli jo yö. Hän riisuutui. Ruustinna oli antanut hänelle hiljaa varata
lihavan rovasti vainajan alushousut. Hän pukeutui niihin, mitteli niiden
kohtuutonta väljyyttä.

Mutta viis väljyydestä! Pääasia, että ne olivat lujat. Hän, joka on
kerran armossaan housut lainannut, lainannee myös aikanansa niiden
mukaisen lihavuudenkin.

       *       *       *       *       *

Vallesmanni Kaksinaisen talossa oli väki kuin sairasta. Karoliina oli
ärtynyt naimisasiastaan, kun Kakkilainen tuntui tyyten kylmenneen. Ei
ihme, että hän ärtyi, kun herrasväkikin vielä juonitteli. Kiihkeästi
viskoi hän vihojansa etupäässä Puddeen.

Pudde parka! Sillä itse vallesmannikin nyt aina tarttui maailmaan Pudden
karvaturkin välityksellä. Ei se Pudde toki siitä niin kovin suuria
välittänyt, sillä se katseli tätä viisasten maailmaa, sen iloja ja
suruja iloisen veijarin kannalta. Sen maailmankatsomus oli viime
vuotisen luettelon ja myyntilistan mukaan maailmankatsomusta n:o 1374 --
suomalaista keksintöä muutoin kuten yleensä kaikki maailmankatsomukset,
tuohivirsut ja savusaunat, -- ja huolettomana kävi se kylällä
rakastajattariansa tervehtimässä. Ihmiset sanoivat sitä kirkkorauhan
häiritsijäksi, mutta kumminkin on Pudden kunniaksi mainittava, että se,
nähtyänsä suntion sauvan, tunnusti, kuten me muutkin kristityt,
kirkkolain pyhyyden viisaan olennon kaikella alttiudella.

Se siitä. Mutta kuten pastori Pöndinen, siellä seurakunnassaan, koki
pelastaa viisauttansa, niin koki sitä pelastaa vallesmanni Kaksinainen
täällä. Vaistomaisesti hän tajusi, että elämässä riippuu menestys
viisaan maineesta enemmän kuin itsestään viisaudesta, ja siitä tuska,
varsinkin näin vaalien edellä.

Ja samalla hän varustautui kukistamaan Sakaria, sen vaikutusvaltaa: Hän
koki saada papistoa nousemaan mokoman maallikkosaarnaajan villitystä
vastaan. Ja rovasti olikin taipuvainen, sillä hän oli kuullut, että
Sakarin aikaansaama herätys oli ollut ihan tavallista voimallisempi.
Papiston asemaa se moinen voi uhata. Väärän harhaopin levittämisestä
kehoitti vallesmanni panemaan miehen syytteeseen.

Ja niinpä hän nytkin puheli siitä rovastille, kuivalle ukolle.

»Niin, veli rovasti», hän siinä maallikkosaarnaajia soimasi ja selitti:

»Ne hylyt ovat ainoastaan seurakunnan turmio!»

Koirat rähisivät kartanolla. Pudde näkyi järjestävän niiden kesken isoa
tappelua.

»Tuota koiran pirua», äsähti vallesmanni tuskastuneena välillä. Rouva
riensi sulkemaan akkunan.

»Jaa, veli nimismies», mieltyi rovasti asiaan, sillä hän yleensä halusi
hoitaa laumaansa yksin, mutta ei ollut tähän asti harhaoppisia ja
villitsijöitä ahdistellut, koska oli pelännyt kaikkien, varsinkin
sivistyneiden, nousevan häntä moisesta suvaitsemattomuudesta
tuomitsemaan. Aivan häntä siis oudostutti, kun vallesmanni häntä
päinvastoin kehoitti. Ukko aivan ilostui asiansa puolesta.

Ja vallesmanni koki johtaa ukkoa Sakaria vastaan asiaan puuttumaan,
selitti jo kirkkolakiakin. Voitiin se Sakari vetää oikeuteen harhaopin
levittämisestä.

»Puuro siitä syntyy uskosta, eikä autuutta, jos siinä kaikenlaiset
hierimet hämmentävät», inhoili vallesmanni kyläsaarnaajia.

»Jaa!... Jaa!» mietiksi kuiva rovasti sisällisesti ihastuneena, lupasi
harkita ja tutkia asiaa ja jos löytää Sakarin opista harhauskoa, niin
väärän opin levittämisestä antaa tuomiokapitulille ilmi. Alttiisti
lupasi nimismieskin tehdä tehtävänsä yleisenä syyttäjänä, jahka vaan
tuomiokapituli Sakarin syytteeseen panee.

Niin hän iloitsi ja odotti uuden tuomarin tuloa, että voisi Punnitusta
tehdä lautamiehen.

Sillä hän ei vieläkään ollut saanut sitä Pöndisen kirjettä, jossa tämä
ilmoitti käskeneensä Sakarin puuhaamaan hänen ehdokkuutensa hyväksi,
eikä hän liioin tiennyt, että Punnittu on hänen vaarallisin
kilpailijansa: uskovaisten ehdokas valtiopäivämiesvaaleissa.



KAHDESTOISTA SANAKOLINA


Surullista, ihan piinallista, hermostunutta ja ärtyisää oli yhäkin elämä
vallesmannin talossa.

Sillä nytkin olisi pitänyt lähteä tohtorin herrasväen luo ompeluseuraan,
mutta rouvasta tuntui, että aivanhan hän siellä ihmisten katseista
paistuisi. Kernaammin sitä nyt toki olisi vaikka lurjuksen kuin tuhman,
jopa hullun miehen rouvana.

Ja nyt yhä vain uusia huolia. Tänään oli rouva saanut kirjeen
senaattori-sukulaisen rouvalta ja omalta sukulaiseltaan paroonitar
Vuorikiveltä. Ne onnittelivat jo valtiopäivämiestoimen ja
ruununvoudin-ja senaattorinviran johdosta ja lupasivat pian tulla
suullisesti onnittelemaan. Mihin sitä katsookaan, kun ne nyt tulevat ja
koko häpeä paljastuu! Rouva hermostui.

Niin oltiin, istuttiin. Rouva ompeli surullisena. Vallesmanni oli jo
nukkunut päivällisunensa ja yritteli lukea sanomalehteä. Pudde, hylky,
maata relletti, miltei keskilattialla ihan selällään, pystyyn nostetut
etukäpälät polvista riipuksiin koukistettuina, vatsa rehellään, _tout
exposè_, ja takakäpälät niin rumasti ja säädyttömästi hajallaan, että se
voidaan tässä kuvatakaan ainoastaan punastumishaluisten tarpeeksi,
hyödyksi ja huviksi. Se olikin tehnyt kylällä jonkun kolttosen ja nautti
nyt onnellisena siitä, että oli päässyt näin hyvään turvaan. Rouva
ompeli. Vaiettiin.

Ja silloin toi Kaisa-Liisa kahvin. Poistuessaan huomasi hän Pudden
säädyttömyyden.

»Pty-hui!» sylkäsi hän silloin inhosta, häveliäänä, ja ovesta ulos
päästyänsä mutisi vihastuneena:

»Eivät senvertaa jotta ... koiran opettaisivat ihmisiksi olemaan.»

Mutta herrasväkeä painosti. Rouva ompeli, työhönsä ihan tyyten
vaipuneena, surullisena.

»Eilisessä ... vai oliko se sunnuntaisissa lehdissä, seisoo, että»,
tapaili vallesmanni, käänteli sanomalehteä ja jatkoi:

»... Niin... Tässä viime viikon tiistain lehdessä seisoo, jotta Jaalan
vallesmanni ... minun koulutoverini muuten... Jaalan vallesmanni Knuut
Bernhard Pimppoonius on nimitetty ... nimitetty», aukoi hän
sanomalehteä... »nimitetty sen ja sen kihlakunnan ruununvoudiksi.»

Ja puhuen hän jatkoi:

»Häntä pidettiin toverien kesken yleensä tuhmana... Yhdeksäntenätoista
hän oli luokalla kun minä olin neljäntenä.»

Hän vilkaisi rouvaansa. Miten kaunis se, tämä hänen Jenny Sesiiliansa
olikin.

»Niin ... neljäntenä ... neljäntenä olin... Sitte kun niistä vieläkin
ensimmäisemmistä oli Hinkka Parola kuollut ja Hugo Rogerus eroitettu
juomisen takia, ja neljä muuta muista syistä, mikähän mistäkin... Niin,
että niiden poistojen jälkeen, olin sitte jo neljäntenä», toisteli hän
siinä pulassa, ja miten liekin, niin aivan kuin sekaantui lisäämään:

»Kolme olisi enää tarvinnut minun edeltä eroittaa, kun jo olisin ollut
luokan ensimmäinen.»

Mutta pahaksi onneksi ei ollut kukaan tehnyt niin suurta kolttosta, että
olisi eroitettu. Rouva tuntui huokaavan kuin tuskallisesti. Vaiettiin.
Taas koki vallesmanni:

»Vai mitä sinä, Jenny Sesiilia?»

Ei vastausta.

Ja silloin taas vallesmanni löysi sen, kelle purkautua. Hän ihan huusi:

»Pudde, sinä veijari!... Niin rivostiko sinä taas...»

Keppiä hän jo tapaili. Mutta onneksi ei Pudden omatunto ollut koskaan
puhdas. Se tiesi siis pitää varansa ja niinpä nytkin luikki nopeasti
sohvan alle. Äkäisenä puheli ja uhitteli silloin vallesmanni:

»Leikata se hylky pitää antaa, niin parantaa tapansa.»

Ja oitis huusi hän Kaisa-Liisan ja lähetti sen heti noutamaan sitä
kosiksijaansa, miessuvun perivihollista, ukko Tiristä, Puddea varten. Ja
niin joudumme taaskin hetkiseksi poikkeamaan, puustakatsoen syrjäasiaan,
mutta itseasiassa pääjuoneen, tämän viisaudenkirjan päähenkilön
aikaansaannoksiin.

Ukko Tirinen, näet, tuli ja ryhtyi heti tuhotyöhönsä. Herkullisella
paistipalalla vietteli se Pudden luokseen.

Mutta Pudde oli yleensä epäluuloinen. Tunsi hän myös ukon periaatteet ja
ammatin, eikä niitä hyväksynyt. Mutta paistipala oli aivan houkuttelevan
herkullinen. Sääli siitä luopua. Hän salli kavalan ukon lähestyä sitä
tarjoilemaan ja lopulta sieppasi herkkupalan ukon kädestä, mutta kun
ukko samalla tavoitti siepata hänet kiinni, puraisi hän sen säären
kerrassaan pahaksi ja sitä kyytiä korjasi luunsa talteen. Ukko kirosi ja
uhkasi vallesmannia oikeudenkäynnillä, mutta sopi asian kun vallesmanni
suostui maksamaan lääkkeet ja lääkärin palkan ja lisäksi sata markkaa
kipurahoja.

Mutta pelastumisensa kunniaksi laittoi Pudde isot pidot. Talosta taloon
juosten kokosi se kaikki henttunsa ja kilpailijansa, vei ne tohtorin
kartanolle ja järjesti siellä kerrassaan suurenmoisen tappelun, niin
valtavan rähäkän, että siihen täytyi lopulla sekaantua, ei ainoastaan
tohtorin oman herrasväen, vaan myös ompeluseuraan saapuneiden herrojen.
Varsinkin henkikirjoittaja piiskasi silloin armotta koiraansa, joka oli
pahasti tappeluun sekaantunut. Se koira olikin Pudden poika. Pudde oli,
johtamalla poikansa tappeluun, toimittanut sille isällistä kuritusta ja
juosta veijaroi nyt kotiansa kohti, kähvelti matkalla pappilan kellarin
akkunasta lääninrovastin huomista tuloa varten paistetun herkullisen
kananpaistin, söi sen, luikki hiljaa makuuhuoneeseen ja heittäytyi
vallesmannin sänkyyn selälleen, paistia sulattamaan, aivan samaan
säädyttömään asentoon, mistä vallesmanni oli hänet äsken karkoittanut.

Mutta myöhemmin vietteli hän tuon samaisen, hänelle paha-aikeisen ukon
koiran ja niin lahjoitti hän ukolle aikanansa neljä veikeää ja
elämänhaluista herraskoiran pentua. Kennelklubin näyttelyssä sai niistä
jokainen ensimmäisen palkinnon: kultamitalin ja kolmesataa markkaa
rahassa. Ukko Tirinen möi silloin penikat mitaleinensa kaupungin
herroille seitsemästä sadasta markasta kappaleen. Hänellä oli nyt
neljätuhatta markkaa.

Ja niinpä suostui Kakkilaisen hylkimä Kaisa-Liisa nyt ukkoon. Molemmat
he kääntyivät Sakarin uskoon ja elävät onnellisena, sillä ukko, niin
oman sukupuolensa leppymätön vihollinen kuin hän onkin, on kunnon
kansalainen ja yhtä uskollinen ja perinpohjainen aviossa, kuin siinä
ammatissaankin, ja juuri siksi rakastaa häntä Kaisa-Liisa.

       *       *       *       *       *

Kului aika. Yhä uusia yllätyksiä sattui tässä, ihmeellisessä uskon ja
viisauden asiassa.

Se uusi tuomari, Pekka Lakinen, oli, näet, jo saapunut ja vallesmanni
oli hänelle ehdoittanut Jussi Punnittua lautamieheksi. Tuomari oli
luvannut tutustua mieheen, oli kutsuttanut Jussin puheilleen, tosin
vasta muissa asioissa, voidakseen ensin tutustua ja nyt oli vallesmanni
saapunut kuulemaan tulosta ja päätöstä.

Ja suostui se tuomari. Siinä totia juodessa puheli hän Jussi Punnitusta
vallesmannille:

»Tuhmahan tuo kyllä näkyy olevan, mutta eivätpä ne lautamiehet ja
kirkkoväärdit yleensäkään mitään kynttilöitä ole.» Puhe johtui siis
viisausasiaan. Tuomari ryyppäsi ja jatkoi:

»Ja mitäpä tuo alempi kansa liialla viisaudella juuri tekeekään. Kunhan
on sen verran, että osaavat nenänsä niistää ja pahimmat hajunsa pellolle
kantaa ja... No, skool, veli!... Nikottaa tuo konjakki.»

»Terve ... terve!»

Ja tuomari nikotteli ja jatkoi:

»Niin. Turhaa ylellisyyttä on kansalle viisaus. Ylempi sääty ja
virkamiehistö heille kuitenkin kaikki asiat valmiiksi laittaa. Hulluksi
ne, tottumattomat kollot, viisaus tekisi: alkaisivat viisautta päähän
saatuaan vain hyppiä ja vastaan potkia... No veli! Ryyppää!»

Vallesmanni ryyppäsi konjakin vakavana. Ei häntä miellyttänyt puhe
viisaudesta. Hän vaikeni. Tuomari sytytti sikarin, ja silmät jo ehkä
hieman sameina, jatkoi:

»Johtaa ja opettaa viisauden pilaamaa talonpoikaa, on yhtä työlästä kuin
vetää itsepäistä härkää sarvista.»

Tavallaan tyytyväisenä palasi vallesmanni kotiinsa, mutta siellä odotti
yllätys: Hän sai Pöndisen kirjeen. Nyt hän huomasi yllyttäneensä
rovastin Sakaria vastaan, samaan aikaan, kun Pöndinen määräsi Sakarin
puuhaamaan hänen ehdokkuutensa hyväksi!

Onnetonta! Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että Jussi Punnittu on hänen
kilpailijansa, ja että hän itse on tuota vihollistansa auttanut
kilpailussa: hommaamalla lautamieheksi, nostanut sen arvoa valitsijoiden
silmissä, jos hän sen olisi tiennyt niin -- niin luullaan -- olisi hän
alkanut itsekin epäillä viisauttansa, myöntänyt, että ei hän ole
ainakaan liika viisas, kuten Sakari, vaikka hän oli suuttunut silloin,
kun Sakari sen arvon häneltä kielsi.

       *       *       *       *       *

Puuhassa se ukko rovasti Saarnanenkin jo touhusi, laati syytöskirjelmää.
Sakarin toimi olikin jo alkanut paisua hänelle vaaralliseksi. Sydämen
halulla hän siis jo asiaa ajoi.

Oli jo ilta. Hän itse alkoi riisuuntua, mutta rouva istui vielä,
kodikas, valkea mummon-myssy päässä ja silmälasit nenällä riippumassa,
istui ja luki uutta Genoveevaa. Oli puhuttu Sakarin ja Pöndisen opista
ja muista uskon asioista ja ukko rovasti siinä riisuu tuessaan jatkoi:

»Kun minun liikavarpaalleni harhaopin saarnaajat laumaa harventaessaan
polkevat, niin maallinen viisaus sille vain nauraa. Mutta kun poletaan
omalle liikavarpaalle, niinkuin nyt vallesmannin, niin maallinenkin
alkaa huolehtia minun liikavarpaastani, saadakseen sen kautta oman
varpaansa pelastetuksi.»

Rouva keskeytti lukemisen, katsoi isojen silmälasiensa takaa ihan
juhlallisen hurskaasti ja puheli:

»Niin, rakas Reino Anselmi! Siitä sen nyt näet, että Herrasta ja Herran
palvelijasta se maallinenkin mahtavuus ahdistuksen ja kaipuun tultua
apua etsii!»

Ja taas hän selitti Sakarin ja Pöndisen oppia. Eräs uskovainen oli sitä
hänelle selostanut.

»Ka-aiken... Kaiken ajallisen viisauden tuomitsevat, ja uskon yksin
sanovat elvyttävän, Reino Anselmi», puheli hän. Ukko rovasti varustautui
housujansa riisumaan ja sitä tehdessään noin-vain arveli:

»Tuomitkoot! Viisauskin on Herran armolahja ja siksi elävät usko ja
viisaus...»

Ihan lahkeen suusta pitäen täytyi kumartua oikeaa lahetta jalasta pois
vetämään.

»...usko ja viisaus», jatkoi hän samalla: »asuvat tässä ajallisuuden
maailmassa aina yhdessä, niinkuin kaksi rakasta veljestä, joista toinen
taluttaa toista, viisaampi tuhmempaa», selitti hän housuja lopullisesti
jaloista vetäessään. Hän silmäili naulaa housuille ja samalla jatkoi:
»Herrasta ... Herrasta ovat usko ynnä viisaus, ja siksi asuvat ne aina
eroittamattomasti yhdessä, kuten kaksi housunlahetta... Kussa yksi
kulkee, siellä on myös toinen. Muuten olisi tämä rakkaan Herramme luoma
tomun maailma lahepuoli ja toisjalka.»

Hoksasi hän naulan, köpitti alushoususillaan, päällyshousut näpissä,
sinne, ripustaa tökkäsi housut naulaan ja arveli:

»Siinä riippukoot! Sekä usko että viisaus!» Vuoteeseen hän heittäytyi ja
kohta nukkui. Rouva luki vielä hetkisen Genoveevaa, mutta lopulta otti
kortit ja ryhtyi povaamaan, saadaksensa tietää, miten tämä Pöndisen ja
Sakarin harhaoppilais-asia päättyy. Vanha kissa hyppäsi pöydälle,
istahtaa kökähti ja alkoi sangen huolellisesti tarkata rouvan
povaamista, ja huoneessa vallitsi suuri pappilan rauha. Rovasti kuorsasi
hiljaa ja vanha kello naksutteli rauhallisesti ja tasaisesti.



KOLMASTOISTA SANAKOLINA


Sakari puuhasi taas laitoksen töissä, johti ja touhusi. Laitoksen
työväki, varsinkin laiska Hippiläinen, joka silloin kerran ihastui
Sakarin »pitkän-kiskomiseen», oli yhä enemmän mielistynyt tähän
toimekkaaseen johtajaan. Ei hän kyllä Sakarissa mitään erityisempää
huomannut -- sitä ei muutoin olisikaan kyennyt hänessä juuri huomaamaan
-- mutta hän piti sittekin Sakarista, etupäässä sen vuoksi, että hän
laski nyt Sakarin aikana saavansa työstään noin neljä kertaa suuremman
palkan kuin ennen, vaikka päiväpalkka olikin entinen ja sama.

Ja uskovaiset alkoivat jo Sakaria antimillansa muistaa. Ne siellä
saarnalla herätetyt lähettivät kirkolla kävijöiden mukana Sakarille
lahjoja, ken sukat, ken kintaat, ken mitäkin. Tänään toi Pykäläinen
Sakarin toisen morsiamen, Haivenisen lesken, lähettämät uudet
alushousut. Se viipyikin siinä vielä, jutteli ja selitteli. Istuttiin
pihamaalla ja se laiska Hippiläinenkin siinä oli seurassa.

»Oli se toki viisas teko kunnalta, kun huomattiin rakentaa tää
hullujenhuone», puheli Pykäläinen ja lisäsi:

»Se on tarpeellinen laitos.»

»Ka», munasi Hippiläinen laiskasti ja jatkoi veltosti filosofeeraillen:

»Sittepähän saa selvän, kuka on hullu ja kuka viisas, kun on seinä
välissä, sillä toisiinsahan ne muuten sotkeutuisivat...»

Ja siitä sitä sitte keskusteltiin: viisaus-asiasta, sen eri osastoista,
hulluudesta ja muusta. Niitä siellä seinien sisällä olijoita, huoneeseen
päässeitä, sääli tietysti Pykäläinen. Kiitollinen hän oli itsensä ja
muiden ulos jääneiden puolesta, ja nöyrin mielin hän puheli:

»Ja meidän ei siis sovi olla ylpeitä ja ynseitä siitä, että Herra
armossaan on antanut meille seinän taakse jääneille tarpeeksi asti
viisautta.»

»Ka... Mitäpä siitä ylpeilee», laiskotteli Hippiläinen ja Pykäläinen
jatkoi:

»Herra on vain sitä viisautta jakaessaan käyttänyt meille mitatessaan
isompaa punnusta, kuin niille siellä seinän takana olijoille
mitatessaan...»

Ja Sakarilta hän tiedusti:

»Vai mitä johtaja siitä arvelee? Siitä, että Herran punnukset ovat
kussakin tapauksessa erilaiset ... viisauttakin meille mitatessa.»

»Erilaiset ovat», todisti Sakari, mutta varmuudella hän lisäsi:

»Mutta vaaka on aina sama.»

Ei siis ole asiassa Jumalan taholta mitään väärää. Sakari oli aina
valmis Jumalansa asiaa puolustamaan, ja siksi hän siihen vaakaan vetosi
ja vielä lisäsi:

»Sillä se on viisauttakin mitatessa pää-asia, että vaaka on sama...
Kyllä siinä ei silloin Herran puolesta vilppiä ole ja... Vaaka taas ei
koskaan falskaa.»

Pykäläinen lähti ja työkello soi. Kun oli joku aika tehty työtä, huomasi
Sakari erään kanan menevän tyhjään vajaan, riensi perässä, sillä hän
arvasi, mikä sillä oli mielessä. Tietysti se munimaan meni. Sakarissa
heräsi uteliaisuus.

Ja silloin kutsui hän vajan ovelle työväen, ensin Hippiläisen, sitten
toisen, ja niin yksitellen koko väen:

»Katsotaan kun kana munii», puheli hän niille, Hippiläinen ihastui.

Ja niin katsottiin, seistiin vajan ovella. Kana, jota väen uteliaisuus
häiritsi, ei tietysti muninut, vaan käveli vajan lattialla ja kotkotti
hermostuneesti.

»Ei mennä pois ennenkuin munii», varotteli vain Sakari väelle,
uteliaisuudesta kiihtyneenä, ja niin odotettiin. Hippiläinen odottikin
jo mahallaan ruohokossa lojuen. Kana hermostui yhä enemmän ja kotkotti
yhä äänekkäämmin. Sakari nauroi ja oli onnellinen.

Ja niin ilman loppua, tunti, toinen, kolmas. Koko iltapäivä siinä
katsottiin. Nyt kana huusi jo ihan riivatusti, tepasteli ja
lennähtelikin. Toiset kanat luulivat toverinsa olevan hädässä ja
alkoivat sen apuna ensin kotkottaa ja sitte huutaa. Meluun yhtyi kukko.
Se parkui ihan kuin syötävä.

Ja niin oli talo melua ja huutoa täynnä. Aidanselillä, siltojen alla,
kaikkialla ja jos missä, parkuivat kanat kuin syötävät ja kukko koki
uhallakin saada ääntänsä kuulumaan yli kaiken. Se kirkasi niin, että
kaula oli katketa. Sakari nauroi ihan käppyrässä.

Mutta lopulta toki kana epätoivoissaan hoksasi pelastuksen: Se lennähti
eräälle orrelle ja siitä erään aukon kautta vajan ullakolle, peittäytyi
romukasan taa, teki tulisen kiireesti tehtävänsä ja alkoi sitte hiljaa,
rauhallisesti ja onnellisena äännähdellä. Muutenkin melu alkoi vaimeta
ja rauha palautua.

Mutta pihamaan nurmikolla nukkui Hippiläinen sikeässä unessa. Hänet
herätettiin. Olikin aika herätä.

Sillä ilta oli tullut. Työ-aika oli päättynyt ja niinpä eukko,
Hippiläistä, herätellessään, hoputtikin sille:

»Nouse pois, tahi et ennätä nukkumaan mennä ja myöhästyt illalliselta.»

       *       *       *       *       *

Sakarin talossa pidettiin Sakaria nyt lopultakin jo menneenä miehenä,
semmoisena, joka on kuulumattomiin hävinnyt, kenties tapaturmaisesti
kuollut. Talon käytettävänä oleva inhimillinen viisaus ei kyennyt
aavistuksinkaan huomaamaan, että Sakari samoina aikoina päinvastoin teki
itseänsä kuolemattomaksi. Samalla kun inhimillinen viisaus varustautui
siinä holhousasiassa julistamaan hänet ei ainoastaan vähäjärkiseksi,
vaan suorastaan semmoiseksi, jolla ei ole järkeä ollenkaan, ei
vähääkään, perusti Sakari kuolemattomuuttansa juuri tuon järkensä,
viisautensa nojalla, vieläpä tarvitsematta käyttää viisaudestansa muuta
kuin sen negatiivista, kielteistä osaa.

Sen sijaan oli Issakainen saanut viisautensa avulla selville kaikki
isäntämiehenä olon hyvät puolet, muonamiehen oloihin verraten. Ei siis
ihme, että hän koki nyt jo kosia Anna-Liisaa entistäkin hartaammin.
Kaiken viisautensa laski hän siinä suostutellessaan kauneutensa lisäksi
vaakalaudalle.

Nytkin hän siinä illansuussa, työstä palattuansa, istui ja illallista
odotellessansa tupakoi, se iso takkuinen pää karhallaan kuin pöyhitty
heinäruko. Anna-Liisa puuhaili. Issakainen piti sitä salavihkaa silmällä
ja puheli:

»Niin jotta ottaisit vain minut mieheksesi... Ei siitä Sakarista enää
kuitenkaan hiirikään hisahda.»

Ja tarpeenhan se Anna-Liisalle olisi, siinä isotöisessä talossa,
ollutkin isäntä. Oli hän sitä mietiksinytkin, eikä hänellä enää ollut
mitään erikoista Issakaisen rakkautta vastaan, sillä hyvä työmies tuo
oli. Issakainen imeksi nysäänsä ja jatkoi, kehui:

»Minusta ainakaan et tarvitse pelätä, jotta tulee liika viisas!»

Ei. Ei ainakaan ollut järin suurta syytä siihen huoleen. Laiskotti. Hän
vetäytyi lattialle lehtikasaan selälleen ja samalla jatkoi, ihan jo
kuherteli: puhui leikkisästi, viisasteli:

»Se pitää olla miehellä lujarakenteinen pää, kun viisaus alkaa sisältä
päin ponnistaa.»

Ja tavallaan tosissaan hän jatkoi, kehui:

»Koko tässä minun suvussa on yleensäkin ollut niin lujapäistä miestä,
että suvussa ei ole vielä ilmaantunut ainoatakaan liika viisasta...
Varsinkin isän isällä kuuluu olleen päärattaat niin kovaa tekoa, ja niin
tarkalleen justierattu, jotta sekunnin päälle olisi osannut passata.»

Ja Anna-Liisan mieli taipui ja taipui. Ja niinpä hän, kun Issakainen
jatkoi kehumistaan, siinä työssään jo tavanmukaiseksi vastaväitteiksi,
oikeastaan kuherteluksi, muka ynseili:

»Eläkä tuossa kehu! Ei sitä miehillä kuitenkaan ole sen suurempia kuin
jotta ... onhan vain housut jalassa!»

»Ka... Mutta eipä sitä rakkaus-asiassa sillä vastapelaajalla, eli
naisella, ole sitäkään valttia ansioikseen pöytään lyödä!» hoksasi
Issakainen pitää puoltansa.

Ja niin alkoi rakkaus-asia kehittyä. Tuli yö. Anna-Liisakin jo nukahti.
Kissa oli antanut hänelle jo kaikki anteeksi ja palveli siis taloa
uskollisesti: vartioi tavallaan hänen sulhastansa, joka nukkui lattialla
lehtikasassa:

Hiiri näet yritteli pistäytyä tupaan sillan kolosta, aivan Issakaisen
takkuisen pään vierestä. Kissa asettui sitä vahtimaan ja istui siinä
puolisen yötä. Sadasti pisti jo hiiren pää reiästä, mutta aina vain oli
kissankin käpälä valmiina ja odottamassa. Elähtäneen, paljon kokeneen
ukkomiehen vakavuudella hoiti se nyt tointansa siinä Issakaisen
vanukeläjän vieressä. Viikset olivat hyvästi hoidetut, suoraakin
suoremmat, ihan kuin parturin sukimat ja hätiköimättä ja viisaan
näköisenä vahtasi se hiiren pään pilkahteluja.

       *       *       *       *       *

Yleensä oli Sakari kaikessa lähetystyössänsä menestynyt hyvin, kuten
lukija on huomannut. Eikä ihme, sillä kaikki oli hänessä vilpitöntä,
altista, kuten lapsessa. Hän oli sanan mukaan uudestisyntynyt.

Ei siis ihme, että hän eräänäkin yönä onnistui hyvin tehtävässään,
vaikka se oli -- varsinkin saarnamiehen arvoon katsoen -- sangen
arkaluontoinen.

Hän näet lähti, maan tavan mukaan, toisen morsiamensa, Haivenisen lesken
luo, kiittämään saamastaan lahjasta ja häntä puhuttelemaan. Lohduttamaan
ja aitassa nukkuvaa herättämään hän lähti. Mukaansa otti hän Eulaliinan
silkkihuivin, lahjaksi tälle toiselle morsiamellensa.

Mutta onnettomuudeksi oli Haivenisen leski, kuten tiedetään, lähtenyt
vaaliasialle, puuhaamaan Sakarin vuoksi Punnitun hyväksi. Kotimiehenä
oli hänellä Leppäläisen tyttö, Kaisa, ja se se nyt nukkui yksin aitassa.
Sakari tuli ja koputti ovelle, kuten oli tottunut tällaisessa
herätystyössä tekemään.

Ja ihmeellistä! Ei hänen tarvinnutkaan muuta kuin kerran koputtaa, niin
jo se aitassa nukkuva vaimo heräsi ja avasi oven. Kolkutusta ja
kolistamista ei siis tarvinnut lainkaan. Kaisa, näet, oli siinä
ikävissään odottanutkin yöjalkalaisia ja oli siis koputukselle altis,
valmiiksi herännyt. Kaisa aluksi oudostui ja oudostui Sakarikin, mutta
oitis hän selitti:

»Minä vain koputin.»

Tunsi Kaisa Sakarin, sillä oli hän ollut hänen saarnaansa kuulemassa,
vaikka ei hän vielä uskovainen ollut.

»Lohduttamaan tulin», jatkoi Sakari.

Ja niinpä Kaisakin antoi asian olla. Sakari työntyi aittaan, istahti
Kaisan sängyn reunalle, tupakoi ja mietiksi siinä kauvan. Kaisakaan ei
puhunut, muuten vain makaili siellä Sakarin selän takana.

Mutta sitten kaivoi Sakari povestaan Haivenisen leskelle lahjaksi
varaamansa Eulaliinan silkkihuivin, työnsi sen Kaisalle ja ilmoitti:

»He... Toin sen sinulle lahjaksi!»

Ja ääneti kallistui hän Kaisan viereen. Ja Kaisa alkoikin jo taipua.
Sakari jo ihan likisteli ja samalla kysäsi:

»Pidätkö sinä lohduttamisesta? Herran sanalla lohduttamisesta?»

Ja kauvan odottamatta hän lohdutti Kaisaa:

»Kun ihminen ei nuoruudessaan ylenkatso lohdutusta, niin ... silloin ei
liika viisaus pääse olemaan ruumiin ja hengen vaiva.»

Eikä kulunutkaan montaa hetkeä, kun jo Sakari oli kihlannut Kaisan
kolmanneksi morsiameksensa. Ei sitä Kaisa voinut vastustaa, sillä jos
kenenkään, niin saarnamiehen ja pankkiirin suhteen on nainen kuten
tietty, aina voimaton, heikko ja antautuvainen.

Mutta silloin sattui pieni onnettomuus. Kylänpojat tulivat Kaisan luo,
koputtivat, ja kun ei avaajaa kuulunut, sysäsivät itse oven auki,
löytäen Kaisan, mutta myös saarnamiehen hänen vuoteensa reunalta.

Ja niin syntyi sananvaihto, ensin säveä, sitte jo toisenlainen. Pian
kehittyi siitä käsirysy. Pojat mukiloivat Sakaria aika pahasti,
viskasivat hänet lopulta ovesta ulos, vetäisivät oven kiinni, ja vaikka
Kaisa oli paennut saunaan, niin jäivät pojat hänen paluutaan aittaan
odottamaan. Sakari luuli Kaisan jääneen pojille aittaan, rynnisti ovea
vastaan, mutta ovi oli lujasti kiinni.

Hylyt! Ne olivatkin urheiluseuralaisia, tunnuslauseena aksioomi,
viisaus, totuus: »Terve sielu terveessä ruumiissa.» He pitivät siis
sielua terveenä ruumiin harjoituksilla ja kukistivat pirun valtaa,
syntiä ja kaikkea pahuutta ja pahaa, urheilulla, kuten muut Kalevala-,
hautapatsas-, pääkallo-ym. arkeologisista tutkimuksista, eli vanhojen
peijaiden ruuantähteistä, etsivät sitä ehtymätöntä elämänvoimaa ja
-viisautta, jota voi tarjota ainoastaan varsinainen, alati viherjöivä
viisaus, viisaudenkirja, ja viisaudenkirja-homma ja varsinkin usko. Oli
niillä, urheilijoilla, siis voimaa millä viskata pappi pellolle ja vielä
ihan kuin ivalla kehoittivat Sakaria heittämään sielujen parantamisen
saarnoilla ja muilla Siionin apteekkilääkkeillä ja parantamaan niitä
uudenaikaisilla pahanlääkkeillä, esimerkiksi kolmiloikkauksella, tai
ranskalaisella painilla.

»Pilkkaajat!» kauhistui Sakari heidän puhettaan.

Ja nyt alkoi hän ihan raivoissaan kolkuttaa ja pyrkiä takaisin aittaan.
Hän löi oveen, että tärisi ja vaati avaamaan. Hän julmistui, kun ei
avattu, otti halon ja löi seinään, että paukkui ja jyski, mutta
sittenkään ei vain avattu.

Ja silloin keksi hän keinon. Talossa oli iso ruokakello. Kuin
kirkonkello riippui se siellä pikku katon alla, kahden pitkän patsaan
päässä, päätyseinän yli kohoten. Sakari alkoi aitassa olijoiden kiusaksi
uhallakin soittaa. Vimmatusti veti hän nuorasta. Kello helisi ja
pauhasi. Ääni kantoi yön tyyneydessä yli seutujen ja vesien. Ihmiset
havahtuivat. Luultiin Haivenisen talossa jotain pahaa tapahtuneen ja
riennettiin avuksi. Isona armeijana samosi koko kylän väki kartanolle.

Mutta harmistunut Sakari vain soitti, soitti aitassa olijoille
kostaaksensa. Väki oudostui, seisoi, katsoi, tunsi voimallisen
saarnamiehen. Ja silloin Sakari selitti, uhitellen:

»Soitan!... Uhallakin soitan!»

Ja hän soitti ja jatkoi:

»Yölläkin minä valvon ja kolkutan ja kolistan, ja jos ei auta, niin minä
soitan kellolla, niin että yösydännäkin pitää jokaisen herätä.»

Oltiin ymmällä. Saarna-asiasta käsitettiin Sakarin puhuvan.
Uskonnollista hereille soittamista se siis tarkoitti, arvelivat
uskovaiset ja ihastuivat. Kukapa pappi tekisi niin: valvoisi kuin paimen
yölläkin, soittaisi hereille, ja kun kokoonnuttaisiin, niin julistaisi
sanaa ja jakaisi lohdutusta. Hän soitti siinä yösydännä ja valvoi siis
kylän paimenena.

Ja aivan kuin itsestään siinä muodostuikin öinen, ihana saarnan ja
herätyksen hetki. Kaikki ne monet suruttomatkin jäivät kuuntelemaan
siihen, niiden harvojen uskovaisten joukkoon.

Ja niin saarnasi Sakari Kolistaja kolmannen voimallisen saarnansa, n.s.
yösaarnan.

       *       *       *       *       *

Näin hän saarnasi:

»Kun kello lyö kaksitoista, niin silloin on sydänyö!»

Hän jatkoi:

»Ja silloin kaikki nukkuvat, jotkut niin sikeästi, että kuorsuu kuuluu.»

Niin tekevät. Kuin linnut oksalla nukkuvat he, nämä työssä ahertaneet,
väsyneet lapset, ken vuoteessa, ken paljaalla puulla. Sakari jatkoi:

»Mutta minä valvon.»

Miten liikkuttavaa, ihanaa! Sydänyö ja kaikki nukkuvat. Hän yksin
valvoo, yllä vain yön sineen nukkuneet hiljaiset tähdet. Paimensauva
kädessä hän joko vaeltaa ja huolehtii, tai istuu, tai hetkeä vartoo. Hän
jatkoi:

»Ja yhtäkkiä minä alan kellolla soittaa!»

Näin, juuri puoliyön hetkellä, silloin kun vedet lepäävät, kedot ovat
vaiti, eikä ole muuta kuin tämä yön rauha.

»Minä vedän kellon nyöristä ja soitan, niin kuin olisi maailmanloppu.»

Suuri hätä, synnin hätä. Sitä se kai tarkoittaa, ajateltiin. Sakari
todisti:

»Vaikka kello lentäisi kappaleiksi, niin minä vain soitan.»

Uskollisesti, perinpohjin kuten aina altis paimen, niin hän tehtäviänsä
täyttää, niin hän vaaraa väistämättä kellonsa ääressä seisoo.

Ja Sakari vannoi:

»Ja silloin se tulee hätä! Toiset eivät ennätä housujaankaan löytää,
vaan juoksevat keveisillään.»

Ihmislapset, ne pienet poloiset! Kuin viattomat, säikähtyneet lapset
rientävät he hädän hetkellä, keskellä sydänyön hiljaisuutta apua etsien.
Ei auttajaa, ei apua. Yö vain ja äänettömät kesäöiset vedet. Etäältä
kuuluu vain paimenkellon kirkas kutsu, jakaen valoisan kesäyön rauhan
lohdun ääntä. Kuin pelästyneet lapset samoavat ihmisrukat sitä kohti,
saapuvat paikalle, näkevät uskollisen paimenensa soittavan, alkavat
rauhoittua ja tuntea päässeensä turvaan.

»Ja silloin», saarnasi Sakari ihan vuolaalla voimalla: »silloin minä
sanonkin, että: Katso maallinen viisaus, se ylpiä, mutta hedelmätön
vaimo, joka jokaiselle helmaansa hempiästi nostaa, on valmistanut
vuoteensa teidän päähänne ja elää siellä niinkuin kenokaula Jerusalemin
tytär ylpiästi, ja makaa kauhiassa haureudessa, mutta lasta hän ei saa.»

Ihanaa! Vertauksesta tuulahti sieluihin raamatullinen tuoksu. Saarnaaja
haltioitui, jatkoi:

»Ja on tämä suomenkansa itse se monista tuhmista, mutta tuskin
ainoastakaan viisaasta teostaan kuulu vanha viisas Väinämöinen, joka
Joukahaisen kanssa viisaan maineesta kinaa. Sillä viisauden ainoaksi
edustajaksi ja pääkamreeriksi se viisaan Väinämöisen kansaksi
julistautuessaan itsensä ylensi ja niin on koko suomenkansa niinkuin
poriseva papupata ja niinkuin kiehuessaan röplöttävä rokkakattila se on;
sillä viisaudesta se porpottaa ja porinaa pitää, mutta työt, siitä
viisauden porinasta syntyneet työt ovat niinkuin siitä kiehuvasta
rokkakattilasta lattialle läikähtänyt ripellys. Ja niinpä: ainoastaan
hullun suulla tohtii ja voi suomenkansa itsestään totuuden sanoa, mutta
viisaskielisenä se kavalasti pahansa peittää ja pienuutensa vakan alle
visusti kätkee ja ainoastaan olemattomia itsestään ilmoittaa, ja
koskasta maksupäivä saapuu, niin papinkappansa kuurnitsee ja niin
tuulenhäntiäisistä herralle kymmenykset kantaa, mutta selvän elon itse
syö, ja niin on viisaus sille ainoastaan vilppipuheen kauhia isä ja
viisauden hapatus sala-ajatuksen siemen, sillä he hapattaa pois uskon,
sen autuuden kolian peruskiven. Totisesti! Totisesti, sillä ainoastaan
uskoon ja Herran antamaan kovaan leipään pystyvät suomenkansan hampaat,
mutta viisaus on sille liika kova pähkinä purra. Siispä hätky!

Hätky ja kavahda, sillä vaikka sinä, oi suomenkansa, viisaan Väinämöisen
kansana itsesi viisauden juurikansaksi ilmoitit, niin minä kuitenkin
sinun kauhean viisautesi sanavalolla kirkastan ja liika viisautesi
sanatulella korvennan, että niinkuin viisaus alastomana ja ruti-köyhänä
uikuttaen sinusta maailmaan tuli, niin pitää sen myös nyt repaleensa
riisumaan ja ilko-alastomana maailman edessä seisomaan ja häveten
häpeämään ja niinkuin hiiren sen itselleen pakoreikää vilkumaan pitää.
Etköstä huokaa!

Etköstä huokaa, oi suomenkansa, sillä Herran Jerusalemiksi sinä sen
ihanan ja pyhän Beliaalin kaupunkisi uskon avulla rakensit. Tiilistä ja
rauta-petoonista ja saven ja sementin sekoituksesta sinä sen rakensit ja
pystytit sinne lyhty tolpat ja telefoonitolpat, niinkuin suorat
seedripatsaat Siionissa. Sinä ylensit siellä ihanat sähkölamput ja
kirkkaat kaarilamput, niinkuin valot, ja niinkuin kauriin ja karitsan
kruunussa tähdet ja vedit johtolangat. Sinä istutit sinne myös
esplanaadit ja yrttitarhat ja hesperiat ja promenaadit ja rakensit
kaariportit ja asemat ja korkiat tähtitornit ja hippodroomit, niinkuin
Beettelissä ja hallit ja yömajat ja isot salmiaakit niinkuin Efraidassa,
että se Beliaali niinkuin Daavidin kaupunki olisi, ja että siellä neidot
niinkuin harput Herraa kiittäisivät ja ihanat emännät kanteleet polvilla
istuisivat ja sinä itse symbaalia soittaisit ja fortepiaanolla ylistystä
edes toisit, ja te kaikin kiitoskuoroon yhtyisitte. Sitä varten sinä
uskon avulla sen pyhän ja korkian Beliaalin, sen uskon kaupungin
rakensit.

Sitä varten sinä varasit sinne gramofoonit ja sellot ja kaikkinaiset
muut uskonsoittimet: pelitoosat Ruomista ja positiivipelit Kapernaumin
ja hanurit pyhästä Saratovin kaupungista, ynnä rumbaalit ja huuliharput
ja kurkut, että sinun Beliaalisi pyhä ja korkia olisi.

Että se pyhä kaupunki olisi, niin että siellä sinun virtesi jyriseisi ja
kuuluisi ainoastaan urkujen pauhu ja sinun ylistyksesi voimallinen
tärinä, kun sinun rumbaalisi kajaa ja sinä väkinesi ynnä emäntinesi
pasuunalla psalmeja puhallat, ynnä tyttärinesi kielikannelta soitat, ja
pilleillä ja huiluilla ihanasti kiitosta huilutat, mutta viisaus sinut
petti.

Petti, sillä suomenkansan viisaus on niinkuin härkä, ja niinkuin
vihainen härkä, jonka silmät sidotut ovat, ja sen tykö meni kuitenkin
suomenkansa, kun se neuvoa ynnä ymmärtämystä tarvitsi ja siksi ei voi
suomenkansa synnittömänä, eikä vaimottomana elää. Ei, sillä koska se
viisaudelta, eikä uskolta neuvoa kysyy, niin se kavala viisaus neuvoo
häntä: »Mene siihen suureen Beliaalin kaupunkiin» -- neuvoo se häntä --
»niiden Beliaalin ihanien tyttärien tykö, ja niiden lumosilmäisten
neitosten, ynnä niiden kippura-nenien kaunokaisten ja ylen ihanaisten
neitsytpiikasien luo sinä Beliaalin kaupunkiin mene ja sano niille:
minun vohlani ja minun kyyhkyläiseni!»

Voi sinua!

Voi sinua, oi suomenkansa, ettäs uskoni hylkäsit ja viisaudeltasi,
side-silmäiseltä härältä, neuvoa kysyit! Sillä koskasta vielä uskon
avulla sen neuvoa epäilit, niin se sinulle kavalasti kuiskasi: »Katso
vaimon hempu on sinulle parempi kuin sämpylä ja manna, ja ihana neito on
suloisempi kuin mahla ja hunaja sinulle» -- ja niin sinä, oi
suomenkansa, viisauttasi uskoen kaikkinaisista maakunnistasi vaimon luo
Beliaalin kaupunkiin menit.

Menit, oi menit, ja niin saavuit sinä sinne, koska siellä vielä kukoisti
sinun uskontaidollisuutesi aika, niin että lampaat olivat Beliaalissa
siveiksi kerityt ja jäärät hurskaiksi leikatut, ja sinulla itselläsi oli
kammattu otsa jakaus ja isäin-sääty, ynnä talli orhia ja renkitupa
renkiä varten, ettäs niinkuin pyhä patriarkka olisit. Sinä saavuit,
koska sinun uskontaitosi toimesta esivalta Beliaalissa vielä
voimallinen, niinkuin Jaakop painissansa oli, niin että kaduilla oli
siveä meno ja viinakrouvissa ja pulloboolioisissa, jotkas uskon avulla
ynnä Beliaalin rakensit, vallitsi sinun vaelluksesi kirkastukseksi
ankara ja sinulle soveltuvainen kuri niinkuin kova ja ärmeä piispa
kirkossansa, niin että sinä uskonhiljainen olet. -- Ja niin kukoisti
kaikessa sinun uskonaikakaudellasi ihanana se sinun vanha,
monitaidollinen hurskautesi ja uskontaitosi, niin että sinun
vanhurskautesi, oi taivaallinen suomenkansa, oli silloin ihana niinkuin
autuaallinen ja ymmärtäväinen emäntä, jolla on se siviä esiliina, ettei
takaliina esteenä olisi ja töissä ja menoissa häiritseisi.

Oi uskon ihanuutta!

Oi uskon ihanuutta, koska vielä viisauden kera Beliaaliin tulit, sillä
temppeli oli silloin sinun uskontaidollisessa huoneenhallituksessasi
Beliaalissa Herralle alati valkoiseksi kalkittu ja kirkon rappuset yljän
tulla puhtaiksi lakaistut, ynnä myös ilohanhet ja kimasorsat, niinkuin
huoneesi uskonlinnut ja kuikukyyhkyt kallioilla rauhassa pesivät,
uskontaidollisuuttasi autuaallisina ihailivat ja reunakallioilla
kaihoisasti kuikuttivat, että myös sydämesi hempiä olisi, eikä usko
kalsistuisi ja armon tarve lakkaisi sinulta. -- Niin, silloin sinä
Beliaaliin tulit. Sinä tulit sinne päässäsi viisaus, se Belsebuubin, sen
haureudesta ja viinan myönnistä kolmesti tuomitun kauhian sarvi, ja niin
loppui Beliaalissa sinun vanha, monitaidollisen uskon siviä ja ihana
aika, se sinun uskon kautta taitavan ja viisaan hurskautesi autuas aika,
se aika, jolloin sinulla oli huoneentaulut seinälläsi, että myyrät
tietäisivät asua maakoloissa, se aika, jolloin sinä, oi suomenkansa,
pyhyyttä uskon avulla noudatit ja niin sinun tyttäriäsi niiden monista
laittomista ja isättömistä lapsista vitsalla ankarasti kuritit, ja niin
uskon taidolla kanssarikollisuuden vältit ja kalliin oman sielusi
maallisella vitsalla ijäisen vitsan alta Herralle pelastit.

Pelastit. Ja niin kukki sinun perunamaasi ilmoilla ihanana, ynnä
juurimukulat valmistuivat maan pimeydessä, että hurskaassa huoneessasi
oli tavaraa molemmissa: sekä kellarissa, että kirkossa, sinun
uskontaidollisuutesi tähden.

Voi sinua, että se aika loppui!

Voi sinua, sillä nyt sinä, viisauttasi uskoen, aloit itse Beliaalissa
rentonaan elää ja kokonaan ihanan vaimon luo menit ja sanoit sielullesi:
Sielu, ole nyt järkiään emännällinen, ettäs vielä enemmän tietäisit,
kuinka suloinen on vaimo sinulle, ja emännällisyys sinun olollesi!

Voi sinua!

Voi sinuas, suomenkansa, koska sinä neitsytpiikasen tykö siinä suuressa
Beliaalin kaupungissa jouduit, ja kaunokaisen kaulaan sinun alati
huikentelevaisen kätesi kiedoit! Sillä itku ja iso pihinä pitää siitä
vielä kuuluman, ja syntisten lisääntymys pitää siitä seuraaman, ettäs
kavalaa viisauttasi uskoen siltä Beliaalin tyttäreltä autuutta etsit ja
häntä yötä ja päivää vohlanasi ja kyyhkyläisenä pidit, ja Beliaalissa
hänen kanssansa iloiten uskon ja sanan unohdat, ja hänelle yhäti sanoen
sanot ja kuiskaten hänelle lempiästi kuiskaat: minun hempukkani ja minun
helmikanani! Raadollinen ja orpo minä ilman sinun vaimollisuutesi
viehelumoa olisin. Avaa siis minulle huoneesi ja hippelisi ja ole minun
hempuni ja minun Kerubiimini tässä ratki taivaallisessa Beliaalin
kaupungissa!

Voi sinua!

Voi sinua, oi suomenkansa, sillä vaikka sinä jalossa kilvoituksessasi
hankit itsellesi jalat niinkuin kauriin jalat ja kehitit juoksu jalat
niinkuin nopian jäniksen jalat, että ne sinulle suoja pahaa ja turva
liikaviisauttasi vastaan olisivat, niin et sinä kuitenkaan Beliaalissa
vaimon luona ja ihanan neitsyen tykönä niillä syntiä pakoon ehdi, vaan
niinkuin lentokone, joka haahkana liitää, ja niinkuin iso seppeliini,
joka puhkulla taivaat täyttää, yllättää sinut synti, ja niin sinun
kalliit rekordisi kukistaa ja murtomaa-, ja estejuoksusi ja jalkauskosi
häpeään saattaa, ettäs tällä ajalla niin rohkiasti ainostaan jalkoihisi
turvasit ja sanoit: koska minua köyhyys ja paha uhkaa ja nälkä ja
tulipalot ynnä ympäri piirittävät minua, eivätkä pakene minua, niin minä
itse pakenen sillä, jaloissani on minulle turva ja apu, ja
juoksukintuissani pakoapu, koska minä ratki-raadeltuna minun kauhiaa ja
minua armotta ahdistavaa nälkääni pakoon juoksen ja tätä minun ilkiää
liikaviisauttani karkuun nopeasti, ja kuin henki kurkussa kirmaan. -- Ja
niin oli sinulla tosin, oi toimellinen suomenkansa, ahkeran työn ja
kehittämisesi tuloksena pari viattomia jalkoja, niinkuin kaksi
kyyhkyläisen poikaa Herralle uhriksi, ja vikkelät jalat ja nopeat pako
jalat maailmalle rikkaudeksi edesluoda -- ja niinkuin on sinun;
aikatyösi niin on sinun kaikki toimesi. -- Ja sinä rakensitkin niille
jalvoillesi alttarit ja pyöreät hiiliradat ja ymmyrkäiset
sporttiplaanit, etteivät jalkasi harhaan juoksisi sinulta, eivätkä sinua
eksyttäisi, kun sinä kaikkinaisissa ja monissa viisauden toimissasi
lähtökohtaasi pikaviestiä radan ympäri ehätät -- mutta eivät nekään,
sinun jalkasi, sinua Beliaalissa sinun kauhiaa ja kavalaa
liika-viisauttasi vastaan auta. Ei, sillä kun sinä, oi suomenkansa,
niillä nopioilla jaloillasi kaikkinaisista maakunnistasi vaimon tykö
Beliaalin kaupunkiin riensit, niin sinun pakojalkasi ja nopiat
juoksujalkasi siellä turhaan raukesivat, sillä niinkuin lumi sinun
nopiat juoksujalkasi, oi suomenkansa, sen ihanaisen vaimon lämpimässä
sylissä olemattomiksi sulavat, niin että sinä olet niinkuin Simpson,
jolta Delila jalat pois keritsi. -- Ja niin ei sinulle, oi Herran
nasiiri, enää mitään jää, koska se kavala viisaus sinulle lipeästi
emännällisyyden autuudeksi kuiskaa, niin että sinä Beliaalin tyttärille
niinkuin vartijalle itsesi ynnä kalliit jalkasi uskot ja sanaa syrjit,
ja uskoa niinkuin vanhaa vaimoa vierot, mutta viisauden niinkuin nuoren
immen vuodevaimoksesi hyväksyt ja niin sen kanssa ynnä iloa pidät ja
sanot vain sinut yllättäneestä synnistä ynsiästi, että: acroplaani.

Voi sinua!

Voi sinua suomenkansa, ettäs Beliaalissa vaimon hempeyden tapasit! Sinä
unohdat silloin Beliaalissa uskon ja ainoastaan syöt ja kauhiasti
mässäät. Sinä täytät vatsasi kaikkinaisella ruualla ja mahasi Beliaalin
herkuilla, ja niin ainoastaan hyvin maallisia enää töräjät ja tuiki
aineellisia torvella soitat ja tarpeettomia sillä toitotat, mutta
hengelliset huilut hylkäät ja symbaalisoittimet loukkoon viskaat, ja
Beliaalissa ylpiästi röyhtäiset, ettäs vatsasi täysi ja mahasi ruuasta
turpea on. Etkä sinä enää pelastua voi, sillä koska sinä vielä hyvää ja
hurskasta menoa muisteleisit, niin se kavala ja vihainen viisaus kuiskaa
sinulle: »Heitä se, sillä katso vanha vaimo tekee elämän happameksi ja
hyvä ja hurskas meno kasvattaa papeille ison mahan, mutta oman mahasi
kuivettaa niinkuin sen, jonka Herralle puuhun ripustit» -- ja niin sinä
heität.

Voi sinua, Beliaalin kauhea poika!

Voi sinua, sillä et sinä koskaan rupea hätääntymään, etkä kauhistumaan,
etkä mene maakyliin kaitsemaan sikoja yhden kauppamiehen tykönä. Et,
vaan sinä kehut mammonasta kansalle kovaa työtä, mutta itsellesi kepeät
olot keploittelet -- sinä ylistät rieskasta muille maakyliä ja myöt
niille taivaat silavalihasta, mutta itse sen kuumakivisen helvetin
Beliaalissa itsellesi valitset, sillä sinulla on päässäsi se sarvipäinen
viisaus, joka ei häränhännällään häpyään peitä, vaan sinulle ilkiästi
kuiskaa ja sanoa lötkii sinulle että: »Katso parempi on sinun ihana impi
sylissä helvetissä, kuin pappi polvella taivaan ilossa, sillä papin maha
painaa kans» --. Ja niin et sinä väry.

Et, vaan sinä käännät vain täysinäistä kelletintäsi kohomma ja sanot
ylpiästi: Iloitse Beliaali, että minulla on sinussa näin hyvä ja huikea
olla, koska myyrät mäessä vaikenevat ja maamyyrät törmissä työtä
tekevät! Minä ylensyön ja ratkiriemuitsen, ynnä muita synnistä ja
mässyystä manaan. -- Ja niin sinä manaat ja profeettana ja Jeremiaana
jyriset, sillä se kauhea viisautesi taaskin valehtelee sinulle että:
»Huokiampi on sinun olla profeettana kuin profeetan aasina, sillä
profeetan luut ovat raskaat ja satula lujasti nyöritetty.» -- Ja niin
sinä itsesi rahasta profeetaksi ylennät.

Voi sinua sen sarvipään, suuren ja kauhian viisautesi tähden, sillä nyt
sinä yhä kauhiammin ja ylenpalttisemmin Beliaalissa mässäät ja synnissä
elää retustat.

Voi sinua Beliaalin poika, sillä koska mahasi yhä enemmän anoo ja
vatsasi alati lisää kurnuttaa sinulta, niin sinä vain hihkaat, että:
Päly pois!

Päly pois ja niin sinä myöt Beliaalissa rallisi rahasta, riemu-virtesi
penningistä ja maksusta muut menosi ja äyskäät kerskaten, että: Minä
olen se Beliaalin poika!

Voi sinua, ettäs niin viisauttasi, sitä sinulle alati vihastunutta
sidesilmäistä härkää kuulit ja ymmärtävän uskon luotasi pois heitit,
sillä nyt sinä jo rahasta parannusta saarnaat ja maksusta syntisiä
sormella osotat, koska ilkiä viisautesi opettaa sinulle, että: »Heitä
toisen housut pirun pyykkiin, niin omasi puhtaiksi uskotaan.» -- Mutta
minä sinut itsesi ilmoitan ja osotan.

Minä ilmoitan ja osotan sinut, ettäs itse häpiällisesti vaimon tykö
menit ja kuitenkin muita synnistä osoitat ja sanot sillä itsestäsi,
että: »en minä itse vielä emännästä mitään tiedä, enkä neitseestä
enemmän kuin savikukko kanasta ymmärrä», -- ja niin sinä ainoastaan
leukaluullasi pöksysi Beliaalissa puhtaiksi peset, mutta saippuat ja
muun vanhurskauden hylkäät, koska hirveä viisautesi sinulle neuvoo,
että: »Huokiampi on sinun suullasi kuin käsilläsi housusi pestä, sillä
saippua maksaa ja työ ottaa luille ja.» -- Mutta nyt minä sinut
paljastan, ettäs niin pestyillä pöksyillä taivaaseen yrität.

Minä osoitan sinut ja todistan, että sinä maksurahasta maan ihanuutta
ylistät, ynnä suuruutensa tähden sitä kauhiaa Beliaalia tuomitset, jonka
kansaa sinä alati omalla luvallasi voimallisesti lisäät. Mutta sinulta
loppuu jo raha.

Voi sinua Beliaalin asukas, sillä nyt sinä alat jo pesäsi piiloilla
elää!

Niillä, sillä nyt sinä jo omaa pahnaasi muiden edessä penningistä
parannat ja itsesi eroittaaksesi hopearahasta muille pesääsi pöyhit,
niinkuin sittiäinen asuinsijaansa. Sinä myöt pilatut pehkusi maakylihin,
ja pahnapehkusi peltoväelle, sillä se kavala viisaus kuiskaa sinulle,
että: »Katso raha on parempi kuin pehku ja konsti ynnä kauppakonsti on
huokeampi kuin hartiatyö. Eikä pahaksi piehtaroimasi pehku enään
itsellesi hyödyksi ole.» -- Ja niin sinä pehkusi myöt, mutta vatsasi
pidät. Sinä lyöt ne pehkurahasi ja parannusrahasi Beliaalissa pöytään,
syöt mahasi isoksi ja kerskaat viisaudellasi, että: »Minun härkäni ja
minun syöttilääni! Pureta sinä pehkut pyhillä ja säästä tuhmille taivas,
mutta tee minusta pappi vatsaltani ja arkkipiispa mahani koolta!» Niin
sinä kauhiassa liika-viisaudessasi sanot, oi suomenkansa, mutta oman
sielusi autuuden hyväksi et sinä Beliaalissa tee muuta kuin parannat
rahasta lähimmäistäsi ja olet siis niinkuin se, joka täyttää kuudennen
käskyn ainoastaan kuohitsemalla kalliin autuudenasiansa tähden
talossansa kissan, että huoneessa paasto pyhitettäisiin! Voi sinua!

Voi sinua, että sillä avulla taivaaseen yrität, mutta itse vietät
Beliaalissa vaimon tykönä syntijuhlaa ja syömäjuhlaa ja juomajuhlaa ja
äyskäät hirviässä viisaudessasi autuudenasiasta, että »Suru pois, sillä
minun kissani pöksyt ovat puhtaat ja lähimmäiseni vaimon luota aitasta
ulos heitetty, ettei ynnä hänkin lankeaisi!» -- Ja niin sinä Beliaalissa
rahasta lähimmäistäsi parantaen ilkiässä viisaudessasi niinkuin
murjaanin pesijä kissan pöksyillä kavalasti taivaaseen yrität ja
synnissä ja emännällisyydessä huolettomana elät ja leiletät, sillä
sinulla on rahaa, jota saarnalla sait ja kuohiten kokosit.

Rahaa sinulla on, vaikka et vaivaa nähnyt, sillä sinulla on se hirveä
viisaus, niin että sinä niinkuin naisparturi niität ja leikkaat
ainoastaan siitä, kuhunkas et kylvänyt, ja kokoat siitä, kussa et itse
kasvattanut.

Siitä, sillä leuvasta ottamaan ja leuvalla elämään, vaan et leukaan
oikein antamaan sinä, suomenkansa, kauhiassa viisaudessasi
pöksynpesuillesi Beliaaliin tulit. Sinä myöt siellä leukaluitasi turulla
ja jalkojasi juoksutorilla. Ja koska sinut täytetään taas rahalla ja
kaikkinaisella rahalla, niin sinä ostat ruokaa ja makiata viinaa
vatsallesi ja vaimon hempua sielullesi ja vietät syömäjuhlaa, niin että
mässäyssoitto soi Beliaalissa ja syömälaulu ja juomavirsi Beliaalin
saleissa, ja sen huoneista kuuluu helmaväen yhäti houkutteleva kuiskutus
ja kikatus, sillä Beliaalin tyttäret, jotka sinun sylissäsi, oi
suomenkansa, Beliaalissa niinkuin enkelit istuvat ja polvillasi ihanina
niinkuin ruusut kukoistavat, ovat jo sen siviän ja sinulle
uskon-turvallisen sarkahameen riisuneet ja hävelikkäänsä hyljänneet ja
ainoastaan hempihameen ja himaisuharson ja hämyharson päällensä pukeneet
ja kiehenauhoilla ja lumonauhoilla ne ihanat kutrikkaansa kaunistaneet,
eikä heillä ole enää sitä poimutettua häveliinaa, eikä päärmättyä
kaihtoliinaa, vaan ainoastaan iloliina ja vieheliina, ja rubiinit ja
timpit ja helmet, ynnä hohtohelmet ja kalliit kiehtokivet, ja päärlyt,
niinkuin safiirit ja kauriin kruunun kalliit jalokivet siinä
taivaallisessa neitsytsikermän kirkkaudessa -- ja suloiset hajuvedet ja
hempuvedet ja petevedet Köölenistä ja palssamivoiteet ja hempijauhot ja
lumovedet Koonian kaupungista, ynnä paulanauhat ja kurjensulat ja
otsatukat. Voi Beliaalin tyttäriä!

Voi heitä, sillä taivaallisen yljän lamput ja öljyastiat he ovat
viisaudessaan ynsiästi unohtaneet, ja sähkölamput hoitamatta ja
sähkölaskun ja kaasulaskun maksamatta heittäneet, sillä eivät he oikiaa
ylkää odota, mutta sinun tyköäsi he eivät pois ole.

Eivät, sillä he ovat virret niihin ihaniin ja hempiöihin ilolauluihin ja
kiehtoviin kuikukouluihin vaihtaneet, ja virsikanteleensa he ovat
pajuihin ja telefoonitolppiin ynsiästi ripustaneet, ja symbaalit
panttilaitokseen pantanneet, ja forttepiaanonsa taivaallisesta
sävellajista ylpiästi uuteen äänikertaan virityttäneet, ja
gramofooniinsa Beliaalin laulujen laululevyt hallelujalevyjen sijaan
ostaneet, ja niinkuin taivaalliset terttulinnut he nyt sinulle
ainoastaan Beliaalin lauluja lauleskelevat, niin että heidän äänensä on
niinkuin lempirastaan hyvin kaunis kujerrus ja niinkuin kaiholinnun
ihanaisin viserrys, kun he lumolauluja sinulle sirkuttavat, mutta et
sinä vääjää.

Et, ja niin sinä, oi Beliaalin poika, heidän kanssansa Beliaalin
kaupungissa, sen hekkumallisissa pymfääliöissä ja ihanissa himohuoneissa
kauhiasti maallisissa mässäät ja niinkuin murjaani sinä mellastat. Sinä
juot lasikappeleissa, ynnä timbaalituvissa ja viinifaalioissa sitä
kallista ja makiaa viinaa, ynnä myös sitä vähemmän soveliasta ja
moninaista pulituurijuomaa, ja laulat remppulauluja, ja luet Maiju
Lassilaa, sitä hirviää Susannaa Baabelin pelissä, ja säret ylpeydessäsi
sen pyhän ja korkian Beliaalin kaduilla raitiotien vaunusta akkunat ja
rikot isot lasiakkunat -- ja ammut revolverilla -- ja puhut telefoonissa
synnillistä rakkautta monelle hempiälle armaallesi -- ja sähkötät väärän
sanoman vaimollesi -- ja lasket vekselit protestiin -- ja ajat
automobiililla, sillä kuoleman kauhialla niittokoneella -- ja nouset
esivaltaa vastaan -- ja panttaat kellosi -- ja hoilotat ja remuat ja
lyöt vain pöyhkeästi pullistettuun rintaasi ja kerskaat ylpiästi että:
Mitämaar!

Voi sinua!

Voi sinua, suomenkansa, sillä sillä aikaa pyhä Beliaalin kaupunki, se
Jerusalem Suomen Siionissa hukkuu, niin että ainoastaan kolistealaisten
seurakunta pelastuu, että sanan siemen säilyisi, mutta sinä et säily.

Et, sillä turhaan sinä enään vapisemaan ja kauhistumaan rupeat,
saniteerit ja koirapoliisit turvaksesi palkkaat, sillä eivät sinua, oi
suomenkansa, enää nopiat jalkasikaan auta ja pakoon pelasta, koska sinä
suuressa viisaudessasi ymmyrkäiselle kaikkinaiset juoksutyösi ja
pyöreälle radalle pakojuoksusi asetit. Sillä taitaako se rikastua, joka
niinkuin sinä, oi viisauteen langennut suomenkansa, reikää ostaa, että
hänellä aina ja viljalti läpeä olisi.

Ei. Ja niin sinä hukut, sillä ei sinulla Beliaalin Sodomon-hävityksestä
pakoon pelastuaksesi ole taivaallista nopiakulkuista
moottori-ilmalaivaa.

Totisesti hukut, sillä jo nyt lopun merkit maassa ja enteet Beliaalissa
ilmestyvät, sillä vaimokin jo Beliaalissa synnillistä viisautta päähänsä
ja tietoviisautta ja viisaustietoa kammioonsa kokoaa, ja niin harjalle,
eikä yljälle ovensa avaa. Ja se on jo sen kauhian lopun merkki, sillä ei
vaimon viisaus sinulle hempeitä puhu, eikä ihania ennusta, oi sinä
Beliaalin poika, ettäs kurittavan vitsan, sen tietoviisaan vaimon, vasta
niin vanhalle iällesi säästit! Oi, miksi et jo nuorena sinun
etsikkoaikaasi tuntenut, niin että kylkiluusikin olisi sinulle aikanaan
korkoa kasvanut, ja sinä vitsauksesta ja Beliaalista niinkuin Loot
Sodomasta pelastunut olisit! Mutta nyt se on jo myöhä.

Voi sinua!

Voi sinuas, sillä eiköstä Beliaalissa jo vaimot puhu seurakunnassa ja
ämmät miesten pyhäin yhteydessä, vaikka vaimon on niissä vaiettava. Ja
jos vaimo saa siellä kerran sanan sanoa, niin kuka voi silloin enää
hänen kauhian suunsa tapilla tuketa!

Voi suomenkansaa!

Voi kansaa, sillä kussa akat ennustavat, sana-akat suurta suuta pitävät,
ja niinkuin Jeremiias korkialla äänellä profeteeraavat, ja sitä tuomion
sanaa jyristävät, siellä kadottaa vaimo hameensa ja housut ilmestyvät,
ja oikea vaimo menettää sen miehelle niin alati soveltuvaisen
hempeytensä, niin että hän on niinkuin keloksi kuivettunut runko. -- Ja
niin tulee kaikkinainen hempeämpi huoneenhallitus ja meno mahdottomaksi,
ja mieskin turhaan raukeaa, ja Beliaalissa ainoastaan rotat redistä
kurkistavat, sillä ei ole enää sitä Herran antamaa ihanaista vaimoa,
joka vielä helmaa hempeästi heilauttaisi ja Beliaalissa miehen vuoteen
lämpimänä ja sydämmen suloisena pitäisi ja hänen tyköänsä ikävät ja
kirput karkoittaisi, vaan on ainoastaan se viisaaksi kuivettu
kirjavaimo, joka lasisilmiensä takaa niinkuin vanha ja Herralle kauhia
paavin valta mieheen katsoo.

Voi Beliaalia!

Voi raadollista suomenkansaa vaimon viisauden ja emännän tietoviisauden
takia, sillä ilman sitä hempiää ja ihanaa vaimoa on mies niinkuin tyhjä
säkki, jonka Herra risaisena hylkäsi ja vaimo kovasydämisesti
paikkaamattomana tyköänsä pois heitti. Mutta jos säkki on tyhjä ja pussi
pois heitetty, niin mistä silloin puuroa keitetään? Ja niin vaimokin
kuivettuu ja usko katoaa ja kansa lakkaa, sillä ei tieto-akka, vaan
lihava ja oikia emäntä taitaa suomenkansan kunnossa pitää, mutta
tietovaimo on miehen yli niinkuin kalsea Ruomin valta, sillä hän
perustaa sukunsa liitot, ja ryntäysliitot, ja hirviät konkordialiitot,
ja niin nousee kauhiasti sinua vastaan, oi Beliaalin poika, ja
viisaudessaan sinun sukulahkosi vihaisena pois juurittaa, eikä jätä
sinussa kiveä kiven päälle, ettäs hänen ihanilla lirppulauluilla ja
kaikki-sulattavaisella silmänsulolla itsesi vietellä annoit, ja niin
häntä Beliaalissa lempeästi vohlanasi pidit ja hempiästi kyyhkyläisenäsi
kujerrutit, ja rinkelillä ja makialla karamellilla syötit, mutta hän
vihastui ja ankarasti vastaasi seisoo.

Ankarasti ja kauhiana hän vastaasi seisoo, eikä lepy, ja niin leimahtaa
se maailman lopun merkiksi ennustettu pitkäisen tuli juuri Suomessa ja
Beliaalin kaupungissa, koska siellä sinua yljäkseen odottava vaimo
viisaudessaan hirviästi sinua vastaan nousee, ja sinua ikävöivä,
avioaikeinen impi liika-viisaudessaan kauhiasti sinun päällesi karkaa,
ja konkordialla ja rummuilla ja liittovoimalla muurisi kukistaa, ja
sinut maahan jaottaa, niin että ryntäysliitto ja avioliitto siinä
suuressa sodassa viisauden tähden pitää niinkuin herneet keitossa ja
jauhot vellissä toisiinsa sekoitettaman -- ja niin kaikki lakkaa
Beliaalin suuren viisauden tähden, koska se liikaviisas tietovaimo oman
ainoan juurensa äkäisenä ja vihasilmäisenä sinussa poikki puree, oi
Beliaalin poika!

Itke Beliaalin maa, sillä koko sinun lihasi hävitetään, ettäs siinä
hirviässä liikaviisaudessasi niin kauhiasti ja armotta itse sitä lihaasi
vastaan nousit.

Itke ja voivota ja pukeudu säkkiin ja istu tuhassa ja siinä
kalipitoisessa porotuhassa, sillä niin valmistuu tälle viisauteen
luottaneelle sukukunnalle tämän syntisen suomenkansan viisauden, sen
siteillä sokaistun ja alati kavala-vihaisen-hirviän härän kautta, se
ennustettu iso ja pohjaton kuoppa.»

Herrasiunaa! Sakari julisti täysin voimin:

»Tuo viisauden kuoppa se valmistuu ja siihen sitä maailma kun kerran
nenälleen lentää, niin se on silloin kuitti.»

Kuitti, niin juuri! Omaan viisauteensa hukkuu maailma, sitä se
tarkoittaa, huomattiin. Omaan viisauteensa sotkeutuu ihminen ja joutuu
turmaan, jos siihen luottaa.

»Sillä ei mitään asiaa voida ymmärtää ja ratkaista viisauden, vaan uskon
avulla.»

Niin puhui ja lohdutti Sakari, ja hänen kylvämänsä siemen iti hiljaa, ja
alkoi nousta oras, ja odoteltiin laihoa. Käsitettiin jo, että koskapa
esimerkiksi voisi värisokea viisauden avulla saada selvän, onko joku
väri valkea vai musta? Ei koskaan.

Ja hiljaa kuin hiiret, teki Sakarin herättämä väki nyt paimenensa vuoksi
työtä Jussi Punnitun ehdokkuuden hyväksi, kilpailivat vallesmannin
lähettiläiden ja puoluelaisten kinterillä kaikkialla, Punnitunkin
tietämättä, nöyrinä, ahkerina, ja asia näytti lupaavalta. Puuhattiin ja
touhuttiin molemmin puolin kiihkeästi, kuten aina asiassa, josta riippui
valtion olemus ja koko kansan elämä.

Ja niin alkoi puolue-elämä ja ilmestyi näyttämölle, viinapullo ja
tupakkavehkeet sarkahameen taskussa, se ihanainen ja suloinen neitsyt,
julkisen elämän ihmeellisin kuppariakka, jos kuinka moneen mieheen
itsensä vihittänyt ja kaikkien kanssa makaileva, isokielinen ja
torahampainen avio-eukko: Puolue-Maija. Se tanssitti häneen korviaan
myöten hullaantuneita rakastajiaan, niin että virsut olivat joskus
singota pois muorin jaloista, ja siinä tanssin pyörteessä kuiskaili ja
ihan lonkkaansa lyöden vannoi niille armastelijoilleen, että isänmaa ja
kaikki on mennyttä, jos ei rakastaja luovu isänmaasta ja rakasta
uskollisesti ja hellästi häntä yksin. Ja niin tanssittiin ja
lemmenjanoisista rakastajista näki, että janossa oli paljas vesikin
mettä makeampi.

Ei siis ihme, jos uskovaisetkin siinä pyörteessä kiihtyivät niin, että
tulivat oman ehdokkaansa, Punnitun, vuoksi todistamaan vallesmannin
tuhmuudesta liikojakin. Lähi-pitäjissäkin he jo siitä kuiskuttelivat,
etsiskelivät esimerkiksi suvun tuhmimmat ja niin todistelivat, että ei
se koko suku ole liialla viisaudella pilattu. Tuhmaksi Jussiksi haukutun
Punnitun viisaus alkoi näyttäytyä jo toisessa valossa ja tuhman
penkille, hänen sijallensa, alkoi painua vallesmannin koko suku.

       *       *       *       *       *

Asiat kehittyivät.

Sillä samaan aikaan nousi hiljaa musta pilvi tuomiokapitulista. Rovastin
syytöskirja oli, näet, jo saapunut tuomiokapituliin ja tuomiokapituli
pohti asiaa. Silloinen arkkipiispa, vallesmanni Kaksinaisen eno,
Taivainen, oli ruumiillisessa suhteessa kohtalaisesti Herran siunaama
mies. Uskonsuunnaltansa hän oli lainmies. Ne uskon miehet, eli
evankelistat, olivat aikoinaan hänet syrjäyttäneet muun muassa
Iso-Tulos-seurakunnan vaaleissa. Ei siis ihme, että hän oli hieman
penseä koko sille suunnalle, jota Pöndinen edusti.

Niinpä tarttuikin hän asiaan tavallista hartaammin. Tutkimus siinä
tietysti on pantava toimeen. Harhaoppina hän sitä oppia piti.

Ja lisäksi sai hän tiedon sukulaisen, vallesmanni Kaksinaisen asiasta,
siitä miten Pöndisen ja Sakarin herätys uhkasi tuon sukulaisen, ei
ainoastaan virka-arvoa, vaan suorastaan mainetta. Hän rakasti
sukulaistansa ja vakavana puheli hän siis jo kapitulinsa asessorille
Pöndisen uskonsuunnasta:

»Emme me pelkällä uskolla autuaiksi tule. Lain ja viisauden työt ovat
ynnä tarpeellisia.»

Ja sitte vielä sattui odottamatonta. Piispan oma poika oli
vaalisaarnaajana Suur-Palkan pitäjässä. Seurakuntalaiset olivat kokeneet
urkkia tietoja vaalipapeistansa, ja silloin oli sinne osunut
sukulaistensa luo matkustamaan eräs Sakarin uskovaisista. Se oli
kertonut ja juoninut vallesmannin hulluudesta. Sakari oli kyselijöille
selittänyt sen olevan sukuvian, ja kun arkkipiispan poikakin oli samaa
vallesmannin sukua, niin oli alettu epäillä sen viisautta. Oli kaivettu
ja haeskeltu, ja saatu tietää, että suvussa on pari lahjatonta, yksi
juoppohullu ja on muitakin tuhmuuden oireita, ja ei sitä haluttu
henkisesti vaivaista papiksensa äänestää.

Ja sitte vielä urkittiin ja saatiin tietää paras: Eräs arkkipiispan
langon hyvin kaukainen sukulainen oli äskettäin, tosin ainoastaan
tilapäisesti, pimennyt sanatyössä järjeltään. Sillä kuten muinoin Suomen
viisaimmat, suur-tietäjät, kävivät, kuten muinaisuuden stipendiaatit
hakemassa kansallista viisaudenainesta: sanaa ja sanan syvää syntyä, --
s.o.: puhumishalua -- maailman kulttuurikeskuksista, Lapin tunnetuista
sivistysahjoista ... niin oli tämä arkkipiispan sukulainenkin,
kielitieteilijäksi antauduttuansa, lähtenyt valtion matkarahalla
etsimään ja tutkimaan eräiden sanojen juurta ja alkulähdettä
aasialaisista kielistä. Olikin sitä sana-lähdettä etsiessään päässyt
aina kirkiisien kuiville aroille. Mutta siellä oli järki sammunut
puoleksi vuodeksi auringonpistosta, ennenkun hän kansansa sanatyössä
ehti nuo sanan eloa antavat juuret kansansa yhteiseen sanakekoon kantaa.
Tämänkin, auringonpistoksesta johtuneen viisaushäiriön, sovitti Jussi
Punnittuun, siihen entiseen Tuhmaan Jussiin ihastunut Puolue-Maija
vallesmannin koko suvun viaksi, lapioi siten isolla kielellään
vallesmannin kasaan kaikkea, ja mistä vain koille ja viisaille varkaille
kelpaamatonta löysi -- Punnitun omasta kasastakin, ja varsinkin juuri
siitä, ja niin pimeni arkkipiispankin suvun viisauden maine.

Niin. Nämä jutut sai kuulla ensin rouva ja häneltä itse piispa. Hän kävi
vakavaksi. Oma mainekin siinä oli kysymyksessä, koskapa kerran
sukuviasta puhuttiin, ja hän tajusi, että se on eteenpäin pyrkivän suvun
onnettomuus, jos siitä leviää se luulo, että suku on tuhmaa, lahjatonta.
Ei sitä, semmoista sukua, Luojakaan voi korkealle nostaa. Vakavana
puheli hän, asiaa pohtiessa, jo tuomiokapitulinsa asessoreille siitä
Sakarin ja Pöndisen opista, viisauden kieltämisestä:

»Minä luulen», puheli hän, »että Pöndinen ja hänen oppilaansa,
kieltäessään inhimillisen viisauden, kieltävät Korkeimman hänen kättensä
töissä.»

Mietittiin vakavasti. Arkkipiispa jatkoi:

»Me ihmiset olemme viisaudessakin ainoastaan Jumalan, kaikkivaltiaan
kuvia. Meidän on nöyrästi kiitettävä Häntä viisaudesta, jonka Hän on
armossaan ja viisaudessaan meille johtotähdeksi elämässä antanut.»

Vakavaa! Tutkittiin jo kirkko- ja jumalankieltämislakeja, noita
inhimillisen viisauden mestaristuotteita, nähdäkseen Jumalan
kieltämisestäkö, vai mistä olisi sopivin syyttää niitä vääräoppisia,
jotka kielsivät viisauden.

Mutta hämärää! Viisauden, sen todella olemassa olevan, sai kieltää ja
siitä sai vaikka pilaa tehdä, samoin kuin sai kieltää kaiken muunkin
olevan. Ainoastaan Jumalaa, jota ei ole nähtykään, ei saanut kieltää.
Viisaasti oli siis viisauden toimesta lailla säädetty turva
heikoimmalle, apu eniten tarvitsevalle ja nyt tuo Jumalan turvaaja,
viisaus, asui itse huoneessa, jonka oli hiedalle rakentanut, eikä ollut
nyt vaaran hetkellä lakipykälää turvana, kuten Jumalalla.

Mutta oli miten oli! Valittiin kaksi pappia tätä uutta oppia tutkimaan
ja niin uhkasi Pöndisen ja Sakarin uutta, ihanaa uskonsuuntaa tuho, ja
heitä itseään odotti jo kirkas marttyyrikruunu.



NELJÄSTOISTA SANAKOLINA


Pastori Pöndinen oli siinä kohtalostaan epätietoisena ja huolissaan
ollen aikonut lähteä naapuriseurakuntaan povuuttamaan, mutta oli aina
sattunut esteitä. Omassa seurakunnassakin olisi kyllä ollut povareita,
mutta ei se sopinut papille. Ne olisivat tunteneet.

Sillä varsinkin se renki Tuomaan uhkaus häntä painosti. Hän koki sitä
syntistä hoivata, lähestyä. Siinä lähestymistarkoituksessa hän sille
nyt, rovastivainajan alusvaatteet jo perittyään, aivan odottamatta
lahjoitti kaikki rikkinäiset alusvaatteensa, vieläpä markan rahaa, että
saa ostaa paikkakangasta.

Ja samalla hän tietysti koki Tuomasta herättää, kääntää pois
suruttomuudesta. Nytkin hän sille pappilan renkituvassa puheli
kahdenkesken, selitti uskon tarpeellisuutta ja ihanuutta ja kehoitti
kääntymään.

Mutta Tuomas tupakoi laiskana, ynseänä. Lahjasta huolimatta hän, näet,
oli pastorille Hertan takia yhä mustasukkainen. Kavala aikomus olikin,
näet, kehittänyt hänessä uskon, että ei se Pöndinen silloin yöllä
pelkkää vettä etsinyt. Ja vaikka hän etuoikeutetussa rengin asemassansa
olikin silloin yöllä voinut noita etuoikeutettuja
siveellisyysvapauksiaan tarkoittaen ylpeästi kehaista, että: »toista se
on renkimies ja toista pappi», niin tajusi hän vaistomaisesti, että asia
on toiselta puolen katsottuna ihan päinvastoinkin, sillä nainen, näet
taas arvelee, että: »toista se on pappi kuin jokunen renkimies».
Pastorin lahjoistakin hän siis ynseänä epäili, että se niillä vain
yrittää kylvää asiaan sameaa hietaa.

Ei siis ihme, että hän nyt, kun pastori Pöndinen uskoa kehui ja kehoitti
kääntymään, tupakoiden ja ynseästi syläistä ruikaten lupasi veltosti,
noin-vain:

»Ka. Voihan tuota sitäkin konstia koettaa.»

Ei se tullut sydämestä. Huomasi sen pastori. Hän koki selittää, että hän
sielun hoitajana on velvollinen tekemään parannustyötä, mutta yhtä
velttona ja penseänä tupakoi, vengotti, mustasukkaisuuden myrkyttämä,
epäluuloinen Tuomas ja arveli:

»Tokkopa tuo tohtoroimisellakaan sen terveemmäksi tullee... sielu... Se
kun on semmoinen potilas, jotta sitä ei saa koskaan nähdäkseenkään ...
että saisi sairauden laadusta selvän... Niin paljon kuin sitä jo hyvää
palkkaa vastaan on tohtoroitu.»

Ja syläistä ruikattuaan hän häijysti lisäsi:

»Niin että tokko nuo rohtotipat sen suuhun koskaan joutunevatkaan ...
sielun...»

Aivan se tuntui jo pilkalta. Pastori Pöndinen tuli ihan murheelliseksi
ja masentui. Huolissansa kaikesta, koki hän nyt jo hiljaa, huomaamatta,
urkkia tietoa siitä, mitä kaikkea seurakuntalaiset jo hänestä
uskovatkaan ja puhuvat. Sitä varten oli hän haettanut hierojan, sillä
joku vaiva tuo lie vaivannut.

Ja hierojalta hän koki nyt siinä hieronnan aikana taitavasti urkkia ja
onkia. Mutta se oli varova sanoissaan. Hän puhui sille uskosta, siitä
miten toiselta näyttää ihminen, jos sitä tarkastetaan uskon avulla, eikä
syntisten juorujen valossa.

Mutta hieroja erehtyikin siihen arvelemaan:

»Ka... Kunpa sitä uskottavaakin on aina kahdenlaista niin... Et tiedä,
kummalle siinä silloin korvan kallistat!»

Sepä se juuri oli! Pöndinen koki toki valaista, selittäen:

»Kyllä se on selvä, kun vaan uskoo oikein: on uskottava aina sanaa ja
sanan palvelijoita, eikä kallistettava korvaansa viettelijän ja
panettelijan, ja jonkun renki Jussin, tai Tuomaan kuiskutuksille,
silloin kun ne koettavat jotain hiekalla pimittää.»

Hieroja oli siinä ujoillessaan ihan pulassa.

»Mistä kohti sitä lykitään?... Nivusestako?» koki hän kuin
pelastuksensa.

»No vaikka nivusesta», alistui Pöndinen. Suurtakaan selkeyttä ei siis
hierojasta herahtanut.

Mutta hyvästi se eukko toki hieroi. Olo tuntui sen jälkeen ihan
autuaalta, varsinkin kun ruustinna oli varannut tavallista
toisenlaisemman illallisenkin.

Ei siis ihme, että hän siinä oman olonsa ja terveytensä autuudessa tuli
muistaneeksi muidenkin terveyttä. Varsinkin sen Iso-Tuloksen vanhan
rovastin terveys sai hänet ihan uteliaaksi.

Ja niinpä ei hän enää voinutkaan vastaan-seisoa, vaan kirjoitti tuolle
rovastille, puhui pitkältä uskon asioista ja lopuksi lisäsi:

»Ja sitte, rakas setä Herrassa: Olen hengessä ja uskossa huolehtinut
terveydestäsi. Kirjoita minulle siis, miten voit, ja onko leinisi ja
sydänvikasi pahentunut. Ja vaikka kaikki riippuukin Herrasta, niin elä
kuitenkaan ylönkatso niitä aineita, jotka Hän on meille käytettäväksi
lahjoittanut, vaan käytä ahkerasti ja rohkeasti niitä Kuhnen puhdistavia
vesipyttyjä.

Armo, rauha ja pitkä ikä olkoon sinulle, rakas ristisetä!

      Sinun Herrassa:

      Johan Ruudolf Pöndinen.»

Tuli yö, yö niin hiljainen kuin uinaileva neitonen. Se sulki hämyihinsä
pappilan ja kaiken. Pöndinen kellotteli jo sängyssä selällään. Hieronnan
jälkeen tuntui olo ihan autuudelta. Huoletkin haihtuivat. Hän siveli
vatsaansa ja lopulta nukahti hiljaa Herran turviin, sikeänä kuin
pappilan aitan turviin sen lattialle kannettu iso jyväsäkki.

       *       *       *       *       *

Mutta palaamme Sakarin virkatalolle.

Sakari oli nyt päättänyt oitis lähteä Eulaliinansa luo. Potilaitansa hän
siinä nyt vielä hoiteli ja puhutteli ja varsinkin se, joka luuli, että
hänellä oli seitsemän päätä, oli nyt jo hänen vilpitön ystävänsä.
Erityisemmin oli Sakarikin juuri häneen kiintynyt.

Ja nyt puheli hän taas miehen kanssa siellä kopissa. Äkkiä ehdoitti
silloin mies:

»Nauretaanpas yhdessä ... vastatusten!»

»No!»

Ja he nauroivat molemmat vastatusten, ihan katketakseen.

»Kumpiko voittaa», uhitteli mies ja niin he koettivat. He nauroivat
käppyrässä ja kyykyllään ja jos miten. Viimein Sakari äkkiä kehasi:

»Minäpä nain tämän hullujenhuoneen johtajattaren.»

»Nai!» riemastui mies ja lupasi:

»Minä annan sinulle sitten seitsemännen pääni...»

Sakari oli onnellinen. Hän innostui taaskin puhumaan elämänsä ja koko
maailman pääkysymyksestä, viisausasiasta. Kun mies ei sanonut
tietävänsä, mikä on viisaus, selitti hän sille:

»Viisaus on pirun muna. Piru on sen muninut ihmisten päähän ja ihmiset
hautovat sitä ja kaakattavat, ja toiset kotkottavatkin sen päältä
ylpeästi, ja siitä ei kuitenkaan kanaa tule, vaikka kuin hautoisi, ja
niin ei maailmassa olisi yhtään kanaa, jos ei oikea kukko ja kana omista
tehtävistään ahkeraa huolta pitäisi.»

»Minkätakia ei tule?» innostui mies.

»Kun se on kivimuna.»

Mies nauroi riemuissaan kuin lapsi. Oli jo ilta, yökin. Palvelusväki oli
makuulla.

       *       *       *       *       *

Ja miten liekin ollut, niin sai Sakari nyt, yön hiljaisuudessa taas
profeetan hengen ja hän alkoi miehelle selittää ja saarnata. Hän valaisi
oman elämäntehtävänsä, kertoi lähetystyöstänsä ja siitä, miten paljon
hän oli Beliaalissa aikaan saanut ja kuinka Herra häntä nyt palkitsee
rikkaudella, voimalla ja kunnialla, ja varsinkin paljolla avio-onnella.
Hän innostui ja kehasi:

»Sillä Herra antoi minulle kolme morsianta, koska minä sanalla paljastin
sen Beliaalin kansan kauhean emännällisyyden ja osotin, että tämä uskon
hylännyt ja viisauden valinnut suomenkansa lähestyy ihanaa vaimoa
ainoastaan kavalassa ja syntisessä aikomuksessa, kuten se vanha mato
Eevaa ja kavala kissa kermaa.»

»Mitä se sitä lähestyy?» katsoi mies Sakaria silmiin ihan suu auki, ja
Sakari selitti:

»Sillä kavalalla on jumpsut ja pumpsut mielessä ja rakkaus ja hempeä aie
sydämessä, mutta minä sen kukistin.»

»Häh?»

Ja Sakari selitti:

»Minun monimittainen saarnani matoi niinkuin raamatun käärme ja pitkä
mato pirun paratiisiin, jossa piru jo Eevasta lähtien valtansa
suostuvaiseen vaimoon ja viisauteen perusti. Ja siellä se saarna sitte,
sanan voimalla, niinkuin pitkä mato luirusi ja kolusi ja koukerti ja
pisti viisautta, ja niin kukisti viisauteen ja alati taipuvaisen ja
myöntyväisen vaimon vehkeilyihin perustuvan pirun vallan ja kurnutti
miehen korvaan ja marnutti tämän syntisen suomenkansan korvaan, että:
pelasta pöksysi, sillä emännällisyys ei ole sinulle, oi suomenkansa,
autuudeksi, sillä viisaampi on sinun kanoja kuin haikaroita hoitaa... Ja
kansa kuuli ja uskoi ja luopui viisaudesta ja vaimosta, niin että mies
hylkäsi haikaran ja piti kanan, niin että itku ja hammasten kiristys ei
pidä enää Beliaalissa uskon-taidollisten huoneessa kuulumaan. Ja Herra
antoi minulle palkaksi kolme morsianta, niin kuin Laaban antoi
Jaakobille kaksi neitsyt-tytärtänsä, että hänellä se hyvä ja lempeä olo
kaksinkertaisesti olisi. Mutta minulle antoi Herra kolme.»

»Minkätakia se Herra antoi?... Kolme morsianta sinulle?» tuli mies
uteliaaksi ja Sakari todisti alttiisti, voitokkaasti:

»Koska minä Beliaalissa viisauden ohella paljastin ja kukistin lihan
kauhian vallan, niin että nälkäisenä ja keppi kädessä pitää suomenkansan
ennen niin ylpiän lihan nyt vaeltaman, ja nöyränä vaimon ovelle
kolkuttaman ja hiipimän niinkuin yössä vaeltajan. Ja niinkuin
raadollisen, pitää sen emännältä ja neitseeltä ahkerasti anoman ja
hartaasti ruikuttaman ja houkuttaman ja mairittaman ja liehuttaman,
sillä minä otin siltä vapaa-passit ja papinkirjat pois ja panin
uskonpunnukset konttiin ja uskonkiirat eväspussiin, niin että sen pitää
vaimoon sidotun oleman.»

Mies kuunteli kuin lumottu, kädet housuressujen taskussa. Sakarissa
nousi profeetan henki. Hän julisti miehelle:

»Sillä kun minä kolistan, niin luidenkin pitää elävöitymän. Ja niin on
suomenkansa nyt uskon ja sanan avulla minun nimeeni ja mukaani alati
kukistava lihaansa, niinkuin syömäri, ruoka- ja mässäri juomahaluaan. Ja
kun Herra ihmeissään katsoi ja kuunteli ja höristi, jotta kuka se hänen
kansansa keskuudessa sai semmoisen hurskauden aikaan, niin minä sanoin
Hänelle että: Laskeudu huoleti levolle, Herra, eläkä päly ja pelästy,
sillä minä se täällä sinun huoneessasi, sanakangella oorninkia ja kuria
kolistan. Niin, että Sinä, Herra, itse lepää vain ja ole, eläkä talon
menoissa kährää ja kurku, sillä kyllä minä asiat oikeaan holliin soitan
ja nelistän ja kaihdan kissalta kermat, ja sen alati suloilumenoon
taipuvan vaimon viekoittajalta...»

Hän innostui. Herrasiunaa! Ihan hän yltyen kerskasi:

»Ja silloin Herra mielistyi minuun ja sanoi, jotta: Sinä olet oikea ja
kolea profeetta ja minun koturini ja kolistajani, ja siksi pitää sinun,
niinkuin Jaakobin, muustakin kuin emännistä äveriöitymän ja isoksi
isännäksi paisuman, ja sinun kansasi ja siemenesi pitää
uskon-pulliaisiksi ja sanan sukukunnaksi kutsuttaman, ettäs sanalla
synnit luista, ja hornat hongista kolistit ja köyhyydet ja kivut
kartanoilta karkoitit ja synnillisen viisauden, sen kauhean jalkavaimon,
Beliaalista suolle soittamaan lähetit. Aamen!»

»Aamen... Mitä se aamen on?» kiihtyi seitsenpäisen miehen uteliaisuus ja
Sakari selitti:

»Aamen merkitsee, että: Ole pullea!... Koskas uskoit, niin ole pullea
myös!»

Ja yks-kaks huomasi hän, että hänelle on, kuten apostoli Pietarille,
annettu taivaan valtakunnan avaimet, valta antaa synnit anteeksi, ja
niinpä hän julisti:

»Ja nyt minä annan sinulle ja kaikille muillekin hulluille synnit
anteeksi ja kuittaan vaimon ja emännän kanssa tehdyn suloilusynnin, ynnä
perisynnin ja vilpin. Ja teidän jokaisen pitää saaman taivaassa
kristallinen elämänkruunu päähänsä ja kaksitoista lihavaa ja sulo-oloon
taipuvaa emäntää, ja neitsyt-piikaset niinkuin polvella palvelevaiset
immet... Ja vielä pitää kunkin saada nojatuoli, niinkuin lenstuoli,
itsellensä ja jakkarat emännillensä, ja saavi viinaa ja lasiset pikarit
ja ruukut ja kilistimet, sekä huilu ja pitkä riemukannel. Sillä että
viisauden hylkäisitte, niin nyt minä vien teidät riemu- ja puhtikulussa
taivaaseen.»

»Vie!» riemastui mies alttiisti huudahtamaan, nauroi katketakseen ja
kehoitti innoissaan:

»Vie taivaaseen ja pöläytä!»

       *       *       *       *       *

Ja niin oli Sakarin päätös valmis: Ettei syntisten pelastus jäisi
keskeneräiseksi, päätti hän viedä laitoksen kaikki hullut ihan
taivaaseen asti. Matkalla hän vain poikkeaa Eulaliinan luo, ottaa sen
mukaan, näyttää sille talonsa, pitää häänsä ja niin jatkaa joukkoinensa
riemukulkua taivasta kohti ja tuottaa sinne toisetkin morsiamensa ja
elää autuaana ja emännällisenä.

»Murhe pitää taivaassa silloin lakkaaman ja nouseman iso ilo ja häly!»
toisteli ja vannoi hän miehelle ja ylpeili:

»Sillä me menemme sisälle humukulussa. Ja astiat niinkuin mesikennot
ihanaa uskoa täynnä.»

       *       *       *       *       *

Kävi kuin humaus elämässä. Kaikki oli valmista.

Ja niin alkoi Sakari koota kopeista väkeänsä.

Ja kun kaikki olivat jo koolla, valmiina lähtöön, muisti Sakari
vallesmannin neuvon, että taitavalla puheella voi hullun tehdä
viisaaksi. Hän alkoi sitä asiaa joukolle valaista, selittäen:

»Te kaikki olette nyt hulluja.»

»Olenko minäkin?» tarttui silloin eräs.

»Olet», vakuutti Sakari. Mies uskoi. Sakari jatkoi:

»Mutta kun hulluille osaa viisaasti puhua, niin ne ovat kuin viisaita.»

Koko joukko nauroi riemusta. Sakari jatkoi:

»Ja nyt kun minä vain puhun teille viisaasti, niin -- ei saa silloin
olla hulluja, vaan viisaita.»

Joukko remusi. Sakarilla oli taivaaseen lähtö jo ihan valmis. Hän vain
järjesteli ja selitti vielä, miten on taivaaseen tultua oltava ja
asetuttava. Hän selitti:

»Kohta kun on neulansilmän läpi pujottauduttu, mennään päärlyportista
sisälle, mutta siinä jäätte te, vähemmän kilvoitelleet neljä miestä,
esikartanolle ja autatte enkelejä pasuunan soitossa, ja jubileijalaulun
veisussa. Mutta enemmän kilvoitelleet tulevat minun perässäni suoraan
rubiini- ja safiirisaliin, missä Daavetti soittaa harppua hänen
jalkainsa juuressa istuvalle Batseeballe ja profeetta Bileaam, ynnä
Aabraham ja Iisakki ja Jaakoppi istuvat lenstuoleissa, Jaakopilla
molemmat emännät kahdenpuolen rinnallansa... Ja sen salin läpi humuttua
tullaan siihen varsinaiseen, isoon ja taidollisesti rakennettuun
kirkkauden saliin, jossa autuaat emännät jo istuvat
seinänvieri-istuimilla, kanteleet polvilla, ja jalokivillä koristetut
immet ovilla kainoina punastelevat ja tuhannessa kristallikruunussa
palaa tuhat kirkasta tulta kussakin, ja hurskas Saara kurkistaa meihin
tulijoihin salavihkaa ja uteliaana sen kammion ovelta, jossa kuningasten
tyttäret hierovat Latsarusta hunajalla ja pyhillä palssamivoiteilla.
Mutta pyhien kammioihin mennään vasta sitte, kun emännät ovat
halleluujan laulaneet ja kaihtoliinat laskeutuvat, ja alkaa himmennys ja
immet niiaavat ovilla ja kauriin salista kuuluu enkelien soiton
hiljainen hyminä, ja neitsyt-immet vaeltavat salaisuudessa, yljän lamput
kädessä, ja pyhien emäntien kesken käy sipse. Vasta silloin ovat kammiot
valmiit.»

Joukko kuunteli hartaana. Hän aivan varoitti ja teroitti:

»Tämä kaikki pitää ulkoa muistaa, sillä taivas on oorningin ja ankarien
pykälien paikka, niin että siellä on järjestys niin suoraviivainen kuin
jakaus, se autuaiden vaellustien esikuva, oikean kristityn päässä.»

Remuttiin, hälyttiin. Sakari muisti raamatut ja niin sai hän lisää
profeetan henkeä ja julisti:

»Ja koska me olemme taivaassa, niin minä, sinä uuden helluntain päivänä,
lähetän tälle suomenkansalle seitsemän kieltä jokaisen suuhun, niin että
tämän kansan pitää kilvan kielillä sanaa palveleman, ja niin pitää sanan
heläämän minun nimeeni. Aamen!»

Ja senkin, miten helppo ja yksinkertainen on uskovaisella, hänen
johdollaan, taivaaseen pääsy, ja miten selvä tie, hän vielä siinä
lähtiessä ilmoitti, selittäen:

»Sitä tarvitsee vain luopua viisaudesta ja sulostua uskoon, niin
paikalla alkavat taivaan päärlyt kimmeltää, niin että tien löytää,
vaikka sokkona kulkisi. Ja silloin on itku ja hammasten kiristys, ja
maallinen jurnu ja marnu pois.»

Joukko nauroi katketakseen ja oli ihan ilon ja riemun vallassa. Kaikki
olivat lähtövalmiita. Sakari antoi merkin ja hurjaa vauhtia syöksyi
joukko pois talosta, pois kartanolta ja alkoi villiä ravia painaa tietä
pitkin Eulaliinan luo, jatkaakseen sieltä matkaa Sakarin kotitaloa kohti
ja sieltä edelleen taivaaseen. Vasta seuraavana aamuna huomattiin, että
talosta oli yöllä poistunut sekä johtaja, että asukkaat. Saatiin tietää
minne päin joukko oli lähtenyt ja kymmenittäin lähti silloin hevosia ja
miehiä takaa-ajoon. Miten kaikki oli tapahtunut, ja mikä osuus Sakarilla
kaikessa oli, se jäi vielä kaikille arvoitukseksi.

Ja niin päättyi nyt tämän ainoan suomalaisen profeetan, tämän kansansa
tunnettua liikaa viisautta vastaan saarnaamaan lähteneen apostolin, ja
voimallisen uskon-julistajan ja saarnamiehen, Sakari Kolistajan
kolistus-, eli lähetystyö tässä hänen varsinaisessa lähetyspitäjässänsä.
Hereille hän oli siellä kolistanut ja kolkuttanut kaikki: Kaikki olivat,
kuten olemme jo huomanneet, heränneet ja etsivät nyt viisautta, jokainen
omassa muodossansa: ken omaa viisauttansa etsien, tai puolustaen, ken
toisen viisaudesta huolta pitäen, omaansa silti kuitenkaan unohtamatta,
ja jokainen piti verisenä loukkauksena, jos hänestä sanottiin, että
hänelle ei ole annettu liikaa viisautta, kuten Sakari Kolistajalle.

Oli toki yksi, joka oli yhäkin pysynyt viisaudestansa suruttomana. Se
oli ainoa olento maailmassa, joka -- vahingossa kai -- oli viisauden
lisäksi saanut myös kyvyn sitä viisautta oikein ja iloisesti ja
arvokkaasti, s.o. ilman ylpeilyä hyväkseen käyttää: Se on tämän kirjan
päähenkilö, vallesmannin Pudde.

Tämä kaikki nyt tiedetään. Ja kiitollisuudella on isänmaa jo tässä
seurakunnassa suoritetun lähetystyön johdosta aina muisteleva Sakari
Kolistajaansa, häntä, joka maansa entisiin, hyvin ansaittuihin, ujoihin
arvonimiin: »totuuden, runon, viisauden, tulevan n.s. korkeimman kaiun,
kainon kehumisen ja vaatimattoman itsetuntemisen kotimaa», on lisännyt
uuden arvonimen: »suuren Sakari Kolistajan ja voimallisen kolkutuksen ja
sanakolinan kotimaa», maa, johon jo Sakari-ansioittemme ja
henkiheimolaisuutemme takiakin, on halumme kultapilvistäkin, kuten tämän
totuudenmaan rannoilla ja sanatanterilla laulaen ja vannoen todistamme,
esimerkiksi Ameriikkaan, silavan ja dollarien maahan myötämöisin
livistäessämme.



VIIDESTOISTA SANAKOLINA


Jussi Punnitun mökkihän, kuten tietty, oli Sakarin joukon tienvarrella.
Ei ihme, että Sakari, jota Punnittu oli hulluksi haukkumalla niin
verisesti loukannut, halusi joukkoineen poiketa mökkiin. Pieni
kostonaikomus hänellä lie ollut.

Ja mökissä jatkuivat yhä ne samat, Sakarin lähetystyön aikaansaamat
surulliset olot. Ties-herra, miten isot sakot tuomitaan, ja ei se ole
elämä leikkiä, jos ainoat lehmät sakoista viedään. Ei ihme, että Maija
myötäänsä juonitteli ja Punnittu itse oli synkkä.

Niinpä nytkin, oli riidelty aika hanakasti. Maija veisasi virttä
hartaasti, vaikka ei hän ollut jumalinen. Ilkeyksissään,
katkeroittuneena, hän siinä nyt miehensä uhalla sanaa viljeli. Punnittu
itse tupakoi synkkänä, kumarassansa.

Veisuu lakkasi. Kello-pahainen lyödä tikkasi kerran. Puoli-kahta se kai
siinä, ikäänkuin tipautti. Rukkiansa varaten Maija silloin, kuin muka
itsekseen muristen, juonitteli, nurkuen:

»Lentää tuo tuokin kello ja lyö ja tiputtaa... Mistä tuolla sitä
tiputtamistaan ja lyömistään riittäneekin ... vaikka ei tässä
ihmisilläkään ole kohta mitä suuhun panna.»

Mutta nyt suuttui Punnittu ja ärähti:

»Mitäs rälläsit ja sitä kieltäsi soitit ja läklätit!... Haukuit viisasta
hulluksi...»

Mutta Maija päättikin osoittaa nyt ilkeyttä siten, että vaikeni.
Ensikertaa hän niin teki. Jos mies olisi nyt miten riidellyt, niin ei
vain hän olisi sanaakaan hisahtanut. Kiivaasti hän polki rukkia,
muikisti suutansa ja veti otsanahkan ilkeään kureeseen.

Ja Jussi Punnittu siitä vaitiolosta rohkaistuikin, alkoi piippu ikenessä
vihaisesti jurata. Hän jurnasi:

»Sitä kieltä ei olisi tarvinnut Herran sinulle suuhun antaa, vaan sen
sijaan viisautta jonkun tipan päähän.»

Mutta ei ääntä eukosta. Ilkeääkin ilkeämpänä kurtisti se vain
otsanahkaansa ja polki rukkia että hurisi. Jussi Punnittu jo mulkoili
häneen epäluuloisena. Hän jatkoi vihaisena:

»Vaikka olisi kana jonkun tipan päähäsi jotain päässä pidettävää
viisaudeksi tipauttanut, niin hoilaisit sen kielesi, jotta se ei joka
paikassa sotkisi.»

Taas hän katsahtaa muljautti, mutta ääneti ja ilkeänä vaikeni rukkia
polkeva eukko. Alkoi jo suututtaa moinen ilkeys.

»Sillä kun kellä ei ole älyä ja viisautta päässä, niin sen kieli lentää
kuin sittapörö päänsä seinästä seinään ja hornaa kaikki asiat!»

Yhä ilkeämmin kurtisti eukko otsanahkaansa, polki rukkia ja vaikeni kuin
muuri.

Eikä mies voinut enää moista ilkeyttä ja piruutta sietää. Hän ikäänkuin
raivostui ja huusi:

»Senkö hiiteen sinulta on se kieli hävinnyt, kun et enää saa sanaa
suustasi irti!»

       *       *       *       *       *

Mutta silloin tapahtui odottamatonta. Sakarin neuvosta oli
nelikymmen-miehinen joukkonsa koonnut matkan varrella kaikki
sianporsaat, ja kullakin porsas, joillakin kaksikin porsasta kainalossa,
syöksyi nyt hurja, iloinen joukko johtajansa johdolla mökkiin.

»Punnitulle porsaat!» komensi Sakari ja oitis piti mökissä iloa
neljäkymmentäneljä iloista ja viatonta porsasta. Joukko nauroi,
riemuitsi ja nautti.

»Häh Jussi Punnittu!» ilkkui loukkaantunut Sakari.

»Hyvä isä!» siunaili Maija kauhuissaan ja Punnittu itse koki
hiivittäytyä hänen suojakseen. Sakari sai nyt ynseän, loukkaantuneen
profeetan hengen ja ryhtyi ihan saarnaamalla ja kehumalla ansioitaan
todistamaan, puhui niistä ylpeänä, mökin väelle kostonhaluisena, itseään
ylentäen. Hän kerskasi:

»Sillä minä kuoletin ensin oman viisauteni ja lähdin sitten
profeteeraamaan ja saarnasin ja humusin siinä suuressa Beliaalin
kaupungissa sen kansan viisauden paljaaksi, niin että se oli niinkuin
kynitty kana. Seelaa, Jussi Punnittu!»

Punnitun väestä tuntui koko maailma pimenevän. Sakari jatkoi, kuin
saarnasi:

»Seelaa, Jussi Punnittu, sillä vaikka totuus yleensä on karvas ja tekee
elämän happameksi ja miehen hahmon muikeaksi niinkuin vanha ämmä ja
ikäloppu emäntä, niin en minä kuitenkaan voi olla itsestäni
todistamatta, että minä kynin Beliaalissa viisauden.»

»Herrasiunaa!» hätäytyi jo Maija, mutta kiivaasti keskeytti, tenäsi
Sakari:

»Elä keskeytä eukko!»

Ja kuten profeetta hän voimalla todisti:

»Minä en kehu, vaan ainoastaan ilmoitan ja todistan, sillä oma kehu on
laulava sittiäinen, joka päänsä seinään paiskaa ja jonka satakielilaulu
nurinymmärretään oman olevaisuutensa tähden. Ja siksi minä en kehuja
puhuen sitti-pöröllä aja, vaan ainoastaan ansioni ilmoittaen todistan,
että minä viisauden voimallisesti kynin.»

Hän oli täynnä henkeä ja voimaa ja todisti:

»Ja koska siis viisaus jo kynitty oli, niin minä toin sisälle uskon ja
sanan, ja niin koko Beliaali pelastettiin, sillä kansa kuuli minua
niinkuin Niinive Joonasta. Ja niin istuvat vaimot siellä nyt uskon
istuimella, niinkuin hautova kana, joka siivillään munansa maailmalta
peittää ja on, niinkuin hurskas neitsyt, sillä taitavalla
uskon-silmäyksellä ynseä kaikkinaiselle synnille ja kukon hempeydelle,
ja ainostaan pyrstösulkiaan siellä takana hiljaisuudessa hieman
lekauttaa ja lipauttaa, niinkuin taidon merkiksi ja ymmärryksen
salaiseksi vihjaukseksi... Häh, Punnittu?» ilkkui hän voitokkaana.
Onneton, pelästynyt Punnitun pariskunta istui kuten Niinive tomussa ja
tuhassa ja ymmällä tämän kiihkoisan, saarnaavan profeetan edessä. Sakari
yltyi, ihan uhitteli:

»Niin että entäs vielä sana uskon lisänä! Häh?»

Ja hän aivan julisti:

»Niin että minä Beliaalissa väkevöitin kansan sanalla, sillä minä
suitsin ja satuloin sanan niinkuin sotaorhin, jolla Beliaalin miehet
karkaavat niinkuin Herran Seebaotin nimessä, sitä kavalasti toimivaa
viisautta vastaan, etteivät sen työt pääsisi hiljaisuudessa nousemaan
näkyviin, niinkuin pöröt pimeydestä päivän valoon. Ja niin on sinunkin
viisautesi, Jussi Punnittu, minun toimestani uskon puntarilla
punnittava. Häh, Punnittu?»

Maija ihan vapisi.

»Ka ... eipä tässä mitä erikoista punnittavaa ole... Kevyt-tekoisessa
viisaudessa», yritti jo Punnittu sovitella, mutta yltyneenä tenäsi
Sakari:

»Elä sotke... Elä sotke, Punnittu sillä ... ennenkun ehtootähti nousee
ja vaimo niinkuin ihana Kerubiimi miehelle ilmestyä tahtoo, niin otetaan
sinun viisautesi niinkuin kynttilä vakan alta ja asetetaan niinkuin
Baalin pappi, kaiken kansan eteen, että se viisaus nähtäisiin, niinkuin
vanha ja hapan vaimo, joka poskimaalilla ja hipiäjauholla itsensä siinä
Beliaalissa portoksi koristi ja niin kansan ja kaupungin petti.»

Kamalaa, Sakari oli aivan uhmaava. Hän uhitteli:

»Sillä parempi olisi sinulle, Jussi Punnittu, ollut jos sinä hirviän
viisautesi kaulaan kellon ja pahan hajusi kaulaan kalistimen laittanut
olisit, sinun lähimmäisesi tähden. Mutta nyt se on jo myöhä, sillä
armonaika on lyhetty. Voi sinua siis, kauhian viisautesi tähden! Mutta
minä kilvoitin ja voitin!»

Ja hän selitti sen voittonsa, uhitellen:

»Minä perustin sanalla ja suupielilläni sen suuren ja kovakilvoituksisen
kolistealaisseurakunnan, joka ei sitä kauheaa Horttanaisen härkääkään
pakoon mökin katolle kiipeä, vaan turpeana minun nimeeni uskon turvissa
istuu... Ja minä saarnasin suustani kolistealaisen uskonsuunnan,
niinkuin suusta puhalletun kyyhkysen, ja siksi loppui jomotus ja
vaiva... Veisatkaamme!» käski hän äkkiä papillisesti joukkoansa. Porsaat
iloitsivat kuin kottaraiset, ja niin veisasi hän edellä ja harras, altis
joukko mukana:

      »Pois jäsenist' on kolotus
      ja sielusta myös jomotus.
      Nyt sydämessä, rauhassa,
      sen vahvan uskon turvissa,
      kuin pienet porsaat iloitsee,
      tai kottaraisna riemuitsee,
      vain ilo, usko, onni.
      Ja Horttanaisen sonni
      nyt puskea ei niitä nää,
      se julma sarvipää.»

Mökissä tuntui ihan taivaallinen ja kirkollinen tuntu ja olo. Hän oli
voittanut, tunsi profeetalliset voimansa. Ynseästi, uskon-ynseänä,
tahtoi hän jo hyljätä ja ylenantaa koko tämän pakanallisen mökin väen ja
yht'äkkiä komensi joukkoaan:

»Puh!»

Ja outo joukko hävisi rutosti, kuten oli ilmestynytkin. Viimeisten
kantapäät vain vilahtelivat tienkäänteessä ja kaikki oli mennyt ohi,
kuten raju sadekuuro. Hämillään siinä istui niin vaimo kuin mieskin.

Ainoana muistona oli vain nämä neljäkymmentäneljä iloista porsasta,
jotka täyttivät Punnitun äsken niin kovin elottoman, ilottoman mökin
elolla ja ilolla.

Ja muutaman tunnin kuluttua sitte vielä uusi yllätys: Uskovaisten
lähetystö tuli ilmoittamaan, että he ovat asettaneet Punnitun
valtiopäivämiesehdokkaaksensa.

Ehdokaslistat oli jo viranomaisille lähetetty. Asiaa ei siis voitu
peruuttaa, jos olisi haluttukin. Lisäksi oli vaalilistoilla, noilla
vaalivapauden suurenmoisen viisailla kansallisilla keksinnöillä, se etu,
että Jussi Punnittu oli voitu niille asettaa niin, että hänen täytyi
tulla valituksi, vaikkapa ei saisi muuta kuin yhden äänen, ja toiset
saisivat kaikki. Vaalisyöttinä vallesmannia vastaan oli käytetty sitä,
että Punnittu tulee, kuten vallesmannikin oli luvannut, vaatimaan
valtion suurempaa avustusta kalliiksi käyneille hullujenhuoneille.

Ja niin tuli Jussi Punnitusta -- sanoakseni asian tärkeyden vuoksi tässä
juonen välillä -- valtiopäivämies. Hyvin hän tehtävänsä suorittikin.
Erittäin harrasti hän hullujen hoitoasiaa. Oli jaettava muutamia
miljoonia valtion varoja eri tarpeisiin. Punnittu nousi silloin,
niistäytyi, sylkäsi ja piti seuraavan huomiota herättävän
valtiomiespuheensa:

»Ehdotan, että eduskunta nykäiseisi miljoonat yhtenä hynttänään
hullujenhuoneiden rakennusavuksi. Sillä tilanahtaus on niissä niin
polttava ja kivistävä, jotta ... ei tässä kohta ole mihin enää
päärojunsa kallistaisi. Pää-asia se hoitoa ja muokkia tarvitsee,
sillä... Monen päässä jo on älli, eli viisaus vähissä.»

Mutta toisen sivustan puoluemies, Haisevainen, ajoi kansanvalistuksen,
koulujen, asiaa ja tahtoi kaikki varat myönnettäväksi kouluille. Häntä
kiukutti koko Punnittu ehdotuksinensa. Pieni ilkeys, pistos, ei tee
moiselle pahaa. Hän nousi, yskähti ja puhui:

»Kuultuani ja nähtyäni edustaja Jussi Punnitun puhuvan hullujenhuoneiden
tarpeellisuudesta, myönnän niitä tarvittavan. Sillä kun hän valittaa,
että ei ole kuhun päänsä kallistaisi, ja että hänen pääasiansa
tarvitseisi hoitoa niin...»

»En minä omaa viisauttani nuru, enkä väheksy. Minä vain asian
suurimerkitykselliseen tärkeyteen katsoen kuvaannollisesti puhuin»,
keskeytti silloin Jussi Punnittu loukkautuneena.

Väiteltiin, pisteltiin ja purtiin toisiaan, kukin viisautensa mukaan.
Keskustan puoluemies, Lopottinen, puhui nyt leveästi, näin:

»Viisauskysymys on, asian suureen merkitykseen katsoen, ei ainoastaan
pelkkä pääasia, vaan suorastaan leipäkysymys.» -- Ja niin edelleen,
laveasti ja pitkältä.

Hän ehdotti varat jaettavaksi tasan hullujenhuoneiden ja koulujen
kesken, koskapa kerran näissä molemmissa, n.s. päähoitoloissa pään
asiaa, eli viisautta parannetaan, hoidetaan ja edistetään.

Niin päätettiinkin.

Mutta Jussi Punnitusta oli tullut lautamieskin, ja sitä mukaa huomattiin
punnitessa hänen viisautensakin lisääntyneen. Hän on nyt varakas isäntä
ja pitäjän johtomies. Hän, inhimillisen yleisviisauden avulla viisaaksi
tehtynä, onkin yksi ihmisviisauden hedelmöittävän työn ja toimen
kaikista huomatuimpia saavutuksia. Viisauden ja uskon avulla oli hänestä
»Tuhman Jussin» karkean kuoren alta löydetty oikea helmi, viisaus, ja
kuten lukija tietää, on tämä samainen Jussi Punnittu nykyään kaikkialla
Suomessa hyvin tunnettu ja huomattu henkilö, merkkimies, ja ikäänkuin
kansansa kynttilä.

       *       *       *       *       *

Tiesi se Eulaliina jo odottaakin sulhastansa, sillä ajoissa hän oli
kirjeen saanut ja ikävöiden hän nyt jo odottikin.

Ja täyttä ravia painoikin taivaaseen rientävä seurakunta tietä pitkin,
että pölysi. Ja taas ja taas sai Sakari halun ja voiman todistaa
itsestänsä, sanasta ja uskosta, sillä tämä taivaanmatka antoi henkeä,
tietoisuutta ja voimaa. Hän tajusi ansionsa ja niinpä siinä juoksun
hölkässä selitti ja puhui siitä taivaasta, johon nyt matka piti. Hän
todisti:

»Se on sanalla rakettu... Taivas!»

Joku siinä juostessaan mölysi innoissaan härkänä. Sakari jatkoi:

»Sillä niinkuin Jumala loi sanalla maailman, niin minäkin, viisauden
niinkuin mukulan hylättyäni, rakensin sanalla taivaan ja tein ja asetin
sinne sekä Herralle itselleen, että autuaille istuimet, ja lisäsin
enkelien lukua tuhannella riemuenkelillä, kahdella divisioonalla
palvelevia ja kolmella ja puolella rykmentillä taistelevia enkeleitä ...
lihaa vastaan ... ja asetin erityiset hempienkelit...»

»Häh?... Asetitko?» riemastui seitsenpäinen juoksulönkässä umpimähkään,
ja juoksusta läähättävä Sakari vahvisti:

»Asetin... Ja jokaisen autuaan kruunuun lisäsin neljä kallista kiveä, ja
kahdeksan sadan markan smaragdia, ja kolmensadan päärlyn, ja
tuhannenseitsemänsadan markan rubiinin, eli ison hohtokiven. Ja
enkeleille laitoin pasuunat, että myös musikaalinen meno täytettäisiin,
mutta psalmit kirjoitti jo Daavetti, koska hän Batseeban kanssa pahoja
tuhrinut oli.»

He painoivat täyttä hölkkäjuoksua sen kentän ohi, jossa Horttanaisen
härkä silloin tulomatkalla oli Sakarin uskon horjauttanut. Poissa oli
nyt härkä ja Sakari ilmoitti joukolleen, juostessaan uhitellen:

»Ei tärähtäisi sydän pelvosta, vaikka rykmentti sarvipäitä härkiä
vastaan astuisi, kun ihminen on jo, niinkuin me, taivaan tiellä,
sillä...»

Housuja täytyi siinä juoksun ja puheen kiireessä kohentaa. Sen tehtyään
hän varmuudella lopetti:

»Sillä taivas on minun, sanallani rakettu ja minun leukapielilläni
perustettu... Kuka voi silloin meitä sisälle menemästä estää, ja kuka
voi meiltä sulkea sen portit, joka meidän omasta suustamme saranoinensa
ja lukkoinensa lähti, ja sanan ja uskon voimalla aina avoinna ja
valmiina pysyy... Sillä kuka voi minun huokaukseni sitoa, ja minusta
lähteneen hengen minuun takaisin ajaa, etten minä siitä osaani maistaa
saisi!»

Ja pelotta he laskettelivat taivasta kohti. He eivät aavistaneetkaan,
että juuri tänä aamuna oli -- paitsi takaa-ajajia -- lähtenyt matkalle
uusi Horttanaisen härkä: se tuomiokapitulin asettama tutkimuskomitea,
joka oli lähtenyt tutkimaan Sakarin uskonsuuntaa ja uhkasi nyt tuketa
taivaan portin ei ainoastaan tältä sinne rientävältä joukolta, vaan myös
itseltään pastori Pöndiseltä. Apumiehinä oli komitealla mukanaan kaksi
erityistä uskontuntijaa, ettei erehdyttäisi kitkemään kalliita nisuja
ohdakkeiden kanssa. Ja niin lähestyi tätä ihanasti alkuun päässyttä ja
rehevästi kukoistavaa ja versovaa uskonsuuntaa tuho, voimallisena kuten
-- Sakarin hengellisen mielikuvan mukaan -- vihasta paisunut härkä
kilpailijaansa. Oli kuin olisi se kavala viisaus saattanut uskot
puskuisille, valmistaakseen siten Pöndisen ja Sakarin, ja yleensä uskon
tuhon kautta omaa synnillistä valtaansa karjassa, laitumilla ja
kaikkialla, missä nöyrä-ääninen usko kokee toki hurskauden
hiljaisuudessa kätkeä kaikkea siipiensä alle, niinkuin kana kokoaa
niiden alle poikansa, silloin kun niitä muilta suojella tahtoo.

Mutta ennen Sakaria etsi komitea pastori Pöndistä, jonka vaaliasian
vaalipitäjien ylle vetäytyi nyt tämä uusi ja uhkaava pilvi, ja Pöndisen
ja Sakarin uskon heikkoutena, tässä uskojen välisessä taistelussa, oli
nyt tuon heidän uskonsa liiallinen, aivan yliluonnollinen voima.

Oliko se kukistuva omaan väkevyyteensä, vaiko voittava sillä
heikompansa, sen pian aika näyttää, sillä kirja on kohta lopussa.

Ainakaan ei nyt vielä ollut hätää, vaan varmana ja toivorikkaana painoi
tämä täyttä ravia rientävä seurakunta taivaan portteja kohti. Ja vaikka
Sakari yösaarnassansa olikin, ei tosin kieltänyt, vaan hieman epäillyt
suomenkansan jalkauskon pätevyyttä, niin kirkastui hänelle, uskon
miehelle, nyt sekin usko, niin että hän siinä juostessaan todisti:

»Herran antamissa juoksujaloissa meillä on kilvoitusapu ja joutu, niin
että emme portilta myöhästy, ja jaloissa meillä on myös pakoapu ja
pelastus syntiä, päälle karkaavaa Saatanan härkää ja Beliaalin loppua,
sekä sitä meidän kauhiaa liika-viisauttamme vastaan.»

»Hih», hihkasi kirmaava seurakunta. Sakari jatkoi:

»Jo ensimmäisellä maililla jäi liika-viisaus jälelle niinkuin paha haiku
ja turhaan nyt kieli pitkällä juosta haiventaa ja ponnistaa, että kiinni
saisi...»

Tie tömisi juoksusta. Sakari lopetti:

»Ja loppuspurtissa kun siinä neulansilmän edessä kaikki kinttusuonet
pinnistetään ja maalinauha katkaistaan, niin poikki lentää Saatanan
paula... Ja yhtä kyytiä juostaan päistikkaa neulansilmän läpi, ja silmä
sulkea jysäytetään rautaovella, ennenkun se jälestä läähättävä
liika-viisaus ehti maalinauhaankaan... Ja silloin ainoastaan usko
pullottaa ja koliseva sana kaikaa...»

Ja taas hihkaistiin ja yhä ihanampana ja lähempänä siinsi tälle
jalkakilvoituksessa pinnistävälle seurakunnalle se taivas, johon
tuomiokapituli luuli heidän rynnistävän virallisesti tarkistamattoman,
ja siis laittoman uskon avulla.

       *       *       *       *       *

Juoksun tahti ja vauhti pysyi nyt tasaisena. Sakari muisteli
lähetystyötään, sitä työtä, jolla hän oli samalla taivaan rakentanut.
Hän todisti:

»Se on nyt takanapäin täytetty... Lähetystyö on täytetty...»

Joku miehistä laski juoksun hurjasta menosta innostuneena häränpyllyn.
Juostiin. Sakari jatkoi:

»Taivaaseen kun tulemme, niin siellä eivät viisaat kukoista, koska he
kauheassa viisaudessaan ovat maailmassa käteisen luvatun sijasta
valinneet ja suuressa viisaudessaan sanoneet, että: taivas ainoastaan
äijöttää mieltä... Ja niin ei heillä ole istuinta, eikä jakkaraa
taivaassa. Mutta sanan miehet käyvät siellä ja minun saarnani johdosta
parannuksen tehneessä Beliaalissa ylpeinä niinkuin kurjet, joilla on
kuninkaan kruunu päässä, ja uskonmiehet istuvat ja ähkivät turpeina
niinkuin tynnörit ja isot isännät, koska he viisauden, niinkuin seula
veden hietaan vuodattivat.»

Läähätettiin. Joku juoksijoista hirnui hevosena. Sakarilta tahtoivat
siinä juoksun hölkässä housut valua. Hän piteli niitä, juoksi, johtui
taas pääasiaansa, viisauteen. Hän kuvaili, miten se liika-viisaus oli
häntä pettänyt ja puijannut, ja nyt hän todisti:

»Mutta lopulta, kun minä sen vaivasta ärryin niin, niinkuin viskatun
kakaran ja kalikan heitin luotani hylyn... Ja silloin paikalla hölläsi
uskon värkit päässä pyörimään ja minä sain voiman kolistaa sanalla.»

Ja niin alkoivat he taas siinä juoksun kiivaudessa tutkia ja eristellä
viisautta, perusteellisesti, kuten teurastaja pistettyä sikaa. Siinä
ravijuoksua painaen Sakari, näet, taas valitti sitä, että hänellä on
sittekin päässä liikaa viisautta.

»Laske se pois ... se liika!» neuvoi silloin se seitsenpäinen,
viisaustieteen tohtori Tarkkilainen. Mutta juosta hölkytellessään
selitti Sakari:

»Ei sitä voi ihminen viisauttaan vähentää vaikka miten koettaisi, sillä
viisaus on pään kanssa eroittamattomasti yhdistetty.»

»Eikö kirveellä hakkaamallakaan saisi pois?» uteli silloin eräs
juoksusta läähättäen.

»Ei», vahvisti Sakari ja selitti: »Viisaus on ihmiselle semmoinen risti,
jota on pakko kantaa, sillä sitä ei saa edes käsiinsäkään sieltä
päästä.»

»Minkätakia ei saa?»

»Ka... Kun se on pään sisässä niin piilossa, jotta sitä ei ihminen
sieltä löydä, vaikka miten etsisi, koska se piiloittelee siellä päässä
niin salaa ja hiljaa, kuin sillan alla muniva kana.»

»Minkätakia se niin hiljaa?»

»Ka kun se pelkää. Kun ei saa mitään munituksi, ja häpeilee munimistaan,
niin pelkää, jotta ihmiset tulevat katsomaan ja ilvehtimään. Ja sen
takia sitä ei tiedä, onko sitä olemassakaan, koko viisautta. Vaikka
miten on koetettu etsiä, niin ei ole vielä löydetty koko viisautta, niin
että se voidaan tietää ainoastaan uskon avulla», selitti Sakari täydessä
ravijuoksussa. Ja seitsenpäinen viisaustieteen tohtori, jolle ikäänkuin
kirkastui ja selvisi nyt koko viisauden olemus, riemuitsi ja ryhtyi
kertomaan omaa viisaustaisteluaan. Hän kertoi:

Hän oli juuri tätä kansallista viisauden kallista asiaa ja syvällistä
olemusta tutkiessaan, ja viisauden alkujuurta etsiessään saanut
kukkaronsa läven lisäksi läven päähänsä -- niin hän oli itse
nyky-tilansa alkuaikoinakin selittänyt ja sitä hän nytkin koki kertoa ja
selittää. Näin hän selitti:

Hän oli sotkeutunut viisauden juurta etsiessään viisauden
liika-syvällisyyden takia kahdentenakymmenentenä tutkimusvuotenaan, ja
päästyänsä jo tuossa kansallisen viisauden juuren haussa, vanhaa
kansallista latua kulkien, ei ainoastaan Väinämöiseen, vaan Väinämöisen
tavoin ihan tunnetun suomalaisen herkkusuun, Antero Vipusen, vatsaan
asti. Siellä hän, näet, oli kokonaan häipynyt viisauden jäljiltä. Ei hän
ollut löytänyt sen enempää kuin muukaan suomenkansa, joka viisaimpansa,
Väinämöisen, johdolla jo häntä ennen oli suuressa viisaudessaan älynnyt
juuri tästä, Antero-ukon pullean keskiruumiin paikoilta viisauden juurta
ja olemusta hakea.

Surkeaa! Sitä viisauden syvällistä juurta olisi tarvinnut saadakseen
selville, mikä on Sampo, tuo ainoa todella arvokas tuote, jonka
suomenkansa on viisautensa avulla käytännölliselle ja teollisuusalalle
aikaansaanut, tuo todellinen inssinööritaidon mestaristeos, jossa oli se
yksi ainoa vika, että siitä ei vieläkään, -- kuten Könnin kuokkamiehestä
-- kukaan tiedä, mikä tuo niin ylen hyödyllinen ja käytännöllinen laitos
on, koska -- niin kertoi tämä onneton viisaustieteen tohtori
Tarkkilainen -- koska koko Sampo isoine ja ajanmukaisine
myllylaitoksineen jo vähän ennen koekäyntiinpanoansa ja ennenkuin oli
ehditty ottaa selvä, mikä tuo suurella vaivalla aikaansaatu Sampo-laitos
on, vahingossa särkyi tappelussa vaimoväkeä, erästä Louhi-nimistä,
pahasisuista ja epäritarillista oman talon akkaa ja anoppia vastaan,
joka häijyydessään tahtoi tuon, miesväeltä käteisillä ostamansa kalliin
tehtaan myöskin omanaan pitää, aiheuttaen siten nujakan, -- ainoan
sodan, mihin rauhallinen ja viisas suomenkansa on oman asiansa vuoksi
antanut itsensä houkutella.

Surullista! Ainoastaan ne seitsemän viisauden kalliilla olemuksella
täytettyä päätänsä oli hän, tuosta suomenkansan suuren viisauden,
pääpesästä, mahasta, saaliiksensa saanut, korjatessaan satoa, siitä
siemenestä, jonka suomenkansa oli viisaus työssä vatsaan kylvänyt ja yhä
ahkerasti kylvää, ja niinkuin kassakaappiinsa korkoa kasvamaan visusti
aikanansa tallellepanee.

Mutta, kuten sanottu, niin kirkastui nyt, uskon miehen Sakari Kolistajan
selityksien kautta -- siis uskon avulla -- tälle viisaustieteen tohtori
Tarkkilaiselle viisauden olemus, niin että hän määritteli: »Viisaus on
sitten se, joka pörinänä elää ja horinana helää, mutta punnitessa ei
pikkuistakaan paina.»

       *       *       *       *       *

Ja silloin lankesi taas suuri saarnahenki Sakari Kolistajaan ja hän
saarnasi tämän lähetysmatkansa viimeisen saarnan, n.s. aamensaarnan. Hän
pysäytti joukkonsa, nousi kivelle ja siinä matkueensa ympäröimänä
saarnasi:

»Se, joka synnistä pelastettu on, kutsuu itseään pelastetuksi ja niin
pitää myös herännyt, eli, sanalla hereille kolistettu vastedes myöskin
kolistetuksi kutsumattaman, minun nimeni tähden ja että minun oppini:
kolistealaisuuden uskonmerkki ja -suunta, ynnä lujasti tunnettaisiin.
Aamen!»

Uskolle ja sanalle altis joukko kuunteli suut auki. Kuin taivaasta
tulleen hengen sai Sakari nyt, sen tunnetun kansallisen, suuren ja
ihanan tietoisuuden profetuudistansa, hengestänsä ja merkityksestänsä,
joka tietoisuus on hänen kansansa olemuksen ja ihanan vaatimattomuuden
kulmakivi. Sen hengen profeettavoimalla hän nyt vuolaasti saarnaten
aluksi siitä merkityksestänsä todisti.

Hän todisti:

»Aamen, sillä minussa on suomenkansan sana tullut lihaksi, viisaus siksi
alati pois pantavaksi vedeksi ja usko kankiaksi luuksi, joka kestää. Ole
rohkia!

Ole rohkia, oi suomenkansa, sillä koskasta sinä äkkäsit, että viisaus
sinun henkesi perusolevaisuus on, niin sinä juuri sen _viisaan_
Väinämöisen, sen viisauden edustajan olevaisuutesi edustajaksi loit ja
sanoit: mitämaks!

Mitämaks, mutta etköstä sinä, oi suomenkansa, viisauttasi
väärin-äkännyt, kun pääsi niin viisaudella pymppäsit ja pahkulasi
äkkiviisaudella ylpiästi koristit! Sillä niinkuin se viisas Väinämöinen
-- se sinun väinämöisyytesi ja viisautesi, oi suomenkansa -- viisauden
ylenhylkäsi, mutta uskon ja sanan, sen Herran kalliin lahjan piti ja
uskoen ainoastaan _sanan_ voimaan, kaikkinaisia asioita varten
ainoastaan sanaa, silkkaa ja millään sekoittamatonta sanaa salasta irti
väänsi ja loitsusanaa lovesta kinasi, ja sitä suurta sana-aarretta
kokosi, että jälkikansallakin olisi sanaa, millä aittansa täyttää ja
sanaperuja millä sanavainionsa siemenessä ja päävajansa täyteläisenä ja
Herralle otollisena pitää -- niin olet sinä minussa, ja minun kauttani,
oi suomenkansa, viisauden asiasta aina ja sekoittamattomalla sanalla
oikeasävyistä, viisautta selittävää ääntä pitävä. Asiantuntevaisen ääntä
olet sinä minussa siitä kauhiasta viisaudesta kujilla ja kartanoilla
pitävä, sillä sinä olet minussa viisausvaivan kestänyt, ja niin tiedon
viisaudesta saanut, ja nyt siitä puhut ja todistat, ja niin sinun asiasi
kuullaan ja sinun viisautesi tunnetaan, niin että koskasta sinun syntisi
puntarilla punnitaan ja viisautesi vaakamitalla vaa'ataan, niistä sinun
autuudeksesi sanoa voidaan: eivät ne yhtään, eivätkä mitään ole.

Ei mitään, ja niin olen minä, oi suomenkansa, suurin sinussa, olevaisin
sinun olemisissasi, kaikkikäsittävin sinun hengessäsi, niin iloissa kuin
suruissa, niin synnissä kuin siitä pois pyrkimismenoissa ja sinun
taikinassasi olen minä se hapattavin hiiva. Elä ujoa!

Elä ujoa oi suomenkansa, sillä en minä sinua hylkää, en sinua paremmaksi
itseuskon avulla pyrkien huonompana luotani pois heitä, vaan ynnä
itseäni sinussa sormella osotan, sillä minun liika-viisauteni on kauhia,
niinkuin se, joka otsasarvella itsensä sarvipääksi puetti ja kielensä
skorppiooniksi kehitti ja teräväksi rauta-piikiksi teroitti. Ja niin
olen minä synnissäkin se suurin ja Beliaalissa orrelle yletyin. Ole
ylpiä, että minä sinun olen!

Ole ylpiä, sillä vaikka minä heikko minussani ja yllätön minun
liika-viisaudessani olen, niin ei kuitenkaan tule minua suurempaa, joka,
niinkuin minä, sanan voimalla sen sinun pyhän Beliaalin kaupunkisi
kukistaisi, sanaparannuksella sen parantaisi ja sanalla sen ynnä
alamaiseksensa laskisi. Sillä ei itse viisas Salomoon taitanut saarnata
niin terävä- ja monitutkaimellisesti ja niin kaikkitunkevaisesti kuin
minä, sillä minä valkaisin viisauden ja kirkastin uskon ja puhdistin
sanan kaikesta, niin että se on puhdas niinkuin kiiruna ja kolina -- ja
nostin sen sanan korkialle kansalliseen kunniaansa, niin että se on
niinkuin pystyyn nostettu ylpiän orhin häntä, johon koko Beliaalin pitää
katsoman, koska orhi se koholla ylpiästi kedolla kirmaa. Aamen!»

Ja nyt, kirkastettuaan itsensä, alkoi hän varsinaisen aihesaarnan.
Erityisesti saarnasi hän tällä kertaa, paitsi viisautta, myöskin
suomenkansan ylpeää, kotitekoista uskoa, eli itsekirkastusta vastaan,
koska se usko Suomessa väärin valaisee, johtaen lisäksi oman viisauden
väärinäkkäämiseen, eli vähä-viisauden liika-viisaudeksi pullistamiseen,
joka kaikki voitaisiin välttää käyttämällä kotitekoisen sijasta
valmista, osto-uskoa. Kuulijat olivat kuin yhtenä korvana, sydämet
raollaan ja suut ihan auki. Vuolaasti, voimallisesti jatkoi saarnaaja:

»Aamen sinä suomenkansa, sinä uskon jykevä seedrihonka Suomen Siionissa
ja vankka tammi sen maaperässä, Aamen!

Aamen, sillä ei siitä ole vahinkoa, jos suomenkansa viisautensa
menettää, mutta jos se vatsansa kadottaa, tai leipä loppuu, niin silloin
on kaikesta kuitti, sillä ei pään-täytisen viisautensa, vaan ainoastaan
täyden mahan avulla ja uskon turvin jaksaa suomenkansa työssä vääntää ja
viimeisenä tuomiopäivänä, nimenhuutoon aikanaan juosta ja taivaan
päärlyportille hetkelleen hölkätä, vaan viisaus tekee sille kaikessa
pelissä pietin.

Pietin. Ja jos ei siis, oi suomenkansa, sinun vatsasi ole terve ja
uskonmukulat päässä paikoillansa, niin sinä surkiasti taivaan tiellä
uuvut, sillä ei sinua viisautesi yhtäkään, eikä vähintäkään auta. Aamen!

Aamen, sillä kaikkinainen viina, ynnä myös viisauden viina, ei ole
sinulle, oi suomenkansa, hyväksi, vaan häpeäksi ja kivuksi, sillä jos
sinun pääsi on täynnä, niin olet sinä ihme ihmisten ja kauhistus Jumalan
edessä. Sinä olet silloin hameen edessä heikko ja hieprakka vaimon
viehätyksen ja kaikkinaisen vaimollisuuden edessä. Mutta jos sinun pääsi
ei olisi täysi, vaan tyhjä, ja jos sinun vuoteesi vaimosta autio olisi
ja sinulla olisi usko, niin niinkuin leikattu härkä olisit sinäkin
voimakas vanhurskaudessasi ja luja lihaasi vastaan. Ja jos myös sinun
päässäsi ei mitään olisi, ja viisaus olisi kuitti, mutta sinun
pelloillasi paljon viljaa ja äijälti rehukasveja olisi, ja sinulla olisi
usko ja kirkolliseksi leikattu tukka ja virsikannel, niin kuinka paljon
huokiampi eikö sinun olosi ja humusi silloin olisi, oi suomenkansa.
Aamen!

Aamen, sillä jos leili kestää sisälmyksensä voiman, niin ei sitä sinun
pääsi, oi suomenkansa, kestä, sillä se on uskoa varten rakettu ja siitä
on rakettaessa sanottu niin paljon kuin että: Ole luja!

Totisesti! Ja jos pakanat päänsä viisaudella koristavat ja otsansa sillä
seppelöivät, niin sano sinä, oi suomenkansa, uskon avulla, että: Pois se
minusta!

Pois se minusta, sillä parempi on sinun tyhjällä päällä ja täydellä
vatsalla taivaaseen päästä, kuin pää täynnä ja vatsa tyhjänä helvettiin
joutua. Aamen.

Aamen, aamen, sillä viisaus, se ilki ja ahne olento, täyttäisi
suomenkansan pään kaikkinaisella, mielen moninaisella ja sydämen, sen
alati ihanaisen, kaikki-voittavaisen ja lumo-enkelimäisen helmaväen
himolla, niinkuin viisas ja hurskas Salomon viisaudessaan täytti
haareminsa tuhannella lihavalla emännällä ja hekkumahuoneensa
kahdellatuhannella pakanain ihanalla tyttärellä, vaan usko, se nöyrä ja
yljälleen aina altis impi tyytyy siihen yhteen ainoaan aamen-sanaan,
niinkuin kyyhkyläinen kahteen munaan. Karta siis, oi suomenkansa,
viisautta, joka sinun pääsi niin kaikkinaisella viinalla täyttää, sillä
sinun täysinäinen pääsi, oi suomenkansa, on kansojen kauhistus ja
maailman lopun merkki ja sen suuren huudon, ja ilkiän jurinan merkki,
joka hamaasta Seinäjoelta nousee ja Juvalta jurisee, kun sinä viisauden
sanaa ylpiästi kolistat ja viisaudenjyrää kun sinä niinkuin härkä
paisuneena vetäen vedät ja jurnaten jurnaat. Sillä et sinä enää sitä
sinun soittotaidollesi soveliasta hau'in hiljaista ja mykkää leukaluuta
soita, vaan omaa parkuluutasi parutat ja kiljuluutasi karjututat. Aamen!

Aamen, sillä turhaan sinä huudat ja suotta itseäsi ilmoitat, sillä ei
tule profeettaa, vaan jurnuri Juvalta ja Salomon ei syntynyt
Seinäjoella, ja jos sinä itse Paltamossa äitisi kohdusta päiville
pullistunut olet, niin suotta sinä sillä sinuasi alati ilmoittavalla
äänellä ja omatekoisen uskon avulla itseäsi kreekkiläiseksi julistat,
sillä vaivaisena sinun välähdyksesi vilkkuu ja tuikuttava on sinun
temppelitulesi, koskapa sinä siitä useasti ääntä pitää äkkäät, että se
ihmisiltä nähtäisiin. Niin, sillä ei oikea aurinko itse kertaansa
kirjoita, eikä ääntään ilmoita: Katso minä paistan. -- Ei, ja niin sinä
sen omatekoisen uskosi paisuttamana vaellat väärän tiedon alla ja olet
niinkuin rokkakauppias, joka leilikimppu kohona ylpiästi kadulla kulkee.
Tyydy siis, oi suomenkansa, valmiiseen uskoon ja pureksi nöyränä isäsi
peruja, niin mölysi lakkaa, sillä sen valmiin uskon avulla sinä saat
oikean tiedon itsestäsikin, oi uskon-raadollinen! Aamen!

Aamen, sillä ei taida härkä raamatuita, aasi evankeliumia ja suomenkansa
itse oikiaa uskoa itsestänsä tehdä, vaan liiaksi hän itsensä sillä
luulouskolla kirkastaa ja ylettömäksi pörähdyksensä paisuttaa ja sillä
maailmaa rikastuttavansa luulee, elleivät varsinaiset uskon taidolliset
tekijät valmiilla uskolla häntä oikiaan itsetuntemiseen avita ja hänelle
todista, että siellä, kussa oikiat profeetat ennustavat ja tosi-Daavidit
harppua soittavat, se hänen ylpiä psalminsa, niinkuin viattomain lasten
ääni, ainoastaan siksi pieneksi, mutta ei pahaksi pörähdykseksi
löydetään, ja niin suomenkansa sen vuoksi lapsen reikätuoliin asetetaan,
tai astian ylle niinkuin istuimelle istutetaan, mutta ne oikiat
kuninkaat istuimellansa istuvat ja heidän harppunsa helää -- ja he
astian yllä istujaan ainoastaan ynsesilmin silmäisivät, ettäs se,
niinkuin laulava sittiäinen, erityisellä apuäänellä omaa ääntänsä
ylentämään kiertokulkemiselle ja pörinäretkelle itsepulleana lähti,
koska hän omatekoisen uskon kautta siitä aina pörinävalmiista
liika-viisaudesta turpunut oli. Aamen!

Aamen ja tunne siis valmiin uskon avulla itsesi, oi suomenkansa, sillä
sinun kotitekoinen uskosi on niinkuin kiljukalja Sippolassa ja niinkuin
ärjykalja voimallisen Virolahden kylissä -- se kauhia kiljujuoma ja
karjuviina ja symbooliviina, jonka sinä, oi suomenkansa, viisaudessasi
keksit, että sinunkin äänesi maailmassa ja kansojen kuorossa kuultaisiin
ja että sinulla olisi sinullesi se oikia symbooliviina.

Että sinulla symbooliviina olisi, mutta se keksimäsi kilju, ja se
omatekoinen usko on sinulle monta häpiää ja useasti kipiää
matkaansaattanut. Vanteet se katkoo ja ison kiljun nostaa ja tynnyrinsä
maahanjaottaa, ettäs se liiaksi paisua ja ylettömästi pullistua yritti.
Ja niin tulee sinusta, oi kotitekoisen, kilju-uskosi voimalla
kiljutynnyrin tavoin maahanjaotettu suomenkansa, sen omatekoisen uskosi
kautta, niinkuin se, joka tiellä latteasti ilmoittaa: Katso taitamaton
lehmä on tästä vaeltanut ja ylpiäuskoinen kiljuhärkä on kulkenut tästä,
että hänet ihmisiltä nähtäisiin -- mutta et sinä vieläkään omatekoisesta
uskosta luovu.

Et, ja niin sinä suutut kauhiasti sille, joka sinun viisaustyösi
Beliaalista eteesi nostaa ja sinut Vipusen vatsaan jälillesi johtaa,
sillä ei syöttöhärkä, se oma usko, jotas elätät, omiansa hyväksy, vaan
parempaa hän tahtoo, ja siksi ei hän suopeasilmäisesti taaksensa katso,
sillä hänen sieraimensa ovat ylpiät ja niinkuin suuren kuninkaan
sieraimet ne ovat. Luota siis, oi suomenkansa, ainoastaan kotitekoiseen
leipään, mutta pidä valmis osto-usko, että ylpiät sieraimesi
nöyrtyisivät, eivätkä niinkuin syöttösonnin sieraimet väärin vihastuisi,
ja että sinun huoneenhallituksessasi taidollinen työjako olisi. Aamen!

Aamen, sillä ainoastaan vaimo taitaa synnyttää, mutta et sinä tiedä.
Niin voi myös ainoastaan suutari tehdä soveliaat kengät ja uskontekijät
otolliset ja ihanat uskontavarat ja vanhurskauden vaatteet valmistaa,
mutta sinä itse olet peltotöissä taidollinen, ja niinkuin mestari
multatöissä, joissa sinä hartiasi voimalla profeetta omassa Israelissasi
olet.

Profeetta sinä, oi suomenkansa, olet siellä, kussa hartiat puhuvat ja
voimahartiat julistavat, sillä ei koskaan ole sinua hartiasi häpeään
heittäneet, ei omassa Israelissasi, eikä voimallisessa Olympian maassa,
siinä uuden Jerusalemin iso-voimaisessa Härmässä, kussa hartiat yletään
ja härjät käyvät laitumella, ja paavit ja Beltsebuubin pojat pieninä
vapisevat -- niin sielläkään eivät ole hartiasi häpiään heittäneet
sinua.

Ei, sillä ei sinun hartioitasi ole vielä koi syönyt, ei viisaus
hapattanut, eikä kiljuviisaus paisuttanut, ja siksi ne eivät sinua pääsi
tavoin koskaan kiljutöihin kuleta. Ei, sillä ainoastaan hartioissasi
olet sinä hiljainen ja hartiatyössä aikaansaava, mutta koska uskoa teet
ja viisautta toimitat, niin ainoastaan porua sinä synnytät ja isoa porua
pöntöstä päästät. Heitä siis se uskon teko, eläkä pääsi viisauteen
luota, vaan profeteeraa hartioillasi ja sano pyhän Simpsonin tavoin
valmiin uskon lujuudella, että: Selkälihaksessa on minun voimani ja
vääntölihaksessa viisauteni, ja siksi en minä pelloltani pois pullahda,
enkä matollani koskaan turhuutta tanssita ja maallista, kepeää keikuta,
enkä synnillistä hengenvaivaa väännä ja siksi en minä järky.

Elä järky, vaan ole voimallisin hartia- ja paksuin peltoprofeetoista, ja
jätä siis viisauden työt niille, jotka synnissään päähänsä ylpiästi
uskaltavat, mutta jotka vähiksi löydetään siellä, kussa viisaus vähäksi
ilmoitetaan, hartiat punnitaan ja taivaan portit voimalla ja pauhinalla
avataan. Ja koska sinä uskoa ynnä tarvitset, niin jätä sen tekeminen sen
yleti salataitoisille ja nöyrille valmistajille, niinkuin lapsisaunassa
synnyttävälle vaimolle, oi suomenkansa, sinä voimallinen uskonhärkä
Siionissa ja jykevä herra hartioiden huoneenhallituksessa! Aamen!

Aamen, sillä härkä syö olkia, mutta nautahärkä oljensilppuja, sillä ne
ovat mieluisammat hänelle, koska ne jo valmiiksi lyhetyt ovat. Etköstä
siis sinä, oi suomenkansa, tahtoisi uskoa sitä valmista, jonka
sananpalvelijat ja uskontekijät rakkaudessa sinun eteesi uskonsilppuina
asettaneet ovat, vaan tahtoisitko sinä viisauden kauhian vaivan
hartioillesi taakaksi ja pitkät oljet, ynnä tähkäpäinensä ja jyvinensä
hampaittesi vaivaksi ylpiästi ottaa ja peltotyösi sitten unohtaa,
koetellun työjakosi tärvellä ja niin sananpalvelijatkin ynsiästi
puille-paljaille jättää! Ei. Pois se sinusta, sillä ei tarvitse
sananpalvelijoiden kautta uskon-yltäkylläiseksi ravittu suomenkansa
viisautta ja omatekoista uskoa, ei kala pesutupaa, eikä vesieläin
pesuvettä ja vesipesua. Tämä on se suomenkansan henkiolevaisuudelle
sopivainen ja hänen viisautensa ynnä-mukainen pyhä kolistealaisuuden
oppi, se ainoa oikea ja autuaaksi-tekeväinen uskonsuunta ja
tallellepanemus, ja niin on se halju ja ilkiä viisaus häviävä, sana ja
sana-avu jäävä ja usko lujaksi kangistuva. Aamen!

Niin: Olkoon sinun ainoa sanasi: aamen, sillä jos enemmän puhut, niin
tyhmyys sinun kieleltäsi karkaa, niinkuin aina sen, joka äänellä
itseänsä orrelle ja hoikeella huomioon nostaa ja pienuutensa
pirunjurinalla toiselle kostaa. Aamen!

Aamen, sillä ainoastaan sarvi on luotu härän ja usko suomenkansan päätä
ja aamen sen suuta varten. Heitä siis turha viisauden haku, sinä uskon
kansa, sillä vaikka sinä kuinka pitkältä sitä hakisit ja syventyisit,
niin reikä siitä vain sinulle perältä paistaa. Anna siis, oi
suomenkansa, viisasten viisaudessansa puhua ja sano sinä sen kauhian
uskosi voimalla ainoastaan se uskon luja älysanasi: aamen!

»Aamen!» kertasi koko tämä villi, uskolle altis seurakunta ja sitä
tietään alkoi hurjaa ravia painaa Sakarin nykyistä päämäärää: vaimoa,
Eulaliinan kotikylää kohti.

Tultiin jo perille. Tietysti Eulaliina hermostui. Pää meni sekaisin.
Mutta pian hän tointui. Sakari, näet, kertoi hänelle siitä vallesmanni
Kaksinaisen antamasta neuvosta: että viisaalla puheella voi hallita
hullut. Hän oli ottanut nämä taivasmatkalle ja hillitsi niitä nyt
puheella.

»Herrasiunaa!» ihmetteli rakkauden sokaisema morsian itseksensä,
sulhasen johtajakykyyn ja viisauteen ihastuneena. Oli ihan onni, että
juuri hän oli laitokselle näin taitavan johtajan toimittanut.

Ja rauhoittuneena, tyyntyneenä ja onnellisena ryhtyi hän oitis
puuhaamaan matkalle lähtöä. Pian siinä olikin kaikki kunnossa. Hevonen
oli jo valjaissa. Eulaliina istahti sulhasinensa kärryihin. Muu joukko
seurasi jalkaisin mukana ja niin lähdettiin nyt mennä jyryämään Sakarin
kotitaloa kohti, josta tietysti oli alkava varsinainen taivaaseen meno.



KUUDESTOISTA SANAKOLINA


Tässä jo hyvin-monennessa, mutta silti varsinaisessa ja muita
etevämmässä suomalaisessa viisaudenkirjassa -- ja viisaudenkirjaa ei
voidakaan kirjoittaa muualla kuin Suomessa -- niin, tässä varsinaisessa
viisaudenkirjassa ei, ikävä kyllä, ole loppulukua ollenkaan, sillä
kaikki täytyy Sakari Kolistajan äkillisen matkan takia lopettaa tähän
lukuun. Mutta tulevina aikoina, silloin kun kirjoitetaan suuri, tasan
tuhat tuhat-sivuista nidettä käsittävä viisauden historia, kuten nyt on
jo kirjoitettu vähempiarvoisempienkin asioiden pienet historiat --
avioliiton ja perunan viljelyksen historiasta, tieteen, taiteen,
valtion, lannanhoidon ja kaikkinaisten muiden asioiden historiaan saakka
-- niin: vasta niinä aikoina voidaan kirjoittaa tämän kirjan loppuluku.
Toivottavasti tämä viisauden taistelujen suuri merkkihenkilö, Sakari
Kolistaja, on silloin saava ansaitun tunnustuksensa. Sen hän ansaitsee,
sillä onhan hän voimallisesti toiminut, kolkuttanut ja kolistanut
ihmiskunnan kaikesta tärkeimmällä alalla: viisauden suurella työmaalla.

Mutta kuten sanottu, kulkea jyryttiin nyt Sakarin kotia kohti. Oltiinkin
jo ihan sen lähimailla. Miehet painoivat hevosen juostessakin vain
tiukasti, ihan kärryissä kiinni, vieläpä useat edelläkin, ja onnellisena
istuivat molemmat johtajat toistensa vieressä.

Ja siinä menon remakassa piti Sakari puhettakin vireillä. Varsinkin
sille seitsenpäiselle hän puheli. Nytkin hän taas sille hoihki:

»Kuule... Minulla on se sinun seitsemäs pääsi, niin että elä sinä vain
eksy, eläkä jää jälelle, tahi muuten jäät päättä!»

»En... En eksy!» tenäsi hullu varmasti.

»Herrasiunaa! Noin viisailla puheilla näet narraa hullut tottelemaan!»
ihmetteli soaistu, ihastunut Eulaliina itseksensä. Ei vain hän olisi
mitään niin älykästä keksinyt, vaikka miten olisi miettinyt.

Matka jatkui. Erään talon aidan seipäisiin oli pistetty maitopyttyjä
kuivamaan. Eräs miehistä muisti silloin Sakarin taivaassa lupaamat
elämänkruunut ja: Yks-kaks kapasi joukko siinä juoksun menossa pytyt
seipäistä. Hatuiksi, elämänkruunuiksi, ne pistettiin päähän ja niin
painettiin täyttä ravia tietä pitkin, miehillä nyt puuhatut päässä.
Eräässä loivassa myötämäessä laskettiin tavallista hurjempaa vauhtia.
Pyttypäät edelläjuoksijat ja seuraajat aivan hihkuivat. Vastaan osui
ajamaan povuutusmatkaltaan palaava pastori Pöndinen. Hevonen pillastui.
Ainoastaan vaivoin jaksoi kyytimies sitä siinä tiepuolessa hillitä.
Pastori itse oli ihan pökertyä.

Mutta ohi lasketteli Sakari joukkoinensa. Kädellä vain viipoitti
pastorille ja huusi menon rymäkässä:

»Kolistin!... Hereille kolistin... Pois karisi viisaus ja kaikki
heräsivät uskoon!»

Pastori oli kuin lyöty ja sokaistu. Tapaus oli hänelle niin aivan
tutkimaton, että tuskin sitä jaksoi uskonkaan avulla käsittää. Ei hän
kotonakaan uskaltanut siitä puhua sanaakaan.

Selittämätöntä! Pöndinen ihan masentui. Povaaja kyllä oli ennustanut
kaiken päättyvän hyvin, mutta sittekin teki tämä Sakarin outo ja
ennenaikainen paluu asian hämäräksi, ja hän alkoi aavistaa ja vainuta
jotain outoa. Hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena. Olisikohan tässä joku
Herran viisauden merkki? mietiksi hän. Ruustinnaa oudostutti hänen
omituinen olonsa, mutta ei hän uskaltanut kysyä sen syytä.

Mutta iltasella, kun ruustinna taas tuli hyvää yötä sanomaan, puheli
pastori hänelle nyt sangen vakavasti, toisin kuin koskaan ennen. Näin
hän puheli:

»Meidän, rakas Amalia, ei sovi ylenkatsoa niitä yleisarvoja ja
arvokertoja, jotka Herra on meille armossa antanut, vaan täytyy meidän
täällä katoavaisuuden maailmassa vaeltaessamme ja...»

Oli ihan vaikeaa saada sopiva sana:

«...vaeltaessamme aina muistaa sitä, että kaikkinainen inhimillinen
viisaus ei mitään, eikä kustaan ole, sillä...»

Ruustinna taas ihan oudostui. Pastori jatkoi:

»Sillä todellista viisautta on ainoastaan se, jota ei koskaan --
käyttääkseni täydellisen selkeyden vuoksi profeetan sanoja -- todellista
on ainoastaan se viisaus, jota ei koskaan hulluudeksi käättää voida...»

Omituista, koko olo! Eivät he nyt hyvästelleet niin maailmallisesti kuin
ennen, ja nukkumaan mentyään itki ruustinna tovin, otti sitte
rovasti-vainajan valokuvan ja pani sen turvaksensa tyynynsä alle.

Mutta pastori itse käveli ja ajatteli myöhään yöhön. Vasta kellon
lyödessä kaksitoista hän perinpohjin rauhoittui, riisuutui sukkasilleen,
hiipi varkain ruokailuhuoneeseen, kähvelti sieltä kaapista aimo
kimpaleen vehnäistä, ja söi siitä osan riisuutuessaan, välillä aina
palan haukaten, ja toisen osan sängyssä selällään köllöttäen.

       *       *       *       *       *

Mutta viisausasian suuren tärkeyden takia täytyy meidän taaskin, vastoin
estetiikan sääntöjä, katkaista kertomusta, että ei jäisi hämäryyttä.

Lopultakin, näet, aikojen kuluttua, selvisi pastori Pöndisen asia uskon
avulla. Sakarin juttu kyllä oli ikävä mietiksiä, mutta hän selitti
siitäkin eräälle, että:

»Jaa... Sakari Kolistajan asia, se on totta, on yksi niitä asioita,
joita on yleensä sangen vaikea ymmärtää ja selittää, sillä
armojärjestyksessäkin sattuu joskus ikäänkuin luonnonmullistus.»

Mutta vaalisaarna auttoi. Hän onnistui siinä samean hiekan asiassa niin
hyvin, että seurakunta alkoi todellakin käsittää häntä uskon avulla ja
niinpä saikin hän viran. Vääräuskolaissyytteestä hän taas pelastui
siten, että kuuluisassa, suuressa puheessaan selitti asian
tuomiokapitulissa näin:

»Minä, asian erityiseen vakavuuteen ja sielujen suureen
iäisyyskaipuuseen katsoen tarkistan, ja justeeraan nyt uskonsuuntani
maallisen viisauden hyväksi sen verran, että myönnän, että viisauskin on
kyllä tarpeellinen erinäisissä tapauksissa ja taitotöissä, sekä uskon
herättämisessä ja ohjaamisessa, niin että usko kykenisi selittämään ne
asiat, joita ei järjen ja sen epämääräisen ilmestyksen, viisauden avulla
selittää, ymmärtää ja ratkaista voida.

Tämän minä taidolla ja selkiästi tässä sanoin, ynnä siinä alati lujana
pysyn. Herra meitä uskoon ja ymmärrykseen auttakoon! Aamen!»

Se auttoi. Varsinkin tuo Luterus-mainen loppuponsi teki tuomiokapituliin
syvän vaikutuksen. Pöndinen sai seurakunnan, ja hyvin hän sitä hoitikin:
Satatuhatta rahaa, 60 lehmää, 10 hevosta, kaksi saarnakirjaa, piipun ja
lesken hän oli edeltäjältänsä perinyt, mutta jätti jälkeläisellensä
kaksisataatuhatta rahaa, 120 lehmää, 20 hevosta, kaksi piippua ja yhden
saarnakirjan. Toisen hän, näet oli matkalla kerran hukannut, mutta sen
sijaan hän, kahdesti nainut kun oli, jätti seuraajallensa puolta
nuoremman lesken kuin oli itse saanut, ja tyytyväinen oli seurakunta
silloin, kuin hän rauhallisesti kuoli.

Ja senaattorina kuoli vallesmanni Kaksinainenkin. Sakarin aiheuttamaa
häväistystä hänelle hyvittääksensä olivat sukulaiset ja tuttavat
ottaneet häntä, jo virkamiehistön yhteisen kunnian takiakin, kainaloista
kiinni ja nostaneet orrelta orrelle. Sitä mukaa kohosi hänen viisautensa
arvo. Ja niinpä onkin kiitollinen kansa hänelle nyt kuoltua viisaudesta
ja ahkerasta eteenpäin menosta velkaa 189.745 markkaa 93 penniä ja yhdet
juhlasyömingit, johon summaan nousee hänen muistopatsaansa
kustannusarvio.

       *       *       *       *       *

Mutta palaamme nyt varsinaiseen asiaan ja juoneen.

Sakarin talon kissa oli onnettomuudestansa jo toipunut. Se oli lihonnut
aivan isoksi isännäksi ja kävellä köllehti tyytyväisenä, vakavana, kuin
vanha rovasti, jolla on jo apulainen. Ei se välittänyt enää mitään tämän
maailman katoavaisesta ilosta ja touhusta. Se oli saavuttanut rauhan,
kiitos inhimillisen viisaudentoimen ja varsinkin Pöndisen opetuslapsen
ja aatteiden toteuttajan, Sakarin osuuden siinä viisauden-työssä. Sillä
aikaa kun Sakari oli saarnamatkallaan, niinkuin viisas ja hurskas
Salomon, mennyt monen vaimon luo, oli tämä hänen kissansa, Anna-Liisan
ja Kikkiläisen ukon toimesta, uskollisesti täyttänyt isäntänsä puolesta,
talossa pyhyyden ja hurskauden, kuten Sakari jo yösaarnassansa
suomenkansan tunnetuista kissanpöksyistä puhuessaan, oli ennustanutkin,
ja niin oli usko jo kantanut maukkaan hedelmän, niinkuin veskunapuu
kuivaksi kuivatun rusinan. Talossa vallitsi rauha. Issakainen oli
lähtenyt hankkimaan kosimispieksuja, viinaksia ja muuta asiaan kuuluvaa.

Ja oli se Anna-Liisa ehtinyt saada senkin holhous-asian jo valmiiksi.
Juuri nyt oli siltavouti hänen luonansa paperia lopulliseen kuntoon
laittamassa. Siinä tarvittiin, näet, Anna-Liisan allekirjoitus.
Anna-Liisa piirsi puumerkkinsä. Lautamies ja joku muu oli todistajana.

Ja niin oli nyt asia valmis. Sakari Kolistaja oli taloton mies ja
Anna-Liisa isäntä. Siltavouti karisti piipunporot paperille, että muste
kuivaisi.

Mutta juuri silloin lähestyi taloa hurja, outo joukko tulista ravia
painaen ja joukon seassa hevosilla ajava pariskunta. Säikähdyttiin.
Hämmästyttiin ja siunailtiin, kunnes Anna-Liisa huudahti:

»Sakari!»

Ja niin ajoi kotinsa kartanolle Sakari morsiaminensa ja joukko mukana.
Tuuliviirin kukko katseli jumalattoman pitkän riukunsa päästä uljaana
isäntää, joka nyt niin komeasti kulkien kotiinsa palasi. Kanat
säikähtivät ja kaakattaen juosta ryöhöttivät pakoon aitan sillan alle.
Kukkokin pelästyi. Se parkasi ihan surkeasti, hyppäsi sen ison ammeen
pohjalle, rohkaistui siinä, ja kun Sakari sillä suurella remulla ajaa
jyräytti kartanolle, kiekasi kukko tuliaisiksi mitä kirkkaimman ja
uljaimman kiekaisunsa.

Ja hetki vain, niin Sakarin tuvassa oli eloa, elämää ja iloa. Pytyt
paiskattiin pöydälle. Ainoastaan kaksi hoksasi, että he ovat härkiä,
lautapäitä härkiä ja oitis ryhtyivät he pytty päässä puskusille,
puskivat ja painoivat toisiaan, tosissaan kuin kaksi vihaista sonnia.
Siltavouti ja lautamies pakoilivat pelokkaina nurkissa. Anna-Liisa
siunaili ja hätäili. Kissa oli säikähtänyt, hypännyt päreorrelle,
köyristeli siellä häntä- ja selkäkarvat porholla, ikenet irvellä ja
viikset suorina. Sakari nauroi ja oli onnellinen, hän jos kukaan.

»Sakari», hätäili Anna-Liisa ja tapaili:

»Niin jotta... Ihanko sinä olet tullut kokonaan hulluksi?»

»Häh?»

Kiivaasti Sakari sen kivahti ja tenäsi:

»Sinä Anna-Liisa kuule, elä kekkaa ja nimitä.»

Ja kääntyen äkkiä sen seitsenpäisen puoleen, hän sille tiukkasi:

»Todista tuolle akalle, että olenko minä hullu... Enhän ole?»

»Et.»

Niin liikuttavan alttiisti, viattomasti, kädet housuntaskussa, todisti
mies sen.

»Kuulitko Anna-Liisa!» ilkkui silloin Sakari voittoisana ja tenäsi:

»Sinä Anna-Liisa elä edespäin kekkaa ja sano jotta hullu, sillä hullu ja
liika viisas eivät ole sukujohteessa toisiinsa, ja minä olen liika
viisas... Enkö olekin liika viisas?» tenäsi hän taaskin siltä
seitsenpäiseltä mieheltä: »Olenhan?»

»Olet.»

»Kuuletko!»

Ja aivan hän saarnasi nyt Anna-Liisalle:

»Sinä, Anna-Liisa, kuule, olet ynseä sydämestä ja penseä-sydämiselle
vaimolle viisautta mitatessa on Herran vaaka tehnyt vilpin, ja siksi et
sinäkään, Anna-Liisa, tiedä että viisautta on kahta lajia, nimittäin
oikeaa ja väärää.»

»Elä nyt, Sakari», hätäytyi Anna-Liisa.

»Elä keskeytä», esti Sakari kiivaasti ja jatkoi, tenäten:

»Viisaus aina falskaa, ja varsinkin vaimon viisaus on vilpillinen, mutta
jos sinulla, Anna-Liisa olisi Pöndisen usko, niin oikeaa numeroa
viisarisi aina näyttäisi.»

Ja vakaumuksella todisti hän mestaristansa Pöndisestä ja sen uskosta:

»Pöndinen turvautuu aina uskoon ja asettaa siihen toivonsa, niinkuin
uskollisen juhdan päälle, ja siksi sillä onkin, niinkuin matkalle
valmistautuneella, aina evästä kontissa. Mutta muut panevat viisautensa
salassa kykkimään ja häkräämään kuin viinankeittäjän, ja juopuvat vain
sen tavaroista ja alkavat hyppiä ja niinpä onkin sitte eväskontti aina
tyhjä.»

Kamalaa! Eulaliina oli kuin jostain äkkiä pudonnut ja pelästynyt. Silmät
pyöreinä päässä seisoi hän ja vilkuili, eikä ymmärtänyt mitään. Hullut
melusivat. Härkäpari puski ja mylvi. Anna-Liisa siunaili ja koko talo
oli kuin nurin.

       *       *       *       *       *

Mutta silloin tuli uusi yllätys: tietä pitkin ajaa lasketteli isossa
pölypilvessä se vallesmannin johtama takaa-ajajien joukko kymmenin
hevosin. Pois pakeni silloin kukkokin ammeensa pohjalta ja kätkeytyi
monien aviopuolisoittensa turviin sinne aitan sillan alle. Ainoastaan se
tuuliviirin kukko katseli nytkin sieltä korkeudestansa rauhallisena,
kuten aina tämän viisaan maailman menoa.

Mutta emme rupea itseämme enää väsyttämään tämän lopullisen
pesänselvityksen kuvaamisella. Arvaahan lukija, näet, ilman sitä
kuvaustakin, että asioiden kehityttyä tälle asteelle, täytyy pakostakin
»kaikkien saada toisensa», kuten aina viisauden ja järjen alalla:
takaa-ajajat saivat omansa, Anna-Liisa Sakarinsa ja Eulaliina sen, mikä
hänelle tuleva oli. Ainoastaan niiden Punnitun mökkiin jätetyiden
sianporsaiden suhteen ei vielä olla selvillä, saiko jokainen omansa.

Yksinpä Pöndinenkin huomasi nyt saaneensa takaisin sen viisaan
maineensa, jonka luuli kadottaneensa, ja jonka kadottamisen takia hän
oli niin suuresti kärsinyt ja surrut.

       *       *       *       *       *

No niin.

Asia oli jo selvitetty. Sakari Kolistaja tietysti jätettiin vapaaksi,
vaimonsa hoiviin. Liika viisasta ei olisi voitukaan sotkea yhteen
köyteen hullujen kanssa. Rauhallisena siinä Sakari jo puuhailikin
tupakan hakkuupuuhissa. Oli vain poistunut noutamaan aitasta tupakoita.

Ja ihmeissään siinä oli takaa-ajajien joukko, ja vallesmannikin,
kuultuansa, mitä lajia se Sakarin suuri viisaus oli. Nyt, näet oli jo
selvinnyt sekin, että Sakari oli siellä vierailla mailla ollut
saarnaamassa juuri sitä samaista suurta viisautta vastaan.

»Niin onpas, näet, tääkin viisaus ... kipperä kalu, kun se milloin ...
toisin puolin pyllähtää», ihmetteli ja siunaili eräs mies ja samaa
ihmeellistä viisaus-asiaa mietiksivät muutkin. Puhuttiin viisaudesta
pitkälti, ja paljosta muusta ja paatunut Anna-Liisa soimaili taas
Pöndistä, sanoi sen hämmentävän selvänkin viisauden sameaksi, että usko
saisi yksinään hallita ja pitää isännyyttä, kuin mikäkin iso-mahainen
isäntä. Niin puheltiin.

»Ka... Aasilla sitä on ennenkin maailmassa ajettu... Paraimmallekin
paikalle tarkoitan», mietiksiä tokasi silloin lopulta miehistä eräs.

       *       *       *       *       *

Asia selvisi. Ainoastaan Eulaliina siinä istui ymmällä asiastansa.

Mutta Anna-Liisa selvitteli hänellekin. Kuultuansa jo vallesmanniltakin,
että Sakari oli kihlannut itsellensä toisen emännän, puheli hän
Eulaliinalle:

»Niin jotta sinutko se aikoi naida?»

Ujostutti vastata.

»Niin no... Se oli vain kihlaus vasta ja... Sotki sillä, kun sanoi,
jotta on hänellä viisautta liiaksikin», koki hän toki selittää ja
kiertää.

Tukalaa! Aivan sitä Eulaliina parkaa tuli sääli. Liekö Sakarikin hieman
ujostellut, koskapa lähti kamarista sitä toista tupakkakukkaroansa
hakemaan. Eräs mies jo siinä riensi Eulaliina parkaa pulasta auttamaan,
selitellen:

»Ka mitäpä sille... Vie se viisaus vakavankin vipuun!»

Niinpä kyllä. Elävästi oli Sakarin suuri lähetystyö todistanut viisauden
kaksinaisen olemuksen: sen sekä heikkouden, että voiman. Mies imasi
savut ja jatkoi vakavana:

»Nää viisauden rajat kun ovat niin epäselvästi linjatut, niin ettet
tiedä, milloin pyllähdät väärälle puolelle.»

Isännän toimissaan puuhaileva Sakari siihen taas kamarista palasi ja
ryhtyi laittamaan kenkävoidetta.

Mutta siellä Sakarin lähetyspitäjässä alettiin näinä aikoina jo hiljaa
aavistaa viisauskysymyksen suuri syvyys ja hämäryys ja viisauden
ihmeellinen olemus. Sillä viisaus ei kyennyt enää selittämään omaa
olemustansa, ei sitäkään, kuinka hullun kirjoissa kulkeva liika viisas
oli voinut viisaan väen sokaista.

Tutkimatonta. Käsittämätöntä oli myös se, kuinka sadoilla katekismuksen
kysymyksillä ja vastauksilla paalutettu ja viitoitettu autuudentie,
jonka tutkimiseen hengellinenkin maallinen viisaus jo ennen matkalle
lähtöään tarvitsee kymmeniä vuosia, kuten jumaluusopin tohtorien ja
professorien tärkeä tieteellinen työ todistaa, miten se mainio
autuudentie voi toisinaan taas olla niin mutkaton ja suora, että
hulluksi haukuttu liika viisas, Sakari Kolistaja, kykenee sen
tuhmallekin ihan selväksi saarnaamaan.

Syvällistä, mutta lohdullista samalla. Nyt, näet, voitiin toivoa, että
sekin, jolla ei ole varoja ottaa jumaluusopin tohtorin, tai papin
tutkinnoilla selkoa autuudentien lukemattomista eksyttävistä mutkista ja
kavalista koukuista, voi uskaltaa tuolle tielle lähteä, koskapa se
joskus taas noin ilmi-selvänä avautuu. Ja juuri siinä on Sakari
Kolistajan lähetystyön suuri iäisyysarvo: hän on avannut alemmallekin,
köyhälle kansalle, lapsille ja imeväisille tien autuuteen, iankaikkiseen
elämään ja taivaan iloon, osottaen, että kyllä sinne osaa mennä ilman
liika viisauttakin, ilman pappien tohtoristietoja, jopa juuri ilman
niitä, ja ainoastaan ilman viisautta sinne osaa mennä. Niinhän oli itse
viisaus, jopa jumaluusopillinen viisaus todistanut ja se todistus oli
vielä tuon vaivan ja hullusti toimivan viisauden olemus ja ydin.

Tutkimatonta. Alettiin jo hämärästi aavistaen tunnustaa, että oikeassa
oli pastori Pöndinen, oikeassa Sakari Kolistaja saarnatessaan, että
viisaus ei riitä asioiden syvintä selittämään, vaan että kaikki,
viisauden suuri olemuskin, voidaan oikein käsittää ja ymmärtää ja
selittää ja nähdä ainoastaan uskon, sokean uskon avulla. Se oli se ainoa
järkkymätön totuus, jonka viisaus oli kyennyt nyt opettamaan.

Kaikki oli viisaus laittanut viisainpäin. Huomattava nimittäin on vielä
se seikka, että se hullu, jota, kuten olemme kertoneet, ei hoidokiksi
hyväksytty, hiipi juuri näiden keskustelujen aikana tuohon
hullujenhuoneeseen ja poltti sen poroksi. Suuri onni tässä, näet, oli
se, että palanut laitos oli, viisaasti ja varovasti kylläkin, vakuutettu
pitäjän omassa, kunnallisessa palovakuutusyhtiössä ja valtiopäivillä
lisäksi huolehti Punnittu uuden rakennuksen valtioavusta.

       *       *       *       *       *

Mutta lopetamme jo.

Nyt, näet, palasi Issakainen kosimispieksuinensa ja viinaksinensa.

»Ka!» huomasi hän isäntänsä palanneeksi. Mutta oitis alistui hän
kohtaloonsa. Eipä tässä tämmöisessä talossa ole lujapäisellä miehellä
hätää muonamiehenäkään.

»Samapa tuo... Eletään ennallaan», arveli hän, sytytti piippunsa ja
istahti rauhallisesti kissan viereen, kuin sen kohtalotoveriksi. Sama
kolea orvon osa tuo oikeastaan oli, näet, heidän molempien osaksi
langennut tässä inhimillisen viisauden suuressa näytelmässä. Kiitos
Issakaisenkin osasta Pöndisen suuren opetuslapsen, Sakarin, ja
yleisviisauden, eikä niin paljon hänen oman takkuisen päänsä
lujatekoisuuden ja kovuuden.

Mutta vallesmanni teki joukkoinensa toki jo lähtöä. Eulaliinakin lähti
samaan matkaan, palatakseen toimeensa. Leppynyt oli vallesmanni jo
Sakarille, mutta jäähyväisiä sanoessaan erehtyi hän onnettomuudeksensa
sille, kuin hyvittelyksi puhumaan:

»Jaa, isäntä Kolistaja... Niin että... Kuka meistä siellä meidän
pitäjässä, olisi osannut teistä uskoa, että te olette hullu.»

Mutta silloin kivahti Sakari taaskin:

»Minäkö hullu!... Häh?»

Se oli ainoa loukkaus, jota ei hänkään, kristityistä totisin, voinut
sietää.

»Ei sitä järjestyneessä yhteiskunnassa saa toisen kipeintä kohtaa niin
vain sukkapuikolla sohia!» jatkoi hän loukkaantuneena. Oitis käski hän
lautamiehen manata vallesmannin oikeuteen kunnianloukkauksesta.

Ja täytyihän lautamiehen, näön vuoksi, ettei riita nousisi. Hän manasi
ja nöyrästi, mutta varmasti tunnusti Sakari:

»Vaikka minä kuin suuri syntinen muissa asioissa Herran edessä olisin,
niin sitä pahinta vikaani minä en peittele, enkä koeta varkain
taivaanvaltakuntaan pujahtaa, vaan... Aina tunnustan sen, että minä olen
liika viisas.»

Ja varmuudella, tietoisena, mutta samalla alistuvasti hän jatkoi:

»Niin, että kello kaulassa pitää tämän ilmoituksen ja tunnustuksen
johdosta viisauden Suomessa aina vaeltaman, eikä hiljaisuudessa
myyräntyötään tekemän, vaan kelloaan sen pitää itseään ilmoittaessaan
myötäänsä soittaman ja nelistämän, niinkuin se kielellä pistävä
kalkkalokäärme varoitusrenkaitaan, että kavahtaa ja niinkuin
spitaalisyntistä paeta tiettäisiin...»

Sitä ihanaa, lujaa uskoa! Hän puhui hengessä ja totuudessa. Pakostakin
vaiettiin, kuten aina kaiken todellisen, varman, vakuuttavan edessä
seisoessa. Sakari lopetti, todisti:

»Niin että se viisaus on kolisevaa viisautta ja rehellistä
kello-kaulaista viisautta. Sillä jos Herra onkin suurille ja mahtaville
antanut muuta enemmän kuin pienille, niin on Hän kuitenkin ääntä, millä
olemustaan ilmoittaa, antanut pienille lapsille, ja suomenkansallekin,
enemmänkin kuin suurille ja rikkaille. Ja kun minulla on vielä tukeva ja
sonnustettu usko, niin että minä sen avulla synnintuntoon päässeenä
käsitän ja tunnustan liika-viisauteni kauheuden, niin minä myös sen
julistan ja ilmoitan. Ja siksi pitää koko maailman tietämän se, niinkuin
vanha ämmä hapan ja karvas totuus, että minä olen liika viisas.»

Ja hän eli rauhallisena Anna-Liisansa suojassa, elää vielä nytkin, ja
tuskin koskaan kuoleekaan.

Mutta kaikissa vaiheissansa on hän pysynyt lujana suuressa kansallisessa
uskossansa: Kertaakaan ei hän ole langennut kieltämään viisautensa
harvinaisen suurta määrää, vaan järkkymättä, horjumatta on hän aina
uskonut, uskoo ja tulee uskomaan -- ja sen myös maailmalle rehellisesti,
varmasti ja nöyrästi tunnustamaan -- että hän on liika viisas.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Liika viisas - Viisaudenkirja eli kertomus Sakari Kolistajasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.