Title: Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat
Author: Leino, Eino, 1878-1926
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat" ***


MESIKÄMMEN; MUSTI; AHVEN JA KULTAKALAT

Kirj.

Eino Leino


1914, 1916 ja 1918.



SISÄLLYS:

MESIKÄMMEN. Tarina

MUSTI. Eläintarina

   I. Sininen silta
  II. Maitokuppi
 III. Mustin mietteitä
  IV. Käynti pappilassa
   V. Oudoilla ovilla
  VI. Hovin herra
 VII. Ampiaispesällä
VIII. Mustin metkuja
  IX. Suuria muutoksia
   X. Kaiken häviö
  XI. Höyhensaarille

AHVEN JA KULTAKALAT. Tarina syvyyksistä

Kumma kuvajainen
Kruununneuvosto
Laulu lainehilta
Meren maininkeja
Yön lapsi ja päivän lapsi
Ahtolan asukkaat
Hollantilainen taulu
Lemmen kaikkivalta
Molemmat morsiusparit
Jumalien juhla
Kalman karkelo
Unienselittäjät



MESIKÄMMEN

Joulutarina vanhoille ja nuorille

(1914)



NUORI NALLE.


Rautatien asemaherrat olivat kerran kevättalvella karhunjahtiin
lähteneet.

Mukana oli pyyntimiestä jos jonkin kaltaista, keihäsmiestä niinkuin
pyssymiestäkin, olipa eräs silmälasi-päinen herra Helsingistäkin, sillä
paitsi karhun tappamista oli kysymyksessä myös kuvasarjan otto »Eläviin
kuviin».

Oppaina olivat paikkakunnan hiihtomiehet, jotka kontion olivat jo
ajoissa kiertäneet ja sitten herroille monesta sadasta markasta
myöneet. Vaikka heidän rahallinen voittonsa siis oikeastaan oli jo
taattu, eivät he suinkaan olleet ajoseurueesta vähimmän innokkaat.

Ajeltiin kymmenellä hevosella, ensin leveitä kyläteitä, sitten yhä
kapeampia metsäpolkuja. Lopuksi täytyi pysähyttää hevoset.

Sujahdettiin suksille ja lähestyttiin karhun pesää.

Siinä se olikin vuorenrinteessä, ulkonevan kallionkielekkeen alla,
juuri pahimmassa ryteikössä.

Suksimiehet osoittelivat sauvoillaan. Päästettiin koirat irti,
asetuttiin kehään pesänsuun ympärille.

Luikataan, tuikataan keihäällä, eipä tulekaan esille Nalle.

Aiotaan jo ruveta tekemään tulta pesänsuulle.

Niin samalla lumi pöllähtääkin korkealle ilmaan ja siinä onkin metsän
kuningas heidän edessään.

Karjaisee kumeasti, kohoaa kahdelle jalalle, syöksyy päin pyssy- ja
keihäsmetsää. Kaatuu, kuvien ottaja napauttaa kojeensa kiinni, ja asia
on suoritettu.

Ei kuitenkaan vielä aivan. Karhunkiertäjät itse, jotka ovat yhä
vieläkin kaikista innokkaimmat, väittävät, ettei saalis siihen lopu.

--Siellä on, siellä on vielä jotakin, sanelevat he pesänsuuta
osoittaen.

Kun herrat eivät ota uskoakseen, heittää eräs heistä turkkinsa hangelle
päättävästi ja konttaa pesänsuusta sisälle, puukko toisessa ja
sähkölamppu toisessa kädessä.

Toiset jäävät jännityksellä odottamaan.

--Hoolilop! kuuluu äkkiä älähdys pesästä.

--Joko vie? Joko vie? huudahtavat ulkopuolella olijat säpsähtäen. Onko
siellä mitä?

--On täällä pentu. Tiirottaa minuun kuin mikäkin hyväkäs tuolta eräästä
nurkasta.

--Saatko elävänä vai tarvitsetko apua?

--Saadaan tämä elävänäkin.

Saatiinhan se elävänä. Palattiin kotiin riemusaatossa, vanha kontio
paareilla ja nuori Nalle reessä vällyjen alla.

Illalla pidettiin oikein juhlalliset peijaat vanhalle metsän
kuninkaalle. Tuli sitten herrojen kesken illallispöydässä kysymys myös
nuoren Nallen kohtalosta, joka koiranvitjoin ja kaularenkain köytettynä
makasi suuressa vasussa salinnurkassa yleistä juhlamieltä ylentämässä.

--Minä en sillä siellä Helsingissä mitään tee, selitti se
silmälasi-päinen herra. Kyllä herrat saavat pitää sen täällä erämaassa
omina iloinaan.

--Mahtaakohan tuosta hyvinkin vastusta tulla? kysyi asemapäällikkö,
pitkä, laiha, tiukannäköinen herra varovasti.

Mutta nuoremmat apulaiset, joiden suosion nuori Nalle oli jo ehtinyt
saavuttamaan, selittivät ettei Nallesta mitään häiriötä talolle tulisi
ja että he kyllä mielellään pitäisivät sen omalla puolellaan.

--Olkoon sitten! päätti asemapäällikkö. Jääköön vain meille
toistaiseksi. Ja voihan sen ampua sitten myöhemminkin, jos se niinkuin
kävisi liian väkivaltaiseksi.

Nalle jäi taloon ja tottui vähitellen ihmisiin.

Alussa ei hänen aivoissaan montakaan selkeää ajatusta ollut. Oli vain
hämärä muisto jostakin pimeästä ja lämpimästä paikasta, josta hänet
äkkiä oli temmattu huikaisevaan valkeuteen.

Hänen oli ennen kaikkea nälkä ja jano. Eikä hän moneen päivään osannut
syödä mitään, vaikka hänelle pantiin parhaat herkut eteen.

Maitoa ja hunajaa hän sentään hiukan lipoi kielellään.

--Kyllä siitä oikea Mesikämmen vielä tulee! nauroi telegrafisti, nuori,
kesakkonaamainen ylioppilas, taputtaen selkään häntä. Ymmärtääpäs vain
makean maistaa.

--Mieshän Nallesta tulee, säesti kirjanpitäjäkin, pullea, punanenäinen
herra, nauraen häntä. Pian sille ryyppykin maistuu.

--Mahtaisikohan tuo juoda viinaa?

Se kysymys oli pian ratkaistu. Kumottiin Nallelle ryyppy kurkkuun, ja
heti kun oli saanut sen irvistäen nielaistuksi, hän pisti kielensä ulos
ja pyysi lisää.

--Katsos veitikkaa! nauroivat herrat. Kyllä se nyt riittää sinulle
täksi kertaa.

Nalle oli koko sen kevään ja kesän asemaherrojen luona.

Pian ei häntä varten tarvittu enää mitään vitjoja eikä kytkyeitä. Hän
oppi ymmärtämään nimensä ja tulemaan luokse, kun häntä kutsuttiin. Hän
oppi hyppäämään polvelle ja antamaan leikitellä kanssaan. Silloin hän
aina tiesi saavansa maitoa, hunajaa tai sokeria.

Viinaa sai hän vain harvoin ja silloin kun heillä oli kirkonkylän
herroja vieraina. Mutta silloin hänen olikin parhaat temppunsa
näytettävä.

Silloin hän tanssi! Nousi kahdelle jalalle ja teki kummallisia
kuperkeikkoja ja kaikki vieraat olivat silloin nauraa itsensä
kuoliaaksi.

Osaksi teki hän sen tahallaan, sillä hän huomasi, että se huvitti
vieraita, ja tiesi siten yhä uusia makupaloja ansaitsevansa. Osaksi
vaikutti myös väkevä juoma häneen niin, että hän tunsi mielensä äkkiä
hyväksi herahtavan ja käpälänsä nousevan maasta ihan itsekseen.

Hänestä tuli pian koko talon lemmikki ja suurin nähtävyys.

Hän oppi ominpäinsä juoksentelemaan keittiössä, kartanolla ja
puutarhassa, uskalsipa jo tulla asemasillallekin katsomaan, miten junia
vastaan otettiin ja lähetettiin.

Junan kimeä vihellys säikytti aluksi häntä niin, että hän kiipesi
täyttä laukkaa puuhun eikä tahtonut tulla sieltä alas ollenkaan. Mutta
pian oppi hän itsekin viheltämään ja antamaan junien tulo- ja
lähtömerkit kuin paras konduktööri.

Myöskin junien ajat hän oppi muistamaan ja oli jo aina hyvissä ajoin
asemapäällikön vieressä asemasillalla.

--Täytyy pian antaa virkalakki hänelle, nauroi asemapäällikkö. Sillä
Nalle on tosiaankin esimerkki meille velvollisuuksiemme täsmällisestä
täyttämisestä.

Ihmiset kurkistelivat vaunun-akkunoista häntä, hymyilivät ja
osoittelivat sormillaan. Heidän kauttaan levisi hänen maineensa aina
laajemmalle.

Itse liikennetirehtöörille oli Nallella kerran kunnia tulla
esitellyksi.

--Minä olen kuullut, että teillä on kesy karhu täällä? kysyi korkea
herra, jonka edessä itse asemapäällikkö seisoi pää kunnioittavasti
kumartuneena. Saako nähdä sitä?

--Herra tirehtöörin ei tarvitse muuta kuin viheltää.

Korkea herra vihelsi ja Nalle laukkasi heti pihaan rannasta, jossa hän
juuri oli ollut leikkimässä lasten kanssa.

--Olethan sinä oikea Mesikämmen, sanoi korkea herra, ojentaen
hansikoidun kätensä hänelle. Osaatko sinä hyvänpäivän tehdä?

--Kyllä, vastasi asemapäällikkö, viitaten samassa käskevästi Nallelle,
joka heti kavahti kahdelle jalalle istumaan, katsoa paurottaen vuoroin
kumpaakin heistä pienillä, pyöreillä silmillään.

--Hyvä päivä, hyvä päivä, kuoma, nauroi korkea herra, tervehtien kaksin
käsin häntä. Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee. Etköhän lähtisi minun
kanssani Helsinkiin?

Nalle pudisti päätään, sillä eräs itsepintainen kärpänen tahtoi siinä
samassa hänen korvaansa tunkeutua.

--Ei Nalle Helsinkiin lähde, hymyili asemapäällikkö. Hän viihtyy
parhaiten täällä erämaassa.

Sinä iltana sai Nalle jälleen kaikki parhaat temppunsa näyttää.
Liikennetirehtööri matkusti pois seuraavana aamuna ja Nalle oli häntä
asemasillalla uskollisesti hyvästelemässä.

Hänestä oli sekä hupia että hyötyä talolle. Omenavarkaat, joiden
kinttuja hän pureskeli, kaikkosivat kokonaan, samoin kylänpojat
naurismaasta.

--Siellä on karhu, kuiskailivat he vain puoliääneen keskenään. Kuka
hullu karhun kanssa painisille lähtee?

Kerran pidätti Nalle asemasillalla myös erään hutikkaisen
markkinamiehen, riistäen viinalekkerin häneltä. Silloin hän sai kaikki
naurajat puolelleen.

Suorastaan sankarillisen maineensa saavutti hän pelastaessaan
hukkumasta talon pienen tytön, joka oli laiturilta järveen pudonnut ja
jonka Nalle veti kauniisti kuivalle maalle.

Silloin kirjoitettiin hänestä jo paikkakunnan sanomalehteen. Sieltä
kiersi uutinen Helsingin lehtiinkin, joista se kerran postin tultua
suurella riemulla hänelle luettiin, eikä Nalle näyttänyt suinkaan
olevan vähän ylpeä herättämästään huomiosta.

Talon naiset suorastaan jumaloivat häntä. Nalle pyörikin aina heidän
kintereillään, sillä hän tiesi kyllä, missä säiliöiden ja aittojen
avaimet olivat.

Mutta vieraiden aikana hän aina pyrki herrojen puolelle, tehden sen
vanhasta tottumuksesta ja ikäänkuin itsestään selvänä asiana, jossa
eivät mitkään vastaväitteet voineet tulla kysymykseen. Eikä häneltä
pääsyä sinne koskaan kiellettykään.

Nalle piti kaikista muista talon asukkaista, paitsi ei
kesakkonaamaisesta telegrafistista, joka kerran oli narrannut hänet
särkemään ampiaispesän.

--Surrur, oli hän sanonut, ja osoittanut hänelle navetan irrallisen
vuorilaudan ja kivijalan väliä, josta sahajauho oli esille tunkeutunut.
Mitä se on?

Nalle oli painanut korvansa sahajauhoa vasten ja kuullut myös sieltä
sisältä epäilyttävää surinaa.

--Murrur, oli hän sanonut ja samalla alkanut ankarasti takoa
vuorilautaa ja leipoa sahajauhoa etukäpälillään.

Sitten hän oli pistänyt kuononsa sinne.

Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä ampiaiset olivat rynnänneet
esille ja pistäneet juuri kuononpäähän häntä, niin että Nalle oli
huutanut suureen ääneen ja juossut kuin hullu pitkin pihamaata.

Koko kuono oli turvonnut niin, että Nalle itsekin, kun kerran peiliin
kurkisti, oli tuntenut itsensä tuiki hullunkurisen näköiseksi.

Siitä saakka kantoi hän kaunaa telegrafistille. Ja hänen kostonsa oli
suloinen, kun hän kerran metsässä huviretkellä oltaessa oli saanut
kokonaisen muurahaispesän mitään pahaa aavistamattoman miespoloisen
niskaan rysäytetyksi.

Silloinkin oli Nalle saanut naurajat puolelleen.

Mutta telegrafisti, jonka oli täytynyt juosta kiireimmän kaupalla
kotiinsa ja riisuutua omassa kamarissaan ilkosen alastomaksi, oli
uhannut vielä kerran tappaa hänet, jota uhkausta asemapäällikkö oli
säestänyt vakavasti:

--Täytyy se ehkä tappaakin, ennen kuin talvi tulee. Käy pian liian
isoksi ja väkivaltaiseksi.

Paljon muitakin kolttosia teki Nalle. Mutta hänen monet ansionsa
puhuivat vielä toistaiseksi hänen puolestaan.

Hän nosti raskaan puutarha-portin saranoiltaan, ja kun saranat eivät
heti patsaista eronneet, kiskoi hän irti patsaatkin ja kantoi ne
järveen, niin että kanat pääsivät parasta kukkamaata kuopimaan.

Hän meni omin lupinsa ruokakonttoriin ja söi suuhunsa vastakeitetyt
marjasyltit.

Hän kiipesi asemakonttorin virkapöydälle ja kaasi mustepullon pitkin
tärkeitä rahtikuitteja.

Hän otti uuden lakin asemamiehen päästä, kun ei tämä kyllin pian
osannut häntä tervehtiä, repi sen rikki ja heitti palaset aseman
katolle.

Hän taittoi kirjanpitäjän uuden merenvahapiipun, vaikka tämä vain
leikillään oli puhaltanut savua silmiin hänelle.

Hän tappoi talon kissan.

Hän oli sytyttää tuleen koko talon saunan, jonka ovi oli jäänyt auki ja
jonne hän oli päässyt ominpäinsä kekäleiden kanssa häärimään.

Tosin hän sai joka kerta selkäänsä ja sitten hän oli taas eräitä päiviä
nurpolla nokin. Mutta sitten unohti hän jälleen kopunsa ja oli valmis
jotakin uutta tuhmuutta tekemään.

Samaa tuhmuutta ei Nalle tehnyt milloinkaan kahta kertaa.

Kerta riitti hänelle, ja sitten hän tiesi sen asian. Mutta hän keksi
aina uusia, sillä hänessä asui luonnollinen uteliaisuus ja vilkas
mielenkiinto maailman asioihin, joka ei ollut hänestä pois
juuritettavissa.

Viimeinen tuhmuus, jonka hän asemaherrojen luona teki, oli vähällä
maksaa hänen henkensä. Kaikissa tapauksissa se käänsi aivan uusille
urille hänen tehtävänsä.

Hän oli eräänä päivänä kiivennyt aseman katolle ja ruvennut siellä
olevia savupiippuja junaa odottelevien suurimmaksi iloksi edestakaisin
rynkyttelemään. Heitti sylipainia kuin aikapoika ja jo saikin suuren
kappaleen savupiipun laidasta lohkeamaan.

--Nalle! Tule alas sieltä! sanoi asemamies käskevästi.

Nalle piti sen ansaittuna tunnustuksena urotyöstään ja kävi
kaksinkertaisella voimalla vastustajansa kimppuun. Hei vaan! Silloin
keikahti koko savupiippu nurin ja tuli jyristen alas; tiilikivet
sinkoilivat sinne tänne ja yksi sattui asemapäällikköä selkään, kun hän
juuri astui ulos virkahuoneestaan junaa vastaan ottamaan. Hyvä ettei
toki päähän sattunut!

Mutta katonharjalla seisoi Nalle voitonriemuisena keskellä tiilen ja
saven tomua ja odotti tunnustusta. Se ei jäänytkään tulematta, vaikka
tulikin aivan toisessa muodossa kuin hän alkuperäisesti oli
tarkoittanut.

--Tappaa se täytyy tuo peto! ärjäsi asemapäällikkö. Hajoittaahan se
koko talon kohta.

Mutta juna saapui samassa eikä hänellä ollut enää aikaa Nallea
ajatella. Telegrafisti sensijaan meni heti luodikkoansa lataamaan.

Nalle kävi sillä aikaa uuden savupiipun kimppuun.

--_Nyt_ se on tapettava! sanoi asemapäällikkö uhkaavasti.

Juna oli mennyt ja joukko matkustajia jäänyt siitä asemasillalle outoa
näkyä ällistelemään. Samassa tuli myös telegrafisti pyssyineen.

--Johan minä kesällä sanoin, virkahti hän, että se on ammuttava. Mutta
silloin sitä vielä kaikki puolustelivat, setäkin...

--Minä en tuntenut vielä sen tapoja silloin, vastasi asemapäällikkö,
hieroen lapaluitaan, johon tiilikivi oli nasevasti muksahtanut. Mutta
nyt sanon minä, että ammu päälle vaan!

Telegrafisti rupesi jo tähtäilemään. Talon ikkunoissa näkyi joukko
itkettyneitä naisten ja lasten naamoja, jotka asemapäällikkö armotta
karkoitti sieltä.

Pum! pamahti laukaus. Mutta se sattuikin savupiippuun, jonka kimpussa
Nalle juuri parhaallaan telkkusi. Hei vain! ja sekin tuli jo rymisten
alas.

Yleisö nauroi. Telegrafisti oli tulipunainen häpeästä ja
suuttumuksesta.

--Et petä toista kertaa! sähisi hän, ja alkoi tähdätä uudelleen. Kun
sattui juuri silmiin paistamaan...

Mutta Nalle oli jo voittanut yleisön myötätunnon täydellisesti
puolelleen. Sieltä alkoi satamalla sataa kompasanoja poloisen
telegrafistin pään ylitse.

--On siinäkin mies oravanjahdissa! sanoi yksi.

--Tottelisi se suolalatingillakin! pisti toinen.

Mutta kolmas, pieni, korkea-otsainen, luppasilmäinen mies, virkahti
vakavasti, lähestyen lakki kädessä asemapäällikköä:

--Eikö inspehtori lahjoittaisi sitä minulle? Säälihän sitä on ruveta
tappamaan, kun kuuluu kerran pehtorin tyttärenkin järvestä
pelastaneen...

--Kuka sinä olet? ärähti asemapäällikkö.

--Olenpahan vain se Kujeelan Matti, jos inspehtori on joskus sattunut
häissä tai ristijäisissä näkemään. Ja kyllä minä myös nahanhinnan
korvaisin...

--Asetatko sinä myös savupiiput paikalleen? tiuskasi asemapäällikkö.

Mutta telegrafisti, jolle jälleen oli päivänkilo ruvennut silmiin
käymään, ojensi pyssyn Matille, heristäen vihaisesti sitä hänen
nokkansa edessä.

--Siinä on! ärähti hän. Ammu, ota pyssy! Mutta jos ohi ammut, niin
maksat pyssyn ja karhun hinnan.

--Korkkipyssyllä minä tämän ammun, sanoi Kujeelan Matti, ja veti pullon
taskustaan.

Kiipesi samassa tikapuille ja näytti pulloa Nallelle, joka seisoi
jälleen nokka valkeana tiilen ja saven pölystä työnsä tunnustusta
odottaen.

--Nalle! Tule pois sieltä! sanoi Kujeelan Matti pulloaan osoittaen.
Näetkö, mitä tässä on?

Nalle näki ja irvisti hyväntahtoisesti.

Matti paukautti auki pullonkorkin ja tarjosi ryypyn Nallelle, joka heti
lähti ystävällisesti alas tulemaan. Sitten irroitti hän tuppivyönsä ja
teki siitä riimun Nallen kaulaan, yleisön ympärillä nauraessa ja
pistäessä pilojaan.

--On sillä Matilla konstit, sanottiin.

--On konstit, on konstit, myönnettiin. Olen minä kuullut karhua silmään
ammuttavan, mutta en koskaan suuhun vielä.

--Saipahan Matti vain siitä varsan, että paukahti.

--Vasikkahan tuo. Ruvennee ehkä vielä sitä hyvinkin lypsämään.

Mutta Matti nipristi vain ohuet huulensa sukkelaan hymyyn, otti
tuppivyön pään toiseen käteensä ja sanoi:

--Noh, Nalle! Nyt lähdettiin.

Ja Nalle lähti astua juppasemaan vakavana hänen perässään, seuraten
uutta isäntäänsä ja tämän tuppivyötä, mutta vielä enemmän vanhaa
piintynyttä perisyntiään.

--Viehän se juutas sen kotiinsa! kuului yleisen ihailun sorina heidän
takanaan.

--Vieköön, mihin vie! ähkäisi asemapäällikkö vihaisesti, mutta
kuitenkin hyvillään, että asia oli niin onnellisesti päättynyt. Saa se
kuitenkin käydä nuo savupiiput korjaamassa.

Näin sanoen paukautti hän virkahuoneensa oven kiinni perässään ja meni
naisia lohduttamaan, jotka laukauksesta olivat puolikuoliaiksi
säikähtäneet.

Telegrafisti oli jo aikoja sitten hävinnyt pyssyineen.



KUJEELAN MATTI.


Nalle oli saanut hyvän isännän, juuri sellaisen, jota hän tarvitsi
miehistyäkseen ja kehittyäkseen todelliseksi Mesikämmeneksi.

Kujeelan Matti oli kylän väen suosikki, aivan samoin kuin Nalle oli
tähän saakka kylänherrojen ja matkustavaisen yleisön lemmikkinä
elellyt. Myöskin hän oli suuri tyhjäntoimittaja niinkuin Nallekin,
eleli vanhan äitinsä mökillä ja pistäytyi vain silloin kun nälkä
liiaksi rupesi suolia nävertämään tukkitöihin tai muulle raha-ansiolle
alapuoleen.

Rengiksi häntä ei saatu millään rupeamaan, yhtä vähän kuin muuhunkaan
vakinaiseen hommaan, vaikka hän oli kyllä rivakka mies niinkuin harvat,
käsistään tekevä ja kekseliäs kuin peijakas. Kun hänen äitinsä ja
joskus muutkin pyrkivät häntä tuosta liiallisesta mukavuudenhalusta
hiukan morkkailemaan, vastasi hän aina vain samalla sananparrella:

--Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin.

Näillä luonteensa ominaisuuksilla ei Kujeelan Matti kuitenkaan ollut
kylänväen yksimielistä suosiota saavuttanut. Mutta hänellä oli muita,
arvokkaampia.

Hän osasi soittaa viulua ja oli senvuoksi välttämätön vieras kaikissa
tanssitilaisuuksissa, joissa hän istui suorastaan pitäjän lukkarin ja
välistä rovastinkin vieressä, nauttien yhtä suurta, joskin
tuttavallisempaa kunnioitusta.

Laulun hän myös taisi tehdä, usein paljon paremman ja sattuvamman kuin
ne, joita präntistä ulos annettiin, eikä ollut leikinpaikka joutua
hänen pistävän pilkkansa esineeksi. Kerran nuorempana hän oli saanutkin
aika selkäsaunan eräältä ystävälliseltä kylänmieheltään tuosta
luojanlahjastaan.

--Se on laulajan palkka, oli Matti vain tuuminut puistellen turkkiaan.

Kuuluisimmaksi oli Matti tullut kuitenkin moninaisilla kepposillaan,
joista pitkät talvi-illat puhdetöiden lomassa puhuttiin ja jotka
tavallisesti olivat niin viatonta laatua, ettei kukaan voinut
oikeastaan suuttua hänelle.

Milloin hän oli sytyttänyt bengalitikun pimeässä yössä tuvan lasin
alla, niin että talon väki oli luullut itse paholaisen päässeen irti
ilkeyksiään jakelemaan.

Milloin hän oli tullut tavallinen puutarharuisku kourassaan kirkkoa
sammuttamaan, kun tämä kerran ukonilmalla oli tuleen syttynyt, milloin
saapunut lukusijoille automobili-silmälasit päässään ja väittänyt
lääkärin ne hänelle määränneen, kun hänen näkönsä muka viime aikoina
oli niin auttamattomasti heikentynyt.

Milloin oli hänellä tiuvut saappaittensa nauhoissa, milloin kulkunen
koiran kaulassa, kun hän taloon tuli. Milloin hän laittoi karusellin
jäälle, jossa kylän piiat ja renkipojat olivat pyöriä hulluiksi
itsensä, milloin rakensi hän taas 'merta ja maata kulkevan laivan',
asettaen jalakset veneensä alle.

Olipa hän kerran rakentanut puusta oikean polkupyöränkin.

Jos hän ei muuta keksinyt, hän tuli puujaloilla kylään ja väitti oven
olevan liian matalan hänelle. Hänen tavallisimpia temppujaan oli myös
kiivetä saunankatolle ja kysyä lakeistorvesta, tokko vieraalle kylyä
oli.

Aina kaupungissa käydessään hän pistäytyi leikkikalu-kauppaan ja osti
sieltä taskunsa täyteen kaikenlaista halpahintaista rihkamaa, joka ei
itsessään minkäänarvoista ollut, mutta teki suunnattoman vaikutuksen
sopivalla hetkellä käytettynä täällä synkässä sydänmaassa.

Milloin hänen taskustaan tuli esille hyppäävä sammakko, milloin
luikerteli leikkikäärme taas, jolla hän ensin ajoi puolen pirttiä
pakoon ja jonka hän sitten rauhallisesti pisti paidanrintamuksensa
alle.

Kerran hän häätilaisuudessa juuri vihkilukuja luettaessa oli päästänyt
vieterillä käyvän hiiren lattialle ja ollut säikäyttää morsiamen aivan
henkihieveriin. Mutta silloin hän olikin saanut ankarat nuhteet itse
rovastilta ja ylimääräiset viinaryypyt sulhaselta, joka oli jälkeenpäin
useinkin pahonut, ettei se ollut rotta tai joku muu suurempi elävä!

Kaikki korttikonstit hän taisi paremmin kuin mikään povari-akka tai
varieteetaiteilija, samoin kaikki silmänkääntäjä-temput, tulisten
tappurain syömiset ja miekan-nielemiset.

--Ollappa minulla vain hevonen tai edes hyvä mustalaispoika apunani,
oli Matin usein tapana sanoa äidilleen, niin sirkuksen minä
perustaisin! Ei ole tuosta meidän koirastakaan marakatiksi.

Nyt oli Matti saanut karhun!

Samalla kuin kaikki hänen entiset koirankujeensa täten kalpenivat ja
menettivät merkityksensä, oli hänen sydämensä salainen toivo ottanut
myös aimo askeleen kohti lopullista toteutumustaan.

Mutta Matin äiti nosti ensin hirmuisen metelin, kun Matti Nallen kanssa
tupaan työntyi.

--Sus siunatkoon! älähti eukko, päästäen aivan uuden kivikupin
käsistään lattialle putoamaan. Mitä metsänpetoa sinä tuossa tuot?

--Terveisiä kaupungista, sanoi Matti rauhallisesti, lakkinsa orren
päähän ripustaen ja ryynipussin eukon eteen pöydänkulmalle asettaen.
Toin vain uuden rengin tullessani.

--Rengin! huusi eukko taimmaiseen soppeen paeten. Karhuhan tuo on,
oikea karhu!

--Lapsi tämä vasta on, virkkoi Matti, istuen itse lavitsalle ja nostaen
Nallen polvelleen. Mutta kyllä tällä on miehen voimat, sen olen minä
tänäpäivänä omin silmin nähnyt.

Samalla irroitti hän Nallen kaulasta tuppivyönsä.

--Tappaa, tappaa! parkui eukko.

--Ei tämä ketään tapa, selitti Matti Nallen päätä ystävällisesti
silittäen. Tämä on luotu vain riihtä tappamaan.

Vähitellen uskalsi eukkokin tulla esille sopestaan ja lähestyä
varovaisesti uutta tulokasta.

--Ei se niin kovin vihainen näytä olevan, sanoi hän jo puoleksi
leppyneenä. Kun ei lienekin se asemaherrojen karhu...?

--Tämä on minun karhuni nyt, vastasi Matti mahtipontisesti. Ja tästä
vasta tuleekin meille talon tuki ja turva. Eikös niin, Nalle?

Nalle nyykäytti päätään hänelle vakavasti ja vilkaisi ympärilleen,
katsoen mitä hänelle talossa tarjottaisiin.

--Aivan oikein, Nalle, virkahti Matti. Näin sitä tässä ollaan ja
eletään. Ei ole isoiset olosijat, vaan pitävät lämpimän tuulella ja
tuiskullakin.

--Et suinkaan aikone ruveta sitä pirtissä makuuttamaan! huudahti eukko
kauhistuneena. No, sen minä sanon, että sitten minä en ole enää yhtään
yötä tässä!

--Mitäpä häntä pirtissäkään, tuumiskeli Matti. Kelpaa se saunakin
renkimiehelle! Ja minnepähän tästä äitikään itseään parempiin menisi?
Tullaan tässä toimeen kolmin, kun on kaksinkin tultu.

--Voi hyvänen aika, päivitteli eukko. Jos minä olisin syntyessäni
tiennyt, että tässä vielä murjaanien ja metsänpetojen kanssa...

Mutta Matti ei ollut kuulevinaan sillä korvallakaan.

--Kuulehan äitiä, naurahteli hän vain Nallen kanssa kättä paiskoen,
miten nimitteleekin rumasti meitä. Ja sentään me olemme luojan luotuja
molemmat! Vaikka et sinä ole tainnut käydä vielä ripilläkään?

Ei auttanut eukon muuta kuin ruveta hymähtelemään hänenkin, kun Matti
niin hulluja hassutteli. Mutta semmoinen se poika oli aina ollut! Ei
tiennyt koskaan, mitä se keksi ja mitä uutta juonta sillä oli kotiin
tullessaan.

--Sehän syökin kuin iso mies! äystäsi hän kuitenkin vielä, kooten
kupinpalaset lattialta ja ruveten uuteen kuppiin Matille veljiä padasta
ammentamaan.

--Mies syö ja mies saa! sanoi Matti. Eikös niin, Nalle? Tuo vain
vellikuppi Nallenkin nokan eteen.

Eukko töytyytti vellikupin Nallellekin ja pisti piloillaan:

--Pitääkö sille lusikkakin olla.

--Eihän lapsi vielä lusikasta...! vastasi Matti järkähtämättömästi.
Mutta oppii se vielä siihenkin, oppiipa hyvinkin. Kohta se käyttää
veistä ja kahveliakin kuin suuret herrat.

Sitten rupesivat he syömään rauhallisesti.

Monta Matin kujetta oli eukko nähnyt elämässään, mutta ei koskaan
mokomaa vielä. Siksi hän tahtoi miesväen syödessä alottaa oikein
vakavan keskustelun asiasta.

--Aiotko sinä todellakin pitää täällä tuon kuvatuksen? hän kysyi.

--Missäpäs minä, vastasi Matti, ottaen itse ryypyn ja tarjoten
Nallellekin. Ja olethan sinä itsekin aina sanonut, että olisipas edes
renki meillä, kun ei minustakaan tahdo oikein noihin raskaimpiin
maatöihin olla.

--Renki kyllä, myönsi eukko, mutta ei metsänpeto.

--Tarvitaan voimakasta miestä tässä talossa, vastasi Matti, jos mieli
tulla syystouot tehdyiksi, lanta pellolle ajetuksi ja varsinkin
kuokituksi tuo uutissarka, josta sinä olet niin usein minua patistanut.
Ja vielä tämä perunatkin nostaa ja vaon kyntää ja, jos tahdot, niin
sinun huttusikin hämmentää.

Eihän herjan kanssa voinut kukaan vakavana pysyä. Eukkoa rupesi taas
naurattamaan, niin että hänen täytyi purra huivinsa nurkkaa ja kääntyä
pankkoon päin omille askareilleen.

--Olisit edes miniän tuonut, hän sanoi, niin siitä olisi ollut jotakin
apua minullekin.

--Miniöitä on maailma täynnä, muhoili Matti, mutta tällaista
Mesikämmentä ei ole kolmessa kuninkaan valtakunnassa.

Nyt olivat kuomakset syöneet, Matti risti kätensä ja opetti Nallenkin
samoin tekemään. Sitten he molemmat nousivat pöydästä.

--Noh, Nalle, virkahti Matti Nallea päälaelle taputtaen. Kelpasiko
rokka? Eihän ne ole meillä herrojen herkut, mutta ruokaa on ja työtä
on... Ai, yhden asian minä olen aivan unohtanut!

Eukkokin käännähti katsomaan, mikä uusi juoni Matille oli jälleen
päähän pälkähtänyt. Mutta tätä hän ei kuitenkaan olisi voinut aavistaa.

Matin silmään olivat sattuneet kirjoitusvehkeet pirtin perälasin
päältä, josta hän myös löysi palasen paperia. Ne asetti hän arvokkaasti
pöydälle ja istui itse kirjoittamaan.

--Täytyyhän meidän tässä laillinen palkolliskirja kirjoittaa, puheli
hän toimessaan, kun kerran on pestattu uusi renki taloon. Palkka-ehdot
ovat vapaa asunto ynnä talon ruoka ja särvin, mikäli viimemainittua
sattuu kotona olemaan. Arki- ja pyhävaatteet omat. Työ tarpeen mukaan.
Aika ja paikka kuin yllä... Nyt ei muuta kuin puumerkit alle ja kaikki
on järjestyksessä.

Eihän siinä auttanut, täytyihän eukonkin tulla oikein läheltä tuota
kummaa katsomaan.

--Tähän tyydymme ja sitoudumme kumpikin osamme säntillisesti
täyttämään, jatkoi Matti. Kas niin! Ja puumerkkien alle tulee: Minä,
Matti Kujeela, torpanmies, ja sitten: Minä Mesikämmen, metsän kuningas,
jota myös Nalleksi kutsutaan.

Piirsihän Nalle puumerkkinsä niinkuin mies, tosin Matin
hyväntahtoisella avustuksella.

--No, sen minä sanon, nauroi eukko.

--Ei sitä monet muutkaan miehet tässä pitäjässä sen paremmin tee, tuumi
Matti, tutkien vielä kerran hymähdellen paperiansa ja pistäen sen
sitten takkinsa povitaskuun. On siinä nyt laillinen välikirja, jota
sopii kylänmiehillekin näytellä, ja onkin oikein kuninkaallisen rengin
kanssa, jota ei joka mies pistouvaakaan itselleen!

--Johan on! myönsi äitikin. Ja harvoin se on tainnut sinunkin nimesi
kuninkaiden rinnalla paperissa komeilla.

Näin oli Nallesta tullut laillisesti pestattu palkollinen Kujeelan
Matin taloon ja uusi ajanjakso alkanut hänen elämässään.



SAUNAKARHUNA.


Kujeelan Matti ei ollut uuden palkollisensa työkykyyn eikä muihinkaan
kehitysmahdollisuuksiin nähden erehtynyt. Nalle edistyi päivä päivältä
hyvissä tavoissa ja Herran nuhteessa ja oppi pian tavalliset
rengintoimet talossa täyttämään.

Toisissa asioissa ei häntä olisi kymmenen renkiäkään vastannut, kuten
esim. kuokoksella kannonväännännässä tai muussa metsänperkkuussa.

Sinne vei hänet Matti ensimmäiseksi ja siitä tulikin pian hänen paras
mielityönsä.

Hän katsoi vain aluksi vähän aikaa syrjästä, kun Matti kantoa
kahtakäteen ryskytteli. Mutta Matin ei tarvinnut muuta kuin pari kertaa
sanoa:

Nalle! Tule auttamaan!

Silloin hyökkäsi Nalle itse kannon kimppuun ja kohta alkoikin eri
leikki. Suuretkin juurikkaat nousivat maasta koppinaan, ja mitä pahempi
vastus niistä oli, sen enemmän Nalle innostui, mörisi ja peuhasi
milloin kahdella, milloin neljällä jalalla, pöllyttäen multaa korkealle
ilmaan, itse mustana ja harmaana kiireestä kantapäähän.

Kelpasi sellaista työmiestä katsella syrjäisenkin.

Ja aina niitä olikin tästälähtien joutilaita seisoskelijoita Kujeelan
aidan takana.

Kun sattui oikein iso kanto eteen, nouti Matti vivun, asetti sen kannon
alle ja sanoi:

--Paina!

Mutta eihän niistä Matin vivuista Nallen voimille ollut. Menivät
poikki, niin että rusahtivat. Paremmat ja lujemmat vipuvärkit oli
Nallella omissa hartioissaan.

Aina kun hän oli saanut kannon irti maasta kiskotuksi, kantoi hän sen
kauaksi metsään ja viskasi vielä vihaisesti kuusten latvojen tasalta
menemään. Kului aikaa, ennen kuin hän oppi kantamuksensa yhteen
rykelmään rojauttamaan.

Sama oli laita kivien kanssa. Nekin nousivat Nallen kovissa kourissa
maasta kuin olisivat vain leivänkakkaroita olleet. Matti opetti hänet
nekin miehenkorkuiseksi kiviaidaksi latomaan.

Myöskin kuokkimaan oppi hän varsin helposti. Mutta hänet täytyi aina
metsän rajassa ympäri käännyttää, sillä muuten hän olisi kuokkinut
kasvavatkin puut pelkiksi ruumeniksi.

Hätäkös häntä sitten oli enää ojankaivuunkaan opettaa? Antoi vain
lapion käteen ja polkaisi. Nalle polkaisi perässä ja oli painaa koko
lapion maan syvyyteen.

Mainio ojankaivaja hänestä tuli. Lapion varret vain eivät tahtoneet
kestää hänen käsissään.

Matti loikoi vain ojanreunalla ja poltteli. Ja kylänväki katseli aidan
takaa kummanaan tätä uusmuotista työntekoa.

--Se on sitä nykyaikaista maanviljelystä, selitti Matti. Ei kannata
enää käyttää ihmisvoimia. Afrikan kaupungissa esimerkiksi tekevät
apinat kaiken ulko- ja sisätyön.

--Valehtelet! väitti joku vastaan. Et sinä ole Afrikan kaupungissa
käynyt.

--Kävinpähän kerran Haaparannassa, vastasi Matti, joka on siitä vain
kymmenen peninkulman päässä. Tämän piipun ostin sieltä itselleni
tuomisiksi.

Eiväthän siinä enää mitkään vastaväitteet auttaneet. Ja kylänväki meni
kotiinsa naureksien, että kyllä se Kujeelan Matti sentään on poika,
joka keinot keksii. Vahinko vain, ettei aikoinaan ole lukutielle
päässyt, istuisi muuten kukaties vaikka kuvernöörinä tai arkkipiispana!

Mutta vasta se ilo kylälle tuli, kun Matti kerran valjasti renkinsä
reen eteen ja ajeli pyhä-aamuna kirkolle Nallellaan.

Mikäs siinä seinusti! Laski laukalla, niin että lumi pölisi, ja
kiukkaan siinä taival katkesikin. Hevoset vain pyrkivät korskuen
pystyyn hyppelemään ja vanhat akat tiepuoleen istualleen
lepsahtelemaan. Syntyi aika metakka kirkonmäellä, niin että
konstaapelin täytyi oikein ruunun nimessä kieltää pois koko juttu.

Mutta kansa kertoi vielä kauan tästä Matin kirkkomatkasta, joten hänen
alkuperäinen tarkoituksensa oli jälleen saavutettu.

Tärkeämpää Nallen tulevalle kehitykselle oli kuitenkin, että hän Matin
luona oppi kuulemaan ja ymmärtämään musiikkia, varsinkin
tanssimusiikkia, jossa Matti olikin aika mestari. Mutta taisi hän
muitakin sävelmiä, joita hän vain omiksi iloikseen soitteli, nyttemmin
myös Nallen iloksi, sitten kun hän oli tottunut tämän kanssa saunassa
pitkiä talvi-iltoja viettämään.

Ensi kerralla, kun Nalle kuuli viulun äänen, hän kauhistui.

Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään. Hän mörähti
uhkaavasti ja pakeni lauteille, josta hän tiirotti kotvasen Mattiin
kuin kummitukseen.

Mikä olikaan tuo outo olento hänen edessään? Suunnaton, tuntematon
jumalako, jolle mikä hyvänsä oli mahdollista? Ja mikä oli tuo kappale
hänen kädessään, josta niin suloisia ja samalla niin kaikkivaltiaisia
säveliä heltisi, että ne saivat hänen sydämensä palloksi puristumaan ja
hänet itsensä ilosta, tuskasta ja kärsimyksestä kokoon kyyristymään?

Mutta Matti soitti vain huolettomana miehenä edelleen. Ja Nalle
rauhoittui vähitellen, pani pään käpäliensä väliin ja jähmettyi häntä
liikkumattomana tuijottamaan.

Oli kuin hän olisi lopuksi unohtanut soiton niinkuin soittajankin.
Himmeät, muodottomat kuvat kulkivat hänen sielunsilmiensä ohitse. Hän
tunsi vaipuvansa pohjattomaan syvyyteen, jossa puut ryskivät, myrsky
pauhasi, pitkäisen salamat ja jylinät ajelivat toisiaan, ja taas
kohoavansa sieltä sinertävään, rannattomaan korkeuteen, missä hän
tapasi olentoja, samankaltaisia kuin hän itse oli, ja missä hänellä oli
paljon veljiä, sisaria ja ystäviä...

Nalle itki! Hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksissa ja
kummalliset ynisevät ja korahtelevat äänet nousivat hänen kurkustaan.

Hän itki ikävästä, vaikka hän ei osannut sitä itselleen selittää. Ja
kaikkein merkillisintä oli se, että hän soiton lakattua ja tuosta
riuduttavasta, hiuduttavasta tunteesta päästyään, alkoi heti ikävöidä
takaisin omaa ikäväänsä.

Harvoin Matti kuitenkaan niin surumielisiä säveliä soitteli. Useimmiten
pisti hän hilpeäksi polskaksi tai katrilliksi, ja silloin alkoi
Nallenkin koipia ihan itsestään hypittää.

Ei tarvittu enää edes viinaakaan. Yhden sijasta oli Nalle nyt saanut
kaksi intohimoa.

Pian oppi Nalle myös eri tanssien tahdit ja poljennon ymmärtämään sekä
niiden mukaan jalkansa sukkelasti sovittamaan. Siitäkös Matti vasta oli
mielissään! Sillä hän ei vieläkään ollut jättänyt kunnianhimoista
aiettaan perustaa kerran sirkuksen hänkin ja lähteä itseään ja Nalleaan
maailman markkinoille rahan edestä näyttelemään.

--Kyllä meistä vielä kelpo taideniekat tulee, oli hänen tapansa usein
itsekseen hymähtää, pistäen Nallen suuhun samalla sokeripalan tai mitä
muuta hyvää hänellä kulloinkin sattui taskussaan olemaan.
Harjoitellaan, harjoitellaanhan vain tässä vuosi kaksi!

Ja Nalle pani päänsä uskollisesti hänen polvelleen ja katsoi silmiin
häntä täydellä keskinäisellä ymmärryksellä, mörähtäen tuttavallisesti:

--Niinpä niinkin, ei kukaan synny taiteilijana.

--Mutta taiteilijaksi, päätti Matti ajatusjuoksunsa. Ja siksi olemme me
molemmat syntyneet!

Monissa muissakin suhteissa laajeni Nallen henkinen näköpiiri
huomattavasti hänen Matin hyvässä hoidossa ollessaan.

Hän oppi ymmärtämään luontoa ja ihmisiä. Yhä useammat asiat, esineet ja
olennot kiintyivät hänen sielunsa herkkään kuvastimeen. Hän tiesi
erottaa aamun ja illan toisistaan ja mitata tarkkaan niiden välillä
myöskin muut vuorokauden ajat. Ja sitten hän rupesi muistamaan yhä
enemmän, eikä enää vain satunnaisesti ja vaistomaisesti, vaan aina
varmemmin ja itsetietoisemmin.

Kovimmallakaan pakkasella ei hän enää kesän hellettä unohtanut, vaan
ajatteli sitä katkeralla kaipauksella halkokuormaa läpi paukkuvan,
kuutamoisen korven vetäessään tai tähtikirkkaana talviaamuna avannolta
vesisankkoa kantaessaan.

Hän muisti kukkaset kedolla ja mikä haju kullakin niistä oli ollut,
muisti myös, miltä petäjän ja kuusen pihka tuoksui ja oliko hangen alla
ennen ollut karpalosuota vai kuivaa, rauskuvaa jäkäläkangasta.

Metsään ei hän koskaan omin luvin mennyt, senjälkeen kuin pyyparvi
kerran oli kanervikosta hänen edestään lentoon pyrähtänyt ja
säikäyttänyt hänet niin, että hän oli laukalla tullut kotiin.

Hän osasi varoa tulta.

Hän tiesi jo, kuinka kussakin elämäntilassa oli oltava ja
käyttäydyttävä.

Tuli harrastaa siisteyttä ja puhtautta myöskin omiin luonnollisiin
tarpeisiinsa nähden eikä kaadella pöytiä eikä voikirnuja ihmisten
ilmoilla liikkuessa.

Ihmisiä täytyi kohdella muutenkin hellävaroen ja ikäänkuin heikompia
astioita. Sillä vaikkakin ne monessa suhteessa olivat viisaampia kuin
hän, olivat ne toisissa aivan tuhmia, pieniä ja turvattomia.

Hän ei tiennyt vielä olevansa metsän kuningas.

Mutta hän tunsi jo rotunsa rohkean, kuninkaallisen veren suihkuvan
suonissaan. Hän oivalsi jo olevansa kappaleen arvokkaampi kuin koira,
lammas tai sika, eikä hän mielestään ollut edes verrattavissa kissaan
tai vuohipukkiin.

Lehmää ja hevosta kohtaan oli hänellä kuitenkin vielä joku kunnioitus.

Oikeastaan hän tunsi itsensä paremmaksi niitäkin. Mutta ne olivat
suurempia ja pitempiä kuin hän eikä hänellä vielä ollut tilaisuutta
mitellä niiden kanssa voimiaan.

Joskus, kun hän oli oikein suuren kannon kaatanut tai hilannut metsästä
mahdottoman aarnihongan kotiin, välkähti hänen päähänsä myös huimaava,
vaarallinen ajatus, että oikeastaan olisi ihmisten, jotka joka
suhteessa olivat heikompia kuin hän, ollut häntä toteltava eikä hänen
ihmisiä.

Mutta hän karkoitti heti kauhulla tuon ajatuksen.

Mitäpä hän olisi teettänyt heillä? Eihän hän olisi osannut käskeä,
sillä hän tuli kyllä toimeen omillaankin.

Nalle mietti omia kapinallisia mielihauteitaan matalan, pörröisen
otsansa alla.

Toiseksi eivät ne kuitenkaan häirinneet millään muotoa hänen luonteensa
suurta tyyneyttä tai hänen olentonsa rauhallisuutta. Ne tulivat kuin
itsestään. Mutta niitä tuli toisia, aina kapinallisempia, jotka
täyttivät hänen mielensä oudoilla aavistuksilla ja saivat hänen
sydämensä rajusta, ailahtavasta riemusta sykähtämään.

Yhden ja kaikkein vaarallisimman nimi niistä oli: vapaus.

Mennäkö, mihin mieli tahtoi? Polkeako omia polkujaan? Jättääkö kaikki
ihmisten ja eläinten tarpomat kylätiet ja lähteä viivana sitä
ilmansuuntaa kohti samoamaan, missä taivas oli helein ja taivaanranta
kuulakkain ja missä tuoksui tuorein lumi tai koivunmahla?...

Ei, ei! Oli parempi pysyä kiltisti Matin saunanlauteilla. Olihan täällä
kaikinpuolin tyyntä, lämmintä ja turvallista.

Kuitenkin jäi tuo ajatus syvälle hänen sydämensä pohjaan kytemään,
vaikka koettikin kaikin voimin sitä torjua luotaan. Olipa melkein kuin
olisi juuri taistelusta tuota ajatusta vastaan siinneetkin hänen muut
ajatuksensa ja kummunnutkin hänen muu sisällinen kehityksensä.

Nalle kasvoi, hammas karkeni.

Näin alkoi hän kohta olla valmis maailman markkinoille lähetettäväksi.



TAITEEN TARHOISSA.


Eräänä päivänä vähän ennen syysmarkkinoita tuli Matti jo varhain
aamulla viulu kädessä saunaan, istui penkille, kaivoi piipun ja
tupakkakukkaron taskustaan ja pisti tupakaksi.

--Kuules, Nalle, sanoi hän sitten, hetkisen haikuja vedettyään. Ei
tämäkään maanviljelys oikein lyö leiville. Täytyy meidän nyt ruveta
tuumimaan jotakin helpompaa elinkeinoa.

Nalle nyykäytti päätään hänelle miettivästi ja ymmärtävästi. Mutta kun
hän pelkäsi tupakansavua eikä tiennyt vielä oikein, mitä kohden Matti
tähtäili, hän pysyi toistaiseksi vielä rauhallisena paikoillaan.

Mutta sitten otti Matti viulunsa ja rupesi kaikkein hilpeintä
hollolanpolskaa laskettelemaan.

Jo ymmärsi Nallekin ja karkasi heti kahdelle käpälelle. Kun yksi
tanssinnuotti oli loppunut, alotti Matti toisen. Näin kävivät he läpi
koko ohjelmistonsa, siksi kuin hiki valui heidän kummankin
kulmaluiltaan ja he molemmat vihdoin lautsalle uuvahtivat.

Silloin sanoi Matti, ojentaen sokerinpalan hänelle:

--Nyt sinä olet valmis taideniekka. En minä osaa enää mitään sinulle
opettaa. Ja Nalle nuoli kiitollisena hänen kättään ikäänkuin siten
tunnustaen mestarinsa.

Mitäs muuta, lähdettiin koettelemaan onneaan kaupunkiin. Matti vuokrasi
raatimiehen pirtin, jossa markkinamiesten oli muuten tapana oleilla,
laittoi sen nurkkaan väliverhon ja portille kyltin, jossa oli
karhunkuva ja sen alla sanat: »Tulkaa katsomaan!»

Puuhattuansa vielä asianomaiset ilmoitukset paikkakunnan sanomalehtiin,
istahti Matti ovelle, joka samalla toimi pilettiluukkuna, odottamaan
yleisöä.

Markkinat alkoivat ja väkeä kertyikin kosolta. Mitä tiheämmin ovi
aukeni, sen useampi kolikko kilahti Matin kukkaroon. Kun oli kyllin
väkeä pirtissä, alkoi esitys. Matti pisti oven säppiin ja siirtyi
väliverhon edessä olevan pöydän luo, jossa hän aluksi teki muutamia
korttikonsteja.

Ne herättivät tosin ansaittua huomiota. Mutta kaikki odottivat ohjelman
suurta vetovoimaa.

Nyt alkoi Matti soittaa viulua ja Nalle kömpi esille nurkastaan. Hiukan
uninen hän oli ja hiukan hän mörähti äkkiä niin paljon ihmisiä
nähdessään, mutta heti tutut sävelet kuullessaan alkoivat hänen
koipensa kohoilla itsestään.

Yleisön rauhoittamiseksi oli Matti raatimiehen neuvosta sitonut hänen
kaulaansa paksun köyden, joka oli verhon taakse, nurkkaan kiinnitetty.
Vieläpä oli Matti pujottanut tukevat kintaat hänen etukäpäliinsä, jos
Nallen niinkuin olisi päähän pälkähtänyt kätellä jotakin yleisöstä
liian kovakouraisesti.

Matti soitti ja Nalle tanssi. Yleisö oli ihastuksissaan.

Sitten sai Nalle taas hiukan levähtää ja Matti näytteli muita
silmänkääntäjä-temppujaan. Mutta vaikka ne eivät olleet parempia eikä
huonompia kuin muidenkaan markkinataiteilijain, ei kukaan enää niistä
välittänyt. Tömistettiin vain jalkoja ja huudettiin:

»Karhu! Karhu! Me tahdomme nähdä karhua!»

Nalle oli heti ensimmäisellä iskulla voittanut mestarinsa.

Matin täytyi tuoda Nalle esille jälleen. Ja silloin oli yleisö taas
tyytyväinen. Oikeastaan kismitti Mattia hiukan, että hänen oma
taiteensa tuntui markkina-yleisössä niin vähän vastakaikua herättävän,
mutta hän lohdutti itseään sillä, että hänen taidettaanhan se oli
oikeastaan Nallenkin taide ja samahan se oli kummalle heistä kahdesta
siis taputettiin.

Kun Nalle oli tanssinut tarpeeksi, toi Matti verhon takaa muutamia
monen leiviskän rautapunnuksia, jotka hän oli saanut lainaksi eräältä
kauppiaalta ja joita hän itse tuskin kaksin käsin sai lattialta
laahaten siirtymään. Nalle nosti niitä parikin yhdellä kädellä, saipa
Matti itse vielä käydä siihen lisäpainona kellumaan.

Kun se lysti oli loppunut, pantiin lattialle lauta kupeittain, otettiin
esille paksu korento ja Matti kehotti ketä hyvänsä yleisöstä Nallen
kanssa väkikarttua vetämään.

Nalle istui permannolla, korento kämmenissään, ja odotti
kärsivällisesti. Ei kuulunut pitkään aikaan ketään halukasta.

Matin täytyi näyttää esimerkkiä.

Karttu ei luonnollisesti hievahtanutkaan. Jo tuli avuksi pari
poikaviikaria, vetivät minkä jaksoivat, aina vain samalla seurauksella.

Tuli jo aikaistakin väkeä. Ensin joku puolijuopunut, turpeahko,
kippuranenäinen markkinamies, sitten kokonainen sakki reippaita
tukkipoikia. Nalle piti vain puoliaan ja vilkaisi aina välillä Mattiin
ikäänkuin lähempiä käskyjä odottaen.

--Saa siihen vaikka kymmenen hevosta valjastaa, kehaisi Matti. Ja
taitaisi pieni junakin lähteä takaperin kulkemaan.

Mutta Nallen puoleen kääntyen hän sanoi äkkiä:

--Nyt Nalle! Vedä!

Nalle rupesi nyt todenteolla vetämään. Eikähän siinä mikä auttanut.
Vastapuolen istuinkukkulat alkoivat yhä enemmän kohota lattiasta.

--Jo voittaa! voittaahan se peto! Kalle, vedä, vedä! Jussi, pidä
puoliasi! kuului markkinaväen seasta.

Mutta silloin juolahti tukkimiesten päähän laskea kätensä äkkiä irti ja
Nalle lepsahti istualleen lattialle.

Sekös markkinaväen mielestä vasta hauskaa oli! Naurettiin, taputettiin
käsiä, huudettiin ja noustiin paikoiltaan. Tukkipojat uudistivat vielä
pari kertaa saman tempun.

Mutta silloin Nalle suuttui. Tempaisi korennon heiltä, rusautti sen
keskeltä kahtia, viskasi kalikat nurkkaan ja antoi eräälle pahimmista
veitikoista sellaisen tuuppauksen, että mies, pitkä, roteva peijakas,
teki kaksi kuperkeikkaa lattialla. Hyvä, ettei toki loukannut itseään!
Ja hyvä, että Nallella oli kintaat kädessä, muuten ei tukkijunnu olisi
tainnut ikinä enää nousta siitä.

--Mörrör, sanoi Nalle ja katsoi Mattiin ikäänkuin kysyen, tapahtuiko
moinen käyreys hänen luvallaan ja eikö tässä mitään lakia ja oikeutta
ollut.

Matti ei ollut koskaan pitänyt Nallea pilkkanaan ja siksi Nalle luotti
häneen koko rehellisen ja yksinkertaisen luonteensa mukaisesti.

Matin täytyi rientää häntä rauhoittamaan.

Myöskin yleisö rauhoittui, huomattuaan ettei korvapuustin saajalle
ollut mitään vahinkoa tullut. Mies itsekin vain nauroi kuperkeikkaansa
ja vakuutti pitävänsä sen ikuisena kunnianaan.

--Hih, pojat! sanoi hän, hypäten korkealle ilmaan. Ei sitä aina
ollakaan karhun kanssa painisilla.

Matin olisi jo tehnyt mieli lopettaa koko näytäntö. Mutta yleisö vaati
yhä lisää ja hänen täytyi istua jälleen soittamaan.

Nalle notkutteli mielelläänkin vielä valssin pari. Mutta sitten pisti
sen turpeahkon, kippuranenäisen markkinamiehen päähän tarjota Nallelle
pieni naukku taskumatistaan.

--Juo, poika! sanoi hän. Juo sinäkin, kun on markkinat! Juo, kun saat,
niin et ole köyhä etkä kipeä.

--Älä hiidessä koko putelia...! kivahti Matti soittonsa lomasta.

--Vieköön koko pullonkin! rehenteli markkinamies. Rahalla saa ja
hevosella pääsee!

Nalle kulautti koko pullon tyhjäksi eikä edes seonnut sillä välin
tanssintahdistakaan.

Nyt tanssi hän pullo kädessä. Yleisö oikein ulvoi ihastuksesta.

Ilma oli täynnä hikeä ja tupakansavua. Himmeä kattolamppu valaisi
keskilattiaa, kaikkialla häämötti kurkottavia kauloja ja punoittavia
naamatauluja. Tunnelma oli täydellinen.

Silloin kuului ulkoa kolme kumeaa iskua ovelle ja korkea mies-ääni,
joka sanoi:

--Lain nimessä, avatkaa!

Syntyi äkkiä syvä hiljaisuus.

Soitto katkesi siihen paikkaan ja Matti riensi kiireen kaupalla
avaamaan. Sieltä astui sisälle kaupungin viskaali itse,
pyöreävatsainen, pönäkkä mies, kahden markkinakonstaapelin seuraamana.

--Mitäs hiivatin peliä täällä pidetään?

Matti selitti, että tilaisuus oli aivan viaton ja että hänen
tarkoituksensa oli vain näyttää karhua ja että hänellä siihen kyllä oli
korkean esivallan lupa kaikkeinkorkeimmalta maistraatilta...

--Lupa näyttää karhua, mutta ei tanssittaa karhua, sanoi viskaali
ankarasti. Kuka te olette? Mistä te olette? Mikä teidän nimenne on?

Matti vastasi totuudenmukaisesti. Kuitenkaan ei hän voinut olla
ohimennen huomauttamatta, ettei suinkaan hän karhua tanssittanut, sillä
sehän tanssi, kuten korkea esivalta näki, aivan itsekseen.

Nalle ei todellakaan enää kaivannut mitään musiikkia. Väkevä juoma oli
kihahtanut hänen päähänsä ja hän loiski nyt aivan ominvalloin pirtin
perällä korkeasta esivallasta vähääkään välittämättä.

Mutta mitkään Matin vastaväitteet eivät auttaneet.

--Te saavutte huomenna maistraatin eteen, sanoi viskaali, vastaamaan
karhun tanssittamisesta ja...

... ja yleisen järjestyksen häiritsemisestä, oli hänen aikomuksena
lisätä. Mutta nyt se vasta häiriö tapahtuikin!

Nalle, joka ei enää nähnyt Mattia ja jonka tanssi-intoa pitkä köysi oli
ruvennut vaivaamaan, katkaisi äkkiä kahleensa ja rupesi karkeloimaan
kohti ovensuuta. Tie halkesi kuin umpi lumi-auran edestä. Syntyi
sanomaton pakokauhu tuvassa. Mutta suurin kiire siinä tuli itselleen
herra viskaalille, joka kokonaan oman arvonsa unohtaen pudotti joukon
jalkoihin uuden virkalakkinsa ja karkasi ensimmäisenä ovesta ulos.

--Konstaapeli! Tyhjentäkää pirtti! ehti hän vain karjaista eteisestä.

Käsky oli miltei turha, sillä ihmisiä lappoi oventäydeltä tuvasta.
Eivätkä konstaapelit jääneetkään sitä liikoja kuuntelemaan, vaan
nelistivät esimiehensä jäljestä, niin että sapelit vilkkuivat.

Pirtti oli tyhjä tuossa tuokiossa.

--Voi sinua, Nalle rukka, minkä teit! huokasi Matti, saattaen takaisin
nurkkaan vanhan ystävänsä. Häiritsit ruunun miestä hänen laillisessa
toimituksessaan.

Nalle vihelsi. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään aavistusta
tekemästään rikoksesta.

Mutta seuraavana päivänä tuomittiin Matti korkean raadin edessä
vetämään sakkoa viisikymmentä markkaa tai varojen puutteessa...

Noh, sen verranhan Matille juuri oli kertynyt rahaa kukkaroon. Mutta
kuitenkin oli hänen mielensä sangen surullinen, kun hän raatihuoneelta
palattuaan pistäytyi raatimiehen vajaan rakasta Nalleansa katsomaan.

--Eivät näytä ymmärtävän taidetta tässä kaupungissa, saneli hän. Paras,
kun olisimme pysyneet kotinurkillamme!

Nalle katsoi häneen kummissaan, että sepähän ihme! Olihan suuri yleisö
ollut heihin mitä tyytyväisin.

Mutta hän ei tajunnut asiaa vielä kaikessa hirvittävässä
totisuudessaan.

--Sinut ne sensijaan tuomitsivat aivan kuulematta, jatkoi Matti,
pyyhkäisten jotakin kosteaa silmäkulmastaan. Tuomitsivat päiviltä
pantavaksi.

Nalle nuoli hänen kättään eikä ymmärtänyt ollenkaan, kuinka heikon
vivun varassa hänen henkensä nyt killui.

Pistäysipä siihen mustalainenkin, piiska kourassa, Matin kanssa
puheisiin. Hänkin oli ollut eilen Nallen näytännössä läsnä, samoin
raatihuoneellakin tänään vastaamassa omista kolttosistaan, joista hän
kuitenkin oli jotakuinkin suoriutunut. Hänet oli tuomittu vain luunsa
siinä silmänräpäyksessä kaupungista korjaamaan.

--Kah, mitäs sait? kysyi hän Matilta tuttavallisesti.

Hän oli nähnyt Matin raatihuoneen pihalla, vaikka ei tiennyt vielä
mitään tämän tuomiosta.

Matin ei tehnyt mieli ruveta hänelle sydänsurujaan valittelemaan. Sanoi
vain, että hänen asiansa oli lykätty huomiseksi.

Katselevat siinä yhdessä karhua, niin jo rupeaa mustalainen kauppaa
hieromaan.

--Myö pois minulle hunttu! sanoo mustalainen, kuin sattumalta rahoja
kukkarossaan kilistäen. Saat viisikymmentä, ota pois viisikymmentä
suomen markkaa!

--Ole rupattamatta! ärjäisee Matti. Johan sen turkkikin enempi maksaa.

Mutta hänen mielessään jysähtää omituisesti. Mustalaisen tarjoama
kauppasumma sattuu niin merkillisesti yhteen hänen juuri suorittamansa
sakkorahan kanssa.

Kentiespä tästä vielä hyväkin kauppa sukeutuu? ajattelee hän. Olisi tuo
lysti kerran pettää mustalaistakin.

Tämän tekee mieli karhua. Hän tietää itsekin aivan pilkkahinnan
tarjonneensa. Hän kohottaa ja kohottaa summaa, Matti ei ole niinä
miehinäkään.

--En minä mustalaiselle myö! ärähtää hän vihdoin.

--Ka, raha se on mustalaisenkin raha. Saat sataviisikymmentä.

--Häpeisit vähän! Vaan viisisataa jos maksanet, niin tuossa on! Heh!

Mustalainen, vilkas, koppanokkainen, korvarenkainen mies, on muka aivan
kauhistua, vaikka tietääkin suuremmassa maailmassa ansaitsevansa tällä
karhulla tuhansia. Hierotaan sitten kotvan kauppaa.

Mutta Matti on järkähtämätön. Hän on jo huomannut toisen ostohalun eikä
ole taipuvainen hellittämään penniäkään.

Huokaisten täytyy mustalaisen avata räsyinen lompakkonsa, joka hänellä
on syvällä paidan alla, ja lukea Matille kouraan viisi kirkasta
sadanmarkan seteliä.

--Sukkela mies, ovela mies! kehaisee mustalainen kauppatoveriaan.
Parahan orihin hinnan sait.

--Tokko nämä lienevät oikeitakaan? kysyy Matti piloillaan.

Mustalainen vannoo ja vakuuttaa. Kyllähän Matti setelirahat tuntee,
ilman vain suotta aikojaan toista kiusoittelee. Pistää vihdoin rahat
taskuunsa ja sanoo vielä kerran Nallen päätä silittäen:

--Hyvästi nyt, Nalle rukka! Kyllähän minun sinua ikävä tulee. Mutta
mitäs teet! Vanha on jo äitimuorikin ja tarvitsee särpimen apua.

Nalle ynähtää surumielisesti vastaan niinkuin vasikka aidanraosta.

Mustalainenkin pyrkii siihen päätä silittämään. Mutta Nalle puistaa
päätään silloin niin äkeästi, että toinen heti tempaa kätensä pois.

--Tokko tuo edes vieraisiin tottunee! hymähtää Matti.

Mustalainen viuhauttaa piiskalla ilmaan ja näyttää valkeita hampaitaan.

--Tottuu, hyvinkin tottuu, ole varma, veikkoseni! virkkaa hän
iloisesti.

--Muistakin, että pidät hyvänä sitä, varoittaa Matti vielä.

--Kuin kultaa kämmenellä kannan, vakuuttaa mustalainen. Hyvä karhu,
viisas karhu, mutta viinanjuoja karhu. Ei tee tenää selvinpäin.

Näin oli kauppa päätetty ja Nallen kohtalo ratkaistu jälleen hänen omaa
tahtoaan vähääkään tiedustamatta.

Vielä varoitti Matti mustalaista, että tämä koettaisi saada Nallen pois
kaupungista niin huomaamatta kuin suinkin. Mustalainen sanoi kyllä
yskän ymmärtävänsä.

--Liet varastanut sen jostakin? naurahtaa mustalainen, viekkaasti
silmää vilkuttaen.

--Huuti, heittiö! Mene sinä ja varasta kirkonkukko!

Matti poistui kiireesti raatimiehen pihasta. Oli kuin olisi paha
omatunto ajanut takaa häntä ja hän tuntenut syntirahoja kantavansa.

Sinne se jäi nyt Nalle, mietti hän vielä kaukana kaupungilla
astellessaan. Hyvähän toki, että henkensä säilytti! Mutta ei se ole
leikki mustalaisenkaan komennon alla mieron tietä taivaltaa...

Hänestä oli kuin hän olisi oman veljensä myönyt. Eikä hän tuonut yhtään
uutta koirankujetta kotikylään näiltä markkinoilta palatessaan.



RUUSUJA JA OHDAKKEITA.


Kujeelan Matin kunnianhimoiset toiveet päättyivät siihen. Hänen kävi
niinkuin monen muunkin suomalaisen taiteilijan. Hän loisti hetkisen ja
hävisi takaisin Suomen pirttien pimeyteen.

Hän lannistui heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä.

Nallen taiteellinen tähti sensijaan oli vasta nousussaan. Hänestä tuli
kuuluisuus. Hän saavutti sen maailmanmaineen, joka Matin sielunsilmien
edessä hänen saunanlautsalla istuessaan oli joskus kultaisena
kangastanut.

Mutta luonnollisesti ei se tapahtunut ilman monia kärsimyksiä ja kovia
koettelemuksia.

Mustalaisten kera maita ja kyliä matkatessa hän tuli vielä jotakuinkin
toimeen. Tosin hän sai selkäänsä silloin tällöin ja ruokaa vain
senverran, että juuri henki pihisi. Mutta muuten olivat ne ystävällistä
ja iloista väkeä eivätkä noudattaneet aivan tarkasti viinankieltoakaan.

Nallea näytettiin rahan edestä heidän teltassaan, jonka he milloin
minkin kylän tai kaupungin ulkopuolelle pystyttivät.

Nalle ei nyt saanutkaan esiintyä enää yhtä vapaana kuin ennen. Paksu
rautakahle oli pantu hänen kaulaansa ja vitjat kiinnitetty tukevaan,
maahan iskettyyn patsaaseen, jonka juurella myös hänen tavallinen
makuusijansa oli.

Tosin hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin eikä ollenkaan tahtonut
ymmärtää näitä turhia varovaisuustoimenpiteitä. Mutta ne kuuluivat
mustalaisten mielestä ikäänkuin asiaan eikä yleisökään pitänyt sitä
millään tavalla epäluonnollisena.

Tämä oli ensimmäinen ohdake Nallen taiteellisella polulla. Hänen oma
henkilökohtainen vapautensa oli supistunut mahdollisimman vähimpään.

Toinen kova kolaus oli se, ettei hän saanut tanssia ollenkaan.
Mustalaiset eivät esivallan pelosta uskaltaneet tanssittaa häntä
yleisön edessä ollenkaan, teettivät vain muita temppuja, joita Nalle
paljon huonommin osasi, mutta joihin hän kuitenkin tottui vähitellen
piiskan ja sokerin avulla.

Hän oppi seisomaan yhdellä jalalla ja kannattamaan täysinäistä
vesilasia nokkansa päällä.

Hän oppi heittämään palloja ilmassa ja ottamaan niitä kiinni
vuoronperään.

Hän oppi tekemään kaikenlaisia voimisteluliikkeitä, kuten kieppiä ja
jättiläistä heittämään, sekä kannattamaan pyramiidia, jonka
mustalaispojat toisistaan teltan kattoon saakka rakensivat.

Jokaisen onnistuneen tempun jälkeen paukutteli yleisö aivan vimmatusti
käsiään, mustalaistytöt riensivät häntä syleilemään ja suutelemaan ja
hänelle ojennettiin joka taholta tukuttain nisua, suklaatia,
marmelaatia ja makeisia.

Tuo oli kyllä hauskaa Nallen mielestä. Hän ei olisi vain viitsinyt
aina. Mutta hänen täytyi, sillä muuten tiesi hän saavansa seurueen
päälliköltä aimo selkäsaunan.

Piiska riippui aina patsaassa hänen päänsä päällä.

Suurimman tuskan tuotti Nallelle kuitenkin mustalaisten soitto, vaikka
hän yhä vieläkin rakasti intohimoisesti musiikkia.

Kun seurueen päällikkö, tuo sama koppanokkainen, korvarenkainen mies,
joka hänet oli ostanut, otti viulunsa ja veti ensimmäiset haikeat
säveleensä, kävi väristys läpi koko hänen olentonsa. Hänen olisi tehnyt
mieli peittää korvansa, painua maan alle.

Niin suuri oli tuskan riemu ja hekkuma hänessä.

Tämä olikin toista kuin Kujeelan Matin soitto!

Myöskin Nalle oli toinen ja kehittyneempi, sillä hän oli jo paljon
nähnyt maailmaa. Hän oli jo melkein täysi Mesikämmen. Mutta samassa
määrin kuin hänen voimansa, viisautensa ja taiteellinen kykynsä ynnä
kypsyytensä olivat varttuneet, oli kasvanut myöskin hänen sydämensä
salainen kaihomieli.

Mitä hän kaihosi? Mitä hän ikävöi? Vain tuuli, joka vapaana hongikossa
vaeltaa, voi sen selittää.

Viulu ei soinut hänelle lapsen iloja eikä suruja enää, vaan hänen
nuoren miehuutensa voimaa, tuskaa ja vangittua, hillittyä
seikkailuhalua. Se kertoi hänelle kaukaisista maista, missä tummat
jättiläismetsät ihmisjalan astumattomina humisivat, tuoksuivat
tuntemattomat hedelmät ja jokainen kuluva tuokio oli kullankallis...

Ja taas kertoi se hänelle keväästä tuolla kaukana Suomen suurilla
sydänmailla, missä virpi niin heleästi vihoitti, yö oli valkea kuin
päivä ja päilyivät vuorten alla yksinäiset metsälammet...

Mutta enin kertoi se hänelle suurista, häntä itseään suuremmista
pedoista, joita vastaan hän kerran olisi tahtonut taistella, tavata
kerrankin vertaisensa, iskeä hänet maahan ja hänet musertaa...

Nalle parka! Hän ei tiennyt vielä, että kuninkaiden kohtalo on ikuinen
yksinäisyys.

Usein nousi hän silloin majesteetillisesti mörähtäen seisomaan. Mutta
ihmiset hänen ympärillään vain nauroivat hänelle ja riensivät hänen
kahlevitjojaan entistä tiukemmalle kiinnittämään.

Miksi ei hän katkaissut niitä? Miksi ei hän temmaissut maasta irti
tuota patsasta ja paiskannut tuonne hälisevään, irvistelevään
kääpiöjoukkoon? Miksi ei hän hajoittanut koko telttaa ja rientänyt
tuonne rajattomaan, rannattomaan vapauteen?

Hän ei uskaltanut. Hän pelkäsi, että piiska seuraisi häntä sinnekin,
eikä hän tiennyt toisekseen, kuinka hän kykenisi enää tulemaan yksin
toimeen kylmässä, autiossa maailmassa.

Lapsen-usko oli jo kadonnut häneltä. Hän ei luottanut enää kylliksi
itseensä ja siksi oli hän muiden orja.

Hän oli jo liiaksi tottunut ihmisiin ja ihmisseuraan.

Myöskin oli hän jo liiaksi tottunut viinaan, musiikkiin ja makeisiin.
Niillä, paljon enemmän kuin piiskalla ja kaulavitjoilla, oli ihmisheimo
hänet orjuuttanut!

Hän lysähti murhemielisenä takaisin patsaansa juurelle. Ja hänen
silmänsä saivat jälleen tuon himmeän, surullisen kiillon, joka on
sammuvalla, hiiltyvällä kekäleellä ... surun siitä, että hetket
vierivät hukkaan, ja apean mielialan siitä, että hiiltyy ja sammuu,
vaikka alla on vielä aivan tuores ja palamaton honganpinta.

Aina ei viulu kuitenkaan näin tuskallisia ja kaihomielisiä asioita
hänen mieleensä muistutellut. Välistä voi se Nallenkin mielestä soida
oikein somasti, hauskasti ja rattoisasti.

Varsinkin kun kiilusilmäiset, vaskivöiset, hopean- ja kullanhelyiset
mustalaistytöt tempasivat käsiinsä räiskyvät kastanjetit ja tanssivat
matolla jonkun oudon etelämaisen tanssin, kuuman kuin arojen hiekka,
virtailivat myös soiton säveleet kuin tumma viini hänen sydämeensä.

Silloin rupesivat hänenkin jalkansa ihan itsestään soitontahtiin
nykähtelemään.

Nallenkin olisi tehnyt mieli tanssia, mutta hän ei saanut. Vitjat
epäsivät häneltä sen.

Nalle ei ymmärtänyt tuota kieltoa ollenkaan. Tosin eivät hänen kömpelöt
koipensa olisi ehtineet ehkä noin nopeita askelia ottaa eikä hänen
raskas, suomalainen verensä noin tulikuumana kiehua ja kihistä. Mutta
miksi ei hän kuitenkin saanut yrittää?

Tiesihän Nalle, tunsihan Nalle, että hän juuri siten olisi voinut
tuottaa suurinta iloa ihmisille.

Sitä, ettei hän ollenkaan saanut yrittää alalla, jota hän kuitenkin
piti parhaanaan ja varsinaisenaan, piti Nalle suurimpana, verisimpänä
vääryytenä, mitä hänelle mustalaisten teltassa tapahtui. Siksi hän
ynähtelikin tyytymättömästi, vaikka hän ei voinut estääkään käpäliään
ainakin maassa maaten muiden iloon yhtymästä.

Mutta viheltää hän sai! Ja usein soiton kestäessä nousi hän istumaan ja
vihelteli perästä kaikki soitontahdit.

Se oli viatonta huvia. Siitä olivat sekä yleisö että mustalaiset
mielissään. Hänen isäntänsä nyykäytti päätään viulunkäyrän yli hänelle
ystävällisesti ja mustalaistytöt oikein hihkuivat ihastuksesta.

Yleisön puolelta taas hänelle silloin satamalla satoi makeisia.

Myöskin Nalle oli mielissään jouduttuaan taas täten julkisen huomion
esineeksi. Eikä hän hetken perästä enää muistanutkaan äskeisiä karvaita
kaukomieliään, vaan unohtui nauttimaan nykyisyydestä ja niistä
siedettävistä puolista, joita se kaikesta huolimatta tarjosi hänelle.

Näin kului hänen aikansa. Näin vierähtivät hänen viikkonsa mustalaisten
parissa.

Mutta tulipa tuokioita, jolloin Nallekin joskus sai karkeloida
kylläkseen. Se tapahtui silloin, kun mustalaiset olivat kylien ja
kaupunkien läheisyydestä poistuneet ja pystyttäneet telttansa jollekin
autiolle aholle synkän korven siimekseen, siellä rauhassa
rahasaaliitaan laskeakseen ja niistä iloitakseen.

Silloin ei puuttunut riemua eikä remua. Silloin sai Nallekin viinaa ja
istua yhdessä muiden miesten kanssa. Silloin kävi soitto ja karkelo,
leimusivat korkealle elämän juhlaliekit, paloivat punaisena viha,
rakkaus ja mustasukkaisuus...

Mutta seuraavana aamuna alkoi harmaa, vaivaloinen vaeltaminen.



JOHTAJA CARUSELLI.


Näin saapui Nalle mustalaisineen myös vihdoin Suomen pääkaupunkiin.

Mustalaiset pystyttivät telttansa Töölön tien varteen ja heillä oli
täällä sama menestys kuin muuallakin. Rahaa suorastaan virtaili
joukkueen päällikön taskuun. Menestys oli oikeastaan Nallen, mutta
hänen ikuiseksi kohtalokseen taideniekkana jäikin vain muita
rikastuttaa ja itse pysyä köyhänä kuin kirkonrotta.

Pistäytyipä sinne myös kaupungissa tilapäisesti majailevan sirkuksen
johtajakin näiden kilpailijainsa temppuja katsomaan.

Mustalaisista hän ei välittänyt ollenkaan. Mutta hän ihastui heti
Nalleen, pyysi päällikön seuraavana päivänä puheilleen ja kysyi
häneltä, mitä hän vaatisi elätistään.

--Kymmenentuhatta, vastasi mustalainen silmää räpäyttämättä.

Johtaja luki hänelle heti rahat pöytään. Ja vaikka mustalainen oli
aluksi luullut puljauttaneensa tuota korskeata herraa niin paljon kuin
suinkin katsoi mahdolliseksi, meni hän matkaansa kuitenkin se
kaivertava tunne sydänalassaan, että hän tässä leikissä oli sittenkin
tainnut lyhyemmän tikun vetää.

Nalle siirtyi samana päivänä uudelle omistajalleen.

Sirkus oli lähdössä kaupungista eikä Nallea muutenkaan olisi ehkä
kannattanut enää näyttää siellä, sillä useimmat sirkuskävijät olivat jo
uteliaisuudesta ohi mennen mustalaisten telttaan poikenneet.

Hänet pantiin sentähden vain aluksi häkkiin ja lastattiin muutamien
päivien kuluttua muiden petojen, kimpsujen ja kampsujen kanssa laivaan,
jonka oli määrä siirtää koko laitos Tukholmaan.

Mutta jo sieltä alkoi Nallen europalainen voittoretki.

Hänestä tuli heti yleisön suosikki, kuten kaikkialla muuallakin.
Koskaan ei oltu nähty niin hauskaa, niin viisasta ja oppivaista karhua,
ja mitä enemmän hän oppi ja osasi, sitä enemmän häneltä vaadittiin.

--Hän on nero, suoranainen nero! oli johtajan tapa sanoa
kesyttäjäherralle, käsiään hyvästä kaupastaan hykerrellen. Hän oppii
mitä tahansa. Koettakaapas keksiä taas jotakin uutta ensi kerraksi.

Ja kesyttäjäherra teki parastaan. Hän tiesi oman paikkansa ja palkkansa
olevan kysymyksessä.

Nyt vasta oppi Nalle oikein tietämään, mitä suurvaltoja maailmassa
taide, yleisö ja arvostelijat olivat.

--Minun taiteeni, minun taiteeni! hokivat sirkustaiteilijat alituisesti
toisilleen. Ja mitä huonompia ja kelvottomampia sitä useammin ja
äänekkäämmin kaikui tuo sana heidän huuliltaan.

'Minun taiteeni' vaati niin ja 'minun taiteeni' vaati näin. Mutta myös
yleisöllä oli omat vaatimuksensa ja niiden edestä oli itse taiteenkin
väistyttävä.

--Minä veisaan viisi teidän taiteestanne! ärjyi johtaja. Minä kysyn,
kuka teille palkan maksaa. Minä! Ja mistä minulle rahat juoksevat?
Yleisöltä! Menetelkää siis sen vaatimusten mukaisesti.

Se oli selvää puhetta, jonka sirkustaiteilijatkin hyvin ymmärsivät.
Nuristen ja nuristen taipuivat he johtajan tahtoon siinäkin, missä
heidän taiteellinen omatuntonsa vahvasti penäsi vastaan. Mutta
seuraavana päivänä alkoi uudelleen saman riidan rapina.

Taiteen ja yleisön välillä olivat sanomalehdet ja niiden arvostelijat.

Heitä kohdeltiin suurella kunnioituksella. He esiintyivät yleisön
täysvaltaisina edustajina.

Kansan ääni he tosin eivät olleet, sillä se kaikui vapaana ja
valloillaan sirkuksen pitkiltä penkkiriveiltä katosta lattiaan. Mutta
he olivat kansan tahto, kuten kansan valtuuttamat eduskunnat ja
parlamentit ovat, jopa usein tuon tahdon toteuttajiakin, kuten
hallitukset ja ministeriöt. Näin oli sekä lakiasäätävä että
toimeenpaneva valta heidän käsissään.

Mutta heidänkin yläpuolellaan oli aina yleisö? Hekin olivat siitä
riippuvaisia ja heidänkin paikkansa ja palkkansa olivat vaarassa, jos
he uskalsivat uhmata yleistä mielipidettä.

Heidän tahtonsa oli kansan tahto vain sikäli kuin se toimi kansan
tahdon mukaisesti.

Muuten he olivat kurjia raadollisia kuolevaisia niinkuin kaikki muutkin
eikä kukaan heistä sen enempää välittänyt. Sillä yksilönä he vain
harvoin olivat muita merkillisempiä.

Nalle ei tosin joutunut mihinkään suoranaisiin tekemisiin heidän
kanssaan, sillä hän oli siinä onnellisessa asemassa, että hän ei
lukenut eikä hänen tarvinnut lukea sanomalehtiä. Mutta hänellä oli
arvostelijansa hänelläkin ja kylläkin vaikutusvaltainen siinä piirissä,
josta nyt hänenkin paikkansa ja palkkansa riippui.

Se oli kesyttäjäherra, hänen harjoitusmestarinsa, jonka kädestä ei
piiska poistunut milloinkaan.

Hänen nimensä oli professori.

Nalle oppi hänet pian kaikista muista erottamaan, sillä niiden luku oli
legio ja hän voi häkkinsä raosta nähdä kaikki heidät.

Siellä oli hevosprofessorit ja leijonaprofessorit, koiraprofessorit ja
marakattiprofessorit. Kullakin niistä oli pitkä piiska kädessä ja
kaikki ne olivat yhtä ylpeät ammatistaan.

Se oli ikäänkuin jonkunlainen eläinten yliopisto tai taide-akatemia.

Heidän tehtävänsä oli opettaa taiteen vaatimuksia kasvateilleen.
Johtaja piti kyllä huolen yleisön vaatimuksista.

Täällä sai Nalle oppia taiteen aakkoset ja ylimalkaan sen vähän
tietopuolisen sivistyksen, jota hän sittemmin yhtä paljon suri ja
vihasi kuin hän aluksi oli onnellinen ja ylpeä siitä. Vaikea oli saada
päähän sitä, vielä vaikeampi siitä vapautua.

Taide vaati ensiksikin, että oli oma alkuperäinen luontonsa tyystin
unohdettava.

Nalle oli tosin liian paksupäinen tajutakseen, mitä kaikkea tällä
tarkoitettiin, mutta sen verran hän ymmärsi, ettei hänen suinkaan
sopinut olla se, mikä oli, vaan jotakin muuta, paljon hienompaa ja
korkeampaa.

Se oli Nallen mielestä päivänselvää, varsinkin apinoihin ja
marakatteihin nähden.

Itse hän sensijaan oli jo kyllin hieno ja korkea omasta mielestään. Hän
vaati itselleen poikkeusasemaa, jota hänen professorinsa ei mitenkään
tahtonut sallia hänelle. Silloin viuhui piiska jälleen ja Nalle sai
tuntea pian omassa turkissaan, että taiteessa oli sääntöjä, mutta ei
mitään poikkeuksia.

--Hän on laiska, hän ei viitsi, valitti professori usein tuskissaan
johtajalle. Kyllä hänellä lahjoja on, mutta hänellä on harvinaisen
uppiniskainen luonnonlaatu.

-- Mutta hän on yleisön suosikki! kivahti johtaja hänelle. Siksi hän on
myös minun suosikkini ja teidän on siitä osviittaa otettava.

--Mutta hän ei opi mitään, hän ei opi mitään kunnollisesti, päivitteli
professori. Siksi hän ei tule koskaan mitään kunnollisesti tietämään
eikä taitamaan.

--Hän on sunnuntailapsi, lausui johtaja tyynnytellen häntä. Hänen ei
tarvitse tietää eikä taitaa mitään. Hän saa tehdä, mitä hän tahtoo, ja
yleisö on kuitenkin tyytyväinen.

--Hän menee hukkaan! huusi professori epätoivoissaan. Nuorena on vitsa
väännettävä. Jos hän ei jo alussa paranna tapojaan, saa hän katua
kaiken ikänsä sitä.

--Nerolla on neron oikeudet, virkahti johtaja, luoden haaveellisen
katseen korkeuteen. Hän on lahja kaiken hyvän antajalta. Hänet on
otettava vastaan nöyryydellä ja kiitollisuudella eikä pikkumaisella,
ahdashenkisellä arvostelulla!

Ja omasta puolestaan hän ilmoitti olevansa onnellinen, että hänellä
kerrankin oli laitoksessaan joku sellainen, jolla oli 'kipinää'. Sillä
'kipinä', se oli kaikki kaikessa! Hänelle oli leikkiä se, mikä muille
työtä, eikä häneen nähden sopinut turhasta rikkiviisastella.

Kenellä kerran oli 'kipinä', hän ei voinut sitä koskaan kadottaa.

Hän katsoi, että hänellä itselläänkin oli kerran ollut 'kipinä' ja oli
vieläkin, vaikka se nyt riksuttikin tuolla syvällä tärkätyn
frakkipaidan ja timanttisten rintanappien alla. Mutta se oli siellä
kuitenkin ja se kohotti hänet hänen omissa silmissään kokonaan
yläpuolelle jokapäiväistä ympäristöään.

Hän oli ollut vain tavallinen voimistelija ja hevostaiteilija
aikoinaan. Mutta sitten oli hän äkkiä oivaltanut oman sisällisen
kutsumuksensa ja ruvennut ilveilijäksi.

Hän oli ollut hyvä ilveilijä.

Hänkin oli ollut yleisön lemmikki ja siksi katsoi hän sitä yhä vieläkin
jokaisen kunnon taiteilijan ensimmäiseksi tunnusmerkiksi.

--Yleisö on aina oikeassa, oli hänen tapansa sanoa. Arvostelijat voivat
vielä erehtyä, mutta ei yleisö. Se painaisee vain peukalollaan ...
näin, ja tuntee heti, missä on 'kipinää'.

Hän oli ollut sangen hoikka ja siro poika siihen aikaan. Nyt oli hän
pyöreävatsainen, kaljupäinen, kaksileukainen ilmiö, viikset vahatut,
neilikka napinlävessä, ja kasvoilla huolestuneen, täsmällisen
liikemiehen ilme, jolla on aina kiire ja aina jotakin tavatonta, elämän
ja kuoleman tärkeää toimittamista.

--Kova välttämättömyys, ahtaat aineelliset olosuhteet! oli hänen
tapansa myös huoahdella alammaisilleen. Ne pakottivat minut sitten
johtajaksi siirtymään. Minun täytyi uhrautua. Mutta, jumalan kiitos,
minä en nykyisestä asemastani huolimatta toki koskaan ole antautunut
aineen orjuuteen enkä voinut unohtaa omaa sisällistä kutsumustani.

Hän esiintyi itse enää vain harvoin ja silloinkin vain
taideratsastajana, jonkun oikein jalorotuisen hevosen selässä, joka jo
sellaisenaankin oli nähtävyys. Teki sen vain ikäänkuin leikin päältä ja
muistuttaakseen vanhoille ihailijoilleen, että hän vielä oli olemassa
ja että hänessä vielä eli entinen taiteilija.

Silloin oli sirkuksessa juhlahetki. Silloin kokoontui koko sen
henkilökunta klovneista ja rekkitaiteilijoista viimeiseen
balettitanssijattareen ja juoksupoikaan saakka sen oven eteen, josta
hänen piti tulla esille, ja pitkät, marskisauvaiset airueet kuuluttivat
korkealla äänellä:

--Johtaja Caruselli esiintyy!

Ja johtaja Caruselli ratsasti esille hymyilevänä, onnellisena ja
eleganttina välkkyvässä silinterissään, tervehtien oikeaan ja
vasempaan, paljastaen kaljua päälakeaan ja jo edeltäpäin valmiina
yleisön suosion myrskyjä vastaan ottamaan.

Niitä ei häneltä koskaan puuttunutkaan.

Vanhojen ihailijainsa mielestä hän oli yhä vieläkin ennallaan, ja yhä
vieläkin sama säteilevä, voittamaton Caruselli, joka hän oli
neljäkymmentä vuotta sitten ollut. Herrat taputtivat hänelle siksi,
että he muistivat hänen klowni-aikansa, ja nuoret naiset siksi, että
heidän äitinsä ja iso-äitinsä olivat samoin hänelle taputtaneet.

Enimmän ihastuneita olivat itse sirkustaiteilijat. He eivät voineet
kyllin äänekkäästi ilmaista ylitsevuotavaa ihastustaan ja hurmaustaan,
joka oli sitä vilpittömämpää, mitä enemmän heidän paikkansa ja
palkkansa oli kysymyksessä.

Mutta syrjässä he sylkäisivät ja kuiskasivat toisilleen:

--Vanha variksenpelätys! Jos hän ei olisi meidän johtajamme, olisin
minä nyt varmasti viheltänyt.

Ja toiset lisäsivät:

--Että hän vielä viitsii kuvatella! Hän, joka ei tiedä taiteen
vaatimuksista enempää kuin sika hopealusikasta!

Viime vuosina oli yleisö kuitenkin alkanut osoittaa huomattavaa
kylmentymistä.

Vanha Caruselli huomasi sen kyllä, vaikka hän ei ollut sitä
huomaavinaan. Sanomalehdet eivät maininneet enää joka kerta erikseen
hänen esiintymisestään, ja jos mainitsivatkin, tekivät sen kylmästi ja
välinpitämättömästi. Täytyi palkata maksettuja kättentaputtajia aina
taajempaan yleisön joukkoon, varsinkin parvekkeelle, joka ei koskaan
osannut oikeata sopivaisuutta noudattaa, eivätkä ensi rivienkään
istujat viitsineet enää muuta kuin kerran pari heikosti käsiään
läiskäyttää, huolimatta hänen monista uudistetuista tervehdyksistään.

Kaikki tuo katkeroitti vanhan Carusellin mieltä ja olisi varmaankin
ollut omiaan saattamaan hänen harvat hapsensa murheella hautaan, jos
hänellä olisi ollut niitä ja ellei hän olisi yksinäisinä hetkinään
lohduttautunut sillä, että yleisön maku silminnähtävästi oli
huonontunut.

Mutta sekin oli sangen heikko lohdutus! Sillä olihan yleisö
toiseltapuolen aina oikeassa.

Nalle tuli hänen avukseen.

Hän oli huomannut heti kotkansilmällä, mikä aarre Nalle hänelle tulisi
olemaan. Mutta vasta lähemmin Nalleen tutustuttuaan hän tuli täysin
vakuutetuksi siitä, että juuri Nalle oli luotu hänen laskevan tähtensä
nostajaksi, hänen vanhuutensa valoksi ja silmäteräksi.

Hänelle pälkähti päähän nerokas tuuma opettaa Nalle ottamaan
ratsas-askeleita sekä kantamaan miestä ja satulaa.

Itsellään ei hänellä luonnollisesti ollut aikaa siihen. Karkeamman,
alustavan työn sai professori tehtäväkseen.

Professorilla ei ollut 'kipinää'.

Hän oli muuten tuiki vilpitön mies ja tunnollinen ammatissaan. Mutta
hän ei ymmärtänyt muuta opetustapaa kuin piiskan ja oli aina valmis
pienentämään Nallen ruoka-annoksia, jos tämä jollakin muotoa oli
itsepintaista luonnonlaatuaan osoittanut.

Nalle puolestaan ei tahtonut ollenkaan taipua tähän opetustapaan.
Myöskään ei hän voinut koskaan tottua oikein opettajansa, luisevan,
pitkäkaulaisen kuikkanan kimeään ääneen, jolla tämä jakoi lyhyitä,
täsmällisiä määräyksiään.

Hän oli ennen menestyksellä toiminut leijonankesyttäjänä. Mutta tässä
hän tapasikin sellaisen tahkon, että kaikki hänen entiset, koetellut
keinonsa osoittautuivat riittämättömiksi.

--Ennen minä kesytän sata Afrikan leijonaa kuin tuon yhden suomalaisen
lautapään! ähkyi hän usein hiessäpäin. Ja kuitenkin minä näen, että hän
ymmärtää kyllä, mitä minä tarkoitan. Hän vain on niin juupelin
itsepäinen!

Johtaja kävi joka päivä hänen tuloksiaan tarkastamassa. Ja joka kerta
sai harjoitusmestari kuulla kunniansa.

--Teillä ei ole 'kipinää', moitiskeli hän tyytymättömänä. Te ette
ymmärrä eläimiä. Te ette osaa asettua heidän kannalleen. Te ette näe
salamantavoin suorastaan heidän sydämeensä. Nero sensijaan...

Professori oli niin usein kuullut häneltä, ettei hän ollut mikään nero,
että hän ojensi piiskansa hänelle kärsimättömänä.

--Herra johtaja on hyvä ja koettaa itse, sanoi hän. Minun vähäpätöinen
kykyni näkyy olevan tuiki tarpeeton tässä.

--Sitä en sano, koetti johtaja häntä lepyttää. Mutta Nalle on jalokivi,
todellinen jalokivi, tosin hijomaton vielä, mutta kuitenkin smaragdi,
joka on kerran halki maailman säteilevä. Ei sovi lyödä rikki sellaista
halkonuijalla...

--Sen kalloon ei saa oppia nuijallakaan, huokasi professori.

--Siellä on jo oppia tarpeeksi, väitti johtaja. Täytyy vain herättää
hänessä harrastusta ja kunnianhimoa... Nalle! Katsokaas, hän tottelee
heti minua.

Ja johtaja antoi pienen näytetunnin.

Nalle totteli häntä mielellään, sillä johtaja ei koskaan käyttänyt
piiskaa ja sitäpaitsi hän piti tämän syvästä basso-äänestä, joka
jossakin määrin muistutti hänen omaansa. Ikäänkuin professorin kiusaksi
hän silloin taisi paljon semmoistakin, jota ei kukaan ollut hänelle
ikinä opettanut.

--Siinä se on! virkahti johtaja mielissään näytetuntinsa lopetettuaan.
Vain nerot voivat neroja ymmärtää. Nero on kuin majakka merellä.
Minnepäin se vain kääntääkin heijastajansa, siellä loistaa se
kirkkaammin kuin tuhannet öljytuijut.

--Öljytuijulla herra Caruselli tarkoittaa arvattavasti minua? kysyi
professori, kapean kaulan suonet vihasta pullistuneina.

--Sitä en ole sanonut, väitti johtaja, taputtaen häntä olalle
hyväntahtoisesti. Minä olen sanonut vain, että teiltä puuttuu yhtä ja
toista tuolta noin ... ja ennen kaikkea jotakin, joka olisi
välttämätöntä teidän ammatillenne.

Ja samalla osoitti hän sormellaan aivan selvästi professorin päänuppia.

--Herra johtaja väittää, että minä en ymmärrä ammattiani! kiljui
professori. Minä, minä, minä, joka...

--Te ette ymmärrä ihmisiä ettekä eläimiä! huusi johtaja, hänkin
vuorostaan kimmastuen. Te ette ymmärrä, että _teidän_ on heitä
ymmärrettävä eikä _heidän_ teitä. Te ette ymmärrä, että te ette ymmärrä
mitään, pässinpää! Siinä se! Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Kuka
teille palkan maksaa? Noh? Tjah! Oletteko nyt tyytyväinen.

Tämä jokapäiväinen riita meni niin pitkälle, että professori kerran
täydellä todella asetti johtajan valittavaksi, kumman hän mieluummin
tahtoi pysyttää palveluksessaan, hänet vai Nallen.

Johtaja valitsi empimättä Nallen.

--Menkää, menkää, menkää! komensi hän kiukkuisesti kansliahuoneensa
ovea osoittaen. Tuollaisia nälkätaiteilijoita saan minä milloin hyvänsä
ja mistä hyvänsä. Mutta sellaista Nallea minä en saa rahallakaan.

Johtaja otti nyt itse hoitoonsa hänet. Ja Nalle oppi nyt muutamissa
päivissä enemmän kuin hän ennen oli oppinut viikoissa. Johtajalla oli
kaikki syy olla ylpeä sekä hänestä että omasta opetustaidostaan.

Sellainen hän oli ja sellaisena hän pysyi. Hyvällä sai hänet mihin
tahansa, mutta pahalla ei edes jäsentäkään hievauttamaan.



KUNNIAN KUKKULOILLA.


Se oli suuri juhlapäivä koko sirkukselle, jolloin Nalle ensi kerran
esiintyi ja jolloin kaikissa Tukholman sanomalehdissä oli luettavana
tuumanpaksuisilla kirjaimilla:

Nalle, Suomen Karhu. Ohjaa itse Herra Tirehtööri Caruselli.
Hämmästyttävää! Ennen kuulumatonta!

Vanha Caruselli oli jo ennakolta hyvin valmistanut yleisönsä taitavalla
reklaaminteolla ja uteliaisuutta herättävillä pikku-uutisilla.
Tiedettiin, että jotakin tavatonta oli tulossa, mutta ei tiedetty mitä.
Sirkus täyttyi sinä iltana ylimääräisiä paikkojaan myöten.

Jotkut arvelivat, että entinen klowni oli johtajassa saanut voiton ja
hän ruvennut vanhoilla päivillään hulluttelemaan. Toiset hymähtelivät
vain viisaan näköisinä ikäänkuin olisivat jotakin tietäneet, vaikka
eivät tietäneetkään mitään, ja kolmannet taas olivat valmiit lyömään
vetoa siitä, että vanha Caruselli oli antautunut musiikin alalle.

--Saattepa nähdä, että se on niin, väittivät he vilkkaasti, saattepa
nähdä! Hän lyö rumpua ja karhu tanssii. Siitä tulee hyvin
hullunkurista.

Ohjelman muut numerot eivät herättäneet mitään erikoista huomiota.
Kaikki odottivat vain kärsimättömästi illan suurta loppupamausta.

Vihdoin soitti musiikki fanfaarin ja alotti sitten erästä
marssintahtia, jonka mukaan taideratsastajien oli tapana esiintyä.

Yleisön jännitys kohosi äärimmilleen.

Mutta sieltä ratsastikin samalla esiin itse johtaja Caruselli yhtä
hymyilevänä, häikäisevänä ja eleganttina kuin ennenkin, välkkyvää
silinteriään kohotellen, kaljua päälakeaan paljastellen ja tervehtien
tuttuja ja tuntemattomia oikeaan ja vasempaan.

Se ero vain, että hän tällä kertaa ratsasti karhun selässä.

Hän ratsasti! Hän ratsasti todellakin karhun selässä! Ja karhu totteli
häntä todellakin, otti kaikki laukat, juoksut ja askeleet aivan
oikeassa tahdintempossa kertaakaan hairahtumatta!

Tällä kertaa ei tarvittu mitään palkattuja kättentaputtajia. Yleisön
innostus oli rajaton! Kaikki nousivat paikoiltaan, huusivat ja
huitoivat nenäliinoja, heittelivätpä vielä kukkiakin ensi penkeiltä,
aitioista ja parvekkeelta.

Kukkaissateen oli vanha Caruselli tosin itse varmuuden vuoksi ennakolta
järjestänyt.

Kuningas itse kurkisti esille aitiostaan ja otti osaa
kättentaputuksiin.

Nalle pysähtyi ja tervehti häntä. Ja jälleen jymisi koko sirkusrakennus
hurjista, raivokkaista suosionosoituksista.

Myöhemmin illalla oli hänellä onni tulla myös esitellyksi kuninkaalle
ja hänen perheelleen, jotka eivät voineet kyllin kehua johtaja
Carusellia ja hänen uutta kasvattiaan.

Kuninkaantytär itse ojensi Nallelle makeisia omasta silkkipussistaan,
joka oli kullalla ja päärlyillä kirjaeltu.

--Teillä on tästälähtien oleva oikeus kutsua laitostanne minun omaksi
Kuninkaalliseksi sirkuksekseni, lausui kuningas armollisesti, ojentaen
samalla oman hopeisen nuuskarasiansa syvään kumartuneelle johtajalle.
Minä näen, että te olette nero kaikkien sirkustaiteilijain seassa.

--Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne ..., sopersi vanha
johtaja liikutettuna. Mitä minä olen aina sanonut? Minä olen sanonut,
että vain nerot voivat neroja ymmärtää.

Se ilta oli onnellisin johtaja Carusellin koko elämässä.

Nythän se oli, nythän se oli niinkuin sen ollakin piti taas! _Noinhan_
se oli ennenkin ollut, noinhan hän oli ennenkin maailman mahtavien
kanssa keskustellut, noin oli suosion ukkonen jylissyt hänen
ympärillään ja noin oli suuri yleisö hänet ennenkin ymmärtänyt.

Sinä iltana vanha Caruselli itki. Hän halasi Nallea kaulasta ja puheli
sekavia sanoja kesken nyyhkytyksiensä.

--Poikani, rakas poikani! kuultiin hänen huudahtelevan omalla
italialaisella äidinkielellään. _Caro mio, caro mio!_ Sinä minun
vanhuuteni valo! Sinä minun turvani ja tukeni!... Mitä voisin minä
tehdä sinulle? Kuinka palkita sinua? Annan sieluni sinulle, annan
henkeni ja vereni!... Elän uudelleen sinussa, näen oman neroni
sinussa... Kuljet kohti loistavaa tulevaisuutta... Mikä olen minä sinun
edessäsi? Heinä, joka tuleen heitetään! Halveksi minua, pure minua,
polje minua, mutta älä koskaan eroa minusta!...

Näin nyyhkytti vanha Caruselli ja kaikki sirkustaiteilijat seisoivat
hartaina hänen ympärillään. Tällä kertaa olikin heidän hartautensa
aivan vilpitön, sillä samalla kuin heidän johtajaansa oli näin suuri ja
odottamaton onni kohdannut, oli kohonnut myös heidän oma arvonsa ja he
voivat tästälähtien nimittää itseään 'Hänen Majesteettinsa omiksi
Kuninkaallisiksi Ruotsalaisiksi sirkustaiteilijoiksi!'

Seuraavana päivänä sisälsivät sanomalehdet pitkiä selontekoja tästä
merkillisestä näytännöstä ja johtaja Carusellin nimi oli kaikkien
huulilla. Mutta Nallekaan ei jäänyt tästä yleisestä suosionosoitusten
tulvasta osattomaksi. Julkinen mielipide nimitti hänet Suomen
kansalliskarhuksi ja sillä nimellä hänet sittemmin tunnettiin ensin
vanhassa, mutta myöhemmin myös uudessa maailmassa.

Nallesta itsestään oli samantekevää, nimittivätpä ne sitten häntä miksi
tahansa. Hän tunsi vain koneellisesti täyttävänsä jotakin itseään
korkeampaa tehtävää, jota hän ei ollut itse määrännyt itselleen, jonka
suhteen hänellä ei ollut koskaan ollut mitään vaalin valtaa, vaan joka
oli syntynyt hänen kerallaan niinkuin se oli kerran kuolevakin.

Hän oli todellinen taiteilija.



VANHA MESIKÄMMEN.


Nalle harmeni voitoissa ja laakereissa.

Hänen turkkinsa hallavoitui yhä enemmän, hänen koipensa alkoivat
kangistua ja hänen päänsä kävi päivä päivältä aina suuremmaksi ja
raskaammaksi. Joskus pelkäsi hän sen suorastaan putoavan omista
nikamistaan.

Vielä oli hänellä kuitenkin yhdeksän miehen voimat kummassakin
käpälässään. Vielä kuuli hänen korvansa herkästi tanssin ja marssin
tahdit, vielä taisi hän kaikki temput, jotka hän oli oppinut
nuoruudessaan, eikä hänen taituruutensa ollut koskaan ennen ollut näin
korkealla.

Mutta hän ei oppinut enää mitään uutta. Hän taisi vain sen, minkä hän
oli oppinut nuoruudessaan.

Hänellä ei ollut mitään työn-iloa tai kunnianhimoa enää. Hän ei
mitenkään olisi viitsinyt enää näyttää muille taitojaan. Hänelle olisi
jo aivan hyvin riittänyt se tieto ja tunto, että ne olivat olemassa,
millä hetkellä hyvänsä hän tahtoi ottaa ne esille.

Hänen ympäristönsä tuomio ja arvostelu olivat hänelle jo yhdentekeviä.
Hän oli käynyt niin välinpitämättömäksi jo omasta arvostaankin, että
hän salli pässin ratsastaa selässään ja pienten simpansipentujen
riippua kiinni takavilloistaan.

Miksi en sallisi heidän leikkiä kanssani? tuumi Nalle. Tiedänhän minä,
että jos tahtoisin, voisin yhdellä käpälänkäänteellä murskata heidät.

Mutta miksi sen tekisin? En viitsi, ei kannata! He ovat liian
vähäpätöisiä. Minä vain aateloisin heidät kuningas-iskullani.

Nalle oli sanalla sanoen väsynyt. Ja oli hänellä muutakin syytä tuntea
itsensä yksinäiseksi ja ylenkatseelliseksi.

Vanha johtaja Caruselli oli kuollut jo ammoin ja hänen poikansa perinyt
niin sirkuksen kuin Nallen että muunkin huoneenhallituksen. Hänen
kanssaan oli uusi aika koittunut myös sirkukseen. Ei välitetty enää
niin paljon jalosta ratsastustaidosta. Painijat olivat nyt pääasiana.

Nalle oli yhä edelleen yleisön suosiossa, mutta hän ei ollut mikään
vetovoima enää. Kaikki tunsivat hänet ja hänen temppunsa jo ulkoa,
olipa sellaisia, jotka uskalsivat jo haukotella hänen esiintyessään.

Totta oli, että hän itse haukotteli vielä enemmän. Häntä ikävystytti!
Mutta, hänestä tarttui tuo ikävystymisen tunne myös yleisöön, eikä
nuori johtaja ollut koskaan häneen tyytyväinen.

--Meidän täytyy saada uusi Nalle tähän laitokseen! sanoi hän
pahantuulisen näköisenä eräälle harjoitusprofessorille, kun Nalle taas
oli tehnyt temppunsa tavallista välinpitämättömämmin. Tämä alkaa
horista honkiin jo.

Harjoitusprofessori, joka oli vanhan Carusellin ajoilta ja jolla oli
entinen pyhä kunnioitus Nallea kohtaan, avasi silmänsä selkoselälleen.

--Uusi Nalle! ihmetteli hän. Sellaisia ei vain kasvakaan joka kuusen
oksalla. Nalle ei olekaan mikään tavallinen karhu, Nalle on nero!
Teidän autuas isänne, luvalla sanoen...

--Minun autuas isäni, luvalla sanoen, tiuskasi nuori Caruselli luoden
ankaran ja läpitunkevan katseen häneen, piti palveluksessaan paljon
vanhaa rajua, josta meidän on aika vähitellen vapautua. Ainakin on
hänen esiinnyttävä harvemmin kuin ennen. Hän suorastaan tärvelee meidän
ohjelmaamme.

--Hän on kuitenkin talon vanha ja uskollinen palvelija, uskalsi
harjoitusprofessori vaatimattomasti huomauttaa, samalla ajatellen
surumielisesti omaa tulevaista kohtaloaan.

--Mutta yleisö vaatii uutta, joka päivä uutta! kivahti nuori herra
hänelle. Me emme elä vanhalla, olkoon se sitten kuinka kunnioitettavaa
ja uskollista tahansa. Me kuolemme nälkään. Vai otatteko te
opettaaksenne Nallelle uusia temppuja?

Ei, sitä ei harjoitusprofessorikaan uskaltanut ottaa osalleen.

--Siinäpä se! virkahti nuori Caruselli voitollisesti. Te ette itsekään
usko siihen. Te näette, meidän on hankittava uusi Nalle.

Toistaiseksi tyydyttiin kuitenkin vain siihen, että Nallen oli
harvemmin esiinnyttävä.

Nallella oli nyt kyllin aikaa maata häkissään, ajatella ja uneksia. Ja
koska uni olikin jo paras nautinto hänelle, makasi hän silmät kiinni
päivät pitkät, niin että monta kertaa katsottiin jo kuolleeksi häntä.
Mutta hän eli kyllä! Hänen sielunsa oli vain kääntynyt niin sisäänpäin,
ettei ulkomaailman pauhu ja touhu häneen ulottunut.

Mitä hän uneksi, mitä hän ajatteli sitten?

Kukaan hänen ympärillään ei sitä ymmärtänyt. Vain joskus yön
pimeydessä, kun hän piti pitkiä yksinpuheluja itselleen, kuulivat muut
eläimet kummakseen hänen haastelevan vapaudesta, jota hänellä ei ollut
koskaan ollut, ja onnesta, joka ei ollut koskaan koittava hänelle.

Näin hän haastoi:

»Minä olen Mesikämmen, metsän kuningas.

Ei ole minulla vertaistani korven kulkijoiden seassa. Kun ärjähdän,
kaikki peljästyvät. Kun lyön kämmeniäni, korpi kajahtelee. Voin
vieläkin kiskoa juurikkaan suosta ja heittää sen kymmeniä syliä
ryteikköön.

Mutta minä olen jo vanha ja tunnen loppuni lähestyvän.

Halajan takaisin sammaleisille sijoilleni. Ei ole minun kotini täällä,
vaan tuolla siintävän salon sisässä, keskellä autioita, jyliseviä
vaaroja seisoo Ilvolan tupa ja siellä asuvat minun ystäväni ja
toverini.

Siellä tahdon minä istua päässä pitkän pöytälaudan, hyvät kuomani
Hukka ja Kettu Repolainen vierelläni, kaataa sarkkani täyteen
hopean-helmeilevää nestettä ja kertoa ajoista, jotka olivat ennen
meitä, ja tapauksista, joita vasta meidän jälkeentulevaisemme tulevat
näkemään. Sillä ei ole kaikki niinkuin oli ennen ja paljon on muuttuva
siitä, mitä nyt näemme edessämme.

Tahdon puhua heidän kanssaan myös elämän tarkoituksesta, jota en
ymmärrä, ja kohtalon pilvistä ja päivänpaisteesta, jotka kulkevat
meidän päämme päällä.

Olen niin vanha, etten tajua edes oman elämäni tarkoitusta, ellei se
riitä, että olen koettanut nauttia siitä niin paljon kuin suinkin ja
maksaa jokaisen nautinnon yhtä suurella kärsimyksellä.

Mutta minä en tahdo kärsiä enää. Ja siitäkin huomaan minä loppuni
lähestyvän.

Halajan tavata kuun ukon ja haastella hänen kanssaan, nähdä puiden
puhkeavan lehteen ja jälleen kellastuvan, siksi kuin en viitsi
tuotakaan enää, vaan paneudun pitkälleni hallavapartaisen kuusen alle.

Tahdon korkeaan kotiini, iloiseen avaraan, taivaskatteiseen Ilvolaani.

Siellä ei kynnys kysele, kuka olen, eikä veräjä vaadi minua tilille
elämänvaiheistani. Siellä riittää, että olen mesikämmen, metsän
kuningas.

Siellä surma minua vastaan suolla hiihtäköön, siellä tauti minut
talvitiellä kohdatkoon. Sinis siellä minut valkea vitilumi peittäköön,
kunis heräjän lemuaviin lehtoihin Tuonen tuollapuolen.

Siellä on Manan eukko tarjoava minulle tuopin tuoreinta koivunmahlaa.

Siellä pääsen myös kerran painajaisestani. Tuosta, joka tulee yöllä
minun ylitseni, niin että ääneen ärjähtelen ja olen juoksevinani kuin
hengen edestä, mutta en saa sitä eksytetyksi, se seuraa kantapäillä,
olen kuulevinani jo sen lämpimän läähätyksen korvissani.

Tiedänhän minä, ettei siellä ole ketään. Käännyn ympäri ja kuulen vain
oman sydämeni raskaan jyskytyksen.

Kuka se on? Mitä se on? Pelkään, että sen nimi on _Pimeys_ ja että
koetan turhaan paeta sitä.

Siitäkin huomaan minä loppuni lähestyvän.»



VAPAUS.


Niin koitti kerrankin se suuri hetki! Niin katkaisi vihdoinkin
kahleensa vanha Mesikämmen ja osoitti, että hän todellakin oli metsän
kuningas.

Hän itsekään olisi tuskin uskonut enää, sillä hänkin oli jo ruvennut
epäilemään omia voimiaan. Mutta se onnistui kuitenkin, onnistui
kuoleman uhallakin!

Se tapahtui silloin, kun Nalle ensimmäisen kerran elämässään tapasi
itsensä arvoisen vastustajan. Ja se tapahtui kaukana eteläisissä
maissa, missä ihmiset ovat raaempia ja julmempia kuin täällä ja missä
julkiset eläintaistelut vielä ovat sallittuja.

Nuori johtaja Caruselli oli lopullisesti ikävystynyt Nalleen ja tehnyt
totta uhkauksestaan. Hän oli hankkinut uuden Nallen.

Se oli suuri, harmaa, amerikalainen kontio, paljon suurempi Nallea,
tuotu tuoreine voimineen suorastaan aarniometsän syvyydestä.

Hänet oli valittu Nallen pyöveliksi.

Nuori Caruselli oli katsonut tämän parhaaksi tavaksi raivata tieltä
hänet. Hän tahtoi hyötyä Nallesta vielä kuolemassa niin paljon kuin
mahdollista.

Pääsylippujen hinnat olivat kymmenkertaisiksi korotetut. Sirkus oli
täynnä vilkkaita, äänekkäitä, tumma-ihoisia ihmisiä, jotka huusivat ja
hälisivät tavatonta näytelmää odotellessaan. Että yleisön jännitys
olisi vielä suurempi, ei ollut edes häkkiä areenan ympärille
pystytetty, vaan kumpikin peto kiinnitetty vain vankoilla
rautavitjoilla kahteen patsaaseen vastapäätä toisiaan, mutta niin
pitkän välimatkan päähän, että he eivät heti pääsisi toisiaan
raatelemaan, ainoastaan jakelemaan aluksi potkuja ja korvapuusteja.

Sitten oli määrä oikealla hetkellä höllentää vitjoja. Mutta näytännön
täytyi kestää jonkun aikaa, jos mieli yleisön saada täysi nautinto
rahoistaan.

Nalle suuttui heti, kun hän näki vastustajansa.

Hän ymmärsi kyllä, että se oli siihen tuotu hänen kiusakseen, vaikka
hän ei vielä tajunnut täyttä totuutta eikä koko tilaisuuden kaameaa
tarkoitusta.

Ja häntä harmitti, että tuo oli tuotu siihen juuri nyt, kun hän itse
oli vanha ja väsynyt eikä enää entisissä roveissaan.

Häntä suututti niin, että kumea mörähdys pääsi hänen kurkustaan.
Kuitenkin päätti hän aluksi pysyä niin tyynenä kuin mahdollista.

Toinen kontio tuli heti kahdella jalalla möristen häntä kohden niin
pitkälle kuin vitjat ylettivät, ja kun ei päässyt pitemmälle, karjui,
raivostui ja kalisteli kahleitaan.

Nalle odotti sillä aikaa, mitä tuleman piti, ja istui rauhallisena
patsaansa juurella.

Oli mahdoton saada siitä liikkeelle häntä. Koetettiin piiskaa,
koetettiin terävää piikkiäkin. Nalle vain ei liikahtanutkaan. Mutta
jokainen hänen hermonsa oli jännitetty ja hänen jäsenensä nytkähtelivät
suonenvedon tapaisesti.

Hän alkoi ymmärtää. Hän alkoi tajuta, että oli tarkoitus syöstä hänet
tuon hurjistuneen jättiläisen suuhun, joka jo kaukaa katsoen näytti
häntä niin paljon suuremmalta ja väkevämmältä. Mutta hän päätti myödä
henkensä kalliista ja osoittaa vielä vanhoillaankin, ettei häntä saatu
pilkata turhaan eikä varsinkaan rankaisematta hänen suhteensa
epäjalosti menetellä.

Vihdoin höllennettiin vitjat. Tuo toinen karkasi heti ärjähtäen häntä
kohden.

Siinä silmänräpäyksessä oli Nalle hänen kimpussaan. Ja nyt alkoi
taistelu, jonka vertaista ei ole käyty etelän eikä pohjan taivaan alla.

Nuori, raaka voima ja vanha, koeteltu ja kehitetty taituruus siinä
taistelivat vastakkain. Nalle ei ollut suotta niin monessa opissa
ollut, niin monia temppuja tehnyt ja niiden kautta järkeään kehittänyt.
Jos tuon toisen jäntereet olivat raudasta, olivat hänen teräksestä. Jos
tuo toinen osasi antaa iskuja, osasi Nalle, ei ainoastaan antaa, vaan
myöskin väistää niitä.

Ja tässä taistossa noita hänen molempia taitojaan kyllä tarvittiin.

He kamppailivat milloin kahdella, milloin neljällä jalalla. Nalle sai
ensin hyvän otteen vastustajansa lapaluusta ja repäisi irti sen, mutta
menetti samalla toisen korvansa, johon tuo hirviö oli terävät hampaansa
iskenyt. Tuskasta karjuen syöksyivät he jälleen kiinni toisiinsa.

Veri virtaili. Henkeä pidättäen seurasi yleisö heidän otteluaan.

He painivat nyt jonkun aikaa sylipainia raadellen toistensa kylkiä ja
koettaen päästä puremaan toistensa kaulavaltimoita. Mutta äkkiä päästi
Nalle otteensa, jolloin toinen kellahti selälleen. Ennen kuin hän
tuosta selvisi, oli Nalle puraissut poikki hänen kurkkutorvensa.

Aarniometsien harmaakarhu ei koskaan enää noussut siitä.

Mutta Nalle oli vasta päässyt verenmakuun, jota hän ei ollut vielä
tuntenut koko elämässään. Myöskin hänen raa'at, syvällä piilleet
vaistonsa olivat heränneet, hän päästi kumean karjahduksen katsoi
ympärilleen kuin etsien uutta saalista.

Hän oli todellakin komea siinä seisoessaan, suurena, hallavana,
verta-vuotavana vuorena, kaatamansa otuksen päällä, joka vielä viskeli
käpäliään kuolintuskissaan. Koko sirkus kaikui hänen kiitostaan.

Nalle ei nähnyt ketään yksityistä ihmistä. Hän näki vain tuon suuren,
ulvovan, tuhatpäisen pedon, joka niin usein ennenkin oli ulvonut hänen
edessään, mutta jonka kanssa hänellä ei vielä koskaan ollut ollut
tilaisuutta koetella voimiaan. Ja ensimmäisen kerran elämässään hän
tunsi, että siinäkin oli vihollinen, joka oli voitettava ja
lannistettava.

Miksi ne ulvoivat niin? Oliko niiden tarkoitus häntä ärsyttää?
Luulivatko he, että hän pelkäisi heitä tai että hän oli riippuvainen
heidän kiitoksestaan ja moitteestaan?

Hänkö heidän orjansa? Ei ikinä! Ennen saivat nuo olla hänen orjiaan!
Eikö hän ollut metsän kuningas? Tahtoivatko ne tuntea hänen käpäliään?

Hänen silmänsä pimenivät. Hänen suonensa pullistuivat, yhdellä
ylivoimaisella, yliluonnollisella ponnahduksella hän taisteli itsensä
vapauteen.

Vitjat murtuivat, kahleet katkesivat. Kova rauta taittui kuin korsi
hänen käsissään.

Nyt ei ollut kysymys taituruudesta enää. Itse korpi, itse korven synkkä
voima kohisi hänen suonissaan kiireestä kantapäähän.

Kuului kauhunhuutoja yleisön joukosta. Kaikki sirkusprofessorit
riensivät häntä hillitsemään. Mutta Nalle ei ollut hillittävissä enää.
Hän oli nyt verestä juopunut, hurmaantunut omasta voimastaan ja
voitostaan.

Salamana sinkosi hän yleisön joukkoon, teki puhdasta, mihin hän tuli,
löi murskaksi jokaisen, joka sattui hänen onnettomalle, miesmurhaiselle
vapaustielleen, tallasi vaimot ja lapset jalkoihinsa, iski viallista
niinkuin viatontakin. Häntä hosuttiin, häntä pistettiin puukoilla ja
ammuttiin revolvereilla. Kaikki näytti hänestä kilpistyvän. Hän oli
yhtä tunnoton muiden tuskille kuin omilleenkin.

Rajaton kauhu täytti sirkuksen.

Näin riehui hän kuin kuolon enkeli, kuin Herran viikatemies
sotakentällä, siksi kuin avoin ovi sattui hänen eteensä ja hän näki
pitkän käytävän päästä tyynen, tuikkivan tähti-yön. Sinne syöksyi hän
yhdellä harppauksella.

Vapaa, vapaa! Hän ei tahtonut aluksi uskoa sitä ollenkaan.

Mutta olihan se totta. Eiväthän mitkään kahleet painaneet häntä. Ei
kuulunut käskijän ääntä, ei näkynyt rautaristikkoja. Siis mitä kohden?

Siis pohjoiseen!

Pois, kauas sinne, missä oli hänen syntymäsijansa ja hänen lapsuutensa
leikkitantereet!

Yöt päivät samosi hän niitä kohden. Hän otti oppia kuusta ja otavasta,
ja mitä hän ei tiennyt, sen sanoi hänen varma vaistonsa hänelle. Hän ui
suurten virtojen poikki. Hän kiipesi korkeimpien tunturien laelle. Ja
jokaisen, joka tuli hänen tielleen ja tahtoi estää häntä, ihmisen tai
eläimen, hän iski kuoliaaksi.

Verin pirskoitettua oli Nallen vapaustie. Rikos ja kauhu kulkivat hänen
kantapäillään. Mutta hän tunsi ja aavisti omassa sydämessään, että
vapaus sille, joka kerran oli kahleita kantanut, oli vain rikoksilla
saavutettavissa.

Niin tunsi hän eräänä päivänä lähestyvänsä syntymäseutujaan.

'Tervetuloa!' oli hän luullut hongikon huutavan hänelle. 'Tervetuloa!'
oli hän luullut tuulen kuiskaavan hänelle, samoin lintujen, kukkien ja
kumpujen häntä tervehtivän.

Ei kuulunut sanaakaan. Kaikki näyttivät kääntävän inholla ja kauhulla
selkänsä hänelle.

Päivä paistoi kyllä, mutta ei hänelle. Linnut lauloivat kyllä, mutta
eivät hänelle. Hongikot humisivat kyllä omia humujaan, vaan vaikenivat
heti hänen ohi rientäessä.

Eikö hän kelvannut kotiinsa enää? Eikö hänellä siis täällä ollut enää
yhtään ystävää, joka olisi ymmärtänyt, että hänen oli _täytynyt_ tehdä
juuri niinkuin hän oli tehnyt, eikä toisin?

Nalle oli tulla hulluksi tuosta ajatuksesta.

Vihdoin kuuli hän kuin kaukaisen, valittavan viulun äänen. Hän
säpsähti! Eikö se ollut sama sävel, jonka hän oli oppinut kerran
varhaisimmassa nuoruudessaan, vaikka hänen sirkus-elämänsä suuret
orkesterit olivat sen muiston välillä hänen mielessään himmentäneet?

Kujeelan Matti soitteli saunassaan.

Sauna oli jo vanha ja rapistunut kuin mies itsekin. Hänen äitinsä
makasi jo ammoin maan povessa. Eikä viulukaan ollut enää entisellään,
kolme kieltä oli katkennut siitä eikä Matti ollut tullut enää uusia
hankkineeksi.

Kuitenkin soitteli Matti sillä vielä. Soitteli ja muisteli muinaisia
aikojaan.

Kuuli hän kerran talvisena, kuutamoisena iltana kummallisia tissuttavia
ja tassuttavia askeleita saunansa ympärillä. Hän oli juuri aikeissa
nousta katsomaan, kun hän näki suuren, pörröisen, karvaisen pään
kurkistavan ikkunasta ja katsovan sanomattoman surullisilla silmillä
häneen.

Matti tunsi heti hänet.

--Nalle! sanoi hän. Nalle, tule sisälle!

Hän meni ja avasi saunan oven. Mutta Nalle ei tullut sisälle, pudisti
vain päätään kuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän ollut mahdollinen
kenenkään majaan astumaan.

Matin täytyi mennä hänen luokseen.

--Myöhään tulit, Nalle, sanoi hän hiljaa, tämän raskasta, raukeaa päätä
silittäen. Mitä ne ovat tehneet sinusta?

Murhamiehen, teki Nallen mieli vastata hänelle mutta hän ei osannut.
Hän katsoi vain Matin silmiin yhä surullisemmin.

--Maailma on ollut paha sinulle, arvaan minä, jatkoi Matti. Mutta oli,
miten oli, minulle olet sinä kuitenkin aina vain sama entinen vanha
Nalle.

Helähtivät kuin kulkuset Nallen sydämessä. Koko maailma muutti
muotoaan. Siis hän kelpasi jollekin sellaisena kuin hän oli!

Kaikki oli taas lämmintä, kotoista ja turvallista.

Mutta Matti istui taas saunan kynnykselle soittamaan. Eikä aikaakaan,
kun jo Nallenkin jalkoja rupesi aivan itsestään hypittämään. Hän otti
askeleen, ja oli kaatua, otti toisen, ja onnistui paremmin. Pian
pyörähteli hän kuin muinaisina päivinään Matin soiton mukaan.

Eihän se ollut enää ensiluokkaista se Nallen tanssi. Mutta
ensiluokkaista ei ollut enää Matin soittokaan. Siksi sopivatkin he
varsin hyvin yhteen.

Ja monena kuutamo-iltana saapui Nalle vielä senkin jälkeen Matin saunan
eteen karkeloimaan. Mutta sisälle hän ei tullut enää. Tanssi vain
tanssinsa ja meni menojaan.

Eräänä päivänä ei hän tullut enää, ei tullut toisena eikä
kolmantenakaan. Matti kaipasi häntä ja ihmetteli, minne hän oli
hävinnyt. Mutta kun hän näki verisiä pälviä saunansa ulkopuolella, hän
ymmärsi, että Nalle oli kuollut.

--Vai oli sinun laitasi sillä tavalla, sanoi hän itsekseen. Mutta
niinpä se taitaa olla monen meidän muidenkin laita.

Hän tiesi, että oli turha etsiä Nallen ruumista, sillä hyvin kätkeytyy
sydämeensä saakka haavoitettu metsänpeto.

Mutta taivas oli leppynyt ja hongat humisivat lempeästi hänen
haudallaan.

Hän oli jälleen yhtä suuren luonnon kanssa. Muutamille on se vasta
kuolemassa mahdollista.



MUSTI

Eläintarina

(1916)


    »Kuka tietää, meneekö ihmisen sielu ylöspäin ja eläimen
    sielu alaspäin?»

    Salomon Saarnaaja.



I.

SININEN SILTA.


--Hau! sanoi Musti.

--Hau, hau! vastasin minä. Mutta miksi sinä haukut aina?

--Hm, hymähti Musti ja kävi miettiväiseksi. Maailmassa on aina paljon
haukuttavaa.

--Sinä saatat todellakin olla oikeassa.

Ja nyt oli vuoro minun omasta puolestani käydä miettiväiseksi.

En ole vielä tainnut ehtiä mainitakaan, että Musti oli koira ja kasvoi
minun kotonani. Me olimme siis lapsuuden ystäviä, kuten sanotaan,
jotakuinkin samanikäisiä, vieläpä kotvasen samankokoisiakin.

Maailma vieroitti meidät sitten monta kertaa toisistamme. Mutta me
tapasimme toisemme aina jälleen, tutustuimme jälleen ja tulimme hyviksi
ystäviksi.

Joku aika sitten tapasin minä unessa hänet.

Hän seisoi sen sinisen sillan päässä, josta kaikkien hyvien lasten tie
Höyhensaarille käy. En tiedä, kuinka lienen sinne joutunutkaan, vaikka
en ole koskaan pitänyt erikoisen hyvänä lapsena itseäni. Tottapa se oli
tapahtunut erehdyksestä taikka olin joistakin aivan muista syistä
tullut lapsuuden armaita aikoja muistelleeksi.

Kuu paistoi heleästi. En ollut aluksi häntä huomatakaan, vaikka hän
istui siinä niin vakavana korvat pystyssä niinkuin olin tottunut hänet
näkemään isäni kartanolla.

--Hau! sanoi Musti, huomatessaan, että aioin aivan tervehtimättä ja
sanaa puhumatta ohitse mennä. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Lietkö
oikeilla asioillakaan?

Pysähdyin heti, tervehdin kohteliaasti ja annoin kättä hänelle.

--Anteeksi, taisin kulkea muissa mietteissäni... Mutta emmeköhän me ole
vanhoja tuttavia?

Nyt vasta suvaitsi Mustikin minua lähemmin tarkastaa, nuuskaisi kerran
ja hyppäsi samalla kohoksi ilmaan.

--Musti, virkahdin minä hiljaisesti.

Olisittepa nähnyt, kuinka hän ilahtui! Hän hyppi, hän tanssi, hänen
päänsä oli alituisesti oman pääni tasalla. Minun täytyi suorastaan
varjella itseäni hänen hyväilyiltään.

--Hau, hau! haukahti hän aina välillä, silmät pelkästä riemun
runsaudesta killillään. Sinä vanha veijari! Mitä oli sinulla
Höyhensaarilla tekemistä?

--Oikeastaan ei enempää kuin sinullakaan, koetin itseäni puolustella.
Mutta olipa hauskaa, että sentään tavattiin vielä kerran ennen
kuolemaamme.

Mutta samalla muistin minä jotakin, joka teki minut hyvin vakavaksi.

--Kuulepas, virkahdin hänelle hetken perästä. Mikäli oikein muistan,
pitäisi sinun olla jo aikoja sitten kuollut. Mutta olethan sinä siinä
ilmielävänä minun edessäni!

Myöskin Musti, joka sillä välin oli pistänyt pieneksi
intiaanitanssiksi, talttui nuo sanat kuullessaan ja istahti äskeiselle
paikalleen varsin vakavana.

--Niin minunkin mielestäni, myönnytteli hän sitten. Mikäli itse muistan
asiaa, pitäisi minun olla kuollut oikeastaan. Mutta ethän sinä voi
väittää mitenkään, etten minä olisi yhtä elävä kuin sinäkin.

--En millään ehdolla, riensin heti hänelle vakuuttamaan. Mutta jotakin
ihmeellistä tässä on. Sillä muistanhan minäkin joskus surreeni sinun
kuolemaasi.

--Ei siinä mitään ihmeellistä ole, väitti Musti. Olen minäkin monta
kertaa surrut sinun elämääsi. Mutta onko varma sitten, ettet sinäkin
ole jo aikoja sitten kuollut?

Vaikka kysymys oli hiukan kummallinen, oli minun tuiki vaikea mennä
sitä valheeksikaan väittämään. Katsoin sentähden vain hänen
silmäkulmiinsa, nähdäkseni, piilikö niissä ehkä jotakin vilpillistä tai
loukkaavaa, ja vilkaisin samalla hänen suupieliinsä, peljäten että hän
ehkä jälleen laski vain leikkiä kanssani.

Mutta Musti näytti päinvastoin tuiki totiselta.

--Mikään ei ole niin aivan varmaa maailmassa, vastasin sitten ja
istahdin hänen viereensä sillankaiteelle. Voi olla, etten ole koskaan
elänytkään. Mutta minä tunnen kärsiväni. Ja jotakinhan senkin pitäisi
todistaa.

--Se on mahdollista, myönsi Musti. Kenties ne juuri sitä nimittävätkin
elämäksi. Minä en kärsi enää. Siitä saattaisi kylläkin tehdä sen
johtopäätöksen, että olen kuollut.

--Epäilemättä, vastasin minä. Mutta ehkä sinä elät kuitenkin, vaikka
toistaiseksi ainoastaan minun aivoissani.

Musti katsoi kummastuneena minuun.

--Sekin saattaa olla mahdollista, virkahti hän sitten. Kaikki on
mahdollista tässä maailmassa, jossa ei ole alkua eikä loppua ja jossa
kaikki kiertyy kerälle, mitä ikinä me ajattelemme.

Ja hetken perästä hän lisäsi hiukan raskasmielisesti:

--Ennen olin minä oikea koira. Nyt olen minä vain tarukoira. Mutta
parempi sekin kuin ei olla koira ollenkaan eikä missään eikä
milloinkaan.

Puristin hänen käpäläänsä ystävällisellä osanotolla.

--Niinhän meidän kaikkien lopulta käy, virkahdin sitten tuskin
kuuluvasti. Olkaamme siis tyytyväisiä kohtaloomme!

Musti nyykäytti päätään ymmärtäväisesti. Eikä sitten kumpikaan pitkään
aikaan puhunut mitään.

Siinä istuimme me siis molemmat sinisen sillan päässä miettien elämän
ja kuoleman arvoitusta, me molemmat vanhat ystävät, vanhat
leikkitoverit, joilta leikki oli loppunut kummaltakin ja joiden
kummankin eteen vasta unessa oli auennut maailmoiden pohjattomuus.

Kuu kimalteli, virta välkähteli sillan palkkien alla. Ja virralla
vierivät kuin katinkulta meidän kummankin mielikuvamme...



II.

MAITOKUPPI.


--Kuulepas, Musti, kysyin kerran häneltä. Milloin sinä oikeastaan
rupesit toden teolla ajattelemaan?

--Minä olen ollut ajatteleva koira hamasta nuoruudestani, virkahti
Musti arvokkaasti.

--Sen kyllä uskon, vastasin hänelle tulevalla kunnioituksella. Mutta
sinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? Mikä se oli?

--No niin, aivan varhaisinta nuoruuttani minä en luonnollisesti muista
oikein. Muistan ainoastaan, että heti kun kynnelle kykenin, rupesin
tutkimaan ympäröivän elämän ilmiöitä samalla uteliaalla
mielenkiinnolla, millä vähän myöhemmin opin tarkastelemaan myöskin oman
salaperäisen olentoni sisäisiä liikuntoja.

Katsahdin hänen syviin, tummiin, viisaisiin silmiinsä ja uskoin hänen
sanansa täydellisesti.

--Sinä kehityit ennemmin kuin minä, myönsin sitten nöyrästi hänelle.
Minulta kului lähes parikymmentä vuotta, ennen kuin opin huomioitani
oikein yhdistelemään ja erottelemaan taikka toisin sanoen varsinaisesti
ajattelemaan.

--Sinä olit lapsi siihen aikaan, virkahti Musti alentuvasti. Toinen
kehittyy sitäpaitsi myöhemmin, toinen varhaisemmin. Taas eräät eivät
kehity koskaan, sillä he eivät koskaan opi ajattelemaan.

--Ja mitä heistä tulee? kysyin hiukan pamppailevalla sydämellä, sillä
minulla oli kaikki syy uskoa Mustin tuolla viimeisellä lauseellaan
myöskin ja ehkä juuri etupäässä minua tarkoittavan.

--Jättiläislapsia, vastasi Musti, luoden minuun todellakin pitkin
nokanvarttaan katseen, joka ei jättänyt enää tilaa pienimmillekään
väärinkäsityksille. Ne ovat sellaisia, joilla on vain suuri pää, mutta
vähän mieltä. Ja vähän mieltä on heillä juuri siksi, että heidän
päässään ei mikään asia ole oikeassa järjestyksessä.

Samalla kohotti hän ylevästi pientä, mutta sopusointuisesti
muodostunutta päätään ikäänkuin oikein havainnollisesti huomauttaakseen
minulle, mikä syvä ja ylipääsemätön juopa oli tässä suhteessa meidän
kahden välille kiinnitetty.

Tunsin itseni täysin muserretuksi.

--Ajatteleminen on aina ollut minulle vaikeata, virkahdin sitten
hiljaisesti. Se saattaa johtua siitä, ettei minun pääni ole oikein
luotu sitä varten.

Musti katsahti osaaottavasti minuun ja ojensi sitten hyväntahtoisesti
minulle käpälänsä.

--Ei se ollut aivan helppoa alussa minullekaan, lausui hän sitten
rohkaisevasti. Se vaati päinvastoin minultakin melkein ylivoimaista
henkistä ponnistusta. Mutta sitten totuin vähitellen siihen, rupesinpa
tuntemaan siitä niin suurta hupia ja sisällistä tyydytystä, että se
minua itseänikin oikein ihmetytti.

--Voiko ajatteleminen koskaan olla huvittavaa? kysyin häneltä
vilpittömällä kummastuksella.

--Enhän minä enää vanhemmaksi tultuani olisi muuta tehnytkään, vastasi
Musti. Mutta talon toimet ja ainaiset jokapäiväiset askareet ovat siinä
suhteessa paljon minun kallista aikaani kaventaneet.

--Mutta sinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? kysyin vielä
kerran. Olisin sangen utelias sitä tietämään. Taikka ensimmäinen
lapsuusmuistosi, joka on säilynyt sielusi komeroissa? Mikä se oli?

--Se oli nälkä, vastasi Musti päättävästi.

Nyykäytin päätäni ymmärtäväisesti hänelle. Myöskin minulla oli joitakin
samantapaisia muistoja, joskin myöhemmältä ijältä.

Musti kertoi:

--Heräsin pienessä, pimeässä vasussani uunin vierellä, missä paikkani
oli, ja tunsin suoliani kummallisesti nävertävän. Kestin tuota tunnetta
hetkisen, mutta kun ei se ottanut viihtyäkseen, vaan kiihtyi
päinvastoin yhä enemmän, nosti se minut lopuksikin jalkeilleni, ja
pakotti siirtymään vasun toiseen päähän, missä tiesin makean maitokupin
itseäni odottavan. Sen pahempi, oli tuo kuppi usein tyhjä. Ja silloin
oli tarvis tiukkaa ja jäntevää ajatustoimintaa, jos mieli minun enää
ollenkaan jatkaa maallista vaellustani.

--Ymmärrän, virkahdin hänen vilpittömästi huoahtaessaan. Nälkä onkin
ehkä tärkein elämän moottoreista.

--Taikka tuska ylimalkaan, oikaisi Musti todellisen ajattelijan
ylemmyydellä minua. Mutta sallinet, että jatkan kertomustani.

Pyysin anteeksi, että olin taitamattomuudessani häirinnyt häntä. Ja
Musti jatkoi:

--Kun tuo ensi kerran tapahtui minulle, en voinut ymmärtää mitään, vaan
luulin joutuneeni aivan toiseen, pahaan ja kamalaan maailmaan. Mitä
tämä on? ajattelin. Olenko minä hullu vai onko maailma hullu? Onhan
tämä minun kuononi, onhan siinä maitokuppi. Tunnenhan minä sen
laidankin aivan selvästi kielelläni. Sentään minä en saa suuhuni
mitään. Tämä on kuulumatonta!...

--Varro vähän, uskalsin jälleen häntä keskeyttää. Tuo ei varmaankaan
tapahtunut meillä?

--Eei, vastasi Musti pitkäveteisesti, sillä siellä minä tuskin
sain maitoa enää ollenkaan. Kyllä se oli siellä teidän torpassanne
Taka-Möyrylässä...

--Ahaa, vastasin minä, niinkuin olisin hyvänkin uutisen kuullut, vaikka
olisihan minun täytynyt tietää kysymättäkin, että se oli Mustin
syntymäsija. Mutta jatkapas taas kertomustasi!

Musti rypisti otsaansa kuin kootakseen muistojaan ja ajatuksiaan.

--Maitokuppi oli ja pysyi tyhjänä, virkahti hän sitten. Painoin pääni
kupin pohjaan asti, mutta samalla seurauksella. Koettelin käpälilläni,
ensin yhdellä, sitten toisella, kunnes kaasin kupin ja löin pääni vasun
seinään, josta säikähdin hirveästi. Mutta samalla siirtyi vasua
peittävä vaateräsy hiukan syrjään ja minä näin huikaisevan valojuovan
korkeudesta kimmeltävän. Sen valo oli kuitenkin siksi voimakas, että
katsoin parhaaksi vetäytyä vähän pimeämpään siellä tarkemmin
tuumiakseni tätä kaikin puolin mahdotonta tilannetta.

Nämä mietelmät puhkesivat hiljaiseen uikutukseen, joka kävi sitä
äänekkäämmäksi, mitä kauemmin sitä kesti ja mitä kipeämmäksi tuo
kurniva tunne tuntui kasvavan sydänalassani.

Epäilemättä olin usein ennenkin samoin uikuttanut, en kuitenkaan
nälästä, vaan ikävästä, joka sekin kyllä saattoi kehittyä himmeästi
aavistelevassa sielussani yhtä hiukaisevaksi. Mutta aina oli silloin
joku ystävällinen käsi korkeudesta siirtänyt vaatteen vasun päällä,
pistänyt sormen suuhuni tai kohottanut minut suorastaan johonkin
toiseen onnellisempaan maailmaan, missä oli liikettä, valoa ja
päivänpaistetta sekä niiden lisäksi eräitä korkeita, kirkastettuja,
tuntemattomia, mutta minulle hyvin ystävällisiä olentoja, ilman
pienintäkään vilppiä tai vahingoittamisen halua mielessään.

Mutta tällä kertaa ei kuulunut sieltä niin hisaustakaan.

Mitä minä nyt teen? ajattelin. Missä ovat korkeammat olennot ja kussa
laupias, avulias käsi? Ja missä on ennen kaikkea maitokuppi?

Kuppi oli kyllä paikallaan, tosin pohja ylöspäin tällä kertaa. Mutta
käänsi sen mitenpäin hyvänsä ja tunnusteli sitä miltä puolelta tahansa,
se pysyi aina yhtä tyhjänä. Eihän auttanut muuta kuin todeta tosiasia.

Sen tehtyäni kohotin pääni ylös ja loin murheelliset, kärsimys-kirkkaat
silmäni apuapyytävästi korkeuteen.

Kun ei sieltä edelleenkään mitään kuulunut eikä korkeus näyttänyt
tuskaani tajuavan taikka ainakaan sitä armahtavan, päätin toimia
ominpäini ja kurkotin etukäpäläni vasun laidalle. Kotvasen
ponnisteltuani, päätäni ujuteltuani ja takakäpälilläni vasun päreitä
vasten rapsehdittuani sainkin jo puoli ruumistani yli laidan hilatuksi.

Siinä tuli tuokion pysähdys. En päässyt eteen- enkä taaksepäin.

Säikähdin sanomattomasti.

Enkä syyttä. Tunsinhan suurimman osan itseäni riippuvan tyhjässä
ilmassa, josta turhaan etsin tukea sätkytteleville säärilleni, vasun
terävä reuna leikkasi kipeästi hentoa vatsalaukkuani, eikä yllä eikä
alla näkynyt yhtään pelastavaa kättä, eipä edes mitään varmaa
kiintopistettä täysin turvattomalle, kovan kohtalon valtoihin
heitetylle olemukselleni. Vielä nytkin, vuosia jälkeenpäin, tunnen
sisällistä pöyristystä silloista hirvittävää tilannettani
ajatellessani.

Lopuksi ei minun auttanut muuta kuin sulkea silmäni ja pudottautua
umpimähkään alas syvyyteen.

Se onnistui!

Putosin pehmeästi. Se ei siis ollutkaan niin vaarallista kuin olin
kuvitellut.

Nousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Ja samalla täytti suuri,
sanomaton riemu minut.

Näin lakean, valkeutta tulvehtivan avaruuden, jolla ei aluksi näyttänyt
ääriä olevankaan, vaikka piakkoin opin sellaisiakin yltäni ja
ympäriltäni erottamaan.

Luonnollisesti en tiennyt enkä voinut tietää, missä olin. Mutta minä
aavistin, hämärästi, että olin joskus ennenkin ollut täällä ja että
juuri täällä mahtoivat asua nuo kirkkaat, korkeammat olennot, jotka
milloin täyttivät maitokuppini, milloin nostivat minut niskasta omaan
valoisaan valtakuntaansa, milloin taas sulkivat minut lempeästi
suojaavan, suloisen peiton alle.

Tällä kertaa oli tupa kuitenkin aivan tyhjä eikä kukaan kuullut
valittavia uikutuksiani.

Täytyi jälleen ryhtyä toimimaan ominpäin.

Jalkani eivät varsinkaan kiivaammassa käynnissä tahtoneet oikein
kannattaa vielä, vaan lepsahtelivat sinne tänne pehmeästi, kun nyt
toden teolla rupesin uusia, avarampia asuinsijojani lähemmin
tarkastelemaan.

Tuota kyllin tehtyäni muistin taas nälkääni ja istahdin keskelle
lattiaa katkerasti valittamaan.

Voi minua poloista! huusin turhaan kohti korkeutta. Tässä minä nyt
olen, minun on paha olla, eikä kukaan tule minua auttamaan. Mahtaneeko
kukaan tietää edes, kuinka orpo ja onneton minä olen ja miten nälkä
minun sisuksiani nävertelee. Kaikki korkeammat olennot ovat nähtävästi
kuolleet tai muuanne muuttaneet ja unohtaneet minut ypö yksin autioon,
maidottomaan maailmaan!

Ei vastausta. Ja niin alotin minä valitusvirteni uudelleen.

Samalla näin merkillisen luonnon-ilmiön.

Putosi punainen tulisoro uunin edessä törröttävään risuläjään. Seurasin
hämmästyneenä sen kulkua ja lakkasin heti huutamasta. Pian alkoi sieltä
kuulua pientä ritinää, joka kovin kiinnitti herkkää huomiokykyäni. Se
kiihtyi äärimmilleen, kun äsken musta risurykelmä äkkiä punertui ja
alkoi elävien olentojen tavoin oikoa jäseniään, liikkua ja äännähdellä.

Tuopa vasta omituista! ajattelin. Keitähän nuo ovat? Maksaisi ehkä
vaivaa niihin lähemmin tutustua.

Lähestyin uteliaalla mielenkiinnolla erästä tuollaista punertavaa,
kurkottavaa käpälää, jopa nuolaisinkin sitä, osoittaakseni perin
ystävällistä mielenlaatuani.

Sitä minun ei olisi tullut tehdä.

Huomasin heti, ettei tuo toinen pitänyt siitä. Se löi minua nimittäin
kieleen niin kipeästi, että pakenin parkaisten loitommalle.

Tuska ei silti eronnut minusta. Se tuntui suorastaan istahtaneen
kielelleni.

Kukaan ei ollut koskaan tehnyt mitään niin pahaa minulle. Nälkä oli
unohtunut kokonaan. Mutta minun oli pakko ruveta jälleen täyttä kurkkua
huutamaan.

Kirpeä savu, joka aina pistävämpänä alkoi tunkeutua sieraimiini, ei
suinkaan ollut omiaan tätä uutta tuskaani lievittämään. Päinvastoin se
herätti minussa aina syvempää ja tärisyttävämpää kauhuntunnetta.

Äskeinen hätähuutoni oli ollut leikintekoa tähän verrattuna. Huusin nyt
todellakin sydämeni syvyydestä.

»Herra armahda meitä!» olisi ehkä joku ahdistettu, raskautettu
ihmisrinta tulkinnut tuon huutoni omalle kielelleen.

Tällä kertaa kuulivat korkeammat olennot rukoukseni. Ovi aukeni
nimittäin ja sisälle astui torppari Taka-Möyrylä itse, joka virkahti jo
tuvan kynnykseltä:

»Mustiko täällä niin kiljuu, että rantteelle asti kuuluu? Eivätkös
olekin jättäneet lasta yksinään!»

Hänen äänensä oli muuten sangen römeä, mutta minun korviini kaikui se
tällä kertaa suloiselta soitannolta taivaan korkeudesta.

Samassa sattuivat hänen silmänsä leimuavaan risuläjään uunin edessä.

»Lempsatti!» huudahti hän hätäisesti. »Tupahan täällä palaa. Sitävarten
se tuo koira huusikin niin.»

Onneksi ei tuli ollut ehtinyt vielä liian laajalle levitä. Hän sai sen
sammutetuksi märillä saappaillaan.

Joutui siihen hätään eukkokin. Hänkin oli kuullut minun huutoni
kaivolle, jonne hän oli vain hetkiseksi pistäytynyt nulikoita
huuhtomaan. Kuullut ja koettanut tuokion ajan turhaan paaduttaa
sydäntään, siinä kuitenkaan kauempaa onnistumatta.

Ei ollut auttanut, hänen oli täytynyt lähteä! Eikä hän nyt voinut
kylläkseen siunailla eikä kiitellä hyvää kaitselmusta, kun hän näki,
mikä turmio ja hävitys oli sillä aikaa uhannut heidän rakasta yhteistä
kotiaan.

»Jätätkin puut niin pitkälle takkaan!» torui hänen miehensä häntä.
»Ilman Mustia oltaisi nyt ehkä kaikki katottomina.»

»Ka, eihän vahinko kello kaulassa tule!» päivitteli eukko. »Mutta kyllä
se oli totta, että hyvä Jumala itse käytti tällä kertaa Mustia omana
välikätenään.»

»En minäkään olisi muuten vielä rantteelta lähtenyt», selitti ukko,
»mutta eihän tuota kärsinyt kuulla tuon poloisen ulinaa. Ajattelin
ensin, että uliskoon mitä ulisee, mutta jolkahti sitten mieleen, että
Luojan luomahan se on järjetön luontokappalekin.»

»Aivan kuin minunkin mieleeni!» ehätti eukko siihen yhtymään.
»Ajattelin ensin, että huutakoon mitä huutaa, eihän sillä siellä
pirtissä mikään hätä ole! Niin vihlaisi sitten niin pahasti
sydänalaa...»

Tähän lopetti Musti kertomuksensa.

Hänen maitokuppinsa oli täytetty heti. Ja näin oli hänen ensimmäinen
ajatuskokeensa päättynyt verrattain onnellisesti.

Mutta hetken perästä kuulin hänen vielä murahtelevan itsekseen:

--»Järjetön luontokappale!» Niinkuin minulla ei olisi järkeä enempi
kuin kymmenellä tuollaisella Taka-Möyrylällä!

En uskaltanut häiritä hänen mietteitään, sillä tiesin jo vanhasta
kokemuksestani, ettei ollut hyvä joutua hänen kanssaan sanasotasille.

Ei varsinkaan ihmisviisaudesta. Sillä siitä oli hänellä omat
järkähtämättömät mielipiteensä.



III.

MUSTIN MIETTEITÄ.


Kysyin toisen kerran häneltä:

--Milloin ja miten sinä oikeastaan tulit meille?

Mustin silmät menivät pelkästä hartaudesta ja kiitollisuudesta
kyyneliin.

--Se oli taivaan tahto niin, hän sanoi. Kaiketi minä olin ollut
uskollinen vähässä, koska minut siten pantiin paljon päälle.

Pidin liian suuressa arvossa hänen uskollisuuttaan kotiani ja
kotiväkeäni kohtaan, että olisin pienimmälläkään tavalla tahtonut
häiritä hänen tunteitaan. Musti jatkoikin hetken perästä jo
pyytämättäkin:

--Pappilassa se tapahtui. Ja siitäkin olen minä usein päätellyt, että
siinä mahtoivat olla korkeammat voimat myötävaikuttamassa.

--Pappilassa? kysyin kummastuneena. Kuinka sinun kohtalosi juuri papin
edessä ratkaistiin?

--En tiedä, ratkaistiinko se hänen edessään vai takanaan, mutta sieltä
isäsi vain korjasi minut rekeensä, ja niin sitä lähdettiin.

--Isäni kävi usein pappilassa, huomautin, sillä hän oli hyvä ystävä
vanhan rovastin kanssa. Mutta mitä oli sinulla siellä tekemistä?

--Minä kävin siellä joka sunnuntai, vastasi Musti arvokkaasti, sillä
myöskin minun silloinen isäntäni, torppari Taka-Möyrylä, oli hyvä
ystävä rovastin kanssa.

--Mutta sunnuntainahan rovasti saarnasi, koetin parantaa hänen
muistoaan, luullen hänen ehkä jollakin tapaa päivästä erehtyneen.

--Hyvin ymmärretty, selitti Musti alentuvasti, mutta hän saarnasi vain
aamupäivisin. Ja silloin me olimme kirkossa luonnollisesti.

Nyt epäilin aivan suoraan, että Musti valehteli.

--Sinä? Kirkossa? kysyin sentähden hiukan terävästi. Eikö suntio ajanut
sinua pois sieltä?

--Kyllä, ensi kerralla, ennen kuin isäntäni oli käskenyt minua kirkon
ovella kiltisti odottamaan, selitti Musti. Enhän minä aluksi voinut
tietää, että kirkko oli vain vaivaisia syntisiä eikä viattomia
luontokappaleita varten.

Vilkaisin salavihkaa hänen silmiinsä nähdäkseni, naljailiko hän ehkä
taas ihmisparkojen heikkouksilla vai tarkoittiko hän totista totuutta
sanoillaan. Mutta ei, ei hänessä ainakaan mitään tahallista vilppiä
näkynyt.

--Ja sinä odotit sitten kiltisti? jatkoin taas kysymyksiäni.

--Kyllä, vastasi Musti vakavana. Olihan se isäntäni tahto ja hänellä
oli oma lyhyt, mutta täsmällinen tapansa saada tahtonsa täytetyksi.

--Mikä sitten?

--Hänellä oli tuppivyö.

--Löikö hän sinua sillä?

--Epäilemättä, mutta vain kerran kahdesti, että ymmärtäisin eron hyvän
ja pahan välillä.

--Ja sinä ymmärsit heti?

--Konstikos sitä sitten oli ymmärtää, kun sen oikein tunsi luissaan.
Sillä usko pois, vaikka hän löi harvoin, hän löi hartaasti. Ja sillä
oli kova käsi sillä Taka-Möyrylällä.

--Etkä sinä suuttunut tai loukkaantunut siitä?

Musti katsahti minuun kummissaan.

--Kuinka niin olisin voinut tehdä! hän virkahti miltei nuhtelevaisesti.
Olihan hän minun isäntäni enkähän minä muuten olisi voinut tietää
mitään hänen tahdostaan.

Nyt oli vuoro minun tulla liikutetuksi.

--Sinä olet uskollinen luonne, Musti, virkoin hiljaa hänen mustaa
päätään silittäen. Taikka, sanoisinko mieluummin, uskonnollinen. Sillä
eiköhän se mahtane olla juuri sitä, mitä me tässä maailmassa uskonnoksi
ja jumalanpeloksi nimitämme.

--Sinäpähän tiedät, hymähti Musti, tällä kertaa todellakin hiukan
ivallisesti. Mutta minä en suinkaan tehnyt pelosta sitä.

--Mistä sitten?

--Luonnollisesti rakkaudesta.

--Sinä rakastit Taka-Möyrylää?

--Se on selvä. Ja täytyyhän sinun myöntää, että minulla oli täysin
pätevät syyni siihen.

--Hän antoi jokapäiväisen leivän sinulle...

--Niin, ynnä pahalla säällä katon pääni päälle.

--Ja joskus piiskaa ja tuppivyötä?

--Ne kuuluivat vain hänen kaikkivaltiaan tahtonsa ilmauksiin.

Vaivuin joksikin aikaa mietteisiini.

Musti on oikeassa, ajattelin. Täytyy rakastaa sitä, jota kohtaan on
syytä olla kiitollinen. Eikä ihminenkään ole kiitollinen muita kuin
sitä taikka niitä kohtaan, jotka jollakin tapaa ovat hänen sielulliseen
tai ruumiilliseen hyvinvointiinsa myötävaikuttaneet.

Jos edes niitäkään! Tuossakin suhteessa on Musti meitä siveellisesti
paljon korkeammalla tasolla.

--Sinä olet viisas koira, Musti, virkahdin sitten. Sinä olet
ihmeellisellä tavalla yhdistänyt ihanteen ja elämän todellakin
sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jota taitoa monet ihmiset eivät ole
vielä lähestulkoonkaan oppineet.

--Et sinäkään ole niin tuhma kuin näytät, lohdutti Musti
hyväntahtoisesti minua. Eikä se niinkään suuri taito ole, kun vain
muistaa, ettei ole mitään korkeampaa ihannetta kuin elämä itse eikä
mitään ihanampaa elämää kuin eläminen tuolle ihanteelle.

Minun oli pakko vaieta taas vähäksi aikaa.

Musti on jälleen oikeassa, ajattelin. Hän määrittelee ensin ihanteen
elämän mukaan ja sitten elämän tuon ihanteen mukaan. Siksi hänellä aina
mahtaa olla puhdas omatunto.

Vai ehkä ei olekaan? Päätin tiedustaa sitä häneltä itseltään.

--Kuules, Musti! virkahdin ääneen. Sinä olet muuten niinkuin monet
ihmiset ... tarkoitan tietysti, parhaat ja jaloimmat ihmiset... Mutta
onko sinulla mitään omaatuntoa?

--On silloin, kun se on huono, vastasi hän heti silmää räpäyttämättä.

--Mutta kun se on hyvä?

--Silloinhan siitä ei tiedä mitään.

Aivan oikein, ajattelin. Terve sielu ei tiedä mitään itsestään, yhtä
vähän kuin Musti käpälästään, niin kauan kuin se on terve, tai minä
hampaastani, niin kauan kuin sitä ei pakota. Kaikki itsetieto lieneekin
vain sielun tai ruumiin sairautta siis.

Terve pukki tuskin tietänee paljoakaan itsestään, terve kana
arvattavasti vielä vähemmän. Musti tietää liiankin paljon, mutta hän
onkin sairaloinen ilmiö eläinkunnassaan. Sitäpaitsi on sama mihin
kuntaan kuuluu, kivi- tai kasvikuntaan, ihmiskuntaan tai taivaan
valtakuntaan. Tällä kertaa me kuulumme molemmat unen valtakuntaan.
Mutta sekin, että minä sen tiedän, vaikka uneksinkin, on jo
sairaloista.

Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat. Minä olenkin nukkunut
varsin huonosti viime aikoina...

Lienen päässyt näin pitkälle mietteissäni, kun Musti äkkiä kysyi
minulta:

--Entä sinulla? Minkälainen omatunto sinulla.

--Ei kannata puhua, virkahdin irvistäen happamesti. Minä olen syntynyt
pahan omantunnon kanssa maailmaan.

--Yhyy, murahti Musti. Sinä kuulut siihen lajiin!

--Mihin lajiin?

--Niihin, jotka kulkevat häntä koipien välissä ja pyytävät anteeksi
omaa olemassaoloaan.

Niitä on meillä kolme miljoonaa, teki mieleni lisätä siihen. Mutta
koska en ollut oikein varma siitä, missä määrin Musti ymmärtäisi meidän
kansallisia heikkouksiamme, virkahdin ääneen vain:

--Etköhän nyt kertoisi jotakin tuosta pappilaretkestäsi?

--Mikäs siinä on, virkahti Musti, jos se vain sinua huvittaa.
Minullehan se oli kerrassaan elämäni käännekohta.

Ja hän alotti heti kertomuksensa.



IV.

KÄYNTI PAPPILASSA.


Torppari Taka-Möyrylä oli kiivas uskon mies. Vaikka hän kävikin joka
sunnuntai kirkossa ja viljeli sanaa kotonaankin, ajoi sielun pakko
häntä vielä keskustelemaan ukko rovastin kanssa tärkeimmistä
uskonkappaleista.

Eikä ainoastaan keskustelemaan, vaan myös väittelemään. Sillä
Taka-Möyrylä oli lukenut harvat uskonnolliset kirjansa, sekä löytänyt
sieltä yksiä ja toisia paikkoja, joita ei jokainen kirjanoppinut ollut
hoksannutkaan ja joilla hän nyt ahdisti heitä, missä vain oli
tilaisuutta. Hänen uskovaisuuteensa sekoittui siis suuri määrä
hengellistä ylpeyttäkin.

Hänen torppansa ei ollut kovin kaukana kirkonkylästä. Hän ehti siis
hyvin päivälliseksi kotiinsa, nukkui sen päälle niinkuin ukko
rovastikin, nousi, haukotteli ja vyötti jälleen kupeensa.

--No, Musti, oli hänen tapansa silloin sanoa. Nyt lähtään pappilaan.

Musti tiesi sen kyllä sanomattakin. Hän oli heti valmis tielle.

He astuivat pitkin tietä rinnakkain, kumpikin yhtä vakaina. Jos sattui
joku vastaantulija tiellä, tervehtivät he häntä yhtä arvokkaasti. Jos
se sattui olemaan tuttu, pysähtyivät he hetkeksi kysymään kuulumisia,
mutta jatkoivat heti matkaansa sen enemmän kallista etsikko-aikaansa
hänelle tuhlaamatta.

Mustikin tiesi hyvin, että nyt ei sopinut poiketa polulta eikä jäädä
joka pensasta ja jäniksenjälkiä haistelemaan. Ja jos joku ohimennen
silitti hänen päätään, heilautti hän vain lyhyesti häntäänsä ikäänkuin
huomauttaakseen, ettei nyt ollut leikin paikka eikä aika. Sillä nyt
mentiin pappilaan juttelemaan Svebeliuksen katkismuksesta.

Siellä oli Mustilla tosin yksi vihollinen, pappilan suuri kahlekoira
Sankku nimittäin, jonka sanottiin tapelleen susienkin kanssa ja
niistäkin kunnialla suoriutuneen.

Musti ei tiennyt oikein, millä hän oli tuon pedon vihoittanut. Hän
tunsi vain vaistomaisesti, ettei hän ollut mieluvieras talossa. Eikä
siihen paljo vaistoa tarvittukaan, sillä Sankku ilmaisi mielensä heti
heidän kartanoa lähestyessään harvoilla, kumeilla haukahduksilla, jotka
ensi kerroilla olivat Mustia kiireestä kantapäähän vapisuttaneet.

Sitten hän oli tottunut siihen eikä tuosta sen enempää välittänyt.
Istui vain paikalleen rovastin virkahuoneen oven eteen kuistille, heti
kun hänen isäntänsä oli mennyt siitä sisälle. Istui ja odotti
uskollisesti tunnin tai enempi, vaikka tuo hirviö tuolla takana aina
pyrkikin äkeästi murahtelemaan.

Murahtele, mitä murahtelet! tuumi Musti. Sillä hänen omatuntonsa oli
puhdas ja hän tiesi luvallisilla asioilla liikkuvansa.

Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla silloin tällöin taakseen
vilkaisematta nähdäkseen, tokko vitjat kestivät ja paha edelleenkin oli
kahlehdittu. Sillä vaikka hän, jos hän olisi tiennyt, mitä tuolla
sisällä juteltiin, epäilemättä olisi seisonut lujana Lutherin opin ja
oikean uskon puolesta, hän ei kuitenkaan ollut aivan varma hyvän ja
oikean voitosta, yhtä vähän kuin omasta henkilökohtaisesta
turvallisuudestaan.

Jos nuo kahleet olisivat katkenneet, olisi paha varmasti päässyt voiton
päälle. Siitä olisi Musti voinut vaikka valalle mennä.

Jumalan kiitos, ne pitivät! Eikä Musti voinut olla ilman liikutusta
ajattelematta niitä hyviä voimia, jotka tuonkin hylkiön olivat tuohon
kiinni kytkeneet ja maailman ylimalkaan niin hyvin ja oikein
järjestäneet, että täällä voi tavallinen luontokappale liikkua jotenkin
vapaasti, kun vain kinttunsa varoi eikä erehtynyt asiattomasti
väkevämmilleen hampaitaan näyttelemään.

Ennemmin virsta väärää kuin vaaksa vaaraa! Tuon syvämielisen
tunnuslauseen oli Musti jo varhaisessa nuoruudessaan monien katkerien
kokemusten opastamana omaksunut.

Muuten oli hänellä tässä odottaessaan aika ajatella mitä hyvänsä. Jos
hänen isäntänsä viipyi liian kauan tuolla sisällä, saattoi häntä ruveta
myös vahvasti nukuttamaan. Hänen silmälautansa tahtoivat painua kiinni
väkisinkin ja hänen päänsä ruveta omia aikojaan uuvahtelemaan...

Hän saattoi uneksia silloin oikein pitkät matkat siinä istuallaan.

Joskus tulivat myös pappilan nuoret neidit häntä tervehtimään, hänen
päätään silittämään ja häntä sisälle houkuttelemaan. Mutta Musti
pudisti vain päätään ehdottoman kieltäytymisen merkiksi, niin
kiitollinen kuin hän muuten aina ja kaikkialla olikin pienimmästäkin
ystävällisestä sanasta ja silmäyksestä.

Hän tiesi tehtävänsä. Tuosta ovesta oli hänen isäntänsä mennyt sisälle,
sen edessä oli hänen odottaminen.

Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Mustin juuri siinä teerevänä istuessa, Sankun murahdellessa ja
talonväen hiljaisia kotiaskareitaan toimitellessa ajaa karauttaa
kartanolle Hovin herra parhaalla oriillaan.

--Pappia! huutaa hän jo kaukaa. Pappia! Rouva kuolee! Onko rovasti
kotona?

Tuokiossa on talonväki siinä hänen rekensä ympärillä.

Näkyy heti, että leikki on kaukana. Orhi on vaahdossa, Hovin herra
kuohuksissaan. Hänen kylmässä kuuroittunut pitkä partansakin on
tuulessa kahtia jakautunut.

--Ei, minä en ehdi sisälle, vastaa hän naisväen ystävällisiin ja
osaaottaviin pyyntöihin. Amelie kuolee! Missä rovasti on? Toinen
hevonen on hakemassa lääkäriä... H----tti!

Viimeinen sana on tarkoitettu oriille, joka hyppii ja telkkuaa niinkuin
vietävä. Eikä kummakaan, sillä Sankku haukkuu, hyppii ja telkkuaa sen
turvan edessä vielä pahemmin. Hevonen on tullut liian lähelle hänen
koppiaan ja Sankku katsoo kaiken arvonsa vaativan asettua mitä
ankarimpaan itsepuolustukseen.

Hovin herra karjahtaa, naisväki pakenee kirkaisten kyökin portaille.
Orhi on karannut kahdelle jalalle.

Nyt, nyt juuri se särkee reen ja aisat!... Nyt, nyt juuri tapahtuu
suuri onnettomuus!...

Eipäs tapahdukaan. Meteli pihalta on kuulunut rovastin huoneeseen,
sieltä on tuiskuna kiirehtänyt ulos torppari Taka-Möyrylä, Hovin
entinen tallirenki, ja karannut oriin turpaan kiinni... Mutta nyt, nyt
juuri on Sankku hänen kimppuunsa karkaamaisillaan...

Kuin tuli ja leimaus on silloin Musti hänen niskassaan!...

Hämmästyen tästä uudesta vihollisesta jättää Sankku alkuperäisen
ahdistettavansa rauhaan, ja Taka-Möyrylälle jää aikaa taluttaa hevonen
vaarallisen piirin ulkopuolelle, missä se pian rauhoittuu.

Myöskin Hovin herra on paksuissa turkeissaan päässyt reestään ja
ojentaa nyt suitset Taka-Möyrylälle.

--Heh, siinä on! sanoo hän puuskuttaen. Luulin minäkin hevosmies
olevani, mutta taidat sinä olla parempi. Tule kyytiin sitten, jos
samalla tahdot sanoa viimeiset jäähyväiset entiselle emännällesi.

Taka-Möyrylä kiittää kunniasta. Siitä onkin kauan kuin hän on herroja
kyydinnyt ja talon parhaalla oriilla ajanut. Niin hengellinen mies kuin
hän onkin ja niin vakavilla asioilla kuin hän on tullutkin tähän
taloon, hän tuntee sydämensä väkisinkin ajallisesta ylpeydestä
sylkähtävän.

Mutta Musti? Kuinka hänen on käynyt?

Sankku on pudistanut hänet kuin takkiaisen seljästään ja käynyt
pelottavalla voimalla kiinni hänen niskavilloihinsa. Mutta Mustikaan ei
tahdo antaa perää eikä pakene, vaan koettaa urhoollisesti ponnahdella
tanakoilla takajaloillaan ja ärhennellä kuin hyväkin riitapuoli tässä
silminnähtävästi epätasaisessa taistelussa...

Vielä hetkinen, ja koko Mustia ei ehkä enää olisi olemassa!...

Mutta jo tulee hänelle avuksi Hovin herra pistokkaineen. Pari hyvin
tähdättyä iskua hänen tukevasta kädestään pakottaa Sankun hellittämään
otteensa, vielä pari lisäksi, ja hän katsoo parhaaksi pötkiä koppinsa
ovesta sisälle, saaden vielä viuhahtavat jäähyväiset takatassuilleen.
Vasta sieltä, oman laillisen kotinsa kynnykseltä, uskaltaa hän
uudestaan ruveta kumealla murinallaan nuhtelemaan asiaankuulumatonta
sekaantumista.

--Kunnon koira tämä! virkkaa Hovin herra taputtaen häntä päähän. Seh!
Kenen koira se on? Onko se sinun, Jussi?

--Minunhan se.

Musti nilkuttaa hänen luokseen ja ojentaa päänsä vikisten hänen
hyväiltäväkseen.

Hän on ollut ensimmäistä kertaa oikeassa taistelussa, nimittäin
taistelussa väkevämpänsä kanssa. Hän on hiukan vielä hentomielinen, hän
on mielestään kaikella kunnialla puolustanut isäntäänsä ja odottaa
siitä nyt edes jonkinlaista näkyvää tunnustusta.

Mutta Jussilla ei ole nyt aikaa hänen kanssaan. Hänen täytyy kääntää
hevonen ja perettää se rovastin portaiden eteen.

--Katsos pahuusta! Saihan se sentään puraistuksi tuota koiraa.

Hovin herra oli saanut Mustin kaulavilloista verta kädelleen, jonka hän
nyt pyyhkäisi turkin helmaan.

Musti ymmärsi varsin hyvin, että Hovin herra syystä tai toisesta oli
hänelle sangen suosiollinen. Ja kun hän samalla muisti, miten
päättävästi, jopa ratkaisevastikin tämä hänen äskeisessä taistelussaan
Sankun kanssa oli asettunut hänen puolelleen, hän kutsumattakin
nilkutti Hovin herran turviin.

--Seh! Mikä sinun nimesi on?

--Mustiksi sitä on sanottu, ilmoitti Taka-Möyrylä.

--Musti, tietysti, Musti! Kuules, Jussi, minä ostan tämän koiran
sinulta. Meidän Vilkki on alkanut käydä jo liian vanhaksi ja juuri
tuollaista talonvahtia meillä tarvitaan.

Mutta samassa ilmestyi portaille jo rovastikin, joka oli saanut
naisväen kautta hätäisen sanan Hovin herran murheellisesta asiasta.
Monin kaulahuivein vyötettynä, turkkeihin käärittynä, ehtoolliskalut
kainalossa, hän oli valmis lähtemään.

--Soh, Jussi! Antaa mennä, komensi Hovin herra.

Ja niin sitä mentiin, että lumi pöllysi.

Se oli kova leikki Mustille, jonka täytyi vilistää kolmella jalalla.
Mutta ei hänkään tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan pani parastaan.

Eikä hän jäänytkään jäljelle isännistään, vanhasta ja uudesta, kuin
muutamia minuutteja. Hevonen seisahti. Oltiin Hovin kartanolla.



V.

OUDOILLA OVILLA.


Hovissa olivat kaikki ikkunat valaistut. Sairas makasi toisessa päässä
rakennusta, Hovin herran omassa kamarissa, missä hänet oli äkkiä tauti
tavannut.

Koko talonväki oli liikkeellä, mutta kuitenkin oli hiljaista kuin
haudassa. Puhuttiin kuiskaten, ihmiset liikkuivat kuin varjot valkean
lumen poikki päärakennuksesta kylkirakennukseen, kyökinportailta
pirtinpuolelle. Ja väkeä kertyi sinne yhä enemmän, sekä pirttiin että
kylkirakennukseen, sitä myöten kuin tieto levisi kylälle tästä niin
äkillisestä ja odottamattomasta onnettomuustapauksesta.

Kaikki, sekä säätyläiset että talonpojat, sekä torpparit että
mäkitupalaiset, tahtoivat vielä viimeisen kerran edes vilaukselta nähdä
tuota rakastettua rouvaa, tuota kaunista, kalpeaa emäntää, joka oli
liikkunut kuin enkeli kuolevaisten kesken, itkenyt kera itkeväisten,
iloinnut kera iloitsevaisten, mutta jaksanut kaikissa elämänkohtaloissa
säilyttää sydämensä tyynen tasapainon ja olentonsa arvokkaisuuden.

Vallasväki vieri reellä sinne, muu rahvas kävellen tai hiihtämällä.
Mutta aisakellot vaiennettiin heinätukulla jo kaukana Hovin
tienhaarassa ja sukset asetettiin seinää vasten ilman kolinaa. Tuntui
kuin itse eläimetkin olisivat olleet tietoisia siitä, mitä tuolla
päärakennuksen peräkamarissa tapahtui. Ei hevonen hirnaissut, ei koira
haukahtanut.

Oli kuin olisi ollut ruumis talossa. Ja melkein olikin ruumis, sillä
Hovin rouva lepäsi valkeana kuin palttina sohvalla, jonne hänelle oli
hätäinen tila tehty, silloin kun hän sanaa puhumatta oli lattialle
kuupertunut.

Säätyläiset olivat kylkirakennukseen, muu väki pirtinpuolelle
keräytyneet. Molempien ja päärakennuksen väliä kantoivat viestiä piiat,
joilta kiihkeästi ja puoli-ääneen sairaan vointia kyseltiin.

Oli, sairas oli herännyt tainnoksista.--Kyllä, rovasti oli juuri
sairaan luona.--Ei, lääkäri ei ollut vielä saapunut kaupungista.

Kylkirakennuksen kahdessa pienessä vieraskamarissa istui vanhoja
myssypäisiä tätejä nenäliinat silmillään, niiden joukossa joku pitkä
mustapukuinen piippusetäkin, joka tällä kertaa näytti hyvin
nolonnäköiseltä. Eteisen toisella puolen olevien kamarien ovista
ujuttelivat sihteerit suonikkaita, matalakauluksisia kaulojaan.

Puhe ei tahtonut juosta, käsitöitä ei otettu esille. Kuului vain
alituista hiljaista nyyhkimistä.

Pirtinpuolella vallitsi taika-usko. Käki oli kukkunut aidanseipäässä jo
viime kesänä, koirat olivat pitkin talvea ulvoneet tännepäin. Ja
taannoisella viikolla oli äkkiä kynttiläkruunu salin katosta pudonnut.

Eihän se voinut mitään hyvää ennustaa. Kaikki olivat varmat Hovin
rouvan kuolemasta.

Musti oli tässä väenvilinässä kadottanut isäntänsä.

Se oli hirvittävä tunne, vaikka hän ei aluksi osannutkaan ottaa sitä
niin vakavasti. Kierteli vain nurkkajuuria, nuuski rekien ympäryksiä,
teki tuttavuutta talon Vilkin kanssa, joka tuntui olevan ijäkäs,
ystävällinen vanhapoika, ja otti häneltä opetusta eri säätyluokkien
erilaisessa kohtelussa. Mutta häntä painosti jokin. Tuo outo tunne
alkoi yhä voimakkaammin kaiverrella hänen sydänalaansa.

Missä on minun isäntäni? jolkahti äkkiä hänen mieleensä. Luoja laupias,
minne minä nyt joudun?

Hän jätti Vilkin. Siitä alkoi ankara etsiminen.

Kovaksi tallatulla tantereella ei se ollut niinkään helppoa. Ei näkynyt
enää hevosta, jolla he olivat tulleet, eipä edes rekeäkään. Mustin
tarkka vainu johti hänet kuitenkin tallin eteen.

Sinne, sinne varmaan oli mennyt hänen isäntänsä. Mutta hän oli tullut
sieltä takaisin ja käväissyt myöskin rekiliiterissä. Sieltä johtivat
jäljet taas aivan selvästi kartanolle.

Mutta siellä nousi taas tie pystyyn. Jälkiä oli kaikkialla. Tuossa
haiskahti hiukan tuttavalta, tuossa taas jo vieraammalta... Ei, nyt hän
ei voinut erehtyä enää! Tuosta, tuosta juuri oli kulkenut hänen
isäntänsä.

Musti oli jo kotvasen epäillyt pirttiä. Nyt hän töytäsi suorastaan sen
porstuaan.

Ovi oli jo kiinni pirttiin, mutta näkyi kuitenkin se valojuova
seinässä, jonka Musti jo aikoja sitten oli oppinut läpipääsyn paikaksi
tajuamaan.

Hän raappi ja vikisi sen vietävästi.

Ovi aukeni samalla ja hän pääsi sisälle puikahtamaan. Mutta siellä oli
paljon väkeä eikä ketään tuttavaa.

--Vieras koira, lausuttiin hänen ympärillään. Mitähän sekin täältä
hakee?

--Isäntäänsä kai hakenee. Mitäpäs se koira muutakaan! Mutta ei tämä ole
meidän kylän koiria.

--Mikä lie kulkukoira!

--Kolmella jalallahan tuo käveleekin... Hyi, kun on veressä yltäpäältä!

--Jos se sitten onkaan oikea koira.

Mikäs se sitten olisi?

--Sepähän sellainen.

--Minkälainen?

--Sellainen Manalan hurtta. On niillä hyvä vainu niilläkin...

--Ole hupsimatta! Hyi, kun pelottelee, niin että selkäpiitä jo oikein
rupesi karmimaan.

--Mikä Manalan hurtta tämä on! joutui siihen jo Taka-Möyrylän lähin
naapurikin Hyyrylänmäkeläinen pistämään. Mustihan tämä on, Jussin
koira. Seh, tule tänne, Musti!

Musti meni tuttua ääntä kohden. Hänen nimensä ja hänen olinpaikkansa
todettiin, hänen kykynsä ja luonteenominaisuutensa arvioitiin. Hänet
tunnustettiin lailliseen ja kunnialliseen yhteiskuntaan kuuluvaksi.

--Haukkuukohan tuo oravaa? aprikoi joku.

--Miksei haukkuisi, tuommoinen pystykorva. Teertä ja oravaa!

--Mutta ei tämä oikea lintukoira ole. Taita parhaiten haukkua
matkamiestä ja reppuria.

--Ja sikaa ja lehmää, heh, heh...

--Talonvahti tämä on. Näkeehän sen naamastakin.

--Mutta on se ollut tappelussa. Katsokaahan!

--Kyllä koira haavansa nuolee.

Musti kierteli miehestä mieheen, nuuskaisi kutakin, salli päätään
silittää, heilautti häntäänsä, pisti jollekin käpälääkin, pelkästään
hyviä ja ystävällisiä aikomuksiaan osoittaakseen. Talossa talon
tavalla, tuumi hän. Mutta synkkä tunne hänen sydänalassaan esti häntä
kaikesta enemmästä lähentelemisestä.

Eihän täälläkään ollut isäntää! Missä siis?

Musti pyrki jälleen ulos.

Pihalle päästyään hän tutki vielä kerran visusti jäljet, laukkoi edes
takaisin ja pysähtyi sitten päättävästi kyökinportaille avautuvan oven
eteen. Mutta siinä täytyi hänen kauan odottaa.

Vihdoin puikahti sieltä ulos joku itkevä piikatyttö. Musti pääsi
sisälle samassa avauksessa.

Hänen vainunsa olisi oikeastaan vetänyt häntä vasemmalle päin. Mutta
ovi oikealla oli raollaan ja sieltä kuului hiljaista äänten sorinaa.
Musti pisti päänsä varovasti sisälle.

Seikkailuhalu oli mennyt häneen.

Mutta hänen omatuntonsa ei ollut yhtä tyyni kuin pappilan kuistilla
istuessa. Hänen sydämensä läpätti kuumeisesti. Hän tunsi oudoilla
ovilla kulkevansa.

Sali oli aivan tyhjä. Musti ei ollut koskaan nähnyt vielä niin suurta
ja tilavaa asuinsijaa. Katosta lankesi joku himmeästi säteilevä valo,
pehmeät matot lattialla tuntuivat tuiki oudoksuttavilta hänen
käpäliinsä. Piano, vanhanaikaiset sohvat ja nojatuolit, pitkät palmut
ja oleanderit, kaikki näytti Mustista tuiki ihmeelliseltä.

Ei, eihän täällä voinut hänen isäntänsä olla. Kyllä hänen sittenkin oli
täytynyt erehtyä.

Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta samalla näki hän jotakin uutta
toisesta peränurkasta. Hän pysähtyi kieli suusta ulkona sitä
ihmettelemään.

Siellä oli ovi, joka oli samoin raollaan kuin tämäkin, sen kynnyksellä
koira, joka oli aivan hänen näköisensä ja kokoisensa ja joka pisti
kielen ulos suustaan samoin kuin hänkin.

Musti lipaisi kielen takaisin suuhunsa. Tuo toinen teki samoin.

Ei tämä oli liian hassua! Täytyi lähteä tuota tutkimaan.

Musti käveli verkalleen kohti tuota outoa, mutta kuitenkin omituisen
tutulta vaikuttavaa kumppania, joka myöskin näkyi lähtevän häntä kohden
kävelemään. Musti heilautti häntäänsä hyvän toveruuden merkiksi, tuo
toinen teki samoin. Ei silläkään siis mitään pahaa mielessä ollut.

He lähenivät toisiaan, siksi kuin heidän kuononsa kaiken
todennäköisyyden mukaan olisi pitänyt sattua yhteen. Mutta juuri
silloin tapahtuikin jotakin ihmeellistä!

Siinä oli lasi, kylmä sileä peililasi. Mutta eihän Musti sitä tiennyt
sellaiseksi. Hän tunsi vain, että joku läpipääsemätön, mutta silti
läpinäkyvä seinä erotti hänet tuosta uudesta toveristaan.

Hän peräytyi pari askelta, tuo toinen peräytyi samoin. Hän pisti
kuononsa jälleen eteenpäin, tuo toinen samoin. Ei, tämä oli liian
hullunkurista! Hän haukahti, mutta silloin kuului jostakin käskevä
joskin kuiskaava sht!, ja Musti muisti, että hän ei ollut yksin. Hän
painautui varovasti tuolin alle.

Sitten kurkisti hän myöskin peilin taakse. Mutta siellä ei ollut
mitään, ei kerrassaan mitään. Nyt seisoi hänen järkensä kokonaan.

Musti ei muistanut olleensa näin ymmällä milloinkaan elämässään, ellei
ehkä silloin, kun hän oli Taka-Möyrylän eteisen ovesta ensimmäisen
lumen nähnyt. Hän muisti vielä kuin eilispäivän sen hetken.

Koko luonto oli muuttanut muotoaan. Vielä edellisenä iltana oli metsä
ollut punainen ja keltainen, nyt oli kaikki saman kostean, huikaisevan
vaipan alla. Ja maa, joka ennen aina oli ollut mustempi kuin taivas,
oli nyt valkeampi. Mustin koko siihen-astinen maailmankatsomus oli
ollut järkkyä juuriltaan.

Varsinkin olivat häntä huvittaneet nuo pienet, sievät jäljet lumessa,
joita hänen oli aluksi ollut hyvin vaikea tuntea omikseen.

Nyt oli tapahtunut jotakin yhtä ihmeellistä. Ja Musti vaipui syviin
mietteisiin...

Niistä herätti hänet kuitenkin tuo jälleen salamana iskevä ajatus, että
hänen isäntänsä oli yhä vieläkin kateissa ja hän täällä yksin vieraan
tuolin alla. Hän nousi nopeasti jatkamaan tiedusteluretkeään.

Seuraava ovi oli auki kokonaan. Siinä oli myös eteinen, ja siellä näkyi
olevan paljon ihmisiä.

Musti saattoi huomaamatta pistäytyä sinne samaan tungokseen.

Hovin palkollisia ja alustalaisia ne olivat, jotka täältä hiukan
taampaa äänettöminä tai hiljaa nyyhkyttäen seurasivat avoimen oven
läpi, mitä peräkamarissa tapahtui.

Ja kaulaansa ujuttaen saattoi Mustikin sen eräästä ihmisraosta nähdä.

Sairas oli juuri nauttinut Herran ehtoollisen. Hän lepäsi vastapäisen
seinän sohvalla kalpeana ja liikkumattomana, mutta silmät auki,
kuunnellen hartaasti rovastin sanoja, joka istui kirjoituspöydän
ääressä ja luki vakavalla, isällisellä äänellä kahden kynttilän valossa
raamattua. Vuoteen kahden puolen seisoi joukko nyyhkiviä lapsia, joista
nuorimmat pojat vielä palleroisia, pari vanhempaa tytärtä taas näkyi
vuoteen pääpuoleen polvistuneen.

Hovin herra itse istui nolona ja avuttomana ovipielessä sängynkannella,
tavallinen pitkä piippunsa suussaan, mutta polttamatta. Näkyi jo
päällepäin, että hän ei tiennyt, mitä tehdä, miten käyttäytyä tässä
uppo-uudessa tilanteessa.

Tiedettiin yleensä näillä tienoin, että hän ei uskonut Jumalaan eikä
perkeleeseen. Eipä ollut ihme senvuoksi, että monet silmät tuolta
eteisestä pälyivät salavihkaa häneen ikäänkuin etsiäkseen hänen
sielunsa sisimmästä edes jonkinlaista synnintuntoa ja katumusta.

Ei! Ei niistä ainakaan päällepäin näkynyt merkkiäkään, vain sen verran,
että hän näytti olevan yhtä ymmällä kuin Mustikin eikä ymmärtävän tästä
kaikesta tuon taivaallista...

Lääkäri saapui. Hän karkoitti heti kaiken väen sairaan luota, jääden
hänen kanssaan kahdenkesken.

Musti sai väistyä muiden kera pirtin puolelle. Mutta tuo näky painui
ikuisiksi päiviksi hänen mieleensä, sillä sairaan vuoteesta oli hänen
hienoihin sieraimiinsa tunkeutunut outo, kaamea, sydänalaa kipeästi
vihlaiseva haju, joka vielä kauan jälkeenkinpäin sai hänet yksinäisinä
kuutamo-iltoina surumielisesti hangella ulvahtelemaan. Ja silloin
katsoi hän aina kiinteästi peräkamarin katettuihin ikkunoihin päin.

Musti oli ensimmäisen kerran elämässään tuntenut kuoleman läheisyyden.



VI.

HOVIN HERRA.


Hovin rouva sairasti kauan, mutta jäi kuitenkin eloon. Ja Musti jäi
Hovin kartanovahdin peljättyyn ja kadehdittuun kunnia-asemaan.

Aluksi tunsi hän tietysti itsensä hiukan oudoksi täällä. Oli niin
paljon uusia asioita opittava, niin monista uusista ihmisistä,
eläimistä ja esineistä mielipiteitä muodostettava. Tuli erottaa
vallasväki palvelijoista, mahtavammat heidänkin joukossaan vähemmän
vaikutusvaltaisista, etsittävä syiden ja seurausten lait talon
sisäisessä ja ulkonaisessa elämässä sekä niitä sitten
järkähtämättömästi noudatettava.

Sanalla sanoen: arvattava oma tilansa ja annettava arvo toisellekin.

Aina ei se ollut niinkään helppoa. Mutta siihen tottui kyllä, kun piti
vain mielessään, että jokaista rikosta seurasi rangaistus ja että hyvä
tuli usein hyvällä, mutta paha aina pahalla palkituksi.

Hänen muinaisen lapsuudenkotinsa muisto haihtui pian hänen mielestään.
Muutamia kertoja sinne karattuaan ja saatuaan kelpo selkäsaunan
torppari Taka-Möyrylän vinhasta tuppivyöstä hän päätti pysyä kiltisti
Hovissa ja sopeutua mahdollisimman myötätuntoisesti näihin uusiin
olosuhteisiin, jotka itse asiassa olivatkin verrattomasti paremmat kuin
hänen entisensä.

Täällä oli ruokaa kylläksi ja aina hyvää, erinomaisia liemiä,
harvinaisia makuluita, usein maitoakin, varsinaisista herkkupaloista,
kuten linnun- ja jäniksenjätteistä puhumattakaan. Sitäpaitsi tahtoivat
talon naiset halkaista hänen vatsansa sokerilla ja makeisilla. Hän
lihoi, hän varttui ja voimistui sekä hyvissä tavoissa että arvokkaassa,
kiiltokarvaisessa pyöreydessä, saipa hän vielä tuon hitaan, juhlallisen
ja laiskansekaisen käynnintyylinkin, josta oikeat siistit herraskoirat
tunnetaan.

Pian ei hänen talonpoikaista suomalaista alkuperäänsä olisi outo voinut
arvatakaan muusta kuin pöksyistä, kuin takavilloista, jotka pysyivät
auttamattomasti takkuisina ja antoivat koko hänen teerevälle,
pystykorvaiselle, sepelikaulaiselle olemukselleen erittäin
hullunkurisen sivuleiman.

Musti huomasi ennen pitkää itsekin, että hänessä oli jotakin
hullunkurista. Hän huomasi sen siitä, että kaikki ihmiset täällä
enimmäkseen nauroivat, kun häntä puhuttelivat, pyrkivätpä perheen
nuoremmat jäsenet suorastaan häntä housuntauksista tuttavallisesti
pudistelemaan. Mutta kun ei tuosta mitään sen pahempaa seurannut kuin
hyväilyjä, vieläpä usein kaksinkertaistettuja ruoka-annoksia, oppi
Musti pian ottamaan asian leikillisesti ja yleiseen nauruun pienellä,
valkohampaisella hymyllä tai muutamilla tahallisesti kova-äänisillä,
riemunraikkailla haukahduksilla yhtymään.

Silloin nauroivat ihmiset hänen ympärillään vielä enemmän. Ja heidän
silmistään paistoi niin viaton ja vilpitön ilomielisyys, että Musti
vähät välitti siitä, kenen kustannuksella tässä oikeastaan leikkiä
laskettiin.

Ivaa sensijaan hän ei sietänyt ollenkaan. Jos joku hänen uusista
tuttavuuksistaan vain tuohon äänilajiin erehtyi--ja Mustilla oli tarkka
korva siinä suhteessa--suuttui hän heti, suuttui ja häpesi niinkuin
vanha Väinämöinen, luikki loukkaantuneena ja häntä koipien välissä
tavalliseen piilopaikkaansa portaiden alle eikä tullut esille
päiväkauteen. Tarvittiin paljon hyväilyä ja maanittelua, ennen kuin hän
jälleen suostui asianomaisen öykkärin ystäväksi rupeamaan.

Pilkkaajista pahin oli Hovin herra itse. Ainoastaan Mustin erikoinen
rakkaus ja mielenkiinto häntä kohtaan teki jatkuvan toverillisen
seurustelun heidän välillään mahdolliseksi.

Eihän Hovin herra itse hänelle juuri koskaan ruokaa antanut, palkitsipa
vain harvoin häntä tehdyistä tempuista ja palveluksistakaan muulla kuin
parilla voimakkaalla, joskus liiankin voimakkaalla taputuksella
kylkiluiden kohdalle tai hyväksyvällä naurunhohotuksella. Eikä Musti
kuitenkaan pitänyt kenestäkään koko talossa niin paljon kun hänestä,
kun hän vain tavallisen siivouden rajoissa pysyi eikä ruvennut aivan
julkeasti koirankurejaan esittämään. Sillä Hovin herra oli kaikesta
ulkonaisesta arvokkaisuudestaan ja jo harmenneesta, pitkäpartaisesta
ijäkkäisyydestään huolimatta suuri koiranleuka.

Hän oli aivan epäluotettava kaveri. Täytyi olla hänen suhteensa aina
varoillaan, ellei mielinyt tulla tuiki pahasti nolatuksi ja
häväistyksi.

Eikä Musti voinut koskaan saada oikein päähänsä, kuinka niin iso herra
kehtasi olla niin pikkumaisista keinoista huvitettu. Mutta koska hän ei
ollut pitkävihainen, hän antoi ne anteeksi jälleen, toivoen, että
jatkuva ikä ja sen keralla lisääntyvä elämänkokemus voisi ehkä kerran
edes valaa vakavuutta tuon hilpeäsilmäisen, tulisieluisen 60-vuotiaan
poikaviikarin päähän.

Musti sai sen pahempi koko elämänsä turhaan odottaa. Sillä Hovin herra
ei ainakaan hänen suhteensa osoittanut koskaan minkäänlaisia
oireitakaan parempaan ja vakavampaan käytöstapaan.

Ja kuitenkin hänen täytyi pitää vasten tahtoaankin tuosta miehestä.
Vaikka tuleen hän olisi mennyt Hovin herran vuoksi! Ja usein, kun hän
jälkeenkinpäin joskus itsekseen muisteli kaikkia kolttosia, mitä tuo
toinen oli hänelle tehnyt, pyrki häntä väkisinkin naurattamaan.

Se nyt ei olisi vielä ollut mitään, jos tuo toinen petti hänet
suolanrakeella sokerin asemasta tai sai salavihkaa lusikallisen
kitkerää sinappia parin ihanan voileivän väliin sipaistuksi. Sellaiseen
tottui pian ja sellaisen voi välttää, kun muisti aina vain katsoa hänen
iloisiin silmiinsä ja epäillä hänen aikomuksiaan.

Mutta se nyt oli jo julki jumalatonta, että hän ei voinut olla varma
koskaan edes omalla vuoteellaankaan portaiden alla, sillä saattoi
milloin hyvänsä tapahtua, että juuri kun hän päivän helteestä ja työn
rasituksista väsyneenä veteli parhaita uniaan, kuului tuolta ylhäältä
sellainen pauke ja jyrinä, että olisi luullut maailmanlopun tulevan!

Musti karkasi tietysti henki kurkussa ja unenpöpperöisenä paikaltaan.
Syöksähti puoleen pihamaata samalla vauhdillaan, niskakarvat pystyssä
ja haukkuen vimmatusti, mutta aina valmiina, aina uljaana ja
uskollisena puolustamaan kotia, kontua ja omaa henkeään, tai toisin
sanoen kaikkea, mikä hänelle oli hyvää, oikeaa ja pyhää maailmassa...

Ja mitä hän näki? Talon isännän tietysti, joka nauroi täyttä kurkkuaan
eikä ollut jälleen malttanut olla ulos mennessä ystävänsä pään päällä
jalkojaan jytyyttämättä.

Tuohon temppuun ei Musti tottunut milloinkaan. Se onnistui aina hänen
suhteensa ja teki aina häneen saman yllättävän, tyrmistyttävän ja
pöyristyttävän vaikutuksen. Hän ei ollenkaan voinut ymmärtää, kuinka
talon isäntä itse viitsi noin väärinkäyttää hänen kartanokoirallista
intoaan ja asianharrastustaan.

Jos se olisi ollut edes joku toinen, vallaton renkipoika tai muu
nulkki, olisi se vielä Mustin mielestä ollut käsitettävää ja siis
myöskin anteeksiannettavaa. Mutta talon isäntä!... Hyi, häpeä!

Ja Musti ilmaisikin mielipahansa aina tuon tempun johdosta
voimakkaalla, nuhtelevalla haukunnalla.

Ei ollut hauska myöskään saada sieraimiinsa paksu savukiehkura, jonka
tuo toinen oli onnistunut taitavasti suupielessään salaamaan. Mutta
siitä pääsi pari kertaa aivastamalla ja sitä oppi varomaan, kun vain
piti silmällä itse pahuuden lähdettä, Hovin herran pitkää piippua
nimittäin, joka tällä aina oli mukanaan kuin valtikka ja jolla hän
todellakin johti koko taloa, jaellen sen leppoisalla letkuvarrella sekä
hyväntuulista tunnustusta että pikavihaista paheksumista niin hyvin
rengeille, piioille ja alustalaisilleen kuin omalle kotiväelleen, talon
emäntää lukuunottamatta. Myöskin Musti sattui joskus saamaan siitä
takalistolleen, joka ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen
pelonsekaista kunnioitustaan tuota kiusankappaletta kohtaan.

Ikävä temppu oli myöskin se, jos isäntä otti häntä kiinni kuonosta,
puristi toisen kätensä torveksi sen ympärille ja lupsautti toisen
kämmenensä sen päälle kuin pohjan suppiloon. Se tuntui aina
niskanikamiin asti ja kutitti niin vietävästi sieraimia. Mutta pääsihän
siitäkin aivastamalla ja tottuihan sitäkin varomaan. Sitäpaitsi huomasi
Musti pian, että se oli tarkoitettu suosionosoitukseksi, eikä hän siitä
senjälkeen enää niin pahasti piitannutkaan.

Vallan kamalan tempun teki Hovin herra eräänä kauniina kesä-iltana
hänelle.

Musti oli runollinen luonne ja vaipui mielellään haaveisiin. Valkea,
kesäinen yö, luonnon tyyneys, laaja, päilyvä vedenpinta, hyttysten
hyrinä ja etäisen, salaperäisen kosken kohina virittivät hänen herkässä
mielessään epämääräisiä mietteitä ja tunnelmia, joita hän silloin
mieluimmin tahtoi hautoa kaikessa rauhassa ja yksinään.

Siihen ei itse kartanossa eikä sen välittömässä läheisyydessä ollut
paljoakaan tilaisuutta. Siellä häiritsi aina jokin, jos ei muut niin
talon nuoret, jotka näin kesällä eivät näyttäneet nukkuvan koskaan,
eivät ainakaan ilta-yöstä, jolloin Suomen luonto juuri oli
hiljaisimmillaan ja kuulakkaimmillaan.

Musti oli sentähden valinnut talon pitkän laiturin pään näiden
yksinäisten haavehetkiensä tyyssijaksi.

Siinä oli hyvä miettiä. Siihen näkyi paljon vettä, taivasta ja
vastarannan korkeaa havumetsää. Siihen sattui suven ensimmäisen tähden
silmä, joka niin lystikkäästi vilkutti toista silmäänsä tuolta alhaalta
vedenkalvosta; siihen helotti myös kelmeä kuu, joka aina sai aikaan
lahdenpinnalla kuin tuhansien hauskojen, hopeankarvaisten kalojen
tanssin. Siinä saattoi Musti istua joskus tuntikausia, korvat pystyssä,
liikkumattomana, vaipuneena luonnon äärettömyyteen, ollen itsekin osa
luontoa, samaa taivasta, maata ja vedenselkää, joka välkkyi hänen
ympärillään.

Jos Musti olisi ollut ihminen, jota myös luomisen kruunuksi nimitetään,
voisimme sanoa, että hän silloin palveli Jumalaa. Mutta koska hän vain
oli kurja luontokappale, joskin tavallista älykkäämpi, sanomme
mieluummin, että hän aprikoi silloin elämän arvoitusta. Ellei hän sitä
ehkä saanutkaan aivan täydelleen selvitetyksi, se ei suinkaan
varsinaisesti kumoa tätä väitettä, sillä muutenhan olisikin Musti ollut
pätevämpi kuin moni muu ajattelija suoraan yliopistollisen
viisaustieteen kunniakkaaseen oppituoliin astumaan.

Joka tapauksessa voimme sanoa, että hänen sisällinen hartautensa
tuollaisina hetkinä oli aivan tavaton ja kaikesta arkipäiväisestä
poikkeavaa, siis uskonnollista laadultaan.

Epäilemättä täytyi tällaisinakin harvinaisina elämän juhlahetkinä
muistaa aina ympärillä vaanivat vaaranpaikat ja pitää huoli ajallisesta
turvallisuudestaan. Sitä ei tosin tässä tilanteessa uhannut muu kuin
mahdollinen kylmä kylpy, eikä sekään muussa tapauksessa kuin siinä,
että joku talon nuoremmista pojista sattui laiturille pistäytymään.
Mutta Musti ei uinut mielellään ja hän oli tottunut tässäkin suhteessa
tuiki varovaksi ja epäluuloiseksi.

Kerran oli tuo temppu noille veitikoille onnistunut, mutta ei useampia.
Jo ennen varsinaisen laiturin alkamista oli siinä erään maakuopan
kohdalla eräitä narahtavia lankkuja, jotka tässä suhteessa tulivat
Mustin avuksi ja ilmoittivat hänen herkkään korvaansa heti
kutsumattoman tulijan lähestymisen. Kun silloin pisti pieneksi
juoksuksi, ehti vielä varsin hyvin, jos näytti pakko vaativan, toisen
arkun kohdalta maahan loikkaisemaan.

Musti istui tuona kauhun iltana tavallisella paikallaan aivan
laiturinpäässä ja liki vesirajaa, mutta ehkä tavallista syvemmissä
mietteissä, koska hän ei ollenkaan kuullut tulijaa, ennen kuin kuuli
tutun rinta-äänen sanovan takanaan:

--No, hei Musti!

Musti ehti juuri parhaiksi kääntyä, mutta ei enempää. Sekin
silmänräpäys oli kuitenkin omiaan hänet jo puolikuoliaaksi
säikähyttämään.

Olihan siinä hirviö, alaston hirviö hänen takanaan, punainen ja
höyryävä, jonka ääni tosin oli epäilyttävästi sama kuin Hovin herran,
mutta hajukin jo vallan toisenlainen. Eikä hän ehtinyt siinä enempää
tuumimaankaan, kun hän tunsi vankan käden niskaturkissaan, ja
sitten...!

Sitten mentiin kaarena ilmassa, tehtiin välillä pari kuperkeikkaa ja
pudottiin suinpäin keskelle lahtea, niin että vesi soi koskena korvissa
ja nuo pienet hopeankarvaiset kuutamokalat näyttivät joka suuntaan
peljästyneinä pakenevan.

Kerran vain ehti Musti kiljahtaa mennessään.

Ja sitten ... sitten tuli kaikista pahin.

Tuo punainen, höyryävä hirviö paiskautui myöskin veteen ja näytti
pärskyen ja kohisten lähtevän häntä takaa ajamaan. Nyt karmivat kylmät
väreet todellakin Mustin selkäpiitä.

Hän vilkaisi kuitenkin vielä taakseen, tullen nyt vaaran koko
suuruudesta täysin vakuutetuksi. Eihän se ollut enää kuin muutaman
sylen päässä. Nyt, nyt, nyt se päästi jo riemuhuudon:

--No, hei Musti! Tuleeko sinusta uimamaisteria?

Päälle se pahuus tulee! ehti Musti ajatella. Tästä on leikki kaukana.
Tässä on henki kysymyksessä. Tässä ei auta muu kuin käyttää käpäliään.

Musti oli lähtenyt uimaan vinoon kohti kotirantaa. Hän ei ollut
suinkaan mikään halveksittava urheilija, mutta tuo toinen tuntui olevan
vielä parempi. Nyt, nyt, nyt se jo sulki maihin pääsyn häneltä...

Tuossa se pärskyi ja polki vettä jo hänen edessään. Ja jälleen sama
rajattoman, pakanallisen riemun karjahdus:

--No, hei Musti! Terveisiä saunasta. Tiedätkö, että minä olen
Vesi-Hiisi itse, ja nyt mennään suoraan alas minun valtakuntaani.

Musti kääntyi kauhulla pois hänestä ja lähti viivana pitkin lahtea
viipottamaan.

Hän oli aina peljännyt ja hävennyt alastomia ihmisiä. Se mahtoi olla
joku perinnäinen, vuosituhansien takainen tunne hänessä. Rengit olivat
joskus saaneet hänet saunaan narratuksi, eikä Musti unohtanut tuota
tapausta milloinkaan. Puhumattakaan siitä, että siellä oli ollut kuuma
kuin helvetissä eikä koskaan voinut tietää, saiko kuumaa vai kylmää
vettä saparolleen, olivat kaikki nuo oudot, alastomat, eläimelliset
haamut hänen ympärillään täyttäneet hänen sielunsa syvällä tuskalla,
häpeällä ja ahdistuksella...

Eihän luomisen kruunun sopinut noin esiintyä. Eiväthän ne olleet edes
ihmisen näköisiä. Kuuluihan ihmisen olemukseen kuumimpanakin
kesäpäivänä ainakin paita ja housut, jotka tosin voi pahimmassa
tapauksessa korvata myös hameilla, mutta jotka olivat ehdottomasti
välttämättömät, jos mieli Mustin voida ketään edes vertaisekseen, saati
sitten itseään ylemmäksi ja paremmaksi olennoksi tunnustaa.

Nuo olivat, noiden täytyi olla alempia olentoja! Mistä lienevätkin
olleet, irtipäässeitä piruja ja menninkäisiä, jotka täällä viettivät
kauhistuttavia, salaperäisiä juhlamenojaan. Kamalaa, kamalaa! Täältä
täytyi päästä pois hinnalla millä hyvänsä, pois ja ulos, Jumalan
kirkkaan taivaan alle.

Hänen oli onnistunutkin lopuksi löytää ystävällinen ovi, töytäistä se
auki etukäpälillään ja päästä läähättäen, kieli ulkona, rantatörmälle
kirmaisemaan.

Mutta siitä asti hän tiesi varoa saunaa eikä häntä saatu enää koskaan
sinne sisälle houkutelluksi. Koko löylyn haju oli hänelle
vastenmielinen. Ja kun rengit lauantai-illoin astuivat alastomina, vain
koivunvasta verhonaan, pihan poikki, siirtyi Musti aina murheella
syrjemmälle tuumimaan, kuinka ruma ihminen itse asiassa oli ja kuinka
vähän tuo poloinen näytti sitä käsittävän.

Eihän Musti itsekään alastomana käynyt. Olihan hänelläkin turkki, ja
hyvä turkki olikin, siistinä ja sopivaisena pukimenaan. Kylläpä hänkin
mahtaisi olla kaunis kuvatus, jos hänet äkkiä vedettäisiin siitä ulos
ja heitettäisiin tuonne tunkiolle kuin nyljetty oravanpoika!

Eikä Musti voinut olla kauhistuen ajattelematta, mikä hirveä hetki se
olisi, jos häneltäkin äkkiä kaltattaisiin karvat päältä noin visusti
eikä jätettäisi muuta kuin joku haiven sinne tänne vain pilkan
vuoksi...

Mutta kaikki nuo vastenmieliset tunteet ja kauhunkuvat olivat vain
pelkkää lastenleikkiä niihin verraten, jotka tällä hetkellä
tärisyttivät hänen sydäntään ja munaskuitaan.

Hovin herran hahmossa pitkine, kahtia jakautuvine partoineen ja
hujanhajaisine hapsineen oli jotakin niin vauhkoa ja hurjistunutta, kun
se vedenpintaan ilmestyi, että se vaikutti Mustiin todellakin
hitonmoisesti, vesihirviön tapaisesti. Jos tuo nyt saa minut kiinni,
niin olen hukassa, ajatteli hän... Mitä, mitä? Eikö se peto jo
tarttunutkin häntä hännänpäähän?

--Näkki vie, Näkki vie! kuului jo voitonvarma kiljaisu hänen takanaan.

Musti kääntyi hätäisesti puraistakseen vaikka häntänsä poikki, mutta
vapautuakseen kaikin keinoin tuosta ilmetystä paholaisesta.

Hän oli joka tapauksessa päättänyt myödä henkensä kalliista. Mutta kun
hän kääntyi iskeäkseen leppymättömään viholliseensa, olikin tämä
kadonnut, uponnut kuin kivi syvyyteen.

Musti ensin ilahtui suuresti tuosta ja käänsi heti kurssin suoraan
kohti kotirantaa. Mutta pian hän kuuli altaan tuolta syvyydestä
epäilyttävää porinaa. Hän vilkaisi sinne, ja nyt vasta hän tiesi, mitä
paanillinen, luonnon pyhistä onkaloista kumpuava pelko oli.

Uihan siellä hänen allaan tuo uponnut vesihirviö, tuo kuollut, valkea
vainaja pitkine partoineen, ui yhtärintaa hänen kanssaan, vaikka
kyynärän verran vedenpintaa alempana... Se oli kamala näky. Sydän
seisahti, jäsenet jähmettyivät. Jos se nyt, nyt juuri tarttuisi hänen
koipeensa ja alkaisi vetää häntä mukanaan yön ja pimeyden
valtakuntaan...

Eikös tarttunutkin? Nyt se veti!

Nyt mentiin, Musti kulta. Hyvästi nyt, ihana maailma!...

Hän seisoi jo pystysuorassa, pää enää vain hiukan vedenpintaa ylempänä.

Se oli hirveä hetki.

Jumalille kiitos, pulpahti tuo turman henki jälleen vedenpintaan. Ja
ikäänkuin katuen äskeistä käytöstään, hän ei enää päästänytkään Mustia
yksin vedenvaraan, vaan toisella kädellä häntä tukevasti kannattaen
veteli toisella heidät kumpaisetkin suoraan kohti kotirantaa. Apu
saattoikin olla tarpeellinen, sillä Mustin sydän läpätti vielä
äskeisestä säikähdyksestä aivan haljetakseen.

--No, hei Musti! Nyt sitä mennään oikein höyryn voimalla.

Ja eikös pahalainen ruvennutkin vielä viime tingassa puksuttamaan kuin
höyrylaiva!

Musti välitti viisi hänen puksutuksistaan, kun vain kuivalle pääsi ja
sai enimmän veden turkistaan pudistetuksi. Pari kolme kertaa sitten
kovasti haukahdettuaan tätä jo hengenvaarallista hevosenleikkiä hän
lähti kiitämään pitkin pihamaata koko saunaväen suurimmaksi iloksi,
joka oli siihen törmälle heidän maihinnousuaan nauramaan kokoontunut.

--Hei, hei, Musti! Nyt me kumpikin taas kymmenen vuotta nuorennuimme.

Mutta Musti ei ollenkaan pitänyt tämäntapaisista
nuorentamis-yrityksistä. Kului pitkä aika tämän jälkeen, ennen kuin
hän saattoi vilpittömästi ja hyvällä omallatunnolla Hovin herran
kättä pudistaa, ja vielä kauemmin, ennen kuin hän tohti vanhalle
mielipaikalleen laiturinpäähän istahtaa.

Mutta aika kaikki haavat parantaa. Niin tämänkin.



VII.

AMPIAISPESÄLLÄ.


Musti ei ehkä olisi voinut niinkään hyvin Hovin herran kaikkiin
mielijohteisiin sopeutua, ellei heillä olisi ollut niin paljon yhteisiä
myötä- ja vastatunteita.

He eivät kumpikaan esim. kärsineet kissoja. Siksi ei myöskään niin
kauan kuin Hovin herra eli talossa kissaa siedetty, neitosten ja heidän
ystävättäriensä, nuorempien ja vanhempien monista palavista
esirukouksista huolimatta. Vaikka Hovin herra muuten oli hyvinkin
herkkä naisten naurulle ja kyyneleille, hän oli tässä suhteessa
järkähtämätön.

Musti oli hänelle siitä hyvin kiitollinen. Sillä hänelläkin oli
voittamaton vastenmielisyys noita pieniä, äkäisiä, epäpersoonallisia
olentoja kohtaan, jotka haisivat pahalle ja joista ei koskaan tietänyt,
mitä ne ajattelivat salaperäisesti, salakavalasti kehräilevässä
sydämessään.

Taka-Möyrylän torpassa hänen oli vielä kaiken kasvinaikansa täytynyt
hillitä tuota intohimoista vastenmielisyyttään. Siellä oli ollut nuori
kissanpoika nimittäin, joka oli saanut juoda samasta maitokupista kuin
hänkin, jonka kanssa lapset olivat leikkineet samalla kuin hänenkin,
joka oli milloin ripustettu hänen selkäänsä, milloin pantu hänen
hännänpäätään kiinni nappaamaan. Ollut todellinen kiusanhenki, toisin
sanoen.

Eikä sille ollut voinut mitään. Sillä heti kun hän yritti sitä, heilui
tuppivyö.

Mutta täällä kuului Hovin herran tai hänen keskenkasvuisten poikiensa
äänet, niin pian kuin vieras kissa oli poikki pihamaan vilahtanut:

--Musti! Kissa! Pus, kiinni!

Eikä Mustille tarvinnut sitä kahta kertaa sanoa. Salamana hän oli
perässä, oli sitten ollut vaikka kaukana rannassa tai makuupaikassaan
portaiden alla. Se oli sotahuuto! Mentiin vilauksena yli aitojen ja
pellonpientareiden.

Tavallisesti päättyi jutun tosiasiallinen puoli siihen, että kissa
kiipesi puuhun tai riihen katolle, josta se aina sittemmin itsensä
jollakin tapaa turvallisempaan tilaan keinotteli. Mutta joskus häätyi
se ojan pohjaan tai seinän nurkkaukseen, vaikka eihän Musti siinäkään
sille sen enempää mahtanut. Jos liki yritti, oli heti silmänsä
menettää... Sitäpaitsi mourusi se niin pahasti, että pyrki selkäpiitä
kummasti karmimaan, niinkuin joku isiltäperitty, tuhatvuosien takainen
vaisto heidän rotujensa muinaisista vihollisuuksista olisi äkkiä
muistuttanut hänen mieleensä kaukaisten, troopillisten viidakkojen
himmentyviä hämäriä...

Vaino oli pantu hänen ja tuon toisen siemenen välille. Ainoastaan
ihmisen kaikkiruokainen, kaikkikäyttävä, kaikkiymmärtävä kaikkivalta
oli voinut saattaa heidät saman katon alle asumaan...

Sikojen laita oli hiukan toinen. Niitä ei Musti vihannut varsinaisesti,
mutta inhosi sitä enemmän. Tässäkin yhtyivät hänen mielipiteensä
merkillisesti Hovin herran kanssa, joka kaikesta tämän taloudellisen
kotieläimen tuottamasta hyödystä huolimatta ei koskaan suostunut sitä
karjojensa joukkoon liittämään.

--Ne ovat siivottomia, väitti hän naapureilleen, jotka häntä tuosta
kevytmielisestä vastatunteesta pyrkivät joskus tuiki kiivaastikin
nuhtelemaan. Jos niitä pitää kiinni, ne vinkuvat ja röhkivät koko
päivän, niin ettei niiltä kukaan kuule omaa ääntään koko kartanossa, ja
jos ne päästää irti, ne tunkeutuvat joka aidan raosta peltoihin ja
puutarhaan. Ei, pitäkööt läskinsä! Minä tulen kyllä toimeen
omillanikin.

Musti oli aivan samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin pian kuin kujalle
ilmestyi »Tornion vieraita», kuten kylänsikoja yleensä paikkakunnalla
kutsuttiin, oli Musti kuin Jehu niiden kimpussa. Ne tunsivatkin hänet
jo kaukaa ja syöksyivät heti portin taakse päästyään röhkäisten
katajikkoon.

Lehmä oli hirveä eläin Mustin mielestä. Eikä hän voinut ymmärtää,
kuinka tuollaisia petoja ollenkaan siedettiin sivistyneessä
yhteiskunnassa.

Annapas olla vain, että ne sattuivat kapealla kujalla tai kruunun
maantiellä vastaan tulemaan, niin eikös ne pysähtyneet joka sorkka
ensin tuhmasti töllistelemään, sitten noilla pelottavilla
otsakoristeillaan häntä keihästämään. Eikähän siinä haukkuminen
auttanut, täytyi vain vilistää pakoon, minkä kintut kannattivat, jopa
usein yli aidankin henki kurkussa loikata, jos mieli päästä asiasta
pelkällä säikähdyksellä.

Mustin ainoa lohdutus oli, ettei hän ollut koskaan nähnyt Hovin herran
itsensä niitä ruokkivan tai hyväilevän. Siitä päätteli hän, että ne
eivät mahtaneet olla sen enempää isännänkään suosiossa, vaikka tämä
jostakin selittämättömästä heikkoudesta hameväkeä kohtaan ei kyennyt
niitä kokonaan tiluksiltaan karkoittamaan.

Lampaita sensijaan olisi ollut hyvin lysti ajaa takaa, samoin kanoja,
mutta sitä ei saanut tehdä, sillä siitä sai selkäänsä ja voi joutua
säkki päässä lammasläävään teljetyksi.

Hevosista Musti piti. Ne olivat kauniita ja komeita eläimiä ja niiden
kanssa oli niin hupaista juosta kilpaa. Ilokseen hän oli huomannut
isännänkin niitä usein taputtelevan ja suksuttelevan.

Mutta oli yksi eläinlaji, jota Musti sekä pelkäsi että vihasi, niin
hullunkurista kuin oli hänestä itsestäänkin, että niin pieni elukka
saattoi niin suuria tunteita niin mahtavassa ja itsetietoisessa
olennossa herättää. Se oli ampiainen.

Syynä siihen, että hän oli tullut juuri noihin siipilintuihin mitään
erikoista huomiota kiinnittäneeksi, oli oikeastaan talon nuorin poika,
joka kerran oli tässä suhteessa tehnyt kepposet hänelle.

Samaisessa tenavassa, vaikka hän ei ollut paljon Mustia korkeampi
kasvultaan, ei ainakaan turpeampi, oli jo tosin Mustin mielestä monta
muutakin pahaa tapaa näyttäytynyt.

Kerran hän esim. oli varastanut Mustin makuluun, jonka tämä juuri oli
joitakin laihempia kasvispäiviä varten talon naurismaahan varovasti
piilottanut. Musti oli kyllä nähnyt hänen jotakin siellä samoilla
tienoin hääräilevän, mutta ei hän sentään olisi uskonut, että parempain
ihmisten lapsi kehtaisi suoranaisesti toisen omaan koskea. Tunnettuaan
mielensä kuitenkin omituisen levottomaksi, hän oli odottanut vain tuon
viikarin poistumista ja mennyt sitten etsimään makuluutaan, sen kaiken
varmuuden vuoksi johonkin turvallisempaan piilopaikkaan kätkeäkseen.
Mutta eikö mitä? Makuluu oli poissa!

Hän oli kuopinut ja kuopinut, haistellut ja haistellut, mutta mitä
siinä tyhjässä oli haistelemista. Makuluu oli ja pysyi poissa. Tuo
toinenkin oli siihen muka saapunut auttamaan ja multaa penkomaan.
Silloin oli Musti katsonut hänen silmiinsä niin surullisesti ja
nuhtelevasti, että tuonkin jo nuorena paatuneen pahantekijän kivikova
sydän oli sulanut siitä.

Olihan se vienyt aivan toiselle taholle naurismaata hänet ja osoittanut
erästä paikkaa. Musti oli kuopaissut vähän käpälällään, ja siinähän se
olikin hänen makuluunsa. Mutta ei se ollut enää mitään vilpitöntä iloa
hänelle tuottanut. Pois hän oli sen lönkytellen kantanut tosin, mutta
raskaissa mietteissä tuollaisen miehen-alun tulevaisuudesta, joka meni
toisten rehellisesti hankituille kassoille kuin omilleen.

Eikä hän kuitenkaan voinut arvata edes lähestulkoonkaan vielä silloin,
kuinka syvälle synti itse asiassa oli iskenyt kourukyntensä samaisen
vensperin sydämeen.

Hän tuli liian myöhään sen oivaltamaan.

Ampiaiset olivat rakennuksen matalaan kivijalkaan, jonkun irtipäässeen
vuorilaudan väliin, eräänä kesänä pesänsä rakentaneet. Talon nuorin
poika oli nähnyt niiden tulevan ja menevän sitä tietä, olipa kuullut
sieltä myös kummallista surinaa. Niin oli pimeyden juoni syntynyt hänen
päässään ja sielun vihollinen voittanut hänessä.

--Musti, seh! Musti! Miesi, miesi, tule tänne!

Miksi ei Musti olisi tullut, kun toinen niin sulavasti ja
ystävällisesti maanitteli?

--Musti! Tule! Kuuletko? Sum-sum-sum...

Miksi ei Musti olisi kuullut, kun toinen pään aivan kivijalan ääreen
toi ja painoi korvan kiinni vuorilautaan? Kuuluihan sieltä ihan
selvään: sum-sum-sum...

--Hau! yllyttänyt vielä tuo pannahinen. Hau, hau, hau!

--Hau! siihen Mustikin oikein ison sanan sanonut, ja jäänyt sitten
pojan silmiin tutkivasti katsomaan, ikäänkuin tiedustellakseen, mistä
tässä nyt oli kysymys.

--Haetaan, Musti, haetaan!... Pus kiinni!

Ja vielä kepakollaan raottanut avuksi vuorilautaa.

Silloin oli Musti ymmärtänyt. Tomahuttanut ensin molemmat etukäpälänsä
sammaliin ja sahajauhoon, jota sieltä vuorilaudan välistä oli valunut
maahan, pistänyt sitten kuononsa sinne, tullakseen vakuutetuksi, että
hän todellakin oli oikealla tolalla, ja ruvennut sitten intohimoisesti
haukahdellen kuopimaan...

Sieltä oli ensin tullut esille vain yksi ampiainen ja kaksi, jotka
Musti helposti oli hampaittensa väliin ilmasta naksauttanut. Mutta
sitten oli niitä tullut niin sakea parvi, ettei Musti ollut luullut
koko maailmassa niin paljon ampiaisia olevankaan. Ja mikä pahempi, ne
olivat vuorostaan ruvenneet naksuttelemaan häntä, mikä kuonoon, mikä
hännänpäähän mikä muille hellemmille ruumiinosille, jotka hänellä tuiki
turvattomina hilkkasivat.

Musti oli aluksi koettanut pitää urhoollisesti puoliaan, joka hänelle
hänen paksun turkkinsa avulla ei ollutkaan aivan mahdotonta. Mutta nyt!
Nyt osui juuri joku noista äkäisistä pikkulinnuista hänen herkimpäänsä,
juuri hänen kostean kuononsa, päähän, johon se jäi kuin nappi kiinni
riippumaan.

--Voivoivoi!

Musti pakeni parkuen pitkin pihamaata, koko vaapsahaisparvi jäljessään,
koettaen vuoroin molempien etukäpäliensä avulla saada nenältään tuota
takkiaista, vuoroin taas tulisissa tuskissaan pitkälleen heittäytyen ja
piehtaroiden. Ja samalla nauroi tuo toinen täyttä kurkkua kuistilla,
jonne hän oli raukkamaisesti takki korvissa heti vihollisten ensi
rynnäköllä paennut.

Mustin kuono paisui tästä leikistä paksuksi kuin potaatti, vaikka hän
koettikin hoidella parhaansa mukaan savella ja kostealla mullalla sitä.
Eikä tarvinnut sen jälkeen kuin sulkea kouransa ja sanoa hiljaa
»sum-sum-sum», kun Musti jo ärähti äänekkäisiin ikävien muistojen ja
mielipahan ilmauksiin.

Tavallisella hyväntahtoisuudellaan hän ei silti nytkään jaksanut
varsinaiselle syylliselle, talon nuorimmalle pojalle, sen pitempää
vihaa pitää. Mutta hän kohdisti sen sitä kiihkeämmin ampiaisiin, kuten
ehkä oikein olikin, sillä usein on pahan juuri ja alkuperä niin
kaukainen ja välillinen, että oikeutetuinkin viha menettää oman
välittömän voimansa sitä etsiessä.



VIII.

MUSTIN METKUJA.


Tehtiinkö sitten aina vain Mustille temppuja? Eikö hän itse mitään
osannut eikä koirankureja harjoittanut?

Kyllä, paljonkin. Paitsi käden antamista ja »isoa sanaa», jotka hän oli
oppinut jo lapsuudenkodissaan Taka-Möyrylässä, hän taisi vielä
lukemattomia muita, eikä hän suinkaan ollut niitä, jotka ystävällisesti
pyydettäessä panevat kynttilänsä vakan alle.

Hän taisi esim. »ottaa lakin miehen päästä». Sen oli Hovin herra itse
omassa korkeassa persoonassaan hänelle opettanut. Herraa oli nimittäin
jo kauan harmittanut, että niin monet tomppelit, torpparit, itselliset,
mäkitupalaiset ja muut tulivat lakki päässä sisälle hänen
työhuoneeseensa. Siksi hän oli katsonut hyväksi kohottaa Mustin tässä
suhteessa oman yksityisen seremoniamestarinsa arvoon ja asemaan.

Temppu kävi näin ikään.

Astuu sisälle mälliukko, kopistelee kenkiään, rykäisee, nyykäyttää
päätäänkin puolituumaa ja tekee hyvän päivän. Mutta lakki pysyy hänen
päässään edelleenkin kuin naulattu. Hovin herra kirjoittelee
rauhallisesti työpöytänsä ääressä ja vilkaisee syrjäkarein ovensuuhun.

Virkahtaa vihdoin puoli-ääneen:

--Musti! Ota lakki pois miehen päästä!

Musti, joka on pää käpälien välissä hänen kirjoituspöytänsä alla,
kimpoaa pystyyn siinä silmänräpäyksessä, ponnahtaa, tekee korkean
kaaren ilmassa ja iskee kuin haukka miehen päähän. Ellei hänen onnistu
ensi kerralla tempaista lakkia, onnistuu se toisella, ja pitkällinen
tottumus onkin ehtinyt jo tehdä hänestä taiturin, joka harvoin erehtyy.

Mies joutuu ymmälle, hätääntyy, kopaisee päätään ja katsoo avuttomasti
lakkiaan, jota Musti pitää luonnollisena sotasaaliinaan. Mutta se ei
suinkaan ole tarkoitus.

--Musti! Vie lakki miehen luo! kuuluu jälleen sama tyyni, täsmällinen
ääni.

Ja Musti kantaa lakin kiltisti miehen jalkojen juureen, uristen ja
heiluttaen häntäänsä ystävällisesti hänelle, ikäänkuin huomauttaakseen,
että näin tässä asiassa oli meneteltävä. Eikähän miehenkään auta muuta
kuin yhtyä Hovin herran äänekkäisiin naurunhohotuksiin.

No, se herra aina on niin leikkisä...

Ja Musti saa Hovin herralta lyhyen päänsilityksen palkakseen.

Toisen tempun nimi on »kiemaista» ja se tapahtuu ruokasalin puolella.
Se on oikeastaan paljon helpompi, samalla kuin sen palkka on tuntuvasti
parempi, eikä Musti senvuoksi teekään mitään niin mielellään.

Senkin suoritus käy aina saman mallin mukaan.

Musti nukkuu, tai oikeammin sanoen, on nukkuvinaan ruokasalin suuren
pöydän alla. Hän tajuaa ja aavistaa kyllä kaikki, mitä hänen
ympärillään tapahtuu, kuulee veitsien ja kahvelien kilkkeen ynnä
tasaisen puheensorinan, näkee piikahelmojen heiluvan pöydän ja keittiön
oven väliä sekä tuntee hyvien, herkullisten lemujen sinfoniat
sieraimissaan. Mutta hän tajuaa myös, että tuo kaikki ei vielä kuulu
hänelle. Hänen aikansa ei ole tullut vielä.

Se on tullut vasta sitten, kun tuolit jyrähtävät hänen ympärillään ja
joku milloin kutsuva, milloin myös aivan välinpitämätön ääni kuuluu
muun puheen lomassa tuolta korkeuksista:

--Musti! Kiemaise!

Silloin on ylös hypättävä, otettava heti selvä, mistä ääni tuli,
heitettävä itsensä maahan ja pyörähdettävä nopeasti ympäri sekä
takaisin jaloilleen. Jos vaaditaan sama temppu toisen kerran, on se
tehtävä empimättä, sillä palkka odottaa jo aina varmana antajan
kädessä.

Kolmannen ja kaikkein vaikeimman tempun ovat talon naiset hänelle
opettaneet.

Se kuuluu:

--Musti! Haetaan, haetaan isä syömään!

Siinä oli niin monta sanaa, että Mustin aluksi oli sitä sangen vaikea
ymmärtää. Sanat »haetaan, haetaan» hän käsitti hyvinkin, samoin
kädenliikkeen, joka viittasi ovelle päin. Mutta mitä haetaan? Tuo
kaikki muu oli kuin hepreankieltä hänelle.

Musti vinkui ja vikisi osoittaakseen virkaintoaan, katsoi kysyvästi
käskijään, hyökkäsi ovelle, kääntyi neuvottomana takaisin, laukkoi
ympäri huonetta ja pysähtyi jälleen ikäänkuin huomauttaakseen, että
täytyihän hänellä olla joku selvä ja itsetietoinen päämäärä, ennen kuin
hän voi saada aikaan jotakin ja onnistua parhaissakin pyrkimyksissään.

Vasta kun hänet oli viety salin läpi ja osoitettu Hovin herran ovea,
hän ymmärsi noiden salaperäisten sanojen tarkoituksen.

Hän hyppi ovea vasten, hän haukkui, hän raappi, hän piti sellaista
melua, että Hovin herran tietysti täytyi nousta kesken työtään
katsomaan, oliko joku hänen talossaan raivohulluksi tullut. Hänelle
ilmoitettiin, että Musti se vain oli, joka oli saapunut isää syömään
käskemään.

Musti oppi muutamilla kerroilla tuon tempun, joka oli sitäkin
selitettävämpää, kun hänen muistiansa sen suhteen olivat keittiöstä
tunkeutuvien tuoksujen herättämät mieluiset ajatusyhtymät mitä
voimakkaimmin avittamassa.

--Musti! Isä syömään!

Silloin lensi Musti kuin myrsky läpi talon, avasi itse kaikki ovet ja
toi talon isännän riemuiten tullessaan. Pahempi oli, jos sattui joku
ovi välillä lukossa olemaan. Siinä ei auttanut muu kuin pyörtää
vikisten ja vinkuen takaisin apua hakemaan tai koettaa ulkotietä. Mutta
jos sieltäkin oli ovi kiinni herran eteiseen, ei ollut jäljellä muuta
keinoa kuin koettaa täyttää annettu määräys akkunan läpi.

Eikä ollutkaan monta rattoisampaa näkyä kuin nähdä Mustin hyppelevän ja
haukkuvan intohimoisesti Hovin herran akkunan alla.

Monia muita metkuja oli Musti itse opetellut. Niistä harvinaisempia oli
hänen »intiaanitanssinsa», kuten talon väki sitä nimitti. Sen pääponsi
taas oli siinä, että pyöri ympäri kuin villikissa ja koetti tavoitella
oman häntänsä valkoista nypykkää. Sen suuhunsa saatuaan taas oli
purtava ja uristava, mutta ei silti lakattava vinhasta piiritanhustaan,
joka voi päättyä vain kuperkeikalla tai hurjalla leikkijuoksulla yli
peltojen ja pientareiden.

Tuon tempun hullunkurinen vaikutus katselijoihin oli tavallisesti
vastustamaton. Mutta sitä ei ollut myöskään turhan tautta tuhlattava,
vaan näytettävä ainoastaan juhlatiloissa, kuten koko talonväen myöhään
yöllä joistakin kutsuista kotiin saapuessa tai jonkun pojan tai
tyttären palatessa usein vuosikausien jälkeen maailmalta.

Ja silloin se lähtikin häneltä oikein täydestä sydämestä! Sillä Musti
seurasi tarkoin kaikkien talonväkeen kuuluvien kehitystä ja
elämänvaiheita, näki heidän yhden toisensa perästä nousevan, kasvavan
ja haihtuvan maailmalle, josta he vain harvoin tulivat takaisin enää,
milloin yksin, milloin monien muiden kera, milloin iloisina ja päässä
valkea lakki, milloin surullisina ja nenäliina silmillään. Mutta Musti
otti heidät jo portailla aina samalla tavoin vastaan ja sai myöskin
heiltä aina yhtä ystävällisen ja halki kyyneltenkin hymyilevän
vastaanoton.

Näin kaartuivat Mustin päivät tyyninä ja rauhallisina kohti elämän
iltaa. Mutta ennen sen päättymistä hän tuli todistajaksi moniin ja
järkyttäviin ihmiskohtaloihin.



IX.

SUURIA MUUTOKSIA.


Hovin herra kuoli eräänä syksynä. Kaatui niinkuin honka kankahalta,
kuitenkin ensin ystävältään kaupunginlääkäriltä kysyttyään:

--Onko tauti kuolemaksi?

--On, jos tahdot toden kuulla, toinen siihen vastannut vavahtavalla
äänellä.

--Hyvästi sitten! Ja kiitos kaikesta.

--Hyvästi.

Seinään päin kääntyi sitten Hovin herra, ei syönyt eikä juonut mitään,
vielä vähemmän nautti mitään lääkkeitä. Makasi vain mykkänä ja
liikkumattomana. Kun tultiin eräänä aamuna katsomaan, hän oli kuollut.

Siitä koitui synkkä aika talolle.

Myöskin talon rouva kääntyi vuoteeseen, josta hän ei noussut enää.
Hänen vanhin tyttärensä hoiteli häntä. Toinen tytär tuli surusta
mielipuoleksi, istui vain päivät pitkät pianon ääressä ja soitteli
pitkillä, valkeilla sormillaan vanhoja, yksinkertaisia, lapsena
oppimiaan kansansäveliä.

Musti tunsi kalmanhajua ilmassa ja ulvoi kaiket yöt lakkaamatta.

Oudot, tuonen tuoltapuolen kumpuavat aavistukset ahdistivat hänen
sieluaan. Varsinkin kun hän kuuli tuon hiljaisen, riutuvan
soitonhelinän salin puolihimmeiden ikkunoiden läpi talviseen
kuutamoyöhön tunkeutuvan, oli hänen sydämensä tuskasta ja kalvavasta,
epämääräisestä kaipauksesta pakahtumaisillaan. Silloin kohotti hän
kuononsa kohti tähtiä ja päästi esi-isiensä pitkän perintöhuudon,
kaikkien olevaisten kysymyksen, jota ei kuullut kukaan, valituksen,
jolle ei ollut olemassa mitään lohdutusta...

Ei maassa, ei taivaissa, ei vesissä eikä vetten syövereissä...

Tänään minä olen, huomenna en ole, ajatteli hän. Menen, enkä tule
koskaan takaisin, ja maailma jatkaa kuitenkin ijät kaiket kulkuaan.
Pois meni Hovin herra, pois haihtui myöskin Vilkki, minun hyvä ystäväni
ja edeltäjäni, eikä kukaan tiedä heistä mitään...

Pois menee Hovin rouva, pois menen minäkin kohta... Minne? Mitä jää
jäljelle sitten?... Turhuuden turhuus, kaiken katoavaisuus...

Miksi en kuollut kuusi-öisnä? Minkä kumman tavalla minä ollenkaan
jouduin tänne? Tulinko tähdistä tuolta etäisistä, niinkuin ne itsekin
usein maahan putoavat, vai nousinko mustan maan povesta, niinkuin metsä
ja vilja ja kasvit kaikellaiset?...

Maailma on niin autio ja tyhjä... Pimeys lepää synkkänä päällä
syvyyksien eikä mikään henki liiku liikkumattomien vetten päällä...

Mykkänä kuunteli vaisu, talvinen luonto Mustin valitusta. Mutta hänen
kumppaninsa ja toverinsa kaukaisissa kylissä kuulivat sen sitä paremmin
ja yhtyivät siihen yli lumisten lakeuksien.

--Taas kuolee Hovissa joku, sanoivat ihmiset hiljaa toisilleen. Kaikki
koirat ulvovat sinnepäin.

Keväällä kuoli Hovin rouva. Perikunta ei jaksanut eikä tahtonut pitää
taloa, vaan möi sen irtaimistoineen päivineen uusille omistajille.

Musti seurasi muun kaluston mukana.

Kaikki sortui, kaikki raukesi. Koko hänen muinainen, turvallinen
maailmansa meni muruiksi hänen ympäriltään. Uudet omistajat eivät
hänestä välittäneet sen enempää kuin hän niistä. Eivätkä ne siihen
vakinaisesti asumaan asettuneetkaan, tulivat vain lukemaan metsiä,
laskemaan lehmiä, lampaita ja hevosia sekä niitä pienemmin ja suuremmin
erin pois kuljettamaan.

Samaa tietä hävisivät kuormittain myös vanhat tutut huonekalut, joista
kukin oli Mustille sydämenmuisto, elämänkokemus.

Hän oli aluksi kyllä koettanut urhoollisesti ja voimiensa mukaan talon
kunniaa puolustaa. Protesteerannut ankarasti, haukkunut hirmuisesti ja
yrittänytpä vielä yhtä ja toista kutsumatonta vierasta
takinliepeeseenkin tarttumaan. Mutta saatuaan pari kunnon potkua
takapuoleensa, hän oli huomannut, että tässä ei ollut enää mitään
tehtävissä.

Tässä täytyi alistua. Tässä täytyi väistyä väkevämmän tieltä ja
myöntää, että maailmassa oli paljon sellaistakin pahaa, jonka suhteen
uljaimmankin totuudentaistelijan oli varminta ja viisainta pysyä
puolueettomana.

Ja eräänä päivänä lyötiin talon ovet lukkoon. Silloin tuli Mustista
väkisinkin kulkukoira.



X.

KAIKEN HÄVIÖ.


Musti kierteli sitten kauan maailmalla.

Aluksi pysytteli hän kotikylällä. Siellä ihmiset tunsivat hänet vielä
ja antoivat säälistä ruokaa hänelle. Mutta vähitellen ne alkoivat
vieroa häntä sielläkin ja hän oli pakotettu loitompaa sekä omin neuvoin
elatuksensa etsimään.

Oli kuin hän olisi jollakin tapaa henkisen keskipisteensä kadottanut.
Hän lähti kenen matkaan hyvänsä, joka vain vilkutti hänelle
leivänpalaa, ja hän heilutti häntäänsä jokaiselle, joka vain viitsi
vaivautua hänen päätänsä edes ohimennen silittämään. Musti ihmetteli
aluksi itsekin usein sitä, mutta vähitellen se tuntui hänestä varsin
luonnolliselta.

Niin köyhäksi hän oli äkkiä tullut. Niin köyhäksi ulkonaisesti ja
sisällisesti.

Häntä paleli. Suuri murhe oli murtanut hänet. Häntä värisytti tässä
oudossa ja tyhjässä maailmassa, jossa mikään ei ollut hänen omaansa
enää ja jossa kukaan ei enää kutsunut häntä omakseen.

Siksi oli koko maailma, myöskin hänen omat vastaiset vaiheensa ja
elämänkohtalonsa käyneet hänelle niin sanomattoman samantekeviksi.
Olihan hän kadottanut kalleimpansa. Samalla oli kaikki oman arvon
tunne, vieläpä itsesäilytysvietti ja oman edun vaistokin hävinnyt
häneltä, ja hän olisi ollut valmis nuolemaan kättä, joka olisi
kiinnittänyt häneen edes senverran huomiota, että olisi häntä
kurittanut.

Hän nukkui mieron nuotioilla. Hän lämmitteli toisten liesien
lämpimässä. Hän ei hävennyt kerjätä armopaloja, vaikka hän tiesi, että
hän ei millään tavoin ollut ansainnut niitä, eikä häneen tehnyt mitään
vaikutusta enää, vaikka häntä uloskin häädettiin ja kulkukoirana
sormella osoitettiin.

Niin nöyräksi saattaa tulla koira, joka on kadottanut kotinsa ja
kotiväkensä.

Hän, joka vielä äsken oli ollut niin miestä mielessään! Hän, joka vielä
äsken oli tuntenut itsensä niin tarpeelliseksi elämäntaloudessa ja
tuosta tarpeellisuudestaan niin ylpeäksi, että hän ei ollut viitsinyt
edes vilkaista sinnepäin, missä näki jonkun nykyisen
onnettomuustoverinsa häntä koipien välissä poikki takapihan
luikahtavan.

Nyt hän tunsi itsensä täysin tarpeettomaksi. Mikä hän oli? Vain
loiskasvi, vain elämän kasvannainen. Pahka puun kyljessä, heinä, valmis
tuleen heitettäväksi...

Hän oli kuollut, hän oli henkisesti kuollut. Hän aavisti hämärästi,
että hänen velvollisuutensa olisi ollut oikeastaan kuolla myös
ruumiillisesti, mutta hän ei jaksanut vielä. Sen verran olivat kovat
kohtalottaret jättäneet vielä elämäntahtoa ja elämänuteliaisuutta
hänelle.

Hän tahtoi nähdä, kuinka hänen kävisi. Hän inhosi itseään, mutta häntä
huvitti nähdä, kuinka kävisi tässä maailmassa olennon, jolla ei ollut
enää mitään aseita elämäntaisteluun.

Eikä näistä aseista tärkeimpiä: ei itseuskoa eikä itseluottamusta,
kaikista kannattavista ajatuksista ja pyrkimisen arvoisista päämääristä
puhumattakaan, jotka olivat häneltä tyystin hävinneet tuossa hänen
yleisessä henkisessä haaksirikossaan.

Musti parka! Hän ei tiennyt vielä silloin, että sellaisen olennon käy
aina hullusti.

On lupa inhota itseään, jos inhoaa samalla muita, voi vielä tulla
toimeen maailmassa itsevihaaja ja itsehävittäjäkin, kun vain muistaa
samalla lingota vihan ja hävityksen salaman myös joka taholle itsensä
ulkopuolelle.

Mutta eihän Mustilla mitään sellaisia varokeinoja ollut.

Hänkö olisi vihannut, hänkö halveksinut ihmisiä ja eläimiä ympärillään?
Päinvastoin hän rakasti. Hän janosi rakkautta, hän kerjäsi rakkautta,
vaikka hän ei saanut sitä, ja siksi katsoi hän jokaisen vastaantulijan,
jokaisen uppo-oudonkin tai hetkellisen tuttavan silmiin niin etsivästi,
niin pyytävästi ja surullisesti...

Siksi oli hän niin kiitollinen myös jokaisesta ystävällisestä sanasta
ja äänenpainosta, joka joskus sattui hänenkin osalleen, vaikka ei sen
takana ollutkaan sen enempää eikä kukaan sillä mitään sen vakavampaa
tarkoittanut. Mutta Musti luuli aina, Musti toivoi silloin aina
löytäneensä jälleen sen suuren rakkauden, joka hänellä kerran oli ollut
ja jonka hän niin selittämättömällä tavalla oli kadottanut.

Silloin syttyi riemu, silloin paistoi päivä jälleen hänen sydämeensä.
Syttyi ja sammui samassa, ja sellaisina hetkinä tuntui koko maailma
hänestä taas kahta mustemmalta.

Musti parka! Hän oli tuomittu menemään perikatoon.

Hänessä oli kuollut kaikki, mutta ei murhe, häneltä oli mennyt kaikki,
mutta ei muisto onnesta, jonka hän oli elänyt, eikä kaipaus jostakin
toisesta paremmasta maailmasta, missä tuo kaikki hyvä ja kaunis vielä
kerran voisi uudistua.

Musti ei käsittänyt vielä täysin kuoleman armottomuutta. Ei oman
orpoutensa lopullisuutta eikä loppumattomuutta sen elämän-ikävän ja
elämän-yksinäisyyden, johon sokea kohtalo oli heittänyt hänet.

Niin tuli hän vielä senkin käsittämään.

Oli vielä murhe ja onnen muistokin menevä häneltä, eikä jääpä jäljelle
hänestä muuta kuin ontto kuori, kuin kuivanut karahka ... kuin
kummitteleva puu yölliselle palolle, kuin itsestään liikkuva kuvajainen
kalman kankahille...

Mutta se ei tapahtunut enää kaukana Suomen saloilla, vaan niissä
suurissa kylissä ja kaupungeissa, minne Musti joutui rauhattomilla,
kaikkea päätä ja päämäärää puuttuvilla harharetkillään.

Siellä täyttyi hänen kärsimystensä mitta, eikä hän voinut kärsiä
enempää.

Siellä murtui hän lopullisesti. Siellä laukesi hänen henkensä jänne
kokonaan. Siellä tuli hän täysin tuntemaan, mitä elämän-yksinäisyys on,
ja mitä merkitsee olla outo itselleen ja kuitenkin muille tuttavana
liehakoida ja häntää heilutella.

Olihan Musti ennenkin kaupungissa ollut ja suuressakin väenvilinässä.
Mutta se oli tapahtunut kauan sitten, hänen autuaampina
nuoruusaikoinaan, jolloin hänellä vielä oli ollut koti ja kontu sekä
niiden yhteydessä tieto siitä, ketä vihata ja ketä rakastaa.

Nyt hänellä ei ollut mitään. Nyt oli hän vain lantti lanttien,
kulkukoira muiden kulkukoirien seassa, ilman mitään yksilöllistä leimaa
tai omaperäisyyttä.

Hän kului. Hän oli nyt arveluttavasti kulunut.

Hänen henkensä hammasrattaat eivät iskeneet toisiinsa enää yhtä lujasti
kuin ennen. Ne niin somasti ja mukavasti vain ikäänkuin nuljahtelivat
sivukkain. Mutta samalla hän ei kärsinyt enää yhtä paljon kuin ennen.
Tottumus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen.

Hän oli tottunut vähitellen ulkonaiseen ja sisäiseen kurjuuteen...
Makaamaan taivasalla, pyytämään armopaloja, vieläpä niitä sieppaamaan
ja varastamaankin, ja sitten hyvin nopeasti pakoon pötkimään, ettei
saisi liian kalliisti maksaa pientä, hetkellistä nautintoaan...

Hänen koko käytökseensä oli tullut jotakin luihua ja raukkamaista.
Hänen silmissään, jotka ennen olivat olleet niin suorat ja rehelliset,
kiilsi nyt vilpillinen, mielistelevä ilme, joka heti seuraavassa
hetkessä oli valmis myös salamannopeaksi salavihaisuudeksi muuttumaan.

Hänestä oli nyt tullut todellinen kupinnuolija. Hän kuului nyt
kirjaimellisestikin niihin raamatun koiriin, jotka rikasten pöydiltä
putoilevilla muruilla itseään elättävät.

Eikä hän uskaltanut enää haukkua ollenkaan. Hän vain ulvahteli joskus
omaa kurjuuttaan ja kohtalon leppymätöntä kovuutta, joka ei sallinut
hänen edes henkäistä, ennen kuin jo antoi hänelle uuden iskun
takaraivoon kuin rautakurikalla. Kuitenkin hän oli ennen ollut parhaita
haukkujoita. Mutta haukkumisenkin, samoin kuin kaiken muunkin
ulkopuolisen toiminnan lahja on sellainen, että se vaatii
asianomaiselta käyttäjältään eheää ja keskitettyä personallisuutta.

Hän oli särkynyt. Hänessä oli sälöjä, jotka menivät hänen sydämensä
syvimpään. Siksi korahti, siksi särähti hänen kurkkunsa kummallisesti,
jos hän joskus koetti vielä nuoruutensa hilpeää, elinvoimaista
äänilajia alottaa.

Siksi lakkasi hän siitä kokonaan.

Mutta samalla sanoi hän myös viimeiset jäähyväisensä koko
elämänkutsumukselleen, sillä olihan hänen suuri ja pyhä tehtävänsä
juuri haukkumalla huomauttaa, missä hän näki jotakin perin väärää ja
paheksuttavaa tapahtuvan.

Kyky, jota ei käytetty, kuihtui piankin pois. Hän tylstyi vuosien
vieriessä niin, että hän ei nähnytkään ympärillään mitään haukuttavaa.

Olihan kaikki hyvin! Olivathan kaikki hyviä, ihmiset, eläimet, vieläpä
hänen omat elämänkohtalonsakin, kun vain osasi ottaa ne hyvältä
kannalta ja sulkea silmänsä kaikilta niiden puutteilta ja
raadollisuudelta. Miksi haukkua? Miksi aina moittia ja irvistää
ikeniään? Miksi ei mieluummin hyväksyä kaikkea sellaisenaan kuin se oli
sekä koettaa parhaansa mukaan olla itsekin hyvä ja tulla toimeen
maailmassa?

Olihan kaikilla niin raskas kuorma kannettavanaan. Miksi sitä vielä
moitteella, ivalla ja pilkalla raskauttaa? Eiväthän he olleet itse
luoneet itseään. Eihän ollut heidän syynsä siis, jos heissä olikin ehkä
joitakin puutteita ja vajavaisuuksia.

Tahtoivathan kaikki hyvää. Tarkoittivathan kaikki omaa parastaan, ja
siinä sivussa muidenkin parasta, mikäli se ei nimittäin sattunut
ristiriitaan tuon edellisen kanssa.

Siis oli maailmanjärjestys hyvä oikeastaan. Oli parasta ainakin myöntää
se hyväksi ja oikeudenmukaiseksi, sillä vain siten oli mahdollista
saada rauha sielulleen. Ja oli parasta ilman muita mutkia siihen
alistua. Sillä olihan parempi tehdä se nöyrällä, iloisella mielellä ja
omasta vapaasta tahdostaan kuin tehdä se nyrpeänä ja jonkun korkeamman
voiman tahdosta, koska siihen jokaisen, joka elämään kuului, kuitenkin
ennemmin tai myöhemmin, tahtoen tai tahtomattaan, oli pakko alistua.

Musti oli löytänyt elämän avaimen. Hän oli saapunut henkisillä ja
ruumiillisilla harharetkillään sille suuren rauhan portille, jonka
takana häämöttivät jo ikuisen rauhan ja autuuden asuinsijat.



XI.

HÖYHENSAARILLE.


Musti oli päättänyt tarinansa.

--Etkö sitten koskaan käynyt kotona enää? kysyin.

--Kävin, kävin kerran, virkahti Musti surumielisesti. Mutta siellä oli
kaikki niin vanhaa ja rapistunutta. Portti oli kallellaan, puutarhan
polut umpeen sammaltuneet, portaat kasvoivat sieniä ja laituri oli
puoleksi vajonnut vesirajaan... Joitakin outoja kesävieraita siellä
näkyi kartanolla vilahtelevan, niillä koira, typerä, itsetyytyväinen
keskinkertaisuus, joka ei tainnut mitään temppuja edes. Eihän siellä
voinut elää... Lähdin pois...

--Kävitkö entisen isäntäsi haudalla edes? kysyin vielä.

--Kävin. Aikomukseni oli oikeastaan siihen kuolla, kuten olen kuullut
kaikkien kunnon koirien tapana olevan, ja paneuduinkin jo siihen
pitkälleni. Olin hyvin väsynyt näet ja minua nukutti. Mutta enhän minä
ollut mikään kunnon koira! Maattuani vain pari päivää siinä, tunsin
itseni jo täysin levänneeksi, ja silloinhan olisi ollut sulaa
hullutusta jäädä siihen enää turhan tautta loikomaan...

--Ja niin matkustit sinä jälleen maailmaan?

--Niin. Ja alotin jälleen entisen kulkurielämäni.

--Mutta sen koommin sinä et ole haukkunut.

--En. Se tuntui minusta niin joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä. Ja kun en
itse haukkunut enää, en voinut ymmärtää niitäkään, jotka vielä
viitsivät samaa virkaa harjoittaa.

--Sinä, joka itse olit ennen niin kiivas ja koppava olevinasi?

--En tuntenut enää entistä itseäni. Tosin muistin, että jos ennen
joskus lähikaupungin markkinoille pistäysin, näin ympärilläni joka
taholla jo niin paljon haukuttavaa, etten ehtinyt sanoa muuta kuin
hau!, niin jo toisaalla joku toinen yhtä väärä ja moitittava asia vaati
huomiotani... Tuolla ketunkauppias ... tuolla karuselli ... tuolla
hevonen, jota akka ajoi...!

--Ja sitten?...

--Sitten näin suurten kaupunkien kaduilla niin paljon saastaa ja
irstaisuutta, ettei minulla ennen ollut siitä aavistustakaan, mutta se
oli minusta vain surullista eikä muuta...

--Ja nyt?... Minusta tuntui kuitenkin kuin sinä olisit haukkunut äsken?

--Nyt istun minä tämän sinisen sillan päässä ja vartioitsen tietä
Höyhensaarille. Jos haukun, haukun vain huvikseni ja iloani
osoittaakseni, kuten äsken sinun tullessasi.

Syntyi hetken hiljaisuus.

--Kuules, Musti, virkahdin ajatuksissani. Kenties sinä sittenkin olet
kuollut?

--Niinkö arvelet? kysyi Musti hiukan surullisesti. Voi olla.

--Kenties sinä sittenkin kuolit sinne isäntäsi haudalle, vaikka et itse
tiedä siitä? Voihan sellainenkin olla mahdollista.

--Sitä ei voi tietää niin tarkalleen, myönsi Musti. Sitten olisi tämä
vain unta. Mutta silloin olet sinäkin aivan varmasti kuollut ja meidän
on parasta lyödä kättä toisillemme.

Teimme sen tukevasti. Unhon virta vieri menojaan, kuplat kimmelsivät
kuutamossa sillan kaarten alta.

--Sinulla on karhun kämmen, virkahti Musti irvistäen. Oikea Nallen
kämmen!

--Voi olla, virkahdin hajamielisesti. Mesikämmen minä olenkin. Mutta yö
on jo pitkälle kulunut ja on aika mielestäni, että nyt molemmat
lähdemme Höyhensaarille.

--Tulen ainakin sinulle tietä näyttämään, vastasi Musti.

Ja niin lähdimme me molemmat sillan sinisiä palkkeja myöten
taivaltamaan, Musti edellä, minä perässä, hyvä mieli kummallakin.

Välillä kääntyi hän aina kallella päin taakseen katsomaan, seurasinko
minä todellakin.

--Mitä mietit? kysyi hän häntäänsä heilauttaen.

--Runoa, vastasin. Taikka oikeammin, meidän yhteistä
hautakirjoitustamme.

--Ja se kuuluu?

--Näin.

Ja pian hyräilimme me molemmat kohti Höyhensaaria samotessamme:

    »Musti tarjoo käpälää,
    käppyrässä hännänpää,
    panee päänsä kallelleen,
    näyttää tietä Nallelleen...»



AHVEN JA KULTAKALAT

Tarina syvyyksistä

(1918.)



KUMMA KUVAJAINEN.


Tuli itkien isänsä palatsiin tuo kuvankaunis kuninkaantytär, lankesi
kaulaan emolleen armahalle ja virkkoi nyyhkyttäen:

--Äiti! Minä en jaksa onkia kultakaloja enää. Minun on ikävä.

Hänen äitinsä kuningatar löi hämmästyen yhteen kahta kämmentään:

--Et onkia kultakaloja enää? hän sanoi. Mitä me sitten keksimme
sinulle?

Ei ollut nimittäin tuo kuvankaunis kuninkaantytär tehnyt eläissään
muuta kuin onkinut kultakaloja. Tietysti hän oli sitäpaitsi sukinut
suortuviaan ja itseään kuvastimesta ihannellut, mutta kun hänellä ei
ollut ketään arvoistansa kosijaa, oli sekin jo ammoin käynyt ikäväksi
hänelle.

Mutta aina tähän päivään saakka oli kultakalojen onginta ollut hänen
mieluisin ajanviettonsa.

Päivät pitkät hän oli hovineitoineen istunut linnan marmorisen
puistolammikon reunalla, missä vesi oli kirkasta kuin hopea ja kalat
kultaiset niin hupaisesti edestakaisin vilahtelivat. Istunut siinä vapa
vaskinen kädessään, huntu hohtava hartehillaan, ja joskus kohottanut
kalan rantamalle, jonka hänen hovineitonsa heti olivat rientäneet irti
ongesta päästämään. Mutta muuten hän oli ajatellut, aatkeloinut omia
aikojaan.

Nähnyt hän oli lammikon ikikirkkaasta kalvosta oman kuvansa, mutta
viime aikoina myöskin erään toisen kuvan, joka hänen hämmästyksekseen
oli vasten hänen tahtoaan ruvennut sen rinnalle yhä useammin kuin
toisesta maailmasta tunkeutumaan ... ensin epämääräisempänä, sitten
aina selvempänä ja varmapiirteisempänä...

Se oli kuva kumman nuorukaisen, yhtä kauniin kuin hän itsekin oli,
mutta niin lempeänlevollisen, niin mustan-murheellisen, että hänen
olisi tehnyt mieli painaa päänsä hänen rinnoilleen ja itkeä, itkeä
loppumattomasti.

Hän oli nauranut ja särkenyt veden onkivavallaan. Mutta hetken perästä
oli se siihen tyyntyneen veden kalvoon jälleen ehjeytynyt entistään
soreampana ja surullisempana.

Oli aivan kuin olisivat hänen alakuloiset, vedenalaiset silmänsä
tahtoneet kysyä häneltä:

--Kuka olet? Miksi vihaat minua? Enhän minä tahdo mitään pahaa sinulle,
ainoastaan katsoa ja ihailla sinua iankaikkisesti.

--Mutta minä en tahdo, että sinä katsot minuun! vastannut hänelle tuo
kuvankaunis kuninkaantytär, jälleen vihapäissään vettä vavallaan
pärskähyttäen. Enkä minä tahdo, että sinä ihailet minua. Eikä sinulla
ole vähintäkään lupaa kysyä, kuka olen, sillä sen tietää jokainen
ihminen isäni valtakunnassa.

Mutta kun vedenpinta jälleen oli tyyntynyt ja kuvajaisen piirteet
jälleen ehjiksi kokoontuneet, se oli katsonut häneen yhtä lempeästi ja
surumielisesti kuin ennenkin ja virkahtanut:

--En tarkoita sinun ulkonaista olemustasi, en suurta sukuasi enkä
kuulua kauneuttasi. Tiedänhän, että isäsi on kuningas ja tämä linna
sinun asuinsijasi. Tarkoitan, kuka olet sielussasi ja sisimmässäsi.

Mutta silloin oli yhä enemmän suuttunut tuo kuvankaunis kuninkaantytär
ja vettä vavallaan aina vihapäisemmin pärskähyttänyt:

--Sitä sinulla on vielä vähemmän oikeutta kysyä! hän oli harmissaan
huudahtanut. Onko kuultu mokomaa julkeutta? Tahtoa tunkeutua minun
sieluuni ja sisimpääni! Ja kysyä minulta sellaista, jota en itsekään
tiedä ja jonka pitää pysyä ikuisena salaisuutena.

--Niinpä on minunkin pakko pysyä ikuisena salaisuutena sinulle,
huoahtanut silloin kuin itkusilmin tuo kumma kuvajainen. Toista
toivoin, toista tapasin. Mutta niin on minun aina käynyt maailmassa.

Tullut silloin uteliaaksi tuo kuvankaunis kuninkaantytär ja kurkistanut
syvälle vedenkalvoon, oman arvonsa kokonaan unohtaen:

--Kuka olet? hän oli kysynyt veikistellen: Oletko varjo pilvien vai
omien ajatusteni? Lietkö kotoisin maasta vai taivahista? Jos sen sanot
minulle, lupaan etten koskaan enää särje sinua, vaan saat katsoa ja
ihailla minua iankaikkisesti.

Mutta pudistanut päätään vain tuo kumma kuvajainen ja virkahtanut
sydänsuruisesti hänelle:

--Olin ongelmasi, toivoin minut ilmi onkivasi. Nyt ei minulle jää muuta
kuin murhe ja tuska entisestä olemuksestani.

Itkenyt katkerasti silloin tuo kuvankaunis kuninkaantytär eikä hän
ollut voinut selittää suruaan edes omille hovineidoilleen. Mutta
illansuussa kammiossaan suortuviaan kultakammalla sukiessaan hän oli
katsahtanut peiliin ja punastunut omaa kauneuttaan, sillä hän tiesi
nyt, ettei se kukkinut enää yksin hänelle, vaan myöskin tuolle oudolle,
salaperäiselle ystävälle.

Toisin päivin hän ei ollut ollenkaan tahtonut nähdä tuota ventoa,
vedenalaista ihailijaansa, katsonut vain kaukomielin ihanan ilman
rantaan, mutta tuntenut samalla tuiki tyhjäksi ja autioksi olemuksensa.
Hänen hovineitonsa silloin vilkuneet syrjästä häneen ja kuiskineet
hiljaa keskenään:

--Hän on rakastunut! Lyönpä vetoa, että hän on rakastunut. Hän itkee
ilman aikojaan, eikä hän välitä enää ongestaan eikä kultakaloistaan.
Myöskin hän on kadottanut ruokahalunsa ja entisen hyväntuulensa, joka
paistoi kuin päivänsäde koko palatsissa. Nyt hän kulkee vain kuin
kuutamo kujilla. Hän on rakastunut! Ihme, että hänen isänsä ja äitinsä
eivät ole sitä vielä huomanneet.

--Se saattaa kyllä olla totta, siihen toiset väliin pistäneet. Mutta ei
hän silti aina vain alakuloinen ole. Kurkistin eilen illalla hänen
kammioonsa ja näin hänen istuvan yksin vuoteensa reunalla silmät
hymyssä, suu mytyssä, kasvot salaperäistä riemua säteilevinä. Ja äkkiä
hän, ilman mitään huomattavaa syytä, helähti nauruun kuin hopeakello.

--Siinäpä se! Hän on rakastunut. Hän ajattelee armastaan. Olisi soma
tietää, kuka hän on ja minkä väriset silmät ja tukka hänellä on ja
kuinka hän ohjaa orhiaan.

Nuoremmat hovineidoista ne näin pakisivat. Mutta vanhemmat ja
vakavammat käskivät heidän olla hiljaa ja joutavia jaarittelematta.

--Pitäkää kielenne keskellä suuta! he sanoivat. Sattuisi vielä
hovirouva kuulemaan, niin saisitte vitsaa tai ainakin katua katkerasti
sanojanne jossakin linnan syrjäisimmistä tornikammioista. Sitäpaitsi te
puhutte sulaa hulluutta! Meidän kuvankaunis kuninkaantyttäremme on
siisti ja siveä neitsyt eikä ollenkaan teidän kaltaisenne. Ei hän
sellaisia ajattele. Ja kuinkapa hän saattaisikaan ajatella, kun hän ei
tiedä miehestä mitään eikä ole kohdannut ketään itsensä arvoista sulhoa
vielä milloinkaan.

Nuoremmat tuumineet, mitä tuumineet. Mutta ankaran hovirouvan nimen
kuullessaan he olivat kaikki myyriksi mykistyneet ja painaneet päänsä
kuin kukkaset rajuilman tullen. Eikä kukaan ollut sen jälkeen
uskaltanut edes ajatuksissaan häiritä tuon kuvankauniin
kuninkaantyttären haaveiloa.

Mutta juuri sellaiselta onkiretkeltään hän oli eräänä päivänä palannut
itkien isänsä palatsiin, langennut kaulaan emolleen ehtoisalle ja
ilmoittanut nyyhkyttäen, että hän ei tahtonut onkia enää kultakaloja.

--Mitä sinä sitten teet? hänen äitinsä huolestuneena kysynyt. Taikka
oikeammin: mitä sinun sitten tekisi mielesi tehdä? Kun minä olin sinun
iässäsi, en minä tiennyt mitään parempaa kuin onkia kultakaloja.

--Minä tahdon onkia oikeita kaloja! siihen vastannut aivan
äkkiarvaamatta tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Minä tahdon oikean meren
rannalle ja minä tahdon nähdä oikeita ihmisiä, miehiä ja naisia, mutta
etenkin miehiä, enkä pelkkiä kuvajaisia.

Nyt vasta oli vuoro hänen äitinsä kuningattaren oikein hämmästyä.

--Sinä oikeita kaloja? hän sanoi. Sinä oikean meren rannalle? Sinä
nähdä oikeita ihmisiä? Jopas jotakin! Kuka löylynlyömä trubaduuri
onkaan käynyt linnassamme ja moisia narrinlauluja mieleesi laverrellut?

Aluksi oli asia hänen mielestään niin hullunkurinen, että hänen teki
mielensä nauruun purskahtaa. Hänen tyttärensä tahtoi nähdä elämän
todellisuutta siis, vaikka hänellä oli tilaisuus olla ja elää
täydellisesti sen ulkopuolellakin? Sehän oli hulluutta, sehän oli sulaa
mielettömyyttä!

Sellaista ei vielä koskaan, ei nuorempana eikä vanhempana, ollut hänen
omaan kuningattarelliseen päähänsä pälkähtänyt.

Ei hänen eikä hänen äitinsä päähän. Eikä tämän äidin eikä äidin-äidin
eikä kenenkään hänen heimostaan niin kauas kuin hän omaa sukupuutaan
tunsi, ja se ei ollut vähän, sillä sen juuret haihtuivat historian
hämärään. Mistä olikaan hänen tyttärensä äkkiä saanut moisia
mielihauteita? Se oli iki-ihmeellistä.

Mutta koska hän myös oli äiti eikä vain kuuluisa kuningatar, hän heti
seuraavassa silmänräpäyksessä vakavustui, otti tyttärensä kädet
kaulaltaan ja katsoi tutkivasti silmiin häntä.

--Hyi, häpeä! hän virkahti sitten ankarasti. Olet nukkunut
levottomasti, nähnyt pahoja unia ja tulet niitä nyt äidillesi keskellä
päivää kertoilemaan. Tahdon heti puhutella siitä meidän kuninkaallista
kotilääkäriämme.

Ja sen hän tekikin, sillä hän oli päättäväinen äiti, joka ei turhia
siekaillut, silloin kun hänen tyttärensä onni ja terveys oli
kysymyksessä.

Kuninkaallinen kotilääkäri, vanha, kalju professori, siirsi tärkeän
näköisenä silmälaseja nenällään, koetteli valtimoa, käytti kuulotorvea,
pudisti päätään, otti esille nuuskarasiansa ja virkahti vihdoin sen
kantta tuiki rikkiviisaasti napauttaen.

--Minä en voi huomata mitään ulkonaisen taudin merkkejä. Mutta on
olemassa sielun sairauksia...

--No niin, mitä sielun sairautta hän potee siis? kysyi kuningatar.

--Sitä on vaikea tarkoin määritellä, hymähti kuninkaallinen
kotilääkäri. Se voi olla sitä ja se voi olla tätä. Myöskin on
mahdollista, että se ei ole sairautta ollenkaan, ainoastaan eräänlaista
sielun ärtymistä johonkin suuntaan, taikka paremmin sanoen, entiseen
olotilaan, ja sen aiheuttamaa pyrkimystä uuteen. Me nimitämme sitä
vapaan ja itsenäisen tahdon toiminnaksi.

--No niin, ja millä tuollainen toiminta on sitten parannettava? kysyi
kuningatar huolestuneena.

--Se riippuu siitä ja se riippuu tästä. Nimenomaan tässä tapauksessa
pelkään sen riippuvan teidän tyttärenne iästä, sillä inhimillisesti
katsoen hän on tullut siihen aikakauteen elämässään...

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Sillä samalla sai hän hänen
majesteetiltaan kuningattarelta aika korvapuustin.

--Inhimillisesti katsoen, myrskysi vihastunut majesteetti, te olette
vanha pässinpää! Sitäpaitsi: te olette tullut jo siihen aikakauteen
elämässänne, jossa ei ole lupa puhua enää tuhmuuksia. Te mainitsitte
minun tyttäreni iästä? Hänellä ei ole mitään ikää, jos minä tahdon.
Kuulettehan te, että hän tahtoo nähdä oikeata elämää, vaikka hänellä on
tuo harvinainen tilaisuus tuhansien ja jälleen tuhansien ihmislasten
joukossa nähdä väärää. Siis hän on sairas ja siis hänet on
parannettava!

Moisten ja niin monien ehdottomien totuuksien edessä oli viisainta
vaieta kuninkaallisen kotilääkärin. Hän ottikin sentähden vain
filosofisesti hyppysellisen nuuskaa, tarjoten samalla rasian
vihastuneelle valtiattarelleen.

--Arvelen, että olisi kruununneuvosto pidettävä, hän virkahti
varovaisesti. Niitä on pidetty paljon vähäpätöisemmistäkin asioista.

--Olette oikeassa, virkahti kuningatar kuivakiskoisesti. Tahdon heti
puhua siitä kuninkaallisen mieheni ja puolisoni kanssa.

Ja hän poistui salista arvokkaasti ja täysin purjein, kuninkaallista
kotilääkäriä silmäykselläkään kunnioittamatta.

Mutta ikäänkuin yhä korostaakseen kruununneuvoston todellista
tarpeellisuutta kaikui vielä kauan hänen jälkeensä tuon kuvankauniin
kuninkaantyttären haikea valitusvirsi:

--Minä tahdon onkia oikeita kaloja! Minä tahdon nähdä oikeata merta.
Minä tahdon puhua oikeiden ihmisten enkä kuvajaisten kanssa.

--Atshih! aivasti samalla kuninkaallinen kotilääkäri. Kaksi edellistä
toivetta kenties vielä olisivat täytettävissä. Mutta mitä kolmanteen
tulee, niin _dubito, ergo sum_...

Hän siirsi silmälasejaan, pudisti päätään ja meni matkoihinsa hieroen
korvallistaan.



KRUUNUNNEUVOSTO.


Valtakunta, jossa kaikki nämä kummat tapahtuivat, oli varsin edistynyt
ja valistunut valtakunta. Sen kruununneuvostoon kuului, paitsi
kuninkaallisen perheen jäseniä sekä ylhäisiä pappeja, prelaatteja ja
varsinaisia valtaneuvoksia, myöskin tieteen, taiteen, lainsäädännön
y.m. korkeamman kulttuurin edustajia. Eipä ollut heidän joukostaan edes
etevimpien ammattien eikä elinkeinojen harjoittajia unohdettu.

Heidän vastattavikseen oli asetettu seuraavat kysymykset:

1:o. Onko totuus ja sen etsiminen onneksi vai onnettomuudeksi
ihmiselle?

2:o. Missä määrin voi katsoa ihmisen sisällisellä totuudella olevan
mitään tekemistä häntä ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa?

3:o. Kuinka on täsmittävissä ero todellisen ja näennäisen, kuten esim.
ihmisten ja heidän kuvajaistensa välillä?

4:o. Mikä on kultakala ja mikä on oikea kala?

Kuten lukija huomaa, oli kuningas kuultuaan asianlaadun korkealta
puolisoltaan, käsittänyt sen kaikella sillä vakavuudella ja
syvämielisyydellä, millä hän kaikki muutkin asiat käsitti ja ratkaisi
isänmaan onneksi ja valtakunnan siunaukseksi. Se ei ollutkaan hänelle
vaikeata, sillä paitsi että hän oli maan isä ja todella kunnollinen ja
viisas hallitsija, hän oli samalla ammatti-ajattelija, kuten hänen
maassaan filosofeja yleensä nimitettiin. Ja tällä kertaa, kun oli
kysymys hänen ainoasta tyttärestään, hän oli mennyt itse asian ytimeen
sekä eräillä viisailla, isällisillä keskustelemuksilla saanut ilmi
häneltä, mitä tuolla lammikon reunalla oikeastaan oli tapahtunut.

Sen tehtyään hän oli sulkeutunut kammioonsa ja laatinut korkean
omakätisesti yllämainitut ponsilauselmat, joihin kuninkaallisen
kruununneuvoston oli nyt selvään ja suoraan vastattava.

Heti ensimmäinen kysymys herätti pitkän ja vilkkaan ajatustenvaihdon.

--Pyydän huomauttaa, lausui eräs mahtava kirkkoruhtinas, että totuus,
koko totuus, on meille jo Jumalan kirkkaassa sanassa ilmoitettu. Sen
omistaminen on epäilemättä suurin autuus, sen enempi etsiminen suurin
onnettomuus ihmiselle.

--Toivoaksemme tässä ei ole kysymys mistään metafyysillisistä
totuuksista, väitti siihen eräs yhtä tunnettu luonnontutkija. Sillä
nehän eivät ole mitään totuuksia, ollen pelkkiä uskon-asioita.

--Päinvastoin ne ovat ainoita totuuksia, kivahti kirkkoruhtinas, jotka
ovat sen arvoisia, että niitä voidaan totuuden korkealla nimellä
kunnioittaa. Kaikki muu on vain tietoa, vain osatietoa.

--Siispä on meidän ensin määriteltävä itse totuuden käsite, kiisti
luonnontutkija itsepintaisesti. Pidän omasta puolestani ilman sitä
kaikkea enempää väittelyä mahdottomana.

Kiista olisi kukaties kuinka korkeaan liekkiin leimahtanut, ellei maan
isä, joka itse johti keskustelua omalla kuninkaallisella
kultavasarallaan, olisi puuttunut tapansa mukaan säveästi ja
välittävästi siihen.

--En ole tarkoittanut tätä korkeata neuvostoa koollekutsuessani, hän
sanoi, niin paljon väittelyä eri elämänkäsityksistä ja peruskäsitteistä
kuin ystävällistä ja hyvänsuopaista neuvottelua eräästä
valtakunnallemme mitä tärkeimmästä asiasta. Meillä on tässä tosiasia,
annettu tosiasia. Tyttäreni ei tyydy enää onkimaan kultakaloja. Hän
tahtoo onkia oikeita kaloja. Myöskään hän ei tyydy istumaan enää
puistolammikon reunalla. Hän tahtoo mennä oikean meren rantaan. Vielä
vähemmän hän tyytyy katselemaan lammenpinnasta kuvajaisia--omaa tai
muiden, se seikka on vielä selittämättä--: hän tahtoo nähdä oikeita
ihmisiä. Tämä on tosiasia. Nämä ovat neuvottelun edellytykset.
Ymmärrän, että hän pyrkii totuuteen. Minulla, yhtä vähän kuin hänen
valistuneella äidilläänkään, ei olisi mitään sitä vastaan, jos me vain
olisimme vakuutetut, että se olisi onneksi hänelle. Mutta juuri siinä
me epäröimme, sillä jos _me_ joskus elämässämme olemme toisillemme
jonkun totuuden sanoneet ja usein vallan vasten tahtoamme sellaisen
toisissamme havainneet, ei se koskaan ole ollut onneksi meille eikä
varsinkaan minulle. Siksi me olemme kutsuneet koolle tämän korkean
neuvoskunnan. Toivon keskustelun pysyvän näissä täysin havainnollisissa
ja käytännöllisissä puitteissa, joskaan meidän myötäsyntynyt
tiedollinen mahtipontemme ei suinkaan ole estävä sitä korkeammillekin
tasoille kohoamasta.

Se auttoi. Kuninkaan viisaat ja arvokkaat sanat tekivät tarkoitetun,
tyynnyttävän vaikutuksensa. Ja keskustelun tulokseksi tuli, että totuus
oli kaksiteräinen miekka, joka toisinaan voi olla onneksi, toisinaan
onnettomuudeksi ihmiselle.

Mutta sen etsiminen hyljättiin kokonaan. Se toi mukanaan vain pelkkää
tuskaa ja onnettomuutta.

Tämä päätös tapahtui pääasiallisesti erään valistuneen valtaneuvoksen
lausunnon johdosta, joka herätti yleistä mieltymystä.

--Totuuden täytyy olla jotakin myötäsyntynyttä, hän sanoi. Puu syntyy
puuksi: se on puun totuus. Susi syntyy sudeksi: se on suden totuus.
Meidän armollinen kuninkaamme ja hallitsijamme on syntynyt kuninkaaksi:
se on kuninkaan totuus. Minä puolestani olen hamasta lapsuudestani
saakka tuntenut syntyneen valtaneuvokseksi. Se on minun totuuteni. Asia
näyttää äärettömän yksinkertaiselta--kuten kaikki suuret totuudet--
mutta mikä syiden ja seurausten moninainen sarja siinä piilee, me
huomaamme vasta tarkastaessamme esim. ystävääni valtaneuvosta tässä
vierelläni. Päällepäin ei hänestä näy mitään erinomaista. Hän on
valtaneuvos niinkuin minäkin, hänen leukansa on sileäksi ajettu
niinkuin minunkin ja hänen rintansa niinkuin minunkin risteillä
koristettu. Hänen erikoisuutensa piilee syvemmällä. Hän ei nimittäin
ole syntynyt valtaneuvokseksi. Hän on syntynyt joksikin muuksi, esim.
räätäliksi, tai koulunopettajaksi, mutta ei valtaneuvokseksi. Vain
hänen ruhtinaansa armo on hänet siihen ansaitsemattomaan kunniaan
kohottanut. Siksi istuukin hän siinä paikallaan ilman mitään totuutta,
sillä joko hän on syntynyt vasten luonnonlakeja tai on hän vasten
luonnonlakeja tullut valtaneuvokseksi. Minä pelkään, että molemmat ovat
tapahtuneet sattumalta.

Mitä hänen vierustoverinsa mahtoi arvella moisesta suosituksesta, ei
tarina kerro, mutta väitetään, että hän taputti käsiään muun
kuulijakunnan mukana kaikkein innokkaimmin tälle yhtä terävästi
ajatellulle kuin henkevästi muovaellulle esitykselle. Hän saikin siitä
osakseen kaikkeinkorkeimman ja armollisimman päännyykähdyksen.

Siirryttiin sitten seuraavaan kysymykseen.

--Totuus, lausui eräs maailmankuulu kemisti ja Nobel-palkinnon saaja,
ei yleensä esiinny muuna eikä muualla kuin todellisuudessa ja sielläkin
vain vähin erin anniskeltuna. Mikroskoopin ja kemiallisten putkien
avulla on se kuitenkin sieltä havaittavissa, vaikkakin tuiki vaikeasti
kokoon sommiteltavissa. Sitä on siellä äärettömän pieninä aines-osina
kuin pölyhiukkasia päivänpaisteessa tai kultaa huuhtohiekassa, mutta
sitä _on_ kuitenkin, joskaan ei kenenkään kuolevan silmä voi sitä
kokonaan eikä täydellisenä käsittää. Siksi ei sillä myöskään ole mitään
syvempää tekemistä ihmisen sisäisen sielunelämän kanssa. Mitä taas
noihin n.s. sielullisiin ilmiöihin tulee, niin saattaa puhua tuskin
niidenkään edustaman todellisuuden totuudesta, sillä ne hajautuvat
vieläkin pienempiin ja itse sielunsilmillekin miltei näkymättömiin
aines-osiin, jotka tajuntamme ahtauden vuoksi ovat sitäpaitsi milloin
hyvänsä valmiita alitajuntamme umpisukkeloon sukeltamaan. Kun lisäksi
tulee, että niiden tutkimustapaa on omiaan vaikeuttamaan ei ainoastaan
yllämainittujen tieteellisten koneiden puute, vaan myöskin tutkijan ja
tutkittavan liian likeinen suhde toisiinsa, on selvää, ettei niin
epämääräisistä osatotuuksista kokoonpannulla yleistotuudella voi olla
mitään tekemistä ulkopuolisen todellisuuden kanssa.

Hän puhui kuin isän hihasta. Ja hän saikin koko kuulijakunnan
puolelleen.

Prelaatit kannattivat häntä senvuoksi, että he olivat jo virkansa
puolesta dualisteja, lainsäätäjät senvuoksi, että kansan ääni ei heidän
mielestään missään eikä koskaan ollut samaa kuin Jumalan ääni. Että
tiedemiehet yleensä häntä kannattivat, ei ollut merkillistä, sillä
hehän elivät omissa kammioissaan, korkealla ajan myrskyjen yllä, niihin
vaikuttamatta ja niistä mitään vaikutuksia ottamatta. Merkillisempää
oli, että myöskin taideniekat yhtyivät häneen, sillä hehän olivat joka
päivä tekemisissä sekä totuuden että todellisuuden kanssa. Mutta he
kutsuivat sitä yhdellä sanalla kauneudeksi ja väittivät, että se oli
niistä kummastakin yhtä kaukana kuin taivas oli maasta erotettu.

--Taide taiteen vuoksi! sanoivat he. Yhtä vähän kuin ruoholla, joka
kasvaa, on mitään tekemistä lehmän kanssa, joka syö sitä, yhtä vähän on
meidän taiteellamme mitään tekemistä suuren yleisön kanssa.

Tuli sitten yleiseksi mielipiteeksi, ettei ihmisen sisällisellä
totuudella ollut missään eikä milloinkaan mitään tekemistä häntä
ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa.

Seuraava kysymys todellisen ja näennäisen, ihmisten ja heidän
kuvajaistensa, mahdollisesta suhteesta toisiinsa antoi aihetta moneen
syvämieliseen lausuntoon.

--Todellinen ja näennäinen ovat toistensa vastakohtia, väitti eräs
kuuluisa oikeus-oppinut. Siinä nyt on meillä esim. näennäinen
rikollinen. Hän voi olla viaton, hän voi olla vikapää, mistä minä
tiedän. Joka tapauksessa hänet on todistusten puutteessa irti
laskettava. Mutta annas olla kaksi valantehnyttä todistajaa, niin me
tuomitsemme hänet joka tapauksessa kuritushuoneeseen, olkoon hän sitten
näennäisesti lunta valkeampi.

--Se johtuu meidän lainsäädäntömme puutteellisuudesta, marisi siihen
joku vanhempi elinkeinonharjoittaja. Minullakin on ollut kunnia olla
kerran sen kanssa tekemisissä. Möin kerran viinaa, joka itse asiassa
oli vain näennäistä viinaa, sillä suurin osa siitä oli vettä. Mutta
rangaistus, johon minut siitä tuomittiin, oli täysin todellinen. Oliko
siinä mitään logiikkaa?

--Mutta ihmiset ja heidän kuvajaisensa? huomautti kuningas, joka tahtoi
saada asian jälleen oikealle tietoperäiselle tolalleen.

--Siinä suhteessa on näennäinen aina todellisuutta todellisempi, jyrisi
eräs valkohapsinen kuvanveistäjä ja akateemikko, jonka rintaa niinkuin
valtaneuvostenkin kymmenet tähdet ja mitalit koristivat. Minä teen
esim. kuvan tästä ystävästäni estetiikan professorista. Epäilemättä se
on todellisempi kuin hän itse. Se elää läpi vuosituhansien.

Tässä hän sai odottamatonta kannatusta eräältä korkealta prelaatilta,
joka nousi, rykäisi ja loihe lausumaan:

--Yhdyn täydellisesti edellisen puhujan valistuneeseen mielipiteeseen,
hän sanoi. Ylevä mielikuva on epäilemättä karkeata todellisuutta sekä
todellisempi että ikuisempi. Siinä on meillä esim. Sixtiininen kappeli.
Mestari, joka on sen luonut, on kuollut, samoin kuin kaikki hänen
aikalaisensa, mutta hänen mielikuvansa elävät ja vaikuttavat
sukupolvesta sukupolveen, myöskin ne, joiden uskonnollinen arvo voi
olla riidanalainen. Ja uskaltaakseni toisen vieläkin ylevämmän
esimerkin: Mitä on Herramme Vapahtajamme meille useimmille? Epäilemättä
vain kuva, vain mielikuva. Ja mitä hän oli omille opetuslapsilleen?
Epäilemättä Mestari, joka muovaili esille heidän sieluistaan oman
iankaikkisen mielikuvansa taivaallisesta Isästään. Kuka voi nyt sanoa,
ettei kuvajainen olisi ikuisempi kuin ihminen, ettei näennäinen olisi
todellisuutta todellisempi?

Se tulikin kokouksen päätökseksi luonnontieteilijäin mitä vilkkaimmista
vastalauseista vähääkään välittämättä.

Oli jälellä enää vain viimeinen kysymys. Mutta sen ratkaisi kuningas
itse omalla arvovallallaan.

--Tuokaa tänne kala! hän sanoi. Oikea kala!

Tuotiin suuri, kyrmyniska ahven korkean neuvoston eteen.

--Ja tuokaa sitten kultakala!

Tuotiin myöskin kultakala. Kuningas katseli rypyssä otsin hetken niitä
kumpaakin ja kaikki koko valtasalissa vapisivat peläten päätöstä, joka
tällä hetkellä askartelihe esille hänen aivojensa kammioista. Vierähti
hirmuinen, äänetön hetki, pari, jotka ukkosta ennustivat.

Mutta sitten selkeni hänen otsansa kokonaan, hänen kasvonsa saivat
jälleen sen rauhallisen kirkkauden, joka oli niille ominaista, ja hänen
katseensa sen syvämielisen ilmeen, minkä elämänpitkä ajatustyö oli
antanut niille.

Hän kohotti oikean etusormensa ja osoitti kumpaakin kala-yksilöä
peräkkäin:

--Tuo on kultakala, hän sanoi, ja tuo on oikea kala. Tuo on korukala ja
tuo on tarviskala. Ymmärrän täydellisesti, että tyttäreni tahtoo onkia
oikeita kaloja. Asia on ratkaistu. Hyvät herrat, kokous on päättynyt.
Kuten aina ennenkin, pidämme keskustelun vastauksena kysymyksiin.

Sanotaan, että hänen majesteetillaan maan isällä oli pieni perhekohtaus
sinä iltana. Mutta on mainittava hänen kunniakseen, että hänen
päätöksensä pysyi järkkymättömänä.

Hänen tyttärellään oli seuraavasta päivästä saakka oleva lupa mennä
oikean meren rantaan, onkia oikeita kaloja ja tavata, jos mahdollista,
oikeita, luojanluomia ihmisiä.

Näin päättyi tuo kruununneuvoston historiallinen kokous, jonka
päätökset, joskaan ne eivät suoraan ja välittömästi asiaan
vaikuttaneet, kuitenkin tulivat epäsuorasti ja välillisesti
ratkaiseviksi koko valtakunnan kohtalolle.



LAULU LAINEHILTA.


Sinä yönä ei nukkunut paljoa tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Hän valvoi
vain ja kääntelehti vuoteellaan ja ajatteli seuraavaa aamua, jolloin
hänen olisi lupa hovineitoineen mennä oikean meren rantaan ja kohdata
oikean, ihanan todellisuuden ihmeellisyyksiä.

Armaat, aineettomat kohtaukset tuon kumman kuvajaisen kanssa olivat
niiden surullisesta, lempeästä suloudesta huolimatta käyneet hänelle
todellakin sietämättömiksi.

Hän halasi kuulla myrskyn pauhinaa! Sillä taiteellisesta,
koristeellisesta ympäristöstään ja keinotekoisesta kasvatuksestaan
huolimatta hän itse oli oikea kuninkaantytär, joka ei kaiken
kuninkaallisuutensa kuorman alla ollut mitään omasta alkuperäisestä
ihmisyydestään kadottanut.

Yön hetket vierivät hitaasti hänen ohitseen. Vihdoin kävi niidenkin
kilpikonnankulku hänelle sietämättömäksi.

Hän nousi äkkiä vuoteessaan. Hän kohotti käsivartensa ja vannoi pyhän
valan oman personallisuutensa jumalille olla aina itselleen uskollinen
ja tehdä juuri niin kuin hänen mielestään oli kaunista ja oikeaa
maailmassa.

Sitten hän pukeutui nopeasti, hiipi hiljaa ulos kammiostaan, otti
eteisestä oman vaskisen onkivapansa muine vehkeineen ja pujahti ulos
pimeään yöhön ohi nukkuvien vartioiden.

Ulkona tuuli ja satoi. Mutta niin suuri oli hänen sisäinen
jännityksensä ja niin kiihkeä hänen sielunsa palava intohimo, että hän
ei huomannut tuulen vonguntaa linnantorneissa eikä sateen suhinaa
paljaille hartioilleen, vaan juoksi, joutui kohti meren kohinaa, joka
valtavana bassoviuluna kaikui yli tämän yöllisen jouhiorkesterin.

Kun hän tuli lähemmä, se muuttui pasuunaksi. Ja kun hän tuli vielä
lähemmä, toitotti häntä vastaan sieltä kuin kokonainen
torvisoittokunta.

Mutta aivan lähellä, laakoja rantakallioita myöten kavutessaan, hänestä
oli kuin olisi niiden takana ollut täysilukuinen sinfooninen
soitinseura rumpuineen ja huiluineen, symbaleineen ja
englannintorvineen. Eikä vain yhtä seuraa, vaan monta, kymmenen,
kaksikymmentä, sata seuraa, jotka kaikki soittivat kuin hengen edestä
ja kaikki tottelivat samaa näkymätöntä, voitollista, ylenluonnollisilla
voimilla varustettua jättiläisjohtajaansa.

Vihdoin hän oli kallion kukkulalla. Hurja, villi, kaikkien
kesyttämättömien alkuperäisten vaistojen kohottama riemuhuuto kajahti
hänen rinnastaan.

Siinä se oli, siinä se siis vihdoinkin oli, meri, oikea meri,
maailmanmeri, todellisessa, väärentämättömässä, mistään
välittämättömässä, suuressa, suvereenissa voimassaan ja kunniassaan!

Siinä se oli, se pursien pirstaaja, se miesten päänmeno, se outojen,
vielä nimittämättömien hirviöiden kotisija, joka saattoi hyvällä
tuulella ollessaan sallia heiluvan hetken lasten tuokion pinnallaan
leikitellä, mutta oli jo seuraavassa hetkessä valmis heidät harteiltaan
pudistamaan ja heidät tuhoamaan!

Siinä se oli, se ilon, se tuskan, se intohimon, se oikean, todellisen
elämän meri, jonka pauhinan hän niin usein unettomina öinä oli kuullut
korvissaan, jonka onnettomuutta ennustavan kohinan hän niin usein oli
havainnut suonissaan, mutta jonka vaateliasta, tinkimätöntä
kaikkivaltaa hän ei ollut koskaan tahtonut täysin tunnustaa itselleen!

Ja tämä ranta oli maailman ranta, jolla hän joskus oli kuullut ihmisiä
peloteltavan ja jonka sanottiin opettavan ja taivuttavan tielle
oikealle senkin, joka ei mistään muusta ottanut oppiakseen eikä
taipuakseen!

Eikö hän olisi iloinnut ja huutanut? Eikö hän olisi laulanut ja
karkeloinut, pyörinyt ympäri ja tullut hourupääksi näin korkean ja
ihanan todellisuuden ihmeen kohdatessaan!

Mutta samalla kaikui hänen korviinsa laulu, joka tuntui tulevan suoraan
tuolta tuimista, synkistä, temmeltävistä syvyyksistä.

Hän pani käden korvalleen ja kuunteli. Ja hän kuuli selvään seuraavat
ihmissanat:

»Älä naura, ihana impi! Sinä kuulet vasta meren kuohut ja näet sen
valtavuuden. Mutta sinä et tunne vielä sen pimeää, alkusyntyistä
julmuutta ja armottomuutta.

Kuin auringon se sinut sisäänsä ahmaisee. Kuin kointähden se sinut
aamulla korottaa ja illalla jälleen syöksee syvyyteen.

Älä ilakoi, kuvankaunis kuninkaantytär! Sinä olet tullut vain meren
mahtavuutta imehtimään. Siispä tiedä, että meri voi olla myöskin kuin
kansa, joka orjailee ja sietää sortoa satoja vuosia, mutta herää
hetkessä ja sortaa sortajansa.

Kuin kaarna katkeevat sen käsissä silloin kaikki vallanmerkit. Kuin
ruoko häälyvät silloin kaikki hallitsijahuoneet ja syöksyvät syvyyteen.

Älä heilu, hienohelma! Sinua hurmaa meren kohina korvissasi ja
valtimoissasi. Jospa aavistaisit, että elämä on valta, joka ei siedä
leikkiä, ja intohimo on pyhä pyörremyrsky, joka ottaa omansa, mistä
tahtoo, eikä laske sitä koskaan takaisin entisenä entisille sijoilleen!

Kuin lentävän lehden se sinut syliinsä tempaisee. Kuin kuluttava tuli
se sinut polttaa karreksi ja syöksee syvyyteen.

Tule hulluksi, turmansynty! Sinä luulet maailmanrannalla ijäti
istuvasi. Ja kuitenkin on tähtiin kirjoitettu, että sinä rakastat
kuvajaista enemmän kuin oikeaa ihmistä ja että tuo rakkaus on sinut
nuorena raateleva.

Kuin meren suola on se sinun sydänhaavojasi kirveltävä. Kuin meren
maininki on se sinua hulluksi huljuttava ja syöksevä syvyyteen.»

Sade oli lakannut. Repaleiset pilvet ajelehtivat kuun ohitse. Ja yhä
kaikui tuo laulu mereltä ja meren syvyyksistä, huumaten järjen ja
aistimet, tunkien sieluun ja sydämeen.

Riensi rantaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Heitti onkensa aalloille
ja odotti vavahtelevin verin, mitä antaisi hänelle Ahti ruokorinta.

Se antoi ahvenen hänelle.

Samassa seisoi maankuulu kuninkaanpoika hänen edessään.

--Kuka olet? kysyi värisevin äänin tuo kuvankaunis kuninkaantytär.

Mutta sen hän teki vain sielunsa suuressa hämmästyksessä ja jotakin
sanoakseen. Sillä hän tunsi kyllä kumman kuvajaisensa puistolammikosta.

--Olen mielikuvasi, kuuli hän korvaansa kuiskattavan. Olen ihanteesi.
Tule ja syleile minua!

Ja samalla hän tunsi suulleen suudeltavan.

Äkkäsi silloin sydämensä seisahtavan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja
hän vaipui hänen valtoihinsa pimeässä yössä, myrskyn mylviessä,
aaltojen korkealle kohotessa, repaleisten pilvien kuun ohi kuin
vauhkojen onnen varsojen tai harhailevan haaveen hahmokuvien kotiinsa
tuulen nopeudella kiirehtäessä.

Aamulla, kun heidän tuli erota, kysyi tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

--Milloin saan sinut nähdä jälleen?

Vastasi se maankuulu kuninkaanpoika:

--Milloin hyvänsä, kun toteutat mielikuvasi.

Kysyi vielä tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

--Etkö isäni linnaan käy? Aiotko jälleen ahventen valtakuntaan?

--Menen, minne menevät omat unelmasi. Eivätpä nekään isäsi linnaa kohti
kulje.

Sanoi sanansa se maankuulu kuninkaanpoika ja sukelsi syvyyteen.



MEREN MAININKEJA.


Oli puhunut totta se maankuulu kuninkaanpoika. Sillä eivät johtaneet
kohti linnaa kuvankauniin kuninkaantyttären askeleet.

Hän etsi ja löysi köyhän kalastajan majan rannan louhten lomasta. Hän
sepitti tarinan, että hän oli pelastunut eräästä haaksirikkoisesta
laivasta, jonka kaikki muu väki oli mennyt meren omaksi. Hän sanoi
olevansa yksin maailmassa eikä tietävänsä, mitä tehdä, kuhun kulkunsa
suunnittaa. Hän pyysi itselleen ruokaa ja liettä lämmitellä.

Armahti avutonta köyhän kalastajan perhe. Antoi hänelle paikan pöytänsä
ja tulisijansa ääressä. Hän palkaksi talon töitä toimitteli, auttoi
emäntää, minkä osasi, ja piti välillä seuraa hänen pojalleen ja
sokealle isälleen.

Mökin isäntä itse oli jo ammoin hukkunut eräässä haaksirikossa.

Asettui siihen asumaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Alkoi uusi elämä
hänelle. Näki hän oikeita ihmisiä, kuuli harrasta, yksitoikkoista
haasteloa ympärillään ja tuli tuntemaan elämää sen suurissa,
yksinkertaisissa kehyksissä.

Se oli taivaan manna hänelle. Eikä hän koskaan aikonut palata enää
isänsä palatsiin.

Kaikki, mitä sinne kuului, oli kuin uni, oli kuin vanha, kulunut
kuvakirja hänelle.

Unta olivat olleet hänen vanhempansa, unta hänen leikkitoverinsa ja
hovineitonsa, ei vähemmän unta linnan vanha puisto lammikkoineen ja
kultakaloineen. Täällä oli myös hänen oikea elämänrunoutensa, jota hän
oli kaivannut juuri, täällä vierähti jokainen viikko kuin tarina ja
jokainen päivä kuin suuri juhlasaatto.

Siellä oli kaikki vain arkea alinomaista. Siellä päätyivät päivät
ikävinä ja harmaina kuin haukotus ja täyttyivät kuut kuin täyttyy
vitkalleen vanhan kutojavaimon kangastukki.

Silti hän ei suinkaan ollut kummaa kuvajaistaan unohtanut.

Joka yö, kun muut mökissä olivat uneen vaipuneet, hän nousi
vuoteeltaan, hiipi hiljaa ulos tuvan uksen ulvahtamatta ja riensi
rantaan meren houkuttavan, joka odotti häntä milloin peilityynnä
päilyen, milloin ähkyen ja myrskyten yli äyräittensä. Istahti siihen
vapa vaskinen kädessään, laski launihin vesille, onki ongelmaansa, ja
siinä seisoikin hänen edessään se maankuulu kuninkaanpoika.

--Tulithan jälleen, oli hänen tapansa silloin huoahtaa. Pelkäsin, että
olit minut jo aivan unohtanut.

--En minä unohda sinua milloinkaan, virkki häntä hellästi syleillen se
maankuulu kuninkaanpoika. Mutta pelkään, että sinä unohdat minut, ja
silloin ei minulla koskaan enää ole oleva tilaisuutta kohota edes kuun
kumottamille omasta pimeästä, pelottavasta valtakunnastani.

--Armas, kuinka ollenkaan olet joutunut sinne? Olethan inehmonlapsi
niinkuin minäkin. Mikä taika, mikä loihtulaulu on syössyt sinut niin
syvälle meren mustien mutien sekaan?

--Olen ihminen vain sikäli, mikäli sinä rakastat minua. Muuten olen
minä vain kala, kylmä kala, joka pakahdun mykkänä omaan tuskaani ja
onnettomuuteeni.

--Minäkö kirvoitan kielen sinulta?

--Niin, ja saatat myöskin minun lämpimät elämänlähteeni jälleen nuorina
ja vetreinä läikkymään.

--Minä en sitä tee, vaan kenties minun kauttani lemmen kaikkivalta.

--Niin. Kun sinä katsot minuun, kaikki suomut karisevat silmistäni, kun
sinä kutsut minua, minä muutun jälleen ihmisen kaltaiseksi. Mutta kun
sinä painat pääsi vasten poveani, silloin aukeevat kaikki vanhat haavat
siellä, silloin astuvat ajat armaat esille muistostani ja minä värisen
nautinnosta ja kärsimyksestä kiireestä kantapäähän.

--Kärsimyksestä? Miksi?

--Siksi että minä elän! Siksi että minä tunnen itseni jälleen
ihmiseksi, ymmärrätkö? Siksi että elämä, suuri, mahtava elämä jälleen
kiertää suonissani, sen muistot ja toiveet jälleen sydäntäni
sykerryttävät.

--En tahtoisi tuottaa tuskaa sinulle, vaan iloa.

--Kuka voi niitä toisistaan erottaa! Sille, joka on tuomittu meren
ikuisen ulapoita mykkänä ja kylmänä melastelemaan, on suurin tuskakin
vain päivänsäde pimeydessä.

--Poloinen poikaseni! Kuka tuomitsi sinne sinut?

--Minä itse.

--Voiko itse olla muita armottomampi itselleen?

--Kyllä, kun sydämen hulluus ja sielun itsekkäisyys hänet sokaisee.

--Milloin tuo tapahtuu?

--Silloin kun hän tekee väärin itselleen ja herjaa omaa pyhintä
pyydettään.

--Mikä oli siis vääryys, jota harjoitit itseäsi kohtaan?

--Minä rakastin.

--En ole vielä koskaan kuullut siitä ihmisiä tuomittavan.

--Niin, mutta minä rakastin itseäni ylitse kaikkea ja lähimmäistäni
vain lämpö-aineena itselleni.

--Siis sinäkin kaipasit lämpöä ja aurinkoa?

--Kyllä. Mutta minä paloin kuin pätsi, minä poltin muita ja itseäni.
Minä heitin siihen rovioon kaikki, mitä minulle oli rakkainta ja
kalleinta, armainta ja arinta maailmassa.

--Ja rovio roihusi korkealla?

--Kyllä. Kaukaiset kansat tulivat sen hehkua imehtimään. Lopuksi heitin
minä siihen oman rakkauteni.

--Sinä et siis vain itseäsi rakastanut?

--En. Lemmin neittä nuorempata.

--Ja hän?

--Luulen, että hän myös hehkui minulle joskus parhaina hetkinään. Mutta
luulen, että hän muuten rakasti enin omaa rakkauttaan.

--Ja sinä?

--Rakastin hänessä vain omaa itseäni.

--Siis et sinä ole koskaan tuntenut muuta kuin itserakkautta?

--Tuskin. Kun poltin poroksi sen, tunsin, ettei minussa ollut enää
paljon palamista.

--Ja nyt?

--Uiskentelen ahvenna ahventen seassa. Vain sinun sielusi kaipuu saa
minut enää pinnalle nousemaan.

--Tahdot polttaa poroksi minutkin?

--Jos tahtoisinkin, olisi minulla tuskin siihen enää tilaisuutta. Olen
kylmä, jääkylmä saakka sydämeen.

--Mutta sinun suutelosi ovat kuin tuli?

--Kuin revontuli, tahdoit sinä sanoa. Lienet kuullut joskus myös
sinikeltaisista liekeistä puhuttavan?

--Mitä ne ovat?

--Ne ovat älyn salamoita. Meille mykistyneille on laki sellainen, että
mitä syvemmälle me vaivumme ja mitä synkemmäksi meidän sielumme ja
sydämemme kylmenee, sitä kirkkaammaksi käy meidän järkemme ja sen
selkeämmin me loistamme omalla valollamme pimeydessä.

--Tahtoisin sinne alas, pois! Minäkin mykistymään, kylmenemään, minäkin
omalla valollani loistamaan!

--Et tiedä, mitä toivot. Onneksi et osaa tietä sinne.

--Sinä osoitat. Tahdon sinne sinun kerallasi.

--Etkä sitten enää koskaan pääsisi päivänvaloon? Eikä olisi koskaan
auki enää sinulle tie elämän kukkakumpuja kulkemaan?

--Tahdon olla siellä, missä sinä olet. Tahdon vaeltaa niitä polkuja,
joita sinä vaellat, enkä mitään muita enää, sillä tiedä, että rakastan
sinua.

--Etköhän sinäkin rakasta minussa vain omaa rakkauttasi?

--Saatpa nähdä sen silloin, koska syöksyn sinun kanssasi syvyyteen.

--Milloin tuon aiot tehdä?

--Koska päivä koittaa. Se on meidän kohtalomme ikuisesti yhdistävä.

--Minulla ei ole mitään kohtaloa enää. Olen mennyt mies. Sinulla on
elämä edessäsi.

--Tahdon elää sinun elämääsi. En vain tätä, täällä pinnalla, vaan myös
sitä siellä alhaalla pohjavesissä.

Noin nousi ja laski, läikkyi ja väikkyi heidän keskustelunsa.

Joka aamu erkanivat he jälleen, mutta joka ilta painautuivat he jälleen
aina lähemmä toisiaan. Oli kuin olisi pimeys valkeutta, valkeus
pimeyttä rakastanut. Siksi yhtyivät he yön kuutamolla.

Taikka oli myös kuin olisi hehkunut heissä haave totuudelle, totuus
taas heidän kauttaan omaa kangastustaan tavoitellut.

Mitä he tiesivät siitä! Mitä he siitä välittivät! Sillä he rakastivat,
ja se riitti heille, ja he olivat kumpikin onnelliset omasta
rakkaudestaan, mutta vain niin kauan kuin he yhdessä olivat.

Sitten heidän tiensä aina erosivat.

Toinen piili takaisin omaan itsekkääseen pimeyteensä ja kylmyyteensä.
Ja toinen meni takaisin siihen aisti-armaaseen mielikuva-elämään, jonka
hän oli rakkautensa ympärille rakentanut ja joka nyttemmin oli hänelle
kaikkea todellisuutta todellisempi.

Näin he kumpikin elivät kotvasen kahta elämää, josta yöt kuuluivat
heidän yhteiselle lemmelleen, mutta päivät heidän omalle
henkilökohtaiselle itselleen.

Kenties se olikin onnellisin aika heidän elämässään. Ainakin se oli
onnellisin heidän lempensä lyhyessä, kiitävässä kuun tarinassa.



YÖN LAPSI JA PÄIVÄN LAPSI.


He tahtoivat tietää liian paljon toisistaan, ja juuri siitä johtui
heidän onnettomuutensa.

Ei lakannut koskaan kiusaamasta sulhoaan tuo kuvankaunis
kuninkaantytär:

--Miten sinä vietät aikasi siellä alhaalla? Miksi et sinä kerro minulle
mitään?

--Ei siinä ole mitään kertomista.

--Kyllä. Tahdon tietää kaikki, mikä vain koskee sinua. Kaikki,
kuuletko, olkoon se sitten kuinka pimeää ja tähdetöntä tahansa! Mutta
minä uskon, että se on hyvin mielenkiintoista.

--Kaikkea muuta! Se on yksitoikkoista kuin yö ja aina samaa kuin
yksinäisen ajatukset. Vaihtakaamme puheen-aihetta!

--Emme. En tahdo, että pidätät mitään salaisuuksia minulta. Miksi sen
teet, jos kerran rakastat minua?

--Teen sen juuri siksi, että rakastan sinua. Se on liian tuskallista.

--Etkö luule, että olen luotu kuormia kantamaan? Oh, sinä et tunne
minua! Sinä tunnet minut vain ilossa ja nautinnossa, mutta juuri
murheessa minä olen jättiläinen.

--Uskon sen, armaani. Mutta olkoon kaukana minusta, että tahtoisin edes
mielikuvituksessa sinulle taakkani sälyttää.

--Siis sinä et rakasta minua. Jos sen tekisit, et yksinäisyydelläsi
ylpeilisi.

Hymyillyt silloin vain vaieten ja kärsivästi se maankuulu
kuninkaanpoika. Mutta kohta hänkin vuorostaan alkanut armastaan
kiusaamaan:

--Etpä sinäkään sano itsestäsi kaikkea minulle. Tuskin tiedän edes,
kuka olet. Kuinka vietät päiväsi? Ketkä ovat sinun seurakumppanisi?

--Tiedäthän, etten seurustele kenenkään kanssa. Tiedäthän, että
ajattelen kaiket päivät vain sinua. Ja kun ilta joutuu, on sydämeni
riistäytyä rinnastani ja rientää jo edeltäni sinua kohtaamaan.

--Sen uskon. Mutta on pitkä taival aamusta iltaan. Täytyyhän sinulla
jotakin seuraa olla. Joitakin hovineitoja, joitakin kavaljeereja,
kenties nuoria ja kauniitakin?

--Juuri sinun tähtesi olen jättänyt kaikki kavaljeerit ja hovineidot,
jopa isäni palatsinkin, jonne en palaja enää milloinkaan. Asun tuolla
tuon köyhän kalastajan majassa. Pidän seuraa itselleni.

--Ja mitä ajattelet sinä siellä minun poissa ollessani?

--Sinua.

--Mutta mitä muuta? Tietysti täytyy sinulla sielläkin olla joku
ympäristö. Ketä muita siellä asuu?

--Ei muita kuin vanha leskivaimo poikansa ja sokean isänsä kanssa.

--Ja tuo poika? Hän on varmaan nuori ja kookas varreltaan?

--Kyllä. Hänen hartiansa ovat leveät kuin ovi ja hänen kasvoillaan asuu
lempeä ja yksivakainen totisuus.

--Ja hänen silmänsä?

--Liekuttavat syvällä päässä kuin kutsuva kotiliesi.

--Ja hänen kutrinsa?

--Ei, nyt en minä tahdo enää puhua hänestä mitään. Puhukaamme nyt
sinusta!

--Katsopas! Sinä olet jo nyt häneen rakastunut.

--Armaani, oletko mustasukkainen? Hänelle?

--Jokaiselle, joka vain sinua lähestyy. Jokaiselle, joka vain saa
viettää hetkenkin sinun seurassasi.

--Luotatko niin vähän minuun?

--Luotan sinuun kuin Luojaan kaikkivaltiaaseen. Mutta ymmärrätkö, että
hetki, jonka kuka hyvänsä viettää seurassasi, on varastettu minulta,
että suloinen kaiku, jonka kuka hyvänsä kuulee äänestäsi, on otettu
minun aarre-aitastani?

--Mutta ethän sinä kuitenkaan voi olla ijäti kanssani. Sinunhan täytyy
aina aamuin takaisin syvyyteen.

--Juuri siksi minä vihaan teitä, te päivän lapset!

--Vihaat? Minuakin?

--Sinuakin. Mitä te tiedätte meistä täällä alhaalla?

--Miksi et sinä siis kerro minulle mitään?

--Kerran kertonenkin.

--Olet paha. Ymmärrän, että kuulut pimeyteen.

--Sinäkin sanot sen? Sinä?

--Anna anteeksi!

--Kuulun pimeyteen, mutta juuri siksi meille on niin paljon anteeksi
annettava.

Päättyneet moiset kohtaukset useimmiten hiljaisiin, molemminpuolisiin
nyyhkytyksiin ja sovintoon.

Mutta vaikka heidän suhteensa aina sellaisten jälkeen olikin hellempi
ja herttaisempi, jäi jälelle arkuus ja epätietoisuus, mistä asioista
heidän lempensä sieti puhuttavan, mistä ei. Ja se taas vaikutti
vahingollisesti heidän suhteensa välittömyyteen.

He tunsivat, että syvä juopa oli heidän välilleen kiinnitetty. He
tekivät kaikkensa sitä täyttääkseen, mutta tunsivat, että se vain
laajeni ja syveni jokaisesta heidän yrityksestään.

Se oli saattaa epätoivoon heidät.

Vihdoin he eivät nähneet muuta keinoa kuin olla aivan suorat ja todet
toisilleen. Mutta samalla riisuivat he itsensä toistensa edessä
henkisesti alastomiksi.

Harva rakkaus kestää sellaista. Eikä varsinkaan rakkaus ihmisen ja
ahvenen, verevän, lämpimän naisen ja kylmän, kuutamoisia ulapoita
uiskentelevan kuvajaisen välillä.

Kertoi ensin tarinansa se maankuulu kuninkaanpoika.



AHTOLAN ASUKKAAT.


»Minä olin nuori kuin sinäkin», hän sanoi, »kuin sinäkin kaunis ja
älykäs, itsekäs ja oikullinen. Kuin sinäkin olin minä suurta sukua,
kuin sinunkin oli minun isäni kuuluisa kuningas ja minun piti tulla
suuren valtakunnan hallitsijaksi.

Kuin sinäkin näin minä näkymättömiä. Mutta koska minä en osannut
ihmisiä rakastaa, ainoastaan omaa itseäni ja mielikuviani, otti Jumala
pois minulta lopunkin ihmisyyden ja syöksi minut meren kalaksi,
ahveneksi ahventen valtakuntaan, meren aavojen ulapoita uidakseni, maan
alku-elon synkissä syövereissä olemaan opetellakseni.

Ensin kun jouduin sinne, se oli vain hauskaa ja hupaista minusta, sillä
se oli uutta.

Hei, miten minä sousin ja huopailin evilläni, hei, miten minä pärskytin
pyrstölläni! Olin huolettomin huolettomista, kevein kepeimmistä, ja
voin huoleti sinulle tälläkin hetkellä sanoa, että hilpeämpää,
sukkelampaa, sukeltelevampaa ja elämän-iloisempaa ahventa ei koskaan
ole uinut Saksan salmilla syvillä, eipä edes Tanskan saarten
tuollapuolen.

Todellakin, minussa asui elämän-ilo, harvinainen minun heimossani ja
yleensä alla pohjantähden.

Tiedätkö, mitä se merkitsee? Ymmärrätkö, että elämä on silloin kuin
silkkiä, että kukaan ei ole köyhä eikä kipeä, että kaikki karkeloi
silmissäsi, maa, meri ja taivas ynnä kaikki niiden monenkaltaiset
asukkaat? Että taivas on niinkuin Luojan teltta ja maa niinkuin hänen
astinlautansa ja että meri, Jumalan vapaa valtameri, kätkee sisällään
suunnattomia salattuja aartehistoja, joista jokainen voi mielinmäärin
ammentaa?

Ja minä ammensin sylin täysin ja minä nautin olemassaolostani.

Elin niinkuin jokainen aamu olisi ollut minulle ensimmäinen ja jokainen
ilta viimeinen, enkä nähnyt loppua sieluni ja ruumiini
ruhtinaalliselle, runsaudensarviselle tuhlaukselle. Sillä tuhlausta se
oli, sen hyvin käsitin, mutta minä ajattelin: anna mennä! sillä enhän
minä tuhlannut toisen omaa.

Vasta paljon myöhemmin opin ajattelemaan, ettei kukaan ole itsensä
herra, ainoastaan Jumala taivaassa tai ihminen omassa sydämessä, jolle
me kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme.

Olin sittenkin tuhlannut toisen omaa.

Mutta sitä en minä ajatellut silloin. Minä elin ja annoin muidenkin
elää! Minä uin, mutta en uponnut, minä tuhlasin, mutta en tuhmistunut.

Minä söin paljon pieniä kaloja viereltäni, mutta minä katsoin tarkkaan
ennen kuin kävin kenenkään itseäni isomman kimppuun, sillä kaiken muun
hyvän lisäksi oli Jumala antanut minulle verrattoman
itsesäilytysvietin, jota saan kiittää m.m. siitä, että elän vielä.

Minä tahdoin voittaa enkä tulla voitetuksi. Taitavasti hetkeni valiten
ja sopivaan, suojattomaan paikkaan iskien se onnistuikin minulle
tavallisesti. Joskus se ei onnistunut, ja minulla on monta mahtavaa
arpea ruumiissani.

Mutta se oli minulle vain leikkiä, vain jaloa urheilua tai hauskaa
hippajuoksua muun ilon lomassa.

Mitä tiesin minä vielä elämän vakavuudesta, mitä olemassaolon tuimasta,
vääjäämättömästä, leppymättömästä taistelusta! Olinhan minä rikas,
olinhan minä ruhtinas kalojen seassa, kuningas ahventen valtakunnassa.
Ja luulinhan minä olevani täällä vain leikilläni!

Minä hetkenä hyvänsä, ajattelin, ponnahdan minä pintaan, annan palttua
tälle kaikelle ja muutun takaisin ihmiseksi ja maankuuluksi
kuninkaanpojaksi.

Niin tuli hetki, jolloin koetin sitäkin--enkä onnistunut.

Koetin toisen kerran, samalla seurauksella. Koetin kolmannen ... ei, se
ei käynyt enää, minä vajosin auttamattomasti takaisin Ahtolan
asukkaaksi.

Nyt vasta rupesi sydänalaani ahdistamaan. Nyt vasta aloin minä
aavistaa, että tässä olivat kyseessä korkeammat voimat ja että tämä oli
Kaikkivaltiaan rangaistus minulle siitä, etten ollut oikein käyttänyt
leiviskääni.

Minun oli siis jäätävä ijäksi tänne alas? Minä en siis koskaan, en
koskaan saisi tuntea veren lämpimän läikkää enää, en koskaan kulkea
Jumalan kuu ja päivä kupeellani?

Tuo ajatus oli aluksi tehdä hulluksi minut.

Mutta sitten minä miehistyin. Sitten minä purin hampaani yhteen ja
ajattelin: tullaan toimeen pimeässäkin! Ja kun minä näin meren pohjassa
niin monta, jotka loistivat omalla valollaan, minä päätin tehdä samoin
ja valkaista pimeyttä ympäriltäni.

Minussa oli paljon poltto-ainetta. Minä paistoin kuin kynttilä ja olin
itseeni sangen tyytyväinen. Mutta aina oli jossakin lähitienoilla joku
toinen, joka paistoi vielä paremmin, eikä se voinut olla minussa
kirpeätä kateutta ja kaunaa herättämättä.

Jos se oli pienempi minua, minä söin suuhuni sen. Jos suurempi, vältin
koko sitä seutua ja viiletin kiireesti muille markkinoille.

Täytyihän minun olla suurin kaikista ja paistaa kirkkaimmin kaikista
ainakin omassa ympäristössäni!

Mutta samalla oli mieleni mustan-murheellinen.

Tunsin tuhlanneeni jotakin sellaista, jota en koskaan, en koskaan saisi
takaisin enää, elävän, ihanan ihmisyyteni ja sen valoisan valtakunnan,
jonka Jumala kaikkivaltias oli kerran määrännyt minun perinnökseni ja
asuinsijakseni.

Olin saanut sensijaan vain ahventen valtakunnan, jonka asukkaat eivät
nekään minua ehdottomaksi kuninkaakseen tunnustaneet. Näin kyllä, että
he pitivät minusta minun hilpeän luontoni vuoksi, mutta juuri samasta
syystä he eivät minua kyllin kunnioittaneet.

Olin vain huvineuvos, vain hovinarri heille, ja minun parhaat temppuni
ja päähänpistoni, joista monet todellakin olivat varsin nerokkaita,
olivat vain omiaan heissä tuota vähemmän imartelevaa käsityskantaa
kasvattamaan.

Eivät he minun leikistäni lämmenneet tai minun ilostani ilahtuneet,
kävivät päinvastoin kahta jörömmiksi ja vetäytyivät loitommalle kuin
maalaiset jotakin markkinakummaa katsomaan.

Huomasin kaikesta, että olin vain erikoisuus, vain outo originaali
heidän mielestään. Ja niin rupesin minäkin alkuperäisen luontoni
jätteitä häpeämään ja pyrkimään kaikessa heidän kaltaisekseen.

Kävihän se, kävihän se odottamattoman hyvin. Pian olin minä kala
niinkuin kaikki muutkin kalat, ahven niinkuin kaikki muutkin ahvenet,
ja minä muistin yhä harvemmin, mistä olin tänne tullut ja kuka minä
oikeastaan olin.

Rupesin tylsistymään. Toisinaan, kauniina, kirkkaina kesäpäivinä,
saatoin vielä joskus nousta pintaan vedenpäällisen elämän merkillistä
valkeutta ja kuulakkuutta ihantelemaan.

Moni himmeä, haalistunut mielikuva entisiltä ajoilta kulki silloin läpi
olemukseni. Mutta muuten minä elin enimmäkseen siellä alhaalla ja
viihdyin siellä alhaalla, enkä vihannut mitään niinkuin niitä komeroita
sielussani, joissa joku entisen autuaamman olotilan muisto tuntui vielä
vasten tahtoani asustavan.

Samalla olivat silmäni tottuneet jo huomaamaan, mitä oli oikeastaan
elämä tuolla alhaalla ja mitä piili noiden synkkien sydänvesien
pimennoissa.

Siellä piili elämän taistelu, olemassaolon taistelu, kiinteä,
jokahetkinen, hellittämätön.

Minullehan se oli ollut vain leikkiä, vain liikojen, käyttämättömien
voimien vallatonta temmeltelyä, mutta heille se oli täyttä totta.

Koko heidän aikansa meni vain elatuksen hankkimiseen. Koko päivän,
aamusta iltaan, he vain vaanivat ja väijyivät, piilivät ja pakenivat,
ja mielenkiinto, jota he toisiaan kohden osoittivat, oli lähinnä
syömärin, joka tutkii lautastaan.

Kun tuon huomasin, kauhistuin. Oliko tämä elämän arvoista? Eikö
elämällä siis ollut mitään sen suurempaa ja korkeampaa tarkoitusperää?

Ei! täytyi minun tunnustaa itselleni.

Kävin läpi mielessäni kaikki elämänmuodot, jotka tunsin, korkeimmasta
alimpaan, ja huomasin niissä kaikissa saman syömärillisen
tarkoitusperän.

Silloin rupesi elämä minua pelottamaan ja inhoittamaan.

Mutta toiseltapuolen nautin minä sen saastaisuudesta niinkuin mato
haaskastaan, sillä todistihan se minulle päivänselvästi, etten ollut
kadottanut mitään, jos olinkin kadottanut ihmisyyteni.

Sinä teit minut ihmiseksi jälleen. Mutta vain öisin, sillä silloin sinä
uneksit minusta ja kohtaat unelmasi.

Päivisin sinäkin elät omaa elämääsi.

Myöskin minä uneksin joskus siihen aikaan jotakin samantapaista. Illoin
pään ruohikkoa kohti kääntäessäni ja yksitoikkoiseen torkahteluun
vaipuessani kulkivat sielunsilmieni ohitse usein kummat kuvajaiset.

Minä näin Ahtolan linnan, linnassa Ahdin ruokoparran ja Vellamon veen
emosen sekä armaiden aallotarten parvet vetehisten vallattomassa
kaulailussa.

Tiesin, että se oli vain unta. Mutta minä uneksin itseni siten jumalien
vertaiseksi, otin osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa, heidän
leikkeihinsä ja kuolemattomiin karkeloihinsa, ja tunsin olevani
yläpuolella herjan ihmisheimon.

En tiedä, mitä muut ahvenet uneksivat. Mutta arvelen, että he uneksivat
sitä samaa, ja kun he yön kulun mukaan kääntyvät ruohikon rinnassa päin
ulappaa verkalleen, he luulevat vellamoisten tanhujuoksuja juhlivansa.
Sitten tulit sinä. Lopun tiedät sinä.»



HOLLANTILAINEN TAULU.


»Istun tuvan nurkassa», kertoi tuo kuvankaunis kuninkaantytär,
»jakkaralla pitkän pöydän takana, jonne olen osannut hiipiä kenenkään
huomaamatta. Tuli palaa takassa, eukko häärii ja hämmentelee
kalakeittoaan lieden ääressä, mutta sängynlaidalla istuu hänen sokea
isänsä ja kutoo nuottaa vanhalla kopeloivalla tottumuksellaan.

Hänen kasvonsa ovat kiinteät ja liikkumattomat. Lieden liekit heittävät
hänen mahtavan varjokuvansa vastapäiselle seinämälle.

Kuuluu kolinaa eteisestä, saapuu mereltä poika saaliineen.

Oven kamana on liian matala, hänen täytyy kumartua siitä sisälle
tullessaan. Hänen kerallaan tulee toinen vanhempi mies naapurista,
jonka kanssa he yhdessä kalastavat.

He istuvat rahille vastapäätä takanloimua ja sytyttävät piippunsa.
Ulkona on ilta jo pimeäksi hämärtynyt ja kuu katsoo ikkunasta.

On vaihdettu yksinkertaiset tervehdyssanat. Kukaan ei sitten pitkään
aikaan puhu mitään.

Vihdoin tekee vanha vaari pari kysymystä tuulesta ja kalojen kulusta.
Niihin vastataan eikä kukaan jälleen pitkään aikaan puhu mitään.

Pata porisee liedellä, meri kohisee tuvan takana. Kaikki on niin
kotoista ja turvallista.

Keskustelu pääsee vähitellen vauhtiin. Puhutaan vieraista maista ja
vanhoista, vuosikymmeniä sitten tapahtuneista haaksirikoista, joissa
milloin minkin sukulainen on haihtunut jäljettömiin. Kaikki tapahtuu
niin tyynellä ja luonnollisella tavalla kuin se olisi yksinkertaisin
asia maailmassa ja kuuluisi elämänjärjestykseen.

Naapurin mies on purjehtinut monta kertaa maailman ympäri. Hän on
käynyt Tyynen meren saarilla ja tietää niistä monta ihmeellistä
kertomusta.

Toiset niistä ovat lumottuja, niin että merimies, joka kerran astuu
niiden rantaan, ei koskaan enää löydä laivalleen. Hän jää elämään
puiden hedelmistä ja maan ytimestä ja kasvaa pian yhteen puiden ja
kukkasten kanssa.

Naiset siellä ovat kauniita kuin synti ja miehet ylpeitä ja peljättäviä
kuin jalopeurat.

Moni valkorotuinen on heidän nuijan-iskustaan nurmeen kepertynyt.
Toiset heistä taas osaavat loihtia ja tavoittaa uhrinsa satojen
peninkulmien takaa.

Puuttuu puheeseen vanha vaarikin. Hänkin on käynyt monessa kaukaisessa
maassa, nähnyt monta outoa ja kummallista kansakuntaa.

Eräällä niistä oli ollut taika sellainen, ettei heidän maassaan saanut
tappaa mitään elävää olentoa. Itse he käydessään lakaisivat tietään
luudilla, ett'eivät vain edes vahingossa astuisi jonkun pienen
maanmatosen päälle.

Ollut heillä laivassa kokkipoika, joka oli pilkannut mokomaa tapaa ja
tallannut noita pieniä elukoita tahallaan. Mutta ennen kuin he olivat
ankkurinsa nostaneet, hän oli ollut täynnä paiseita, joihin oli
ilmestynyt pieniä, valkoisia matoja, samanlaisia, joita hän oli
tallannut juuri.

Madot olivat syöneet hänet elävältä.

Näin oli päästy pian n.s. ihmeellisten kertomusten alalle, joka tuntui
heitä kaikkia aivan erikoisesti viehättävän. Jokaiselle heistä oli
joskus elämässään tapahtunut jotakin kummallista ja ylenluonnollista.

Eukon mies esim. oli jo hyvästellessään tiennyt viimeiselle matkalle
lähtevänsä.

»Kuuntelehan tuuliviiriä», hän oli sanonut, »milloin se pahalla äänellä
parkaisee. Silloin tiedät minunkin menneen meren syövereihin.»

Ollut montakin maailmankaato-myrskyä sinä syksynä, myrännyt meri,
vinkunut tuuliviiri. Mutta ei sillä ollut vielä sitä oikeata kuoleman
ääntä ollut, oli ollut elämän ääni, joskin valittava ja vaikeroiva.

Eräänä yönä sitten se oli äkkiä pahasti parkaissut, korahtanut kuin
kuolevan kurkku, ja oli silloin hänkin tiennyt, että hänen miehensä
juuri sillä hetkellä hukkui, kuten tietoja vertaamalla oli voitukin
todeta jälestäpäin.

Kun aamulla mentiin katsomaan, oli viiritanko poikki ja viiri maassa.
Sieltä ei sitä ollut kukaan rohjennut enää paikalleen kohottaa.

Naapurin mies, jonka isä oli hukkunut Bermudas-saarten luona, näki
vieläkin joka yö hänet ja olisi voinut piirtää jokaisen karin ja riutan
sieltä, vaikka hän ei ollut koskaan siellä käynytkään.

Vaaria vastaan oli kerran sumussa tullut laiva, joka samassa hetkessä
oli haaksirikkoutunut toisella puolen maapalloa. Siinä oli hänen
veljensä mennyt, siksi se oli näyttäytynyt.

Hänen tyttärenpojalleen ei ollut vielä mitään niin merkillistä
tapahtunut.

Mutta hänenkin viereltään oli mennyt mereen mies, joka aikoja sitten
oli ennustanut oman kohtalonsa, ja hänenkin kasvoillaan asui muiden
haastellessa tuo harras vakavuus, joka todisti hänenkin kuuluvan
täydellisesti samaan henkiseen ilmakehään, missä ei mikään epäilys
näiden asioiden todenperäisyydestä ollut mahdollinen.

Kaikki nuo neljä kuuluivat yhteen. Minä yksin olin piirin ulkopuolella.

Tunsin itseni niin orvoksi ja yksinäiseksi, että minun olisi tehnyt
mieleni itkeä ääneen, sillä minullahan ei ollut mitään kummitusjuttua
heille kerrottavana.

Niin, olisi ollut yksi tosin, se, mitä me kaksi nyt elämme juuri, mutta
silloinhan minun olisi täytynyt puhua heille sinusta ja itsestäni ja
meidän rakkaudestamme sekä paljastaa heille koko eloni salaisuus.

Sitä en tahtonut, ja siksi olin iloinen, kun sain istua vain
jakkarallani syrjässä ja huomaamattomana kaikelta muulta paitsi tuon
kauniin nuorukaisen silmäyksiltä.

Hän katsahti todellakin pari kertaa minuun rohkaisevasti ikäänkuin
sanoakseen: noh, nyt on sinun vuorosi! Mutta sekin tapahtui vakavasti
kuin kirkossa ja hän käänsi heti katseensa pois, kun hän näki minun
siitä vaivautuvan.

Kalakeitto oli valmis. Naapurin mies nousi lähteäkseen.

Kaikki siirtyivät pöydän ääreen ja siitä pian leposijoilleen. Tuli
riittyi takassa. Pian oli koko tupa pimeä eikä kuulunut muuta kuin
nukkuvien säännöllinen hengitys enää.

Minä yksin lepäsin silmät auki vuoteellani.

Lepäsin ja ajattelin omia aikojani.

Jo pitemmän aikaa olin ollut huomaavinani vanhusten viittauksista, että
he olisivat mielellään toivoneet minusta miniätä taloon.

Olin koettanut olla niitä niin kauan kuin mahdollista ymmärtämättä,
sillä sitähän minä en tahtonut, minähän rakastin vain sinua. Mutta tänä
aamuna oli tapahtunut täydellinen kosinta, jota ei enää voinut väärin
käsittää.

Ah, kuinka kernaasti minä olisin jo pelkästä kiitollisuudesta tehnyt
heidän mielikseen! Mutta minähän en voinut ja siksi minä pyysin
miettimisaikaa.

Huomenna on tuo miettimis-aika lopussa. Mitä minä silloin teen?

Hypähdin vuoteeltani, juoksin, jouduin, tapasin sinut. Kaiken muun
tiedät sinä.»



LEMMEN KAIKKIVALTA.


Kumpikin he olivat kauan hiljaa, kerrottuaan tarinansa ja kuunteltuaan
tarkoin toisiaan.

Vihdoin virkahti se maankuulu kuninkaanpoika:

--Siis huomenna?

Helkähti kuin katkeava hopeakieli siihen ääni tuon kuvankauniin
kuninkaantyttären:

--Niin huomenna. Mitä minä vastaan hänelle?

Itki silloin hiljaa se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta vihdoin
pusertuivat seuraavat epätoivon sanat hänen huuliltaan:

--Kaiketi sinun on mentävä hänen kanssaan naimisiin.

--Vaikka rakastan sinua?

--Vaikka. Ethän sinä voi minua naida. Olenhan minä vain sinun
mielikuvasi.

--Niin, olethan sinä vain minun mielikuvani.

Toisti koneellisesti nuo sanat tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja kohta
heitä oli siinä kuutamoisen meren rannalla kaksi itkijää.

--Ja sinä? kuiskasi sitten hiljaa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.

--Kaiketi on minun jäätävä Ahtolan asukkaaksi.

--Ja mentävä Ahdin kassapäiden karkeloihin?

--Niin.

Lepatti silloin kuin haavanlehti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Kävi
hän armaansa käteen ja piti sitä kauan kädessään.

--Eikö mikään, mikään mahti maailmassa, hän sanoi, voi sinua niistä
pelastaa?

--Tuskin. Ne ovat ainoa lohdutukseni siellä alhaalla. Ainoa, sen
jälkeen kun sinä menet pois minulta.

--Mutta jos minä en mene? Jos minä jään?

--Sinä olet jo mennyt. Sinä rakastat jo oikeaa ihmislasta.

--Ja sinä Ahtolan impysiä?

--Kuulun Ahtolan valtakuntaan. Huvittelen niinkuin näen kaikkien
muidenkin ympärilläni huvittelevan.

--Mutta onko sinun pakko kuulua sinne? Etkö ole jo aikoja sitten
rikostasi sovittanut?

--Nähtävästi en saa sitä enää sovitetuksi milloinkaan.

--Älä niin sano! Me keksimme kyllä jonkun keinon. Me rukoilemme
Jumalaa...

--Turhaan! Hän on kääntänyt kasvonsa pois minusta, senjälkeen kun olen
hänen kuvansa sydämestäni kadottanut.

--Hän on pitkämielinen ja hyvä. Hän, joka tekee laupeuden monelle
tuhannelle, ei toki voi tuomita elävää ihmissielua ijäksi pimeyteen!

--Unohdat, että olen elävä ihmissielu vain sinun mielikuvituksessasi.
Muuten olen minä ahven, pelkkä ahven. Ja jään ahveneksi kaiken
todennäköisyyden mukaan iankaikkisesti.

--Siis ei mitään keinoa?

--Ei mitään pelastusta?

--Kenties. Olisi ehkä yksi.

Lausui raskaasti niinkuin rautaisen taakan alta nuo sanat se maankuulu
kuninkaanpoika. Mutta toinen tarrautui niihin kiinni kuin hukkuva
oljenkorteen.

--Kuinka? Siis olisi joku keino? hän kysyi. Mikä?

--Minä en voi sitä sanoa sinulle.

--Miksi et? Tiedäthän, että rakastan sinua.

--Juuri siksi. Juuri siksi on minun mahdoton saada niitä sanoja
huuliltani.

--Siispä otan minä ne niiltä!

--Et. Se on minun salaisuuteni.

--Siispä tahdon olla sinun salaisuutesi salaisuus!

Suuteli sulhoaan kauan ja kuumasti tuo kuvankaunis kuninkaantytär.
Mutta kun hän sitten katsahti hänen silmiinsä, hän huudahti hiljaa,
niin kummallisen kuolleet, elottomat ja kuitenkin intohimoisesti
vetävät ne olivat.

Nyt oli hän aivan selvillä hänen salaisuudestaan.

--Se vaatii siis _niin_ suuren uhrauksen? hän kuiskasi.

--Kyllä. Ei ole mitään suurempaa.

--Siis on se kuolema?

--On. Minä en voi tulla pelastetuksi pimeyden valtakunnasta, ellei joku
rakasta minua niin, että antaa sielunsa ja ruumiinsa minun edestäni.

--Ja muuttuu itse meren kalaksi?

--Niin. Ja sitähän ei kukaan voi. Sitähän ei voi eikä saa vaatia
keneltäkään ihmiseltä.

Hymyili silloin omituisesti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Mutta hän
ei sanonut mitään, vaan säilytti salaisuutensa.

Aamurusko kohotti jo yli vuorten sormiaan.

--Niin, meidän on kaiketi sitten erottava, hän sanoi.

--Niin. Ja tänä iltana sinä olet jo toisen oma.

--Ja tänä iltana sinä menet jälleen Ahdin impien karkeloihin.

He erosivat.

Pulahti pimeään valtakuntaansa se maankuulu kuninkaanpoika. Ja palasi
takaisin köyhän kalastajan tupaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär, hiipi
hiljaa saranan narahtamatta, uksen ulvahtamatta.

Mutta kaikki pienet, siniset lemmenkukat rannalla painoivat päänsä
vienosti alas ja virkahtivat surumielin:

--Nuo kaksi eivät näe toisiaan enää milloinkaan.

Mutta kaikki kultaiset aamunsäteet, jotka mailla, metsissä ja merellä
karkeloivat, hyppivät hilpeinä kukalta kukalle ja kuiskasivat heille:

--Nuo kaksi eivät eroa milloinkaan. Ettekö näe, että he rakastavat
toisiaan? Eikä toinen pääse niin pitkälle meren syvyyteen eikä toinen
niin korkealle taivaan valkeuteen kohoamaan, ettei sittenkin olisi
heidän välillään silta, jota juoksevat heidän armaimmat ajatuksensa.

Ja pienet, siniset lemmenkukat rannalla nostivat päänsä jälleen
ilahtuneina ylös ja sanoivat:

--Päivänsäteet ovat oikeassa. Ei ole syvyyttä niin syvää eikä korkeutta
niin korkeaa, ettei rakkaus niitä yhdistäisi.

Ja kohta lauloi koko maa, meri ja taivas Luojan luomisvirttä.



MOLEMMAT MORSIUSPARIT.


Vieri sitten aikaa vähäisen.

Vietti yönsä Ahdin impien ilossa se maankuulu kuninkaanpoika, mutta
notkui neinnä morsianna köyhän kalastajan mökissä tuo kuvankaunis
kuninkaantytär, joka ei ollut hennonnut evätä kättään muhkealta
nuorukaiselta, joskin hänen sydämensä oli kumman kuvajaisen oma.

Näin elivät he kumpikin kotvasen omituista, vaarallista kaksois-elämää.

Raikui riemu kattoon saakka Ahdin pitkissä pidoissa. Paistoi päivä
leppeämmin merimiehen lesken taloon mieluisan miniän helman kynnystä
kuluttaessa.

Kuitenkaan he eivät kumpikaan voineet unohtaa toisiaan.

Pyrki usein sen maankuulun kuninkaanpojan nauru itkuksi tyrehtymään
keskellä jumalaisten juominkeja, aallon kassapäiden karkeloita. Eikä
ollut kaukana kyynel mieluisan miniänkään, kun kuu illoin tupaan tuli
ja meri tuvan takana hänelle muinaisia muistutteli hiljaisella,
salaperäisellä hyminällään.

Kuitenkin he koettivat kumpikin urhoollisesti kestää eronsa. Sillä
olivathan he niin sen päättäneet.

Koitti sitten päivä, joka oli päättyvä häihin ja hää-yöhön heille
kummallekin.

Pidettiin paljon Ahdin linnassa siitä maankuulusta kuninkaanpojasta.
Hän oli siro, hän oli sorea, hän oli sukkela, ja vaikka kaikki
tiesivätkin, että hän oli oikeastaan vain ihmislapsi, sopi kalanpursto
niin hyvin hänelle, että korkeimmatkin kuolemattomat kohtelivat häntä
vallan vertaisenaan.

Viimeksi oli Ahti tarjonnut oman tyttärensä vaimoksi hänelle. Hän oli
suostunut, ja häät oli eräänä elokuun yönä Ahtolan valtakunnan koko
komeudella vietettävät.

Pitkästynyt odotukseensa myös mökin muhkea nuorukainen. Huolimatta
morsiamensa vastaväitteistä hän oli samaksi illaksi kutsunut luokseen
papin ja lukkarin sekä vieraiksi kaikki kalastajat pitkin rannikkoa.
Eikä hän ollut muuta kuin nauranut heleästi, kun oli hätäpäissään
uskonut hänelle huolensa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.

--Tiedäthän, että pidän paljon sinusta, tämä hänelle huohottaen
sopertanut. Kenties olen kuitenkin tehnyt väärin sinua kohtaan, kun
olen sallinut sinun kanssani kihlautua. Sillä minä kuulun toiselle,
toinen omistaa minun tunteeni ja ajatukseni...

--Toinen? Kuka toinen?

--Hän, meren sulho, kumma kuvajainen. Hän, joka nousee joka kuudan-yö
minun luokseni syvyyksistä ja jota vastaan minä joka ilta riennän
venevalkamaan...

--Armaani! Nyt sinä suotta syytät itseäsi! Olenhan jo viikkoja nukkunut
vierelläsi ja pitänyt silmällä sinua: et sinä ole mihinkään mennyt.

--En nyt, kun me olimme hänen kanssaan päättäneet erota toisistamme.
Mutta minä tunnen jo edeltäkäsin, etten sittenkään, en sinä ilmoisna
ikänä jaksa pitää päätöstäni. Siksi varoitan vilpittömästi sinua: älä
luota minuun! Heitä, hylkää minut!

--Moisten kuutamokuvittelujen takia? En milloinkaan. Olen päinvastoin
varma, että saan mitä parhaan ja uskollisimman vaimon sinusta.
Äitimuori on oikeassa. Hän sanoo, että se on aivan ansaitsematon onni
minulle.

--Älä puhu niin! Sinä särjet sydämeni. _Minä_ en _sinua_ ansaitse,
ymmärrätkö? Sinä olet suuri, sinä olet kaunis, sinä olet eheä ... minä
kurja olen moneen osaan paloiteltu.

--Yksikin niistä riittää minulle. Ja saanhan minä parhaan palan, eikö
totta?

--Älä ole niin varma siitä. Jos _hän_ tulee...

--Meren sulho?

--Niin. Hän vaatii silloin kaikki. Hän vie minut sieluineni ja
ruumiineni.

--Ja tuota hassutusta pyydät sinä minua uskomaan!

Olleet turhia kaikki meren morsiamen varoitukset. Eikä hän voinut olla
itsekseen ihmettelemättä, että tuo kalastajanuorukainen, joka uskoi
kaikki, mitä muuten meri-elämästä ylenluonnollista kerrottiin, ei
ottanut ollenkaan uskoakseen sitä, mikä hänelle, kuvankauniille
kuninkaantyttärelle, oli mitä yksinkertaisinta ja luonnollisinta.

Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei ihmeellisyys ollut
samaa kaikille ja että seikka, jota toinen piti selviönä, saattoi olla
toiselle kaikkien luonnonlakien väkivaltaista vääristelyä.

Samaan aikaan vaihdelleet kirjavan kiven kupeella mielipiteitään Ahdin
impien imanne ja se maankuulu kuninkaanpoika.

--Armaani, miksi sinä olet niin surullinen? Ahtolan nuorin neiti
kysynyt. Etkö iloitse? Kuulummehan tästä illasta toisillemme.

--Tietysti iloitsen minä siitä. Ja huomisesta saakka sinä tulet
näkemään minut vain iloisena.

--Mutta tänä iltana? Mikä kaihtaa tänä iltana sinun kasvojasi? Joku
muisto muinaisesta?

--Niin. Viimeinen varjo maan viheliäisyydestä. Mutta älä välitä siitä!
Huomenna olen minä kokonaan kirkas ja vain sinua varten.

--Kuinka kummallisia te ihmislapset olette? Te kärsitte maalla ja te
kärsitte meressä, eikä teidän sielunne ole koskaan siellä, missä te
itse olette.

--Olet oikeassa. Mutta ei puhuta siitä.

--Katsopas minua, minä en koskaan kärsi. Minun sieluni on aina siellä,
missä minun ruumiini ja jäseneni ovat, ja siksi on minun elämäni
iloista, iankaikkista nautintoa. Mutta siinä sinä istut ja nureksit
minun vierelläni. Mistä se johtunee?

--Siitä, että minä vain olen kurja kuolevainen. Siitä, että sinä olet
kuolematon ja että sinun juhlasi ovat jumalten pitkiä pitoja, jotka
eivät pääty milloinkaan. Mutta minulla seuraa aina suru iloa ja
kärsimys nautintoa.

--Taikka päinvastoin ilo surua ja nautinto kärsimystä! Se mahtaa olla
ihanaa.

--Siitä ihanuudesta olen juuri luopumaisillani.

--Ja olet siksi surullinen? Sinä kadut päätöstäsi?

--En. Minä en kadu mitään.

--Mutta miksi?

--Siksi, että minä en ole vielä eheä niinkuin sinä. Siksi, että joku
osa minusta kuuluu vielä tuonne ylhäälle.

--Kärsimyksen valtakuntaan?

--Niin. Joku osa minussa on vielä kuolevaista.

--Ja se tahtoo sinut ihmiseksi jälleen?

--Niin. Minä ymmärrän, että se on mahdotonta, mutta minä en voi sille
mitään. Ken kerran on ajassa elänyt, hänen on vaikea sitä edes
iankaikkisuudessa unhottaa.

--Tänä yönä minä suutelen sinut kuolemattomaksi!

--Tee se, armaani! Ja minä vakuutan, että huomenna ovat kaikki mustat
muistot minulta haihtuneet.

--Jo nyt! Jo nyt on sinun oltava iloinen ja onnellinen. Lupaatko?

--Minä lupaan.

Hän lupasi enemmän kuin hän voi pitää. Mutta kuka ei olisi tehnyt sitä
hänen asemassaan? Sillä Ahtolan nuorin neiti kietoi hänet
käsivarsillaan ja hänen suortuvansa lankesivat hänen kasvoilleen kuin
esirippu kaiken entisen ja nykyisen välillä.

Niin uivat he päin Ahdin linnaa kuin kuutamon kajastus merellä tai
putoovan tähtösen hopeajuova, joka häipyy pimeyteen.



JUMALIEN JUHLA.


Oli koolla koko ahventen valtakunta noita harvinaisia häitä
viettämässä. Ahdin merenkultainen linna oikein vilisi vieraita,
Vellamon vetiset padat täytettiin ja tyhjennettiin aina uudelleen.
Mutta linnan peräsalissa, pitkän paaden kupeella, olivat saaneet
sijansa varsinaiset arvovieraat kahden puolen morsiusparia.

Siinä oli lohet kuin englantilaiset lordit, siinä salakat kuin
saksalaiset kauppamatkustajat, ankeriaat kuin itämaiset diplomaatit,
haijit ja hauvit kuin Venäjän bolshevikit. Tällä kertaa oli
kunniapaikka kuitenkin annettu ahventen suurelle suvulle, johon
sulhanen lähinnä luettiin. He olivatkin saapuneet oikein joukolla ja
tulleet sijoitetuiksi morsiusparia vastapäätä.

Pöydän päässä taas istui Ahti ruokoparta itse, Vellamoinen veen emäntä
vierellään. Kummallakin heillä oli hovimestareinaan pari mursua, joiden
alaisina taas toimi epälukuinen määrä hylkeitä, veen koiria y.m.
palvelusväkeä.

Tarjoilu sujuikin näiden avulla aivan moitteettomasti.

Kun oli päästy paistiin, jota tässä tapauksessa edustivat eräät
rajattoman upotussodan tulokset, nousi ryntäilleen Ahti ruokoparta,
kohotti maljansa ja loihe lausumaan.

--Meillä on tänään harvinainen tilaisuus, sanoi hän, kutsua
kuolemattomien joukkoon eräs valtakuntamme vähäisimmistä, mutta ei
suinkaan silti vähimmän ansiokkaista alammaisista. Hän on tosin vain
ahven, pelkkä ahven, mutta minun tyttäreni rakastaa häntä, ja te
tiedätte, että rakkaus tekee kuolemattomaksi. Merkillisintä hänessä
kuitenkin on epäilemättä, että hän on kerran ollut ihminen, todellinen,
lämminverinen, inhoittava ihmislapsi, vaikka hän sittemmin on niin
menestyksellisesti meidän vertaiseksemme veljestynyt ja kylmentynyt. On
mahdollista, että hän tähän saakka on ollut hiukan haalea. Nyt hänestä
on tuleva kylmä, aivan kylmä, siitä on minun tyttäreni huolta pitävä.
Ja niin on meillä ensikerran elämässämme tuo ihme, johon turhaan olen
hakenut mitään vastaavaisuutta kansamme aikakirjoista: ihminen voi
tulla kalaksi, mutta kala ei koskaan ihmiseksi.

Se osoittaa meidän rotumme eittämätöntä ylemmyyttä. Sillä me olemme
valmiit, mutta ihminen on keskitekoinen, kuten voi jo huomata siitä,
miten vaikeasti hän vedessä hengittää, mutta vielä enemmän siitä, että
hän vain harvoin ja poikkeustapauksissa voi tulla toimeen omalla
valollaan. Siksi hän pelkää pimeyttä, jota me rakastamme, ja rakastaa
valkeutta, jota me vihaamme. Näin on ikuinen juopa meidän välillemme
kiinnitetty. He syövät meitä ja me heitä, he vetävät meitä valkeuteen,
me heitä pimeyteen. Missä me toisemme kohtaamme, se tapahtuu
jommankumman kuolemaksi. Siksi näyttää niin harvinaiselta tämä
tilaisuus, missä--kenenkään syömättä, kenenkään syödyksi tulematta--
tapaavat toisensa ihminen ja kala. Mutta se näyttää siltä vain
pintapuolisesti katsoen, sillä totisesti kuolee tällä hetkellä ihminen
ja syntyy kala hänessä.

Kukaan meistä ei surre sitä, kaikkein vähimmän hän itse. Hän on jo
kauan tahtonut tulla kalaksi ja sitä varten monta inhimillistä
ominaisuutta itsessään tukahduttanut. Suurimpana niistä siveellisistä
voitoista, joita hän on itsensä yli saavuttanut, tahtoisin mainita,
että hänellä ei ole mitään omaatuntoa enää, yhtä vähän kuin mitään
lämmintä innostusta tai rakkautta lähimmäiseensä. Hän on saavuttanut
sen kylmän intohimon, jolla yksin tehdään suurtekoja maailmassa. Hän on
kelvollinen ahvenien valtakuntaan ja samalla sen kuolemattomaan
kuningassukuun astumaan.

Syökäämme ja juokaamme siis tämän nuoren parin terveydeksi. Mutta sitä
ennen ehdottaisin, että meidän etevät säveltaiteilijamme esittäisivät
meille jonkun rajun ja repäisevän pöytämarssin.

Hänen ehdotuksensa ei kaikunut kuuroille korville.

Puhalsivat siinä silmänräpäyksessä kaikki tritoonit torviinsa, kaikki
vetehiset raakunkuoriinsa, ja alkoi pöytämusiikki sellainen, ettei sitä
ole kuultu sitten kuin Vesihiiden häissä Ahtolan naurusuisimman
najaadin kanssa.

Ottipa itse Ahti ruokopartakin harppunsa käsilleen, ja kun hän sen
kultakieliä kosketteli, kajahteli koko linna niin kauniisti, että
purret aaltojen selillä pysähtyivät ja merimiehet kallistuivat yli
laidan syvyyden soitantoa paremmin kuullakseen.

--Hääsoittoa se on, sanoivat vanhemmat ja kokeneimmat heistä. Nyt ei
ole hyvä olla laineilla ihmislapsen.

Ja he kiirehtivät ruoria kääntämään ja touveja kiristämään.

Mutta monet nuoremmat ja kevytmielisemmät heistä seisoivat vielä kauan
kaukomielin laivan perässä ja katsoivat tähtiin ja kuulivat saman
soitannon kohoavan syvältä sydämestään.

--Meidänkin olisi mielemme sinne alas, he kuiskivat toisilleen. Mikä
ihme meitä pitää täällä ylhäällä, kun me emme kuitenkaan viihdy täällä
ja täällä kaikki on niin tuskallista, niin kaihonkipeätä?

--Tähdet, vastasivat toiset heistä. Ellei niitä olisi, me aivan varmaan
syöksyisimme heti syvyyteen.

Mutta Ahdin linnassa ei näistä merenpäällisistä mielipiteistä
paljoakaan välitetty. Siellä alkoi mässäys, jossa kukin sai parhaansa
mukaan pitää puoliaan.

Juotiin simaa, tuota jumalien perintäjuomaa, haukattiin parasta
maitojuustoa päälle, toiset pistivät hurjaksi tanhujuoksuksi, toiset
lepäsivät käsikkäin ja sylikkäin paaden pallealla. Mikään väärä
häveliäisyys ei häirinnyt suhdetta vierasten ja iloisen isäntäväen
välillä.

Ahti juopui ensin, särki harppunsa ja simpukanhelmikruununsa ja oli
kahden merihevon välissä vuoteelleen kannettava.

Kauemmin kesti Vesihiisi, vaikka hänkin kävi sangen väkivaltaiseksi
tavoiltaan, rupesi ahdistelemaan aallottaria, jopa itse illan nuoren
sankarittaren morsiushuntua kohottelemaan. Kun häntä siitä
huomautettiin, hän vain nauroi kaikuvasti, suikkasi suuta Vellamolle ja
veti hänet pärskyvin sieraimin polvelleen.

Verestävine, elämän-ilosta hurjistuneine silmineen, leveine leukoineen
ja nykerönenineen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, ettei itse
ankara, säädyllinen ja muuten arvostaan hyvinkin arka veen emäntä
voinut suuttua hänelle. Hän sysäsi vain hänet hyväntuulisesti syrjään
ja irtautui hymyillen hänen umpimähkäisestä, mitään tarkoittamattomasta
syleilystään.

Kaikki nauroivat.

Vesihiisi kaulaili vielä kerran tyhjää ilmaa ja vaipui sitten
malttuneena käsivarsiensa varaan, heittäen hujanhajaisia katseita
ympärilleen sekä etsien uutta uhria itselleen.

Nyt sattuivat hänen silmänsä illan toiseen päähenkilöön, sulhoon
ihmissukuiseen, joka kohteliaana, hymyilevänä, joskin ulkonäöltään
hajamielisenä oli koko ajan ottanut vastaan joka taholta tulvehtivia,
enemmän tai vähemmän sopivaan muotoon sorvaeltuja onnentoivotuksia.

--Juo! sanoi Vesihiisi, ohjaten simasarkan hänen nenänsä alle. Juo,
vanha merisika!

Sulhanen kasteli huuliaan ja virkahti Vesihiiden vaarallista huomiota
itsestään pois johdattaakseen:

--Emmeköhän taas saisi vähän musiikkia?

Mutta mikään ei auttanut. Vesihiisi lykkäsi purtilon hänen eteensä ja
röyhtäisi röyhkeästi:

--Syö! sanoi hän. Se on ihmislihaa, tuoretta ihmislihaa. Pitäisi
maistua sulhasmiehelle.

Käänsi kasvonsa kauhistuneena tuo maankuulu kuninkaanpoika.

Kesken hääkemujen mässäystä, kesken jumalien juhla-iloja hän äkkiä
tunsi ihmisheimoon kuuluvansa. Ja oli kuin samalla katto olisi
kohonnut, seinät siirtyneet, ja hän ollut isänsä linnassa tuolla, missä
sadat palvelijat ja kymmenet kannupojat seurasivat hänen pienintäkin
viittaustaan.

Hän näki itsensä jälleen orhin selässä, näki itsensä upean
ritariseurueen etupäässä! Hei, eikö torahtanutkin tuolla jo jahtitorvi?
Vai airueetko ne antoivat merkin mainehikkaan turnausleikin
alkamisesta?

Hän näki silmissään vain kiiltäviä kilpiä ja haarniskoita.

Hän oikaisi vartensa kuin satulassa, kohotti silmänsä ja katsoi
ylpeästi ympärilleen.

Vesihiisi vain ei mitään huomannut tai ollut huomaavinaan.

--Nai! sanoi hän tuttavallisesti silmää iskien ja morsianta poskesta
nipistäen. Vai mitä arvelee aallotar koreakutri? Eivät ne osaa oikein
rakastaa eivätkä oikein vihata nämä ihmislapset.

Hänen sanansa olivat loukkaukseksi tarkoitetut, mutta sulhanen tuskin
kuuli niitä enää.

Näyttämö oli nyt kokonaan muuttunut hänen sielunsilmissään. Hän näki
pienen kalastajamökin, sen pihan ja sen toisella puolen uutispirtin,
jonka seinät olivat tuoreilla koivunlehvillä koristetut. Siellä
tarjottiin kahvia ja sämpylöitä.

Mutta nyt juuri kokoontuivat kaikki sekä vanhasta että uudesta pirtistä
kesäiselle pihamaalle, minne pappi ja lukkari olivat valkealla liinalla
katetun pöydän taakse suuren, monihaaraisen pihlajan alle asettuneet.
Astui hänen eteensä käsi kädessä vihittävä morsiuspari, toinen mökin
poika, potra kuin kuusi kukkulalla, toinen...

--Ui! kiljasi hän äkkiä ja kumosi voimakkaalla iskulla simasarkan
sisällyksineen mitään aavistamattoman Vesihiiden päähän. Ui ja anna
muidenkin uida! Nyt päättyivät jumalaisten juomingit minun kohdaltani.

Hän oli jo ovella, hän oli jo ulkona ovesta.

Väkevin, vastustamattomin vedoin hän raivasi itselleen tien läpi
hämmästyneen häärahvaan ja ohi häneen kurkottavien käsivarsien. Hän
tunsi, että hänen täytyi päästä pois täältä, sillä muuten hän ei
jaksaisi hallita itseään enää, vaan tekisi tihuja töitä.

Minne?

Se oli hänelle tällä hetkellä samantekevää. Mutta mahdollisesti tuonne,
missä nyt juuri noita toisia häitä vietettiin ja vihittiin ehkä tällä
hetkellä hänen toinen, todellinen, inhimillinen ihanteensa.

Syntyi hirveä hälinä ja meteli hänen jälestään.

Vesihiisi, jolle sarkka oli uponnut saakka korviin, huusi ja parkui
kuin mölyapina päästäkseen irti äkkiarvaamattomasta pakkopäähineestään.
Morsian oli pyörtynyt, Vellamo koki häntä turhaan henkiin herätellä.
Vieraat vilistivät tiehensä, yksi sinne, toinen tänne, tritoonit
turvautuivat torviinsa, meripedot muihin puhaltimiinsa, ja koko pidot
päättyivät sanoin kuvaamattomaan sekasortoon, josta koko Ahdin linna
huojahteli.

Mutta merimiehet, jotka aaltojen selkiä samosivat, kallistuivat yli
laivanlaidan tarkemmin kuullakseen, pudistivat päätään ja kuiskasivat
tuskin kuuluvasti:

--Käy myrsky syvyyksissä. Kohta se on myös korkeudet saavuttava.

--Luoja laupias meitä armahtakoon!

Risti kätensä laivan kapteeni, paljasti päänsä ja kaikki yhtyivät hänen
kerallaan hiljaiseen rukoukseen.

Sen päätyttyä hän peitti päänsä ja virkahti reippaasti laivaväelleen:

--Me emme voi estää elämänmyrskyjä nousemasta. Mutta Jumalan avulla me
voimme sitä ennen ehtiä valkamaan, joka on meidän hyvä uskomme ja
luottamuksemme Herraamme Vapahtajaamme.

Kävivät kaikki taas hoitamaan purjeitaan. Mutta syvyys jylisi ja
kumahteli kuin olisi suuri ukkos-ilma raivonnut meren sydämessä.



KALMAN KARKELO.


Lukkari oli jo virtensä veisannut, pappi saarnansa sanonut, mutta vielä
myöhään yöhön kävi karkelo uutispirtissä, josta oli tuleva nuorikkojen
asuinsija. Ne, jotka eivät tupaan mahtuneet, tanhusivat pihalla, jonne
kuu ja tähdet loivat loistettaan ja kuului selvästi eteiseen sijoitetun
soittoniekan viulu, mainehikas kautta rantakylien.

Pysähtyi valju morsian kesken karkeloa. Kuiskasi silmät suurina ja
säikähtyneinä kullalleen:

--Kuuletko? Etkö kuule?

--Mitä?

--Etäistä soitantoa. Se kasvaa, se paisuu, se tulee tännepäin.

--Turhia! Kylän kansa vain kartanolla ilakoi. Taikka ovat ne oman
soittoniekkamme säveleet, jotka nyt korvissasi kummittelevat.

--Eipäs! Nyt torvet torahtavat. Nyt lähtee liikkeelle ritarisaatto. Sen
edellä ratsastaa uros puettu kultaan ja purppuraan...

--Armaani! Sinä näet näkyjä. Sinä uneksit.

--Kuin päivä paistaa hänen kilpensä, kuin liekki leimuaa hänen
kypärsulkansa. Hänen orhinsa kaviot iskevät kultaisia kipinöitä... Hän
tulee tännepäin, hän pysähtyy pihalle, hän hyppää alas satulasta...

--Sinä et ole terve, sinä hourit...

--Hän on täällä jo!

Seisoi tuvan ovella kaikessa loistossaan ja kunniassaan se maankuulu
kuninkaanpoika. Riensi häntä vastaan riemusta säteilevin silmin ja
käsivarret ojolla tuo kuvankaunis kuninkaantytär morsiusseppel
kulmillaan.

Laski kruunun kimmeltävän hänen päähänsä se maankuulu kuninkaanpoika ja
sanoi:

--Tässä minä olen. Sinä kutsuit minua. Ja nyt kruunaan minä sinut
ikuiseksi kuningattarekseni.

Ja kuiskasi hänen rintaansa nojaten tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

--Tiesinhän minä sinun tulevan. Minun on ollut niin ikävä sinua. Eikö
totta, nyt me emme eroa enää milloinkaan?

--Emme Tuonelan tuvillakaan.

Kävivät karkeloon kansan silmäin edessä.

Kaikki väistyivät seinävierille heitä katsomaan. Totisesti, ei oltu
nähty vielä sellaista tanhua tämän ilman kannen alla.

Se keinui kuin meri, se aaltoili kuin ulappa, kuin meren syvyys se
sykähteli ja kuin taivaan korkeus se kohosi uljaana ja ylpeänä yli
ihmislasten. Siinä säihkyi rikkaus ja tenho, joka oli outo köyhille
kalastajakylille, säkenöi elämänriemu ja elämänkauneus, elämänkulta ja
elämänpurppura, jotka olivat tämän tienoon asukkaille tuiki
tuntemattomia. Mutta ennen kaikkea siinä kaartui kahden ylhäisen
sydämen aateluus, jotka eivät olleet luodut roskaväkeä varten eivätkä
tavallisilla arkimitoilla mitattaviksi.

Epäilemättä he karkeloivat kohti perikatoaan. Mutta juuri tuo tunne
sytytti tulen sulhon silmiin ja sai myöskin morsiamen valjut posket
niin heleinä hehkumaan.

Huomasi jokainen, ettei tämä ollut mikään tavallinen morsiustanhu.
Siksi seisoivat he vain seinävierellä ja ihmettelivät; soiton sävelten
aina hurjemmin humistessa, tanhun tahdin aina kuumempana kiirehtiessä.

--Mikä kunnia talolle! kuiskivat häävieraat. Onhan tullut tanssittamaan
morsianta itse maankuulu kuninkaanpoika.

--Mikä kunnia meidän köyhälle mökillemme! huokaili anoppi autuaassa
hymyilyssä. Kunpa nyt vain osaisimme oikein niijata ja kumartaa, kun
hän tanhunsa lopettaa!

Mutta tanhu ei loppunut, se siirtyi vain nyt eteiseen ja kartanolle.

Kaikki kansa seurasi perässä pelimannineen. Seurasi myöskin pappi ja
lukkari, kumpikin pimeinä kuin ukkospilvi.

--Tässä eivät ole ikinä asiat oikein, huomautti lukkari silmää
viisaasti vilkuttaen. Onko arvon rovasti pitänyt oikein silmällä tuota
kavaljeeria?

--Kyllä, vastasi arvon rovasti nuivasti, sillä hän oli äkeissään siitä,
ettei korkea vieras ollut häntä edes kumarruksella tai armollisella
päännyykähdyksellä kunnioittanut. Hän on maankuulu kuninkaanpoika. Mitä
hänestä?

--Maankuulu kuninkaanpoika hukkui haaksirikossa jo vuosia sitten. Mutta
tämä on ottanut hänen hahmonsa ja esiintyy hänen olennossaan.

--Nähtävästi hän ei ole hukkunut, koska hän kerran karkeloi meidän
silmäimme edessä. Vai aikooko lukkari minulle taika-uskoa tyrkyttää?

--Taika-uskoa tai ei. Mutta onko arvon rovasti nähnyt, kuinka
nokkelasti kalanpursto hänen takapuolellaan keikahtelee?

Sitä ei arvon rovasti ollut nähnyt todellakaan. Mutta nyt hän kohotti
kätensä kauhistuneena kohti taivasta ja huusi korkealla äänellä yli
kaiken hääkansan:

--Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen! Poistu täältä! Rakas ristirahvas,
itse pimeyden ruhtinas on meillä tänä iltana seurassamme.

Taukosi tanssi, särähti sävel, pakenivat naiset kirkaisten kartanolta.

Pysähtyivät kuin patsaat paikalleen kuninkaalliset karkeloijat. Mutta
ennenkuin kukaan ehti enempää ajattelemaan tai muihin mahtaviin
manauksiin ryhtymään kohahti meri, nousi hirmuaalto ja korjasi pois
heidät kumpaisenkin jääksi jähmettyneiden häävierasten silmien edestä.

Nähtiin vain, ennen kuin aalto peitti heidät, kuinka he suin toisiinsa
sukelsivat, silmin toisiinsa imeytyivät, ja kuinka heidän katseessaan
oli sammumisen riemu niinkuin on suven auringolla sen mereen mennessä
tai talvipäivällä sen painuessa kuuraiseen kuusikkoon.

Eikä sitten enää näkynyt mitään. He syöksyivät molemmat syvyyteen.

Näin päättyi kalman karkelo köyhän kalastajamökin pihalla ja näin myös
mökin nuorukaisen lyhyt lemmen-onni.

Kukaan ei ihmetellyt, että hän aina sittemmin oli kuulevinaan Ahdin
impien itseään huhuilevan, eikä sitäkään, että hän pian senjälkeen
hukkui haaksirikossa. Tunnettiin, että yliluonnollisia oli tuona
hirmuisena hää-yönä tapahtunut, ja lisättiin vain entistä ihmevarastoa
uusilla taruilla ja lauleloilla.

Näin yksinkertaisesti eivät kaikki tuota asiaa ottaneet. Mutta kaikilla
ei myöskään ollut sitä uskoa, joka ei näkymättömistä epäile, eikä sitä
elämän uskallusta, joka liittää yhteen tarun ja todellisuuden.



UNIENSELITTÄJÄT.


Suuri suru oli sillä aikaa vallinnut koko valtakunnassa tuon
kuvankauniin kuninkaantyttären katoamisesta.

Kuningatar oli itkuun aivan menehtymäisillään. Hovinaiset kulkivat
pitkin päivää punoittavin silmin, herahtipa heleä kyynel nuoren uljaan
ritarinkin silmästä, kun hän ajatteli impeä soreahiusta, jonka värien
puolesta hän kerran oli uneksinut turnajaisissa peistä taittavansa.
Myöskin muut alammaiset muistelivat häntä suurella hellyydellä.

Häntä etsittiin kaikkialta. Lähetettiin airueita joka kylään ja
kaupunkiin, kuulusteltiin asukkailta ja teiden kulkijoilta. Kaikki
turhaan.

Hän oli hävinnyt jäljettömiin. Eikä murhe poistunut enää
kuninkaanlinnasta eikä apea mieliala alammaisten asunnoista.

Ainoa, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, oli kuningas itse.
Hänelle ei uskallettu pitkään aikaan siitä sanoa mitään. Osaksi
peljättiin hänen vihaansa, osaksi toivottiin hänen tyttärensä löytyvän
vielä. Ja kun hän muutenkin eli joko hallitushuolissaan tai
viisaustieteellisiin teoksiinsa syventyneenä, hän tuli yleensä
kiinnittäneeksi sangen vähäistä huomiota perheasioihin, milloin ne
eivät tulleet suorastaan hänen silmilleen.

Niin jäi hänen tyttärensä kohtalo hänelle kotvasen tuntemattomaksi.

Sillä aikaa etsittiin yhä epätoivoisemmalla innolla kaunista
kadonnutta, luvattiinpa vielä runsaat rahalahjat sille, joka taisi
esiintuoda pienimmänkin tiedon hänestä.

Kenties juuri niiden houkuttelemana saapui linnaan eräs köyhä
kalastaja, joka teki selkoa oudon, kuvankauniin impyen ilmestymisestä
heidän majoilleen, hänen kihlautumisestaan mökin muhkean nuorukaisen
kanssa ynnä kaikista siitä johtuneista tapahtumista.

Kuunneltiin aina tarkemmin hänen kertomustaan, aseteltiin toistensa
yhteyteen eri asianhaaroja, vertailtiin aikamääriä, ja tultiin vihdoin
siihen surulliseen lopputulokseen, ettei hänen tarinansa esine voinut
olla kukaan muu kuin tuo kuvankaunis kuninkaantytär itse, joka siis
täst'edes oli todella kuolleeksi katsottava.

Hänen kohtalonsa herätti yleistä sääliä ja surkuttelua. Sitä itkettiin,
sitä huokailtiin ja nyyhkyteltiin.

Mutta vihdoin oli asia eräänä aamuna kaikessa kaameassa ankaruudessaan
myös kuninkaalle kerrottava.

Se teki ihmeellisen vaikutuksen häneen.

Sensijaan että hän olisi suuttunut, synkistynyt tai puhjennut
kyyneliin, hän ryntäsi ylös vuoteeltaan, heitti nurkkaan yömyssynsä ja
huusi:

--Unienselittäjät! Missä ovat minun unienselittäjäni? Tuokaa ne
hetipaikalla tänne!

Kuningatar, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi oli jäänyt tuon
murheasian ilmoittaminen hänelle, huomautti hiljaisesti:

--Eiköhän olisi ehkä kaikkeinkorkein kruununneuvosto koolle kutsuttava?

--Ei! huusi kuningas kahta hurjemmin, ei mitään kruununneuvostoa. Minä
olen saanut tarpeen herroista tiedemiehistä ja taiteilijoista,
prelaateista, lainsäätäjistä ja eri elinkeinojen harjoittajista.
Kaikkein enimmän tarpeen minä olen saanut omasta suuresta suvustani.
Unienselittäjät! Tuokaa tänne unienselittäjät! Ja nyt heti, paikalla,
taikka minä tulen mielenvikaiseksi!

Hän asteli niin kiivaasti edestakaisin kammiossaan ja hän heilutteli
niin uhkaavasti laahustavan yönuttunsa laskoksia, että kuningatar
katsoi parhaaksi siinä silmänräpäyksessä totella häntä.

Kutsuttiin hänen eteensä unienselittäjät. Kuningas katsoi hetkisen
tiukasti heihin, istui sitten vuoteensa reunalle, heitti jalkansa
ristiin ja loihe lausumaan:

--Minä olen nähnyt hirveätä unta, hän sanoi. Teidän on se minulle
henkenne uhalla selitettävä.

Ja hän kertoi heille asian juurta jaksaen, sellaisena kuin hän oli sen
kuullut juuri, mutta niinkuin se olisi ollut nähtyä unessa eikä elettyä
todellisuudessa.

Unienselittäjät kävivät miettiväisiksi.

He olivat kaikki kuulleet kuvankauniin kuninkaantyttären tarinan, he
tiesivät sen jokaisen yksityiskohdan. Mutta koska he olivat tottuneet
vain unia selittämään, he olivat aivan ymmällä, miten suhtautua tähän
majesteetilliseen oikkuun, jonka silminnähtävä tarkoitus oli pitää
pilana heidän ammattiaan.

--Herra, sanoi yksi ja rohkein heistä. Mitä kerrot, on totta eikä unta.
Se on niin tapahtunut, se ei kaipaa mitään selitystä.

Kuningas viittasi hänet luokseen, koputti varovasti hänen kaljua
päälakeaan ja virkkoi:

--Kun minä sanon, että se on unta, niin se on unta. Vai tahdotko tehdä
minut valehtelijaksi? Jos sinä sitäpaitsi voit sanoa minulle, mikä on
ero unen ja todellisuuden välillä, niin sinä saat viisi markkaa
minulta.

Unienselittäjä asetti sormen nenälleen, rypisti otsansa, mietti
hetkisen ja sanoi:

--Niiden välillä ei ole mitään erotusta.

Hän luuli kuninkaan tahtovan sitä vastausta ja siksi hän vastasi niin.
Mutta siinä hän suuresti erehtyi.

Kuningas koputti jälleen hänen kaljua päälakeaan.

--Tuosta vastauksestasi, hän sanoi, sinä sietäisit selkääsi tai joutua
kaakinpuuhun. Missään tapauksessa se ei ole puolen palaneen puupätkän
arvoinen: Noh, ja te muut? Mikä on ero unella ja todellisuudella?

Seurasi jälleen pitkä, painostava vaitiolo.

Vihdoin rohkaisi itsensä vanhin ja viisain heistä, astui askeleen
eteenpäin, kumarsi maahan saakka ja sanoi:

--Jos minä näen unta, minä luulen eläväni todellisuutta. Jos minä elän
todellisuutta, minä luulen näkeväni unta. Uskon, että juuri näin on
laita meidän armollisen majesteettimme.

Kuningas nyykäytti päätään suopeasti hänelle.

--Hyvä, hän sanoi. Sinä saat viisi markkaa. Mutta nyt tahdon minä, että
todellisuus, joka on minulle kerrottu, on selitettävä niinkuin uni
minulle.

Unienselittäjä kumarsi toisen kerran maahan saakka ja sanoi:

--Herra, miksi et pyydä minua peltoa painomitoilla, kultaa
pintamitoilla mittaamaan? Mutta tahtosi tapahtukoon. Suvaitse käskeä,
että nämä kaikki muut poistuvat huoneesta, niin tahdon sen kahdenkesken
sinulle ilmoittaa.

Kuningas ei vitkastellut hänen nöyrää pyyntöänsä noudattaa.

Hän tarttui ruokosauvaansa, ajoi pois kaikki palvelijansa ja
hoviväkensä, vieläpä muut unienselittäjätkin, heitellen heitä selkään
tohveleillaan. Sitten istahti hän lääpästyneenä vuoteensa laidalle,
asetti keppinsä polviensa väliin ja virkahti:

--Noh? Saanko minä nyt kuulla sinun selityksesi?

--Kyllä. Salli minun nyt vain keksiä oikea muoto ajatuksilleni.

Hän mietti hetkisen, astahti aivan lähelle kuningasta ja kuiskasi:

--Että tyttäresi tahtoi mennä naimisiin köyhän kalastajan kanssa,
todistaa, että hän rakasti häntä. Mutta että hän juuri hää-yönä kutsui
esille sen maankuulun kuninkaanpojan merten syvyyksistä, todistaa, että
hän rakasti vielä enemmän tätä, vaikka häntä ammoin oli pidettykin
vainajana. Sinun tyttäresi rakasti siis enemmän unta kuin
todellisuutta. Hän eli kaksoiselämää, joka ei ajan pitkään ole
mahdollinen kenellekään kuolevaiselle. Hän meni mereen, siksi että
sinne veti häntä hänen unelmansa. Jokainen, joka kohtaa mielikuvansa,
kuolee. Mutta olisi turha surra sitä, sillä totisesti voidaan sitä
sanoa autuaalliseksi kuolemaksi.

--Oikein, nyykäytti kuningas päätään ajatuksissaan. Mutta mikä oppi on
meidän tuosta nyt tulevaisuuteen nähden otettava?

Vanha unienselittäjä laski kätensä hänen olalleen ja virkahti
alamaiselle aivan tavattomalla vilpittömyydellä:

--Sinäkin elät kaksoiselämää. Puolet aikaasi käytät sinä
käytännöllisiin hallitustoimiin, toiset puolet tietoperäiseen
ajatustoimintaan. Sinun haaveesi on tulla viisaaksi hallitsijaksi. Usko
minua, se on mahdotonta, sillä se on kahden toisiaan poissulkevan
vastakohdan yhdistämistä. Viisaus ei hallitse, vaan vallitsee.
Valtakuntaa ei ohjata tiedolla vaan taidolla, ja sitähän sinä et
kirjoista opi. Jätä siis jompikumpi, kirjat tai valtakunta, ja ihmiset
tulevat siunaamaan sinun muistoasi.

Kuningas kohotti päänsä, katsoi tuokion tutkivasti häneen ja hymyili:

--Oikein. Tarkoitat, että minun on valittava joko ahven tai kultakalat.
Minä valitsen kultakalat.

Sitten hän hypähti äkkiä ylös, huusi jälleen sisälle hoviväkensä ja
palvelijansa ja antoi määräyksensä:

--Kruununneuvosto on heti koolle kutsuttava. Minä luovun kruunustani.
Ei mitään vastaväitteitä. Minä luovun poikani hyväksi tai kansani
hyväksi tai kenen hyvänsä hyväksi, joka tahtoo yhdistää kaksi
vastakohtaa ja palvella samalla kertaa unta kuin todellisuutta.

Niin tapahtuikin. Eikä tarina kerro, kuinka hän päätti päivänsä, mutta
juuri senvuoksi me voimme otaksua sen tapahtuneen mahdollisimman
onnellisesti, sillä sanoohan jo vanha lauseparsi, ettei onnellisilla
ihmisillä ole mitään historiaa.

Tiedetään vain hänen vanhuudestaan, että hänen usein nähtiin onkivapa
kädessä ja jokin hyvä kirja kainalossa vaeltavan lehtokujaa, joka johti
hänen tyttärensä entiselle mielipaikalle puistolammikon luona. Siihen
istahti hän päivänpaisteeseen ruohikkoon, laski onkensa vesille, otti
esille kirjansa ja vaipui syvämietteisiin tutkisteluihin kaiken
olevaisen ongelmista.

Sitä ainakin pidettiin luonnollisena, sillä kukaan ei uskaltanut
häiritä häntä.

Mutta kerran, kun hän viipyi liian kauan tällaisella retkellään,
mentiin varovaisesti katsomaan, mitä hän teki, ja nähtiin, että hän--
nukkui.

Niin, hän nukkui todellakin! Nukkui selkoselällään, kasvot kohti
laskevaa aurinkoa, kuorsasi syvää onnenlapsen unta, vapa vaskinen
käteen hervahtaneena, kirja päänsä alla.

Silloin ymmärrettiin, että hän oli ylimmän viisauden saavuttanut ja
saanut ainakin omalta kohdaltaan sopusointuun ikuisen ristiriidan
ahvenen ja kultakalojen välillä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.