Title: Kuolleet omenapuut - Runollista proosaa
Author: Lehtonen, Joel, 1881-1934
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuolleet omenapuut - Runollista proosaa" ***


KUOLLEET OMENAPUUT

Runollista proosaa


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1918.



MUTTISEN ONNI

eli laulu Lyygialle.


»Mitä, häh?» sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. »Ettäkö minä olen
pomomies?... Että asun kuin Horatius, -- kaikkein alamaisimmasti se
myönnettäköön, turkkilainen! Että minulla on Tusculum, vai mikä se
huvila oli, se, jonka Maecenas oli lahjoittanut hänelle
sabinilaismaassa? Turkkilainen sen muistakoon. No, hän palveli
Maecenasta, minä -- yleisöä ... viidenkymmenen pennin kirjoja
myymällä...»

Se »Tusculum» on Muttisen maatila. Ihana paikka, jota on rauhoittavaa
ajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan
touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee
Muttisen otsan rypyt kaksin verroin lukuisammiksi. Kesäisen ajan työtön
paratiisi...

Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila
mäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa
lahdelle hänen parvekkeensa.

Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimmäisinä päivinä, juuri
silloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen
touhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden
ja kulumattoman lumous.

Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana
törröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään
ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä
luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla ja
olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas! Olla kuin hän ei
olisi -- minkäänmoinen olento.

Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on
hetkellistä, epämääräistä rauhaa.

Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän
ensimmäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se
ympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.

Kevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikä
nukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut
hiljaisuudessa, kellervät luomet ummessa, mukavassa horteessa, nousee
hän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille parvekkeelle
hän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella, joka on
koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen tapaan,
rehottaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia. Toukka ei ole
niihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita, puut ikäänkuin
ripoteltu täyteen riisiryynejä, tai kasautunut oksille lunta: niin on
nuppuja niissä, ja vastapuhjenneita kukkia. Niistä leviää huoneeseen
mainio haju.

Mutta tuomien sivuitse säkenöi kesäinen aamumaisema ympärillä, kirkasta
ja lämmintä valoa. On vielä varhaista. Lyygia, -- sillä niinkuin
Horatiuksella muinoin oli kahdeksan Maecenaan lahjoittamaa orjaa ynnä
moni Lydiansa, niin on Aapelilla Lyygia, sillä antaa Horatiuksen oodien
lemmityisen nimeä omalleen olisi Aapelista julki röyhkeää; -- niin,
Lyygia -- nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa ovat vielä
pitkät ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden
reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu monivärinen
vesipisara. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. Muttinen
nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen nenissä heiluvat. Hän
köllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää Lyygian, mokomakin
Horatius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia sen tuolla
parvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.

Sitten Aapeli syö ahvenia ja perunoita, suuria ja tuoreita ahvenia ison
määrän, ja kuusi kananmunaa, sekä hilloa puoli lautasellista, ja hörppii
kannun hapanta piimää päälle. Sitten hän kuhnailee tyytyväisenä, täysin
vatsoin.

Ja nyt hän lähtee Lyygian kanssa, jolla on väljänä häilähtelevä puku ja
kädessä iso vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja, -- niillä
hän kätkee veikeileviä, kirkkaita silmiään, -- kävelemään, katselemaan,
näiden mukavien kesäpäivien kuluksi. Toisessa kädessä on Lyygialla pieni
eväskori, mutta Muttisella on taskussaan veskunoita. Souturetkillekin he
lähtevät Saimaan suurelle ulapalle, ja kuljeskelemaan sen takaisille
manterille, jotka kuultavat tuolla kaukana vaaleina ja sinertävinä.
Parhaiksi hiirenkorvalle päässeet rantojen koivut pitkine riippuvine
ritvoineen ovat pehmeäpiirteisiä, ne ovat kuin mitäkin keveitä,
vihertäviä strutsinsulkia. Lahden suussa aukeavat näkyviin etäiset
maisemat: niistä ei erota kesäisissä autereissa mitään yksityiskohtia
eikä värejä, kaikki on epämääräistä, utuista ja sinertävää ... ikäänkuin
unta.

Aurinko lämpenee yhä. Pilvet heijastuvat ulapan syvään ja suureen veteen
monivärisinä. Muttinen soutaa, jos sattuu viitsimään, hikoillen ja
hiljaa...

Kas vettä! Veden kalvo säkenöi paikka paikoin täynnä smaragdeja: ne ovat
leppäterttuja, niiden vihreistä kuorista kimpoaa jokaisesta terävä säde.
Muttinen sanoo: »Siinä sinulle jalokiviä, Lyygia!» Leppäterttuja, jotka
ovat lähteneet parveilemaan leveän salmen ylitse ja pudonneet lämpöiseen
veteen, sinne hukkuneet, paritusten enimmät, toiset elävät vielä. Niitä
on usein vieri vieressä, laajana kirjailuna: tuhansia vihreitä kuoria
salmi täynnä.

Toisella rannalla he nousevat hiljaa mäelle, lämpöisiltä rantaniityiltä,
joilla kulleroita loistaa, keltaisia ja raikkaita palloja. He tulevat
kyläiselle harjulle. Siellä kukkii paikoittain tuomia ja levitteleiksen
tuuheita pihlajia. Kiertelevän maantien varrelta näkyy joskus vanha
herraskartano, palsamihaapainsa keskeltä, tai harmaa, matala
talonpoikaistalo, jonka ympärillä oraspellot hohtavat.

Nyt he painuvat jälleen vaaralta notkojen viileyteen.

Ja niin suuresti onneen uuvuttava on kevätkesäinen aurinko, niin
juovuttavaa koivujen ja koko silmikoistaan puhkeavan metsän tuoksu, että
he tulevat vähitellen sanattomiksi, että heidän tarvitsee puhua yhä
vähemmän, kuta kauemmaksi he kulkevat. Jossakin rinteellä he istuvat
suuren ja paksun riippakoivun siimekseen, riisuvat jalkansa, ja viipyvät
siinä kauan, Aapeli nauttien lapsuutensa muistoja, paljain päin,
tuulenhengen värisytellessä hapsia hänen kaljun päälakensa ympärillä.
Onpa jokainen kivi tämän tien varrella hänelle tuttu. Lyygia luo häneen
silloin tällöin kesästä onnellisen katseen.

Sitten he kävelevät edelleen, siimeistä lepikkopolkua. Sen poikki
pursuaa puroja ylemmiltä mailta, keveästi ja riemukkaasti solisevia,
syöksyen ne katoavat lepikon hämäryyteen. Lyygia kumartuu juomaan
purosta, ottaa vettä sammalpäisten kivien välistä käteensä, raikasta,
kirkasta, iloisesti kiiltelevää vettä; ja maasta käsiensä varasta
katsahtaa hän veitikkamaisesti Muttiseen. Silloin myhähtää Aapeli
ajatuksissaan jotakin leikillistä, ja ajattelee ainoastaan: *Lyygia*! --
Tahi kun tulee eteen jokin Muttiselle lapsuuden ajalta tuttu paikka ja
hän virkkaa puolittain itsekseen: »Tästä minä ennen kuljin, noin
pienenä», silloin Lyygia painaiksen hänen kainaloonsa ja sanoo jotakin
hyvää ja hellää kuin pienelle lapselle, kuvitellen lihavaa Muttista
tepsuttamassa siinä niin pienenä, pienenä. Ja uneksien muuta...

Kaislainen sisälahti, jonka rantatietä he kävelevät, välkehtii tyynenä.
Pienet louhikkosaaret hohtavat kuin hiukan mustunut tina. Siellä täällä
soutelee rahvasta, kalastellen, paitahihasillaan; hiljainen, iloinen
puhelu kuuluu venheistä kauas...

Mutta tuolla toisella rannalla on tyttöväkeä uimassa. He huutavat ja
kirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.

Muttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle
rantakalliolle, joka huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa,
asettavat pannunsa kiehumaan. Siinä he loikovat ateriaansa odotellen,
Muttinen onnellisena, ajatuksettomana ... sillä tavalla vain siinä kesää
viettäen...

Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan
laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä
kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee
väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä: on kesä,
lämmin! Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten
jotakin arasti...

Lyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen päivä! -- Iltapuoli on
jo tuossa tullut, kun he nyt jälleen kulkevat kotiin päin, rantaan,
johon he jättivät venheensä, tuntien kumpikin ihossaan päivän
raukaisevan hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta täynnä.
Hiljaa niittyjen teitä, ylös mäkiä ja alas toisia, keskellä
karjankellojen soittoa ja käkien kukkumista.

Paikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden
heijastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä
vaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii
heidän ylitsensä. Syreenien tertut Lyygian lämpöisellä povella ovat
lakastuneet, mutta hänen katseensa hatun pehmeän reunan alta hymyilee
pelkkää hyvyyttä.

Tuolla lahden rannalla matalalla näkyy vanha ristikirkko, tuuhean ja
kukkivan kalmiston keskeltä. Sen kalmiston läheisyys aivan kuin yllyttää
heitä iloitsemaan, vakuuttaa niiden hetkien lyhyydestä, joita he
viettävät tällä kertaa suuren raidan varjossa, lehviään ikäänkuin surren
liikuttavan.

On ilta, päivän jälkeen, joka on paisuttanut hehkullaan suonet melkein
pakahtumaan, pyöryttänyt päätä kesän lämpöisillä metsätuoksuilla;
viilenevä ja rauhoittava ilta. He soutelevat hiljaisin aironvedoin
jälleen kotia kohti.

Auringonsauhu on harsonnut omituisella hämyllä kaikki, tehnyt maailman
vuoristomaisen suureksi, peittäen siitä viimeisetkin yksityiskohdat
näkymästä; se on loitontanut maat ja sulattanut mäet ja metsät utuiseksi
yhtenäisyydeksi, tuo kevätkesäinen autere, joka ei lähennä, pienennä
eikä selvennä niinkuin sydänkesän ja syyspuolen valaistukset. Hiljaa
soluvat he lämpöistä vettä pitkin, monien saarien välitse. Lyygia on
jättänyt melan pois, hän istuu kumarassa, käsillään laitoihin nojaten,
aivan kuin jännityksessä, ja jotakin yhä ihanampaa ja ihmeellisempää
odotellen. Joskus pyrkii hän huudahtamaan, onnellisena maailman
kauneudesta, huutamaan lyhyeen, hellällä, hiljaisella äänellä. Jotakin
laulurastaasta hän tahtoo huudahtaa, sillä ilta on tullut ja yö
lähestyy, tuskin yhtään hämärtyvä yö; laulurastaan ääni kajahtelee
metsistä. Mutta silloin Muttinen leikkiä laskien vaientaa hänet, niin
suuri on hänen epämääräinen, hiljaisuutta vaativa onnensa.

Venhe soljuu syvää vettä pitkin kapeasta salmesta ulapalle. Lyygia
säpsähtää: ulapan suulla kohoaa kuin porttina valtavan korkea
kallioseinä, saari, joka nousee varmaankin, siltä tuntuu heistä tällä
hetkellä, -- kymmeniä syliä pystysuorasti veden syvyydestä: niin
omituisesti suurentaa illan autere korkean kallion hahmoa. »Katso,
Böcklinin Kuolleiden saari, mokomakin», sanoo Muttinen matalasti. --
»Minä pelkään», vastaa Lyygia hiljaa, ja värähtää sitä oudommasta
kauniin näyn ja kammon onnesta, kuta lähemmäksi he tulevat mustaa
kallionseinää. Nyt se työntää heidän päittensä ylitse reunansa
ulospuskevia möhkäleitä. Haukat, jotka pesivät vuoren harjalla,
viheltelevät. Siellä täällä kuultaa illan hämärässä kallioseinäin
raoissa pieniä, vihreitä pihlajantaimia. Kallionmöhkäleet vuoressa
näyttävät olevan niin irrallaan, että luulisi niiden voivan
vähimmästäkin pudota. Muttista itseäänkin ne peloittavat. Alla on musta
ja mittaamaton syvyys. Lyygian ääni käy hiljaisemmaksi, hellemmäksi:
»Kas tuolla tuota punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa korkealla
vuoren seinässä, pientä, pientä.» Muttinen laskee leikkiä: »Hyst, älä
hiisku, lohkareet voivat jopa kuiskauksesta irtautua...»

Saimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin äärettömän
laajalta se näyttää yön himmeässä ja tuokion kestävässä hämyssä.
Lieneekö yö jo hämärimmillään? Aurinko ei ole vielä varsin laskenut.
Tuolla kulkee hinaajalaiva udussa suuren ulapan reittiä; sen punainen
lyhty tuikkii kauniisti autereesta, salaperäisesti jyskyttää kone
kulkiessaan. Ja sieltä kuuluu sirmakansoittoa.

Kun laiva on kulkenut ohitse, se jättää valtavat mainingit, joihin juuri
laskevan auringon viimeinen hehku sattuu. Mainingit vyöryvät nyt
korkeina, ne keikuttavat venhettä pystyyn ja poikittain, nakkaavat sen
ylös ilmaan ja syöksevät välkkyvän aallon pohjaan. Nuo aallot, jotka
ovat pyöreitä ja kiiltäviä kuin kuvastin, loistavat kirkaisevanväkevää,
kiiltävää punaa, mustanpuhuvaa ja metallista hehkua, loimahtelua
laskevasta auringosta.

Kotona jälleen epämääräistä onnea lyhyenä hämärän tuokiona, jota on
kevätkesän yö.

       *       *       *       *       *

Mutta kun hämärä katoaa ja Lyygia on poistunut, kellertävä, kukankuvilla
kirjattu vaippa hartioillaan, ja kun hetkeksi luomensa ummistanut päivä
avaa ne uudestaan, loistaen sisään Aapelin ikkunoista, iloisesti
säkenöiden tuolta metsäisten kunnaiden takaa ja pilkistäen kukkivien
tuomien lomitse, jotka hän näkee vuoteelleen avoimesta ovesta, -- kun
pikkulinnut laulavat kilpaa käkien kanssa, silloin Muttinen kuulee
Lyygian huoneesta hillitöntä, kiihkeää itkua, joka koettaa vaientua.
Muttinen tietää, mitä se merkitsee.

Silloin kääntelehtii lihava Muttinen tuskissaan.

»Onnellinen päivä», mutisee hän itsekseen. »Niin, onnellisin päivä
mennyt! Yksi vain, se riittää minulle. Kun en usko pitkään onneen...
Voisinpa antaa sinulle mitä kaipaatkin, raukka, -- onnenuskoja. Voisin,
jos uskoisin. Ei pysy onni, se livistää, Lyygia: hellimmätkin rakkaudet
ovat sammuneet, sen tiedän minä vanha möhkäle. Autuaimmat päivät menevät
niinkuin armas kevätkesän päivä. Täyteläisyys, lakastuminen...»

Muttinen, josta onnenhetket maailmassa ovat niin harvat, tuntee, ettei
hänellä ole *oikeutta* antaa toisille, jälkeläisille, elämän taakkaa,
joka sittenkin on enimmäkseen pahaa, inhottavaa...



HERRA JA MOUKKA

eli »Mitä kylvää, sitä korjaa».


Muttisen Aapelin tilan nimi on Putkinotko. Siellä hänellä on vuokramies,
jonka tulisi hoitaa tilaa ja sen puutarhaa ja vartioida talvisin
huvilaa, asuen siitä hiukan syrjemmällä, pienessä mökissä.

Miehen nimi on Juutas Käkriäinen.

On kesäinen aamu, vielä melkoisen varhaista. Käkriäinen seisoo isäntänsä
puutarhassa, sen pengermittäin kohoavan rinteen alareunamaila. Edessä on
hänellä muutamia isoja kiviä, hänen maasta irroittamiaan, joista hänen
pitäisi rakentaa puutarhaan aitaa. Niitä hän nyt katselee, ja vuoroin
ympärilleen, uneliailla silmillään, joihin auringon aamuiset säteet
koskevat päästessään yhä enemmän sinne viileään notkopaikkaan.

Lahden rannalta hälvenee kylmä usva verkalleen. Siellä, suopellolla,
ojentuvat varjot mahdottoman pitkinä, yli monen saran. Rastaat
räkättävät, ja pienet linnut, mitä kaikkia lienevätkään, laulavat
kimeästi.

Siinä seisoo Käkriäinen, hiukan köykkyselkäinen mies. Hänen käsivartensa
ovat tavattoman pitkät, ikäänkuin gorillan; kämmenet ovat leveät, jalat
hyvin lyhyet. Päässä hänellä on karvalakki, näin kesälläkin: kuuma se on
nytkin, auringon alkaessa jo vähitellen lämmittää; siksi hän onkin
päätään raapiessaan sysännyt sen toiselle korvalliselle, niin että tukka
pääsee pörröttämään esille oikealta ohimolta, tukka, joka on sekainen
kuin tappurakuontalo. Hänen suustaan valuu, paitsi silloin tällöin
sylkäistessä, muulloinkin ruskeaa mällinestettä, vankkojen leukojen
karkealle sängelle.

Housujen takalistosta riippuu riekaleita, joista jotkut hipovat
kasteista ruohikkoa, pitkinä kuin rättimaton kuteet.

Tällä hetkellä kiiluvat Käkriäisen silmät, -- kaksi pientä silmää
itsepintaisen otsan alla ja ulkonevain poskipäitten välissä, -- kovin
vihaisina ja synkkinä. Ne välkähtelevät joskus, milloin auringonsäde
sattuu niihin, punaisina kuin koiran tai jonkun metsäneläimen.

Hänen sisulleen pistää niin jumalattomasti. Sillä hänen pitäisi nyt,
kuten sanottu, rakentaa tuohon kiviaitaa, rustata: korkea muuri kivistä
Muttisen puutarhan ympärille, aluksi sen yhteen reunaan. Vyöryttää yhä
möhkäleitä tuolta louhesta. Isäntänsä, mokoman herra Muttisen,
viinimarjapensaiden suojaksi, ja omenapuiden, jotka ovat kaikki
kuolleet, -- syistä sellaisista, että Käkriäinen ne tietää, heh, heh.
Siinä ne nyt törröttävät mustina. Mutta herra istutti niiden juurille
uusia pehkoja, joita nyt vielä pitäisi hoidella. Entä sitten hänen
syreenipuitaan, jotka versovat ylhäällä huvilan seinämällä: ihan
seinässä kiinni, mädättämässä hyvät seinät, sellainen törky. Se nouseva
syreeniviidakko on Juutas Käkriäisestä ilkeän näköinen. Ja samoin
muutkin kaunistukset ... joutavine kukkineen, joiden tähden, mitä
lienevätkään, pitäisi nyt tehdä tämä aita, etteivät elukat pääsisi niitä
sotkemaan.

Pitäisi viimeinkin! Ei tässä enää muu auta. Sillä Muttinen teki hänelle
lopulta pakon: toi tänne maalle todistajat ... herratuttaviaan; ja
komentaa kontrahdin nojalla tällaista tekemään. Ja ajaa hänet tilalta
pois, jos hän ei tottele komennuksia.

Pois hänet, Käkriäisen! Joka on pitänyt tätä taloa, Putkinotkoa, jo kuin
omanaan. Niin, melkein kuin omanaan, kymmenisen vuotta.

Siinä se nyt oli! Koko perhana tuo Muttinen. Herra ja petkuttaja! Oli
hänet narrannut, Käkriäisen.

Tällä tavalla oli Muttinen Käkriäisen narrannut:

Kymmenkunta vuotta sitten oli tämä Aapeli ostanut tämän tilan. Ei täällä
ollut silloin muuta rakennusta kuin tuo mökki metsikön takana, se sama,
jossa Käkriäinen nykyisin asuu. Ei ollut huvilaa, -- eikä olisi
tarvinnut ollakaan. Ei edes nuusniekkaa, -- ja olisi tuota tultu toimeen
ilman sitäkin, kunnes Muttinen pakotti Käkriäisen rakentamaan
nuusniekan. Oli rakentanut sen nuusniekan ... ja hänkö ei ollut
muutenkin täyttänyt täällä velvollisuuksiaan... Sen niekan ja peltoa
raivannut lisää... Silloin täällä ei ollut mitään.

Huokealla sai Muttinen sentähden tämän, osasi ostaa halpaan aikaan.

Sitten hän rustasi tuon huvilansa. Ja pahimpaan louhikkoon... Siihen
hänen nyt piti se teettää. Että olisi näköalaa; mutta antaapa sitten
syreenien tukkia ikkunansa! Ja tähän rupesi ja raivautti itselleen
ryytimaan. Louhikkoon. On tämä nyt viljelyspaikka.

Kun Muttinen oli saanut valmiiksi huvilansa, siihen verangot alakertaan
ja vinnillekin, istuskellakseen niillä yksinään, yksinäinen mies, hän
oli lähtenyt kulkemaan, kutvittelemaan, kylille: oli tiedustellut
mökeistä, mistä saisi miehen, joka vartioisi talvella tätä tyhjää
huvilaa, etteivät varkaat pääsisi hänen tavaroitaan kaivelemaan. Ja mitä
lie muuta tahtonut hänen siellä tekemään. Asua lupasi hän sen
vahtimestarin tuolla mökissä, josta oli jo hommannut väen pois.

Juutas Käkriäinen oli silloin äskettäin akoittunut. Oli asunut
kestikievarin torpassa: tarkka mies se oli, kievari; kahdeksankymmentä
possakkapäivää otti, niistä hevospäiviä niin monta kuin tahtoi. Ja
Käkriäisellä oli eukko jo kakaroinut, kovalle se oli ottanut eläminen
siellä... Toista se oli kuin tässä, -- muuten, jos ei tuo Muttinen olisi
häntä narrannut.

Käkriäinenkin oli kuullut, että se kirjanpitäjä, tai miksi häntä silloin
lienee luullut, halusi huvilalleen tilanvoutia eli vahtimestaria. Ja hän
oli, kun akka kehoitteli, kävellyt kysäisemään täältä, että millaiset
nuo possakat ja muut ehdot sitten tältä voudilta olisivat.

Muttinen vastasi, että paljonkos niitä, tällaisella tilalla. Tällaisella
muka: ainoastaan sataviisikymmentä tynnyrinalaa, niin sanoi. Rikas se
oli, pakana, jo silloin; tai ei ymmärtänyt maalaisoloja. Siksi se
ehdotti, että voudin ei tarvitsisi muuta kuin vartioida huvilaa ja
hoidella puutarhaa. Mitä? Puutarhaa. Rekooria, ryytimaata. Tätä, jota
silloin paraikaa tähän istutettiin, mahdottoman isoa. Iso se oli
silloin; mutta ei ei se pyytänyt muuta kuin vetämään siihen satasen
kuormaa mutaa joka talvi; se veisi aikaa viikon päivät vuodessa, osan
talvella, toisen kesällä. Itse hän lupasi hankkia ja kustantaa
lisäväkeä, istuttajia ja leikkaajia, mokomien. Käkriäisen oli lisäksi
ainoastaan vartioitava ryytimaata lampailta ja jäniksiltä. Ja
kotielukkain tähden rakennettava viiden vuoden kuluessa tähän kivinen
aita. Ja siinä se Muttinen kyllä on pitänyt sanansa, pelkästään mudan
vedosta ja aidan teosta on Käkriäistä tiukannut. Ja onpa tämä
puutarha-ala paljon pienentynytkin ensin aiotusta, on tavattomasti.

Muita ehtoja ei tällä Aapelilla ollut. Talon verotkin hän sanoi
maksavansa itse, jopa maantien korjaukset ja kaikki. Ja on se maksanut.
Sen sijaan sai vahti luvan hoidella tämän Putkinotkon maita aivan kuin
omiaan, omaksi edukseen, ja oman mielensä mukaan.

Käkriäinen ällistyi mokomista ehdoista niin, että katsoi ensin suu auki.
Sitten hän höristi isoja korviaan ja kysyi uudestaan, mitenkäs ne
possakat sitten olivat. Muttinen naurahti, nauraa hörötti, ja luetteli
entiset ehdot. Sellainen oli, -- hyvä mies silloin. Viikon päivät
possakkaa tästä alasta, josta olisi voinut saada seitsemän,
kahdeksansataa markkaa arentia vuodessa!

Oliko Muttisella paha mahassa? Tai sitten hän oli hölmö herra: annapas
sillä tavoin työntää ihan ilmaiseksi.

Vieläpä lupasi Muttinen sovitella kestikievarinkin isännän kanssa, että
Käkriäinen pääsisi pois mökistään ennen vuokra-ajan loppumista. Niistä
sovitteluista hän sanoi tuovansa itse tiedon Käkriäisen mökille, jossa
sitten vahtimestarin muuttamisesta Putkinotkoon päätettäisiin
lopullisesti.

Käkriäinen juoksi iloissaan kotiinsa viemään eukolleen näitä uutisia.
Mutta niin ihmeelliset olivat ne eukostakin, ettei hänkään vielä
tiennyt, iloitako niistä piti vai oliko niissä jotakin pahaa alla.
Kuitenkin hän ajatteli lopulta, samoin kuin Juutaskin, että liian
kokematon kirjanpitäjä oli näissä asioissa, kokematon, hyvä mies. Ellei
se nyt vain peräytyisi ehdotuksestaan!

Mutta Muttinen ei peräytynyt. Hän tuli sinne kievarin mökille: oli
purkanut mökin vuokrasopimuksen, maksaen isännälle korvausta; ja
luetteli nyt entiset lupauksensa. Silloin Käkriäisen vaimo sanoi, että
helpot ovat ehdot, ja lennätti kiireesti kahvipannun pankolle, tullen
kieleltään vilkkaammaksi. Varsinkin, kun Muttinen piteli häntä ja
Juutasta kuin vertaisiaan: oli vetänyt suuren palttoonsa povitaskusta
ison putelin ja kaateli siitä heille kahviin jotakin hentomakuista, ja
katseli lapsia, vedet silmissä, ja sanoi rakastavansa kansaa,
ymmärtävänsä varattomia: tahtoi auttaa, sentähden antoi Putkinotkon
hoitoon niin halvalla... Ja lopuksi se sanoi, jumaliste, sen sanoi, jos
vain olisi ollut todistajia, että hän antaa Käkriäiselle kerran koko
tilan, hän kun on vanhapoika... Tai ainakin se lupasi hänelle omaksi
siitä palstan ... jos vahtimestari täyttäisi hänen toivomuksensa hyvin.

Juutas Käkriäinen oli pudota permannolle kapealta rahilta, jolla hän
istui, niin hän ällistyi tällaista lupausta. Hän kyllä jo silloin sitä
epäili: mitähän Muttinen hänelle salaa aikoi, kun se sitä hyvää... Mutta
sehän oli sellainen mies, ei ymmärtänyt. Ja mikäs hänen oli antaa, oli
rikas, ryökäle.

Siksi hän suostui, Käkriäinen. Ja nyt ei ole saanut omaksi tätä tilaa,
tai palstaa tästä.

No, se jankuttaa siitä toiveiden täyttämisestä. Eikö hän sitten ole
niitä täyttänyt? Hm, mutta mokomia toiveita: sonnitella puita ja kukkia.
Kaikenlaisia niitä on ihmisiä ... narrasi hänet.

Käkriäinen muutti Putkinotkon mökkiin, kun Muttinen oli sen
korjauttanut; sellaisen vaivan näki Käkriäinen, syksyn ensimmäisillä
lumilla, vetäen perässään hevoskaakkia, jonka reessä olivat kuormana
akka, lapset ja perunasäkki, ja viimeiseksi käveli lehmä.

Eikä siitä mudanvedosta Muttisen puutarhaan tullut ensimmäisenä talvena
mitään, tuosta kolmen päivän possakasta. Piti hankkia sitä törkyä
elukoille ja pennuille ja akalle. Ja oma pelto tarvitsi mutaa, kun taas
omenapuut... Ja siinä meni aika kotiutuessakin uuteen paikkaan ja
ajatellessa, miten sitä nyt ollaan talon vuokralainen, jopa muutakin
oikein, kerran; mukavaa oli istuskella naapureissa pakisten, että niin
se Aapeli, hyvä mies, oli sanonut antavansa Putkinotkon hänelle ...
jos... Mutta jäniksiä hän olikin ajellut pois puutarhasta, sen hän oli
tehnyt!

Eikä se Muttinen, kun tuli kaupungista keväällä maalle, kaikeksi kesää
maata lötköttämään, ollut millänsäkään siitä mudanvedon viivästymisestä.
Käkriäinen oikein tarkasteli häntä, mitä se arvelisi, kun puille ja
pehkoille tarkoitettu muta oli vielä haudassaan, tuolla alhaalla
suoniityllä. Ei, Muttinen työnsi ainoastaan paksua turpaansa hiukan
töröön, ja katseli naama pitkällä pehkojaan, joiden olisi hänen
mielestään kai ollut pulskasti rehotettava, hehe. Mutta kun Juutas
selitteli, että ei ollut vielä joutanut, näin alussa, koska hänen pieni
väkensä huusi leipää, niin sanoi Muttinen, ettei se teekään mitään, ja
ennättäähän sitä mutaa vedättää nyt kesälläkin. Ja siinä se tunnusti
totisen asian, sillä mitäs näille puille ja pehkoille mutaa. Oikein oli
Käkriäisen vaimo nauratellut, kuinka hyvä mies se Muttinen oli ollut
silloin.

Käkriäinen ei ollut sitten kesälläkään liioin hätäillyt näiden puiden ja
marjapensaiden mutaamisesta. Oli täällä uudessa mökissä miehellä
muutakin tehtävää. Jos Muttinen olisi sitä vaatinut, olisi hän
vastannut, niinkuin ajattelikin, ettei se muta ole sopivaa työntää
kesällä pehkon alle, sillä se kuivaa pehkot. Mutta ei Muttinen
vaatinutkaan. Mitäs, otti miehiä ja hevosia muualta ja teetti niillä.
No, oli hänellä rahaa.

Ja Muttinen teki itsekin ryytimaalla työtä, sitten seuraavana keväänä.
Väänsi kiviä, pehnasi pensaiden juurella kynsineen, niinkuin porsas
kärsä mullassa. Aivan kuin hänen olisi tarvinnut. Jopa kukkien tähden,
ja muiden sellaisten; lystäili, herra...

Mutta Käkriäinen sen sijaan teki töitä, omiaan. Vilkkaasti siinä menikin
aika, kun sai nyt järjestellä elantoaan oman mielensä mukaan, availla
viljelyksiä ja lyödä kaskeksi niin että romisi. Kyllähän se Muttinen
marisi ensin kaskesta, mutta kun selitteli sille, että uutta peltoa
avatessa se aina sopii, niin tyytyi; tunnusti, ettei sellaisia asioita
ymmärtänyt. Ja jos jokin kaskettu rinne onkin sitten jäänyt
viljelemättä, niin tarvitseehan karja heinäalaa.

Hätäpäs täällä oli elää. Maa antoi ihan tuhottomasti perunoita, ja ellei
ruista kasvannutkaan koko vuodeksi, niin voi sitä ostaa perunoilla,
kuten muutakin mujua. Ja kaloilla. Täällä on omat kalavedet. Entäs kun
saattoi antaa hiukan kalupuita täältä metsästä tarvitseville; sitä on
puuta täällä mädätäkin... Kyllähän täällä kelpasi. Toista oli siellä
kestikievarin mökissä, josta sai vääntää kahdeksankymmentä päivää
possakkaa vuodessa.

Ja kuitenkin tuo herra petti Käkriäisen. Petti se!

Sillä sehän oli sanonut silloin, kun se kymmenen vuotta sitten tuli
houkuttelemaan Käkriäisen tänne, että hän ehkä antaisi maata
Käkriäiselle omaksi, jos... Ja siitä oli Käkriäisen päässä alkanut
paisua sellainen ajatus, että se antaisi koko tilan, kun se oli niin
hyvä ja hölmö. Ja sitten, että tila olikin hänen...

Tahi ainakin se oli sanonut, että hän saisi hoitaa sitä kuin omaansa.
Eikä se alussa tunkeutunutkaan toisen asioihin; pysyi siivosti
verangollaan, verkkovivussa, kun tuli kaupungista kesällä tänne maalle;
tai missä lienee oleskellut, paahtamassa mahaansa punaiseksi
auringonpaisteessa. Talvet sai Käkriäinen elää vielä mainiommassa
rauhassa, jos muulloinkin hoidella Putkinotkoa mielensä mukaan. Eikö hän
ollut sitä hoidellut? Laajentanut oli peltojaan alussa. Neljänneksen
kasvatti hän nyt perunoita enemmän kuin ennen. Oli talvella perunoita,
oli niitä maha täyteen, ja huoletta voi köllötellä uunilla tai
penkilläkin, sillä Käkriäinen saattaa siepata unen vaikkapa korttelia
kapealla rahilla. Ja kuten äsken ajateltu, tulihan toisiakin saatavia,
joilla hän osti jauhoja ja sokeria... Kaloilla, ja tukkipuilla: mitä ne
täällä metsässä...

Niin meni vuosia.

Mutta sitten alkoi Muttinen, pitkien aikojen päästä eräänä keväänä,
nurista, että Putkinotkon raja-aidat olivat rappiolla. Käkriäinen oli
laskenut ne kaatumaan ja mätänemään risukasoiksi. Käkriäinen kummastui
tästä niin, ettei saanut ensin yhtään sanaa suustaan vastaukseksi. Ja
sitten Muttinen nurisi, että Käkriäisen tuvan ikkunat olivat menneet
rikki ja paikatut päreillä ja rievuilla, jopa yksi niistä tukittu umpeen
oljista kyhätyllä matolla, viime talvena. Millä? Matollako? Aukiko sen
sitten olisi pitänyt olla, pakkaselle ja pohjatuulen vingalle? Kyllä
Käkriäinen asiansa tiesi... Kelpasivat ne ikkunat hänelle itselleen, jos
ei... Entä ne raja-aidat: että Käkriäisen lehmät pääsevät naapurien
maille ... noista kymmeniä syliä leveistä veräjistä? Niinkuin elukat
eivät naapurien mailla saisi sitä laajempaa laidunta. Eikä ole naapurien
lehmien tänne tulemista: kyllä Käkriäisen lapset antavat niille
kyydin...

Mutta kun se Muttinen pirisi yhä edelleen, ettei Käkriäinen viime
vuosina huolinut koota kesällä itselleen edes polttopuita, vaan kaatoi
talvella koivikoita, niin lopulta kiehahti Käkriäisen sisu ja hän
karjaisi aivan suoraan, että mitä Muttinen tulee pirisemään tänne hänen
mökkiinsä. Hän kun ei suvaitse sellaista piristelyä.

Silloin oli Muttinen ällistynyt, hänen silmänsä olivat lentäneet
pyöreiksi.

Mutta sitten hän oli lupsahuttanut huuliaan, ja nyökytellyt päätänsä,
ilkeästi, ja toistanut: »Vai niin...» Ja oli lökötellyt pois sen
näköisenä, että Käkriäinen pelästyi.

Häntä peloitti kauheasti, että mitähän tämä Aapeli silloin tekisi. Mutta
ei se tehnyt mitään, varsinkaan, kun Käkriäinen vähän korjaili niitä
aitoja, hätäpäissään, muka mieliksi.

Kuitenkin ryhtyi hän sitten saamaan varovasti selville, ihanko se oli
totta, ettei se ollutkaan antanut tätä Putkinotkoa hänelle, sopimuksesta
huolimatta. Ja silloin Käkriäinen huomasi, ettei se aikonutkaan hänelle
sitä antaa.

Miksi ei? Siksi, ettei hän muka ollut täyttänyt siellä toiveita, --
hoitanut noita pensaita, kukkia, -- tehnyt jos jotakin, mudan vetoa, --
mitä lienee aikoinaan vaatinut. Mutaa mokomille, -- ja vahtia piti niitä
jäniksiltä, isoilta ryssänjäniksiltä. Olisivat kasvut olleet lanttuja,
kaaleja; mutta ovat törkyä, punaisia ja sinisiä kukkia; ja nyt, kun
omenapuut ovat kuolleet, sellaisia viinimarjapehkoja, etteivät
pienetkään voi maistaa heistä, kasvavat mustia räähkänmarjoja.

Ei, Muttinen petti hänet, vaikka Käkriäinen jo oli ajatellut, kuinka hän
eläisi täällä mukavasti, jos möisi koko metsän. Ja nyt antoi Muttinen
hänelle pitkän nenän!

Tämä petos vimmastutti Käkriäistä. Muttiselle ei hän tosin mahtanut
mitään, kun ei tuhmuudessaan ollut vaatinut kirjoja, että tämä tila...
Mutta kyllä hän osasi muut temppunsa... Näyttää hänen kukilleen ja
muulle törylleen. Vaatiikin häneltä, herra, joutavia... Ilkeää, rikas
mies ... helpolla rahaa saanut, kirjan kaupalla ... imee kuin iiliäinen.
Vaikka on iso maha. Eikä ole kakaroita. Käkriäiselle on näitä
karttunut... Kahdesti on Luoja viime vuosien aikana kaksosiakin
siunannut ... sittunut. Mutta Muttinen makaa myöhään, mikäs herroilla;
istuu tuolla verangoillaan kirja kädessä, piika siihen passailee. Ja
hilaa tänne Käkriäisen kiusaksi kaikenlaisia vieraita, jotka
iloittelevat, nauravat. Ihmekös, jos nauravat: holkkivat viinaa
varhaisesta aamusta, sehän se miehiä naurattaa, mikäs muu. Ja se sama se
soitattaakin heitä, pianoilla, pimputtimilla. Käkriäinen antaa himpun
pimputtimille!

Ja armoton on Muttinen Käkriäisen lapsi-raukoillekin; kahdeksan niitä
nyt on; niitä pitäisi lykätä kouluun, kengät teetti kerran parille
koulua varten, menivät ne kotonakin, nyt ei anna enää kenkiä, rikas ja
saita. Mutta kouluun ne pitäisi, etteivät muka ulvoisi täällä kuin
sudet, niiden herrasvierasten kuullen. Vaikka yksi heistä, se laulaja
Valkki, aina itse vinkuu. Ja mitäpä sanoi Muttinen kerran Käkriäisestä
ja hänen akastaan? Että he haisevat kuin ukkosen tappama pirunraato,
että heissä on luteita... Olipa vaikka sontiaisia! Että he olisivat
voineet suorastaan rikastua täällä, niin helpoilla vaatimuksilla, jos
olisivat tahtoneet.

Rikastua! Hän, Käkriäinen, rikastumaan toista rikastuttamalla, hoitaen
hänen metsiään, hänen aitojaan.

Ei; siitä petoksesta alkaen, vuodesta, jona hän huomasi, ettei Muttinen
anna tilaa hänelle, ei hän ollut laajentanut peltojaankaan yhtään. Eikä
ruvennut hoitamaan Muttisen kukkia ja pehkoja. Ei ajelemaan
talvipakkasella enää jäniksiä, -- no, eihän niillä nyt enää olekaan
ollut omenapuita syötävinä; sillä Muttisen kiusaksi antoi Käkriäinen
lampaittensa jyrsiä puita entistä enemmän, ja sitten hän keksi niille
vielä toisenkin hävityskeinon, kunnes pakkanen ne lopulta tappoi: kun
näet Muttinen kerran ryhtyi omenapuitaan lannoittamaan, oli Käkriäinen
saanut hänet tekemään sen tuoreella lehmänlannalla, ja siksi uskoi
Käkriäinen puiden tulleen matoja täyteen.

Niin, jo muutamia vuosia on Käkriäinen ollut itsepintaisella kiusanteon
päällä. Hän ei ole hoitanut Putkinotkoa, ei säästänyt metsää, vaan
antanut varkaiden viedä sieltä runsaasti runkoja. Ei ole ollut
millänsäkään aitojen korjaamisesta, on väittänyt naapurien karjain niitä
särkevän. Peltoja ei hän tosin ole voinut lyödä laimin, sillä muuten ne
eivät kasvaisi hänelle viljaa. Mutta mökkiään hän on parannellut juuri
sen verran, että siinä lude hyvin talvella tarkenee. Ja kun Muttinen on
ärhentänyt eikä Käkriäisellä ole ollut mitään paperille pantua
kontrahtia, jonka nojalla häntä ei saisi täältä pois, ja koska hänen
kuitenkin mainiosti kannattaa elää täällä, niin hän on ollut antavinaan
myöten, luvannut ruveta Putkinotkoa hartaasti vaalimaan ... kunhan tässä
lapsilaumalta kerkiää. Mutta siinä salassa hän on pitänyt taitavasti
puoltaan tuota porhoa ja rikasta Muttista vastaan; hän on käynyt kylillä
töissä saunanuuneja kutomassa, saadakseen leipää; ja lopulta hän keksi
ruveta keittämään viinaa. Ettei jo aikaisemmin moista huomannut! Silloin
ei hänen olisi tarvinnut välittää mitään näistä pelloistakaan. Mikäpä
täällä olisi ollut keittäessä? Yksinään on saanut olla. Ja on siitä
lähtenytkin taskuun, täällä hyödyttyjen muiden säästöjen lisäksi, niin
että on passannut elää muhkeasti, kiusallakin, jopa pistää pankkiin,
tuskanpäivien varalle.

Sillä tavalla Muttinen narrasi Käkriäisen; olisi houkutellut hänet
sonnittamaan puitaan, pehkojaan ja kukkiaan, joita Käkriäinen vihaa.
Mokomia pimentoja talon lähistöllä! Nyt hankki tuohon omenapuiden
paikalle ruusujakin; sellaiseen länttäsi sen mokoman rahaa! Hyvä, ettei
Käkriäinen tullutkaan niitä alusta hoitaneeksi. Niin, hän vihaa noita
kaunistuksia, niinkuin ... koko herra Muttisen ilmaa. Kun Muttinen
oleksii huvilassaan, sanoo Käkriäinen lapsukaisilleen: »Kas niin, lapset
ovat kesällä iloisia, huudelkaapa vain että: huih.» Ja hän on mennyt
huvilaan Muttisen puheille silloin, kun siellä on oikein herrasvieraita,
kaikkein pahimmissa ryysyissään, vaikka onhan hänellä nykyään oikeita
ryysyjä, ja haisee siellä oikein, kukkien joukkoon. Ja veipä hän sinne
kerran tulitikkulaatikossa elukoitakin, kainalonsa alta kouraistuja.

Mutta nyt ... kukas luuli, että siitä vastarinnasta olisi sellainen
seuraus! Mitenkäs pitikin käydä.

Muttinen vaati häntä äskettäin allekirjoittamaan kontrahtia. Sen
kuultuaan Käkriäinen ensin katosi: hän piileskeli viikon metsissä ja
kylillä; mutta täytyipä hänen viimein ilmestyä takaisin kotiinsa. Ja
silloin olivat siellä yhä ne todistajat ... niitä herraskaisia. Muttinen
kutsui hänet luokseen ja luki ääneen ehdot.

Hiisi sellaisiin sitoutumaan, ajatteli Käkriäinen alussa. Kovathan ne
tosin eivät olleet; olivatpa yhtä lauhkeat kuin entisetkin, ne
suullisesti sovitut; mutta näissä olivat määräykset puutarhan
vaalimisesta ja tämän kiviaidan teosta ynnä metsän ja mökin hoidosta
sekä muusta aivan selvinä ja tarkkoina parakraahveina. Jopa
viinanpoltostakin, sellainen, ettei Käkriäinen saisi tehdä sitä muuten
kuin Muttisen tietämättä. Mitähän se sillä tarkoitti? Ja lopuksi paperin
hännässä sitoumus, että Käkriäisen on lähdettävä matkaansa talosta sen
vuoden jälkeisenä Maariana, jolloin hän ei niitä ehtojaan rikulleen
täytä.

Niin kovat olivat ehdot. Mutta mikäs puoli Käkriäisellä oli: ehdot
olivat hyvät ... siihen nähden, mitä ne saattaisivat olla kaikkialla
muualla. Ja olisihan Käkriäinen saanut jäniksen passit, ellei olisi
suostunut, vahvistanut pismaa puumerkillään, sillä hän ei osaa yhtään
kirjoittaa eikä mokomasta välitäkään. Ja lopuksi varoitti Muttinen vielä
todistajain kuullen, että lähtö tästä Käkriäiselle tulee, ellei hän
muista varsinkin sitä pykälää viinanpoltosta. Ja nauroi päälle, se piru.

Sellainen piru on tuo Muttinen. Ja siksi pitäisi Käkriäisen rustata tätä
kiviaitaa, näiden puiden ja pehkojen ympärille, joita hän on koettanut
konsteillakin juurittaa pois. Joutavia silmänrumennuksia! Vaikk'ei ole
saanut muuta kuin matoja omenapuihin.

Ihanko se Muttinen tosissaan tällaisen pahan?...

Sitä mietiskelee Käkriäinen siellä puutarhan alareunassa, katsellen
kiviä, joihin hänen tulisi käydä käsiksi. Ja yht'äkkiä hän pelästyy.
Ikkuna huvilassa narahtaa ja lentää auki; mutta ehkäpä siellä olikin
joku niitä herrasvieraita, häijyjä todistajia? Ei, Muttinen itse se
olikin, hän se sieltä nyt ilmestyy punaisessa paidassaan parvekkeelle,
koivujen väliin, pitkässä akanpaidassaan. Piruako se näin aikaiseen?
vilahtaa Käkriäisen päässä. Makaisi, Muttinen; niin hän tekisi,
Käkriäinen, jos olisi Muttinen, rikas mies; ja tavallisesti hän
makaakin, tai istuu keinustuolissaan, -- ihan kuin Käkriäinen istuisi...
Käkriäinen on hyvin säikähtänyt, niin hän on siinä vielä torkkunut
mietteissään, seisoskellut aitaa rustaamassa. Ja hän arastuu yhä
enemmän, kun Aapeli tulee aivan kaiteen viereen ja katselee sinne, juuri
häneen ... niin totisena, turpein ja tuimin silmäluomin. Käkriäinen
muistaa kontrahdin, hänelle tulee touhu, hän kääntyy sinne, kääntyy
tänne, katselee kivenmöhkäleitä, ottaakseen niitä syliinsä. Mutta
samassa liikkuu hänen aivoissaan kuitenkin ajatus: oikeinkohan se
sittenkin tarkoittaa totta, eiköhän miestä saattaisi jotenkuten
lepyttää, lauhduttaa? Ettei se vaatisi kontrahtia näin kivenkovaan.
Esimerkiksi ... naurattamalla häntä hiukan ... se kun on niin lauhka
mies. Siksi tempaa Käkriäinen nyt puoleksi kiukuissaan ja puoleksi
pelästyneenä maasta koholle niin tavattoman ison kiven, että se tuskin
mahtuu syliin, ja nostaa sen, -- sillä hän on väkevä kuin peikko, --
päänsä päälle, pitelee siinä sitä pitkän aikaa ja tirkistää kiven alta
Muttiseen ja nauraa, rohkaisevalla äänellä:

»Hähhäh.»

Mutta Muttinen ei myhähdäkään, hän kääntyy selin ja menee sisään.

Totta se tarkoittaa, kiviaita tähän täytyy tehdä, ensinnäkin. Ja sen hän
tekee, Käkriäinen. Korkea ja suora siitä tuleekin. Sillä ... herra on
koira ... kontrahti ... eikä tämä ole pahimpia.



PIKKU LIISA

eli romantiikan prinsessa.


On lempeä kevätkesäinen päivä, taivas kuultaa sinisenä pilvien lomasta;
ne väikkyvät pehmeinä ja valkoisina.

Hedelmättömän kankaan hietaiselle tielle, jota runoniekka ja säveltäjä
Falk kävelee, näkyy tuolta jo pieni, tumma kukkula; sitä kohti hän on
menossa. Pian pilkottaa sitten kukkulalta mustanpunertava pikku talo,
vanhain petäjien keskeltä; niiden jykevät oksat kellertävät, ja
tuuheissa havuissa suhisee tuuli surumielisesti.

Se rakennus on entinen herraspaikka; viimeksi asui siinä erään
vähäpätöisyyteen joutuneen ylimyssuvun kaksi naimatonta naista, jotka
muutama vuosi sitten kuolivat.

Tuollaisten rakennusten lähistöllä kuljeksii haaveileva Lauri Falk
mielellään, hän, romantiikan merkeissä keskellä hienostuksesta köyhää
aikaa kasvanut talonpojan poika.

Nykyään hän kaipaa ylimyksellisten muistojen ilmaa kipeämminkin kuin
ennen. On vuoden 1918 kesä; edellisenä talvena nousi osa Suomen rahvasta
Venäjän ärsyttämänä kapinaan porvarillista luokkaa vastaan, joka pyrki
vapauttamaan maansa Venäjästä ... kapinalliset tappoivat sivistyneempiä,
kiduttaen, silmät puhkoen, elävältä haudaten; he polttivat kartanoita,
hävittivät taideteoksia.

Lauri Falk, joka on pelastunut, ei ole voinut tätä käsittää; hän oli
tottunut kuvittelemaan kansaansa sen romanttisen käsityksen mukaiseksi,
minkä Runeberg ja Topelius siitä loivat; eikä hän ollut seurustellut
rahvaan kanssa muulloin kuin kesän lyhyinä päivinä, ja silloinkin
pelkästään juhlahetkinä, jolloin hän näki sen suloisen viinilasinsa
lävitse. Ei hän ollut ajatellut yhteiskunnan epäkohtia eikä keksinyt
tässä raakuuksien tulvassa myöskään yleismaailmallisia aatevirtauksia,
jotka sitä selittivät.

Näin ollen teki kaikki tämä hänet lopulta ainoastaan entistäänkin
suljetummaksi ja taipuvammaksi ainaisiin romanttisiin unelmiinsa. Nytkin
hän on oikeastaan menossa ostamaan tuosta pienestä talosta, siinä
asuvalta loisakalta, kananmunia, Muttisen pöytään, jossa hän
kesävieraana syö. Talo on nykyään erään tukkiyhtiön; mutta sellaisia ei
Lauri Falk ajattele, kun hän pysähtyy kukkulan rinteellä. Siinä hän
katselee vanhojen petäjien keltaisia oksia, ja sitten tuolta näkyvää
rakennuksen somasti sammaltunutta kiviaitaa, ja särkynyttä säleporttia
siinä, ja portin takana kasvavaa lyhyttä syreenikäytävää, jossa versoo
metsittyneiden oksien seassa vielä muutamia tuoreitakin vesoja: niiden
latvassa nuokkuu heikkoja, sinertäviä kukkaterttuja. Käytävän oikealla
puolella tietää Falk olevan ruusupensaita, joihin sitten kesällä tulee
kukkia, niin kauniita kuin karu seutu täällä sallii; ja vasemmalla
jälleen on spireoita, ja kirsikkapuita, alhaalta lehdettömiä ja
kuivuneita, mutta ylimmissä latvoissa hohtaa jokunen hieno kukka, kuin
outo tähti tämän taivaan kalpeassa sinessä, keinuen lempeässä tuulessa
ja kylpien päivänpaisteessa.

Lauri Falk ajattelee: Täällä on edes syreeneitä ja spireoita, jopa on
koeteltu viljellä ruusujakin. Milloin on vielä Suomen talonpoika
koristanut asuntonsa ympäristöä tarpeettomilla tai vähän hyödyttävillä
puilla ja kukkapensailla?

Hän kuvittelee nyt, kuinka rakennus oli ennen muka sisustettu
aistikkaasti; kuinka siellä muka luettiin kirjoja, myöskin runoutta,
luulee hän; -- nykyaika ei hänestä ole niin herkkä sellaiselle kuin
mennyt; -- kuinka siellä soi hillitysti vanhanaikainen soittokone; ja ne
neidit istuivat siellä rokokoo-leningeissään, nuo pikku huvilan
hengettäret. Niin, siellä oli hänen mielestään runollisuutta, haavetta
ja tunnelmaa, kaikkea, joka oli hieman irrallaan maasta.

Näissä mietteissä Falk menee pienen, nurmisen pihan poikki; sen yhdessä
kulmassa kasvaa suuri lehmus; hän tulee siroilla kaari-ikkunoilla
varustettuun kuistiin, aukaisee eteisestä vasemmalle johtavaa ovea ja
vilkaisee siitä sisälle, väkeä etsien. Eipä ollut kamarissa ketään:
ainoastaan rääsykasa näkyi huonekaluttoman kamarin lattialla, kartanon
loisväen makuupaikka. Sitten hän menee ummehtuneeseen keittiöön. Ja sen
takaa, pienestä salista, kuuluukin nyt liikettä.

Nyt tulee kai häntä vastaan haaveiltu hengetär, sillä kun hän raottaa
hiljaa salin ovea, niin kas, loiseukon tytär, pikku Liisa, se kääntyy
sisällä nopeasti tulijaa kohti, ikkunapöydän äärestä, jossa hän askaroi
silitysrauta kädessä, punaista esiliinaa oikomassa. Ja pikku Liisa, --
ei niin pieni ikänsä kuin kokonsa puolesta, -- rientää ovelle herra
Falkia vastaan, antaa hänelle kättä ja rientää nopeasti puhumaan:

»Kah, tekö sitä ... käykää peremmälle; kah, kun ryykkyyraudankin tuohon
unohdin, olinpa vörkkelini polttaa, no, eihän se vielä. No, tulkaa
peremmälle, tänne...»

Ja Liisa lyykistää sievästi ja menee Laurin edellä selin, viitaten
vierasta tulemaan peremmälle. Liisa on pyöreä ja lihava, mutta hänen
kasvonsa ovat väriltään kelmeät; vartalonsa on kierokin; ainoastaan
harmaat silmät ovat suuret, viattomat ja kauniit. Hän jatkaa anteeksi
pyydellen:

»Sohvallehan tuohon teidän pitäisi; mutta sattuivatkin nuo vaatteet
pesuun ja siihen; mutta tulkaahan nyt tänne, on täällä meillä
karmastuoli. -- Ei, äiti ei ole kotona, lähti kaupungissa käymään, mutta
odottakaahan, odottakaa, eihän ole kiire. Istukaa nyt...»

Ja samassa lennättää Liisa rautansa pöydältä hellalle, -- entisessä
herrassalissa on näet suuri, punainen tiilihella, -- ja alkaa siellä
hääriskellä käsi kahvipannun sangassa, ja juttelee:

»Eihän mitä, jopahan tästä nyt puuhaa; onhan herralla aikaa, äiti kyllä
tulee. -- Ja kun en ennätä olla seurana, on minulla noita postikortteja,
kauniita, katselkaa noita, ensimmäiseen hätään...»

Innoissaan Liisa kantaa Falkin eteen pahvirasiallisen kuvapostikortteja;
niissä on toistensa sylissä istuvia ja hyväileviä pareja, noissa
värjätyissä valokuvissa. Pikku Liisa naurahtaa onnellisena ja
viattomasti:

»Sulhasilta! -- Ja on minulla kirjekin... Sulhaselta. Täällä se on,
seinän raossa, odottakaa, kun minä annan, lukekaa. Mikäs siinä,
lukekaa!»

Liisa levittää Falkin eteen jonkinlaisilla variksenvarpailla kyhätyn
kirjeen, likautuneen paperiarkin; ei auta muu kuin silmäillä sitä.

»Rakastettuni, nyt otan minä kynän käteeni», jne. »Oli sytämmeni
pakahtua, kun erosin Teistä, suloinen olitte kuin narisissin kukka. Minä
olen rehellinen kansanmies ja sotamies», jne.

Liisa selittää:

»Ja se tulee kohta tänne käymään, tämä sulhanen. Tämä on varvilainen, on
sotamiehenä, siellä sodassa ... se entinen olikin sellainen kiertävä,
rautatiesakkia. Eikä se tämä petä...»

Falk katsoo häneen ihmetellen, sillä pikku Liisa ei ole hänestä aivan
narsissin kukka: hänen suunsa on kovin vino, melkein pystyssä, ja huulet
nykerön nenän alla pöhöttyneet ikäänkuin jostakin taudista.

Yht'äkkiä puhkeavatkin Liisan silmistä, kun hän seisoo siinä hellan
kulmalla kahvin kuumetessa, suuret kyynelet. Hänen päänsä kallistuu
surullisesti, ja huulet alkavat vavista; hän jatkaa hiljaa ja
vaikeroivalla äänellä, silmäten Falkiin rukoilevasti:

»Minulla se oli näet tässä jo poikakin ... kuoli toki, mihinkäs se olisi
joutunut, kun se rautatiesälli jätti. -- Mutta tämä ei jätä, sitten sitä
ruvetaan, aiotaan ... tämä on niiden oikeain puolella, mutta niin sanoi,
että jos eivät sodasta palkkaa anna, niin kansan puolelle menee,
punaisten. Kyllä hän osaa rahaa hankkia! Enkähän minäkään niin huono.
Vaikka linnassa olen istunut; ei se minun syyni ole ollut. Katsokaa
itse, tässä on linnan tirehtöörin todistus ... että minulla on ollut
hyvä käytös.»

Liisa tuo Falkille vankilasta annetun todistuksen. Ja selittää:

»Ei se minun vikani, se varkaus. Hän se, rautatieläinen, kertoi, että
siinä talossa oli niin kauniita vaatteita, ja itse hän ne meni ikkunasta
ottamaan. Ja minä sitten panin päälleni... Ja lopulta tahtoi kaikki
minun syykseni... Salaamisesta minut linnaan. -- Ja siellä sitten
halvaus ... näin veti suunkin vinoon... Hyvä, että Jumala sen pienen
otti. Niin surin, että tuli halvaus. -- Mutta nyt ... katsokaapas,
tällainen -- minulla on kesähattukin, kun sulhanen tulee. Minä aion
värjätä sen vaaleanpunaiseksi, vaikka sanoohan äiti, että mitä sitä
värjäilet, ampuvat porvarit, kun punaista... Mutta minkähänlainen tuo
olisi toisenvärisenä, herra Valkki? Olisikohan muoti punainen näissä
hiihtohatuissa...?»

Kahvi on valmistunut, Liisa kaataa sitä yhteen kuppiin, ei itselleen;
hän kursailee, on kohtelias:

»Mutta juodaanpas nyt, mitäs tuosta, ennätänhän minä sittenkin. Sillä
minulla on kirjoja, minä näytän ne teille heti, iso läjä kirjoja, antoi
se rautatieläinen, ja itse olen ostanut jonkin.»

Pikku Liisa tuo pöydän kulmalle viidenkymmenen pennin kirjoja, niiden
kansissa on kauniita kuvia, ruusuja, naisia. Ne kirjat ovat
»Lemmenjuoma», »Sininen lilja», »Kolmasti syntynyt» jne.

»Ja tämä on Titanikin haaksirikko», sanoo Liisa. »Voi, kun siinä on
muuan Anttila-niminen mies, pelastui ihmeen kaupalla; ja siitä kun tuli
miljonääri, oli saanut laivan pohjasta rahaa, mitä lienee. Paljon se
sai, köyhän tytön nai, se Anttila; kun tulee sulhanen nyt tänne, minulla
on aitta, valmiiksi siistitty, -- siellä on linnunpesä, mennäänkö sitä
katsomaan? Se on siellä sisällä, sen voi ottaa käteensä, eikä emälintu
sitä hylkää. -- Mutta kah: nythän äiti jo tulikin kaupungista»,
keskeytti Liisa yht'äkkiä vilkaisten ulos kuusiruutuisesta ikkunasta,
jonka laudalla kukki köyhänilo ja josta näkyi metsikön lomitse kaista
Saimaata, tummansinistä, tuulista ja surumielistä.

Eteisen lahonnut permanto kolisikin; ja kun loiseukko, kuiva ja ruskea,
pistäysi nyytti kädessä sisään, sanoi Liisa:

»Minä olen näytellyt täällä kortteja, pitänyt selskaapia...»

»Sinä»... vastasi muori Liisalle puolittain vihaisesti, samalla kuin
kätteli Falkia. »Kirjoinesi ... joutaisivat ... kaikki taas jutellut
varmaankin ... itsekin narrattava. -- On, kyllähän niitä on munia,
taitaahan niitä kaksi ja puoli paria ... saahan nuo, kun maksaa.
Menehän, tyttö, tuolta kyökistä hakemaan...»

Pikku Liisa tulee piankin takaisin. Mutta nyt hän kantaa munien lisäksi
suurta vihkoa syreenin terttuja, ja angervopensaiden valkeita kukkia, ja
sanoo Falkille:

»Minä toin teille kukkia ... ei mitään, on niitä siellä, täällä on
paljon kukkia kesällä, herrasväkien... Mutta tulkaa, tulkaa meille
juhannuksena. Täällä on sellainen pyöreä lehtimaja syreeneistä,
ryökkinät siinä ennen istuivat, kahvia joivat, mennäänkö sinne? Nyt jos
mentäisiin? Se on niin ympyriäinen kuin mikä linnunpesä. Mutta
juhannuksena tulkaa, ihan varmaan, silloin on täällä sulhaseni, jonka
kanssa minä istun silloin siellä. Tulkaa, olkaa hyvä ... selskaapia,
herra Valkki.»



URHEILIJA TOMMOLA

eli »Mens sana in corpore sano».


Tuomari Tommola on ruvennut urheilemaan. Terveyssyistä on täytynyt.

Oli hän urheillut jo ennenkin, kauan sitten, pienenä nallikkana mamman
luona, eh-eh. Siellä hän oli lyönyt isipapan pihalla veljiensä kanssa
painia ja pureskellut heitä koipiin, sillä hän oli nuorin kyläkauppiaan
lapsista. Ja hiihdelleet he olivat kuin Jukolan pojat. Mutta nyt ei hän
ollut enää pitkiin aikoihin hoitanut terveyttään.

Äskettäin hän kuitenkin alkoi tuntea sydämessään merkillisiä pistoksia,
jotka muuttivat hänen muotonsa tummaksi ja arvelevaksi. Tommolan
punaisen muodon, naaman, joka on pyöreä kuin täysikuu ja kiiltää kuin
saippuoitu. Ilosta se kiilteli vielä äskettäin, hänen syödessään illoin
vankasti pihvejä ja höystettyjä makkaroita, afääreistään jutellen,
kallistaen ruokanaukkuja ja ajatellen, kuinka hän sitten ryntäisi
tyttöjen perästä kuin orhi. Sellaisena hän luuli kestävänsä, vaikk'ei
joskus saanut öisin unta: niin mietti hän päässään tulevaisuutensa
afääreitä, muikunkauppoja ja muita. Mutta sitten alkoivat ne pistokset!
Ja omituinen ahdistus sydämessä. Johtuikohan se siitä, että hän söi
mansikoita siemenineen? Ehkä ne siemenet olivat tunkeutuneet
umpisuoleen? -- Oiva Tommola meni levottomana lääkäriin. Tuttu tohtori
sanoi kyllä, että sydänhermot olivat ehkä hiukan kiihottuneet: sopisihan
Tommolan, jos hän neuvoja vaatisi, nauttia illoin ainoastaan yksi pihvi
ja pienempi luku pippuroituja makkaroita; naukkuset ja tyttöset
menisivät vielä mukiin... Silti Tommola pelästyi. Hänen mieleensä johtui
kauppaneuvos Könölin, joka oli kuollut yht'äkkiä sydänhalvaukseen, juuri
kun oli kaiken ikänsä ponnisteltuaan päässyt rikkaaksi. Ja Oiva Tommola
aikoi itsekin rikkaaksi.

Se oli synkkä esimerkki. Nyt, näin varhain, alkoi terveys, piru,
juonitella...

Tommola päätti ryhtyä ajoissa tarmokkaasti sitä hoitamaan.

Hän osti »Myllerin Systeemin» ja muita arvokkaita kirjoja. Jopa hän
lainasi kalliit punnuksetkin. Ja hän voimisteli aamuin ja illoin.
Kesäkuussa hän meni kylpemään, Ollin-saunaan, pikkukaupungin
kylpylaitokselle.

Mutta ne kylvyt kävivät hänestä niin peijakkaan kalliiksi. Kylpylän
hierojatkin harmittivat häntä; aamuisessa pohmelossaan tulivat nuo
keltanokat ylioppilaat muka häntä hieromaan, annettuaan hänen odotella
kokonaisen tunninkin hieromasalissa, ja sitten ne sivelivät kymmenisen
minuuttia käsivarsia ja reisiä kuin kanansulalla, -- ja se maksoi
kauniin viitosen kerralta.

Sitä paitsi kiusasi häntä nähdä kylpylaitoksella aina ontuvia ja
ihotautisia; ja venakoita, niin paksuja, että kun nuo pallomaiset mammat
loikoilivat puistossa penkeillä, otti yksi kohta vaivoin kiinni
penkkiin, sillä kädet ja jalat heiluivat koholla ilmassa. Nuoriakin
venakoita siellä tosin kyllä oli, mutta niitä hän ei tahtonut, varmuuden
vuoksi, sydänvikansa tähden, lähennellä, ja nyt ne olivat turhaan
ärsyttämässä. Samoin kuin pihvit ja makkarat, ja makeat naukkusetkin.

Ja ennen kaikkea: elämä ja hoito kylpylaitoksella oli niin peijakkaan
kallista.

Ja tulivatko sairaat siellä sen paremmiksi? Muttinenkin oli kylpönyt,
iskiaksensa vuoksi, jonka hän oli saanut resorivuoteessa
filosofoimisesta. Se oli maksanut hirveästi, ja yhäpä onnahteli Aapelus.

Silloin sattui Muttinenkin päättämään, että nyt hän tahtoo oleskella
jälleen parhaan osan kesäänsä Putkinotkossa, koettaa parannella siellä
konttaansa, maalaistapaan: saunalla ja tervalla ja paahtamalla
auringonpaisteessakin ruhoaan...

»Saunalla ja tervalla!» huudahti Oiva Tommola siihen. »Kuules, veli, --
minä tulen mukaasi maalle! Hoitamaan sydäntäni. Minäkään en usko näihin
kylpyläafääreihin. Mutta sauna ja terva, ehkäpä ne ... Entä viina! --
Jos ei terva ja viina auta, on se kuolemaksi, sanoo suomalainen
sananlasku... Vanhankansan viisautta. Ja lisäksi aurinkokylpyjä, ja
yleensä potraa maalaiselämää...»

Tommola tuli Aapeli Muttisen luo.

Hän nousi siellä ensimmäisenä aamuna vuoteestaan lujasti päättäen hoitaa
terveyttään, -- ei kuitenkaan varsin varhain, vaan kello puoli kymmenen,
sillä levon täytyy olla maalla syvä, sellainen, että jalat käyvät unen
pohjaan asti, sanoi Oiva Tommola. Se oli yksi hänen terveysohjeitaan,
jollaiset hän oli pohtinut valmiiksi viime päivinä, päätettyään lähteä
maalle, ohjeita, joista hän oli sulkenut pois kaikki lääkärien kalliit
ja epäilyttävät vehkeet suosiakseen sitä enemmän tervettä maalaiselämää.
Siinä hän uskoi nykyään pihvien ja pienten naukkujenkin menevän
mukiinsa...

Muttinen köllötteli maalla myöskin yhtä myöhään kuin Tommola. --
Yht'äkkiä hän sinä ensimmäisenä aamuna pelästyi, kun kuuli viereisestä
yliskamarista, johon Tommola oli sijoitettu, kovan kumahduksen. Tommola
se siellä ponnahti sängystä permannolle, sellaisella voimalla, että koko
huvilan välisilta huojui.

Sitten Tommola alkoi voimistella. Hän mylleröi, lukien ääneen: »Yks,
kaks, yks, kaks.» Jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen
jälkeen hän voimisteli punnuksilla. Ja sitten hän huusi Muttiselle
seinän läpi:

»Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. -- Kuulepas, Aapelus,
sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois iskiastasi.
Joka aamu, vähän aikaa, mutta rajusti. Mutta nyt minä menen uimaan.»

Oiva Tommola ryntää alas ullakolta niin, että luukut ja ovet paukkuvat.
Hän törmää kuistille alasti ja nauraa tyytyväisenä Muttisen vuokraajan
eukolle, joka katselee häneen ällistellen aidan takaa. Tervettä ja
reipasta maalaiselämää! Sitten hän juoksee pihalta rinnettä alas
lahdelle. Hän hyppää heti järveen uimapaikalta, jonka hän on edellisenä
iltana valinnut. Porskis! panee vesi, ruiskahtaa korkealle ilmaan.
Tommola pärskyttää vettä; pian hän istuu keskellä lahtea näkyvällä
kivellä. Siinä hän alkaa sitten laulaa jotakin reilua ja maalaista,
sellaista rekirivoa, sillä terve täytyy ihmisen olla, täällä maalla,
ajattelee hän. Niin hän laulaa hetken kovaäänisesti, kimeällä nuotilla
ja vähän väärillä sanoilla.

Sitten hän juoksee takaisin ylös rannalta; mutta loppuosan mäkeä kovasti
jalkojaan tömistäen. Hän tulee portaille, siihen sattuu juuri Aapelin
emännöitsijäkin. »No nyt kahvia, onko se valmis?» huudahtaa Tommola.
Muttinen rypistelee otsaansa ja suutansa, sillä kun aurinko paistaa
kuistille, niin kellahtaa Tommola siihen vatsalleen, kahvia
odottaessaan, piehtaroimaan alastomana kuin nyljetty. Tommola loikoo
hetken selällään, toisen vatsallaan. Välistä hän nousee istumaan, ja
katselee itseään, rintapieliään ja reisiään.

Ja siinä hän ajattelee niitä nuoria venakoita, eh-eh.

Muttinen on asettunut kuistille. Hän lueksii jotakin kirjaa, niin
vakavasti, että Tommolaa alkaa harmittaa. Varmaan jotakin
filosofoimista, romaania. Ensin Muttista ärsyttääkseen ja sitten
omastakin innostuksesta alkaa Tommola pian puhua noista venakoista,
nuorista ja mukavista, jotka häneltä jäivät kaupunkiin joutilaiksi.

»Ovatkohan venakot parempia kuin ruotsalaiset, sveesittäret?» sanoo
Tommola. »Ja minkähänlaisia kiinattaret ovat, pehmeät ja pienijalkaiset?
Entä neekeritytöt? Eh-eh ... on minulla voimaa! Katsopas näitä lihaksia!
Mustat neekeritytöt, ainoastaan vähäisen punaista, eh-eh. Oletkos nähnyt
tällaista miestä, Aapelus, tällaisia reisiä? Taitaa olla turha se juttu
taudista ... ja sydänvian ainakin tämä parantaa, tämä maalaiselämä. Se
antaa nälkää. Eiköhän se kahvi ole valmis?»

Tommola menee katsomaan, joko kahvi on valmis, alasti. On se valmis. Hän
huutaa Muttista ruokasaliin. Alasti istuu Tommola sitten siellä
pöydässä. Emännöitsijä ei tosin uskalla tulla huoneeseen, mutta viis
siitä, ajattelee Tommola. Miksi kuljettikin Muttinen tänne
kaupunkilaisnaisia? Tommola antaa luikuria naisväelle yleensäkin,
nimittäin näin terveyttään hoitaessaan, eh-eh. Ruvetapa häiritsemään
kesäistä elämää heidän tähtensä. Ei, hän ilmaisee nyt aikovansa istua
ruokapöydässäkin alasti: luonnonparannusta. Eräät englantilaiset
asuvatkin kesällä puissa, kuin varikset pesässä. -- Tai Tommola aikoo
esiintyä ainoastaan pelkkä paita päällä. Niinkuin Jukolan pojilla. Ja
jos sopisi niistää nenänsä paidan helmaan, niinkuin oikeat Jukolan
veljekset, se olisi selvä meno.

Pian tulee aamiainen. Ja kun Tommola on syönyt makkaraa ja kallistanut
naukun parrunpäästä, jonka Muttinen on tuonut maalle mukaansa, niin
sittenpä se homma täksi aamuksi jo riittääkin: Tommola lähtee
yliskamariinsa ruokalevolle.

Muttinen istuu parvekkeellaan ja katselee koivuja, jotka tuolla metsässä
keinuvat, notkeina ja tuuheina, kesän onnekasta laulua suhisten. Oiva
Tommolakin on onnellinen, maaten sikeää unta ullakkokamarissa, jonka
ikkunat hän on tarkoin peittänyt, levällään pilkkopimeässä, alasti
peiton alla.

Yht'äkkiä herättää Muttisen jälleen epämääräisistä unelmista huikkaus,
joka kuuluu yläkerrasta. Oiva Tommola tulee nyt sieltä jytisten alas.
»Nyt täytyy lähteä aurinkokylpyyn», huudahtaa hän. »Täytyy paistaa
itseään aikanaan. Tule mukaan! Iskias! Ja nyt me otetaan sitä tervaa
mukaan, eh-eh. Ja me urheillaan, Muttinen. Hypitään korkeushyppyä.
Katso, tällä tavalla! Ja näin on sinun voimisteltava. Tällainen liike se
venyttää sitä iskiasjännettä, sen näyttää Myllerin Systeemi. Mikä?
Hahaa. Eikö se ole jänne, vaan hermo? No, se nyt yksi ja sama. Mutta nyt
me haetaan tervaa ja pitkä nuora.»

»Kunhan et aikone hirttää minua?» kysyy Muttinen.

»Ei, nuoran yli aiotaan hypätä», vastaa Tommola.

He etsivät pytyllisen tervaa ja pitkän pyykkinuoran. Sitten he menevät
rannalle, Tommola edeltä sääriään ponnahutellen, Muttinen perästä, jokin
kirja kainalossa ja huokaillen. Emännöitsijä on luvannut tuoda sinne
myöhemmin päiväkahvit.

Aurinko on lämmittänyt rannalla hiekan niin, että se polttaa
jalkapohjia. Muttinen riisuutuu, ja ähkii, kääntelehtii hiekassa,
kaivelee siihen itselleen kuoppaa, ja ähkii. Tommola pingoittaa puusta
puuhun hietikon yli nuoran, ja huutaa:

»No, nyt hyppäämään, Aapeli! Katso päältä, näin minä hyppään. -- Katsos,
noin korkealta jo meni, meistä tulee oikeita Kolehmaisia, terveitä
miehiä. Mutta nyt on sinun hypättävä. No, nouse pois, hyppää, minä annan
starttisignaalin.»

Muttisen täytyy hypätä. Tommola nauraa:

»Eihän sillä tavalla! Spurtti on tehtävä näin! Hahaa, niin menit
turvallesi. Mutta katsos, minä hyppään vielä yhden pykälän korkeammalle!
Nyt lähden, tämä tällainen on startti... Sinä annat nyt signaalin...»

He hyppäävät.

Ja sitten he juoksevat.

Ja kun Muttinen jälleen istuu läähättäen ja hiestä märkänä hiekassa,
puhuu Tommola:

»Tämä se on jotakin. Taisi olla hyvä, että tultiin tänne. Luulen, että
tämä terva ja viina... Mutta kuulepas, tuo sinun arentaattorisi sanoi
minulle, että pikiöljy pitäisi olla jalalle kuivetustaudissa, -- se kai
on samaa kuin iskias, -- vielä parempaa kuin terva, ja sanoipa hän, että
kipeää paikkaa olisi voideltava jollakin ... mitä se olikaan?...
Kolotiita ja karhunrasvaa. Hahaa, mitä ne ovat? Kolotii,
kolotusvoidettako? Ahaa, collodiumia. No, sama se, mutta nyt me ensin
tervataan. Katso, näinhän mies tervaa.»

»Tervaatko sinä pääsikin?» huudahtaa Muttinen. »Hihii, tukkasi on
paksussa tervassa... Ja nyt piehtaroit hiekassa...»

»Niin, se on päänahalle hyvää», vastaa Tommola. »Täytyy olla
perinpohjainen. Tervaatko sinä ainoastaan jalkasi?»

»Kun minulla on ainoastaan jalka kipeä», sanoo Muttinen.

»Niin, mutta minulta saattaa tulla kipeäksi muukin», jatkaa Tommola.
»Siksi varustaudun ajoissa. Ettäkö olen tervassa ja hiekassa kuin ...
mikä? Caliban? Mikä se on? Oh, olipa mitä tahansa! Terveys, sitä on
hoidettava aikanaan, muuten saattaisi se käydä liian myöhäiseksi... Voi
helkkari, kuinka terva kirvelee silmiä... Panepa sinäkin silmiisi
tervaa, niin näet miten se, perkele, kirvelee! Ei, ihankohan pitäisi
pestä terva silmistä pois?»

»Ehkäpä se on parasta», sanoo Muttinen. »Voisi muuten käydä kuin
kullatulle pojalle Merežkovskin Vincissä. Missäkö? Se on kirja
sellainen. Niin, siinä muuan poika kuoli, kun kullattiin koko ruumis.»

»Kuoliko?» huudahtaa Tommola. »Merežkovskin? Ja Calibanin... Mutta tämä
saattaa olla vaarallista, tällainen hikireikien tukkiminen. Mitäs me nyt
tehdään? Ei, tämä ei vetele. Meidän täytyy mennä noutamaan tänne pata,
jolla keitämme itsellemme pesuvettä. Minä menen sitä noutamaan. Kokoa
sinä, Aapelus, risuja padan alle sillä aikaa.»

Tommola menee huvilaan, hänen alaston ruumiinsa on tervasta kiiltävä ja
paikoin hiekasta karkea; naama on niin tervan vallassa, että silmät
vaivoin saattavat sinertää tervan läpi. -- Rannalle palattuaan hän sanoo
Muttiselle:

»Mitä, eikö veljellä vielä olekaan vedenkeittopuita? Hm, kirjaa tutkit!
Minä annan luikuria -- romaaneille... Tärkeintä on ihmiselle, että hän
on terve. Ja siksi ei pidä rasittaa itseään, vaan sen sijaan urheilla.
Urheilla ... terve mies. Oh, onpa täällä metsässä risuja. Puhdistettava
olisi ... lähtisi enemmän rahaa myydessä ... olisi kuin paratiisi... Ja
kymmenen Eevaa täällä pitäisi juosta alasti, eh-eh, jos tämä olisi
minun. Minkälaisiahan ne neekeritytöt ... tai jaavattaret...»

Kun he ovat paahdelleet roviossa tervaansa ja huuhdelleet sen pois
kuumalla vedellä, he heittäytyvät jälleen hiekkaan, aurinkokylpyyn.
Hetken he makaavat siinä hiljaa. Aurinko säteilee kasvoille, sen kuumat
lämpöaallot lainehtivat pitkin ruumista, jäsenestä jäseneen. -- Tyynellä
ulapalla kulkee ohitse tervahöyryjä, kumisevassa tahdissa jyskyttäen.
Pienet, kristallina kuultavat aallot vierivät rantahiekkaan, ohuena,
leikkivänä rivinä. Ja sitten, kun laivat ovat kulkeneet ohitse, tulevat
varsinaiset mahtavat mainingit, korkeampina vyöryen, hyrskyten... Ne
pauhaavat hetken, asettuvat jälleen, vaikenevat lempeäksi
kuiskaukseksi...

Kaikki on hiljaista; muutamat hienot hattarat väikkyvät auringon
sivuitse. Veden heijastus värisee rantamäntyjen latvoissa: näyttää kuin
havut sauhuaisivat. Kaikki on pelkkää valoa ja lämpöä.

Tällainen tekee Tommolan rauhattomaksi, tämä kauneus, ikäänkuin kaiken
olemattomuus. -- Johtuvat mieleen afääritkin, joiden hän toivoisi olevan
vieläkin parempia kuin ne todellisuudessa ovat. Ja hän on päättänyt olla
ajattelematta mitään: levätä täällä maalla, hoitaa terveyttään. Myöskin
ne nuoret venakot tulevat jälleen niin elävästi silmien eteen... Ja
villit jaavattaret, jopa mustalaislikat ... täällä, miettiessä
maaelämään sulkeutumista...

Siksi alkaa Tommola pian puhella Muttiselle noista naisista, venakoista,
ja kiinattarista ja mustalaistytöistä. Ja minkälaisiahan kääpiökansain
tytöt olisivat? Olisiko niillä...? Sekä afääreistä; hän haluaisi nykyään
leikkauttaa jollakin taiteilijalla, -- sellaisia halvan työn
tarvitsijoitahan on paljon, -- kuvakirjan korkkimattoon. Hän painattaisi
kirjan sellaisilla laatoilla, parilla värillä. Ja Muttinenhan myisi
sitten sitä kirjaa kaupassaan. »Se olisi kekseliäs afääri, eikö niin,
eh-eh?»

Muttinen kuuntelee hetken, väsyy, köllöttelee vaiti. Tulee hiljaisuus.
Se vaivaa Tommolaa. Hän vääntelehtii kupeelta kupeelle hiekassa. Ja
sitten hän huudahtaa:

»Ei, uidakin täytyy; terveys ennen kaikkea...»

Hän juoksee kallionkärjelle, pousahtaa järveen, näyttää selällään,
kuinka yksimastoinen purjehtii, tai kuinka moottorin perä purskuttaa, ja
huutaa:

»Tule tänne ploiskimaan. Aapeli. Heh, ne lääkäritkö? Voihan se kyllä ...
se sinun iskiaksesi. Mutta kuulehan, jos me nyt todellakin koeteltaisiin
tuota karhunrasvaa, voideltaisiin sillä koipesi? Arentaattorisi muijalla
sitä on. Mutta tässä näet miehen! Meidän täytyy koettaa parantaa
itseämme. Minä tulen täältä ylös, painiskellaanpas! Yksi täys-nelson...
Tai juostaanpas kilpaa. Minä olen tällä kertaa _starter_. No, lähdetkö?
Ei, mutta tuollahan tulee jo kahvia...»

Lyygia ilmestyykin rannalle lehtopolulta, kantaen kahvivehkeitä.
Tommolaa harmittaa ja kiihottaa nähdä naisväkeä, täällä... Tulevat
mieleen ne nuoret venakot kaupungissa ... ja mustalaistytöt...

Siksi hän vetää jälleen rekilaulun, motevan, kovalla äänellä ja väärillä
sanoilla... Sitten he juovat kahvia, kolmisin, ja siinä Tommola
aprikoitsee neekerien tyttäristä, sekä innostuu jälleen laskemaan, mitä
hän voittaisi sillä kuvakirjalla. Mutta nytpä häntä alkaakin jo
vähitellen raukaista, se tervaaminen ja uiminen, ja varsinkin
aurinkokylpy. Siksi hän sanoo:

»Ei, täytyypä tästä lähteä jo makaamaan, täytyy hoitaa terveyttään,
päivällisateriaan ja postintuloon asti, jolloin minulle pitäisi saapua,
kuules Aapelus, eräs merkillinen kirja, se on Gogin ja Magogin sota.
Sitäpä me katselemme sitten yhdessä.»

Ja Tommola menee makaamaan.

Tervahöyryjä ja jaaloja kulkee ulapalla kaukana ohitse. Mainingit
solahtavat hiekkaan. Metsä tuoksuu raikkaasti ja lämpöisesti. Kuikka
alkaa itkeä jossakin ... nyt kohoaa sen musta pää tuolta vedestä; se ui
toisten kuikkien luo, jotka ilmestyvät etempää ja rientävät laulaen
yksinäistä vastaan; koko parvi soutelee sitten jonona salmien lomaan...
Lyygia katselee Muttiseen kirkkain silmin, sitoen päähänsä seppeleen
tuuheista sananjaloista; he hymyilevät onnesta.

Kun he menevät päivälliselle, on Oiva Tommola jo valveilla. Ruumista oli
polttanut niin, että sitä täytyi vuoteessa väännellä, ja kyhnytellä
hartioita. Aivan oli tehnyt levottomaksi, että jos se aurinkokylpy
olikin ollut liikaa, ja terva rasittanut sydäntä. Hän siis nousi, meni
alas ja etsi Muttisen kaapeista vaseliinia voidellakseen kuumaa ihoaan.
Ei löytynyt vaseliinia. No, hän nouti Putkinotkon vuokralaiselta tähän
hätään tuota karhunrasvaksi sanottua ja siveli sillä palavaa ruumistaan
ja pyöreitä kasvojaan. Hyh, se haisi pahalta, miltä lienee haissut,
mutta... Sitten hän meni saliin odottamaan päivällistä ja postia. Siellä
hän odotteli, -- hehkuvan punaisena ja ihmettelevin silmin, sillä
hänestä tuntui olo yksinään täällä maalla niin merkilliseltä. Sen vuoksi
hän otti aikansa kuluksi hyllyltä jonkin kirjan ja rupesi lueskelemaan,
hiukan epäillen, olisiko siinä hauskaa. Se hänen oma kirjansa ei ollut
vielä tullut. No, tämä kirja sattui olemaan -- Tolstoita. Tommola
lueskelee vakavasti. Mutta jonkin minuutin kuluttua, ja juuri kun
Muttinen tuli rannalta, hän kohottaa levottomana päätänsä, näyttää
koettavan miettiä luettavaansa. Nähtävästi hän ei jaksa sitä tehdä,
sillä nyt hän läiskäyttää kirjan pöydälle ja nousee, sanoo:

»En minä tuosta Tolstoista... Sen romaanit ovat sellaisia ... kaikki on
niissä niinkuin on! Ja filosofoi vääryyksistä... Koska kaikki on
vääryyttä. Ei, terve miehen pitää olla ... ja minä annan Tolstoille
huin!... Mutta kuules, kylläpäs se aurinkokylpy kirveli ... vai
olisikohan se ollut se terva? Pitäisi olla vaseliinia.»

Vaseliinia on sittenkin: Tommolan hartiat voidellaan karhunrasvan päälle
vaseliinilla; jopa rinta ja kasvotkin. Se on Muttisestakin hauskaa. He
nauravat, ja juttelevat sitten tytöistä, Tommolan neekerittäristä.
Sitten sanoo Tommola:

»Mutta tästähän tulee hyvää. Katso, näin minä hieron vähän sydäntäni.
Katso, tällä tavoin sydäntä on voimistettava, tällaisilla liikkeillä,
kirjojen mukaan. Ihmisen täytyy hoitaa ruumistaan. Erinomaista tämä
maalaiselämä. Mutta aika on käytettävä tarkoin. Mitä sanot siihen,
Aapelus, jos me päivällisen jälkeen mennään ongelle? Sehän me teemme.
Minä lähden jo nyt kaivelemaan matoja, eh-eh. Ja sitten me nostelemme
aikamoisia matikoita, kilon painoisia! Mutta hei, tuollahan tulee jo
posti. Ensin posti, saattaa olla tärkeitä asioita maailmalta. Ja se uusi
kirja, se on tässä. -- Mitähän uutta suurvaltojen sodasta? -- Kas niin,
saksalaiset ovat nyt voittaneet Romaniankin, valloittaneet Bukarestin.
Ne ovat poikia ... keksinnöillään he... Keksisivät jotakin ...
ampuisivat räkätautibasilleja vihollisen armeijaan, eh-eh-eh.
Voittamatonta kansaa, nuo saksmannit...»

Tommola hyräilee jotakin, josta vähitellen erottuu sävel: »Nouse,
riennä, Suomen kieli.» Ja sitten hän jatkaa:

»Mutta Saksassa onkin terveyttä ... tai urheilijoita ... nimittäin
ylioppilaat miekkailevat ... ja silti juovat olutta, eivät filosofoi...
Ja se kansa tottelee! Jos oltaisiin siellä, tietäisin, minkälaisen
tempun tehdä lakkolaisille, jotka yhä vaativat lisäpalkkaa... Mutta
mitäs kuuluu meikäläisestä urheilumaailmasta? Kas Kenkura on taas saanut
maailmanennätyksen, hyppäämisessä, Filadelfiassa. Se, se on ...
suomalaista. Me ollaan ensimmäisiä jo jalkapalloilussakin... Ja
maratonijuoksussa; niin, me ollaan kuin muinaisia kreikkalaisia, eh-eh.
Maratonia juostaan. Sellaisia poikia meillä enemmän pitäisi olla...
Urheilijoita... Kerrotaan, että itse Saksan keisari on sanonut meidän
suomalaisista, että ollapa minulla enemmän tällaisia. Eläköön Kenkura!
Mutta noudattakaamme hänen esimerkkiään: hoitakaamme hyvin terveyttämme.
Kun olemme saaneet päivällistä, makkaraa, ja kunnon naukku mukaan, niin
me menemme ongelle.»

He saavat päivällistä. He menevät ongelle.

Soutavat kolmen kesken, keula pystyssä, sillä Muttinen painaa perässä.

Sudenkorennot liitelevät hopeisin, rapisevin siivin. Auringon kuva
häikäisee vedestä silmiä, tuuheat rannat nousevat sinertävinä
syvyydestä. Sitten alkaa metsä vähitellen punertaa illan hohteessa.
Hyttyset hyrräävät ilmassa, kuovit lentelevät vehmaan niityn kohdalla,
pesäpaikkansa ympärillä valittavasti rillittäen. Viimeinkin tuuli
tyyntyy. Koivut uneksivat, laulurastas virittää hiljaisen laulunsa.
Lyygia kuuntelee, kauneuden epämääräinen haikeus järkyttää Muttisen
mieltä. Lyygia vilkaisee Muttiseen: tytön huulet väräjävät, ja hän
kääntyy pois. -- Tommola on levoton. Nuokin sudenkorennot tulevat juuri
tuohon, nokan eteen, ongenpahlaimella hommailemaan. Niitä on aivan
satoja... Ja ne tytöt siellä kaupungissa.

»Pääsettekö siitä hommaamasta», äännähtää Tommola sudenkorennoille ja
lyö niitä ongenvavalla.

»Ei syö, on liian tyyntä», sanoo Muttinen.

»No, lauletaanpa sitten!» arvelee Tommola ja alkaa laulaa. Muttinen
nauraa hänen laululleen, ja he laulavat yhdessä. Sitten tulee jälleen
hiljaisuus. Sitä kestää kauan. Viimein sanoo Oiva Tommola:

»Ei, mutta kuulepas, nythän meidän onkin mentävä kotiin. Iltaurheilu on
tekemättä. Minä olen siinä suhteessa keksinyt jotakin ihka uutta. Saat
nähdä. -- Ja sitten täytyy pitää huoli saunan lämmittämisestä. Sauna ja
tervahan se täällä on sitä parasta terveyskuuria. Ja minä olen
ajatellut, että minä kuhnin tänä iltana. Onhan sinulla jokin pesupunkka?
Se on omituinen parannuskeino, se kuhniminen: taitavat parantua sillä
munuaistaudit ja kaikki. Minä koetan tuon sydämeni tähden sitä. Kirjat
sanovat kuitenkin, että se on tehtävä sangen huolellisesti. Ei saa ottaa
liian kylmää, ei liian lämmintäkään...»

He lähtevät kotiin, ja Tommola lämmittää saunaa. Mutta siinäpä onkin
ilta jo kulunut, ja vielä on urheilu tekemättä, ja täällä maalla olisi
Tommolasta mentävä aikaisin levolle; siksi ei hän enää huoli odottaa
kolmannen uunillisen loppuun palamista, vaan sammuttaa pari viimeistä
kekälettä, heittämällä vähäisen vettä kiukaan alle. Mutta lämmittäessään
hän on samalla kuhninut ja lukenut: hän on ottanut mukaansa Gogin ja
Magogin sodan, jota tutkien hän on huuhdellut pakaroitaan ja
käsivarsiaan.

Muttinenkin tulee saunaan. Hän sanoo:

»Mitä turkkilaista, täällähän on vielä vinkaa.»

»Vinkaa? Mitä se on? Häkääkö? No, lyödään sitten se löylyllä ulos»,
vastaa Tommola. »Mutta koetapas minun pakaroitani, miten ne nyt ovat
kylmät. Sillä tavoin se miehessä verenkierto tottelee, eh-eh! Mutta
päälle on lyötävä kovasti vihdalla, että ne jälleen tulistuvat. Silloin
tulee niistä terve. Koettaisit sinäkin kuhnia, Aapeli. Minä voitelen nyt
itseäni pikiöljyllä. Se on kansanlääke, vaikka se haisee. Nyt ...
minäkin taidan tuntea reidessäni jotakin, tuolla juuressa ...
vihlomista... Olisikohan se iskiasta? Sille täytyy antaa kelpo kyyti.»

Tommola menee ulos. Hän ottaa lapion, jonka talonvuokraaja on jättänyt
saunan nurkalle, ja lapioi kasaan ison läjän multaa ja siirtää sen
toiseen paikkaan.

Käkriäinenkin sattuu siihen, kysyy:

»Mitä, mitäs täällä tehdään? Kukkamaitako?»

»Urheilua», vastaa Tommola. »Huomisaamuna lapioin mullan takaisin tuonne
samaan paikkaan. Ylihuomenna siirrän sen taas tähän. Edestakaisin.»

»Häh?» ihmettelee Käkriäinen.

»Urheilua, -- siitä et sinä, mies-parka, tiedä mitään.»

»Niin, mutta ... hm», murisee Käkriäinen. »Veisitte mullan kaalismaalle;
kasvaisi kaali paremmin.»

»Hm?», ällistelee Tommola.

»Maalle siitä olisi hyötyä, siitä urheilemisesta», jatkaa Käkriäinen.

»Isänmaalle ... tosiaan, ehkä enemmän kuin kongresseista ja
olympialaisista, tosiaan», arvelee Muttinenkin.

»Häh!» ällistyy nyt Tommola. »Te ette mitään ymmärrä. Se olisi kuivaa,
tekisi urheilun kuivaksi. Se olisi hikistä työtä. Mutta nyt pääsin
hikeen: hiki täytyy huuhtoa pois. Mennään saunaan.»

He menevät. Tommola lyö kipallisen löylyä, niin että paukkuu ja tuhka
pöllyää, ja nousee sitten lavolle:

»Ai, perkele, kuinka polttaa ... auringon paahtamia paikkoja. Ei tainnut
olla tämä pikiöljy hyväksi? Olisi pitänyt voidella ehkä vaseliinilla.
Sinunkin, Aapeli, olisi tullut voidella itseäsi. Mies saattaa pilata
iäksi hermonsa, ellei voitele vähän itseään vaseliinilla aurinkokylvyn
päälle. -- Uhhuh... Ja praa! Se oli löyly! Mutta nyt ei auta, minä menen
järveen. Tämä on finaali... Täällä maalla jos ei parane, niin ei
missään. Eikä tämä tule kalliiksi, eh-eh.»

       *       *       *       *       *

Tommola on uinut, Tommola on syönyt alasti vankan aterian. Tommola on
mennyt nukkumaan.

Maalaishuvilassa vallitsee hiljaisuus. Illan tuoksu nousee ruohikoista
ja metsistä, laulurastaan ääni soi kaukaa. Valo on kultainen, lahden
lämpöinen vesi tyyni. Muttinenkin loikoo huoneessaan ja miettii, käsi
pään alla, maailman mutkia.

Nyt jysähtää viereisessä kamarissa. Siellä keikahtaa Tommola sängyssään
niin rajusti, että permanto heiluu. Hän ajelee hyttystä, lyöden
kämmenellään reiteensä niin että läiskähtää. Hän peitti kyllä ikkunan,
mutta sittenkin yksi hyttynen... Nyt hän alkaa ähkiä. Ja viimein hän
huudahtaa, kysyy, nukkuuko Aapeli... Hän itse ei nuku. Hän on miettinyt
sitä uutta urheiluaan, mullan siirtämistä paikasta toiseen; ja sitä
Magogin sotaa... Omituinen kirja! Eikö Aapelus, joka on kirjojen
kauppias, ole sitä vielä lukenut? Siitä puhutaan syyllä. Siinä
ennustetaan raamatun pohjalla. Kummallista ... käsittämätöntä:
ennustettu tämä suurvaltain sota ... ja että Ryssän keisari näkee
valtakuntansa ikkunasta. Se on jo totta.

»Mitä, Aapeli? Että kysyt, onko sanottu: Venäjän keisari? Ei, mutta
tarkoittaa sitä. Ja ennustaa, että Suomi tulee vapaaksi. Eikö sekin ole
totta? Kummallista, että saattaa sillä tavoin ennustaa. Ikäänkuin nähden
unissa. Minä ... minä en näe unessa mitään ... ainoastaan tyttöjä ...
eh-eh. -- Mutta kuulehan Muttinen», äännähtää Tommola levottomasti
yht'äkkiä, »minä ... minä luulen, että olen sairas...»

»Sairas?» kysyy Muttinen.

»Niin, ei se illallinen nyt oikein motevasti maistunut. Ja nyt minusta
tuntuu kuin ylenannattaisi. En ole voinut saada unta. Päätäkin särkee.
Perhana, kun tuli luetuksi tuota Magogin sotaa! Sellaisesta saattaa
tulla hulluksi. Ei ihmisestä ole ymmärtämään noita seikkoja... Ei
pitäisi ihmisen lukea yhtään mitään, se vie unen. Oikea filosofi ei
ajattele mitään. Uih, nyt minua yökättää... Hahah, sen ohjeen minä annan
Tolstoille... Se Magog, Maakokki, merikokki...»

Muttinen mutisee jotakin aurinkokylvyistä ja tervasta ja pikiöljystä ja
vaseliinista ja uimisesta ja multaurheilusta ja häkäisestä saunasta ja
kuhnimisesta ja karhunrasvasta, kun menee hakemaan sairaalle veikolle
naukkua. Hänen tullessaan takaisin istuu Tommola kalpeana sänkynsä
reunalla, hän heittäytyy vuoroin loikomaan, ja nousee jälleen,
voivottelee:

»Oih, minua vilustaa ... alkaa tuntua kuin horkka... Olisikohan
sydän...? Eikö sinulla ole kamferttia? Jos se terva ... tukki ehkä
huokoset? Mikä sen kirjan nimi oli, jossa enkeli kuoli, kun se
kullattiin? -- Ei, lähetä, Aapelus, joku hakemaan lääkäriä... Jos se on
sydän ... koetapas, kuinka se lyö ... oksennuttaa niin ... joku hakemaan
lääkäriä. Oi, että täytyykin olla täällä metsässä! Jos, jos tämä on ...
lääkäri valehteli ehkä, kun sanoi, että ainoastaan sydänhermot... Ehkä
se on muutakin. -- Ei, älä lähetä hakemaan lääkäriä! Nyt se jo tulee
ulos. -- Ei, ei se tullutkaan! Huh, huh, huh, kuka uskoisi... Muttinen,
lähetä sittenkin hakemaan lä... lääkäriä. Koskaan en ole ollut sairaana,
ja nyt se tuli. Lähetä heti, Aapeli-parka... Oih, mikähän tähän oli
syynä? Mitä sinä tästä luulet, Aapeli? Olisikohan niissä makkaroissa,
joita minä tänne kaupungista toin, ollut luita?»



HEITUKAN KOHTALO

eli muuan maalaisäiti.


Konttoristi Heitukka on ruma olento. Hänen päänsä on iso, jalkansa
väärät, suu kuin kalan, niin vinosti luisuu alaleuka kaulaa kohti, ja
surullisen otsan alta katselevat silmät, joista toinen on kiero; ne
näyttävät melkeinpä vihaisilta juuri silloin, kun hän vääntää huuliaan
ystävälliseen hymyyn.

Lahjoiltaankin hän on huono, vaivalla hän on läpäissyt kauppakoulunsa ja
päässyt konttoristiksi, sen tietävät kaikki, jotka sattuvat häntä joskus
ajattelemaan. Sellaisia ei ole monta, sillä jokainenhan tietää, että
Heitukka juokin. Viime vuosina hän on siinä oikein yltynyt.

Mikä lienee vaikuttanut siihen, että hänestä on tullut juoppo? Kukapa on
vaivannut itseään sellaista aprikoimalla.

Tosin kertovat ne, joiden pakina ehkä osuu Heitukkaankin, että hänellä
olisi ollut jonkinlaisia suunnitelmia kauppaneuvos Könölinin tyttäreen
nähden, tuolla raukalla, silloin, kun Lauri Falk ja Svea kihlautuivat.
Jopa kuului Heitukka sitten myöhemmin, kun Könölin oli kuollut ja Lauri
jättänyt Svea Könölinin, pyrkineen Svean lähettyville; mutta Svea
ajatteli tietysti ainoastaan Falkia. Mitäpä hän Heitukasta.

Surkeaa oli konttoristin elämä ollut, kun hän oli kadottanut
ylläpitäjänsä, kauppaneuvoksen; hän oli yritellyt puodeissa, mutta ei
hänestä ollut kirjanpitoonkaan, eikä edes tiskimieheksi.

Sen jälkeen hän on elänyt se tiesi miten, oleskellut muilla
paikkakunnilla, ja täällä etukylässä, ikäänkuin piiloon painuneena, se
juoppo. Kesäisin hän on kalastellut, saadakseen vähän rahaa
juopotellakseen.

Kuitenkin ne harvat, jotka tuntevat Heitukkaa paremmin, tietävät, että
hän alkoi juoda jo kauan ennen kauppaneuvos Könölinin kuolemaa ja Svean
kihlautumista.

Jo vuosia aikaisemmin hän oli ryypytellyt, -- silloin kun se hänen
mökkinsä paloi. Onpa niitäkin seurassa, joille mies-parka on muka
uskonut sydämensä kertomuksen. Ja he saattavat sen tarinoida muille,
mitään pahaa sillä tarkoittamatta.

Mertsi Heitukka on syntyisin jostakin takakunnasta, jossa hänen isänsä
kuului olleen karvari. Isä oli alkanut juoda kohta, kun oli Mertsin
äidin nainut. Hän oli juonut nurin karvariverstaansa, aivan kuin
uhmalla. Ja sitten hän oli hukkunut vesillä ollessaan, humalassa,
sanottiin.

Sillä hänen vaimonsa, Mertsin äiti, oli nyt sellainen, että hän tahtoi
elää miten halusi. Hän piti hauskaa miesten kanssa, -- niin, keskellä
kirkasta päivää hän oli kulkenut kylänsä valtatiellä juomilta
höyrähdellen, astellen komeasti kirjavassa kretongissa, pöyhkeänä ja
pystynä. Karvari sai hänestä nähden olla vaikka suolla.

Kun karvari kuoli, veivät velkojat tehtaan. Mutta silloin vielä nuori
leski katosi pitäjästä ja jätti sinne poikansa ihmisten varaan.

Kierrellessään kerjuulla oli Mertsi sitten joutunut johonkin kunnon
taloon, josta hänet oli hommattu kansakouluunkin.

Oli hänen kiero silmänsä ja muukin rumuutensa tuottanut hänelle siellä
surua; häntä oli sanottu länkisääreksi ja möhkäpääksi...

Sillä päällään hän oli kuitenkin läpäissyt kansakoulunkin, ja sitten hän
oli kaivannut johonkin parempaankin.

Ja kuinkas ollakaan: kun hän oli puotipoikana eräällä kauppiaalla, hän
sattui kuulemaan, että itse kauppaneuvos Könölin oli sukua hänelle,
kaukaista sukua, -- oli syntyisin samasta pitäjästä kuin hänkin. Ja
Mertsin isäntä, kauppias, oli silloin yllyttänyt häntä kääntymään
Könölinin puoleen ja pyytämään avustusta, koska näet Mertsi ajatteli,
kuinka hän pääsisi kauppakouluun.

Mertsi oli mennyt Könölinin puheille, ja Könöliniltä lähtikin apua
hiukan koko sen koulun ajan.

Mutta siinäkin koulussa toi köyhyys ja rumuus Mertsille surua. Aina oli
hän siellä elänyt syrjässä. Kukapa tyttökään saattoi tuollaista
kierosilmää muuta kuin ehkä säälitellä?

Ja niin yksinäiseltä ja katkeralta alkoi maailma tuntua Mertsi
Heitukasta, että hän sitten, kun oli päässyt kauppakoulusta ja saanut
pienen viran täällä kauppaneuvos Könölinin sahalla, rupesi palavasti
haluamaan jotakin läheistä, rakasta.

Siitä se hänen synkeytensä alkoi.

Palavasti haluamaan, että hänelläkin olisi jotakin omaa, omaista, johon
hän vetäytyisi kiinni.

Niin, silloin hän oli ryhtynyt tiedustelemaan, missä hänen sukulaisiaan
olisi. Äitiään hän oli kai erityisesti tarkoittanut, mutta hän ei
puhunut niin, sillä äidistään hän lienee jo pienenä kuullut sellaista,
ettei hänen mielensä nyt tehnyt kysellä, missä äiti oli.

Ei voinut poika kysellä äitiä, vaikka oli kai jo vuosia sanomattomasti
kaivannut juuri häntä. Hän mahtoi pelätä, että hänelle ladeltaisiin
äidistä taas samoja kuvauksia kuin ennen lapsena, hänelle, joka
kuvitteli itsekseen äidin helläksi ja hyväksi, parhaaksi lohduttajaksi.

Sillä tavoin sukulaisia tiedustellessaan Heitukka saikin kuulla, että
eli se äiti vielä, jossakin toisessa pitäjässä. Jopa ilmoitettiin
hänelle, että hänellä oli yksi sisarkin, karvarin kuoleman jälkeen
syntynyt. Sisaren oli äiti jättänyt köyhäintalolle, -- sieltä hän oli
karannut jonnekin, -- eikö liene joutunut Helsingin kaduille. Äidistä ei
kerrottu sen enempää.

Suruiseksi se vihjailu teki Mertsin, mutta ei hän siitä vielä sen
enempää välittänyt. -- Kukapa tiesi, millainen äidin kohtalo oli ollut,
-- ehkä oli köyhyys ja kurjuus hänet kaikkeen pakottanut. Ja varmaan oli
äiti jostakin salaisesta ja hellästä syystä antanut pojalleen
ristimänimenkin Mertsi, -- nimittäin _Schmerz_, joka merkitsee Tuskaa:
Genoveva-kirjasta otettu nimi, sama kuin Genovevan poikasen.

Mertsi Heitukka tahtoi nyt nähdä äitinsä. Ja kai ehkä hiukan näyttää
itseäänkin. Edes jollekulle, -- että tässä hän nyt oli, miehenä,
konttoristikin oli, kovasta kohtalostaan huolimatta.

Siksi lähti hän siihen pitäjään, jossa kertoivat äidin elävän.

Siellä hän sai kuulla, että äiti asui jossakin mökissä salon sydämessä,
ja oli jälleen sairas, niinkuin usein ennenkin.

Heitukka riensi äitinsä luokse... Se oli ollut heinäkuinen päivä;
kangas, jota Heitukka kulki, -- oikeinpa komeaksi pukeutuneena: vaalea
huopahattu päässä, korviin ulottuvat kaulukset, ja punaisen ja viheriän
kirjava liina kaulassa, keppi kädessä, -- höyrysi kuumuutta; tien
varrella kiiluivat pienet ja punaiset ketoneilikat.

Järkytetyin mielin oli Mertsi pujahtanut matalasta ovesta pirttiin,
jossa hänen äitinsä oli maannut. Vakavana ja onnellisena hän oli mennyt,
-- koreaa kravattiaan asetellen, -- vuoteen luo, jossa äiti vääntelehti,
ja ojentanut äidille kätensä.

Tervehdittiin siinä. Äiti katseli poikaa, heltyi huokauksiinkin. Mutta
kun Mertsin puhe sitten oli saanut ikäänkuin tutkivan sävyn, keskeytti
äiti yht'äkkiä sanomalla mökin väen kuullen:

»Rumapa, ruma hänestä tulikin.»

Oudosti se mahtoi käydä Mertsin sydämeen. Mutta Mertsihän tiesi, että
äiti puhui totta, -- ja kai äiti oli sanonut niin ainoastaan salatakseen
joitakin muita tunteitaan. Joskaan hän ei nyt päässyt lähestymään äitiä
sen enempää, niin varmaankin äiti oli lähestyvä häntä sitten, myöhemmin,
kun oli tullut jälleen terveemmäksi.

Niin, sitten, kun Mertsi oli ottanut hänet hoiviinsa, sillä sen hän
aikoi tehdä.

Ja hän teki sen. Hän käänsi kukkaronsa nurin, ja lähetti äidille
lääkkeitä, ja käytti häntä kaupungissa tohtorissa, jopa saikin hänet
terveeksi.

Entistä keveämmällä mielellä oli Mertsi sitten elänyt sahalla, pienessä
virassaan, ovelan Könölinin pikku kätyrinä, kuten hän juovuksissa
ollessaan sanoi. Hän oli nyt onnellinenkin. Sillä hänellä oli suuri
suunnitelmansa: hän hommasi mökkiä äidilleen ja itselleen.

Könölinin pienellä avulla hän sen sai. Syyspuoli kesää se oli ollut.
Melkoisen kaukana oli se mökki kaupungista, yksinäisellä niemellä; kovin
pieni se oli ja musta. Mutta hän aikoi korjauttaa siellä kuntoon läävän,
ja kaikki, ja elää siellä kesin äitinsä kanssa, oleskella aina lomansa,
ja hoidattaa siellä äitiään. Äidilleen hän hankkisi mökkiin viljelijän.
Kanojakin siellä piti olla, ja karviaispensaita aikoi Mertsi sinne
istuttaa. Niin, äiti oli lohduttava häntä ja hän äitiä.

Kun hän oli ostanut sen mökin ja sitä hiukan järjestänyt, oli hän
kirjoittanut siitä asiasta kiireesti äidilleen maalle ja pyytänyt häntä
menemään katsomaan tuota hovia, koska ei itse virastaan heti joutanut.
Mutta Mertsi lupasi tulla tapaamaan äitiään mökille seuraavana pyhänä.

Sinä sunnuntaina hän astelikin tuomiskäärö kainalossa mökilleen.

Eräässä talossa, jonka kautta hän kulki, hän sai kuulla, että äiti oli
kyllä jo käynyt mökillä, mutta ei ollut sanonut tyytyvänsä siihen: oma
kamari hänellä täytyisi olla, piika täytyisi hänelle hankkia, kaksi,
kolme lehmääkin. No, Mertsi Heitukka ainoastaan hymähti tällaiselle:
jospa äiti-raiska tietäisi, kuinka tukalaa jo tuon yhdenkin tupasen
saanti oli ollut! Mutta ehkäpä äidille hommataan tilaa vielä enemmänkin,
-- ja kaikkea muuta, lehmä tietysti piankin, sitten, kun saadaan
viljelysten hoitaja; ja lopuksi piikakin, äidille.

Seuraavassa talossa puhelivat ihmiset Heitukalle äidin haastelleen
äskeisten lisäksi, että vieläpä hänelle hyvin käy, niinkuin ennenkin:
poika hänellä on, sen täytyy häntä elättää, täytyy; sellainen akka hän
on, yhtä luja vanhana kuin nuorenakin.

Se tyrmisti Mertsiä.

Ja kun hän sitten kolmannessa talossa kuuli, että äiti oli siellä häntä
moittinut, oli haukkunut häntä taas rumaksi, sanonut joutavaksi
konttoristiksi, jolla oli palkkaa vaivainen sata kuussa, -- ja olipa
äiti uhannut haastaa hänet oikeuteenkin, ellei pojalta tule hänelle
parempaa asuntoa kuin se salomökki, sellaista asuntoa, joka entisen
karvarin leskelle sopii, -- silloin Mertsi lähti siitä talosta ylen
synkkänä. Ja sitten illalla hän istui mökkinsä pienessä tuvassa, kituvan
tulen ääressä, katkerana ja onnettomana, odottaen kauhuissaan äitiä,
sillä hän tahtoi saada häneltä selitystä näihin kylän juttuihin.

Äiti oli tullutkin sinne myöhemmin. Mertsi, joka ei uskonut moista
mahdolliseksi äidissä, kaivatussa, joka oli antanut hänelle nimen Tuska,
toivoi näkevänsä totuuden äidin silmistä, kauniimman totuuden kuin kylä
kertoi.

Ovi avautui hämärtyvänä syysiltana. Mertsi suuntasi katseensa tulijaan,
sanaakaan virkkamatta, kai rukoilevasti. Silloin hän oli nähnyt äidin
huulilla pelokkaan ja matelevan hymyn. Mertsi nosti kauhistuneena isoa
päätänsä, ikäänkuin uhkaan. Äidin silmät vastasivat hänelle uhmalla; ne
säkenöitsivät Mertsin mielestä ivaa. Mertsi vaati selitystä kylän
juttuihin. Äiti vastasi oikeudella uhaten: hän tahtoi saada eläkkeensä,
ei mitään mökkiä salolla.

Silloin oli Heitukka noussut, hän oli osoittanut oveen ja huutanut:
»Ulos!»

Äiti oli mennyt, uhaten ja nauraen.

Heitukka ei ollut jaksanut päästä paikaltaan, vaikka hän olisi tahtonut
juosta tuon naisen perästä, kuristaa, tappaa hänet, sillä äidinmurhaaja
hän olisi tahtonut olla.

Mistäpä hän, huonopäinen raukka, olisi ymmärtänyt sielujen tavallisia
luonnonoikkuja, sairaalloisuuksia? Kuinka hän olisi osannut loihtia
esille viheliäisyydestä niitä kullanmuruja, joita ehkä piili sen
pohjalla? Varmaankin hän olisi ilolla tyytynyt muruihinkin, jos olisi
niitä saanut.

Ei, Heitukka nousi vähän ajan päästä, otti pankolta kekäleen ja sytytti
tuleen sen mökkinsä. Se on totuus sen mökin palosta.

Sitten hän oli lähtenyt sieltä sielullisesti kovin runneltuna, liekkien
lyödessä hänen takanaan mustaa taivasta kohti.

Siihen aikaan hän rupesi ryyppimään. Jos kuka kysyi häneltä jotakin
mökistä, sillä hän oli onneaan suunnitellessaan kertonut siitä jo
ihmisille, hän sanoi sen palaneen vahingossa; mutta jos äidistä
puhuttiin, hän ei vastannut, vaan antoi muiden kysellä. Siitä alkaen hän
on yhä luisunut; ja varsinkin sitten, kun Lauri Falk vielä kihlasi ja
jätti Svean.

Ehkäpä Heitukka ajattelee, että kun hänellä on suku sellainen, niin
mitäpä hänkään olisi muuta kuin turmioon tuomittu. Hän juo, -- parhaasta
päästä yksinään, asuen etukaupungissa: kukapa hänen seuraansa,
ainoastaan jotkut maalaiset ja joutavat rentut.



LAURI FALK JA SVEA

eli rakkauden kuvitteluvoima.


Eivät loppuneet Lauri Falkin ja kauppaneuvos Könölinin tyttären välit
vielä siihen, että Falk loukkasi Sveaa, kihlattuaan.

Lauri ei ampunut suinkaan itseään, niinkuin oli aikonut, sen tähden,
että hän oli tullut suudelleeksi kauppaneuvoksetar Könöliniä. Hän lähti
kyllä seudulta pois, kovin suruissaan ja tuntien itsensä aivan kuin
maanpakolaiseksi; mutta hän eli sitten edelleen, Viipurissa, tavaten
siellä vanhoja ystäviä, jotka auttelivat häntä, niin lauhkea ja mukava
poika hän oli. Svea sai tietää, minne hän oli joutunut. Eikä hän
jaksanut olla pyytämättä Laurilta kirjeellä selitystä äskeiseen
inhottavaan tapahtumaan. Falk antoikin sen hänelle niin suoraan kuin
voi, paljastaen koko heikon ja hetkellisen luonteensa käsittämättömät
kuilut, joihin hänellä ei ollut voimaa estää itseään suistumasta, ja
salaamatta ainoaakaan puutteistaan, mikäli niitä tunsi.

Svea vastasi sitten Laurille katkerin moittein, näyttämällä hänelle,
kuinka ruma hänen tekonsa oli ja miten se saattoi ihmisen, joka sitä
ajatteli, suorastaan epätoivoisen masennuksen valtaan. Mutta rivien
välistä kuulsi kuitenkin, että Svea syytti tapahtumasta enemmän äitiään
kuin Lauria, sekä pahaa maailmaa ja elämää, joka oli jättänyt Laurin
sellaiselle kehitysasteelle. Ja kuohuvimmin kohdistui Svean tuomio hänen
äitiinsä, jota hän silti nimitti kirjeessään säälivästi sanoilla
»äitiparka».

Svea elätti isänsä kuoleman jälkeen äitiään ja jonkin aikaa
sisartaankin, hankittuaan itselleen vähäpätöisen paikan
pikkukaupungissa. Ja äiti antoi hänen itseään elättää, suunniteltuaan
tosin jonkin liikkeen perustamista Helsinkiin, mutta jättäen pian ne
aikeet.

Svea ja Falk alkoivat pian kirjoittaa yhä useammin toisilleen.
Sietämättömän raskasta näytti Sveasta elämä olevan. Mutta tietoisuus
velvollisuudesta äitiäkin kohtaan tuntui hänessä kasvaneen viime aikoina
horjumattomaksi. Ja sitä paitsi ajatteli Svea ihmisistä lopultakin, että
he olivat sellaisia, joiksi olivat luodut: eivät voineet olla
toisenlaisia.

Svean elämä oli kovin yksinäistä. Hän ei jaksanut suvaita ihmisten
seuraa: hän kaipasi aistia, hienoutta sanoissa, teoissa ja puvuissa.
Muut pitivät häntä naurettavana; hän vihastui näet parjauksista, hän
kärsi ylenpalttisesti, jos ketä loukattiin. Hän meni ihmisten mielestä
liiallisuuksiin köyhien auttamisessa, antoi heille vaatteita, joita
olisi itse kipeästi tarvinnut, saaden lisätyöllä hankkia sitten
itselleen toisia. Hän kasvatti omituisia kasveja, joiden kukat olivat
tulisen värisiä; hän sanoi tuntevansa lumen tuoksun: väitti sen
muistuttavan vaniljan hajua; hän luki Tagorea, ja tutki viime aikoina
myöskin Swedenborgia. Melkein kaikki iltansa Svea vietti yksin kotonaan,
kärsien äitinsä oikut, lueskellen ja ommellen.

Mutta salassa hän varmaankin toivoi vielä jotakin Falkista.

Sillä hän oli antanut Laurille heti anteeksi. Hän rakasti Lauria.

Ja nyt oli Lauri viimein mennytkin urkurikouluun. Svean toiveet
kasvoivat. Hänen ainoa ilonsa olivat Laurin kirjeet, jotka virkistivät
häntä yksitoikkoisuudessa ja saivat hänelle tulevaisuuden hohtamaan
omituisena kangastuksena.

Lauri Falk oli alussa samoin yksin.

He kirjoittivat sitten toisilleen kaikesta ja kaikkensa. Svea
tunteittensa ja Lauri tunnelmiensa juhlahetket, ja varsinkin Svea
vähitellen pieniäkin kotiasioitaan.

Mutta kun he sillä tavoin erillään ollen toisilleen kirjoittivat, niin
alkoivat noiden kirjeiden arkisimmat kohdat liukua yhä enemmän heidän
silmiensä ohitse, etenkin Lauri Falkin.

Sen sijaan he muistivat tarkoin, kuinka he olivat viime aikoina usein
illan tullen katselleet johonkin samaan tähteen, kultaiseen tähteen, --
juuri samalla kellon hetkellä; olivat nähneet sen tähden yht'äkkiä
ikkunastaan ja tervehtineet sitä yhdessä samaan aikaan; se selvisi
heille toisen kirjeestä. Olivat ikäänkuin kohdanneet sielullisesti
toisensa.

Svea alkoi sitten erikoisesti huomauttaa Laurille monista muistakin
sellaisista kohtaamishetkistä, joista sovittiin näin pitkän matkan
päästä. Ja hän pani tyystin muistiinsa näiden hetkien runsauden.

Eivät he ajatelleet sitä, että toinen heistä oli esimerkiksi vielä
useammin katsomatta kuin katsoi tuohon tähteen silloin, kun toinen oli
asettunut sitä tähystelemään ja tunsi toisen paraikaa sitä katselevan.
Ne hetket, jolloin katseleminen ei sattunut yhteen, jäivät kirjeissä
ilmenevinäkin ottamatta huomioon.

Svea puhui niistä sielullisen kohtaamisen tuokioista niin usein, että
Lauri Falk alkoi tuntea hänet yhä useammin ikäänkuin sielullisesti
läsnäolevaksi: Svea ympäröi hänet jokainen hetki.

Ja kirjeistä näki, että Svea aavisti, mitä Lauri kulloinkin teki.

Sillä olihan Svea niin erikoisen herkkähermoinen ja hieno olento.

Joskus, kun Lauri loikoi yksin iltahämärässä alakuloisena sohvallaan,
hän oli näkevinään Svean ilmestyvän ovelleen lempeästi hymyillen. Ja
katso, sitten tuli kirje, jossa Svea kertoi koettaneensa juuri sinä
iltana päästä sielullaan Laurin luokse, lohduttamaan Lauria, koska hän
tiesi, että Laurin oli silloin tuskallista olla!

Sitä ei Lauri, saati sitten Svea, tullut noiden kirjeiden tosiasioista
huomanneeksi, että heidän uskottelunsa osuivat vielä useammin harhaan
kuin oikeaan, heidän luullessaan muka tietävänsä matkan päästä toistensa
ajatuksia ja tunteita, varsinkin Svea.

Lopuksi uskoi Lauri, että Svea aavisti, tunsi aivan kaikki hänen
surunsa, tiesi hänen asiansa kauas. Niin, Laurin mielestä Svea näki
sellaisia asioita, joita tavallinen ihminen ei voinut nähdä.

Samaan tapaan uskoi myöskin Svea, joka tutki Swedenborgia ja rakasti
Lauri Falkia; varsinkin omiin salaperäisiin voimiinsa hän uskoi.

Sitten tapahtui seuraavaa:

Oltuaan kauan yksinään kohtasi Lauri Falk tytön, joka häntä miellytti.
Leipurinkaupassa, tiskin takana Lauri hänet näki. Tytön jokapäiväinen ja
tavallinen nimi oli Marketta. Kaupasta lähdettyään Lauri Falk ajatteli,
kuinka naisellisen kainosti ja veikeästi neitonen oli luonut häneen
katseen sinisistä silmistään, ja kuinka pitkä, oljenhohtava tukka
hänellä oli ... uhkeat palmikot. Tosin hänen kätensä eivät olleet niin
pienet kuin Svean... Mutta Falkista tuntui elämä runottomalta;
alakuloinen syksy oli saapunut, lehdet olivat tosin punaisia ja
loistavan keltaisia, mutta satoi, satoi, -- ja Laurista oli ikävää,
niinkuin harmaina päivinä täällä pohjolassa ainakin. Eikä hänellä ollut
rahaa eikä seuraa.

Hän lähentyi hiljaa tytön tuttavaksi ja ilostui hiukan. Hän mainitsi
neitosta itsekseen nimeltä Margareta.

He istuivat Laurin huoneessa, haastelivat ja nauttivat punaista
Chianti-viiniä, jota Lauri oli hankkinut. Ja piankin he suutelivat
toisiaan.

Sitten Laurin kirjeet Svealle harvenivat. Viikkoihin hän ei niihin
vastannut. Viimein hänen täytyi se tehdä. Ja hän kertoi Svealle asian:
että hänellä oli ystävätär.

Eikä hän sitä kirjoittaessaan liioin näyttänyt surevan.

Vastaus viipyi jonkin aikaa.

Ja sillä aikaa kehittyivät Laurin ja tyttösen suhteet niin pitkälle kuin
miehen ja naisen läheiset välit saattavat kehittyä.

Sitten tuli kirje Svealta. Ja katso: se oli sellainen, että Lauri Falk
näki Svean tienneen tämänkin asian, itsestään ja ennenkuin hän oli
saanut mitään kirjettä siitä. Ihmeellistä! Juuri sinä iltana, jolloin
Laurin ja tyttösen oli käynyt niin, oli Svea siellä kaukana tuntenut
omituista ahdistusta, vastenmielistä, kauheaa. Svea sanoi selvästi
aavistaneensa, että Lauri Falk syleili toista.

Svea tiesi todellakin siis kaikki, sen hän oli tuhannesti osoittanut.

Nyt alkoivat Lauri Falkille synkät päivät, sillä ensimmäinen ihastus
Margaretaan oli hieman laimentunut, mutta uusi ystävätär kiinnitti häntä
kuitenkin sellaisella aistien ja yksinäisen elämän voimalla, ettei hän
saattanut neitosesta irtautua, vaikk'ei ollut vielä kertaakaan tullut
pohtineeksi, pitikö hän Margaretasta koko sydämestään vai ei. Ja nyt oli
hän, ryhditön raukka, taas pettänyt ihanan ja uskollisen Svean.

Ja vielä enemmän kuin nämä ajatukset tuskastutti Lauria sitten se
seikka, että Margareta, joka tuli, samoin kuin hänkin, viime viikkoina
omituisen hermostuneeksi, heittäytyi eräänä iltana hänen kaulaansa ja
tunnusti itkien hänelle erään syvimmän, kahdenkeskisen salaisuuden.

Laurin oli silloin vaikea kätkeä kovin levotonta mielialaansa.

Hän ajatteli, että siihen ne nyt menivät lopullisesti välit Svean
kanssa. Ja mikä oli tuo tyttö? Nyt huomasi taiteilija entistä selvemmin,
etteivät Margaretan kädet olleet niin kauniit kuin Svean. Eikä Margareta
ollut lukenut Tagorea, saati sitten ihmeellistä Swedenborgia. Pitikö nyt
kohtalon sitoa hänet Margaretaan?

Oliko se aivan pakko?

Ei, Lauri Falkin oma harkinta ei tässä riittänyt. Ja hän oli jo tottunut
aina hädässä turvautumaan Sveaan.

Hän aikoikin kirjoittaa asiasta Svealle.

Silloin tuli Svealta kirje. Omituinen, lyhyt. Kirje, kuten joka päivä;
mutta tässä sanoi Svea ainoastaan, että hän tulisi seuraavana aamuna
Laurin luokse.

Lauri ajatteli: jos Svea tietäisi tämänkin asian, hän voisi varmaan
keksiä siihen myöskin parhaan ratkaisun.

Lauri meni hotelliin, jossa Svea asui. Hän tekeytyi huolettomaksi,
hymyillen hän astui Svean huoneeseen, he tervehtivät toisiaan. Lauri ei
puhunut mitään Margaretan salaisuudesta, vaan pakinoi iloisesti
kaikenmoisista muista asioista. Svea katseli häntä tutkivasti ja
kummissaankin. Ja Lauri näki ohimennen, että hän istui kalpeana
nojatuolissaan.

Viimein Lauri kysyi:

»No, tiedätkö, mitä minulle nyt kuuluu?»

»Että sinä tulet isäksi», vastasi Svea heti.

Svean silmissä oli tumma kuulto. Hänen rintansa kohoili kiivaasti.

Lauri Falk hätkähti. Vähän ajan kuluttua hän kysyi äärimmäisen
hämmästyksen vallassa, hiljaa, miten Svea oli saanut sen tietää.

Svea oli sen tuntenut! Hän oli tuntenut eräänä yönä Laurin kärsivän
unettomana, hän ei ollut silloin itse saanut tuskasta unta silmäänsä. Ja
se yö oli juuri sama, jonka edellisenä iltana tyttönen oli ilmaissut
Laurille salaisuutensa.

Svea oli valvonut monia öitä jo sitä ennen ajatellen tällaista
mahdollisuutta; mutta tätä puolta asiasta he eivät nyt joutuneet
huomaamaan.

Lauri Falk ajatteli: Tällainen ei ole enää sattumaa! Olihan Svea niin
monesti ennen osoittanut sellaiset sattumat varmaksi tiedokseen.

»Mitä sinä sitten tästä arvelet?» kysyi Lauri viimein Svealta.

»Että lapsi ei ole sinun», vastasi Svea empimättä.

Svea, joka uskoi aavistuksiinsa, rakasti Lauria; ja hän oli nyt enemmän
kuin mustasukkainen, hän oli epätoivoisesti onneton.

Laurikin joutui silloin epätoivon valtaan. Sillä paitsi että hän nyt yhä
enemmän näki, miten erilaiset Svea ja Margareta olivat, Svea niin
omituisen ihmeellinen, hän uskoi nyt Svean aavistuksen nojalla, että
Margareta oli hänet pettänyt. Lauri oli tuntenut Margaretaa niin kovin
lyhyen aikaa.

Kuitenkin aikoi Lauri olla mies, ottaa Margaretan, vaikka itse joutuisi
kärsimäänkin.

Silti ei hän voinut olla sanomatta Margaretalle, kun he kohtasivat
toisensa seuraavalla kerralla, ettei lapsi muka ollut hänen.

Tyttö katsoi häneen kummastuneena, kauhuissaan. Hän ei vastannut
Laurille muuten kuin poistumalla kohta hänen luotansa.

Kun häntä ei kuulunut moneen päivään, meni Lauri tapaamaan häntä.

Viimein sanoi Margareta itkuunsa pakahtumaisillaan:

»Se oli sinun...»

»Oli?» kysyi Lauri Falk.

»Eikä sitä ole enää», vastasi Margareta.

Sitten sai Laurin sydän vaikeroida, ja hänen tuntonsa syyttää, sillä
mistä hän, paitsi naisen omista silmistä, joista puhui viattomuus,
arastellen kuulustelikin Margaretasta, hän sai tietää neidon suoraksi ja
hyväksi. Mutta hän itse oli nyt jälleen tehnyt rikoksen, murhannut oman
itsensä Margaretassa...

Ja tähän hänet oli saanut Svea.

Falk alkoi Sveaa hämärästi melkeinpä vihata.

Koskaan ei hän kirjoittanut Svealle enää sielullisista asioista. Jopa
hän kieltäytyi vähitellen huolimasta hänen kirjeitäänkin.

Viaton Svea suri kuollakseen.

Tällä tavoin loppuivat Lauri Falkin ja Svean välit.



PARTURI KIKKA

eli runoilija ynnä Don Juan.


Parturi Kikka on runoilija, ei kuitenkaan sellainen kuin Lauri Falk,
joka ehkä pystyisi johonkin, elleivät saamattomuus ja epäily estäisi
häntä. Kikka yrittää, mutta...

Siitä, että hän on runoilija, ei silti yksinomaan johdu, että hän nyt
istuu kuvastimen edessä, parturintuvassa pikkukaupungissa, katsellen
itseään.

Hän on pukeutunut juhlallisesti bonjouriin, hieman vihertävään ja
kurttuiseen, jonka rintapielistä hän on äsken hangannut
pesurievunkulmalla pois voi- ja kahvitahroja, koska parturinsalongin
omistaja vei pyyheliinat tänä lauantai-iltana pesuun; Kikka on näet
myynyt tämän parturinliikkeen, joka oli ennen hänen, toiselle. Bonjourin
alta näkyvät häneltä samettiliivit, loistavan sinertävät ja punertavilla
napeilla varustetut: heh, kun pitää visusti kiinni kaksi bonjourin
ylänappia, ja nuoraksi rypistyneen taiteilijankravatin niin levällään
kuin mahdollista, ei tarvitse surra paidasta, jonka ei sovi näkyä,
peijakkaan, sillä Kikan vaatekasasta, parturintuvan nurkasta, ei
löytynyt puhdasta paitaa. Sen sijaan pidetään pitkänlaisen helmatakin
kaikki alanapit auki, niin että nuo liivit, hiukan nukkavierut, saavat
paistaa. Kaulaliinan kuluneet paikat on sovitettu piiloon, samoin kuin
pesurievun kulmalla kiilloitettujen patiinien nauhain solmutkin.

Niin, ei tarvitse olla millänsäkään, tämä asu kyllä kelpaa, hän on
_comme il faut_. Tukka, joka on ruskean punertava ja keskeltä otsikkoa
jo harvuuttakin käpertynyt, on harjattu niin perin pohjin, että kulmat
paistavat punaisilta. Samanvärinen on nenäkin, terävä ja ikäänkuin
kaikkialle pujahteleva, huipusta lihavahko.

»_Comme il faut_», on hän lausunut jo äsken, sillä tavoin kuin se
kirjoitetaan, seisten kuvastimen edessä, pysähtyneenä siihen vielä
tarkastamaan asuaan, -- pienikokoinen mies, bonjourin helmat levällään.
Sitten ovat sormet kohonneet hypistelemään leukaa, pää on mennyt
kumaraan ja sääret hiukan koukkuun; siinä hän on katsellut kauan
mietteissään kulmiensa alta, kierrellen riippuvia viiksiään.

Hellästi hän on katsellut, hiukan ovelin silmin. Ja sitten hän on
alkanut hymyillä.

Sillä kuvastimesta hymyilee hänelle vieläkin, kun hän on lopuksi
asettunut parturintuoliin istumaan, poski kämmenen nojaan, kaunis,
kiharainen nuorukainen ja loistavat, ystävälliset, älykkäät, melkein
taivaansiniset silmät.

Hän katselee kuvaansa ja huokaisee:

»Ah, paitsi runoniekka myöskin Ton Juan.»

Nyt hän tietää, mitä Ton Juan tarkoittaa. Ennen muinoin, pienenä
poikana, hän oli seisonut korpikylässä äitinsä helmoissa laiturilla ja
katsellut laivaa, jonka keulassa oli nimi »Don Juan»; hän oli
ihmetellyt, mitä se nimi merkitsi. Mutta silloin ei hän ollut edes
kansakoulussakaan. Oi, kuinka aika meneekin. Mutta vielä tässä ennättää,
kunhan touhuaa, sillä hän on iältään vasta vähän neljännelläkymmentä, ja
juuri päässyt oikeaan hyvään alkuun ja otteeseen runoniekkana sekä
sellaisena individinä, joka on Ton Juan.

Kyllä tässä oli ollut taistelua. Se kansanopistokin oli täytynyt jättää
kesken, -- köyhyyden vuoksi, ja taipua ajelemaan parturinoppilaana
leipänsä edestä ihmisten leukoja, tässä pikkukaupungissa. Mutta nythän
siitä on päästy. Sillä, kuten sanottu, parturinsalonki, se sama, jossa
hän asustaa nyt tilapäisesti täällä oleskellessaan ja jonka hän
vähitellen hankki omakseen ja melkein velattomaksi, on ollut myyty jo
toista vuotta sitten. Rahoja ei enää ole jäljellä, mutta sen sijaan
paljon runoja; komeana käärönä pullistelevat ne tuossa bonjourin
povitaskussa. Ja hallussa on koko elämä, jossa on niin hauskaa olla Ton
Juan, viimeinkin.

Ne runot ovat nyt lähdössä kirjakauppias Muttisen luokse. Heti tuonoin
kaupunkiin tultuaan hän oli mennyt Muttisen pakinoille ja esittänyt
hänelle ylimalkaisesti asiansa, saaden pyynnön viedä Muttiselle kirjansa
tänään. Siksi hän toivoo, että Muttinen julkaisisi niistä runoista
sarjan, tai antaisi edes hänelle vähän rahaa niiden painattamiseen ja
esiintyisi kirjanlevittäjänä, -- kun näet kustantajat siellä
Helsingissä, jossa Kikka on oleskellut talven, sekä muuallakin ne
pakkasivat.

Mutta runoistahan ei yksinomaan johdu, että Kikan yllä on vihertävä
bonjouri ja kaulassa taiteilijanliina, joskin hän mielellään esiintyi
taiteilijana, varsinkin nyt, oltuaan täältä poissa. Ei; vaikkapa Kikka
uskookin arvokkaan ulkoasun ja sulavan käytöksen vaikuttavan Muttiseen
tällaisissa asioissa, hänellä on toisiakin syitä olla näin »_comme il
faut_», Ton Juan.

Sellainen Don Juan, jolla on naistuttavia. Tänä aamuna hän on soittanut
Muttiselle, eikö hän saisi tuoda kirjakauppiaan luokse tuon toisen asian
ohella myöskin joukon ystävättäriään, jotka tahtoisivat mielellään
tutustua Muttiseen, avioeron tehneeseen porhoon. Kikasta olisi ollut
niin hauskaa ottaa heidät mukaansa kävelylle kaupungille. Ja Muttinen
oli suostunut, se mainio mies.

Mutta, ottaako se Muttinen ne hänen runonsa, painattaakseen tai edes
levittääkseen? Se ajatus nostaa Kikan paikaltaan; sen mietteen
herättämänä hän käy levottomasti edestakaisin parturinsalongissa,
nyppien pois karvoja sieraimistaan. Muttinenhan on rikas, se peijakas!
Kyllä hän voisi sen tehdä, auttaa Kikkaa. Kikka ei vaatisi paljoa, --
kun hän nyt vain pääsisi julkisuudessakin alkuun. Voitosta maksaisi
Kikka kyllä avun takaisin.

Sillä menemään on hänen välttämättä nämä runot saatava. Ne ansaitsevat
todellakin julkisuuden, nimittäin juuri nämä. Hän on näet kirjoittanut
paljon muitakin. Jo kauan sitten, kansanopistossa. Siellähän sitä
oppilaat runoilivat. Ja sitten, siirryttyään parturinuralle... Silloin
hän halusi joskus niin kiihkeästi runoilla, että jäi keskellä parranajoa
seisomaan liikkumattomaan asentoon, unohtaen saippuan kundin suupieleen,
-- varmaankin merkilliseen asentoon, se hänen täytyy nyt myöhemmin
itselleen tunnustaa: partaveitsi koholla, jalka hauskasti koukussa, ja
pitäen vasemmalla kädellä kiinni vieraan viiksestä. Partaveitsi vapisi
ajeltavan pään kohdalla, kun parturi teki kädellään hajamielisiä
liikkeitä katsellen kuvastimeen. Sillä kuvastimesta hän näki kadulla
ohitse kulkevia naisia, -- ja hän oli siihen aikaan pyrkinyt taiteessaan
erikoisesti harrastamaan naista... Jopa siihen suuntaan vaistomaisesti
jo aikaisemminkin, kansanopistossa, runontöitä aloittaessaan...
Kaihoillut ... sellaista.

Mutta kun Kikka oli sillä tavoin ajanut partoja, oli joku pelkuri kundi
ärsyttänyt Kikan isännän häntä siitä haukkumaan. Silloin oli Kikka
suuttunut, ja se olikin pelkäksi hyväksi. Sillä hän erosi siitä
liikkeestä ja perusti omansa, kekseliäisyytensä ja lahjainsa avulla:
kirjoittaen Viipuriin Häkli Lallukan liikkeelle kirjeen ja juhlarunon,
joka alkoi: »Karjalan kukka, Häkli Lallukka», ja saaden sieltä ja sitten
muualtakin rahoja hankkiakseen oman salonkinsa, jossa hän voi jatkaa
taiteilijanyrityksiään entistä suuremmassa rauhassa.

Köyhyyttä hän kyllä kärsi, niinkuin nytkin ... mutta kyllä tämä vielä
selviää. Eikä niillä silloisilla runoilla ollut vielä muuta kuin
harjoittelun arvo, enempää kuin noilla kansanopistossa tehdyillä
runouden ensi askelillakaan: kaikki entiset olivat vielä kovin
ylimalkaisia ja persoonattomia, -- toisenlaisia kuin uudet. Vanhat
olivat isänmaallisia, yleisinhimillisiä, aatteellisia, jollaiset siihen
aikaan olivat muodissa. Ja joskin Kikka oli viime talvena Helsingissä
ollessaan tarjonnut kaupaksi niitäkin, ei häntä pohjaltaan liioin
harmita, että ne saivat pakin, vaikka tosin niissäkin ilmeni jo
paikoittain selvä vivahdus siitä, mihin hän nyt on näissä päässyt:
naisen käsittelyyn.

No, silloin, ennen muinoin, häneltä puuttui kokemusta. Mutta ainoastaan
ja etupäässä kokemusta, asiantuntemusta. Naisväen tuntemusta.
Harrastuksesta huolimatta. Hänellä oli kyllä kykyä ja persoonallisuutta,
mutta ei ollut aiheita.

Nyt hänellä on aiheita ja kokemusta.

Kikkaa oikein huvittaa, kun hän muistaa, kuinka hän silloin nuorempana,
täällä salongissaan, oli yksinäisyydessä ja myöskin köyhyydessä
sepitellyt iltapuhteilla runoja naisista, -- millaisia runoja. Mutta
hemaisevista naisista, kylpylaitokselle tulleista venakoista. Niistä,
joita hän oli nähnyt kulkevan kadulla ohitse. Ne runot olivat vielä
enimmäkseen noita kansanopistolaishenkisiä, aineettomia ja aiheettomia,
joskin niissä näkyi jo itua täydellisempään.

Mutta mikä antoi hänelle alkusysäyksen tähän täydellisempään? Ensin
eräiden nuorten suomalaisten kirjailijain teokset, joissa puhuttiin
paljon naisista, ja naiset miehistä, -- rakkaudenkohtauksista, ja siitä,
josta ei miehille tule riitaa. Puhuttiinhan niissä teoksissa muustakin,
kaikenlaisesta, mutta nämä kohdat olivat Kikasta parhainta. Naisesta ...
se oli uutta. Kohtaukset juuri sellaisina kuin ne kai olivat,
hemaisevina, taiteellisina. Entä sitten Boccaccio: se oli niin
hemaisevaa ja uudenaikaista, ettei Shakespeare siinä suhteessa mitään
... no, ei uutta, mutta aatteellisesti uudenaikaista, repäisevää. Ah,
ah, tuo juttu nunnaluostarin puutarhurista! Sellaista elämää tahtoi
Kikkakin, lukien illoin sängyssään nerokkaita kohtia, vääntyen kieppuun
ja katsellen kirjaa silmät pyöreinä ja vetäen peiton korviinsa, niin
että vain käherretty tukka oli näkyvillä, pystyssä ihastuksesta.

Ja nyt, nyt hän oli itse ... nunnain tarhuri Lamporecchio.

Siitä se oli alkanut tämä mainio elämä, että hän uskalsi viimein iskeä.
Naiseen! Tosin se oli ainoastaan eräs kaupungin etukylän Mesopotamian
nainen, kylän, jonka kaikki väki oli retkuja. Mutta se oli ennen ollut
emäntä, ja pulska se oli, niin iso, että sanoi Kikan ylettävän hänelle
kainaloon. Eikä ymmärtänyt, kun Kikka vastasi vitsillä hänelle, että
pienestä tehdään suuri Shakespeare, vaan haukkui, ettei Kikalla ollut
tarjolla konjakkia täällä salongissaan. Se tuollaisille konjakkia, --
naisille paremmillekaan: palvelevathan ne muutenkin miestä. Ja lopuksi
se ryösti ja joi Kikan hajuvedet. Mutta Kikka unohti mielellään nämä
pahat, sillä hän oli onnellinen, kun oli uskaltanut. Oi, niin
tyytyväinen, että hän seuraavana aamuna supatti ensimmäiselle kundille
korvaan olevansa nyt suhteissa, -- hänellä oli ollut tyttö, niin
rakastunut tyttö, että oli ollut syödä hänet. Moisesta voitosta hän oli
siihen aikaan iloinnut. Nyt niitä on paljon, ja parempia. Oli ollut jo
kauan ennenkuin hän lähti tästä peijakkaan kaupungista Helsinkiin.
Pikkukaupungissa, jossa häntä alettiin haukkua; kun hän ajeli naisia:
malliksi, saadakseen aiheita. Sillä hän kirjoitteli yhä edelleen. Mutta
nyt uudella tavalla, löydettyään itsensä äskeisistä elämyksistä.
Osasihan hänkin näet tuollaisia ... hemaisevia ja taiteellisia asioita,
jotka olivat muodissa: sellaisia kuin eräiden helsinkiläisten
runoilijain yönystävättäristään laulamat ... sellaisia, joita
pikkukaupungin herrat toistelivat keskenään joskus ... niitä hemaisevia
kohtia... Niin, vitsailemaan hän oli oppinut kuin Boccaccio ... jopa
olivat jotkin kohdat ehkä yhtä nasevia kuin Shakespearen.

Mutta tämä pikkukaupunki! Hänen kehityksensä kaipasi syventyä naisiin.
Ja silloin eräät perherouvat, joihin hän koetti iskeä, haukkuivat häntä.
Ja pilkkasivat niitä naisiakin, jotka antautuivat hänen seuraansa; aivan
hienoja naisia. Sillä Kikka oli silloin jo lakannut hakkailemasta
Mesopotamian heiluhelmoja. Ei silti, että hän olisi halveksinut
näitäkään tyttö-parkoja, jotka antoivat kaipaaville rakkauttaan, vaan
siitä syystä, että kaupunkiin oli tullut venäläistä sotaväkeä,
russakoita, jotka kaappasivat nämä naiset itselleen, -- ja auta armias
solttujen kanssa kilpailemaan: ne voivat pistää suomalaisen miehen
painetillaan puhki. Onneksi jäi kaupunkiin vielä sellaisiakin tyttöjä,
jotka eivät tohtineet edes upseerienkaan kanssa, vaikka rakkautta,
vapautta kaipasivatkin. Näiden tutuksi Kikka nyt koetti hankkia itsensä
ja pääsikin. Ensin erään kuumesairaalan piian avulla, johon hän oli
iskenyt sairaalan portailla. Piika auttoi hänet sitten sattumalta kolmen
sairaanhoitajattaren tutuksi, jotka olivat nimeltään Metsola, Kaipainen
ja Ruoju. Ja sairaanhoitajattarien luona hän sitten taas joutui
konttorineiti Tuulikki Pohjantähden seuraan.

Ah, hän eli tyttöjen keskellä kuin käärme ruusustossa, kahvilla,
voipullilla ja kermalla, jota hänelle kannettiin. Aina siihen saakka,
kunnes hän lähti koko kaupungista. Sen hän teki viime syksynä. Tuon
harmillisen juoruamisen tähden, johon ei ollut mitään syytä, sillä
vartioivathan nuo naiset itse toisiaan, jopa häntäkin. Ja varsinkin
näiden naisten itsensä kynsistä hänen täytyi lähteä! Sillä parhain
heistä, Sointu Metsola, jonka otsan sileäksi ja matalalle kammattu musta
tukka teki luonnollistakin viehkeämmän näköiseksi, hän, jonka kanssa
Kikka alkoi jo olla Ton Juan ja puhua hänelle vapaista aatteista ja
erään sveitsiläisen lääkärin kirjoittamista, naisten ja miesten asioita
koskevista puolista, niin, tuo tytöistä hempein, rikas Metsola, menikin
yht'äkkiä jonkun nuoren teologin morsiameksi, muuttuen samalla
sulhasensa vakaumuksen mukaan kiihkeäksi hihhuliksi. Ja sairaalan
palvelijatar Manta Ahma tahtoi sitten hänet naida: paiskautui kerran
pimeässä keittiössä hänen kaulaansa, se keltainen ja laihaluinen
rakastunut tyttö. Jos sen olisi antanut, naimisiin se olisi hänet
vetänyt, hänet, joka oli luotu muuhun. Eikä Kikka muuten ollut varma,
eivätkö toisetkin noista naisista, jotka tosin tuntuivat ajattelevan ja
katselevan häntä runoilijana, jopa neiti Pohjantähti jonkinlaisena
pienenä Shakespearenä, sittenkin etsineet hänestä vain miestä.

Ei, lipettiin tästä kaupungista täytyi; Helsinkiin, jossa sai vapaasti
tulla joksikin.

Hän aikoi näyttää vielä noille rouvillekin, jotka pilkkasivat häntä...
Nyt jo hän tulee Helsingistä takaisin huomatuimpina.

Katkeraa taistelua tämä on tosin alussa. Ei siellä Helsingissä riittänyt
paljoon se raha, minkä hän sai parturinsalongistaan. Mutta apua sekin
oli, kolmisenkymmentä markkaa kuussa. Ja hän keksi tähän pohjasummaan
lisää. Ei hän pelkästään kustantajien varassa, jotka pakkasivat sekä ne
vanhat ja muodista pois joutuneet runot että nämä uudet, sillä hän teki
tietysti edelleen työtä, -- nyt kaikkein parhaassa muodossa, sonetin,
sillä se oli runouden kukka, oli muodissa. Ei, Kikka hankki näille
uusille runoilleen, joissa hän tiesi jotakin olevan, vaikka niitä
hyljeksittiinkin muotovirheiden tähden ja soimattiin plagioimisesta,
paikkaa kuva- ja pilalehdissä, mielestään heikoimmille »Kurikassa»,
jolle kaikki kelpasi. Sillä tavoin hän mursi vapaahenkisyyden vainon,
joka ilmeni hänen runojensa hylkäämisenä kirjankustantajissa. Ja
varsinkin tämän nimeltä mainitun pilalehden ystävyys varatonta
taiteilijaa kohtaan muutti Kikan piankin hieman oikeinpa todella
sosialistiksi. -- Sitä paitsi hänellä oli toisetkin keinonsa. Kohta
Helsingissä hän oli vastannut »Työmiehen» takasivulle painettuun
ilmoitukseen, jolla »neljä pulista kärsivää neitosta halusi pulittomien
miesten tuttavuuteen»; näistä neljästä ei tosin sitten varastoon jäänyt
muuta kuin yksi, sillä vastauksensa valokuvan keralla lähettäessään oli
Kikka käsittänyt tuon »pulittoman» väärin; sehän tarkoittikin näet
rahapulaa. Mutta yksi jäi; hänet Kikka suggeroi jäämään, Kikka, joka oli
nyt muun työn ohella ruvennut paitsi itseään sivistämään, lukien
ranskalais- ja englantilais-suomalaisia sanakirjoja, myöskin tutkimaan
teosofiaa ja hypnoosia. Ja silloin hän huomasi olemuksensa parhaan
salaisuuden, nimittäin väkevän suggeroimisvoimansa, jolla hän hankki
itselleen pian toisiakin naisia: kolme, neljä sairaanhoitajatarta,
niinkuin täällä pikkukaupungissakin, mutta intelligentimpiä, yhden
sikarikaupassa palvelevan neidin, ja jonkun sodassa olevan korkean
venäläisen vänrikin rouvan, yleensä kaikki intelligenttejä, joskin
vaatimattomia. Ainakin yksi heistä meni tiedottomaksi, kun Kikka
hypnotisoi häntä, katsoen oikein lujasti hänen silmiinsä, ja makasi
sitten tiedottomana toista päivää; tämä oli postineiti, kyllä jo
ikäihminen, mutta intelligentti. Kaikki he puhuivat Kikan kanssa
runoudesta, tuoden tullessaan hänelle paitsi voipullia ja kermaa kahvia
varten silloin tällöin mantelileivoksiakin, jopa illoin munia ja
makkaraa. Ainoastaan ensimmäiseksi suggeroitu oli vaiti ja siisti hänen
huonettaan. Mutta venakko oli hänen hurmaava suhteensa.

Miehiäkin on Kikka suggeroinut, nimittäin lehtien toimittajia, jotka hän
on saanut usein ostamaan hänen kaikkein heikoimmat runonsa, ne vuosia
vanhat.

Ja nyt viimeksi hän on suggeroinut kirjakauppias Aapeli Muttisen.
Muttinen lupasi näet katsella hänen runojaan.

Kun se nyt ottaisi ne! Täytyy edelleen suggeroimalla häneen vahvasti
vaikuttaa...

Kas peijakas: moniääninen seinäkello lyö jo puoli seitsemän, Kikka
tempaa palttoonsa naulakosta, pistää hattunsa takaraivolleen ja juoksee
ulos. Pian hän kohtaa Pitkälläsillalla daaminsa, jotka ovat täkäläisiä,
niitä entisiä; ei vain yhtä, Sointu Metsolaa, hihhulipapin rouvaa.

Kesäinen päivä paistaa, virran pyörteet välkähtävät silmissä. Kikan
punainen naama nauraa, hän näyttää onnelliselta, hän saa ison vihon
syreeninkukkia rintaansa. Kaikki sujuu erinomaisesti, hän kävelee
daamiensa ympäröimänä, katselee vuorotellen kuhunkin heistä, bonjourin
helmat näkyvät lyhyen palttoon alta.

Nyt hän tulee Muttisen luo, joka tosiaan ällistyy naisten paljoutta. Nyt
hän riisuu saketteja daamiensa yltä, kumarrellen ja heiluttaen helmojaan
ja nauraen: »Hah, heh, hih!» Nyt ryntäävät naiset kilvalla leveään
maalaiskeinutuoliin. Nyt kiikkuu, rynkyttää, Don Juan siinä daamiensa
päällä. Nyt hän vie daaminsa katselemaan ystävä Muttisen huoneistoa,
»loaakkia», sanoo hän vitsillä. Nyt hän pysähtyy vatsa keikassa
kirjakaapin eteen ja huudahtaa tirkistellen kirjan selkää, jossa on
kultaisin kirjaimin: »Renan, Jeesuksen elämä», ja katsellen Muttiseen
pyörein, kummastelevin silmin: »Jeesuksen elämä? Mitä? Muttisen Aapeli
... Jeesuksen elämää. -- Mutta kas, mikä tuo kirja on? Paul ja Virginia,
ah, ahaa, jotain hempeistäkö asioista, hemaisevista naisista? Ja ah,
Bokkakkio ... ihan oikeako, vanha? Se on erinomainen kirja! Kuvallinen.
Tätäpä minä katselen. -- Hihii», nauraa hän nyt Muttisen Aapelin kanssa.
»Mutta pankaa tämä kirja pois ... daamien tähden! -- Minulla on vielä
hemaisevampia kuvia, -- naisia, saksalaisista kuvalehdistä leikattuja.
Tulkaa katsomaan, Muttinen. Tulkaa, taivaan nimessä...»

»Mikä se on, mitä se on?» huutavat naiset nähdessään Kikan ja Muttisen
piilottelevan kuvitettua kirjaa.

»Ei mitään, kuvaraamattu vain», sanoo Muttinen.

»Kuvaraamattu, mainiota!» huudahtaa Kikka ja taputtaa käsiään. »Mikä
vitsi ... pis ... bis Muttinen! Entä tuo ranskalainen kirja? Kuinka
siinä tuo sana ... tuo _femme_ luetaankaan suomeksi?»

»Luetaan _vam_», sanoo Muttisen Aapeli.

»Ahaa, _vam_, -- pistän sen muistiin, tarvitsen sitä erääseen runooni»,
sanoi Kikka. »Mutta tuossa taulussa ... Susanna ... hihii ... hahaa...
Mutta kuvassa ei ole raamia. Kuulkaas, minäpä tunnen Helsingissä
arkitehti Nikulinin. Mainio mies ... läheisiä tuttuja. Minäpä kirjoitan
hänelle, hän piirtää teille tauluun raamit! Erinomaista. Mutta,
muistaessani, terveisiä runoilija Spekulinilta... Tehän tunnette hänet,
Muttinen? Mainio mies, viiksekäs, terävät viikset, vaksitut ...
vitsikäs, sanoi, ettei hänen teoksiaan kukaan lue viidenkymmenen vuoden
päästä.»

»Paha kyllä, viiden», murahtaa Aapeli Muttinen.

»Paha kyllä, mikä sana, mainiota, Muttinen!» huudahtaa Kikka. »Mutta
pidetään nyt hauskaa ... seuraa daameille. Mitäs te, naiset, arvelette
tuosta raamittomasta taulusta?»

»Se ei ole mallin mukainen», sanoo neiti Pohjantähti.

»Kuinka niin, kuinka niin?» kysyy Kikka.

»Miksi täytyy taiteilijalla aina olla ... alastomia maalatessaan malli?»
kysyy neiti Kaipainen.

»Kuinkas hän muuten voisi naisen maalata?» sanoo Kikka.

»Maalaisi valokuvista», arvelee Manta Ahma.

»Hahaa», nauraa koko seura.

Kikka ehdottaa:

»No, no... Ruvetaanko me sokkosille? Tai ei ... ei, minäpä näytän
naisille jotakin uutta... Me ruvetaan hypnotisoimaan! Helsingissä
opittua... Te ... te olette opjektiivi, neiti Kaipainen. Minä voin
hypnotiseerata, sen tietävät monet, minulla on sellainen... No, neiti
... neiti Enne-Leena, katsokaa nyt vain silmiini... Oh, oh, ei voi
katsoa... Se naisen sydän! No, ei vaivata. Mutta ... anteeksi ... mutta
minäpä luen teille runon. Viimeisen runoni. Se on ehkä oikein hyvä, näin
jos tohtii itse sanoa. Ei, se ei ole vielä paperilla, mutta minä teen
sen heti. Ainoastaan arkki, jos saan luvan... Otanko paperikorista? Minä
asetun hetkeksi tähän kirjoituspöydän ääreen, istukaa te muut vain,
jutelkaa, minä saatan hyvin ottaa osaa pakinaanne. Hahaa, vitsillä
sanoen... Napoleon tikteerasi kolmelle yht'aikaa... Hetki hiljaisuutta.
Sonetti 47...»

Nyt Kikka kirjailee, kääntyen välillä muihin päin, jotka juttelevat ja
nauravat keskenään, ja nakkaa jonkin sanan heidän pakinaansa, jatkaen
samalla runoaan. Nyt ottaa Tuulikki Pohjantähti runon ja lukee sen
ääneen:

      »SONETTI NAISILLE.

      Yölamppuni punaisen sytytän ja hiirin
      työn ääressä ma valvon, runoilija-haamuna.
      On sallimus kolkko mun elämäni aamuna.
      Mut ylläni kuulen ma rohkaisevan viirin.

      Ja eessä näen runoilijain runoilijain piirin:
      sen ystävän, jolla on otsa kuin maamuna, --
      vitseillä kuin Heine, on lyöty veriraamuna, --
      ja Danten ja Boccaccion keralla Shekspierin

      He hymyilevät minulle, nuo nerot vähätuloiset.
      Ja myöskin toiset ystäväiset yhtä suloiset,
      ah, Sointu ja Tuulikki ja Manta, jotka antaa

      Voipullia ne antaa ja kermaa, muuta kantaa.
      En vaihtais siis sfeerien soitteluun ma Mantaa.
      Syön tuskassa, pois epäilykset alakuloiset!»

»Ah, ah!» huutavat naiset.

»Hyi, hyi», toruvat toiset.

»Omituista», miettii joku.

»Maamunat, hm -- hihuu», nauraa Aapeli Muttinen.

»Sanokaa, herra Kikka, mitä se kohta merkitsee teidän runossanne, siinä
runossa, jossa on riiminä: Maailman kanteleet niin kaatavasti soivat?»

»Riiminä?» huudahtaa Kikka. »Oi naiset! Heikkous on nimesi, nainen!
Sehän on miesten asioita, sellainen ... aivotyötä... Mutta kuulkaahan,
me Muttisen kanssa menemme nyt pienelle asialle, tulkaa, eikö niin,
Muttinen... Niin, herra kirjakauppias, ja kai kustantajani, täällä ovat
nyt ne runot. Mennäänkö toiseen huoneeseen? Luen niitä teille. Tässä on
yksi, se on parhaita, se alkaa...»

He menevät peräkamariin, Muttinen asettuu nojatuoliin, Kikka jatkaa:

»Se on tällainen, hiukan leikillinen: Yö hiipii kerakkeesi
immytunelmiin...»

»Kerakkeesi? Mitä? Hm ... häh?» kysyy Muttinen.

»Niin, se kerake ... vitsi, ymmärrättehän ... naisväestä... No, jos se
ei miellytä, niin tässä on toinen. Uutta tyyliä... Sillä tyyliä pitää
olla: Tuuti hiljaa elämän viljaa, Sointua sulhoa varten...»

»Hm, viljaa, hiljaa, liljaa, niljaa», mutisee Aapeli.

»Niin, ei löydy muita riimejä. Mutta ehkäpä te vakavammasta... Tässä on
sellainen: Oli minunkin syömeni kerran hellä ja hyvä, -- ja henkeni
herkkä ja...»

Muttinen kuuntelee kauan.

Siinä hän ajattelee, että Kikan ääni tuntuu levottomalta; ja eiväthän
nämä runot ole sen huonompia kuin muidenkaan. Mitäs, jos auttaisi häntä
esille? Kun on kerran Aapeli Muttinen.

Sen hän sitten sanoo Kikalle.

Kikka hyppii ilosta ja taputtaa käsiään. Samassa aukeaa ovi ja heitä
kutsutaan toiselle puolelle kahville. Siellä puhelevat naiset paraikaa
Peer Gyntistä. Neiti Pohjantähti on noussut pystyyn, hän on ummistanut
silmänsä ja sanoo:

»En muista erästä kohtaa siinä... Näin sen kyllä viimetalvena
Helsingissä käydessäni. Kaikkein kauneinta kohtaa... Jotakin hyvin
syvää. Miten se olikaan? Jotakin, jotakin se oli, sellaista... Ole ...
ole itsesi! Ei, miten se olikaan...»

»Hurraa, voitto!» huudahtaa Kikka saliin rynnäten.



KUOLLEET OMENAPUUT

tai miksikä ei perunoita?


Omenapuut Putkinotkossa ovat kuolleet, melkein viisitoista vuotta vanhat
omenapuut.

Syksy muuttui rajusti sateisesta kylmäksi ja peitti niiden oksat jäällä;
talvi palelsi sitten niitä vimmatulla pakkasella; ja lopuksi tuli kevät
kovin yht'äkkiä, kuumin päivin ja kylmin öin: kun aurinko lämmitti puita
ja kiihdytti niiden mahlan aikaisin juoksuun, niin yö hyyti ne ja
halkaisi niiden rungot.

Niin ne kuolivat.

Kirjakauppias Aapeli tuli kesän alkaessa syrjäisen lahtensa rannalle ja
näki omenapuut puutarhansa rinteellä mustina ja lehdettöminä, jo
irtautuvin kuorin.

Koko ympäristö varustausi pukeutumaan kesään; metsä, joka oli saanut
versoa melkoisessa luonnonrauhassa, oli kultaisen ilman harsoissa
vaaleasti vihreä ja pyrki lehteen ja kukkaan. Mutta omenapuut seisoivat
kaiken muun keskellä mustina, ne olivat kuin kalisevia luurankoja.

Otsa kurtussa ja huulet törröllään katseli Aapeli Muttinen ensin niitä.
Hän oli harmistunut, sillä hän ajatteli hukkaan menneitä vaivojaan, mitä
hänellä oli ollut noista hedelmäpuista.

Mutta samassa hän tunsi jossakin rintansa pohjukassa vieläkin kipeämmän
piston: niiden menneiden aikojen muistelemisen tuoman surun, jolloin hän
oli ne puut hommannut tänne. Mieleen johtuivat unelmat, jotka olivat
eläneet silloin hänen niitä tänne toimittaessaan, kauniit toiveet,
nimenomaan näihin puihin aikoinaan liittyneet. Ja miettipä hän siinä
ylimalkaan muitakin, noiden omenapuiden tavalla hukkaan menneitä
elämänsä asioita, luonnon jokapäiväisen ankaruuden hävittämiä.

Muttinen seisoskelee parvekkeellaan, keskellä korkeita koivuja, jotka
loistavat kevään vaaleutta, kiiltäen täynnä pieniä ja tuoksuvia
lehdenalkuja, ja katselee kuolleita omenapuitaan. Hänen mielessään
kulkevat kuvat niiltä ajoilta, jolloin hän oli nuorempi kuin nyt, niin,
ajoilta, jolloin tuo päälaki ei ollut vielä aivan kalju. Silloinhan ne
nämä omenapuut istutettiin.

Muttinen hymyilee ja nyökyttää päätänsä, sillä hän muistaa hyvin, että
hän oli suunnitellut tänne, tähän sangen pohjoiseen ja karuun luontoon,
kokonaista valtavan suurta hedelmätarhaa. Enimmäkseen omenapuita.
Kuusisataa, seitsemänsataa niitä piti täällä olla, ei enempää eikä
vähempää. Hän oli ajatellut tarhan istutettavaksi porrasmaisille
pengermille, jotka hän päätti kaivattaa tuohon huvilan ympärillä
olevalle pyöreälle rinteelle.

Kuinka ne puut sitten kukkisivat, varsinkin omenapuut, ja kirsikatkin,
oli hän silloin miettinyt. Koko mäen lähinnä rakennusta piti olla
piankin kevätkesin valkea kukista kuin luminen metsä. Kerran olisivat
puut ryhmyisiä, vanhan ja arvokkaan näköisiä, niiden oksat omituisesti
kiertyneitä. Silloin hän istuisi niiden varjossa jonkun naisen kanssa,
ja ympärillä pieniä pirpanoita. Entä ne makeat hedelmät sitten, joita
varsinkin omenapuut kantaisivat. Muttinen piti omenoista, -- vielä
enemmän kuin kirsikoista, koska omenat ovat isompia...

Niin kummallinen ei hän ollut siihenkään aikaan, että olisi koettanut
sijoitella tänne päärynöitä tai sitten luumuja.

No, kuutta-, seitsentäsataa ei niitä omenapuita tullut. Hän ei edes
tilannutkaan niin paljoa, vaikka oli ensin aikonut: sen verran hän jo
tinki alussa, että päättikin tilata ainoastaan sataviisikymmentä.

Mutta kuinka lienee käynytkään: tuli jos jonkinmoisia esteitä, ettei
tilatuista saapunut enempää kuin viitisenkymmentä.

Siihen ne hupenivat jo alussa, nuo seitsemänsataa, valtava hedelmätarha,
kaikenlaisten jo nykyään unohtuneiden pikkuesteiden vuoksi.

Mutta touhua oli Muttisella hommatessa ne viisikymmentäkin tänne maalle,
kun ne saapuivat kerran syksyllä taimistosta sinne kaupunkiin. Hän oli
käynyt kaikkien kolmen puutarhurin puheilla ja pakissut ensin heidän
kanssaan yhdessä, nähdäkseen kuka heistä oli asiaan pystyvin. Ja sitten
hän oli valinnut parhaan ja neuvotellut hänen kanssaan erikoisesti juuri
näistä viidestäkymmenestä omenapuusta, ennenkuin lähetti hänet sopivilla
ohjeilla varustettuna tänne maalle niitä istuttamaan. Itse ei hän
silloin vielä tänne joutanut, alkava ja vähävarainen mies; hänenhän piti
haalia rahaa näitä istutuksia varten. Mutta ohjeet hän sen sijaan antoi
tarkat: minkälaiset pengermät tarhurin piti teettää työmiehillä tänne
rakennuksen ympärille, -- juuri nämä samat pengermät, -- ja piirsi
hänelle valmiiksi kartankin, johon oli merkitty jokaisen omena- ja
kirsikkapuun paikka. Monilla muillakin evästyksillä Muttinen hänet vielä
varusti.

Ja kun hän ei silloin syksyllä päässyt töiltään kaupungista katsomaan
näitä istutuksia, niin hän ajatteli sitten kaupungissa kaiken talvea,
miltä ne näyttäisivät seuraavana keväänä, istutettuina sillä tavoin
hänen mielensä mukaan.

No, aivan hänen mielensä mukainen ei istutus sitten ollutkaan. Pengermät
eivät toteutettuina olleet sellaisia, joiksi hän oli ne ajatellut, --
eikä puutarhurikaan ollut niitä teettäessään noudattanut tarkalleen
hänen pyyntöjään. Ja mikä oli harmillisinta: monet puut kuivuivat jo
kyynärän korkuisina, niin huolimattomasti oli sekin valittu tarhuri ne
istuttanut. Muttisen täytyi kaivaa niitä pois paikoiltaan ja istutella
niitä uudestaan, syvemmin muokattuun multaan ja kauniimpiin asemiin.
Kuinka hän oli kaivellut hiki otsassa kuoppia, joiden piti hänen
mielestään olla oikein leveitä, ja täyttänyt ne ruokamullalla, tilansa
kaalimaiden mustimmalla ja kuohkeimmalla! Pää kuopassa ja leveä perä
pystyssä hän oli sitten istuttanut puita uudestaan.

Mutta niistä hänen omistakin istuttamistaan oli vielä kuollut monta; hän
oli jälleen itse tehnyt eräitä harmillisia virheitä.

Kolmisenkymmentä jäi kuitenkin niistä jäljelle, ja olihan työ niiden
puolesta monenlaisten toivojen valaisemaa. Niiden versovissa silmuissa
piilivät kauneimmat unelmat. Muttinen muistaa hämärästi ne kaukaiset
alkukesän päivät, jolloin hän oli puuhannut lantaa omenapuilleen;
lehmänlantaa hän oli koetellut, sitä oli vuokralainen, Juutas
Käkriäinen, neuvonut, kujilla palanutta, talven alla seisonutta; sitä
hän oli koonnut ja kanniskellut itse, Aapeli Muttinen. Mutta se tärveli,
turkkilainen, omenapuita, niin hän oli myöhemmin kylillä kuullut. Siksi
hän oli omin käsin kaivanut sitä jälleen puiden ympäriltä pois ja tuonut
niille nyt hevosenlantaa, ja sianlantaa, tallista. Kädet kyynärpäihin
asti moskassa hän oli touhunnut, sillä loma-aikana hän tahtoi vaalia
puitansa.

Hän muistaa, kuinka ne sitten ensi kerran kukkivat, pienikokoisina ja
hentoina, aukoen muutamia valkeita ja keskeltä punaisia kukkia, jotka
hänen täytyi nipistellä pois, etteivät puut rasittuisi liian nuorina.
Niin, Muttisen mieleen tulevat myöskin helteiset heinäkuun päivät, joina
hän oli hälyttänyt talonsa väen, Käkriäisen vaimoineen ja lapsineen,
kantamaan omenapuilleen vettä, kymmenet korvot alhaalta rannasta. Jopa
vieraansakin hän oli pannut siihen urakkaan, paitsi että hän oli
tietysti itse kantanut, mokomasta touhusta hiukan ärtyneenä.

Entä sitten puuhat niiden omenapuiden suojelemiseksi! Kirjeet
vuokralaiselle, ettei hän saisi antaa lampaittensa ja kirottujen
pässiensä niitä jyrsiä ... eikä jänisten talvella, isojen
rusakkojänisten, jotka tulevat aivan ikkunan alle helmikuun paistavassa
kuutamossa, pelkäämättä koiraakaan. Niitä jäniksiä piti ampua; Muttinen
hankki Käkriäiselle ampuma-aineet ja maksoi tapporahat. Ja peijakkaan
myyrät sitten, maanalaiset sissittäjät! Ja metsärotat. Jäniksiä vastaan
varattiin pahalta haisevaa hirvensarvi-rasvaa, ripustettiin sillä
täytetyt tulitikkulaatikot puiden oksiin; ja rotille merisipulit ja muut
myrkyt.

Kiviaidankin hän oli suunnitellut tuon alkuperäisestään paljon
pienentyneen tarhansa ympärille; mutta sen nousemista odottaessaan hän
oli antanut pystyttää pisteaidan, päistä somasti leikatuista laudoista
tehdyn; harmaaksi oli se jo muuttunut, jopa vihertäväksikin, kauniin ja
vanhan väriseksi... Viisitoista vuotta oli mennyt aikaa sen
rakentamisesta, sujahtanut.

Ja omenapuut olivat varttuneet, ja olivat oivallisia omenapuita! Kelpasi
näyttää vieraallekin, mitä niistä kuudesta-, seitsemästäsadasta oli
jäänyt jäljelle. Muttinen oli niistä ylpeä, kun tuttavat niitä
kevätkesällä ylistivät. Hän seisoi silloin ääressä aivan sanattomana,
niin onnellinen hän oli toisten ihailusta, ja vielä enemmän itse puista.
Ne olivat kasvaneet sievoisen töllin korkuisiksi; oksat olivat pystyt ja
suorat kuin monihaaraisen kynttilänjalan haarut: kestäisivät mainiosti
muhkeain omenain kuormaa. Ja kukkia ne olivat täynnä. Puut paistoivat
yhtenä valkeana tukkuna Muttisen silmiä huikaisten! Ampiaisia pörisi
niissä kaiken kevättä. Yhdessäkin puussa oli yksinään kolmetuhatta ja
seitsemänkymmentä kukkaa, luki Aapeli kerran.

Kymmenvuotiaasta hän oli antanut niiden jo kantaa hedelmääkin. Ja ne
alkoivat jo näyttää oikeilta omenapuilta, vanhoilta ja jykeviltä. Rungot
olivat tulleet hiukan vinoiksi ja kehittyneet muhkuisiksi. Oksat olivat
kiertyneet vapaasti, niinkuin oikea kauneus vaatii.

Entä omenat sitten! Muttinen maiskuttelee suutansa ajatellen niitä omia
Antonofkiaan ja Säfstaholmiaan, joita hän oli jo saanut syödä, jopa
antaa muillekin ... vieden sinne kaupunkiin laatikoissa.

Ja nyt, tulevana syksynä, Aapeli Muttinen aikoi pitää suuret kemut. Joko
täällä Putkinotkossa tai siellä kaupungissa. Kynttilöitä palaisi joka
huone täynnä lamppujen lisäksi. Vieraita joka huoneessa. Ja pöydillä
olisi varsinkin omenoita, omia omenoita.

Ja kun ystävät niistä pitäisivät, hän työntäisi niitä heille, -- jopa
oudoillekin. Työntäisi kilomäärin, pussittain, toisille lykkäisi koko
säkin selkään: »Ota, tuossa on, ryökäle, ota vaan! Ne ovat Muttisen
Aapelin omenoita.»

Ja nyt...

Kun hän tuli maalle, oli pakkanen ne kaikki tuhonnut. Kaikki
kolmekymmentä. Ei Käkriäisen huolimattomuus eikä viekas kateus ollut
niitä lopullisesti turmellut. Vaan kova pakkanen.

Kaiken neuvottelun, juoksun, touhun, vedellä virkistelyn tehnyt
turhaksi; kaikki suunnittelut ja pöyhkeilyn sillä, mitä niistä kerran
tulisi. Pakkanen hävittänyt Muttisen tarhan niinkuin kaikkien muidenkin
koko seudulla.

Pälkähtääpä nyt hänen päähänsä, viimeinkin, miksi rahvas täällä on koko
ajan suhtautunut näihin hänen omenatarha-hommiinsa hiukan kuin
pilkallisesti. Ja miksi tämän seudun talonpoikaistaloissa ei yleensä näe
hedelmäpuita: pakkanen tuhoaa näet ne ainakin joka viideskymmenes vuosi.

Hm, ajattelee Muttinen, tämäkin kauneus, ylellisyys on siis meille
liikaa. Ja moni muu...

Muuan toinenkin asia johtuu vertauskuvallisesti hänen mieleensä.

Niinkuin hän oli odottanut liikaa omenapuilta, niin muustakin elämästä,
mukavuutta, täydellisyyttä, sopusointua.

Nyt kiipeilevät omenapuut tuossa pengermiensä portaita ylös ikäänkuin
parvi kummallisia luurankoja, mustia luurankoja.

Ennen olivat ne jo olleet täynnä makeanpunaisia nuppuja ja hyvältä
lemuavia kukkasia.

Muttinen oli uneksinut, kuinka pirpanat leikkisivät noiden omenapuiden
alla, kuinka hän ja joku toinen, se akka, istuisivat vanhoina näiden
samojen kukkivien puiden juurella, silloin jo ylen suurien, mutta yhä
kukkivien. Kauas paistaisi lahden pohjukasta hänen omenatarhansa.

Hamekansaa hän oli rakastanut. Se asia oli muuttunut hänelle
yhdentekeväksi. He olivat alkaneet keskenään riidellä, kyllästyneet ja
eronneet... Monta oli sellaista tapausta jo ennenkuin nämä omenapuut
kuolivat.

»Perunoita täällä sopii viljellä», oli rahvas joskus hänelle sanonut.
Miksi hän olikaan vaatinut liikaa omenapuilta, vasten luontoa?

»Hm, miksi ei tosiaan perunoita?» hymähtää Muttisen Aapeli.



MUTTISEN AAPELI SODASSA

eli lapsettoman Mannun kosto.


Savossa Varkauden tehtaalla vuonna 1918. Talvinen yö. Seuraava päivä on
helmikuun 21:s.

Kiväärit räiskävät ja kuularuiskut ratisevat silloin tällöin pimeydessä.
Osasto Suomen vastamuodostettua ja vielä vapaaehtoista armeijaa
piirittää tehdasta, jossa on parituhatta suomalaista sosialistia,
kapinassa omaa hallitustaan vastaan, täällä niinkuin monilla muillakin
seuduilla, -- Venäjällä kuohuvien yleismaailmallisten aatteiden
kiihottamina ja Suomessa vielä juonittelevien venäläisten aseistamina
nujertamaan niitä kansalaisiaan, jotka tahtovat vapauttaa pienen maansa
venäläisistä.

Pohjaton pimeys. Ainoastaan joskus kohoavat taivaalle salaperäisinä
valonheittäjien säteet tuolta sahalta päin, sillä piiritetyillä on
tehtaan telakalta otettuja laivojen valonheittäjiä, -- sen matalan mäen
takaa, jonka toisella puolella ystävämme Muttinen makaa hangessa. Ei
kuitenkaan rintamaketjussa, vaan jätettynä varaväkeen, vartiostoon
rautatielinjan vierelle.

Valonheittäjien häikäisy osuu kauempana notkelmien aukoista rataan,
saattaen kiskot heikosti kiiltämään ja paljastaen paikoin vartijoitakin,
joita seisoo aina lyhyen välimatkan päässä.

He seisovat, vaikka ovat lähempänä vaaraa kuin Muttinen, joka makaa. Ja
pelkää.

Ja hän ajattelee, ajattelee.

Hänen takanaan kunnaalla on talo, sinne on tuotu haavoittuneita, sillä
jo eilen on tällä kertaa taisteltu, ja punaiset, -- ne ovat lyöneet
hyökkääjät takaisin jäälohkareista ja laivanrakennuslevyistä tehtyjen
patteriensa suojasta. Muttinen ajattelee: Mitä, jos he voittavat? Jos
eivät tottele tykkejäkään? Vaan ryntäävät kimppuun, nuo punaiset
paholaiset. Saavat kiinni hänet, raatelevat, puhkaisevat vatsan,
leikkaavat korvat, kaivelevat silmät päästä, niinkuin ne toisaalla
maassa kuuluvat tehneen.

Mutta pakoon ei voi lähteä; täytyy olla tässä, asian puolesta.

Tumman talon kulmalla kasvaa muutamia ikivanhoja kuusia, jotka näyttävät
valon joskus niihin sattuessa Muttisesta aavemaisilta. Sitten ne jälleen
pimenevät.

Yötuuli puhaltaa välistä, ja kuusissa käy silloin huokaus, joka tuntuu
Muttisesta milloin surunvoittoiselta, milloin niin synkältä, kuin se
uhkaisi jollakin hirveällä, -- haastaisi ikäänkuin jostakin kostosta;
ainoastaan joskus soi tuuli hiukan iloisemmasti, riippuen Muttisen
omista mielialoista.

Mistä tuo iloinen vivahdus? Siitäkö toivosta, joka pilkahtaa Muttisessa,
että Suomi saadaan viimeinkin vapaaksi? Monet etelämpänä ja lännessä
käydyt taistelut, joissa maan kansallinen, enimmäkseen talonpojista
koottu armeija on torjunut venäläisten sotaväen ja suomalaisten
punaisten raivoisat ryntäykset, lupaavat onnea.

Mutta kuinka pitkäksi aikaa? kysyy Muttinen itseltään ja katselee
mietteissään korkeuteen, syvään korville vedetyn reuhkalakin alta.

»Pieni Suomi ... ryssiä jää vielä kuusi-, seitsemänkymmentä miljoonaa...
Tulevat uudestaan ... kuitenkin», mutisee Muttinen. »Äh, nuo
sotakiväärit...»

Taas räiskähti laukauksia metsän pimeydestä, piiritysketjusta
varmaankin. Muttinen keskeyttää mutinansa, hän painaa päänsä hankeen, ja
sitten hän kohottaa hiukan lakkiaan, että kuulisi, viuhahtaako
harhalaukaus korvissa.

»Entä sitten, kun ne tulevat, ryssät? Silloin nämä hullut, joita vastaan
nyt otellaan, menevät russakkain puolelle... Sillä vapaus, millä
hinnalla se saadaankin? Verellä... Veljesverellä. Miten, miten
tällaisesta voi koskaan tulla pysyvää rauhaa? Ja kuinka voi ihmisen
kallo ymmärtää tämän veljesten raivon toisiaan vastaan?»

Ei, Aapeli ei ymmärrä...

Lieneekö se muista niin selvää?... Innolla he tappelevat, kahistavat.
Mutta hän ... hm ... pelkuri. No, seisoopa hän edes viimein tässä... Tai
ei, makaa maha lumessa, häntäväessä. Ja varustettuna haulikolla, niin
ruostuneella, ettei hän ensin saanut patruunaa työnnetyksi sen torveen.

Mitä tällaisella, jos ne punaiset, perkeleet ... hänen kimppuunsa?
Vähälukuiset oikeat kiväärit tarvittiin tuolla ketjussa...

Ja mitäpä hän paremmallakaan, -- hän, joka ei ole ampunut eläessään
muuta kuin yhden ainoan palokärjen, pienenä poika-parkana... Ei ole
hennonut, ei, ei ole viitsinyt.

Kiväärit taas räsähtävät.

Jos hän, Aapeli Muttinen, kuolisi täällä! Hän, jonka asiat ovat niin
hyvin, joka on rikas. Tällä tavalla! Hän, jolla olisi niin mukava
olla...

Ja oh, tuskaa!

Muttinen pörhistää korviaan, hän vetää alas paitsi lakkinsa reuhkoja
myöskin kamelinkarvaisen villapaitansa paksun kauluksen, joka kietoo
pussina hänen lyhyttä kaulaansa, sillä nyt hän on kuulevinaan jotakin.
Vingahtiko lähistöllä kuula? Suuren kuusen oksa rasahtaa, jotakin
tipahtaa maahan: varmaankin harhalaukaus. Tai vaaniiko häntä joku?
Muttinen liikahduttaa isoihin huopatöppösiin työnnettyjä jalkojaan kuin
paetakseen; mutta ei, täytyy tässä olla. Murhamiehiä vastaan, sillä
nuokin piiritetyt ovat tappaneet paljon täällä maaseudulla.

Hiljaisesta yöstä kuuluu etempää yksityisiä, epäselviä huudahduksia,
omituisen kolealla äänellä: päällikön komennuksia; ja vielä kauempaa
jokin säe marseljeesia, kehittymättömällä kurkulla laulettuna, sävelessä
haikea, epätoivoinen sointu.

Miksi tämä veljessota?

Edellisenä kesänä siitä oli ollut hajua, joskaan moni ei luullut sen
ennustavan tällaista. Maassa kallis aika... Europan sodan tuomisina
tullut, kirotun. Miksi pitääkin kansojen keskenään tapella, katistaa?
Kansojen? Nekö sitä tahtovat... Kyntömiehet, turpeenpuskijat, tehtaiden
kampien vääntäjät?... Edes pienet porvaritkaan? Ei, vaan suuret porhot
... liikkeet, jotka kilpailevat toistensa kanssa eri maissa. Ja siitä
kokonaisten kansakuntien kilpailu ... pakko tappaa toisiaan ... pässien.
Ja nyt tässä, -- kuinka pitikin tähän joutua? Tätä ajatellessa tulee
höperöksi...

Se kallis aika täällä, näillä Suomen kasvamattomilla kankailla...
Isoilla tiloilla siellä muualla, Lounais-Suomessa, maurusi työväki yhä
lisää palkkaa. Omistajat ... hm, enimmäkseen ruotsalaisia, eri rotua,
joka ei tunne suomalaista sielua, ei sen raivokasta vihaa ja
kostonvimmaa ... eivät tahdo lisätä. Vaikk'ei Muttinen ainakaan ole koko
suuren kansojen sodan telmäessä tavannut täällä yhtään tilallista,
pientäkään, joka ei olisi kehunut, että tämä sota, se on
maanviljelijälle kulta-aikaa Ja sitten tulivat lakot... Niitä nuo
tilalliset sanoivat isänmaalle ylen vaarallisiksi... Oh, eivätkö he
olisi voineet -- uhrautua, maksaen yli varojenkin, jos tätä isänmaatansa
rakastivat? No, ei kai se yksinään niiden porhojen vika. Tehtaillakaan
ei työtä, ei muuta raaka-ainetta kuin työläiset. Niissäkin lakkoja...
Turkkilainen tätä ymmärtäköön, suuri on asia. -- Ja lakoista ensin
asekahakkoihin: työväki tarttuu ryssien tyrkyttämiin kivääreihin, --
toinen puoli kansaa uhkaa Saksasta hankittavilla. Ja yhä leviää
sellainen kytö... Alkaa rosvoilu, jota Muttinen oli ensin ainoastaan
ällistellyt, ja nauranutkin. Siellä Turussahan oli tuo punainen kaarti,
jollaisia perustettiin joka nurkkaan maassa, hitto tiesi mitä varten:
sitä ei Muttinen silloin käsittänyt, -- ryöstellyt hienoja hattuja
tyttöheilakkainsa päähän ja rannerenkaita heidän käsiinsä, kelloja omaan
taskuunsa, ynnä hännystakkeja ja kiiltäviä korsteenihattuja
koristeikseen, ulvoen kuolevansa nälkään. Ja Muttisen ällistys muuttui
kummastukseksi ja kauhuksi, kun nuo näpistelijät häpäisivät
varakkaampien asuntojakin, liaten mattoja, repien tauluja, jopa heitä
itseään murhaten. Tällainenko oli Suomen työmies? Ei aivan; näitä arveli
Muttinen tekevän niiden irtolaisten, joita ryssät olivat sodan ajan
keränneet patteritöihinsä, -- turkkilaisinta osaa kansasta,
kelpaamatonta elämään omilla seuduillaan. Nepä ne aloittivat riehumisen,
johon sitten työväen lehdet yllyttivät toisiakin, väittäen luihusti,
että Venäjää vastaan aseistautuva porvaristo valmisteleiksen tappamaan
nälkäistä työväkeä, -- lahtaamaan kivääreillä niinkuin sikoja. Ja se
työväki oli niin alkeellinen, että uskoi tätä! Siinä määrin mikäli se ei
liene halunnut ainoastaan tekosyytä voidakseen itse aseistautua
vääntämään maata ihanteittensa mukaiseksi. Eikö liene enimmäkseen vain
totellut päälliköitään ... joiksi tulivat piankin villiytyneen rahvaan
linnoista irti päästämät metsärosvot ja vorot, miesmurhaajat. Näiden
johdolla nuuskittiin rikkaiden ruokia, rusinoita ... sekä ennen kaikkea
heidän asekätköjään. Ja tehtiin murhia...

Ja nyt paraikaa kulkee tuo työväkemme irtolaisten ja rosvojen kanssa
kiväärit olalla rintamaan. Tuhansittain on sitä kaatunut parina viikkona
Vilppulassa, Antreassa, Mouhussa... Kaatuen omien kansalaistensa
kuulista, joita vastaan se ryntää kuin päätön. Polttaa valtaamillaan
paikoilla kylät ja karjat, kiduttaa ihmisiä, varakkaita ja köyhiä,
elleivät yhdy heidän kanssaan polttamaan ja tappamaan... Niin,
halkaisevat vatsat, -- Muttisen pallea, jota raskas patruunavyö painaa,
vapisee, kun hän ajattelee noita ilkeitä venäläisten kiväärien
vartaita... Kirveellä hakkaavat poikki sormet, halkosahoilla jyrsivät
käsivarret. Vetelevät lihat reisistä, hautaavat elävältä.

Helpointa olisi olla sen, joka ei tätä ajattele. Mutta lieneeköhän niitä
montakaan.

»Tämäkö, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa?» mutisee
Muttinen. Hän, joka oli rahvaan lapsi ja ollut tekemisissä sen kanssa,
oli kyllä aina hymähtänyt niille kuvitteluille kansasta... Pitänyt niitä
romanttisina, hyvältä osalta... Ja aavistellut niitä ehkä
vaarallisiksikin. Mutta nyt, kun ne kuvittelut näyttivät koko valheensa
... kun hänenkin olisi tullut olla valmiina odottamaan yhtä ja toista
kansansa suurelta metsäläisainekselta, hän ällistyi, kuinka ihannoitu
hänenkin käsityksensä oli vielä ollut. Kukapa tätä olisi aavistanut?
Muuten kai olisi toisella puolen jo tiedetty varustautua paremmin kuin
haulikoilla, joita nyt maansa ensimmäisillä puolustajilla oli
käytettävinään. Näinkö typerää, kateellista ja salavihkaista oli osa
Runebergin kansaa?

Ja oliko se niin kehnoa, ettei sitä enää kannattanut edes koettaa
ymmärtää? Ei, Muttinen ei voinut olla sitä tekemättä, ei tappaa
sokeasti, ajattelematta mitään.

Hän oli sitä ajatellut, ajatellut. Oli kummastellut ja pelännytkin, kun
tehdas- ja irtolaisväki toista kuukautta sitten oli houkutellut maassa
raivoavan venäläisen sotaväen ryöstöretkille hänen kaupunkiinsa. Silloin
Muttinen piileskeli. Hän vapisi, että pian hänenkin talonsa katosta tuli
tupruaisi. Ja hän mietti, minne kyyristyä, perunakuoppaanko vai hankeen.
Mutta kun kaupungin pieni porvarikaarti sai jyrkällä käytöksellä vaaran
vältetyksi, niin kelpasi Muttisen myhäillä; hän tarjosi Bongmanille,
urhoista uljaimmalle, oikeaa vanhaa malaga-viiniä, pyöritteli silmiään,
joihin tulivat vedet, ja sanoi:

»Sinä olet kunnon mies... Hyvä mies... Olet patriootti.»

Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä. Sillä kun tammikuussa
alkoi tämä varsinainen peijakas, oikea sota, ja nuorta väkeä ryntäsi
kaupungista ja sen ympäristöstä kilvan Karjalan rintamalle, silloin
juoksi Bongman taas Muttisen luokse. Hänellä oli kädessä vanha
berdaanikivääri, rinnassa Suomen vaakuna, hänen tukkansa huiskahteli
innosta, hänellä oli eväsreppu selässä ja pitkät pieksut jalassa. Ja hän
huudahti:

»Tule nyt, mainiota!»

Aapeli istui paraikaa ruokasalissaan, paitahihasillaan, annos
riisipuuroa edessä.

»Häh?» kysyi hän.

»Ryssät työntävät punaisten avulla Karjalaan laumoja. Tie pohjoiseen voi
mennä tukkoon...»

Muttinen alkoi hädissään hokea, kuinka hän sitten pääsisikään täältä
pois... Norjaan, Ruotsiin ... sitä hän oli suunnitellut...

»Mitä?» kysyi toinen. »Minä komennan sinua sotaan.»

»Sotaan?»

Muttinen oli pudota leveälle takalistolleen... Ja hän selitti, ettei hän
ollut koskaan ampunut muuta kuin yhden palokärjen...

»Palokärjen... Mainiota, punapäinen oli sekin...»

»Punapäinen, häh? Mutta ... nämä lasisilmät...»

»Ota kahdet...»

Muttinen sanoi, että kyllä hän sitten... Ja on niin vaikeaa, ei jaksa
käsittää.

Bongman ei raivonnut tällä kertaa: hän naurahti, ja lähti.

Mutta Muttinen sulkeutui taloonsa. Ei ennättänyt hommautua edes
intendentuuriin, kuten Tommola, hyvä järjestävä kyky. Ja olisihan
sielläkin saattanut käydä kamalasti, jos nuo hirveät punakaartilaiset
pääsisivät kaupunkiin. Siksi ei Muttinen liikkunut kaduilla missään,
vaan painautui emännöitsijänsä pimeään vaatekonttoriin, pyyteli häntä
sanomaan, jos joku tulisi tiedustamaan häntä, että hän oli nyt
matkoilla. Sinne hän varusti itselleen telttasängyn, sellaisen kuin on
hyvissä sotaleireissä, polsterilla pehmitetyn, jolla hän köllötteli
puolittain valmiiseen asuun pukeutuneena, luumuputinkia ja yhtä ja
toista muuta hyvää muonituksenaan: sitä sopi lusikoida siellä pimeässä,
seinällä riippuvien hameiden alla, silmissä vedet. Ja miettiä, miettiä.
Että hänet, joka ei ollut koskaan ampunut muuta kuin kerran punapäistä
palokärkeä, tahdottiin ... eikö tätä riitaa olisi muuten saatu
sovitetuksi? Jos olisi ollut hallitus älykäs ... kuin Saksassa,
sellainen, joka olisi järjestänyt elintarveasiat niin, etteivät gulassit
olisi saaneet keinotella maasta pois syömistä ja siten yllyttää
nälkäisiä raivoon. Mutta jos gulasseja olisi ahdisteltu, niin olisi
hänkin, Muttinen, jäänyt vähemmälle sokerille! Niin, mutta punaisethan
tahtoivat muutakin hyvää... Tehtaat kruunulle. No, mitäpä siitä? Miksi
on harvain tehtaanpamppujen saatava työntää lakkariinsa koko mahdoton
voitto? Miks'ei osuutta työmiehille, -- niinkuin osuuskaupoissakin, tai
valtiolle? Ovathan nuo rautatietkin kruunun, mistä syystä eivät muutkin
liikkeet tämän yhteiskunnan? No, ne vaativat valtiolle maat, jopa
huvilatkin, venäläisten bolsevikkien tapaan, -- ja Aapelilla on
itsellään maatila ja kaupunkitalo. Ei, hullutusta tämä mahtoi olla! Ja
Muttista harmitti, että ne vietäisiin häneltä, vaikka hän olikin
muutamina hetkinä jo valmis antamaan ne, kunhan henki säilyisi. Sillä
mikä esikoisoikeus hänellä pohjaltaan oli niihin? Kymmenisen vuotta
sitten hän oli tilansa ja tonttinsa ostanut; niiden arvo oli nyt sodan
aikana kohonnut kaksinkymmenin kerroin. Mikä syy juuri hänellä oli saada
tämä ilmainen voitto? Miks'ei yhtä hyvin muillakin vuorostaan? Jos ...
ne punaiset tänne tulisivat ja vaatisivat, -- niin hän olisi hellä. Ja
köpittäisi, kuin ennen Tolstoi, tyhjin taskuin kotoaan pois. Kovaahan se
olisi, mutta olipa hän jo osansa saanut, kun taas noilla tulenpunaisilla
ei ollut muka maata. Monesti hän oli ajatellut surren sitä, että
maapallon kamara tälläkin seudulla joutui yhä enemmän tukkiyhtiöille tai
harvoille porhoille. Missä olivat nyt niiden tilojen entiset isännät?
Juoneet rahansa, holkkineet, rappeutuneet. He itse tai heidän pirpanansa
irtolaisia, juuri noita patterijätkiä, rautatiesällejä tai mustien
ruukkien työmiehiä, jotka nyt hyökkäsivät omaa isänmaatansa vastaan.

Ja hänelläkin, Muttisella, oli tähän kaikkeen syytä: hänellä oli tilalla
vuokralainen, jolle ... jolle hän ei antanut sitä maata. No,
vuokralainen oli kehno, ei sitä maata hoitaisikaan, enempää kuin nuo
entiset tiloiltaan jätkiksi joutuneet; myisi muille. Mutta kaikki ne nyt
maata tahtoivat ... ja eikö heillä ollut oikeus kokeilla? Kukapa sen
tiesi. Sekaisinhan tässä pää ihan meni...

Kuusi Muttisen takana humahtaa.

Hän kohottaa hangessa päätänsä. Mitä, mitä se kohisi?

Jos maattomilla olisi ollut maata ... jos heitä olisi opetettu sitä
säilyttämään ... neuvottu hoitamaan sitä, kun sen sijaan heille
pidettiin runollisia esitelmiä isänmaasta ... niin että he niitä
kuunnellessaan torkkuivat ... olisi nyt maassa ollut enemmän leipää...
Yleiseuropalaiset aatteet, joita nyt virtaili kaikkialla ... kasvaen
kerran varmaan verenpaisumukseksi ... alkaen täällä meillä vimmasta
sotaa vastaan, niin kiivaana epäilyksenä, että se nousi estämään sodalla
kansallisen sotalaitoksen syntymistä, -- niin, jos maassa olisi ollut
enemmän leipää, ei ehkä yleiseuropalaisten aatteiden virta olisi
murtanut itselleen meillä näin leveää uomaa...

Mantu ... huutaa kostoa...

Näin oli Muttinen miettinyt jo siellä piilossa emännöitsijänsä hameiden
alla. Ne mietteet olivat tehneet hänet lohduttomaksi, ja samalla oli
hänen sydämessään ja päässänsä ainainen ahdistus ja pelko. Että
vietäisiinkö hänet vatsalta halkaistavaksi... Jos näet nuo metsien
irtipäästetyt hirviöt voittaisivat. Suru ja kansallinen häpeä ja elämän
tuska kiusasivat häntä niin, että hänen matalaa otsaansa särki ja ettei
luumupuurokaan lopulta maistunut.

Viimein hän uskalsi hipsuttelemaan sukkasillaan huoneissaan. Ja lopulta
vei uutisjano, niin sietämätön uteliaisuus, ettei hän voinut sitä
vastustaa, hänet kaupungillekin. Siellä ... siellä hän näki
kuljetettavan paareja ... monia verisiä paareja kaupunkiin... Häntä
ylenannatti, hänen päätänsä pyörrytti... Ja hävetti ... ettei hän voinut
olla niiden mukana, jotka olivat lähteneet taisteluun... Sillä heitä
tarvittiin: punaiset eivät olleet vieläkään lyödyt, vaan vyöryttivät yhä
lisää venäläistä sotaväkeä ja lättiläisiä ... rättiläisiä ... omaa
maatansa vastaan... Tuhansittain niiden kuolemaksi, jotka olivat
rientäneet suojelemaan tätä Suomea. Kaupungista vapaaehtoisina kaikki
paitsi muonituksesta huolehtimaan jääneet ... hm, heissä oli tosin
myöskin Tommolan tapaisia. Kuusikymmenvuotiaatkin vanhukset, jopa pienet
poikanaskalit tappelemassa. Miten se oli mahdollista ... etteivät he
pelänneet? Ja ympäristön väki, varsinkin pikkutilalliset, lähteneet
tarkoin: eräitten taloista seitsemän, kahdeksan poikaa ja vielä kepin
nojassa köpittävä ukkokin.

Muttisen päätä alkoi yleinen isänmaallisuus huimata. Naisetkin touhussa
... valvoivat silmänsä kipeiksi ommellen kilvalla kaiket yöt
patruunavöitä, olkalappujen kultaisia Suomen jalopeuroja, käsivarsiin
Karjalan punaisia vaakunoita, viimeiseen asti jännitettyjä Savon
jousia... Talolliset tyhjensivät laarinsa muonittaakseen poikiaan...
Eikä Muttinen voinut enää syödä rauhassa luumujaan: hän muisti
kertomukset, kuinka nälissään vähälukuinen armeija oli taistellut
huikeita ylivoimia vastaan, maaten pari vuorokautta yhtä mittaa syömättä
hankihaudoissa, palelluttaen varpaansa ... ja ampuen yhä niin, että
ryssiltä riistettyjen kiväärien puuosat syttyivät palamaan.

Kansalliskiihkolle hymyilevä ja sotavirsiä kammova Muttinen ällistyi,
mikä -- Runebergin laulujen sotainen kansa täällä sittenkin eli. Niin,
sodanhaluinen kansa, mutta... Kuitenkin huimasivat hänen mietiskelyn
vaivaamia aivojaan omituisesti tarinat sellaisista rahvaanpojista, jotka
tahtoivat tapella, tapella, -- nauraen kuolemalle vasten naamaa.
Tappeluviettiä! Villiä sankaritarinaa jostakin sellaisesta
kansansankarista, joka ei koskaan suostunut ampumaan muuta kuin
seisoaltaan ... joka valloitti yksinään ja paljain käsin kuularuiskun ja
käänsi sen satoja ryntääjiä kohti; Bongmanista, jonka päästä vastustajat
olisivat maksaneet kultaa, talonpojista, joiden tunnuslauseena oli:
»Eihän mies kuole ampumalla.» Niin, ja sitten he menivät monet
kotipaikkoihinsa ruumisarkuissa. Muttisen silmistä tippuivat noiden
kaatuneiden jonoa katsellessa liikutuksen ja omituisen äitelyyden
sekaiset vedet: ruumiita.

Ne uljaat olivat enimmäkseen pikkutilallisia ... nuo, jotka olivat
kaataneet rintamilla tuhansia irtolaisia, jätkiä, tehdastyöläisiä,
rääsyihin tai venäläisten sinelleihin verhottuja, rangaistusvankien
johtamia... Ampuneet taistelussa tai sitten raivoissaan vangiksi
otettuaan ... peittäneet kentät omien kansalaisten ruumiilla: siellä he
makasivat liittolaistensa, ryssien joukossa, otsat puhki, rinnat
verissä, hampaat irvissä...

Parin viikon ajalla tuli Muttinen sellaiseksi, että ihmiset alkoivat
hokea:

»Hah hah, oletteko nähneet kirjakauppiasta? Naama venähtänyt, keltainen;
suu menee väärään, kun sodasta kerrotaan, silmät ammottavat haaleina, ja
vesi pyörii niissä, huulet alkavat tutista. Ja hän supisee itsekseen
jotakin...»

Viimein hänen täytyi lähteä. Täytyi omasta halustaankin, enemmän vimma
rosvoja vastaan kuin häpeä pakotti hänet tänne, jossa toiset ovat
otelleet jo kuukauden päivinä, punaiset lyöneet hyökkäykset takaisin ...
meikäläisille verisin tappioin. Punaiset, riivatut, riehuttuaan
täälläkin lähistöllä, tappaen herroja, talonpoikia ... pesiytyen
kirkkoon, jossa he teurastivat ryöstämänsä karjan, pistivät lehmien päät
alttarin reunalle ja jakoivat niille ehtoollista; sitten tanssivat
ristikäytävällä ja halasivat parvilla urkujen säestyksellä. Oh,
tällaisia kirkon vastustajia. Ei, tästä tulkoon loppu.

Yleinen virta nielaisi Muttisen mukaansa.

Mutta silti särkee hänen otsaansa ajatus, riipaisee joskus terävästi ja
vihlovasti. Ja yhä häntä peloittaa...

Ja hän tuntee, vaikka hänestä onkin selvää, että Suomi täytyy puhdistaa
moisesta saastasta, puhkaista musta veri ulos sen paisumista, ettei hän
enää tällaisen jälkeen, nyt ... kun hän on nähnyt tappamista, jopa ollut
siinä mukana ... ettei hän enää voi koskaan elää niinkuin ennen. Ei,
vaikk'ei hän juuri itse joutuisikaan surmaamaan. Muttinen tuntee, ettei
hän, joka rakastaa syvästi luontoa, voi enää tulevana keväänä nauttia
koivujen tuoksusta, ei aukeavien vesien entisestä välkynnästä ... tuskin
saattaa enää nähdä mitään kaunista. Kaikkialla pelkää huomaavansa
ainoastaan sotaa, kirottua ... ja murhaa; verta hän ajattelee näkevänsä
tippuvan metsien puista sadepisarain asemesta. Ja sellainenko pitää
hänen elämänsä olla silloin, kun Suomi viimein toivotaan saatavan
vapaaksi ... ja kukoistus puhkeaa kuorestaan? Muttinen rukoilee
palavasti, että hän pelastuisi edes jostakin ... vielä kauheammasta. Hän
rukoilee Jumalaa; hän tietää, että hänen on hassua rukoilla, jopa
väärinkin silloin, kun tahtoo jo tappaa. Vaikkapa vain roistojakin...
Oh, itse Iivarikaan ei tällaista jaksa ymmärtää.

Kuuset humahtavat taas. Sitä entistä ... uhkausta... Jota hän on
kuunnellut sielussaan viikkoja. Mannun kostoa. Ne puhuvat:

»Metsän he ovat hävittäneet, ettei se ole voinut suojata metsäläisiä...»

Se on Mannun laulua. Se jatkuu:

»Pellot he ovat kylväneet männyiksi tai heinään, niin etteivät pentuni
ole saaneet niistä ruokaa; niiden on täytynyt siirtyä tehtaisiin,
kaupunkiin. Mutta nyt kostaa Mantu. Nyt tulevat poikani takaisin
suurista kaupungeista ja tehtaista, he ovat vielä metsän lapsia,
hurjempia kuin verenhajuun päässeet pedot. He tappavat kaikki, jotka
näyttävät heistä vastustajilta ... metsieni hävittäjiltä, Mannun
ryöstäjiltä... Puhki vatsat, silmät pois päästä... Mantu, maa-äiti...»

Yht'äkkiä viiltää Muttisen päästä niin, että hän välttämättä tahtoisi
jotakin. On ikäänkuin häntä janottaisi. Mutta se jano on sielussa. Nyt
hän tietää, mikä tässä tuntuisi hyvältä: hän tahtoisi kuulla musiikkia
... iloista ... »Sotilaspoikaa» kymmenien torvien soitolla ... että se
tukkisi korvat ja juovuttaisi ajatukset ... jollakin innostuksen
nousulla.

Aamu on alkanut sarastaa, karuvaloisena ja ikäänkuin tylynä. Saattaa jo
erottaa hämärässä talot ja töllit, ja sitten nähdä kuulanreiät niiden
seinissä. Uuden päivän urakka kiihtyy. Tykit yhtyvät kiväärien leikkiin.
Jossakin jylähtää, ja korkealta Muttisen pään yli viuhuu jotakin ...
srapnelleja; ne räjähtävät tuolla sahalla ... tuntuu kuin joka
laukauksella luhistuisi raunioiksi suuri kivirakennus, haudaten alleen
miehiä ja naisia, kivääri kädessä raivoisasti ottelevia. Sauhupatsas
nousee metsän takaa, ja liekkien kielet vilahtelevat, saha on syttynyt
tuleen. Sitten huudetaan jotakin yhteisrynnäköstä ... kaikki on
Muttisesta kuin sekavaa unta, samalla sekä pahaa että ihanaa. Hänen
päätänsä särkee... Omat miehet taistelevat Suomen vapauden puolesta...
Hurjan komeaa tuo punaisten vastarintakin... Tällaista seikkailua ...
vie ajan hirvittävällä nopeudella. Sen se tekee; sillä kun yht'äkkiä
tulee lähetti, joka komentaa varaväen kauempaa radan vieriltä esille,
huomaa Muttinen, että tätä päivää on ollut kauan. Varaväkeä tarvitaan.
Muttisen on marssittava, hän ei tiedä minne. Mutta käsky on tullut hänen
piiritysosastonsa päälliköltä, hurjistuneelta, ei, urhoolliselta
soturilta, joka on ollut Saksassa, jääkäriltä, joka tekee mitä
velvollisuus vaatii. Velvollisuus! Aapeli marssii muiden rivissä,
hartiat ja niska koukussa, puuskuttaen hiessään ja kömpien huopakengin
hangessa.

Saha on valloitettu, se palaa. Siellä on kiinnisaatuja vankeja ... niitä
vartioimaan heitä viedään. Muut hyökkäävät toisille tehdasrakennuksille
päin, jonne punaisten lauma on perääntynyt.

Vangit pannaan heti tuomiolle, kenttäoikeudessa... Ovat käyttäneet
väärin valkeaa lippua. Sodassa -- muka käyttäneet väärin. Kuolemaan!
kajahtaa Muttisen korvissa. Mitä hän joutuu tekemään? Hän marssii,
tuntee järkensä yhä paksunevan. He menevät nyt rantaa pitkin, jonka
kahden puolen on lumessa punaisia, niljaisia tahroja. Joku kiljuu, että
menköön koko tehdas, vaikka se maksaa niin ja niin monta miljoonaa,
kunhan nuo roistot kukistetaan. Tehtaanomistajiako? Muttinen tuntee
vihaavansa häntä ... sekin ... tehtaineen ... ärsyttänyt rahvaan
kateutta. Mutta tämä ajatus keskeytyy siihen, sillä nyt heidän on
otettava vankijono. Vietävä sitä suitsuavan ja raunioiksi luhistuvan
sahan ohitse... Lumi on ympäriltä paahteesta sulanut. Eukko, joka kulkee
kahnustaa Muttisen vieressä, voihkaisee tuskallisella äänellä, että
rahalla näkyy pääsevän vaikka taivaaseen, koska herrat voittavat. Mutta
nuori, raskas nainen uhkaa: »Ei päivä niin alas laske, ettei se...» Ja
Muttisen mielessä välkähtää kuva kuudestakymmenestä miljoonasta
ryssästä, ja muidenkin maiden sosialisteista. Talonpoikaissotilaat ovat
vimmoissaan, he iskevät vankeja kivääriensä perillä ... kostoa janoavat
... murhista, silpomisista ... janoavat verta: hirveää metsäläiskansaa,
-- ei sittenkään oikeaa Runebergin... Vangit viedään jonnekin, asetetaan
riviin seinän viereen. Muttinen näkee edessään olentoja, joita hän
kauhistuu ... vaikka sääliikin. Sellainen valikoima henkisesti ja
ruumiillisesti raihnaan näköisiä. Tuolla ukko, lyhyt ja vääristynyt;
silmänsä näyttävät kipeiltä, ne ovat syvissä kuopissa. Siihen tuotuna
hän lyyhähtää kuin kauheinta aavistaen heti polvilleen ja rukoilee
heikolla, surkealla äänellä:

»Armahtakaa, Ristuksen tähden...»

Sitten mies, jonka leukaluut ovat kehittyneet kummallisen suuriksi kuin
mammuttitautisella. Ja tuossa poika, jolla on pieni pää, mutta siinä
mahdottomat, mustanpunaiset huulet ja älyttömät, suuret silmät. Ja
tuossa kääpiö, lyhyt, hartioilla tavaton pää; aivan kuin Velasquezin tai
Zuloagan tauluissa... Odotapa näiltä järkeä, tunteita. Voiko, voiko
tällaisia edes koettaa ymmärtää? Nyt hän ne näki, vanha idealistiherra.
Tähän asti olivat entiset romantiikan kuvailut rahvaasta häntä
pettäneet, -- moiseen asti. Tuokin tuossa! Roikale, jota hän tuntee heti
vihaavansa. Tuota jättiläistä, jonka hipiä on punainen ja terve, naaman
leukapuoli lihavahko, eikä otsaa laisinkaan: niin alhaalta se lähtee
luisumaan niskaa kohti; päälakea ei nystyrää. Hänet tuotiin juuri
Muttisen eteen, mies peittää silmänsä kämmenellään, sillä lakki oli
pudonnut tai paiskattu hänen päästään; luulee, että hänet ammuttaisiin
heti. Sitten hän vilkaisee kätensä takaa, ja kun näkee, etteivät
vartijat nosta pyssyjään, välkähtävät hänen sinertävät silmänsä kuin
ilveksen, ja aistillinen suu vetäytyy hymyyn. Hän alkaa ... alkaa
murista:

»Kerran sitä on kuoltava kuitenkin.»

Muuan talonpoikaissoturi, laiha ukko, jonka kasvot ovat sielullisesta
kärsimyksestä keltaiset, jopa melkein vihertävät, nauraa tuolla
syrjemmällä, vedet silmissä, ilosta, kun kuulee toisten kertovan, että
eräät pojat ovat ampuneet muutamia vankeja ... erehdyksessä. Hän on
uskonnollinen mies. Häneltä ovat punaiset murhanneet ainoan pojan. Nyt
hän näkee tämän pitkän vangin ilkkuvan kuolemalle. Hän juoksee luokse ja
uhkaa miehen ampua. Muttistakin kuohuttaa silloin yhä kummallisempi viha
tuota vihaamaansa kohtaan. Hän tahtoisi kiväärin ... sillä jos tuo
punainen hänen edessään saa vähänkin lempeyttä, hän karkaa kimppuun,
tappaa ihmisiä kuin ilves lampaita...

»Metsään!» kajahtaa syrjemmältä huuto, kenttäoikeudesta, jota
parhaillaan käydään. On tuomittu joku kuolemaan. Tuo vanki tuossa, joka
puhuu venäjää, eikä ymmärrä suomea eikä ruotsia. Kolme, neljä
talonpoikaa, kaikki kiihtyneitä ja kasvoiltaan verenpunaisia, taluttaa
hänet jonnekin lähelle, katsoen ympärilleen nauruntapainen irvistys
huulillaan. Sieltä, jonne mies vietiin, räiskähtää yhteislaukaus.
Muttisen sydäntä riipaisee, häntä oksennuttaa, pelkuria, ja otsaa särkee
kauheasti; ja samalla tekee hänen mielensä myöskin ampua. Tuossa väittää
vanki, ettei hän ole ryssä, vaikka hänellä on selvä musikan naama:
ulospuskevat poskipäät, tukka kuin ryssänkulin niiniä, ja sieraimet auki
ilmaa kohti. Hän puhuu aito-nilsiäläistä suomea. Jonnekin hänet viedään.
Kuuluu julistus, että joka kymmenes kapinoitsija ammutaan, paitsi
lisäksi erikoisen syyllisiä; ampujat kulkevat jo suitsevat pyssyt
kädessä kuljettaen vankeja rivissä. Pahimpia heistä on se ilveskin, jota
Muttinen vihaa. Hän sanoo olleensa punakaartissa alusta alkaen,
tappaakseen, ilkkuu hän röyhkeästi, porvareita, tilallisia, jotka eivät
tahdo luovuttaa köyhille leipää. Oli tainnut polttaa ja ryöstää jo
sievoisen joukon taloja, jatkaa hän, punaiset huulet ylimielisessä
hymyssä. Joku ammuttavista huutaa: »Eläköön vallankumous!» eikä tahdo
kuollessaan silmilleen peitettä ... kuolee kuin mies. Silloin se pitkä
roikale aikoo myöskin huutaa jotakin... Muttinen ei erota mitä: hänen
rintansa huohottaa, silmänsä ovat tylsät, mutta hän, hän tahtoo pistää
tuota ilvestä vatsaan, ampua...

Eräät tutut näkivät, että hänellä oli jotakin, mutta oli kiire, eivätkä
he saaneet häntä estetyksi menemästä teloitukseen; ja hän raivosi, löi
nyrkeillään ympärilleen, ja sanoi ampuvansa.

Lauhkea Muttinen ampui haulikollaan ihmisen, jota hän vihasi kuin
villipetoa.

Sitten hän ei kuullut kiväärien räiskettä, ei nähnyt välkkyviä, ilkeitä
pistimiä taistelussa, jota kesti vielä edelleen toista vuorokautta. Hän
mutisi näkevänsä aivoja, jotka pärskyivät veren seassa hänen edessään,
ja kuulevansa kuusten kohinaa, -- tahtovansa kauas, Sumatraan, jossa
kasvaa punaisia palmuja.

Tutkittavaksi säästettyjen vankien mukana vietiin Muttisen Aapeli
junalla Kuopioon: Niuvanniemeen, virkistymään joksikin aikaa. No,
harvassa on niin pelkureita.



BONGMANIN KUOLEMA

eli »... pro patria mori».


Sankarien haudalla, -- talvella 1918 käydyn Suomen itsenäisyystaistelun
sankarien, -- nuokkuivat verenpisarat: toiset vaaleanpunaiset tai
valkeat, toisten sisimmäiset terälehdet mustanpunaiset kuin tosissaan
hyytynyttä verta. Kukkien ympärillä on kasassa seppeleiden nauhoja,
jotka ovat hautakummun keltaiseen hiekkaan tahrautuneet ja kosteat
heinäkuun hiljaisesta sateesta, koko kesän sateesta. Kalmistossa käy
väkevä kukkien ja palsamihaapain tuoksu ja hautausmaan haju, ikäänkuin
kalman haju, lihava ja äitelä. Kauniiden petäjäin välitse, ikivanhain ja
vääristyneiden, kuultaa alempaa leikittelevin muodoin salmi ja sen takaa
sinertää uneksivaa metsäseutua, sekä pikkukaupunki valkeina ja
punertavina talopilkkuina.

Nyt tulee tuomari Oiva Tommola hautausmaalle, joku nainen, reipas ja
päättäväisen näköinen, käsikoukussa. Nopeasti ja iloisena astuu Tommola
sankarihaudan ääreen, laskee siinä päänsä alakuloisesti kumaraan, mutta
huudahtaa hyvin pian ja vilkkaasti naiselle:

»Kas niin, tämä on viimeinen kävelymme nyt, kihlattuni, armaani, -- tänä
mainiona kesänä, Suomen vapaustaistelun jälkeen. Muurmanniin ja Vienan
Karjalaan lähden, sinne, mihin on mennyt Suomen poikia paljon,
vapaaehtoisina engelsmanneja, ranskalaisia ja poseteivareita vastaan,
jotka sitä tietä pyrkivät turhaan Saksan kimppuun, -- paljon Suomen
reippaita poikia luomaan Suur-Suomea: liittämään Kalevalan kankaat
näihin muun Suomen peltoihin. Hoida nyt hyvin omaisuuttani täällä, --
tai omaisuuttamme. Myy ensi syksynä Muttisen Aapelukselta ostettu
kaupunkitalo ja maatila, jos hinnat ovat huikeasti kohonneet, -- hullu
Muttinen: myydäpä kaikkensa minulle, liian aikaiseen, oikeaa hintojen
nousua odottamatta, ja lähteä ulkomaille, Tanskaan, aikomuksella siirtyä
Amerikkaan, iäksi, niin kävi hänen heikolle sydämelleen viimetalvinen
kansalaissota, -- siirtyä syömään rahojaan ehkä Sumatraan, eh-eh.
Sellaista se on, kun on heikot hermot! Noh, ei ole luotu elämään se
kansa, jossa sellaisia on paljon. Mutta minä tahdon yrittää!
Muurmanniin! Vienan Karjalaan, jonne Suomen pojat ja saksalaiset yhdessä
voittamattomina ryntäävät, -- sinne minun on nyt ehdottomasti
lähdettävä. Siellä, siellä on suuria metsiä, mahdottoman vanhoja,
koskemattomia, joissa huikeat puut kaatuvat käyttämättä. Siellä on
koskia. Siellä on mahdollisesti mineraalipaikkojakin. Vielä tosin
kruunun, mutta... Saksalaiset perustavat varmaan sinne liikkeitä, kun se
maa on Suomen, järjestävät sen toisin, rakentavat kuljetusteitä. Nyt
juuri siellä täytyy koettaa, saisiko metsiä, lahjoitusmaita. Niillä voi
pian olla huikea arvo. Niitä menen katselemaan, tyttöseni. Sinä olet
näppärä, kauppaopiston käynyt, rullatehtaan konttorituolilla istunut, et
tyttöjen uniseen tapaan joutavana rullannut. Jos saat omaisuutemme
kaupatuksi ja seteleitä pankeissa uhkaisi jokin oikku, sijoita ne
jälleen johonkin afääriin, pyydän, ole uskollinen, armaani. Niin meidän
käy hyvin, kuten viimeiset vuodet yhä ovat minulle käyneet. -- Mutta
katso, tuossa se mies, jota saan kiittää tästä onnellisesta ja vankasta
olostani, osaltaan häntäkin, yhtä vapaussotamme sankareista! Tuossa
hiekan alla nukkuu tiedäthän, mies, josta kai olen jo sinulle kertonut,
maisteri Bongman. Niin, siinä hän nyt on, Väinö Leopold Henslev
Bongman.»

Tommolan pää painuu jälleen hiukan kumaraan, ja hän istahtaa
mietteissään lumivalkeaksi maalatulle penkille, joka on asetettu
sankarien haudan eteen, pyytäen silmin morsiantaan tulemaan viereensä ja
aukaisten sateenvarjonsa. Tommola istuu hetkisen vaiti, ja sitten hän
jatkaa:

»Kuinka omituista. Että hän oli sittenkin sankari, tuo Bongman! Sillä,
sinulle sen voin tunnustaa, minä en sitä aikoinani oikein voinut uskoa.
Minä olin hänen kanssaan huonoissa väleissä. Hän karkaili kimppuuni,
pisteli, kun pudistin päätäni hänen puheilleen ja hommilleen, jotka
tähtäsivät Suomen vapauttamiseen, Venäjän Karjalan, -- no, eihän: Vienan
Karjalan, -- valloittamiseen ja vielä sitäkin suuremman Suomen
luomiseen. Ja liikoja hänen suunnitelmansa ja kaikkien niihin liittyvien
unelmien vivahteet olivatkin -- siihen aikaan. Silloin hallitsi meitä
vielä Venäjän keisari, ja minä kuuluin, kuten nytkin, vanhasuomalaiseen
puolueeseen, silloin maltilliseen. Mutta nyt on Suomi vapaa, Saksan
lujan keisarin suojatti. Ja Bongman, meidän vapautemme puolesta
kaatunut, on sankari kaikkine liioitteluineen. Niinkö lienee, että
ihmisen täytyy liioitella saavuttaakseen jotakin, tässä tapauksessa
paljon? Mutta vähät filosofiasta!»

Tommolan kihlattu sanoo:

»Olet Bongmanista kertonut minulle -- merkillisiä asioita. Kuinka oli
sekin ... ja sekin tapaus? Ja se...»

»Ah, oikein sankari!» vastaa Tommola. »Merkillisiä, kyllä niin, olen
kertonut; sellaisia asioita, joille ennen nauroin ... osaksi, mutta
joille en nyt suinkaan naura. Mies, joka ylpeili sillä, että hän oli jo
pikku poikana Oulussa, aina, kun näki venäläisiä upseereita, vetäytynyt
syrjään ja puristanut kätensä, pienet kätensä, nyrkkiin ja katsonut
heihin vihaten, noihin ryssiin, nyt maastamme karkotettuihin. Mies, joka
koulupoikana oli pulpettinsa ääressä suuttunut ja pannut vastalauseensa,
kun venäjänkielen opettaja väitti suomalaisen sanan _sauna_ johtuvan
venäläisestä sanasta _banja_. Ja vielä jokunen vuosi sitten väitti
Bongman yhä, että _banja_ oli päinvastoin tullut sanasta _sauna_. Kuinka
lieneekään asian laita, en tiedä. Mutta totta on se, että hän oli
urhoollinen mies; hän on kuollut sankarina. Miten omituisia
keikahduksia! Olisin aikoinani pitänyt melkoisen arveluttavana, että hän
nuorena ylioppilaana agiteerasi meillä asevelvollislakkoa, kun oma
sotaväkemme lakkautettiin, -- pistipä perunakuoppaan pelkurit
nuorukaiset, jotka silloisten maltillisten ja pelkurien lehtien neuvosta
aikoivat mennä sotaväkeen tarkastettaviksi, Venäjälle vietäviksi. No, se
olikin vaarallista aikaa, Venäjä oli silloin mahtava; tai ei: Bongman,
peijakas, näki, että se oli heikko, sillä se ei jaksanutkaan ottaa
väkisin poikiamme riviinsä, vaan saimme maksaa asevelvollisuutemme
verona. Kuinka hän sen heikkouden arvasi, tuo Bongman? Omituista.
Sittemmin hän järjesti boy-scout-liikettä, hommasi pojille punakeltaisia
lippuja, muka jonkin voimakkaamman hengen symboliksi kuin sen, jota
sinivalkea hänestä edusti; no, suvaitsi hän sinivalkeaakin, sillä hän
tahtoi sulattaa tässä maassa sovintoon germaanit ja mongolit; mutta
vaikea oli senkin hänen poikashommansa edistyminen silloin vielä; se
olikin vaarallista. Ja vielä vaarallisempia Voimaliitot, joita hän
perusteli salaisesti ryssiä vastaan; vihaakin hän sai omilta
suomalaisilta siitä hommasta palkakseen, jopa säälivää ivaa, kertovat;
hullukaan ei voinut hänen puuhiinsa yhtyä, ei ainakaan moni meistä
suomalaisista, tietääkseni: keräämään ruotsalaistemme kanssa, niinkuin
hän, rahoja kiväärien ostamiseksi ulkomailta; ja sanoivatpa käyneen
kerran niinkin, että Sveitsi myi hänenkin kokoamiinsa miljooniimme
vanhoja, kelvottomia kiväärejään, jotka sitten ostajaimme puolesta
jätettiin ruostumaan johonkin katottomaan sveitsiläiseen muinaislinnan
torniin, mutta lopuilla rahoilla hummasivat ostajat muutamia viikkoja
Geneven tyttöjen kanssa. Mitäpä lienee Bongman tästä ajatellut? Samoin
kuin siitä, että jotkut maahan tulleet kiväärilastit täytyi upottaa
mereen tai jo maalle päässeinä paiskia järveen, -- se oli vaarallista
aikaa. -- Kunnes Bobrikoff ammuttiin. Silloin hän riemuitsi julkisesti,
vaikka, suoraan sanoen, me muut vapisimme ja nurisimme. -- Mitä vielä
muistankaan sankarista? Ensimmäisen suuremman vapausyrityksemme,
suurlakon ajaksi hän kuului jääneen tänne pikkukaupunkiin, kun junat
seisahtuivat kulkemasta, ja silloin hän oli tulla melkeinpä
mielipuoleksi siitä jännityksestä, mitä pääkaupungissa tapahtui; ja oli
sen jälkeen haikea surusta, ettei Suomi noussut jo silloin kapinaan
Venäjää vastaan ja lyönyt itseään irti ryssästä. Mutta sitäkin suuremman
tuskan toi hänelle suurlakon kintereillä asteleva venäläistyttämisen
taantumus, jolloin maa joutui niin ahtaalle, ettei boy-scouteista ja
urheilusta, saati sitten asehommista saanut hajuakaan lemahtaa. Silloin
hänen suomalainen innostuksensa löysi toisia purkautumismuotoja ... hm,
hiukan lystikkäitä siihen aikaan nähtyinä; -- mutta suurten ajatusten
kai täytyy liioitella, jos ne aikovat ... mutta helvettiin filosofit!
Hän suunnitteli erikoissuomalaista teollisuutta, piirsi keinutuoleja,
joiden sivuina oli kaksi Suomen vaakunaa, sapelit jalaksina ja miekat
kädennojina, sekä teki tuohesta housunkannattimia ja takkeja. Niin, tai
jotakin siihen suuntaan. Hän jumaloi Kalevalaa maailman parhaana
kirjana, kuten se suuresti saattaa olla. -- Kului siinä kohta viisi,
kuusi vuotta, tuli maailmansota, Saksa joutui Venäjää vastaan. Kuinka
hän riemuitsi keisari Vilhelmin voitoista, kuinka hän kulki
maaseutulaistuvissa ja näytteli ontuvalla jalallaan, sikari toisessa
kädessä ja toista heiluttaen, ja nauraen, miten Preussin kaarti marssii.
Komea näky tosiaan, voittamattomat marssien suorassa rivissä, jalat yhtä
tahtia nousevat, rivi ei yhtään käyristy. Tosin Bongmanin kipeään
jalkaan koski, kun hän iski sitä permantoon; se oli liioittelua, mutta
kurin ihailija hän oli. Sitten hänkin alkoi hommata poikia Saksaan,
taistelemaan ryssiä vastaan, oman päänsä uhallakin, santarmit
kintereillään; olisi kai mennyt sinne itsekin, mutta hänellä nyt oli se
kämpä, ja tarvittiinpa sellaista miestä Suomessakin. Ja miten hän oli
onnellinen, kun sai tietoja, että poikamme Saksassa kunnostautuivat.
Ravintoloissa, juotaessa punssimaljoja keisari Vilhelmille, hän vannoi
ja vakuutteli, että Suomen pojat olivat valloittaneet sen tai sen
kukkulan ranskalaisilta, lepakkomiehiltä, ja englantilaisilta,
väkäleuoilta, valloittaneet aivan yksin. Sillä niistä pojista,
kotimaassaan joskus ennen afäärinsä esimerkiksi fuskanneista, oli
Saksassa tehty oikeita miehiä, ei surkua sodan vaivoissa koskaan. Ja
kauas he näkivätkin tulevaisuuteen, samoinkuin myöskin Bongman,
innostuksensa antamalla vaistolla. Omituinen on todella sydämen vaisto
tienviittana! Sillä maallemme tulikin sopiva hetki: Venäjän suuri
vallankumous, jolloin venäläiset lupasivat Suomelle vapauden.
Kummallista, miten olen viime aikoina joutunut näitä asioita tuumimaan,
kuin mikä Muttinen. Silloin sommitteli Bongman Suomen valtakunnalle
lippua; entiset lukemattomat mallit eivät miellyttäneet häntä: toiset,
puna- ja keltarantuiset, olivat hänestä kuin naisten alushameita,
toiset, joissa oli sininen risti valkealla pohjalla, kuin
raittiusravintolan osoitekilpiä, -- eikä Bongman suinkaan ollut raitis.
Hän kiisteli, jopa joskus tappelikin kuin leijona punapohjaisen
leijonalipun puolesta; se leijona ei hänestä ollut lipussa sopiva; hänen
mielestään olisi meidän oikeassa lipussamme pitänyt ulkolaisen elävän
asemesta olla jokin kotimainen, parhaiten karhu, -- mutta sehän oli
venäläisten symboli. No, nythän se punapohjainen lippu jäikin; punaisten
kapinan vuoksi tuli punainen ihan inhottavaksi. Ja liian kopea se lippu
olikin pienelle ja köyhälle maalle. Ei, vaatimattoman valkean vaatteensa
alla on Suomi marssiva suuruuteensa saksalaisten kanssa. -- Mutta pianpa
sai Bongman jälleen muuta ajattelemista. Lippumme liehuivat katoilla,
mutta ryssien armeijat eivät lähteneetkään Suomesta pois; ne alkoivat
päinvastoin ryöstellä jo muutenkin sodan aikana puutteeseen joutunutta
maata, ja sosialistimme tuntuivat aikovan yhtyä vihollisiin, tehdessään
lakkoja tehtaissa ja maakartanoissa, aivan mahdottomia palkkavoittoja
vaatien, nimittäin nuo ryssien väliköissä pilatut ja laiskistuneet
patterijätkät, kuten minä ja Bongman heitä arvostelimme. -- Mutta kyllä
jätkät asettuvat, kunhan ryssille annetaan maasta krakoviakia ja
Ville-keisarin rautakourasta jäniksenpassi, ja jätkille oppia, sanoi
Bongman. Eikä hän pelännytkään venäläistä sotaväkeä, jonka
panslavistinen bolsevikkihallitus katsoi pahoin silmin Suomen
riistäytymisestä irti Venäjästä, tahtoi tukea punaisiamme, elintarpeiden
ryöstäjiä. Ei, Bongman ryhtyi järjestämään suojeluskuntia
sosialistejamme, armeijaa Venäjää vastaan. Perin pahaa kansastamme
uskomatta hän teki sen silloin vielä.

»Niin, niin, vuosi sitten kesällä Bongman kehuskeli iloisesti leikillään
maataloissa ja tölleissä, koettaessaan saada kansaa ryssää vastaan, että
pian tässä noustaan, pian hänellä on kenraalin nauhat housuissa; ja
seuraavassa marraskuussa hän sai paeta oman isänmaamme työväen
punakaartia metsissä, loikoa öitä tölleissä piillen kehnoissa sängyissä,
punanahkoja korvistaan ja tukastaan ravistellen. Ja punaiset ottivat
hänet kiinnikin, eräänä iltana maalaissaunassa; he tanssittivat häntä,
perkeleet, alasti hangessa, he anastivat hänen kannussaappaansa ja
antoivat huopakengät jalkaan, he uhkasivat viedä hänet jononkin
työmies-ja sotamiesneuvostoon, mutta juuri saunasta tulleena hän
vilustui köysissä kurjien saattajiensa, jätkien reessä, sai kuumeen ja
laskettiin sairaalaan. Siellä Bongman ihan itki surusta: kyyneleet
suuret kuin karpalot virtasivat hänen silmistään; hän ei ymmärtänyt,
miksi sosialistimme yhtyivät ryssiin omaa isänmaatamme vastaan.
Sellainen oli Bongman, isänmaatansa rakastava; hän ihaili silloin vielä
punakaartiakin, kun näki sen marssivan riveissä, sotaväen malliin.
Olivathan nuo punanauhaiset suomalaisia, ja tottelivat käskyjä, joskin
puoluejohdolta tulleita, sokeasti kuin sotaväki, iskivät sellaisella
komennolla vaikka päänsä seinään, niin että otsikko rusahti. Jospa he
vain olisivat iskeneet maan vanhaa vihollista, suri Bongman. Mutta nyt
he ryhtyivät jo lyömään ryssäläiskansan pistimet omien
kansallismielisten porvariemme rintaan. Kummallista tämä on yhäti
minustakin. Tämä keskinäinen eripuraisuutemme, jonka täytyi kehittyä
kansalaissodaksi. -- Kun selvä taistelu alkoi ja Viipurissa tapettiin
meitä porvareita, veri laskettiin kurkusta pyttyyn, silloin katosi
Bongman täältä ympäristölle ja palasi kaupunkiin kuin myrsky
parikymmentä suojeluskuntalaista mukanaan. Hän varustausi sotaan, hän
hankki valkean karvalakin, hänen rintapielensä täyttivät patruunavyöt ja
keskellä rintaa oli Suomen leijona vaakuna, hihassa Karjalan taistelevat
miekat. Iloisesti hän lauloi: 'Rientäkäämme, savolaiset, sekä poiat
pohjalaiset!' Vannoi, että nyt on hetki tullut, parin viikon päästä on
viimeisellekin ryssälle annettu maasta iäksi krakoviakia; sitten
riennetään Vienan Karjalaan, jossa, lauloi hän, kultakäköset kukkuu, ja
valloitetaan Pietari, josta tehdään suomalainen kaupunki, sillä se on
täysin suomalaisella alueella, ja vähitellen, vuosikymmenien kuluessa
leviää Suur-Suomi, minne hän sanoikaan? Kamtšatkaan asti, jossa se yhtyy
meidän mongoliseen veljeskansaamme, japanilaisiin; se oli tietysti
puolittain leikkiä. Eikä hän pitänyt punaisten kapinaakaan vielä vallan
vakavana, kun lennätti pienen ryhmänsä kaikkein ensimmäisinä Viipuria
suojelemaan, Karjalan vilkkaalle rintamalle. Kourallisen huligaanejamme
hän sanoi heti kukistavansa; ryssistä ei vaivaa, koko kansamme noustessa
näet heitä ajamaan pois. Emmekä me muutkaan ymmärtäneet asiaa kovin
vaaralliseksi; kunnes tuli tieto, että työväki koko Etelä-Suomessa oli
aloittanut sodan porvareita vastaan, ja aloitti jo näilläkin main, mutta
silloin oli meidän pakko nousta. Bongman palasi rintamalta kokoamaan
väkeä lisää; suorastaan ihmeitä olivat suojeluskunnat tehneet huonoilla
aseillaan, kaksinkymmenin verroin luvukkaamman vihollisen kuularuiskuja
ja kanuunoita vastaan. Vielä hän oli tuskassa, miksi niin suuri määrä
meidän omaa kansaamme, puolet siitä hyvin, oli mennyt ryssien puolelle.
Mutta kun Muttinen aprikoi ja filosofoi syitä ... paitsi köyhempien
tuhmuutta ja nälkää, varakkaiden ja maanviljelijäin itsekkyyttä muka,
etteivät he hellittäneet viimeisiä murujaan tarvitseville, noudattamalla
takavarikkolakeja, vaan pistivät itselleenkin piiloon, niin, ehkä
toivoen aseita aittojensa suojaksi, -- myöskin muka joitakin tulevia
yleismaailmallisia aatteita, tuulentupia kansojen välisestä liitosta,
joka estäisi niiden hallitukset syöksemästä niitä keskenään sotiin,
joista on etua kapitaalille ja mainetta kruunuille, -- sekä mutisi
jotakin filosofiaa rahvaan ainaisesta vastenmielisyydestä sotakomentoa
kohtaan, jota porvarit meille perustivat, vaikk'ei Muttisesta ollut
varmaa, voisimmeko siten näin pientä maata ryssältä suojata muuten kuin
Saksan avulla, mikä apu jälleen hänestä näytti epävarmalta meille,
porvareille, jos saksalaisetkin nousisivat kerran kapinaan sotaista
keisariaan vastaan, -- ja sitä luuli Muttinen tulevaisesta Saksan
kansasta ... filosofi: tiuskahtelipa hän tämän suurvaltojen sodan
tekevän kansojen silmissä isänmaan ja kristinuskonkin käsitteet
rikokseksi, joista niiden kannattajat, mitä lienevät, saavat maksaa
verellään...

»Mutta kun Muttinen näin filosofoi ja huokaili, ja ruikutti, ja valvoi
yöt, ja kulki vedet silmissä ja oli kyllästynyt ihmisen elämään, silloin
tämä Bongman, niin, ennen nauramani, menetteli kuin elävä ja terve mies,
kun syttyy tulipalo tai kun hän joutuu hankalaan rahapulaan: jos ei ole
kolikkoa taskussa, millä päivänkin elää, hän hankkii ensi hätään edes
jotakin, ja sitten vasta ajattelee suurempia afääreitä. Jos punaiset
voittaisivat, joutuisi maa venäläisiin mullistuksiin. Se oli ensin
estettävä, sisällisiä vikoja ei ollut nyt aikaa paikata. -- Ja sota oli
hänelle iloa, jonkinlaista Vänrikki Stoolin sankarilaulua.

»Hän oli rintamalla kuolemaansa saakka. Intendentuuriin tuli hänestä
hämmästyttäviä sanomia. Hän oli haavoittunut monta kertaa, viety
sairaalaan, ja rynnännyt haavat auki jälleen taisteluun. Hän oli
nurisematta maannut juoksuhaudoissa hangessa vuorokaudet yhtä mittaa,
saamatta muuta ruokaa kuin kuivan leivänpalan; hän yleni kapteeniksi
asti; hän oli innostanut pientä pataljoonaansa, hän oli ampunut niin
että sai jäähdyttää kuumentunutta kivääriänsä kinoksessa; hän oli
lukemattomat kerrat noussut srapnellituiskussa tupruavan lumen, mullan
ja rakennusten sirpaleitten alta yhä vain nauraen ja kiroten ja huutaen:
'Mainiota!' Hän oli kiskonut sotamiehiään jaloista esille samoista
sirpalekasoista. Hän oli valloittanut melkein yksinään tykin, hän oli
hypännyt vallille heiluttamaan lakkiaan ihan vihollisen näkyvissä,
huutaen tunnuslausettaan: 'Suur-Suomi ja Saksan Vilkko!' Hän oli
lepohetkillä maannut kuorsaten navetoissa, kun kanuunat jyskivat
ympärillä, tuo ennen niin hermostunut mies; sota karkaisee ja kasvattaa.
Hän oli veistellyt suuria räikkiä, sellaisia, joita jänisjahdissa
käytetään jäniksiä liikkeelle säikytettäessä, ja pyörittänyt niistä
kuuluville kuularuiskun ääntä muistuttavaa pauketta: meillä ei näet
ollut paljon kuularuiskuja, nyt luuli vihollinen hänen räikkiään niiksi.
Hän sepitti vihollisesta monia häpäiseviä pilkkalauluja, joita koko
armeija sitten veisasi, hän otti lehmänkellon, ripusti sen puun oksaan,
soitteli sitä ja kutsui punikkeja saamaan lyijyrokkaa. Kun punaiset
huusivat juoksuhaudoistaan meidän puolelle: 'Mitä asiaa teillä,
maakansalla, on täällä, sodassa porvareita vastaan; menkää kotiinne
tekemään tunkioita!' niin vastasi Bongman omalta puoleltaan: 'Niin on
tehtykin; on jo pantu pohja ryssistä, teidät pannaan päälle.' -- 'Tulkaa
tupakalle, lahtarit', huusivat punikit. -- 'Ei me polteta Majakoita!'
vastasi Bongman, -- itämaisen tehtaan savukkeita näet. Hän teki
rankaisuretkikuntia; missä valkeain rintaman takana vielä tarvittiin
seulojaa, sinne kutsuttiin Poltti, kuten häntä ennen nimitettiin,
joukkoineen; hän vangitsi punikkeja ja vei tutkittavaksi kavalluksesta,
eikä ollut vangilla mukisemista; jos hän sanankin virkkoi, Bongman
sieppautti metsään ja annatti 'leipäkorttia', ammutti, ymmärrät, --
talonpoikaisarmeijamme ei liioin kursaile, -- ja sitten punikkimullikat
hautaan ja kalkkia päälle. Meni siinä viattomiakin. Ja se on sotaa. Ja
mitäpä hirmutöitä sosialistitkin tekivät punaisessa Suomessa: kaivoivat
silmät valkeilta, keittivät, paistoivat, ristiinnaulitsivat.

»Niin hän ponnisteli, puuhasi, tulisti joukkojaan, valloitti asemia;
hänen tumma muotonsa oli ollut melkein musta ruudinsavusta, hän oli
ollut aivan veressä, pölyssä, tukkansa ja partansa kasvaneet sekaisin,
valkea lakkinsa niin hemmetin likainen, vaakunansakin repaleiksi
kuluneet. Eikä hän ajatellut muuta kuin taistella isänmaan puolesta.

»Hän kuoli kuin sankari, Ahvolassa: sai, ennenkuin näki
itsenäisyystaistelumme lopun, kuulan sydämeensä.

»Ja häntäkin, -- menneet heikkoudet unhoon, -- me saamme kiittää
vapaudestamme. Ellei häntäkin olisi ollut, jos punaiset olisivat
puhkaisseet täällä valkeain rivit, miten olisi maamme käynyt? Olisinko
nyt Muttisen omaisuuden ostaja, mies, jonka käsissä se varmaan on
karttuva kymmenkertaiseksi, sillä vielä on jäljellä tätä suursodan
aikaa? Ei, onnellinen olen vapaudesta. Nyt saa elää, tehdä jotakin. Minä
lähden Vienan Karjalaan, koettamaan, ennenkuin saksalaiset sinne
joutuvat. Älä ole huolissasi, armaani, minä olen voimakas mies ja
urheilija. Kyllä selviän tästäkin startista.»

»Ihmeellistä tuollainen reippaus, sankaruus», sanoo Oiva Tommolan
kihlattu. »Sellaiset miehet ovat kuin Runebergin kansaa. Täytyy ottaa
häneltä kukkia muistoksi.»

Nainen katkaisee verenpisaran sen ristin edestä, jonka valkeassa
laudassa on kirjoitus: Väinö Bongman. Tommola taputtaa häntä isällisesti
ja suojelevasti hartioihin.

Sitten he jatkavat kävelyretkeään kalmiston takana kohoavalle kankaalle,
jonne Saimaan ulapat näkyvät harmahtavan surumielisinä. Verenpisarat
haudalla jäävät hiljaisuuteen, lempeään sateeseen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuolleet omenapuut - Runollista proosaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.