Title: Naisen orja
Author: Leino, Eino, 1878-1926
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Naisen orja" ***


NAISEN ORJA

Kirj.

Eino Leino


1913.


[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]


    »Se laulu, se vierailta mailt' oli tullut,
    miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.»
                                    Wildenbruch.



1.


Pitkin erästä Köpenhaminan puistokäytävää kulki mies ja nainen
toistensa käsikynkässä. He keskustelivat niin vilkkaasti, että he eivät
näyttäneet ohikulkijoita huomaavan ollenkaan.

Mies jo noin neljänkymmenen korvissa. Nainen jonkun verran nuorempi
häntä.

Välillä he vaikenivat kuin hengähtääkseen. Kuin tullakseen
vakuutetuiksi, että tämä ei ollut unta, vaan totta, että he elivät
todellakin, että he kaksi tässä kävelivät todellakin!

Pysähtyivät, vaihtoivat syvän silmäyksen ja puristivat lujasti kädestä
toisiaan.

--Eikö totta? kuiskasi mies. Olemmehan _me_ kaksi onnelliset?

Nainen ei vastannut mitään. Hymyili vain suullaan ja silmillään sekä
puserti vielä kerran ja vieläkin kovemmin hänen kättään.

Sitten he jälleen hoipertelivat eteenpäin.

He olivat hulluja rakkaudesta. Elämän onni ja tämä lämmin syyshämärä
oli heidät täydellisesti juovuttanut.

Heidän nimensä oli Johannes ja Liisa.

Kolme vuotta jo oli kestänyt heidän rakkautensa.

Kolme pitkää vuotta, jotka he olivat viettäneet melkein
puustavillisesti kahden kesken. Olleet aina yksissä, yötä päivää,
lakkaamatta, sekunnista sekuntiin ja minuutista minuuttiin, ilman työn,
toverien, seura-elämän tai toimeentulon asettamien velvollisuuksien
häiritsevää keskeytystä.

Niinkuin vain matkoilla ja niinkuin vain ulkomailla on mahdollista.

Juuri siitä he nyt juttelivat.

--Emmekä me sittenkään ole saaneet kylläksi toisistamme, virkahti Liisa
leikillisesti.

--Emme saaneet sadatta osaa siitä, mitä me tahdomme toisistamme,
kuiskasi Johannes tulisesti. Emme tuhannetta siitä, mitä me tahdomme
antaa ja sanoa toisillemme.

--Luuletko, että koskaan saamme toisemme kokonaan?

--Minä olen sinun omasi kokonaan.

--Mutta luuletko että koskaan voimme tyhjentää toisillemme rajattoman
rakkautemme ja riutumuksemme?

Tuntui kummastakin kuin ei iankaikkisuus riittäisi siihen.

Tuota samaa he olivat taukoamatta toisilleen kolme vuotta vakuuttaneet.
Eivätkä he vieläkään olleet saaneet siitä kylläkseen.

Kukaan ei heidän mielestään koskaan ollut ollut niin onnellinen kuin
he. Eikä kukaan, ei missään maassa eikä missään aikakaudessa ketään
niin rakastanut.

Olivathan he tutkineet yhdessä kaikki entisyyden suuret rakkaustarinat.
Se olikin ollut heidän ainoa työnsä näiden kolmen vuoden aikana.

Työnsä teattereissa, konserteissa ja museoissa. Mutta ennen kaikkea
kotona, pitkinä iltoina, yksitoikkoisissa hotellihuoneissa, jolloin
heidän kummankaan ei ollut tehnyt mieli mennä ulos ja jolloin he olivat
lukeneet ja lausuneet ääneen toisilleen.

He näkivät vain rakkautta, he lukivat vain rakkautta. Mikään muu ei
heidän mieltään koko maailmassa kiinnittänyt.

Tarujen syvyyteen he olivat menneet. Etsineet historian ja legendain
hämärästä esille jokaisen, jonka sanottiin rakastaneen toista ihmistä
enemmän kuin elämäänsä, ja tulleet kuitenkin aina uudelleen siihen
samaan yksimieliseen johtopäätökseen, että heidän kahden rakkautensa
sittenkin oli suurin kaikista.

Mikään ei ollut siihen verrattavaa. Mikään ei ihmeellisempää kuin se
eikä mikään niin kaunista, suloista ja korkeata.

--Eikö totta? _Olenhan_ minä antanut sinulle elämäni? kysyi Johannes.

--Olet, vastasi Liisa kostein, kiitollisin silmin.

Työnsä, isänmaansa, perheensä, yhteiskunnallisen asemansa oli Johannes
uhrannut hänelle. Mitään, ei mitään hän ollut säästänyt itselleen.

--Mutta myöskin sinä olet antanut kaikkesi minulle, huomautti Johannes.

--Minulla on ollut niin vähän annettavaa, väitti Liisa hiljaisesti.

--Vähän? innostui Johannes puhumaan. Ruumiisi ja sielusi sinä olet
antanut minulle...

Eikä ainoastaan sitä, vaan vielä paljon muuta. Rauhan, omantunnon
rauhan oli Liisa antanut hänelle. Hänelle, jolla lapsuudesta saakka oli
aina ollut paha omatunto.

Liisa salli hänen puhua. Painoi vain päänsä alas ja nautti
sanomattomasti.

Ja katsoi häneen silloin tällöin syrjästä kirkkaalla, kiitollisella
silmäyksellä, joka nieli kuin vetävä koskenpyörre.

Näin he hoippuivat edelleen.

Kumpikin he olivat kotoisin samasta kylästä. Kumpikin kasvaneet samassa
talossa, Johanneksen isänkodissa, vaikka maailma, paha maailma, oli
heidät sitten toisistaan vieroittanut.

Johanneksesta oli tullut maisteri, tohtori, valtiollinen henkilö ja
vihdoin liikemies. Liisa käynyt vain eräitä tyttökoulun luokkia ja
joutunut sitten maailmanrannan kouluun.

Elämä, kärsimysten ja kovien koettelemusten väkäleukainen eukko itse,
oli siellä hänelle Herran pelkoa ja hyviä tapoja opettanut.

Mutta Liisa ei ollut luotu kärsimään. Ja siitä oli ollut seurauksena,
että hän aluksi oli oppinut vain pahoja.

Hänen verensä oli ollut kuuma, mutta hänen sydämensä oli pysynyt
kylmänä ja koskemattomana.

Hänen hyvä opettajansa oli ollut vasta Johannes. Taikka oikeammin:
hänen rakkautensa Johannekseen, joka hänelle vasta oli oikean ilon ja
nautinnon opettanut.

Liisa voi tulla hyväksi vain nauttimalla.

--Jo lapsena rakastin minä sinua, sanoi, Liisa, hellästi Johanneksen
käsivarteen painautuen.

Jo pienenä, keskenkasvuisena tyttönä hän oli hehkunut varhaisvanhaa,
epätoivoista intohimoa häneen.

--Mutta se sammui sitten, virkahti Johannes.

Hän tunsi itsensä hiukan noloksi. Sillä eihän hänellä ollut mitään niin
varhaista tunnetta Liisaa kohtaan omalta puoleltaan esille tuotavana.

--Ei, väitti Liisa innokkaasti. Se vain peittyi. Se vain painui
syvemmälle, kun et sinä minusta ollenkaan välittänyt.

--Välitinhän sinusta. Olithan jo silloin rakas minulle.

--Enpähän. Mutta minä en sittenkään lakannut sinua rakastamasta.

Heti kun Johannes oli perheen perustanut, hän oli ottanut Liisan
lapsenhoitajattarekseen. Ja silloin oli vanha rakkaus kahta
voimakkaampana leimahtanut tämän sydämessä.

Ennen lapsena se oli ollut Liisalle jotakin pahaa, luvatonta ja
hävettävää. Nyt se oli ollut pyhää rakkautta, kun hän oli tullut
myöskin arkipäiväisen tuntemaan.

Ennen hän oli rakastanut Johannesta aistillisesti. Nyt
yli-aistillisesti.

Ennen hän oli tahtonut kieltää rakkautensa ja salata sen omalta
itseltäänkin. Nyt hän oli ollut ylpeä ja iloinen siitä.

Ennen se oli täyttänyt hänet tuskalla ja kiduttavalla,
tyydyttämättömällä kärsimyksellä. Nyt sanattoman onnen ja mitään
pyytämättömän, vastalahjaa-vaatimattoman autuuden hekkumalla.

Eikä hän ollut aluksi uskaltanut antaa mitään muotoa tuolle
tunteelleen.

Kuin orjatar hän oli palvellut Johanneksen talossa.

Lämmitellyt elämän pakkasissa paleltunutta sieluaan Johanneksen lieden
ääressä. Katsonut kuivin silmin, mutta murhe sydämessä hänen aviollista
kurjuuttaan.

Tohtinut vain Johanneksen lapsen kanssa kahdenkesken ollen oman
rajattoman rakkautensa ilot ja surut ilmi jokeltaa.

--Ja minä kun en tuosta tiennyt mitään! valitti Johannes.

Hän oli miltei mustasukkainen omalle lapsivainajalleen, että tämä oli
saanut kehdossaan kuulla niin paljon kaunista ja elämän-tärkeätä.

--Minä olinkin päättänyt ijäksi salata rakkauteni, vastasi Liisa.

--Mikä mielettömyys!

--Niin. Minä en nähnyt mitään muuta mahdollisuutta.

Vanhoja, tunnettuja seikkoja he näin kukaties kuinka monetta sadatta
kertaa toisilleen muistuttelivat.

Mutta he nauttivat kumpikin siitä. He palasivat aina uudelleen niihin
kuin liittyäkseen jälleen yhä lujemmin toisiinsa ja tunteakseen kahta
kiihkeämmin koko nykyisen täydellisen onnentilansa.

--Mutta sitten kävi mahdoton mahdolliseksi, hymyili Johannes.

--Niin, kolme vuotta sitten, virkahti Liisa hiukan surumielisesti.
Silloin sinä vihdoinkin huomasit minut.

--Huomannut minä olin sinut jo ennen, väitti Johannes. Mutta minä näin
kuin uusin, ensikertaisin silmin sinut.

--Ja mitä näit minussa? keimaili Liisa.

--Rakastavan naisen, vastasi Johannes vakavasti. Ja rakastuin itse
siinä silmänräpäyksessä.

Se oli totta. Sokeasti, ehdottomasti, mielipuolisesti hän oli
rakastunut.

Niinkuin mies, joka pitkää, pimeää vuorisolaa taivallettuaan äkkiä
näkee edessään taivaan valkeuden, kukkivat kedot ja solisevat, hopeiset
laaksopurot, lankeaa maahan polvilleen ja huutaa kiitosta kaiken hyvän
antajalle hengestään ja ihmeellisestä pelastuksestaan.

Tuo oli tapahtunut Parisissa. Ja Parisi oli edelleenkin hänen lempensä
pyhä kaupunki hänelle.

Siellä oli tapahtunut hänen koko olemuksensa syvä, perinjuurinen
vallankumous.

Siellä hän oli tuntenut voiman murtaa kahleensa. Katkaista äkillisellä,
väkivaltaisella tempaisulla kaikki onnettoman avioliittonsa ja väärän
yhteiskunnallisen asemansa siteet, jotka jo kauan olivat täyttäneet
hänet sisällisellä kauhulla ja häpeällä.

Siellä hän oli tullut ihmiseksi jälleen. Ja siitä oli alkanut hänen
rakkaustarinansa.

Ei niin, että Liisa olisi Johannesta ja hänen vaimoaan toisistansa
erottanut. Se asia oli ollut kyllin kypsä jo ennen häntä. Mutta hän oli
ulkoapäin tulevana syynä, aiheena siihen syvästi vaikuttanut.

Eikä vain ulkopuolisena syynä.

Myöskin sisäpuolinen syy, sisäpuolinen aihe hän oli ollut
Johannekselle. Sillä eihän hän olisi ilman Liisaa tiennyt ollenkaan,
että oli niin hyvää ihmistä maailmassa.

Liisa oli haihduttanut hänen ihmisvihansa ja ihmis-ylenkatseensa. Ja
siitä tunnusti Johannes olevansa hänelle ijät kaiket kiitollinen.

Ensi kerran Johanneksen elämässä oli päivä paistanut hänen sydämeensä.

Paistanut pimeihin, routaisiin onkaloihin. Etsinyt ennen tuntemattomat
voimat ja elämänvirrat esille sieltä.

Himoinnut oli Johannes ensin Liisaa. Oppinut vasta myöhemmin häntä
syvästi ja kauniisti rakastamaan.



2.


Liisa oli ollut ensin kuin kuolla havaitessaan, ettei Johannes enää
nähnyt pelkkää kasvinsisarta hänessä.

Sitten oli ääretön, suunnaton riemu täyttänyt hänet.

Hänen ei ollut pistänyt päähänsä edes peittää riemuaan. Vielä vähemmän
vastustella tai keimailla hänelle.

Aivan heti hän oli Johannekselle antautunut. Ikäänkuin se olisi ollut
luonnollisin ja yksinkertaisin asia maailmassa.

Tuota he olivat usein itsekin yhdessä ihmetelleet. Johannes nauranut ja
tehnyt pilaa, Liisa luonut silmänsä alas ja ollut häpeissään. Mutta hän
oli aina löytänyt siihen saman selityksen, joka nytkin Johanneksen
korvaa hurmaten soinnahti hänen syyshattunsa tiheän harson takaa.

--Olithan sinä jo lapsuudesta saakka, sanoi Liisa, ollut kuin korkeampi
olento minulle.

Kuinka hän olisi voinut sysätä luotaan häntä, jota hän niin kauan oli
halannut sielullaan ja ruumiillaan? Kuinka evätä mitään niin pyhältä ja
aineettomalta olennolta, jonka hän oli luullut olevan kohotetun
kaikkien maallisten intohimojen yläpuolelle?

--Jäljestäpäin tulit ehkä sentään huomaamaan erehdyksesi, naljaili
Johannes.

--Kyllä, vastasi Liisa samaan nuottiin. Et sinä niinkään pyhä ja
aineeton ollut.

Siinä hän oli sangen oikeassa. Johannes oli päinvastoin perin
aistillinen.

Mutta Liisa oli iloinnut siitäkin ja ottanut vastaan hänen kuumat
hyväilynsä ikäänkuin hymyilevällä, äidillisellä lempeydellä ja
anteeksiantavaisuudella.

Tällä alalla oli Liisa taituri. Ja hän tuli vielä suuremmaksi
taituriksi, kun hän tiesi siten tuota jumaloitua miestä ilahduttavansa.

--Sinä oletkin ainoa nainen, joka koskaan on vaikuttanut aistillisesti
minuun, virkahti Johannes ikäänkuin puolustuksekseen.

--Ja sinä ainoa mies, vastasi Liisa silmänräpäyksessä.

--Sinulla on ollut niin paljon miehiä, uskalsi Johannes huomauttaa.

--Juuri siksi minä olen heidän suhteensa niin palovakuutettu.

--Minunkin suhteeni?

--En. Mutta tosi on, ettei aistihurmaus juolahda ensimmäiseksi
mieleeni, kun sinua ajattelen.

Syvemmät juuret kiinnittivät häntä Johannekseen. Yhteistunteen,
yhteenkuuluvaisuustunteen, luonnollisen valikoimisen ja
turvanlöytämisen tunteen ijäisyyteen ojentuvat, ajallisuutta uhmaavat
säikeet, joiden vuoksi hän ilolla antoi, mitä toinen voi ottaa hänestä.

Muuten hän oli itse niin paljon aistirakkautta väärinkäyttänyt, että
hän oli oppinut sitä miltei vihaamaan ja halveksimaan. Johannes yksin
saattoi enää siinä suhteessa olla hänelle miellyttävä.

Oikeastaan olisi Johannes voinut olla isä, olla vanhempi veli hänelle.

Liisa olisi ollut siihenkin täysin tyytyväinen.

Mutta Johannes ei ollut tahtonut niin. Tahtonut samalla olla hänen
sulhonsa ja rakastajansa.

Siitä oli Liisa iloinnut vielä enemmän. Tuntenut siten tulevansa yhä
lähemmä häntä ja hänet itseensä aina lujemmilla siteillä
kiinnittävänsä.

Ja alistunut hänen oudoimpiinkin pyyteisiinsä niinkuin alistutaan
rakastetun lapsen oikuille, koska hän kerran tahtoo niin. Sillä
rakkaudessa, aistillisessa rakkaudessa, oli Liisa todellakin kuin äiti
ja Johannes kuin pikkupoika hänelle.

Näin he olivat kolme pitkää vuotta eläneet.

Nyt heidän olisi ollut enää hyvin vaikea omaansa toisen omasta erottaa.

He olivat kasvaneet yhteen. Heistä tuntui kuin ei heissä enää olisi
ollut yhtään solua, joka olisi ollut vain toisen eikä samalla toisen
omaa.

Ei yhtään ajatusta, tunnetta tai mielenliikettä, jota he eivät heti
olisi rientäneet rakkaaksi, jakamattomaksi yhteis-omaisuudekseen
tunnustamaan.

Myöskin heidän hermo-elämänsä oli monessa suhteessa yhteiseksi
muodostunut.

Eikä vain eroottisessa suhteessa.

Kun toisella särki päätä, alkoi pian särkeä päätä toisellakin. Kun
toinen valitti väsymystä tai tunsi itsensä tavallista virkeämmäksi,
vilkastui toisenkin koneisto tai joutui kokonaan epäkuntoon.

Usein oli heillä myös samoja unia ja aavistuksia.

Eivätkä he kuitenkaan päässeet koskaan kyllin lähelle toisiaan. Se oli
se ikuinen pilvi heidän onnensa taivaalla, josta olivat johtuneet
heidän ainoat riitansa ja sisäiset loukkautumisensa.

Rakkaus oli ollut kaikki kaikessa heille.

He eivät olleet muuta tehneet eivätkä muuta muistaneet. Eivät muuta
miettineet eivätkä muusta puhuneet.

Rakkaus oli täyttänyt heidän koko elämänsä. Koko heidän henkinen
ilmakehänsä oli ollut rakkaudella tihennetty.

Kumpikin he tunsivat vaistomaisesti, ettei aina voinut jatkua näin.

Mutta kumpikin tarrautuivat he vain sitä lujemmin toisiinsa, mitä
selvemmin he aavistivat tämän tulvehtivan autuutensa lopun olevan
lähenemässä.

He tahtoivat ummistaa silmänsä. He eivät tahtoneet muistaa sitä. He
tahtoivat vain hetki hetkeltä kerrata toisilleen:

»Eikö totta? Me kaksi olemme onnelliset?»

Niin oli ainakin näinä heidän hyvinä hetkinään.

Tuokioina, jolloin he sulivat toisiinsa. Jolloin he elivät tätä
armainta, tätä autuaallisinta lakkaamattoman kosketuksen hekkumaa. Tätä
täydellisen, sora-äänettömän sopusoinnun mieli-alaa, jossa ei ollut
aikaa eikä paikkaa ja jossa kaikki ihmisyyden rajat tuntuivat
ratkeavan.

Tänään heillä oli ollut koko päivän tuollainen yhtämittainen,
sydänpäiväinen hyvä hetki.

He eivät itsekään tienneet, mistä se oli tullut. Yhtä vähän kuin he
ylimalkaan olisivat voineet sanoa, miksi he tällä hetkellä niin
rajattomasti toisiaan rakastivat.

Se oli tullut tuulen mukana. Se oli koittanut syksyn korkean auringon
keralla. Se oli lemahtanut heitä vastaan heti aamulla, kun he olivat
hotellistaan kadulle astuneet.

He olivat olleet koko päivän ulkona. Käyneet Eläintarhassa, katselleet
petoja, surkutelleet elefanttia, pelotelleet toisiaan jalopeuroilla ja
nauraneet katketakseen giraffin koomilliselle juhlallisuudelle.

Ja olleet onnelliset.

Ei pilveä taivaalla, ei etäisintä viriä, joka olisi voinut myrskyä
ennustaa.

Tällaisia päiviä ei heille enää sattunut usein. Siksi he olivatkin
siitä sydämensä pohjasta nauttineet ja nauttivat vieläkin illan
hämärtyessä Frederiksbergin puistoteitä kaupunkia kohti rakkaudesta
juopuneina osotellessaan.

Eivätkä he voineet ymmärtää ollenkaan, kuinka ja miksi he milloinkaan
olivat riidelleet.

--Onhan nyt kaikki hyvin, oli Johannes aina vähäväliä sanonut,
ikäänkuin vakuuttaakseen itseään ja Liisaa, ettei kaikki tämä kaunis ja
suloinen suinkaan ollut vain hetken iloa, vaan nyttemmin, ainakin tästä
lähtien, halki elämän jatkuvaa.

--On, hyvin on, Liisa joka kerta vastannut siihen, ellei aina sanoilla,
niin tuikkivilla, tummansinisillä silmillään ja huultensa
aurinkokukkaisella armaudella.

Ja Johannes oli viehättynyt vielä kerran uskomaan, että kaikki oli
hyvin todellakin.

Että kaikki voisi tulla vielä hyväksi jälleen! Ettei heidän koskaan
olisikaan tarvis erota toisistaan! Ettei intohimon aina olisikaan pakko
päättyä traagillisesti ja ettei suuren rakkauden olemukseen suinkaan
tarvitsisi välttämättä kuulua murheen, tuskan ja musertumisen!

Hän oli jälleen, vielä kerran, tämän kiitävän aamupäivän, lumoutunut
sielullaan ja ruumiillaan Liisan viettelevästä, tuhatsärmin
säteilevästä olennosta.

Jälleen, vielä kerran, sydämensä kipeimmän kaipuun riuduttamana, nähnyt
mielikuvansa täydellisyyden. Nähnyt sen tuossa edessään,
olennoituneena, tulleena lihaksi ja vereksi ja lämpimiksi,
kukoistaviksi ajatuksiksi.

Niin narrautunut vielä kerran vaatimaan valoa ilman varjoa, päivää
ilman yötä. Mutta hän olikin siitä pian saapa rangaistuksensa.

Hän ehdotteli, että he eivät vielä menisi hotelliin.

--Mitä me siellä teemme? hän kysyi. Me vietämme nyt ulkona tämän illan.

Hänellä oli heti ohjelmansa valmis. He söisivät nyt ensin päivällistä
ja menisivät sitten Tivoliin tai varieteehen. Tässä lähellä oli eräs
puutarharavintola.

Liisa suostui luonnollisesti.

Hän oli yleensä tottunut Johanneksen mielialoihin mukautumaan. Ja tällä
hetkellä hän itsekin todella tahtoi jatkaa tätä perhosleikkiä, pitentää
sitä äärettömiin, rajattomiin.

Niin ettei siitä tulisi koskaan loppua! Niin ettei ehdottoman,
kaikki-syleilevän antaumuksen side koskaan heidän väliltään katkeaisi!

He menivät puutarha-ravintolaan.

He söivät lehtimajassa. He joivat viiniä ja leikkivät vasta-naineita.

Samalla saavutti heidän mielialansa korkeimman eroottisen
jännityksensä.

He rupesivat juttelemaan sangen rohkeasti ja julkeasti keskenään. Kuin
kaksi apashia, kuin kaksi katu-lasta. Ja kun he jälleen lähtivät sieltä
tuonne lämpimään syys-iltaan, he kulkivat tahallaan huolimattomasti.
Tyrkkivät toisiaan ja huojuttelivat ilakoiden ruumistaan.

Liisa hyräili erästä kevytmielistä laulua. Johannes kysyi:

--Mistä sinä tuon olet oppinut?

--Sieltä, mistä muutkin taitoni, vastasi Liisa.

Samalla heitti hän vartaloaan niin viettelevästi ja turmeltuneesti,
että Johanneksen olisi tehnyt mieli hetipaikalla, siinä kadulla, ottaa
hänet syliinsä ja suudella häntä.

--Mitkä taitosi? hän kysyi, vaikka tiesi kysymättäkin.

--Ne, joista sinä pidät, kuiskasi Liisa.

Eikö hän osannut ehkä? Oliko Johanneksella jotakin valittamista?

--Niissä ei kukaan ole sinun vertaisesi, vastasi Johannes
hurmautuneena.

He rupesivat vallattomuudessaan arvostelemaan vastaantulevia miehiä ja
naisia. Etenkin naisia. Ja etenkin ottaen lukuun heidän pyöreimmät
ääriviivansa ja peitetyimmät mahdollisuutensa.

Nauroivat ja kikattivat. Kertoilivat hävyttömiä juttuja ja nimittivät
yleensä kaikki asiat oikeilla nimillään.

Sen he uskalsivat, hyvin tietäen, ettei kukaan tästä muukalaisesta
yleisöstä heidän ympärillään voinut tajuta heidän vieraskielisiä,
pakanallisia huudahduksiaan.

Ja he tunsivat, että tämä alaston, älyllinen irstailu tuotti aivan
omituista ja ennen tuntematonta iloa heille.

Oli vaikea sanoa, kumpi heistä sen oli ensin alottanut. Toinen
heittänyt vain pienen, tavallista vapaamman kompasanan ja toinen
vastannut siihen astetta ylempää.

Niin sitä jatkui sitten.

He tahtoivat kumpikin kuin tahallaan sukupuolisesti kiihottaa toisiaan.
Ja asettua kuitenkin samalla kyynillisesti kaiken sukupuolikiihotuksen
yläpuolelle.

Riipiä rakkauden hennoimmat terälehdet, viskata ne ilmaan ja ikäänkuin
kädestäpitäen huomauttaa toisilleen:

»Näetkö? Eihän se ole mitään! Palanen aistiherkuttelua vain. Tuokio
erinäisten molekyylien kosketusta!»

Kumpikin he tunsivat näin tehdessään kiusaavansa jumalia. Lemmen
jumalia!

He kaksi, jotka eivät olleet vuosikausiin mitään muita jumalia edessään
pitäneet, tahtoivat nyt kuin yksissä neuvoin ja selittämättömän, sokean
intohimon ajamina uhmata heitä. Osoittaa älynsä voimalla, kuinka vähän
he oikeastaan heistä välittivät ja kuinka naurettavan typerää, rivoa ja
vähäpätöistä olikaan itse asiassa heidän huudettu maailmanherruutensa!

Pyhyydenloukkausta se oli. Rakkauden, pyhän rakkauden, heidän oman
ainoan uskontonsa hirveintä herjausta ja kieltämistä.

Sen he kumpikin selvästi käsittivät.

Mutta tuo musta messu oli tällä hetkellä liian suloista heille, että he
kerran vauhtiin päästyään olisivat voineet siitä luopua ja sen
lopettaa.



3.


Heidän poskensa olivat alkaneet hohtaa. He kieppuivat toistensa
käsivarressa ja nimittelivät uskalletuilla lempinimillä toisiaan.

--Nyt me menemme varieteehen!

He eivät olleet pitkiin aikoihin käyneet sellaisissa paikoissa. Liisa
suostuikin heti Johanneksen ehdotukseen.

Vielä varieteessakin he koettivat aluksi jatkaa samaa kevytmielistä
tunnelmaa. Istuivat selin näyttämöön, kuhertelivat vain keskenään ja
kuiskailivat kieltä, jota Aadam ja Eeva mahtoivat käyttää ennen
syntiinlankeemusta.

Liisa oli hurmaavampi kuin milloinkaan, Johannes rakastuneempi ja
sanasukkelampi.

Yleensä ei Johannes mielellään nähnyt Liisaa moisessa mielentilassa.
Tuo viritys muistutti hänelle liian selvästi Liisan epäilyttävää
entisyyttä.

Jumala ties kenen sylissä tuo nainen ennen oli samoin nauraa
hekotellut! Jumala ties minkä mieskonnan karkea himo oli ensi kerran
tuon irstaan silmänluonnin ilmi houkutellut!

Tuli liian paljon esille entinen kapakka-nainen, yökukka siinä.

Siksi se tavallisesti vaikutti niin vastenmielisesti Johannekseen.
Ainakin vakavimpina hetkinään hän tahtoi nimittäin käsittää heidän
suhteensa mitä ihanteellisimmin ja haaveilla sille myös jotakin pyhää,
elämän-kestävää tarkoitusta.

Mutta annas kun hän itse oli sillä tuulella! Silloin vaikutti tuo
kaikki häneen varsin miellyttävästi.

Nyt oli Johannes otollisessa mielialassa.

Liisakin näytti tuntevan tuon ja siitä ikäänkuin vertyvän ja
virkistyvän.

Yökukka aukeni. Tuhlasi välkkyvimmät värinsä ja huumaavimmat tuoksunsa
sille, joka oli hänet valinnut ja hänet ijäksi rintapieleensä
kiinnittänyt.

Tuolle yhdelle, tuolle armaalle, tuolle ainoalle miehelle, joka ei
ollut niinkuin kaikki muut! Joka ei ollut tahtonut häntä vain hetkensä
iloksi taittaa, vaan hänet pohjalta pelastanut ja yöstä valkeuteen
vapauttanut!

Eikä se tällä kertaa Johanneksenkaan mielestä mitään pahaa tai
sopimatonta ollut.

Eihän rakkaus, eihän intohimo sellaisenaan vielä suinkaan ollut mitään
kevytmielistä. Olihan se juuri päinvastoin kaiken kevytmielisen
vastakohta, syvin, vakavin ja raskain uskonto koko avarassa maailmassa.

Siis eivät olleet kevytmielisyyttä rakkauden muodotkaan. Ei keimailu,
ei veikeily, ei naljailu, ei alastomin ja kevytjalkaisin
lemmenleikkikään, kunhan se kaikki vain kohdistui _häneen_,
Johannekseen. Häneen, jolle rakkaus todella oli jotakin pyhää ja joka
samoin oli kaikkensa Liisaan keskittänyt.

Liisa oli ainoa nainen, joka ihmisten tytärten seasta oli hänen
edessään hypännyt ja kelvannut hänelle.

Siinä oli ero. Kaikki, mikä tapahtui heidän ja vain heidän kesken, oli
jo itsestään pyhää ja vakavaa kuin uhritoimitus. Mutta kevytmielisyyttä
oli pisaraakaan heidän ja ainoastaan heidän välisensä rakkauden
jumalallisesta ehtoolliskalkista maahan hylkyttää.

Sitä hän vaati Liisalta, sillä hän tunsi itse siinä suhteessa puhdas
olevansa.

Ei tarjota mitään, ei kerrassaan mitään, ensimmäiselle
vastaantulijalle, Pekalle tai Paavolle, joka ei kuitenkaan olisi
annetun lahjan kalleutta ymmärtänyt! Ei hymyä, ei katsetta, ei pienintä
päänliikettä tai kengänkeikahdusta.

Eikä sallia myöskään Pekkojen ja Paavojen ihailla itseään! Vielä
vähemmän heitä siihen kiihottaa tai iloita ja nauttia siitä, vaan
kulkea ylpeänä, tunteettomana ja koskemattomana heidän ohitseen.

Aivan niinkuin Johannes itse kulki vieraiden naisten ohitse.

Aivan niinkuin Johannes itse kohteli kaikkia muita naisia. Paitsi tätä
yhtä, tätä omaa, tätä ainoaa, jota hän rakasti ja jota hän siksi olisi
tahtonut lakkaamatta pitää hyvänä, miellyttää ja huvittaa.

Eikä Liisa saanut muuta epäilläkään Johanneksesta. Olihan se aivan
luonnollista. Eihän voinut muuten ollakaan.

Jos kerran rakasti yhtä ihmistä, niin eihän voinut rakastaa kahta tai
kolmea. Täytyihän kaikkien muiden ja kaiken muun silloin olla arvotonta
hänen rinnallaan.

Eivätkä he kumpikaan ansainneet siitä kiitosta eivätkä moitetta
toisiltaan. Olihan se luonnonpakko, jos mieli heidän rakkautensa
ollenkaan olla rakkautta. Mutta juuri senvuoksi heidän tuli myös
täydellisesti luottaa toisiinsa ja tuntea joka hetki, lähellä tai
kaukana, läsnä tai poissa ollen, kaksin tai muiden seurassa, itsensä
toistensa suhteen täysin turvallisiksi.

Ehdottomuus oli rakkauden olemus.

Missä sitä ei ollut, siellä ei ollut oikeaa rakkautta. Siellä oli vain
irstautta ja kevytmielisyyttä.

Erikseen oli sangen vähän heille sallittua. Mutta yhdessä he saattoivat
kiusata vaikka jumalia!

Tämä oli Johanneksen rakkaus-ihanne. Taikka oikeammin: hänen uskonsa ja
hänen uskontonsa, sitten kun hän oli kaikki muut kadottanut.

Mennyt oli häneltä jo ennen usko työn vapauttavaan evankeliumiin.
Mennyt sitten usko rahaan, valtaan ja yhteiskunnalliseen asemaan.
Hänellä ei ollut enää muuta kadotettavaa kuin rakkautensa.

Juuri siksi hän niin kynsin hampain piti kiinni siitä.

Siksi kuunteli hän niin tuskallisella jännityksellä, mitä ääniä
milloinkin nousi heidän sydämiensä syvyydestä. Siksi seurasi hän
henkeään pidättäen, kussa kulloinkin liikkui heidän elonsa arpa.

Nyt arpa painui. Nyt sattui sora-ääni.

Lavalla karkeloi juuri eräs keveäpukuinen, sirotekoinen tanskatar.
Nosteli helmojaan, sipristi silmiään ja mutristi huuliaan samalla niin
intiimisti, hävyttömästi ja rikkiviisaasti, ettei hänelle parhaalla
tahdollaankaan voinut olla vastaan hymyilemättä.

Johannes istui jonkun verran edessäpäin eikä voinut nähdä Liisaa ilman
päätään kääntämättä. Liisa sensijaan saattoi koko ajan syrjästä seurata
hänen kasvon-ilmeitään. Ja Johanneksesta tuntui, että Liisan katse
silloin tällöin kuin salavihkaa hipoi hänen kulmaluitaan.

Äkkiä käännähti Johannes.

Hän tunsi kuin pistoksen takaraivossaan. Aivan oikein! Liisa ei
katsonut häneen enää samalla sydämellisellä silmäyksellä kuin ennen.

Liisan katseessa oli jälleen tuo vieras, tuo vihamielinen, tuo
petollinen ilme, jonka Johannes oli joskus ennenkin niissä nähnyt ja
joka aina silloin oli järkyttänyt perinjuurin hänen hermostonsa.

Miksi se tulikin, aina juuri hänen aseettomimmalla hetkellään? Tuli, ja
iski arimpaan.

Tällä kertaa oli siinä vielä jotakin voitollista ja ilkkuvaa. Mitä hän
ilkkui?

Johannes oli samassa silmänräpäyksessä jääkylmäksi sävähtänyt.

Poissa oli tuossa tuokiossa kaikki herttainen, kaikki lapsellinen ja
avomielinen heidän väliltään. He olivat nyt kaksi vihollista.

Kaksi sitäkin sokeampaa vihollista, kun he kumpikin rakastivat toisiaan
ja kun heidän vihansa syy ei ollut sanoin selitettävissä. Ei
poistettavissa eikä anteeksi pyydettävissä, vaan yksinomaan heidän
omasta tahdostaan riippumattomien vaistojen, perittyjen ominaisuuksien
ja sukupuoli-eroavaisuuksien aiheuttamaa.

Pilvi se oli, joka heidän syystään tai ansiostaan vähääkään
välittämättä vaelsi heidän rakkautensa peilikirkkaan pinnan yli. Kupla
se oli, joka kohosi syvyyksissä.

--Mitä katsot? kysyi Johannes jyrkästi.

Liisa ei aluksi vastannut mitään.

Katsoi vain edelleen häneen samalla ärsyttävällä, salakavalalla
silmäyksellä, jossa Johannes aavisti piilevän hänen voimansa syvimmän
salaisuuden. Aivan kuin hänen oma voimansa oli tuo kylmä, karski
ankaruus, jonka hän jälleen tunsi jähmetyttävän koko olentoaan.

Kuin olisi kaikki äkkiä mennyt lukkoon hänen sisällään. Kuin olisi
kuurainen rautakanki syösty kiireestä kantapäähän hänen lävitseen.

--Mitä katsot? kysyi hän toisen kerran, jyrkemmin ja jo valmiina
kuohahtamaan.

--Ilman vain, virkahti Liisa viivytellen. Sinä näytit siinä äsken niin
lystikkäältä.

--Koomilliselta? kysyi Johannes terävästi.

--Enhän minä sitä ole sanonut. Eikä se mitään ollutkaan.

Johannes vaikeni peläten sanovansa liikaa. Hän kääntyi sentähden selin
Liisaan ja mykistyi kokonaan.

Mutta hänen aivonsa kiehuivat ja kihisivät.

Että Liisa ilkesi! Että Liisa kehtasi! Että Liisa suorastaan _viitsi_
pilata tämän onnellisen hetken häneltä!

Häneltä ja itseltään.

Olihan se rikos! Olihan se kaksinkertainen rikos. Rikos heidän kahden
rakkauttaan ja siis kaikkein pyhintä vastaan maailmassa!

Eikö Liisa siis pelännyt ollenkaan?

Eikö heidän rakkautensa siis merkinnyt mitään Liisalle? Kuinka Liisa
ollenkaan _uskalsi_ heittää hänelle vasten kasvoja tuon syytöksen,
jonka Johannes juuri oli ollut lukevinaan hänen silmistään?

Sillä olihan se syytös. Eihän Johannes voinut siitä erehtyä.

Kyllä hän tiesi asian. Hän oli kysynytkin vain näön vuoksi, mitään
oikeaa vastausta kysymykseensä odottamatta. Sillä eihän Liisa olisi
voinut vastata, jos olisi tahtonutkin.

Eihän Liisa ollut mikään hiuksenhienojen sielunliikkeiden erittelijä.

Mutta juuri se häntä aina niin tulisesti harmitti kohtauksissa Liisan
kanssa, että tämä ei myöntänyt hänen esitystään oikeaksi, vaikka ei
voinut itsekään mitään parempaa sijalle asettaa.

Jos Liisa olisi sen tehnytkin, tehnyt suoraan ja vilpittömästi, kuten
Johannes olisi katsonut oman luonteensa vaatimuksen samantapaisessa
tuokiotilassa olevan, silloin ei tietysti mikään kauna olisi jäänyt
hänenkään, Johanneksen, sisälle kasvamaan.

Silloin olisi Johannes tietysti antanut heti jalomielisesti anteeksi
eikä enempää muistellut asiaa.

Olihan Liisalla tietysti heikkoutensa. Mutta Johanneksen olisi ollut
kovin helppo suvaita niitä, jos Liisa vain olisi ollut taipuvainen ne
heikkouksiksi tunnustamaan.

Näin olisi Johannes aina tahtonut järjestää heidän yhteisen
rakkaus-elämänsä, jos se vain olisi riippunut hänen tahdostaan. Mutta
juuri tällaiseksi se ei ollut koskaan järjestäytynyt.

Liisalla oli kummallinen, itsepintainen tapa pitää kiinni omasta
tahdostaan.

Tuo oli Johanneksen mielestä sitäkin turhempaa, kun hänen oma tahtonsa,
hänen elämänkäsityksensä, hänen tapansa tuntea, havaita ja ajatella
hyvin olisi voinut riittää heille molemmillekin. Myös Liisa näytti jo
tuohon usein varsin tyytyväiseltä, kun kaikki muu vain oli hyvin heidän
välillään.

Mutta annas kun sattui joku solmu lankaan!

Silloin Liisa heti siinä silmänräpäyksessä itsenäistyi. Kävi
vastahakoiseksi, asettui poikkipäin, tahtoi siirtää taistelun omalle
tasolleen, ja olisi tuossa varmaan onnistunutkin, ellei myöskin
Johannes olisi yhtä itsepintaisesti pitänyt kiinni omastaan. Siitä
tasosta, jolla hän vaistomaisesti tunsi olevansa voimakkaampi.

Ja juuri silloin oli Liisa Johanneksen mielestä aivan sietämätön.
Johannes aavisti hämärästi, ettei Liisa tuollaisina hetkinään ollenkaan
ollut taipuvainen tunnustamaan hänen yliherruuttaan.

Nytkin hän luonnollisesti tahtoi kieltää kaikki, vaikka asia oli aivan
selvä.

»Ilman vain!» »Eikä se mitään ollutkaan!» vaikka oli tapahtunut jotakin
Johannekselle hyvin loukkaavaa.

Mutta juuri tuohan se oli niin Liisan tapaista. Loukata ensin ja
kieltää sitten! Ja juuri tuohan se saattoi kaikki hermosäikeet
Johanneksen takaraivossa pistämään ja tikkuilemaan.

Eikä siellä tuntunut enää ainoastaan yhtä pistosta, vaan monta.
Kokonainen tulipora siellä tuntui käyvän, olevan täydellinen
sorvinpenkki, josta teräksiset lastut joka suuntaan singahtelivat.

Johannes tiesi jo, että hänen iltansa kaikissa tapauksissa oli nyt
pilattu.

Myöskin Liisa tuntui tietävän sen, sillä hän ei vastustanut
sanallakaan, kun Johannes, kooten kaiken itsehillitsemis-kykynsä,
jaksoi vielä jotenkin tyynesti ehdotella poislähtöä.

Miksi hän ei vastustanut? Tuokin alistuvaisuus oli omiaan Johannesta
tässä mielentilassa ainoastaan suututtamaan.

Nainen, jolla ei ollut omaa tahtoa ollenkaan!

Joka ei koskaan ehdottanut mitään, ei vaatinut mitään eikä ensin
väittänyt mitään! Mutta nainen, joka kuitenkin vikuroi ja telkkusi,
vastusteli ja hangoitteli kuin hänellä olisi hyväkin oma tahto ollut ja
josta ei senvuoksi koskaan näyttänyt tulevan kunnollista rekivetoa.

Jos hänellä oli oma tahto, miksi hän ei sanonut sitä sitten? Ja ellei
hänellä ollut, miksi hän ei sitä sitten tunnustanut ja ollut valmis
kaikessa Johannesta kuulemaan ja tottelemaan?

Joko--taikka! Kolmatta mahdollisuutta ei ollut Johanneksen mielestä.

Kuitenkin suuttui hän vielä enemmän, kun Liisa ulos mentäessä laski
kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen ja kysyi lepyttävästi:

--Oletko vihainen?

Johannes ei vastannut mitään. Tuo pumpuloiva tekopyhyys, tuo laupias,
tuo laastaroiva samarialaisuus, nehän ne juuri voivatkin saattaa hänet
suunniltaan.

Hänen olisi sillä hetkellä tehnyt mieli lyödä Liisaa.



4.


Mitä oli sitten tapahtunut oikeastaan?

Mistä äkkiä tämä ukkonen ja salama? tämä vihamielisten voimien
vastakkainen ryntääminen?

Johannes oli sen selvittänyt itselleen tuossa tuokiossa. Olipa hän
vielä kaivannut saman pikkutapahtuman synnyt syvätkin esille, joten hän
oli aivan varma asiastaan.

Pikkutapahtumanko?

Suuri tapaus, maailmantapaus se oli Johanneksen mielestä.

Eihän hänellä ollut muuta maailmaa kuin Liisa. Eihän ollut hänelle
mitään suurempaa ja tärkeämpää kuin heidän kahden sisällinen
sielunelämänsä.

Sieltä kuunteli hän elämän salaisia oraakkelisanoja.

Sieltä otti hän osviittaa myös ulkonaisille elämänkohtaloilleen ja
koetti joka hetki tuskallisella, hermoja kiusaavalla jännityksellä
urkkia, mitä hämärä vastaisuus hänelle ja heille kummallekin mahtoi
kätkeä helmassaan.

Eihän voinut ijäti jatkua näin. Täytyihän tulla joku ratkaisu, piste
pitkän lauseen jälkeen.

Ja ongelma, jolle Johannes ratkaisua odotti, jonka ratkaisusta kaikki
riippui ja jota ennen ei voinut mitään varmaa ja kestävää alottaa, oli
tämä: Menisivätkö he kaksi naimisiin? Asettuisivatko he kaksi toisin
sanoen pysyväisesti yhteen asumaan vai olisiko heidän kenties jo
piankin erottava?

Eikä tuo ratkaisu voinut enää viipyä kauan.

He eivät voineet enää kauan jatkaa tällaista mustalais-elämää. Sen
kielsi Johanneksen kukkaro ja osaksi myös hänessä päivä päivältä
kasvava henkisen työn, ulkopuolisen toiminnan, älyllisen ja
käytännöllisen askartelun tarve.

Heidän oli ennen pitkää juurruttava, paikalleen asetuttava. Otettava
lusikka kauniisen käteensä ja lakattava leijailemasta rajattomuudessa.

Mutta juuri sitä ei Liisa näyttänyt Johanneksen mielestä tahtovan
ymmärtää ollenkaan. Hän luisui aina ohi siitä kysymyksestä, kun
Johannes varovasti ja hienotunteisesti tahtoi siihen koskettaa. Myönsi
kaikki, mitä Johannes sanoi, mutta teki sen niin hajamielisesti ja
ulkopuolelta itseään, ettei Johannes hänestä tullut hullua
hurskaammaksi.

Hän olisi kuitenkin niin halusta tahtonut tehdä Liisan mielen mukaan.

Mutta Liisalla ei näyttänyt olevan siitä asiasta mieltä ollenkaan.
Kuitenkin katsoi Johannes, että sen juuri Liisalle olisi pitänyt olla
kaikkein oleellisinta ja merkitsevintä maailmassa.

Mikä hänelle sitten merkitsi jotakin, ellei hänen oman rakkautensa
tulevaisuus? Sen tukeminen, sen vahvistaminen, sen jokapäiväinen
varjeleminen ja viljeleminen? Sitä, juuri sitähän, kaikki Johanneksen
pyrinnöt vain tähtäsivät. Ja juuri siksi hän myös niin usein suuttui
Liisalle, kun hän oli huomaavinaan, ettei heidän yhteinen asiansa
ollutkaan toiselle yhtä kallis.

Nyt oli Johannes ollut Liisan katseesta lukevinaan, että tämä epäili
hänen äskeisen kevytmielisen hymynsä johtuneen tuon puolialastoman
varietee-diivan viehätyksestä.

Olihan se loukkaus. Olihan se maailmantapaus. Mitään sellaista ei ollut
ikinä sattunut Johannekselle.

Mikään ei olisi voinut häntä tällä hetkellä pahemmin loukata. Mikään ei
ilkeämmin eikä myrkyllisemmin haavoittaa.

Hän, Johannes, joka oli uskollisuus itse!

Hän olisi luonut silmänsä mokomaan renttutanssijattareen häntä
himoitakseen!

Hän, joka ei tahtonut nähdä ketään muuta naista, ei kuulla ketään muuta
naista kuin Liisaa ja oli tehnyt tämänkin ehdotuksen varieteehen
menemisestä ainoastaan Liisaa huvittaakseen, kun tämä joskus
puolipiloillaan oli väittänyt sellaisesta pitävänsä ja ikävystyvänsä
tässä heidän ainaisessa erakkoisuudessaan!

Johannes tunsi, että Liisa jollakin muotoa oli tahtonut häntä alentaa.
Siitä hänen äkillinen suuttumuksensa.

Juuri niin, alentaa! Vetää omalle tasolleen, porton, naaraan,
kapakkapiian tasolle, joka ei ollut oikeastaan taso ollenkaan, vaan
pohjaton kuilu, luotu miesten päänmenoksi!

Kaikki miehisen ylpeyden ja ylenkatseen vietit olivat heränneet
Johanneksessa. Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin tuhatkertaisen,
niin sanomattoman paljon paremmaksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin tuo,
joka tuossa kulki hänen vierellään.

Irti hänestä! Se oli oleva tästä lähtien Johanneksen tunnussana, tuima
ja järkkymätön.

Jo joskus ennenkin oli Johannes tuontapaisia päätöksiä tehnyt, mutta
huonolla menestyksellä. Hän ei ollut koskaan voinut pitää niitä.

Kuitenkin hän uskoi edelleen niiden ehdottomuuteen.

Joka kerta, tuossa mielialassa ollessaan, hän tunsi syvimmällä
sisäisellä mahtiponnellaan, että juuri tämä oli jotakin lopullista,
ratkaisevaa ja peruuttamatonta. Eikä tarvittu kuitenkaan kuin hetkinen
lepyttävää, naisellista lirkkausta Liisan puolelta, kun hän jo oli
valmis jättämään kaiken pateettisen asenteensa ja mitä suurimmalla
mielihyvällä entisiin valjaisiinsa astumaan.

Naisen orja hän oli. Sen hän itsekin tunsi selvästi ja halveksi tuon
vuoksi joskus ankarasti itseään.

Orja, joka kalisteli kahleitaan!

Ja niinkuin kaikki orjat valmis vihaamaan, kiroamaan ja sadattelemaan
sitä, jonka hän tunsi ja tunnusti itseään voimakkaammaksi. Mutta myös
yhtä valmis tottelemaan siinä silmänräpäyksessä, kun kuului käskijänsä
ääni.

Kumpikin tuotti hänelle yhtä suuren, mutta varsin vastakkaisen
mielenliikutuksen.

Vihata Liisaa? Se oli pistävin tuska hänelle. Rakastaa ja ihannoida
häntä? Se oli ylin onni ja autuus hänelle.

Ihmekö siis, että Johannes mieluummin rakasti kuin vihasi Liisaa? Että
hän ennemmin suli herkäksi, hyväksi ja leikkiväksi pikkupojaksi jälleen
kuin paatui häntä kohtaan pahaksi, kylmäksi ja itsepintaiseksi?

Eikä hän mistään ollutkaan niin vihainen kuin siitä, ettei Liisa häntä
heti lepyttänyt.

Että Liisa ollenkaan päästi hänet suuttumaan ja tuohon harmajaan,
hallaiseen ilmakehäänsä vetäytymään! Hän itse kärsi kipeästi
siitä, mutta kuitenkin se oli ainoa puolustuskeino, minkä hänen
itsesäilytys-viettinsä voi tarjota hänelle.

Ja varsinkin siitä kasvoi hänen vihansa aivan vimmatuksi, että Liisa
hänen mielestään usein aivan kuin tahallaan viivytteli anteeksipyytävää
lepyttelyään. Ikäänkuin olisi tahtonut antaa hänen ensin oikein kovaksi
kohmettua, sitten sitä lämpimämmäksi ja pehmeämmäksi hyvitelläkseen!

Ja saatuaan hänet jälleen sellaiseksi?

Vain sitä syvemmin, sitä vihlaisevammin uudestaan haavoittaakseen.

Tuo oli heidän keskinäisen suhteensa ikuinen kiertokulku. Oli ollut jo
kolme vuotta, ilman että sen pääpiirteet olivat ollenkaan muuttaneet
muotoaan tai näkynyt edes etäisyydessä mitään mahdollisuutta päästä
siitä surmanrenkaasta, jonka rakkaus oli heidän elämänkeinukseen
rakentanut.

He herkistyivät, mitä enemmän he kärsivät. Ja he nauttivat, mitä
enemmän he herkistyivät, joka jälleen oli omiaan lisäämään heidän
hirvittäviä kärsimyskykyjään.

Sillä Johannes ei suinkaan yksin kärsinyt. Hän uskoi aivan varmasti,
että Liisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, vaikka tämä osoitti sen vain
itkullaan, katseillaan ja koko käytöksellään eikä sanoilla, joihin
Johanneksen useimmin täytyi turvautua.

Mutta juuri tuo Liisan äänetön tapa kärsiä vaikutti mitä tuskallisemmin
Johannekseen.

Hän tuli siitä aivan hulluksi. Silloin tuntui kuin olisivat kaikki
sillat heidän väliltään katkenneet. Mennyt poikki viimeinen sähkölanka,
jonka kautta hän vielä sai viestit ulkomaailmasta, ja hän jäänyt
yksinäiseksi pisteeksi, tyhjään, autioon avaruuteen.

Sitähän ei _voinut_ kestää! Tavallista, inhimillistä kylmyyttä kyllä,
mutta ei kosmillista, maailmankaikkeuden pakkasta, joka tuollaisina
hetkinä tuntui hänet joka taholta ympäröivän ja käärivän hänet
kuolettavaan syleilyynsä.

Miksi ei Liisa sanonut mitään? Miksi hän ei ilmaissut itseään?

Miksi hän _salli_ hänen kovettua näin paatiseksi patsaaksi, vaikka hän
hyvin tiesi, ettei olisi aluksi tarvittu muuta kuin yksi ilme, yksi
sana Johannesta lepyttämään?

--Mitä mietit? kysyi Johannes äkkiä töykeästi lopettaakseen tämän
tuskallisen äänettömyyden.

Liisa ei ensin vastannut mitään. Käänsi vain häntä kohden suuret,
surulliset silmänsä ja katsoi rukoilevasti häneen.

--En mitään, vastasi hän sitten hiljaisesti.

--Minä ajattelin mennä illalliselle.

Johannes puhui tahallaan tavallista kovemmin peittääkseen sisällistä
liikutustaan ja voidakseen ylimalkaan puhua ollenkaan.

--Niin, sinä kaiketi menet sitten, vastasi Liisa kuten äsken.

He olivat tulleet Tivolin varieteesta ja seisoivat torinkulmassa
epätietoisina.

--Tarkoitan tietysti, selitti Johannes, että menisimme yhdessä.

Liisa ei sanonut siihen enää mitään, vaan seurasi verkalleen
Johannesta.

He menivät Wiveliin.

Johannes odotti joka silmänräpäys, että Liisa sanoisi jotakin, mitä
hyvänsä, johon hän voisi vastata ärtyisästi ja osoittaa onnetonta
mielipahaansa. Mutta Liisa vaikeni itsepintaisesti. Vaietkoon sitten!
ajatteli Johannes. Kyllä hänkin tämän keinon taisi.

Illallinen syötiin synkän hiljaisuuden vallitessa.

--Tahdotko viiniä? kysyi Johannes.

--Tahdotko sinä? vastasi Liisa vastakysymyksellä.

--Minä kysyin, tahdotko _sinä_ viiniä, huomautti Johannes.

--Tilaa sinä vain, vastasi Liisa jälleen yhtä välttelevästi ja
alistuvasti.

Viini tuli, sillä Johannes tahtoi itse sitä, helpottaaksen sen avulla
edes siedettäväksi hermojännitystään. Mutta hän ei voinut olla laseihin
kaataessaan virkahtamatta:

--Olet sinä omituinen. Eikö sinun itsesi tee koskaan mieli mitään?

--Minun tekee mieleni sitä, mikä on sinulle mieleen, vastasi Liisa.

Nyt hän on varuillaan, ajatteli Johannes. Kas vain, miten taitavasti
hän osaa hillitä itsensä ja sanansa sovittaa!

Nyt ei ole hyvä käydä hänen kimppuunsa. Nyt hän on vaarallisin kuin
lepäävä voimalähde, josta ei tiedä vielä, kuinka paljon energiaa se voi
seuraavassa silmänräpäyksessä ympäristöönsä lähettää.

Mutta juuri tuollaisena, hiljaisena, toimettomana, tutkimattomana hän
parhaiten hallitsi Johanneksen koko hermokeskustaa, joka
välttämättömästi pyrki päästä kosketukseen tuon toisen, vastakkaisen
sähköpatterin kanssa.

Miksi? Siksi että jännitys laukeaisi, että sininen liekki singahtaisi,
että syntyisi ukonilma ja iskisi kaksi maailmaa vastakkain!

Mutta kumpikaan ei tahtonut alottaa taistelua. He tiesivät, että siinä
joka hetki oli kysymys elämästä ja kuolemasta, itsensä säilyttämisestä
ja toisen musertamisesta.

Tämä taistelu, tämä ikuinen aaltoileminen, sepä juuri olikin heidän
rakkautensa.

Johannes tiesi, että hänen oli alotettava. Liisa ei sitä kuitenkaan
tehnyt koskaan, hyvin tietäen, mikä hänen voimansa oli.

Aktivisen, ulospäin kohdistuvan iskun tarve souti Johanneksen joka
sormen päässä.

Sitä vastaan ei Liisalla ollut muuta asetettavaa kuin oma naisellinen
passivisuutensa. Ja siitä hän tiesi, ettei Johannes tällä alalla
voittaisi häntä milloinkaan.

Liisa jaksoi kyllä odottaa, mitä tuleva oli, jos Johannes vain jaksoi
pidättää purkautumasta voiman, joka synkisti hänen silmänkulmiaan.

Tunsihan ja tiesihän Liisa, ettei se mitään oikeata vihaa ollut.
Eroottista vihaa se oli, rakkauden leimuavaa vaatimusta vallita
kokonaan olento, johon se oli kohdistunut.

Mutta hänelläkin oli oma ylpeytensä, oma itsenäisyytensä. Siitä hän ei
ollut valmis ilman taistelua hetkeksikään luopumaan ja se juuri
vaikutti niin ärsyttävästi Johannekseen.

Oma tumma, salaperäinen syvyytensä, jota Johannes vihasi, koska hän ei
saanut sitä tietonsa ja tahtonsa piiriin milloinkaan täydellisesti
valloiietuksi. Niinkuin voi tiedemies epätoivon hetkellä vihata työnsä
pettävää, kangastelevaa päämäärää tai taideniekka unikuvaa, joka alati
väistyy hänen edessään.

Ja jos hän pääsisi päämäärään, saisi tulkituksi, mitä mielikuvitteli?

Silloin ei se enää hänelle merkitsisi mitään ja hän heittäisi sen
luotaan kuin tyhjän raakunkuoren.

Mutta täytyihän sanoa jotakin. Eihän voinut jatkua enää kauemmin tätä
hiljaisuuden helvettiä.

--Minulle olisi mieleen, virkahti Johannes, että sinäkin tahtoisit
jotakin.

--Taitaa käydä minulle vaikeaksi, vastasi Liisa hymyillen vaikeasti.
Mitä minun pitäisi tahtoa sitten?

--Mutta juuri sehän sinun olisi itse keksittävä, iski Johannes
epätoivoissaan.

--En minä keksi mitään, vastasi Liisa, kuten äskenkin. Keksi sinä! Sinä
tiedät paremmin ne asiat.

Ei, Liisan suhteen ei päässyt puuhun, ei petäjään, kun hän tuolle
tuulelleen rupesi.

Mutta täytyihän Johanneksen päästä purkautumaan.

--Ja sinä? Sinä et mitään tiedä? hän sanoi koettaen ivallista
äänenpainoa teeskennellä.

--En mitään muuta kuin että rakastan sinua, vastasi Liisa kyyneltyvin
silmin.

--Rakastat? ähkäsi Johannes. Mahtaako sekään olla totta?

--Kuinka saatat sitä epäillä?

--Usein tuntuu minusta kuin et sinä rakastaisi minua ollenkaan.

Nyt se alkoi käydä jo. Johannes pääsi nyt hyökkäämään ja syyttämään
Liisaa, jolloin Liisan tehtävä taas oli puolustautua.

Mutta jokaisessa puolustuksessa piili samalla syytös, joka antoi
aihetta uuteen syytökseen. Se olikin ainoa muoto, johon saattoi
purkautua heidän sisällinen jännityksensä.

Kaikki kävi kuin matemaattisen kaavan mukaan. Ja Liisan onnistui
jälleen saada Johannes leppymään.



5.


Mutta se kävi päivä päivältä aina vaikeammaksi.

Tosin he kumpikin koettivat vilpittömästi välttää noita kiusallisia
yhteentörmäyksiä, jotka järkyttivät heidän koko elimistöään. Mutta
niitä sattui vain sitä tiheämmin.

Kumpikin kuunteli ja kuunteli, mitä nousi oman ja toisen sydämen
syvyydestä. Ja kumpikin oli yhtä valmis rakkaudestaan viimeiseen
hengenvetoon saakka taistelemaan kuin syrjään ponnahtamaan, ettei vain
tuottaisi tuskaa ja vaivaa toiselleen.

Juuri siten he toisiaan enimmän kiusasivat. Sillä kumpikin tiesivät he
sentään, että toinen oli joka hetki varuillaan ja tarkkasi alituisesti
toisen sanoja, ilmeitä ja sielunliikkeitä. Niistä etsivät he kuin
tähdistä kohtaloaan.

Tekivät sen hartaudessa, pelvossa ja pyhässä vavistuksessa kuin heille
uskottua temppelipalvelusta suorittaen.

Eihän heillä toistaiseksi mitään muuta tehtävää ollutkaan. Eikä ollut
ollut siitä lähtien, jolloin he kerran otollisena hetkenä ja oikeassa
mielialassa olivat toisensa Parisissa löytäneet.

Kahdeksan vuotta oli Johannes aluksi laskenut rahansa riittävän viettää
tällaista elämää. Kenties kymmenenkin, jos he olisivat oikein
säästeliäästi eläneet.

Nyt he olivat viettäneet vasta kolme. Ja Johannes laski jo
tuskallisesti mielessään, tokko ne enää riittäisivät edes jouluun
saakka.

Jotakin täytyi siis tapahtua. Mutta mitä?

Kumma kyllä, ei tuo asia näyttänyt Liisaa vähintäkään liikuttavan. Hän
kulki kuin unessa. Hän eli päivänsä kuin kukkanen kedolla huomisesta
huolta kantamatta.

Hänellä näytti olevan huoli vain rakkaudestaan. Sitä kantoi hän kuin
lasta sydämensä alla, ollen itse oman rakkautensa pyhä lipas.

Johannes ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista naista. Niin
neitseellistä ja samalla niin äidillistä.

Ja kuitenkin sanottiin, että hän oli ollut kapakkanainen ja monelle
miehelle ennen Johannesta antautunut. Kuinka se oli mahdollista?

Johannes oli tuuminut sitä usein itsekseen. Myöskin keskenään he olivat
siitä mielipiteitä vaihtaneet.

--Kuinka sinä saatoit? oli Johannes joskus sanonut ja pudistanut
päätään lempeästi sekä nuhtelevasti. Vieraiden miesten kanssa!

--En tiedä, Liisa vastannut siihen. En minä mitään tehnyt. He tekivät.
Enkä minä koskaan ole ketään muuta kuin sinua rakastanut.

Se oli aina hänen loppupontensa, johon Johannes olikin vähitellen
ruvennut uskomaan, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin ja niin
vastakkaista kuin Liisan entiset elämänmuodot hänestä todistivatkin.

--Olisit sinä voinut minua odottaa, Johannes taas toisen kerran
leikillä sanonut. Oliko sinulla niin kiire?

--Minulla ei ole ollut kiirettä milloinkaan, Liisa jälleen vastannut
siihen. Mutta minä en tuntenut sinua silloin. Kuinka minä siis olisin
voinut sinua odottaa?

--Tunsithan minut, Johannes siihen sanonut. Kun lapsuudentovereita
olemme!

--Niin sillä tavoin. Mutta enhän minä koskaan uskaltanut sinua omakseni
toivotella.

--Ja sentään rakastit minua jo silloin? Olet joskus kertonut minulle.

--Tietysti rakastin, koska kerran en ole rakastanut ketään muuta
ihmistä maailmassa.

--Ja voit sentään antautua muille miehille?

--Olethan sinäkin muita naisia rakastanut.

--Mutta minä en rakastanutkaan sinua vielä silloin.

--Sinun olisi pitänyt rakastaa. Mutta parempi myöhään kuin ei
milloinkaan.

Tuollaisia he keskustelivat.

Kun ei heillä muutakaan työtä ollut, he alituisesti vain erittelivät,
osittelivat ja repostelivat rakkauttaan. Eläen irti maasta, irti
yhteiskunnasta, irti ystävistä ja kaikesta jokapäiväisen elämän
ympäristöstä, he jauhoivat joka hetki vain toisiaan, jopa siihen
määrään, että heidän omat ajatuksensakaan eivät enää olleet
yksinpuheluja, vaan kaksinpuheluja.

Tämä oli ollut aluksi taivas Johanneksen mielestä. Hän, joka ei koskaan
ennen ollut rakastanut, oli nyt ensi kerran tullut tuntemaan oman
olentonsa syvyydet alituisen naisellisen läsnä-olon kummallisessa,
aavistuttelevassa valohämyssä.

Kesä, täysikesä, ei pohjolan valju, varjoton kesä-yö, vaan etelän
kuuma, tuoksuva, omaa runsauttaan pakahtuva kukkimis- ja heilimiskausi
oli kulkenut läpi hänen sydämensä.

Monet kukkaset olivat sieltä ilmi kummunneet ja jälleen karreksi
palaneet. Monet suloiset ja makeat lähdesuonet esille läikähtäneet ja
jälleen kuin erämaan hiekkaan haihtuneet.

Sillä mitä korkeammalle heidän rakkautensa oli kohonnut, sitä
kuumempina olivat sen säteet Johanneksen päälakeen sattuneet. Nyt
paistoi se jo kuin Saharan aurinko, pystysuoraan, peljättävänä,
hirvittävänä pätsitulena, joka uhkasi polttaa poroksi heidät molemmat
ja kaikki keitaat heidän sydämestään autioittaa ja hävittää.

Jotakin oli tehtävä, mutta mitä? Tuo oli kysymys, joka päivä päivältä
yhä enemmän mietitytti Johannesta.

Hän oli jo monesta katkerasta kokemuksesta huomannut, ettei ollut
mahdollista hänen voimilleen erota silmänräpäyksessä Liisasta. Jos hän
yritti sitä, jos hän hetkeksikään koetti itsensä hänestä irroittaa,
silloin kävi kärsimys liian suureksi ja hän oli seuraavassa tuokiossa
valmis jälleen kahta nöyrempänä ja alttiimpana samaan rauhansatamaansa
sisälle purjehtimaan.

Niin päätti hän ruveta vähitellen, vitkalleen, pala palalta ja
perisuomalaisella sitkeydellä itseään Liisalta pois ottamaan.

Oikeastaan hän oli tehnyt tuon päätöksensä jo paljon aikaisemmin. Jo
heidän ensimmäisen tulisen riitansa jälkeen, jolloin usko ehdottomaan
oli hänessä ensi kerran järkähtänyt ja samalla usko rakkauden ainoaan
autuaaksitekevään voimaan muiden elämänvaltojen seassa.

Mutta heti kun rauha heidän välillään oli jälleen rakentunut, oli tuo
usko hänessä virinnyt uudestaan. Eikä hän nyt, kohta kolmen vuoden
ponnistelujen jälkeen, ollut päässyt noissa eristymispyrkimyksissään
sen pitemmälle kuin että hän joskus, pikemmin mielenosotuksena kuin
todellisesta itsekseen-olon tarpeesta, voi aamuisin tehdä yksinäisen
kävelyretken.

Silloinkin hän aina vielä tunsi pistävää kaunaa povessaan siitä, ettei
Liisa tullut mukaan, kuten hän ylimalkaan kärsi kovasti siitä, ettei
tämä hänen mielestään viisaammin ja tehokkaammin koettanut estää hänen
sisäistä itsenäistymistään.

Miksi Liisa tahtoi päästää pois hänet, vaikka hän itse oikeastaan niin
mielellään olisi jäänyt ikeesensä?

Tuo kysymys katkeroitti suuresti Johannesta. Eikä hän voinut tulla
muuhun johtopäätökseen kuin ettei Liisa sittenkään mahtanut häntä
rakastaa, ei ainakaan niin paljon kuin Johannes häntä rakasti.

Jokainen epäsointu kasvatti Johanneksessa tätä Liisasta poispäin
pyrkivää mielialaa. Ja kun uusi kiista sattui ja vihan peikko jälleen
heitti hänen silmäänsä nurinkurisia kuvia luovan lasi-sirun, silloin
muistuivat hänen mieleensä kaikki entisetkin samantapaiset sattumat ja
niiden aiheuttamat mielialat.

Liittyivät toisiinsa kuin rengas renkaasen ja muodostuivat omaksi
maailmakseen, jossa vallitsivat aivan toiset lait ja vaikuttivat aivan
toiset elämän-arvot kuin tuossa toisessa, rakkauden, sopusoinnun,
keskinäisen ymmärryksen ja aistillisen hekkuman maailmassa.

Niin eli Johannes ja oli jo kotvan elänyt oikeastaan kahta eri
rinnakkais-elämää.

Toista päivän, toista yön, toista rakkauden, toista vihan, toista
lähentymisen, toista eristymisen mieliala-ketjua, joista edellinen
tosin vielä oli voitolla, mutta jälkimmäinenkin kasvoi hetki hetkeltä,
viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta vahvemmaksi.

Ei ollut mitään siltaa niiden maailmoiden välillä. Mikään tie hänen
sydämessään ei toisesta toiseen johdattanut.

Tuossa toisessa, ehdottoman rakkauden ja sopusoinnun mielialassa, hän
ihaili, kunnioitti ja jumaloitsi Liisaa, ei nähnyt yhtään vikaa hänessä
ja oli valmis hänet maailman ihanimmaksi, puhtaimmaksi, jaloimmaksi ja
älykkäimmäksi naiseksi vannomaan.

Tuon toisen, sisäisen kauna-tunnelman yösilmillä katsottuna oli
Liisassa vain vikoja.

Silloin hän suorastaan inhotti Johannesta. Silloin olisi Johannes
tahtonut lyödä, rääkätä ja haavoittaa tuota kevytmielistä naikkosta,
tuota kapakkatyttöä, tuota Baabelin lohikäärmettä, joka oli hänen
ylitsensä niin rajattoman vallan saanut ja uskoi nähtävästi, että hänen
valtansa oli kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen.

Ei! Juuri siitäpä harhaluulosta tahtoi Johannes hänet vieroittaa.

Eikä hän koskaan tahtonut sitä niin kiinteästi kuin tuollaisen
tuprahduksen jälkeen, joka heille niin äkkiarvaamatta oli varieteessa
tapahtunut. Silloin hän aina seuraavana aamuna teki yksinäisen
kävelyretken.



6.


Näin vieri muutamia viikkoja.

Johannes jatkoi sisällistä eristäytymistään. Usein kiertyi hänen
sydämensä kerälle nähdessään, miten sanomattomasti Liisa kärsi siitä,
mutta silloin lohdutti hän itseään aina sillä, että tämä sittenkin oli
paras heille molemmille.

Eihän eron tarvinnut olla ikuisen. Voisivathan he erota vain hetkeksi,
muutamiksi viikoiksi, eräiksi kuukausiksi, ja sitten yhtyä jälleen, jos
niin hyväksi näkisivät.

Mutta silloin olisi heidän välttämättä myös mentävä naimisiin.

Johannes oli alkanut omalla tahollaan, huomaamatta ja aivan vähin erin
jälleen yhteiskunnallistua. Hän kaipasi työtä, toimintaa. Jotakin
ulkopuolista, jotakin reipasta, kovaa ja vaikeata, missä jälleen
koettaa voimiaan.

Sitäpaitsi hän kaipasi omaa kotia. Eikä mitään kolkkoa, kylmää
nuorenmiehen kotia vain, ei neljää seinää, joiden sisällä autius ja
tyhjyys asuisi, vaan oikeata, kotoista, lämmintä ja turvallista
tunnelmaa, jonka voisi luoda vain rakas nainen rakastavan miehen
rinnalla.

Sellaisina hetkinään hän aina tunsi ikäänkuin etääntyvänsä Liisasta.
Hän oli sittenkin kotikissa ja Liisa kyläkissa, vaikka he kumpikin nyt
kodittomina ja siinä suhteessa yhdenvertaisina maailman matkoja
taivalsivat.

Näitä ja monia muita asioita Johannes ajatteli yksinäisillä
kävelyretkillään.

Ne olivat nyt käyneet jo niin tavallisiksi, ettei Liisakaan näyttänyt
enää niihin mitään erikoista huomiota kiinnittävän. Tosin tapasi
Johannes joskus hänet itkettynein silmin kotiin tullessaan. Mutta kun
hän kysyi syytä siihen, hymyili Liisa vain ja sanoi, ettei se ollut
mitään taikka että hän oli tullut vanhaa äitivainajaansa ajatelleeksi.

Päivä päivältä eli Johannes yhä enemmän omaa elämäänsä. Tosin hän tunsi
täten rikkovansa verisesti vasten Liisaa ja heidän yhteistä
rakkauttaan, mutta hän oli kerran joutunut rikoksen polulle eikä
hänellä ollut enää mitään mahdollisuutta pysähtyä.

Kerran jäi hän pois koko päiväksi. Hän oli tavannut erään tuttavan
kotimaasta ja syönyt tämän kanssa yhdessä aamiaista, päivällistä ja
illallista.

Se oli aluksi suuri tapaus heidän elämässään. Mutta sitten sekin
mureni, pienentyi ja silisi vähäpätöisyydeksi.

Nyt voi jo sellaista sattua tuhkatiheään. Johannes kuljeskeli
kaupunkia, pistäytyi kahviloihin ja lueskeli sanomalehtiä, sillä aikaa
kuin Liisa istui yksin heidän yhteisessä hotellihuoneessaan. Ja
Johannes tunsi mielensä kummallisesti keventyvän ja voimistuvan tästä
uudesta asioiden järjestyksestä.

Eikä Liisa valittanut koskaan. Hän pysyi yhtä hiljaisena, syvänä ja
salaperäisenä.

Mitä hän mahtoi miettiä sitten?

Oikeastaan ei Johanneksella ollut siitä aavistustakaan. Aikoinaan hän
oli luullut tuntevansa Liisan. Nyt, mitä enemmän hän itse muodostui
takaisin omaksi maailmakseen, sitä enemmän täytyi hänen tunnustaa
itselleen, että tuo toinen tuossa hänen vierellään oli uppo-outo ja
vieras hänelle.

Mutta silloin hän kauhistui. Silloin hän tunsi jäätävän hallanhengen
kouraisevan sydäntään, ja hänelle tuli hätä, tuskallinen sielunhätä,
jälleen päästä Liisaa lähemmäksi.

Liisa otti aina hänet vastaan yhtä avoimesti, tyynesti ja herttaisesti.

Oli ikäänkuin hän olisi ollut aina paikallaan. Johannes puolestaan
tunsi aina liikkuvansa, aina kieppuvansa tuon kiintopisteen ympärillä,
milloin vihaavansa, milloin rakastavansa, milloin lähenevänsä, milloin
loittonevansa siitä, tietysti oman tahtonsa mukaan, mutta tahdon, jota
tuo toinen tuntui sittenkin täydellisesti hallitsevan.

Eihän se ollut miehen arvoista. Täytyihän hänen toki jälleen päästä
vapaaksi ja itsenäiseksi yksilöksi.

Johannes sanoi nuo sanat melkein ääneen itselleen eräänä aamuna
herätessään. Sitten hän säikähti, aukaisi silmänsä ja vilkaisi
vierelleen, missä Liisa vielä nukkui voitollinen, autuaallinen ilme
kasvoillaan.

Nousi, peseytyi hiljaa, pukeutui sekä otti hatun, kepin ja hansikkaat
ulos lähteäkseen.

Liisakin oli jo herännyt ja seurasi sanaa puhumatta hänen liikkeitään.

He olivat valvoneet eilen-illalla sangen myöhään, riidelleet,
selittäytyneet ja sopineet. Liisa rukoillut ja itkenyt, Johannes aluksi
pysynyt jyrkkänä ja lahjomattomana. Sulanut vihdoin Liisan hehkuvien
syleilyjen voimasta ja Liisa hänelle onnellisena ja säteilevänä
antautunut.

Näytti kuin hän vieläkin olisi ollut samassa tunnelmassa. Kuin olisi
hänen silmiensä hymyilevä, aurinkoinen syvyys tahtonut joka hetki sanoa
Johannekselle:

»Mene vain, kultapoikaseni! Mene kävelemään! Sinä palajat kyllä
takaisin, ja silloin suljen sinut jälleen syleilyyni.»

Johannesta harmitti tuo voitonvarmuus.

Entäpä minä en palajaisikaan, ajatteli hän.

Entäpä minä nyt menisinkin menojani? Tämän kerran minä vielä olen ollut
heikko, mutta ehkäpä minä olen vahvempi ensi kerralla? Sinä luulet jo,
että olen elinkautinen orjasi, mutta mitäs sanoisit, jos minulla
sittenkin olisi voimaa sinusta vapautua?

Liisa ei tiennyt näistä Johanneksen mietteistä mitään. Taikka ehkä hän
sittenkin oli niitä jonkun verran aavistanut, sillä kuin tahallaan
ojensi hän juuri silloin peiton alta pyöreät, täyteläiset käsivartensa
pitkään, raukeaan ja tyytyväiseen haukotukseen.

Niin, näyttele vain käsivarsiasi! ajatteli Johannes. Minä tiedän, että
ne ovat kauniit ja että sinulla on siellä paljon muutakin kaunista
näytettävää. Minä en halveksi sitä ollenkaan. Mutta minä en ole luotu
vain pelkästä aisti-ilosta niinkuin sinä enkä aio käyttää koko ikääni
sinun kauneutesi ihanteluun.

Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi ja lähti ulos raikkaaseen,
syksyiseen aamu-ilmaan, joka kuulakkaana kierteli Köpenhaminan ahtaiden
katujen yllä.

Ulkona jatkuivat hänen mietelmänsä.

Se oli varmaan pitkien, kristillisten sukupolvien sarjahenki, joka
mietti hänen aivojensa kautta.

Turhaan hän oli tullut opin tielle. Turhaan hyväksynyt nykyaikaisen
maailmankatsomuksen.

Turhaan maailmaa nähnyt ja kokenut. Turhaan Amerikassa käynyt,
sosialismia saarnannut, istunut rinnan naisten kanssa Suomen
yksikamarisessa eduskunnassa, koettaen kirkon ja yhteiskunnan
monisataisia juuria järkyttää.

Turhaan hän oli ollut naimisissa. Turhaan ottanut avio-eron, karannut
lapsenpiikansa kanssa, toteuttanut yksilöllisen sensualismin oppia ja
itse naisen orjaksi tunnustautunut, samalla kuin hän oli julistanut
rakkauden, terveen ja väkevän sukupuoli-rakkauden, korkeimmaksi
uskonnokseen.

Kaikki turhaan! Tuolta syvältä, hänen olentonsa alkulähteistä puhui
ääni, joka sanoi, että rakkaus oli syntiä ja että synnin siemen oli
tullut maailmaan naisen kera.

Suloisen, alastoman, ensimmäisen Eevan keralla. Hänen, joka ei osannut
hävetä edes, vaikka Jumala, suuri, kaikkivaltias Jehova itse, oli
luonut hänet sellaiseksi!

Koko naisruumis oli Johanneksen mielestä tällaisina hetkinä tuiki
synnillinen.

Myöskin miesruumis oli synnillinen, mutta ei siinä määrin. Ja olisihan
se ollut melkein synnitön, ellei olisi ollut olemassa tuota toista
ruumista, joka niin naurettavan pienillä eroavaisuuksillaan oli saanut
niin äärettömän paljon pahaa ja kauhistavaa aikaan maailmassa.

Saman käsittämättömän syyn takia oli Johannes jo koulunpenkillä
istuessaan tuntenut oman ruumiinsa ihmishengen korkeimmille
pyrkimyksille vihamieliseksi. Ymmärtänyt, että sitä oli rangaistava ja
kuritettava, jos mieli miehenä pysyä ja sielunsa vapaana, puhtaana ja
jäntevänä säilyttää.

Tältä kannalta hän myös myöhemmin, yliopistollisia historian-opintojaan
suoritellessaan, oli ymmärtänyt muinaisten pyhien miesten raivon
lihansa himoja vastaan, heidän paastonsa, rukouksensa, ruoskimisensa ja
itsekidutuksensa.

Eikä vain heidän itsekidutuksensa, mutta myös heidän tarpeensa kiduttaa
muita, ennen kaikkea tuota samaa kaunista, valkeaa naisruumista, joka
niin salaperäisellä ja salakavalalla tavalla oli omiaan houkuttelemaan
itse pyhän kirkon päämiesten mieliä yöhön, maahan ja pimeyteen.

Riisukaa se! Ruoskikaa se verille, polttakaa roviolla ja häväiskää!

Johannes huomasi äkkiä siirtyneensä mielikuvituksessaan keskelle
synkintä keski-aikaa. Mutta hän ei kärsinyt tuosta muutoksesta, vaan
nautti, sillä hänen mielialansa oli munkin, joka pelkää, mitä hän
vihaa, ja vihaa, mitä hän sammumattomalla intohimolla rakastaa.

Miten oli tuo kaikki mahtanut muinaisessa todellisuudessa tapahtua?
Miten väristä nuo silloiset hengenmiehet pidätetystä, polttavasta
aistillisuudesta ja millä huohottavalla, mielipuolisella
hermojännityksellä ottaa osaa noidanvainoihin ja pyhän inkvisitsionin
istuntoihin?

Johannes kulki yli pienen torin, joka tuoksui tuoretta maalais-ilmaa,
kasviksia ja vihanneksia. Sievine myymäpöytineen ja kirjavine,
kiertelevine ihmisjoukkoineen se näytti oikein miellyttävältä ja
koristeelliselta.

Tuntui mereltä suolainen tuuli, joka toi tullessaan kalan ja
laivakonttorien lemua.

Mikään ei auttanut. Mikään ei voinut haihduttaa hänen keski-aikaista,
naisvihaavaa ja naishalveksuvaa mielialaansa.



7.


Sama mieliala jatkui vielä sittenkin, kun hän oli päässyt pois
pahimmasta ihmisvilinästä erääsen kaupungin puistoon, suurten puiden
alle taivaltamaan.

Messut ja kuorolaulut kaikuivat hänen korvissaan.

Hän näki näkyjä.--Vanha munkki voihki kuolinvuoteellaan. Viisikymmentä
vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli luostarin portille kolkuttanut.
Viisikymmentä vuotta hän oli palvellut Herraa, kiduttanut itseään ja
voittanut kaikkien kanssaveljiensä kunnioituksen, jotka jo pitivät
häntä suorastaan pyhänä ja valmiina taivaan tarhoihin astumaan.

Mutta mitäpäs tapahtui?

Saapuu ripittäjä kuolevan luo. Viipyy kauan siellä, muut munkit käyvät
jo ihmettelemään. Onhan tuo vanhus hurskain ja moitteettomin heistä
kaikista. Mitä saattaa hänellä olla niin paljon synninpäästäjälle
puhuttavaa?

Soitetaan iltamessuun. Munkit menevät kappeliin. Polvistuvat,
kumartavat ja rukoilevat kuolevan edestä. Silloin soinnahtaa etäinen,
valittava laulu, jonka synkkä kaiku täyttää heidät salaperäisellä
pelvolla ja vavistuksella.

Mitä se on? On kuin se kuuluisi kuolevan kammiosta.

Mutta eihän se ole messua! Eihän se ole virttä, ei mitään hurskasta
eikä pyhää ollenkaan. Täysin maallinen, ajallinen ja synnillinen laulu
se on, joka saa heidät omituisessa kauhussa toisiinsa katsomaan ja
kalpenemaan.

Nyt syöksyy ripittäjä itse kappeliin. Piru itse on luostarin vieraana!
Saatana itse tahtoo ryöstää pyhän vanhuksen sielun heiltä!

Priior tempaa kynttilän alttarilta. Munkit seuraavat hänen
esimerkkiään. Kaikki rientävät kuolevan munkkikoppiin. Kulkevat
veisaten läpi pitkien, kolkkojen käytävien, joiden kaiku raskaasti
vastaa heidän synkkään valitusvirteensä:

    »Ah, ansoilta synnin, saatanan,
    meitä varjele, valkeus Jumalan!»

Kammion ovi on auki. Veljet näkevät vanhuksen lepäävän lautsallaan.
Laihana, riutuneena, kuolemantuskaisena, mutta...

    »kädet ristissä, raivolla rukoillen,
    ylös silmin hehkuvin tuijottaen,
    ja huulilta, joilla jo kuolema on,
    soi laulu hurja ja lakkaamaton!»

Veljet kuuntelevat. Mikä onkaan tämä merkillinen kuolinvirsi?...

    »Sävy sen oli outo kuin rakkaus,
    kuin tuska, kuin pilkka, kuin lankeemus,
    kuin tuoksunut kaukaa huumaten
    ois kukkaset maiden vierahien;
    sävel tuntematon, sävel laulamaton,
    sävel ihmiskurkusta kuulumaton,
    se tuskaa soi, se onnea soi,
    se kauhuun ja riemuhun kuulijan loi----»

Munkit heiluttavat pyhiä kynttilöitään ja laulavat kaksinkertaisella
voimalla omaa manausmessuaan. Mutta myös kuolevan huulet hurjentuvat ja
hänen syntinen, herjaisa laulunsa soi syvälle kauhistuviin
munkkisydämiin...

    »Kuin kalvava kaiho se munkkeihin tarttuu,
    se kadotetun elon murheeksi karttuu,
    he muistavat kaiken, mi päässyt ei kukkaan,
    ajat nuoruuden, ammoin jo mennehet hukkaan ...»

Mitä tämä oli? Oliko Johanneksesta äkkiä tullut runoilija ja suuri
runoilija?

Hän itse kysyi sitä hämmästyen itseltään.

Ah, nyt hän muisti! Wildenbruchin »Noidan laulu» se oli, jonka hän
kerran oli kuullut Wienissä ja joka nyt äkkiä hänen mielialansa
ahdistavasta pakosta oli ruvennut kaikumaan hänen korvissaan.

Kuinka se taas oli ollutkaan? Munkit vähitellen vaienneet, oman pyhän
kirkkomessunsa unohtaneet ja jääneet vanhuksen pakanallista laulua
kuuntelemaan.

Luostarin priior tuosta säikähtänyt, suuttunut ja huutanut kuolevalle:

    »Pyhät veljeni jos sinä viettelet multa,
    olet kirottu, saat tuta helvetin tulta!»

Ja katso! Vanhus noussut vuoteeltaan. Hänen kasvonsa kirkastuneet, hän
tuijottanut kaukaisuuteen...

    »kuin kuvaan, kuin korkeimpaan ihanuuteen.»

Puhjennut sitten kyyneliin ja alkanut kertoa kuunteleville
luostariveljille:

    »Olin pappi kuin te, olin hurskas kuin te,
    luin hartaana messukirjaanne,
    luin tuskassa, tunsin hehkuni,
    veri nuori ja kuuma kun sykkäili.
    Mun vaaleat kutrini oli kuin kulta;
    ens kerran kun päälaen kaljuksi multa
    he leikkasivat, putos kaune sen
    kuin niitetty nurmi ois keväinen.»

Piru oli siihen aikaan päässyt valtaan Saksassa. Houkutellut naiset
haureuteen, jopa noituuteenkin, josta he olivat saaneet ansaitun
palkkansa polttoroviolla.

Eräänä iltana hän oli istunut yksin työlamppunsa ääressä. Saapunut
viesti ja pyydetty pappia.

Ollut myrsky-yö. Hänet johdettu vanhan tornin juurelle, sitten sen
sisälle, maan alle, pitkin kiertoportaita, kunnes tultu eräälle
muuriaukolle. Siinä annettu hänen käteensä soihtu ja käsketty käymään
luo velhottaren, joka seuraavana päivänä oli poltettava.

Sitä ennen oli kuitenkin hänen sielunsa pelastettava ja papin annettava
hänelle edes joku tieto autuuden asiasta.

Hän tehnyt työtä käskettyä. Käynyt sisälle muuri-aukosta, kulkenut
jälleen aina alemma maan uumeniin ja kuullut vihdoin kahleiden
kalskahtavan. Kuunnellut, seisahtunut, kuullut raskaan huokauksen ja
löytänyt tyrmän synkimmästä nurkasta naisen, joka pedon tavoin istui
maassa, pää muuriin nojattuna.

Holvin katossa ollut rengas. Hän kiinnittänyt siihen soihtunsa ja
käynyt lempeästi, kuten hänen pyhä virkansa ja velvollisuutensa vaati,
naista puhuttelemaan.

Tämä heti kallistanut korvansa ahnaasti hänen sanoilleen. Ottanut kädet
silmiltään, ryöminyt polvillaan, maan matona, hänen luokseen ja
syleillyt paljain käsivarsin hänen jalkojaan. Katsonut ylös häneen ja
hän nyt vasta soihdun valossa huomannut, miten kauniit hänen kasvonsa
olivat.

Munkin rinta silloin riutunut kummallisesti. Hänen silmänsä kostuneet,
hänen huulensa vaienneet, tuska huumannut hänet ja hän sulanut kuumaan
kyynelvirtaan synnillisen naisen kanssa...

    »Näki kyyneleeni hän vierivän,
    käsin vapisevin minut kietoi hän,
    syvä huokaus nous hänen rinnastaan,
    hän kuiski kuivilla huulillaan:
    'Sa voit vielä itkeä, itkeä mua,
    kuin hyvää Jesusta rakastan sua!'»

Pappi kauhistunut hänen herjaisaa puhettaan. Muistuttanut hänelle,
miten sopimatonta se oli tällä hetkellä ja tässä paikassa, miten hänen
ruumiinsa oli jo huomenna palava, mutta hänen itsensä nyt kaduttava
syntinsä ja ikävöitävä ijäistä autuuttaan.

Tyttö tuosta hiukan arastunut. Luonut kysyvän katseen häneen ja
ihmetellyt, miksi hänen muka oli kaduttava, kun hän ei ollut syntiä
tehnytkään.

Kertonut sitten hänelle oman elämäntarinansa.

Hän oli orpo. Iso-äiti, joka tunsi monta terveellistä yrttiä ja oli
monta sairasta niillä parantanut, oli hänet metsäntöllissä kasvattanut.
Iso-äiti sitten poltettu roviolla. Sanottu, että hänen sielunsa oli
mennyt helvettiin.

Tyttö oppinut häneltä vanhan, kauniin laulun, josta iso-äiti oli
sanonut, että se oli virsi vierailta kaukomailta, missä ihmiset vielä
voivat olla hulluja rakkaudesta. Tyttö laulanut tuota, tietämättä sen
tarkoitusta, ja joutunut siten samaan syytökseen noituudesta.

Kovat miehet hänet tänne tyrmään syösseet ja väittäneet, että helvetin
henget lauloivat ihmisten turmiota hänen suunsa kautta. Siksi hänkin
huomenna oli roviolla poltettava.

Koskettanut munkin korvaa huulillaan. Katsonut tuskallisin, rukoilevin
silmin häneen, painanut huokaavin rinnoin hänen poveaan ja pyytänyt:

    »Minut pelasta, ah! Minä rakastan sua!»

Elämä oli niin kaunis, kuolema niin kammottava ja tuli niin polttava!
Eihän hän ollut loukannut ketään. Ei tehnyt syntiä, ei harjoittanut
noituutta. Miksi ei munkki siis voisi suostua häntä täältä viemään ja
hänen kanssaan pakenemaan? Ihmiset olivat niin kovia. Heillä oli
kiviset sydämet. Hän, tuo nuori, lempeä munkki yksin, näytti olevan
hyvä.

Vartia nukkui, tie oli vapaa! He hiipisivät hiljaa täältä pois. Soihtu
sammutettaisiin, he pääsisivät portille kenenkään huomaamatta. Portin
takana aukeni vapaiden maailma, ja ennen kuin kukonlaulu olisi
kuulunut, olisivat he jo siintävän salon sylissä...

    »Salo tumma on, salo sankka on,
    sen peitossa paikka on tuntematon,
    sinut vanhalle aarnihaudalle vien.
    Me löydämme aarteen, min kätkee rinne,
    me lähdemme kauas, me jäämme sinne,
    sa ijäti kaksin vain kera mun,
    ma ijäti kaksin vain kera sun!
    Et naista sa viel' ole syleillyt,
    naislemmen et autuutta ymmärtänyt,
    ma teen sinut riemusta rikkaammaksi
    kuin koskaan ollut on ihmistä kaksi!»

Jo tähdet siirtyivät heidän päänsä päällä! Yön hetket kuluivat. Munkin
oli häntä autettava. Heidän oli nyt, juuri nyt paettava!

Munkki epäröi. Tyttö pyysi ja rukoili

    »Kävi myrskynä kuuma kuiskeensa,
    käsvarsi mun kietoi valkea,
    hänen tukkansa tumma kuin siipi yön
    yli lankesi uhkuvan varren vyön;
    ma tunsin huimauksen läpi pään,
    halun kuolettavan poven pohjassa tään,
    olin vaipua valtaan jo hurman ja houran,
    niin tunsin ma taapäin tempaavan kouran:
    'Sa suutelet noitaa, sa siunaat kyyn,
    jaat kanssansa ijäisen kuoleman syyn!'»

Munkki kauhistunut ja herännyt lumouksestaan. Ollut kuin sana olisi
otettu hänen suustaan. Sysännyt tytön sylistään, ja kiirehtinyt ulos
tyrmästä.

Tyttö tahtonut juosta itkien hänen jälestään. Vaipunut maahan, noussut
ylös, langennut jälleen ja parahtanut epätoivoisesti.

Munkki kulkenut yöhön yksinään ja viettänyt sen rukouksissa. Nähnyt
murtuvin mielin aamun koittavaksi. Nähnyt ihmisten saapuvan hartaina
kedolle, jonka keskelle oli uhkaava halkopino pystytetty.

Kaikkien silmät tähdänneet sinnepäin. Hänkin seurannut heidän
katsettaan ja nähnyt nuoren velhottarensa rovion juurella seisovan ja
odottavan...

    »Kuin linnut kiitävät, harhaisat,
    arat silmänsä ympäri sinkoilivat,
    kävin luo, krusifiksia tarjosin,
    minut huomas hän katsehin uppoovin,
    ja katso, hän päätänsä nyykäytti hiljaa
    kuin tuulonen illalla vainion viljaa,
    hymy ilmeni armailla kasvoillaan
    kuin sammuva päivä, mi jättää maan.»

Mutta:

    »Jo soihtunsa tempasi pyöveli,
    tytön silmä mun silmääni imeysi,
    risut kuivat jo leimahti liekkeihin,
    minut jähmetti silmin hän jäykistyvin,
    tulihiekkana kipinät kirposivat,
    syyslehtinä huulensa lepattivat
    ja äkkiä liekkien keskeltä kuulin
    ma kuinka hän lauloi kuolevin huulin.»

Ollut laulu, jonka tyttö oli oppinut iso-äidiltään. Virsi vieraiden
kaukomaiden, jossa ihmiset vielä voivat olla hulluja rakkaudesta...

    »Yön halki kuin sade keväinen
    mun kauttani humisi hurma sen,
    oli kuin ois kantanut aalloillaan
    sulotuoksuja tuuli vierahan maan,
    kuin kertonut oisi se onneni hukkaa,
    mi koskaan, ei koskaan kukkinut kukkaa.»

Hän kuunnellut kauhistuneena ja lumoutuneena. Silloin...

    »Tuli tarttui jo avojalkahan,
    hän nyykäytti viestin riutuvan,
    savu musta jo kuolinvaippansa loi,
    savun keskeltä kultana äänensä soi,
    tuli tohisten karkasi korkeuteen,
    hänen äänensä helkähti hopeiseen,
    ma korvani peitin, ma huusin silloin:
    'Tää laulu milloin on päättyvä, milloin?'»

Hän paennut kuolinpaikalta kauhuissaan. Tuo ääni seurannut hänen
askeliaan. Kuhun hän kulkikin, kunne piilikin, tuo laulu kuitenkin
löytänyt hänet. Yöt päivät, aina, joka tuokio, hän oli jo viisikymmentä
vuotta kuullut sen kaikuvan korvissaan. Kuullut unessa, kuullut
valveillaan, kuuleva sen vielä nytkin, kuolinvuoteellaan.

Tuo ollut kuolevan munkin tarina.

Hän äkkiä, hurjana syöksynyt ylös vuoteeltaan. Ollut näkevinään
hylkäämänsä velhottaren ja huutanut mielenvikaisena...

    »Sa puhdas, mi noitana poltettiin,
    sa hertas, min ruumiin he herjasi niin,
    te paisuvat huulet, te silmät syvät,
    te varren kumpuavan kukat hyvät,
    sa riemun armas, min hylkäsin,
    sinut syösten synkkihin liekkeihin,
    sa kutsut mun onnehen kadotettuun,
    sun tähtesi hylkään mä taivaan muun,
    viiskymmentä vuotta ma syntiä tein,
    sun helmasi on iki-autuutein!»

Jo olivat hänen viimeiset voimansa sammuneet. Hän oli kuollut.

Veljet polvistuneet. Aurinko koittanut akkunasta. Luostarin päämies
kohottanut äänensä ja jättänyt tuomion Herralle korkeudessa...



8.


Se oli kauneinta, mitä Johannes milloinkaan muisti kuulleensa tahi
lukeneensa. Eikä hän koskaan voinut sitä mielessään kertaella tulematta
liikutetuksi miltei kyyneliin.

Olihan se aivan kuin hänestä itsestään tai hänelle itselleen
kirjoitettu.

Varsinkin hän tunsi sen syvästi, aina kun hän aikoi erota Liisasta.
Silloin rupesi tuo romantinen tarina kaikumaan kahta hurjemmin hänen
korvissaan.

Nähtävästi se vastasi eräisiin salaperäisiin, alkuvaistoisiin ääniin
hänen omassa sydämessään.

Ja aina hän oli lopuksi kamppaillut itsensä siihen huumaavaan,
noidan-lauluiseen elämäntulokseen, että ainoa, minkä vuoksi voi elää,
oli Liisan valkea ruumis, joka kannatti vielä valkeampaa sielua kuin
kukkaa.

Niin tapahtui nytkin.

Hänelle tuli suorastaan hätä nähdä Liisaa. Nähdä hänet ja sulkea hänet
jälleen syleilyynsä.

Hän kiirehti juoksujalkaa kotia kohti. Ja kun hän ei kuitenkaan
mielestään sinne kyllin nopeasti päässyt, hän otti automobilin.

Liisa oli juuri noussut ylös. Johannes syöksyi hänen syliinsä
raivoisalla riemunhuudahduksella:

--Olethan vielä täällä!

--Missä minä olisin? kysyi Liisa hymyillen.

--Pelkäsin, että olisit mennyt. Että olisit mennyt pois minulta!

Hänen äänensä hukkui suuteloon ja itkunnyyhkytykseen. Myöskin Liisa
itki. Ja jälleen he tunsivat yhtä olevansa.

--Armaani, sinua painaa jokin, lausui Liisa vihdoin. Etkö voi sitä
sanoa minulle?

--Minä rakastan sinua, kuiskasi Johannes. Minä tulen hulluksi
rakkaudesta.

--Olenko minä vaivaksi sinulle?

--Oma rakkauteni on vaivaksi minulle. Minä en kestä sitä. Ei ole lupa
toista ihmistä näin paljon rakastaa.

Liisa ei sanonut enää mitään. Katsoi häneen vain silmät helottavina
kuin sade ja pouta olisi niissä yht'aikaa ylivallasta taistelleet.

Ja jälleen he yhtyivät pitkään suudelmaan ja syleilyyn.

Tällaisina hetkinä suli kaikki kauna pois heidän väliltään. Tällaisina
hetkinä he kuin onnen ja epätoivon hurjuudessa imeytyivät kiinni
toisiinsa eivätkä tahtoneet päästää toisiaan, ennen kuin heidän
nautintonsa oli muuttunut kärsimykseksi ja itse tuskan hekkuma
pistäväksi ja sietämättömäksi.

Liisa lepäsi liikkumattomana. Johannes istui vuoteen laidalla ja piti
hänen kättään kädessään, samalla kuin hänen toinen kätensä hiveli
Liisan muotoja, hiljaa, lempeästi ja kiitollisesti.

Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi peittää kaikki tuo kaunis,
valkea ja väreilevä hartailla, palavilla suudelmilla.

Lopuksi hän paljasti Liisan kokonaan. Eikä hänen korvissaan lakannut
kaikumasta se laulu, joka...

    ----»vierailta mailt' oli tullut,
    miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.»

Ja kuten aina, rupesi samalla toinen laulu, hänen oma laulunsa,
kuoleman ontto ja yksitoikkoinen sävel hänen korvissaan kaikumaan.

Sitä varten hänen ei tarvinnut etsiä sanoja muilta. Sillä se laulu oli
syntynyt hänen kerallaan.

Se puhui hukkaan menneestä elämästä, murtuneista toiveista, katoavasta
kauneudesta ja hävityksestä.

Täydellisen, maailmoita-syleilevän aisti-ilon armaat höyhensaaret oli
Liisa hänelle lahjoittanut. Hänelle, kuivien käsitteiden ja sittemmin
karun käytännön miehelle, joka ei ikinä ollut voinut ymmärtää, että
ihmiset voisivat kuolla rakkaudesta.

Mutta Liisa ei ollut voinut pyyhkiä kuolemanpelkoa hänen povestaan. Ei
aavistusta siitä, että tämäkin kaikki oli katoava kuin muutkin hänen
murheensa ja nautintonsa. Haihtuva ja häviävä tyhjyyteen.

Jumalan kiitos, että hän kuitenkin oli elänyt!

Sitä eivät kaikki ihmiset voineet sanoa itsestään. Ja siitä tuli hänen
olla Liisalle ja yksinomaan Liisalle kiitollinen.

Onko ylimalkaan maailmassa, ajatteli Johannes, mitään sen
surullisempaa, sen traagillisempaa kuin tieto, että on päästänyt
pois jotakin kallista, jota kerran on pitänyt käsissään? Murhe,
elin-aikainen murhe siitä, ettei ole osannut käyttää oikein lyhyttä,
kimmeltävää tuokiotaan eikä toteuttaa oman sielunsa, oman ruumiinsa ja
koko olentonsa kaikkia ihania, äärettömiä mahdollisuuksia?

Ei! Johannesta aivan pöyristytti pelkkä ajatuskin moisesta
ihmiskohtalosta.

Entäpä hän itsekin oli nyt samoin tekemäisillään? Entäpä hänen omakin
kohtalonsa kerran sellaiseksi muodostuisi?

Tekemäisillään, jos hän tekisi eron Liisasta! Hänen kohtalonsa, jos hän
koettaisi sitä ilman Liisaa suunnitella!

Entäpä hän itsekin kerran heräisi kuolinvuoteellaan tietoisuuteen
siitä, että hän oli vaihtanut ainoan oikean ja todellisen elämänsä
johonkin aivan vieraasen, näennäiseen ja epäoleelliseen?

Sehän olisi hirmuista! Sehän olisi hirmuisinta, mitä saattoi ajatella.

Se ei olisi enää pimeyttä, vaan pilkkopimeyttä.

Hänelle, Johannekselle, joka ei uskonut mihinkään tuonen-takaiseen, oli
tuo ajatus sitäkin kammottavampi, kun siihen samalla välttämättä
liittyi hänen mielessään käsitys koko elämän, koko maailmankaikkeuden
äärettömästä turhuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Jo varhain
nuoruudessaan hän oli kuullut tuon rintaariuduttavan, tuon
järkeäjähmetyttävän tyhjyydenkammon siipien korvissaan suhisevan.

Maailma tulisi elämään siis, kuten ennenkin, vaikka häntä, Johannesta,
ei olisikaan? Kesät menisi, talvet tulisivat, puut lehtisivät ja
lakastuisivat, eikä häntä, Johannesta, olisi ollenkaan?

Ei missään? Ei maassa, meressä eikä ihmissydämissä?

Ei enempää kuin muitakaan hänen kaltaisiaan tomuhiukkasia.

Kuitenkin he kaikki olivat eläneet kuin hänkin. Surreet ja iloinneet,
vihanneet ja rakastaneet kuin hänkin, vaikka viisaat miehet nyt
turhaan koettivat manata heitä esiin pyramiidien haudoista ja
nuolenpää-kirjastojen hämäryydestä.

Ja viisaat itse? Pian oli heidänkin aikansa tuleva, lyöpä heidänkin
kuolinkellonsa.

Oli raukeava tyhjiin heidän työnsä, häipyvä kaikki tieteet ja taiteet,
kultuurikaudet ja kansakunnat. Hukkuva kerran koko maanpiiri ja mitä
siinä oli, sammuva itse auringon pyhä alttarituli luovan, elävän ja
vaikuttavan voiman jumalille.

Ja kuitenkin puhuivat ihmiset niin paljon kuolemattomuudesta.

Johannes ei voinut olla mielessään hymyilemättä tuolle ajatukselle.

Oli muka »kuolemattomia» miehiä, »kuolemattomia» tekoja,
»kuolemattomia» aatteita, ihanteita ja muistopatsaita. Mikä hulluus!
Olihan tuo kaikki vain pisara äärettömyydessä.

Hän itse ei ainakaan kuolematon ollut. Hänellä oli vain tämä hetkensä
ja tämä aarteensa, jota hän juuri nyt piteli käsissään.

Kerran sekin häneltä riistettäisi. Vaikka hän itse ei siitä
vapaaehtoisesti luopuisikaan, otettaisiin se kuitenkin pois häneltä,
vääjäämättömästi, tinkimättömästi, edes heikointa, haurainta toivoa sen
takaisinsaannista vastalahjaksi antamatta.

Tuo ajatus voi tehdä hulluksi ihmisen.

Kuoleman ajatukseen sellaisenaan oli Johannes tottunut jo. Tottunut
siihen, että hänen elämänsä oli vain hänelle tärkeä ja että oli sikäli
samantekevää, oliko hän rikas tai köyhä, konna tai kunnon ihminen, kun
hän vain koettaisi elää elämänsä niin hyvin kuin osasi ja elää sen
niin, että se tarjosi hänelle suurinta mahdollista nautintoa.

Eikä kuoleman ajatus pitkään aikaan ollut häntä tältä kannalta
kammottanut.

Mutta rakkauden keralla oli siihen tullut lisäksi vielä jotakin muuta.
Taikka oikeammin, oli ikäänkuin se olisi kaksinkertaistuttanut koko
kuoleman traagillisuuden.

Kuolla olisi Johannes kyllä jo osannut mielestään. Mutta erota
Liisasta? ja erota ijäksi? Ei milloinkaan.

Kuoleman ajatuksen lisäksi oli tullut ikuisen eron ajatus. Ja sepä se
ehkä häntä Liisaan syvimmin ja sitkeimmin kiinnittikin.

Erota siitä, jota rakasti? Erota ijäksi? Erota ainoasta, joka ymmärsi
hänet, joka koskaan, koskaan oli hänet ymmärtänyt tai tulisi
ymmärtämään?

Jota ilman hän ei olisi ihminenkään. Ei tiennyt eläneensäkään. Kulkenut
selittämättömänä ongelmana omalle itselleen muiden samanlaisten ja yhtä
selittämättömien ongelmien seassa ja herännyt kenties ennen
kuolemaansa, tuskalliseen, tappavaan peljästykseen siitä, että onnen
lintu ehkä olisi laulanut hänellekin, ellei hän, hullu, hullujen hullu,
olisi siltä sulkenut korviaan ja sydäntään.

Mutta nythän hänellä oli onni! Nythän hänellä oli nainen, jota hän
rakasti ja joka rakastavana ja raukeana lepäsi tuossa hänen edessään.

Nainen, ihana kuin Semiramiin riippuvat yrttitarhat! Uhkuva aistiensa
riemua ja oman elämänsä autuaallista unelmaa!

Ja siitä naisesta hän aikoi erota? Ei ikinä!

Tuo oli hänen ajatustensa ainainen kiertokulku. Ensin pyrki hän irti
Liisasta, sitten lähemmä häntä. Ja kumpaankin loppupisteesen päästyään
tuli suuri sydämentuska ja sielunhätä hänelle.

Sydämentuska silloin, kun hän tunsi etääntyneensä liian paljon Liisasta
ja pelkäsi, ettei hän ehkä enää koskaan häntä jälleen löytäisikään.
Sielunhätä siitä, että hän oli mielestään tullut jo aivan liian lähelle
Liisaa ja säikähti kadottaneensa oman olentonsa.

Ei ollut mitään keinoa päästä tuosta kehästä. Se palautui aina
uudelleen ja uudelleen:

Oliko tämä mielenvikaisuutta?

Ei! Korkeinta järkeä tämä oli, pyhää järkeä, ylintä elämän, maailman ja
oman itsensä ymmärtämystä.

Johannes tunsi rakastavansa Liisaa tällä hetkellä niin rajattomasti,
että hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi, veti kätensä hiljaa hänen
kädestään ja peitti hänet aralla, suojaavalla liikkeellä, joka oli
samalla veljellinen ja isällinen.

Ei koskaan, ei koskaan hän ehdontahdoin eroaisi Liisasta! Kuolema yksin
saisi heidät erottaa.

Mutta sitäkin oli yhtä mahdotonta, yhtä kauhistavaa ajatella.

Kumpi heistä kuolisi ensin? Ei, ei saanut, ei voinut kuolla kumpikaan.

Mihin toinen jäisi? Mitä toinen sitten tekisi? Sehän olisi
armottominta, julminta julmuutta tuota toista kohtaan, joka jäisi
elämään.

Mitä Johannes tekisi, jos Liisa kuolisi? Hänen ajatuksensa loppui
siihen. Hän ei keksinyt mitään mahdollisuutta elää.

Eihän voinut ilman rakkautta elää! Eikä hän elämässään voisi ketään
muuta kuin Liisaa rakastaa.

Ja mitä Liisa tekisi, jos Johannes kuolisi? Voisiko hän unohtaa
Johanneksen? Voisiko hän vielä jotakin toista rakastaa?

Jo pelkkä kysymyskin koski kipeästi Johannekseen.

Kenties _hän_ voisi! Kenties Liisa todellakin voisi vielä olla yhtä
onnellinen jonkun toisenkin sylissä.

Mutta siinä tapauksessahan hän ei rakastanutkaan Johannesta yhtä paljon
kuin Johannes häntä. Vai rakastiko?

Eikö voisikaan? Eikö unohtaisikaan?

_Jos_ voisi, silloin pitäisi Johanneksenkin voida ja koettaa jo ajoissa
ottaa samalta kannalta asia. Mutta _ellei_ voisi? Silloinhan Johannes
itse riistäisi suurimman onnen ja autuuden itseltään.

Mitä jos he kuolisivat yhdessä? Mutta olisihan heidän siinäkin
tapauksessa erottava.

Erottava ijäksi!

Sanoa viimeinen jäähyväinen, nähdä viime katse, tuntea viime suudelma
ja yhteisen, ainoan onnen täydellisyys? Ja sittenkö erota, sittenkö
hävitä? Eikö olla missään? Eikö enää milloinkaan tavata toisiaan?

Maailmatko kulkisivat ratojaan? Ihmisiäkö syntyisi ja kuolisi, eikä
koskaan ilmestyisi enää heitä kahta, ei Liisaa eikä Johannesta?

Olihan mahdotonta myös niin ajatella.

Oli mahdotonta ylimalkaan ajatella mitään. Täytyi vain rakastaa, vain
rakastaa, peljätä ja pitää kiinni toisistaan, keskellä tätä kauhistavaa
maailmaa, jonka ikuiset lait joka taholta jyrkkinä, järkähtämättöminä
vuorenseininä nousten uhkasivat murskata heidät ja heidän raukan
rakkautensa.



9.


Jälleen oli joku viikko vierähtänyt.

Mitään merkillistä ei edelleenkään ollut heidän välillään tapahtunut.
Liisa oli yhtä tyyni ja herttainen kuin ennenkin, kenties kuitenkin
päivä päivältä arempi, tummempi ja surumielisempi.

Oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin. Mitä hän odotti? Aavistiko
hän, mitä Johanneksen mielessä liikkui, ja tunsiko hän itse ehkä
jotakin samantapaista omassa sielussaan?

Tuosta kaikesta ei Johannes tiennyt mitään.

Hän itse eli ainaisessa ahdistuksen ja levottomuuden tilassa. Jotakin
oli tuleva, jotakin oli tapahtuva, mutta mitä? Hänen järkensä ei
sanonut mitään. Eikä nähnyt mitään keinoa päästä pois hänen
lemmentunnelmiensa ikuisesta, alati uudistuvasta pakkokehästä.

Usein hänen olisi tehnyt mieli kertoa niistä Liisalle, mutta hän ei
voinut. Jotakin kylmää ja vierasta näytti sittenkin tulleen heidän
välilleen.

Johannes tunsi itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Yksinomaan
kärsimystä se ei tuottanut hänelle, mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi
kärsimystä. Hän oli niin tottunut kaksinoloon. Ja hänestä tuntui
tuskalliselta ajatella ajatuksia, joita hän ei voinut ilmaista Liisalle
ja joiden hän pelkäsi olevan tälle joko loukkaavia tai vastenmielisiä.

Eikä hän enää yksinomaan Liisaa ja heidän mahdollista eroaan tai
avioliittoaan ajatellut. Monet muut ajatukset tunkivat hänen päälleen
ja olivat jo laajoja aloja hänen aivokammioistaan valloittaneet.

Niistä tärkein oli ajatus hänen hukkaanmenneestä elämäntyöstään ja
päämäärästään.

Olihan hänkin joskus aikonut tehdä elämässä jotakin. Kostaa isänsä,
joka oli sortunut kapitalismin jalkoihin, musertaa Rabbing, hänen ja
hänen isänsä entinen esimies, ynnä osoittaa vihdoin sosialististen
aatteiden mahdollisuus suuressa teoksessaan »Suomi tulevaisuuden
valtiona».

Mitään niistä hän ei ollut tehnyt vielä. Eivätkä ne olleet enää
vuosikausiin hänelle myöskään mitään merkinneet.

Nyt ne alkoivat merkitä taas.

Hänen liian kauan levähtänyt älyllinen olentonsa tarttui ahnaasti
noihin aihepiireihin, saaden niistä uutta voimaa ja sytykettä. Eihän
hän voinut ikäänsä kulkea pelkissä eroottisissa mielikuvissa ja
hermovaikutuksissa. Täytyihän hänen yrittää jotakin! Täytyihän hänen
keksiä jotakin ulkopuolista toimintaa.

Eikä hän siinä suhteessa keksinyt muuta kuin mitä hän oli ennenkin
aikonut toimia, siihen aikaan nimittäin, kun hän ylimalkaan vielä oli
aikonut tehdä jotakin. Mutta sekin oli kaikelle, mitä hänessä vielä
henkistä tarmoa ja älyllistä harrastusta oli, kuin kuolleista
heräämistä.

Alkoi viritä jälleen kuin kaukaisia, tuttuja soittimia hänen sisällään.
Kuulua ammoin vaienneita ääniä, kangastella muinaisia, rakkaita
aivokuvia, joiden hän oli luullut jo ijäksi haihtuneen.

Jokin salaperäinen muutos tapahtui hänessä. Vitkalleen, mutta varmasti,
päivä päivältä, vaikka usein näytti siltä kuin hän ei olisi muuttunut
ollenkaan.

Hän tuli toiseksi ihmiseksi.

Vielä hän ei kuitenkaan olisi uskaltanut käyttää tuota sanaa omasta
sisäisestä sieluntilastaan. Mutta hän huomasi vihaavansa ja
halveksuvansa päivä päivältä yhä enemmän sitä aistivaltaa, joka häntä
veti syvyyteen, ja viihtyvänsä yhä paremmin omien yksinäisten
ajatustensa seurassa, jotka vain etsivät muotoa kiteytyäkseen
mielipiteiksi, teoiksi ja täsmällisiksi, miehekkäiksi päätöksiksi.

Kaupungin puistot olivat käyneet hänen mielipaikoikseen. Siellä käveli
hän syksyisinä, kuuraisina aamuina tuntikausia, käytävää ylös, toista
alas, ja suunnitteli vastaista elämäänsä.

Vieläkö siitä mahtaisi tulla jotakin? Voisiko näistä muruista ehkä
vielä jotakin eheää ja yhtenäistä rakentaa?

Oli tullut varhainen syksy tänä vuonna.

Keltaiset lehdet lentelivät hänen edessään, jäätynyt maa kapsahteli
hänen jalkojensa alla. Puhalsi raikas tuuli Langelinjeltä. Sekin tuntui
omituisella tavalla auttavan hänen sielunsa nykyistä seijastumista ja
avartumista.

Näin eräänä aamuna puistonpolkuja astuskellessaan hän kuuli äkkiä
kirkkaan, täyteläisen nais-äänen vierellään soinnahtavan.

--Tohtori Tamminen! Te täällä Köpenhaminassa?

Hän käännähti kummastuneena ja näki edessään pitkän, komean,
vaaleaverisen naisen, joka ystävällisesti hymyillen tervehti häntä.

Se oli rouva Rabbing.

Kolme vuotta sitten he olivat viimeksi tavanneet toisensa Parisissa.

Rouva Rabbing ojensi kätensä sydämelliseen tervehdykseen. Johannes
kohotti kohteliaasti hattuaan.

--Mikä odottamaton ilo! sanoi hän. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä.

Rouva Rabbing nauroi.

--Kuinka te olisitte voinut tuntea minut? Tehän kuljitte kuin unessa.
Ja te puhuitte itseksenne.

--Puhuinko minä? kysyi Johannes teeskennellyllä noloudella.

--Varmasti, vastasi rouva Rabbing veitikkamaisesti.

--Se on paha tapa, jonka olen oppinut täällä ulkomailla, hymyili
Johannes. Vieraiden ihmisten ja vieraiden kielten kesken liikkuessani.

Johannes oli vaistomaisesti ja lupaa pyytämättä kääntynyt rouva
Rabbingia saattelemaan. Keskustelu tuntuikin sujuvan heiltä kuin
kahdelta vanhalta tuttavalta.

--Tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä teitä yksinäisissä
mietteissänne, sanoi rouva Rabbing. Tahdoin ainoastaan kiittää teitä
viime tapaamisestamme.

--Te muistatte sen vielä? kysyi Johannes epävarmasti.

--Sanoinhan jo silloin teille, etten tulisi sitä ikinä unohtamaan.

Myöskään Johannes ei ollut sitä unohtanut.

Se oli sattunut siksi odottamatta ja siksi merkitsevällä hetkellä hänen
elämässään, että sen pienimmätkin seikat olivat kuin kuparipiirroksena
hänen mieleensä painuneet.

Hän oli tullut kutsuttuna Rabbingin parisilaiseen hotelli-asuntoon ja
tavannut rouvan esihuoneessa.

Hän oli juuri niihin aikoihin Liisan vuoksi rikkonut välit oman
vaimonsa ynnä tämän sukulaisten kanssa ja päättänyt erota. Rabbing
tahtonut estää julkista häväistystä ja Johannes saapunut hänen luokseen
joltisessakin mielenkuohussa.

Hän oli katsonut, että koko maailma oli vastaan häntä ja hänen
luvatonta, epäyhteiskunnallista rakkauttaan. Ja hän oli päättänyt
taistella vaikka vasten koko maailmaa tuon uuden tunteensa ja uuden
suhteensa vuoksi, joka ensi hetkestä näihin päiviin saakka oli ollut
kaikkien hänen ajatustensa ja tekojensa ohjenuora.

Silloin hän aivan äkkiarvaamatta oli saanut henkisen liittolaisen rouva
Rabbingista.

Heillä oli ollut parin minuutin keskustelu, ennen Johanneksen astumista
Rabbingin huoneesen. Rouva Rabbing ilmoittanut hyväksyvänsä hänen
tekonsa ja päätöksensä erota avioliitosta, koska hän kerran ei ollut
siinä onnellinen.

Samalla hän oli tullut sanoneeksi niin paljon itsestäänkin ja omasta
avioliitostaan tuon nerokkaan, mutta kyynillisen miljoonamiehen kanssa,
että Johannes oli voinut kehoittaa häntäkin eroamaan ja seuraamaan oman
sisäisen totuutensa vaatimusta.

Rouva Rabbing väittänyt olevansa liian heikko siihen. Hänen miehensä ei
tosin häntä rakastanut, mutta oli hänet jo heti heidän avioliittonsa
alusta kaikkivaltiaan tahtonsa alle orjuuttanut.

Johannes oli nyt utelias tietämään, kuinka nuo kaksi ihmiskohtaloa
olivat tällä välin mahtaneet toisiinsa suhtautua.

--Asutteko pysyvämmin täällä Köpenhaminassa? hän kysyi peläten ehkä
liian arkoja asioita koskettavansa.

--Olen asunut jo eräitä viikkoja täällä, vastasi rouva Rabbing
vaivattomasti. Ja te?

--Myöskin eräitä viikkoja. Ja te jäätte tänne?

--Ainakin jouluun. Te ette tiedä ehkä, että par'aikaa teen eroa
miehestäni.

Hän sanoi senkin aivan suoraan ja avomielisesti kuin vanhalle
ystävälle.

Tuntui kaikesta, että hän luotti täydellisesti Johannekseen. Ja
Johannes rupesi viihtymään aina paremmin tässä kirkkaassa, viileässä
ilmakehässä, jota eivät mitkään vipajavat auerleikit häirinneet.

--Ja onnistuuko se? hän kysyi.

--Kyllä, vastasi rouva Rabbing lujasti. Asia tulee pian Helsingin
raastuvan-oikeudessa käsiteltäväksi.

--Ja siksi te nyt oleskelette ulkomailla?

--Niin, hymyili rouva Rabbing. Minua tullaan syyttämään siitä, että
olen jättänyt mieheni. Mutta sehän on muodollisuus.

--Lakimiehet sen kyllä järjestävät, lohdutti Johannes. Vai olette jo
päässyt niin pitkälle?

--En ilman vastuksia. Te näette, minulta on mennyt kolme pitkää vuotta
siihen.

--Miehenne taivuttamiseen? uskalsi Johannes jo kysyä.

--Pikemmin oman itseni voittamiseen, vastasi rouva Rabbing
viivähdellen. Oman yhteiskunnallisen itseni. Eikä se ole ollut niinkään
helppoa kuin luulin alussa.

--Minä arvaan, myönsi Johannes hiljaisesti.

--Te tiedätte sen omasta kokemuksestanne, lausui rouva Rabbing
tunnustavalla, kunnioittavalla silmäyksellä.

--Mitäs minun kokemuksistani! väitti Johannes rehellisesti. Minähän
olen koko ajan asunut ulkomailla ja päässyt siten kaikista ikävistä
kosketuksista. Mutta te!

--Niin, se ei ole ollut todellakaan helppoa, myönsi rouva Rabbing. Te
arvaatte, että tämä on ollut mitä suurin julkinen häväistys meidän
piireissämme.

Nuo sanat »meidän piireissämme» vaikuttivat hiukan kiusallisesti
Johannekseen.

Hän koetti katsoa syrjästä rouva Rabbingiin. Hän tahtoi nähdä, oliko
tämä ne sanonut ylimyksellisellä, synnynnäisellä suku-ylpeydellä tai
tuolla ahtaalla, pois-sulkevalla luokkakäsityksellä, joka oli niin
tavallista helsinkiläisten herras-nurkkakuntien keskuudessa.

Ei, hän ei nähnyt niistä kummastakaan pienintä vivahdusta.

Rouva Rabbing oli nähtävästi sanonut sanansa aivan luonnollisesti,
ilman mitään enempiä koristuksia tai sivutarkoituksia. Kenties hän luki
Johanneksenkin »heidän piireihinsä».

--Minä arvaan, vastasi Johannes. Ja minä ihmettelen teidän lujuuttanne.

--Te olette minut siihen opettanut, sanoi rouva Rabbing.

--Minä? kysyi Johannes hämmästyneenä.

--Niin. Teidän esimerkkinne herätti ensimmäiset itsenäistymisen oireet
mielessäni. Ja siitä minä olen teille ikäni kiitollinen.

Ajatus, että hän oli vaikuttanut tuon upean maailmannaisen sisäiseen
kehitykseen ja sen kautta itse Rabbingin perhe-oloihin, oli mitä
miellyttävin Johannekselle.

--Te? Kiitollinen minulle? puhkesi hän vilkkaasti puhumaan. Minun
tulisi päinvastoin olla teille kiitollinen. Te olitte ainoa ihminen,
joka minun vaikeimmalla hetkelläni osoititte myötätuntoa minulle ja
tuitte päätöstäni.

--Te olitte niin varma, väitti rouva Rabbing vakavasti. Te ette
näyttänyt tarvitsevan juuri minun tukeani. Mutta en tahdo kieltää, että
sillä hetkellä todellakin suuresti teitä ihailin ja ihmettelin.

Se oli jo melkein liikaa Johannekselle.

Rouva Rabbing piti häntä nähtävästi mitä jaloimpana ja
ihanteellisimpana aatteen palvelijana, joka ainoastaan oman sisäisen,
yksilöllisen kasvamisensa vuoksi oli särkenyt arvottomat aidat
ympäriltään.

Jospa hän olisi voinut kurkistaa Johanneksen sydämeen!

Jospa hän olisi tiennyt, että tuo kaikki oli tapahtunut vain Liisan
takia!

Rehellisyydestä tosin uutta intohimoa ja uutta suhdetta kohtaan,
mutta ei suinkaan mistään niistä korkeammista, yksilöllisen
maailmankatsomuksen tarkoitusperistä, jotka näyttivät rouva Rabbingia
itseään hänen ratkaisevaan päätökseensä elähyttäneen.

Ja jospa hän olisi tiennyt, miten heikolla pohjalla Johanneksen koko
epäyhteiskunnallinen, yksilöllisten elämän-arvojen vaatimus lepäsi
oikeastaan ja kuinka hän tälläkin hetkellä nautti sanomattomasti saada
kävellä tuon rikkaasti ja aistikkaasti puetun vallasnaisen vierellä,
jota useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan!

Olikin kauan siitä kuin hän oli jutellut sivistyneen naisen kanssa.
Liisaahan ei juuri voinut pitää sellaisena.

Tuo vallasnainen nähtävästi piti häntä parempana kuin hän oli. Ja
Johanneksen teki heti mieli tulla paremmaksi.

Mutta samalla teki hänen mielensä sentään kaikin mokomin säilyttää
rouva Rabbingissa tuota mielikuvaa itsestään, vaikka hän hyvin kyllä
tiesi sen vääräksi ja liian imartelevaksi itselleen.

--Minussa ei ole mitään ihailtavaa, hän virkahti ulkokultaisesti. Olen
vain koettanut elämässäni olla tosi ja oman sisäisen vakaumukseni
mukaan ulkonaiset olosuhteeni järjestää.

Hän tunsi hyvin, miten verisesti hän valehteli. Mutta hän ei suurin
surminkaan olisi voinut olla sitä sanomatta.

Siihen määrään tärkeää oli hänelle jo nyt, että rouva Rabbing vain
saisi mahdollisimman kauniin käsityksen hänestä.

--Sitäpä juuri minä ihmisessä enimmän kunnioitan, sanoi rouva Rabbing.
Mutta minä en ollut ennen teitä tavannut koskaan sellaista ihmistä.

Ja jälkeen? teki Johanneksen mieli kysyä. Mutta hän ei uskaltanut.

--En ennen enkä jälkeen teitä, jatkoi rouva Rabbing samassa
silmänräpäyksessä. Ihmiset minun ympärilläni ovat olleet pelkkiä
konnia, tekopyhiä tai heikkoja nahjuksia. Te yksin olitte mies,
_ihminen_ tarkoitan, ja minunkin korkein päämääräni on siitä saakka
ollut ainakin jossakin määrin samoja ihanteita saavuttaa.

Moista ylistyspuhetta itsestään ei Johannes ollut ikinä kuullut.

Hän ihminen! Hän, Johannes Tamminen, malli-ihminen ja uuden, nousevan
ihmisyyden perikuva!

Johan harakatkin nauraisivat moiselle mielikuvalle.

Mutta tuossa oli nainen, vakavan ja viisaan näköinen nainen, joka sanoi
sen kaikesta päättäen aivan tosissaan.

Hän tie, totuus ja elämä tuolle naiselle! Se oli uskomatonta, sehän oli
päätä-huimaavaa.

--Te laskette leikkiä, hän sanoi, tällä kertaa jotenkin vilpittömästi.
Minä häpeän. Pelkään, että te itse olette minua ja minun ihanteitani
siveellisesti niin paljon korkeammalla.

Hän käytti tahallaan sanaa »siveellisesti», vaikuttaakseen edullisesti
tuohon naiseen, joka hänelle itselleen tällä hetkellä esiintyi korkean
inhimillisen siveyden esikuvana.

Muuten ei tuo sana ollut tainnut kymmeneen vuoteen tulla hänen
huulilleen.

--Minä olen ollut niin heikko, virkkoi rouva Rabbing. Mutta minä tahdon
tulla voimakkaammaksi.

--Vielä voimakkaammaksi? hymyili Johannes.

--Paljon voimakkaammaksi, vastasi rouva Rabbing hänen hymyilyynsä. Ja
te ymmärrätte että se onkin minulle välttämätöntä, kun kuulette, ettei
minua kukaan pakottanut avioliittoon Rabbingin kanssa.

--Te teitte sen omasta vapaasta tahdostanne?

--Kevytmielisyydestä, jatkoi rouva Rabbing järkähtämättä. Sulasta
anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä. Mutta minä sain
rangaistukseni.

Johannes kuunteli henkeä pidättäen.

Tämähän merkillinen keskustelu oli! Kuinka suoravaisesti tuo nainen
kosketteli arimpiakin asioitaan! Kuinka rohkeasti hän painoi sormensa
juuri kipeimpään kohtaan ja kuinka säälimättömästi hän sen heti nimitti
oikealla nimellään!

Hän tuntui olevan hirmuinen ja vanhurskas tuomari itseään kohtaan.

Johannesta pöyristytti ajatella, että tuo sama siveellinen ankaruus
kerran häneen itseensä kohdistuisi. Hän ei sitä kestäisi hituistakaan.

Todellakin näytti tuo nainen luottavan häneen täydellisesti. Muuten hän
ei niin avomielisesti ilmoittelisi hänelle, ventovieraalle henkilölle,
omia intiimejä perhesalaisuuksiaan eikä niin kursailematta luonteensa
puutteita paljastaisi.

Tietysti olemattomia, tietysti kuviteltuja puutteita.

Kuka ei ole ollut kevytmielinen nuoruudessaan? Kuka ei tahtonut tulla
rikkaaksi, suureksi ja mahtavaksi, vaikkapa omien sisäisten
elämänarvojensa kustannuksellakin?

Eikä Rabbing kosijana mahtanut olla ollut niinkään halveksittava.
Kaunis hän tosin ei ollut, mutta älykäs ja sukkela, jopa siro ja
sievisteleväkin, jos niin tarvittiin.

Tuo nainen arvosteli todella liian ankarasti itseään.

Mutta täytyi koettaa säilyttää hänen luottamustaan ja mikäli
mahdollista, ansaita sitä. Sillä tuo nainen voisi vielä paljon
vaikuttaa hänenkin, Johanneksen, kehitykseen.

Hän tunsi jo nyt tuota naista vilpittömästi ihailevansa.

--Te syytätte itseänne heikkoudesta, sanoi hän, _te_, joka olette
voittanut itse Rabbinginkin. Tiedättekö, kuinka korkealle minä sen
voimankoetuksen arvioin?

--Te hänet olette voittanut enkä minä, vastasi rouva Rabbing
yksinkertaisesti.

--Minä? Mitä ansiota minulla muka siinäkin voi olla? kysyi Johannes.

--Te erositte ensin. Muuten hän ei ikinä olisi antanut eroa minulle.

--Ah, niinkö te tarkoitatte!

--Niin. Te olitte uran-uurtaja. Minä seurasin vain teidän jälkiänne.

--Minä erosin vain hänen liikkeestään.

--Koko maailma oli vain suuri kauppakamari hänelle. Liikehuone, jossa
hän oli tottunut yksinvaltiaana käskemään ja määräämään.

--Eikö hän enää niin tee?

--Tuskin enää samalla itseluottamuksella. Teidän luja käytöksenne sai
sen ensiksi järkähtämään.

--Ja teidän vielä enemmän!

--Sitä en tiedä. Se meni helpommin kuin luulinkaan. Nähtävästi
senvuoksi helpommin, että hän jo kerran ennen minua oli nähnyt ihmisen,
joka ei taipunut hänen tahtonsa alle.

Näin he juttelivat.

Heillä tuntui riittävän kuinka paljon hyvänsä puhumista. Ja mitä
enemmän he puhuivat, sitä korkeammalle kohosi Johanneksen itsetunto ja
sitä arvokkaampi mies hän tunsi olevansa mielestään.



10.


Että hän oli voittanut Rabbinginkin! Sitä ei Johannes ennen olisi ikinä
todeksi uskonut.

Tuon miehen, joka aikoinaan oli seisonut hänen elämänsä tiellä kuin
synkkä kallio, estävänä, pelättävänä vastavoimana, jota ei voinut
kiertää, josta ei voinut päästä ylitse, mutta joka näytti myös aivan
mahdottomalta porattavaksi tai maan tasalle hajoitettavaksi.

Hänen, ja vielä enemmän hänen isänsä tiellä!

Hänen isänsä oli murtunut siihen. Hän puolestaan oli jo hamasta
nuoruudestaan pannut päähänsä tuon kallion kukistamisen.

Kun Johannes joskus oikein elämänsä polkua ajatteli, hän ei voinut olla
hämmästymättä huomatessaan, missä määrin Rabbing, hänen tietensä tai
hänen tietämättään, oli sen suuntaa viivoitellut.

Mistä olivat aikoinaan johtuneet hänen sosialistiset taipumuksensa?
Eivätkö vihasta Rabbingia vastaan? Mistä hänen väsähtymisensä työhön ja
hänen antautumisensa tuon rahapohatan palvelukseen? Eivätkö hämärästä
vaistosta taistella samoilla aseilla ja kohota tätä tietä
yhteiskunnallisen vallan ja kunnian kukkuloille, kun tuo toinen ei
näyttänyt kyllin pian johtavan toivottuihin tuloksiin?

Ja lopuksi: mistä oli johtunut hänen avioeronsa ynnä hänen ääretön,
patoutunut ylenkatseensa tuota samaa yhteiskuntaa kohtaan, jonka
kukkuloille hän jo oli ollut pääsemässä joka tuntui vaativan siitä
vastalahjaksi hänen sisäisen itsenäisyytensä?

Aina vaan samasta vihasta Rabbingia kohtaan, vaikka vihaan jo silloin
oli sekoittunut jonkun verran pelkoakin.

Noina viitenä vuonna, jotka hän oli ollut osastopäällikkönä Rabbingin
konttorissa, hän oli nimittäin ehtinyt tulla tuntemaan, kuinka voimakas
tuo mies oikeastaan oli. Eipä ollut alkanut olla kysymys enää niin
paljoa Rabbingin kukistamisesta kuin Johanneksen omasta henkisestä
olemassa-olosta.

Hänen itsesäilytys-viettinsä sen oli sanonut. Ja sama myös hänen
haparoivan, epävarman kätensä kohti Liisaa kurkottanut.

Liisan avulla hän oli hetkeksi päässyt irti painajaisestaan ja samalla
kaikesta siitä, jonka avulla tuo mies painoi: rahasta, vallasta,
kunniasta, koko porvarillisesta yhteiskunnasta, toisin sanoen.

Irti henkisesti. Sillä niillä kaikillahan ei ollut enää mitään
painovoimaa, mitään vaikutusvaltaa häneen, niin pian kuin hän itse ei
antanut niille enää mitään merkitystä.

Kuitenkin hän oli viime päivinä usein tavannut itsensä Rabbingia
ajattelemasta.

Mitä mahtoi tuo mies nyt tehdä? Mitä toimia? Mikä mielikuva mahtoi
hänellä olla Johanneksesta? Vai oliko tämä jo kokonaan hävinnyt hänen
harrastuspiiristään?

Hän oli tuntenut, että hänen elämänsä työ jäisi kesken, niin kauan kuin
tuo mies seisoi kunniansa kukkuloilla.

Ja hänen oli täytynyt tunnustaa itselleen, että hänellä nyt vähemmän
kuin koskaan näytti olevan keinoja tuon kallion järkyttämiseksi, saati
sitten sen musertamiseksi ja hävittämiseksi.

Rabbing jäisi siis edelleen valtaan. Rabbingin henki tulisi siis ijäti
liikkumaan hänen syntymämaansa tuhansien vetten päällä.

Heti kun hän noin ajatteli, hän ei nähnyt elämällään olevan mitään
tarkoitusta.

Ei mitään ulkopuolista ainakaan. Hänen sisäinen tarkoitusperänsä taas
oli nyt kolmen vuoden aikana ollut Liisa, tai oikeammin, hänen oma
sekunnittainen, epikurealainen, harhakuvaton, tulevaisuus-toiveeton ja
menneisyys-muistoton elämän hekkumansa.

Sekin oli ollut jo viime viikkoina haihtumaisillaan.

Nyt tuli rouva Rabbing ja auttoi pelkällä olennollaan voimakkaasti
Johanneksen omia pyrkimyksiä takaisin ulkopuolisiin tarkoitusperiin.

Rouva Rabbingin seura vaikutti häneen yksinomaan miellyttävästi ja
hyvää-tekevästi. Hän oli niin kauan Liisaa ja yksinomaan Liisaa
ajatellut, että hän tunsi vilpitöntä helpotusta saadessaan jotakin
muutakin henkistä jauhettavaa.

Huomaamattaan hän tuli samassa silmänräpäyksessä kokonaan
yhteiskunnalliseksi.

Niin pian kuin Rabbing ja Rabbingin kukistaminen jälleen hänelle
jotakin merkitsivät, täytyi hänen itsensä myös ruveta täysin
yhteiskunnallisesti ajattelemaan. Ei ollut kysymys enää yksinomaan
Liisasta, hänestä ynnä heidän keskinäisestä suhtautumisestaan. Oli
kysymys jostakin tuon kaiken ulkopuolella olevasta, joka ei ollut
toteutettavissa muuten kuin ulkonaisia, yhteiskunnallisia olosuhteita
lukuun-ottamalla.

Se oli omiaan häntä vielä enemmän Liisasta vieroittamaan. Painamaan
alas Liisaa ja häntä itseään omissa silmissään korkeammalle
kohottamaan.

Tuossa ulkonaisessa, tuossa yhteiskunnallisessahan ei Liisa merkinnyt
mitään. Siinähän hän oli vain nainen, vain naikkonen, onneksi
tuntematon useimmille, mutta sangen huonosti tunnettu, jos jonkun
päähän pälkähti ruveta hänen epäiltävää entisyyttään kaivelemaan.

Myöskään Johannes ei merkinnyt paljoa siinä. Mutta kuitenkin hiukan
enempi. Hän oli mies, hän oli tohtori, hänellä oli _ollut_ kuitenkin
joku yhteiskunnallinen asema, josta hän ei ollut luopunut pakosta, vaan
vapaaehtoisesti.

Hän saattoi koska tahansa palata takaisin tuohon yhteiskuntaan.
Liisalle se taas oli mahdollista ainoastaan hänen avullaan.

Hänelle itselleen se taas oli oikeastaan helpompaa ilman Liisaa.

Eihän Liisa ollut yhteiskunnallisesti hovikelpoinen. Hän olisi voinut
_tulla_ hovikelpoiseksi, jos Johannes olisi mennyt hänen kanssaan
naimisiin, antanut oman nimensä ja arvonimensä hänelle. Mutta
samallahan olisi hänen, Johanneksen, täytynyt luopua kaikesta
yhteiskunnallisesta vastustuksestaan ja myöntää, että hän siis
sittenkin oli perinpohjin erehtynyt kaikki ulkopuoliset siteensä niin
täydellisesti katkoessaan.

Palata takaisin tuhlaajapoikana? Kulkea jälleen tuttuja katuja, tavata
jälleen tuttuja ihmisiä katuvaisena syntisenä?

Ei, sehän _ei_ ollut mahdollista! Ei ainakaan Johanneksen luonteelle.

Kerran hän oli tehnyt omasta mielestään henkisen haaksirikon. Se oli
tapahtunut, silloin kun hän oli mennyt kirkolliseen avioliittoon ja
ruvennut Rabbingin palkolliseksi.

Toista kertaa hän ei tahtonut sitä tehdä. Hän oli mielestään jo kyllin
kalliisti ostanut yksilöllisen vapautensa.

Sitä hän ei tahtonut myödä eikä pantata uudestaan. Mutta hän tahtoi
taistella itsensä irti Liisan orjuudesta, johon hän juuri oli joutunut
kaikki muut elämän-arvot ympäriltään niin tyysti hävittäessään.

Paras tapa päästä Liisasta oli ajatella häntä itselleen epämukavaksi.

Epämukavaksi Johanneksen tulevaisuudelle ja kaikelle, mitä hän ehkä
vast'edes aikoi tehdä ja yrittää maailmassa. Epämukavaksi oikeastaan jo
hänen nykyisyydelleenkin, sillä Liisa ja Liisan rakkaushan juuri esti
hänet mitään tekemästä ja yrittämästä.

Epäilemättä oli Liisan rakkaus varsin epämukava hänelle, niin pian kuin
hän vähänkin alkoi korvaansa heräävien, yhteiskunnallisten
kansalaisvaistojensa äänille kallistaa. Sekä raskas että epämukava!
Raskas siten, että se piti Johannesta ainaisessa, tuskallisessa
hermojännityksessä, ja epämukava siten, että se sulki häneltä kaikki
tiet saada purkaa tuota jännitystä mihinkään ulkopuoliseen.

Jospa se edes olisi ollut täydellistä, sopusointuista ja pilvetöntä
onnea! Sellaista, joksi Johannes oli sitä kerran toivotellut ja joka
olisi vastannut hänen omaa onnenkaipuutaan ja onnenkäsitystään!

Silloin ei Johannes vieläkään olisi epäillyt kokonaan ja täydellisesti
tuolle onnelle antautua, vaikka se sitten olisikin vienyt hänet
yhteiskunnallisesti perikatoon.

Sehän oli vain ainaista soutamista ja huopaamista, luodetta ja vuoksea,
nautintoa ja tuskaa, sadetta ja päivänpaistetta. Kaikki sangen kaunista
ja mieltäkiinnittävää tosin, mutta varsin vähässä määrässä sellaista,
jonka pohjalta voi jotakin tehdä, toimia ja saada aikaan maailmassa.

Mitä hän aikoi tehdä? Mitä toimia sitten?

Ei mitään, olisi vielä joitakin viikkoja sitten ollut vilpitön
vastauksensa. Nyt hän ei enää suurin surminkaan olisi tahtonut sanoa
niin.

Takaisin yhteiskuntaan tosin! Mutta takaisin pyhänä, peljättävänä
kostajana.

Olihan hänen tehtävänsä ollut kukistaa Rabbing. Kuinka hän oli voinut,
kuinka hän oli saattanut sen näin kauan, kokonaiset pitkät vuodet,
unohtaa?

Tehtävä, jonka hän oli perinnyt isältään! Tehtävä, jonka takana
seisoivat harmaat, sorretut ja sortuneet sukupolvien sarjat, vaatien
oikeutta, kostoa ja vanhurskautta.

Viha Rabbingia vastaan oli samalla vihaa koko Suomen ruotsalaista
herrassäätyä vastaan.

Tuota itsekästä, tuota voitonpyyntistä, tuota ilkkuvaa, korskeilevaa ja
valtikoivaa verenimijäluokkaa vastaan, joka aina vieläkin tahtoi pitää
kaikki asemat hallussaan. Määrätä kaikki henkisen ja aineellisen elämän
alat ja sulkea pois niistä kansan suuren enemmistön.

Niinkuin se oli satoja vuosia sulkenut, käyttäen sitä vain
tarpeellisena raaka-aineena, astinlautana ja liikevoimanaan.

Ruotsalaista ja suomalaista herrassäätyä vastaan! Sillä joskin
Johanneksen viha olikin suureksi osaksi synnynnäistä rotuvihaa, piili
siinä myöskin paljon yhtä synnynnäisiä sosialisen vihan aineksia, jolle
koko yläluokka sellaisenaan, kaikkialla, kautta maailman, oli yhtä
vihattava.

Viha Rabbingia vastaan laajeni siis samalla maailmanvihaksi koko vanhaa
yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Edellisen kukistaminen oli jälkimmäisenkin vertauskuvallista
kukistamista.

Olihan siinä elämäntehtävä. Olihan siinä näköalat, jotka voivat hurmata
mielen ja täyttää sen suloisella kostonhekkumalla.

Varsinkin kun siihen samalla yhtyi sukukosto.

Sitä hän ei saanut, sitä hän ei voinut laiminlyödä. Sen hän oli isänsä,
onnettoman, murtuneen isänsä, muistolle velkapää.

Rouva Rabbing oli sanonut, että tuo mies horjui jo sisällisesti ja että
juuri Johannes oli ollut siihen ratkaisevana tekijänä.

Mainiota! Hänen oli horjuttava vielä enemmän. Hänet oli murrettava sekä
sisällisesti että ulkonaisesti, kokonaan, kerrassaan, maan tasalle,
niin ettei hänestä jäisi jälelle muuta kuin tomu, josta uuden ajan,
uusien, parempien olojen ja sukupolvien siemen voisi versoa ja
tuleentua.

Niinhän oli Johannes joskus ennen tuota kostoa kuvitellut. Nyt se
viittoi jo tuossa lähellä hänelle.

Tuo mies horjui, tuo mies horjui jo!

Hänelle oli armonpisto annettava.

Mutta miten? Mutta kenen avulla?

Tietysti juuri rouva Rabbingin, joka ilmoittautui hänen
liittolaisekseen ja aatteelliseksi asetoverikseen.

Rouva Rabbing oli sanonut, että hän, Johannes, oli jotakin vaikuttanut
Rabbingin sisäelämään. Jos se oli totta, silloin hän tahtoi vielä
enemmän vaikuttaa, tulla turmiollisena voimana, joka oli kaikki
voittava, tuhoava ja hävittävä.



11.


Moisia mietteitä oli jo hänen ensi tapaamisensa rouva Rabbingin kanssa
omiaan Johanneksessa synnyttämään.

Ne eivät olisi vaikuttaneet häneen niin syvästi, elleivät ne olisi
käyneet yhteen hänen omien sisäisten suuntaviivojensa kanssa. Hän pyrki
sinnepäin. Hänen oma selvä järkensä ja tahtonsa sanoi hänelle, että
siellä oli vielä jotakin, jota hän ei ollut kokenut, ja että hänen
elämänsä jäisi ijäti vaillinaiseksi, ellei hän saisi tuotakin
mahdollisuutta itsessään toteuttaa.

Yllämainittua kohtausta seurasi useampia. He tapasivat toisiaan siellä
täällä, kaupungin puistoissa ja kahviloissa, mutta mieluimmin suurten
puiden alla, siellä, missä he olivat pitkien vuosien jälkeen
ensimmäiset sanansa vaihtaneet.

Eikä kulunut kauan, ennen kuin Johanneksen täytyi itselleen tunnustaa,
että hän ajatteli rouva Rabbingia jo melkein enemmän kuin Liisaa ja
että edellisen vaalea, vakava, intohimoton kuva alituisesti pyöri hänen
aivoissaan.

Minkälainen mahtoi tuo nainen olla rakkaudessa?

Johannes säikähti itsekin aluksi tuota ajatusta ja painoi sen
tavallista nopeammin takaisin sydämen onkaloihin.

Mutta se nousi uudelleen. Se tuli kaksinkertaisella voimalla ja vaati
vastausta.

Johannesta värisytti vastata siihen. Niin korkealle hänellä ei ollut
lupa kohota! Oli mielenvikaista niin pitkälle kättään kurkottaa.

Eikä hän kuitenkaan voinut olla siihen vastaamatta.

Epäilemättä tuo nainen olisi rakastavanakin ihana, sopusointuinen ja
täydellinen. Nyt hän kulki kuin marmoripatsas. Mutta entä jos hänen
viileytensä muuttuisi lämmöksi, hänen periaatteellinen vakavuutensa
hymyileviksi, inhimillisiksi tunteiksi ja rakkaudeksi?

Varmaan se olisi sangen toisenlaista rakkautta kuin Liisan. Mutta
kenties juuri sitä rakkautta, jota Johannes tarvitsi noustakseen ja
saadakseen ilmaa aatteellisten siipiensä alle.

Voisihan hän koettaa kuitenkin. Eihän hän mitään häviäisi, ellei
voittaisikaan.

Täytyi vain olla varovainen. Täytyi vain edetä tuuma tuumalta ja tiima
tiimalta, ettei äkkiä tulisi naurettavaksi ja vaikuttaisi tuhmalta
talonpojalta, joka on riihivaatteissaan lähtenyt kuninkaantytärtä
kosimaan.

Johannes tunsi vaistomaisesti, että rouva Rabbing oli kehittynein
nainen, minkä hän oli ikinä kohdannut vielä.

Hän puki pyhävaatteet ylleen. Hän tarkasteli, mitä saattoi vielä
sydämen ja aivojen komeroissa olla tallella hänen entisestä
nuoruudenaikaisesta aatevarastostaan.

Paljon siellä ei ollut enää. Ja sekin, mikä oli, oli vain vanhoja,
koinsyömiä riekaleita, joilla tuskin enää sopi päivän valossa totuuden
sankarina esiintyä.

Mutta kun hyvin valehteli, kävi sekin päinsä.

Johannes oli heti huomannut, että tuo nainen oli valloitettava
aatteellisesti.

Miksi hän siis välttämättä tahtoi hänet valloittaa? Siksi että hän
tunsi sydänjuuriin saakka tarvitsevansa tuota naista ja että jo pelkkä
onnistumisen mahdollisuuskin imarteli ja häikäisi hänen uudelleen
herännyttä yhteiskunnallista kunnianhimoaan.

Ja sehän olisi kosto! Mitä sanoisi Rabbing, mitä koko Suomen
vallassääty siitä?

Ajattelisivat varmaan, että rouva Rabbing juuri senvuoksi olikin tehnyt
eron miehestään ja senvuoksi oleskelikin täällä Köpenhaminassa.

Mitään erikoista eroottista intohimoa ei Johannes tuntenut tuota naista
kohtaan, mutta sitä enemmän järjen, tahdon ja koko älyllisen itselönsä
ponnistusta.

Hänen täytyi valloittaa tuo nainen! Jos ei totuudella, niin valheella,
jos ei oikeilla, niin väärillä keinoilla! Hänen kanssaan käsi kädessä
olisi sitten helppo eteenpäin ja ylöspäin taivaltaa.

Hän alotti valehtelemalla.

Mutta hän oli kyllin tunnelma-ihminen voidakseen vähitellen valehdella
itsensä todelliseksi. Hänen äänensä sai hänen omissakin korvissaan
uskottavan kaiun ja toisinaan jyrisi jo hänen siveellinen
yhteiskunta-suuttumuksensa yhtä syvänä ja mahtipontisena kuin konsanaan
hänen parhaina päivinään.

Rouva Rabbing kuunteli hiljaisena ja myönsi kaikki. Ja Johannes
havaitsi oudolla, diabolisella ilolla, miten hän näytti imevän jokaisen
sanan hänen huuliltaan ja kätkevän sen sydämensä syvimpään.

Näillä aloilla oli rouva Rabbing vielä lapsi, vaikka hirmuisen vakava
ja ajatteleva lapsi. Johanneksen tehtäväksi tuli hänet älyllisesti
täysi-ikäiseksi kasvattaa.

Rouva Rabbing piti nähtävästi häntä yhteiskunnallisena apostolina ja
maailmanparantajana.

Mutta eivät he aina aatteista keskustelleet.

Vähitellen ja melkein kuin huomaamattaan tuli Johannes kertoneeksi
hänelle yhä enemmän itsestään. Ensin omasta erostaan ja avioliitostaan,
sitten nuoruudestaan ja kehitysvuosistaan, vihdoin vanhemmistaan,
isänkodistaan ja varhaisimmasta lapsuudestaan.

Liisasta hän ei puhunut koskaan. Osaksi piti hän sitä sopimattomana ja
asiaankuulumattomana, osaksi luuli hän, että rouva Rabbing tiesi heidän
suhteensa. Ja kun tämäkään ei millään tavoin viitannut siihen, jäi
Liisa itsestään heidän henkisen taikapiirinsä ulkopuolelle.

Usein tunsi Johannes tuosta suuria omantunnon vaivoja. Mutta hän
lohdutteli itseään sillä, että olisihan aika kertoa tuosta kaikesta
rouva Rabhingille, silloin kun heidän suhteensa olisi kehittynyt
siihen, että se kävisi välttämättömäksi.

Jos sen nyt ollenkaan tarvitsi edes käydä välttämättömäksi?

Kenties onnistui hänen vaieta koko asiasta? Suorittaa välinsä Liisan
kanssa kahden, toimittaa hänet pois jollakin tekosyyllä tai, miksei,
pahimmassa tapauksessa, suoranaisella erokohtauksella?

Ilman että rouva Rabbing koskaan saisikaan tietää siitä mitään! Ilman
että hän koskaan edes aavistaisi, miten alhaalla Johannes kerran oli
ollut ja miten matalia naissuhteita pitänyt muka pyhinä ja ihannoinut!

Se oli tietysti kaikkein mukavinta.

Johanneksen ei siten tarvitsisi ollenkaan astua alas ylevältä
jalustaltaan, jonka rouva Rabbing nähtävästi oli hänelle sydämessään
rakentanut.

Eikä hänen koskaan tarvitsisi esiintyä tämän edessä nöyränä, kurjana ja
alastomana.

Myöskin Liisalle hän varoi visusti kertomasta mitään rouva Rabbingista.
Ehtisihän sen sittenkin! Eikähän hänen ja rouva Rabbingin välillä itse
asiassa ollutkaan mitään. Mitä hän olisi kertonut sitten?

Ei senvuoksi, ettei hän olisi uskaltanut! Eikä senvuoksi, että hän enää
olisi niin pahasti pelännyt Liisan kadottavansa. Mutta senvuoksi, että
hän aavisti Liisan puolelta toivotonta surua ja hiljaisia, syyttäviä
kyyneliä, jotka tulisivat häneen tuiki vastenmielisesti vaikuttamaan.

Näin kulki Johannes kaksinaista polkuaan.

Kumpikaan noista naisista, joiden kanssa hän päiväkaudet oleskeli, ei
tiennyt toisistaan. Ne eivät siis millään tavalla voineet myöskään
häiritä Johannesta tai vetää tilille häntä.

Mutta kumma kyllä, ne pelkällä olemassaolollaan pakottivat hänet yhä
enemmän tilille itsensä kanssa.

Hänen oli pakko päivä päivältä yhä enemmän tutkia itseään ja käydä yhä
ankarammin itsensä suhteen tuomiolle. Tutkia, missä olivat hänen
olemuksensa oikeat lähdesuonet ja mitä tietä hänen oli kuljettava, jos
hänen mieli olla itselleen uskollinen.

Muille oli Johanneksen aina ollut varsin helppoa valehdella. Mutta
itsensä edessä hän oli kuitenkin vielä toistaiseksi aina koettanut
pysyä mahdollisimman rehellisenä.

Kumpaa hän rakasti siis? Kumpi noista naisista siis vastasi syvemmin
hänen sisäistä olemustaan ja onnentarvettaan?

Jos hän rakkaudella eroottista rakkautta tarkoitti, hän epäilemättä yhä
vieläkin rakasti Liisaa. Mutta eroottinen rakkaus itse ei hänelle enää
merkinnyt niin paljon kuin ennen. Olihan maailmassa muutakin, ja kaikki
tuo muu puhui rouva Rabbingin hyväksi.

Mutta saisiko hän sitten rouva Rabbingia ollenkaan?

Olisiko hänellä ollenkaan valta valita? Kenties tuo toinen ei hänestä
välittänyt niin vähääkään?

Tuokin mahdollisuus pälkähti joskus Johanneksen päähän. Epäilemättä
saattoi asia myöskin olla niin. Mutta eihän sen silti tarvinnut hänen
päätökseensä Liisan suhteen vaikuttaa.

Olihan hän jo melkein päättänyt erota Liisasta, ennen kuin hän
ollenkaan oli tavannut rouva Rabbingia. Ja tällä aikaa oli hänen
päätöksensä siinä suhteessa vahvistunut vielä enemmän. Rouva Rabbing
oli tullut vain avuksi hänen omille sisäisille pyrkimyksilleen.

Ei hän Liisaa henkilökohtaisesti mielessään kieltänyt tai halventanut.
Hän kielsi ja halvensi vain heidän keskinäisen rakkautensa, taikka
oikeammin, ne puolet itsestään, jotka häntä vetivät siihen ja joiden
pohjalta sen väkivaltainen leimahtaminen ylimalkaan oli ollut
mahdollista.

Mutta jotakin täytyi tulla, jotakin tapahtua! Eihän voinut ijäti jatkua
näin.

Hänen suhteensa rouva Rabbingin kanssa kävi päivä päivältä
läheisemmäksi ja sydämellisemmäksi. Johannes oli saanut häneltä jo
monta pitkää, lämmintä silmänluontia, jotka hän varmasti jo olisi
selittänyt rakkaudeksi, jos olisi ollut kysymys jostakin muusta
naisesta.

Rouva Rabbingin suhteen hän ei sitä uskaltanut.

Tuo nainen oli sittenkin outo hänelle. Ei voinut tietää, mitä hän tunsi
ja ajatteli, ei arvata, mitä liikkui tuon tyynesti ja varmasti
kohoilevan poven kumpujen alla.

Kenties se oli rakkautta? Mutta saattoi se myöskin olla pelkkää
inhimillistä mielenkiintoa ja sympatiaa.

Kerran oli rouva Rabbing ottanut hänen kätensä ja pitänyt sitä kauan
käsissään. Se oli tapahtunut eräällä puistonpenkillä, johon he hetkeksi
olivat istahtaneet.

Johannes oli juuri päässyt kertomasta silloin isänsä viimeisistä,
kovista elämänvuosista ja hänen epätoivoisesta taistelustaan Rabbingin
miljoonavaltaa vastaan.

Mutta oliko sekään rakkautta? Juuri sehän saattoi olla pelkkää sääliä
ja surkuttelua.

Eikä hänellä ollut mitään keinoa päästä selville siitä. Rouva Rabbing
hallitsi täydellisesti häntä varmalla, vakavalla olennollaan.

Ei pienimmällä liikkeellä, ei sopertavimmalla sanallakaan hän olisi
uskaltanut tuoda julki, mitä liikkui hänen mielessään. Niin suuresti
hän tunsi tuota naista ihailevansa ja kunnioittavansa.

Tämäkin oli oikeastaan uusi tunne hänelle.

Uneksinut hän oli naisia ja rakastanut, himoinnut ja ylenkatsonut,
vihannut ja vilpittömästi pitänyt heistä. Mutta kunnioittanut? Ei
ketään. Ei ketään ainakaan, mikäli Johannes muisti mielessään.

Oli kenties yhtä. Auraa, hänen sosialistista aatetoveriaan, joka
hänelle entis-aikaan oli ollut korkein esikuva luonteenlujuudesta ja
vääjäämättömästä vakaumuksesta.

Mutta sekin kuva oli särkynyt muiden mukana. Eikä Aura sitäpaitsi ollut
koskaan ollutkaan älyllisesti hänen vertaisensa.

Tuo toinen oli hänen vertaisensa, vaikka hän ei ehkä ollutkaan niin
selvillä kaikista nykyaikaisen yhteiskunta-opin ongelmista. Olipa hän
toisissa suhteissa Johannesta niin paljon korkeammallakin, kuten juuri
tunteensa syvyyden ja sydämensä aateluuden puolesta, joissa suhteissa
Johannes mielellään tunnusti, ettei hänellä ollut liikoja kerskumista.

Myöskin rouva Rabbingin maailmantottuneisuus vaikutti jonkun verran
Johannekseen. Tosin hän oli maailmassa liikkunut hänkin, mutta tuon
luonnollisen ja yksinkertaisen ylimysnaisen rinnalla hän aina tunsi
itsensä enemmän tai vähemmän nousukkaaksi.

Oli hauska liikkua hänen kanssaan. Kadulla kiintyivät kaikki katseet
häneen, kahviloissa tuli hyvin palvelluksi.

Täytyi jättää alotteen-otto hänelle.

Täytyi odottaa, siksi kuin hän antaisi jonkun merkin mielentilastaan.
Jos hänen tunne-elämänsä todella oli niin hienostunut kuin Johannes
luuli, häneltä ei varmaankaan ollut jäänyt huomaamatta Johanneksen
vilpitön ihailu eikä halu omata hänet.

Silloin olisi myös aika puhua asiasta Liisan kanssa.

Ja jos Liisa taas oli se nainen, joksi Johannes häntä oli aina
kuvitellut, hän tälläkin kertaa ymmärtäisi Johanneksen ja väistyisi
hyvällä syrjään, ilman hänelle mitään sen pahempaa skandaalia
valmistamatta.



12.


Johannes tuli aina sangen iloisena takaisin hotelliin kävelyretkiltään.
Palasi hyräillen ja vihellellen niinkuin hän olisi suurenkin lahjan
saanut eikä vielä tietäisi oikein, mitä tehdä sillä.

Tänään oli rouva Rabbing ollut häntä kohtaan herttaisempi kuin
milloinkaan. Oli ihme, ellei tuo nainen häntä rakastanut!

Yhtä iloisena hän tavallisesti tuli myös Liisan luota rouva Rabbingia
tapaamaan.

Liisa rakasti häntä vielä! Ei ollut hätää ensinkään. Hän oli maailman
herra! Hän saattoi sallia itselleen mitä tahansa, kun hän vaan pysyisi
itselleen uskollisena.

Hän synkistyi sitten aina vasta myöhemmin, kun toisen naisen muisto
rupesi häntä toisen läsnä-ollessa vaivaamaan ja hän tuli omaa
pulmallista asemaansa lähemmin tuumineeksi.

Nyt hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa! Itse hotellin ovenvartia
sai häneltä ystävällisen pään-nyykähdyksen.

Tällä olikin hänelle jotakin asiaa. Eräs suomalainen oli asettunut
samaan hotelliin asumaan ja häntä tiedustanut.

Tuokaan jossakin muussa sieluntilassa sangen epämiellyttävä tieto ei
tällä kertaa voinut Johanneksen hyvää tuulta hämmentää.

--Mies vai nainen? hän kysyi hilpeästi.

--Mies, vastasi ovenvartia samaan äänilajiin. Vain mies valitettavasti.

--Maamies? jatkoi Johannes. Hyvä on! Sanokaa hänelle, että käyn
päivällisen jälkeen häntä tervehtimässä.

Hän ei viitsinyt ottaa selkoa edes nimestä. Mutta ovenvartia ojensi
samalla käyntikortin hänelle.

--Muttila!

Kuvanveistäjä Muttila se oli, jonka hän vuosia sitten oli tavannut
matkoillaan, ensin Berlinissä, sitten Parisissa.

--Hyvä on! hän sanoi vielä kerran ovenvartialle. Minä tunnen miehen.

Isäntäkin, pieni, tummaverinen tanskanjuutalainen saapui samassa heidän
luokseen selittämään, mistä kysymys oli.

--Arvasin heti, että hän oli tohtorin tuttavia, sanoi hän mielevällä
kumarruksella. Hän on taiteilija, suuri taiteilija?

--Epäilemättä, vastasi Johannes huvitettuna. Mutta mistä arvasitte minun
tuntevan hänet?

--Suuret taiteilijat tunnetaan aina, virkahti isäntä niin varmalla ja
vakuuttavalta äänen painolla, että Johanneksen jälleen täytyi hymyillä
herttaisesti ystävänsä Muttilan leveää, pyöreää gemyyttisyyttä
muistaessaan. Ja minä näin heti, ettei hän ollut mikään tavallinen
savenvalaja.

--Mistä sen näitte? kysyi Johannes.

--Oh, koko hänen olennostaan, selitti isäntä suurella kädenliikkeellä.
Hän oli professori?

--Ei vielä. Mutta epäilemättä hän on pian tuleva siksi.

Muttila oli kaikesta päättäen imponeerannut hotellin väkeen. Johannes
huomasi omankin arvonsa heidän silmissään äkkiä kohonneen.

Mies, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, ei tietysti itsekään voinut
olla tavallinen mies!

Tohtoriksi hän tosin oli, kuten oikein olikin, itsensä hotellin
päiväkirjaan kirjoittanut. Mutta kuka ei ollut tohtori ulkomailla? Joka
toinen mies, ja varsinkin sellaiset, jotka kysyivät aina halvinta
huonetta ja antoivat pieniä juomarahoja.

Varmoja maksajia muuten kyllä. Mutta heillä ei olisi mikään hotelli
elänyt.

Täytyi olla reippaita poikia, elegantteja upseereja tai rikas-isäisiä
ylioppilaita, vielä mieluummin komeita tukkukauppiaita tai tuollaisia
maailmanmies-taiteilijoita, jos mieli hotellin kostua ja menestyä!

Ne ne kultamunia munivat. Asuivat rikkaasti, tilasivat huoneesensa
hyviä viinejä ja pitivät joskus pieniä kemujakin, vaikka sen pahempi
liian harvoin omassa hotellissaan.

Heidän kauttaan tuli hotelli tunnetuksi. Ja heidän kauttaan se sai
eräänlaisen vakavaraisen, yleismaailmallisen leiman, jonka avulla voi
jo hintojakin hiukan kohottaa.

Johannes luki tuon kaiken isännän kohteliaasta, käsiä-hykertelevästä
olennosta. Muttila nähtävästi oli ollut vieras hotellin mielen mukaan.

Mikähän pomo siitä on mahtanut paisuakaan! ajatteli hän.

Eikä hän samassa silmänräpäyksessä voinut olla vertaamatta omaa
hiljaista, yksinäistä, hiukan turvatonta olentoaan tuohon
yleismaailmallisen matkustelijan mielikuvaan, jonka Muttila nähtävästi
ensi hetkestä oli hotellin väkeen istuttanut.

Epäilemättä hän ei vaikuttanut yhtä edullisesti.

Eikä mahtanut avittaa tätä vaikutusta Liisakaan, joka yhtä vaiteliaana,
silmät tavallisesti synkkinä ja maahanluotuina, pari kertaa päivässä,
hänen vierellään vaelsi näitä portaita alas.

Sangen vakava ja yksitoikkoinen pari he olivat, täytyi hänen itselleen
tunnustaa. Mahtoivat vaikuttaa kahdelta naimisiin menneeltä pedagogilta
tai kansakoulun-opettajalta.

Eikä hän portaita noustessaan voinut olla vilkaisematta sillä silmällä
peiliin, joka riippui joka kerroksen kohdalla.

No, ei hän niinkään epäsiististi puettu ollut! Mutta silinteri ei ollut
enää uuden-uusi. Ja eikös ollutkin tuo palttoonkauluksen sametti jo
käynyt laiteilta vähän nukkavieruksi?

Hän päätti heti hankkia uuden päällystakin. Kuinka monta kevättä, ja
syksyä hän lie jo tässä käynytkään!

Samassa muisti hän, että Liisankin syysjakku oli eilen näyttänyt jonkun
verran kuluneelta.

Myöskin Liisa ansaitsi uuden jakun. Tottahan heidän varojensa täytyi
vielä riittää ainakin siihen, että he kävivät siististi puettuina.

Ja elleivät riittäneet, täytyi hankkia uusia! Eihän sopinut kiertää
maailmaa kerjäläisinä.

Tällä reippaalla päätöksellä hän avasi heidän huoneensa oven ja
virkahti jo kynnykseltä iloisesti:

--Kuules, Liisa! Sinun täytyy saada uusi jakku. Miksi et ole minulle
siitä jo ennen huomauttanut?

Liisa istui ja luki.

Hän laski kirjansa pois ja katsoi suurin, kummastunein silmin
Johannekseen. Virkahti sitten hiljaisesti:

--Onhan se vielä hyvä. Miksi minun olisi pitänyt siitä sinulle
huomauttaa?

--Kun minä en itse huomaa mitään! selitti Johannes, rientäen lempeällä
isällisyydellä häntä suutelemaan. Kun minä olen sellainen pöllöpää,
sellainen tuhma-jussi!

Liisan silmät kyyneltyivät.

--Hyvä jussihan sinä olet, hän sanoi, vetäen pehmeästi kämmenellä hänen
kasvojensa yli. Oikein hyvä jussi! Missäpäin sinä olet nyt ollut
kävelemässä?

--Siellä rannalla, merenrannalla, selitti Johannes iloisesti. Et arvaa,
kuinka siellä tuulee. Voi tuskin pystyssä pysyä!

--Kävely on tehnyt hyvää sinulle? kysyi Liisa.

--Kyllä. Oletko syönyt jo? Minä puolestani olen saanut aika ruokahalun.

He söivät tavallisesti aamiaista huoneessaan. Mutta viime aikoina oli
Johannes yhä enemmän ruvennut syömään ulkona joko yksin tai kaksin
rouva Rabbingin kanssa.

Myöskin tänä aamuna he olivat einehtineet yhdessä. Mutta se oli
Johannekselta tässä silmänräpäyksessä unohtunut.

--Tietysti minä olen jo syönyt, selitti Liisa. Johan kello on lähes
kolme.

Myöskin ajanmeno oli Johannekselta unohtunut. Mutta hän ei siitä
hämmästynyt.

--Olet oikeassa, hän sanoi, katsoen kelloaan. No niin, me syömme sitten
pian päivällistä, oikein juhlapäivällisen!

--Miksi niin? kysyi Liisa. Mikä juhla sinulla on?

Sitä ei Johanneskaan tiennyt tai osannut selittää. Mutta hänen päähänsä
pisti hurja tuuma tällä ja juuri tällä tuulella ollessaan temmata Liisa
edes hetkeksi pois yksinäisyydestään ja tehdä hänet edes hiukan
osalliseksi oman mielensä nykyisistä vivahduksista.

Mitä jos hän kertoisi Liisalle jotakin rouva Rabbingista?

Täytyihän sen kuitenkin tulla esille! Ja miksi ei nyt, yhtä hyvin kuin
myöhemminkin?

Ja ehkä olikin valtioviisaampaa kertoa asiasta jo siinä asteessa, kun
ei siinä mitään ollut? Ja varovampaa anniskella vähitellen, mitä
hänellä oli sydämellään, kuin noin päätäpahkaa ja yhdessä rykelmässä
kaikki toisen eteen säälimättömästi romahuttaa?

Liisa voisi kuolla siitä. Olihan inhimillisempää pitää häntä tietoisena
asioiden menosta ja antaa hänen itsensä vähitellen arvata, minnepäin ne
kallistuivat.

Se olisi samalla sekä Liisaa kohtaan inhimillisempää että mahdollisesti
myöskin hänelle itselleen, Johannekselle, hyödyllisempää!

Liisa voisi varmalla naisellisella vaistollaan antaa montakin hyvää
neuvoa ja hienoa vihjausta hänelle. Eihän hän itsekään vielä ollut niin
aivan selvillä itsestään. Liisa tunsi hänet paremmin. Jos kukaan, voisi
juuri Liisa hänet oikealle tielle opastaa.

Ja Johannes näki jo hengessä sen suloisen ajan, jolloin he Liisan
kanssa rauhallisesti ja hyvinä ystävinä juttelisivat heidän
mahdollisesta erostaan ja Johanneksen mahdollisesta liittymisestä
jonkin toisen naisen kanssa.

Olivathan he hyviä ystäviä? Miksi ei se kävisi päinsä?

Eikä Johannes itsekään ymmärtänyt, mitä hän aikoi Liisalta vaatia ja
mikä raffineerattu julmuus oikeastaan sisältyi hänen tässä
silmänräpäyksessä syntyneesen suunnitelmaansa.

--Täällä on tuttavia! hän sanoi keveästi. Suomalaisia! Niitä asuu
tässäkin hotellissa.

--Tuttavia? toisti Liisa säikähtyneenä.

--Niin, jatkoi Johannes varsin luonnollisesti. Kuvanveistäjä Muttila!
Ja erään toisen tapasin minä äsken tuolla kävelyretkelläni.

--Kenet? kysyi Liisa arasti.

--Rouva Rabbingin, selitti Johannes. Tiedäthän, tuon miljoonamiehen
puolison. Minä olen ennenkin tavannut hänet.

--Sinä olet ennenkin tavannut hänet?

Johannes näki, että Liisan suupielet värähtelivät lapsellisesti.

Ikäänkuin hän olisi apua anonut. Ikäänkuin hän olisi tahtonut huutaa
turvaa ja pyytää Johannesta tai jotakin muuta, ketä hyvänsä, häntä
suojelemaan ja estämään häntä syöksymästä syvyyteen!

Johannes näki sen ja tunsi myöskin kummallisen piston sydämessään.
Mutta eihän nyt ollut aikaa välittää sellaisesta.

--Kyllä, pari kertaa, vastasi hän viattomasti. Hän on ollut jo jonkun
aikaa täällä ja aikoo olla jouluun asti. Oletko kuullut, että hänkin
aikoo ottaa avio-eron?

--Ja kuka muu? kysyi Liisa.

Johannes hämmentyi hiukan hänen tiukasta, tutkivasta katseestaan.

--Ei kukaan, hän koetti selittää. Tarkoitan ... ei kukaan muu tällä
kertaa. Minähän olen jo aikoja sitten ottanut sen.

--En tullut tässä yhteydessä sinua ajatelleeksi, sanoi Liisa.

Johannes huomasi, että hän oli iskenyt kirveensä kiveen. Ja koetti
avittaa asiaa kertomalla laajalti ja seikkaperäisesti rouva Rabbingin
avioerosta.

Ehkä hän puhui myös hiukan liian äänekkäästi.

--Hän on hyvin hieno ihminen, selitti Johannes toimessaan. Oikea
periaatteen ihminen. Vahinko, ettet tunne häntä.

Liisa kuunteli, kuunteli ja katsoi häneen.

Kuinka hän olisi voinut tuntea rouva Rabbingia?

Hän, entinen kapakkatarjoilijatar, maansa mahtavimman rahapohatan
puolisoa! Johannes ei näkynyt huomaavan ollenkaan, mikä loukkaus jo
liittyi hänen valitteluunsa.

Olihan sitäpaitsi tuo kaikki Liisalle niin äärettömän samantekevää.
Mitä oli hänellä tekemistä vallasnaisten, heidän ihmisyytensä ja
hienojen avioerojensa kanssa?

Hänen mieltään ei kiinnittänyt muu kuin Johannes.

Mutta Johannekseen, sen oli Liisa jo aikoja sitten tarkalla silmällään
oivaltanut, näytti tulleen jotakin uutta. Ja hän oli eräitä viikkoja
tuntenut vaistomaisesti, että Johannes jollakin tapaa pyrki poispäin
hänestä ja vierautui hänestä kävelyretkillään.

Hän oli todellakin luullut niitä yksinäisiksi. Nyt hän äkkiä kauhukseen
aavisti, että Johannes kaiken aikaa oli seurustellut jonkun toisen
kanssa.

Eihän Johanneksen tapa ennen ollut puhua noin äänekkäästi. Miksi hän
nyt puhui? Ja miksi hän nykyään aina liikkui huoneessa noin
levottomasti edestakaisin eikä Liisan viereen sohvalle istahtanut,
kuten hänen tapansa ennen oli ollut?

Liisan aivot tekivät työtä kuumeentapaisesti. Mutta hän kuunteli
äänettömänä.

Vasta kun Johannes ilman mitään ylimenoja rupesi selittämään, että
heidän elämänsä oli ollut ehkä liian sisäänpäin kääntynyttä, että
heidän kenties olisi aika ruveta ottamaan lukuun hiukan ulkopuolistakin
maailmaa, siinä toimimaan tai ainakin sen kulkua seuraamaan, hän
virkahti:

--Rouva Rabbingko sinut on saattanut noihin ajatuksiin?

Johannes loukkautui kysymyksestä, joka hänen mielestään oli aiheeton ja
liian terävällä äänellä tehty.

Oliko Liisa ehkä mustasukkainen? Mustasukkainen naiselle, jota hän ei
ollut nähnyt koskaan ja jonka Johanneskin tunsi vain ohimennen?

Eihän hän edes sinutellut rouva Rabbingia. Liisalla ei todellakaan
ollut mitään syytä noin oikutella.

--Kuinka niin? kysyi Johannes yhtä terävästi.

--Ilman vain, virkahti Liisa, ikäänkuin pyytäen anteeksi kysymystään.
Tulin vain sellaista ajatelleeksi.

--Jos rouva Rabbingilla olisi joku vaikutus minuun, jota en tahdo
edellyttää, Johannes virkahti, tällä kerta jo jotenkin kiivaasti, niin
olisi se yksinomaan hyvä. Sen verran voin jo nyt sanoa hänestä.

--Se on sangen paljon niin lyhyen tuttavuuden perästä.

Johannes vaikeni hetkiseksi.

Aivan varmaan oli Liisa mustasukkainen! Mutta hän ei nyt tahtonut
pilata hyvää tuultaan eikä siihen sen suurempaa huomiota kiinnittää.

--Tietysti olen minä itsekin ollut syynä siihen, sanoi hän nyt varsin
tyynesti, että meidän elämämme on tällaiseksi muodostunut. Mutta nyt on
meidän aika vähitellen ottaa asiat järkevästi.

Liisa vaikeni ja loi silmänsä alas.

Tiesihän hän, mistä kysymys oli. Rahat loppuivat! Tuosta oli jo joskus
ennenkin ollut puhetta heidän välillään.

Sehän oli ikävää, sen Liisakin kyllä myönsi. Mutta se oli hänen
mielestään ikävää ainoastaan sikäli, mikäli niiden keralla loppuisi
heidän rakkautensa.

Ei, ei ollut nyt siitä kysymys, selitti Johannes.

Oli kysymys muka heidän sisäisestä sielunelämästään. Se kärsi tästä
toimettomuudesta. Heidän oli aika astua aisoihin niinkuin muutkin
ihmiset eikä aina vain omaa rakkauttaan ajatella.

Tuo oli uutta oppia Liisalle. Oppia, joka syvästi loukkasi häntä.

Heidän rakkautensa ei siis enää ollutkaan kaikkein tärkein. Oli siis
olemassa jotakin sen ulkopuolella, jotakin, joka oli muka vielä
tärkeämpää.

Sitä ei Liisa parhaalla tahdollaankaan voinut myöntää! Siksi hän puhui
vain rahasta.

--Ikävä, ett'emme ole kotimaassa, hän virkahti. Siellä minäkin voisin
ansaita jotakin.

Liisa oli jo joskus ennen lausunut julki tuon ajatuksen, joka vaikutti
mitä vastenmielisimmin Johannekseen.

Tämä ei voinut olla nimittäin siinä sivussa muistamatta, mitkä Liisan
ansiokeinot ennen olivat kotimaassa olleet, ja hän oli usein kauhulla
kuvitellut, mikä oli tuleva Liisan kohtaloksi, jos hän jättäisi hänet.

Toiselta puolen liikutti häntä kuitenkin Liisan turvaton äänenpaino. Ja
vielä enemmän sen takaa kuultava tahto kantaa myöskin kortensa heidän
yhteiseen talouteensa.

Siksi lausui hän vain lempeästi:

--Sinä? Millä sinä voisit ansaita siellä?

--Millä hyvänsä, väitti Liisa urheasti. Täällähän minä vain kulutan.

--Mitäs minä sitten teen? kysyi Johannes koettaen leikillisesti hänen
päätään leuasta kohottaa.

--Sinä kulutatkin omia rahojasi, sanoi Liisa, painaen päänsä
itsepintaisesti alas. Ja siinä on ero asiassa.

--Ei mitään eroa. Kaikki, mikä on minun, on sinun. Olemmehan siitä jo
aikoja sitten sopineet.

--Sinä kenties, mutta en minä. Minua oikein hirvittää, kun ajattelen,
mitä jokainen päivä maksaa täällä.

Johannes oli nyt täydellisesti lepytetty.

Olihan hyvä, että Liisa rahaa ajatteli. Ja tuosta toisesta hän voisi
puhua joskus toisti. Kyllä hän aina Liisan kanssa toimeen tulisi. Hyvä,
että Liisa toki oli järkevä nainen, joka osasi ottaa lusikan kauniiseen
käteensä, jos niin tarvittiin.

Siksi hän rupesi vain hiljakseen selittelemään Liisalle, ettei hän
itsekään ollut tahtonut säästeliäästi elää. Eihän hän mikään saituri
ollut, vaan pikemmin päinvastoin.

Kaikkein vähimmin vaivasi hänen mieltään ajatus, että heidän kahden
elämä kenties tuli maksamaan hiukan enemmän kuin hänen yksin olisi
maksanut.

Eikä hän suinkaan, selitti Johannes vielä, tahtonut Liisan elävän siinä
nöyryyttävässä käsityksessä, että hän, Johannes, ylimalkaan muisti,
kenen rahoilla elettiin. Mutta sensijaan saattoi hänen mielestään olla
hyvä, että Liisa joskus muisti sitä voidakseen ehkä paremmin tyytyä
heidän vaatimattomiin olosuhteisiinsa.

--Kaikki maksaa, kaikkialla maksaa, hän virkahti keveästi. Mutta emme
nyt siitä puhu! Voihan olla, että me pian olemme köyhät kuin
kirkonrotat, mutta kyllä sinä nyt kuitenkin saat uuden syysjakun.

--Ei, lausui Liisa pitkään venyttäen. En minä tahdo.

--Sinun täytyy!

Johannes tunki puoliväkisin hänen käteensä pari seteliä.

--Ei, en minä. Säästän ne mieluummin johonkin todelliseen tarpeesen.

Johannes oli itsepäinen. Ja sai tahtonsa täytetyksi.

Hänen oli niin kummallisen keveä olla. Hän olisi antanut nyt vaikka
viimeiset rahansa Liisalle. Mikään huominen ei häntä huolettanut.

Hänestä tuntui kuin hän olisi kauan elänyt jossakin ahtaassa kotelossa,
pimeässä, maan alla, ja nyt jälleen päässyt perhosena laajoja
ilmanrantoja lentämään. Joku älyllinen vapautuminen se mahtoi olla.

Ja kun hän kulki peilin ohi, hän nautti itse kasvojensa täsmällisestä,
vallitusta ilmeestä ja katseensa kirkkaasta terävyydestä.

--Eikö totta? hän lausahti Liisalle, vieden tämänkin peilin eteen.
Olemmehan me komea pari! Täytyyhän meidän käydä hyvin puettuina.

--Sinä olet komea, hymyili Liisa surumielisesti.

Johannes väänteli itsetyytyväisenä viiksiään. Mutta hän virkahti,
vastaten Liisan hymyyn kuvastimessa:

--Sinä taas olet kaunotar kerrassaan. Mutta kyllä minäkin ehkä vielä
miehestä käyn.

--Kahdesta, pisti Liisa piloillaan.

--Kaikista, tulee sinun sanoa, opetti Johannes. Niinkuin sinäkin
korvaat minulle kaikki naiset.

--Kaikkinaiset naiset, nauroi Liisa. Minä en enään muille miehille
kelpaisikaan.

Samalla keikisti hän vartaloaan ja mutristi suutaan niin viehättävästi,
että Johanneksen aivojen läpi kulki äkillinen, tuskallinen mielikuva
Liisasta jonkun toisen syleilemänä ja rakastamana.

Onneksi haihtui se siinä silmänräpäyksessä kuin oli tullutkin.

Ei, sehän oli mahdotonta! Kuuluivathan he kaksi yhteen. Seisoivathan he
kaksi tässä vierekkäin ja rakastivathan he kaksi toisiaan ikuisesti
kaikella sielullaan, mielellään ja ruumiillaan.

--Sinun ei tarvitse kelvatakaan muille kuin minulle, hän sanoi nopeasti
ja kumartui samalla suutelemaan Liisaa. Eikä kukaan, kukaan saa sinua
ryöstää minulta.

--Enkä minä koskaan elämässäni tule ketään toista rakastamaan, kuiskasi
Liisa.

Tuo kaikki oli tuhat kertaa sanottu heidän välillään. Mutta heistä oli
erikoinen nautinto kuulla sitä juuri nyt, jolloin synkät aavistukset
heidän mielessään risteilivät ja he kuin epätoivon vimmalla
tarrautuivat kiinni toisiinsa, ett'eivät he kumpikin hukkuisi ja
häviäisi.

--Enkä minä muita kuin sinua! vastasi Johannes. Sinä suuri, sinä
suloinen! Minun tumma, äänetön yö-orvokkini!

Liisa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja katsoi häneen niin
antautuvalla, niin autuaallisella silmäyksellä, että Johanneksesta
tuntui taas kuin ei olisi maailmassa mitään muita kuin Liisa, kuin ei
kannattaisi elää minkään muun vuoksi kuin Liisan eikä mitään muuta
asiaa kuin heidän yhteistä rakkauttaan mielessään miettiä ja uneksia...



13.


Koputettiin ovelle. Tuli sisälle edeskäypä ja ilmoitti, että se
suomalainen herra, joka oli tahtonut tavata Johannesta, istui
ruokasalissa ja pyysi herrasväkeä päivälliselle.

--Se on Muttila, kuvanveistäjä Muttila, selitti Johannes Liisalle.
Kaiketi tunnet hänet?

Ei Liisa tuntenut. Nimen hän oli kyllä kuullut joskus.

--Mitä me teemme? kysyi Johannes epäröiden. Menemmekö?

Hän itse olisi nyt kyllä mieluummin jäänyt kahden Liisan kanssa. Mutta
olihan taas sangen vaikeata kieltäytyä.

--Mene sinä, sanoi Liisa. Sinua hän kutsuukin tietysti.

--Hän kutsuu meitä molempia, väitti Johannes, hän on nähtävästi ottanut
selkoa meistä. Kyllä kaiketi sinun on tultava mukaan.

--En minä viitsi. Minä olen niin nolo muiden seurassa.

--Mutta kuitenkin. Kun minä pyydän!

Johannes selitti, ett'eivät he ajan oloon kuitenkaan voisi välttää
Muttilaa, kun he nyt kerran onnettomuudeksi olivat joutuneet samaan
hotelliin asumaan. Liisan täytyi suostua lopultakin.

--Mene sinä sitten edeltä, hän sanoi. Minä tulen.

He eivät olleet kuukausiin kenenkään suomalaisen kanssa yhdessä
seurustelleet. Siksi muodostui moinen heille kerrassaan
merkkitapaukseksi.

Johannes meni ja tapasi Muttilan ruokasalissa.

Tämä istui leveästi pöydän ääressä, joka oli katettu kolmelle
henkilölle. Nähdessään Johanneksen tulevan hän päästi pari hilpeätä
intiaanihuutoa ja riensi häntä meluisasti tervehtimään.

--Hei! Hei! Vanha veikko! huusi hän. Näkeehän vielä sinuakin. Kuinka
voit? Täällä sinä elät? Mikä sattumus, että tapasimme! Oletko jo kauan
ollut Köpenhaminassa?

Hän teki monta kysymystä yht'aikaa.

Hän otti tuossa tuokiossa selvän sekä Johanneksesta että hänen
matkoistaan. Kaikki yhtä nopeasti, tuttavallisesti ja pintapuolisesti.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin.

--Kuule! Missä sinun rouvasi viipyy. Ajattelin, että voisimme kaikki
kolme syödä yhdessä päivällistä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä juolahti hänen mieleensä jälleen jotakin.

--Se on totta, sanoi hän. Sinähän olet eronnut. Mutta sinulla on
kuitenkin joku nainen?

--On, virkahti Johannes, enempiin selittelyihin antautumatta.

--Minä olen kuullut, sanoi Muttila silmäänsä vilkuttaen. Joku
suomalainenko? Sinä elät hänen kanssaan? Tunnenko minä hänet?

--Tuskin, vastasi Johannes hiukan vastenmielisesti.

--Mutta sallinet kuitenkin, että tutustun häneen?

--Luonnollisesti. Hän tulee heti alas.

Muttila katsoi häneen ja veti suupielensä ymmärtäväiseen hymyyn.

--Minua sinun ei ole tarvis kaihtaa, sanoi hän. Minä vaikenen kuin
muuri.

--Mistä? kysyi Johannes.

--Tästä sinun suhteestasi tietysti, selitti Muttila.

--Oh! Sen saavat kyllä kaikki tietää! Ja taitavat tietääkin, koska se
on jo kolme vuotta kestänyt.

Johannes hujautti ilmaa huolimattomasti kädellään.

Muttila oli hänen mielestään auttamattomasti naivi! Vai oltiinko tuolla
kannalla todellakin vielä Helsingissä?

Hän puolestaan oli jo niin tottunut irralliseen asemaansa ja
suhteesensa, ettei hän voinut käsittää, kuinka joku voi luulla hänen
tahtovan pitää salassa sitä.

Muttila katsoi aina uteliaammalla mielenkiinnolla häneen.

--Älä! virkahti hän. Kolme vuotta! Ja hän on sinulle edelleen
uskollinen?

--Minä toivon niin, hymyili Johannes. Mehän emme juuri tapaa ketään.
Mehän olemme koko ajan ulkomailla asuneet.

--Ja sinä? Ei pienintä harha-askelta?

--Ei, vastasi Johannes vakavasti. Teen ennemmin suuren, jos sellainen
mieleeni juolahtaisi.

Muttila laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen ja johdatti hänet
pöydän luo.

--Minä en voi olla uskollinen, sanoi hän. Siksi minä en koskaan mene
naimisiin enkä aiokaan mitään pysyvämpää suhdetta perustaa.

--Kuinka sinä siis järjestät asiasi? hymyili Johannes. Kadulta?

--Päinvastoin, virkahti Muttila itsetyytyväisenä. Täällä ulkomailla
täytyy tosin tyytyä siihen, mitä saa. Mutta en toki kadulta
milloinkaan.

--Ja kotimaassa? kysyi Johannes huvitettuna.

--Siellä liikun minä ainoastaan parhaissa seurapiireissä. Keneksi minua
luuletkaan!

--Niinkö? Huomaan, että Helsinki on kehittynyt minun ajoistani.

--Huimaavasti. Suottako meitä edeltäjäkansaksi sanotaan.

Muttila kertoili vielä yhtä ja toista muutakin Helsingin oloista.
Johannes huomasi yhä enemmän joutuneensa jo liian kauas niistä
voidakseen edes mielenkiinnolla seurata toisen tarinaa.

Kuitenkaan se ei vaikuttanut häneen vastenmielisesti.

Hän tunsi samaa kuin mitä hän aina oli rouva Rabbingin kanssa
seurustellessaan tuntenut. Nimittäin kummallista vapautumisen ja
keventymisen iloa, joka alkoi päästä ja virtaili sitten kautta koko
hänen olentonsa.

Samalla Liisa ikäänkuin etääntyi hänestä, pieneni ja kadotti osan
kaikki-määräävää merkitystään.

--Minä olen vain läpimatkalla täällä, selitti Muttila. Tulen Parisista
ja aion jouluksi kotiin. Mutta minulla on pari hyvää tilausta täällä ja
useampia toivon. Täytyy vain tehdä paljon vieraskäyntejä ja edustaa
itseään.

Hän näyttikin pyylevässä hyvinvoinnissaan ja elegantissa syyspuvussaan
varsin edustavalta. Eikä Johannes voinut olla ihmettelemättä sitä
nopeata kehitystä, mikä tuossa entisessä maalaispojassa oli sitten
viime näkemän tapahtunut.

Parrankin, mustan, juhlallisen leukaparran hän oli kasvattanut.
Tosin se teki hänet vanhemmaksi, mutta samalla ikäänkuin
kunnioitusta-herättävämmäksi.

Lyhyeksi leikattu, pikimusta tukka, matala otsa, puhdas iho ja
levenevät leukapielet, kaikki oli saanut eräänlaisen hyvänpäivän-lapsen
ilmeen, joka etenkin paistoi hänen vilkkaista, suurista silmistään.
Kaksi leukaa, pyöristyvä vatsa ja lyhyet sääret kuuluivat vielä kuvaan.

Häntä olisi voinut luulla todellakin matkustavaksi venäläiseksi
pajariksi tai etelä-amerikkalaiseksi miljardööriksi, joka oli
pistäytynyt Europaan omalla huvipurrellaan.

Sitäpaitsi hän puhui voimakkaalla, syvällä rintaäänellä, jonka täytyi
herättää huomiota missä maanpaikassa tahansa. Täytyi oudonkin nähdä jo
päällepäin, että tuo mies oli tottunut käskemään.

--Sinun käy hyvin? kysyi Johannes. Tarkoitan, että taiteesi menestyy ja
saa tunnustusta?

--Kyllä, vastasi Muttila tyytyväisenä. Taikka oikeammin, _minä_
menestyn ja _minä_ saan tunnustusta.

--Eiköhän se mahda olla sama asia? hymyili Johannes.

--Eipä ollenkaan, väitti Muttila vilkkaasti. Kuka ei nykymaailman
aikaan tee taidetta ja tee hyvää taidetta? Kaikki! Mutta kuka osaa
edustaa taidettaan ja pitää esillä itseään? Ani harvat.

--Ja sinäkö osaat? kysyi Johannes.

--Luulen osaavani, arveli Muttila hymyillen leveästi. Ja se tekee minut
riippumattomaksi arvostelijoista.

--Kerropas, kuinka tuo tapahtuu!

--Perin yksinkertaisesti, nauroi Muttila. Ilmestyn vain johonkin
seuraan, johonkin, jossa on koolla paljon taidetta-suosivaa,
vakavaraista väkeä, ja tilaukset tipahtavat minulle kuin itsestään.
Minä _otan_ tilaukset.

--Pelkällä olennollasi? Sitä en epäile, sinä pidät hyviä hintoja
toivottavasti?

--Asianhaarojen mukaan, väitti Muttila vaatimattomasti. Mutta eiväthän
ne viitsi tämännäköiseltä pojalta toki ilmaiseksi tahtoakaan.

Muttila kehasteli vielä hetkisen itseään ja olosuhteitaan, vilkaisi
sitten syrjäsilmällä Johannekseen ja kysyi, eikö tämänkin olisi aika
tehdä häneltä jotakin tilausta.

Johannes hämmästyi.

Muttila piti nähtävästi vieläkin rikkaana miehenä häntä. Jospa hän
olisi arvannut hänen aineellisen tilansa täpäryyden!

Mutta samalla vaikutti Johannekseen hyvinkin miellyttävästi esiintyä
täten edes jollekin ihmiselle maailmassa entiseltä arvokkaalta
yhteiskunnalliselta tasoltaan.

--Mitäpäs minä sinulta tilaisin? hän hymyili. En suinkaan oman itseni
muistopatsasta!

--Sen saat sinä tilaamattakin, nauroi Muttila, vaikka vasta sadan
vuoden päästä. Mutta joku rintakuva? Taikka, nyt minä sain loistavan
ajatuksen: tilaa sinä minulta rakastajattaresi kuva!

Liisan? Johanneksen oli jälleen vuoro hämmästyä.

--Minä teen sen sinulle ilmaiseksi, jatkoi Muttila. Taikka jos nyt ei
_aivan_ ilmaiseksikaan, niin kuitenkin ystävyydenkaupalla.

--Kiitos, kiitos, sanoi Johannes hiukan hämillään. Mutta hän tuskin
suostuu malliksi.

--Tietysti hän suostuu, jos sinä tahdot kerran, heitti Muttila
huolimattomasti. Onhan hänellä hyvät muodot?

Johannekseen vaikutti kysymys vastenmielisesti. Muttila tuntui puhuvan
Liisasta kuin jostakin aivan tavallisesta naikkosesta, jonka tahtoa ei
ollut tarvis sen enempi tiedustaa.

--Eihän hänen ole pakko ruveta alastomaksi malliksi, lohdutti Muttila.
Eikä suurikaan yleisö enää oikein välitä niistä.

--Suuri yleisö? Eikö ollut kysymys yksityistilauksesta?

--Tietysti minä sen panisin näytteille, selitti Muttila. Jos saisin
ehkä myödyksi, voisit sinä saada kopian siitä.

Ajatus, että osakin Liisaa joutuisi suuren yleisön arvosteltavaksi ja
mittaeltavaksi, oli sietämätön Johannekselle. Hän kieltäytyi jyrkästi
ehdotuksesta.

--Nonoh, saammehan me puhua siitä sitten, puheli Muttila. Mutta nyt
minua jo todellakin vähän janottaa. Emmeköhän me odotellessamme joisi
vähän viiniä?

He joivat viiniä. Ja Muttila uskoi samalla Johannekselle, ettei hänen
ehdotuksensa niinkään epä-itsekäs ollut.

--Minunkin täytyy elää, hän sanoi. Luonnollisesti ei minun oikeastaan
kannata tehdä mitään polkuhinnasta, saati sitten ilmaiseksi.

--Arvattavasti ei, myönsi Johannes. Siksi minäkin ihmettelen
tarjoustasi.

--Sinä ymmärrät siis, että sen takana täytyy olla jotakin, sanoi
Muttila viekkaasti.

--Voi olla, hymyili Johannes. Toivottavasti sinulla kuitenkin on
rehelliset tarkoitusperät.

--Rakastajattaresi suhteen? ehätti Muttila nopeasti ja huolestuneesti
katkaisemaan. Vallan varmaan! Sinä saat pitää hänet minulta vaikka
kymmenen lukon takana.

--Kiitos luvasta, hymyili Johannes edelleen. Mutta etköhän ilmaisisi jo
minulle tuota taka-ajatustasi!

Muttila kohotti lasinsa ja katsoi merkitsevästi häneen.

--Minä näin sinut tänä aamuna kävelemässä kadulla erään naisen kanssa,
hän sanoi.

Johannes joutui hiukan hämilleen.

Joko tuo lempo oli ehtinyt senkin nuuskia? Kaikkeen se kerkesikin,
vaikka oli vasta samana aamuna tullut kaupunkiin!

Mitä hänen piti sanoa? Myöntääkö vai kieltää asia? Sotkeako pois vai
kertoako kaikki avomielisesti?

Hän pelkäsi Muttilan suulautta. Tämä tekisi siitä kuitenkin suuren
numeron. Ja Liisakin oli tulossa juuri. Varmaankaan ei Muttila
malttaisi vaieta asiasta, vaikka se olisi hänelle kuinka salaisuutena
uskottu, ja rupeisi sitä kenties sopivana ja pikanttina pöytäpuheena
käsittelemään.

Muttila voi olla pelottava naivissa, paksunahkaisessa
hyväntuulisuudessaan. Oli paras jättää hänet kaikkien arkojen asioiden
ulkopuolelle.

--Naisen?... Naisen? oli Johannes senvuoksi vain välinpitämättömästi
muistelevinaan. Se oli tietysti minun vaimoni, taikka kuten se veljen
kielellä kuuluu rakastajattareni.

--Ei, ei se ollut hän, jatkoi Muttila itsepintaisesti. Minä olen nähnyt
sen naisen joskus. Eikö se ollut rouva Rabbing?

Siinä se oli! Mikään ei välttynyt Muttilan kotkansilmältä.

Eikä Johanneksella ollut muuta edessä kuin tunnustaa.

--Ahaa, rouva Rabbingia sinä tarkoitat! hän virkahti jokaista ääntä
venyttäen saadakseen edes hiukan aikaa, kuinka sanansa sovittaisi. Olet
oikeassa, kävelin todellakin tuokion hänen kanssaan.

Muttila katsoi harmittavan kiinteästi häneen. Johannes tunsi
punastuvansa vasten tahtoaan, joka harmitti häntä vielä enemmän.

--Sinä tunnet hyvin hänet? kysyi Muttila.

--Aivan ohimennen, vastasi Johannes välinpitämättömästi. Senverran,
että voin sanoa tuntevani hänet. Kuten tiedät, olin ennen Rabbingin
palveluksessa.

Hän sytytti savukkeen voidakseen paremmin sietää Muttilan tutkistelevaa
silmäystä. Mitä pirua tuo mies mahtoi häneen tuijottaa noin?

Epäilikö hän jotakin? Näkikö hän läpi Johanneksen kaksinaisen
sielu-elämän? Ja jos epäili, mikä mielenkiinto saattoi hänellä olla
noin lähentelevästi Johanneksen hämärimpiin sielunsalaisuuksiin
tunkeutua?

Mielenkiinto Muttilalla kyllä oli. Mutta Johannes erehtyi sen
tarkoituksesta.

--Sinulla on hienoja tuttavuuksia, hymähti Muttila, jälleen leveäksi ja
gemyyttiseksi heittäytyen. Etköhän voisi niitä vähän muillekin
välittää.

Hm, ajatteli Johannes itsekseen, sitä hän tuskin voi. Eihän hän
tuntenut niin hyvästi rouva Rabbingia.

Sitäpaitsi oli hänelle vastenmielistä päästää ketään vierasta edes tuon
salaperäisen taikalinnan liepeillekään, jota hän itse tohti vain
suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella lähestyä.

Muttilaa kaikkein vähimmän. Sillä varmaankaan ei rouva Rabbing pitäisi
hänestä.

--Välittää hänen tuttavuuttaan? hän sentähden kertasi jälleen jokaista
sanaa venyttäen. Missä tarkoituksessa?

--Jälleen aivan rehellisessä omanvoitonpyynnin tarkoituksessa, nauroi
Muttila. Ymmärräthän, että siinä voi piillä tilaus.

Tilaus! Sitäkö se olikin vain!

Johannes huoahti helpotuksesta. Siitä hän todellakin voisi joskus
ohimennen mainita rouva Rabbingille.

--Ja sulkea minut suosioon, huomautti Muttila, oikaisten liivejään.
Mutta etkö usko, että parhain suositukseni kenties olisi oma ajallinen
ulkohahmoni, jos hänellä olisi tilaisuutta siihen tutustua?

Muttila näytti niin hullukurisen vakavalta ja huolestuneelta kaikessa
rehevässä itseluottamuksessaan, että Johanneksen täytyi väkisinkin
hymyillä.

--Me voimme miettiä tilaisuutta, hän sanoi.

--Ja me keksimme varmasti sen! päätti Muttila. Yhteisten etujen side
olkoon tästälähtien meidän välillämme.

He kilistivät jälleen. Ja Muttila huomautti Johannekselle, että hän
kyllä aikoinaan oli tehnyt vuorineuvos Rabbingin oman rintakuvan,
vaikka hän ei ollut päässyt talon emännän tuttavuuteen.

Mutta siinä oli kaikessa tapauksessa pohja, jolle rakentaa, sanoi hän,
ja jolta Johannes voisi häntä hyvällä omallatunnolla suositella.



14.


Liisa tuli.

Ilmestyi hiukan ujona ja epävarmana ruokasalin ovelle. Johannes
kiirehti häntä vastaan ja esitteli hänet Muttilalle.

--_Hänet_ teen minä sinulle ilmaiseksi, kuiskasi Muttila Johannekselle
heidän ruokapöytään istuessaan. Hänhän on kaunotar, todellinen
kaunotar! Ei aivan klassillinen tosin, mutta sitä pikantimpi.

Samalla oli Johannes huomaavinaan, että Muttila tarkasteli Liisan
ruumiinmuotoja tuolla arvostelevalla, asiantuntevalla silmäyksellä,
joka oli taiteilijoille niin tavallinen, mutta ei aivan mieluinen
niille, jotka joutuvat sen esineiksi.

Myöskin Liisaan se näytti vaikuttavan varsin epämiellyttävästi.

Hän punastui hiukan ja hymyili puolikiusatusti ja
puoli-ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin eräänlaisella huvitetulla
ilmeellä, joka teki Johanneksen heti mustasukkaiseksi.

Miksi ei Liisa koskaan hänelle hymyillyt noin?

Johannes koetti eritellä saamaansa vaikutusta mielessään. Mitä piili
tuon hymyn alla? Mistä sielunliikkeistä se oli syntynyt ja mistä
sydänlähteistä ilmi pulpahtanut?

Hänen ei kauankaan tarvinnut tehdä sitä, ennen kuin hän keksi muodon
vaistomaiselle, mutta kuitenkin päivänkirkkaalle aistimukselleen.

Aistillinen hymy se oli ollut. Sitäkin aistillisempi, kun se oli
ikäänkuin hillittynä, häpeiltävänä poreena vasten Liisan omaa tahtoa
pinnalle ilmestynyt.

Muttila vaikutti siis Liisaan heti ensi hetkestä aistillisesti.

Se oli hyvä tietää Johanneksen. Hän kyllä pitäisi silmällä noita
molempia!

Mutta samalla kulki kummallisen voimattomuuden tunne kautta hänen
olentonsa. Mitä auttoi siinä silmällä-pitäminen? Ihmiset olivat joko
luodut toisilleen taikka ei. Jos heidän elämänviivansa kerran kävivät
toisiaan leikkaavaan suuntaan, ei mikään mahti maailmassa voinut estää
yhteentörmäystä tapahtumasta.

Toiset törmäsivät yhteen onnekseen, toiset turmiokseen. Mutta sehän oli
tois-arvoinen seikka, jonka ei tarvinnut edes heitä itseään sen enempi
liikuttaa.

Tuo oli Johanneksen fatalistinen usko maailmanmenosta ja ihmisten
keskinäisistä suhtautumisista. Oli jo kauan ollut. Mutta vasta ensi
kerran pälähti hänen päähänsä, ettei Liisa kenties ollutkaan luotu vain
häntä varten.

Mitä jos nuo kaksi olivatkin luodut toisilleen?

Mitä jos koko tämä kolmivuotinen rakkauselämä olikin ollut Liisalle
vain suurta erehdystä ja itsepetosta? Mitä jos hän vasta nyt olisikin
tuossa tavannut oman oikean vastineensa?

Näkihän Johannes aivan selvästi, että rakentui ensi silmänräpäyksessä
luonnollinen silta noiden kahden välille.

Myöskin Muttila hymyili. Mutta ei samalla kiusatusti ja
ylenkatseellisesti kuin Liisa, vaan rohkeasti, varmasti ja
hävyttömästi, ilman mitään turhia kiertoteitä, tähdäten suoraan asian
ytimeen.

Tuo harvinainen asiallisuus se juuri mahtoi Liisan poskille punan
kohottaa.

Johannes puolestaan ei ollut koskaan hymyillyt hänelle niin. Hän tunsi
tosin tuon miesten yleisen tavan kohdella naisia, mutta hän ei ollut
sitä voinut oppia, ei parhaalla tahdollaankaan. Siksi hän tuomitsi
ankarasti sen.

Jo hamasta nuoruudesta oli se aina häntä inhottanut ja suututtanut.

Siihen aikaan hän oli sitä tosin joskus kadehtinutkin, kun hän oli sen
muiden ja useimmin itseään vanhempien miesten huulilla nähnyt ja
havainnut, miten paljon naiset itse pitivät siitä. Mutta myöhemmin oli
hänen oma ylpeytensä tukahduttanut kaikki kateuden tunteet tuossa
suhteessa ja pakottanut hänet mielipiteensä ainoan hänelle sallitun
käytännön mukaan muodostamaan.

Oman käytäntönsä mukaan nimittäin.

Ja sillä oli selvät rajansa, jotka Johannes hyvin tunsi. Muuta kuin
henkistä tietä ei Johannekselle ollut mahdollista naista lähestyä.

Naisen sielu hänen täytyi ensin valloittaa. Muu sai seurata, jos
seurasi, ikäänkuin kaupanpäälle.

Eikä Johannes voinut ymmärtää, kuinka saattoi muuten ollakaan. Kuinka
miehet ollenkaan _saattoivat_ naista millään muulla tapaa lähestyä ja
kuinka naiset puolestaan voivat tyytyä sellaiseen!

Tosin hän tiesi ja oli nähnyt, että oli toinenkin tie naista lähestyä.
Mutta sehän oli kevytmielisiä, sehän oli epäsiveellisiä naisia varten,
joille se saattoikin olla omiaan.

Eiväthän ne raukat olisi kuitenkaan mistään paremmasta ymmärtäneet. Ja
narri se mies, joka antoi heidän narrata itseään.

Ruveta moisille tunteitaan tarjoilemaan? Sehän olisi ollut samaa kuin
tuhlata ruutia harakoille.

Mutta että niinsanotut sivistyneetkin naiset saattoivat tuossa
suhteessa olla porttoja pahempia! Eikö heidän itsetuntonsa noussut?
Olivatko hekin sitten kokonaan eläimiä?

Kerran oli Johannes tuossa suhteessa tehnyt tuhmuuden ja arvotonta
naista väärästä päästä lähestynyt. Se oli ollut hänen entisen vaimonsa
serkku, Signe nimeltään, jolle Johannes jo nuorena ylioppilaana ja
toisen kerran vielä tohtorinakin oli tunnustanut rakkautensa.

Johannes tuhlannut parhaat tunteensa ja pyhimmät mielialansa hänelle.
Signe vain veikeillyt ja pitänyt häntä pilkkanaan.

Mutta siitä oli jo monta monituista vuotta. Eikä Johannes enää sen
koommin ollut tuota tuhmuutta uudistanut.

Ja Signen hän oli järkiinsä tultuaan tuominnut tuiki epäsiveelliseksi
naiseksi mielessään.

Oli ollut suoranainen onni, että Johannes oli päässyt hänestä!

Myöskään hänen vaimonsa ei ollut Johanneksen vaatiman ankarimman
sielullisen siveyden mittaa täyttänyt. Mutta kuitenkin niin paljon,
että Johannes saattoi häntä ilman vihamielisyyttä ja melkoisella
inhimillisellä myötätunnolla ajatella.

Hänessä olisi ollut edes aineksia johonkin parempaan ja korkeampaan
siveyteen. Mutta hän, raukka, oli taas ollut niin auttamattomasti
nykyaikaisen porvarillisen yhteiskunta-moraalin kahleissa, ettei
hänellä ollut mitään mahdollisuutta omia yksilöllisiä edellytyksiään
siinä suhteessa pitemmälle kehittää.

Näin olivat kaikki naiset, joita hän oli tavannut, olleet Johanneksen
mielestä aina enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä.

Kaikki, siihen saakka kuin hän oli tavannut Liisan.

Liisassa yksin hän oli ollut löytävinään saman ehdottomuus-vaatimuksen,
joka oli piillyt hänen sydämessään. Ja jos Johannes olikin sittemmin
Liisasta etääntynyt ja nykyään jo toisen naisen syliin
syöksymäisillään, ei se ollut tapahtunut sen vuoksi, että Liisa millään
erikoisella tavalla olisi alentunut Johanneksen silmissä, vaan sen
vuoksi, että hän itse jälleen oli kehittynyt ja muuksi muodostunut.

Oliko hänen siis pakko Liisaakin epäillä? Täytyikö hänen asettaa
Liisakin mielessään epäsiveellisten naisten joukkoon?

Se oli mitä tuskallisinta Johannekselle.

Tosin hän tiesi, ettei Liisa ennen häntä ollut mikään ehdottoman hyveen
papitar ollut, mutta ulkonaiset seikat eivät tässä suhteessa olleet
koskaan merkinneet mitään Johannekselle. Myöskin hän oli joskus surulla
huomannut Liisassa olevan muitakin ominaisuuksia kuin niitä, jotka
tulivat käytäntöön seurustelussa hänen kanssaan, mutta hän oli pitänyt
niitä aina epäoleellisina ja vähemmän merkitsevinä.

Pohjaltaan hän ei ollut koskaan epäillyt Liisaa. Liisa oli aina ollut
hänelle sisäinen siveyden ja valkeaksi-hehkuneen puhtauden perikuva.

Oliko hänen nyt pakko siitäkin luopua?

Täytyikö hänen nyt uskoa, että se, jota hän oli pitänyt
sivu-ominaisuuksina, olikin jotakin oleellista, pääasiallista? Että
Liisa nyt vasta oli oikean vastakaikunsa tavannut tai ainakin
kaikupohjan, joka houkutteli hänen omat sisimmät sointunsa ilmi
väreilemään?

Silloinhan oli kaikki valhetta! Silloinhan raukeni raunioiksi heti
kaikki tämä kolmivuotinen onnen-aika, jonka he niin yhdestä tuumin ja
yhteisvoimin olivat itselleen ja toisilleen rakentaneet.

Tuohon tapaan olivat miehet ennen mahtaneet Liisaa lähestyä.

Johannes oli katsonut selviöksi, että Liisan oli täytynyt olla siitä
sisimmässään loukkautunut. Mutta ellei hän ollutkaan ollut? Mitä jos
Muttilan häpeämätön tapa vaikuttikin häneen juuri rakkailta ja
tutunomaisilta ääniltä entisyydestä, jota hän ei ollut unohtanut ja
jonka uudistumismahdollisuudet edelleenkin piilivät hänen povessaan?

Silloinhan oli kaikki hukassa!

Kuitenkin oli Johannes kuullut niin monta kertaa Liisan omasta suusta,
miten kiitollinen tämä muka oli siitä, että Johannes ei ollut
lähestynyt häntä samalla tapaa kuin muut! Mutta sehän saattoi olla vain
teeskentelyä tai itsepetosta.

Muttila näytti ottavan Liisan sellaisena kuin hän oli. Tuon miehen
asiantuntevaa silmää ei ainakaan liika ihannoiminen ja jumaloiminen
sumentanut.

Liisa oli ehkä vain koko ajan teeskennellyt hänelle, Johannekselle?

Ehkä hän nyt vasta esiintyi oikeassa karvassaan? Ja ehkä hänessäkin
tällä hetkellä tapahtui samanlainen vapautumisen ja sisäisen
helpottumisen tunnemuutos, jota Johannes itse oli ollut viime aikoina
itsessään huomaavinaan?

Mutta silloinhan oli kaikki narripeliä! Silloinhan oli todellakin aika,
että he kaksi eroisivat toisistaan.

Näin pitkälle oli Johannes päässyt mustasukkaisissa mietteissään, kun
hän äkkiä kuuli Liisan kysyvän jotakin Muttilalta.

--Minä olen nähnyt teidät ennen jossakin, sanoi Liisa. Mutta missä?

--Minut? ihmetteli Muttila. Mahdotonta! Siinä tapauksessa minäkin
muistaisin sen.

--Odottakaapas! jatkoi Liisa miettivästi. Minä muistan sen kyllä...
Niin, nyt minä sain kiinni siitä! Parisissa, kolme vuotta sitten,
eräässä yökahvilassa.

--Kenen kanssa? kysyi Muttila mielenkiinnolla. Tarkoitan, kenen kanssa
minä muka siellä olin?

--Erään suomalaisen naisen kanssa, hymyili Liisa. Arvattavasti teidän
morsiamenne?

--Arvattavasti, nauroi Muttila, koska hän kerran oli minun kerallani.
Mutta kuinka en minä nähnyt teitä?

--Me olimme siellä Johanneksen kanssa, sanoi Liisa.

--Ja teillä oli kaikki syy mieluimmin nähdä kuin tulla nähdyksi sillä
kertaa? ilvehti Muttila.

--Voi olla, myönsi Liisa, heittäen pitkän, hyväilevän silmäyksen
Johannekseen.

--Tunnusta pois! virkahti Muttila leikillisesti myöskin Johanneksen
puoleen kääntyneenä. Meitä taisi olla siellä useampiakin morsiuspareja
yht'aikaa.

Parisin muistot tarjosivat heille sopivan puheenaineen. Mutta Johannes
kävi hetki hetkeltä aina kiusatummaksi ja hajamielisemmäksi.

Hänen olisi tehnyt niin mieli olla juuri nyt kahdenkesken Liisan
kanssa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä niin paljon ja saada niin moneen
hämärään seikkaan vastausta. Kuulla Liisan omasta suusta, ettei heidän
kolmivuotinen lemmentarunsa ollut sittenkään erehdystä ollut ja että,
toi tulevaisuus sitten mitä toikin, se aina oli säilyvä heidän elämänsä
ihanimpana muistona ja korkeimpana, siintävimpänä kukkulana.

Mutta eihän siihen nyt ollut tilaisuutta. Ja päivällinen syötiin
keveän, hilpeän mielialan vallitessa, joka Liisan ja Muttilan puolelta
näytti olevan luonnollista ja teeskentelemätöntä, mutta Johanneksen
puolelta tuiki vaikeasti esille puserrettua.



15.


Noita yhdessä-oloja muodostui sitten useampiakin.

Muttila vuokrasi itselleen atelierin erään puutarhurin-lesken luona,
jonka pojista joku oli ollut taiteilija. Johannes ja Liisa kävivät
häntä siellä silloin tällöin katsomassa.

Aluksi ei Liisa tahtonut tulla mukaan. Mutta kun Johanneskin mielellään
soi, että Liisalla oli jotakin seuraa ja hänelle itselleen oli tullut
todellinen tarve seurustella myöskin muiden ihmisten kanssa, hän sai
Liisan sittenkin, vaikka vastahakoisesti, suostumaan.

Muttila olikin mitä hauskin isäntä. Tarjosi viiniä, näytteli
luonnoksiaan ja piti koko ajan yllä keveää, harmitonta kanssapuhetta,
joka oli täydellinen hermolepo Johannekselle.

Lopuksi mentiin sitten aina syömään ravintolaan.

Johanneksen vastenmielisyys Muttilaa kohtaan oli haihtunut kokonaan.
Sensijaan hän aina edelleen tunsi pienen pistoksen sydämessään, joka
kerta kuin tämän nimi heidän, hänen ja Liisan, kahdenkesken ollen
mainittiin. Sillä Liisa ei koskaan voinut olla silloin hiukan
punastumatta ja epämääräisesti, puolikiusatusti,
puoliylenkatseellisesti hymyilemättä.

Se kasvatti Johanneksen sisäistä kaunaa ja epäluuloa Liisaa kohtaan.
Hänen itsensä ei koskaan onnistunut omilla keinoillaan loihtia tuota
hymyä esille.

Ja yhä lujemmin hän sydämensä sisimmässä liittyi rouva Rabbingiin.

Siinä oli ainakin nainen, jota ei olisi tarvis epäillä, jos hän kerran
jollekin lahjoittaisi rakkautensa! Ja juuri tuollaista turvallista ja
kiinteätä kalliota kaipasi Johannes, jos hänen mieli maailmassa tehdä
jotakin ja asettua paikoilleen asumaan.

Ja yhä useammin tapasi Johannes itsensä kuvittelemassa, millaista olisi
elää yhdessä rouva Rabbingin kera, rakentaa koti hänen kanssaan ja
viettää hiljaista, porvarillista elämää.

He olivat nykyään jo joka päivä yksissä.

Sillä aikaa seurustelivat Liisa ja Muttila keskenään. Johannes ei
tiennyt oikein, kärsikö hän siitä syvemmin vai nautti. Toiselta puolen
sai hän täten enemmän ulkonaista ja sisäistä vapautta jatkaakseen omaa
seurusteluaan rouva Rabbingin kanssa, toiselta puolen hänestä tuntui
tuskalliselta ajatella, että joitakin hänelle outoja sielunsäikeitä
kenties kutoutui noiden kahden välille hänen poissa-ollessaan.

Muttila oli ruvennut Liisaa vähin erin ja ikäänkuin leikillään saveen
muovailemaan. Siitä piti tulla Marjatta tai jotain sentapaista.

Liisa ei aluksi tahtonut seisoa hetkeäkään paikoillaan. Mutta myöhemmin
hän tunnusti alkavansa yhä enemmän rakastaa tuota rumaa, kosteata
ainetta, jolla oli niin merkillinen kyky elävöityä ja henkevöityä
luovan ihmiskäden sitä koskettaessa.

Tavallisesti tuli Johannes hänen seurassaan. Mutta saattoi jo myöskin
tapahtua, että Liisa tuli yksin. Silloin hän selitti ikäänkuin anteeksi
pyytäen, että Johannes oli saanut jotakin hyvin tärkeää toimittamista
kaupungilla.

Ensi kerralla oli Muttila sitä hiukan hämmästellyt. Sitten hän ei
pitänyt sitä minään, vaan katsoi asiaan kuuluvaksi, että Liisa, yksin
tai Johanneksen kanssa, ilmestyi joka ilta hänen atelieriinsa.

Kerran viipyi Liisa sangen myöhään siellä.

Johannes oli jo nukkumassa, kun hän tuli. Ja seuraavana aamuna hän pani
Liisan tiukasti tilille siitä.

--Sinä tulit eilen kotiin tavallista myöhemmin, hän sanoi. Olitteko
ravintolassa?

--Kyllä, vastasi Liisa haukotellen. Ensin atelierissa, sitten
ravintolassa.

--Ja sitten jälleen ravintolassa? tiukkasi Johannes.

Hän oli itse eilen illalla istunut ulkona rouva Rabbingin kanssa. Mutta
silti häntä loukkasi syvästi ajatus, että Liisa oli ollut ravintolassa
ilman häntä, yksin vieraan miehen kanssa.

--Armaani, hymyili Liisa. Enhän minäkään ole kysynyt, missä sinä vietit
ja vietät iltasi.

Se oli totta. Liisa ei ollut koskaan kysynyt sitä.

Johannes oli joskus ollut siitä varsin kiitollinen Liisalle ja pitänyt
sitä hienotunteisuutena, jota ei voinut kyllin korkealle arvostaa.
Varmaan ei moni nainen olisi tehnyt samoin Liisan sijassa.

Nyt hän samasta asiasta kirosi Liisaa ja moitti häntä katkerasti
mielessään.

--Miksi et ole kysynyt! hän sanoi. Minä olisin kyllä vastannut totuuden
mukaan.

--Tiedänhän, että seurustelet rouva Rabbingin kanssa, lausui Liisa
tyynesti. Mitäpä se olisi kysymällä parantunut!

--Ja sinä Muttilan!

--Jos tahdot, voin minä kyllä lakata hänen kanssaan seurustelemasta.

Johannes mietti, mitä sanoisi.

Vielä voisi kaikki tulla hyväksi heidän välillään. Jos Johannes nyt
kieltäisi Liisan seurustelemasta Muttilan kanssa, sisältyisi siihen
kieltoon luonnollisesti lupaus, ettei hänkään enää olisi hetkeäkään
rouva Rabbingin kanssa.

Mutta uskaltaisiko Johannes luvata sen? Ja pitäisikö hän lupauksensa?

Ja millä tekosyyllä hän voisi kieltäytyä rouva Rabbingia tapaamasta? Ja
tahtoiko hän kieltäytyä ollenkaan? Eivätkö nuo tapaamiset jo olleet
muodostuneet tärkeäksi tekijäksi hänen sielun-elämässään?

Mutta jos hän ei taas tahtonut kieltäytyä, mitä syytä hänellä oli
kieltää Liisaa seurustelemasta Muttilan kanssa?

Sehän oli siinä tapauksessa sulaa hulluutta! Jos hän todella tahtoi
päästä Liisasta, olihan tämä mukavin tapa. Ja jos noista kahdesta
tulisi pari, jota Johannes ei voinut uskoa vielä, niin silloinhan hänen
päinvastoin oli syytä olla kiitollinen eikä mustasukkainen Muttilalle.

Kun Johannes vain olisi tiennyt, mitä hän tahtoi! Mutta juuri siinäpä
se olikin temppu.

Niin jäi asia silläkin kertaa heidän välillään keskeneräiseksi.

Toisella kertaa, jolloin he jälleen olivat eri tahoilla iltansa
viettäneet, kysyi Johannes Liisalta, mitä heidän, Liisan ja Muttilan,
oli tapana jutella keskenään.

--Milloin mitäkin, vastasi Liisa. Hän puhuu tavallisesti taiteesta,
minä muista maailman asioista.

--Mitä hän sanoi, kun sinä tulit yksin? kysyi Johannes edelleen.

--Ei mitään, vastasi Liisa välinpitämättömästi. Hän kysyi vain, missä
sinä olit ja minä selitin, että sinä olit saanut tärkeän kirjeen, joka
välttämättä vaati sinun silmänräpäyksessä kaupungille poistumaan.

Liisa lepäsi vuoteessaan, molemmat kädet takaraivonsa alla, ja katsoi
huvitetulla, ärsyttävällä ilmeellä häneen.

Johannes seisoi jo täysissä pukimissaan keskellä lattiaa, valmiina
lähtemään aamukävelylleen, missä hän tiesi rouva Rabbingin tapaavansa.

Liisan tyyneys hermostutti häntä.

--Se oli totta, hän vastasi jotenkin pikaisesti. Minähän itse
ehdottelin, että te kaksi viettäisitte iltanne yhdessä...

--Niin, pisti Liisa väliin. Ettei hänen olisi tarvis turhaan odottaa.

--Kenen hänen? kysäisi Johannes ajattelemattomasti.

--Muttilan luonnollisesti, vastasi Liisa viattoman enkelin ilmeellä.
Vai tarkoitatko sinä ehkä jotakin muuta?

Jälleen oli Liisa tyyneydellään houkutellut hänet itsensä
ilmi-antamaan.

Se harmitti suuresti Johannesta. Mutta nyt päätti hänkin pysyä tyynenä
ja pakottaa esille totuuden Liisastakin.

--Tietysti minäkin tarkoitin Muttilaa, hän sanoi. Mutta meidänhän oli
aikomus myöhemmin tavata kaikki kolme toisemme hänen atelierissaan.

--Me odotimme kyllä, selitti Liisa. Mutta sinua ei kuulunut sinne ja
sitten me menimme illalliselle.

--Minä kävin kyllä siellä, väitti Johannes. Mutta atelieri oli pimeä
eikä kukaan tullut minulle avaamaan.

--Siksi ettei siellä ollut ketään. Sinä olet mahtanut sitten kovin
paljon myöhästyä, sillä me odotimme kyllä liki puoli-yötä.

Liisa oli oikeassa.

Johannes oli omalla tahollaan viivähtänyt vielä kauemmin. Vasta kun hän
oli tullut hotelliin ja kuullut, ettei Liisa ollutkaan siellä, hän oli
säikähtänyt ja lähtenyt tätä Muttilan atelierista tiedustelemaan.

Kun ei Liisa ollut sielläkään ollut, hän oli pistäytynyt vielä parin
ravintolan ovelta vilkaisemaan ja palannut kotiin synkistyneenä ja
suuttuneena. Pannut nukkumaan ja vääntänyt sähkön sammuksiin.

Eikä hän ollut virkkanut Liisalle yhtään sanaa tämän vihdoin kotiin
varovasti ilmestyessä.

Eihän tämä käynyt! Tästähän täytyi joku loppu tulla.

--Tuo Muttila taitaa olla sinuun rakastunut, hän sanoi ilkeällä,
pistävällä äänenpainolla. Miksi hän muuten sinua niin innokkaasti
muovailisi?

Liisa purskahti nauramaan.

--Hän? Rakastunut! Hän nyt ei edes osaisi rakastua. Mutta minä luulen,
että hän pitää minua muutenkin muovailemisen arvoisena.

--Se sinä epäilemättä oletkin, katkaisi Johannes kuivasti. Mutta
kerropas minulle, mitä hän ensin sanoi sinun sisälle astuessasi.

--Hän sanoi vain: »Ja yksin?»

--Ja sinä vastasit?

--»Yksin», kuten nykyään tavallisesti.

--Siinä sinä et puhunut totta, väitti Johannes.

--Armaani, nauroi Liisa, ethän ole ollut enää viiteen päivään siellä.

Sekin oli totta. Johannes ei ollut tullut päiviä laskeneeksi.

--No niin? Ja sitten? hän kysyi.

--Sitten, nauroi Liisa tästä omituisesta kuulustelusta huvitettuna.
Sitten kerroin minä hänelle tuon kirjetarinan...

--Kuinka kerroit sen?

--Aivan kuin asia oli. Ovenvartia oli tullut hakemaan sinua alas
odotushuoneeseen. Ja ovenvartia tuonut minulle myöskin tiedon, että
joku toveri oli pyytänyt sinua ulos ja että olit jättänyt minulle vain
pienen paperilapun jäähyväisiksi.

--Ja hän? Mitä hän siihen sanoi?

Johannes piti todellakin kuin poliisikuulustelua. Hänen epäluulonsa oli
herännyt. Mitä jos tuolla atelierissa sittenkin oli ollut joku,
_vaikka_ se oli ollut pimeä ja _vaikka_ ei kukaan ollut avannut
hänelle?

Liisa katsoi häneen kummastuneena.

Sitten hän virkahti veitikkamaisesti:

--»Ei se ole ollut mikään toveri.» Niin hän sanoi.

--Mikä muu se olisi voinut olla?

--Juuri samaa kysyin minäkin Muttilalta. Mutta hän vain hymyili ja
vihelteli...

Kas vaan sitä Muttilaa! Hän uskalsi vihellellä tosiaan!

Muttila oli usein nähnyt Johanneksen ja rouva Rabbingin yhdessä ulkona.
Olikohan hän joka kerta mahtanut hänet Liisalle ilmi-antaa?

Johannes olisi hyvin mielellään tahtonut tiedon tuosta.

Jos Muttila oli katsonut asiakseen ilmoittaa Liisalle, mitä hän tiesi
Johanneksesta ja rouva Rabbingista, silloin hän ei varmaan oikeilla
poluilla liikkunut. Silloin täytyi hänellä olla omat itsekkäät
tarkoitusperänsä.

Ja silloinhan oli asia selvä. Johannes ei ainakaan tahtonut heidän
tiellään olla.



16.


Myöskin Muttila oli huomannut jotakin tulleen Liisan ja Johanneksen
väliin. Mutta hän ei pitänyt sitä niin vaarallisena.

Joskus oli Liisa saapunut hänen luokseen itkettynein silmin. Kun
Muttila oli kysynyt syytä siihen, oli Liisa vastannut vain, että
hänellä oli suruja.

Arvaa sen, ajatteli Muttila.

Hän oli jälleen samana päivänä nähnyt Johanneksen kadulla rouva
Rabbingin kanssa.

Poika pettää rakastajatartaan, ajatteli hän sitten. Rakastajatar on sen
huomannut ja siksi kyynelöinyt.

Mutta olisiko Johannes todellakin uskaltanut kurkottaa niin korkealle?

Miksei! ajatteli Muttila edelleen. Rohkea rokan syö. Ja onnenmyyrä se
on tuo Tamminen ennenkin ollut.

Hänkin oli kuullut rouva Rabbingin avioerosta ja arvasi hänen senvuoksi
oleskelevan Köpenhaminassa.

Ja Johannes taas saattoi rouva Rabbingin vuoksi täällä oleskella.

Mutta mitä Liisa sitten täällä teki? Sitä ei Muttila voinut ymmärtää.

Kerran Johanneksen kanssa kahdenkesken kapakassa ja puolikkaan
punaviiniä tyhjennettyään, hän kysyi sitä Johannekselta.

--Kuulepas, hän sanoi, vilkuttaen silmäänsä tuttavallisesti. Eikö sinun
olisi aika päästä rakastajattarestasi?

Kysymys tuli Johannekselle aivan odottamatta.

Hän ei ehtinyt suuttua edes, kun Muttila jatkoi jo samaan äänilajiin:

--Tarkoitan, sinulla taitaa olla vispilänkaupat käymässä vähän niinkuin
toisella taholla?

--Minä en ymmärrä, yritti Johannes.

--Aivan kuin tahdot, sanoi Muttila hyväntahtoisesti. Pidä vain
salaisuutenasi!

--Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan! väitti Johannes innokkaasti. Ei
minulla ole mitään salaisuuksia.

--Ehkä ei, hymyili Muttila. Mutta milloin sinä aiot esitellä minut
rouva Rabbingille?

Hän oli jo usein ennenkin tehnyt tuon kysymyksen. Johannes oli aina
vastannut välttelevästi siihen.

--Milloin hyvänsä, hän sanoi. Heti kun sattuu tilaisuus.

--Sitä vaan ei tunnu sattuvan, pisti Muttila piloillaan. Taidat aikoa
pitää saaliisi yksinäsi.

Leikki taisi olla paras keino tässä, tuumi Johannes. Siten hän
helpoimmin suoriutuisi Muttilasta.

--Entä jos pitäisinkin! hän virkahti.

--Mutta se on väärin, väitti Muttila. Se on vasten välipuhetta.

--Mitä välipuhetta?

--Etkö muista? Minun piti muovailla sinulle rakastajattaresi kuva ja
sinun hankkia minulle tilaus rouva Rabbingilta.

--Ah, se on totta! myönsi Johannes. Sen olin minä kokonaan unohtanut.

--Muista nyt ensi kerralla, sanoi Muttila. Aika kuluu kuin siivillä. Ja
jouluksi minun täytyy olla välttämättömästi kotona.

Tuo sana lennähytti erään aatteen Johanneksen aivojen läpi.

--Jouluksi! hän toisti itsekseen hajamielisesti.

--Niin, jouluksi, sanoi Muttila. Aiotko sinäkin ehkä kotiin?

--Minä?

Johannes säpsähti. Mitä hän tiesi vielä joulustaan? Viettäisikö hän sen
siellä tai täällä? Yksin vai...?

Mutta joulun tienoilla olisivat hänen rahansa lopussa. Ja siinä oli
pulma, jota olisi kyllä sietänyt ajatella, jos olisi uskonut sen sillä
selviävän.

Mutta siitä ei Johannes nyt ollut ehtinyt pitkään aikaan huolta
kantamaan.

Ennen joulua täytyi selvitä niin paljon muuta. Ja täytyi tulla ennen
kaikkea selväksi, miten kävisi hänen ja Liisan ynnä heidän yhteisen
rakkautensa.

Eikä vain sen. Mutta myöskin, millaiseksi hänen suhteensa rouva
Rabbingiin muodostuisi.

Ja millaiseksi Liisan ja Muttilan?

Heitä oli nyt pelissä neljä. Tosin pelattiin tuo peli toistaiseksi
enimmäkseen vain Johanneksen omassa aivokopassa, mutta hän oli varmasti
vakuutettu, että sama tulisi vielä kerran myös todellisuudessa
tapahtumaan.

Mitä jos Liisa ja Muttila matkustaisivat yhdessä jouluksi kotimaahan?

Se oli se ajatus, joka äsken oli lennähtänyt läpi hänen aivojensa. Ja
mitä enemmän hän ehti sitä mielessään eritellä, sitä rohkeammalta ja
nerokkaammalta se alkoi tuntua hänestä, jos hänen vaan onnistuisi se
toteuttaa.

Miksi ei hänen onnistuisi?

Muttilahan oli juuri tuossa päässyt sanomasta, että hän kaikissa
tapauksissa matkustaisi kotiin. Oli siis kysymys vain Liisasta. Millä
saada hänet suostumaan?

Se kävisi kyllä päinsä. Olihan jo usein, aikoja sitten, ollut kysymys
heidän välillään kotimaahan matkustamisesta.

Tosin ei ollut koskaan ollut kysymystä siitä, että toinen tai toinen
heistä matkustaisi sinne yksin ja toinen jäisi ulkomaille, mutta
saattoihan sellainenkin, esim. raha-asioiden tähden, käydä
välttämättömäksi. Liisa oli järkevä nainen, joka kyllä ymmärtäisi kovan
todellisuudenkin vaatimukset.

Mutta miksi ei Johannes sitten matkustaisi hänen kerallaan? Täytyihän
hänellä olla joku syy, joku tekosyy jäädä tänne.

Saattoihan hänellä olla esim. jotakin työtä, joka välttämättömästi
vaati häntä vielä ulkomailla viivähtämään. Jotakin henkistä, jotakin
kirjallista työtä, joka vaati europalaista ilmaa ja suurten
sivistyskeskusten läheisyyttä.

Mutta mitä työtä hänellä olisi?

Nyt hän keksi sen. »Suomi tulevaisuuden valtiona!»

Se oli jo toinen nerokas ajatus parin sekunnin kuluessa. Johannes
riemastui.

Siitä tulisi siis sittenkin hänen elämänsä suuri pelastuspalkki!

Jo huomispäivästä hän ryhtyisi siihen työhön. Se kävisi kuin tanssi!
Olihan asia jo vuosikymmenen ollut valmis hänen aivoissaan.

Ja siitä saisi hän myöskin rahaa. Mainiota! Ja sitä voisi hän päivä
päivältä lukea myös rouva Rabbingille, joka varmaan tulisi hänen
työtään suurella mielenkiinnolla seuraamaan.

Aina vain erinomaisempaa!

Ja sen työn tieltä väistyisi Liisakin epäilemättä mielellään.

Taikka jos ei ehkä niin aivan mielelläänkään, niin ei hän missään
tapauksessa voisi myöskään siitä loukkautua, niinkuin hän varmaan
tekisi, jos hän tietäisi Johanneksen jäävän Köpenhaminaan jonkun toisen
naisen vuoksi.

Sehän olisi paras ratkaisu heille kaikille. Ja Johannes saisi aikaa
miettiäkseen ja tutkiakseen itseään, tekikö hänen mielensä todellakin
jäädä tänne rouva Rabbingin kanssa seurustelemaan vai matkustaa Liisan
jälestä päätäpahkaa kotimaahan.

Varmaan tulisi tuo, vaikka vain lyhytaikainenkin, ero Liisasta paljon
hänen oman sielun-elämänsä nykyään niin sekavaa vyyhteä selvittämään.

Mutta sitä varten täytyi Liisan ja Muttilan matkustaa yhdessä! Täytyi
tulla kaikki selväksi myös heidän välillään.

Jos he toisiaan jo nyt salassa rakastivat, silloin he epäilemättä
olisivat sangen mieltyneitä tuohon matkasuunnitelmaan. Jos he taas
eivät toisistaan vähääkään välittäneet...?

No niin, silloinpahan tuokin selviäisi! Ja silloin olisi hän itse
ainakin päässyt aivokummituksestaan.

Hän päätti tehdä pienen kokeen Muttilan suhteen.

--Minäkö? vastasi hän sentähden tämän kysymykseen. Olenhan minäkin
aikonut hiukan. Mutta Liisa matkustaa aivan varmasti jouluksi kotiin.

Samalla hän tarkasteli syrjästä salavihkaa Muttilaa, miten tuo
tiedon-anto ehkä tämän syntiseen sydämeen vaikuttaisi. Mutta toinen
näytti aivan tyyneltä ja luonnolliselta.

--Sepä mainiota! sanoi hän vain. Sittenhän minä voin saada miellyttävää
matkaseuraa.

Hyvin käy, ajatteli Johannes. Hän ei epäile tässä piilevän juonta
ollenkaan.

Hän päätti tehdä vielä toisen kokeen.

--Kuulepas, sanoi hän äkkiä vaihtaen puheenainetta. En ole muistanut
kysyä sinulta ollenkaan, kuinka somat tanskattaret ovat sinua
viehättäneet.

Muttila teki epätoivoisen liikkeen kädellään.

--Minulla on ollut liian paljon työtä, sanoi hän, voidakseni heihin
tarpeellista huomiota kiinnittää. Tiedäthän, nuo kaksi tilausta, kaksi
muotokuvaa...

--Ja sitäpaitsi Liisan kuva, pisti Johannes väliin.

--Niin, huokasi Muttila. Minä olen ollut liian kauan ilman naista.
Tunnen, että terveyteni jo nyt on kärsinyt siitä.

--No, katsellut sinä heitä kuitenkin lienet? uteli Johannes.

--Kyllä, hymyili Muttila. En tahdo kieltää, ettei silmäni joskus olisi
siirtynyt sinnepäin.

--Ja vaikutuksesi?

--Että ikinaisellinen on ruvennut minua päivä päivältä yhä enemmän
miellyttämään, nauroi Muttila.

Johannes nauroi mukana. Mutta hän ajoi koko ajan kiinteästi omaa
päähänpistoaan.

--Enpä tiedä, hän sanoi kuin keveimmällä kapakkaleikillä, tokko
uskallan lähettää ollenkaan Liisaa sinun matkaasi. Taidat olla kuin
kiljuva jalopeura?

--Pelkäätkö, että me kaksi lohduttautuisimme? nauroi Muttila.

--Kuka tietää. Sellaista on ennenkin tapahtunut.

--Jos pelkäät, älä laske häntä?

--Häneen luotan minä täydellisesti.

Näin punoi Johannes juoniaan. Näin siirteli hän shakkinappuloitaan,
ollenkaan huomaamatta, että ne tällä kertaa merkitsivät
ihmiskohtaloita.



17.


Eräänä päivänä joulun alla ilmoitti rouva Rabbing Johannekselle, että
hän nyt oli saanut laillisen avio-eron miehestään.

Siitä tuli suuri ilojuhla heille molemmille.

He istuivat yhdessä jo aamupäivällä. Mutta he lupasivat tavata toisensa
iltapäivällä jälleen ja syödä yhteisen illallisen Hotel
d'Angleterressä.

Sattui, että myöskin Muttila oli samaksi illaksi jonkinlaiset pidot
atelierissaan valmistanut. Hän väitti saaneensa nimittäin Liisan kuvan
valmiiksi ja tahtoi nyt pyytää heidät molemmat juomaan hiukan viiniä ja
syömään hedelmiä.

Johanneksen täytyi luonnollisesti kieltäytyä jälkimmäisestä kutsusta.
Mutta hän koetti kaikin mokomin saada Liisaa menemään sinne.

Liisa vastusteli.

--Ei en minä viitsi, sanoi hän. En, kun et sinäkään tule.

--Tiedäthän, että minä olen aikaisemmin pyydetty muuanne, huomautti
Johannes.

--Tiedän. Mutta minun ei tee mieli sittenkään.

--Mitä aiot siis siinä tapauksessa tehdä?

--Istua hotellissa, hymyili Liisa hiljaisesti. Siksi kuin menen
makaamaan.

--Ja viettää ikävän illan? kysyi Johannes tyytymättömänä.

Hän tiesi että hänen omaa iloaan d'Angleterressä olisi tärvellyt ajatus
Liisasta, joka sillä aikaa istui yksin kotona ja odotti häntä. Siksi
oli hänelle kovin tärkeätä koettaa hommata jotakin hauskaa Liisallekin.

Hän oli parantumaton egoisti.

--Minä olen viettänyt niin monta ikävää iltaa elämässäni, vastasi
Liisa.

Hänen äänensä soinnahti niin vanhalta ja kärsineeltä hänen noin
sanoessaan, että Johannes siinä silmänräpäyksessä tunsi hänen suhteensa
sulaa inhimillistä sääliä ja osan-ottoa.

Oliko Liisan tosiaankin noin vaikea olla? Mutta siinä tapauksessahan
hän oli sokea julmuri, kun ei ollut ennen huomannut sitä.

--Minun kanssani? hän kysyi tekopyhästi.

--Ei, vastasi Liisa vakavasti, mutta ennen sinua! Ja senjälkeen kuin
olen sinut kadottanut.

Johannes ojensi sydämellisesti kätensä hänelle. Liisa suuteli sitä
pitkään ja tulisesti.

--Ethän sinä ole minua kadottanut, sanoi Johannes.

--Olen, väitti Liisa, taistellen vasten itkuaan. Minä tunnen sen. Ja
minä tiedän, että sinä nykyään mietit vain keinoja päästä minusta.

Kylmät väreet kävivät pitkin Johanneksen selkäpiitä. Olihan kamalaa,
jos Liisa noin ajatteli!

Täytyi puhua järkeä hänen kanssaan. Ja saada hänet toisin ja terveemmin
asioita katsomaan.

--Sinä erehdyt, erehdyt tykkänään! sanoi hän. Enhän minä tahdo päästä
sinusta. Mutta olosuhteet voivat kyllä vaikuttaa niin paljon, että
meidän ehkä joksikin aikaa on pakko erota toisistamme.

Nyt se oli sanottu! Kuinkahan Liisa mahtoi ottaa asian?

Johannes puolestaan oli pelkkää jännitettyä odotusta.

Liisa katsoi kuin peljästynyt lintu häneen.

--Olosuhteet? toisti hän tylsämielisesti.

--Niin, jatkoi Johannes julmasti, ja meidän aineellinen asemamme.

--Minä ymmärrän, virkahti Liisa hiljaa. Toivoisit ehkä, että
matkustaisin heti täältä?

Hänen silmäyksensä oli niin sydäntä-särkevä ja tulkitseva niin suurta
tuskaa, pelkoa ja sydämen katkeruutta, että Johanneksen siinä
silmänräpäyksessä olisi jälleen tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja
suudella häntä.

Mutta eihän hän voinut! Hänenhän täytyi yhä edelleen pysyä pyövelinä.

Hän sanoi senvuoksi vain lyhyesti:

--Tiedät, että minä en toivo sitä, mutta voihan olla mahdollista, että
jommankumman meistä täytyy jouluksi kotimaahan matkustaa.

--Ah!

Jos Liisa olisi ollut vallasväen lapsi, niin varmaan hän olisi
pyörtynyt siinä tuokiossa.

Mutta hän ei taitanut sellaisia temppuja. Siksi painoi hän vain
sydäntään ja vaipui kokoon samalle hotellinsohvalle, jolta hän oli
noussut, vaipui ritisten kuin vanha, rikkinäinen pärekori, jonka päälle
on polkaistu juuri ja joka turhaan koettaa saavuttaa äskeistä
olomuotoaan.

Johannes tuskin uskalsi katsoa sinnepäin.

--Niin, sanoi hän. Jos sinä matkustat, jään minä tänne vielä joiksikin
viikoiksi kirjastoon työskentelemään.

--Joiksikin viikoiksi?

--Sitten me jälleen voimme tavata toisemme Helsingissä.

Johannes _tiesi_ itsensä tällä hetkellä rakastetuksi.

Hän _tunsi_, että Liisa hengitti ja oli olemassa vain häntä varten.
Mutta hän _tahtoi_ sulkea silmänsä tuolta ainoalta, silmin-nähtävältä
totuudelta, joka vaati yhtä pyhää, yhtä ehdotonta antaumusta häneltä
itseltään, ja nähdä monia muita, kirjavia ja vähemmän vaativia
totuuksia, jotka jättäisivät hiukan enemmän liikkumisvapautta ja ennen
kaikkea seikkailuvapautta heille kummallekin.

Hänen itsensä teki mieli seikkailla. Ja siksi hän niin mielellään
tahtoi Liisan samoin menettelemään.

Mutta samalla vaivasi häntä ajatus, ettei kukaan nähnyt, kuinka paljon
hän itse asiassa oli rakastettu!

Hän muisti, mitä Liisa niin usein oli sanonut, nimittäin että tämä ei
ymmärtänyt muuta kuin rakkautta eikä ollut koskaan ymmärtävä. Ja myös
muisti hän, miten kaikki nuo Liisan selitykset olivat päättyneet,
nimittäin että tämä oli pienestä pitäen, vain häntä yhtä, vain häntä
ainoaa rakastanut.

Mitä jos hän sulkisi Liisan syliinsä? Mitä jos hän ilmoittaisi tälle,
että kaikki oli ollut vain julmaa pilaa ja ettei ollut ollenkaan
tarkoitus, että he kaksi milloinkaan toisistaan eroisivat?

Varmaankin oli Liisa silloin riemuhuudolla hänen kaulaansa lankeava.

Silloin olisi koko tämä paha painajainen ohitse. Silloin voisivat he
alkaa jälleen uutta ja onnellista elämää.

Mutta hän ei voinut.

Hän tunsi puhuvansa ja toimivansa ikäänkuin toisen itseään
voimakkaamman ja ijäisemmän tahdon mukaan. Jonkun, joka oli päättänyt
heidän turmionsa eikä tahtonut millekään muille viittoville
mahdollisuuksille korvaansa kallistaa.

Miksi Liisa olikin sallinut hänen niin usein sisäisesti loukkautua?

Se oli lopussa, se oli auttamattomasti lopussa! Hänellä ei ollut muuta
tekemistä kuin todeta tosiasia ja toimia sen mukaisesti.

Mahtoiko joku toinen rakastaa häntä niin?

Ei, sanoi ääni hänen sydämestään. Ei! Rouva Rabbing ei koskaan häntä
niin rakastaisi.

Sehän olisikin miltei liikaa yhdelle miehelle. Eihän kaksi ihmistä
voinut olla noin kokonaan ja yksinomaan olemassa vain yhtä varten.

Sellainen onni ei voinut kuolevaisen osaksi tulla.

Mutta kuitenkaan hän ei voinut olla vertaamatta omaa, tässä suhteessa
miekkoisen miehen osaansa esim. Muttilan kohtaloon, jota hän tällä
hetkellä piti suorastaan säälittävänä.

Olihan Muttila tosin itse tahtonut sen niin järjestää. Ja olihan
hänellä vähemmän huolta ja mieliharmia arvattavasti niistä tilapäisistä
suhteista, joita hän solmi ja joita hän oli yhtä nopsa purkamaan.

Mutta mitä ne sitten myöskään voivat tarjota hänelle?

Eivät mitään, eivät kerrassa mitään. Eivät rakkautta ainakaan.

Hän näki Muttilan niin ilmi elävänä tällä hetkellä edessään. Kuuli,
miten sattuisivat hänen sanansa ja aavisti, kuinka hän tällaisissa
tapauksissa ajattelisi.

Rakkaus? Pah, sehän oli rahakysymys!

Kenen naisen hyvänsä voi vietellä, jos oli vain rahaa, paljon rahaa.

Ja ellei nyt juuri rahalla suorastaan, niin siroittamalla rahaa,
kylvämällä sitä ympärilleen, ostamalla kukkia ja koruja, pitämällä
päivällisiä ja illallisia. Sanalla sanoen, pyöristämällä kaikki elämän
kulmikkaisuudet ja laittamalla itse omantunnon vaivat miellyttäviksi ja
houkutteleviksi.

Ja ellei nyt juuri päivässä, niin parissa ja ellei nyt juuri viikossa,
niin kuukaudessa.

Kauemmin ei Muttila varmaankaan olisi katsonut kenenkään naisen voivan
hyvettään säilyttää, jos vain kullalla lastattu aasi olisi voinut sen
yli kohota.

Jospa hänelläkin, Muttilalla, olisi ollut rahaa, paljon rahaa! Jospa
hänelläkin olisi ollut varaa noin matkustella ja henttunsa kanssa
vuosikausia maailmaa kierrellä.

Kyllä hänkin siinä tapauksessa olisi luvannut olla yhtä paljon
rakastettu.

Siksi täytyi ansaita rahaa, paljon rahaa. Siksi täytyi hankkia hyviä
tilauksia ja tehdä niin monta ylhäistä tuttavuutta kuin mahdollista.

Noin olisi varmaankin Muttila tuuminut tässä tapauksessa.

Mutta joku ääni Johanneksen sydämestä sanoi, että Muttila erehtyi
sittenkin ja että hän oli tomppeli, joka ei koskaan ollut rakkauden
olemusta käsittänyt.

Olihan tässä, juuri tässä, hänen edessään, jotakin, joka ei ollut
rahalla ostettavissa. Ei rahalla eikä tavaralla, ei kalliilla kivillä
eikä kaikella, mitä erämaan laivat saattoivat yli kuumien hiekkamerien
tuoda tullessaan.

Koskaan ei tuo nainen jonkun toisen vuoksi kalpenisi noin.

Koskaan hän ei noin painaisi sydäntään eikä katsoisi noin avuttomalla
ilmeellä mieheen, joka juuri iski puukon hänen sydämeensä! Tuo katse ei
ikinä katoaisi hänen mielestään.

Mutta olihan se lopussa, olihan kaikki lopussa. Nyt täytyi vain katsoa
eteenpäin ja pitää huolta huomisesta.



18.


Johannes ei ehkä Muttilan suhteen kovinkaan paljoa erehtynyt.

Epäilemättä hän ylimalkaan halveksi naisia. Ja epäilemättä hän alussa
oli ollut taipuvainen käsittämään myöskin Liisan ja Johanneksen suhteen
yksinomaan kyynillisesti.

Mutta sittemmin hän oli ruvennut ikäänkuin vaistomaisesti aavistamaan,
että siinä sittenkin voi olla kysymys myös jostakin muusta.

Olihan tämä oikeastaan tuiki merkillinen pari hänen mielestään. Ja sen
merkillisemmäksi se kävi, mitä enemmän hän alkoi siihen huomiota
kiinnittää.

Näillähän todellakaan ei ollut mitään muuta kuin rakkautensa.

Ei muuta asiaa, ei muuta harrastusta, jonka vuoksi elää. He voivat
tosin tilapäisesti jostakin muustakin puhua, mutta tekivät sen silloin
aivan hajamielisesti ja pintapuolisesti.

Ja kuinka he olivat riippuvaisia toisistaan!

Jokainen toisen katse vaikutti toiseen. Jokainen ilme ja äänenväre
kohtasi heti toisessa oikean vastineensa. Välistä he olivat iloisia,
välistä surullisia. Mutta aina nähtävästi ainoastaan heidän omien
keskinäisten asioittensa vuoksi.

Sehän oli maailma, johon oli mahdoton ulkopuolisen tunkeutua.

Ja kuinka he näyttivät samalla kärsivän ja nauttivan toisistaan.

Mitä enemmän Muttila heitä tarkasteli, sitä kummallisemmilta olioilta
rupesivat nuo kaksi hänestä tuntumaan.

Jos tuo toinen petti rakastajatartaan, kuinka saattoi tuo toinen sitten
häntä yhä edelleen yhtä tulisesti ja yhtä uskollisesti rakastaa? Ja jos
tuo toinen kerran tahtoi päästä hänestä, miksi hän sitten edelleen oli
toisen jokaisesta ilmeestä ja sielunvivahduksesta niin riippuvainen?

Kenties ei rakkaus sittenkään ollut pelkkä rahakysymys.

Mahdollisesti siinä sittenkin voi olla jotakin muuta. Jotakin
salaperäistä, jotakin mystillistä ja kosmillista.

Kuka tietää, ehkä juuri tässä, aivan tässä hänen silmäinsä alla,
näyteltiin palanen sitä maailmantragediaa, josta kaikki myytit olivat
syntyneet ja josta olivat laulaneet kaikki runoilijat? Sitä, jota niin
harvat olivat tunteneet ja jolta niin moni hänen tavallaan oli ollut
taipuvainen kieltämään kaiken olemassaolon.

Muttilan mieli kävi oikein kummalliseksi hänen noin ajatellessaan.

Mutta sittenhän tässä tapahtuu jotakin suurta! välähti kerran läpi
hänen aivojensa. Sittenhän tässä olisi aihe taiteilijalle.

Ja hän päätti kuin päättikin vielä kerran oikein toden teolla muovailla
kuvan Liisasta. Ja se olisi ensimmäinen vakava työ pitkiin vuosiin,
jota hän ei tekisi tilauksesta.

Mutta kenties juuri siitä tulisi hänen elämänsä suurtyö. Ja kenties
siitä sittenkin tulisi tilaus!

Johannesta hän ei ollut enää pariin viikkoon nähnyt.

Johannes istui nykyään vain huoneessaan ja ahkeroitsi. Hän oli
todellakin päässyt työn päästä kiinni. Hän kirjoitti kuumeentapaisella
kiihkolla suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona».

Samaa, jota hän oli nuoruudessaan uneksinut. Samaa, jonka hän oli
kerran jo osaksi kirjoittanutkin, vaikka hän eräällä epätoivon hetkellä
Berlinissä kahdeksan vuotta sitten oli tunkenut tuleen sen ja luullut
oman entisen itsensäkin samalla tuhkaksi polttavansa.

Hän oli polttanut vain oman silloisen maailmankatsomuksensa.

Muuten hän oli jäänyt entiselleen. Hänen tapansa tuntea ja ajatella oli
sama kuin ennenkin, samoin hänen yksilöllinen pohjapiirroksensa. Hänen
mielipiteensä vain olivat ajan varrella muuttuneet.

Sitä suuremmalla ylemmyydellä hän omasta mielestään voi nyt hallita
ainettaan, sitä laajemmalla mielenkiinnolla siihen nyt syventyä ja
antautua.

Hänen kynänsä juoksi kuin lyly lumella.

Hän itsekin ihmetteli sitä väli-aikoinaan.

Kaikki, mikä ennen oli ollut sekavaa ja kiertynyt kehäksi hänen
aivoissaan, oli nyt selvennyt kuin taika-iskun voimalla. Hän tunsi,
että tällä kertaa tästä tulisi jotakin. Ja jo se tunne, että hän
ylimalkaan vielä voi tehdä työtä, oli omiaan hänet oudolla,
haltioittavalla onnenhurmiolla täyttämään.

Ja voi tapahtua, että hän kirjoittaessaan unohti sekä entisyytensä että
nykyisyytensä, sekä Liisat että rouva Rabbingit! Ja että hän muisti
vain omia muinaisia unelmiaan ja mikä herttaisen naivi poika se oli
ollut, joka kerran hänen henkilöllisessä hahmossaan oli sosialististen
aatteiden palvelukseen antautunut.

Mutta aina aamulla hän kokosi paperinsa, pisti ne povitaskuunsa ja meni
näyttämään niitä rouva Rabbingille. Nykyään he tapasivat toisensa aina
rouva Rabbingin asunnossa.

Heistä oli tullut mitä parhaat henkiset toverukset.

Vielä ei ollut rakkauden sanaa vaihdettu heidän välillään. Mutta se oli
jo ilmassa, se liiteli jo kaikkien heidän keskustelujensa ja
tapaamistensa yllä niinkuin poutapilvi, niinkuin päivänsäde. He
tunsivat sen läsnä-olon kyllä molemmat ja olisivat suuresti
hämmästyneet, jos se äkkiä olisi mennyt pois ja kadonnut heiltä.

Niin tuli eräänä päivänä tuokin välttämätön sana sanotuksi.

Johannes oli juuri valittanut, että alituinen sähkökellojen kilinä
häiritsi häntä hotellissa. Rouva Rabbing sanoi silloin aivan
luonnollisesti ja teeskentelemättömästi:

--Muuttakaa minun luokseni! Täällä te ainakin saisitte rauhassa
kirjoittaa.

Hänellä itsellään oli suuri, viisi eri suojaa käsittävä vuokrahuoneusto
ja oma palvelijatar.

Johannes katsoi häneen. Rouva Rabbing vastasi ystävällisellä,
kehoittavalla hymyllä hänen katseesensa.

Silloin sai Johannes rohkeuden sanoa, mitä hänellä oli sydämellään.

--Ei, minä en voi! sanoi hän. Minä en voi parhaalla tahdollanikaan.

--Mitä te ette voi? kysyi rouva Rabbing.

--Ottaa vastaan teidän ystävällistä tarjoustanne, sopersi Johannes.

--Miksi te ette voi?

--Siksi ... siksi, että minä rakastan teitä! pääsi vihdoin Johanneksen
huulilta.

Samalla pimeni kaikki hänen silmissään. Hän tempasi rouva Rabbingin
molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä tulisesti, toista ja toista
vuorotellen. Mutta hän kuuli korvissaan soinnahtavan:

--Sehän ei ole mikään syy. Taikka oikeammin, se syy puhuu minun
puolestani.

--Te tarkoitatte...?

--Että te juuri senvuoksi sitä paremmin voitte muuttaa luokseni. Sillä
minäkin rakastan teitä.

Heidän sanansa hukkuivat suudelmiin. Mutta sitten painoi Johannes
päänsä hänen helmaansa ja purskahti ääneen itkemään.

Rouva Rabbing antoi hänen itkeä valloiltaan.

Mutta sitten hän kohotti hänen päänsä ylös ja kysyi vienosti:

--Sinä itket? Miksi?

--Siksi että minä en ansaitse tätä autuutta, nyyhki Johannes. Minä
tulen niin alhaalta, niin alhaalta!

Myöskin rouva Rabbingin silmissä kimaltelivat kyyneleet.

--Kumpihan meistä mahtaa tulla alempaa! kuiskasi hän. Muista minun
alennustilaani!

--Ei, minä en muista, minä en muista! purkautui Johannekselta miltei
huutamalla. Minä ajattelen vain omaa alennustilaani.

--Se ei mahda olla niin vaarallista laatua, arveli rouva Rabbing.
Sinähän olet kuitenkin aina pysynyt itsellesi uskollisena.

--Minä! huokasi Johannes keskeltä kyyneltensä. Minä, jonka koko
viimevuosien elämä on ollut vain suurta itsepetosta!

Sinä hetkenä hän kielsi Liisan. Kielsi niin täydellisesti kuin toinen
ihminen voi kieltää toisen, julistautumalla täydellisesti irti hänestä,
tahtomatta myöntää edes itselleen, että koskaan on toista tuntenut ja
tunnustanut.

Hyvä, ettei toki rouva Rabbing tiennyt siitä.

Varmaan hän olisi silloin kammolla kaikonnut Johannekselta. Varmaan hän
ei olisi ikinä anteeksi antanut hänelle, että hän kerran elämässä oli
niin alhaiseen naiseen yhtynyt ja oli vielä tälläkin hetkellä, kaikesta
tahdonponnistelustaan huolimatta, häneen niin monilla lujilla ja
sitkeillä säikeillä kiinnitetty.

Mutta samalla hän kuuli jälleen rouva Rabbingin viisaan ja lempeän
äänen korvissaan soinnahtavan:

--Minä tiedän. Minä tiedän kaikki. Minäkin luulen, että se on ollut
itsepetosta.

--Mikä? kysyi Johannes säikähtyneenä.

--Suhteesi tuon naisen kanssa. Sillä ethän sinä muuten olisi kärsinyt
niin paljon.

--Sinä tiedät siitä?

--Olen koko ajan tiennyt siitä.

--Ja kuitenkin antanut anteeksi minulle?

--Se on ollut helppoa, hymyili rouva Rabbing surumielisesti. Arvelen,
että se kuitenkin on ollut taivas verrattuna suhteesen, mikä minulla on
ollut mieheni kanssa.

Nyt ei ollut enää pilveäkään Johanneksen taivaalla. Nyt hän oli
täydellisesti onnellinen.

Päätettiin sitten, että Johannes heti ensi kuun alusta muuttaisi rouva
Rabbingin luo asumaan. Toistaiseksi hän oleskelisi siellä vain päivillä
ja kirjoittelisi siellä.

Johannes tahtoi varata itselleen täten vielä eräitä päiviä
järjestääkseen asiansa lopullisesti Liisan kanssa.

Joulu olikin ovella jo. Mutta sitä ennen täytyi Liisan ja Muttilan
välttämättömästi matkustaa.



19.


Oli päätetty, että Johannes oleskelisi päivät rouva Rabbingin
asunnossa. Mutta tapahtui, että hän viivähti siellä yönkin ja saapui
vasta myöhään seuraavana aamuna hotelliinsa.

Liisa ei koskaan kysynyt, mistä hän tuli. Eikä Johanneksellakaan
puolestaan ollut mitään halua ruveta hänelle retkistään sen lähempää
selkoa tekemään.

Voihan Liisa uskoa esim., että hän juopotteli!

Johannekselle oli tähän aikaan yleensä jokseenkin samantekevää, mitä
Liisa uskoi hänestä. Kaikki ymmärrys-mahdollisuudet olivat heidän
väliltään katkenneet.

Joskus, siihen aikaan kuin Johannes vielä oli kirjoittanut heidän
yhteisessä hotellihuoneessaan, oli Liisa osoittanut eräitä lähestymisen
oireita. Ilmestynyt suurin, kyyneleisin silmin hänen kirjoituspöytänsä
viereen ja tuijottanut häneen pitkiä tuokioita vaieten ja
surumielisesti.

Mutta sekin oli vain hermostuttanut Johannesta.

Tämä oli vain kärsinyt tuosta äänettömästä, epätoivoisesta valituksesta
ja pyytänyt Liisaa etääntymään. Hänen hermonsa olivat tähän aikaan
siinä kunnossa, että ne eivät sietäneet Liisan puolelta pienintäkään
kosketusta.

Liisan matkustaminen kotimaahan oli jo päätetty heidän välillään. Mutta
matkapäivää ei oltu määrätty vielä.

Niin tuli sekin määrätyksi kuin itsestään.

Eräänä aamuna rouva Rabbingin asunnosta kadulle astuessaan tapasi
Johannes heti oven ulkopuolella Liisan, joka sanaa puhumatta ojensi
kätensä hänelle.

--Sinä täällä? kysyi Johannes vilpittömällä hämmästyksellä, voimatta
samalla estää eräänlaista kiusautumisen ilmettä kulkemasta yli
kasvojensa. Luulin, että nukkuisit rauhallisesti vielä vuoteessasi.

--Minä en voinut nukkua, kuiskasi Liisa. Suo anteeksi! Hyvä, että
tulit. Minä olen niin kauan odottanut sinua.

--Sinä olet odottanut minua?

--Kyllä! Koko yön. Nähnyt valojen syttyvän ja sammuvan ikkunoissa.

Nyt ymmärsi Johannes.

Mutta hän kiusautui siitä vain sen enemmän. Vakoiliko Liisa ehkä häntä?
Eikö kaikki siis ollut jo selvää heidän välillään?

Ja jos ei ollut selvää, täytyi sen nyt tulla selväksi. Nyt taikka ei
milloinkaan!

Olihan Liisan jo täytynyt kaikki aavistaa. Taikka, ellei hän ollut
aavistanut, hän ei siis ollutkaan niin älykäs kuin Johannes oli
luullut, ja hänelle oli vastenmielinen totuus suorastaan päähän
nuijittava.

Johannes ei voinut ymmärtää, mitä hyödytti tämä kiusallinen kohtaus.

Täytyihän sen olla nimittäin yhtä kiusallisen heille molemmille. Miksi
Liisa välttämättä oli tahtonut valmistaa hänelle sellaisen? Ja miksi
hän ennen kaikkea itse viitsi sellaiseen antautua?

Mutta ehkä hän kuului itsekiduttajien laajaan sukukuntaan, joita oli
legionittain kaikkialla ja Suomessa kolme miljoonaa.

Ainakin Johannekselta olisi Liisa kaikissa tapauksissa voinut säästää
tämän kohtauksen. Täytyihän hänen tietää, ettei se kuitenkaan voisi
muuttaa mitään enää heidän keskinäiseen suhteesensa nähden.

Ja vain ohimennen vilahti Johanneksen aivojen läpi, mitä tuo nainen oli
mahtanut kärsiä täällä koko yön kylmässä ilmassa ja vinhassa
talvituulessa värjötellessään.

Sillä aikaa he olivat maanneet pehmeillä pieluksilla ja rakastaneet
toisiaan. Jokeltaneet joutavia sanoja ja uinahtaneet jälleen
haahkanuntuville.

Ja sillä aikaa oli tuo nainen koko ajan tuijottanut täältä pimeästä
yöstä heidän ikkunoihinsa.

Sehän oli inhoittava ajatus! Sehän täytyi saada pois aivoistaan, ellei
sen mieli jäädä elinpäiviksi sinne painamaan ja kummituksena
kiusaamaan.

Hän kysyi sentähden sangen tuimasti ja tunteettomasti:

--Mitä ikkunoita sinä tarkoitat?

--Niitä ... niitä, joiden takana olet ollut, kuiski Liisa. Tiedänhän,
että tulet rouva Rabbingin luota.

--Minä luulin, että sinä tiesit siitä, huomautti Johannes
välinpitämättömästi.

--Minä aavistin, myönsi Liisa tuskin kuuluvasti. Mutta se ei ole sama
kuin tieto. Nyt vasta, nyt vasta minä olen selvillä kaikesta.

Johannes kuuli, että Liisa itki. Sekin vaivasi häntä.

Mitä tapoja tuo oli? Itkeä keskellä katua! Sattuvat vielä ihmiset
näkemään.

Onneksi oli vasta vähän väkeä liikkeessä eikä päivä ollut valjennut
vielä.

Johannes tahtoi saattaa Liisan kiireimmän kautta hotelliin. Mutta Liisa
piti hänen kättään itsepintaisesti kädessään ja veti häntä jollekin
syrjäkadulle päin.

--Minä en ainakaan ole peittänyt sinulta mitään, tiuskasi Johannes
melkein äkäisesti.

--Et, et, nyyhkytti Liisa. Enkähän minä syytä sinua mistään. Omalle
itsellenihän minä vain näin puhelen...

Hänen äänensä sortui kyyneliin.

Myöskin Johannes vaikeni ja he kulkivat jonkun matkaa äänettöminä
edelleen, Liisa nyyhkien ja pusertaen Johanneksen kättä omassaan,
Johannes vaivautuneena ja otsa rypyssä hänen rinnallaan.

Vihdoin veti Johannes kätensä pois.

Liisa tarttui siihen ahnaasti uudelleen. Johannes tempaisi sen melkein
väkivallalla pois häneltä ja sanoi äänellä, joka ei ollut enää ihmisen
ääni:

--Anna minun olla!

Liisa horjui. Hänen polvensa lyykistyivät ja hänen täytyi tukea itseään
seinää vasten.

--Anteeksi, sai hän hädintuskin soperretuksi. Minä en tiennyt, että se
oli sinulle _niin_ kiusallista.

Johannes kärsi Liisan puolesta sanomattomasti. Hän olisi antanut mitä
hyvänsä yhdestä ainoasta ystävällisestä sanasta, jonka hän olisi saanut
huuliltaan!

Mutta hän ei voinut. Oli kuin olisi ollut salpa hänen suunsa edessä ja
samoin kaikkien hänen sympaattisten mielen-ilmaustensa tiellä.

Sitä enemmän kohdistui hänen suuttumuksensa Liisaan, joka juuri nyt
vetosi niihin ja tahtoi ikäänkuin väkipakolla ne esille manata.

Toisti, toisti! Milloin hyvänsä, mutta ei nyt. Sillä nyt oli heidän
kummankin tuskansa niin suuri, ettei voinut olla suurempi. Mihin he
kaksi oikeastaan olivat joutuneetkaan?

Myöskin Johannes voi tuskin pysyä pystyssä enää.

Mutta hänen kielensä muodosti epäystävällisiä sanoja. Ja hän kuuli
itse, miten raa'alta ja töykeältä hänen äänensä soinnahti hänen
vastatessaan Liisan viimeiseen, anteeksipyytävään lauselmaan:

--Sinun olisi pitänyt arvata se! Etkö näe, missä mielentilassa minä
olen? Minähän olen hullu, mielipuoli. Olen jo pitkät ajat ollut!

--Enhän minä ole voinut aavistaa, pyyteli Liisa edelleen anteeksi.

--Sinun olisi _pitänyt_, jos olisit minua rakastanut, jatkoi Johannes
julmasti. Mutta sitä sinä et ole tehnyt etkä osannut tehdä.

--Älä sano niin! Älä sano niin! aneli Liisa sammuvalla äänellä.

--Kyllä, minä sanon niin. Sinä et ole minua ikinä rakastanut etkä ikinä
osannut minua oikein arvostaa.

Liisa itki seinää vasten. Itki suurta, pitkää, valittavaa särkyneen
elämän itkua, joka tunki Johanneksen luihin ja ytimiin.

Jos hänellä nyt olisi ollut revolveri, hän varmaan olisi ampunut heidät
molemmat.

Mutta sekin puuttui häneltä juuri nyt.

Ainoa, mitä hän voi, oli viheltää ajuri ja antaa heidän hotellinsa
osote hänelle.

Kuomuun saakka hän jaksoi vielä saattaa Liisan. Mutta siellä laukesi
hänenkin hermojännityksensä.

Hän putosi kuin kuollut omaan nurkkaansa. Hän ei itkenyt, hän ei
tahtonut itkeä. Hänen kurkustaan tuli vain kummallisia ääniä, jotka
tulkitsivat yht'aikaa tuskaa, raivoa, rakkautta ja epätoivoa.

Hotellin edessä hän ojensi hiljaa kätensä Liisalle.

Ennen kuin hän ehti mitään ajatellakaan, oli Liisa vienyt sen
huulilleen ja suudellut tulisesti sitä.

Sitten he katsoivat silmiin toisiaan.

--Tähän saakka me siis olemme tulleet, virkahti Johannes vaikeasti.
Näin paljon me siis olemme toistemme vuoksi kärsineet!

--Ei, älä sano niin! oikaisi Liisa kiihkeästi. Vaan näin paljon me
olemme toisiamme rakastaneet!

--Eiköhän se mahda olla sama asia, arveli Johannes.

He nousivat ajurista ja menivät huoneeseensa. Mutta täällä he jälleen
jäivät toisiinsa tuijottamaan ikäänkuin eivät olisi tienneet mitä tehdä
ja mistä päästä nyt elämää alottaa.

Talvinen aamu hämärsi jo ulkona. Sen valo tunkeutui viheriäin uutimien
läpi huoneesen täyttäen sen epämääräisellä, kammottavalla
kalmanvärillä, joka heittyi kaikkialle, seiniin, kattoon,
koskemattomaan sänkyyn, vieläpä heidän omille kasvoilleenkin.

Olihan koko huone kuin ruumiskammio.

Niinkuin olisi jotakin kallista, jotakin korvaamatonta ijäksi viety
pois. Niinkuin olisi lapsi kuollut talosta ja vanhemmat seisoneet
keskellä lattiaa vastakkain, vielä täysin tajuamatta, mikä ääretön
onnettomuus oli tapahtunut.

He seisoivat todellakin vielä täysissä pukimissaan, sellaisina kuin
olivat kadulta tulleet, ja tuijottivat toistensa silmäteriin, ikäänkuin
etsien sieltä vastausta tälle julmalle arvoitukselle, joka oli heidät
molemmat perinjuurin järkyttänyt.

Miksi he olivat eronneet? Ja mikä oli heidät toisistaan erottanut?

Vaikka heiltä olisi kysytty, vaikka heitä olisi kiusaten ja rääkäten
pakotettu puhumaan, he eivät sittenkään olisi voineet antaa mitään
järjellistä vastausta siihen.

He tiesivät vain, että niin oli tapahtunut ja että nyt oli lähdettävä
siitä edellytyksestä.

Johannes ensimmäisenä heistä sai sen ilmi sanotuksi.

--Mitä me nyt teemme? hän kysyi yksinkertaisesti.

--Minä matkustan tietysti, sanoi Liisa.

Johannes nyykäytti päätään hänelle ikäänkuin olisi ymmärtänyt, vaikka
hän itse asiassa ei ymmärtänyt mitään ja kaikki oli vain sumua ja
sekasortoa hänen aivoissaan.

Liisa matkusti vielä samana iltana Muttilan kanssa.

Mutta vielä ennen matkaansa hän viimeisen kerran vietteli Johanneksen.
Teki sen pukua muuttaessaan, keskellä avattuja matkakirstuja ja huiskin
haiskin heiteltyjä vaatekappaleita, jotka vaikuttivat hävityksen
kauhistukselta.

Vielä viimeisen kerran piteli Johannes tuota valkeaa, väreilevää
autuutta käsissään. Vielä viimeisen kerran hän tunsi Liisan hänelle
täydellisesti, rajattomasti, intohimoisesti antautuvan ja elämän,
pyhän, salaperäisen alku-elämän, kulkevan tulimyrskynä kautta koko
olentonsa.

Sitten oli kaikki lopussa!

Sitten he eivät sanoneet enää toisilleen sanaakaan, vaan lähtivät
samassa ajurissa asemalle, jossa Muttila jo odotti heitä.

Asemalla tahtoi Johannes antaa Liisalle rahaa. Liisa sanoi:

--Kiitos vain. Ei, minä en tarvitse mitään.

--Kuinka et? kysyi Johannes hämmästyneenä.

--Sinähän annoit minulle kerran uutta syysjakkua varten, vastasi Liisa
hymyillen surumielisesti.

Nyt vasta huomasi Johannes, että Liisa oli edelleen kulkenut vanhassa,
ohuessa päällysvaatteessaan, joka ei mitenkään voinut riittää tässä
kylmyydessä häntä suojaamaan.

--Liisa! pääsi Johannekselta. Ethän sinä mitenkään voi tuossa
matkustaa!

--Se käy kyllä, väitti Liisa hiljaisesti. Ja sisällähän me tulemme
enimmän matkamme olemaan.

--Miksi et ostanut jakkua? kysyi Johannes vielä ikäänkuin matkien
entistä isällistä ankaruuttaan.

--En raatsinut, hymyili Liisa. Säästin rahat tähän tarkoitukseen.

--Kuinka? Sinä aavistit siis jo silloin?

--Olen tätä jo pitkän aikaa aavistanut.

--Etkä sanonut mitään! ähkäisi Johannes epätoivoissaan.

--Emmehän me voineet sille mitään, lohdutti Liisa soinnuttomasti.
Kuolema teki tehtäväänsä.

Kuitenkin tuntui Johanneksen mielestä, että olisi voitu jotakin.
Ainakin hän puolestaan olisi voinut ehkä tehdä jotakin yhteisen vaaran
torjumiseksi ja heidän suuren, heidän sammuneen rakkautensa
säilyttämiseksi.

Mutta oliko se sammunut todellakin?

Ainakin Johannes tunsi sen tällä hetkellä entistään korkeammalle
povessaan leimuavan.

Yksi sana, ja kenties Liisa jäisi vielä!

Mutta Johannes tunsi itsekin, että hänen oli mahdoton sanoa tuota
sanaa. Olihan hän itse syypää Liisan lähtöön, olihan hän itse sitä
usein sydämessään toivotellut.

Kaikki oli liian myöhäistä jo. Juna lähti.

--Kirjoita nyt edes joskus, virkahti Liisa vaununsillalta.

--Tietysti minä kirjoitan sinulle.

Liisa koetti viimeiseen saakka pysyä tyynenä. Katsoi ja katsoi vain
Johannekseen syvällä, surumielisellä, paljon-kärsineen orpolapsen
silmäyksellä, joka tuntui ikäänkuin kysyvän, miksi hänet näin oli
heitetty autioon maailmaan ja miksi ei kukaan, ei kukaan pitänyt huolta
hänestä.

Kysyvän ja almua anelevan.

Pyytävän edes hiukan lempeyttä osakseen, kun muilla oli niin iloiset
pirtit ja lämpimät asuinsijat. Rukoilevan edes palasen rakkautta, edes
yhdeltä ainoalta ihmiseltä maailmassa, kun muilla oli niin monta, jotka
heitä rakastivat, hellivät ja hyväilivät.

Johannes tunsi, ettei hän ikänään tulisi tuota silmäystä unohtamaan.

Aina, aina, öin ja päivin, valveilla ja unessa, tulisi tuo katse häntä
seuraamaan. Aina, aina, lakkaamatta samoin kysymään, tutkimaan ja
anelemaan...

Kuinka hän voisi kestää sitä? Kuinka elämä ollenkaan tästälähtien
saattoi olla hänelle siedettävissä?

Jospa se syyttäisi edes!

Mutta ei! Se ei syyttänyt ketään. Se vain pyysi, mietti, kärsi ja
ihmetteli.

Äkkiä tuo katse särkyi. Se tapahtui junan lähtiessä loittonemaan.

Silloin siihen tuli lisäksi tuskaa, hätää ja mielipuolisen parahdusta.
Aivan kuin se ei olisi mitään kysynyt enää, vaan huutanut hukkuvana
armoa, laupeutta ja pelastusta.

Kuinka? Eikö parahtanutkin joku? Eikö hän kuullut nimeään mainittavan?

--Liisa! huusi Johannes epätoivoisesti. Älä mene! Älä mene! Palaja
takaisin!

Liisa meni. Ja kuin painajaisen ajamana kiirehti Johannes asemalta,
nähden silmissään vain yhden ilmeen, yhden katseen ja kuullen vain
yhden huudon korvissaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Naisen orja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.