Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon

We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki
Author: Lehtonen, Joel, 1881-1934
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki" ***

Rakastunut rampa
eli Sakris Kukkelman,
köyhä polseviikki

Joel Lehtonen

Ensimmäisen kerran julkaissut
Karisto 1922.

Tietä pitkin kulkee omituinen olento. Kulkee ... tai paremminkin
liikkuu. Loikkii nelinkontin... Hän on niin kuin koira tai jänis.

Synkkäin kuusien reunustama tie hukkuu syksyiseen sumuun, niin ettei
häntä kauempaa tarkasti erota. Huomaa ainoastaan, että jokin olento se
on ... olento, joka hyppii kömpelösti. Sen päässä heilahtelee jotain
pitkää ... ja seljässä keikkuu jokin esine.

Nyt hän on tullut lähemmäksi ja nousee pystyyn maasta... Ikään kuin
pyrkien inhimilliseen asentoon. Hän ei enää loiki, vaan kävelee...
Tuossa hän tulee, selvenee yhä raskaassa sumussa. Tulee kuin
neliskulmainen puulaatikko. Laatikon alla horjuu kaksi hyvin lyhyttä
jalkaa, joiden polviin hän kävellessään nojautuu käsillään. Jaloissa on
hänellä suuret nauhakengät; pohkeiden ympärille kääritty kapeat,
repaleiset säärystimet. Hän ähkii ja huohottaa.

Miehen tukka on tavattoman pitkä, pellavankellertävä. Ellei se nyt olisi
pistetty piiloon hänen lippahattunsa alle, lainehtisi se vyötäröille
asti. Pari harvasuortuvaista hiustukkua riippuu kuitenkin esillä,
sumusta märkinä ja maahan koskemisesta likaisina. Märkyyttä ja
vesihelmiä on parroittuneissa poskissakin, joihin partaveitsi ei ole
aivan äskettäin koskenut.

Rinta on surkeasti sisään painunut. Päällystakki, tavallisen alustakin
kokoinen, roikkuu väljästi. Sekä päällystakin että alustakin kaulukset
on napitettu umpeen ja nostettu pystyyn, suojaamaan vilulta olennon
kaulaa ja jäykkää niskaa.

Jäykkää niskaa tosiaan!

Vastaantulija ehkä katsahtaa ihmeissään tätä parrakasta tonttua ... tätä
kääpiötä, joka äsken loikki maata pitkin. Silloin saattaa tonttukin
luoda häneen aran ja alakuloisen silmäyksen ... jopa viimein, jos häntä
kauan töllistellään, iskeä katselijaan vihaisen luimauksen ... niin
pitkän, että tonttu joutuu hetkiseksi kääntymään taaksepäin. Mutta
silloin ei käänny ainoastaan hänen päänsä, vaan koko yläruumis! Hartiat
ja olkapäät ovat hyvin koholla; seljässä törröttää suunnaton muhku ...
kuin mikäkin vaatemytty. Hiustupsujen välistä se pullottaa korkealla ...
terävänä, pelottavana ja säälittävänä.

Kaulassa, nuorasta tehdyssä silmukassa, riippuu miehellä halkosaha. Se
esine se keikkui äsken hänen hartioittensa päällä. Kupeelleen on hän
köyttänyt kirveen ... lujasti terän alta kiinni.

Kankeana hän kääntyy jälleen ja lähtee jatkamaan taivallustaan.

Hän kulkee tuokion sillä tavoin. Sitten hän pysähtyy. Pyörähtää hitaasti
ja vilkaisee taakseen. Toista ihmistä ei enää näy ... mutta ehkäpä hän
on seisahtunut johonkin tienmutkaan ... ehkä tuon ison kuusen taakse ...
ja tähystelee sieltä rampaa? Kääpiö tirkistelee tuokion. Sitten pujottaa
hän kouriinsa märät ja likaiset rukkaset, jotka kädessä hän taannoinkin
loikki, ja heittäytyy jälleen käsiensä varaan ... alkaa sillä tavoin
hypellä.

Vaikka tie onkin syrjäpolku eikä siinä määrin yhtenä ja upottavana
savivellinä kuin pian tuleva maantie ... Helsingin ympäristön valtatie,
jota sadat hevoset ja rattaat joka päivä sotkevat ... niin on tälläkin,
melkein avaamatonta metsää muistuttavalla taipaleella tarpeeksi likaa.
Milloin hiekkaa, milloin multaa ja enimmäkseen savea, joka liukastuttaa
ja tarttuu ilkeästi rukkasiin. Vesi ja kura roiskahtaakin vähän väliä
kulkijan rinnoille ja kasvoille.

Vaivalloista on moinen taivallus ... niin kuin nykyään koko poloisen
ramman elämä. Mutta hänen jalkansa ovat niin huonot ja väsyneet, että on
helpotus auttaa joskus niiden toimintaa käsillä ... sellaisilla
paikoilla, missä ei ole vieraita ihmisiä näkemässä. Oman asuinkylänsä
pilkkaan hän on tottunut ... lasten ja eräiden aikaihmistenkin... Tai
ovat enimmät siellä niin tottuneet häneen, etteivät häntä enää
ihmettele.

Nyt on raajarikko menossa kyläänsä ... pieneen huvilakylään nimeltä
Krokelby. Hän on ollut vähän syrjemmällä sieltä, etsimässä työtä
yksinäisistä taloista ja huviloista. Parissa paikassa ennätti hän käydä
sisällä ... mutta ei saanut siellä halonhakkuuta eikä räätälöimistä ...
puhumattakaan sitten huvilain rakentamisesta ja korjaamisesta. Sillä
hän: yhtä ja toista hän osaa.

Rampa uupui matkallaan suunnattomasti ... ja koettaa nyt päästä kotiinsa
... tyhjin toimin.

Krokelbyssä tunnetaan hänet tavallisesti nimellä Rampa ... joskus
myöskin nimellä Sammakko tai Konnikainen tai Kapsäkki. Ne ovat tietysti
pilkkanimiä eikä niitä paljoa käytetä hänen kuultensa ... eivätkä siivot
ihmiset takanapäinkään. Hänen oikea nimensä on Sakris Kukkelman...

Nyt hän on joutunut Krokelbyn reunaan, sumusta häämöttävän lehmuksen
juurelle, jonka kohdalla syrjäpolku yhtyy valtatiehen. Siinä hän nousee
jälleen kävelemään... Riisuu rukkaset ja ripustaa ne toiseen
ranteeseensa ... ja työntää viluiset kädet taskuihinsa. Seisoo
paikallaan ... pää alakuloisesti painuksissa... Ja katselee
huolestuneesti silmiään pyöräytellen ja ikävöiden ensin tuonne vanhaan
herraskartanoon, joka kuultaa etempää, yksitoikkoisten niittyjen
keskeltä, savisen ja leveän joen rannalta: tulvavettä lainehtivan
Vantaan. Tuo samea Vantaa vierii nimittäin ohi melkoisen läheltä hänen
kyläänsä.

Kartanon pihalla ei näy liikettä. Onhan talo vähän niin kuin hyljätty:
sen maat jaettu huvilakylien tonteiksi ... ja ainoastaan vuokralaisia,
työväkeä, asuu sen yläkerroksessa ... alemmassa ei ketään. Pari kolme
koivua, jotka ovat jäljellä aikoja sitten istutetusta koivukujasta,
koska ne ovat vielä rivissä, seisoo syvällä vedessä, sillä joki on nyt
levinnyt sievoisen matkaa lakeudelle, ulottuen aina kartanokummun
juurelle asti. Koivut ovat myrskyjen runtelemat ja talon
vuokralaistenkin katkomat ... he kun näet tarvitsevat paljon polttopuuta
hatarissa asumuksissaan: sattuuhan joskus tulemaan kylmäkin talvi.
Sadetta on nyt ollut monta, monta viikkoa ... sumujen lomassa.

Mitäpä Sakris Kukkelman tuonne katselee? Huviksensa vain ...
ajankuluksi. Mitään erikoista ei hän ole toivonutkaan siellä
näkevänsä... Ei mitään, mitään erikoista ... katselipa muuallekin! Ei
mitään uutta.

Koivujen seisominen vedessä tuo Sakrikselle mieleen hänen märät jalkansa
... ja ponnistuksesta kuumennutta selkääkin alkaa jälleen vilustaa.
Silloin lähtee hän hoipertelevin askelin tallustelemaan kotiinsa ...
kylmään, yksinäiseen ja tuskallisen kolkkoon asuntoonsa.

Maantie nousee töyrylle, jolle toinen puoli kylää on rakennettu. Toinen
puoli sensijaan on levinnyt laaksoon: tuolla alhaalla niitä näkyy paljon
pieniä huviloita ... niin kuin tulitikkulaatikoita... Alangon pinnasta
kohoavat harvametsäiset mäet kuten luodot merenpoukamasta. Varakkaampien
ja rikkaiden talot ovat täällä mäellä. Niin, täällä asuu enimmäkseen
herrasväkeä ... huviloissaan, joita pilkistelee pitkien koivujen,
synkkien kuusien ja harrottavien mäntyjen keskeltä. Eräissä näistä
huviloista on omenapuitakin ... ja kesällä on ne kaunistettu
kukkalavoilla. Muutamissa komeilevat tornit: joskus valkealla pellillä
taikka kuparilla päällystetyt, joskus punaisiksi maalatut ... muodoltaan
kummalliset: milloin kuin kypäröitä, milloin taasen jonkinmoisten
maustemyllyjen näköisiä. Tuimina nuo tornit kurkistelevat harmaan ilman
alla...

Torneja ovat eräät työläisetkin koettaneet hommata ... ne onnelliset,
joilla on omat huvilansa. Torneja ... sekä muuta kaunistusta. Tuossa on
hoikka torni rakennettu ylhäälle mökin päätyyn: pikku katos neljän
korkean pylvään varaan ... ikään kuin maalaiskartanoitten
ruokakellotapuli. Mutta pylväitten kiinnitys on ollut huono, ne ovat
kallistuneet vinoon, ja niiden keralla koko kattolaitos... Tuolla
jälleen on torni perustettu vankemmin. Sen kannattimista pistäytyy kaksi
maahan asti ... yli huvilan räystään kuin tikapuut. Nämä kaksi ja vielä
yksi kannatin lisää, mutta edellisiä lyhyempi, nojautuvat savupiippuun
ja muodostavat kolmisin sateenvarjon tapaisen rungon, jonka ruoteiden
päälle tornin musta huopakatto on vedetty. Sakris tarkastelee laitosta
... koska hän on rakennusmestarikin. Se torni pitää; ainoa vika siinä
on, että savupiippu on jäänyt liiaksi tornin räystäitten alle. Muuten on
pikku murju iloisen näköinen ... vihreäksi maalattu... Ja toisiakin
maalattuja huviloita näkee täällä: joku punainen, joku valkea ... yksi
sininen. Enimmäkseen niissä on musta katto ... mutta parissa valkea niin
kuin siihen olisi äsken satanut lunta. Muutamissa on hyvin suuret
ikkunat, puolen seinän levyiset. Sellaisissa on valoisaa.

Rammalla ei ole huvilaa... Hänen täytyy asua vuokratalossa. Se näkyy jo
tuolla alangolla, harmaana ja yksitoikkoisena. Kolmikerroksinen ... tai
kolmas oikeastaan ullakkohuoneita, törröttäen tasakantisena laatikkona
huvilan katolla. Muodoiltaan muistuttaa huvila matkalaukkua. Mutta
paljon siihen mahtuu väkeä...

Huvilan päädyssä kuultaa vielä vanha, iso kirjoitus, entisen kaupan
kyltti: Lihakauppa.

Ikävä siellä on Sakriksella, pohjakerroksen asukkaalla...

Jospa asuisi edes ylempänä, niin olisi kirkkaampaa..! Ja olisi lämmin
lattia alla. Milloin on kirkas ilma ... kevättalvella ja kesällä ...
näkisi yläkerroksista hyvin kauas. Söörnääsiin ... ja Helsingin
tornitkin... Toiseen kerrokseen näkyy läheinen meri.

III

Kääpiö astuu huoneeseensa ja vääntää sähkön palamaan. Silloin valahtaa
lampusta kamariin punainen hohde. Sakris on nimittäin ympäröinyt lampun
värillisellä silkkipaperilla. Kylmänä ja lohduttomana se valo läikähtää
ummehtuneelta haiskahtavaan ja lämmöttömään ilmaan. Tyhjät seinät.
Melkein autio kamari. Kehno keinutuoli... Tuossa ikkunan edessä matala
räätälinpöytä... Nurkassa näkyy höylä ja naulassa riippuu pari
kummallisia, polvista poikkileikattuja housuja...

Mutta onpa täällä koristuskin seinällä. Väripainos, joka esittää Romeota
ja Juliaa: sellainen on kirjoitus kuvan alareunassa.

Eikä varsin ainoakaan koristus. Ikkunalla kasvaa Annansilmä ...
Sakriksen kukka, hänen nuori lemmikkinsä...

Niin ... kukka se ei tee koskaan kenellekään pahaa ... ei väittele
vastaan, vaan palkitsee isäntänsä hoidon kiitollisuudella, antaen hänen
nauttia ihanuudestaan keväällä ja lyhyen kesän aikana.

Sähkönappia vääntäessään tuskastuu rampa työn puutteesta aiheutuvan
huolen lisäksi siitäkin ajatuksesta, että se yhtiö, joka omistaa tämän
vuokrahuvilan, on taasen korottanut sähkömaksua. Kamarin kuukausivuokraa
oli nostettu muutama viikko sitten. Milloin tuleekaan näistä
korotuksista loppu?

Sellaiset seuraukset ne on maailmansodalla...

Sodilla yleensä... Nyt saadaan joka maassa vuosikausia maksaa viimeisen
sodan kustannuksia!

Sakris ajattelee:

Niin, niin, sellaiset tulokset on sodilla! Se on selvä... Porvarillisen
ja ilkeän maailman tekemillä sodilla...

Ääneensäkin supisten ja hartioitaan vakuuttavasti nyökäyttäen asettaa
hän siinä märkiä rukkasiaan kuivamaan ... uunin viereen, jossa hän
keittää ruokansa. Sitten ryhtyy hän kiskomaan seljästään halkosahaa ja
päästämään kirvestä vyöltään.

Milloin hänen mieleensä johtuu viimeinen maailmansota, painaa se mieltä
... ja suorastaan ärsyttää häntä ... niin kuin melkein kaikkia työläisiä
nykyaikaan. Tyytymättömyys siihen sotaan ja tuskastuminen etenkin sen
luomiin elämänvaikeuksiin leijailee suorastaan ilmassa. Niin,
ihmetellään ja aprikoidaan oloja, jotka saivat tuon sodan aikaan ja
sotkivat hyvänlaisen maailman. Ja ollaan tyytymättömiä nykyisiin, muka
yksinomaan porvarien kannattamiin maailmankäsityksiin...

Jos saisi ruokaa ... niin kuin ennen... Edes ruokaa! Ja työtä.

Mutta kuinka on Kukkelmanin laita? Nytkin on hän kuljeskellut kolme,
neljä päivää kaikkialla ... eikä ole löytänyt työtä. Sitä muistelee hän
saaneensa ennen sotaa aina helpommalla... Nykyään työttömiä yhä
lisääntyy ... vaikka hänen mielestään Suomen vapaussodassa surmattiinkin
kaikki parhaat työläiset..!

Ihme, että hän itse pelastui...

Maailmansota...

Vaikeaksi tullut aika...

Pettymys, että punakaarti joutui tappiolle...

Levoton odotus, mitä nyt maailmasta tulee, sillä jotain parempaa pitäisi
tulla sellaisen mielettömyyden jälkeen kuin tuo suuri sota oli...

Kaikki nämä yleisesti ilmassa virtailevat, sekavasti ihanteelliset ja
samalla kostonhaluiset ajatukset syrjäyttää kumminkin tällä hetkellä
Sakriksen mielestä muudan aivan erikoinen ja henkilökohtainen kipu.
Tuokion seisoi hän ovensuussa kumarassa ... tuskin jaksaen nyökäyttää
päätänsä taikka paremminkin hartioitaan sen verran kuin vaadittiin tuota
sotaa halveksiakseen. Nyökäytti hartioitaan ... ja niskassa heilahtivat
silloin hänen tahrautuneet hapsensa suurena aaltona. Sitten pitäisi
hänen liikahtaa. Mutta paljosta konttaamisesta ja kävelystä vaivautuneet
jalat tekevätkin tenän..! Tuntuvat sietämättömän kipeiltä. Kulkemisen
rasitus antaa jo tämän lyhyen levähdyksen jälkeen hänen kokea
seurauksiaan. Sakrista aivan pyörryttää.

Kalpea hän on kivusta... Ja siitäkin, että hän on tässä elänyt jo
kuukauden päivät pelkästään perunapuurolla ja vedellä.

Mutta tällaisen ruuan olikin hän järjestänyt itselleen osittain ehdoin
tahdoin. Hän on näet jonkinlainen vegetariaani...

Syömättömyydellä uskoo hän voivansa hävittää kerran muhkun seljästään
... ja saavansa jalkansa terveiksi...

Ei ollut helppo saada työtä. Silloin sopi ryhtyä paastoamaan. Ja sitten
hän huomasi ... asiaa tarkoin pohtiessaan ... paaston terveelliseksi...

Vaivalla pääsee Kukkelman nyt keinutuoliin, omatekoiseen
mielipaikkaansa, jossa on niin mukava keinutella ja miettiä ...
tuumiskella kaikenlaisia maailman asioita ... pitkinä iltapuhteina.
Siihen hän kapuaa, auttaen itseään käsillään ylös, sillä jalat eivät
yksinään jaksa. Märkä päällystakki on hänellä vielä yllään. Jalkoja
pakottaa hirveästi ... ja kyttyrää ja koko selkärankaa. Hän huohottaa...
Hengitys käy rinnasta niin kuin koiran läähätys, hyvin hätäisenä ja
lyhyesti...

Siinä alkaa hän riisua kenkiään ja sukkiaan... Ja punaiset jalkoterät,
joista toinen on kääntynyt hiukan sivulle päin, paljastuvat vähitellen.

Menee hetki hiljaisuudessa. Ainoastaan seinän takaa ja ylemmästä
kerroksesta kuuluu lasten parkumista.

Särkevää selkäänsä ja kipeitä jalkojaan Sakris ajattelee... Kaikkein
vaivaavinta ajatustaan, joka herättää hänessä aina hänen elämänsä
katkerimman muiston.

Miksi hän on ennen kaikkea rampa? Monet kerrat on hän pohtinut tämän
asian selväksi ... mutta nyt täytyisi jälleen sitä pohtia...

Olisi pistettävä tuli uuniin ja lämmitettävä puuro... Vielä on jäljellä
sitä toissapäivänä keitettyä ... ja ämpärissä on vähän vettä. Mutta
kyttyrää ja sääriä täytyy lepuuttaa ... ja mietiskellä kohtaloita, jotka
vioittivat hänen selkänsä ja jalkansa.

Kun hän niitä miettii, nykäisee hän pakostakin keinutuolin levottomaan
ja vihaiseen liikkeeseen. Ja jälleen kohoaa hänen sisästään ikään kuin
kirous ... vaikkei saisikaan kirota ... ei edes ajatuksissaan, sillä
kiroushan kutsuu ihmisen ympärille pahojahenkiä! Ne tekevät onnettoman
olon vielä pahemmaksi kuin se oikeastaan on...

Mutta aina ei jaksa vastustaa pahojahenkiä ... joita ilma liitelee
täynnä... Salaperäistä henkimaailmaa ... nykyaikaiselle ihmiselle
käsittämättömiä vaikutelmia.

Äiti-vainajan henkikö häntä muiden muassa kiusannee?

Minkälainen olento tuo äiti!

Paha ... kuin naiset kaikki.

-- Jos menet naisen luokse, niin älä unohda ottaa ruoskaa mukaasi, sanoo
Nietseske-kirja, murisee Sakris yksinään, ja hänen huulensa vääntyvät
katkeraan hymyyn.

Juuri äiti antoi hänelle elämän julmimman kuorman ... tuon kyttyrän
selkään ja vääntyneet, kipeät jalat. Vioitti selkärangan...

Vielä eivät jalat ja selkä ole parantuneet ... vaikkei hän ole enää
vuosiin syönyt lihaa eikä mitään saastaista... Ja vaikka hän nyt
viimeksi on paastonnutkin.

Äiti se oli hänet tällaiseksi tehnyt! He asuivat silloin tuolla
naapurikunnassa... Sakris, hänen isänsä, sisaruksensa ja äiti...
Hanabölen kylässä... Mäkituvan asukkaina.

Köyhää ja surkeaa oli siellä tosin elämä. Mutta silti: äidin olisi
kuitenkin pitänyt ... rakastaa Sakrista..! Tietää, että hän oli äiti!

Laho oli tölli; isäntä, vaikka kartanonomistaja ja rikas, ei hennonut
sitä parannella ... eikä antaa heille maata sen vertaa, että he olisivat
voineet pitää edes lehmän... Siksi oli äidinkin ehkä pakko olla kaiket
päivät isän kanssa poissa kotoa ... isännän töissä; maksamassa vuokransa
monet viikot kestävällä omalla orjuudellaan. Eikä sekään riittänyt:
täytyi vielä käydä muuallakin urakoissa. Lapset suljettiin silloin
torppaan lukon taakse ... etteivät olisi päässeet ulos ... itseään
vahingoittamaan. Niin kuin ne olisivatkaan voineet talvella ulkona
liikkua! Eihän Sakriksella ja hänen veljellään ollut housujakaan ...
vaikka veli, Sakrista vanhempi, oli jo seitsenvuotias... Eikä siskolla
ollut hametta... Paljain säärin koikkelehtivat he ahtaassa tuvassa.
Mutta joskin köyhyyttä oli, niin olisi äiti voinut olla lapsilleen
hellempi!

Minkäs hän teki! Kun tuli kerran kotiin ... oli kesä, ja aurinko,
Luonnon armelias ja kaikille hyvyyttään jakeleva silmä, säteili
ikkunasta. Ikkunan olivat lapset saaneet vehkeillyksi kehistään irti ja
auki. Sakris oli kiivennyt ikkunalaudalle, lämmittelemään ja ihailemaan
luontoa. Silloin äiti: ryntää ovesta sisään, ja ärjäisee niin pahasti,
kun näkee pojan ikkunalla, että Sakris peljästyy ja putoaa ikkunasta
ulos: lyö selkänsä ikkunan alla olevaan hirteen... Ja taittaa
selkärankansa!

Kahdentoista ikäiseksi täytyy Sakriksen maata paikallaan sängyssä...
Sitten vasta alkoi hän voida liikkua. Maata huonolla ruualla ... ja
kitua engelskantaudissakin.

Sellainen kelvoton äiti! Minkämoisia ihmiset saattavatkaan olla. Mutta
aina ne ... naiset!

Jaloissa ja kyttyrässä on kipu siinä hiukan asettunut. Ja sikäli kuin se
sattuu, suuntautuvat yksinäisen ajatukset jälleen yleisempiin asioihin.

Uunissa tihruaa tuli pienissä risuissa, joita Sakris keräsi aikaisemmin
syksyllä metsästä ... milloin sairaudeltaan jaksoi. Kunnan metsästä...
Niinhän kaikkien varattomien on nyt melkein pakko tehdä. Halot ovat
kalliita: sekin sodan tulos ... porvarillisen katsomuksen tulos!

Risuja täytyy säästää, lämmittää savupelti puolittain kiinni, ja niinpä
suitsee savua kamariin, mustaten uunin otsikkoa ja kokoontuen
kattoonkin. Mutta onko Sakris tähän syypää? Kyllä hän tahtoisi olla
siisti ... ja hän on siisti! Asuntonsa soisi Sakris kauniiksi kuin
nukkekaappi!

Mutta puut kallistuvat yhä. Metsien omistajat tahtovat itselleen
satakertaisia voittoja. Tietysti. Jopa tuhatkertaisia! Tietysti!
Syyttävät rahtikustannuksia ja työpalkkoja. Mutta kohottavat voittonsa
sadat kerrat korkeammiksi kuin palkkojen ja rahtien nousu. Minne köyhä
väki joutuu, jos sattuu tulemaan kylmä talvi?

Ei, näin ei voi jatkua. Mahtavien täytyy oppia tyytymään pienempiin
voittoihin...

Täytyy!

Millä tavalla täytyy? Siitä tuntuu Sakris olevan epätietoinen. Hän
huokaisee ... ja katselee ajatuksissaan kattoon. Keinutuolinsa on hän
kuljettanut uunin eteen ... ja istuu nyt siinä jalat allaan,
käännettyinä jollakin tavoin suppuun kuin räpylät.

Hanabölen töllissä oli toki halkoja. Puita ei estetty kuljettamasta
kartanon metsästä. Mutta nykyään alkavat kai metsätkin olla tyhjät.
Metsien omistajat kuljettaneet kaikki ulkomaille.

Hanabölessä tarkeni ainakin sängyssä ... ilman housujakin... Tarkeni
suuri lapsiparvi: syntyihän näet Sakrista vanhemman veljen ja häntä
nuoremman sisaren jälkeen vielä kaksi lasta. Sellaista se on, lapsia
tehdään ... eikä jakseta niitä hyvin elättää...

Ja naiset sitä tahtovat ... järjettömät ja intohimossaan sokeutuvat.

Eikö olisi parempi, jos niitä olisi vähemmän..? Ja vähät vaalittaisiin
oikein. Ei unohdettaisi jotakuta sairasta kitumaan töllin nurkassa,
kuten Sakris unohdettiin. Ja puutteeseenpa ne nuoremmat sisaruksetkin
varmaan kuolivat. Pieninä. Yhden heistä muistaa Sakris aina kuolleena:
keltaisena, sinisenä, käpertyneenä ... kuin mitäkin lihaa ...
haudattavaksi tehtyä lihaa.

Mutta papit ja opettajat ... porvarit ... eivät sallisi neuvoa
ihmisille, ettei saisi olla lapsia enempää kuin jaksaa hoitaa. Se on
muka pahaa ... sosialismia. Ja sosialisteja, jotka sen tietävät, ei
suvaita... Sillä yhteiskunta tarvitsee paljon lapsia: sotamiehiä,
tykinruokaa...

Köyhyytensä vuoksi oli Sakriksen isä sidottu orjuuteensa kartanossa
taikka ahertelemaan kylissä päiväläisenä. Harvoin häntä näkyi kotona.
Kumma mies, posket puutteesta huolimatta punersivat..! Ei tietänyt
mitään siitä, että maailmassa saattaisi olla parempaakin. Niin tyytyi ja
eli. Ja niin kuoli. Oli marraskuu ... syksy kuin nytkin ... pimeä ja
märkä ilta. Johonkin Hanabölen taloon oli kuultu huutoa vainiolta,
vuoren juurelta. Oli menty katsomaan, siellä makasi isä ... tulossa
oikotietä kotiin. Oli kulkiessaan pudonnut kalliolta, ja jalka poikki!
Siitä ei enää tointunut... Makasi ensin kuukausia sängyssä. Ei ollut
lääkkeitä ... ja mitäpä niistä? Lääkärithän ainoastaan myrkyttävät
kansaa, saadakseen rahaa rohdoilla, joilla tehdään ihmiset yhä
kipeämmiksi. Sen totuuden oli Sakris kuullut siltä mieheltä, joka täällä
Krokelbyssä aikoinaan piti esitelmiä ja jolta Sakriskin viimein oppi
syömään kasviksia... Niin, isä ei päässyt liikkeelle ... ja siihen väsyi
muutenkin. Kädet sylissä hän aina istui, pää riipuksissa ... kuulematta
edes, mitä hänelle juteltiin.

Isään kuului koskeneen se, että Sakriksen vanhin veli siihen aikaan
lähti pois kotoa. Teki mieli muualle köyhyydestä. Ja naimisiin hänen
tietysti piti alkaa päästä! Jokin tyttö, nainen, houkutteli hänet
hylkäämään isänsä. Veli meni Helsinkiin.

Siskokin karkasi sinne sitten palvelukseen ... ja lopulta Amerikkaan:
hänestä ei ole koskaan mitään kuulunut.

Sillä välin oli Sakris joutunut räätälinoppiin. Isä eli vielä kotona ...
äidin kanssa. Lieneekö äiti isästä välittänyt yhtään? Sakris kävi
kuitenkin tylsyvää isäänsä joskus katsomassa ... ja muistaa kerran
vieneensä hänelle rahaakin, sen verran mitä sai mestariltaan. Vei juuri
vähää ennen isän kuolemaa ... ja siitä teostaan on Sakris aina iloinen.

Kun isä kuoli, muutti äiti toiseen kuntaan. Ei käynyt Sakrista
katsomassa ... eikä Sakriskaan välittänyt hänestä.

Ei silloin. Eikä myöhemminkään. Sakris muistaa äitiään ainoastaan
milloin hänen kyttyräänsä ja selkärankaansa oikein särkee ja vaivaiset
jalat luopuvat hänen altaan. Silloin hän muistaa ... kelvotonta naista,
joka teki hänet tällaiseksi.

Ainoa velikään ei tuntunut haluavan tietää Sakriksesta mitään ... vaikka
kuului olevan Helsingissä hyvissä ansioissa. Tietysti veljen vaimo vaati
miestään pysymään Sakriksesta erossa!

Mutta ellei äiti olisi kadonnut vieraihin kuntiin, niin olisi Sakriksen
ehkä täytynyt häntä elätellä, antaa hänelle kaikki rahansa, mitä hän
maalaisräätälin opissa ansaitsi! Eikä hän olisi siinä tapauksessa ehkä
päässyt Hanabölestä sittenkään, kun oli jo melkein valmis kisälli ...
tuon ilkeän räätälin kynsistä, joka häntä pieksikin. Nyt hän pääsi.
Maailma veti sentään häntä puoleensa ... lupasi antaa hänen nähdä omin
silmin kaikkea sellaista, mistä hän oli oppipoikana itsekseen ja
yksinään lukenut. Oli lukenut kaikkea ... mitä käsiinsä sai. Työväen
lehtiä ja kalentereita ... ja muitakin kirjoja. Siihen oli tilaisuutta,
vaikka mestari olikin ahnas. Oli aikaa ruokalomilla ... ja pyhäisin, kun
muut pojat löivät maantiellä kiekkoa ... tai alkoivat kulkea naisten
aitoissa. Sensijaan Sakris: opiskeli! Piti saada kaikesta selvää.

Nyt hänellä on hyllyllä yhtä ja toista ... Krapotkinia ... ja viimeksi
tuo Nietseske-kirja, jonka hän osti menneenä syksynä Helsingissä ...
silakkamarkkinain aikaan.

Olisivatpa muutkin ihmiset niinkin oppineita kuin hän..! Silloin voisi
maailman varmaan jollakin tavalla järjestää.

Opettaa pitäisi heitä ... neuvoa ystävällisesti ... ja vetää heidän
paheellisuutensa esille! Silloin ... maailma...

Siinäpä on Sakris lämmitellyt itselleen puuroa. Pienoinen hiillos
lähettää häneen heikkoa, suloista hohdettaan. Sitten hän aterioi ...
suoraan emalisesta kattilasta, jonka hän asettaa jalkainsa väliseen
kuopperoon, keinutuoliin, sanomalehden päälle ... Helsingin
työväenlehdistä jyrkemmän: sitä lainailee hän joskus naapureilta, koska
hänellä ei ole nykyään rahaa tilata omaa lehteä...

Kahvikupista juo hän vettä vaatimattomien palainsa painimeksi.

Ei hän paljoa tarvitse. Elää kyllä näinkin... Jos hän saisi aina
tällaistakin ... jos eivät viimeiset ansiorahat, pienellä
räätälöimisellä saadut, ihan loppuisi, niin...

Kunpa kaikki ihmiset olisivat ruoka-asioissa yhtä tyytyväisiä kuin hän!
Ja muissakin ... itsekkäissä asioissa ... huolehtiessaan omasta
mukavuudestaan. Silloin ei olisi rikkaudentavoittelua... Silloin eivät
ne pirut tai pahathenget, jotka viettelevät ihmisen sielua rahalla,
saavuttaisi kannatusta ... kun ei kukaan tahtoisi kultaa! Ei olisi
rahaakaan! Ja kun rahaa ei olisi, niin ei koottaisi kapitaaleja ...
eivätkä valtakunnat joutuisi sotiin, joihin kapitaalinhimoiset niitä
viettelevät...

Tyytyväisyys ... sepä sentään jotain olisi!

Olisipa Sakriksella nyt vielä kahvijauhoja, joista voisi keittää
itselleen iltakahvin..!

Mutta: pahaa on oikeastaan kahvikin ... myrkkyä ruumiille... Niin sanoi
se vegetaaritohtori, joka piti täällä niitä esitelmiä. Myöskin kahvista
pitäisi päästä! Mutta ihminen on niin huono. Ikään kuin pahahenki
hänessä piilee ... jossakin syvällä... Jokin sellainen, joka tahtoo
kahvia ... vaikka kahvi on pahaa... Se piilee kuin perisynti, kuten
kristityt sitä nimittäisivät.

Perisynti?

Synti?

Syntiä ei ole mikään ... mutta vahingollinen on syntiä!

Sakriksen terveydelle on kahvi kyllä vahingollista.

Ja kuitenkin miettii Sakris nyt, että hänen täytyisi huomenna kavuta
ylempiin kerroksiin lainaamaan tuttaviltaan vähäsen kahvia.

Uunin edessä alkaa raukaista. Vaatimaton ravintokin väsyttää kivulloista
ja itseään melkein ruuattomuudella kiusannutta miestä.

Onko viimeisten viikkojen paasto häntä auttanut?

Se olisi auttanut ... niin Sakris uskoo... Olisi auttanut, jos hän olisi
saanut maata vielä jonkin aikaa lisää rauhassa. Mutta sitten täytyi
ruveta etsimään työtä.

Kipu ruumiista on sisällä ja uunin ääressä melkein hälventynyt...

Liian varhaista lienee mennä vielä nukkumaankin ... vaikkapa ulkona
onkin jo pimeä.

Ikävystyen ja ikävöiden katselee Sakris vetisen harmailla silmillään,
joiden alla kiertävät tummat vaot, milloin kattoon, milloin seinille ...
milloin uunin vieressä olevalle makuulavalle ... ja tuuheat, punertavat
kulmakarvat rypistyvät mietteissään ja tuskastuneina. Vernissalla
voidellussa lautakatossa ei ole mitään muuta näkemistä kuin hämähäkin
verkkoja nurkkauksissa. Eikä niissä verkoissa pörise nyt edes
kärpästä... Kylmyys lopetti taistelun mustan hämähäkin ja kärpäsen
välillä ... taistelun, jossa iso ja väkevä syö huonompansa ... imee sen
verta. Kummallista! Eikö Luontokaan, joka on niin kaunis ... kesällä,
auringonpaisteessa ... eikö Luontokaan ole viaton? Uskovaiset sanovat,
että ihmisen synti on luonnon turmellut... Pappien uskottelua! He
saarnaavat synnistä ... väittävät synniksi sitä, että köyhä ehkä rupeaa
pyytämään itselleen sellaista, mitä rikkaammilla on ... ja papeilla
itsellään varsinkin. Köyhät uskovat ... ja silloin saavat papit ja
rikkaat pitää rikkautensa ja mukavuutensa... Papit tukevat kapitaalia
... ja kapitaali tekee sotia. Risti kädessä kulkevat papit armeijain
riveissä ... yllyttämässä kansaa tappoon ... riistämään toiselta
kansalta rahaa oman kansansa rikkaiden kukkaroon. Se ei ole muka
syntiä... Papitko ... ja lukemattomat heidänlaisensa ihmiset ...
lienevät pilanneet Luonnonkin ... niin että hämähäkki imee kärpästä?
Siitä pitäisi saada selvyys!

Mitähän Nietseske-kirja tästä sanoisi?

Pitäisi ... lukea se kirja viimein kokonaan. Sen tekijän nimi on Sara
Husta... Naiselliselta ja naurettavalta tuntuva nimi ... niin
naurettavalta, ettei Sakris ole sitä maininnut tutuilleenkaan, vaikka
onkin itse kirjaa heille kiittänyt ja kehottanut heitä sitä lukemaan.
Sara Husta? Hm! Mutta ainakaan kristillinen ei se teos ole... Sakris ei
tunne minkäänlaista kristillisyyden tarvetta. Ei ole ollut kristitty
siitä saakka, kun hän alkoi lukea noita räätälimestarinsa lehtiä, joista
näki, minkämoiseksi Kristuksen oppi on tehty. Mutta mistä puhuu Sara
Husta, joka on varmasti mies, koskapa hän moittii naisia? Mies, vaikka
paneekin puheensa naisen suuhun ... kai pilkallaan: ivan allekin voi
kätkeä kitkeriä ja ankaria totuuksia.

Niin, mistä puhuu Sara Husta?

Vakavista asioista... Kaikenlaisesta...

Hartaasti oli Sakris käynyt kiinni tähän isoon kirjaan ... koska
lehdissä oli kehuttu sen epäkristillisyyttä. Sakris osti sen ... ja
leikkasi vaaleiden kansien suojaksi lisäkannet sanomalehdestä. Nyt ne
kansipaperit ovat aivan kellastuneet ja kuluneetkin.

Mutta ehkäpä eivät Sakriksen silmät ole enää yhtä terävät kuin
nuorempana, vai mistä se johtunee: aina, kun hän ottaa Nietseske-kirjan
tutkiakseen ja etsii siitä totuuksia, on hänen melkoisen vaikeaa seurata
noita syvämielisiä ajatuksia ... silmät vain tahtovat mennä umpeen...
Mutta jotakin hän on siitä jo oppinutkin... Sakriksen mielestä se olisi
ei ainoastaan luettava, vaan osattava ulkoa, kannesta kanteen ... niin
kuin katkismus, jota äiti pakotti hänet pienenä lukemaan: lapsen
aivoille vielä vaikeampaa kuin tämä kirja aikuiselle. Jos ei
räätälimestarilla olisi ollut työväen lehtiä, niin tuskin olisi Sakris
koskaan oppinut oikein lukemaan ... niin hän luulee.

Tuolla on Sara Hustan Nietseske-kirja, pienellä hyllyllä makuulavan
päässä ... kalenterien, unikirjan ja hänen muiden kirjojensa joukossa.
Sakris: hän rakastaa kirjoja ... kuten työväki yleensä ... ja halveksii
talonpoikia, jotka eivät seuraa tällaisia vakavia asioita. Kuinkahan
monella tilallisella siellä Hanabölessä on muita kirjoja kuin
hartauskirjat? Sellaisia pöhköjä ovat maanjussit ... peltojaan vain
ajattelevat, ja suurista asioista pysyvät tietämättöminä ja takapajulla
kuin pässit!

Rupeaisikohan tässä lukemaan Nietseskeä ... vai soittamaan?

Kirjahyllyllä on myöskin Sakriksen harmonikka. Sen helat
houkuttelevat... Ja sen kureiden nurkat ovat kaunistetut punaisella
sahviaanilla... Suuri, kaksirivinen harmonikka...

Rupeaisi soittelemaan: vetäytyisi sänkyyn, peitoksi sovitetun säkin ja
päällystakin alle, jossa pakotus seljästä ja sääristä asettuu. Siinä
kyljellään vetelisi alakuloisia tunnelmia... Ja miettisi itsekseen.

Vai ajelisiko illan kuluksi partansa? Se on jälleen kovin törkeällä
sängellä... Ja kampaisi hiukan tukkaansa ... jo valmiiksi huomiselle
työnhakumatkalle ... niin että hän näyttäisi siistiltä. Näyttäisi
komealta!

Kukkelman rupeaakin ajamaan partaansa. Huolellisesti ja tarkoin hän sen
tekee. Siisti tuleekin ... ylähuuli ja leuka ihan puhtaaksi. Siinä menee
aikaa, vettä kuumentaessa, veistä teroittaessa, leukaa sutiessa.

Sitten hän kampailee tukkansakin, hartioille asti ulottuvan tukkansa,
tuon pienen kuvastimen edessä, joka riippuu Romeon ja Julian kuvan alla.
Ihastuneesti katselee hän itseään. Ja ajattelee siinä:

Olisipa tässä ... toverina ... nainen. Hilsu... Tai vaikkapa vaimo..!

Mutta naiset nyt ovat kaikki sellaisia ... sen hän on kokenut!

Kun hän löytäisi yhden ainoankin oikean naisen! Kunnollisen ... ja
siistin... Ja nuoren!

Kesken kampaamistaan katselee Sakris tauluaan ... siniseen leninkiin
puettua Juliaa. Ja punaiseen samettiin puettua Romeota... Julia kuultaa
suloisena lamppupaperin varjosta...

Sellainen nainen jos Sakriksella olisi..! Nuori ja hento ... vetreä...
Vieno kuin ruusunkukka! Viaton ja koskematon.

Muista on hän saanut tarpeekseen.

On hänellä naisia ollut! Kukaan ei arvaa, kuinka paljon hänellä
oikeastaan niitä onkaan ollut. Semmoinen hän on: veitikka!

Häneen rakastuvat aivan kaikki naiset ... jos hän tahtoo! Tahto: sitä
vaatii ihmiseltä Sara Hustankin kirja. Yli tavallisen ihmisen tahdon
kulkevaa tahtoa!

Jotkut nauravat, harmissaan, kun hän puhuu entisistä
rakkausseikkailuistaan. He eivät tiedä, mikä Sakris sellaisissa saattaa
olla..! Voimakas hän on, hirmuinen ja suloinen... Suloinen: sillä hän
antaa toiselle sydämensä ... ja antaa kaikki ... jokaisen penninsä! Asia
on hänelle syvä ja vakava; siksi hän lumoaa.

Naiset ovat rakastuneet häneen ... eräät karanneet hänen kimppuunsa kuin
pedot ... vieneet häneltä sielun ja ruumiin.

Pelkkiä ämmiä eivät hänen hilsunsa suinkaan ole olleet ... kuten
kivimies Bergman, täällä vinnitötterössä asuva, kerran väitti. On
hänellä ollut nuoria ja kauniitakin. Kaikki tytöt hänet ottaisivat ...
jos hän huolisi ... kaikista.

Mitä tulee siihen saunaemäntään, kurttuiseen ja likaiseenkin, joka hänet
vietteli, räätälinsällin... Sekin ämmä! Sakris oli kaivannut naista,
puhdasta ja uskollista... Kaivannut vakavasti ... koskapa hän ei siellä
Hanabölessä tahtonut kävellä öillä aitoissa niin kuin toiset pojat ...
raakamaiset... No niin, mitä siihen saunaemäntään tulee ... rumaan ...
niin Sakrista ei hän sentään saanut aivan ryöstetyksi ... vaikkapa
tahtoikin häntä välttämättä kanssaan naimisiin. Tahtoi, Sakriksen
sulouden ja hänen rahojensa tähden. Rahaa ne entisetkin ovat halunneet
... jossakin määrin kaikki. Jospa hän löytäisi kerran sellaisen, jolle
raha ei kelpaisi ollenkaan! Joka pitäisi hänestä itsestään ... ei hänen
tukkansa vuoksi eikä hänen silmiensä ... eikä yhtään rahan vuoksi, vaan
ennen kaikkea hänen sielunsa tähden! Sellaisen, joka uhraisi hänelle
aivan kaikkensa! Sille hänkin ... uhraisi.

Saunaämmän lumoista hän pääsi pian, kun huomasi, että nainen tyrkytteli
muillekin rakkauttaan. Oli jo saanut osansa Sakriksesta: niin vähäinen
hänelle riitti ... ei tahtonut sielua ... eikä paljon muuta kuin rahaa.
Se olikin Sakriksen viimeinen erehdys sitä lajia. Ja siinä hän oli
ainoastaan oppinut, kuinka naisia on käsiteltävä. Turhaanpa hän ei ollut
uhrannut ämmälle itseään ... ja antanut hänen sivellä kaunista
tukkaansa.

Se tukka sitten!

Mistä hän oli tällaisen tukkakuosin saanut?

Sehän oli juuri sillä puhujalla ja vegetaarilla, joka piti Krokelbyssä
esitelmiä ... ja paransi sairaita ihmeen avulla. Ihmeen, totisesti:
kuhnimisella ja paastoamisella. Huokeaa on siten parantua ... eivätkä
lääkkeet maksa juuri mitään... Kaunis ja jumalallinen mies se oli;
salaperäiset hänen taitonsa. Miksi hänellä oli pitkä tukka ... niin kuin
Simsonilla aikoinaan? Simsonin tukassa piili salainen voima ... niin
suuri, että hän kaatoi kokonaiset kirkot. Tuolla punertavalla ja
terveellä tiedemiehellä oli sellainen Simsonin tukka.

Hänet nähtyään Sakris Kukkelman alkoi kasvattaa itselleen pitkää tukkaa,
koska saunaemäntä sanoi, että se tekisi hänen selkänsä vammankin melkein
näkymättömäksi... Ja niin sanoivat ne tytötkin, jotka myöhemmin hänen
tukkaansa ihailivat.

Mutta jospa he eivät riippuisi ainoastaan hänen tukassaan! Jospa he
riippuisivat kiinni hänen sanoissaankin ... ottaisivat oppia häneltä ...
eivätkä ainoastaan töllistellen ihailisi hänen tukkaansa! Silloin tulisi
tyttöjen kanssa seurustelusta muutakin kuin pelkkää hauskuutta... Kuka
tiesi, vaikkapa avioliitto. Kyllä Sakris heilistään tai vaimostaan
pitäisi huolen ... jos saisi oikean tytön.

Tytöt tulivat hänen luokseen... Tai tulevat vieläkin... Rientävät
parvessa, katselevat häntä ihailevin silmin, ja nauttivat kahvista, jota
hän heille keittää ... tai keitti. Ja nauttivat hänen soitostaan ja
laulustaan: hän näet osaa tavattoman joukon kuplettilauluja. Niitä hän
oppi aikoinaan täällä Työväenyhdistyksen talolla... Ja harmonikkaa hän
soittaa paremmin kuin kukaan muu: harva saisi siitä lähtemään niin
pehmeitä ja sulavia ääniä kuin hän ... ehkä ainoastaan venäläiset
sotamiehet, jotka nykyään on ajettu Suomesta pois. Nuo iloiset ja
hyväsydämiset sirkkuset, heillä ei ollut oikeastaan muuta vikaa kuin
että olivat sotamiehinä pilatut kasarmeissa: veivät mielellään naisia ja
tyttöjä. Sakrikselta eivät vieneet enää ... sitten kun parhaimmat tytöt
tutustuivat häneen. Niille tarjosi hän kahvia ... vehnäsen kanssa ... ja
tarjosi appelsiineja. Siihen aikaan sai vielä ostaa appelsiineja.

Mutta lopultakaan: hän ei välitä tytöistä. Eikä mistä hyvänsä naisista.
Miksi ei? Milloin olisi tullut vakava aika puhua jonkun kanssa heistä,
minkämoisen avioliiton pitäisi olla ... omantunnonavioliittoa ja
sellaista ... niin eivät naiset tietysti ymmärtäneet. Nauroivat ...
pärskyivät. Jättivät kaiken sikseen ... juuri kaikkein parhainta
lähestyttäessä. Yksi erehtyi menemään sotamiehen kanssa. Tietysti
sellaiset miehet, joilla on kiiltävät napit ja koreat olkalaput ja jotka
osaavat murhata ... tietysti he ovat mieleisiä naisista! Nainen on
verenhimoinen. Ja ahnas pintakorealle ... kuin harakka.

Sotamiehen kanssa oli Sakriksen tytöistä mennyt yksi ... vaikka oli
oikeastaan ihastunut Sakrikseen, hänen sanoihinsa, soittoonsa ja
lauluunsa.

Muut tytöistä ... millaisia he olivat? Toiset kaksi, joille rampa oli
lainannut rahaakin, kastelivat lähtiessään hänen kukkiaan suolavedellä,
niin että ne kuolivat. Piruko naisia joskus näin riivaa? Ainoastaan
kupletteja ja soittoa he tahtovat ... sitten hätääntyvät ... lentävät
matkaansa, eivät malta odottaa. Siksi he hylkäävät rakkautensa.

Oman rakkautensa: sillä näkeehän Sakris jokaisen tytön ja naisen
silmistä, että niissä palaa häntä kohtaan rakkauden tuli.

No, kaksi tyttöä Sakriksella kyllä oli ihan ominaan. Tupakkatehtaan
tyttöjä Helsingistä. Mutta toiseen heistä Sakris lopulta kyllästyi: se
tuli tuhlaavaiseksi. Ja toinen oli oikein ruma ... niin ettei rampa
voinut käydä hänen kanssaan kahviloissakaan. Ja sekin puhui rakkautensa
ohella vielä rahoista ... joten Sakris jätti hänetkin.

Todella uhrautuvaisia hän tahtoo, ei ahneita. Ja tahtoo valita samalla
kauniin ja nuoren.

Hän on naisten hurmaaja.

Onpa hänellä ollut muutaman rautatieläisen vaimokin täältä Krokelbystä.
Mies oli jättänyt naisraukan: lähtenyt töihin jonnekin kauas, josta ei
ilmoittanut vaimolleen mitään eikä lähettänyt rahaa hänelle ja
lapsilleen. Vaimo joutui suureen puutteeseen. Ja lopulta hän keksi,
missä on sydän ja mistä lähtee apu! Sakrikselta! Sakris antoi kohta
hänelle kukkaronsa tyhjäksi. Se nainen vasta oli kaunis! Ja sille oli
Sakris näyttänyt, mikä mies hän ... mitä varten hänellä on pitkä
tukkansa... Simsonin salaperäinen tukka. Kuinka heillä oli ollut
hauskaa. Mutta sitten tuli mies takaisin kotiin ... eikä tuo raaka
vaimonsa hylkääjä hävennyt uhkailla Sakrista. Oli kuullut asiasta:
Krokelby oli alkanut siitä juoruta. Niin, kylä oli saanut vihiä ehkäpä
vaimon omankin varomattomuuden tähden: itse ei Sakris asiasta hiiskunut
mitään; ainoastaan harvoille, kenties Bergmanille ja eräille toisille.
Mutta vaimo oli ollut Sakrikseen niin rakastunut, että tahtoi hänellä
kerskua!

Nyt ei rampa tohtinut kuukauteen liikkua kuin sellaisilla paikoilla,
missä voi saada ihmisiltä apua. Ja sitten olikin kateellinen mies vienyt
eukkonsa Krokelbystä pois... Sakris ei tiedä, minne pari muutti.

Ja kaikkein viimeisenä asui Sakriksen luona vielä eräs ... melkein
tyttö. Kelvottomat miehet olivat hänet vietelleet. Sakris oli suostunut
päästämään poloisen luokseen ... itse oli tyttö tullut, niin jalossa
maineessa oli Sakris naisten piirissä. Sakris antoi kauniin tytön asua
kamarissaan. Ja naimisiin menostakin puhui Sakris jo hänelle. Naimisiin
... tai mikä tietää mihin! Naimiskauppahan ei merkitse ajattelevalle
ihmiselle sitä eikä tätä. Pelkkä muoto se on... Ei, Sakris tarkoitti
vain sitä, että he olisivat elelleet yhdessä aina ... eroamatta. Mutta
silloin tämä tyttö, kehittynein, mitä Sakris oli naisissa nähnyt, ei
tahtonut suostua. Miksi ei? Sanoi pelkäävänsä, että Sakris olisi
herennyt silloin häntä rakastamasta ... jos he sillä tavoin
lupautuisivat toisilleen. Ja sitten lähti tyttö pois Sakriksen luota ...
lähti kaipuusta itkien, ei tahtonut enää palata. Halusi sillä tavalla
säilyttää rakkautensa muiston kauniina. Onnellinen muistoissaan oli tuo
onneton tyttö. Muutti rakkautensa tallettaakseen toiseen kaupunkiin.
Omituisia ovat naiset!

Tämä oli Sakriksen ihmeellisin rakkaus.

Eikä Sakriksella ... sitten muita naisia ole ollutkaan... Mutta niiden
joukossa oli ainoastaan yksi varsin vanha.

Nyt on takkuiset suortuvat selvitetty ja puhdistettu. Ne laskeutuvat
vaaleina aaltoina Sakriksen hartioille. Hän liikuskelee kamarissaan,
kävelee ... horjahtelee, löytää tasapainonsa... Hypistelee jotakin
kosteudesta ruostunutta rautanaulaa, jonka huomaa seinässä... Kuuntelee
ääniä: naisten riitelyä ... ovet paukahtelevat jossakin huvilan toisessa
päässä ... ja tuo yksi pienokainen itkee alituiseen.

Menisikö hän kivimies Bergmanin tai peltiseppä Savolaisen murjuun?

Aivoissa tuntuu yhä vaativan ajattelemaan ... ja puhumaan...

Ikävä on näin ... ilman naista.

Ja puhua pitäisi maailman tapahtumista. Nyt kun hän on ollut yksinään
sisällä viikkokausia, ainoastaan viimeisinä päivinä liikuskellut...

Sakris on väsynyt tämän päivän kävelystä ja kontimisesta. Ei jaksaisi
kavuta enää jyrkkiä sisäportaita; niissä kompastuukin helposti
pimeässä...

Ja huomenna täytyy lähteä hyvissä ajoin etsimään itselleen työtä.

Keinutuoliinsa hän jälleen kapuaa, käsillään itseään ylös auttaen. Istuu
siinä, nyökkii... Niin menee hetki...

Sitten soluttautuu hän yhtäkkiä vatsalleen ja laskeutuu lattialle. Ottaa
harmonikkansa ... josta purkautuu säriseviä ja vapisevia ääniä, kun
hänen rystysensä sattuvat kosketusnappeihin. Harmonikka sylissä kiipeää
Sakris sitten sänkyynsä eli makuulavalleen, tarttuen kynsillään kiinni
lavan seinänpuoliseen reunaan ja nostaen ylös ensin toisen jalkateränsä
ja sitten toisen. Arat ovat sääret ... kovin jäykät. Hän peittäytyy
vuoteeseen ... ja soittopeli sylissä alkaa hän soitella jotakin
alakuloista ... mitään laulua tavoittelematta ... verkalleen vain
harmonikan kureita edestakaisin vedellen.

Huone on koko lailla lämmennyt...

Parta on ajettu... Ja tukka on kaunis.

Pitäisi ... pitäisipä olla jälleen ... nainen.

Odottakootpas, kun kyttyräkin hartioilta häviää..! Ja hän on notkea ja
nuori: silloin tempaisee hän itselleen kaikkein pulskimman naisen!

Jumalan kiitos, että kyttyrä saattaa parantua...

Jumalanko kiitos? Hm ... kiitos Luonnolle ... tai ihmisille.

Eräät sanovat, että Kukkelman on tullut viimeisten vuosien kuluessa
huonommaksi ... koskapa hänen on täytynyt syksyisin ja talvisin ruveta
kontimaan. Mutta ihmiset ovat erehdyksessä! Itse sairas parhaiten
itsensä tuntee...

Kiitos sille pitkätukkaiselle miehelle, sille vegetaarille ...
teosofille! Häneltä Sakris sai valonvilkahduksen pimeyteensä.

Siitä on jo monta vuotta, kun hän näki täällä tuon tiedemiehen. Mutta ei
ollut ensin uskonut hänen aatteisiinsa niin varmasti, että olisi alkanut
noudattaa ainakaan kaikkia hänen neuvojaan.

Nyt hän niihin uskoo ... kokemuksesta. On ruvennut näinä viime aikoina
uskomaan ... kaikkiin.

Niin: se mies oli sanonut, että lääkärit myrkyttävät sairaita
ruumiillisesti ... ja sielullisestikin. Eivätkä osaa heitä kumminkaan
yhtään auttaa.

Sakris tietää itsestään, etteivät he osaa: turhaan oli hän aikoinaan,
kisällinä, etsinyt heiltä apua kyttyränsä tähden. Jotkut antoivat
lääkkeitä; ne eivät tehonneet ... vaan olivat huumausaineita, jotka
kasasivat yhä uutta myrkkyä Sakriksen ruumiiseen. Taikka pitivät he
tarpeellisena, että Sakris olisi lähtenyt kesällä kylpylaitoksiin
itseään hoitamaan. Tosiaan ... onpas sekin neuvoja apu! Mutta toiset
tunnustivat suoraan, etteivät he mahda mitään hänen kyttyrälleen eivätkä
jaloilleen ... ja ottivat rahat siitä tiedosta, että hänen vaivansa on
auttamaton.

Mutta tämä mies sen sijaan, tämä pitkätukkainen: hänellä oli keino ja
tieto! Kuinka hän varoitti, neuvoi jokaista ihmiseksi luotua olentoa
karttamaan lihaa: sanattomien, neljällä jalalla juoksevien taikka
kahdella siivellä lentävien veljiemme veristä lihaa. Ja kielsi
käyttämästä väkijuomia ja tupakkaa.

Tämä mies, tämä Kristuksen näköinen ... jumalallinen niin kuin hän,
sillä olihan Kristus oikeastaan maailman ensimmäinen sosialisti ... tämä
tiedemies, joka tunsi jonkinlaiset itämaiden viisaudet, hän kielsi
syömästä eläinten lihaa; sellaisesta tulee ihmiselle kosto ja kirous,
syyttömien veren vuodattamisesta ... murhasta! Ja ennen kaikkea oli
lakattava työntämästä ruumiiseensa väkeviä ja nikotiinia. Vielä oli
istuttava vyötäröitä myöten vedessä... Niin kaikki taudit paraneisivat
... muhkut ja pahkat katoaisivat sellaisilta, joilla niitä oli... Ja
uudet hampaatkin kasvaisivat niiden suuhun, joilta lääkärit ja väkevät
juomat ja ruuat olivat ne repineet pois.

Esitelmä ja ohjeet maksoivat ainoastaan viisikymmentä penniä.
Työväenyhdistyksen talo oli tulvilleen asti täynnä väkeä.

Ja niin paljon Sakris jo silloin uskoi tähän pitkätukkaiseen mieheen,
että hylkäsi heti viinan ja tupakoimisen ... ja alkoi kasvattaa
itselleen pitkää tukkaa.

Ennen ... Hanabölestä tänne Krokelbyhyn tultuaan ... oli hän tupakoinut
... ja ryypännytkin. Työväen tansseissa hän silloin esiintyi soittajana;
no, soittajalle tarjottiin joskus väkijuomia... Ja sitten hän itsekin
niitä osti. Teki mieli maistella ... teki kiivaasti ... katsellessa
tanssia. Ja välistä hankki hän punssia ja viiniä kestitäkseen niillä
morsiamiaan.

Olipa hän, silloin kehittymätön raukka, muutaman kerran maistanut
suutarinlakkaakin...

Mutta tämän miehen opetuksen johdosta jätti hän nyt ne ilkeät paheet
iäksi pois.

Oltuaan pari vuotta tupakoimatta ja viinoja maistamatta ja tuntiessaan
siten tulleensa terveemmäksi, hylkäsi hän lopulta lihankin. Sitten söi
hän paitsi voileipää ja maitoa kernaimmin riisipuuroa ja rusinasoppaa
... ja milloin teki mieli jotain vaihtelevaa, osti omenoita ja namusia:
silloin olivat ne hyvät ajat ... sodan alkuvuosina; palkat nousivat niin
että tuntui, ja tavaraa oli ostaa. Puljonki oli hänestä kuitenkin
parhainta, mutta lihaa sen liemessä ei hän kärsinyt nähdä. Se
kasvisruokien käytäntöön ottaminen auttoi häntä yhäti ... ja kahta
kiivaammin uskoi hän tuohon mieheen. Iljettävältä alkoi Sakriksesta
maistua kavalasti tai julkeasti tapettujen sikain ja porsaiden ja
härkien liha. Jos hän milloin ... alussa ... hairahtui niitä syömään,
antoi hän ne kohta ylön. Kala ja puljonki ja rusinasoppa ja riisipuuro,
siinä oikeat ruuat... Silakoita täytyi vielä välistä syödä: ihminen ei
näet voi yhtäkkiä tottua niin suuriin muutoksiin, sillä hänen
puhdistumiseensa menee yhtä monta ajastaikaa kuin hän on itseään
turmellutkin. Mutta kun ne vuodet kestää, syntyy ihminen uudestaan:
nuorena, terveenä, entistäkin kauniimpana... Ensin vammat tällaisesta
parantumisesta suorastaan pahentuvat.

Senkö tähden lienevätkin Sakriksen jalat ja kyttyrä viime vuosina
tuntuneet kipeämmiltä kuin ennen muinoin..?

Mutta jos hän jaksaa pysyä uskollisena, saa hän ihanan palkinnon! Se
horjumaton tieto on hänessä yhäti vahvistunut... Sitä ei voi kaataa
mikään! Se istuu nyt väkevänä hänen veressään; hän on siitä ylpeä kuin
ainakin ylemmyydestään..! Puhukoon Bergman mitä tahtoo ... saastaisten
aineiden välttämisellä Sakris uskoo tulevansa terveeksi. Ja paastolla.

Tämän paaston ... tai melkeinpä syömättömyyden ... keksi Kukkelman itse;
hän ajoi teosofin ja kuhnetohtorin opin hiukan pitemmälle.

Jo aikaisemmin oli hän vähentänyt ruokiensa määrää ja laatua kasviksien
syömisessä: kaupoista kun hävisivät riisiryynit, rusinat ja kaikki ...
hävisivät gulashien ja rikkaiden maalaisrusthollarien varastoihin. Nyt
tuskin näkee enää edes omenoita ... ja missä näkee, ovat ne kunnottoman
kalliita. Perunat ja porkkanat ovat nykyään ainoaa oikeaa ruokaa...

Ruokiaan vähentämään ramman siis täytyi tottua. Ja, niin kuin sanottu,
koska hän ei tässä syksyllä eräällä viikolla saanut mistään työtä ja
koska hänen päässään oli virinnyt ajatus, että paraneminen kävisi
kenties nopeammin, jos koettaisi olla melkeinpä syömättä, niin rupesi
hän varta vasten sillä tavoin paastoamaan: loikomaan päivät päästänsä
vuoteessa ja nauttimaan pelkkää perunapuuroa. Rahaa oli hänellä toki
vuokraan ja puuroaineihin ... ja vähän kahviinkin.

Tällainen parantelu ... tuntui hyvältä. Kyttyränsä katoamista ja
jalkojensa nopeaa oikenemista hän odotti. Ja oli iloinenkin tuloksesta:
sillä kun hän katsoi illoin mustana kiiluvaan ikkunaan, josta hän näki
itsensä kokonaan, luuli hän kyttyränsä pienentyneen.

Ja Sakris on varma, että kyttyrä olisi perunapuurolla ja kermattomalla
kahvilla kokonaan kadonnut, jos hän olisi saanut jatkaa sellaista
menettelyä esimerkiksi kaksitoista kuukautta yhtä mittaa. Mutta minkäs
mahtoi: rahat loppuivat ... ja nyt täytyy työhön maksujen ja ruuankin
vuoksi.

Niin, pienentynyt ja kadonnut olisi hänen seljästään tuo lihasäkki,
johon on kerääntynyt myrkkyä ... eläinten lihaa: kidutetun luomakunnan
kostoa... Päässyt kerääntymään, kun tiehyet seljästä keuhkoihin ja
vatsaan menivät häneltä tukkoon ... selkäytimen katketessa.

Kesken terveydenhoitoa täytyy rasittaa itseään työllä.

Sellainen on tämä nykyinen yhteiskunta: ei ole sairaaloita, joissa voisi
parannella itseään niin kuin tahtoo... Paastota, jos tahtoo. Siellä
annettaisiin ainoastaan lämpö ja valo ja jotain sellaista ravintoa,
minkä sairas tietää itselleen parhaaksi. Köyhäintalo kyllä on ... mutta
makaapas siellä! Ja lihaa siellä syötettäisiin ... sanovat syötettävän
valmiiksi mädännyttäkin.

Olisipa vallankumous Suomessa onnistunut ... niin miksi hän ei olisi
saanut sellaistakin hoitoa? Kansa on hyvä, kansa on suvaitsevainen. Niin
sanoo Krapotkin, joka on ... ruhtinas! Jos kansan tahto ja Sakriksenkin
toivomukset olisivat päässeet kuuluville, niin... Mutta niiden ei
annettu päästä...

Kukkelman ajattelee nyt kukistettua vallankumousta. Synkkä varjo lankeaa
hänen sieluunsa...

Vapaussodaksi porvarilliset sitä vallankumousta sanovat. Mistä se on
vapauttanut esimerkiksi hänet?

Se muisto tekee ramman hänen selkärankansa taittumisen jälkeen enemmän
levottomaksi, ahdistuneeksi ja tuskalliseksi kuin mikään muu.

Työväellä oli ohjelmana, että sotienkin piti maailmasta loppua...

Mutta nyt ovat yhä vallalla porvarilliset ... joiden elämänkatsomus
tahtoo sotaa, voittoja.

Siksi tuntuu niin kuin säteilevä aurinko olisi Sakrikselta laskenut ...
eikä lupaisi maailmaan enää koskaan nousta. Tulevan, ihanan ajan
aurinko..! Oikeuden, järjen ja hyvyyden aurinko ... kunnon rahvaan
rauhallisten halujen pohjalle perustettu yhteiskunta!

Nykyinen aika on kuin syksyinen päivä, sumuinen ja raskas. Lyhyt päivä,
joka ei silti tahdo milloinkaan loppua, vaan raottaa tuokioksi silmiään,
ilottomana, yksitoikkoisena; se tuokio on kovin pitkä.

Mitään ei tapahdu ... ei mitään uutta, riemullista ... ei vapahdusta!

Eikö niiden ihmisten yhteiskuntaa, jotka tekevät maailmassa työtä
toisten palkollisina ja toisten hyväksi ... eikö pelkän päiväansionsa
varassa elävien tehtaalaisten ja mäkitupalaisten ... ja muiden
sellaisten ... valtiota koskaan synny?

Sen pitäisi syntyä! Pitäisi ... sillä silloin voittaisi maailmassa kelpo
ihmisten tahto... Ja katoaisi vääryys... Ja gulashaaminen ... ja rahojen
palveleminen, tuo kristillisten valtakuntien epäjumaluus ... minkä
hedelmänä viimeinen maailmansota kasvoi.

Se sota, melkein pelkästään porvarien tahtoma, oppineitten ja
sivistyneitten järjestämä vääryys, se on sosialisteille moraalinen
loukkaus, jota ei helpolla anneta anteeksi eikä unohdeta. Niinpä se
saattaa Sakriksenkin sydämen yhä kuohumaan. Eivätkö sosialistit ole aina
vastustaneet sotaa?

Lehdet sanovat, etteivät hekään ... Saksassa ja Ranskassa... Mutta
ainakin bolshevikit sitä vastustavat!

No, nuo Venäjän bolshevikit: he sotivat Suomessa porvareita vastaan.
Aseilla ... mikä on Sakriksesta inhottavaa! Kummallinen sotku. Mutta he
eivät muuta voineet ... kun porvarit eivät suostuneet ilman väkivaltaa
päästämään uuden ajan aurinkoa pilvistä ... luopumaan eläimellisestä
katsomuksestaan ... sellaisesta, että pitäisi valloittaa, pitäisi
hankkia valtakunnille uusia maita. Mitä varten? Jotta eräät harvat
saisivat kultaa ... tuota kaikkein pahimpien paholaisten keksimää ...
enemmistön hiestä ja verestä tehtyä. Kitkeränä hedelmänä paisuu
isänmaa-sanasta vieraiden kansojen sortoa...

Muutettaisiinpa armeijat hyödyllisiksi ihmisiksi... taottaisiin miekat
vantaiksi, kiväärit kuokiksi ja kirveiksi..!

Itse kansathan eivät koskaan toisten kansojen kimppuun karkaisi ...
eivät himoitseisi toisten omaisuutta!

Sellainen mallimaa piti Suomesta tulla.

Mutta vallankumous kukistettiin ... tuo mahtava ja peljättävä kuin
kevätkesän ensimmäinen ukkonen! Vallankumoukselliset ammuttiin ... ne
työläiset, jotka ajavat korkeimpien ihanteiden asiaa. Mitä? Olisivatko
he myöskin rosvonneet, murhanneet ja kiduttaneet vankeja? Niin
viholliset väittävät. Hm ... eipäs yksikään työväen oma lehti ole
sellaista kertonut...

Ammuttiin aatteenkannattajat ... tutkimatta: sen näki Sakris itse täällä
Krokelbyssä, kun saksalaiset tulivat.

Venäläiset toverit, jotka tahtovat hävittää sodan, ajettiin pois
maasta...

Tyydyttiin taas kulkemaan kansojen entisiä harhapolkuja.

Sotaväki perustettiin Suomeenkin ... tappamaan ... ja houkuttelemaan
kiiltävillä napeillaan naisia.

Iloista oli täällä ryssien aikana. Verotkin Venäjän vallitessa paljon
pienemmät kuin nyt...

Krokelbyn Työväenyhdistyksen talolla kävi solttuja tanssimassa... Heiltä
sai sokeria ostaa melkeinpä ilmaiseksi.

Nyt sokeri maksaa... Eikä ole iloa enää...! Silloin oli iloa ja leikkiä
ja hulinaa. Oikein tuli halu pelurillekin soittaa... Ja vuoroin hän
soitti sotamiesten kanssa, jotka osasivat hanurinvetelyn ... milteipä
yhtä hyvin kuin hän.

Vapaussota vei viimeisetkin sokerit ja riisiryynit ... ja kaikki.
Appelsiineja näki Sakris viimeksi eräällä tilallisella Hanabölessä: ison
vadillisen pöydällä ... niin kuin perunoita.

Noille tilallisille, manttaaliporhoille, kantaa sekatyöläinen Kukkelman
pahimmin kaunaa. Tehtaitten työväki ja muut sellaiset, joilla ei ole
omaa maata, mistä saada elatuksensa, joutuivat puutteeseen maailmansodan
pitkittyessä. Mutta silloin juuri tilalliset heitä oikein nylkivät ...
eivät suostuneet jakamaan ruokaansa tarvitseville edes rahasta... Ei, he
keräsivät itselleen viljaa niin ettei aittoihinkaan mahtunut! Antoivat
kassojensa mieluummin mädätä kuin niitä jakoivat: sellaisia ovat
maalaispässit! Samalla matkalla, jolloin Sakris näki Hanabölessä
appelsiineja pöydällä, höyrysi sillä pöydällä toinen vati kukkurallaan
sokeroitua riisipuuroa ... pahimman sokeripulan aikana. Kyllä
tilallisilla ja maalaisilla olisi ollut antaa, jos he olisivat tahtoneet
lähimmäisilleen antaa. Ja venäläiset olisivat osanneet maalaisilta ottaa
... mutta heidät karkotettiin!

Väittävät, että sotamiehet varastelivat. Mutta, haha, eikö sillä, joka
on opetettu tappamaan oikein äkseeraamalla, pitäisi olla oikeus
varastaakin? Onhan varkaus tappamisen rinnalla pieni synti.

Niin sen piti mennä.

Ja niin ihanasti se alkoi! Tuskin Suomen työväen johtajat, jotka olivat
vieneet joukkonsa moneen voittoon, kutsuivat sitä viimeiseen taisteluun,
niin melkein kaikki olivat ilolla valmiit ... leivän ja aatteiden
puolesta. Suomen kansa oli luova uuden yhteiskunnan, missä ei sodittaisi
... missä ei tehtailijoilla, kauppiailla ja tilallisilla olisi
sananvaltaa. Muutkin kansat löisivät sitten kätensä suomalaisen käteen
... ja koko maailma uudistuisi. Oli semmoista ennenkin tapahtunut ...
oli jossakin hävitetty vallankumouksella yläluokka, ja siitä oli
koitunut lopulta pelkkää hyvää.

Hartaalla innolla Sakris ompeli siihen aikaan nappeja sosialistisen
armeijan housuihin... Ja sitten, kun Krokelbyn puusepät vietiin
rintamalle, ryhtyi hän naulaamaan kokoon sairaslavoja. Niin, hän ompeli
ja naulaili ... niin kauan kuin sai vähänkin maksua työstään. Lopulta
hylkäsi neulat ja naulat, kun ei mitään enää maksettu ... tekeytyi
sairaaksi ... ja olikin nälästä heikko. Uskoi kuitenkin uuteen aikaan
kuten muutkin työväestä. Uskoi ... ja kesti kuin hekin. Kun porvarit
pienensivät sokeriannosta, niin jo akat jonossa kirkuivat. Mutta nyt,
kansan oman hallituksen hoitaessa sapuska-asioita, jonotettiin vaiti ja
kärsivällisesti, vaikka ei saatu leipääkään edes sen vertaa kuin ennen.
Kansa osasi uhrautua ... se on hyväntahtoista ja siivoa... Uhrautua
omien sotilaittensa puolesta... Ja kuitenkin ... kuitenkin aatteelliset
voitettiin ... hienompi luokka oli taitavampi näissä asioissa ... joita
ihmisen ei pitäisi koskaan oppiakaan, nimittäin sota-asioita. Ja
saksmannit tulivat Krokelbyhyn. Kauhua kylvivät, surua kasvattivat.
Kukkelman itse näki, kuinka saksalaiset lapioillaan löivät pään halki
eräältä hänen tuttaviaan, joka oli joutunut heidän vangikseen.
Saksalaiset oli kasvatettu pedoiksi sotamiehinä. Mitä tuokin uhri oli
tehnyt? Seisonut kuukauden päivät joka vuorokausi kaksi vuoroa peräkkäin
vahdissa ... seisonut seitsemän tuntia kerrallaan Vanhankaupungin
portilla. Suojeluskunta, joukko nuoria poikiakin, kuljetti hänet
saksalaisten tapettavaksi. Samoin surmattiin kymmeniä Krokelbyn
työläisiä ... jotka eivät olleet tehneet pahaa: olivat ainoastaan
hankkineet ympäryspitäjistä muonaa, ahnailta tilallisilta ... lehmiä ja
sianporsaita, joita itse porvaritkin täällä söivät. Tuomion paikka oli
Työväentalon vieressä, jossa Sakris oli veistellyt sairaslavoja. Hän,
rampa, könttyröi ulos Työväentalolta ja hiipi kiireesti kotiinsa ...
mutta raskaammin jaloin kuin jos hänellä olisi ollut kannettavana kahta
vertaa suurempi kyttyrä... Ja hän vapisi kauhusta, huokaili lavallaan
nääntyäkseen, ei nukkunut moneen vuorokauteen ... ei edes koettanut
hakea itselleen syömistä. Kuularuiskut ratisivat yhtämittaa. Tulipatsaat
näkyivät Söörnääsistä ... siellä työläiset hautautuivat raunioihin.

Ja koko maassa höyrysi veri ... nälkäisten ... tai uuteen päivään
uskoneitten veri...

Kirpeä kostonhimokin kipenöitsee yhä Sakriksen sydämessä.

Vallankumouksen johtajat pakenivat Venäjälle.

He ... tekivät oikein! Vetäytyivät uusiin asemiin ... kootakseen siellä
uudestaan suomalaisten sosialistien ja venäläisten apuvoimien joukot ...
ja tuodakseen Suomeen säteilevää aatteen voittoa. Ja kostoa
kelvottomille.

Sakris on odottanut, eikö aurinko jo idästä nouse.

Oli kevät joku viikko suuren tappion jälkeen... Lämmin aurinko
paistoi... Sakris puhui kalpeana niille tuttavilleen, jotka säästyivät
kuolemasta, jopa eräille porvareillekin, että kuukauden kuluttua ovat
asiat toisin: silloin venäläiset tulevat.

Niin, hän tiesi sen, tunsi sen!

Mutta niitä ei tullut.

Eikä ole vieläkään Venäjältä tullut mitään. Joka toinen kuukausi, joka
kolmas, neljäs, ja aina puolen vuoden päästä on Sakris sitten jutellut
tuttavilleen ja vakuuttanut, että nyt ne tulevat. Mutta niitä ei ole
sittenkään tullut! Ei ole koittanut se onnen aika ... joka hävittäisi
maailmansodan luoman katkeruuden. Ainoastaan porvarillinen maailma on
riemuinnut, juhlinut. Viettänyt voittojuhlan toisensa jälkeen...
Kymmeniä, satoja juhlia, yhtä mittaa... Juhlia valkein lipuin, joissa on
sininen risti. Hurrannut ... ja juonut myrkyllistä viiniä ... ja itse
tuhlaten juhlissa antanut vankiensa kuolla kurjissa vankiloissa.

Sakriksen velikin kuului kuolleen vankilasta päästyään; itse ei Sakris
ollut tavannut veljeään sen jälkeen kun he erosivat toisistaan
Hanabölessä. Veljen vaimohan ei rammasta välittänyt ... eikä velikään.
Mitäpä siis myöskään Sakris? Joskus vain Sakris uteliaasti ajatteli,
että hänellä oli jossakin veli ... Kotkaan muuttanut. Eräs kotkalainen
kertoi nyt hänen kuolleen.

Se kotkalainen oli itsekin muuttunut vankilassa niin, ettei Sakris häntä
ensin enää tuntenut; hänen ihonsakin oli nälästä kuin mitäkin valkeaa
suomusta.

Veli oli kuollut, kun sai ihmisten ilmoille päästyään hyppysellisen
oikeaa ruokaa.

Nyt ... sankaripatsaita toisensa jälkeen..! Häpeällisen veljesvainon
kunniaksi.

Mutta Sakris odottaa vielä! On odottanut jaksoittain pari vuotta...

Niin, niin, Sakriksen on aprikoitava. Soitellessaankin hän sitä tekee
... soitellessaan alakuloisesti ... ja kuitenkin jonkinmoista marssia.

Odotus on pitkä.

Viimeiset keväätkin ovat hänestä olleet valottomia kuin pitkä ja
sumuinen talvi...

Joskaan ei maailmalla, niin olisipa edes hänellä itsellään jotain!
Olisipa hänellä nainen ... uhrautuva ja suloinen...

Harmonikan kurinaa kuuluu pitkin iltaa huvilan pohjakerroksesta,
Sammakon mörskästä. Ulkona on pimeää ... on alkanut sataa: kauan
kestänyt sumu on tihentynyt, muuttunut vedeksi. Vesikourut soittavat
yksitoikkoisesti.

Sakris kellottaa makuulavalla syrjällään, jalat puolittain koukussa
allaan. Harmonikan toinen pää kulkee edestakaisin hänen litteällä
rinnallaan. Lampun ruusunpunainen paperi luo lohdullista valoa. Käheällä
ja katkeilevalla äänellä hyräilee hän siinä uuden kansalaulun villejä
sanoja, joiden sävel on kaunis:

Oi teitä vankilan kurjat ja raukat,
muistakaa meitä ... ja armaitanne,
ettei mun kärsivä sydämeni halkeis ...
keskellä kukkivan nuoruuteni...

Sakris ei paljoa ymmärrä. Mutta hän ... uskoo!

VII

Niin menee syksy ja talvi Sakrikselta ... milloin haeskellessa työtä ...
ja välistä sitä löytäen: räätälöimistä, halkojen pilkkomista taikka
pieniä remontteja huviloissa.

Vapaussodan aikana sattui näet niin mukavasti, että kun ammattimiehet,
niissä rakentajatkin, katosivat rintamalle, niin kysyttiin kerran
Sakrikselta, joka nakutteli kokoon sairaslavoja haavoittuneille, eikö
hän korjaisi vähän jotain hataraa ovea, joitakin lahonneita ja
luhistuvia portaita. Miksipä ei!

Näin tuli räätälistä myöskin kirvesmies ... ja sitä ammattia hän on
jatkanut. Keväällä ovat hänen säärensä toki tähän asti uudestaan
norjistuneet ja hän on kapsahtanut kesäksi pystyyn. Ja veistellessä on
hänen käsiinsä kasvanut voimaa.

Yhäti aprikoidessa maailmaakin menee Sakrikselta talvi, miettiessä
suunnattoman sekavasti ja epämääräisesti ... alkeellisin aivoin, jotka
eivät ole saaneet koulutusta. Mutta into ratkaista asiat on suuri...
Arvoitukset sen laatuiset, etteivät oppineimmatkaan usko pääsevänsä
selville niiden syistä ja seurauksista, ne eivät viatonta miettijää
pelota. Enemmän tietävä alistuu neuvottomuuteensa ... mutta Sakris,
kuten monet muutkin rahvaanlapset, ei vaikeuksien laajuutta aavista; hän
uskoo unelmiensa toteuttamiseen ... niin kuin toisetkin yksinkertaiset
uskovat, yksinkertaiset, joissa nykyään palaa vielä vihakin: he
kärsivät, ilkkuvat, rakastavat kiivaasti ... ja uhrautuvatkin joskus, ja
haaveissaan aina.

Ja sen uskon voimalla saattaa maailma muuttua helposti ... ainakin
pahemmaksi.

Mutta: ennen kaikkea, näinä pimeinä syksyiltoina ja hämärinä
talvipäivinä ikävöi kääpiö itselleen ... naista... Ulkona vartioi ja
saartaa pimeys ja sumu ja vesisade... Joskus hiukan lunta.

Nyt oikein pakkanen ... tähdet alkavat kiilua; huomenna jälleen suoja,
joka sulattaa lumet lätäköiksi. Sellaista on talvi tavallisesti tällä
seudulla.

Ja jos tulee tiukka talvi, sulkee se varattomat asumuksiinsa niin paljon
kuin mahdollista: puut maksavat.

Ikäviä ovat päivät lyhyinäkin. Aurinko raottaa myöhään aamulla silmiään
... ja sulkee ne jälleen ... aikaiseen tulee pimeys. Sähköt ja
öljylamput kylässä sytytetään ... kalseat ja kylmät sähköt, käryävät
lamput.

Ihmiset aukaisevat silmänsä miltei yhtä lyhyeksi aikaa kuin päiväkin...
Tekevät jäykästi työnsä... Odottavat jotain... Ehkä odottavat kevättä ja
kesää.

Mutta täällä Krokelbyssä ovat he mielestään onnellisempia kuin
etäisempien kylien asukkaat, koska täällä on tilaisuus, jos pennosia
riittää, käydä pääkaupungissa etsimässä vaihtelua ... rikkaammat
teatterissa, elävissäkuvissa ... köyhemmät elävissäkuvissa ja
kahviloissa. Jääpä silti tarpeeksi puhteita jäljelle kokouksiin ja
seuroihin, jos kuka on yhteishyvää harrastava.

Ja siinä välillä miehet ryyppivät ... ja hiukan naisetkin ... Virosta
salakuljetettua, raivonmyrkyllistä pirtua taikka Suomessa salakeitettyä
viinaa, petroolilta ja jos jonkinlaiselta tuoksahtelevaa. Mutta toiset,
jotka eivät tällaista elämäntapaa rakasta, ovat siitä vimmoissaan; niin,
he uskovat, Suomen kansan yleiseen, fanaattiseen tapaan, jaksavansa
pakottaa väkivaltaisilla keinoilla lähimmäisensä viisaiksi ja
onnellisiksi... Kun sitten on juotu, pujahdetaan sänkyihin nukkumaan ...
taikka tyhmemmät jatkavat riemua tappelulla. Kylän tölleissä tai
tienhaaroissa nyt melutaan. Kas, tuolla teiskaa ryhmä miehiä,
ympärillään naisväen siunaileva, jopa yllyttävä kehä. Meteli muuttuu
otteluksi ... ottelu rähisevästä sanattomaksi, läähättäväksi. Nyt
isketään täydellä voimalla... Veitsi välkähtää ... kasvot valuvat verta.
Joku kaatuu: tuossa hän makaa ... ääntä päästämättä ... ruumiina. Tulee
kylän poliisi... Murhamies kiinni.

Se mies saattaa olla aivan selvä: ei ole maistanut pisaraakaan pirtua.
Mistä syystä hän tappoi? Väittää tappaneensa ... muuten vain ... ilman
syytä. Sanoi lähteneensä kotoaan aikomuksella tappaa sen, joka ensiksi
vastaan tulee. Ja niin hän teki.

Kaksitoista vuotta kuristushuonetta.

Sumua, kylmyyttäkin ... sadetta, harmautta.

Odottamatta lähenee sumu tuolta saariston takaa ... sankkana kuin seinä,
jota vastaan hievahtamattomat koivut, kerkkälatvaiset petäjät ja
luuhottavat kuuset kuultavat hämärinä varjokuvina. Mustilta ja kosteilta
näyttävät huvilat ... toiset nostaen itsepäisesti ja komeilua
yrittelevinä harmaata ilmaa kohti oikullisen muotoisia tahi muodottomia
päätyjään... Sellaista sumua on päivä, puolitoista ... jopa viikon. Nyt
se muuttuu sateeksi, katot romisevat ja pitävät yksitoikkoista
ropinaa... Varattomien laipiot tiputtavat permannoille vettä. Ikkunoihin
oksiaan tunkevat koristepuut, männyt, koivut ja syreenit, sohisevat
raskaasti...

Mutta joskus hyökkää mereltä myrsky... Sumu ja vesisade on loppunut...
Katoilla käy nyt ryske ... nurkissa vonkuu ... ja koteihinsa pujahtaneet
ihmiset ajattelevat, että merimies-raukoilla on kova leikki: parempi on
sittenkin elellä täällä omassa kylässä, painautua talvi-iltoina omiin
pesiinsä nukkumaan.

Sitten riputtelee räntää. Riekaleisina, valkeina pilkkuina kuultavat
katot ja kalliot metsien välistä.

Ja sitten tulee taas ehkä pakkasta ja lunta.

Nyt esille lasten ja huvia hakevien aikuisten sukset ... jos lumi kestää
eikä sula sohjoksi.

Kuluu muutamia viikkoja. Aletaan entistä kiihkeämmin odottaa kevättä.

Kaiken talvea Sammakko on köntinyt käsillään. Siellä ja täällä nähdään
hänet köntimässä, joskus ilveilevä lapsiliuta mukana. Kävelemisestä ei
nyt puhettakaan, sellaiset ovat hänen jalkansa. Ei, lionneet rukkaset
kädessä hän konttaa kalliopolkuja, viiputtaen tukkansa pellavaisia
suortuvia milloin savivellissä, milloin lumessa: ne eivät pysy aina
takin napitetun kauluksen alla, jonne hän ne tunkee ... niinkuin
venäläinen pappi hiuksensa, milloin ei ole pakko esiintyä
juhlallisimmassa asussa.

Tänään liikkuu Sakris halkoja hakkaamassa... Tänään taasen on hän käynyt
tekemässä jossakin huvilassa pienen kattilahyllyn taikka pari
kalalautaa.

Sellaisina iltoina, jolloin tulee sietämätön puhelemisen ja
maailmanparantamisen halu, kiipeää rampa tuttaviensa ja naapuriensa
luokse. Esimerkiksi kivimies Bergmanin murjuun ullakolle. Siellä on
illalla lämmin, jopa kuuma ... sillä kivimiehellä hehkuu uuninsa edessä
malminen kamiini, jonka kahdella reiällä ruuat keitetään... Yöllä se
huone jäähtyy ... tuuli tunkee sisään hataroista seinistä, pullistuvien,
repaleisten ja sadevedestä mustuneiden seinäpaperien alta. Bergmanin
eukko tai rouva on tuikea ... mutta keittääpä hän vieraalle kuitenkin
kahvia ... etenkin jos Sakris kiihtyy kovasti moittimaan yhteiskuntaa.
Itse Bergman hymyilee ... raapaisee silloin tällöin päätänsä, jos asiat
ovat hänestä oikein tukalat ... mutta yleensä naurahtaa epäuskoisesti,
ja sotkee viimein jutun: alkaa kuulustella Sakriksen
rakkausseikkailuita. Silloin Sakris heti kertomaan niistä...

Elleivät Bergmanit ole kotona, pujahtaa rampa peltiseppä Savolaisen
luokse, missä myöskin kivimies Bergman ja useita muita työläisiä joskus
käy. Savolaisella on väljemmät tilat kuin muilla... Keskikerroksessa.
Hänellä on kaksi huonetta, melkoisen siistejäkin ... eikä lapsia enempää
kuin neljä. Sakris ei oikein pidä lapsista, ne huutavat, ne sekautuvat
aikuisten juttuihin ... taikka häiritsevät itkullaan niin ettei toinen
saa ääntänsä kuuluville. Varsinkin lauantaina ja pyhäiltoina on
Savolaisen luona naapureita. Ja vielä enemmän isännän ja rouvan syntymä-
tai nimipäivinä...

Savolainen kuuluu nykyään ruvenneen gulashaamaan ... ahnehtimaan ja
rikastumaan.

Tavallisesti ei hän tarjoa muuta kuin kahvia, mutta erikoisina
juhlapäivinä on pöytä komeana. Siinä on rinkeli, ja kahdenlaista sokeria
... ja oikeinpa kukkia. Eräillä vieraista on korkeat kaulukset
kaulassa... Eräillä tulipunaiset kaulanauhat ... sillä maltillista
työväkeä, reiluihin sosiaalidemokraatteihin lukeutuvia, ei täällä käy:
heitä onkin vähän, ja erillään muista he elävät ... jotkut ovat eronneet
työväenyhdistyksistäkin. Heitä katsellaan siis karsain silmin.

Ei myöskään hartausseuralaisilla täällä ole tekemistä ... niillä kylän
kansalaisilla, jotka kuuluvat hihhuleihin taikka joko Helluntaiseuraan
tai Helluntainystäviin. Näillä kirkosta eronneilla ja omaa, pyhempää
oppiaan hapuilevilla on jälleen toiset tapansa viettää iltojaan: he
kuuntelevat jossakin huvilassa puheenpitäjää ... odottelevat
tuhatvuotista valtakuntaansa ... ja maailmanloppua, joka tuo sen
valtakunnan ja josta he yksinään pelastuvat kunnialla, valituita kun
ovat... Ja omaan uskoonsa ja aprikoimisiinsa sulkeutuen he varaavat
itselleen muonaa maailmanlopun tuokioiksi ... joita ei tulekaan ... ja
elävät muuten melkeinpä niin kuin muutkin, tavallisinä heikkoina,
itsekkäinä ihmisinä.

Ei, peltiseppä Savolaisen kekkereissä ei tapaa niitä, joita Savolainen
sanoo uskon-narreiksi. Täällä istutaan punaiset nauhat kaulassa ... tai
muutamalla valkea, pieni rusettikin ... jalassa kiiltävät kengät. Päät
punoittavat ... sillä kahvinkeitosta kuumentunut keittiö ja
vierasjoukosta lämminnyt sali hikoiluttavat.

Siinä sitä istutaan: juhlallisina ja niskat jäykkinä... Katsellaan uutta
piironkia ... sen isoa peiliä ja paperikukkia. Savolaisen tyttöset ovat
vaaleissa leningeissä, hajalle kammatuin hapsin. Muut lapset leikkivät,
tappelevat tai kuuntelevat suu auki isojen juttuja.

Kovin arkoja ollaan arvoasteista, jos seurassa on ketä pomo- tai
mestarimiehiä. Peltiseppä Savolainen, vaikka hän tekee työtä toisen
verstaassa, on tietysti mestari. Samoin nuori poika, joka harjoittelee
mekaanisessa pajassa, on monttööri. Lämmittäjä on konemestari. Hänen
vaimonsa ei ole paljas rouva, vaan konemestarinrouva ... jos tässä
tilaisuudessa on läsnä joku, ken voi kehua olevansa hänen tuttavansa:
muuten hän on tavallinen akka. Tittelit ovat varsin korkeassa arvossa
... kunhan ne vain eivät ole arkkitehtien, insinöörien ja sen sellaisten
titteleitä ... siis herrojen.

Sakrista ei suinkaan pilkata edessäpäin, ei varsinkaan, kun hän alkaa
puhua yhteiskunnasta. Ja hän kyllä puhuu. Laususkelee muutamia lauseita
Nietseske-kirjastaan. Sitten hänen nenänsä alkaa punoittaa. Sellainen ja
sellainen pitäisi järjestys olla. Tylyjä on oltu työväelle kapinan
aikana. Naiset huokailevat. Peltiseppämestari Savolainen on kaikkein
ilkein ja pistelevin yhteiskuntaa vastaan ... ja samalla hän inttää
Sakristakin vastaan. Sakris naputtelee rystysillään pöydänreunaan ... ja
puhuu, puhuu... Kunnes joku sosiaalidemokraatteihin lukeutuvampi arvelee
alakuloisesti, ettei sellainen köyhien vallankumous kuin Suomessa
yritetty kuitenkaan mahtaisi onnistua. Yksinkertaisten ihmisten yritys!
Ainoastaan verot yhä suurenisivat. Sitten ollaan tuokio vaiti.
Huokaillaan. Ja Sakris, syntyisin ruotsalainen, virkkaa sotkuisella
suomenkielellään, mutta arvokkaasti:

-- Jaa ... niin ... jaa ... ei liene tuhannesvuosivaltakunta vielä
mahtanut olla tullut. Ei vielä... Mutta...

Pikku juhlien jälkeen arki. Raskas talvi.

Vuoroin valkeat, vuoroin mustina ammottavat pellot, joiden tunkioilla
varikset lentelevät ja raakkuvat suunnattomina laumoina. Vuoroin usvia
ja sateita...

Ja sitten ... kevääntyy.

Myöskin Sakris alkaa ikään kuin kummastellen huomata, että päivät
pitenevät...

Valo ei enää ole samea ja raukea ... vaan taivas hohtaa heikosti
sinertävänä ... aivan kuin jokin vanha taivas, viime vuodesta tuttu...

Kun Sakris aamuisin hoippuilee työhön tai työtä etsimään, saattaa ilma
olla pilvinen... Mutta jo visertelevät tiaiset aamun aikaisessa
hämärässä vilkkaasti ... kilkattavalla äänellä...

Yöthän ne pysyvät vielä kylminä; mutta päivällä lämpiää, aurinko
säteilee joskus täydeltä terältä...

Valtatietä pitkin valuvat päivän sulattamat lumet ruskeina ja kiiltävinä
puroina ... kerääntyvät lampareiksi ... jotka ikään kuin tuntuvat
lämpimiltä.

Ehtoolla tiet jälleen kovenevat ... ja on parempi loikkia, milloin
tarvitsee.

Illan viileys on kuivaa ja lauhkeaa ... siinä liikkuu omituisia,
mieleisiä tuntuja.

Ja Sakris huomaa, että äänet kylässä rupeavat ikään kuin soimaan, niin
heleästi ne kaikuvat. Kas koirien haukuntaakin! Se oli talvella niin
kumea, nyt telmähtelevä, levoton.

Vaaleassa iltahämärässä näyttävät Krokelbyn ikkunoista tuikkavat tulet
kirkkaammilta... Jopa tuolta etäältäkin Vallilasta asti, pääkaupungin
laidoilta, ne tuikkivat kuin tähdet ... sävähtelevät kirkkaasti.

Eikä ilmassa ole usvaa.

Sakris on menossa työväen osuuskauppaan... Entistä virkummalla silmällä
vilkuu hän siellä puotineiteihin.

Kun hän tulee kaupasta takaisin, näyttää pitkä ja solakka koivu tuossa
tienmutkassa hänestä niin merkilliseltä: ikään kuin se ojentaisi
käsivarsiaan korkeuteen ... niin kuin se ... rukoilisi!

Kylästä kuuluu jostakin kimakkaa laulua.

Hanki on alkanut kantaa.

Onpa nyt poikasia suksimassa pitkin alankoja, tahi laskemassa
kalliotöyryiltä mäkeä suksilla ja kelkoilla taikka särkyneiden suksien
kappaleilla.

Ja kuu kiiltää. Se pukeutuu harsoon, kultaiseen kehään...

Mutta yön tullen vonkuvat kissat ... sekä kotien vaalimat että villeinä
metsissä ja ullakoilla asuvat... Mistä niin paljon kissoja riittääkin?
Niitä kuljeskelee, juoksentelee ja kiipeää kaikkialla... Ne ryntäävät
pinoille ja tähystelevät teille ... kapuavat katoilla ja kulkevat pitkin
räystäitä, joista jääpiikit riippuvat suurina hetaleina.

Sakris menee kotiinsa. Aivan hänen ikkunansa edessä on jono
halkoliitereitä. Niiden takana ja naapurin lankkuaidan välissä kasvaa
väärä ja latvasta typistetty mänty. Sakris lähtee liiteriinsä, hän
säpsähtää... Mitä kuuluikaan... Niin kuin etäistä väkijoukon
hurraamista. Sitten yhtäkkiä huuto ... kuin jotakuta murhattaisiin!

Kissat ne siellä liiterissä! Penteleet! Ne huiskahtavat peljästyneinä
pois. Yksi pysähtyy palstan reunaan ... ja alkaa siellä naukua ... itkee
kuin pieni lapsi. Pahanilkinen lapsi, jolle tehdään kiusaa. Taikka
molisee jotakin kuin humalainen. Kurrittaa, vonkuu. Ja rääkäisee
yhtäkkiä kuin pahahenki ... karkaa toisten kissojen kimppuun. Ja on niin
kuin paholaisten lauma nyt rähiseisi silmittömässä taistelussa.

Ne kissat eivät anna Sakrikselle yöllä unta... Ja päivällä vuokrahuvilan
suuri lapsilauma mekastaa pihalla ... hoihkien äänillä, joita Sakris
sanoo itsekseen metsänelukkain ääniksi. Ei saa ruokalepoaan enää ...
eikä nähdä unia kauniista tytöistä.

VIII

Myöhemmin keväällä, kun kissat jo lepäsivät naamat naarmuisina, korvat
raapimisesta pöhöttyneinä ja kurkut käheinä huvilain portailla ja
aidoilla ... ja lapset kirkuivat yhä kovemmin ... ja koirat juoksivat
kujilla, silmissä ihasteleva ja malttamaton hohde ... myöhemmin
keväällä, kun alastomat koivut saivat punertavan värin ... silloin näki
Sakris Kukkelman merkillisen unen...

Ihmeellisempi se oli kuin hän oli pitkiin aikoihin nähnyt.

Minkälainen uni!

Aurinko oli kaiken päivää paistanut hänen kamariinsa ... ulkorakennusten
yli se pääsi sinne. Edellisenä iltana oli Sakris lukenut "Suomen
Työmiehestä", jonka hän lainasi peltiseppä Savolaiselta, erään
alakerran.

Suorastaan mahdotonta oli enää tutkia Nietseskeäkään... Kamarikin
muuttui jo päivin ihan kuumaksi...

Siinä alakerrassa oli pitkä kuvaus jostakin vallankumouksesta ...
kertomus, joka oli jatkoa ja johon luvattiin jatkoa. Siinä puhuttiin
paitsi Venäjän kuuluisasta Rasputiinista ... häntä ei Sakris oikeastaan
vihaa, vaan ihmettelee hänen taikavoimaansa ... myöskin Venäjän
keisarinnasta ja jostakin toisesta tämän kelvottoman keisarinnan
kaltaisesta hovinaisesta, joka oli ollut aikoinaan Ranskan kuninkaan
hempukkana. Mikä tämän naisen nimi olikaan? Kultaa oli ollut kaikki
hänen ympärillään, maaorjina elävältä kansalta kiskottua kultaa ...
verta. Sakris vimmastui lukiessaan, että kuninkaan, ja tietysti samalla
myöskin tuon hempukan, aamukahvikin oli tullut maksamaan
kaksisataatuhatta markkaa vuodessa! Kahden hengen aamukahvi! Mutta
tietysti oli kymmenet pikentit varastamassa niitä aamukahvirahoja ...
maakuopissa elävien talonpoikien ja työläisten rahoja. Kaunis oli se
nainen ollut... Maidossa kylpenyt... Maidossa!

Ja Sakris lensi valkeaksi suuttumuksesta ... kun se hempukka oli muka
tehnyt mielestään yhteiskunnallista hyötyä rakennuttamalla sellaisen
porsliinitehtaan, jossa valmistettiin ruusuja... Koristuksia ylhäisten
piirongeille ... sellaiset maksoivat tavattomasti kansan varoja ... nuo
naisellisen turhamaisuuden keksinnöt... Mutta sittenpä tulikin toinen
peli..! Vallankumous. Hempukan poikkileikattua päätä kannettiin piikin
kärjessä katuja myöten.

Myöhään luki Sakris... Joku kissa vielä kulki ja vonkui ikkunan alla.

Sitten hän nukahti ... muistamatta edes nousta sammuttamaan sähköä.
Heittelehti lavallaan... Henki sirahteli epätasaisesti ... ja joskus
aukesi hänen leveä suunsa ilkeään nauruun, paljastaen keltaiset hampaat.
Ja hän näki unta.

Kukkelman oli muka oikein komeassa salissa... Hänen ympärillään kaikki
kultaa ... lamput, kukkaruukut ja kahvikupit.

Ja Kukkelmanilla oli toverina siellä oikein nuori ja kaunis ... joka
sitten yhtäkkiä muuttui Venäjän keisarinnaksi ... tahi tuoksi maidossa
kylpeneeksi hempukaksi. Ja heillä oli yhdessä hauskaa. Sakris istui
maassa hänen jalkojensa juuressa ... ja puhui hänelle palavasti ... ja
viisaita asioita. Pikentit kantoivat koko ajan heille kahvia ja omenoita
ja päärynöitä ja appelsiineja ja marjahillolla siveltyjä
vehnäsvoileipiä.

Mutta sitten näki Sakris jotakin merkillistä ja pelottavaa.

Näki oman päänsä irrallaan ruumiista! Arvokkaan ja kauniin, kiharaisen
päänsä: kellertävistä hiuksista hän sen tunsi. Mutta se pää oli leikattu
poikki: kaulasta valui vielä hyytynyttä verta ... valui niin kuin suonet
olisivat kaulasta yhä riippuneet.

Ja kuitenkin: tuo pää oli elävä! Se puhui!

Sakris itse näki oman päänsä ... vaikkei hänellä ollut enää päätä eikä
siis silmiäkään. Hän ihaili kasvojaan ... ei kuvastimesta, vaan omasta
päästään ... katseli komeaa tukkaansa. Oli näkevinään edessään aivan
kuin venäläisen papin ... taikka itse Rasputiinin.

Ja yhtäkkiä hymyili se irti leikattu pää ... naurahti hänelle iloisesti
ja veitikkamaisesti. Sakris näki sinisten silmiensä vilkuttavan hänelle
tuttavallisesti. Kohottaen sormeaan pää sanoi hänelle aivan selvästi:

-- Sinun pitää ottaa se nainen, joka nyt tulee!

Ja vielä sanoi pää uudestaan ne sanat.

Silloin ilmestyi se nainen, joka oli ollut hänen seurassaan ja
rakastanut häntä ... keisarinna taikka se hovihempukka.

Sakris heräsi. Sähkö paloi kalpeana... Kevään ensimmäinen kottarainen
vihelteli ikkunan takana, ulkorakennusten päädyssä, karamellipurkista
tehdyn pönttönsä puikolla.

Mikä uni!

Sakris ajatteli sitä tarkoin ... tällaista henkien ilmoitusta.

Kuta kauemmin hän sitä ajatteli, tunsi hän, että juuri sen näköistä
naista oli hän aina halunnut. Vaaleaverinen ... niin kuin maidossa
kylpenyt...

Ja Sakriksen oma pää, siis hänen omien ajatustensa lähde, oli sanonut
hänelle, kummallisesti erotettuna hänen ruumiistaan ja sillä tavalla
ikään kuin kirkastettuna, sanonut selvästi ja iloisesti:

-- Sinun pitää ottaa se nainen, joka nyt tulee! Päivällä Sakris kulki
kujilla ja katseli, eikö tulisi jotakin naista. Pysähtyi polkujen
varsilla ja kallioilla ... ja tähysteli ympärilleen innokkaasti.

Tällainen merkillinen uni! Milloinkaan hän ei ollut nähnyt moista ...
vaikka hän yleensä näki paljon unia. Ja tosi unia! Että unet joskus
olivat pettäneet, ei hän ajatellutkaan.

Viimein ei Kukkelman enää jaksanut hillitä itseään, vaan päätti
tiedustella asiaa sellaisesta paikasta, jossa se tiedettiin.

Mistä?

Eräänä päivänä jätti hän työnsä kesken jo aamupuolella ... jonkin
sikoläätin ikkunapuitteiden nikkaroimisen. Hän meni osuuskauppaan ...
kiipesi puoleksi konttaamalla ylös korkeita portaita. Tervehti
puotineitejä silmäänsä iskien:

-- Terve, terve, flikuskit.

Mutta nyt hän ei ollut samanlaisilla asioilla kuin ennen ... nimittäin
jauhoja tai kahviksia ostamassa.

Sitä, jonka hän oli nähnyt unessa, ei näissä tytöissä ollut...

Sakris oli tullut tänne ainoastaan hankkiakseen kolme paria kananmunia:
kaksi munaa itselleen ... ja neljä povarirouvalle, joka asui täällä
Krokelbyssä.

Niin, kaikkivaltiaaseen ja vanhurskaaseen Jumalaan ei Kukkelman uskonut
enempää kuin suurin osa niistä muistakaan kansanmiehistä ja naisista,
joita heidän sosialistiset lehtensä ja julkaisunsa ovat ennättäneet
päästää entisistä erehdyksistä ja kasvattaa uuteen elämänkatsomukseen.
Kuinka olisi Sakris voinut uskoa kirkkoon ... ja Jumalaan? Nuo
iankaikkiset papithan ... siunasivat esimerkiksi sotaan lähteviä
sotamiehiä, vastoin sitä käskyä, ettei saa tappaa. Ja keskiaikaisten
kirkkoruhtinaitten tavalla he kantoivat tarkasti veronsa ... eivätkä
eläneet köyhistä köyhimpinä, vaikka Kristus käski luovuttamaan toisen
hameensa lähimmäiselleen, jos kenellä on kaksi hametta... Samapa lienee,
onko kysymyksessä hame taikka palttoo ... tahi muut vaateparsellit ja
omaisuus...

Ei; Sakris uskoi pitkätukkaisiin miehiin ... tautien parantamiseen ilman
lääkärin apua ... ja uniin ja ennustajarouviin.

Uskoivathan povareihin hienommatkin ... sellaiset, jotka uskoivat kyllä
kristinoppiin.

Suorastaan pakko oli uskoa tällaiseen rouvaan. Hän oli ennustanut monta
kertaa ihan totta ... salaperäisellä tavalla. Hänen luonaan käytiin
paljon ... neidit ja rouvat aina Helsingistä asti ... niin tarkkaan
osasi hän tulevat asiat ... sekä menneetkin. Mielellään hänelle
kannettiin paitsi sokeria, kahvia ja kananmunia myöskin rahaa.

Ja siinä määrin oli povari rikastunut, että oli voinut hankkia itselleen
täällä oman huvilan ... tuon punaisen, kaksikerroksisen talon. Työväen
lehdissä hän enimmäkseen ilmoitti. Viimeksi oli Sakris nähnyt
ilmoituksen:

-- Elämällä ei ole raiteita, mutta joka tahtoo löytää raiteille, se
tulkoon Krokelbyhyn, ennustetaan unista ja kananmunista.

Punaiseksi maalattu, valkeilla ikkunanpielillä somistettu huvila on
kalliolla, niin jyrkällä, että Kukkelmanin täytyy turvautua kouraansa
... kömpiessään kevätvettä hiljaa tihkuvan kallion juurelle ja sitten
pihalle ... toisessa kädessä paperipussi ja siinä kananmunat. Pihalla,
jossa ei ole aitaa eikä rajaa ... joka yhtyy ilman muuta lehdettömään
koivikkoon, hän seisahtuu jännityksessä ja odottaen ihmettä.
Ennustaakohan rouva hänelle samaa kuin uni?

Mutta kesken kaiken vilkaisee hän julmasti ympärilleen. Tänne on
kerääntynyt leikkimään ja kirkumaan lapsiparvi, josta muutamat
pilkkaavat häntä ... ja uskaltavat nykäistäkin jo hänen paperipussiaan.
Sakris ärähtää: missään hän ei ole nähnyt näin kelvottomia lapsia... Ja
vielä kerran uhkaavasti taaksepäin käännyttyään pääsee hän pakoon,
huvilan portaille ja eteiseen. Paperiliuskasta tekaistu nimilappu on
ovella. Tässä se rouva asuu.

Sakris pujottautuu hiljaa sisälle.

Noita-akka ei istu suinkaan tulikiven savussa suuren ja mustan padan
ääressä ... taikka lentele luudanvarrella sisään ja ulos uunista.
Sellaiset kertomukset ennustajista ovatkin Sakriksen mielestä joutavaa
satua, keskiajan taikuutta... Kirkko ... se juuri ... uskotteli muinoin
ihmisille tällaisia hullutuksia ... saadakseen pitää heidät itsellään,
veronkantajina. Siksi poltettiin muka noitia rovioilla ... useinkin
naisia, jotka tiesivät paljon salatuimpia asioita kuin papit. Mutta
papit sanoivat, että velhot paransivat ihmisiä paholaisten avulla.
Oikeastaan he tekivät sen ilmassa liitelevien ja kiemurtelevien voimien
avulla, joita ainoastaan harvat vielä nykyäänkään ymmärtävät ... joskin
sellaisia harvoja jo löytyy!

Povari ei istu, vaan loikoo lattialla... Sänky hänellä kyllä on, hyvä
onkin, mutta nyt on kuuma ... tänne kalliolle paistaa aurinko ... ja hän
on suunnattoman lihava. Niin lihava, että Sakris katselee häntä
ällistyneenä ja ihastuneena ... sellaisia rintapieliä ei Sakris ole
nähnyt missään. Jotakin yliluonnollista niissäkin on.

Tällaiselle lihavuudelle on helpotus loikoa viileällä lattialla.

Rouvan hiukset ovat sekaisin ... suortuvat riippuvat tukkuina siellä ja
täällä kasvoilla. Iho ei ole punainen, vaan harmahtava.

Nyt rouva kohottautuu ähkien istumaan ja katsoo Sakrista ihmetellen ja
kysyvästi... Raaviskelee päätänsä ja poveaan ... rinnat ovat kuin
mitkäkin tavattoman suuret kumipallot, jollaisia lapset Helsingissä
Esplanaadilla potkivat. Sitten kysyy rouva Sakriksen asiaa ... eikä
rampa tiedä, kuinka alkaa. Ilmoista Kukkelman ensin puhuu ... ja
nykyisen ajan mutkallisuudestakin. Sakris ei aavista, kuinka oikeastaan
olisi elettävä ... hän kun on yksinäinen mies, ei ole koti kunnossa...
Kyllä hän voisi pitää emännänkin siellä ... ja varmasti hän kyllä
sellaisen vielä saa... Sakris oli viime yönä nähnyt niin merkillisen
unen. Koskaan hän ei ole nähnyt sellaista. Hän sanoo:

-- Ja se oli vissiä unta: minun unet ja förebuudit eivät petkuta
milloinkaan.

Ja Sakris alkaa kertoa untaan, ovenpieleen nojautuen ... verkalleen ja
vakavasti... Kertoo kaikki yksityiskohdat, kursailematta.

Mutta yhtäkkiä keskeyttää Sakris juttelunsa; keskeyttää vuorostaan
ällistyneenä. Sillä rouva, joka ei vielä ole kysellyt häneltä mitään,
mutta on jo päässyt pystyyn, ottaa nenänsä irti! Vetäisee nenänsä
naamasta erilleen. Varmaankin se on tekonenä ... jostakin aineesta
tehty. Ja rouva alkaa puhdistella, itse tuolille asettuen, nenäänsä
käsissään ... nenäliinansa nurkalla, kovin likaisen. Kauheana ammottaa
hänen nenänreikänsä ... niin kuin luurangon.

Sitten sovittelee hirvitystä ja kunnioitusta herättävä ennustaja
tekonenänsä paikoilleen ... ja Sakris aloittaa unensa alusta.

Ihanan ja vielä ihanampaa lupaavan unensa.

Lopulta povari naurahtelee:

-- Vai niin, vai oikein keisarinna! Missä sinä asut? Onko sinulla
kananmunia? No ... annahan tänne. Vai kaulasi katkaistu ... kylläpä oli
merkillinen uni. Näin ihmeellistä unta en ole koskaan kuullut.
Koetellaan ... tutkitaan asia. Tällainen selvittää koko sinun
tulevaisuutesi... Ja sinä tahtoisit yhtä kauniin naisen kuin unessa
näit?

Tietysti Sakris sen ottaisi ... se näytti siistiltä ja hauskalta
naiselta.

Rouva kaivaa esille nuuskarasiansa ... työntää tekonenäänsä nuuskaa...
Ja pärskii. Ja sitten ojentaa hän kätensä ... ja saa Sakrikselta
paperipussin, jossa ne kananmunat ovat. Siitä latoo hän pöydälle kaikki
kuusi munaa. Iloinen hän on. Sakris ei voi sanoa, että oli aikonut
munista kaksi itselleen.

Rouvalla on kamarissaan jonkinlainen verho nurkassa. Hän menee sen
taakse... Sakris ei tiedä, mitä hän siellä toimittaa ... mutta yhden
munan ja ruokailulasin vei hän sinne mukaansa. Hän tuntuu naputtavan
siellä munan rikki ... ja puhelee:

-- Hyvää ... hyvää ... ja valoisaa tulevaisuutta. Ihan huntupää morsian
tuntuu tästä nousevan...

Nyt tuo hän lasin Sakriksen nähtäväksi:

-- Katso itsekin, niin näet, että huntupää morsian tästä nousee.

Vielä nakuttelee ennustaja toisenkin munan rikki verhon takana ... ja
istahtaa sitten pöydän ääreen miettiväisen näköisenä... Aprikoi,
tekisikö hän tällä kertaa oikein sokerikakun, koska sai näin paljon
munia. Sakris odottaa vakavana ja uskoo rouvan ajattelevan hänen untaan.
Sitten rouva sanoo:

-- Sinun pääsi oli siinä unessa Rasputiinin pään näköinen, eikö niin?
Jaa, jaa ... niin. Tosiaan, kun minä nyt sinua katselen, niin sinun
silmissäsi on jotain sellaista ... viehätystä... Ne lumoavat minkä tytön
tahansa!

-- Niin, vastaa Sakris Kukkelman, -- minulla onkin aina oikein vaikea
olla, kun kaikki flikat, jotka minut näkevät, rakastuvat minuun.

Rouva naurahtaa. Sitten hän ennustaa:

-- No ... ennen kuin tämä vuosi on ummessa, joutuu se unessa nähty
kaunotar, viaton ja nuori ... sinun luoksesi, ja on sinuun kovin
ihastunut. Joutuu piankin. Ja jos ei tämä asia mene, niin saat sylkeä
minua vasten silmiä. Siinä se!

Sakris ihastuu. Kysyy kuitenkin:

-- Mutta ... mitä se meenaa, että minulta oli pää poikkastu?

-- Mitäkö? toistaa ennustaja. -- Eikö sitten mieheltä, kaikkein
parhaaltakin, ole ikään kuin oma päänsä poikki, kun häntä mieleinen
nainen ohjailee? Ja sinun oma pääsi neuvoi sinut ottamaan tämän, joka
sinulle tulee ... ja niinpä hän on sinulle mieleinen, ja ota.

Todellakin: Sakris antaisi koko oman itsensä, jos saisi oikean naisen
... sellaisen kuin toivoo.

Ja nyt ennustaja lupaa sen hänelle ... piankin.

Onni täyttää Kukkelmanin sydämen.

Kun hän lähtee povarin luota, katselee hän yhä voitokkaammin ja entistä
innokkaammassa jännityksessä naisia, joita tulee tiellä vastaan. Mutta
ei vielä: likaisia nämä ovat ... ja toiset vanhoja. Eivätkä nuoret ole
läheskään sellaisia kuin se, jota hän... Täytyy odottaa.

Sitten sattui Kukkelmanille vielä toinenkin omituinen tapaus.

Kevät kirkastui ... taivas siinti yhä useammin pilvettömänä,
ilmanrannoilta vaaleana. Tuuli suhisi pehmeästi kuusissa ja koivujen
punertavissa ritvoissa, tuoden mereltä kosteaa ja voimakasta viileyttä.

Peipposet olivat saapuneet; kurjet halkoivat ilmaa riemukkaasti laulaen,
matkallaan pohjoista kohti ... ja kottaraiset visertivät vimmatusti
viiritangoissa... Västäräkkejäkin oli nähty tuolla Vantaan rannoilla,
jonka jäät olivat pauhaten vierineet mereen ja kutsuneet pitkät jonot
helsinkiläisiä ihailemaan kuohuvaa putousta. Auringonpaisteessa
häikäisten kimalteli nyt vihreä joki.

Krokelbyssä moni ajatteli jo pääskysiä.

Kevään edistyessä on Sakris melkoisesti menettänyt aatteellista
kiihkoaan. Siitäkö se johtunee, että aika kuluttaa kaiken ... vaiko
keväästä ja lämmöstä ja valosta?

Olisipa hänellä nyt vielä edes välttävästi töitä ja ansioita, niin
tuskinpa hän muistaisi enää paljoa sitä ahdistusta, mikä on häntä
vuosikausia kiusannut. Mutta töitä ei ole vieläkään juuri ... ei
hänenlaiselleen varsinkaan. Niitä pitää pyytää ja anella.

Silti kevät saattaa hänet unohtamaan puutetta.

Tällä hetkellä etsii hän vimmatusti sitä, minkä omituinen uni ja
ennustajarouva ovat hänelle luvanneet.

On iltapuoli. Sakris kulkee metsässä, jokseenkin etäällä Krokelbystä.
Hän on aamupäivällä viimeistellyt pari työpuseroa, jotka peltiseppä
Savolainen häneltä tilasi. Nyt hän tahtoo ... nähdä naisia. Omassa
kylässä ei ole hänen naistansa.

Tämä tie johtaa toiseen kylään.

Metsätie se on ... erään kartanon talvellinen halko-ja heinänvetotie.
Matala nummi ... siellä kasvaa kuusia ja petäjiä. Havuneulat kiiltävät
ja kuormista maahan varisseet heinänkorret tuoksuvat. Koko metsä
lemahtelee hyvältä.

Joskus tulee matkalla aho, keskellä louhista metsää; siinä on oikein
kuuma. Sitten painuu mutkitteleva, korven läpi kuinka vain eteen sattuu
oikaistu tie jälleen alemmaksi ... puiden varjoon... Tulee suota. Se
huuruaa lämpöä. Polku haipuu ja hukkuu vesilätäkköihin, joista
ainoastaan mättäät pistävät esille.

Eräässä paikassa on kahden ison kiven lomassa porraspuita, talvitien
pohjaksi heitettyjä. Liukkaita porraspuita ... ja pitkältä.

Sakriksen jalat eivät vieläkään ole kehuttavat, vaikka hän jo yleensä
kävelee. Mutta näitä portaita myöten täytyy hänen ryömiskellä.

Kova halu hänellä on päästä eteenpäin.

Ei hänellä ole tuonne kylään mitään oikeaa asiaa; työvehkeitäkään ei näy
hänen vyöllään tai taskuissaan.

Parempaa kuin oman kylän tytöt, pöhköt, jotka nauravat kuin
vähäjärkiset, tahtoo Sakris. Oikean, kauniin ja nuoren ... täydellisen
hän tahtoo!

Sakris muistelee kottaraisia, jotka asuvat hänen ikkunansa edessä...
Kuinka ne räpyttelivät siipiään kuin vimmatut ... ja huusivat ... ja
katselivat silmänsä sokeiksi aurinkoon. Pian ne hyörivät jo pesissään.

Ja kun pääskyset tulevat, niin ne munivat.

Eikä Kukkelmanilla ole vielä tyttöä.

Tuolla kylässä, jonne hän aikoo, saattaa olla tyttöjä.

Ehkäpä ... Sakriksen rakastettu on siellä.

Niin hän konttaa suoportaita myöten. Kiire on.

Silloin, kun Sakris on jo pääsemässä portaiden päähän ... rämähtää
laukaus, hyvin läheltä. Sakris peljästyy, kohottaa päätänsä ... ja hänen
mielessään välkähtää harmikin, että kenties täällä on
suojeluskuntalaisia ... ampumassa: harjoittelemassa tai muuten
kuljeksimassa. Jutellaan, että niiden into on mellastella
työväenyhdistyksen taloilla ... humalaisina.

Krokelbyssä eivät tosin ole vielä mellastaneet ... mutta...

Enempää ei Sakris ehdi ajatella, sillä nyt rämähtää toinen laukaus.
Ramman korvissa vinkuu: hänkö ei tuntisi vallankumouksen ajoilta kuulan
ääntä! Nopeasti painaa Kukkelman kohotetun ja takkuisen päänsä alas ...
ja samassa hyppii eräiden yksinäisten mäntyjen takaa tielle ja Sakrista
kohti valkea koira... Ja sitten tulee pitkänlainen mies.

Miehellä on suojeluskunnan puku. Pyssy kädessä. Koira pysähtyy, katselee
vinkuen isäntäänsä. Vieläpä herra sitä usuttaakin! Mutta koira näyttää
hölmöltä ... se ainoastaan hyppelee herraansa vasten, joka sadattelee ja
lyö pentua pienellä ja sievällä koirapiiskalla. Sitten rientää hän
hehkuvin poskin Kukkelmanin luokse. Sakris kyyröttää yhä vatsallaan
kivien välissä ja katselee häneen säikähtyneesti, epäillen ja
vihoissaan.

-- Kas, mitä peijakasta! huudahtaa herra, ja hänen kasvonsa näyttävät
venyvän pitkiksi.

-- Mikä spektaakli tämä on? puhkeaa myöskin Sakris puhumaan. -- Miksi te
tahdotte ammuta kävelijöitä? Missä teillä on siihen lupa?

-- Anteeksi, se oli erehdys, vastaa herra. -- Minä luulin ... että
täällä oli kettu taikka jänis... Kaikenlaisia peijakkaan erehdyksiä!
Mutta hyvä, ettei paukku osunut.

-- Minä ... kettu tai jänis! vastaa Sakris hiukan kalveten, ja
ärtyisesti pudistelee hän hiuksiaan. Nousee ylös jaloilleen, murisee
jotakin hävyttömistä ihmisistä: ketuksi luullaan häntä ... jänikseksi.
Hän huudahtaa:

-- Eikö teillä ole silmiä? Mutta ... kysymys ei olekaan siitä ... vaan
nykyään ei saa ihmisiä ... sillä tavalla kuin...

-- Anteeksi, pyytää herra jälleen. -- Minä olin opettamassa koiraani.
Antakaa anteeksi ... unohdetaan tämä... Ollaan onnellisia, ettei paukku
osunut. Minä voin korvata teille vahinkonne. Paljonko maksaa?

Niin sanoen työntää pyssymies käden povelleen ja vetää esille paksun
lompakon.

-- Pois kivääri, tiuskahtelee Sakris silloin. -- Jos minä stämmää teitä
lakituvalle, niin... Hahhah ... halu tappaa metsäneläimiä... Opettaa
koirat, pedot, niitä ajamaan! Metsän syyttömiä eläimiä ... vuodattaa
niistä verta... Oletteko te ajatellut tätä? En minä itsestäni niin
välitä, mutta ... viattomat kreatyyrit...

Herra on aivan ihmeissään.

Siinä sitten istahdetaan kiville ... ja herra koettaa sovitella
Sakrista. Sakris pitää hänelle opettavaista esitelmää.

Metsästäjä ei kuitenkaan näytä Kukkelmanista pahansisuiselta... Ei,
päinvastoin hän kuuntelee Sakrista ... ja hymyilee hänelle iloisesti.

-- Mikä te olette? Kuka te olette? kysyy Sakris.

-- Minäkö? vastaa herra. -- Minä olen ... muudan Suomenvaara ...
liikemies. Mitä te tahdotte korvaukseksi? Ja kukas te sitten olette?

-- Minäkö? kysyy puolestaan Kukkelman. -- Minä ... olen byggmestari.

Suomenvaara ällistelee. Tarjoaa kääpiölle viidenkymmenen markan seteliä,
jonka Sakris viimein huoliikin, kauan vastusteltuaan ja selitellen,
ettei tässä rahasta ole kysymys: hän halveksii rahaa ... on kehittynyt
ihminen, sosialistikin. Sitten tarjoaa nuori liikemies Kukkelmanille
sikaria, mutta nyt rampa jälleen puhuu tupakanpolton
vahingollisuudesta... Suomenvaaran nauru kajahtaa hilpeästi.

Suomenvaara polttaa halukkaasti sikariaan.

He istuvat siinä melkoisen aikaa. Koira on asettunut isäntänsä jalkojen
juureen ja pistänyt päänsä hänen polvelleen.

Sitten pitäisi Sakriksen ja nuoren liikemiehen erota. Sakris on noussut
maasta ... katselee ylös herraan ja ojentaa sovinnoksi isoa ja
kovettunutta kouraansa... Virkkaa narahtavalla äänellä:

-- No, terve, terve. Näkemiin saakka. Minä ... lähden vähän tuonne
kylään ... tyttöjä katsomaan.

He jo eroavat; mutta vielä katsoo Suomenvaara taakseen:

-- Mikä se olikaan ... se nimi? Kuk... kuk...

-- Kukkelman, jatkaa Sakris.

Suomenvaara nauraa, ja painuu metsään. Sakris jatkaa tallusteluaan.

Mutta yhtäkkiä rientää herra takaisin ja huutaa:

-- Kuulkaas, älkäähän menkö vielä pois. Tehän ... voisitte tehdä
jotakin... Osaatteko rakentaa... Pykmestari? Hyvä on. Te miellytätte
minua ... niin, ihan totta! Minä olen Suomenvaara ... minä ... meidän
Mikko! Onko teillä nykyään paljon tekemistä? Mitä? Eikö ole. Kuulkaas:
minulla on juuri peijakkaan kiireellinen työ. Se tulisi teille ikään
kuin ... kun sattui tällainen tutustuminen. Minä rakennutan itselleni
koiratarhan. Rahaa on. Tukkeja on. Tuletteko? Kelpaako?

Sakris kuuntelee.

Koiratarhan..?

Mikko Suomenvaaran takissa kiiluvat napit, joissa jokaisessa on
koiranpää. Suojeluskunnan takki se ei ollutkaan. Keltaiset nahkahousut
ovat kiinteät. Ja pohkeet suljetut välkkyviin nahkasääryksiin.

Sakris katselee häntä, istahtaa jälleen kivelle, huokaisee... Ja sanoo
... ettei hänellä tätä nykyä ole oikeastaan kiireitä töitä.
Rakennustöitä hän on paljon tehnyt ... jopa osaisi tehdä
piirustuksiakin. Huviloita hän on remontteerannut ... paljon...

-- Viittätoista koiraa varten, huudahtaa Mikko Suomenvaara. -- Koirien
pitää kaikkien olla erilaisia. Rahaa on... Ja minä olen täällä tulokas;
palstani on tuolla meren rannalla. En tunne paikkakuntalaisia ... eikä
minun kannata hukata aikaa heitä etsimällä. Tulkaa luokseni...
Yritetään.

Sakris sanoi tulevansa aivan pian ... vaikkapa jo huomenna.

-- Ei mitenkään, vastaa Mikko Suomenvaara. -- Minulla on huomenna
pörssissä asioita. Mutta tulkaa ... noin viikon päästä. Sanotaan: tulkaa
ensi maanantaina.

Sakris lupaa. Ja sitten katoaa herra jälleen metsään.

Sakris seisoo tuokion paikallaan ... ja miettii asiaa, josta oli nuoren
liikemiehen kanssa puhunut. Hän oli iloissaan. Pitäisi jatkaa menoa
tuonne kylään, jonne hän oikeastaan oli matkalla. Mutta ehkäpä hän
väsyisi liikaa: hänellä on jo muuta mielessä.

Rahakin olisi tarpeen ... viimeisestä puseroiden ompelemisesta ei paljoa
kertynyt.

Jo seuraavana päivänä lähti Sakris Kukkelman tapaamaan Mikko
Suomenvaaraa.

Edellisenä iltana oli hän hyvillään. Työtä hän oli saava. Kenties
kauankin kestävää työtä... Voisi olla yhdellä paikalla ... ei
tarvitseisi hapuilla siellä ja täällä.

Minkälainen sitten olisi koiratarha?

Minkälaiseksi hän sen suunnittelisi?

Suomenvaara ei tuntunut turhia kituuttavan.

Entä millä tavalla tämä herra oli häneen tutustunut? Harmillinen kohtaus
se kyllä oli... Se, että Sakrista luultiin jänikseksi taikka ketuksi.
Mutta mitäpä siitä ... nyt enää! merkillistä vain, että tällä tavoin
tultiin tuttaviksi.

Melkein yhtä merkillistä ... kuin se unikin.

Aikoi ampua häntä ja sitten...

Sakris istui ikkunansa ääressä ja tirkisteli ulos. Keväisenä iltana
hohteli taivaanranta, minkä Sakris sitä liiterirakennusten ylitse näki,
kauniisti punaisena ja kellertävänä. Rakennusten päässä nyyköttävän
petäjän hienot havuset värisivät hiljaa ... ne muodostivat ikään kuin
jonkinlaisia tähtiä: somia, neulassäteillä varustettuja nappuloita...
Luonnon kauniita ja ihmeellisiä muodostelmia. Mutta taivaalla alkoivat
oikeat tähdet lempeästi ja salaperäisesti tuikkaa.

Mitähän tämäkin merkitsi ... että Suomenvaara oli ampunut häntä?

Tähdissä oli kaikki kirjoitettuna.

Ja Sakriksen nainen oli kyllä löytyvä. Sen Sakris tiesi. Sen hän
uskoi...

Siinä katseli Sakris kukkiin puhjennutta Annansilmäänsä. Kummallisella
liikutuksella täytti se hänen mielensä ... sen punertavien kukkalehtien
pinta oli hänestä ikään kuin tyttösen hipiä, nuoren tytön.

Hän kasteli kukkansa ... ja kapusi sitten keinutuoliin ... uneksi siinä,
kunnes tuli hyvin hämärä.

Sitten väänsi hän tulen lamppuun ja tirkisteli kuvatauluaan,
punaposkista Juliaa.

Eipä hän halunnut lähteä tuttaviensa luokse kiivaillakseen nykyistä
yhteiskuntaa vastaan ... hokeakseen kämmenellään pöydänreunaan lyöden
aina yhtä ja samaa, päähän piintyneitä iskulauseita, niin kuin
uskonkappaleita ... milloin pistelevänä ja uhkailevana, milloin taasen
alakuloisena ... sikäli, tuntuiko Venäjän Neuvostovalta edistyvän vaiko
kärsivän tappioita ja vahinkoja. Kuin jokin loittoneva kaiku supisi hän
vielä kuitenkin itsekseen:

-- Niin ... yhdestä vain ei voi koskaan tulla loppua: sosialismista.
Työväkeä on enemmän: sosialisteja. Ja koska se jotain tahtoo, niin
täytyy sen mennä läpi ... ja sosialismi yhä voittaa...

Tänä kauniina kevätiltana Sakris soitteli harmonikkaansa melkein
riemukkaasti. Ja lauleskeli.

Varis nuokkui tuolla tuon petäjän heikossa oksassa, raakkui. Sekin
äänteli toisella tavalla kuin ennen talvella: pehmeämmin...

Sakris nuokkui keinutuolissaan ja lauloi omasta puolestaan:

Ai, ai, Kerenski,
turha on sun toivosi:
Suomi on nyt vapaana
ryssän vallasta...

Ryssänkö vallasta? Eikö hänen olisi nytkin laulettava värssyn loppu
sillä tavalla kuin tulisimmat punaiset lauloivat kärsimänsä verilöylyn
ja armottoman nälkävankeuden jälkeen:

Suomi on nyt täynnänsä
valko-rosvoja?

Eipä ... tällä kertaa...

Aamulla varhain hän tallusteli sinnepäin, missä liikemies Suomenvaara
sanoi huvilansa olevan.

Tallusteli ... jo työpuvussa: sininen työpusero yllä, remmi vyöllä,
talvellinen, tahrautunut lippalakki päässä. Mutta parta oli hänellä
aivan puhtaaksi ajeltu ja tukka riippui kauniisti suittuna hartioilla.

Hänellä oli työkaluja mukana: kirves ja saha.

Puseron rynnästaskusta pisti esille käännettävän metrinmitan pää... Ja
povitaskussa piili iso, vahakantinen muistivihko.

Tuuli puhalteli, niin kuin tällä rantaseudulla melkein aina... Se
tuprutteli Sakriksen pellavaista tukkaa, heilautti sitä joskus hänen
kasvoilleenkin ja lippahatun päälle.

Kukkelman joutui siihen kuusinotkelmaan, jossa oli eilen vähällä tulla
ammutuksi. Kömpi portaat ... ja tallusteli jälleen. Välistä hän
pysähtyi, kääntyi koko ruumiillaan ... katselemaan puiden juurelta
pilkisteleviä sinivuokkoja ... kuuntelemaan, piipittäisivätkö lintuset.
Tänään eivät piipittäneet: oli kylmä päivä.

Metsän takana alanko ... suuria vainioita kalliotöyryjen keskellä ...
lakeita ja autioita. Ja sitten nousi tie mäelle, jonka takana sen herran
piti asuskella.

Mikä lienee tuo harmaa rakennus koivikossa?

Rakennuksessa oli valtavan korkea, keltainen lankkuaita.

Tuli joku työläinen ... ja Sakris kysyi, mikä tämä talo oli. Mies
vastasi:

-- Pelastusarmeijan turvakoti.

Niin, nythän Sakris sen muisti: täälläpäin oli sekin.

Tämä tieto teki hänet ikään kuin iloiseksi ... ja uteliaaksi.

Vielä sai hän kuulla, missä herra Suomenvaara asui: juuri
Pelastusarmeijan talon takana, pienessä huvilassa meren rannalla.

Hetken katseli Sakris turvakotia ... sen hirmuisen korkeaa aitaa ...
niin korkeaa, että yläkerrankin kolkot ikkunat rupesivat pian häneltä
piiloutumaan, kun hän käveli edelleen. Sitä paitsi oli aita varustettu
yläreunasta kaksinkertaisella kehällä teräväokaista piikkilankaa.

Mutta Sakris, hän kapusi pienelle kummulle tien varrelle ... ja siihen
näki hän ainakin yläkerran ikkunat. Olikohan niissä ikkunoissa naisia?
Muka muualle katsellen hän vilkaisi tuon tuostakin ikkunoihin,
huomattaisiinko hänet sieltä ... hänet?

Semmoiset tytöt ovat usein kauniita lapsia.

Ei näkynyt siellä ketään. Sakris lähti edelleen.

Täytyy käydä vielä tuossa mökissä kysymässä, missä Suomenvaara oikein
nyt asui. Ehkä olisi mökissä naisia...

Tuvassa oli ukko ja akka ... makasivat sängyssä aamiaislevolla... Voivat
olla kalakauppiaita, koska täällä haisi niin silakoilta ja silliltä ...
kalojen kuolleilta ruumiilta.

Muija kavahti ylös ... kasvoiltaan kellertävä kuin sillin suolavesi ...
ja nenäkin hänellä oli suippo ja päästä pysty kuin kalalla. Hän katseli
ällistyneenä Sakrista, kääntyi ukkoon päin, joka raotteli silmiään ...
ja siinä purskahti akka kihisevään nauruun. Kysyi vilkkaasti, mitä
tulija tahtoi ... ja purskahti taas nauruun, peitellen kädellä silmiään
ja suutaan. Sakrista alkoi närkästyttää. Mutta asiastaan hän sai toki
selvän. Eukko kääntyi ikkunaan päin ... tyrskyi siinä itsekseen ... ja
osoitti etusormellaan jotain ulkoa näkyvää, sanoi:

-- Tuolla ... tuo iso puu ... sen takana hän asuu tuossa keltaisessa
rakennuksessa.

Myöskin Sakris tirkisteli huopapaperilla paikatusta ruudusta ...
kiitteli lyhyesti neuvosta ja lähti jälleen tallustamaan.

Liikemies Suomenvaaran huvilan hän löysi. Se oli rannalla, maantien
alapuolella, rinteen eteläkupeella. Vanha, keltaiseksi maalattu ...
nurkat ja ikkunanpielet valkeiksi. Jyrkät portaat kohosivat ylös ovelle,
jonka sivuilla seisoi kaksi paksua pylvästä.

Entinen herraskartanon huvipaviljonki ... se oli Mikko Suomenvaaran
asunto toistaiseksi. Täällä hänellä oli palstakin. Sekä rakennuksen että
palstan hankki hän äskettäin eräältä yhtiöltä, joka taasen, takavuosina,
osti koko täkäläisen herraskartanon sen entisiltä omistajilta. Yhtiö oli
myönyt päärakennuksen Pelastusarmeijalle ... ja alkoi lohkoa tilaa
huvilapalstoiksi. Mikko Suomenvaara tempaisi nyt miltei parhaan paikan
koko tilasta: kappaleen kartanon entistä puistoa ... osaksi puutarhaa,
osaksi villiä metsää.

Pitkin rantakaistaletta kasvaa jono valtavan korkeita tervaleppiä; niitä
ylempänä koivuja, lehmuksia, mataloita tammia ... ja kaikenlaista, jota
Sakris ei ymmärrä ja josta Mikko itsekään ei ole viitsinyt ottaa selvää.
Mikko on näet afäärimies; pitää huolen asuntokeinottelusta, ostaa hopea-
ja kultarahoja, kauppaa messinkiromua ja kaikenlaista. Rahaa hänelle
tulee kuin roskaa, eikä hän paljon siitäkään välitä. Hän pitää hauskaa
... ja antaa palttua liian vakaville asioille.

Nyt hän tahtoo koiratarhan... Tahtoo olla hieno, olla koiramies.

Palsta joutui hänelle vasta viime syksystä, joten hän ei ole vielä
ehtinyt pystyttää itselleen komeaa ja kiiltävää huvilaa.

Mutta koiratarhan tahtoo hän kohta: se on hänen päähänpistonsa.

Juuri tuonnoittain, ilmojen lämmitessä, tuli hän tänne Helsingistä.
Asumaan täällä muutamia päiviä kerrallaan. Tänne syrjäiseen rantaan on
hyvä tyhjentää meren saaristosta, tuolta oikealta, saapuvat moottorit,
jotka tuovat pirtua.

Ja Helsinkiin pääsee täältä nopeasti ... läheisessä huvilassa on
puhelin, sillä voi tilata kiitävän auton.

Mikolla on vasta kaksi huonetta... Isompi niistä jo varustettu uljailla
huonekaluilla. Siellä on sohvia, joiden kyljissä ammottavat tyhjät
hyllyt kirjoja varten, välkkyvä peili ja uusi gramofoni. Pienempi kamari
on järjestetty tilapäiseksi keittiöksi, jossa emännöitsee Mikon vanha
täti, sisämaasta äskettäin tänne tuotu, vakava leski.

Viisi vuotta sitten oli Mikko ahkera metsämies... Silloin oli hänellä
talo maaseudulla... Sitten hän sen möi ... antoi rahojen hurrata... Ja
hankki uutta rahaa. Nytkin rakastaa hän metsästystä... Ja koiria. Koirat
ovat hauskoja. Ne ovat mielenkiintoisia... Niiden hoitaminen on jotakin
erikoista.

Miksi ei Mikko voisi kerätä ja hoitaa koiria? Hän on kuullut mainittavan
ihmisistä, jotka keräilevät maailmanmestarien maalauksia, jopa
vähäpätöisempääkin: hankkivat innolla, hurmiolla, haltioitumisella ja
kiihkolla esimerkiksi erilaisia tiukuja. Sellaista tekevät jotkut
hassahtavat englantilaiset lordit. Vieläpä saattavat eräät heistä, jos
eivät muuta lystikästä keksi, koota tulitikkulaatikoita ...
kymmeniätuhansia kappaleita ... satojentuhansien markkojen arvosta,
jokainen laatikko erilainen. Sellaista saavat englantilaiset aikaan!
Hauskaa on rahakkailla... Mutta Mikko on nuori ja elämänhaluinen: hän
tahtoo liikkua ... metsästää..! Tahtoo itselleen koiria.

Nyt loikoo hän vielä eräällä sohvallaan ja nukkuu. Hänen uutimensa ovat
vedetyt kaari-ikkunain eteen.

Vinttikoiranpentu alkoi äsken vinkua hänen sohvansa vieressä matollaan.
Silloin hiipi täti, joka jumaloitsee sisarenpoikaansa, hiljaa sisään ja
houkutteli penikan keittiöön.

Mikko viipyi eilen myöhään jossakin tärkeässä liikemiesten kokouksessa.
Hänen päätänsä särkee. Antaa hänen levätä.

Keittiössä on tädillä jo kahvi valmiina, ja naapurimökin tyttö on tuonut
vastalypsetyn maidonkin.

Täti odottelee, milloin poika heräisi.

Sakris Kukkelman tirkistelee portaiden juuressa ylös paviljonkiin.

Harvoin hän on nähnyt huvilaa moisella paikalla, kuin sokerikeilan
kärjessä.

Hän on kovin väsynyt kävelystä ... ei tekisi mieli ryhtyä heti
kiipeämään noin jyrkkiä portaita.

Ketään ei näy pihalla ja kartiinit ovat alhaalla...

Mutta kumminkin täällä valvotaan, koskapa savutorvesta nousee sauhua.

Olisikohan huvilassa toisetkin portaat kuin nämä korkeat?

Ja saattaapa täällä muutenkin vähän katsella ympärilleen...

Kukkelman jättää työvehkeensä portaitten juureen ja kiertelee verkalleen
rakennusta...

Muita portaita ei ole...

Nyt katselee rampa pengermän reunalta maisemaa ... hän on siinä kuin
mikäkin omituinen kanto, jonka päähän on pistetty tappurakuontalo...
Tuuli viuhtoo hänen pitkää tukkaansa.

Meri on ihan tuossa... Kuivia, viimekesäisiä lehtiä rapisee lähellä
tammessa. Suurissa tervalepissä rannalla on vanhoja urpuja...

Suunnattoman leveät kaislikot saartavat lahtea ... törröttävät niin kuin
kulonurmi maasta.

Sitä lahtea sulkee meren puolelta jono saaria ... toiset karuja,
paljaslakisia ... toisilla kasvaa petäjiä.

Tuolla vasemmalla kuultaa punainen säleaita. Ja sitä ylempänä on vankkaa
petäjämetsää ... niin pitkältä, ettei sen läpi näy enää aitaa.

Sakris Kukkelman kävelee palstalla ... köntii kuin karhu taikka jokin
kummallinen metsänpeikko. Menee alavalle rannalle... Nousee jälleen
ylemmäksi, vedellen käsillään itseään jostakin kallionpykälästä. Sitten
asettuu hän pykälälle istumaan... Alkaa miettiä, mihin paikkaan se
koiratarha olisi rakennettava ... ja minkälainen se olisi tehtävä.
Kuvittelee mielessään koirien elämää ... niiden vaatimuksia.

Välistä kääntää hän verkalleen ruumistaan ja katselee paviljonkiin päin.
Ei näy vieläkään ketään...

Koirien elämä?

Niille kartanoa..?

No ... kyllähän viattomia elukoita olisikin suojeltava...

Ja täytyyhän Sakriksenkin elää.

Sitten hän pääsee selville koiratarhan paikasta: tähän mäntymetsään se
olisi tehtävä! Hän tarkastelee sitä paikkaa ... suunnittelee ja laskee.
Laudoista se hänen olisi mukavin tehdä. Mutta Suomenvaara oli puhunut,
että se rakennettaisiin hirsistä, joita täällä on paljon...

Viimein nousee Sakris portaita ... ja kiipii ylös, jyskyttää ovea.

Mikko Suomenvaaran vanha täti tulee avaamaan. Hän hätkähtää hiukan, kun
näkee Sakriksen. Mutta Sakris katselee häneen ylös viattomin silmin...

Hieman pettynyt on Sakris tästä vanhasta naisesta, jota hän muuten
luulee palvelijattareksi: melkoisesti kumara ja vanha akka!

Täti jälleen luulee Sakrista kerjäläiseksi. Hän kysyy:

-- Mitä te tahdotte? Kuka te olette?

-- Minä olen se byggmestari, joka on tilattu tänne tekemään talo
koirille, vastaa Sakris.

Täti sanoo:

-- Kuka tilannut? Mitä tekemään?

-- Kartano koirille. Se herra, joka täällä asuu, tilasi eilen.

Täti on hämmästynyt. Ja sitten hän muistaa, että Mikko oli joskus
puhunut aikovansa rakentaa itselleen koiratarhan. Mutta ... kuinka on
hänen rakentajansa tuollainen?

Täytyy kuitenkin mennä Mikolta kysymään.

Mutta nythän Mikko vielä nukkuu.

-- Odottakaa, kehoittaa muori Sakrista ja painaa ulko-oven kiinni.
Sakris jää portaille.

Täti menee sisarenpoikansa kamariin ... ja ravistelee varovasti Mikon
valveille, sanoen:

-- Siellä on sellainen mies ... kyttyräselkäinen ... kääpiö ... tahtoisi
puhella. Sanoo sinun kutsuneen hänet tänne tekemään koiratarhaa.

-- Mitä..? Sekö..? Onko se jo täällä? huudahtaa Mikko.

Täti kysyy ihmetellen:

-- Oletko sinä hänet kutsunut?

-- No, suoraan sanoen ... olen, vastaa nuori gulashi. -- Se nyt ... oli
semmoinen hullutus. Tapahtui pieni sotku tuolla metsässä eilen. Mutta
olkoon... Kuinka, joko hän nyt tuli? Sen veitikan piti tulla vasta
viikon kuluttua. Hittoako hän nyt jo!

Täti katselee kummastellen sukulaiseensa ja kysyy:

-- Onko hänet sitten pyydettävä sisään?

-- Antaa tulla vaan, sanoo Mikko. -- Odottakoon keittiössä ... pian
tästä joudun.

Sakris lasketaan keittiöön... Siellä koiranpentu alkaa häntä hurjasti
haukkua: ei asetu vanhan tädin torastakaan. Sakrista rupeaa se räyskytys
jo suututtamaan...

Mutta sitten astuukin Mikko Suomenvaara toisten luo ... yllään pitkä ja
komea aamunuttu ja kädessä koirapiiska. Sitä piiskaa on nyt penikan,
jonka nimi on Heiluvei, totteleminen. Nöyrästi se istahtaa isäntänsä
jalkain väliin.

-- No ... te tulitte jo tänään? huudahtaa Mikko Suomenvaara.

-- Minä tulin, vastaa Sakris. -- Mies ei koskaan petä lupaustaan! Ja
minä olen jo katsellut paikan päälle, johon koirakartano pykätään...
Tuonne kummulle...

-- Niin, mutta ... olihan puhe, että tulisitte vasta viikon kuluttua!

Sakris ällistelee. Hän mutisee jotain sellaista kuin:

-- Jaa, jaa... Mutta minulle ... se passasi juuri nyt. Ja niin kuin
sanottu, minä olen jo katsellut paikan päälle... Ja minä tiedän, millä
tavalla se on timrattava...

Sakris alkaa pitkästi selittää, kuinka koiratarha tehdään.

-- Hyvä, hyvä, vastaa Mikko. -- Mutta se ei käy nyt. Minun täytyy
iltapuolella lähteä kaupunkiin.

Silloin Sakriksen silmät välkähtävät. Hän melkein tiuskahtaa:

-- Niin ... mutta minulla on jo työkalutkin mukana.

Hän lauhtuu vähän ja rohkaisee:

-- Mitäs muuta kuin isketään kirves puihin. Niistä tulee pylväitä ja
pilareita. Ja sitten lautoja väliin... Ja sitten...

Mikkoa huvittaa Sakris. Hän raapaisee korvallistaan ... ja taipuu
lopulta kuitenkin, sanoo:

-- No ... minä olen Mikko! Yritetäänhän sitten. Mennään ulos asiaa
paikan päällä pohtimaan.

He lähtevät ulos ... Sakris, Mikko ja koiranpenikka. Siellä he kävelevät
ja katselevat, harkitsevat suunnitelmaansa. Sakris puolustaa hartaasti
laudoista rakentamista. Hän sanoo:

-- Minä ... jos minä joskus pykätä, niin laudoista minä... Se on helppoa
... siitä tulee hyvä.

Sen kyllä Mikko uskoo, että se on helppoa. Mutta ei: hän tahtoo
varmempaa, hirsistä hän tahtoo.

Viimein Sakriksen täytyy huokaisten taipua.

Eikä Mikko haluaisi rakennuttaa tänne kummullekaan, vaan rannalle.
Syntyy jälleen pieni väittely. Sakris huudahtaa:

-- Minä kyllä, antakaa anteeksi, minä ymmärtä tämä asia! Minä olen
tehnyt tällaisia töitä. Jos pykää rannalle, niin tulee kostea... Ei, ei
tule hyvä! Minä sanon: sillä tavalla ei tule hyvä! Mutta jos timrataan
se ylös tänne, niin...

Mikko alkaa hiukan suuttua. Sitten hän nauraa, ja pysyy päätöksessään:
koiratarha on tehtävä tuonne hänen omaan paikkaansa, kauniille
rannalle...

Siinä väitellään sievoinen aika... Ja huokaisten alistuu Sakris.

Sitten sanoo Mikko aikovansa neuvotella, vaikkapa jo heti tänä iltana,
eräiden koiraklubin jäsenten kanssa piirustuksista. Kukkelman ällistelee
tätä tietoa ... ja kysyy:

-- Kuinka? Mitä varten? Osaan minäkin riitingit... Jos tahdotte, teen
riitingit teille. Minä olen jo tuuminut asiaa...

Mikko naurahtaa ... ja arvelee, että sitä asiaa voidaan nyt oikeastaan
pohtia myöhemminkin. Hän sanoo:

-- No, kunhan nyt ensin kaadatte petäjät ja hommaatte ne rantaan!
Taitaapa sitä siinäkin jo olla tekemistä. Mitä arvelette, saatteko te
puut täältä rantaan?

-- Minäkö? ihmettelee Sakris, ja hänen suunsa menee iloiseen ja leveään
nauruun. Hän vakuuttaa:

-- Se ei ole mikään konsti. Ei työssä niin paljon voimia tarvita, vaan
konstit ne auttaa. Ja minulla on sellaiset konstit, että ... niin kuin
ei mitään vain...

Siis olkoon sekin asia selvä. Mutta vielä kysyy Mikko, milloin
koiratarha tulisi valmiiksi.

Sakris pohtii ja arvelee. Hän lukee päiviä ja puita...

Ja lopultakin on Sakris varma, että kuuden viikon kuluttua voisi koiria
pistää asumaan koirataloon.

Hyvä on sekin Mikosta. Mutta vieläkin yksi seikka: paljonko Kukkelman
tahtoisi urakkasummaa ... tarkalleen niin pitkän ja niin leveän
rakennuksen teosta ... kunnes laitos olisi vesikaton alla?

Sakris asettuu kivelle istumaan ja vetää povitaskustaan suuren
muistikirjansa. Syventyy miettimään ja piirtelemään käyristyneille
paperilehdille lyijykynällä viivoja, koukeroita, kirjaimia, numeroita ja
omia merkkejään...

Sillä välin Mikko opettaa Heiluveitä kävelemään kauniisti rinnallaan.

Viimein lausuu Sakris vakavasti, että niin ja niin monta tuhatta pitäisi
tällaisesta työstä saada. Eikä hän tahdo kiskoa: hän on näet semmoinen
mies, kansanmies. Demokraattikin hän on mielipiteiltään ... sosialisti
... ja enemmänkin...

-- Oho, huudahtaa Mikko Suomenvaara.

Summa on Mikosta liian suuri. Siksi ehdottaa Mikko, että he sopisivat
aluksi ainoastaan puiden kaadosta, veistämisestä ja salvamisesta. Muusta
rakentamisesta ennättäisivät myöhemmin. Mitä Kukkelman nyt tästä
alkutyöstä tahtoisi?

Jälleen Sakris miettii: tekee kirjaansa koukeroita ja laskee. Hänen nyt
esittämäänsä summaan Mikko suostuu.

Työn voisi Kukkelman aloittaa koska tahansa.

Mutta: missä Sakris sitten täällä asuisi ... ja missä hän aterioisi?

Sakris sanoo tyytyvänsä vaikka keittiöön.

Mutta siellähän on Mikon täti!

No, niin ... no ... onhan täällä vielä tuo eteinen. Sakris sanoo
olevansa niin vaatimaton ... hän nukkuisi siellä.

Sekin kelpasi.

Ja mitä syömiseen tulee, tyytyisi Kukkelman vähään ... aivan mihin
hyvänsä. Niin, hän ei huolisikaan esimerkiksi lihaa... Sitä hän inhosi
... oli vegetariaani. Hän ei tahtonut muuta kuin vähän puuroa tai
velliä. Ja ruuasta, jos hän sen täältä saisi, voitaisiin alentaa
urakkasummaa.

Sekin soveltui Mikolle.

Kuten sanottu, Kukkelman saisi aloittaa työnsä milloin huvitti ...
vaikkapa jo tänään.

Ja sitten tuli Mikolle kiire kaupunkiin. Hän lähti.

Sakris oli tyytyväinen, koska oli saanut hiukan vakinaisempaa työtä.

Ja mielessään hän ajatteli, että tyttöjen koti, tuo Pelastusarmeijan
ylläpitämä, oli lähellä tätä huvilapaikkaa.

Samaa päivää jatkuu.

Sakris on saanut kahvinsa ja vellinsä. Vaivaista velliä vain; mutta
minkäpä Mikon maalaistäti voi: liharuuan, jota hän Sakrikselle kantoi,
lykkäsi Sakris päristellen edestään kauemmaksi ... ei hän sitä syönyt.
Oli tämäkin työmies!

Mikko on aikaa sitten mennyt kaupunkiin.

Täti katselee nyt Sakriksen hommia rakennuksen portailta, sillä Sakris
on jo ryhtynyt kaatamaan petäjiä.

Muorilla on vastenmielisyys Kukkelmania kohtaan, vaikkapa hän sääliikin
kyttyräselkää, jonka jalat ovat sellaiset ... ja toinen jalkateräkin
syrjään vääntynyt.

Ensiksi sovittelee Sakris siihen kummulle, mistä rakennuspuut kaadetaan,
taskukellonsa puun kupeeseen. Suuren, mustakuorisen ja harmaaksi
kuluneen kellonsa. Täti tarkastelee häntä: tuopa näyttää olevan tärkeää
hommaa ... niin valikoitsee Sakris mukavaa oksaa. Eikä sellaista oikein
mukavaa tunnu löytyvän, koskapa hän nyt tulee ja pyytää muorilta
rautanaulaa. Sen hän sitten saa ... ja takoo sen petäjän kylkeen, vähän
toista metriä korkealle, kaulansa Kohdalle. Siihen naulaan hän viimein
ripustaa, verkkaan ja huolellisesti, taskukellonsa.

Maalaisemännästä on tällainen menettely ilmeinen ihme... Eipä hän malta
olla kysymättä, pelkääkö Kukkelman kellon menevän rikki? Sakris vastaa
arvokkaasti ja merkitsevästi:

-- Kuinka..? Minä olen jemtti ... aina jemtti mies... Kahdeksantunnin
työpäivä..!

Täti nostaa nenäänsä. Kahdeksantunnin työpäivä on jälleen seikka, jota
hän ei saata ymmärtää ... ei varsinkaan, kun työ on urakka. Täti
ajattelee:

-- Mitähän tästä nyt tulee? Turhaanpa taitaa jälleen Mikko nakella
rahojaan.

Nyt tarttuu Kukkelman kirveeseensä. Alkaa tähystellä ylös puiden
latvoihin ... ja täti tähystelee vuorostaan häneen. Siinä Kukkelman
tähtää ja tirkistää. Ja sitten iskee hän ensimmäistä petäjää... Kirves
näyttää melkein yhtä pitkältä kuin hän itse ... mutta kohosipas sen
kapea ja ohueksi tahkottu terä kuitenkin Sakriksen pään yläpuolelle!
Polvet ovat hänellä koukussa ... niin kuin sellaiset lyhytvartiset
viikatteet, joita tädin kotipuolessa käytetään. Kirves kohosi ... ja
vanhan naisen on säälistään huolimatta pakko nauraa. Yhä kirves kohoaa,
ja poloisen ramman ruumis keikahtaa kirveen painosta lantioita myöten
taaksepäin ... ja sitten se heilahtaa eteen, nytkähtäen vasemmalle ...
ja isku sattuu puuhun, kuuluu iskijän ähkäys. Ähä, lähtipäs lastu...
Ihan tosiaan lähti! Ja vielä erkani toinenkin lastu. Ja kolmas... Ja yhä
singahteli pieniä, kellertäviä lastuja ... verkalleen, yhtäpäätä.

Täti ajattelee:

Kukapa tietää ... ehkäpä tästä jotakin tulee!

Yhä seisoo hän ovella.

Kun petäjä oli hakattu puoliväliin poikki, keskeytti Kukkelman
hakkaamisensa, kääntyi katselemaan voitonriemuisesti tätiin ja äännähti,
suuret ja keltaiset hampaansa paljastaen:

-- Si-so-jaa! Niin se menee! Nyt on jo alku tehty ... ja kun alku on
tehty, niin on kuin kaikki olisi tehty! Mikään muu ei olekaan vaikea ...
kuin alku!

Sitten Kukkelman taas hakkaa. Kauas kuuluu hänen rintansa pihinä ja
ähinä... Petäjiä kaatuu silloin tällöin ... ryminällä ja ryskeellä,
katkoen tuuheain latvainsa tieltä toisten puiden kuivia oksia ...
suhisten, pohahdellen ... ja sitten runkonsa kallioon kumahduttaen.

Täti on sisässä. Hän tähystelee terävin silmin ikkunasta ulos ja sanoo
itsekseen:

-- Saipas tuonkin puun poikki. On sillä sittenkin ... käsivoimia..!

Siinä alkoi Sakris katkoa kaatamiensa mäntyjen oksia ja typistää
latvoja.

Ja sen jälkeen kaatoi hän vielä toisia puita...

Kunnes tuli kello puoli viisi. Sakris oli pitänyt kelloaan tarkasti
silmällä ... ja nyt yhtäkkiä, otti hän kellon taskuunsa, kirveen
kainaloonsa ja alkoi tallustella rakennukseen...

Siellä pyysi hän jälleen saada vellinsä taikka puuronsa... Kiirettä ei
oikeastaan olisi. Mutta hän aikoi vielä tänä iltana käydä Krokelbyssä,
noutamassa joitakin työkaluja, jotka olivat sinne unohtuneet: veistohaka
ja piilu ... ja jos jotakin.

Se olikin Sakriksen totinen aikomus.

Mutta sitä paitsi suunnitteli hän tällä matkalla pistäytyä turvakodin
luona...

Aterialla, muoria vastapäätä istuen, oli hän vakava ja hiljainen. Ja
kovin tyytyväinen: oikein kehuskeli velliä hyväksi.

Mutta tupsu hänen tappuraisia hiuksiaan pyrki syödessä valumaan
lautaselle ja velliin. Se valuikin. Ilkeää sellainen oli tädistä nähdä.
Hm, minkäs Kukkelman sille ... kun hänen olkapäänsä olivat pöytälaudan
tasalla...

Mutta syötyään ei pistänyt käsiään ristiin! Täti ajatteli:

Mokomakin ... jumalaton könttyrä...

Hulluhan se Mikko oli taas ollut!

Sitten Kukkelman lähti... Täti oli hänen poistumisestaan vähän niin kuin
tyytyväinen.

Kukkelman lähti käymään Krokelbyssä.

Nyt seisoi hän Pelastusarmeijan turvakodin luona ... seisoi pitkän
aikaa.

Jonkin vilahduksen hän huomasikin naisista ... mutta enempää ei hän
heitä nähnyt... Oli pettynyt; häntä ei katseltu!

Merkillistä untaan hän ajatteli ... ja ihmetteli, eikö se sattuma, että
hän oli joutunut liikemies Suomenvaaran urakkaan, edistäisi hänen
unensakin toteutumista jollakin tavalla.

Lopulta jatkoi hän hidasta tallusteluaan Krokelbyhyn, joskus
kämmenillään polviinsa nojaillen.

Seuraavana aamuna, melkoisen varhain, tuli hän takaisin Mikon huvilalle.
Mikko ei ollut kotona; lienee taas jonnekin matkustanut...

Sakris tervehti iloisesti ja ystävällisesti tätiä:

-- Terve, terve, täti.

Täti antoi hänelle kahvia. Sakris vilkaisi sitten siinä kelloaan ... ja
alkoi kiiruhtaa työpaikalleen. Pisti kellonsa eiliseen naulaan, puun
kylkeen...

Ja sitten kuului kummulta hakkaamista ja rusketta aina ruokailuun asti.

Täti ei enää istunut, niin kuin eilen, poloisen kanssa samaan pöytään
... kun rammalla oli tuollaiset hampaat ... ja kaikki...

Keskellä ruokailuaan kysyi Sakris maalaismuorilta:

-- Onko täällä kylässä paljon flikkoja?

-- Mitä ... likkoja? toisti maalaismuori, ja ajatte ajatteli:

Tuumiiko tuokin tyttöjä! Sitten hän sanoi verkalleen:

-- Onhan niitä... Tuokin talo tuolla ... turvakoti ... on likkoja
täynnä!

Sakris nauroi leveästi ja sanoi:

-- Niin, mutta ne ovat niin kuin linnut häkissä. Eikö täällä ole muualla
... noissa torpissa?

-- Onhan niitä ... ryssien jätteitä... Kai ne ryssät pattereita
täälläkin rakentelivat, vastasi muori.

Sakrista vastaus ärsytti. Siihen juttelu keskeytyi. Kukkelman palasi
työhönsä.

Määrätuntinsa hän kummulla puuhaili...

Loikoi päivällisen jälkeen hetken vuoteella, jonka täti oli valmistanut
hänelle eteiseen. Mutta syötyään alkoi hän pukeutua. Pyhäisiinsä hän
pukeutui. Sitoi kaulaansa punajuovaisen liinan. Suki tukkansa kuvastimen
edessä keittiössä, jonne hän pyysi päästä... Ajeli tuolilla seisten
tarkoin parran ylähuulestaan ja leuastaan. Ja sanoi lopuksi,
itsepäisesti ja ilkkuvasti, menevänsä nyt katselemaan tyttöjä:
viihtyvänsä erikoisen hyvin naisväen parissa.

Tuonne hän meni vanhaan herraskartanoon päin.

Mutta koska hän ei siellä nytkään nähnyt mitään, lähti hän sieltä
pieneen kylään, joka oli hiukan loitompana: muutamia mustia ja
kyljelleen pyrkiviä tupia ... jäännökset entisen herraskartanon
torpista...

Sakriksen oli koetettava näitäkin töllejä ... niin kuin kalastaja kokee
verkkojaan.

Hiukan ikävältä hänestä tuntui tällä kulmakunnalla... Huvilassakin
ainoastaan tuo vanha ja mustiin puettu täti.

Kunhan se täti ei vain luulisi, että Sakris kaunistaa tällä tavoin
itseään häntä varten? Kunhan ei luulisi...

Kukkelman on saanut tarpeekseen vanhoista...

Ja hänellehän on luvattu nuori ja kaunis.

Nyt on Kukkelman tullut keskelle töllikylän vähiä rakennuksia. Siinä
seisoo hän jollakin pihalla, keväisillä roska- ja lastukasoilla.
Jäykkänä ja juhlallisena ... pyhätamineissaan. Kädet syvälle taskuihin
upotettuina. Katsoo oikealle ... kääntää ruhoaan katsoakseen vasemmalle
... käännähtelee vilkkaasti kuin viiri. Vilkaisee nyt sivulleen ... ja
näkee jostakin töllistä tulevan ulos hameihmisen... Mutta vanha tämäkin
oli.

Mereen aleneva aurinko lämmittää... Tuossa ovat kituvat syreenit jo
nupulla ... ja tuossa torpan nurkalla nousee maan sisästä joitakin
tulipunaisia ... niin kuin punaisia peukaloita. Rabarbereita ne ovat:
niistä valmistetusta ruuasta pitää Sakris kovasti. Muudan hänen entinen
heilansa keitti hänelle niistä usein himoruokaa.

Taas tuli eräästä ovesta ... tyttö! Sakris lähti kulkemaan häntä kohti
... ja huudahti:

-- Tui, tui!

Tyttö katsoi Kukkelmaniin ... tirskahti nauruun... Juoksi sitten
takaisin sisään ... ja palasi portaille tuoden kanssaan vanhahtavan
naisen ja lapsia. Sakris tallusteli lähelle. Lapset nauroivat, ja
pienemmät heistä alkoivat kirkua. Sakrista se kirkuminen harmitti. Mutta
tyttöön hän oli tosiaan hiukan ihastunut, joten hän sanoi:

-- Katsokaa, lapset ... tällaiset kellonketjut... Eivätkö ne ole
lapsista nätit? Kuulkaas, neiti ... minä olen byggmestari. Jos teillä on
mitä remonteerata, niin minä tulen tänä iltana ja remonteeraan.

Ja Sakris nauroi veitikkamaisesti ja iski silmää.

Tyttö ei ensin ymmärtänyt. Mutta Kukkelmanin silmäniskusta aavisteli hän
sitten jotain. Hän pyörähti ympäri ja juoksi sisälle.

Jätti Sakriksen...

Sakris rupesi puhelemaan emännän kanssa ilmoista. Lapset tirskuivat
yhäti ... eräät peitellen kädellään suutansa.

Sakrikselle tuli lähtö töllikylästä, turhin toimin. Huokaillen hän
palasi Suomenvaaran huvilaan.

Koetteli illallisen jälkeen ryhtyä lueskelemaan Nietseskeä, jonka hän
oli viime käynnillä tuonut mukaansa Krokelbystä. Hän heilutti
kämmenellään maalaismuorin edessä sitä kirjaa ... kehui sitä
tarpeelliseksi ja hyväksi: siinä oli viisaita ajatuksia.

Tuokion hän luki portailla. Rupesi nukuttamaan. Sakris meni eteiseen,
ratisevaan telttasänkyynsä.

Ja taasen näki hän unta samasta kauniista naisesta kuin silloin
keväämmällä...

Ja kun hän seuraavana päivänä oksi petäjiä, oli hän yhtäkkiä kuulevinaan
... niin kuin sen naisen ääni olisi huutanut hänen korvaansa ja kutsunut
häntä...

Kukkelman mietti uniaan ... sekä viimeistä että edellistä.

Ja iltahämärässä seisoi hän jälleen turvakodin seinävierellä. Tähtäili
vuoroin eteensä maahan ja vuoroin ylös ikkunoihin, joista alapuoli oli
himmennetty harmaaksi...

Missä olikaan hänen oma heilansa, hemestinsä ... hänen rakkaansa?

Tuleva se oli: sen tiesi Sakris varmasti. Hän tunsi sen rinnassaan,
sielussaan, luissaan ... tunsi sen melkeinpä kuin vatsassaan. Tuleva se
oli! Hän uskoi siihen: hänellä oli siitä sellainen tieto!

XII

Toukokuisten leppien oksissa riippuivat uudet, pehmeät urvut... Ja
louhisten töyryjen välissä kierteleviä tasankoja juovittivat oraalla
vihannoivat sarat ... niin kuin pitkät ja suorat matot.

Oli jälleen ilta... Vieläkään ei Sakris ollut saanut odottamaansa...

Mikko Suomenvaara, joka oli paljon matkustellut viime aikoina, milloin
siellä ja milloin täällä pitkin Suomea, oli eilen kyllä palannut kotiin,
mutta lähti jo täksi päiväksi Helsinkiin, Kennelklubin koiranäyttelyyn.
Sakris jäi tädin kanssa kahden kesken.

Paljon oli Kukkelman harmistuttanut maalaismuoria näinä viikon päivinä,
vaikka Kukkelman nykyään olikin melkoisen lauhkea. Ärsyttänyt
sellaisilla vihjauksillaan, että sota on porvarien ilkeyttä ... että
kirkko on maailmallinen laitos ... että kansa, kun se saa vallan
käsiinsä, hävittää viimein kirkon ja nykyisen valtion... Tänään Sakris
ihan yltyi tällaista jaarittelemaan: hän oli yksin, raukka, ei ollut
löytänyt naistaan.

Silloin muori kiivastui lopultakin pauhaamaan vastaan. Ennen maailmassa
ei hän ollut kuullut mokomaa villitystä. Hänelle ei tarvinnut tulla
semmoista puhumaankaan. Kiittäisi, vaivainen ihminen, Jumalaa, että sai
edes palan suuhunsa ja vaatteet päälleen...

Kukkelman kuuli kerrankin suoraa puhetta. Kovin kiihtynyt ei hän ollut.
Hän ällistyi ... ja pysyi sitten vaiti.

Tuskinpa työnsi vanha nainen hänelle nyt velliäkään eteen ... ja teki
senkin kiukkuisen näköisenä.

Niin, muorille tuli suorastaan halu ajaa Kukkelman ulos ... mutta antoi
hänen kuitenkin olla. Ja sitten lähti Sakris itsekin ... tuskastuneena,
väsyneenä ja pettyneenä siitä, että hän oli niin yksin...

Turvakodin luokse jälleen.

Ja sinä iltana tapahtuikin jotain!

Sakris näki siellä ikkunassa tytön!

Sakris hätkähti.

Tämä se oli aivan varmaan..! Juuri tämä. Ihan varmasti!

Sydän Sakriksen rinnassa lakkasi tuokioksi lyömästä. Tuossa se oli ...
se oikea... Se luvattu!

Nyt se tuli!

Sakris seisoi korkean lankkuaidan takana, tähysteli hurmiossa...

Kaunis, nuori tyttö...

Se tyttö, josta hän oli nähnyt unta: aivan hiuskarvalleen samanlainen!

Sakriksen nainen istui toisen kerroksen ikkunassa. Ikkuna oli auki:
olihan niin lämmin ilma, että hyttyset, vai mitä pieniä elukoita
lienevät olleet, tanssivat ilta-auringon paisteessa vanhain koivujen
alla.

Tyttö neuloskeli jotain... Suikale neuletta riippui ikkunalaudalta
uloskin. Hänen poskensa punertivat hennosti ... mutta kasvot olivat
muuten valkeat. Tukka kultainen, lyhyehkö ... kiharainen ... aivan niin
kuin Sakris oli nähnyt unessa.

Sakriksesta tuntui kuin olisi aurinko noussut ... ja kuitenkin se juuri
alkoi laskea. Hän seisoi siinä ja huokaili...

Tuli hämärä, Sakris katseli ikkunaan suuriksi auennein silmin, joiden
autuaallinen hohde muuttui silloin tällöin kiivaaksi kiiltelyksi ... ja
suu oli onnellisessa hymyssä.

Välistä hänen rintansa huohotti. Välistä teki hän pitkillä käsillään
kurottelevia liikkeitä ja sitten taas kädet hervahtivat sivuille.

Tyttö ei häntä huomannut.

Sakris astui pari askelta eteenpäin ... ja kurkisteli kasvot ilmaa
kohti.

Siinä se oli! Kuinka oli mahdollista, että se oli aivan samanlainen kuin
hänen unessaan? Onni täytti hänen mielensä.

Yhtäkkiä ikkuna Sakriksen ihmeeksi suljettiin ... sähkö sytytettiin
sisällä. Tyttö oli kadonnut. Nyt vasta muisti rampa huudahtaa hänelle
alhaalta:

-- Ahhah ... tui, tui!

Mutta tyttö ei enää tullut.

Toista tuntia seisoi ja istuskeli Kukkelman aitauksen juurella. Kierteli
rakennusta niin kuin kettu pihlajapuuta.

Kuinka oli tyttö täällä ... hänen omansa ja kultansa?

Rakennuksen suuri, yläreunasta piikkilangalla varustettu portti oli
lukittu ... niin kuin tavallisesti.

Viimein täytyi Kukkelmanin lähteä. Mutta mikä riemu hänellä oli!

Nykyiseen asuinpaikkaansa palasi hän myöhään. Tädin oli täytynyt
odotella häntä ... tädin, joka aina meni hyvään aikaan levolle.
Loikoilla puolittain valveilla, saadakseen sulkea oven. Nyt hän oli
Sakrikselle vihainen ja motkotteli. Mutta siitä Sakris välitti vähät.
Hän ei kuullutkaan muorin sanoja. Ei, sänkynsä reunalle asettui hän
istumaan ... ja ajatteli, joko hän huomenna saisi tavata omaa
kultaansa... Ajatteli uniaan ... ja kultansa kasvojen muotoja. Istui
siinä hämärässä eteisessä. Kello oli kohta yksitoista illalla.

Nyt oli Sakrikselle alkanut elämä!

Nyt hänelle oli oikea nainen annettu!

Kuinka Sakris silittelisi häntä ... sivelisi pienen korvanlehden alta.
Ja hyväilisi tukkaakin, tuota hohtavaa ja kiharaista.

Käsillään Sakris häntä kantaisi...

Yhdessä he asuisivat...

Missä sitten? Kukkelmanin kamarissako Krokelbyssä? No, vaikkapa siellä
... jossakin ... yhdessä.

Ja se ... tämä viaton Julia ... tekisi Sakrikselle mieleisiä ruokia,
hoitaisi häntä...

Ruokana saisi kyllä olla muutakin kuin puuroa ... kunhan ruoka vain
tehtäisiin kasviksista. Ja milloin mistäkin kasvisaineista valmistetut
ruuat olisivat vaihteluakin... Moinen hyvä kävisi päinsä ... kun olisi
ruuantekijä.

Ja tämän kanssa asuen Sakris saisi sellaista intoa ja elämänvoimaa, että
työ sujuisi hyvin. Ja kun työ sujuisi, niin kannattaisi hankkia
vaihtelevia ruuaksia ... ja välistä levätä ja hoitaa terveyttään
mielensä mukaan. Paastota saisi perinpohjin.

Ja Sakris muisti kuulleensa jossakin, että jos terve tyttö lepäilee
kivulloisen miehen vieressä, niin mies saattaa parantua. Niin kuin
esimerkiksi sellaiset reumatismia sairastavat, jotka makuuttavat
jaloissaan koiraa ... pientä, mustaa villakoiraa. Silloin se koira kyllä
saa reumatismin ... ja niin kovan, että se kuolee...

Kuolee..!

Mutta ... tämä nyt on toinen asia.

Sakriksen kyttyrä katoaisi lopultakin ... oman kanssa ollessa,
kasviksilla ja paastolla. Katoaisi ... kuten hän on aina uskonutkin.

Nyt sen katoaminen oikein alkaa!

Millä tavalla voisi Sakris lähettää omalleen kirjelapun ... ellei tuo
Julia pääsisi Sakriksen luo? Mutta ... mikähän tytön nimi oikeastaan on?
Sitä Sakris ei vielä tiedä.

Siinä Sakris vuoroin istuu tai loikoo, vuoroin hiukan kävelee
edestakaisin. Pikkulinnut nukkuvat ulkona ... paritusten ... lämpöisissä
pesissään... Sumua kohoaa merenlahdelta ja peittää ranta-alangon. Kun
aurinko nousee, tuo se mukanaan päivän, jolloin Sakrikselle alkaa
elämä...

Juuri tämä nainen se saisi kääntää Sakriksen pään miten tahtoi ... niin
kuin ennustaja oli unen selittänyt. Unessa oli hänen katkaistu päänsä
näyttänyt niin onnelliselta... Nauranut ja viitoittanut viisaasti
silmää.

Sakris rupeaa hyräilemään. Hiljaa koettelee hän lauleskella:

Oi armaani, oi armaani,
oi kallis armaani...

Keittiöstä alkaa silloin kuulua liikettä: hm, se vanha ja
koukkuleukainen akka..!

Hänelle pitäisi kertoa tästä tapahtumasta. Mutta jos Sakris nyt menisi
kertomaan, niin se ... suuttuisi.

Mutta huomenna Sakris aikoo hänelle kertoa ... nuoresta ja viattomasta
immestään. Sakris nukahtaa viimein.

Ja huomenna hän herää siihen, että muori jyskyttää keittiön ovea,
raottaa sitä ja ärähtää:

-- No ... mikäs nyt on ... kello käy jo yhdeksättä!

-- Kuinka? Onko kello jo kahdeksan? ällistelee kääpiö myhkyisenä kasana
peittonsa alla, tukka riipuksissa lattialle asti.

-- On se, vastaa muori. -- Vai lieneekö mies sairas..? Ettekö jaksakaan
tänään mennä työhön?

-- Minäkö sairas? Minä olen terveempi kuin koskaan ennen! kehuu Sakris,
ja hän aikoo kertoa muorille eilisiltaista ihmettään. Mutta sillä välin
on muori jo sulkenut oven, sanoen:

-- Tulkaahan kahville. Mikko-herrakin on kotona.

Sakris pukeutuu työasuunsa.

Mutta Mikko Suomenvaaran luona, joka on vasta kiidättänyt autolla
Helsingistä kotiin, sanoo muori:

-- Pois se pitäisi täältä ... tuo tuollainen...

-- Mikä? Kukkelmanko? kysyy Mikko nauraen; hän on aina iloinen: terve ja
reipas mies.

-- Niinpä juuri, vastaa täti. -- Mokoma... Jumalaton se tuntuu olevan.
Räävää ja panettelee pappeja ... ja Jumalaa. Ei hänellä muka Jumalaa
olekaan. Ja muutenkin... Mitenkäs hän on veistänyt nuo hirret! Kieroja
ne ovat. Kaipa sinä sen tiedät? Katsoitko eilen?

-- Ka, en katsonut! vastaa Mikko. -- En ennättänyt.

Muori arvelee:

-- Pilalle ne nyt menevät... Kun oletkin aina poissa.

-- Afääreitä, täti! huudahtaa Mikko. -- Afääreitä, afääreitä!

-- Niin, mutta jospa sinä et saakaan koiratarhaasi syksyyn.

-- Oho! pääsee silloin Mikko Suomenvaaralta levoton huudahdus. -- Sepä
olisi peijakasta... Sillä nyt minulla on koiria: eilen tilasin
Helsingistä kaksi pientä pointteria, kaksi setteriä, yhden kanakoiran,
yhden mäyräkoiran ... pentuja. Ja yhden dobermanin, täyskasvuisen.

-- Mikä se on? kysyy täti.

-- Sekö? Se on pinsheri! Hieno pinsheri ... maailman hienoin pinsheri!
vastaa Mikko.

-- Niin ... entä sitten sen turkki, jatkaa täti. -- Joskus täynnä
petäjänkuoria, risunkappaleita ja lastuja. Sitä se putsaa ja sukii...

-- Minun pinsherinikö? kysyy Mikko. -- Ahaa, tämä Kukkelman. Peijakas
vie. No antakaa hänen putsata!

-- Niin, niin, mutta minä luulen ... että hän taitaa ajatella
tyttöjäkin! pahastelee muori.

Mikko purskahtaa nauruun. Hän on kyllä hiukan suuttunut siitä
mahdollisuudesta, että hänen koiratarhansa valmistuminen viipyisi. Mutta
nyt hänellä ei olisi tilaisuutta sitä asiaa järjestellä. Hän aikoo näet
juuri ryhtyä isompiin puuhiin: lähteä ostamaan raavaita, viedä niitä
Ruotsiin... Raavaita ... ja sikoja, lampaita.

-- Antakaa te nyt Kukkelmanin olla, sanoo hän. Sittenpähän nähdään. Vai
pitää hän tyttäristäkin, hahaa!

Mikko se lyö kaikki leikiksi... Ja täti pitää hänestä kuin omasta
pojastaan.

Sen päivän pysyi Mikko kotosalla. Opetteli ja komenteli Heiluveitä ...
ja katseli, kuinka Sakris käsitteli puita. Nyt tuli oikein suuren
petäjän vuoro. Saisikohan Kukkelman sen poikki? Meni puolen tuntia ...
jo sai kuin saikin! Kääpiöllä oli omat temppunsa: iski puuhun lovia
kaikkiin ilmansuuntiin ... niin että se lopulta seisoi yhdellä
kannallaan kuin hyrrä. Sitten hän nytkytteli petäjää: eipä se kaatunut,
vaan ainoastaan kallistui toisia puita vasten. Kukkelman ryömi silloin
ylös runkoa pitkin, katkomaan kaatumista estäviä oksia ja latvuksia.
Taivaan isä, jos hän jäisi puun alle! Mutta eipäs jäänyt. Puu kaatui ...
Sakris sen mukana maahan, kellahtaen kuoppaan ... makasi siinä
liikutellen jalkojaan ... ja naureskellen harmissaan:

-- Kas kas ... onpas tässä! Mutta odottakoonpas ... tuo sturski.

Sakris kääntyi kuopassa vatsalleen, tavoitti kirveensä ... ja nousi ja
alkoi raivoten katkoa petäjästä viimeisiä oksia...

Hennoisiko Mikko näin hauskaa miestä hoputella? Eikähän Mikolla nyt
ollut aikaa.

Mikko tilasi auton, meni Helsinkiin.

Sakris aherteli monta tuntia... Katseli entistä useammin kelloaan.
Lopulta hän tuli huvilaan ja sanoi:

-- Kuulkaas nyt, täti! Minun täytyy tänään lopettaa ennen kuin oikein
passaisikaan!

Sakris ei joutanut odottamaan edes päivällistä; ei, ainoastaan pariin
voileipään hän tyytyi... Olisi tyytynyt lähtemään vaikkapa ilman
ruokaakin. Hän vakuutteli vilpittömästi:

-- Ei ihminen elä ainoastaan leivästä. Rakkauttakin hän tahtoo...

Nyt aikoi hän kertoa muorille, mitä kummaa ja ihanaa hänelle oli
tapahtunut. Mutta muija näytti yhä niin tylyn näköiseltä, että Sakris
virkkoi pelkästään:

-- Minun pitää lähteä käymään taaskin ... Krokelbyssä. Siellä on
ankeleegiä asioita. Ei niitä voi lykätä.

Sitten hän pukeutui huolellisesti. Mutta joutuin se meni. Ja sitten hän
katosi kylälle päin.

Krokelbyhyn ei Sakris kuitenkaan lähtenyt ... vaan tapaamaan omaa
kultaansa.

XIII

Kesä on melkein tullut.

Vedet heruvat suurilta, alakuloisilta soilta ... kerääntyvät puroksi,
joka ponnistaa synkkien kuusikkojen läpi ... ja pääsee sitten
luikertamaan niittyalangon halki. Puro kohtaa jonkin esteen, kääntyy ja
kiertää sen etäältä... Nyt, rautatien penkereen juuressa, se paisuu
isoksi lammikoksi, jossa pajut kylpevät. Sitten löytyy hiekkapenkereen
alitse viemäri: siitä pohisee vesi tulvanaan lävitse, ryöppyää savesta
keltaisena ja mudasta harmaana. Puro luikertaa edelleen. Taas tulee
jokin uusi este, ja puro nousee niin korkealle, että oikaisee lopulta
yli oman tavallisen viivansa, ryntää sen poikki ... syleillen
viidakoita, jotka jäävät silloin ikään kuin sen kainaloon ja hellivään
syliin...

Aurinko paistaa levottomaksi tehden ja huumaten.

Pikku joeksi paisunut puro on päässyt yhtymään Vantaaseen, joka kimaltaa
terävästi vilisevinä aaltosina...

Rentukat puhkeilevat kukkimaan Vantaan niityillä...

Mäenrinteen hiekka tuossa alkaa nurmena vihertää...

On nyt lapsilla hauska juosta pitkin rantaäyräitä ... juoksennella
huutaen ... taikka polskia vedessä tai onkia parin tuuman pituisia
rantapiikkejä... Eräät heistä ovat jo paljasjaloin...

Jopa on muutama poikanen hankkinut itselleen venheenkin: jonkin laatikon
taikka vanhan sikoaltaan, jolla hän nyt toveriensa kanssa meloskelee
taikka soutaa sievoisen matkaa alas putoukselle päin.

Sakris: hänkin kuljeskelee näillä main. Auringon ilo silmien edessä ja
lapsuuden vähäiset huvit mielessä pysähtyy hän katselemaan villisti
huutelevia lapsia ... niin kuin muutkin aikuiset.

Kiireesti kehittyy suvi... Kuusien synkkä väri saa uusien vivahteitten
iloa, kuusien oksat tulevat täyteen kukkia: pieniä ja kirpeänpunaisia
käpyjä... Koivut, joihin on puhjennut harsomainen ja utuinen
silmuvaippa, Sakriksen mielestä ikään kuin morsiushuntu, pukeutuvat
yhtäkkiä juhlaan, kiilteleviin lehtiin. Ne ikään kuin kasvavat
korkeammiksi ... tuossa tuokiossa...

Kalliomäen välissä lepäävät tasaiset niityt peittyvät kukkiin...
Sakeasti versoaviin ja niin keltaisiin, että kaikki on yhtä ja pelkkää
silmien häikäisyä... Oraat höystyvät viikossa puolen kyynärää...

Talitinttien iloisesti kilkattava laulu on siirtynyt metsiin ... kaikuu
nyt heikosti ... jostain suhisevan koivun sisästä.

Ja pääskyset kiirivät ylhäällä illan punertavassa ilmassa. Ilta ennustaa
kuumaa päivää...

Sakris oli löytänyt Mikko Suomenvaaran rannalla uuden, pienen
linnunpesän, jota maalaismuori arveli leppälinnun tekemäksi. Sitten
Sakris kuuli sen linnun arasti tirahtelevan äänenkin ... ja näki
ääntelijän itsensä, harmaan ja koreilemattoman. Kohta kai se lintunen
munisi pesäänsä munia, jotka kuuluivat olevan sieviä ja sinisiä.

Ja eräänä aamuna kajahti käen kukunta villistä korvesta, Mikko
Suomenvaaran asuinkylän läheltä.

Sakris käveli yhä paremmin...

Matkallaan kultaansa tirkistelemään pistäysi hän myöskin Krokelbyssä ja
nouti sieltä harmonikkansa. Sillä aikoi hän soitella rakkaalleen...

Krokelbyssä lemusi silloin kaikkialla suopalolta ja kydöltä: siellä
poltettiin talvella pihoille karttuneita ruohoja, höysteeksi kaali- ja
kukkamaille. Lapiot ja kuokat siellä heiluivat; varakkaiden tonteilla
pitkin päivää, mutta työläisten huviloissa ja tölleissä, kenellä vain
oma asumus oli, iltaisin, jolloin oli päästy toisten töistä: silloin
kaivettiin, lapioitiin ja touhuttiin usein myöhälle yöhön, otsa hiessä,
keväisellä vimmalla ... paitsi leivänhankinnan pakosta myöskin
huviksi...

Krokelbystä tallusteli Sakris takaisin työpaikkaansa kaikkein suorinta
tietä: kesätietä, jota hän ei ollut sattunut kulkemaan moniin vuosiin.
Ja tultuaan korpeen hän yhtäkkiä joutui ihmeisiinsä, sillä sinne oli
kohonnut aivan uusi kylä, sinnekin. Tiettävästi jo ennen sotaa.
Sievoinen kylä, märkään ja pelottavaan kuusikkoon...

Jokunen sarka suon keskellä oli kullakin omistajalla ollut siellä ensin.
Pienoinen perunamaa. Sitten oli saran reunaan tehty ehkä lautainen koju
... kuten tuokin tuossa; siinä säilytettiin työkapineita ... ja siinä
oleskeli palstan vuokraaja taikka omistaja, vakinaisesti kaupungissa
taikka muissa kylissä asuva, milloin hän vietti puhteet ja pyhät täällä
metsässä hoitelemassa sarkaansa. Sitten rakennettiin kojun viereen
lisää: kamari, tupa... Koju jäi kuistiksi. Ja kun rakennus oli saatu
kuntoon, asuttiin täällä jo aina... Kaivot uurtuivat maahan ...
marjapensaat ja omenapuut juurtuivat kantojen väliin...

Nyt ne puut varmaan jo alkavat kukkia. Ja pensaat antavat makeuksiaan.

Tällaista oli tapahtunut muutamassa vuodessa ... ja olisi tietysti
tullut enemmänkin, ellei sota olisi häirinnyt...

Niin oli käynyt ... kun ihmiset olivat saaneet hankituksi itselleen
palstoja ... taikka ainoastaan voivat niitä vuokrata...

Kaikkein myöhimmin illalla puuhailtiin ja möyrittiin juuri täällä
syrjässä, noiden punaisten, keltaisten, vihreäin ja sinisten huvilain
edustalla. Ihmeellinen ponnistuksen näyte; niinhän ne edistyvät, joilla
on jotain omaa, mitä muokata.

Mitä lieneekään herännyt Sakriksen mielessä tätä kylää katsellessa...

Välistä ennenkin hän oli sellaista ajatellut ... että hänellä olisi
palsta ... taikka ainoastaan vuokrattu tontti.

Nyt se ajatus heräsi jälleen... Ja nyt liittyi siihen myöskin tuo tyttö,
jota hän oli viikon päivät vartioinut...

Ei ollut vieläkään nähnyt häntä ikkunassa...

Pelastusarmeijan kartanon luokse oli kääpiöllä tälläkin hetkellä niin
kiire, että hän kulki kaikkein suorinta tietä korven halki.

XIV

Kukkelman pyöriskelee turvakodin seinävierellä. Parhain liina on hänellä
kaulassa. Korkea kaulus näyttää pönkittävän hänen päätänsä niskasta ja
leuasta.

Parhain liina: kolme uutta kravattia on hän nykyään ostanut. Paljon
muuhun ei hänen ole tarvinnut pyytää rahoja tädiltä; ainoastaan näiden
koristeiden ostoon ja muutamiin limonadipulloihin, jotka hän on
tyhjentänyt kylällä kuljeksiessaan.

Sakris liikkuu verkalleen, kädet liivien kainaloihin pistettyinä... Sitä
seinäviertä, jonka puolella hänen kaipaamansa ennenkin on istuskellut.
Kömpii korkeita multakasoja myöten, välistä nojautuen kourillaan
polviinsa ... nokkosten ja takkiaisten keskellä. Ne multavallit ovat
syntyneet siten, että sille paikalle on vuosikausia vedetty kaikki
roskat talon pihalta ja puutarhasta niinä aikoina, jolloin kartano
joutui herrasomistajiltaan vuokrataloksi.

Komeaa ryhtiään näyttelee Kukkelman vallinsa harjalla... Silloin tällöin
hän luo ikkunaan välkkyviä ja hymyileviä silmäyksiä.

Nyt taas ikkuna aukeaa: tyttö on siinä!

Nyt se on siinä taas.

Mutta ei katsahda Sakrikseen.

Sakris huokaa... Alkaa hyräillä ääneensä, tahallaan.

Viimein pysähtyy hän aivan ikkunan kohdalle, kääntää kasvojaan ylöspäin
niin paljon kuin saattaa, naurahtaa pihisevästi ja sanoo:

-- Kultu, kultu!

Tyttö rupeaa tekemään käsityötään.

Kukkelman alkaa kummullaan puhella kauniista ilmasta. Ja yhtäkkiä
kehottaa hän:

-- Tule kävelemään minun kanssa.

Tyttö ei huomaa.

Olisikohan se ... sokea?

Mutta kuinka hän sitten saattaisi neuloa?

Taikka kuuro? Se olisi ... onnetonta.

Mutta ei kuuroudesta kumminkaan olisi niin suurta vahinkoa kuin silmien
valon menettämisestä.

Kukkelman kävelee, katselee, hymyilee, vilkuu. Hän ihmettelee ja
huolestuu... Ja putoaa siinä kurkistellessaan kuoppaan roskakasojen
väliin... Se oli harmillista...

Naurettiinko hänelle nyt ikkunasta?

Ei, tyttö katsoi yhä jonnekin muualle.

Sakriksella oli hänelle jo rakkauskirjekin taskussa, valmistettu
edellisenä yönä ... istuen paviljongin ikkunan edessä, jonka laudalla
hän kirjoitti. Ei täti ollut varustanut hänelle eteiseen edes pöytää.
Hitaasti ja itsepintaisesti Sakris tuon kirjeensä laati ... vaipuen
ajattelun vaivasta usein pitkiksi tuokioiksi aprikoimaan. Pari tuntia se
työ vei ... muutamat sanat, malttamattomat ja tuliset. Sakris vakuutteli
kirjeessä, että tyttö, jonka nimeä hän nyt tahtoi tietää, oli hänen
valittunsa, oli hänen omansa... Juuri hän, eikä kukaan muu: niin oli
Sakrikselle varmasti ilmoitettu.

Tämän kirjeen tahtoi rampa nyt jollakin tavoin toimittaa heilinsä
käteen.

Meni hetki ... ja tyttö katosi ikkunasta.

Ehkäpä olivat hoitolan johtajattaret vaatineet hänet muualle?

Tai ehkäpä he koettivat tehdä kiusaakin Sakrikselle: ajella tyttö-parkaa
pois hänen näkyvistään.

Odottakootpas... Sakris pettäisi heidät! Hän mutisi itsekseen:

"Ah ... te ... armeijan taivaallinen sotajoukko! Kyllä minä näytän
teille jöökiä flikkani tähden!"

Kukkelman mietti keinoja, kuinka hän puijaisi noita hoitajattaria.

Kuitenkin joutui hän alakuloisuuden valtaan ... kun ei tyttö kenties
ollut huomannut häntä.

Olisikohan ennustaja sittenkin erehtynyt? Mutta sehän oli mahdotonta!
Sakriksen omat unetkin olivat näyttäneet ilmi elävästi tämän naisen.
Mahdottoman selvät unet. Juuri tämän naisen ... aivan kuin valokuvassa.
Ei, kaiken, mitä uneksii sillä tavalla, täytyy toteutua ... täytyy olla
tosi!

Sinä iltana oli Sakriksen pakko jälleen mennä tyhjin toimin
asumukseensa. Mutta kuinkas sitten kävi?

Kun hän seuraavana iltana oli jo samalla tavoin lähtemäisillään pois
turvakodin luota ja köntysteli vallia pitkin maantielle päin, niin kuuli
hän ikkunasta ääniä, ja kääntyi: siellä oli hänen impensä! Tällä kertaa
jonkin toisen naisen seurassa. Naiset katselivat ulos.

Sakriksen rinta vavahti onnesta ja palavasta toivosta. Hän alkoi
nopeasti kävellä takaisin ikkunan eteen. Ikkunaan suoraan hän katseli
... kiersi vartaloaan ja kasvojaan ikkunaa kohti.

Nyt toinen nainen huudahti:

-- Mikä ihme tuolla on? Katso, Nelma! Sinä et katso... Älä huoli,
Nelma... Älä sure ... joutavaa strunttia!

Se toinen oli punainen ja hyvin lihava. Jos Sakris olisi tarkastellut
häntä, olisi hän huomannut naisen oikeassa silmässä valkean viirun,
kaihijuovan, joka piirsi silmän kahtia niin kuin rako näkyy särkyneissä
silmälaseissa. Mutta Sakris huudahti itsekseen:

-- Nelma ... kaunis nimi... Ihmeellinen nimi!

Nelma tuskin käänsi päätänsä... Hänen silmänsä olivat raukeat, sameat.
Sinertävät luomet pyrkivät painumaan kiinni ikään kuin ilta-auringon
säteitten vaivaamina. Poskipäissä hehkui.

Lihava nainen jatkoi:

-- Strunttia, Nelma! Ei tässä ole hätää. Olenhan minäkin tullut tänne
melkein tahallani. Ei ollut omaa asuntoa ... ja kesällä ovat askit
huonot. Phyi ... mokomaakin siveää naista..! Ajaa minut lokaalistani ...
kun en voinut maksaa kallista vuokraa. Se syöjätär korotti taas sitä
melkein puolella. Kuka sellaista voi maksaa... Lähetti kyttärit
kimppuuni... En olisi saanut antaa tyttöjen asua luonani, en pitää
hauskaa kavaljeerien kanssa. Phyi, hän on muka rouva! Mikä oli aikoinaan
hänen isänsä ... millä rahoilla osti hän itselleen miehen? Se pappa piti
itse aikoinaan yöpaikkaa. Niin juuri, se on ihan totta! Nyt on tytär
fiini: sellaista on hieno kerma maailmassa. Vei kaikki mööpelini
vuokrasta ... kaikki, kaikki. Entä erota pojastani ... rakkaasta
Pojusta! Kun nyt täti hoitaisi hänet hyvin! Ah, Poju-kulta. Saisinpa
itse häntä hoitaa. Mutta pysyisinkö täällä kauan? Tiedäthän: ilman
miehiä en voi olla. En voi! Se on mahdotonta. Ja kun sitten täältä
pääsen ja saan Pojun luokseni, niin ... frallaralla-rallaa...
Kavaljeereja ja makeaa suuhun: likööriä ... ja silloin, ah, ah,
fralla-lal-la-frallaa! Ja sinä, Nelma, suret pienemmistä. Ei saa
välittää, Nelma, pitää nauraa, pitää laulaa... Oi Vermlanti, sa kaunis,
sa armahin maa! Pitää katsella ympärilleen. Katsopas tuotakin tuolla!
Mikä se on? Mikä kumma?

Mimmi osoitti Kukkelmania, joka seisoi lankkuaidan takana ja katseli
Nelmaa. Mimmiä rampa tuskin huomasikaan; Mimmin läsnäolo harmitti häntä
kuitenkin vaistomaisesti.

Sakris koetti päästä lähemmäksi ikkunaa... Ja yrittäessään siinä
liikuttaa jalkojaan nopeasti ja pontevasti ei hän taas muistanut
edessään olevaa vallinreunaa ja sen kuoppia. Yhteen sellaiseen kuoppaan
hän putosi ... ja kellotti siinä takkiaisten seassa kuin mikäkin
nurinkäännetty koppakuoriainen, heilutellen hiljaa raajojaan.

Mimmi nauroi ikkunassa:

-- Tuo on lystikäs poika, katso, Nelma! Minunkin Pojuni on usein
sellainen veitikka: styyrää itsensä ulos minun vaatteillani ... tekeytyy
joulupukiksi. Ja hän on vasta neljän vuoden vanha.

Sitten jatkoi Mimmi Sakrikselle:

-- Tule tännemmäksi, poika! Näytä meille konstejasi! Mistä ihmeestä sinä
olet saanut tuollaisen peruukin? Kuule, poika, poika!

Sakris vastasi ärtyisesti ja vakavasti:

-- Minä en puhu mitään teille ... vaan kyllä toiselle... Nelma, tule
minun mukana spaseeraan!

Mimmi huudahti:

-- Nelma, mitä hän sanoo? Se osaa laskea leikkiä, nallikka!

Kukkelman tiuskasi Mimmille:

-- Minä en puhu teille mitään. Ja minä en ole nalli ... en poika. Ja
miksikä en voisi olla poika? Poika ... se ei ole mitään pahaa. Mutta
minä tarkoitan puhua Nelmalle asioista ... tarkoitan vakavaa asiaa.

Mimmi katseli varsin kummastuen Sakrista ... hänen silmänsä oikein
tutkivat tuota joulupukkia. Hän vastasi: -- Vakavaa asiaa? Ettekö te
sitten ole poika..? Tyttökö sinä olet? Vai ... ämmä?

-- Sinä itse olet hävytön ämmä, kiivastui Kukkelman. -- Mitä? Tahdotko
sinä kuulla ... sinä ... minkä arvon sinä tienaat ... mikä lintu
ollenetkaan ... joka et voi elää muuta kuin plankningin ja piikkiaidan
takana! Et huomaa ihmistä olevankaan siellä, mikä ei ole sellaista kuin
yleinen narrillinen muoti. Mikä ihme se on, että minulla on pitempi hius
kuin toisilla? Sinulle minä en puhu mitään! Tuollaisia kyllä on ...
semmoisista olen saanut kylliksi. Juu, tämä poika on semmoisista syönyt
itsensä metiksi, haha. Ne ovat maistuneet minusta niin kuin maassa yli
talven maanneet potaatit. Niitä minulla on ollut ... kymmeniä. Mutta
tälle toiselle minä tahdon puhua! Kuule, Nelma, kuule, kaksi sanaa!

-- Herra Jösses, huudahti Mimmi. -- Hän ei siis olisikaan poika. Tuo
tukka olisi oikea? Herra Jösses, minkälainen mies!

Sakris oli niin lähellä aitaa, että hänen päänsä parahiksi näkyi sen
ylitse. Hän äänteli:

-- Nelma... Nelma... Niin kaunis nimi. Sellaista minä en ole kuullut
milloinkaan. Ja niin kaunis tyttö. Tule ... tule sieltä pois!

-- Minkälainen mies, toisti Mimmi. -- Karvoja täynnä. Katso häntä,
Nelma!

Mimmi purskahti nauruun. Hän jatkoi:

-- Entä minkälaiset hampaat, hahaha! Mutta mitä hän puhuu? Onko hän
stollinen vai..?

Nyt Nelma katsoi, samein ja sekavin silmin. Mutta nuo sinertävät ja
avuttoman näköiset silmät leimauttivat Sakriksen ilmituleen.

Nelman katse ikään kuin koetti ponnistautua irti joistakin ajatuksista.

Sakris heilautti ja ojenteli käsiään...

Totisesti: aivan samanlaiset silmät kuin Nelmalla olivat sillä, jonka
hän oli nähnyt unessa. Ihmeellistä! Kuinka tämä ollenkaan oli
mahdollista?

Nelma katseli ... hän näki ainoastaan Sakriksen pään.

Sakris tuijotti häneen jäykistyneenä. Hoki itsekseen:

-- Rakas, rakas, kultu! Tule minun tykö ... minä vien sinut pois..!

Nelma kuuli Sakriksen huudahtavan nimeään. Hän säpsähti: ajatteli jonkun
tuttavan nähneen hänet täällä. Ei jaksanut oikein arvioida, mikä tuo
huutelija ulkona oli.

Mimmi sanoi:

-- Nelma, etkö kuule; sehän on rakastunut sinuun.

Nelma vetäytyi ikkunasta.

Rakastunut? Ja kuka?

Kukapa häneen rakastuisi ... kun hän oli tällaisessa paikassa? Sakrista
hän ei ajatellut.

Nelma puhkesi itkuun kuvitellessaan, että joku muka häntä... Niin
epätoivoista oli hänen elämänsä.

Mimmi lohdutteli Nelmaa:

-- Taasko sinä! Joutavia! Mikäpä täällä on olla? Ja kyllä täältä
päästään: minä hommaudun pois, ja sitten otan sinut mukaani. Katso tuota
hullua! Eikö tämä ole hauskaa?

Kukkelman huudahteli ihastuksissaan:

-- Kas niin, Nelma kääntyi pois. Sellainen tyttö ... plyygi. Sellaisista
minä juuri tykkään. No, no ... naisen on oltava plyygi. Mutta tule nyt
framille sieltä kardiinin takaa. Minulla on paljon sinulle puhumista. Ja
jos tahdot, on hauskaakin: semmoisia juttuja, että tulee vatsassa
kipeää, kun kuuntelee. Menkäämme tuonne metsään käveleen! Ja
limonaadikioskille ... syömään baakelsia. Kyllä minulla rahaa löytyy.
Tottahan: milloinkaan, juuri milloinkaan minä en ole ollut ilman rahaa!
Minulla on työtä täällä lähellä ... siitä minä tienaan rahaa.

Mimmi huudahti:

-- Ahaa ... teillä on rahaa? Mikä te olette?

Kukkelman vastasi:

-- Mikä olen? Minä ... byggmestari! Minä ... osaan bykätä ... yhtä hyvin
kuin mikä mestari tahansa... Ja kaikkia minä osaan. Sellaisesta saan
kyllä rahaa.

-- Hän on rakennusmestari! huudahti Mimmi Nelmalle.

-- Jaa-ah! vahvisti Sakris alhaalta. -- Joten ... tule vain tänne,
Nelma. Mennään soutelemaan. Minä saan lainata tuolta Vanhastakaupungista
paatin. Ja jos tahdot, niin ... voit ottaa veninnasikin mukaan. Ostetaan
pullaa ja limonaadia ... ja kaikkia. Ja minä otan harmonikan ... minulla
se on täällä ... laulan kupletteja.

-- Kuuletko? sanoi Mimmi Nelmalle.

-- Minulla on paljon kupletteja, jatkoi Kukkelman. -- Oh, kaikki minä
muistan ... kun selvittelen pääni. Kaikki laulut. Tulkaa ... tulkaa
molemmat!

-- Meitä vahditaan. Ei me päästä! vastasi Mimmi kiukkuisena.

Kukkelman ällisteli:

-- Hm ... tosiaankin. Sepä nyt on kanssa... Sulkea ihmiset tällä tavalla
... niin kuin vangit. Ja minkä tähden? Hm ... en tiedä. Tyttö-raukat.
Mutta ... mitäs nyt tehdään? Olisi keksittävä konsti... Sellaisia aina
on ... konstit ne auttavat! Mitäs, jos minä toisin steegit...

-- Steegit? Mitkä steegit? kysyi Mimmi.

-- Tikapuut, suomensi Kukkelman. -- Mikäpä siinä... Oli kerran
Amerikassa mies ... sen nimi oli Romeo ... kiipesi balkongille kultansa
luokse... Taikka: nyt se onkin keksitty... Jospa siellä olisi jotakin
remonteeraa? Löisitte vaikka klasin rikki ... ja minä tulisin kysymään,
onko klasinleikkaamista. Ja sitten olisin siellä teidän kamarissa!

Mimmi halveksivasti:

-- Ja meidät pistettäisiin koppiin ... puh!

Kukkelman raapii päätänsä. Hän sanoi:

-- Jaa ... sillä tavalla se mahtaisi ollakin..! Mutta mitä me keksimme?
Kyllä me aina jotakin keksimme. Kuulkaas, jos minä tulen sinne ja pyydän
päästä hakkaamaan klapia. Niin sitten saan keskustella teidän kanssanne.

-- Hakkaako rakennusmestari klapejakin? kysyi Mimmi.

Kukkelman nauroi leveästi:

-- Miksikä ei? Ei se ole häpeä ... osata tehdä kaikkia. Kaikkia minä
osaan. Ja nyt ... minä tulen sinne hakkaamaan klapia ... huomenna...

Yhtäkkiä Mimmi viittasi kädellään Kukkelmania poistumaan, viittilöi
kiivaasti. Sakris huomasi jotain vaaraa ja pujahti aivan lankkuaidan
juureen.

Siinä hän nyt kyyröttää ... ja nostaa hiuksia korvansa edestä,
kuuntelee. Siellä huoneessa on jo kolmaskin nainen ... joku kurkistelee
ulos ikkunasta. Varmaankin joku vahti. On jo kovin hämärä, Sakrista ei
näy. Se kolmas toruu tyttöjä: sanoo heidän puhelleen jonkun ulkopuolella
olevan kanssa. Mimmi kieltää: ainoastaan keskenään hän ja Nelma ovat
puhelleet. Toruja väittää Mimmin valehtelevan ... paasaa hänelle, uhkaa
erottaa Byskatan Nelman seurasta. Byskata on siis Mimmin sukunimi! Ja
toruja on varmaan noita johtajattaria. Mimmi pullikoi vastaan... Hän
sanoo olevan itsellään ikävän ... mokomassa luostarissa. Johtajatar
tiuskii, että Byskata on pahennukseksi koko kodille; johtajatar oli muka
erehtynyt päästäessään Mimmin käymään Nelman luona: Mimmi ei olekaan
oikea lohduttaja Nelmalle ... joka kyllä muuten käyttäytyykin hyvin.
Mimmi sanoo olevansa Nelman vanha tuttava ... ja pilkkaa ja haukkuu
johtajatarta. Silloin sanoo johtajatar, että ehkäpä Byskata viihtyy
paremmin muualla kuin käsitöiden ääressä: huomenna hän panee Mimmin
kitkemään hiekkakäytäviä. Sitten vedetään ikkuna kiinni ... ja sähkö
syttyy kamarissa. Sakris ei kuule enää mitään.

Sakris säälittelee itsekseen:

-- Nelma raukka, sellaisessa seurassa... Ja vangittuna.

Kauan pilkistelee rampa kummulta aidan takaa, olisiko Nelma kamarissa
... ja avaisi hänelle ikkunan. Ei avaa! Ei uskalla..!

Mutta merkillisen katseen oli hän luonut Sakrikseen ... kauniit, siniset
silmänsä!

Muuallakin turvakodin huoneissa sytytetään valot. On tullut melkein
pimeä. Mutta Nelman varjoakaan ei näy ruudun takana.

Lieneekö tytöt viety iltarukoukseen?

Yhä hiiviskelee Sakris Kukkelman lankkuaidan viertä. Hän ajattelee:

Nelma... Julia... Hänen silmistään, koko hänen kasvoistaan, jotka
lensivät punaisiksi, huomasi, että hän on rakastunut minuun. Jumalan ja
ihmisten edessä on Nelma minun. Jumalanko? Luonto, kaikkivaltias ja
viaton Luonto, on hänet minulle antanut. Luontoa minä kiitän tästä
lahjasta. Sen salaperäiset henget ilmoittivat unessa Nelmasta jo ennen
kuin olin hänet nähnytkään. Kuinka arka hän on! Ei tohtinut edes katsoa
minuun ... koska rakkaus palaa sydämessä. Nelma, kyllä minä pelastan
sinut täältä ... oikeaan elämään...

Viimein lähti Kukkelman yöpaikkaansa.

Sinä iltana ei Sakris välittänyt mitään maalaismuorin motkottelusta.

Ei, tuskin kuulikaan hän muorin toraa ... hymyili vain itsekseen.

Muori sanoi:

-- Lieneekö niitä taas ollut kylällä niitä ... likkoja?

Sakris vastasi, että tietysti... Nuorella miehellä on muitakin asioita
kuin istua vanhojen vaimojen parissa. Sitten hän meni ihan muorin eteen
ja lauleskeli hänelle, työntäen sormensa melkein hänen nenänsä alle:

Tuli ihmeitä, tuli piruja,
tuli pojalle kullan-liruja...

Muori löi häntä kynsille.

Mutta Sakris nauroi.

Silti oli hän totinenkin ... yksin jäätyään. Totinen ja juhlallinen.
Sormet liivien kainaloaukoissa tallusteli hän eteisessä nurkasta
toiseen. Makuulle ei hän mennyt.

Kukkelman ajatteli Nelmaansa...

Ja millä tavoin hän Nelman kanssa rupeaisi asumaan.

Tietysti Krokelbyssä ... omassa kamarissaan ... jonkin aikaa. Mutta
sitten he muuttaisivat muualle. Vuokrakin oli Krokelbyssä yhä vain
kohonnut. Raskaaksi sellainen kävi.

Ja siinä pälkähti Sakriksen päähän ajatus, jota hän oli jo kauan näinä
kalliina aikoina ikään kuin aavistellut ja joka oli virkistynyt eloon
juuri äskettäin, hänen kulkiessaan tuon uuden ja nopeasti nousseen
työläisten kylän läpi.

Hänelläkin pitäisi olla oma huvila ... oma murju..!

Jospa hän saisi palstan..!

Itse hän tekisi huvilan...

Ensin ainoastaan yhden huoneen... Ja sitten lisää...

Ja nyt, kun hänellä oli Nelma, naisista herttaisin, syntyisi huvila
aivanpa itsestään: sellaisen innon ja voiman, sellaisen terveydenkin hän
saisi Nelman vaalimana.

Jotenkin hän rakentaisi huvilan ... sen hän oli velvollinen Nelmalle.

Mahtavia ajatuksia suhisi ja pohisi Kukkelmanin päässä...

Oi, kuinka laupias Luonto oli hänelle ollut! Ennustanut ja antanut
hänelle Nelman.

Sakris joutui kiitollisuuden valtaan.

Hän oli niin liikuttunut, että heittäytyi viimein itsekseen polvilleen
ja ... rukoili. Kiitosrukousta se oli. Rukoiliko Sakris? Kiitti Luontoa
... ja povarirouvaa ja toteutunutta untaan!

Seuraavana päivänä ei työstä paljoa tullut. Muori tarkasteli häntä,
silmät terävinä koukkuisen nenän kahdenpuolen. Raajarikko sotki
jalkoihinsa taikka hukkasi työkapineitaan. Hän näytti väsyvän helposti
... horjuilevan kelmeänä. Ihmekös se, kun hän oli taas kolunnut yöllä
valveillaan ... juossut illalla kylillä, huolimatta kunnolleen edes
heikkoa velliään.

Välistä näytti siltä kuin olisi Kukkelmanilla ollut tuli kaatioissa:
niin hutiloi hän hirsiä piilutessaan ... ja katseli vähän väliä
kelloaan.

Narraisikohan joku nainen tosiaan tuota rampaa?

Entistä aikaisemmin illalla lähti Kukkelman jälleen kotoa, ajettuaan
partansa, joka tuskin oli vielä sängellä, ja kammattuaan päänsä
kiiltäväksi kuin rasva.

Nelman ikkuna oli auki. Sakris heilautti syvään kumartaen hattuaan ja
huudahti:

-- Terve, terve, kultuni!

Nelma katsoi häneen kummastuen ... ja hajamielisesti ... niin kuin ei
olisi häntä ymmärtänyt. Mutta sanoi sitten:

-- Mimmi käski, ettei teidän pitäisi tulla tähän ikkunan alle... Eikä
pyytää halkojen pilkkomista. Mimmi on pihalla...

Rampa oli yskän ymmärtävinään; hän vetäytyi heti lankkuaidan kätköön.

Hänen mielestään oli Nelma niin kaino, että puhui ikään kuin Mimmin suun
kautta.

Sitten puikki Kukkelman tirkistelemään pihalle portin raosta...

Ja siellä oli Mimmi erään toisen naisen seurassa. Se toinen kääntyi
selin... Sakris huudahti hiljaa:

-- Neiti ... neiti Byskata!

Mimmi kääntyi ja kuunteli.

Sakris huudahti jälleen:

-- Neiti Byskata, tulkaa tänne portin tykö!

Mimmi tuli verkalleen, roskakori kädessä. Kukkelmanin käheän ja
pihisevän äänen oli hän jo tuntenut. Hän supatti:

-- Ahaa, tekö, pykmestari. Muuten, nimeni on Mimmi Rumfelt ...
aatelia..! Ja minäpä sanon teille jotain... Mutta ensin: missä te
asutte? Onko se mukava paikka? Teillä on talo? Pytinki?

Sakris kysäisi:

-- Kuka se tahtoo sitä tietää?

-- Hahaa, se, joka tykkää kovasti teistä, vastasi Mimmi.

Sakris huudahti:

-- Nelma!

-- Niin, Nelma, Nelma, myönsi Mimmi.

Sakris sanoi riemuiten:

-- Bygninki..? Ei ... ei vielä... Mutta minulla on oma kamari ... oma
lokaali... Siisti, sievä. Sinne minä Nelman vien kun pääsen täältä
rakentamasta... Ja sitten ... kyllä tulee huvila. Se tulee! Ja sen minä
sanon, että siitä ei saa sitten mitään puuttua. Ei kamari Nelmalta. Eikä
muutakaan. Ja kanalan voi tehdä... Eikä sikala saa puuttua. Ahhah, mikä
on sitten parempi elää kun on sikat ja kanat ... ja kukko, joka aamulla
laulaa. Myöpi lihat ja munat, jos ei itse tahdo syödä... Mutta itse
voipi ostaa niiden rahain edestä omenat ja kaalit ja... Taikka itse
kasvattaa ylös kaalit ja porkkanat. Tuolla metsässä se huvila pitää olla
rauhallisessa paikassa. Tuolla joen rannalla. Ja sen minä sanon, että
Nelman ei tarvitse tehdä mitään, ei muuta kuin kaunistaa itsensä. Kaikki
teken minä ... työtä ulkona ja kotona. Työtä ... Minä kaikki... Ja hän
rakastaa minut...

Mimmi tiukkasi uteliaana:

-- Niin ... teillä on sitten niin paljon rahaa?

-- Rahaa? Sitä ... sitä kyllä on ... kun Nelma tulee minun tykö.
Silloin..! Ja sellaisesta elämästä minä tykkään: olla parselli ja oma
Nelma ... ja elää rauhallisesti, viljellä palstaa. Minähän olen
kansanmies ... rehellinen mies ... ja tyytyväinen ... ja aina iloinen!
Ja minä ylöstimpraan huvilan...

Mimmi naurahti:

-- No, ottakaa sitten Nelmanne. Menkää naimisiin hänen kanssaan! Mutta
... hyst, jo tulee tuo lasisilmäkäärme. Hiipikää pois. Minä ilmoitan
sitten teille, mitä teemme. Huomenna ... samaan aikaan...

Kun Mimmi Byskata eli Rumfelt tapasi illalliselle mentäessä Nelman,
jonka huoneessa hän ei enää saanut käydä ... hiljaiselle Nelmalle oli
ystävällinen johtajatar näet antanut pienen erikoisen kopin ... supatti
Mimmi:

-- Juuri äsken juttelin sen pikku pykmestarin kanssa portin raosta. Hän
on sinuun rakastunut... Ja hänellä saattaa olla rahaakin! Ja sitten sinä
saisit hienoja vaatteita... Minä koetan tulla myöhemmin illalla
väkisinkin sinun koppiisi ... puhumaan, mitä me teemme.

Kukkelman ajatteli myöskin Mimmiä. Rumfelt oli siis Mimmin nimi ... ja
aatelia! Se Byskata, jolle Sakris oli kuullut johtajattaren tiuskivan,
oli kai joku toinen nainen...

Ja Rumfelt! Sakris kyllä vihasi ylimyksiä. Mutta olihan Mimmi nyt hänen
tuttujaan ... aivan kuin läheinen hänelle. Ja se muutti asian: Sakris
oli ylpeä tästä aatelistuttavuudestaan.

XVI

Minkälainen on Nelma?

Hän on tiedoton niin kuin linnunpoika, joka joutuu yksinään maailmaan...

Avuton ja typerä pikku lintu kummastuu, hätääntyy ... ja on kuolla
kauhusta, jos ihmisen koura sitä tavoittelee: sellaista vaaraa ei se ole
voinut aavistaa; koko maailmasta se ei tiedä mitään.

Onko Nelma hyvä vai paha? Vaiko molempia? Tahi ei kumpaakaan..?

Kaukaa täältä on hän kotoisin. Köyhästä pitäjästä ... pikkukaupungin
etukylästä, joka on huonossa huudossa: sen asukkaat ovat rikollisia ja
tietämättömiä.

Toista kuukautta on hän ollut täällä turvakodissa. Tuijottanut
avuttomana eteensä...

Ei edes ompelemisesta, vaikka se on hänen mielityötään, ole tullut juuri
mitään...

Väsynyt on Nelma. Keskellä päivääkin pyrkivät hänen luomensa, nuo
melkein läpikuultavat luomet, painumaan umpeen. Ja välistä hehkuvat
hänen poskensa kuumeisesti.

Harvoin hän nauraa: silloin hermostuneesti ja kimakasti.

Näin istuu hän ikkunansa ääressä, turvakodin sininen puuvillamekko
yllään...

Hiljainen, siivo ja siisti hän on... Ja hänen yksinkertaiset, miltei
viattomat silmänsä katselevat sillä tavoin, että johtajatar luulee
saavansa piankin hänestä kelpo naisen... Saavansa nimenomaan hyvyydellä:
siksi laski hän tuon parantumattoman Mimmi Byskatan, joka kuitenkin on
Nelman vanha tuttava, joskus juttelemaan hänen kanssaan. Nelmahan on
niin synkkä ... eikä tahtoisi puhella kenenkään kanssa.

Nelman äiti oli kauhea ihminen, hurja irtolaisnainen Pertta Kinnunen,
joka ei pysynyt työssä erämaan torpassa, vaan alkoi villin ja
kevytmielisen verensä vetämänä seikkailla pikkukaupungissa. Syytteli
sitten kaupungin herroja pilaajikseen. Alkoi elää milloin minkinlaisten
kanssa ... hylkäsi miehiään, joihin hän ei edes ollut vihitty ... sai
lapsia ja jätti ne köyhäintaloon. Ainoastaan Sanelman piti luonansa. Yhä
hurjemmaksi muuttui Pertta sikäli kuin ikää lisääntyi; kaikkea, mikä on
säädyllistä ja siistiä, hän uhmasi. Puheet julkeat, laulut vielä
julkeammat. Punainen vihaisinta ja järjettömintä lajia!

Nelma ei tiedä isästään oikein mitään. Ei ole tullut sitä
ajatelleeksikaan, vaikkapa Pertta lienee joskus sen miehensä nimen
maininnut; mutta Nelma oli unohtanut tuon nimen: mitäpä siitä.
Ajatukseton kuin jokin kasvi on Nelma.

Siellä kotona Pertta eli erään Mauno Kypenäisen kanssa, joka kalasteli,
rokasi viinaa ... ja kävi joskus töissä tilallisilla. Äiti makasi
sängyssä ... tappeli välistä Maunon kanssa ... ja alistui joskus hänkin
työhön. Ainoakaan karkea sana, luvaton asia taikka teko ei Nelmalle
lapsesta asti ole ollut tuntematon. Valehtelu taikka varkaus, joita
Maunon töllissä tehtiin yhtä huolettomasti ja helposti kuin hengitettiin
koko moisen etukylän unteloa ja velttoa ilmaa, eivät ole olleet Nelmalle
koskaan mitään ihmeellistä. Ja sitten alkoi Pertta tyrkyttää
tyttärelleen omia tapojaankin niin intohimoisesti kuin muut ihmiset
opettavat lapsilleen jotain pyhää elämänkatsomusta. Kumminkaan hän ei
ennättänyt Nelmaa siinä määrin pilata, että tyttö olisi tehnyt omasta
aloitteestaan pahaa. Tuli kapina, vallankumous ... ja vapaussota. Tuli
Pertan loppu.

Myöhemmin on Nelma kyllä tehnyt sellaista, mitä ihmiset sanovat pahaksi.
Mutta tietääkö hän vieläkään, mikä on paha? Hän on henkisesti syönyt
hyvän- ja pahantiedon puusta ennen aikaansa: sen hedelmillä ei ole
häneen tavallista vaikutusta, hän ei niistä huumaudu. Ehkäpä ne
heikontavat, riuduttavat häntä ... tekevät hänet kärsiväksi. Mutta silti
hän ei ymmärrä, miksi se ja se olisi pahaa ... ja miksi jokin toinen
hyvää. Nelman veressä on paha ja hyvä sekaisin.

Tuli tuo kapina. Pertta houkutteli Maunon Varkauden tehtaalle, johon
työväki oli keskittynyt. Sanelma jätettiin erään Käkriäisen mökkiin,
viisaan mökinemännän, Maunon sisaren, pyynnöstä; eikä ovela Juutas
Käkriäinen itsekään olisi pistänyt nenäänsä siihen leikkiin ... johan
nyt! Hän saattoi Pertan ja Maunon tammallaan lähelle tehdasta. Perttaan
eivät varoitukset pystyneet...

Pertta Kinnunen riehui punakaartilaisten kanssa talonpoikaistaloissa.
Kävi ryöstämässä niistä elintarpeita. Talonpoikahan rikastui ja nylki
tehtaalaista, jonka täytyi näinä kalliina aikoina elää kädestä suuhun ja
jota ei maailmassa kiinnittänyt paljoa mikään muu kuin raha ja palkka.
Työläinen vihasi talonpoikaa ja talonpoika pelkäsi häntä; toisiaan eivät
he ymmärtäneet yhtään, tuo maasta elävä ja tuo maaton, uusiin ajatuksiin
kasvatettu.

Hurja Pertta oli miltei punikkien johtaja. Mieluimmin olisi hän tappanut
kaikki tilalliset venäläisellä kiväärillään ... niin suuret kuin
pienemmätkin ... puhkaistuaan ensin heiltä silmät, poltettuaan päät
roviossa... Taikka haudannut elävältä heidät, kaulaa myöten maahan. Sitä
eivät toki toiset täällä sallineet ... eivät ainakaan vielä. Ja sitten
se oli myöhäistä.

Mutta kuitenkin sai Pertta tuntea jonkinlaista suloista veren tuoksua.
Hän näki muutamia ammuttuja porvareita, niiden veriset rinnat ja
halkaistut kallot. Ja siinä iski hän ruumiita piiskalla.

Ja kirkossa sai Pertta tanssia! Rosvottu karja teurastettiin näet
kirkossa. Pertta asetteli lehmien päät alttarinkehyksen reunalle...
Jotkut kirkonviinistä juopuneet sällit jakoivat verisille päille
ehtoollista ... ja Pertta Kinnunen hyppi lattialla prissakkaa, ryssiltä
oppimaansa.

Mutta vielä hurjemmankin tanssin hän suoritti, kun valkeat valloittivat
tehtaan. Hän vaati piiritettyjä vastarintaan. Veripunaisina värisivät
hänen sieraimensa, kun hän huiski kivääri kädessä ... ampui pihalle,
lauloi vallankumouslauluja, pilkkasi halveksumista leiskuvin povin niitä
pelkureita, jotka tahtoivat antautua ... ja antautuivatkin. Pertta
näytti ikkunasta valkeaa riepua, muka antautumislippua; mutta kun
porvariupseeri ilmestyi näkyville, ampui Pertta hänet. Niin keskellä
kuulien vihellystä, kranaattien räjähtelyä, tulipalon loimua,
hätääntyneitten huohotusta, haavoittuvien voihkinaa, naisten ja lasten
itkua...

Tuli lyhyt tuomio. Talonpojilla ja varsinkin ilman maata elävillä
työläisillä ei ole nykyään mitään yhteistä: he ovat kaksi toisilleen
vihamielistä maailmaa. Armeija, talonpojista nopeasti luotu, oli
törkeästi ärsytetty vihaan; ainoastaan siinä se oli yhtä vastustajansa
kanssa, että se iski armotta ... se oli samaa rotua kuin lyötykin.
Kuulustelut ... miltei joutavia. Laukaukset rämähtelivät monta päivää
... ja monet teloittajat nauroivat sydäntä keventävästä ilosta: olihan
taas päästy sadasta näitä kiusanhenkiä! Veri punersi hankea
hiekkahaudassa. Ammuttujen kasassa makasi paitsi Maunoa myöskin Pertta.
Kolme päivää hän makasi hautaamatta, potkittuna, alastomana.

Mutta ... sitten hänestä vasta tuli punaisten sankaritar!

Sinne joukkohaudalle erämaassa on nyt ilmestynyt ristejä taikka keppejä
punaisine nauhoineen... Ja varsinkin Pertalle tuodaan sinne salaa
kukkia. Jokainen tiesi hänen eläessään, ettei hänen kanssaan juuri
voinut tulla toimeen; nyt on se mielettömyys unohdettu: hän on
marttyyri.

Onko hän Nelmastakin marttyyri ja sankaritar? Sitä ei Nelma ole liioin
ajatellut. Kun Pertta ammuttiin, tunsi hän kyllä ihailevansa hänen
hurjuuttaan; mutta samalla aavisteli hän, varsinkin eräiden porvarien
puheiden johdosta, että äiti oli jollakin tavoin kohtalonsa ansainnut.
Inhottava oli äiti ollut hänestä joskus, eleineen ja lauluineen.
Kumminkin sai ikään kuin kätketty vaisto Nelman usein tuntemaan, ei
ajattelemaan, että äiti oli ollut sellainen kuin hänen pitikin olla.
Kenellekään ei hän sitä tunnetta koskaan ilmaissut. Sen verran hän oli
hyvä.

Sinä kesänä, jonka edellisenä keväänä Nelma jäi yksin maailmaan, täytyi
hänen käydä tilallisten luona etsimässä ruokaa ja työtä. Siellä tehtiin
hänelle sääliviä ja pilkallisia kysymyksiä, minkälainen hänen äitinsä
oikeastaan oli ollut ... ja häntä itseään varoitettiin. Silloin painoi
Nelma kasvonsa alas ... ja samalla hän sekä hyväksyi että hylkäsi
sielussaan äitinsä. Tunteillaan hyväksyi ... enemmän kuin ajatuksillaan
hylkäsi. Pertta Kinnusen häpeä kohdistui häneen. Äitinsä kuolemaa ei hän
itkenyt.

Hän tunsi siihen aikaan, asuessaan toistaiseksi Käkriäisten mökissä,
että hänen pitäisi päästä tältä seudulta pois... Jonnekin. Ikään kuin
häväisty hän täällä oli. Ja hänen täytyisi elättää itse itsensä. Se
ajatus heräsi Käkriäistenkin vaikutuksesta. Mökissä oli nyt kurjan
köyhää, sinä kesänä; syötiin jäkälää ja pettua ... ja joskin Juutas
olisi pitänyt Nelman luonaan, niin emäntä ajatteli toki ennen kaikkea
omia lapsiaan. Hän neuvoi Sanelmaa lähtemään etemmäksi... Kotipitäjän
rikkaille ei hän hennonut yllyttää palvelukseen veljensä ystävättären
lasta, näille tutuille rikkaille, joita hän vihasi enimmäkseen niin kuin
kateudesta vihataan... Mutta ehkäpä Helsingissä olisikin parempi, siellä
Ruotsin puolella? No, saatiin kuulla olevan Helsingissä toimistoja,
jotka hankkivat työttömille paikkoja. Tiedusteltiin asiaa
pikkukaupungissa poliiseilta. Ne kehottivat kääntymään Helsingin kunnan
välitystoimiston puoleen ... antoivat osoitteenkin. Passia varten oli
Nelmalla valokuvia; oli toki kahtakin lajia ... nimikorttien ja
kuvapostikorttien joukossa. Ja ne kortit, valokuvat ja vähän vaatetta ja
evästä mukanaan lähetettiin Nelma Helsinkiin. Saikin palveluspaikan
pienessä ja arvokkaassa perheessä. Herra oli tuomari. Kuului olevan
tärkeä ruununhenkilökin: kaulassa kiilteli hänellä jokin tähti ... ja
hän kävi kokouksissa ja piti juhlia kotonaan. Taikka oli illat
teatterissa rouvansa ja tyttärensä kanssa ... hermostuneen rouvan ... ja
tyttären, joka oli ylpeä ja kuhisi kauniissa vaatteissa.

Nelmaa neuvoili näihin hänen nykyisiin tehtäviinsä, joihin hän vielä oli
tottumaton, toinen palvelija, vanha nainen. Ja Nelma oli taipuisa. Vanha
ei käynyt koskaan missään muualla kuin kirkossa: joka toinen sunnuntai
siellä. Muuten teki vain työtä... Ja Nelma myöskin; hän oppi nopeasti.

Mutta hänellä oli täällä ikävä. Vanhus ei puhunut hänen kanssaan paljon
muusta kuin töistä, joita heidän oli tehtävä. Illat täytyi Nelman valvoa
ja odottaa kotiin herrasväkeä, jolla ei ollut hänelle muuta sanomista
kuin kehotella häntä olemaan ahkera.

Nelma tutustui saman kivimuurin toisiin palvelijoihin; ne kertoivat
hänelle ammattiyhdistyksestä ... ja kehottivat lähtemään kanssaan
iltamiin. Nelma ilmoitti rouvalle aikeensa, ja sai torat: hänen olisi
sopinut paremmin käydä kirkossa. Hän ei siis mennyt iltamiin ... ja
lähti vanhan palvelijan kanssa kirkkoon. Mitä pappi puhui? Ei Nelma
sellaista jaksanut kuunnella ... ja vielä ikävämpi hänellä oli kotona.

Joutoaikoina teki hän itselleen vaatteita. Niitä hän näpräili
intohimoisesti ... käytti niihin koko palkkansa. Koetti sommitella
itselleen sellaisia kauniita nauhoja kuin neidinkin leningeissä. Toinen
palvelija varoitti häntä turhista koreuksista. Silloin ompeli Nelma
niitä salaa, keittiössä, odotellessaan herrasväkeä iltaisin.

Kerran koetteli Nelma ullakolla rouvan ja neidin kesäpukuja... Ne olivat
vielä hauskemman näköisiä kuin hänen omansa ... ja sopivat hänelle
hyvin. Yhden hamosen ja yhden paidan pisti hän sitten omien
kapineittensa joukkoon, pärekoppaansa. Niitä sopisi hänen näyttää maalla
kesällä. Sillä lomaa aikoi hän toki pyytää ... ja viettää sen
Käkriäisten mökillä. Neljä kuukautta oli hän nyt ollut täällä ...
ikävässä, outojen ihmisten parissa. Teki mieli jo kuunnella toisenlaisia
puheitakin ... ja oleskella järven rannalla...

Joskus hän kyhäsi kirjeen, jossa valitti Käkriäisille ikäväänsä.

Mutta hän lähtikin maalle jo aikaisemmin. Niin sietämätöntä oli täällä
... niin hän ikävöi. Olkoonpa kotipitäjä hänelle millainen tahansa,
ovathan hänellä edes Käkriäiset!

Eräänä iltana, kun vanha palvelijakin oli kaupungilla jonkin tuttavansa
luona, meni Nelma ullakolle ja otti koppansa ... siinä myöskin nuo
herrasnaisten vaatteet. Pisti myöskin takaisin tavaroittensa joukkoon
rakkaat kuvakorttinsa, joita hän oli kiinnitellyt palvelijain huoneen
seinään. Olihan niissä korteissa Ananias Käkriäisenkin lähettämiä...

Jo kauan sitten oli Nelma tiennyt, mihin aikaan juna lähti kotipuoleen.
Matkarahoista puuttui häneltä vielä muutama markka. Hän meni rouvan
kamariin ... ja katseli lipaston päällystää. Löysi jonkin rasian alta
muutaman kymmenmarkkasen. Ne rahat sukaisi hän nyt taskuunsa ... ja
lähti talosta. Pudotti porraskäytävässä avaimet isäntäväen kirjeluukusta
sisään.

Namusia vei hän Käkriäisten lapsille tuomisiksi. Pienokaiset katselivat
ihastellen Nelman koreita vaatteita...

Kysyttiin, kauanko hänellä oli lomaa. Nelma ei sanonut menevänsä enää
entiseen paikkaansa ... hänellä oli jo toinen tiedossa.

Viikon kuluttua tulivat Käkriäisten mökille poliisit. Kuulustelivat
Sanelmaa, joka itki ja tunnusti. Vaatteet olivat hänestä niin kauniit
... ja rahoja matkaa varten hän oli tarvinnut: ne olivat olleet
piirongin päällä ... herrasväellä oli kyllä rahaa.

Se herra, jonka kodissa Nelma Helsingissä palveli, tiesi erinomaisesti,
että rehellisyys on yhteiskunnallisen järjestyksen perusta. Aika oli
villiintynyttä; kiihotuksella oli kansan käsitteet väännetty sekaisin.
Sellainen oli vienyt kapinaankin. Nyt erikoisesti täytyi sivistyneiden
opettaa ankaralla kädellä kansa jälleen kulkemaan sitä ojennusnuoraa
myöten, jonka nimi on laki.

Poliisit veivät Nelman mukaansa Helsinkiin. Siellä tuomittiin hänet
neljäksi kuukaudeksi vankeuteen.

XVII

Tyly oli rangaistus Nelmasta ... liian tyly tällaisesta teosta.

Mikä siinä oli niin pahaa?

Miksi se oli pahaa ... ja häpeällistä?

Käkriäisen Ananiaskin oli Nelman lähtiessä ollut niin välttelevä.

Nelma ei tosiaan voisi enää mennä edes Käkriäisille ... kun täältä
vankilasta pääsisi.

Miksi kohtalo häntä runteli?

Tyttö muisteli äitiään ja hänen teloittamistaan ... inhoten ja kumminkin
hänet salaisesti hyväksyen. Ja suri, että hänen oman elämänsä näytti
täytyvän kulkea samanlaista latua.

Ja jollakin tavoin Nelma turtui.

Istu tässä kesäsi ristikkojen takana ... kaupungissa, josta hän ei
nähnyt muuta kuin kattoja ... ja pihalta tuskin vilahduksen järveä!

Kuinka hän yhä ikävöi kotijärvien rannoille ... kotoisiin lehtoihin!

Mutta nyt oli hänen kirjoissaan varkaan merkki.

Ja millä hän sitten eläisi? Ihmiset kysyivät entisen paikan
todistuksiakin.

Työhuoneessa neuvoi eräs toveri häntä rupeamaan nuorten herrojen pariin,
niin nätti tyttö kun hän oli. Mitenkä? Ne asiat Nelma kyllä tunsi. Mutta
omassa itsessään hän ei ollut niitä kokenut ... joten niissä ei ollut
hänen mielestään mitään pahaa oikeastaan. Kuitenkin: äiti oli joskus
tuntunut hänestä niin iljettävältä...

Neljän kuukauden kuluttua Helsinkiin. Pääsi tarjoilijaksi johonkin
kansanruokalaan Söörnääsin puolelle ... sellaiseen, joita mainitaan
nimellä "Kuppila". Luojan kiitos: omistaja ... sosialisti ... ei
kysynytkään häneltä todistuksia ... sanoi vain ottavansa erikoisen
mielellään maalaistyttöjä.

Ruokalassa oli hirmuinen kalina ja meteli ... paitsi ainaista kiirettä.
Nelman hermot olivat tylsyneet ja ärtyneet. Täällä väsytti ... ja koski
hermoihin.

Entä tämä ilkeä haju ... rasvan käry, ja satojen suoraan tehtaista
taikka rakennuksilta tulevien työläisten vaatteet. Ilma hikeä ja ruokien
löyhkää ... ruokien, joita Nelma tiesi valmistettavan usein
pilaantuneistakin aineista. Äskettäin kuului isäntä ostaneen maalta
itsekuolleen sian, niin juttelivat palvelustoverit. Merkilliset ajat:
ruoka katosi maailmasta ... mihinkähän se joutui? Nelma saattoi tuskin
syödä oman keittiön sotkuja...

Tällaista ei ollut ennen ... siellä maalla! Ei hajua ... eikä likaista
sementtilattiaa. Äitikin piti mökin siistinä. Ja Nelma rakasti
puhtautta... Ja hiljaisuutta!

Täällä paukkuivat ovet auki ja kiinni; niistä kävi märkä ja kylmä
ilma...

Yhtä mittaa jäi Nelma tuijottamaan toimettomana eteensä, kädet helmassa
... nuo sirot ja melkeinpä valkeat kädet. Teki tehtäviään, jos häntä
hoputettiin. Ei kuullut mehevimpiäkään sukkeluuksia. Oli väsynyt ...
vetäytyi levolle heti, kun pääsi palvelijain huoneeseen ... korjaili ja
somisteli vähiä vaatteitaan... Mietiskeli, kuinka saisi edes korinsa
takaisin Käkriäisiltä. Ei voinut sinne kirjoittaa: häpesi. Sillä tavoin
vietti miltei kaikki iltansa. Ani harvoin kävi toveriensa kanssa
huveissa.

Kerran isäntä haukkui hänet pahanpäiväisesti. Uhkasi ajaa hänet pois.
Minne hän nyt täällä ... vieraassa, suuressa kaupungissa? Tovereiltaan
ei hän kysynyt neuvoa; mutta joku heistä oli vihjannut, että Nelman
sopisi ruveta vaikkapa ompelijattareksi, niin hän saisi istua ja tuumia.
Saattoihan sitä nyt ... koettaa. Nelma lähti pois ruokalasta. Löysi
viimein itselleen kamarin kaupungin laitamalla: ikkuna synkälle,
mukulakivillä peitetylle pihalle päin, jonka nurkassa värisi
lehdettömänä yksi ainoa syksyinen syreeni. Huonekaluina pöytä, tuoli ja
sänky.

Jo kotoaan maalta hän tiesi, että ompelukoneen voi saada
vähittäismaksulla... Ja hän sai sen. Paperilappu ovelle, että tässä asui
ompelijatar.

Talonmiehen rouva tilasi ensiksi puseron ... ja hänen tyttärensä hameen.
Sanelma koetti parastaan: hameesta tuli toiselta puolen liian lyhyt,
toiselta liian pitkä. Neiti sanoi, että hänen täytyi nyt lähettää se
talonpoikaisille omaisilleen maalle. Ja rouvan musliini oli muka
pilattu.

Somistaa omat pukunsa ja pukeutua Nelma kyllä osasi: mutta pukujen
tekeminen toisille oli vaikeampaa kuin hän luulikaan. Silti sai hän yhä
hiukan työtä... Kylmä hänellä oli: halkoja myötiin täällä kiloittain.
Eikä rahaa riittänyt edes kunnolliseen ravintoon. Yhtiö korotti vuokria.
Nelma meni valittamaan talonmiehelle ... joka oli usein humalassa ja
raaka ... niin nytkin ... lupasi auttaa Nelmaa vuokranmaksussa, mutta
... sellaisilla ehdoilla. Nelma oli hiukan katkeroitunut, mutta
kuitenkaan hän ei hämmästynyt: sellaisia sanoja hän oli kuullut aina.
Hän lupasi kumminkin maksaa sen vuokran, mitä vaadittiin, ja poistui.
Ehkä hän jostakin saisi rahat...

Ompelukoneesta tultiin perimään maksua, joka oli jäänyt kahdelta
kuukaudelta suorittamatta. Nelman oli nyt hankittava rahat ... taikka
kone vietäisiin pois. Ei ollut rahaa, ei toivoa... Oli ilta. Taivas
musta... Kadulla satoi lumiräntää... Teki mieli keskemmälle kaupunkia,
jossa valot kiiltelivät sakeammassa. Nelma käveli ajatuksissaan ...
pysähtyi jonkin liikkeen ikkunan eteen. Siihen tuli herrasmies, nuori,
miellyttävä ja kohtelias. Hiukan päihtynyt hän oli, mutta ei suinkaan
tungetellut. Puheli Nelmalle iloisesti nauraen. Suuret, avoimet, mustat
silmät. Pyysi saada hiukkasen kävellä Nelman seurassa. Nelma suostui. Se
herra valitteli rumaa ilmaa ... sanoi, että hänen teki niin mieli pitää
jotain hauskaa! Olisi mentävä jonnekin istumaan! He kävelivät melkoisen
kauan. Nelma ei puhellut juuri mitään... Tuli kuitenkin ilmaisseeksi
olevansa ompelijatar. Herra tarjosi hänelle iloisen ja rattoisen illan
erään ystävättärensä luona. Siihen tyttö suostui. He menivät
sivukadulle, sisään korkean kivimuurin porttikäytävästä. Ovea tuli
avaamaan kookas ja komea nainen, jonka helmoissa hääri pieni, lihava
poika. Nainen kaulaili Nelman kävelytoveria. Hän oli Mimmi Byskata ...
eli nykyään Mimmi Rumfelt. Mimmi-rouvaksi herra hänet esitteli. Rouva
kysyi herralta:

-- Mistä sinä olet tuollaisen pienen kaunottaren löytänyt?

Mutta vastausta ei hän odottanut. Mentiin kaikki saliin. Siellä oli
pehmeä sohva, pari tuolia ja pöytä. Ikkunaa peittivät repeytyneet
uutimet ... korkkimatto oli paikkailtu.

Rouva kantoi heti saliin teetä ja muutamia pulloja, joissa sanoi olevan
oikeaa Ruotsin punssia. Itse hän joi sitä ahnaasti. Pikku poika ronkki
leivoksia ja Mimmi hemmotteli häntä. Herra myöskin kulautteli, Mimmin
vieressä sohvalla. Nelma istui hiljaa tuolilla. Mimmi kehotti häntä
pitämään hauskaa ... ja alkoi sitten haukkua herraa siitä, ettei tuo
ilkimys ollut viitsinyt ottaa nimiinsä hänen huonekalujaan, joten
ulosmittaajat olivatkin ne vieneet: tällaista oli nyt täällä salissa!
Herra väitti silloin olevansa ainakin rehellinen: kun hän kerran oli
niin itsekäs, ettei tahtonut Mimmiä auttaa, niin ei hän sitä
salannutkaan! Mimmi myönsi hänet rehelliseksi ... ja kehui häntä
Nelmalle, jonka nimeä hän viimein kysyi... Herra katseli Nelmaa
iloisesti ... ja tiedusteli häneltä yhtä ja toista. Sanoi olevansa muka
jotain sellaista kuin tutkija, itsekäs, jopa hieman venäläiseen
vivahtava luonne: mikään ei ollut hänestä suloisempaa nautintoa kuin
kärsiä esimerkiksi omista hairahduksistaan... Vierushuoneesta kuului
iloisia ääniä ja rymyä...

Nelmasta tuntui kuin olisi hän hieman tätä herraa pelännyt. Mutta ei se
mitään... Juomat loppuivat, herra saatteli Nelmaa kotiin ... ja
tiedusteli yhä edelleen hänen kohtaloitaan. Nelma tuskin vihjaili
puutteeseensa; mutta elämäntarinaansa hän ei kertonut. Nelman porttia
lähestyttäessä antoi herra hänelle rahaa vuokraan ja ompelukonemaksuihin
ja erosi sitten hänestä.

Mutta he tapasivat uudestaan kaupungilla. Ja sitten Nelman kamarissa.
Nelma alkoi enemmänkin kertoa hänelle elämänsä kohtaloita ...
epämääräisin ja katkonaisin sanoin. Tuttava heltyi ja ihmetteli niitä.
Oli tuonut tullessaan juomia, joita Nelma ei juuri maistellut, mutta
herra kyllä: puhuen elämästä ja rakkaudesta ... ja synnillisyyden
ihanuudesta. Nelmasta tuntuivat sellaiset puheet vapauttavilta. Olivatko
synnit sitten ihania? Mitä sellainen ihanuus oli? Ja mitä oli rakastaa?
Ja mikä synti? Jonkinlaista mieltymystä tätä miestä kohtaan Nelma tunsi.
Ystävä auttoi häntä usein rahallakin.

Niin jatkui seurustelua ... kunnes Nelma kirjoitti herrasystävälleen ja
ilmoitti hänelle erään salaisuuden. Ystävä ei ollut käynyt pitkään
aikaan hänen luonaan. Nyt ei hän vastannut kirjeeseen. Ja pakoili häntä
kotonaan.

Jopa karkoitti hän ompelijattaren lopulta jyrkästi luotaan, kysyen
häneltä, eikö hän ollut aina sanonut olevansa itsekäs mies? Itsekäs,
mutta rehellinen. Siitä olisi Nelman pitänyt ymmärtää, että hänen oli
vastattava itse teoistaan.

Nelma ei mennyt sen jälkeen häntä enää tavoittamaan.

Mutta kerran vielä tulivat he vastatusten kadulla, Nelma surkeana,
rasittuneena ja hermostuneena ... toinen hienona, komeana ja iloisena:
kiiltohattu päässä, mustat hansikkaat kädessä. Herra pysähtyi
juttelemaan Nelman kanssa ... puhui haltioissaan, kuinka järisyttävän
liikuttavaa on nähdä maan multaan kätkettävän se turhuus, mitä sanotaan
ihmiseksi. Hän oli näet menossa hautajaisiin. Sitten oli hänellä hyvin
kiire ... hän kätteli, huiskutti mustalla hansikkaallaan ja katosi.

Nelma joutui epätoivoon. Rakastunut ei hän ollut. Tosin joskus, iltoina
ja öinä, kun tuo ystävä oli päihdyttänyt hänet juomilla ja sanoilla, oli
tyttö kuvitellut tätä rakkaudeksi.

Mutta nyt: herra oli hänet pettänyt.

Puute jatkui. Vähän työtä ... eikä hän jaksanutkaan muuta kuin ajatella
kohtaloaan. Kuljeksi kaduilla ... ja ajatteli. Antautui sekä
katkeruudesta petturia kohtaan että rahapulassa hetkellisiin suhteisiin.
Entisestä asunnosta täytyi hänen muuttaa: raaka talonmies vainosi häntä
siellä. Nyt sai hän kamarin jonkin eukon luona ... ilkeän ja ahnaan,
joka vaani häntä aina: salli hänen olla, mutta muisti vuokranmaksut
silmät säkenöiden.

Kesällä, jolloin kadut tuntuivat melkein autioilta ja oli tukehduttavaa
ja kuumaa, huomasi tuo eukko, ettei tyttö liikkunut enää poissa kotoa:
istui vain ikkunan ääressä, kuitenkaan ulos katsomatta ... istui
syömättä ja juomatta. Ja hypisteli yhtämittaa tukkaansa. Nelman huonekin
oli epäsiisti.

Eukko ajatteli Nelmasta voivan koitua aika harmia. Nyt tämä asukki jo
naurahteli joskus kummallisesti.

Tytön vaatteetkin olisivat olleet kelpaavaa tavaraa. Ja hänen
ompelukoneensa.

Eukko meni siis lääkärin luokse ja kuvaili Nelman hulluutta ...
lisäillen omasta päästään kaikenlaisia merkkejä siitä.

Ja sitten vietiin tyttö yhtäkkiä poliisivoimalla hermosairaalaan
maaseudulle ... sellaiseen, jossa pidetään parantumattomia.

Ei Nelma mielestään suinkaan hullu ollut. Mutta sen hän tiesi, että
hänet tahdottiin täällä tehdä hulluksi! Väsynyt hän oli ... kipeä.
Välistä häntä pyörrytti hirveästi... Ja eikö hullujen joukossa ihan
tosiaan voi tulla hulluksi?

Kun hän istui epätoivoissaan ja oli hermostunut siitä, että heikkopäiset
ympärillä puhuivat ja tekivät ihan kauheita ... kun hän istui ja nauroi
ja hypisteli tapansa mukaan hiuksiaan, niin tuli hoitajatar kerran ja
huudahti:

-- Jaha, vieläkö pitää ajatella sellaistakin! Otetaanpas neidiltä nämä
kiharat pois!

Nelmalta kerittiin tukka päästä.

Hulluksi hänet aiottiin tehdä!

Hän pelkäsi...

Ja siinä hän tuli niin kipeäksi, että hän tuskin muistaa, kun hänen
tyttönsä tuli maailmaan. Tyttö se oli: hän kysyi sitä myöhemmin.
Sanottiin ensin, että se oli jossakin tuolla toisella puolella ... ja
että se tuotaisiin hänelle. Ei tuotu. Viimein se ilmoitettiin viedyksi
kunnalliskotiin. Nelma kaipasi sitä... Siinä hän alkoi selvitä. Mietti
keinoja, kuinka hän pääsisi täältä pois.

Parani siinä määrin, että saattoi jo tehdä askareita ... niin kuin
järjissään oleva ainakin.

Kauhea paikka tämä. Joku päivä sitten muudan väkevä hullu tarttui
hoitajattaren tukkaan ... ja toisella kädellään ikkunaristikon ylimpään
tankoon: riiputti siinä tuota isoa naista monta minuuttia ... kunnes
vartijat ehtivät hätään...

Nelma karkasi pois. Oli pimeä ja sateinen syksyiltä. Hoitajattarella
vieraita: istuivat sisällä, joivat kahvia, nauroivat, lauloivat ja
soittivat kitaraa. Nelma kävi kaivolla noutamassa vettä. Ulko-ovi
lukittiin kyllä hänen sieltä palattuaan, mutta Nelma huomasi, että
hoitajatar unohti avaimet keittiön pöydälle ... unohti ja meni jälleen
sisään. Nelma väänsi oven auki. Eteisestä otti hän johtajattaren
päällystakin ... ja katosi pimeyteen. Piileksi halkopinojen takana ...
kun kuuli askeleita. Pääsi ohitse vartijan ... juoksi, juoksi! Pelkäsi,
että hänet saataisiin kiinni. Tuli rautatieasemalle. Aikoi Mimmi
Byskatan luokse Helsinkiin. Mutta hänellä ei ollut rahaa.

Hän päätti kulkea jalkaisin tuon kauhean pitkän matkan. Kulki koko yön.
Saapui aamulla hämärissä perille.

Mimmi kätki hänet, syötti, juotti. Lähetti, varmuuden vuoksi, sairaalan
johtajattaren päällystakin takaisin sen omistajalle. Kävipä vaatimassa
Nelman tavaroitakin siltä akalta, jonka luona Nelma viimeksi asui.
Hävytön akka oli ne jo myönyt ... muka Nelman vuokrasta. Silloin antoi
Mimmi pikku ystävättärelleen omia pukujaan. Mimmillä niitä oli, vaikka
hänen asiansa alkoivatkin jo sekaantua. Hän joi ja remusi ... ja juoksi
katuja.

Saadakseen parempia kavaljeereja oli Mimmi ruvennut käyttämään nimeä
Mimmi Rumfelt. Hänellä oli ollut tuttavana eräs saksalainen upseeri,
jonka nimi oli Strumpffelt ... aatelinen nimi. Saksalaisuus oli nykyään
muodissa. Mutta Strumpffelt oli vaikea lausua ... eikä Mimmi sitä
osannut kirjoittaakaan. Hän muutteli siis vähän tuota nimeä ... ja
esiintyi nyt aatelisen saksalaisen leskenä. Sekin temppu hankki hänelle
muutamia uusia ystäviä.

Mutta silti menivät Mimmin hommat nurin. Poliisi ahdisteli häntä metelin
tähden, jota hänen huoneistossaan pidettiin. Ja talonomistajatar oli
aina kimpussa. Jonkin aikaa Mimmi tuli toimeen: hän sai vuokransa
maksetuksi. Mutta lopulta ei sekään auttanut.

Nelma kuljeksi Mimmin mukana. Muutakaan neuvoa ei hänellä ollut.

Lastaan olisi hänen välistä tehnyt mieli käydä katsomassa. Siitä
varoitti Mimmi häntä: panisivat Nelman kunnalliskodissa työhön lapsen
elatuksesta. Eikä Nelma tahtonut kunnalliskotiin ... niin pelkäsi hän jo
hermosairaalaakin.

Ja kuitenkin joutui hän vielä näiden laitosten tapaiseen paikkaan.

Kun hän ja Mimmi eräänä iltana samosivat yhdessä, suojatti ja suojelija
parittain, rappiolle joutuneitten naisten tavalla, ajelivat poliisit
vimmatusti heitä. Mutta viime tingassa tuli silloin pelastaja:
slummisisar.

Mimmi tarjosi heti hänelle itsensä ja Nelman.

He pääsivät tänne turvakotiin. Kiipelissään oli Mimmi jo aikaisemmin
vienyt Pojun tätinsä luo, eroten hänestä satakin kertaa häntä suudellen.

Mutta niin kuin Mimmi Rumfelt oli kehunut, ei hän aikonut kovinkaan
pitkäksi aikaa tänne jäädä.

XVIII

Sakris Kukkelman huudahtelee itsekseen:

-- Minun Nelmani ... minun oma kuningattareni... Minun impeni... Minun
kullan-liruni! Minä teen sinulle ... huvilan.

Hän oli ottanut tänä aamuna kylän puodissa puheeksi, kuinka hän haluaisi
itselleen tonttia. Ja silloin oli muudan mies siellä väittänyt ...
kauppiaan päänpudistuksista huolimatta ... että maata alettaisiin
kohdakkoin jakaa kaikille köyhille kymmenestä pennistä neliömetri.

Sellaista maansaantia Kukkelman nyt ajattelee ... yrittäessään veistää
hirttä.

Muori katselee jälleen portailta. Ja hän ärähtelee itsekseen. Onko
Kukkelman sokea? Hänen piilunsa iskee sinne tänne ... milloin syrjään,
milloin puuhun! Haha, mikäs nyt tuli! Veistäjän tukkahan näytti
tarttuvan kiinni hirteen... Sakris oli lyönyt haivenensa kaarnan
repeämään. Siinä hän nyt pyristeli ja tempoi ... kurahteli
harmistuneesti. Viimein väänsi toisella kädellään kirvestä irti puusta
ja kiskoi toisella hiuksiaan. Muori naurahtaa, hohottaa. Yhden
hiustupsunsa oli Kukkelman typistänyt piilulla poikki ... piteli
kourassaan katkennutta tukkua, katseli toiselle olkapäälleen valuneita
hiuksiaan, rypisteli kulmakarvojaan ja huudahti:

-- Äsh, mitäpä nyt Nelma tämän päälle meinaa? Ja ... mitä tällainen
merkitseekään?

Muori kysyi:

-- Minkä päälle?

-- No ... kun minun kaunis tukka on poikkastu, vastasi Sakris.

-- Poikkastu! Ja ... mikä se Nelma sitten on? jatkoi muori ivallisesti
ja uteliaasti.

Sakris Kukkelman oikaisi selkänsä pystyyn, nojautui piiluunsa ja
vastasi:

-- Nelmako? Ette te sitä tiedä! Minun heilini! Minun nuori ja nätti
heilini. Ja hän on minulle rakkaampi ... kuin mikään keisarinna olisi!
Niin, tuhannella markalla minä en antaisi mihinkään sellaista. Häntä
minä olen ... tässä ajatellut.

Ja samassa alkoi Kukkelman jo köntiä pois työstä, turvakodille päin.
Tylsän piilunsa jätti hän hirsikasan viereen. Olikin jo iltapuoli
hyvässä menossa.

Nyt kurkistelee Sakris Kukkelman jälleen turvakodin portilla. Mimmi
Rumfelt on pihalla. Sakris huudahtelee kuiskaten:

-- Mimmi von Rumpfelt!

Mimmi tuli, kysyi portin raosta, lehtevien puiden varjosta,
salaperäisesti:

-- Kuulkaas nyt: onko rakennusmestarissa miestä?

-- Miestä... Minäkö? huudahti Sakris nopeasti.

-- Naisten asioissako?

Ja hän päästi mukulaisesta kurkustaan iloisen naurun ... särähtävän ja
kimeän ja ikään kuin hirnuvan naurun. Ojensi polvensa, joihin hän oli
kämmenillään nojaillut, pisti peukalot liiviensä kainaloihin ja alkoi
kävellä edestakaisin portilla ... poskissa hehku, mikä tulistui sikäli
kuin hän nyt kehui ja kuvaili, kuinka paljon hänellä oli ollut naisia
... niin paljon, ettei hänellä ehkä ole sormiakaan niin monta, että
heitä kaikkia luetella saattaisi... Ja kuinka ne kaikki olivat olleet
rakastuneita häneen, tyytyväisiä häneen: olisivat antaneet vaikka
sydänverensä hänen tähtensä ... syöneet hänet ... elävältä. Mutta
hänelle ei ole kuka tahansa kelvannut. Hänen oli täytynyt heitä hyljätä;
he kyllä itkivät, mutta ei hän sille voinut mitään. Nyt vasta oli
hänelle määrätty nainen löytynyt: Nelma!

Etteikö siis Kukkelmanissa olisi miestä! Hän nauroi itsetietoisesti;
hänen keltaiset hampaansa kaikki näkyivät.

Tätä ei Mimmi Rumfelt kuitenkaan ollut tarkoittanut. Silti hän ällistyi
ja huudahteli:

-- Ah, ah, ihanko totta? Herre min Gud, minä itse melkein tahtoisin
tulla herra Kukkelmanin kanssa. Minä vapisen aina kun ajattelen...
Mutta: tehän olette mieltynyt Nelmaan. Hän onkin niin nuori ja kiltti.
Ah, te olette herkkunasse, rakennusmestari!

-- Jaa, sitä minä olen, vastasi rampa.

Mimmi jatkoi:

-- Mutta, kuulkaas, nyt minä tarkoitin sitä, onko teissä miestä ottamaan
kultasenne täältä?

Mitähän Sakris nyt?

Hän esittää jälleen heti tikapuitaan.

Sellainen ei Mimmille kuitenkaan kelpaa: karkureita ajettaisiin takaa
... ja saataisiin kiinni.

Mutta mitähän, jos rakennusmestari sanoisi olevansa Nelman sukulainen?
Ja pyytäisi häntä ... viisaasti ja viekkaasti ... itselleen
emännöitsijäksi.

-- Ahaa, niinhän se olikin! huudahti Kukkelman. -- Niinhän se oli! Se on
konsti, joka kävelee. Täältä jaetaan huushollerskat monille. Niin ...
turhaa on piinata ihmiset ... tehdä väkivaltaa, jos voi käyttää
rauhallista konstia. Minä ... huomenna sanon täällä ... tulen tänne
puhumaan, että olen Nelmalle sukua. Ja oikeastaan: enkö minä sitten
olekin? Paljon, paljon enempi minä olen hänen puolestaan. Olenhan pian
niin kuin yksi ja sama hänen kanssaan. Mutta ... minkälaisella tavalla
nyt tehtäisiin?

Siitä nyt neuvotellaan. Sakris esittää:

-- Kuinkas, jos sanon, että olen saanut kirjeen hänen äidiltään? Missä
hänen äitinsä on? Niin, olen saanut kirjeen, että pitäisin silmäni hänen
päällänsä. Ja minä pidän ... niin kuin omat silmäni! Missä hän on
syntynyt?

-- Bravo, huudahti Mimmi. -- Mutta Nelma-raukalla ei ole äitiä eikä
isää. Phyi, ne olivat punikkeja, ne tapettiin! Nelma ei toki ole
punikki, ja sen saatte uskoa.

Sakris vastaa:

-- Mitä te puhuitte? Punikki? Minun suojani alla saa hän olla punikki
... niin paljon kuin tahtoo. Hän on Nelma... Ja hän on kuitenkin
ihminen. Mutta kuinka me nyt tekemme? Eikö hänellä sittenkin ole kukaan,
joka on käskenyt minut hakemaan hänet täältä pois?

Mimmillä on sellainen henkilö tiedossa: eräs Sanelma Kinnusen äidin
käly. Huomiseksi sanoo hän ottavansa hänestä tarkemman selvän.

Vielä pitäisi olla kirje, jossa tuo sukulainen pyytäisi Sakrista käymään
ottamassa Sanelman hoitoonsa. Mutta sen kirjeen sanoo Mimmi osaavansa
tehdä.

Vielä selittelee Mimmi Sakrikselle, että tämä johtajatar on sellainen ja
sellainen ... ja kuinka hänen edessään on ovelinta käyttäytyä. Ja ellei
tämä onnistuisikaan, niin se on Mimmistä jännittävää ... ja suututtaa
aika tavalla lohikäärmettä.

-- Miksipä se ei onnistuisi? ihmettelee Sakris.

-- Miksi hän ei päästäisi Nelmaa täältä? Täytyyhän minun saada
huushollerska. Minä en voi muuten olla! Ja ... nyt juuri minä olen
kuullut, että maata pitäisi saada kymmenen pennin edestä neliömetrin.
Ajattelen meille paikkaa tuolta Reckhalsista, Vantaan kosken partaalta.
Ja siellä minä ja Nelma ... siellä me..!

Yhä kiihtyvässä tahdissa alkaa Kukkelman sitten puhua taas omasta
tuvastaan ... ja sikalasta, jonka hän rakentaa ... ja kanalasta, ja
trekoorista, jossa on stikkelperipensaita ja muita marjoja ... niin
paljon, että niiden kauppaamisella eletään. Kuvailee kamaria, jonka
ikkunalla Annansilmät eli Ahkerat-Liisat kukkivat ... ja tyttöä, joka
palvelee häntä ... taikka paremminkin Sakris tyttöään palvelee. Kalpea
on Sakris innostuksesta ... mutta pitkässä ja kärjestä pystyssä nenässä
palaa kaunis hehku.

-- Johtajatar tulee! varoittaa jälleen Mimmi. Sakris vetäytyy aidan
taakse... Hän odottelee siellä... Ja piirtää aikansa kuluksi
lyijykynällään keltaiseen lankkuaitaan ison sydämenkuvan, jonka sisässä
on ankkuri ja kirjaimet S ja K.

Aika ilman hänen omaa impeään on kovin ikävä.

Kummallista: nämä kirjaimet sopisivat heidän molempien nimiin.
Sanelmahan oli Kinnunen ... ja Sakris Kukkelman.

Ihmeellisesti nuo yhteen soveltuvat kirjaimet tulivatkin siihen: aivan
kuin itsestään ... ikään kuin sitoen Sakriksen ja Nelman toisiinsa. Niin
kuin jo uni ja ennustuskin olivat sitoneet.

Kovin merkillistä ... ja uskottavaa!

Lopulta lähti Sakris turvakodin luota tomuista ja lämpöä huuruavaa tietä
pitkin.

XIX

Sakris on varsin rehellinen kansanmies. Mutta kansanihminenkin saattaa
olla ovela ... kun niikseen tulee ... yhtä hyvin kuin porvarikin.

Koko yön ja päivän mietiskeli hän, millä tavoin narraisi Nelman
johtajattarelta pois.

Nyt hän menee ja soittaa turvakodin porttikelloa. Tullaan avaamaan.
Kukkelman kysyy, onko täällä sellainen tyttö, jonka nimi on Sanelma
Kinnunen.

Ja sitten pääsee hän johtajattaren pieneen ja sievään huoneistoon.

Johtajatar on herrasneiti, vanha ja kookas. Hänen päänsä on harmaassa.
Nenällä kiiluvat silmälasit, joiden läpi ankarat ja kunnialliset, mutta
herkkäuskoiset silmät tähystelevät.

Johtajatar näkee pitkätukkaisen tontun jalkainsa juuressa ... ja
hämmästyy.

Sakris on hyvin siististi puettu.

Mutta punajuovaista liinaa ei hänellä nyt ole kaulassa, vaan sininen.

Sakris on vakava ja nöyrä, lähes alakuloinen. Hänen vaaleat silmänsä
tirkistelevät vilpittöminä ja viattomina. Hän puhelee kohteliaasti ...
seikkaperäisesti ja verkalleen. Ja nyökyttää hartioitaan ... huokailee.

Neiti pyytää rampaa istumaan. Sakris kapuaa tuolinreunalle ... nököttää
siinä, hipoen kierolla jalkoterällään permantoa.

Rakennusmestari siis...

Mitä onkaan rakennusmestarilla asiaa?

Niin, Sakris on tullut pyytämään täältä onnettomien naisten kodista,
missä tehdään ihmisille niin paljon hyvää, erästä sukulaistaan.
Päästämään hoitolaa siitä raskaasta huolesta. Se sukulainen on Sanelma
Kinnunen ... hyvin onneton tyttö.

Aivan ihmeellinen seikka oli, että Kukkelman sai tietää Nelman olevan
täällä. Kukkelman näet liikkuu urakoissa milloin missäkin ... ja juuri
eilen, kun Nelman tädiltä oli tullut hänelle kirje tuonne Krokelbyhyn,
hänen varsinaiseen asuinpaikkaansa, oli hän sattunut käväisemään
Krokelbyssä. Ja nyt kiiruhti hän kohta tänne.

Ja sitä paitsi osui niin hyvin, että hän tarvitsee nyt itselleen
emännöitsijää. Entisen hän oli erottanut: se oli hävytön ... juoksenteli
kaiket illat ulkona ... ja oli epäsiisti. Vaikeaa, jopa mahdotonta on
nykyisinä pahoina aikoina löytää oikeaa ihmistä. Mutta juuri nykyään,
kaiken yhä kallistuessa niin hirveästi, on yksinäisen ja ... jos siitä
puheen ottaa ... kivulloisen ihmisen suorastaan mahdotonta tulla toimeen
ilman naisihmistä, joka keittäisi hänen ruokansa, korjailisi hänen
vaatteitaan, paikkaisi hänen sukkiaan. Sakris sanoi toivovansa aina olla
siisti, tahtovansa sitä, palavasti haluavansa. Mutta täkäläiset kylien
naiset ovat likaisia ja kauhean viekkaita: ei suinkaan niistä tiedä,
lintujako ne ovat vai kaloja. Sellaista elämää ei Kukkelman rakasta: ei
hienoakaan huhua, että hän eläisi sillä tavalla. Juorujen suun hän
tahtoo nyt pistää tukkoon. Siksi hän ottaisi sukulaisen
emännöitsijäkseen...

Johtajatar hymyili: mitähän tuostakin juoruttaisiin? Mutta hyvä, että
hänkin pelkäsi juoruja! Sakris jatkoi:

-- Rahoja minulla kyllä on... Aina toimeen tullaan... Ja siellä
Krokelbyssä minulla on ... omat huoneet...

Niin, pienen, malmisen keittiön onkin Sakris jo aikonut hankkia, kun
asettuisi Nelman kanssa yhteen.

-- Rakkaus on kaunis asia maailmassa, sanoo Kukkelman. -- Ihmisen täytyy
rakastaa ... se on hyvä ... rakastaa lähintänsä. Saita hän ei saa olla
... eikä sydäntä vailla. Kyllä minä ylöspitää tuon köyhän orvon, jolta
vanhemmatkin ovat hukkuneet.

Sakris ajatteli, että kaunis Nelma oli niin avuton ja yksin.
Todellisestakin hellyydestä hersyi pari kyyneltä hänen
silmäkoloihinsa...

Sitten kaiveli hän povitaskuaan, levitti auki ja ojensi johtajattarelle
Nelman tädiltä, Rosina Kypenäiseltä, tulleen kirjeen, jonka Mimmi oli
tehnyt vasemmalla kädellään.

Kovin runsaasti siinä kirjeessä oli sanoja: "Rakas, kaukana asuva
Sakri-serkku" ja "Rakas serkku".

Sitten seurasi:

-- Terveisiä maalta se musta lehmä kuoli punatautiin se oli Tuntuva
vahinko köyhälle perheelle. Kohtahan ne pääsevät lapsetkin sieltä
koulusta kotitöihin ja minä olen nyt käymässä täällä Kaupungissa
käymässä Ananjas ei ole kotona niin ei saa vielä haurata sitä Lehmää
suohon, Vaan ensi viikolla jonakin päivänä kuin näkee. Tottahan ne
apteekkarit lienevät antaneet niin kovat rohdot kun se niin pian
kuoli...

Toisella sivulla puhui muka Rosina Kypenäinen Pertta Kinnusesta ja
Maunosta, noista hurjista, jotka saivat Jumalan kurituksen huonosta
elämästään. Mutta Sanelman pitäisi joutua silmälläpidon alle, ettei hän
eksyisi pahoille teille. Rosina oli kuullut reissuavaisilta, että
Sanelma oli jossakin orpojen kodissa täällä päin: kai sinne maalle on
lähtenyt kesälomalle piikoja ... tai muut matkustavaiset ovat Rosinalle
kertoneet. Siirtyyhän niitä ihmisiä sinne pohjoiseen.

Yksi ihme asia vielä: miltei kohta, kun Kukkelman sai tämän kirjeen,
näki hän yhtäkkiä, eilen, paluumatkallaan Krokelbyssä, Nelman täällä
ikkunassa. Se oli tapahtunut niin kuin jonkin sisällisen olemuksen
neuvosta! Niin kuin jokin olisi hänelle aivan sanonut, että katsokoon
hän nyt tuonne ikkunaan. Niin, eilen oli Kukkelman nähnyt Nelman. Hyvät
henget olivat häntä neuvoneet.

-- Jumalan kaitselmus ehkä..! Jumalan kaitselmus, kuulkaas ... mikä
olikaan nimi? oikaisi johtajatar.

-- Niin, tosiaankin ... se voi olla sitä, vastasi Sakris.

Kirje päättyi sanoilla:

-- Jos nyt pitäisit huolen Nelma-parasta kun meillä ei ole varoja ja on
oltu terveitä, jota herran lahjaa toivotamme sinullekin. Hyvästi niin
kuin Käestä käteen, vaikkei kätemme ylety eikä äänemme kuulu.

Kukkelman vakuutti uudestaan kyllä pitävänsä tytöstä huolen ... niin
kauan kuin Nelma häntä tarvitseisi; ja se olisi kauan!

Kukaan ei saisi Nelmaan koskeakaan! Sitä vakuuttaessaan Sakriksen silmät
välkähtivät.

Johtajatar kysyi nyt, että kai rakennusmestari tiesi ... mikä nimi
olikaan ... tiesi kai Kukkelman Sanelman heikkoudet? Ettei hänen
tahtonsa ole luja ... että hän oli ollut vankilassakin.

-- Vankilassa? ällistyi Sakris.

-- Aivan niin, ajatelkaas, näpistelystä, selitti johtajatar.

Sakris raapaisi korvallistaan ... ja myönteli:

-- Jaha, niin ... näpistelystä... No ... kyllä se kusiini siitä minulle
kirjoittikin, silloin ... siihen aikaan.

Ja vastenmielinen tunne Sakriksen sydämessä helpponi: Nelma oli siis
ollut vankilassa ainoastaan pienestä näpistelystä. Sakris sanoi
parantavansa erehtyneen tytön. Köyhyydessään oli Nelma voinut sellaista
tehdä.

-- Mutta kai tiedätte senkin, että Nelma on ollut hyvin hermostunut,
jatkoi johtajatar. -- Mielisairaalassa. Ehkä hänestä voisi tulla teille
liian paljon huolta.

Sakris joutui yhä enemmän ymmälle. Mutta ikään kuin välttääkseen, ettei
hänelle kerrottaisi enää jotain muutakin, mikä hävittäisi hänen
kuvitelmansa tästä nuoresta ja kauniista tytöstä, alkoi hän hokea:

-- Jaa ... jaa, minä tiedän kyllä ... kaikki. Minä pidän hänestä niin
kuin omasta silmästäni.

Johtajatar lupasi sitten harkita asiaa ... ja kuulustella itseltään
Sanelmalta, haluaisiko tyttö lähteä tälle sukulaiselleen
emännöitsijäksi.

Eipä vanha ja viaton herrasneiti aavistanut pikku sutta sentään
tällaisessa miehessä ... rakkaudesta hehkuvaa sydäntä Sakriksen surkean
kyttyrän kätkössä ... sydäntä, joka himoitsi nuorta karitsaa. Moinen
olisi tässä maailmassa ollut hänelle uskomaton ihme, sellainen
kummallisuus, että hänen hapsensa olisivat nousseet pystyyn ...
maailmassamme, jossa ei kuitenkaan mikään kumma ole mahdotonta, koska
kaikki on maailmasta syntyisinkin.

Entä Sanelma? Hänellä oli täällä ikävä... Yksitoikkoista ja yksinäistä.
Hän olisi kyllä saanut joskus kävellä hoitolan ulkopuolellakin, mutta
ainoastaan jonkun sisaren seurassa... Se tuntui hänestä vangitsevalta.

Mutta viime aikoina ei hän ollut halunnutkaan kävelylle. Minnekä mennä
... tällaisella seudulla? Eihän täällä ollut edes järveä. Ainoastaan
vieraita, apeita, alavia maita ... ja tuo synkkä meri, tylyn näköinen:
sen vesikin oli hänestä iljettävän sameaa.

Pikku tyttöään hän halusi nähdä. Mutta Mimmi sanoi, että jos hän siitä
täällä hiiskuisi, niin vietäisiin se lastenkotiin ja Nelma saisi
elävältä hautautua sinne. Sen sijaan: jos hän nyt menisi emännöitsijäksi
tälle pikku rakennusmestarille, niin voisi hän kenties pian ottaa
lapsensakin luokseen.

Mimmi lupasi kyllä pitää huolen siitä, että hän itse ilmestyisi Nelman
seuraksi.

Miksi ei Nelma olisi valehdellut? Se ei ollut hänelle kovin vaikeaa. Hän
sanoi siis johtajattarelle tuntevansa Kukkelmanin, äiti-vainajansa
orpanan ... ja menevänsä hoitamaan Kukkelmanin taloutta.

Nyt taluttaa kääpiö Nelmaa pois turvakodista.

Minne Sakris häntä vie?

Tietysti liikemies Mikko Suomenvaaran paviljongille.

Nelman pitää aina olla hänen lähettyvillään.

Siellä sopisi Kukkelmanin asua Nelman kanssa aluksi ... kunnes työ
palstalla valmistuisi. Nelmakin oleskelisi Mikon eteisessä. Miksipä ei?
Mikko on iloinen mies ... aika huiskale. Herranakaan ei Sakris häntä
pitänyt: oli kylällä kuullut, että Mikko oli niin pian noussut
talonpojasta gulashiksi ... ja ovathan ihmiset sitä paitsi kaikki
yhdenvertaisia ja samanarvoisia ... tosiaan samanarvoisia.

Mikäpä olisi Kukkelmanin kuumina kesäöinä loikoa Nelman kanssa viileässä
eteisessä, vaikkapa koivunlehdistä kyhätyllä laverilla? Ja istuskella
illoin rannalla, jota suhiseva kaislikko reunusti. Ja soudella...

Kun Sakris teki työtä, olisi Nelma koko päivän siinä äärellä.

Ja heilinsä ruuasta maksaisi Sakris tietysti Mikolle taikka tädille.

Näin Sakris aikoi.

Mutta siitä nyt ei tullut mitään! Vanha täti, jonka Sakris lopultakin
havaitsi oikeaksi kiusantekijäksi, merkillinen, taikauskoinen ämmä,
nousi kovaan vastarintaan.

Sakris talutteli läähättäen ja pihisten huvilaan nuorta tyttöä.
Iloisesti hän huudahti tullessaan:

-- Terve, terve, täti!

Ja sanoi sitten, että tässä oli eräs vieras, joka jäisi tänne ... taikka
Sakris aikoi pyytää, että hän saisi olla täällä.

Muori vilkaisi kääpiön seuralaiseen.

Sakris kiiruhti nyt valaisemaan asiaa pienellä valheella, joka oli jo
kypsynyt hänen päässään hänen sitä varsinaisesti ajattelematta,
ainoastaan luonnollisena jatkona turvakodissa tehdylle alulle. Hän
sanoi:

-- Tämä on kusiini minulle. Joutui pois tehtaasta Helsingistä ... jossa
nyt työ loppuu. Ja tulee minulle huushollerskaksi.

-- Kusiini? Mikä ... kusiini? Ja mistä tehtaasta? kysyi muori.

-- Se on ... kalatehdas Hermannissa. Ja kusiini ... mikä se nyt onkaan
suomenkielellä?

Viimein sai Kukkelman jollakin tavoin selvitetyksi, mikä kusiini on ...
ja muorin käsittämään, että Nelma oli hänelle ainakin jokin sukulainen.

Mutta muoriko olisi sitä sukulaisuutta uskonut?

Olisiko tuolla jumalattomalla oikein sukulainen?

Ja noin nuori!

-- Ei tänne ketään oteta, sanoi muori.

Pahaksi onnekseen selitti Kukkelman, että tyttö oli orpo, koska hänen
vanhempansa oli ammuttu vallankumouksessa.

Punaiset vanhemmat siis.

-- Nyt saatte laputtaa täältä ... ja joutuin! huudahti muori.

-- Se ei käy laatuun! vastasi Sakris.

Luonnollisesti saattoi maalaismuori epäillä Nelmassa jotain. Mutta mitä
hänessä oikeastaan oli epäilemistä? Sekö, että hän oli Sakriksen ...
heili ... tai vaimo ... vai mikä: kunhan oli jotain! Sellaista epäilystä
ei Sakris ymmärtänyt.

Taikauskoinen oli tämä ämmä tosiaan.

Kukkelman ei tiennyt, pitikö hänen tällaiselle taikauskolle itkeä vaiko
nauraa.

Sitten hän suuttui ... ja yleensä rampa suuttui pian. Ei ruvennut
kuivalle eukolle lisää selittelemään ... selvässä asiassa, tyhmälle
ihmiselle. Sakris sanoi, että siinä tapauksessa hän lähtee huvilasta
pois ... ja koirakartano saa jäädä kesken. Nelmasta hän ei eroaisi: sitä
oli turha odottaa... Sitä olisi koko maailman turha odottaa! Kukkelman
huudahti:

-- Jos Mikko nyt olisi kotona, niin olen vissi, että hän antaisi tämän
tytön jäädä tällä. En minä saata jättää hänet ilman yksinään.

-- Siitä ei teidän kannata olla varma, vastasi muori. -- Ja ... parempi
onkin, että työn jätätte.

-- Bra, bra! sanoi Sakris.

Hän siis veisi Nelmansa Krokelbyhyn ja odottaisi siellä, kunnes Mikko
tulisi kotiin.

Mutta rahansa hän tahtoi nyt saada.

Se kyllä kävi muorin mielestä päinsä. Pitää arvioida työ ... ja muori
oli sen jo kutakuinkin arvioinutkin. Noin puolet oli Sakris kaatanut,
veistänyt ja salvanut tarvittavia hirsiä. Toinen puoli urakkasummaa siis
voitaisiin antaa.

Kukkelmanin silmät yhä hiukan säkenöivät. Mutta lopulta hän suostui.
Sanoi vielä ainoastaan:

-- Mutta ... kyllä nyt Mikolle tulee haaveri ... kun ei tämä työ joudu
aikanaan. Jos minä saisin olla Nelman keralla täällä, niin... Ei ole
minun syy, että se nyt jää kesken. Myöhästynytkö on? Hah, hah ... te
ette ymmärrä näiden asiain päälle mitään! Nyt se oikeastaan on tehtykin.
Ylöspano ei ole mitään ... se käy nopeasti. Tuossa tuokiossa tulisi
bygninki valmis. Mutta nyt ... kun itse katkaisee pykääminen ... niin...
No, lähden sitten. Terve, terve, täti!

Ja Sakris alkoi tallustella Nelman kanssa Krokelbyhyn päin, seljässään
Nelman vaatemytty ja kainalossa harmonikka. Työkalunsa jätti hän Mikko
Suomenvaaran huvilalle, asettaen ne eteisen nurkkaan.

Krokelbyssä oli hänellä toki kamari.

Ja nyt oli kesä!

Ja rahaa ... sitä oli toki aluksi.

XXI

Niin, oli täysi kesä.

Miten olikaan Krokelby muuttunut?

Tuolta pilkistelivät huvilat metsistä ... lehvät piilottivat ja
hukuttivat rakennukset kauneuteensa, peittivät ne vihertävillä
verhoillaan. Kuusten ja petäjien havut olivat tulleet tuuheiksi ja
pehmeiksi... Kukkasia kiilui siellä ja täällä.

Jos ken kävelijä Helsingistä osui tänne pohjukkaan, ei hän huomannut
enää tuon suurimman huvilan kypärähuippuista tornia, joka oli niin kuin
uudenaikaisen kirkon ... ja itse huvila kuin kirgiisiteltta. Syreenit
kätkivät nyt tornia ja seiniä esiripullaan.

Ja noin olivat viinimarjapensaat paisuneet ja pöyhistyneet ... nuo,
jotka vielä toista kuukautta sitten näyttivät törkykasoilta mustilla
saroillaan.

Mikä lumous!

Tämä mökki tässä, ikään kuin matkalaukku, jonka kuperasta taitekatosta
puuttuu vain kädensija, josta kaupparatsu voisi kuljetella sitä sinne ja
tänne kaupaksi ... tämä mökki vaahteroiden keskellä on nyt niin kuin
huvimaja somassa yrttitarhassa...

Tuolta mäeltä, huonosti maalatun huvilan seinämältä, kallionlokeroista
hohtelee kävelijän silmään tulppaanien terävä puna..!

Melkein jokaisessa töllissä on toki muutama syreeni ... ellei parempaa,
niin katkottu tynkä. Taikka pari valkoruusupensasta.

Somilta näyttävät työväenkin kyläosan kattoryhmät, sinne tänne metsään
vapaasti kylvettyinä, koivujen ja lehmusten siimeksessä. Kotoisilta ne
näyttävät. Musta saattaa olla asumus talvella: ikään kuin
toivottomuuttaan tuijotteleva. Tuntisiko sitä nyt entiseksi, enää ...
tuota vinoon kallistunutta, jonka ikkunat ovat rikki taikka paikatut?
Nyt kaunistavat sitä tuomet ... tekevät sen runolliseksi. Mökillä on
ympärillään kokonainen tuomitarha: pieni puisto ja metsikkö suuria
tuomia... Ja seinänvieressä kukkii keltaisia narsisseja.

Sitten ... piankin seuraavat kurjenmiekat, valkeat, tummansiniset taikka
keltaiset. Ja keisarinkruunut, joiden tiilenhohtava, pikarimainen
terälehdistö julistaa kuumaa kesää, ikään kuin kohottaen maljan
palavalle auringolle. Ja alkavat kukkia hennosti oksiaan riiputtavat
särjetyt sydämet ... ja kaikenlaiset muut kukat.

On kesä, rikkaiden ilo ... ja köyhille onni. Ei ole nyt enää huolta
haloista ... ikkunoitakin avataan ... ja vaikkapa viemärioja saattaa
kuljettaa naapurien jyrkiltä pihamailta ohitse pesu- ja roskavesiä, niin
koivujen lehdet toki tuoksuvat joukkoon hyviltä. Eikä huolta lasten
jalkineista ja vaatteistakaan ... lasten, jotka nyt kirmailevat
metsissä, kallioilla ja maantiellä.

Lämmintä huuruavina iltoina viheltävät viiriäiset korkealle ... ja rusko
paistaa tulipunaisena lännen soiden takaa etäältä. Silloin soivat
harmonikat tölleissä, töllien pihoilla ja pölisevillä maanteillä ...
tehtaista palanneiden taikka tonttiensa muokkaamisesta levähtävien
työläisten käsissä ... vedettyinä esille talvellisista loukoistaan... Ne
soivat raisuja, kesyttömiä säveleitä, muodottomia, mutta onnellisia.
Yhtä ja samaa enimmäkseen ... yhtä ja samaa. Kylä raikuu ilakoivia
ääniä. Istuskellaan kuisteilla ja kukkalavojen vieressä.

Toiset jälleen ovat metsässä ... aikuisetkin, ainakin illoin ja pyhinä,
jos kuka ei pääse työltä arkena. Saartaahan metsä Krokelbytä läheisenä,
sakeana niin kuin korpi ainakin. Sinnepä nyt työtön mies, mutta ei enää
työttömyyttään niin valittava ... taikka väsynyt ... lämpöisille
kallioille ... vaimonsa kanssa, lapsineen, harmonikka mukana. Tai
kesäheili kainalossa, välistä pirtupullo taskussa. Siellä on hyvä
kelliä, kätkössä maailmalta ... rauhassa.

Kukkelmanin kamarissa Krokelbyssä on Nelma. Ja itse Kukkelman on
onnellinen.

Niin tyytyväinen, ettei hän uskoisi tämän olevan oikein tottakaan. Hän
naurahtelee itsekseen. Ja ajattelee:

Tämä miltei saattaa olla jälleen jotain unennäköä...

Kaikki on nimittäin sellaista hämärää kuin uni ... samanlaista kuin
ilmakin, joka nyt peittää maailmaa. Oli nimittäin se kesä, jolloin koko
Suomen kattoi Venäjältä vyöryvä savu: kertoivat ryssien polttelevan
kotimaassaan metsiä, soita ja talojakin. Polttivat niitä niin paljon,
että meidän maamme ja Ruotsi ja Norjakin oli välistä aivan sauhuun
tukehtua. Kaikki ikään kuin yhtenä usvana, alangot ja merenlahdet ...
niin että tuskin erotti mäkiä tai saaria ollenkaan... Ja huviloita,
latoja, jopa pienempiäkin esineitä voi selvästi nähdä ainoastaan
läheltä. Kuitenkaan ei Kukkelman nyt tuumiskellut tällaisten
mielettömien tulipalojen syitä. Lempeä luonto oli muuttunut hänelle
uneksi, melkein yhtä ihmeelliseksi kuin sekin, joka oli antanut hänelle
omaksi kauniin tytön.

Joskus tunsi Kukkelman olevansa suorastaan jonkinlainen keisari. Olihan
hänellä nyt keisarinnansa.

Mutta Nelma puuhailee hiljaa ja siivona... Odottelee Mimmiä,
seurakseen... Aivan vielä ei Nelma ole aikonut täältä lähteä.

Kamarin Nelma sai kyllä siistiksi, miltei jo ensimmäisenä päivänä ...
oikein mieleisekseen. Annansilmäkin oli valmiina ikkunalla. Sakris oli
täällä käydessään sitä muistanut kastella. Hellästi rampa kyllä vaali
kukkaansa...

Kuitenkin tuntui Nelmasta ilkeältä jäädä Kukkelmanin kanssa tänne kahden
kesken asumaan. Talossahan oli hyvinkin paljon väkeä. Mitä ihmiset
ajattelisivat? Ja ympärillä oli kokonainen kylä. Nelma sattui
ensimmäisenä iltana ilmaisemaan, että hänen olisi hauskempaa asua
jossakin syrjemmällä. Siitä Sakris tuli hyvilleen. Hän huudahti:

-- Aivan yksiksesi minun kanssani? Hva' sa'? Kuinka sinä sanot? Sano,
pois vaan..! Hva' sa: se meinaa samaa kuin jos sanoisi: Kuinka sinä
sanot. Minä opetan sinulle ruotsia... Kaikki minä sinulle opetan! Ja
sanotko sinä minulle: Te? Minä tahdon olla sinulle ... niin kuin
sisarus, niin kuin veli. Ja paljon, paljon muuta! Mutta mitä siihen
asiaan tulee ... niin syrjässä saamme kyllä sitten olla. Minä pykään
talon ... ja moijaamme kuin... Meidän luona voisi olla hyyryläisiäkin.
Nostaisimme hyyryä vaan. Heillä olisi hyvä: milloinkaan en minä nostaisi
heille hyyryä... Ja huoneet minä remonteeraisin... Niin, katsos, minä en
ole paha mies. Se johtuu siitä, että olen lukenut... Kirjat ... ja
sanomalehdet ... ja kaikki. En pelkää sanoa, että minä olen
kehittyneempi ihminen. Mutta ... no, vielä ei minulla ole tomttiakaan.
Mutta ... talo raketaan ... tomtti ostetaan. Nyt niitä saadaan
huokealla. Pian menemme käveleen ja katselemaan paikkoja ... tuolla
Reckhalsissa. Kymmenen penniä neliömetri. Se on vallankumouksen ansio:
jos ei kapina olisi peljättänyt rikkaita, eivät he koskaan olisi
antaneet maata köyhemmille. Nyt ... oli pakko antaa...

Sitten jutteli Sakris edelleen Nelmalle tuosta tulevasta huvilasta.
Lupasi antaa Nelman syödä siellä sianlihaakin, vaikkei isäntä itse
tahtonut sellaista, koska se oli hänelle pahaksi. Oikeastaan oli se
kaikille ihmisille pahaksi: sitten lupasi Sakris selittää Nelmalle,
miksi se oli pahaksi. Mutta sianlihasta tehtyä kastia sanoi hän itsekin
syövänsä kernaasti. Nelma valmistaisi hänelle sitä. Ja kananmunia he
söisivät molemmat yhdessä...

-- Tämä meidän liitto tulee niin kuin se vanha testamentin liitto. Jos
sinä olet uskollinen minulle ... ja et unhoita, mitä minä sinulle käsken
... niin... Taikka et unhoita sitä, mitä minä sinulta rakkaudessa
pyydän...

Nelma hämmästyi.

Mitä Kukkelman puhui?

Mistä liitosta?

Syntyi pieni keskustelu, jossa Kukkelman otti itselleen valtavasti
enimmät suunvuorot. Nelma kyseli vain:

-- Mitä?

Nelmahan ajatteli, että hän oli tullut tänne taloutta hoitamaan. Niinhän
Mimmi oli sanonut hänelle.

Tarkoittiko nyt Kukkelman, että..?

Kukkelman..! Tuo ... niin kuin metsänelukka..! Vastenmielinen...

Ja silti rammassa Nelmaa miellytti jokin. Se hellä huolenpitoko, joka
vivahteli hänen äänessään ... vaikka hän saarnasikin yhtämittaa?
Saarnasi rumalla puhetavallaan... Vai Kukkelmanin kiihkeä haluko
rakentaa huvila ... juuri Nelmaa varten. Huvila! Nelma saisi siellä olla
rauhassa. Millä ehdoilla, sitä ei hän tullut miettineeksi, kun ajatteli
itse huvilaa.

Kävelylle ei Nelma kuitenkaan halunnut Kukkelmanin kanssa. Jo
tulomatkalla olivat ihmiset katselleet heitä. Yksinään olisi Nelma kyllä
lähtenyt näkemään seutua ... joskus, muutaman päivän kuluttua. Nyt hän
oli väsynyt ja halusi pysytellä kotona.

Olisikohan täällä järviä? Kukkelman sanoi, ettei ollut. Ihanko oli
totta, ettei missä olisi järviä?

Näin he keskustelivat sinä ensimmäisenä iltana.

Tunnin keinutuolissa nyykyteltyään Kukkelman sanoi lähtevänsä ostamaan
ruokatarpeita. Siitä oli Nelma hyvillään: hän arasteli kylää ... koska
oli tullut sinne Kukkelmanin seurassa ja asui nyt yhdessä hänen
kanssaan... Eikä Nelma olisi vielä löytänytkään kauppoihin! Mutta
Kukkelman lähti nyt asioille itse... Ja toi vihdoin tullessaan oikein
kantamuksensa tavaraa: leipää, voita, juustoa, paperituohisen
puutarhamansikoita ... ja makkaraa Nelmalle; sitä paitsi kahvia, sokeria
ja muutamia leivoksia. Kovasti, kovasti meni rahaa ... mutta Kukkelman
nauroi, että raha on luotu pyöreäksi ja pyörimään pois..! Tyytyväisenä
katseli siinä Nelma tuomisia, joita rampa kurotteli pöydälle. Ja pian
seuraili Sakris onnellisin silmin, kuinka Nelma alkoi paketteja availla
tai järjestää minkä minnekin. Oikean hyllyn, jopa kaapin, sanoi mestari
pian Nelmalle nikkaroivansa. Tyttö oli ryhtynyt keittämään kahvia. Ja
sitten kömpi Kukkelman jälleen alas keinutuolista: sanoi tästä menevänsä
ottamaan sisään vettä. Risuja oli vielä entistä varastoa ... täksi
illaksi. Kukkelman tallusteli pihalle.

Ja siellä pihakaivolla tapasi hän pari akkaa, saman vuokrahuvilan väkeä.
He olivat nähneet Sakriksen vievän asuntoonsa nuorta tyttöä ... ja
kyselivät nyt, joko mestari toi itselleen rouvan. Heille vastaili Sakris
ylpeänä ja salaperäisenä, että se vieras oli hänen morsiamensa... Uusi
morsian! Hän iski ovelasti silmää ja palasi kamariinsa.

Ovellakos hän vasta nauraa hekotteli! Sillä Nelma ... nuori ja näppärä
Nelma ... hommasi tällä kertaa alushameisillaan: pelkäsi vaalean
kesäleninkinsä likaantuvan nokisen uunin ääressä, jota hän ei ollut
vielä ehtinyt puhdistaa. Sakris katseli tyttöä ja naureskeli itsekseen.

Sitten he joivat kahvia...

Ja asettuivat lopulta illalliselle. Kukkelman pöydän toiseen päähän ...
painuen niin matalalle, että ainoastaan hartiat näkyivät ... hartiat,
joista pitkät kädet koukistuivat esille ja lappoivat verkalleen suuhun
ruokaa ... ikään kuin hyllyltä. Nelmaa säälitti. Hän ei puhunut mitään.
Kukkelman sitä vastoin puhui; sanoi silloin tällöin, tyytyväisenä
syöntinsä lomassa:

-- Kyllä tämmöistä syö ennen kuin selkäänsä ottaa!

Taikka, vetäen suunsa vielä leveämpään nauruun ja päästellen auki
liiviensä nappeja, joiden raosta näkyi kuopalle painunut rinta:

-- Kyllä tavallinen keuhkotautinen tämmöistä syö.

Nelma nauroi tälle sutkaukselle makeasti.

Aterian jälkeen tahtoi Kukkelman vielä kupin kahvia ... ja sitten tuli
hänelle kiire nukkumaan. Hän laski leikkiä:

-- Täytyy ruveta selkänsä päällä istumaan.

Nelma järjesti hänen lavansa... Ja teki itselleen vuoteen kamarin
perimmäiseen nurkkaan, säkeistä ja vaatemytyistä. Tätä viimemainittua
hommaa katseli kyttyrä kummastellen. Kysyi viimein, kuinka Nelma oli
nukkumisen aikonut. Sakrisko olisi antanut Nelman, joka oli hänen
suojattinsa ... niin, enemmänkin ... antanut hänen asettua lattialle!
Ei, jos niin oli oleva ... niin Sakris se makaisi maassa, ja Nelma
sängyssä. Osasihan Sakris näet nukkua missä tahansa; hän nukkuisi vaikka
aidalla ... ja siitä huolimatta sanoi heräävänsä aamulla aina milloin
ikinä tahtoi. Sellaisia miehiä oli ollut ennenkin maailmassa ...
muutamia. Oli ollut Amerikassa eräs, jonka nimi oli Napoleon, etevä
sotapäällikkö, mutta muuten ilkeä ja hävytön ihminen; hän saattoi nukkua
jyrisevän kanuunankin päällä ... ja heräsi siitä niin monen minuutin
kuluttua kuin tahtoi...

Niin puhellen Kukkelman riisuutui.

Nelma sammutti sähkön ... ja laskeutui sitten permannolle vuoteelleen.
Mutta kesäyön hämärässä, jossa ei sähköä olisi tarvittukaan, näki hän
kuitenkin Kukkelmanin hirveän ja surkeasti kierostuneen hahmon: sääret,
jotka olivat kuten kaksi koukkuun käännettyä talikynttilää ... ja toinen
jalka vielä sivulle vinossa. Näki hänen kellertävän ja punertavan
kyttyränsä: niin kuin mikä pahentunut lihamöhkäle. Nelmaa väristi...

Kamarissa oli kuuma... Ääniä kajahteli vielä vuokrahuvilasta ... akkojen
naurua tai kiistelyä, lasten itkua.

Nelma huomasi, ettei rampa lavallaan nukkunut, vaan kääntelehti ja
huokaili. Ja sitten Kukkelman sanoi, käheästi ja pihisevällä äänellä:

-- Tui, tui.

Nelma ei vastannut. Kukkelman sanoi taas:

-- Tui, tui ... mamma..!

Nelma oli hengittävinään syvästi ja tasaisesti.

Sakris kopautti kädellään alas permantoon. Nukkuiko Nelma tosiaan?
Kuinka hän nukkui? Se oli rammasta kummallista ... mahdotonta.

Sakris kysyi lopulta:

-- Oletko sinä nukussa jo?

Ei vastausta.

Nyt kömpi rampa vuoteeltaan. Meni katsomaan, nukkuiko Nelma. Tyttö kuuli
hänen lähestyvän. Ja näki hänet mielessään. Siksi hän raotti silmiään:
kaksi koukkuista jalkaa kuljetti häntä kohti isoa, karvaista päätä ja
kahta pitkää, suurta kouraa.

Ei suinkaan tuo surkea aikone..?

Nelma kavahti istumaan.

Ja se tuli yhä kohti, laahustaen kieroa jalkaansa. Sakris lähestyi
Nelmaa, puhui helliä sanoja ... liverteli lempinimityksiä. Pyysi häneltä
... pientä muiskua! Nelma torjui. Silloin tuo elukka, jonka käsivarsissa
tuntui olevan voimaa, tarttui Nelman olkapäihin ja työnsi turpeat
huulensa Nelman suuta kohti. Tyttö sysäsi hänet luotaan, Sakris kellahti
permannolle. Siinä hän nyt istui, ojenteli käsiään... Ja pyyteli ja
puhui. Kuinka oli mahdollista, että Nelma oli hänelle näin paha? Nelma,
joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu! Mutta eihän Nelma sitä
aikonut aina olla?

Meni hetki.

Viimein Sakris melkein itkeskeli.

Sitten hän kapusi lavalleen. Makasi siinä roikkuvin hiuksin... Hänen
päässään kiehui vimma, joka sai hänet kirskuttamaan hampaitaan ... ja
sydämessään toivo ja rakkaus.

Nelma nukkui.

Mutta seuraavana päivänä oli Nelman arvo kuitenkin noussut ramman
silmissä. Hän ajatteli, että Nelma oli tosiaan niin kaino. Yleensä
naiset eivät olleet kainostelleet Sakrikselle tällä tavoin ... paitsi
jotakin poikkeusta. Totisesti oli Nelma sellainen kuin Sakris halusi.

Hän heräsi kyllä paljon Nelmaa myöhemmin, mutta oli heti valmis
kantamaan kaivosta vettä. Tyttö oli jo pistänyt tulta uuniin. Sitten
lähti Sakris puotiin maitoa ostamaan. Rajattomiin asti palvelevainen hän
oli. Kylältä tultuaan istui hän hiljaa keinutuolissa... ja katseli
rukoilevin ja ihailevin silmin Nelmaa, joka askarteli uunin ääressä. Ne
silmät vartioivat ja seurasivat alinomaa Nelmaa ... jäivät pitkäksi
aikaa tuijottamaan häneen hellinä ja ällistyneinä.

Ja sitten purkausi Kukkelman taas puhumaan, kuinka huokealla nykyään
saisi maata ... ja kuinka onnellinen hän olisi, jos hänellä olisi aina
tällaista! Oi, paljoa ei Sakris toivoisi: ainoastaan sen verran, että he
tulisivat toimeen... Ja he olisivat tyytyväisiä vanhuuteen asti!

Ihmetellen, mutta liikutettuna kohotti Nelma näitä sanoja kuullessaan
päätänsä.

-- Vanhuuteenko? kysyi hän.

-- Jaa, eikö me sitten elettäisi vanhuuteen asti? toisti Sakris. --
Sinun päällesi minä luotan. Sano tykö, mitä tahdot, että saisit kaikkea
iloa? Tahdotko sinä uuden kläningin ... ensin. Mene ja osta se
itsellesi... Ja osta kaikkea ... mitä mielesi tekee!

Sakris kaivoi poveltaan lompakkonsa, vanhan ja kuluneen, ja ojensi sen
Nelmalle.

Sillä hetkellä muisti Nelma jollakin tavoin sen herran, joka oli hänkin
heittänyt joskus hänen syliinsä lompakkonsa ... ja sitten armottomasti
hänet jättänyt.

Mutta eihän Kukkelman ollut oikea herra ... sen näki kaikesta!

Päivemmällä Nelma kysyikin, eikö Sakris ollutkaan rakennusmestari. Hän
koetteli sinutella Kukkelmania.

Sakris ällistyi ... ja tuli hiukan levottomaksi. Sitten hän selitteli,
naurahdellen ja mutkallisesti, että aivan varsinainen rakennusmestari ei
hän ollut, mutta osasi ammattinsa yhtä hyvin ... kuin mikä muu mestari
tahansa! Jopa hän osasi sen paremminkin... Omin käsin hän oli
rakennellut huviloita ... toisten miesten kanssa.

Nelma ajatteli, että ehkä Kukkelman sittenkin pystyisi tekemään tuon
huvilan. Ja hän oli hyvillään, että Sakris oli tavallinen työmies ... ei
mikään ilkeä ja petollinen herra.

XXII

Meni muutamia päiviä. Nelma uskalsi jo itse ostoksille ... nähdäkseen
kylää.

Vikkelästi hän pujahti takaisin kotiin pihaportista ... jonka luona
seisoi naisia häneen tirkistellen ja keskenään supattaen...

Sitten hän meni ostosmatkoillaan pitemmällekin kylässä, jopa vähitellen
aivan Krokelbyn reunamille. Sakris oli tähän asti käynyt kokoamassa
risuja. Nyt lähtivät he metsään yhdessä. Mutta vasta myöhään illalla:
aikaisemmin ei tyttö muka joutanut, oli yhä jotain siivoamatta
kamarissa. Aina Nelma puhdisteli ja putsailikin siellä ... milloin
mitäkin; tuskin riitti hänelle vesi kaivossa...

No niin, tänä iltana suostui Nelma lähtemään metsään. Antoi Kukkelmanin
tallustaa perästään. Sakris oli entistä onnellisempi. Kiireesti yli
louhien kompuroiden ja hengästyneenä koetti hän joutua yhtä nopeasti
kuin Nelma ... tuonne siimeisten norojen kätköön, jossa lemusi
suopursuilta. Kaukaa heidän takaansa kuului kylästä iloisia ihmisääniä
ja sirmakkain soittoa. Sakris halusi kaulailla Nelmaa, mutta nöyrästi
täytyi hänen tyytyä kulkemaan siivolla. Nelma kumartui tuohon ottamaan
polun varrelta kuivia oksia ja risuja ... mutta koskepas häneen! Sakris
naurahti:

-- Katso, mutta älä koske, niin tekee kiltti lapsi.

Kaino impi oli yhä sellainen ... taikauskoa täynnä. Kuitenkin kantoi
Sakris mielellään Nelman keräämät risut kotiin ... pian he näet
palasivat kylään... Kantoi pientä sylystä kovasti läähättäen ja
pihisten... Nelman ei hän toki antanut sälyttää taakkaa selkäänsä. Niin
he kulkivat. Kotona täytyi ramman heti vetäytyä menehtyneenä
kellottamaan makuupaikalleen, kalpeana ja suurin silmin. Permannolla hän
nykyään makasi: Nelman oli hän suostuttanut siirtymään sänkyyn.

Kaikenlaiseen maailmassa tottuu. He tekivät nyt yhdessä toisiakin retkiä
... kun Nelma oli saanut ommelluksi itselleen vaatteita, mihin työhön
päivät ensin kuluivat... Sieviä vaatteita. Ja liinoja, joita levitettiin
Sakriksen pöydälle ja uudelle tarjottimelle, jonka Sakris osti Nelmalle.
Ilo oli niitä koristuksia Sakriksen katsella. Nyt ne olivat valmiit, ja
he kuljeskelivat keskellä päivääkin. Ottivat eväitä mukaan... Kapusivat
jollekin korkealle, vainioiden keskellä olevalle mäelle... Sieltä Nelma
saattoi nähdä kauas: eikö missään olisi järviä. Ei, ihan tosiaan, järveä
ei missään: ainoastaan ojantapaisia, jotka kiemurtelivat heilimöivän
rukiin taikka ruohoa kasvavan alangon halki. Ja tuolta pilkotti vihreä
ja samakka merenlahti.

Sitten Sakris hommasi heille venheen lainaksi. He menivät soutelemaan.
Sakris souti. Ja Nelma istui ajatuksissaan ja ikävöiden perässä.
Ympärillä korkeat kaislikot... Ahdistava ja painostava seutu: jokaisessa
niemessä herrashuvilain aitauksia ja puutarhoja. Joka paikassa vilisi
soutelijoita, purjeita ja sakattavia moottoreita. Ja jälleen tuo vesi:
tahmeaa ja paksua... Rannikolla aina kävelijöitä... Tuuli raisua ja
repivää.

Meri haisi kirpeältä... Nelmasta pahalta.

Iäksi olivat häneltä menneet kirkasvetiset kotijärvet ja niiden
hiekkaiset, rauhalliset rannat!

Mutta Kukkelmanilla oli harmonikka matkassa. Keskellä kesäistä selkää
rupesi hän soittamaan ... ja se oli Nelmasta kaunista.

Niin meni päiviä. Tytöllä oli kumminkin ikävä. Hänen teki mielensä
jonnekin... Edes kaupunkiin, käymätein. Se olikin Kukkelmanista hyvä
ehdotus. Tulevana sunnuntaina he matkustaisivat... Korkeasaarta
katsomaan. Ja he lähtivät. Ensin jalkaisin, sitten raitiovaunulla oli
kuljettava. Kiiruhtivat pölisevää maantietä pitkin, tyttö edeltä,
jättäen ramman sievoisen matkaa taakseen. Automobiilit huristivat siellä
ohitse, työntäen heidät vähän väliä tiepuoleen, kiidättäen hyllyvillä
istuimillaan joko herrasväkeä taikka sällejä, jotka istuivat tyttö
sylissä ja humalassa. Nelma katseli miltei ihastuneena noita sällejä.
Jouduttiin tulliin, siitä ajettiin raitiovaunulla Hermannin läpi ja
Vallilan sivuitse. Nyt istui Nelma Kukkelmanin vieressä: eihän
kaupungissa ollut väliä ... täällä ei tarvinnut arastella oman kylän
asukkaita. Soma oli siinä Sakriksen mielestä Nelma. Rampa levitteli
sieraimiaan ja tunsi tytön vaatteiden hajun ... näki Nelman somuuden.
Nelmalla oli päässä vaaleanpunainen, pitseillä reunustettu hattu. Hän
katseli vilkkaasti katua ja rakennuksia; ne herättivät hänessä entisiä
muistoja, enimmäkseen surullisia. Täälläpäin hän oli asunutkin... Tuossa
vilahtivat ohitse nuo muutamat mustat mökit. Ne vaihtuivat sitten
maalattuihin ... ja kivitaloihin. Tuossa oli yömaja maalaisille ...
hevosenpäät kyltissä. Aurinko paahtoi kuumasti... Nyt tuli punainen
kauppapuodin kyltti ... sitten ampumarata ... ja kaupunkilähetyksen
murukokoelma. Ja vasemmalla tehtaita ... oikealla yhä kiiltävämpiä
kauppojen ikkunoita. Ja sitten alkoi kuulua Helsingin humua.

Korkeasaaressa he kävelivät vieretysten. Kukkelmanilla oli into
jääkarhuja katsomaan. Päivä oli niin kuin ukonilman edellä. Saaren
hietikot tomusivat ... jopa tuntui tukkivan hengitystä suurien puitten
siimeksessäkin. Nelmaa ei haluttanut kiiruhtaa. Eikä täällä sitten
jääkarhuja enää ollutkaan. Sitä Sakris ihmetteli. Sota kai nekin oli
tappanut nälkään. Eikä ollut paljon muitakaan elukoita: ainoastaan
kettuja, hupaisia karhunpoikia ... ja iso pukki ja apinoita. Apinain
häkin edessä Sakris nauroi makeasti ja lasketteli rohkeita
sukkeluuksia... Esitelmöi taitavasti Nelmalle, että ihminen on apinoista
syntynytkin. Kaikenlaista hän oli lukenut noista makarateista. Nelma:
kuuntelihan vain... Mielissään hän ei ollut Sakriksen jutuista, joiden
vuoksi ihmiset heitä töllistelivät ja nauroivat. Mutta ei hän Sakrista
moittinutkaan ... olihan Sakris hänelle hyvä ... oli hankkinut nämä
kauniit vaatteetkin, jotka Nelmalla oli yllään.

Omansa rinnalla kulki Sakris niin ollen, ylpeänä ja suojelevana. Ja
sellaisena seisoi hän sitten laiturilla päättömässä ihmisjonossa,
odottamassa laivaa, joka veisi heidät takaisin Helsinkiin; seisoi
kauniita hapsiaan hiljaa sivellen ... Nelman kupeessa kiinni niin kuin
sammaleinen kanto haapavesan vieressä. Oli yhä kuumaa ja väsyttävää.
Sakris heilahteli jalalta toiselle, mutta pystyssä hän pysyi. Niin,
jaksoipa hän vielä sitten, kun he olivat uupuneina tulleet kotiin,
köntiä makuulavallekin, ellei muuten, niin käsiensä voimalla kiipien.

Kaikenlaiseen ihmis-parka maailmassa tottuu!

Nelma oli Kukkelmanin oma.

Nyt vasta Kukkelman oli oikein mielissään. Hän taputti Nelmaa hyväillen
käsivarteen, kuiskaili hänelle ... ja naureskeli käheällä äänellään.

Ja minkäs hän teki seuraavana päivänä, maanantaina? Parta kelpasi
eilisaamuiselta ajamiselta, mutta tukkansa Sakris kampasi huolellisesti
ja pukeutui jälleen pyhäisiinsä. Lähti kylälle. Sieltä palasi hän tuoden
mukanaan rumaa, likaista ja nuuskaista akkaa. Vieraakseen ja hyväksi
ystäväkseen Sakris sanoi häntä... Pyysi Nelmaa keittämään nyt oikein
väkevää kahvia, sillä tämä rouva oli muka ennustaja. Ehkä olikin. Nelma
keitti kahvit ... järjesti kupit punaisilla lehdillä kirjaamalleen
liinalle. Siinä kahviteltiin. Ja keskellä kahvittelua selitti Kukkelman
sitten, mikä oli tämän vierailun tarkoitus. Nelma ei ensin kuunnellut;
hän katseli rouvan omituista nenää: se oli hänestä vastenmielisen
näköinen. Kunnes hän yhtäkkiä teroitti korviaan: Sakris näet sanoi
tarkoituksena olevan kiittää tätä eukkoa luvatusta ja saadusta
morsiamesta ... niin, enemmästäkin kuin morsiamesta! Sakris oli tuonut
rouvan tänne, koska rouva oli selittänyt unesta ja katsonut
kananmunista, että Nelmasta ... tai jostakin Nelman näköisestä ...
tulisi Sakriksen elämänkumppani. Näin osoitti Sakris pyhää
kiitollisuuttaan ennustajalle. Nelma kummastui... Ja häntä suututti,
että Sakris ilmaisi heidän salaisuutensa vieraalle ihmiselle ... tuolle
nenäänsä nuuskaa työntävälle ja pärskyvälle. Hän ihmetteli mielessään,
mitä Kukkelmanin päähän vielä pistäisikään ... mitä hän kenties rupeaisi
juttelemaan täällä kylällä.

Niin ... kurjana piti Nelma itseään, milloin ajatteli. Tämäkö ... lienee
ollut ... syntiä? Ne, joiden kanssa hän oli ennen seurustellut, olivat
toki ihmisen näköisiä. Mutta tämä..!

Miksi oli Mimmi hänet tänne houkutellut?

Mutta: maailmassa tottuu pitkätukkaiseen rampaankin, jonka silmät
kiiluvat kuin...

Ilkeitä olivat kylän akat. Kuiskailivat keskenään kulkiessaan Nelman
ohitse ... ja osoittivat häntä sormellaan. Niiden kielet olivat kuin
käärmeiden.

Ja sanoopa sitten Sakris, sanoo juuri samana päivänä, jona Nelma huomasi
akkojen häntä osoittelevan, että hän vie kultansa illalla peltimestari
Savolaisen luokse visiitille. Savolainen oli nimittäin ihan äsken
ostanut itselleen huvilan, aikoi muuttaa pois nykyisestä asunnostaan.
Siksi kutsui hän tuttavia ja naapureita luokseen jäähyväisille ...
joukossa myöskin Sakris Kukkelman.

-- Minä en lähde sinne, virkkoi Nelma.

Sakris kysyi kummastellen:

-- Miksikä sinä et lähde?

-- Ihmisten pilkattavaksi ... tällainen, hymähti Nelma.

-- Mikä vika sitten sinussa on? kysyi Sakris jälleen.

Nelman puheesta ilmeni, että hän piti itseään sellaisena ... kuin
mikäkin...

-- Mikä se sitten on? kysyi Sakris. -- Hm... Hm, pullahiirikö? Sakris
nauroi: -- Ettäkö ... kun ei pappi ole meitä vihkinyt? Mitä on ...
sellainen ... vihkiä? Narrit antavat itsensä vihkiä. Taikauskoa...
Pakanallisuutta. Minä vakuutan sinulle, että ... sinä olet minun vaimo
ilman haranki ja harabukti. Kun minä rakastan sinut, niin ... mitä muuta
harabuktia?

Tämä oli Nelmasta kyllä lohduttavaa. Mutta sittenkin hän epäili... Hän
tahtoi jonkinlaisen todisteen ... halusi sitä itsekseen, mutta ei
pyytänyt. Todisteen mistä? Ettäkö hän olisi muka Sakriksen vaimo? Se
olisi ollut vielä hullumpaa.

Mihin hän oli joutunut?

Ei, mutta todisteen hän tahtoi kuitenkin ... ihmisten tähden.

Hän ei suostunut lähtemään Savolaiseen ... ellei hänellä olisi ainakin
sormus sormessaan.

-- Naimissormusko? ilkkui pitkähampainen rampa.

-- Kihlasormus, oikaisi Nelma Kukkelmania ... joka ei osannut edes
suomea.

Siitä tuli nyt kyttyrälle aihe pitkään ja aatteelliseen esitelmään. Hän
selitteli, oikean käden etusormi opettavasti pystyssä, että koska hän ei
antanut mitään merkitystä papeille, jotka eivät ole kristittyjä, vaan
siunaavat tappamista, niin hän ei pitänyt myöskään heidän
kihlaamissormuksistaan ... mitä ne nyt olivatkaan? Onko sellaisista
hyötyä? Jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin ... heidän sydämensä
ovat heidän sormuksiaan; jos he jälleen eivät rakasta ... ei ole mitään
messinkistä, hopeista tai kultaista rengasta eikä rautakahleitakaan,
joilla olisi mahtia kytkeä heitä yhteen. Mutta kun he rakastivat
toisiaan, niin...

-- Niin ... mutta akat ovat kuin rakit! sanoi Nelma.

-- Nekö? toisti Sakris pilkallisesti. -- Älä sinä välitä heistä. Ole
tulevan ajan förekongari. Se on sellainen ... jokin edeskäypä. Eikö
sinulle ole kylliksi se, että Kukkelman on sinun? Jospa olisit lukenut
Sara Hustan kirjoittamaa kirjaa ... tiedäthän, minun kirjaani ... niin
olisit niin kuin minä! Älä ole ... niin kuin nainen ... heikko
saviruukku..! Vaan ole niin kuin oppinut ihminen.

-- Konkari sinne, konkari tänne! sanoi Nelma, joka ei ymmärtänyt Sara
Hustasta enempää kuin muistakaan Sakriksen saarnoista. Hän kyllästyi ja
hermostui. Viimein hän sanoi, vierailusta päästäkseen:

-- No ... ehkä tuonne nyt lähtisin ... jos antaisit leikata pitkän
tukkasi. Miehellä pitkä tukka ... niin kuin narrilla! Joko sormus
minulle ... tai tukka pois!

Tukkako pois Kukkelmanilta! Hänen kaunis, erikoinen tukkansa. Tuo
kaikkien huomaama tukka...

-- Jasoo ... jasoo! sanoi Sakris.

Nyt se tahdottiin viedä ... se tukka!

Simsonin tukka. Myöskin Simson ennen sai voimansa juuri tukasta.

Leikkuuttaako pitäisi Sakriksen hapsensa, joita hän monesti
ajatuksissaan siveli ja harasi hellin käsin! Joita hän katseli
kuvastimesta ... hoiteli ja suki aamuin ja illoin kultana kiiltäviksi.

Tulisiko hänen luopua siitäkin ... tämän tytön tähden?

Jos hän hylkäisi tukkansa, saattaisi tulla jokin onnettomuus... Siitä
alkaen, kun hän oli ruvennut kasvattamaan itselleen pitkää tukkaa ...
monta vuotta sitten ... oli hän löytänyt itselleen kaikenlaista tukea
... omista ajatuksistaan... Ja hän oli tullut viisaaksi ... oppinut
varomaan myrkkyjä; tohtorien lääkkeitä ja elukkain lihaa.

Povari oli selittänyt hänen unensa merkitsevän, että hän ikään kuin
antaisi päänsä naiselle ... naisen käänneltäväksi.

Kitkerä närkästys alkoi kaivaa Sakriksen sydäntä.

Nelma naurahteli:

-- Joko tukka tai sormus...

Ei tullut mitään sinä iltana visiitistä.

Mutta kun pari päivää kului, ajeli Kukkelman huolellisesti partansa ...
vaikka oli arki ... ja lähti kaupunkiin. Ja sieltä toi hän Nelmalle
sormuksen ... harakankoristeen, kuten Sakris sanoi. Vaatimattoman, mutta
sormuksen kuitenkin. Mitäpä hän ei tekisi Nelman mieltä hyvittääkseen?
Ja oliko hänen nyt kutsuttava Nelmaa morsiameksi vai rouvakseen?

Nelma pureskeli kynsiään ... eikä vastannut mitään.

Mutta visiitille hänen täytyi sitten lähteä ... ensin Bergmanin
mörskään. Asetti siellä sormuksensa oikein näkyville ... ja akat
antoivatkin hänen olla rauhassa.

Sakris kutsui häntä nyt mammaksi. Sanoi pois lähdettäessä:

-- Täytyy tästä mennä kotiin ... että saa mammaa taputella.

Taikka:

-- No ... meidän frouva!

Bergman nauroi.

Ja Nelma odotti Mimmiä ... järjestämään tätä elämää.

Meni jälleen päiviä.

Sellainen oli Sakriksen, viattoman polseviikin, kuherrusaika ja
avioliitto.

XXIII

Nyt tulee Mimmi Rumfelt Krokelbyhyn.

On juhannusaaton aatto. Iltapuoli. Sakris Kukkelman loikoo polvet
pystyssä lavalla ja soittelee harmonikkaa. On olevinaan ikään kuin
turkkilainen... Taikka keisari... Tahi Rasputiini...

Nelma on noutamassa vettä ... tuolta kujan takaa kylän yhteisestä
kaivosta, sillä pihakaivo on alkanut kuivua.

Hengästyneenä tulee Nelma ovelle; silloin kuuluu hänen takaansa lihava
ja kurkusta lähtevä naisen ääni:

-- Morjesta, Nelma-tyttöseni!

-- Mimmi! vastaa Nelma vilkkaasti ja miltei kavahtaa Mimmi Rumfeltin
kaulaan. Mimmi sulkee hänet eteisessä mahtavaan syliinsä. Sitten hän
astuu sisään ja huudahtaa:

-- Morjesta pyttyyn, pykmestari! Olipa tekeminen ennen kuin tänne löysin
... olipa tekeminen! Mutta ... minä tiedustelin. Kas niin, Nelma on
tullut oikein riskin näköiseksi. Ja Kukkelman soittaa... Bravo ...
pykmestari!

Viimeisen sanan virkkoi hän hiukan puhettaan pysähdyttäen. Sitten hän
katseli ympärilleen.

Ellei kaihi olisi peittänyt sitä Mimmin silmää, joka oli Sakrikseen
päin, joten sen ilme särkyi niin kuin rikkonaisessa kuvastimessa, olisi
Sakris nähnyt hänen katseessaan pettymyksen ja suuttumuksen. Mimmin
punaiset huulet aukesivat ällistyksestä. Hän lykki kielellään harsoa,
joka peitti hänen lihavia huuliaan, ja sanoi:

-- Minä kysyin täällä pykmestaria. Sanoivat ... ettei sellaista
olekaan... On vain timperi.

Sakris joutui pulaan; hän käänteli hartioitaan, katseli sinne tänne,
siristäen silmiään, naurahteli ... ja antoi vastaukseksi tuon
tavallisen:

-- Jaa, sanokoot trullit mitä tahtovat. Mutta minä osaan pykätä yhtä
hyvin ... jopa paremmin... Byggmestarit ja arkkitehdit tahtovat ...
tekevät semmoista, joka ei ole praktillinen ... ja josta ei tule mitään,
jos ei timpermanni itse ole pykääjä. Mutta oikea työmies korjaa
piiristykset ... eikä tee niin kuin byggmestarit tahtoo, vaan tekee
kaikki paremmin. Jasoo, jasoo, Mimmi! En ollut tuntea enää: niin komea
nainen! Tervetuloa vaan nyt! Terve, terve!

Kukkelmanin sydän vavahti ilosta näin komean naisen edessä.

Mimmillä oli käsiväskyt ja kaikki ... paitsi tuota naamaverkkoa. Ja
tavattoman suuri, punaisilla kukilla koristettu hattu. Vaalea leninki
... ja ihonväriset sukat.

Nelma naurahteli ja viserteli ... ryhtyi nopeasti kahvia puuhaamaan.

Mimmi Rumfelt heitti käsilaukkunsa pöydän kulmalle ... ja riisui nyt
harsoaan, nuolaisten isolla kielellään huuliaan ja harson reunaa, joka
tunkeutui hänen suuhunsa. Mustan hattunsa hän työnsi Sakrikselle, koska
se ei mahtunut pöydälle: siinä oli jo harmonikka. Sakris, aina naisille
kohtelias, otti tarjotun komeuden käsivarsiensa varaan ... ja
tirkisteli, minne hän sen asettaisi. Sitten auttoi Nelma Mimmin
päähineen ja harson ylös naulaan. Mimmi oli heittäytynyt keinutuoliin,
nostaen toisen polvensa toisen päälle ... huohottaen ja puuskuttaen
kuumissaan, sivellen jauhottuja poskiaan ja tarkastellen kamaria. Sitten
sanoi hän Kukkelmanille, joka oli asettunut pöydän toiselle puolelle,
harmonikan taakse, mistä hänen pellavainen päänsä juuri näkyi:

-- No, soittakaa sitten ... että olisi hauskaa. Huh, huh, sisäänkin
tunkeutuu inhottava ryssien savu! Osaatteko Kesäillan valssia?

Sakris vastasi:

-- Ennätetään... Minä ... minä osaan kaikki valssit ... jotka täällä
osataan! Ei löydykään semmoinen valssi, jota minä en taitaisi soittaa!
Mutta: ensin vatsaan jotakin. Sen jälkeen se kävelee iloisesti. Ensin
kaffe... Ilman kaffe minä en teke mitään...

Eikä Mimmi Rumfelt sitten enää soittamista muistanut. Nähdessään Nelman
uuden leningin hän kysyi, mitä se oli maksanut, ja nousi sitä
katselemaan, moitti siinä jotain, mikä ei ollut muodissa... Nelma tuntui
tulevan vähän noloksi. Sitten valitteli Mimmi jälleen kuumuutta, hieroi
poskiaan huulet auki ... ja tiedusteli, onko Nelmalla kellari, jossa hän
pitää näillä ilmoilla maitonsa, voinsa ja lihansa, niin etteivät ne ala
haista ja pilaannu. Siihen ei Nelma vastannut paljon mitään ... hänellä
oli ainoastaan pieni konttorikaappi eteisessä.

Oltiin hetki vaiti. Juotiin kahvia.

Nyt otti Nelma kukkaronsa hyllyltä, jonka Sakris oli äskettäin hänelle
tehnyt, ja pyysi Sakrista pistäytymään puotiin, ostamaan ruokia illaksi.
Lähestyikin illallisaika. Kukkelman lähti nurkumatta: olihan talossa
komea vieras, jota sopi palvella. Komea, vaikkakin hiukan harmillista
levottomuutta herättävä: muodit sille piti olla niin tarkat ... ja
kellarit ja kaikki olisi Sakriksella pitänyt olla... No, Mimmi kun oli
aatelissukua...

Kun Sakris palasi kylältä, hiessään ja läähättäen, pötkötti vieras jo
Nelman lavalla ja kuorsasi.

Kukkelman katseli keinutuolissaan Mimmin muotoja. Nelma alkoi
vaiteliaana valmistaa illallista...

Sakrista väsytti kylällä samoaminen. Hänkin vetäytyi siis omalle
makuupaikalleen: permannolle. Mutta nyt siinä ei ollut oikein mukavaa,
sillä Nelma oli käärinyt alusia kasaan, kamaria siistimmäksi
tehdäkseen...

Kärpäset pörisivät ikkunassa ... ja ulkoakin niiden ääntä kuului.
Annansilmä nuokkui hievahtamatta... Myöskin Sakris nukkui ... ainoastaan
jalat ja selkä vaatekasalla, mutta lonkat paljaalla lattialla.

Hänet herätettiin illalliselle. Ateria oli tavallista herkullisempi.
Mimmi kiitteli ruokia, puhui koko ajan, mistä ruuista hän enimmin piti,
ja söi suunnattoman paljon. Sakris ennätti sanoa ainoastaan:

-- Niin ... kyllä tämmöisellä moijaa hyvin!

Taikka:

-- Kyllä tämmöistä tavallinen keuhkotautinen syö.

Mimmi huudahti:

-- Uh-huh! Phyi!

Kun oli aterioitu, valitti Nelma, ettei sisällä ollut puita eikä
vettäkään huomisaamuksi. Mimmi sanoi:

-- No Kukkelman saa niitä hakea.

-- Jasoo! huudahti Sakris merkitsevästi.

Hän lähti kuitenkin. Muutamina päivinä ei hän ollut enää kantanut puita
eikä vettä ... ja Nelma kävi tavallisesti puodissa aina. Nyt keräili
rampa pihalta, liiterien nurkilta, hiukan lastujen rippeitä ja
puunkuoria... Kantoi keskiyön hämyssä kujan takaa kaivosta tuota
vietävän vettä. Tuli läähättäen ja kalpeana, mutta kuitenkin hymyillä
virnistellen viimeisen kerran sisään. Silloin vieras oli jo vakinaisesti
levolla, Nelman vuoteessa... Kuuma hänellä oli, alusvaatteissaan makasi
... peittonsa oli sysännyt syrjään. Tuo näky lohdutti Kukkelmania
jollakin tavoin.

Nelma puhui Sakrikselle kuiskaten, suuresti Mimmiä kunnioittavalla ja
hellivällä äänellä. -- Mimmi-parka! Sellainen hän oli! Mutta sisua ei
häneltä puuttunut: oli juuri tänä aamuna karannut turvakodista. Eräs
kulassi, jolle Mimmi oli salaa kirjoittanut, repi siitä lankkuaidasta
kaksi lankkua auki ... ja Mimmi työntäytyi ulos ahtaasta reiästä. Sitten
autolla Helsinkiin... Siellä kävi katsomassa Pojuaan ... ja haki
vaatteensa tuttaviensa luota...

Hiljaa asettui Kukkelmanin pariskunta levolle. Sakriksen makuupaikalle.
Sakriksella oli siinä epämukavaa ja ahdasta... Mutta hauskalta tuntui
hänestä kuitenkin. Vatsa oli harvinaisen täynnä ... ja tuo pulska vieras
talossa. Ei tullut uni tässä kuumassa. Piti jollakin tavalla kulutella
aikaa. Sakris taputteli siis naurahdellen Nelmaa, joka alkoi torua,
sanoen Sakrista kukoksi ... ja työnsi häntä pois luotaan. Kurja kääpiö
nukkuikin viimein, luvaten kyllä herätä ajoissa noutaakseen maitoa: hän
heräsi aina sillä minuutilla kuin oli päättänyt!

Seuraavana päivänä, sillä myöhään Sakris nukkui, tarkasteli Mimmi
Rumfelt häntä, tuota kiemuraista kasaa permannolla. Kelmeänä ja poski
päänalusia vasten nyykötti Kukkelman, myhkyrä surkeasti koholla. Toiset
olivat jo juoneet kahvinsa. Mimmi huudahti:

-- Phyi, phyi, tuollaiseksi en minä häntä luullut. Eihän tuo jaksa
eukkoaan elättää eikä huvilaa hankkia.

Nelma iski Mimmille silmää: Sakris saattaisi kuulla.

Sitten Sakris herätettiin. Hän kääntelehti hitaasti, ja alkoi
vaivalloisesti verhota kuihtuneita raajojaan. Sai jäähtynyttä kahvia: se
häntä harmitti ... hän oli jo tottunut oikeaan kahviin.

Mimmi puhui nyt Nelmalle:

-- Sinä otat vaaleamman leningin, ja minulta saat kukkia hattuusi: niitä
riittää siinä. Ei sovi tuollainen sänkykamarimyssy, joka sinulla on.
Molemmille tulee samanlaiset kukat ... ja sitten me ollaan niin kuin
parihevoset siellä Degerössä.

Sakris kuulosteli, paitahihasillaan, jäähtyneen kahvinsa ääressä.
Viimein hän kysyi:

-- Degerössä? Milloinka ... missä?

Mimmi Rumfelt ilmaisi, että he lähtisivät Nelman kanssa tänä iltana
Degeröhön. Olihan nyt juhannusaatto.

Sakris hämmästyi:

-- Juhannin aatto? Juhannin aatto ... kuinka se on mahdollista? Niin
kuluu aika ulos ... minä en ymmärrä, kuinka se on kulunut ... tämän
kesän alkupuoli. Jaa, minulla on ollut hauska olla. Jasoo, Degeröhön!
No, sinne on pitkä matka, mutta antaa mennä vaan. Lähtekäämme Degeröhön.
Siellä minä olen kyllä ennen juhannina ollut. Siellä voi pitää lystiä.
Minkä kellon aikana me lähdemme?

Naiset katsoivat toisiinsa. Mimmi Sakrikseen ... ja sitten jälleen
Nelmaan, niin että valkea viiru hänen toisessa silmässään välkähti.
Mimmi sanoi:

-- Niin ... tosiaankin. Matka Degeröhön on liian pitkä. Ja täältä
pitäisi kävelläkin kaupunkiin. Minä en viitsi kävellä... En viitsi
lähteäkään!

Nelma tähysteli neuvottomana Mimmiin.

Viimein arveli Nelma, että jospa he lähtisivät kuitenkin ... muualle.
Soutelemaan... Ja menisivät ainoastaan jonnekin lähemmäksi.

-- Sekin passaa! huudahti Sakris. -- Passaa ... koska kerran Mimmistä
Degeröhön on liian pitkä. Mennään soutelemaan. Minä olen tänä kesänä
Nelman kanssa tottunut meren kanssa. Minä olen aivan kuin oikea
merimies, en pelkää merta ollenkaan. Degerössä olisi kyllä juhannina
liffatumpi ... mutta en tahdo ketään kiusata: en pientäkään kreatyyriä
minä tahdo kiusata. Soudetaan Kyläsaareen. Minä saan kyllä lainata
paattia. Ja minä soudan. Olen aivan snooli soutamisen perään. Ja eväitä
pitää ottaa mukaan.

Mimmi rypisteli kulmiaan happamen näköisenä. Miltei tiuskahtaen hän
sanoi:

-- Mennään sitten, ja otetaan koko viikon eväät mukaan.

-- No eihän nyt ... eihän nyt viikon! oikaisi Kukkelman. -- Mutta mitäs
nyt kello on?

Se oli jo puoli yksi.

Mimmi ratkoi kiireesti kukkia hatustaan ja Nelma ompeli niitä omaansa.
Sakriksen täytyi lähteä kylälle ostamaan eväitä.

Tuskin ennätti hän sitten paketteja kantaen takaisin kotiin, niin oli
hänen tallusteltava Vanhaankaupunkiin pyytämään venhettä lainaksi siltä
kalastajalta, jolta hän oli ennenkin sitä saanut. Tällä kertaa ei ollut
vapaana muita kuin vanha ja lahonnut ruuhi. Olihan juhannusaatto. Ruuhen
täytyi kelvata. Sakris souti sen lähemmäksi asuinkyläänsä, lahden
pohjukkaan. Sitten käveli hän verkalleen kotiin.

Kotona tuppasi Mimmi Rumfelt parhaillaan jauhoa Nelman poskipäihin,
nenään ja otsaan. Itse Mimmi oli jo maalattu ... niin kuin pikkulan
seinä. Sakrista harmitti hänen mammansa tuhraaminen ... ja kamarin
hyvistä hajuista sakea ilma samalla ärsytti häntä. Keinutuolissa hän nyt
lepäsi ... ja nautti sieraimin ja silmin hyvistä hajuista ja naisista,
jotka pukeutuivat. Sitten piti hänen itsensäkin joutua. Kuvastimen
edessä ajeli hän partansa ja suki hiuksiaan, tarkastaen huolellisesti
kumpaakin poskeaan ja luoden itseensä välkkyviä silmäyksiä. Puhtaat
kaulukset ja punajuovainen rusetti kaulaan.

Eikä hän huomannut kuvastimesta, kuinka Mimmi hänen selkänsä takana
irvisteli ja näytti hänelle kieltään. Nyt työnsi Mimmi hänet siitä
syrjään ja rupesi asettamaan hattua päähänsä.

Sitten lähdettiin. Mimmi antoi Sakrikselle eväskorin ... ja ehdotti,
että jätettäisiin harmonikka kotiin, vaikka se oli Kukkelmanilla jo
sylissä.

Sakris sanoi:

-- Haidariko kotia? Ei, kaikkea matkalla tarvitaan.

Ja hän sälytti soittimen kainaloonsa.

Maantiellä kulkevat nyt naiset edeltä, Kukkelman kantaa koria ja
harmonikkaa. Ajattelee huolestuneena, että hänen melkeinpä viimeiset
pennosensa mahtoivat olla tuon korin sisällössä.

Mutta: Mimmi oli Mimmi ... ja kun Juhannus oli ainoastaan yhden kerran
vuodessa!

Tässä takana kulkien näki Mimmin... Ja näki Nelman keveästi heiluvat
hameenhelmat. Sakriksella oli ikään kuin kaksi naista.

Tultiin rantaan. Sauhua oli ilma täynnä. Ilta lähestyi, iloisena ja
juhlakkaana. Oli lämmintä...

Se Venäjältä tullut sauhu verhosi vedet ja maat niin kuin salaperäinen
usva... Niin sakeana ja tasaisena, että ainoastaan lähimmät kalliot ja
huvilat näkyivät selvästi. Muu haipui suurena ja ihmeellisenä ulapan
sauhuun...

Kaikkialta kajahteli pikku poikien huutoa ja vihellyksiä.

Jo soitti tuolla jossakin harmonikka. Ja jossakin viritettiin
mandoliinia.

Lattea ruuhi, Sakris airoissa pihisten ja huohottaen, liukui
nytkähdellen eteenpäin. Ilmestyi sauhusta huvila ... loittoni ja katosi.
Tuntui meren viileä ja äitelä ilma.

Katsokaa, tuolla loimahti jo kokkovalkeita ... rantakallioilla... Ihana
oli ilta, tyyni oli meri. Maailma lauloi, soitti ja tanssi ilosta.

Nyt teki Kukkelmaninkin mieli laulaa ja soittaa. Hän tunsi itsensä aika
vekkuliksi: oli Nelman sulhanen ... vai mikä lienee ollutkaan... Ja
vieraskin oli hänen paatissaan, hänen eväissään: Mimmi Rumfelt...
Kukkelman sanoi:

-- Nyt me ollaan vetten päällä. Jos naiset tahtoo, niin nyt minä soitan
teille sen Kesäillan valssin.

Mimmi vastusti:

-- Jos Kukkelman soittaa, niin paatti seisattuu.

-- Antaa sen vähän seisoa. Minnekää ei ole kiiru, vastasi Sakris.

Ja hän soitti Kesäillan valssin, keskellä merta, matkalla saareen.

Nelma tuli alakuloiseksi, kun Sakris soitti näin ... soitti oikealla
tavalla, eikä vain kurnuttanut yhtä ja samaa nuottia, niin kuin usein
iltasin. Alakuloiseksi: muisteli entisiä juhannuksiaan.

Ja yhtäkkiä alkoikin Kukkelman sitten laulaa. Tahtoi hauskuttaa naisia.
Mimmi sanoi:

-- No, laulakaa ... kunhan soudatte kanssa, että päästään eteenpäin.

Sakris kehuskeli osaavansa hauskoja lauluja. Hän yski ja köhiskeli. Nyt
pirahti hänen suustaan ääni niin kuin säkkipillistä, kimeä, piipattava.
Mimmi kohotti korviaan ja purskahti nauruun.

Kukkelman souti verkalleen ja lauloi. Joka vedolla säkeet katkesivat ...
ja kuului hätäinen huohotus ja hullunkuriset sanat narisevalla äänellä.
Ramman silmät killistelivät kulmain alta makeasti tyttöihin. Hän lauloi:

Och Herre min Gud hennes, fralla-lalla-la,
och Herre min Gud hennes ögon,
de sågo på mig, arma fan!

Mimmi nauroi niin että heittelehti kuin venheen kaataakseen. Se oli
pitkä laulu.

-- Bravo! huusi Mimmi, kun Sakris viimein lopetti.

Sakris sanoi:

-- Ei minun ääni ole nyt enää mitään. Mutta ennen..! Siellä ...
Hanabölessä se oli ... aivan niin kuin naisen ääni. Se helkkysi niin
kirkkaana. Semmoinen se oli. Nyt ei se ole enää niin.

Hän nyökytteli suruisena hartioitaan. Ja sitten hän aloitti uuden
laulun. Se oli kupletti, joka oli sinä kesänä hyvin muodissa: siinä
nimittäin pilkattiin Venäjän keisarillisia ja Suomen kuningasmielisiä,
jotka muka hieroivat keskenään salajuonta kansanvaltaa vastaan. Kimeästi
ja latustaen Kukkelman soutaessaan alkoi piipittää:

Täss' on yks' ruski Iivana,
mi tullut Pietarist',
eikä ollut bolsheviikki
eikä tavarist!
Nevan yli tänne ui,
sanoi: Hospod pomilui,
täällä kaikki ompi haroshii!

Sitten jatkoa uudella voimalla:

Suomess' paljon asuu tshuhnat, tshuhnat,
ah, ne kaikki ovat tuhmat, tuhmat.
Teillä paljon liebushkii,
teillä kaunis flikushkii,
teillä kaikki ompi haroshii!

Tämä oli vielä pitempi laulu kuin edellinen.

-- Bravo, Kukkelman, bravo! huusi Mimmi.

-- Katsokaa, tuolla on iso kokko!

Edessä, korkeain kaislikkojen takana, leimahti huimaava, räiskyvä tuli,
lepattaen ja ilmaan lentäen. Sakris käännähti, laulu jäi kesken.

Oli tultu Kyläsaareen.

Ja sitten: niin, sellainen oli Sakriksen kuherrusaika ja avioliitto.

XXIV

Laupias luonto, joka on Sakriksen ruhjonut, näyttää antaneen hänelle
tueksi ihmeellisen itserakkauden ja herkkäuskoiset kuvitelmat.

Laupiasko luonto? Kuin hiirellä leikkivä kissa: se tuottaa säälittävälle
uhrilleen kärsimyksiä juuri sellaisella hetkellä, jolloin rampa uskoo
enimmän onneensa ja on iloisin.

Sinä juhannusyönä ei Sakris nukkunut oikeastaan yhtään ... ja kuitenkin
oli hän kotonaan, kamarissaan Krokelbyssä ... mutta yksin.

Yksin oli hän soutanut Kyläsaaresta takaisin.

Hän oli koettanut paneutua nukkumaan. Ei siitä tullut mitään.

Yö oli kuuma. Vain tuokioksi laskeutui hämärä maailmaan ... mutta se
tuokio tuntui pitkältä: oi, se oli kuin iankaikkisuus. Ja minkälainen
iankaikkisuus! Itse helvettiä se oli lieskoineen!

Vieläkö suurempaa piinaa tarvitsi!

Kukkelman oli epäluuloinen... Ja nyt hän oli sitä syystä.

Hän oli pikavihainen: nyt hän sai olla sitä kauan.

Minkälainen juhannusyö tästä tuli!

Olipa tämä lysti juhannus.

Sakris kääntelehti vaatekasallaan nurkassa vuoroin kyljelle ja toiselle
... vaivaloisesti ja ähkien. Aivoissa poltti. Ei tullut uni...

Vietävää oli kaikki!

Täytyi koettaa asettua kyttyrän varaan. Täytyi yrittää lukea ... Sara
Hustan Nietseske-kirjaa.

Niin kuin se kirja olisi kehittyneen ihmisen pitänyt nauraa!

Ikkunan kolme isoa ruutua ammottaa haaleina ja keltaisina... Yössä
värähtelevät männyn oksat salaperäisesti ... tuolla liiterien päässä.

Silmiä särkee. Kuumuus aivoissa nousee.

Ei lähde vain se yksi ajatus mielestä, vaikka koettaisi kuinka tirkistää
kirjaan.

Sakris työntää itsensä yhtäkkiä käsillään pystyyn. Jalat ovat tavattoman
väsyneet ... kävelystä ja muutenkin: hermoja pakottaa. Melkein panee
konttaamaan. Hän hoippuilee nyt sinne ja tänne paitasillaan ... kotiin
palattuaan oli hän heti riisuutunut ... vihaisena ... ja heittäytynyt
makuusijalleen ... vetäen peiton kyttyränsä ylitse.

Kuka uskoisi tällaista!

Mitäs nyt oli tapahtunut?

Kukkelman astelee vesiämpärin luokse ja valelee päätänsä vedellä, niin
että tukka riippuu suorana ja keltaisena kuten oljenkorret sateessa.
Sakris sieppaa tukkansa ja vääntää sitä kuin nainen, joka pesee
hiuksiaan. Oli valunut vettä hänen niskaansa vyötäröille asti, ja
rintamuksille...

Sitten kiiruhtaa hän ikkunan ääreen, kurkistelee kylän tielle. Kuinka
monennen kerran hän jo kurkisteleekin? Ei tullut ketään. Ääniä vain
kuului ... mutta toisten juhannusta remuavien, miesten ja naisten. Ääniä
sieltä täältä ... naurua ... ja hoilaustakin.

Tuo nauru oli nyt hänestä ilkeää kikatusta... Entä hoilaus: juopottelua!

Ei tullut ketään. Ei Nelma ... vieläkään.

Ja nyt oli kello jo: kuinka se saattoi olla vasta yksi? Kello, jonka
Sakris kaivoi liiviensä taskusta, oli kai seisattunut? Ei, vedetty se
oli ... se takoi kuin ennenkin.

Kamarissa kajahti ramman ärisevä nauru. Sakriksen täytyi jälleen mennä
vuoteelleen.

Mitä, olisiko Nelmalle ja Mimmille tosiaankin tullut jokin oikea este?
Sitten Sakris ärähti:

-- Kun menet naisen luokse ... niin ota ruoska mukaasi, sanoo Sara
Husta...

Sakris oli väsynyt...

Omin silmin hän oli nähnyt Nelman ja Mimmin kävelevän noiden herrojen
mukana... Sen hän oli nähnyt.

Ja nyt hän ... sellainen mies ... piinasi itseään moisella kuin ...
Nelma! Hirmuista raippaa tarvitsisi Nelma! Ja sitten hänet olisi
potkaistava ulos. Itsensä Kukkelmanin oli kehityttävä korkeammalle:
kohottava..! Pilviin! Noustava edistyneen ihmisen ajatuksien siivillä
... miehen ajatuksella.

Tieltä kuului taas ääniä. Juhannusyö... Sakris nauroi:

-- Hek, hek, hek!

Eikä hän kuitenkaan nauranut. Hän nousi taas ja tirkisteli kylälle. Hän
huokaili:

Niin hyvää oli kaikki ollut ... hänen ja Nelman välit! Niin hyvää..!

Ja vielä paremmaksi piti tulla. Hän oli ostanut Nelmalle sormuksenkin...
Ja olisi tässä ostettu tonttikin! Nyt... Nelma...

Kukkelmanin kurkkua kaivelee ikään kuin itku. Hän kököttää
makuupaikallaan.

Mitäs nyt? Nyt ne tulevat!

Nyt se saisi ... ruoskaa ... Nelma! Sakris työnsi korvansa edestä pois
märät hiukset, että olisi kuullut paremmin. Oliko tuo Nelman naurua ...
kelvottoman?

Ja Mimmille pitäisi antaa oikein selkään! Lieneekö Mimmi edes mikään
aatelinen? Byskata taitaa sittenkin olla.

Joku pari siellä kulki ohitse. Eivät tulleet.

Kukkelman karskutteli hampaitaan. Antaa naisten kuljeskella!

Hän otti nurkasta kohennuskepin valmiiksi: sillä hän näyttäisi Nelmalle.

Niin, antaa heidän kuljeskella ... pahoilla teillä! Alhaisilla ja
synnillisillä teillä.

Rampa väänsi ovensa sisältä lukkoon ... kaksinkertaiseen lukkoon. Äsken
oli hän sen jättänyt raolleen, ottaakseen Nelman vastaan. Nyt:
tulkoonpas Nelma kotiin! Ei pääsisi. Sakris makaisi sisällä Nelman
vuoteessa ja nauraisi itsekseen.

Rampa nauroikin. Nauru oli lyhyt ... ikään kuin hätäinen ... ja hän
kuunteli sitä, tuota hänestä itsestään lähtenyttä naurua, niin kuin
jotain outoa... Kuunteli kasvot kattoa kohti Nelman lavalla kellottaen.
Ei kuulunut enää mitään; ainoastaan huokaus ulkoa: puitten suhina.

Ovi täytyi pistää lukkoon: varkaiden varalta...

Nelma ... hänen oma Nelmansa!

Jälleen soluttautui Kukkelman lattialle. Hän otti nyt uunista
kourallisen poroa ja hiiltä ja riputti ne Nelman vuoteelle. Naureskeli
siinä yksinään ja mutisi:

-- Maatkoon nyt tässä. Maatkoon ... ja tulkoon likaiseksi!

Mutta sitten ei hän itsekään voinut loikoa siinä lavalla. Hän asettui
siis keinutuoliin. Ajatteli surren ja synkkänä Nelmaa.

Kyläsaaren rannassa oli Sakris jäänyt kätkemään airoja pensaaseen.
Naiset menivät muka valitsemaan kahvinkeittopaikkaa. Sakris odotteli.
Eivät tulleet takaisin. Hän alkoi koria ja harmonikkaa kantaen
tallustella sisemmälle saareen. Mutta ei tavannut naisiaan.

Sakris tallusteli ... etsi kaikkialta.

Ja viimein näki hän Mimmin ja Nelman kävelemässä kolmen herran seurassa.
Kaikki he ... nauroivat. Yksi pyrki taputtelemaan Nelmaa.

Kukkelman töllisteli. He juoksivat pois, herrat ja naiset, perätysten.
Nelma naureskeli.

Sakris ei haeskellut enää heitä. Hän palasi venheen luokse. Siinä hän
vielä hiukan odotti. Sitten souti hän yksinään vihaisena kotiin.

Automobiili horisee jossakin. Pysähtyy ja jymsyttää... Se ajaakin
pois...

Aamu sarastaa. Kukkelman istuu keinutuolissaan, silmät punaisina kuin
säynäällä; hitaasti pyörähtelevät nuo kalseat silmät hänen päässään. Ja
hänen naamansa on kelmeä ... silmien alukset sinertävät. Poskipäät
värähtelevät joskus. Naama on kuin jotain kalanlihaa.

Sellainen hän on, hupsu. Mutta sydän hänen rinnassaan vapisee
tuskasta...

Varpuset pihalla tirskuvat. Ramman ruumis on niin heikko, että se tuskin
pysyy pystyssä, kun hän nyt laskeutuu juomaan vettä kuivaan kurkkuunsa
... ja katselemaan autiota huonetta.

Sitten narisee yhtäkkiä ulko-ovi ... eteisen ovi. Nyt ne tulevat!

Ja ne tulivatkin. Sakris väänsi lukkonsa auki. Mimmi huudahti:

-- Täällä hän onkin, ei hätää. Minnekä te saarella jouduitte? Jösses,
ajatelkaa, kun lähdettiin paatin luota, niin minä tapasin kaksi
serkkuani maalta..! Olivat tulleet Helsinkiä katselemaan. Hauskoja
poikia ... hepä ihastuivat, kun näkivät minut. Pakolla he tahtoivat
minua kanssaan kävelylle. Enkä minä jättänyt Nelmaa yksin. Nelma raiska,
oliko sinulla joukossa ikävä kuinka me käveltiin, käveltiin ... ja
juteltiin. Oikeita kavaljeereja. Mutta sitten: tulemme paatille, paatti
poissa. Ja eväät, kaikki poissa. Ja ajatelkaa, meille semmoinen hätä,
että oliko pykmestari hukkunut. Ja kuulkaas, teidän tähtenne saimme
kävellä yöllä yksin tällaisen matkan!

Mimmi torui todella vihaisena.

Nelma ei virkkanut ensin mitään... Alkoi hiljaa availla eväskoria, joka
oli oven luona nurkassa harmonikan vieressä ... ja säälitteli, ettei
Sakris ollut yhtään syönyt ... katseli rampaa pelokkain, mutta kuitenkin
vilpittömin silmin.

Mimmi jutteli yhäti ... noista hauskoista kavaljeereista. Sakris
kuunteli syrjästä pälyen ... kuunteli, todistaisiko jokin Mimmin suusta
luiskahtanut sana, että naiset olisivat tehneet yöllä jotain ...
synnillistäkin. Sitä ne eivät todistaneet. Silti Sakris epäili.

Hänen sisunsa alkoi ikään kuin hautoa kostoa.

Kuinka oli oikein asia? Huoletta saattoi Mimmi ruveta syömään eväitä,
joita nyt Nelma järjesteli pöydälle. Aivan huoletta: sillä nuo
sattumalta tavatut kauppa-apulaiset, jotka eivät kylläkään olleet Mimmin
serkkuja eivätkä sen rikkaan gulashin seurapiiriä, joka oli päästänyt
Mimmin turvakodista karkuun ... nuo kavaljeerit olivat tosin tarjonneet
tytöille ryypyt, mutta eivät muuten olleet tehneet sen kummempaa kuin
että halailivat heitä viattomasti. Niillä oli hauskaa keskenäänkin ...
nuorilla miehillä ... Helsingissä, siinä Heikinkadun ravintolassa, jonne
he veivät Mimmin ja Nelman Kyläsaaresta autolla. Silloin, kun Sakriksen
venhe kellui paluumatkalla, kävelivät tytöt ja herrat saaren siltaa
pitkin Hermanniin. Mutta kaupungista saattoivat kavaljeerit Mimmin ja
Nelman jälleen autolla kotiin... Ainoastaan Mimmi oli jollekin heistä
jotain lupaillut.

Sakris koetti syödä; ruoka maistui hänestä laholta puulta.

Aurinko oli noussut. Piti asettua levolle.

Silloin: mitä kummaa, vuode, jossa Mimmi makasi, oli porossa ja noessa!

Sitäkös nyt naiset ihmettelivät.

Mimmi haukkui siitä Sakrista, joka ajatteli:

Tuon Byskatan vuoteenkos minä töhrinkin, enkä Nelman?

Rampa irvisteli keltaisilla hampaillaan ... eikä tunnustanut mitään.

Nelma aavisteli jotain ... vaikkei ymmärtänyt. Siivosi hiilet ja noet
lavalta pois. Mimmi heittäytyi levolle ja alkoi kuorsata, seljällään ja
suu auki.

Nelma valvoi vielä Sakriksen vieressä ja mietti. Sakris oli nukkuvinaan.
Silloin tällöin näytti hän raottavan sinertäviä luomiaan. Lopulta hän ne
avasikin ... ja sanoi huokaisten verkalleen:

-- Työtä ... pitäisi tehdä! Niin, hohhoi ... täytyy jatkata se työ
siellä gulashi Suomenvaaran luona, ja sitten: täytyy ruveta säästämään
rahaa! Ja ostaa tomtti.

XXV

Mimmi Byskata viipyi kauan Kukkelmanien vieraana.

Säästäpä tässä, jos tällaista menoa jatkat, Sakris-parka!

Mimmi söi kauhean paljon ja kulutti muutenkin kursailematta Sakriksen
vähäisiä varoja. Kukkaro oli yhä Nelmalla, ja täytyihän Nelman tyydyttää
kaikenlaisilla herkuilla ystävättärensä halua. Vieläpä yllytti Mimmi
Nelmaa ostamaan itselleen uusia vaatteitakin.

Eikö Mimmi jo älynnyt lähteä matkaansa?

Sakriksen oli niin vaikea ponnistautua irti näistä kuherrusajoista,
joissa oli ainoastaan yksi paha muisto: se juhannusyö.

Rahat loppuivat yhtäkkiä, niin odottamatta, että Sakriksen täytyi mennä
jostakin lainaamaan. Ehkä peltiseppä Savolaiselta... Sinne hän nyt meni
... Savolaisen uuteen, punaiseen huvilaan.

Mestarilla oli vieras. Mutta ovensuussa ja hiljaa selitti Sakris hänelle
asiansa: ainakin viisi kymppää Sakris tarvitseisi.

Savolainen räpsytteli silmiään ... eikä tuntunut suinkaan halukkaalta,
vaikka hänen kotinsa näytti yhä varakkaammalta ja pöytänsä yhtä
pulskalta kuin ennenkin. Ei, hän käänteli muka tyhjiä taskujaan ...
sanoi kuluvan itseltään kaikki omaan elantoon: hänen täytyi nyt ottaa
kaksi kisälliä vastatehtyyn verstaaseensa. Tuolla oli verstas tontin
kulmassa; tämä mies tässä oli sen rakentanut: peltiseppä osoitti
vierastaan.

Viime aikoina olikin Sakris kuullut täältäpäin vasaran ja kirveen
mälskettä. -- Ehkäpä tällä Skotri Ramperilla olisi Kukkelmanille antaa,
nauroi Savolainen ja osoitti sohvassa istuvaa taasen.

Sakris tuli peremmälle. Savolainen esitteli hänet Gottfrid
Strandbergille, iskien silmää vuoroin mieheen ja toiseen, sanoi:

-- Tässä on Kukkelmanni, meidän kylän miehiä.

Strandberg töllisteli... Ja kun rahoista oli puhe, alkoi kehua itseään.
Kertoi ensin muuttaneensa tänne Helsingistä: täällä olivat mörskät
huokeammat ... eikä häneltä työ loppunut missään ... maallakaan. Hän ei
noudattanut kahdeksantunnin työpäivää, ei kuulunut ammattiyhdistykseen
eikä minkäänlaisiin puolueisiin: välitti viis niistä. Teki pelkästään
urakkatyötä. Ja siksi oli hänellä rahaa! Ja hän ryyppäsi. Silti jäi
eukolle ja lapsille ... tarpeeksi.

Nytkin haiskahti Strandberg väkeviltä. Sanoi juoneensa kaksi vuorokautta
yhtä mittaa virolaista ja menettäneensä toistatuhatta markkaa ...
joidenkin arkkitehtien parissa. Tällä kertaa hänellä ei ollut enempää
kuin pari sataa, mutta viitisenkymmentä hän aina voi vipata ...
rehelliselle miehelle. Savolainen takasi Kukkelmanin rehellisyyden ...
ja Sakris kertoi, että hänellä olikin kesken jätetty työ täällä toisessa
kylässä.

Juteltiin vielä jotain. Strandberg kerskui, Savolainen naureskeli ja
kerskui ... ja Sakris kuunteli heidän oivallisia olojaan. Sitten lähti
Sakris pois, luvaten tulla maksamaan ammattikaverille viikon päästä.

Viisikymmentä ei, toden totta, ole suuri raha kalliina aikoina!

Miettiväisenä vilkasi Nelma seteleitä ... miettiväisenä ja huolissaan.
Mutta ei sanonut mitään, enempää Sakrikselle kuin Mimmillekään.
Kuitenkin huomasi Kukkelman jotakin hänessä ... ja alkoi ikään kuin
häntä lohdutella, puhuen tulevasta omasta mökistä, ja eräistä muista,
uusista suunnitelmistaan, jotka olivat syntyneet hänen päässään aivan
äskettäin ja jotka keskittyivät hiukan liikemies Suomenvaaran
suopeuteen. Niistä suunnitelmista lähtisi Sakrikselle kenties vielä
nätistikin varoja ... elämiseen ja ehkäpä oman tupasenkin pykäämiseen.

Kului pari päivää ... ja Sakris tallusteli Mikko Suomenvaaran luo.

Mikko oli nyt kotona. Oli ollut jo viikon. Käynyt Kuopiossa ja
Tukholmassa, Virossa ja Konginkankaalla. Hänellä oli nyt paljon
koiranpentuja. Näiden koirien ja huvilansa ristiäisiä oli hän viettänyt
joku päivä sitten eräiden toveriensa kanssa ... vuoroin kaupungissa ja
vuoroin täällä kotona. Huvila oli kasteessa saanut nimen Humplanvilla:
hupainen muoto paviljongin ruotsalaisesta nimestä, joka oli ollut
Humlevilla. Monta pulloa oli lyöty kasteen merkiksi kallioihin ... ja
monta paukkua ammuttu Mikon uusimmalla, hyvin rasvatulla kiväärillä,
penikoille nimiä annettaessa. Roimasti oli ammuttu sekä sisällä että
ulkona, niin että ruudinsavu kärysi kamarissa ja keittiössä ja sälöt
lensivät etäällä metsässä petäjien kupeista.

Muori oli hermostunut ja pelkäsi. Mutta ampujat vakuuttivat, etteivät he
saattaneet erehtyä...

Kultapojastaan muori sen uskoikin.

Nyt olivat vieraat lähteneet ... ja Mikko jälleen entinen, älykäs Mikko,
jota täti ihaili.

Mutta hirveä päänsärky vaivasi Mikkoa juuri sinä päivänä, jolloin Sakris
tuli.

Sakris huudahti gulashin kamarin ovella suu ystävällisessä, naurussa:

-- Terve, Mikko, terve!

Täti oli jo kertonut, miksi Kukkelmania ei näkynyt täällä. Mikon ei
tarvinnut kysellä.

Koiratarha näytti kovin keskentekoiselta.

Mikko tuli ulos ... ja komenteli vihaisesti taakseen, kamariin jääviä
pentuja. Hän huusi:

-- Hiljaa, Molla. Älä ulvo, peijakas, kuin rasvaamaton ovi. Hiljaa, Ray!
Hiljaa, Joonas! Suu kiinni, Piru!

Sakris istui portailla. Mikko istahti sinne myöskin ... ja piteli
otsaansa. Heiluvei-koira makasi Mikon vieressä, nojaten kuonoaan
isäntänsä jalkaan.

Sisällä koiranpennut vikisivät, uikuttivat ja ulvoivat kuin riivatut.

Kukkelman alkoi puhua, että koirakartanon rakentaminen oli myöhästynyt
... jonkin verran.

-- Viisi viikkoa, viisi viikkoa! myönsi Mikko.

-- Jasoo, jasoo, sanoi Sakris. -- Onkos se aika jo niin ulos kulunut?

Sitten jatkoi Sakris verkalleen, ettei hän ollut voinut arvata, että
nämä männyt olisivat niin kovia ja isoja. Niitä ei saanut edes kaatumaan
muuten kuin kiipeämällä puuhun ja nytkyttämällä. Eikä lastua irti
piilulla, ellei sahannut aina pienen välin päähän nikaroita puuhun...
Sellainen vanha, kalliolla kasvanut petäjä on kuin rautaa... Jos Sakris
olisi tämän tiennyt, toisin olisi hän ajan määrännytkin. Hän lopetti:

-- Mutta onhan aikaa ... nytkin vielä.

-- On, on, myönsi Mikko.

Sakris jatkoi: hänelle oli tullut kaiken lisäksi sellainen este, että
lähetettiin hänen luoksensa maalta eräs serkun tyttö. Jos se tyttö olisi
saanut asua täällä, niin... Sitä oli kyllä tädille ehdotettu ... mutta.

Nyt asuu Sakris jälleen Krokelbyssä. Siellä on se tyttö hänen
hoidettavanaan.

Mutta saattaapa Sakris tulla päiviksi tännekin töihin.

-- Kyllä niin, sanoi Mikko. -- Kyllä saattaa... Peijakkaan penikat!

Sakris sanoi:

-- Tästä alkaen tulee koirakartano pian. Vaikein on jo timrattukin ylös.
Ja minulla on jo piiristykset sisuksista!

Sakris vetää taskustaan muistikirjansa, johon hän on piirrellyt
kaikenmoisia viivoja. Niiden vuoksi on hänellä ollut paljon vaivaa viime
päivinä. Nyt hän arvelee, piirustuksia Mikolle näyttäen, että kopit
pitäisi pykätä hänen mielestään noin ... ja asetella noin ... ja tähän
näin tulisi yksi kulma, ja tuohon taas toinen kulma ... että porstua
siihen sopisi ... ja tuohon vielä yksi vinkkeli, niin koridoori tulisi
sillä tavalla ... ja kaikki olisi praktillista.

-- Oivalliset riitingit, naurahtaa Mikko.

Sitten Sakris vaikenee. Menee hetki ... ja myöskin Mikko on vaiti.
Ainoastaan penikat vinkuvat sisällä.

Rampa sanoo:

-- Sillä tapaa se nyt tulee! Ja se tulee huokealla ... jos
nyföraikaisiin palkkoihin vertauksen tekee.

Mikko ei virka mitään.

Sakris raaputtelee korvallistaan ... liikuttaa itseään oikealle ja
vasemmalle, ympärilleen katsoakseen. Sitten sanoo hän, silmissään pieni
välkähdys, salaperäisellä äänellä:

-- Mutta yksi pyyntö minulla löytyy... Että ei saisi kertoa kellekään
muulle timmermanille, miten huokealla minä teken! Ne suuttuvat
sellaisesta. Ja minä ... minä halveksin rahat.

Sakris katselee jälleen Mikkoon. Sitten hän toistaa:

-- Jaa, jaa ... minä halveksin rahat. Mikä on raha?

Mikko sanoo:

-- Niin, mikä onkaan raha? Hulluutta se on.

-- Jaa, jaa... Niin, rahan tähden he vihasivat minua, jatkaa Sakris. --
Siksi ei pidä heille sanoa.

-- Ei sanota! lupaa Mikko.

Taas hiljainen hetki.

Sakris katselee ympärilleen ... ja alkaa sitten puhua:

-- Katsos päälle vain tuossa tuota ovea! Se ei mene oikein kiinni ... en
ole huomannut sitä ennen. Minun täytyy remonteerata se. Minä teen ovet
lomatöinä. Ja tämä byggninki on vanha ... siksi eivät ikkunatkaan mene
kiinni niin kuin pitäisi. Minä korjaan nekin. Aivan ilmaiseksi ... näin
tuttavien kesken ... iltaisella, kun olen lakannut timraamasta koirille.
Jos te tahdotte. Sanokaa vaan tykö... Teettäisitte kokonaan uuden
huvilan!

-- Se tehdään! myöntää Mikko.

-- Jasoo? innostuu Sakris. -- Sitäpä minä juuri fundeeraan tässä. Tämä
on kaunis paikka. Niin, tämä on ... aivan kuin paradiisi.

Sakris huokaisee...

-- Jos minulla olisi tämmöinen paikka, jatkaa hän, -- silloin minä
vislaisin niin että Helsingissä kuultaisi. Tuo trekoori ... pensaat ja
kaikki! Niistä saisi rahaa, jos niitä hoitaisi. Ne täytyisi perkata ylös
ja panna kasvamaan. Minä teken sen ... illoilla, kun olen lakannut
pykäämästä koirille. Laitan koko trekoorin kuntoon. Ja rakennan sen
huvilan.

Sisällä pennut huutavat ... tuskin kuuluu keskustelijain ääntä. Mikko
menee kamariinsa. Siellä hän ärjähtelee, polkee jalkaa, läiskyttää
koirapiiskaa... Sakris odottaa portailla. Muistelee, että Nelma
tarvitseisi rahoja ... nyt kohta.

Sitten Mikko kantaa ulos kahta penikkaa, yhtä kummassakin kourassa.
Nakkaa ne portaitten viereen. Siinä ne, pienet ja vasta emosta erotetut
raukat, ryömiskelevät ja puskevat toisiaan. Sakris sanoo:

-- Ne ovat sievät kreatyyrit... Ja niin, tämä paikka täällä: minä viihty
niin hyvästi täällä... Otan urakalla sen uuden huvilan. Sanokaa vain
tykö!

Se urakka olikin Sakriksen uusi suunnitelma, josta hän oli Nelmalle
vihjaillut.

Minkälainen tuo huvila pitäisi tehdä? Sakris esittää, minkälainen ... ja
mille paikalle. Sen voisi alkaa jo heti ... kun koirakartano on saatu
pystyyn. On ehdottomasti paras rakentaa laudoista. Kukkelman rakentaisi
sen vähitellen. Tilaisi laudat, turvepehkut ... kaikki. Asuisi
Krokelbyssä ... ja kävisi täällä milloin miellyttäisi. Eihän sillä niin
kiirettä ... eikä urakan maksamisellakaan.

-- Kaunis ilma, sanoo Mikko. Mutta pitelee päätänsä.

-- Jaa ... rumilla ilmoilla voisin olla Krokelbyssä, vastaa Sakris. --
Ja mikä on raha? Kunhan kehittyneempi ihminen tulee maailmassa toimeen!
Minä: raha on turhuus... Ja kuulkaas: minulla on ollut täällä niin lysti
olla! Minulla on ollut täällä niin lysti...

Yhtäkkiä huudahtaa Sakris:

-- Niin lysti ... kuin olisin teidän ottopoika! Ja tädinkin ottopoika!

-- Ottopoika? ällistyy Mikko.

Sakris vahvistaa:

-- Niin, niin. Siltä se tuntuu... Ja tiedättekös mitä: tuntuu aivan kuin
me oltaisiin veljeksiä! Veljeksistä minä tykkäisin... Miksi ei koko
maailma saattaisi olla veljeksiä? Jokainen ... auttaisi jokaista... Minä
semmoisella, mitä minulla on ... ja toinen toisella. Työtä ei
maksettaisi, mutta se vaihdettaisiin rahaan ... niin kauan kuin
yhteiskunta on sillä tavalla järjestelty, että on rahaa eikä työtä voi
vielä vaihtaa vaatteisiin ja ruokaan. Eihän nykyään ole vielä se oikea
valtakunta tullut.

-- Ohoh! huudahti Mikko. -- Taidatte olla pieni polsu?

Mikko nauroi makeasti. Hän heilautti kättään:

-- Voi veliseni, älkäähän! Kun kommunisti rikastuu, tulee hänestä
porvari ... ja tuhat kertaa entistä ilkeämpi. Siinä se!

Sakris kiiruhtaa selittämään:

-- Jaa ... en minä sen tähden meinaa... Ja mitä tulee rahaan: ei vaan
saisi nylkeä toista ... vaan pitäisi ottaa sitä niin vähäisen kuin
mahdollista...

Nyt tuli täti ovelle ja kutsui sisarenpoikansa sisään... Kahville. Ja
sinne Mikko katosi.

Sakris odotteli.

Hetken päästä kantoi muori ulos kokonaisen laatikollisen koiranpentuja
... että Mikko saisi nukkua... Ja kutsui myöskin Sakrista kahville.
Sakris ihmetteli Mikon katoamista. Muori toisti, että hän nyt tosiaan
nukkui: häntä ei voisi herättää.

Sakris kysyi:

-- Kai hän sitten puhui jotain timraamisen jatkosta?

-- Ei hän mitään puhunut, vastasi muori.

-- No ... meillähän onkin sopimus ... että minä pykään sen ylös. Tulen
tänne huomisaamuna työhön.

Muori sanoi:

-- Tulkaa vaan ... mutta turha lienee tulla.

Mikko nukkui. Viimein lähti Sakris tallustelemaan takaisin Krokelbyhyn.
Hiukan levoton hän oli.

Mutta kun hän joutui kotiin, kuuli hän toki ilokseen, että Mimmi Byskata
muuttaisi heiltä ylihuomenna: sanoi saaneensa paikan Helsingissä.

-- Niinkö? Minkä paikan? kysyi Sakris. -- Minkämoiseen virkaan?

Mimmi tokaisi:

-- Kilometrikonttorissa.

-- Ahaa! huudahti Sakris. -- Landmeeterikonttorissa ... minä ymmärrän.
Minä ymmärrän kaikki!

-- Ylihallituksessa, niin juuri, vastasi Mimmi. -- Minulla on nyt
Helsingissä lokaalikin. Tulkaa siellä käymään, Kukkelman!

XXVI

Sitten odotti Sakris Mimmin lähtöä.

Itse hän ei saattanut Mimmiä kauemmaksi kuin raitiotien päähän: ei muka
joutanut. Mutta ystävällinen hän oli hänelle ... ja Nelmaa pyysi hän
toki ostamaan Mimmille kaupungista kukkia.

Seuraavana aamuna tallusteli Sakris jälleen Mikko Suomenvaaran kylään.
Sangen varhain, kukkojen laulaessa ... ehdittyään tuskin juoda kahvia,
jonka Nelma hänelle totisena ja unisena keitti. Usvat lainehtivat vielä
alangolla ... ja kuusikossa tuntui kylmältä.

Työasussaan kääpiö kulki, sääryksissään ja talvellinen lippahattu
päässä.

Aamuinen kosteus ja kylmyys toi hänelle jollakin tavoin mieleen
talvellisen konttailun.

Hän saapui pihisten ja ähkien perille. Aikoi mennä heti ottamaan
kirveensä ja sahansa eteisestä, jonne hän oli ne jättänyt, ja lähteä
työhön. Nuo työkalut olivatkin portailla. Hän mietti sitä seikkaa
hetkisen ... ja laskeutui sitten kirves toisessa ja saha toisessa
kädessä puutarhaan. Kohta jatkamaan työtä: silloin ei gulashi niinkään
peräytyisi!

Piti ensiksi kaataa uusi puu, leveälatvainen mänty. Sen latvus tekisi
varmasti kiusaa ennen kuin pääsisi toisten puiden oksain välitse.

Sakris otti nuoran, jonka avulla hän oli viivoittanut veistämiään
hirsiä, sitoi sen toiseen päähän sahan ja kirveen ja kapusi sitten
käsillään ja räpylöillään mäntyyn. Nuoralla veti hän perästään sahan ja
kirveen ylös. Nyt istui hän petäjässä hitaasti päätään käännellen ... ja
katsellen alas niin kuin varis, joka on pudottanut ruokapalansa. Alkoi
sitten katkoa esteleviä oksia.

Täti tuli ulos... Hän oli aina varhainen. Hän sanoi:

-- Mitäs Kukkelmanille kuuluu? Sielläkös te olette... Kas, tuoltahan
Ramperikin jo tulee!

-- Kekä tulee? kysyi Kukkelman.

-- Muudan Ramperi, jolle Mikko-herra antoi tämän urakan jatkamisen,
vastasi täti.

Sakris ällistyi. Mikä Ramperi? Ja oliko Mikko ottanut hänet tänne?

Samassa näki hän Strandbergin ... tunsi hänet. Suoraan metsästä, yli
säleaidan, harppasi pitkäjalkainen Gottfrid Strandberg paikalle, kantaen
kirvesmiehen laatikkoa. Hän pysähtyi tuokioksi, oli vaiti ... ja
huudahti sitten kovalla äänellään:

-- Hyvää huomenta, Kukkelman.

-- Hyvää huomenta, vastasi Sakris.

Tuli hiljaisuus.

-- Kaunis ilma! jatkoi Strandberg.

-- Jaa, niin, sanoi Sakris. -- Niin ... saapi nähdä, jaksaako se pitää
ylös sitä koko päivän.

Muori virkkoi:

-- No... Ramperi on hyvä ja tulee kahville ... ja voi sitten alkaa
hommansa. Kukkelman tulee kanssa kahville.

Strandberg nauroi Sakrikselle, joka oli puussa, ja sanoi:

-- Hm ... joutilaiden herrojen hommia: koiratarha. Tahtoi minua tänne
sitä rakentamaan... Ja minä tulin.

Tämä on siis totta, ajatteli Sakris.

Hän katseli vuoroin muoriin ja vuoroin Strandbergiin ... ylhäältä
männystä, jonka oksien välissä hän oli kuin mikäkin huuhkaja: näkyi
ainoastaan sekautunut tukka, suuri pää ja kiiluvat silmät. Sakris piteli
kiinni oksasta ja kuukotti etukumarassa. Ei virkkanut mitään. Mutta
hänen silmänsä säkenöivät.

Gottfrid Strandberg kertoi:

-- Tulin tänne toissa iltana... Minulta loppuivat rahat ... olin ne
ryypännyt. Enhän minä sen tähden tullut, että olisin Kukkelmanilta
karhunnut ... mutta muuten vain lystin vuoksi: pisti päähäni tänne
koipelehtia ... hankkia vielä lisää pirtua. Ja tarjota teillekin.
Silloin ... täällä tahtoivat työhön. Mitäs muuta...

Sakris hiukan huokasi.

-- Ei rahoilla kiirettä mitään, vakuutti Gottfrid Strandberg.

-- Ne ... ne kyllä saatte, sanoi Sakris. Ja alkoi laskeutua maahan...
Meni ammattitoverinsa kanssa kahville. Puhui siinä sitten vielä ...
kuinka hänen mielestään koirille oli rakennettava. Ja kysäisi lopulta,
paljonko Strandberg oli urakasta pyytänyt. Sanoi:

-- Liian halpa, ahhah! Minä olisin kyllä laskenut parisen tuhatta
kalliimmaksi. Te ette usko, kuinka kovat nämä stokit on timrata...

-- Ohoh ... ehkä ne menevät, naurahti Strandberg.

Mikko kuului jo lähteneen Heiluvein kanssa metsään.

Mitäpäs sitten: Sakris palasi työkaluineen Krokelbyhyn.

Niin, tyly on maailma. Entäpä sitten tuo Gottfrid Strandberg, jolta
Sakris sattui hiukan lainaamaan: heti hän nappasi palan toiselta ...
vaikka oli itse työmies.

Julkea mies, ajatteli Sakris. Ja hän oli oikeassa: paraikaa teki
Strandberg, nyt kun Sakris tallusteli kotiin, maalaistädille pilkallisia
ja sääliviä huomautuksia Kukkelmanista ... ja nosti sitten raskaan puun
keveästi veistopaikalle.

XXVII

Mutta eipä Kukkelmanilla ollut hätää. Ei tällä kertaa.

Kohtalo auttaa toki välistä köyhääkin, vaikkei täytä ihan tarkoin hänen
unelmiaan ... enempää kuin ihmisten yleensä.

Muutamien päivien kuluttua otettiin Sakris rakentamaan isonlaista
heinävajaa erään maatalon niitylle... Helppo siellä oli, kolmen muun
miehen toverina. Siinä tuli nyt työtä, vaikkei kovin pitkäaikaista. Se
työ oli kiireellistä; niittokoneet jo ratisivat heinäpelloilla yötä
päivää. Ruisrääkkä narisutteli. Heinäkuu oli hyvässä menossa.

Kaikki oli Sakriksen mielestä nyt oikein mukavalla tolalla. Ainoastaan
se ikävyys koitui hänelle tästä urakasta, että mamma täytyi jättää koko
päiväksi yksinään kotiin, koska työpaikkaan oli nytkin sievoinen matka.

Nelmalla oli Krokelbyssä ikävä.

Ikävä... Ja kummallista koko elämä...

Kun hän erosi Mimmistä, käänsi hän pienet kasvonsa poispäin ja
itkeskeli. Ystävätär lohdutteli häntä, että pian saattaa Nelma tulla
hänen luokseen kaupunkiin ... kun Mimmi saa lokaalinsa kuntoon.

Mutta nyt ei Mimmi ollut vielä ilmoittanut mitään..!

Nelma on melkein hyvillään, että Kukkelman viipyy kaiket päivät poissa.
Rampa on näet alkanut tulla Nelmalle häijymmäksikin.

Yksin on Nelma asunnossaan... Tuijottelee ikkunasta outoihin
maisemiin... Ruohottuneihin puutarhoihin, joissa korjataan marjoja,
missä niitä on päässyt kasvamaan... Ja tuonne järvettömälle alangolle,
joka alkaa pölyisen maantien takana. Tai tyttö hoitelee kukkaa ... ja
kuluttaa aikansa muuten miten voi: siistii yhtämittaa kamaria ...
koristelee seinät kuvakorteilla ja karamellipapereilla, joita hän
kiinnittää tapettiin neuloilla ja liisterillä. Korjailee vaatteita,
omiaan ja Sakriksen. Sitten nekin tulevat korjatuiksi... Eikä nyt ole
varaa ostaa uusia leninkejä.

Ensin oli Nelma käynyt yksinään vieraisillakin, kivimies Bergmanin
vaimon ja erään toisen, äsken taloon muuttaneen työläisperheen luona.
Mutta kun huomasi, että siellä tehtiin hänestä salaa pilkkaa, moisesta
ramman ja kyttyrän morsiamesta, jopa pisteltiin ja paneteltiinkin häntä,
niin jättäytyi hän aivan yksin. Mokomatkin moittijat: heissä oli naisia
ja miehiä, jotka kuuluivat elävän yhdessä mikä sen tai sen pojan taikka
tytön tahi punakaartilaisen elävän lesken kanssa. Mutta toista oltiin
valmiit parjaamaan. Ja se oli Sakriksen syytä: tietysti oli hän kertonut
noille vieraille heidän keskinäisiä salaisuuksiaan. Yhä enemmän karttoi
Nelma Sakriksen hyväilyjä, kun kääpiö tuli illalla kotiin.

Miten olikaan Nelma tänne joutunut!

Olisipa hän saanut luokseen edes tyttösensä.

Siitä asiasta ei hän vielä hiiskunut Kukkelmanille. Toinen olisi voinut
ajaa hänet pois ... eikä Nelmalla nyt ollut paikkaa, minne mennä.
Mimmikään ei kirjoittanut hänelle mitään.

Entäpä jos Kukkelman olisi ollut edelleen hyvä, vaikkapa olikin
säälittävä ja inhottava! Mutta minkälaiseksi hän olikaan muuttunut! Kun
hän löntysteli läähättäen ja pihisten kamariin ... löyhkäten hieltä ja
lialta: varsinkin löyhki hänen tukkansa, jota hän ei suostunut millään
ehdolla lyhentämään ... eikä jaksanut aina sitä pitää puhtaana, vaikkapa
olikin tuota kuontaloa peilin edessä kampaavinaan ... löyhki ilkeästi
kuin minkä vahtikoiran karva ... niin, kun hän löntysteli kamariin,
alkoi hän kohta, parhaiksi loikomaan ruvettuaan, kiusata Nelmaa pitkillä
saarnoilla, ja opetuksilla. Vuokraa aiottiin taas syksyllä korottaa.
Siksi sanoi rampa, että Nelman piti kovasti säästää. Puita ei saisi enää
kuljettaa kunnan metsästä: sinne oli asetettu vartijoita... Nelman
täytyi säästää risujakin.

Kukkelman vei Ramperille takaisin velkansa. Ja siitä asti, päästen
velanmaksua kootessaan säästämisen makuun, pakotti Sakris heidät,
säästämishalusta ja puutteenkin vuoksi, syömään melkein pelkästään
leipää ja perunoita, joita kasteltiin margariiniin. Tämä uusi voi oli
Nelmasta iljetys ... ja Sakris tyrkytteli sitä hänelle kiusallaan.
Silakoitakaan eivät he ostaneet kuin harvoin: nekin olivat kallistuneet.
Sakris käski säästämään... Ja ruokapöydässä hän puhui, että oli kuullut
porvarillisten väittävän nykyaikaisten työmiesten halveksivan silakoita:
parempia kaloja heille piti muka olla ... aina vain herkkuja... Hm,
pienet herkkupäivät olivat Sakrikselta pian menneet...

Nyt hän koetti kerätä omaa tupaa varten ... ja narisi alinomaa.

Niin meni pari viikkoa. Ja Kukkelmanin työ jälleen loppui: heinävaja
tuli valmiiksi. Nytpä hän nurisi entistä enemmän.

Kerran osti Nelma itselleen vaihteeksi oikein lihaa. Sakris saarnaamaan,
että liha on epäterveellistä ... myrkkyä ihmisruumiille! Ainoastaan
alussa hän oli suvainnut Nelman syödä sellaista ... viattomia elukoita.
Mutta viimein oli muka tullut aika totuttaa Nelma siltä tavalta pois.
Oli aika syödä tästä alkaen kehittyneemmän ihmisen ravintoa. Jopa
pitäisi ruveta paastoamaankin ... Sakriksen nimittäin. Siten sulaisi
hänen kyttyränsä, ja sääret paranisivat lopullisesti. Sen Kukkelman
tiesi: hän uskoi sen..! Eikä parin viikon syömättömyys tekisi
Nelmallekaan pahaa.

Siitä vasta kiusa tarttui, kun rampa oli kaiket päivät kotona ja
joutavana. Puhui ja saarnasi. Eikä käynyt enää edes ostoksilla ... saati
sitten kantoi vettä taikka pienenteli risuja. Ei, Nelman vuoteessa hän
kellotteli ... ja puhui säästämisestä ja paastosta ja margariinista,
mikä oli muka oikeaa kasvisruokaa. Kalaa oli turhuus toivoa: sekin oli
elävä olento, jota oli rikos tappaa. Mutta voi, joka ei lähde eläimestä,
nimittäin margariini, on puhtaasta puunmaidosta valmistettua: jonkin
ulkomaalaisen puun rungosta tihkuu nimittäin sellaista makeaa ja
syötävää maitoa...

Erään kerran hiiskahti Sakris vielä sitten aikeistaan rakentaa heille
tupanen. Muuten saarnasi aina ... kummallisia ja joutavia loruja.

Ja sitten sai hän jälleen työtä. Tosin ainoastaan pienen tällä kertaa.
Mutta hyvä sekin. Siitä voi ottaa sellaiset rahat, että ne riittävät
pahimpiin reikiin. Työ oli näet ilkeä ja vaikeakin. Kukkelmania tultiin
noutamaan erääseen huvilaan hautaamaan kissaa. Kissa oli kuollut huvilan
aidan viereen, ison halkopinon alle, lähelle lehtimajaa, jossa
herrasväellä oli tapana juoda iltakahvinsa. Sakriksen täytyi nyt purkaa
sievoinen osa korkeaa pinoa ... ja kantaa sitten kiusallinen vainaja
lapion terällä jonnekin suohon ja upottaa se sinne.

Kun Sakris niinä kahtena päivänä, joina hän tätä työtä teki, palasi
kotiin, luulotteli Nelma hänen haisevan paitsi jahtikoiralta myöskin
siltä kissalta.

Ja sitten räätälöi Kukkelman housut jollekin kylänpojalle... Ja nikkaroi
kauppiaalle ikkunankehiä...

Näin oli aika mennyt... Oli tullut elokuu. Ja alkoi sataa.

Kukkelman pysytteli mieluimmin sisällä: hän rupesi valittamaan, että
hänen raajoissaan tuntui jäykistystä ... niiden ytimissä muka sahattiin,
porattiin ja jyrsittiin. Keveintä oli nyt maata lavitsalla ... ja syödä
pelkkää puuroa.

Jo ennen oli Nelma kuullut ihmisiltä, että Sakris kulki talvella
nelinkontin!

Miten voisi enää hänen kanssaan näyttäytyä ... jos niin kävisi?

Nyt Kukkelman syytteli huonontumisestaan sitä, että hän oli Nelman ja
Mimmi Byskatan mieliksi syönyt kevät-kesällä makkaroitakin. Narisi ...
vuoteella kellottaen. Nelman täytyi riisua häneltä säärykset ja kengät
jalasta ja peittää hänet ... siihen saarnaamaan ... ja kehumaan olevansa
Rasputiini. Nelma joutui tästä lähtien yöksi permannolle. Yöllä
Kukkelman pihisi ja sihisi. Hänen kurjasta kurkustaan kävi hengitys
vingahdellen kuin pyypilli. Ja miehen pitkästä tukasta tuntui omituinen
haju aina kamarin toiseen nurkkaan asti.

Nelma ei saanut unta. Hän kääntelehti siinä... Ja ajatteli pientä
tyttöään. Joskus tuli sellainen kaipaus, että hän itki.

Illat alkoivat yhä enemmän hämärtyä.

Mimmi ei vastannut vieläkään mitään, vaikka Nelma oli hänelle
kirjoittanut. Pitäisi mennä kaupunkiin tapaamaan Mimmiä. Mutta Kukkelman
tuntui olevan äkäinen sellaisista juoksuista.

Ääneensä itki Nelma yksinään pimeässä.

Kerran heräsi Sakris Nelman itkuun. Hän nosti päätänsä ja kysyi:

-- Etkö sinä ole nukussa?

Nelma nyyhkytti:

-- En.

Sakris kysyi:

-- Miksi vuoksi sinä itket?

Nelma ei vastannut.

Rampa kömpi, käsillään huonekaluihin nojaillen, sitä vaaleampaa paikkaa
kohti, jonka hän huomasi Nelmaksi... Kosketteli isoilla kourillaan
Nelmaa. Ja kysyi uudestaan, vihaisesti:

-- Miksi sinä itket? Miksi et anna minun maata?

Nelma ei vastannut, vaan itki.

Sakris ojenteli kouriaan. Kaikkeen maailmassa tottuu. Nelma oli kuin
sadun tyttö, jota kummallinen ja ilkeä peikko hyväili vankinaan.

XXVIII

Nelma istui yksin ikkunan luona. Hän ei tuijottanut ulos, vaan
itseensä...

Tyttö oli harmistunut itselleen ... ja hermostunut.

Hänelle oli nyt käynyt samoin kuin sen herrasmiehen kanssa.

Eikö hän ollenkaan pääsisi pois häijyn ramman luota?

Kukkelman oli nykyään työssä täällä merenrannalla. Oli joutunut oikeinpa
jonkinlaiseksi pomoksi. Tuonne metsäiseen laaksoon, melkoisen etäälle
Krokelbystä, rakennettiin nimittäin työväenparakkeja asuntopulan
lievittämiseksi. Itse rakennustoimeen ei rampa saattanut pyrkiäkään:
matka laaksoon oli liian pitkä ... ja sinne olikin jo hankittu muut
kirvesmiehet. Mutta täällä merenlahdessa kellui suuri lautta hirsiä,
jotka vedettiin sitten hevosella metsään ja tulevaan kylään. Parvi
naisia oli otettu kiskomaan hirsiä rantaäyräille ... ja Kukkelman
merkitsemään vedestä nostettuja tukkeja kirjaan ... ja muutenkin ikään
kuin johtelemaan työtä.

Sataa hiljalleen, tihruaa...

Kukkelman tahtoo akkoja, jotka värisevät ja juttelevat keskenään,
tarttumaan työhön. Hän heiluttelee pitkiä käsiään ja huudahtaa:

-- No, remmiin nyt. Täytyy koettaa. Kyllä se menee.

Akat eivät ole millänsäkään.

Kukkelmanin on pakko itsensä näyttää esimerkkiä. Hän iskee pakransa
hirren päähän ... ja alkaa vetää. Ärähtelee:

-- Nyt ... tulkaa! Haalatkaa mukana ... tuolta puoshakan päästä. Hii-op!

Muutamia ämmiä tarttuu pakran varteen. Sakris ja he vetävät jonossa.

Vetävät tuokion. Kolme, neljä liukasta tukkia nousee maalle.

Yhtäkkiä irtautuu pakran väkä puusta. Sakris ja akkajono lentävät
seljälleen. Hän kellii maassa.

Siinä naureskellaan, seisotaan.

Ja sitten akat tekevät rammalle oikein kiusaa: jättävät vetämisen
kokonaan hänen varaansa ... ovat itse vetävinään, mutta eivät vedä.
Sakris ähisee ja ähkii... Eipä solukaan limainen petäjä maalle.

Tai pakra irtautuu uudestaan, ja Kukkelman kaatuu taaksepäin, heiluva
pakra käsissään. Siinä hän kellottelee kivien välissä rannalla ...
sattuikin sellaiseen kuoppaan. Naiset nauravat. Joku huutaa:

-- Niin liikuttaa jalkojaan kuin turilas!

Toinen:

-- Nouse pois, kilpikonna!

Sakris harmistuu. Hänen naamansa on kelmeä ja vihreä. Häntä väsyttää.
Jalatkin ovat jälleen sellaiset ... ja hartioissa on särkyä. Hänen
huulensa värisevät ... ja suu vääntyy viistoon. Hän huutaa:

-- Akkat, teidän täytyy tottele! Jos minä suutun ... syön ylös teidät!

Mutta sitten hän on vaiti. Kädet herpoavat ja riippuvat pitkin kupeita.
Hänkin asettuu istumaan. Katselee jörösti eteensä.

Ei hän jaksanut kiskoa näitä raskaita ja märkiä hirsiä. Oli koettanut
olla itse sitä tekemättä ... ja teettää akoilla. Silloin akat
suuttuivat...

Nyt antaa hän heidän laiskotella. Jopa yhtyy itsekin heihin ...
puhuakseen heidän kanssaan politiikkaa. Ja katso: hänet hyväksytään. Hän
saa puhella ja loistaa!

Mutta kun tarkastaja tulee, haukuskelee hän koko laumaa ja Kukkelmania.

Eräänä päivänä kuulee Kukkelman, että nähtävästi otetaan piakkoin uusi
mies hänen paikalleen tänne rannallekin. Siitä hän on hyvin ärtyisä.

Nelma on ostanut sinä päivänä itselleen uudet kengät, käydessään
puodissa asioilla. Ei malttanut olla niitä ostamatta: kauniit ja
uusimuotiset! Vaikka entiset vielä olivatkin kohtalaisessa kunnossa ...
niin nämä keltaiset ja korkeavartiset nauhakengät ... niin kuin on
monilla muillakin naisilla! Siis hän osti ne kengät ... tällaisena
aikana.

Sakris tulee illalla kotiin ja huomaa Nelman uudet jalkineet. Ensin ei
hän virka mitään. Ei hetkeen: kipristelee vain silmiään makuulavalla.
Saa siihen iltakahvia ... ja Nelma riisuu häneltä märät vaatteet. Nyt se
on tehty ... ja rampa kellii peittojen alla. Silloin alkaa Kukkelman
yhtäkkiä puhua Nelmalle pahoistahengistä. Piruista, joita lentelee,
kiertelee ja suhisee kaikkialla ... tuolla ilmassa, siellä ja täällä.
Mitkä pahathenget? Niin niin ... eikö Nelma niitä näe? Niitä on
monenlaisia.

Sakris nousee puoleksi istualleen. Kyyröttää lavan reunalla, väärä jalka
lattialle riipuksissa ... ojentelee ilmaa kohti kättään ja katselee
valkeina pyörähtelevin silmäluomin laipion nurkkauksiin. Silmissä
välähtelee tylysti. Jälleen hän puhuu. Näkeekö hän tosiaan kamarissa
piruja? Sakris selittää asian:

-- Semmoiset pirut vartioivat ilmassa ... tahtovat teketä sinulle
pahaa... Kuule, Nelma!

Kyttyrän etusormi nousee varoittavasti pystyyn. Hän sanoo:

-- Aina, kun ihmisellä on halu antaa vetää itsensä kiusaukseen, silloin
pirut aktaavat päälle... Iskevät itsensä ihmiseen kiinni ... ja
pistelevät häntä ... ja kuiskuttaa hänen korvaansa houkutussanat.
Varsinkin naisen korvaan. Sillä tavalla sinäkin annat houkuttaa
itsesi...

Sakris opettaa:

-- Katso minun päälle: minä olen ilman vaatimuksia! Elän puuron ja
perunain kanssa ... ja saan tehdä työtä. Mutta naiset..! Tiedätkö sinä,
että naiset ovat ... harakat!

Mitä Sakris oikeastaan tarkoitti? Kauan jauhoi hän nyt piruistaan ...
niin että Nelmaa alkoi oikein pelottaa. Todellako tuo kummitus näki
henkiä ilmassa ja kamarin katossa? Niin se nyt yhä vain kuvaili
paholaistensa erilaisia muotoja: toisilla oli häntä ... toisilla ei sitä
ollut, eräillä oli sorkat ja sarvetkin: jokainen sarvi edusti erikoista
pahetta. Ja muutamalla pirulla oli seitsemänkin sarvea: kun se puski
jollakin sarvellaan, tarttui ihmiseen juuri siinä sarvessa piilevä paha.
Näitä sarvia nimitti Sakris pahuuden runsaudensarviksi.

Lopulta sanoi rampa, Nelmaa kiusattuaan, että nyt oli Nelma antanut
turhuuden paholaisen vietellä itsensä:

-- Tuo kenkä tuossa!... Uusi kenkä! Näytelläksesi sellaista ... fiini!

Siinä se nyt oli asia! Mutta Sakriksen jankutus ei silti loppunut... Ja
hänen silmänsä kiiluivat pahasti.

Yöllä tyttö jälleen itki. Nousi joskus istumaan ja heittäytyi takaisin
vaatekasalleen. Voihki kiukuissaankin.

Rampa ei myöskään nukkunut: hän oli huolestunut, mistä saisi jälleen
pientä työtä. Nyt hän tiukkasi:

-- Ei saa itketä!

Yhtäkkiä johtui ramman mieleen jotain sellaista, mitä hän oli jo eräitä
kertoja yksinään ihmetellyt. Sen vuoksi hän kysyi uudestaan:

-- Miksi sinä itket tällä viisiin?... Sano tykö vaan ... sano!

Hän antoi itsensä solua lattialle ... ja kömpi Nelmaa silittelemään...

-- He, he, jos asia on sillä viisiin, naurahti hän, -- niin ei meillä
ole mitään hätää. Ei mitään..! Taikka pannaan poika byggmestarin oppiin
... minulle... Hän saa tulla minun kanssa pykäämään ylös. Sitäkö sinä
itkit? No ... saat sinä kyllä pitää nuo kengät.

Nelma myönsi. Mutta kääpiön leikinlaskulle ja häkättävälle naurulle ei
hän nauranut. Viimein sanoi hän vimmoissaan:

-- Mihin minä joudun! Kun on jo entinen!

Mitä tyttö nyt tarkoitti?

Entinenkö?

Kukkelman kysyi:

-- Mikä se on? Entinen? Vastaa minulle..! Onko jotain... Onko? Vastaa
... poikako?

Tyttö nyyhki.

Rampa tiukkasi jälleen:

-- Mikä? Suuriko? Ja kenen se on? Meidänkö?

Nelma naurahti. Hänellä oli tyttö ... kunnalliskodissa.

Kukkelman istui ällistelevin silmin maassa. Jos sähkö olisi palanut,
olisi Nelma nähnyt hänen katselevan suu auki. Niin, hän oli kuin
pilvistä pudonnut.

Siinä nyt oli ... hänen Nelmansa..!

Se ... viaton tyttö.

Sellaisesta olivat ennustukset hänelle puhuneet. Povarirouva... Ja unet.

Sakriksen päässä vilahti kiukku povarirouvaa kohtaan.

Sitten Sakris palasi vaiti sänkyyn.

Nuorta ja verratonta oli hän keväällä ajatellut. Tirkistellyt tuohon
Julian kuvaan seinällä. Ja nyt: tytöllä oli tyttö. Tyttö ei ollutkaan
tyttö!

Rampa tunsi olevansa petetty.

Jopa kihlatkin oli hän Nelmalle ostanut, nuo hänelle itselleen niin
narrilliset vehkeet. Ja sitten vasta oli Nelma...

Ja kenenkä se tyttö sitten oli?

Ehkäpä jonkun gulashin... Sellaisten herrasmiesten seuraan ryntäsi Nelma
juhannuksenakin Kyläsaarella.

Taikka ... upseerien! Sotilaitten! Niistä ihmistentappajista naiset
pitävät: niillä on harakankoristeita.

Kyttyräselkä oli nukkuvinaan. Nelmakaan ei nukkunut.

Rampa ajatteli, että olisikohan tämä uusikaan hänen...

Ja pitikö Sakriksen tässä ruveta vielä toisen isäksi ... varmasti
vieraan. Jopa tytön isäksi: märkänenäisen naisenalun..?

Niin meni se yö. Rammalla oli tosiaan nyt huolta. Siksi oli hän
seuraavanakin päivänä ärtynyt. Usutti Nelman kimppuun senkin
viisikymmentä erilaatuista paholaista, joilla kaikilla oli omat
paheenpiikkinsä ... ja muutamilla ryntäät koristetut sotamiesten
kiiltävillä poleteilla ja napeilla. Ymmärrettävä epätieto ja huoli
lisäsivät Sakriksen häijyyttä.

Hänen teki jo mieli ottaa Nelmalta kukkaronsakin pois.

Niin, Romeon ja Julian ajat olivat menneet.

XXIX

Omin lupinsa lähti Nelma viimein kaupunkiin.

Hän on nyt käymässä Mimmi Byskatan luona.

On keskipäivä. Kukkelman jäi rannalle vetämään akkojen kanssa hirsiä
maalle. Siitä Nelma vähän välittää, ettei kummitus saa kotona ruokaa,
kun hän menee tavoittamaan päivällistään. Tyttö ei edes ilmoittanut
lähdöstään tuolle kämpyrälle.

Mimmi on ollut täällä kolme viikkoa. Sitä ennen tehnyt turneen
maaseudulle. Muudan halkogulashi häntä elättää, paksu ja hölmö
savolainen, Nalikkaneuvokseksi haukuttu.

Mutta miksi ei Mimmi ole käynyt Nelman luona?

Nelma alkaa jo käsittää jotain ... hyvin heikosti, mutta kuitenkin.
Ellei hän oikein vieläkään tiedä, mikä on hyvä tai paha, niin hän
aavistaa toki jo, etteivät vaarat ole hauskoja.

Sillaikaa kun Mimmi kehuskelee elämäänsä ja näyttelee huoneistoaan,
keittiötä ja kolmea huonetta ... yhdessä on vuokralainen ... huoneistoa,
jonka tuo naisille antelias nalikkaneuvos on hänelle varustanut ...
sillaikaa aprikoi Nelma omaa huoltaan. Mimmillä on salissa komea
kuvastin, josta Mimmi näkee itsensä kokonaan, ja vieterisänky ... samoin
salissa ... ja punainen plyyshisohva ja erikoisella pöydällä suuri
porsliinivaasi: sen on Mimmi itse maalannut. Ja vielä on ruokahuone
näkemättä... Ruokasalissa asuu Poju. Ja on kaikki, kaikki mukavuudet.
Mimmi odottaa nyt illalla vieraita. Nalikkaneuvos on kotonaan maalla.

Poju juoksee tällä välin saliin ja äiti täyttää hänen suunsa
karamelleilla ja suudelmilla.

Nelma valittaa Kukkelmanin häijyyttä... Silloin Mimmi kehoittaa häntä
tulemaan heti kaupunkiin: auttamaan Mimmiä kaikenlaisissa askareissa,
joita on taloudessa. Ja seuralaiseksi ja ystävättäreksi Mimmi tahtoo
Nelmaa itselleen... Sellainen on rikollisten tapa: kuta peljättävämpää,
sitä yksinäisempää... Morfiinisairaskin etsii itselleen nautintoveikon
ja koettaa maksaa hänen myrkytyksensä.

Mutta Nelma ei ole paha, jos ei vielä hyväkään. Hän jo ajattelee
asioita.

Mimmi Byskata surkuttelee, että hän tuli neuvoneeksi Nelmaa tuon
sammakon pariin. Mutta nyt jättäisi Nelma kapsäkin. Miksi hän menisi
enää sen vääräkoipisen hämähäkin kynsiin? Kukkelmanille ei tarvitsisi
erotessa näyttää edes pitkää nenää.

Sitten nuori tyttö itkee surkeudesta, vimmasta ja häpeästä. Kuinka?
Tuolleko kilpikonnalleko Nelma olisi..? Tuolle karvatukulle? Sitä ei
Mimmi jaksanut edes kuvitella ... ei milloinkaan! Ei ainakaan kuvitella,
että Nelma ... jos olisi ollutkin sen peikon kanssa! Mutta ei silti
mitään hätää. Siihenkin Mimmi Rumfeltilla on neuvonsa. Nelman pitää vain
totella, ja nopeasti. Täällä Lapinlahden puolella asuu eräs paha hyvä
akka. Pitkä ja musta. Ääni karhea kuin variksen. Se puhuu vain
ammatistaan. Puoskari. Se oli auttanut Mimmiä. Mihin Mimmi muuten
olisikaan joutunut..? Jopa monia rouva-parkojakin, joilla ei ole varaa,
on se auttanut... Kun kaikki olisi ohitse, muuttaisi Nelma Krokelbystä
vakinaisesti Mimmin toveriksi. Ikään kuin pestinä lahjoitti ystävätär
Nelmalle melkein uuden silkkipuseron, josta näppärä Nelma voisi
pienentää itselleen oikein fiinin.

Tyttö tuli hyvin myöhään illalla Krokelbyhyn takaisin. Mutta Sakrispa ei
laskenutkaan häntä sisään. Ei pitkään aikaan: antoi jyskyttää ovea ...
oli itse vaiti kamarissa.

Viimein kuului Nelma tiedustelevan eteisessä, oliko Kukkelman kotona.
Silloin vasta avasi Sakris oven.

Rampa kyyrötti keinutuolissaan salaperäisen näköisenä. Ei virkkanut
mitään.

Epäluulo ja huoli kaiveli hänen sydäntään. Hän muisteli juhannusyötä ...
ja hänen teki mielensä kostaa.

Siinä alkoi hän kiukutella, ettei hän ollut saanut kahvia eikä ruokaa
koko päivänä. Miksi ei Sakris sitten itse ollut keittänyt. Mitä? Sehän
on naisten asia ... keittäminen... Heidän velvollisuutensa.

Sakris kysyi:

-- Missä frouva nyt on käynyt?

Nelma ei vastannut... Ramman silmät kiiluivat. Hänen kasvonsa näyttivät
kelmenevän. Hän haukkui epämääräisin sanoin Nelmaa ... kuljeksijaksi,
yölepakoksi. Ja viimein vaati hän tiukasti tietää, missä Nelma
oikeastaan oli käynyt.

Tyttö aikoi jo näyttää Sakrikselle Mimmin antaman puseron, joka oli
mytyssä tuolilla. Silloin Sakris luisui alas keinumasta ja avasi
riuhtoen tuon mytyn. Vai Byskatalta Nelma oli tämän saanut! Missä se
aatelisfröökinä sitten asui? Nelma ilmoitti osoitteen. Hyvä on; Sakris
koetti painaa sen muistiinsa.

Mimmin luona siis Nelma..! Sellaisen ... kelvottoman. Sakris epäili.
Yhtäkkiä hän tiuskasi:

-- Sotamiesten kanssa sinä olet ollut!... Kävelemässä ...
Esplanaadilla...

Hän jatkoi uhkaavasti:

-- Sotamiesten flikka sinä olet!

Ruokaa ei rampa tahtonut: kun ei kerran ollut saanut aikanaan, niin...
Hän oli suunnattoman itsepäinen. Tyhjin vatsoin vetäytyi hän makuulle.
Nälkäänsä hän ei paljoa muistanut. Mutta vielä soluttautui maahan ... ja
meni kaivelemaan Nelman vaatteita. Löysi kukkaronsa. Katsoi, oliko
siihen tullut lisää rahoja. Melkein entinen määrä siinä oli...
Kummallista! Minnekähän Nelma oli pannut ansionsa, jos oli niitä
kaupungissa saanut? Ehkä ostanut tuon puseron?

Nelma makasi nurkassa, kasvot pielusta vasten. Hän itki. Sähkö paloi
yhä, koleassa ja ummehtuneessa kamarissa, koska tulta ei oltu poltettu
tänä iltana uunissa. Ulkona oli pilkkosen pimeää. Sade porisi ja helisti
vesikourua. Annansilmästä tipahti lattialle ruskettunut kukka.

Nelman itku oli voihkinaa. Rampa kohottausi pitkien käsivarsiensa
varaan, hän huusi:

-- Suu kiinni siellä! Miksi nainen ulvoo?

Ja kuitenkin tuntui kyttyräseljän sydämessä sääliä. Silti ei kiukku
siitä sammunut. Epäilys kiusasi. Olihan Nelma kertonut, että hänen
äitinsäkin oli ollut sellainen... Ehkä siis Nelma itsekin... Ja tietysti
hän oli sellainen!

Sääli taisteli rammassa ilkeyttä vastaan. Jälleen lähti Sakris Nelman
luokse, käsillään tasapainoa pidellen; hänen jalkansa olivat kovin arat.
Hän lähestyi tukka kasvoilla. Työnsi tukkansa ohimoille... Isot kourat
ojentuivat. Nelma ei sysännyt pois tahmaista kättä, joka kosketti hänen
olkapäähänsä.

-- Miksi ulvot? Sano nyt minulle! pyysi Sakris.

Tyttö uikahti vihastuneella ja epätoivoisella äänellä:

-- Mihinkä minä sen panen? Tämän uuden! Minä menen järveen!

-- Tarkoitat, mereen, sanoi Sakris. Sitten hän oli vaiti ... ei tiennyt,
mitä tehdä.

Niin, minnekäpä itse vaivainen rampa sen panisi? Aika oli kallis ... ja
työttömyys kuului lisääntyvän.

Sakris oli polvillaan Nelman vieressä. Hänen kouransa hapuilivat tytön
hartioita ikään kuin niitä silitellen.

Nelma odotti. Mieluummin olisi hän elänyt vaikka Sakriksen kanssa
kuin... Jos Sakris olisi ollut edes siivo.

Se hirveä akka...

Sakris sanoi kyllä:

-- Älähän niin... Älä semmoisessa hädässä...

Mutta tukea ei hän tytölle tarjonnut.

Eikä Nelma sitten enää selitellyt. Hän tukehdutti itkunsa, painoi suunsa
pielusta vasten. Ainoastaan hänen selkänsä hytki. Pukimissaan hän yhä
makasi.

Rampa jätti hänet siihen ja meni sänkyyn. Mutta hän ei nukkunut.
Epäluulossaan ajatteli hän:

Se vielä menisi, jos se olisi hänen oma vekaransa. Mutta Nelmahan
saattoi pettää häntä...

Pitäisi mennä povarin luo antamaan ennustaa, miten oli asianlaita...

Mutta povarikin pettäisi ... jälleen.

Tällainen oli Kukkelmanista hävytöntä! Miksi tämä vääryys hänelle ...
Sakrikselle, joka oli aina saanut kärsiä?

Aina kärsiä ... ollut kipeäselkäinen ja rampa ... pienestä saakka... Ja
saanut kestää vääryyttäkin, pahojen ihmisten julkeutta... Ja muuta...

Sinä yönä Sakris alkoi taas miettiä kohtaloaan.

Miettiä ... ja kirota syntymistään. Syntymistään ... ja kelvotonta
äitiään ... naista.

Tuli uusi päivä. Sakris paloi halusta mennä kertomaan asiaansa
jonnekin... Naapureille. Esimerkiksi kivimies Bergmanille, joka asui yhä
ullakkotötterössä. Hädässä ja neuvoton hän oli, raukka; sellainen juoni
häntä uhkasi: joutua vastaamaan ehkä muiden tekosista. Mutta sitten hän
epäili tulevansa nauretuksi ... ja jätti sen aikeen. Puoleen päivään hän
nyt makasi peitteissään, ei mennyt työhön. Aprikoi ratkaisua ... ja
epäili Nelmaa. Illalla vasta, kun hämärä oli verhonnut huvilakylän polut
ja tiet, hän aikoi muka työhön. Oli sumuista ja sateista. Mitäpä nyt
enää työhön? Työpäivä oli jo loppunut. Sakris kuljeskeli siellä täällä
kylässä, pimeillä poluilla, jonne sähkölamppujen valo pihlajien ja
kuusten välistä valtatieltä tuskin pääsi kiilumaan.

Minkälainen olikaan kohtalo Kukkelmanille!

Kotona kertoi hänelle Nelma, itkemättä ja halveksien ja kuitenkin ikään
kuin säälitellen, minkä neuvon Mimmi Byskata oli hänelle antanut.

Sellainen kuului olevan välistä vaarallistakin.

Rampa aprikoi, haroi tukkaansa... Hän ähkäili ja pihisi. Vaarallista!
Mutta ... mitäpä hän voi ... tässä köyhyydessä? Neljän päivän kuluttua
kuului loppuvan myöskin se hirsien maalle onkiminen.

Ramman täytyi suostua.

Hän sanoi kyllä luulevansa, että jotkin pirut kiusasivat häntä.

Mutta vielä tarvitsi Nelma rahaa tuolle kauhealle akalle. Nelmalla ei
ollut muuta kuin kaksikymmentä markkaa. Rampa huokaili ... ja lupasi
hankkia rahat. Mutta mistä kummasta hän ne saisi? Aivan totuuden
mukaisesti ei tästä hirsien numeroimisesta ja onkimisesta lähtisi enää
paljoakaan ... ja nekin vähät menisivät ruokaan ja kahvi-kultaan.
Pitäisi viedä jotain Helsinkiin panttikonttoriin ... ehkä piilu ja sahat
ja höylät ... ja muut rakennusmestarin työkalut. Sen tekisi Sakris ...
oikein kernaasti.

Mutta Sanelma Kinnusellakin oli keinonsa. Hän sanoi:

-- Viedään sormus sinne.

-- Sormus?... Naimasormus? toisti rampa.

-- Niin. Minkäpä sille mahtaa, vastasi Nelma.

Ja seuraavana päivänä rampa pukeutui pyhäisiinsä ja lähti Helsinkiin.
Vei kaniin kultasensa sormuksen.

XXX

Sanelma Kinnunen palasi Helsingistä Lapinlahden akan luota. Hän oli
kovin kalpea. Sakriksen mielestä niin kuin kynttilä. Hän oli sairas...
Sakris sijoitti hänet vuoteeseen. Siinä Nelma lepäsi... Hiki pisaroi
hänen pienellä otsallaan.

Nyt ei Nelma jaksanut kantaa edes halkosylystä sisään. Ramman täytyi
häntä auttaa. Työkin oli Kukkelmanilta jälleen loppunut.

Kukkelman ajatteli sitä mustaa ja karkeaa akkaa, josta Nelma hänelle
tässä kertoi. Ja kun hän sitä ajatteli, heräsi hänen mielessään ikään
kuin salaperäinen kauhu. Tuntui kuin jotain mustaa olisi ylhäältä
laskeutunut hänen päällensä ... jotain sellaista, joka tahtoi hänet
rusentaa ja tukehduttaa.

Tyttö voihki; haparoi sormillaan kellertävää tukkaansa. Sakris istui
lähellä ja silitteli hiljaa sitä kosteaa, ohimoilta kiharaa tukkaa.
Tyttö pelkäsi nyt jäävänsä kituvaksi koko iäkseen. Sellainen se Mimmin
hyvä akka oli.

Rampa ei hiiskahtanut mitään... Hän istui yhä maassa, jalkaterät
ristissä allaan, hiukset riipuksissa...

Tuokio ... ja hän sysäsi kouransa povelleen ja kaiveli rintaansa: tuntui
näet siltä kuin hänen rinnassaankin olisi ollut jokin kasvannainen ...
samoin kuin kyttyrä seljässä. Mutta tämä muhku oli sisällä eikä
pinnassa. Ja sitä alkoi särkeä ja kivistää paljon pahemmin kuin
hartioille kasaantunutta; se pyrki puskemaan ulos, mutta ei päässyt.
Sitä pakotti kuin jonkinlaista syöpää. Hän ei virkkanut mitään. Hän vain
ähkäili itsekseen... Katseli salaa Nelmaa.

Hän oli tehnyt Nelmalle pahaa.

Niin, tuntui kuin hän olisi tehnyt jonkin rikoksen.

Meni päiviä. Nelma toipui. Silloin oli rammasta kuin olisi se musta,
joka laskeutui hänen päällensä, nyt hiukan kohonnut: tuo raskas käsi...
Jostakin hyvin korkealta ja hyvin pimeästä oli se hänen päälleen
pusertunut...

Mutta sitten Nelma jälleen sanoi, että musta akka oli hänet pilannut.

Niin hän sanoi, ja rampa näki käden jälleen selvempänä. Se oli kuin
jättiläisen kämmen. Se painui alas ... ja litisti häntä. Sakris supisi
ikään kuin itsekseen:

-- Katti leikkii hiirellä.

Nelma kysyi, mitä hän supisi. Sakris ei vastannut.

Nelma ... poloisen ramman nuori Julia!

Keskenään eivät he jutelleet enää melkein mitään... Pelkästään kahvista
ja vähäisistä ruuista.

Mutta sitten kysyi Nelma kerran, ikään kuin toisissa ajatuksissa, kuinka
oli käynyt Sakriksen aikomuksen rakentaa sitä mökkiä. Sakris vastasi:

-- Jaa ... se..? Nyföraikaan ... ei siitä voikaan tulla mitään.
Kertovat, ettei niitä palstoja ... annetakaan kymmenen pennin edestä.
Minä olen asiaa kysynyt. Torppareille jaetaan maat. Mutta heidänkin
täytyy maksaa niiden edestä. Mistä voisi sellainen, kenellä ei ole
yhtään rahoja ... tuota kirottua kultaa ... voisi ostaa itselleen
tomtti? Tämä tyyris aika. Ei sitä tiedä ... ei tiedä...

Siihen se puhe jäi.

Silloin oli iltapuoli.

Illalla lähti Nelma Helsinkiin... Pyysi rahaa ja sai. Sanoi menevänsä
Mimmin luokse.

Mutta sinä iltana ei hän tullutkaan takaisin.

Eikä seuraavana aamuna.

Eikä senkään päivän iltana.

Ensin suunnitteli epäluuloinen ja kiivas rampa, että kun Nelma palaisi,
ei hän tosiaan päästäisi häntä sisään. Koko yön saisi Nelma olla ulkona
... väristä kylmässä ... vaikkapa liiterissä.

Niin olisi Sakris tehnyt. Mutta Nelma ei tullut.

Harmissaan keitti rampa itse ruokansa ja kahvinsa.

Ruokavehkeet ... kattila ja kupit, pyyhinliinat ja kaikki ... joutuivat
töhryiseen kuntoon. Niistä oli vastusta ... niin kuin ennen muinoin.

Missähän se Nelma viipyi?

Missä se juoksi?

Sakris tuli levottomaksi...

Lopulta hän joutui tuskaan. Minnehän Nelma oli mennyt? Oliko hänelle ...
sattunut jotain pahaa? Se myrkyttävä akka oli ... saattanut tappaa
hänet.

Rampa odotti. Hänelle tuli ikävä, polttava ja haikea. Ei maistunut enää
kahvikaan.

Ja samalla se jättiläiskäsi taivaasta taasen laskeutui hänen päälleen.
Sakris näki sen: se oli suuri ja musta. Nyt sen sormi kohosi ... ja se
uhkasi häntä. Miksi se sillä tavoin varoitteli?

-- Rasputiini, kuuli Sakris kamarissaan äänen. Hän kuunteli. Itsekö hän
puhui? Mutta hän heilautti hiukan kättään ja karkoitti sen äänen
korvastaan.

Sen sijaan tirkisteli hän keinutuolissa, sillä lavalla ei hän nyt voinut
kellottaa, ylös seinällä olevaan, koreaan kuvaan... Ja varsinkin somiin
postikortteihin, joita Nelma oli kiinnitellyt tuon ison kuvan ympärille
tapettiin. Hän ajatteli itsekseen:

Nelma, missä sinä olet? Oletko vaarallisessa paikassa?... Jos olen
tehnyt sinulle pahaa, niin tahdon sen maksaa. Uskollinen tahdon olla
aina sinulle. En minä milloinkaan huoli toisia naisia ... toisia akkoja.
Sinä olet kaikista parhain. Ja se mökki ... täytyisi jollakin tavalla
rakentaa! Nelma, mitäs siitä sanot, kun sinulle tehdään oma kamari ...
ja keittiö... Jos saadaan rahaa...

Sitten jatkoi hän ääneensä, muistellen mennyttä kesää, joka oli niin
lyhyt:

-- Se oli aikaa, se. Kelpasi moijata. Mutta nyt...

Missä ihmeessä Nelma?

Oliko hän kuollut puoskarin kynsiin? Rampa näki hänet ihan kuolleena.
Hän huudahti:

-- Mutta jos sinä kuolet ... Nelma ... niin en minä tahdo enää elää! En,
minä en voi elää. Minä menen sinun haudallesi ... ja kuolen siihen niin
kuin koira. Makaan siinä öitä ja päiviä ... ja kuolen kuin koira.

Neljäs päivä oli jo loppunut. Rampa oli tallustellut maantielle asti
katselemaan, tulisiko Nelma. Ja siellä odotellessaan tallustellut niin
paljon, että hänen täytyi nojautua käsiinsä, kun hän erästä jyrkkää
polkua palasi kotiin: niin ilkeästi kiusasi jaloista. Sitten hänelle
tuli oikea hätä.

Hän itkeskeli kamarissaan yksinään.

Missä on Nelma ... kun ei tule kotiin?

Siinä hän huomasi, että Nelma oli vienyt vaatteensakin mennessään;
ramman käydessä ulkona oli pistänyt tavaransa myttyyn. Ahaa!... Sen
kadun, jonka varrella Mimmi Byskata asui, Sakris vielä muisti.
Seuraavana aamuna hän ajeli partansa ja suki hiuksensa, lähti
Helsinkiin. Nelmalla oli hänen kukkaronsa. No, mitäpä siitä. Sakris
lenkuttaisi jalkaisin. Satoi vettä, tiet likaiset. Torille ajavien
maalaisten kärryjonot räiskyttivät rapaa hänen päällensä... Ja muutamat
isännät ja maitomuijat kääntyivät istuimellaan katsoakseen taakseen
rampaan, ja eräät huusivat:

-- Joulupukki!

Viimein joku muija sanoi:

-- Tule ookaamaan!

Sakris kömpi käsiensä avulla rattaille. Kaupungissa hän jälleen käveli.
Kyseli Mimmi Byskataa monessa talossa, ja löysi lopulta numeron. Seisoi
kello yhdeksän aikaan Mimmin ovella ja soitti kelloa. Mimmi itse
aukaisi, aamuvalkeissaan, väljässä mekossa, ja tukka sekaisin.

-- Voi, pikku Kukkelman! huudahti Mimmi. Katsos vain! Tule, Nelma,
tänne! Mutta hyi, kuinka märkä! Saatte kahvia. Nelma on kyllä täällä.

Nelma makasi salissa ... siellä haisi kauheasti tupakalta, ja pöytä oli
laseja täynnä. Tyttö kohotti päätänsä, mutta kääntyi sitten rampaan
selin. Mimmi sanoi imelästi:

-- No, Nelma-kultaseni! Etkö nähnyt: Kukkelman, sinun sulhasesi.

Nelma katsoi viimein paremmin Sakrikseen ... joka alkoi häntä torua:
suuressa levottomuudessa oli Nelma häntä pitänyt; ja mitä teki Nelma
täällä, tässä huoneessa? Kukkelmanin mieleen vilahtivat ne herrat, jotka
hän oli nähnyt Kyläsaaressa Nelman kimpussa ... ne naureskelevat
rähisevät ... rentut. Hänen sisunsa rupesi kiehumaan. Hän sanoi:

-- Missä sinä olet ollut? Täällä ... tietysti! Minä en ole saanut ruokaa
... enkä kaffea. Enkä ole voinut hakea työtä. Minä, jolla on sinusta
ansvaari...

Mimmi nauroi.

Sakris jatkoi:

-- Niin, minulla, minähän olen hänelle...

-- Sulhanen, sulhanen! nauroi Mimmi.

-- Olkaa te hiljaa ... Rumpelfelt! huudahti Sakris. -- Te ... niin, sinä
juuri! Harakka on sinun nimesikin. Kyllä minä sinut tiedän. Niin, Nelma:
onko tämä kaunista; lähteä sillä tavalla pois?

Nelma oli noussut istumaan ja sanoi:

-- Mene nyt kotiisi, Sakris, en minä tule luoksesi enää.

Tyttö katsoi Sakrikseen hiukan pelokkaasti, mutta päättävästi. Niin
päättävästi, että ramman silmät suurenivat ... ja sitten ne alkoivat
ikään kuin rukoilla Nelmaa. Mutta Nelma kääntyi häneen jälleen selin.

-- No, eihän nyt noin, lapsukaiset, huudahti Mimmi. -- Tarjotaan toki
Kukkelmanille kahvit.

Sakris ei tiennyt, mitä vastata, mitä puhua. Mutta hän vimmastui
Mimmille ... ja sitten hän meni ulos.

Nelma... Nelma oli lähtenyt häneltä ... eikä sanonut enää palaavansa.

Kaiken päivää kuljeksi rampa kaupungilla ... ruhjovaan väsymykseen asti.
Kömpi johonkin kansankeittiöön, tilasi ruokia ... muisti, ettei hänellä
ollutkaan rahaa ... ja hiiviskeli tiskin äärestä. Mietiskeli pihalla.
Kulki taas kumarassa. Ei kuullut koululasten pilkkahuutoja. Seisoi
sitten jälleen eräässä kellarikahvilassa, nojaten ja lepuuttaen
vaivaista selkäänsä pöydän reunaan: istumapaikkoja ei täällä ollut.
Mietiskeli siinä, silmät vetisinä. Kapusi uudestaan kadulle. Ja kömpi
sitten puistokäytävän penkille.

Illalla hän ilmestyi Mimmi Byskatan oven taakse. Siellä oli nyt remua,
naurua, äänten porinaa. Joku herra heilui pystyssä, lasi kädessä. Lasi
läikähti, Mimmi pudisteli hameitaan.

Nelma istui erään miehen polvella.

Mimmi vei Sakriksen kainaloista kiskoen saliin. Herrat purskahtivat
raikuvaan nauruun. Sakris ei mitään kuullut. Hän ällisteli Nelmaa, joka
ei edes piiloutunut.

Rampa ei voinut uskoa silmiään ... hän hierusteli niitä ja katseli.
Nelmako tuossa ... tuollaisena?

Nelma ... pettänyt hänet? Pettänyt?

Hänet, Sakris Kukkelmanin!

Ei, sehän oli mahdotonta!

Rampa tallusteli lähemmäksi, aivan Nelman eteen. Katsellakseen häntä. Ja
äännähti hiljaisella, narisevalla äänellä:

-- Mikä tämä on? Eihän ... ei tämä ole tosi... Minä tahdon kosketella
sinua, Nelma!

Kukkelman ojensi pitkän ja vapisevan kouransa. Nelma sanoi:

-- Menkää nyt vain pois, Kukkelman. Te hassuttelette.

Ja hän pelkäsi Sakrista, niin mielettömät oli ramman silmät.

Mimmi nauroi makeasti.

Sitten myöskin Sakris alkoi nauraa, lyhyesti ja hehettäen. Hän katseli
herroihin, sanoen:

-- Ei mitään ... en minä teke mitään pahaa teille. Hyvä on. Minä kiitän
teitä. Minä kiitän! Mutta Nelma!

Nelma hypisteli ohimotukkaansa. Hän huudahti:

-- Pois tuon voisi ajaa. Hulluksi hän tekisi ihmisen...

Miesten kummaksi ojensi rampa heille kätensä ja sanoi:

-- Ei se mitään. Minä menen. Kiitän...

Ja sitten hän meni naureskellen ulos.

Minne?

Alas portaita... Sumu hälveni ulkona ... ja tähtiä kiilui taivaalla.
Rampa ei huomannut, oliko yö vai päivä. Raivoisasti temmelsi hänen
sisässään. Hän ei nähnyt syttyneitä sähköjä, ei tuntenut ilman kosteutta
... tahi tietänyt, että hän kompastui talon portilla ja istui nyt siinä
kivistöllä ... istui pitkän aikaa. Hänen päässään humisi ja kohisi,
hänen silmänsä samenivat.

Niin hän istui siinä ... työnsi kouransa hiuksiinsa... Nyt silmät
kipinöivät, ja hän alkoi purkaa suustaan yhä toistamiseen:

-- Ahhah, se voro! Se petturi...

Monella rumalla nimityksellä mainitsi hän Nelmaa.

Sitten hänen piti kävellä. Raivo ajoi häntä. Väsynyttä ruumistaan ei hän
muistanut. Keskellä katua antoi hän ajoneuvojen kiitää suoraan itseään
kohti, koettamatta päästä pois alta. Issikat huusivat hänelle jotain ...
kirosivat. Hän naureskeli: hänestä oli hauskaa, että aiottiin ajaa hänen
päällensä. Antaa tulla vain..!

Kun sen tekisivät, makaisi hän siinä kasassa ... onneton ihminen.

Sakris tallusteli poikki uuden kadun... Joku huusi, että hän oli
paljaspäin. Niin, hän huomasi hattunsa jääneen Mimmin eteiseen. Siinäpä
syy, jonka vuoksi hän saattoi vielä mennä Mimmin asuntoon: näkemään
oikein tarkkaan, kuinka sen asian oli.

Eihän se ollut mahdollista, että Nelma oli istunut tuon miehen polvella!
Hänen Nelmansa.

Jälleen mainitsi Kukkelman siinä Nelmaa rumalla nimityksellä. Kääntyi
... ja kiiruhti köntystämistään. Pureskeli hampaitaan niin että
ohikulkijat sen kuulivat. Tuli huohottaen ja kähisten Mimmin portaille.
Tarttui porrasaskelmiin ja konttasi ylös. Ovi ei ollut vielä lukossa,
vaan se oli jäänyt Sakriksen mennessä auki. Sakris työntyi eteiseen.
Häntä ei huomattu ... hän seisoi siinä ja katseli. Omin silmin hän näki
uudestaan, että Nelma oli petturi.

Huudeltiin, että täällä juotiin muka Nelman kihlajaisia.

Pettänyt oli Nelma hänet. Hänet: kuinka se oli mahdollista!

Sakris lähti pois. Hänen täytyi lyödä kätensä kynnet rintaansa, repiä
auki liiviensä napit ... niin kipeästi raateli häntä rakkaus. Hän ei
ymmärtänyt, miksi hänelle näin oli tapahtunut... Teki mieli tappaa ...
tappaa kiduttamalla. Olisi mentävä jälleen sisään ... piiska kädessä.
Poljettava tuota kaikkein kelvottominta anturoilla...

Naiset: aina naiset..! Harakat: rahan näkevät, heti se pitää heidän
saada...

Ja eikö hän ollut kohdellut Nelmaa ... kuin isä? Heh ... siitä huvilasta
ei tullut... Mutta jos Nelma olisi jaksanut odottaa ... malttaa
mielensä, niin..!

No, Sakris oli ollut kova ... vaatinut säästämistä. Mökkiä varten!

Hän oli ottanut kerran pois kukkaronsakin...

-- Niin ... hän oli tahtonut Nelmaa opettaa.

Siitä Nelma...

Nyt: rakennapa huvila!

Ei, Sakris hylkäisi Nelman! Potkisi hänet tosiaan ulos...

Mutta olihan Nelma sanonut, ettei hän Sakriksen luo enää koskaan tulisi.
Ei koskaan!

Sakris huokasi. Ja kyyneleitä tipahti hänen poskilleen. Hän istahti
katukäytävän reunalle lyhdyn juurelle ... isolla kadulla. Tuntui kuin
jokin hirmuinen paino olisi musertanut hänen selkäänsä; mutta se paino
oli sisällä, rinnassa.

Tyttö oli syyttänyt häntä siitä, että oli tullut kituvaksi koko iäkseen.

Sakris katseli taivaalle. Hattu kierähti hänen päästään, joku kulkija
työnsi sitä jalallaan syrjään. Muutamia usvaisia pilviä leijaili. Tähdet
kiiluivat ... omituiset tähdet...

Ne tähdet olivat Kukkelmanista kuin pahainhenkien silmiä. Kylmiä ja
armottomia silmiä.

Ja tuntui niin kuin olisivat tähdet kiristelleet hampaitaan...

Sitten laskeutui ylhäältä jättiläismäinen ja musta käsi. Se painoi
häntä... Itse taivas rusenteli häntä.

-- Mitkä pahathenget nämä ovat? mutisi rampa.

Poliisi tuli siihen, kysyi, miksi hän istui katukäytävällä, oliko hän
kipeä. Ja käski hänen sitten lähteä liikkeelle.

Rampa konttaili ja köntysteli Sörnäisiin päin.

XXXI

Syksy oli tullut. Suurilla alangoilla Krokelbyn ympärillä liikkui vielä
joskus vankkureita, joilla kauraa korjattiin talteen. Tuolla saroilla
olivat perunat yhä maassa, mutta pakkasen mustiksi puremina. Huvilain
taikka pienten töllien pihoilla rehentelivät kaalit korkeina ja
sinivihreinä, lerpattavin lehdin, jotka olivat isot kuin norsun korvat
ja isonivat syksyn sateissa päivä päivältä.

Satoi, satoi. Vuoroin puhalsi raju tuuli ja vuoroin kohosi mereltä sumu,
mutta sekä tuuli että sumu toivat mukanaan sadetta.

Koivut ovat nyt keltaiset. Ne näkyvät, nuo pitkät ja heiveröiset,
räikeinä havumetsistä. Pihlajat paistavat punaisina ja kirjavina.

Alkaa tuulla yhä enemmän. Meren ylitse lentää viuhuva myrsky, kattoja
jymisyttäen, puita notkistaen, puhelinpylväitä kaataen ... syksyinen
myrsky, joka repii koivuista kullankeltaiset lehdet ja raastaa
vaahteroilta niiden veripunaiset vaatteet ... karisuttaa kalliot täyteen
mäntyjen kuivuneita havuja...

Ja sataa, aamusta iltaan. Tummuneen taivaan akkunat ovat avoinna, vesi
virtaa kohisten mäenrinteitä, liottaen maantiet yhdeksi ainoaksi,
tahmaiseksi savivelliksi ... paisuttaen kesällä kuivuneet purot
lammikoiksi, jotka purkautuvat ojia myöten Vantaaseen. Kylmänä ja
sameana vierittää Vantaa laineitaan merta kohti, yhtä kylmää ja sekaisen
näköistä kuin se itsekin.

Joskus lakaisee myrsky vielä taivaan tyhjäksi pilvistä, kiireesti ja
hätäisesti; silloin näkyy ilmojen sinisyys, mutta ikään kuin tummana,
vailla lämpöä ja auteretta.

Ainoastaan muutamat vaahterat enää kuultavat punertavilta. Nekin tulevat
ruskeiksi.

Joku syysfloksi kiiluu kirpeässä punassaan tuolla herrashuvilan
puutarhassa.

Tuokioksi pyyhki tuuli taivaan puhtaaksi. Sitten kohoaa ilmanrannalta
jälleen pilvistö niin kuin märkä vaate. Maailma pimenee... Ja sataa.

Välistä on hiukan tyyntä. Usva painaa laaksojen povea ... ikään kuin
imee maata ... imee siltä viimeisen lämmön ... palelluttaa loputkin
kasvit. Kylän pelloilla haiskahtaa lakastuneilta kaaliksilta ja
mädänneiltä perunanvarsilta. Sitten kylmenee ja raikastuu, kunnes tulee
usva, joka viiltää läpi luiden ja ytimien.

XXXII

On lokakuu. Tyttö ei tullut ramman luokse takaisin.

Nelma jätti hänet, ja muutenkaan ei Sakriksen elämä toden totta ole
helppoa.

Ainoastaan suurella vaivalla, tavattomasti ajatuksiaan ponnistaen, uskoi
Sakris viimein ... että petos oli petos ... että Nelma oli vetänyt häntä
nenästä: lähtenyt hänen luotaan ainaiseksi.

Silloin ei Sakris sietänyt olla kotona ... yhtäkkiä synkäksi ja
surulliseksi muuttuneessa kamarissaan. Hän oli aprikoinut siellä asiaa,
mitään syömättä. Ulos täytyi hänen nyt väkisinkin tunkeutua, vaikka
sääret ja selkä olivat kurjassa kunnossa. Täytyi lähteä tapaamaan
ihmistä, jolle olisi puhunut tästä petoksesta. Niin oli hänen alussa.

Minne nyt mennä? Peltiseppä Savolaisenko luokse? Sakris oli kuullut
hänen muuttuneen, yhä rikastuessaan, merkillisen porvarilliseksi. Olivat
kertoneet Sakrikselle, ettei hän enää suvainnut entisiä tuttaviaan ...
vaan haukkui heitä punikeiksi ja mahtaili. Mitä oli onnettomalla
tekemistä sellaisen ihmisen kanssa? Hänellekö valittaisi Sakris, jonka
asiat olivat niin hullusti.

Mutta köyhää kivimies Bergmania puhuttelemaan konttasi hän ylimpään
kerrokseen eräänä lauantaina ... ilmaistakseen hänelle katkeruutensa ja
surunsa. Olihan Bergmanilla itselläänkin ... ilkeä akka: komenteleva ja
ärhentävä. Nyt ei akka sattunut olemaan kotona. Mutta Bergman kuunteli
Sakrista melkein ilveilevän näköisenä... Naurahteli hänelle ... ja alkoi
sitten kertoa matkustelleensa etsimässä töitä, sekä junalla että
jalkaisin. Töitä ei ollut täällä saatavissa ... edes hänellä, sellainen
oli aika... Yhä lisääntyi kaiken elämiseen tarvittavan kalleus. Bergman
oli alakuloinen ... ja aprikoi, pitäisikö tästä sittenkin lähteä
Venäjälle. Mutta siellähän kuului olevan vielä hullumpaa kuin Suomessa.

Sakris ei vielä silloin tällaisia seikkoja oikein ajatellut. Eikä
Bergman tuntunut välittävän hänen asiastaan. Muita läheisiä tuttuja ei
Sakriksella paljon ollutkaan; ainoastaan etäisempiä ... mutta ne asuivat
loitolla Sakriksen mörskästä ... hän ei olisi jaksanut tallustaa heidän
luokseen, eikä varsin voinutkaan, kun ei vakituisesti niissä käynyt.

Mutta kompuroidessaan rauhattomana pitkin kylää ja tullessaan Krokelbyn
pienen ja suippotornisen kappelikirkon lähelle, näki Sakris kirkon
aitovierellä ukon, jota pidettiin yleensä tylsäpäisenä. Mies istui
maassa ja kalvoi jotain kerjäämäänsä leivänpalaa ... ja mutisi itsekseen
tolkuttomia sanoja. Kukkelmanin piti nyt ehdottomasti saada puhua. Niin
kuin sanottu, tämä tapahtui alussa: Sakris oli ollut Nelmasta erossa
vasta viikon päivät. Sakris pysähtyi siis tylsäpäisen eteen ... ja alkoi
haukkua hänelle naisia. Kertoi, minkälainen nainen hänellä oli ollut:
varastanut häneltä ... karannut ... ja petkuttanut hänet. Sakris
naurahti:

-- Kun menet naisen luokse, älä unhota ottaa mukaasi ruoskaa, se on
viisaan Sara Hustan puhetta.

Rampa puhalsi halveksivasti hampaittensa välistä. Ja sitten hän piteli
ohimoaan niin kuin sitä olisi kauheasti särkenyt. Hattunsa otti hän
päästä ... ja lähti nyt vaivalloisesti horjuilemaan pois ukon edestä,
joka ei ollut vastannut hänelle mitään eikä katsonutkaan häneen:
mutisteli vain palaa suussaan ja supatteli itsekseen järjettömiä.

Sillä tavalla sai Kukkelman kertoa asiastaan. Mutta ei sekään
helpottanut. Kotonaankin hän soimasi Nelmaa itsekseen yhä rumilla ja
törkeillä nimityksillä.

Hänen oli aivan mahdotonta ajatellakaan uusia töitä. Ei hän olisi
jaksanut edes syödä ... jos hänelle kuka olisi ruokaa tarjonnut.

Kahdesti kävi hän sitten Helsingissä, Nelmaa tavatakseen. Aikoi pyytää
häneltä anteeksi ... taivuttaa tyttöä tulemaan luokseen takaisin.

Niin kaunista ja siivoa, puhdasta ja palvelevaista kuin Nelma ei hän
ollut koskaan ennen tuntenut. Pahat henget olivat Sakriksen itsensä
vietelleet ilkeyteen.

Sakris meni siis Helsinkiin. Mutta vedet silmissä palasi hän näiltä
retkiltään Krokelbyhyn. Ensimmäisellä kerralla näki hän Mimmin
huoneistossa paljon vieraita ... noita kirotuita ja vihatuita ... joten
hänen täytyi kömpiä tyhjin toimin portaita alas.

Ja toisella kerralla kertoi Mimmi, että Nelma menisi nyt naimisiin! Se
sähkömonttööri, joka asui Mimmin vuokralaisena, oli tutustunut siellä
Nelmaan, ja oli Nelmaan niin rakastunut, että ottaisi hänen pikku
tyttönsäkin itselleen.

Missä sitten Nelma nyt oli?

Hän oli sulhasensa kanssa toisella paikkakunnalla. Siellä heidät pian
vihittäisiin. Se monttööri oli saanut toimen siellä.

Sakris ei vieläkään tahtonut uskoa kuulemaansa.

Mutta kotonaan repäisi hän Romeon ja Julian kuvan irti seinältään ...
tallasi sitä jaloillaan ja poltti sen. Sinä iltana tultiin hänelle
tarjoamaan vähän räätälöimistä. Sakris teki kyllä sen työn: hän tarvitsi
rahaa. Hänen piti saada Helsingistä sanomalehtiä ... joista hän voisi
etsiä kihlausilmoitusta. Eräällä eukolla tuotti hän itselleen molemmat
työväen lehdet. Ilmoitusta ei vielä ollut.

Sakris ajatteli, että Nelma tulee hänen luoksensa takaisin: kuluu
ainoastaan muutama viikko, ja Nelma tulee!

Mutta sitten kertoi Bergman nähneensä "Mokraatissa" sen Kukkelmanin
heilan vihkimäilmoituksen. Sitä numeroa ei Sakriksella vielä ollut. Hän
hankki sen. Bergman puhui totta.

Mutta Sakris ajatteli, että sittenkin Nelma tulee. Ahhah, kovin
onnettomana hän tulee. Surkeana ja ... pahoinpideltynä. Ei viihdy tuon
monttöörin parissa. Alkavat välit kylmetä. Tulee takaisin ... huomaten
Sakriksen rakkauden. Lankeaa uskollisena kaulaan ... ja sitten vasta
alkaa se heidän oikea elämänsä.

Sakris odotti ja odotti. Hän tunsi, että Nelma tulee. Bergmanille hän
sanoikin uskovansa Nelman varmasti palaavan. Mutta Nelma ei tullut.

Sakris istuu ikkunansa ääressä, surkeana ja sinertävänä ... ja
tähystelee maantielle. Yöksi jättää hän ovensa lukitsematta ... ja
hätkähtää silloin tällöin valveille horteesta, johon hän tuokioksi
vaipuu: hän on kuulevinaan eteisestä Nelman kantapäitten kapsavia ääniä.

Mutta Nelmaa vain ei...

Meni viikkoja. Rampa ei haeskellut itselleen työtä.

Kylällä ei häntä näkynyt konttaamassa.

Epätoivokseen myönsi hän nyt itselleen hyvin mahdolliseksi, ettei Nelma
tulisikaan. Yhä useammin hän tunsi ... ettei Nelma tulisi koskaan.

Satoi yhtä mittaa. Oli märkää ja kylmää. Ramman jalat panivat hänet
konttaamaan huoneessaankin. Mutta enimmäkseen hän köllötti koukussa
lavitsalla, kosteassa ja hiljaisessa mörskässään. Luki vanhoja lehtiä,
joissa sekin Nelmaa koskeva ilmoitus oli ... ja ajatteli Nelmaa ... ja
maailman asioita.

Tekikö se akka Nelmalle niin pahaa? Sakris ei oikein ymmärtänyt, oliko
se ihan pahaa. Mutta Nelma vihastui siitä Sakrikselle.

Sakris antoi Nelman mennä akan luo ... ja oli muutenkin ilkeä. Sitä
ajatellessa tuntui kuin pahathenget olisivat liehuneet hänen
ympärillään...

Päivät pimenivät.

Oli aikaa aprikoida.

Nykyinen yhteiskunta se oli syypää Sakriksen ilkeyteenkin! Se oli
rikollinen ... kun se ei ollut rakentanut ja järjestänyt suuria
lastenkoteja ... sellaisia, joihin ne isät ja äidit, jotka eivät jaksa
lapsiaan elättää, saattaisivat rehellisesti viedä lapsensa. Jos niin
olisi ... silloin ei tytöille tulisi mitään hätää ... eikä Sakrikselle.

Venäjällä kai tehtiin sellaisia seimiä? Siellähän olivat naisetkin
yhteiset ... kaikki naiset. He saattoivat elää luontonsa mukaan. Hyvän
ja laupiaan Luonnon määräyksiä totellen. Täyttää maan ... niin kuin
Luonto alunpitäen oli käskenyt.

Illoin pauhasi sade vesikouruissa seinän takana... Rampa koetti lukea
... ja ajatella Venäjän neuvostovaltaa: kuinka kaikki siellä oli toisin
kuin täällä... Kaikki järjestetty köyhien ja työtätekevien etujen
mukaisesti... Ja rikkaat, jotka miltei kaikki olivat rikastuneet
hävyttömyytensä avulla eivätkä kovalla työllä ... sellaiset kuin
esimerkiksi Mikko, joka rakasti koiria, mutta ei ihmisiä ... ne rikkaat
oli Venäjällä tapettu ... ammuttu ja mestattu...

Kaikki kävi siellä toisin kuin täällä. Ja hyvin siellä kävi: niin
"Työmies" kertoi. "Mokraatti" ... kai petkutti... Minkälaista siellä
oikeastaan oli?

Sakris alkoi jälleen toivoa ja uskoa onnellisemman ajan aamunkoittoon.

Jos nyt Suomi karkaisi työläisten oman valtakunnan kimppuun, aikoen
tukehduttaa alkuunsa sen valon, mikä idästä koittaa, niin ... miksi ei
Sakriskin voisi jotain tehdä? Suomen työläiset vastustaisivat sellaista
sotaa ... muodostaisivat sotaa vastaan ... armeijan. Sakris neuloisi
univormuja ... taikka nikkaroisi jälleen sänkyjä haavoittuneille
sankareille. Niin vastenmielistä kuin hänestä tappaminen onkin, täytyisi
tehdä jopa sitäkin ... jos ei muu auttanut. Jos oikein koville ottaisi,
Sakris ... ampuisi.

Näitä Sakris aprikoitsi... Odotti venäläistä neuvostoarmeijaa.

Ikään kuin Nelmankin puolesta hän sitten kostaisi...

Kamari oli autio, roskainen ja likainen. Perunoita hän keitti, mutta kun
hän muutaman päivän kuluttua aikoi niitä jälleen maistaa, olivat ne
hapanneita, pahoja. Sitten eleli hän kahvilla.

Mitäpä nyt enää ... kun ei Nelmaakaan ollut. Nukkua olisi parasta ollut.
Kerran oli hän lähtenyt metsään, haeskelemaan risuja. Siellä hän kasteli
itsensä ... eikä päässyt kahteen päivään sängystään. Kiusa oli
pahentunut keväästä ... paastoista huolimatta. Olisipa Nelma ollut häntä
hoitamassa! Nyt ei tulisi hoidosta mitään... Ja mitäpä siitä.

Vähän kahvinkeitto-lastuja sai hän silloin naapureilta. Niitä on hänellä
yhä.

Kuinka kauan pitää hänen vielä vetää tällä tavoin itseään maata
pitkin..? Montako talvea?

Kyttyräkin seljässä varmaan kasvaa ... koska sitä niin särkee.

Jos yhteiskunta ... varakkaampi elämä ... olisi sallinut hänen olla
Nelmalle hellempi, niin...

Musta käsi taivaasta painuu ramman päälle...

Milloin alkaisi sota? Milloin joutuisi sellainen ... kosto?

Mahtavaa Venäjää ei vain kuulunut.

Ja eräänä päivänä sattui sen harmaan huvilan pihalle, jossa Sakris asui,
tulemaan muudan seppä, joka juuri oli palannut Venäjältä. Sinne hän oli
paennut punaisten laumassa kapinan päättyessä. Sepän näköinen hän ei
ollut ... vaikka sanoi eläneensä sillä ammatilla parikymmentä vuotta ...
valtion konepajassa. Niin laiha hän oli ... ja kurjissa vaatteissa.
Eivätkö nämä miehet ja naiset, hänen entiset tuttunsa, joiden keskellä
hän seisoi, häntä enää tunteneet? No, hän oli nähnyt kurjuutta
toisenmoista kuin Suomessa. Täällä hän nyt haeskeli työtä itselleen.
Sakris oli kontinut eteisen kynnykselle ja kuunteli siinä kyyryllään.
Uteliaisuudesta hänen silmänsä kiiltelivät. Mutta sepän kertomuksesta
hän masentui. Venäjällä oli muka kauhea nälkä ... se uhkasi tappaa
kaikki, niin työläiset ja köyhät talonpojat kuin vähät entiset
herratkin. Miksi siellä oli nälkä? Ei ainoastaan poutien tähden, vaan
siksi, ettei saada talonpoikaa viljelemään maatansa ... kun häneltä
riistetään veroina kaikki muu paitsi se, mitä hän tarvitsee oman
henkensä ja perheensä hengen pitimiksi. Ja jos talonpojalla ei ole jakaa
viljaa, ei työmies jaksa tehdä työtä ... eikä seppä rupea takomaan
komissaarien pettupalkalla ... toisten toverien laiskotellessa.
Työläistoverien: herrastoverien. Herrain? Oliko Venäjällä siis yhä
herroja? Kyllä, uusia herroja: entisiä työläisiä, joita nyt sanotaan
komissaareiksi. Heiltä ei tosin mitään puutu ... mässäävät herkuilla ja
ruoskivat muita orjinaan ... ammuttavat työmiehiä ja talonpoikia
pienimmästäkin syystä.

-- Sinä valehtelet! huusivat akat.

-- Hm ... he eivät usko, vaikka heitä löisi lekalla päähän! sanoi
kirvesmies Bergman sepälle, pörröistä tukkaansa ravistellen. -- He
uskovat omiaan.

-- Eläköön köyhälistön tiktatuuri! kirkui joukko nuorukaisia.

Seppä sanoi:

-- Siinä se on. Teidän mielenne tekisi tiktaattoreiksi? Me oltiin ennen
typeriä ... mutta ei niin ilkeitä kuin te.

Bergman meni huokaillen Sakriksen ohitse ylös asuntoonsa. Sakris
ajatteli:

Onko ... onko sitten köyhien valtio vielä huonompi kuin porvareiden?
Kuinka olisi mahdollista ... ettei maailma kirkastuisikaan? Olivatko
ihmiset sitten ... niin pahoja..?

Tuuli alkoi kohista, kuljetti pilviä, joista sade romahti. Väki hävisi
katon alle. Sakris istui yhä kynnyksellä.

XXXIII

Kyyneleet valahtivat Sakris Kukkelmanin keltaisille poskille, kun hän
muisteli onnen aikoja ... huoletonta, kirkasta kesää, jonka hän oli
viettänyt Nelman kanssa. Vuoteellaan hän loikoi, polvet pystyssä,
nälistyneenä, huohottaen, kipeänä. Kukaan ei häntä hoitanut ... eikä hän
ketään pyytänyt eikä tahtonutkaan itseään hoitamaan. Työtä ei hän ollut
etsinyt kahteen viimeiseen viikkoon ... ei jaksanutkaan. Hänen naamansa
oli parroittunut. Se oli ikään kuin kaventunut. Luonnostaan vetisen
harmaat silmät ammottivat isoina. Kyttyrää pakotti... Jaloilla ei
pitkälle kontattu...

Kyyneleet valuivat, ja hän oli onnellinen ja onneton samalla:
onnellinen, että Nelma oli hänellä ollut, ja onneton, että häneltä oli
mennyt Nelma, hänen ainoa ilonsa.

Mutta sekä tämä onni että onnettomuus oli häneltä loppuva. Asia oli
nimittäin niin, ettei hän ollut maksanut vuokraansa kahteen kuukauteen.
Sellaisista asioista ovat varsinkin nykyaikaiset talonomistajat
melkoisen hermostuneita, vihaisia ja hävyttömiä. Niinpä tuli tänä iltana
tuon vuokrahuvilan isännöitsijä ... huvilan, jossa Sakris suvaitsi
pelkästään makailla ja aprikoida ja lopulta sairastua heikkouteensa ja
kivulloisuuteensa ... tuli Sakriksen kamariin ja uhkasi nostattaa
huomisaamuna Sammakon vähäiset tavarat pihalle, taivasalle, ellei rampa
silloin maksaisi vuokraansa. Sakris vastasi hänelle ainoastaan:

-- Bra, bra!

Mutta Sakriksen mitta oli täysi. Pikari, joka nousee täydeksi tuskaa ja
harmia, synkeyttä ja epätoivoa, itsensä soimaamista ja itsensä
halveksumista ... vihaa ihmisiä kohtaan ... ja uskonpuutetta, että
tällainen on maailma aina oleva; pikari, joka on kukkuroitu
kummallisilla aprikoimisilla; noitamalja, josta kieppuu ja huuruaa
pahojenhenkien haamuja ja joka saa taivaan näyttämään valtavalta,
ihmistä kohti kynsiään kurottelevalta ja tähti-silmillään ilkkuvalta
paholaiselta, kun taas Jumalaa ei ole missään, vaan ainoastaan luonto,
mikä sekin huvikseen kehittää vaivaisuutta ja kipuja, antaen hulttion
äidin katkaista lapsensa selän pienenä ja hänen selkäytimensä vikaantua;
niin, sellainen malja ei lopulta tarvitse enempää kuin pisaran lisää,
niin se vuotaa yli reunojensa.

Vuokrahuvilan isännöitsijä meni kamarista. Sakris nousi leukapieliään
pureskellen lavaltaan ja konttasi myöskin ulos. Oli ilta ... pihalla
pimeää ... ja satoi.

Seuraavana aamuna satoi myöskin. Vuokrahuvilan asukkaiden lukuisat
lapset eivät nyt enää voineet leikkiä ja meluta pihamaalla. He keksivät
ruveta piilosille halkoliitereissä. Kolme, neljä pikku tyttöä koetteli
Sakris Kukkelmanin liiterin ovea. Ovi oli lukitsematta. He aikoivat
sinne sisälle piiloon. Näkivät siellä jotain pelottavaa, joka riippui
katosta. He luulivat ensin, että se oli jokin humalainen. Mutta sitten
he koskivat siihen ... ja se oli heistä hauskaa, sillä se heilui. He
alkoivat keinuttaa sitä. Yksi tytöistä, punapäinen ja huima, riuhtoi
Sakris Kukkelmania kaikin voimin takinkauluksesta edestakaisin.
Sakriksen mustista kasvoista, auki jääneestä suusta, jäykästi
ammottavista, lasittuneista silmistä tyttöset eivät paljon välittäneet.
Joku heistä rupesi heiluttamaan Sakrista pitkästä tukastakin.
Pellavainen tukka oli nyt kuin sotkettu kuontalo. Samalla tytöt
lauloivat:

-- Sammakko heiluu henkseleistä!

Siihen tuli joku aikaihminen ... ja katsoi vainajaa, ajoi tytöt pois.
Mutta tytöt huusivat poikiakin avukseen. Nyt naurettiin ja kiikuteltiin
Sakrista oikein kilvalla.

Viimein tuli taas aikuisia, ja kylän poliiseja. Pisin poliiseista löi
hiukan tuota hurjinta, punapäistä tyttöä ja sanoi:

-- Menettekös, penikat, siitä! Ei sitä saa riepotella ... muuten sitä ei
voida tutkia!

*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki" ***

Home