Title: Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast
Author: Leino, Eino, 1878-1926
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast" ***


LALLI; TUOMAS PIISPA; MAUNU TAVAST

Kirj.

Eino Leino


1907, 1908 ja 1909.



SISÄLLYS:

LALLI. 4-näytöksinen.

TUOMAS PIISPA. 4-näytöksinen legenda.

MAUNU TAVAST. 4-näytöksinen legenda.



LALLI

4-näytöksinen

(Naamioita II, 1907)



HENKILÖT:

HENRIK PYHÄ, Suomen apostoli.
LALLI, talonpoika.
KERTTU, hänen vaimonsa.
SINIKKA, hänen tyttärensä.
INKO, metsänkävijä.
TUURA, kylänvanhin.

Paikka: Lallin tupa. Aika: 1158 j.Kr.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Talvi-ilta. Päre palaa pihdissä, tuli takassa. _Lalli_ oikealla pitkän
pöydän päässä tahkoaa kirvestä. _Kerttu_ karsinanpuolella vääntää
värttinätä. Vaitiolo.


KERTTU: Lalli!

LALLI ei vastaa.

KERTTU (kovemmin): Tahtoisin kanssasi puhua, Lalli.

LALLI (kärsimättömästi): Puhu, puhu!

KERTTU (sysää värttinänsä syrjään, nousee, kävelee poikki näyttämön ja
istuu rahille pöydän toiselle puolen; painokkaasti): Tyttärestämme
haastaa halaisin.

LALLI: Mitä hänestä?

KERTTU: Hän viipyy kauan ulkona.

LALLI: Kah, metsä on mieluisa hänelle.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Minne luulet hänen menneen?

LALLI: Kuulit, kun sanoi: läksi hiihtelemään kuutamoisessa yössä.

KERTTU: Katsomaan jänislankojaan?

LALLI: Lie mennyt rihmojaan kokemaan.

    (Lyhyt vaitiolo.)

KERTTU (painokkaasti): Paras olisi kenties, että itse kokisit rihmasi,
Lalli.

LALLI: Sinikka tekee sen niin mielellään.

KERTTU: Sen kyllä uskon. Mutta oletko tuuminut tuota, miksi hänestä nyt
äkkiä on tullut niin innokas metsänkävijä?

LALLI: Kah, ihana on kulkea illan kuutamolla.

KERTTU: Luulet hänen erässä kulkevan? Kun ei itse sattuisi satimeen!

LALLI (hymyillen hiljaa): Isänsä tytär on Sinikka. Pitää herkät hiiren
korvat. Välttää erämiesten ansapuut.

KERTTU: Ansat kiertää, erämiestä ei kierrä.

LALLI (katsoo häneen): Tiedätkö jotakin?

KERTTU: Tiedänpä, mitä tiedän. Kaksi varjoa vierekkäin kuutamoisilla
hangilla hiihtelee.

LALLI (hymähtäen): Hiihtää tyttö kilpaa kuvajaisensa kanssa.

KERTTU: Inko metsämies on hänen kerallaan. Toistaan huhuilevat he
salojen siimeksessä.

LALLI: Inko?--(Hymähtäen.) Hyvä, kun huhuilevat.

KERTTU: Niin sanot sinä.

LALLI: Mitäpä itse virkat?

KERTTU: Inko? Mikä on Inko? Köyhä metsänkävijä, ilman peltoa, ilman
niittua, vailla edes vakinaista elosijaa maailmassa. Hänellekö tyttären
työntäisimme?

LALLI (piloillaan): Maasta ei kelpaa, taivaasta ei anneta.

KERTTU (arvokkaasti): Turun rikkaimmat kaupit Sinikan oikeat kosijat
ovat.

LALLI (kuten edellä): Mutta kun ne eivät tule.

KERTTU (alakuloisesti): Eivät.--(Lyhyt vaitiolo.) Eiväthän ne tule, kun
sinä et liiku missään. Kävisit kerran edes Kokemäellä tyttöinesi.

LALLI: Käythän sinä.

KERTTU: Ei se ole saman veroista.--(Huokaa.) Mistäpä ne kosijatkaan
meidät täältä korven keskeltä löytäisivät!

LALLI (huoaten piloillaan): Siinäpä se.

KERTTU: Siksi pitäisi sinun toki vähän liikkua oman talosi takamaita
ulompana. Elät kuin karhu pesässäsi.

LALLI: Kun on pesä, näetkös.

KERTTU: Onhan toisillakin, mutta käyvät ne sentään markkinoilla ja
muualla.

LALLI (vakavasti): Näiden neljän seinän sisällä on minun maailmani.

KERTTU: Maailmasi on käynyt ahtaaksi, Lalli.

LALLI (hymähtäen): Taikka kenties minä leveämmäksi.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Sinä olet käynyt niin harvapuheiseksi viime aikoina.

LALLI: Häh?

KERTTU: Ja niin synkkämieliseksi. Tuskinhan enää päiväkausiin suutasi
aukaiset.

LALLI: En ole ennenkään ollut mikään kielenpieksäjä luonnoltani.

KERTTU: Et. Mutta nyt näytät aivan mykistyneen.

LALLI: Soitat sinä suuta minunkin sijastani.

KERTTU: Lienenkö liiaksi suupaltti minäkään!--(Vaitiolo.) Kolkkona käyt
sinä kotona, synkkänä korvessa...

LALLI (jyrkästi): Entä sitten? Eivätkö ole omat askeleeni?

KERTTU: Ka, ka...

LALLI: Milloin loppuu lappamisesi?

KERTTU (loukkaantuneena): Saatan kaiketi minä sen lopettaa.--
(Vaitiolo.) Mutta Sinikankin vuoksi, ajattelin...

LALLI: Mikä hätä hänellä on?

KERTTU: Ei hätä, eipä mikään. Mutta on minusta paha nähdä, miten hän
pelkää ja kammoaa sinua.

LALLI: Sinikka?

KERTTU: Niin. Kohta hän ei tohdi liikahtaa edes sinun läsnäollessasi.

LALLI (kiivaasti): Se ei ole totta!

KERTTU: Mitäs minulle äyskit!--Milloin lienet viimeksi häntä
puhutellut?

LALLI ei vastaa.

KERTTU: Siinä näet itse. Niin vähän sinä välität hänestä,--Ja nyt
tahdot sinä naittaa hänet miehelle, joka...

LALLI: Sen asian Sinikka itse päättäköön.

KERTTU: Ja minä sanon, että vaikka hänet hukka perisi...

LALLI: Ei sovi sutta sisälle manata.

KERTTU: ... niin Inko häntä ei ikinä saa!

LALLI: St! Taitaa tulla tyttö!

SINIKKA tulee arkana, posket pakkasesta punertavina, katsoen
kummallekin kupeelleen; riisuu lakkinsa ja kintaansa, puhaltaa
sormiinsa, vilkaisee isäänsä, taas äitiinsä ja pujahtaa sitten nopeasti
värttinänsä ääreen karsinanpuolelle.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: No, oliko käynyt rihmaan?

SINIKKA (säpsähtäen): Rihmat?--(Hämillään.) Äiti, minä aivan
unohdin ne.

KERTTU: Eipähän se liene ensi kertaa tapahtunut.

SINIKKA: Ilta oli niin ihana...

KERTTU: ... ja veri niin vetävä!

SINIKKA vaikenee ja painaa päänsä alas.

KERTTU: Kovinpa poskesi palavatkin. Lienet lujastikin hiihtänyt?

SINIKKA (hiljaa): Hiihdin.

KERTTU: Kilpaa kuvajaisesi kanssa?

SINIKKA: Kuva----?

KERTTU: Niin sitä isäsi arvelikin tässä.

SINIKKA katsoo säpsähtäen isäänsä ja vaikenee.

KERTTU: Siitä taitavat silmäsikin sädehtiä?

SINIKKA (viattomasti): Niin, äiti, kuudan paistoi niin kauniisti...

KERTTU: ... ja varjo hiihti niin kovasti!

SINIKKA: Varjoko? (Hämmentyen.) Niin, se--hiihti!

KERTTU: Ja sai kiinni sinut?

SINIKKA: Saiko?

KERTTU: Ja kääppäsi kättä sinulle?

SINIKKA: Kättä?

KERTTU: Ja suikkasi suuta sinulle?

SINIKKA (vakaumuksella): Ei, äiti.

KERTTU (välinpitämättömästi): Suu ei kulu suudellessa.--(Vaitiolo.) Ei,
täytyy tästä lehmiläävässä käväistä. (Nousee.)

SINIKKA (arasti): Minä menen, äiti.

KERTTU: Kun vaan ei sattuisi varjo vastaan?

SINIKKA (naivisti): Eei.

KERTTU: Taitaa olla paras, kun itse menen. Ei tiedä, mikä yökyöpeli
sattuu kartanolla liikkumaan.

    (Menee. Vaitiolo. _Sinikka_ istuu allapäin värttinänsä ääressä.
    _Lalli_ nousee ja lähestyy tytärtään.)

LALLI: Onko totta, mitä äitisi sanoi minulle?

SINIKKA: Mitä?

LALLI (värähtävällä äänellä): Että sinä--pelkäät ja kammoat minua?

SINIKKA: Enhän minä pelkää sinua, isä.

LALLI: Ei olisi ihme, jos välistä vähän pelkäisitkin. (Hymyilee
väkinäisesti.) Taidan olla toisinaan sangen totinen ja kummallinen.

SINIKKA: Tiedänhän, isä, että sinulla on suruja.

LALLI: Minulla?--(Jyrkästi.) Kuka sitä sanoo?

SINIKKA (hämmentyen): Ei kukaan.

LALLI (päätään nyykähyttäen): Inko on sanonut sitä.--(Vaitiolo.)
Rakastatko Inkoa?

SINIKKA: Isä! (Kätkee kasvot käsiinsä.)

LALLI: Hyvä mies on Inko.--(Hymähtäen.) Mutta äitisi sanoo, että
hänellä ei ole taloa.

SINIKKA: Hän aikookin muuttaa pois, kauas täältä, salojen hämärään.

LALLI: Ja sinä tahdot seurata häntä?

SINIKKA (hiljaa): Niin.

LALLI (ikäänkuin itsekseen): Kauas ... korpeen ... pois pahoista
ihmisistä.

SINIKKA: Sanoitko jotakin, isä?

LALLI: En mitään.--Milloin tulee hän sinua pyytämään?

SINIKKA (arasti): Hän lupasi tulla tänään.

LALLI: Nyt? Heti?

SINIKKA: Niin.--(Hiljaa.) Surettaako se sinua, isä?

LALLI (kamppaillen liikutuksensa kera): Minua? Mitäs minusta!--Hän on
tervetullut minun kattoni alle.

    (Vaitiolo. _Lalli_ palajaa entiselle paikalleen ja ryhtyy jälleen
    kirvestään tahkoamaan; unohtuu miettimään ja painaa pään käsiinsä.)

SINIKKA (lähestyen häntä): Itketkö, isä?

LALLI (kohottaen kasvonsa, joissa suurin tuska kuvastuu): Nyt katkesi
viimeinen vihanta heinä minun mielestäni!

KERTTU tulee takaisin ja istuu entiselle paikalleen karsinanpuolelle.

SINIKKA palajaa takaisin värttinänsä ääreen.

    (Vaitiolo.)

LALLI: Noh, näkyikö kyöpeleitä?

KERTTU (välinpitämättömästi): Inko tuolla vaan tuntui suksiaan
kolistelevan.

    (Vaitiolo.)

INKO (tulee, jousi ja nuolikontti selässään, lintu pari kädessään):
Rauha taloon.

LALLI: Terve tulijalle.--Saloilta matka käy?

INKO: Tulen Teljän kaupungista. Ammuin kuitenkin metsoparin tullessani.
tuomisiksi ehtoisan emännän.

KERTTU (ynseästi): Ei ole riistan puute tässä talossa.

INKO (hyvänsävyisesti): Kyllä tiedetään, että aitat ovat laajat
Lallolassa. Mutta lisänä rikka rokassa, sanoo sananlasku.

KERTTU: Ja rohkea rokan syö, arvelet sinä? (Sivukatseella Sinikkaan.)
Mutta luulenpa, että saat kuin saatkin siinä suhteessa nuolla näppiäsi.

INKO (heittää linnut ovensuuhun): Lahja on lahja köyhänkin miehen.

KERTTU: Siksi kiitänkin sinua--kihloistasi!

LALLI: Kissa kiitoksella elää.--(Iskien silmää Sinikalle.) Eikähän Inko
niillä asioilla liiku. Minä takaan hänet.

KERTTU (mutisten): Taitaa olla siinä Tuppurainen Tappuraisella
takausmiehenä. (Nousee ja korjaa linnut.)

LALLI: Saata kuitenkin haarikka käteen metsänkävijän.--Kah, mitä
taivastelet, eukko!

KERTTU (menee eteiseen, laskee olutta tynnyristä ja tarjoaa tuopin
ynseästi Ingolle): Juo, vaikka syömisen tarpeessa sinä enemmän lienet.

INKO (nauraen): Hyvä vasikka elää juomallakin. (Juo ja tarjoaa haarikan
takaisin.)

KERTTU: Kovin näytät kuitenkin nälänkuoliolta. Milloin lienet viimeksi
maistanut jumalan jyvää?

SINIKKA (hiljaa): Äiti!

INKO: Mistä sen päätät?

KERTTU: Suusta syöneen tuntee, ihosta ilman istuneen.

    (Vaitiolo. _Kerttu_ palajaa takaisin karsinanpuolelle. _Inko_,
    jonka silmät etsivät Sinikkaa, jää epäröiden ovensuuhun seisomaan.)

LALLI: Paina puuta!

INKO: Enpä tiedä,--taitaisi pitää tästä kotimajalle.

LALLI: Kah, ethän tulta lainaamassa liene?--Istu!

INKO riisuu jousensa ja nuolikonttinsa sekä istuu rahille pöydän
toiselle puolen.

    (Vaitiolo.)

LALLI: Mitä Teljässä teit?

INKO: Kauppaa kävelin. Oli tullut sinne turkkisaksa Tallinnasta.

LALLI: Hyvässäkö oli hinnassa metsän vilja?

INKO: Sainhan kalua kaikenlaista.--(Vaitiolo.) Sinä kirvestä tahkoat?

LALLI: Pyhät kuluvat tähdet taivaalla. On aika mesikämmenen kaatoon
mennäkseni.

INKO: Eikö keihäs kättä pitempi liene?

LALLI: Varmempi on kirves vyössä.--(Vaitiolo.) Mitä muuta kuulit
matkaltasi?

INKO: Yhtä toista kaikenmoista. Oli sentään kumma suurin kumma.

LALLI: Mikä?

INKO: Kuului pyhä mies Turusta tulleen ja opettavan kansaa Kokemäen
Ylistarossa.

KERTTU (vilkkaasti): Lie ollut sama, joka kansan Kupittaalla kastoi?

INKO: Sama lie ollut. Heinrikiksi ne sitä nimittivät.

LALLI: Et käynyt kuulemassa miestä?

INKO: Mitäpä minä hänestä!--Ja olihan tuo luvannut täälläpäinkin
pistäytyä.

LALLI: Vai oli.

    (Vaitiolo.)

INKO: Ei se kenellekään kuulu pahaa tekevän, joka itsensä vain kastaa
antaa ja ne uudet luvut päänsä päällä lukea. Mutta muuten suuttuu ja
uhkaa Ristin soturit perästään lähettää.

LALLI: Vai uhkaa.

    (Vaitiolo.)

INKO: Sinua ei kastettu Kupittaalla?

LALLI: Ei.

INKO: Et tainnut olla koko tienoillakaan?

LALLI: En.

INKO: Vaikka kävi arpakapula?

LALLI (harvakseen): Minä olen rauhan mies. Elän parhaiten omalla
turpeellani.

    (Vaitiolo.)

INKO: Minä siellä olin.

LALLI: Missä?

INKO: Tasapäässä taistelossa. Toki pakoon pääsin.

LALLI (hymähtäen): Kiitä kinttujasi! (Ylenkatseellisesti.) Olihan
siellä eukkokin.

INKO: Mielitty?

LALLI (kuten edellä): Kerttu sen nimi nyt kuuluu olevan. Kävi näet
saamassa kylmän kylvyn.

INKO (nauraen): Oikeinko umpisukkilossa?

LALLI: Miten lie käytetty. Mutta Ristin mieheen se nyt sanoo uskovansa.

KERTTU: Ka, enhän minä tuohon nyt niin täytisesti uskokaan, mutta kun
tuli mennyksi niille Ukon juhlille...

LALLI: Mitäs menit!

KERTTU: Kävi aika pitkäksi korven keskellä. Ja joskushan tuon pitää
Sinikankin päästä nuorten kisoihin.

INKO: Missäs kukka, jos ei karkeloissa. (Nousee ja lähestyy Sinikkaa.)

LALLI: Taisipa siellä emäntäkin pyörähdellä.

KERTTU: Sinikka siellä enemmän pyöri.--(Tarkoituksella.) Ja olisi
kosijoita ollut vaikka kymmenen joka sormen päässä!

INKO (Sinikalle): Ei vienyt sinua vainolainen?

SINIKKA: Ei.

LALLI (hymähtäen): Eivät näet immestä huolineet.--Hunnullisen ennen
huolivat Ristin miehet.

KERTTU: Sinikka pääsi pakoon.

LALLI: Olisit kaiketi sieltä itsekin päässyt, jos olisi mieli mennä
ollut.

KERTTU: Oli hyvinkin mieli. Mutta kun seisoi siellä niin paljon
rautapukuisia ritareita ja niiden kypärät kiilsivät...

LALLI: Niin sinä niinkuin harakka sitä kohti!

KERTTU (haaveellisesti): Ja papit kulkivat pitkissä paidoissaan, joihin
oli monta kaunista koruommelta kirjaeltu... Ja veisattiin, ja
laulettiin, ja tuprusi suloinen savu sieraimiin, ja se pyhä mies
saarnasi niin kauniisti...

LALLI: Niin sinä töllöttämään niinkuin lehmä uutta konttia!

KERTTU: Ka, kun sen silmät tuikkivat niinkuin kaksi tähteä taivaalla ja
oudot sanat solisivat niinkuin hopeavirta hänen huuliltaan.
(Haaveellisesti.) Ja sen ääni helisi...

LALLI (matkien häntä): Ja sen kieli kilisi ja sen parta järisi!

KERTTU: Ja sitten ne valoivat kylmällä vedellä minut.

LALLI (jupisten): Mahtoivat paremmin valaa.

KERTTU: Ja kasteessa minä sain nimen Kerttu.--(Haaveellisesti.) Mutta
kyllä se oli ihanaa...

INKO (nauraen): Vesi on vanhin voitehista.

LALLI: Kauanko tuo sitten kannantavesi kaivossa pysynee. Mutta kyllä
tuo eukko on ollut siitä asti aivan kuin hassastunut. Eihän se enää
muusta puhuisikaan kuin siitä Ristin miehestä. Unissaankin se...

KERTTU: Ole hupsimatta!

LALLI: ... unissaankin se kääntelee ja vääntelee ja suhkaa ja sopottaa,
niin että luulisi sen tuhannen takkiaista kimpussa olevan. Tokko tuosta
enää kunnon ihmistä tulleekaan!

INKO (on aina välillä kuiskutellut Sinikan kanssa): Onpa siinä ihmistä
tarpeeksi.

LALLI: Eukkoa liiatenkin!

INKO (hymyillen): Näkyy kaivolta kotiin tämän talon emäntä.

KERTTU: Näkyy, kenelle näytetään.

LALLI: Mene sinne! Saat sieltä sanan sanasta ja kaksi paraasta.

KERTTU: Eipä istu nyt tuppisuuna tämänkään talon isäntä. Sanat jokena
juoksevat. Jos rahan jokaiselta saisin, niin enpä pieksäisi tässä
minäkään kieltä penningittä.

LALLI: Pennit sinusta on maksettu ja kalliit lunnaat lunastettu, mutta
niin tuntuvat menneen kuin kankkusen kaivoon nekin rahat.

INKO (nauraen): Vai menivät hukkaan hyvät humalat!

KERTTU: Ainahan reikiä rahalla on. Ja kuka käski sikaa säkissä
ostamaan?

LALLI: Sitä minä olen tässä tuuminutkin, että taitaa pitää käydä
hakemassa uusi kulta sieltä Hämeen puolesta, kun ei tästä entisestä
enää kalua tulle. Vai mitä arvelet, Inko?

KERTTU: Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!

INKO: Tee parannus, jos katumoiksi käypi!--(Nauraa.) Sitähän se kuuluu
selittävän sekin Ristin mies.

KERTTU: Mitäs Lallille Ristin miehestä puhut?

Kun ei kärsi muita miehiä koko tienoillaan...

LALLI: Häh?

KERTTU: Niin näet on mustasukkainen minusta.

LALLI (jurosti): Ne sukat ovat sinun kutomasi.

KERTTU: Pane ne jalkaasi silloin, kun vasta valheen kengillä kävelet!

INKO (nauraen): Onpa kuin kiskoisit kivestä tuohta, Lalli. Huomaatko
joutuneesi kera naisen naljasille?

LALLI: Kokenut tuonkin tietää.

KERTTU: Vaivainen kaikki kokee! Ota opiksi, Inko!

    (Vaitiolo. Inko kuiskuttelee Sinikan kanssa.)

INKO (astuen keskilattialle): Pelottelitte niin pahasti, ettei taida
tohtia tässä nuori mies enää asiaansa ilmoitellakaan.

LALLI: Puhu suusi puhtaaksi vaan!

INKO: Kaikkea kuuluu mies katuvan, vaan ei nuorna naimistansa...

KERTTU: Ethän vain kosioretkillä kulje?

INKO: Ne olisi asiat.

KERTTU: Turhan matkan teit. Sama kuin et olisi tullutkaan.

INKO (loukkaantuneena): Niinkö--?

LALLI: Eukko se on aina niin kiukka kieleltään. Arvellaanhan asiata.

INKO: Aika kuluu arvellessa.--(Lyö pöytään kourallisen koruja, vitjoja,
helmiä ja sormuksia.) Kelpaako kihlat?

LALLI: Miksi eivät kelpaisi?--Hyväthän on lemmen lunnaat Ingolla. Siinä
kullat. Siinä helmet. Katsohan, eukko!

KERTTU: Eivät ne katsomisesta parane. Saat mennä sitä tietä kuin
tulitkin!

INKO: Kyllä mennään. Hyvästi!

LALLI: Ka, ka, eihän sinulla niin kiire liene, ettet lähteä ennätä, Ei
ole hoppu hyväksi.

KERTTU: Ala vaan laputtaa! Monet ovat täältä komeammatkin kosijat
nurpolla nokin lähteneet.

INKO (Painaa lakin päähänsä): Rukkaset sai siis metsämies?

KERTTU: Niissä hän talvella tarkeneekin!

INKO: Kestää kylmän tämä poika.

KERTTU: Saatpa nyt kuitenkin paikata mökönturkin itsellesi.

SINIKKA kuiskaa jotakin hätäisesti äidilleen.

INKO (tulistuneena): En seiso tässä naisten soppityrskynä.

KERTTU: Mieluummin vahinkona loukossa vaaninet?

INKO: Pääsen pihallekin.

KERTTU: Ei kynnys käyden kulune.

INKO (uhaten): Minä menen, mutta minä tulen takaisin.

KERTTU: Vara on vierasta varten, kun mielin kielin tullet.

INKO: Näet kumpaisetkin, kun _ryöstän_ tyttäresi!

SINIKKA: Inko! (Pidättää häntä menemästä.)

KERTTU: Eivät suuret sanat suuta halkaise.

LALLI: Ka, ka, suotta hyvän miehen suututat. Ei tarvis tästä toralla
erota.

KERTTU: Olisit sinä rauhan rakentanut!

LALLI: Ehtikös siinä edes päätään sammuttamaan, jos olisi tuleen
syttynyt.

KERTTU (mutisten): Välipä tuosta jos paloikin--harakanpesä!

    (Vaitiolo. _Kerttu_ tuiskeana karsinanpuolella. _Inko_ seisoo
    synkkänä ovipielessä. _Sinikka riippuu hänen käsivarressaan.
    _Lalli_ neuvottomana keskilattialla.)

TUURA (on tullut edellisen aikana): Rauha alle kuulun kurkihirren!

LALLI: Terve tervehyttäjälle!

KERTTU tarjoaa haarikan tulijalle.

TUURA (juo): Tahtoisin tavata Lallia kahden kesken.

LALLI: Menkää te toiseen tupaan.--(Kertulle.) Ja sinä tee sula sovinto
sulhon kanssa.

Esirippu.



TOINEN NÄYTÖS.


_Lalli_ istuu lautsalla pöydän päässä. _Tuura_ häntä vastapäätä
rahilla. Kumpikin katsovat kyräten alta kulmiensa toisiaan, tietämättä
oikein, mistä alottaa. Vaitiolo.


LALLI: Kusta käyvät jalon vieraan askeleet?

TUURA: Tulen Kokemäen Ylistarosta.

    (Vaitiolo.)

LALLI: Siellähän se kuuluu saarnaavan se Ristin mies?

TUURA: Jo on lähtenyt sieltä.

LALLI: Turkuunko takaisin lähti?

TUURA: Tätä kohti sanoi tulevansa.--Tahtoi tavata Lallia.

LALLI: Vai niin. (Jurosti.) Mitähän tuo minusta?

TUURA: Kertoi kuulleensa, että yksin korven keskellä elät etkä vielä
ole antanut kastaa itseäsi.

LALLI: Annoitko sinä?

TUURA: Ka, mikäpä siinä auttoi!--ja pääseehän tuosta lähteessä
peseytymällä.

LALLI: Saattaa päästä.

    (Vaitiolo.)

TUURA: Sinun vaimosi on kastettu?

LALLI: On.

TUURA: Taitaa tulla jo sinunkin vuoroni?

LALLI (naurahtaen väkinäisesti): Jospa tullee! Lienet sinä lähtenyt
ristimään?

TUURA: En. Toiset ovat asiani.--(Vaitiolo.) Näin nuoren miehen ovesi
pielessä. Kuka hän oli?

LALLI: Inko, metsänkävijä. (Hymyillen.) Kosii näet tytärtäni.

TUURA: Aiotko antaa omasi?

LALLI: Mikäpä siinä lienee edessä muu kuin antaminen. Kun nuoret kerran
yhtä köyttä vetävät, näetsen.

    (Vaitiolo.)

TUURA: Itse sinä et metsästä enää?

LALLI: En. Tyhjän työtä on metsän käveleminen.

TUURA: Mikä sinusta miehen työtä siis?

LALLI: Kasken kaato, kumppani, pellon raato ja aatran hatasarvisen
perässä asteleminen. Siitä talo kostuu ja isäntä ävärtyy. Siitä
pilkkeet emännällekin pirahtelevat.

TUURA: Mutta jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Muista se, Lalli!

LALLI (puoli-ääneen): Sitä tuo mahtanee napsaa sinunkin suusi.

TUURA: Sanoitko jotakin?

LALLI: En mitään. (Hymyillen.) Sanoin vaan, että kesällä ei kerkeä,
talvella ei tarkene.

TUURA: Kuitenkin oli ennen metsänkäyminen sinun suurimpia ilojasi!

LALLI (synkistyen): Ennen. Ehkä.

TUURA: Mutta ei enää? Miksi ei?

LALLI: Saatan sen sanoakin sinulle: riista on vähennyt näiltä mailta.

TUURA (viekkaasti): Ja miksi se on vähennyt?

LALLI (kuivasti): Sen mahdat itse parhaiten tietää.

TUURA: Tiedän, tiedän: rupesi naapureita ympärillesi ilmestymään.

LALLI (kolkosti): Niin.

TUURA (kuin ohimennen): Sinä vihaat naapureitasi?

LALLI: En heitä rakasta.

    (Vaitiolo. _Lalli_ nousee ja menee poikki lattian karsinanpuolelle.
    Avaa ikkunaluukun ja jää ulos tuijottamaan; kuun valo lankeaa
    hänen kasvoilleen. _Tuura_ seuraa häntä ja laskee kätensä hänen
    olalleen.)

TUURA: Tiedän senkin, mikä mieltäsi kalvaa ja kaivertaa. Sinulla on
murhe siitä, ettet saa olla enää kyllin itseksesi. Ihmiset vaivaavat
sinua. Jokainen uusi savu, jonka näet taivaan rannalta nousevaksi,
tuottaa sinulle uutta huolta ja mieliharmia.

LALLI (harvakseen): Suru on aina. Murhe tekee majansa siihen, mihin
mies talonsa rakentaa. _Siitä_ naapurista emme pääse, vaikka minne
muuttaisimme. (Kääntyy takaisin ulos tuijottamaan. Vaitiolo.)

TUURA (varovasti): Muutit, muutit yhä koskemattomampaan korpeen...

LALLI (raskaasti): Tässä luulin vihdoinkin leposijan löytäneeni.

TUURA: Niin kuulit kerran metsälle mennessäsi vieraan hallin viidakosta
haukahtavan...

LALLI: Korvani valehdelleet lienevät. Ei siellä ollut ketään.

TUURA: Siellä oli joku.--Sitten tuli niitä useampia.

LALLI (synkästi): Saattoi tulla.

    (Sulkee ikkunaluukun ja menee hitaasti ovelle päin; kohentaa
    koneellisesti tulta lakassa ja jää liekkeihin tuijottamaan.
    _Tuura_ etualalla vasemmalla. Vaitiolo.)

TUURA: Mutta sen kerran perästä ei Lalli enää metsästänyt.

LALLI: Enkö?--(Hymyilee vaivaloisesti.) Kenenkä tuo lie noutama tuokin
turkki? (Osoittaa karhunnahkaa ovipielessä.)

TUURA: Kontion kolkkaat sinä vielä joskus, kun omien peltojesi perille
eksyy. Mutta et etempänä käy.

LALLI: Ei ole tarvis mennä kalaan merta etemmäksi.

TUURA (varovasti): Et siellä samoa, missä luulet liikoja liikkuviksi?

LALLI: En.

    (Vaitiolo.)

TUURA (lähestyen häntä): Tunnusta pois, kuoma: jos olisi sinulla valta
niinkuin on mieli, kolkkaisit kyllä mielelläsi jokaisen, joka tulee
peninkulmasi kuuluville.

LALLI (naurahtaen väkinäisesti): En minä mikään murhamies ole.

    (Vaitiolo.)

TUURA: Täältäkin sinun tekisi mieli muuttaa yhä kolkompaan korpeen ja
yhä synkempään sydänmaahan, ellet arvelisi heidän sinnekin löytävän
tiensä sinun perästäsi.--Sinä pelkäät ihmisiä, Lalli.

LALLI (kiivaasti): Pelkää? kuka pelkää?

TUURA: Sinä itse teet sitä, ystäväni.

LALLI: En!

TUURA: Taikka sitten sinä vihaat heitä.

LALLI (harvakseen): Siksi minä olen kodin korpeen rakentanut, että
asuisin siinä ja olisin onnellinen. Miksi minä muka vihaan ihmisiä?
Siksi että rakastan itseäni, ymmärrätkö?

TUURA: Tuoko on sinun suurin rakkautesi?

LALLI (hymyillen hiljaa): Muuta ei ole rakkaus muidenkaan.

    (Vaitiolo. _Lalli_ tuijottaa synkkänä tuleen.
    _Tuura_ on istunut pöydän luo.)

TUURA: Merkillinen mies sinä olet, Lalli. Et tajua ajan nykyisen
merkkejä.

LALLI (ylenkatseellisesti): Mitkä ne ovat?

TUURA: Että ihmisten tulee yhtyä, käsi kädessä käydä. Ei elää erillään,
kuten pedot metsässä, vaan toimittaa yhdessä yhteiset tuumansa ja
asiansa.

LALLI: Elän niinkuin isätkin elivät.

TUURA: Siinäpä se. Aika on vierähtänyt sinun ohitsesi.

LALLI (harvakseen): Minä arvaan oman tilani, annan arvon toisellekin.

TUURA: Sen jokainen tietää.--(Vaitiolo.) Et sinä käy heimon käräjissä,
et kihlakunnan yleisissä kokouksissa. (Varovasti.) Turhaan tänne
tuonaan, kun Ristin soturit maahan tulivat, arpakapulankin kansan
päämiehet lähettivät.

LALLI (kärsimättömästi): No, tuosta minä olen saanut kuulla--
arpakapulasta!

TUURA (puoli-ääneen): Saatpa kuulla siitä vielä enemmän.--(Varovasti.)
Et noussut sotaan silloin, kun koko heimo nousi...

LALLI (ylpeästi): Siksipä minua ei voitettukaan heimon keralla.

TUURA: Mutta siitä kantavat nyt kaunaa sinulle kylän miehet...

LALLI: Kantakoot!--Kapuloikoot!

TUURA: Ja siksi sinun elosi tästä lähtien on tuleva yhä
yksinäisemmäksi.

LALLI: Minä en ole heidän vaivaisensa.

    (Etenee keskilattialle. Vaitiolo.)

TUURA (itseään osoittaen): Yksi ystävä sinulla vielä on...

LALLI: Niin. Tietäjä Kaikkivalta Lapinkorvessa.

TUURA (hetken vaitiolon jälkeen): Mutta onko hänkään enää sinun oikea
ystäväsi?

LALLI (käännähtäen): Mistä niin päätät?

TUURA: Yhä harvemmin kuulut enää käyvän häntäkin katsomassa.

LALLI: Ei ole hyvä häiritä tietomiestä.

TUURA: Tokkohan tuo nyt lienee oikea syy? Ethän kuulu kunnioittavan
enää hänen taikojaan.

LALLI: Enkö?--(Painavasti.) Täällä kuuluu niin paljon.

TUURA: Vaimosi on sitä kertonut meillä käydessään.--Et uhraa jumalille,
et esivanhempien menoja pyhinä pidä. Suvun suurissa lyylijuhlissa et
ennenkään käynyt, mutta annoit toki antisi maahisille ja lauloit laulun
metsälle mennessäsi.

LALLI (piloillaan): Entäpä minäkin olisin ottanut uuden jumalan, kuoma?

TUURA: Tuota voit sinä puhua tuhmemmille.--Vanhoihin jumaliin sinä et
usko enää, uusia sinä olet liian ylpeä lähestymään.

LALLI (uhmaten): Tulkoot he minun luokseni! Yhtä pitkä on heiltä meille
matka.

TUURA: Entäpä tulevatkin kerran?

LALLI: Ketkä?--(Naurahtaen.) Jumalatko!

TUURA: Tulevat talvi-iltana tupaasi, kolkuttavat kovasti ovellesi.

LALLI (ilmeisesti kauhistuneena): Tulevat--? Kolkuttavat--?

TUURA: Sellaista on tapahtunut. Ihmismuodossa kuuluu kulkevan Ristin
Kiesus.

LALLI: Sepä olisi--!

    (Vaipuu syviin ajatuksiin. Vaitiolo. _Tuura_ nousee ja lähestyy
    häntä.)

TUURA (painavasti): Johonkin täytyy näet ihmisen uskoa, Lalli.

LALLI: Näkyypä tuota aika mies tulevan toimeen omin neuvoinensakin.

TUURA: Nyt sinä pilkkaat jo jumalia!

LALLI: Tottapa sinä heitä kiität minunkin puolestani.

TUURA: Julkiset ovat minulla jumalat.

LALLI (ivallisesti): Uudet ja vanhat!

TUURA: Entä sitten?--Ei vara venettä kaada.

LALLI (kuten edellä): Molempi parempi, sanoo Pihkovan mies!

TUURA: Mutta sinulla ei ole mitään. Maa ja taivas ovat tuiki tyhjät
sinulle, meri synkkä kuin oma sydämesi.

LALLI: Mutta meren keskellä _mies_.

TUURA: Kolkko mies olet, Lalli, kova kuin kivi ja kylmä kuin rauta
pakkasessa.--Mekin olimme ystävät ennen.

LALLI (kylmästi): Kävithän silloin tällöin talossani.

TUURA: Nyt tuskin tunnet enää minua.

LALLI: Ajat muuttuvat, sanoit sinäkin äsken. Nyt olen tyytyväinen, jos
itseni tunnen.

TUURA (ikäänkuin itsekseen): Mikä lienet miehiäsi.

LALLI (ylpeästi): _Minä_ olen _minä_.

TUURA (välinpitämättömästi): En ymmärrä minä niitä viisauksia.

LALLI: Ne ovatkin lauluja Lapinkorvesta.

TUURA: Niitä lienevät.--(Vaitiolo.) Suuri on tietäjä Kaikkivalta.

LALLI (hymyillen salaperäisesti): Olen itsekin velho omiksi
tarpeikseni.

TUURA: Mitä sanot?--(Mielenkiinnolla.) Oletko oppinut sanat salaiset,
varaväkevät?

LALLI: Tiedän, mikä on elämä.

TUURA (uteliaasti): Siis tiedät syvimmän synnyn?

LALLI: Tiedän, mikä ihmispoven raudasta rakentaa.

TUURA: Etteivät pysty väkivasamat?

LALLI (harvakseen): Että kestää hän kuormat kohtalonsa.

TUURA: Älähän!--(Anelevasti.) Etkö sanoisi minulle sitä?

LALLI: Sanoisin, et ymmärtäisi.--Ne loitsut neuvoo vain Lapinkorpi.

TUURA: Sen äärellä asut.--(Huokaisten.) Mutta ei ole minusta tietäjiin.

    (Vaitiolo. _Lalli_ on edellisen aikana siirtynyt vasemmalle
    etualalle. _Tuura_ taempana oikealla.)

LALLI (kuin itsekseen): Puut puhuvat siellä. Vaarat kaikki vastaan
kumahtelevat.

TUURA: Kunko kulkee Kaikkivalta?

LALLI: Koska ihminen yksin vaeltaa.

TUURA (epäröiden): Ja hän ymmärtää--mitä puut puhuvat?

LALLI: Hän oppii omansa muiden omasta erottamaan.

TUURA: Niinkö?--(Miettii.) Mitä hyötyä hänellä siitä voi olla?

LALLI (kääntyy ja luo häneen läpitunkevan silmäyksen): Se, että hän
tulee toimeen omillaan.

TUURA: Niinkö? (Miettii.) En tule tuosta hullua hurskaammaksi.

LALLI (hymyillen hiljaa): Hullut ne juuri ovatkin hurskaat.

TUURA (naurahtaen): Niitä ei kynnetä, ei kylvetä...

LALLI (kaksimielisesti): Ei. _Ne_ kasvavat omasta itsestään.

    (Vaitiolo.)

TUURA: Nuoko neuvoi sinulle Kotavuoren ukko?

LALLI: Elämä takoi, Kotavuori karkaisi teräksen.

TUURA: En ole käynyt Kotavuorella. Sanotaan, että sen alla on kuilu
mittaamaton.

LALLI: Sen partaalla seisonut olen.

TUURA: Eikö huimaissut päätäni? Etkö syöksynyt syvyyteen?

LALLI (hymyillen kaksimielisesti): Se on kaikkien meidän osamme kerran.

    (Vaitiolo.)

TUURA (huokaisten): Jumalat ja ihmiset sinä olet vihoittanut. Nyt on
elämä iloton sinun edessäsi.

LALLI (ylpeästi): Itse kannan oman elämäni.

TUURA: Kannat, siksi kuin katkeat.

LALLI: Kuka ei kestä, se katketkoon!

TUURA: Raskaana painaa sinua taakka taivahisten.

LALLI: Maallisista lie minulla enempi huoli.

TUURA: Siksipä maata kohti selkäsi köyristyykin.

LALLI: Vielä en alakärsänä kävele. Vielä seison suorana oman orren
alla.

TUURA: Seisot,--kuinka kauan? Tuli voi polttaa tupasi...

LALLI (vavahtavalla äänellä):

    »Enkä sinne suohon sorru,
    kunne kannan kahta kättä,
    viittä sormea viritän,
    kynttä kymmentä ylennän.»

    (Jää katsomaan kohti korkeutta. Vaitiolo.)

TUURA: Tuo on taika, jonka opit taatoltasi.

LALLI (lujasti): Se on sukuni tieto.

TUURA: Tokko auttanee?

LALLI: Auttoi silloin, kun vihamies päälle ryntäsi tai karhu karjan
repi. Eikö auttane ajan nykyisenkin vastuksista?

TUURA: Ajalliset sovittaa saatat. Millä ijäiset miellyttänet?

LALLI: Olen varannut omat tietoni heitä varten.

TUURA: Et uhreilla lepyttää aio?

LALLI (harvakseen): Jotka suoloitta suuttuvat, ne jauhoitta leppyvät.
Pane se mieleesi, Tuura!

    (Vaitiolo.)

TUURA: Paras olisi kuitenkin, ettet puhuisi niin pilkaten heistä.

LALLI: Kenestä?--(Naurahtaen.) Jumalista? He eivät näe, eivät kuule. He
eivät istu eivätkä astu.

TUURA: Oletko niin aivan varma siitä?

LALLI: Kuinka voi tyhjä kulkea? Kuinka voi varjo kävellä?--Ja sinä
sanot...

    (_Lalli_ seisoo keskilattialla. _Tuura_ on siirtynyt vasemmalle
    etualalle.--Kolkutus ovelle; kuuluu kolme lyöntiä selvään ja
    harvakseen.)

TUURA: Kuuletko?

LALLI: Häh? Mitäh? (Väistyy oikealle etualalle. Vaitiolo.)

TUURA: Etkö kuule? Kolkutetaan.

LALLI: Kuka se voi olla?

TUURA: Se on _hän_.

LALLI: Kuka?

TUURA: Ristin Kiesus.--(Uusi kolkutus.) Miksi et avaa?

LALLI (vavahtavalla äänellä): Ovi--on--auki.

TUURA: Siispä sano se hänelle!--(Uusi kolkutus.) Hän _tahtoo_ tupaan.

KERTTU (tulee): Outo mies on täällä eteisessä. Tahtoo tavata isäntää.

LALLI: Kuka hän on?

KERTTU: Mikä lienee mieronkierto.

LALLI: Mitä hän tahtoo minusta?

KERTTU: Sanoo olevansa vaivainen syntinen ihminen ja lähestyvänsä sinua
almua anelevaisena.

LALLI: Häh? (Naurahtaa.) Kerjäläinen!--Käske toiseen tupaan.

KERTTU menee.

LALLI: Taisin hiukan hämmästyä äsken.

TUURA: Kah, hämmästyyhän sitä ihminen vähemmästäkin.--(Vaitiolo.) Niin,
taitaa olla tästä aika kotimatkaa ajatella.

LALLI: Sitä ennen tahtonet kuitenkin asiasi toimittaa? (Viittaa vieraan
istumaan. Istuu itse pöydän päähän. _Tuura_ rahille pöydän toiselle
puolen. Vaitiolo.)

TUURA: Se olisi asia sellainen, että kun sinä et totellut sitä
arpakapulaa...

LALLI (kiivaasti): Minä en ollut sitä lähettänyt.

TUURA: Et. Mutta näetkös, se oli nyt sittenkin yhteinen asia...

LALLI: Häh? Enkö minä ole oma mieheni? Enkö istu oman orren alla?

TUURA: Istut, istut.--Mutta kyllähän se kylän ja kihlakunnan käräjissä
niin päätettiin.

LALLI: Käräjöikööt!

TUURA: Tietysti, tietysti.--Mutta täytyyhän sinun sentään myöntää,
että...

LALLI: Minä annan rauhan muille, kun vaan muut minulle antavat.
Ymmärrätkö?

TUURA: Ka, ka, tietysti. Kuinka en ymmärtäisi?--Mutta kun koko heimo,
näetkös...

LALLI (jonka sappi jo alkaa kuohua): En ole tarvinnut minä vielä heimon
apua! Siksi en myöskään heimon käskystä ota murha-asetta.

TUURA: Etpä et. Mutta...

LALLI: Miksi minun ei anneta olla rauhassa? (Vavahtavalla äänellä.)
Minä _en_ tee pahaa kenellekään.

TUURA: Sitä ei kukaan voi sanoa.--Mutta ne muut--

LALLI (laskee pöytään kämmenensä): _Minä_ olen tämän korven ensimmäinen
asukas. _Minä_ otin nämä maat omikseni ensimmäisen tulijan oikeudella.
Nyt niitä täällä joka nurkassa vilisee! Jos milloin metsälle menet,
heti on siinä outo suksenlatu edessäsi.

TUURA: Niin on asia kuin sanot. Mutta...

LALLI (nousten): Mutta minä en siedä sitä, ymmärrätkö? Minun taloni ei
saa olla mikään markkinapaikka. Minä en tahdo kuluttaa kyynärpäitäni
vieraiden ihmisten tungoksessa.

TUURA (nousten): Et, et.

LALLI (jyrähtävällä äänellä): Minä en tahdo olla kylän jaloissa! Minä
en tahdo olla heimon orja! Miksi eivät ihmiset anna minun olla
rauhassa?--Mitä ne hakevat täältä nuokin Ristin miehet!

TUURA: Kah, sitä mitä muualtakin! Veron vaativat ja omat jumalansa
ylimmäisiksi julistavat.

LALLI: Minä en ole mennyt heidän maahansa. Minä en ole heitä verottanut
enkä heille omia jumaliani tyrkyttänyt. Kuka käskee heidän tulla tänne?
Millä oikeudella he tulevat tänne?

TUURA: Tulevat miekan oikeudella.

LALLI (kolkosti): Niin.

SINIKKA (tulee): Isä!

LALLI (jyrkästi): Mikä on?

SINIKKA: Se outo mies...

LALLI: No niin, mitä hänestä?

SINIKKA: Hänen on nälkä ja jano. Päiväkauden saloa käynyt on. Hänen
jalkansa ovat väsyneet ja hänen jäsenensä jäykät pakkasesta.

LALLI (kovasti): Mitäs tuli! Miksi ei pysynyt kotonaan?

SINIKKA (arasti): Hän sanoo, että hänellä ei ole kotia.

LALLI: Joku asuinsija on jokaisella. Linnulla on pesänsä, pedoilla
luolansa.

SINIKKA: Hän sanoo, että hänellä ei ole paikkaa, kuhun päänsä
kallistaa.

LALLI: Menköön vaan mistä on tullutkin. Ei suvaita outoja tässä
talossa.

SINIKKA (rukoilevasti): Et sentään yön selkään ajane?

LALLI: Kah, onhan siinä liesi lämmitelläkseen.

SINIKKA menee.

    (Vaitiolo.)

TUURA: Niin, se nyt on sillä tavalla, että kun et sinä totellut sitä
sotakutsua...

LALLI: Niin mitä?

TUURA: ... niin ne kylän miehet ovat--(Naurahtaa väkinäisesti.)
päättäneet vähän niinkuin potuutella sinua siitä asiasta.

LALLI: Vai ovat.

TUURA: Ja siksi ne ovat lähettäneet minut näetkös ikäänkuin--(Naurahtaa
väkinäisesti.) haastamaan sinua Kokemäen Ylistaroon, missä saat kuulla
tuomiosi.

LALLI (katsoo häneen): Niinkö?--(Vaipuu mietteisiinsä. Vaitiolo.)

TUURA (lähestyy häntä): Ei sinun silti tarvitse sitä niin raskaasti
ottaa. Se nyt on tietysti noin vaan muodon vuoksi.

LALLI: Hyvä on.

TUURA: Aivan varmaan, vain muodon vuoksi.--Ja ainahan voi ilmestyä
lieventäviä asianhaaroja.

LALLI (katsoen häneen): Mutta ellei ilmesty?

TUURA (hämmentyen): Niin noh; tiedät itse, mikä on tapa...

LALLI kääntyy pois ja vaipuu syviin ajatuksiin.

TUURA: Saatathan sakoillakin päästä.--(Vaitiolo.) Kaikissa tapauksissa
tiedät, että tapahtui mitä tapahtuikin, minä olen aina sinun vanha
ystäväsi.

LALLI ei vastaa.

TUURA: Aina ystäväsi. Ja minkä voin tuomiotilaisuudessakin, sen teen
sinun puolestasi.

LALLI: Tuossa on ovi!

TUURA (hämmästyen): Mennään, kyllä mennään.

LALLI (kovemmin): Siinä on viisi hirttä poikki!

TUURA: Niin noh, ei sitten muuta kuin hyvästi!--(Itsekseen.) Mies
parka! (Menee.)

LALLI (katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä): Nyt Lapinkorpeen!--
(Menee mietteissään yli näyttämön.) Verkko kiertyy, kiertyy, apaja
vedetään yhä lujempaan minun ympärilleni. (Tarttuu molemmin käsin
päähänsä, on kuin vasta tajuaisi koko onnettomuutensa ja syöksähtää
ovelle.) Vaimo! Tulehan tänne, vaimo!

KERTTU (tulee): Huusitko minua? Mitä tahdot?

LALLI (katsoo häneen): En mitään.--(Vaitiolo. Etsii jotakin
ovipielestä.) Mihin lienen kintaani pannut?

KERTTU: Sinnehän nuo ovensuu-lautsan alle viskasit. Etkö muista?

LALLI (jupisten): Kun on se yksi pää kesänsä talvensa... Missä?

KERTTU: Siellä, siellä.

LALLI: ... tervata tuo pitänee.--Kaitse kotia sillä aikaa!

KERTTU: Lähdetkö mihin?

LALLI: Lapinkorpeen lähden.

KERTTU: Nyt? Yötä vasten?

LALLI: Ei minua metsä pelota.

KERTTU: Luuletko, että on kotona Kaikkivalta?

LALLI: Lie liha kotona, jos onkin henki liikkumassa.--Hyvästi!

KERTTU: Milloin takaisin tullet?

LALLI: Tulen, jahka joudun. Kuitenkin ennen aamun koittamista. (Menee.)

Esirippu.



KOLMAS NÄYTÖS.


_Henrik Pyhä_, pitkässä munkkiviitassa ja sauva kädessä, lämmittelee
lieden ääressä _Kerttu_ karsinanpuolella, _Inko_ ja _Sinikka_ oikealla
taka-alalla.


HENRIK PYHÄ: Onko tämän talon nimi Lallola?

KERTTU: Taidatpa tuon tietää kysymättäsikin.

HENRIK PYHÄ: Vastaa, kun sinulta kysytään, vaimo: tämä on Lallin talo?

KERTTU: Kun tiesit, mitäs kysyit.

HENRIK PYHÄ (ristien kätensä): Jumalan kiitos, siis olen tullut
oikeaan.--(Vaitiolo.) Eikö isäntä itse ole kotona?

KERTTU: Ei.

HENRIK PYHÄ: Missä hän on?

KERTTU: Mitäpä sinä sillä tiedolla tekisit?

HENRIK PYHÄ (lujasti): Minä tarvitsen sitä.(Ikäänkuin Ingon puoleen
kääntyen.) Luulin Lallin lujaksi mieheksi. Nytpä huomaan, että hän ei
jaksa suistaa edes vaimoaan.

INKO: Luja onkin mies Lalli, vaikka hidas vihaan.

KERTTU: Suistaisi sinutkin, mustakaapu.--Ja saatanpa tuon juuri
sanoakin: Lalli on Lapinkorvessa, tietäjän Kaikkivallan pateille
siunaaman hetki sitten lähti.

HENRIK PYHÄ (ankarasti): Ei ole muuta Kaikkivaltaa kuin Jumala.

KERTTU: Onpa toinen täällä Lapinkorvessa.

HENRIK PYHÄ: Hänen valtansa on loppunut.

KERTTU: Varo, ettei hän ammu noidannuolta sydämeesi!

HENRIK PYHÄ: Herra on minun kilpeni ja miekkani. Mutta sinä olet
epäuskoinen ja heikko.

KERTTU: Mistäpä ne minulle loitsuvoimat!

    (Vaitiolo.)

HENRIK PYHÄ (astuen askeleen eteenpäin): Kuulin Lallin vaimon
kristityksi.

KERTTU (vilkkaasti): Ka, kastoihan minut pyhä mies Kupittaalla. Mutta
mistä sinä sen tiedät?

HENRIK PYHÄ: Niin kerrottiin minulle Teljän kaupungissa.

KERTTU: No, kaikkia se kylä hotisee...

HENRIK PYHÄ: Mutta nyt näen, että sinun sielusi on vielä pimeä ja sinun
sydämesi monen pahan aivoituksen pauloittama. Noituus ja kaikkinaiset
pakanalliset menot...

KERTTU (kielevästi): Enkä minä taas aivan pakana ole! Sen saattaa kuka
tahansa täällä todistaa.

    (Lyhyt vaitiolo.)

HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Milloin miehesi palajaa?

KERTTU: Tulee, jahka joutuu.

HENRIK PYHÄ (kiivastuneena): Vaimo, vastaa minulle!

KERTTU: Ohoh, kylläpä nyt äänesi korotat, kun kuulet isännän poissa
olevan!

HENRIK PYHÄ: Vastaa! (Lähestyy Kerttua.)

KERTTU (hämmästyy vieraan ryhtiä): Millä oikeudella sinä käsket täällä?

HENRIK PYHÄ: Minäkö?

KERTTU: Niin, kuka olet? Lienet palvelija jonkun valtaherran?

HENRIK PYHÄ (heittää viittansa, joka tähän saakka on verhonnut häntä
kiireestä kantapäähän, esiintyy nyt loistavassa piispanpuvussa, hiippa
päässä ja kultaristi rinnallaan): Olen Jumalan palvelija. Käsken Pyhän
isän Roomassa minulle antamalla oikeudella.

KERTTU (lyykistyen): Ristin Kiesus!

HENRIK PYHÄ: Outona ja tuntemattomana minä olen tullut, köyhänä ja
alhaisena kolkuttanut sinun ovellesi. Minä olen jättänyt papillisen
saattoni ja sotajoukkoni Turkuun, sillä minä en tahtonut enää
väkivallalla pakottaa ketään. Yksin tulin minä Teljän kaupunkiin,
autioiden erämaiden halki, yksin tahdoin minä myös Lallin taloa
lähestyä, vaikka tiesin hänet pääpakanaksi. Miksi minä sen tein? Siksi
ettei saisi kukaan sanoa Suomen apostolista hänen säikkyneen henkeään
taikka peljänneen käydä yksin pakanoitten maassa. Kuulin Lallin vaimon
myös kristityksi ja uskoin hänen avullaan tuon miehen kivikovan sydämen
taivuttavani. Ja mitä kohtaan minä sen sijaan täällä? Röyhkeyttä ja
kovakorvaisuutta....

KERTTU: Armahda meitä, pyhä mies! Älä loihdi päällemme turmaa ja
onnettomuutta!

HENRIK PYHÄ (kasvavalla suuttumuksella): Minä olen tullut nyt rauhan
miehenä, mutta minä voin tulla myöskin miehenä sodan. Niinkuin suloinen
suvi-ilma minä olen teitä nyt lempeänä lähestynyt, mutta minä voin
tulla myös myrskyssä; ukkosen ja rautaisten rakeitten kera. Sillä siksi
on Jumala kaikkivaltias esivallalle miekan antanut ja pyhän katoolisen
kirkon kansojen pääksi asettanut, että se vankalla käsivarrellaan
pilkkaajansa kostaisi ja musertaisi! (Ristien kätensä.) Totisesti
toivoin minä, Jesus Kristus, ettei minun enää tarvitsisi sinun suloista
sanomaasi verellä saastuttaa. Mutta minä huomaan--ja olen huomannut jo
monta kertaa matkallani--että tätä kansaa ei rakkaudella käännytetä
eikä hyvällä saada hylkäämään pakanallisia jumaliaan. Siksi on se
pakotettava siihen pahalla, tulella ja miekalla se on Ristin juureen
polvistettava, sillä tämä kansa on öykkäri ja uppiniskainen kansa,
jonka pää on poljettava niinkuin, käärmeen pää!

INKO: Pyhä mies on haltioitunut!

SINIKKA (hätäisesti): Nyt taikoo hän taudit koko maakuntaan!

MOLEMMAT (polvillaan): Armahda meitä, pyhä mies!

HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Oletteko kastetut?

KERTTU (nousten): Ei, mitäs ne nyt tuommoiset olisi...

HENRIK PYHÄ: Kaniikkini on kastava teidät yhdessä tämän seudun kansan
kera.--(Leppeämmin.) Te olette mies ja vaimo?

INKO: Hän on minun morsiameni.

KERTTU: Ei, ei se niin ole.

INKO: Kah, tuossa ovat lunnaat vielä pöydällä. Ja Sinikka voi kyllä
todistaa, että hänen isänsä on hänet luvannut minulle.

KERTTU: Ei, ei.--

HENRIK PYHÄ: Neitsyt, onko totta, mitä tämä nuori mies sanoo?

SINIKKA (arasti): O-on.

HENRIK PYHÄ: Siispä olet kihlattu hänelle maan tavan mukaan ja
kristillinen kirkko on teidän liittonne vahvistava. (Kohottaa kätensä
siunaukseen.)

INKO: Kasta meidät pian, pyhä mies!

HENRIK PYHÄ (lempeästi): Te halajatte siis niin hartaasti Herran pyhän
seurakunnan yhteyteen? Te tahdotte siis heti tulla kasteen siunauksesta
osallisiksi?

SINIKKA: Me tahdomme.

KERTTU: Mitäs tahtoa hänellä nyt olisi!--(Päättävästi.) Eikä siitä nyt
kuitenkaan mitään tule.

HENRIK PYHÄ: Kuinka?

KERTTU: Ei tässä nyt ketään kasteta isännän poissaollessa. Kovin
suuttuisi Lalli siitä.

HENRIK PYHÄ: Vaimo! Tulee enemmän peljätä Jumalaa kuin ihmisiä.

KERTTU: Kyllä, kyllähän pelkäänkin sinua, aivan sydämeni seisahtui
äsken, kun niin kovat kirot luit.--(Nykii nuorikot ylös ja asettuu
heidän eteensä.) Mutta tämä liitto on turha. Siitä ei tule mitään.
Siinä on vielä puussa pohjat, petäjässä liisteet.--(Ingolle.) Menetkö
siitä! (Tarttuu Sinikan käsipuoleen ja irrottaa hänet Ingosta.)

HENRIK PYHÄ: Erotatko minkä minä olen yhdistänyt?

KERTTU: Ka, älähän suutu taas, pyhä mies! Ja pysy sinä niissä pyhissä
asioissa äläkä sekaannu näihin meidän keskeisiin! Se on näetkös sillä
tavalla, että Inko on köyhä mies...

HENRIK PYHÄ: Vaimo! Sinä koettelet kärsivällisyyttäni--

KERTTU (selittäen vilkkaasti): Näät jos sinä nyt vielä yhteiset luvut
heille luet ja ne uudet jumalat heitä liittämään loihdit, niin silloin
heistä väkisinkin tulee mies ja vaimo...

HENRIK PYHÄ: Vaiti!--Kovimman kostoni uhalla käsken sinut Nousiaisiin,
missä sinun on kärsittävä sopiva kirkkorangaistus julkeasta
käytöksestäsi.

KERTTU (nakaten niskojaan): Entäpä minä en tule?

HENRIK PYHÄ: Silloin on esivallan käsi sinut saavuttava.--Ja mitä
mieheesi Lalliin tulee, joka noitia palvelee, kiviä ja pyhiä puita
kumartaa...

KERTTU (lyöden kätensä yhteen): Lalli?--Joka ei kumarra kuutakaan!

HENRIK PYHÄ: Tuon todistakoon hän kasteen ottamalla.--Ja nyt on minun
toimeni täällä päättynyt. Nyt pyydän minä vain talosta hevosen sekä
itselleni kohtuullisen kestityksen.

KERTTU (ynseästi): Kovasti on Lalli kieltänyt minun oudoille mitään
antamasta.

HENRIK PYHÄ: Siispä otan omin luvin ja maksan maan rahan mukaan.--
(Ingolle.) Taidatko kyyditä minut toiseen taloon?

INKO: Tottahan toki.

HENRIK PYHÄ: Ota sitten hevonen tallista ja heiniä hevoselle.--Minä
itse tyydyn leipäpalaseen.

INKO (epäröiden): Taitaa isäntä suuttua...

HENRIK PYHÄ: Tee, kuten käskin. Näethän, että kaikista korvaus
suoritetaan. (Laskee rahan pöydän nurkalle.)

KERTTU (pyyhkäisten rahat lattialle): Minäpä en huoli teidän
rahoistanne!

HENRIK PYHÄ: Vaimo, vaimo! Herra yhdessä ankaran kirkkokurin kanssa on
sinun kovan sydämesi pehmittävä.--(Ingolle.) Kuten käskin, tehtäköön.

INKO (jupisten): Menköön sitten sinun vastuullasi. (Ottaa leivän
tangosta.)

KERTTU: Väkivaltaa!

HENRIK PYHÄ: Ei, vaimo. Oman käden oikeutta vaan. (Ingolle.) Tule!

INKO: Etkö illasta siis?

HENRIK PYHÄ: Ennen aterioin taivas-alla kuin kieron naisen huonehessa.
--Menemme.

    (Heittää viitan hartioilleen ja poistuu.)

INKO: Hyvästi, Sinikka, soreahius!

KERTTU: Kuuma tina kurkkuhusi!

SINIKKA: Milloin takaisin tulet?

KERTTU: Etkö lähde siitä, sudenruoka?

INKO: Aamulla tulen. Silloin on minullakin uusi jumala!

    (Menee. _Sinikka_ seuraa häntä eteiseen. Palajaa hetken perästä
    takaisin ja yrittää lähestyä äitiään. _Kerttu_ istuu rahilla
    pöydän ääressä, kädet hervottomina sylissään ja huojutellen
    ruumistaan edes takaisin ikäänkuin topertuneena siitä, mitä on
    tapahtunut.)

SINIKKA (arasti): Äiti!

KERTTU ei vastaa.

SINIKKA (menee hitaasti karsinanpuolelle, vilkaisee vielä äitiinsä ja
ryhtyy koneellisesti värttinää vääntämään; pysähtyy työstään ja painaa
sydäntään): Äiti! Minulla on niin paha aavistus sydänalassa.

KERTTU ei vastaa.

    (Vaitiolo. Kulkuset helähtävät pihalla.)

SINIKKA (rientäen ikkunaan): Äiti! Nyt ne menevät!

KERTTU ei vastaa.

SINIKKA (aukaisee ikkunaluukun ja katsoo lähtijöiden jälkeen niin kauan
kuin kuuluu kulkusten kilinää, joka heikkenee vähitellen; kuun valo
lankeaa hänen kasvoilleen): Äiti! Minä pelkään.

KERTTU (soinnuttomasti): Mitä, lapseni?

SINIKKA: Että Inko ei palaja.

KERTTU tuijottaa tylsästi eteensä.

SINIKKA (sulkee hitaasti ikkunaluukun, palajaa takaisin värttinänsä
ääreen, kehrää hetkisen ja hyräilee):

    _Sinikan laulu_.

    Kantoi tuuli purtta kahta
    tuolle puolen Lemmenlahta;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Tuonen pursi tuima pursi
    korkeana kuohut mursi;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Unten haaksi hauras haaksi
    horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Iloinnenko taikka surren
    nään ma Tuonen tuiman purren;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Milloin heikon haavehahden?
    Istuessa illoin kahden;
    pilvi kuun yli kulkee.

(Painaa pään käsiinsä ja puhkeaa hiljaiseen nyyhkytykseen. Päre
pihdissä sammuu. Pitkä vaitiolo.)

LALLI (tulee mykkänä, synkkänä ja otsa rypyssä, istuu raskaasti rahille
lieden ääreen): Pimeässäkö täällä istutaankin?

KERTTU (nousee väsyneesti ja sytyttää päreen): Pianpa palasit.

LALLI: Palasin.--Mitä Sinikka itkee?

KERTTU: Mitä itkenee. Taitaa olla omat huolensa hänelläkin.--
(Vaitiolo.) Tapasitko tietäjän?

LALLI: Kotavuorella kohtasin hänet.

KERTTU: Tekikö taikojaan?

LALLI: Teki.

KERTTU: Mitä arvat osoittivat?

LALLI: Ei mitään hyvää hänen mielestään.

    (Vaitiolo. Koko edellinen keskustelu on tapahtunut
    vitkaan ja väsyneesti.)

KERTTU: Lienee tästä aika maata mennä.

    (Puuhaa rankisten luona oikealla oviseinällä. _Lalli_ tuijottaa
    synkkänä tuleen. _Sinikka_ pyyhkii karsinanpuolella.)

LALLI: Mitä Sinikka itkee?--(Katsoo ympärilleen.) Täällä on jotakin
tapahtunut. (Kukaan ei vastaa.) Joku on käynyt täällä?

SINIKKA: Pyhä mies meillä kävi.

KERTTU: Olihan tässä ruotsi ruoalla.

LALLI: Vai oli.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Se ei ollutkaan näet mikään tavallinen kerjäläinen.

LALLI: Vai ei ollut kerjäläinen.

SINIKKA: Piispa se oli. Inko sanoi sen minulle.

KERTTU: Sama se oli, joka minutkin Kupittaalla kastoi. Se Henrikki.

LALLI (katkerasti): Lie sitten mieluvieras ollut!

KERTTU: Mikä lie ollut.--En toivoisi toisti tulevansa. (Vaitiolo.)
Minua kirkkokurilla uhkasi. Pitäisi muka sen vuoksi tehdä matka
Nousiaisiin.

LALLI: Vai pitäisi.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Kovat oli vieraalla sanat sinullekin. Kasteelle käski ja kielsi
noitien kanssa seuraa pitämästä.

LALLI: Vai kielsi.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Tyttäresikin väkisin kastaa tahtoi...

LALLI (säpsähtäen): Sinikan?--(Valittavalla äänellä.) Miksi he eivät
anna minun olla rauhassa? Kuin metsänpetoa minua ajetaan ja
ärsytetään.--(Vaitiolo.) Missä oli Inko?

KERTTU: Ingon se vasta kastanut olisikin ja nuoret yhteen liittänyt.--
(Vaitiolo.) Sitten kiroten lähti ja omin luvin tangosta leivän otti...

LALLI: Häh?

SINIKKA: Eihän pyhä mies ilmaiseksi mitään ottanut. Kaikesta maksun
jätti.

KERTTU: Mitä lie jättänyt!--Tallista hevosen vei...

LALLI (nousten): Hevosen!--(Vavahtavalla äänellä.) Karhuja on ennenkin
kaadettu...

KERTTU: Ja Ingon kyytimieheksi käski.--(Synkkä vaitiolo.) Tekee kait se
mitä tahansa, kun kuuluu sillä Ristin miekkamiehet takanaan olevan.

LALLI seisoo käsi nyrkissä ja vihasta vapisevana.

KERTTU: Ne lupasi tännekin lähettää.

LALLI: Pettääkö permanto? Kaatuuko katto pääni päällä? Enkö ole isäntä
enää? Eikö tämä ole minun kotini enää?--(Äkkiä hiljeten.) Ei. Tämä ei
ole minun tupani. Vieras käsi on käynyt täällä. Vieras isäntä istuu
pöydän päässä.--(Peittää kasvonsa.) Pois! Meillä ei ole täällä enää
mitään tekemistä.--(Vaitiolo.) Mies mierolle! Vaimo ja lapsi
kerjäämään!--Nyt menee tuhkaksi minun maailmani.--(Tahtoo hurjistuneena
temmata kekäleen liedestä. _Kerttu_ ja _Sinikka_ estävät häntä. Nojaa
raueten lieden patsaaseen.) Kovasti koettelee kohtalo minua. Poikani
sotaan sortuivat. Kolme kaunista poikaa kaasi karjalainen.--. Minä olen
väistynyt ja väistynyt. Minä en tarvinnut enää paljon tilaa itselleni.
Minä tahdoin elää rauhassa ihmisten kanssa, sillä minä taistelin kera
taivahisten. Pienentyi elämän piiri minun ympärilläni. Humisi raskaasti
korpi kaikkialta. Oli yksi tuike kultainen talviyössä: minun kotini.--
(Säpsähtäen.) Nyt ne tulevat tännekin. Ne tulevat suoraan minun
pesälleni. Mutta minä en väisty enää. Minä taistelen. Minä taistelen
vielä tuonen tuolta puolen.--(Hoippuen seinää vasten.) Kirves! Missä on
minun kirveeni? Verta! Verta! Maksa maalle! Minä _halajan_ katsoa, mitä
he ovat syöneet minun pöydältäni.

SINIKKA: Isä! Mehän täällä vaan olemme.

LALLI: Olet oikeassa.--Nyt nähdään, tokko potkee miehen suksi. (Syöksee
ulos kirves kädessään.)

KERTTU: Et enää saavuta heitä.

Esirippu.



NELJÄS NÄYTÖS.


Päre on sammunut. Himmeä tuike hiilustasta valaisee huoneen. _Kerttu_
istuu rahilla lieden ääressä huojutellen ruumistaan ikäänkuin suurten
surujen rasittamana. _Sinikan_ pää näkyy rankisista.--Myrsky ulkona.


KERTTU (hyräilee):

    Oi, Ukko ylijumala,
    rikas-armo Ristin Kiesus,
    tule tänne tarvittaissa,
    käy tänne kutsuttaessa--

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Äiti! Minua niin pelottaa.

KERTTU: Mikä?

SINIKKA: Etkö kuule, kuinka vinkuu ja vonkuu?

KERTTU: Niin. Nyt kaikki noidan henget liikkeellä ovat.

SINIKKA (arasti): Nekö ne--ulko-ovea ravistelevat?

KERTTU: Nepä taitavat. Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Saattavatko--noidanhenget--sisälle tulla?

KERTTU: Tulevat tupaankin joskus.

SINIKKA vetää pelästyneenä päänsä takaisin rankisiinsa.

KERTTU (hyräilee):

    Neitsyt Maaria emonen,
    lavekämmen karjan eukko--

SINIKKA (pistäen päänsä jälleen esille): Äiti!

KERTTU: Niin, lapseni?

SINIKKA: Miksi noidanhenget aina myrskyllä liikkuvat?

KERTTU: Nehän ne juuri myrskyn synnyttävät.--(Vaitiolo. Alkaa itsestään
kertoilemaan.) Kolme on solmua tietäjällä. Kun ukko ensimmäisen
solmunsa avaa, niin siitä jo tuima tuuli on tullakseen. Kun toisen,
niin lumi pilvenä pyryää, tiet ja talot hankiin hautautuvat. Mutta kun
iso mies kolmannen solmun irroittaa, silloin on myrsky maailmankaato,
puut poikki ruskavat ja kaikki pedot metsässä vapisevat. Sillä silloin
_Lappi_ liikkuu.

SINIKKA: Ja isä kun läksi!

KERTTU (hymähtäen): Ei Lapin ilma Lallille pahaa tee.--Tietäjän tuttava
on isäsi. Kyllä Kaikkivalta omansa varjelee.

    (Vaitiolo.)

SINIKKA (varovasti): Luuletko. että--hän lähti matkamiehiä takaa
ajamaan?

KERTTU: Lähti kontiota kolkkaamaan. Etkö kuullut?

    (Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Minua niin pelottaa.

KERTTU: Mikä?

SINIKKA: Ettei isä vain Ingolle pahaa tekisi.

KERTTU: Isäsikö?--(Hymähtäen.) Jos saavuttaa, saattaapa vähän
kovistellakin oman käden käyttäjiä.

SINIKKA (säikähtäen): Äiti!

KERTTU: Leikkiähän minä laskin, lapsi kulta, leikkiä.--Eihän isä heille
mitään pahaa aio. Muuten lylyn lumelle lykkäsi.

SINIKKA: Mutta miksi otti hän kirveen mukaansa?

KERTTU: Ka, eihän sulin käsin painiin mesikämmenen kanssa mennä.

SINIKKA (itsepintaisesti): Mutta miksi huusit sinä hänen jälkeensä: »et
enää saavuta heitä».

KERTTU: Ettei hän tosiaankaan turhan tautta matkamiehiä ajaisi.--Eikä
ajakaan. Karhun kaatoonhan isäsi on koko viikon aikonut. Siksi
kirveenkin tahkosi.

    (Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Niin, lapseni?

SINIKKA: Minä pelkään, että isä tappaa heidät!

KERTTU (tyynesti): Ei isäsi miesmurhaa tee.

SINIKKA: Hän oli niin hirveä hahmoltaan, kun hän läksi. En ole isää
vielä ikinä nähnyt sellaisena.

KERTTU: Hiljainen mies on isäsi, ei tahdo pahaa kenellekään. Mutta
ihmiset eivät anna hänen olla rauhassa. Siksi hän joskus vihastuu.

SINIKKA: Vihoissaan vielä tuhotöitä tekee.

KERTTU: Ei ole tehnyt ennenkään.--Pian iloisena miehenä metsältä
palajaa. Silloin täällä hilpeät peijaat pidetään, karhu tupaan
kannetaan.

SINIKKA: Eihän isä ole ennenkään karhun peijaita pitänyt?

KERTTU: Pitää vielä, pitää. Kaikki kylän miehet kestiin käsketään,
virret viritetään, kisat päiväkautiset karkeloidaan. Siinä kihlat
vaihdetaan...

SINIKKA: Äiti! Minä en huoli muista kuin Ingosta.

KERTTU (loruillen kuin lapselle): Huolit, lapseni, huolit. Tulevat
Turusta kosijat, toiset Kokemäeltä vierähtävät...

    (Kova tuulenpuuska. On kuin ulko-ovea rynkytettäisi.)

SINIKKA (parkaisten): Nyt ne tulevat!

KERTTU: Ketkä?

SINIKKA: Noidanhenget! Huone huojuu, kattotorvi tohisee...

KERTTU: Tuntuu nyt tietäjä kolmannen solmunsa aukaisseen.--(Sytyttelee
pärettä ja saa sen jo tuleen leimahtamaan. Silloin kova ryske
eteisessä, ovet lentävät auki, päre sammuu, kylmä viima puhaltaa läpi
huoneen.) Taatto taivahinen.

SINIKKA: Äiti! (Pakenee karsinanpuolelle.)

KERTTU (sytytellen pärettä): Mene ja telkeä eteisen ovi!

SINIKKA: Äiti! Minä en tohdi!

KERTTU: Kuulitko? Särkee tuuli oven.--(Saa päreen syttymään, tuuli
sammuttaa sen taas.) Näetsen! Porot silmille tulevat! (Selvitellen
silmiään.) Sulje ovi!

SINIKKA (on sutiputi pukeutunut): Ka, eiväthän nuo purematta nielle.--
(Menee eteiseen ja sulkee ulko-oven, kompastuu, kirkaisee ja palajaa
takaisin kauhistuneena, väristen kuin haavanlehti.) Äiti! Äiti!

KERTTU (on saanut päreen palaamaan): Noh? Kah? Susiko siellä oli?--Kun
päänsä puhki seinään lentää...

SINIKKA (vavisten): Siellä...

KERTTU: Mikä hätänä? Mikä siellä oli?

SINIKKA: Siellä--on--kuollut mies--eteisessä.

KERTTU: Häh? Uneksitko sinä seisaallasi?--Missä?

SINIKKA: Siellä.--(Seuraa pelokkaasti äitiään kynnykselle.) Äiti! Se on
Inko!

KERTTU (valaisten miestä päreellään): Eihän se kuollut ole. Eläähän
tuo. Etkö näe? Käsi liikkuu...

SINIKKA: Inko! Inko! (Syöksyy hänen luokseen.) Mutta miksi hän ei nouse
ylös?

KERTTU (kopistaen Inkoa kenkänsä kärellä): Nousetko pois siitä! Kah!
Tokko pääset!

SINIKKA: Elätkö?

INKO (uikuttaen): I-ihmiset, hyvät ihmiset!

KERTTU: Oletko ulisematta siinä!--Tuosta nyt koko vastuksen jätti!--
Tuletko tupaan vai jäätkö kartanolle? Ei tässä sinun tähtesi ruveta
lämmintä harakoille laskemaan.

SINIKKA: Äiti, näethän, että hän on sairas.

KERTTU: Mikä hänellä on? Terve kuin pukki. Siinä vain suotta
kuvattelee.--Kah, nousetko! Eikö ole sanasta apua?

INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset--

    (Pääsee _Sinikan_ saattamana tupaan. _Kerttu_ sulkee oven
    vihaisesti heidän perästään. _Inko_ vaipuu väsyneenä lautsalle
    ovensuuhun. Vaitiolo.)

SINIKKA (sulatellen hänen sormiaan): Elätkö vielä, armas?--Äiti, näetkö
hänen kätensä ovat aivan jäätyneet.

KERTTU: Välipä tuosta, jos olisi jäänytkin hangelle. Äläs eto kalu!--
Ja missä sinulla on hevonen? Häh?

INKO (uikuttaen): Oivoivoivoi--

KERTTU: Lienet avantoon ajanut? Silloin on sinulla kiukka lähtö tästä
talosta.

SINIKKA: Kunne kyyditsit pyhän miehen?

INKO (kalistaen hampaitaan): Kuolemaa kyydinnyt olen, Manan matkamiestä
opastanut--

KERTTU: Lienee missä päänsä täyteen juonut. Huulet tyhjää höpisevät,
silmät päässä pyörivät kelvottomalla.

SINIKKA: Äiti, etkö näe, että hän on henkitoreissaan?

KERTTU: Hän! Ei hänestä henki niin hevillä lähde.--(Ärjäisten.) Minne
hevosen jätit, hirtehinen!

SINIKKA: Inko, armas Inkoseni, voitko puhua?

INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset, jos tietäisitte...

KERTTU (säpsähtäen): Onko jotakin tapahtunut?

SINIKKA: Kohtasiko taatto teidät?

KERTTU: Etkö sinä saa suutasi auki? Puhu!

INKO: Hirveitä tapahtunut on. Tuoni tiellä vastaan tuli, kirves kiiluva
kädessä talvitietä hiihti...

SINIKKA: Isä se oli.

KERTTU: On voinut joku muukin olla.

INKO: Ei ollut ihmisen näköinen se. Pää pilviä piteli, _taivas myrskynä
perässä tuli_.

KERTTU: Lie ollut Lappi hiihtämässä.

SINIKKA: Varmaan oli korven Kaikkivalta kulkemassa.

INKO: Kuolema se oli. Vihurina vastaan vihelsi.--(Lokattavin leuvoin.)
Näin minä kirveen välkähtävän...

SINIKKA: Äiti! Äiti!

KERTTU: Kerro!

INKO: Henkeni hädässä huusin. Kuulin selvään, kuinka hän pyörähti
kannaksille. Minä hevosta hoputin, Köyliön järven jäällä se kuoliaaksi
kaatui.

KERTTU: Hevonen? Ristus ja Maaria! Siitä ei Lalli sinulle hyvää laula.

INKO: Siinä vasta tohdin jälelleni katsahtaa...

KERTTU: Noh?

SINIKKA: Hyvä, että hengissä pääsit.

INKO (vavisten): Silloin näin kuollutta miestä kyydinneeni.

KERTTU: Kuinka?

INKO: Siinä körötti reen perässä pyhä mies, kaapuunsa käärittynä, kuten
oli lähtiessä tuohon istahtanut.--(Jälleen kauhun vallassa.) _Mutta
hänellä ei ollut päätä_!

KERTTU: Häh?

SINIKKA: Ei päätä?

INKO: Sen oli kuolema ottanut häneltä.--(Peittää kasvonsa.) Jo oli
vainaja varsin jähmettynyt...

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Kumma on kuulijankin.--Et tuota uneksinut liene?

INKO: Näin sen näillä silmilläni.--Siellä hän vieläkin värjöttänee,
autiolla järvenselällä, purku yöllinen ympärillä.

SINIKKA: Ihme, että itse pelastuit!

INKO: Minä tiepuoleen poikkesin, juoksin kuin huutavan hukan edessä,
lankesin, nousin, lankesin, jouduin aina samoille jälilleni. Niin
vihdoin talon aukean laidasta häämöttävän näin... Tuohon tuuperruin!

    (Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Mitä?

SINIKKA: Isä on tappanut hänet!

INKO: Kuolema sen teki.--(Vaitiolo.) Eikö Lalli ole kotona?

KERTTU: Ei.

INKO: Metsällekö meni? Voi poloista miestä!

KERTTU: Polompi itse lienet.

INKO: Voi poloista miestä, sanon, joka tässä jumalan ilmassa ulkoisalla
on. Siellä taivas kaikki noidannuolia suhisee... Tokko tästä tohtinen
kotimajallekaan?

SINIKKA: Voithan meille jäädä.

INKO: Lieneekö minulle tilaa tässä talossa?

KERTTU (avaten ikkunaluukun): Johan nyt joutavoit! Myrsky on tauonnut,
tuisku lakannut. Aamutähdet jo kalpenevat. Pian paistaa päivä
heleästi.--(Äkkiä kuiskaten.) St! Hiljaa!

SINIKKA: Mitä, äiti?

KERTTU: Varjele vakainen luoja! (Vaipuu lääpästyksissään rahille.)

SINIKKA: Äiti! Voitko pahoin?

KERTTU: St!--Hän seisoo siellä.

SINIKKA: Kuka?

KERTTU: Isäsi. Lalli.--(Kohoaa jälleen ikkunaan.) Keskellä pihaa,
huurteisessa hämärässä. Liikkumattomana kuin lumipatsas. Kirves
kädessään.

INKO: Miksi hän ei tule tupaan?

SINIKKA (pelokkaasti): Käynkö--minä--ja käsken hänet--sisälle?

KERTTU (kuiskaten): Ei. Hän tulee kyllä itse.--(Väristen.) Hän on
kasvanut ja hänen päänsä on kyynäränpituinen... Nyt hän liikahtaa, hän
tarttuu päähänsä, hän repii ja raastaa sitä ... nyt katsoo hän
tännepäin. (Lyö äkkiä kiinni ikkunaluukun.) Ei se ole Lalli! (Peittää
kasvonsa käsillään.)

SINIKKA: Eikö?--Kuka se on?

KERTTU: Ei se ole mikään ihminen. Kuolleen kasvot ne olivat. Kylmät ja
vääristyneet.

INKO: Kuolema se on.--(Parahtaen.) Nyt hän tulee minut korjaamaan.

    (Pakenee etualalle. Tuvan ovi avautuu, _Lalli_ näkyy kynnyksellä,
    piispan lakki päässään, kirves kädessään. Vaitiolo.)

KERTTU (hitaasti): Miksi--et tule sisälle?

LALLI etenee mykkänä ovensuuhun.

KERTTU: Isä!

LALLI: Terve taloon.

INKO: Hän tappaa!

LALLI (laskien kirveen kädestään): En minä--tapa ketään. (Puhuu
jäykästi, harvakseen, kasvot liikkumattomina. Hänen äänensä on
soinnuton ja kumea, hänen katseensa harhailee ikäänkuin hän ei tuntisi
tupaa eikä läsnäolijoita.)

KERTTU: Lalli! _Mitä olet tehnyt_?

LALLI pudistaa päätään hitaasti.

KERTTU: Kaadoitko karhun?

LALLI: Tapoin jalon tenavan.

SINIKKA (lähestyen arasti häntä): Isä!

LALLI (päätään nyykähyttäen): Sinikka!--(Äkisti.) Ei, ei, minun täytyy
pois! Ennen kuin _hän_ tulee.

KERTTU: Kuka?

LALLI: Hän--etkö kuule?

INKO (rohkaistuen toisen hädästä): Ajaako--sinuakin--joku takaa?

LALLI (kuuntelee): Ei. Hän ei vielä löytänyt minua. Hän ei nähnyt
jälkiäni. Hän ajaa ohitse.--(Hengähtää, hänen jännityksensä herpautuu;
valittavalla äänellä.) Missä olen? Miksi ei kukaan anna minulle juoda?

KERTTU tarjoaa haarikan hänelle.

LALLI juo ahnaasti.

KERTTU: Mistä tulet? Missä olet ollut?

LALLI (tarjoten haarikan hänelle) En tiedä. Metsä otti minut.

KERTTU: Metsä?

LALLI: Kotavuori käski, Lapinkorpi tuli kohisten takanani.

KERTTU: Sinä edellä menit? Minne?

LALLI: Tuhannet tähdet silmissäni sinkoilivat.--Oli niinkuin olisi
maailma loppunut ... ja minä seisonut yksin pitkän pilven päällä ... ja
huutanut korvaani ääni yöstä, ympäriltä, korkeuksista, syvyyksistä:
»Kaikkivalta! Kaikkivalta!»

KERTTU: Kuka huusi?

LALLI: _Minä_.--Oma ääneni se oli.--Minä olin yksin.--(Väristen.)
Kaikki jumalat olivat kuolleet eikä ihmisiä ollut enää. Ja minä huusin,
huusin niin paljon kuin jaksoin: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»

KERTTU: Lappi oli lumonnut sinut.

LALLI (väristen): Taivaat nauroivat, meret autiot vastaan myrähtelivät.
Silloin minä tunsin, että elämä pakeni minusta ja sen sijaan tuli
jotakin outoa, jota minä en tiedä vielä, mitä se on.--(Tarttuu
päähänsä.) Se on täällä. Se on suuri kuin yö ja korkea kuin Kotavuori.
Mutta miksi eivät mitkään tähdet tuiki siellä?

    (Kohottaa kätensä taivasta kohden. Vaitiolo.
    _Kerttu_ peittää kasvonsa.)

SINIKKA: Isä! Mistä olet saanut tuon lakin?

LALLI (säpsähtäen): Lakinko?

SINIKKA: Miksi pidät sitä päässäsi? Anna, minä otan sen pois.

LALLI: Ei, ei.

SINIKKA: Se on niin ruma. Etkö anna minun ottaa sitä?

LALLI: Se ei lähde. Se on kasvanut kiinni päähän.

SINIKKA: Kiinni?

LALLI: Olen koettanut ottaa sitä pois.--(Kauhulla.) Tukka ja päänahka
mukana tulevat.

SINIKKA: Hyytynyttä verta se on. Minä sulatan sen.--(Pyyhkii Lallin
ohimoita ja ottaa lakin hänen päästään.) Kas niin, nythän taas olet
isäni entinen.

LALLI vaipuu väsyneenä rahille.

    (Vaitiolo.)

INKO: Oletko tappanut pyhän miehen?

LALLI (raukeasti): En muista. Korvani koskena humisevat.--(Tarttuu
päähänsä, on näkevinään veripisaroita kädellään.) Verikoskena!
Verikoskena!

KERTTU (kyyneliensä välistä): Miksi ne eivät antaneet hänen olla
rauhassa? Nyt ne ovat tehneet hänet murhamieheksi!

LALLI: Lapinkorpi sen teki, Kaikkivalta kohotti kirveheni--Siellä istuu
nyt pyhä mies, ajelee yksin huurteisessa aamuhämärässä.--(Kauhulla.)
Hän etsii päätään.--Kuuletteko? Kulkusia! Hän tulee tännepäin.

SINIKKA purskahtaa itkuun ja kätkee päänsä Ingon olkaa vasten.

KERTTU: Jumalani! Jumalani!

LALLI (kuuntelee): Hän pysähtyy.--Nyt hän on kartanolla. Nyt hän
tarttuu eteisen oveen.--(Suurimmalla kauhulla.) Hän tulee tupaan! Hän
tahtoo ottaa oman pääni minulta!

    (Kohottaa toisen käsivarren ikäänkuin suojakseen.
    Tuvan ovi aukenee äänettömästi.)

LALLI (nyykähyttäen päätään ovelle päin): Minä tulen.

SINIKKA: Isä! Eihän siellä ole ketään.

LALLI: Kas, hiiret! (Osoittaa permannolle.) Niin paljon hiiriä. Yksi,
kaksi, kolme, kaikkipa nuo näkyvät olevankin.--(Väistyen.) Ne jyrsivät
minun varpaitani!

SINIKKA: Isä! Isä!

KERTTU: Herra on hänen järkensä valon sammuttanut.

LALLI: Ne tulevat tännekin. Ne kiipeävät pitkin kylkiluitani.
(Väistyen.) Pois! Näettekö! Niitä on tuhansia. Tuo, valkea, tuo
punainen, tuo harmaa ... kiskiskis... Kunne kätkeydyn heiltä?

INKO (itsekseen): Kurja mies!

LALLI: Kotavuorelle! Kotavuorelle! (Juoksee ulos.)

Esirippu.



TUOMAS PIISPA

4-näytöksinen legenda

(Naamioita V. 1909)



LUKIJALLE.


Hyvin tietäen, että kirjan sisällys ei parane sen esipuheista, en
kuitenkaan malta lähettää julkisuuteen tätä viidettä sarjaa NAAMIOITA
lausumatta niiden ja samalla koko draamallisen tuotantoni johdosta
paria sanaa.

Näytelmäni eivät ilmesty siinä järjestyksessä, missä niiden oikeastaan
pitäisi ilmestyä, mutta kyllä erään jo aikoja sitten hahmotellun
suunnitelman mukaan, joka niiden kautta vähitellen ja askel askeleelta
toteutumistaan lähestyy. En nimittäin kirjoita näytelmiä vain
näytelmien vuoksi, vaan ajan niiden avulla takaa eräitä taiteellisia
tarkoitusperiä, joista kenties on liian varhaista puhua vielä, mutta
joiden mielestäni pitäisi jo sieltä täältä tähänkin saakka
ilmestyneistä draamallisista kokeistani tarkkaavan lukijan silmään
vilahdella. Tarkoitan: aina suurempaa ja suurempaa tyylittelyä,
tarkoitan aina äärimmäisempää taidekeinojen yksinkertaistuttamista,
teatterin tekemistä jälleen korvalle kauniiksi ja silmälle
koristeelliseksi, näyttämön muodostamista jälleen _runouden_ eikä vain
porvarillisen maun ja kirjallisen käsityön kotisijaksi.

Nämäkin tarkoitusperät muuttuvat kuitenkin vain yhtä moneksi
taidekeinoksi, jos tulee kysymys erään yhä korkeamman päämäärän
saavuttamisesta, josta epäilemättä on vieläkin ennenaikaisempi puhua
kuin edellisistä, mutta jota tässä yhteydessä tahtoisin vain lyhyesti
_pyhäksi draamaksi_ nimittää. Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen
draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa
eduslajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä
mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset sen
etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten
virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata
teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa.

Toivoen pian saavani tilaisuuden esittää mielipiteeni näistä asioista
laajemminkin, tahdon vielä edellisen lisäksi huomauttaa, että vain
näiden pyrkimysten ja näiden tarkoitusperien valossa monet ne seikat
myöskin muissa draamallisissa teoksissani, joita lukija--ynnä julkinen
arvostelu--nyt hämmästelee, voivat saada luonnollisen selityksensä.
Samoin että 4-näytöksinen legenda TUOMAS PIISPA on tarkoitettu
muodostamaan keskimmäisen osan trilogiasta LALLI--MAUNU TAVAST ja
vaatii tämän kokonaisuuden tuntemista saadakseen oikeat puitteensa
lukijan mielikuvituksessa.

Julkisen arvostelun nimellä en yllä suinkaan ole tahtonut kunnioittaa
kaikkia niitä kritiikin eunukkeja, joita suomalainen--ja eritoten juuri
»tosisuomalainen»--sanomalehdistö katsoo isänmaalliseksi
velvollisuudekseen joka joulu ja kevät julkisuuteen lähettää. Yhtä
nimettöminä kuin kyvyttöminä, yhtä vailla mitään personallista
taidekäsitystä kuin kirjallista edesvastuuntunnetta, merkitsevät he
meikäläisessä kirjallisessa elämässä niin yksinomaan kielteistä
ilmiötä, että on vaikea sen suhteen sovittaa edes _Faustin_ suuren
suvaitsevaisuuden päästötodistusta: »Täytyy olla olemassa sellaisiakin
lurjuksia!»

Helsingissä 6.9.1909.

EINO LEINO.



HENKILÖT:

TUOMAS, Suomen piispa.
LYYLI TAVAST, Hämeen päällikön tytär.
PIETARI KAIKKIVALTA, kastettu pakana.
BALDUIN, paavin legaatti.
RAIMUND, temppeliherra.
KAKSI HUOVIA.

Aika: v. 1240 j.Kr. Paikka: Räntämäen kirkon sakaristo.

Näyttämö: ovi perältä kirkkoon, vasemmalta taka-alalta suoraan ulos.
Ikkuna oikealla, sen edessä pöytä ja pari tuolia. Kaappi. Vasemmalla
etualalla Neitsyt Maarian kuva puisessa komerossaan. Koko sisustus
karu, köyhä ja puutteellinen.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


    Katoolista kuorolaulua esiripun alhaalla ollessa. Sen noustua ja
    laulun lakattua: piispa _Tuomas_ keskinäyttämöllä, _Balduin_
    oikealla pöydän ääressä ja ritari _Raimund_ vasemmalla etualalla.
    Perällä huomaamattomana _Pietari Kaikkivalta_.

BALDUIN: Jumalan ja hänen sijaisensa maan päällä Pyhän isämme Gregorius
IX:n nimessä toivotan minä teidät tervetulleeksi takaisin
hiippakuntaanne, piispa Tuomas.

TUOMAS: Minä kiitän.

BALDUIN: Rautapaidassa samositte te pakanallisia karjalaisia kastamaan
ja kukistamaan heidän liittolaistaan, harhaoppista Novgorodia,
pakanakansojakin pahempaa. Rautapaidassa palajatte te jälleen
retkeltänne, ja kuten toivon, ristin sankarina ja voittajana.

TUOMAS: Tulen voitettuna. (Sanaton hämmästys.)

BALDUIN: Ette ole ehkä kaikkia mahdollisia etuja Neitsyt Maarian ja
pyhän katoolisen kirkon kunniaksi saavuttanut?--Tähtäätte ehkä liian
korkealle, piispa Tuomas? Tyytykää vähempään!

TUOMAS (katkerasti): Minä!--(Päänsä kohottaen.) Mitä minusta Roomassa
tiedetään?

BALDUIN: Tunnetaan teidän jalo intonne ja sammuttamaton palonne ainoan
autuaaksitekevän kirkon palveluksessa. Mutta ihmisvoimalla on rajansa,
samoin myös ihmistekojen maallisella menestyksellä. Siksi sanon teille
vielä kerran, piispa Tuomas: te vaaditte kenties liikoja itseltänne!

TUOMAS (kumealla äänellä): Ja vaikka minä tyytyisin niin vähään kuin
minulla enää lie elonpäiviä elettäviä ja vaikka minä asettaisin omat
rajani niin ahtaalle kuin rakentaja on tämän Räntämäen kirkon seinät
kohottanut, kuuluisi kuitenkin nyt minun lyhyt ja yksinkertainen
tunnustukseni: palajan perinpohjin voitettuna.

BALDUIN: Kuinka?--Eihän se voi olla mahdollista?

TUOMAS: Kaikki meidän aikeemme ja toivomuksemme tämän retken suhteen
ovat tyhjiin rauenneet. Karjala on yhä kastamatta. Novgorod nousee
meidän takanamme entistä voimakkaampana.

BALDUIN: Jumalan äiti, ole meille armollinen!--(Tekee ristinmerkin.
Synkkä vaitiolo.) Mutta minä en ymmärrä ... minä en voi ymmärtää, mikä
on voinut olla syynä näin suureen ja sydäntäkouristavaan
onnettomuuteen? Eikö sotajoukko ole pitänyt, mitä se lupasi? Myrskykö
merellä rikkoi haahtenne vai onko joku uusi ja tuntematon kuumetauti
herpaissut niin monen väkevän ritarin käsivarret?

TUOMAS: Sotajoukko, joka kerallani samosi, oli loistavin ja
urhoollisin, mikä milloinkaan on pohjoismaissa käynyt Herran pyhää
viiriä pystyttämään. Sää on myös myötäinen merellä ollut eikä kukaan
ole tautivuoteella vaivojaan vaikertanut. Kaikki ovat he kaatuneet
vihollisen miekanterään.

BALDUIN: Kaikki, sanoitte?

TUOMAS: Vain vähäpätöiset tähteet tuosta kerran niin kimmeltävästä
armeijasta ovat kerallani Turkuun saapuneet.

BALDUIN' (kohottaen kätensä): Herra, Herra! Kovasti sinä koettelet
seurakuntaasi.

TUOMAS: Hänen kätensä lepää raskaana meidän päämme päällä. (Vaitiolo.)
Kaksi laivallista ylhäisinten ritarien ruumiita olemme me edellämme
Ruotsiin lähettäneet.

BALDUIN: Ja muut?

TUOMAS: Muut makaavat Nevajoen rannalla, suuressa yhteisessä haudassa,
mistä he kerran kilpi kirkkaana ja omatunto puhtaana tulevat nousemaan
Herran tuomiolle.

RAIMUND: Nevajoen rannalla? Siellä kohtasitte te siis vihollisen?

TUOMAS: Siellä kohtasi meidät ruhtinas Aleksander Jaroslavinpoika ja
tuli sankariksi.--Mutta kuka pelastaa nyt Suomen kirkon ja sen
turvattoman kristillisen seurakunnan?

    (Vaitiolo.)

BALDUIN (juhlallisesti): Veljemme Tuomas, Suomen piispa, on sen tekevä.

TUOMAS: Herra legaatti...

BALDUIN: Luonnollisesti oli se suuri onnettomuus, suurin, mikä tällä
hetkellä voi kohdata ristin hentoa viljelystä alla pohjantähden.
Murheen ja syvän surun sanoma on se oleva myös Pyhälle isälle Roomassa,
joka tähän retkeen on niin monta suloista toivetta kiinnittänyt. Mutta
minä luulen tuntevani hänen jalon mielenlaatunsa...

TUOMAS: Nyt jos koskaan on se oleva ukkonen ja musertava salama
minulle.

BALDUIN (lämpimästi): Se on oleva sama kuin hänen uskollisen
palvelijana piispa Tuomaan: se kasvaa onnettomuuksista, se seisoo
järkkymättä kovimmassakin koettelemuksessa.

TUOMAS: Kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, herra legaatti. Mutta
minä pyydän: älkää enää liikoja minun tarmoltani ja työkyvyltäni Suomen
kirkon palveluksessa odottako. Sillä täältä, syvältä minun sydämestäni,
soi ääni, joka sanoo, että minun paras voimani ja miehuuteni on mennyt
tyhjiin tämän retken keralla. (Painaa päänsä alas. Lyhyt vaitiolo.)

BALDUIN: Ymmärrän tuskanne, veli Tuomas. Mutta tiedän teidät myös
mieheksi, joka on tottunut kohtalon kovia iskuja torjumaan.

TUOMAS: Taistelemaan tulen minä pyhän katoolisen kirkon puolesta tässä
maassa viimeiseen hengenvetooni saakka, sen lupaan ja luulen voivani
luvata teille, herra legaatti...

BALDUIN: Sen tiesinkin. Nyt puhuu se piispa Tuomas, joka Roomassa
tunnetaan.

TUOMAS: ... Mutta minun taisteloni ei ole oleva enää samaa kuin ennen.
Sillä minä taistelen tästä lähtien _toivottomana_.

RAIMUND (vilkkaasti): Tekin, piispa Tuomas? Tekin tunnette tuon
tunteen?

TUOMAS: Minä?--(Päänsä kohottaen.) Ja kuka muu sitten?

RAIMUND: Anteeksi, minä unohdin itseni, _dominus episcopus_...
(Kumartaa. Vaitiolo.)

BALDUIN: Ja nyt, palataksemme jälleen arkiaskareihin: haluatteko nyt
levähtää päivän kaksi matkan vaivoistanne, veli Tuomas, vai mieluummin
heti ryhtyä virkatehtäviänne toimittamaan?

TUOMAS: Onko minulla valta valita, herra legaatti?

BALDUIN: Luonnollisesti. Tarkoitukseni oli ainoastaan huomauttaa, että
edellisessä tapauksessa minun vähäpätöinen kykyni kenties voisi olla
käytettävissä...

TUOMAS: Ellen ole epäkohtelias, ryhdyn mieluummin heti virkaani
toimittamaan.

BALDUIN (keveästi kumartaen): Myöskin minulle on se oleva
mieluisempaa.--Nyt voin siis katsoa toimeni täällä päättyneeksi.

TUOMAS: Te aiotte lähteä, herra legaatti?

BALDUIN: Jo ennen iltaa, jos suinkin mahdollista.

TUOMAS: Ja minne, jos minulla on lupa kysyä?

BALDUIN: Ensin Turkuun, sitten Tukholmaan.--Olen täällä jo viikon
viipynyt, oikeastaan vain veljeni palaamista odotellen. (_Tuomas_ on
edellisen aikana riisunut rautapaitansa _Pietari Kaikkivallan_ avulla,
joka yhtä äänettömänä vetäytyy jälleen ovensuuhun. Astuu nyt pöydän
ääreen, josta _Balduin_ on väistynyt pari askelta vasemmalle.)

TUOMAS: Näen tässä pöydällä kasan pergamentteja. Uskallanko vaivata
teitä, herra legaatti, minulle lyhyesti kertomaan, mitä täällä on
tärkeintä minun poissa-ollessani tapahtunut?

BALDUIN: Ei mitään iloista ainakaan.--(Ojentaa hänelle pöydältä erään
pergamentin.) Tässä esim. on vastaus Lybeckin kauppiailta.

TUOMAS: Ja se kuuluu? (Silmäilee nopeasti kirjettä.)

BALDUIN: Kaikista meidän ynnä Pyhän isämme varoituksista ja uhkauksista
huolimatta he eivät lupaa luopua kerettiläisistä kauppaliitoistaan
Novgorodin, Smolenskin, Polotzkin ja Vitebskin ruhtinaiden kanssa,
kaikki Jumalan ja kalliin kirkkomme vihollisia.

TUOMAS: Ne kamasakat! (Heittää kirjeen kädestään.)

BALDUIN: Niin. Vaikka kristityitä nimeltään, he ovat sielultaan ja
sydämeltään verrattavat Judas Iskariotiin, joka petti Herramme
Mestarimme kolmestakymmenestä hopeapenningistä.--(Ojentaa hänelle tukun
muita kirjeitä.) Samaa kirjoittavat, kuten näette, myös Gottlannin,
Visbyn ja Riigan raatiherrat.

TUOMAS (rutistaen kirjeet kädessään): He olisivat kaikki polttorovion
ansainneet. Eikä Ruotsin hallitukselta mitään kirjettä?

BALDUIN: Ei.

TUOMAS: Kuningas on voimaton ja Folkungajaarleilla nyt muuta tekemistä.
Sieltä ei meillä ainakaan tätä nykyä näytä olevan mitään apua
odotettavissa.

BALDUIN: Ei, yhtä vähän kuin pitkään aikaan Norjastakaan, jos heidän
jalot ritarinsa, kuten sanotte, ovat Nevajoelta takaisin kotimaahansa
ruumiina palanneet.

TUOMAS (harvakseen): Näyttää siis siltä kuin olisimme me jätetyt
kokonaan oman onnemme nojaan, herra legaatti.

BALDUIN: Toistaiseksi näyttää asianlaita todellakin olevan niin.
(Synkkä vaitiolo.)

TUOMAS: Ja ristiretki Hämeenmaahan? Mitä siitä kuuluu?

BALDUIN: Siitä voi ritari Raimund antaa teille parhaiten kertomuksen.--
Mutta nyt täytyy minun todellakin rientää piispankartanoon. Me tietysti
syömme yhdessä illallista?

TUOMAS: Se on oleva suuri kunnia minulle, herra legaatti.--' (Saattaa
ovelle hänet ja palajaa takaisin paikalleen pöydän ääressä. Viittaa
ritari Raimundin lähestymään.) Milloin palasitte te matkaltanne
pakanallisten hämäläisten maahan?

RAIMUND: Vasta pari päivää sitten, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Ja teidän retkenne menestys, jalo ritari?

RAIMUND: Sama kuin teidänkin: palajan tyhjin toimin, vain muutamat
harvat panttivangit ainoana sotasaaliinani.

TUOMAS: Siis kaikki kadotettu?

RAIMUND: Kaikki sen maan äärillä.--Oikean uskon siemen Hämeen heimojen
seassa on tuhottu juurineen. Oh, mitä kauhun sanomia me saimmekaan
kuulla matkallamme!

TUOMAS: Kertokaa!

RAIMUND: Kastetut lapset ovat surmatut kaikkialla. Täyskasvaneilta,
jotka samoin jo olivat tulleet kasteen siunauksesta osallisiksi, he
ovat kiskoneet sisukset ruumiista ja uhranneet heidät pakanallisille
epäjumalilleen...

TUOMAS (peittäen silmänsä): Jatkakaa!

RAIMUND: Kristityiltä papeilta, jotka ovat heidän valtaansa joutuneet,
he ovat puhkaisseet silmät päästä, toiset on piesty kuoliaaksi tahi
pakotettu heidät juoksemaan ympäri uhrikarsikkojen, siksi kuin he ovat
hengettöminä maahan langenneet...

TUOMAS: Jatkakaa!

RAIMUND: ... Eräiltä onnettomilta on silvottu kädet ja jalat, toiset on
kääritty olkiin ja heitetty polttoroviolle.

TUOMAS (vavahtavalla äänellä): Eikö näin suunnaton ja näin petomainen
julmuus ollut omiaan johtamaanne sotajoukkoa ylenluonnollisiin
sankaritöihin kiihoittamaan?

RAIMUND: Oli. Missä vain vihollinen nähtiin, lyötiin hänet heti
pakosalle. Mutta... (Vaikenee epäröiden.)

TUOMAS: Mutta?

RAIMUND: ... oli olemassa jotakin muuta, joka ehkäisi menestyksemme ...
jotakin oikeastaan niin naurettavaa ja vähäpätöistä, etten tiedä, tokko
ollenkaan vaivata teidän korkea-arvoisuuttanne sitä kertomalla.

TUOMAS: Kertokaa! (Vaitiolo.)

RAIMUND: Kaikkialla muualla, missä olen miekkani Pyhän neitseen ja
ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta paljastanut, Liivinmaalla,
samoin kuin hurjien saraseenien kesken, Syriassa, samoin kuin Provencen
laaksoissa ja Sierra Morenan vuoristoissa, kaikkialla muualla, sanon,
on rintani täyttynyt riemusta ja sanomattomasta autuudesta. Täällä
sitävastoin...

TUOMAS: Täällä?

RAIMUND: ... olen ollut huomaavinani koko sotajoukossa ... ja osaksi
itsessänikin ... jotakin omituista ... jotakin salaperäistä ja
selittämätöntä...

RAIMUND: ... ikäänkuin alakuloisuutta tahi oikeammin, yksitoikkoista
toivottomuutta, vaikka edustamamme pyhän asian epäilemättä olisi
pitänyt jokaista iloiseen uljuuteen ja valoisaan voitonvarmuuteen
kehoittaa.

TUOMAS: Epäilemättä olisi tullut niin tapahtua, ritari Raimund.

RAIMUND: Kukin on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa. Kukaan
ei ole säikkynyt henkeään taikka kieltäytynyt kestämästä matkan
rasituksia, jotka tällä kertaa todellakin ovat olleet
yli-inhimilliset...

TUOMAS: Sitä merkillisempää mielestäni on, ettei näin moitteetonta
velvollisuuksien täyttämistä ole seurannut sen tavallinen palkinto:
sisällinen ilo ja hilpeä, raikas itsetunto.

RAIMUND (painokkaasti): Niin, teidän korkea-arvoisuutenne: se _on_ sitä
merkillisempää. (Lyhyt vaitiolo.)

TUOMAS: No niin, syynä siihen on kenties ollut itse maan luonto ja nämä
kylmät, syksyiset sateet, jotka jo ovat viikkokausia kestäneet.
Seisoohan sumu nytkin ulkona kuin seinä ikään! Varmaan on moinen
ilmanala omiaan urhoollisimmankin sotajoukon mieltä masentamaan.

RAIMUND: Olette siinä aivan oikeassa, teidän korkea-arvoisuutenne. Nämä
maata laahovat pilvet, tämä puidenlatvoja hipova taivaankansi
painaa alas myös ihmis-ajatuksen, estäen sen vapaana ja rohkeana
luojansa autuaita asuinsijoja lähestymästä.

TUOMAS (välttelevästi): Siihen lisäksi näkymätön vihollinen, joka sumun
seasta, korpikuusten alta ja läpipääsemättömistä ryteiköistä
myrkytettyjä sulkanuoliaan singahuttelee. Minä ymmärrän: se saattaa
tehdä itse urhoollisen temppeliherrankin sydämen alakuloiseksi.

RAIMUND: Kuitenkin luulen minä, että pahan syyt ovat tällä kertaa
syvemmällä.

TUOMAS: Syvemmällä?

RAIMUND: Tarkoitan: harmaa taivas ja matala luonnonmuoto ovat olleet
vain sen sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden ulkonaisia
vertauskuvia, joka tällä retkellä alusta alkaen on jokaisen
ristinsoturin rintaa ahdistanut. Sanoinko haluttomuuden? Epäilyksen ja
epätoivon henki on kuvastunut heidän kasvoillaan.

TUOMAS: Epäilyksen? Epätoivon?--Niin, suokaa anteeksi, ritari Raimund,
mutta minä en ymmärrä, kuinka voi epäillä, kuinka _voi_ joutua.
epätoivoon se, jonka kilpeen taivas itse on näkymättömän lupauksensa
kirjoittanut.

RAIMUND: Luulin kuitenkin, että juuri te ymmärtäisitte sen, piispa
Tuomas.

TUOMAS (katsoo häneen): Tarkoitatteko _niin_, ritari Raimund?--Nyt
pyydän minä teitä ajatuksenne minulle aivan vapaasti ja peittelemättä
ilmaisemaan.

RAIMUND: Sen lupaan, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Siis: te olette tuon asianlaidan yhteydessä, minkä mainitsitte,
tullut retkellänne myös minua ajatelleeksi?

RAIMUND: Sitä en ole sanonut, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Ette, mutta minä arvaan sen sanomattannekin. Te olette kuullut
kuiskittavan ... siellä täällä ... leiritulien ääressä ja Hämeen
hyllyviä soita ratsastaessanne ... jotakin, jota te ette mielellänne
tahdo minulle ilmoittaa.

RAIMUND: _Dominus episcopus_: mitä se olisi?

TUOMAS: Kas niin, kertokaa se vaan minulle!--Te olette tuon
sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden yhteydessä, kuten te
sitä nimitätte, kenties kerran kaksi kuullut piispa Tuomaan nimeä
mainittavan.

RAIMUND: Saattaa niin olla, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: No niin?

RAIMUND (hetken mietittyään): Kerran ... pitkän, lokakuisen
päivämarssin päätettyämme ... kuulin levätessäni märällä maalla
vaippaani käärittynä ja tuijotellessani torkkuvin silmin riutuvaan
nuotiotuleen, jonka yli raskaat sadepisarat silloin tällöin syvästi
huokaavan hongan oksilta ropisivat ... silloin kuulin uneni lävitse
sanat: _piispa Tuomaan ilma_.

TUOMAS: Ah!--(Painaa kädellä sydäntään. Kuin itsekseen.) He olivat
oikeassa, he ovat oikeassa: piispa Tuomaan ilma ympäröi täällä
joka taholla meitä.

RAIMUND: Se oli nyt tietysti vain tuollainen tyhjä sanantapa.

TUOMAS (purskahtaen): Epäilemättä se oli sanantapa, tuollainen, joita
tuhma kansa keksii tuhansia! Mutta kysykää heiltä, niitä se merkitsee,
tiedustakaa kuormarengeiltä talleissa, vaatikaa vastausta
ratsupalvelijalta metsäpolulla, ja he hymähtävät teille vain
omituisesti ja mutisevat: piispa Tuomaalla ei ole onni mukanaan, piispa
Tuomas on syntynyt turmion tähden alla...

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne...

TUOMAS: Oliko teillä jotakin lisättävää matkakertomukseenne? (Nousee.)

RAIMUND: Ainoastaan eräs vähäpätöinen seikka, teidän
korkea-arvoisuutenne: sotavankien joukossa on yksi, jonka teidän
luvallanne pyydän pidättää itselleni.

TUOMAS: Se olkoon kernaasti sallittu teille, ritari Raimund.--
(Silmäilee pergamenttia, muistaa äkkiä jotakin.) Onko hän kastettu?

RAIMUND (hämillään): Ei, ei vielä.

TUOMAS: Kuinka? Luulin teillä kuitenkin olleen kyllin pappeja
seurassanne.

RAIMUND: Hän ... ei ole ... tahtonut.

TUOMAS: Siinä tapauksessa olisi ollut teidän asianne, jalo ritari,
hänet siihen isällisellä lempeydellä pakottaa.--Onko hän mies vai
nainen?

RAIMUND: Hän on Hämeen päällikön tytär.

TUOMAS: Nuori?

RAIMUND: Sangen nuori.

TUOMAS: Kaunis?

RAIMUND (päänsä kohottaen): Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en ole
luonut silmääni häneen häntä himoitakseni.

TUOMAS: Mutta kuitenkin: nuori, kastamaton nainen, jonka te, herra
ritari, haluatte pidättää itsellenne! Mitä tulee minun siitä ajatella?

RAIMUND: Pelkkää hyvää, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen luvannut
hänelle ainoastaan ritarillisen suojelukseni.

TUOMAS (rypistää otsansa): Ritarillisen suojeluksenne?--Mitä se
merkitsee?

RAIMUND: Se merkitsee, että kukaan ei ole hänen päästään hiuskarvaa
koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee.

TUOMAS: Se oli kevytmielinen lupaus, herra ritari. Peruuttakaa se!

RAIMUND: Minä en voi.

TUOMAS: Te ette voi?

RAIMUND: En. Olen vannonut sen.

TUOMAS: Hyvä. Siispä päästän minä teidät valastanne.

RAIMUND (haaveellisesti): Kukaan ei voi päästää minua tästä valastani,
sillä se on vannottu tämän pyhän ristin kautta, joka sisältää
palasen Herramme Vapahtajamme omasta ristinpuusta. (Ottaa pyhän esineen
poveltaan ja suutelee sitä syvimmällä hartaudella.--Myöskin _Tuomas_
tekee kunnioittavasti ristinmerkin. Vaitiolo.)

TUOMAS: Todellakin, te olette onnellinen, ritari Raimund, omatessanne
aarteen, jota itse kardinaalit voisivat teiltä kadehtia.

RAIMUND: Niin, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen itse tuonut sen
tullessani Jerusalemista. (Kätkee ristin jälleen povelleen.)

TUOMAS: Mutta palataksemme äskeiseen, ritari Raimund: te tulette
hovista, jonka tavat ovat outoja meidän etäisen maamme asukkaille...

RAIMUND: Kuinka niin?

TUOMAS: Tarkoitan: teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf on
seurustellut liian kauan muhamettilaisten sulttaanien ja sanotaan myös:
sulttaanitarten parissa--kelvatakseen täällä teidän kristilliseksi
esikuvaksenne. Hävetkäähän toki, herra ritari!

RAIMUND (kiivaasti): Minun keisarini Fredrik II:nen Hohenstauf on
jaloin ja sivistynein ruhtinas, mikä koskaan on nauttinut kaikkien
uskollisten alammaistensa kunnioitusta kautta kristikunnan. Hän kelpaa
kaikkialla ja minkä kansan keskuudessa tahansa jokaisen kunnon ritarin
kristilliseksi esikuvaksi.

TUOMAS: Hän, joka par'aikaa käy kiivasta ja jumalatonta sotaansa
Lombardian vapaiden kaupunkien kukistamiseksi?--(Painokkaasti.) Te ette
ehkä muista, ritari Raimund, että teidän keisarinne Fredrik II:nen
Hohenstauf jälleen on julistettu kirkon ankarimpaan kiroukseen.
(Vaitiolo. Ritarin pää painuu alas.)

RAIMUND: Siis hän ei ole minun keisarini, yhtä vähän kuin kenenkään,
joka kristityn ritarin nimeä kantaa ja ansaitsee. Mutta tosi on, että
mikäli olen tullut häntä tuntemaan, en ole voinut kieltää häneltä
vilpittömintä mieskohtaista kunnioitustani.

TUOMAS: Pimeys pukeutuu aina valkeuden enkelin vaatteisiin.--Minä
tiedän, että teidän keisarinne on nerokas, oppinut ja sivistynyt mies,
säteilevä juuri sitä valkeutta, joka on luotu heikkoja ihmis-sydämiä
huikaisemaan. Mutta mitä se auttaa häntä, jos hän nousee vastaan kirkon
valoa, joka on Jumalasta? Eikö hänen kirkkautensa ole silloin himmenevä
kuin kalpea kuudan taivaan auringon koittaessa?

RAIMUND: Aivan varmaan, teidän korkea-arvoisuutenne. Siksi onkin hänen
taistelonsa turha ja hän itse tuomittu menemään perikatoon.

TUOMAS: Se oli kirkon kuuliaisen lapsen sana, ritari Raimund.--
(Vakavasti ja isällisesti.) Niin, minä olen tahtonut vain ohimennen
muistuttaa teitä tästä, jalo ritari, sillä taistelo, jota nykyään
hengellisen ja maallisen miekan välillä taistellaan, ei suinkaan
supistu yksinomaan Lombardiaan ja Italiaan. Sitä käydään kautta
maailman.--Sitä käydään myös tällä hetkellä tässä Räntämäen kirkon
sakaristossa, mikäli te, herra ritari, meidät siihen pakotatte.

RAIMUND: Olen kokonaan ansainnut isälliset nuhteenne, _dominus
episcopus_. (Kumartaa.)

TUOMAS: Lähettäkää tuo nainen minun puheilleni. Kastettuamme hänet
saamme lähemmin jutella hänen kohtalostaan. (Viittaa jäähyväisiksi.
_Raimund_ pois vasemmalle. _Tuomas_ istuu, ottaa käteensä pergamentin
ja laskee sen jälleen pöydälle. Vilkaisee hätäisesti ympärilleen,
nousee, rientää kaapin luo vasemmalle, avaa sen ja ottaa esille erään
toisen pergamentin. Tutkii sitä tuokion vapisevissa käsissään, hänen
kasvojensa ilme synkkenee, suuri tuska valtaa hänet. Pudottaa
pergamentin maahan ja vaipuu Neitsyt Maarian kuvan eteen huoahtaen
epätoivoisesti: »Pyhä Neitsyt!»)

Esirippu.



TOINEN NÄYTÖS.


    _Tuomas_ rukoilee. _Kaikkivalta_ etenee hitaasti taustan
    pimennosta ja ottaa ylös pudonneen pergamentin jääden
    keskinäyttämölle. _Tuomas_ nousee, kääntyy ja äkkää
    edessään Kaikkivallan.

TUOMAS (säpsähtäen): Kuinka? Kuka olet?

KAIKKIVALTA: Isä: ettekö enää tunne minua?

TUOMAS: Mitä tahdot? Oletko ollut jo kauan täällä?

KAIKKIVALTA: Tahdoin ainoastaan ojentaa teille _tämän_. (Tarjoo hänelle
kääryä kädessään.)

TUOMAS (torjuen): Pois!

KAIKKIVALTA: Niin. Te pudotitte sen.

TUOMAS: Pane ... se ... pöydälle siis!

KAIKKIVALTA: Kuten tahdotte, isä. (Tottelee nöyrästi, palajaa jälleen
paikalleen. Tuomas tuijottaa kivettyneenä häneen.)

TUOMAS: Tunnetko ... tuon kirjeen ... sisällyksen?

KAIKKIVALTA: Minun ei ole pistänyt päähäni lukea sitä.

TUOMAS: Sinä ... et tiedä myöskään ... kuka sen kirjoittaja on?

KAIKKIVALTA (tyynesti): Näin, että se on paavi Gregorius IX:n
paimenkirje, teille osotettu.

TUOMAS: Hiljaa!--(Kuiskaten.) Seinillä on korvat. Hänen hengellinen
ylhäisyytensä voi saada vihiä siitä.--(Tulee hänen eteensä.) Tähän
kirjeesen on suuri salaisuus kätkettynä...

KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne...

TUOMAS: Kirkon salaisuus! Erään korkean henkilön elämä ja kuolema
riippuu siitä.--(Varoittavalla kädenliikkeellä.) Siksi: ei sanaakaan.

KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne: ei sanaakaan.

TUOMAS: Hyvä.--(Lempeämmin.) Olethan sinä Pietari, minun oma
opetuslapseni.

KAIKKIVALTA: Kallis kasvattajani!

TUOMAS: Milloin palasit Virosta?

KAIKKIVALTA: Seurasin sieltä hänen hengellistä ylhäisyyttään legaatti
Balduinia.

TUOMAS: Tosiaan!--Ja sinä kaipasit jälleen minun luokseni? Ja nyt
tahdot sinä jälleen olla minun rakas opetuslapseni?

KAIKKIVALTA: Isä!--Te sanoitte ennen minua hyväksi omaksitunnoksenne.

TUOMAS: Todellakin? Sanoinko minä niin?--Sitten mahdoin minä myös niin
tarkoittaa. Mutta sinä olet ollut kauan poissa minulta.

KAIKKIVALTA: Isä: minä olen kovin kaivannut teitä.

TUOMAS: ... Liian kauan. Myöskin minulla on ollut usein ikävä sinua.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Isä: miksi minun täytyi pois?

TUOMAS: Se oli Jumalan tahto. Sinun hetkesi oli lähestynyt.

KAIKKIVALTA: Mikä hetki?

TUOMAS: Sinun _suuri_ hetkesi.--(Juhlallisesti.) Oli tullut aika sinun
mennä kaikkeen maailmaan ja saarnata sitä sanaa, jonka minun luonani
oppinut olit ja niin palavalla sydämenhartaudella omaksunut.

KAIKKIVALTA: Ja minä menin...

TUOMAS: Sinä menit Herrasi Jumalasi tahtoa täyttämään. Minä luulen,
että viisaat miehet nimittävät _elämäntyöksi_ sitä.

KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Ja nyt minä olen tehnyt sen työn, eikö
totta? Ja nyt minä saan jäädä ijäksi teidän kattonne alle?

TUOMAS: Tahtoisitko ... sinä ... niin?

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minun oli niin hyvä olla täällä.

TUOMAS: Oliko?

KAIKKIVALTA: _Te_ olitte niin hyvä minulle.

TUOMAS (liikutettuna): Siis on maan aution avaruudessa joku, joka sanoo
hyväksi minuakin.--(Laskee kätensä kuin suojaten hänen päänsä päälle.)
Kuinka vanha olet?

KAIKKIVALTA: Isä: minä olen lakannut laskemasta vuosia siitä saakka
kuin minä löysin armon Jesuksessa Kristuksessa.

TUOMAS: Ja sinun uskosi tekee onnelliseksi sinut?

KAIKKIVALTA (säteilevin silmin): Kyllä. Kuinka voisin minä olla muuta
kuin onnellinen, kun minun päivänlaskuni ovat pitkät ja laupiaat ja
minun huomenkoittoni toinen toistansa korkeammat!

TUOMAS: Mutta yöt niiden välillä? Eivätkö ne tuota tuskanhikeä sinulle?

KAIKKIVALTA: Yöt nukun minä Herran Mestarin suojan alla.

TUOMAS (katsoo häneen, hänen kätensä vaipua raskaasti alas): Sinä
_olet_ onnellinen.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä: minä olen hyvin onnellinen.

TUOMAS (tuskallisesti): Ja minä... (Hillitsee itsensä.) Minä olen ...
hyvin iloinen siitä. (Tulee mietteissään pöydän ääreen, istuu, ottaa
pergamentin käteensä koneellisesti, laskee sen jälleen pois ja painaa
pään käsiinsä äkillisessä mielenliikutuksessa. _Kaikkivalta_ hiipii
hiljaa hänen luokseen, polvistuu ja suutelee hänen kättään suurimmalla
hellyydellä.)

KAIKKIVALTA: Isä!

TUOMAS: Pietari: olenko minä sinulle jotakin siis?

KAIKKIVALTA: Kallein kaikista olette te minulle lähinnä Jumalaa.

TUOMAS: Kiitos.--(Suutelee liikutettuna otsalle häntä.) Sinä et ehkä
ymmärrä sitä vielä, Pietari... Mutta kun tulee minun ijälleni ... minä
olen _niin yksin.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä.

TUOMAS (innokkaasti): Eikö totta, Pietari: _täytyy_ olla ihmisellä
joku, jonka suhteen ei ole tarvis olla aina varoillaan ... joku, jolle
voi uskoa sydämensä salaisimmat huolet ja ahdistukset!...

KAIKKIVALTA: Niin, isä.

TUOMAS: ... Joku, joka ei epäile parasta meissä, jonka läheisyydessä
voi tuntea itsensä täysin turvalliseksi...

KAIKKIVALTA: Täytyy olla, isä.

TUOMAS: Tarkoitan: ystävä, joka hyväksyy _kaikki_ meissä eikä vain
eräitä meidän puoliamme ... joka tunnustaa meidät ihmisiksi sellaisina
kuin olemme ... vikoinemme, puutteinemme, kurjuuksinemme ja
kärsimyksinemme.

KAIKKIVALTA: ... Ja myöntää, että _me emme voisikaan olla toisellaisia
kuin olemme, isä!_ (Katsoo riemuitsevasti ylös häneen.)

TUOMAS (Päätään nyykähyttäen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.--Sinä käytät
joskus sanoja, jotka kummastuttavat minua varhaisvanhalla
kypsyydellään. Ethän sinä kuitenkaan ole vielä kokenut mitään.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minulla on määrätön mitta elämänkokemusta
takanani.

TUOMAS: Sinulla?

KAIKKIVALTA: Niin, isä. Mutta minä olen kokenut kaikki vain
mielikuvituksessani.

TUOMAS: Siinäpä se: sinä _olet_ lapsi etkä sinä ole kokenut mitään.--
Mutta tahdotko sinä olla sellainen ystävä minulle?

KAIKKIVALTA: Jos te sen sallitte, isä.

TUOMAS: Saatan nimittäin ... pian tulla ... tarvitsemaan sellaista
ystävyyttä. (Katsoo kummallisesti häneen. Vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Isä! Te ette ole onnellinen.

TUOMAS: _Mikä ... on ... onni?_

KAIKKIVALTA: Se on lepo ääretön ja syvä.

TUOMAS: Silloin . en minä ... ole ollut ... ikinä onnellinen.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Ette, sillä te ette lepää muulloin kuin minun
seurassani.

TUOMAS: Mutta _miksi_ minä en voi levätä koskaan? Voitko sen minulle
sanoa, Pietari?

KAIKKIVALTA: Siksi että teillä on aina paha omatunto.

TUOMAS: Mutta _miksi_ minulla, on paha omatunto?--Mikä se on tuo
jäytävän omantunnon tuska, joka ei salli yön lepoa, ei päivän rauhaa
minulle?

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että sille ei ole
olemassa mitään parannusta, sillä se on syntynyt teidän kerallanne.

TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sanotko _niin_, Pietari?--Joskus
olen minä ajatellut näin: se on minun alempi itseni, joka vaatii
jokapäiväistä kuolettamista ja kiduttamista.

KAIKKIVALTA: Te voitte olla siinä oikeassa, isä. Mutta ilman sitä ei
olisi olemassa myöskään teidän ylempää itseänne.

TUOMAS: Niinkö luulet, Pietari? Tiedä siis, että kukaan ei ole
kiduttanut itseään enemmän kuin minä.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän, että kukaan ei ole ollut itselleen ankarampi.

TUOMAS: Rautaisin ruoskin olen minä ruumistani kurittanut ja tämän
sakariston seinät ovat nähneet sieluntaisteloita, joita kaikki
perkeleet helvetistä ovat kauhistuneet. Sillä he ovat nähneet, _mikä
minä olen pohjaltani!_

KAIKKIVALTA (hiljaa): Te olette hyvin onneton ihminen, isä.

TUOMAS: ... Toisinaan tuntuu minusta kuin minä en olisi ihminen
ollenkaan, vaan peto, joka kahleitaan kalistelee ja saattaisi milloin
tahansa murtaa ne... Etkö usko, että saattaisin murtaa ne, Pietari?

KAIKKIVALTA: Kyllä. Te olette hirveän voimakas, isä.

TUOMAS: Eikö totta: ei ole ketään minua voimakkaampaa?--Mutta ei ole
myös mitään minua vaarallisempaa petoa maailmassa.

KAIKKIVALTA: _Ihmispeto_ te olette, isä. Mutta juuri sellaisena minä
teitä rakastan ja kunnioitan.

TUOMAS: Jumala tietää, että minä en ole jättänyt tekemättä mitään,
millä itseäni kauniimmaksi ja paremmaksi kasvattaisin. Mutta minä olen
syntynyt _rumana...

KAIKKIVALTA: Ei, isä...

TUOMAS (kiihkeästi): Kyllä. Ei kukaan ole syntynyt niin rumana kuin
minä eikä kukaan niin yksinomaan rikollisena.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän...

TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä on syntyä _sukurutsaisena_...!

KAIKKIVALTA: Isä!

TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä merkitsee miehelle saada isän ja äidin
perintö sellainen kuin minä saanut olen...! (Vaikenee tukahduttaen
liikutustaan.)

KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette elänyt, isä.

TUOMAS (harvakseen): Elämä ... ei ole ollut leikkiä minulle.

KAIKKIVALTA: Ja kuitenkin te olette kestänyt elämänne.

TUOMAS: Olen, sillä minä olen tähän saakka toivonut, että myöskin
minulle kerran ennen kuolemaani taivaallinen hyvyys hymyilisi.

KAIKKIVALTA: Ja nyt, isä? Ettekö enää toivo sitä?

TUOMAS: En.--(Hiljaa.) Enkä minä kuitenkaan _tahtoisi_ olla sitä
toivomatta.

KAIKKIVALTA: Varmaan on taivaan laupeus teille vielä monta hyvää ja
jumalaista hymyä lahjoittava.

TUOMAS (värisevällä äänellä): Minä en ole saanut taivaan laupeudelta
tähän päivään saakka lahjaksi mitään muuta kuin murhetta,
onnettomuutta, sanomatonta tuskaa ja katkeria kyyneleitä...

KAIKKIVALTA: Sitä heleämpi ja korkeampi on teidän onnenne hetki oleva.

TUOMAS: Se hetki ei tule minulle milloinkaan.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä, silloin kun teidän sielunne kulkee
kukkuloilla... Silloin kun te näette entisen elämän allanne kuin
sumuisen, myrkyllisen alhon, josta te olette päässyt päivänrinteitä
vaeltamaan.

TUOMAS (kolkosti) En tiedä... _Sieltä_ olen minä kotoisin.

KAIKKIVALTA: Mistä?

TUOMAS: Sieltä, missä itku ja hammasten kiristys on. Sillä tiedä,
poikani: minä olen alkanut _alhaalta_...

KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette kohonnut niin korkealle.

TUOMAS: Minä _voin_ joskus ... kohota korkealle, mutta ainoastaan
ajatuksissani.

KAIKKIVALTA: Miten voi ihminen sen muuten tehdä?

TUOMAS: Minun vereni vaistot vetävät sinne ... alas ... ymmärrätkö?

KAIKKIVALTA: Mutta teidän henkenne pyrkii Herran taivahille.

TUOMAS (ristii kätensä): Niin.--(Jälleen levottomasti.) Siksi täytyy
minun aina valvoa, aina rukoilla, kamppaella jokaisesta jalansijasta,
jonka olen saavuttanut, etten jälleen syöksyisi syvyyteen...

KAIKKIVALTA: Täytyykö teidän aina taistella?

TUOMAS: Aina. Ja sentään kiitän minä Herraani Jumalaan siitä, että minä
_voin_ taistella ja _tahdon_ taistella, sillä minä olen nähnyt niitä,
joilta sekin onni on otettu pois jo syntymässä.

KAIKKIVALTA: Keitä ne ovat?

TUOMAS (synkästi): Niitä näkee vain siellä ... alhaalla.--_Jäätyneiksi
sieluiksi_ tahtoisin minä niitä nimittää.

KAIKKIVALTA: Eivätkö he ... sula ... koskaan?

TUOMAS: Eivät. He jäävät sinne, missä ovat, ikuiseen yöhön ja
pakkaseen.

KAIKKIVALTA (vavahtaen): Minua kauhistaa heidän kohtalonsa.

TUOMAS: Heille ei ole olemassa mitään pelastusta. Sillä he eivät tahdo
tulla pelastetuiksi.

KAIKKIVALTA: Eivätkö he ... ikävöi ... Jumalan aurinkoa?

TUOMAS: Eivät. He pitävät valkeutta vihollisenaan ja yötä, sysimustaa
yötä, ainoana ystävänään.--He jäävät sinne.

KAIKKIVALTA (herkästi): Katsokaa: on olemassa teitä onnettomampiakin
ihmisiä.

TUOMAS: On. Mutta he eivät kärsi onnettomuudestaan niinkuin minä. Ja
juuri siksi minä joskus kadehdin heitä.

KAIKKIVALTA: Onko ... Jumala ... ottanut heiltä ... kyvyn kärsiäkin?

TUOMAS (päätään nyykayttäen): Sillä on hän minut heistä erottanut.--
(Vaitiolo.) Se oli tarina niistä, jotka asuvat alhaalla ja jäävät alas
iankaikkisesta niin iankaikkiseen.

KAIKKIVALTA: Voiko ihminen ... tulla tuomituksi ... jo elinaikanaan?

TUOMAS: Minä pelkään niin.--Minä pelkään, että toiset ovat tuomittuja
jo ennen elämäänsä.

KAIKKIVALTA: Eikö ... elämä ... sitten ole ... jäinen helvetti heille?

TUOMAS: On. Toisille on se palava kiirastuli.

KAIKKIVALTA: Eikö totta, isä: te olette syntynyt kiirastuleen?

TUOMAS (hitaasta): Minä olen ... luotu ... kärsimään.

KAIKKIVALTA: Sen olen minä aina nähnyt teistä. Sillä te kärsitte
_aina_.

TUOMAS: Aina.--Enkä minä kuitenkaan voi olla kiittämättä Herraani
Jumalaani siitä, että hän teki minut maan tomusta, mutta puhalsi elävän
hengen minun sieraimiini!

KAIKKIVALTA: Jumalan kuva kärsii teistä.

TUOMAS (purskahtaen): Perkeleen kuva kärsii minussa! Hyvä, jos ennen
hautaan menoani voisin sanoa tehneeni edes ihmisen itsestäni.

KAIKKIVALTA: Kukaan ei synny valmiina tähän maailmaan.

TUOMAS: Ei. Mutta minä en myös tiedä ketään, joka olisi syntynyt siihen
niin epävalmiina kuin minä.

KAIKKIVALTA: Ettekö iloitse siitä? Olettehan itse saanut täten jatkaa
Luojan luomistyötä?

TUOMAS: Olen. Totisesti olen minä saanut jatkaa siitä, mihin
taivaallinen hyvyys oli työnsä lopettanut, mutta minun täytyy sanoa
sinulle, poikani: _taivaallinen hyvyys oli jättänyt minut käsistään
sangen keskeneräisenä_. (Vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Täytyy olla keskeneräisiä ihmisiä, isä. Sillä juuri heidän
kauttaan Jumalan kunnia meille julistetaan.

TUOMAS: Että te muut ... täydellisiksi ... tulisitte?

KAIKKIVALTA: Että me tietäisimme, _mikä on Jumala_.

TUOMAS: Kuka tohtii sen sanoa tietävänsä?

KAIKKIVALTA: Siksi täytyy olla niitä, jotka taistelevat hänen armonsa
esille sydämestään.

TUOMAS: Että te muut siinä ... autuaina ... lepäisitte?

KAIKKIVALTA (hiljaisesti): Että meidän ei olisi koskaan tarvis tähdätä
liian korkealle. (Vaitiolo.)

TUOMAS: Mutta _onko_ sitten niin suuri synti tähdätä liian korkealle?
Pitääkö. ihmisen aina maassa mataa? Tuleeko ihmisen siis aina lähintä
tavoittaa, jos hänen mieli kelvata sinulle, vanhurskas Jumala
taivahissa, ja menestyä ajallisissa yrityksissään?

KAIKKIVALTA: Minun mielestäni se ei ole synti, isä.

TUOMAS: Ei sinun, mutta Jumalan mielestä. Miksi hän muuten minua näin
raskaasti rankaisisi?

KAIKKIVALTA: Kenties hän juuri siten tahtoo teitä siihen kehoittaa.

TUOMAS (väsyneesti): En tiedä. Tiedän vain, että kaikki, mitä yritän,
epäonnistuu. (Vaitiolo.) Paraskin pilvilinna, minkä rakennan, sortuu
raunioiksi tuon nimettömän, näkymättömän vallan edessä, joka täällä
minua joka taholla ympäröi, joka istuu minun kerallani ratsun selkään
ja seuraa minun jokaista sanaani ja viittaustani.

KAIKKIVALTA: Isä!

TUOMAS (tarttuu kiivaasti häneen)--... Mikä se on? Pietari, voitko sinä
sen sanoa minulle? Miksi minä olen syntymästäni saakka tuomittu
kärsimään tuskaa, joka ei heltiä minun rinnastani hetkeksikään?

KAIKKIVALTA (kirkkaasti): Siksi että te ette lepäisi milloinkaan, siksi
että te alati valvoisitte ja rukoilisitte!

TUOMAS: Siksikö että minä en milloinkaan olisi onnellinen?

KAIKKIVALTA: Siksi että te kulkisitte kuin myrsky maailmassa, siksi
että te ijäti tekisitte ja toimisitte!

TUOMAS (tuskallisesti): Minun tekoni ovat rikostöitä.

KAIKKIVALTA: Mitä muuta ovat _teot_ koskaan olleetkaan?

TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.--
(Nousee.) No niin: minä olen tehnyt rikostöitä.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä. (On samoin noussut.)

TUOMAS: Sinä näet pöydällä tuon kirjeen?--No niin: minä olen
väärentänyt sen.

KAIKKIVALTA: Niin, isä,

TUOMAS: _Paavin paimenkirjeen_. Minä väärensin sen, koska tarvitsin
sitä työssäni pyhän katoolisen kirkon palvelukseksi--(Vaitiolo.) Mene
ja ilmianna minut!

KAIKKIVALTA (rukoilevasti) Isä!

TUOMAS: Hänen hengellinen ylhäisyytensä on vielä täällä. Sinun ei
tarvitse sanoa kuin sana...

KAIKKIVALTA: Isä! Minä en ole koskaan aikonut ilmiantaa teitä.

TUOMAS: Oikeastaan sinun ei ole sitä tarviskaan. Sillä minä olen jo
saanut rangaistukseni. Tuo kirje syyttää, tuo kirje tutkii ja tuomitsee
yöt ja päivät minua...

KAIKKIVALTA (hymyillen): Nyt ei sitä ole enää olemassa. (Ottaa
pergamentin pöydältä ja kätkee sen tyynesti povelleen.)

TUOMAS: Mitä aiot sillä?

KAIKKIVALTA: Sen hävittää.

TUOMAS: Sinä uskaltaisit...?

KAIKKIVALTA: Mitä pelkäisin minä?

TUOMAS: Sinun tekosi saattaa tulla ilmi...

KAIKKIVALTA (katsoo suoraan silmiin häntä): Isä! Tulee enemmän peljätä
Jumalaa kuin ihmisiä.

TUOMAS: Totisesti olet sinä minun rakas opetuslapseni. (Sulkee syliinsä
hänet. Pitkä vaitiolo. Iltarusko valahtaa ikkunasta.)

KAIKKIVALTA (riemuiten): Isä: _päivä_ paistaa!

TUOMAS: Se on pian painuva korpeen kohisevaan. (Katsovat kaunista
päivänlaskua, joka heittää heleän sädekimppunsa heidän kasvoilleen ja
sakariston vastakkaiselle seinämälle.)

Esirippu.



KOLMAS NÄYTÖS.


    _Tuomas_ oikealla pöydän ääressä, _Pietari Kaikkivalta_ vasemmalla
    keskinäyttämöllä. Ritari _Raimund_ tulee vasemmalta. Illan rusko
    vaalenee vitkalleen.

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: tuo panttivanki, josta puhuimme,
odottaa kirkkotarhassa.

TUOMAS: Hyvä.

RAIMUND: Samalla on minulla kunnia ilmoittaa teille, että hänen
hengellinen ylhäisyytensä legaatti Balduin tahtoo nyt heti puhutella
teitä piispankartanossa.

TUOMAS: Minä tulen.--Pietari! Sinä voit ottaa vastaan tuon panttivangin
ja taivuttaa suusi suloisella puheella hänen sydämensä Herralle
otolliseksi.

KAIKKIVALTA: Teen parastani, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS (Raimundille): Menkäämme.--Myöskin teidän terävä älynne ja laaja
kokemuksenne, jalo ritari, on oleva suureksi avuksi meille siinä
neuvottelussa, jota arvaan herra legaatin tarkoittavan.

RAIMUND: Pelkään, että teillä on liian suuri ajatus minusta, _dominus
episcopus_. (Kumartaa.)

TUOMAS: Päinvastoin, jalo ritari Raimund, päinvastoin.--Herra legaatti
lähtee. Te jäätte nyt minun miekakseni ja kilvekseni tämän hiippakunnan
hallitsemisessa.

RAIMUND: Myöskin minä aion lähteä, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: (hämmästyen): Te ritari Raimund? Ja minne?

RAIMUND: Pois eteläisempiin maihin, missä taivas on sininen ja korkea
ja ilma heleä niinkuin huntu aamuruskon.--(Uneksien.) Siellä toivon
vielä saavani takaisin kadotetun elämän-iloni.

TUOMAS: Todellakin: te lähdette? Te jätätte yksin minut?--
(Tyytymättömänä.) Juuri nyt olisi kuitenkin teidän kuntonne ollut pyhän
kirkon asialle tässä maassa mitä tarpeellisin.

RAIMUND: Valitan suuresti, että lähtöni täytyy juuri nyt tapahtua.--
(Purskahtaen.) Mutta minä, en _voi_ sille mitään! Minun täytyy täältä
pois, ellei minun mieli mennä kokonaan perikatoon!

TUOMAS: Herra ritari: onko lupa kysyä, mikä on niin ankara pakko teidän
poistua täältä?

RAIMUND: Minä luulen ... olevani ... lumottu.

TUOMAS: Lumottu?--Tuo nainen on lumonnut teidät?

RAIMUND (tuskallisesti) Minä en tiedä. Mutta minusta on äkkiä ruvennut
tuntumaan kaikki niin kummalliselta... Minä en ole itseni herra enää.
Minun ajatukseni harhailevat ja minun sydämeni syvyydestä nousee kuvia,
jotka minua pelottavat ja kauhistavat...

TUOMAS (Kaikkivallalle): Tuota naista on tarkoin silmällä pidettävä.--
(Raimundille.) Minä tunnen tuon taudin, herra ritari. Perkele kiusaa
teitä.

RAIMUND: Minua? Pyhän haudan ritaria?

TUOMAS: Kukaan ei säily häneltä.--(Kuin itsekseen.) He lähtevät, he
lähtevät kaikki pois. Minut jätetään yksin, yksin...

RAIMUND: Pyydän, ett'ette lue lähtöäni viaksi minulle.

TUOMAS: En. Kukin tekee niinkuin hän katsoo parhaakseen.--(Synkästi.)
Minulla yksin ei ole mitään vaalinvaltaa. Minä yksin _en voi_ poistua
paikaltani.

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne...

TUOMAS (hilliten itsensä): Hyvä on.--Te lähdette? Se on teidän
peruuttamaton päätöksenne?

RAIMUND: On, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Emme siis puhu enää mitään siitä asiasta.--Pietari: käske
sisälle panttivanki!--Ritari Raimund: seuratkaa minua piispankartanoon!
(Menevät perälle. _Kaikkivalta_ menee vasemmalle ovelle ja viittaa.
Hetken perästä tulee sisälle _Lyyli Tavast_, kahden ratsumiehen
saattamana.)

KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Lyyli Tavast! Hämeen tähti! (Huovit poistuvat
hänen viittauksestaan.)

LYYLI: Minä se olen. Mutta ken minua puhuttelee?

KAIKKIVALTA: Etkö todellakaan enää tunne minua?

LYYLI: En.

KAIKKIVALTA: Minä olisin tuntenut sinut heti sinun suurista,
säteilevistä silmistäsi, ellen olisikaan kohdannut sinua kuusi vuotta
sitten Turun satamassa.

LYYLI: Tosiaan! Minä en muista sitä.

KAIKKIVALTA: Lapsuuden ystävät olemme, usein yhdessä leikkineet...

LYYLI: Lasten leikit ovat ohitse.--Kuka olet siis?

KAIKKIVALTA: Olen Pietari...

LYYLI: En tunne ketään sen-nimistä.

KAIKKIVALTA: Pietari ... Pietari Kaikkivalta. Lapinkorpi on kotini.

LYYLI (surmaavalla silmäyksellä): En ole kuullut kasvaneen orjia
Lapinkorvessa.

KAIKKIVALTA: Lyyli!

LYYLI: Muistan miehen, jonka nimi oli Kaikkivalta, isäni ystävän,
kuulun Hämeen heimojen keskuudessa...

KAIKKIVALTA: No niin? Hän oli isäni.

LYYLI: Ei. Sillä tuo mies oli _vapaa_.

KAIKKIVALTA: Hänen poikansa olen.

LYYLI: Hänen poikansa syntyi vapaana kuin hänen isänsä. Ei ole
mahdollista, että hedelmä olisi voinut niin kauas puusta pudota.

KAIKKIVALTA (päättävästi): Erehdyt: en ole orja täällä.

LYYLI: Asut majoissa maasi vihollisten.

KAIKKIVALTA: He eivät ole meidän vihollisiamme. He ovat minulle toisen,
laajemman vapauden lahjoittaneet.

LYYLI (ylenkatseellisesti): Mikä vapaus se on?

KAIKKIVALTA: Sykkivän sydämen vapaus, hengen, joka hehkuu Jumalalle.

LYYLI: En ymmärrä minä sitä vapautta.--Etkö tiedä, että palvelet isäsi
murhaajaa?

KAIKKIVALTA: Hän henkeni herättäjä on. Toiseksi isäksi on hän tullut
minulle.

LYYLI: Voiko olla kahta isää?

KAIKKIVALTA: Voi: hengellinen ja ruumiillinen.

LYYLI: Häneltä hengen sait, jolta ruumihinkin.

KAIKKIVALTA (haaveellisesti): Mutta piispa Tuomas opetti minut
tuntemaan henkeni kuolemattomuuden. (Ristii kätensä. Vaitiolo.)

LYYLI: Etkö vihaa isäsi murhaajaa?

KAIKKIVALTA: En. Minä en voi vihata ketään. Se on se uusi oppi, jonka
hän on minulle opettanut.

LYYLI: Siispä olet orja sinä! Ja orjan oppi puhuu sinun suusi kautta.

KAIKKIVALTA: Rakkaus yksin voi kohottaa meidät jumaliin.

LYYLI: Toisin haastaa vapaa mies.

KAIKKIVALTA: Olen vapaa: vapaa vihasta ja kaikista orjuuttavista
intohimoista.

LYYLI (leimahtavin silmin): Onko orjan merkki pyhä viha?

KAIKKIVALTA: Minä en ole koskaan tuntenut mitään sellaista, Lyyli.

LYYLI: Et, sillä sinä olet jo lapsuudesta saakka maahan lannistettu.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Vihaatko minua ... sillä vihalla ... Lyyli?

LYYLI: En. Sillä sen säästän minä vain vertaisilleni voimassa ja
ylpeydessä.

KAIKKIVALTA: Olet julma.

LYYLI: Olen oikeuden-mukainen. (Vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Mitkä ovat ... sinun tunteesi ... minua kohtaan ... tällä
hetkellä, Lyyli?

LYYLI: Ylenkatson sinua sydämeni syvimpään.

KAIKKIVALTA: Saatan olla ylenkatsottava. Mutta silloin olen sitä vain
hänen tähtensä, jota rakastan toisena taattonani.

LYYLI: _Häntä_ vihaan minä.

KAIKKIVALTA: Pidät häntä siis vertaisenasi voimassa ja ylpeydessä?

LYYLI (lujasti): Hän on vapaa mies.--Olen vannonut hänen perikatonsa.

KAIKKIVALTA: Sinä? Miksi?

LYYLI: Hän on heimoni vihollinen.

KAIKKIVALTA: Et ole heimon pää sinä.

LYYLI (ylpeästi): En, mutta olen heimoni päällikön tytär, jonka isä
kaatui tasapäässä taistelossa.

KAIKKIVALTA: Niin. Siitä on vierinyt vuosia kymmenkunta.

LYYLI: Kaksikymmentä on kulunut äitini kuolemasta.

KAIKKIVALTA: Äitisi koskeen juoksi...

LYYLI: Niin. Mutta miksi hän meni sinisen aallon alle?

KAIKKIVALTA: Olen kuullut kuin etäisen kansantarun...

LYYLI: Se taru on totta!--_Tiedätkö_, mitä Hämeen Kiialassa kerran
tapahtui?

KAIKKIVALTA: Piispa Tuomas tuli sinne...

LYYLI: ... samalla retkellä, jolloin isäsi sai surmansa hänen kätensä
kautta.--Hän myös äitini häväisijä on...

KAIKKIVALTA: Ei!

LYYLI: Taivaan vallat! Kutsun teidät todistajiksi.

KAIKKIVALTA: Turmion vallat ovat silloin piispa Tuomaan sydämessä häitä
pitäneet! (Kääntyy pois. Vaitiolo.)

LYYLI (synkästi): Ymmärrätkö, _että_ vihaan häntä?

KAIKKIVALTA: En ymmärrä, että aiot kostaa hänelle. Sillä kosto on
Jumalan.

LYYLI: Kosto on Jäämin jumalien.--(Katsoo ympärilleen.) Luuletko hänen
tulevan tänne?

KAIKKIVALTA: Ah, nyt muistan vasta pyhän toimeni, jonka hän uskoi
minulle! Minunhan tuli sinut kristityksi käännyttää.

LYYLI (kiihkeästi): _Sinut_ tahdon _minä_ takaisin pakanaksi
käännyttää.--Etkö aio auttaa minua?

KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi! Sitten voin auttamistasi pakoon
ajatella.

LYYLI: Pakoon? Hänen puheilleen pitää sinun auttaa minut.

KAIKKIVALTA: Tahdot tappaa hänet?

LYYLI (hymyillen kummallisesti): En. Tiedän paremmat keinot saattaa
hänet perikatoon.

KAIKKIVALTA: Mitkä?

LYYLI: Kysyykö noidan poika niitä minulta?

KAIKKIVALTA: En tunne taikoja Tuonen jumalien.

LYYLI: Noita oli sinun isäsi ja noita sinun isäsi isä! Siis tiedä, että
aion, manata heidän henkensä esille sinusta.

KAIKKIVALTA: Et ole siinä onnistuva.

LYYLI: Veri on vettä sakeampi.--(Tarttuu hänen käteensä.) Teetkö, mitä
pyydän sinulta?

KAIKKIVALTA: Hänen puheilleen on minun helppo päästää sinut. Mutta...

LYYLI: Mutta?--Muuta ei ole tarviskaan.

KAIKKIVALTA: Kuitenkin tahdon sitä ennen varoittaa häntä
velhotaidostasi.

LYYLI (salaperäisesti): Etkö itse pelkää sitä?

KAIKKIVALTA: En. Ristin Jumala on minun miekkani ja sotisopani.

LYYLI: Mene siis!

KAIKKIVALTA: Lyyli!

LYYLI: En pyydä mitään apua sinulta. Ajan itse oman asiani.

KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi!

LYYLI: En ikinä.

KAIKKIVALTA (epätoivoisesti): Silloin tulevat sinun päiväsi päättymään
polttoroviolla. (_Lyyli_ hymyilee halveksivaisesti. Vaitiolo.--Äkkiä
askeleita perällä. _Lyyli_ kuuntelee.)

LYYLI: Hän tulee.

KAIKKIVALTA: Kuka?

LYYLI: Piispa Tuomas.

KAIKKIVALTA: Se on hän. Minä tunnen hänen askeleensa.

LYYLI: Jätä minut!

KAIKKIVALTA: Mahdotonta. Minä en tohdi...

LYYLI: _Mene!_

KAIKKIVALTA (hämmästyneenä): Saat itse vastata seurauksista. (Poistuu
_Lyylin_ katseen pakottamana vasemmalle.--Hetken perästä tulee sisälle
perältä piispa _Tuomas_, luo tutkivan katseen ympärilleen, ei huomaa
Lyyliä, vaan etenee hitaasti pöydän ääreen.)

LYYLI: Piispa Tuomas!

TUOMAS: Kuka puhuu?

LYYLI: Tytär Tavastin, jonka vaimon tunsit kerran.

TUOMAS (kauhistuen): Nainen!--Kuinka olet tullut tänne?

LYYLI: Sinun ratsumiehesi ovat minut tänne saattaneet.

TUOMAS: Oletko ... yksin?

LYYLI: Me olemme kaksin täällä.

TUOMAS (katkonaisesti): Missä on ... Pietari ... minun opetuslapseni?

LYYLI: Sinun pappisi on poistunut minun pyynnöstäni. Sillä juuri sinua
tahdoin minä tavata, piispa Tuomas.

TUOMAS: Sinä?--Mitä tahdot minusta?

LYYLI: Tuon sinulle terveisiä Hämeen Kiialasta.

TUOMAS: Vaikene!

LYYLI: Kah, miksi niin kalpea, piispa Tuomas? Etkö ollenkaan aio
vastata terve tervehyttäjälle?

TUOMAS (tukahtuneella äänellä): Huovit!

LYYLI: Ole huoleti! He seisovat oven edessä.--Mutta mikä sinun on?
Sinähän horjut ja vapiset aivan?

TUOMAS: Nainen! Jätä minut!

LYYLI: En liene mieluvieras, koska näin kylmästi kohtelet minua...

TUOMAS: Jätä minut!

LYYLI (nauraen pilkallisesti): Ohoh, oletpa sinä outo isäntä!--Eikö
totta: minun kotini oli paljon vieraanvaraisempi sinulle, kun sitä
käynnilläsi kunnioitit?

TUOMAS: Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan?

LYYLI: Vuoroin vieraissa, piispa Tuomas!--Eikö totta: sinulta ei
puuttunut mitään?

TUOMAS (vihan vimmassa): Nyt ... puuttuu minulta ... miekka.

LYYLI: Ei sitäkään, näen senkin killuvan seinälläsi. (Tuomas tekee
liikkeen sitä kohti.) Ahaa, piispa Tuomas: sinun tekisi mielesi nähdä
minun vertani punaisinta.

TUOMAS (pysähtyen): Tahdon nähdä, olenko isäntä täällä? (Aikoo perälle.
Lyyli sulkee nopeasti tien häneltä.)

LYYLI: Olet isäntä koko suuren Suomenniemen.--Mutta juuri siksi tulisi
sinun osoittaa suurempaa ystävällisyyttä minulle.

TUOMAS: Sinulle?

LYYLI: Orpo, kurja tyttöparka olen...

TUOMAS: Pakana olet...

LYYLI: Juuri siksi pyydän, että käännyttäisit minut. (_Lyyli_ on äkkiä
käynyt aivan nöyräksi ja hiljaiseksi. _Tuomas_ katsoo epäröiden häneen.
Vaitiolo.)

TUOMAS: Minun pappini on sinut käännyttävä.

LYYLI: Sinun pappisi ei osannut puhua minulle. Sinä yksin osaat puhua
minulle niin, että minun pakanallinen sydämeni on siitä syvästi
järkähtävä.

TUOMAS: Minä en _tahdo_ puhua sinulle.

LYYLI: Miksi et?--Näethän: minä olen pakana, minä en tiedä mistään
paremmasta. Ja kuitenkin minun sieluni janoaa valkeutta niinkuin minun
ruumiini sinun siunaavan kätesi kosketusta... (Tahtoo tarttua hänen
käteensä.)

TUOMAS: Pois!

LYYLI: Isä: siunaa minua!

TUOMAS: Pois! Minä en tahdo siunata sinua.

LYYLI: Miksi lykkäät minut luotasi, vaikka minä en pyydä muuta kuin
tulla käännytetyksi? Katso: minä en tiedä mitään Ristin Jumalasta,
jonka opettaja olet...

TUOMAS (tuskallisesti): Tahdotko siis niin välttämättömästi saada
kasteen siunauksen juuri _minun_ käteni kautta?

LYYLI: Minä pyydän ja rukoilen sitä.--(Polvistuu.) Katso: minä painan
polveni sinun kirkkosi kivipermantoon ja anelen armoa, jota sinä et
voi, et saata kieltää minulta, niin totta kuin olet Herrasi Jumalasi
palvelija...

TUOMAS: Nouse!

LYYLI: Minä en nouse, ennen kuin sinä nostat minut.--(Surumielisesti.)
On niin hirmuista palaa helvetissä. Ja sitten minua surettaa se, että
jos kuolen kastamatta, minä en koskaan enää saa tavata armasta
äitiäni...

TUOMAS: Ah! (Peittää silmänsä kädellään.)

LYYLI (aina yhtä suloisena): Niin, häntä, jonka sinä käännytit Hämeen
Kiialassa.--Kasta minut! _Sen_ olet sinä äitini muistolle velkapää.
(Katsoo viattomin silmin ylös häneen. _Tuomas_ seisoo sisällisessä
kamppailussa. Vaitiolo.)

TUOMAS: Olet oikeassa. Tästä saakka on minulla tytär ja poika.
(Kohottaa juhlallisesti ylös hänet.)

LYYLI: Isä! Katsopas kuinka hyvä sinä olet. Minun äitini haamu ei siis
ole huutanut hukkaan minulle pyhän virran pyörtehiltä.

TUOMAS: Mitä ... on äitisi haamu ... huutanut sinulle?

LYYLI: Hän on käskenyt minua menemään siihen suureen kartanoon, missä
piispa Tuomas asuu, ja pyytämään häneltä, että hän kastaisi minutkin
saman Jumalan nimeen...

TUOMAS: Ei!

LYYLI: ... jonka nimessä hän kuoli sinua rakastaen.--Myöskin sinä
rakastit häntä, isä, eikö totta?

TUOMAS (tuskin kuuluvasti): Minä olen ... tehnyt surman-synnin ...
sinun äitisi keralla.

LYYLI: Sinä rakastit häntä, niin.--Älä luule, että kannan kaunaa
sinulle muinaisista, vaikka olen hänen oma tyttärensä. Sillä kuka ei
olisi himoinnut häntä Hämeen sulhojen seassa...?

TUOMAS: Lakkaa!

LYYLI: Kuin tiuku helisi hänen äänensä isäni tuvassa tummaisessa, kun
hän lauloi lapsellensa, mutta kun hän kotiin karjoja huhuili, kierteli
se niinkuin etäisen kanteleen kaiku pitkin Hämeen punertavia
hongikoita...

TUOMAS (paeten näyttämön toiselle puolen): Minä en tahdo häntä muistaa,
minä en tahdo!

LYYLI: Ja kuitenkin muistat sinä häntä enkä pidä ihmeenä sitä, sillä
hän oli kaunis nähdä ja sangen suloinen kaulata sinun Herrasi Jumalasi
kasvojen alla...

TUOMAS: Onneton nainen! Oletko tullut minua hiljaisella tulella
hiillyttämään?

LYYLI (päätään nyykähyttäen): Hän kelpasi sinun Herrasi Jumalasi
palvelijalle.--Eikö totta: minulla on äitini ääni, piispa Tuomas?
Ainakin olen kuullut niin sanottavan.

TUOMAS: Myös äitisi silmät sinulla on... (Väristen.) Hän seisoo tällä
hetkellä ilmi elävänä edessäni.

LYYLI: Katsopas: sinä muistat hänet. Sinä muistat hänet paremmin kuin
minä.--Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin hänestä?

TUOMAS: En. (Peittää kasvonsa kauhistuneena. _Lyyli_ on hiljaa hiipinyt
hänen luokseen ja kaulaa hänet äkkiä käsivarsillaan.)

LYYLI: Isä!

TUOMAS: Tyttäreni: voitko sinä sen antaa anteeksi minulle?

LYYLI (hurmaavasti hymyillen): Epäiletkö sitä?

TUOMAS: Nyt .. olen minä onnellinen.

LYYLI: Eikö totta, isä: on suloista, kun lapsen käsivarret kaulaavat
sinua?

TUOMAS (syvään hengittäen): Nyt on minun suurin syntini Jumalan edessä
sovitettu.

LYYLI: Eikö totta: nyt seisot sinä onnesi kukkulalla?

TUOMAS: Nyt tunnen minä poistuvan ensi kerran elämässäni tuon taakan
hartioiltani, jonka synkkä sallimus jo ennen syntymääni lie laskenut
niille. Siitä päätän minä taivaan valtojen minulle anteeksi antaneen.
(Vaitiolo.--_Lyyli_ painautuu äkkiä kiinni häneen ja suutelee häntä
pitkään ja palavasti.)

LYYLI: Isä! Kuinka minä rakastan sinua!

TUOMAS (perääntyen tyrmistyneenä): Miksi suutelet sinä minua _niin_?

LYYLI: Miksi sinä juuri _nyt_ himoitset minua, piispa Tuomas?

TUOMAS: Se ei ole totta!

LYYLI: Siispä katso silmiin minua!--Haa, sinä et voi katsoa silmiin
minua enää. Sinä himoitset...

TUOMAS: Vanhurskas Jumala!

LYYLI: Sinä himoitset minua niinkuin kerran äitiäni...

TUOMAS: Aih! Eikö täällä ole ketään...?

LYYLI (voitonriemuisesti): Sinä himoitset minussa häntä uudelleen ja
silloin on minun kostoni määrä kyllin saavutettu.

TUOMAS: Huovit!--(Ryntää vasemmalle ovelle.) Huovit! (_Huovit_ tulevat
pysähtyen ovensuuhun.) _Sitokaa tuo nainen ja heittäkää hänet
polttoroviolle!_

LYYLI: Ja sentään tulet sinä minua ijät kaiket himoitsemaan, piispa
Tuomas! Totisesti on sinun sielusi palava minun kerallani.

TUOMAS: Käärme Eedenin yrttitarhan!--(Ulos osoittaen.) Tuohon, juuri
tuohon, alle akkunani on polttorovio rakennettava, että minä saan nähdä
näillä silmilläni, miten liekit syövät hänen syntistä ruumistaan. Sillä
totisesti on hän tuomittu iankaikkiseen kadotukseen!

LYYLI (ilkkuen): Ja vielä kadotuksen kuilussakin olet sinä minua
himoitseva! Minun suudelmani on polttava sinun huulillasi kuin tuli ja
minun käsivarteni tulevat sinua ijät kaiket niinkuin tulikuuma kahle
kaulaamaan!...

TUOMAS: Taivaan vallat!

LYYLI: Turhaan huudat taivaan valtoja avuksesi sinä, sillä sinun
mahtisi on kotoisin Manalasta.--Luuletko, etten ole tutkinut maani
tietäjiltä, kuka olet ja mikä on se uusi oppi, jota julistat meille?
Kuoleman oppi on se, piispa Tuomas, ja sinä itse olet ruttotauti, joka
maata saastuttaa. Siksi painu takaisin alle turpeen, piispa Tuomas,
että elämän päivä pääsee ihmisille paistamaan!

TUOMAS: Roviolle!--(_Huovit_ vievät hänen viittauksestaan Lyylin
vasemmalle. _Tuomas_ seisoo hetken aikaa kuni huumaantuneena. Valojuova
sammuu, näyttämö hämärtyy.) Minä vaivainen, syntinen ihminen...
(Vaipuu kokoon.)

Esirippu.



NELJÄS NÄYTÖS.


    _Tuomas_ istuu pöydän ääressä pää käsiin vaipuneena. Näyttämö on
    miltei pimeä. _Pietari Kaikkivalta_ tulee perältä ja pysähtyy
    hänen eteensä.

KAIKKIVALTA: Isä! Te istutte pimeässä?

TUOMAS (nyyhkyttäen): Pietari! Pietari! Missä olet ollut? Miksi jätit
yksin isäsi, juuri kun hän olisi enin kaivannut sinua? (Vetää luokseen
hänet.)

KAIKKIVALTA: Isä! Te itkette? Teidän mielenne on syvästi ahdistettu?

TUOMAS: Elämäni ankarin hetki on kulkenut minun pääni ylitse.--
(Vaitiolo.) Ja sinä? Mitä olet sinä tällä aikaa toimittanut?

KAIKKIVALTA: Minä olen hävittänyt _sen_.

TUOMAS: Minkä?

KAIKKIVALTA: Paavin paimenkirjeen. Sitä ei ole nyt enää olemassa.

TUOMAS: Niinkö?--(Vaitiolo.) Sytytä kynttilä, että näen jälleen kasvosi
lempeässä levossaan.--(_Kaikkivalta_ tekee työtä käskettyä.) Pietari:
ethän sinä kanna kaunaa minulle muinaisista?

KAIKKIVALTA: En, isä. Minut täyttää pelkkä hartaus ja kiitollisuus, kun
teitä ajattelen.

TUOMAS: Kuitenkin sai isäsi surmansa minun käteni kautta.

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä siitä mitään... Siis ei sitä asiaa ole
minulle olemassa. (Vaitiolo.)

TUOMAS: Pidätkö minua ... pahantekijänä?

KAIKKIVALTA: Pidän teitä miehenä, joka _tekee_.

TUOMAS: Hyvää vai pahaa?

KAIKKIVALTA: Teette maailmaa hyville ihmisille mahdolliseksi.
(Vaitiolo.)

TUOMAS (hitaasti): _Heidän_ tähtensä ... me siis olemme ... loassa ja
veressä kaahlanneet?

KAIKKIVALTA: Teko on myrsky, jota seuraa sydämen tyyni päivänpaiste.

TUOMAS: Seisotko sinä sen paisteessa, Pietari?

KAIKKIVALTA: En. Mutta minä näen sen tulemisen taivaanrannalla
ruskottavan. (Vaitiolo.)

TUOMAS (äkkiä): Hyvä jumala, kuinka minä halveksin niitä ihmisiä, jotka
_tulevat_!

KAIKKIVALTA: Miksi niin, isä?

TUOMAS: Kuinka elämä on helppoa heille! Ja kuinka vähän he tietävät
meistä, jotka olemme tehneet sen helpoksi heille!--Sinäkään et tiedä
meistä mitään, Pietari.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Minä en ole kiittämätön, isä.

TUOMAS: Kukka olet, joka ei tiedä juuristaan.--(Vaitiolo. Tuijottaa pää
käden varassa eteensä seuraten sisällistä näkyään.) Näin kerran
lähes kaksikymmentä vuotta sitten, matkallani pakanalliseen
Hämeenmaahan, yksinäisen miehen, joka kirves kädessä heilui keskellä
parasta parsikkoa. Oppaamme nimitti häntä kaskenkaatajaksi...

KAIKKIVALTA: Sellaisia miehiä heiluu kaikilla Suomen saloilla, isä.

TUOMAS (häntä kuulematta): ... Hänen hartiansa olivat sylen-levyiset,
metsä ja kangas kumahtelivat hänen iskuistaan. Välillä suoristi hän
joskus selkänsä ja pyyhkäisi hikihelmen polttavalta otsaltaan...

KAIKKIVALTA: Ilman teitä kimmeltäisivät nyt samat hikihelmet minun
kulmillani.

TUOMAS: ... Minä katsoin hänen suonikkaita käsivarsiaan ja kauhistuin:
ne olivat tammenpaksuiset ja ruskeat kuin kaksi kuparinuijaa...
(Vaikenee vavahtaen.)

KAIKKIVALTA: No niin? Ja mitä te teitte tuolle miehelle?

TUOMAS: Ja sinä, Pietari? Mitä olisit sinä tehnyt hänelle?

KAIKKIVALTA: Minä?--Arvattavasti minä olisin kastanut hänet.

TUOMAS: Minä syöksin peitseni hänen lävitseen.

KAIKKIVALTA: Kuinka?

TUOMAS: Minä ajattelin: tuo mies on syntynyt tekemään rikostöitä.--Hän
kaatui pauhinalla niinkuin suuri honka ikään ja vasta hänen kaatuessaan
minä huomasin, _ketä_ hänen kasvonjuonteensa niin ilmi elävästi
muistuttivat.

KAIKKIVALTA: Ketä siis?

TUOMAS (hymyillen kummallisesti): Minua itseäni.--Sittemmin kuulin,
että hän oli isäsi, _oikea_ isäsi. (Pitkä vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Ja niin otitte te minut mukaanne ja kasvatitte minut?

TUOMAS: ... munkkikuntani ankarimpien sääntöjen mukaisesti.--Minä
ajattelin: noidan pojasta pitää tulla kirkon pylväs.--Nyt ajattelen
lähettää sinut takaisin syntymäsijoillesi.

KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Herran pyhää sanaa saarnaamaan?

TUOMAS: Niin. Mutta tahdon jo ennakolta ilmoittaa sinulle, että verinen
kosto voi kohdata sinua entisen sukusi taholta.

KAIKKIVALTA: Isä: minä en voi lähteä sinne.

TUOMAS: Kuinka?--(Otsaansa rypistäen.) Pelkäätkö marttyyrikuolemaa?

KAIKKIVALTA: En.

TUOMAS: Minä en ymmärrä siis, mikä muu este voi sinulla olla.--Työ-ala,
jonka sinulle osoitan, kysyy kypsyyttä ja mielenmalttia. Mutta luulin
sinulla jo sitäkin olevan.

KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Isä: miksi en minä saa jäädä teidän
luoksenne ikuisesti?

TUOMAS: Minun luokseni? Mitä ajatteletkaan? Olethan nuori vielä...
(Tyytymättömänä.) Luulin sinun riemastuvan siitä, mikä nyt näyttää
painavan sinut niin alakuloiseksi.

KAIKKIVALTA: Isä: minä en ole nuori enää. Minä olen vanha mieleltäni.

TUOMAS: Sinä? Tuskin mieheksi kehittynyt!

KAIKKIVALTA (raukeasti): Isä! Ei tule rankaisematta noidan pojasta
kirkon pylväs. Tie on pitkä Lapinkorvesta Räntämäen kirkon sakaristoon.

TUOMAS (ankarasti): Puhut pelkillä arvoituksilla. Eikö tuo tauti, joka
varmaan on perintö pakanallisilta vanhemmiltasi, koskaan eroa sinusta?

KAIKKIVALTA: Niillä puhuttiin minun kotipirtissäni.--Sen jälkeen on
minun täytynyt oppia niin paljon. Onko ihme, että minua väsyttää?

TUOMAS: Sikäli kuin saatan ymmärtää sinun katkonaisesta puheestasi,
väität siis olevasi väsynyt Herran suloista sanomaa julistamaan?

KAIKKIVALTA (tuskallisesti): Isä! Minä en koskaan enää voi Herran
suloista sanomaa julistaa.

TUOMAS: Kuinka? Miksi et?--(Nousee kokonaan hämmästyneenä.) Nyt täytyy
sinun puhua suusi puhtaaksi minulle.

KAIKKIVALTA: Minä en olisi tahtonut koskaan puhua teille siitä. Mutta
jos te nyt tahdotte pakottaa minua lähtemään syntymäsijoilleni...

TUOMAS: Niin, minä tahdon pakottaa sinua siihen.

KAIKKIVALTA: ... Niin täytyy minun siis teille tunnustaa: minä en voi
opettaa enää kirkon opin mukaan. Enkä minä voi opettaa enää myös sinun
oppisi mukaan, isä...

TUOMAS: Kuinka? Etkö sinä voi opettaa enää dominikaanisen
munkkikuntamme käskyn mukaan?

KAIKKIVALTA: En. Minä en voi opettaa enää, että luonto on paha... Minä
en voi opettaa enää, että kaikki luotu on kirottu ja kaikki kaunis
vain pahojen henkien houkutusta... Minä en voi opettaa enää, että
kaikki liha on synti...

TUOMAS: Vaikene!--_Mitä_ voit sinä opettaa sitten?

KAIKKIVALTA (kuin hurmauksessa): Minä voin opettaa, että maa viheriöi
ja että linnut taivaalla veisaavat Jumalan kunniata... Minä voin
opettaa, että ihminen on ihana ja että hänen sielunsa on yössä
kukoistava yrttitarha... Minä voin opettaa, että _rakkaus on suurin
kaikista_...

TUOMAS: Rakkaus?

KAIKKIVALTA: ...--Niin, ja kun sen päivä paistaa päälle poloisen
ihmislapsen, niin aukeevat kaikki hänen sydämensä kukkaset kuin
hopeamaljat vastaan ottamaan elämän pyhää, ylitsevuotavaa evangeliumia.

TUOMAS: Mitä outoja opetuksia _nuo_ ovat? Oletko kohdannut ehkä
matkoillasi jonkun harhaoppisen suden lammasvaatteissa?

KAIKKIVALTA: Olen kuullut miehestä, jonka nimi on _Franciskus
Assisi_...--(Ristii kätensä palavimmalla hartaudella.)

TUOMAS (ylenkatseellisesti): Ahaa, tuo olisi minun pitänyt arvatakin!--
Joku fransiskaanimunkki on sinun heikon ymmärryksesi sekoittanut.

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä, mutta minä tunnen etäisen virin niinkuin
huomentuulen kulkevan kasvoillani... Maailma ei ole minulle autio ja
tyhjä enää, vaan täynnä armaita, ystävällisiä olentoja, jotka kaikki
elävät ja hengittävät Herran kauneudessa...

TUOMAS: Nouseeko työ vastaan tekijäänsä? Astuuko pakanuus, isäisi
ikivanha pakanuus, jälleen esille povesi onkaloista?

KAIKKIVALTA: ... Minä näen jälleen sinipiikojen karkeloivan kedoilla ja
Ahdin ruohorinnan nousevan aalloistaan... Minä näen taas ilman impien
astuvan taivaan ratoja myöten ja metsien peittyvän päivän kultiin ja
hopeisiin... Sillä minä näen jälleen _hyvän Jumalan hymyn_ luonnossa ja
ihmissydämissä...

TUOMAS: Vaikene! Nyt puhuu noidan veri sinusta.

KAIKKIVALTA (kokonaan poissa suunniltaan): Niin, minun iso-isäni oli
tietäjä Lapinkorvessa ja on nyt siellä, missä itku ja hammasten
kiristys on. Mutta minun isäni _rakasti maata_ ja perkkasi pelloksi
sitä, siksi kuin teidän kirottu peitsenne lävisti hänet!

TUOMAS. Pietari! Sinä et ole täydessä järjessäsi! (Tarttuu kovasti
kiinni häneen. _Kaikkivalta_ herää kuin hurmauksesta, katsoo
säikähtänein silmin ympärilleen ja purskahtaa hiljaiseen
itkun-nyyhkytykseen. Vaitiolo. _Tuomas_ synkkänä kuin ukkospilvi.--
_Raimund_ tulee kiireesti perältä.),

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne...

TUOMAS (tuimasti): Mikä on?

RAIMUND: ... Minä olen kuullut ... minä olen saanut juuri tiedon siitä
... minä en mitenkään voi sallia sitä...

TUOMAS: Mitä te ette voi sallia, herra ritari?

RAIMUND: ... Että hänet surmataan... Että te olette tuominnut tuon
naisen polttoroviolle...

KAIKKIVALTA (parahtaen): Lyyli Tavastin?

TUOMAS: Hiljaa!--Tuo nainen on ansainnut kohtalonsa.

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä olen vannonut suojella
häntä... Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina olen minä _vannonut_
tämän ristin kautta...

TUOMAS (ankarasti): Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina tulisi
teidän hävetä, herra Raimund, näin asettua pakanallisen hämäläistytön
puolustajaksi, joka päälle päätteeksi on jo sellaisena helvetin tuleen
vikapää.

RAIMUND: Minä en näe pakanaa enkä velhoa hänessä... Minä näen hänessä
vain naisen...

TUOMAS: Juuri se todistaa, että hän on lumonnut teidät.--No niin,
tietäkää siis, että hän on yrittänyt lumota minuakin...

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: meillä ei ole aikaa pitkiin
puheisiin. Minä olen nähnyt rakennettavan polttoroviota
kirkkotarhaan...

KAIKKIVALTA: Ah! (Rientää ulos.)

TUOMAS: Niin, tuohon alle akkunani! Siinä pitää hänen palaman taivaan
enkelien iloksi ja Jumalan kunniaksi.

RAIMUND (säihkyvin silmin): _Dominus episcopus_: hän ei tule palamaan
ollenkaan.--Vielä viimeisen kerran tahdon minä kysyä teiltä: ettekö aio
ottaa ollenkaan huomioon _minun_ tahtoani tässä asiassa?

TUOMAS: En!

RAIMUND: Se oli ensin pyyntö, nyt se on esirukous. Mutta ellette te
suostu siihen, on se pian oleva vaatimus ja singahtava vasama teille...

TUOMAS: Ritari Raimund: minä pyydän, miettikää sanojanne!--Te
loukkaatte sitä korkeata hengellistä arvoa, jota kannan näiden kaarten
alla...

RAIMUND: Ja vaikka minä loukkaisin itse Pyhän Pietarin ja Pyhän
Paavalin hengellisen pappeuden edustajaa, nyt kysyn minä teiltä, piispa
Tuomas: tahdotteko peruuttaa käskynne, jonka olette antanut minua
kuulematta, ja jättää tuon panttivangin nyt heti--kuuletteko: nyt heti!
--takaisin minun tuomiovaltani alle?

TUOMAS: Hän kuolee.

RAIMUND: Ei! Hän ei kuole.

TUOMAS: Minä en peruuta käskyäni milloinkaan.

RAIMUND (miekkansa paljastaen): No niin: tämä miekka on usein
vääräuskoisten verestä punertunut. Mutta nyt vannon minä teille, piispa
Tuomas, että se on punertuva kristillisestä verestä...

TUOMAS: Haa, te uhkaatte minua? Te paljastatte miekkanne Herran
huonehessa?

RAIMUND: En, minä en uhkaa teitä, piispa Tuomas, vaan niitä, jotka
aikovat totella teidän omavaltaista määräystänne tässä asiassa. Sillä
niin totta kuin minä olen ottanut tuon naisen ritarilliseen
suojelukseeni: jokainen, joka häneen koskee, _kuolee_!... (Aikoo
syöksyä ulos. _Balduin_ tulee nopeasti perältä.)

TUOMAS (tempaa kynttilän pöydältä): Ja niin totta kuin tämä kynttilä
nyt sammuu minun kädessäni, niin sammuu nyt Jumalan armo teiltä...

BALDUIN: Mitä täällä tapahtuu?

RAIMUND: Hän tahtoo julistaa minut kirkon kiroukseen.

TUOMAS: Ja hän tahtoo estää minut minun hengellisen virkani
toimituksessa...

BALDUIN (ankarasti): Te, herra ritari? Kuinka? Miekka kädessä?

RAIMUND: Hän tahtoo tehdä minut valapatoksi! Hän on tuominnut tuon
naisen kuolemaan...

TUOMAS: _Hän kuolee_, sillä hän ei ole tahtonut antaa kastaa itseään,
vaan on häijyillä velhovoimillaan tahtonut pilkata Herran pyhää sanaa
ja sakramentteja...

BALDUIN (tyynesti): Teidän tuomionne on oikeuden-mukainen, piispa
Tuomas.--Miekkanne, ritari Raimund!

RAIMUND: Teidän hengellinen ylhäisyytenne: minun ansioni pyhän
katoolisen kirkon palveluksessa...

BALDUIN: Niitä ei unohdeta, ritari Raimund. Mutta nyt teillä ei ole
valittavana kuin kaksi mahdollisuutta: joko jättää minulle heti
miekkanne taikka joutua kirkon ankarimpaan kiroukseen?

RAIMUND: Herra legaatti: teillä ei ole oikeutta sitä minulle julistaa.

BALDUIN (lujasti): Kyllä, ritari Raimund. Minä _otan_ nyt sen oikeuden
itselleni.

RAIMUND: Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina kuulun minä vain
veljeskuntani ylimmän tuomiovallan alaiseksi...

BALDUIN: Ritari Raimund: ellette te nyt heti jätä miekkaanne minulle,
julistan minä teidät jumalattomaksi mieheksi, ulkopuolelle kaikkien
pyhien ihmisten yhteyttä ja kristillistä seurakuntaa...

RAIMUND: Minä vetoan ritarikuntani suurmestariin... Minä vetoan meidän
Pyhään isäämme Roomassa. Minä vetoan Jumalan kaikkivaltiaan istuimen
luo...

BALDUIN: Te ette vetoa.--Miekkanne!

RAIMUND: _Dominus magnificus_: minä olen vannonut, että kukaan ei ole
tuon naisen päästä hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi
tätä kalpaa pitelee...

BALDUIN (jyrähtävällä äänellä): Miekkanne!--(_Raimund_ ojentaa hänelle
miekan epäröiden.) Kas niin: nyt te ette pitele enää tätä kalpaa ja
siksi te olette myös vapaa valastanne. (Ottaa miekan häneltä ja laskee
sen pöydälle. _Raimund_ kääntyy pois ja peittää kasvonsa kädellään.--
_Kaikkivalta_ rientää ulkoa hengästyneenä ja syöksyy polvilleen piispa
Tuomaan jalkojen juureen.)

KAIKKIVALTA: Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!... Armoa!...

TUOMAS: Ei armoa pimeyden enkelille.

KAIKKIVALTA: Vielä on aika, isä! Teidän pyövelinne aikovat juuri
sytyttää rovion.--Kaiken pyhän nimessä, isä, minä pyydän ja rukoilen
teitä: peruuttakaa käskynne!...

TUOMAS: En.

KAIKKIVALTA (halaten hänen polviaan): ... Peruuttakaa käskynne, sillä
se on erehdys ... se on vääryys Jumalan ja ihmisten edessä...

TUOMAS: Vääryys?

KAIKKIVALTA: Niin, sillä te olette tuominnut tuon naisen pakanana
kuolemaan...

TUOMAS, No niin? Hän _on_ pakana...

KAIKKIVALTA: Ei, hän on kristitty! Te olette kastanut hänet...

BALDUIN: Kristitty?

TUOMAS (hämmästyneenä): Kuinka?

KAIKKIVALTA: ... Te olette itse kastanut hänet Hämeen Kiialassa...

TUOMAS: Se on totta.

BALDUIN: Tuo nainen on kastettu siis?

KAIKKIVALTA: Hän on ilkkuen huutanut sen minulle polttoroviolta.--
Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Hänen kuolematon sielunsa voi
vielä pelastua.

TUOMAS (kolkosti): Hänen kuolemattoman sielunsa yli Herra tuomitkoon.
Mutta hänen ruumiinsa on palava poroksi, niin totta kuin minä olen
piispa Tuomas...

KAIKKIVALTA: Isä! Isä!--_Minä rakastan tuota naista_...

TUOMAS: Sinä?

KAIKKIVALTA: Niin, hän on lapsuudestani saakka ollut Hämeen tähti
minulle.--Mutta jos te nyt aiotte antaa kuolla hänen vain sen vuoksi,
että hänen viattomat silmänsä syyttävät teitä teidän rikoksestanne...

TUOMAS: Onneton poika! Tahdotko tuhota minut?

KAIKKIVALTA: _Jos_ sanon minä ... niin ilmoitan minä teidän _kaikki_
rikoksenne näille korkeille herroille, jotka nyt niin kummastuneina
katsovat meihin...

TUOMAS: Pietari! Olenko kyytä povellani kasvattanut?

KAIKKIVALTA: Minä olin viimeinen, joka vielä uskoi hyvää teistä.
--Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Tehkää se tässä
silmänräpäyksessä... (Kuuluu kimeä kirkaisu oikealta. Liekit
leimahtavat.) Ah, ah! Minä huudan, minä huudan julki: hän on
väärentänyt paavin paimenkirjeen!

TUOMAS: Sinä et huuda! (Tempaa miekan ja lävistää hänet. Kynttilä
sammuu. _Raimund_ ja _Balduin_ syöksähtävät esille kauhistuneina.)

RAIMUND: Mitä teette?

TUOMAS: Pietari! Pietari! Minun rakas opetuslapseni! (Vaipuu itkien
ruumiin ääreen. Pitkä vaitiolo.)

BALDUIN: Tulkaa, ritari Raimund: täällä ei _meillä_ ole mitään
tekemistä. (Menevät. Liekit leimuavat korkealle.)

Esirippu.



MAUNU TAVAST

4-näytöksinen legenda

(Naamioita III, 1908)



HENKILÖT:

MAUNU TAVAST, Suomen piispa.
ANNA, Lepaan neiti, nunna Wadstenan luostarista.
OLAVI TAVAST, maisteri Parisin yliopistosta.
PIETARI KARPALAINEN, Kuusiston linnan vouti.
ELINA, hänen tyttärensä.
RANKONEN, asemies.
MARTTI, kaniikki.

Tapahtuu kauniina kesä-yönä Kuusiston linnassa v. 1437.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Kirjastohuone Kuusiston linnassa. Ovi perältä ja oikealta taka-alalta.
Ikkuna vasemmalla. Pöytä, karmituoleja. _Maunu Tavast_ lukee. Kirkas
kesä-illan valaistus.

Ovi oikealta avautuu hiljaa. _Martti_ kaniikki tulee saattaen sisälle
Annan, viittaa lukevaan vanhukseen ja poistuu äänetönnä. _Anna_ jää
ovensuuhun seisomaan.


MAUNU TAVAST (lukee): »Mutta vielä muuta tapahtui minulle, vielä
merkillisempää; itse minun rakkauteni muuttui hulluudeksi, niin että se
luopui siitä, mitä se yksin halasi, luopui toivosta koskaan enää sitä
saavuttaa. Tämä tapahtui silloin, kun minä kuuliaisena sinun tahdollesi
koetin muuttaa sydämeni yhdessä pukuni kanssa osoittaakseni sinulle,
että sinä yksin olit herra minun ruumiini niinkuin sielunikin. Mitään
muuta en minä sinulta etsinyt, jumala sen tietää, kuin sinua itseäsi--»

ANNA: Jumala sen tietää: »Sinua yksin minä halasin, en sitä, mikä sinun
omaasi oli. En avioliittoa, en huomenlahjaa minä odottanut--»

MAUNU TAVAST (ylös ponnahtaen): Mitä kuulen?

ANNA (jatkaen): »En omaa himoani enkä tahtoani koettanut tyydyttää,
vaan sinun, sen kyllä tiedät. Kaikukoon sinulle nimi puoliso pyhemmältä
ja kunniallisemmalta, minulle soi sentään soreammalta olla sinun
lemmittysi tai--älä lue sitä viaksi minulle--sinun porttosi ja sinun
rakastajattaresi.»

MAUNU TAVAST: Kuka olet, outo nainen, joka astut kammiooni näin myöhään
ja jatkat lukuani siitä, mihin minä lopetan? Puhu!

ANNA (syösten hänen jalkoihinsa): Köyhä nunna olen Wadstenan
luostarista, joka on tullut tuon pitkän matkan langetakseen sinun
jalkoihisi ja saadakseen sinulta lohdutusta, Suomen suuri piispa,
sydämensä ankarassa tuskassa ja ahdistuksensa.

MAUNU TAVAST: Ah, minä muistan. Martti kaniikki mainitsi minulle äsken
sinusta.--Kuka olet? Varmaan on sinulla joku suosituskirja minulle
abbedissaltasi?

ANNA: Salli minun ensin suudella sitä kättä, jota tuhannet uskovaiset
siunaavat Suomen erämaissa!

MAUNU TAVAST (kohottaen hänet ylös): Nouse!--(Saattaa hänet
nojatuoliin.) Istu!--Sinä tunnet kirjan, jota luin äsken?

ANNA: Olen joskus selaillut sitä.

MAUNU TAVAST: Minua ilahduttaa, etteivät Wadstenan luostarin nunnat
hartaushetkiensä tähden lyö laimin kauniin ja hyvän kirjallisuuden
viljelystä. Sinä luet latinaa?

ANNA: Vain vähäisen.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Jos kerran osaat muistostasi Abaelardin ja
Heloisen kirjeenvaihdon, ei latinantaitosi niin aivan puutteellinen
liene. Iloitsen siitä, sisar.

ANNA: Minä olen vain nainen oppimaton. Mutta minäkin poimin mielelläni
niistä muruista, jotka tiedon ruhtinaitten pöydältä putoavat.

MAUNU TAVAST: Jospa kaikki hiippakuntani papit olisivat edes yhtä
oppineita!--(Kuin itsekseen.) No niin, he edistyvät, he ahkeroivat,
vähitellen, vähitellen.--Sinulla oli varmaan joku erikoinen asia
minulle?

ANNA: On.

MAUNU TAVAST: Abbedissasi tahtoo arvattavasti tiedustella, kuinka on
sen uuden naisluostarin laita, jota täällä par'aikaa paljolla työllä ja
suurilla uhrauksilla rakennutan Raision pitäjään?

ANNA: Jumalan ja Pyhän Annan kunniaksi?

MAUNU TAVAST: Niin. Olen ollut siitä pitkässä kirjevaihdossa
abbedissasi kanssa. Hän on osoittanut suurta suopeutta aikeilleni ja
antanut minulle monta hyvää neuvoa, joista täten jo nyt pyydän hänen
lähettiläälleen esiinkantaa sulimmat kiitokseni. (Kumartaa keveästi.)

ANNA vastaa vaieten kumarrukseen.

MAUNU TAVAST: Työ edistyy tosin hitaasti, sillä tiedä, sisar, Suomen
kirkko on köyhä ja meillä on juuri nyt ollut paljon kustannuksia noiden
monien tulipalojen tautta, jotka ovat sekä Koroisten piispankartanon
että Turun Vanhan tuomiokirkon hävittäneet. Mutta maat olen minä jo
aikoja sitten ostanut luostaria varten asemies Juhana Inkoselta ja
toivon, että kaikki on oleva valmista ensi herrainpäiville, jotka
varmaan tulevat antamaan sille asianmukaisen vahvistuksensa.--
Abbedissasi toivoo epäilemättä edelleenkin, että siitä muodostuisi
birgittalaisluostari?

ANNA (hiljaa): Minä en tiedä.

MAUNU TAVAST: Kuinka?--Niin, Jumala varjelkoon minua Pyhän Birgitan
elämäntyötä millään muotoa halventamasta. Hänen ajatuksensa oli kaunis,
hyvin kaunis: kaksi sukupuolta saman katon alla, tukien toisiaan
pyhässä pyrkimyksessä Jumalan yhteyteen. Mutta suo anteeksi, sisar,
minä en luota siihen.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: minä en ole tullut puhumaan sinun kanssasi
Raisioon rakennettavasta naisluostarista.

MAUNU TAVAST: Etkö?--Sallinet kuitenkin, että esitän sinulle
mielipiteeni, sillä tämä asia on jo kauan ollut rakkain askar
yksinäisille ajatuksilleni. Birgittalaisluostari? Niin, se voi käydä
päinsä teillä siellä Ruotsissa, missä hienot, ylhäiset naiset ja jalot
ritarit maailmaan väsyttyään kenties voivat lihan himoista vapautuneina
olla opettavaksi ja ylösrakentavaksi esimerkiksi myös raa'an rahvaan
tapojen puhtaudelle. Mutta täällä Suomen erämaissa... Ei, sisar, minä
en usko, että abbedissasi on oikein miettinyt asiaa.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: mikään abbedissa ei ole minua lähettänyt.

MAUNU TAVAST: Ei abbedissa? Kuka siis?

ANNA: Sanoin jo sinulle: oman sydämeni ahdistus ja tuska on pakottanut
minut Suomen rantoja lähestymään.

MAUNU TAVAST: Niinkö?--(Lempeästi.) Etkö löytänyt sille lohdutusta
omalta maaltasi?

ANNA: En.

MAUNU TAVAST: Minä ymmärrän: sielun tuska ajaa meitä kaikkialle. (Kuin
itsekseen.) Turhaan tein minä toivioretken Pyhälle maalle
jäähdyttääkseni poveni polttoa jäytävätä.

ANNA: Turhaan?

MAUNU TAVAST: Mitä sanoin?--Tietysti ei se ollut turha.

ANNA: Sinä sait rauhan, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST (vitkaan): Minä olen saanut sieluni kirjavat kipinät
sammumaan.--(Kuin karkoittaen ajatuksensa.) Nyt olet tullut varmaankin
Turkuun Pyhän Henrikin haudalla rukoilemaan?

ANNA: Olen tullut Suomen piispan luokse Kuusistoon. Hän yksin voi antaa
levon sielulleni.

MAUNU TAVAST: Minä olen vaivainen syntinen ihminen, joka en voi antaa
muuta kuin mitä Jumala itse minulle kaikkihyvyydessään lahjoittaa.
Mutta kenties voisin antaa sinulle voimaa kärsimään.

ANNA: Minä en kestä kärsiä enää. Jumala kaikkivaltias on minun voimani
ja väkeni maahan musertanut.

MAUNU TAVAST: Ihmisen kyky kärsiä on mittaamaton. (Vaitiolo.) Sinä
tahdot itsesi minulle ripittää?

ANNA: Niin. (Hiljaa.) Minä en ole voinut tehdä sitä muille kenellekään.

MAUNU TAVAST: Polvistu siis ja tunnusta syntisi minulle niinkuin Herran
Jumalan palvelijalle. Varmaan on katuvainen sydän kaunein lahja, minkä
me maan tomusta voimme Hänelle tuolla ylhäällä ojentaa.

ANNA (polvistuen): Minun syntini ovat suuret.

MAUNU TAVAST: Olen tottunut ihmis-erheitä kuulemaan.--Tahdotko ripittää
itsesi tuntemattomana?

ANNA: Jos sinä sen sallit, isä.

MAUNU TAVAST: Puhu siis Jumalan kaikkivaltiaan kasvojen edessä!
(Peittäen silmänsä kädellään.) Hän näkee, mitä me emme näe. Hän on
kuuleva sydämesi äänen salaisimman. (Vaitiolo.)

ANNA: Minä olin nuori. Minä rakastin.

MAUNU TAVAST: Niin.

ANNA: Minä rakastin miestä, joka oli kaikilla inhimillisillä hyveillä
varustettu. Ylhäinen suvultaan, etevä opiltaan, ritari ryhdiltään ja
käytökseltään.

MAUNU TAVAST: Niin. Ja tuo mies?

ANNA: Oli pappi. Suuri tulevaisuus odotti häntä kirkon palveluksessa.
Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsi korkeammalle. Europan kuuluisimmat
yliopistot tahtoi hän haastaa kilpasille kuulemaan korkeata oppiaan ja
väkevää väittelytaitoaan.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kuinka?--(Pidättää itsensä.) Sinä lankesit
ja hän sinun kerallasi?

ANNA: Niin. Ei ruumiin siveys, vaan sielujen pyhä yksinkertaisuus
yhdisti meidät.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä tiedän: te kuvittelitte toisenne
täydellisiksi.

ANNA: Hän oli täydellinen. Sitä en minä yksin sanonut, koko maailma
kertoi sitä minun kerallani. Sillä ei ollut hänen kaltaistaan Suomen
pappien seassa...

MAUNU TAVAST: Suomen?

ANNA: Niin, ja hänen hurskautensa maine oli jo silloin suuri kautta
kaikkien pohjoismaiden.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kenestä puhut minulle?

ANNA (hiljaa): Miehestä, jota minä rakastin. (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (päätään pudistaen): Ei ole elänyt sellaista miestä Turun
hiippakunnassa.

ANNA: Ei muita kuin yksi.--Hän oli minun herrani tai pikemmin minun
isäni, minun puolisoni tai pikemmin minun veljeni, minun rakastajani
tai pikemmin minun rakas opettajani...

    (Vaikenee, suutelee suuren liikutuksen vallassa vanhuksen kättä ja
    kostuttaa sitä kuumilla kyyneleillään. _Maunu Tavast_ sallii sen
    liikkumattomana tapahtuvan. Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (tuskin kuuluvasti): Sitten?

ANNA: Minä synnytin hänelle pojan.

MAUNU TAVAST: Pojan? (Katsoo kauhistuneena häneen.)

ANNA: Niin. Mutta meidän täytyi salata hänen syntymisensä.

MAUNU TAVAST: Tuo mies--ei vienyt--vihille sinua?

ANNA: Hän oli pappi.

MAUNU TAVAST: Sitten?

ANNA: Sitten menin minä luostariin, sillä hän kehoitti minua siihen.
Kuitenkin minä olisin mieluummin jäänyt hänen jalkavaimokseen.

MAUNU TAVAST (kamppaillen kera liikutuksensa): Hän--ei--sallinut sitä?

ANNA: Ei. Ja minä pelkäsin enemmän loukata häntä kuin Jumalaa
kaikkivaltiasta.

MAUNU TAVAST: Oma sisällinen kutsumuksesi ei sinua luostariin
kehoittanut?

ANNA: Ei. Kuitenkin tein minä sen, sillä minä ajattelin enemmän häntä
kuin iankaikkista autuuttani.

MAUNU TAVAST: Kadutko nyt?

ANNA: Kadun, että menin luostariin.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Etkö kadu nuoruutesi hairahdusta?

ANNA: Isä: minä en voi.

MAUNU TAVAST (yhä hiljemmin): Miksi tulet siis minun tyköni?

ANNA: Teen sen henkeni hädässä, isä. Neuvo minua, opeta minua, että
saisin rauhan iankaikkiselle sielulleni! (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (tyyntyneemmin): Nunna puku ei ole peittänyt sinun
haavojasi?

ANNA: Ei.

MAUNU TAVAST: Ei paasto eikä rukous ole haihduttanut hänen kuvaansa
sinun sielustasi?

ANNA: Ei. Minä en voi rukoilla, isä. Minun kieleni sammaltaa ja minun
järkeni on kadottanut kyvyn ajatella.

MAUNU TAVAST: Etkö ole pyhimyksiä huutanut avuksesi?

ANNA: Isä! Hän on tehnyt kaiken jumalanpalveluksen minulle
mahdottomaksi. (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (nousten): Anna, Lepaan neiti: mitä tahdot minulta?

ANNA (paljastaen kasvonsa): Piispa Maunu Tavast, sinä tunnet minut?
Sinä et ole minua vielä unohtanut?

MAUNU TAVAST: En minä koskaan unohda sinua, kesäisen yöni morsian
Lepaan lempeässä, valkeassa hämärässä. Mutta miksi tulet sinä minun
tyköni nyt, kun päivä menee jo mailleen meille kummallekin?

ANNA (hiljaa): Minä tahdoin nähdä _hänet_.

MAUNU TAVAST: Kenet?

ANNA: Olavin, minun poikani, meidän poikamme, Maunu Tavast, josta on
tuleva yhtä suuri kuin sinä, mutta meitä molempia onnellisempi. Minä en
voinut enää jäädä luostarin muurien sisälle. Minun täytyi matkustaa.

MAUNU TAVAST: Sitten on matkasi ollut turha, Anna Lepaa. Etkö tiennyt,
että hän ei ole täällä? (Isän ylpeydellä.) Olavi on edelleen
Parisissa.--Hän on tosin kirjoittanut saapuvansa kotiin syksymmällä.

ANNA: Hän on jo täällä, hän on Turussa.

MAUNU TAVAST: Kuinka?

ANNA: Minä tiedän. Minä olen seurannut häntä tänne Tukholmasta.

MAUNU TAVAST: Mitä sanot? Samalla laivalla?

ANNA: Niin. Minä kuulin Ruotsissa hänen tulostaan. Hänen tietonsa maine
on jo levinnyt luostarimuurienkin sisälle. Kaikki puhuivat hänestä
niinkuin tulevasta, loistavasta opinvalosta, joka on kaikki muut pohjan
taivaalla himmentävä.

MAUNU TAVAST: Niinkö?--(Vilkkaasti.) Ja sinä olet nähnyt hänet? Sinä
olet puhutellut häntä?

ANNA: En. Minä olen seisonut huomaamattomana syrjässä, katsonut ja
tuntenut silmäni hämärtyvän kyyneliin. Piispa Maunu Tavast: sinun on
syytä ylpeillä pojastasi.

MAUNU TAVAST: Hän on komea, eikö totta?

ANNA: Hän on häikäisevä--Kuinka hän liikkuu ja kuinka hän puhuu! Mikä
varmuus kaikissa hänen sanoissaan ja mikä ritarillinen
rakastettavaisuus jokaisessa hänen päänsä ylimyksellisimmässäkin
nyykähdyksessä!

MAUNU TAVAST Tosiaan: se on Olavi.

ANNA: Ja kuinka häntä kohdeltiin laivalla ja kuinka hän kohosi kaikkien
muiden yli päätä pitempänä! Eikä hänen itseoikeutetussa ylemmyydessään
ollut kuitenkaan mitään painostavaa tahi muita halventavaa. Päinvastoin
nosti hän muita pelkällä läsnäolollaan, päinvastoin hengittivät kaikki
keveämmin hänen seurassaan.

MAUNU TAVAST (säteilevin silmin): Niin, sillä hän toi mukanaan
henkäyksen suuresta maailmasta.

ANNA: Siellä oli laivalla. Bitzejä, Frillejä, Flemingejä ynnä muuta
muukalaista aatelistoa, niin, itse Klaus Kurki, Laukon herra, oli
siellä. Kuinka he kaikki himmenivät hänen rinnallaan kuin kynttilät
päivän kirkkaan koittaessa!--Ja olisitpas nähnyt Turun laiturilla!
Kuinka kaikki kokoutuivat hänen ympärilleen, kuinka he kaikki tahtoivat
puristaa hänen kättään ja saada häneltä edes sanan, hymyn tahi katseen!
»Tavast!» »Tavast!» kaikui jokaisen huulilta.

MAUNU TAVAST: Se on Olavi. (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon ja
varjelkoon häntä, että hän kestäisi kunniansa eikä menisi turmioon
suurten kykyjensä kuorman alla!

ANNA: Ne eivät ollenkaan paina häntä.--Minä seisoin syrjässä ja
ajattelin: Totisesti on hän luotu päitä ja sydämiä hallitsemaan.

MAUNU TAVAST: Herran käsi on ollut runsas hänen sielulleen ja
ruumiilleen. Mutta jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan.
Jospa hän aina voisi hyvin ja hurskaasti käyttää leiviskänsä!

ANNA: Hän käyttää ne Jumalan kunniaksi, isänmaalle iloksi ja meille
molemmille ikuiseksi autuudeksi.--Niin, ajattelin minä syrjässä
seisoessani: tuskin oli Maunu Tavast noin korkea kerran Lepaan
kartanolle astuessaan..

MAUNU TAVAST (synkistyen): Minä en hoitanut yhtä hyvin leiviskääni.

ANNA: Sinä olet hoitanut sen! Sillä tiedä, Maunu Tavast, minä olen
seurannut kaukaa sinun toimiasi täällä Suomen erämaissa ja minä olen
hämmästynyt. Mitä kaikkea sinä olet saanut aikaan täällä! Ja sinä
sanot, että sinä olet huonosti hoitanut ne lahjat, jotka sait
Jumalalta?

MAUNU TAVAST: Minustakin olisi voinut kerran tulla ... Olavi.

ANNA (hymyillen): Katsopas, nyt jo kadehdit sinä häntä. Etkö häpeä
ollenkaan, Maunu Tavast? Nyt olet sinä kiittämätön taivaan laupeudelle.
Olisiko mielesi parempi, jos poikasi saapuisi kotiin rumana, köyhänä,
oppimattomana? Ei! Juuri sinulta on hän perinyt ne lahjat, jotka hänen
nuorta miehuuttaan kaunistavat ja joilla hän kerran on hurmaava
maailman mahtavimmat.

MAUNU TAVAST: Kenties on hän perinyt minulta jotakin. Mutta silloin on
hän perinyt minulta myös synnin.

ANNA (päätään pudistaen): Minä en ole milloinkaan voinut sitä synniksi
ymmärtää.

MAUNU TAVAST: Se oli lankeemus, Anna Lepaa, harha-askel meidän
molempien.

ANNA: Pyhä lankeemus, autuaallinen erehdys, aurinko, jonka säteet
vieläkin valaisevat minun riutuvaa vanhuuttani. Mitä olisi ollut minun
eloni ilman sitä? Harmaa kangas ilman yhtään kultaista kudetta pitkien
arkipäivien lomassa.

MAUNU TAVAST (vakavasti): Anna Lepaa: on synti noin synnistä puhua.

ANNA: Oli synti, että minä menin luostariin. Se oli minun suuri
kuolemansyntini, joka on minun eloni päivät pimentänyt.

MAUNU TAVAST: Toinen oli vaiva minun vaelluksessani. Minä en ymmärrä,
minä en käsitä, kuinka minä voin, kuinka minä saatoin tehdä sen, ja
vielä vähemmän voin minä käsittää, kuinka en olisi tehnyt sitä. Niin
eriskummallisesti, niin puutteellisesti on ihminen rakennettu, ettei
hän edes muista vanhuudessaan, millainen hän itse oli silloin, kun
synti myllersi hänen sydämessään.--(Surumielisesti.) Hän muistaa vaan
tuon toisen, Anna Lepaa.

ANNA: Ja tuo toinen on sen ijäti säilyttänyt. Tahdotko kuulla kuvasi,
Maunu Tavast?--(Tempaa kirjan pöydältä ja lukee siitä.)

»Hänen oppinsa ja puhtautensa maine oli suurempi kuin kenenkään. Kun
hän julki liikkui, riennettiin kaikissa kaupungeissa häntä katsomaan.
Kun hän katosi näkyvistä, ojentuivat kaikki kaulat ja tuijottivat
kaikki silmät saadakseen vielä vilauksen hänen pyhästä liepeestään.
Eikö jokainen vaimo, jokainen tyttö hehkunut hänelle, kun hän läsnä
oli? Eikö huoannut häntä jokainen aatelisnainen kammiossaan, kun hän
poissa oli?--»

MAUNU TAVAST: Niin, se oli Abaelard ... ennen syntiinlankeemusta.--
(Ottaa kirjan häneltä ja lukee liikutettuna.)

»Vaikka keisari, maailman herra, olisi katsonut minut aviovuoteensa
arvoiseksi ja sallinut minun käskeä koko maailmaa, suloisempana ja
arvokkaampana olisin minä pitänyt olla sinun lemmittysi kuin hänen
keisarinnansa.»--

ANNA: Niin, se oli Heloise ... ennen hedelmällisyyttä.

MAUNU TAVAST: Ja nyt?

ANNA: Hän ajattelee sinun poikaasi. Maunu Tavast, sinä olet kyllin
suuri sen kuulemaan: on onnellista olla äiti sinun pojallesi.

MAUNU TAVAST: Onneton! Mitä tarkoitat sinä minun suuruudellani?

ANNA: Maunu Tavast! Suuri olit sinä jo silloin, kun sinä rakastit
minua, niin suuri, että vaivoin koskin sinun olkapäähäsi. Nyt seisot
sinä pilvien tasalla. Suru on tehnyt sinusta jättiläisen.

MAUNU TAVAST: Ja sinusta, Anna Lepaa?

ANNA (hiljaa): Minä en ole koskaan lakannut sinua rakastamasta.

MAUNU TAVAST: Kuitenkin sanoit sinä olevasi siitä onnellinen.

ANNA: Minä olisin onnellinen, jos voisin olla vertaamatta nykyistä
elämääni siihen, mitä elin sinun kerallasi. Mutta oliko se elämää maan
päällä? Ei liene lupa kuolevaisen olla niin onnellinen.

MAUNU TAVAST (soinnuttomasti): Ei.

ANNA: Ken kerran on kesä-yön valkean onnen elänyt, hänestä tuntuu
kaikki sen jälkeen turhalta ja tyhjänpäiväiseltä.

MAUNU TAVAST (kuten edellä): Niin.--(Vaitiolo.) Mutta jos kuka on
kerran ollut niin onnellinen, silloin on hän ottanut myös osansa
ajallisesta autuudesta.

ANNA: Pahoin pelkään: myös iankaikkisesta.

MAUNU TAVAST: Kuinka?--(Vakaumuksella.) Ei, Anna Lepaa, ei! Ano
anteeksi Jumalalta! Hän ei ole hylkäävä sinun rukoustasi.

ANNA: Kuinka voisin anoa anteeksi Jumalaita sitä, josta minä en lakkaa
hänelle kiitosvirsiä virittämästä? Kuinka voisin katua sitä, että
minulle suotiin autuus rakastaa aikakauden suurinta miestä ja tuntea
edes tuokio iankaikkisen elämän henkäys kasvoillani?

MAUNU TAVAST (vakavasti): Se tuokio on minulle antanut syvän tunteen
kaiken katoavaisuudesta. Muistellen omaa hairahdustani olen minä,
joka ennen olin ankara kuin kuluttava tuli, tullut lempeäksi ja
anteeksi-antavaiseksi muiden rikoksille. (Hiljaa.) Niin, usein tuntuu
minusta siltä kuin minä ainoastaan sen kautta olisin oppinut
rakastamaan ihmisiä.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: nyt annoit sinä meidän rakkaudellemme
pyhimmän vihkimyksen.

MAUNU TAVAST. Niin, minä en tiedä ... elämä on niin lyhyt ja
kuoleman-ajatus niin kammottava.--Minä en voi tuomita ihmisiä niinkuin
ennen. Sikäli kuin silmäni hämärtyvät, osaan minä yhä vähemmän tehdä
eroa heidän välillään.--Minä rakastan kaikkia ihmisiä, Anna Lepaa,
sillä me olemme onnettomuustovereita.

ANNA (ihaillen): Sinä suuri, suuri mies! Mikä olen minä, että uskallan
tulla sinun eteesi ja sinulle minun omaa pientä rakkauttani
muistuttaa?--Mutta älä luule, että näen taikka olen vuosikymmenien
vieriessä nähnyt sinussa vain entisen rakastajan! Minä olen kuullut
puhuttavan sinun valtiotoimistasi ja minä olen ihmetellyt! Minä olen
salasta katsonut myös täällä Turussa sinun lujan ja laupiaan kätesi
aloja ja minä olen painanut pääni alas. Nyt en minä voi estää enää
kyyneleitäni, sillä minä olen nähnyt sen suuren ja laajan sydämen,
josta kaikki nämä hyvättyöt ovat kultaisena virtana kummunneet.

    (Vaipua nojatuoliin, käsi Maunu Tavastin kädessä. _Maunu Tavast_
    katsoo vakavana suoraan eteensä. Mailleen menevän auringon lempeä
    hohde heittää sädekehänsä heidän ylitseen.)

MAUNU TAVAST: Vähän olen minä tehnyt, enempi tahtonut. Olen jatkanut
vaan voimien mukaan sitä työtä, mitä pyhät miehet ennen minua ovat
Suomen kirkon hyväksi tehneet ja toimittaneet.

ANNA: Ja työ on tuottanut sinulle tyydytyksen?

MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä olen pitkospuu suossa. Toinen onnellisempi
on käyvä minun ylitseni.

ANNA: Kuka?

MAUNU TAVAST: Olavi Maununpoika Tavast on hänen nimensä.

ANNA puristaa hänen kättään liikutettuna.

Esirippu.



TOINEN NÄYTÖS.


Sama näyttämö. Samat asemat kuin edellisen näytöksen loppuessa.
_Martti_ tulee kiireesti oikealta.


MARTTI: Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne...

MAUNU TAVAST: Puhu!

MARTTI: Asemies Rankonen on ollut Turussa ja palannut juuri sieltä.
Hän sanoo, että maisteri Olavi on nähty kaupungissa...

MAUNU TAVAST (kuin heräten): Niin, niin, tietysti, minä tiedän. Hän voi
olla missä silmänräpäyksessä hyvänsä täällä. Hänet on vastaan otettava
kaikella sillä kunnialla, mikä tulee hänen opilleen ja säädylleen.

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Nähkääs, rakas ystäväni: Olavi on nyt hyvin oppinut mies.
Hän on sekä baccalaureus että magister regens Parisin yliopistossa.
Ymmärrättekö, herra kaniikki, mitä se merkitsee?

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Hän tuottaa kunniaa nyt koko maalle ja Turun
hiippakunnalle.--Linnanvouti Pietari Karpalainen olkoon itse portilla
häntä vastaan ottamassa.

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Kuin kuningasta on häntä tervehdittävä Kuusistoon.--Herra
kaniikki: minun sauvani ja minun piispanhiippani.--(_Martti_ tuo
hänelle arvonmerkit.) Niin, niin, rakas ystäväni: Olavi on nyt
oppineempi mies kuin me molemmat yhteensä.--Joutukaa! Annettakoon
käskyt koko linnanväelle. Älköön saako maisteri Olavi luulla meistä,
ettei Suomen erämaassa tehdä kunniaa tieteen kruunupäille.

MARTTI: Kaikki on oleva heti valmista, teidän korkea-arvoisuutenne.
(Menee.)

ANNA (nousten): Tahdot varmaan kohdata poikasi kahden kesken, Maunu
Tavast?

MAUNU TAVAST: Sinä voit kyllä jäädä.--Se on totta! Meidän äskeinen
kanssapuheemme jäi kesken. Minä en vielä saanut tietää sinun matkasi
lopullista tarkoitusta.

ANNA: Minä tahdoin nähdä hänet ennen kuolemaani.

MAUNU TAVAST: Ja nyt kun olet nähnyt hänet? Mitä nyt ajattelet?

ANNA: Nyt on minun vielä vaikeampi olla enää koskaan häntä näkemättä.

MAUNU TAVAST: Koskaan?

ANNA: Niin. Hän matkustaa tietysti takaisin Parisiin ja minä...

MAUNU TAVAST: Anna Lepaa: etkö arvaa, ketä varten minä olen tuota
naisluostaria Raisioon rakennuttanut?

ANNA: En.

MAUNU TAVAST: Sinusta on tuleva sen ensimmäinen abbedissa.

ANNA: Minusta?--Piispa Maunu Tavast: minä en ole niin korkeaan toimeen
kelvollinen.

MAUNU TAVAST: Se on ollut minun mieli-ajatukseni. Minä en ole kuullut
enkä tiedustellut sinusta mitään, mutta minun sydämeni on sanonut
minulle: Anna Lepaan neiti, on oleva se nainen, jonka käsiin voin
luottamuksella uskoa hurskaan unelmani.

ANNA: Pelkään, että hurskas unelmasi on sinut harhaan johdattanut.--
Mutta jos minä jäisinkin tänne, minä en kuitenkaan saisi enää
milloinkaan nähdä häntä.

MAUNU TAVAST: Kuinka niin?

ANNA: Minun eloni päivät ovat luetut eikä Olavi varmaan ole niin pian
toistava käyntiään.

MAUNU TAVAST: Hän?--Hän jää tänne.

ANNA: Turkuun?

MAUNU TAVAST: Minun luokseni.--Kuten olet kuullut ehkä, nimitin hänet
viime käynnillään täällä arkkiteiniksi. Virkaa ei kuitenkaan voi enää
hoitaa sijaisen avulla. Hänen täytyy nyt jättää tieteensä laakerit ja
antautua niihin arkitoimiin, jotka ovat välttämättömät, jos hänen mieli
koskaan kohota tuomiorovastiksi ja sitten kenties kerran sille
piispan-istuimelle, jolle minä olen hänen tiensä viitoittanut.

ANNA: Ja sinä luulet, että Olavi on oleva halukas seuraamaan sinun
viittaustasi?

MAUNU TAVAST (kummastuen): Minä olen varma siitä. Mitä hän muuta
voisikaan? Hän on nyt kyllin oppinut. Hänen on aika astua kirkon
palvelukseen.

ANNA: Kirkon palvelukseen luulen minä hänen mielellään astuvan. Mutta
tuskin Suomen kirkon.

MAUNU TAVAST: Isänmaa tarvitsee häntä.--Kuinka? Eikö Suomen kirkon?
(Hymyillen.) Mitä hulluja mieleesi lennähtääkin, Anna Lepaa?--
(Miettien.) Hm, Suomen kirkko on tosin pieni ja syrjäinen, mutta
piispan-istuin on kuitenkin aina piispan-istuin...

ANNA: Etkö usko hänen kunnianhimonsa tähtäävän korkeammalle?

MAUNU TAVAST: Korkeammalle? Hänen kunnianhimonsa? (Levottomana.) Minä
en ole tullut sitä ajatelleeksi. Olavi ei tahtoisi jäädä tänne?--
(Haihduttaen ikävät ajatukset.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Hän on
mielellään jättävä kaikki liiat pilvilinnat ja uhraava miehuutensa
voimat sille maalle, jonka lapsi hän on ja joka on hänet niin korkeaksi
kasvattanut.

ANNA (hiljaa): Olitko itse niin valmis niistä luopumaan, Maunu Tavast?
Olitko itse niin altis uhraamaan nuoruutesi korkealentoiset unelmat
pyhän ja ankaran työsi alttarille?

MAUNU TAVAST: Minäkö? (Synkistyen.) Minä olin hourupää siihen aikaan.
(Hymyillen surumielisesti.) Niin, mitä kaikkea minä itsestäni
kuvittelinkaan! Oli kuin olisin seisonut korkealla vuorella ja nähnyt
allani kaiken maailman ihanuuden.

ANNA: Etkö luule nyt Olavin seisovan sillä? Etkö luule nyt hänenkin
silmissään kauniimpien ja eteläisempien maiden kangastavan?

MAUNU TAVAST: Oikeaan aikaan sattui Jumalan käsi raskaana minun
päälleni ja musersi minun itserakkaan ylpeyteni niinkuin saviastian.
(Kuin itsekseen.) Se oli tarina Maunu Tavastin unelmien.--Mutta Olavin?
Ei koskaan. Hän on jo alunpitäen ollut viisaampi, ollut järkevämpi
minua. Sinä erehdyt, Anna Lepaa, saatpa nähdä, että sinä erehdyt.

ANNA: Mikään ei olisi minulle sen mieluisempi.--(Vaitiolo.) Ja hänen
sukuperänsä? Hän ei vieläkään tiedä siitä mitään?

MAUNU TAVAST: Ei. Hän luulee, kuten kaikki muutkin, että hän on veljeni
Niilon poika, jonka opillisen kasvatuksen minä olen ottanut huolekseni.
Me olemme veljeni kanssa sen niin sopineet.

ANNA (varovasti): Eikö olisi syytä sanoa sitä hänelle? Hän voi sen
mahdollisesti saada tietää joltakin asiaankuulumattomalta.

MAUNU TAVAST: Tuskin.--Kenties olisi syytä sanoa hänelle. Minä olen
joskus miettinyt sitä. Mutta hän on ollut niin nuori ja iloinen ja niin
ylpeä, että minun on ollut sääli häiritä hänen aamunsa
päivänpaisteisuutta.

ANNA: Luuletko--että se tulisi--häneen kovasti koskemaan?

MAUNU TAVAST: Niin, minä luulen. Millä ylpeydellä hän joskus on puhunut
sukuperästään, meidän suvustamme, Tavastien tahraamattomasta
vaakunasta, jonka teräksinen käsivarsi on hänen mielestään ollut luotu
kansakuntien kohtaloita ohjaamaan! Ja jos hän nyt saisi kuulla äkkiä,
että hän onkin vain avioton lapsi...

ANNA: Mutta onhan hän Tavast kaikissa tapauksissa! Ja vielä enemmän
Tavast, kun hänen isänsä olet sinä, sukusi suurin, Suomen kunnia ja
siunaus Turun hiippakunnan.

MAUNU TAVAST: Maailma ei olisi sitä katsova niin.--Minä tunnen Olavin
rehellisen ja vilpittömän luonteen. Hän ei tahdo lainasulilla
kaunistautua. Hän ei sen jälkeen tahtoisi enää käydä päivääkään veljeni
Niilon pojasta.

ANNA: Tunnusta hänet siis pojaksesi, Maunu Tavast! Mielestäni voivat
isä ja poika tässä tapauksessa olla ylpeät toisistaan.

MAUNU TAVAST: Se voisi vahingoittaa hänen menestymistään kirkon
palveluksessa.--Ei, ei, paras ettei hän tiedä mitään eikä saa tietää
mitään. Sitten, kenties sitten ... ennen kuolemaani.

ANNA (värähtävällä äänellä): Etkö luule hänen äitiään halveksuvan?

MAUNU TAVAST: Anna!

ANNA: Niin, minä ajattelin ... jos hän kuulee, että hänen äitinsä ei
olekaan siveä ja jalosukuinen rouva Ingeborg Jägerhorn, vaan langennut,
onneton Anna Lepaa, jonka sydämen tuskaa nunnanpuku turhaan verhoaa...

MAUNU TAVAST: Lepaan kirkas aateliskilpi keltaruskeine leijonineen on
kyllin vankka kestääkseen nuoruutesi erehdyksen. (Vaitiolo.) Katso,
päivä on jo painunut lahden tuolle puolen. Me seisomme nyt jälleen
Suomen kesä-yön hämärässä.

ANNA: Niin. Lyhyt, utuinen unelma on elämä keskellä kahden ruskon
kajastamista.

    (Vaitiolo. Torvet torahtavat kartanolla. Riemuhuutoja, kannusten
    kilinää. Ovi taustassa temmaistaan auki, sisälle astuvat
    _Karpalainen_, ja _Rankonen_ asettuen kumpaankin pihtipieleen.)

KARPALAINEN: Hänen jalosukuisuutensa maisteri Olavi Tavast.

    (_Olavi_ tulee nopein askelin perältä, hienona, häikäisevänä,
    maisterin baretti päässään, kasvot itsetietoista älykkäisyyttä
    ja energiaa todistaen.)

OLAVI: Setä! (Syöksyy Maunu Tavastin syliin.)

MAUNU TAVAST: Poikani, rakas poikani!--Sinä olet siis jälleen kotona.

OLAVI: Niin, rakkahin setäkulta! Voitko ajatella mitään niin
naurettavaa? Koti-ikävä, yksinkertainen suomalainen koti-ikävä
keskeytti kaikki puuhani siellä aikaisemmin kuin olin odottanutkaan.
(Huomaa Annan.)--Anteeksi, minä en tiedä, onko minulla kunnia...?

MAUNU TAVAST (esittäen): Hurskas nunna Wadstenan luostarista...

OLAVI (tervehtien kohteliaasti): Teidän luostarinne maine heittää
heijastuksensa jokaisen ylle, joka kantaa tuota pukua.--Äiti, suokaa
minulle siunauksenne!

ANNA: Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua kaikessa sinun
vaelluksessasi ja olkoon hänen oikea kätensä aina kevyt sinun pääsi
suortuvilla. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.)

OLAVI: Kas niin, nyt olen minä jälleen kotona tässä vanhassa, rakkaassa
Kuusistossa! Sinä et usko, setä, miten hauska matka minulla on ollut!
Ensin laivalla ja sitten täällä Turussa... Niin, tehän olitte myöskin
laivalla, hurskas äiti?

ANNA: Minä olen juuri tullut Tukholmasta.

OLAVI: Niin, minä muistan: te olitte aina syventynyt rukouksiinne.--
Setä, minulla on sinulle terveisiä... Ei, ei, kaikki terveiset
tuonnemmaksi. Niitä on liian paljon, Tukholmasta, Köpenhaminasta,
Pragista...

MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Pragista? Oletko siellä ollut?

OLAVI: Minä poikkesin sinne matkallani. Siellä olet sinä hyvässä
muistossa, setä. (Leikillisesti.) Niin, niin, kuulinpa minä siellä yhtä
ja toista sinusta, jota sinä itse et ole koskaan kertonut minulle.

MAUNU TAVAST: Kuinka? He muistavat--?

OLAVI: Kyllä, tietysti vain vanha polvi. He puhuivat mielellään
suomalaisesta harhaoppisesta maisterista, nimeltä Maunu Tavast, joka
oli kuunnellut siellä m.m. Juhana Hus'in luentoja.--(Humoristisesti.)
Kuinka on, setä? Olitko sinä harhaoppinen?

MAUNU TAVAST (hymyillen): Mahdollista kyllä. Meillä nuorilla oli siihen
aikaan kaikenlaisia kerettiläisiä harrastuksia.

OLAVI: Hyvä kyllä, että ne nyt ovat haihtuneet.--(Vakavasti.) Myöskin
tässä ajassa liikkuu virtauksia, joiden suhteen oikea-uskoisen
katoolisen kirkon on oltava varoillaan. Minä voisin kertoa sinulle
paljon synkkiä tarinoita, setä. Maailmassa käy salainen kuiske
ihmishengen vapaudesta.

MAUNU TAVAST: Sinä et ole noille äänille korvaasi kallistanut?

OLAVI: En. Sillä ihminen on vapaa vain Jumalassa. Niin, kuuleepa siellä
täällä Europan etevimmissä yliopistoissa jo suorastaan vastustettavan
paavin maallista auktoriteettia ja sanottavan, että raamattua olisi
kansan kielellä kirkoissa opetettava.

MAUNU TAVAST: No, se nyt on ehkä liika vaatimus. Pienen alun siihen
suuntaan olemme me täällä Suomessa kuitenkin tehneet luettamalla
isämeitää, Neitsyt Maarian rukousta ja uskontunnustusta myös
äidinkielellä.

OLAVI: Setä! Ei vähintäkään myönnytystä ajan vapaamielisille
aatevirtauksille. (Ankarasti.) Mitä minä kuulen? Isämeitää
äidinkielellä? Ja Ave-Mariaa ja uskontunnustusta?--Setä! Setä! Tästä
meidän täytyy vielä toisti pitemmin ja perusteellisemmin keskustella.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinä palat väittelyhalusta?--Niin, niin,
pelkään vaan, että sinulle on oleva liian helppo todistaa kumoon minut
vanhoine, ruostuneine argumentteineni ja palauttaa oikea-uskoisen
kirkon helmaan tämä vanha, valkopää lapsi, jota ei lähes
neljäänkymmeneen vuoteen ole muut kuin elämä opettaneet.--Sinun aseesi
taas ovat hijotut ajan etevimmissä oppisaleissa.

OLAVI: Sinä lasket leikkiä, setä?--Minä puolestani puhun tätä aivan
vakavasti. Juuri tämä asia on erikoisesti kallis minulle, se on minun
aivojeni unelma, minun sydämeni syvin mahtiponsi.--Sinä sanot, että
minun aseeni ovat hijotut, setä. Totisesti minä en ole säästänyt työtä
enkä vaivaa niitä hijoessani, mutta tiedätkö, setä, minkä asian
palvelukseen minä olen päättänyt ne pyhittää? Juuri samojen
harhaoppisten suuntien kukistamiseen.--Niin, minä tunnen todellakin
itseni siihen kutsutuksi. Minä uskallan sanoa sinulle, setä, että minä
näen siinä elämäntehtäväni, suuren, ihanan elämäntehtäväni.--Monin
joukoin ja eri tahoilta lähestyvät nyt katoolisen kirkon viholliset.
Pakanalliset roomalaiset ja kreikkalaiset kirjailijat, jotka Jumalan
nimen kiroukseksi ovat jälleen herätetyt haudoistaan, hurmaavat
lumoavalla muodollaan ihmismieliä kautta sivistyneen maailman ja ovat
saaneet jo monen hurskaan ja oppineen miehen oikean uskon poluilta
hairahtumaan.--Toisaalta on kansoissa huomattavana itsekäs pyrkimys
omintakeiseen toimintaan, riippumattomuuteen Rooman hengellisestä ja
maallisesta yliherruudesta, sanalla sanoen: riihattomuuteen.--Ja mihin
ovat vieneet nämä niin sanotut ihmishengen vapauden vaatimukset? Ne
ovat vieneet ihmishengen orjuuteen, lihan ja aineen ylivaltaan...
Anteeksi, minähän unohdan aivan, että kunnon Karpalainen odottaa
minulta kiitosta suuremmoisesta vastaanotostaan. (Menee ja kättelee
häntä.)

KARPALAINEN: Ei kestä kiittää, herra maisteri.--Minä seison kyllä
mielelläni ja kuuntelen niin kauan kuin _dominus magister_ vain puhuu.
--Rankonen, sinä muistat, mitä minä aina olen sanonut sinulle.
»Rankonen», olen minä sanonut, »maisteri Olavi on syntynyt
piispanhiippaa kantamaan. Kun hän haastaa, on kuin tuliset kielet
lähtisivät hänen päälaeltaan.»

OLAVI: No, noh, ei puhuta syntiä, Karpalainen.--Päivää, Rankonen.
(Kättelee häntä.) Tokko enää tunnet minua ollenkaan?

RANKONEN: Tottahan toki, herra maisteri.

OLAVI: Kuinka nyt ketut jaksavat?--Niin, niin, tunnustapas vaan, että
sinulla on jälleen monta surmansilmukkaa heille Kuusiston takamailla.

RANKONEN: Ketut? (Hyrähtää nauruun hyvillä mielin.) Kaikkia herra
maisteri suvaitsee muistaakin.--Eei, eihän niitä näin kesäaikaan...

OLAVI: Niin, tiedäpäs, setä, tämä Rankonen on ollut minun suuri
opettajani metsästyksen jalossa taidossa.--Nyt olen minä siis jälleen
kotona!... (Menee ikkunan luo.) Ja tämä tähdetön yö, tämä auringoton
päivä, missä valkeus tulvehtii yli tienoon näkymättömästä lähteestä
kuin Jumalan kaikkivalta kautta ihmistekojen ja ihmiskohtaloiden!--
Totisesti tuntuvat täällä ijäisyyden siipeiniskut. (Sulkee silmänsä
uneksien. Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (Annalle): Ja sinä sanot, että hän ei tahdo jäädä tänne?--
Hänen sielunsa halajaa rauhaa.

ANNA: Ihmisrauha on sodalla ostettava.--Sinä kuulit, mitä hän äsken
sanoi...

MAUNU TAVAST: Pyhän innon tuli palaa hänessä, kiivastelu kirkon asian
puolesta. Hän kaipaa vain työtä ja toimialaa.

ANNA: Juuri siksi halajaa hän avaraan maailmaan. Hän ei ole vielä
löytänyt sille alaa omasta sydämestään.

    (_Elina_ tulee oikealta viinitarjottimineen. Pysähtyy hämillään
    ja katsoo isäänsä apua pyytävänä.)

KARPALAINEN: Elina tahtoo tarjota tervetuliais-maljan.

OLAVI (käännähtäen äkkiä): Elina?--Ah, se on totta!--(Lähestyy neitoa.)
Oletko sinä Elina? Kuinka olet kasvanut suureksi ja kauniiksi siitä
kuin viimeksi kotona kävin! Muistatko? (Hymyillen.) Sinä istuit vielä
silloin minun polvellani.

ELINA: Minä muistan.

OLAVI: Ja kuinka kaunis ruusu sinun suortuvissasi ruskottaa! Sallitko?
(Ottaa ruusun.) Et varmaan tahdo kieltää minulta tätä lahjaa
tarhastasi?

ELINA painaa päänsä alas ujostuen.

KARPALAINEN: Hän tahtoi tulla jo portille ja tarjota sen herra
maisterille. Mutta hän oli liian ujo, hän ei uskaltanut.

OLAVI: Kuinka? Olemmehan me vanhoja leikkitovereita.--Hyi, Elina! Onko
totta, mitä isäsi sanoo?--Sylintäydet olisin minä sinun sijassasi
tarjonnut ruusuja sinulle.

ELINA: Minun ruusuni eivät ole vielä puhjenneet. Se on vasta nuppu.

OLAVI: Niinkö?--(Kukan tuoksua hengittäen.) Se tuoksuu kuitenkin jo
kesältä ja aamunauringolta.--Katso, siinä on vielä kastehelmi. Sinä
olet juuri taittanut sen?

ELINA: Niin. Se oli kevään ensimmäinen.

OLAVI (tarttuen pikariin): Siispä juon minä kevään ensimmäisten kukkien
maljan Kuusistossa.--Rakas setäni! Olkoon valkea hämärä, missä kukat
puhkeevat, onnellinen sinun valkealle vanhuudellesi.

MAUNU TAVAST: Niin myös sinun punaiselle nuoruudellesi, Olavi Tavast.

    (Tervehtivät toisiaan. _Elina_ vie pois viinitarjottimen. _Olavi_
    katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä, pyyhkäisee otsaansa ja
    kääntyy sitten linnanvoudin puoleen.)

OLAVI: Ja nyt täytyy minun saada tietää, mihin olette minut
majoittanut? Toivottavasti entiseen huoneeseeni puutarhan puolella
teidän asuntonne yllä?

KARPALAINEN: Niin, herra maisteri. Kaikki on siellä vielä entisessä
kunnossaan. Mitään ei ole liikutettu, ei yhtään kirjaa eikä paperia...

OLAVI: Hyvä, hyvä. Nyt täytyy minun vain pyytää Rankosta auttamaan
teitä matkakapineitteni kantamisessa sinne.

RANKONEN: Kyllä minä...

OLAVI: Niin, nähkääs, se arkku on hiukan raskas.

KARPALAINEN (katsoen leveitä kämmeniään): Eiköhän tuo saatane sinne.

OLAVI: Ei sitten tällä kertaa muuta kuin: kiitokset edeltäpäin.--
(_Karpalainen_ ja _Rankonen_ menevät.) Niin, arvaapas, setä, miksi se
on raskas! Siellä on vähän tuomisia sinullekin.

MAUNU TAVAST: Mitä? Ethän jälleen liene tuhlannut vähiä varojasi
kirjalahjoiksi minulle?

OLAVI: Olenpa niinkin. Vieläpä pari harvinaisuutta, niiden joukossa
eräs hopeakoristeinen epistola.

MAUNU TAVAST (ilahtuneena): Olavi! Minun täytyy todellakin torua sinua.

OLAVI: Eikö tuomiseni kenties miellytä sinua? Voithan lahjoittaa
sen Turun tuomiokirkolle, kuten olet monet muut entisistä
kirjalähetyksistäni lahjoittanut.--(Uhaten sormellaan.) Ai, ai, setä!
Sinäpä vasta suurin tuhlari meistä kahdesta olet.

MAUNU TAVAST: Kirjat ovat harvinaisia täällä erämaassa. Luettuani ne
panen ne mielelläni paikkaan, missä muutkin voivat niiden sisällöllä
sieluaan virvoittaa.

OLAVI: Ja mitä luet sinä nykyään, setä?--(Ottaa kirjan pöydältä ja
selailee sitä.) Abaelardin ja Heloisen kirjeenvaihto...

MAUNU TAVAST: Kuten tiedät, kuuluu se minun mielilukemiseeni.

OLAVI: Minä tiedän.--Abaelard! Mikä mies! Mikä nero! Mikä säkenöivä
säilä pyhän kirkon palveluksessa!--Enkä minä kuitenkaan voi nautinnolla
lukea juuri tätä kirjaa.

MAUNU TAVAST: Etkö? Minulle tarjoaa se syvän silmäyksen kahteen suureen
ja palavaan ihmissydämeen.

OLAVI: Niinkö?--Minun mielestäni on se mitä surullisin, mitä
kirkaisevin todistuskappale kahden sydämen synnistä ja
viheliäisyydestä.--Heloise! Hänen suhteensa minä en sitä niin
ihmettele. Hän oli nainen ja sellaisena luotu heikkouteen.--Mutta
Abaelard! Tämä sankari, tämä hengen jättiläinen...! Minä en todellakaan
voi ymmärtää enkä anteeksi antaa hänelle sitä.

MAUNU TAVAST: Etkö?--(Hiljaa.) Ihmissydän on tehty maan tomusta. Olkoon
se kuinka kirkas tahansa, tahtoo siihen aina jäädä joku hiukkanen sen
alhaista alkuperää muistuttamaan.

OLAVI: Mutta ihmishenki on ijäinen ja Jumalasta. Missä se pyhänä palaa,
siellä se polttaa aineen kuuliaiseksi astinlaudakseen.--Epäilemättä
paloi se pyhänä Abaelardin sydämessä. Mutta juuri siksi minä en
ymmärrä, kuinka voi langeta niin syvälle, kun on kerran katsonut niin
korkealle Herran taivaan ihanuuteen.

MAUNU TAVAST: Sinä et sitä ymmärrä, poikani?

OLAVI (kiivaasti): En. Minä en voi, minä en tahdo ymmärtää sitä. Minä
tuomitsen, tuomitsen ankarasti Abaelardin synnin, sitä ankarammin, mitä
suurempi hänen sielunsa oli ja mitä laajempi hänen lujan ajatuksensa
kantavuus.

MAUNU TAVAST: Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

OLAVI: Setä: tuo raamatunlause ei ole tässä paikallaan. Täytyy tuomita
syntiä, ellei mieli tulla itse tuomituksi. Täytyy olla ankara pahalle,
ellei mieli itse vajota siihen.--Ja minä tuomitsen Abaelardin! Ja minä
tuomitsen Heloisen kaikkine lieventävine heikkouksineen! Tuo nainen,
joka sanoo itsestään portto, on totisesti portto...

ANNA (heikosti): Ah!

MAUNU TAVAST: Olavi!

OLAVI: Anteeksi!--Voitteko pahoin, äiti?

ANNA: En.--Kiitos. (Painaa sydäntään.) Kiitos. Se menee ohitse. Se
menee kyllä ohitse.--(Koettaa hymyillä.) Te näette, että myöskin minä
olen nainen. Minun täytyy todellakin pyytää teiltä anteeksi
heikkouttani.

OLAVI: Kenties olette väsynyt? Pitkä matka Tukholmasta on teidät
uuvuttanut?

MAUNU TAVAST: Todellakin: minä olen aivan unohtanut isännän
velvollisuudet. On jo myöhäistä. Lepo on väsyneen virkistävä.

ANNA: Ei, ei. (Nousee.) Minä menen. Minä en saisi unta kuitenkaan. Minä
teen vain pienen kierroksen linnan puistossa.

OLAVI: Tulenko minä teitä saattamaan, äiti?

ANNA: Ei, ei. Ei se ole tarpeellista. Menen mieluummin yksin.--Se on
ohitse, se on jo ohitse.--Mutta jos sallitte, palajan vielä kuulemaan
teidän oppinutta keskusteluanne, hyvät herrat.

MAUNU TAVAST: Olet tervetullut.--(Epäröiden.) Nimittäin, ellei Olavilla
kenties ole jotakin kahdenkeskeistä...?

OLAVI: Eipä suinkaan, rakas setä, eipä suinkaan. Jatkan mielelläni
keskustelua, äiti, juuri teidän hurskaassa seurassanne.

ANNA: Kiitoksia, kiitoksia nöyrimmästi. Minulla, nähkääs, ei ole siihen
aina tilaisuutta, ei aina... Ellen häiritse siis, olen pian takaisin
täällä. (Menee oikealle.)

OLAVI (katsoen hänen jälkeensä): Nunna parka! Hän on jo vanha ja
sairas...

MAUNU TAVAST: Hänen sydämensä on sairas.

OLAVI: Myöskin minun sydämeni, setä!--(Lankeaa äkkiä hänen
jalkoihinsa.) Minä en puhunut totta, kun sanoin, ettei minulla olisi
sinulle mitään kahdenkeskeistä. Minulla on salaisuus sinulle. Minä
tahdon itseni ripittää.

MAUNU TAVAST: Kuinka? Sinä, Olavi? Joku salainen synti painaa
sydäntäsi?

OLAVI: Niin. Taikka oikeammin: minä en tiedä vielä, onko se synti.--
(Sulkien silmänsä.) Mutta se on suloinen kuin synti ja se on riuduttava
hekkuma minun hengelleni.

MAUNU TAVAST: Mikä synti se olisi?

OLAVI (hiljaa): Rakkaus.

MAUNU TAVAST: Kuinka?

OLAVI: Niin, mutta pyhä, taivaallinen, puhdas rakkaus, joka elää vain
minun mielikuvituksessani.--Minä en ole koskaan nähnyt häntä.

MAUNU TAVAST: Ketä?

OLAVI: Häntä, jota minä rakastan, sydämeni valittua, sieluni ihanaa
hallitsijatarta.

MAUNU TAVAST: Hänen nimensä?

OLAVI: _Johanna d'Arc_!--Niin, Domremyn tyttö sotisopa, neitsyt
Orleansin pantsarpaita, Ranskan pelastaja, kukka ylpein kristikunnan.

MAUNU TAVAST: Orleansin neitsyt on kuollut.

OLAVI (haaveellisesti): Seitsemän vuotta sitten kärsi hän
marttyyrikuoleman polttoroviolla.--Yöt päivät uneksin hänestä. Auringon
säteissä astuu hän eteeni kiitävällä orhilla ratsastaen, kilpi
kullan-paistavana, liljalippu hulmuten Herran taivahilla. Kuun säteissä
kulkee hän vierelläni puettuna yksinkertaiseen talonpoikais-pukuun
huulilla hurskas rukous, silmät suurina kaukaisista, jumalallisista
kangastuksista.

MAUNU TAVAST: Tämä oli lempi, jonka tahdoit tunnustaa minulle?

OLAVI: Muuta lempeä en tunne. Muu ei ole minusta mahdollinen miehelle,
joka on päättänyt pyhittää voimansa Jumalan valkeudelle.

MAUNU TAVAST: Poikani! Minun suuri poikani!--(Siunaten häntä hiljaa.)
Pysyös aina uskollisena niille kauniille mielikuville, joita sielusi
silmien eteen Jumalan taivas ja nuori sydämesi nostattavat.

OLAVI: Nyt ja aina ja iankaikkisesta.

ANNA (näkyen ovella): Amen!

Esirippu.



KOLMAS NÄYTÖS.


Sama näyttämö. Asemat edelliset. _Olavi_ nousee liikutettuna. _Anna_
tulee sisälle ja istuu syrjään äänetönnä. Ottaa kirjan käteensä ja
selailee sitä. Vaitiolo.


OLAVI: Sinä et kysy, setä, kuinka minä olen johtunut juuri tuon immen
kuvaa mielessäni pyhänä pitämään? Tiedäpäs, se on eloni ihanin muisto
ja samalla suurin kunnia, minkä Ranskanmaa on minulle vielä
valmistanut.

MAUNU TAVAST: Kerro!

OLAVI: Kenties muistat, että myös Parisin ylipiston professorit
tuomitsivat aikoinaan Orleansin neitseen kuolemaan. Niin suuri oli
silloin englantilaisten valta ja vaikutus siellä, niin pieni itse
totuuden julistajien itsetunto ja tieto omasta arvostaan. Mutta vuosi
sitten avasi Parisin kaupunki porttinsa Ranskan kuninkaan Kaarle VII:n
sotaväelle.

MAUNU TAVAST: Minä tiedän. Sinä olet siitä kirjoittanut minulle.

OLAVI: Myös yliopisto vietti tätä tapausta juhlakululla pyhän Katarinan
luo Kouluteinien laaksossa. Samalla tuli kysymys lähetystöstä kuninkaan
luo, jonka piti koettaa selittää hänelle entistä erehdystä ja pyytää
hänen suosiotaan yliopistolle. Kukin kansakunta valitsi vain yhden
edustajan tähän korkeaan toimeen ja englantilainen kansakunta valitsi
minut.

MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Kuinka? Ja sinä olit kuninkaan luona? Ja
sinä puhuit kuninkaalle?

OLAVI: Niin. Mitä minä puhuin, minä en muista enää, mutta minun puheeni
oli vain hymni Orleansin neitsyelle. Siellä täällä koetin taitavasti
kutoa sanojeni lomaan viittauksia ja selityksiä itse tapahtuneesen
tosiasiaan, jota yliopisto meidän kauttamme anoi anteeksi kuninkaalta.
Mutta lopuksi jätin minä nämä järkeilyt kokonaan, minä innostuin, minä
hehkuin, minä puhuin Ranskalle kuin toiselle isänmaalleni ja kuvailin
tuon taivaallisen neitseen ilmestystä kuin ihmiskunnan parasta unelmaa.
Kaikki silmät vettyivät, kaikki sydämet aukenivat... Ah! Se oli suurin
hetki minun elämässäni.

MAUNU TAVAST: Ja kuningas? Mitä hän sanoi? Ottiko hän suosiollisesti
vastaan sanasi?

OLAVI: Hän tuli itse liikutettuna minua kädestä kiittämään.--Ja hän
vahvisti samana päivänä kaikki yliopiston vanhat edut ja oikeudet.--Ja
kaikki, jotka olivat läsnä tuossa juhlallisessa vastaanotossa,
sanoivat, että se oli etupäässä juuri minun ansioni!

MAUNU TAVAST: Sinun, Olavi?--Kuuletko, sisar, hänen ansionsa, Olavi
Tavastin ansio! Hän on puhunut kuninkaalle, hän on pelastanut Parisin
yliopiston.

ANNA: Minä kuulen.

MAUNU TAVAST: Ja nyt sinun tulee kertoa meille myös paljon muuta
yliopisto-ajoistasi!--Mitä olet tehnyt ja mitä toimittanut?--Minä
tiedän, että sinä et ole ollut laiska siellä...

OLAVI (hymyillen): Tuskin.--Sanotaan tosin, että moni nuori mies lähtee
Parisiin seitsemää taidetta hakemaan, mutta löytääkin sieltä kuoleman
syntiä seitsemän.

MAUNU TAVAST: Minä tiedän, että sinä et kuulu niiden joukkoon.--Mutta
kuinka englantilainen kansakunta tuli valinneeksi juuri sinut tähän
tärkeään ja kunniakkaasen toimeen?--Ah, se on totta, kerroithan jo
viime käynnilläsi olleesi kansakunnan rahanvartija...

OLAVI: Niin, ja kansakunnan prokuraattori, ja yliopiston rehtori, ja...

MAUNU TAVAST: Mitä? Rehtori? (Nousee ylös.)

OLAVI: Niin, setä, sillä tiedätkö oikeastaan, ketä sinun on kunnia
tässä Kuusiston vanhassa, tomuisessa kirjastohuoneessa puhutella?--
Minä, Olavi Tavast, en ole ainoastaan taiteiden tiedekunnan
bakkalaario, lisensiaatti ja _magister regens_, minä olen myös
jumaluus-opin bakkalaario...

MAUNU TAVAST: Kuinka?--Siitä et sinä ole minulle mitään kirjoittanut.

OLAVI: Ajattelin, että saisit sen kyllä tietää aikoinaan.--Sitäpaitsi
minä olen Parisin yliopiston _lector ethicarum_ ja pedagogista, pidän
luentoja bakkalaarioille ja johdan yliopistoon pyrkivien nuorukaisten
opintoja...

MAUNU TAVAST: Kuuletko, sisar?--Rehtori! Prokuraattori! Jumaluusopin
bakkalaario! Etiikan opettaja!

ANNA: Minä kuulen.

MAUNU TAVAST: Olavi!--Tule, että saan syleillä sinua!--(Sulkee syliinsä
hänet.) Totisesti on tämä ilon ilta minulle.--(Ristii kätensä.) Nyt,
Herra, lasket sinä palvelijasi rauhaan, sillä Suomen hiippa siirtyy
toiselle minua arvokkaammalle.

OLAVI (tyrmistyneenä): Suomen hiippa?

MARTTI (oikealta): Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, että
huolimatta myöhäisestä hetkestä uskallan häiritä teitä...

OLAVI: Kas, _dominus canonicus_!--Me emme ole vielä nähneet toisiamme.
--Terve!

MARTTI: Tervetullut Kuusistoon, jalosukuinen _dominus magister_.

MAUNU TAVAST: Älkää sanoko häntä enää maisteriksi! Hän on rehtori, hän
on prokuraattori, hän on jumaluusopin bakkalaario!... Mitä minä sanoin
äsken teille, Martti? Hän on oppineempi kuin me molemmat yhteensä. Hän
on oppinein mies, minkä meidän syrjäinen maamme vielä koskaan on
kasvattanut.

MARTTI (nöyrästi): Anteeksi, minä en tiennyt, _dominus rector_...

OLAVI: Martti sanoo vain edelleenkin maisteriksi.--Mutta teillä oli
jotakin asiaa hänen korkea-arvoisuudelleen. Minä en tahdo estää teitä
tehtäväänne suorittamasta.

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: siellä on eräs mies, David
nimeltään, sama, jonka on kuultu yllyttävän kansaa Satakunnassa...

MAUNU TAVAST: David? Täällä Kuusistossa?

MARTTI: Niin.--Hän on odottanut jo kauan, vaikka minä en ole tahtonut
häiritä teidän korkea-arvoisuuttanne. Mutta nyt hän suorastaan vaatii
pääsyä teidän puheillenne ja sanoo, että ellei veronhuojennusta
tapahdu, Satakunnassa nousee kapina...

MAUNU TAVAST: Veronhuojennusta? Heidän veronsa huojennettiin viime
vuonna.--David? Minä muistan hänen nimensä. Tahdon heti puhutella
häntä.

OLAVI (voimatta enää pidättää itseään): Kapina? Kapinallinen
talonpoika, joka pyrkii yöllä hänen korkea-arvoisuutensa Suomen piispan
puheille?--Ajakaa ulos hänet! Hetipaikalla. Taikka paremmin: hänet on
vangittava ja heitettävä tyrmään miettimään rikollisia aikeitaan.

MAUNU TAVAST: Olavi! (Hymyillen.) Sinä unohdat, ettet ole vielä Turun
piispa.

OLAVI: Ja ellen minä minkään muun vuoksi tahtoisi tulla Turun
piispan-istuimelle, tahtoisin minä sen vuoksi, että saisin tilaisuuden
opettaa tälle kansalle, kuinka Jumalaa ja pyhän kirkon päämiestä on
toteltava..--Setä! Sinä et muista nähtävästi, mitä merkitsevät nuo
sanat: kansan kapina. Se ei ole mikään yksityinen ilmiö, mistä tuo mies
tuolla ulkona tahtoo ilmoittaa sinulle. Se on yhteydessä koko ajan
hengen kanssa.--Kaikkialla Europassa, Englannissa, Saksassa, Ranskassa
se jo tunnetaan. Minä en tiennyt vain vielä, että sama myrkky oli näin
kauas pohjoiseen, tänne, Turun hiippakuntaan saakka tunkeutunut.

MAUNU TAVAST (leikkisästi): Sinä näet, että me emme eläkään täällä niin
syrjässä kuin luullaan, vaan suuren ja sivistyneen maailman
yhteydessä.--Martti kaniikki! Ilmoittakaa tuolle miehelle, että hän
odottakoon esihuoneessa. Tahdon heti tulla ja tiedustella häneltä, mikä
on syynä Satakunnan miesten tyytymättömyyteen.

MARTTI: Hän on esihuoneessa, teidän korkea-arvoisuutenne.

OLAVI (kiivaasti): Setä! Tämä on periaatteellinen kysymys, joka voi
näyttää pieneltä, mutta jonka kantavuus voi olla kautta aikojen
mittaamaton.--Muista Wat Tylerin talonpoikaiskapinaa Englannissa! Eikö
se puhjennut esiin heti, kun Wiklef oli alkanut harhaoppisen
toimintansa ja lollardit ruvenneet järkyttämään kirkon rakennusta?
Muista _la Jacquerie_-kapinaa Ranskassa, taborilaisia ja kalikstineja
Böömissä, adamilaisia Määrissä ja näitä hirveitä hussilaissotia, jotka
nyt toki Jumalan kunniaksi ovat päättyneet! Eikö niiden kaikkien alku
ja lähtökohta ole siinä, että ihminen asettaa oman järkensä Jumalan
järkeä korkeammalle, jonka näkyväinen ilmestysmuoto on kirkko, on
papisto, on Pyhän Pietarin istuin Roomassa? Jumalan järki tuottaa
järjestystä maille ja valtakunnille, ihmisjärki harhaa ja
epäjärjestystä.--Siinä nyt on seuraus, setä, sinun vaarallisista
yrityksistäsi ruveta kansankieltä kirkoissa viljelemään. Martti
_canonicus_: eikö täälläkin Satakunnassa ole luettu suomeksi isämeitää
ja uskontunnustusta?

MARTTI: On, onpa saarnattukin vielä, herra maisteri.--Anteeksi, että
nimitän teitä edelleenkin niin...

OLAVI: Saarnattu suomeksi!--Setä, olethan pahempi harhaoppinen kuin
olen luullutkaan. Millä aiot nyt kohdata lähestyvää myrskyä?

MAUNU TAVAST (hymyillen): Minä olen kuullut, että päivänpaiste on
joskus myrskyä voimakkaampi.

OLAVI: Ei, setä, suo anteeksi, että uskallan olla kanssasi eri mieltä
tästä: kapinanhenki kansasta on heti alkuunsa miekalla ja tulella
tukahdutettava.--Me emme tarvitse siihen maallisen vallan apua. Meidän
ei ole tarvis kysyä siihen lupaa Turun linnan isännältä.--Kaksi miekkaa
on annettu pyhälle Pietarille, hengellinen ja maallinen; toista niistä
voi käyttää ainoastaan kirkko ja toista voidaan käyttää ainoastaan
kirkon hyväksi.--Me voimme tällä kertaa käyttää molempia.--Ilokseni
näin, että olet poissaollessani varustanut Kuusiston linnan niin
lujaksi, että se voi kestää kovimpiakin hyökkäyksiä. Meidän
ratsuväkemme yksin riittää kapinan kukistamiseen. Sallitko, että minä
itse lähden heidän kerallaan Satakuntaan?--Mutta sitä ennen on tuo mies
vangittava, häntä on kidutettava ja saatava hänet tunnustamaan koko
tämän kerettiläisen kansanliikkeen synty kaikessa laajuudessaan...
Sehän on totta, setä, minä unohdan, ettei teillä täällä Suomessa ole
edes mitään kunnollista inkvisitsionia.

MAUNU TAVAST (vakavasti): Ei, Jumalan kiitos, eikä tule olemaan niin
kauan kuin minä istun Turun piispan-istuimella.--Jätän sinut nyt
jäähdyttämään sotaista intoasi Martti kaniikin kanssa. Hänen seuransa
on siinä suhteessa arvellakseni paras mahdollinen. (Poistuu oikealle.)

MARTTI (hetken vaitiolon jälkeen): Maisteri Olavi aikoo nyt jäädä
kotimaahan?

OLAVI: Minäkö? Kuka sitä sanoo?

MARTTI: Minä luulin ymmärtäväni sen teidän sanoistanne.--Sitäpaitsi on
herra piispa puhunut siitä.

OLAVI: En suinkaan, enpä suinkaan. Minä aion pian taas Parisiin.--Vai
niin, hänen korkea-arvoisuutensa on puhunut... Mitä hän on maininnut
teille?

MARTTI: Hän on sanonut, että herra maisterin opintoaika on nyt
päättynyt ja että te ensi syksystä saakka aiotte itse ottaa
suorittaaksenne ne arkkiteinin tehtävät, joita minä nyt hoidan.

OLAVI: Hoitakaa te vaan, hoitakaa te vain niitä edelleenkin, Martti
_canonicus_!... (Kuin itsekseen.) Mitä? Onko hän sanonut todellakin?--
Ja kuinka kauaksi aikaa hän on sanonut minun jäävän Kuusistoon?

MARTTI: Epäilemättä elinajaksenne, herra maisteri. Minä en ole ainakaan
voinut muuta ymmärtää...

OLAVI: Elinajakseni?--Mutta sehän on mahdotonta! Se on mahdotonta!--Hän
ei voi toki tarkoittaa, että minä jättäisin Parisin juuri nyt, jolloin
minä olen työskennellyt itselleni siellä tieteellisen tulevaisuuden?

MARTTI (hiljaisesti): Niin, minä toistan vaan, mitä hänen
korkea-arvoisuutensa on sanonut minulle.

    (Vaitiolo. _Olavi_ on istunut karmituoliin ja painaa pään käsiinsä.
    _Martti_ katsoo vielä hetkisen häneen ikäänkuin puhekumppania
    odottaen ja poistuu äänettömänä oikealle. _Anna_, joka sillä välin
    on lukenut ikkunan ääressä, nousee ja lähestyy Olavia.)

ANNA: Poikani! Joku suru painaa sinua.

OLAVI (säpsähtäen): Äiti! Te olette vielä täällä?--(Kiivaasti.) Siis te
olette kuullut, mitä me olemme keskustelleet? Siis te tiedätte, mitä
Martti kaniikki on minulle ilmoittanut?

ANNA: Minä tiedän.

OLAVI: Hän vaatii minua nyt jäämään kotiin elinajakseni.--Mutta sehän
on mahdottomuus, sehän on sula mahdottomuus!--Minä en tule toimeen
näiden muurien sisällä. Minä tukahtuisin raittiin ilman puutteesta koko
tämän maan rajojen sisällä.--Minun täytyisi jäädä tänne hoitamaan
arkkiteinin pahanpäiväisiä tehtäviä, jotka sitäpaitsi Martti kaniikki
täyttää paljoa paremmin? Minä saisin jättää ikuiset jäähyvästit
tieteelleni, tutkimuksilleni?--Sehän on mahdotonta, eikö totta, äiti?--
Enkä minä enää koskaan pääsisi Parisiin. (Painaa pään käsiinsä.)

ANNA: Kentiespä hänen korkea-arvoisuutensa vielä muuttaa päätöksensä.

OLAVI: Ei, sitä hän ei tee.--Minä tunnen hänen lujan luonteensa, joka
asuu tuon lempeän ja hyväntahtoisen hahmon alla. Jos hän on sanonut
kerran jotakin, seisoo se niinkuin seinä.--(Tuskin noiden enää
kyyneleitään pidättää.) Mutta hän ei tiedä, mitä hän vaatii minulta! Te
ette käsitä, äiti, mitä on elämä tuolla ulkona suuressa maailmassa!
Siellä sielu laajenee, siellä hengitys kevenee, järki salamoi
sattuessaan yhteen toisten vertaistensa kanssa. Elämä saa arvon, toisin
sanoen. Täällä sitä vastoin...

ANNA: Minä kuulin, että sinulla kuitenkin oli ollut koti-ikävä.

OLAVI: Se on toista, se on jotakin aivan toista!--Sinä et ymmärrä sitä,
äiti. Voi seisoen vuorella kaivata takaisin laaksoon, josta on lähtenyt
nousemaan. Voi keskellä onnea ja päivänpaistetta ikävöidä takaisin
pimentoon, mistä juuri on pyrkinyt ja taistellut itsensä valkeuteen.--
Mutta jäädä ijäksi laaksoon? Vaipua varjoon elinpäiväkseen?--Vanhana,
valkeapäänä voi sen tehdä, sen minä käsitän.--Mutta nuorena? Juuri kun
elämä kukkii, kun jokainen suoni suihkii verta punaisinta?--Ei, se on
liian julmaa. Minusta on kuin olisi minut äkkiä köytetty käsistä ja
jaloista sekä heitetty kosteaan, pimeään kellariin.--Teljetty ijäksi
auringosta, ainiaaksi heleän ihmishengen ihanuudesta!--Jäädä tähän
erämaahan!--Minä en voi sitä, minä en voi!--Ainoastaan vanhus valkeapää
voi tahtoa sellaista.

ANNA (hiljaa): Kenties hänkin on kerran ollut nuori...

OLAVI: Hän? (Katkerasti.) Ei milloinkaan! Jos hän olisi ollut, hän ei
voisi vaatia minulta sitä, hänellä ei olisi sydäntä vaatia sitä.--Sinä
et ymmärrä sitä, äiti.--Te ette ymmärrä kukaan meitä nuoria, te
vanhat!--Mahdollisesti on hän kerran ollut nuori hänkin. Mutta hänessä
ei ole koskaan sammunut mitään, hänessä ei ole murtunut mitään. Hän on
ollut aina yhtä eheä, kirkas, tyyni ja onnellinen.--Siksi hän ei
ymmärrä niitä, joissa pyhän intohimon liekit leimuavat. Siksi voi hän
vaatia minulta sellaista, mikä olisi surma minun hengelleni, kuolema
kaikille kauniille aatteille ja unelmilleni.--Vain kylmä jääpatsas voi
sen tehdä! Jos hän olisi ollut koskaan tulenpatsas, ei hän pyytäisi
minua puolitiehen pysähtymään.

ANNA: Poikani: etköhän nyt tee vääryyttä hänelle? Kenties on hänessäkin
mennyt muruiksi jotakin, ennen kuin hän jälleen on noin eheäksi
muodostunut. Kenties ei hänkään ole aina ollut noin kirkas, tyyni ja
onnellinen. Kenties on hänkin kerran ollut tulta-syöksevän innon
patsas, vaikka elämän kylmyys on pakottanut riehuvan rinnan liekit nyt
niin lempeinä ja lämmittävinä loimuamaan. Jääksi hän, Jumalan kiitos,
ei ole koskaan jähmettynyt. Luo vain silmäsi siihen, mitä hän täällä
Suomen kolkassa on tehnyt ja toimittanut. Nurmi nousee siinä, missä
hän on kulkenut, vilja vihertää, missä hän on kättä kääntänyt. Kylmä
sydän ei olisi koskaan voinut saada aikaan mitään sellaista. Hän
on lämmittänyt kokonaista maata, kokonaista omaa maailmaansa.
Aurinko-sydän on hän ollut tässä ajassa, vaikka hänen päivänsä nyt
painuu laskulleen. Valkean hämärän on hän jättävä jälkeensä, joka vain
vartoo toisen autuaamman aamun koittamista.

OLAVI: Mitä? Yhdytkö sinäkin häneen? Liittoudutko sinäkin minua
vastaan, äiti?--(Ylös ponnahtaen.) Niin, minä tiedän hänen työnsä, minä
tunnen, mitä hän on ollut tälle maalle.--Oman hiippansa arvon on hän
kohottanut, niin että se nyt mainitaan kunnioituksella kaikissa
pohjoismaissa. Kuninkaat ja valtaherrat kuuntelevat mielellään hänen
syvää ja valoisaa viisauttaan. Suomen ristiin rastiin on hän vaeltanut
ja levittänyt kaikkialle siunausta niin papiston kuin yhteisen kansan
keskuuteen. Turun tuomiokirkon on hän uudesta-rakentanut ja koristanut
monella kauniilla kuorolla ja kappelilla. Luostareita on hän
perustanut, sairaaloita ja majataloja asettanut, leskiä ja orpoja
avittanut ja ollut isä kaikille Suomen asukkaille.--Mutta minä nauran
hänen elämäntyölleen, minä nauran! Se on kaikki niin vähäistä, niin
surkuteltavan pientä ja tyhjänpäiväistä. Hah hah! Mitä se merkitsee?
Mitä se on olevaisuudessa? Kannattaako sen vuoksi uhrata elämä?--Hah
hah hah haa!--Ei, äiti, ei! Se mies ei ole koskaan suurta uneksinut.

    (_Anna_ on edellisen aikana poistunut äänettömästi. _Olavi_ huomaa
    olevansa yksin, säpsähtää ja yrittää rientää hänen jälkensä.
    _Elina_ tulee.)

ELINA: Herra maisteri!... Minä en tiennyt ... minä etsin isääni.

OLAVI: Kuinka? Valvotko sinäkin vielä?--Mikä on tämä yö, jossa ei nuku
kukaan, ja tämä maa, missä ihmiset vaeltavat kuin unessa!--Sinäkin
uneksit, Elina.

ELINA: Me nukumme niin vähän kesäiseen aikaan täällä. Herra piispa
valvoo usein puoli-yöhön. Kuitenkin hän on taas ylhäällä aamun
koittaessa. Sanottiin, että isäni olisi täällä...

OLAVI: Ei, mutta minä olen täällä. Elina, menetkö?--Oliko sinulla niin
tärkeää asiaa isällesi?

ELINA: Hän aikoi kalaan Rankosen kanssa ... että teille olisi eineeksi
tuores kalakeitto.

OLAVI: Tosiaankin!--Ne kunnon kuomat.

ELINA: Niin, ja minun piti laittaa vähän evästä heille... Mutta sitten
heitä ei enää näkynyt missään... Ja minä ajattelin...

OLAVI: Että he olisivat tulleet tänne pakisemaan minun kanssani?--
(Vetäen hänet ikkunan luo.) Ei, Elina!--He ovat lähteneet jo. Näetkö,
heidän veneensä viilettää jo tuolla salmen suussa. He eivät ole
välittäneet eväästä... Elina! Katso: aamun ensimmäiset ruskot häilyvät
jo vienojen vesien päällä.

ELINA: Ne eivät tähän aikaan lakkaa koskaan häilymästä. Kun iltarusko
sammuu, nousee aamurusko. Tuolla vuoren kukkulalla lyövät ne nytkin
kättä toisilleen.

OLAVI: Niinkö?--Sinne meidän täytyy soutaa, Elina.--(Kääntyy ja katsoo
häneen.) Mutta mitä näen? Myös sinun poskesi ovat punertuneet.

ELINA: Eihän... Niin, se on aamurusko, joka jo tunkee ruutujen lävitse.

OLAVI: Ja sinun silmäsi kimaltavat niin kummallisesti... Syytätkö
siitäkin nousevaa aurinkoa? Onko se aamukastetta, Elina?

ELINA (pyyhkäisten silmäkulmaansa): Ei se ole mitään.

OLAVI: Onpas.--Sinä olet itkenyt, Elina?

ELINA: Ei, ei.

OLAVI: Oletpas. Minä näen kyynelten jälkiä poskellasi.--Sinä itket
vieläkin? Elina! Nyt juuri herahti heleä karpalo alta silmäripsen.

ELINA: Maisteri Olavi!

OLAVI: Sinä suret?--(Vetää hänet luokseen.) Miksi? Nyt sinun täytyy
kertoa kaikki minulle. Elina, olemmehan me kasvinkumppaleita. Tahi
oikeastaan: minä olen sinun vanhempi veljesi ja opettajasi.

ELINA: Minulla ei ole ollut veljeä milloinkaan.--Minä olen niin yksin,
niin yksin.

OLAVI: Eikö sinulla ole ketään leikkitoveria?--Anteeksi, ethän sinä
leiki enää. Sinähän olet suuri tyttö. Kuinka vanha olet?

ELINA: Eilen oli minun syntymäpäiväni. Minä täytin seitsemäntoista
vuotta.

OLAVI: Niinkö? Sitten pitää minun sinua oikein kädestä onnitella.--Ja
nyt istumme me tähän ikkunakulmaan ja juttelemme kuin kaksi vanhaa
ystävää.--Olemmehan me ystävät, Elina:

ELINA: Maisteri Olavi on aina ollut hyvä minulle.

OLAVI: Sinä voit sanoa vain: Olavi.--Maisteri voin minä olla muille,
sinulle olen minä ... mitä olen minä sinulle, Elina?

ELINA: Minä en tiedä.

OLAVI: Ja sinä olet niin yksin? Mutta onhan isäsi täällä, ja Rankonen
on täällä...

ELINA (hymyillen): Rankonen.

OLAVI: Niin, eikö totta, Elina: hän rakastaa sinua.--Hän rakasti sinua
jo silloin, kun minä viimeksi kävin täällä, vaikka sinä olit vain
tuollainen pikkuinen sinipiika.--Kas niin, Elina, nyt sinun täytyy
kaikki minulle suoraan ja rehellisesti tunnustaa: hän rakastaa sinua?

ELINA: Rankonen!--Kyllä hän pitää paljon minusta.

OLAVI: Ja sinä?

ELINA: Minä pidän myös paljon hänestä, vaikka en sillä tavalla kuin hän
tahtoisi... (Hymyillen.) Hän on niin hupsu!

OLAVI: Todella?--Kenties on hän jo kosinut sinua?

ELINA: On. Isäni on puhunut minulle siitä. Mutta ei siitä mitään tule.
--(Veitikkamaisesti.) Rankonen saa rukkaset.

OLAVI: Niinkö? Mitä sinulla on oikeastaan häntä vastaan, Elina? Eikö
hän ole kelpo mies?'

ELINA: On, on tietysti. Ja isäni suosii kovasti häntä.--Mutta hän ei
ymmärrä minua ollenkaan.

OLAVI: Eikö?

ELINA: Ei.--(Surumielisesti.) Eikä kukaan ymmärrä minua.--Siksi minä
olen päättänytkin mennä luostariin.

OLAVI: Luostariin? Sinä, Elina?

ELINA: Niin.--Herra piispa rakennuttaa juuri naisluostaria Raisioon.
Heti kun se on tullut valmiiksi, olen minä aikonut sinne tarjoutua.

OLAVI: Ja peittää huntuun kultaiset suortuvasi?--Oletko tarkoin
miettinyt, mitä aiot tehdä, Elina? Kenties vielä kerran kadut
päätöstäsi?

ELINA: En.--Minulla ei ole mitään iloa elämästä. Eikä kukaan kaipaa
minua.--Minä olen niin tarpeeton kaikkialla.

OLAVI: Isäsi tarvitsee sinua kuitenkin, Elina?

ELINA: Hän tulee kyllä toimeen ilman minua, koska hän jo nyt tahtoisi
työntää minut Rankoselle.--(Tuskin voiden kyyneleitään pidättää.) Minä
olen niin yksin. Ja minä olen niin onneton, niin onneton!

OLAVI: Elina!--(Hellästi.) Enkö minä siis ole sinulle mitään?--
(Iloisesti.) Nyt sinun täytyy luvata minulle, Elina, ettet koskaan
minun täällä ollessani itke enää. Me lupaamme pitää oikein hauskaa
tämän kesän.

ELINA: Kesät aina keikkuen menevät. Mutta talvet ovat niin pitkät, niin
pitkät.--Ja syksy tulee niin pian.--Jo tänään löysin minä keltaisen
lehden tarhastani.

OLAVI: Kuinka? Vaikka ruusut eivät ole auenneet?

ELINA: Niin. Se oli pudonnut puusta viime yönä. Minä tulin heti silloin
niin surulliseksi. Ja minä ajattelin: kohta on taas kaikki pimeätä ja
toivotonta.

OLAVI (uneksien): Niin, se on Suomen kesä: tuskin ovat puut kaikki
juhlaan pukeutuneet, kun jo toiset alkavat riisua itseään alastomiksi.
--Tällaisessa yössä lyövät myös kevät ja syksy kättä toisilleen.
(Vaitiolo.)

ELINA (naivisti): Mekin istumme käsi kädessä.

OLAVI: Mutta meillä on kevät, eikö totta, Elina? (Innokkaasti.) Me emme
anna vielä talven vangita vapaata tahtoamme! Ja me voitamme talven ja
me pyrimme aurinkoon ja me riennämme päivän keralla kohti suven
suloisen maita...! (Elina painaa päänsä alas.) Anteeksi!... Minä en
muistanut ... eihän sinulla ole siipiä, Elina.--(Synkistyen.) Eikä
kohta enää minullakaan.

ELINA: Nyt tekin tulitte äkkiä surulliseksi. Tekään ette ole yhtä
iloinen kuin ennen.--(Hellästi.) Miksi, herra Olavi?

OLAVI: Ei se ole mitään, minä tulin vain ajatelleeksi... (Pyyhkäisten
pois raskaat ajatukset otsaltaan.) Siis on meillä vain tuokio, Elina.
Nyt on meillä kuitenkin kesä, eikö totta? Ja me tahdomme pitää oikein
hauskaa tänä kesänä.--Sanopas, mitä sinä nyt ajattelet.

ELINA (arasti): Minä ajattelen: herra Olavi lähtee pian pois.

OLAVI: Hm. (Kuin itsekseen.) Niin aivan pian ei se ehkä sentään
tapahtune.--Toivoisitko sinä minun jäävän tänne, Elina?

ELINA: Minun toivoni ei taida siihen asiaan paljoa vaikuttaa.

OLAVI: Ehkä. Ehkä kuitenkin.--Katso: nyt ovat sinun poskesi kokonaan
punertuneet.

ELINA (peittäen silmänsä käsivarrellaan): Niin, kun rusko on kohonnut
korkeammalle...

OLAVI: Mikä kaunis suu sinulla on, Elina!--Oletko syönyt mansikoita?
Luuletko, että löytäisimme niitä, jos lähtisimme auringon nousua
kukkulalta katsomaan?

ELINA: Minä en tiedä.

OLAVI: Ja jos minä jäisin tänne? Olisiko se sinulle mieleen, Elina?
Jäisin koko syksyksi, koko talveksi, kenties koko toiseksi kesäksikin.
Mitä siitä sanoisit? Olisitko sinä iloinen siitä?

ELINA: Olisin. (Hiljaa.) Olisin siihen saakka kuin toinen syksy tulee.

OLAVI: Mutta--jos minä jäisin tänne--ijäksi?

ELINA (tuskin kuuluvasti): Silloin olisin minä ijäti onnellinen.--
(Vaitiolo.) Nyt päivä nousee.

OLAVI: Ja nyt minä suutelen sinua, Elina.

ELINA (kaulaten häntä äkillisesti): Olavi! (Rientää pois.)

OLAVI (huumautuneena): Elina! Minä rakastan sinua.--(Yrittää rientää
hänen jälkeensä, pysähtyy, tarttuu päähänsä kauhistuneena.) Mitä olen
minä tehnyt! (Vaipuu kokoon.)

Esirippu.



NELJÄS NÄYTÖS.


Sama näyttämö. _Olavi_ nyyhkyttää ikkunakulmassa, kasvot käsiin
kätkettyinä. _Maunu Tavast_ tulee oikealta. Huoneessa heleä aamurusko.


MAUNU TAVAST: Poikani! Oletko yksin?

OLAVI: Setä! Setä!

MAUNU TAVAST: Poikani!--Sinä itket? Sinä olet onneton? Mitä on
tapahtunut?

OLAVI: Minä olen rikkonut valani! Minä olen suudellut neittä
kuolevaista! Minä en ole mahdollinen enää sieluni ijäistä ihannetta
palvelemaan!

MAUNU TAVAST: Sinä, Olavi?--(Pitkä vaitiolo.) Ilta on aamua viisaampi,
sanotaan. Monet ovat sinun laillasi elämänsä aamussa erehtyneet.

OLAVI: Mutta minulla ei ollut lupa erehtyä niinkuin muilla! Minä olin
kuitenkin asettanut pyhän päämääräni niin korkealle!--Muut voivat
erehtyä heikkoudesta ja tietämättömyydestä, en minä, en minä, Olavi
Tavast!...

MAUNU TAVAST: Ihminen on aina heikko, Olavi. Hän on väkevä vain
silloin, kun Jumalan henki vyöttää hänet omalla väkevyydellään.--Maan
lapsia me olemme, Olavi. Meidän ainoa voimamme on, että me edes joskus
voimme kohottaa silmämme korkeuteen.

OLAVI: Minä olin väkevä! Minun katseeni eli korkeudessa. Minä tiesin,
mikä on korkein, ja tunsin sen jokahetkisen läsnäolon hengessäni.--Nyt
olen minä maata matalampi. Nyt olen minä syöksynyt niin syvälle, etten
minä enää koskaan voi katsoa silmiin Herran aurinkoa.

MAUNU TAVAST: Sinä nouset kyllä. Sinä katsot kyllä taas suoraan
päivänterään. Mutta jos kuolevainen silmäsi silloin huikeneisikin, niin
ettet näkisi kättäsi pitemmälle pimeydessä, muista kuitenkin, Olavi:
aurinko paistaa aina, vaikka pilvet voivat sen valon usein meiltä
piirittää.

OLAVI: Minulle ei se enää paista milloinkaan.--Enkä minä enää koskaan
voi ajatella _häntä_ häpeästä punastumatta.

MAUNU TAVAST: Ketä?

OLAVI: Neittä Orleansin, valon taivaallisen valtiatarta minun poloisen
povessani.--(Epätoivoisesti.) Setä! Kuinka voi tehdä sellaisen
rikoksen? Kuinka saattaa ihminen olla niin kurja, että unohtaa
iankaikkisen kauneuden, silloin kun armas ajallinen häntä houkuttelee?

MAUNU TAVAST: Heleä huntu on ajallinen, heitetty ihanan ijäisen
salaperäisten kasvojen ylle. Miljoonat ovat sen vuoksi myös sielunsa
siveän autuuden unohtaneet.

OLAVI. Mutta ei kukaan niinkuin minä! Sillä minä tiesin, mitä maallisen
takana on. Siellä oli ikuisen ilon lähde minun sielulleni. Ja kuitenkin
saatoin minä sen samentaa, kuitenkin taisin minä tehdä kuvan maan
tomusta ja sitä kumartaen kunnioittaa!

MAUNU TAVAST (hiljaa): Myös minä olen sen kerran tehnyt, Olavi.

OLAVI: Kuinka?--Sinä lausut sen vain lohduttaaksesi minua.--Mutta minua
ei voi lohduttaa mikään. Enkä minä enää milloinkaan ole kelvollinen
kirkon palvelukseen astumaan.

MAUNU TAVAST: Tahdothan sinä sen tehdä, Olavi?

OLAVI: Vielä äsken olisin minä katsonut kardinaalinkin viittaa liian
vähäiseksi vapaan sieluni ikisäteilevälle valkeudelle. Nyt olen minä
mielestäni niin mustaksi muuttunut, että pienin papinpaikka Suomen
synkimmässä sydänmaassa on liian hyvä minulle.--Sano: onko elänyt
koskaan niin suurta rikollista?

MAUNU TAVAST. Minä.--Minä olin sinua paljon rikollisempi. Ja sano:
näytänkö minä mielestäsi nyt rikoksentekijältä?

OLAVI: Ikuinen kauneus säteilee sinun kasvoiltasi.--Mutta mitä
tarkoitat...?

MAUNU TAVAST: Minä olin nuori kuin sinä. Minä en ollut yhtä oppinut
kuin sinä, mutta myöskin minun tieni oli viitottu kauas siitä, mikä
sittemmin on sen suunnaksi muodostunut. Niin rakastin minä neittä
kuolevaista...

OLAVI: Sinä, setä--?

MAUNU TAVAST: Sallitko, että ripitän itseni sinulle niinkuin Herran
Jumalan palvelijalle?

OLAVI (hämmästyneenä): Minulle?--Minä en ole mahdollinen sinun rippiäsi
vastaan ottamaan.

MAUNU TAVAST: Kuitenkin teen minä sen, sillä juuri sinulta tahdon minä
elämäni ehtoolla kuulla päästön suuresta synnistäni.--Hetki on tullut.
Nyt on se tapahtuva.

OLAVI: Setä!--Sinä aiot...?

MAUNU TAVAST: Minä painan alas valkean pääni ja polvistun sinun eteesi,
Olavi Tavast, ja tunnustan, mikä kauan on ollut sydämeni ainiaan sytevä
salaisuus: sinä et ole sen poika, jota sanot isäksesi, vaan minun,
piispa Maunu Tavastin, jonka pyhyyden maine on suuri maailman silmien
edessä, mutta pieni Hänen edessään, joka kaikki näkee.

OLAVI (tuijottaa häneen hämmästyneenä): Sinun poikasi--?

MAUNU TAVAST: Niin. Sinä säikähdät?--Äitisi ei ole halpasukuinen, vaan
Suomen aatelia. Kuitenkin olet sinä syntynyt kaikkien aviollisten
siteiden ulkopuolella, vain kahden raukan sydämen rakkaudesta.--Olavi!
Voitko antaa sitä anteeksi minulle? Voitko antaa anteeksi isällesi,
että hän on sinulle sellaisen elämän lahjoittanut?

OLAVI: Isäni!--(Kohottaa ylös hänet.) Minun isäni! Nyt vasta saa tuo
sana arvon minulle. Minun suuri, korkea isäni, jonka kengännauhoja minä
en ole kelvollinen päästämään! Sinäkö pyydät minulta synnin-anetta?--
Minun on sinulta anteeksi anottava. Sinä et tiedä, mitä sanoja minun
herjainen suuni lausui äsken tuon nunnan kuullen...

MAUNU TAVAST: Nunnan?

OLAVI: Niin. Hän näytti siitä suuresti pahastuvan.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Hän on äitisi.

    (Vaitiolo. _Olavi_ kääntyy pois liikutettuna. _Anna_ tulee
    perältä; hänen takanaan _Elina_.)

ANNA: Tämän pienen siipirikon linnun löysin minä itkemästä tarhan
puiden takana. Hän sanoo haluavansa mennä luostariin.

MAUNU TAVAST: Elina Karpalainen?

ANNA: Niin. Hän sanoi sitä jo kauan toivoneensa. Ja kun hän kuuli, että
minusta tulisi tuon uuden luostarin abbedissa...

MAUNU TAVAST: Anna! Sinä suostut siis?

ANNA: Minä en voinut vastustaa enää kiusausta, kun kuljin tässä
kesäisessä yössä ja ajattelin, että minun pitäisi ijäksi jättää maa,
missä synnyin, ja taivas, joka on nähnyt kevääni kukkaan puhkeavan.
Minä suostun.

MAUNU TAVAST: Kiitos. (Puristaen hänen kättään.) Myöskin minulla on
sinulle samasta asiasta jotakin sanottavaa.--Ja sinä aiot luostariin,
Elina? Onko se sinun oma vapaa tahtosi todellakin?

ELINA: On, isä.

MAUNU TAVAST: Kukaan ei ole sinua siihen käskenyt eikä kehoittanut?

ELINA: Ei. Mutta minun sydämeni sanoo niin.

MAUNU TAVAST: Kuuletko, Anna? Hänelle ei nunnan huntu ole raskas
oleva.--(Osoittaen Olavia.) Eikä hänelle piispanlakki.

ANNA (surumielisesti): Ehkä ei.--Itse paavinpaita lie liian vähäinen
hänelle.

MAUNU TAVAST: Ei, Anna Lepaa, ei!--Hän tietää nyt, kuka hän on. Ja hän
tahtoo jäädä tänne elinpäiväkseen.

ANNA: Kuinka?

MAUNU TAVAST: Niin. Herra on tehnyt ihmeen tänä heleänä aamuhetkenä.
Isä ja poika ovat toisensa ihmisinä tavanneet.--Olavi, syleile äitiäsi!

OLAVI (lähestyen): Äiti! Voitko unohtaa, mitä hurja sinulle huusin
äsken?

ANNA: Poikani!--(Sulkee syliinsä hänet.) Sinä olet tullut! Sinä olet
palannut siis kotiin todellakin.

OLAVI: Minä en luullut tuhlaajapoikana tulevani. Tämä yö on muuttanut
minut sellaiseksi.

ANNA: Mitä olet sinä tuhlannut tänä yönä?

OLAVI: Erään pyhän pilvilinnan. Mutta minä olen ostanut sillä suuren
kokemuksen.

ANNA: Minkä?

OLAVI: Minä olen tullut tuntemaan kesä-yön kerkeän unelman sydämessäni.
Ja minä tiedän, että kaikki, mitä elämä vielä voisi tarjota minulle,
olisi vain sen hetken himmeätä heijastusta.

ANNA: Siis et sinä ole sitä liian kalliista ostanut. Sillä muista,
Olavi: ruusut puhkeavat vain kerran kesässä ja kerran elämässä kukkii
ihmis-onni ihanimmillaan.

OLAVI: Äiti! Minä olen nyt niin murheellinen.

ANNA: Murheesta tulevat toiset, mustat kukat sinulle silmunsa
aukaisemaan. Tiedätkö, mitä kukkia ne ovat, Olavi?

OLAVI: Orvonkukkia, äiti. Näen, että olet niillä itsesi tarhassa
kaunistanut.

ANNA: Ne ovat Elinan taimilavasta. Tahdotko? Sinä saat kaksi niistä.
Toisen voit sinä hänelle ojentaa.

OLAVI: Äiti! Sinun ääneni helkähtää kuin hopeakello. Sen tieltä
karkkoavat kaikki mustat ajatukset.

ANNA (Maunu Tavastille): Kuinka helppoa on toista lohduttaa! Kuinka
vaikeata tulla lohdutetuksi omassa murheessaan! (Haastelevat hiljaa
keskenään.)

OLAVI (lähestyen Elinaa): Keltainen lehti putosi sittenkin puusta,
Elina. Eikö sinulla ole enää mitään minulle sanottavaa?

ELINA: Ettepä tekään katsele minua enää samoilla silmillä, herra Olavi.

OLAVI: Enkö?--(Hymyillen surumielisesti.) Sitten lie vika minun
silmissäni. Sillä olethan sinä sama, Elina?

ELINA: Minä olin vain hetken hurma teille. Huomenna te ette minua enää
ajattele.

OLAVI: Kyllä, Elina. Sinä olet antanut minulle oudon opetuksen.

ELINA (hymyillen surumielisesti): Herra Olavi tahtoo oppia aina. Minä
pysyn mieluummin yksinkertaisena.

OLAVI: Pyhänä ja yksinkertaisena, Elina. (Ojentaa kukan hänelle.)

ELINA: Herra Olavi on liian hyvä minulle. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen
kyyneleitään.)

MARTTI (tulee): Minä olen nyt laatinut kirjelmän teidän
korkea-arvoisuutenne käskyjen mukaisesti Satakunnan talonpojille.
Tuo mies on valmis heti lähtemään...

MAUNU TAVAST: Hyvä.--(Silmää läpi kirjeen.) Me huojennamme siis vielä
kerran veroja.--Olavi! Kentiespä tahdot tarkastaa kirjeen?

OLAVI (hymyillen): Ei, isä. Minä tiedän kyllä sinun ymmärtävän
parhaiten nuo asiat.

MAUNU TAVAST: Myöskin sinun on niitä kerran ymmärrettävä, Olavi. Siksi
tahtoisin mielelläni jo nyt tietää, miten aiot sinä kohdata niitä
vaikeuksia, joita kansan villitykset ja ajan harhaopit kenties kerran
sinunkin tieliesi valmistavat.

OLAVI: Isä! Monet uudet ajatukset tekevät terää minun sydämessäni.
Mutta älä vaadi minulta vielä sen tarkempaa selitystä! Ainoa, minkä jo
saatan sanoa sinulle, on että pelkään pian näkeväni vain harhaoppisia
kaikkialla.

MAUNU TAVAST: Oikein, Olavi.--Ja nyt voin minäkin sanoa sinulle oman
harhaoppisen uskontunnustukseni: suuret ajatussuunnat ovat vain teitä,
joita myöten me ihmiset eri tahoilta lähestymme Jumalaa. Ja siksi minä
en näe mitään muuta harhaoppia maailmassa kuin sen, joka tahtoo sulkea
yhdenkään näistä toisiaan risteilevistä metsäpoluista. Sillä kuka
tietää, eikö joku juuri sitä seuraten olisi päässyt päämääräänsä
lähemmäksi?

ANNA: Sanotko sinä niin, Maunu Tavast? (Hiljaa nuhdellen.) Ja kuitenkin
pakotit sinä minun menemään luostariin? Ja kuitenkin tahdoit sinä vielä
äsken puoliväkisin tehdä minusta abbedissan?

MAUNU TAVAST: Minä en tahdo sitä enää. Myöskin minä olen tänä yönä
oppinut jotakin. Myöskin minulle ovat tämän kerkeän kesä-yön ruskot
monta uutta totuutta neuvoneet. Ja ensimmäinen, kaikkein käytännöllisin
niistä, kuuluu: minä en rakennuta mitään uutta naisluostaria Raisioon.

ANNA: Kuinka? Sinä luovut tuumastasi?

MARTTI: Onko työ jätettävä kesken siis?

MAUNU TAVAST: On.--Keskustellessani äsken esihuoneessa tuon talonpojan
kanssa ja kuunnellessani hänen valituksiaan tulin minä totisesti
ajatelleeksi: hän on oikeassa. Minun työni voidaan lykätä tuonnemmaksi.
Mutta kansa ei voi lykätä tuonnemmaksi omia leipähuoliaan. Minun on
väistyttävä.

ANNA: Se oli kuitenkin sinun rakkain ajatuksesi, Maunu Tavast.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Oli.--(Korkealla äänellä.) Mutta mikään ajatus
ei saa olla niin rakas, että se estää meidät näkemästä sen takaa eläviä
ihmisiä, eikä mikään ihanne niin ylevä, että se sulkee meidän sydämemme
muiden kärsimyksiltä. Se oli minun toinen, tietoperäinen, totuuteni.

ELINA: Isä! Enkö minä siis pääsekään luostariin?

MAUNU TAVAST: Pääset, tyttäreni, pääset. Mutta sinä olet nuori ja voit
odottaa. Tällä kertaa me emme voi kansaa enemmän kymmenyksillä
rasittaa, ellei meidän mieli nähdä sen kaikkialla kiroavan työtä, joka
kuitenkin on aiottu sen siunaukseksi. Mutta koska me emme voi myöskään
jättää käyttämättä niitä varoja, joita hurskaat ihmiset ovat tähän
tarkoitukseen uhranneet, on Raision naisluostarin omaisuus talletettava
uutta _birgittalais_luostaria varten, jonka paikka vasta on lähemmin
määrättävä.

ANNA: Kuinka? Birgittalais--? Sinä et enää katso sellaista
mahdottomaksi? Sinä suostut ajatukseen, minkä Wadstenan abbedissa on
esittänyt?

MAUNU TAVAST: Minä suostun.--Ja nyt tahdon minä ilmoittaa kolmannen ja
kenties kantavimman totuuteni, mikä tänä yönä on puhjennut kukkaan
minun vanhan mielessäni. Nähtyäni jälleen, miten heikko ja hauras esine
lujinkin ihmissydän on, silloin kun maan elämä siinä syvästi sylkähtää,
minä olen ajatellut: Pyhä Birgitta oli oikeassa. Näin ei saa aina olla.
Miksi tapaisivat mies ja nainen siis aina vain tomussa toisiaan? Miksi
ei kerran myös hengessä ja totuudessa?

ANNA: Maunu Tavast: noin et sinä koskaan ennen puhunut. Ensi kerran
elämässäsi tunnustat sinä minutkin tarpeelliseksi.

MAUNU TAVAST: Tukea me tarvitsemme, Anna Lepaa, tukea juuri siinä, mikä
meissä on jumalallista. Ja minä uskon ja tunnustan sinulle nyt tuon
nousevan auringon kautta, joka juuri valahtaa voitollisena yli kukkivan
luomakunnan, että sinä olet ollut tuki minulle, vaikka tietämättäni,
näinä monena pitkänä vuonna, joina minä olen taistellut rauhaa ja
selvyyttä sielulleni. Ja jos minä tahdon oikein rehellinen
olla, tunnustan minä sinulle nyt, Anna Lepaa, kaikkien niiden
linnunlaulu-lehtojen kautta, jotka juuri heräävät Luojaansa ylistämään,
että minä olen todella saanut rauhan vasta nyt, kun sinä olet tuonut
minulle takaisin muinaisen olentoni muiston, mutta oman kauniin sielusi
kirkastamana. Nyt ei minun ole tarvis enää tappaa mitään inhimillistä
povessani: ilomielin ja alttiisti on se alistuva jumalalliseen. Kiitos
siitä, Anna Lepaa, että tulit, ja kiitos, että tulit minun poikaani,
meidän poikaamme, suurta ja oppinutta Olavi Tavastia vastaan ottamaan.

MARTTI (kauhistuen): Hänen poikansa! Teidän korkea-arvoisuutenne...

OLAVI: Isä!

ANNA: Maunu Tavast: muista asemaasi, muista hänen tulevaa asemaansa
kirkon palveluksessa! Sinä voit vahingoittaa niitä molempia liialla
suoruudellasi.--(Kuiskien ja osoittaen Marttia.) Minä pelkään ja
epäilen tuota miestä. Hänen silmäteränsä välähtelevät välistä niin
vihamielisesti. Etkö luule, että hän voi kieliä maailmalle, mitä sinä
nyt sanot täällä hiljaisessa kammiossasi?

MAUNU TAVAST: Minä tiedän.--Martti _canonicus_! Tahdon sanoa teille
kaksi sanaa viran puolesta. Teille on tapahtunut kerran vääryys...

MARTTI (teeskennellen): Minulle, teidän korkea-arvoisuutenne?

MAUNU TAVAST: Niin, ja minä tiedän, että te ette ole sitä unohtanut.
Teistä olisi pitänyt tulla arkkiteini, teidän ansionne ja kokemuksenne
olisivat teidät siihen asemaan oikeuttaneet, ellei isänrakkauteni
Olavia kohtaan olisi minua harhauttanut häntä teidän edellenne
asettamaan.

MARTTI: Häntä? Minun edelleni? Mutta olihan se aivan luonnollista.
Päähäni ei ole koskaan voinut pälkähtää...

MAUNU TAVAST: Kyllä, se on pälkähtänyt usein teidän päähänne, vaikka te
olette nyt liian ylpeä sitä tunnustamaan. Minä tiedän, ettei mikään ole
niin omiaan ihmisen sydäntä kaventamaan ja kutistamaan kuin kärsitty
vääryys enkä minä tahdo, että te sen takia alentaisitte itsenne
johonkin tekoon, mikä ei olisi teidän sisällisen olemuksenne
arvollinen.--Siis kuulkaa! Minä tahdon korjata erehdykseni. Martti
kaniikki: te olette tuntenut itsenne täällä sorretuksi ja syrjäytetyksi
hänen häikäisevän kuvansa rinnalla, jota te minun nyt ensi kertaa
kuulette pojakseni nimittävän. Teidän ei ole tarvis tuntea enää niin.
Virka on teidän. Te hoidatte edelleenkin arkkiteinin tehtäviä, mutta
tästä lähtien vakinaisena.

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en tiedä, kuinka voin
kylläksi kiittää teitä... (Kuiskien.) Ja mitä noihin äskeisiin sanoihin
tulee ... teidän korkea-arvoisuutenne voi olla aivan tyyni: ne eivät
tule menemään minua pitemmälle.

MAUNU TAVAST (korkealla äänellä): Minä olen tyyni, sillä minä aion itse
ne kauas kaiuttaa.--Olavi Tavast! Minä olen ollut heikko siinä, etten
jo ennemmin ole sinua pojakseni tunnustanut. Minä en ole tahtonut
vahingoittaa sinun suurta tulevaisuuttasi, kenties en myöskään
himmentää sitä pyhyyden sädekehää, joka tähän päivään saakka on päätäni
ympäröinyt. Nyt en minä tahdo enää omistaa mitään, mitä minä en
totuudella ja yksinomaan totuudella voi saavuttaa, ja siksi salli minun
sanoa sinulle: me olemme tästä päivästä saakka isä ja poika myös kaiken
maailman silmäin edessä.

OLAVI: Sinä tiedät, isä: minä en voi toivoa mitään sen korkeampaa.
Sillä myöskään minä en tahdo mitään valheella varastaa.

MAUNU TAVAST: Siis totuuden puolesta isä ja poika! (Ojentaa kätensä
hänelle.) Ja nyt lyömme me yhteen kaksi Tavastien teräksistä kättä ja
toivomme, että se vaakunakilpi, joka tähän saakka on säilynyt kirkkaana
ja tahraamattomana, ei ole myöskään meidän kädenlyönnistämme samentuva.

OLAVI: Kuitenkin tahtoisin minä omasta puolestani tehdä pienen
muutoksen siihen.

MAUNU TAVAST: Minkä?

OLAVI (näyttäen kukkaa, jonka hän aikaisemmin oli saanut Elinalta):
Teräksinen käsi on oleva myös minun merkkini elämän taistelussa. Mutta
käsi, joka kukkaa kannattaa.

MAUNU TAVAST: Ja se kukka on oleva kukka ihmisyyden.--Minä näen toisten
aikojen tulevan, jotka tuomitsevat toisin myöskin meitä ja meidän
ajatuksiamme. Mutta minä tiedän jotakin, joka kulkee kautta aikojen, ja
se on maan parhaiden miesten unelma kansansa ja kaiken ihmiskunnan
pyhien pyrkimysten yhteenkuuluvaisuudesta. Sinä tahdot sitä kukkaa
kannattaa?

OLAVI: Saakka kuolemaan, isä.

MAUNU TAVAST: Niin ei sinun elämäsi ole hukkaan liupeneva.

ANNA (hymyillen): Meille ei piispa Maunu Tavastilla ole mitään kautta
aikojen kannatettavaa.

MAUNU TAVAST: Kyllä. Paljon.--Kaksi henkistä suurvaltaa olen minä
elämässä kohdannut, kaksi niitä, jotka maailmoita muodostavat. Toinen
niistä oli miehen unelma. Sinä arvaat, mikä toinen oli: naisen rakkaus.

ANNA: Liian vähän jättää meille Maunu Tavast, kun hän sulkee meidät
itsemme luostariin ja epää meidät maan parhaita miehiä rakastamasta.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinäpä sen sanoit, Anna Lepaa: vain vähän
jätän minä teille maallisesta. Liian usein on mies tullut naisen luo
rakastajana, liian harvoin nainen miehen luo uneksijana. Mutta maan
parhaiksi naisiksi nimitän minä niitä, jotka meille kauniita ja
korkeita unelmia ihmiskunnan kunniasta lahjoittavat.

ANNA: Ja mitä uneksit sinä siitä itse, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST (hiljaa): Tuskin tohdin sanoa sitä sinulle, Anna Lepaa,
sillä aina kun katson siihen, huikenevat silmäni siitä, niinkuin tuohon
koittavaan aurinkoon katsoessa... Minäkin kuulen ilmassa ihmishengen
vapauden vaatimuksen, niinkuin Olavi on sen kuullut ja niinkuin sen on
kuullut jokainen, jonka korvia eivät ajan pintakohinat ole kokonaan
pimittäneet. Mutta minä en ole kuullut sitä uhkana enkä onnettomana
enteenä, jonka täyttymistä vastaan meidän olisi tulella ja miekalla
taisteltava, vaan siunauksena, aamutuulena, keväisenä kuiskeena
mailta, joita me emme näe vielä, vesiltä, jotka meille vasta kaukaa
kullan-välkkyvinä kangastavat... (Kuin itsekseen.) Kenties me emme
kauan tarvitse luostareita enää... Kenties me emme kauan tarvitse edes
kirkkoja, piispoja ja kardinaaleja enää...

OLAVI: Isä! Sinä sanot...?

MAUNU TAVAST: ... Kenties voivat Jumalan lapset kerran käydä käsitysten
totuudessa niinkuin maailman lapset nyt valheessa ja viettelyksessä...
Kenties on korkein totuus kerran oleva totuus itseään kohtaan, silloin
kun kaikki muut ovat ihmisen sydämessä voimansa kadottaneet... Kenties
tulevat ihmiset kerran seuraamaan sitä yhtä jyrkästi ja ehdottomasti
kuin he nyt näkymättömän sallimuksen salaisia lankoja noudattavat,
mutta vapaasti ja sisällisellä hartaudella, tietäen olevansa
tuntemattoman jumalan temppeleitä...

ANNA (polvistuen): Minun Mestarini ja minun rakas opettajani! Oman
uskontoni himmeät aavistukset kuulen nyt aurinkoisina sinun huuliltasi
humahtelevan.

    (_Olavi_ ja _Elina_ seuraavat hänen esimerkkiään. _Maunu Tavast_
    seisoo nyt kokonaan auringon valaisemana keskinäyttämöllä, käsi
    koholla kohti valkeutta, kuin tietäjä tuleviin aikoihin tuijottaen.
    _Martti_ kaniikki epäröi oikealla; polvistuu vihdoin oman
    ristiinnaulitunkuvansa eteen.)

MAUNU TAVAST: Kenties... Mutta siihen täytyy paljon muuttua, paljon
murtua, särkyä monta utuista unelmaa ja mennä raunioiksi monta uljasta
pilvilinnaa, joiden tornit nyt taivaanrannalta muka jumalallisina
totuuksina kimmeltävät... Kenties on kerran kaikkisovittava kauneus
heittävä huntunsa niiden yli, jotka ovat tohtineet häntä totuudessa
lähestyä, ja kantava heidät maan tomusta sinne, missä päättyy hyvä ja
paha, rikos ja rangaistus... (Äkkiä säikähtäen omia unelmiaan.) Ei, ei,
mitä minä sanoin! Älkää kuunnelko minua, älkää kuunnelko! Minun silmäni
hämärtyvät, minun ajatukseni ovat jo hämmenneet. Minä olen katsonut
liian kauan koittavaan aurinkoon. (Hoippuu. _Martti_ ja _Olavi_
rientävät häntä tukemaan. Kaikki nousevat hätääntyneinä.)

OLAVI: Isäni, sinä voit pahoin...?

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne...

MAUNU TAVAST (saatetaan nojatuoliin): Ei se ole mitään.--Pian ohimenevä
pyörtymyskohtaus. Minun päätäni huimasi todellakin.--Kiitos.--Te
näette, että minä olen jo vanha.--Olavi, sinä näet, että Suomen kirkko
kaipaa jo toista kättä, joka on minua teräksisempi.--Mistä me
puhuimmekaan? Niin, se on totta, tuosta naisluostarista: me emme sitä
rakenna siis. Me rakennamme tuon toisen, toisen, joka on oleva
birgittalainen.--Siellä tahdon minäkin pian väsyneen pääni lepoon
kallistaa.

ANNA: Sinä, Maunu Tavast? Vielä seisot sinä suurena ja voimakkaana.

MAUNU TAVAST: Minun aikani on oleva pian ohitse.--Mutta sitä ennen
pitää Olavista tulla tuomiorovasti, niin, tuomiorovasti... Sinun oppisi
ja tietosi tulevat polkusi piispan-istuimelle tasoittamaan.

OLAVI: Etkö luule, että se on oleva ijäksi suljettu minulle, jos pyhä
kirkko saa tietää oikean syntyperäni?

MAUNU TAVAST: Tuskin. Minulla on suosijoita, mahtavia suosijoita paavin
läheisyydessä.--Niin, Martti: te kirjoititte kirjeen Satakunnan
talonpojille. Hyvä, hyvä. Toimittakaa se tuon miehen käteen...

OLAVI: Isä, enkö minä saa lähteä hänen kerallaan sitä perille
saattamaan?

MAUNU TAVAST: Tee se, poikani. Minä ymmärrän: sinä kaipaat nyt Suomen
siintävien erämaiden yksinäisyyttä.--Mutta älä viivy kauan poissa, älä
kauan! Minä tahdon sinun kanssasi vielä paljon puhua ja neuvotella.

OLAVI: Tulen takaisin pian.

MAUNU TAVAST: Ota kirje siis!--Anna Lepaa, tarjoa toinen kätesi
minulle. Ja Martti arkkiteini on tarjoava minulle toisen.--Kas niin,
nyt minä voin jo nousta. Saattakaa minut näin lepokammiooni. (Pois
perältä. _Anna_ ja _Martti_ taluttavat häntä. Vaitiolo.)

OLAVI (hiljaa): Elina!

ELINA (säpsähtäen): Päivä on jo kohonnut korkealle. Monet arkitoimet
odottavat minua. (Menee. _Olavi_ jää seisomaan surumielisenä etualalle,
siirtyy siitä vähitellen pöydän ääreen ja ottaa koneellisesti kirjan
käteensä. Lukee hetkisen, painaa sitten pään käsiinsä.)

Esirippu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.