Title: Paavo Kontio
Author: Leino, Eino, 1878-1926
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Paavo Kontio" ***


PAAVO KONTIO

Lakitieteen tohtori


Kirj.

Eino Leino


1915.



1.


Hän oli kerran ollut kuuluisa asianajaja.

Hänellä oli ollut oma hieno huoneistonsa pääkaupungin parhaassa
liikekeskustassa. Sen eteisessä ja vastaanotto-huoneissa olivat
ylhäiset ja alhaiset tunkeilleet. Hän oli ajanut asioita kaikkialla
pitkin maata ja levittänyt ympärilleen kalpeaa kauhua ja tulvehtivaa,
tuhat-äänistä ihailunsorinaa.

Epäilemättä hän ei ollut ollut mikään tavallinen juttuherra.

Hän oli lakitieteen tohtori ja entinen protokollasihteeri. Hän oli
ensin aikonut hallinnolliselle alalle, missä suuri ja loistava
tulevaisuus näytti häntä odottavan. Mitään paikkaa, mitään asemaa,
jonka suomalainen mies vain saattoi maan valtiosäännön mukaan
saavuttaa, ei oltu pidetty liian korkeana hänelle. Hän näytti olevan
kuin luotu aina valta-istuimen läheisyyteen saakka Suomen uskollisen
kansan toiveita kantamaan... Mutta valtiollisten olojen vaihtuessa
näytti hänkin muuttaneen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, joiden
täyttyminen olikin enää vain yhteiskunnan ja julkisen
kansalaistoiminnan piirissä mahdollista.

Näytti äkkiä kuin hän olisi ruvennut himoitsemaan vain rahaa.
Kerrottiin tarumaisia summia hänen asianajopalkkioistaan. Mutta ne,
jotka lähemmin tunsivat hänet, tiesivät hyvin, että raha oli hänelle
vain keino, ei päämäärä. Eivätkä he sentähden kovin hämmästyneetkään,
kun kuultiin eräänä päivänä hänen myöneen asianajo-toimistonsa ja heti
sen jälkeen lupautuneen erään jyrkässä valtiollisessa oppositsionissa
olevan ryhmän valtiopäivämies-ehdokkaaksi.

Hänestä tuli valtiopäiväin jäsen ja puoluejohtaja. Vasta täällä
pääsikin hänen sytyttävä, korkealentoinen kaunopuheliaisuutensa täysiin
oikeuksiinsa. Jälleen julkaisivat sanomalehdet kilvan
pikakirjoitusotteina hänen puheitaan, samoin kuin ne ennen olivat
julkaisseet hänen oikeusjuttujaan ja ristikuulustelujaan... Hän oli jo
suurmies, hän oli jo kansansa valtiollisia merkkihenkilöitä. Hänestä
oli tulemaisillaan sen tahdon itse-oikeutettu tulkki, sen olennoitu
vapausvaatimus ja yleinen mielipide.

Niin jätti hän äkkiä senkin. Niin kuultiin hänen äkkiä kieltäytyneen
sekä valtiopäivämies-ehdokkuudesta että muistakin julkisista
luottamustoimistaan ja vetäytyneen mitä erakkoisimman, suljetuimman
yksityis-elämän hiljaisuuteen.

Ihmiset eivät voineet kylläkseen sitä kummastella. Kansakunta tunsi
pettyneensä hänen suhteensa ja monet hänen entisistä äänekkäimmistä
ihailijoistaan, jotka kaikki sentään olivat salassa häntä kadehtineet,
puhuivat hänestä suoranaisella suuttumuksella ja ylenkatseella.
Todellakin, tuumivat toisetkin, oliko oikein tehdä niin? Eikö ollutkin
suurinta itsekkäisyyttä tuolla tavoin kätkeä leiviskänsä maahan vain
jonkun henkilökohtaisen mielioikun vuoksi sekä vetäytyä pelkurimaisesti
niistä velvollisuuksista ja sitoumuksista, joiden suoritusta maa ja
kansa hänen valtiollisen entisyytensä pohjalta luonnollisesti oli
oikeutettu häneltä odottamaan?

Monet puhuivat hänestä melkein kuin maan petturista. Eikä hän ollut
paljon parempi oman entisen puolueryhmänsäkään mielestä, joka ei
mitenkään voinut käsittää moista siveellistä murtumista.

--Hän on sairas, sanoivat toiset, jotka kaikesta huolimatta tahtoivat
kuitenkin edes jollekin ymmärtäväiselle kannalle asettua. Hän on sairas
ja väsynyt. Hän levähtää ja astuu jälleen aisoihin.

--Ei häntä mikään erikoinen vaivaa, väittivät toiset. Mutta sellainen
hän on aina ollut. Hulmahtaa liekkiin ja sammuu samassa. Kyllä se tauti
on hänessä synnynnäinen.

Ja yleiseksi päätökseksi jäi, että hän oli pintapuolinen, epävakainen
luonne, joka käytti väärin suuria lahjojaan ja joka sen pahempi oli
asianhaarojen pakosta päässyt aivan liiankin suurta osaa isänmaassa ja
yhteiskunnassa esittämään... Oli toki onni, että oli toisenlaisiakin!

Ainoastaan hänen harvat todelliset ystävänsä säästivät vielä
lopputuomionsa toistaiseksi. Hekin juttelivat hänestä usein keskenään.

--Hän on viisas, sanoivat he, hän on yhtä viisas kuin vanhakin. Hän on
suurkelmi. Saa nähdä, mikä konnankoukku hänellä jälleen on mielessään.

Sitten hymyilivät he salaperäisesti ja jäivät odottavalle kannalle,
joka tässä tapauksessa oli varovaisinta heidän mielestään. Paavo Kontio
oli arvaamattomuuksien mies! Ei voinut tietää, millä hetkellä ja miltä
kohdalta hän jälleen julkisen elämän eturintaan ponnahtaisi.

Mutta vuodet vierivät eikä hän antanut mitään elonmerkkiä itsestään.

Tiedettiin hänen siirtyneen pienelle maatilalleen Helsingin lähistöön,
yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, joka jo pääkaupungissakin oli
kauan hoitanut hänen talouttaan. Kumma kyllä, hän ei ollut koskaan
mennyt naimisiin, vaikka hän oli ollut suuri naisleijona nuorempana ja
melkein kuin kihloissa erään näyttelijättären kanssa. Eihän hänen
varallisuuteensa, yhteiskunnalliseen asemaansa ja salonkilahjoihinsa
nähden olisi tarvinnut muuta kuin valita. Mutta hän näkyi valinneen
vanhanpojan rauhallisen yksinäisyyden.

Tiedettiin myös, että hän luki paljon, harrasti mehiläishoitoa, teki
ominkätistä puutarhatyötä ja harjoitti pienviljelystäkin. Kaupungissa
ei häntä näkynyt koskaan. Mutta ne harvat vieraat, jotka kävivät hänen
luonaan, toiset uteliaisuudesta, toiset sukulaisuuden tai vanhan
tuttavuuden pohjalta, kertoivat kummia taruja hänestä. Sanottiin, että
hän oli rakentanut itselleen linnan, johon hän oli tuhlannut koko
omaisuutensa, samoin että hän harjoitti siellä salatieteitä, varsinkin
tähtiennustusta, jota varten hän oli myöskin tuottanut ulkomailta
itselleen suuren kaukoputken. Mainittiin myöskin, että linnan ympärillä
oli muuri ja siinä keski-aikainen portti, jota sai kauan kolkuttaa,
ennen kuin kukaan, tavallisesti juuri tuo vanha emännöitsijä, tuli
avaamaan.

Kaikesta päättäen hän tahtoi olla yksin. Muuten oli jo hänen tunnettu,
vihainen kahlekoiransa omiaan pitämään kunnioittavan välimatkan päässä
kaikki syrjäiset tyhjäntoimittajat.

Toiset väittivät, että hänestä oli tullut tolstoisti, vaikkakaan muuri
ja kahlekoira eivät kylläkään mitään aivan rajatonta ihmisrakkautta
todistaneet. Toiset olivat valmiit panemaan päänsä pantiksi, että hän
oli pian hämmästyttävä maailmaa jollakin suuremmoisella
luonnontieteellisellä keksinnöllä, jonka laatua oli vaikea arvata
edeltäpäin, mutta joka hänen nykyiseen maailmankatsomukseensa nähden
aivan varmaan oli omiaan tekemään sodat mahdottomiksi.

Kolmannet sanoivat suorastaan, että hän oli hullu. Mutta koska se ei
ollut mikään ratkaisu, eivät ketkään syvemmin ja perusteellisemmin
asioita ajattelevat ihmiset siihen tyytyneetkään. Muun paremman
selityksen puutteessa katsottiin yleisesti, että hän oli antautunut
uskonnollisiin mietiskelyihin.

--Kenties hän kerran tahtoo astua maailmaan jonkun uuden opin tai
evankeliumin julistajana, ihmettelivät älyniekat.

Mutta vuodet vierivät eikä hänestä edelleenkään kuulunut mitään.
Valtiolliset olot vaihtelivat, hänen osoittamatta mitään merkkiä palata
takaisin poliittiseen tai yhteiskunnalliseen elämään. Monet hänen
entisistä ystävistään ja ikätovereistaan olivat kohonneet vallan
kukkuloille, toiset sieltä jälleen suistuakseen, toiset pitääkseen
kiinni korkeista asemistaan kaikkien vakaumuksiensa ja periaatteittensa
uhallakin. Hän yksin eli varjossa. Ei kuulunut mitään hänen
luonnontieteellisistä keksinnöistään, yhtä vähän kuin hänen uusista
mullistavista ajatuksistaan.

Vähitellen unhottivat ihmiset hänet kokonaan. Hänen vanhat toverinsa
juttelivat enää harvoin hänestä ja silloinkin vain ikäänkuin jostakin
menneestä ja käsittämättömästä luonnon-ihmeestä, joka oli pyrstötähtenä
heidän taivaalleen ilmestynyt, paistanut hetken ja kadonnut omille
tuntemattomille radoilleen. Nuorempi polvi voi tuskin pitää häntä
todellisena.

Hän oli myytti, hän oli tarina. Kaikki tunsivat hänen nimensä, useat
hänen elämänvaiheensa, mutta monet hämmästyivät, kun kuulivat, että hän
eli vielä. Hän oli kuollut julkisuudelta eikä kukaan uskonut hänen enää
tulevan siinä kummittelemaan.

Siksi oli omiaan herättämään kaikissa piireissä niin tavatonta huomiota
se tieto, jonka pääkaupungin aamulehdet äkki-arvaamatta harvennetuilla
kirjasimilla julistivat, että hän jälleen, niin monen pitkän vuoden
jälkeen, oli astuva takaisin yhteiskunnalliseen toimintaan. Eikä minään
aatteellisena tai yhteiskunnallisena eriskummallisuutena, kuten moni
olisi odottanut ja pitänyt luonnollisena, eipä edes valtiomiehenä tai
maansa ja kansansa onnen haaveellisena ohjelmoitsijana, vaan
yksinkertaisena käytännön miehenä, asianajajana. Samalla
vaatimattomalla alalla siis, jolla hän oli niin monta laakeria
leikannut ja jonka hän aikoinaan oli niin korkealle yleisessä
tietoisuudessa aateloinut.

Epäilemättä se oli ensiluokan merkkitapaus! Useat eivät tahtoneet uskoa
sitä ollenkaan, vaan pitivät sitä huonona sanomalehti-pilana tai
nimi-erehdyksenä... Mutta ei, mikään erehdys, mikään pila ei ollut
mahdollinen! Epäuskoisinkin oli tilaisuudessa omin silmin lehtien
etusivuilta lukemaan, että eräässä keskikaupungin loisteliaimmista
liikepalatseista tulisi muutamien päivien perästä avattavaksi uusi
lakiasiain toimisto, joka otti ajaakseen kaikkia ammattiin kuuluvia
asioita. Ja ilmoituksen alla seisoi aivan selvästi ja suurilla
kirjaimilla:

        PAAVO KONTIO
        Lakitieteen tohtori.

Ei, siinä ei ollut mitään sijaa epäilykselle. Se oli tosiseikka, joka
täytyi ottaa vastaan sellaisenaan ja säästää kaikki sen aiheuttamat
arvailut ja johtopäätökset toistaiseksi.



2.


Huhu oli tietysti jonkun verran liioitellut Paavo Kontion linnan ja sen
tarumaisen asukkaan olosuhteita, mutta ei kuitenkaan niitä aivan
vääristellyt.

Linna se sittenkin oli, kivilinna ja muurilla ympäröity, joskin sen
portti oli keski-aikaisen kolkuttimen asemesta täysin nykyaikaisella
sähkönappulalla varustettu ja joskaan sen isäntä ei aivan yksin siinä
vanhan palvelijattarensa kanssa asunut. Kuuluihan taloon vielä pehtori,
joka samalla oli hänen ratsurenkinsä, sillä kaikista erakkoisista,
vaatimattomista elämäntavoistaan huolimatta oli Paavo Kontio pysynyt
innokkaana ratsastajana. Samoin ei ollut totta, että hän harjoitti
salatieteitä tai tuumi mitään erikoisia luonnontieteellisiä keksintöjä.
Hän oli vain huvitettu kaikesta, m.m. luonnontieteistä ja oli
varustanut erääseen tornikammioonsa sitävarten pienen kemiallisen
laboratorion. Tämän päällä oli hänen tähtitieteellinen huoneensa, sen
alla taas pari yhtä ymmyrkäistä vierashuonetta.

Torni oli kaksikerroksinen rakennuksen päässä, jonka yläkerrassa hän
itse asui. Siellä oli hänen kirjasto- ja makuuhuoneensa ynnä ruokasali
ja sen syrjässä pieni komero, johon päästiin suoraan keittiöstä.
Alikerta oli palvelusväkeä varten.

Vanhanaikainen tuntilasi oli isännän kirjastohuoneen pöydällä. Ja
todellakin oli se nyt jo toistakymmentä vuotta ollut koko talon elämän
ulkonainen vertauskuva. Se oli kulunut yksitoikkoisessa, kuolettavassa
säännöllisyydessä. Sitä enemmän olivat sensijaan talon isännän sisäiset
mielialat ja mielikuvat olleet vaihtelun alaisia. Mutta niistä eivät
tienneet muut kuin hän itse eikä hän edes tuntenut vähintäkään tarvetta
itseään muille ihmisille ilmoitella.

Hän oli luullut jo, ettei hänelle enää voisi tapahtua mitään ja että
hän olisi saapa elää näin, siksi kuin multa kerran oli kamartuva hänen
kummulleen. Eikä hän kuitenkaan ollut vielä täyttänyt viittäkymmentä.
Mutta hän katsoi, että hänen todellinen elämänsä oli jo takanapäin,
eikä hän ollut kerran tänne maalle muutettuaan ja näihin uusiin
olosuhteisiin sijoituttuaan tullut enää vuosia laskeneeksi.

Niin sattui se äkki-arvaamaton tapaus, joka taas tempasi hänet myrskyyn
ja elämäntaisteluun.

Hän oli eräänä iltana tuntenut itsensä merkillisen levottomaksi.
Silloin oli syksy, ulkona oli tuullut ja satanut, hän oli siitä
huolimatta tehnyt tavallisen ratsastusmatkansa, hänen hermojensa siitä
vähääkään rauhoittumatta. Illallisen jälkeen hän oli vetäytynyt
kirjastohuoneeseensa ja antanut tehdä tulen sen takkaan, sillä hän oli
tuntenut, että hän ei kuitenkaan heti saisi unta sinä yönä.

Mitä hän nyt lukisi? Eräs Ostwaldin uusimpia luonnontieteellisiä
teoksia oli auki hänen pöydällään. Kuin kirjanmerkiksi oli sen päälle
heitetty de la Rochefoucauld'n Ydinlauselmat, joilla hän oli
päivällisen jälkeen sieluaan virvoittanut. Sen vierellä viihtyivät
Pyhän Augustinuksen tunnustukset mitä parhaimmassa sovussa sanskritin
kieliopin ja trigonometrian oppikirjan kanssa, eräitä hujanhajan
heitettyjä ulkomaisia sanomalehtiä ja aikakauskirjoja kehyksenään.

Huomasi heti, että talon isännällä oli mitä erilaisimmille tahoille
pyrkivät harrastukset. Mutta yhtä silminnähtävää oli, että häneltä
samalla puuttui sitä sisäisen keskittymisen kykyä, joka yksin voi saada
aikaan suuria maailmassa.

Kuten niin usein ennenkin, jäi hän seisomaan epätietoisena
kirjariviensä eteen, jotka täyttivät kokonaan kaksi seinää ja
akkunapielet kolmannesta. Neljännellä seinällä, lähellä suurta, melkein
neliskulmaista tulisijaa, oli pari nahkalla päällystettyä nojatuolia,
leposohva ja pieni tupakkapöytä sen päänpohjissa. Shakkipöytä takan
toisella puolen sinne tänne siirrettyine nappuloineen todisti talon
isännän kaikessa yksinäisyydessään harjoittavan tätäkin jaloa henkistä
voimistelua.

Ei! Tuo kummallinen levottomuus ei antanut rauhaa hänelle. Hän rupesi
jälleen pitkin askelin permantoa mittelemään.

Samalla koetti hän tehdä selvää itselleen, mistä tämä omituinen
mielentila oli kotoisin ja oliko hän ehkä itse sen jotenkin
aiheuttanut.

Hän ei muistanut koskaan tunteneensa mitään tämäntapaista. Tuskaa
kyllä, mutta ei tällaista epämääräistä ahdistusta, pelkoa kyllä, mutta
ei tällaista outoa, värisyttävää kauhuntunnetta. Eikä hän parhaalla
tahdollaankaan voinut keksiä mitään ulkonaista syytä siihen. Hän oli
aamulla noustessaan ollut reipas ja tyyni niinkuin ainakin, hänen
päivänsä oli kulunut kuin niin monet muutkin päivät. Mutta iltapäivällä
hän oli jo huomannut sen ja nyt tuntui se vain hetki hetkeltä yhä
pahenevan.

Naurettavaa! Hän heittäytyi leposohvalleen ja sytytti sikarin. Mutta
paha ei silti väistynyt hänestä. Hänen täytyi jälleen nousta ylös.
Samassa sattuivat hänen silmänsä hirvensarviin sohvan yläpuolella ynnä
niiden ylle ja ympäri taidokkaasti järjestettyyn asekokoelmaan.

Siinä oli tuliluikkua kaikenlaista, samoin sapeleja, miekkoja, tikareja
ja pistooleja. Kylläpä ne olivatkin saaneet olla kauan siinä
liikuttamatta! Tuo piilukko oli hänen vanhasta isänkodistaan ... kas
vain, olihan siinä myös hänen veljensä kaksipiippuinen lintupyssy
metsästyslaukkuineen, ruutisarvineen ja taskumatteineen! Ne kaikki
olivat joutuneet hänen omakseen vainajan tahdon mukaan... Tuossa oli
hänen oma mauserinsa, tuossa hänen winchesterinsä. Tuon
tsherkessiläisen puukon taas oli hänen setänsä eversti kerran tuonut
hänelle lahjaksi Venäjältä.

Hän rupesi ottamaan alas pyssyjä seinältä ja niillä tähtäilemään. Ennen
hän oli ollut innokas metsämies. Nyt oli monta vuotta kulunut, hänen
ampumatta laukaustakaan. Mutta käsi oli vielä vakava ja silmä terävä...
Oli ollut hirviä eilen metsänlaidassa, kun hän oli ohitse
ratsastanut...

Sitten hän rupesi itsekseen miekkailemaan. Siitäkin oli jo pari
vuosikymmentä kun hän viimeksi oli pitänyt tätä asetta kädessään... Ai,
ai, kylläpä olikin ranne jäykistynyt!... Tuo terssi kävi liian
kömpelösti, tuo kvintti täytyi ottaa uudestaan ... no, nyt juuri tuossa
syrjähyökkäyksessä hän olisi saanut aika piston kainalonsa alle!

Hän heitti pois takkinsakin voidakseen tehdä vapaammin liikkeitään. Hän
eteni ja peräytyi, hyökkäili ja puolustihe. Hän koetti ahdistaa toista
uuninnurkkaan ja tekeytyä itse niin kapeaksi kuin mahdollista. Mutta
koko ajan tuntui hänestä kuin hän olisi ahdistanut jotakin näkymätöntä,
tuntematonta vihollista.

Äkkiä hän jäi säpsähtäen kuuntelemaan... Aivan oikein, kolkuttihan joku
selvästi hänen ovelleen!

--Kuka siellä?

--Minä se vain olen.

--Sisään!

Susanna, hänen vanha emännöitsijänsä se oli, joka oli korjannut ruoan
pöydältä ja tuli kysymään, tarvitsiko tohtori enää mitään... Ei, hän
sai mennä nukkumaan. Tohtori hoitaisi kyllä itse uunin.

--Hyvää yötä sitten.

--Hyvää yötä.

Eukko poistui yhtä hiljaisesti kuin oli tullutkin.

Hän oli niin tottunut tässä talossa kaikkeen, ettei hän ollut
hämmästynyt edes isäntänsä uhkaavasta asenteesta eikä silmäinsä edessä
kimmeltelevästä miekanterästä.

Paavo Kontio heitti hänen mentyään miekan naulaansa hymähtäen ja puki
taas ylleen takin. Istui sitten uunin eteen, lisäsi puita pesään ja jäi
niiden loimuamista synkkämielisenä tuijottelemaan.

Mitä se oli tämä levottomuus? Mitä tämä tuskan ja kauhun tunne hänen
povessaan?

Kuoliko joku rakas omainen tällä hetkellä? Eihän hänellä ollut ketään
niin läheistä. Uhkasiko joku vaara, joku outo, onneton elämänkohtalo
häntä? Joutavia! Eihän häntä voinut uhata mikään, eihän hänelle voinut
mitään onnellista eikä onnetonta tapahtua.

Sitten mahtoi tällä hetkellä tapahtua jotakin hirveätä
maailmankaikkeudessa!

Tuo ajatus pudistutti häntä. Hän oli tosin kyllin paljon
tähtitieteilijä käsittääkseen, että tähdet kulkivat omia ikuisia
ratojaan ja että niissä tapahtui joka hetki myllerryksiä, joista
hänellä ei ollut eikä voinut olla vähäisintäkään aavistusta. Mutta
hän oli myös tarpeeksi mystikko uskaltaakseen epäillä nykyaikaisen,
järkiperäisen tieteenkin erehtymättömyyttä. Varsinkin hän oli
vakuutettu sen täydellisestä kykenemättömyydestä suurten
maailman-arvoitusten ratkaisemiseen, sillä voidakseen tehdä viimeisiä
johtopäätöksiä olisi sen ensin täytynyt tulla viimeisiin
kokemusperäisiin tuloksiin.

Mutta sehän oli taas mahdotonta! Oli sentähden sekä järjellistä että
kaikin puolin sallittua ja luvallista ihmiselle koettaa ohi
nykyaikaisen tieteen tunkeutua edes aavistuksen tietä ..., sitä
ainoata, mikä hänelle oli annettu ..., häntä ympäröivään
äärettömyyteen, joka niinkuin ijäisyyskin oli ainoa todellinen, mikä
oli olemassa, mutta joka oli jääpä ijäti käsittämättömäksi hänen
rajoitetulle, äärelliselle hengelleen.

Ijätikö? Äärellisellekö? Kuka uskalsi sen sanoa? Mistä sitten tämä
äärettömyyden kaipuu, jonka hän tunsi joka hetki sytevän sydämessään?
Ei, ainakaan omaa henkeään hän ei missään tapauksessa tahtonut
äärelliseksi eikä rajoitetuksi tunnustaa!

Hän nukahti näine mietteineen.

Taikka kenties hän uneksi silmät auki ja valveillaan. Hän oli täysin
tietoinen itsestään, tunsi tuskankin, joka aina ahtaammin pusersi hänen
povessaan, mutta hän tunsi samalla, että osa hänen hengestään oli
jättänyt hänet ja vienyt ohuen kerroksen ruumiillista muotoa mukanaan.
Muu oli jäänyt tähän nojatuoliin.

Hän heräsi hätähuutoon! Hän hyppäsi ylös ja katsoi kauhistuneena
ympärilleen. Hiilet uunissa olivat jo hiljaisiksi riittyneet ja
kynttilät kappaleen matkaa palaneet. Hän katsoi kelloaan. Se näkyi jo
keski-yötä osoittavan.

Kuka oli huutanut? Hänkö itse vai joku muu? Hän ei voinut sitä sanoa
varmaan enää, mutta hän oli kuullut sen niin selvästi korvissaan... Hän
kuunteli. Kaikki hänen ympärillään oli hiljaista kuin haudassa...
Nähtävästi hän oli sittenkin uneksinut!

Nyt taas! Nyt kuuli hän aivan selvään sen. Se kuului paljon pitempään
ja lähempää... Ja nyt! Se kuului ulkoa, joku oli liikkeellä tässä
jumalan-ilmassa, kenties vaarassa ja kuolemaisillaan...

Hän syöksähti äkkiä ikkunaan ja avasi sen.

Tuuli tahtoi kiskaista sen hänen käsistään. Hän pisti päänsä ulos ja
koetteli tirkistää yön pimeyteen.

Aluksi ei näkynyt mitään. Mutta sitten oli hänestä kuin olisi joku outo
valkea tuolla kaukana kylän rajassa leimahtanut.

Hän jännitti näköhermonsa äärimmilleen. Tuokion perästä näyttäytyi
jälleen sama välke, mutta nyt ei se hävinnyt enää, vaan kiiti eteenpäin
hurjalla nopeudella, valkaisten silmänräpäykseksi eteensattuvat
taloryhmät ja kappaleen pellonpiennarta tien kahdenpuolen. Se näytti
tulevan kohti, se näytti kasvavan ja karttuvan, se kävi aina
kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi lähetessään...

Hän katsoi silmää rävähtämättä. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei
ajatellut enää mitään. Hän näki vain tuon tulevan, hän kuuli vain sen
jyminän kuin turmion, kuin kuoleman, kuin uhkaavan kohtalon ja
perikadon.

Turha väistää, turha välttää sitä... Nyt se huusi taas! Tuolla äänellä
mahtoivat tuomion torvet toitottaa...

Se pysähtyi hänen linnansa eteen.

Hänen oli niin vaikea irtautua tilapäisestä, kosmillisesta
kauhuntunteestaan, että kului kotvasen aikaa, ennenkuin hän tuli
täyteen tajuunsa ja ymmärsi sen autoksi, joka varmaankaan ei turhan
tautta tässä ilmassa ja tähän aikaan ollut saapunut hänen portilleen.
Epäilemättä täytyi siinä olla ihmisiä, joiden oli välttämätöntä juuri
nyt tavata häntä.

Joku varjo vilkahti auton lamppujen ohi. Tuskin ne löytäisivät edes
sähkönappulaa. Mutta tietysti ne olivat huomanneet hänet valaistusta
ikkunasta ja odottivat nyt, että hän tulisi ja avaisi heille.

Hän heilutti kynttilää kahteen kertaan edestakaisin, merkiksi että hän
oli nähnyt heidät. Sitten tempaisi hän taskulampun pöydältä, pani lakin
päähänsä ja riensi nopeasti ulos.

Hän iloitsi, itsekään tietämättä miksi, alakerran pimeät akkunat
nähdessään; siis ei kukaan siellä ollut herännyt eikä ehtinyt hänen
edelleen.

Vesi ja loka loiskuivat hänen saappailleen... Hänen olisi ollut
mahdoton selittää tämän-tuokioista mielentilaansa. Hän tunsi vain, että
hätä ja tuska olivat kuin puhalletut pois hänestä ja että hän jälleen
oli täysin itsensä vallitsija.

Koska sen kerran piti tulla, niin tulkoon! Hän tahtoi kohdata pystypäin
kaikkia mahdollisuuksia... Koska kerran kaikki vastustus oli turha, oli
paras alistua välttämättömään!

Eihän ollut muuta pelastettavissa kuin kunnia. Ja sitähän ei kukaan
vasten hänen tahtoaan voinut riistää häneltä.

Näissä mietteissä hän avasi portin.

--Tätä tietä! hän sanoi komentavasti, mitään esittelyjä odottamatta ja
tulijoihin sen lähemmin tutustumatta. Tuonne, pääportaiden eteen!

--Lienevät, keitä lienevätkin, tuumi hän, oli hänen ensimäinen
velvollisuutensa saattaa heidät suojaan ja lämpimään. Sitten oli aika
kuulla heidän asiaansa.

Hän sulki portin, vaiensi kahlekoiran ja palasi takaisin ohi auton,
josta joku pitkä, sadetakkiin ja nahkalakkiin puettu mies juuri näkyi
auttavan erästä naista ulos. Vieläkään hän ei pysähtynyt heitä
puhuttelemaan.

--Tätä tietä! sanoi hän vain lyhyesti, lähtien heidän edellään
yläkertaan kiipeämään. Eikä hän pysähtynyt vielä ruokasalissakaan, vaan
ohjasi heidät suoraan kirjastohuoneensa lieden ääreen.

Vasta sen keskilattialle päästyään hän asetti sähkölampun takaisin
pöydänkulmalle, paljasti päänsä ja kääntyi tulijoiden puoleen lyhyesti
ja hiukan töykeästi kumartaen.

--Nimeni on Kontio, hän sanoi. Ketä minun on kunnia puhutella?

Mutta samalla oli kuin olisi maailma mustennut hänen silmissään... Mies
oli hänelle tuiki tuntematon. Mutta tuo nainen, tuo nainen...?

Eikö se ollut hän, hän, Sinikka, armas ja ainokainen?... Sama vartalo,
samat silmät, sama ryhti! Mikään näköhäiriö ei voinut olla tässä
mahdollinen.

Tulijat olivat pysähtyneet ovensuuhun. Nyt kohotti nainen hatunharsoaan
ja virkahti pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka helkähti kuin
hopeakannel kuulijan sydämessä:

--Hyvää iltaa! Eikö Paavo Kontio enää tunne minua?

Se oli Sinikka! Miksi hän ei ollut heti arvannut sitä? Mitä muuta
kohtalokasta saattoi enää sattua hänelle?

Eikä hän voinut itsekään ymmärtää, kuinka hän saattoi vastata niin
tyynellä ja vavahtamattomalla äänellä:

--Kyllä. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. Armollinen rouva on
tervetullut minun kattoni alle.

--Armollinen rouva kiittää teitä vilpittömästi.

Paavo Kontion kasvot olivat kylmät ja liikkumattomat, kun hän
tarjottuun käteen tarttumatta viittasi vierasta peremmälle astumaan.
Yhtä tuonentyyni ja tasainen oli hänen sydämentykytyksensä...

Vierähti hetki pari. He katsoivat toisiaan silmästä silmään,
tuijottivat niinkuin ei olisi ollut ketään muita koko maailmassa kuin
he kaksi ja niinkuin he olisivat tahtoneet toistensa sydämenpohjista
etsiä oman elämän-arvoituksensa ratkaisua... Ja jälleen täytyi Paavo
Kontion ihmetellä omaa suunnatonta mielenmalttiaan.

Jälleen soinnahti sama hopeakannel.

--Saanko luvan esitellä? Pertti, minun mieheni serkku, Pajalan herra.

Nuori mies kumarsi äänettömästi. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja
reippaat, hänen silmänsä siniset, suorat ja rehelliset. Paavo Kontio
tunsi heti hänestä pitävänsä.

--Tehkää hyvin, istukaa, sanoi hän, nyt jo paljon lämpimämmällä ja
ystävällisemmällä äänellä. Odottakaa! Sallitteko...?

Hän vapautti heidät sadevaipoista ja kantoi ne toiseen huoneeseen.
Siirsi sitten nojatuolit lähemmä takkaa, heitti siihen muutamia halkoja
ja istui itse sohvankulmaan. Vieraat noudattivat äänettöminä hänen
viittaustaan.

Halot rätisivät hetken ja räiskähtivät ilmiliekkiin.

Sinikka-rouva ojensi jalkansa mukavasti jakkaralle, jonka isäntä oli
siihen hänen käytettäväkseen ehtinyt asettamaan. Tulenloimo sattui
hänen kasvoilleen, jotka eivät olleet aivan nuoret enää.

Hän näytti olevan jo kappaleen matkaa neljännelläkymmenellä. Vielä oli
hänen vartensa hoikka ja joustava, vielä eivät mitkään rypyt hänen
lujaa, matalaa otsaansa rumentaneet. Mutta suurten, teräsharmaiden
silmien ympärillä näkyi niitä jo eräitä niinkuin hienonhienolla
timanttineulalla vedettyjä. Sensijaan oli leuka entistä
herkullisemmaksi pyöristynyt.

Paavo Kontio näki tuon kaiken, vaikka hän ei tahtonut nähdä mitään ...
huomasi sen parin sekunnin kuluessa, mitkä Sinikka-rouva näytti itsensä
ja ympäristönsä unohtaneena hiilustaan tuijottavan. Nyt kohotti hänkin
silmänsä ja katsoi talon isäntään.

Tämä kesti katseen yhtä tyynenä ja järkähtämättömänä kuin äskenkin.
Mutta kun ei toinen vieläkään sanonut mitään, hän katsoi
velvollisuudekseen alottaa.

--Ja nyt ehkä, virkahti hän syvällä, matalalla rinta-äänellään,
sallinette minun tietää, mikä tuottaa tämän kunnian talolleni?

--Tämän omituisen kunnian? hymähti Sinikka-rouva surumielisesti.

Mutta heti senjälkeen kävivät hänen kasvonsa hyvin vakaviksi. Hän nousi
ylös ja virkahti toisella varsin virallisella ja täsmällisellä äänellä:

--Olette oikeassa! Vähin mitä voitte pyytää meiltä, on selitystä.

He nousivat kaikki ylös.

Paavo Kontio katsoi kysyvästi kumpaankin heihin. Nuori mies loi
silmänsä alas. Sinikka-rouva sensijaan kohtasi hänen katseensa yhtä
tyynenä ja lujana kuin hän itsekin oli.

--Niin, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme suoraan sanoen
tulleet anomaan teiltä yösijaa. Taikka oikeammin: minä olen tullut.
Pajalan herra on ollut vain kyllin ystävällinen saattaakseen minut
tänne autollaan.

Paavo Kontio ei tiennyt enää, missä hän oli. Hänen oikea kätensä
pusertui pöydänlaitaan suonenvedon-tapaisesti, vasen nousi itsestään
painamaan nyrkkinä sydäntä paikalleen, josta se tuntui olevan kuin irti
ponnahtamassa.

--Kuinka? huudahti hän tuskallisesti. Te, te anotte yösijaa minulta?
Mitä se merkitsee?

--Se merkitsee, jatkoi Sinikka-rouva edelleenkin samalla
tinkimättömällä suoruudella, se merkitsee, että minulla ei ole enää
kotia. Nyt te tiedätte sen!

Hän ikäänkuin hengähti helpotuksesta sen sanottuaan.

Paavo Kontio katsoi kuin ymmärtämättä häneen. Sitten kohotti hän
kätensä hitaasti kulmilleen.

--Istukaa, tehkää niin hyvin! hän virkahti hiljaa... Anteeksi, minun
täytyy hetkinen koota ajatuksiani.

He istuivat takaisin takkavalkean eteen. Seurasi muutamien
silmänräpäysten synkkä vaitiolo.

Pajalan nuori herra näytti sangen nolostuneelta. Paavo Kontio istui yhä
käsi silmiensä edessä. Sinikka-rouva katseli tuimasti ja otsa rypyssä
kengänkärkiään...

Kaikille tuntui suoranaiselta taivaanlahjalta Susanna-muorin
ilmestyminen ruokasalin kynnykselle.



3.


Hän tuli yhtä hiljaa kuin tavallisesti. Hän oli herännyt auton
puksutukseen, tehnyt tulta ja pukeutunut. Huomattuaan, että tohtorilla
oli vieraita, hän tuli kysymään, pitikö laittaa teetä tai tarvittiinko
häntä muuten johonkin.

Paavo Kontio katsoi kysyvästi vieraisiinsa. Kumpikin vastasi
päänpudistuksella.

--Ei, ei tarvita. Susanna saa paneutua maata jälleen. Mutta Susanna
katsoo sitä ennen, että molemmat vieraskammiot ovat järjestyksessä.

Huonekysymyksen tultua täten ratkaistuksi katsoi Pajalan herra
velvollisuudekseen kysyä, saisiko hän ehkä siinä tapauksessa sijaa
autolleen jossakin katoksessa.

--Se on totta! Sallinette ehkä, että tulen näyttämään...?

Paavo Kontio hypähti ylös.

Mutta sitä ei nuori mies tahtonut suinkaan sallia. Hän kyllä tulisi
yksin toimeen siellä, kun hän vain saisi tietää paikan.

--Hyvä! Susanna tai pehtori neuvoo sen kyllä teille. Mutta sitä ennen,
ottakaa tämä lamppu, ett'ette kompastu porraskäytävässä.

--Kiitän nöyrimmästi. Kenties saan samalla kertaa sanoa hyvää yötä?
Arvelen että emännöitsijänne myös voi neuvoa sopivan huoneen minulle.

--Kyllä. Hyvää yötä siis!

Paavo Kontio katsoi mielihyvällä hänen jälkeensä. Siitä oli pitkä aika
kun hän oli nähnyt ketään niin hyvin kasvatettua nuorta miestä.

Hän ilmaisi tuon ajatuksensa myös Sinikka-rouvalle, joka istui
liikkumattomana takkavalkean edessä.

--Teidän serkkunne tuntuu olevan kelpo mies, hän sanoi. Kaikki
tunnustukseni!

--Minun mieheni serkku, oikaisi Sinikka-rouva välinpitämättömästi.
Kyllä, minä pidän paljon hänestä.

--Hänen käytöksessään on jotain sotilaallista, virkahti Paavo Kontio
vielä. Hän on ehkä juuri päässyt jostakin upseerikoulusta?

--Ei, hän on juristi. Mutta hänen esi-isänsä ovat monessa polvessa
olleet sotilaita. Ja jättäähän se aina jonkin jäljen.

--Niin. Jättäähän se aina jonkin jäljen, toisti Paavo Kontio
koneellisesti.

Hän käveli yli huoneen miettiväisenä ja ikäänkuin epätietoisena siitä,
mitä hänen nyt tulisi tehdä. Sitten palasi hän takaisin lieden luo ja
jäi kädet selän takana, hartiat kumarassa, hänkin hetkeksi tuleen
tuijottamaan.

He olivat siis nyt kaksin! He kaksi, saman katon alla! Hän lakitieteen
tohtori Paavo Kontio ja rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, nykyään
erään etelähämäläisen aatelisherran puoliso ja Kuusiston kartanon
emäntä!

Olihan se aivan käsittämätöntä.

--Kuinka? alotti Paavo Kontio hitaasti ja matalalla äänellä. Te
sanotte, että teillä ei ole kotia enää?

--Niin, vastasi Sinikka-rouva. Mutta onhan minulla sentään nyt katto
pääni päällä, kiitos olkoon teidän hyvyytenne.

Hän kumarsi hiukan päätään kiitokseksi. Paavo Kontio vastasi samalla
tapaa.

--Tuliko poltti kartanon? kysyi hän hetken perästä omituisesti
hymähtäen.

--Talo on kyllä paikoillaan, virkahti etäisellä, uneksivalla äänellä
Sinikka-rouva. Mutta minä puhuin kodista. Sitä ei minulla ole enää. Ja
jos oikein ajattelen, ei ole tainnut koskaan ollakaan.

--Teille ei siis ole oikeastaan mitään merkillistä tänä iltana
tapahtunut?

--Ei muuta kuin että minä olen sen ymmärtänyt. Tullut oikein
ymmärtämään.

--Te olette tarvinnut kauan aikaa siihen?

--Mahdollisesti. Minusta se on kuin eilen.

--Mikä?

--Se hetki, jolloin me kaksi viimeksi tavattiin.

--Myöskin minusta. Mutta se on kuitenkin kuin rautaisen esiripun
takana. Onko teillä rohkeutta sitä kohottaa?

--Ainakaan ei minulla ole mitään oikeutta siihen.

--Ei. Mikä on mennyt, on mennyt. Me emme voi elää kahta kertaa.

Paavo Kontio oli puhunut harvakseen, lyhyillä, painokkailla
pään-nyykähdyksillä jokaista sanaa korostaen. Nyt kääntyi hän jälleen
permantoa kiertämään.

Hänen mielensä oli mitä suurimmassa jännityksessä. Hän tarvitsi kaiken
tahdonvoimansa voidakseen ylimalkaan pysyä koossa ja puhua näin
tyynesti ja hillitysti. Samalla harmitti häntä hänen oma mielentilansa.
Siinäkö siis oli hänen itsekasvatuksensa? Tässäkö tulos vuosikausien
vilpittömistä, lakkaamattomista itsetutkisteluista ja ponnisteluista?

Ei, joku selvä tästä täytyi saada! Hän pysähtyi, tuli uunin luo,
istahti päättävästi toiseen nojatuoliin ja tuki leukansa nyrkin varaan.

Näin kului pari tuokiota.

--Te olette siis karannut miehenne luota? alotti hän.

--Niin, vastasi Sinikka-rouva tyynesti häneen katseensa kohottaen. Ja
siinä nimenomaisessa mielessä, etten koskaan enää palaja hänen
luokseen.

--Ja tullut minun luokseni?

Hieno, tuskin huomattava hymyily kiertyi Sinikka-rouvan kapeiden
huulten ympärille.

--Kuten näette, vastasi hän. Minä tulin, sillä minä tarvitsin teitä.

--Mihin?

--Kaikkeen. Täytyihän minun saada neuvotella teidän kanssanne. Eihän
minulla ollut ketään läheisempää.

--Niinkö luulette?

--Niin olen ainakin itselleni kuvitellut.

--Ja hän?

Paavo Kontio osoitti peukalollaan sinnepäin, minne Pajalan herra äsken
oli hävinnyt.

Sinikka-rouva katsoi silmät suurina häneen.

--Pertti? Mitä hänestä?

--Onhan hän luonnollisesti teidän rakastajanne.

Sinikka-rouva kääntyi nyt kokonaan ja nojasi samoin leukansa nyrkin
varaan. Näin tuijottivat he jälleen kotvan aikaa toisiaan.

--Niinkö? Niinkö te todellakin minusta ajattelette?

--Niin. Onhan se niin kovin yksinkertaista. Te olette ikävystynyt, te
olette jostakin syystä kyllästynyt mieheenne... Pitkät puhteet,
maaseudun yksinäisyys ... oh, siinähän ei ole mitään ihmeellistä!

--Eipä kylläkään. Entäs sitten?

--Teidän serkkunne...

--Mieheni serkku, jos suvaitsette...

--No niin, teidän miehenne serkku on nuorempi ja komeampi häntä... Te
tapaatte toisianne, hän asuu jossakin lähipitäjässä, kenties samassa
... hän käy teillä, te hänen luonaan ... sanalla sanoen, te
rakastutte...

--Mainiota! Me rakastumme. Pyydän, jatkakaa!

--Hän rakastuu ensin, te sitten... Hän on liian kaino tunteitaan
ilmaisemaan. Te...

--Minä en ole kaino?

--Te arvaatte ne kuitenkin ja nautitte kaikessa salaisuudessa niistä...

--Ahaa! Ja rohkaisen niitä?

--Kaikkien sopivaisuuden rajojen sisällä luonnollisesti.

--Luonnollisesti. Ja sitten?... Tiedättekö, tämä on jännittävää!

Sinikka-rouvan silmät oikein säkenöivät pidätetyn sisäisen ilon sähköä.
Hän pudisti hilpeästi kiharoitaan ja siirsi lähemmäksi nojatuoliaan.

Paavo Kontio katsoi järkähtämättömänä häneen.

--Sitä en epäile... No niin, hän kulkee, hän huokailee, hän samoilee
maita ja rämeitä, vuoroin etsii, vuoroin karttaa teidän seuraanne
itsepintaisesti... Hän on ylpeä, hän on arka, hän on sairas
onnettomasta rakkaudestaan... Pelkään, että hän usein pitää sitä oikein
syntinä ja häpeänä.

--Poikaparka!... Eikö totta, minulla ei ole yhtä herkkä omatunto?

--Ei. Hän huvittaa, hän säälittää, hän miellyttää teitä... No niin,
lopuksi autatte te oikealle tolalle hänet.

--Verratonta! Ja kun me nyt olemme oikealla tolalla...?

--Niin alkavat kaikenlaiset jokapäiväisen elämän vaikeudet vaivata
teitä... Teidän miehenne...

--Ahaa! Nyt astuu hän näyttämölle!

--Teidän miehenne ei aluksi aavista mitään. Hän luottaa, hän uskoo
teihin kuin parempaan itseensä...

--Parempaan?

--Niin, sillä hän todellakin rakastaa teitä ja näkee teidät vain oman
rakkautensa ihannoivan, kaunistavan prisman läpi...

--Nyt minä ymmärrän!

--Hän jatkaa, hän tuhlaa yhä edelleen teille vilpittömiä
hellyyden-osoituksiaan. Ne vaivaavat, ne hermostuttavat teitä, lopuksi
käyvät ne teille suorastaan vastenmielisiksi...

--Kenties te sentään nyt liioittelette?

--Tuskin, sillä eihän hän missään suhteessa voi kilpailla serkkunsa
kanssa, joka kaiken uutuuden viehätyksen lisäksi voi tarjota kielletyn
hedelmän hekuman teille...

--Ah! Siinä tapauksessa!

--Sitäpaitsi syttyy ja syventyy teidän rakkautenne yhä enemmän häneen,
siksi kun teissä syntyy todellinen tarve kuulua vain hänelle, yksin
hänelle...

--Eiköhän tuo nyt ole aivan liian kaunis kuva minusta?

--Tuskin, sillä joskin te voitte olla uskoton, te ette tahdo olla
jatkuvasti vilpistelijä.

--Voimat puuttuu, nähkääs. Tahto olisi kyllä kiitettävä.

--Ei, teidän sisällinen ylpeytenne kärsii siitä... Sitäpaitsi kärsii
teidän serkkunne ... anteeksi, teidän miehenne serkku vielä enemmän
siitä, sillä hänen suoranaiselle luonteelleen täytyy tämän luvattoman,
piileskeltävän suhteen olla aivan sietämättömän...

--Mikäli hän rakastaa minua nimittäin.

--Mikäli hän kunnioittaa omaa itseään. Sen pahempi, rakastaa hän teitä
siihen määrään, että hän on tulla hulluksi kuvitellessaan teitä toisen
syleilemänä ja suutelemana...

--Eikö totta? Hän on hirveän mustasukkainen?

--Kyllä. Teidän välillänne tapahtuu kohtauksia...

--Oh!

--Hän pyytää, hän uhkaa teitä...

--Kuinka ihanaa! Hän mylvii, hän myrskyää, hän polkee jalkaa? Hän
tahtoo tappaa jonkun meistä kolmesta?

--Hän on sanalla sanoen poissa suunniltaan. Mahdollisesti sattuu joku
kohtaus myös teidän kolmen kesken... Miehenne yllättää teidät...

--Suuremmoista!

--Te päätätte karata. Että kaikki vaikuttaisi vielä romantisemmalta, te
valitsette sateisen, myrskyisen syys-yön yrityksenne toteuttamiseen.

--Jahah. Tämän yön siis?

--Niin. Te poistutte kartanosta huomiota herättämättä, auto odottaa
teitä tienristeyksessä, te nousette nopeasti siihen, ajatte kuin
mielipuolet...

--Niin! Niin!

--Ja olette nyt siinä!... Teidän palvelukseksenne, hyvät naiset ja
herrat, jos suvaitsette.

Paavo Kontio päätti tarinansa pienellä päänkumarruksella.

--Ja huomenna?

--Huomenna te luultavasti, saatuanne aikaa miettiä tarkemmin asiaa,
palajatte aivan koreasti miehenne luo, jolle te keksitte jonkun sopivan
tekosyyn ja joka arvattavasti on ilman mitään suurempia vaikeuksia
valmis teille anteeksi antamaan. Sen pituinen se!

--Sen pituinen se, todellakin!

Sinikka-rouva, joka mitä veitikkamaisimmalla mielenkiinnolla oli
kuunnellut toisen esitystä hänen otaksutusta lemmenleikistään,
heittäysi nyt taapäin nojatuoliinsa ja päästi kauvan pidätetyn
riemunpuuskansa valloilleen. Hänen naurunsa soi ja solisi, välkkyi ja
kimalteli ... kuin suihkulähde, kuin päivänkaari, kuin kuuttaren
kultarihma hopeaisessa yössä.

Paavo Kontio antoi hänen nauraa kylläkseen. Ei hän silmää siirtänyt, ei
paikkaa muuttanut, mutta kaikki hänen vaistonsa ja aistimensa ahmivat
tuon edessään ilkamoivan, heinänä helähtelevän, kaarena karehtelevan
naisen olentoa.

Miksi hän ilkamoi? Miksi hän näki vaivaa veikistellä?

Tottapa hänellä oli omat syynsä siihen! Paavo Kontio ei ainakaan
aikonut niitä häneltä tiedustaa. Aika nauraa, aika itkeä, aika naida,
aika kuolla! Eikö itse viisas Salomon ollut sanonut jotakin sen
tapaista?

Sinikka-rouva nauroi niin, että vedet kihosivat hänen silmiinsä ja
hänen täytyi välillä kuivata niitä nenäliinallaan.

--Anteeksi, sai hän siihen lomaan sanotuksi. Mutta minä en muista,
milloin minulla olisi ollut näin hauskaa.

--Vapaus sallittu, huomautti Paavo Kontio kuivakiskoisesti.

Hän nousi, lisäsi puita uuniin ja sytytti sikarin. Sitten painui hän
rauhallisesti takaisin nojatuoliinsa.

Sinikka-rouva oli nauranut itsensä vakavaksi jälleen. Seurasi pitkä
vaitiolo.

--Niin, tuo kaikki on todellakin sangen yksinkertaista, virkahti hän
viimein hiljaisesti. Vahinko vain, että se ei ole totta.

--Eikö?

--Ei. Se on kokonaan teidän omaa mielikuvitustanne.

--Voi olla. Mutta miten luulette te voivanne minut siitä vakuuttaa?

--Kenties käy se minulle mahdottomaksi. Tahdon kuitenkin sanoa teille,
että mitä mieheni serkkuun tulee, hän ei puolestaan näe mitään
suurempaa onnea maailmassa kuin saada kerran kutsua minua anopikseen.

Hieno hymy kiertyi jälleen Sinikka-rouvan suupieliin. Eikä hän voinut
samalla olla kulmiensa alta kujeellisesti katsomatta, minkä vaikutuksen
tämä uusi ja epäilemättä odottamaton tiedon-anto tekisi hänen
puhetoveriinsa.

Se teki vaikutuksen.

--Teillä on tytär siis? kysyi Paavo Kontio tyhmistyneenä.

--Tytärpuoli. Iso, komea tyttö...

--Miksi hän ei mene naimisiin siis?

--Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista... Eikähän ole sanottu,
että hän ollenkaan huolii tästä kosijastaan.

Paavo Kontio mietti hetkisen omia mietteitään. Ne eivät mahtaneet olla
aivan kauniita laadultaan, sillä hänen huulensa kiertyivät pian
ilkeään, sarkastiseen hymyyn ja hänen silmänsä saivat pahansuovan
välkkeen, käyden samalla pieniksi ja pistäviksi kuin tikarinterät.

--Te tietysti toivoisitte, että hän ei huolisi? virkahti hän sitten
ohuimmalla, salakavalimmalla äänellään.

Sinikka-rouva säpsähti ja katsahti sitten epäröivästi häneen kuin ei
olisi kuullut oikein.

--Päinvastoin minä soisin kaikkea hyvää heille, hän virkahti. Taikka
... mitä te tarkoitatte?

Paavo Kontio hymyili edelleen äskeistä, ärsyttävää hymyään.

Oletpas nyt kerrankin kiikissä, kaunis lintuseni! ajatteli hän. Saapa
nähdä, kuinka aiot siitä itsesi irti pyristellä!

Hän tunsi nyt olevansa kokonaan voiton puolella.

--Tunnustakaa pois, hän sanoi toverillisesti, ja hyväntahtoisesti, että
te olette karannut miehenne luota rakastajanne kanssa riistääksenne
hänet tytärpuoleltanne.

Sinikka-rouva katsoi kauhistunein silmin häneen.

--Niinkö?... Niinkö te arvelette todellakin? hän virkahti
soinnuttomasti.

--Niin. Mutta te olette epäkäytännöllinen, kovin epäkäytännöllinen...
Te olette tullut pyytämään neuvoa minulta. No hyvä, minä annan teille
sen neuvon, että te naitatte heidät keskenään...

--Ei, ei...

--Kyllä. Katsoen teidän kokemukseenne ja tunnettuun älykkäisyyteenne,
mutta etenkin teidän tytärpuolenne arvattavaan kokemattomuuteen, on
enemmän kuin todennäköistä, että te juuri siten voitte parhaiten
säilyttää rakastajanne!

Sinikka-rouva oli ojentanut käsivartensa hätäisesti, kuin torjuen häntä
kohden. Mutta Paavo Kontio joko ei ollut sitä huomannut tai sen
väärinkäsittänyt. Hän oli noussut, kiihtynyt itse oman kuulumattoman
herjauksensa myrkystä ja viskannut viimeiset sanansa pidätetyllä
raivolla kuin satuttaakseen kerrankin tuohon valkeaan, viekkaaseen
sisiliskoon, jättääkseen ikuisen jäljen häneen ja hänet häpeänleimalla
merkitäkseen.

--Ei, ei! Te ette saa, te ette saa...!

Sinikka-rouva oli käynyt kalpeaksi kuin kuolema. Hän kätki kasvot
käsiinsä ja vaipui tuskalliseen itkunnyyhkytykseen.

Kului tuokio, kului kaksi. Paavo Kontio katsoi raskaasti hengittäen
häneen... Julma nautinto oli vallannut hänet. Hän oli tahtonut
kerrankin saada totuuden esille tuosta naisesta, ja siinä se nyt oli!
Hän oli kerrankin tahtonut kuoria tuon Luojan leikkikalun paljaaksi
kaikista kaunistavista verhoistaan ja hän oli onnistunut!

Tuollainen siis oli totuus! Tuollainen siis oli nainen! Tuollainen oli
se salaperäinen valta, joka oli määrännyt hänen elonsa juoksun ja
saattanut niin monta hänen kaltaistaan elämänhölmöä turmioon ja
perikatoon!...

Hän katsoi voitollisin silmin ympärilleen ikäänkuin olisi tahtonut
muillekin näyttää tekonsa ja sen avulla todistaa, että hän oli
oikeassa, että hän oli tehnyt oikein riistäessään aikoinaan tuon naisen
ihannoidun kuvan syvältä sydämestään, sen särkiessään ja jalkojensa
alle polkiessaan.

Vasta vähitellen hän tuli jälleen täyteen tajuntaansa.

Kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista ja liikkumatonta. Missä hän
oli? Eikö tämä ollut hänen oma työhuoneensa, jossa hän oli niin monta
rauhallista iltaa viettänyt ihmiskunnan parhaiden ajatuksiin
syventyneenä? Miksi näytti täällä nyt kuin ruumishuoneelta? Miksi
lepattivat kynttilöiden liekit niin aavemaisesti, miksi tuntui kuin
kalmantuuli hänen ohimoillaan?

Ja mikä oli tuo musta, vielä nytkivä ruumis hänen edessään?

Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän murhannut jonkun?

Hän hieroi otsaansa ja alkoi muistaa vähitellen. Hän kauhistui äskeisiä
sanojaan ja häpesi samalla, että hän oli voinut niin menetellä. Eikö
hän ollut talon isäntä, eikö tuo nainen ollut hänen vieraansa, joka
sateessa ja tuulessa oli tullut häneltä suojaa etsimään? Missä
gentlemannien lakikirjassa oli säädetty, että oli lupa loukata
syytettyä, silloin kun syytetyllä ei ollut mitään keinoja itseään
puolustaa?

Naisen kyyneleet eivät sellaisinaan häntä liikuttaneet... Oh, hän oli
nähnyt niitä liian paljon elämässään ollakseen tietämätön niiden
helppoudesta ja mukavuudesta kaikissa tavallista vaikeammissa
tuokiotiloissa! Oh, kuinka he kaikki osasivat itkeä ilon, surun, lemmen
ja valheen kyyneleitä, itkeä juuri silloin, kun oli tarvis niitä, ja
vastata kyyneleillä, kun kaikki muu vastaus oli mahdotonta!

Kaikki naiset osasivat sen. Kuinka ei sitten rouva Sinikka, entinen
näyttelijätär, joka oli tottunut varsinaiselta teatterilavalta tuhansia
ja jälleen tuhansia kyyneleillään liikuttamaan!

Naisen avuttomuus liikutti häntä ja tietoisuus hänen omasta kylmästä
tunteettomuudestaan, jota vastaan suloisimmatkin kyyneleet
kilpistyivät. Naisparka! Tuossa hän oli turvautunut viimeiseen
voimakeinoonsa eikä sekään auttanut häntä.

Hänen täytyi tehdä jotakin häntä lohduttaakseen.

--Anteeksi, sanoi hän, liikutettuna hänen puoleensa kumartuen.
Anteeksi, minä en tarkoittanut, mitä sanoin...

Hän tiesi valehtelevansa näin puhuessaan. Mutta täytyihän jotakin
sanoa, eihän voinut olla peto eikä jättää toista tähdettömään
epätoivoon. Nyt jos koskaan oli pieni hätävalhe paikallaan.

Eikä hän huomannut ollenkaan, että jos tuon naisen kyyneleillä
ylimalkaan oli jotakin mietittyä, määrättyä tarkoitusperää, tämä juuri
nyt oli sen täydellisesti saavuttanut.

Mutta Sinikka-rouva ei vastannut mitään muuta kuin:

--Te ette saa, te ette saa...

--Mitä minä en saa?

--Te ette saa ajatella minusta mitään halpamaista. Muuten mitä hyvänsä!
Mutta ei halpamaista, ei halpamaista...

Hän purskahti uuteen itkunnyyhkytykseen.

Paavo Kontion tuli nyt todella paha olla. Hän koetti kaikin voimin
lohduttaa. Hän otti takaisin kaikki, mitä oli puhunut äsken, hän sanoi
laskeneensa vain pahaa pilaa, hän myönsi menneensä liian pitkälle...
Hän ilmoitti olevansa valmis vaikka polvillaan pyytämään anteeksi
äskeistä käytöstään.

Hän lankesi todella polvilleen ja tavoitteli Sinikka-rouvan kättä sitä
suudellakseen. Tämä esti hänen aikeensa, mutta ei vetänyt kuitenkaan
pois kättään, joka jäi Paavo Kontion kätten väliin lepäämään.

Näin vierähti jälleen hetki pari.

Sinikka-rouva aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen kuin hänkin
kummeksien, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Veti sitten kätensä
hitaasti pois, korjasi hiuksiaan ja nousi ylös.

--On jo myöhäistä, sanoi hän hiljaa. Lienee jo aika meidän sanoa hyvää
yötä toisillemme.

Paavo Kontio nousi ylös hänen kerallaan.

--Ei vielä, virkahti hän rukoilevasti, ei ennen kuin olette sanonut
antavanne kaikki anteeksi minulle.

Sinikka-rouva hymyili halki kyyneltensä.

--Kaikki? sanoi hän äskeinen veitikkamainen välke jälleen silmissään,
jotka loistivat kuin kukkanurmi yöllisen sateen jälkeen. Kaikkiko?
Etteköhän te voisi tyytyä vähempään?

Paavo Kontio pudisti päätään surumielisesti.

--No niin, lausui Sinikka-rouva päättävästi, vahvistaen sanansa
reippaalla kädenlyönnillä. Te saatte kaikki anteeksi todellakin, mutta
ainoastaan tuon teidän rattoisan tarinanne vuoksi, jolla te äsken
olitte minut kuoliaaksi naurattaa.

Paavo Kontio teki epätoivoisen liikkeen kädellään.

--Oh, älkää enää puhuko siitä, minä pyydän!

--Päinvastoin meillä on kaikki syy puhua siitä. Se oli erinomainen
tarina ja todellakin suuren lakimiehen, suuren ihmistuntijan, etten
sanoisi suuren ihmisen arvoinen...

--Minä pyydän...

--Mutta siinä oli yksi vika. Tiedättekö, mikä?

--En viitsi sitä enää ajatella. Se oli vikapää tarina ylimalkaan.

--Ei, se oli niin johdonmukainen ja loogillinen. Mutta te unohditte
vain sanoa, että jos kaikki oli niin ja niin ja niin ja niin kuin te
olitte otaksunut, miksi minä sitten ollenkaan olin tullut teidän
luoksenne ja miksi minä nyt olen täällä. Sanokaapas!

Se oli totta! Olihan se tosiasia, josta ei päässyt mihinkään. Miksi
rouva Sinikka oli täällä, juuri täällä, hänen luonaan?

Paavo Kontio mietti hetkisen. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti:

--Minä en tiedä. Sanokaa se itse minulle!

--Arvatkaa!

--En saata arvata sitä. Te sanoitte tulleenne neuvottelemaan kanssani.

--Uskoitteko te sitä todellakin?

--Enhän tiennyt, mitä uskoa. Joku oikku, joku päähänpisto ehkä...

--Tai tieltä eksyminen? Ei, minä huomaan, että te ette arvaa. Täytyy
kaiketi sitten se sanoa teille.

--Sanokaa!

Sinikka-rouva katsoi suurin, nauravin silmin häneen ... kumartui sitten
hänen puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa intohimoisesti:

--Siksi että minä rakastin teitä! Siksi että minä rakastan teitä enkä
ole koskaan lakannut teitä rakastamasta.

Samalla livahti hän hänen ohitseen ruokasalin ovelle, pysähtyi siinä,
kääntyi ja kumarsi pitäen pihtipielestä kiinni kummallakin kädellään:

--Hyvää yötä! Toivon, että tulette ja osoitatte minulle makuukamarini.

Paavo Kontio seurasi häntä tahdottomana.



4.


Seuraava päivä oli kirkas ja kuulakka. Tuuli oli lakannut, päivä
paistoi täydeltä terältään. Puiston puut oikein juhlivat syksyisessä
kirjavuudessaan.

He tapasivat kaikki kolme toisensa aamiaispöydässä, jonka Susanna
vieraiden kunniaksi oli oikein kukkasilla koristanut. Punaviini ja
lasit olivat taas ilmestyneet siihen talon isännän nimenomaisen
määräyksen mukaan hänen hyvin varustetusta kellaristaan.

Häntä itseään voi tuskin tuntea eilisestä. Hän oli leikannut lyhyeksi
partansa, joka harmahti jo, hän oli sukinut huolellisesti tukkansa,
joka jo myös oli kulmilta hopeoitunut. Hän oli jättänyt saappaansa ja
jääkäritakkinsa sekä pukeutunut kiiltokenkiin ja pitkään, mustaan
diplomaattitakkiin, joka sopi erinomaisesti hänen kookkaalle
hartehikkaalle vartalolleen. Hohtokivillä koristeltu kravattineula
rinnassa ja neilikka napinlävessä ... hän vaikutti ranskalaiselta
ministeriltä, jota vaikutusta hänen mustat, etelämaiset silmänsä ja
kalpea ihonsa vielä lisäsivät.

Ja kuinka hän pyörähteli! Ja kuinka hän käännähteli! Hän oli kymmenen
vuotta eilisestä nuorentunut.

Sinikka-rouva loi tyytyväisen, hilpeätä mielihyvää ilmaisevan katseen
häneen eikä voinut olla edullista mielipidettään hänestä myös
matkatoverilleen välittämättä.

--Katsokaapas vain! hän virkahti hymyillen. Herra tohtori on tehnyt
oikein toalettia meidän kunniaksemme.

--Aivan niin, kumarsi Paavo Kontio. Minun on aika ihmistyä jälleen.
Tiedättekö, että olen elänyt täällä jo toistakymmentä vuotta kuin
metsänpeto.

--Kertokaa, mitä te olette tehnyt täällä! Olen kuullut, että te teette
taikoja.

--Joskus niitäkin. Mutta pääasiallisesti minä olen vain tappanut aikaa.
Ja sitä murhaa ei muistaakseni huomannut kieltää Mooseskaan, suurin
kaikista lainsäätäjistä.

--Eipä tiedä, sillä se on itsemurhaa, lausui Sinikka-rouva miettivästi.

--No, sitten täytyy minun myöntää, että se ainakin on itsemurhan
vaarattominta lajia. Tässä olen minäkin parhaani mukaan koettanut
harjoittaa sitä jo toistakymmentä vuotta, kuitenkaan täydellisesti
onnistumatta.

--Jos te olette onnistunut yhtä epätäydellisesti kaikessa muussa,
yritti Sinikka-rouva siihen...

--Niin toivon, ett'ette todellakaan pidä minua minään Onnen-Pekkana
muussa suhteessa kuin siinä, että minulla on onni tänään nähdä teidät
kattoni alla. Maljanne!

--Maljanne!

Aamiainen jatkui mitä parhaan ruokahalun ja rattoisimman mielialan
vallitessa. Pajalan herra oli ollut jo varhain aamusta liikkeellä, hän
oli tutkinut puiston ja puutarhan, tutustunut sekä pehtoriin että
emännöitsijään, joka tuntui olevan uskonnollismielinen ihminen ja
taitava salaatinlaittaja...

--Kuulkaa, hän on ollut jo keittiössäkin! huudahti Sinikka-rouva
taputtaen ihastuneena käsiään. Eikö se ole verratonta, herra tohtori?

Epäilemättä se oli hullunkurista myös Paavo Kontion mielestä, joka
huomautti, että heidän oli sitäkin suurempi syy ottaa lisää salaattia,
kun heidän nuori ystävänsä varmaan oli itse ottanut tehokkaasti osaa
sen valmistukseen.

--Tietysti, jatkoi Pajalan herra yhä edelleen samalla poikamaisella
leikillisyydellään. En voinut vastustaa todellakaan tuota kiusausta.
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Susanna muori antoi minun
jotakuinkin selvin sanoin ymmärtää, että minä olin nuori nokkaviisas,
joka olin tietävinäni kaikki, vaikka en vielä tiennyt mitään, ja että
munan yleensä oli turha tulla kanaa opettamaan.

--Hän ajoi ulos teidät? hymyili Paavo Kontio.

--Hän suorastaan riepoitti minut pihalle. Mutta jumalan kiitos, että
minulla kehumattani on sangen kaunis laulun-ääni. Istahdin sentähden
keittiön portaille ja viritin täydestä sydämestäni »Koko maailm' iloit'
mahtaa...»

--Ah, siihen minä heräsin siis! nauroi Sinikka-rouva. Ja minä kun olin
kyllin itserakas luulemaan, että tuo serenaadi oli minua varten!

--Ei, kyllä se pääasiallisesti oli kyökkipiialle tarkoitettu. Hän
ymmärsi sen myöskin niin ja toi minulle vähän ajan perästä kaksi
päärynää. Ne ovat tässä!

Ja hän kaivoi yleisen riemastuksen vallitessa todellakin taskustaan
kaksi päärynää, joita hän tarjotteli jalomielisesti kummallekin. Häntä
itseään näyttivät hänen aamulliset seikkailunsa sanomattomasti
huvittavan.

Tuolla on hyvä omatunto, ajatteli Paavo Kontio, joka aina suuremmalla
mielihyvällä häntä salaa tarkasteli. Kerrankin normaalisti kasvanut
nuorukainen!

Sinikka-rouvalla taas ei ollut muuta aamusyntiä tunnustettavanaan kuin
että hän oli omin luvin kiivennyt linnan kemialliseen kammioon. Sen
ylemmä hän ei ollut uskaltanut, sillä siellä oli ruvennut näyttämään
sangen salaperäiseltä.

--Se oli vahinko, huomautti Paavo Kontio, sillä sieltä ylhäältä,
tähtitornista, on sangen kaunis näköala.

--Teettekö te kultaa? kysyi Pajalan herra, puraisten samalla mehukkaan
suupalan päärynästään.

--En, minä etsin viisasten kiveä, vastasi Paavo Kontio.

--Ah, niinkö? kysyi Sinikka-rouva pää kallellaan. Ettekä vielä ole
järkeänne sen enempi kadottanut!

--Minä puolestani olen päättänyt kadottaa sen vain kauniiden naisten
vuoksi, ilmoitti Pajalan herra.

--Ettekä ole saanut siihen tilaisuutta? kysyi Sinikka-rouva
hurmaavimmalla hymyllään.

--En siitä syystä, että te ette ole antanut minulle tilaisuutta,
vastasi Pajalan herra.

--Onni ei tule kello kaulassa, selitti Sinikka-rouva. Se on harvinainen
lintu ja näyttäytyy vain kerran sadassa vuodessa.

--Silloin täytyy minun sanoa, huomautti Paavo Kontio kohteliaasti, että
se juuri tällä hetkellä liihoittelee minun kattoni alla.

Hän tarkoitti todellakin, mitä hän sanoi. Milloinkaan ei leikki ja
nalja ollut vielä näin vaivattomana lennellyt hänen linnansa suojissa.
Hänen täytyi myös mennä sangen paljon taaksepäin ajassa, ennen kuin
hän voi muistaa tuokiota omasta elämästään, jolloin hän olisi
tuntenut itsensä näin keveäksi ja huolettomaksi mieleltään. Nyt,
päivänpaisteessa, viinien ja kukkien välkkeessä ja iloisten,
nuorekkaiden naurunpuuskien kajahdellessa näyttivät myös eilis-illan
tapahtumat aivan toisenlaisilta. Miksi ottaa niin elämän-raskaasti,
miksi niin kuoleman-kohtalokkaasti kaikkea? Miksi ei ottaa hetkeä
sellaisena kuin se oli, elämää sellaisena kuin se tuli, ja antaa
kohtalon pitää huolta lopusta? Mitä hän oli surrut, mitä mökötellyt
oikein? Elämän houkka hän oli ollut, joka oli antanut toistakymmentä
parasta vuottaan vieriä tyhjinä ja sisällyksettöminä ohitseen!

Tämän tarttuvan perhostunnelman vallitessa he rupesivat nyt lähemmin
tarkastelemaan nykyistä tilannettaan ja asianhaaroja, jotka olivat sen
aiheuttaneet.

--Minä puolestani olen päättänyt ainakin toistaiseksi jäädä tänne,
selitti Sinikka-rouva, iskien samalla veitikkamaisesti silmää Paavo
Kontiolle, joka par'aikaa oli vaipunut hänen valkean, kaarevan
joutsenkaulansa ihailuun. Tämä on erinomainen talo eikä täältä puutu
muuta kuin emäntää.

--Eikä enää sitäkään, lisäsi Paavo Kontio, täyttäen samalla hänen
lasinsa. Maljanne ja tervetulemaan!

--Minulla ei ole mitään, ilmoitti Pajalan herra surumielisesti lasiinsa
tuijottaen. Mutta saattaakin olla parasta näin, sillä pelkään pahoin,
että minun asevelvollisuuteni päättyy yhtä nopeasti kuin se on
alkanutkin.

--Kuinka niin? kysyi Sinikka-rouva ottavasti.

--Päinvastoin, mikäli minusta riippuu, selitti Paavo Kontio, rientäen
täyttämään onnettoman nuorukaisen lasin piripinnoilleen. Toivon
päinvastoin, että teette minulle ilon viihtyä mitä kauimmin vieraanani.

--Myöskin minä pyydän talon tilapäisenä emäntänä yhtyä tähän
esirukoukseen, sanoi Sinikka-rouva. Te olette vasta jefreitteri. Eikö
teidän tee mieli työskennellä itseänne luutnantiksi ja kapteeniksi
kauneuden palveluksessa?

--Oh, tiedän hyvin, että te jo nyt olette minut tavalliseksi
nahkapojaksi alentanut! huokasi Pajalan herra. Sallikaa minun varoittaa
teitä, herra tohtori! Tämä suloinen sukulaiseni on sangen uskoton
luonteeltaan.

--Tarkoitatte, että hän on uskollinen mieluimmin itselleen, oikaisi
Paavo Kontio. Omasta puolestani olisi minun kiittämätöntä sitä
valittaa, ainakin niin kauan kuin hän ei vielä ole katsonut hyväksi
muuttaa toiseen taloon.

--Näin kohdellaan turvatonta naista! huudahti Sinikka-rouva, kohottaen
käsivartensa traagillisesti taivasta kohden. Minä alan huomata, että
perhe on yhteiskunnan perustus.

--Arvaan, että teidän miehellänne on tällä hetkellä sama mielipide,
lausui Pajalan herra filosofisesti. Myöskin minä tunnen sielussani
merkillistä taipumusta samaan ajatustapaan.

--Hän käy aina haaveelliseksi, kun hän on juonut liikaa, oli
Sinikka-rouva kuiskaavinaan Paavo Kontiolle. Silloin muistaa hän aina
morsiantaan, minun tytärpuoltani.

--Hyvä, ettei hän muistele muiden morsiamia, huomautti Paavo Kontio,
kuten joku toinen ehkä olisi valmis hänen sijassaan tällä hetkellä
tekemään. Onko hän kaunis muuten?

--Ei, vastasi Pajalan herra raskaasti. Mutta minä luulen, että hän on
uskollinen luonteeltaan.

--Älkää uskoko häntä! väitti vilkkaasti Sinikka-rouva. Hänen
morsiamensa on oikein kaunis tyttö kaikkien muiden mielestä. Mutta hän
tuossa on niin mustasukkainen, että hän ei salli edes puhuttavan
lemmittynsä kauneudesta.

--Tyttöparka! huokasi Paavo Kontio suurimmalla osan-otolla. Kuinka hän
voi elää sitten?

--Ja kuinka tuollaiset saa elää? vahvisti Sinikka-rouva, näpäyttäen
samalla nuorta sukulaistaan omenansiemenellä. Eikö totta? On oikein,
että hän joutuu naimisiin?

--Ah, jospa se onni pian koittaisi minulle! deklanoi Pajalan herra käsi
sydämellään..

--Koettakaa pysyä hyvissä väleissä minun kanssani, virkahti
Sinikka-rouva, niin onni ehkä kerran koittaa teille.

--Siinä tapauksessa otan mielelläni erottaakseni teidät kuinka monta
kertaa tahansa! puhkesi Pajalan herra haltioituneena puhumaan. Kättä
päälle! vaikka nyt heti... Tie on auki, auto odottaa...!

--Anteeksi, pisti Paavo Kontio väliin, mitä happamin ja kuivakiskoisin
ilme kasvoillaan. Portin avain on minun taskussani.

--Te kuulette, minä olen vanki! huokaisi Sinikka-rouva. Neitsyt
kammiossa! Kuka minut vapauttaa?

--Jos lupaatte minulle tyttärenne ja puolet valtakuntaanne, niin
vapautan teidät, lupasi Pajalan herra.

--Hän on heittiö! virkahti Sinikka-rouva loukkautuneen näköisenä.
Ettekö kuullut, herra tohtori, että hän monista lupauksistaan
huolimatta kutsui minua jälleen anopiksi?

--Sitä en kuullut, vastasi Paavo Kontio. Mutta minusta tuntui kyllä
kuin hän olisi ohimennen viitannut eräisiin neitseelle kammiossa hiukan
sopimattomiin perhesuhteisiin.

--Oh, täytyy antaa hänelle anteeksi! pyysi Sinikka-rouva. Hän ei tiedä,
mistä hän puhuu. Hän ei ole itse vielä perhettä perustanut.

Pajalan herra oli painanut päänsä uneksivasti käsivartensa varaan.

--Miksi ei minun morsiameni ole täällä? virkahti hän murhemielisenä.
Silloin olisi minulla edes joku, joka minua puolustaisi.

--Te sanoitte sanan! virkahti Paavo Kontio lasinsa kohottaen. Miksi hän
ei ole täällä?

--Me olemme unohtaneet ottaa hänet mukaan, selitti Pajalan herra.

--Niinkuin minun kapsäkkinikin! nauroi Sinikka-rouva. Ja se oli vahinko
todellakin, sillä kaikki oli niin hyvästi ja valmiiksi pakattu siinä...

--Ettehän te voi olla ilman kapsäkkiä, myönsi Paavo Kontio
vakavustuneena.

--Yhtä vähän kuin hän ilman morsianta! nauroi Sinikka-rouva.

--Tiedättekö? Me noudamme ne molemmat tänne! esitti Paavo Kontio.

Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen.

Sinikka-rouva oikein hihkui ilosta. Pajalan herra joi lasinsa pohjaan
ja nauroi juhlallisena.

--Pyydän saada portin avaimen, hän sanoi.

--Aina tätä tarkoitusta varten, hymyili Paavo Kontio. Taikka ... ehkä
minun on varovaisinta kysyä ensin tarkoitusta.

--Oh, antakaa se vain hänelle! huusi Sinikka-rouva. Hän tahtoo nähdä
vielä viimeisen kerran sellaisen ennen naimistaan.

--Minä lähden, vakuutti Pajalan herra.

--Kuinka hauskaa meidän neljän täällä tulisi! riemuitsi Sinikka-rouva
käsiään taputtaen.

--Viiden! korjasi Pajalan herra. Sillä anteeksi, minä aion todellakin
tuoda myös teidän kapsäkkinne.

--Hän ei vain tarkoittane minun miestäni! kysyi Sinikka-rouva
säikähtyneen näköisenä.

--Hän kysyy vielä, kuka on viides pyörä vaunuissa! ilvehti Pajalan
herra.

Paavo Kontion huomio oli jo pari sekuntia ollut toiselle taholle
kääntyneenä. Nyt pyysi hän yleistä hiljaisuutta.

--Aivan oikein, hän sanoi. Sähkökello soi. Joku on portin takana.

He katsoivat kaikki hämmästyneinä toisiinsa.

--Herra siunatkoon! Se on varmaan minun mieheni! huudahti
Sinikka-rouva.

--Siinä paha, missä panetellaan, mutisi Pajalan herra. Niin
mahdottomalta kuin se tuntuukin, voi sattua sellaista. Kenties on
parasta, että minä sittenkin saan portinavaimen.

--Susanna menee kyllä avaamaan, selitti tyynesti Paavo Kontio. Joka
pelkää, se paetkoon! Maljanne, jalot naiset ja herrat!

--Siinä tapauksessa me jäämme kaikki tänne, lausui Pajalan herra istuen
päättävästi paikoilleen. Maljamme! Mutta minä vakuutan, että serkkuni
kanssa, mikäli tunnen häntä, ei ole eräissä asioissa leikkimistä.

--Ajatelkaas, jos hän on pannut poliisit etsimään meitä! virkahti
Sinikka-rouva levottomana.

--Oli, miten oli, meidän on myöhäistä paeta enää, hymyili Paavo Kontio.
Pyydän sitäpaitsi huomauttaa, että te tällä hetkellä olette joka
tapauksessa minun vieraitani.

He koettivat vielä naljailla jotakin, mutta se ei käynyt. Pilvi oli
kerta kaikkiaan mennyt päivän tiehen.



5.


Susanna tuli hetken perästä ilmoittamaan, että siellä ulkona todellakin
oli joku, joka tahtoi tavata tohtoria.

--All right! sanoi Paavo Kontio. Antaa hänen vain tulla sisälle.

--Hän pyytää tavata tohtoria kahdenkesken. Hän sanoo olevansa vanha
tuttu tohtorille. Samalla pyysi hän minua jättämään tämän.

Hän ojensi käyntikortin, johon Paavo Kontio heti riensi uteliaana
tutustumaan.

--Lakitieteen kandidaatti Jaakko Jaakon-Lauri, luki hän ääneen. Ajaa
kaikkia lainopillisia asioita. Omituinen nimi! En muista koskaan
kuulleeni sitä.

--Jumalan kiitos, se ei ole minun mieheni! huudahti Sinikka-rouva.

--Mutta se voi olla hänen edustajansa, tuumi Pajalan herra. Sehän on
asianajaja. Ja sellaisen ihmisen ilmestyminen keskelle sivistynyttä
seurapiiriä haiskahtaa mielestäni aina enemmän tai vähemmän
kuritushuoneelta.

--Entinen asianajaja kiittää teitä, lausui Paavo Kontio syvään
kumartaen. Mutta anteeksi, ettekö ollut lakimies?

--Päinvastoin! Me jätämme teidät, virkahti Sinikka-rouva ylös
hypähtäen. Enhän ole vielä ehtinyt nähdä edes puutarhaanne.

--Pyydän siinä tapauksessa olla oppaananne, lausui Pajalan herra,
hänelle kohteliaasti käsivartensa ojentaen.

He menivät. Paavo Kontio pyysi Susannaa ohjaamaan vieraan ylös.

Hän tunsi olevansa reippaimmalla tuulellaan. Hän oli noussut pöydästä
muiden kera, avannut takkinsa, pistänyt kädet housuntaskuihin ja
käveli nyt vihellellen edestakaisin lattialla... Ainoa laatuaan tuo
Sinikka-rouva! Olisi hauska tietää, millaisia hänen miehensä ja
miehensä tytär olivat...

Hän oli seisahtunut ikkunan eteen. Ovelle koputettiin.

--Sisään! sanoi hän taakseen katsomatta.

--Anteeksi, että häiritsen...

Ovi aukeni varovaisesti.

Siitä työntyi sisälle mies, joka oli kenties vielä kookkaampi Paavo
Kontiota ja jotakuinkin hänen ikuisensa. Hänen kasvonsa olivat suuret
ja pöhöttyneet. Mutta hänen pienet, tihruiset silmänsä tuikkivat sangen
terävinä ja viisaina hänen mustareunuksisten rilliensä yli, jotka
olivat kiinnitetyt pitkällä silkkinyörillä jonnekin liivinpieliin ja
antoivat merkillisen arvokkuuden hänen juhlalliselle kyömynenälleen.
Siinä, samoin kuin hänen leveässä, tasaisessa ja korkeassa otsassaan,
vankassa, suonikkaassa kaulassaan ja kuparinvärisessä niskassaan, joka
liittyi kuin valettu leveihin, tukeviin hartioihin, oli jotakin
sankarillista, jotakin roomalaista. Paksut, ulospäin kaartuvat huulet
muistuttivat Neroa, paljaaksi ajeltu alaleuka Sullaa tai Vespasianusta.

Tukka oli musta, vaikka jo harventunut. Hänen päälakensa mahtoi olla jo
aivan paljas, mutta hän peitti sen taitavasti kampaamalla kaikki
hiukset yli pään toiselta korvalliselta. Ne näyttivät kuin kiinni
päänahkaan liimatuilta.

Hänen kauluksensa oli alaspäin taittuva, antaen edessä tilaa
harvinaisen kehittyneelle aatamin-omenalle. Hänen suunnaton, aukinainen
pitkä takkinsa, joka oli nähnyt parempia päiviä, putosi pystysuorana
hänen pyylevälle vatsalleen ja kukallisille liiveille, joiden yli
taskusta taskuun kulki paksut, kultaiset kellonperät. Laajat, mustat
housunlahkeet olivat huolellisesti käärityt. Tylppäpäiset, kiillotetut
saappaat, silinteri, joka ei ollut aivan uusi enää, harmaat hansikkaat,
sateenvarjo ja ruskea syyspalttoo käsivarrella kuuluivat vielä hänen
ulkonaisen hahmonsa täydellisyyteen.

--Anteeksi, että häiritsen ... veljellä taitaa olla vieraita...?

Paavo Kontio riensi häntä riemuiten tervehtimään. Olihan se Jaakko,
hänen vanha ylioppilastoverinsa, Jaakko todellakin, tunnetuimpia
asianajajia hänen aikoinaan, vieläpä hänen vaarallisimpia vastustajiaan
tuomaripöydän edessä. Mikä oli hänetkin saanut isiltäperityn nimensä
muuksi muuttamaan?

--Terve! lausui hän vilpittömällä ilolla tulijaa kädestä sydämellisesti
puristaen. Tervetulemaan! Vielä elät? Onpa siitä aikoja kun me kaksi
olemme tavanneet.

--Taitaa tulla jo lopun parikymmentä vuotta, virkahti Jaakko
Jaakon-Lauri kummallisen korkealla falsetti-äänellään, jota ei olisi
ollenkaan niin turpeasta miehestä uskonut. Mutta taitaa olla vähän
niinkuin vikaa sinussakin...

--Kunko olen maalle muuttanut?

--Kun asut niinkuin kyöpeli muurien ja telkien takana. Kuka tänne
uskaltaa? Ettei tässäkin ole vain joku rotanloukku!

Hän koputti varovasti permantoa sateenvarjollaan ikäänkuin
koetellakseen sen kestävyyttä. Samalla katsoi hän nauraa hekotellen
merkitsevästi rilliensä yli ystäväänsä.

Tämänkin täytyi hymyillä hänelle.

--Käy sinä sisälle vain! hän sanoi. Olipa se todellakin onnistunut
mielijohde sinulta pistäytyä kerran minuakin katsomaan.

--Niin vai, niin vai, hekotteli Jaakko Jaakon-Lauri. Sattuuhan se
kerran sokeakin kana jyvän löytämään...

Hän asetti ensin sateenvarjon kädestään eteisen nurkkaan, ripusti
palttoonsa naulaan, etsi jonkun aikaa paikkaa silinterilleen ja löysi
sen vihdoin tuolilta peilin alla. Kalossinsa hän oli riisunut jo heti
kynnykselle ilmestyttyään. Riisui sitten vielä hansikkaan toisesta
kädestään, laski ne kauniisti yhteen ja pudotti silinterin pohjalle.
Kääri vielä housunlahkeensa huolellisesti alas, vilkaisi peiliin,
pyyhkäisi harjalla takinkaulustaan ja kosketti kämmenellä hellävaroen
kiiltävää hiuslaitettaan, otti salkkunsa naulakon päältä ja oli valmis
sisälle astumaan.

--Eihän täällä ole ketään, lausui hän hiukan kummastuneena, heitettyään
ensin pitkän ja tutkivan katseen ympärilleen. Emännöitsijäsi sanoi
kuitenkin...

--Vieraani ehtivät juuri mennä puutarhaan, selitti Paavo Kontio,
ohjaten hänet kirjastokammioonsa. Paina puuta!... He tahtoivat katsella
vähän talon ympäryksiä.

--Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri. Talo kuin
linna ... vaikka ei tämä sentään Kakolalle vertoja vedä...

Paavo Kontion täytyi jälleen naurahtaa hänen omaperäiselle
huumorilleen. Oli se sentään vielä ennallaan tuo vanha veli!
Samanlainen koiranleuka hän oli ollut jo koulunpenkillä.

--Kakolalle! Oli se sentään oikeassa tuo minun vieraani, joka sanoi...

--Mitä sanoi? Kenestä?

--Ei oikeastaan kenestäkään. Mutta kun hän kuuli jonkun asianajajan nyt
juuri tulevan sisälle, hän väitti sellaisen aina haiskahtavan enemmän
tai vähemmän kuritushuoneelta. Minulla oli kunnia kiittää koko
ammattikuntani nimessä häntä hyvästä ajatuksesta.

--Hyvä ajatus! Sukkela ajatus! Se on näin meidän kesken sanoen myös
minun yksityinen mielipiteeni.

Jaakko Jaakon-Laurin silmät olivat ilkeästi välkähtäneet. Nyt nauraa
hekotteli hän tavallista velttoa, viisasta, kylmää ja kyynillistä
nauruaan, katsoen rilliensä yli sangen merkitsevästi Paavo Kontioon.
Tämä muisti tuon naurun ja tuon katseen heidän vanhoilta
toveri-ajoiltaan. Ne olivat jo monta maalaistolloa ja nuorta
varatuomaria hämille saattaneet.

Paavo Kontion suhteen se ei kuitenkaan onnistunut. Tämä tunsi liian
hyvin vanhan kuomakultansa.

Vastauksen asemasta hän istutti vieraansa sohvankulmaan ja tarjosi
hänelle sikaria. Jaakko Jaakon-Lauri laski salkun vierelleen, kohotti
liepeensä, istui, pudisti päätään hymyillen ja sanoi mieluummin
pysyvänsä omissa tupakoissaan. Hän poltti vielä beirutskia. Sitä
sytytellessään hän katsoi jälleen rilliensä yli Paavo Kontioon.

--Kuka se oli, joka mainitsi siitä? hän kysyi.

--Mistä?

--Siitäpähän kuritushuoneesta, johon hän tahtoi kaikki asianajajat
sijoittaa. Kuka sinun vieraistasi?

Hänen silmissään oli jälleen niin ilkeä kiilto, että Paavo Kontio jo
katui tuota ohimennen heitettyä kokkapuhetta ollenkaan koskettaneensa.

--En tiedä, tuntenetko häntä, hän vastasi välttelevästi. Pidettiin
ennen tuloasi vähän vallatonta pilaa tässä.

--Eikös se ollut Pajalan nuori herra? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri.

--Kyllä, vastasi Paavo Kontio hiukan ihmeissään. Sinä tunnet siis
hänet?

--Aina vähän, aina vähän. Ja nainen, joka näkyi menevän hänen
rinnallaan puutarhaan...?

--Hän on kyllä meidän yhteisiä nuoruuden tuttujamme. Olet sinäkin monta
kukkavihkoa haaskannut hänelle.

--Rouva Sinikka?

--Oikein arvattu, Kuusiston kartanon emäntä. Taisit sinäkin aikoinasi
olla vähän niinkuin pikiintynyt häneen?

--Taisin olla. He ovat täällä sinun vierainasi?

--Niin. Tulivat eilen-illalla myöhään, yhtä äkkiarvaamatta kuin
sinäkin...

--He tulivat autolla?

--Kyllä. Mutta luvalla sanoen, he näyttävät sinun mieltäsi suuresti
kiinnittävän.

--Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri, koska minä juuri
heidän tähtensä olen tullut tänne.

Paavo Kontio loi läpitunkevan katseen ystäväänsä.

--Niinkö? hän kysyi vakavasti. Siis virka-asioissa?

--Niin. Heitä etsitään...

--Minä tiedän!

--Sinä tiedät?

--Kaikki. Rouva Sinikka on karannut miehensä luota eikä aio koskaan
palata enää. Pajalan herra...

--Niin. Mitä hänestä?

--Oikeastaan se ei kuulu asiaan... Kuten näet, minä tiedän kaikki. Onko
hänen miehensä jättänyt asian sinulle?

--Minulle? Asian? Minkä asian?

--Tietysti avioero-asian, sillä minä arvaan, että siitä tulee ero.

--On jo tullut, tarkoitat sinä?

--Miten vain tahtoo sitä nimittää... No niin, se siitä! Sinä tahdoit
tavata heidät?

--En. Tulin tänne sinua tapaamaan.

--Mielestäni luulin kuulleeni kuitenkin sinun mainitsevan, että olit
tullut heidän tähtensä.

--Aivan oikein! Mutta minulla oli asiaa vain sinulle.

--Tahdoit neuvotella minun kanssani heistä?

--Niin... Mutta anteeksi, eikö sinulla ole tarjottavana jotakin
juotavaa? Minun kurkullani on merkillinen taipumus kuivua ennen
lainopillista keskustelua.

--Kyllä. Lasi viiniä, jos sallit?

--Mieluummin whiskyä tai konjakkia. Ja sitten pyydän, että suljemme
tuon oven. Sillä asialle, josta aion neuvotella kanssasi, on
edullisinta, että se ainakin toistaiseksi jää kokonaan meidän kahden
kesken.

Jaakko Jaakon-Lauri oli lausunut nuo sanansa harvinaisen painokkaasti
ja juhlallisesti. Paavo Kontio loi jälleen terävän, tutkivan katseen
häneen. Mutta mikään ihmistuntemuksen tutkain ei voinut tunkeutua tuon
jääkylmän, hyväntahtoisesti hymyilevän ja tiirottavan ulkohahmon läpi.

Hän painoi sähkönappulaa, pyysi Susannan tuomaan whiskyä ynnä pari
vesipulloa ja siirsi ruokasalista pöydän laidalle oman viinilasinsa.
Sytytti sitten sikarin ja lukitsi huolellisesti ruokasalin oven. Istui
takaisin paikalleen ja katsoi kysyvästi Jaakko Jaakon-Lauriin, joka
mielihyvästä irvistäen laitteli whiskylasiaan makunsa ja halunsa
mukaiseksi.

--Kippis! sanoi hän sitten. Hyvä tavara!

--Maljasi! No niin, millä minä voin palvella sinua?

Jaakko Jaakon-Lauri painoi rillit lujemmin nenälleen, nojasi pään
käsivartensa varaan ja jäi häneen ystävällisellä, selittämättömällä
ilmeellä tuijottamaan.

--Sinä? virkahti hän viimein aivan kiusallisen pitkän vaitiolon
jälkeen. Mitäs sanoisit, jos asianlaita olisikin tällä kertaa niin,
että minä olisin tullut sinulle palvelustani tarjoamaan.

--Sen parempi, mikäli vain katsot minut kelvolliseksi sitä vastaan
ottamaan. Missä asiassa?

--Juuri tässä, josta meillä oli kysymys, koskeva rouva Sinikkaa ja...

--Mutta Herran nimessä! Minullahan ei ole eikä voi olla mitään sen
asian kanssa tekemistä. Hän on karannut miehensä luota, häntä on
huvittanut...

--Paeta sinun luoksesi?

--Minä puolestani olen valmis sitä mieluummin pieneksi vieraskäynniksi
nimittämään. Siinähän ei ole mitään merkillistä!

--Ei.

--Eikä lainvastaista?

--Ei.

--Eikä minua koko tässä jutussa ylimalkaan ihmetytä mikään muu kuin se
seikka, miten sinä olet jo ennen tännetuloasi saanut tietää heidän
tällä hetkellä juuri minun kattoni alla majailevan.

--Sen saat kuulla sitten... Anteeksi, sallitko, että teen sinulle
meidän vanhan toveruutemme nimessä yhden kysymyksen?

--Vaikka kaksi, jos sinä kerran vetoat niin juhlallisiin
todistuskappaleihin!

--Ainoastaan yhden: Mitä on rouva Sinikka sinulle?

--Anteeksi, etköhän sinä nyt poikkea liian kauas lainopillisen
neuvonantajan tilapäisestä asemastasi?

--Paavo! Sinun täytyy vastata minulle!

--Täytyy?

--Niin. Sinun täytyy luottaa minuun! Sillä muuten en minäkään voi
osoittaa tarpeellista luottamusta sinulle.

He katsoivat tuokion silmästä silmään toisiaan.

--No niin, sanoi Paavo Kontio hitaasti. Rouva Sinikka ei ole minulle
samantekevä.

Jaakko Jaakon-Lauri näytti vilpittömästi ilahtuvan hänen toverillisesta
tiedon-annostaan. Hän nousi ylös, astui pari askelta eteenpäin ja laski
kätensä juhlallisesti Paavo Kontion olkapäälle.

--Vanha veli! hän lausui mahtipontisesti. Johan sen arvasinkin!
Täytyihän sen niin olla. Hän ei voi olla sinulle samantekevä.

Paavo Kontio katsoi kummastuneena häneen.

--Arvasit...? Täytyi...? Miksi hän muka ei voisi olla minulle
samantekevä?

--Ei! jatkoi Jaakko Jaakon-Lauri äskeiseen pateettiseen äänilajiinsa.
Ei se käy ... ei se käy meidän ikäpolvellemme.

--Mikä?

--Vaihtaa noin vain niinkuin vanhaa saapasta rakkautemme esinettä. Ei!
Nykyajan kevytmielisille ihanteettomille ihmisille se voi olla
mahdollista, mutta ei meille. Rakkaus on meille pyhä...

--Epäilemättä. Mutta...

--Älä keskeytä minua!... Me olemme ja pysymme vanhoina romantikkoina.
Jos me rakastumme, me rakastumme ijäksi... Me kuulumme siihen polveen,
siihen Asra-heimon polveen, jonka lapset kuolevat, kun he rakastavat,
kuten ikimuistoinen Heine sanoo.

Hän kohotti kätensä todellakin taivasta kohden.

Paavo Kontio uskoi tuskin enää silmiään. Eikö tuo vanha alkoholisti
ollut aivan tosissaan liikutettu? Taikka oliko väkevä whisky jo nyt
ehtinyt hänen päähänsä kihahtaa? Myöskin saattoi olla mahdollista, että
hän vain leikki liikutusta. Jaakko Jaakon-Lauri oli vanha vensperi,
joka ei ollut ensimäistä kertaa pappia kyydissä.

Jos hänen tarkoituksensa oli ehkä saattaa saman liikutuksen valtaan
myös vanhaa toveriaan, hän epäilemättä erehtyi siinä suuresti tällä
kertaa. Paavo Kontio oli jo ennakolta hänen suhteensa palovakuutettu.
Keskeyttää hän ei enää tahtonut eikä tohtinut toveriaan. Mutta hän
seurasi tämän jokaista liikettä ja ilmettä mitä suurimmalla
mielenkiinnolla.

Jaakko Jaakon-Laurin rillejä oli ruvennut sumentamaan. Hän otti ne
vakavana nenältään, kääntyi hiukan syrjäänpäin, haki puhtaan ruudukkaan
nenäliinan pitkäntakkinsa takataskusta, kääritteli sen huolellisesti
auki ja rupesi sen nurkalla lasejaan kuivailemaan. Samalla räpytteli
hän silmiään niin hartaasti ja uskottavasti, että outo olisi voinut
luulla olevan kysymyksen vähintään hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta.

--Mi-minä, minä tiesin, hän jatkoi katkonaisesti, että sinä rakastit
häntä nuoruudessasi. Ja minä tiesin, että hän ... hän rakasti myös
sinua. Rouva Sinikka! Ah, hän ... hän oli sinun arvoisesi! Me olimme
kaikki rakastuneet häneen. Mu-mutta hän valitsi sinut. Ja siinä teki
hän oikein, sillä si-sinussa oli enempi kuin meissä muissa, si-sinussa
oli aatetta, ihanteellisuutta... Si-sitten tuli tuo toinen. Niin noh,
enhän minä ymmärrä niitä seikkoja! Mutta minä tiedän, että sinä et ole
voinut ko-koskaan häntä unohtaa... Eikä hän sinua. Ja ku-kun minä nyt
kuulin tuosta hirvittävästä tapauksesta, tuosta ka-ka-katastrofista
Kuusistossa, niin minä ajattelin: Mi-miksi on ihmisellä tovereita? Eikö
siksi, että he vaikealla hetkellä rientävät häntä tu-tukemaan?

Hän oli saanut rillinsä kuntoon ja painoi ne jälleen paikalleen. Niisti
sitten nenänsä, kääri nenäliinan kokoon ja pisti sen takkinsa
takataskuun yhtä huolellisesti kuin oli ottanutkin. Rykäisi pari kertaa
pontevasti niinkuin mies, jolla on tunteellinen sydän, mutta joka
sittenkin kykenee hillitsemään liiallisen herkkyytensä, siirtyi
takaisin sohvankulmaan ja heitti kuiviltaan kurkkuunsa pari
whiskylasia. Nyt vasta hän näytti päässeen takaisin ennalleen.

Paavo Kontio antoi hänen vielä varmuuden vuoksi hetkisen rauhoittua.

--Etköhän sinä nyt sentään jonkun verran liioittele tuon tapauksen
merkitystä? hän uskalsi sitten huomauttaa. Ainakaan asianomaisista
itsestään tuskin kukaan ottanee sitä noin tuiki vakavasti, tuskin hänen
miehensäkään.

--Sinä et siis vielä tiedä mitään?

--En muuta kuin mistä jo olemme puhuneet. Siinä on siis jotakin muuta?

--On. Hänen miehensä on kuollut, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri vakavasti.

Paavo Kontio hypähti tyrmistyneenä seisomaan.

--Kuollut? Milloin ja missä?

--Kuusistossa. Eilen-illalla noin klo 1/2 10. Kunnanlääkäri, joka heti
kutsuttiin saapuville, on todennut kuolin-ajan.

Nyt oli Paavo Kontion vuoro viinilasinsa pohjaan tyhjentää.

Sitten hän nojaten nyrkkeihinsä kumartui pöydän yli ja katsoi kiiluvin
silmin Jaakko Jaakon-Lauriin, joka nyt jälleen jääkylmänä istui
paikallaan, tiirottava katse rillien yli tähdättynä häneen.

--Ja he saapuivat tänne klo 12! hän sähisi raskaasti hengittäen. Sinä
väität siis...?

--Minä en väitä mitään. Minä pysyn ainoastaan tosiasioissa.

--Kyllä, sinä väität! Sinä väität siis, että kuolema on tapahtunut
sattumalta juuri samassa silmänräpäyksessä kun ne lähtivät Kuusistosta?

--Taikka sattumalta sitä ennen. Mitään muita mahdollisuuksia ei ole
olemassa.

--Kyllä! On kolmas!

--Mikä?

Paavo Kontio oikaisi itsensä, näpisti huulensa ohuiksi kuin viiva ja
virkahti leimahtavin silmin, kumahutellen pöytää raskaasti
rystysillään:

--Se mahdollisuus, että he tiesivät kuolemantapauksesta ja olivat läsnä
sen kestäessä. Tiedätkö mitä se merkitsee?

Hän oli kamalan näköinen noin sanoessaan. Jaakko Jaakon-Lauri voi
tuskin kestää hänen katsettaan.

--Tuo mahdollisuus ei ole mieleeni juolahtanut, hän vastasi
välttelevästi.

--Se merkitsee, että Kuusistossa on tapahtunut murha tai että sen herra
ainakaan ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla.

--Minusta tuntuu, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri silmiään epämääräisesti
räpyttäen, että juuri sinä menet ehkä liian pitkälle
johtopäätöksissäsi.

Paavo Kontio heitti vastauksen asemasta vain ylenkatseellisen
silmäyksen häneen, kumahutti vielä kerran päättävästi pöytään
rystysillään ja rupesi kiivaasti edestakaisin kävelemään. Hänen
mielensä oli hirvittävässä kiihtymistilassa. Hänestä oli kuin koko
huone olisi keinunut hänen silmissään. Tuhat kuvaa kulki yht'aikaa
hänen aivojensa läpi! Tuskan kuvia, kauhun kuvia... Koko hänen
olemuksensa ja henkinen koneistonsa tärisi kuin laivan runko, jonka
propellit kapteeni on äkkiä komentanut takavauhtia ottamaan, silloin
kun se juuri on ollut täyttä vauhtia eteenpäin porhaltamassa.

Jaakko Jaakon-Lauri ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Mutta
peittääkseen omaa äärimmäistä mielenkiintoaan hän kuitenkin katsoi
parhaaksi ruveta kaikessa rauhassa uutta whiskylasia laittelemaan.

Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.

--Kuka takaa minulle, että puhut totta? hän kysyi luoden tuiman katseen
ystäväänsä.

--Tiedät hyvin, vastasi tämä ääntään sopivasti vavahutellen, että
tällaisissa tapauksissa ei valehdella.

Mutta tässä on sanomalehti!

Hän otti sanomalehden takkinsa sisätaskusta, oikaisi sen suoraksi, etsi
paikan ja ojensi lehden Paavo Kontiolle otsaketta sormellaan
osoittaen.--Tuossa! Lue!

--Missä?

Paavo Kontio tempasi lehden häneltä ja luki hätäisesti:

--Äkillinen kuolemantapaus...

Siinä oli vain muutamia rivejä, joissa se ja kuolinhetki todettiin.
Mutta se riitti tällä kertaa.

--Paljoko matkaa luulet olevan täältä maantietä Kuusistoon? kysyi Paavo
Kontio äkisti.

--Hm. Vaikea sanoa tarkalleen. Mutta ehkä noin 5 à 6 peninkulmaa.

--Sen ehtii autolla puolessakolmatta tunnissa?

--Kyllä, kun hyvin ajaa. Mutta saa siinä ajaa, varsinkin syysrömssyssä
ja pilkkopimeässä.

--Hm!

Paavo Kontio rutisti lehden kädessään ja aikoi heittää sen pöydälle,
mutta pysäytti äkkiä liikkeensä.

--Anteeksi, hän virkahti, mutta saanko minä pitää tämän? Minulle ei,
näetkös, tule mitään kotimaisia sanomalehtiä.

--Ole niin hyvä! Minun taas täytyy ammattini vuoksi seurata kaikkia
niitä.

Paavo Kontio pisti lehden taskuunsa, istui entiselle paikalleen
nojatuoliin, painoi kyynärpäänsä pöytään ja jäi tässä asenteessa
liikkumattomana kotvaseksi ystäväänsä tuijottamaan. Seurasi pitkä
vaitiolo.

--Mitä arvelet? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Murha siis?

Jaakko Jaakon-Lauri rykästeli pari kertaa vaivatusti.

--Toistaiseksi, lausui hän sitten virallisimmalla, kuivakiskoisimmalla
äänenpainollaan, meidän on paras pysyä vain tosiasioissa. Siinä seisoo:
Äkillinen kuolemantapaus...

--Niin. Ja ensi kerralla siinä seisoo: Murha vai itsemurha?

Jaakko Jaakon-Lauri ojensi palavan, paksun beirutskinsa kuin mörssärin
häntä kohden.

--Riippuu meistä, sanoi hän salaperäisesti, riippuu kokonaan meistä
kahdesta, mitä me tahdomme siinä seisomaan.

--Niinkö arvelet? kysyi Paavo Kontio hajamielisesti.

--Epäilemättä, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri silmiään viekkaasti
siristäen. Mutta se vaatii luonnollisesti suurta taitavuutta.

--Luonnollisesti.

Paavo Kontio näytti tuskin kuulevan hänen sanojaan.

Jaakko Jaakon-Lauri saattoi siis alkaa rauhassa kehittää hänelle
sotasuunnitelmaansa. Hän lähti siitä edellytyksestä, siitä
strateegisesta peruspisteestä, kuten hän nimitti sitä, että rouva
Sinikka joka tapauksessa oli pelastettava. Eikö se ollut myöskin Paavo
Kontion mielipide?

--Kyllä. Tietysti! Joka tapauksessa.

Paavo Kontio tuijotti tyhjään ilmaan kummallisesti lasittunein
silmäterin. Samalla päästeli hän suustaan myöntäviä, koneellisia, oudon
äänekkäitä huudahduksia, jotka näyttivät nekin kuin tyhjään ilmaan
ammutuilta.

--Kuoleman syytä ei ole voitu todeta vielä, selitti Jaakko
Jaakon-Lauri. Yhtä vähän on ruumiissa voitu havaita mitään ulkonaisen
väkivallan merkkejä. Siis halvaus, arvattavasti ja luultavimmin!

--Arvattavasti! Luultavimmin!

--Mutta siitä tulee ruumiin-avaus. Mitä sitten seuraa, jää tietysti
riippumaan sen tuloksista. Ilman poliisitutkintoa ei asia voine mennä
missään tapauksessa. Kuusiston herran oma kuolema voisi vielä mennä ohi
suurempaa huomiota herättämättä. Mutta hänen tyttärensä...

Paavo Kontio käänsi päänsä hitaasti ja katsoi häneen.

--Kuinka? Onko siinä siis vielä jotakin muuta?

--On. Hänen tyttärensä...

--Myöskin murhattu?

--Ei, mutta sairastunut hengenvaarallisesti. On vain vähän toivoa hänen
parantumisestaan.

--Suuremmoista! Sukumurhaista! Borgialaista!

--Luullaan nimittäin, että hän on ottanut myrkkyä...

--Assasinilaista! Hahhah!

Paavo Kontion nauru vaikutti liian kolkosti ja kaameasti Jaakko
Jaakon-Lauriin. Tämä katsoi hätääntyneenä ystäväänsä.

--Ei, kuulehan, älähän naura! Lakkaahan toki. Otahan lasi whiskyä! Se
virkistää... Enhän minä tiennyt sinulla niin huonot hermot olevan.

Hän kaasi kiireesti whiskylasin myös ystävälleen ja saattoi sen
suorastaan hänen nenänsä alle. Oli jotakin äärettömän liikuttavaa hänen
kömpelössä, suojelevaisessa avuliaisuudessaan. Ainakin vaikutti se niin
Paavo Kontioon ... vaikutti ja teki hyvää hänen tällä hetkellä
kivikovaksi pusertuneelle sydämelleen.

--Huonot hermot? Minulla? Minulla on hermot kuin laivantouvit!

Hän heitti lasinsa pohjaan, nousi ylös, meni ikkunan luo, avasi sen ja
veti syvään raikasta syysilmaa keuhkoihinsa. Alhaalta puutarhasta
kuului hilpeitä ääniä ja naurunkajahduksia.

--Herra tohtori, herra tohtori! soinnahteli sieltä äkkiä heleä
nais-ääni. Tulkaa tänne! Joko teidän vieraanne on mennyt pois?

--Ei vielä!

Ikkuna sulkeutui rämähtäen... Hän rupesi jälleen hitain askelin
permantoa mittailemaan.

Seurasi pitkä vaitiolo. Kumpikin mietti omia mietteitään.

Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.

--Olenko minä hullu? hän kysyi, seivästäen silmänsä Jaakko
Jaakon-Lauriin.

--Et.

--Oletko sinä hullu?

--En. Mutta asiat, itse asiat ovat hullusti, näetkös.

--Sen pahempi! Toivoisin mieluummin tässä tapauksessa, että me kaksi
olisimme järkemme kadottaneet.

Hän jatkoi kävelemistään. Mutta hän pysähtyi jälleen.

--Mitä uskot? hän kysyi.

--En mitään, vastasi tyynesti Jaakko Jaakon-Lauri.

--Sinä et usko heitä syyllisiksi?

--Enkä syyttömiksi. Minä puolestani, kuten jo sanoin, pidän kiinni
ainoastaan tosiasioista.

--Ja tosiasiat ovat?

--Nämä: Rouva Sinikka on karannut miehensä luota...

--Samassa hetkessä taikka ainakin samoina minuutteina kuin tuo mies on
murhattu...

--Kuollut, käyttääksemme oikeata sanaa. Se on ensimäinen kohta.

--Ja toinen on?

--Hän on karannut yhdessä miehensä serkun kanssa...

--Tai tytärpuolensa sulhasen, kuinka häntä vain tahtoo nimittää.

--Niin. Tuo tytärpuoli on samassa hetkessä taikka ainakin samoina
minuutteina...

--Myrkytetty!

--Saanut myrkytyksen, jälleen oikeaa sanaa käyttääksemme. Se on toinen
kohta.

--Ja kolmas?

--He ovat tulleet sinun luoksesi...

--Kuinka?

--Epäilemättä. Taikka tarkemmin määritellen: he ovat ajaneet suorinta
tietä ja suurimmalla mahdollisella nopeudella sinun luoksesi...

--No niin?

--Siis miehen luo, joka tunnetusti on ennen nuorempana ollut
lemmensuhteissa karanneen vaimon kanssa...

--Kuinka? Et suinkaan syytä ehkä minua...?

--En. Pidän edelleenkin kiinni pelkistä tosiasioista. Nyt kysytään:
Missä yhteydessä saattavat nuo tosiasiat olla toistensa kanssa?

--Ja sinä vastaat?

--Vastaa itse! Sinulla on nyt kortit käsissäsi.

Jaakko Jaakon-Lauri kohotti tyynesti whiskylasin huulilleen. Asetti
sitten lihavahkot kätensä ristiin vatsansa yli ja jäi peukaloitaan
pyöritellen ystävänsä ajatustoiminnan tuloksia odottamaan.

Paavo Kontio oli katsonut suurin silmin häneen. Nyt pudisti hän
hitaasti päätään ja virkahti vilpittömällä, avuttomalla äänenpainolla:

--Tiedätkö? Minä en näe mitään yhteyttä niiden välillä.

--Siinä tapauksessa en minäkään. Siinä tapauksessa me saamme vain luvan
uskoa, että poliisitutkinto on luova jotakin valaistusta asiaan.

Paavo Kontio katsahti epäluuloisesti häneen.

Uusi ajatus näkyi työskentelevän esille hänen aivokomeroistaan.

--Kuulepas, virkahti hän sitten yksinkertaisesti. Mistä sinulla on nuo
kortit?

--Mitkä kortit?

--Nuo lisätiedot. Sanomalehdessähän puhutaan vain Kuusiston herran
kuolemasta.

--Niin, näetkös, se on minun salaisuuteni.

--Sinulla on siis salaisuuksia? Minulta?

--Ainoastaan niin kauan kuin sinä et täydellisesti luota minuun.

He katsoivat toisiinsa terävästi ja epäluuloisesti kuin kaksi
gladiaattoria, jotka mielellään heti antaisivat armonpiston toisilleen.
Mutta he tunsivat toisensa ja tiesivät jo vanhastaan kumpikin olevansa
siinä määrin varuillaan, ettei se niin yksinkertaisesti eikä ainakaan
ennen kuin pitkän, väsyttävän taistelun jälkeen voisi kummallekaan
onnistua.

Paavo Kontio katsoi parhaaksi tehdä ensi yrityksen.

--Hyvä on, hän sanoi. Minä luotan. Millä voin sen sinulle todistaa?

Jaakko Jaakon-Lauri hymyili herttaisinta hymyään.

--Ensiksikin sillä, että istut alas ja lupaat pysyä aivan tyynenä ja
maltillisena. Toiseksi sillä, että kaadat itsellesi whiskyn ja otat
sikarin...

--Hyvä! Molemmat ehdot ovat täytetyt jo.

--Ja kolmanneksi sillä, että lupaat käyttää juriidista, huomaatko,
pelkästään juriidista järkeäsi. No niin, nyt voimme alottaa!

--Siis siitä, missä yhteydessä nuo merkilliset tapaukset voivat olla
toistensa kanssa?

--Niin. Vaikkakaan meillä ei ole vielä kaikki edellytykset selvillä,
meillä on kuitenkin sen verran ainehistoa, että voimme tehdä, ellei
muuta niin ainakin eräitä loogillisia johtopäätöksiä.

--Siinä tapauksessa pyydän ensiksikin, että jätämme kokonaan pois
kolmannen kohdan.

--Suostutaan! Me voimme ottaa sen myös vasta viimeisenä käsiteltäväksi.

--Mitä Kuusiston herran kuolemaan tulee, on nähdäkseni kolme
mahdollisuutta olemassa.

--Murha, itsemurha...?

--Tai luonnollinen kuolema, niin. Joka tapauksessa se näyttää olevan
jossakin yhteydessä hänen vaimonsa karkaamisen kanssa.

--Niin. Siltä näyttää todellakin.

--Molemmat jälkimäiset mahdollisuudet todistaisivat, että hän on
rakastanut äärimmäisyyteen saakka vaimoaan... Jota hän todistettavasti
ei ole tehnyt, sillä tiedetään hänen usein kaupunkimatkoillaan
seurustelleen mitä vapaimmin ja vilkkaimmin kauniiden varieteenaisten
kanssa.

--Hyvä! Murha näyttää siis todennäköisemmältä.

--Myöskin minä olen valmis samaa vaihtoehtoa äänestämään.

--Katsomme sen seikan siis ratkaistuksi... Tulemme sitten murhaajaan.
Kukaan kartanon väestä se ei voi olla?

--Ei juuri, sillä kartanon väki on todistettavasti ollut samana iltana
tanssiaisissa eikä kotona muita kuin eräs piika ja hänen oma
tyttärensä.

--Sen täytyy olla jonkun muun sitten. Mutta katsoen murhaamiskeinoon ja
koska mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä ei ole voitu havaita...

--Niin! Myrkky on otaksuttavin.

--Myöskin minun mielestäni. Murhaajan on täytynyt olla jonkun läheisen,
joka helposti ja hänessä itsessään epäluuloja herättämättä on voinut
tekonsa suorittaa.

--Ja jonkun, jolla on täytynyt olla tärkeät syynsä siihen...

--Eikä ainoastaan syynsä, vaan itsetietoinen päämääränsä, johon hän on
tahtonut tulla tuon tekonsa kautta.

--Siis?

--Hänen vaimonsa! Että hän karkaa samana iltana, on omiaan tuon
epäluulon melkein todennäköiseksi vahvistamaan.

Sen sanottuaan otti Paavo Kontio syvän kulauksen lasistaan. Jaakko
Jaakon-Lauri riensi mielihyvällä hänen esimerkkiään seuraamaan. He
olivat kumpikin aivan tyynet ja kylmät ulkohahmoltaan niinkuin olisivat
vertailleet toisiinsa joitakin asiakirjoja, joista heillä kummallakin
oli oma puhtaaksikirjoitettu kappaleensa kädessään.

--Yhdyn edelliseen puhujaan, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri.

Jatko sujui sitten samalla tapaa. Ajatuksen kanssarikollisista he
hylkäsivät mahdottomana. Moinen tuuma saattoi syntyä ainoastaan
eroottisen, hysteerisen ja rikoksellisilla taipumuksilla varustetun
naisen aivoissa eikä hän tarvinnut ketään rikostoveria sen
toteuttamiseen. Mutta karkaamiseen hän tarvitsi ja sen järjestämisen
oli, nähtävästi tietämättään, saanut tehtäväkseen Pajalan herra.

Jäi jäljelle kysymys tämän suhteesta murhatun tyttäreen.

Olivatko he kihloissa vai salakihloissa? Sitä oli vaikea sanoa, mutta
kaikesta päättäen he olivat suuresti rakastaneet toisiaan. Tytärpuolten
ja emintimien väli sensijaan ei tavallisesti ollut aivan sydämellinen.
Oli mahdollista, että myöskin emintimä oli kaikessa hiljaisuudessa
rakastanut Pajalan herraa, sitä häikäilemättömämmin ja intohimoisemmin,
koska hän itse ei ollut aivan nuori enää, ja oli päättänyt rohkealla
tempaisulla raivata tieltään ne molemmat esteet, jotka hänet erottivat
hänen rikollisen lempensä esineestä.

Siinä tapauksessa oli hänkin myrkytetty, vaikka murhayritys ei häneen
nähden jostakin vielä tuntemattomasta syystä ollut johtanut toivottuun
tulokseen.

Toinen mahdollisuus oli, että kysymyksessä oli itsemurha-yritys. Monet
asianhaarat näyttivät puhuvan sen puolesta, m.m. se, että hän eli
vielä, vaikka hän oli joutunut lääkärin käsiteltäväksi samaan aikaan
kuin hänen isänsäkin. Silloin olisi tapahtumien sarja nähtävästi ollut
se, että hän, saatuaan äkillisen varmuuden isänsä murhasta, kenties
murhaajastakin, ja aavistuksen tämän luvattomasta rakkaudesta hänen
oman sydämensä valittua kohtaan, näiden yhteisestä paosta ja
mahdollisesta kanssarikollisuudesta, oli epätoivoissaan ottanut myrkkyä
isänsä ruumiin ääressä. Ellei kysymyksessä siis ehkä ollutkaan
kaksoismurha, oli murha ja kuoleman aiheuttaminen.

Jäi jäljelle vielä kolmas kohta. Miksi oli murhaaja juuri Paavo Kontion
luo ohjannut tietysti jo ammoin edeltäpäin suunnitellun pakomatkansa?
Epäilemättä hän oli tehnyt sen jälkiään peittääkseen. Mutta siihenkin
saattoi olla monta selitystapaa.

Mikään sattuma se ei voinut olla. Täytyi etsiä sen takaa jotakin
itsetietoista tarkoitusperää. Naisen, joka oli voinut tuon kaamean,
kuulumattoman rikoksen yksityiskohdat suunnitella, täytyi kaikesta
epäterveestä sielun-elämästään huolimatta olla sangen viisaan,
järkiperäisen ja harkitsevaisen. Miksi hän oli tahtonut viettää
ensimäisen vapaan yönsä juuri entisen ihailijansa katon alla ...
viettää sen juuri täytetyn murhatyönsä muistoissa ja kenties uusien
yhtä murhaisten, yhtä rafineerattujen lemmenunelmien hekkumassa?

Rakastiko hän ehkä vielä Paavo Kontiota? Oliko hän ehkä koko ajan häntä
rakastanut ja tehnyt tekonsa vain jälleen solmitakseen toistakymmentä
vuotta sitten katkenneen suhteensa häneen? Vai rakastiko hän ehkä
Pajalan herraa ja tahtoi käyttää entistä ihailijaansa vain kilpenään ja
miekkanaan siinä jättiläiskamppailussa, jonka hän tiesi, jonka hänen
täytyi tietää olevan edessään?

Tässä tunsivat vanhat toverukset kurkistavansa eräisiin ihmissielun
kuiluihin, jotka saivat itse ajatuksen säihkymään synkällä,
pilkkopimeällä pohjattomuudellaan.

--Yksi asia on ainakin varma, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri. Jos hän
etsi pakopaikkaa...

--Pakopaikkaa? Eihän voi paeta sellaisen rikoksen tieltä.

--No niin, paikkaa, missä hengähtää hetkinen ja tuumia hiukan eteen- ja
taaksepäin. Jos hän etsi sellaista, hän ei todellakaan olisi voinut
valita mitään sopivampaa.

--Ei. Täällä käy niin harvoin kukaan.

--Ja jos hän tahtoi neuvotella jonkun lakimiehen kanssa, hän tiesi myös
sellaisen täällä tapaavansa, vieläpä päämiehen vertaistensa seassa niin
sanoakseni.

Paavo Kontio hymähti välinpitämättömästi kohteliaisuudelle.

Hänen aivonsa työskentelivät kuumeentapaisesti. Kaikki hänen entiset
loogilliset ja lainopilliset asianajaja-vaistonsa tuntuivat nyt
heränneen ja kuin verryttelevän itseään vuosikausia kestäneen
horrostilansa jälkeen, pyrkien epätoivoisella ponnistuksella niiden
uusien vaikutusten herroiksi, jotka viime yönä ja tänään olivat äkkiä
liikkeelle lähteneiden jäälauttojen tavoin hänen elämänsä tavalliseen,
tyyneen virran-uomaan patoutuneet. Täytyihän saada ne johonkin
järjestykseen, täytyihän löytyä joku väylänkohta, josta ne jälleen
voisivat suuremmille, laajemmille suvantovesille purkautua.

Nyt tuntui kuin olisi itse elämä seisahtunut. Mitä tehdä, mistä
alottaa? Jotakin oli tehtävä ja pian, sillä aika ja tapaukset
kiirehtivät tuolla jossakin tuntemattomassa maailmassa huimaavaa,
kohtalokasta kulkuaan... Kuka voi sanoa, mitä jo seuraava hetki oli
tuopa mukanaan?

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi kelloaan.

--Minun täytyy ehtiä tästä 1/2 2:n junalle, hän sanoi, joi lasinsa
pohjaan ja nousi ylös. Sitäpaitsi minulla ei ole enää mitään edelliseen
lisättävää.

--Minä lähden sinun kanssasi, virkahti Paavo Kontio nopeasti.
Ymmärräthän, etten voi jäädä tänne enää hetkeksikään.

--Mutta sinun vieraasi? Ethän voi heitäkään jättää tänne?

--En! Mutta myös heidän täytyy siinä silmänräpäyksessä pois! Eikö niin,
sinunkin mielestäsi?

--Suoraan sanoen, kyllä. Heille olisi paras olla nyt niin pian kuin
suinkin Kuusistossa, josta heidän oman turvallisuutensa nimessä ei
olisi pitänyt poistua ollenkaan.

--Juuri niin! Heillä on auto, he voivat heti matkustaa.

--Suo anteeksi, etkö aio heille selittää mitään?

--En! He tietävät tarpeeksi. Ja jos he eivät ole tietävinään, on tämä
sanomalehti heille ainakin jotakin selittävä.

Hän oli noussut hätäisesti ja rientänyt jo edellä eteiseen. Nyt hän oli
ruvennut kiireisesti pukeutumaan.

Jaakko Jaakon-Lauri seurasi häntä tyynenä ja järkähtämättömänä.

Paavo Kontio painoi sähkönappulaa. Kun ei Susanna heti siinä
silmänräpäyksessä tullut, hän painoi toisen ja monta kertaa.

Susanna saapui vihdoin lääpästyneenä.

--Onko pehtori kotona? kysyi Paavo Kontio ärtyneenä pitkästä
odotuksesta.

--Missäpä hän olisi...

--Hevonen on heti valjastettava! Minun täytyy nyt juuri, tällä
hetkellä, matkustaa Helsinkiin.

--Herra siunatkoon! Helsinkiin!

Sellaista ei ollut vuosikausiin tapahtunut.

--Niin, niin! Nyt heti! Susanna koettaa nyt joutua vähän nopsemmin.
Hevonen, vaunut! Mars!

--Ei tarvitse, ehti Jaakko Jaakon-Lauri siihen huomauttaa. Minulla
odottaa oma kyytihevonen portin edessä.

--Jahah! Sen parempi! Ei tarvitse siis... Minun vieraani ovat
puutarhassa. Susanna menee ja ilmoittaa minun lähdöstäni... Minä tulen
takaisin vielä ennen iltaa.

--Paras, ettet lupaa mitään, päätteli Jaakko Jaakon-Lauri.

--No niin, huomenna tai ylihuomenna siis!... Tämän sanomalehden saa
Susanna samalla viedä heille. Susanna sanoo, että minä pyysin sen
heille lähettämään.

He menivät jo portaita alas.

--Paras olisi myös, ainakin toistaiseksi, ettei kukaan saisi tietää
heidän käyneen täällä, huomautti Jaakko Jaakon-Lauri.

--Se on totta!

Paavo Kontio pistäytyi alikerran ovesta sisälle ja tapasi siellä
pehtorin, vanhan, rokon-arpisen miehen, joka juuri istui ja suutaroitsi
vanhanaikaiset, messinkisankaiset silmälasit sisäänpäin lutistuneella
nenällään. Hän nousi hämmästyneenä.

--Herra on hyvä... Tohtori on hyvä, hän sopersi ja rupesi tuolille
tilaa tekemään.

--Päivää! Ei, minulla ei ole aikaa. Minä matkustan! Tahdoin vain sanoa,
että näistä viime-öisistä vieraista ei sitten halaistua sanaa.
Ymmärtääkö? Suu poikki!

Paavo Kontio näytti luisevaa nyrkkiään hänen nokkansa alla.

--Yhyy. Kyllä ymmärrän...

--Ne ovat anarkisteja, nihilistejä! Minun täytyy lähteä nyt juuri
heidän tähtensä...

--Ei suinkaan Siperiaan?

--Ei vielä! Pehtori pitää sitten huolen siitä, että Susanna myös panee
suunsa lukkoon, munalukkoon...

--Kyllä ymmärrän. Se onkin noilla muutamilla ämmillä suu sellainen
kuin...

He eivät kuulleet vertausta. He jo riensivät pihan poikki, Paavo Kontio
edellä, Jaakko Jaakon-Lauri töin ja tuskin hänen perässään.

--Minä olen pelastanut tuon miehen kuritushuoneesta, selitti Paavo
Kontio. Hän on minulle koiraa uskollisempi.

--Näin tehdään vääränvalan-tekijöitä, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri
askeliaan hoputtaen. Toivokaamme kuitenkin, ettei joudu uudelleen sinun
pelastettavaksesi Kakolasta.

Aivan oikein! Hevonen ja rillat odottivat portin edessä.

He nousivat molemmat niihin.

--Aja! huusi Paavo Kontio kyytipojalle. Asemalle niinkuin oltaisi jo!

Puutarhasta kajahteleva iloisten äänten pajatus lisäsi heidän
kiirettään.

Rillat lähtivät vierimään päivänpaisteista, yöllisen sateen jälkeisistä
vesilammikoista kimaltelevaa maantietä, jonka hiekassa vielä siellä
täällä näkyivät tuoreet auton jäljet.

--Tuo ei ole hyvä, mutisi Jaakko Jaakon-Lauri, niitä sateenvarjonsa
kärjellä osoittaen. Mutta jumalan kiitos, meillä ei ole Sherlock
Holmes'eja.

--Paitsi me kaksi, hymyili Paavo Kontio.

Samalla vilkaisi hän epäluuloisesti ystäväänsä, sillä hänen mieleensä
johtui, ett'eivät he vielä olleet sopineet edes mistään yhteisestä
sotasuunnitelmasta.

Kuka voi taata, missä tarkoituksessa tuo vanha kyynikko oli häntä
lähestynyt ja kenen asioilla hän kulki oikeastaan? Mistä hän oli
osannut tulla juuri tänä aamuna ja miksi hän oli ollut niin aulis
asettamaan hänen käytettävikseen noita lisätietojaan, joiden alkulähde
oli yhä edelleenkin outo hänelle ja saattoi olla kuinka samaskainen
hyvänsä? Taisi olla parasta olla varovainen hänen suhteensa, sillä
eihän tiennyt vielä, istuiko hän tässä todella ystävän kanssa vai ehkä
juuri päinvastoin pahimman vihollisensa?

Hän päätti pitää tästälähtien silmällä epäiltävää vierustoveriaan ja
hankkia mitä pikimmin täyden selvyyden siitä, mikä tämä oli miehiään ja
missä hänen yksityiskohtaisten uutistensa keränpohja oli.



7.


Itse ei Paavo Kontio tarvinnut pitkiä aikoja päästäkseen selville
omasta tehtävästään ja osastaan Kuusiston järkyttävään murhenäytelmään
nähden. Se valkeni hänelle suurin pääpiirtein jo matkalla Helsinkiin.

Hän oli jo todennut, että hän rakasti Sinikka-rouvaa, rakasti kaikella
harmaantuneen miehuutensa palavalla, kipeällä, elämän-syksyisellä
kiihkeydellä niinkuin hermot ärsytystään, niinkuin hukkuva
oljenkorttaan, niinkuin ajokoira eellä kiitävää saalistaan...

Mutta saattoiko hän rakastaa myös murhaajaa?

Kyllä, hän oli ehtinyt jo senkin todeta, tosin ensin omaksi kauhukseen,
mutta sitten yhä avartuvalla, yhä lämpenevällä ja kirkastuvalla
inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunteella, johon tuntui mahtuvan kuin
Herran temppeliin sekä hurskaat että väärintekijät. Mikä oli hän
asettumaan ihmisten ja heidän intohimojensa tuomariksi? Hän, joka ei
kaikesta kuuluisasta älyllisyydestään ja juriidisesta järjestään
huolimatta ollut onnistunut hillitsemään edes omaa intohimoaan, vaan
jonka elämäntarinan se suorastaan oli määrännyt, vaikuttaen viimeisiin
vuosiin saakka sen pienimpiinkin yksityiskohtiin?

Teatterinäyttämöllä hän oli parikymmentä vuotta sitten nähnyt ensi
kerran Sinikka-rouvan ja oli tämä hänet heti siitä hetkestä saakka
ikuiseksi, elinkautiseksi orjakseen valloittanut. Siitä saakka hän ei
ollut ajatellut muuta kuin häntä, hänen saavuttamistaan, hänen
miellyttämistään ja kohoamistaan niin korkealle kuin suinkin hänen
arvioivassa mielipiteessään.

Hän oli ollut jo siihen aikaan lakitieteen kandidaatti ja palvellut
senaatissa. Hän oli jo silloin ollut yleisesti tunnustettu
tulevaisuuden mies, samoin kuin hän koulunpenkiltä saakka oli ollut
lahjakkain toveripiiristään. Hän oli tuntenut kaikkien kykyjen kytevän
itsessään, kaikkien mahdollisuuksien poveaan paisuttavan. Mutta hänen
elämältään oli puuttunut varmaa päämäärää. Hän oli ollut kuin kotka
korkean vuoren laella, jota kaikki ilmanrannat, kaikki rajattomat,
tuntemattomat avaruudet puoleensa houkuttelevat.

Nyt oli hän saanut päämäärän itselleen: Sinikka. Nyt olivat kaikki
kuulakkaat, epämääräiset kangastukset ottaneet muodon ja yhdeksi
ainoaksi, armaaksi, väikkyväksi ja välähteleväksi kuvajaiseksi
pukeutuneet: Sinikka...

Sinikka oli hänet määritellyt, koonnut ja rajoittanut, pannut kuin
silmälaput hänen sinne tänne sinkoutuvalle katseelleen ja vaatinut
hänen kiinteästi ja voimakkaasti yhteen suuntaan katsomaan.

Silloin hän oli jättänyt hallinnollisen alansa, joka saattoi tarjota
vain hitaita, joskin helposti leikattavia laakereita hänen
kärsimättömälle kunnianhimolleen. Eikähän se sitäpaitsi sopinut oikein
yhteen myöskään Sinikan jo varmaksi viitotun elämän-uran kanssa, joka
oli teatteri ja jolla niin häikäisevä tulevaisuus näytti häntä
odottavan. Kaukana siitä, että Paavo Kontio nimittäin olisi itsekkäästi
tahtonut häntä siitä luopumaan ja uhraamaan pyhiä, taiteellisia
päämääriään omille julkiseen kansalaistoimintaan tähtääville
tarkoitusperilleen. Päinvastoin! Sinikan tuli saada kasvaa ja kehittyä
vapaana, kukkia kauniisti omassa korressaan. Vain itsenäisinä, vain
vertaisina, vain toistensa arvoisina nykyaikaisina ihmisinä he
tahtoivat toisilleen kätensä ojentaa.

Näin he olivat keskenään haaveilleet. He olivat olleet salakihloissa,
he olivat näkyneet yhdessä kaikkialla. Ihmiset olivat jo tottuneet
heitä toisilleen kuuluvina pitämään. Kerrankin sopiva pari! kuiskineet
heidän ohi kulkiessaan... Kerrankin kaunis kansallinen pari!
huomauttaneet toiset ja heille sydämessään kaikkea onnea ja menestystä
toivottaneet.

Ja heidän onnensa tähti oli noussut yhä! Paavo Kontio oli ruvennut
lukemaan, valmistanut väitöskirjansa, tullut lakitieteen tohtoriksi ja
dosentiksi yliopistoon. Hän oli pyrkinyt opin kukkuloille, ei suinkaan
tavalliseksi, toisten vasikalla kyntäväksi, muiden tuloksia
märehtiväksi tusinaprofessoriksi, vaan todelliseksi suureksi
tiedemieheksi, joka loisi jotakin uutta, keksisi uusia malmisuonia ja
iskisi esiin uusia tietämisen, elämisen ja onnellistumisen ehtoja
ihmisille. Kansantaloudelliset tieteet olivat tuntuneet hänestä siihen
sopivimmilta, jotapaitsi ne aina olivat häntä erikoisesti viehättäneet.
Niiden ala oli meidän maassamme vielä aivan raivaamaton ja näytti
odottavan vain asiaansa innostunutta, tarmokasta uranuurtajaa.

Samaan aikaan oli myös Sinikka kulkenut voitosta voittoon. Teatterin
johtokunnan huomio oli kiintynyt häneen aina enemmän, hän oli saanut
aina tärkeämpiä tehtäviä osalleen ja saavuttanut aina suurempaa
yleisönsuosiota. Samassa asteikossa olivat parantuneet myös hänen
palkkasuhteensa ja kohonnut hänen yhteiskunnallinen asemansa. Hän oli
seurustellut pääkaupungin parhaissa piireissä, pitänyt itsekin jo
pientä salonkia, jonka etuoikeutettu isäntä oli ollut tietysti Paavo
Kontio itse, mutta jossa olivat, paitsi näyttelijöitä ja
sanomalehtimiehiä, näkyneet monet tieteen ja taiteen tulevista
suurmiehistä, niistä, jotka sitten parin seuraavan vuosikymmenen aikana
olivat kyntäneet niin syviä vakoja koko isänmaan viljelykseen.

Ne olivat olleet heidän onnellisimpia aikojaan. He olivat kävelleet, he
olivat keskustelleet, he olivat lukeneet ja haaveksineet yksissä,
vieläpä työskennelleetkin, sillä Sinikka ei esittänyt mitään uutta
osaa, jota hän ei sitä ennen olisi tuhanteen kertaan pohtinut, tutkinut
ja eritellyt Paavo Kontion kanssa. Työskentely oli ollut tosin hiukan
yksipuolista, sillä hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa taas ei Sinikan
osan-otto luonnollisista syistä ollut eikä voinut olla yhtä läheinen.
Mutta se ei häirinnyt heitä ensinkään eikä kumpikaan heistä tuohon
asioidentilaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt.

Kuitenkin piili siinä pieni vaara, joka kasvoi päivä päivältä
suuremmaksi. Paavo Kontio luisui yhä enemmän pois alkuperäisistä
tieteellisistä harrastuksistaan kohti taiteellisia piirejä ja
teatteri-elämää, missä hänen asemansa oli vain Sinikan innokkaimman
ihailijan ja missä hänellä muuten oli varsin vähän taikka ei mitään
tekemistä. Seuraukset siitä tulivat sangen pian näkyviin. Hänen suuret
tieteelliset saavutuksensa tuntuivat jostakin syystä odotuttavan
itseään, hänen täytyi elää korkeaa elämää, olla joka ilta ulkona,
näytellä mesenaattia ja yhteiskunnallista arvohenkilöä. Hän velkaantui!
Yhä useammin hän näki olevansa pakotettu vetoamaan rahalaitosten ja
toveriensa hyväntahtoisuuteen sekä taksoittelemaan ystäviään sen
suuremman tai pienemmän hyödyn mukaan, mikä hänelle saattoi olla heidän
mahdollisesta pankkinimestään.

Järkevänä miehenä huomasi hän sen kyllin aikaiseen, ettei mitään
kaikuvampaa kuperkeikkaa tapahtunut. Hän laski menonsa ja melkein
olemattomat tulonsa ja oivalsi, ettei käynyt päinsä näin jatkaa enää.
Silloin hän päätti tehdä nopean ratkaisun ja ruveta asianajajaksi.

Silloin hän olisi myöskin mielellään mennyt naimisiin. Mutta kun hän
tuota asiaa lähemmin ajatteli, hän huomasi itsekin, miten mahdotonta,
miten naurettavaa se olisi ollut hänen nykyisessä tilanteessaan. Täytyi
ensin ansaita rahaa, paljon rahaa! Eihän heidän, hänen ja Sinikan,
sopinut niinkuin monen muun naimisiin mennessään supistautua ja
vetäytyä omaan pieneen kotipiiriinsä. Hehän kuuluivat, Sinikka
varsinkin, ensisijassa kansalle ja yhteiskunnalle ja vasta sitten
toisilleen ja omalle itselleen. Sinikan oli ennen kaikkea säilytettävä
julkinen asemansa ja tulevaisuutensa. Herra siunatkoon, mitä
olisivatkaan heidän yhteiset tuttavansa ja vielä enempi laajat, heille
tuntemattomat kansalaispiirit ja kansankerrokset sanoneet, jos olisivat
eräänä kauniina päivänä saaneet kuulla, että he olivat vain oman
pienen, yksityisen perheonnensa ympärille kuin kaksi varpusta
pesiytyneet!

Ei! Sellainen saattoi käydä päinsä vain pikkusieluille. Heidän oli
aatteiden, pyhien, kansallisten aatteiden lippua korkealla kannettava
ja kuuluttava maansa henkisen valiojoukon eturintamaan.

Varsinkin oli se tärkeätä Sinikalle, jonka julkinen menestys ja
tulevaisuus riippui kokonaan päivän suosiosta, päivän mielipiteestä.
Yleisö oli oikullinen kuin meren aalto. Minkä se tänään kohotti
korkealle taivaisiin, sen saattoi se jo huomenna lyödä murskaksi ja
syöstä syvyyteen! Se oli vielä oikullisempi ja hirmuvaltaisempi kuin
taiteen pyhä valtiatar itse, joka sanomalehdistön yhtäpitävien,
dityrambisten arvostelujen mukaan näytti juuri Sinikan
taiteilijapersoonallisuudessa olennoituneen.

Ei! Avioliitto ei saanut olla hänelle askel alaspäin, vaan ylöspäin!
Hänen, Paavo Kontion, yksinkertainen velvollisuus oli ensin luoda hänen
arvoisensa jalusta, hänen arvoisensa valta-istuin, ennen kuin hän
hyvällä omallatunnolla voisi pyytää sydämensä valittua sille
sijoittumaan.

Sinikka oli hänelle kaikki kaikessa. Hän oli kehittynyt jo niin
pitkälle rakkaudessaan, ja rakkauden pyhässä vertaisuudessa, että hän
ei pitänyt itseään enää rakastamansa naisen arvoisena!

Hän oli sitten ajanut asioita ja ansainnut rahaa. Hänen velkansa olivat
vajaassa vuodessa suoritetut. Mutta hän tarvitsi enemmän, aina enemmän
rahaa, sillä samassa määrin kuin hänen varallisuutensa karttui, kasvoi
ja korkeni myös hänen päämääränsä. Hän huomasi, hän tunsi
sormenpäissään nyt vasta ensi kerran rahan arvon ja sen mukaan
seuraavan vallanhekkuman, jota hän ei tahtonut käyttää eikä nauttia
ennenaikojaan, vaan sitten kerralla, sitten muutamissa vuosissa,
yht'aikaa onnensa ja lempensä ylimmän autuuden kanssa...

Mitä enemmän hän rikastui, sitä enemmän hän rakastui rahoihinsa.
Kymmenientuhansien tulot eivät enää riittäneet hänelle, täytyi ansaita
satojatuhansia ja miljoonia. Hänestä oli kuin hän kultaa kootessaan
olisi koonnut pidätettyä voimaa, keskitettyä energiaa kellareihinsa ...
ei vain kulta- vaan ruutitynnyreitä, jotka kaikki kerran räjähtäisivät
hänen tahdostaan.

Samalla hän oli innostunut yhä enemmän myös itse asianajo-toimen
ammatilliseen puoleen, joka aluksi oli näyttänyt hänestä niin suppealta
ja vähäpätöiseltä. Mitä älyn ja järjen voimistelua, mitä
hermokiihotusta, mitä vaihtelevia mielialoja ja todellisen, elävän
elämän tauluja se tarjosikaan! Ja mitä tilaisuutta elämää ja sen
olosuhteita vallitsemaan, hallitsemaan ja muodostamaan mielensä
mukaisiksi!

Hän syöksyi siihen tulisen luonteensa koko kiihkeydellä. Hän ajoi
oikeita asioita ja vääriä, sekä sellaisia, jotka hän alusta alkaen
tiesi vääriksi, että sellaisia, jotka vasta oikeudenkäynnin kestäessä
hänelle vääriksi osoittautuivat. Mutta hän voitti melkein aina, ja se
oli pääasia! Hänen maineensa kasvoi, hänen varallisuutensa lisääntyi,
hän näytti yhä edelleen olevan onnen helmalapsi...

Sellaisena piti hän itsekin itseään ja oli valmis myöntämään, että hän
nyt vasta oli oikeastaan joutunut omalle alalleen. Sitäpaitsi hän oli
tullut ikäänkuin lähemmäksi Sinikkaa ... lähestynyt häntä oman
jokapäiväisen työnsä ja ammattinsa kautta eikä enää pelkkien
aatteellisten ja ihanteellisten pyrkimyksiensä. Tämä oli teatteria,
tämä oli teatterilavaa tämäkin, joka esitti maailmaa, eikä suinkaan
vähemmän jännittävää tai seikkailurikasta, joskin todellisempaa.
Inhimilliset edut ja intohimot iskivät tässäkin vastakkain, tässäkin
tarvittiin ohjaajia ja näyttelijöitä, taitavia näyttelijöitä, ja
kaikkien henkisten kykyjen ylivoimaista, yliluonnollista
pingoittamista. Sanomalehdet kirjoittivat tästäkin, yleisö seurasi
tätäkin henkeä pidättäen, tässäkin ajelivat voitot ja tappiot,
nöyryytykset ja kättentaputukset toisiaan.

Ja tässä teatterissa hän oli paras näyttelijä, sen ensi-iltojen sankari
ja kuningasrakastaja!

Nyt heidän tietysti olisi sopinut erinomaisesti mennä naimisiin, mutta
heistä kumpikaan tuskin ehti sellaista ajattelemaan. Heillä oli nyt
työtä yli kaulan kummallakin, he tapasivat harvemmin toisiaan, ja kun
he tapasivat, he juttelivat vain uusista voitoistaan ja vielä
voitettavista vastustajistaan, niiden juonien, niiden vehkeiden ja
sotasuunnitelmien tyhjäksitekemisestä... Tietysti he menisivät
naimisiin, mutta sitten, sitten! Täytyihän heidän ensin voittaa,
lopullisesti voittaa, kummankin tahollaan, ja taata itselleen ijäisesti
pilvetön, ijäisesti varma ja turvattu tulevaisuus...

Samalla kehittyi ja muuttui muuksi myös koko heidän henkinen
olemuksensa. He olivat olleet aluksi aatteellisesti innostuneita
kumpikin, kumpikin kyvykkäitä, häikäilemättömiä ja kunnianhimoisia.
Samat luonteenominaisuudet polttivat, valaisivat ja kiihoittivat heitä
vieläkin, joskin heidän kiihkonsa oli käynyt aina henkilökohtaisemmaksi
ja heidän aatteensa yhä enemmän sulanut yhteen heidän aina suurempaa
vapautta, aina laajempaa liikkumistilaa ja toiminta-alaa vaativan
yksilöllisen mahtipontensa kanssa. Epäilemättä he olivat kumpikin
itsenäistyneet. Mutta samalla he olivat itsensä niin ihannoineet omien
entisten jumaliensa vertaisiksi, että he eivät olisi, vaikka olisivat
tahtoneetkin, enää voineet omaa pientä minäänsä suuresta erottaa.

Kumpikin he olivat ennen olleet aatteen ajajia. Paavo Kontiosta oli
tullut asianajaja. Ja Sinikasta oli entisen heleäposkisen,
tähtisilmäisen, reippaan ja luonnollisen suomalaisen tytön sijasta
tullut keinotekoinen teatteritähti, joka kynsin hampain ajoi omaa
asiaansa ja taisteli naarassuden tavoin joka hetki asemastaan sekä
kulissien takana että yleisön suosiossa.

Tietysti heillä vielä nytkin oli silloin tällöin aatteellisia
keskusteluja keskenään. Ennen oli Ibsen ollut heidän jumalansa. Sitten
olivat Nietzsche ja Rembrandt kasvattajana-nimisen kirjan tuntematon
tekijä tulleet hänen tilalleen, kunnes hekin olivat saaneet väistyä
Ruskinin ja eräiden kansantaloudellisten kirjailijain tieltä, joiden
nimiä Sinikka tosin ei voinut muistaa koskaan, mutta joihin hän sai
rajattoman uskon ja luottamuksen Paavo Kontion lennokkaiden esitysten
kautta.

Kauneutta kaikille! oli ajan tunnussana. Toinen, paljon proosallisempi,
kuului: Kaikille leipää! He valitsivat kumpikin sen mikä oli lähinnä
heitä, eikä heillä ollut myöskään syytä olla tähän valintaansa
tyytymättömiä.

Sinikka valitsi edellisen. Se merkitsi hänelle aina laajenevaa
populariteettia, aina syvempien kansankerrosten kannatusta, itsensä ja
oman taiteensa säteilemistä aina avartuviin, aina kiitollisempiin ja
ylistävämpiin ympyröihin. Paavo Kontio valitsi jälkimäisen. Se merkitsi
hänelle taas aina herkempää kaikupohjaa, aina aatteellisempaa
sädekehää, aina tukevampaa valtiollista ynnä yhteiskunnallista
valta-asemaa... Ja, hyvin ymmärretty, myöskin leveämpää leipää hänelle
itselleen!

Hän antoi valita itsensä valtiopäiville. Hän tahtoi muuttaa senkin
teatteriksi ja kättentaputus-paikaksi niinkuin hän jo oli muuttanut
käräjätuvan.

Mutta silloin, juuri kesken hänen korkeinta nousuaan, oli särkynyt
hänen suhteensa Sinikkaan, ja samalla järkähtänyt koko se pohja ja
perustus, jolla hänen sisäinen olemuksensa lepäsi ja jolle rakentuivat
kaikki hänen korkealentoiset tulevaisuudenunelmansa.

Kuinka se oikeastaan oli tapahtunut? Hän olisi tuskin itsekään enää
voinut tehdä lähemmin selkoa siitä. Hän muisti vain, että hänellä oli
ollut paljon työtä siihen aikaan ja että hän oli vain harvoin ehtinyt
Sinikan kanssa seurustelemaan. Sitten hänen oli täytynyt yksityisten
asioittensa vuoksi lähteä pitkälle matkalle jonnekin Pohjois-Suomeen.
Siellä oli hänet yllättänyt tieto Sinikan kuulutuksesta Kuusiston
herran kanssa.

Hänen järkensä oli seisahtunut, hän ei ollut aluksi ymmärtänyt mitään.
Sitten oli tuska, raivo ja häpeä hänet täyttäneet... Kuusiston herra!
Kuka oli Kuusiston herra? Raaka, sivistymätön aatelistomppeli, rikas
tilanhaltija ja tilansa metsien myöjä, tunnettu elostelija ja
rotukoirien kasvattaja, vailla kaikkia korkeampia henkisiä harrastuksia
eikä edes mitään mainehikkaampaa, Suomen aikakirjoissa kuuluisaa
sukuakaan... Leskimies vielä päälle päätteeksi! Ei siis millään tavalla
kelvollinen Sinikan kengännauhojakaan päästämään.

Paavo Kontio ei ollut tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa.
Luultavasti hän oli tehnyt molempia... Hän ei ollut senjälkeen tavannut
enää Sinikkaa. Tämä oli viettänyt häitään vielä samana keväänä, eronnut
teatterista ja muuttanut uusille asuinsijoilleen... Vain suurimmalla
tahdonponnistuksella oli Paavo Kontio jaksanut valtiopäivätyönsä
loppuun suorittaa. Hän ei ollut puhunut koskaan niin hyvin kuin
silloin. Koskaan ei hänen järkensä ollut niin jääkirkkaana kimallellut,
koskaan eivät sitovat, lukkoon-lyövät vuorosanat niin musertavina
sataneet hänen huuliltaan. Mutta yleisö, joka haltioituneena kuunteli
häntä, säädynjäsenet, joiden mielipiteen hän määräsi, eivät olleet
voineet aavistaa, mitä maksoi hänelle tuo ponnistus, kuinka kylmät
kyyneleet tippuivat hänen silmistään hänen usein aamupuoleen yötä
yksinäisen kammionsa permantoa mitellessään ja miksi häneltä usein
kesken valiokunnan asiallisimpia keskusteluja äkisti haihtui kaikki ja
hän jäi hetkiseksi hajamielisenä tyhjään ilmaan tuijottamaan.

Jumalan kiitos, valtiopäivät loppuivat nekin aikoinaan ja hän oli
vapaa! Hän teki pitkän pikamatkan ympäri Europaa. Mutta murhe kiirehti
hänen kantapäillään. Hän päätti vihdoin olla sitä pakenematta. Hän
palasi kotimaahan, osti palstatilansa ja rupesi muun paremman homman
puutteessa sitä mieleisekseen muuttelemaan ja rakentelemaan.

Kaiken julkisen toiminnan jatkaminen oli tuntunut hänestä
mahdottomalta... Miksi tehdä mitään? hän oli kysynyt itseltään. Eihän
sillä kuitenkaan olisi mitään tarkoitusta.

Ja kaiku hänen sydämensä onkaloista oli vastannut varmasti ja
vääjäämättömästi: Ei mitään! Millään ei ollut enää mitään tarkoitusta.

Mitä sitten oli seurannut, oli ollut kuin horrosta, kuin unta hänelle.
Kuin unessa hän oli elänyt päivänsä, kuin unessa koettanut yhtä ja
toista toimitella.

Unta oli ollut eilinen ilta, kuin unta myös se hetki, jolloin hän
jälleen niin monen pitkän vuoden perästä oli tuntenut Sinikan valkeat
käsivarret kaulallaan... Ja mitä oli tämä aamu ollut? Vain unta, vain
pahaa, hirvittävää painajaista, joka oli hänen kurkkuunsa kiinni
kouristanut ja tahtonut hänet tukahduttaa.

Nyt vasta junassa, Jaakko Jaakon-Lauria vastapäätä istuessaan, hän
tunsi täysin heräävänsä... Minne hän oli menossa? Mitä hän aikoi?
Kuinka oli uhkaava onnettomuus torjuttava?... Kaikki selvisi hänelle
muutamissa silmänräpäyksissä.

Täytyi tehdä jotakin, täytyi toimia ripeästi ja voimakkaasti! Tuo sama
vaistomainen tunne, joka äsken kotona oli hänet paikaltaan
ponnahuttanut ja saanut matkalle hänet, täytti nyt koko hänen
olentonsa. Tuumat ja ajatukset tikkuilivat hänen aivoissaan kuin veri
kauan puutuneessa jäsenessä. Kohta ne kerääntyivät, kiintyivät ja
pusertuivat lujaksi, itsetietoiseksi päätökseksi, joka lankesi hänen
ylitseen kuin virvoittava kevätsade poutineelle, routapohjaiselle
kesannolle.

Hänen oli jälleen ruvettava asianajajaksi!

Nyt, jos koskaan, oli hänellä selvä päämäärä, selvä toimiohje: Sinikka
oli joka tapauksessa pelastettava. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut
oikeassa: siitä edellytyksestä oli lähdettävä. Mitä sitten seurasi, oli
niin selvää ja yksinkertaista, että häntä oikein pyrki, kesken kaikkea
nykyisen tilanteen traagillisuutta, herttaisesti hymyilyttämään.
Sinikka tarvitsi lakimiestä ... no niin, hän oli lakimies! Sinikkaa
tultaisiin syyttämään rikoksesta ... no niin, hän puolustaisi ja pesisi
puhtaaksi hänet! Sinikka mahdollisesti aluksi vangittaisiin, kenties
tuomittaisiin alioikeudessa ... no hyvä, hän käyttäisi kaiken kykynsä,
kaiken tarmonsa, kaiken kokemuksensa ja tietorikkautensa hänen
vapauttamisekseen!

Maksoi, mitä maksoi! Oli hän sitten syytön tai syypää! Jälleen niinkuin
entisinä parhaina päivinään hän tunsi tuon häikäilemättömän
itsekohtaisen mahtiponnen poveaan paisuttavan, joka välitti viis
oikeudesta ja vääryydestä, joka tunnusti vain yhden oikeuden, nimittäin
voimakkaamman, ja oli valmis siitä kenen kanssa hyvänsä miekkaansa
mittelemään.

Nyt tunsi hän taas olevansa entinen Paavo Kontio... Jumal' armahtakoon,
ken aikoi hänen tielleen asettua!

Mutta voidakseen toimia kyllin laajasti ja voimakkaasti tuon yhden
ainoan suuren tarkoitusperänsä saavuttamiseksi hänellä täytyi olla
toimisto, eikä mikään nurkkatoimisto jossakin pihan perällä ja
laitakaupungilla, vaan parhaalla mahdollisella paikalla, nykyaikaisesti
järjestetty ja kalustettu. Myös apulaisia piti hänellä olla, pari
ainakin, kaksi tai kolme tutkinnon suorittanutta lakimiestä,
kirjanpitäjistä ja konttorineideistä puhumattakaan. Sillä täytyihän
hänen jo oman maineensakin vuoksi ottaa myös muita asioita ajaakseen.
Sitäpaitsi se oli aivan välttämätöntä tämän yhden, pyhän pääasian
onnistumiselle.

Kukaan ei saanut arvata, että hän juuri sen vuoksi oli lähtenyt
liikkeelle. Siksi täytyi hänen ehtiä avata toimistonsa jo ennen kuin
Kuusiston salaperäiset tapahtumat rupeisivat päivänvaloon purkautumaan.

Siitä tulisi vaikein juttu, mikä hänellä vielä koskaan oli ollut
ajettavanaan. Mutta sen parempi! Ja voiton hedelmä? Hän tuskin rohkeni
sitä ajatella. Hän tuskin jaksoi kuvitella mielessään Sinikan rajatonta
rakkautta ja kiitollisuutta...

Ja hän itse? Hän saisi vielä kerran oikaista itsensä täyteen mittaansa
ja näyttäytyä hänelle kaikessa voimassaan ja kunniassaan!



8.


Juna vihelsi. Oltiin Helsingin asemalla.

--Taisit sittenkin tehdä pienen tuhmuuden, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri
heidän asemarakennuksen portaita Rautatientorille astuessaan.

--Kuinka niin? Minkä? kivahti Paavo Kontio.

--Senpähän vain, ettet ennen lähtöäsi sopinut vieraasi kanssa
yhteisestä menettelytavasta. Ei tiedä, mitä tuhmuuksia he voivat tehdä
tällä aikaa.

--Ole huoleti! Mikäli minä tunnen rouva Sinikkaa...

Mutta hän oli kuitenkin valmis mielessään myöntämään, että Jaakko
Jaakon-Laurin puheessa saattoi olla jotakin perää. Ja hän päätti heti
hotelliin tultuaan kirjoittaa Sinikalle täydellisen selonteon uusista
aikeistaan ja tarjota, mikäli tämä katsoi tarvitsevansa, hänelle
kaikkea lakitieteellistä tukeaan ja kannatustaan. Mutta osote? Minne
hän lähettäisi kirjeen?

--Luuletko, että he ovat vielä siellä Kontiolassa? kysyi hän
huolestuneena Jaakko Jaakon-Laurilta, joka vaieten kulki hänen
sivullaan.

--Tuskin. Arvattavasti istuvat he tällä hetkellä autossa, matkalla joko
Kuusistoon taikka...

--Taikka?

--Helvettiin! Sillä eihän voi tietää, mitä siinä sieluntilassa saattaa
vaivaisen syntisen päähän pälkähtää.

Se oli kyllä totta, myönsi Paavo Kontiokin mielessään. Ja hän päätti
lähettää kaksi sanasta sanaan yhtäpitävää kirjettä, toisen Kuusistoon,
toisen kotiinsa.

Torin kulmassa pysähtyi Jaakko Jaakon-Lauri.

--Meidän tiemme eroavat nyt tässä, hän sanoi, viitaten Kaivokadulle
päin.

--Niinkö? Sinä menet toimistoosi?

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi terävästi ja tutkivasti häneen rilliensä
yli.

--Toimistooni? Niinpä kyllä, tavallaan, hymähti hän. Minne aiot
majoittua asumaan?

--Kämppiin. Se on minun vanha majapaikkani. Rupean heti työhön ja
touhuun. Mutta me voisimme syödä päivällistä yksissä. Klo 6? Sopiiko?

--Kyllä. Mutta mieluimmin yksityishuoneessa.

--Tietysti!... No niin, se on päätetty siis! Me tapaamme.

--Näkemiin.

He erosivat kumpikin taholleen, Jaakko Jaakon-Lauri tavallisessa
hitaassa varovaisessa tahdissaan hiihätellen ja kopsutellen
katukäytävää sateenvarjollaan, Paavo Kontio taas nopein, joustavin
askelin, keppiä hengenvaarallisesti ilmassa heiluttaen.

Merkillistä, ajatteli hän, kuinka vähän minä tiedän tuosta Jaakko
Jaakon-Laurista ja hänen nykyisistä olosuhteistaan! Enhän minä tiedä
edes, onko hän nainut vai naimaton, vielä vähemmän, mitä osaa hän on
päättänyt näytellä tässä asiassa... No niin, päivällisillä ainakin
tahdon ottaa tarkan pohdin hänestä.

Heti huoneen Kämpissä saatuaan hän istui kirjoittamaan kirjettä rouva
Sinikalle.

Se oli sittenkin vaikeampi tyylitellä kuin mitä hän oli luullutkaan.
Eihän hän voinut noin vaan ilman muuta syyttää häntä murhaajaksi! Taas
toisakseen se olisi ollut välttämätöntä, jos hänen mieli tyydyttävästi
ja todenmukaisesti selittää äkillistä, muodotonta lähtöään Kontiolasta.

Hänen täytyi sorvailla sanansa sangen taitavasti ja ylimalkaisesti...
Hän oli muka saanut äkkiä tärkeitä tietoja, jotka olivat pakottaneet
hänet siinä silmänräpäyksessä Helsinkiin matkustamaan... Tiedot olivat
yhteydessä tuon odottamattoman kuolemantapauksen kanssa... Hän valitti
surua, toivoi voivansa olla edes jonkinlaiseksi avuksi ja lohdutukseksi
hänelle näissä vaikeissa olosuhteissa ja pyysi suorastaan, että hän
kääntyisi hänen puoleensa kaikella sillä luottamuksella, mitä hän sekä
entisyyteen että nykyisyyteen katsoen luuli ansaitsevansa. Lopuksi
ilmoitti hän aikeestaan jättää maalainen erakko-elämänsä ja ruveta
uudelleen asianajajaksi, joten hän ehkä tulisi tilaisuuteen palvella
häntä lakimiehenäkin.

Loppu oli tarkoitettu leikilliseksi, mutta sai syvän vakavuuden pienen
jälkilisäyksen kautta, jossa hän pyysi eräisiin vielä hämäriin
asianhaaroihin katsoen mitä täydellisintä vaitioloa heidän
vieraskäyntiinsä nähden Kontiolassa... Hän luki läpi kirjeensä ja oli
siihen sangen tyytymätön. Mutta eihän hän voinut muuten kirjoittaa!
Eihän siitä saanut tulla suora syytöskirjelmä, mutta ei myöskään pelkkä
rakkauden tunnustus.

Hän jäljensi sen sitten, sulki kirjekuoret ja jätti ovenvartialle,
jonka oli heti toimitettava toinen niistä postiin, toinen heti
autonkuljettajan mukana Kontiolaan.

--Jahah! Tuossa tuokiossa!

Sitten vasta hänellä oli aikaa hengähtää.

Hän pistäytyi kahvilan puolelle, joka oli tähän aikaan melkein tyhjä,
tilasi kahvia ja pyysi päivän sanomalehdet. Siitä olikin jo kauan kuin
hän oli pitänyt sellaisia käsissään.

Tekstiosastoon hän ei vilkaissutkaan. Hän syventyi heti
vuokra-ilmoituksiin, sillä hän muisti tarvitsevansa huoneistoa sekä
itselleen että toimistolleen. Hän merkitsi ylös muutamia osotteita ja
käänsi lehteä... Kas, siinähän olikin helsinkiläisten asianajajain
luettelo!

Paljonpa niitä oli! Oikeuden tarvitsijain ja tietysti samassa määrin
myös sen hankkijain luettelo näkyi hänen ajoistaan saakka
suunnattomasti lisääntyneen. Mutta niinhän se on, niinhän se on, hän
hymyili itsekseen, mitä vähemmän maassa lakia ja oikeutta, sen
enemmän niitä, jotka elävät vääryydestä. Siinä suhteessa näyttivät
viime-aikaiset olosuhteet erittäin hedelmällisesti vaikuttaneen.

Kuin syyssade sienten kasvuun! hän hymyili itsekseen.

Uusia nimiä, uusia nimiä... Kas vain, oli tuossa pari vanhaakin, jotka
hän tunsi molemmat sekä oikeussalista että valtiopäiviltä... Tuo taas
oli suuri sika! Ihme, että hänkin vain näkyi rehellisten ihmisten
kirjoissa pysyneen... Uusia nimiä, uusia nimiä... Tuo oli ollut välillä
senaattorina... Tuon kanssa hän kerran oli vetänyt kovaa sormikoukkua
eräillä käräjillä Satakunnassa... Tuo taas oli ollut eräiden tehtaiden
asianajajana, joilta hänen oli ollut usein pakko riidellä työväen
tapaturma-korvauksia.

Uusia nimiä, uusia nimiä... Kumma kyllä, Jaakko Jaakon-Laurin nimeä hän
etsi turhaan koko luettelosta.

Hän on mahtanut ostaa jonkun muun toimiston, tuumi hän, ja lopettaa
entisensä? Ollut ehkä välillä virkamiehenäkin. Tullut erotetuksi ehkä
ja ajaa nyt asioita toisten nimiin.

--Keh! Mitä kummia? Paavo Kontio! Ja ihan omassa persoonassaan! No,
tulee mies meren takainen, ei tule turpehen alainen...

Paavo Kontio loi silmänsä ylös ja nousi nopeasti.

Se oli eräs hänen ystävänsä kirjailija, suuri kirjailija, saman
ikäpolven miehiä ja hänen vanhoja nuoruudentovereitaan. He olivat
yhdessä harjoittaneet paljon ylioppilaspolitiikkaa aikoinaan. Nyt he
eivät olleet pariinkymmeneen vuoteen toisiaan tavanneet.

--Terve, sanoi Paavo Kontio, sydämellisesti hänen kättään puristaen.
Hauska nähdä noin hyvissä voimissa sinua.

--Samoin sinua!... Mies kuin honka! Sinä asut siellä maalla?
Minkälaiset metsästysmaat siellä on?

Paavo Kontio ilmoitti, että hän ei metsästänyt.

--Vahinko, valitti suuri kirjailija. Eihän siitä muuten
maalais-elämästä... Olisi pitänyt käydä joskus katsomassa sitä sinun
linnaasi, niin eipähän ole tullut tehdyksi.

--Olisitpa tullut. Tällä kertaa en voi kutsua sinua, sillä olen itsekin
juuri päättänyt Helsinkiin asettua.

--Se on oikein! Koetin minäkin aikani sitä erakkoelämää. Se oli nyt
siihen aikaan muodissa... Taisi olla jonkinlaista henkistä pohmeloa,
kun oli ensin juotu päänsä täyteen sitä modernismia ja kylläkseen elää
retusteltu Parisissa...

--Taisi olla. Te kirjailijat olette sentään siitä onnellisia, että te
pääsette kaikesta syntinne tunnustamalla.

Suuri kirjailija hymyili homeerisesti.

--Kukin itsensä pappi, hän sanoi. Eikös sitä siihen pitäisi kaikkien
ihmisten tulla? Vai kuinka, sinä vanha tolstoisti?

--Taidat sinä olla yhtä paljon tolstoisti kuin minäkin. Muuten voin
ilmoittaa, jos todella olet ruvennut niitä asioita harrastelemaan, että
minun mestarini on tätä nykyä Svedenborg.

--Pysy sinä vain valtiokirkossa kiinni äläkä aina niitä lahkolaisia...
Ei sitä kuitenkaan parempaakaan uskontoa keksitä meidän aikoinamme.

--Kuin kristin-uskoa? Mutta Svedenborghan se vasta oikea kristitty
olikin...

--Mikä lie ollut, henkien manaaja!... Minä heitä en ole nähnyt enkä
kuullut milloinkaan.

--Et edes heidän siipiensä suhinaa? uskalsi Paavo Kontio kysyä
piloillaan.

--En. Runoilijat mitä lienevät kuulevinaan... Kyllä se, mikä minun
kirjoissani seisoo, on kaikki ihan tästä päästä, tällä omalla
kaljamalla kasvanutta.

Hän taputteli leikillisesti kaljua, korkeaa päälakeaan, joka niin
sopivan ja sopusuhtaisen elämänlaakerin tavoin täydensi hänen rotevaa,
tukevaa ja yhteiskunnallista olentoaan. Eikä Paavo Kontio nyt, yhtä
vähän kuin ennen nuorempanakaan, voinut olla häntä kaikessa
hiljaisuudessa ihailematta.

Hänen läsnäolonsa vaikutti niin tyynesti ja turvallisesti. Siinä oli
ainakin mies, joka ei turhia uneksinut, niin kirjailija kuin olikin, ei
kuusiin kurotellut, mutta jos joskus sellaiseen ehkä erehtyikin,
kapsahti vallan vikkelästi ja pehmeästi katajikkoon! Pysyi ylimalkaan
koetellun, terveen järjen vaarattomalla keskitasolla, keskimitan
miehenä ja olevien olojen kiinteäksi poljetulla maankamaralla. Mitä hän
olisi nytkin mahtanut arvella hänestä, Paavo Kontiosta, jos olisi
tiennyt hänen uudesta, käänteentekevästä elämänkohdastaan? Ja mitä
varsinkin, jos olisi tiennyt sen syyt ja vaikuttimet? Olisi varmaankin
epäilevästi hänen omaa pääkaljuaan koputtanut.

--Etkö istu? hän kysyi. Olisi hauska taas kerran pitkästä kotvasta
hiukan leukailla sinun kanssasi.

--Saatanpa istuakin. Pistäysin tänne puhelimeen, mutta täytyy odottaa
vähän... Ettäkö väittelemään vanhan asianajajan kanssa? Kyllä se on
niinkuin rupeisi hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan.

--Et ole tainnut kuullakaan, että aion uudelleen asianajajaksi.

--Niinkö? Ja sitäkö varten sinä täällä Helsingissä...?

--Niin. Panen näinä päivinä toimiston pystyyn. Mitäs sanot?

--En muuta kuin onnittelen. No, niin se on, ihminen palajaa aina
takaisin ensimäiseen rakkauteensa.

--Rakkauteensa?

Paavo Kontio tunsi säpsähtävänsä. Oliko tuo peijakas jo nähnyt hänen
lävitseen? Tiesikö tuo ehkä jotakin Sinikasta ja niistä salaperäisistä
langoista, jotka liittivät hänen uudet puuhansa Kuusiston
eilisiltaiseen murhenäytelmään? Saattoihan se jo olla kuinka yleisenä
puheena hyvänsä. Ehkäpä jokainen muukin asettaisi hänen aikeensa, niin,
vieläpä hänen äkillisen helsinkiläistymisensäkin samaan yhteyteen.

--Mitä Herran nimessä luulet rakkaudella olevan tämän asian kanssa
tekemistä? tutkaisi hän, valmiina kaikki kieltämään.

--Muistelinpahan vain sitä ranskalaista lausepartta... Vai
asianajajaksi! Et viihtynyt koroillaeläjänä?...

--En, vastasi Paavo Kontio tyyntyneenä. Pieniksipä ne on tainneet minun
korkoni supistuakin. Maksoi paljon se linna.

--Pankki se on paras rahalinna. Minä, jos olisin sinun sijassasi,
rupeisin pankinjohtajaksi. Kuule, etköhän sinäkin vielä muuta
päätöstäsi?

--Rupea sinä!

--Jos vain olisin nuorempi mies. Olisi lysti räiskiä toisen rahoilla...
Mutta hyvä se on asianajajankin ammatti! Ei siinäkään oma nahka usein
liemessä ole.

Paavo Kontio tunsi nyt itsensä kokonaan tyyneksi. Ei hän sentään vielä
lasikaappi ollut, ei sentään kuka hyvänsä voinut vielä nähdä hänen
lävitseen.

--Ja sinä? kysäisi hän. Kokonaan kirjallisuudelle antautunut?

Suuri kirjailija haukotteli haikeasti.

--Olen viime aikoina harrastanut pääasiallisesti teatteria, virkahti
hän sitten välinpitämättömästi. Siellä sitä näkee sellaista, mitä ei
todellisessa elämässä näe ... niitä suuria luonteita ja suuria
intohimoja, joita lie jossakin joskus ennen aikaan ollut ... sitä
suurta rakkautta ja sitä suurta vihaa ... murhia, tappeluita ja
myrkytyksiä.

Hän puhui jälleen niinkuin joka sana olisi ollut juuri Paavo Kontiolle
erikoisesti tarkoitettu. Tätä rupesi uudestaan pöyristyttämään, mutta
tällä kertaa vain hänen oma mielentilansa. Hän oli kuullut tai lukenut
jostakin, että hermostuneilla ihmisillä ylimalkaan, mutta etenkin
hulluilla koko maailman mylly tuntuu pyörivän vain heidän oman henkisen
keskuksensa ympäri. Oliko hänkin jo niin pitkällä?

--Eiköhän niitä mahda olla olemassa vielä nykyäänkin, uskalsi hän
edellisen johdosta varovasti huomauttaa. Jos ei meillä, niin muualla.

--Ei meillä eikä muualla, vakuutti suuri kirjailija... Eihän sellaista
tehdä, vai miten se Ibsen sanoo?... Oli se sentään suuri runoilija. Kun
osasi ihan tyhjästä luoda sellaisenkin kuvatuksen kuin se Hedda Gabler!

--Mistä tiedät, että hän sen niin tyhjästä teki? Ehkäpä hänellä oli
hyvinkin elävä malli käytettävänään.

--No niin, uskossaan kukin tulee autuaaksi. Minä vain en ole heitä
nähnyt...

--Ketä?

--Niitäpähän hirviöitä naishaamussa, niitä vampyyrejä ja daimooneja.
Mutta teatterissa niitä näkee... Et sinä aio tänä iltana teatteriin?

--Tuskin. Taitaa tulla jo kaksitoista vuotta siitä kuin olen käynyt
niissä.

--Tulisit nyt kerran. Siellä näytetään Tolstoin Pimeyden valta... Siinä
se on draama, niin että luut ruskaa.

--Vaikka kuvaakin nykyaikaista elämää?

--Niin, tapahtuuhan niitä rikoksia ja lapsenmurhia nykyäänkin, mutta ei
niissä silti ole sitä suurta intohimoa... Mitä se on? Puukotat miehen?
Siinä se on!... Joku mökinakka keittää huonon kahvin miehelleen...

--Kuinka niin, huonon kahvin?

--Ka, sekoittaa siihen vähän rotanmyrkkyä... Siinä se on! Ei se vielä
ole intohimoa. Minäkin olen turhaan kolunnut nuo meidän
sanomalehtemme...

Paavo Kontio tunsi jälleen säpsähtävänsä.

--Mitä varten? kysyi hän korviaan heristäen.

--Että löytäisin edes jonkun draaman aiheen, semmoisen oikean
draaman ... rakkausdraaman tai muun...

Paavo Kontio tuskin tohti hengittää enää. Asia oli aivan selvä. Suuri
kirjailija oli nähtävästi lukenut Kuusiston herran kuolin-uutisen,
hänellä oli käytettävinään samat lisätiedot kuin Jaakko
Jaakon-Laurillakin ja hän oli tehnyt samat johtopäätökset. Hyvä,
ettei toki vielä nimiä maininnut.

Niitäkään hänen ei enää tarvinnut kauan odottaa.

--Etkö ole löytänyt? hän kysyi vavahtavalla äänellä.

--En. Eikä niitä löydä muutkaan, jotka niitä todellisesta elämästä
etsivät. Ne täytyy ottaa mielikuvituksesta.

Suuri kirjailija huokasi surumielisesti. Hän kärsi pysyväistä aiheiden
puutetta nimittäin. Mutta sitten hän vilkastui taas ja lupasi Paavo
Kontiolle viisi markkaa, jos tämä keksisi hänelle sellaisen draaman
aiheen. Tämä lupasi pitää asian muistissa ja karhuta sopivalla hetkellä
tuon summan häneltä.

--Entäpä minun ei tarvitsisi keksiäkään? huomautti hän. Entä jos
tapaisin sellaisen todellisuudesta?

--Saat kaksi viitosta, jatkoi suuri kirjailija leikinlaskuaan. Siinä
asianajajan toimessa voi sattua yhtä ja toista... Mutta mitäpä siitä
jos sellaisen draaman kirjoittaisikin, eihän meillä kuitenkaan olisi
siihen näyttelijöitä.

--Kuinka niin? Niitä suuria intohimojahan ne entiseen hyvään aikaan
vasta oikein tulkita osasivatkin.

--Niin, entiseen hyvään aikaan. Nyt ne vain jutustavat ja visertelevät.
Soma sitäkin kuulla!... Kuule, sinähän tunsit entiseen aikaan sen rouva
Sinikan?

Nyt se tulee! ehti Paavo Kontio ajatella.

--Kyllä, koetti hän vastata niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
Kuinka niin?

--Ilman vain. Tulin tänään muistaneeksi, kun näin lehdistä, että hänen
miehensä on kuollut. Ehkä hän jälleen liittyy teatteriin.

--Ehkä. Piditkö hänestä?

--Paljon. Matki Ida Aalbergia ... ka, sitähän ei voinut auttaa siihen
aikaan!... Niin keinotekoinen, että nauratti. Mutta semmoista sen pitää
olla, jos mieli hepäistä oikein.

Suuri kirjailija kehitteli vielä hetken draamallisia mielipiteitään.
Paavo Kontio vastaili vain hajamielisesti. Hän oli nyt aivan varma
asiastaan, varma siitä, että kaikki näkivät Kuusiston tapaukset samassa
rikosdraamallisessa valaistuksessa kuin hänkin ja olivat Sinikan
syyllisyydestä vakuutetut.

Hän vaipui ajatuksiinsa.

Puhelinkeskustelu tuli. Suuri kirjailija nousi lähteäkseen.

--Hauska, että asetut kaupunkiin, sanoi hän. Tavataan sitten useammin.
Minulla on juuri tekeillä eräs romaani, josta tahtoisin neuvotella
kanssasi.

--En tiedä, mitä hyötyä minusta voisi olla.

--Älä sano! Teen tässä juuri par'aikaa sitä varten psykologisia
tutkimuksia...

--Minusta? Etköhän säästäisi minua sentään vielä siihen draamalliseen
mestariteokseesi?

--Olkoon sitten sillä puhein! Mutta siinä minä sitten kuvaankin sinut
oikeassa karvassasi.

--Mikähän se mahtaa olla?

--Sinä vanha kameleontti!

Suuri kirjailija taputti häntä olalle herttaisesti hymyillen ja meni
menojaan. Paavo Kontio jäi hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan.
Kameleontti? Sekö oli hänen olemuksensa ydin siis?



9.


Paavo Kontio asteli vaihtelevin mielialoin uudessa toimistossaan.
Kaikki oli järjestynyt sähkön nopeudella, huoneisto, kalusto, avustajat
ja henkilökunta. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut liikkeellä aamusta
iltaan. Paavo Kontio itse oli enimmäkseen istunut vain puhelimen
ääressä ja kirjoittanut maksumääräyksiä.

Nyt puuttuivat vain kundit. Mutta jo ensi päivästä saakka rupesi
niitäkin tulvailemaan.

Hänen nimellään oli vielä vanha vetovoimansa. Tuli entisiä
liiketuttavia, jotka puristivat voimakkaasti hänen kättään ja
julkilausuivat mielihyvänsä saada jälleen uskoa asiansa hänen
koeteltuun ja eteväksi tunnettuun lakitieteelliseen huolenpitoonsa.
Tuli maalais-ukkoja, jotka ensin katselivat epäilevästi ympärilleen
ja kysyivät sitten varmuuden vuoksi, oliko se se sama tohtori
Kontio, josta he takavuosina olivat kuulleet puhuttavan. Tuli
jo joku vaatimaton sanomalehtimieskin yhtä vaatimattomine
painokanne-juttuineen, joku punasteleva, avio-eroa pyytelevä nuori
rouva ja heti hänen jälkeensä joku raivostunut, oikeudessaan loukattu
talonomistaja.

Varsinaiset suuret kundit, yhtiöiden johtajat ja muut, odotuttivat
vielä itseään. Mutta Paavo Kontio lohduttausi sillä, että ne kyllä
tulisivat ajan oloon nekin, kunhan ensin ehtisivät irroittautua
nykyisistä lainopillisista asiamiehistään. Jaakko Jaakon-Lauri taas
hieroi vain käsiään ja naurahteli sulasta ihastuksesta.

--Hyvin käy, hyvin käy, virkahteli hän rilliensä takaa, Roomaa ei
rakennettu yhdessä päivässä. Mutta jos sinä olet uskollinen vähässä,
niin Herra panee sinut vielä paljon päälle.

Nyt oli Paavo Kontio jo selvillä hänestäkin.

Syy, miksi Jaakko Jaakon-Lauri otti niin vilpittömästi osaa
ystävänsä toimistohommien menestykseen, oli yksinkertaisesti se, että
hänellä itsellään ei ollut mitään toimistoa ja että hän aikoinaan
erään hyvinkin laajalti kaikuneen, joskaan ei Paavo Kontion
erakkoisuuteen saakka ehtineen käräjäjutun vuoksi oli menettänyt
asianajo-oikeutensa... Tullut kalastelleeksi vähän sameassa vedessä,
käyttäneeksi vääriä ja lisäksi typeriä todistajia... Tarvittu koko
hänen lainopillinen nerokkaisuutensa, että hän oli niinkin vähällä
suoriutunut ja edes hyvän kansalaiskunniansa säilyttänyt. Nimensä hän
kuitenkin oli katsonut olevansa pakotettu muuttamaan.

Tuon kommelluksensa jälkeen hän oli perustanut yksityisen
»tietotoimiston», joka oli valmis mitä hämärimmissä ja erilaisimmissa
asioissa yleisöä palvelemaan.

Nyt toivoi hän vanhan ystävänsä Paavo Kontion avulla pääsevänsä hiukan
kohoamaan yhteiskunnallisessa asteikossaan. Koko tuo Kuusiston juttu
oli tipahtanut kuin taivaasta hänelle! Hänellä oli ollut eräitä
tehtäviä maaseudulla Helsingin läheisyydessä, jotka olivat häntä
myöhään yöhön viivyttäneet. Hän oli ajanut tuulessa ja sateessa
yöjunalle, tie oli vienyt Kontiolan linnan ohi, hän oli nähnyt tulta
akkunoissa ja kuullut auton pihalla puksuttavan. Siellä on vieraita!
oli hän ajatellut, mutta ei myöskään mitään muuta. Sensijaan hän oli
seuraavana päivänä, luettuaan sanomalehti-tiedon Kuusiston herran
äkillisestä kuolemasta, tullut merkillisellä mielenkiinnolla vanhaa
ystäväänsä muistaneeksi. Hän oli kääntynyt puhelimitse erinäisten
henkilöiden puoleen siinä pitäjässä, missä Kuusiston ja Pajalan
kartanot sijaitsivat, saanut heiltä tietää lähemmin kuolemantapauksesta
ynnä sitä seuranneesta itsemurhayrityksestä, vieläpä vihiä rouvan
salaperäisestä poistumisesta paikkakunnalta yhdessä Pajalan herran
kanssa, jonka auto oli poissa ja jonka todistettavasti tiedettiin
lähteneen Helsinkiin. Samalla oli hänen mieleensä johtunut Paavo
Kontion entinen suhde Sinikka-rouvaan. Nyt oli alkanut elää hänen oma
mielikuvituksensa, hän oli ruvennut käyttämään juriidista
sommittelukykyään, liittänyt renkaan renkaaseen, johtopäätelmän
johtopäätelmään, ja tullut pikaisesti siihen lopputulokseen, että hänen
oli suoraa päätä Kontiolaan matkustettava.

Suunnilleen noin paljon oli Paavo Kontio saanut hänestä esiin
puserretuksi, kuitenkaan ei luonnollisesti sitä, mikä koski hänen omaa
mahdollista hyötyään ja voitto-osuuttaan vastaisesta, vyörymäisillään
olevasta rikosjutusta. Mutta sen oli taas Paavo Kontio ymmärtänyt
sanomattakin. Hiukan häntä oli arveluttanut myös alussa tämä
jonkunverran himmeä liiketuttavuus, mutta Jaakko Jaakon-Lauri oli
tehnyt hänelle niin eittämättömiä palveluksia, että hän oli päättänyt
ainakin toistaiseksi käyttää häntä hyödykseen. Ja olisihan hänellä
tilaisuus aina myöhemminkin erota hänestä, mikäli tämä rupeisi käymään
hänelle liian kiusalliseksi.

Hän tunsi nyt olevansa täysin asestettu kuin ritari turnajaisissa.
Mutta vastustajaa vain ei näkynyt, eipä edes naista, jonka värejä hänen
tuli kantaa ja jonka viittauksesta esille syöksähtää.

Tämä sekä hämmästytti että pöyristytti häntä. Kuusiston taholla
vallitsi todellakin kuolemanhiljaisuus.

Hänen kirjeensä Kontiolaan oli autonkuljettaja tuonut takaisin sen
sanoman kanssa, että vieraat olivat vain tuokio isännän lähdön jälkeen
poistuneet. Hänen toinen kirjeensä oli nähtävästi heidät saavuttanut,
sillä Jaakko Jaakon-Laurin puhelintietojen mukaan ... hän oli muuten
nyt itse par'aikaa paikallisista olosuhteista selkoa ottamassa ... he
olivat saapuneet Kuusistoon samana aamupäivänä. Mutta mitään vastausta
hän ei ollut saanut siihen. Hän oli ehtinyt kirjoittaa jo toisenkin,
jossa hän oli pyytänyt tietoa edellisen perille saapumisesta ja joka jo
oli paljon enemmän rakkaudentunnustukseksi kuin viralliseksi
asiakirjaksi muodostunut. Samalla seurauksella!

Hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Hän olisi voinut luulla Sinikkaa
itseänsäkin jo kuolleeksi ja kuopatuksi, ellei Jaakko Jaakon-Lauri,
edelleen samojen puhelintietojensa kautta, olisi ollut tilaisuudessa
hänelle ilmoittamaan, että Kuusiston rouva sekä eli että voi hyvin ja
puuhasi par'aikaa suuremmoisia hautajaisia.

Jos Paavo Kontio koskaan oli ollut ymmällä, oli hän nyt. Ja varmaan hän
olisi ollut jo valmis koko juttua pahana unena pitämään, ellei
Kuusiston herran tytärkin olisi kuollut seuraavan päivän iltana enää
tuntoihin tulematta. Tämä oli kuitenkin jättänyt jälkeensä kirjeen,
jossa hän oli sanonut nimenomaan, että maailma oli liian raskas hänelle
ja että hän tahtoi kuolla, koska hän oli varma siitä, ettei kukaan
missään tapauksessa jäisi häntä kaipaamaan.

Se asia oli selvä siis. Mutta tuo toinen?

Hän oli miettinyt sitä viime vuorokaudet läpeensä, sekä öisin
vuoteellaan että päivin kadulla kävellessään ja ihmisten kanssa
puhellessaan. Usein hän oli ollut jo valmis uskomaan, että Sinikka ehkä
sittenkin oli viaton! Mitä enemmän hän tuota kohtalokasta yötä
Kontiolassa ajatteli ja varsinkin sitä seurannutta aamupäivää, sitä
mahdottomammalta tuntui hänestä, että ihminen, jolla oli kaksi kuolemaa
omallatunnollaan, olisi voinut, olisi jaksanut niin käyttäytyä.

Mutta jos hän oli syytön sitten, jos hän oli poistunut Kuusistosta
ennen murhenäytelmän alkamista ja jos nuo kuolemantapaukset olivat
tulleet hänellekin yllätyksenä, niin kuinka oli sitten selitettävissä
hänen salaperäinen tulonsa Kontiolaan? Eihän se voinut mikään sattuma
olla!

Rakkausko oli hänen askeleensa sinne johdattanut?

Paavo Kontio olisi voinut todellakin uskoa sitä, mutta rakkausko nyt
esti hänet vastaamasta hänen kirjeisiinsä ja ylimalkaan hänelle
pienintäkään elonmerkkiä antamasta? Ja rakkaushan juuri edellytti hänen
syyllisyyttään, sillä jos hän todellakin oli raivannut tieltään
miehensä, ei se ollut voinut tapahtua muusta kuin rakkaudesta!

Rakkaudesta? Ketä kohtaan? Tietysti häntä, Paavo Kontiota kohtaan,
jonka syliin hän oli samana yönä, halki sateen ja pimeyden, niin
kärsimättömästi kiirehtinyt! Taikka Pajalan herraa kohtaan? Sillä
olihan muistettava, että hän ei ollut toimittanut tieltään ainoastaan
miestään, vaan myöskin tytärpuolensa ja että hän oli valinnut juuri
Pajalan herran saattajakseen tuolle oudolle pakomatkalleen!

Kenties rikostoverikseenkin? Ei! Sitä kieltäytyi hänen kiihottuneinkin
mielikuvituksensa sentään uskomasta.

Tuo nuori mies oli ensi hetkestä saakka tehnyt sympaattisen vaikutuksen
häneen. Ja joskin hän ehkä olisi saattanut epäillä hänen puoleltaan
jotakin pientä, platoonista, yksinomaan platoonista ihailua
Sinikka-rouvaa kohtaan, oli hän liian vakuutettu kaikinpuolisesta
ylemmyydestään häneen verraten, että hän olisi voinut hetkeäkään tuntea
hänen suhteensa niin halpamaista tunnetta kuin mustasukkaisuutta. Hän,
Paavo Kontio, tuon tuskin viiksellisen aatelisheitukan kilpakosijana?
Itse ajatus oli jo naurettava!

Eikä hän kuitenkaan voinut olla toteamatta kummallista, pistävää
tunnetta sydänalassaan, kun hän muisti, että juuri tuolle samalle hänen
niin vähäksi arvaamalleen Pajalan herralle oli suotu se onni, mikä oli
evätty häneltä itseltään, nimittäin onni olla Sinikka-rouvan
läheisyydessä näinä tälle epäilemättä niin vaikeina hetkinä ... onni
olla hänelle avulias, häntä tukea ja mahdollisesti häntä lohduttaa!

Tukea? Lohduttaa? Kuka? Ketä? Pajalan herrako rouva Sinikkaa?...
Hassutusta! Jos rouva Sinikka todellakin oli se nainen, miksi hän luuli
häntä, hän kykeni kyllä ominkin jaloin pystyssä pysymään!

Kuitenkin hän oli vilpittömästi iloinen, kun hän kuuli ovelleen
naputettavan ja näki Jaakko Jaakon-Laurin turpean haahmon työntyvän
sisälle siitä. Nyt oli selviävä ehkä moni vielä hämärä seikka hänelle.

--Terve, sanoi Jaakko Jaakon-Lauri, laskettuaan kuitenkin
välttämättömän salkun ensin kainalostaan ja luotuaan varovan silmäyksen
ympärilleen. Oletko yksin?

Paavo Kontio nousi ylös, sulki eteisen oven hänen takanaan, meni
toimistohuoneisiinsa vievälle ovelle, antoi määräyksen, ettei kukaan
saisi häiritä häntä, ja sulki senkin. Sitten istui hän
kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi ystäväänsä vastapäiseen
korituoliin istumaan.

--Puhu! sanoi hän. Mitä uutta?

--Asiat kehittyvät, asiat kehittyvät, virnotteli Jaakko Jaakon-Lauri
tyytyväisenä rilliensä takaa... Öhöm! öhöm!

--Sinulla on yskä?

--Tulen juuri junalta, kurkkuani rupesi vähän kuivaamaan... Ei sinulla
ole täällä mitään juotavaa?

--Ei muuta kuin vettä.

--Sen arvasinkin, siksi varasin jo valmiiksi taskuuni tämän pienen
nallikan... Tässähän on kaksi lasia. Terve sielu terveessä ruumiissa...
Kippis!

--Maljasi! Kiitos, minulle ei maita tällä kertaa. No niin, tiedätkö
jotakin?

--Vapaus eläköön!... Olenhan sanonut sinulle, että asiat kehittyvät...

--Hyväänkö vai pahaan?

--Hyvään luonnollisesti... Taikka se riippuu siitä, mitä pitää hyvänä
ja pahana. Minulle puolestani ei ole mitään ehdotonta hyvää eikä pahaa.
Ja tässä tapauksessa on minulle hyvä se, mikä on sinulle hyvää.

Paavo Kontio rupesi jo tuskastumaan.

--Etkö voisi olla vähemmän filosofinen? hän kysyi.

--Filosofia on elämän mehu, deklamoi Jaakko Jaakon-Lauri, se jalo
neste, se kallis eliksiiri, jonka me kaikista sen tuhansista turhista
yksityisseikoista esille puserramme. Ihminen ilman filosofiaa on nauta,
on eläin! Ellei ihmisellä olisi filosofiaa...

--Suoraan sanoen, minä puolestani olisin tällä hetkellä enemmän
huvitettu noista yksityisseikoista.

--Ellei ihmisellä ole filosofiaa, sanon minä, niin eivät mitkään elämän
realiteetit voi häntä hyödyttää. Hän ei voi havaita niiden välistä
yhteyttä, näetkös...

--Sinä olet humalassa, tukkihumalassa!

--Mutta minä voin nähdä yhteyden...

--Voit tuskin nähdä omia silmiäsi. Häpeäisit vähän! Jos tietäisit,
kuinka ne verestävät!

--Nähdä silmiään? Sitä ei voi jumalakaan. Mutta että minun pitäisi
hävetä silmät päästäni siksi, että minä en ole luonut niitä, niin se on
nietu...

Hän kaivoi pienen, pyöreän kymmenenpennin peilin taskustaan ja kuljetti
sitä huolellisesti silmäinsä ohi, ensin toisen, sitten toisen.

--Matkan vaivat, matkan valvokit, mutisi hän suurella
suvaitsevaisuudella itseään kohtaan. Muuten voin sanoa sinulle
terveisiä hautajaisista.

--Kuinka? Hän on haudattu jo?

--Eilen! Molemmat! Multa päälle! Eikä yksikään kukko ole siitä
kiekahtanut.

--Ei mitään poliisitutkintoa siis?

--Ei. Ei edes mitään ruumiin-avausta. Kaikki sitä myöten sileää kuin
keväinen kierä-jää.

--Uskomatonta!

Paavo Kontio painoi lujasti molemmilla nyrkeillä ohimoitaan. Hänestä
tuntui kuin olisi siellä sisällä taas ruvennut kaikki niin
kummallisesti ympäri menemään.

»Siliä maailman tie», hyräili Jaakko Jaakon-Lauri hänen korvansa
juuressa.

--Lakkaa jo tuosta! Ja jos tänään olet liian hutikassa voidaksesi
esiintyä ihmisiksi, voit tulla huomenna.

Hän painoi päänsä jälleen kätten varaan.

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hetkisen osaa-ottavasti häneen. Nakkasi
sitten aimo kulauksen konjakkipullostaan, painoi korkin suulle ja
sijoitti sen huolellisesti avaran pitkäntakkinsa sisätaskuun. Läheni
nyt hiljaisin askelin ystäväänsä ja laski kätensä hänen olalleen.

--Minä voin tulla huomennakin, hän virkahti säveästi. Minä voin tulla
minä päivänä hyvänsä! Mutta turha sinun silti on vielä noin epätoivoon
antautua.

--Epätoivoon?

--Niin. Eihän kaikki vielä ole kadotettu. Nyt se vasta alkaakin...

--Kadotettu? Mikä alkaa?

--Asia, suuri asia!... Näetkös? Enhän minä ole siellä jouten ollut.
Tosi on, ettei syytä siellä, missä ei syyttäjää...

--Mutta yleinen syyttäjä siellä kuitenkin on!

--Hän on tollo, hän on nulkki, joka ei ymmärrä mitään, ei uskalla
mitään! No niin, onhan se luonnollistakin, eihän sitä noin vaan mennä
Kuusiston kartanon emäntää kaksoismurhasta syyttämään.

--Kuule, etkö voi puhua vähän hiljemmin? He voivat kuulla.

--Kuolleetko? Ole huoleti, he lepäävät kiltisti, hiiren-hiljaa.

--Toimiston jäsenet!

--Yhyy, se on toista, kokonaan toista. No niin, yleinen syyttäjä
vaikenee, ainakin vielä toistaiseksi, lääkäri on todennut
sydänhalvauksen ja itsemurhan, mitään ruumiin-avausta ei omaisten
puolelta ole vaadittu...

--Kaikki hyvin siis?

--Taikka huonosti, miten vain tahtoo sanoa sen... Mutta ei sentään niin
huonosti kuin sinä jo nyt näyt otaksuvan. On liikkeellä huhuja...

--Huhuja?

Paavo Kontio käännähti ja katsoi suoraan silmiin ystäväänsä. Jaakko
Jaakon-Lauri näytti erehtyvän hänen sielunliikkeestään.

--Niin, sanoi hän matalalla äänellä ... huhuja, jotka voivat nostaa
vielä kuolleetkin haudoistaan... Minä olin hautajaisissa, näetkös...

--Sinä?

--Aivan selvänä, pyydän vakuuttaa, ja sitä paitsi vainajan vanhana
tuttavana.

--Sinä olet nähnyt rouva Sinikan?

--Sekä nähnyt että puhutellut häntä.

--Kuinka hän voi?

--Kuin kala vedessä. Voisi luulla, että hän ei ole hommannutkaan muuta
koko elämässään kuin hautajaisia. Tuo toinen, tuo nuori herra
sitävastoin...

--Hän ei kuulu asiaan. No niin, rouva Sinikka... Hän tuntui tietävän
minun käynnistäni Kontiolassa ... niin, luonnollisesti, lähetinhän minä
sisällekäyntikorttini...

--Mitä hän sanoi?

--Hän suvaitsi muistaa minun vähäpätöisen olentoni. Niin, ja sitten
lausui hän ihmettelynsä sinun äkillisen lähtösi johdosta ja siitä,
ettet ollut katsonut vaivaksesi sanoa edes jäähyväisiä.

--Mitä hän muuta sanoi? Onko hän saanut kirjeeni?

--Kyllä, hän mainitsi sinun lähettäneen pari kummallista kirjettä
hänelle... Niin, ja sitten pyysi hän parhaat terveisensä sinulle.

--Kiitos.

Paavo Kontio nousi kävelemään. Kumea viha ja selittämätön suuttumus
täytti hänet! Viha itseään kohtaan, ettei hän ollut osannut paremmin
kirjoittaa, viha rouva Sinikkaa kohtaan, joka ei ollut osannut paremmin
lukea niitä, ja lopuksi viha tuota grobiania, tuota orang-utangia
kohtaan, joka nähtävästi oli pilannut kaikki lopullisesti!

Häntä kismitti niin, että hänen olisi tehnyt mieli polkea jalkaa taikka
särkeä jotakin.

--Aasi! Aasi! sähähteli hän hammastensa välitse.

--Jaa minä? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri, rauhallisesti seuraten häntä
silmillään.

--Sinä ja koko maailma! Perkele!

--Älä kiroo!... Ottaisit ennemmin pienen paukun. Se rauhoittaisi sinua.

--Mene helvettiin paukkuinesi!

--Etkö voisi puhua vähän hiljemmin? Voivat kuulla toimistossa.

Paavo Kontio ei viitsinyt enää vastata hänelle. Hän jatkoi kiivasta
kävelyään ja pysähtyi vihdoin tuikeana Jaakko Jaakon-Laurin eteen.

--Entäs nyt? hän kysyi.

Jaakko Jaakon-Lauri tuntui jälleen väärinkäsittävän hänen
mielentilansa.

--Minä olen sanonut, virkahti hän, järkähtämättömällä tyyneydellä yli
rilliensä tirkistäen, minä olen sanonut, että asiat järjestyvät... On
liikkeellä huhuja, joiden täytyy, kuuletko, täytyy kääntää myös yleisen
syyttäjän huomiota puoleensa...

--Ja nuo huhut ovat sinun liikkeelle panemiasi? Eikö niin?

--Sitä en tahdo sanoa. Mutta että ne ovat liikkeellä, siitä olen valmis
pääni pantiksi panemaan...

--Konna! sanoi Paavo Kontio matalalla äänellä.

--Sinun palveluksessasi...

--Pääkonna! Mestarikonna!

--Vain vähäpätöinen oppilaasi Herran edessä. Mutta jos mieli noiden
huhujen johtaa johonkin tulokseen...

Hän alkoi kehittää laajasti ja kaunopuheliaasti mielipiteitään. Hän oli
onkinut tällä aikaa tietoonsa, että oli olemassa henkivakuutus,
viidenkymmenen tuhannen henkivakuutus. Siitä oli epäilemättä tuleva
näinä päivinä kysymys ja se oli ensin saatava riidanalaiseksi. Muu
sujuisi kyllä sitten itsestään.

Paavo Kontio katsoi ja katsoi häneen hänen noin puhuessaan. Hän ei
koskaan ollut nähnyt noin hyväntahtoista, noin vaarallista ja
hirvittävää Mefistoa vielä mielestään. Sitäpaitsi häntä samalla
suututti, hävetti ja kauhistutti tuon toisen tapa puhua, tapa arvata
hänen ajatuksiaan...

Hänenkö ajatuksiaan, hänen, Paavo Kontion? Ei! Hänen omia ajatuksiaan
ne olivat, hänen, Jaakko Jaakon-Laurin ajatuksia, niin halpamaisia,
niin pirullisia, niin omanvoiton-pyyntöisiä, että ne saattoivat olla
kotoisin vain hänen alkoholin ja juridiikan parkitsemista,
amoraalisista aivokomeroistaan!

Vai tekikö hän ehkä mielessään vääryyttä hänelle? Ei! Eikö tuo lurjus,
tuo vanha lurifaksi, seisonut siinä ilmi elävänä hänen edessään ja
lohduttanut, suorastaan lohduttanut häntä sen valitettavan seikan
johdosta, että juttu, hyvä, lupaava oikeusjuttu näytti olevan
kuivamaisillaan kokoon ja samalla tyhjiin raukeamaisillaan heidän
kummankin toiveensa erinomaisista asianajo-palkkioista?... Hänenkin
toiveensa, hänen, Paavo Kontion? Kyllä, ja etupäässä juuri hänen, sillä
jos hän tuossa olikin ehkä toivonut jotakin kohtuullista aineellista
korvausta omista vaivoistaan, katsoi hän tietysti Paavo Kontion
pettyneen vielä pahemmin omissa määrättömissä toiveissaan saada
ritarillisen esiintymisensä paikaksi sekä leski että Kuusiston kartano
kaupanpäällisiksi.

Kaipasihan se lohdutusta, jos mikään! Olihan siinä syytä, jos missään,
herättää kuolleetkin haudoistaan...

Paavo Kontio tunsi sydämensä seisahtuvan.

Oliko se sitten niin? Tunsiko hän jotakin pettymyksen tapaista siis?
Pelkäsikö hän siis, että kaikki olisi jääpä vain pahaksi uneksi, ja
olisiko hän nähnyt ehkä mieluummin, että rouva Sinikka olisi
syyllisenä, syytettynä ja häväistynä häntä kohden valkeita,
apua-anelevia käsivarsiaan ojentanut?

Jos niin oli, olisihan parasta silloin, että myllynkivi ripustettaisiin
hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen!

Mutta eihän se voinut olla niin. Ei, tuhatkertaa ei! Olisihan hänen
silloin täytynyt inhota ja kauhistua omaa itseään sekä myöntää itsensä
joka suhteessa Jaakko Jaakon-Laurin vertaiseksi.

Rajaton viha täytti hänet. Hän etsi sanoja, mutta hän ei löytänyt.
Hänen teki mieli keskeyttää tuon toisen saastainen puhetulva, ajaa ulos
hänet ja uhata häntä niin, että hän ei enää koskaan palajaisi... Mutta
millä? Jospa voisi loukata, jospa haavoittaa kerrankin ytimeen asti
tuota nilviäistä!

Hän mietti, mietti, ja asettui kädet puuskaan ystävänsä eteen.

--Mitä minä olen sinulle velkaa? kysyi hän töykeästi.

--Häh?

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hämmästyneenä häneen. Joskin hän oli ehkä
lähimmässä tulevaisuudessa aikonutkin esittää omat pienet
korvausvaatimuksensa, ei hän ollut tällä hetkellä aivan noin karskia
kysymystä odottanut.

--Etkö kuullut? Minä kysyin, mitä minä olen velkaa sinulle.

Paavo Kontio tuijotti niin tuimalla ja ilmeisellä vihamielisyydellä
häneen, että oli suorastaan mahdoton olla häntä ymmärtämättä. Jaakko
Jaakon-Lauri puolestaan oli kyllin ihmistuntija oivaltaakseen, että oli
tuiki tuloksetonta edes koettaakaan tänään puhua järkeä hänelle.

--Sen sanon minä sinulle joskus toiste, sanoi hän, perääntyen hyvässä
järjestyksessä salkkunsa luo ja asettaen sen tyynesti kainaloonsa.
Hyvästi!

--Hyvästi!

Jaakko Jaakon-Lauri meni.

Paavo Kontio tunsi mielensä oikein keventyneeksi hänen lähdöstään ja
siitä, että oli saanut purkaa sappensa johonkin itsensä ulkopuolella
olevaan. Sitten jatkoi hän jälleen kävelyään, kädet puuskassa, otsa
syvissä rypyissä, puhallellen kuuluvasti ilmaa pitkällä, torveksi
työntyvällä alahuulellaan...



10.


Huhut, joista Jaakko Jaakon-Lauri oli puhunut ja joita hän epäilemättä
oli ollut mukana lietsomassa, näkyivät alkavan jo tehdä tehtäväänsä.
Muutamien päivien perästä ilmestyi puuskuttaen Paavo Kontion toimistoon
nimittäin eräs vanha, naavaviiksinen, kaljupäinen ja lyhyenläntä
sotaherra, joka kysyi ruotsiksi, oliko hänellä kunnia puhutella
kuuluisaa lakimiestä, parlamentin jäsentä ja protokollasihteeriä,
tohtori Kontiota.

--Kyllä, hymyili kysytty, vain tohtori Kontiota, jos saan luvan... Mitä
noihin muihin arvonimiin tulee, niin pelkään niitä nyttemmin enää
varsin vähässä määrin ansaitsevani.

--Mutta te olette kuitenkin sama mies? kysyi sotaherra, osoittaen häntä
varmuuden vuoksi hopeapäisen keppinsä nupilla.

--Mikäli muut ovat minulle kertoneet, vastasi Paavo Kontio huvitettuna.

--Jumalan kiitos! Sitten minä olen osunut oikeaan.

Hän laski pois lakkinsa ja keppinsä, riisui hansikkaansa ja istui
kursailematta, kuitenkin ensin esittäydyttyään. Kävi selville, että hän
oli Kuusiston herran setä, arvoltaan kenraalimajuri ja uusmaalainen
tilanhaltija nykyiseltä yhteiskunnalliselta asemaltaan.

--Millä minä voin palvella? kysyi Paavo Kontio, istahtaen ja
kiinnittäen tutkivan, jännittyneen katseensa sotaherraan.

Hän oli nyt pelkkää korvaa ja pidätettyä, hermostunutta mielenkiintoa.

--Paljolla, vastasi sotaherra. Minä kuulun täällä erään
henkivakuutusyhtiön hallintoneuvostoon. No niin, minä menen sinne aivan
muiden asioitteni vuoksi ja saan kuulla, että yhtiö kieltäytyy
maksamasta minun veljenipojan henkivakuutusta...

--Kieltäytyy?

--Niin. Tiedättehän, hänen, Kuusiston herran, joka kuoli äskettäin! Te
tunsitte hänet?

--Minulla oli se kunnia. Aivan ohimennen muuten.

--No hyvä!... Muuten en minäkään ollut pitkiin aikoihin tavannut häntä,
voinut tavata häntä, sanalla sanoen. En sitten kuin hänen edellisessä
avioliitossaan...

--Niinkö? Onnettomat perheolot ehkä?

--Tjah! Miksi sitä nyt tahtoo nimittää... Hänhän oli nainut jonkun
aktriisin, jonkun tuollaisen, te ymmärrätte, kevytjalkaisen...

--Minä ymmärrän. Täydellisesti.

--Sitäpaitsi aivan maatiaisen... Mitä lempoa? Eihän sitä sentään,
vaikka olisi kuinka vapaamielinen, voi seurustella karjapiian kanssa!

--Ei luonnollisesti. Kenties omansa kanssa...

--Häh? Kuinka herra tohtori tarkoittaa?

--Tarkoitan: kenties oman karjapiikansa kanssa korkeintaan. Mutta sen
täytyy olla sitten sangen nuoren ja kauniin.

--Hihhih! Herra tohtori suvaitsee laskea leikkiä. Sangen onnistuneesti,
sangen onnistuneesti leikattu todellakin! No niin, sanalla sanoen...
Mihin minä jäinkään taas?

--Herra kenraali kertoi, että teidän ja veljenpoikanne välit olivat
katkenneet hänen jälkimäisen avioliittonsa johdosta.

--Aivan oikein! Samoin kuin koko suvun muuten... Te ymmärrätte, kaikki
koettivat puhua järkeä hänelle...

--No, hänen edellinen vaimonsa oli kovin erinomainen?
--
Hän oli harppu! Hän oli todellinen harpyija!... Ooh! Te ette voi
kuvitella... Mikä meijerska! Mutta hänellä oli nyt sentään suku ja
vanhemmat...

--Hyvät vanhemmat?

--Nooh, tavalliset!... Muuten en minä koskaan voinut rakkaan
veljenpoikani makua nais-asioissa ymmärtää. Hän oli siinä asiassa,
kuinka sanoisin, omituinen ... hän rakasti harvinaisuuksia...

--Voin sen vakuuttaa, ainakin mitä tulee hänen jälkimäiseen
puolisoonsa.

--Hän ei kuulu olevan paha. Herra tohtori on nähnyt hänet?

--Monta kertaa.

--Komea nainen? Kookas vartalo, pyylevät muodot?

--Eivät liian pyylevät.

--No jaa, no jaa, joka tapauksessa hiukan mustalaista pehmeyttä,
temperamenttia, taiteilijaverta! Hihhih! Oikeastaan minä ymmärrän
varsin hyvin rakkaan veljenpoikani, autuaan muistossa muuten.

--Sitä en epäile. Enkä luule erehtyväni, jos väitän, ettei mikään
inhimillinen liene liian vieras herra kenraalille...

--No, se nyt on sentään liikaa, sanottu. Mutta onhan sitä oltu mukana
yhdessä ja toisessa, luvalla sanoen.

Hän veteli tyytyväisenä harmaita viiksiään, jotka sopivat niin
mainiosti yhteen hänen ymmyrkäisen naamansa ja kaksinkertaisen leukansa
kanssa. Mutta sitten hän muisti jälleen asiansa ja vakavustui siinä
silmänräpäyksessä.

--Tjah! Minä tulen juuri yhtiön konttorista ja he kieltäytyvät
maksamasta veljenipojan henkivakuutusta. Mitä lemmon peliä se on?

--Onko joku yrittänyt nostaa sitä sieltä?

--Kyllä, minun oma poikani Bertel...

--Pajalan herra?

--Te tunnette hänet? No niin, samanpitäjäläisenä hän ei luonnollisesti
ole voinut välttää kanssakäymistä Kuusiston herrasväen kanssa. Oh,
sehän on ymmärrettävää!

--Täydellisesti. Herra Bertel on siis kaupungissa?

--Kyllä, ja akka myös ... tarkoitan, tuo iloinen leski... Tjah, he
tulevat konttoriin, he tahtovat nostaa summan...

--Mutta sitä ei makseta?

--Ei. Asia lykätään toistaiseksi joillakin verukkeilla. Minä saan
kuulla siitä johtokunnassa. Rahat pöytään! sanon minä heille. Oikein on
oikein!...

--Ja mitä he siihen sanovat?

--He väittävät minulle vasten naamaa, että on olemassa kaikenlaisia
salaperäisiä huhuja, jotka kaipaavat lisäselvitystä. Roistoväellä
täytyy olla aina jotakin puhuttavaa! jyrisen minä heille. Mutta
voitteko arvata, mitä he vastaavat minulle?

--Sitä on minun mahdoton aavistaa.

--He vievät minut sisäkammioon ja väittävät minulle, että minun
veljenipoika kaikesta päättäen on tehnyt itsemurhan. Se on saatanan
vale! ärjäsin minä heille...

--Ja he?

--He vilkuttavat minulle silmiään, pyytävät rauhoittumaan,
tissuttelevat ja tassuttelevat...

--Sanovatko he vielä jotakin muuta?

--Kyllä, he sanovat, että asia on ikävä ja että olisi parasta painaa se
alas ja että olisi kaikin mokomin vältettävä oikeudenkäyntiä, sillä sen
yhteydessä voisi paljastua paljon muita ikäviä asianhaaroja... Ne
lemmon brakat!

--Ja te, herra kenraali?

--Minä luin lain heille. Minä sanoin, että meidän sukumme jäsenet eivät
tosin ole pelkkiä neroja ja valopäitä niinkuin esim. herrat johtokunnan
jäsenet, mutta että heidän yksityis-elämänsä hyvin kestää tarkastelua
haudan tuollapuolenkin...

--Ja he? Mitä he siihen sanoivat?

--Kas, sitäpä juuri minä en jäänyt kuuntelemaan!

--Te poistuitte?

--Minä löin oven kiinni perästäni niin, että käytävät kajahtelivat, ja
olen nyt täällä... Noh, mitä te sanotte, herra tohtori? Se on siisti
historia, vai mitä?

--Hm. Toistaiseksi ei se vielä niin vaaralliselta tunnu.

--Ei! Mutta se on skandaali, se on helvetin skandaali!... Minun poikani
ja tuo noita-akka tulevat yhdessä konttoriin, he esittävät paperit,
niitä ei hyväksytä...

--Luonnollisesti se on jonkunverran kiusallista. Mutta mitä te vaaditte
minua nyt tekemään?

--Tjah, sen saa herra tohtori itse sanoa.... Mitä on tehtävä?
Sitävarten minä olen täällä.

Sotaherra heittäytyi selkäkenoon nojatuoliinsa vastausta odottaen ja
paljosta puhumisestaan vahvasti lääpästyneenä. Kaikesta päättäen hän
katsoi nyt jo tehneensä enemmän kuin kylliksi oman tehtävänsä.

Paavo Kontio vaikeni, tietämättä oikein, mistä alottaa.

--Hm, virkahti hän vihdoin, on tietysti olemassa useampiakin
mahdollisuuksia...

Sotaherra teki torjuvan liikkeen kädellään.

--Ei, ei, ei! sanoi hän. Minä tiedän, että lakimiehillä on niitä aina
tarjona kuinka paljon tahansa. Sanokaa mikä on paras, niin pääsemme
paljon vähemmällä!

Paavo Kontio ei voinut olla väkisinkään hänelle hymyilemättä. Hauska
ukko! ajatteli hän itsekseen. Liian hyvä ukko täällä kerta kerralta
juoksutettavaksi! Täytyy todellakin miettiä hänelle paras mahdollinen.

Hän mietti hetkisen ja virkahti sitten vilpittömästi:

--Parasta olisi, jos asianomaiset itse, ensin teidän poikanne ja tuo
nainen, sitten tuon yhtiön johtaja täällä kävisivät. Lupaan puhua
järkevän sanan heidän kanssaan.

Ukko oli pelkästä ihastuksesta hänen kaulaansa kavahtaa.

--Topp! sanoi hän, vankasti ja lämpimästi hänen kättään puristaen.
Tuosta minä pidän! Se oli neuvojen neuvo, lyhyt ja suora kuin
Napoleonin päiväkäsky. Te lupaatte puhua järkeä päähän heille?

--Minä koetan ainakin.

--Se on hyvä, se on hiivatin hyvä! Kuulee heti, että te ette ole mikään
tavallinen käräjäkirjuri... Nonoh, kyllähän minä tunnen
pappenheimiläiseni! Vaikka minä asunkin siellä maalla, minä olen
seurannut aikoinani paljonkin julkista elämää ja istunut monilla
valtiopäivillä...

--Sukunne edustajana?

--Niin. Puolustamassa sitä, mikä on maassa laki ja oikeus... Ja sukuni
päämiehenä täytyy minun luonnollisesti yhä edelleenkin pitää huolta sen
kunniasta.

--Luonnollisesti.

--Juuri senvuoksi tulin tuossa kadulla ajatelleeksi ... olisi ehkä
sittenkin hyvä, jos me voisimme välttää julkista oikeudenkäyntiä? Siinä
voi todellakin ilmetä eräitä ikäviä asianhaaroja...

--Jahah. Niitä siis mahdollisesti on olemassa?

--Niitä voi olla...

Ukko siirsi tuolinsa lähemmäksi, laski tuttavallisesti toisen kätensä
Paavo Kontion tuolinkarmille ja jatkoi ääntään ymmärtäväisesti ja
toisen ymmärrykseen vetoavasti alentaen:

--Niitä on. Missä perheessä ei niitä olisi? Mutta eihän mikään laki ja
oikeus käske niitä kaikkia esille penkomaan.

--Ei. Mutta jos siitä nyt sittenkin tulee oikeudenkäynti...

--Siinäpä se! Silloin pääsevät kaikki Pekat ja Paavot toisten
yksityisiin perhesuhteisiin räkäisen nokkansa pistämään. Minun
mielestäni meidän yläluokkalaisten velvollisuus näinä aikoina on vetää
yhtä köyttä... Te ymmärrätte?

--Luulen voivani seurata herra kenraalin ajatusjuoksua.

--No hyvä! Asianlaita on nyt niin, että veljenipojan kuolemaan, jonka
minä puolestani uskon aivan luonnolliseksi tapaukseksi,
sydänhalvaukseksi, kuten lääkärikin on todennut ... meillä on heikko
sydän meidän suvussamme...

--Niinkö? Herra kenraali on kuitenkin kuin itse terveys...

--Öhöm, myöskin minua tahtoo vaivata tämä hengen-ahdistus... No niin:
tuohon kuolemantapaukseen liittyy eräs ikävä seikka, johon poikani
Bertel on tavallaan sekoitettu.

--Niin, se on totta. Eikö hän ollut kihloissa vainajan tyttären kanssa,
joka myös on kuollut ja, mikäli minulle on oikein kerrottu, hiukan
omituisten olosuhteiden vallitessa.

Sotaherra oikaisi itsensä jälleen selkäkenoon ja katsoi suurin silmin
häntä.

--Ei! Siinä ei ole mitään perää! huudahti hän... Niin, tyttären
kuolemassa tietystikin, sillä hän otti myrkkyä isänsä kuolinvuoteen
ääressä...

--Aivan oikein! Muistan kuulleeni jotakin sentapaista.

--Hän oli hysteerinen, hän oli hulluuteen saakka hermostunut. No niin,
sen arvaa, sellaisissa kotioloissa, sellaisen emintimän hoidossa ... ei
mitään tapoja, ei mitään kutsuja, ei mitään kanssakäymistä...

--Tyttöparka!

--Eikö totta? Ja vielä pelko jäädä yksin tuon noita-akan armoille!...
Ei, ei hän ollut kihloissa poikani Bertelin kanssa. Mutta hyvä olisi,
jos Bertelin käyntejä talossa olisi edes niin kauniisti selitetty...

--Minä ymmärrän? Niitä olisi voitu ehkä selittää myös eräällä toisella
tavalla?

--Siinäpä se! Pelkään, että tuo maitoparta kävi liian usein talossa...
Ja minä tiedän, että niitä on toisin selitetty! Veljenipoika viipyi
usein poissa päiviä ja vuorokausia metsästysretkillään tai
kaupunkimatkoillaan...

--Ja hänen vaimonsa istui yksin kotona?

--Tai kaksin, mikäli on kerrottu minulle... Mitä hittoa? Ihminen on
vain ihminen ja jos pojassani vähänkään on isänsä verta.

--Sitä en epäile.

--No niin, eihän sen itse asiassa tarvitsisi mitään vaarallista olla...
Ja jos tuo nainen olisi oikea nainen, samaa säätyluokkaa, tarkoitan,
niin ei kenelläkään olisi eikä olisi voinut olla mitään sen suhteen
huomauttamista.

--Ei, luonnollisesti.

--Siinäpä se. Mutta tässä tapauksessa? Huonomaineinen nainen...

--Huonomaineinen?

--No niin, kevytjalkainen sitten ... tietysti, kuten kaikki aktriisit!
Nyt ovat senkin seitsemät tädit ja vanhatpiiat liikkeellä...

--Hyvin ymmärrettävää!

--Minäkin pelkään, että siinä on jotakin. Ja nyt, kuultuani, että he
ovat yhteisellä kaupunkiretkellä...

--Niin! Se voi näyttää kylläkin hiukan läheiseltä.

--Eikö totta? Olisi aivan suotta, että tuo kaikki tulisi sanomalehtiin
ja oikeuden pöytäkirjoihin. Mutta tehän lupasitte puhua järkevän sanan
heidän kanssaan?

--Kyllä. Ja mikäli järjellinen puhe ylimalkaan heihin vaikuttaa, luulen
todellakin voivani tehdä jotakin tässä asiassa.

--Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia...

--Kaikki sillä edellytyksellä luonnollisesti, että teidän poikanne ei
ole häneen vakavasti rakastunut.

--Häh?

--Kuten sanoin. Satun nimittäin tietämään omasta kokemuksestani, että
silloin ovat turhia kaikki todistuskappaleet.

Vanha sotaherra purskahti täyttä kurkkua nauramaan.

--Hihhih! Herra tohtori on erinomainen leikinlaskija... Minun poikani?
Oh, hänet minä takaan! No, te lupaatte puhua heidän kanssaan? Hyvä,
hyvä.

Hän nousi lähteäkseen.

--Mutta jos hän ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla? kysyi Paavo
Kontio kätensä jäähyväisiksi ojentaen.

Sotaherra näytti säpsähtävän. Sitten alkoivat hänen silmänsä
tuikahdella jälleen, hän tuli aivan hänen lähelleen ja kuiskasi
puoliääneen hänen korvansa juuressa:

--Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan, niin se on tuo lemmon
akka, joka on tappanut hänet!... Sht! Se on minun yksityinen
ajatukseni.

Hän meni raskaita silmäluomiaan räpyttäen ja tehden toisella kädellään
viipottavia liikkeitä ilmaan, joiden tarkoitus oli antaa ymmärtää, että
maan ja taivaan välillä on paljon asioita...

Ovessa kääntyi hän vielä.

--Vielä yksi seikka. Unohdin kysyä, milloin herra tohtorille sopii
ottaa vastaan heidät?

--Milloin hyvänsä. Olen täällä klo 4:ään. Mutta onko herra kenraali
myös vakuutettu siitä, että he ovat niin valmiit tulemaan?

--Eivät tulisi? Sitä puuttuisi vielä? Silloin otan minä heitä korvista
kiinni ja tuon heidät tänne. He ovat täällä tunnin kuluessa.

Hän näyttikin rypistettyine kulmakarvoineen ja sankarillisine
viiksineen tällä hetkellä mieheltä, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.

--Hyvästi. Sillä aikaa koetan minä saada käsiini yhtiön johtajaa.

Paavo Kontio saattoi hänet ovelle ja palasi takaisin työpöytänsä
ääreen. Vanhan kenraalin näennäisesti epäloogilliset sanat eivät
lakanneet hänen korvissaan kaikumasta: Jos veljenpoikani todella on
tehnyt itsemurhan...

Mitä enemmän hän mietti niitä, sitä enemmän rupesi niissä piilevä uusi
selitys hänestä mahdolliselta tuntumaan.



11.


Yhtiön johtaja oli hänen vanha tuttavansa. Hän soitti heti hänelle,
mainitsi lyhyesti kenraalin käynnistä luonaan ja ilmaisi halunsa tavata
häntä.

Johtajalle ei sopinut tällä hetkellä. Mutta hän neuvoi Paavo Kontiota
kääntymään heidän lakimiehensä, varatuomari Savolan puoleen, joka tiesi
asian yhtä hyvin kuin hänkin ja jonka neuvosta hän oli myöskin jättänyt
Kuusiston herran henkivakuutuksen maksamatta.

Paavo Kontio soitti tuomari Savolalle. Tämäkin oli hänen vanhoja
tuttaviaan.

Tuomari Savola ilahtui kovasti, kun tunsi hänen äänensä ja kuuli hänen
asiansa.

--Päivää! Päivää!... Vai niin, sinä tahdot tavata minua?... Jahah, se
Kuusiston juttu. Minullakin olisi ollut sinulle pientä asiaa...
Huomenna? Uudella Seurahuoneella siis? Sopiiko?

Paavo Kontio kiitti ja lupasi. Sitten oli hänellä hiukan keskusteltavaa
apulaistensa kanssa, joista toisen täytyi huomenna mennä raastupaan.

Hänellä oli kaksi apulaista, toinen entinen pormestari, juuri palannut
Krestystä, toinen, senaattorinpoika, vasta viime keväänä tutkintonsa
suorittanut. Kumpikin meriteerattuja miehiä siis, kuten Jaakko
Jaakon-Lauri oli sanonut, joka oli heidät keksinyt ja heitä
suositellut.

Paavo Kontio ei itse ollut vielä oikeuden edessä esiintynyt. Hän odotti
hetkeään. Hän oli kyllin viisas ymmärtääkseen, että tuon uuden
tulikasteen täytyi tapahtua jonkun suuren, huomiota herättävän jutun
yhteydessä, ja olisi ollut kyllin taituri myös sellaisen vaikka
tyhjästä järjestämään, jos se olisi näyttänyt välttämättömältä. Mutta
nythän ei tarvittu mitään keinotekoisia valmistuksia! Nythän oli selän
takana aina tuo Kuusiston juttu, joka täytti koko hänen inhimillisen ja
lainopillisen mielenkiintonsa ja näytti lupaavan yleisönhuomiota aivan
liiaksikin.

»Jos hän on tehnyt itsemurhan...?»

Niin se voi olla! päätteli hän itsekseen. Tuo nainen on voinut yllyttää
hänet itsemurhaan tai ollut suorastaan mukana sitä suorittamassa. Mutta
mitä hän on mahtanut sillä tarkoittaa? Vainko päästä irti miehestään
taikka myöskin samalla liittyä johonkin uuteen rakastajaan?

Ja siinä tapauksessa, kehen? Häneenkö vai Pajalan herraan?

Puhelin kilahti. Hänen täytyi kiirehtiä vastaamaan.

Se oli sotaherra. Hän oli pitänyt lupauksensa. Hän oli nähnyt syylliset
erään konditorian ikkunasta, missä nämä kaikessa rauhassa söivät
leivoksiaan, hän oli rientänyt sisälle, tavoittanut kiinni heidät ja
pyysi nyt kysyä, pitikö hänen tuoda heidät elävinä vai kuolleina
korkeasti-oppineen herra tohtorin käsiteltäviksi.

Tällä hetkellä he olivat kadulla. Hän soitti puhelinkaapista.

Paavo Kontio katsoi kelloaan.

--Tervetulemaan, sanoi hän.

Kello näyttikin jo liki 4:ää. Hänen toimistonsa tyhjeni vähitellen. Hän
nousi kävelemään ja koetteli kuvailla mielessään, millaiseksi tämä niin
oudoissa olosuhteissa tapahtuva kohtaus Sinikka-rouvan kanssa
muodostuisi.

Miltä hän näyttäisi? Mitä hän sanoisi, kuinka esiintyisi? Ylpeänä ja
uhmailevanako, nöyränä ja katuvaisenako, kylpienkö teeskennellyn surun
ja murheen kyynelissä, vaiko vain menneiden sisällisten myrskyjen urat
suurten, teräsharmaiden silmiensä ympärillä?

Hänen oli mahdoton kuvitella sitä. Mutta mistä hän sensijaan saattoi
olla varma, oli se, että rouva Sinikka, mitkä olosuhteet häntä
ympäröivätkin ja mitkä mielentilat hänen olentoaan tärisyttivätkin, oli
aina esiintyvä hänelle yhtä kauniina kuin kavalanakin.

Paavo Kontio päätti tänään aivan erikoisesti tarkata häntä. Eipä
hänellä joka päivä tulisi olemaankaan niin mielenkiintoista
havaintohalunsa esinettä. Eikö voisi kerrankin nähdä sisälle tuohon
hienoon, harvinaiseen koneistoon? Eikö voisi kerrankin purkaa ihmistä
aines-osiinsa, niin että haihtuisi häntä ympäröivä salaperäisyys?

Hän tiesi sen mahdottomaksi. Mutta hän päätti tänään jännittää kykynsä
siinä suhteessa äärimmilleen.

Ovikello soi. He tulivat jo.

Paavo Kontio riensi heille avaamaan.

--Tässä he ovat, ilmoitti sotaherra tehden kunniaa. Käskettekö jotakin
muuta, herra tohtori?

--Käsken nyt teitä ensin astumaan sisälle, hymyili Paavo Kontio.

He pysähtyivät tuokioksi eteiseen... Sinikka-rouva vielä
arvoituksellisena mustassa suruhunnussaan, Pajalan herra virallisena ja
vakavana, hänen isänsä hengästyneenä, mutta karskina, heidän jälessään
puuskuttaen.

--Me olemme päättäneet syödä yhdessä päivällistä, jatkoi sotaherra
hyväntuulisesti raporttiaan. Herra tohtori tekee meille ehkä sen
kunnian...?

Ehdotus tuli tuiki odottamatta. Paavo Kontio ei tiennyt, mitä vastata
siihen.

--Tuskin, virkahti hän epäröivästi. Olin aikonut matkustaa maalle
tänään...

--Mitä hulluja? Myöskin minä aion matkustaa maalle, mutta kyllähän me
silti voimme syödä yhdessä päivällistä! He, madame ja minun poikani,
ovat jo suostuneet.

Vanhan sotaherran into oli Paavo Kontion mielestä sitäkin
ihmeellisempää, kun heidän äskeisestä keskustelustaan ei mitenkään
ollut käynyt esille hänen olevan erikoisesti ihastunut tähän
ala-arvoiseen sukulaisuussuhteeseensa.

Hän katsoi kysyvästi muihin kutsuttuihin.

--Niin, herra kenraali on tehnyt meille sen kunnian, virkahti
Sinikka-rouva huntunsa takaa.

--Pyydän, olkaa hyvä!

Paavo Kontio ohjasi heidät vastaanottohuoneeseensa.

Hän ei tiennyt, kuinka peittää oikein sisällistä mielenliikutustaan!
Tuo taipuisa, metallinen ääni, tuo pitkä, joustava vartalo ja nuo
silmät, jotka outoina ja tutkimattomina paistoivat hänen huntunsa takaa
niinkuin kaksi umpilampea syvän korven pimennosta ... ne herättivät
jälleen tuhat tummakuteista, punapäärmäistä mielikuvaa hänen
sielussaan.

Välkähtivät esille monet jo välillä vaalentuneet värisoinnut,
leimahtivat liekkiin monet jo kuihtuneet surun ja riemun, jäytävän
ikävän ja tulvehtivan onnen kuviot siinä kohtalotarten koru-ompelussa,
jolla hänen tähänastisen elonsa tarina oli kullankirjaeltu.

Tuotako naista hän oli epäillyt murhaajaksi? Mahdotonta! Tuolleko hänen
olisi pitänyt järjen ja lainopillisen saivartelun kylmiä sanoja puhua?
Ei, aivan toista kieltä hän olisi halunnut nyt haastaa hänelle,
sopertaa ilmi hänelle sydämensä hullut, salaiset kaihomielet ja hänen
polviensa juuressa suureen jumalanpalvelukseen purkautua.

Herra siunatkoon, kuinka hän rakasti tuota naista! Ja hänenkö olisi
pitänyt lempeän, oikeudenmukaisen, vakavanhan holhoojasedän osaa nyt
esittää?

Hiiteen kaikki holhoukset ja varoitukset! Mitä merkitsivät kaikki
murhat ja rikokset, kaikki lait ja lainpykälät silloin, kun elämä,
suuri, pyhä, tuntematon elämä itse alentui soittamaan kanneltaan
poloisessa ihmispovessa? Kuinka pieneksi kutistuikaan siinä kaikki
yhteiskunnallinen! Voiko mitata meren äärettömyyttä, voiko
päivänpaistetta säkkiin sovittaa?

Sellaiselta tuntui hänestä hänen koettaessaan tavoittaa sielustaan sitä
järjen sanaa, jonka hän oli luvannut tässä tilaisuudessa lausua noille
molemmille,

Mutta sotaherra tuli hänen avukseen.

--Kuulkaas, herra tohtori! sanoi hän, pysähtyen veitikkamaisen
näköisenä kynnykselle. Minulla on eräs ajatus. Täällä!

Hän osoitti juhlallisesti aivokoppaansa.

--Ja se kuuluu?

--Näin: emmekö me voisi säästää tuota lakitieteellistä keskustelua
siksi kun me ensin olemme syöneet päivällistä?

--Varsin hyvin minun puolestani, kiirehti Paavo Kontio vastaamaan.

Hän oli tällä hetkellä todellakin sydämestään kiitollinen tuolle kunnon
ukolle.

--Ja mitä sanoo muu pääesikunta?

--Me yhdymme edelliseen puhujaan, kuului kirkas ääni hunnun takaa
jälleen soinnahtavan.

Pajalan herra kumarsi äänettömänä. Hänellä ei näkynyt enää omaa tahtoa
olevankaan.

--Bon! Siinä tapauksessa komennan minä: koko käännös, suoraan
eteenpäin, mars!

Hän pysähtyi vasta paraatioven ulkopuolella.

Rouva Sinikka ja Pajalan herra menivät edellä, hän ja Paavo Kontio
seurasivat heidän jäljessään.

--Tyylikäs nainen tuo! sanoi sotaherra käyden tuttavallisesti
vierustoverinsa käsikoukkuun. Ooh!

Hän maiskautti huuliaan kuin olisi osterin nielaissut, kooten samalla
sormenpäänsä suppuun ja heittäen hekumallisena lentosuukkona jumalille
nautintonsa rajattoman tyytyväisyyden ja kiitollisuuden.

Taidat olla aika sybariitti, tuumi Paavo Kontio mielessään. Mutta
ääneen hän sanoi:

--Herra kenraali tuntuu häneen nähden tarkistaneen jonkun verran
mielipidettään?

--En hänen sukuperänsä suhteen. Mutta mikä nainen! Ooh, minä alan
ymmärtää aina paremmin veljenpoikaasi, muistossa autuasta muuten.

Kaikesta päättäen ei Paavo Kontiolla näyttänyt olevan suurtakaan syytä
peljätä, että hänen ainakaan lähihetkinä olisi pakko puhua mitään liian
järjellistä.



12.


Siitä muodostui sangen omituiset päivälliset.

Sotaherra oli koko ajan äänessä. Hän joi monta maljaa, ensin rakkaan
veljenpoikansa, jonka kuoleman johdosta he tässä olivat kokoontuneet,
vaikka hän puolestaan valitettavasti ei ollut voinut saapua
hautajaistilaisuuteen. Sitten nuoren, ihastuttavan lesken, joka oli
tämän piirin aurinko, joskin tällä hetkellä pilveen hunnutettu. Sitten
heidän kunniavieraansa herra tohtorin, joka valistuneella läsnäolollaan
oli antanut loistoa heidän pienelle, vaatimattomalle perhejuhlalleen.
Sitten jalosukuisen poikansa, josta hän toivoi itseään parempaa
ihmistä, vaikka tämä ei ollutkaan mainehikkaalle sota-uralle
antautunut. Lopuksi itsensä ja koko maailman maljan, sillä maailma oli
hyvä ja hän sopi niin erinomaisesti siihen.

Vielä joi hän monta muuta maljaa, joita hän ei erikoisesti perustellut,
mutta jotka siitä huolimatta eivät olleet, ainakaan häneen itseensä
nähden, tekemättä vaikutustaan. Hänen poskensa alkoivat hohtaa aina
enemmän, hänen kielensä kangertaa ja hänen silmäluomensa käydä yhä
raskaammiksi. Samalla tulkitsi hän aina selvemmin ja tulisemmin
innostunutta ihailuaan rouva Sinikkaa kohtaan, jonka lopuksi täytyi
jollakin tekosyyllä vaihtaa paikkaa välttääkseen hänen liian
lähenteleviä tunnepurkauksiaan.

Kukaan muu ei juuri puhunut mitään. Pajalan herra hillitsi hyvin
itsensä, vaikka hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, vielä
paremmin Sinikka-rouva, joka oli täysin tyyni, ystävällinen ja
täsmällinen. Hermostuneimmin kaikista käyttäytyi Paavo Kontio, joka
alituisesti siirteli asentojaan ja koetti turhaan keksiä jotakin
tilaisuuteen sopivaa sanottavaa.

Ei, tilaisuus itse oli mahdoton! Tuohon lopputulokseen tultuaan hän
päätti sen ainakin omalta kohdaltaan mitä pikimmin keskeyttää.

Hänen ei tarvinnut sitä kuitenkaan.

Hän oli juuri aikeissa nousta jäähyväisiä sanomaan, kun hän äkkiä
huomasi syvän hiljaisuuden ympärillään.

Sotaherran silmäluomet olivat kiinni lupsahtaneet. Pajalan herra sattui
juuri silloin olemaan poispäin kääntyneenä mieleistään sikaria
valitakseen.

--Ketä varten tämä narripeli? kysyi Sinikka-rouva matalalla äänellä.

--En tiedä. Minä en ole sitä järjestänyt.

--Lopettakaamme se siis!

Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja taas tuntui heistä sillä
hetkellä, ettei koko maailmassa ollut ketään muita kuin he kaksi ja
että riippui heillä keskinäisestä suhtautumisestaan, missä määrin
uudet, paremmat sukupolvet tulisivat maan täyttämään.

Pajalan herra tuli samassa takaisin.

--Te kai pidätte huolen isästänne? kysyi Sinikka-rouva, uuvahtanutta
urhoa katseellaan osoittaen.

--Kyllä.

--Me lähdemme. Tohtori Kontio on lupautunut minua saattamaan. Näkemiin!
Me tapaamme huomenna.

--Näkemiin.

Ilmeinen pettymys kuvastui Pajalan herran kasvoilla. Mutta hän ei
voinut mitään. Hänen isänsä näytti todellakin kaipaavan tällä kertaa
hänen pojallista suojelustaan.

Paavo Kontio ei ollut tullut vielä mitään omaa huoneistoa Helsingissä
hankkineeksi. Hän asui yhä edelleen Kämpissä ja kävi vain silloin
tällöin Kontiolassa kootakseen itseään ja ajatuksiaan. Sinikka-rouva
tunnusti olevansa yhtä irrallinen.

--Onko teillä mitään erikoista ohjelmaa tänä iltana? kysyi Paavo Kontio
hotellin portailla.

--Ei. Mitäpä minulla voisi olla!

--Hyvä. Siinä tapauksessa me ajamme suoraan Kontiolaan.

Sinikka-rouva suostui hetken mietittyään. Mutta hän pyysi saada
kuitenkin ilmoittaa matkastaan Pajalan herralle, ettei tämä turhaan
tulisi hänen vuokseen levottomaksi.

Paavo Kontio rypisti hiukan otsaansa. Hänen mielestään otti
Sinikka-rouva aivan liiaksi lukuun tuota nuorukaista.

Mutta hänen hetkellinen pahatuulensa haihtui siinä silmänräpäyksessä
kun he olivat suljettuun autoonsa asettuneet ja hän tunsi pienen
hansikoidun käden lujasti ja uskollisesti kättään pusertavan. He kaksi!
Siinähän he nyt olivat, he kaksi elämän mierolaista, yhtä kodittomia
kumpikin ja kumpikin yhtä yksinäisiä, itsenäisesti kehittyneitä
ilmiöitä. Saihan nyt tulla, mitä tuli! Olihan heitä nyt kaksi kaikesta
vastaamassa.

Hän vastasi äänettömänä kädenpuristukseen.

Auto kiiti edelleen, ohi juuri syttyvien katulyhtyjen ja iloisen,
hyörivän ihmisvilinän, joka täytti katukäytävät kahdenpuolen. Pian
vieri se pitkin autiota maantietä, tuossa sivuuttaen jonkun maalaisen,
tyynesti astelevan työhevosen, tuossa jyrisevän raitiovaunun
moniväristen valojen ohi hurahtaen. Päivä oli jo mennyt mailleen, mutta
syksyinen, hämärtyvä uusmaalainen maisema vilahteli vielä auton
akkunasta kauniina ja kuulakkaana heidän ympärillään. Puunsivat somat
talojen päädyt keskeltä kellertäviä puutarhojaan, helottivat
mäkipihlajat pienten, kuusta ja mäntyä kasvavien peltokumpujen tummasta
vehreydestä, kaarteli kaiken yllä tumma, korkeneva taivas, jonka
sinestä jo ensimäinen tähti pilkahti esille yli matalan metsärannan. Ja
tuntui heistä kummastakin kuin he olisivat omaa tähteään kohti
kulkeneet, syöksyneet päin kohtalonsa viimeistä, välttämätöntä
ratkaisua, joka oli päättävä heidän elonsa pitkät tilikirjat ja
näyttävä lopullisesti, oliko heidän sisäisillä ja ulkonaisilla
vaiheillaan ollut mitään syvempää, vakavampaa merkitystä.

--Kuinka täällä on kaunista! kuiskasi Sinikka-rouva. Tuhmaa, että
otimme auton. Pelkään, että tie päättyy liian pian.

Paavo Kontio lohdutti häntä sillä, että matka joka tapauksessa kestäisi
hyvän puolentuntia. Mutta hänenkin mielestään tuo ratkaisun hetki
läheni liian nopeasti.

Eivätkä he jälleen pitkään aikaan mitään puhuneet.

Silloin he äkkiä kuin keskinäisestä suostumuksesta kääntyivät toisiaan
katsomaan, heidän silmäteränsä imeytyivät toisiinsa, he huomasivat
olevansa alasti eivätkä hävenneet... Heidän huulensa yhtyivät, heidän
sielunsa soutelivat ja joutelivat toisissaan, aika ja paikka haihtui
heiltä ja he sulivat suudelmaan niin kuumaan ja iankaikkiseen kuin he
olisivat tahtoneet huoahtaa siihen sydämensä kaiken tuskan ja hädän,
huolen ja ikävän... Huoahtaa pois menneiden vuosien ja vuosikymmenien
mustat muistot ja apeat mielialat, synkkinä, peljättävinä, musertavina
langenneet päivänlaskut ja harmaina, yksitoikkoisina sarastuneet
huomenkoitot, öitten kauhunkuvat ja hirmuisten, päättömien, hitaasti
vierivien päivien epätoivoiset tuijotukset... Huoahtaa kerrankin ennen
kuolemaansa ja peseytyä puhtaiksi kaikesta elämän loasta, pilkasta ja
häpeästä.

--Sinä rakas, rakas, kuiskasi Paavo Kontio, pitäen hänen päätään
käsiensä välissä. Olenko minä siis jotakin sinulle?

--Eihän minulla ketään muita olekaan.

Ja jälleen suutelivat he toisiaan ja jälleen oli kuin heidän sielunsa
olisi tyhjiin haihtuneet, mutta löytäneet samalla entistä suuremman,
korkeamman ja onnellisemman olevaisuuden.

Auto kulki liian nopeasti. Pian pysähtyi se Kontiolan linnanportin
eteen.

He melkein juoksivat yli linnanpihan, Sinikka-rouva, Paavo Kontio hänen
jäljessään. Eivätkä he tunteneet oikein turvassa olevansa, ennen kuin
he istuivat roihuavan lieden luona samassa pyöreässä tornikammiossa,
missä Sinikka-rouva oli viettänyt yönsä edelliselläkin kerralla täällä
käydessään, istuivat silmä silmää, käsi kättä vasten, sydän toisen
sydämen sykintää kuuntelevana.

--Kerro! sanoi Paavo Kontio.

Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi, kuinka hän oli korvesta kotoisin
ja kuinka korven tumma veri oli aina kohissut hurjana ja pakanallisena
hänen suonissaan. Vaikea oli hänen ollut päästä kesään ja aurinkoon,
taiteen ja kultuurin kukkamaille, vielä vaikeampi siellä olla ja elää,
pyrkiä ylemmä ja omana itsenään pysytellä, keskellä ahtaita, surkeita
oloja, keskellä pieniä, pikkumaisia ihmisiä, ikuisessa, epätasaisessa,
epätoivoisessa taistelussa kääpiöheimon kanssa, jota hänen muka vielä
olisi ollut velvollisuus rakastaa, koska hänen kerran oli pakko
nimittää sitä omakseen. Oh, kuinka hän vieläkin tunsi sitä vihaavansa!

Hänen äänensä sakeni, hänen sieramensa laajenivat, hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin, hänen teräsharmaat silmänsä loimottivat
kummallisella, kaamealla kajastuksella kuin kajastaa etäinen tulipalo
kimmeltävässä pakkas-yössä matalan, aution metsänrannan yli. Paavo
Kontio kuunteli hänen puhettaan henkeä pidättäen. Hänestä oli kuin
olisivat kaikki kodit ja kylät, kaikki povet ja sydämet ympäri suuren
Suomenniemen äkkiä tuleen leimahtaneet, mutta eivät siihen siunattuun,
pyhään vaikeaan, joka on lempeä ja hyvä, hymyilevä ja lämmittävä, vaan
siihen, joka polttaa ja hävittää, räiskyy ja raivoaa, jättäen jälkeensä
vain suitsevia raunioita, pian haihtuvia pohjan pakkaseen ja kinoksiin.
Ja oli kuin pimeys hänen ympärillään olisi käynyt entistä pimeämmäksi
ja sydän entistä autiommaksi hänen povessaan, sillä sammuttihan tuo
nainen sanoillaan pyhän liekin itse isänmaan alttarilta...

Hänen teki mieli väitellä hänen kanssaan sydämessään.

»Se oli sentään sinun oma kansasi», teki hänen mielensä sanoa. Mutta
siihen hän kuuli heti Sinikka-rouvan vastaavan ylpeällä, uhmaavalla
äänenpainollaan.

»Ei! Minun kansani on kaunis ja suuri.»

»Missä se on? Näytä se minulle siis!»

»Kaukana sinisten salojen takana, missä luonto on vielä terve ja
totinen.»

»Mutta jos sitä ei ole sielläkään, jos ihmiset sielläkin ovat yhtä
heikkoja ja kurjia, yhtä pieniä ja pikkumaisia kuin suurten kaupunkien
kaduillakin?»

»Ei! Se ei voi olla mahdollista.»

»Kyllä. Luonto yksin ei tee ihmistä, vaan olosuhteet ja ne voivat olla
siellä saloilla paljon surkeampia ja epäterveempiä kuin konsanaan
suurissa sivistyskeskuksissa.»

»No niin, silloin asuu se vain täällä, täällä minun omassa veressäni ja
sydämessäni. Siellä on se kansa, jota rakastan ja jolle tunnen kokonaan
kuuluvani.»

»Silloin kuolee se sinun kerallasi.»

»Kuulkoon! Mutta se on kuitenkin kerran elänyt.»

»Uskon, että kannat sitä sydämesi alla. Mutta miksi sinä et koskaan ole
tahtonut lapsia synnyttää?»

»Siksi etten koskaan ole löytänyt isää lapsilleni.»

»Etkö koskaan?»

»Sinä olisit ollut ainoa, jolle kerran kenties olisin tahtonut tehdä
sen. Mutta olosuhteet eivät ole sitä sallineet.»

Näin hän olisi tahtonut väitellä Sinikka-rouvan kanssa ja kuitenkin
niin mielellään myöntää voiton hänelle. Mutta hän pelkäsi, että koko
tuo kaunis ja samalla kaamea taruheimo häipyisi ijäksi hänen
silmistään, heti kun hän karkeilla sanoillaan toisen tunnelmaa
häiritsisi, eikä hän enää milloinkaan, koskaan milloinkaan saisi mitään
tietää siitä. Siksi sanoi hän vain hiljaa:

--Kerro!

Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi siitä hirveästä hetkestä, jolloin
hän oli ruvennut itseään ja omaa taiteellista kutsumustaan epäilemään,
jolloin hän oli ruvennut tinkimään ja kaupustelemaan omaa
persoonallisuuttaan ja myöntämään, että hänen vastustajansa ehkä
sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut oman henkilöllisyytensä
luisuvan päivä päivältä aina alemmaksi, mitä korkeammalle hän oli
yleisönsuosiossa kohonnut ja mitä ruhtinaallisempina kukkakimput olivat
kättentaputusten paukkuessa hänelle näyttämöpartaan yli ojentuneet.
Usein jonkun sellaisen voiton jälkeen, kun hän oli päässyt itku
kurkussa omaan pieneen pukukammioonsa pujahtamaan, hän oli riistänyt
kullat kulmiltaan, heittänyt helmet kaulaltaan sillä häpeällisellä
tunteella, että hän ei ollut taiteen valtiatar, vaan portto, ja että
portonleima paloi hänen otsallaan. Sillä eihän hän ollut antanut sitä
syvintä ja parasta itseään, jota hän olisi tahtonut antaa, jos joku
vain olisi huolinut siitä, vaan anniskellut pientä, pintapuolista
keimailuaan ja teatteritemppuiluaan. Silloin oli tullut Kuusiston
herra. Hän on ollut kypsä, hän oli ollut kypsä omena puussa, valmis sen
syliin putoamaan, joka vain viitsi nähdä vaivan puuta pudistaa.

Nyt, jos koskaan, olisi Paavo Kontion tehnyt mieli väittää häntä
vastaan, väittää äskeistä vielä kiivaammin ja itsepintaisemmin.

»Tuollainen aika tulee kerran kaiketi jokaiselle näyttelijättärelle»,
olisi hän tahtonut sanoa, »mutta kaikki eivät ole yhtä onnellisessa
asemassa kuin sinä sillä kertaa».

»Kuinka niin? Minun asemani oli toivoton omasta mielestäni.»

»Kaikilla ei ole varaa valita, sillä kaikilla ei ole kahta kosijaa.»

»Minulla oli vain yksi, hän.»

»Minua sinä luonnollisesti et lue miksikään?»

»Sinä olit minun ystäväni ja taistelutoverini. Sinua minä rakastin,
mutta enhän minä voinut siinä mielentilassani ajatellakaan mennä sinun
kanssasi naimisiin.»

»Minun yhteiskunnallinen asemani ei ehkä ollut kyllin korkea sinulle?»

»Aivan liiankin korkea!»

»Siis en minä itse mahtanut sinua kylläksi miellyttää?»

»Miellytit aivan liiaksi minua. Mutta etkö muista, että me olimme
pyhästi päättäneet olla vertaisia kaikessa, työssä, taistelussa ja
rakkaudessa?»

»Juuri niin! Miksi et siis silloin minulle mieltäsi ilmoittanut?»

»Siksi että minä en tuntenut enää itseäni sinun vertaiseksesi. Kaikille
muille minä voin olla heikko, mutta en sinulle. Ja silloin minä olin
niin heikko, niin maan matala, näet.»

»Juuri silloin olisi sinun pitänyt tulla minun luokseni.»

»Väsyneenä, voitettuna...?»

»Niin! Kenellä ei ole heikkoja hetkiä? Enimmän sillä, joka kovimmin
kamppailee. Mutta niitä vartenhan juuri olin minä olemassa.»

»Ystäväni! Olisitko sinä sellaisena tullut minun luokseni?»

»Tuskin ... siihen aikaan.»

»Niinpä en minäkään siihen aikaan voinut sinua siten lähestyä.»

»Mutta sinä tulit kuitenkin! Vihdoin ja viimein.»

»Vihdoin ja viimein ... mutta niin pian kuin tunsin itseni siihen
kyllin voimakkaaksi.»

Noin kiisteli Paavo Kontio hänen kanssaan sydämessään. Mutta jälleen
pelkäsi hän pienimmälläkään sanalla häiritä tätä hetkellistä,
kallisarvoista keskinäistä luottamusta, joka jos nyt haihtuisi, ei ehkä
koskaan enää palajaisi ... vain kuunnella, vain ymmärtää, vain edes
koettaa ymmärtää ja tunkeutua tuon armaan, tuon ainokaisen sydämen
salaisimpiinkin sopukoihin...

Siksi sanoi hän ääneen vain:

--Kerro!

Taas kertoi Sinikka-rouva. Hän kuvaili avioon menoaan ja aikaa, joka
sitten oli seurannut, asemaansa ja elämäänsä Kuusiston kartanon
emäntänä. Raaka ja voimakas oli hänen miehensä ollut, mutta tässä hän
oli tavannut itseään voimakkaamman. Oli alkanut pitkä, vuosia kestänyt
hermotaistelu heidän välillään, jossa ei oltu armoa pyydetty eikä
annettu, vaan käytetty kaikkia keinoja, joita vain mies ja nainen voi
keksiä toisiansa vastaan, silloin kun on sota elämästä ja kuolemasta.
Tulta säkenöineet olivat Kuusiston suojat, kun pii ja teräs niiden
sisällä olivat iskeneet vastakkain. Mutta Sinikka-rouva oli ollut
sitkeämpi, Kuusiston ankara isäntä oli alkanut hervota ja vireestään
laueta vähitellen. Määrättömien mässäysten ja hurjistelun hetkiä
seuranneet äkilliset synkkämielisyyden puuskat olivat käyneet hänellä
aina tiheämmiksi ja pysyvämmiksi ja hän oli silloin ruvennut yhä
useammin itsemurhasta puhumaan. Kaukana siitä, että tuo tuuma olisi
Sinikka-rouvaa kauhistuttanut, hän oli siitä iloinnut ja ihastunut,
sillä se oli kajastanut hänelle uudelta huomenkoitolta. Samaan aikaan
oli murhan ajatus herännyt hänessä itsessään...

Nyt ei Paavo Kontio enää voinut, ei jaksanut itseään pidättää.

--Sinä murhasit hänet? kysyi hän kiivaasti hänen kättään puristaen.
Sinä murhasit hänet todellakin?

--Niin, vastasi Sinikka-rouva hitaasti ja katsoen häneen suoraan silmää
räpäyttämättä. Minä murhasin hänet, mutta vasta sitten, kun olin ensin
hänen sielunsa vähitellen myrkyttänyt, niin että hänessä todellakaan ei
ollut enää paljoakaan murhattavaa.

Paavo Kontio painoi pään kätensä varaan, toisella kädellään yhä
Sinikka-rouvan kättä puristaen. Seurasi pitkä vaitiolo.

--Että sinä voit, että sinä voit todellakin! kuiskasi hän hiljaa. Tehdä
murhan!

Sinikka-rouva katsoi tyynellä ja toteavalla ylemmyydellä kokoon
kuuristunutta miestä edessään.

--Kyllä, minä voin, sanoi hän sitten lujalla, hillityllä äänenpainolla.
Minä voin, siksi että minä olin tuossa kaksintaistelussa saanut
takaisin kaiken henkisen joustavuuteni.

--Ja hänen tyttärensä? uskalsi Paavo Kontio kysyä vielä.

--Hän tappoi itsensä. Mutta minä voin kertoa sinulle, kuinka se kaikki
tapahtui.

Jälleen kuunteli Paavo Kontio henkeä pidättäen. Olihan itse pääasia
niin kuin hän oli uskonutkin, olivathan monet sivuseikatkin siten kuin
hän näinä päivinä ja öinä oli itsekseen kuvitellut, mutta hän oli
kuvitellut ja uskonut myös niin monia muita, että lopullinen varmuus
vaikutti häneen kaikella tärisyttävällä tehollaan. Siis se oli
sittenkin totta! Siis hän ei ollut hourinut eikä nähnyt unta, kun hän
oli huomannut omaksi kauhukseen rakastavansa murhaajaa.

Eikö hän vieläkin istunut hänen vierellään? Eikö hän yhä vieläkin
pitänyt kädestä kiinni häntä? Eikö hän vielä äsken ollut suudellut
noita huulia, joiden kapea, punainen viiva siis kertoi murhaa ja
kuolemaa?

Vaistomaisesti veti hän kätensä pois ja siirtyi hänestä hiukan
loitommalle.

Sinikka-rouvalta ei hänen liikkeensä jäänyt huomaamatta. Ja oli kuin
hänen silmäteränsä olisivat tuokioksi pienentyneet ja hänen kasvonsa
kärsivästi kokoon supistuneet, mutta mikään muu ei hänessä sen
erikoisempaa mielenliikutusta osoittanut. Päinvastoin oli hänen äänensä
aivan kylmä ja välinpitämätön, kun hän kertoi Kuusiston murha-yön
tapauksista ja niistä asianhaaroista, jotka olivat sen aiheuttaneet.

Paavo Kontioon vaikutti tuo tyyni virallisuus, tuo tyly täsmällisyys
sitäkin kamalammalta, kun hän vertasi sitä siihen mielenkuohuun, joka
äsken oli hänen silmistään loimottanut, kun oli ollut kysymys hänen
omasta personallisuudestaan ja sen kärsimistä loukkauksista.



13.


Tämä yö oli ratkaiseva heidän keskinäiselle suhteelleen, joka oli jo
parikymmentä vuotta kestänyt eikä sillä välin lakannut hetkeksikään,
kaikista heidän ulkopuolisten kohtaloittensa puitteista kokonaan
huolimatta.

He huomasivat kaiken entisen ja nykyisen kiintymyksensä uhallakin
joutuneensa sentään liian kauas toisistaan. Heidän kehityksensä oli
kulkenut omia latujaan. He olivat kuin kaksi puuta, joiden juuret
olivat yhteen kietoutuneet, mutta kumpikin oman luontonsa ja
elämänpaatensa painosta eri teitä oman voimansa korkeuteen kohonneet.

Rouva Sinikka oli omassa kaksintaistelussaan vain nuortunut, vain
karaistunut, vain petomaistunut. Nyt oli hänen yksilöllinen
mahtipontensa jo suorastaan yhteiskunnalle vaarallinen. Paavo Kontio
taas omassa erakkoisessa kamppailussaan oli vain vanhentunut, vain
pehmennyt, vain kesyttynyt ja ihmistynyt. Hän puolestaan oli jo ollut
valmis pelkän laajan ihmisyytensä pohjalla takaisin yhteiskuntaan
astumaan. Miksi olivat he näin eri suuntiin kehittyneet? Arvattavasti
siksi, että toinen oli taistellut yksin, toinen kaksin. Sillä ei mikään
murjo ihmistä niinkuin yksinäisyys eikä kenenkään katse ole niin lempeä
muihin nähden kuin sen, joka tietää jo muista kauaksi kulkeneensa.

Mutta samoin ei myös mikään pidä ihmistä niin pirteänä kuin taisto
muiden kanssa eikä kenenkään askeleet ole keveämmät kuin sen, joka
tietää suuresta hengenvaarasta onnellisesti suoriutuneensa.

Paavo Kontio oli vanha, auttamattomasti vanha, sillä hän ei voinut enää
rikollista naista rakastaa.

Rouva Sinikka taas oli nuorempi kuin koskaan ennen, sillä hän oli
valmis kenet hyvänsä oman onnensa polulta musertamaan tai syrjään
siirtämään.

Heidän tiensä erosivat, tällä kertaa ijäksi.

Rouva Sinikka on nyt maailmannainen, joka elelee Europan suurissa
kylpypaikoissa yhdessä Pajalan herran kanssa. Jos jompikumpi heistä
väsyy toiseensa, tai jälkimäisen omaisuus loppuu, on hän heti valmis
toisen ottamaan.

Teatteriin ei hänen halunsa hehku enää. Mutta hän on kerran Monte
Carlossa, toisen kerran Parisissa Punaisen ristin hyväksi esiintynyt,
joka onkin toistaiseksi ainoa muoto, missä maailmansota on häneen
syvemmin koskettanut.

Paavo Kontio asuu jälleen maalla omassa yksinäisessä linnassaan. Hänen
uusi lakiasiain toimistonsa siirtyi hänen nuorille apulaisilleen, niin
pian kuin sisällinen syy, joka sen perustamisen oli aiheuttanut, oli
lakannut olemasta.

Jälleen saivat ihmiset ihmetellä hänen epävakaisuuttaan, joka ei
kuitenkaan ollut muuta kuin mitä vakavinta ja mitä itsepintaisinta
uskollisuutta omalle itselleen. Syy ei ollut hänen, vaan hänen raukan,
onnettoman rakkautensa, jota hän ei kuitenkaan voinut syyttää mistään,
koska se yksin oli antanut hänen elämälleen jonkun itsekohtaisen
päämäärän ja sisällyksen.

Kuusiston jutusta ei enää puhu kukaan. Pajalan herran isä, vanha
sotaherra, oli perheensä kunnian vuoksi suorittanut veljensäpojan
henkivakuutuksen omasta kukkarostaan.

Jaakko Jaakon-Lauri elää vielä. Paavo Kontio on jo aikoja sitten tehnyt
sovinnon hänen kanssaan, vieläpä taannut hänelle ikuisen paikan ja
palkan omassa entisessä toimistossaan, jota nuori polvi yhä edelleen
hoitaa hänen nimellään.

He tapaavat entistä useammin toisiaan.

Joka lauantai-ilta saapuu Jaakko Jaakon-Lauri uskollisesti Kontiolaan.
Silloin juovat he yhdessä lasin whiskyä, pelaavat pelin shakkia tai
juttelevat muuten vain maailman-asioita. Mutta jos taivas on pilvetön,
on heidän tavakseen tullut siirtyä aina useammin tornin ylimpään
kerrokseen, tähtikammioon, jonka tunnelma on alkanut käydä heille aina
rakkaammaksi ja missä juttu on ruvennut juoksemaan yhä vaivattomammin.
Joskus he eivät viitsi kaukoputkeen vilkaistakaan, vaan antavat tähtien
tuikkia omia aikojaan ja koettavat suunnitella mielessään sen uuden
elämän katsomuksen puitteita, jolle he uskovat ikuisen maailmanrauhan
kerran rakentuvan.

Oikeastaan se on vain Paavo Kontio, joka uskoo niin. Mutta Jaakko
Jaakon-Lauri seuraa hänen ajatusjuoksuaan sulasta kunnioituksesta,
sillä hän ei omasta mielestään ole koskaan tavannut ketään jalompaa ja
samalla epäkäytännöllisempää miestä kuin hänen ystävänsä.

Vanha romantiikka yhdistää heidät, samoin heidän ihanteellinen
käsityksensä rakkaudesta.

Siitäkin juttelevat he joskus. Rouva Sinikan nimeä ei mainita
milloinkaan. Mutta hän on kaiken takana, hänen hohteisen, houkuttelevan
olentonsa ympärille kiertyvät kuin itsestään heidän ajatuksensa.

Paavo Kontio ei koskaan syytä häntä sanallakaan. Jos hänen tunteitaan
tässä suhteessa voisi kuvailla yhdellä sanalla tai yhdellä
lauseparrella, kuuluisi se ehkä sen raamatunlauseen tapaisesti, joka
ylistää Herraa sekä antavaa että ottavaa. Ja aina harvemmin tuntee hän
tuon entisen haikean, vaikean kaukomielen poveaan ahdistavan, jota hän
itse nimittää murheeksi suuren, ihanan maaelämän kadottamisesta.

Toiset ilot, toiset ihanuudet viittovat hänelle. Hän tuntee, hän
aavistaa jo taivas-elämän hopeanhohteisen läheisyyden.

Personallista korkeinta olentoa hän ei tunne vielä. Mutta hän ei kiellä
sitä, vaikka ei myönnäkään, odottaa vain nöyrästi ja kärsivällisesti,
milloin tämä katsoneekin hyväksi hänelle eittämättömästi ja
vääjäämättömästi itsensä ilmoittaa. Sensijaan hän on jo edeltäkäsin
koettanut tottua siihen ajatustapaan, että maailmanjärjestys on yhtä
kaukana kaikesta inhimillisestä hyvästä ja pahasta kuin taivas on
maasta erotettu.

Jaakko Jaakon-Lauri kuuntelee kummastuneena hänen mietteitään. Mutta
koska hänen mielestään ijäisyys-ajatukset eivät suinkaan vahingoita
ihmistä, joskaan eivät erikoisesti hyödytäkään, on hän milloin hyvänsä
valmis mielellään niihin osaa ottamaan.

He haastelevat myöskin maallisemmista asioista.

Aihe, joka niihin nähden tiheimmin toistuu heidän keskustelemuksissaan,
on se, miten he oikeastaan ovat näin vanhoja ja kumpikin kuin jo aikoja
sitten tavallisen, normaalin elämän kulusta syrjään siirtyneitä. Ja
kumpikin koettavat he sitä selittää omalla tavallaan.

--Minulta puuttui niitä suuria, kannattavia elämän-ihanteita, lausuu
Jaakko Jaakon-Lauri raskasmielisesti. Siksi vanhenin minä ennen
aikojani, sillä mikään ei mädätä ihmisen sielua ja ruumista niin
nopeasti kuin ihanteettomuus.

Hän puolestaan olisi valmis kansan yleisen henkisen ja aineellisen
terveydenhoidon kannalta ihanteellisuuden pakolliseksi
kansalaishyveeksi määräämään, jonka puute olisi vähintään
kuritushuoneella ja kaakinpuulla rangaistava.

Sitä taas ei Paavo Kontio voi myöntää ollenkaan.

--Minulta ei ole koskaan puuttunut ihanteita, sanoo hän, ja olen
sentään vanhentunut yhtä nopeasti. Sillä ihanne, joka muuttuu
intohimoksi, on kuin kuluttava tuli, joka polttaa poroksi omistajansa.
Ellei se taas muutu intohimoksi, ei se mikään ihanne olekaan.

--Pitäisi pysyä aina kohtuudessa, huokaa Jaakko Jaakon-Lauri.

--Niin, sekä hyvään että pahaan nähden, myöntää Paavo Kontio
miettiväisenä. Mutta kyllä elämä sitten olisi sangen yksitoikkoista ja
toivotonta.

Juuri sellaista olisi heidän elämänsä nyt, elleivät he eläisi
muistoillaan, istuisi iltakaudet niiden korkeiden, kuulakoiden
tunnustähtien alla, jotka ovat kaiken elämänkatselmuksen ja
elämänmietiskelyn ensimäiset suuret opettajat.

Mutta samalla myös airueet alkavan syyspimeän.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Paavo Kontio" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.