Title: Alla kasvon kaikkivallan
Author: Leino, Eino, 1878-1926
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Alla kasvon kaikkivallan" ***


ALLA KASVON KAIKKIVALLAN

Mystillinen trilogia


Kirj.

Eino Leino


1917.



SISÄLLYS:


ALLA KASVON KAIKKIVALLAN. Mystillinen trilogia. Erään aikansa lapsen
ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä

Itsestäni minä vain todistan

  I. Jumaltieto

     Tähdet
     Ihmiset
       Pajavirsi
       Lemmenvirsi
       Tietovirsi
       Taitovirsi
       Kirkkovirsi
       Kuningasvirsi
       Tuomarivirsi
       Toukovirsi
       Mieronvirsi
     Täydelliset

 II. Jumaltunto

     Syvyyden ääniä
       Laiva
       Sydämen hyvyys
       Runous ja taide
       Ristiriita
       Jumala on rakkaus
       Itsetutkistelua
       Rikos
    Neiet niemien nenissä
       Nuori Väinämöinen
       Sininen loihtu
       Aurinkolaulu
       Piika pikkarainen
       Yksilö ja yhteiskunta
       Neien surma
       Vastahankaan
       Raivottaret
       Iltahämärä
    Myrskyjen nokka
       Taivaan vallat
       Kuolema
       Kiertokulku
       Maailmanloppu
       Niniven lapset
       Kohtalottaret
       Maailmantaiteilija

III. Jumaltahto

     Yleis-itselö
       Jälleensyntyminen
       Ristin tie
       Kansan suosio
       Rauhantekijä
       Mestari
       Vapaus
       Itse-uhri
     Jumalan yrttitarha
       Polun päässä
       Näkymätön saattaja
       Uni-elämä
       Myrsky-ihmiset
       Elämän muukalaiset
       Kuolemattomuuden toivo
       Oikeudenmukaiset
       Yli-ihminen
       Neitsyt-Äiti

Epilogi



ALLA KASVON KAIKKIVALLAN

Mystillinen trilogia

Erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä

(1917)



ITSESTÄNI MINÄ VAIN TODISTAN.


Tiedän, että Hän on olemassa.

Hän, jota kaikki kirkkokunnat kiittävät ja jonka palvelus on yhteistä
kaikille uskonnoille.

Laki tai Logos, Henki tai Herra, Brahma tai Jehova, kaikki ovat yhtä
hyviä nimiä Hänelle. Pääasia, että Hän on _Hän_ ja että me Hänen
nimellään käsitämme Kaiken-Yhteyttä ja maailmanrakenteen ääretöntä,
ihmeellistä, itsetietoista järkeä ja järjestystä.

Omasta puolestani nimitän Häntä mieluimmin Jumalaksi.

Hän _on_! Maailmankaikkeus ei ole enää tyhjä ja autio minulle.

En ole löytänyt Häntä kirjoista enkä kansantaruista, en luonnosta enkä
yksilöiden ja kansojen elämästä. Olen löytänyt Hänet omasta
kuolemattomasta itsestäni.

Nyt näen Hänet kaikkialla.

En aio todistella Hänen olemassa-oloaan enkä edes koettaa kuvailla
Hänen olemustaan, sillä eiväthän mitkään ihmiskielen eivätkä
ihmismielen sanat kuitenkaan riittäisi siihen.

Aion laulaa vain kuin lintu äänelläni. Aion kuuluttaa vain Hänen
ijäistä kunniaansa.

Teen sen ilosta enkä velvollisuudesta.

Teen sen saman luonnollisen välttämättömyyden voimasta kuin meri pauhaa
tai koski kohisee, kuin aamukaste kimaltelee auringossa tai kärsivän
poskelta kyynel vierähtää.

Laulunlahjani pyhä pakko se on. Tiedän sen Häneltä saaneeni, tahdon
tuntea sen Hänelle myös takaisin antavani.

Hän on tehnyt suuren ihmeen minussa. Ja nyt näen minä pelkkää ihmettä
kaikkialla.

Tuskin tulevat nämä näkemykseni ketään toista hyödyttämään tai
kenellekään muulle Hänen olemassaoloaan todeksi vakuuttamaan. Enkä
usko, että ihmiset olisivat edes onnellisemmat, jos niin tapahtuisi.

Mutta minä olen varma siitä, että he silloin olisivat hiukan lempeämmät
ja hiukan laupiaammat toisilleen.

Olen liian vanha jaksaakseni käsitystäni muille tyrkyttää. Olen liian
viisas edes koettaakseni käännyttää ketään samoin uskomaan ja
ajattelemaan.

Hän on opittava eikä opetettava.

Hän on _tunnettava_, kunkin omassa mielessään ja omassa sielussaan,
eikä kaikkialla ja joka hetki suullaan tunnustettava.

Mutta kerran tai kaksi elämässään saattaa ehkä tehdä sen, Hänen pyhää
nimeään turhaan lausumatta, silloin kun tuntee, että Hänen suuri
hetkensä on lähestynyt.

Silloin on Hänen nimensä mainittava. Silloin on kuulutettava Hänen
kunniaansa.

Tuo hetki tulee joskus jokaiselle.

Nyt on se tullut minulle. En voi väistää enkä välttää sitä, en voi
valehdella enkä teeskennellä Hänen edessään.

Itsestäni minä vain todistan.



I. JUMALTIETO.

    »Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä.»



TÄHDET.



1.

Seisoin yksin hiljaisessa talvi-yössä. Näin maailmoiden äärettömyyden
kuin korkean tähtiteltan kaartuvan ylitseni.

Äänetön hartaus täytti minut. Ei pelko eikä vavistus, vaan pyhä,
rajaton kunnioitus ja kiitollisuus kaiken sen suuren ja ijäisen edessä,
jota tunsin olevani kutsuttu aavistamaan, vaikka en ehkä valittu
tajuamaan tai kenellekään muulle tajuttavaksi tekemään.

Siksi huokasi sieluni kohti korkeutta:

--Tähdet kirkkaat! Mitä saattaa kurja kuolevainen tietää _Hänestä_,
joka oli, joka on ja joka yksin on todella olevainen?

Vyöryi vastaus kuin syvien vetten pauhu. Taikka saapui se minun omasta
sydämestäni:

--Kukaan ei voi tietää Hänestä enempää kuin kukin tulee Häntä omassa
itsessään tuntemaan.

Eikä tuo vastaus vielä tyydyttänyt minua.

Se vain herätti toisia kysymyksiä. Kuulin niiden ponnisteleivan esille
sielustani kuin tuskan ähkynällä:

--Miksi Hän ei siis ilmoita meille itseään? Eikö Hän voi taikka tahdo
tehdä sitä? Miksi Hän ei muuten valmistaisi meille tuon riemun
vapautusta?

Antoi vastauksen kuin etäinen tähtikuoro. Taikka ehkä soinnahti tuon
pulman kuullessaan kuin tuhansin kannelkielin oma korkeampi, henkisempi
minuuteni:

--Hän tekee sen aina ja kaikkialla. Täytyy olla vain korvat kuulla ja
silmät nähdä sitä havaitakseen.

Eikä tuokaan vastaus vielä tyydyttänyt minua. Mutta se vaiensi minut
moneksi pitkäksi tuokioksi.



2.

Mietin ja mietin. Tunsin, että tarvittiin rohkeutta tunnustaa julki,
mitä nyt liikkui sielussani.

Minäkö, jumalankieltäjä, minäkö, tunnettu vapaa-ajattelija, minäkö,
koneellisen maailmankatsomuksen tunnustaja, tässä seisoin yksinäisessä
talvi-yössä ja kaikessa hiljaisuudessani tutkistelin suhdettani
korkeimpaan olentoon?

Eikö se ollut tuiki naurettavaa?

Olihan maailman-arvoitus luonnontieteellisesti ratkaistu jo. Eihän
ollut mitään Henkeä ihmishenkeä korkeampaa, ei mitään Totuutta
korkeampaa kuin ihmistotuus. Ihminen oli luomakunnan kruunu, syntynyt
maan tomusta tosin, mutta säteilevä jo kirkkaasti ja korkealle omalla
valollaan.

Miksi ei tuo riittänyt sitten? Mikä pakotti minut tällä hetkellä
jotakin toista, itseäni suurempaa ja ijäisempää olentoa
maailmankaikkeudesta etsimään?

Ja mikä se oli tuo sisäinen ääni, jonka kuulin koko ajan kuin etäisen
kuparikellon korvissani kumahtelevan?

Ymmärsin pian, että Totuuden ääni se oli. Enhän sitä voinut enkä
tahtonut välttää, sillä olinhan siitä saakka kuin opin ajattelemaan
pyrkinyt Totuuteen.

Olisihan se ollut samaa kuin kieltää oma henkinen minuutensa.

Tahdoin kuulla, mitä se kumahteli. Ja pian muuttuivat sen sävelet
sanoiksi sielussani:

--Ole tosi! Ole aivan tosi! Älä tingi oikeaan äläkä vasempaan! Jos sinä
olet kerran uskaltanut kieltää Jumalan, silloin kun et ole tuntenut
Häntä, totta uskaltanet Hänet myöskin tunnustaa, jos tunnet joskus
Hänen henkensä liikkuvan lähelläsi.

Tietysti! ajattelin minä. Tietysti, vaikka murtuisi koko entinen
minuuteni! Tietysti, vaikka menisi raunioiksi koko henkinen elämänikin
eikä minusta jäisi jäljelle enempää kuin savu, joka ilmaan katoaa, tai
kupla, joka särkyy ensimmäisen tuulen tullen.

Olihan ihmisen ylin velvollisuus olla itselleen uskollinen. Ja olinhan
itse kannattanut halki elämäni tätä yksilön suvereenista oikeutta,
jonka vaatimisesta--tätä velvollisuutta, jonka täyttämisestä--vasta
seurasivat kaikki hänen muut oikeutensa ja velvollisuutensa.

Niin vannoin, etten vavahtaisi, mikä ikinä kohtaisi minua tällä uudella
tiellä, jolle tunsin astuvani.

Tahdoin pitää pääni kirkkaana ja sydämeni pelottomana. Enkä kieltää
taikka myöntää mitään, jota ei kieltänyt tai myöntänyt sisin tajuntani,
enkä antaa itsestäni pois mitään, jonka tunsin elimellisesti kuuluvan
siihen.

Lupasin itselleni olla vain suora ja rehellinen, en muuta.

Vannoin olla voimieni mukaan vain puolueeton, lahjomaton
totuuden-etsijä, joka ei tunnustaisi muille muuta kuin mitä hän on itse
havainnut omassa sisäisessä tai ulkonaisessa tajunnassaan eikä
väistyisi sitten siitä hiuskarvaakaan, ei henkisen, vielä vähemmän
aineellisen hyödyn vuoksi, ei tähden ihmisten ilojen tai surujen, vielä
vähemmän heidän tuomionsa tai arvostelunsa, ei myöskään oman sisäisen
onnensa tai onnettomuutensa, nautintonsa tai kärsimyksensä, tässä
taikka tulevaisessa elämässä!

Säikähdin heti tuon valan tehtyäni. Olisiko minussa miestä myös sitä
pitämään?

Mutta kuparikello soi ja soi. Tunsin, että se vaati vastausta.

Ja niin tunnustin minä alla taivon tähtikirjan kuin Kaikkivaltiaan
kasvojen edessä:

--Olen Sinut aina aavistanut. Luulen, että olen joskus saanut myös
jonkun viestin Sinulta, vaikka vain silmänräpäyksittäin ja kuin
ohimennen.

Tuo on tapahtunut hiljaisimpina hetkinäni.

Uskon, että olen ollut silloin itselleni rehellisempi kuin koskaan
muulloin, sillä se on tapahtunut juuri niinä tuokioina, jolloin ei
ulkonaisen elämän pauhu eivätkä sisäiset tunnemyrskyt ole henkistä
havaintoani sumentaneet.

Noita tuokioita on ollut tuiki vähän minulla. Eivät ole levon lempeät
immet minun kätkyelläni istuneet.

Ne ovat olleet minun elämässäni vain kuin välkähdys, kuin helkähdys.

Kuin kiitävä päivänkilo laineilla, joita myrsky laulattaa, tai kesken
katkeava huuto syys-yössä, josta ei tiedä, kuka se on ja mitä se on.
Niin ovat olleet rauhan hetket minun rinnassani.

Sitten on kaikki taas ollut vain pelkkää tulta ja tulikiveä.

Siksi olen pitänyt noita hetkiä vain pelkkänä harhakuulona,
harhanäkynä.

Jos se olit Sinä, Kaikkivaltainen, miksi ei tuo huuto jatkunut? Jos se
olit Sinä, Kaikkitietoinen, miksi ei tuo pyhä välke jäänyt ainaiseksi
eloni tietä valaisemaan?

Tähdet korkeat! Eikö Hän voi tai eikö Hän tahdo tehdä itseään meille
täysin tiettäväksi?--

Huomasin heti noin puhuttuani pilkanneeni Jumalaa, herjanneeni Häntä,
joka ei salli itseään herjattavan. Sillä kuulin äänen kuin kaikkien
aurinkokuntien ukkonen olisi jyrähtänyt pääni päällä:

--_Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä_.

Se oli totuus, joka musersi minut niinkuin suuri kallio heikon
heinänkorren musertaa.



3.

En ymmärrä, kuinka elän vielä. Mutta se mahtaa johtua tavallista
paatuneemmasta ja itsepintaisemmasta henkisestä olemuksestani.

Palasi järki päähäni, ajatus aivoihini. Mutta tuskin olivat kaikki
tavalliset sielunkykyni jälleen käsin käyteltävinäni, kun minä suuresti
suutuin ja häpesin itseäni.

Ja minä annoin itselleni aika ripityksen.

--Mikä olen minä, sanoin, minä, vähäpätöinen mikroskooppi-olio, joka en
taida selittää edes ensimmäisen elävän solun syntymistä, saati sitten
oman pienen itseni arvoitusta, arvaamaan _Hänen_ arvoitustaan ja
_Hänen_ henkistä olemustaan, jonka täytyy olla rajaton niinkuin on
Hänen luomakuntansa ja ajaton kuin on tähtitaivaiden iankaikkisuus?

Minä, _minä_, kiitävän hetken ilmiö, pyrin muka täysin tuntemaan
jumalaa! Sehän on hullunkurista.

Ja vaikka minä olisin pysyväisempikin ilmiö kuin itse otaksunkaan,
vaikka minun henkinen minäni olisi kuolematon kuin Hänen henkensä ja
minä eläisin Hänen kerallaan iankaikkisesti, täytyisihän kaiken järjen
nimessä sen olla vain kuin pieni kipinä verrattuna maailmanpaloon,
turha tomuhiukkanen, suuren pyörremyrskyn kuljettama!

Eihän Hän muuten Jumala olisikaan. Kuuluuhan Hänen rajattomuutensa ja
minun rajallisuuteni jo itse käsitteeseen.

Ja _jos_ minulla olisikin valta ja voima tulla Hänet täysin tuntemaan,
mitä tekisin minä poloinen tuolla tiedollani? Kestäisinkö minä sitä?
Jaksaisinko minä kantaa tuota tunturien painoista taakkaa edes tuokion,
edes niin kauan kuin silmä rävähtää tai sähkö vaatii aikaa maapallon
ympäri matkatakseen?

Eikö se ennemmin olisi omiaan vain minut maahan murtamaan ja
musertamaan?

Enkö jo äsken murtunut tuosta yhdestä totuudesta, joka muistutti
mieleeni omaa epätäydellisyyttäni? Kuinka tuhatkertaisesti
murtuisinkaan sitten koko maailmantotuuden painosta, jos se siinä
silmänräpäyksessä laskettaisiin hartioilleni?

Ja eikö se jälleen tuhatkertaisesti olisi omiaan minua juuri omasta
pienuudestani ja epätäydellisyydestäni muistuttamaan?

Minua, joka en saata katsoa silmiin edes keskipäivän aurinkoa! Minua,
jonka päätä huimaa jo ensimmäinen Eiffel-torni!

Ja kuitenkin täytyy Hänen olla kirkkaampi kuin kaikki, mitä ihmissielu
saattaa valkeudesta aavistaa, ja korkeampi kuin kaikki, mitä ihmismieli
voi ylhäisintä kuvitella.

Tähdet ijäiset, tyydyn osaani siis. Mutta tahtoisin kuitenkin tehdä
teille yhden kysymyksen:

Kuinka paljon saattaa tietää Jumalasta niin epätäydellinen olento kuin
se, jonka tässä näette?

Soinnahtivat äänet lempeämmät pääni päällä:

--Kaikki, minkä itse kykenet Hänestä aavistamaan.

--Siis vain muruja! huokasi henkeni hiljaisesti.

--Niin, mutta muruja kultaisia, kuiskivat korvaani taivas-äänet. Muruja
niin kirkkaita ja häikäiseviä, että jokainen niistä jo riittää sinut
loistollaan sokaisemaan.

Jälleen sai kiivauden ja kärsimättömyyden henki vallan minussa.

--Tahdon tuntea Hänet! huudahdin nopeasti. Nyt heti! Missä Hän on?
Mistä löydän Hänet?

Vastasivat tähdet tyynesti pääni päältä:

--Kukin löytää Hänet siitä parhaasta ja ylevimmästä, mihin Hänen
henkensä katse on kannattanut.

Henkeni salpautui. Jaksoin tuskin enää pysyä jaloillani.



4.

Vieri kotvanen, ennen kuin jälleen tohdin hengittää.

Tämä totuus ei ollut omiaan minua musertamaan, vaan päinvastoin
täyttämään riemulla ja pyhällä pyörtymyksellä.

--Onhan Hän tuossa! huusin itselleni haltioituneena. Onhan Hän tuossa
melkein kuin käden kuroteltavissa!

Kuka sitten?

Hän, _Hän_, Jumala! Hän, _Hän_, ijäinen, Hän, ääretön, Hän,
ihmeellinen, halki elämän etsimäni, kaikkialla kaipaamani! Hän, jonka
avulla kaikki salaisuudet selviäisivät ja jonka edessä ei olisi mitään
muuta ihmettä enää!

Sillä _tiedänhän_ minä, mikä on minun parhaani! Onhan niin
päivänselvää, missä _minä_ olen pyhintä pyytänyt ja tavoitellut!

Siksi olikin vastaukseni voitonvarma, kun sain sanoiksi huohottaen:

--Minun parhaani on aavistus ja mielikuvitus.

Eikä taivas langennut. Eivätkä taivaan tähdet tuosta radoiltaan
järkähtäneet.

Haastoivat vain yhtä tyynesti ja levollisesti:

--Siispä saapuu Hän sinun luoksesi henkesi haltioitumisessa.

Niinkö? Sitäkö se olikin vain?

Tunsin itseni tuiki pettyneeksi. Sillä tiesinhän, etten voinut
haltioitua muuta kuin runoilijana.

Siis vain sitä tavallista!

Sitä tavallista hurmiotilaa, jota olin tuntenut tuhannet kerrat. Sitä
tavallista kaikkien hermokykyjen äärimmilleen jännittämistä, joka
kuului melkein kuin minun ammattiini.

Mutta enhän minä ollut tullut tänne runouden jumalaa etsimään.

Olinhan joutunut juuri sille elämän jyrkänteelle, missä taide ja
estetiikka eivät yksin riitä enää, mistä etiikka alkaa ja missä suuret
maailman-arvoitukset vaativat itsekunkin omaa henkilökohtaista
ratkaisua.

Ei niin, että millään tavalla olisin runoutta tuominnut tai tuntenut
sille turhaan parhaat vuoteni uhranneeni. Täytyihän minun päinvastoin
olla sille suuressa kiitollisuuden velassa. Sillä olihan se juuri
varjellut minua niin paljosta pahasta, niin monista rikoksista ja
kärsimyksistä, joista olin säästynyt elämällä ne pelkästään
mielikuvituksessa.

Ja runoilemalla ne pois itsestäni. Niin monta surua, tuskaa ja
kaihomieltä.

Epäilemättä mahtoi siinäkin siis olla jotakin jumalallista. Mutta eihän
se ollut Jumala, eihän se ollut Hän itse.

Eihän se ollut _Hän_, vaan _Minä_!

Oma heikko, vähäpätöinen minuutenihan siinä vain turhaan kalisteli
kahleitaan. Pyrki pois maan tomusta, koetti tuntea edes jonkun itseään
korkeamman elävän hengen läheisyyttä.

Tahdoin kyllä aavistuksen ja mielikuvituksen siivin Häntä lähestyä.
Mutta tiesin korkeimmillenikin kohotessani tuota tietä kohtaavani vain
itseni ja sitä ympäröivän tyhjän äärettömyyden.

Sitäpaitsi riippuu runollinen haltioituminen vain hetken mielialasta.

Saattoiko niin löyhälle perustalle niin korkeata, niin taivasta
tapailevaa pylvästä pystyttää? Ei ikinä!

Siksi vastasinkin vain vitkaan ja surumielisesti:

--Minun tunnelmani läikkyvät ja väikkyvät kuin aava merenselkä. Mistä
tiedän niiden kuohuja halkoessani lujan kallion silmiini sinertävän?

Kuului kuiskaus kuin outojen, sinertävien salojen humina:

--Lempeän luokse Hän tulee kuin lauha länsituuli. Mutta uhmaaja saa
tuta Hänet myrskyssä ja ukkosessa.

Tuo vastaus tyydytti minua täydellisesti.

Niinhän se oli, niinhän sen täytyi olla. Eihän Jumala voinut jokaista
samalla tapaa lähestyä. Täytyihän tulla huomioon otetuiksi kunkin syvin
yksilöllisyys ynnä heidän henkilökohtaiset kokemuksensa.

Kullakin ihmisellä oli siis tavallaan ikäänkuin oma Jumalansa.



5.

--Mikä siis on minun syvin yksilöllisyyteni? kysyin itseltäni. Eihän se
voi olla runous, sillä sehän on aaltoja, joita tuuli ajelee, muotoja,
joita niiden alla asuva henki nostaa pinnalleen.

Minun täytyi myöntää, että niin paljon kuin olin koettanut itseäni
tutkiakin, minä en tiennyt sitä.

--Kukin palvelee siis Jumalaa omalla tavallaan, sanoin itselleni. Nöyrä
nöyryydellä, uhmaaja uhmallaan, korven jalopeura peljättävällä
kiljunnallaan, lempeän lehdon hirvi hiljaisella ylevyydellään.

Ja kukin tunnustaa Hänet omalla tavallaan. Ja kukin tuntee Hänet
sellaisena kuin on Hänen oma ijäisin olemuksensa.

Niinhän se on, niinhän sen täytyy olla. Eihän Saulus voi tuntea Jumalaa
samoin kuin Paulus, eihän Abaelard samoin kuin Fransiskus Assisilainen.

Eikä vanha Väinämöinen palvella Häntä samoin kuin Kullervo Kalervon
poika.

Mutta miten palvelen minä Jumalaa? Miten?

Tiesin itse omien mielialojeni määrättömyyden.

Ja myöskin mielikuvieni. Niillä aloilla ei mikään inhimillinen ollut
vierasta minulle, ei alin eikä ylin, ei synkin eikä aurinkoisin.

Kenties palvelin minä juuri niiden kautta jotakin tuntematonta Jumalaa?

--Mistä löydän niiden yhteissumman? kysyin vielä itseltäni. Olisiko se
Jumala, _minun_ Jumalani?

Vai olisiko niiden takana ehkä jotakin paljon ijäisempää ja ihanampaa,
jota ne vain ovat omiaan minulta pimentämään niinkuin pilvet aurinkoa?

Minun täytyy siis ennen kaikkea päästä itseni perinpohjin tuntemaan.
Vain sitä tietä voin saada jotakin tietoa Jumalasta.

Ja oppia Häntä oikein palvelemaan.

Sillä enhän minä voi palvella sitä, josta minä en tiedä mitään, enkä
polvistua sen eteen, josta niin monet käsitykset maailmassa vaihtelevat
ja vallitsevat. Täytyyhän olla minullakin oma Jumalani.

Mutta miten oppia tuntemaan itseään? Eikö vain vertailemalla? Eikö vain
niiden vertailupäätelmien nojalla, joita muiden ihmisten ajatukset ja
mietiskelyt ehkä olisivat omiaan minussa herättämään?--

Tunsin tuntevani liian vähän ihmisiä.

Monelta taholta olin tosin heitä kautta elämäni tarkastellut, mutta en
tältä. Monessa tilanteessa olin tullut lähelle heitä ja oppinut paljon
heidän sisintä sielunelämäänsä tuntemaan, mutta en koskaan siinä, missä
nyt itse olin.

Mitä mahtoivat he tietää Jumalasta? Miten mahtoivat he yleensä
suhtautua Häneen, miten palvella Häntä?

Ja mikä muodosti heidän syvimmän mahtipontensa? Tuon, jonka pohjalta he
toimivat ja työskentelivät ja jonka voimalla he yleensä jaksoivat elää
maailmassa?

Vai oliko sitä heillä edes ollenkaan? Kenties elivätkin he kaikki vain
tyhjän varassa ja sattumalta?

Päätin ottaa selon tuosta, sillä tiesin sen vaikuttavan väkevästi myös
omaan ymmärrykseeni Jumalasta.

Jätin tähdet. Läksin ihmisten lasten luo.



IHMISET.



PAJAVIRSI.

--Seppä, joka seisot siinä alasimesi ääressä! Mitä tiedät Jumalasta?

--Miksi häiritset minua? Minun on kiire! Sitäpaitsi minulla on ollut
niin vähän aikaa Häntä ajatella.

--Kuinka? Ei aikaa? Ei aikaa tärkeimpään? Miten se on ymmärrettävä?

--Minulle tärkein on työni. Vain sen kautta voin elää ja elättää myös
vaimoani ja lapsiani.

--Ja tuoko riittää sinulle? Eikö sinulla siis ole mitään korkeampia,
henkisempiä tarkoitusperiä?

--En tiedä, mitä tarkoitat niillä. Mutta työni odottaa minua. Olet
minua jo liian kauan pidättänyt.

--Tiedän työsi tuiman välttämättömyyden. Mutta eikö sen lomassa ole
koskaan mieleesi juolahtanut, ettei ihminen elä vain leivästä, vaan
että hän kaipaa ravintoa myös kuolemattomalle sielulleen?

--Minulla on niin vähän lomahetkiä.

--Mitä silloin teet?

--Lepään taikka koetan parhaani mukaan nauttia vaimoni ja lasteni kera
työni tuloksista.

--Ja mitä laatua ovat sinun nautintosi?

--Iloitsen tämän elämän antimista.

--Etkö koskaan toisen, korkeamman elämän? Eikö sielusi koskaan ole
tuntenut sammumatonta janoa sinne, missä on kaiken valkeuden ja
vanhurskauden alkulähde?

--Ei. En tunne sitä elämää. Minun elämäni piirin muodostavat vain paja
ja koti ja joskus käynti hyvissä ystävissä.

--Aineen orja olet. Etkö koskaan kiitä kaiken hyvän antajaa?

--Kiitän Häntä työlläni ja sillä mielellä, millä työskentelen.

--Siis millä mielellä?

--Tyytyväisellä. En napise kohtaloani. Ja minulle on sanottu, että se
on Herralle sangen otollista.

--Sinulla ei siis ole mitään täyttämättömiä toivomuksia? Maailma on
siis ylimalkaan varsin hyvä sinun kohdaltasi?

--Kaiketi olisi siinäkin paljon korjaamista.

--Esimerkiksi mitä?

--Palkka voisi olla parempi ja leipä leveämpi. Mutta on turhaa sitä
ajatella.

--Miksi?

--Ettei mieli turhan tautta myrtyisi ja katkeroituisi.

--Yhteiskunnallinen vääryys painaa siis sinuakin? Eikö koskaan ole
päähäsi pälkähtänyt nousta sitä vastaan taisteluun?

--Kyllä, nuorempana. Sitten olen koettanut sitä unohtaa, ettei elämän
kuorma kävisi minulle ylivoimaiseksi.

--Ja oletko siinä onnistunut?

--Kutakuinkin. Ainakin minä luulen niin. Mutta nyt sinun täytyy
mennä todellakin, sillä näethän, että hukkaan sinun kanssasi parasta
työ-aikaani.

--Vielä yksi sana! Olet jo vanha mies. Etkö koskaan ajattele kuolemaa?

--Se tulee kuitenkin, ajattelipa sitä tai ei. Paras, että koettaa tässä
elämässä elää ja tehdä työnsä niin kunnollisesti kuin mahdollista.

--Eikä haudantakainen kammota sinua? Aiot siis kuolla hyvällä
omallatunnolla?

--Kuolen samalla tunnolla kuin olen elänytkin.

--Kuin kurja maan matonen siis?

--Maasta sanovat minun tulleen. Kaiketi pitää minun siihen jälleen
palajaman.

--Mutta sinun--sinun sielusi! Minne luulet sen joutuvan? Eikö se siis
ollenkaan halaja elää iankaikkisesti?

--Lienet pappi, koska noin puhut. Mistä tietäisin, minne liekki menee,
kun tuli sammuu ja hiilet kylmenevät!

--Tiedän, että uskot aineen yliherruuteen.

--Uskon siihen, mitä näen ja minkä pääni ja järkeni oikeaksi
todistavat.

--Mutta sinun sydämesi, sinun koko ääretön, itsetietoinen minäsi? Mitä
se sanoo? Mitä se uskoo? Vai etkö koskaan ole nähnyt vaivaa kurkistaa
sen syvyyteen?

--Puhu selvemmin! En ymmärrä sanojasi.

--Tarkoitan: Etkö ole nähnyt milloinkaan sieltä sielusi sisimmästä
ikäänkuin etäistä, epämääräistä kangastusta jostakin itseäsi
ijäisemmästä ... jostakin yksilöä ja yksilön kuolemaa
kuolemattomammasta henkisestä mahdista maailmassa?

--Jätä minut! Kieleni on kankea ja ajatukseni aprikoiva. En ole
tottunut sitä aina ja joka hetki sanoiksi pukemaan.



LEMMENVIRSI.

--Seis! Mihin hiivit kuutamon välkkeessä, mies? Aiotko varastaa vai
eikö tekosi muuten siedä päivän valoa?

--Menen lemmittyni luo. Aion varastaa suukon hänen huuliltaan.

--Etkö pelkää kiinni joutuvasi?

--En pelkää mitään, kun on hänestä kysymys. Jos joku tahtoo tieni
sulkea, lyön hänet kuoliaaksi kuin jalopeura käpälällään.

--En tahdo estää sinua tolaltasi. Ainoastaan jotakin muuta mieleesi
muistuttaa.

--En tahdo nähdä, en kuulla mitään. Väisty! En tahdo hukata hetkeäkään
siitä autuudesta, joka minua odottaa.

--Sinun lemmittysi on siis hyvin kaunis?

--En tiedä mitään häneen verrattavaa. Sinun pitäisi tuntea hänet.
Tulisit silloin vasta oikean elämän tajuamaan.

--Mutta onko hän myöskin hyvä?

--Taivaallinen hyvyys säteilee hänen silmistään. Jospa näkisit hänet!
Paitsi äitiäni en tiedä siinäkään suhteessa mitään häneen verrattavaa.

--Uskon, että rakastat sokeasti häntä.

--En, vaan näkevästi. Olin sokea silloin, kun en vielä tuntenut häntä.

--Ja mitä entistä ihmeellisempää luulet nyt näkeväsi?

--Näen elämän kauneuden. Näen kaiken maailman ihanuuden. Mitä tiesin
minä ennen niistä? En enempää kuin mykkä kala tietää taivaan
valkeudesta.

--Ja mitä luulet siitä nyt tietäväsi?

--Että on kuin itse aurinko olisi astunut sydämeeni. Minä rakastan!
Minä rakastan häntä, yhtä ainoaa, ja samalla minusta on kuin
rakastaisin kaikkia ihmisiä.

--En tahdo sinun kaunista tuulentupaasi järkyttää. Mutta hän? Luuletko
myös hänen sinua samoin rakastavan?

--Minulla ei ole mitään syytä epäillä sitä. Mutta miksi kysyt sitä?
Teetkö sen vain huvin vuoksi vai tahdotko sieluni mustimmalla kaikista
epäluuloista myrkyttää?

--Olkoon se kaukana minusta. Toivoisin vain, että tarkoin harkitsisit
ja punnitsisit kaikki asianhaarat, ennen kuin sidot itsesi
elinkautiseksi.

--Sinä! Sinä puhut kuin puntari! Sinä et ole koskaan itse rakastunut.

--Voimme jättää sen kysymyksen tällä kertaa. Mutta kuinka kauan
luulette te kestävän tuon rakkautenne?

--Niin totta kuin elän, se on kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen!

--Haudan tällä ja tuolla puolen?

--Niin tässä kuin tulevaisessa elämässä! Mutta en nyt halua enempää
kanssasi laverrella. Tahdon nyt juuri kohdata hänen katsettaan.

--Viivy hetki vielä! Te aiotte siis todellakin avioliittoon?

--Luonnollisesti! Niin pian kuin olen onnistunut hänelle ja itselleni
siedettävän toimeentulon valmistamaan.

--Ja siihen mennessä te varastatte rakkautta? Eikö niin?

--Emme suinkaan. Me otamme. Me vain otamme omaamme, mikä kuuluu meille.

--Kuitenkin te petätte isiänne ja äitejänne?

--Teemme sen vain niin kauan kuin meidän on pakko tehdä niin. Mikään ei
olisi meille itsellemme mieluisempaa kuin tehdä rakkautemme heti
kaikelle maailmalle tiettäväksi.

--Ja sillä välin te suostutte vilpistelyyn? Onko teidän siis aivan
mahdotonta odottaa?

--Aivan mahdotonta! Jokainen hetki, jolloin emme ole toistemme
seurassa, on jo kadotettu kallis kivi, eikä meillä ole varaa enempi
kadottaa. Nytkin hukkuu niitä jo liian paljon.

--Mutta voiko valheelle mitään pysyväistä onnea rakentaa?

--Meidän lempemme on totinen totuus. Kuinka saatat sinä niin kysyä?

--Sanoit äsken, ettet pelkää mitään. Etkö sitäkään, että voit
tahtomattasi tuottaa hänelle ikävyyksiä?

--Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä! Mutta jos ikävyydet kuitenkin
tulisivat, tahdomme kohdata niitä käsi kädessä.

--Kuinka uskallat mainita Jumalan nimeä niin pienen ja matalan seikan
kuin kurjan lempesi yhteydessä? Etkö luule Häntä siten herjaavasi?

--Varo itseäsi! Minun lempeni ei ole pieni eikä matala. Tunnenhan itse
sen kautta juuri nousevani jumaliin.

--Suuret sanat eivät suuta halkaise. Mutta millä todistat sanasi?

--Tuntoni todistuksella, joka sanoo, että tulen päivä päivältä
paremmaksi ihmiseksi.



TIETOVIRSI.

--Sallinet, että häiritsen sinua? Näin tulen tuikkivan lampustasi yöhön
sankeaan.

--Olet tervetullut, kun et kauan viivy. Myöskin minulle voi olla hyvä
hetkinen huoahtaa.

--Näytät vanhalta ja rasittuneelta. Milloin lienet viimeksi levähtänyt?

--Lepään silloin, kun puhun muiden ihmisten kanssa. Mutta yksin ollen
minun ajatukseni ei lepää milloinkaan.

--Sinä olet paljon yksin?

--Minä olen _aina_ yksin. Mutta muiden seura estää ajatusteni paljouden
aivojani pakahduttamasta.

--Näen paljon kirjoja edessäni. Mitä etsit niistä?

--Koetan oppia ikäni kaiken.

--Mutta lyhyt on ikä ihmislapsen. Luuletko koskaan kaikkea käsittäväsi?

--Tiedän oppivani vain pienen murto-osan. Mutta minun jälkeeni tulee
toisia, jotka jälleen vievät elämäntyötäni eteenpäin.

--Ja mitä kutsut sinä elämäntyöksesi sitten?

--Samaa, minkä pitäisi olla jokaisen ihmisen elämäntyö. Mutta kaikki
ihmiset eivät sitä käsitä vielä ja siksi on se jäänyt vielä vain
muutamien yksilöiden hartioille.

--Siis mikä sitten?

--Tiedon valkeus. Tulla tuntemaan kaikki, mitä maassa, maan alla ja
vesissä on. Ja jos mahdollista, tulla tuntemaan myös kerran, mitä
piilee maailmankaikkeudessa.

--Ja _jos_ tuo olisi mahdollista? Luuletko, että ihmiset tulisivat
siitä sen paremmiksi?

--Sitä en tiedä. Mutta ainakin uskon, että he tulisivat suuremmiksi. Ja
Jumalan kaltaisemmiksi.

--Uskotko itse Jumalaan?

--Tiedon summa on Jumala. Mutta meillä on siihen vielä pitkä matka.

--Ja ennen kuin pääsemme siihen? Millä siihen saakka henkemme polttoa
viihdyttää?

--Häntä etsimällä. En tiedä mitään muuta keinoa.

--Etsitkö Häntä myös kirjoistasi?

--Etsin aina Häntä.

--Ilman että sinulla on toivoa edes koskaan löytää Häntä eläessäsi?

--Niin. Siksi teenkin työtä tulevien sukupolvien edestä.

--Ja voiko tuo sydäntäsi tyydyttää?

--Ei aina. Ei vaikeina hetkinäni.

--Milloin ne tulevat?

--Silloin kun epäusko tulee. Silloin kun työni tuntuu niin turhalta ja
edessäni oleva taival niin toivottomalta.

--Ymmärrän. Tuo tapahtuu joskus kaikille ihmisille.

--Mutta ehkä useimmin tietäjille. Sillä heillä olisi niin monta
totuutta, joita he tahtoisivat ihmisten lapsille lahjoittaa. Mutta
ihmisten lapset eivät tahdo ottaa vastaan niitä.

--Uskotko aina tietojesi totuuteen?

--En aina sitäkään. Ja nepä ne lienevätkin juuri vaikeimpia hetkiäni.

--Mitä silloin teet?

--Painan silloin pääni alas nöyryydessä ja tunnustan, etten varmuudella
tiedä mitään. Mutta tunnen, että työni kasvaa juuri tuosta nöyryydestä.

--Ja tyytymättömyydestä?

--Niin. Sillä se pakottaa minut ijäti pyrkimään.

--Mutta myös jäämään ijäti epätäydelliseksi niinkuin elosi työkin?

--Ei ole täydellistä mikään inhimillinen. Kuitenkin osaan olla
kiitollinen siitä, että olen saanut aivot, joilla tutkia ja ajatella.

--Kiitollinen? Kenelle?

--Kohtalolle, Jumalalle, maailmankehitykselle, miten vain tahdot Häntä
nimittää.

--Ja kun kiität Häntä? Mitä silloin tunnet?

--Tunnen jotakin itseäni varmempaa ja tietoisempaa liikkuvan lähelläni.



TAITOVIRSI.

--Tervehdin sinua, suuri taideniekka! Miksi niin tiukasti silmiäsi
siristät ja tuijottelet?

--Etkö näe? Katson naista, joka seisoo tuolla kauempana.

--Missä?

--Tuolla, tuolla jalustalla. Mikä onni, että löysin hänet! Vahinko
vain, että hän ei jaksa säilyttää asentoaan niin kauan kuin vaatisi
siveltimeni.

--Näen naisen, joka on alaston. Eikö hän siis häpeä ollenkaan?

--Ei, sillä hän tietää, että hänen ei ole tarvis hävetä. Hän tietää,
että kauneuden jumala itse on hänen muotonsa muovaellut.

--Kenties hän on vielä ylpeä kauneudestaan?

--Epäilemättä hän on ylpeä, niinkuin on rikas rikkaudestaan ja nero
neroudestaan. Ja eikö hänellä ole siihen mielestäsi oikeutta sitten,
sillä onhan kauneus taivaan ylin armolahja?

--Jos on kuin sanot, eikö hänen pitäisi kantaa sitä nöyryydessä ja
häveliäisyydessä?

--Ei mielestäni. Vain rumuus peittäköön itsensä ja käyköön allapäin.
Kauneuden tehtävä on säteillä kaikille vapaana ja alastomana.

--Kuolemattoman kauneuden, tarkoitat?

--Teen hänet kuolemattomaksi.

--Henki yksin on todella kuolematon.

--Siispä puhallan elävän henkeni hänen sieraimiinsa! Etkö näe, kuinka
hän alkaa elää ja hengittää toista, ihanampaa ja ijäisempää elämää
tuossa kankaallani?

--Näen kauniin naisen kuvan, joka aistejani miellyttää.

--Etkö muuta? Etkö näe hänessä sen ijäisen ihanuuden rakkautta, joka
tällä hetkellä täyttää koko olemukseni?

--En. Mitä sinä nimität ijäiseksi, nimitän minä ajalliseksi.

--Luuletko, että luon silmäni häneen häntä himoitakseni? Luuletko, että
rakastan häntä _sillä_ rakkaudella?

--Siis millä?

--Toisella, paljon suuremmalla ja korkeammalla, jonka kautta ja jonka
voimasta juuri olen taiteilija. Näen hänessä jotakin näkymätöntä.

--Jos niin on, mitä teet hänellä siis? Miksi et lähetä kotiinsa häntä?

--Tarvitsen häntä mielikuvani kiteyttämisessä. Tarvitsen häntä
sitoakseni hänen ajallisiin muotoihinsa jotakin ajatonta ja rajatonta,
joka liikkuu sielussani.

--Miksi sitoa sitä? Miksi et salli sen täydessä vapaudessaan siellä
liikkua ja läikehtiä?

--En voi muuten tarjota sitä ihmisille.

--Ja ellet voisikaan? Pitäisitkö sitä sitten niin suurena
onnettomuutena?

--Kyllä.

--Kenelle? Meille vai itsellesi?

--Pitäisin itseäni kitupiikkinä, joka ei jaa maljastaan janoaville,
vaikka miljoonat kädet häntä kohden tuskaisesti kurkottavat.

--Etkö pelkää siten suurta pienentäväsi? Etkö pelkää siten pyhintä
alentavasi ja myös samalla ijäistä itseäsi?

--En. Enhän tee muuta kuin mitä ovat tehneet kaikki suuret
uskonnonperustajatkin, silloin kun he ovat syvimmät ajatuksensa
sanoihin pukeneet.

--Et voi itseäsi verrata heihin. He ovat Jumalan totuutta eivätkä
kauneutta julistaneet. Taikka niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu:
ihmisille tajuttaviin muotoihin pukeneet.

--Jos pidät sen pienempänä syntinä, niin mielellään minun puolestani.
Mutta kuinka luulet muuten totuuden kauneudesta erottavasi?

--Kaikki totinen totuus on aina kaunista.

--Ja kaikki oikea kauneus on aina totta. Mutta työni häiriytyy, en nyt
tahdo antautua kanssasi sanasotaan.

--Yhtä vähän kuin minäkään. Mutta salli vielä yksi kysymys!

--Sano se siis!

--Ymmärrän, että etsit ihannettasi...

--En! Se _on_ jo minulla. Etsin vain ilmaisua sitä ilmi saadakseni.

--Ja senkö luulet löytäneesi tuon naisen katoavaisesta
muotomuhkeudesta?

--Löydän kaavat hänestä katoamattomalle kauneuskuvalleni.

--Niinkö alhaiseksi arvaat ihanteesi? Vai näetkö Jumalan myöskin maan
tomussa siis?

--Kuinka en näkisi? Kuinka en uskoisi kaiken elämän jumaluuteen? Enhän
muutoin voisi hetkeäkään harjoittaa taidettani.

--Se ei ole taakka sinulle? Teet sitä sydämesi suurimmalla ilolla siis?

--Kysy rakastavalta naiselta, joka synnyttää! Eikö hän tee sitä
sydämensä suurimmalla tuskalla ja hekkumalla?

--Etkö tiedä mitään korkeampaa elämässä?

--En.

--Etkä kuolemassa?

--En. Pelkään vain liian varhain kuolevani.

--Miksi pelkäät sitä?

--Koska en silloin saisi tehdyksi kaikkea, mitä liikkuu sielussani.

--Kerran on sinunkin luomisvoimasi lakastuva.

--Tiedän, etten ole ikuinen. Mutta luon kuin Luoja kuolemattomia.

--Etkö nyt herjaa Häntä? Etkö pelkää tiliä, jonka kerran olet tekevä
Hänelle lahjoistasi!

--Olen taiteilija Jumalan armosta. Tiedän, että tilini on oleva helppo
minulle, jos vain joka hetki, viimeiseen hengenvetooni saakka, olen
itselleni uskollinen.



KIRKKOVIRSI.

--Mitä paukutat, pappi, siellä? Tunnetko sen elävän Jumalan, jonka
kunniaa niin korkealla äänellä kuulutat sanankuulijoillesi?

--Tiedän Hänestä sen, mihin uskoo koko kristikunta ja minkä suuret
kirkko-isät ovat meille kerran oikeana opettaneet.

--Oletko lutherilainen vai katolilainen? Monet lahkot halkovat
kristikuntaa.

--Kaikki uskovat ne kuitenkin Jeesukseen Kristukseen.

--Ehkä suullaan, mutta eivät sydämellään. Suurin osa kristikuntaa ei
enää usko mihinkään.

--Ikuinen totuus ei siitä muutu. Sen voima on sama tänään kuin tuhat
vuotta sitten ja on oleva sama myös tuhat vuotta meidän jälkeemmekin.

--Oletko tuntenut tuon voiman myös tunnossasi ja elämässäsi?

--En usko yksilöllisiin totuuksiin.

--Mihin uskot enemmän siis?

--Uskon enemmän pyhään raamattuun ja siihen, mitä menneet sukupolvet
aikakaudesta aikakauteen ovat todeksi tunnustaneet.

--Siis auktoriteetti-uskoa?

--Voit sitä myös siksi nimittää.

--Siis uskot siihen, mitä _muut_ ovat Jumalasta tienneet ja
todistaneet?

--Niin. Muut minua pyhemmät ja jalommat miehet, ennen kaikkia _Hän_,
joka oli kutsuttu maailmaa synneistä vapahtamaan.

--Pidätkö itsesi siis niin vähäpätöisenä? Etkö pane siis mitään arvoa
omalle tiedollesi ja todistuksellesi?

--En. Täytyy olla joku yksilöä korkeampi arvovalta, ellei mieli ainoan
oikean opin ja koko ihmiskunnan ehkä jälleen vuosituhansiksi harhaan
hairahtua.

--Luulet siis tuon ainoan oikean opin omaavasi?

--Olen siitä vakuutettu sielustani ja mielestäni.

--Etköhän nyt itse vetoa yksilölliseen totuuteen?

--En. Sillä se oppi on sama kuin mitä Herramme Vapahtajamme on itse
julistanut.

--Entä Buddha? Entä Konfutse? Entä Muhammed?

--En tunne heitä. En siis voi mitään sanoa heistä.

--Kuitenkin myöntänet, että on ollut muitakin suuria ihmiskunnan
opettajia?

--Tunnen vain yhden ainoan oikean Jumalan Pojan: Sanan, joka tuli
lihaksi.

--Hyvä. Seuraatko Hänen oppiaan myös jokapäiväisessä elämässäsi?

--Saarnaan Häntä sunnuntaisin. Kaikessa muussa olen erehtyväinen
kuolevainen.

--Mutta et virkasi toimituksessa?

--En, sillä toimitan sitä puhtaan opin ja kirkon käsikirjan mukaan,
puolelle taikka toiselle siitä tuumaakaan poikkeamatta.

--Onko oikeus muuta julistaa kuin mitä itse on kokenut ja havainnut
todeksi omassa sydämessään?

--Kyllä. Eihän opin arvo riipu siitä, kuka ja minkälainen ihminen sitä
kuuluttaa.

--Toivot kuitenkin tulevasi autuaaksi?

--Toivon sen tapahtuvan Karitsan veren kautta, joka on myöskin minun
vaivaisen syntisen vuoksi pirskoitettu.

--Olet pantu kansan paimeneksi.

--Tiedän, että raskas edesvastuun taakka lepää hartioillani. Siksi
koetankin suorittaa pyhän tehtäväni niin uskollisesti ja tunnollisesti
kuin mahdollista.

--Muiden maallisempien tehtävien lomassa?

--Meidän on myös ajassa elettävä.

--Tiedän, että maanviljelyksesi on mallikelpoisessa kunnossa ynnä
karjasi suurin ja kaunein koko pitäjässä. Mutta tätäkö kutsut sinä
Kristuksen seuraamiseksi?

--Meidän on myöskin maallisesta leiviskästämme tili tekeminen. Siksi
koetan hoitaa kotini ja kontuni niin toimellisesti kuin mahdollista.

--Kuuluuko siihen myös, että kiusaat torppareitasi ja ryöstät saatavasi
köyhimmältäkin seurakuntalaiseltasi viimeiseen penninkiin?

--Jos jättäisin jonkun ryöstämättä, jättäisivät monet minulle
maksamatta.

--Entä sitten? Luuletko, että olisi samoin tehnyt myös Herrasi
Vapahtajasi?

--Poimi Hänkin tähkäpäitä. Teen samaa, vaikka omilta tiluksiltani.

--Leipäpappi olet! Etkö pelkää pyhän virkasi saastuvan siitä, että näin
kasaat itsellesi maallista mammonaa?

--Taidan vastata apostolin sanoilla siihen: joka evankeliumia saarnaa,
sen on myös evankeliumista elettävä.



KUNINGASVIRSI.

--Kuningas korkea! Onko sinulla tuokion aikaa kuulla minua?

--Mitä? Kuka tuo on? Kuinka hän on tänne tunkeutunut?

--En puhu omalla suulla. Suuremmat ovat minut tänne lähettäneet.

--Näen, että olet profeetta. Mitä tahdot minusta?

--Tahtoisin tehdä sinulle eräitä kysymyksiä.

--Kysy!

--Kuningas korkea! Tiedätkö jotakin Jumalasta?

--Kuinka en tietäisi Hänestä minä, joka juuri olen kuningas Hänen
armostaan?

--Muistatko kiittää Häntä myös ylhäisestä asemastasi?

--Teen sen joka päivä aamu- ja iltarukouksissani. Mutta minun asemaani
seuraavat myös raskaat velvollisuudet.

--Rukoiletko myös voimaa Jumalalta voidaksesi hyvin ja oikein täyttää
niitä?

--Kyllä. Ja jos sen joskus unohtaisinkin, tekevät pappini ja piispani
sen minun puolestani kautta valtakunnan.

--Ja valtakuntasi kukoistaa?

--Katso ympärillesi! Näet, että voin sisäisellä ylpeydellä sovittaa
itseeni raamatun sanat: »Sen päällä on kuningas valtakunnassa, että
kedot kynnettäisiin.»

--Ajattelet siis kaikessa vain alammaistesi hyötyä ja menestystä?

--Mitä voisin minä muuta ajatella? Olenhan minä maan isä. Siis on minun
lapsistani huoli pidettävä.

--Ja he tuottavatkin varmaan paljon huolta sinulle?

--Monet unettomat yöt olen valvonut heidän vuokseen vuoteellani.

--Oletko pyytänyt silloin neuvoa Jumalalta?

--Olen rukoillut, että Hän valistaisi minut oikeudessa ja viisaudessa.
Mutta sittenkään en ole aina ollut varma siitä, mikä olisi ihmisille
parhainta ja Jumalalle otollisinta.

--Tiedän, että olet hurskas ja hyvä kuningas. Mutta muistatko aina
myös, että Hän ennen kaikkea on rauhan ja rakkauden Jumala?

--Koetan pitää sitä mielessäni. Mutta Hän on myöskin vanhurskas ja
kiivas Jumala.

--Seuraatko siinäkin Hänen esimerkkiään?

--Ei kanna turhaan miekkaa esivalta. Mutta tunnustan, että se on ehkä
raskain kaikista minun kantamuksistani.

--Hän on sanonut: »Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.»

--Hän ei ole sillä ijäisen oikeuden eikä itse-säätämänsä esivallan
miekkaa tarkoittanut.

--Mutta Hän on sanonut myös: »_Älä tapa_!»

--Siksi onkin yleviin oikeuteni armahtaa kuolemaantuomittuja.

--Kuitenkin käyt sinäkin sotia.

--Koetan välttää niitä niin paljon kuin mahdollista. Mutta jos
vihollinen hyökkää minun maahani, on minun pyhä velvollisuuteni sitä
asevoimalla puolustaa.

--Etkö itse koskaan alota hyökkäyssotia siis?

--En.

--Etkä koskaan ole edes välillisenä syynä niihin?

--Koetan elää sovussa kaikkien naapurieni kanssa. Mutta heidän
joukossaan on toisia, joita eivät elähytä samat tarkoitusperät.

--Mistä tuo johtunee?

--He tahtovat riistää meiltä väkivallalla ja miekka kädessä, minkä me
olemme rauhan työllä ja ahkeruudella saavuttaneet.

--Ja silloin taistelee rauhan Jumala teidän puolellanne?

--Silloin johdattaa Hän sotajoukkojamme. Silloin kuulevat he Hänen
äänensä meidän tykkiemme jylinästä.

--Mutta heidänkin puolellaan tykit jylisevät.

--Ne eivät merkitse mitään meidän rynnätessämme. Sillä meidän
puolellamme on _oikeus_ ja sen Jumala kuulee meidän esirukouksissamme.

--Hekin rukoilevat Jumalaa.

--He herjaavat verisesti Häntä anomalla, että Hän vääryyden ja
väkivallan asiaa avittaisi.

--Mutta kuitenkin! Jos kaikesta asiasi oikeudesta huolimatta sattuisit
sittenkin tappiolle joutumaan?

--Mahdotonta!

--Eikö tuollaista ole koskaan koko hallitusaikanasi tapahtunut?

--Kyllä. Kerran.

--Kuinka sen selität?

--Minä en mielelläni muistele sitä. Mutta se oli koettelemus, jonka Hän
lähetti kansalleen.

--Uskot, että kansasi on Jumalan valittu kansa siis?

--En voi epäillä sitä nähdessäni niitä ihmetöitä, joita Hän on tehnyt
tämän kansan hyväksi.

--Hän pitää siis aivan erikoisesti huolta siitä?

--Kyllä. Ja siitä päätän minä, että Hän on myös aikonut sen suhteen
jotakin aivan erikoista.

--Siis mitä? Sinä et voi arvata sitä?

--En. Mutta minä uskon, minä tunnen, minä tiedän...

--Etkö juuri päässyt myöntämästä, ettet tiedä mitään?

--Kyllä. Ja kuitenkin minulla on vankkumaton varmuus täällä sydämeni
syvimmässä, että tämän kansan vielä kerran täytyy tavalla taikka
toisella tulla maailmaa vallitsevaksi.



TUOMARIVIRSI.

--Vanhus vakava, harmaahapsi! Sama on matka meillä. Sallinet, että
saattelen hiukan sinua?

--Tie kuuluu meille kummallekin.

--Mistä tulet? Minne riennät niin keveillä askelilla?

--Tulen käräjäpaikalta. Riennän kotiin, missä monet vieraat minua
odottavat.

--Vietät pitoja siis? Voitko tehdä sen todellakin hyvällä
omallatunnolla?

--Miksi en voisi päätettyäni hyvin päivätyöni?

--Olet jakanut oikeutta siis? Tiedän sinua kihlakunnan tuomariksi
mainittavan.

--Se olenkin. Jaan oikeutta maan lakien mukaan.

--Ja olet ehkä tänäänkin tuominnut monta ihmistä vankilaan?

--Kyllä. En ole voinut välttää sitä.

--Etkö milloinkaan pelkää erehtyväsi?

--Ihminen voi aina erehtyä. Mutta sitä varten ovat ylioikeudet
olemassa.

--Entä jos nekin erehtyvät?

--Sitä varten on olemassa prokuraattori. Et suinkaan tahtone väittää
meidän kaikkien lain hengestä erehtyvän?

--Saattaisihan sekin olla mahdollista. Mutta myös laki itse voi olla
väärä.

--Väärä se ei voi koskaan olla, korkeintaan vanhentunut.

--Kuinka niin? Miten selität sanasi?

--Mikään laki ei olisi koskaan tullut laiksi, ellei se ainakin joskus
olisi vastannut kansan oikeustajuntaa.

--Mutta myös tuo oikeustajunta voi olla väärä.

--Ei milloinkaan. Kansa on aina oikeassa, sillä sen ääni on Jumalan
ääni.

--Kuitenkin ovat monet kansanjohtajat siitä usein erehtyneet.

--Silloin he eivät ole kyllin herkällä korvalla sitä kuunnelleet. Sillä
tuo ääni voi joskus olla hiljainen kuin kuiskaus, vaikka se taas toisin
vuoroin voi pauhata pauanteena.

--Sitäkö kuuntelet siis kansalle oikeutta jakaessasi?

--Tutkin ja tuomitsen parhaan ymmärrykseni mukaan. Tavallisesti kaikuu
kansan ääni jo kyllin selvänä minun omasta oikeustajunnastani.

--Ei ystävyys eikä vihamielisyys sitä pimitä siis?

--Ei. Olenhan tuomari, tunnen ylevän virkani vastuunalaisuuden.

--Eivätkä mitkään muutkaan yksityiset syyt koskaan vaikuta tuomioosi?

--Eivät milloinkaan. Teen kaiken tuomarivalallani.

--Se on siis _niin_ pyhä sinulle?

--Kyllä. Kun istun sillä istuimella, en tiedä mitään sitä korkeampaa.

--Siksikö, että olet pannut sielusi autuuden pantiksi siitä?

--Miten lienee. Tunnen joka tapauksessa istuvani silloin kaikkivaltiaan
Jumalan kasvojen edessä.

--Tunnet itsesi Jumalan sijaiseksi?

--Ehkä niinkin. Edustanhan silloin Hänen itsensä asettamaa esivaltaa.

--Päätin äskeisestä puheestasi sinun kansan oikeustajuntaa edustavan.

--Voit niinkin sanoa, sillä sekin on Jumalasta.

--Miksi et siis jätä tuomiota Hänelle? Hän on sanonut: »Älkää tuomitko,
ettei teitä tuomittaisi!»

--Siksi en teekään sitä koskaan yksityisenä henkilönä. Mutta tuomarina
olen minä Hänen ajallinen välikappaleensa.

--Siis tiedät myös, että Hän on pitkämielinen ja hyvä?

--Kyllä. Siksi muistutankin aina mieleeni tuhatvuotista
tuomarisääntöäni, joka sanoo: »Parempi päästää kuin langettaa.»

--Seuraatko sitä myös omassa oikeustoimessasi?

--Kyllä. Aina, kun rikos on epäselvä.



TOUKOVIRSI.

--Miksi kynnät, kyntäjä?

--Sekin kysymys! Teen työtäni, elän pellostani.

--Etkö pelkää peltosi poutivan tai hallan käyvän vieraana halmeellasi?

--Minun tehtäväni on vain kyntää ja kylvää. Kasvu riippuu kaiken hyvän
antajasta.

--Onko ehkä joskus onnettomuus kohdannut sinua?

--Usein. Mutta eletty on, Jumalan kiitos, tähän päivään asti.

--Mitä olet silloin tuuminut? Mitä olet ajatellut pahan päivän päälle
sattuessa?

--Onni yksillä, kesä kaikilla, olen ajatellut. Ja sitten jälleen
tuuminut, että se varmaan on ollut niin sallittu minun kohdalleni.

--Eikö mikään sinussa ole noussut kapinaan?

--En ymmärrä, mitä tarkoitat. Eihän voi kapinoida vastaan kohtaloa.

--Etkö koskaan ole sellaisina hetkinä syyttänyt Jumalaa sielusi
sisimmässä?

--Mahtaisihan se paljon parata syyttämisestä!

--Mutta sen sijaan olet varmaan syyttänyt itseäsi?

--Lie tuota ollut syytä minussakin.

--Olet pitänyt sitä koettelemuksena? Olet tuntenut itsesi suurimmaksi
syntiseksi Hänen edessään.

--Lie tuota tullut tehdyksi sen verran syntiäkin. Ja onhan se saattanut
olla Jumalan koettelemustakin.

--Oletko rukoillut Häntä silloin avuksesi?

--Harvoinpa sitä on tainnut tulla tehdyksi minun kohdaltani. Mutta
eukko on kyllä rukoillut.

--Etkö ole muistanut, että missä hätä on suurin, siellä on apu lähinnä?

--Ei ole sattunut niin suuri hätä.

--Käytkö kirkossa?

--Käynhän toki, ja vielä kerran vuodessa ripilläkin.

--Ja viljelet muutenkin sanaa?

--Joskus. Mutta vaari on ahkera lukumies.

--Siis uskot Jumalaan?

--Totta toki. Enhän minä mikään pakana ole.

--Ja maksat verosi säännöllisesti?

--Kyllä. Sekä kunnalle, kirkolle että valtiolle.

--Sinä olet siis, kuten sanotaan, uskollinen ja Herraa pelkääväinen
alammainen?

--Mikä häntä lienee! Mutta saattaa niitä olla esivallalla pahempiakin.

--Entä jos nyt joka tapauksessa ja kaikista hyvistä avuistasi
huolimatta sittenkin joutuisit helvettiin?

--Eihän Jumala toki niin kovaksi ruvenne.

--Toivot pääseväsi siis taivaaseen?

--No, jos nyt en aivan sinne ylimmäisille sijoillekaan, niin ehkä
sentään esikartanoihin.

--Mihin perustat tuon autuudentoivosi?

--Ka, siihen, mihin muutkin. Tietysti Jesukseen Kristukseen.

--Etkö tiedä, että Hän ei tullut lakia ja profeettoja päästämään, vaan
täyttämään?

--Hänhän ne täytti.

--Ja että Hän vaatii jokaiselta täysin nuhteetonta vaellusta juuri
tässä elämässä?

--Harvallapa meistä taitaa niin lumivalkea omatunto olla. Ja lupaanhan
minä luonnollisesti katua kaikki pahat tekoni viimeisellä hetkelläni.

--Mutta ellet ehtisi katua? Jos kuolisitkin äkkikuolemalla?

--Se olisi pahempi se. Mutta siitä Herra Jumala meitä hyvästi
varjelkoon!

--Myöntänet joka tapauksessa, että silloin, ilman Luojan erikoista
laupeutta, joutuisit kaiken todennäköisyyden mukaan iankaikkiseen
kadotukseen.

--Siltähän se näyttää. Mutta vaikeata minun on sittenkin sitä saada
päähäni.

--Kuinka niin vaikeata? Oletko tehnyt niin paljon ja niin erikoista
hyvää eläessäsi, että tohdit siinäkin tapauksessa turvata Luojan
rajattomaan laupeuteen?

--En ole tehnyt mitään erikoista pahaakaan.

--Siis _sillä_ perusteella?

--Niin, ja sillä, että tämäkin elämä on ollut jo kyllin kovaa ja
työlästä minun kohdaltani. En saa päähäni, että vielä olisi tulossa
tiukempaa.

--Ja kuinka luulet käyvän naapuriesi? Uskotko heidänkin kaikkien
pääsevän Jumalan päivän valkeuteen?

--Soisin sen mielelläni heille, sillä he ovat kaikki minun hyviä
ystäviäni ja kylänmiehiäni.

--Anotko samaa kaikille ihmisille?

--Hennon kaiketi minä puolestani. Mutta onhan niitä kaikenkaltaisia
mustalaisia ja rakkareita, joita varten helvetti saattaa olla hyväkin
olemassa.



MIERONVIRSI.

--Vihdoinkin ihminen! Jumalan kiitos, että tapasin sinut.

--En tiedä, lieneekö sinulla paljoakaan iloa tästä tapaamisesta.

--On totisesti! Olin eksynyt metsään niinkuin sinäkin, silloin näin
tulen tuikkivan täältä puiden lomasta ja riensin majallesi.

--Tervetullut nuotiolleni! Mutta erehdyt, jos luulet minun metsään
eksyneeni.

--Tiedät tiesi siis?

--Voin sinullekin suunnan oikean opettaa.

--Olen siitä sinulle suuresti kiitollinen. Mutta jos talosi on tien
varrella, tahtoisin kuitenkin sitä ennen siinä hetkisen levähtää.

--Minulla ei ole mitään taloa. En voi tarjota edes tässä tuulessa ja
sateessa mitään kattoa pääsi päälle.

--Ymmärrän, asut muiden luona.

--Lämmittelen joskus toisten liesien lämpimässä. Mutta muuten olen
ikäni kaiken samonnut talottomia taipaleita.

--Sinulla ei ole mitään pysyväistä asuinsijaa?

--Ei. Pedoilla on luolansa ja taivaan linnuilla on pesänsä, mutta
Ihmisen Pojalla ei ole paikkaa, kuhun päänsä kallistaa.

--Ymmärrän, olet mieronkiertolainen.

--Niin. Tuo reppu ja sauva ja nämä kurjat rääsyt minun ruumiillani ovat
ainoat, joita tässä maailmassa voin omikseni nimittää.

--Elät kerjäämällä?

--Annan enempi kuin otan.

--Kuinka se on mahdollista?

--Annan sellaista, mitä ei heillä ole. Vastalahjaksi tarjoavat he taas,
mitä minä kullakin hetkellä satun tarvitsemaan.

--Siis kuljeksiva kauppias tai työnhakija?

--Minulla ei koskaan ole ollut kaupan mitään. Ja työtä on toimeni aina
tarjonnut minulle yli voimieni.

--En nyt käsitä kaikkia sanojasi. Mutta mitä teet metsässä? Näen sinut
nuotiolla, olet tullut tänne Tapion riistaa vaanimaan?

--En tapa ketään. Olen tuleni metsään sytyttänyt sen ääressä yöni
viettääkseni ja kuivatakseni vaatteitani.

--Miksi et jäänyt kylään? Etkö nähnyt rajusäätä nousevaksi?

--Kyllä. Mutta se ei voinut millään tavalla estää minua tietäni
jatkamasta, sillä olenhan viettänyt suurimman osan elämääni
taivas-alla.

--Tiesi on siis _niin_ tärkeä?

--On. Mistä minä nyt vaellan, tulevat tuhannet ja jälleen tuhannet
minun jälkeeni vaeltamaan.

--Ymmärrän, vaellat valtatietä.

--Tarvon taipaleita, joita ihmisjalka ei ole astunut vielä. Mutta niin
totta kuin tässä seison, siitä on kerran tuleva valtatie.

--Mistä ja minne tuo polku poimuttelee?

--Majasta majaan, sydämestä sydämeen. Mutta ihmiset eivät usko siihen
eivätkä tahdo sitä kulkea vielä.

--Sinä et pidä ihmisistä?

--Päinvastoin. Minä rakastan heitä.

--Kuitenkin karttelet heitä? Kuitenkin makaat sinä mieluummin
taivas-alla kuin jäät heidän huoneisiinsa säätä pitämään?

--Sieluni kaipaa joskus lepoa ja yksinäisyyttä.

--Siinä tapauksessa valitan, että olen vasten tahtoani häirinnyt sinua.

--Älä huolehdi, olen levännyt jo! Mutta joskus saattaa sydänkin olla
niin nihki väsynyt, että se sulkeutuu kuin lummekukka ehtoon
langetessa.

--Ymmärrän, että voi väsyä alati vaeltamaan.

--Voi väsyä itseään alati antamaan. Sillä tiedä, että joskin nuo tuolla
kylässä joskus syöttävät ja juottavat minua, syötän ja juotan minä
heitä sydänverelläni.

--Jälleen en täysin tajunne sanojesi tarkoitusta. Mutta kumma mies
olet. Äsken näytit vanhalta ja vaivaiselta, nyt säteilevät silmäsi kuin
nuorukaisen.

--Olen nuori vuosiltani, vanha viisaudeltani.

--Mistä tuo johtunee?

--En elä ensi kertaa. Olen tullut maailmaan toisen kerran
ristiinnaulittavaksi.

--Käytät sanoja, joita me käytämme vain Jesuksesta Kristuksesta.

--_Niin minäkin_.

--Mutta sinä käytät niitä omasta itsestäsi. _Kuka_ olet? Näen kuin
tuliset kielet sinun pääsi päällä.

--Minä olen Maailman Valkeus. Jokainen, joka uskoo minuun, se pelastuu,
mutta jokainen, joka ei usko minuun, se kadotetaan.

--Oletko tietäjä?

--Monet ovat minua myöskin profeetaksi nimittäneet.

--Oletko profeetta?

--Olen se, josta kaikki tietäjät ja profeetat maailman alusta asti ovat
ennustaneet.

--Ymmärrän, ettet ole mikään tavallinen ihminen. Voidaksesi niin sanoa,
sinulla täytyy olla joku varma tieto Jumalasta.

--Minä olen Tie, Totuus ja Elämä, sillä minun tietoni Jumalasta on
_täydellinen_.

--Kuinka saatat niin sanoa? Etkö tiedä, että vain täydelliselle voi Hän
ilmoittaa itsensä täydellisenä?

--Olen täydellinen, niinkuin minun Taivaallinen Isäni on täydellinen.

--Kavahda, mitä sanot! Et suinkaan tahtone verrata itseäsi aivan toden
teolla meidän Herraamme Mestariimme.

--Mestari olen _Minä_.

--Kaikkivaltias Jumala, auta minua! Olen joutunut tekemisiin
mielipuolen kanssa!



TÄYDELLISET.



1.

Hän seisoi minun edessäni korkeana kuin kohtalo. Minun oli turha
koettaa edes paeta häntä.

Ja miksi pakenisin? ajattelin. Jos hän on mielipuoli, saavuttaa hän
kuitenkin ja lyö kuoliaaksi minut sitä pikemmin, mitä enemmän yritän
hänen tahtoansa vastustaa. Mutta jos taas on jotakin totuutta Hänen
sanoissaan...?

Niin silloin on minun suurin hetkeni tullut.

Silloin seison minä kasvoista kasvoihin sen uuden Opettajan edessä,
jota koko maailman parhaat henget tällä hetkellä odottavat ja joka
tulee pusertumaan esille tämän aikakauden tuskasta ja ahdistuksesta
niinkuin lapsi äitinsä kohdusta ajan täyttyessä.

Mutta saattoihan olla olemassa myöskin joku välimuoto.

Kenties hän oli haaveksija? Kenties hän oli tullut ihmisille uutta ja
onnellisempaa aikaa uneksimaan?

Minun täytyi ottaa selvä hänestä. Kenties oli juuri tämä minun
etsikkohetkeni. Eihän ollut sanottu, että se palautuisi minulle enää
milloinkaan.

Ainakin on varmaa, että hän uskoo olevansa uusi Messias. Hän käy
kylästä kylään, majasta majaan, ja jakaa kansalle elämän antimia.

Minkä elämän?

Todennäköisesti ei tämän elämän. Toden totta tuo mies ei näytä miltään
maanviljelysneuvojalta eikä karjantalouden kaitsijalta.

Siis iankaikkisen elämän? Mutta hän sanoo itse, ettei tuhma kansa tahdo
kuulla häntä eikä seurata hänen opetuksiaan.

No niin, onhan sellaista ennenkin tapahtunut.

Onhan ollut ennenkin väärinkäsitettyjä neroja, jotka tarpeellisen
tunnustuksen puutteessa ovat saaneet koko elämänsä sateessa ja tuulessa
vaeltaa. Kenties hän kuuluu niihin? Kumma vain, että minä en ole mitään
kuullut hänestä.

Mutta sekin on sangen luonnollista, jos hän on ikänsä täällä synkintä
maaseutua vaeltanut eikä käynyt koskaan pääkaupungissa.

Niitä liikkuu niin monenlaisia profeettoja nykyaikaan. Yksi tahtoo
parantaa kaikki taudit vedellä, toinen kasvisruoalla. Kolmas tahtoo
perustaa koko kansamme tulevaisuuden vain maahenkeen tai
osuustoimintaan, neljännen mielestä taas olisi koko ihmiskunta
pelastettu, jos se vain saataisiin kyllin korkeasta hinnasta
henkivakuutetuksi.

Mitähän tämä lienee miehiään?

Arvaan jo edeltäpäin, että hän ei kuulu mihinkään yllämainituista
kategorioista. Sillä silloinhan kansa kuulisi häntä ja seuraisi
ilomielin hänen opetuksiaan.

Ja silloin hänellä olisi paikka, kuhun hän päänsä kallistaisi.

Silloin hän olisi valtion virkamies taikka ainakin yhteiskunnallinen
luottamushenkilö, jota kyydittäisiin kylästä kylään, jolla olisi
vakituinen palkka ja vakituiset päivärahat ja jolla siis olisi varaa
käydä myös hiukan paremmin puettuna.

Ei, hän ei mahtane opettaa mitään hyödyllistä. Mutta kenties hänellä on
joku ikiliikkujan kaavapiirros laukussaan?

Tuskin sitäkään, sillä silloin hän olisi alottanut heti siitä puheen ja
ruvennut kaunopuheisesti kuvailemaan sen ääretöntä käytännöllistä
merkitystä. Tämä taas ei ole mitään käytännöllistä tai teknillistä
seikkaa sanallakaan koskettanut.

Ei! Jotakin sielukkaampaa sen täytyy olla. Jotakin paljon henkisempää
ja hyödyttömämpää.

Siis uskontoa!

Miksi juuri uskontoa? Eikö hän voisi olla taiteilija? Ehkä suuri
runoilija?

Tuskin. Jos hän olisi taiteilija, olisi hänellä ainakin pakka kangasta
ja värilaatikko mukanaan. Jos hän taas olisi suuri runoilija, olisin
kaiketi jotakin kuullut hänestä taikka hän olisi minulle itsensä
esittänyt ja deklamoinut minulle jonkun viimeisistä ennätyksistään.

Ei, hän ei ole taiteilija eikä runoilija. Mutta kuka takaa, että hän ei
ole etevä tiedemies, jolla on laukku täynnä mitä harvinaisimpia
sammalia tai hyönteisiä?

Niin, luonnontutkija hän saattaisi olla, mutta silloin hänellä olisi
pitkä, läkkipeltinen kotelo mukanaan. Ja silloinhan hänellä täytyisi
olla joku pysyväinen asuinsija, ainakin akateeminen oppituoli, eikä hän
silloin joutaisi näin keskellä parasta syyskautta maita ja mantereita
haihattelemaan.

Parhaiten hän sittenkin sopi uskonnolliseksi haaveilijaksi.

Mutta ei valtiokirkon papiksi eikä edes minkään laillistetun
lahkokunnan edustajaksi. Siinäkin tapauksessa olisi hänellä toki joku
seurakunta vaikka kuinka pieni tahansa, mutta kuitenkin kyllin suuri
häntä vaatehtimaan ja hänen huomisestaan huolta pitämään.

Tällä ei tuntunut olevan mitään sentapaista. Tämä tuntui olevan aivan
yksin maailmassa.

Niin yksin kuin tuuli erämaassa. Niin yksin kuin lastu lainehilla. Niin
yksin kuin voi olla vain korkein tunturi laajoilla Lapin perillä, joka
katselee ympäri ihalat ilmanpielet, näkee taivaanrannasta toiseen eikä
kohtaa ketään tasaveroista silmänkantamalla.

Taikka niin yksin kuin on ihminen, joka on kasvanut kaikkia muita
ylemmäksi.

Entä jos hän sittenkin olisi uusi Messias?



2.

Peljästyin tuota ääretöntä ajatusta, vaikka oli kulunut tuskin kahta
sekuntia siitä kuin hän oli itse sen nimenomaan minulle ilmoittanut.

Niin mahdottomana olin sen äsken työntänyt luotani. Nyt olin tullut
omia kiertoteitäni samaan ajatukseen.

Uusi Mestari? Uusi Opettaja? Voisiko se olla mahdollista?

Jos hän oli Mestari, missä olivat hänen opetuslapsensa? Jos hän oli
Opettaja, miksi hän ei noussut ylös suurissa kansankokouksissa ja
puhunut? Jos hän oli Maailman Valkeus, eikö hänen velvollisuutensa
ollut valistaa kärsivää, sokaistua ihmiskuntaa eikä peittää
kynttiläänsä vakan alle?

Taikka ehkä hän oli tehnyt tuota kaikkea? Ehkä hän oli jylissyt
niinkuin ukkonen ja paistanut niinkuin aurinko, eikä kukaan siitä
huolimatta ollut uskonut häneen?

Olisiko sekin mahdollista? Olisiko mahdollista, että jos Herramme
Vapahtajamme tulisi toisen kerran maan päälle, ei kukaan täällä häntä
tuntisi eikä tunnustaisi?

Hän eli sanonut: »Olen tullut maailmaan toisen kerran
ristiinnaulittavaksi.»

Mitä enemmän mietin hänen sanojaan, sen syvemmän totuuden huomasin
niissä.

Niin se oli, niin sen täytyi olla. Niin oli ollut maailman alusta asti.
Niin oli käynyt kaikkien ihmiskunnan suurten henkien, kuinka ei sitten
_Hänen_, joka oli suurin kaikista ja jolla juuri senvuoksi oli varaa
esiintyä muita nöyrempänä ja vaatimattomampana?

Ja vielä lisäksi: seisoihan Hän itse tällä hetkellä tuossa minun
edessäni enkä minäkään Häntä tuntenut enkä tunnustanut.

Vapisin kiireestä kantapäähän tuota mahdollisuutta ajatellessani.

Mutta samalla tunsin minä kumean vihan kuin kaukaisen ukonjylinän
nousevan sielustani. Ja kuulin äänen, joka huusi kuin hukkuvan epätoivo
sen syvyyksistä:

--Mitä minä mahdan sille, etten tunne Häntä! Enhän voi langeta heti
ensimmäisen vastaantulijan jalkoihin vain siksi, että hän väittää
olevansa Jesus Kristus! Miksi Hän ei tule sitten kaikessa kunniassaan?
Onko lupa tulla niinkuin varas yöllä, jolloin ei kukaan kuolevainen
osaa olla Hänen suhteensa varoillaan?

Miksi tuo naamiopuku? Onko lupa noin piileksiä ja teeskennellä? Ihmekö,
ettei kukaan tunne Häntä! Jos Hän on _Hän_, miksi Hän ei esiinny
julkisuudessa, agiteeraa ja _tee_ itseään tunnetuksi?

Miksi Hän ei kirjoita sanomalehtiin? Miksi Hän ei anna ainakin
haastatella itseään niinkuin kaikki muutkin henkisen työn tekijät?

Voin mainita kunniakseni, että heti seuraavassa hetkessä huomasin tuon
ajatuksen kovin naurettavaksi.

Mikä lehti olisi painattanut _Hänen_ kirjoituksiaan? Kenen päähän olisi
pälkähtänyt Häntä haastatella? Kuka kirjanoppinut olisi täällä uskonut
Häneen? Mikä yhteiskunnallisesti merkitsevä ryhmäkunta, kuka publikaani
tai fariseus olisi tohtinut täällä uskoa uuteen Messiakseen?

Ei, kyllä Hänen täytyi tulla niinkuin Hän oli tullutkin: köyhänä ja
alastomana.

Mutta _oliko_ Hän Messias?

Tosin hän oli ainoa ihminen tässä metsässä, mutta oliko Hän silti
meidän Herramme Vapahtajamme? Tosin leimusivat niinkuin tuliset kielet
Hänen päänsä päällä, mutta oliko Hän silti elävän Jumalan Poika?

Saattoihan se myöskin olla näköhäiriö. Miksi Hän ei antanut mitään
merkkiä siis?

Kristus teki monta ihmettä eivätkä monet sittenkään uskoneet Häneen.
Mutta tämä vaatii minua uskomaan itseensä vain tyhjän sanan vuoksi ja
ilman yhtään ihmetyötä.

Merkki, joku merkki edes!

Vai oliko aika täyttyä myös noiden Kristuksen sanojen totuuden:
»Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.»

Pitikö minun siis uskoa sokeasti! Ei, ei! Sitä Hän ei voisi ikinä
vaatia minulta, ei sitä. Sillä olisihan se samaa kuin vaatia minua
kieltämään kaikki järkeni ja ymmärrykseni, nuo taivaan lahjat, jotka
enin minut eläimestä erottavat.

Se olisi orjan uskoa eikä vapaan miehen! Ja mitä Hän sillä tekisi?

Hän, joka itse on vapain kaikista ja joka itseään Maailman Vapahtajaksi
nimittää, ei voi koskaan vaatia minua uskomaan mihinkään, mitä ei
epäilevin järkeni ja ylevin ymmärrykseni myönnä oikeaksi.



3.

Näytti kuin Hän olisi arvannut ajatukseni. Hän hymyili.

--Sinä heikkouskoinen! lausui Hän lempeästi. Näen, ettet luota
sanoihini.

--Olet oikeassa. En tohdi vielä.

--Mitä pelkäät?

--Pelkään pettyväni. Usko ja epäusko taistelevat sydämessäni. Tee loppu
tästä hirvittävästä epävarmuudesta!

--Uskot jo sangen paljon minuun, koska katsot, että se on vallassani.

--Anna merkki minulle! Olkoon se kuinka pieni tahansa, lupaan heti sen
saatuani uskoa, että olet elävän Jumalan Poika.

Hänen pitkä ja tutkiva katseensa tunki minun lävitseni. Tunsin, että
vaikka tahtoisinkin, minä en kuitenkaan voisi peittää Häneltä mitään,
vaan että Hän joka tapauksessa näkisi minut kaikessa kurjuudessani ja
alastomuudessani.

Mutta minähän en tahtonutkaan peittää mitään. Olinhan halki elämäni
juuri etsinyt ymmärtäjääni.

--Sinulla on siis _niin_ suuri tarve uskoa? hän kysyi lempeästi.

--Kyllä, vastasin minä totuudenmukaisesti. Mutta minä en voi! Ja se
juuri on minun syvin onnettomuuteni.

--Uskotko Jumalaan?

--Uskon ja en usko. Epäilen vaistojani, epäilen sydäntäni...

--Mutta päätäsi ja järkeäsi sinä et epäile?

--Kyllä. Usein niitäkin. Siksi en voi myöntää enkä kieltää mitään
yliluonnollista.

--Epäilet siis oman sielusi todistusta?

--Minun sielussani on niin paljon ristiriitaisia voimia, jotka kaikki
todistavat eri tavalla. Pääni ja järkeni esim. kieltävät persoonallisen
Jumalan, samalla kuin tunteeni ja sydämeni vaativat Häneen uskomaan.

--Epäiletkö myös omaa sisäistä havaintoasi?

--En, yhtä vähän kuin ulkonaista. Eihän kukaan voi epäillä sitä, sillä
olisihan se samaa kuin epäillä omaa olemassa-oloaan.

--Ja kuitenkin voi sekin erehtyä. Mutta hyvä niinkin! Jos pääsi ja
järkesi siis joskus myöntäisi persoonallisen Jumalan...?

--Silloin lupaisin minä uskoa Häneen ikäni kaiken.

--Se olisi merkki siis, jonka pitäisit pätevänä todistuksena myöskin
_minun_ jumaluudestani?

--Epäilemättä, jos voit tehdä tuon ihmeen minussa. Sillä sitä ei ole
kukaan voinut vielä.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Hänen katseensa ei päästänyt minua hetkeksikään. Tunsin, että Hänen
armonsa säteili kuin aurinko minun ympärilläni. Nyt kohotti Hän oikean
kätensä vitkalleen.

--Tahtosi tapahtukoon! lausui Hän juhlallisesti.

Tunsin sydämeni seisahtavan.

--Nytkö heti? sain vielä ääneen kuiskatuksi.

--Niin. Teen sinut tiedossa elävän Jumalan kaltaiseksi.

--Varro hetki vielä! Enhän ole ollenkaan tähän suureen hetkeen
valmistunut.

--Koko elämäsi on sinulla ollut aikaa siihen. Ja etkö itse päässyt
juuri äsken sanomasta, että sinulla oli totinen tarve uskoa?

Hän oli oikeassa. Hän oli aina oikeassa.

Hänen logiikkansa oli ylimalkaan sitä laatua, että oli turha kiistellä
Hänen kanssaan. Siksi en sitä enää yrittänytkään, vaan päätin antaa
tapahtua kaiken, mitä tapahtui, vaikka henki menisi.

--Olenhan oppimassa, ajattelin, tietoa ainoasta oikeasta Jumalasta.
Monet ovat paljon turhemmankin asian vuoksi elämänsä uhranneet.

Ja enkö itse ole sitä jo kyllin tuhlannut paljon turhempaan? Nytkö
vääjäisin, nytkö väistyisin, kun oli kysymys kaikkein korkeimmasta?

Minä, jonka ylin ylpeys oli aina ollut kuulua heimoon Homo sapiens,
tietämisen sammuttamaton intohimo iankaikkisena aateliskilpenään?

--Ei! Tästä ei voinut väistyä tuumaakaan, ellei mieli jäädä koko
loppu-ijäkseen henkisesti raajarikoksi.

--Minä olen valmis, vastasin lujasti. Tahdon tulla tietämään Jumalan.

--Mutta sitä ennen on sinun kaikki henkilökohtainen itsesi tyystin
unohdettava, soinnahti Hänen äänensä kuin sateisen metsän kohina minun
ympärilläni.

--Sen ymmärrän, vastasin vankkumatta. Suureita voidaan mitata vain
toisilla samanlaisilla suureilla, eikähän minun pieni minäni ole
kelvollinen Jumalaa käsittämään.

--Saat unohtaa myöskin suuremman ja vieläkin suuremman minäsi, ja niin
eteenpäin, siksi kuin tulet kaikkein suurimpaan, siihen kuolemattomaan,
iankaikkiseen itselöösi, joka oli ennen kuin maa, taivas ja tähdet
olivat ja tulee myöskin niiden jälkeen olemaan.

--Sanasi peljästyttävät minua! Minun on siis unohdettava kaikki
inhimillinen?

--Kaikki äärellinen, joka sinun henkistä näköpiiriäsi rajoittaa. Se on
sinun riisuttava pois yltäsi niinkuin kuori ja suunnattava henkesi
katse vain kaiken olevaisen ytimeen.

--Enkö saa ottaa edes mitään inhimillisiä käsitteitä mukaani? Enkö edes
pienintä ajallista mittapuuta keskelle äärettömyyttä?

--Liian myöhäistä! Etkö huomaa, että olet jo ajan ja paikan
ulkopuolella?

Hän puhui totta. Aika ja paikka oli jo haihtunut minulta. Tunsin vain
kuin tuhannen sähkökipinän salamat aivoissani.



4.

Mitä sitten seurasi, on minun vaikea sanoin kuvata. Kieli, inhimillinen
kieli sellaisenaan, kantaa jo meidän kurjan äärellisyytemme todistusta.

Kaikki ääretön ja ijäinen, sanoiksi tulkittuna, muuttuu sen kautta
meidän tajunnassamme vain vertauskuvalliseksi.

Ja ainoastaan sellaisena se voi ollenkaan tulla tajuntaamme.

Siksi tahdon ainakin yrittää. Sillä eihän minulla ole muita keinoja
kuin ne, jotka Jumala itse on antanut minulle, ei tajuta Häntä eikä
tehdä tietoani hänestä muille tajuttavaksi.

Mutta tämä on tarinani Jumalan tietämisestä, mikäli se minulle pään ja
järjen kautta on ollut mahdollista.

Olin olevinani omassa työhuoneessani. Kaikki siellä oli ennallaan,
pöytä, hyllyt, paperit. Kuitenkin huomasin siellä suuren ja ihmeellisen
muutoksen tapahtuneen.

Siinä huoneessa ei ollut seiniä! Ja kun loin katseeni ylös, ei siinä
ollut kattoakaan.

Permantoon en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin senkin haihtuvan alla
jalkojeni. Sillä pääni ja järkeni todisti heti, että ne haihtuivat vain
sikäli kuin katsoin niihin, mutta että ne heti kun käänsin huomioni
toisaalle, siirtyivät jälleen paikoilleen.

Tämähän on ihmeellistä! ajattelin. Täytyypä tarkemmin tutkia tuota
ilmiötä.

Toisessa huoneessa ei ollut ketään, ei kolmannessa eikä
neljännessäkään. Mutta keittiössä pesi piika astioita. Voin nähdä läpi
niin monen seinän aivan selvään hänet.

En viitsinyt edes nousta paikoiltani ja mennä katsomaan, oliko
asianlaita todella niin. Sillä minähän _näin_ hänet, minähän _tiesin_
hänen niin tekevän. Mikään epäily ei tässä ollut mahdollinen.

Yhtä vähän viitsin juosta kadulle. Huoneusto, jossa asuin, oli
nimittäin pihan puolella, ja minun teki mieleni koettaa niitä
merkillisiä kykyjä, joita tunsin omaavani, hiukan laajemmallekin
lähimmästä ympäristöstäni.

Toimisivatko ne sielläkin? Näkisinkö myös paksujen kivitalojen lävitse?

Kyllä! Se kävi kuin karkelo.

Tosin minä en nähnyt mitään erinomaista siellä, ainoastaan tuon
tavallisen ja jokapäiväisen, kadun, ajurit, raitiotiet, poliisin ja
kadun kahdenpuolen kulkevat ihmisvirrat. Mutta minä _tunsin_ heidät,
minä saatoin erottaa kunkin heidän kasvonsa ja vaatepartensa ikäänkuin
ne olisivat olleet tuossa kämmenenleveyden päässä.

Katsoin kadun päähän saakka ja vielä toisen ja kolmannenkin. Tunsin,
että olisin samoin voinut katsoa vaikka yli kaupungin, vaikka yli maan,
vaikka yli maapallon, jos vain olisin päästänyt tämän salaperäisen,
ennen aavistamattoman kykyni pitemmälle pingoittumaan.

Mutta minä palasin takaisin. Sillä nyt alkoi minua toden teolla
pelottaa.--Jahah, tämä on todettu, sanoin itselleni. Ihmisessä piilee
siis jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla kaikkinäkeväksi.

Mutta voiko hän tulla myös kaikkikuulevaksi? Päätin tutkia myös tuota
kysymystä.

Viereisessä huoneessa oli kello. Sen lyönnit voi tavallisissakin
oloissa kuulla seinän läpi, mutta ei koskaan sen nakutusta.

Nyt kuului sekin aivan selvälleen.

Entäs katu? Koetanpa kuunnella myös kadulle saakka.

Siellä ei tällä hetkellä ajanut kukaan. Ei sattunut edes auto
kulkemaan, ei yksikään raitiovaunu jyrisemään. Ja ihmis-askeleet eivät
tavallisissa oloissa kuulu sieltä tänne pihan perälle.

Siellä kulkee muuten alituinen ihmisvirta.

Nyt kuulin minä sieltä satojen ihmisten askeleet. Ja mikä enempi: minä
kuulin heidän puheensa ja arvasin heidän ajatuksensa jo ennen kuin he
olivat ehtineet ne sanoiksi pukeakaan.

Minun hermoni ovat eilisestä suunnattomasti herkistyneet, ajattelin.
Mutta saapa nähdä, mitä tästä tulee vielä.

Olin äsken kadun päässä nähnyt talon-isäntäni, jonka tunsin hyvinkin
luonnollisesti ja jonka nopeat, tarmokkaat askeleet olin oppinut muista
erottamaan hänen kulkiessaan kovasti kivitetyn pihan poikki. Nyt kuulin
minä selvään ne jo monen katuristeyksen takaa, tunsin tuhansien muiden
askelien joukosta ja oivalsin hänen tulevan kotia kohti.

Minua huvitti tarkata erikoisesti vain tuota yhtä ilmiötä. Kuulin,
kuinka hän läheni lähenemistään, kuinka hän pysähtyi, kuinka hän avasi
portin, kuinka hän kulki poikki pihamaan ja rupesi ylös portaita
kapuamaan.

Aukaisin oven porraskäytävään: se oli isäntä.

--Jahah, se on todettu siis, sanoin itselleni, että ihmisessä piilee
jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla myöskin
kaikkikuulevaksi.

Jälleen en uskaltanut jatkaa pitemmälle kokeitani. Tuo riitti minulle.

Mutta jos joku voi olla kerran kaikkinäkevä ja kaikkikuuleva, niin on
hän samalla myös kaikkialla läsnäoleva!

Tuo totuus iski salamana aivoihini. Mutta se ei tarvinnut mitään
todistamista, sillä se oli vain loogillinen johtopäätös edellisistä.

Mutta voiko hän olla myös kaikkitietäväinen?

Käänsin henkeni katseen sisäänpäin. Ja samalla haihtui viimeinen
pikkupersoonallinen itsetieto minulta.

Mutta oli kuin olisin saanut sensijaan toisen paljon suuremman ja
avaramman tiedon itselleni.

En tiennyt enää, kuka olin enkä missä olin, tunsin vain, miten
sähkökipinät yltyivät myrskyiksi aivoissani. Eikä minusta ollut
jäljellä enää muuta kuin pää, muuta kuin aivot, eivätkä nekään enää
muussa kuin puhtaasti henkisessä, aineettomassa merkityksessä.

Jos kaikesta huolimatta siis käytän tässä tuota sanaa, käytän sitä vain
vertauskuvallisesti.

Minusta ei ollut jäljellä enää muuta kuin _Tieto_. Mutta ei ollut
kulunut montakaan tuokiota, ennen kuin huomasin, että se oli Kaiken
Tieto. Taikka kulki sitten joku toinen mahtavampi ja korkeampi Tieto
tällä hetkellä minun lävitseni.

Joku, joka oli niin kaukana minun tavallisesta pikkupersoonallisesta
tiedostani kuin taivas on maasta erotettu.



5.

Tuntui kuin olisin seisonut kaiken olevaisen keskipisteessä.

Se oli samaa kuin jos olisi äkkiä tullut pohjoisnavalle siirretyksi. Ei
ollut mitään ilmansuuntia, ei mitään vastakohtia enää. Eikä minun
ympärilläni näkynyt enää muuta kuin salamoita.

Mutta jokainen niistä oli ratkaisu! Jokaisessa niistä piili jonkun
sisäisen pulman päästö, jota turhaan olin miettinyt vuosikausia
mielessäni.

--Henki ja aine? kysyin esim. itseltäni. Mitä ne ovat? Kumpi niistä on
asetettava ainoan oikean maailmankatsomuksen perustaksi?

Ja heti kirposi vastaus kuin sähkökipinä samasta patterista:

--Et voi niitä toisistansa erottaa. Ei ole olemassa mitään »henkeä»
taikka »ainetta», on olemassa vain eri puolia samasta asiasta.

--Siis ylempää ja alempaa olevaisuutta?

--Ei ole olemassa mitään »ylempää» ja »alempaa». Ne ovat vain ihmisen
luomia käsitteitä, jotka todistavat hänen rajallisuuttaan.

--Mitä on sitten todella olemassa?

--On vain Jumala. Kaikki muu on vain Hänen muuttuvia ja vaihtelevia
muotojaan.

Olihan se niin selvää, niin päivänselvää. Minä oikein häpesin entistä
tuhmuuttani.

--Myöskin minä? uskalsin vielä kysyä.

--Sinä olet vain hänen biljoonas, triljoonas murto-osansa. Ja sentään
on Hän sinussa kokonaan ja kokonaisena aivan kuin Hän on pienimmässä
haavanlehdessä.

Joskus muulloin olisi tuo totuus ollut omiaan aivoni hyvinkin
mullertamaan. Nyt sensijaan tuntui se mielestäni mitä
luonnollisimmalta.

--Onko Hän rakkaus? soinnahti esille uusi kysymys sielustani.

--Ei Jumala »vihaa» eikä »rakasta». Nekin ovat pelkästään inhimillisiä
käsitteitä.

--Mutta hyvä Hän kuitenkin lienee?

--Onko sinun siis aivan mahdoton päästä inhimillisistä
äärellisyyksistäsi? Sillä mitä tarkoitat sinä »hyvällä» ja mitä
»pahalla»?

--»Hyvällä», hm...? Se on jotakin sellaista tietysti, joka on Jumalalle
otollista.

--Ja ihmiselle edullista, eikö niin?

--Epäilemättä. Ja »paha» taas on edellisen vastakohta.

--Kyllä, kyllä, ihmisen kannalta katsottuna. Mutta täällä ei ole mitään
vastakohtia.

--Mitä täällä sitten on? Enhän voi ilman vastakohtia edes loogillisesti
ajatella, en muodostaa edes yhtään järjellistä käsitettä heti sille
vastakkaista käsitettä samalla muodostamatta.

--Täällä vallitsee vain Kaiken Yhteys. Täällä sopusointuvat kaikki
ristiriitaisuudet. Se, mitä nimität loogilliseksi ja järjelliseksi
sinä, on täällä suurinta tuhmuutta ja järjettömyyttä.

--Missä olen siis?

--Olet Jumalassa ja Jumala on sinussa. Siksi ei sinun nyt ole
ajateltava inhimillisesti, vaan jumalallisesti.

Sen ymmärsin, vaikka minun olikin niin vaikea luopua antropomorfisesta
Jumala-käsitteestäni.

Koetin mikäli mahdollista eliminoida pois kaikki inhimilliset
ominaisuudet Hänestä, sillä tajusinhan, ettei minulla ollut lupa luoda
Jumalaa omaksi kuvakseni. Niinpä Hän ei voinut »suuttua» eikä »leppyä»,
ei »tuomita» eikä »armahtaa», Hän oli järkähtämätön kuin luonnonlaki.

Mutta oliko Hän myös tietoinen omasta itsestään?

Luonnollisesti oli. Tätä ihmisen korkeinta etuoikeutta kaiken muun
luomakunnan rinnalla en voinut eliminoida pois Hänestä. Enhän voinut
Häntä eläimen tasolle asettaa.

Päinvastoin täytyi Hänen itsetietonsa olla kaikkien muiden elävien
olentojen itsetietoa äärettömästi korkeampi. Hänen täytyi olla Tiedon
summa. Hänessä ei saanut olla mitään hämärää eikä vaistomaista.

Niinkuin suuren suunnattoman sähkö-auringon täytyi Hänen valaista
kaikkea olevaista. Ja Hänen säteittensä täytyi tunkea kaikkialle,
maihin, meriin ja ihmissydämiin.

Mutta lämmittikö Hän myös? Epäilemättä, sillä eihän ollut muuta
lämmönlähdettä kuin Hän eikä muuta paikkaa levätä ihmissydämen kuin
Hänen suuri, leimuava sydämensä.

Ihme vain, että minä en tuntenut mitään lämpöä tällä hetkellä. Minua
paleli.

Silloin jysähti äkkiä päähäni--kaikki oli kuin silmänräpäyksessä, kuin
salamassa--ettenhän minä vielä tiennytkään Jumalasta sen enempää kuin
minkä pää ja järki, joiden avulla olin koettanut lähestyä Häntä,
saattoivat tietää Hänestä. Jos lähestyisin tunteella Häntä, ehkä
tulisin Hänestä tietämään myös jotakin tunteen piiriin kuuluvaa.

Minua houkkaa! Mitä auttoi Kaiken Tieto minua, ellei Kaiken Rakkaus
minua lämmittänyt ja uhonnut minusta?

Samalla valtasi äkillinen, ääretön kuolemanpelko minut.

Sanoin turhaan itselleni, ettei ollut olemassa mitään »elämää» eikä
»kuolemaa», sillä olivathan nekin vain meidän oman rajallisuutemme
luomia inhimillisiä käsitteitä. Yhtä turhaan koetin tuon kylmän Tiedon
sinisiä salamoita ympäriltäni sammuttaa.

--Lakatkaa! huusin henkeni hädässä heille. Olen ihminen, olen elävä
ihminen, erehtyväinen ja kuolevainen. Enhän vielä ole täydellinen! En
tahdo haihtua kuin savu taivaalle, minulla on vielä maan päällä paljon
tekemistä, monta askelta astuttavaa!

Mutta salamat kiihtyivät ja kiihtyivät vain. Nyt ne seurasivat jo
toisiaan kuin yhtämittainen valomeri.

Tämä on oikein minulle! ajattelin. Olen aina ollut ylpeä älyllisestä
olemuksestani. Olen aina pyrkinyt vain tietämään. Nyt saan kerrankin
niin paljon tietoa, että pääni pakahtuu sen runsaudesta, samalla kuin
kaikki muu minussa surkastuu ja tukahtuu.

Mutta ääneen huusin minä:

--Jo riittää! Salamat, sammukaa! Tahdon tulla tuhmaksi jälleen, minä en
uskalla mennä tätä tietä etemmäksi. Jos tätä jatkuu vielä sadas-osa
sekuntia, minä kuolen tai tulen mielipuoleksi!

Oli kuin olisi Jumala kuullut rukoukseni.

Salamat sammuivat, kipinät harvenivat. Palasivat jälleen kuin pitkältä
matkalta kaikki inhimilliset sielunominaisuudet. Minä, joka äsken olin
tuntenut itseni maailmanneroksi, maailmanvaloksi, olin jälleen
tavallinen kurja kuolevainen.

Tulin vasta nyt jälkeenpäin ajatelleeksi, ettei ollut pelkkä sattuma,
miten olin ensin lähestynyt Jumalaa.

Epäilemättä oli parasta minussa aavistus ja mielikuvitus. Mutta mitä ne
olivat, ellei juuri Tiedon airueita, niitä jumalaisen järjen
kultanuolia, joita se ampuu edellään?

Mutta minulla ei ollut aikaa kauan tuota asiaa ajatella. Sillä Jumalan
myrsky jatkui, vaikka ei enää pelkkänä puhtaana tietämisenä, vaan
myöskin inhimillisinä tunteina, tunnelmina ja kaukonäkyinä.



II. JUMALTUNTO.

    »Sillä ei Jumala salli itseään pilkattavan.»



SYVYYDEN ÄÄNIÄ.



LAIVA.

Olin olevinani laivalla, joka keinui lainehilla. Järvi oli peilikirkas.
Kaste kimalteli vielä äskeisen sateen jälkeen saarten vehmaissa
rantapuissa.

Ja oli olevinaan kuin kesäinen sunnuntaipäivä tai aamu sen alkaessa.
Laiva oli täynnä kansaa, nuorta ja vanhaa, kaikki kirkkoon kiirehtäviä,
joka jo näkyi tuolta kaukaa salmen suusta kummultaan kohoavan.

Silloin kaikui Jumalan ääni minulle syvyydestä:

--Miksi niin yksin, matkamies? Miksi seisot muista erilläsi laivan
nokassa ja tuijottelet ryppyotsin kuohuun kohisevaan? Miksi et hae
seuraa itsellesi, vai ovatko ajatuksesi niin pyhät, että ne eivät siedä
ihmisten läheisyyttä?

Säpsähdin suuresti, sillä enhän minä ollut tällä hetkellä mitään niin
erikoisen pyhiä ajatellut. Olin ajatellut vain omia aikojani.

Siksi vastasinkin vain kaihtaen ja epäröivästi:

--Seison yksin, koska en täällä tunne ketään. Katson syvyyteen, koska
monet muistot nousevat minulle sieltä. En hae seuraa hälisevistä
ihmisistä ympärilläni, koska etsin erään eloni arvoituksen selitystä.

Ja jälleen kaikui Syvyyden ääni minulle:

--Mistä etsit päätöstä pulmillesi? Oletko matkalla kirkkoon palvelemaan
Herraasi Jumalaasi vai kuulutko niihin harvoihin valittuihin, jotka
tekevät sen vain Hengessä ja Totuudessa.

Vastasin totuudenmukaisesti Hänelle:

--Koetan palvella Häntä omassa sydämessäni.

Tuo vastaus näytti Häntä hetkeksi tyydyttävän.

Hän vaikeni, eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kahtia halkeavan
veden kohina kokassa ja laivan koneiden tasainen tahti, joka jyskytti
kilpaa kera sydämeni.

Mutta tuota hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Kuulin taas puhuvan Äänen,
jota ei voi paeta kukaan:

--Asuuko siis Henki ja Totuus sydämessäsi? Etkö koskaan valhettele?
Etkö petä koskaan itseäsi etkä muita? Seisotko aina Herrasi Jumalasi
edessä niinkuin tulisit tuomiolle?

Tuskan hiki kohosi otsalleni. Enhän ollut aivan näin ankaraa
keskustelua tarkoittanut keskellä Jumalan kirkasta aamupäivää, jolloin
kaikki luonto ympärilläni näytti vain Hänen valkeuttaan säihkyvän ja
säteilevän.

Mutta täytyihän minun sanoa jotakin.

--Ei kukaan ole täydellinen, vastasin vaatimattomasti. Koetan
valhetella niin vähän kuin suinkin enkä koskaan oman etuni vuoksi tai
esiintyäkseni muiden edessä parempana kuin olen. Voit ehkä ennemmin
syyttää minua juuri päinvastaisesta.

--Siis liiasta Totuuden tunnustamisestako, tarkoitat?

Tuo soinnahti jo veriseltä ivalta korvissani. Ja minun oli varsin
vaikea hillitä itseäni, kun sain ilmi lausutuksi:

--Tiedän, että sitä ei voi tehdä kukaan kuolevainen. Tarkoitin, että
voit pikemmin syyttää minua muiden edessä liian mustana esiintyneeni
kuin liian valkeana ja synnittömänä.

Mutta mikään ei tyydyttänyt Häntä. Hän oli päättänyt nähtävästi ottaa
täyden selon minusta.

--Miksi valhettelet niinpäin sitten? Uskotko sillä Jumalaa paremmin
palvelevasi? Ja jos uskot niin, teetkö sen tietoisesti vai seuraten
jotakin himmeää, vaistomaista tajuntaa, johon ehkä et ole tätä ennen
tullut kyllin huomiota kiinnittäneeksi?

Minusta tuntui, että oli jotakin perää tuossa puheessa. Ainakin näytti
asia sen arvoiselta, että sitä kannatti lähemmin ajatella.



SYDÄMEN HYVYYS.

Kuinka vaikeata on ihmisen oppia totta puhumaan edes oman pienen
itsensä edessä, joka sentään on useimmiten itselleen varsin
anteeksi-antavainen!

Mikä taitava asianajaja ihminen on! Hän tietää, että liika itsensä
parjaaminen vaikuttaa samaa kuin teeskennelty vaatimattomuus: se vaatii
itselleen enempää kuin ansaittua kiitosta ja kehumista.

Juuri tuohon syntiin olin tehnyt itseni niin usein syypääksi ihmisten
edessä.

Päätin tunnustaa tuon heti sille Äänelle, joka kaikui syvyydestä.

--Olet oikeassa, sanoin, en ole tullut tuota asiaa ennen niin tarkoin
ajatelleeksi. Nyt näen, että eräs himmeimmistä vaistoistani on ollut
saada aina tunnustusta. Mutta eikö niin ole kaikkien ihmisten laita?

--Ei, sanoi Ääni jyrkästi. Ei niiden, jotka tuntevat seisovansa
henkisesti omilla jaloillaan. Heille riittää se tunnustus, jonka he
saavat hyvältä omaltatunnoltaan.

--Minulla on ollut aina hyvä omatunto, vastasin voitollisesti. Mikäli
seikka siitä riippuisi, olisin synnittömin kaikista ihmisistä.

Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa Hänelle.

--Taas valhettelet! jyrähti Hän musertavalla mahtiponnella. Tunnet
itsesi syypääksi paljoonkin, joka mielestäsi olisi voinut jäädä
tekemättä.

--Tuskinpa sentään, väitin vastaan ylimielisesti. Kaiken, mitä olen
tehnyt, olen tehnyt senvuoksi, etten ole voinut toisin tehdä.

--Kaikenko? kysyi Ääni epäilevästi. Etkö todellakaan ole koskaan tehnyt
taikka tekemättä jättänyt mitään inhimillisestä heikkoudesta?

--En! vastasin miltei kiivastuen tuon Toisen kirotusta
itsepintaisuudesta. Lienen tehnyt niin taikka näin, olen aina pitänyt
silmällä jotakin korkeampaa tarkoitusperää.

--Taikka matalampaa!

--Ainakin on omatuntoni sen sillä hetkellä ja siinä tilanteessa
oikeaksi todistanut.

--Taikka sinä sen hyväksynyt, koska se on ollut mukavampaa!

Tuo vivahti jo suorastaan loukkaukselta. Vastasinkin sentähden vain
lyhyesti ja arvokkaasti:

--Olla hyvä on usein mukavinta.

Tuntui kuin olisin päässyt hetkeksi voiton puolelle. Sillä Hän heitti
minulle vain tuon helpon kysymyksen:

--Ja mikä on vaikeampaa?

--Olla paha. Tarkoitan: hyvälle ihmiselle, jollaisena aina kaikesta
huolimatta olen pitänyt itseäni.

--Ja mitä tarkoitat tässä tapauksessa pahuudella?

--Kovuutta, ankaruutta itseään ja muita kohtaan. Sitä se on. Ihmiselle,
joka on syntynyt herkäksi ja helläksi, on se samaa kuin omien
myötäsyntyneiden heikkouksiensa voittaminen.

--Ja miksi hänen on siis ne ominaisuudet itsessään voitettava?

--Tullakseen lujaksi ja voimakkaaksi. Voidakseen kestää
elämäntaistelussa ja täyttää elämäntehtävänsä, minkä kaikkivaltias
Jumala itse on hänen hartioilleen asettanut.

--Ja muuten? Ellei hän tee tuota kaikkea?

--Hän sortuu. Hän katkeaa kesken, ja elämän vaunut kulkevat hänen
ylitseen.

--Entä sitten?

--Sitten! Sitten hän ei ole täyttänyt Luojan tarkoitusta, joka
kuitenkin lienee itsensä säilyttäminen jonkun itseään ylemmän ja
ijäisemmän päämäärän vuoksi.

--Etkö usko, että ihminen joskus säilyttää parhaiten itsensä juuri
murtumalla?

Nyt oli minun vuoroni hämmästyä. Sillä olinhan itse juuri samoin
ajatellut, ainakin joskus parhaina hetkinäni.

--Mitä tarkoitat? katsoin kuitenkin tarpeelliseksi varmuuden vuoksi
kysyä.

--Tarkoitan: »_Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman
voittaisi_...?»

--Ymmärrän. Mutta eihän tässä ole ollut kysymys saada vahinkoa
kuolemattomalle sielulleen. Olihan kysymys juuri oman sielunsa syvimmän
sisällyksen pelastumisesta.

--Ja minkä luulet olevan sydämen hyvyyttä ja laupeutta syvempää?

--Eiköhän taistelu niiden puolesta? Eiköhän olla kilpenä ja kalpana
kaikkea pahaa, tuhmaa ja lokaista vastaan, joka tahtoo niitä ryvettää
ja vahingoittaa?

--Ja tulla itse tuhmaksi ja saastaiseksi? Paatua itse pahaksi ja
ilkeäksi, tai toisin sanoen, lisätä itse juuri niiden lukua, joita
vastaan luulee taistelevansa?

Se oli erittäin salakavala kysymys. Tarvitsin hiukan aikaa tuosta
selvitäkseni.

Enkö itse ollut juuri samoin epäillyt joskus mielestäni oikeankin asian
vuoksi iskiessäni? Eikö isku niin usein ollut sattunut takaisin
iskijäänsä? Enkö ollut niin usein tuntenut kalvavaa tuskaa siitä, mistä
kaiken järjen nimessä omantunnon olisi pitänyt palkita minua, ja enkö
vain pitkien järjen ponnistelujen ja todistelujen avulla ollut voinut
tuosta taakasta vapautua?

Ja oliko se edes aina sitenkään minulle täysin onnistunut? Tuskin!
Miksi olisi mieleni muuten kaikesta huolimatta käynyt vuosien vieriessä
aina raskaammaksi ja elämäntunto minulle aina tuskallisemmaksi?

Vastasinkin sentähden vain hiljaisesti:

--Voihan tuon hyvyytensä silti säilyttää.

--Miten ja missä? kajahti heti vastaani tiukka kysymys.

--Omassa sydämessään. Ehkä senkin aika joskus tulee.

Mutta se oli lapsellista puhetta. Kaikkein vähimmän saattoi se Syvyyden
ääntä vaientaa.

--Rauta, jota ei käytetä, ruostuu! sanoi Hän jyrkästi. Samoin on laita
hyvyydenkin. Luuletko, että siten parhaiten hoidat leiviskääsi? Etkö
tiedä, ettei pahaa ole vastustettava pahalla eikä kovaa kovalla
kohdattava?

--Vaan millä sitten? uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti.

--Lempeydellä, kaikui varma vastaus syvyydestä. Ei sovi maksaa samalla
mitalla, millä itse saa, eikä ole silmää silmästä otettava. On oltava
elämää ylhäisempi.

--Etkö usko, että olen joskus ollut sitä? hymähdin surumielisesti.

--Kyllä. Mutta olet ollut niin usein myöskin niin paljon julmempi
elämää, vain jonkun aatteen tai asian vuoksi, jota olet luullut siten
edistäväsi.

--Eikö sekään ole sallittua siis?

--Ei. Ei mikään aate tai asia ole niin jalo ja pyhä, että se
oikeuttaisi meitä sen edestä muita ihmisiä uhraamaan.

--Eikö itseänsäkään?

--Kyllä. Se uhri on ainoa, joka kelpaa korkeuden ja kirkastuksen
Jumalalle. Mutta mitä olet sinä uhrannut sitten?

Siinä minä olin. Mitä saattoi minulla olla siihen vastattavaa? Olinko
minä itseäni uhraamalla koskaan itseäni jalostanut ja pyhittänyt?

Ja kuitenkin minun täytyi vastata jotakin! Sillä laivan koneet
jyskyivät, kokka kohisi ja Syvyyden ääni kaikui yhä sydämessäni.



RUNOUS JA TAIDE.

Mitä oli runous, mitä taide sitten? Eikö sekin ollut jokapäiväistä
itsensä uhraamista ja siis samalla itsensä kirkastamista ja
pyhittämistä?

Ei, täytyi minun sieluni sisimmässä tunnustaa.

Mitä uhrautumista se oli, jos seurasi omia synnynnäisiä
luonnonlahjojaan? Seurasi siinäkin tapauksessa ja niinkin
itsepintaisesti, että siitä saattoi koitua kaikenlaisia koettelemuksia
ja kärsimyksiä?

Enkä minä tähän päivään saakka ollutkaan tuntenut siitä mitään
henkilökohtaista kirkastumista tai pyhittymistä.

Pikemmin päinvastoin!

Enkö ollut jo pitemmän aikaa tuntenut, että kaikki taiteellinen työni
oli tapahtunut ja tapahtui yhä edelleen juuri minun syvimmän itseyteni
kustannuksella?

Olihan tuo tunto joskus täyttänyt minut sellaisella sielun
katkeruudella, että olin ollut valmis määrittelemään mielipiteeni
niinkin kyynillisesti kuin: täytyy olla huono ihminen voidakseen olla
hyvä taiteilija.

Enkä minä suinkaan yksin ole näin ajatellut. Monet maailman suurimmista
taiteilijoista ovat samoin ajatelleet. Toiset huomanneet sen jo
varhaisessa nuoruudessaan, toiset keski-ikäisinä. Vain aniharvat
voineet säilyttää myöhäiseen vanhuuteensa saakka naivin uskonsa taiteen
jalostavaan olemukseen.

Taide _voi_ ehkä jalostaa, mutta ainoastaan muita, ei taiteilijaa
itseään.

Hänelle itselleen se on ikuinen helvetti. Hänelle itselleen se on Molok
ja kuluttava tuli, joka polttaa palvelijansa, autioittaa hänet itsensä
ja kaiken olevaisen, kaiken oleellisen hänen ympäriltään, eikä jätä
jälkeensä muuta kuin suitsevia raunioita ja kekäleitä.

Luonnollisesti on tässä kysymys ainoastaan niistä taiteilijoista, jotka
käsittävät tehtävänsä tärkeästi, jotka todellakin uhraavat sen edestä
jotakin, uhraavat kaiken muun niinkuin pyhimmälle pyyteelleen ja
palavimmalle intohimolleen.

Taikka elämäntehtävälleen. Niinhän sen nimi kuului minun niinkuin monen
muunkin taiteilijan oppisanastossa.

Eihän kukaan oikea taiteilija saanut eikä voinut olla »hyvä», sanan
tavallisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.

Eihän taide ollut mitään hyväntekeväisyyttä. Taiteilijan täytyi voida
olla »paha», pakottaa itsensä siihen, ellei se muuten ollut hänelle
mahdollista, katsoa säälimättömästi kaikkea ympärillään olevaa elämää
ja elämän-ilmiöitä, kaikista henkilökohtaisista myötä- ja
vastatunteista vähääkään välittämättä.

Leppymätön, lahjomaton tuomari oli taiteilija, tuima itseään, ankara
muita kohtaan.

Sillä eihän taide ollut leikkiä, jos sen mieli olla totta. Ja _jos_ sen
mieli olla totta, oli taiteilijan oltava järkähtämätön todenpuhuja
hengen maailmassa.

Ainakin oli tuo ollut taiteellinen ohjelmani varhaisesta nuoruudesta.

Ei se ollut aina aivan helppoa ollut.

Oli täytynyt itseään kiristää, silloin kun olisi tehnyt mieli aukaista
itseään ja kulkea sydän selkoselällään. Täytynyt polkea rikki paljon
sellaista, jonka mieluimmin olisi ottanut ylös ja säilyttänyt
povellaan, lyödä kuoliaaksi monta ihmistä ja asiaa, joissa ei ollut
muuta vikaa kuin että ne olivat joutuneet polulle, jonka olin omakseni
viitoittanut.

Enkö siis voinut kiertää, enkö karttaa niitä? Enkö vaeltaa tietäni
varovammin tai estää itseäni niin paljoa pahaa tekemästä?

Koetin kiertää, koetin karttaa, koetin pujotella, sovitella ja
kiemurrella. Mutta eihän se paljon auttanut, kun minun kuitenkin _oli_
siitä kuljettava. Ja jos joskus sellaista yritinkin--tein sitä sangen
usein muuten,--ei omatuntoni siitä suinkaan kiittänyt minua, soimasi
päinvastoin huonoksi, heikoksi ja raadolliseksi.

Ymmärsin, että se oli minun taiteellinen omatuntoni. Mutta eihän
minulla pitkiin vuosiin ollut juuri mitään muuta omaatuntoa ollutkaan.

Taikka oikeammin: tietysti se oli olemassa, se toinenkin, mutta vain
jossakin siellä syvällä, siellä alitajunnassa ja vielä senkin alla,
josta sitä olisi ollut tuiki työläs löytää, jos olisi tahtonutkin, ja
josta sen ääni vain heikkona kaikuna saattoi joskus pintavesien
viihtyessä tunkea kuuluviin.

Ja miksi minä olisin tahtonutkaan sitä etsiä esille sieltä?

Olinhan minä sen juuri itse sinne alas, sinne syvälle, sinne mustiin
pohjamutiin karkoittanut.

Mielellään se ei ollut mennyt sinne, mutta minä olin _tahtonut_ niin,
ja minun tahtoni oli tapahtunut. Kauan jälkeenkinpäin oli se vielä
monta kertaa koettanut nostaa päätänsä sieltä, mutta turhaan. Minä olin
sen aina yhtä ankarasti sysännyt syvyyteen.

Ja niin sitä ei ollut pitkiin aikoihin näkynyt enää. Ja minulla oli
ollut kaikki syy uskoa, että se oli kuollut.

Ikävä kyllä, ei se ollut kuollut yksin.

Se oli painunut hyvässä seurassa sinne.

Se oli vienyt--valon lapsi kun oli--sinne mukanaan valkeudesta
kokonaisen parven kauniita, kultasiipisiä kangastuksia, armaita,
aurinkoisia lapsuuskuvia, nuoruuden herkimpiä, heleimpiä mielihaaveita,
suvisen luonnon ja suvesta uneksivan lemmen ensimmäisiä, aavistelevia
ailahduksia. Ja se oli vahinko, sillä _niitä_ minä ehkä olisin
tarvinnut ja voinut käyttää taiteessani!

Mutta sitä itseään en. Mitä minä tein muulla omallatunnolla kuin
taiteellisella?

Mitä minä täällä pintamyrskyissä, täällä tuimassa pohjatuulessa
purjehtiessani, tein sillä lämmöllä, joka piilee hyvien sydänten ja
kultaisten lapsuusmuistojen syvyydessä?

Eihän taiteilija saanut olla »lämmin». Vielä vähemmän hän sai olla
hyväsydäminen. Näin kyllä monta sellaistakin taiteilijaa ympärilläni,
mutta tavallisesti ne olivat niin huonoja taiteilijoita, että
heistä puhuttiin vain säälillä, pilkalla tai ylenkatseellisella
olkapään-nykähdyksellä.

Ei, taiteilijan--jos mieli hänestä koskaan tulla todellista, suurta
taiteilijaa--täytyi olla kova ja raaka. Vain siten saattoi hän olla se
todenmukainen, se oikeudenmukainen kuvastin, joka oli luotu Luojan
kovaa ja raakaa maailmaa mahdollisimman väärentämättömästi
heijastamaan.

Mihin ihminen kaikella ponnellaan pyrkii, sen hän saavuttaa. Ja luulen,
että minusta, ainakin joskus ja katkonaisesti, tuli taiteilija.



RISTIRIITA.

Eheää taiteilijaa ei minusta tullut milloinkaan.

En tahdo väittää, ettei minulla olisi ollut lahjoja siihen, yhtä vähän
kuin sitäkään, että olisin erikoisemmin väärinkäyttänyt lahjojani.
Kaikesta näennäisestä tuhlaavaisuudestani huolimatta olen nimittäin
aina ollut mielestäni siinä suhteessa tavattoman kansantaloudellinen,
melkein kitupiikki.

Mitäkö sillä tarkoitan? Sitä että muut yleensä ovat antaneet minulle
enemmän kuin minä muille ja että kaiken avomielisyyteni, jopa
avosuisuutenikin ohella olen suljetumpi ja umpimielisempi kuin kukaan
niistä, joita olen tavannut eloni taipaleella.

Tietysti tahtoisin minäkin antaa puolestani.

Mutta enhän minä parhaalla tahdollanikaan voi antaa enempää kuin muut
voivat ottaa minulta, ja siksi täytyi minun tavallisesti jaella
ympärilleni vain rihkamaa, vain sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa
minulle.

Olen ollut joskus huomaavinani, että se monien muiden mielestä on ollut
hyvinkin arvokasta.

En tahdo syyttää myöskään ympäristöäni, etäisempää tai kaukaisempaa,
siitä ettei minusta tullut tuota eheän taiteilijan ihannetta.

Eihän tämä aika tosin ole aivan kiitollinen sellaisten synnyttämiselle,
yhtä vähän kuin tämä maa, mikäli ajan tuulet ovat lyhyen elämäni aikana
sen ylitse puhaltaneet, lienee paras mahdollinen maaperä sellaisten
kasvamiselle ja kehittymiselle. Mutta eihän se ole mikään syy! Ainakaan
minä en sitä myönnä sellaiseksi.

Mitkään ulkopuoliset olosuhteet eivät voi eivätkä saa määrätä ihmisen
sisintä olemusta. Jos ne sen ehkä ovat joskus tehneetkin, ovat ne
tehneet sen myrjaadeja vuosia sitten, harmaassa muinaisuudessa.

Mitä syytän sitten?

En oikeastaan mitään, sillä omasta puolestani en katso miksikään sen
suuremmaksi synniksi olla myöskään epäeheä taiteilija. Mutta _jos_ se
on synti, silloin tiedän kuka ja ketkä ovat sen aiheuttaneet.

Ne ovat nuo äänet syvyydestä.

Niitä syytän minä. Sillä minä en ole koskaan saanut niitä täysin
vaiennetuksi.

Ne ovat aina jossakin muodossa helisseet, kumisseet vielä kuoltuaankin.

Minä en ole koskaan voinut polttaa mitään laivoja takanani. Jos joskus
jotakin sellaista on minulle harvinaisuuden vuoksi onnistunutkin, olen
heti ensimmäisen tilaisuuden esiintyessä palannut vanhoille
valkamilleni, koonnut tuhkasta kaikki vielä käyttökelpoiset kekäleet ja
niiden kannattamana jälleen uusille ulapoille purjehtinut.

Minusta ei ole koskaan tullut eheää taiteilijaa siksi, etten koskaan
ole eheästi uskonut taiteen kaikki oikeuttavaan, kaikkivelvoittavaan
olemukseen.

Minussa on aina asunut pieni epäily siitä, eikö tämä kaikki, jota
taiteeksi ja runoudeksi sanotaan, sittenkin ole vain sielun sairautta,
sittenkin vain suurta--itsepetosta!

Tietysti eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat, eikä mikään
hengenviljelys ylimalkaan ole mahdollinen missään maassa, kansassa tai
yksilössä, jota ei jo edes jonkinlainen etääntymys »luonnosta» ole
saastuttanut. Mutta kuitenkin! Eikö tuon sairauden vastapainoksi sitten
löydy muita arvoja kuin n.s. kauneusarvot?

Nähtävästi ei, koska nykyaikainen ihminen niihin niin mielellään
tarrautuu. Katson omasta puolestani, että n.s. totuus-arvojenkin
pitäisi riittää siinä, sillä ovathan ne meissä kaikissa niin paljon
syvemmät ja alkuperäisemmät.

Taikka n.s. siveys-arvojen. Sillä mitä ne ovat? Eivät muuta kuin meidän
oman isiltäperityn itsesäilytys-viettimme määräyksiä, mikä on edullista
meidän henkiselle olemuksellemme, mikä ei, että me kauan eläisimme ja
maailmassa menestyisimme.

Ja siitä vietistä me voimme johtaa yleensä kaikki muutkin,
tietopuolisesti sangen epäilyksen-alaiset, käytännössä sangen
puolustettavissa olevat olemuksemme välttämättömyyden
todistuskappaleet.

Myöskin yllämainittuja Syvyyden ääniä olen joskus pitänyt sellaisina.

Ne ovat ääniä entisyydestä. Ne eivät koskaan viito meille tietä
tulevaisuuteen. Ne vetävät meitä takaisin siihen, mistä olemme
lähteneet, ja niiden todistusvoima on käypää voimaa vain sikäli kuin
emme ole voineet omasta entisestä itsestämme täysin irtaantua.

Minulle ei se ollut koskaan täysin onnistunut.

Siksi oli koko elämäni, samoin kuin taiteellinen työni, jäänyt
ikuiseksi kompromissiksi, ikuiseksi sovitteluksi.

Vuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni.
Ja kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin
yhden, milloin toisen sielunpuoleni polkemisesta ja
väärinkäyttämisestä.

En ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi.

Siksi ei minusta koskaan ollut tullut eikä tule eheätä taiteilijaa.
Sillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu
ennen kaikkea taito--tai synnynnäinen lahja--sulkea toinen silmänsä ja
tähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolenkantamalla olevaan
pisteeseen.

Olin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni.

En uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan.
Siitä kyyneleet! Ja siitä myös se ristiriita, joka on havaittavana
kautta kumpienkin.



JUMALA ON RAKKAUS.

Näitä ja muita seikkoja laivankannella miettiessäni aloin jo kuulla
useampia ääniä altani syvyydestä.

Nais-ääniä, mies-ääniä, heleitä lapsen-ääniä. Yksi syytti minua
kylmenneestä ystävyydestä, toinen sammuneesta rakkaudesta, kolmas
sielullisesta etääntymisestä, neljäs väkivaltaisesta
irtiriistäytymisestä ja täydellisestä välinpitämättömyydestä.

Eikä minulla ollut niille kaikille mitään muuta puolustuksekseni
sanottavaa kuin tuo ainainen ja yksikantainen:

--Minun _täytyi_ tehdä niin! Minä itse olen enimmin kärsinyt siitä.
Mutta elävän ja kehittyvän ihmisen tie käy aina kohti suurempaa
yksinäisyyttä.

--Miksi? kuuluivat valittavan äänet syvyydestä.

--Siksi että se on Luojan laki, koetin selittää heille. Siksi että _te_
etäännyitte ja jäitte jälelle minusta, mitä enemmän kehityin ja kohosin
aina suurempaan tietoon ja vapauteen.

--Miksi et meitä kerallasi kohottanut? valittivat äänet. Miksi unohdit
meidät tänne alas yöhön ja pimeyteen?

--Enhän ole teitä unohtanut, koetin puolustautua. Tehän kaiutte, ette
ole koskaan lakanneet kaikumasta sydämessäni. Mutta minun täytyi ensin
päästä kyllin ylös, että kerran voisin kyllin korkealta teille
kauneuden ja totuuden evankeliumia kuuluttaa.

--Me emme kuule niin ylös, huokasivat äänet. Jos sinulla on jotakin
meille sanomista, täytyy sinun tulla tänne alas meidän luoksemme. Miksi
sinun täytyi mennä niin ylös? Mitä luulit sieltä löytäväsi?

Jäin tuokioksi vaille vastausta. Niin, miksi minä oikeastaan olinkaan
niin vimmatusti pyrkinyt ja ponnistellut?

Huomasin heti, että oli aivan turhaa edes yrittääkään ruveta puhumaan
heille taiteesta, runoudesta taikka jostakin muusta itseäni
ulkopuolella olevasta elämäntehtävästä. Mutta jos koettaisin puhua
jostakin sisäpuolisesta? Eikö siis ollut taiteella ja runoudella ollut
_mitään_ siveellistä arvoa kehitykselleni?

Kyllä, oli yksi: ne olivat pakottaneet minut rehelliseksi itseäni
kohtaan. Ja mitä vanhemmaksi olin tullut, sen helpommaksi oli minulle
käynyt olla rehellinen myös muita kohtaan. Siitä ainakin oli minun
nähtävästi taiteen ja runouden jumalia kiittäminen.

Mutta eihän minun sopinut puhua niistäkään, sillä nuo äänet tuolla
alhaalla eivät olisi kuitenkaan sellaista puhetta käsittäneet. Ne
olivat yksinkertaisia, hyvien, koruttomien ihmisten ääniä, ja vaativat
yhtä korutonta, tyhjentävää vastausta.

Siksi vastasinkin heille vain yksinkertaisesti:

--Minä etsein Jumalaa.

Mutta tuntui nyt kuin ei ainoastaan syvyys, vaan korkeus ja taivaan
vahvuus ja kaikki luomakunta minun ympärilläni olisi suurena kuorona
julki kuuluttanut:

--Jumala on rakkaus. Jos Häntä etseit, miksi et meitä rakastanut? Miksi
et hellinyt kukkaa kedolla ja paistanut päivänä laaksoihin ihmislasten?

--Minä en jaksanut, olisin tietysti voinut vastata heille. Mutta enhän
minä ollut tullut tänne heikkouttani heille ilmi tunnustamaan.

Enhän ollut tahtonut koskaan tunnustaa sitä edes omalle pienelle ja
viheliäiselle itselleni.

Voimakas tahdoin minä olla, voimakkaana myös itseni ja muiden edessä
esiintyä. Voimakas,--vaikka tunsin pohjan horjuvan alla jalkojeni,--
voimakkaana esiintyä,--vaikka tunsin koko henkisen olemukseni päivä
päivältä syöksyvän aina syvempään perikatoon.



ITSETUTKISTELUA.

Aluksi en ollut tuosta paljoakaan välittänyt. Olinhan läpikäynyt niin
monta kehityskautta, noussut ja langennut niin monia porraspuita, että
pidin tuollaisen aallonpohjankin aivan luonnollisena ja maailman
yleiseen kehityskulkuun kuuluvana.

Eihän aallonpohjakaan aina kestäne, ajattelin. Tottahan se siitä pian
jälleen harjaksi hyrskähtää!

Olihan niin aina ennen tapahtunut. Minulla oli siis kaikki syy otaksua
samoin tälläkin kertaa tapahtuvaksi. Sillä täytyihän luonnonlakien
pitää paikkansa ja sitä varmemmin vielä sielunlakien, jotka määräsivät,
että mitä syvempi alho, sen korkeampi kukkula oli seuraava sitä. Ja
katsoen silloiseen huimaavaan alimenooni, täytyi sitä seurata aivan
tavattoman, yhtä huimaavan nousu-ajan.

Minulla ei siis ollut muuta tehtävää kuin antaa kriisin kehittyä
kaikessa rauhassa ja--odottaa.

Mutta tällä kertaa näkyi tuo toivottu aallonharja todellakin antavan
odottaa itseään.

Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, eikä vieläkään mitään merkkiä
ilmapuntarin kohoamisesta. Vierähti vuosi, vierähti parikin vuotta,--
aina vain sama kiristyvä perikadon tunne sisälläni ja ulkopuolellani.

Tunnustan suoraan, että minua rupesi silloin jo hiukan pelottamaan.

Näinkö sitä vain mennään? ajattelin, kerta viimeinen, luonnollisesti,
mutta enpä olisi luullut välttämättömän lopun toki vielä näin lähellä
olevan. No niin, onhan sitä jo tullutkin tehdyksi taivalta yhden
ihmisen kohdalta...

Ruumiillista kuolemaa en pelännyt, mutta henkistä, sillä en
olisi tahtonut suurin surminkaan ennen niin halveksimieni
elämän-kummittelijoiden lukua lisätä.

Tunsin itseni pörssipeluriksi, joka oli pannut kaiken omaisuutensa
yksiin osakkeisiin, joka näkee niiden arvon päivä päivältä aina alemma
noteerattavan ja vaanii turhaan onnellista sattumaa tai pelastavaa
ajankohtaa.

Jos jotakin tahdoin, en kyennyt. Jos jotakin yritin, epäonnistuin.
Päätin sentähden kovan kohtalon ainakin tilapäisesti, mutta mitä
rautaisimmin vainoavan minua, ja turhaksi mitään tahtoa tai yrittää.

On turha potkia vasten tutkainta, ajattelin.

On kärsittävä, mikä on kärsittävä. Jos tämä on loppu, niin se on loppu.
Jos on vielä joku pääsy tästä umpikujasta, niin ei se ainakaan ole
minun löydettävissäni.

Tuomitsin itseni siis täydelliseen passivisuuteen, etten vain tekisi
mitään typeryyksiä.

Mutta kun kolmas vuosi koitti eikä näkynyt vieläkään valonpilkkua siinä
keski-yön pimeydessä, jonka tunsin pääni päälle seisahtaneen, tuli
kauhu ja tuskan hiki minulle ja minä aloin hätäisesti kysellä
itseltäni:

Mitä tämä on? Varmaan on nyt jotakin hullusti! Leikkivätkö korkeammat
voimat minulla taikka olenko minä sielunsilmäni kadottanut?

Edellinen osa tuosta lauseesta oli tietysti vain pelkkä sananparsi
minulle, sillä enhän minä siihen aikaan vielä mitään »korkeampia
voimia» tunnustanut.

Tosin olin, varovaisesti kyllä, säästänyt jonnekin sydämeni syvimpään
komeroon niidenkin mahdollisuuden: minä en kieltänyt enkä myöntänyt
Jumalaa. Mutta pidin mahdottomana--ja vielä enemmän naurettavana,--että
Jumala, jos Hän nyt kerran suvaitsi olla olemassa, alentuisi jonkun
niin turhan ja vähäpätöisen asian kuin oman mielentilani kautta minulle
ilmestymään.

Tuo toinen puoli lausetta ei sensijaan ollut pelkkä sananparsi.

Pelkäsin todellakin tulleeni sokeaksi tai kadottaneeni sen onnea tuovan
taikakalun, jonka tiesin lempeiden kohtalotarten suoneen minulle
syntymässä.



RIKOS.

Rupesin katselemaan ympärilleni pimeydessä, tutkistelemaan itseäni ja
muuta maailmaa ympärilläni. Täytyihän olla joku syy, joku erikoinen
aihe, joka näin pimensi päivän minulta.

Täytyi olla joku salainen sälö, joku vika malmissa, koska ei soinut
ehein sävelin sieluni kirkonkello.

Tiesinhän minä sen olevan siellä, erään hiuksenhienon, tuskin
huomattavan halkeaman kulkevan läpi nuoruuteni ja miehuuteni.

Se ei ollut mikään tavallinen tunteiden, vaistojen tai vakaumuksien
ristiriita. Myöskään ei se ollut tuo taiteellisen ja inhimillisen
velvollisuudentunnon välinen sorasointu, joka muuten oli niin monta
kipeän tuskan ja murheellisen mielialan hetkeä elämässäni aiheuttanut.

Se oli rikos. Se oli synti.

--Vainko yksi? tekisi oudon mieli ivallisesti huudahtaa. Miekkoinen
mies, jolla siinä ijässä ei ole useampia omallatunnollaan!

Huudahtaisin epäilemättä samoin hänen kerallaan, ellen tarkoittaisi
rikoksella _ehdotonta_ rikosta ja synnillä syntiä Pyhää Henkeä vastaan,
jolle ei parhaalla asianajo-taidollaankaan voi keksiä mitään
puolustusta ja jolle ei siis voi olla olemassa myöskään mitään
anteeksiantamusta.

Tietysti olin minä tehnyt niin monta muutakin syntiä elämässäni,
myöskin sellaisia, jotka todellakin olin itse _tuntenut_ synniksi ja
joita siis eivät vain muut olleet siksi nimittäneet. Mutta niille
löytyi aina joku puolustus, niistä pois aina joku takaportti. Jos
katsoinkin rikkoneeni jotakin elämän-arvoa vastaan, oli minulla aina
mahdollisuus kohottaa sen sijalle toinen kahta korkeampi, jonka valossa
tekoni oli täysin hyväksyttävä ja joka suorastaan _vaati_ minua niin
menettelemään.

Tälle yhdelle ei vaan löytynyt mitään. Se oli synti _kaikkia_
elämän-arvoja vastaan.

--Siis rakkaus? kuulen jälleen uteliaan kysymyksen ilmassa
soinnahtavan.

--Niinpä kyllä, sillä ainoastaan se intohimohan voi kaikkia
elämän-arvoja koskettaa. Se oli lemmenrikos.

--Aistillisen, synnillisen lemmen?

--Epäilemättä, mikäli käytämme yleisesti hyväksyttyjä puheenparsia.
Rakastin häntä kaikella ruumiillani ja sielullani.

--Ilman mitään kirkollisia tai yhteiskunnallisia sitoumuksia?

--Niin. Sitäpaitsi me olimme kumpikin vielä aivan liian nuoret
sellaisia edes ajattelemaan.

--Siitä on kauan?

--Parikymmentä pitkää vuotta. Paljon on tapahtunut niiden kuluessa sekä
sisälläni että ulkopuolellani.

--Etkä vieläkään ole voinut häntä unohtaa?

--En. Hän oli ensimmäinen rakkauteni.

--Ja sinä hänen?

--Niin. Minä viettelin hänet, kuten sanotaan.

--Ja tuoko nyt painaa omaatuntoasi?

--Ei se, että rakastin häntä, vaan se, että hylkäsin hänet ja jätin
hänet ypöyksin outoon, avaraan maailmaan.

--Sinä et ole kuullut senjälkeen hänestä mitään?

--En. Minulla ei ole ollut rohkeutta edes tiedustella. Hyvin luultavaa,
että hän on minut jo aikoja sitten unohtanut.

--Mutta...? Siinähän tapauksessa...?

--Muisto elää. Mutta koska tarkoitukseni on kaikkein vähimmän ollut
mitään itse-elämäkerrallista kuvausta ulkopuolisen todellisuuden
merkeissä kirjoittaa, en aio vastata enempiin kysymyksiin.

--Mikä on ollut tarkoituksesi sitten?

--Esittää ainoastaan eräitä yleisiä, joskin omassa itsekohtaisessa
elämässä toteamiani henkisiä viivoja, joiden arvo luonnollisesti
riippuu kokonaan niiden viitoittamien totuuksien suuremmasta tai
pienemmästä yleisinhimillisestä pätevyydestä.

Koetan, mikäli mahdollista, seurata alkuperäistä tarkoitustani.

Mutta siltä varalta, että sattuisin, tämän teoksen ankarasti
yleistetyistä puitteista huolimatta, ehkä joskus liian itsekohtaisille
aloille poikkeamaan, pyydän huomauttaa ensiksikin, että se tapahtuu
kokonaan vasten tahtoani, ja toiseksi, että jotakin samantapaista on
ehkä jossakin muodossa tapahtunut meille kaikille ja meidän kunkin
täytynyt silloin omalla tavallamme siihen suhtautua.

Mutta tämä oli laulu, jonka laineet lauloivat minulle syvyydestä:



NEIET NIEMIEN NENISSÄ.

    »Toisin silloin touko kasvoi,
    toisin maa orahan otti.»



NUORI VÄINÄMÖINEN.

Se oli siihen aikaan kuin Väinämöinen »laski laulellen vesiä, ilon
lyöen lainehia».

Neiet niemien nenissä katselivat, kuuntelivat: »Mikä on ilo merellä?
Mikä laulu lainehilla?»

Maailma oli siihen aikaan kauniimpi kuin nyt, ihmiset itse iloisemmat
ja valoisammat. Mitkään valtioita ja yhteiskuntia mullistavat
kysymykset eivät vielä mieliä painaneet. Ei raivonnut myöskään
maailmansota eikä ollut ihmisyyden yöpuoli vielä niin tiukalle
yksilöiden ja kansojen ympäri kiristynyt.

Vallitsi päivänpuoli. Oli tilaa suuntaan ja toiseen, elämää edessä ja
takana, kaikkialla siintäviä, soiluvia järvenselkiä, puuntavia,
ystävällisiä taloja ja kasteesta kimaltelevia rantalepikkoja.

Oli kuin koko maailma olisi ollut nuori ja autuas siihen aikaan.

Ja myöskin Väinämöinen oli siihen aikaan nuori. Oikeastaan hän oli
kaikista ikäkausista riippumaton, sillä hän oli syntynyt vanhana,
ihmisistä vanhimpana, joskin hän kautta elämänsä katseli lapsensilmillä
maailmaa. Mutta _tämä_ maailma oli vielä uusi hänelle ja tarjosi
hänelle aina uusia, toinen toistaan ihanampia ihmeitä ja yllätyksiä.

Hän oli ensimmäiset elämänkokeensa tietäjänä suorittanut ja tunsi nyt
hänelle ominaisen laulu-ilon poveaan paisuttavan.

Eikä hän vain elämänviisauksia lausunut eikä tulkinnut vain sydämensä
syvyydessä piilevää, raudanraskasta elämänmurhettaan. Luonnon ja lemmen
ylistystä hän lauloi, ja sen kauniin maan, jonka lempeät jumalat olivat
antaneet hänen asuinsijakseen.

Keveinä kuin perhoset liitelivät laulut hänen huuliltaan. Vaivattomasti
kuin vaahtokellot kumpuilivat soinnut ja säkeet hänen olentonsa
onnellisesta yltäkylläisyydestä.

Ihmekö, että ihmiset pitivät hänen lauluistaan? Ihmekö, että he
iloitsivat ja taputtivat käsiään kaikkialla, missä hänen punaisen
laulupurtensa nähtiin vesiä viilettävän?

Tänä kullaisna kesänä hän oli kaikista elämänhuolistaan tyysti
irroittautunut.

Hän oli lykännyt venheensä vesille ja pyytänyt kansaa kaikennäköistä
siihen sisälle astumaan. Ja kansa oli seurannut hänen kutsuaan, lähinnä
nuori kansa, istunut tuhdoille monta impeä iloista, airoille monta
sulhoa sulkapäätä. Laskettu päivät viliseviä virtoja pitkin, toiset
peilikirkkaita suvantovesiä soudateltu.

Ja kaiken päällä oli paistanut keskikesän pilvetön päivänkehrä. Ja
jokaisessa niemessä oli ollut talo ja jokaisessa talossa tanhujuhlat ja
kauniit kassapäät. Ja nuoret apilanurmet olivat kukkineet kaikkialla,
tuoksuneet orapihlajat ja tuomet, käki kukahellut kummulla talon takana
ja visertänyt pääsky kaivonvintin päässä seesteisen, huikaisevan
korkeuden, välkkyvien vesien ja laajan, viheriöitsevän maan ylistystä.

Niin oli vihdoin tultu suurelle järvenselälle. Vain viimeinen, kapea
niemenkaisku erotti sen enää taampana sinertävästä, peninkulmien
pituisesta ja levyisestä ulapasta.

Myöskin siinä niemessä oli ollut talo, talon alla sauna ja tuuhea
rantalepikko.

Mutta täällä ei ollut näkynyt neitejä nenässä niemen, ei kuulunut
nuorten pajatusta lehdoista eikä rantakiviltä. Istunut vain piika
pikkarainen yksin saunalaiturin päässä käsi poskellaan, ei itkenyt eikä
iloinnut siinä, ilman vain itseksensä hyräillyt ja katsonut päivän
kauniin laskemista, joka oli heittänyt kimmeltävän hohtonsa hänen
kellertäville suortuvilleen.

Väinämöinen silloin viskannut hänelle sanan vesien poikki:

--Tule, tytti, purtehemme!

Tytti vastannut vain yksikantaan hänelle:

--Tuuli sulle purtehesi!

Väinämöinen siihen soreasti virkkanut vielä:

--Entä jos maalle astun? Annatko kutreistasi kielet kantelooni?

Piika pikkarainen painanut silloin päänsä alas ujostuen ja kuiskannut
tuskin kuuluvasti:

--Se on liian suuri kunnia minulle.

Mutta Väinämöinen silloin pyöräyttänyt purren liki laituria ja
lausahtanut:

--Tähän jään. Muut matkaa jatkakoot! Mutta ellei minua kuulune
elonleikkuujuhlille Kalevalaan, niin käykää noutamassa.

Ja muut menneet matkaansa melastellen ja sen enempää ihmettelemättä,
sillä nuori Väinämöinen oli tunnettu oikullisista päähänpistoistaan
sekä niistä äkillisistä lemmenleimahduksista, joita aivan uppo-oudot
naiset saattoivat hänessä herättää.

Samat inhimilliset heikkoudet seurasivat häntä vielä harmaahapsenakin.



SININEN LOIHTU.

Talon iloinen isäntä ja ehtoinen emäntäväki ottivat Väinämöisen vastaan
mitä ystävällisimmin, saattoivat hänet saunaan ja antoivat pihan
toisella puolella olevan uutispirtin hänelle avaraksi asuinsijaksi.
Siinä nukkui hän yönsä ja heräsi jo aamulla kukonlaulun aikaan kesäisen
päivännousun kohottaessa ruusunpunaisia sormiaan yli pilvettömän
taivaanrannan.

Väinämöinen hieroi silmiään ja katsoi ympärilleen.

Koko pirtti oli kultaa täynnä. Se oli tehty uusista, puhtaiksi
piilutuista honkahirsistä, joiden rakoihin oli tuoreita tuomenterttuja
ja lemuavia koivunlehviä aseteltu. Aamu-aurinko läikkyi sisälle
suurista avoimista ikkunoista, ikkunain alla välkkyivät laajat
järvenlahdet ja tuolta tuonnempaa mäenrinteiltä suurten salokylien
vihertävät vainiot ja kaatut kaskimaat.

Tuntui tietäjästä kuin hän olisi tullut asunnoille autuaitten. Hän
hypähti ylös hyvin levähtäneenä ja nuortakin nuorempana.

Ei näkynyt vielä kukaan liikkuvan talossa. Hän pisti kanteleen
kainaloonsa, astui pihalle ja lähti noin vain ilman aikojaan polkua
niemen päähän noudattelemaan.

Niemen päässä oli vanha lyylilehto, siinä ijänikuiset kivet ja
valtaisat uhripaadet. Istui eräälle niistä Väinämöinen ajatuksissaan,
painoi kyynärpään vasten polveaan, varasi leuan vasten nyrkkiään ja
vaipui kesäisen luonnon ja sisäisen sielun-elämänsä katselmuksiin.

»Mitä minä teen täällä?» kysyi hän itseltään. »Kuinka olen tullut tänne
ja miksi olen jättänyt punaisen purteni vesiä viilettämään? Hyvä, että
on edes kannel täällä kerallani. Vaikka onkin täällä onni ollakseni,
tuntisin ilman sitä itseni tuiki orvoksi ja yksinäiseksi.»

Mutta vaikka hän olisi kuinka koettanut täällä-oloaan koristella ja
selitellä, täytyi hänen kuitenkin myöntää poikenneensa tähän taloon
vain tuon piika pikkaraisen vuoksi, joka oli istunut laiturin päässä ja
joka hänet oli eilen-illalla puhtaaksi ja virkeäksi kylvettänyt.

Miten nuori ja notkea se oli ollut! Herkkä kuin hiirenkorva, kaita kuin
rannankaisla. Ja sen silmissä oli ollut tumma sini kuin ruiskukan
kuvussa tai sudenkorennon siivessä tai suvisen järven pinnassa, jonka
äärtä etäinen, päivänpaistama ukkospilvi uhaten pimittää...

Uhaten?

Väinämöisen täytyi oikein ääneen hymähtää tuolle ajatukselleen. Mikä
uhka siinä voisi piillä, katseessa pienen tyttölapsen, joka tosin
näytti terhakalta kuin nuori petranhieho, mutta kuitenkin siksi
hennolta ja turvattomalta, että olisi tehnyt mieli kietoa suojaten
käsivartensa hänen ympärilleen?

Mutta kun hän kohotti katseensa, hän hämmästyi, sillä maailma ei vielä
koskaan ollut loistanut hänen silmäänsä niin siniseltä.

Kaikki sinersi, taivas, järvet ja hiljaisessa aamutuulessa heiluvat
kissankellot... Väinämöinen pyyhkäisi otsaansa ja hymähti jälleen.
Oliko sininen loihtu kietonut hänet? Oliko hän katsonut liian kauan
noiden kahden silmän syvyyteen?

Ja ikäänkuin itsestään menivät hänen sormensa soittimelle...

Mutta silloin näki hän näyn, joka oli kultaisena kuvajaisena halki
elämän seuraava häntä.

Astui tervaleppien lomasta rantaan metsän sinipiika ja seisahtui
somerikolle hetkeksi kuin omaa ihanuuttaan imehtimään. Muodoiltaan hän
oli niinkuin piika pikkarainen, mutta hänellä oli kuolemattomuuden
sädekehä kulmillaan. Ja hän heitti paitansa pajulle, hamehensa
haapaselle ja sukelsi suurien lummekukkien sekaan, keinuen itse kohta
laineilla niinkuin suuri, lumivalkea lummekukka.

Eikä hänen tarvinnut kauan yksin uiskennella. Tulivat vellamoiset veen
seliltä, aallottaret aamun terheneestä, ja tempasivat hänet kerallaan
kultana vipajavien kaislojen karkeloon. Väinämöinen katsoi ja katsoi.
Ja ikäänkuin itsestään humahtelivat uusien runojen uskot ja uusien
kauneuksien kangastelevat mielikuvat hänen huuliltaan.

Heräsivät jo talo ja talon asukkaat ja hiipivät hiljaa niemen kärkeen.
Heräsivät myös viheltävät viidat ja lehtojen lempeät eläjät hänen
ympärillään, kumahti kumpu, pamahti paasi, ja kohosivat vainajien
valkeat henget soittoa ikirunojan kuulemaan. Missä pursi piirti pitkin
järvenselkää, siihen se pysähtyi kuin naulattuna, missä haukka liiti
ilman halki, siihen se jäi siivilleen lepäämään.

Ja nuori Väinämöinen lauloi ja lauloi. Päivä oli jo kohonnut
keskitaivaalle, karissut ammoin jo lepänlehdiltä aamukaste, ja aina
vieri hänen virtensä hetki hetkeltä heleämpänä, syvempänä, maata ja
taivasta syleilevämpänä. Eikä hän nähnyt enää maailmaa ympärillään,
ainoastaan omat kimmeltävät mielikuvansa, korkeat kuin ilmankaaret,
pohjattomat kuin kuohut Manalan alantehissa.

Syntyi sunnuntai, minne laikahti Väinämön virren laine. Hehkuivat
helkavalkeat, kunne kirposi kipinä hänen haltioituneesta hengestään.

Ja mitä lauloi nuori Väinämöinen?

Hän tunnusti uskovansa kaikkeuden rajattomaan kauneuteen, elämän ja
ihmisen suunnattomaan, määrättömään ihanuuteen.



AURINKOLAULU.

Hän lauloi maasta, jota ei ollut, ja maailmasta, jonka hän näki vain
sielunsilmillään. Eikä siinä maassa ollut vihaa eikä vainoa, ei sotaa
eikä sortoa, vaan vallitsi ainoastaan loppumaton lempeys ja
oikeamielisyys.

Hän lauloi ajasta, joka oli tuleva, ja kansasta, joka oli kaltainen
hänen unelmiensa. Syvältä synnyinmaan kamarasta se oli kasvanut, mutta
sen latva lautui vapaana taivaan tuulien ja tähtien alla.

Hän lauloi Jumalasta, jolla oli kunnia korkeudessa, mutta autuas
asuinsijansa hyvien ja hiljaisten ihmisten sydämissä.

Hän lauloi ihmislapsista, jotka tulivat toimeen keskenään, ja Jumalan
lapsista, jotka nauttivat kiitollisin mielin elämän-antimista,
hymyilivät ja tekivät hyvää.

Hän lauloi valtiosta, joka oli olemassa vain kansalaisia varten ja
yhteiskunnasta, joka oli yksilöiden vapaudelle ja suurelle
suvaitsevaisuudelle perustettu. Eikä enemmistö siinä valtiossa sortanut
vähemmistöä eikä yksilö siinä yhteiskunnassa väärinkäyttänyt
vapauttaan, sillä hän tiesi siten joutuvansa vain kiitollisuudenvelkaan
niille, jotka joka tapauksessa olisivat hänen väärinkäytöksensä
ymmärtäneet ja anteeksi antaneet.

Hän lauloi miehestä, joka oli lempeä kuin nainen, ja naisesta, joka oli
miehen vertainen viisaudessa. Mutta kun he toisiaan rakastivat, eivät
he enää sukupuolestaan tietäneet, vaan sulivat toisiinsa ja tulivat
täydellisiksi.

Hän lauloi tiedosta, joka tunki luonnon uumeniin, ja taidosta, joka oli
lukemattomien manalle menneiden sukupolvien perintösumma. Mutta enin
lauloi hän _Sanasta_, jota kaikki mahdit maassa, meressä ja
ihmissydämissä tottelivat, sillä se oli ollut alussa ja asunut Jumalan
tykönä ja Jumala oli ollut se Sana.

Hän lauloi maailmanluomisesta, joka päivä päivältä edessämme tapahtuu,
ja maailmanlopusta, joka on yhtä jatkuva ja ikuinen kuin sen alkaminen.

Hän lauloi kuolemasta, joka oli vain elämän toinen puoli, ja
syntymisestä, joka vain oli ikuisen voiman muodonmuutos.

Hän lauloi luonnosta, jonka ulkopuolella ei ollut mitään ja
täyteläisyydestä, joka ei sietänyt mitään tyhjää tilaa. Mutta enin
lauloi hän kaiken yhteenkuuluvaisuudesta ja siitä syyn ja seurauksen
laista, joka Jumalan järkenä läpituukee luomakunnan.

Hän lauloi tähdistä taivaalla ja kukkasista kedoilla ja ihmissieluista,
jotka ovat niinkuin Jumalan silmät, sillä niiden kautta _Hänen_
sielunsa meille henkevimpänä ja käsitettävimpänä heijastuu.

Hän lauloi Yöstä, joka oli maailman äiti, ja Auringosta, joka oli isä
kaiken luonnon ja ihmiskunnan.

Hän lauloi lämmöstä, joka oli Jumalan rakkaus, ja kylmyydestä, joka oli
Hänen viiltävän vikansa kuva. Eikä Jumalan rakkaus ollut muuta kuin
ihmisen oman itseyden avartumista Luojan koko suurta luomakuntaa
käsittäväksi, eikä Jumalan viha ollut muuta kuin ihmisen oman olemuksen
kutistumista pieneksi, pahaksi, paatuneeksi ja itsekkääksi.

Hän lauloi valon ja pimeyden valloista, jotka luonnossa ja ihmisissä
taistelivat, ja hyvän ja pahantiedon puusta, joka oli tuottanut niin
paljon kärsimystä, mutta myöskin nautintoa maailmaan.

Hän lauloi vapaudesta, joka oli ihmisille annettu hänen
aateliskilvekseen, ja suurista sankareista, jotka eivät olleet sitä
ikinä tahranneet.

Hän lauloi Hengen jättiläisistä, jotka olivat miljoonien kuormat
kantaneet, ja Kalevan pojista, joiden jäljissä elämä oli ollut
kauniimpi ja ilma helpompi hengittää. Monet heistä olivat suuria tekoja
toimittaneet, mutta monet myöskin tehneet hyvää vain pelkällä
olemassaolollaan.

Hän lauloi niistä, jotka olivat olleet uskollisia vähässä, ja niistä,
jotka vastavoimien kohdatessa eivät olleet tinkineet edes paljostaan.

Hän lauloi elämän vaatimuksesta, joka on pienimmälläkin maan madolla,
ja elämän jännityksestä, josta syntyy sen voimien tasapaino.

Hän lauloi elämän-ilosta niinkuin lahden lumpehista, ja elämän
murheesta niinkuin niiden juurista, jotka ovat syvällä pohjamudassa.
Mutta hän lauloi myöskin elämän lyhyydestä, joka on kerkeämpi kuin kesä
pohjolassa, ja elämän yltäkylläisyydestä, jota ei ehdi ahmia
kuolevainen.

Hän lauloi tiedonjanosta, joka on kuin kuluttava tuli, ja
kauneudenkaipuusta, joka riuduttaa ihmisrinnan. Eikä ole hyvä olla
siellä, missä on, eikä kukaan tyydy siihen, minkä pivossaan pitää ja
omistaa.

Hän lauloi ihmis-onnesta, joka on pyhää pyrkimystä, ja ihmisheimosta,
joka tahtoo nousta jumaliin.

Hän lauloi Kohtalosta, joka on kaikkeuden voimien yhteistulos, ja
graniitista niinkuin vanhimmasta veljestään. Mutta enin lauloi hän
yksilön sortumisesta Salliman valtojen alle, että yleis-itselö hänessä
sen korkeammalle kohoisi ja riemuitsisi.

Hän lauloi ristiriidasta, joka käy läpi lemmen maailman, ja
sopusoinnusta, joka sen Jumalana sovittaa.

Hän lauloi äärettömyyksistä, joissa kohtisuorat viivat koskettavat
jälleen toisiaan, ja kaiken moninaisuudesta, joka kumpuaa vain kaiken
yhteydestä. Eikä ole ainetta, jossa ei ole henkeä, eikä palavaa
soihtua, joka ei olisi ihmisen vertauskuva.

Mutta enin lauloi hän elämän katkeamattomasta ketjusta, joka kiertää
ijäisyydestä ijäisyyteen, joka kimaltelee aamuruskon kullassa ja
vipajaa meitä vastaan tähtiöisen metsälammen syvyydestä.

Eikä ole pääsyä siitä pois eikä siihen sisälle, mutta me itse voimme
muuttaa pakkomme vapaudeksi.



PIIKA PIKKARAINEN.

Kolme päivää pääksytyksin soitti ja lauloi Väinämöinen. Ja joka ilta
hän kuuli vienon äänen viereltään korvaansa kuiskaisevan:

--Minä rakastan sinua.

Ja joka kerta tunsi nuori laulaja silloin sydämensä niin kummasti
sykähtävän.

Hän oli tottunut siihen, että hänen kansansa kassapäät, niin paljon
kuin ne häntä tietäjänä ja taitajana ihailivatkin, välttelivät hänen
hiukan kömpelöitä kosimisyrityksiään, ujostuivat peräti tai pujahtivat
pakoon nauraen ja naljaellen. Sillä hän oli aivan liiaksi vakava ja
viisas heidän mielestään eikä hänen kanssaan voinut koskaan oikein
keveästi ja vaivattomasti keskustella.

Siksi hän oli jo itsekin tyytynyt huononpuoleiseen nais-onneensa
melkoisella, joskin jonkun verran väkinäisellä huumorilla suhtautumaan.

Mutta tämä ei ollut vältellyt, ei ujostellut eikä pitänyt pilkkana
häntä. Kiersi vain käsivartensa kiinteästi hänen kaulaansa ja kuiskasi
hänen korvaansa leimahtavin silmin:

--Minä rakastan sinua.

Ja silloin olivat kuin Kalevan tulet, kuin siniset, äärettömät
liekkimeret myöskin kautta Väinämöisen pään ja sydämen välkähtäneet. Ja
silloin hän oli unohtanut kaiken muun ympäriltään, kaikki ajatus ja
itsetieto oli haihtunut häneltä ja hän vain tuntenut syöksyvänsä Luojan
suuren ja salaperäisen luomakunnan palavaan, pohjattomaan aurinkoon.

Vain nuo kolme pientä sanaa: »Minä rakastan sinua.»

Mutta sisältyihän niihin koko elämän tarkoitus. Piilihän niissä
kaikkien ongelmien ja kaikkien arvoitusten alkuselitys.

--Minä rakastan sinua.

Juuri noita kolmea sanaa hän oli tarvinnut voidakseen täysin rinnoin
laulaa oman riemulaulunsa elämälle ja sitä ohjaaville ikuisille
valloille, jotka olivat järkkymättömät kuin luonnonlait ja joiden
ylitse rakkaus yksin saattoi voitollisena liihoitella.

Mutta laulunsa laulettuaan hän tunsi jälleen kaipaavansa jotakin uutta.
Ja neljännen päivän illalla hän tapasi itsensä istumasta sangen apeassa
mielialassa vuoteensa laidalla ja tuumimasta, miten hän pääsisi tältä
lemmen niemeltä ja näistä lemmenlumoista takaisin luo kansansa
kalevalaisen.

Minä olen hullu! ajatteli hän. Mitähän minun toverini mahtavat ajatella
minusta? Pitävät tietysti aivan löyhänkenkänä, joka millä hetkellä
hyvänsä saattaa mille rantalaiturille tahansa vain jonkun sinisen
silmäparin ja tuuhean tukkapään vuoksi kapsahtaa! Ja oikeassahan ne
olivat. Mitä se oli ollut muuta kuin löylynlyömää tämä hänen tännekään
jäämisensä?

Nauraa hänelle sopikin, naurettava hän olikin, jokaisen oikun johtama,
joka helman heittelemä!

Mutta kuinka hänen toverinsa ja ystävänsä vasta olisivatkaan mahtaneet
nauraa hänelle, jos he olisivat tienneet, että hän oli täällä
todenteolla rakastunut! Ja rakastunut keneen? Turhaan, tuiki
vähäpätöiseen tyttölapseen, piikaan pikkaraiseen, joka ei ollut edes
talon oma tytär, vaan isätön, äiditön, mieronkiertolainen. Olihan
mahdotonta ajatellakaan, että tästä suhteesta voisi kehittyä mitään sen
pysyvämpää ja vakavampaa...

Hän, Väinämöinen, heimonsa ruhtinas ja kaiken kansan pää? Ja tuo tyttö,
lastu viiman viemä, vaahto tuulen tuoma...?

Ei! Eiväthän he voisi yhdessä edes heimon suurille uhrijuhlille
ilmestyä.

Kuitenkin hän oli luvannut viedä elonleikkuujuhlille hänet. Niitä
vietettiin joka kylässä ja joka pitäjässä, joskin suurimmat niistä
olivat Suvantolassa. Niin kaukana ei tuo tyttönen tosin ollut koskaan
käynyt, eipä edes pitäjänjuhlillakaan, mutta hänen mielensä paloi
väkevästi sinne ja Väinämöinen oli kerran lemmenhuumeessaan luvannut
siellä koko illan hänen kanssaan karkeloida.

Piika pikkarainen oli ottanut tuon lupauksen vastaan kuin lahjan. Hänen
lapsellinen ilonsa siitä oli silloin myöskin Väinämöisen sydäntä
syvästi liikuttanut.

Se olikin ainoa lahja, minkä hän koskaan oli antanut hänelle.

Tuo tyttönen ei ollut tahtonut häneltä koruja, lupauksia eikä
lemmenvaloja. Hän ei ollut ylimalkaan tahtonut mitään, ainoastaan
rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Nyt tuokin ainoa pieni lemmenlupaus oli jo ruvennut Väinämöistä
vaivaamaan...

Hän, tänne, kaukaisen salokylän helkajuhlille? Eihän se mitenkään
käynyt, ei voinut käydä päinsä. Hän, jota niin kiihkeästi juuri
samoille juhlille odotettiin Kalevalassa! Eikö hän ollut luvannut myös
laulupurtensa väelle ainakin siksi päiväksi sinne ilmestyä?

Kyllä! Olipa hän vielä erotessa käskenyt heidän noutaa hänet täältä,
ellei häntä itsestään rupeisi kotiin kuulumaan?

Ja he tulisivat kyllä, siitä saattoi Väinämöinen olla varmasti
vakuutettu. Tulisivat ja veisivät hänet riemuiten kerallaan, sillä
eihän hän toki voisi ruveta aivan tosissaan todistelemaan, että hänellä
oli lupaus täälläkin täytettävänään, lupaus, joka oli tuon yhden ainoan
orvon lapsensielun ainoa ilo ja päivänpaiste...

Ei! Sitä hän ei voinut tehdä. Eihän hän voinut edes virkkaa heille
asiasta mitään eikä paljastaa heille oman lapsensielunsa ääretöntä
orpoutta ja yksinäisyyttä...

--Minä rakastan sinua!

Väinämöinen heräsi hätkähtäen mietteistään nuo kolme kummallista
taikasanaa jälleen kuullessaan. Piika pikkarainen seisoi hänen
edessään.

--Sinäkö se olet?

Eikä hän ehtinyt muuta sanoakaan, kun piika pikkarainen jo istahti
hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi
jälleen hänen korvaansa leimahtavin silmin:

--Minä rakastan sinua.

Ja jälleen haihtuivat kaikki turhat tuumat ja ajatukset häneltä. Ja
jälleen tunsi hän kuin suuren, sinisen liekkimeren syvyyteen
uppoavansa.



YKSILÖ JA YHTEISKUNTA.

Vierähti viikko, vierähti parikin ja yhä aikaeli niemellä nimettömällä
nuori Väinämöinen.

Elonleikkuujuhlat lähenivät, mutta vieläkään hän ei ollut saanut
itseään tämän talon lumoista irti temmaistuksi. Hän ei itsekään
ymmärtänyt oikein, mikä häntä vielä viivytti täällä. Piika pikkarainen
se ei voinut olla, sillä Väinämöinen tunsi häntä kohtaan enää pelkkää
kyllästymistä.

Olihan tyttö kaunis, myönsi hän kyllä mielellään. Eikä hänessä
muutakaan vikaa ollut, täytyi hänen myöskin itselleen tunnustaa, oli
nuori ja herkkä, ja sitäpaitsi oli hänellä vielä se aivan erikoinen
ansio, että hän todellakin rakasti Väinämöistä.

Olisihan Väinämöisen siis kaikesta päättäen ollut velvollisuus olla
onnellinen.

Epäilemättä, mutta hän ei ollut kuitenkaan. Syy oli yksinomaan hänen,
mutta hän nyt oli kerran sellainen. Hän tunsi tuon rakkauden kuin
kahleen kaulallaan. Eikä hän missään tapauksessa voinut vastata siihen
yhtä suurella, yhtä eheällä eikä pyhällä rakkaudella, ja sekin harmitti
häntä.

Myöskin kiusasi häntä melkoisesti se seikka, että talonväki nähtävästi
tiesi hänen lemmenleikistään, vaikka ei ollut tietävinään. Pitivät
arvattavasti sitä pienenä kesäisenä hairahduksena, joita sattuu
suurillekin miehille, eivätkä pelkästä kunnioituksesta häntä kohtaan
tahtoneet vähäisimmälläkään sanalla häiritä hänen ilojaan.

Ehkä johtui se myöskin ilmeisestä välinpitämättömyydestä tuon orvon
tyttölapsen tuleviin kohtaloihin nähden.

Olisipa se talon oma tytär ollut, olisi asia voinut kääntyä varsin
vakavaksi ja ristiriitaiseksi. Mutta orpo mieronkierto? Olihan sama,
kuinka sellaisen kävi ja mihin sellainen joutui. Olihan sellaisen elämä
vain kuin kedonkukkasen, joka tänään kukoistaa ja huomenna tuleen
heitetään.

Aina kun Väinämöinen tapasi itsensä tuohon suuntaan ajattelemasta, hän
suuttui itselleen, mutta vielä enemmän muille, noille ihmisille
ympärillään ja koko yhteiskunnalle.

Se oli kurjaa, se oli alhaista ajatustapaa! huusi koko hänen parempi ja
jalompi itseytensä.

Missään tapauksessa hän ei tulisi sen mukaisesti menettelemään.
Päinvastoin tulisi hän vielä näyttämään näille kaikille ja koko tuolle
kurjalle, ennakkoluuloiselle yhteiskunnalle, että ainakin hänelle,
Väinämöiselle, merkitsi ihmisyys sinänsä jotakin, ja että hän ei
missään tapauksessa tulisi joidenkin itselleen vieraiden, ulkopuolisten
syiden vuoksi tinkimään mitään omista sisäisistä, siveellisistä
vaatimuksistaan.

Mutta olivatko ne hänelle itselleen vennon vieraita sitten?

Eipä suinkaan, sillä eiväthän ne muuten olisi häneen mitään
vaikuttaneet eikä olisi ollut hänen sisällään mitään ristiriitaa.

Ja mikä vielä häpeällisempää, hänen täytyi itselleenkin tunnustaa, että
tuo ristiriita olisi kadottanut kaiken kärkensä, jos tuo tyttö olisi
ollut talon--ja mieluimmin vankan valtatalon--tytär, suuri suvultaan,
laaja lajiltaan. Hän ei silloin olisi epäillyt hetkeäkään viedä hänet
kihlattuna morsiamenaan Kalevalaan.

Olenko minä siis niin heikko? kysyi hän kylmästi ja ylenkatseellisesti
itseltään. Ja joka kerta vastasi kaiku hänen sydämensä syvyydestä:

»Olen. Minä pelkään ihmisten arvostelua, joista pidän, ja yhteiskunnan
tuomiota, joka tähän saakka on ollut yksinomaan suosiollinen minulle.»

Näin tuli hän ensi kerran elämässään tuntemaan oman henkisen
rajoituksensa.

Näin oppi hän myöskin ensi kerran todenteolla vihaamaan itsessään niitä
huonoja, heikkoja ja viheliäisiä ominaisuuksia, joita kohtalo kaiken
hyvän ja voimakkaan ohella oli syntymässä kylvänyt hänen sydämeensä. Ja
niistä vaarallisin oli ehkä ympäristön ihailun ja toisten ihmisten
rakkauden ja myötätunnon tarve, joka saattoi käydä suorastaan
tuhoisaksi hänen siveelliselle olemukselleen, milloin uskollisuus
itseään kohtaan olisi vaatinut häntä kuulemaan enemmän Jumalaa kuin
ihmisiä.

Nyt hän oli vielä liian kokematon, liian karkaisematon niitä vastaan
menestyksellä taistellakseen. Eikä hän tiennyt vielä, että siihen
taisteluun oli kuluva koko hänen elämänsä.

Hän sortui. Hän teki synnin Pyhää Henkeä vastaan, sillä hän menetteli
toisin kuin hän itse myönsi oikeaksi sisimmässä sydämessään. Mutta itse
hän ei suinkaan vielä ollut täysin tietoinen siitä, yhtä vähän kuin
niiden voimien vaarallisuudesta, jotka tällä kertaa aiheuttivat hänen
tappionsa.

Eikä hän vielä edes tunnustanut tuota tappiota itselleen.

Päinvastoin sai hän itsensä monilla taitavilla asianajotempuilla
vakuutetuksi siitä, että hän parhaiten täytti velvollisuutensa sekä
omaa korkeampaa itseään että myöskin tuota toista asianosaista kohtaan
katkaisemalla jyrkästi kaiken suhteensa häneen ja tempaisemalla itsensä
irti väkivaltaisesti tuon toisen elämästä.

Mitä nopeammin, sen kivuttomammin heille kummallekin. Ja sen parempi,
jos tuo toinen ehkä häntä siitä tuomitsisi, vihaisi taikka
ylenkatsoisi, sillä sitä helpompi olisi tuolle toisellekin silloin
pyyhkiä hänet kokonaan pois elämästään ja--unohtaa.

Epäilemättä se olisi paras ja ennen kaikkea järkevin ratkaisu asialle.

Ja Väinämöinen tunsi oikein siveellistä tyydytystä ajatellessaan, miten
väärien, miten epäoikeutettujen syytösten alaiseksi hän tuon toisen
sydämessä täten vapaaehtoisesti antautuisi, syytösten, joihin hän ei
vastaisi mitään ja joihin hän oli vain jalolla ylemmyydellä ja
ymmärtäväisellä anteeksiannolla suhtautuva.

Sen uhrin hän oli velkapää heidän lemmelleen. Ainakin sai hän itsensä
siitä syvästi vakuutetuksi.

Ja heti tuohon vakaumukseen tultuaan hän ilmoitti ystävälliselle
isäntäväelleen, että tärkeät asiat vaativat juuri nyt hänen läsnäoloaan
Kalevalassa ja hänen sitävarten oli aamulla varhain välttämättömästi
matkaan lähdettävä.

Hänen äkillinen lähtönsä herätti oudoksumista ja osaksi suruakin, sillä
nuo hyväntahtoiset ihmiset olivat toivoneet saada pitää hänet koko
kesän mieluisena ja kunnioitettuna vieraanaan. Mutta ne taipuivat
alakuloisella alistumisella tämän tahtoon, joka näytti olevan
järkkymätön.

Suurista, heille tuntemattomista oloista oli Väinämöinen tullut,
noussut outona onnenprinssinä heidän vähäiselle niemelleen. Suuret,
heille käsittämättömät asiat kiidättivät hänet taas takaisin sinne,
mistä hän oli tullutkin, taakse etäisten, siintävien taivaanrantojen,
maailmoihin, joita he vain aavistivat, ja myrskyihin, joiden kaukaisen,
kammottavan huminan he kuulivat vain joskus oman sydämensä
sykkimättömäksi seisahtaessa...

Kuulivat ja painautuivat pelokkaina kokoon, niinkuin ukkosen ja rankan
rajuilman talonkattojen yli kulkiessa...

Vene luvattiin hänelle seuraavaksi aamuksi. Koko talonväki tarjoutui
hänelle soutajiksi.

Piika pikkaraiselle ei Väinämöinen sensijaan ollut rohjennut sanoa
mitään, vaan oli päättänyt tyynesti odottaa, mitä tuleman piti ja miten
tämä hänen äkilliseen lähtöönsä suhtautuisi.



NEIEN SURMA.

Väinämöinen heittelehti sinä yönä kauan unettomana vuoteellaan.

Ulkona tuuli ja satoi. Raskaat pisarat ropisivat vasten seiniä ja
kattolautoja, huoneessa oli melkein pimeä, ja kun ulos kurkisti, oli
kuin syksyn huokaus olisi kulkenut yli maan ja luomakunnan.

Jo illalla oli taivas synkkään pilveen vetäytynyt. Talo ja lahti talon
alla olivat äkkiä käyneet niin toivottoman harmaiksi ja
yksitoikkoisiksi. Ihmiset kulkeneet allapäin ja hartiat kumarassa
askareillaan tuvasta aittaan, kaivolta talliin ja lehmiläävään, ja
ensimmäiset keltaiset lehdet jo tuimien tuulenpuuskien keralla yli
pihan lennelleet...

Onko tämä kuolema? Väinämöinen kysellyt itseltään. Näinkö kaikki kaunis
katoaa? Tuleeko Tuonen tuima isäntä aina täten kesän kukkaset
korjaamaan?

Se oli tullut myöhemmällä, saapunut myrskyssä ja ukkosessa.

Pitkien poutien jälkeen oli sen voima ollut tärisyttävä. Vankuen ja
vonkuen olivat taivaankannet kahtia haljenneet, maat ja metsät
liekkimerinä läikkyneet, veet vihisten vyöryneet, pellot pöllynneet.
Sitten oli kaikki rajuksi rankkasateeksi purkautunut.

Nyt oli pahin ohitse. Mutta ukkonen jumahteli vieläkin, vaikka
loitompana, tuuli tohisi ja joku yksinäinen salama valkaisi silloin
tällöin pimeyden äärettömyyttä...

--Väinämöinen! Minä rakastan sinua?

Väinämöinen kohotti päätään ja kuunteli. Eikö joku kutsunut häntä? Eikö
se ollut sama ääni, joka niin usein oli noita kolmea suurta taikasanaa
hänen korvaansa sopertanut?

Mutta nyt soinnahti tuo ääni niin kummallisen heikolta ja
särkyneeltä... Niinkuin kanteleen kieli, joka katkeaa, niinkuin sävel,
joka hukkuu nyyhkytykseen...

Ei! Eihän täällä ollut ketään.

Yön ääniä ne olivat, jotka täten pilkkasivat häntä, taikka nousivat ne
sitten hänen oman paatisen povensa syvyydestä...

Noinko tulisi hän niitä täst'edes aina kuulemaan? Noinko tulisivat ne
hänelle halki elämän unissa ja valveilla huutamaan, noinko häntä
huoneesta ja lämpimän vaipan alta taivas-alle yöhön ja myrskyyn
maanittelemaan...?

--Väinämöinen! Nukutko jo? Minua niin pelottaa ja minua palelee.

Väinämöinen hypähti nopeasti vuoteeltaan.

Oli, oli siellä sittenkin joku! Eihän hän voinut erehtyä, olihan tuo
ääni piian pikkaraisen.

Mutta mistä se soi? Missä hän oli? Ainakaan täällä pirtissä ei näkynyt
ketään.

--Väinämöinen! Minä pelkään putoavani.

Nyt vasta oivalsi Väinämöinen, että ääni tuli avoimen akkunan takaa.
Hän riensi sinne ja sai hädintuskin kiinni tytön ojennetusta
käsivarresta.

--Sinäkö se olet?

--Niin. Kuulin, että sinä matkustat...

Ja vielä kerran tunsi Väinämöinen noiden nuorten, kiinteiden
käsivarsien kiertyvän hänen kaulansa ympäri viimeiseen, epätoivoiseen
puristukseen. Ja vielä kerran näki hän noiden kahden suuren,
tummansinisen Kalevan tulen silmissään leimahtavan:

--Minä rakastan sinua.

Mäki oli viettävä ja pirtin peräseinä sentähden tuettu tältä kohden
parilla suurella paasijärkäleellä. Ikkunaan oli maasta noin puolitoista
miehenpituutta. Tämän matkan oli piika pikkarainen kiivennyt maasta
sileätä seinää pitkin käyttäen apunaan hirsien rakoja, kynsiään ja
varpaitaan. Nyt riippui hän taivaan ja maan välillä kuin pieni
oravanpoika, tuntuen tässä turvattomassa tilassaan kahta heikoinmalta
ja hauraammalta.

--Tuletko sisälle?

--En. Tahdoin vain jättää hyvästit sinulle.

Tuntui tuokion Väinämöisestä kuin olisi ainoa järkevä, luonnollinen ja
siveellinen teko hänen puoleltaan temmata tuo käsivarrellaan
vavahteleva olento sisälle huoneeseen, saada hänet suudelmilla ja
hyväilyillä jälleen hymyilemään ja selittää hänelle, että kaikki nuo
matka-aikeet olivat olleet pelkkää huonoa pilaa hänen puoleltaan.

Mutta sitten muistui hänen mieleensä, että se, mitä hän aikoi tehdä,
tapahtui vain heidän yhteiseksi hyväkseen.

Hänhän teki vain velvollisuutensa. Ja sellaisessahan ei saanut olla
heikko, ei horjua, vaikka kyyneleet pyrkivät väkisinkin silmiin
kihoamaan ja povi oli tuskasta pakahtumaisillaan...

--Hyvästi. Hyvää yötä.

--Minä tulen takaisin...

--Ei. Et sinä tule ikinä. Hyvästi.

Ja ketteränä kuin kärppä irroitti tyttö itsensä hänestä, pudottautui
maahan ja hävisi hämyyn ja sateeseen. Eikä Väinämöinen olisi edes
ehtinyt huutaa häntä takaisin, jos olisi tahtonutkin.

Mutta hän jäi vain sanattomana siihen seisomaan. Ja jälleen tuntui
hänestä kuin ei hänen paikkansa olisi täällä, vaan tuolla ulkona yössä
ja pimeydessä, sateessa ja myrskyssä, jonkun märän huokaavan kuusen
alla, käsivarsi tuon hennon, kukkivan vartalon suojaksi kiertyneenä...

Mihin olivat jääneet nyt kaikki hänen kauniit, tätä hetkeä varten kauan
sorvatut ja viimeistellyt lausepartensa, hänen tyynnyttävät,
uhrautuvaiset äänenpainonsa, hänen vakuuttavaiset syynsä ja
vastasyynsä?

Mikään niistä ei ollut ehtinyt hänen kielelleen. Kaikki ne olivat
äskeisessä ratkaisevassa tilanteessa tuntuneet tuiki tyhjiltä,
typeriltä ja mahdottomilta.

Ja missä oli se täytetyn, raskaan velvollisuuden tuottama rauha, jonka
hän oli luullut seuraavan tätä tekoaan?

Sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Päinvastoin tuntui hänestä kuin hän
olisi tehnyt murhan ja odottaisi nyt itse avuttomana ahdistunein,
kirvelevin sydämin omaa ansaittua kuolemanrangaistustaan. Sillä hän oli
kuullut tuon toisen äänenpainosta, että se oli kuolema ja että he eivät
enää milloinkaan tulisi toisiansa tässä elämässä tapaamaan.

Eivät milloinkaan. Se tuntui niin autiolta, tyhjältä ja
kammottavalta...

Harmaa aamu alkoi hiljaa sarastaa. Hänestä tuntui kuin ei hän kestäisi
sen valkeaa armottomuutta, hän veti vitkaan kiinni ikkunaluukun ja
vaipui vuoteensa reunalle äänettömään, hartioita pudistelevaan
itkunnyyhkytykseen.



VASTAHANKAAN.

Aamulla vyöryivät vedet korkealla. Sade oli tosin lakannut, mutta tuuli
kiihtynyt yhä tuimemmaksi ja puhalsi nyt täydellä voimallaan aavan,
rannattoman ulapan periltä, juuri vastaan sitä matkasuuntaa, jota
Väinämöisen oli seurattava kotimaille koituakseen.

Epäsi emäntäväki, varoitti isäntäväki lakkapäisten laineiden valtaan
työntymästä. Mutta mikään ei auttanut. Väinämöinen piti
järkähtämättömänä kiinni alkuperäisestä aikeestaan.

--Minun _täytyy_, hän virkahti vain huulet yhteen puserrettuina. Ellen
minä ole juuri määräpäivänä ja määrähetkellä Kalevalassa, tapahtuu
maalle ja kansalle suuri onnettomuus.

Mikä tuo onnettomuus olisi, sitä hän ei tiennyt itsekään. Hänestä
tuntui vain, että hänen täytyi päästä täältä pois hinnalla millä
hyvänsä ja että hän ennemmin makaisi vaikka alla aaltojen syvien kuin
jäisi enää hetkeksikään tuohon kauhun tupaan, joka oli ollut viime yönä
hänen selvän järkensä sekoittaa. Pois, pois ennemmin vaikka Manalan
alantehille...

Miesväki suostui vihdoin hänelle soutajiksi rupeamaan. He lähtivät
vaimoväen seisoessa rannalla kyynelsilmin ja sanattomien siunausten
purtta saatellessa halki jyrkkien, jymisevien rantakuohujen, jotka
näyttivät paiskaavan sen rikki jo ensimmäisiin, aallonpohjilta
paljastuviin salakareihin.

Piikaa pikkaraista ei näkynyt. Joko nyyhki hän huomaamattomana
sopessaan tai tuijotti lähtevien jälkeen jostakin loitompaa
niemenkärjestä tai pellonpientareelta.

Vaikea oli ollut saada venettä vesille, vielä vaikeampi oli hallita
sitä keskellä hyökyjen huimaavaa karkeloa.

Väinämöinen istui perässä kalpeana, mutta pelottomana. Hän oli niin
vahvasti vakuutettu, että tämä oli heidän viimeinen retkensä, mutta hän
oli päättänyt myöskin ponnistaa kaikkensa ennen lopullista päänmenoa.
Eikä hän ollut ensi kertaa melan vaskisen varassa. Hyvin tunsi hän
suvannon suuret vedet, tiesi, minkä vuorten välitse tuuli kulloinkin
oli tiukimmin puhaltava ja mistä aaltoja halkaisevan saaren tai luodon
suojaa etsittävä.

Silmiä sokaisevana savuna ja vaahtosumuna pöllysivät hyrskyt hänen
ympärillään. Mutta terävänä kuin kotkan tähtäsi hänen katseensa,
vikkelästi vältteli hän pahimmat harjat, manaten samalla vetehisiä
mahtavilla loihduilla ja luottehilla.

Puolenpäivän rinnassa oli vaara ohitse. Mutta vasta illalla myöhään
saapuivat he likomärkinä ja nihkiväsyneinä Kalevalaan.

Seuraavana päivänä, miesten paluumatkalle hankkiutuessa, Väinämöinen
saattoi heitä venevalkamaan ja virkahti tuulen väsähtymätöntä voimaa
osoittaen:

--Purjetuuli Tuonen tuuli. Mahdatte tuon muistaa, miehet, ja varoilla
varppehia.

Miehet vain hymähtäneet ja lähteneet lehtipurjeessa höllöttämään. Mutta
vene kaatunut juuri ennen kotirantaan saapumista ja kaikki hukkuneet,
paitsi talon iloista isäntää, joka oli hyvä uija ja jonka kuohut olivat
verissäpäin rantapaasille paiskanneet.

Eikä tuokaan turmansanoma ollut Väinämöisen mieltä syvemmin
liikahuttanut. Hänestä tuntui vain kuin hänen sydämensä olisi ollut
kuollut ja koko maailma ollut tuomittu menemään perikatoon.



RAIVOTTARET.

Väkeä oli tullut läheltä ja kaukaa. Olivat heimon suuret uhrijuhlat.

Mutta kukaan ei tiennyt, miksi Väinämöinen kesken juhlien riistäytyi
äkkiä irti juhlarahvaasta, käski satuloida orhinsa upeimman ja
syöksähti kuin ukonnuoli metsätielle, joka talon takaa lähti etäisiä
ilmanrantoja ja suuria salokyliä kohti järven päitse poimuttelemaan.

Hän oli muistanut äkkiä, että sielläkin vietettiin uhrijuhlia ja että
eräillä noista juhlista häntä odotti outo, orpo mierontyttö
tanhujuoksuun taluttajaksi.

Hei, miten taival katkesi hänen heponsa kavioiden alla! Havut
harjasivat hänen tukkaansa, puiden oksat pieksivät kasvoihin häntä.
Mutta yhä hurjemmin kannusti Väinämöinen hevostaan ja yhä nopeammin
jalkosi jalo, vaahtinen varsa hänen allaan yli vuorten ja laaksojen,
kautta kaahlamojen ja ryteikköjen.

Purot olivat pitkistä sateista paisuneet, polku liejuinen ja livettävä.
Mutta täyttä laukkaa laski Väinämöinen, ei ehtinyt hän hevosta
juottamaan, ei itsekään tienvarren taloissa ja kylissä polttavaa
janoansa ja nälkäänsä sammuttamaan.

--Hei, heponi hulmuharja! Nyt on henki kysymyksessä.

Ja tosiaankin hänestä tuntui niin. Tuntui, että ellei hän ennen
päivänlaskua päätyisi tuolle kaukaiselle, mielessään kangastelevalle
helkanurmelle eikä tuntisi sen nuorimman heinän kosketusta kädessään,
hän olisi kuollut mies, valmis vainajien tuville ratsastamaan.

Ja kuolemanratsastusta tämä olikin. Eräässä mäenrinteessä kaatui hänen
hevosensa, henkäsi syvään eikä noussut enää.

--Kiitos kyydistä! virkahti Väinämöinen. Niin minäkin kaadun kerran.
Mutta nyt eteenpäin!

Hän vihelsi viidasta toisen varsan ja jatkoi entistä vinhemmällä
vauhdilla retkeään.

Hei, miten vesi roiskui, miten kumpu kumahteli hänen orhinsa kavioiden
alla! Jos sattui orava polun poikki juoksemaan, ei se ehtinyt kuin
kuuseen kurahtamaan, jos koira talosta tielle syöksymään, ei se ehtinyt
kuin kerran älähtämään, kun jo kaukana salon sisästä kuului meno hurjan
häiritsijän.

Mutta ne harvat ihmiset, jotka sen näkivät, pudistivat päätään ja
virkahtivat kauhistuneina:

--Mielen myrsky ajaa Väinämöistä. Luoja laupias häntä armahtakoon!

Väinämöinen ajoi kilpaa painuvan päivän kanssa. Mutta kolmas hevonen
kaatui hänen altaan kuoliaana maahan, kun hän vihdoin iltaruskon
kimmeltävässä haarniskassa seisoi sen kylän helkanurmen laiteella,
missä hän tiesi olevansa odotettu.

Hän oli voittanut! Hän ei ollut pettänyt lupaustaan, sillä aurinko ei
ollut mennyt mailleen vielä, joskin sen kultainen kehrä hipoi
taivaanrantaa.

Mutta helkanurmi oli tyhjä.

Varsinaiset uhrijuhlat olivat jo ammoin loppuneet. Kaukovieraat
lähteneet jälleen vesien ja sankkojen salojen poikki kohti kotiaan
retkeilemään, oman kylän asukkaat siirtyneet läheiseen taloon
karkeloimaan.

Soiton sävel oli Väinämöisen sinne johdattanut. Ja siellä hän oli
saanut kuulla, että myöskin sen talon väki, jonka joukossa hän tiesi
mielitiettynsä olevan, oli jo päivän kuusenlatvoja kohti laskeutuessa
venheensä vesille lykännyt.

Oli kuin olisi jousi lauennut silloin Väinämöisen sydämessä. Hänen
huulensa olivat kamalaan, mielipuoliseen hymyyn kiertyneet.

--Se on sallittu! hän oli itsekseen hymähtänyt. Me emme tapaa toisiamme
enää, emme elämässä emmekä kuolemassa.

Talossa oli tunnettu hänet ja riemumielin tervetulleeksi toivotettu.
Saatettu hänen eteensä sarkka vaahtoavaa olutta, ohjattu kunniasijalle
hänet ja kannel hänen polvilleen asetettu.

--Laula ja soita meille! pyydetty yksimielisesti.

--Mitä laulaisin teille?

--Laula meille uusi uhrilaulu! Laula meille maan hedelmästä ja
täyttyvästä tähkäpäästä, joka leikataan ja talteen korjataan!

--Ei! Tahdon laulaa tähkistä, jotka eivät täyty koskaan, ja
omenankukista, jotka eivät hedelmiksi ehtineet.

Ei ollut kylän kansa oikein ymmärtänyt sinä yönä Väinämöisen soittoa
eikä laulantaa.

Hän oli vastoin tapaansa juonut paljon olutta ja käyttäytynyt muutenkin
kovin kummallisesti. Soittanut ja laulanut hän kyllä oli, laulanut aina
aamunkoittoon, mutta hänen säveleensä olivat olleet ristiriitaiset ja
hurjat, hänen sanansa katkonaiset ja sopusoinnuttomat. Välistä olivat
hänen kasvonsa itkuun vääristyneet, välistä oli hän taas aivan
sopimattomaan ja käsittämättömään nauruun remahtanut.

Toiset katsoneet säikähtynein silmin häneen, toiset siirtyneet hänen
luotaan loitommaksi. Mutta ollut niitäkin, jotka olivat väittäneet,
ettei hän koskaan vielä ollut laulanut niin inhimillisesti eikä
tulkinnut paremmin ihmisrinnan pohjatonta tuskaa ja kaukomieltä.

--Soitto on suruista tehty, nuoret keskenään kuiskineet. Väinämöinen on
nyt ihminen ihmisten seassa, hän ymmärtää nyt myöskin meitä eikä enää
vain jumalia.

Mutta vanhempi kansa oli pudistanut päätään ja katsonut vilpittömällä,
säälivällä osan-otolla häneen:

--Jumalan myrsky raivoaa hänen rinnassaan. Luoja laupias häntä
armahtakoon!

Runo raikunut ja helissyt, kiihtynyt ja vaikeroinut. Ollut välistä kuin
olisi oudot onnenkukat kaukaa tuoksuneet, taas toisin vuoroin kuin
olisivat kaikki kukat ja lehdet rajutuulessa lentäneet ja soittaja itse
seisonut alastomana paljaan taivaan alla, silmä korkeuteen kohotettuna,
syiden sydäntä kiertäessä...



ILTAHÄMÄRÄ.

Sinä syksynä tuli Väinämöisestä vanha mies.

Sinä syksynä hänen otsansa uurtui, hänen hapsensa harmenivat, ja kun
saapui seuraava kevät, se tapasi hänet pellonpientareitaan vaeltelevana
vanhuksena, joka vain näytti itsekin ihmettelevän, että hän eli eikä
ollut kuollut vielä.

Vasta vähitellen ja pitkien vuosien perästä palasi rauha hänen
sydämeensä. Mutta aamu ei sinne ikinä koittanut enää, lankesi vain
lempeä, hiljainen iltahämärä, joka kiersi hänet kuin huntuun ja päästi
hälisevän elämän äänet vain etäisinä kaikuina hänen korvaansa
kuulumaan.

Suuri ja perinjuurinen muutos oli hänessä tapahtunut. Itse rikottuaan
ei hän enää ketään rikollista tuominnut, itse kärsittyään riitti
häneltä rakkauden ja lohdutuksen sana jokaiselle kärsivälle.

Ja itse oman olemuksensa rajat tunnettuaan hän lakkasi vaatimasta
rajattomia myöskin muilta ihmisiltä.

--Me ihmiset olemme vain onnettomuustovereita, oli hänen tapansa usein
surumielisesti virkahtaa. Jos ihmiset sen täysin tajuaisivat, he eivät
olisi niin julmia ja sydämettömiä toisilleen.

Ja taas oli hänen tapansa toisin vuoroin raskaasti huoahtaa:

--Me ihmiset voimme tehdä hyvää tai pahaa toisillemme vain
vaaksanverran. Mutta joskus voi tuo vaaksa määrätä koko ihmisen
olemassa-olon.

Kansa kuunteli mielellään hänen sanojaan. Ja monet ihmettelivät, että
hän, joka oli vielä nuori vuosiltaan, oli jo niin vanha viisaudessa ja
elämäntuntemuksessa.

--Minulla ei ole ikää, saattoi hän silloin sanoa, jos joku sattui tuon
ihmetyksensä hänelle ilmi lausumaan. Jo lapsena tiesin minä saman, mitä
nyt vanhempanakin. Mutta minun on täytynyt kokea kaikki omassa
sydämessäni saadakseni tietoni rakkaudeksi muuttumaan.

Vuodet vierivät, sukukunnat kulkivat. Aina soitti ja lauloi vanha
Väinämöinen, aina täyteläisempinä humahtelivat elämän ja kuoleman
virret hänen huuliltaan.

Eikä hän koskaan enää lemmestään laulanut eikä tulkinnut omia
itsekohtaisia tunteitaan.

Kansan iloja, kansan suruja hän lauloi sekä vielä riemuja ja murheita
suuren luomakunnan. Hän oli sulanut yhteen kaiken kansan ja suuren
luonnon kera eikä kukaan olisi voinut erottaa enää hänen sävelistään,
mikä niissä oli yhteistä, mikä yksilöllistä.

Eikö siis mikään muisto entisiltä ajoilta enää asunut hänessä? Eikö hän
enää koskaan ajatellut neiteä nenässä niemen?

Kyllä. Hän ajatteli aina. Mutta sekin oli niin sulanut yhteen hänen
muiden ajatustensa kera, että hän ei enää olisi voinut sitäkään
yleisestä henkisestä rakenteestaan ja elimistöstään erottaa.

Tietysti, se ajatus, se muisto eli aina hänessä. Mutta se asui tuolla
syvällä, kaiken alla. Jos se sieltä joskus pinnalle pulpahtikin, ei se
noussut enää sellaisenaan, se oli muuttunut mielikuvaksi,
vertauskuvaksi.

Tai ihannekuvaksi, miten sitä vain tahtoo nimittää.

Sitä hän tavoitteli Ainoa ja Pohjolan tytärtä kosiessaan, sen äänen hän
kuuli myöskin Tuonen tytön suulla kuoleman virran yli huhuilevan. Ja
sen rikoksen hän myönsi tehneensä, rikoksen Pyhää Henkeä vastaan,
silloin kuin Poika puoli-öinen kerran syytti kaiken kansan edessä hänen
tuhmasti tuominneen.

Se syytös sattui sydänalaan. Silloin hän katsoi aikansa tulleen hänen
poistua näiltä mailta ja palata Isäänsä aurinkoon.

Kuitenkin hän oli valon vuoresta vapauttanut. Sillä hän oli laulanut
ihmiset hiukan lempeämmiksi ja rakastanut heidät hiukan lähemmä
toisiaan.



MYRSKYJEN NOKKA.



TAIVAAN VALLAT.

Laulu oli vaiennut lainehilta.

Vain laivankokka kohisi enää. Eikä yksikään ääni syvyydestä
soinnahtanut.

Päivä paistoi kahden kuuropilven välistä suoraan edessämme kimmeltävään
kirkonkylään. Mutta juuri Herran temppelin kohdalle, missä se näkyi
kummultaan kohoavan, oli pysähtynyt kaunis kirjokaari ikäänkuin
viitaten rauhan ja sovituksen tietä minulle.

--Se on merkki ylhäältä, hymähdin puolipiloillani. Jumala näkyy jo
minun syntini anteeksi antaneen.

Mutta heti kun olin sen sanonut, tuli minun tuiki paha olla
olennossani.

Silmäsin nientä, jonka ohi kuljimme juuri, ja kauhistuin. Tuon niemen
olin minä nähnyt joskus, mutta missä?

Katsoin kartanoa niemen kärjessä. Tuossa tuvassa olin minä asunut
joskus, ehkä hyvin kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni.

Aivan oikein, tuossa oli sauna, tuossa oli laituri vedenrajassa. Tuossa
oli lehto, jossa olin liikkunut joskus, tuossa paasi, jossa olin
istunut kerran kannel polvillani.

Joskus hyvin kauan sitten.

Parempina, nuorempina päivinäni. Aikoina, jolloin olivat olleet
päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.

Mutta mikä oli tämä rikos, joka ahdisti sydänalaa? Olinko minä senkin
tehnyt? Enhän minä ollut vanha Väinämöinen! Täytyikö minun nyt vastata
hänenkin synneistään?

Tuo tuntui minusta veriseltä vääryydeltä. Sillä _joskin_ minulle ehkä
oli sattunut joskus jotakin samantapaista, eihän se silti ollut mikään
kuolemansynti!

Enkähän minä ollut koskaan tuntenut edes piikaa pikkaraista.

--Taivaan vallat! huudahdin minä ääneen. Te suuret ja salaperäiset! Nyt
te erehdytte! Nyt te tuomitsette väärin! Mutta jos niin hyväksi näette,
niin olen valmis kuolemaan!

Minun huutoni ei enää auttanut mitään. Sillä ennen kuin se oli ehtinyt
edes sanoiksi purkautua, oli Jumalan myrsky pilvistä mylvähtänyt.

Niin totta kuin tässä istun, se ei ollut mikään tavallinen myrsky. Ja
niin totta kuin tätä kirjoitan, en ole koskaan kuvitellut näkeväni
sellaista suomalaisella sisäjärvellä.

Se tuli vihisten ja vinkuen, vankuen ja kohisten. Se tuli taivasta
myöten ja se tuli vettä myöten. Järvi, joka vielä äsken oli ollut
melkein peilikirkas, muuttui siinä silmänräpäyksessä mustaksi kuin piki
ja kihiseväksi kuin Syöjättären sylkypata.

Matkaa rantaan oli tuskin kivenheitto, toiseen ehkä virstanverran. Ei
kukaan ihminen olisi uskonut tuulen pääsevän niin pienillä vesillä niin
raivokkaasti puskemaan.

Mutta pääsipäs! Laiva kallistui ja kulki kokonaan toisella kyljellään.

Loin silmäni eteenpäin kohti matkansuuntaa. Sateenkaari oli kadonnut,
ei kirkkoa eikä kirkonkylää näkynyt enää. Ilma oli sakea vihurin
kohottamasta vesisumusta, joka oli kuin harmaa muuri meidän ja
mantereen välille asettunut.

Kaikki matkustajat olivat sikinsokin kannen alle rientäneet. Jäimme
kahden kapteeni ja minä, kummallakin silmä kovana, kumpikin mykkänä ja
liikkumattomana.

En uskaltanut edes katsoa häneen, sillä pelkäsin, että hän arvaisi
ajatukseni.

Tunsin, että olin käynyt kalman kalpeaksi. Olin aivan varma siitä, että
viimeinen hetkeni oli tullut ja että oli turhaa laivan kaatuessa edes
koettaa pyrkiä niemen päähän.

--Jos tämä olisi tavallinen myrsky, sanoin itselleni, olisi se helpoin
asia maailmassa. Olen jotakuinkin hyvä uija enkä yleensä hätäänny
joutuessani veden varaan. Mutta tässä ovat toiset voimat liikkeellä!
Turha potkia tutkainta vastaan.

Samaa näkyi myöskin laivan kapteeni ajattelevan. Sillä hän vilkaisi
minuun merkitsevästi alta kulmiensa, ikäänkuin antaen tietää, että hän
tiesi kyllä, ketä hän tällä kertaa oli joutunut kyyditsemään.

--Hän pitää minua itse paholaisena, ajattelin. Pitäköön vain, kunhan
hän vain ei heitä minua heti mereen. Ainakin vaadin minä, että arpa
ratkaisee...

Tuuli vihelsi nyt kuin vimmattu. Laiva kallistui nyt niin, että oli
vaikea pysyä jaloillaan.

Ja vielä enemmän ja vielä enemmän...

Sydämeni seisahti. Nyt, nyt mentiin syvyyteen!



KUOLEMA.

Nyt tiedän, mitä kuolema on, sillä olen kokenut sen omassa sielussani.

Se on palajamista takaisin alkukotiin, alkusoluun. Mitä sitten
tapahtuu, en tiedä, minulla on siitä vain omat aavistukseni...

Tunsin vaipuvani kuin kuiluun ja samalla kummallisesti pieneneväni,
kutistuvani. Olin täydellisesti tietoinen siitä, että tuo ei tapahtunut
fyysillisesti. Vain minun sieluni pieneni, vain minun tajuntani
kutistui, seuraten samoja lakeja, joiden mukaan se oli aikoinaan
avartunutkin, samoja asteita ja porraspolkuja, joita myöten se oli
kerran kohonnut syvyyksistä.

Nyt mentiin sinne takaisin. Oli kuin olisi samaa tietä samottu, nähty
samat maisemat tien kahdenpuolin, tunnettu samat tunnelmat, samat
ajatukset ajateltu. Mutta kaikki tuo tapahtui niin huimaavalla
vauhdilla, että ymmärsin sen olevan kaikkien inhimillisten aikamittojen
ulkopuolella.

--Ahaa, ajattelin minä. Tätä se sitten on, mitä aina olen kuullut
kuolemanhetkestä sanottavan, että ihminen silloin saa nähdä jälleen
koko entisen elämänsä.

Ei se ollut mitään miellyttävää elämystä, päinvastoin tuiki tuskallista
ja ahdistavaa.

Tunsin nuorenevani hetki hetkeltä, mutta samalla syöksyväni aina
syvemmä olentoni alkumysterioon. Nyt olin minä enää vain kahdenkymmenen
vanha, nyt vain kymmenen, nyt kuuden, nyt kolmenvuotias...

Kohta saatoin tuskin kävellä enää ... ennen pitkää olin imevä tietysti
kaikkivaltiaan elämän nisiä oman äitini parmahilla...

Samalla pieneni tajuntani piiri yhtä nopeasti. Nyt tiesin minä enää,
minkä konttaava lapsi tietää, nyt taisin tuskin enää kättä ojentaa...
Mutta aina syvemmälle syvyyteen kävi matka, aina pieneneviin ympyröihin
ja niiden keskipisteisiin...

Ponnistin kaiken tarmoni säilyttääkseni ainakin tajuntani keskuksen,
josta saatoin todeta tuon kaiken oudon ja ahdistavan, mikä ympärilläni
tapahtui. Mutta oivalsin hyvin samalla, että kaikki itsetietoinen
ponnistus oli tässä turhaa ja että pian sammuisi myöskin _tahtoni_,
samoin kuin jo aikoja sitten tieto ja tunne olivat minulta miltei
olemattomiksi himmenneet.

Ne sammuivat kuin soihdut pikaisesti peräkkäin... Tuossa meni myöskin
muisti! Hyvästi siis myöskin kaikki sielun yhtenäisyys!

--Ahaa ehdin minä vielä nopeasti ajatella. Tätä se siis on tuo totuus,
joka kaikuu jokaisella haudalla kautta kristikunnan: »Maasta olet sinä
tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...»

Mutta onko minun Herrani Vapahtajani myös minut viimeisenä päivänä ylös
herättävä?

Merkillistä kyllä, ei minun päähäni edes pälkähtänyt tällä hetkellä
epäillä sielun kuolemattomuutta. Päinvastoin tuntui se minusta aivan
luonnolliselta, yhtä luonnolliselta kuin että olin tässä ja että minun
nyt oli elämästä erottava.

Mitään vapautusta en tuntenut tosin, mutta en myöskään mitään erikoista
ahdistusta enää. Tunsin kyllä henkisen tilan ympärilläni äärettömästi
rajoittuneen, että mahtuisin kohta vaikka pieneen pähkinäkuoreen...

--Ahaa, sain vielä viime hädässä itselleni selitetyksi. »Jokainen, joka
ei tule niinkuin lapsi taivaan valtakuntaan...» Tämä se nyt on sitä
menemistä neulansilmän läpi.

Ajattelin juuri noin, eikä mielialani ollut sen hartaampi eikä
uskonnollisempi. Tuntui sitäpaitsi olevan niin suunnattoman
samantekevää, missä mielialassa kuolisin, sillä aivan järjettömältä
näytti ajatus, että se tai joku muu sielunliike minussa voisi vaikuttaa
mitään vastaisiin kohtaloihini.

Kaikki tuntui niin varmalta, niin järkähtämättömältä, niin edeltäpäin
säädetyltä. Minulle kävisi juuri niinkuin _täytyi_ käydä, eikä muuten.

Ja kävisi juuri samojen ikuisten, muuttumattomien lakien mukaan kuin
oli käynyt myriaadeille ja jälleen myriaadeille elimistöille ennen
minua ja oli käypä iankaikkisesta iankaikkiseen.

Olivat turhia tässä sekä rukoukset että kyyneleet. Ei auttanut tämän
tilanteen edessä uljuus, ei uhma, ei pelko eikä vavistus, vaikka
itsekullakin oli tietysti vapaus siihen mielensä mukaan suhtautua.

Mitä itseeni tuli, en tuntenut mitään senkaltaista, ainoastaan
omituisen orpouden ja ehdottoman yksinäisyyden tunteen, joka ilmeni
vain Luojaan luottavana avuttomuutena niinkuin olisin isäni tai äitini
povelle painautunut...

Suljin silmäni uneksien. Ja oli kuin joku syvä, lämmin ja vakava ääni
korvani juuressa olisi neuvonut niinkuin lasta minua:

--Yksin synnyit, yksin kuolet. Eikähän sinulla voi olla mitään
valittamista sitä vastaan, että sinulle tapahtuu samoin kuin kaikille
muillekin ja ettei suuri luonto eikä Luojan kaikkivalta aio vain sinun
vähäisen itselösi takia muuttaa piirtoakaan ikuisista säädöksistään.

--Ei, vastasin hiljaa, sillä tunsin, että hän tarkoitti minun
parastani. Tiedän, että minulle tapahtuu _oikein_. Siksi kuolen
tyytyväisenä...

Mutta oli samalla kuin olisi joku toinen ääni sysännyt syrjään
edellisen ja huutanut minulle hurjasti ja hätäisesti:

--Älä kuole! Et saa kuolla! _Sillä muista, että sinä et enää senjälkeen
heräjä milloinkaan!_

Ehkä se oli itse suuren Elämän ääni. Sillä vielä kerran aukenivat minun
silmäni kuin itsestään ja samalla selvisi minulle koko tilanteeni
sanaton kauheus ja epätoivoisuus...



KIERTOKULKU.

--Kuinka? Pitääkö minun nyt kuolla? huusi itse suuren Elämän Tahto
syvältä minun olemukseni uumenista. Enkö minä siis enää koskaan näkisi
kuuta, en aurinkoa, en välkkyvää vettä enkä siintävää taivaankantta?

--Et, kuului joku toinen tahto vielä syvempää sen alta kumahtelevan.
Nyt hajoat sinä alku-aineisiisi.

--Ei! Minä en _tahdo_ hajota! Jos tämä on loppu, niin miksi alkukaan?
Jos minun täytyy mennä takaisin sinne, mistä olen tullut, niin miksi
tämä turha ja ikuinen kiertokulku?

--Niin on Laki. Niin käy kaikille. Minä en tiedä muuta.

--Mutta minä en tunnusta sitä Lakia, sillä se Laki on väärä ja
mielipuolinen! Olkoon, että uskoisin uudesta-syntymiseen, lakkaisinhan
senkin opin mukaan kerran uudesta-syntymästä ja palajaisin sinne, mistä
olen tullutkin, täydelliseen yhteyteen Herrani Jumalani kanssa... Siis
sama kiertokulku!

--Minä en tiedä. Minä täytän vain Hänen tahtoaan niinkuin sinäkin. Se
riittää minulle.

--Mutta se _ei_ riitä _minulle_! Sinä olet käsittävä, minä luova voima
maailmassa, ja siksi ei minulle riitä kiertokulku. Se on järjetön!
Eihän siinä ole mitään kehitystä, ei mitään eteenpäin menoa... Jos se
on viimeinen maailmanselitys, ei sitten koko maailmankaikkeudella ole
mitään tarkoitusta.

--Kuka sanoo, että sillä pitäisi olla joku tarkoitus sitten? Miksi
pitäisi olla kehitystä, miksi eteenpäin ja taapäin menoa? Onhan hyvä
niinkuin on. Aallot nousevat ja aallot vaipuvat, eikä meri kuitenkaan
muutu siitä.

--Ei ole hyvä niinkuin on! Pitäisi aina olla parempaa ja parempaa.
Mutta vaikka minä uskoisin kuinka spiritualistiseen kehitys-oppiin
hyvänsä, täytyy minun tunnustaa, että se päättyy samaan kuin
materialistisinkin, nimittäin ikuiseen, hyödyttömään kiertokulkuun.

--Miksi erotat siis Hengen ja Aineen toisistaan? Etkö tiedä, että
Jumala on Kaiken-Yhteys? Etkö ymmärrä, että kaikki käsitteet yhtyvät
äärettömyydessä?

--Kyllä, mutta miksi _on_ siis ollenkaan mitään äärellistä? Minä
jättäisin niin mielelläni kaiken iankaikkisen ja askartelisin vain
ajallisessa, jos näkisin edes siinäkään mitään lopullista kehitystä.
Mutta siinäkin vallitsee vain sama järjetön voimia kuluttava
kiertokulku!

--Siispä tyydy siihen tai tunnusta itsesi voitetuksi!

--En ikinä! Sillä se on väärin, se on veristä vääryyttä. Ellen muuta
voi, voin ainakin lingota vihani, uhmani ja kiroukseni sellaista
maailmanjärjestystä vastaan, joka...

--Et enää sitäkään, kumahti Kuoleman Tahto. _Sillä nyt kuolet sinä_.

Nyt syöksyin minä pilkkoiseen pimeyteen.

Mitä sitten tapahtui, siitä on minulla, kuten sanottu, vain joku
aavistus, joku mielikuva.



MAAILMANLOPPU.

Minä näin, minä älysin, minä havaitsin. Mutta se olikin ainoa tieto
itsestäni, mikä minulla oli, minä olin ajan ja paikan ulkopuolella eikä
minulla ollut mitään ulottuvaisuutta.

Minusta oli kuin olisin kiitänyt tyhjän ilman halki. Taikka ehkä olin
minä aivan paikallani, sitä en tiedä. Mutta jossakin syvällä allani
näin minä meren ja meressä saaren, jonka keskeltä kohosi suuri, pitkä
valtarakennus.

Laskeusin sitä lähempää tarkastelemaan.

Huomasin heti, että siinä asui järjellisiä olentoja. Rannaton Kaaos
ympäröi sitä kaikkialta. Mutta valkamassa oli venheitä ja verkkoja,
josta päätin, että nämä olennot mahtoivat elää kalastuksella.

Kurkistin myös sisälle rakennukseen. Näin heti, että siellä pidettiin
pitoja. Permanto oli tungokseen saakka täynnä karkeloivia, seppelöityjä
pareja, toisia horjahteli seisaallaan lasit kädessä, toisia istui
syöden ja mässäten pitkien, kukkasilla koristettujen pöytien ääressä,
mutta salin perällä oli soittokunta, joka soitti hurjaa tanssinsäveltä.

Näytti ainakin näin syrjästäkatsojan silmään kuin he kaikki olisivat
olleet julki juovuksissa.

Samalla kuului ulkoa korkea pitkäveteinen huuto niinkuin monen miehen
hoilaus laivankannelta etäisen myrskyn halki:

--Taivas vetää nuottaa! Kaikki touveihin! Oo-ii-oo!

Riensin ulos katsomaan.

Tosiaankin oli luonnossa suuri muutos tapahtunut. Taivas ja meri olivat
savenharmajat, aallot vyöryivät lyijynraskaina rantamiin. Ja ylhäältä
aavasta, koleasta avaruudesta kuului aina kasvavaa huminaa, joka
kummallisen kylmänä, soinnuttomana ja yksitoikkoisena vastasi vetten
hetki hetkeltä paisuvaan huokaukseen.

Epäilemättä oli rajutuuli tulossa. En kuitenkaan voinut käsittää, mitä
varsinaista hätää siitä saattaisi tämän saaren asukkaille olla, sillä
olivathan he kuivalla maalla kuitenkin ja olihan ainakin keskisaari
kyllin korkea, ettei voinut ajatella valtavimpienkaan vetten vyöryjen
ulottuvan sen kalliolla seisovan valtalinnan harjoja huuhtelemaan.

Mutta saaren asukkaat näyttivät olevan toista mieltä.

Näin miehiä luotsien öljypuvuissa, jotka katonharjoilla seisten
kiskoivat raskaita, käsivarren vahvuisia rautatouveja ja kiinnittivät
niitä suuriin koukkuihin katonrajassa. Näin toisia samoin puettuja,
jotka juoksivat pitkin rantaa ja heittivät mereen mahtavia
lyijyankkureita. Nyt vasta äkkäsin ihmetellen, että niiden kettingit,
samoin kuin touvien toinen pää, olivat kiinni syvälle kallioon
upotetuissa valtaisissa rautapulteissa.

--Oo-ii-oo! Maailma loppuu, maan rautavitjat ratkeavat. Oo-ii-oo!

Pelkäsivätkö he, että Kaaoksen tuuli kaataisi heidän talonsa ja että
Jumalan myrsky veisi koko heidän saarensa mukanaan?

Tuo tuntui mielestäni jo tuiki lapselliselta. Ja minä koetin huutaa
aina kasvavan huminan ja kohinan halki tuonne ylös katonharjoille:

--Hoi, miehet! Mitä te teette siellä? Eihän täällä ole hätää mitään!
Kyllä saari seisoo, sillä sen paatiset juuret yltävät meren syvyyteen.

Mutta vastaukseksi kaikui sieltä korkeudesta vain heidän pitkä,
yksitoikkoinen hoilauksensa, joka kuulosti vielä kahta kamalammalta,
kun he itse jo alkoivat peittyä savenharmajaan vesisumuun ja sateeseen.

Vilkaisin tuulen päälle. Vasta nyt tajusin, että oli tosi kysymyksessä.

Taivas oli siltä ilmansuunnalta kuin karvasäkki kokoonkääriytynyt. Vesi
ei noussut enää vain vuorina, vaan pilvenpiirtävinä tuntureina,
taittuen rantakallioihin, ja pudoten niiden päälle korvia huumaavalla
jylinällä, niin että koko saari järisi liitoksistaan. Ja samalla kuului
pitkin rantaa kauhunhuuto:

--Saari ui! Ankkurit eivät tapaa pohjaan. Aa-oo-uu!

Toden totta! Huomasin itsekin suurimmaksi kauhukseni, että me vierimme
tämän maailman kaato-myrskyn mukana kohti iankaikkisuuden kammottavia
ulapoita.

--Totisesti on tämä maailmanloppu! ajattelin. Mutta kuinka käy sitten
noiden kaikkien tuolla tanssisalissa? Tietävätkö he edes mitään heitä
uhkaavasta kohtalosta? Hukkuvatko hekin tyhjyyteen?

Minun tuli äkkiä niin sanomattomasti sääli heitä. Täytyihän heitä
ainakin varoittaa, että he voisivat paeta ja pelastua...

--Pelastua? Minne? jysähti äkkiä mieleeni. Eihän ollut mitään tämän
saaren ulkopuolella. Ja olihan tämäkin ainoa, pieni asuinsija, mikä
heillä oli, tuomittu hukkumaan ja tyhjyyteen häviämään.

Mutta ehkä he kuitenkin keksivät jotakin? Ehkä he tunnustaisivat
syntinsä ja katuisivat ja kaikkeus armahtaisi heitä?

Turha toivo! Sillä olihan näin säädetty ennen kuin maailma olikaan.



NINIVEN LAPSET.

Vilkaisin sinne ylös vuorelle ja älysin heti, että he olivat
epätoivoisen tilanteensa aivan oikein tajunneet. Mutta he suhtautuivat
siihen mielestäni sangen omituisesti.

He olivat sytyttäneet kaikki kynttilät ja lamput palatsissa, joka nyt
säteili tuossa nopeaan tummuvassa, jylisevässä ja kohisevassa
pimeydessä niinkuin tuhansista erivärisistä valoista kimmeltävä
sähkökruunu. Suurin osa pareista ei suinkaan ollut lakannut tanhustaan,
vaan pyöri nyt kahta hurjemmassa karkelossa, naiset hajalla hapsin,
miehet seppeleitä ja thyrsos-sauvoja ilmassa heiluttaen:

--Evoë! he huusivat. Dionysos saapuu! Kaikki maailma syöksyy
Tartarokseen.

Ja vasta nyt huomasin minä, että he kaikki olivat alastomat eivätkä
hävenneet.

Toiset tulivat linnan parvekkeille vilvoittelemaan. Jopa näytti heidän
joukossaan olevan niitäkin, jotka vain nauttivat tästä kauhistavasta
maailman-yöstä ja kaikkeuden tärisyttävästä murhenäytelmästä heidän
ympärillään.

Eräät heistä eivät taas välittäneet mistään, vaan painautuivat
toisiinsa ja kiersivät toisensa jaloin ja käsivarsin.

--Mitä he laulavat? kysyin vierelläni kykkivältä, öljykaapuiselta
olennolta, joka näytti katsovan sinne ylös niinkuin minäkin ja
koettavan samoin kuunnella myrskyn halki. Eikö kuulukin niinkuin suuren
kuoron huminaa?

--He laulavat Niniven lasten laulua, vastasi puhuteltu. Etkö näe,
sairaat jättävät vuoteensa, kuolleet hautansa...? Kaikki kansa yhtyy
juhlavirteen.

Aivan oikein, nyt vasta huomasin, että tuo valtalinna oli
kolmikerroksinen ja että minä olin tähän saakka katsonut vain ylimpään.

Toinen kerros oli maan rajassa. Ja sieltä näkyi hoippuvan ulos ruhaa ja
rampaa, tutisevaa ja raajarikkoa, toiset kainalosauvojen varassa,
toiset toisiinsa nojautuen. Ja kaikki katsoivat ne kädellä silmiään
varjostaen tuonne ylös vuorelle, juhlasalin huikaisevaan kirkkauteen,
josta aina valtavampana ja voimakkaampana kaikui Niniven lasten laulu:

    »Aution maan
    antoi Herra meille,
    me teimme sen viinitarhoiksi.»

Ja katso! Ihme tapahtui.

Sokeat saivat näkönsä, kuurot kuulonsa, kainalosauvat putosivat maahan,
heidän päänsä nousi, heidän selkänsä ojentuivat. Ja kaikesta
vanhuudestaan, heikkoudestaan ja raihnaisuudestaan huolimatta he
kohottivat ilmaan molemmat käsivartensa ja lähtivät laulaen linnan
pitkiä, paatisia kiertoportaita ylöspäin vaeltamaan:

    »Myrskyisän meren
    antoi Herra meille,
    me aallot laivoin lannistimme.»

Kolmas kerros oli maan uumenissa, ja sieltä nousi ylös vanhaa ja
nuorta, kaikki liittyen kädet kohotettuina ylöspäin samoavaan
juhlasaattoon, kaikki Niniven heimon kunniaa kuuluttaen:

    »Hehkuvat himot
    antoi Herra meille,
    me valjastimme ne valon varsoiksi.»

He kulkivat kuin unessa. He häipyivät kuin valoviiva. Sillä nyt olin
minä nähnyt tarpeeksi ja tunsin kiitäväni taas yksin tyhjässä, autiossa
avaruudessa.

    »Kuoleman kauhun
    antoi Herra meille,
    me voitimme sen mielen viisaudella.»

Mutta vielä kauas jälkeeni kaikui, joskin himmenevänä ja heikkenevänä,
halki yön ja hirmumyrskyn Niniven lasten kuolinlaulu:

    »Maailman tyhjän
    antoi Herra meille,
    me täytimme sen ihmisneron voimalla.»

Ja niin hävisivät hekin ja heidän työnsä pimeyteen.



KOHTALOTTARET.

Kun taakseni katsahdin, en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Siitä
arvasin, että saari kaikkine asujamineen, heidän tekoineen ja
ajatuksineen oli syöksynyt sinne, mistä se oli noussutkin, Kaaoksen
kohtuun ja alkukotiin.

Mutta samalla kiinnittivät toiset seikat huomiotani.

Tuli vastaani niinkuin pursi soutaen aavan ilman halki. Kolme neittä
istui sen tuhdoilla vääntäen värttinää, mutta sen perässä istui vanhus
niin vakava ja kuninkaallinen katsannoltaan, että älysin heti itsensä
pilvien pitäjän, Ukko Ylijumalan, siinä maailman merta melastelevan.

Mutta keitä olivat nuo neiet hänen kerallaan? Minun ei tarvinnut kysyä
sitä, sillä kohta kohotti ensimmäinen heistä äänensä kuin kirkkaan
kultakellon ja loihe laulamaan:

»Me _olemme_, emmekä elä, me emme kuole emmekä ole koskaan syntyneet.
Me emme tiedä, emme tunne, emme tahdo mitään, sillä me täytämme vain
_Hänen_ tahtoaan, joka meidän kauttamme tuntee ja ajattelee.

_Hänen_ Tietonsa minä olen. Ja minä kehrään järjen lankoja ihmisille ja
maailmankaikkeuteen.

Ellei minua olisi, syöksyisivät kuu ja päivä radoiltaan, ei olisi syytä
eikä seurausta ja vallitsisi vain sekasorto ja mielivalta. Mutta minä
järjestän kaikki, minä ohjaan ja vallitsen kaikki, eikä putoa yksikään
varpunen räystäältä ilman minun pudottamatta.

Ihmisjärki, joka on vain kipinä Hänen järjestään, näkee minun lankani
eikä tajua niiden tarkoitusta, sillä ne kulkevat hänen kauttaan ja
jatkuvat kahdenpuolen häntä.

Siksi tahtoo hän kieltää usein koko olemassa-olon.

Siksi tahtoo hän usein katkaista minun lankani kummaltakin puoleltaan
ja eristää itsensä omaksi maailmakseen. Eikä hän huomaa, että tuossa
maailmassa ei silloin ole mitään järkeä eikä järjestystä, sillä hän on
samalla itsensä maailman järjestä ja maailman järjestyksestä
irroittanut.

Jos tuo maailma olisi mahdollinen edes hetkeksikään, niin se heti
seuraavassa hetkessä sortuisi omaan mahdottomuuteensa.»

Ja toinen neidoista kohotti äänensä kuin heleän hopeakellon ja loihe
laulamaan:

»Hän tahtoisi tehdä niin, mutta hän ei voi. Sillä kieltäessään ja
kirotessaankin meidät hän kuitenkin seuraa niitä lankoja, jotka meitä
mahtavampi on pannut meidät kehräämään.

Minä olen Jumalan Tunto. Ja minä kehrään vihan ja rakkauden lankoja
ihmisille.

Katsokaa, kuinka he toisiaan hakevat ja pakenevat! Katsokaa, kuinka he
syöksyvät kiinni toisiinsa ja tahtovat murskata toisensa vain pelkästä
vihasta ja rakkaudesta!

Ja katsokaa, kuinka he taas toisin vuoroin kimpoavat toisistaan ja
kilpistyvät umpikuoriaisiksi ... vain pelkästä vihasta ja
rakkaudesta...

Samoin vihaavat ja rakastavat he myös minua ja minun lankojani, jotka
kuitenkin johtavat ja pitävät kiinni heidät.

Eivätkä he tajua, että heidän henkensä näin tehdessään seuraa vain
samoja ikuisia voimia, jotka pakottavat myös kaikki aineet ja
taivaankappaleet toisiaan vihaamaan tai rakastamaan. Sillä vain täten
on Hänen suuri sopusointunsa mahdollinen.»

Mutta kolmas heistä viipyi vaieten eikä sanonut mitään. Ja vasta kun
Ukko Ylijumala oli hiljaa hänelle päätään nyykäyttänyt, hän kohotti
äänensä kuin syvän kuparikellon ja loihe laulamaan:

»Myöskin Hänessä itsessään se syntyy vain samojen keskihakuisten ja
keskipakoisten voimien tasapainosta. Sillä ei ole mitään muissa, mitä
ei ole Hänessä, eikä saata kukaan sellaista ajatella eikä kuvitella,
mitä ei Hän olisi jo ajan alusta tuhatkerroin ajatellut ja kuvitellut.

Minä olen Jumalan Tahto. Ja minäkin synnyn vain siitä, mikä miellyttää
ja ei miellytä Häntä.

Minäkin synnyn vain pyyteestä ja kärsimyksestä. Mutta minun lankani
ovat tekoja, ja ne muuttuvat ja muodostavat luomakunnan.

Hän halajaa aina eikä kyllästy milloinkaan. Siksi kärsii Hän aina ja
koko luomakunta huokaa Hänen kärsimyksestään. Mutta koska Hän myös
alati saavuttaa, mitä hän halajaa, siksi nauttii Hän myöskin aina, ja
Hänen nautintonsa paistaa kuin aurinko yli kaiken olevaisen.

Ihmiset puhuvat milloin elämän riemusta, milloin elämän murheesta. Ja
kun he ovat kumpaakin kylläkseen koettaneet, he väsyvät ja siirtyvät
syrjään ja asettuvat elämän suhteen välinpitämättömiksi.

Eivätkä he tiedä, että he näin tehdessään vain täyttävät Hänen
tahtoaan, joka on väsynyt heihin ja siirtää heidät syrjään ja etsii
uusia muotoja alati luovalle teon ikävälleen.

Sillä ei ole mitään tahtoa ilman tekoja eikä mitään tietoa, joka ei
kumpua tunnon suosilmistä ja vuoripuroista. Ja siksi täytyy paljon
vihata ja rakastaa sen, joka tahtoo toiminnan suuren tasapainon
saavuttaa.»

Näin lauloivat Kohtalon neiet kukin vuorostaan virtensä Jumalan
kunniaksi.

Eikä ilmekään heidän katsannossaan muuttunut eikä väre heidän
äänessään, vaan jäykin, tiedottomin ja tunteettomin silmin he
tuijottivat tyhjään avaruuteen ja tahdottomina kehräsivät heidän
kätensä niitä lankoja, jotka käyvät läpi luomakunnan.

Ja nyt vasta minä huomasin, että ne olivat vain vertauskuvia, jotka
Kaikkivaltiaan kasvot meiltä hunnuttavat. Sillä nyt nousi purren
perämies itse ylös, levitti käsivartensa ja sanoi:

--Henki, joka harhaelet minun merelläni! Tule niinkuin minä ja minun
mereni rajattomaksi!

Sanaton riemu ja tuska täytti minut. Tunsin syöksyväni suoraan Hänen
sydämeensä.



MAAILMANTAITEILIJA.

Olin tullut täydelliseksi.

Minulla oli suuri sopusointu, joka oli koottu vain pelkkien
ristiriitaisten voimien tasapainosta. Eivätkä ne voimat suinkaan olleet
lakanneet vaikuttamasta, vaan päinvastoin tuhatkertaisiksi
jännittyneet, eivätkä ne ristiriidat suinkaan kärkeään kadottaneet,
vaan päinvastoin sen entistään tuimemmaksi ja terävämmäksi hijoneet.

Minä olin ja minä en ollut, sillä minä olin _Minä_ ja minä olin
Kaikkeus.

Tuhat nautintoa ja kärsimystä tunki yhtaikaa lävitseni. Mutta jos
minulta olisi kysytty, mikä oli niiden tulos, niiden yhteissumma, en
minä olisi parhaalla tahdollanikaan voinut vastata siihen.

Voin ehkä parhaiten verrata tätä olotilaani siihen, joka on unta
näkevällä, missä kaikki on mahdollista ja kaikki taipuu, tottelee ja
muodostuu nukkujan unikuvien mukaan.

Hän näkee.

Hän on milloin unikuviensa ulkopuolella, milloin niiden keskellä
myötätoimivana. Hän suree ja iloitsee itseluomiensa maailmoiden kera ja
kohtelee heitä jälleen täysin tunteettomasti syösten heidät tuskaan ja
perikatoon.

Hän on niiden orja ja hän on niiden hallitsija. Hänellä on oma
tahtonsa, mutta kuitenkin ne seuraavat kukin omaa sisäistä tahtoaan ja
lakejaan. Niin jatkuu leikki, kunnes joku sattuma hänet havahuttaa.

Unissaan ovat kaikki ihmiset maailmantaiteilijoita.

Eivätkä vain ihmiset, vaan myöskin eläimet. Kuka tietää, mitä kontio
pesässään paukkuvina pakkas-öinä uneksii? Ja mitä näkyjä näkee koira,
joka pöydän alla unissa ulvahtelee, tai kissa, joka kehräten silmät
sikkarassa tuijottaa lämmittävän lieden loimuun?

Mutta minä tein tuota samaa valveillani.

Minä uneksin maailmoita. Minä kansoitin nuo maailmat mieleni mukaisilla
olennoilla ja pyyhkäisin heidät pois jälleen tietoisuudestani, joka oli
heidän valkeutensa, yöhön ja pimeyteen, joka oli minun oma
alitajuntani.

Minä olin kaikkiviisas, kaikkivaltias ja kaikkialla läsnäoleva.

Minä sanoin: »Tulkoon valkeus!» Ja valkeus tuli. Minä sanoin:
»Tehkäämme ihminen omaksi kuvaksemme!» Ja minä tein. Minä rakastin
häntä, kun hän rakasti minua, vihasin häntä, kun hän suhtautui
vihamielisesti minuun. Ja minä palkitsin ja rankaisin noita unikuvia
sen mukaisesti, vaikka hyvin tiesin, että niillä oli tahto minun
tahdostani.

Joskus saattoivat ne olla aivan hurmaavia. Silloin pelkäsin minä, että
tämä ei ollut totta, vaan unta, ja koetin itseäni unesta herättää.

Mutta eihän se onnistunut, sillä minähän _tunsin_, minä _tiesin_
valvovani, ja niin oli minun kaikesta ylenmääräisestä onnentunteestani
huolimatta noihin unikuviini uskottava.

Ihminen ei usko ennen kuin näkee, sanotaan. Mutta minähän _näin_ ne ja
siksi niiden täytyi olla totta.

Toisinaan saattoivat ne olla myös aivan inhoittavia ja vastenmielisiä.
Mutta silloin minä en, merkillistä kyllä, epäillyt koskaan niiden
todellisuutta, joka tuntui vain vastaavan omia pahimpia aavistuksiani.

Ja koko ajan minä _loin_. Sillä Jumala oli minussa ja minä Jumalassa
eikä ollut mitään eroa Hänen ja minun mielikuvillani.

Ja koko ajan minä _kärsin_. Mutta minä nautin myös sanomattomasti,
sillä eihän elämä suinkaan ollut lakannut minulta, vaan käynyt
päinvastoin monin verroin täyteläisemmäksi ja voimakkaammaksi.

En tiedä, kuinka kauan kesti tuota olotilaa.

Tiedän vain, että heräsin ja tunsin tulleeni uuteen olotilaan. Vai ehkä
oli sekin lähinnä verrattava vain siihen, joka on untanäkevällä?



III. JUMALTAHTO.

    »Minä olen Tie, Totuus ja Elämä.»



YLEIS-ITSELÖ.



JÄLLEENSYNTYMINEN.

Heräsin tien ohessa. En tiennyt sen kumpaakaan alkupäätä enkä mitä
kohti minun olisi kulkeminen. Mutta minulla olikin tällä kertaa muuta
tärkeämpää mietittävää.

Ihmettelin itseäni. Tunsin tuolla maailmanmerillä matkatessani tuiki
muuttuneeni.

Oivalsin kyllä olevani minuus, vieläpä sama minuus kuin entisessä
elämässäni. Myöskin olevani täysin itsetietoinen minuus, sillä
muistinhan selvästi, mitä minulle entisissä kehityskausissani oli
tapahtunut. Mutta oli kuin olisi kaikki henkilökohtainen, kaikki
yksilöllinen ja yksityispätevä karissut pois minusta.

Taikka ehkä se oli palanut karreksi tuossa puhdistavassa tuli- ja
valomeressä, jota maailmansydämeksi nimitetään.

Mitä oli jäänyt jälelle sitten?

Vain joku yleis-itselö, vain joku yleisinhimillinen minuus, vain joku
yhteenveto kaikista sielun eri kerrostumista.

Tuo itselö tunsi, tahtoi, ajatteli ja kuvitteli, mutta ei enää
entiseltä, tilapäiseltä elämäntasolta, ei minkään määrätyn ympäristön
tai yksilöllisen elämäntehtävän kehyksissä. Yhtä vähän oli minulle
mahdollista ajatella, toimia tai tahtoa enää mitään vain omia
nykyhetkellisiä etujani tai harrastuksiani silmälläpitäen, vaan
ikäänkuin kaikilta tasoilta yhtaikaa, alimmasta ylimpään.

En tuntenut kuuluvani enää mihinkään määrättyyn ammattiin, ikään,
rotuun taikka edes kansakuntaan enää. Enkä minä kuitenkaan tuntenut
itseäni millään tavalla irralliseksi ilmiöksi tämän maan kamaralla.

Päinvastoin tunsin siihen vain entistä lujemmin ja sitkeämmin juurin
juuttuneeni.

Maan lapsi minä olin. Näin kaikki edelliset elämäni, tunsin itseni,
tiesin alku-aineeni tähtisumusta ja kosmillisesta Kaaoksesta lähtien
aina korkeampaan ja kirkkaampaan järjestykseen. Saatoin nähdä yhdellä
silmäyksellä kaikkien menneiden ilmennyksieni järkähtämättömän,
katkeamattoman ketjun, kautta kamalien, muodottomien, saaliinjanoisten
hirviöiden aina henkisempään, aina inhimillisempään ja jumalallisempaan
itseyteen.

Ja koska _minä_ kerran saatoin nähdä tuon kaiken, tiesin samalla, että
se oli mahdollista jokaiselle muullekin ihmiselle.

Enkö ollut sitä ennen tiennyt siis?

Epäilemättä. Mutta oli toista _tuntea_ kuin tietää se ja
tietopuolisesti todeta se, tuntea se oman olemuksensa syvimmässä.

Darwinismia? Kehitys-oppia?

Aivan oikein, mutta eräässä toisessa, henkisemmässä, itsekohtaisemmassa
ja niin sanoakseni itsekoetummassa merkityksessä.

--Kaikkien pyhien nimessä, mitä minä teen tällaisella minuudella?
tuskittelin ääneen itsekseni. Eihän tätä voi käyttää mihinkään eikä
tämä sovellu millekään elämän-uralle.

Olihan tämä tuiki mahdoton kaikkeen käytännölliseen toimintaan.

Samalla olin varmasti vakuutettu, ettei kukaan muukaan voisi käyttää
tällaista minuutta, jonka kuitenkin tiesin piilevän kunkin kuolevaisen
sydämessä. Sillä kuuluihan itsesäilytysvaisto erottamattomasti itse
elämän käsitteeseen, mutta juuri tuo vaisto, kallein kaikista, oli
tyystin kadonnut minulta.

En nähnyt mitään syytä alkaa elämääni uudelleen. Minulle riitti pelkkä
olemassa-oloni toteaminen, pelkkä omien sisäisten sielunliikkeitteni ja
mielikuvieni vaarinottaminen.

En tuntenut vähintäkään halua niitä edes runollisesti kiinnittää tai
muotoon kiteyttää.

Kaikki tahtominen oli jo sellaisenaan minulle vastenmielistä. Sillä
minähän tiesin, että sitä täytyisi välttämättä seurata teon, joka
jälleen rajoittaisi minulta pois monta kaunista mielikuvan
mahdollisuutta.

Mieluimmin olisin jäänyt vain tähän paikalleni makaamaan ja katselemaan
suurin, kummastelevin silmin taivaan vahvuuteen, joka pyhänä, korkeana
sinitelttana kaartui pääni päällä.

Mutta täytyihän minun nousta ylös, koska olin herännyt kerran, ja koska
minua ei vaivannut mikään. Kuulin sitäpaitsi ääniä ja askeleita tieltä
enkä tahtonut tässä jouten loikomalla herättää ohikulkijoiden huomiota.

Minusta tuntui, että oli varhainen huomenhetki.

Kohosin hitaasti seisaalleni ja lähdin vastahakoisin mielin tietä
taivaltamaan.



RISTIN TIE.

Vaelsin aluksi melkein silmät ummessa, ajatellen ja uneksien omia
aikojani. Mutta tuskallinen todellisuus oli omiaan minut pian täysin
valveille pudistamaan.

Jos olin luullut tätä tietä joksikin yksinäiseksi, rauhalliseksi
metsäpoluksi, niin olin surkeasti erehtynyt. Yleinen kulkutie tämä
näytti olevan, julkinen valtamaantie, pölyinen ja helteinen, ilman
yhtään pilveä taivaanrannalla, ilman yhtään puuta, jonka alle päänsä
kallistaa.

Minua vastaan tuli paljon kansaa, jotka sysivät ja tyrkkivät minua ja
pakottivat minut tuon tuostakin ojanpohjaan astumaan. Ymmärsin, että
heillä oli kiire, ja koetin antaa heille tietä jo kaukaa, säästyäkseni
epämiellyttävistä kokemuksista ja kosketuksista.

Tein tuon mielelläni ja vapaehtoisesti. Sillä heillähän _oli_ joku
elämäntarkoitus ja joku päämäärä, jota kohden he kiirehtivät. Minulle
taas oli niin täydellisesti samantekevää, minne vaelsin ja kuinka kauan
viipyisin matkallani.

Siksi koetin ottaa niin vähän tilaa tiellä kuin mahdollista, sillä
minusta tuntui, ettei minulla itse asiassa ollut mitään oikeutta
siihen.

Enhän minä ollut missään enkä kenellekään välttämätön.

Koetin tehdä itseni niin pieneksi ja kapeaksi kuin mahdollista.
Pyysin käytökselläni anteeksi jokaiselta ohikulkijalta miltei omaa
olemassa-oloani. Ja niin tapahtui monta kertaa niin onnellisesti, että
he tuskin huomasivat minua taikka vilkaisivat vain välinpitämättömästi
minuun ja menivät edelleen.

Enkä kuitenkaan säästynyt halveksivilta huomautuksilta enkä vihaisilta
voimasanoilta, en ratasten räiskyttämältä loalta enkä joskus aivan
tahallisilta piiskansivalluksilta.

Mutta vastaantulijoiden kanssa tuli vielä jotenkuten toimeen. Paljon
pahempia olivat ne, jotka tulivat takaapäin ja joilla siis näytti
olevan sama matkansuunta kuin minullakin.

Ne vetosivat suorastaan minun inhimilliseen myötätuntooni ja sanoivat:

--Meillä näkyy olevan sama tie taivallettavana. Sallinet ehkä, että
sälytän sinulle osan taakastani, sillä sinä näytät olevan terve ja
vankka eikä sinulla ole mitään kantamusta.

He sälyttivät osan, ja kun minä kiitin heitä siitä, he sälyttivät
kaikkensa. Heillä tuntui kullakin olevan liikaa kannettavaa. Lopuksi
kuljin minä heidän keskellään kuin kuorma-aasi, selkä taittumaisillaan
outojen, tuntemattomien ihmisten taakoista ja rihkamista.

Outojenko? Tuntemattomienko?

Eipä suinkaan, sillä eihän minun tarvinnut muuta kuin vilkaista heihin
tunteakseni heti heidät vanhoiksi tuttavikseni ja tovereikseni,
veljikseni ja sisarikseni. Mutta koska he eivät näyttäneet ollenkaan
muistavan minua, en minäkään tahtonut suotta itseäni ilmaista heille.

Hyvä olikin, että en tehnyt niin. Sillä mitä lähemmin minulla oli
heihin tilaisuutta tutustua, sitä enemmän hämmästyin siitä, kuinka
vähän he tiesivät ja muistivat entisestä elämästään. Näkyivätpä eräät
olevan sen suhteen niinkin täydellisessä tietämättömyydessä, että he
suorastaan kielsivät koskaan ennen eläneensä.

Sitten kun olin ottanut heidän kuormansa kantaakseen, kiinnitti vain
harva enää minuun sen suurempaa huomiota. Jotkut kysyivät kuitenkin
hyväntahtoisesti:

--Kuka olet? Lienetkö näiltä mailta? Sinä näytät niin surulliselta ja
yksinäiseltä.

--Enpä suinkaan, vastasin reippaasti. Päinvastoin minä olen hyvin
iloinen ja hauska mies. Mutta tosi on, että minun kotini on kaukana
täältä ja minun täytyy tien päähän taivaltaa.

--Tien päähänkö? kysyivät he oudoksuen. Sitä ei ole nähnyt kukaan
kuolevainen.

Ja minä kuulin heidän kuiskauksistaan, että he pitivät minua joko
suurena rikollisena taikka hiukan hassahtavana.

Olihan minulle oikeastaan sama, minä he pitivät minua. Mutta kuitenkin
kiusasivat heidän katseensa senverran minua, että rupesin heille
hilpeitä juttuja laskettelemaan.



KANSAN SUOSIO.

Juttuni saavuttivat suurta suosiota osakseen. He nauroivat ja ilakoivat
ja useat heistä tulivat ehdottelemaan minulle lähempää tuttavuutta.

--Sinä olet todellakin hauska mies! he sanoivat. Olet tainnut nähdä ja
kokea yhtä ja toista matkoillasi.

--Kyllä, vastasin mielevästi. Eikähän mikään ole niin opettavaa kuin
matkustaminen.

He nauroivat ja löivät olalle tuttavallisesti minua ja pyysivät minua
jälleen heille jotakin hilpeätä juttelemaan. Ja minä kerroin heille
kaskun kaskun perästä, eivätkä he ymmärtäneet, että minä kerroin vain,
mitä olin nähnyt, kuullut tai kokenut monessa edellisessä elämässäni.

Sillä enhän minä tuntenut _tätä_ elämää. Olihan se minulle yhtä outo
kuin oli vielä minulle tämä tie ja oma uusi itselöni.

Mutta minä kuulin heidän keskenään kuiskuttavan:

--Ei, ei hän mikään pahantekijä ole. Ei ryöväri tai murhamies voisi
ikinä noin laskea leikkiä. Mutta siitä huolimatta hän saattaa olla
suuri velikulta.

--Hän on vensperi, suuri vensperi, päättelivät toiset. Eihän häneltä
saa yhtään järjen sanaa.

--Olkaa vaiti, hän on mielipuoli! virkahti joku ratkaisevasti. Ettekö
kuulleet, että hän kiitti meitä, kun me heitimme kuormamme hänen
hartioilleen?

Mutta ne, jotka olivat oikein viisaat olevinaan, panivat päänsä yhteen
ja tulivat toisiin tuloksiin.

--Ei hän ole niin typerä, miltä hän näyttää, sanoivat he. Epäilemättä
on hänessä jotakin omituista, mutta sehän ei estä, että hän siitä
huolimatta voi olla viisas, kovin viisas...

--Minä pelkään, että hän on nero ja pitää meitä pilkkanaan, tuumi joku
joukosta raapien korvallistaan.

--Nero tai mielipuoli.

--Joka tapauksessa kettu miehekseen!

Se olisikin ehkä jäänyt yleiseksi mielipiteeksi, ellen minä juuri
jollakin uudella jutullani olisi saanut kokonaista joukkoa uusia
puoltajia.

--Joka tapauksessa hän on hauska mies, huomautti eräs heistä,
selvittyään naurunhohotuksestaan. Pentele vieköön, minä olen monta
kertaa kulkenut tätä tietä eikä minulla ole vielä koskaan ollut näin
hupaista!

--Ja hyvä mies, säesti toinen. Meidän on muistaminen, että hän joka
tapauksessa kantaa meidän kuormamme nurkumatta.

Mutta eräs heistä, joka nähtävästi oli joukon pilkkakirves, lähestyi
minua ja kysyi:

--Eikö totta, sinä Jerusalemin suutari? Sinä aiot matkalle maailman
ympäri?

--Sitä en tiedä, vastasin varovaisesti. Aion käydä vain tien päähän
saakka. Mutta miksi sitä kysyt?

--Etkö tiedä, että maa on pyöreä...?

--Kyllä. Siksi olenkin polkenut kieroon toisen kengänkorkoni.

--Ja kun kuljet aina eteenpäin samaa viivaa...?

--Niin saavun aina takaisin samalle paikalleni ja kohtaan saman
tyhmeliinin.

Se riitti hänelle. Minä sain jälleen naurajat puolelleni.

Eräs heistä keksi vapauttavan sanan mielestään.

--Nyt minä tiedän, kuka hän on! hän huusi iloissaan. Hän on kuljeksiva
kisälli, ehkä hyvinkin suutari, vaikka ei mikään Jerusalemin suutari.

--Tavallinen suutari vain, vastasin piloillani, vaikka minun on ollut
aina vaikea pysyä lestissäni.

--Olet joka tapauksessa ollut sangen kiltti meitä kohtaan. Siksi
nimitämme me sinua tästälähtien Mestariksi.

Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä kannatusta.

--Mestari! he huusivat nauraen ja taputtivat käsiään. Meidän
Mestarimme!

--Olkoon menneeksi, sanoin. Kullakin on sellainen Mestari, jonka hän
ansaitsee.

--Ja sellaiset opetuslapset.

Siitä saakka kävin minä Mestarin nimellä heidän joukossaan. Ja niin oli
meidän keskinäinen suhteemme toistaiseksi täysin määritelty.



RAUHANTEKIJÄ.

Pahempi oli, jos syntyi riitaa heidän välillään. He kävivät silloin
niin raaoiksi ja rumiksi mielestäni, että koetin kaikin tavoin heitä
sovittaa.

Toisinaan se onnistui minulle, toisinaan ei. Mutta useimmiten päättyi
asia siten, että minä tuskastuneena astuin heidän väliinsä ja uhkasin,
elleivät he hetipaikalla lakkaisi riitelemästä, erota heistä ja heittää
maahan koko kantamukseni.

--Ihmiset, hyvät ihmiset! huusin pidellen korviani. Ettekö te _voi_
tätä lyhyttä matkaa sovussa taivaltaa? Näettehän, kuinka minä kärsin
siitä.

--Sinä? kysyivät he kummissaan. Emmehän me _sinun_ kanssasi riitele!

--Ette kylläkään...

--Paras on, ettet sitten ollenkaan sekaannu tähän.

Ja minun oli mahdotonta saada heitä ymmärtämään, että jokainen karkeus,
minkä he toisiaan vastaan linkosivat, sattui samalla minuunkin, ja että
jokainen vihan salama, joka leimahti heidän silmistään, upposi samalla
kuin puukko minunkin sydämeeni.

Saattoipa niinkin tapahtua, että hän, jolle tuo karkeus oli
tarkoitettu, tuskin huomasi sitä taikka ei ainakaan näyttänyt vähääkään
kärsivän siitä, vaikka minä jo hädissäni olin luullut heidän välinsä jo
vähemmästäkin ijäksi rikkuneen. Ja tapahtui yhtä usein niin, että hän,
joka oli loukkaava puoli, ei edes ollut huomannut mitään loukkaavaa
sanoissaan.

Tulin tuosta täysin vakuutetuksi, kun joskus ennen aikojani riensin
heitä sovittamaan.

--Sinä hupsit! sanoivat he. Mehän _emme_ riitele!

--Emme, vahvisti toinenkin. Päinvastoin me olemme hyviä ystäviä.

Eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi heiltä
kaikinpuolin sopimatonta tunkeilemistani. Mutta silti en lakannut
itsekseni ihmettelemästä, kuinka vähän ylpeitä ja arkoja ihmiset
saattavat olla omasta sisäisestä olemuksestaan, samalla kuin he
kuitenkin voivat jostakin aivan vähäpätöisestä ja ulkonaisesta syystä
iskeä kallon halki toisiltaan.

Näitä esim. sai sanoa siaksi, konnaksi tai ylimalkaan huonoksi
ihmiseksi kuinka paljon hyvänsä, ilman että he näyttivät olevan siitä
milläänkään. Olivat vain pikemmin imarreltuja siitä, että toinen luuli
heitä niin älykkäiksi.

Mutta annas, jos sanoi heitä typeriksi ja yksinkertaisiksi tai
huomautti, että heillä oli syylä nenänpäässä, suuttuivat he heti ja
saattoivat vaatia toisen siinä silmänräpäyksessä miekkasille.

Eivätkä he kuitenkaan olleet itse luoneet sieluaan eivätkä ruumistaan.
Mutta niiden _käytännön_ he olivat ainakin sangen suureksi osaksi
luoneet, joten olisi luullut heidän juuri siitä tuntevan itsensä
enemmän edesvastuun alaisiksi.

Koska niin ei ollut, tulin siihen johtopäätökseen, että he häpesivät
olla kunniallisia, jos he samalla olivat rumia ja typeriä, mutta
pitivät kunnianaan olla sen häpeällisempiä, mitä enemmän ruumiin ja
sielun kauneutta Luoja oli tuhlannut heidän osakseen.



MESTARI.

He kiistelivät usein myös Jumalasta.

Toiset myönsivät, toiset kielsivät hänet. Ja sen he tekivät niin
kiivaasti ja kiihkeästi, että he kaiken lorun lopuksi joutuivat
keskenään tukkanuottasille.

Koetin silloinkin joskus rientää heidän väliinsä heitä sovittamaan.

--Te olette molemmat oikeassa, selitin heille. Jumala on olemassa
sille, joka uskoo Häneen, mutta ei sille, joka ei usko Häneen. Onhan se
niin tavattoman yksinkertaista ja oikeudenmukaista.

Mutta he katsoivat vain minuun ja virkahtivat:

--Älä viisastele! Minä _tahdon_, että hän uskoo niinkuin _minä_ uskon.
Sillä minä tiedän ja tunnen sielussani, että minun uskoni on tosi ja
että se on ainoa oikea usko maailmassa.

--Mutta hän uskoo toisin...

--Juuri siksi on hänen uskonsa väärä ja minä olen oikeutettu lyömään
häneltä hampaat kitalakeen.

--Ja hän sinulta?

--Koettakoon! Mutta vaikka se hänelle onnistuisikin, _minun_ uskoni ei
siitä muutu.

Ja sitten rupesivat he jälleen tarmokkaasti toisiansa loukuttamaan.

Päätin siitälähtien olla sekaantumatta uskonriitoihin. Oman uskoni olin
kyllä valmis vaadittaessa tunnustamaan.

Sattui sellaistakin.

--Mestari! saattoivat he äkkiä kääntyä minun puoleeni. Sano meille:
onko Jumalaa?

--Riippuu siitä, mitä käsitätte Jumalalla, vastasin. Määritelkää Hänet!

--Voiko Jumalaa määritellä?

--Ei. Siksi on meidän turha myöskin väitellä Hänestä. Sillä kaikki
väittely edellyttää todistelua ja kaikki todistelu on mahdoton ilman
täsmällisesti määriteltyjä käsitteitä.

--Emmekö siis voi ollenkaan puhua Hänestä?

--Kyllä. Mutta ainoastaan niillä on lupa puhua Hänestä, jotka ovat
Hänestä jotakin omassa henkisessä elämässään kokeneet.

--Oletko sinä kokenut jotakin Hänestä?

--Kyllä. Omasta mielestäni aivan ihmeellisiä asioita.

--Etkö tahtoisi kertoa niitä meille?

--Mielelläni, jos vain lupaatte olla sen aikaa riitelemättä.

--Lupaamme.

--Ja myöskin, ett'ette lyö kuoliaaksi minua?

--Lasket leikkiä!

--Sellaista on ennenkin tapahtunut.

Kerroin heille, mitä tiesin Jumalasta. He kokoontuivat ympärilleni ja
kuuntelivat hetkisen sangen tarkkaavaisesti. Mutta sitten rupesivat
toiset heistä keskenään hälisemään ja väittämään, että minä olin väärä
profeetta ja opetin harhaoppia heille.

--Mutta hyvät ystävät, sanoin, tehän itse pyysitte minun kertomaan.

--Kerro vain eteenpäin! huusivat toiset. Kyllä me kuuntelemme.

--Mutta me emme salli sitä teidän sielunne autuuden vuoksi! huusivat
toiset.

--Pitäkää te vain huoli itsestänne! Mestari, me pyydämme, puhu!

--Mestari! Me _kiellämme_ sinun puhumasta.

Näin olin minä jälleen kahden tulen välissä. Ja minä vannoin vast'edes
olla synnyttämättä ainakaan omalla uskollani enempää riitaa ja vainoa
maailmaan.

Mutta eräät heistä tulivat minun luokseni ja sanoivat:

--Mestari, sinä olet oikeassa, me uskomme sinuun.

--Se ilahduttaa suuresti minua, vastasin todenmukaisesti. Mutta vielä
enemmän ilahduttaisi minua, jos te olisitte minut täysin ymmärtäneet.

--Sitä en tiedä, vastasi joku miettivästi. Mutta joka tapauksessa minä
uskon sinuun ja sinun Jumalaasi.

--Etkö mieluimmin omaasi?

--Hän on omani, koska kerran olen Hänet täysin omistanut.

Oli turha selittää hänelle, että oli tosin hyvä uskoa Jumalaan, mutta
vielä paljon parempi ymmärtää ihmisiä ja koettaa suvaita heitä.

--Minä puolestani uskon sokeasti sinuun! huusi joku toinen joukosta.
Tahdon seurata vaikka maailman ääriin saakka sinua.

--Niinpä ota tämä taakka harteiltani!

--Kuinka? Tämänkö palkan annat minulle uskostani?

--Siispä et sinä usko näkevästi.

Eikä hänkään ymmärtänyt sanojani. Mutta hän mutisi yhä itsekseen ja oli
vihainen minulle.

--Taakka? sanoi hän. Minäkö yksin? Miksi eivät kaikki muut? Pankaamme
se tasan, niin minä kyllä kannan oman osani.

Mutta toiset nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli saanut aivan
oikein nenälleen. Silloin suuttui hän niin, että hän tempasi äkeänä
kantamuksensa, jonka hän äsken oli harteilleni sälyttänyt, ja hävisi
joukostamme.

Hän oli ensimmäinen, joka jätti minut.



VAPAUS.

Olisi luullut, kun he kerran olivat niin kiivaita Jumalastaan
kiistelemään, että he rakastivat Häntä ylitse kaikkea ja pitivät
kaikkea muuta Hänen rinnallaan vähä-arvoisena.

Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, että he saattoivat aivan samalla
kiihkolla käydä toistensa kimppuun niinkin vähäpätöisistä asioista kuin
leipäpalasta, vesitilkasta tai muusta. Eikä ylimalkaan tarvittu kuin
joku pieni, melkein näkymätön oman edun, nautinnon tai
itsesäilytysvietin nostama kysymys, niin he heti olivat valmiit
sähähtämään tuleen kuin katajapehkot.

Kaikki eivät suinkaan tehneet sitä itsetietoisesti.

Mutta heillä oli hyvät tuntosarvet. He aavistivat jo kaukaa, mistä
saattoi vaania joku vaara heidän henkistä tai aineellista
hyvinvointiaan, ja nousivat heti kahdelle jalalle. Ja koska heidän
taisto-asenteensa johtui niin käytännöllisen välttämättömyyden
vaatimuksista kuin heidän oman olemassaolonsa, jonka oikeutta he eivät
näyttäneet epäilevän silmänräpäystäkään, he katsoivat olevansa _aina_
oikeassa ja taistelivat kuin leijonat kaiken sen puolesta, mikä
jollakin tavoin oli turvaksi, avuksi tai eduksi heidän vaellukselleen.

Se kaikki oli heidän mielestään pyhää, totta, kaunista ja oikeaa.

Mutta koska heidän etunsa niin usein sattuivat ristiriitaan toistensa
kanssa, he eivät koskaan voineet oikein lopullisesti päästä
yksimielisyyteen kaikista noista yleisistä käsitteistä, joiden puolesta
he väittivät taistelevansa. Siksi ei riita eikä tora loppunut heidän
keskeltään.

Jos joku silloin olisi sanonut, että he muka yleishyviä ja yleispäteviä
asioita ajaessaan ajoivatkin vain omaa yksityishyväänsä ja omia siitä
kumpuavia yksityispäteviä mielipiteitään, he epäilemättä olisivat
suuresti hämmästyneet, loukkautuneet ja vaatineet hänet heti
miekkasille.

He luulivat kaikki olevansa vapaita, muodostavansa vapaasti
mielipiteensä ja taistelevansa niiden puolesta vapaehtoisesti. Eivätkä
he huomanneet, että pelkkä fyysillisen elämän vaisto taisteli heidän
kauttaan ja että heidän ajatuksensa olivat lukemattomilla säikeillä
heidän olemassa-olonsa pakkoon kiinnitetyt.

Vain harva heistä saattoi ajatella vapaasti ja epäitsekkäästi.

Toisia sitoi viha, toisia rakkaus. Toiset olivat niin kiintyneitä
perheeseensä, että he sen elatukseksi olivat valmiit riistämään
leipäpalan jonkun toisen perheen suusta, toiset taas niin kahlehdittuja
omaan kansakuntaansa, että he katsoivat melkein pyhimmäksi
velvollisuudekseen käydä sen puolesta jonkun toisen maan kansalaisia
teurastamaan. Mutta enimmän orjia olivat ne, jotka vihasivat ja
rakastivat vain jotakin yksityistä henkilöä.

Jos tuo henkilö vielä sattui olemaan toista sukupuolta, kävivät he
aivan mahdottomiksi.

Silloin samentui koko heidän järjenjuoksunsa. Silloin he olivat valmiit
toisissaan vain pelkkiä vikoja tai ansioita näkemään. Mutta sensijaan
että he olisivat auttaneet toisiaan toistensa taakkoja kantamaan, he
voivat kiusata toisensa kuoliaaksi--milloin vihasta, milloin
rakkaudesta.

Myöskin ystävyys saattoi heitä jonkun verran vangita, mutta ei niin
paljon. Mielestäni se läheni heillä enimmän sitä tunnetta, jota itse
tunsin heitä kohtaan.

Hekin näyttivät tuntevan minua kohtaan jotakin samantapaista. Se
saattoi ilmetä esim. täten:

--Kanna itse oma kuormasi! voivat he huutaa jollekin uudelle
tulokkaalle, jolla heidän mielestään ei ollut mitään oikeutta minuun.
Etkö näe, että Mestari on väsynyt ja sinä rasitat Mestaria?

--Entä itse? Mitä sinä sitten teet?

--Oh, meidän kesken on toista! Me olemme vanhoja ystäviä.

Olinko sitten heitä onnellisempi ollessani kaikesta tuosta yksityisestä
vapautunut?

Tuumin tuota kauan itsekseni ja tulin lopulta siihen tulokseen, että
koska minulla oli nyt kyky kärsiä rajattomasti, minulla myöskin täytyi
olla yhtä suuret ilon ja nautinnon mahdollisuudet.

Siis oli minulla se onni, johon olin pyrkinytkin.



ITSE-UHRI.

Mutta taivalta tehtiin koko ajan ja leikin luistaessa he tuskin
huomasivat, milloin oli saavutettu jo _heidän_ määränpäänsä.

He poikkesivat omille poluilleen kuka mistäkin tienhaarasta. Kiittivät
hyvästä seurasta ja ottivat kantamuksensa.

--Tuossa minä asun, sanoivat jotkut. Ja tervetuloa taloon, jos joskus
ohitse kuljet.

Mutta toiset sanoivat.

--Terve! Minä pistäydyn tässä vain pienellä asialla. Sinä kaiketi
odotat sen aikaa, niin voimme palata yhdessä saman matkan.

Kättelin ja kiitin heitä sydämellisesti heidän hyvästä tahdostaan.
Mutta minun oli mahdotonta heille luvata mitään, sillä joku sisäinen
aavistus sanoi minulle, että me emme tulisi tapaamaan toisiamme enää
milloinkaan.

Toisille, jotka minusta näyttivät järkevimmiltä, minä sanoinkin suoraan
julki tuon aavistukseni.

He näyttivät silloin tuiki hämmästyneiltä.

--Kuinka tarkoitat? sanoivat he. Mehän kuljemme usein tätä tietä. Et
suinkaan sinäkään tätä ensi kertaa kävele?

--En, mutta viimeistä, vastasin minä sisäisen vakaumukseni mukaisesti.
Minusta tuntuu todellakin kuin olisin minä joskus ennen nähnyt tämän
tien ja astunut nämä askeleet.

--Et meidän kanssamme, vastasivat he varmoina asiastaan. Muuten me
kyllä muistaisimme sinut.

--Meitä oli niin monta, vastasin välttelevästi. Minä hävisin joukkoon.
Nyt te muistatte minut senvuoksi, että olen voinut olla joksikin avuksi
teille.

Näin sanoen minä ojensin heille käteni hymyillen jäähyväisiksi.

Toiset näyttivät hiukan häpeävän tarttua siihen. Mutta toiset kysyivät
uteliaina:

--Kuinka? Me luulimme, että olit syntynyt kuormankantajaksi.

Heidän naivisuutensa olisi ehkä saattanut minut jälleen hymyilemään,
ellen olisi samalla muistanut, että olin itse kerran ollut yhtä naivi.
Olihan meidän seurassamme silloinkin ollut mies, jolle kaikki muut
olivat kantamuksensa sälyttäneet.

Mutta tuo mies en ollut silloin ollut minä.

Minä olin tehnyt vain kaikkien muiden lailla. Ja luonut silmäni alas
hiukan häpeillen, kun joku mielestäni silloin hyvinkin tärkeä seikka
oli vaatinut minun syrjäpolulle poikkeamaan ja hän samoin hymyillen
ojentanut minulle takaisin kantamukseni.

Nyt vasta minä tajusin tuon hymyn todellisen tarkoituksen.

Hän oli _kiittänyt_ minua sillä, samoin kuin minä nyt hymylläni kiitin
matkatovereitani siitä, että he olivat antaneet minulle tilaisuuden
tulla tarpeelliseksi ja iloita heidän ilostaan.

Missähän tuo mies mahtoi nyt olla?

Hän oli jättänyt kiitollisuudenvelkaan minut, ja jos hänellä _nyt_
olisi ollut jotakin kannettavaa, olisin mielelläni tahtonut suorittaa
hänelle ainakin osan velastani.

Mutta heti noin ajateltuani minä huomasin tuon ajatuksen turhuuden,
sillä mitä minä muuta olin tehnyt noiden toistenkaan taakkojen
kantamisella?

Keventänyt vain omaa velkataakkaani. Niin se oli. Ja nyt ymmärsin
minä jälleen uuden asteen elämän salatusta, kaikkiviisaasta,
iki-ihmeellisestä tarkoituksesta.

Se oli _itse-uhri_.

Sama itse-uhri, jota itse olin ivannut joskus, kun en ollut vapaa
muiden taakkoja kantamaan, vaan itse orja oman ikeeni alla. Ja minä
oivalsin, että jokainen, joka tekee työtä muiden hyväksi, samalla
auttaa itseään ja muita Tiellä eteenpäin.

Itseään vapautumalla velkataakastaan. Muita saattamalla heidät omalle
korkeammalle minuudelleen velallisiksi.



JUMALAN YRTTITARHA.



POLUN PÄÄSSÄ.

Olin yksin. Viimeinenkin matkatoverini oli eronnut minusta.

Huomasin tulleeni suurelle, loivasti ylenevälle lakeudelle. Päivä meni
juuri mailleen, lakeus itse oli jo hiipivän hämärän peitossa, mutta
minusta näytti kuin olisi sen äärillä kohonnut kaupunki, jonka,
kultaiset tornit kimmelsivät iltaruskossa taivaanrantaa vasten.

--Siis sitä kohden, ajattelin itsekseni. Minun on tiensuuntaa
seurattava.

Mutta samassa haihtui tie kokonaan.

Vaikka kuinka katselin ympärilleni, en voinut enää askelten jälkiä
erottaa. Ja kun käännyin taakseni katsomaan, huomasin vain omien
kantapäitteni sijat.

--Aivan oikein, ajattelin. Täällä ei ole kukaan ihminen käynyt. Ja
mikäli muistan, en ole nähnytkään viimeisestä tienhaarasta lähtien enää
mitään askelten jälkiä edelläni.

Tienhaarasta? Eihän se ollut siis mikään tienhaara ollutkaan. Tie oli
mennyt sinne, minne viimeinen ystäväni, ja minä tänne. Kuinka oli
minusta tuntunut niin luonnolliselta sanoa siinä hänelle jäähyväiseni?

Pysähdyin epätietoisena sauvani varaan miettimään.

Hämärä lankesi nopeasti. Syttyi ensimmäinen tähti taivaalle, himmeni
kimallus, hävisi kaupunki torni-kaunis.

Ehkä se oli ollutkin vain kangastus, joka niin usein houkuttelee
yksin-kulkijaa?

Siinä tapauksessa olin käynyt harhaan. Eikä minulla näyttänyt olevan
edessä muuta kuin valmistautua viettämään yöni taivas-alla.

Kumma kyllä ei tuo mahdollisuus, joka missä muussa tilanteessa hyvänsä
olisi epäilemättä minulle vähemmän viehättävänä esiintynyt, tuntunut
tällä kertaa minua ollenkaan huolettavan. Mietin vain, mitä minä sitten
tekisin, sillä tie päättyi tähän ja minähän olin lähtenyt ilman mitään
varsinaista päämäärää matkalleni.

Kuitenkin oli tuon etäisen kaupungin näky oudosti sydäntäni
ailahduttanut. Ja aivan huomaamattani hiipi tämä ajatus sydämeeni:

--Siellä on paikka, jonne olen pyrkinyt. Siellä on lepo lempeä
vaeltajalle.

Mutta sitten juolahti minun mieleeni, että jos tuo kaupunki ehkä olikin
olemassa ja jos minä yön pimeydestä huolimatta ehkä löytäisinkin sinne,
ei ollut sanottu, että he aukaisisivat porttejaan ja päästäisivät
sisälle minua. Sillä minä olin outo ja muukalainen, minun käteni ja
kasvoni olivat likaiset ja minun pukuni pölyttynyt.

Mitä sitten tehdä? Täytyisikö minun palata takaisin entisiä askeliani?

Ja päivä koittaisi jälleen ja minä tapaisin jälleen paljon ihmisiä ja
minun täytyisi ruveta toisten taakkoja kantamaan?

Ei, se ei voinut olla elämän tarkoitus! ajattelin. Mutta mikä?

Minä mietin ja mietin, enkä saanut selville sitä. Mutta minä olin varma
siitä, että elämä, joka ei ikinä toistanut itseään, oli kyllä päästävä
minut tästäkin pälkähästä.

Siksi tunsin minä itseni koko ajan täysin turvalliseksi. Ja siksi
päätin minä ainakin aamun koitteessa jatkaa matkaani sinnepäin, mistä
olin nähnyt noiden kaukotornien kultaisen kimmellyksen.



NÄKYMÄTÖN SAATTAJA.

Kuulin samassa ystävällisen äänen viereltäni:

--Noh, miksi pysähdyit? Miksi et astu eteenpäin?

Käännyin hämmästyneenä katsomaan, kuka puhutteli minua, sillä minähän
olin luullut olevani ypö yksin aavikolla. Mutta minä en nähnyt ketään.

--Kuka olet? kysyin. En näe sinua. Mutta syy, miksi pysähdyin, on se,
että tie päättyi tähän ja yö yllätti minut.

--Näit kuitenkin pyhän kaupungin tornien taivaanrannalta leimuavan?

--Kyllä, ja tunnustan suoraan, että olin sitä kohden kulkemassa. Mutta
en tiennyt, osaisinko sinne, enkä myöskään, miten minut siellä vastaan
otettaisiin.

--Olen juuri tuon saman kaupungin asukkaita. Me olemme aamusta saakka
sen muureilta seuranneet sinun kulkuasi ja sinua sydämissämme
tervetulleeksi toivottaneet. Siksi saavun heidän airuenaan.

--Ja sinä tahdot minut sinne sisälle johdattaa?

--Tahdon käydä kappaleen matkaa kanssasi. Pian olet sinä löytäviä sinne
omin silminesikin.

--Minua väsyttää ja minun silmäni hämärtävät. Vasta nyt tunnen pitkän
taipaleen kulkeneeni. Entä jos sittenkin erehdyn suunnasta?

--Älä pelkää! Sinulla ei ole enää mitään mahdollisuutta erehtyä, vaikka
tahtoisitkin.

Samalla näin minä vienon valohämyn leviävän ympärilläni. Ja siitä
arvasin, että hän kulki vierelläni, vaikka hän jostakin syystä ei
tahtonut taikka voinut minulle näyttäytyä.

Päätin sitä häneltä itseltään tiedustaa.

--Mistä johtuu, kysyin, että en näe sinua? Kuitenkin tahtoisin niin
mielelläni tulla sinut tuntemaan.

--Sinä tunnet minut, vastasi ääni. Ennen kuin maa ja taivas olivat,
kuljin minä jo sinun vierelläsi.

--Siis olet sinä minun omatuntoni?

--Olen Isän ääni sinussa. Viittaan tietä sinulle Totuuden kaupunkiin.

--Sinä uskot siis, että pääsen sisälle sinne?

--Niin totta kuin olet hyvän kilvoituksen kilvoitellut.

Sanomaton riemu täytti minut. Ja sen valossa näin minä nyt selvästi
että hän ei suinkaan ollut outo minulle, vaan vanha tuttava, jonka olin
tavannut monessa ilmennyksessä.

--Kuinka? kysyin. Etkö sinä ole se sama mies, joka kannoit kuormaani,
kun viimeksi kuljin tuota pölyistä tietä pitkin?

--Kyllä, vastasi hän. Siksi olikin sinun mielesi silloin niin
raskautettu.

--Teit silloin hyvän työn minulle. Saitko siitä jotakin palkkiota
Totuuden kaupungissa?

--Sen että pääsin ensimmäisenä sinua tervetulleeksi sinne toivottamaan.

--Ja minä? Saanko minä saman palkkion siitä, että kannoin _heidän_
kuormansa?

--Kyllä. Kun he pääsevät perille, saat olla heidän hyvänä,
riemuitsevana omanatuntonaan.

--Sinä uskot siis, että he pääsevät vielä kerran sisälle sinne?

--Epäilemättä. Mutta sitä ennen on heidän yhteisestä valtatiestä
erottava.

--Minne se vie sitten?

--Se vain kiertää Totuuden kaupunkia.

--Aina yhtä pitkän matkan päässä siitä?

--Niin. Siksi ei sen seuraaja ikinä pääse, vaan hänen on omalle
polulleen poikettava.

--Mutta he kaikki kuitenkin _näkevät_ Totuuden?

--Kyllä, mutta vain eri puolia siitä, niin kauan kuin he eivät ole sitä
kokeneet omassa sydämessään.

--Sielläkö he siis näkevät koko Totuuden?

--Niin totta kuin Totuus on maailman keskipiste!

Hänen selityksensä tyydytti täydellisesti minua. Ja minä ymmärsin,
miksi heidän kunkin oli omalle polulleen poikettava tavatakseen
toisensa niinkuin saman ympyrän säteet Hengessä ja Totuudessa.



UNI-ELÄMÄ.

Lakeus valkeni vähitellen. Ja minä näin, että se kasvoi täynnä
ihmeellisiä, erivärisiä kukkasia, jotka kimaltelivat kastehelmissä ja
huojuivat kuin leudon kesäisen huomentuulen henkäyksessä.

--Mitä kukkasia nuo ovat? kysyin yhäti kirkastuvalta saattajaltani.
Minusta on kuin ne minulle ääneti päätään nyykäyttäisivät.

--Tämä on Jumalan yrttitarha, vastasi hän. Ja ne toivottavat sinut
tervetulleeksi tänne.

--Mutta miksi ne itkevät? Vai itkevätkö ne ilosta?

--Voithan tiedustaa sitä heiltä itseltään. Tunnustan, että hämmästyin
hiukan. Sillä vaikka olinkin nähnyt jo paljon outoa matkoillani, en
ollut vielä aivan tottunut iankaikkisuuden ihmeisiin.

--Kuinka? kysyin naivisti. He taitavat puhua siis?

--He ovat vainajien sieluja, joiden on vielä kerran palattava elämään.
Ja Jumalan äiti hoitaa heidät kaikki ja kitkee kaikki rikkaruohot
heidän juuriltaan.

--Olenko minäkin siis huojunut kukkana tässä huomentuulessa?

--Kyllä, ennen kuin heräsit tien ohessa. Mutta sinä et muista siitä
mitään, sillä sinä uneksit silloin, kuten hekin nyt tuossa Totuuden
kaupungista uneksivat.

--Kestääkö kauan tuota uni-elämää?

--Toiselle enemmän, toiselle vähemmän aikaa, riippuen paljon myös
heidän omasta tahdostaan.

--Ja kauanko kesti sitä minulle?

Minusta oli kuin olisi hän hymyillyt minulle.

--Sinä olit kaikkein pitkä-unisimpia, sanoi hän. Sinä et tahtonut
herätä ollenkaan. Joko olit sinä sitten niin rakastunut omiin
unikuviisi, että pidit niitä Totuuden päivääkin parempina...

--Taikka? Voit sanoa aivan suoraan heikkouteni, niin voimme yhdessä
hymyillä sille.

--Taikka olit sinä katsonut liian syvälle niihin silmiin, jotka joka
aamu kohtasivat katsettasi...

--Kenen? Neitsyt-Äidin?

--Niin, sillä sinä uneksit vain hänestä ja puhuit hänestä ääneen
itseksesi. Kaikki taivaat hymyilivät sille.

Tunsin punastuvani, vaikka olin tehnytkin tuon vain kukka-elämässäni.

--Ja hän? kysyin hiljaa. Eikö hän suuttunut siitä minulle.

--Ei. Hän suuteli vain silmät kiinni sinulta ja hymyili niin
herttaisesti, että ruusunpunainen hohde levisi laaksoihin ja
kukkuloille.

Hengitin vapaammin. Hän ei ollut pitänyt sitä pahana siis! Ja samalla
muistin minä aivan selvään, millaisena hän oli unissa minulle silloin
ilmestynyt.

Kuinka kaunis hän oli ollut! Hänen silmänsä olivat sulaa hyvyyttä
säteilleet, hänen äänensä helissyt pelkkää hempeyttä ja
anteeksi-antamusta. Mutta kun hän oli suudellut minua, oli minun
sydämeni seisahtanut ja autuas väristys oli käynyt läpi olentoni.

Uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti:

--Saanko täällä jälleen nähdä hänet?

--Kyllä. Etkö muista, että hän sen lupasi sinulle, silloin kun heräsit
hänen suudelmaansa.

Siihen olin minä herännyt siis!

Suljin silmäni kuin silloin ja jälleen kävi autuas väristys läpi
olentoni.

Enkä minä nyt ollenkaan ihmetellyt enää, että olin ollut niin hidas
heräämään, yhtä vähän kuin sitäkään, että olin herättyäni tuntenut
tuiki muuttuneeni.

Sillä se, joka Jumalan Äitiä rakastaa, kuinka hän voisi enää mihinkään
muuhun elämässä tai kuolemassa mieltänsä kiinnittää? Ja kuinka
saattaisivat ne silmät, joiden luomilla hehkuu hänen suudelmansa, nähdä
enää mitään muuta kaunista tai arvokasta maailmassa?

Ei! Ne ovat tuomitut hänet ijäti näkemään ja ihaninta uneksimaan...



MYRSKY-IHMISET.

Joudutin askeleitani, sillä sielussani oli todellakin syttynyt palava
halu nähdä ja kohdata hänet.

Kuitenkaan en voinut olla eräältä suurelta, punaiselta kukalta tien
ohessa kysymättä:

--Kuka olet? Miksi kimallat kuin aamukaste? Miksi hohdat kuin
hurmelampi? Oletko eläessäsi paljon verta vuodattanut ja kiiltävätkö
kylvämäsi kyyneleet nyt omissa silmäripsissäsi?

Mutta heti sen sanottuani minä kaduin, että olin häntä niin kovasti ja
armottomasti puhutellut, sillä hän nyykäytti päätänsä vain hiljaa
minulle ja katsoi kuin jonnekin kauas entisen elämänsä kangastukseen.

Mutta hänen äänensä soi kuin laulu, kun hän vastasi minulle:

»Tunnen teidät, te myrsky-ihmiset! Myöskin minä olen ollut teidän
kaltaisenne.

Te käytte kuin miekka läpi maailman. Ei mikään saata teitä pidättää. Ei
mikään kahle kestä teitä eikä mikään rautaportti ole kyllin luja teitä
lukitsemaan.

Neron salama asuu teissä. Jumalan myrsky kylkee teidän kantapäillänne.
Jos joku nousee teitä vastaan, te kohotatte tapparanne ja lyötte hänet
kuoliaaksi ja vaellatte edelleen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin susi
syö veljensä tai tuuli, joka kaataa hongan lakkalatvan ja menee pois ja
humisee edelleen.

Te olette maailman valtiaat. Te laaditte sen lait ja asetukset. Te
säädätte, mikä on kaunista ja rumaa ihmisten lasten kesken, mikä
oikeata ja väärää, mikä totta ja epätotta.

On turha teitä vastustaa. Te voitatte aina, sillä aikakauden henki
puhuu teidän suunne kautta.

Ette te ole mitään yksityisiä miehiä. Miljoonien aivoilla te
ajattelette. Miljoonien ja jälleen miljoonien käsivarret työskentelevät
teidän eduksenne.

Pyhän Hengen ritareita te olette. Jumala toteuttaa teidän kauttanne
tahtonsa maailmassa. Te saatte rikkoa mitä hyvänsä ja ketä vastaan
hyvänsä, sillä teissä asuu korkeampi tarkoitusperä. Mutta ette te pääse
Totuuden kaupunkiin.

Totuuden orjia te olette. Teidän on sitä toteltava, teidän on aina
oltava sille uskollisia. Se vaatii teidät joka hetki toimimaan juuri
niin eikä toisella tavalla.

Siksi on teidän uudestaan synnyttävä, että Rakkaus saisi teidän
kahleenne kirvoittaa.»

Hiivin pois hiljaa hänen läheisyydestään, sillä pelkäsin, että hän
heräisi minun katseestani. Kaikesta päättäen ei hänellä ollut enää
monta tuokiota uudestasyntymiseen.



ELÄMÄN MUUKALAISET.

Puhuttelin vielä monia muita ja paljon vaatimattomamman näköisiä
kukkasia. Eräs heistä, joka oli valkea kuin ranskanlilja, hyräili
hiljaa tämän tarinan minulle:

»Tunnen teidät, te elämän muukalaiset. Sillä myöskin minä olen ollut
teidän kaltaisenne.

Kun te olitte nuoret, te toivotitte pitkää elämänikää itsellenne.

Ja lapsina te kyselitte usein vanhemmiltanne, kuinka pitkä ihmisen
elin-aika on. Ja saatuanne tietää, että se oli vain seitsemänkymmentä
tai kahdeksankymmentä vuotta, teistä tuntui niin turhanpäiväiseltä
ollenkaan jäädä elämään ja ruveta niin lyhyttä ja tilapäistä tuokiota
sen vakavammin käyttämään ja käsittämään.

Siksi sanottiin, että teillä ei ollut elämänvakavuutta. Ja kun te
kasvoitte, kyseltiin huolestuen teiltä ja teidän ystäviltänne, milloin
te aiotte jättää kevytmielisen katsantokantanne ja ruveta todenteolla
vakavustumaan.

Elämän vakaalla vaelluksella ymmärrettiin teidän ympäristössänne
lähinnä sitä, että hankkisitte ensin itsellenne koko joukon tietoja ja
taitoja, jotka tosin olivat hyviä ja hauskoja sellaisinaan, mutta jotka
juuri tuohon toiseen ja syvempään elämänvaatimukseen nähden, mikä sykki
teidän sydämissänne, tuntuivat teistä turhaakin turhemmilta.

Teitte sen kuitenkin, koska olitte lapsia ja koska näitte muidenkin
lasten tekevän niin. Mutta enin teitte sen siksi, että olitte
vanhempienne vallan alaisia, ettekä tahtoneet tuottaa surua heille.

Eikä kukaan olisi kuitenkaan ymmärtänyt teidän silloisia yksinäisiä
mielihauteitanne.

Sitten tuli aika, jolloin vaadittiin, että te valitsisitte jonkun
ammatin tai elinkeinon itsellenne. Sekin tuntui teistä turhaakin
turhemmalta.

Näitte ihmisten ympärillänne hankkivan maata ja mammonaa, kokoovan
valtaa ja kunniaa, menevän naimisiin ja siittävän lapsia maailmaan,
vieläpä iloitsevan tuosta kaikesta aivan naivisti ja yksinkertaisesti
niinkuin ei kuolemaa olisi ollutkaan, niinkuin he itse olisivat olleet
ikuisia ja heidän kotinsa ja kontunsa säilynyt iankaikkisesti.

Tiesittehän te paremmin. Tiesittehän te, kuinka asia oli.

Teidän sielunne kävi surulliseksi heitä ajatellessaan. Teidän teki
mielenne kuiskata heidän korvaansa: Te houkat! Ettekö te oivalla, ettei
kannata tyhjän vuoksi niin paljon rehkiä ja ponnistella?

Mutta jos jollekulle heistä huomautitte jotakin sinnepäin, he
vastasivat heti tekevänsä niin suvun jatkamiseksi, isänmaan ja
ihmiskunnan menestykseksi tai Jumalan kunniaksi.

Te säikähditte, että olitte ollenkaan uskaltaneet niin suuria asioita
koskettaa, menitte pois ja painuitte takaisin omiin alakuloisiin
mietteisiinne.

Sitäkö oli elämä siis? Senvuoksiko me siis olimme syntyneet?
_Kannattiko_ senvuoksi elää? Ja miksi meillä ylimalkaan oli sukua,
isänmaata ja ihmiskuntaa?

Ja miksi meillä oli Jumala?

Te kysyitte, eikä kukaan vastannut teille. Te tunsitte itsenne aina
orvommiksi ja yksinäisemmiksi siinä tyhjyyden kammossa, joka aina
rautaisempana pusertui teidän pienen, värähtelevän sydänparkanne
ympärille.

Jos kuolema ja perikato oli maailmanjärjestyksen viimeinen sana,--te
ajattelitte,--jos tämän kaiken takana oli vain tyhjyys ja kaiken häviö,
niin mikä oli tämä ihmeellinen väliverho siis, tämä outo, kirjava ja
kangasteleva harhanäky, jota he sanoivat elämäksi ja jossa kaikki
olivat toinen toisiinsa niin kiinteästi takertuneet?

Olihan tuo kaikki kuitenkin kerran jätettävä. Olihan kätkettävä kerran
hautaan kalleimpansa.

Ja te toivoitte usein tuota murhetta kuvitellessanne, että olisitte
kuolleet kuusi-öisinä taikka ettei teillä olisi ollutkaan isää eikä
äitiä, ei armasta eikä ystävää. Olihan turha omata edes tuokion mitään
kallista, kun tiesi sen kuitenkin seuraavassa tuokiossa kadottavansa.

Näin te toivoitte ja vuodatitte katkeria kyyneliä.

Te katselitte ympärillenne lapsensilmillänne ja päätitte pysyä irti
elämästä. Ja niin kuljitte te sen läpi kuin mieronkiertolaiset.

Koska siihen nyt kerran sattumalta on syntynyt--te ajattelitte--ja
koska elämä siis joka tapauksessa näyttää olevan elettävä, te päätitte
sen elää ainakin niin, ett'ette koskaan mitään rakasta omistaisi eikä
kukaan kallis jäisi hautakummullenne teitä kaipaamaan.

Uskon, että te siinä onnistuitte niinkuin minäkin. Emmekä me kuitenkaan
tulleet sisälle Totuuden kaupunkiin.

Sillä Totuus on _elettävä_ eikä vain tutkittava, eikä astu kukaan
sisälle ikuisen rauhan portista, joka ei sinne ole halki myrskyn ja
suuren levottomuuden vaeltanut.»

Hiivin pois hänenkin luotaan. Sillä hänkin tuntui olevan hyvin lähellä
heräämistään.

Kuolemattomuuden toivo.

Mutta heti kun hän oli lopettanut, viritti eräs pieni, vihreä kukka
virtensä hänen kupeellaan:

»Minäkin tunsin elämän turhuuden. Mutta kuolemattomuuden toivo ei silti
kadonnut minusta.

Minäkin näin ihmisten ympärilläni häärivän ja pyörivän, istuttavan
puita ja lisäävän ihmiskuntaa. Ja minä ymmärsin, että he tahtoivat
täten jättää edes jonkun muiston jälkeensä ja elää sen keralla kauemmin
kuin heidän elin-aikansa oli.

Minäkin näin ihmisten työskentelevän isänmaansa ja ihmiskunnan
parhaaksi sekä kasaavan niiden vuoksi paljon kauniita aatteita ja
ihanteita itselleen. Ja minä tajusin, että he sen kautta pitensivät
päiviensä lyhyyttä ja saivat siten ainakin ajallisen kuolemattomuuden.

Koska he eivät saaneet kaikkea, he ottivat osan. Koska he eivät saaneet
ijäistä, he ottivat ajallisen. Tuonkin tajusin minä täydellisesti ja
päätin tehdä niinkuin näin kaikkien muidenkin tekevän.

Vain joku himmeä vaisto sydämessäni sanoi, että olisi ollut ehkä
kuolemattomampaa elää vain omalle sisimmälle totuudelleen ja
senmukaiselle kehitykselleen eikä millekään itseään ulkopuolella
olevalle tarkoitusperälle. Mutta se jäi vain vaistoksi, ja minä tyydyin
siihen, mihin näin muidenkin tyytyvän.

Totuin ajattelemaan, ettei yksilön elämää kannattanut ottaa kovin
vakavalta kannalta ja ettei yksilö ollut muuta kuin pisara
maailmankaikkeudessa.

Eikö ollut jotakuinkin samantekevää, kuinka sen kävi? Eikö ollut paljon
tärkeämpää, että rotu pysyi, että kansakunta säilyi ja ihmiskunta
kehittyi aina korkeammalle kohti aurinkoa?

Taltuin tietoisuuteen, ettei pitänyt vaatia mitään ehdotonta itseltään
eikä muilta, kaikkein vähimmän maailmankaikkeudelta.

Oli sopeuduttava elämään sellaisena kuin se oli, joskin sitävarten oli
pakko paljon tinkiä ja alistua. Olihan olemassa silloin ainakin _se_
lohdutus, että asettamalla päämääränsä kyllin korkealle voi saada
osakseen sangen suuren osan kuolemattomuutta.

Taikka ainakin _niin_ suuren kuin oli yleensä tapa saada ihmislapsen.

Heikko unelma! Hauras lohdutus!

Mutta minä tein niinkuin näin muidenkin tekevän.»

Pieni vihreä kukkaparka! Hän näytti siinä niin syyttömältä ja
liikuttavalta hyvässä, lapsellisessa ijäisyydenikävässään.

Hän oli nähtävästi asettanut päämääränsä _sangen_ korkealle, koska hän
oli päässyt Jumalan yrttitarhaan, mutta ei kyllin korkealle, koska
kaupungin portit vielä tällä kertaa olivat hänen edessään sulkeutuneet.

Heitin hänet viattoman unta uinumaan.



OIKEUDENMUKAISET.

Enkä voinut taaskaan ottaa monta askelta, ennen kuin eräs suuri,
tummansininen kukka kiinnitti huomiotani sävelin, jotka olin kuullut
joskus, ja unikuvin, jotka eivät olleet aivan outoja minulle.

Varmaan oli jotakin samantapaista joskus kauan sitten, jossakin
entisessä elämässäni, heijastunut myöskin oman henkeni kuvastimessa.

Pysähdyin viehättyneenä kuuntelemaan. Se lauloi:

»Tunnen teidät, te oikeudenmukaiset! Sillä minäkin olen ollut niinkuin
yksi teistä.

Otin tehtäväni, valitsin elämänurani ja päätin olla sille uskollinen
saakka kuolemaan.

Olin kuullut tai lukenut kirjoista, että se oli samaa kuin olla
uskollinen omalle itselleen. Ja sitähän kukin tahtoi olla. Kuka kunnon
mies olisi tahtonut olla mukana tinkimässä pois mitään itsestään, jos
kerran oli mitään mahdollisuutta säilyttää se eheänä ja koskemattomana.

Mutta oliko mahdollisuutta? Senpä juuri oli elämänkokemus osoittava.

Nyt oli minun tehtäväkseni joutunut juuri oman itseni tinkimätön
tutkiminen, oman aikani, sen olojen, sen ihmisten ja siinä liikkuvien
henkisten virtausten mahdollisimman vilpitön ja vääjäämätön toteaminen.

Koetin täyttää sen niin hyvin kuin osasin. Mutta huomasin sen piankin
sangen epämukavaksi elämänohjeeksi.

Sillä kaikista toteamisen--ja yksinomaisen toteamisen--teorioista
huolimatta se merkitsi sittenkin samaa kuin asettua muiden ja oman
itsensä tuomariksi.

Outo voisi luulla ehkä, että sen ainakin itsensä suhteen pitäisi olla
jotakuinkin mukavaa. Voin kuitenkin vakuuttaa omasta kokemuksestani,
että se on paljon mukavampaa muiden suhteen.

Miksi?

Siksi että kaikki tuomitseminen edellyttää tutkimista ja että ihminen
kaikkien tutkittavien asioiden ja henkilöiden joukosta oppii vasta
viimeksi itseään tuntemaan.

No niin, minä tutkin, minä tuomitsin siis. Mutta ei kulunut pitkiäkään
aikoja, kun minä huomasin sekä väärin tutkivani että tuomitsevani,
puhumattakaan siitä, että huomasin esittäväni usein asiat väärässä
valossa ja siis pitäväni väärää pöytäkirjaa.

Välistä teki hyvä pääni, välistä hyvä sydämeni kolttoset minulle. Mutta
enimmän teki sitä minulle elämäntehtäväni.

Ihailin hyvän pään leikkiä ja otin mielelläni osaa siihen. Tulin
tehneeksi siten paljon vääryyttä sekä muille että itselleni.

Itselleni siten, että painoin senvuoksi alas monta syvempää ja
tärkeämpää elämän-arvoa, vaikka tiesin ja tunsin niiden asuvan
olemukseni onkaloissa. Ja muille siten, että saatoin pelkän älyllisen
ilotulituksen vuoksi loukata usein heidän arintaan ja herkintään.

Oivalsin, että sitä oli siis pidettävä edes joissakin aisoissa, ellei
ollut mieli joutua joka suuntaan väärintekijäksi.

Olihan tuomarin ensimmäinen tehtävä tuomita oikein. Koetin siis, mikäli
voin, hillitä hyvän pääni iloa.

En tiedä, kuinka lienen siinä aina onnistunut. Mutta tunsin, että se
oli jo ensimmäinen epäjohdonmukaisuus sillä tiellä, jota olin lähtenyt
taivaltamaan.

Eikö vaatinut elämäntehtäväni juuri oman itseyteni ehdotonta ja
tinkimätöntä säilyttämistä?

Epäilemättä. Mutta silloinhan täytyi minun kelvata siihen juuri
sellaisena kuin olin, niinkuin Luoja oli luonut minut, kaikkine
ominaisuuksineni, jotka saattoivat olla vikoja tai ansioita, mutta
olivat joka tapauksessa välttämättömiä, jos minun mieli elämäntehtäväni
edes jotakuinkin kunnollisesti suorittaa.

Miksi siis hillitä mitään? Miksi siis painaa alas mitään? Eikö se ollut
synti Pyhää Henkeä vastaan?

Ei, vastasi joku ääni sydämestäni. Ei _voi_ olla mikään synti painaa
alas jokin puoli itseään, jolla tuntee itselleen ja muille väärin
tekevänsä.

Mutta kuinka saatoin joutua myös hyvää sydäntä vastaan sotajalalle?

Näin niin paljon hyviä ja kaikin puolin herttaisia ihmisiä ympärilläni,
mutta vain harvoja oikeudenmukaisia. Sillä oikeudenmukaisuus vaatii
voimaa, jota _ei_ vaadi lempeys ja anteeksi-anto.

Minulla oli tuo voima. Siksi päätin surmata myös hyvän sydämeni ja
tuoda senkin uhriksi elämäntehtäväni alttarille.

En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta minun tarkoitukseni oli
olla oikeudenmukainen.

Nyt vasta huomaan, että minun olisi ollut uhrattava Totuuden alttarille
myös oma ajallinen elämäntehtäväni.»

Näin lauloi se suuri, sininen kukka minun sielulleni. Enkä minä voinut
muuta kuin ristiä käteni ja toivottaa onnea hänelle, että se onnistuisi
hänelle ainakin hänen uuteen elämään herättyään.



YLI-IHMINEN.

Enkä päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun jo eräs uusi kukka,
raskas ja keltainen kuin keisarinkruunu, loihe laulamaan:

»Tunnen teidät, te yli-ihmiset! Sillä minäkin olen tahtonut olla teidän
kaltaisenne.

En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta tunnen monta, jotka
ovat tulleet sitä tietä epäihmisiksi.

Maailmanjärjestys oli väärä mielestäni. Siksi päätin, etten sitä
milloinkaan enkä missään tapauksessa hyväksyisi, vaan linkoisin
vastalauseeni ja taistelisin sitä vastaan niin kauan kuin voisin,
vaikka selvä järkeni sanoi, että kerran pakostakin joutuisin tappiolle
tuossa taistelossa.

Parempi sekin kuin ilmeistä vääryyttä hyväksyä. Ja saattoihan löytyä
tilanteita, joissa ei ollut muuta pelastettavissa kuin kunniansa.

_Se_ oli pelastettava siis.

Ihmisen oli oltava kauniimpi ja ylhäisempi kuin se maailmanjärjestys,
jonka alaiseksi hänet, kokonaan hänen omaa tahtoaan kysymättä ja
tiedustamatta, oli syntymässä asetettu. Mutta miten oli elämä siis
tältä kannalta otettava?

Oli toteutettava tuo ihmishengen aavistama kauniimpi ja jalompi
maailmanjärjestys omassa yksilöllisessä tahdossaan.

Niin se oli. Ihmisen oli oltava jumalia laupiaampi, ritarillisempi ja
suurimielisempi.

Epäilemättä olivat nuo vallat häntä väkevämmät. Mutta eihän ollut silti
tarvis tunnustaa niitä itseään korkeammiksi eikä kaartuvammiksi, vaan
saattoi päinvastoin sanoa niitä matalammiksi, julmemmiksi ja
alhaisemmiksi olemukseltaan.

Eikö ihminen ollut _herra_ luomakunnan?

Eikö juuri _hänen_ ollut näytettävä esimerkki siitä, miten
kuninkaallinen mieli kohtelee salakavalia, epäyleviä vihollisiaan,
olkoot ne sitten vaikka häntä väkevämpiä ja ikuisempia?

Ei suinkaan heidän ikeeseensä nöyrästi alistumalla, vaan pikemmin heitä
pilkkaamalla, uhmaamalla ja halveksimalla.

Taikka oliko sekään kyllin arvokasta? Ehkä olikin paras ja musertavin
menettelytapa heihin nähden vain ylhäinen, koskematon
välinpitämättömyys?

Maailmanjärjestys oli _huono_ myötä juuriaan. Maailmankaikkeus näytti
vain pelkkiä raakoja, turmiota-tuottavia voimia kihisevän. Eikö
ollutkin siis itsensä siitä eristettävä niin paljon kuin mahdollista,
joskin oli kerran oleva pakko palata kaikkien yhteiseen, kurjaan
alkukotiin?

Mitä mahtoi sille, että oli halpasyntyinen, kun kuitenkin oli saanut
jalosukuisen mielen syntymässä?

Ei muuta kuin ainakin koettaa olla parempi maailmanjärjestystä. Ei
muuta kuin asettaa sen tilalle oma siitä parannettu ja jalostettu
järjestyksensä sekä ainakin koettaa toteuttaa omassa itsessään ja
ihmisten keskuudessa toisia ylevämpiä ja lempeämpiä lakeja kuin niitä,
jotka näyttivät hänen ympärillään vallitsevan.

Niin tein. En tiedä, tuliko minusta yli-ihminen, mutta ainakin tuli
minusta ylempi jumalia.»



NEITSYT-ÄITI.

Näin hän lauloi, ylpeänä kuin kuningas, raskaana ja keltaisena kuin
keisarikruunu.

Ja minä seisoin juuri hänen ylitsensä kumartuneena kuunnellen hänen
tässä ympäristössä niin outoja säveliään, kun huomasin yrttitarhan
äkkiä ruusunpunaisesta kohteesta valkenevan ja tunsin lähenevän minua
ylhäisemmän.

Kohotin katseeni ja näin Neitsyt-Äidin kulkevan yli kukkien minua
kohti.

Ja niin herkkä oli hänen hellyytensä, ettei korsi taittunut hänen
käydessään, ja niin keveät olivat hänen askeleensa, ettei kastehelmi
maahan läikähtänyt.

Ei hän tullut minun tyköni taivaallisessa loistossaan eikä astunut
minun eteeni elämäni aurinkona. Hän tuli hienona ja heleänä kuin alkava
aamurusko, nuoruuden ja viattomuuden rauha kukki hänen kulmillaan,
mutta hänen silmänsä olivat kauniit ja lempeät kuin kaksi suurta
orvonkukkaa, ja niistä säteili minua vastaan sanomaton hyvyys, jonka
vertaista minä en ollut nähnyt milloinkaan enkä kuvitellut edes
mahdolliseksi maassa tai taivahissa.

Eikä hän huikaissut minua vaatteittensa valkeudella, eikä korkeutensa
kunnialla minua maahan pakottanut. Mutta hän pysähtyi minun eteeni
pyhänä ja hiljaisena ja ojensi kätensä minulle ja esti siten minut
hänen eteensä polvilleni lankeamasta:

--Sinä olet hyvä, hän sanoi, yhtä hyvä kuin minäkin. Minä uskon sinuun.

Miten saatoin minä vastata niin yliluonnolliseen, niin ylitaivaalliseen
hyvyyteen?

En muuten kuin tulemalla sellaiseksi kuin hän minun olevan kuvitteli.

Hän uskoi minuun, _Hän_, Yli-aistillinen.

Hän piti minua vertaisenaan, Hän, Neitsyt-Äiti, johon minä olin
lapsuudestani saakka katsonut ylös kuin aamutähteen, jota minä olin
rakastanut siitä saakka kuin opin omintani rakastamaan ja jonka
tunnustusta minä olin tavoitellut kaikessa, mikä oli minusta näyttänyt
etsimisen ja pyrkimisen arvoiselta!

Samassa tunsin, että tapahtui suuri muutos minussa.

Minä kirkastuin. Minä tulin hänen kaltaisekseen. Putosi pois
viimeinenkin tomunverho meidän väliltämme, ja minä seisoin hänen
edessään ikinuorena ja säteilevänä kuin se Jumalan kuva, joksi olin
luotu ajan alusta ja jota hän oli säilyttänyt alla sydämensä
aikakaudesta aikakauteen.

Niin yhdyin minä hänen kerallaan Hengessä ja Totuudessa. Ja niin olin
minä valmis astumaan hänen kanssaan sisälle unelmieni kaupunkiin.



EPILOGI.


Nyt on minun hyvä olla. Minä olen kotona.

Olen hyvässä turvassa. Minun ei ole tarvis enää milloinkaan tuntea
itseäni orvoksi eikä yksinäiseksi. Kaikki murheet ovat minun
hartioiltani haihtuneet ja kaikki huolet huomisesta.

Tunnen olevani rakastettu. Ja se riittää minulle.

Tunnen kelpaavani täällä sellaisena kuin olen. Ei kukaan tahdo karsia
minusta pois mitään eikä minua toisenlaiseksi pakottaa. Itse rakkauskin
on täällä vain hyvää ja hellää ymmärtämystä, eroten siis siinä
suhteessa kokonaan ihmisten välisestä rakkaudesta, jonka ainoana
päämääränä niin usein on vain omistaa ja orjuuttaa.

Seisommeko me paikallamme siis? Eikö kaikki kehitys ole lakannut
meiltä?

Eipä suinkaan, sillä meidän rakkautemme on rajaton, ja meidän ilomme on
etsiä toisistamme aina uusia ja uusia ihailun ja rakastamisen
mahdollisuuksia. Ja koska me myöskin itse olemme rajattomia, ei lopu
kesken meiltä ottaminen eikä antaminen, jotka molemmat ovat täällä yhtä
suloisia.

Täällä ei ole mitään ylempiä eikä alempia, ainoastaan vertaisia. Siksi
on täällä sallittu kaikki eikä kukaan tunne toisensa läsnäolon itseään
kahlehtivan.

Koska me olemme tulleet kukin eri teitä Totuuteen, on meillä myös
paljon kertomista toisillemme. Eikä kukaan kuuntele toisen kohtaloita
muuten kuin samalla myötä eläen niitä, eikä kukaan _voi_ kertoa mitään
sellaista, mikä ei yhtä hyvin olisi saattanut tapahtua meille
jokaiselle.

Kukin meistä on osa maailmansielusta ja kuitenkin kokonaisuus. Kukin
meistä on ääretön ja me olemme kaikki siinä niinkuin muissakin
suhteissa Jumalan kaltaisia. Me olemme Jumalan ylin ilmestysmuoto,
mutta silti ei mikään inhimillinen ole vierasta meille.

Täällä ei ole mitään katkeria hyvästijättöjä, vaan pelkkiä iloisia
jälleennäkemisiä.

Tänne saapuu joka päivä uusia tulokkaita, mutta heidät otetaan vastaan
vanhoina ystävinä. Eikä meidän kokonaisuuksiemme summa kasva siitä,
että toisia tulee, yhtä vähän kuin se siitä vähenee, että toisia menee,
kuka ketäkin ahdingossa olevaa, rakastettua olentoa auttamaan, joka ei
vielä ole päässyt polun päähän.

Välistä autamme me kokonaisia aikakausia. Ihmiset sanovat näkevänsä
silloin Jumalan sormen maailmanhistoriassa. Välistä annamme me kaiken
kehittyä omien luonnollisten lakiensa mukaisesti, mutta tulemme sitten
ja ratkaisemme asian yliluonnollisesti.

Ihmiset sanovat silloin näkevänsä Kaitselmuksen ihmeellisen
johdatuksen.

Me ohjaamme maailman menon. Me sidomme ja päästämme, me palkitsemme ja
rankaisemme. Me teemme _aina_ oikeutta, mutta sen lisäksi me teemme
laupeutta ja anteeksi-antamusta.

Meidän tuomiomme eivät ole niinkuin ihmisten tuomiot, sillä me katsomme
sydämeen.

Meidän yhtäläisyytemme ei suinkaan ole käsittänyt meidän yksilöllisiä
ominaisuuksiamme, vaan saanut päinvastoin ne korkeimpaan kukkaansa
puhkeamaan. Vain kaikki epäoleellinen ja epätodellinen, kaikki
satunnainen ja tilapäinen on kadonnut meistä. On jäänyt jälelle vain
se, mikä pysyy iankaikkisesti.

Meidän on helppo olla ja keveä hengittää. Kaikki käy meidän mielemme
mukaan, sillä meille ei ole olemassa mitään vastakohtia. Ei synny
mitään erimielisyyksiä välillämme, sillä vaikka meidän tahtomme on
täysin vapaa, on sen suurin autuus toimia aina meitä yhdistävän
yleistahdon mukaisesti.

Kaikki meidän ajatuksemme, sanamme ja tekomme ovat yhtämittaista
Jumalan palvelua. Mutta ritarillisen rakkautemme ja kunnioituksemme me
omistamme Neitsyt-Äidille, joka on meidän herkimpien ja hienoimpien
vaistojemme yksinomainen valtiatar.

Täällä on toteutettu Pyhäin ihmisten yhteys ja Hengen tasavalta.

Täällä virtailee suuren yhteenkuuluvaisuuden tunne halki taivaiden ja
tähtitarhojen, maasta maahan, kansasta kansaan, sydämestä sydämeen,
kautta kaikkien luomakunnan kerrostumien, jotka muuten olisivat
erillään kuin liuskat eivätkä ollenkaan aavistaisi yhteistä
alkuperäänsä.

Siksi pitää tämän valtakunnan nimessä kaikki kansat maan päällä
siunatuiksi tuleman.

Me emme näe täältä mitään uskontojen erilaisuuksia. Me näemme vain
hartauden, vain halun hukkua johonkin itseään suurempaan. Sillä
totisesti: jokainen, joka ei tahdo itseään kadottaa, ei hän myöskään
löydä mitään itseänsä suurempaa, ja jokainen, jonka pään ja sydämen
halki eivät elämän äärettömyydet ole koskaan taivaankaarina
kuvastuneet, hän jää pieneksi, ahtaaksi ja pimeäksi ja hänen sielunsa
on vielä monta kertaa jälleensynnyttävä.

Me emme näe myöskään mitään rotujen, kansojen, kansanluokkien tai
edes sukupuolten eroavaisuuksia. Me näemme vain _ihmisen_ eri
kehitys-asteissaan ja tiedämme, että hänen on ne kaikki omalla
tavallaan suoritettava.

Kukaan meistä ei tahtoisi olla toisensa kaltainen. Sillä Hän, joka on
yksi, tahtoo ilmetä mitä monimuotoisimmin. Mutta Häneen vaipumalla
omissa yksinäisimmissä ajatuksissamme, me voimme olla yhtä Hänen
kanssaan ja sulaa sanomattomaan autuuteen.

Siksi ei suotta kaiu meidän keskellämme niin usein Eleusiin
mysterioiden vanha kuorolaulu:

    »Syöksykää, myriaadit, alas!
    Luonto, Luojasi tunnetko?»

Myöskin monia muita lauluja me hyräilemme. Mutta kaikista rakkain on
meille se laulu näkyväisestä näkymättömän vertauskuvana ja se runo
aistillisesta yliaistillisen hunnutettuna armautena, minkä Jumalan
Kaikkivalta jo ajan alusta on maailman sydämeen kirjoittanut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Alla kasvon kaikkivallan" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.