Title: Tulitikkuja lainaamassa
Author: Lassila, Maiju, 1868-1918
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tulitikkuja lainaamassa" ***


TULITIKKUJA LAINAAMASSA

Kertomus


Kirj.

Maiju Lassila


Ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1910.



ENSIMMÄINEN LUKU


»Jokohan lie se Littilän Vatasen musta lehmä poikinut», puhui Liperin
Kutsun-kylän Antti Ihalaisen emäntä Anna Liisa ikäänkuin itsekseen,
leipiä uuniin pannessaan. Se asia oli hänelle juolahtanut mieleen ihan
vain yht'äkkiä.

»Johan se kuuluu poikineen», myönsi Sormusen Miina, joka oli sattunut
vieraaksi tulemaan ja hörppi nyt kahvia. Mutta sitten luuli hän Anna
Liisan tarkottavan Antti Vatasen lehmää ja kysyi:

»Senkö Jussi Vatasen lehmä?»

»Sen», myönsi Anna Liisa. Miina vahvisti silloin:

»Johan se kuuluu poikineen.»

»Vai jo!»

Anna Liisa puuhaili kotvasen aikaa leipiensä kanssa, ja sitten hän taas
kysyi:

»Lehmisvasikankohan tuo teki?»

»Sekö Jussi Vatasen lehmä?»

»Niin.»

»Lehmisvasikanhan se kuuluu tehneen», myönsi Miina.

»Vai lehmis- se teki. Heittiköhän Jussi sen eloon vai tappoiko»,
tiedusteli Anna Liisa edelleen. Miina hörppäsi kahvia ja selitti:

»Eikö tuo liene tapattanut.»

Ja kahvia teevatiin kaataessaan myönteli hän:

»Ja onkinhan tuota Jussilla jo ennestäänkin karjaa... Mitäpä hän heistä
enää rupeaa elättämään!»

Syntyi pitkäaikainen äänettömyys. Antti Ihalainen itse makaili penkillä
mahallaan piippu hampaissa. Silmät olivat puoli ummessa ja piippu
hampaista juur'ikään pudota lupsahtamassa.

Mutta hän oli kuullut puhelun ja unisenakin tajunnut, mistä oli puhe. Ei
hän sitä tosin tajunnut selvästi, mutta kumminkin. Ikäänkuin unesta
enemmän nauttiaksensa örähti hän kuin itsellensä:

»Onhan sillä Jussilla karjaa. Montakohan lypsävää päätä sillä nyt on?»

»Sinäkin siitä heräsit», pisti Anna Liisa. Sormusen Miina aprikoi:

»Eikö tuolla liene viisitoista sen Kurikan Könöseltä ostetun mustan
lehmän kanssa.»

»Vai viisitoista!» murahti Antti ja alkoi taas nauttia unesta. Piippu
vain lepatti putoamistansa odotellen. Miina kertasi:

»Viisitoista lypsäväähän sillä Jussilla on...»

»On siinä talossa maitoa!» ihmetteli siihen Anna Liisa, ja hetken
kuluttua hän arveli:

»Menisi se semmoisessa talossa oma emäntäkin...»

Miina puraisi sokeria ja arveli vuorostaan:

»Eikö tuo Jussi tuota vielä ottanekin... Johan siitä tuleekin sen
Loviisa-vainajan kuolemasta umpinainen vuosi kuluneeksi.»

»Saisi tuo ottaa jo!» myönnytteli Anna Liisakin. Ja leipiä hetken
kohenneltuansa hän meni jo edemmä asiaan, kysyi:

»Jokohan sillä Pekka Hyvärisen tytöllä on miten paljon ikää?»

»Senkö Muskon Hyvärisen», tiedusti Miina varovaisuuden vuoksi.

»Sen Muskon.»

»Eikö tuolla jo liene niillä paikoin... Senhän se on Olkkosen Iidan
ikäinen», tapaili Miina.

»Vai sen se on... Jo tuo sitten joutaisi hänkin siitä vanhempiensa luota
pois... Olisi tuossa työväkeä jo hänettäkin... Ja eikö tuo Jussi Vatanen
sitä aikonekin?»

»Sitäkö Hyvärisen tyttöä?» murahti taas Antti kuin unissaan puhuen.

»Sitähän ne sanovat sen ajattelevan... Vaikka tokko tuosta tolkkua
tullee», selitteli Miina, ja Anna Liisa piti Hyvärisen tytön puolta
sanoen:

»Olisipa tuossa Hyvärisen tytössä Jussille eukkoa kerrakseen... Ei tuo
Jussikaan mikään nuoruuden hullu ole.»

Ja hetkisen kuluttua hän tahtoi kuulla Jussin ijän tarkemmin ja kysyi:

»Montakohan vuotta sillä Jussilla jo lieneekin sitä ikää?»

Miina laski nyt Jussin ikää:

»Ka, johan se on Jouhkolan ukko Voutilainenkin kynttelin päivästä
kuudennella kymmenellä, ja eikö tuo Jussi liene saman ikäinen.»

»Sen ikäinenhän se on. Muistanhan sen minäkin nyt tässä», vahvisti Anna
Liisa, ja kerran asiaan päästyään antoi hän tulla tietojansa lisääkin,
selittäen:

»Sitähän se Kaisa Karhutarta kuuluu aikoneen alkuaan, vaan siihenpä tuo
sitten Loviisa-vainajaan lopultakin kietoutui.»

»Vatasen Jussiko?»

»Niin... Karhutartahan se alkuaan on ajatellut.»

»Ähää!» ihmetteli Miina, ja Anna Liisa selitti:

»Se Karhutar näet meni sitten sille Petrovaaran Makkoselle, ja ne
muuttivat pois koko Liperistä... Eikö tuo siellä Pielisjoilla asune nyt
miehineen. Se Karhutar näet tahtoi kaupunkiin... Vaikka liekkö tuo
siellä sen kummempi elää kuin muuallakaan.»

»Tokko tuo lienee... Kurjuudessahan tuo kuuluu Littilänkin Hakulisen
perhe siellä Joilla elävän», myönsi Miina, ja Anna Liisa lisäsi:

»Johan minä sanoin Karhuttarelle, jotta olisit vain mennyt Jussi
Vataselle. Ei siinä talossa olisi tarvinnut leivättä syödä... Ja
hyväntahtoinen mieshän se Jussi on.»

»Onhan se Jussi semmoinen tanakkatekoinen mies. Vaikka siitä nenästähän
ne ovat sitä morkanneet, se kun on semmoinen potaatti», myönsi Miina.

»No eipä tuo ole Hyvärisenkään tytön nenä sen koreampi... Ja punapää on
vielä koko tyttö, niin jotta mitäpä tuo hänkään siitä Jussista yrmii.
Menisi vain pois», puolusteli Anna Liisa taas Jussi Vatasta ja lisäsi:

»Onpaan tuo Jussi sillä omalla nenällään toimeen tullut ja hyvinpä tuon
on saanutkin niistetyksi...»

Hän pani uunin pellin kiinni ja lisäsi sen tehtyään:

»Ja mitä siitä sitten on, vaikka olisi miehellä miten kaunis nenä, jos
ei ole sitten miehellä muuta mieheksi sanottavaa kuin housut.»

Sormusen Miina oli samaa mieltä. Hän myönteli vedoten samalla Anna
Liisan miehen nenään:

»Ka saapihan sillä niistetyksi. Ja eikös sillä Vatasella olekin ihan
saman kokoinen nenä kuin tällä Ihalaisellakin?»

»Samanhan se on. Ja silläpä tuo on Ihalainenkin omalla nokallaan vaan
turistellut ja hyvästipä häntä on tuossa vain elettykin, eikä ole ollut
leivästä eikä särpimestä puutosta.»

Nyt syntyi äänettömyys sen johdosta, että Miina joi toista kuppia kahvia
ja Anna Liisa puuhaili leipiensä kanssa. Kun aikaa tuli, tarttui Anna
Liisa taas asiaan, huomauttaen:

»Mutta siinäpä tuo on Vatanenkin vain tasautunut, vaikka ne olivat
pienestä pojasta tämän Ihalaisen kanssa aina yhdessä. Eivät näet ole
juoneetkaan sen jälkeen kun löivät humalassa sitä Niirasen tytön isää ja
saivat maksaa sovinnaisiksi sen katkotuista kylkiluista neljä lehmää. Ne
näet katkoa ruhjoivat siltä neljä kylkiluuta, tämä Ihalainen ja
Vatanen.»

»Vai eivät ne sen jälestä ole juoneet. Johan siitä on kolmattakymmentä
vuotta», kummeksi Miina.

»Eivät. Eivät näet suuhunsakaan pane, vaikka onhan sillä Vatasella vielä
puoli pulloa jälellä sitä silloin jäänyttä viinaa. Ei näet tämäkään
Ihalainen ole sen jälkeen senkään vertaa maistanut koko viinan näköistä,
että olisi vedellä pessyt silmiäänkään muualla kuin minkä saunassa
toisinaan sattuu.»

»Ähää!»

Vähän ajan kuluttua selitti vielä Anna Liisa miestänsä puolustaakseen:

»Eikä siitä olisi koko sen Niirasen lyömisestä tullut sen enempää
puhetta, mutta se kun Niiranen itse näet rupesi turhia käräjöimään ja
rettelöimään semmoisesta jonninjoutavasta asiasta, kuin nyt näistä
kylkiluistaan, niin nämä miehet sanoivat, jotta annetaan sille lehmä
joka kylkiluusta, joka siltä tapellessa on katkennut, niin ei turhista
rettelöitse ja manuuttele. Ja hyvät ystäväthän nämä ovat siitäkin
lähtien olleet Ihalainen ja Vatanen. Ja saman näköisetkinhän nämä ovat
molemmat, vaikka tämä Ihalainen on puolta vuotta nuorempi kuin se
Vatanen.»

Sillä lailla olivat he tutkineet Jussi Vatasen ja Ihalaisen ulkomuodon
ja menneisyyden ja siirtyivät nyt hänen pukuunsa. Tutkiskelun lopussa
ihmetteli Anna Liisa:

»Vai niissä isä-vainajansa kirkkovaatteissa se Jussi nyt käy kirkossa!»

       *       *       *       *       *

Leivät kypsyivät uunissa. Niiden tuoksu täytti tuvan. Oli syntynyt pieni
puheloma, kun Anna Liisa pesi pöytää. Siitä lomasta teki lopun Miina
kysyen:

»Joko teillä ruvetaan pellavia loukuttamaan?»

»Ka olisihan niitä huomenna ruvettava, mutta tulitikutkin tässä
sattuivat loppumaan, niin millä häntä saanee tultakaan saunassa, kun
menee loukuttamaan.»

»Vai loppuivat teiltä tikut!»

»Loppuivat. Eikä ole tässä tullut tuolla Ihalaisellakaan puotiin asiaa,
jotta olisi tuonut tikkuja...»

Hän katsahti penkillä nukkuvaan mieheensä ja kysyi varmuuden vuoksi:

»Joko sinä Ihalainen teit tammalle appeen?»

Mutta Antti ei vastannut. Anna Liisa arveli silloin:

»Nukkuikohan se nyt jo siihen?»

Miina vahvisti asian niin olevan. Anna Liisan tuli sääli miestänsä ja
hän puolusteli:

»Aamusella nousikin aikaiseen ahosta puimaan, niin jotta ei tuo ole
kumma, jos nukuttaakin!»

»Ruisahostako se Ihalainen pui?» uteli Miina.

»Ruis-... Niitä Luosovaaran Matikaisen osarukiitahan se pui...»

»Vai niitä se pui...»

»Niitä.»

»Lähtiköhän niistä monta kappaa ruista?» uteli Miina, ja Anna Liisa
selitti:

»Lähtihän niistä se kaita piikkosäkki täyteen ja vielä jäi hurstille
ainakin kolme vakallista.»

»Ähää!»

Anna Liisa lakaisi nyt oven edustaa. Siinä kiireen touhussa tuli hän jo
valittaneeksi:

»Piikakin tästä meni itseviikolleen, niin jotta on tässä yksinään juosta
hanttuuttamista, kun on kymmenen poikivaa lehmääkin ruokittava ja nyt
pitäisi ne pellavat loukuttaa.»

»Sekö se Tiinan tyttö on tässä teillä piikana», lausui siihen Miina.

»Se.»

»Vai se... Sitähän minä jo arvelin että se se on ja jotta
itseviikoilleen se on mennyt», myönsi Miina.

Nyt käänteli Anna Liisa leipiä uunissa ja muisti pellavariihensä ja
päivitteli:

»Mistä häntä saisi tulitikkuja, jotta loukuttaisi huomenna niitä
pellavia, kun on jo ahos kuiva!»

Miina tiesi neuvon. Hän kehotti:

»Menisi Ihalainen hakemaan vaikka Hyvärisestä lainaan, niin sitten
maksaisi, kun sattuu olemaan.»

Anna Liisa ei siihen vastannut, sillä hän touhusi leipien kanssa ja
puhui itsekseen:

»Johan ne ovat kypset!... Viimeinen taikina paloikin, kun tuli uuni
huonosti luudituksi.»

Mutta Miinan ehdotus hautui Anna Liisan päässä. Ja kun hän oli taas
uunin sulkenut ja raaputti huttukattilaa, puhui hän miehellensä:

»Saisit tosiaankin Ihalainen mennä siitä hakemaan Hyvärisen ukolta
tulitikkuja, jotta saisi pellavariihessä tulen.»

Mutta Antti ei vastannut, sillä hän suoraan puhuen nukkui. Asia
näyttikin jo siihen unohtuvan. Emännät puhuivat välillä kehruuksista.

Mutta asia ei ollutkaan unohtunut. Se vain hautui. Puuhaillessansa kysyi
jo Anna Liisa mieheltänsä:

»Yhäkö sinä Ihalainen nukut?»

»Ei se kuule, se nukkuu!» vahvisti Miina ja huomautti:

»Eihän tästä ole suoraan mennessä Hyväriseen kuin kuusi virstaa.»

»Eihän tästä ole», oli Anna Liisa samaa mieltä ja nyt hän jo kysyi
mieheltään kovemmin:

»Etkö sinä Ihalainen kuule ja nouse siitä hakemaan tulitikkuja
Hyväriseltä?»

Nyt kyllä kuuli Antti korvissaan jotain sen tapaista, mikä muistutti
Anna Liisan ääntä. Hän tajusi jo asiankin, vaikka ei selvästi. Mutta uni
oli niin suloista, että hän ei viitsinyt vastata.

Puhuttiin siinä Pekka Hakulisen lampaista kotvanen aikaa ja asia hautui
Anna Liisan päässä edelleen. Hän laski jo, että jos ei huomenna pääse
loukuttamaan, niin riihi jäähtyy, ja alappas sitten taas lämmittää
uudestaan. Nyt hän jo vähän hönkäisi Antille:

»Koko päivänkö sinä siinä makaat ja utvotat?»

Antti kuuli nyt puheen selvästi, mutta painoi vain kovemmin penkkiä.
Miinaakin moinen jo suututti ja hän huomautti:

»Kun olisi tuohon sillä pijakalla sukaista...»

Anna Liisa pani sen neuvon mieleensä, mutta odotti vielä ja käänteli
leipiä. Mutta sitten muisti hän, että nyt on syksy aika ja pimeä voi
tulla vaikka milloin, ja meneppäs sitten Hyväriselle. Ja silloin ei hän
enää malttanut. Hän läiskäytti Anttia leipälapiolla ruumiin
keskivaiheille ja sanoi:

»Ala nyt jo nousta siitä ja mennä Hyvärisen ukolta tulitikkuja hakemaan,
jotta pääsee tästä pellavariiheen!»

Antti nousi verkalleen, istui kotvasen, imeksi sammunutta piippuaan
unisena, haukotteli ja kysyi:

»Vai jo siitä on yli puoli vuotta Vatasen Jussin eukon kuolemasta.»

»Johan siitä on... Siinähän se Messu-Marian aikana haudattiin», selitti
Miina.

Antti haukotteli, haparoi lakin takaraivolleen, pani tupakan, sytytti
lieden luona hiilellä piippunsa ja lähti ulos, kysyen ovesta mennessään
Anna Liisalta:

»Sitä tulitikkuako sinä sanoit, jotta hakea Hyväriseltä?»

»Mene nyt jo siitä eläkä vetelehdi koko päivää!» vastasi Anna Liisa,
sanoen sen olleen asian, ja Antti lähti noutamaan Hyvärisestä
tulitikkua. Hetkisen kuluttua todisti hänen menonsa Sormusen Miinakin,
sanoen:

»Lähtipäs se Ihalainen hakemaan tulitikkuja.»

Anna Liisa sanoi siihen vain:

»Lähti!»



TOINEN LUKU


Antti Ihalaisen talo oli Murron salolla. Harvoin sinne ajoi toisen kylän
mies ajokärrillä. Lähimpään kylään Kakunvaaraan oli matkaa kahdeksan
runsasta kilometriä. Siellä se oli Hyvärisen talo, jonne nyt Antti
taivalsi.

Aivan ajatuksettomana kulkea jutuutti Antti Takkunurmen kohdalle, jonka
ohi hän ei koskaan voinut pysähtymättä mennä, sillä siinä, veräjän
korvassa, kasvoi hänen elämänsä ylpeys: se iso hirsipetäjä, jota hän oli
koko ikänsä säästellyt ruumiskirstulaudoiksensa. Siinä seisahtui hän
nytkin, katseli petäjää piippu hampaissa lerpallansa ja mietiskeli
kehaisten aimo puutaan:

»Siinä se kasvaa petäjä! Ja kyllä se on pakana paksu! Pätii siinä
kuoltua pötköttää.»

Ruumiskirstu juohtui siitä mieleen. Hän mietti petäjästänsä:

»Ei sitä tarvitse muuta kuin kovertaa vain ontoksi, niin kirstu on
valmis. Ja sopii siihen yhden miehen raato, vaikka hänellä olisi
vallesmannin maha.»

Rauhallisena lähti hän edelleen astua jutkuttamaan. Mutta astuessaankin
hän yhä vielä ajatteli petäjäänsä, jota oli ikänsä säästänyt. Ajatukset
kyllä kulkivat hyvin laiskasti, välinpitämättöminä, mutta olivat toki
työssä. Hän järkeili kuolemasta ja petäjästään:

»Kun se kasvaisi sisästä ontoksi, niin ei tarvitsisi kuoltua muuta kuin
sahata vain poikki ja sitte pujottaa ruumiin reikään, niin siellä sitä
olisi... Panisi vain tulpan reiän suuhun, niin olisi kuin puupullossa.»

Ja sitte jatkuivat ajatukset yhtä laiskoina kuin astuntakin. Hän mietti:

»Kun sattuisi vielä Anna Liisakin kuolemaan samana päivänä, niin
pujottaisi molemmat samaan reikään ... sinne hirren sisään, ja vetäisi
hautaan!»

Se ajatus häntä huvitti. Tosissaan jatkoi hän, punniten asiaa:

»Menisiköhän semmoinen kahden ruumiin pituinen ruumispölkky yhdessä
reessä, ilman takarekeä?»

Hän mietti mittoja ja petäjän paksuutta, varmistui ja vahvisti:

»Ei se ryökäle menisi ilman takarekeä... Ainakin jäisi takimaisen
ruumiin pää jo reen kannan taakse riippumaan.»

Hän miettiä pinnasi asiaa, varmistui siinä uskossa, että takareki on
otettava ja päätteli:

»Ei perhana vie sitä ilman takarekeä voisi vetää, jos olisi Anna Liisa
samassa pölkyssä. Keikkoaisi vielä pölkky päälleen, kun riippuu niin
pitkällä reen kannan takana, ja silloin alkaisi takimaisen ruumiin pää
kolista tietä pitkin!»

Niin jatkoi hän laiskaa astumista ja yhtä velttona ajatustyötään, kunnes
ajatukset tyyten lakkasivat, kun hän oli tullut siihen Leppämäen
kohdalle.

Mutta eikös juuri nyt siinä aja mies Murron salolle ja ihan ajokärrissä
istuen. Se tapaus oli sitäkin oudompaa, kun oli syksyaika ja sumuinen
päivä. Se tapaus olisi ällistyttänyt muita, mutta Antti ei ollut siitä
tietävinäänkään. Painoi vain tietä pitkin tulijaa vastaan ja ajatteli,
että olkoonpa tuo kuka hyvänsä.

Mutta tulija olikin itse se Littilän Jussi Vatanen. Nyt se ajoi jo
kohdalle ja tervehti:

»Prtuu! Ka, siinähän sinä oletkin... Minä tässä olen sinne sinua
tapailemaan tulossa.»

»Tässä!» vastasi Antti tervehdykseen, jatkaen: »Luosovaaran Kettuseltako
sinä tämän tamman vaihdoit?»

»Luoso-... Se ruuninkarva ruuna oli niin toratsu, jotta arvelin, että
joutaa se Kettunen hänen kanssaan telmää... Se onkin semmoinen julma
piiskan heiluttaja, se Matti Kettunen.»

Miehet vaikenivat hetken. Antti suinasi hevosen takaapäin, katsoi sitten
hampaita ja vahvisti todeksi:

»Kymmenvuotinen se vasta on... Paljonko annoit väliä?»

»Siinä satamarkkasen korvilla.»

»Vai sata!»

»Satahan minä sille. Eikä siinä ole liikoja, kun se ruuna oli toratsu ja
tälle saa panna neljä jauhokulia rekeen ja lähteä sen kuorman vain
pitää.»

»Toratsuhan se taisi olla se ruuna. Minnekä sinä menet?» kysyi Antti
kärryjä suinaillen.

»Ka sinnehän minä sinua tapailemaan, kun olisi vähän sitä asiaakin
ollut... Vaikka voihan tästä kääntyä takaisinkin, kun sinäkään et ole
kerran kotona.»

Hän käänsi hevosensa ja kehotti:

»Tule sinäkin istumaan... Onhan tässä kärrissä tilaa sen verran!»

Ja kun Antti oli noussut ja tammalle sanottu: prpoh! selitti hän:

»Join markkinoilta ostin nämä kärrit siltä Keräseltä, mutta toisen aisan
päästä vääntyy tuo raherauta...»

       *       *       *       *       *

Miehet ajoivat siitä edelleen äänettöminä. Jussi Vatanen ajatteli
asioitansa, mutta Antti ei ajatellut mitään. Hevonen käveli ylämäessä ja
nyt Jussi otti puheeksi, sanoi:

»Tässäköhän se Romppaselta katkesi kärrin aisa silloin Olkkosen
hirsitalkoissa?»

Hevonen oli jo junnannut kärrit mäen päälle, kun Antti vastasi:

»Tuossa mäen takana on hyvä jalaksenpaininkoivu. Olisi käytävä se
ottamassa.»

Nyt he imeksivät piippujansa ja yhä hautui asia Jussin päässä. Nyt se
oli jo kypsi ja hän mietti mistä päästä alkaa. Tahtoi vähän ujostuttaa
se kosiomiehen pyytäminen. Antti mietti laiskana Vatasen kysymystä,
muistellen missä se Romppasen kärrin aisa katkesi. Hän muisteli nyt
Vataselle:

»Siellähän se taisi Kärnän kujasilla katketa se Romppasen aisa...»

»Kärnän kujasillakos se katkesikin!» ihmetteli Vatanen.

»Kärnän», vahvistui nyt Ihalaisen muisto.

Sitten ajoivat he taas ääneti. Vatanen mietti sitä Hyvärisen tytön
kosimista. Yritti jo kysyä Anttia puhemieheksi, mutta ujosteli vielä ja
käänsi asian toiseksi, sanoen:

»Montako puuväliä siitä Ihalaisen nurmesta nyt tuli heinää?»

»Neljä...»

»Vai nelipuuvälinen pieles tuli!»

»Neli!»

Mutta toimitettavahan se asia kuitenkin oli. Vatanen rohkaisi luontonsa
ja kysyi jo:

»Minnekä sinä olet menossa?»

»Hyväriseenhän minä. Anna Liisa siinä paistoi leipää, niin rupesi
kärttämään, jotta menisit siitä nyt joutessasi vaikka ukko Hyvärisen
luona käymään.»

Jussi riemastui. Asia näytti rupeavan luistamaan itsestänsä. Hän mietti
jatkoa, löysi sen ja sanoi:

»Sinulla sitä ei ole vielä mitään hätää, kun on vielä oma Anna Liisa
elossa.»

»Onhan se siinä vielä ollut ... Anna Liisa.»

Jussi Vatanen antoi tammalle ohjaksen periä. Tamma vähän siitä
närkästyi, viuhautti häntäänsä ja Antti huomautti sen johdosta:

»Viuhauttaako se häntäänsä?»

»Ei se viuhauta, kun piiskalla antaa ihan tosissaan, vaan minä kun näin
leikillä vaan räpsyttelen, niin se siitä ottaa pahakseen», puolusteli
Jussi tammaansa ja lausui sille pari hyväilyä:

»So, tamma ... so ... so!»

Sitten hän taas mietti sitä naima-asiaansa. Hän rohkaistui ja läheni
asiaa, selittäen:

»Menisihän se siinä meidänkin talossa yksi Anna Liisa kun sattuisi
sopiva...»

»Onhan se hyvä olemassa talossa oma eukko», vahvisti Antti Ihalainen.
Jussi oli samaa mieltä ja Antti näytti hänestä nyt viisaalta mieheltä.
Hän todisti:

»On tänäkin vuonna viisitoista poikivaa ja kolme hiehoa.»

»Mhyy!... Joko se musta lehmä poiki, kun ne akat siitä juttusivat?»
vastasi Antti, ja Jussi myönsi:

»Johan se lauvantaina poiki. Lehmivasikan teki.»

»Juotitko sinä sen?»

»Ajattelinhan minä sen juottaa, mutta arvelin, jotta kun tässä ei ole
omituista Anna Liisaakaan, niin kukapa niitä siinä syöttää ja elättää...
Onhan niitä siinä jo entuudestaankin, kun viisitoista lypsävänkin päätä
puree heinää poikki...»

»Onhan siinä... Niititkö sinä tänä kesänä sen luhtaniityn?» vilkastui
puhe.

»Hampsittiinhan siitä enimpiä heiniä... Vaikka onhan siinä meidän
talossa sitä muutakin heinämaata.»

»Onhan siinä suuret nurmet», vahvisti Antti, ja nyt hänkin arveli:

»Tarpeenhan siinä olisi oma lehmien ruokkija sinullakin...»

Jussista se oli mieleen, mutta hän rupesi nyt panemaan vähän vastaan
tenäten:

»Tuleepa tuossa toimeen ilman sitäkin.»

»Tuleehan sitä», yhtyi Antti häneen. Se kiusasi Jussia. Mutta Antti
sattuikin korjaamaan asian, väittäen nyt:

»Vaikka apunahan se eukko kumminkin olisi.»

»Olisihan se apuna siinä, mutta on sitä eukostakin riesaa, kun sattuu
oikein äkäluontoisen saamaan», vastusteli Jussi, vaikka kyllä varovasti.

       *       *       *       *       *

Mutta Antti muisteli unessa kuulleensa eukkojen puheen Hyvärisen tytöstä
ja Jussista, ja eikös hänen päähänsä pistänyt jo ajatus kehittää asiaa,
varsinkin kun hän oli Hyvärilään menossa. Sen ajattelun johdosta
vaiettiin hetkinen. Jussi odotti, että Antti rupeaisi häntä
houkuttelemaan naimaan Hyvärisen tytön, tai alkaisi edes puheen sinne
päin. Hän räpsäytti taas tammaa ohjaksien perillä ja Antti alkoi puheen
sanoen:

»Pitäisit tuota häntää potuuksien alla, niin sitten se ei saisi sitä
viuhautetuksi.»

»Ne ovat niin lyhyet potuukset, jotta häntä jäisi näpistykseen», selitti
siihen Jussi. Molemmat miettivät yhä asiaa. Jo alkoi Ihalainen johtaa
puhetta sinne päin, sanoen:

»Kahdeksan sataahan se Hyvärinen sai tammastaan, kun möi?»

»Pekkako?»

»Niin. Sitä Pekka Hyväristähän minä tarkoitin», äännähti Antti, ja Jussi
ihmetteli:

»Vai sai se Pekka siitä tammastaan kahdeksan sataa! Ei ole tullut
perätyksi koko talon asioita.»

Hän jo haistoi Antin aikeet ja pani viime sanoillaan vastaan. Antti
poltteli piippuaan ja antoi taas tulla asian puheeksi, sanoen:

»Ikämieshän sitä sinäkin kohta olet...»

»Vieläpä tässä ennättää asioita punnita ja ajatella... Vastahan se
seitsemännellä kymmenellä ollessaan ukko Haaranenkin meni naimisiin sen
Ratisen lesken kanssa.»

Antti mietti ja jatkoi taas:

»Sitähän ne Hyvärisen tyttöä kehuvat akat kovasti toimen ihmiseksi.»

Ilon kipinä pisti Jussia.

»Montakinhan sitä kehutaan tyttönä, mutta minkälainen lienee sitten
luonto, kun akaksi kerran pääsee!...»

Hän nykäisi tammaa innoissaan, uhkasi sitä ohjaksien perillä ja lisäsi:

»Kukapa ne tytöt osaa jullilleen arvata ennen akaksi tuloa, ja tutkia
kaikki niiden pelit ja konstit!»

»Eihän niitä tiedä!» myönsi Antti, mutta puolusti kumminkin taas:

»Vaikka eikö tuo liene tämä Hyvärisen tyttö äitiinsä tullut. Ja eihän
sen äiti ole mikään toraluontoinen...»

Jussi ei ollut Antin puhetta kuulevinansa, vaan selitti:

»Siinä se Vanhanpihankin Holopainen nai sen Koistisen tytön ja sai
semmoisen riesan rekeensä, että en minä vain asuisi sen akan kanssa
samassa talossakaan... Vaikka eihän senkään tytön äiti niitä kaikista
kehnoimpia akkoja ollut.»

Antti jo oli menettää toivonsa. Olisihan ollut mukava päästä häissä
puhemiehen paikalle, kun Jussi oli hänen paras ystävänsä jo pojasta
pitäen, ja muutenkin oli Hyväriselle asiaa, joten olisivat talossa
riemastuneet. He olivat nyt kauvan vaiti. Jussi Vatanen vain odotti,
että Antti houkuttelisi hänet. Jo lähestyi tiehaarakin ja hän pelkäsi,
että Antti ei älyäisi.

Mutta Antti koetti vielä onneansa. Hän mainitsi:

»Eiköhän se Pekka Hyvärinen antane tytölleen tuhat markkaa rahassakin ja
siihen vielä lehmät ja muut kapistukset kaupanpäällisiksi.»

»Mitäpä niistä on eukon myötäjäisistä! Suurentelee sitten vain niistä!»
vastusteli Jussi.

       *       *       *       *       *

Niin he jatkoivat. Antti oli jo heittää koko yrityksen. Mutta kun he
tulivat tiehaaraan ja Antti jo laskeutui kärryistä, puhui Jussi:

»Sitä minä tässä ajattelin, että kun sinä nyt muutenkin sinne
Hyväriselle olet menossa, niin jos tuota sitten kysyisit sitä tyttöä...
Kun häntä nyt niin hierot minulle.»

»Ka saapihan tuota ottaa puheeksi!... Vaikka eipä minusta ole
puhemiestä», lupasi Antti. Hetken kuluttua lisäsi Jussi:

»Eipähän tuo ota, jos ei annakaan... Enkä minä häntä muuten, vaan kun
sinä tässä rupesit sitä niin kovasti tahtomaan ja tyrkyttämään.»

Mutta Antti puolusteli nyt itseänsä väittäen:

»Enhän minä semmoista ajatellut. Muuten vain tuli puheeksi se Hyvärisen
tyttö, siitä kun akat puhuvat ja kehuvat sen olevan riskin työihmisen.»

Asia oli sovittu. Jussi tarjosi tupakkakukkaronsa ja sanoi:

»Pane siitä!»

Ja kun Antti latasi piippuansa selitti hän:

»Tulisit sitten sanomaan, jos se suostuu tulemaan. Niin mennään sitten
yhdessä ostamaan Joilta kihlakompeet ja vähän muutakin parempaa.»

Antti siihen lupasi vain:

»Ka saapihan tuota tulla... Setolkkaremelin mahanauha näkyy höltyneen»,
lopetti hän, korjaten kirvonnutta mahavyötä.

       *       *       *       *       *

Antti Ihalainen saapui jo Hyvärisen kujasille. Siinä seisahtui hän aitaa
vasten seisomaan, luki ruiskeot pellolta ja puheli:

»Kuusi kekoako sillä Hyvärisellä on ruista?»

Sen sanottuaan hän jatkoi kulkuaan taloa kohti. Kartanolla oli luokki
painumassa aitan seinässä. Antti tarkasteli sen visusti ja puheli
itseksensä:

»Pahoja säleitä on lähtenyt selästä... Tottapa ne eivät ole sitä ennen
painamista hyvästi hautoneet... Mutta terve se näkyy sisästä olevan.»

Samalla aikaa oli Hyvärisen tuvan akkunaan ilmestynyt akkunan täysi
lasten kasvoja. Hyvärisen hoitoon oli näet jäänyt kuusi pientä
lapsenlasta sitten kun niiden isä ja äiti oli kuollut. Yksi lapsista,
tyttö, huusi:

»Ihalainen tulee!»

»Sekö Murron Ihalainen?» kysyi Hyvärinen, joka veisti reen jalasta.
Tyttö selitti:

»Se, jolla on hyvin suuri nenä... Semmoinen kuin Vatasen Jussilla.»

»Vai se se tulee!» lausui siihen emäntä.

Antti oli tarkastellut luokin painoksen ja vääntäytynyt rappusten eteen.
Siinä muisti hän nyt, mikä merkkivieras hän oli. Aivan se nosti rintaa.
Teki mieli vähän siistiytymäänkin. Hän niisti nenänsä sormillaan, pyyhki
näppinsä kengän varteen, hankasi kenkiään kertasen nurmikkoon ja
työntäytyi tupaan.

Hän oli jo istuutunut, syläissyt ja kotiutunut, kun hoksasi kysyä
Hyväriseltä:

»Mistä sinä tuon luokkituomen löysit?»

»Matikaisen rajaltahan se sattui silmiin pistämään... Kuuluuko sitä mitä
sinne Murrolle päin?» oli vastaus.

»Eipä tuota mitään... Satanut on vain vähin erin», selitti Antti, ja
emäntä kysyi:

»Terveenäkös se Anna Liisa yhä elää?»

Antti sytytti jo piippuansa ja samalla selitti:

»Eihän tuo ole mitään erikoisempaa valittanut... Pellavia se aikoo
ruveta loukuttamaan.»

»Vai jo se pellavia!... Tuliko monta roivasta?» jatkoi emäntä, ja Antti
vastasi:

»Eiköhän niitä liene tullut siinä kahta roivasta enemmän kuin viime
vuonna.»

»Ähää!... Vai kahta!»

»Kahta!»

       *       *       *       *       *

Nyt oltiin ääneti. Hyvärinen veisteli reen jalasta, Antti mietti jo
miten alottaa kosimisen. Hän olikin saamaisillansa puheen päästä kiinni,
kun Hyvärinen sotki sen:

»Ka olisihan siinä pölkyssä ollut talon tupakoita... Mitä sinä omistasi
panit!»

»Samapahan tuo on!» murahti Antti ja painautui hautomaan kosimispuheen
alkua. Syntyi pitempi vaitiolo. Lapset rähisivät. Emäntä asetteli niitä:

»Ettekö te sikiöt ole siinä kunnollanne vieraan aikana!»

Sitten polki hän rukkinsa aika hurinaan ja lappoi kuontalosta torven
täydeltä tappuraa rullalle solumaan.

       *       *       *       *       *

Istuttiin, veistettiin ja kehrättiin. Antti hautoi sitä kosimispuheen
alkua, imeksi piippuaan ja syljeksi. Ei ollut nyt vain löytää sille
puheelle sopivaa alkupäätä. Syytti jo Hyväristäkin, kun se oli sotkenut
hyvän alun.

Mutta vihdoin sai hän sen pään käsiinsä. Sylkäistyänsä ja imaistuansa
savut, sanoi hän:

»Jo se kuuluu se Makkosen imisä sika porsineen!»

»Vai jo se teki porsaat!» tokaisi Hyvärinen.

»Jo... Perjantaina on tehnyt», vahvisti Antti.

»Montakohan tuo teki», uteli nyt Hyvärinen.

»Kymmenenhän se on. Täyden luvun on tehnyt.»

Emäntä oli pysäyttänyt rukkinsa ja kysyi:

»Ovatkohan ne kaikki imisiä?»

»Niin nekö Makkosen porsaat?»

»Ne.»

»Viisi kuuluu olevan imisää ja loput eikö nuo liene urosia.»

»Vai viisi on imisää ja viisi urosaa... On siinä porsasta!» ihmetteli
emäntä.

»Onhan siinä!» mukasi Anttikin, ja Hyvärinen ilmoitti:

»Se on sitä Ilmakosta tuotua Kohosen hyvää sikarotua.»

»Vai sitä se on!» murahti Antti. Emäntä huomautti:

»Pitää meidänkin saada sieltä yksi imisä porsas tuohon kasvamaan. Hyvin
joutavat nuo pennut sitä syöttämään.»

»Ja johan se Jussi Vatasenkin musta lehmä on poikinut», meni Antti
likemmä asiaansa.

»Sekö Jouhkolan Voutilaiselta ostettu?»

»Se.»

»Vai poiki se jo! Lehmisvasikankohan se poiki», tiedusti emäntä.

»Lehmis.»

       *       *       *       *       *

Sitten taas oltiin ääneti, kunnes Antti valmistui jatkamaan:

»Onhan sillä Jussilla sitä karjaa... Viisitoista lypsävän häntää heiluu
olkikuvon edessä... On siinä maito poikineen siinä talossa.»

Tytär, Anna Kaisa nimeltään, oli pallistanut paidan helmaa ja katsahti
nyt Anttiin ikäänkuin jotakin aavistaen. Hyvärinen myönteli:

»Onhan se vankka talo Jussilla... Kymmenen puntaahan se yhtenäkin vuonna
sanoi voita myöneensä...»

Antti riemastui. Asia näytti luistavan. Hän lisäsi vauhtia:

»Kova puuhamieshän se Jussi on aina ollut... Eikä se sen
eukkovainajansakaan kanssa torasilla ollut.»

Emäntäkin jo höristeli korviansa. Anna Kaisa näytti syventyvän työhönsä.
Jo kysyi emäntä:

»Vieläköhän tuo Jussi aikoo uusiin naimisiin mennä, kun se Loviisa
vainaja kuoli?»

Nyt oli Antti jo ylpeä asiastansa. Hän ei enää aikonut Jussin puolesta
rukoilla. Jo kehaisi hän:

»Tokko tuo Jussi jokaisesta huolinee, vaikka kyllähän semmoiseen taloon
tulijoita olisi.»

Hän kopisti porot piipustansa, ja Hyvärinen ehätti nyt ajoissa
huomauttamaan:

»Siinä olisi tupakkapölkyssä ihan hakkajaisia.»

Antti alkoi työntää pölkystä tupakkaa piippuunsa väittäen toki:

»Olisivathan tässä omatkin välttäneet...»

»Ka sitävastenhan ne ovat siinä talonkin tupakat», kehotteli Hyvärinen,
ja emäntä jo tytärtä kehotti:

»Panisit, Anna Kaisa, tuossa pannun tulelle, kun on etäisiä vieraitakin
talossa.»

       *       *       *       *       *

Sitten istuttiin. Anna Kaisa alkoi hääräillä kahvinkeittopuuhissa. Antti
jatkoi taas ylpeilyään:

»Sillä on nyt Jussilla hyväjuoksuinen tamma, jonka se on vaihtanut
Kettuselta.»

Ja kun hän luuli, että se ei vielä riittäisi, antoi hän lisää,
vahvistaen:

»Jo se on sen tamman saanut lakkaamaan häntäänsäkin viuhauttamasta. Saa
vaikka ohjaksien perillä räpsätä, niin ei vain pyöräytä takajouhiaan
tamma...»

»Vai niin on saanut opetetuksi.»

»Niin. Se on Jussi hyvä hevosmies. Aina se vain lempeydellä kohtelee
hevostaankin ja näitä muita luontokappaleitaan. Toratsun ruunankin ennen
vaihtoi pois, kuin rupesi ruoskaa antamaan», todisti Antti.

»Helläsydäminenhän se Jussi on», myönsi emäntäkin siihen.

»Hellä-... Ja semmoinenhan se on mies eukolleenkin minkä toinen
hevoselleen», murisi taas Antti, iloiten asian kulusta. Anna Kaisa
hääräili lieden luona posket punaisina.

       *       *       *       *       *

Nyt oli jo Jussi valmiiksi kehuttu. Kahvi höyrysi pöydällä. Kun Antti
hörppi toista kuppia, tarttui hän jo asian juureen. Hän ilmotti:

»Vaikka eikö tuo Jussi vielä höynäytyisi uusiinkin naimisiin, jos
sattuisi sopivan saamaan.»

Sitten taas vaiettiin. Emäntä kehotti tytärtä:

»Olisit sinä saanut laittaa syömistäkin vieraalle!»

Puhuttiin taas Jussin talosta, sen nurmista ja metsistä. Sillä aikaa oli
ruoka valmistettu ja emäntä kehotteli:

»Ottaisit tuosta nyt, Ihalainen, tuota voita ja leipää! Ei tässä muita
särpimiä olekaan.»

Antti kopisteli porot piipustansa, työntäytyi pöydän taa ja vastusteli
sitä tehdessään:

»Eipä tässä olisi tarvinnut... Juur'ikäänpä lähdin siitä kotoakin ruuan
äärestä...»

»No parempihan on syönyttä syöttää», kehotteli isäntäkin. Emäntä kysyi:

»Vai ihan se Ihalainen ruuan äärestä! Huttuako se Anna Liisa keitti?»

»Huttua.»

Antti oli jo päässyt syönnin alkuun, kun emäntä vieläkin valitti:

»Eipä näistä meidän ruuista ole, kun ei ole mitään erityisempiä
herkkuja... Toisit nyt Anna Kaisa sitä palvattua sian lihaa...?»

Anna Kaisa kiirehti täyttämään pyynnön. Antilla oli mainio ruokahalu.
Syödessään hän vielä kehuskeli:

»Siinä Jussin talossahan se ei liha lopu kesälläkään. Kuusi sian jalkaa
riippui viime keväänäkin räystään alla palvaantumassa.»

»Onhan sillä Jussilla lihaa», täytyi Hyvärisen myöntää.

       *       *       *       *       *

Ateria oli syöty. Oli taas puhuttu ja kehuttu. Tuli siitä lähtöaika.
Antti katseli jo lakkiansa ja huomautti:

»Sinne Anna Liisan luoksekin tästä olisi lähdettävä mennä
vääntäytymään.»

Silloin syntyi ällistys. Hyvärinen ja emäntä ja Anna Kaisa luulivat jo
erehtyneensä, tai vielä pahempaakin tapahtuneen: Antti Ihalaisen aivan
suotta aikojaan kehuneen Jussia. Oltiin ihan ääneti, veistettiin ja
kehrättiin. Anna Kaisa pyyhki pöytää, katse alas luotuna.

Mutta Antti kokoilikin vain voimiansa. Nyt oli hän valmis ja riemastutti
talon väen ilmottaen lähtöä tehdessään, lakki jo valmiina päässä:

»Semmoista asiaahan minulla olisi ollut, että jos tämä Anna Kaisa
suostuisi tulemaan sille Jussi Vataselle ihan myötämöisin.»

Sitten hän istui ja tupakoi. Ei kukaan tiennyt, kenen pitäisi vastata ja
mitä. Viimein täytti Hyvärinen sen tehtävän, sanoen veistäessään:

»Ka, oma asiansahan se on Anna Kaisan... Tehköön mitä tahtoo!»

Antti odotti kauvan ja rohkaistui lopulta:

»Mitäs se Anna Kaisa siitä asiasta arvelee?»

Mutta Anna Kaisaa ujostutti sanoa, mitä hän arveli. Emäntä riensi
silloin avuksi ja selitti:

»Mitä se nyt Anna Kaisa itse älyää semmoisesta asiasta ... kun Hyvärinen
kerran sanoi, niin eikö tuo sillä uskone.»

»Ka uskoohan se minun puolestani, mutta ettei se Jussi jäisi
epätietoisuuteen, niin olisi varmempaa, jos Anna Kaisa itsekin antaisi
suostumuksensa... Meillä oli ajatus lähteä sitten Jussin kanssa Joille
hakemaan kihlakompeita...»

Hän odotti nyt kunnes Anna Kaisa myönsi ujona:

»Ka, johan sen isä sanoi... Onhan tässä työväkeä minuttakin.»

»Onhan tässä!» myönsi Ihalainen, ollen jo pois menossa.



KOLMAS LUKU


Asian selvyyden vuoksi on meidän nyt hetkeksi poikettava jo alkaneesta
kertomuksen juonesta siihen Lahdenperän Kotilaisen taloon, jonka tuvan
ikkunat Jussi Kinnunen paikkasi tuohella ja päreillä.

Tämän Kotilaisen tuvassa istui juuri näinä päivinä räätäli Tahvo Kenonen
ristissä jaloin pöydällä ja ompeli talon isännälle sarkahousuja. Kun hän
oli työtänsä lopettamassa, työntyi tupaan sen entisen Kaisa Hukkasen
mies Heikki Pirhonen ja puhui Tahvolle:

»Housujako se tämä Kenonen ompelee?»

»Housuja tässä ommellaan, housuja... Kuuluuko sitä Pirhoselle mitä?»
vastasi Tahvo, otti pullon, kulautti ryypyn ja selitti:

»Lopettajaisryypyt tässä pitää ottaa... Ja lähtöryypyt... He, Pirhonen.
Ryyppää sinäkin suruusi!»

Pirhonen totteli, joi, muikisteli suutaan ja valitti:

»Äh-häh!... Onpa se väkevää!»

»On se... Ja väkevää sen pitää ollakin ennen kuin Kenosen laisen miehen
kellistää», myönsi Tahvo, ollen hieman erotuulella. Ja pujottaen rihmaa
neulan silmään kertasi hän:

»Niin... Jotta vieläkö sitä Pirhoselle mitä kuuluu!»

»Eipä tuota erikoisempia... Läksin muuten vain kysymään, jotta eikö se
Kenonen jo joutaisi tulemaan niille meidän pennuille housuja
ompelemaan?»

»Ei, Heikki... Ei Kenonen tule ompelemaan», vastasi Tahvo jyrkästi, veti
säikeen, että suhahti, ja kehasi:

»Tahvo Kenonen lähtee tästä pitäjästä pois, että pölähtää...»

Heikki istui kyynäspäät polvien nojassa ja ihmetteli:

»Vai pois se Kenonen tästä pitäjästä!»

»Joo! Pois lähtee Tahvo...»

»Tahvo on suuttunut koko kylään!» pisti emäntä, ja Tahvo vahvisti:

»Joo! Kenonen lähtee nyt vähän entisiä henttujaan tervehtimään... Pane,
Kaisa, siellä rässirauta tulelle, jotta saa rässätä nuo
housunpersuukset...»

Hän viuhautteli säijettä. Heikki Pirhonen imi piippuaan ja kysäsi:

»Mistä pitäjästä se tämä Kenonen on oikein kotoisin?»

»Liperintaipaleelta on Kenonen syntyisin...»

»Vai oikein Liperistä...»

»Liperistä... Liperissä on synnytty ja kasvettu, ja Liperiin tästä taas
lähdetään painautumaan», ylpeili Tahvo.

»Soo!»

»Joo! Liperiin lähtee Kenonen painaltamaan... Ota siitä pullosta, että
on jotain päässä pidettävää!»

Hän oli lähtötuulella. Heikki kysyi:

»Onko siellä Taipaleella vielä Kenosella perikuntaa olemassa?»

»Ei, ei ole perikuntaa Kenosella... Onko sinulla Pirhonen jo paljon
niitä pentuja?» retusi Tahvo. Pirhonen selitti:

»Johan niitä taitaa olla siinä puolen tusinan korvilla.»

»Soo!»

»Joo! Puolen tusinan korvilla niitä jo pyrkii olemaan... Kas kun sillä
tällä Tahvolla ei ole perikuntaa. Eikö se ole aikonutkaan?» ihmetteli
Heikki.

»Elä puhu Heikki Pirhonen niin, jotta Tahvo ei ole aikonutkaan! Ei,
Heikki! On se Tahvo aikonut ja on sitä Kenostakin aijottu, mutta Kenonen
on vieläkin Kenonen!» kiivastui Tahvo. Ja Pirhonen kummasteli:

»Vai on se Tahvokin ennen nuorempana niin kuin aikoillut! Sielläkö sitä
kotipuolella tuli aijotuksi?»

»Siellä.»

»Vai siellä!»

»Siellä aikoi Kenonen, siellä. Sitähän minä ajattelin Matikaisen Anna
Liisaa, joka nyt on sen Antti Ihalaisen akkana», selitti Tahvo.

»Vai sitä se Tahvo.»

»Sitä... Tunnethan sinä sen Matikaisen entisen tytön?»

»Eikö tuota tuntisi, jos sattuisi... Onko se sekin niitä liperiläisiä?»

»On se... Mutta ei se ole Antti Matikaisen, sen veljensä tyttöjä, vaan
sen Akkalan ukko Matikaisen tyttö se on», selitti Tahvo.

»Soo! Sitähän minäkin jo arvelin, että ei suinkaan se vain sen veljensä
tyttöjä ole», myönsi Pirhonen, ja Kenonen kysyi äkkiä:

»No, tunsithan sinä sen Antti Ihalaisen? Sen joka siellä Murroilla
elää?»

»Enpä tuota ole sattunut kuulemaan», kielsi Heikki. Kenonen ompeli ja
selitti:

»Sitä Matikaisen tyttöähän minä aijoin, mutta kun sillä Ihalaisella oli
talo, niin se ukko Matikainen tuli väliin ja alkoi siinä hänklättää ja
Anna Liisa meni sitten Ihalaiselle... Se saikin vähä ruman miehen.»

»Arvaahan sen!» myönsi Pirhonen. Kenonen yhtyi:

»Joo, Heikki! Kyllä sen arvaa... Ja sitten minä aloin ommella ja
juoda... Tuoppas tyttö se rässirauta!»

»Vai ei Kenosella ole ollut muita tarkastuksen alaisena kuin Matikaisen
tyttö!» ihmetteli Pirhonen. Kenonen sylkäsi silitysrautaan ja kehasi:

»Ohoh, Pirhonen! Vai ei Kenosella ole ollut!»

»Vai on ollut muita!»

Kenonen sujautti silitysrautaa, jotta housut savusivat sen edessä, ja
kerskasi:

»On tällä pojalla ollut! Ovat sitä Kenosta rikkaan talon tytötkin
itkeneet. Sekin Hyvärisen Anna Kaisa juoksi hulluna Kenosen perässä.»

»Ähää!... Vai sekin!»

»Hulluna juoksi, ja nyt on vanhanapiikana... Älä luule, Pirhonen, jotta
Kenonen on noin tuostaan saatavana... E-heh! Kuule, Pirhonen: sen Anna
Liisan, joka on Ihalaisen akkana, minä olisin huolinut, mutta ei sitä
Hyvärisen tyttöä.»

»Eipä tietenkään sitä... Sieltäkö se on Liperistä sekin peräisin? Se
Hyvärisen tyttö?»

»Joo!»

»Soo!»

Ryypättiin viinaa. Kenonen puhalsi suustansa vesisuihkun housuille ja
alkoi taas silittää ja kehua:

»Mutta kyllä Ihalaisenkin akka oli vesi silmissä, kun minusta ero tuli
ja piti Ihalainen valita...»

»Vai itki akka. No oli tuota syytä itkeäkin, kun piti Ihalaiselle...
Taitaa olla jo vanhakin mies... Ihalainen tarkotan», meni Heikki
Pirhonen mukaan. Tahvo ylvästeli edelleen:

»Ja niin sanoi Anna Liisa, että 'elä sinä, Kenonen, sure; kun Ihalainen
sattuu kuolemaan, niin sinut minä sitten otan!' Kuule sinä, Heikki
Pirhonen, mitä Kenonen sanoo... Tahvo Kenonen sanoo sinulle, että kyllä
jos vain Ihalainen kuolisi, niin Kenosen se Anna Liisa etsisi, vaikka
hän olisi Issakanvaarassa...»

»Etsisipä tietenkin. Ja se Kenonen nyt aikoo sinne Liperiin?»

»Sinne. Liperiin vetää Kenosta. Liperissä se on vasta, oikea Suomi. Juo,
Pirhonen, siitä pullon suusta!»

Oikeastaan ei Kenonen paljoa kehunut, vaan puhui lähes silkkaa totta.
Hyvärisen Anna Kaisa oli ollut häneen silmittömästi rakastunut, ja hän
oli rakastanut aikomaansa Anna Liisaa; ne vanhat rakkaudet kytivät
vieläkin, vaikka tosin kaikki olivat jo tyytyneet kohtaloihinsa. Mitä
taas Ihalaisen Anna Liisaan tulee, niin siinä kehasi Tahvo liikoja. Anna
Liisa kyllä oli hänestä vähän pitänyt, vaan ei rakastanut hulluuteen
asti. Pahimmin tuuliajolle oli jäänyt juuri Kenonen, joka kierteli
rauhatonna pitäjästä pitäjään, milloin juoden, milloin ommellen.

Nyt oli hän saanut työnsä loppuun ja illan tullen kokosi hän kapineensa
pussiin ja lähti kotimaahan Liperiin, jonne häntä veri veti.

       *       *       *       *       *

Jussi Vatanen taivasteli talonsa pihalla ja ajatteli:

»Jokohan tuo Hyvärisen tyttö ei älynnyt omaa etuaan katsoa, kun sitä
Ihalaista ei näy tulevan!»

Hetken hän mietti sitä, pani tupakan, meni tupaan ja kysyi:

»Jokohan se sauna kohta joutuu?»

»Ei tuo ole kuin selkiämistään vailla», murahti vanha piika Ristiina.

Ilta tuli, mutta Ihalaista ei näkynyt. Jussi Vatanen varmistui siinä
uskossa, että Hyvärisen tyttö on ollut tuhma.

»Voi tuota pahuusta, minkä tekonsa teki!» päivitteli jo Vatanen.

Alkoi pimetä. Vatanen oli nyt ihan varma siitä, että onni oli ollut
huono. Aluksi hän närkästyi siitä Antille ja sadatteli häntä:

»Sen Ihalaisen vehettähän se oli koko juttu... Lempoko sen ajoikin
tiellä minun vastaani!»

»Nyt saisi jo kömpiä siitä saunaan... Joka ilta tässä pitääkin sitä
sauna-röttelöä katkuuttaa ... ikäänkuin ei olisi muutakin työtä jo ihan
korvia myöten!» äkäili Ristiina, paiskaten pankolle kattilan. Mutta
Vatanen oli nyt tuittupäällä. Hän äyskäsi:

»Joutenkos teitä pitäisi tässä syöttää!»

Vaimo viskasi silloin vihaisena hänelle vihdan ja äyhkäsi vastaan:

»Siin' on vihta! Ala kömpiä siitä saunaan luitasi hautomaan!... Ärjyy
vielä siinä, kahmu, ja kiljuu kuin parempikin!»

Hän poistui vihaisena, ja Vatanen alkoi päivitellä:

»No vie sun vihtahousu tätä akattomana elämistä! Tuolla tavalla ne
räiskävät ihan vasten silmiä!»

Ja nyt harmitti Vatasta. Saunan lauteille päästyänsä päivitteli hän
sakeassa höyrypilvessä:

»No jokohan tuo Hyvärisen tyttö teki semmoisen tekonsa, että ei tule!...
No tekiköhän tuo märä moisen jutkun!»

Mutta juuri silloin avautui ovi, ja eikös Antti Ihalainen työntäänny
siitä saunaan. Vatanen tiedusti:

»Ihalainenko se on siellä!»

»Minähän se täällä koluan. Saunassako sinä olet jo kylpemässä?» selitti
tulija.

»Ka saunassa. Se Ristiina sanoi päivällä, että jos lämmitettäisiin
sauna!... Riisu yltäsi ja tule yhteen löylyyn!» riemuitsi Vatanen höyryn
paljouden seasta.

Antti riisuutui ja kohosi lauteille, häviten sinne kuin taivaan pilveen,
istahti, heitti vettä selkäänsä ja selitti:

»Tuvassa sanoivat, että sinä olet saunassa, niin arvelin, että jos tästä
menisi yhteen löylyyn.»

Molemmat ähkivät ja puhkivat hetken. Viimein tiedusti Vatanen:

»Onko sinulla löylyä?»

»Saisipa tuota vielä lisätä», vastasi Antti. Vatanen löi löylyn ja kohta
suitsusi uuni sakeita höyrypilviä. Sauna oli nyt pakahtua höyrystä.
Lauteilla, sakeassa, läpinäkymättömässä pilvessä myllersi kaksi saman
näköistä ja kokoista pulleata olentoa. Oikeastaan ei näkynyt mitään,
mutta kuului vihdoin ropse ja hiljainen puhina:

»Puu!... Puuu!... Pu-puuuu!»

»Vai Ristiina se kärtti lämmittämään saunaa!» sai Antti välillä
huoaistuksi.

»Puh!... Ristiina!... Puuh!» vastasi Jussi, ja saadakseen jotain tietoa
asiastaan, yritti hän jo sitä lähetä, kysyen kotvasen kylvettyään:

»Vai sai se Hyvärinen niin paljo tammastaan... Ääh!»

Sitte seurasi äänetöntä kylpemistä.

Vihdoin lakkasi läiske ja puhina. Miehet vetäytyivät pitkälleen
penkille, ja nyt kuului vain sulotunteen aiheuttama ähkinä:

»Äh... Äääh... Ää-ääääh!»

Kun sitä oli kotvasen jatkunut, ilmoitti Antti:

»Sanoi se Hyvärisen tyttö tulevansa!»

»Äää-ääh!... Äää-äääh!... Ääää-ää-ääääh!» kuului taas, kunnes Jussi
Vatanen tiedusteli:

»Pannaanko vielä löylyä uunille?»

»Pannaan vain!»

Ja nyt alkoivat taas vihdat iloisesti läiskiä. Ei koskaan ollut Vatanen
heiluttanut lehtevää vihtaa sillä riemulla kuin nyt. Antti kehasi vähän
saunaa ja Vatanen myönsi:

»Kyllä se on tuo kylpy oikeata maamiehen herkkua.»

»On se!... Pyllisty, niin minä kylvetän peräpuoliasi!» myönsi Antti, ja
Jussi ihastui:

»No kylvetä! Kylvetä veikkonen... Niin!... Kas kun se tekee hyvää!...
Vai sanoi Hyvärisen tyttö tulevansa!... Lyö sinne ylemmäkin, sinne
lapaluille asti... Äää-äh!... Äää-äh! Hankaa vähän vihdalla!... Hankaa
sieltä ylempääkin!»

»Nyt minä pyllistyn! Kylvetä sinä!» keskeytti Antti punaisena, ja Jussi
alkoi käytellä vihtaa, käskien:

»Pyllisty paremmin!... Pyllötä niin että otat käsilläsi penkistä
takapakkia, jotta ei selkä hytky!»

»Hiero vähän vihdalla!» kehotti Antti. Jussi alkoi hieroa. Siinä
kumarruksissaan ollen, käsin penkistä pidellen, toisti nyt Antti
Jussille:

»Sanoi se tyttö tulevansa ja ukko Hyvärinen on mielissään.»

»Arvaahan tuon... Hieronko minä täältä paksummaltakin paikalta?»

»Hiero!»

»Rupeahan mahallesi penkille, niin sitten se paremmin ottaa
maistuakseen. Siinä tuolla tavalla ollessa antaa selkä vähän perään ja
hetkuu», pyysi silloin Jussi. Antti totteli. Punaisena, vähän itseään
kutristellen kehotteli hierottava:

»Hiero sieltä kupeilta ... sieltä nivusista!... Äää-äh!... Lyki nyt
harteita myöten!... Nöplöttele niitä selkälihoja... Hyvä löyly tässä
saunassa on... Äää-äh!»

»On sinulla lihava selkä... Ihan hyllyy», todisti Jussi.

»Ei tämä minun selkäni ole mitään Pirhosen selän rinnalla... Siinä
selässä on läskiä», kainosteli Antti, ja kun kerran puhe oli johtunut
selkien lihavuuteen kehasi Jussi vallesmannia:

»Mutta ei se Pirhosenkaan selkä ole mitään tämän Liperin vallesmannin
selkään nähden... Kun sitä saisi saunan löylyssä oikein lykkiä, niin
kyllä siinä liha olisi liikkeessä.»

»Onhan sillä selkää tällä vallesmannilla!... Ei sitä tarvitsisi
suurenkaan pitäjän vallesmannin hävetä», sanoi Antti.

Kun se osa kylpyä oli suoritettu, ehdotti Vatanen:

»Pannaan nyt jo loppulöylyt ja valellaan tuolla kuumalla vedellä. Otahan
tuo kippa ja valele sinä ensiksi!»

Sauna oli taas höyryä täynnä. Sen seassa riemuitsi Ihalainen:

»Tuntuvat jo luut rupeavan vetreytymään. Auttaa se tämä kylpy
maamiestä!»

»Aa-uttaahan tämä!» vastasi Jussi.

He olivat kylvyn sulouden miltei loppuun kylpeneet. Nyt istuivat he
rinnatusten lauteiden peräpenkillä kumarassa, kuin kaksi kylvyn jumalaa
olisi istunut valtaistuimellansa. Iho oli paistunut punaiseksi ja nenän
päästä norui vesipisaroita lattialle. Kuului hiljaista suloista
huokausta:

»Huuu!... Hu-huu!... Hu-huuu!»

Siinä istuivat he ja huokuivat yhtä aikaa kuin olisivat olleet siihen
opetetut parihevoset. Jussi Vatanen arveli silloin:

»Konsti on osata elää oikein, mutta vielä suurempi konsti on oikein
kylpeä, niin jotta tuo syntinen lihakin saapi jotakin nauttia tässä
ajallisessa elämässä...»

»Se ukko Simos-vainajahan se osasi kylpeä niin, jotta muu talon väki kun
katsoi vain sitä, niin joulukahvitta olisivat olleet», muisteli Antti.
Nyt oli heillä enää viimeinen nautinto jälellä. Jussi kysyi:

»Joko pannaan tupakaksi?»

»Jo.»

Jussi nouti tupakkavehkeet, jotka oli valmiiksi varattu. Ne sytytettiin,
ja nyt istuivat he taas rinnatusten höyrypilvessä ja antoivat lihan
nauttia. Siinä istuessaan aprikoi Antti:

»Onkohan taivaassa saunarustinkia?»

»Ei suinkaan se ilman sitä», virkkoi Jussi.

»Siitä Ratisen vanhasta saunastako sinä teit tämän saunan?» käänsi nyt
jo Antti puhetta, sillä kylpy oli lopussa.

»Siitä!» myönsi Jussi, ja paitaa päälleen pujottaessaan puhui hän taas
asiastansa:

»Johan minä tässä saunaan tullessa sanoin, jotta ei se nyt Hyvärisen
tyttö vaan niin hullu ole, että ei omaa etuaan älyä katsoa, kun on
kerran ripillekin päästetty. Sillä ei niitä nyt ihan tuhmia Liperissä
ripille lasketa.»

»Eihän niitä lasketa. Tökötilläkö sinä olet voitanut lapikkaasi, kun
siltä haisevat?» tokaisi Antti. Jussi vastasi:

»Tökötillä... Niin, ja onhan sillä Hyvärisen tytöllä viisas isä, ja se
olisi oikaissut, jos ei tyttö itse olisi älynnyt... Housujako sinä
haet?»

»Housuja.»

»Ka tuossahan ne ovat.» Jussi viskasi Antille housut ja johtui niistä
asiaan, iloiten:

»Onkin tässä jo housut pesun tarpeessa, sillä kun ei sitä omituista
akkaa ollut, niin ei sitä tuota vierastakaan ilkeä tässä joka viikko
pitää pesemässä, ja sille palkkoja maksaa.»

Hän veti housuja jalkaansa ja kehui:

»Vaan kunhan se Hyvärisen tyttö tähän vartonaiseksi talon akaksi tulee,
niin sen pitää lähteä lian housuistakin, kun se hyvän lipeän keittää ja
omin käsin pesee ja huuhtoo. Pätii ne housut silloin jalkaansa vetää!»

»Pätii!» murahti Antti. He olivat jo pukeutuneet ja lähtivät tupaan.



NELJÄS LUKU


Seuraavana aamuna valmistautuivat he jo varhain lähtemään kihlojen
ostoon. Antti kyllä vähän valitteli, kun ei tullut Anna Liisalle
annetuksi tietoa, mutta sitten lohduttausi sillä, että mikäpä toisella
oli siellä hätänä. Saisihan hän sen sitten tultuakin tietää.

Mutta siinä lähtöä tehdessä kaivoi Jussi piilosta pullon, jossa hilkkui
veden näköistä. Kun hän hilkutteli sitä, näki Antti, mitä pullossa oli.
Mutta saatuansa Niirasen asiassa maksaa kovat sovinnaiset olivat he
luvanneet keskenään, etteivät enää koskaan viljelisi väkeviä juomia.
Eikä kumpikaan tahtonut nyt sitä lupausta ensimäisenä rikkoa.

Mutta kun pullo oli kotvasen pöydällä ollut ja he sitä salavihkaa
katselleet, alkoivat he sitä jo ajatuksissaan kierrellä ja ikäänkuin
houkutella toinen toistaan rikkomaan lupauksensa... He miettivät miten
alkaa, jottei toinen vain huomaisi. Jussi hilkutteli taas pulloa,
ikäänkuin tarkastellen, mihin sen viinan siitä panisi. Silloin kysyi jo
Antti:

»Vieläkö siinä on?»

»Vielä.»

Vaiettiin hetki. Taas kysyi Antti, kun Jussi näytti aikovan kätkeä
pullon:

»Onko se sitä Niirasen aikaista vielä?»

Nyt alkoi Jussi selittää:

»Sitähän minä tässä ajattelin, että olisiko häntä ottaa sieltä Joilta
häitä varten sen ukko Hyvärisen maistiaisiksi. Tämä on vielä samaa, joka
villitsi meidät ukko Niirasta pieksämään.»

Yli kaksikymmentä vuotta oli se saanut olla koskematta. Nyt oli koko
pullo ensi kertaa sen surullisen tapauksen jälkeen käsilläkään. Jussi
pani pullon pöydälle ja miehet katselivat sitä ja muistelivat vanhoja
aikoja. Antti jo sanoi:

»Oli se aika tappelun mötäkkä. Neljä lehmää näet meni sen kylkiluista.»

»Olihan se koko nujakka. Mutta ei ole sen koommin villinnytkään»,
muisteli Vatanenkin.

Taas katselivat he surullista pulloa. Jussi selitti:

»Pitää sitä ukko Hyväristä varten tuoda. Aijoin ottaa tuon pullon
mukaan, jotta ei tarvitsisi uutta pulloa ostaa, vaan kun siinä on tuota
entistä ...»

Hetken kuluttua hän lisäsi:

»Mihinkähän tuon entisen panisi?»

Antti epäröi. Hän yritti toki varovasti, kierrellen:

»Mihinkäpäs sen viinan osannee panna!»

Kauvan siinä saivat he kierrellä. Kun asia ei ruvennut sillä lailla
edistymään, teki Vatanen ruton päätöksen ja sanoi:

»Sitähän tässä minäkin ajattelin, jotta otetaan se lähtiessä, niin saa
tyhjäksi pullon, jolla voi tuoda häiksi.»

Antti vähän väkisteli näön vuoksi, mutta lopulta myönnytti:

»Ka kun sinä nyt sitä niin tyrkytät, niin eipähän tuo nyt viisasta
miestä muutama ryyppy sen hullummaksi tehne.»

»Eihän se tee», vakuutti Jussikin, ja he alkoivat ryypiksiä.

       *       *       *       *       *

Tamma juosta lötkötteli laiskasti. Jussi alkoi nyt tarkemmin asiaa
perätä, kysyi:

»Kuusi kekoako sillä Hyvärisellä on ruista?»

»Kuusi.»

»Vai kuusi!»

»Kuusi... Vieläkö siinä pullossa on?»

»Vielä.»

Miehet ryyppäsivät ja Jussi meni asiaan syvemmä. Hän tiedusti:

»Syöttivätkö ne sinua Hyvärisessä?»

»Syöttiväthän ne», myönsi Antti, ja Jussi heltyi, tunnustaen:

»Höyliä väkeähän se on se Hyvärisen joukko...»

»Onhan se ollut höyliä... Tässäköhän se on sen Mikko Niirasen
tiepalsta?»

Jussi ei sitä tiennyt eikä siis vastannut, mietti vain asiaansa ja kysyi
taas:

»Vai kuusi ruiskekoa on Hyvärisellä... Ei tainnut tulla puhetta muusta
asiasta?»

»Tulihan siinä muistakin... Niistähän minä Makkosen sian porsaista
alotin», selitti Antti.

»Vai niistä sinä niinkuin lähdit veivittämään!»

»Niistä!... Taisi siihen pulloon vielä jäädä?»

Jussi kaivoi pullon taskustansa, mutta ei hän ollut aivan tyytyväinen,
kun ei Antti itse sanonut, että hän oli puhunut siitä tuhannesta
markastakin. Taas hän kysyi:

»Ei tainnut tulla sinulla muusta puhutuksi kuin niistä Makkosen
sianporsaista?»

»Puhuttiinhan siinä toki lehmistäkin... Taisi tulla siitä sinunkin
mustasta lehmästäsi puhutuksi», muisteli Antti, ja Jussi kysyi:

»Sanoitko sinä, jotta se poiki?»

»Sanoin... Ei se tuo tamma enää viuhautakaan häntäänsä.»

Jussi murjotti ääneti. Antti jouti nyt hautomaan ajatuksiansa. Mutta
viina ja päivä raukaisi niin, ettei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan
umpimähkään sanoa tokaisi hän:

»Antaa se Hyvärinen tytölleen kelvollisen akan osuuden...»

Jussille se oli ilosanoma. Nyt ei hän enää udellut, luuli näet Antin
sanoneen sen Hyvärisen pyynnöstä. Hän riemastui, kaivoi pullon, tarjosi
ja selitti:

»Onhan se Anna Kaisa pulska tyttö näin ikämieheen katsoen... Ja
varsinkin kun ukko vielä antaa hyvät myötäjäiset, niin ei siinä ole
mitään katumista.»

Antti haukotteli. Viina alkoi nousta päähän. Mutta Jussin kieli alkoi
päästä siteistä. Pullo siinä teki työtä muun hyvän apuna. Mies alkoi jo
kertoa omia salaisuuksiansa. Pitkän aikaa olivat he niin ajaneet ja jo
välillä pari kertaa hihkaisseetkin, kun Jussi tunnusti:

»Oikeastaan minä alkuaan nuorena ollessani ajattelin sitä Kaisa
Karhutarta, mutta tällä eukko-vainajalla sattui olemaan muutakin
kavetta, ja oma talo oli rappiolla, niin tuli arvelluksi, jotta menköön
Karhutar sille Makkoselle.»

»Vai Karhutarta sinä silloin!» tokaisi Antti. Jussi pyyhkäsi jo
silmäkulmaansa, johon vanha muisto herautti vettä. Nyt hän jatkoi:

»Kaisaahan minä silloin... Otetaan tästä pullosta!» keskeytti hän, kun
pyrki itkettämään. Ryypättyä hän jatkoi:

»Makkosellehan se sitten Karhutar menikin ja täällähän ne Joilla
kuuluvat asuvan... Ota siitä pullosta.»

Ja Antti otti ja Jussi otti myös. Viina alkoi huuhdella pois vanhan
rakkauden suruja. Jussi jo hihkaisi:

»Mutta perhanan kaunis tyttö se Karhutar olikin. Hei tamma! Viuhautappas
vaan siinä häntääsi, senkin emälehmä!» ärjäsi hän lopuksi, tamman
kujeista suuttuneena, antoi ohjaksen periä tammalle ja kiljaisi:

»Hih tamma!»

»Anna tamman heiluttaa häntäänsä, on tässä maailmassa tilaa. Hih,
tamma... Hiiiiii!» hihkaisi jo Anttikin.

Tamma alkoi juosta täyttä ravia. Ajettiin, ryypittiin. Jussi kehasi:

»Tuhat markkaa tuosta tammasta saisi maksaa ja se vain ei lähtisi
Vataselta!... Juokse, tamma!... Anna nyt hännän huitoa!»

Tamma porhalsi jyrkkää alamäkeä myöten täyttä ravia.

»Hih!» hihkaisi Jussi.

»Ih!» yhtyi siihen Antti. Jussi kerskasi, kun tamman vauhti hiljeni:

»Iloita sen pitää Hyvärisen tytön, kun Vatasen Jussi sitä tammallaan
pappilaan porhalluttaa! Ota minua kaulasta kiinni, Ihalainen!...
Likistä! Niin!... Eeeee!»

»He-hee!» kertasi Antti. He ajoivat käsi kaulassa ja yrittivät jo
pieneksi lauluksikin panna. Antti kysyi:

»Oletko sinä humalassa?»

»En...»

»Vai et... En minäkään sitten ole... Hii-iiii!»

»I-iiiiii!» pillitti Jussi vastaukseksi ja tamma sai nyt ohjaksen periä.

Eräässä paikassa tuli heitä vastaan kotipuolen mies, Ville Huttunen, ja
yritti puhua:

»Prtuu!... Ihalainenko se on ja Vatanen? Minnekä te ajatte?»

Mutta Jussin tamma porhalsi vain ohi. Kun Huttunen yhä huusi: »minnekä
te ajatte?» eikä oikein tehnyt mieli jo kaikille asiata huutaa, koska ei
oltu vielä kuulutettukaan, niin kehotti Antti:

»Sano jotta Ameriikkaan!»

»Ameriikkaan menee tämä Ihalainen ja minä olen vain muuten kyydissä,
mutta jos riehaannun, niin menen mukaan», huusi Jussi oitis taaksensa ja
Huttunen alkoi siunaella itsekseen:

»Herra isä siunatkoon! Mikä sille nyt Ihalaiselle tuli, kun Ameriikkaan,
ja heittiköhän tuo kontunsa ja akkansakin tänne!»

Hän huusi vielä miesten jälkeen:

»Minnekkäs sinä Ihalainen akkasi heitit?»

»Sano lemmolle, jotta minä sen hylkäsin», kehotti Antti Jussia. Jussi
täytti pyynnön:

»Ei Ihalainen välitä vanhasta akasta; Ameriikassa saa nuoremman. Hei
tamma!»

»Vie terveisiä Liperiin!» huusi vielä Antti. Ville Huttunen oikaisi
itsensä suoraksi kuormansa päälle, kiirehti hevostaan ja iloitsi:

»No kyllä se nyt Variksen akka kahvit keittää, kun minä vien sille
ensimäisenä tämmöiset terveiset.»

Vähän ajan kuluttua tuli miesten vastaan nahkakauppias Kukkonen, joka
ajeli lammasnahkoja ostamassa. Kun hevonen porhalsi hänen ohitseen,
hihkasi Antti:

»Nämä pojat menevät Ameriikkaan. Hei! Anna, Vatanen, tamman huhkia!»

Silmät pyöreinä katseli vastaantulija heidän jälkeensä ja siunaili
hänkin, ymmärtämättä mikä oli talon isännät saanut lähtemään
Ameriikkaan. Ohi päästyään puheli Antti:

»On se ravakka juoksija tuo tamma. Senköhän se on Riikosen oriin
peruja!»

»Sen se on! So tamma! On se tämä akalliseksi pääsy taas aika kipakkaa
peliä!» riemastui Jussi. Tamma laukkasi. Sattui aukeamaan rinnustin ja
juuri kun Jussi napeloi sitä kiinni, lähestyi Tahvo Kenonen. Se harmitti
sekä Anttia että Jussia, sillä Jussi tiesi Anna Kaisan rakastaneen
Tahvoa, ja Antti tiesi taas Tahvon kosiskelleen Anna Liisaa hänen
kanssaan kilpaa. Ynseiksi tekeytyivät nyt molemmat miehet ja pikku
vekkuleiksikin.

Tahvo tuli, pysähtyi ja kysäisi:

»Ihalainenko se tässä on ja Vatasen Jussi?»

»Kah Tahvo Kenonenhan se on», vastasi Jussi. Kenonen vakuutti se
olevansa ja menevänsä Liperiin. Silloin kysyi Ihalainen.

»Astumallako sinä Kenonen vain kuljet?»

Kenonen vähän nenäytyi kysymyksestä ja vastasi:

»Elä sinä Ihalainen ylpeile hevosillasi... On se Paavalikin jalan
vaeltanut.»

»Mitä sinulla on siinä pussissa?» vastasi siihen Antti. Kenonen ylpeili
edelleen:

»Kuule, Ihalainen: Kenosen ompelemissa housuissa on Juvan rovastikin
saarnannut. Ja semmoisen saarnan pitikin Maarian päivänä, että
Voutilaisenkin akalta pääsi itku. Elä silloin kysy, jalanko se Kenonen
kulkee!»

»Ole ääneti!» suuttui jo Antti. Mutta Kenonen ei ollut ääneti. Hän
muisti Anna Liisan lupauksen Antin kuoleman jälkeisestä naimisesta. Hän
kerskasi salaperäisenä:

»Oleko ääneti?... Kuule, Antti Ihalainen! Elä sinä ylpeile sillä
talollasi, sillä et sinä vielä tiedä, vaikka kuka siinä sinunkin
talossasi kerran isännyyttä pitää!»

Jussi oli saanut valjaat kuntoon, hyppäsi kärriin ja hihkaisi tamman
täyteen ravijuoksuun.

       *       *       *       *       *

Mutta Kenonen jatkoi matkaansa. Hän tuli Variksen mökkiin juomaan vettä
janoonsa. Mutta siellä kuuli hän ihmeellisiä asioita. Ville Huttunen oli
siellä syöttänyt hevostansa ja kertonut, että Ihalainen ja Vatanen
olivat Ameriikkaan menossa.

»Entäs se Ihalaisen akka? kysyi silloin Kenonen hämmästyneenä. Variksen
eukko siihen selitti ja päivitteli:

»No kun sen on paha henki villinnyt koko sen Ihalaisen niin, että se on
hylännyt akkansakin ja lähtenyt toisten jälestä lentämään. Vanha mies!
Ihan on näet ottanut laillisen eron koko Anna Liisasta.»

Itse Variskin siunaili siihen:

»No kyllä se villitsijä saa vakaankin miehen vietellyksi, kun kerran sen
verkkoon joutuu. Niinkuin nyt se Ihalainen ja Vatanen! No saa se
villitsijä pään nurin.»

Mutta nyt riemastui Kenonen. Nuoruuden rakkaus leimahti hänessä. Hän jo
kysyi:

»Jäiköhän se Anna Liisa muuten hyviin voimiinsa?»

»Ka mikäs sillä on! Terve ja riski ihminen, jotta olisi luullut
Ihalaiselle vielä kelpaavan monet vuodet!» vastasi Iida.

»Vai vielä se on Anna Liisa riski työakka!... Ja entäs lehmät? Siihenkö
ne Ihalaiselta jäivät?»

Iida selittää Huttuselta kuulemaansa ja siunailee:

»Siihen ovat jääneet lehmät ja hiehot! Pahahenki näet oli villinnyt
miehen niin, että lähti ihan paljailla housusillaan!»

Kenosen päätös oli valmis. Hän katsahti nopeasti pukuansa. Se oli vanha
ja rutistunut, ja housujen takapuolella oli pieni korjaus tarpeen.
Innoissaan hökäisi hän silloin:

»No nyt teki kehno kerran viisaan teon, kun vei Ihalaisen eväänään!»

Hän kopeloi takapuoltaan ja lopetti suuttuen:

»Kehnokohan nuo housujenkin syötävät nyt repi!»

Oitis riisuutui hän alushoususilleen, otti vaatteensa harjattaviksi ja
touhusi:

»Iidako se on tämän Variksen akan nimi?»

»Iidaksihan ne tätä papin mukaan haukkuvat, vaikka olisihan se näin
mökkiläisen akan nimeksi välttänyt vaikka paljas Maija tahi vaikka
Suso», mukasi Varis. Kenonen hääräili ja käski silloin Iidaa:

»Paneppas Variksen akka siellä lieteen tulta, jolla saa tässä
rässirautaa varistaa ja rässätä housut ja paltot sileiksi kuin peilin!
Käy hakemassa kuivia risuja, jotta syttyy välemmin!»

Iida totteli. Itse Kenonen alkoi pyyhkiä pöydältä pois Variksen äsken
hakattuja, kuivamaan levitettyjä tupakoita ja komensi kiihkoissaan:

»Vie pois, Varis, ne tupakan törkysi pöydältä, että pääsee siinä housuja
paikkaamaan ja silittämään!»

Hetken kuluttua sujautteli hän silitysraudalla housujansa, puhdisteli ne
enimmistä tahroista, pukeutui ja lähti hylättyä Anna Liisaa kosimaan.



VIIDES LUKU


Oli siitä mennyt se päivä loppuun ja tullut yö. Se yökin oli mennyt
menojansa, ei aivan kokonaan, mutta jo aamupuolelleen.

Silloin heräsi Ihalainen ensiksi ja alkoi puolittain tajuttomana
kopeloida tupakkakompeitaan pään-alusensa alta. Mutta tätäpä ei
löytynytkään. Se tuntui pakenevan. Hän nousi polvilleen ja alkoi kömpiä
ja etsiä pimeässä, taputellen kämmenellään lattialle levitettyjä olkia.
Ihmetteli hän myöskin, mitenkä hän ei pudonnut sängystä.

Siinä taputellessa sattui kämmenen alle jotain pehmeämpää ja Antti jo
luuli löytäneensä pieluksen, kun se älähtikin ja sanoi unen sekaisella
Jussi Vatasen äänellä:

»Kuka horna se kasvoille taputtaa!»

Nyt meni Antti sekaisin. Hän ei hoksannut miten asiat oikeastaan olivat,
vaan kysyi pöhlönä:

»Vatanenko se on?»

Vatanen kuorsasi kerran ja käänsi kylkeään. Antti alkoi taas kopeloida,
mutta mitään ei löytynyt. Tuntui vain kivistävän päätä. Hän istahti
polvet pystyssä ja ajatteli kuin unissaan eläjä, mitä tämä pimeys
merkitsi.

Vasta kotvan istuttuaan tuli hän myöskin ajatelleeksi, missä hän nyt
oikeastaan olikaan. Pitkällisten ponnistusten jälkeen hän sai sen verran
selville, että heidän pitäisi olla Joilla. Mutta olivatko he siellä ja
missä siellä, sitä ei hän käsittänyt.

Hän ryhtyi taas kopeloimaan pimeässä ja haparoi Vatasen käsiinsä, alkoi
tätä nykiä ja herätteli:

»Vatanen!... Nukutko sinä, Vatanen?»

Vatanen ärähti ja käänsi kuvettaan. Antin päätä alkoi pahemmin pakottaa.
Kauvan istuttuaan hän nukahti istualleen... Ja nyt hänen rasittuneet
ajatuksensa loihtivat hänen uniinsa rosvoseikkailun, samanlaisen kuin
oli kerran Mäki-Olkkoselle tapahtunut. Öisellä metsätiellä hän piti
rosvoa kiinni, tukki sen suuta ja koetti itse olla ääneti, että ei vain
kukaan rikoskumppani kuulisi ja osaisi tulla rosvon avuksi. Tämän
rosvojutun oli hänelle kertonut Vatanen tällä samalla kaupunkiin
tulomatkalla ja nyt näki Vatanen itsekin siitä unta.

Ja juuri sillä hetkellä sattui Antti heräämään pelottavaan uneensa ja
kahmasi pimeässä Vatasen kasvoja. Siitä heräsi Vatanen ja nyt luuli
kumpikin joutuneensa rosvojen käsiin; oitis tarrasivat he toinen
toisiinsa kiinni, aivan niinkuin Olkkosen rosvojutussa kerrotaan
tapahtuneen, ja niin alkoi paini pilkkosen pimeässä.

No oteltiin siinä. Ei kumpikaan uskaltanut huutaa tuntemattomassa
pimeydessä, koettihan vain tukkia ahdistajansa suuta. Olet kahisivat
permannolla ja kuului vihaista puhkumista, kun miehet kieriksivät mitä
ankarinta sylipainia sysimustassa yössä.

Viimein uupuivat molemmat painiin, mutta vastustajaa ei uskaltanut
kumpikaan hellittää. Ja niin viruivat he nyt tuntikauden toisiansa
tuimasti pidellen. Luut ihan ruskivat puristuksesta. Oli siinä
odottamista, että päivä valkenisi ja apu tulisi. Jo tahtoivat kädet
raueta. Viimeinen hätä oli käsissä.

Mutta äkkiä avattiin luukku, jolla pieni ikkuna oli sulettu. Miehet
tunsivat toisensa, kohottautuivat pehkuille polvet pystyssä istua
kyköttämään. Tuntui niin nololta, että kumpikaan ei ilennyt kotvaan
aikaan mitään puhua. Viimein raapi Antti korvallistansa ja huomautti
lattialle levitetyistä olista:

»Ruis-olkia ne näkyvät olevan.»

Jussi vaikeni. Hyvän tovin istuivat he nyt äänettöminä pehkuilla, ja
molemmista tuntui olo hieman ilkeältä. Vasta pitkän ajan kuluttua
selitti Vatanen erehdystään:

»Minä ihan luulin rosvoja olevan.»

»Niinhän minäkin!» yhtyi Antti.

Taas melkoisen tovin kuluttua päivitteli Vatanen ikäänkuin itsekseen:

»No otappas ja sokaise ihminen!»

Nyt istuivat he taas ja miettivät, missä olivat. Kyllä he sen piankin
käsittivät, kun huomasivat rautaristikon ikkunassa, mutta eivät he siitä
sen enempää maininneet. Kauvan istuivat sanattomina, polvet pystyssä
lattialla, kunnes Antti kysyi:

»Ei taida sinullakaan olla piippua mukana, että olisi saatu savut?»

Jussi raapi päätään ja vastasi:

»Ei taida olla... Ja tammakin on juottamatta.»

No mitäs muuta kuin istua ja odottaa. Niin he tekivätkin. Antti siinä
muisteli:

»Oli se hyvä löyly sinun saunassasi toissa iltana.»

Jussi ei vastannut. Hetken perästä lisäsi Antti:

»Jokohan se Kettunenkin on saanut saunansa kylpykuntoon?»

»Johan se kuuluu viime viikolla siinä löylyt ottaneen», murahti siihen
Jussi.

Ja taas istuivat miehet ja tyytyivät kohtaloonsa. Kauvan olivat ääneti.
Antti tarkasti olkia ja aprikoi:

»Mistähän ne tänne olkia ostavat?»

»Kuka häntä tietää... Vaikka kasvattanevat oman konnun pellossa»,
ajatteli hänelle Jussi, ja Antti, joka puristeli olkia, myönsi:

»Hyviä olkia ne ovat olleet!»

Samaa mieltä oli Jussikin, myöntäen:

»Kyllä niitä lehmä olisi syönyt.»

       *       *       *       *       *

Apua vain ei kuulunut, vaikka tuli täysi päivä. Antti oli noussut,
tarkasteli ikkunan ristikkorautoja ja arveli:

»On siinä paksua rautapunttia... Mitähän lienevät heistä tuohon
panneet?»

»On siinä paksu rautakanki ollut!» tuumiskeli Jussi, ja lisäsi puheen
jatkoksi:

»Tuommoista kankeahan se Kettunen osti kärrin akselikseen...»

Antti myönnytti:

»Kestäähän tuommoinen akselina, kun ei järin suuria kuormia pane.»

He istuivat taas lattialla rinnatusten, kyykyllensä, ja alkoivat puhua
ihmis-elämästä yleensä. Antti pani alun sanoen:

»Millähän se Tahvo Kenonenkin henkeään elättänee?»

Jussi oli ajatellut samaa asiaa ja arveli:

»Eikö tuo sillä räätälin työllä aina ansainne!»

»Tottapa se sillä... Sillä ei suinkaan se muutoin leivissä pysy!»
vahvistui siitä Anttikin, ja Jussi vielä lisäsi:

»Tekeehän se housut, niin että kestää niissä mies aikansa.»

Hetken kuluttua hän ihmetteli:

»Kas kun ne eivät ole panneet sitä Kenosta putkaan täällä Joillakaan!»

Mutta nyt he vaikenivat, kun oli tullut se sana mainituksi. Antti koetti
jonkun aikaa mietittyään kääntää puhetta toisaalle, muistellen:

»Onkohan sen Koposen ruunan patti parannut, kun se leikkuutti sen
mustalaisella?»

Jussi tunsi asian ja myönsi:

»Onhan se parannut, kun ruuna kuoli!»

       *       *       *       *       *

Odottivat miehet taas puolisen tuntia. Antti katkaisi nyt äänettömyyden,
ihmetellen:

»Vai kuoli se Heikki Koposen ruuna siitä mustalaisen tohtoroimisesta!»

»Kuoli!»

Aika kävi pitkäksi kuin nälkävuosi... Jussi jo tuskasteli:

»Kun olisi jyskyttää tuohon oveen, jotta avaisivat!»

Mutta samassa saapui apukin. Ovi avautui ja poliisi ihmetteli
kynnyksellä:

»Kylläpä ovat olet pehkuina. Mikähän täällä on tuolla tavalla
piehtaroinut!»

Otti vähän oudolta koko miehen puhe ja hymyyn tahtoi vetäytyä
poliisinkin suu hänen nähdessään nämä kaksi saman näköistä ikämiestä
istua kököttämässä pehkuilla keskilattialla rinnatusten kuin kananpojat
yöpuulla. Naurahti hän ja selitti:

»Nyt olisi tutkittava sitä eilisenpäiväistä asiaa. Jos herrat
lähtisivät.»

Silloin koetti Antti kääntää puhetta toisaalle toivossa, että ehkä se
siinä sotkeutuisi koko asia. Hän kysyi poliisilta:

»Onkohan se Pekka Parviaisen puoti vielä siinä entisessä paikassaan?»

Siinä sanoi poliisi sen pysyvänkin, mutta yhtä hyvin hän vain vaati
lähtemään. Jussi yritti silloin tekeytyä ystäväksi. Hän kysyi:

»Mistä pitäjästä se tämä poliisi on vielä syntyisin?»

»Kiihtelysvaaralta... Mutta jos sitten lähdettäisiin jo!» vastasi
poliisi.

»Vai Kiihtelyksestä. Sieltähän se on tämä minunkin tamma Kettusen
Pekalle tullut. On se taitaa iso pitäjäs se Kiihtelys.»

»On... Poliisimestari suuttuu. Jos sitten jouduttaisiin.»

Jussi yritti vielä jotakin keinoa, mutta poliisi rauhoitteli käskevästi:

»Ei siellä nyt vielä päätä poikki puraista. Aletaan vaan mennä!» ja
mentävä sitä oli.

       *       *       *       *       *

Tutkinto oli jo lopussa. Jussi kun kuuli mistä kaikesta heitä
syytettiin, ihmetteli:

»Eihän sitä nyt olisi ennätettykään tehdä semmoista pahan paljoutta, kun
vasta illalla tultiinkin.»

»Kiellä sitä puhumasta!» ärähti siihen poliisimestari poliisille ja tämä
neuvoi Jussia:

»Ei saa turhia pölistä!»

Jussi vaikenikin ja raapi harmissansa korvallistansa kunnes poliisi
kehotti:

»Saatte mennä takaisin putkaan odottamaan raastuvanoikeuden istuntoa.»

Ja turhaan yritti Jussi tehdä tenää, moittien vihoissaan poliisille:

»On se rovastinkin poika juopotellut Joilla, vaan eipäs sitä panna
putkaan, kun se on papin poika. Mutta kyllä maamiestä könyytetään
oikeuden eteen, kun se vain sattuu vaikka vähän aivastamaan, tahi
pikkuisen kipakampaa juoksua omalla hevosellaan ajamaan.»

Aamulla he taas kyköttivät oljilla odotellen raastuvanoikeuden istuntoa.
Jo alkoivat miehet puhella asemastansa hiukan vapaammin. Antti näet
ihmetteli:

»Kun ne eivät putkaan laita saunaa!»

Siihen toivomukseen yhtyi Jussikin järkeillen:

»Olisihan tosiansa paljon mukavampi maata saunan lauteilla ja kylpeä
iltikseen, kuin tuossa lattialla kyhjötellä... Eikä niiden tarvitsisi
olkiakaan ostaa. Sillä kyllä sitä tavallinen maamies tyytyisi
paljaillakin saunan lauteilla muutaman yön nukkumaan.»

»Tyytyisi sitä», lupasi Anttikin.

»Tyytyisi. Ja jos vielä toisikin vaikka vanhan hevosloimen alusekseen,
niin hätäkös siinä olisikaan lämpimillä lauteilla nukkuessa.»

»Kaikenlaiset kompeet niillä herroilla vain pitää ollakin, kuin nyt
esimerkiksi tämä putkakin», ihmetteli Jussi. »Mistä heidän päähänsä
pitää kaikkien metkujen johtua!»

Joutui sitten asian oikeudellinen tutkiminen.

Raastuvassa tuomari luki pitkän päätöksensä, jolla Antti Ihalainen ja
Jussi Vatanen, molemmat Liperintaipaleelta, tuomittiin juopumisesta,
rähinästä, hurjasta ajosta, katutappelusta, poliisin vastustamisesta,
akkunan särkemisestä ja torikauppias Kankkusen kojun kumoon ajamisesta
vetämään sakkoa niin ja niin paljon, korvaamaan vahingon sillä ja sillä
summalla, sekä maksamaan kuluja ja kipurahoja sen ja sen verran.

Tyynenä kuunteli Jussi alkua, mutta jo keskipaikoilla kirosi hän
Antille:

»Yhäkö sillä lemmolla piisaa!»

Ja kun siitä ei tuntunut loppua tulevankaan, kiehahti veri, ja kun
tuomari oli lopettanut, sanoi Jussi hänelle suoraan:

»Elä pölöpötä!»

Hänet tuomittiin nyt maksamaan sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Se otti
Antinkin luonnolle ja hän huomautti:

»Olkoot muut asiat miten hyvänsä, mutta sen minä vain sanon, että kyllä
se on h----tin väärin tehty tätä alamaista kansaa kohtaan, jotta nämä
herrat ja muut joutilaat panevat kaiken maailman pahat ja rasitukset
talonpojan niskaan.»

Oikeus julisti nyt uuden päätöksen, tuomiten Ihalaisenkin maksamaan
sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Oikeussalista pois päästyään menivät he
Antti Parviaisen kartanolle, istahtivat rinnatusten hirsiläjälle,
panivat tupakan, imeksivät piippujansa ja miettivät. Viimein ihmetteli
Vatanen:

»Seköhän tuo Niirasen viinan tähde jaksoi tämmöisen jutkun tehdä?»

Antti aprikoi kauvan ja myönsi lopulta:

»Eikö tuo liene se tehnyt.»

Hän punnitsi vielä asiaa ja paransi:

»Kyllä kai se itse kehno on siinä rienannut hierimenä! Sillä ei suinkaan
se kukaan muu sillä tavalla ilkeäisikään ihmistä villitä.»

»Ei ilkeäisi... Kehno se on ollut!» uskoi nyt Vatanenkin. »Ja putkaan
pakana meidät jutkautti! Voi sitä ryökälettä!»

He jatkoivat asian pohtimista ja harmistuivat kehnolle ja viinalle. Ja
kun he sitten laskivat miten paljo asia oli tullut heille maksamaan, ei
Jussi voinut olla raivostumatta tammallensa. Hän löi sitä nyrkillänsä
lautasille ja ärjäsi:

»Häh!»

Tamma silloin viuhautti häntäänsä. Moisesta Jussi yltyi silmittömäksi.
Hän syöksähti tamman eteen, heristi sille nyrkkiään ja karjasi:

»Viuhautappas siinä vain häntääsi, senkin imisä, niin nyhtäsen pois koko
huiskuttimen, niin jotta ei jää kuin selkäranka!... Prtuu, siinä,
lehmä!»

Hän osui nyt kaivelemaan kärrissä olevia heiniä. Sieltä sattui käteen
täysi viinalekkeri. Suutuksissaan kätki hän sen heiniin ja ähisi
viinalle:

»Tuotakin lientä piti sille Hyvärisen kohmulle ostaa ... eto tytöstä
vielä!... Eikö hän viinoitta eläisi sekin!»

Mutta lekkeriä kätkiessä sattui käsiin se tyhjä viinapullo. Hän sieppasi
sen, ryyppäsi, jos olisi vielä mitä ollut, haisteli varmuuden vuoksi ja
paiskasi sitten pullon kiveen säpäleiksi, ilkkuen sille ilolla ikäänkuin
voitokkaana uhitellen:

»Ähäh!... Vieläkö nyt jutkautat ihmisiä poliisiputkaan!»

       *       *       *       *       *

Mutta kun he hiukan myöhemmin söivät eväitänsä, hirsiläjällä istuen,
alkoi mieli rauhottua ja vahinko unohtua. Lopulta Antti ryhtyi painamaan
puheella koko harmia unohdukseen. Jussia ja itseään rauhottaaksensa hän
muisteli:

»Oli se isomahainen tuomari, se joka sakotti...»

»Olihan sillä kolme meidän kihlakunnan tuomarin mahaa», se oli Jussinkin
ajatus. Antti mietti sitä ja arveli:

»Tottapa se sentähden sakotti niin jumalattomasti, jotta saisi mahansa
täyteen...»

Molemmat raapaisivat yhtäaikaa korvallistaan ja Jussi taas kummasteli:

»Mihin lemmon aikaanhan me ehdimme tehdä niin ylettömän paljon sitä
pahuuden hantvärkkiä, kun siinä oli tuomarillekin pölpöttämistä hyväksi
tupakan panoajaksi ennen kuin sai ne kaikki loppuun luetelluksi!»

»Olihan siinä monen sorttista pahuutta!»

»Ja mene tiedä miten paljon se olisi siihen vielä lisää pulittanut, jos
en minä olisi kieltänyt pölpöttämästä. Vaan herkesipäs, kun minä
sanoin!»

»Herkesi se. Vaikka kyllä sitä harmitti, koska se sitten vielä lisäsi ne
kaupantekiäissakot», myönnytti Antti. Pahantekoja tuntui olevan
epäilyttävän paljo ja hän jo epäili:

»Kun nuo lemmot eivät olisi valehdelleet meidän päähämme!... Mene niitä
tiedä tuntemattomia vieraitamiehiä.»

Sitä epäili Anttikin ja arveli:

»Omat vieraatmiehet ne pitäisi varata näin kaupunkiin lähtiessä.»

»Oo-mat!... Omat pitäisi varata... Ei niistä vieraista näkijöistä ole
muuta kuin riesaa», yhtyi Jussi kehuen jo sitä omaa todistajaakin:

»Se Peijonniemen Koljonen se olisi hyvä ja selväpuheinen todistaja
tämmöisissäkin asioissa. Se mies osaa puhua niin jullilleen ja asiaa
myöten, jotta siitä vain ei ottaisi oikeata selvää, vaikka häntä tutkisi
sata tuomaria.»

»Se pitkä Koljonenko?»

»Se... Jos se olisi nytkin osunut paikalle ja me olisimme vain sanoneet,
että puhuppas sinäkin, Koljonen, niin tuomari itse olisi saanut sakkoa
housuihinsa, kun se poika olisi asian mallannut oikein päin.»

»Tuomari se olisi saanut!» myönsi Antti, niisti nenänsä ja valitti:

»Tuo nenäkin on tukossa!»



KUUDES LUKU


Ihalaisen Anna Liisa oli iltasella jättänyt porstuan oven säppiin
panematta, jotta Ihalainen pääsisi jyskyttämättä sisään, tullessaan
tulitikkuja hakemasta.

Hän oli jo pitkällään sängyssä, kun juohtui mieleen, että olisi pitänyt
peittää hiillos tuhkalla, jotta olisi tuli säilynyt huomiseen aamuun,
kun ei ollut tulitikkuja. Oli hän jo nousemassa sitä peittämään, kun
muisti, että olihan se Ihalainen tikkuja hakemassa.

Aamusella hän heräsi tavalliseen aikaan, katseli sänkyään ja arveli:

»Ka... Eikö se Ihalainen ole tullutkaan, kun sitä ei näy?»

Katsoi hän taaksensakin sänkyyn, mutta ei Ihalaista näkynyt sielläkään.
Hän jo siinä ajattelemaan:

»Jäiköhän se sinne yöksi, kun ei tullut ... vaikka aukihan se oli
porstuan ovi!»

Hän nousi, otti kahvipannun, avasi sen hatun ja haisteli sisusta.
Kipristi vähän nenäänsä, pani vettä pannuun ja huuhdellen sillä poroja
pois sanoi:

»Jo nuo joutaa huuhtoa pois... Muikealle haisevat...»

Ja kaataen porot veden kanssa sumppipannuun sanoi hän lisää:

»Keittää heistä sumppia, niin vähemmän tarvitsee keittäessä panna
kahviin jauhoja.»

Hän kaasi sumppia pannuun, otti puun ja alkoi hämmentää liettä, arvellen
keittää kahvia hiilillä. Mutta turhaan hämmenteli hän, ihmetellen:

»Ka! Jäikö se nyt tuo hiillos illalla peittämättä, kun se on sammunut.»

Anna Liisa alkoi toimittaa askareitansa; kun piikakin oli nyt
itseviikolla, oli näitä tavallista enemmän. Ei tahtonut ehtiäkään tehdä.

Mutta tuon tuostakin otti hän puun, hämmenteli hiillosta ja etsi tulta,
mutta: ei. Ei, niin ei... Silloin Anna Liisa aina kohensi kahvipannun
yhdestä paikasta toiseen. Tuossa aamiaisen korvilla hän jo sanoi:

»Minnehän se Ihalainen jäi, kun se ei tule?»

       *       *       *       *       *

Puoleltapäivin oli Anna Liisa ruokkinut karjan, tehnyt hevoselle appeen
ja hommannut yhtä ja toista. Taas hämmensi hän liettä ja nyt hän jo
avasi kahvipannun hatun, haisteli ja valitti:

»Vesikin jo ennättää ruveta pannussa myrtymään, kun se ei tule!»

Vähän jo suututtikin moinen vitkastelu. Eikä ruokakaan maistunut, kun ei
ollut kahvia vielä saanut.

Puolenpäivän aikana poikkesi taloon eräs vaimo, pani nyyttinsä penkille
ja joi vettä. Anna Liisa tervehti nyt häntä kysyen:

»Oletko sinä se seppä Kanasen Maija Liisa sieltä Lempaankoskelta?»

»Sehän minä olen... Tämäkö se on se Antti Ihalaisen talo?» myönsi Maija
Liisa.

»Tämähän se on.»

»Sitähän minäkin, että tämä se on. Ne kylällä jo sanoivat, että se on
Ihalaisen talo, jossa on rinnepellolla hyvin suuri sontatunkio», selitti
vieras.

»Ähää!... Vai tiesivät ne sen tunkionkin!» ihmetteli Anna Liisa. Vähän
aikaa istuivat he ääneti, kunnes Maija Liisa kysyi:

»Missäs se Ihalainen itse on?»

»Ka niitähän se meni tulitikkuja hakemaan sieltä ukko Hyvärisen
talosta... Ja sillä matkallahan tuo vielä lienee...»

»Ähää!»

Tovin kuluttua kysyi Ihalaisen Anna Liisa vuorostaan:

»Kasvoivatko sinulle pellavat hyvästi?»

»Eipä nuo erikoisen hyvästi, kun ei ollut siementä millä keväällä
kylvää... Mutta liinoja tuli kaksikymmentäkolme roivasta.»

»Vai niin tuli liinoja. On siinä loukuttamista!»

Puhuttiin nyt yhtä ja toista. Maija Liisa katsoa muljautti joskus
kahvipannuun. Lopulta hän ryki kuivaa yskää ja valitti:

»Pölyköhän lie henkeen mennyt, kun kakistuttaa!»

Anna Liisa kyllä ymmärsi sen, mutta kun ei ollut tikkuja, niin sanoi
ainoastaan:

»Vai kakistuttaa sinua!»

       *       *       *       *       *

Mutta sama asia hautui yhä Anna Liisankin mielessä.

Puolisen tuntia istuttuaan ja puheltuaan sanoikin hän:

»Olisihan tässä pitänyt vieraalle kahviakin keittää, mutta kun se
Ihalainen ei tule, niin ei näet saa tulta.»

Kanasen Maija Liisa tunsi pettyneensä, mutta ehdotti toki:

»Eikös sitä saa tuosta hiilloksesta puhumalla?»

»Niin tultako?»

»Niin.»

»Saaneeko tuosta!... Sammuivat yöllä, vaikka illalla peitin niin hyvästi
tuhkalla, ja ajattelin vielä siinä peittäessäni, jotta mene tiedä vaikka
seppä Kanasen Maija Liisa tulisi, niin on toki tulta, jotta saa kahvit
höyräyttää!»

Maija Liisa ryki tyytymättömyyttänsä yhä merkitsevämmästi. Anna Liisa
haisteli piankin taas pannua ja sanoi:

»Vesikin alkaa myrtyä pannussa, eikä se Ihalainen ikään tule.»

Mutta Kanasen Maija Liisa oli ottanut puun ja kaiveli sillä hiillosta.

»Löytyykö sieltä?» tiedusti Anna Liisa uteliaana.

»On siinä vähän kipunan näköistä... Tultako hän sitten lie vai mitä»,
selitti vieras, ja Anna Liisa ehdotti:

»Puhu siihen, niin jos hyvinkin syttyy!»

Maija Liisa kumartui ja alkoi puhaltaa hiillokseen. Ensin hän puhalsi
varovasti, ja selitti:

»Ei ole hyvä ensi henkeensä liian rajusti puhua, jotta se vie tulen
pois!»

»Joko se syttyy?» iloitsi jo Anna Liisa. Mutta ei tuli syttynyt vielä.
Maija Liisa ehdotti:

»Tuossa on suuri hiili. Puhalletaanpas yhdessä!»

Ja molemmat kumartuivat ja puhalsivat kuin palkeesta. Maija Liisa piteli
hiiltä päretikulla kiinni, ja tuprusi siinä joskus poro, kun he
päästivät siihen ilmaa suustansa.

»Puhu tuohon kanttiin», neuvoi Maija Liisa, ja Anna Liisa vakuutti:

»Siihenhän minä puhun.»

Mutta toivotonta oli kaikki.

»Ei se syty!» sanoi Maija Liisa ja Anna Liisa haisteli taas pannun
sisusta.

Sattui ohi kulkemaan Malisen vävy Jussi Kokko ja poikkesi pikimmältään
tupaan, ryyppäsi vettä ja sanoi suutaan pyyhkien:

»Söin niitä Onkamon Hirvoselta ostetuita mujeita, niin janottamaan näet
rupesi.»

Hän sytytti piippunsa ja oli jo lähdössä pois, kun Anna Liisa tiedusti:

»Sieltäkö se tämä Kokko tulee ukko Hyvärisen talosta?»

»Sieltä päinhän minä, vaikka en ihan Hyvärisestä.»

»Vai sieltä!... Eikö sitä Antti Ihalaista näkynyt jo tulevan?» tokaisi
Kanasen Maija Liisa kahvin kohtalosta huolissaan.

»Ei sitä sieltä päin näkynyt», vastasi Kokko, joi uudestaan ja kysyi:

»Riittääkö siinä tuossa teidän kaivossa vettä koko talven ajan?»

»Riittäähän siinä... Vai ei sitä Ihalaista kuulunut siellä», vastasi
Anna Liisa.

»Ei», vahvisti Kokko. Ja lähtöä tehden hän sanoi:

»Täälläkö tämä Kanasen Maija Liisa on?»

»Täälläpä häntä on», myönsi puhuteltu. Jussi Kokko katseli vielä
hetkisen Ihalaisen lapiopuuta ja ihmetteli lopullisesti lähtiessään:

»Vai ei se Ihalainen olekaan kotonaan! Meniköhän tuo Kakunvaaraan?»

»Ka sinnehän se lähti, eikä tule takaisin.»

Jussi Kokko lähti. Nyt alkoi Anna Liisaa huolestuttaa ja tovin kuluttua
hän arveli:

»Minnekähän se Ihalainen nyt on koko päiväksi jäänytkin... Tulitikkuja
ei ole koko talossa eikä Ihalainen vain tule...»

»Eikä näet tullut tuolta Jussi Kokolta pyydetyksi!» hoksasi Maija Liisa.
Ihmetteli sitä Anna Liisakin, mutta selitti:

»Kukas sitä nyt hoksasi pyytää, kun on Ihalainen kerta niitä hakemassa!»

Ei tahtonut puhelu kahvittomalla suulla oikein sujua, mutta ei toki ihan
loppunutkaan. Kerran jo taas oli katketa, mutta silloin huomasi Anna
Liisa kysyä vieraaltaan:

»Mistä sinä olit nyyttinesi tulemassa?»

»Sen Pekka Kenosen Suson lapsisaunoillahan minä tässä pistäännyin...
Vein vähän potaattipiiraita ja hersryynikukkosien tapaisia!»

»Ähää! Vai siellä! Onkos se Suso sitten saanut pieniä?» kummastui Anna
Liisa. Maija Liisa selitti:

»Eikä tuo mitään erikoisempia. Vaan kuuluihan tuolta itkua kapaloista!»

»Tytönköhän tuo Suso sai?» uteli Anna Liisa.

»Paljas poikapa tuo kuului vain olleen», valitti Maija Liisa.

»Katsohan näet sitä Susoa! Kun vielä vanhoilla päivillään höynäytyy!»
ihmetteli Anna Liisa. Kanasen emäntä muisti Pekka Kenosesta Anna Liisan
vanhan asian ja kysyi:

»Pekka Kenosen velihän se oli se entinen Tahvo Kenonen, joka sitte meni
räätäliksi. Eikös se Tahvo yhteen aikaan jo sinua ajatellut?»

Anna Liisa kainosteli siihen:

»Ajattelihan se, mutta en minä hänestä välittänyt. Tämä Ihalainen on
aina ollut semmoinen saarnamies ia hyvässä kunnossapa tuo onkin kontunsa
tähän asti pitänyt.»

»Uuras työmieshän se Ihalainen on... Vaan missähän se nyt viipyy, kun ei
jo tuo niitä tulitikkuja?» antoi Maija Liisa tulla.

Ja kyllä siinä alkoi Anna Liisakin jo ajatella yhtä ja toista, vaikka
luottikin aina siihen, että kyllä Ihalainen aikanaan tulee. Mutta häntä
olisi tarvittu pian. Levottomuutta lisäsi nyt vielä Maija Liisa sanoen:

»Kun ei vain olisi tapahtunut jotain! Kuka sen tietää, vaikka olisi
ojaan pudonnut.»

Mutta välillä ei ollut ojia. Sen muisti Anna Liisa ja huomautti siitä.
Maija Liisa vain väitti:

»Mistä sen tietää, vaikka olisi lähtenyt kiertämään sieltä Romppalan
nurmen kautta ja siellä pudonnut ojaan!»

Se selitys tuntui Anna Liisasta mahdolliselta, ja hän myönsi jo:

»Kukapas sen tietää!... Jos olisi hyvinkin saanut veneen Sormulasta ja
soutanut Hämärin lammin yli sinne Romppalan nurmelle ja pudonnut siellä
ojaan.»

Vähä vähältään alkoivat molemmat varmistua siinä uskossa, vallankin kun
Kanasen Maija Liisa vielä muisti:

»Siellähän se Koivistonkin hevonen putosi vetelään ja sinne kuoli...»

»Ähää!... Vai siellä sekin kuoli!» pääsi Anna Liisalta. Aluksi hän nyt
suuttui Ihalaiselle, kun se ei aikanaan tullut ja sitten aivan souti
ojissa rypemään. Hän moitti:

»Se onkin semmoinen kuhnija koko se Ihalainen!... Joka ojassa sen
pitääkin koluta ja rypeä!»

Ja Maija Liisakin puolestaan harmistui Rompalle, kiukutellen:

»Eikä sekään Romppa voi niitä ojiaan korjata, jotta eivät ihmiset niihin
putoaisi!»

Levottomaksi siinä kävi mieli väkisinkin. Säälikin tuli Ihalaista.
Välillä puhuttiin Kämäräisen lehmästä. Mutta piankin taas johtui puhe
Ihalaisen omituiseen viipymiseen. Anna Liisa sanoi:

»Eihän se muulloin ole näin lyhyellä matkalla kahta päivää viipynyt!»

»Eihän tällä välillä viivy», oli Kanasenkin vaimon mielipide.

Levottomuus enentyi. Anna Liisa huomautti: »Oikein pitäisi näet lähteä
kädestä pitäen tiedustamaan Hyvärisestä, onko se siellä, mutta ei ole
tässä kotimiestä.»

Hän odotti, että Maija Liisa tarjoutuisi kotimieheksi, ja Maija Liisa
puolestaan odotti, että häntä pyydettäisiin. Niin istuivat he ia
odottivat molemmat. Toinen ei rohjennut pyytää, kun ei ollut voinut
kahvia tarjota, ja toinen ei tarjoutunut, luullen että Anna Liisa ei
huoli hänestä. Jo kiukutteli itseksensä Anna Liisa:

»Ei näet sen vertaa auttaisi, että jäisi kotimieheksi tuohon!»

Maija Liisa taas suututteli itsekseen:

»Pelkääköhän se minun tästä mitä varastavan, kun ei uskalla kotimieheksi
pyytää!»

Hän loukkautui moisesta. Suuttuneena ilmoitti hän kotvasen kuluttua
nenäkkäällä juonittelulla:

»Kuuselankin rouva aina lähettää hakemaan minua kotimiehekseen, kun on
poissa... Tottapahan se ei pelkää tavaroittensa katoavan...»

Ei Anna Liisa vielä hoksannut, vaan luuli Maija Liisan tarkoittaneen,
että kyllä hän Kuuselan rouvan kotimiehenä olisi, vaan ei täällä. Alkoi
hänkin juonitella:

»Ka onhan niille rikkaille kotimieheksi tarjokkaita, vaan kukapa se
näille talonpoikaisille rupeaisi, vaikka pyytäisi.»

Suutuksissaan istuivat he aika tovin. Maija Liisa puuhaili kotvasen
nyyttiänsä kaivellen, odotti ja jo jatkoi taas juonittelua:

»Hoh-hoi!... Hoh-hoi! Kaikki sitä tätä köyhää epäilevät. Luulevatko he
sitten, että ei sitä köyhällä sielua olekaan!»

Anna Liisa polki rukkiaan, jotta kiiju hurisi, ja jatkoi juonitteluansa
hänkin:

»On... on niitä rikkailla tarjokkaita, vaikka niillä ei kotiakaan
olisi... Kaikki ne vain tätä köyhän kotia ylenkatsovat ja kiertävät.»

Niin juonittelivat he ihan tosissaan... He huokailivat katkerina, ja
Maija Liisa aikoi jo lähteä suuttuneena matkaansa. Mutta kun Anna Liisan
huoli lisääntyi eikä Anttia kuulunut, alkoi hän jo pakosta lauhtua ja
arveli pyytää... Juonitteli kumminkin vielä:

»Eikä tässä kotimiehelle saisi edes kahviakaan... Kukahan tuo silloin
rupeaisi!»

Viimein alkoi juonittelu vaimeta. Ja lopulta, kun pimeän tulo alkoi
pelottaa ja hätä lisääntyi, ryhtyi Anna Liisa äkkiä lepyttelemään
Kanasen emäntää. Hän sanoi:

»Vai yli kaksikymmentä roivasta sinulle tuli liinoja! On siinä mitä
loukuttaa ja kehrätä!»

Sovinto alkoi rakentua. Kanasen emäntä puhui leppyneenä:

»Eihän niitä olisi muuten niin paljoa kasvanut, vaan kun se oli niin
väkevä se pelto, niin se puhui liinaa, jotta ihan se hirvitti!»

»Vai ihan se niin puhui sitä liinaa että hirvitti. Tottapa se Kananen
oli siihen vetänyt oikein paksulta lantaa ja mutaa, kun se niin puhui»,
sovitteli Anna Liisa edelleen. Puhetta jatkui eri asioista, kunnes oli
jo aivan lauhduttu. Ja silloin uskalsi Anna Liisa pyytää:

»Olisit nyt tässä joutessasi kotimiehena, niin minä menisin peräämään
sitä Ihalaista, onko hän ojaan pudonnut vai missä se vetelehtää!»

Maija Liisa suostui mielellään, alkoi purkaa nyyttiään, ja Anna Liisa
lähti.



SEITSEMÄS LUKU


Hyvärisen tuvassa oli touhua... Lakanakangasta luotiin ja peitteitä
ommeltiin, sillä häät olivat tulossa. Lapset siitä niin riemuitsivat,
että olivat ihan villissä. Alituiseen katselivat tielle ja joku aina
narrasi toisia:

»Nyt tulee suurinenäinen Vatanen!»

Mutta aina oitis kun oli saanut sen sanotuksi hävisi myös sanoja itse
kuin siivillä. Milloin kiipesi uunille, milloin sängyn alle kätkeytyi
vikkelänä kuin kissa, sillä Anna Kaisan, jopa emännänkin käsi tapaili
silloin sanojan tukkapäätä. Vanuneita takkupäitä vilisi siitä huolimatta
tuvassa puolisen tusinaa.

Nyt oli taas tienpuoleinen akkuna päitä täynnä ja niiden joukosta huusi
ääni:

»Voi, voi! Nyt tulee sen Ihalaisen akka!»

Mutta Anna Kaisa ei ollut malttanut odottaa kenestä oli kysymys, ja
oitis pölysi kaksi vanukkeista päätä hänen käsissänsä. Toinen
höyhennettävistä parkui:

»Voi, voi!... Elä tukista! Enhän minä sanonut Vatasesta! Ihalaisen
akkahan se tulee... Elä tukista!»

Nyt vasta selvisi asia. Emäntä kiirehti:

»Kätkekää tuo peitteen ompelus... Ei sille tarvitse vielä sanoa, kun ei
ole kuuluutustakaan otettu... Tuleekohan tuo miestään peräämään!...
Valehtele nyt, Hyvärinen, sen menneen vaikka Littilään ... tai
Jouhkolaan!»

Hyvärinen oli viisaan näköinen: kyllähän tässä osataan.

       *       *       *       *       *

Anna Liisa oli tullut tupaan, ja kahvipannu oli aivan lennätetty
tulelle.

»Menee pikemmin pois, kun saa kahvin suuhunsa!» oli emäntä neuvonut.
Talossahan oli kiire.

Kuulumiset oli jo kysytty, kun emäntä aloitti puheen asioista, kysyen:

»Onko se Vatasen Jussi siellä Murroilla päin liikkunut?»

»Ei sitä ole näkynyt siellä... Se Littilän Hotakka siellä vain kävi
kesällä, ja Jussi Kokko ajaa toisinaan siitä kautta Lempaan myllylle»,
kielsi Anna Liisa, ja emäntä päivitteli:

»Missähän se Vatanen sitten kuleksinee... Ei sitä ole täälläkään
kuulunut hiiren hisahdusta.»

Hän kaatoi Anna Liisalle toista kuppia, ja sitä tehdessään jatkoi:

»Eikö tuo Vatanen lie sitten mennyt sinne Niiralan kylään sitä Pekka
Roivaan tyttöä katsomaan ... siltä kun on Vataselta se entinen eukko
vainaja kuollut... Ka, ryyppää siitä lisää sitä sikurivettä!»

Anna Liisa uskoi, että sinne Niiralaan se Jussi oli mennyt, ja ilmoitti:

»Onhan sillä Pekka Roivaalla kolmekin niitä tyttöjä. Sitä
Liisa-nimistäkö se Vatanen sitten aikonee!»

»Eikö tuo sitä!» myönsi emäntä, ja Anna Liisa arveli siihen:

»Ka väittääpä tuo Liisakin Jussin laiselle miehelle, vaikka on
kierosilmä. Ei se Jussikaan sen parempia saa.»

Talon väki ei pitänyt siitä huomautuksesta, ja sen johdosta syntyi tovin
äänettömyys. Puheen aloitti sitte Anna Liisa kysyen:

»Tekivätkö ne teidän lampaat tänä syksynä äpärä-vuonia?»

»Eivät tehneet muut kuin se musta emä-lammas, joka on vielä
keritsemättä», vastasi emäntä ja kysyi vuorostaan:

»Tekivätkös teidän lampaat?»

»Eivät ne tänä kesänä tehneet, vaan Kämäräisen lampaat ovat tehneet
kaikki...»

»Kahohhan!... Tekivätkö toki uuhia?»

»Eikö nuo liene puoliksi tehneet uuhia ja pässejä», ilmoitti Anna Liisa,
ja kun se asia oli selvä, kysyi hän:

»Sekö se Lehvosen Anna Priitta leikkasi teidän kaura-huuhdan?»

»Se.»

»Paljonko se sai siitä palkkaa?» uteli Anna Liisa edelleen. Nyt vastasi
itse Hyvärinen:

»Kaksikymmentä kolme kappaahan se sai kauroja!»

»Vai sen verran se sai... Kaksikymmentä kolmehan se sanoi Kanasenkin
Maija Liisa tulleen hänelle liinaroivaita», selitti siihen Anna Liisa.

»Jokohan tuo on ne loukuttanut?» kysäsi silloin emäntä, ja Anna Liisa
myönsi:

»Jo tuo lie.»

       *       *       *       *       *

Niin oli hän istunut ja puhunut, ja oli aika lähteä paluumatkalle. Siinä
hyvästellessään hän tuli kysyneeksi:

»Onko sitä Antti Ihalaista näkynyt täällä päin... Se kun lähti täältä
niitä tulitikkuja hakemaan...»

Hyvärisen suu vähän virahti ja emäntä oli viisaan näköinen.

»Taisihan se tässä käydä», myönsi isäntä, ja jouduttaakseen pois lähtöä
kaatoi emäntä vielä kahvia ja kehotti:

»Ryyppäisit tuosta nyt vielä kolmannen kupin.»

Vähän vastusteltuaan alkoi Anna Liisa hörppiä kahvia ja jatkoi samalla
tiedusteluaan, kysyen:

»Joko se meni pois?»

»Johan se lie mennyt», vastasi Hyvärinen hyvin salaperäisenä.

Anna Liisa puhui kahviinsa, jäähdyttäen sitä, ryyppäsi ja taas kysyi:

»Minnehän tuo meni?»

Yhä salaperäisemmältä näytti talon väki. Hyvärinen jo pani pikku
leikiksi, sanoi:

»Eikö tuo liene Ameriikkaan tästä lähtenyt koko Ihalainen.»

»Vai sinne!» ihmetteli Anna Liisa.

Aluksi ei hän oikein käsittänyt asian vakavuutta, sillä niin kovin hän
hämmästyi. Hyvärisen emäntä taas koetti kääntää puhetta muihin asioihin,
jottei Anna Liisa rupeaisi utelemaan. Hän sanoi lapsille:

»Menisitte, puoskat, siitä katsomaan joko se mämmitiinu on turvonnut vai
yhäkö se vuotaa siitä uurteesta!»

Mutta nähtävästi olivat lapset käyneet sitä katsomassa, koska se
Esa-niminen poika tiesi sanoa:

»Vielä se vuotaa!»

»Ja nyt tippuu jo siitä tapin juurestakin», ehätti vielä keskimäinen
tyttö.

»No mitähän tuo Ihalainen sinne Ameriikkaan meni?» hätäili Anna Liisa,
epäselvänä asiasta. Mutta taas yritti emäntä sotkea, käskien lapsia:

»Menkää siitä pennut ja ottakaa jauhoja suuhunne ja pureksikaa siitä
iskosta, jotta iskostatte sen tiinun uurteen, että ei tipu kalja pois!»

»Mennään tekemään purusta!» riehahti silloin koko lapsilauma, syöksyen
jauhovakan kimppuun, ja kohta olivat kaikki suut jauhoista purusta
puremassa.

Mutta Anna Liisa oli aivan ihmeissään Ihalaisen tähden. Hän tiedusti
taas:

»Sanoikohan se Ihalainen kauvan viipyvänsä sillä matkalla?»

»Kauvankos tuo nyt... Kukapa ne muuten miesten matkat niin hiuskarvan
päälle tietää», viisasteli Hyvärinen ja emäntä yritti yhä sotkea asiaa,
sanoen:

»Olisi se riihikin mentävä ripsumaan enimmistä pölyistä puhtaaksi. Viime
ahoksella jo oli siihen pölyn paljouteen ihan läkähtyä ja töllötä.»

»No mikähän tuolle Ihalaiselle nyt tuli, kun se Ameriikkaan lähti!»
huokasi Anna Liisa.

Hyvärinen koetti nyt jo pikku leikillä antaa Anna Liisalle pienen
vihjauksen oikeasta asiasta. Hän laski leikkiä:

»Kukapa niiden miesten asiat ymmärtää... Vaikka olisi mennyt toista Anna
Liisaa itselleen etsimään.»

Nyt sekottui Anna Liisa kokonaan. Mielen liikutus vaikutti, että hän
ymmärsi Hyväristä sanojen mukaan, vaikka tosin epäselvästi. Hän käsitti
himmeästi, että asiat olivat nyt huonosti.

Syntyi vaitiolo, kun Anna Liisa mietti asiaa. Hyvärisen emäntä
puolestaan oli tuskassa hänen viipymisensä johdosta, kun peitteen
ompelukin viipyi sen takia. Lisäksi pelkäsi hän taas uusia uteluita,
jotka voisivat paljastaa talon salaisuuden ennen kuuluutuksen ottoa.
Jouduttaakseen Anna Liisan lähtöä turvautui hän pikku viekkauteen. Hän
huomautti jo:

»On tästä sinulla vielä astua jutuuttamista keretäksesi ennen pimeän
tulemista Murroille... Vaikka lieneekö noita rosvoja nyt liikkeellä
tällä välillä yölläkään.»

Se auttoi. Anna Liisa ihan säikähti, ja pian suoriutui hän
paluumatkalle. Hyvärisen emäntä siunaili hänen lähdettyään:

»Älysipähän näet lopultakin mennä!... Panetteko pois, pennut, jo sen
jauhovakan! Syötte siinä ja apatte jauhoja kuin paras ruunun ori
apetta!»

       *       *       *       *       *

Hyvin epätietoisena ja levottomana palasi Anna Liisa kotiinsa. Rauhottui
hän, kun tiesi nyt Antin olevan Ameriikassa eikä ojassa, mutta
toisekseen hän taas ei käsittänyt mitä varten se Antti oli nyt sinne
mennyt ihan ilman puhumatta.

Niissä ajatuksissa saapui hän kotiinsa, missä Maija Liisa odotti. Oli jo
katkonut risutkin valmiiksi liedelle ja pannut pannun siihen viereen.

Anna Liisa riisuutui ja tiedusti, oliko Kanasen Maija Liisa juottanut
ruunan. Hän sai myöntävän vastauksen, ja mietti mitä puhua. Epätietoista
kun oli kaikki, alkoi hän salailla asiaa, varsinkin sen tähden että
Hyvärinen oli puhunut, jotta mene tiedä vaikka se Ihalainen olisi mennyt
uutta vaimoa ottamaan. Hän alkoi jo hämärästi aavistaa olevansa hylätty
vaimo, ja kukapa nainen myöntäisi mielellään, että mies on hänelle
kylmennyt. Hän mietti millä puheella peitellä koko asiaa. Sen
keksittyään hän ilmoitti:

»Sitä se kuuluu Pekka Roivaan tyttöä ajattelevan Jussi Vatanen.»

»Sitäkö vanhinta?»

»Sitä Liisaahan se kuuluu.»

»Joutaisi noita Roivaaltakin jo naimisiin pääsemään», toivotti Maija
Liisa, ja nyt hän jo katkoi päreitä, sillä hän oli varma siitä, että nyt
se pannu pääsee tulelle. Hän ryki taas Liperin kunnan tyytymättömyyden
yskää.

Mutta ei Anna Liisa näyttänyt muistavan koko asiaa. Hän kierteli ja
kaarteli. Kun oli muut asiat kertonut, niin ilmoitti:

»Kaksikymmentä kolme kappaahan se on Lehvosenkin Anna Priitta saanut
Hyvärisen kauran leikkuusta...»

Mutta nyt ei Maija Liisa enää malttanut odottaa. Puheeseen vastaamatta
ilmoitti hän suoraan:

»Vesikin jo rupeaa pannussa muikenemaan.»

Silloin vasta Anna Liisa hoksasi tulitikkuasian ja siunasi:

»Herra siunatkoon! Kun uneutin ne tulitikut ihan kokonaan!»

Maija Liisa pyyhki nyt pankkoa, jotta poro pölisi ja Anna Liisa aivan
hätäytyi eikä tiennyt mitä sanoa. Hätäpäissään hän jo lykkäsi syyn Antin
niskoille, sanoen:

»Semmoista se on, kun lähetät tolkuttoman miehen asialle: saat itse
mennä perästä, eikä sittenkään tule tolkkua... No, mikä veikin muistin.»

Mutta Maija Liisa ei ääntänytkään. Ilmassa oli ukkosta. Anna Liisa
unohti surunsakin ja yritti jo sovitella, ehdotti:

»Söisit nyt vaikka paljaaltaan kahvin papuja ja haukkaisit sokeria
päälle!»

Mutta ei. Ei suostunut Maija Liisa. Ähisi vain ja oli vihoissaan.
Viimein tiuskasi:

»Ei tässä tämmöisessä tupa röttelössä asuakaan tarkene lämmittämättä!
Kun on kuin harakan pesä!»

Hän oli aivan oikeassa. Sen huomasi Anna Liisakin. Yritti hän kehrätä,
mutta ei se sujunut nyt. Mietti hän keinoa, mutta ei tahtonut löytää.
Mutta Maija Liisalla oli suurempi tulen tarvis, sillä hän oli kuolla
kahvin janoon. Ja hätä yrittää keksiä keinoja, kiskoa vaikka petäjästä
tuohta. Hän ehdotti:

»Onko teillä tahko?»

Olihan se tietysti, ja Maija Liisa järkeili silloin:

»Lähteehän siitä tulta, kun kuiviltaan tahkoaa. Jos koetettaisiin tässä
vaikka sitä konstia.»

Tahko tuotiin tupaan, ja nyt emännät sillä tulta kehräämään. Hurisi
siinä tahko, kun toinen väänsi kammista ja toinen painoi rautaa päälle.

»Sinkoaahan siitä kipunoita, mutta mihinkäs ne ottaisivat tulta!»
riemastui jo Maija Liisa.

Levitettiin lattialle tappuroita ja pidettiin jos mitkä pelit, mutta
tulta vain ei saatu.

»Väännä kovemmin!» komensi Maija Liisa ja painoi rautaa tahkoon irvellä
ikenin. Mutta eivät vain tappurat leimahtaneet.

Viimein he väsyivät, pyyhkivät hien otsaltaan ja Maija Liisa sanoi:

»Ei se syty.»

He istuivat väsyneinä, epätoivoisina, ja Maija Liisa kysyi
vihansekaisena:

»Entäs Ihalainen itse?... Tuliko siitäkään sen parempaa tolkkua?»

»Tulihan siitä... Ei se ojassa ole, se kun on onneksi mennyt
Ameriikkaan», lohdutteli Anna Liisa.

Mutta silloin pyöristyivät Maija Liisan silmät. Hän tiesi mitä se
Ameriikkaan meno merkitsi, sillä monesti oli Kananen uhannut mennä sinne
akkaansa pakoon, kun hän oli sitä kovistellut väkijuomien väärin
käyttämisestä. Sääli hän nyt Anna Liisaa, joka oli muitta mutkitta
jäänyt leskeksi. Hän huudahti:

»No niinkö se nyt heittikin koko talonsa ja eukkonsa ja itse meni! Vai
semmoinen mies se olikin, sekin Ihalainen!»

Anna Liisa hätäytyi lopullisesti. Hän toki vielä puolusti:

»Eikö tuo tuolta vielä tulle!... Onhan sinne kuuluu muitakin miehiä
mennyt jo ennen Ihalaista!»

Maija Liisa huomasi, että Anna Liisa ei vielä tiedäkään, mitä moisen
miehen Ameriikkaan meno merkitsee. Hän selitti:

»Vuota vain!... Kyllä se tulee!... Kyllä nyt saat jo lesken sängyssä
maata, sillä eivät Ameriikkaan mene muut kuin ne jotka aikovat hylätä
koko akkansa.»

Ja hän selitti asian Anna Liisalle juurta jaksain. Hän kertoi miten
Kananenkin oli uhannut Ameriikasta paremman akan ottaa, ja lisäsi vielä:

»Niinhän se on sekin Rääkkylän Puhakka mennyt. Ja siihenpähän jäi senkin
akka, ja Puhakka otti Ameriikassa sen Mikko Havukan lesken. No voi
ryökälettä sitäkin Ihalaista!»

Nyt Anna Liisa jo itkeä kihautti. Maija Liisa vielä torui häntä, kysyen:

»Mitä sinä sille ukollesi oikein teit, kun se nyt tuskastui ja lähti?
Oletko sinä lyönyt sitä?»

Nyt muistui sortuneen Anna Liisan mieleen, että oli hän kerran: Juuri
silloin Ihalaisen lähtiessä oli hän leipä-lapiolla herättänyt hänet, kun
Sormusen Miina käski. Mutta leikillä hän oli sen tehnyt, eikä uskonut,
että Antti nyt siitä ottaisi nenäänsä.

Mutta ei hän sitäkään nyt sanonut Maija Liisalle, vaan puhdistautui:

»Enhän minä sitä lyönyt enkä piiskannut ole... Sovinnossa tuota on tässä
elää kituutettu ja rauhassa on oltu vihkimisestä lähtien...»

Ei silloin Maija Liisakaan ymmärtänyt Antin päähänpistoa. Arveli hän
vielä yhtä syytä ja kysyi:

»No, oletkos sinä sitten haukkunut sitä siitä, kun sillä on se nenä niin
jumalaton kuvatus?»

Ei Anna Liisa huomannut olevansa siihenkään tekoon syypää. Hän
puolustautui:

»Enhän minä ole koko nenästä sanonut muuta kuin toisinaan vaan pyytänyt,
jotta: 'Niistäisit nyt Ihalainen vähän tuota nokkatolhoasi'!...»

       *       *       *       *       *

Nyt alkoi Maija Liisa pitää Anna Liisan puolta ja soimasi Anttia, kun se
oli niin kevytmielisesti hylännyt vaimonsa. Hän unohti jo kahvinkin ja
leppyi. Talossa oli suuri suru. Anna Liisa itki pariin kertaan. Maija
Liisa päivitteli:

»No jo on paha henki saanut vallan Liperissäkin! Kun nyt tuon
Ihalaisenkin ja otti ja riivasi! Siihen se vie tämä jumalaton elämä...
Hohhoi!... Hohhoi!»

Anni Liisa oli sekaisin aivan. Ajatteli taas sitä nenästä
huomauttamistaan. Itkun lopussa hän silloin valitti:

»Ottikohan tuo nyt sitte siitä sen mieli myrtyäkseen? Mutta kukas sitä
nyt osasi uskoa, jotta hän nyt ottaa omasta nokastaan niin nenäänsä,
että siitä suuttuu ja lähtee. Kun olisi ihminen arvannut, niin en olisi
puhunut halaistua sanaa koko tolhosta. Olisin antanut sen olla niine
sisuksineen.»

Yhä lisääntyi Maija Liisassa sääli. Hän jo lohdutti Anna Liisaa sillä,
että ehkä se ukko Hyvärinen oli narrannut, se kun oli muutenkin
semmoinen koiranleuka.

Se lohdutus rauhotti sen verran, että voitiin mennä nukkumaan. Mutta
lohduttamisesta seurasi, että Maija Liisan sääli myös haihtui ja kahvi
juohtui mieleen.

Ja nyt seurasi pitkä yö. He nukkuivat samassa sängyssä, Maija Liisa
Antin paikalla. Jos vain Anna Liisa vähänkin havahtui, niin oitis kuuli
hän Maija Liisan puhuvan jotain semmoista, mikä viittasi kahviin päin,
tai ryki hän ja valitti yskäänsä. Joskus hän sanoi:

»Mikä tässä tarkenee, kun ihan kylmiltä suin piti sänkyyn vääntäytyä.»
Toisinaan taas soimasi: »On sitä muisti, kun ei muista tulitikkuja
pyytää!» Toisin ajoin taas morkkasi muilla sanoin, vaikka Anna Liisaa
ilmankin rasitti suru.

Ja silloin vasta tunsi Anna Liisa, mikä aarre ja turva hänelle oli ollut
Ihalainen. Ensi yötä hän nukkui nyt ilman sitä, vihiltä pääsystä
lähtien. Kun aamu tuli ja oli noustu, siunaili hän itsekseen:

»No sen minä vain sanon, että naisen kanssa minä en naimisiin menisi...
Koko yön nytkin vornotti ja marmatti siinä... Toista se oli Antti
Ihalainen!»



KAHDEKSAS LUKU


Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen hommailivat paluumatkaa. Kaikki tavarat
oli ostettu. Oli ostettu vihkisormuskin ja muut laitokset, ja tamma oli
aisoissa.

Nyt ajaa köröttivät he jo katua pitkin. Istuivat miehet kärrissä
rinnatusten niin makean näköisinä, että jokaisen vastaan tulijan suun
pituutta jatkui hyväsen äänettömän naurun eli hymyn mitan. Samanne
päinkin katsoivat aina. He olivat kuin kaksosveljet.

Eräässä paikassa puhui Antti:

»Tässäköhän se. Pakarisen puoti on, kun siihen on oven päälle räntätty
jotta: 'Pakarisen kauppa'?»

»Eihän se tässä taida olla. Eikös se siellä Parviaisen luona kaupitse»,
oikaisi häntä Jussi.

Sitten ajaa köröttivät he taas jonkun aikaa ääneti, kunnes Antti
ihmetteli:

»On sitä tässä kylässä tuota taloa!»

»Onhan siinä talo poikineen! Kun ne olisi kaikki panna rahaksi ja panna
yhteen kuormaan rahat, niin tokkohan tammakaan jaksaisi sitä rahakuormaa
näpistää», todisti Jussikin, ja Antti jatkoi kummasteluaan:

»Tokko vain jaksaisi! Ei ainakaan Muskon mäestä nostaisi sitä kuormaa,
jos ei kärrin perästä mies avittaisi.»

»Ei nostaisi... Mutta ei se kuorma nousisi Muskon mäestä Hyvärisenkään
ruunalla!» myönsi toinen. Antti oli samaa mieltä, vahvistaen:

»Ei nousisi. Vaan jos pantaisiin pari eteen, niin kyllä sen kuorman
pitäisi kohota, kun ne nyhtäiseisivät niin että selkä olisi suorana,
tahi sitten paukahtaisi luokki poikki, jos vain ei olisi järin paksusta
tuomesta tehty.»

»Poikki sen pitäisi paukahtaa, vaikka hän olisi miten paksusta
tuomesta!» ylpeili siihen Vatanen. Ja taas huudahti Antti ihmeissään;

»Mitenhän suureksi se tämä Join kaupunki oikein paisuukaan, kun tätä on
jo nytkin kanavalta sinne toiseen laitaan asti...»

       *       *       *       *       *

Niin jatkui keskustelu siitä asiasta, kunnes Antin oli pakko sanoa
eräästä kadun lakaisijasta, joka lakaisi katua:

»Katuako se tuo mies lakaisee?»

Mies kuuli kysymyksen, keskeytti työnsä, käänsi luutansa pystyyn, seisoi
sen varassa, katseli ja ihmetteli itsekseen:

»On siinä kaksi aika veljestä... Missähän pitäjässä tuommoisia miekkosia
kasvaa!»

Eivät he kuulleet, eivätkä tietysti olisi siitä välittäneetkään. He ajaa
köröttivät eteenpäin. Olivat he jo onnellisesti pääsemässä pois koko
kaupungistakin. Tulivat jo aivan reunaan, niin että Antin oli taas pakko
kysyä:

»Joko tämä kaupunki loppuu?»

Mutta silloin tapahtui asiassa uusi käänne. Hammaslahden Heikki Sikanen
oli ollut päivällä torilla porsaita kaupalla ja häneltä oli karannut
pikkuinen nassu. Se se nyt juosta vilisti katua myöten saparo suorana,
väliin pysähtyikin, pyöräytti itseään iloisena ja taas livisti katua
pitkin. Tämä porsas teki käänteen koko Vatasen elämässä.

Nyt se sattui juoksemaan kadun risteyksessä sen kadun poikki, jota
myöten Liperin miehet ajoivat kotipitäjääseensä. Se pysähtyi aivan
heidän tammansa eteen, röhkäisi iloisesti ja katseli ajajia. Jussi sen
huomasi ensiksi ja sanoi Antille:

»Kah! Potsi!»

Nyt sen huomasi Anttikin ja kummastui:

»Porsaspahan on! Kenenkähän tuo on?»

Porsas katseli miehiä ja Jussi pysähdytti hevosensa. Vihdoin neuvoi hän
Anttia:

»Mikäs siinä on selvässä asiassa! Ota porsas kiinni, kun sillä ei ole
omistajaa, niin onhan jotain kotiin viemisiä!»

Mutta Antti epäröi:

»Jospa se on hyvinkin jonkun?»

»Ei se ole kenenkään... Eihän kaupungissa ole kellään sikoja», vakuutti
Jussi. Samaa uskoi nyt Anttikin, kun hoksasi sen asian Jussin puheesta.
Lähellä seisoi eräs hölmö kaksitoistavuotias poika kädet housuntaskuissa
ja katsella töllisteli Liperin miehiä ihmeissään. Jussi kysyi häneltä:

»Poika hoi! Kenenkä poika sinä olet?»

»Kotilaisen!» tokaisi poika.

»Kenenkäs se on tuo porsas?» jatkoi Jussi.

»Ei se ole kenenkään!... Se vain muuten juoksentelee», selitti
töllistelijä.

Asia oli sitä myöten selvä. Jussi selitti Ihalaiselle:

»Ota vain kiinni! Minä tässä pitelen hevosta sillä aikaa... Niin on
vaikka Anna Kaisalle kaupungista tuliaisia... Perhanan lihava potsi se
onkin!»

Alkoi porsasjahti. Antti hapuili otusta käsin kiinni, mutta porsas
pyörähti aina pois, kääntyi taas päin Anttia ja katseli tämän nenää.
Silloin Jussi neuvoi:

»Maanittele... Koeta maanittelemalla!»

Antti koetti nyt pyydellä:

»Kus ... kus ... kus ... kus!»

Mutta porsas jatkoi samaa menoa ja puhkaili pyörähdellessään: »Puh!»

»Puhkaa vain porsas ja saparoaan heilauttaa, vaan ei antaannu!» sanoi
poika, joka katseli jahtia innostuneena.

»Ei se antaannu», valitti jo Antti.

»Puh!» puhahti taas porsas, ja poika nauroi kädet housuntaskuissa ja
ilmotti:

»Taas puhahti porsas!»

»Ei sitä saa» uudisti Antti. Jussi neuvoi silloin:

»Rupea könnällesi!... Ryömi polvillasi, niin se laskee lähelle!» Antti
alkoi polvillaan könytä, porsas pyörähteli edessä, poika nauroi ja Antti
valitti:

»Ei sitä paholaista saa!»

Hölmö Kotilaisen poika nauroi katketaksensa. Jussi arveli taas:

»Kun sinulla olisi, mikä haisisi, niin sitten se tulisi.»

Silloin Antti nousi, alkoi kävellä ja kussuttaa porsasta perästä
tulemaan, mutta poikakin todisti:

»Porsas vain katsoo, eikä tule.»

Viimein suuttui Antti, ryntäsi suin päin porsaan kimppuun ja huudahti:

»Etkö sinä paholaisen vietävä antaannu!»

»Puh!» vastasi porsas ja lasketteli saparo suorana pakoon, Antin
painaessa täyttä juoksua jälestä. Kotilaisen poika kipasi perästä ja
huusi Pakarisen Veikolle, joka tuli maantieteen laiskanläksyltä:

»Tule, Veikko, katsomaan, kun porsasta ajetaan!»

Antti ja porsas panivat parastaan. Kiihtyneenä huusi Jussi:

»Elä laske lempoa pakoon!... Se on lihava porsas!»

»Nyt se halvattu jo meni!» kuului etäältä Antin suuttunut ääni.

»Minnekä se meni?» huusi Jussi kiivastuneena.

»En minä tiedä, minne se meni... Se meni yhteen herraskartanoon»,
valitti Antti.

»Se meni rehtorin pihaan», auttoi poika huutaen. Ja Antti pyysi Vatasta:

»Tule sinäkin apuun!... Ei sitä kehnoa saa yksinään... Tuo säkki, johon
sitte pannaan peijooni!»

Jussi oli kiihkoissaan, hän hyppäsi alas kärristä, heitti hevosen yksin
ja lähti taistelupaikalle juoksemaan. Porsas tulikin jo kartanolta pois,
röhkäsi ja lähti hiljaa juosta hynttyyttämään. Miehet ja poika perästä.
Jussi koki neuvoa:

»Ahdistetaan se johonkin nurkkaan ja sitten otetaan!»

»Kus ... kus ... kus!» maanitteli Antti. Porsas pyöräytti saparoaan ja
poika riemuitsi. Jussi tuimistui ja ylvästeli:

»Otetaan se suorastaan juoksemalla, pakana!»

Ja nyt alkoi juoksu. Porsas vilisti katua pitkin saparo ojona ja miehet
ja Kotilaisen poika perästä niin että tukka oli suorana takana. Pojan
riemu yltyi. Hän juoksi ikenet irvellä ja iloitsi:

»Voi kun miehen tukka leuhkaa!»

»Juokse kovemmin, Antti!... Kussuta vähän juostessasi», hätäili Jussi.

He olivat jo kiinni saamaisillansa, kun porsas taas pyörähti
sairashuoneen pihaan ja eikös miehet hyökänneet suin päin perästä.
Kartanolla alkoi nyt oikea säännöllinen saartaminen. Poika oli saapunut
paikalle ja Jussi komensi:

»Tule sinä, Kotilaisen poika, kolmanneksi, niin ahdistetaan se tuonne
aitaa vastaan!»

»No!» lupasi poika, ja nyt alkoi saarto. Jussi huusi Antille:

»Ahdista sieltä seinän puolelta!... Elä laske sieltä ryökälettä
pois!...»

»Se menee!» valitti Antti.

»Elä laske!... Juokse eteen!... Potkaise kärsään paholaista, jos
yrittää!... Poika!... Elä laske vietävää portista pakenemaan!... Hös,
senkin halvattu», reuhasi Jussi liehuen seiväs kädessä.

»Lyönkö minä tällä seipäällä?» pyysi jo Antti.

»Elä lyö!... Otetaan elävänä ja viedään Anna Kaisalle», epäsi Jussi.

»Voi kun se pyörähti!» riemuitsi poika hammasrivejänsä väläytellen.

Mutta melu oli häirinnyt vieraita, ja nyt tuli lääkäri paraaseen
ötäkkään, ärjyen:

»Senkö pahaa elämää te täällä pidätte!... Missä on poliisi!»

Miehet vähän säpsähtivät viime sanan kuullessaan ja koko mellakka
taukosi. Lääkäri tiuskasi uudestaan:

»Mitä riivatun meteliä tämä tämmöinen on?»

»Tuotahan me porsasta vain otimme kiinni», selitti Jussi viattomana.
Lääkäri näytti uhkaavalta, mutta leppyi, kun kuuli pojan selittävän:

»Tuo porsas pääsi karkuun ja ne juoksivat perästä sitä kiinni ottamaan!»

»Menkää lemmon kattilaan täältä!» sanoi siihen lääkäri ja lähti antamaan
lääkkeitä sille Rissasen emännälle.

Sen pahemmitta selvisivät siitä. Porsas oli taas päässyt kadulle ja
kävellä nossutteli rauhallisena. Jussi silloin vihjasi hiljaa:

»Hiivitään varpaillaan ja temmaistaan saparosta kiinni!»

Ja niin he yrittivät käyttää salajuonta. He lähestyivät porsasta... Jo
oli se käden ylettyvillä. Nyt...

Ja silloin molemmat miehet ryntäsivät yht'aikaa. Mutta porsas livahtikin
taas käsistä, vinkasi vain kerran ja poika oli revetä naurunsa
remakkaan.

»Nyt jos olisi Pakarisen Veikko nähnyt, kun ne menivät nenälleen!»

Pääsivät siitä miehet ylös, pyyhkivät hikeänsä ja Antti päivitteli:

»Eto elävä! Minkälaisen lämpimän antaa.»

»No ei luulisi! Nyrkin kokoinen para, vaan osaapas juoksuttaa», myönsi
Jussikin, puisteli housujaan mullasta ja kehotti Anttiakin siisteyteen:

»Puistele sinäkin multaa housuistasi!»

Lepohetken perästä alkoi uusi ajo. Poika selitti porsasta katsellen:

»Se tonkii nyt tuossa multaa kärsällään.»

He lähestyivät varovasti, jottei porsas huomaisi, ja aikoivat taas
yrittää äkkihyökkäystä, kun pääsisivät sopivan välimatkan päähän. Mutta
rynnäkkö ei onnistunut nytkään. Pois livahti porsas ja alkoi painaa
suoraan keskikatua myöten. Silloin Jussi päätti, että nyt pannaan kova
kovaa vastaan, ja Antti sanoi:

»Nyt ei hellitetä, vaikka olisi perhana!»

Ja parastaan he nyt panivatkin koko joukko. Poikakin viiletti katua
pitkin niin että pää oli taa päin kenossa ja silmät muljollaan, ja töin
tuskin sai hän vastaan tulevalle Koponen pojalle huudetuksi:

»Katso, Armas, kun otetaan porsasta kiinni!»

Mutta taas, juuri kun oltiin kiinni saamaisillaan, vinkasi porsas ja
livahti aidan raosta erään talon pihaan! Neuvottomina siinä seisoivat
miehet hiki hatussa, ja Jussi jo sadatteli:

»No voi perhana sentään!... Juuri kun piti saada kiinni, niin meni! Voi
tuota halvattua!»

»No löysipäs se reiänkin, en paremmin sano!» kirosi jo Antti
suutuksissaan. Jussi todisti:

»Ei sitä enää uskalla mennä pihaan. Jos taas sattuu äksyjä ihmisiä, niin
voivat hyvinkin vielä huutaa poliisille!»

Samaa mieltä oli Anttikin, sillä äkäinen lääkäri ja putka olivat vielä
tuoreessa muistossa. Mutta toisella puolen oli porsas, eikä tehnyt mieli
siitäkään erota. Jussi jo käski:

»Tirkistä siitä reiästä, kenen talo se on?»

Antti rupesi köntälleen maahan, kurkisti lankkuaidan alla olevasta
raosta kartanolle ja sanoi:

»Siellä se on!»

Miehiä alkoi harmittaa ja suututtaa. Jussi kiukutteli:

»Senkö täyteistä ne tuohon aitaan tuonkin reiän ovat tehneet ... hyvään
lauta-aitaan!»

Sitä ei Anttikaan käsittänyt. Hän valitti:

»Oli se lihava potsi; kun ei olisi ollut tuota reikää...»

Nyt Jussi raapi päätään. Arveli mennä pihaan, mutta se äkäinen herra
kammotti. Hän jo kysyi pojalta:

»Tiedätkö sinä, Kotilaisen poika, kenen talo tämä on?»

»En minä tiedä... Vaan ei siellä ole sitä tohtoria, joka siellä
lasareetin pihalla oli», selitti poika, ja Jussi rohkaistui:

»No sitten mennään!»

Silloin alkoi vielä ankarampi ajo kuin ennen. Jussikin jo sanoi:

»Jos ei siinä muu auta, niin annetaan seipäällä kärsään, jotta töllöää
siihen paikkaan.»

Nousi huuto ja rymäkkä. Seipäät heiluivat ilmassa. Näytti aivan
kamalalta. Jussi liehui seiväs kädessä ja huusi:

»Hös vaivattu!... Ahdistetaan se tuonne tallin tahi sontatunkion taa ja
siellä hypätään kehnon niskaan!... Hös pahennus!... Elä laske, poika
sinne! Potkaise kärsään!... Hös ryökäle!»

Ja siinä kiireessä sieppasi hän täyden vesiämpärin, paiskasi sen
porsasta kohti ja kaatui itsekin huutaessaan:

»Elä laske, Ihalainen, sitä reikään! Lyö seipäällä, jos yrittää!»

»Jospa se menee!» huusi Antti vastaan. Jussi yltyi:

»Vaikka tapa silloin koko para!»

Siitä nousi nyt ihan julma sota. Joskus menivät miehet kiireessä
kuperkeikkaa. Porsas vingahteli. Poika säesti huutoa naurullaan, ja
ylisteli milloin porsaan saparoa, milloin miesten kuperkeikkoja.

Mutta nielun parhaillaan ollessa kuului hätäytynyt naisen huuto:

»Mitä rosvoja te olette, kun vieraalla kartanolla tappelette? Poliisia
minä huudan, jos ette asetu ja ole ihmisiksi.»

Hätkähtivät sitä miehet, varsinkin Jussi. Seipäät laskeutuivat alas ja
hämmästynyt nainen siunaili:

»Ka! Herra siunatkoon! Jussi Vatanenhan se on Liperistä ja Ihalaisen
Antti... Ja minä kun arvelin, että mitä ihmeen kummituksia ne ovat, kun
tuommoisen elämän nostivat keskellä parasta kaupunkia?»

Silloin tunsivat miehetkin puhujan ja Antti sanoi hänelle:

»Ka!... Eikö se ole se entinen Kaisa Karhutar, se joka meni naimisiin
sen Petrovaaran Makkosen kanssa!»

»Kaisahan se on!» myönsi siihen Jussi, ja selitti:

»Sattui tuo porsaan pahuus pääsemään säkistä karkuun ja siinä on ollut
ajamista... Kotoa tuotu porsas, niin se vierastaa näin kaupunkipaikoissa
omaakin väkeä!»

Silloin Kaisa nouti leipää, murensi sen porsaalle, ja kun porsas tuli
syömään, niin sieppasi sen syliinsä, lennätti Jussille ja kysyi:

»Onko se oikein oman sian porsaita?»

»On... Se on sen suuren imisän sian porsaita, niin arveltiin kotoa
lähtiessä, että ottaa hänet mukaansa, jos hyvinkin sattuu halukkaita
ostajia, jotka tarvitsevat porsasta», selitti Jussi sitoen säkin suuta
kiinni. Antti huomasi silloin tarpeelliseksi kysyä Kaisalta:

»Täällä Joillako se Kaisa nyt on?»

»Täällähän minä. Tämä on minun oma talo rähjäni tässä... Eikö sitä jouda
sisällä pistäytymään?» puhui Kaisa. Jussi oli siihen erittäin halukas.
Hän viskasi porsassäkin olalleen ja sanoi Antille:

»Ka, joudetaanhan me tästä vielä poikkeamaan Kaisan luo.»

He lähtivät porsainensa Kaisan vieraiksi.



YHDEKSÄS LUKU


Kaisalla sattuikin onneksi juuri olemaan pannu tulella, kun liperiläiset
saapuivat. Hän alkoi selvitellä olojaan:

»Minulla on tässä omissa hoteissa ainoastaan tämä keittiö ja kammari,
mutta kammarissa asuu se Pekka Kankkunen eukkoineen loisina, niin ei jää
itselle muuta kuin tämä keittiö... Mutta tuleepa tuota tässäkin toimeen,
herran kiitos!... Kas tuota pannua, kun jo kuohuu. Se Kankkusen eukko on
pannut suotta aikojaan noin paljon puita hellan uuniin...»

Hän pyörähti hakemaan kahvimaitoa, ja tultuaan jatkoi:

»Täällä Joilla kun tuo maitokin kallistuu, niin että ei häntä enää
pienemmät eläjät jaksa ostaa muuta kuin hutun silmäksi... Montako
lypsävää lehmää sillä Vatasella nyt on?»

»Viisitoistahan niitä on yksitellen lukien», urahti Jussi. Kaisa antoi
taas tulla kuin rallia:

»Vai viisitoista siinä Jussin talossa nyt elätetään! Onhan siinä talossa
hyvät nurmet. Niitäkin luhtaniittyjä onhan siinä ihan sinne suutari
Tolvasen mökille asti... Eikö tuo kahvi jo liene kystä... Tässä
arvelinkin, jotta tuleekohan nyt Liperistä vieraita, kun suuta syyhytti
ja tuo Kankkusen kissakin pesi silmiään, niin pistin tuossa jo pannun
valmiiksi tulelle ja aattelin, että vähemmänpä häntä on sitten enää
puuhaa vieraiden aikana... Ja yhäkö se Petrovaaran ukko Voutilainen vain
elää?»

»Eläähän se vielä ja ketterä ukkohan se onkin», myönnytti Jussi ja Antti
vahvisti:

»Ketterähän se on vielä ukko... Vielähän se kehuu rukiisen leivän ja
pytyllisen kirnumaitoa syövänsä yhdellä verolla, jos vain niikseen
tulee.»

Kaisa hompsuutti taas ja selitti:

»Illalla jäivät nuo kahvikupitkin pesemättä. Kun tässä yksinään asuu,
niin mitäpä heistä viitsii kuurata... Ja tuosta yhdestä kupista on näet
ripakin jo katkennut! Onkohan se Kankkusen eukko sen katkaissut!» Hän
selvitteli kahvia ja kysyi:

»Vai yhä se vain ukko Voutilainen jaksaa!... Ja siinäkö se vain
konnullaan elää?»

»Siinähän se.»

»Ka mikäs hänellä on siinä eläessä!» tokaisi Kaisa, jatkaen: »Se
Makkosen suku se on tainnut sieltä Petrovaarasta kokonaan jo hävitä, kun
tämä minunkin miesvainajani kuoli...»

»Vai kuoli se jo Kaisan miesvainaja!... Niitähän se oli sekin
Petrovaaran Makkosia... Eikös se ollut sen entisen Ökä-Antin poikia se
Kaisan Makkonen?» ihmetteli Antti Kaisan miehen kuolemista, ja Kaisa
myönsi:

»Niitä se oli sen Antti Makkosen perillisiä Makkos-vainaja, ja saihan se
sieltä taisi niitä ukon perujakin, joilla sitten tämä talorähjä tähän
ostettiin... Se Jussi Makkonen kun kuoli, niin se pesä näet jaettiin
sitten Antin ja tämän minun Makkosen kesken, vaikka eikö tuo liene Antti
siitä enempää osaa kähveltänyt, kun se tämä Makkos-vainaja oli semmoinen
siivoluontoinen mies, että ei se ruvennut käräjöissä rettelöimään
kenenkään kanssa.»

Jussi oli kumartunut polviensa varaan ja kuunteli miettivän näköisenä
lattiaan katsoen ja ajatellen: »Vai jo se Makkonen on kuollut!»

Sitä hän ajatteli vakavasti. Vanha rakkaus iti. Hän jo huomautti:

»Vai on tämä Kaisan oma talo niillä ukko Makkosen peruilla ostettu!»

»Onhan tämä. Vaikka paljonkos näistä tämmöisistä rähjistä on iloa, kun
ei ole pois antaa muuta kuin yksi kahden huoneen kortteeri. Mutta onhan
sen verran, että on oma hökkeli missä asuu, niin että ei tarvitse toisen
luvan nurkassa loisina vetelehtiä... Siinä olisi nyt sitä kahvin
tapaista! Juo sinä Ihalainen tuosta rivattomasta kupista! Vatanen ottaa
sen ripaniekan.»

       *       *       *       *       *

Alettiin hörppiä kahvia. Jussi mietti yhä sitä ihmeellistä asiaa, että
Kaisan mies oli kuollut eikä siitä ollut sinne Liperiin mitään kuulunut.
Kun hän oli paraillaan vetämässä aimo siemausta kahvia suuhunsa, katsoa
muljautti hän jo salavihkaa, ikäänkuin teevadin reunan takaa, Kaisaan,
huomatakseen, oliko se Kaisa vielä entisen näköinen. Ja eipä tuo
näyttänyt paljoa muuttuneen. Kun hän oli yhden teevadillisen ryypännyt,
ihmetteli hän toista täyttäessään:

»Vai kuoli se Kaisan miesvainaja!»

Kaisa huokasi syvään ja vakuutti:

»Siellä on Herransa edessä Makkos-vainaja tekemässä tiliä ajallisesta
vaelluksestansa täällä maan päällä. Ja tottapahan se oli hänellekin
sallittu, että ei saanut ikäänsä elää... Ja mitäpä tuosta liiallisesta
elämästä sitte onkaan! Enemmän vain tulee syntiä tehdyksi ja enemmän on
sitten tuomiolle tullessa vastaamista!»

Hän kuivasi esiliinallaan silmästänsä kyyneleen ja käänsi äkkiä puheen
ihmetellen:

»Olikohan se kahvi selvinnytkään kunnolleen, kun siihen kupin pohjaan on
poroja jäänyt... Vaan poroistahan se rahakin maksetaan. Niin se
Makkos-vainajakin aina sanoi, eikä se ollut siitä suustaan niin
ronkelinen kuin monet muut ovat. Kyllä sille olisi poroinenkin kahvi
kelvannut...»

»Eihän se Makkosen suku yleensäkään ole ronkelista siinä syömisen
asiassa», vakuutti Antti. Kaisa siitä kehumisesta heltyi Makkosta
kohtaan ja alkoi kiitellä:

»Ei se turhaa virnistellyt ruualle, kun sen eteen pääsi, eikä se
nenäänsä nyrpistellyt, jos olisi sattunut huttukattila pohjaan
palamaan... Herra häntä siunatkoon Makkosta siellä tulevassa
elämässä!... Ota nyt siitä, Vatanen, ja Ihalainen, toinen kuppi sitä
kahvia!... Ei tullut ostetuksi vehnäsiä, mutta kuka sitä nyt osasi
ajatella, että Liperistä asti tulee vieraita.»

Hän työnsi sokerikuppia Jussin eteen ja kehotti:

»Ota nyt, Vatanen, sokeria ettähän tuntuu! Hyvästikö se Ihalaisen Anna
Liisa jaksaa?»

»Siinähän se menee. Vaikka vanhuushan se tahtoo siellä Liperissä kaikkia
ihmisiä vaivata ja olla vastuksena», selitti Antti. Jussi veti kahvia
suuhunsa ja puraistuaan sokeria kysyi, sokeri hampaiden välissä:

»Mihinkä tautiin se tämä Makkonen kuoli?»

»Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se
poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin
katsomassa... Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi
sitten kuoli», antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana
ihmetellä:

»Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli! Yölläkö tuo kuoli, vai sattuiko
olemaan päiväinen aika?»

»Ei se ollut oikein kumpainenkaan. Se oli paremmin aamuhämärää, kun
pesijä tuli. Vaikka johan se Makkonen oli kuollut ennen kuin pesijä
ennätti tullakaan. Kasurisen Susohan sen pesi.»

»Vai Suso sen pesi!... Onko se Suso täältä näiltä paikoin kotoisin?»
tarttui siihen Antti, ja Kaisa sanoi Suson olevan Kiihtelysvaarasta.

»Sitähän minäkin, että Kiihtelyksestä se on!» myönsi Antti. Jussi taas
puolestaan mietti yhä vain sitä samaa kummallista sattumaa, että hän ja
Kaisa osuivat olemaan leskinä nyt samaan aikaan. Siitä johtui taas
mieleen toisia ajatuksia. Hän tiedusti:

»Taitaa se tämmöinen talo olla hyvinkin kallis ostaessa?»

Ei Kaisa olisi arvannut oikein pitää nyt hintoja korkealla, ja sanoi
vain:

»Eihän nämä tämmöiset köyhän talot kalliita ole niin kuin noiden
rikkaiden Parviaisten ja muiden talot. Liekkö se Makkonen maksanut tästä
kolmeakaan tuhatta enempää... Vaan sanovathan ne, että tästä tulisi
kallis talo, jos rakentaisi ja korjuuttaisi.»

»Vai tulisi rakentamalla kallis!» yhtyi puheeseen Antti. Jussi vertaili
talon hintaa Hyvärisen tytön myötäjäisiin. Jo kysyi hän Kaisalta:

»Milloinka se tämä Makkonen kuoli?»

»Johan siitä on Mikkelin jälkiviikosta toinen vuosi menemässä. Se kuoli
samaan aikaan kuin Jussi Väänäsen isä ukko sieltä Kiihtelysvaarasta!»

Hän pyyhki pankon ja kysyi:

»Yhäkö se on tämä Vatanen yhtä iloisen luontoinen kuin ennenkin?»

Jussi ei nyt vastannut. Mutta Antti muisti Jussin vanhan rakkauden,
vertasi jo Kaisaa Hyvärisen tyttöön ja vastasi:

»Eihän tätä Jussia ole surut painaneet. Ja mitäpä hän saisikaan
surtavakseen, kun on miehellä talo semmoinen, että siinä ovat pitäjän
paraat heinämaatkin ... varsinkin mitä luhtaniittyihin tulee.»

Jussi taas oli sillä aikaa ajatellut toista asiaa ja kysyi nyt:

»Vai jo siitä on toista vuotta Makkos-vainajan kuolemasta! Kyllä kai se
on täällä Joillakin sama laki kuin Liperissäkin, jotta vaimonpuoletkin
pääsevät jo vuoden päästä toisille kuuluutuksille, jos vain itse sitä
haluavat?»

»Eipä tuota ole tullut perätyksi, kun ei tässä ole ollut mitään
aikomuksiakaan. Vaikka eikö tuo liene sama laki täälläkin, kun täällä on
kerran Liperistä tullut pappikin?» selitti Kaisa, ja Jussi yhtyi:

»Samahan se sitten on. Vai Liperistä täällä on pappikin! Onkohan tuo sen
entisen hyväsaarnaisen rovastin poikia?»

»Niitäköhän lienee vai lieneekö sitten sen kappalaisen, sen vanhan
Tujuliinin poikia. Anteliiniksi ne sitä sanovat sukunimeltään», tuli
Kaisalta, ja nyt vahvisti Antti:

»Tujuliinin poikiahan se sitten on, sillä eihän sillä rovastilla ollut
sen nimisiä lapsia, vaikka sillä oli niitä yhtä vaille tusina.»

»Tujuliininhan se on. Eikö tuo lienekin se Tujuliinin Kasperi, josta ne
yhteen aikaan eivät sanoneet tulleen mitään», myönsi Vatanen siihen.

Puhuttiin muista vähemmän tärkeistä asioista. Jussissa oli alkanut kyteä
vanha rakkaus yhä kovemmin; hän pelkäsi jo, että jos se Antti nyt taas
ennen aikojaan puhui siitä Hyvärisen tytön asiasta. Alkoi jo vähän
suuttuakin siitä Antille, mutta ei löytänyt muuta sopivaa keinoa
ilmottaaksensa närkästystään, ja varottaaksensa samalla, kuin että
sanoi:

»Onkin tässä tullut jo kaikki asiat puhutuksi. Vaikka eihän se miehille
oikein sopisi semmoinen kielen kantaminen. Se Sormusen Pekkakin on siitä
päässyt ihan akkojen kirjoihin, kun ei malta sitä suukomentoaan pitää
kurissa, vaan meni senkin Kakriaisen Mikon ja Hentusen tytön naimisista
ennen aikojaan hölöttämään, kun sattui olemaan puhemiehenä, ja sillä
tavalla sai aikaan, että Kakriainen ei päässytkään enää perääntymään,
kun se Kososen tyttö, johon Mikko aikoi Hentusen tytön vaihtaa, sai näet
sen kautta asiasta perää eikä enää huolinut Mikosta.»

Sitä sanoessaan hän muljautti Anttiin pariinkin kertaan, huomauttaakseen
ja nähdäkseen, älyääköhän se Antti. Mutta Antti oikeastaan oli älynnyt
asian heti kun Jussi kysyi Kaisan talon hintaa ja sitten sitä leskiajan
pituutta. Nyt hän varmistui asiasta ja alkoi auttaa Jussia, arvellen sen
kuuluvan hänelle, hän kun kerran oli puhemies. Hän jo kysyi:

»Vai ei ole Kaisa vielä aikonut mitään, vaikka Makkos-vainaja kuoli jo
viime syksynä Mikkelin alusviikolla!»

Kaisa alkoi silloin lasketella:

»Kukapa niistä köyhistä huolisikaan, vaikka itse aikoisikin... Eikä se
meidän suku ole ollut milloinkaan niin hätäistä ja kiireellistä, että ei
ole oikein ehtinyt entisen elävistä sänkyä puhdistaa, kun jo toisen
ottaa. Sekin Sohvi Karhutar, olihan se Ruukin Pekka Sahasen jälkeen
kuusi vuotta leskenä, ennen kuin meni sille Uudenkylän Suhoselle, jonka
kanssa se sitten oli yhdessä Suhosen kuolemaan asti... Ja sekin Loviisa,
sen Jussi Karhun tyttö... Vastahan sekin meni näet Könösen Antille, kun
oli ollut Miinalaisen leskenä seitsemän vuotta... Se on koko tämä Karhun
suku ollut aina semmoista ajattelevaa ja vakavaa sukua...»

Omaa vakavuuttaan ajatellen hän pyöräytti asian:

»Vaikka eipä ne kaikki malttaisi niin tarkkaan leskensänkyään maata...
Sekin Mulon Massisen leski oli jo toisen kelkassa, ennen kuin vielä oli
ehtinyt ottaa selvää Massisen kaikista lapsistakaan, montako niitä jäi.»

Jussia miellytti Kaisan vakavuus, jota vielä vahvisti Antti sanoen:

»Vakavamielistä sukuahan se on se Karhun sukukunta aikoinaan ollut...
Möröksihän ne sitä Pekka Karhua sanoivatkin, ja sen Mikko Karhun tyttöä
haukuttiin Kontioksi.»

Mutta liialliselta hänestä kumminkin tuntui semmoinen vakavuus, jos
Kaisa päättäisi muun Karhun suvun esimerkkiä seuraten pitää sänkyään
leskensänkynä kuusin vuosin. Jussin asiaa ajatellen ja ajaen hän sen
vuoksi huomautti:

»Vaikka kyllähän se ravakka vaimoihminen, niin kuin Kaisakin on,
ennättää yhden leskensängyn loppuun maata vähemmässäkin ajassa kuin
kuudessa vuodessa!»

»Ennättää!» kiirehti Jussikin, ja lisäsi vielä:

»Liiallista ylellisyyttähän onkin pitää sänkyään puolillaan niin
kauvan.»

       *       *       *       *       *

Miehet katsahtivat toisiinsa hyvässä ymmärtämyksessä ja Antti jo iski
silmääkin. Mutta Kaisa ei tahtonut sukunsa ansioita puolustamatta
jättää, ja hän pani vastaan selittäen:

»No, parempi on sentään pitää sänkyään puolillaan muutama liikeneväkin
vuosi, kuin koota se ihan kukkuralleen niinkuin se Rissasenkin akka oli
tehnyt ... vaikka hänellä oli omakin mies. Lopulta sitte oma ukko jo sai
tietää, ja tietäähän sen mikä loppu semmoisesta elämästä tulee. Mutta
tässä Karhun sukukunnassa on aina eletty ihmisiksi.»

Sen todisti Anttikin, murahtaen:

»Niin on eletty. Niin on ollut siinä suvussa sänky aina tasapää kuin
ryyhäpuulla pyyhkäisty jyväkappa: ei ole ollut liikoja, jos ei vajaakaan
lie ollut.»

Jussiakin miellytti, että koko Karhun suku oli niin vakavamielistä
väkeä, ja Kaisakin mielistyi kehumisesta. Tarjosi jo kolmannet kupit
kahvia ja kainosteli nyt itseään, puhuen:

»Ka mitäpä häntä ihminen tarvitsee turhaa huikennella ja huvitella.
Pääsee tuota vähemmälläkin synnin teolla maan rakoon, niin kuin
Makkos-vainajakin pääsi... Ottaisitte siitä nyt kolmannet kupit
lämpimiksenne!»

»Olisipa tuo jo entinenkin välttänyt», vastusteli Jussi, ja Antti taas
puolestaan jatkoi muuta puhetta, myöntäen:

»Pääseehän sitä maan rakoon, vaikka ei yhtään huikentelisi. Eikä se tämä
Kaisa huikennellut nuoruudessaankaan, kun vielä siellä
Liperintaipaleella tyttönä oli.»

»Vakavahan tämä Kaisa oli jo silloinkin», kiitteli Jussikin sokeria
puraistessaan.

»Ka, ota nyt Ihalainenkin sitä kahvivettä!» kehotti Kaisa hyvillä
mielin.

Oli jo puhuttu monet mutkat ja päästy lähelle asian ydintä, kun Kaisa
oli tehdä turhaksi kaikki entiset vaivat, kääntäen äkkiä puheen
toisaalle. Kysyi näet yht'äkkiä:

»Vartavastenko se Ihalainen ja Vatanen tulivat sitä porsasta kaupalle?»

Jussi pelkäsi, että nyt se Antti lopultakin pilaa asian ja sanoo, että
oli sitä muutakin asiaa, ja sillä tavalla antaa ilmi Hyvärisen tytön.
Sitä estääkseen, Anttia ja koko asiaa jotenkin hämmentääkseen, alkoi hän
niistää turistella nenäänsä, kun ei itsekään keksinyt mitä vastata niin
äkkinäiseen kysymykseen.

Mutta Antti osottautuikin oikeaksi puhemieheksi. Hän vastasi
varmuudella:

»Sitähän me läksimme tuomaan tarjolle, kun niitä tällä Vatasella on
liikenemään asti ja toisiahan ne siat siellä maalla vain porsivat.»

»Vai vartavasten porsasta tuomaan!»

»Vartavasten... Vaikka ajateltiin samalla, että jos sattuu, niin
kysytään samalla, asuuko se vielä Joilla se Makkosen leski, niin olisi
käyty kysymässä, jotta milloin se Makkonen kuoli, kun ei sen kuolemasta
ole sinne Liperiin mitään kuulunut», lisäsi Antti, yrittäen vielä päästä
takaisin asiaan kiinni.

Nyt oli Jussi kiitollinen Antille. Tosin molemmat miehet soimailivat
sydämissään Kaisaa, se kun noin joutavalla kysymyksellä oli taas saanut
aikaan, että kierros oli alettava alusta. Ei tahtonut enää keksiä mistä
alkaa. Asian vaikeutta ajatellen otti Antti vertauksen, sanoen ikäänkuin
itsekseen:

»Kyllä siinä näkyy olevan työtä ennen kuin saa porsaan kierrokseen ja
siitä säkkiin.»

Mutta eihän Kaisa mistä tiennyt, että siinä oli vertaus. Hän käsitti
siinä olevan paljaan äskeisen porsaskysymyksen puheena, ja neuvoi:

»Kyllähän siinä on työtä, jos tuhmasti ottaa kiinni... Vaan kun ottaa
syöttiä ja osaa viisaasti maanitella ja keplutella, niin kyllä
viisaankin porsaan säkkiin saa.»

Siinä tuntui olevan neuvoa ja ennustusta. Molemmat miehet olivat varmat
siitä, että Kaisa ylpeilee ja jo tahtoo sanoa, ettei niitä
kaupunkitalojen omistajia niin vain väkirynnäköllä viedä. Miettiviksi
kävivät miehet. Kaisa heidän mielestään vielä ikäänkuin muka ilkkui,
sanoessaan:

»Niinhän minä neuvoin Tikkalanvaaran Holopaistakin, kun siltä pääsi
härkä karkuun, että ota kauroja vakkaan ja pyydä sillä ja helisytä jyviä
vakassa, niin kyllä se tulee. Ja sillä lailla se Holopainen saikin
härkänsä taas nuoraan ja möi sille lihakauppias Kinnuselle, joka osti
Simo Tuunaisen talon.»

Silloin luulivat molemmat miehet Kaisan tarkottavan, ettei se
kaupunkilainen, varsinkaan oman talon omistaja, lähde yhden Jussi
Vatasen taloon, vaikka hänessä olisi kuinka hyvät heinämaat, vaan että
parempi jyvävakka siihen tarvitaan, jos mieli houkutella. Asia synkkeni
nyt kerrassaan ja Antti jo sanoi:

»Mistäpä sitä aina jokaiselle semmoinen jyvävakka riittää, ja varsinkin
näin kaupunkireisulla sattuu käsille!»

Ja toivottomaksi kävi homma, kun Kaisa Antin puheeseen myönsi:

»Eihän sitä aina satu jokaisella jyvävakkaa olemaan... Mutta parempi on
antaa silloin porsaan juosta yksinään, kuin ruveta sitä väkivallalla
kiinni saamaan. Aikansa se kun juoksee, niin tottapahan väsyy ja menee
jonkun taloon.»

Se oli kuin lopullinen neuvo pysyä erillään Kaisasta. Niin tuntui Jussin
mielestä. Hän jo käänsikin puheen kokonaan toiseen asiaan, kysyen:

»Paljonkohan sitte Kinnunen maksoi siitä Tikkalan Holopaisen härästä?»

»Toista sataa markkaahan se taisi maksaa. Ja nahkan sai vielä Holopainen
itse ja vei sen Haarasen karvariverstaan piiskattavaksi... Ja tulihan
siitä ruojasta hyviä pieksunpohjia selkänahasta, ja liepeistä sai
ruojuita ja kaustonahkoja.»

Antistakin tuntui, että asia oli toivoton, ja hän yhtyi puheeseen
kysyen:

»Oliko se sarvipää härkä?»

»Mulipää se oli, punaisen kirjava väriltään. Isonlainen härän
jurtikkahan se muutoin oli», ilmotti Kaisa.

»Olikohan monivuotinen jo?»

»Niinkö se Holopaisen härkä?»

»Niin.»

»Mitenkäs se olikaan?... No, herra siunatkoon! Jäiköhän se ikä minulta
kysymättä, kun se nyt ei tule päähän!... Kyllä kai se unohtui kysymättä!
Ja kas kun se Holopainen ei itsekään huomannut siitä puhua, vaikka se
tässä istui ja joi kahviakin... Mutta eiköhän tuo lihakauppias Kinnunen
sattuisi sitä muistamaan; se asuu siinä Liperiin menevän kadun varrella,
niin että Liperiin mennessä ei tule väärää, jos pistäytyy kysymässä. Ja
se Kinnunen on hyvin höyli mies. Kyllä se sanoo, kun vain sanotte, jotta
se Makkosen leski neuvoi tulemaan.»

Masentuneet olivat miehet. Jussissa herännyt vanha rakkaus oli niin
alkuunsa tukahdutettu. Kyynäspäät polvien nojassa hän imi piippuansa,
katsoi lattiaan ja jo huokasi lopulta:

»Olisi tässä aika lähteä jo kotiin päin.»

»Eihän tässä nyt vielä mihin ole kiirettä. Ennättäähän tuonne nyt
Liperiin, vaikka myöhemminkin lähtee!» esteli Kaisa.

Mutta Jussista se estely tuntui ivailulta. Mielenkarvaus sen vaikutti.
Hän ajatteli: »Se tahtoo tuolla sanoa, että ennättää tuota moiseen
lystiin, kuin mikä se Liperikin on, mokomakin likaluoso, koko pitäjäs.»
Hän luuli Kaisan siten ylpeilevän kaupunkilaisuudellaan, loukkautui ja
alkoi juonitella, sanoen:

»Ka kotiinsapa sen pitää köyhänkin rientää, kun ei kannata näin
kaupunkipaikoissa asua ja taloja ostaa.»

Kaisasta se oli viisaasti sanottu. Hän ihastui Vataseen ja myönsi:

»Kotihan se on aina koti köyhälläkin. Sinne se vain vetää, olipahan
ihminen sitten ylhäinen tai alhainen. Ei se sillä väliä pidä!»

Jussia sisutti yhä enemmän. Hän sylkäsi, kumartui alemma ja juonitteli
vastaan, pistäen:

»Ka pitäähän niitä olla alhaisiakin maailmassa, sillä eivät suinkaan ne
muuten ylhäisetkään kaupungissa herrastelisi ja ylpeilisi, ja katsoisi
ylen tätä alempaa kansaa.»

Herra isä, miten viisaasti se Vatanen tuntui nyt puhuvan! Kaisa oli
hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Hän myönsi:

»Tottapa juuri sen tähden niin on laitettukin alussa, että pitää olla
alhaisempiakin, jotta voisivat toiset ihmisiksi elää, jottei heidän
tarvitsisi tuolla sateessa ja kylmässä puutosta kärsiä ja nähdä nälkää
ja värjötellä.»

»Se pistelee ... se pistelee, että jos hän tulisi minulle akaksi, niin
pitäisi sateisellakin ilmalla lähteä esimerkiksi niittämään, tahi
pakkasella viemään lehmille vettä», ajatteli Jussi, ja juonitteli yhä
katkerampana, pistäen hänkin, jopa kehaisten:

»Tottapa se on niin laitettu... Vaikka eletäänhän sitä Liperissäkin ja
omaa leipää syödäänkin, eikä tarvitse maidonkaan kalleuden tautta maidon
puutetta kärsiä, kun omat lehmät lypsävät minkä vain nännistä kehtaa
vetää. Rainnoittain vain kannetaan rieskamaitoa maitokammariin
piimimään.»

Aivan heltyi Kaisan mieli, kun kuuli Liperiä noin kehuttavan. Hän oli
nyt kuin muukalainen vieraalla maalla, ja Liperin maitopytyt juohtuivat
mieleen. »Onnellisia ne, jotka siellä saavat asua ikänsä!» huokasi hän
itsekseen, ja ääneensä hän sanoi:

»Ihmisiähän siellä Liperissäkin elää, ja mikäs siellä on eläessä
semmoisessa pitäjässä!»

Se vielä puuttui: Kaisa tahtoi viitata, ettei hän muka liperiläisiäkään
niin ylenkatso, ettei pitäisi niitä ihmisinä. Jussin mitta oli täysi.
Vanha rakkauskin unohtui. Hän kerskasi pistäen:

»No ei ole meidänkään matkassa, tämän Ihalaisen kanssa, yhtään Liperistä
tullutta porsasta, vaan ihmisiä olemme vielä molemmat, vaikka olemmekin
ikämme Liperintaipaleella eläneet ja omaa kontua viljelleet. Eikä ole
tarvinnut vielä kirnumaitoa tuoreeltaan suoraan kirnusta juoda, vaan on
ollut vara hapattaa se niin muikeaksi, että se on kuin paras kalja.»

Hän viskasi jo porsassäkin selkäänsä ja jatkoi kerskaustaan:

»Neljä maitotiinua kun seisoo meidänkin talossa yhdessä rivissä, ja
yhdestä kun otetaan, niin toiseen pannaan, jotta on siinä aikaa maidolla
muieta... Ja pään kokoistakin kokkelia kun saa sieltä maitokapustalla
leukansa alle ammentaa, niin ei siinä tarvitse maidon vähyyttä huutaa.»

Hämmästyi aivan Kaisa Jussin rikkautta ja arveli, ettei ollut ihme, jos
jo vähän kehaseekin. Hän ihmetteli:

»No tietäähän tuon nyt, että on sitä Liperissä sitä maidon puolta!»

Mutta Jussi, joka oli hänet taas ihan väärin ymmärtänyt, menetti jo
malttinsa. Äänestäkin piti jo huomata hänen olevan äkeissään, kun hän
juonitteli ihan jo riitelemällä:

»Niinkö ne nämä kaupunkilaiset sitten luulevat, että Liperissä ei ole
muuta kuin vain sitä maidon heraa ja sitä kokkelitörkyä! Kyllä ne
liperiläiset vielä akkoja saavat, ja jos niikseen tulee, niin tulevat ne
toimeen omankin pitäjänsä akoilla.»

»Onhan siellä akkoja», yritti Kaisa, mutta Jussi, joka luuli sitäkin
ivaksi, oli jo niin julmistunut, ettei antanut suun vuoroa, vaan riiteli
äkeissään:

»No on kyllä. Ei sinun tarvitse yhtään ylpeillä! Ja jos ei Liperistä
tuotaisi Join markkinoille hevosiakin, niin näkisithän, olisiko täällä
muuta nelijalkaista kuin se Joonas-mustilaisen kaakki!»

Kaisa ällistyi Jussin kiivastumista. Porsas vinkui säkissä kuin syötävä.
Jussi huusi sille kiukuissaan:

»Vieläkö sinä vingut, senkin harjaselkä!... Kun potkasen kerran, niin
tukkeat siinä sen kehnon vietävä kärsäsi!»

»Herra isä!» yritti Kaisa. Mutta Jussi oli kuohuksissaan. Hän viskasi
porsassäkin olalleen ja sanoi Antille jyrkästi:

»Tule hiiteen täältä!»

He olivat jo menossa, kun asia saikin ihan toisen käänteen. Kaisa oli
unohtanut yhden asian. Hätäyksissään kysyi hän, kun miehet olivat jo
ovessa menossa:

»Hyvästikö se Vatasen Loviisa vain jaksaa ja onko se terveenä?»

»Loviisako?» pääsi silloin Jussilta, ja nyt vasta hoksasivat miehet,
että Kaisalla ei ollut vielä tietoa koko Jussin leskeydestä. Arvaahan
sen, mikä ällistys se oli! Kaisa sai toistaa kysymyksensä ennen kuin
Antti tointui selittämään:

»Mikäpäs sillä Loviisalla lienee jaksaessa varsinkin terveyden puolesta,
kun se pääsi sinne Vanhanpihan Ristiinan viereen hautuumaahan.»

»Herra isä tokiinsa siunatkoon», huudahti silloin Kaisa silmät pyöreinä
hämmästyksestä, ja lisäsi:

»Mikä sen Loviisan nyt tappoi kesken ikäänsä! Kun ei ole kuulunut mitään
koko asiasta, eikä tullut kysytyksikään! Vai siihen Loviisa haudattiin
Vanhanpihan Ristiinan viereen!»

»Siihenhän se haudattiin... Koulun kanssa haudattiin, ja se vanha
lukkari oli laulamassa», selitti leppynyt Jussi.

Kaisa siunaili kotvasen aikaa, ja miehet odottivat, että Kaisa pyytäisi
istumaan... Peläten ettei Kaisa sitä huomaisi tehdä, huomautti Antti jo
Jussille:

»Olisi pitänyt Kaisalta pyytää porsaalle maitoa juoda, jottei kuolisi
janoon, kun mennään Liperiin.»

Silloin älysi Kaisakin ja pyysi:

»Eihän nyt vielä ole mihin kiire! Istuisitte tuossa vielä, niin minä
annan porsaalle tuota illallista maidon tostolia ja saapi tässä kysellä
siitä Loviisan kuolemastakin!»

Miehet istuivat, porsas vinkui säkissä. Jussi päästi sen nyt lattialle
ja iloisena alkoi se pyörähdellä ja puhahdella, ja Kaisa riemastui
siitä, varsinkin kun se oli muka Liperistä kotoisin. Hän toi maitoa ja
arveli:

»Jokohan se osaa röhkiä!»

»Jo se röhkii!» myönsivät miehet. Kaisa riemastui. Porsas tuntui hänestä
jo ihan läheiseltä. Hän otti sen syliinsä, syyhytti sen selkää ja
hyväili:

»No voi herran terttu sentään sinua, pikku potsi! Ihan tämä on kuin
läheisiä sukulaisia, kun on Liperissä syntynyt!»

»Vai niin se tuntuu Kaisasta!» pisti jo Ihalainen leikiksi.



KYMMENES LUKU


Nyt alkoivat miehet kierroksensa alusta. Mutta he olivat ottaneet opiksi
Kaisan puheet jyvävakasta ja muista maanituskeinoista ja Antti mietti
uutta alkua. Kaisa syötteli porsasta. Jo ilmoitti Antti:

»Johan se Loviisa kuoli. On Jussilla se leskensänkykin maattu lailliseen
määrään asti.»

»Vai jo se niin kauvan on Loviisa kuolleena ollut! Arvasihan sen jo
Loviisan nuorena ollessa, jotta kuolema se hänellekin lopulta osaksi
tulee. Se jo pienenä tyttönä ollessaan oli tulirokossa ja muutenkin
semmoinen hinterä ruumiiltaan. Voi sitä Loviisa-raukkaakin!»

»Olihan se rokossa. Vaan paranihan se vielä siitä ja terveenähän se
sitten eli Loviisa-vainaja kuolemaansa asti, paitsi milloin sattui vähän
pienempiä heikkouksia sairastamaan», vakuutti Jussi.

»Vai terveenä se Loviisa eli!... Kun ei näet ole kukaan hisahtanutkaan,
että Vatanen on jo leskenä vaimostaan!... Kas tuota porsasta, kun ei syö
siivolla, vaan tolaa vain lattian maidolla!» päivitteli Kaisa. Antti
taas puolestaan piti puhemiehenä asiaa nyt vireillä, sanoen:

»Leskeksihän se Jussi jäi! Vaikka olisi siinä Vatasen talossa tarvittu
vaimonpuolikin!»

»Ka minkäpäs sille kuolemalle tekee, kun se kerran tulee. Ei se kierrä
ketään. Veihän se sen Kontiolahden Pirisenkin, vaikka se oli vielä viime
markkinoiden aikana niin vahva, jotta poliisit eivät saaneet sitä omin
voimin putkaan köijätyksi, vaan piti pyytää Neppelän viinarännin miehiä
apuun!»

Miehet vilkasivat nyt toisiinsa, sillä poliisi oli heille kuuma peruna
pivossa, varsinkin tämmöisen asian aikana. Hämillään sanoi Antti:

»Vai rännin miehiä piti avuksi hakea ennen kuin Pirisen saivat putkaan!»

Ja hälventääkseen epäluulotkin ihmetteli Jussi:

»Vai on se täällä kaupungissa semmoinen laitos, johon viedään putkaan...
Ei siellä Liperissä päin ole sitä kuultu olevan.»

»Mitäs niitä siellä kuulisi; kun siellä päin elävät kaikki ihmisiksi,
niin kukas niitä siivoja miehiä putkaan veisi... Vaan kyllä sitä täällä
kaupungissa asuja saa nähdä senkin seitsemän sorttista rötköä ja
roikaletta... Nyt on kuitenkin herran kiitos ollut vähän aikaa
hiljaisempaa, ennen kuin vasta tässä pari päivää sitten kuului kaksi
mies-rötkälettä pitäneen semmoista jumalatonta elämää, jotta koko
kaupungin olivat olleet panna nurin... Mutta kytkettypä nuo oli nekin
roikaleet.»

Se puhe pani miehet ajattelemaan, sillä molemmat tajusivat, että siinä
se nyt on pahin loukkauskivi. Olivat jo varmatkin siitä, että Kaisa
tietää ketä ne kaksi rötkälettä ovat. Asia näytti entisestäänkin yhä
vain pahenevan. Miehet vaikenivat. Varmuuden vuoksi kysäsi kumminkin
Antti:

»Mahtoikohan tulla tietoon miesten nimet ja kotipaikka, että tietäisi
ketä ne olivat?»

»Eipä tuo Kososen Ville sanonut joutaneensa kysymään nimiä. Mutta
arvaamalla pani, että Kiihtelysvaaran miehiä ne ovat... Kaksi
metsärosvon näköistä miestä sanoi olleen Ville», selitti Kaisa.

Miehet riemastuivat, ja Jussi vahvisti Villen kertomuksen todeksi,
vakuuttaen:

»Tietysti ne ovat olleet kiihtelysvaaralaisia. Siellähän niitä oli ennen
aikaankin suuria juoppoja, semmoisia kuin esimerkiksi sekin se Väänäsen
Jussi-niminen poika, joka sieltä meni ensin sinne Puhokseen ja sitte
eikö tuo liene Ameriikkaan joutunut.»

Kaisa uskoi sen ja valitti vain:

»Tuon viinarännin syyhän se on koko asia!»

»Sen se on... Eiväthän ne kiihtelykseläisetkään olisi ilman ränniä
riivautuneet!» todisti Antti.

       *       *       *       *       *

Asia alkoi siis taas selvetä ja toivorikkaampina vetelivät miehet savuja
piipustansa. Sattui sitten vielä niin, että Kaisa itse joudutti asian
kulkua, antoi ikäänkuin langan pään Antille, käskien: vedä nyt siitä.
Hän näet kysyi:

»Mitenkä se Vatanen nyt jaksaa yksinään semmoisessa talossa työt tehdä
ja maidot kirnuta?»

»Onhan sillä siinä vähä piika-apulaista. Vaan vaikeaksihan se hänellekin
käy ajan pitkään, kun on talossa semmoinen julma karja lypsäviä ja
siihen vielä tarpeellinen määrä pientä karjaa», selitti Antti
puhemiehenä, ja Kaisa hämmästyi:

»No on siinä talossa yhdelle naimattomalle miehelle liehumista, jos lie
tuossa sitä maitoakin! Johan siinä hovissa menisi ihan oma emäntä!»

»Menisihän se! Tarvittaisiin sitä riihtä puidessakin oma emäntä, joka
puisi apuna! Kun on nytkin tällä Vatasella seitsemän suurta kekoa ruista
ja siihen sitte vielä otrat ja muut kaurat.»

Jussia jo ujostutti se kehuminen. Hän oikasi:

»Se tämä Ihalainen panee aina omiaankin lisäksi. Eihän niitä varsinaisia
ruiskekoja ole oikeastaan kuin kuusi, mutta se tämä Ihalainen ottaa
huomioon sen suuren kasattukeon, jota ei viime talvena puitu, kun oli
muutenkin salvot täynnä sitä rukiin roskaa. Mutta sen sijaan tämä
Ihalainen on jättänyt huomioon ottamatta, että siellä uutispellolla on
vielä yksi keko, niin jotta oikeastaan niitä kokoontuu siihen kahdeksan
keon korville.»

»No voi, voi sitä Vatasta!» kummeksi Kaisa, ja Antti puolusteli Jussin
vaatimattomuutta, selittäen:

»Se ei tämä Vatanen niillä rikkauksillaan kerskaile... Se on koko
Vatasen sukumanni ollut semmoista, että ei se kehu varallisuudellaan
niin kuin muut rikkaat.»

       *       *       *       *       *

Vatasen suvun hyvät ominaisuudet olivat jo tarkastellut aina Jussin isän
isästä, ukko Jussista lähtien. Kaisakin myönsi:

»Ahkeria ja kovia työmiehiähän ne ovat kaikki Vataset olleet. Eivätkä
ole olleet mitään juoppojakaan! Tokko se tämä Jussikaan maistaakaan?»

Antti selitti nyt tavallista vakavampana:

»Ei tämä ole maistanut aikamiehenä ollessaan yhtään... Silloin yhden
kerran sattui, kun se Riikosen tytön isä väkisin juotti, vaan siitä on
jo alun kolmattakymmentä vuotta.»

Hän pinnisti ajatuksiansa, sotkeaksensa asian. Pysähdyttyään hän
vahvisti vielä:

»Sen erän jälkeen ei ole Vatanenkaan maistanut. Ja mistäpä ne siellä
Liperissä ottaisikaan, ja täällä kaupungissa taas jos rupeisi
erehtymään, niin eiköhän ne veisi sinne putkaan ... vaikka emmehän me
Vatasen kanssa tiedä missä päin se putka onkaan.»

Muisti Kaisakin vielä sen Riikosen asian, sillä hän oli ollut niihin
aikoihin Liperissä. Hän ihmetteli:

»Vai ei se Vatanen ole sen koommin viljellyt!»

»Ei.»

»Ei ole tullut viljellyksi!» todisti Jussikin, ja lisäsi:

»Ja mitäpä hyvää siitä sen viljelemisestä lieneekään! Tappelua vain saa
aikaan ja pahaa elämää!»

»No voi, voi sitä Vatasta!» ihastui Kaisa, ja Antti huomautti vielä
Niirasen asiasta:

»Se oli semmoista nuoruuden hulluutta tältä Vataseltakin silloin, mutta
on sitä nyt jo siellä Liperissäkin viisastuttu.»

Kaisakin oli jo alkanut ajatella Liperiä, ja miten ihanaa olisi päästä
taas entisille olomaille. Eivätkä Vatasen lehmätkään olisi olleet
hyleksittävää tavaraa, varsinkin kun otti huomioon, miten kallista oli
maito kaupungissa ja miten kunnon miehiä oli ollut koko Vatasen suku
aina ukko Jussista lähtien. Sitä miettiessään ei hän keksinyt muuta
miehille sanottavaa kuin huomautuksen:

»Tuo porsas näet ryvetti hameen siinä syöttäessä!»

Sen sanottuaan hoksasi hän jo, että hänellä olikin päällä jokapäiväinen
hame. Kiireellä otti hän pyhähameen naulasta, pujotti sen ylleen ja
riisui porsaan ryvettämän pois, valittaen samalla:

»Ei tässä tullut uutta hamettakaan pannuksi päälle, kun ei arvannut
Liperistä asti vieraita tulevan.»

Hänen puheeseensa tarttui nyt Antti, jatkaen kosimista:

»Jäihän siltä tämän Vatasen Loviisalta hyvä vaatevarasto... Yksistään
hameitakin jäi toista tusinaa.»

Jussi oli tyytymätön, kun Antti ei ollut erityisesti huomauttanut
mustasta vihturiini- ja musliinihameesta. Kainona hän oikaisi:

»Se taas tämä Ihalainen laskee liiatkin siihen yhteen rytäkkään ja sillä
tavalla saa nousemaan toiselle tusinalle. Eihän niitä huokeampia
kirkkohameita oikeastaan jäänyt kuin kaksitoista, mutta jos ottaa lukuun
sen vihturiini- ja musliinihameen, niin sitten tulee niitä yksitellen
lukien neljätoista.»

»Pääkin tässä kiireessä on jäänyt kampaamatta!» valitti silloin Kaisa,
joka jo puuhaili asiassa hänkin. Hän alkoi purkaa palmikkoaan,
suoriakseen päänsä kuntoon, sillä hän aavisti kosimisen olevan menossa.
Antti syleksi ja mietti miten jatkaa kierrosta. Jussi odotti. Viimein
löysi Antti taas alun. Hän kysyi:

»Muistaahan se Kaisa sen Kenosen?»

»Senkö Tahvo Kenosen?»

»Niin ... sen räätäli Kenosen.»

»Muistanhan minä Kenosen Tahvon... Vieläköhän sekin elänee.»

»Vielähän se elää... Se rikkaan Hyvärisen tyttö on taas siihen
rakastunut», ilmoitti Antti, haihduttaakseen kaikki epäilytkin Jussin ja
Hyvärisen tytön asiasta. Samalla iski hän silmää Jussille.

»Vai yhä se on Hyvärisen tyttö naimatta... No omansa olisikin
Kenoselle... Ei siitä nyt viisas mies huolisi», huudahti Kaisa tukat
silmillä. Antti jatkoi nyt:

»Tälle Vatasellehan ne ovat käyneet sitä tyttöä tarjoomassa, ja ukko on
luvannut oriin ja tuhat markkaa rahaa, paitsi muuta tavallista kavetta,
joka kuuluu tähän naima-asiaan!»

Kaisa katsahti tukkansa takaa Vataseen, mutta samassa ehätti Antti:

»Vaan eipä se tämä Vatanen sano huolivansa siitä... Ja mikäs hänellä on
yksinäänkin semmoisessa talossa eläessä kuin Vatasen talo on!»

Kaisa teki sukkapuikolla jakauksen päähänsä ja palmikoitsi tukkaansa
mietteissään. Antti nyt lisäsi:

»Vaikka eipä sillä Vatasella sen puolesta olisi mitään asiaa
vastaankaan, jos sattuisi saamaan semmoisen sopivan, joka pystyy suuren
talon rikastumista ja muuta porhallusta hoitamaan ja olisi muutenkin
laatuun käypä ikänsä ja muun ulkonaisen rustinkinsa puolesta.»

Porsas oli nyt ruvennut lattiaa kastelemaan, ja kun Jussi itsekin siitä
huomautti, neuvoi Antti:

»Pujota se säkkiin!»

Jussi totteli. Porsas vinkui taas säkissä. Antti jo aikoi käydä asiaan
suorasti käsiksi, sanoen:

»Ja vielähän tämä Kaisakin on naimakunnossa oleva muija!»

»Oo-on!... Onhan tämä vielä!» miellytteli Jussi siihen. Kaisa arvasi
asian ja alkoi ujostella:

»Mitä tästä minusta nyt enää haastaa! Onhan niitä nuorempiakin!»

Mutta Antti oli nyt asiassa kiinni, katsahtaa muljautti merkitsevästi
Jussiin, ja jatkoi rohkeana:

»Eikä tällä Kaisalla ole nuorempanakaan ollut mitään pahoja kujeita ja
ilveitä niin kuin näillä nykyajan tyttö hetaleilla pyrkii olemaan!»

»Ei... Ei tällä ole ollut!» imarteli Jussikin. Kaisa kainosteli
palmikkoa tehdessään:

»Mitä se nyt tuo Ihalainen joutavia leikittelee!»

»Ja muutenkin tämä on lujarakenteinen ja vankkaruumiinen ihminen ...
varsinkin näin nais-eläjäksi!» murisi Antti kumarruksissaan lattiaan
katsoen ja piippuansa imien.

»Onhan tämä!» murahti Vatanenkin. Molemmat puhuivat ikäänkuin
itseksensä. Kaisalla oli kampa hampaiden välissä, joten hän ei voinut
vastata.

Nyt tuli pitempi vaiti-olo. Kaisa vain ujosteli. Mutta jo huomautti taas
Antti:

»Eikä tämä ole nuoruudenkaan hullu niin kuin monet tyttöletukat ovat!»

»Ei!» murahti Jussi ja sylkäisi pitkän tupakkasylen.

       *       *       *       *       *

Puhetta jatkui. Nyt vasta huomasi Kaisa, että olisihan sitä pitänyt,
asiaa edistääkseen, vieraita pyytää yöksikin. Hän kysyi äkkiä:

»Missäs te olitte yötä?»

Se oli kysymys! Nousipa nyt käsi korvalliselle. Se putkassa olo se nyt
oli kuin vierinkivi, joka aina vain kolisi jaloissa. Jussi yritti sotkea
asiaa, tekeytyen kysymystä kuulemattomaksi ja tiedustaen sen vuoksi
Antilta:

»Paljonko teille tuli tänä kesänä liinoja?»

Mutta siitä ei ollut apua. Sillä kun Antti oli vastannut Jussille,
uudisti Kaisa taas kysymyksensä. Nyt yritti Antti sotkea, sanoen:

»Näistä kaupungin taloista ei saa selvää, mikä se on mikin talo, kun ei
tiedä isännän nimeä. Ei näitä tunne muuta kuin väristä.»

»Olitteko te siellä Neppelän tuvassa?» kiirehti Kaisa. Antti muisti,
että poliisikamari on valkea, ja selviytyi nyt sanoen:

»Ei me siellä Neppelässä... Osuttiin yhteen punaiseen taloon ja siinä
kun sattui olemaan talli hevoselle ja porsaalle pahna, niin minä sanoin
Vataselle, että ollaan tässä yötä.»

Nyt Kaisa hoksasi, sillä kaupungin itäreunassa oli Sutisen lesken
punaiseksi maalattu talo ja leski haki itsellensä sulhasta, kuten
Kaisalle oli kerrottu. Oitis pyysi hän:

»Olisihan sitä tässäkin tilaa hevoselle ja porsaalle! Menisitte nyt
hakemaan hevosen sieltä tänne, niin laitettaisiin vähän ruokaakin ja
juttelisi tässä Ihalainen niitä Liperin kuulumisia!»

Hän riepahti pankkoa pyyhkimään ja lisäsi mustasukkaisena:

»Sieltä Sutisen lesken talosta ne vielä varastavat hevosenkin, se kun on
semmoinen kaikkien rosvojen pesä.»

Nyt vasta muisti Jussi, että hän oli jättänyt hevosen irti kadulle.
Säikähtyneenä huudahti hän:

»Voi vietävä, kun se tamma jäi sinne!»

Silloin tuli kiire lähtö. Hädissään sieppasi Jussi porsassäkin ja
kiirehti Anttia:

»Kyllä on parasta, että haetaan hevonen tänne... Varastavat vielä
vaivatut sen sieltä punaisen talon pihalta, kun ei ole kuin
nahkariimuvarrella kiinni pantu... Perhana!... Kun eivät jo olisi
siepanneet.»

Ja rutosti riensivät miehet hevostaan hakemaan. Kaisa kuuli Jussin vain
kiroilevan juoksujalassa mennessään:

»Kyllä ne korvennettavan vietävät ovat nyt varastaneet sen tamman!»

       *       *       *       *       *

Ulkona miehet taivastelivat, mitä katua myöten lähteä. Kiireessä porsaan
ajossa ei näet joutanut panemaan tietä muistiin, ja nyt ei tahtonut
saada selvää missä päin se tamma odotteli. Maisteri Johan Forsman kulki
siitä ohi ja häneltä kysyi hätäytynyt Jussi:

»Missä se on se katu, jolle jäi se tamma?»

»Mikä tamma?» ihmetteli maisteri.

»Ka, tämän Vatasen tamma!» tiuskasi Antti suuttuneena, kun maisteri
viivytteli, vaikka hänen olisi pitänyt nähdä, että asia oli
kiireellinen. Forsman oli ällistynyt. Jussi selitti edelleen:

»Se minun tammani ... se Kettusen entinen ruunikko.»

Nyt ei maisteri enää puhunut mitään, vaan lähti, joskus vain jälelleen
katsahtaen.

Ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa selviytyä omin neuvoin. Antti
aprikoitsi ja muisti:

»Tuota katua myöten se tuli porsas. Minä muistan tuosta suuresta
rapakosta; siitä roiskui likaa silmille asti, kun juostiin.»

Siten oli löydetty tien alku, ja nyt miehet lähtivät juoksujalassa
taivaltamaan. Porsas vinkui säkissä selässä.

Mutta kadunkulmassa siinä Jussi Hirvosen talon luona he sotkeutuivat.
Muuan neiti sattui silloin tulemaan vastaan ja Jussi kysyi häneltä:

»Tälle kadullekohan se jäi tamma?»

Mutta ei neiti tiennyt sitä ja koetti vain kiirehtiä pois. Umpimähkään
porhalsivat miehet taas eteenpäin. Antti ehdotti:

»Juokse sinä toista puolta katua ja minä toista puolta, ja vilaistaan
aina portista, onko siinä se talo, jossa oli se äksy herra, niin saadaan
siitä tien osviittaa!»

Niin he tekivätkin. Eräässä portissa Antti tölmäsi kiireessään muutamaa
herraa vastaan, kun yritti kurkistaa sisään. Herra kirosi ja Antti kysyi
jo silloin:

»Tässä talossako se asuu se äksy herra, joka päivällä haukkui?»

Herra kirosi uudestaan ja puhui poliisista. Antti lähti nyt tavottamaan
Jussia, joka juosta vilisti kappaleen matkan päässä.

Torilla sattui olemaan joukko poikia. He olivat joutuneet tappeluun
siitä syystä, että Parviaisen Juuse-niminen poika oli sanonut sen Antti
Niirasen Väinöä paikkahousuksi. Tappelu oli paraassa vauhdissa, mutta
onneksi ei Kotilaisen hölmö poika ollut siihen sekaantunut, vaan katseli
rysyä kädet housuntaskuissa, aivan siinä ääressä seisoen. Siitä seikasta
johtui, että hän huomasi Jussi Vatasen ja Antti Ihalaisen tulon.
Nähtyään heidät huudahti hän riemuissaan:

»Voi, nyt tulevat ne pahannäköiset miehet, jotka porsasta ajoivat!»

Jussi kuuli pojan puheen, turisi pojan ja kysyi:

»Ka siinähän se on Kotilaisen poika!... Minnekä se tamma jäi?»

Pojat lakkasivat tappelemasta ja kokoontuivat hälisten piiriin Jussin ja
Antin ympärille.

»Minnekähän se tamma on joutunut?» kyseli nyt Jussi taas hädissään.
Silloin Niirasen Väinö hoksasi asian ja vastasi:

»Sekö, joka oli jätetty yksinään kadulle?»

»Ka, se.»

»Se meni», selitti Väinö. Jussi hätäytyi yhä enemmän ja kysyi:

»Minnekä se meni?»

»Se vain käveli ensin katua myöten, mutta sitten se meni
Kiihtelysvaaralle päin», selitti jo toinen poika.

»Ettekös te ottaneet kiinni?» kummasteli Antti. Siihen selitti
Parviaisen Juuse:

»Emme.»

»Karppisen poika vielä löi sitä, jotta se lähtisi juoksemaan», ilmotti
nyt Niirasen Väinö.

»Tule sukkelaan!» kiljasi Jussi Antille.



YHDESTOISTA LUKU


Nuoruudessaan olivat molemmat liperiläiset olleet hyviä juoksumiehiä.
Niinpä kerrankin olivat he vedon perästä juosseet talvipakkasella
paljain jaloin Kauppalan ja Romppalan välin edes takaisin kahvin
keittoaikana. Tämä nuoruudessa saavutettu taito oli heillä nyt apuna,
kun lähtivät Kiihtelykseen päin painamaan.

Mutta tamma oli myös hyvä juoksija ja he olivat jo yli keski-ijän.
Lisäksi oli heillä raskaat kengät jaloissa, Jussin selässä vielä
porsassäkki, ja myös oli porsasjahti ja tämä alkujuoksu jo heitä
väsyttänyt.

Mutta siitä huolimatta oli vauhti alussa aika kipakka. He juoksivat
keskikatua rinnatusten. Porsaskin keikkuillessaan yltyi huutamaan niin
kovasti, että jokaista akkunaa koristivat kohta iloiset kasvot.

Juostessa tuli helle. Antti sanoi:

»Vari tulee!»

Mutta Jussi ei ollut kuulevinaankaan, sillä _hänen_ tammansa se oli nyt
menossa ja siksi kiiruhti hän vain eteenpäin. Mutta kun helle alkoi
häntäkin tukahduttaa, tuskautui hän ja alkoi riidellä:

»Kun se lähti vielä Kiihtelykseen päin, eikä Liperiin!»

Sitä ihmetteli Anttikin, ettei se ollut lähtenyt kotiin päin. Mutta
hetken juostua selvisi sekin asia, sillä nyt muisti Jussi:

»Sehän on sieltä Kiihtelyksestä kotoisin... Kiihtelyksen Mustoseltahan
se Kettunen on sen vaihtanut.»

He juoksivat nyt hölkkäjuoksua. Jussi kiukutteli:

»Se on ikävöipää sorttia koko tamma... Kammitsassahan sitä on Kettunen
sen tähden syöttänytkin, ettei se pääsisi pakenemaan Kiihtelysvaaraan.»

Ja hän alkoi suuttua Kettuselle, kun se oli hänet pettänyt kaupassa:
antanut semmoisen elukan, joka ikävöipi entiseen kotiinsa, eikä ollut
sanonut sitä. Juostessaan hän jo noitui:

»Perhanan Kettunen!»

       *       *       *       *       *

He juoksivat edelleen. Jussi sydämmistyi Kettuselle vieläkin enemmän:

»Eikä se siitäkään hännän viuhauttamisesta sanonut mitään...»

»Paholaisen Kettunen!» sai Antti läähätykseltään sanotuksi. Ja Jussi
kiukuitsi lisää:

»Potuuksien allahan se pitikin sitä häntää, ettei se saisi viuhauttaa...
Ja kun minä sitä peräsin, niin sanoi vain, että kun potuukset ovat
pitkät!»

»Kaho tuota kun valehteli!»

»Valehtelihan se syötävä! Mitkä pitkät ne olivat ... lyhyet potuukset!»
yhtyi Jussi ja lisäsi:

»Tuokin porsaan riivattu vinkuu tuossa selässä kuin syötävä... Etkö sinä
paholainen pysy siellä vinkumatta, tahi kun lyön sinut seinään, niin ei
jää saparoakaan!»

Mutta lopulta ei Antti enää jaksanut juosta. Läähättäen pysähtyi hän
kauppias Ahokkaan portin kohdalle ja sanoi Jussille:

»Elä juokse!... Levätään!»

Jussi pysähtyi ja pyyhki nutun hihalla hikeä otsaltaan, huohottaen.

»Ei sitä juoksemalla saa kiinni», läähätti Antti. »Otetaan hevonen.»

»Mistä?» ähki hätäinen Jussi.

»Ka tuosta kartanolta.»

»Jospa se on vieras», epäröi vielä Jussi, mutta Antti sanoi:

»Tuodaan sitten pois, kun tamma saadaan kiinni.»

       *       *       *       *       *

Kauppias Ahokkaan kartanolla oli oikeastaan useita hevosia valjaissa
seisomassa, mutta Mulon Partasen liinakko ruuna oli niistä sittenkin
paras ja sentähden Antti ehdotti:

»Otetaan tuo liinakko!»

Siihen suostui Jussi, kiirehtien vielä Ihalaista:

»Nouse väleen kärriin ja katso onko siellä ruoska!»

Kohta ajoivat nyt miehet Partasen liinakolla Kiihtelykseen päin. Jussi
siinä tuskitteli ja kiukutteli tammallensa:

»Kun se halvattu juoksisi edes lönkkäjuoksua, niin saisihan sen kiinni,
mutta täyttä nelistähän se ottelee syötävä!»

Siitä suuttui hän tammaansa niin julmasti, että kiukuissaan riuhtasi
Partasen liinakkoa ohjaksista, löi sitä selkään ja ärjäsi:

»Etkö sinä juokse, senkin pellavaharja, vai nukutko siihen tielle!»

Hän löi uudestaan ohjaksien perillä. Liinakko porhalsi täyttä ravia ja
Jussi morkkasi tammaansa, kehumalla liinakkoa:

»Eipäs tämä viuhauta häntäänsä niin kuin se tamma! Ja minä sitä vielä
syötin kauroilla ... tammaa!»

Siihen sanoi Antti nyt vain:

»Kenenkähän se on, kun ei viuhauta?»

»En minä tiedä. Kaunis liinakko se on», vastasi Jussi, ja nyt annettiin
mennä.

Mulon Jussi Partanen oli oikeastaan kosimismatkallaan hänkin, mutta kun
hänellä oli ollut lampaan nahkoja myötävänä, oli hän ajanut Ahokkaan
pihaan ja heittänyt hevosensa sinne, itse lähtien käymään sillan takana
kysymässä Antti Matikaiselta, paljonko arvoinen on Makkosen lesken talo,
jos sen möisi. Hän nimittäin oli leskimies ja tunsi hyvin Kaisan, ja oli
ollut asiasta jo sen verran puhettakin, että Kaisa oli käynyt Mulossa
katsomassa Partasen taloa. Nyt palasi Partanen tiedustelumatkaltaan ja
sattui kohtaamaan Pekka Turtiaisen, jota hän oli pyytänyt puhemieheksi,
jos huomaisi kannattavan ruveta Kaisan taloa tavottelemaan. Pekka kysyi
Partasen Jussilta:

»Kotonako se Matikainen oli?»

»Kotona.»

»Paljonko tuo sanoi sen Makkosen lesken talon vielä maksavan?»

»Sanoi siitä saavan neljä tuhatta nykykunnossa, vaan jos panee uuden
vesikaton ja kengittää, niin sitten viisi», hymyili Partanen.

»No mennäänkös?»

»Ka eipähän se siitään parane. Onhan tämä Kaisa muutenkin reilu akka,
eikä sillä ole erityisiä pahoja kujeita, eikä ole lapsiakaan, niin kuin
sillä Koposen leskellä on», tuumi Jussi Partanen, ja Turtiaisen Pekka
sanoi:

»No mennään vain! Minä ensin pistäännyn ostamassa Pakarisen puodista
mahorkkaa.»

Tätä Turtiaisen vastaantuloa saa Partanen kiittää siitä, että vielä
joutui näkemään liinakkoaan ennen sen Kiihtelykseen menoa. Turtiainen
näet viivytti häntä sen verran, että hän ei ennättänyt kääntyä toiselle
kadulle ennen liperiläisten tuloa.

Hän hyvästeli juuri Turtiaista, kun kuului kova kärrin jyrinä ja
liinakko hevonen porhalsi katua pitkin. Partanen siristi ensin silmiään,
mutta kohta huomasi hän oikein nähneensä ja sanoi:

»Kah! Minun liinakkoni!»

Antilla oli ruoska kohona kädessä ja Jussi huusi:

»Pois tieltä, jotta saa tamman kiinni!»

»Elä jää, mies, hevosen jalkoihin!» huusi vielä Antti varotukseksi
Partaselle, joka jo varustautui. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
tarrasi tämä liinakkonsa turpaan ja huusi:

»Prtuu!»

»Mene pois, mies, jotta pääsee tamman perästä!» huusi Jussi silloin
kärryistä. Hän huusikin ihan uhkaavasti.

»Prtuu! Rosvoja!» ähki Partanen.

»Mene pois, mies, tieltä, tahi saat piiskaa!» komensi Anttikin ja nosti
ruoskaa lyöntiin. Mutta Jussi Partanen huusi yhä lujemmin:

»Tulkaa avuksi!... Huuda, Turtiainen, poliisia... Prtuu!... Prtuu,
ruuna!... Huuda lujemmin, Turtiainen!»

»Poliisi! Onko täällä poliisia!» huusi Turtiainen.

Mutta poliisi osuikin juuri tulemaan paikalle, kun oli menossa ostamaan
housukangasta. Hänellä sattui olemaan kaikki poliisin rustingit mukana,
ja lisäksi vielä riiputti hän toisessa kädessään niitä Jussi Kokolta
ostamiaan pitkävartisia saappaita. Oitis sekaantui hän Partasen ja
liperiläisten väliseen asiaan, ja heti huomasivat liperiläiset, että hän
piti Partasen puolta. Hän jo kysyi ajajilta:

»Kenenkä hevonen se on?»

»En minä tiedä!» vastasi Jussi reilusti, ja Partanen sanoi:

»Se on minun liinakkoni.»

Taas kääntyi poliisi liperiläisiin ja kysyi ankarana:

»Mistäs te sen otitte?»

»Kah, yhdeltä pihalta», vastasi nyt Antti.

»Kenenkä pihalta?»

»En minä tiedä», oli nyt Jussin vuoro.

»Ahokkaan pihallehan minä sen heitin. Sieltä ne ovat sen varastaneet»,
puhkui Mulon Partanen.

»Elä valehtele!» ärjäsi Jussi, jota sana »varastaneet» aivan löi kuin
kurikalla, ja Anttikin huusi:

»Ollaanko me rosvon näköisiäkään? Häh?»

»Häh?» matki Partanen äkeissään.

»Elä hähki siinä, lemmon partaturpa!» kiljasi silloin äkäinen Jussi ja
tavotti lyödä ohjaksien perillä, mutta ei ylettynyt.

»Elä lyö, kuule, turjake!» huusi Partanen, mutta kiukustunut Jussi vain
ärjyi:

»Minkäs teet, jos lyön!»

»So, so!» alkoi poliisi tyynnytellä, mutta hänellekin karjasi Jussi
vihoissaan:

»Elä sosota siinä, vaan mene matkaasi!»

Poliisi yritti kyllä tutkia asiaa, mutta siitä ei tahtonut tulla oikeata
tolkkua, kun kaikki asianomaiset huusivat ja riitelivät keskenään minkä
jaksoivat, ja lisäksi sekaantui siihen vielä Turtiainen sekä neljä
koulupoikaa. Sen johdosta lausui poliisi:

»Tämä näkyy olevan niin sekava asia, jotta kyllä on parasta, kun mennään
selvittämään.»

Hän tarttui tyynesti hevosen turpaan ja lähti taluttamaan sitä kaupungin
poliisikamariin. Partanen käveli kärrin perässä, liperiläiset istuivat
kärrissä, porsas vinkui kärrin istuimen alla säkissä ja neljä poikaa
sekä Turtiainen seurasivat jälkijoukkona. Liperiläiset vähän jo
oudostuivat ja Jussi kysyi poliisilta:

»Minnekä sinä talutat?»

»Tänne vain! Pitele ohjaksista, etteivät sotkeennu jalkoihin!» vastasi
poliisi, mutta Jussi tenäsi:

»Onko se Kiihtelysvaara siellä päin?»

»On.»

»Eipähän!»

»On... On!... Istu vain rauhassa!» käski poliisi.

»Elä valehtele! Tuolla sillan takanapas on Kiihtelysvaara», pani Jussi
yhä vastaan. Mutta poliisi vain selitti:

»Ei teille sen parempaa Kiihtelystä tarvita kuin se joka täällä on!»

       *       *       *       *       *

Siihen aikaan oli varsinaisen poliisimestarin virassa Antti Tahvanainen,
sen Akkalan entisen kauppias Tahvanaisen vanhin poika. Hän oli yleensä
poliisiksi katsoen hyväluontoinen mies, joka osasi hänen kurinsa alle
joutuneita kohdella ihmisiksi, sillä hän oli ylioppilasaikoinaan oppinut
tuntemaan putkaan joutuneiden kohtalon ja perehtynyt siten täydellisesti
ammattiinsa. Olipa hän kerran Viipurissa käydessään vielä äskettäinkin
käynyt--siviilipuvussa tosin--tutkimassa maamme poliisioloja.

Mutta vaikka hän olikin hyväsydämiseksi tunnettu, niin loppui häneltäkin
kärsivällisyys, kun näki äskeisiä Liperin miehiä taas palautettavan
hänen alaiseensa laitokseen. Alustavassa kuulustelussa hän kysyi
syytetyiltä kiivaasti:

»Oletteko te taas niitä äskeisiä liperiläisiä?»

»Olemme», myönsi Jussi kieltämättömän tosiasian.

»Mitäs te taas tänne tulitte?» kiivastui Tahvanainen edelleen.

»Ka kun se toi.»

»Toi!... Kuka lempo teidät tänne toi!... Hunsvotit! Itse te tänne
tulitte», ärjäsi Tahvanainen. Nyt kiivastui Jussi ja sanoi:

»Jo nyt valehtelet, jotta me itse tulimme. Se toi.»

»Kuka 'se'?»

»Ka, tuo poliisi! Kysy vaikka tuolta partasuulta mieheltä, niin sekin
sanoo, jotta se toi väkisin», selitteli Jussi. Tahvanainen vain yhä
kiivastui ja kysyi:

»Mitäs te teitte?»

»Emme mitään...»

»Emme mitään... Emme mitään», matki viranomainen, mutta Jussi toisti:

»Emmekä tehneetkään mitään. Istuimme vain kärrissä ja ajoimme.»

»Ajoimme ... me ajoimme ... me vain ajoimme ... horna! Mutta tiedättekö
te minne te ajoitte?»

»Ka, Kiihtelysvaaraan... Tiesimmehän me sen ja ihan selviä miehiä
olimmekin», puolustautui Jussi topakasti, sillä hän oli varma asiansa
oikeudesta. Tahvanainen harppaili hetken aikaa kädet selän takana,
vihaisena, ja ärjäsi taas:

»Mutta tiesittekö te kenen hevonen se oli?

»Emme», vastasi Jussi, ja Anttikin lausui hämmästyksensä:

»Mistä hitosta me olisimme tienneet, kenen se on?»

»'Mistä olisimme tienneet'!... Annan minä teille 'mistä olisimme
tienneet'!... Kyllä te tiesitte!»

»Emmepäs tienneet!» väitti Antti, ja Jussi lisäsi entistä lujempana:

»Hitoltako sen tietää?... Onko se hevosen hampaassa tai hännän alla
sanottuna, kenen hevonen se mikin on!»

»Siis te olette varastaneet sen hevosen!»

»Se on pitkä vale!» kiehahti Antti, ja Jussi lisäsi:

»Se on niin pitkä vale kuin Jauhiaisen lehmän häntä. Viisitoista
lypsävää ammua mölisee yöt ja päivät omassa läävässäni ja maitoa on
vaikka tule sinäkin juomaan. Ei silloin tarvitse toisen hevosta
varastaa.»

Tahvanainen puri hammasta vihasta, mutta malttoi vielä mielensä. Jonkun
aikaa harppailtuansa ja niistettyään nenänsä jatkoi hän kuulustelua:

»Minnekä te sillä hevosella ajoitte?»

»Kiihtelykseen.»

»Kiihtelykseen... Istu ja pala!... Senkö asiaa teille sinne
Kiihtelykseen oli, kun olette liperiläisiä?... Kiihtelykseen!»

»Kiihtelykseen kyllä! Jos et usko, niin kysy vaikka tältä Ihalaiselta»,
penäsi Jussi. Tahvanainen varmistui siinä uskossa, että miehet olivat
suuria veijareita. Hän koveni:

»Senkö tekemistä teillä olisi siellä Kiihtelyksessä ollut?»

»No kun se tamma meni sinne.»

»Tamma! Mikä lemmon tamma?»

»Se Kettuselta vaihdettu tamma.»

Ei tahtonut päästä kuulustelija nyt asian perille. Hieman tuskastuneena
jatkoi hän:

»Miten se sinne meni?... Ja mikä riivatun tamma se on?»

»No kun se Karppisen poika on lyönyt sitä piiskalla, jotta se menisi»,
koetti Jussi selittää.

Tahvanainen tuskastui lopullisesti. Silloin sattui vielä porsas
vinkasemaan säkissä, jota Jussi riiputti kädessään, ja Tahvanainen
tiuskasi:

»Mitä sinulla siinä säkissäkin on?»

»Potsi.»

»'Potsi'!... Mikä penteleen 'potsi'?» sotkeutui Tahvanainen.

»Ka, sian potsi ... oikea imisä porsas... Ei suinkaan se mikä muu vingu
porsaan äänellä», sai taas Jussi selittää, ja poliisimestari tiedusti:

»Onko se sekin varastettu?»

»Eikä ole. Tietäähän sen Makkosen leskikin, että se on oma potsi... Mene
kysymään, jos et usko. Kaisa vielä syöttikin sille kokkelia.»

Pitkän tutkinnon perästä sai Tahvanainen sen verran selville, että
Makkosen leski tuntee miehet. Sen johdosta käski hän kutsua Kaisan
huomiseksi vieraanamiehenä kuulusteltavaksi. Ihalaisen ja Vatasen hän
käski viedä putkaan.

Mutta silloin nosti Jussi Vatanen tenän ja sanoi, että hän ei mene.

»Vai et mene! Minkätähden sinä et menisi», ivaili Tahvanainen.

»Kun minä en jouda!»

»Ohoh! Vai et jouda! Pahanteoltako?» jatkui Tahvanaisen iva. Mutta Jussi
sanoi:

»Minä menen Kiihtelykseen tammaa hakemaan.»

»Suu kiinni, varas!» ärjäsi Tahvanainen. Mutta silloin kiehahti
Jussikin, heristi porsassäkillä ja ärjäsi vastaan:

»Elä karju, tahi kun minä karjasen vastaan, niin pieniksi palasiksi
lentää koko Join kaupunki!»

»Viekää!» komensi silloin Tahvanainen ylpeästi, ovea osottaen, ja kuusi
rotevaa poliisimiestä työnsi miehet taas entiseen yökammioon.



KAHDESTOISTA LUKU


Yleensä voidaan sanoa, että Ville Huttunen, se sama mies, jolle Antti ja
Jussi vastaan tullessa ensiksi tulivat ilmottaneeksi, että muka ovat
Ameriikkaan menossa, on luotettavimpia isäntämiehiä Liperissä, mitä
rehellisyyteen tulee. Ensiksikin hän kertoo asian juurtajaksaen. Kerta
alkuun päästyänsä ei hän kunnolleen koskaan ehdi loppuun, ja kumminkaan
ei hän välillä lepää, vaan useinkin porhaltaa koko tuon pitkän taipaleen
niin yhtämittaa, että toisille ei jää suunvuoroa. Toinenkin seikka lisää
vielä hänen luotettavuuttansa: Ukko Hyvärinenkin oli kerran myöntänyt:

»Kyllä Ville Huttusen puheisiin sopii luottaa, sillä Villellä on suuri
kontu ja toistakymmentä lypsävää.»

Jos sitte joku sattui milloin Villen puheita epäilemään, niin silloin
aina vedottiin ukko Hyvärisen lausuntoon, sanottiin:

»Uskoohan ukko Hyvärinenkin, mitä Ville puhuu.»

Mutta oli vieläkin eräs seikka, joka vaikutti, että häntä ei yleensä
pidetty pahimpana valehtelijana... Oli näet tapana sanoa:

»Jos Ville Huttunen valehtelee, niin se valehtelee niin järkiään ja
rehellisesti, että siitä voi seulomalla erottaa eri läjään sen mikä on
totta ja jättää varsinaiset valeet uskomatta.»

Kaiken senkin lisäksi oli Mikko Kutvonen vielä huomauttanut:

»Pitää vielä ottaa huomioon sekin, että rehellinen valehtelija ei
koskaan salaa totuutta, vaan antaa sen tulla yhdessä mylläkässä
varsinaisen valeen kanssa.»

Tämä Ville Huttunen poikkesi tavallisesti matkallansa Hyvärisen taloon.
Nytkin teki hän niin. Koko matkan oli hän hautonut mielessään sitä
kysymystä, miksi Antti Ihalainen ja Vatanen lähtivät Ameriikkaan ja
hylkäsivät kontunsa, Ihalainen vielä vaimonsakin. Niissä mietteissänsä
saapui hän Hyvärisen talon kohdalle ja arveli:

»On sinne nyt vähän väärää, ja nuokin kujaset näkyvät olevan kuoppia ja
likaa täynnä, vaan jos sillä Hyvärisen eukolla sattuisi hyvinkin olemaan
kahvi valmiina, niin saisi tuossa kupin aamutuimaansa.»

Hän pysähdytti hevosensa ja kuorman päällä mahallaan lojuen mietti mitä
tehdä. Ei oikein tahtonut haluttaa vedättää kuormaa taloon, varsinkin
kun sinne oli ylämäki ja kujaset rapaiset, eikä hevostakaan janottanut,
kun oli juuri sen juottanut Variksen kaivolla. Hän aivan vihastui
Hyväriselle, kun se ei hiekotuta kujasiansa.

»Uppoavathan siihen kärrit rumpuaan myöten», moitti hän. »Mitä ne tuosta
talosta ovatkin rakentaneet tuonne mäen päälle, vaikka tässä tien
varrellakin olisi ollut pihamaan paikkaa miten paljon hyvänsä!»

Mutta kun hän siinä ajatteli, yltyi kahvin halu. Hän mietti jo varmana:

»Keittäähän se emäntä, jos ei satu valmista olemaan.»

Ja silloin hän käänsi hevosensa kujasille ja vedätti kuormansa Hyvärisen
taloon.

Talossa oltiin tulisessa kiireessä häävalmistuksien kanssa. Emäntä puhui
Anna Kaisalle:

»Eivätkö nuo jo tänä iltana tulle sieltä Joilta... Ja tuo se Vatanen
sieltä nyt aika tuliaiset.»

Ukko Hyvärinen siihen vielä lisäsi:

»Eihän se Jussi rupea siellä turhaa viivyttelemään. Se on siivo mies
ollut koko vanhemman ikänsä, niin että ei se kaupungissakaan käydessään
turhia siekaile, kun kerran ennättää asiansa toimittaa. Pois se lähtee
heti.»

Hän oli juuri lopettanut puheensa, kun Ville Huttunen tuli tupaan,
istuutui penkille ja kopisti piippuaan kengän kärkeen. Emäntä tervehti
häntä:

»Ka, Ville Huttunenko se on?»

Ville vastasi tervehdykseen:

»Niinhän minä tässä poikkesin taloon, kun Variksen kaivolla ei ollut
kippaa, jolla juottaa hevosta, niin arvelin, että ajan sinne Hyvärisen
pihaan ja juotan siellä. Ja olikin siinä hevosella nyhtämistä, ennen
kuin tämmöisen mäen päälle saa suuren rahtikuorman köijätyksi, vaan
kyllä sillä tuolla meidän ruunalla lähtee. Se kun näpistää oikein täyttä
väkeään, niin aisain siinä vain pitää ruskaa ja luokista lentelevät
säleet ihan kuin tappura, vaikka on vahva tuominen luokki. Kyllä jos
siinä silloin sattuisi olemaan huonompi luokki, niin poikki se
paukahtaisi, että rusahtaisi vain katketessaan. Esimerkiksi se Hentusen
Jannen luokki, jota se kehuu, se ei pitäisi kutiaan, vaan poikki
lentäisi, kun ruuna nyhtäseisi niin täyttä voimaansa, jotta lautasille
painuisi vähän kuoppaa ja selkä olisi ojona. Onko sinulla, Hyvärinen,
niitä tulitikkuja?»

»On niitä tässä.»

»No annappas, että saa raapaista tulen piippuunsa. Siinä meidän talossa
niitä menee noita tulitikkuja niin ettei ostamasta pääse. Myötäänsä vain
raapaistaan tulta, niin että yksi sihinä vain käy. Vaan minkäs sille
osaa, kun on tullut talo rakennetuksi maantien varrelle ja kuka vain
ajaa, se pysähtyy ja tulee taloon, eikä meidän talossa taas kenenkään
tarvitse omin eväin elää. Jos ei ole liedessä tulta piippua sytyttää,
niin talon puolesta on aina tulitikkulaatikko pöydällä, ja siitä saa
vain raapaista, tulipa häntä hevosmiestä tai jalan kulkijaa.»

Hänen piti rykäistä, ja sen johdosta sai Hyvärinen huomautetuksi:

»Onhan siinä kulkijaa teidän talon kohdalla, ne rahtilaiset kun siinä
hevosia syöttävät.»

Ville oli saanut ry'ityksi ja myönsi:

»No on siinä kulkijaa! Yhtenä jonona menee toisinaan, niin että toinen
pää missä lieneekin. Missä häntä riittäneekin niin jumalattoman paljon
miestä ja hevosta, kun sitä valuu kuin turkin hihasta... Ja se joukko
sitten kun taloon vetäikse, niin siinä kysytään talossa tulitikkuja ja
varsinkin tuota tupakkaa.»

Hän katsahtaa muljautti Hyväriseen, nähdäkseen ymmärtääkö se. Sitten hän
taas jatkoi:

»Se tupakan meno se onkin ihan hirmuinen. Mutta ei ole vain Huttusen
talossakaan tarvinnut omaa tupakkakukkaroaan povestaan kaivaa. Talon
tupakka on aina valmiina vuottamassa, tulipa häneen vaikka
mustalaista... Tuo yskäkin on ruvennut vaivaamaan.»

Oikeastaan hän nyt ryki antaakseen ukko Hyväriselle puhevuoron.
Hyvärinen älysi sen ja sanoi:

»Onhan siinä pölkyssä talon tupakoita! Mitä sinä niistä omistasi.»

Ville alkoi purkaa omia tupakoitaan piipusta ja sulloa talon tupakkaa
sijalle. Sitä tehdessään hän selitti:

»Olisipa näitä omiakin ollut riittämään asti, mutta voipahan tuota
maistaa Hyvärisenkin riihen takaisia.»

Hän sytytti piippuaan ja jatkoi sitä tehdessään:

»Ei siinä meidän konnulla tarvitse tupakan puutteessa istua, jos on vain
vähänkin miestä, että viskaa tupakan siemeniä riihen peräseinän taakse.»

Hän aivan korotti ääntään, kun kehui:

»Se seinän tausta se työntää sitä tupakkaa, että ilma on sen paljoudesta
haleta. Eikä olekaan kumma, jos se sitä tellää tulemaan maan täydeltä,
kun rahtilaiset käyvät siellä koko talven, niin että siellä istuu ja
kyköttää tuota miestä kuin varista ruispellon aitaseipäissä.»

Piippu alkoi sammua. Hän imeä laputti sitä kovemmin, painaen tupakoita
peukalon kynnellä syvemmä koppaan, ja jatkoi:

»Ainoastaan se kahvin menekki harmittaa toisinaan, kun sitäkin luojan
viljaa menee niin tuhottomasti, että ei riitä Haisevan kaupassa, vaan on
jo täytynyt käydä kolme naulaa ostamassa Kuuselan Pekan puodista... Kas
tuota piippua kun reistailee!... Pah ... pah ... pah!... Mutta se eukko
on semmoinen kapine siinä meidän talossa, että kahvitta se ruoja vain ei
laske matkamiestä talosta, ja kun on semmoinen kansan paljous, niin ämmä
saa vain aamusta iltaan tuhertaa pannunsa kanssa, niin että kun torvesta
kaataa kahvia kuppiin, niin jo pitää kiireellä riennättää hattua auki ja
kaataa toista vettä pannun suusta sisään.»

Tässä hän pysähtyi ja katsahti emäntään. Emäntä sanoi silloin Anna
Kaisalle:

»Panisit Anna Kaisa tuosta tuon pannun kiehumaan, kun on nyt kerran näin
harvinaisia vieraita tässä meilläkin!»

Sillä tavoin jatkui keskustelua. Ukko Hyvärinen väänsi lehmien
kytkytvitsoja. Kahvi joutui ja emäntä jo käski Huttusta ottamaan kupin.
Huttunen vastusteli:

»Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, kun joinkin ihan äskettäin sen
Pekka Variksen mökissä. Siinä vielä makasivat, mutta Varis kun kuuli
äänen, niin paikalla tunsi ja sanoi: 'onko se Ville Huttunen?' Siihen
sitten heräsi Variksen eukkokin ja tuli hyville mielin ja sanoi:
'Pitääpä nousta höyräyttämään Huttuselle kahvit, kun ei olekaan niin
kaivattua vierasta osunut koko mökkiin!» Vaikka enhän minä heille kahvin
vuoksi poikennut, vaan muuten vain hevosta puhalluttamaan. Jussi
Pirhosen kaupastako se Hyvärinen ostaa kahvinsa?»

»Jussi!» kerkesi emäntä myöntää.

Lopulta oli Huttunen saanut kahvit juoduksi ja varusteli lähtöä. Jo oli
hänellä hattu päässä, kun juohtui mieleen asia. Hän ihmetteli:

»Mitähän se Ihalaisen Antti ja Vatanen muutoin ajattelivat, kun lähtivät
Ameriikkaan ja hylkäsi Ihalainen vielä eukkonsakin ja koko kontunsa
Liperiin? Onkohan se riitaantunut sen akkansa kanssa vai muutenkohan se
rupesi reistailemaan vanhoilla päivillään, vaikka olisihan siinä
konnullaankin voinut elää?»

Hän kertoi pitemmältä Antin konnusta ja Ameriikasta. Hyvärisen väki
kuunteli sitä alussa viisaan näköisenä, mutta jo pani miettimään, kun
Huttunen selitti:

»Vatasen Jussin kanssa ajoivat vastaan ja tuli siinä tarinoiduksi, niin
Ihalainen sanoi, että hänellä on työpaikka tiedossa Ameriikassa ja on
ostanut jo piletin aina perille asti. Sen Peijonniemen Leinosen pojan,
joka on Ameriikassa, sanoi kutsuneen ja sanoneen: 'Tule vain, tässä
samassa talossa saat työtä, jossa voit ansaita kymmenen markan
päiväpalkkoja, ja jos osaat vähän petkuttaa ameriikkalaista niin
viisaasti, etteivät huomaa, kun tarkastavat, niin voit vielä jutkauttaa
isäntää niin että se maksaa toisen kymmenen liikaa.' Arvelihan se Antti
osaavansa. Ja arvelipa se Vatanenkin, että mene tiedä jos hänkin
pyörähtäisi Antin mukaan...»

Nyt alkoi ukko Hyväristäkin epäilyttää. Kun Huttunen sattui levähtämään,
huomautti hän:

»Kun et nyt vain valehtelisi vähän liikojakin sen Ihalaisen ja Vatasen
niskaan!»

»Mitenkä sitä nyt tosiasiassa osaa valehdella!» ihmetteli Huttunen.
»Johan minä tiesin asiasta viime kesänä, kun Antti itse kävi puhumassa
ja lainasi vielä neljäkymmentä markkaa laivarahoiksensa. Jo johan siitä
Joillakin tiesivät puhua. Se Akkalan Hötösen poika oli siellä ja sanoi
vuottelevansa Ihalaista ja Vatasta, että menevät yhdessä Ameriikkaan.
Olivat sopineet sillä tavalla, jotta pääsevät laivalla yhdellä
piletillä, eikä tarvitse kumpaisenkin eri lippua ostaa.»

Hän tiesi kertoa vieläkin sitovampia seikkoja. Hänen viimein
lähdettyänsä ei Hyvärisen tuvassa kuulunut hiiskahdustakaan. Kaikki
ajattelivat Ihalaisen omituista päähänpistoa, ja kummastusta lisäsi se,
että Vatanenkin oli uhannut lähteä Antin matkaan. Päivä oli jo puolessa,
mutta ei vieläkään oltu Hyvärisen talossa sanaakaan virketty. Vasta
päivällistä syödessä sanoi emäntä:

»Lieneekö noihin Huttusen puheisiin aina luottamista, kun sen suusta
tulee sitä pötyä kuin tiinusta.»

Hyvärinen ja Anna Kaisa eivät vastanneet mitään, vaan alkoivat jo
tyyntyä. Päivällisen lopussa oli Hyvärinen sen verran rauhottunut, että
kysyi emännältään:

»Otrakakkoako sinä huomenna paistat?»

»Otra. Arvelin paistaa ruisleipää, että saisi potaattikukon kuorta, vaan
heitin sitte sen ensi viikkoon», vastasi emäntä. Anna Kaisakin tyyntyi,
ja elämä lähti menemään ennallaan.

       *       *       *       *       *

Mutta oitis saapui lisätietoja: harvapuheinen, vakava nahkakauppias
Mikko Kukkonen ajeli lammasnahkoja ostamassa ja poikkesi niitä
tiedustamaan Hyvärilään. Hänenkin vastaansa oli Antti ja Jussi ajanut
ylpeillen hänelle Ameriikkaan menollaan. Nyt sattui vielä tämä Mikko
Kukkonen matkustamaan Ville Huttusen jälkiä myöten, joten hän joutui
kokoomaan kaikki ne tiedot, jotka Ville oli jättänyt. Niinpä oli hän
sitä tietä saanut kuulla senkin, että Vatanen muka oli myönyt
kontunsakin eräälle Ilomantsin miehelle ja että rahat olivat taskussa.
Kukkonen oli puolestaan levittänyt asiasta tietoa pitkin tietä, siten
vuorostaan vahvistaen Huttusen puheita. Asia oli kaikkialla, missä
Kukkonen oli sen kertonut, herättänyt semmoista hämmästystä, että
Kukkonen innostui siihen ja aina taloon tultuansa alotti puheen siitä.
Nytkin hän ihmetteli:

»Mikähän sille Kutsunvaaran Vataselle ja Murron Ihalaiselle tuli, kun ne
lähtivät Ameriikkaan! Onkohan niille mitä ronkelia tapahtunut?»

Olipa Hyvärisen väki ihmeissään, sillä Kukkosesta tiedettiin, ettei hän
osaisikaan valehdella. Vasta pitkään ajateltuaan sanoi isäntä:

»Tokko noille lie tapahtunut ronkelia ja lienevätkö nuo menneetkään,
vaikka se Ville Huttunen sitä höpisee...»

»Eihän sen Villen puheisiin ole luottamista!» huomautti emäntäkin.
Kukkonen, harvapuheinen mies, istui kauvan ääneti, mutta sitten sanoi:

»Itse ne minulle sanoivat, että Ameriikkaan he aikovat matkansa
kääntää.»

Se ilmotus muutti asiaa. Syntyi pitkä vaitiolo. Kukkonen jo käänsi
puheen toisaanne sanoen:

»On tässä tuvalla kokoa! Tämä taitaa olla suurin tupa Liperin
pitäjässä?»

Mutta kukaan ei vastannut. Emäntä seuloi jauhoja ja Hyvärinen kiskoi
pärettä. Kukkonen jatkoi:

»Ainoastaan siellä Onkamon Kinnusessa minä olen sattunut näkemään vielä
suuremman tuvan.»

»Ovat nuo päivätkin nyt pimeitä! Ei näet ole muuta kuin kaksi pimeää
vastakkain!» huokaili emäntä itsekseen. Sitten taas vaiettiin, kunnes
Kukkonen yritti:

»Ilomantsilaiselle se Vatanen sanoi talonsa myöneensä. Paljonkohan tuo
sai?»

Anna Kaisa lähti tuvasta pois ja Hyvärinen, joka pelkäsi lasten alkavan
taas puhua Vatasesta ja saattavan julki koko asian, vaikka niitä oli
selkäsaunan uhalla siitä kielletty, suuttui jo lapsiin, vaikka oli
hyväntahtoinen mies. Hän otti päreen, aikoi sillä hosua lasten kintuille
ja torui:

»Ettekö mene siitä lämpimään saunaan itseänne pesemään illallisella
saunavedellä!»

Hämmästyneinä suojelivat lapset kinttujaan ja työntyivät itkien ovesta
ulos. Kukkonen tupakoi rauhallisena ja talon väki askaroi töillänsä.
Pitkän ajan kuluttua kysyi jo emäntä Kukkoselta:

»Missä sinä sitä Vataselta kuulit?»

»Itsehän se Jussi sitä kertoi, kun sattui vastaan tulemaan. Ameriikkaan
sanoi menevänsä, kun ovat niin suuret verot ja karut viljelysmaat täällä
Liperissä», selitti Kukkonen.

»Ähää!» sai vain emäntä sanotuksi, ja nyt alkoi entinen mietiskely.
Jonkun ajan kuluttua tiedusti Hyvärinen:

»Missä paikassa se Vatanen tuli vastaan?»

»Siinähän se Lehvosen entisen ruishuhdan kohdalla sattui.»

»Vai siinä!»

»Siinä.»

Emäntä kokoili jauhoja vakkaan, Hyvärinen sitoi päreitä torvelle ja
kaikki kolme vaikenivat. Työnsä lopussa kysyi emäntä:

»Eikö se muuta sanonut... Vatanen?»

»Ei!...»

»Vai ei!»

»Ei.»

Hyvärinen nosti päretorven orsille, lakasi roskat lattialta uunin luo ja
alkoi tupakoida. Kukkonen huomautti murahtaen:

»Johan se Vatanenkin oli ikämies!»

Ei virkkanut talon joukko siihenkään mitään. Emäntä oli saanut jauhot
vakkaan, mutta pöytä oli vielä pyyhkimättä jauhoista. Hän huokaili:

»Minnehän ne pennut ovat panneet sen jäniksen käpälänkin, kun ei ole
millä pyyhkisi pöytää?»

Hiiltä lähtöpiippuun asetellessaan kysyi Kukkonen:

»Ei sillä Hyvärisellä taida nyt olla lammasnahkoja myödä?»

Kauvan sai hän odottaa vastausta. Vihdoin selitti emäntä Hyvärisen
puolesta:

»Tokko tuolla lie... Se möi niitä viime talvena yhdelle rytkyläiselle.»

»Möikö se sen mustan pässinkin nahkan?» tiedusti vielä Kukkonen.

»Möi.»

Kukkonen oli saanut asiansa toimitetuksi ja lähti. Lähtiessään hän vain
tarkasteli ovensuussa Hyvärisen talon suurta hiilikoukkua ja ihmetteli
sen jykevyyttä ääneensä, ikäänkuin jäähyväisikseen:

»On siinä hiilikoukussa tuota rautaa vähä runsaammaltakin!»

Ovessa mennessään hän lausui loppuarvelunsa:

»Tokko vain lie Muskon Varalassakaan semmoista koukun möhkälettä!»

       *       *       *       *       *

Vähäistä ennen näitä tapahtumia oli kolme Join herrasmiestä ollut
metsästysmatkallaan purjehtimassa ja jo onnellisesti päässyt rannasta
lähtemään. Mutta heidän omasta sisällisesti heiluvasta tilastaan
seurasi, että purjevene tölmäsi kivelle ja kaatui miesten
hoippuroimiseen, siinä Koposen talon kohdalla. Herrat joutuivat veteen
ainoastaan kaulaansa myöten, siinä kun näet ylettävät jalat pohjaan;
mutta hirmuisen metelin ja riidan he nostivat keskenään.

Suurenmoinen huuto ja melu oli niin huumannut ja säikyttänyt Koposen
vävyn, että tapaus suureni hänen silmissään ihan merionnettomuudeksi ja
-tappeluksi. Hän melkein uskoi siinä hukkuneen suuren joukon ihmisiäkin,
ja se usko vahvistui päivä päivältä. Lähdettyään sitte Liperiin
hierottamaan itseään Kinnusen Liisalla hän kertoili tuosta hirvittävästä
haaksirikosta. Kertomus tietysti Liperissä kasvoi kuten kaikki muukin
maailmassa, sillä jokainen liperiläinen pitää rehellisen miehen
velvollisuutena kartuttaa kaikkea, minkä on sattunut toiselta saamaan.
Kinnunen, jonka eukko oli Koposen vävyä hieronut, sattui nyt tulemaan
Ville Huttusta vastaan ja tervehti:

»No on sitä nyt tuota rapaa tiellä!»

»On sitä! Kun niilläkin Hyvärisen kujasilla uppoaa hevonen korvanpäitään
myöten ihan puhtaaseen vetelään multavelliin, niin että on siinä
uimista, kun on vielä tämmöinenkin rahtikuorma perässä! Kuuluuko sitä
mitä muuta?» myönsi Huttunen.

»Mitäpäs sitä tänne Liperiin milloinkaan kuuluisi muuta kuin sian
vinkumista ja akkojen riitelemistä. Mutta siellä Joillahan sitä on taas
ollut vähän toisenlaista rytäkkää, kun laivat ovat menneet meren pohjaan
ja herrojakin on niiden kanssa hukkunut semmoinen jumalaton liuta, jotta
ei ole näet enää jäänyt kunnollista järjestyksen pitäjääkään koko
Joille. Taisit sattua paikallekin, kun olit Joilla?» alkoi jo Kinnunen.

Ville oli ihmeissään. Ei hän olisi tahtonut olla asiasta tietämätön,
sillä se olisi ollut muka nolaus. Hän koetti viekkaudella kiertäen saada
hiukan vihiä:

»Ainahan sitä sattuu paikalle, kun pitää varansa. Kyllähän se oli
rytäkkä!»

»Ei suinkaan se vain näitä tavallisia halkolotjia ollut, joka hukkui?
Tottapa se oli niitä höyryllä käypiä!» arveli Kinnunen.
Ylenkatseellisesti huudahti silloin jo Ville:

»Vai niitä lotjia sitä ilettäisiin Joilla upottaa mereen!... Höyrylaiva
sen pitää olla jo kerran ollakseen, jotta siinä herrat kehtaisivat
hukkua ihan suurissa roikissa!»

»Vai höyrylaivan ne laskivat pohjaan! Mikähän laiva tuo oli?» kummeksi
Kinnunen.

»Ka, eihän siellä Joilla muuta parempaa höyryä olekaan kuin se
tuhottoman suuri Jok-laiva, johon olisi mahtunut koko tämä Liperi!»

»Vai se se meni pohjaan!»

»Se meni, että hurahti!» oli jo Ville asiassa kiinni.

»Jäiköhän maston päitäkään näkymään?» uteli Kinnunen.

»Vai olisi niitä näkynyt semmoisesta syvyydestä, johon saa tuota
varppinuoraakin laskea kokonaisia vyyhtejä, eikä sittenkään pohjaan
ylety!» riemuitsi Huttunen. Ja nyt muisti hän Ihalaisen asian sekä
huomasi oitis, että Ihalainen ja Vatanen olivat hukkuneet samassa
onnettomuudessa. Hän uskoi sen ihan tosissaan ja kiirehti jo sanomaan:

»Siihen se sitten loppui Ihalaisenkin ja Vatasen Ameriikkaan meno!»

Kinnunen ei ollut ymmärtää mitään. Vasta kun Huttunen oli hänelle
selittänyt asian, huudahti hän:

»No voi tuota Ihalaisenkin pakanaa! Kun otappa nyt ja karkaa talostasi
ja akkasi luota! Mutta eipä hylky päässyt pitkälle, kun jo rangaistus
tuli!»

»Ei päässyt! Hauvin mahassa se Antti Ihalainen jo purjehtii
Höytiäisessä», vahvisti Huttunen itsekin varmana siitä, että asia oli
niin, sillä Liperissä uskoo yleensä jokainen omat puheensa. Kinnunen
vielä tiedusti:

»Mitenkähän sen hautaamisen kanssa käy tuommoisessa tapauksessa? Tuleeko
se henki täydellisesti lähteneeksi, kun ei ole voitu oikeita hautajaisia
pitää ja hautaa siunata ... siinä sen akan leskeksi jäämisessä?»

Viisaana huudahti silloin Huttunen:

»No, minkätähden sitä ei henkeä tällä tavallakin saisi pois! Pappi souti
veneellä paikalle ja viskasi äyskärillä kolme kertaa vettä haudalle ja
sillä se oli hauta luettu. Onhan niillä herroilla konstit tämmöistäkin
tapausta varten, niin että jos kenestä vain on muuten henki lähtenyt,
niin ei sen enää hautaamisen puutteessa tarvitse olla elossa, eikä estää
leskensä naimisiin menoa.»

Kinnunen kyllä vähän oli vielä ymmällä ja ihmetteli: »Kahoppas sitä
Koposen vävyä, näet, kun se ei puhunutkaan mitään tämän Vatasen ja
Ihalaisen hukkumisesta, valitti vain sitä muuta asiaa.»

Se oli Huttusestakin omituista, mutta hän selitti:

»Ne eivät ne Join puolen miehet puhu koskaan tätä asiaa niin halki, kuin
se täällä Liperissä puhutaan, että siitä ihan päivä paistaisi läpi kuin
harvasta, tyhjästä heinähaasiosta, vaan ne heittävät siihen aina hampaan
koloon yhtä ja toista semmoista törkyä, jota tuhmuudessaan pitävät
vähemmän asiaan kuuluvana.»

Huomasi sen Kinnunenkin ja myönsi:

»Semmoistahan se on koko se Kontiolahti ja koko Join seutu, vähän
tuppisuuta väkeä.»

»See-mmoista!» innostui Huttunen, painostaen:

»Ja varsinkin se Koposen talohan se onkin itaruudestaan ja saituudestaan
kuuluisa. Niin, eiväthän ne kuulu siinä omaa mahaansakaan raaskivan
syödä täyteen muulloin kuin joulun pyhinä, ja silloinkin vuoron perään:
yhden mahan kunakin vuotena. Eihän siitä talosta tuota oikeaa täyttä
selvyyttäkään raaskittaisi antaa mistään asiasta, vaan sitä saa lypsää
ja kettää kuin poikimattomasta lehmästä maitoa, eikä siitä sittenkään
mitään heru. Mutta täällä Liperissä sitä ei olla Nauku-Maijan poikia
siinäkään asiassa. Se saa asia tulla töröttää niin kuin rännistä saaviin
laskisi. Eikäpä tuo Liperi näy sen köyhemmäksi siitä tavarasta tulevan,
vaikka sitä ei surra, vaan annetaan leipämyllystä tulla ulos sitä mukaa
kuin sinne korvasta toista valuu, kuin ruista jyvälaarista
myllynkiveen.»

Kinnunen huomasi Villen puhuvan oikein ja tuli hieman ylpeäksikin
Liperistänsä. Hän tarjosi tupakan Huttuselle ja myönteli:

»Eihän sitä Liperissä itketä eikä tingitä asiassa, eikä sittenkään lopu
sanominen sieltä nenän alta. Vaikka kylläpä tuo Ihalainenkin oli jo
saanut ikänsä elää, jotta ennätti tehdä sen verran pahuuttakin, että on
vastaamista siellä toisessa elämässä.»

»Eihän se ihan tyhjin käsin Ihalainen lähtenyt viimeiselle matkalleen!»
todisti Huttunenkin, sytytti piipun ja kertoi vainajan eväistä:

»Se Ihalainen kun jo pienenä poikanakin sen Vatasen kanssa tuota
nauristakin varasti ja söi, niin emme siinä kilpailussa toiset pojat
kelvanneet mihinkään. Sitä sai Liperissä siihen aikaan kylvää nauriin
siementä vaikka korttelia paksulta, niin ei siitä vain sittekään
kylväjälle jäänyt kuin naatit, vaikka joka siemen iti.»

Kinnunen onnitteli:

»On toki toiseen elämään lähtijöille onni, että Liperissä ei viljellä
noita omenapuita!»



KOLMASTOISTA LUKU


Hyväriseltä voi päästä Murron Ihalaiseen suurenkin kuorman kanssa, kun
ajaa Kämäräisen haan kautta, sillä se tie on jokseenkin ajokuntoinen. Se
kyllä tekee kierrosta, mutta ei aivan paljoa. Samoin pääsee Hyvärisestä
Lempaalle Ville Huttusen taloon Ihalaisen talon kautta. Matka on kyllä
silloin kahdeksan virstaa pitempi kuin suoraan Päivisen hovin kautta
mennessä, mutta siitä huolimatta oli Huttunen nyt päättänyt kulkea
Ihalaisen kautta ja poiketa taloon saadakseen oikean tiedon Antin
Ameriikkaan menosta ja samalla kertoakseen mitä itse siitä tiesi.

Kanasen Maija Liisa oli vielä Ihalaisessa, kun Huttunen tuli sinne.
Vaimo parat olivat yhä tulitikkujen puutteessa.

Anna Liisa teki levettä ja Maija Liisa kehräsi, kun Ville astui tupaan.
Hän kopisti piipusta porot pankolle ja kysyi Anna Liisalta:

»Sinähän se olet sen entisen Ihalaisen eukko?... Mikä sen Ihalaisen
päähän pälähti, kun se hylkäsi kontunsa ja lähti Ameriikkaan?»

Vähäiset olivat vaimo poloisen tiedot syistä lähtöön, jota hän ei ollut
mitenkään kyennyt täydeksi todeksi uskomaan; päin vastoin oli hän
vieläkin vaistomaisesti odotellut Anttia kotiutuvaksi. Huttunen se vasta
varmuuden toi:

»Laivallahan se Antti lähti viilettämään, ja oli siinä aika sakki
muitakin Ameriikkaan menijöitä. Kun oli näet miehiä aina tuolta Kaavin
ja Juuan pitäjästä myöten ja aina Tohmajärveltä asti, oli semmoista
julman suurta miestä kuin parasta metsärosvoa, niin jotta olisi niiltä
uskonut työn lähtevän Suomessakin, vaan sinneppäs vain pitää kaikkien
kiirehtiä... Ja melkein kaikki vielä olivat hylänneet vaimonsa, niin
että kyllä nyt on leskiä tällä kulmakunnalla... Ja leskeksihän se
Ihalainenkin tähän vaimonsa heitti...»

Hän varustautui nyt kertomaan parasta mitä tiesi. Koputteli kengillänsä
lattiaa ja kerskasi:

»Mutta lyhyeen se loppui Ihalaisenkin matka. Ei siitä montakaan virstaa
rannasta porhallettu, kun jo tuli semmoinen tenä eteen, ettei sen yli
hypättykään.»

Anna Liisa sai toivoa. Hän kysyi:

»Mitä se Huttunen sanoi? Täytyikö sen Ihalaisen takaisin tulla?»

Huttunen nosti oikean säärensä vasemman päälle ja kertoi viisaana:

»Sille sattuikin Ihalaiselle vähän toisenlaiset vahingot tulemaan. Se
kun meni sen suuren miessakin kanssa sinne Pyhäselän pohjaan, niin ei
siinä muuta kuin laiva vain hirnasi kerran sillä pillillään ja viuhautti
savuaan kuin parasta hevosen häntää.»

Anna Liisa heristeli kuuloaan eikä ymmärtänyt. Huttunen jatkoi:

»Ja Join herroja niitä kun meni Ihalaisen matkassa, niin ne menivät niin
tarkkaan, että Joilla pitää panna kaikki konjakkikaupat kiinni, kun ei
ole enää ryypyn ostajaa. Niin lähtivät tarkkaan kuin torakat Pesosen
tuvasta, kun tupa paloi.»

Anna Liisa oli ihan sekaisin. Korvissa humisi Villen kertomus. Hän kysyi
taas:

»Eihän tästä Huttusesta nyt saa mitään selvääkään... Mitä se Ihalainen
sinne Pyhäselän pohjaan meni?»

Moisesta tietämättömyydestä ynseäksi tekeytyen huudahti Ville Huttunen:

»Mitä se sinne meni! Se kun mies lähtee pahanhengen kanssa kujeilemaan,
minkä tämäkin Ihalainen, niin sen ei pitäisi vettä myöten lähteä
Ameriikkaan. Sillä se kun tuo pahahenki on miehen matkatoverina, niin se
on kaulassa kuin kiviriippa. Sehän se vei Ihalaisen ja Vatasen järven
pohjaan, ettei Ihalainenkaan ehtinyt edes itseään siunata. Kerran vain
vähän älähti ja silloin oli kaikki kuitti! Join pappi vain souti sitte
veneellä sille paikalle ja ripotti vähän hiekkaa järveen niinkuin
hautausmenoiksi.»

Nyt käsitti jo Anna Liisa asian. Kauhuissaan huudahti hän:

»Herra isä siunatkoon! Onko se Ihalainen hukkunut Ameriikkaan
mennessään?»

»Ihanko se Huttunen nyt totta osaa puhua?» oudostui Kanasenkin emäntä.
Huttunen laittautui hyvin tärkeän näköiseksi ja huudahti
ylenkatseellisesti:

»Mhyh! Minkästähden se Ihalainen ei olisi hukkunut, kun siinä kerran
humalaiset herratkin pääsivät tuomiolle! Ajaa reistasivat semmoista
kyytiä kivikossa, että laiva vain hyppi kiveltä kivelle, kun yhden
kerran kurahti pohjaan. On siellä järven pohjassa nyt tuota lihaa! Ei
näet pelastunut muuta kuin se Koposen vävy, joka nyt on täällä ollut
vähissä hengin itseänsä Kinnusen akalla hierottamassa.»

Anna Liisa alkoi itkeä tihruta, ja Maija Liisakin kuivaili kyyneliänsä.
Huttunen alkoi lohdutella selittäen:

»Mitä sinä nyt siitä niin rupeat vetistelemään! Veteenhän se hukkui ukko
Soininenkin eikä sen akka silti ijäkseen leskeksi jäänyt. Sehän sen nai
Jussi Kuivalainen.»

Mutta vähän välitti nyt Anna Liisa mistään Huttusen puheista. Hän tunsi
olevansa leski. Antin kuolema ei olisi häntä surettanut niin kipeästi
kuin noin sydämettömän hylkäämisen varmistuminen. Sillä hän tiesi
olevansa syytön mihinkään. Uskollisesti oli tehnyt työtä Antin apuna,
eikä ollut koskaan ollut mitään riitaakaan välillä, ja nyt Antti lähti
ihan jäähyväisiä sanomatta. Hän valitti:

»Mikä hänet nyt villitsikin lähtemään ja hylkäämään! Eihän tässä ole
edes riitaakaan ollut!»

Sääliksi kävi Huttusen. Hän koetti lohduttaa:

»Elä nyt sure, eihän se sillä takaisin tule! Eikä se ole sinun pahuutesi
syy, sillä tietäähän koko kylä, että se Ihalainen oli jo
nuoruudessaankin semmoinen vimmattu, että eihän sen ja Vatasen kujeilta
saanut kukaan olla rauhassa, kun ne pienenäkin poikana yhteen
pääsivät... Milloin ne särkivät saunan akkunoita, milloin tekivät muuta
koiruutta, niin että koko kylä oli yhtä kyytiä nurin.»

Mutta ei Anna Liisa sallinut nyt Anttia soimattavan. Hän alkoi
puolustella:

»Kukapa se ei nuoruudessaan koiruutta tee. Mutta tasaantuipa tuo Antti
vanhempana ja niin on ollut hyvä mies, ettei ole pahaa sanaa kuulunut
koko talossa...»

Surulliseksi kävi olo talossa. Kanasen Maija Liisakin kätki kasvonsa
esiliinaan, ja pois lähti Huttunenkin. Kauvan surivat molemmat vaimot
kahden kesken. Turhaan koetti Maija Liisa viihdyttää. Olivat unohtaneet
senkin, että tupa oli aivan kostea kylmyydestä, kun ei saanut tulta
millä lämmittää.

Iltapäivällä Anna Liisa sentään pyysi, pienen toivonkipinän hänelle
pilkahtaessa:

»Kun olisit tässä vielä kotimiehenä, niin kävisin vielä Hyvärilästä
kysymässä, onko se jo ihan lopullisesti mennyt ja vielä kuollut muun
hyvän lisäksi.»

Maija Liisa suostui ja Anna Liisa lähti.

       *       *       *       *       *

Hyvärisessä ei vielä tiedetty Ihalaisen hukkumisesta mitään. Mutta hänen
Ameriikkaan menonsa Vatasen matkassa oli myrryttänyt talonväen mielet.

Ukko Hyvärinen pärettä kiskoessaan löi liistakolla vanhinta poikaa
kintuille ja ärähti:

»Taasko siinä paljain kintuin juoksentelette, ettekö ole kunnolla!»

Poika älähti, meni nurkkaan ja ryhtyi siellä tappelemaan sen
keskimmäisen tytön kanssa. Emäntä siitä ärtyi yhä enemmän ja juonitteli
Anna Kaisalle. Tämä viskasi pesemänsä hierimen pankolle ja ähähti:

»Sinä sen Vatasen asian aloitit!»

Emäntä äkämystyi:

»Vieläkö siinä ylpeilet! Ikäänkuin ei Vatanen olisi sinulle välttänyt!»

»Paholaiset!» suutahti Anna Kaisa ja viskoi pyttyjä pesintiinuun
pestäväkseen, mutta emäntä jatkoi sitä suuttuneempana:

»Elä yhtään suutu ja visko! Ei saa sinulle tässä miehen kantturaa enää
mistään, vaikka on jo etsitty ja koluttu kaikki miehen kahmut.»

Paraana toran ja ärtyisyyden aikana saapui epätoivoinen Anna Liisa
Hyvärilään ja tarttui oitis asiaan, kysyen:

»Onko se nyt sen Ihalaisen meno ihan varma, tiedetäänkö täällä, kun sitä
puhutaan?»

Mutta talossa kun olivat kaikki äkeissään ja harmissaan, ei tahtonut
puhe sujua. Kauvan istuivat kaikki ääneti. Ei kukaan vastannut Anna
Liisalle. Koko joukko oli muun hyvän lisäksi hänelle vielä äkeissään
siitä, että Ihalainen oli narrannut taloa muka puhemiehenä käydessään.

Anna Liisa hätäytyi ja uudisti kysymyksensä. Silloin kehotti emäntä
miestään:

»Sano sinä, Hyvärinen, tuolle, niin heittää siinä vatkuttamisen!»

Tuskainen Anna Liisa ei ennättänyt emännän puheesta pahastua, vaan kysyi
vielä:

»Tietääkö se tämä ukko Hyvärinen?»

Ärtyisenä tiuskasi Hyvärinen:

»Johan minä sinulle sanoin, että Ameriikkaanhan ne ovat karanneet! Ja
karatkoot, mokomat miehet!...»

Anna Liisa jo vähän riemastui, kun Hyvärinen ei puhunut mitään Antin
kuolemasta... Toivorikkaana huudahti hän:

»Onko se päässyt koko asiasta se Ihalainen sillä paljaalla Ameriikkaan
menolla?»

Nyt loppui tietysti Hyvärisen kärsivällisyys ja hän tiuskasi tuikeasti:

»Menipä tuo nyt vaikka järveenkin, mokoma mies! Hyvin jouti mennä! Saat
tuota vielä sinäkin paremmankin kuin tuon potaattinenän ... jos kerran
on semmoinen kipu miehen perään!»

Anna Liisa loukkautui ja pelästyi samalla. Mennyttä oli siis kaikki
toivo; hukkunut oli Antti.

Koetti hän siinä vielä jotain kysyä, mutta nyt ei enää vastannut
Hyvärinen, vaan sieppasi suutuksissaan päreen, antoi sillä lapsien
pohkeille ja kiukutteli:

»Saunaan siitä menkää tappelemaan! On tässä koko talo kuin paras
kestikievari. Yksi kun lähtee, niin jo toinen vetäytyy siihen istua
könöttämään, jotta ei saa työrauhaa koko talossa.»

Anna Liisa säikähti. Hän tiesi sen olevan hänelle tarkotetun. Hän rykäsi
jo merkiksi, että kyllä hän älysi. Lisäksi rupesi emäntäkin
juonittelemaan. Kahvipannua uunin koloon pannessaan harmitteli, hän
ikäänkuin muka itsekseen:

»Tuotakin kahvia menee, jotta eivät enää riitä maat eivätkä mannut, kun
kaikki tähän vetääntyvät särpimään...»

Hän ryhtyi laittamaan lehmän vettä ja jatkoi harmiaan:

»Senkin hotosuut ehtimän takaa vääntäytyvät vuottaa vornottamaan!...
Eikö heillä itsellään liene sen vertaa, jotta saisivat vaikka
sikurivettä kulkkuunsa!»

Anna Liisa ymmärsi, että sekin oli hänelle tarkotettu. Hän lähti,
huokaillen hyvästikseen:

»Hohhoi tätä köyhän elämää, kun ukkokin menee! Kaikki ne vain silloin jo
haukkuvat ja luulevat, että sitä on ihminen heidän sikurivetensä
vaivainen!»

»Kuka tässä nyt sinua tarkotti!» oikaisi silloin emäntä näön vuoksi. Ja
kun Anna Liisa oli jo ovessa menossa, sanoi hän:

»Olisit tuossa nyt istunut, niin olisi tuota pannua varistanut, kun
hiilet joutuvat!»

»Onpa tuota sen verran vielä kotonakin papuja!» sanoi siihen
loukkautunut Anna Liisa ja lähti. Ovella kumminkin vielä pysähtyi ja
sanoi ilkeästi:

»Kävisitte nyt myllymatkalla siinä Ihalaisenkin talossa, niin vaikka
hänessä kahvit keittäisi... Sillä mitäpä tällä köyhällä muuta onkaan.»

       *       *       *       *       *

Surullisena saapui hän kotiinsa, kun jo oli pimeä yö. Vaatteet olivat
märät, kengät kurassa. Maija Liisa itki hänen kanssansa eikä raaskinut
puhua tulitikuistakaan mitään. Kun tupa oli kylmä, haki Maija Liisa
kuvon olkia, ja niillä nukkuivat he yönsä.

Mutta yöllä ei tahtonut tulla uni. Anna Liisan mieltä kaiveli surulliset
asiat. Aikaa kuluttaaksensa hän kysyi Maija Liisalta:

»Hyväkö siinä on nukkua?»

»Hyvä».

Vaiettuaan kysyi Anna Liisa taas:

»Koko kuvonko sinä otit olkia tähän alle?»

»Koko.»

»Onkin noita olkia, kun siltä Ihalaiselta jäi otran olkiakin kokonainen
närte riihenkin eteen.»

»Vai närtteessä se Ihalainen piti otran olkiakin!»

»Närtteessä.»

Sillä lailla puhelivat he ajan kuluksi. Maija Liisa ryhtyi jo
lohduttelemaan Anna Liisaa. Hän alkoi puhelulla haihduttaa pois turhia
raskaita ajatuksia. Sitä varten hän kysyi:

»Joko se on monta kertaa tuo punikki poikinut?»

»Neljähän se on», muisti Anna Liisa.

»Vai neljä!»

»Neljä!»

Jonkun ajan kuluttua jatkoi Maija Liisa lohdutustaan kysyen:

»Eikö niitä sinulla ole ollut yhtään pieniä?»

»Eihän niitä ole ollut. Yksi tyttö vain tuli silloin kohta alussa, vaan
se näet kuoli vajaan vuoden vanhana», selitti Ihalaisen emäntä ja jonkun
aikaa vaiti oltuaan kysyi vuorostaan:

»Eihän niitä sinullakaan ole tainnut olla?»

»Pieniäkö?

»Niin. Lapsia.»

»Mitäpä noilla tekee siinä köyhissä oloissa. Syövät vain ja huutavat ja
kuluttavat vaatteita», sanoi Maija Liisa. Myönsi Anna Liisakin:

»Niinhän ne tekevät. Oli se toki onni, että se Ihalainen meni
lapsettomana. Kun niitä kakaroita olisi vielä tähän jäänyt, niin
mihinkähän hiileen sitä olisi silloin puhaltanut!»

»No oli se onni, että se semmoisena meni!» lohdutteli Kanasen emäntä.
Sillä lailla jatkui puhelua ja Anna Liisa alkoi jo tyytyä kohtaloonsa.

Mutta aamusella, kun he taas menivät kylmään tupaan, tuntui elämä
yksinäiseltä ja kolkolta. He odottelivat, että joku poikkeaisi taloon ja
toisi tulitikkuja, vaan aivan kuin ihmeeksi ei nyt sattunut ketään
kulkemaan ohi. Oli monesti aikomus lähteä niitä taas Hyvärisestä
pyytämään, mutta se aikomus raukesi siihen toivomukseen, että kohtahan
tästä joku ajaa myllyyn mennessään. Olipa myös Anna Liisa arvellut:

»Mitäs hyötyä siitä on, jos menee pyytämään, sillä unehtuuhan se asia
kuitenkin jo sinne mennessä, niinkuin viime kerrallakin!»

Ja Kanasenkin Maija Liisa uskoi samaa itsestäänkin, ja siksi ei hänkään
uskaltanut lähteä tikkuja hakemaan. Hän ajatteli Anna Liisasta:

»Sitten se pääsee vuorostaan morkkaamaan minua muistamattomuudesta, ja
mihinkä sillan rakoon minä sitten katson, kun itse häntä sillä tavalla
soimasin!»

Tupa oli niin kylmä, että Maija Liisan täytyi panna ylleen Antin
parkkiturkki, ja semmoisessa puvussa teki hän nyt levettä. Väkisinkin
siinä alkoi kiukuttaa.

»No otappa ja sokaise ihmisen muisti sillä tavalla, että unohtaa
tulitikut, joita lähti juuri hakemaan!»

Pitkään aikaan ei voinut Anna Liisa vastata. Vasta kun hän oli saanut
rullan täyteen sanoi hän ikäänkuin itsekseen:

»Hyvähän sitä on sanoa, vaan kunhan itsellään kellä olisi semmoinen
suru, niin näkisihän eikö se muistiakin sokaise!»

Maija Liisa heltyi taas, mutta ei vielä niin tyyten, että olisi voinut
oitis ryhtyä puhumaan. Vasta kun karttaaminen oli lopussa ja hän ryhtyi
pellavia harjaamaan sanoi hän:

»Mitäpä tuossa rupeat sinäkään ijäksesi suremaan tuommoista miestä, joka
hylkää joukkonsa ja menee järveen kuolemaan... Ottaisit tähän toisen,
joka pysyisi paikoillaan.»

Kauvan mietti Anna Liisa sitä. Viimein myönteli hän jo:

»Ka eihän se ole nais-eläjällä tämmöisellä konnulla yksinään eläminen
helppoa. Ei tiedä miten paksuluminen talvi nytkin tulee, niin meneppä
sinne vaimoihminen hameisillasi semmoisessa hangessa kaalomaan
halkojakin metsästä vetäessä... Kaikkihan siinä kintut kylmäisivät!»

Maija Liisakin huokasi. Hetken kuluttua lisäsi Anna Liisa:

»Eikä tiedä vaikka tulisi vielä rosvoja taloon, niin kuka niille tässä
puolensa pitää, kun ei ole miessielua talossa.»

Nyt puhuivat he taas Ihalaisen ja Vatasen kuolemasta ja itkivätkin
vähäsen. Maija Liisa moitti jo herroja, morkaten:

»Pahahenki tuo villinnee niitäkin Join herroja, kun juovat sillä
tavalla, että liperiläiset hukkuvat!»

Anna Liisa mietti asiaa. Katkerana myönsi hänkin:

»Tottapa ne sitä varten herrat onkin luotu, jotta joisivat tätä köyhää
kansaa hukuksiin... Ei noilla muuta työtä näy olevankaan.»

Mutta pianpa alkoi Maija Liisa taas hyvin ilkeästi yskiä ja katsahteli
kahvipannuun. Anna Liisa kävi yhä murheellisemmaksi, ja alkoi jo
muistella virttä. Kun nyt Maija Liisa taas rykäsi, ehdotti Ihalaisen
emäntä:

»Veisattaisiin tuossa kahvin asemesta vaikka virsi lämpimiksemme!»

Pitkään aikaan ei Maija Liisa vastannut. Suruissaan alkoi Anna Liisa
silloin hyräillä virttä. Se vaikutti Maija Liisaan. Hän alkoi taas
sulaa, ja kun Anna Liisa nyt muutti rihmaa hangon toiseen hampaaseen,
kysyi häneltä jo Maija Liisa:

»Onko sinulla virsikirjaakaan?»

»Onhan se sen tapainen.»

Kauvan tarvitsi vielä Maija Liisa valmistuaksensa. Mutta lopulta hän
pehmisi, otti virsikirjan ja silmälasit ja sanoi:

»Lauletaan vaikka tuo 'Pois makea maailma jää'!»

Emännät asettuivat pöydän taa, panivat virsikirjan eteensä ja lauloivat.
Maija Liisa näytti sormellaan kirjasta, missä se aina »menee». Kolmannen
värsyn lopussa rupesi Maija Liisaa ry'ittämään. Anna Liisa silloin
yritti yksinään alottaa neljännen värsyn, mutta toinen keskeytti
nuhdellen:

»Elä nyt siinä juokse ja lennä, jotta ennättää toki kulkkunsa
kakistella!»

Sitte nousi hän, meni pankon luo, kakisteli siellä ja palasi takaisin;
he alkoivat taas veisata.

Virren veisattuaan he taas vaikenivat. Elämä alkoi vaatia omaansa.
Kanasen Maija Liisa mietti sopivaa paria Anna Liisalle. Hän puheli:

»Olisihan se Malisen Heikki sinulle, vaan kun sillä on se entinen akka
elossa... Vaikka eikö tuo jo tänä talvena kuolle, kun Karppisen Susanna
on nähnyt semmoisen unen, että Malisesta vietiin ruumiskirstua salmen
yli sinne Kirkkoniemeen päin.»

Anna Liisa mietti asiaa ja kysyi:

»Onkohan sillä Heikillä miten paljo sitä ikää?»

»Johan se on Rämeen Miinalaisen ikäinen», muisteli Kanasen emäntä.

»Vai jo se sen!»



NELJÄSTOISTA LUKU


Mulon Partanen oli saanut hevosensa korjuuseen ja oli nyt Turtiaisen
kanssa menossa lopullisesti Kaisaa kosimaan. Mutta vielä Kaisan talon
portille tultuaan pysähtyivät he ja Partanen varotti:

»On aina parasta pitää semmoinen reilu peli, että asiat puhutaan
edeltäpäin suoraan, niin suoraan, että se heti on suora kuin
sukkapuikolla tehty jakaus, niin ei tule katumista, eikä voi toista
soimata petoksesta. Minä vain tämän huomautan sentähden, että hoksaat
Kaisalta kysyä kaikki asiat tarkasti ja samalla ilmoittaa taas mitä on
minun puolellani olemassa.»

»Kyllähän minä ne semmoiset helläluontoisemmat asiat arvaan ... niinkuin
talot ja muut... Ja Kaisa taas on suoraluontoista ihmisen sorttia, niin
että kyllä se itsestäänkin sanoo», yritti Turtiainen. Mutta Partanen
tahtoi olla perusteellinen ja sanoi:

»Kuule, Turtiainen! Sano tälle Makkosen leskelle ihan ensiksi, että mitä
työrustinkiin tulee, niin se ei Partasen talossa lopu, eikä siinä ole
emäntä sen parempi kuin muukaan päiväläinen... Ja ruuan puolta taas on
sen mukaan kuin jaksetaan sitä työpuolta rehkiä.»

»Tietäähän Kaisa sen, viisas akka... Eikä sillä Kaisalla itselläänkään
ole ruuasta puutosta.»

Partanen puisteli tomua housunlahkeistaan ja valitti:

»Se entinen eukko oli hinterä täksi työihmiseksi, niin sen vuoksihan
minä oikeastaan tätä Makkosen leskeä rupesin arvailemaan, kun tämä on
roteva ja vahva rakenteeltaan.»

»Lähteehän se Kaisalta työ», murisi Turtiainen todistukseksi.

He menivät sisään. Jussi Partanen katseli seinille ja kysyi:

»Eikö sitä talossa rukkasnaulaa olekaan?»

Kaisa sieppasi hameen naulasta ja kiirehti:

»Herra siunatkoon, kun en muistanut tuota hametta ottaa tuosta pois,
että vieraat voisivat rukkasensa siihen ripustaa!... Siinähän se on sen
Makkos-vainajan hattunaula.»

Jussi Partanen ripusti rukkasensa naulaan, istahti riuskasti, ojensi
jalkansa ja venytti pitkät pieksunvarret suoriksi, kysyen:

»Mitä sitä tälle Kaisalle nyt oikeastaan kuuluu?»

Kaisa kertoi kuulumisia pitemmältäkin. Sill'aikaa korjaili Jussi
Partanen kintturemeleitään, ja kun Kaisa oli lopettanut sanoi hän
Turtiaiselle:

»Kyllä se on tuo hylkeen raani sitä oikeata kengänvoidetta. Sillä kun
hölväsin taas nuo pieksunvarret, niin ei tikahda vesi läpi.»

»Onkin sillä Partasella pitkät kengänvarret!» myönsi Kaisa, ja Jussi
Partanen ylpeili:

»Ainahan sitä oikeassa talossa yhden miehen säärien suojuksiksi nahkaa
riittää, vaikka hänellä olisi koipia kyynärittäin. Pannaan vain läävästä
lehmiä lahtiin, niin kyllä kenkätarvetta on vaikka olisi suurempikin
joukko kuluttajia.»

»Onhan sitä Partasen talossa nahkaa!» tokaisi puhemieskin.

Kaisa ei oikeastaan ollut vielä täysin selvillä miesten asiasta, siitä
kun oli aikaisemmin puhuttu vasta ihan kautta rantain. Sitä paitsi hänen
mielessänsä pyöri nyt Jussi Vatanen, ja hän oli odottanut tätä, sitä
varten pukeutuenkin. Mitään ratkaisua Partasen aikeisiin ei hän vielä
odottanut. Hän puuhaili siinä yhtä ja toista, ja miehet jatkoivat asian
kehittämistä edelleen. Partanen kysyi:

»Kyllä kai se tämä Kaisa suostuisi myömäänkin tämän talonsa, jos kerran
niin asioiksi tulisi?»

Kaisa älysi nyt olevan puheen talon ostajasta. Hän olisi ollut halukas
myömään ja riemastui jo, kun luuli Partasen hankkineen ostajan. Hän
huudahti:

»No kun olen sitä miettinytkin, että kun pääsisi irti koko rähjästä! Ei
tästä ole nais-eläjälle muuta kuin harmia ja kiusaa!»

Mutta nyt ajatteli hän, että kenties se Partanen kyseleekin itseään
varten ja korjasi oitis:

»Vaikka voisipa tuo Partanen itsekin ruveta tässä isännöimään! Kyllähän
tästä talosta kunnollisen saa, kun vain korjuuttaa... Olisi tästä jo
Makkosen eläessä tarjottu suuriakin rahoja, jos Makkos-vainaja olisi
myönyt, mutta ei raaskinut luopua talostaan, sanoi vain, että tämä on
kaupungin paraimpia... Ja ovathan tätä monet rikkaatkin katselleet ja
kehuneet.»

Hyvillä mielin pani hän pannun tulelle. Sillä aikaa laski Partanen
edelleen. Turtiainen myönsi:

»Hyvällä paikallahan tämä talo on ja potaattimaata on kartanolla pienen
perheen tarpeeksi.»

Mutta Partanen ylvästyi silloin ja sanoi asiansa menestymisestä
huolehtien ja sitä valmistaen:

»Kyllä ne sentään ovat nämä kaupunkitalojen potaattimaat kuin
paikkatilkkuja oikean potaattipellon rinnalla. Kun siinä meidänkin
talossa kylvetään kuusikin oikein ökätynnöriä potaattia yhteen
aukeamaan, niin siinä on jo huikeata mitä silmälle katsoa!»

»Suurethan ne ovat tämän Partasen konnun pellot», todisti Turtiainen
tupakoiden ja kyynäspäihinsä nojaten. Kaisa taas jatkoi omaansa:

»Ja ainahan tästä on tuloja kaupungissa kävijöiltäkin, kun ne tuovat
tänne hevosensa kartanolle ja siitä hyvästä tuovat tuomisia. Tänäkin
päivänä oli kaksi liperiläistä ja ne tarjosivat porsasta, kun saavat
yötä olla.»

Tästä johtui Turtiainen kysymään Partaselta:

»Montako sian päätä siinä teidän talossa oikeastaan elätetäänkään?»

»Ruokitaanhan niitä mikä omassa taloudessa tarvitaan ja joskus aina
syötetään laahtisikojakin, niin että kyllä siinä on sikaa, jos on
porsastakin!» oli vastaus.

»Ja voipihan sitä tässäkin sikoja pitää, kun vain tekee pahnan ja ostaa
porsaita, että pääsee siinä asiassa elämän alkuun», koetti Kaisa
parastaan talonsa puolesta. Partanen oli siinä käsityksessä, että Kaisa
oli saman asian perillä kuin hänkin ja siksi kehui omaisuuttansa. Se
nosti hänessä luontoa, oman arvon tuntoa. Hän rykäsi varakkaan
isäntämiehen tavalla. Turtiainen jatkoi asiaa huomauttaen:

»Kyllähän tämä Makkos-vainajan talo arvossa nousisi, kun tämä joutuisi
oikein miehisen miehen käsiin, joka tätä kuntoon kohentelisi.»

Kiitolliseksi kävi Kaisa Turtiaiselle, kun kuuli hänen pitävän hänen
talonsa puolta. Riemuissaan selitti hän:

»Sitähän minä olen tässä itsekseni monesti päivitellyt, että jos tämä
talo kerran oikealle miehelle joutuisi, niin kyllä se silmänsä pesisi ja
häviäisi siitä tuostakin pihalta kaikenlainen törky ja lika, joka nyt
löyhkää yli kaupungin, kun vain on vähänkin sateisempia ilmoja.»

»Häviäisi se! Kyllä kun tämä Partanenkin tulisi yhden kerran molemmilla
hevosillaan ja työkärryillään ja toisi lapiot muassaan, niin kyllä siinä
pitäisi törkyläjän puoleta!» todisti Turtiainen Partasen puolesta. Kaisa
varmistui nyt siinä uskossa, että Partanen itse ostaa talon. Hän
selitti:

»Ja menisikin tuo tällä Partasella oma talo kaupungissa, kun on niin
usein tuotava tavaraa torille, niin omassa pihassapahan seisoisi
hevonen, ja tietäisi silloin, että eivät sitä vie varkaat eivätkä muut
rosvot.»

Kaisa tuntui suorastaan kosivan. Partanen huomasi, että hän voi asiassa
jo vähän tinkiäkin. Siksi sanoi hän Turtiaiselle merkitsevästi:

»Niin kuin sanoin, on asia puhuttava halki naamaan ... niin ettei tule
mitään turhaa ronkelia ja kippuroimista.»

Turtiainen jo lähtikin menemään sinne päin huomauttaen:

»Sen tähdenhän sitä tämän Partasen talossa on rikkautta ja tavaraa mitä
torille tuoda, kun siinä talossa otetaan sitä työn poikaa suorastaan
niskasta kiinni, niin että sen pitää lähteä ihan luokonaan.»

»Se ostaa käteisellä!» ajatteli Kaisa itseksensä ja myönsi:

»Semmoinenhan talon pitääkin olla, että siinä on käteistä millä ostaa.
Ei se Makkos-vainajakaan milloinkaan velkakauppaa tehnyt. Käteisellä
osti tämänkin talon, niin ettei jäänyt pennin velkaa, kun kuoli... Vielä
jäi vähän rahojakin.»

Syntyi äänettömyys. Partasen niska nytkähti, kun hän kuuli, että
Kaisalla oli vielä rahojakin. Ei hän viitsinyt toki suoraan kysyä kuinka
paljon niitä oli, mutta koetti syrjätietä urkkia, huudahtaen vain
ihmeissään:

»Vai jäi siltä Makkoselta rahojakin! Millähän tuo niin suuren summan
kokoon kähvelti?»

Mutta Kaisa jauhoi talonsa hyviä puolia, kehasten:

»Tuottavathan ne nämä kaupunkitalot, kun niitä kunnolla asuu eikä rahoja
turhiin mätä.»

Partanen yritti uudestaan, kysyen viekkaasti:

»Ei suinkaan se nyt sentään järin suuria summia ennättänyt vielä
kohvata?»

»Vaikka nyt ei järin suuria, niin kuitenkin sen verran, että omillaan
pääsee maailman läpi eikä tarvitse pahinta puutosta pelätä», selitti
Kaisa.

Itse asiassa oli suurin osa niistä rahoista mennyt Makkosta haudatessa.
Mutta eihän Partanen voinut sitä tietää. Hän oli nyt muuten valmis,
paitsi yhdessä asiassa: ei ollut vielä ihan selvin sanoin sanottu, että
hänen talossansa pitää emännän olla työssä muiden rinnalla. Hän sanoi
sen johdosta puhemiehelleen:

»No sitä myötenhän tämä asia on oikealla tolallaan, mutta siitä
työpuolesta sinun, Turtiaisen, pitää puhua selvemmin. Minä olen
suoraluontoinen mies näin Partaseksi ja puhun suuni niin puhtaaksi, että
sieltä ei löytäisi enää muuta kuin kielen, vaikka etsisi tikun kanssa
kaikki hampaan kulot ja lokerot.»

Kaisa höristeli kummeksuen korviansa.

Turtiainen alkoi hiljakseen selittää:

»Niin kuin sanottu, niin tämä Partanen on hyvin julma työmies. Kun se
niittämäänkin lähtee, niin saa siinä vaimo-ihminen rimpuilla, että
rinnalla kestää.»

»On siinä miehiselle miehellekin rimpuilemista. Kesällä koetettiin
Takkusen Jussin kanssa, vaan jo puolitiessä kappaletta viskasi Jussi
viikatteensa ojaan ja sanoi: 'Se tässä ruvetkoon itseään tappamaan!'»
kehasi Partanen lisää.

Kaisa yritti vielä:

»Onhan tässä talossa työtä ravakallekin miehelle, varsinkin jos itse
lapioi lumetkin kadulta.»

Partanen laski laskujaan, koputteli pieksujensa pohjilla lattiaa ja
käski puhemiestä:

»Riihen puimisesta sopisi myös mainita. Niissä toisissa Mullon taloissa
ne akat vain juovat kahvia sillä aikaa kun miehet ahosta puivat, vaan
siksipä se tahtookin niissä köyhyys päälle pyrkiä, niin että se ei häviä
niistä ketun myrkylläkään.»

Kaisan mieltä alkoi ahdistaa se entinen asia. Turtiainenkin jo tunsi
aseman vaikeuden, mutta yritti kumminkin:

»Niin että tämän Partasen talossa ovat aina emännätkin olleet ahosta
puimassa... Vaikka tämä Partanenhan se kumminkin enimmäkseen puipi ja
vaimoväki vain puistelee ja kääntelee ja punoo kuvon siteitä.»

Mutta Partanen oli nyt tuima totuuden ja suoruuden mies. Turtiaisen
lieventeleminen ja koristeleminen häntä suututti, ja hän oikaisi:

»Kyllä on parempi sanoa siinäkin asiassa suoraan, että jos vain asiaksi
tulee, niin on sitä riusaankin tartuttava. Niin että puhu vain suoraan,
Turtiainen!»

Turtiainen hikoili ja lisäsi silloin:

»Vaikka täytyyhän sitä joskus akkaväenkin puidakkin, kun tämä Partanen
ei yksinään ennätä.»

Nyt vaiettiin. Partanen odotti jo vastausta, ja Kaisa oli hätäyksissään,
sillä kyllä nyt ei pelkästä talon ostosta puhe ollut. Hän koetti kääntää
puhetta, ihmetellen:

»Vai on se tämä Partanen niin julma työmies!»

»On! Ja sentähdenhän se tahtoo, että hänen eukkonsakaan ei olisi miestä
huonompi», myönsi Turtiainen kumarassa. Syntyi taas äänettömyys. Vihdoin
sanoi Partanen puhemiehelle:

»No mitäpäs siinä sitten on sen enempää! Sanoa järäytä asia loppuun!»

Turtiainen sylkäsi, mietti hetkisen ja sitten sanoi:

»Niin että jos, Kaisa, luulet, jotta luut kestävät semmoista työn
rytäkkää, niin mitäpä siinä muuta kuin panet hynttyyt yhteen tämän Mulon
Jussi Partasen kanssa.»

Kaisa tunsi joutuvansa ahtaalle; sitä se siis sentään olikin! Kun
vastaus viipyi, varotti vielä Partanen:

»Mutta niin kuin sanottu, niin meidän talossa eivät akat saa olla
jouten. Työtä tehdään, että luut vain ryskävät, mutta syömisen puolta
taas on, vaikka olisi kolme kahden tynnörin mahaa itsekullakin.»

Mutta jos Partanen oli tähän asti ylpeillyt, niin alkoi nyt Kaisakin
nenäänsä nostaa. Hän oli koko tämän kosimisajan ajatellut Jussi Vatasta,
johon hänellä oli pieniä nuoruudenkin taipumuksia. Hän muisteli kauniin
Liperin järviä, saaria, mäkiä, notkoja, Vatasen luhtaniittyjä, nurmia,
lehmiä, maidon paljoutta ja muuta. Kun Partanen taas tiukkasi vastausta,
kysyi Kaisa hätäpäissään:

»Montako lehmää siinä Partasen talossa oikeastaan elätetään?»

»Onhan niitä kymmenen, joiden mahan alta maito raintaan vuotaa töröttää,
vaan jos siinä on emäntä oikea työkarhu, joka ei luitaan säästä, vaan
rynnistää vain vaikka henki lähtisi, niin voipi siinä ruokkia
enemmänkin», ylpeili Partanen, ja lisäsi:

»Mutta se entinen eukkovainaja oli niin kivuloista sorttia, ettei se
ollut muuta kuin ristinä siinä työn rytäkässä.»

»Lujatekoinen ja vahvaluinen ihminenhän siinä tarvitaan, jos mieli
kestää. Mutta kyllähän tämän Kaisan selkä pitää», kehui Turtiainen ja
sanoi lisäksi:

»Niin että Kaisan ei tarvitse epäillä. Kyllä tämä rikas Partanen niillä
työ-ehdoilla ottaa akakseen.»

Mutta Kaisa epäilikin ihan toista asiaa. Hän mietti, että Vatasella oli
viisitoista lypsävää ja Partasella ainoastaan kymmenen. Vatasen
nurmetkin hän muisti ja kysyi:

»Minkälaiset nurmet siinä on tämän Mulon Partasen konnulla?»

»Eivät ne nyt erin hääviä ole. Kivikkonurmiahan ne ovat ja takukoita,
mutta kyllä siellä kun kesän koluaa lyhytvarren viikatteen kanssa, akka
etukynnessä ja mies itse perästä, niin omilla heinillä menee karja yli
talven että pyllähtää», kehui Partanen. Turtiainen yritti taas vähän
lieventää asiaa. Hän selitti:

»Mutta tämä Partanen hioo aina eukolleen viikatteen niin teräväksi, että
sillä sen kun vain pyyhkii takukkoakin. Eivät siinä sivut kipeenny, jos
nyt ei itseään järkiään tapa työllä ja koko päivää riehu selkä
koukussa... Ja etkös sinä, Partanen, itse kallihekkin viikatteita?»

»Itsehän minä ne», murahti Partanen, ja Turtiainen selittää vatvoi:

»Se tämä Partanen itse kallihteekin viikatteet. Ja se kun ne kallihtee,
niin sen viikatteen pitää mennä takukkoonkin, kunhan vain vähän sinne
päin hosuu. Ei se niittäjän luille ota.»

Niin oli hän asiaa lieventänyt ja koristanut, mutta Partanen alkoi
tärvellä sitä suoruudellansa. Hän kehui:

»Siinäkään asiassa minä en rupea piilottelemaan. Kyllä sitä Partasen
rinnalla, jos mieli kestää, saa sivujaankin hierottaa nais-eläjä joskus.
Kunhan ruistakin leikata näpistää Partasen rinnalla kolmekin sataa
emälyhdettä päivässä, niin kyllä vain iltasella yksi akka sivujaan
voivottelee.»

Kaisa ryki omituisesti. Turtiainen oli jo neuvoton. Vielä korjasi hän
asiaa viimeisen kerran:

»Tämä Partanenhan sentään sitelee lyhteet ja kuhiloipi ... kunhan eukko
vain pitää leikkuusta huolen.»

Ja nyt odotti Partanen voitonvarmana. Syntyi äänettömyys. Kaisa oli kuin
kahden tulen välissä. Turtiainen jo kiirehti:

»No kun Kaisa ei kerran sitä työn jumalattomuutta pelkää, niin mitäs
siinä on muuta kuin kampsut kokoon ja alkaa vain yhteisessä kattilassa
huttua keittää?»

Kaisa hätäytyi. Hän odotti Vatasen tuloa. Turtiainen tiukkasi:

»Vai mitä se Kaisa ajattelee?»

»Nuo porsaan jäletkin näet ovat jääneet pyyhkimättä!» valitti Kaisa,
tekeytyen kuulemattomaksi. Ja kääntääkseen puheen toiseen asiaan alkoi
hän luututa lattialta porsaan jälkiä.

»Vankka talohan se on Partasen talo!» huomautti Turtiainen.

Sitten vaiettiin. Lopulta pani Partanen jo kovalle, ilmottaen:

»Mitäpä se sitten siitä joutavasta ruusuutuksesta ja kainostelemisesta
korjaantuu... Saapi alkaa vain kaupitella tätä taloa ja tässä ensi
sunnuntaina pitää höyräytetään vähän niitä kuuliaisia. Turtiainen voit
käskeä sen Hotakan Villen viuluaan kituuttamaan.»

Hän sylkäsi lattialle ja kysyi:

»Vai vieläkö se tämä Kaisa arvelee, että pitäisi oikein sormus pistäytyä
ostaa sipaisemassa?»

Kaisa ryki, kuin olisi jokin mennyt kurkkuun, ja valitti hädissään:

»Russakkahan näet lie kaivautunut kulkkutorveen, kun kakistuttaa ja
ahdistaa henkeä sillä tavalla...»

Ja sotkeakseen asian muuhun, kysyi hän äkkiä:

»Onko siinä Partasen tuvassa ollenkaan russakoita?»

Mutta asiasta ei hän sillä päässyt, sillä Partanen selittää järisytti
ylvästellen:

»Kyllähän niitä lutikoita aina sikiäisi, jos ei isäntä itse pitäisi
akkaväkeä semmoisessa kurissa, että ne vaikka syömällä ne tappavat.»

Turtiainen koetti jo nenäänsä turistamalla keskeyttää Partasen, jottei
se pilaisi asiaa, mutta Partanen vain yltyi ja kehui:

»Mutta kun siinä meidän tuvassa vain pieninkin epäsiisteyden alku
yrittää syntymään ja minä kun silloin kiljasen akoille, niin kohona
pitää akkojen hypätä, ja sen tietää, että itikoille siinä tulee silloin
rutto lähtö.»

Turtiainen raapi harmissaan päätään. Mutta Partanen oli ylpeä itsestään
ja piipustaan poroja kaivellen kehotti Turtiaista:

»Oikeastaan kuuluisi sinun puhemiesvelvollisuuteesi ilmottaa ja
vahvistaa tämäkin asia.»

Turtiainen mietti kotvan, miten lieventää Partasen kehumaa ankaruutta.
Nyt koetti hän taas raskaasti selittää jauhaa:

»Niin että tämä Partanen on niin julma mies nukkuessaankin, että
lutikatkin sitä pelkäävät eivätkä uskalla ovesta sisään tulla, vaan
värjöttelevät porstuassa.»

Kaisa oli ihan pökertyä, kun ei tiennyt mitä sanoa. Oltiin välillä
ääneti. Lopuksi Partanen sanoi:

»No nyt, Turtiainen, saat sitte lopullisesti vahvistaa asian
päättyneeksi.»

Turtiainen niisti nenänsä sormillaan, vei niistokset uunin eteen ja
vahvisti:

»Niin jotta tämä Partanen katsoo nyt asian lopullisesti päättyneeksi ja
ottaa tämän Kaisan akakseen.»

Mutta parahiksi saapui silloin poliisi, joka haastoi Kaisan todistamaan
Vatasen ja Ihalaisen varkausasiassa.

Vaikea on sanoin kuvata Kaisan hämmästystä. Siksi jääköönkin se
yrittämättä. Työlästä olisi myös kuvata ne monet pulat ja mutkat, jotka
Kaisan täytyi voittaa, ennen kuin sai asiasta heikon aavistuksen.
Lopulta se kumminkin alkoi selvitä. Partanen selitti:

»Minä tämän Turtiaisen kanssa seison ja sillalla juttelen rauhassa, että
hukkuisikohan tuohon Pieliskoskeen, jos yrittäisi, kun samassa ajaa
porhaltaa kaksi metsärosvon näköistä miestä liinakolla. Toinen pitelee
ohjaksista ja toinen vetelee ruoskalla, minkä kädestä pääsee, niin että
ruunan selkään kohoovat sormen paksuiset makkarat. Ja väkijoukko hajoaa
pois tieltä kuin siiville lyötynä. Mutta Partanen ei väistynyt. Kärrin
pyörästä kuin kiskasin kiinni, niin seisahti ettei tikahtanutkaan. Ja
pyörivät siinä silmät rosvojen päässä.»

Kaisa arvaili seikkailun menoa. Jussi oli lähtiessään juuri pelännyt
tammansa varastamista, ja Kaisa oivalsi, että liperiläiset olivat
lainanneet hevosen ajaakseen varasta takaa. Hätä tuli Jussin puolesta.
Hän alkoi rukoilla:

»Mene, hyvä Partanen, ja sano, etteiväthän ne ole sitä varastaneet... Ne
vain ottivat sen muuten ajaaksensa... Kun Vatasen oma tamma oli näet
varastettu.»

Lopulta selvisi miehille, että Kaisa, Vatanen ja Ihalainen olivat saman
pitäjän väkeä. Silloin Turtiainen jo kehotti:

»Kyllä sinun, Partanen, pitää niin sanoa, kun ne kerran ovat saman
pitäjän eläjiä tämän Kaisan kanssa ja hänen vieraitansa, selvillä
kaupunginasioilla kulkemassa.»

Partanen ei ollut oikein hyvillään, mutta ei voinut Kaisan pyyntöä
vastustaakaan. Hän lähti puhuttelemaan poliisiherroja. Lähtiessään sanoi
Kaisalle jäähyväisiksi:

»Tuosta sinun vesiämpäristäsi voi tehdä sitte vaikka rankkiämpärin,
jolla juottaa hevosta... Näiksi ihmisen särpimiksi sitte annetaan ensi
sunnuntaina papin kirkossa kuuluuttaa täräyttää ja siihen vielä vähän
vihkiä höyräyttää, niin alkaa se työkomento sitte käydä, että luut vain
ryskävät koko Mulossa.»



VIIDESTOISTA LUKU


Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen istuivat taas lattialla entisessä
putkassaan. Kauvan olivat he ääneti. He tajusivat, että heille oli taas
tehty vääryyttä. Viimein katkaisi äänettömyyden Vatanen, sanoen
poliisimestarista:

»No kyllä oli nyt aika suupaltto se herra!... Niin siltä tuli sitä sanaa
kuin lampaan saparon alta!»

»Oli se! Harvassa on niin avosuisia akkojakaan!» yhtyi Antti. Jussin
veri nousi loukkausta ajatellessa. Hän jo kerskasi:

»Mutta kyllä jos minä olisin ilennyt, niin tukkeutua sen olisi pitänyt
sen suun! Jos minä olisin vain tuolla porsassäkillä vetäissyt pitkin
korvia, niin märkä sija siihen olisi jäänyt!»

Antin mieli myrtyi. Hänkin kehahti:

»Kunhan se tulisi tänne ja me panisimme sen tuohon pehkuille mahalleen,
kun ei ole vierasmiehiä, ja siinä kun me voitelisimme sen selkää
nyrkillä, niin sittenpähän nähtäisiin, vieläkö hän omilla jaloillaan
pasteeraisi.»

Jonkun aikaa murjoteltuansa Jussi vihoissaan alkoi etsiä Tahvanaiselle
kiroomis- ja huutamistaidossa kilpailijaa, jonka rinnalla Tahvanaiselle
voisi ikäänkuin vahingon-ilolla ilkkua.

»Se luulee, ettei niitä häntä suurempia kiroojia ja kiljujia enää
olekaan, mutta kunhan sattuisi oikea suuren maapitäjän vallesmanni ja se
kirota räväyttäisi, niin lapsi hän olisi vielä sen rinnalla.»

»Lapsi», murahti Antti tyytyväisenä. Jussi taas virkistyi, kun sai näin
kostaa. Riemastuen hän kertoi:

»Esimerkiksi sillä Tohmajärven vallesmannilla kuuluu olevan semmoinen
kiroamis-ääni, että koko Tohmajärven seurakunta saa siitä ylpeillä ja
vielä Pälkjärvikin aina sinne Ruskealan rajaan asti.»

»Kovahan se kuuluu olevan noitumaan», myönsi Antti.

»Kova!» ylpeili Jussi ja korotti äänensä kerskaten:

»Se Tiilikaisenkin aikamies poika kun joutui sen kanssa tekemisiin
irtolaisuudesta, ja se kun oli Tiilikaisen Kallelle silloin kironnut,
niin Kalle kehasi, että paikalla häneltä putosivat housut jalasta!»

»Vai kehui se Tiilikainen niin kovaksi kiroojaksi!» ihmetteli Antti.

»Kehui!» myönsi Vatanen. »Eikä se ollut vielä sanonut sen itsensä
pimeyden pääruhtinaan nimeä, vaan oli vain maininnut yhtä sen
sukulaista.»

Mutta hetkisen mietittyään hän ryhtyi puolustamaan omankin pitäjänsä
herroja Tohmajärven vallesmannin rinnalla. Hän arveli:

»Vaikka kyllä sillä tällä Liperin rovastilla olisi semmoinen
vallesmannin ääni, että sen kirouksen pitäisi kuulua yli Liperin.»

»Olisi sillä, jos se lukisi itsensä vallesmanniksi», yhtyi Anttikin.

He alkoivat tyyntyä. Jussi huomautti:

»Päästän tuon porsaan säkistä!»

Ovesta sisään työntäessään eivät poliisit olleet huomanneet ottaa
porsassäkkiä pois. Porsas alkoi telmää olilla. Antti katseli sitä ja
sanoi:

»Kenenkähän porsas se on?»

Jussi ei vastannut. Nyt oli heillä piiputkin matkassa. He alkoivat
tupakoida. Mutta siitä huolimatta tuli aika pitkäksi, varsinkin
Jussille, joka suri tammansa kohtaloa.

Mutta hänkin rauhoitti itseään lopuksi, huomauttamalla:

»Tottapahan se tamma sieltä entisestä talostaan löytyy. Ne tuntevat sen
siellä ja vievät Kettuselle, ja Kettunen tuo sen meille.»

Antti valitti toki vielä ja samalla arvaili:

»Kukahan se oli niin jumalattoman partainen mies, joka tarrautui hevosen
rinnuksiin?»

»Eikö tuo liene ollut niitä Rääkkylän rettelö-Jääskeläisiä. Nehän ne
kuuluvat rettelöivän ja käräjöivän kaikkien ihmisten kanssa», arveli
Jussi.

»Niitä kai se on. Tahi sitten niitä Tolosia sieltä Niittylahden takaa.»

Porsas peuhasi ja miehet ajattelivat asioitaan. Porsaasta johtuivat
ajatukset Kaisan taloon. Jussi sanoi:

»Viisas elävä se on tuokin sian porsas. Kun osasi näet nytkin viedä
suoraan siihen Makkosen lesken taloon... Ja senkin reiän osasi löytää,
josta pääsi pujahtamaan aidan alitse...»

Anttikin ihmetteli sitä. Hän urahti:

»Eihän me olisi ilman porsasta tiettykään, jotta Kaisa elää täällä.»

»Ei... Eikä ainakaan olisi saatu ilman porsaan apua tietää sitä, että se
on jo sen Makkos-vainajan leski», painosti Jussi.

Antti näytti nukahtavan. Piippu lerpatti hampaissa ihan
tipahtamaisillansa. Mutta Jussi mietti Kaisaa ja Kaisan taloa. Jo sanoi
hän Antille:

»On sillä hyvä talo Makkosen leskellä.»

»On se niin Makkosen lesken taloksi», murahti Antti.

Sitten taas ikäänkuin torkuttiin.

»Ja on se vielä roteva akka, se Kaisa itse», heräsi Jussi.

»On se ... niin ikä-ihmiseksi», tarttui Antti.

»On!»

Seuraavalla kerralla heräsi Antti ensimmäisenä, sanoen:

»Vankkaluisen eukonhan siitä saisi...»

»Saisi siitä... Paljoa vankemman siitä saisi kuin Hyvärisen tytöstä»,
iloitsi Jussi. Antti huomautti:

»Porsas kaivautuu pehkuihin maata... Nukuttaakohan sitä?»

»Vieläköhän ne ovat niitä viime öisiä pehkuja?» kysyi Jussi, katsellen
pehkuiksi vanuneita olkia.

»Niitä kai ne ovat... Tottapa ne eivät ennättäneet muuttaa uusia.»

»Kyllä ne eivät ennättäneet, sillä olisivat ne muuten muuttaneet meille
puhtaat olet», lohdutteli Vatanen.

Niin jatkoivat he vähin erin. Aamusella heräsivät aikaisin, ja nyt alkoi
taas aika pitkäksi virua. Joskus juohtui tamma mieleen, mutta vielä
useammin teki mieli kiirehtiä Kaisan kanssa kauppoja päättämään. Jussi
kysyi:

»Eikö sinustakin tuntunut siltä, että kyllä se Kaisa itsekin on jo sinne
päin hököttämässä?»

»Näkihän sen heti siitä, että pani ylleen pyhähameen, kun kuuli ettei
Loviisa-vainaja enää elä», mörisi Antti myönnytystään, ja silloin
vahvisti Jussikin:

»Näkihän sen kaikestakin... Päätäänkin jo rupesi kampaamaan.»

»Sille sopivatkin Loviisan hameet ja röijyt levittämättä... Hyvärisen
tytön jos olisit ottanut, niin niitä olisi pitänyt kaventaa...»

Sen huomasi Jussikin ja lisäsi:

»Ja hyvässä lykyssä olisi pitänyt vielä lyhentääkin ... jos nyt ei
röijyjä, niin ainakin olisi hameita ollut lyhennettävä tai sitte
ommeltava ne vekille. Oli se onnen potkaisu.»

Putka oli kylmä. Sitä ei oltu lämmitetty, koska se Rimpisen tekemä uuni
oli rikki. Antti jo sanoi:

»Täällä on vilu.»

»Eivät näet ryökäleet ole muistaneet illalla lämmittää, jotta tarkenisi
kunnolleen olla!» harmistui Jussi. He istuivat kauvan aikaa lattialla
vastatusten, polvet pystyssä, kunnes Jussi jatkoi:

»Vilu minullakin on.»

Antin mieleen muistui Jussin ihana saunalöyly ja hän kysyi:

»Kylvetkö sinä monesti viikossa?»

»En kuin kuusi kertaa.»

»En minäkään kuin kuusi, mutta se Haarajärven ukko se kuuluu
lämmityttävän saunan joulupäivänäkin...

»Eiköhän tuolla porsaallakin ole vilu?» kysyi Jussi.

»Eikö tuolla liene, kun kaivautuu pehkuihin.»

Kun siinä tuli yhä kylmempi, ehdotti Antti:

»Vedetäänpäs sormikoukkua, niin tulee lämmin!»

Ja he alkoivat vetää. Jalkapohjat asettivat vastatusten ja vetivät,
jotta ikenet irvistyivät. Lopulta sanoi Jussi:

»Sormiin koskee!»

»Ruvetaanpas voittosille!» ehdotti Antti, ja he alkoivat hiljakseen
painia. Jussi neuvoi:

»Elä ota housunkauluksesta. Se repeää... Ota siitä remelistä!»

Alkoi ankara jyty. Antti valitti:

»Elä sinä tee koiruutta!»

»Mitä koiruutta minä?»

»Sinä pakkaat ihan ryntäihin, ettei jää hollia.»

»Enpäs pakkaa!» intti Jussi.

»Pakkaatpas!» väitti Antti Jussia valehtelijaksi ja Jussi sanoi siihen:

»Elä valehtele!»

He väänsivät aivan ähisten. Nyt varotti Jussi:

»Elä sinä vain sitä jalkakammia käydä!... Pelin pitää olla rehellinen!»

Antti todisti hengästyneenä:

»Ei sinua saa kaatumaan.»

»Ei sinuakaan.»

»Levätään välillä!» läähätti Antti.

He lepäsivät, vetivät vyönsä tiukemmalle ja alkoivat uudestaan. Pehkut
vain pölisivät jaloissa, ja hämmästynyt porsas juoksenteli pakoon
nurkasta nurkkaan. Viimein rukoili Jussi:

»Elä enää!... Minulta repesivät housut!»

Mutta Antti ei nyt hellittänyt. Hän aivan julmistui, saadakseen voiton.
Oli siinä voimaa liikkeellä. Lattia tömisi jalkojen alla ja Jussi huusi
suuttuneena:

»Elä perhana!... Elä revi housuja, tahi kun minä suutun!...»

Mutta kun ottelu oli paraassa menossa, avautui ovi ja ihmettelevä ääni
sanoi:

»Nyt ne pakanan eväät jo keskenään tappelevat. No ei ole moisia raatoja
vielä tämän kaupungin putkan pehkuilla maannut!»

Hämmästynyt Vatanen koetti selittää asiaa, sanoen:

»Tuohan se Antti...»

Mutta poliisikin oli nyt pahalla tuulella, kun häntä oli poliisimestari
haukkunut siitä rasvapilkusta, jonka hän oli saanut ryntäisiinsä
Pekurisen lapsen ristiäisissä. Hän äkäili:

»Samanlaisia Antteja te olette koko Liperin miesroikka... No miehet! Nyt
tilille siitä Partasen hevosen varkaudesta.»

Miehet korjailivat housujansa. Jussin housujen takapuoleen oli revennyt
parin korttelin pituinen reikä, mutta ei ollut aikaa sitä korjailla. Hän
pyydysti porsaan säkkiin ja nyt he lähtivät taas tutkinnolle.

       *       *       *       *       *

Poliisimestarin apulainen, Johan Fredrik Borg, Sortavalan entisen
pormestarin poika, jota kansan kesken sanottiin Porkin Jussiksi, oli
vasta nuori luutnantti ja tietysti muutenkin tuittupäinen herra. Hän oli
nyt joutunut poliisimestarin sijaisena jatkamaan kuulustelua, sillä
itsensä Tahvanaisen pää oli kipeä.

Vangitut astuivat sisään, Jussi riiputtaen oikeassa kädessään
porsassäkkiä. Sisällä olivat todistajatkin.

Mulon Partanen oli jo illalla käynyt poliisimestarin puheilla, mutta
tämä oli ollut kiukuissaan eikä ollut malttanut edes kuulustella
Partasta, vaan oli käskenyt tulla varsinaiseen kuulusteluun todistamaan
mitä tiesi. Silloin oli Partanen ruvennut selittämään, ettei siinä ollut
mitään varsinaista varkautta, vaan että miehet saa laskea vapauteen.
Mutta ei hän ollut vielä kunnolleen alkuunkaan päässyt, kun
poliisimestari, jota odoteltiin korttipöytään, ärjäsi:

»Mene hornan kattilaan täältä!»

Partanen oli vielä yrittänyt suuttua, mutta silloin oli poliisimestari
ollut hänet syödä, huutaen:

»Kaikki te olette samanlaisia rosvoja ja juopporenttuja... Näytän minä
teille!»

Tämä ajattelematon käytös vaikutti suuresti asian ratkaisuun. Jussi
Partanen oli siitä aivan myrtynyt ja uhannut suorastaan:

»Annahan huominen päivä tulee, niin näyttää se Partanenkin!... Tämä
Partanen näyttää sinulle vielä, että sinä olet vanginnut viattomia
ihmisiä, ja nähdäänhän, eikö sinusta vielä tule virkaheitto, niin jotta
jutkahtaa!»

Toinen oli menettänyt lopunkin malttinsa ja suorastaan potkinut Jussi
Partasen ulos. Sen johdosta oli Partanen vannonut puhuvansa Antin ja
Jussin puolesta niin, että he voivat syyttää poliisia aiheettomasta
vangitsemisesta. Tästä asiasta oli hän jo maininnut Kaisalle ja koko yön
oli hän sommitellut juonta.

       *       *       *       *       *

Nyt seisoi hän pönäkkänä ja odotti vain aikaa, milloin hän saa
»näyttää». Kuulustelu alkoi. Borg--tai oikeastaan Porkki--kysyi
Kaisalta:

»Oletko sinä vaimo Kaisa Makkonen tästä kaupungista?»

»Ei suinkaan se kuka ole?» vastasi Jussi Kaisan puolesta. »Suu kiinni!
Minä kysyn häneltä: Oletko sinä vaimo...»

»No näkeehän tuon kysymättäkin, että vaimohan tuo on, kun kerran
hameessa käy», järäytti Partanen keskeyttäen. Kuulustelija löi nyrkkinsä
pöytään ja ärjäsi:

»Suu kiinni! Kuka sinä olet?»

Partanen yritti selittää:

»Minähän olen se Mulon Partanen ja minä sanon että...»

»Suu kiinni! Onko tämä vaimo Kaisa Makkonen?»

»No, on, on... Hyvä isä siunatkoon!... Johan tuo on sanottu, että
Makkosen leskihän minä olen... Tunteehan minut tämä Vatanenkin!» riensi
silloin Kaisa.

»Riittää! Tunteeko vaimo Kaisa Makkonen nämä kaksi miestä?» keskeytti
toinen, kasvot punaisina vihasta.

»No kuka näitä nyt ei tuntisi, kun ovat oikeita liperiläisiä ja vielä
ollaan läheisiä sukulaisiakin tämän Vatasen kanssa!» iskien samalla
Jussille ja Antille silmää ja viittoen sormellaan. Nämä ymmärsivät
silmän iskun ja oitis ehätti Jussi:

»Läheisiä sukulaisia ollaankin.»

»Suu kiinni!» huusi Porkki taas.

»Elä ärjy!» tarttui jo uhkaavasti Partanen, jonka luonto nousi. Jussi ja
Antti alkoivat joutua ymmälle huomatessaan Partasen olevan tyytymättömän
herra Porkkiin. Kaisa teki heille sormimerkkejä, minkä kerkesi.

Vihdoin päästiin niin pitkälle, että herra Porkki voi kysyä:

»Onko tämä toinen mies Jussi Vatanen Liperistä?»

»No kukas se olisi, jos ei Vatanen! Sehän se on sen ukko Vatasen entinen
poika, vaikka siitä on jo kasvanut tuommoinen mies... Ja tämä toinen on
se Antti Ihalainen, joka nai sen Matikaisen tytön, sen Anna Liisan, jota
se Tahvo Kenonen aikoi!» lasketteli Kaisa yhtenä rupeamana. Sitä myöten
selvisi asia vähitellen. Nyt jo voi herra Porkki kysyä:

»Mitä muuta vaimo Makkonen tietää tähän asiaan?»

Kaisa hämmästyi ja kysyi:

»Tähänkö asiaan? Mikäs asia tässä on?»

»Niin. Mitä sinä tiedät tähän asiaan», ärjäsi tuskastunut Porkki.

»Eihän tässä mitään asiaa olekaan... Vatanen vain tuli kaupunkiin
myömään porsastaan ja sitten kun tapasi tämän Mulon Jussi Partasen ja
Partasella oli liinakko valjaissa, niin Jussi sanoi Ihalaiselle:
'Koetellaanpas, onko tuo niin hyvä juoksija kuin se oma tamma'... Ja
sitten ne ajaa pyöräyttivät vähäsen katua pitkin ja olivat juuri
takaisin tulemassa, kun semmoinen jumalaton miesjoukko tarttui hevoseen
kiinni ja kuletti väkisin tänne.»

»Ähäh!... Joko nyt kuulit!» ilkkui jo silloin Jussi Porkille.

»Suu kiinni siellä!» kiljui ärtynyt Porkki.

»Pidä itse turpasi tukossa!» murahti Antti.

»Perr!» sydämistyi Porkki, mutta Jussi varotti:

»Elä kiroile ja noidu oikeassa asiassa!»

Porkki löi nyrkkiä pöytään ja raivosi:

»Jos te ette tottele, niin minä hirtän teidät!»

»Hirtäppäs!» uhitteli Jussi, jota Kaisan sormipuhe ja silmän iskut yhä
vain rohkaisivat ja yllyttivät. Porkin kasvot pöhöttivät veripunaisina.
Täyttä kurkkuaan huusi hän:

»Te olette varastaneet Partasen hevosen keskellä päivää... Te olette
suuria rosvoja...»

»Mutta se vain on turkasen pitkä vale!» jyrähti silloin Partasen
tuuheasta parrasta, kuin ukkosen pauhina. Jussi ällistyi, ja ällistyi
siinä kuulustelijakin. Hän kysyi:

»Etkö sinä ole se Partanen, joka syyttää hevosen varkaudesta näitä
miehiä?»

»En... Minä olen Mulon Partanen», vastasi Partanen viisaan näköisenä.

»No keltä lemmon Partaselta nämä sitten varastivat hevosen?» ällistyi
silloin Porkki.

»Eivät keltään», jyräytti taas Partanen.

»Ähäh!... Vieläkö nyt karjut!» ilkkui Jussi.

Porkki jäi sanattomaksi tuskastuneena ja käveli edestakaisin huoneessa,
ähkien ja puhkuen vihasta. Partanen päivitteli viisaana, korvallistaan
raapien:

»No kyllä ne nuo herrat osaavatkin ja uskaltavat tätä alamaista kansaa
haukkua ja kerjätä! Kun otappa ja sano rosvoksi rehellistä miestä!»

Siihen asti oli porsas pysynyt hiljaa säkissä, mutta nyt sekin vinkasi,
kun Jussi sattui polkasemaan sen saparolle. Raivoissaan huusi Porkki:

»Mitä vietävää sinulla on siellä säkissä?»

»Potsi.»

»Potsi... Potsi... Mikä kehnon potsi?»

»Sian potsi ... oikea imisä porsas», selitti Jussi, ja Partanen lisäsi:

»Ei suinkaan se ihmisen ja muun eläimen porsas sian äänellä vingu!»

Porkki polki jalkaa lattiaan, niin että lasit helisivät pöydällä ja
Antti kehotti:

»Pole vaan! Ei se lattia potkaisemalla puhkea.»

Jonkun ajan kuluttua rauhottui sekä porsas että Porkki. Hän alkoi taas
jatkaa kuulustelua. Partaselta hän kysyi:

»No oliko se sinun hevosesi, jolla nämä miehet ajoivat?»

»No ei suinkaan se kenen», ylpeili Partanen.

»No varastivatko ne sen sinulta?» jatkoi Porkki.

»Johan Partanen sanoi, että ei», yritti Kaisa.

»Suu kiinni, akka!»

»En minä ole vielä kenenkään akka... Makkosen leski minä olen!»

Porkki sadatteli nyt taas kotvasen ja yritti jatkaa. Hän kysyi
Partaselta:

»No mitä varten nämä ajoivat sinun hevosellasi?»

Nyt oli Partasen aika tullut. Hän selitti rauhallisena:

»Poliisia härnätessä vain tehtiin semmoista kuria.»

Siitä syntyi ällistys. Nyt hoksasivat Jussi ja Antti, että Kaisa oli
puhunut Partasen kanssa ja että nyt oli hätä kaukana.

Mutta herra Porkin vimmastus ei tiennyt rajaa. Hän kiljui:

»Vai poliisia härnätessä?... Millä lailla sinä härnäsit poliisia?»

Nyt löi Partanen sen viime iskunsa. Hän selitti:

»Ka kun se tämä Join poliisimestari Tahvanainen ei muuta tee kuin
juopottelee ja lyö korttia Vilenin ja sen»--hän ei tuntenut herra
Porkkia--»Sortavalan entisen pormestarin Porkin poikarentun kanssa, niin
minä sanoin tälle Vataselle ja Ihalaiselle: 'Kun me nyt olemme muutenkin
tuttuja miehiä, niin tehdään tälle Join poliisille jutku!'»

Porkki oli suunniltaan, kun keskeytti:

»'Jutku'!... Näytän minä teille!... Mikä se on se 'jutku'?»

Mutta entistä rauhallisempana ja viisaampana jurnutti Partanen:

»Ka minä sanoin tälle Vataselle: 'Olkaa varastavinanne minulta tuo
liinakko ja minä huudan vain poliisia, niin näette että ne rentut eivät
ymmärrä erottaa rehellistä ihmistä rosvosta, vaan tuomitsevat teidät
syyttömästi sakkoihin ja sitten juovat ne rahat.'»

Porkki oli noussut ja teiskaroitsi äänetönnä, hammasta purren; kasvot
olivat pakahtua niihin tulvivasta verestä. Mutta hän nieli kiukkunsa.
Nopeasti pyörähti hän liperiläisiin päin ja kysyi:

»Onko se totta, että tämä Partanen houkutteli teitä härnäämään poliisia
ja että te ette varastaneet sitä hevosta?»

»No kukas sitä on valeeksi väittänytkään!» vahvisti Jussi.

»Koska on ilmi tullut, että syytetyt ovat toimineet toisen, Mulosta
kotoisin olevan Partasen houkutuksesta, ja kun he eivät ole mitään
rikosta tehneet, josta heitä voitaisiin syyttää, vapautetaan heidät.
Mutta koska Partanen on itse tunnustanut aikoneensa häiritä kaupungin
järjestysvaltaa ja kun hän on aikomuksensa toteuttanutkin, pidätetään
hänet poliisilaitoksen säilytysvankilaan asian lähempää kuulustelua
varten, joka tapahtuu ensi lauvantaina.»

Partanen yritti panna vastalauseen, mutta Porkin käskystä otti kolme
poliisia häntä niskasta kiinni ja työnsi samoille pehkuille, joilla
Jussi ja Antti olivat yönsä viettäneet. Vastaan haratessaan koetti
Partanen vain huutaa:

»Tämähän on vasta hornan pesä, kun ihan syyttömiä ihmisiä työnnetään
tällä tavalla putkaan oman hevosensa varkaudesta!»



KUUDESTOISTA LUKU


Se oli lauvantaipäivä, iltahämärän tuloaika, kun Liperin miehet pääsivät
pois tutkinnosta. Ulos tultua ihmetteli Jussi Kaisalle:

»Tämäkö se nyt on se poliisiputka?»

Ja kun Kaisa oli sen myöntänyt, alkoivat miehet ihmetellä:

»Kas kun ei ennen ole tullut koko tällä kadulla käydyksi, vaikka on
usein oltu Joilla ja on koluttu kaikki muut kadut!»

Kaisa siunaili sitä, että pannaan syyttömiä ihmisiä putkaan, vaikka
olisi ollut kylliksi syyllisiäkin. Jussi puhdistautui vieläkin enemmän;
hän ihmetteli Kaisalle:

»Kas kun siellä ei näkynyt niitä kahta suurta tappelijaa, joista Kaisa
puhui... Vaan tottapa ne ovat lähettäneet ne jo oikeaan linnaan!»

Kaisa kiirehti edeltäpäin laittamaan ruokaa. Jussi ja Antti
taivastelivat vielä hetken kartanolla ja kaupungilla.

Kaisan luona odotti jo kahvi pöydällä, kun miehet saapuivat. Porsas
päästettiin säkistä ja söi puuroa ja maitoa. Jussi alkoi muistella
tapahtumaa:

»Kyllä oli kiivasluontoinen herra tämä äskeinen. Huusi ja mökysi näet
kuin olisi ollut suurempikin asia!»

»Äkäluontoinen se oli ruoja!» yhtyi Anttikin. Jussi kerskasi silloin:

»Vaan asettipahan luontonsa, kun näki että minä jo punoin porsassäkin
suuta puneelle, jotta sopisi sillä sivaista, kun tarvis tulee.»

Kaisa hompsuutti askareissaan ja Antti mukasi:

»Kyllä sen luonto hätkähti, kun se näki tiukan.»

Nyt Jussi alkoi taas korjata asiaansa, peitellä putkassa oloansa. Hän
ryhtyi kehumaan Tahvanaista selittäen:

»Se eilinen herra taas oli hyvin siivoluontoinen ja hyvä suustaan. Heti
kun hän näki meidät, niin sanoi että te kun olette tunnetut yleensä
siivoiksi miehiksi ja varmaan talon isänniksi, niin saatte tulla sinne
meidän kyökkiin nukkumaan, ettei tarvitse häiritä ja raskauttaa sen
Makkosen lesken vierasvaraisuutta... Ja lämmin kyökki sillä olikin.»

»Lämmin!» myönsi Antti. Molemmat katsahtivat Kaisaan, ja Jussi jatkoi:

»Ja höyliä oli koko joukko. Yhdessä siinä puhua rupatettiin ihan
maatamenolle asti, ja lapset syöttivät porsasta kokkelilla ja itselle
meille annettiin herrasväen ruokien tostolia... Ja oli siinä ruokaa,
mitä syödä! Kun oli sianlihapaistiakin semmoista, jossa oli kämmenen
levyistä läskiä!»

»Julman hyvät sillä olivat ruuat», todisti Antti, ja aina vähä väliä
katsoa muljauttivat he Kaisaan ja iskivät toisilleen silmää.

He istuutuivat kahvipöydän ääreen ja silloin laukesi asia yht'äkkiä
aivan itsestään, kuin olisi se ollut valmiiksi kypsynyt. Antti kehotti
silloin:

»Ka istu sinä, Kaisa, vain sinne Jussin viereen!»

Kaisaa kainostutti. Hän alkoi hiljalleen nauraa hihittää ja sanoi:

»Mitä häntä nyt joutavia!»

»No mitä sitä nyt tyhjää vänkäilee!... Tule vain pois!» rohkaisi Jussi
ja muljautti merkitsevän silmäyksen. Kaisa työntäytyi penkkiin, mutta
vastusteli vielä:

»Välttäisi tämä vanha ihminen muuallakin!»

»No älä nyt tyhjää muikistele!» leikitteli siihen Jussi ja alkoi
kenkänsä kärellä kopeloida Kaisan jalkaa. Kaisa alkoi nauraa kikattaa.
Jussi kehotteli vain:

»Hihitä ... hihitä!... Nauraa hihitä vain!»

Kaisa heitti häneen syrjäsilmäyksen ja sanoi:

»Kuka sitä nyt olisi uskonut tästä tämmöistä lopuksi tulevan!...
Vanhoilla päivillään vielä pitää höynäytyä!»

Syntyi pieni iloinen äänettömyys. Antti, joka oli yhtenä hymynä, kysyi:

»Eikö sitä Kaisan jalkaa löydy sieltä pöydän alta, kun sinä täältä
kopeloit?»

»Löytyyhän se, mutta minä vaan muuten tuota toista jalkaani
vetryyttelen, ettei yhdessä kohti ollessaan pääse turtumaan», selitteli
Jussi kahvia hörppien ja kosien toisella jalallaan Kaisaa. Antti sanoi:

»Oikeastaan tämä asia näkyy jo menevänkin ilman syrjäisen avittamista,
vaikka olisinhan minä tässä joutanut puhemiehen toimissa kähräämään.»

Jussi pani kupin pöydälle ja rupesi kertomaan:

»Niinhän se meni senkin Malisen naiminen ihan itsestään ennen kuin
puhemies oli ennättänyt luontoansakaan karaista. Se Malinen oli vain
istunut sen Tiinan viereen ja pannut kätensä Tiinan kaulaan tällä
tavalla kuin minä tässä tämän Kaisan kaulaan, ja puhemies oli siihen
ennättänyt vain sanoa: 'Ka johan se on valmis koko naimishökötys'...»

Kaisa vähän kainosteli ja nauroi, mutta Jussi kehotti:

»Elä nyt Kaisa joutavia mutristele ja turhia venkeile!... Tällä
tavallahan me Loviisankin kanssa ensi aikoina istuttiin ja Loviisan suu
oli silloin aina naurun virnallaan ihan samalla tavalla kuin nyt tämän
Makkosen lesken suu.»

»Elä kutkuttele! Minua kutittaa!» vastusteli Kaisa, mutta Jussi
lohdutteli:

»Pitäähän sitä näin tämmöisenä päivänä tehdä jotain iloista
kommervenkkiä ja muuta kujetta henttuaan huvittaakseen... Ei sitä sitte
tuolla vuoden päästä enää hytkähtelekään mieli näissä rakkauden
lurituksissa ja luirituksissa!»

Kaikki--hän itsekin--huomasivat Jussin harvinaisen leikkipuheliaisuuden.
Jonkun ajan kuluttua kääntyi puhe vielä taloudellisiin asioihin, kun
Jussi kysyi:

»Jäikö siltä Makkoselta ne koirannahka-rukkaset, jotka se osti
vallesmannin pehtuorilta?»

Kaisa sanoi niiden jääneen. Hyvä tovi puhuttiin nyt tästä uudesta
aiheesta. Sen loppuessa selitti Jussi:

»Sehän meillä on vielä vanha vesikorvo ja se maalattu taikina-, ja sama
sänky, jonka Loviisa-vainaja toi perintönään... Posteliin on vain tehty
uusi semmoinen vaaru, että sen pitää kestää... Kun nyt vain tämä talo
saataisiin myydyksi, niin pantaisiin tässä jo vaikka huomenna pillit
pussiin ja soitettaisiin Liperiin.»

Hänen riemunsa oli täydellinen, kun Kaisa ilmotti, että karvari Tolvanen
oli juuri tänä aamuna käynyt kauppoja hieromassa. Riemuissaan huudahti
hän:

»No auttaakin se aina ihmistä kaupunkimatkallakin onnistumaan, kun vain
siivolla elää ja vaeltaa.»

       *       *       *       *       *

Mutta kun kahvit oli juotu ja yö läheni, kauhistui Kaisa:

»Herra siunatkoon, kun siellä sen vietävän poliisikamarissa piinasivat
koko päivän, niin että jäi lihakaupassa käymättä!... Olisihan sitä
tämmöisen päivän perästä laittanut huomenna vereksestä lihasta soppaa,
vaan mistä sen nyt ottaa, kun lihapuoti on kiinni ja huomenna on pyhä!»

»No onhan se porsas!» riemastui Jussi, jatkaen:

»Annetaan vain porsaalle puukkoa kulkkuun, niin saadaan jo tänä iltana
lepparieskaa verestä ja huomenna on sianlihasoppaa. Otappas, Antti,
puukko ja minä pitelen porsasta takakoivista!»

Puolen tunnin kuluttua paistui porsaan veri leppärieskana, ja huomenis
haudattiin sen liha päivällisenä näiden kolmen onnellisen ihmisen
suuhun.

Aterialla puheltiin talon myömisestä. Keskiviikkona oli karvari Tolvanen
luvannut rahat tuoda ja kaupat päättää, ja torstaiaamuna päätettiin
lähteä Liperiin.

Mutta sitten alkoi puhe vaieta. Antti jo huomautti:

»Tuokohan se porsas väsyttää sillä tavalla, kun tässä alkaa tehdä mieli
ettone-unta?»

»Kyllä kai se porsas rupeaa painostamaan, koskapa se minultakin jo alkaa
silmäluomia alaspäin nyhtää», vakuutti Jussi. Kaisa oli tuntenut samaa.
Hänkin ilmotti:

»Ka haukotuttaapa tuo minuakin. Rupeaisitte tuohon sänkyyn pitkäksenne,
niin minä kyykähdän tuohon lattialle!»

Mutta Jussi teki muutoksen:

»Ka vältänpä tuota minäkin lattialla vaikka siinä Kaisan lähettyvillä,
niin saa tämä Ihalainen yksin sängyssä loikoa, hän kun on kumminkin niin
kuin vieraampaa väkeä ja me jo niin kuin samaa konttikuntaa.»

Jo alkoivat silmät ummistua. Mutta juohtui siinä vielä Partanenkin
mieleen. Jussin tuli häntä vähän surku. Ikäänkuin itsekseen,
puoli-unessa, jupisi hän:

»Putkassakohan se Mulon Partanen nyt on?»

Siihen ei vastannut kukaan mitään. Jokainen mietti asiaa hiljaisuudessa,
joten alkoi pitempi äänetiolo. Antti ajatteli edellisien päivien
tapauksia ja poliisimestari Tahvanaisen ja Porkin kiivautta. Siitä
johtuivat ajatukset Jussi Vatasen kertomuksiin Tohmajärven vallesmannin
kiroamisvoimasta. Ihmeissään sanoi hän silloin:

»Vai housut putosivat Tiilikaisen Kallelta, kun Tohmajärven vallesmanni
kirota rönkäsi!»

»Housut!»

Sen myönnettyään ajatteli Jussi taas vuorostaan ja vahvisti ikäänkuin
muun puheen puutteessa:

»Housujen kehui Tiilikaisen poika pudonneen, vaikka se on jo aikamies
pojan toljake!»

Mutta Kaisalle oli housuista juohtunut mieleen iloinen asia. Hän
huudahti:

»No hyvä isä siunaa! Kun uneutin näet sanoa, että jäihän siltä
Makkoselta ne Parviaisen puoti-Pekalta ostetut verkahousutkin!»

Jussi karjasi riemuissaan:

»Johan minä tälle Ihalaiselle sanoin, että kunhan ne Kaisan kaikki
nyytit pengotaan, niin ei sitä ulkomuistista tiedä, mitä rikkautta
sieltä vielä pölähtää päivän valkeuteen.»

       *       *       *       *       *

Tahvo Kenonen oli väkisinkin tullut viipyilleeksi taipaleella taloissa,
kunnes viesti Ihalaisen Antin kuolemasta joudutti hänen kosimahommiansa.
Nyt hän työntäytyi Ihalaisen tupaan, missä Kanasen Maija Liisa ja
Ihalaisen Anna Liisa viluissaan ja murheissaan kyräilivät. Rennosti
viskasi hän säkkinsä penkille, otti piipun taskustaan, alkoi sitä
piestikolla kaivella ja tervehti:

»No nyt sitä sinäkin, Anna Liisa, pääsit siitä Ihalais-rististä. Ei
suinkaan se toki tätä kontuaan vienyt mennessään ... vai jättikö se
tämän sinulle... Anna Liisa?»

»Tähän se on heittänyt kaikki koko roskansa!» vastasi murheellinen Anna
Liisa jotain sanoaksensa, ja Kanasen emäntä lisäsi:

»Mikäpä tässä on Anna Liisan yksinäänkään eläessä, kun ottaa toisen
miehen. On niitä tämmöiseen taloon vävyksi pyrkijöitä.»

Kenosesta tuntui, että Maija Liisa jo rupeaa Anna Liisan puolesta
ylpeilemään. Hänkin nosti silloin päätänsä, ilmottaen:

»Mutta kyllä niitä on kotivävyn paikkojakin tuolla Kaavin ja Juuan
puolella. Siellä kun on joka talossa semmoinen rippikoulun käynyt tyttö,
että sen pitää olla kuin paras pappilan mamseli, eikä kotivävyjä tahdo
saada mistään!»

»Vai on sillä puolen niin suuri puutos kotivävyistä!» ihmetteli Maija
Liisa.

»On! Puutos on julma. Talon poikia ja renkiä ja muita purlakka-miehiä
vielä saisi, vaan paremman sortin miehiä saa etsiä eikä sittenkään
löydä... Varsinkin on räätälimiehistä tiukka», selitti Kenonen. Siihen
kummaili Anna Liisa:

»Vai niin siellä on vähän räätälejä!»

»Niin on. Heikki Pirhonen oli viimeksi minuakin rukoilemassa tytölleen
kotivävyksi, mutta minä vain sanoin, että tämä Kenonen lähtee
Liperiin... Sillä olikin pitkän-hotjakka ja lujarakenteinen tyttö, ja
jumalattoman rikas talo.»

»Niinkö sillä Heikki Pirhosella?» keskeytti Anna Liisa, jonka silmissä
Tahvo alkoi kohota.

»Niin, sillä Heikillä», vahvisti Tahvo, jatkaen:

»Olisihan se Heikkikin jo saanut näitä maatyöntekijöitä vävykseen, vaan
ei hän niistä huoli, sillä ei se tämä maatyö kannata. Mutta neulaa kun
sitä heiluttelee sukkelakätinen mies päivän, niin kyllä siinä toinenkin
penni kirpoaa kukkaroon, varsinkin kun ompelee enimmäkseen herroille
housuja ja nuttuja niin kuin minä.»

»Vai jo se Kenonen oikein herroille ompelee!» vastasi Maija Liisa.

»Jo. Pappien saarnahousut olen ommellut kaikissa pitäjissä aina sinne
Paltamoon ja Suomussalmelle saakka. Kontiolahden papin-apulainenkin kun
sai kuulla, niin paikalla haetti Kenosen tekemään hänelle housut ja
niissä saarnasi sitten vaalisaarnan, ja suuren pitäjän kuuluu itselleen
saarnanneenkin... Entäs sitte tämä räätälin kölli! Eiväthän ne maatyön
tekijät ole arvoltaan sen rinnalla mitään. Kuuselankin puoti-Pekka
siellä Kaavilla aina käski minun tulla kanssaan norria lyömään, mutta ei
niitä kyntömiehiä koskaan käskenyt.»

»Ähää! Vai niin on Kenonen jo herrastunut!» kummasteli Maija Liisa.

Vähä vähältään saivat he käsityksen Kenosen matkoista ja siitä miten
häntä oli houkuteltu kotivävyksi yhteen ja toiseen paikkaan. Viimein
oudostui Kenonen:

»Eikö se Ihalainen heittänyt yhtään kahvia kotiin, kun se Anna Liisa ei
vieraalle pane pannua pörisemään?»

»Onhan niitä kahvia, vaan kun se Ihalainen meni tulitikkuja hakemaan,
niin ei ole koko talossa yhtään tikkua millä tulta raapaista!» valitti
Anna Liisa. Kenonen ilkamoi:

»Kyllä saat Ihalaisen tikkua odottaa! Se poika ei tulisi vaikka
eläisikin... Rentonaan huusivat Vatasen kanssa vastaan tullessa, että he
ottavat Ameriikassa nuoret akat...»

»Sanoiko se Ihalainenkin niin?» keskeytti Anna Liisa ja jäi
sanattomaksi, kun Kenonen vahvisti puheensa.

Silloin syntyi äänettömyys. Anna Liisalle paljastui Antin kataluus. Hän
vihastui koko mokomalle miehelle. Ynseänä sanoi hän:

»Mokomakin vielä kehuu ... potaattinokka!»

Kenonen riemastui. Hän huudahti ylpeänä:

»Kyllä se niin on, että Kenosessa se sinulle turva olisi ollut ... ja
olisi nytkin, jos vain niiksi tulisi... Siinä on tulitikkuja! Pistä nyt
se vääränokka vain lämpiämään!»

Voi sitä riemua, mikä täytti molemmat vaimot! Heti viskasi Maija Liisa
turkin hartioiltaan ja riensi apuun. Monet päreet olikin valmiiksi
hakattu ja odottivat vain tulitikkuja, ja kohta leimusi tuli ja liedellä
porisi nokinen kahvipannu. Iloisena myönteli Anna Liisakin:

»No Kenosestahan näkyy todellakin se turva tulleen! Onkin tässä jo
kylmässä istuttu ja värjötetty, eikä näet kukaan ole sen vertaa
säälinyt, että olisi tästä kautta ajanut Lempaan myllyyn ja tuonut
tikkuja, mutta Kenonen toki tuli ja toi!»

Pian höyrysi kahvi pöydällä. Sokeri oli säretty ja alettiin hörppiä
kauvan kaivattua juomaa. Kanasen Maija Liisa tunsi olevansa nyt
Kenoselle niin suuressa kiitollisuuden velassa, että hän oli valmis
toimittamaan tälle isännän paikan siinä talossa, johon Kenonen oli avun
tuonut. Hän muisti taas, että Kenonen oli nuoruudessaan ollut Anna
Liisaan hulluuntunut, eikä Anna Liisakaan ollut silloin kokonaan pois
tieltä, vaikka se Ihalaiselle mentyään oli aina sanonut Kenosesta
puhuessaan:

»Ka olisihan se Kenonen huolinut, mutta itsehän minä en ollut hänestä
noinko-tuonaankaan.» Sen tiesi Maija Liisa, ja siinä kahvin sulattamana,
ja kun tiesi ettei Anna Liisa jaksa yksin taloa hoitaa, päätti hän
ruveta puhemieheksi. Hän alotti:

»Saisi tuo Kenonenkin nyt tällä reisullaan jo mennä Liperissä naimisiin,
eikä lähteä kaikkia kotivävyn paikkoja vieraista pitäjistä etsimään!»

Kenonen arvasi asian. Hän puuttui heti siihen ja arveli:

»Ka olisihan sitä täälläkin oikealle räätälille työtä. Ja jos ei omassa
pitäjäässä riittäisi, niin kävisi aina Join herroilta hakemassa lisää!»

Hän innostui ja kehasi herroja:

»Kyllä ne pojat tarvitsevat vähä toisetkin housut vuodessa! Paikkaa ne
pojat eivät siedä polven päässäkään, uutta verkaa vain torvelta ja uudet
housut!»

»Ja olisihan niitä täällä Liperissäkin kunnollisia kotivävyn
paikkoja ... semmoisiakin, joissa ei olisi appiukkoakaan eikä
anoppiämmää riesana», tokaisi Maija Liisa kuppiaan täyttäen. Kenonen
pyyhki kämmenselkämällään suunsa ja kysyi:

»Montako lehmää se Ihalainen on tässä elättänyt?»

»Toistakymmentä lehmän kantturaahan tässä on ruokittu ja siihen vielä
härkä ja muutama hieho ja vasikoita», selitti. Anna Liisa
kahvipuuhissaan häärien, ja Maija Liisa lisäsi:

»Ja onhan tässä talossa muutakin kavetta yhden miehen osaksi.»

Kenonen istui polvi toisen polven päällä, päällimäistä jalkaansa
heilutellen. Äkkiä kysyi hän taas:

»Onkohan se Ihalainen perinyt jo velkansa, sen kolmesataa markkaa, siltä
Niiralan Piiraiselta?»

»Eihän se vielä ole... Siellähän se on yhä korkoa kasvamassa», oli
lohdullinen vastaus.

       *       *       *       *       '

Vaikea olisi kuvata loppuun asti tämä kosimistoimi ja Ihalaisen talon
omaisuuden tarkastus, joka nyt eri kyselyjen kautta tapahtui. Yhtä
työläs tehtävä olisi myös kuvata Maija Liisan ponnistukset johtaa asia
suotuisaan tulokseen, kehuskelemalla asianomaisia toinen toisellensa.
Sitä tehdessä meni puoli päivää.

Mutta Anna Liisa oli vielä epätietoinen. Lopulta sanoi Kenonen suoraan:

»Ka jos se nyt niikseen kerran tulee, niin mikäpäs siinä on esteenä!»

Mutta rentonaan hän lopetti:

»Mutta tänne Murron korpeen vaan ei Kenonen hautaannu kuuna päivänä ...
ei lempo soikoon hautaannu. Mutta kirkonkylässä on se entinen Puniinin
talo tyhjänä! Minä pyörähdän tästä vain isännän puheille sen talon
hyyräämässä ja naulataan räätälin kyltti Puniinin seinään, täältä
pannaan kapeet rekeen, lehmät Joille laahtarille ja niin muutetaan
kirkonkylään että mätkähtää!»

Anna Liisa oli aluksi pitänyt puhetta leikkinä. Mutta nyt alkoi Kenonen
järjestellä asiaa. Hän käski Kanasen vaimoa:

»Sinä, Kanasen akka, saat olla tässä sillä aikaa Anna Liisan apuna
panemassa noita kattiloita ja ruokakuppeja vasuun. Pane heiniä vahvasti
väliin, etteivät säry, ja maitopytyt ja voihinkit pankaa siihen suureen
rankkitiinuun... Sen hevosen rankin saa kaataa siitä hiivattiin... Tahi
minä kaadankin sen lähtiessäni. Minä pistän tässä ruunan aisoihin ja
ajaa höyräytän kirkonkylässä ja tuon sieltä kihloiksi vielä Haarasen
kaupasta Anna Liisalle paidan helmaan pitsiä.»

Hän oli jo ulos menossa, kun Anna Liisa alkoi pidätellä:

»Kenonen!... Kuule, Kenonen!... Elä tuossa nyt tuommoista kiirettä ja
rytäkkää pidä!»

»No ei se enää pitkittäen parane! Ala vain, Kanasen akka, köijätä
sänkyjäkin pellolle. Minä tuon sieltä rahtilaisia, niin että menevät
kaikki yhdessä rysyssä», selitti siihen Kenonen. Anna Liisa hätäytyi
eikä tiennyt mitä sanoa. Kenonen oli jo kärriin nousemassa, kun
sekaantunut vaimo vielä intti:

»Elä nyt vielä!... Jos se tulee!»

»Hornastako se enää tulee! Kanna vain sänky valmiiksi pellolle ja
kolista pois russakat ja lutikat!» ennätti Kenonen sanoa, kun jo hevonen
otti täyttä ravia.

»Väkisinkö se nyt vie!» valitti Anna Liisa hänen jälkeensä katsellen.

»Sitte kun muutetaan kirkonkylään, niin siellä kuuluutetaan ja annetaan
ukko rovastin vihkiä!»



SEITSEMÄSTOISTA LUKU


Nyt olivat he taas kahden, Anna Liisa ja Maija Liisa. Edellinen valitti:

»Kun nyt et sinäkään kieltänyt sitä Kenosta!»

»No mitä kieltämistä siinä on! Hupsuko sinä olet, kun jo Kenosta yrmit
ja hyleksit...»

Anna Liisa ei vastannut. Toinen alkoi suuttua hänen väkistelyihinsä. Hän
puuhaili muuttohommissa, kuten Kenonen oli käskenyt, ja selitti lomassa:

»Housuthan ne ovat Kenosenkin jalassa, ja mitäpä muuta virkaa niillä on
muillakaan miehillä: Ei se Malinenkaan sen kummempi olisi koje!»

Se vähän rauhotti Anna Liisaa. Kanasen vaimo vielä lisäsi:

»Kunhan joutuisit yksinäsi tuolla hangessa rypemään puita vetäessäsi,
niin näkisithän... Ja mikä hätä sinulla on ollessa Kenosen akkana!
Pääset vielä räätälin matamiksi ja voit asua kirkonkylässä, eikä
tarvitse täällä korvessa hapata... Siinä onkin Puniinin pytingissä vielä
kamarikin, että on kuin ainakin herrasväessä.»

Anna Liisa mietti. Asia alkoi miellyttää. Vielä huomautti hän toki:

»Mutta jospa se vielä tulee?»

»Senkö paholaisesta se nyt enää tulisi, kun on kerran rauhaan päässyt»,
vakuutti Maija Liisa.

Ja juuri silloin saapui Kettusen poika, se joka on naimisissa
Voutilaisen tytön kanssa. Vatasen tamma oli juossut Kiihtelykseen
entiseen taloonsa, ja kun se siellä tunnettiin, tuotiin se Kettuselle,
ja Kettusen poika toi nyt Antin pitkän sarkanutun, joka oli ollut
kärrissä. Hän toi matkansa varrelta tuon ainaisen tiedon suuresta
haaksirikosta, ja olihan hevosen ja sarkanutun heittäminen todistuksena
karkumatkan alkuvaiheista.

Nyt varmistui Anna Liisa lopullisesti. Kanasen vaimo vielä ilkkui
hänelle:

»Joko nyt uskot, vai vieläkö epäilet!»

Kettusen poika vielä kertoili:

»Ne ovatkin Joilla pitäneet ennen laivaan menoaan niin jumalatonta
elämää, juoneet ja kironneet ja tapelleet, että kaikki viinarännin
miehet oli täytynyt hakea niitä asettamaan, ja silloin siinä oli rytäkkä
noussut. Ihan oli Muloon asti kuulunut huuto ja voivotteleminen, kun
Ihalainenkin oli rönkyttänyt seipäällä niitä viinaränniläisiä selkään.»

»Vai semmoista siivotonta elämää ne juuttaat vielä pitivät toiseen
elämään lähtiessään!» kauhistui Maija Liisa.

Kettusen poika lähti. Ja nyt lopultakin huomasi Anna Liisa mikä mies
Antti oikeastaan oli, kun se oli sillä lailla tapellutkin. Maija Liisa
vielä sanoi:

»Kiitä Join herroja, kun mokomasta pääsit! Toista se on tämä Kenonen.
Ennen tämä antaa itseään pieksää, kuin menee muita pieksämään.»

Täytyi silloin Anna Liisankin myöntää:

»Siivo mieshän se tämä Kenonen on ollut. Ihalainenhan se ja Vatanen sitä
jo nuorenakin pieksivät, eikä se Kenonen silloinkaan muuta kuin
voivotteli ja hierotti itsensä terveeksi.»

Siten nousivat Kenosen ansiot ja laskivat Ihalaisen. Jo sanoi Anna
Liisa:

»No hyvin joutikin mennä semmoinen luojan mieliharmi!»

Ja nyt ryhtyi hän Maija Liisaa auttamaan muuttopuuhissa. Hän neuvoi:

»Keitetään kiehuvaa vettä ja huuhdellaan tuo sänky sillä yht'ympäri,
jotta lutikat kuolevat ja russakat töllöävat!»

Niin he tekivätkin ja Anna Liisa kaiveli sängyn raot puhtaiksi aivan
tikun kanssa, valittaen:

»No kuka olisi sitä Ihalaista uskonut semmoiseksi kuin se oli... Seköhän
tuo Vatanen sen taas villitsi!»

       *       *       *       *       *

Illalla palasi Kenonen kirkonkylästä. Hän oli vuokrannut Puniinin talon
ja toi kymmenen rahtilaista vetämään pois tavaroita. Mutta kun oli
syksyinen aika ja yö pimeä, lykkäytyi lähtö huomis-aamuun ja rahtilaiset
jäivät yöksi taloon.

Nyt alkoi Kenonen harjoittaa isäntävaltaa, joka hänelle kuului. Mutta
sitä ennen hän valmisti lahjansa Anna Liisalle. Lupauksensa mukaan oli
hän ostanut Haarasen kaupasta pitsiä, kannatti pöydän vielä sisälle,
istahti sille räätäli-asentoon ja sanoi Anna Liisalle:

»Tuoppas nyt tänne puhdas paitasi, niin Kenonen ompelee itse pitsin sen
helmaan.»

»Mitä tuota nyt vanhalle ihmiselle!» ujosteli Anna Liisa, mutta
rahtilaiset alkoivat kehottaa:

»Tuo vain paita Kenoselle ja anna Kenosen ommella pitsiä!»

Anna Liisa totteli. Kenonen istui jalat ristissä allaan ja alotti
työnsä. Joku rahtilaisista huomautti:

»No ei sitä joka talon leivinpöydällä tuommoinen tavara istu!»

»Ei istu!» ylpeili Kenonen.

»No ei! Ei ole Liperissäkään ennen pidetty pöydällä muuta kuin leipää,
Jumalan sanaa ja huttuvatia!» pisti taas joku rahtilainen. Kenonen
pujotti rihmaa neulan silmään ja kehasi:

»Ei ole ennen istunut, vaan nyt istuu, kun Tahvo Kenonen kerran Liperiin
joutui. Pane, Anna Liisa, rahtilaisille kahvi porisemaan, ja pane kahvia
ja sikuria pannuun niin että sitä pitää olla yhtenä puurona!»

Liperin rahtilaiset kuten muutkin liperiläiset ovat yleensä tunnetut
viisaudestaan. He eivät kehu ketään muutoin kuin tämän omalla
kustannuksella. Nyt alkoi Kenosen kehuminen ja koko tämän omituisen
avioliiton kuvaaminen. Rahtilaiset istuivat mikä missäkin, iskivät
toisilleen silmää ja puhelivat hyvin vakavina. Yksi sanoi:

»Jo taitaa Kenonen jäädä tähän Antti Ihalaiselle kotivävyksi, kun jo
pitsiä ompelee paidan helmaan.»

»Isännäksi jää Kenonen tähän taloon... Tämä on nyt Tahvo Kenosen talo,
vaikka häneen itse pääkehno tulisi vastaan sanomaan», kerskui pöydällä
ompeleva räätäli.

»Vai isännäksi!»

»Isännäksi!»

»Onhan tässä talossa Kenoselle valmis hotu ja tie avattu, menipä hän
halkometsään tahi vaikka minne. Sillä se Ihalainen oli mies työssä ja
kaikessa rustauksessa», kuului taas selitys rahtilaisten joukosta.
Toinen rahtilainen vilkaisi Kenoseen ja vahvistaa julisti muristen:

»Ooo-on!... Valmishan tässä on kulku Kenoselle.»

»Valmis on kulku!» murisi joku, ja eräs jurautti syläistessään:

»Vaaa-almis!... Kun vain tämä Kenonen ompelee pitsiä Anna Liisan paidan
helmaan.»

Niin sitä kehua jurnuteltiin. Anna Liisa pelkäsi miesten rupeavan
koiruutta puhumaan ja sanoi:

»Mitä te nyt siinä rupeatte rääsittämään ja tyhjää narraamaan!»

Rahtilaiset vaikenivat. Kenonen komensi:

»Antakaa niitä kirnumaitoja näille rahtilaisille, jos niitä ei voi
läikkymättä viedä kirkonkylään, ja lopun saa syöttää sioilla...
Rieskamaidon saa valaa vaikka sahtitynnöriin ja viedä siinä Puniinin
taloon ja siellä myöpi sen kirkonkyläläisille.»

Hän oli saanut pitsin ommelluksi, viskasi paidan Anna Liisalle ja sanoi:

»Siin' on nyt paita, niin että ihan sen pitää Anna Liisan mieltä
himaista. Mene saunaan ja muuta se päällesi!»

Mutta Anna Liisa ei vielä ehtinyt lähteä, kun hän jo taas tiedusti:

»Missäs ne ovat ne Ihalaisen verkavaatteet, jotka sille jäivät ukko
Ihalaiselta?»

»Ka siellähän ne ovat vaateaitassa.»

»Juokseppas sinä, Kanasen akka, ne hakemassa!» komensi Kenonen. Maija
Liisa nouti vaatteet. Kenonen silmäili niitä, mittaili nauhallansa ja
vihelteli. Saatuansa mittauksen loppuun julisti hän:

»Muuten ne vielä sopivat, vaan housunpersuuksissa on kokonainen vaaksa
liikaa!»

»Se Ihalainen on semmoinen runsasruumiinen mies varsinkin niiltä
paikoin!» pisti joku mies. Mutta Kenonen kerskasi:

»No olkoon! Kyllä tässä on semmoinen Tahvo, että kun se vähän aikaa
saksineen ja neuloineen liehuu, niin istuvat niistä housuista pitää
tulla... Kas noin! Tuosta leikata lupsautettiin liika pois ja nyt sen
kun vetäistään haava umpeen!»

Ja nopeasti alkoi neula suhahdella Kenosen kädessä. Siinä ommellessaan
hän komensi:

»Käskekääpäs rahtilaiset sen Kanasen akan panna ryykkyyrauta hiilille,
jotta saa vähä näitä lahkeita sujauttaa!»

Käskyä toteltiin. Rahtilainen jo huomautti Kenosen komenteluista:

»Näkyy se tämä Kenonen jo opetelleen nuo isännänkin ilveet, kun se osaa
jo noin äkkipäätään käskeä ja komentoa pitää.»

»Joo. Osaa Kenonen! Nutun selkämästä pitää leikata liuska pois ja napit
muuttaa etupuolelta, niin nuttukin istuu ruumista myöten kuin paras
sortuukki!» kerskui siihen Kenonen, lisäten naisille:

»Puistelkaa akat postelista vanhat pehkut lehmien alle ja teilatkaa
uutta olkea sisään mikä suusta mahtuu! Ja jos on mitä Ihalaisen
rikkinäisiä vaatteita, niin ne saa Kenosen akka myödä rytkyläisille...
Vaikka vaihtaa niillä rytkyläiseltä orehkoita ja räänikkää.»

Sillä lailla sai hän asiat järjestetyksi sill'aikaa kun itse kaventeli
Antin verkavaatteita. Mutta rahtilaiset eivät olleet lopullisesti
vaienneet, vaan hautoivat asiaa. Nyt jatkoivat he taas Kenosen
kehumista. Hyvin totisina, tupakoiden, syleksien ja polviinsa nojaten
istuivat ja puhelivat he ikäänkuin itsekseen. Joku kehasi:

»Vielähän tästä Kenosesta muuten saa mukiin menevän miehen!»

»Saahan tästä!» murahti eräs.

»Saa!» jörähti toinen syläistessään.

Sitten vaiettiin kunnes taas tuli harvakseen:

»Sen kun panee noihin Ihalais-vainajan housuihin, niin tuleehan siitä
Anna Liisalle mies. Housut vain on kavennettava!»

»Ho-oousut!... Housut ne on kavennettava!» murahti toinen, ja kolmas
jupisi piippu ikenissä:

»Kavennettava ne on housut!»

»Ooon!... On ne kavennettava ... housut», vahvisti vielä eräs mörinä.

»Ka ei suinkaan sitä nyt miestä sovi levittää!» tuskastui jo Maija
Liisa.

»Eihän sitä miestä sovi muutella ja entrailla», myöntää jurisi muuan
rahtilainen totisena, leuka kädessä.

»Ei!... Ei sitä sovi miestä», jurnutti toinen piippu hampaissa. Kolmas
vahvistaa mörisi:

»Ei!... Ja mitäpä tässä Kenosessa onkaan entrailemista!»

»Eihän tässä mitä ole... Kenosessa!» myönsi toinen ja ruikkasi sylen.

»Tellätkää, rahtilaiset, sieltä niitä Ihalaisen tupakoita piippuihinne
palamaan», tarjosi toimissaan puuhaileva Kenonen, ja rahtilainen kiitti
häntä, vääntäen puhetta: »Ka saapihan noita tässä tellätä!... Ihalaisen
tupakoita!»

»Saapi!... Ja miehen kirjoihinhan tämä Kenonenkin on papin kirjoissakin
merkitty», kiitteli taas eräs rahtilainen. Silloin jo Anna Liisa pyysi:

»Kehuisitte tuota Kenosta nyt toisellakin tavalla, eikä ainoastaan hänen
omalla kukkarollaan!»

Mutta ei Kenonen ollut tietävinänsäkään. Hän jatkoi työtään otsa hiessä.
Joskus jo sadattelikin Ihalaisen housujen vanhanaikaisuutta:

»Kyllä ne ovat ne entiset Liperin räätälit olleet oikeita rahtilaisia!
Kun on housunlahvikin tehty sivulta aukeava ja etupuoli on yhtä kangasta
kuin pahoilla pennuilla!»

       *       *       *       *       *

Nyt oli se työ jo valmis. Kenonen riisui omat vaatteensa, viskasi ne
penkin alle ja pukeutui verkaan. Rahtilaiset kehuivat:

»Herrahan siitä Kenosesta tulikin vielä, vaikka se tuossa pöydällä
istuessaan näytti niin riisin syömältä.»

»Onhan tämä Kenonen vielä henkikirjoissa pidettävää tavaraa!»

»On tämä! On sitä huonompaakin henkipuukko kirjoihinsa merkitty!»

»Joko ne taas siinä virnistelevät sitä koirankuria», tokaisi Anna Liisa,
joka kokoili kapustoita hyllyltä. Seinällä riippui Kettusen pojan tuoma
Antin pitkä sarkanuttu. Kenonen huomasi sen ja käski:

»Katsele sinä, Kanasen akka, onko tuossa nutussa täitä, ja jos on, niin
tapa ne... Se on vielä hyvä nuttu.»

Seuraavana aamuna oli Ihalaisen talossa touhua. Kymmenen suurta kuormaa
oli valmiina. Toisissa olivat talon huonekalut, toisissa jyvät, voit ja
muut. Niiden lisäksi oli joukko heinäkuormia. Lehmät olivat ajetut
läävästä ja Lehvosen vaimo tyttärineen oli kutsuttu ajamaan niitä
kuormaston perässä. Kanasen Maija Liisa ja Ihalaisen Anna Liisa ajoivat
lampaita. Sika huusi rankkitiinussa, lehmät ammuivat, rahtilaiset
karjahtelivat. Kenonen istui jo kärryissä kuormaston etupäässä, ajaen
yksinään Ihalaisen ruunalla. Kun sika kiljui vimmatusti, komensi hän:

»Lyökää sitä paholaista halolla päähän, että se heittää rääkymisen!»

Silloin juuri kurotti sika päätään tiinun laidan yli ja rahtilainen,
jota koko touhu huvitti, täytti käskyn. Kuului vain mätkähdys ja sitten
vaikeni sika. Eräs rahtilainen kurkisti reunan yli rankkitiinuun ja
ilmotti sian kuoleman:

»Se töllösi!»

Anna Liisa, joka hääräili lampaiden kanssa, kuuli jotain epäselvää
puhetta sian töllöämisestä ja kysyi hätäisenä:

»Minkätähden se sika heitti vinkumisen?»

»Ka kun sitä lyötiin halolla päähän», selitettiin. Kauhuissaan huusi
Anna Liisa:

»Herra isä siunatkoon! Minkätähden sitä lyötiin?»

»Jotta se heittäisi vinkumisen», vastasi yksi.

»Vaan se heittikin henkensä», lisäsi toinen.

Kuormasto oli jo lähtövalmis, kun Kenonen huomasi Antin tervapytyn
kartanolla ja sanoi:

»Vielähän siellä on se Ihalaisen tervatölkki... Miks'ei sitä ole pantu
kuormaan?»

»Kun se läikkyy», huusi yksi rahtilainen.

»Se on niin täysi, jotta läikkyy», selitti toinen. Kenonen kiivastui ja
käski suutuksissaan:

»Viskatkaa sitte se kaivoon, niin eivät ainakaan rosvot varasta!»

Rahtilaiset täyttivät pyynnön nopeasti. Anna Liisa huomasi sen ja huusi
hädissään lampaiden luota:

»Hyvä isä tokiinsa! Minkätähden ne viskasivat Ihalaisen tervatölkin
kaivoon?»

»Kenonen käski tervaamaan veden, jotta se ei happane», viisastelivat
rahtilaiset.

Mutta samassa komensi Kenonen joukkoa ja koko karavaani lähti
liikkeelle. Kenonen huusi vielä jälelleen päin:

»Hyvärisen talossa lepuutetaan hevosia ja keitetään matkakahvit.»

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan lähestyi Hyvärisen taloa toinen kuormasto, kaupungista
päin. Se oli Vatasen ja Kaisan kulkue. Etumaisen kuorman päällä, sängyn
kannella, istui Vatanen Kaisan rinnalla, niin että jalat riippuivat
hevosen lautasille. Seuraavan kuorman päällä loikoi Antti mahallaan.

Eräässä paikassa Hyvärisen talon tiepalstan kohdalla huusi Jussi
hänelle:

»Tämähän se on sen Hyvärisen talon tievuitti?»

»Tämä.»

Jussi alkoi miettiä asiaa. Ei olisi tehnyt mieli Hyväristä suututtaa,
mutta ei myöskään keksinyt miten selittää asia. Sitä aprikoidessaan tuli
hän muistelleeksi koko tämän matkan vaiheita, kun ei alussa jaksanut
tajuta, miten kaikki oli tapahtunut. Juohtui mieleen Partanenkin. Hän
surkutteli taas miestä, huutaen Antille:

»Mutta viisas mies Mulon Partanen on, kun osasi näet poliisiakin niin
ovelasti jutkauttaa, että se uskoi ihan tosissaan siinä olleen poliisin
härnäämisen tekeillä.»

»Viisas se oli!» sanoi hyvin totisena Antti, joka jo myös mietti
matkaansa ja kotiin menoansa. Jussi oli ajatellut Partasta edelleenkin
ja lohdutteli Antille huutaen:

»Mutta eivät ne uskalla Partastakaan ikäänsä putkassa pitää. Se on
semmoisen talon isäntä Mulosta, että siinä pitää herrojen korvain tilliä
laulaa, kun se yhden kerran suuttuu ja sanoa jyräyttää.»

»Eivät ne uskalla», myönsi toinen laiskasti.

Miehet saapuivat jo lähelle Hyvärisen tiehaaraa. Jussilla oli paha
omatunto. Yhä hän vain ajatteli asian juurta. Sitä miettiessään muisti
hän Antin vastaan tullessaan sanoneen hänelle olevansa menossa
Hyväriseen, silloin kun hän sitten pyysi Antin samalla kysymään tyttöä.
Nyt vasta huomasi hän kysyä Antilta:

»Ihalainen hoi?»

»No?»

»Kun minä en hoksannut kysyä silloin, mitä varten sinä Hyväriseen olit
menossa.»

Nyt muisti Antti, että hän oli ollut menossa tulitikkuja lainaamaan.
Hämmästyneenä huudahti hän:

»Perhana, kun minä ihan unohdin, että tulitikkujahan minun piti hakea
Anna Liisalle.»

»Vai tulitikkuja!»

»Tuli.»

Sitten ajoivat he ääneti. Antti oli nyt hyvin miettivä. Hän ajatteli
Anna Liisan luo menoa, ja mitä hän nyt sanoisi. Niin saapuivat he
Hyvärisen tiehaaraan, jossa Antin piti erota. Hän sanoi Jussille
merkitsevästi:

»Ethän sinä Hyväriseen viitsi ajattaa kuormaasi?»

Jussi raapi hetken aikaa korvallistaan ja sanoi sitten:

»En... Mutta puhu sinä nyt siitä ... niinkuin sinä tiedät ... siitä
'tamman asiasta', ja sotke se koko roska!»

Antti lähti nousemaan taloon, mutta kujasten suussa alkoi loppua
rohkeus. Hän pelkäsi, että Hyvärisessä syyttävät häntä koko jutusta.
Mieli teki kiertää koko talo. Hän yritti jo kääntyä, mutta toiselta
puolen taas ei ollut hyvä mennä kotiinkaan asiaansa toimittamatta. Hän
aikoi jo valehdella Anna Liisalle, antaa omasta taskustaan tikut ja
sanoa saaneensa ne Hyvärisestä, mutta kauhukseen hän huomasi, että
hänellä ei ollutkaan tulitikkuja. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin mennä
taloon, tuli mikä tuli. Hän rohkaisi luontonsa ja lähti.



KAHDEKSASTOISTA LUKU


Kun Antti tuli Hyvärisen tupaan, kuului koko joukon suusta:

»Ihalainen!»

Antti istahti äänettömänä ja istui puhumatta pitkän ajan. Hyvärinen
sanoi lopulta:

»Siinähän se on Ihalainen!»

Ihalainen ei vastannut. Hän luuli, että oli jo saapunut sana putkassa
olosta. Enimmin kuitenkin painoi se Vatasen naimisasia.

Kauvan mietittyään alkoi hän puhdistautua. Hän kysyi:

»Ei ole tainnut se Vatasen Jussi vielä palata Joilta? Ei ole tainnut
teillä poiketa?»

Ei kukaan vastannut. Anttia painoi kuin suuri kivi. Hän yritti taas,
sanoen:

»Se kun näet häivytti minut itsestään, raato, siellä Joilla, että minä
en sitä löytänyt, vaikka poliisin kanssa etsin monta päivää.»

»Panisit Anna Kaisa lehmien veden kiehumaan!» lausui emäntä pitkän ajan
kuluttua tyttärelleen. Ei kukaan näyttänyt kuuntelevan Antin puhetta,
vaikka viimeinen tiedonanto jo alkoi vähän lepyttää väkeä. Antin tuli
yhä vaikeampi olla. Taas hän yritti puhdistautua, sanoen: »Mutta tottapa
sillä Vatasella olivat omat asiansa, kun se minut eksytti itsestään...
Vasta eilen aamulla sain siitä kuulla...»

Talon väen uteliaisuus heräsi, mutta ei vielä kukaan hänelle puhunut.
Hyvärinen vain sanoi emännälle:

»Jokohan sitä pitää huomenna lähteä myllyssä käymään...»

»Eikö tuota vielä liene jauhoja pyhän yli.»

Antti ihan hikosi. Hän jatkoi:

»Sehän se entinen Karhutar kuuluu saaneen sen Vatasen pauloihinsa
vietellyksi ... se Makkos-vainajan leski...»

»Vai on niitä jauhoja vielä pyhän yli!»

»On.»

Antti katsoi lattiaan ja lisäsi tovin kuluttua:

»Vasta tullessani kertoivat siitä Variksen mökillä, että se Vatanen on
joutunut sen Makkosen lesken verkkoon.»

»Sen mustan lampaan saisitte, akat, keritä tänä päivänä, ja panna
lampaiden alle pehkuja!» järjesteli Hyvärinen talon töitä. Antti mietti,
miten lohduttaa talon väkeä Vatasen menettämisen johdosta. Keksittyään
keinon hän lausui:

»Äksyluontoinen mieshän se on ollut akalleen tämän Vatasen isä.»

Talon väki oli yhä vaiti siitä asiasta. Emäntä juonitteli yksinään:

»Kattilankin ovat heittäneet illalla pesemättä... Syövät vain siinä ja
makaavat, eivät pidä mistään huolta.»

»Ja rajuluontoinen mieshän se tämä Jussi Vatanen on itsekin... Ei sen
akka kauppojaan kiittele.»

Emäntä meni käymään eteisessä. Sieltä palattuaan hän sanoi:

»No hyvin joutikin mennä Karhuttaren verkkoon semmoinen mies...
Joillakin kuuluu tapelleen ja juoneen, ja kärriinkin vielä oli jäänyt
viinalekkeri.»

»Ähä! Vai on se Vatanen juonutkin ja tapellut!... Sitähän minä jo
ihmettelin, että eiköhän se Makkosen leski sitä viettele semmoiseenkin
ilkeyteen», hämmästyi Antti.

Mutta kotvasen tupakoituaan ja ajateltuaan alkoi hän vähän puolustaa
Jussiakin, sanoen:

»Vaikka kuka sitä tietää, vaikka olisi se Mulon Partanen tapellut ja
sitten Vatasen panivat erehdyksessä putkaan... Sillä mikä niitä pimeässä
erottaa!»

Mutta ei kukaan ottanut puhetta korviinsakaan. Ukko Hyvärinen toisti
emännän sanat, ikäänkuin itsekseen puhuen:

»Jouti... Jouti mennä Karhuttarelle, juoppolalli!»

»Jouti», murahti Antti, ja pitkän vaitiolon perästä hän lisäsi:

»Ei siitä semmoisesta miehestä olisi ollut Anna Kaisalle.»

»Voi minkälainen mustalaisjoukko on tullut!» huudahti silloin eräs
lapsista, ja sen kuultuaan hyökkäsi koko lapsikarja ulos mustalaisia
katsomaan. Antti istui vielä hetken ja hikosi. Viimein nousi hän ja oli
jo ovensuussa menossa, kun toimitti siinä asiansa:

»Semmoista asiaahan minulla oikeastaan olisi ollut, että Anna Liisa
lähetti pyytämään lainaksi tulitikkuja, kun sattuivat loppumaan omat
eikä ole nyt kirkonkylässäkään käyntiä.»

Kauvan sai hän odottaa vastausta. Viimein sanoi emäntä:

»Ka siinähän niitä on uuninranssilla. Ota siitä itse!»

Antti otti tulitikkulaatikon, pisti sen taskuunsa ja aikoi jo avata oven
pois lähteäkseen.

       *       *       *       *       *

Mutta silloin työntyi ovesta sisään Antin verkapukuun puettu Tahvo
Kenonen ja hänen perässään Anna Liisa, toiset vaimot ja kymmenen
rahtilaista. Kenonen, joka ei ennättänyt huomata syrjään väistyvää
Anttia, viskasi Antin rukkaset kädestään penkille ja tervehti talonväkeä
reilusti, kerskaten:

»No nyt saat, ukko Hyvärinenkin, uskoa, että ei se Antti Ihalaisen leski
kauvan leskenä ole, sillä sitä kun vain pappilassa käyttää höyräytetään,
niin Kenosen akka siitä tuli, että naukasi... Pane pannu tulelle,
Hyvärisen akka ja Anna Liisa!»

Koko joukko oli työntäytynyt tupaan... Ja nyt huomasivat he jo Antinkin,
joka imi piippuaan oven pielessä rahtilaisjoukon takana. Se oli
ällistys! Ensi aluksi eivät tulijat voineet puhua, paitsi tyrmistynyt
Kenonen kirosi ja sanoi:

»Voi taivaallinen! Ihalaisen syötävähän se on täällä!»

Seurasi sitte vaitiolo. Antti vain mulautti silmiänsä. Ilmassa oli
ukkosta, oikeata Liperin ukkosta. Rahtilaiset asettuivat paikoilleen,
kaikki istuen mikä missäkin kyynäspäät polviin nojaten, ja alkoivat
imeksiä piippujaan hyvin merkitsevästi, ja uhkaavan rauhallista oli
kaikki. Antti näki akkunasta kuormaston, ja kun Kenonen oli hänen
vaatteissansa, arvasi hän jo asian lopunkin. Hän istahti penkille,
nojautui polviinsa, katsoi lattiaan synkkänä ja poltti tupakkaa...
Raskaan äänettömyyden keskeytti Kenonen sanoen hädissään:

»Lempoako sinä Ihalainen yhä elät, vaikka Pyhäselän pohjaan menit?»

Ei Antti vastannut. Kenonen tunsi polviensa vapisevan. Pitkän
äänettömyyden kestäessä huokasi neuvotonna Kenonen:

»Voi sun hitto!»

»Ihalainenko se nyt on siinä», sai jo Anna Liisakin sanotuksi,
kuolemaisillaan pelkoon ja häpeään.

Mutta nyt alkoivat rahtilaisetkin valmistua. Yksi jo huomautti:

»Siinäpähän se Anna Liisan entinen Ihalainenkin on!»

»Siinä on», myönsi toinen jurahtaen piippu suussa.

»Sanottiin näet tämän Ihalaisen kuolleen, mutta eihän se ollutkaan kuin
tämän Antin sika vain, joka menetti henkensä», selitti kolmas.

Nyt Antti jo sylkäsi pitkän vihaisen tupakkasylen. Kenonen siitä
hätäytyi, mutta koetti Anttia pelotellessaan ylvästellä:

»Elä syleksi, Ihalainen, niin ylpeästi!... Elä syleksi, tahi tohtivat ne
muutkin ruilauttaa!»

Ja taas tuli hiljaisuus. Antti mietti nyt sikansa kuolemaa, maahan
katsoa murjottaen, ja sylkäsi vieläkin vihaisemmin. Kenonen jo sanoi
Hyväriselle:

»Hyvärinen! Pidä sinä talossasi kuranssia, etteivät syrjäiset saa ihan
iltikseen syleksiä ja vihoitella, tahi minä kun sylkäsen kanssa, niin
yli tuvan pitää lentää!»

»Voi hyvä isä tokiinsa!» siunasi ja huokasi lopen hätäytynyt Anna Liisa.

Hyvärinen tuhisi vain vasuntekopuuhissaan, ikäänkuin ei mitään
huomaisikaan. Lapset hälisivät hyvin vilkkaalla tuulella, ja Anna Kaisa
oli kahden vaiheella. Nyt puhui taas eräs rahtilainen:

»Nämä Ihalaisen verkavaatteethan ne vain kapenivat.»

Antti muljautti Kenoseen alta kulmainsa ja Kenonen varotti:

»Elä muljauta, Ihalainen... Elä muljauta, kuule!»

Toinen rahtilainen jatkoi:

»Ka mikäpäs siinä auttoi, kun vaatteet olivat väljät... Se näet tuo
laihan miehen lihottaminen tulee niin kalliiksi, että ennen sitä
sipaisee vaatteista liikaa pois.»

»Mutta tuleehan niistä vielä Ihalaisellekin sopivat, kun laihduttaa tätä
Ihalaista», kuului eräästä sopesta.

»Eihän se erikoisempia rahoja maksa ... laihuus», tuli siihen verkalleen
lisää. »Köyhänkin kannattaa olla laiha... Niin jotta kyllähän silloin
niin varakkaan miehen kuin Ihalaisen kannattaa hoikistua sen verran,
että mahtuu omiin housuihinsa.»

Nyt Antti jo vähän ähki. Kenonen huomautti silloin Hyväriselle:

»Hyvärinen! Se jo ähkii!... Pidä sinä isännyyttä talossasi!»

»Joutaapa hän ähkiä!» murahti Hyvärinen katsettaan vasun teosta
nostamatta.

»No kaikkiin sitä on joutunutkin!» siunaili Maija Liisa.

Mutta eivät päästä rahtilaiset asiaa käsistään. Lattiaan katsoa
virnottavat vakavasti, kyynäspäihinsä nojaavat, tupakoivat ja taas
lohduttelevat, Anna Liisan itkiessä:

»Ja mitäpä tästä Ihalainenkaan suree, kun niin vähällä selvisi tuosta
kuolemastaankin ... särvintä se tervahölkkikin kaivoon antoi, kun se
sinne kaadettiin.»

»Niin... Mitäpäs suremista siinä on, kun vielä voi mennä naimisiinkin
tämän Kenosen lesken kanssa, niin saa entisen akkansakin.»

»Voihan se vielä mennä», murisi siihen taas joku ääni. Ihalainen
puhalteli vihaa. Eräs puolusti Kenosta, kertoen:

»Ja ompelihan tämä Kenonen Anna Liisan paitaan pitsiäkin...»

»Ompelihan tämä Kenonen!» ylisti toinenkin murina.

Silloin julmistui Antti lopullisesti, katsoi Kenosta ja sanoi:

»Se soikoon! Kun isken tuolla pärehalolla kuonoosi, niin ei sinusta jää
nimeäkään jälelle!»

»Hyvärinen! Hyvärinen hoi! Katso nyt, että talossasi on tulossa
murhatekoja!» huusi Kenonen tuskissaan.

Mutta Kenonen ei ollut vielä lopettanut, kun Antti jo tarrasi häneen
kiinni, alkoi mukiloida nyrkillään ja huusi:

»Anna pois ne vaatteet tahi pääsi halkaisen!»

»Auttakaa!... Se tappaa!... Ihalainen tappaa!» parkui Kenonen.
Rahtilaiset katselivat pieksämistä rauhallisina, lapset juoksentelivat
ympäri tupaa, vaimoväet itkivät ja Anna Liisa veti Ihalaistaan takin
liepeestä, rukoillen:

»Ihalainen... Kuule, Ihalainen!... Elä nyt tapa tuota eto ketaletta,
Ihalainen!»

»Kova se on tuo Ihalainen vainajanakin tappelemaan!» ärähti muuan
rahtilainen.

»Kova!» murahti siihen toinen.

Viimein oli pieksäminen lopussa, sitte kun Anna Kaisa oli korvosta
syytänyt vettä rynnistäjäin korville ja emäntä hädissään nokisella
uuniluudalla molempia sohinut.

       *       *       *       *       *

Tarpeetonta on tässä kertoa asian lopullista selvittelyä, joka nyt
tapahtui Hyvärisen tuvassa. Lapset ja rahtilaiset siinä näyttelivät
hyvin huomattavaa osaa. Kaiken lopuksi riisui Kenonen yltään Ihalaisen
Antin verkavaatteet ja seisoi alushoususillaan ja paitasillaan keskellä
tupaa.

»Kehno! Enhän minä tästä talosta alasti minne pääse!» sähisi Kenonen.

»Jää taloon vävyksi!» nauroivat rahtilaiset, joiden viisaudella ja
riemulla ei ollut nyt rajoja.

»Ka senkös täyteiseen minä tästä pääsen!» myönnytteli Kenonen, ja Anna
Kaisan silmissä välähti toivorikas katse.

Ja kun pieksetty, onneton Kenonen seisoi siinä alusvaatteissaan, kävi
emännän häntä sääli. Hän mietti asiaa pikkuisen aikaa ja arveli, että
eipä se Anna Kaisakaan enää parempaa saa. Ja silloin hän jo pyysi
tytärtänsä:

»Hakisit nyt, Anna Kaisa, tuolle Kenoselle vaikka ne Hyvärisen housut ja
nutun!»

Oitis totteli tytär, toi vaatteet ja sanoi niitä tarjotessaan kainosti:

»He, Tahvo, housut!»

Kenonen veti Hyvärisen suuret housut jalkaansa ja alkoi ylpeillä
Ihalaiselle:

»Ähäh, Ihalainen!»

Antti vain murjotteli. Kenonen näytteli Hyvärisen leveitä housunlahkeita
ja kerskasi:

»Näetkös, Ihalainen, että saa se Kenosen lainen mies vähän toisenlaisia
akkoja kuin tuo sinun katkanasi on! Näetkö, että kaksikin Kenosta sopisi
näihin housuihin!»

Ja lopultakin jäi Kenonen Hyvärisen taloon, seuraten rahtilaisten
neuvoa. Hän meni kohta naimisiin Anna Kaisan kanssa. Avioliitto oli
onnellinen ja hänen perillisensä elävät vieläkin Liperissä Kytkytmäen
talossa.

       *       *       *       *       *

Antti Ihalainen käännytti nyt kuormansa takaisin ja niin lähdettiin
paluumatkalle. Anna Liisa ja Kanasen eukko ajoivat karjaa jälessä ja
siunailivat joskus, mutta vielä useammin äkäilivät elukoille.

Mutta Antti itse ajoi etumaisena, murjotti ääneti, kantoi vihaansa ja
joskus suutuksissaan riuhtasi hevostaan ohjaksista äyhkäisten sille:

»Kuuletko sinä, senkin koni!»

Vihaansa hauteessaan hän yhä vain sydämistyi. Erään mäen päälle
tultaessa hän jo karjasi kaikella voimallaan:

»Häh!»

Korpi vain kaikui ja Kanasen Maija Liisa siunasi:

»Hyvä isä siunatkoon sentään!»

Antin kärrit hyppäsivät kohona, kun ruuna pyyhälsi ruumisarkkupetäjän
sivuitse. Siinä Antti taas karjasi Tohmajärven vallesmannin voimaa
tapaillen:

»Hä-häh!»

»Suolensako se nyt ihan halkaisee kiljuessaan!» siunaili Maija Liisa, ja
hätäytynyt Anna Liisa vihotteli lehmille:

»Senkin kantturat! Ette siinä kestäneet omassa läävässänne!... Tuosta
saat patukkaa, sinäkin märä! Kolmevuotias hieho, etkä jo ikään poiji!...
Menetkö siitä!»

Viimein saapuivat he kotiin. Ensi töikseen meni Ihalainen kaivolle,
nosti kipolla vettä, ryyppäsi sitä ja ärjäsi:

»No voi vaivattavan Kenonen!»

Hän potkasi vihoissaan tyhjää tervapyttyä, niin että se lensi lautoina
aidan yli. Sitte otti hän kirveen ja lähti sydämmystyneenä metsään
halkoja hakkaamaan. Hän hakkasi nyt aivan uhalla, perkoi kirveellä
miltei umpimähkään ja viimein myrtyi niin, että hakkasi haloiksi
petäjän, jota oli ikänsä säästellyt omiksi ruumiskirstulaudoikseen. Hän
hyökkäsi petäjän kimppuun raivoissaan, kuin olisi se ollut itse Kenonen,
ja huusi sille äkäisenä:

»Siinäkö sinä törötät koko ikäsi ... eto känttyrä!»

Ja sitte leipoi hän kirveellä petäjää, niin että lastut sinkoilivat.
Ryskäen kaatui vankka hirsipuu ja Antti ilkkui sille kostonhimoisena:

»Ähäh!... Häh!» karjasi hän vielä lopuksi ja iski kirveellä petäjän
tyveen, niin että se upposi puuhun silmää myöten. Sitte alkoi hän taas
hakata leipoa. Hän hakkasi kuin kaskea.

Yöpimeään viipyi hän metsässä. Sillä välin olivat emännät kantaneet
tavarat taloon, haukkuneet Ville Huttusta ja Kukkosta, riidelleet
keskenään ja lämmittäneet suutuksissaan saunan. Antti palasi, söi
illallisen ihan ääneti ja lähti saunaan.

Ja nyt kylpi hän uhalla, näyttääksensä aivan... Hän pieksi vihtansa ihan
lopuksi, ja kun ei ollut enää jälellä muuta kuin tynkä, paiskasi hän
senkin seinään ja ärjäsi täyttä voimaa:

»Perhana!»

Sitte istui hän löylyssä kotvasen äkeissänsä. Ja taas muistui mieleen
kaivovesi. Hän otti korvosta vettä kippoon, haisteli sitä ensin,
ryyppäsi ja tunsi tervan maun. Silloin hän taas vannoi, ärjyen:

»Voi sen täyteisen Kenonen! Luut minä sinulta vielä survon poroksi!»

Hän sieppasi kipon, paiskasi sen seinään säpäleiksi ja alkoi istua
murjottaa.

Hän kylpi aamupuolelle yötä. Viimein väsyi hän, nouti olkia närtteestä
ja painautui lauteille nukkumaan, uhitellen:

»Uhallakin nukun! Nukun että mahan pitää haleta!»

       *       *       *       *       *

Huomenna alkoi elämä mennä murjottaa menojansa, sillä kylpy oli Anttia
vähän lauhduttanut. Mutta kun hän aamutuimaansa ryyppäsi vettä kaivosta,
maistaaksensa sen makua, raivostui hän taas, karjasi ja potkasi kaivon
kantta. Päivällä, kun hän taaskin maistoi vettä, ei hän siitä enää
raivostunut kaivon kannelle, mutta viskasi vain veden kaivolla
töllistelevän vasikan niskaan ja ärähti:

»Siinäkö töllistelet ja yniset, kuvatus!»

Sitte lähti hän talliin. Siellä haisi koko talli rankilta, kun Kenonen
oli sen kaatanut tallin lautapermantoon. Kiukuissaan sieppasi hän
silloin apehangon, viskasi sen nurkkaan ja ärjäsi:

»Sekin Vatasen syötävä! Sitäkö senkin piti vastaan tulla ja vietellä
mustalaismatkoilleen!»

Ja siitä suuttui hän jo ruunallensakin ja ärjäsi sille: »Elä katsoa
töllötä siinä, tahi valjastan reen eteen ja panen semmoisen kuorman
kiviä, jotta se ei paikalta tikahda!»

Vihoissaan lähti hän tallista ja katseli muuton jälkiä karjapihalla.
Liisteetkin oli siinä säretty. Silloin hän taas raivostui Vataselle:

»Voi lemmon Vatanen! Sen syyhän tämä on kaikki!»

Hän huomasi tyhjän rankkitiinun ja silloin yltyi viha:

»Sinun naimavimmastasihan tämä johtui!... Olisit siinä akattakin
välttänyt! Vanha kahmu!»

Raivoissaan sieppasi hän tadikon ja löi sen varren poikki tallin
nurkkaan. Sitte vimmastui hän taas Vataselle:

»Sekin ruumiskirstupetäjä piti vielä sinun naimisesi tähden hakata...»

Ja silloin hän lähti katsomaan petäjäänsä. Se kelletti nyt maassa
pitkällänsä. Ihalainen alkoi harmitella:

»Semmoinen petäjä, ja siihen piti mennä! Kun olisi vaikka onneksi sen
kovertanut, niin olisi voinut kuoltuaan siinä mötköttää kuin hevosen
soimessa!»

Paljo surua oli ensi aikoina talossa. Aviopuolisoiden väli ei ollut
sydämellinen ja Anna Liisa aina pelkäsi Antin vedenjuontia. Hän aina
pitikin maitokuppia pöydällä valmiina Ihalaisen janon varalta ja
itsekseen hän juonitteli Kenoselle:

»Kun se ei olisi edes tuota kaivoa tervannut!... Ja mikä sen tähän
viskasikin koko ketaleen!»

Niin elivät he ja kärsivät. Kumpikaan ei puhunut toisellensa sanaakaan.
Antti joskus päivisin ärjäsi Tohmajärven vallesmannin äänellä ja kylpi
iltasin kovasti.

Mutta viimein rupesi moinen äänettömyys painostamaan Anttia ja hän
mietti ja hautoi miten alottaa puhe Anna Liisan kanssa. Kaksi päivää
hautoi hän sitä alkua, mutta ei vain tahtonut paha luonto ja sisu antaa
niin paljoa myöten, että olisi puheen alun löytänyt.

Mutta kolmantena päivänä hän jo pääsi alkuun. Pari tuntia piippu suussa
ääneti istuttuansa ja aina varkain Anna Liisaan katsahtaa
muljautettuansa alkoi hänessä sisu pehmetä, kun Anna Liisa näytti
rukkinsa ääressä surulliselta. Hän syleksi, miettien, ja jo tokaisi hän
murahtaen:

»Löysihän se Jussi Vatanen porsaan sieltä Joilta.»

Anna Liisa riemastui. Hän keskeytti oitis kehruunsa ja huudahti:

»Ähääh!... Vai porsaan löysi!»

»Porsaan!» murahti Antti syläistessään, ja paikalla riensi Anna Liisa
kahvia keittämään.

Mutta siihen oli taas puhe loppua. Vasta kun Anna Liisa oli kaatanut
kahvia kuppiin, lähti Antilta jatko. Pöydän luo vääntäytyessään hän
silloin lisäsi:

»Ja senhän se otti akaksensakin sen entisen Makkosen akan.»

»Ähääh!... Senkö Kaisa Karhuttaren?» hämmästyi Anna Liisa ikäänkuin
Antin mieliksi.

»Sen», urahti toinen kahvia hörpäistessään, ja Anna Liisa siunasi:

»Ähäh sitä Vatasta näet!»

Näin päästiin sovinnollisen elämän alkuun. Antti pani uuden tupakan ja
ryhtyi vannehtimaan laudoiksi potkaisemaansa tervatölkkiä, muristen
työnsä lomasta:

»Ja siitähän se porsaasta johtuikin Vatanen siihen Makkosen akkaan.»

»Vai siitä se!» ihmetteli Anna Liisa, ja vähä vähältään alkoi puhe mennä
jurnutella.

Niin alkoivat parata vanhat arvet. Kaivovesikin oli jo puhdistunut.
Illallista syödessään alotti Anna Liisa puhelun ilmottaen:

»Johan se Malisenkin akka kuuluu saaneen pieniä.»

Antti ei virkkanut siihen mitään, mutta oli hyvillään, kun sopu alkoi
noin rakentua. Syötyä he jo lähtivät yhdessä saunaan ja vasta siellä
jatkoi Antti äskeistä keskustelua Malisen eukosta. Lauteille noustuaan
hän ilmotti:

»Ja johan se tällä viikolla porsii sekin Vatasen sika!»

»Sekö imisä sika?» tarttui Anna Liisa kiireellä sovinnon tekoa
jatkamaan. Antti:

»Se musta emäsikahan se kuuluu porsivan.»

»Ähääh!» riemastui Anna Liisa, löi löylyä, ja alkoi kylpeä repsutella.

Sovinto oli nyt lopullinen. Jussi Vatasen sika sattui vielä porsimaan
onnellisesti jo viikon kuluttua ja Jussi antoi Antille ilmaiseksi puolet
porsaista. Siten tuli sian hinta korvatuksi. Verkavaatteet olivat
piloilla, mutta nekin korjasi myöhemmin Kenonen ilman palkkaa, ja
Vatanen antoi hänelle vielä Makkos-vainajan verkahousut. Uuteen rankkiin
antoi hän myös myllymatkallaan kolme kappaa ruista, ja kohta vaahtosi
rankkitiinu taas ennallaan. Porsaita tuodessaan oli Jussi myös autellut
Anttia, niin että tämä sai säretyksi ruumisarkkulaudat siitä suuresta
petäjästä. Ne kuivuivat nyt riihessä, ja Ihalainen oli luvannut niistä
toiset puolet Vataselle.

Nyt tällä myllymatkallaan istui Jussi Antin luona ja he muistelivat
matkojaan. Siinä heidän puhellessaan sattuivat mieleen juontumaan matkan
syyt ja seuraukset.

Polviensa varaan kumartuneena, piippuaan imien, arveli Jussi Vatanen:

»Ei suinkaan sillä Partasella ole mikä hätä pehmeillä pehkuilla
nukkuessa?»

»Mikäs hätä sillä on ... pehmeiksi maatuilla olilla», lohduttautui
Anttikin. He vaikenivat taas kauvan ja miettivät asiaa. Viimein sanoi
Jussi:

»Vai tulitikkuja hakemaan sinä olit Hyvärilään menossa?»

»Tuli...»

Ja nyt muisti Antti, että häneltä olivat unehtuneet Hyvärisestä haetut
tikut taskuun, Anna Liisalle antamatta. Oitis etsi hän silloin
tulitikkulaatikon taskustaan ja antoi sen Anna Liisalle, joka ratkoi
pitsiä pois paitansa helmasta. Laatikkoa hänen helmaansa viskatessaan
sanoi Antti:

»Tuossa on nyt se Hyvärisen tulitikkulaatikkokin, jota hakemaan silloin
käskit... On unohtunutkin nutun taskuun koko Joilla käyntiajaksi...
Ilmankos se taskua painoi.»

Anna Liisa avasi laatikon ja sanoi hämmästyksissään:

»Ja tuon takiako se teki semmoisen asian?... No on sitä Ihalainen
kerrakseen. Teki asian yhdestä tikusta.»

Ja todellakin hän huomasi itsekin nyt, että oli ottanut Hyvärisen uunin
korvalta vaillinaisen laatikon: Siinä oli yksi ainoa, jo raapaistu,
rikitön tulitikku.

Jussi Vatanen raapi korvallistaan ja ihmetteli Antille:

»Kaikkea sitä tässä ajallisessa elämässä tikustakin heruu, kun se oikeen
lypsämään rupeaa, minkä nyt tämäkin Join matka mutkinensa ja näine
Makkosen leskinensä ja muine kapeinensa, Kenosen akoittumisinensa ja
kaikkinensa!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tulitikkuja lainaamassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.