Title: Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät
Author: Leino, Eino, 1878-1926
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät" ***


SATA JA YKSI LAULUA; HIIHTÄJÄN VIRSIÄ; PYHÄ KEVÄT

Eino Leino


1898, 1900, 1901.



SISÄLLYS:

SATA JA YKSI LAULUA

  Hymni
      I. Höyhensaaret
     II. Laulu metsästä
    III. Hymyilevä Apollo
  Me kuljemme kaikki kuin sumussa
  Rauha
  Kulkijapoika
  Hei hah hah haa
  Sua odotin lasna ma laineilla
  Kultainen kirja
  Olen kyllin jo etsinyt totuutta
  Niin kauvas kuin silmä kantaa--
  Aamulaulu
  Kaks joutsenta
  Antonius ja Kleopatra
  Suo että sun helmahas peitän
  Kuka on hän?
  Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta
  Meri kuutamolla
  Minä uskoni, toivoni hukkasin
  Piru tuli mun luokseni
  Metsäntähti
  Seita
  Omenankukat
  Niin jos oisit lauluni
  Oli mieleni paimenpojaksi
  Onnen orja
  Sun naurusi
  Sinä olet kuin kuplanen
  Indiaani
  Irma-impi
  Mun onneton ollahan pitäis nyt?
  Lohdutus
  Ihme
  Ystäville
  Sua katson vaan
  Salaisuus
  Kun omena on kypsä
  Onnen kulta
  Oli mullakin pikku ylpeytein
  Ja jos mua lemmit armahain
  Näin unta kesästä kerran
  Merimies kajutassaan
  Jaa, jaa!
  Kahden herran palvelija
  Minä rakastin metsää ja maailmaa
  Se oliko kieli, jok' katkesi?
  Kuten tahdot vaan
  Kun muistelen--
  Herodiaan tytär
  Jes siunatkoon!
  Jäähyväisten jälkeen
  Porraspuulla
  Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan
  Väärinymmärrys
  Laulajapoika
  Kaarin
  Juhannus
  Tuli tuoksuvat illat
  Kesä
  Sinä tanssit kuin rautalangalla
  Älä usko tyttö mun laulujain
  Yksin
  Kauppasopimus
  Minä luulin sun eloni onneksi
  Mitä on tää?
  Don Quijote
  Pieni tarina
  Ei sallittu täällä mun käydä
  Minust' oli kuin olisi soudettu
  Iltarukous
  Kun tietäis
  Luonnossa luminen ilta
  Kai ihmettelit sinä
  Sinä teit minun eloni lauluksi
  Kuu kalpea
  Ave Maria!
  On niin herttaista ajatella
  Lepän lehdille lauluja kirjailen
  Niin sinua katsoin neiti
  Hanhipaimen
  Mua suutele kerran
  Sinä olet kuin mandeli makea
  Yölaulu
  Kun yksi rehkii
  Lintu
  Minust' on, kuin kuulisin vasta
  Lintu kevättalvella
  Lemmenlaulu
  Sen vasta ma naiseksi sanoisin
  Minä uneksin kahdesta koivusta
  Alppiruusu
  Aino-neiti
  Unta
  Sydämen kepponen
  Rekilaulu
  Taas kotona
  Kai useinkin tyhjältä
  Vuorilla kulkevat suuret tuulet
  Kunis kukkivat kanervat kankahan
  Pieni ballaadi
  Ne veivät multa mun iloni
  Tän yön me tahdomme tanssia
  Raskaalla hetkellä
  Laulajan laulu

HIIHTÄJÄN VIRSIÄ

  Metsän kosija
    Yksin hiihtäjä
    Tellervo
    Itku pitkästä ilosta
    Kuoleman kannel
    Metsolassa
    Tähdet
  Tilapäisiä
    Vapaa sana
    Hymni
    Nuorten kiitos Ida Aalbergille
    Runoilija
    Pellervon laulu
  Hämy-hyräilyjä
    Tuijotin tulehen kauvan
    Metsähän oli mun mieli
    Et sinä ivannut, impi
    Oi uni, jumalten lahja!
  Kuvia ja kangastuksia
    Se Herra, jota ma palvelen--
    Orvon laulu
    Iltatunnelma
    Oi, varjele Herra mun järkeäin
    Hyvä on hiihtäjän hiihdellä
    Kuoleman renkinä
    Rauhattoman rukous
    Mua pelottaa
    Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
    Sydämeni talvi
    Laulu onnesta
    Ziska
    Inka-muori
    Hautalaulu
    Mirjamin laulu
  Sonetteja
    Yö
    Olin nuori
    Huokaus
    Illalla
    Sua lemmin
    En jaksa hymyillä
    Kalliolla

PYHÄ KEVÄT

  Maa ja kansa
    Aleksis Kivi
    Mökkiläinen ja hänen poikansa
    Graniitti
    Tervehdys Kajaanin kaupungin 250-vuotisjuhlaan
    Laulu vanhoista ajoista
    Laulu valon sodasta
    Eero Erkko
    Helsinki helmilöissä
  Koskenlaskija
    Koskenlaskija
  Lauluja Kantelettaren tapaan
    Miksi kysyisin enempi?
    Konstinsa kumpaisellakin
    Unta ja todellisuutta
    Katson, katson, kaunis tyttö
    Iva
    Sana Suomen saloille
    Laulun lapsi
  Pyhä kevät
    Keväthymni
    Virta venhettä vie
    Taideniekan yö
    Välirauha
    Jumalan vanki
    Maininkeja
    Surut
    Rakkauden laulu
    Alkibiadeen näky
    Hymni tulelle
  Hiukan tähtitiedettä
    Tähtelän tanhuat
    Pohjantähti
    Auringon opetus
    Uusi tähti Perseuksen sikermässä
    Väinämöisen miekka



SATA JA YKSI LAULUA

(1898)



HYMNI.



I. HÖYHENSAARET.

Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin
tai taitun ma talvisäihin,
moni murtunut onpi jo ennemmin
ja jäätynyt elämän jäihin.
Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
Ikinuori on nuoruus laulujen vaan
ja kerkät lemmen ja keväimen,
ilot sammuvi ihmisten.

Mitä siitä jos en minä sammukaan
kuin rauhainen, riutuva liesi,
jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan
ja vaipuvi merillä miesi.
Kas, laulaja tähtiä laulelee
ja hän meriä suuria seilailee
ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin
käy purjehin reivatuin.

Mitä siitä jos en minä saanutkaan,
mitä toivoin ma elämältä,
kun sain minä toivehet suuret vaan
ja kaihojen kantelen hältä.
Ja vaikka ma laps olen pieni vain,
niin jumalten riemut ma juoda sain
ja juoda ne täysin siemauksin--
niin riemut kuin murheetkin.

Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan
ja istuja pitkän illan,
sain soittaa ma kielillä kukkivan maan
ja hieprukan hivuksilla.
Niin mustat, niin mustat ne olivat;
ja suurina surut ne tulivat,
mut kaikuos riemu nyt kantelen
vielä kertasi viimeisen!

Oi, kantelo pitkien kaihojen,
sinä aarteeni omani, ainoo!
Me kaksi, me kuulumme yhtehen,
jos kuin mua kohtalot vainoo.
Me kuljemme kylästä kylähän näin,
ohi kylien koirien räkyttäväin,
ja keskellä raition raakuuden
sävel soipa on keväimen.

Me kaksi, me tulemme metsästä
ja me metsien ilmaa tuomme,
me laulamme nuoresta lemmestä
ja lempemme kuvan me luomme,
me luomme sen maailman tomusta niin
kuin Luoja loi ihmisen Eedeniin
ja korvesta kohoitamme me sen
kun vaskisen käärmehen.

Te ystävät, joiden rinnassa kyyt
yön-pitkät pistää ja kalvaa,
te, joita jäytävi sydämen syyt
ja elämä harmaja halvaa,
oi, helise heille mun kantelein,
oi, helise onnea haavehein
ja unta silmihin unettomiin
mun silmäni suljit sa niin.

Kas, ylläpä mustien murheiden
on kaunihit taivaankaaret
ja kaukana keskellä aaltojen
on haaveiden höyhensaaret
ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy,
ei sille ne aavehet yölliset näy,
vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin
kuin äitinsä helmoihin.

Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan
ja kestä ei päivän terää!
Me uinumme siksi kuin valveutaan
ja vaivat ne jällehen herää.
Moni nukkui nuorihin toiveisiin
ja heräsi hapsihin hopeisiin;
hän katsahti ympäri kummissaan
ja--uinahti uudestaan.

Miks ihmiset tahtoa, taistella
ja koittaa korkealle?
Me olemme kaikki vain lapsia
ja murrumme murheen alle.
Miks emme me kaikki vois uinahtaa
ja hyviä olla ja hymytä vaan
ja katsoa katsehin kirkkahin
vain sielumme syvyyksiin?

Oi, unessa murheet ne unhottuu
ja rauhaton rauhan saapi,
oi, unessa vankikin vapautuu,
sen kahlehet katkeaapi,
ja köyhä on rikas kuin kuningas maan
ja kevyt on valtikka kuninkaan
ja kaikki, kaikki on veljiä vaan--
oi, onnea unelmain!

Oi, onnea uinua uudelleen
ne lapsuen päivät lauhat
ja itkeä jällehen yksikseen
ne riemut ja rinnan rauhat;
taas uskoa, että on lapsi vaan
ja että voi alkaa uudestaan
ja uskoa uusihin toiveisiin
sekä vanhoihin ystäviin!

Taas uskoa riemuhun, keväimeen
ja lippuhun pilvien linnan
ja uskoa lempehen puhtaaseen
taas kahden puhtahan rinnan,
taas uskoa itsensä rikkahaks
ja maailman suureks ja avaraks--
voi, kuinka se sentään on ihanaa,
kun sen nuorena uskoa saa!

Voi, kuinka se sille on ihanaa,
joka kaiken sen kadotti kerran,
joka häkistä katseli maailmaa
ja näki vain vaaksan verran,
joka etsi kauneutta, elämää,
ja näki vain markkinavilinää,
ja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden--
niit' aikoja unhota en.

Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt
olen koirana lempeä täällä,
miten rikasten portailla pyydellyt
olen tuiskulla, tuulissäällä,
vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain
ja kun minä muistelen, mitä mä sain
ja mitä mä nielin ja vaikenin
ja mitä mä ajattelin!

Miten olen minä kulkenut, uskonut,
ett'eivät ne unhoitukaan!
Ja sentään ne olen minä unhoittanut
kuin unhoittaa voi kukaan.
Ja sentään se nousi, niin kohtalot kaas,
ja sentään ma seppona seison taas
ja taivahan kansia taon ja lyön--
oi, onnea tähtisen yön!

Ne saapuvat, saapuvat uudestaan
mun onneni orhit valkeet,
ne painavat vanhalla voimallaan
mun rintani jättipalkeet.
Ja kirkas on taivas ja kukkii maa
ja säkenet suustani suitsuaa
ja ääneni on kuni ukkosen--
oi, onnea unelmien!

Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan
on verkkoja hämähäkin!
Mitä siitä jos omieni viittova vaan
on laulua laineiden näkin!
Moni nukkui nuorihin toiveisiin
ja heräsi hapsihin hopeisiin
tai herännyt täällä ei milloinkaan.
Missä? Milloin? Helmassa maan.

Minä tahdon riemuja keväimen
ja onnesta osani kerta!
Olen imenyt rintoja totuuden,
mut niistä vaan tuli verta.
Siis, tulkaa te utaret unelmien,
minä vaivun riemunne rinnoillen
ja uskon päivähän, aurinkohon.
Unen maito on loppumaton.

Oi, kauniisti mulle te kaartukaa,
mun syömeni sateenkaaret!
Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa,
te haaveiden höyhensaaret!
Mua katsokaa: olen lapsi vaan,
olen riisunut päältäni riemut maan
ja pyytehet kullan ja kunnian.
Uni onni on laulajan.

Minä tahdon vain uinua yksikseen.
En tahtois vielä mä kuolla.
Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee
Tuonen aaltojen tuolla puolla.
Oi, odota hetkinen, äityein!
En viel' olis valmis ma matkallein,
mun syömeni on niin syyllinen.
Suo että mä pesen sen.

Suo että mä ensin huuhdon vaan
nämä synkeät, huonot aatteet,
suo että mä päälleni ensin saan
ne puhtahat, valkeat vaatteet,
jotk' ompeli onneni impynen,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
min kuvaa kannan ma sydämessäin
siit' asti kuin hänet mä näin.

Me tulemme, äitini armahain!
Oi katso, meitä on kaksi!
Oi katso, mik' on mulla rinnassain!
Niin oisitko rikkahaksi
sinä uskonut koskaan kuopustas?
Ja katso, me pyydämme siunaustas,
sun poikasi synkeä, syyllinen,
ja mun impeni puhtoinen.

Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinen
ja muistuttaa niin sua!
Hän on niin hellä ja herttainen,
vaikk'ei hän lemmi mua,
Elä kysele hältä, miks tänne mun toi,
mut usko, se niin oli parhain, oi!
Ja usko, nyt ett' olen onnellinen
kuin aikoina lapsuuden.

Elä kysele multa sa laaksoista maan!
Ei olleet ne luodut mulle.
Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan,
voin laulaa ma laulun sulle
kuin lauloin ma lapsen aikoihin--
kas, lauluna sujuu se paremmin
ja kyynelet kuuluvat kantelehen.
Niitä muuten ma ilmoita en.



II. LAULU METSÄSTÄ.

Voin laulaa ma laulun yhden vaan:
»Oli lahden rannalla talo
ja kauvaksi yöhön kaameaan
sieltä vilkkui ikkunan valo.
Mut kaikista, kaikista kauvimmaks
ne loisti sen huonehen ikkunat kaks,
joss' äiti se valvoi vuoteellaan
ja vuotteli kuopustaan.

Tuli kuopus se kerran kotihin.
Oli sammunut ikkunan valo.
Oli autio huone se armahin
ja tyhjä, tyhj' oli talo.
Mut kirkkomaall' oli kumpu uus
ja kummulla humisi koivu ja kuus
ja kasvoi kukkaset tuttavat,
emon ennen kastelemat.

Ja poika se matkasi maailmaan.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Oli ympäri huojuvat hongat vaan
ja synkkä, synkk' oli salo.
Kävi yksin kulkea raskahaks.
Hän löysi ystävän, löysi kaks
ja löysi maantien mahtavan,
tien kullan ja kunnian.

Oli kylmät ne mieron nuotiot.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Oli ympäri korvet autiot
ja synkkänä huokasi salo.
Ja tulilla öisillä kuulla sai
niin paljon, niin paljon pahaa vain
ja maailman markkinarähinää--
vain harvoin ystävää.

Ja poika se erosi yksikseen.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Mut oli kuin korpehen yölliseen
olis kohonnut pikkunen talo.
Ja oli kuin kaukaa hän katsellut vaan
olis riemuja, murheita mustan maan
ja elellyt pienessä mökissään,
yön seljässä, yksinään.

Oli pimeä mökki se erakon.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Oli kolkko se humina hongikon
ja synkkänä huokasi salo.
Ei viihtynyt erakko tuvassaan,
hän metsiä hiihti ja harhaili vaan,
ja kylmä, kylm' oli mökin lies--
ja kylm' oli mökin mies.

Mut kerran kun palas hän töllilleen,
kas, vilkkuvi ikkunan valo!
Oli hongikko huolittu hopeiseen
ja kullassa kulisi salo.
Ja kun hän astahti mökkihin,
oli permanto peitetty kukkihin
ja lämmin, lämmin ol' mökin lies
ja lämpeni mökin mies.

Ei yksin hän töllissä ollutkaan.
Siks vilkkui ikkunan valo,
siks hongat kaikk' oli hopeissaan
ja kullassa kulisi salo.
Ei olleet ne kultia kunnian,
ei helyjä mammonan, maailman,
oli linnunlaulua sydämen,
oli riemuja rakkauden.

Mökin lasilla lintunen lauleli.
Ja vilkkui ikkunan valo.
Ja katso! Katto se kohosi
ja mökistä suur' tuli talo.
Katso! Mökki laajeni maailmaks
ja maailma suureks ja avaraks
ja laulua täys oli avaruus
ja aurinko oli kuin uus.

Se lauloi laulua kotoista,
miten vilkkuvi ikkunan valo,
vaikk' ympäri korpi on kaamea
ja synkkänä huojuvi salo.
Se lemmen lämpöä lauleli,
oman kodin se onnea ylisti,
ja joulua kuusten ja kynttiläin
ja lapsien leikkiväin.

Se lauloi pienestä kädestä,
joka sytyttäis ikkunan valon,
joka hoitelis liettä lämmintä
ja kukkihin kylväis salon,
joka kädelle toiselle tukena ois
ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois,
kun surut ne yölliset saapuvat
ja aavehet kolkuttavat.

Mut laulu se muuttavi muotoaan.
Yhä vilkkuvi ikkunan valo.
Mut erakko tölliä kiertävi vaan,
jost' tullut on suuri talo.
Ne saapuvat, aavehet yölliset,
ne tunnon tuskat ja pimeydet,
ne pistot syyllisen sydämen--
ja ne pistävät syvällen.

Ja erakko tutkivi itseltään:
Mulle vilkkuisko ikkunan valo?
Se ei mulle vilkkunut ennenkään.
Munko ois tämä suuri talo?
Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.
Tää lienevi linnoja unelmain?
Mill' oisin ma ansainnut, onneton,
näin kirkkahan auringon?

Taas muuttavi laulu se muotoaan.
Yhä vilkkuvi ikkunan valo.
Mut erakko metsiä hiihtää vaan
ja synkkänä huojuvi salo.
Hän yksin hiihtää ja harhailee,
hän kanssa peikkojen kamppailee
ja kanssa syömensä syyllisen.
Hän tahtoisi pestä sen.

Niin suurina surut ne saapuivat.
Mut vilkkuvi ikkunan valo.
Mökin lasit on suuret ja valoisat
ja mökki on suuri talo.
Ja katso! Hän katsovi mökkiin päin
ja katso, hän aavehet voittaa näin,
saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee--
ja hän saapuvi mökilleen.

Taas muuttavi laulu se muotoaan.
Oli valhetta ikkunan valo.
Oli härmää ne honkien hopeat vaan
ja synkkänä huojuvi salo.
Mut erakko yksin hän vuoteellaan
vain kattohon katsoo ja katsoo vaan
ja liettä kylmää hän koittelee
ja hymyy ja hyräilee:

»Mitä siitä jos minulle ilkkui vaan
sen ihanan ikkunan valo!
Jos hongat ne härmässä olikin vaan
ja valhetta jos oli talo!
Toi valhe voiton mun sydämehen.
Siis uskon, siis uskon ma valheesen
ja suljen jällehen silmät kiin--
taas onneni näen mä niin.»

Ja laulu se muuttavi muotoaan.
Kas, loistavi ikkunan valo.
Taas hongat ne helkkyvi hopeissaan
ja kullassa kuultavi salo.
Taas katto se kaartuvi taivaihin
ja permanto peittyvi kukkihin
ja lämmin, lämmin on mökin lies--
ja lämmin on mökin mies.

Hän uneksii pienestä kädestä,
joka sytytti ikkunan valon,
joka hoiteli liettä lämmintä
ja kukkihin kylvi salon.
Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain
ja kiittävi onnea unelmain,
kun surut ne yölliset saapuvat
tai aavehet kolkuttavat.

Ja näin hän kiittävi onneaan:
»Oi, vilkkuos valheen valo!
Mitä siitä jos pieni on mökkini vaan,
kun mulle se suuri on talo!
Mitä siitä jos lieteni kylmä on,
kun mulle se antavi auringon,
ja muut jos ei lintua kuulekaan,
kun mulle se laulavi vaan!»

Hän istuu ja hymyy ja hyräilee.
Yhä vilkkuvi valheen valo.
Mikä lie, joka kaukaa humisee?
Vai onko se vaan sinisalo?
Ja onko mökkiä ollenkaan?
Ja onko mökissä istujaa?
Ja onko valhekin olematon?
Kuka tietää, se vastatkoon.»



III. HYMYILEVÄ APOLLO.

Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
ja äiti mun ymmärsi heti.
Hän painoi suukkosen otsallein
ja sylihinsä mun veti:
»Ken uskovi toteen, ken unelmaan,--
sama se, kun täysin sa uskot vaan!
Sun uskos se juuri on totuutes.
Usko poikani unehes!»

Miten mielelläin, niin mielelläin
hänen luoksensa jäänyt oisin
luo Tuonen virtojen viileäin,
mut kohtalot päätti toisin.
Vielä viimeisen kerran viittasi hän
kuin hän vain viitata tiesi.
Taas seisoin ma rannalla elämän,
mut nyt olin toinen miesi.

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.
Hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa, ukkonen jylisee,
Apollo saapuu ja hymyy.
Ja katso! Ukkonen vaikenee,
tuul' laantuu, lainehet lymyy.
Hän hymyllä maailman hallitsee,
hän laululla valtansa vallitsee,
ja laulunsa korkea, lempeä on.
Lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi!--ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi!--ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kuin itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet
ja kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll' on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.

Niin pienet, pienet on piirit maan,
mut taivas on suuri ja laaja
ja taivas on kuultava korkeuttaan
ja taivas on tähtinen, taaja.
Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan,
on jokaisella se sielussaan,
ja taivas on rauha täytetyn työn.
Se estävi aavehet yön.

Sun mieles jos kääntyvi murheisaks
elon pitkillä pientaroilla,
niin aitaa sarka ja aitaa kaks
ja onnes sa löydät noilla.
Ja maailma kuinka se muuttuukin,
käy elosi päivään tai pilvihin,
niin yksi, yksi on varma ain:
työn onni on oikea vain.

Oi, kaikuos kantele kautta maan,
soi soittoni kodasta kotaan,
niin mökkiin kuin linnahan kuninkaan
kaikk' kutsuen suurehen sotaan!
Oi, kaikuos kauniisti kantelein,
oi, helise hellästi sydämein,
oi, sykkiös kerrankin päivähän päin
työn onnea ylistäin!

Se talo, min portilla kilpi on:
»Tässä talossa tehdään työtä.»
Se talo on pyhä ja pelvoton
ja pelkää ei se yötä.
Työs olkoon se suurta tai pientä vaan,
kun vaan se työtä on oikeaa
ja kun sitä palkan et tähden tee!
Työ riemulla palkitsee.

Se raatajan riemulla palkitsee
ja tekijän terveydellä,
työ himoja huonoja hillitsee
niin puhtaalla sydämellä.
Oi, rauha päätetyn päivätyön!
Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön
ja nuorena, vankkana nousevi hän
taas uutehen päivähän.

Oi, antaos Herra sa armas sää,
kun raatajan ilta raukee!
Hyvät enkelit kauniisti hymyilkää,
kun työmiehen hauta aukee!
Oi, nouskosi kirkasna päivyt uus,
kun loppuvi raatajan rauhattomuus
ja päättyvi pitkä päivätyö!
Herra, valkase vaivamme yö!

On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla yks usko on vaan
ja hälle se saapi riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.

Ja yhden ma varman tiedän sen,
kun löydy ei tietä mistään:
On työtä tehtävä jokaisen.
Puu tutaan hedelmistään.
Se usko, ken sitä ei opeta,
sitä uskoa täällä ei tarvita,
se on uskoa usmien, haamujen,
ei uskoa ihmisten.

Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk' elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok' kiinni emme.
Tääll' onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.

Oi, katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet?
Sitä tuoksua unhota et.

Ja ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,
sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset?--
Sitä utua unhota et.

Oi, ootteko silloin te tunteneet
maan luonnossa maailman Luojan?
Oi, ootteko silloin te löytäneet
yön aaveilta armahan suojan?
Ja ootteko silloin te itkeneet
ja hyviä olleet ja hymyilleet,
oi, ootteko silloin te lempinehet?--
Sitä lempeä unhota et.

Oi, ootteko silloin te lempineet
sitä tyttöä tummatukkaa
ja ootteko silloin te rakastaneet
joka puuta ja joka kukkaa?
Ja oliko veli joka ihminen?
Ilo loistiko silmistä jokaisen?
Ja oliko kaikilla kasvoillaan:
Niin kaunis, kaunis on maa.

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Mitä siitä jos hän sua lemmi ei,
sa jolle lempesi annoit!
Hän antoihan sulle elämän
ja kuvaa sa kaunista kannoit.
Ja vaikka hän vaatisi elämäs taas,
niin kulkeos riemulla kuolemaas
ja julista virsillä Jumalaa,
kun kaunis niin oli maa.

Oi, kiitos sa Luojan armollinen
joka hetkestä, jonka ma elin,
kun annoit sa ruumihin tervehen
ja syömen mi sykähteli,
kun annoit sä tervettä kättä kaks,
kaks silmää sieluni ikkunaks,
ja hengen herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen.

Sua kiitän mä Luojani armollinen,
kun annoit sa kodin hyvän,
soit äidin niin hellän ja herttaisen
ja taaton niin tarmoa syvän,
kun annoit sa myös pari ystävää
ja ne hyvää, en pyydä mä enempää,
ja annoit sa armahan isäinmaan,
jota kyntää ja rakastaa.

Ja kiitospa vihdoin viimeinen,
kun laulun lahjan sa annoit,
kun riemut ja murheet lapsosen
näin sävelten siivillä kannoit,
sen sulta, sulta ma yksin sain
ja sulle siitä mä vastaan vain
ja leiviskästäni tilin teen,
miten käytin mä kanteleen.

Soi, helise kulkijan kannel vain!
Halo aaltoja laulajan haaksi!
Käy purjehin täysin ja pullistuvain,
jätä välkkyvä jälki taaksi!
Ja vaikka mun nuorena laineet vei,
niin eipä se hukkahan vaipunut, ei,
joka upposi laulujen laineisiin
ja lempensä unelmiin.

Se soutavi seljässä delfiinein
ja sen lempeä lainehet laulaa
ja kanssa Vellamon impyein
se aikojen aalloilla kaulaa.
Oi, viritä virtesi, nuori mies!
Voi, pian se riittyvi rinnan lies
ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa.
Anna kanteles kajahtaa!



SATA JA YKSI LAULUA.



1.

Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä
ja kuulemme ääniä kuutamo-yön,
me astumme hyllyvän sammalen päällä
ja illan on varjoa ihmisen syön.

Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa
yön helmassa toistansa huhuilevaa
ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa,--
se sentään, se sentään on ihanaa!



2.

RAUHA.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.



3.

KULKIJAPOIKA.

Kaks lauloi lintua kehdollain
ja toinen niist' oli musta.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
ja toinen niist' oli musta.

Siitä toisesta muuta ma muista en,
mut se lauleli lohdutusta.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
että lauleli lohdutusta.

Mun äitini kuoli ja kuopattiin
sen kivikirkon lehtoon.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
sen kivikirkon lehtoon.

Mut huutokaupalla myötihin
tään kulkijapojan kehto.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
tään kulkijapojan kehto.

Ja silloin se suurista suruista
mun ääneni sortua taisi.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
mun ääneni sortua taisi.

Mut jos mua tyttö sä rakastat,
vielä rintani riemahtaisi.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa
ja lauluni kaiun saisi.



4.

Hei hah hah haa,
onko hullumpaa,
kun poika on rakastunna,
poika rakastaa,
tyttö hakastaa
ja on kuin oikea nunna.

Hei hah hah haa,
onko hullumpaa,
hän on mulle kuin abbedissa,
risti rinnallaan,
pyhä pinnaltaan,
silmät Neitsehen rukouksissa.

Hei hah hah haa,
onko hullumpaa,
kun vaikka sen valheeksi tiedän,
minä uskon niin
silmän rukouksiin,
että suunsakin pilkkaa siedän.



5.

Sua odotin lasna ma laineilla,
kun kuuhut lahtea kultas,
sua odotin silloin, kun ensi murhe
mun eloni kukkia multas.

Sua odotin silloin ja sittemmin
sua odotin kertaa monta,
ja istun ja odotan vieläkin--
voi tyttöä vallatonta!

Hän kulkevi vain minun kupeellain
ja vierellä käy ja vilkkuu,
mut kun häntä kosken, hän häilähtää
ja kutria heittää ja ilkkuu.



6.

KULTAINEN KIRJA.

Kai ihmettelet, miks iloinen
niin tänään mä olen ja nuori,
miks loitolle lämpöä säteilen
kuin päivän paistama vuori.

Elä imehdi tuota, oi armahain!
Mulla ollut on juhla suuri,
mulla ollut on suuri sunnuntai
elon arkien keskellä juuri.

En tiedä, saatatko uskoa,
mut kaukana olen ma käynyt,
minä palajan pitkältä matkalta,
vaikk' en ole väsähtäynyt.

Ja tiedä en, uskotko impyein,
unet mull' oli suuret ja summat:
itse auringon kanssa ma liiton tein
ja kuun kera kirjat kummat.

Minä lupasin syömeni nuoren tään
aina auki, auki sen pitää,
aina pitää sen sepposen selällään
enkä peittää päivältä mitään.

Ja päivä se lupasi paistettaan
ja kuu lupas kuutamoansa
halki elämän pitkän ja onnekkaan,
joka lauha ois laskussansa.

Ne kirjat ne kätkin ma rintaan mun,
mut ei vielä, ei vielä ne riitä,
niin kauvan kuin, impeni puhtahin, sun
puumerkkisi puuttuu siitä.

Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa
sen kultaisen kirjan alle?
Sano, tahdotko valani vahvistaa,
valan päivälle, taivahalle?



7.

Olen kyllin jo etsinyt totuutta,
ole sinä minun totuuteni,
ole sinä minun päiväni ohjaaja,
unen antaja yölliseni.

Vai tahdotko olla mun valheeni?
Sekö enemp' on mielehes sinun?
Ole vaan, ole vaan, tosi, valhe tai
mikä muu, kun vaan olet minun!



8.

NIIN KAUVAS KUIN SILMÄ
 KANTAA--

Niin kauvas kuin silmä kantaa
sua yksin, yksin ma näin,
niin kauvas kuin aatos antaa
olet ollut mun mielessäin.

En muista ma päivää, en yötä,
jona ollut et muistossa mun,
en tehnyt ma tekoa, työtä,
jota tehnyt en tähtesi sun.

Sinä annoit oikean, väärän,
sinä ohjasit eloni tien,
sinä määräsit matkani määrän
ja sun kanssani sinne ma vien.

Ja kun perillä ollaan me milloin
ja jos kaikki ei mielestäs
ois siellä niin hyvää silloin--
niin syyttäös itseäs!



9.

AAMULAULU.

Kaiu, kaiu lauluni,
kaiu korkealle!
Aamu koittaa, aalto käy
rannan raidan alle.

Nuku, nuku sydämein,
nuku nuorta unta!
Katso, kuinka havajaa
koko luomakunta!

Lennä, lennä lempeni,
lennä yli vuorten!
Ei ne estä vuoretkaan
lempimistä nuorten.



10.

Kaks joutsenta virralla vierekkään
ui salmia ulpukoiden
ja tyyn' oli virta ja tyynessään
kuvat valkeat kuvasti noiden.

Tuli tuulispää yli virran ja maan
ja mylvi ja viskoi multaa.
Nyt joutsenet aaltoja soutaa vaan
ja etsii entistä kultaa.



11.

ANTONIUS JA KLEOPATRA.

Antonius, maailman pylväs,
tuli rantahan Egyptin maan,
tuli uhmari tuhansin urhoin
sadun valtoa valloittamaan.

Kleopatra, kaunis ja viekas,
oli valtias Egyptin,
sysikutrinen, säihkyväsilmä--
tuli impysin tuhansin.

»Oi, terve sa Egyptin päivä»--
Antonius riemulla huus--
»Suo olla mun aalto se illan,
johon painat sa purppurasuus!»

»Niin olkohon, maailman pylväs»--
Kleopatra vastasi näin--
»mut olkohon ääressä maljain,
ilon soidessa, seppelpäin!

Siis terve sa Egyptin vieras,
min maineen tuuli jo toi!
Nyt kestiten kilpailkaamme,
mitä Rooma ja Egypti voi.»

Antonius, maailman pylväs,
pidot toimitti uljaimmat,
kalat kultaiset, kuohuvat viinit,
sadat heelmät ja hekkumat.

Kleopatra, kaunis ja viekas,
luona vieraansa söi ja joi,
mut kun tuli vuoronsa hälle,
vain maljan yhden hän toi.

Ja sen viiniä täytehen kaasi.
Mut salaa pohjahan sen
hän pudotti puuntavan helmen
heloposkena hymyillen.

»Mitä annoit sa Egyptin käärme?»--
Antonius kauhulla huus.--
»Miks huuleni hurmeessa palaa,
jota suuteli purppurasuus?»

»Vain helmen yhden ja pienen»--
Kleopatra vastasi näin--
»mut jos minun rintani avaat,
niin löydä et sydäntäin».

Antonius, maailman pylväs,
tuns silmänsä himmenevän,
tuns kiertävän viekkahan viinin--
ja maailman unhotti hän.

Ja vuodet ne vierii ja vierii.
Mut kaulaten kaksin on vaan
Antonius, Egyptin orja,
ja herratar Egyptin maan.



12.

Suo että sun helmahas peitän
minä raskahan, sairaan pään,
suo että sun helmahas heitän
minä mieleni murheen tään.

Maa on niin autio, tyhjä,
sinä yksin täys kuni yö,
min taivaalla tähtöset tuikkii,
min varjoissa valtimot lyö.

Oi, yöni hellä ja hiljainen,
sinä yöni suuri ja tumma,
ota helmahas päivän uupunut laps!--
Mun on niin kammo ja kumma.



13.

KUKA ON HÄN?

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön,
maan haltia, metsien haave,
vai lauluko laulajan rinnasta vain
ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie,
niin johtanut ei hän harhaan,
ja jos oli laulu hän rinnastain,
niin lauloin ma lauluni parhaan.



14.

Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta
ja taivuttaa sua taaksepäin
ja suudella suustasi ilkeät sanat,
joill' armotta raatelet sydäntäin.

Mut noin sua, noin sua enimmän lemmin,
sinä impynen yön, sinä hämärän laps,
kun kulmas on musta ja mutrussa huuli
ja silmäsi säihkyy ja häilyvi haps!



15.

MERI KUUTAMOLLA.

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit,
nyt itkisin helmassasi!
Sinä anteheks antaen pyyhkisit
pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa miksi,
kun luonut on Luojamme lempeä
maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin,
vaikk' korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa ystäväin,
niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.



16.

Minä uskoni, toivoni hukkasin,
minä laskin laivani kariin,
sun suukkoihis tyttö mä uskon vaan
ja mustahan silmäpariin.

Ja jos mua tyttö sä rakastat
ja suot mulle suukkos-tuulta,
taas purjehin täysin mä purjehdin
ja hoilotan hankapuulta:

Hei, monta on laivaa laineilla
ja tähteä taivahalla,
hei, minun laivani ajelee
sen tyttöjen tähden alla!



17.

PIRU TULI MUN LUOKSENI.

Piru tuli mun luokseni pyydellen:
»Suo mulle aartehet sydämen!»

--Tulit liian myöhään ystäväin.
Surun ruoste jo runteli sydäntäin.

Piru hymyten vastasi: »Ruoste vie
vain raudan ja vasken, tok' kultia lie.»

--Tulit liian myöhään ystäväin.
Ivan harakat hyppi jo sydämessäin.

Piru hymysi vaan: »Jos kullat vei,
iva älysi helmiä ottanut ei.»

--Tulit liian myöhään ystäväin.
Kävi ihanin impi jo sydämessäin.

Piru silloin se kirosi kimmahtain:
»Se lempo se eelleni ehtii ain!

Se lempo se puhdasta tekee vaan!»--
Ja pois hän laukkasi vihoissaan.



18.

METSÄNTÄHTI.

Minä metsäntähteä rakastin
ja kaunis on metsänkukka.
Hän oli niin nuori ja valkoinen,
mut häll' oli tumma tukka.

Hän oli niin vieno ja valkoinen,
mut häll' oli viisas mieli.
Ja jos hän hulluja huokasikin,
niin kertonut ei sitä kieli.

Ken metsäntähteä rakastaa,
sen viepi metsän hukka.
Ja metsä jos ei sitä veisikään,
niin viepi sen tumma tukka.

Hän on niin viisas ja valkoinen
ja sievä kuin sisilisko;
mut kun häntä kutsut kullakses,
niin sulle hän on vaan sisko.



19.

SEITA.

Minä olen kuin pikkunen pakana
ja sin' olet jumalanpuuni
ja ethän sa ilku takana,
jos sulle sen kuiskaa suuni.

Minä levitän lehtohon lakanan,
kun saapuvi uhrikuuni,
ja seulon sieluni akanan
ja paastoan lihani, luuni.

Minä otsani kolmasti maahan lyön,
minä helmet helmahas puotan
ja riisun rikkahan solkivyön.

Ja ma merkkiä anon ja luotan.
Mut vaiti seisovi seita yön
ja yksin ma uskon ja uotan.



20.

OMENANKUKAT.

Mun onneni kukkii kuin omenapuu
kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat ne kumartuu
ja immet on' unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain,
ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain,
niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt,
jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen
nyt orvon omenapuuta!



21.

NIIN JOS OISIT LAULUNI.

Niin jos oisit lauluni
kuin on suuri metsä,
äänet kaikki kaiuttaisit,
kaikki sävelet sä.

Metsässä on suuret puut
ja metsässä on marjat,
metsässä käy kontiot
ja köyhän kotikarjat.

Kukat pienet kukoistavat
suurten puiden alla,
valkopilvet vaeltavat
suven taivahalla.

Hongat hiljaa humisee
ja käkö kukahtelee.
Köyhän sydän keveämmin
silloin sykähtelee.

Alla suurten surujenkin
kukkii kukat mieleen.
Köyhä kukan kuroittaa
ja pistää rintapieleen.

Köyhä kukan kuroittaa,
min rikas maahan astuu;
köyhän silmä kyyneleissä
useammin kastuu.

Kukka orvon kumppani
ja laulu köyhän liesi;
metsä meidän tuttava,
mut vieraan vihamiesi.

Tuttavalle metsän polut
itsestänsä aukee,
vieras maita vierivi
ja eksyneenä raukee.

Tuttavalle »tervetullut!»
joka kuusi kuiskaa,
vierahalle joka oksa
uhotellen huiskaa.

Kell' on rikos rinnassa
ja ken ei sitä kadu,
vieras on se metsässä
ja vieras mailla sadun.

Sille siellä vihur' käy
ja korpikuuset ruskaa--
katuvalle metsän huoju
huojentaapi tuskaa.

Paatuneelle pahat henget
metsän puista puhuu--
katuvalle metsän immet
valkohunnut huhuu.

Huiska huivi Tellervon
ja mulle tietä näytä,
piirrä puihin pilkkoja
ja lohdun kättä käytä!

Sull' on käsi valkea
ja sull' on sormi pieni.
Mull' on käsi mustempi
ja kova korpitieni.

Tahdon kerran kätehein
sen käden pienen liittää--
yö se hullun sydämessä
hourehia siittää.

Käsi pieni pelästyi
ja huntu kauvas huiskas,
hullu henkäs, heräsi
ja itseksensä kuiskas:

»Käsi pieni katoais
mun käteheni mustaan,
kauvempata viitaten
se vaan luo lohdutustaan.»

Huiska huivi Tellervon
ja käsi vieno vilka!
Taasen tahdon astua
ma tietä tytön pilkan.

Tule metsän tyttö taas,
en enää ole hullu,
tule, niinkuin tuhatkerrat
ennenkin oot tullut.

Tule siivin kultaisin
ja kulje valkovaattein,
saavu rauhan sanomin
ja joudu joulu-aattein.

Pyyhi rypyt otsalta
ja silmät kiinni sulje,
hiljaa huolet hivele
ja kulmiani kulje.

Kas, mun pääni sairas on,
on sairas lapsikulta;
lapsi tahtoo levähtää
ja levon saa se sulta.

Sull' on sydän valkea
ja sull' on käsi pieni.
Mull' on mieli mustempi
ja kova korpitieni.

Korvessa on suuret puut
ja korvessa on marjat,
korvessa käy kontiot
ja köyhän kotikarjat.

Ilot vienot vihannoivat
suurten huolten alla,
valkopilvet vaeltavat
suven taivahalla.

Hongat hiljaa humisee
ja käkö kukahtelee,
köyhän sydän keveämmin
silloin sykähtelee.

Niin jos oisit lauluni
kuin on suuri metsä,
surut kaikki karkoittaisit,
kaikki kyynelet sä.



22.

Oli mieleni paimenpojaksi,
oli kummuille, kunnahille.
Minä tahdoin torvea toitottaa
metsän kuusille kuunteleville.

Ja sitten ma toivoin, ett' tyttönen
tulis laulaen saloa syvää--
ja mitä minä sitten toivoinkaan,
se oli niin hyvää, niin hyvää!

Ja tyttö se tulikin laulaen,
mut tullut ei se hyvä.
Ja torvea kyllä ma toitotan,
mut kuule ei korpi syvä.



23.

ONNEN ORJA.

En, enhän niitä ma ymmärrä
sun konstejas, tyttöni sorja,
sen ymmärrän vaan, että ijäti mä
olen lempesi, leikkisi orja.

Sinä taiteesi turhaan tuhlailet.
Mitä tarpeen on keikailu, keima?
Ei pakohon sentään se päästä voi,
kenen otsall' on onnen leima.

Joka ovella kiini se otettais,
joka kylässä kysyttäis tälleen:
»Mist' onnen orja sa karkasit?»--
Ja ma luoksesi tuotais jälleen.



24.

SUN NAURUSI.

Sun naurusi, oi, sitä pelkään ma niin
kuin teuras puukon terää.
Kehen kerran se sattui, naurusi sun,
niin eipä se hevillä herää.
Sun naurus on hellä ja hirmuinen,
on ilkein ja ihanaisin,
sun naurusi hurmata, surmata voi--
kun jällehen kuulla sen saisin!

Sun naurusi, oi, sitä lemmin ma niin
kuin laulua illan rastaan,
kun aurinko kumpuja kultailee
ja käkönen kukkuvi vastaan.
Sun naurusi päilyvi, päärlyilee,
sun naurusi soi ja helkkää.
Ken kerran sen naurusi kuuli sun,
sen aina se rinnassa välkkää.



25.

Sinä olet kuin kuplanen alla jään,
joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
Sinä olet kuin kummulla kaste yön,
joka kulkijan askelta säikkyy.

Elä pelkää kukkanen kummullas,
en tule ma ryskävin tuulin,
ja jääsi jos särkeä tahdonkin,
sen särjen mä lämpimin huulin.

Minä otan sun kuplasi kultaisen
kuin äitini suukko se oisi,
minä juon ne kastehet kauniin yön
kuin ehtoollisviiniä joisin.



26.

INDIAANI.

Minä olen kuin metsien indiaani,
sinä valkoinen,
jonk' olin ma ryöstänyt majahani,
joka jätti sen.

Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini
taas valkoisein.
Tuost' astunut pieni on mokkasiini
yli sammalein.

Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt,
sen tiedän vain.
Mut mist' on tullut ja minne mennyt
mun armahain?



27.

IRMA-IMPI.

Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan,
mut murhe oli rinnassa kuninkahan.
    Ja suuri on kuninkaiden murhe.

--»Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!»--
Näin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus.
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan,
mut murhe istui vierellä kuninkahan.
    Ja suuri on kuninkaiden murhe.

Kas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa,
mut Irma-impi rauhassa makas majassaan.
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

--»Oi, äitini, kuule kuinka jyrisevi tie!
Oi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!»--
    Niin suuri on kuninkaiden murhe.

--»Sa nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton.
Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on.»--
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

--»Oi äitini, katso kuinka välkkyvi tie!
Oi äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie.»--
    Niin suuri on kuninkaiden murhe.

--»Sa nuku, nuku rauhassa, lapseni mun.
Jos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun.»--
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

--»Oi äiti, äiti joudu jo ikkunahan!
Se valkea valjakko on kuninkahan.»--
    Ja suuri on kuninkaiden murhe.

--»Oi peitä, peitä kasvosi, tyttöni mun.
Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun.»--
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kansa kun aamulla kävi katsomaan,
niin tyhjä oli tölli ja emo surussaan.
    Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

Mut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee,
niin kansa Irma-immestä vielä laulelee.
    Oi, suuri on kuninkaiden murhe!



28.

Mun onneton ollahan pitäis nyt?
Ma näinhän, että hän pilkkaa,
ma näinhän, kuinka hän kulki pois
hame hulmuten vasten nilkkaa.

Miks en ma suutu sun pilkastas?
Miks ei mun tuskani herää?
Miks onnen lintuni lentää vaan
ja unia uusia kerää?

Se kerää lauluja kevään vaan,
se loihtii umppuja esiin.
Mitä huolii se miekkonen haavoistaan,
kenen rinnassa peipot pesii!



29.

LOHDUTUS.

Hän imi, hän puri, hän puristi mun,
ja hylkäs kuin omenan kuoren.
Hän on juonut mahlan mun maljastain,
hän syönyt on syömeni nuoren.

Kun vihata häntä mä voisin ees!
Mut ei ota tuhka tulta.
Yks sentään lohdutus mulla on:
Sait myrkkyä myös sinä multa.



30.

IHME.

Hän oli kuollut ja kuopattu
ja nukkui jo nurmen unta.
Kesä kukkinut oli hänen haudallaan
ja talvi jo satanut lunta.

Mut on kuin haudat ne aukeis taas,
elo henkisi hankia pitkin,
ja on kuin liikkuisi ristinpuu,
min alle ma impeni itkin.

Kas, ilmassa kutria leijailee!
Kas, kaukana huntuja häilyy!
Hän, hän se on itse, mun impyein,
hän kuololta, kuololta säilyy,

Minä hangelle lankean polvillein,
minä armahan syliini suljen.
Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa
ja kukkien yli ma kuljen.



31.

YSTÄVILLE.

Mua joskus jos mieheksi kiitettäis,
yks ain' olis ylinnä ansio mulla:
se että ma seurassa tällaisess'
olen voinut ja tahtonut mieheksi tulla.



32.

Sua katson vaan, sua katson vaan,
sua katselen silmät veessä.
Tää onnen on niin outo ja uus,
sen että mä vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiinni suu,
mun syömeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.

Minä joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun!
Tää pöytä mulleko katettu ois?
Ois tullutko loppu surun?



33.

SALAISUUS.

Mull' on, mulla on yksi salaisuus,
hei, hip tula tuulia tei,
mut sitä en minä sano kellekään
ja kenkään sit' arvaa ei!

             *

Minä tahtoisin olla
kuin palmu
aron polttavan aavikolla
ja koota kansoja juurellein
tai tuoksuta vain
kuin valmu
yön helmassa, yksiksein.

Ja jos minä oisin palmupuu
aron aavalla polttavalla,
niin tiedänpä, kelle lempein ain
ois suoja mun lehväni alla.
Ja jos minä oisin valmu vaan,
unen-tuoksuja turhinkin,
niin tiedänpä, yli kenen tumman silmän
ma tuoksuta tahtoisin.

               *

Mull' on, mulla on yksi salaisuus,
hei, hip tula tuulia tei,
mut sitä en minä sano kellekään
ja kenkään sit' arvaa ei!



34.

Kun omena on kypsä, se putoaa,
mut ensin se punan saapi.
Tuo puna, tuo puna sinun poskillas,
mitä mulle se ennustaapi?

Kun hongat huokaa, se sateen tuo,
mut ensin ne huokaa syvään.
Tuo huokaus, huokaus sun rinnastaa
mitä mulle se tietää hyvää?



35.

ONNEN KULTA.

Voi, tyttöparka, sun ritarias
ja voi sua itseäsi!
Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää
ja mitä ei koske käsi?

Miks etsimme lemmeltä enempää,
joka nostais ja kohottaisi?--
ja luulenpa, ihmiset muinoisin
sitä onneksi sanoa taisi.

Ne ihmiset vanhojen aikojen
ne oli niin vanhoilliset,
ne söivät ja joivat ja nukkuivat
ja olivat onnelliset.

Ja olivat onnelliset kun vaan
ei ollehet onnettomat,--
mut joku jos äkkiä onnen sai,
siitä tehtihin sormukset somat.

Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan
ja korvarenkaat ja käädyt,--
mut niitä ei tietysti kantaneet
kuin yhdet ja ylemmät säädyt.

Ja niitä ei tietysti kannettu
kuin joskus juhlissa näissä,
kuin apin ja anopin peijahissa
ja langon ja kälyn häissä.

Mut muuten ne lepäsi lippaissa
ja piirongin laatikoissa--
oi, muistatko impeni iloa, kun
saimme lapsena penkoa noissa!

Ja muistatko, silloin jos käsiimme
sai pikkunen samettilipas,
heti äiti sen kiiruhti korjaamaan
ja hän silmäänsä kädellä hipas.

Se oli hänen onnen lippaansa,
onnen kultansa ainokainen--
tai oli se vaan hänen äitinsä onni
tai äitinsä äidin vainen.

Ne kulkivat polvesta polveen näin,
ne kulkivat suvusta sukuun,
ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit
ja sametit juhlapukuun.

Nyt maailma paljon on edistynyt!
Ei juhla-onni nyt riitä,
nyt onnea arkeenkin tahdotaan,
joka päivälle osansa siitä,

Nyt maailma paljon on edistynyt!
Tosin vieläkin juodaan ja syödään,
mut onnen kulta se myntätään pois
ja ostetaan ja myödään.

Ja ihmiset ovat niin iloiset
ja lyövät lompakoitaan:
»Kas, täällä se onni on oikea,
kun vaan sen oikein hoitaa!»

Ja ihmiset sanovat omakseen,
niin vaan ovat omaksununna,
vaikk' kunkin onnessa selvästi
on vaakuna valtakunnan.

Mut täällä on joukossa toisia,
joille myntätty onni ei riitä,
jotka tahtovat itse leimata sen,
kuvan omansa katsoa siitä.

On niitä, jotk' etsivät, kaipaavat
sitä puhdasta vuoren kultaa,
jotka kaivavat harkkoja haaveiden--
ja saavat mustaa multaa.

Kas, oikean kullan jo korjanneet
on aikoja vuoren Hiidet
rahvahan käsistä raa'oista
ja edess' on ukset viidet.

Mut jos sull' on rohkeutta rinnassas
ja uskot sa lempehen nuoreen,
niin tule ja riemuten käsikkäin
me syöksymme Hiiden vuoreen!

Niin tule ja kultaiset haavehet
me taomme kultatöiksi,
me taomme ne miesten miekoiksi
ja sorjiksi sotavöiksi.

Ja otamme Hiidestä orhit nuo,
ne korskuvat, kiiltokarvat--
heil näillä varsoilla ratsastaa
vain valiot ja harvat!

Pois alta nyt ihmiset ahnehet!
Sylis aukaise maailma saita!
Kun Hiiden keisarit kulkevat,
niin aukee joka aita.



36.

Oli mullakin pikku ylpeytein,
nyt on mulla orjan mieli.

Sua silmihin katsoa tohdi en,
vaan katselen maahan ja mairittelen.

Sinä poljit mun pikku ylpeytein
ja viekas on orjan kieli.

Se oli niin pieni, niin pieni vain,
mut se oli sentään mun ainoain.

Sua soimaa en, sua heitä en--
mut se kävi niin syvälle sydämehen.



37.

Ja jos mua lemmit armahain,
niin tehkäme liitto ja vakaa,
että ensi kekrinä tämäkin poika
jo kultansa rinnalla makaa.

Ja jos mua lemmit armahain,
niin tule minun tupaseeni!
Tupa on tehty ja kaunistettu
mun nuorehen sydämeeni.

Tupa on hongista huolitettu
ja karsina kalevanpuista!
Ja jos mua lemmit armahain,
niin ethän sä huoli muista?



38.

NÄIN UNTA KESÄSTÄ KERRAN.

Näin unta kesästä kerran,
kuinka paistoi päivä Herran,
paistoi mulle, paistoi muille,
paistoi köyhänkin pihoille;
vihersi tuhannet virvet,
sinersi sataiset järvet,
iloitsi ihanat nummet,
tarinoivat metsän tammet,
puu puheli, kukka kuuli,--
köyhä sen todeksi luuli.
Luuli tullehen kesänsä,
aukaisi povensa auki,
suven hellän hellitellä,
ilman lintujen iloita--
vingahti vihainen tuuli,
ulvahti salolla hukka,
taivas viskoi talven lunta,
kylä kylmiä sanoja.

En ma kerran sen perästä
ole nähnyt kesästä unta.



39.

MERIMIES KAJUTASSAAN.

Minä katselen kahta lehteä
ja kahta kielon kukkaa,
minä muistelen mustia silmiä
ja muistelen mustaa tukkaa.

Miss' on hän nyt? Mitä miettiikään?
Surumiellä vai mielessä ilo?
On kaihonko kyynele silmässään
vai riemun kiilto ja kilo?

En sois hänen istuvan itkussaan,
en liioin nauravan soisi.
Mut kauvas jos aaltoja katselet vaan,
niin mieleni kirkas oisi.



40.

JAA, JAA!

Sinä olit kuin pikkunen kissanpoika,
jaa, jaa, kissanpoika,
sinä olit kuin pikkunen kissanpoika,
sinä tyttöni mustakulma.
Mut sanohan, kuinka niin pieni kissa,
ai, ai, niin pieni kissa,
mut sanohan, kuinka niin pieni kissa
voi olla niin paha ja julma?

Sinä olit kuin pikkunen sokerinpala
jaa, jaa, sokerinpala,
sinä olit kuni pikkunen sokerinpala
ja olit jo mulle kuin oma.
Mut sanohan, kuinka niin makea pala,
ai, ai, niin makea pala,
mut sanohan, kuinka niin makea pala
voi olla niin kova, niin kova?

Sinä olit kuin pikkunen hiirenpoika,
jaa, jaa hiirenpoika,
sinä olit kuin pikkunen hiirenpoika
ja mahduit maissinjyvään.
Mut sanohan, kuinka niin pieni hiiri,
ai, ai, niin pieni hiiri,
mut sanohan, kuinka niin pieni hiiri
voi purra niin syvään, syvään?



41.

KAHDEN HERRAN PALVELIJA.

Minä kuljen kuin kahta polkua,
minä palvelen herraa kahta,
kuin koskelo vierin mä virtoja,
kuin sotka ma soudan lahta.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
ja--puijailen herraa kahta!

Minä tiedän ne tiet niin tarkalleen,
minä tunnen ne kumpaisenki:
Vie toinen se korpien tyyneyteen,
käy toisella tuulien henki.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
ne on kaunihit kumpainenki!

Minä lemmin palmuja linnojen
ja mökkiä honkien alla.
Minä laulan vimmoja viettien,
mut rinnassa mulla on halla.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
niin palmun kuin honkien alla!

Mut tule, oi tyttö, mun tupahain,
min laitan ma metsähän kerran,
niin luovun ma palmuista, linnoistain,
ja mulla vain yksi on herra.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
ja mulla vain yksi on herra!



42.

Minä rakastin metsää ja maailmaa,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on minun metsäni, maailmain,
hän on minun ainoain.

Minä rakastin yötä ja päivää myös,
nyt rakastan häntä ma vain,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
niin vieno, mut väistyvä ain.

Minä rakastin muita ja itseäin,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on mulle minä, hän on mulle muu,
hän on minun armahain.



43.

Se oliko kieli, jok' katkesi?
Niin oudosti ilmassa helähti.

Miks tyttöni kasvosi käännät sä pois?
Vai sydämen kielikö ollut se ois?

Miks poskesi vienosti punertuu,
miks hymyhyn kiertyvi mansikkasuu?

Ei, ei, se oli vain kukkanen,
joka aukes aamuhun, keväisen.



44.

Kuten tahdot vaan, kultanuppuni!
Siis ollaan me oudot jälleen?
Taas alkakoon hymyt, teeskelyt,
koko »volangin» heitto, kas tälleen.

Kas, mistä me viimeksi puhuimme? Kai,
minä luulen, »premiääreistä»,
tai ehkäpä tahdon voimasta tai
naistyöstä ja Ellen Keystä?

Mikä neidin se miel'pide olikaan
siitä työstä, mi mennyt on väärään?--
Ei, heitetään tämä helkkunaan
tai muuten ma muiskun määrään.

Ja silloin, ma vannon, ett' auta ei
sua daamin muoto, ei miini,
vaan tanssien lähtevi Ellen Key
ja tahdon on silmät kiini.



45.

KUN MUISTELEN--

Kun muistelen, kuin monta iltoa
olen istunut yksin, yksin,
ja katsellut taivahan tähtiä,
jotka vilkkuvat vieretyksin,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
sua lähelle tulla mun täytyvi
ja katsoa kauvan, kauvan.

Kun muistelen, kuinka monta taivalta
olen kulkenut korpimailla,
olen istunut alla kuusien
ja istunut iloja vailla,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
sua suudella kauvan mun täytyvi
ja itkeä, itkeä hiljaa.

Kun muistelen, kuin monta aatosta
olen aatellut pahaa siellä,
jotk' oisi yhdessä vältetty
ja voitettu yksimiellä,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
mua lempiä paljon sun täytyvi
ja lempiä kauvan, kauvan.



46.

HERODIAAN TYTÄR.

Ja jos minä oisin Herodes
ja jos sinä tanssisit mulle,
niin luulenpa, että ma antaisin
oman päänikin palkaksi sulle.

Mut ethän sa päätäni pyytäiskään,
sinä pyytäisit sydäntäni--
oi, ota se tyttöni armainen,
jos tanssit mun edessäni!

Oi, tanssios tyttö mun eelläni ain
elon tiellä ja huntua heitä,
niin riemuten rinnoin ma hurmeisin
olen astuva elämän teitä!



47.

JES SIUNATKOON!

Jes siunatkoon, miten sievä hän on,
kun näin häntä katselen!
Miten silmänsä säihky on sammumaton,
miten kaulansa valkea, kaareva on,
ja alla sen kaarevan kaulan
povi aaltoo armahinen.

Ja hänt' olen onneton vältellyt,
mua hullua, hupsua voi!
Ma hänt' olen vältellyt, väistellyt,
hänet unhottaneenikin luulin jo nyt--
jes siunatkoon, miten sieväks
hänet sentään Luojansa loi!

Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun,
kun jällehen nähdä sun sain.
Sun oon minä onnessa, murheessa sun
ja saat sinä leikkiä lemmellä mun,
kun saan minä leikkien kiertää
yht' tummaa kutrias vain!



48.

JÄÄHYVÄISTEN JÄLKEEN.

Oi, miksi, miks häntä moiti en,
kun multa hän kaikki vei--
mut kuinka jos kurja ma lienenkin,
sua kielen kiroa ei.

Sano mulle, miks sua vihaa en,
ahonkukkani armahainen?
Mut' siksikö minä sua vihaisin,
kun kaunis sa olit ja--nainen!

Miten voisin ma herjata hellintäin,
suven pääskylle pahaa suoda?
Miten saattaisin mustakulmallein
minä murheen pilviä tuoda?

Hän oli vain lintu, mi istumaan
lens mökkini ikkunalle,
hän kukkanen oli, joka tuoksahti
ahon yöllisen astujalle.

Hän lauloi illan, hän lauloi kaks,
hän tuoksui yöllisen hetken--
ja siitäkö nyt häntä vihaisin
minä loppuhun eloni retken?

Ja siitäkö nyt häntä soimaisin,
kun hetken hän kuormaani kantoi?--
Ei, kaikki jos multa hän ottikin,
niin kaikki hän myös mulle antoi.

Hän lauloi mun mökkini laajemmaks,
toi onnen mun ortteni alle,
hän antoi aartehet köyhälle
ja toivehet toivottomalle.

Hän sytytti suuria aatteita,
hän ventoja vesiä näytti,
ja keskellä yön sekä pimeyden
hän salaman soihtua käytti.

Hän terästi tahtohon tarmoa,
hän liehtoi lauluhun tulta--
mut kaikki jos mulle hän antoikin,
niin kaikki hän ottikin multa.



49.

PORRASPUULLA.

Puron ylitse kaita on porraspuu
ja tyttö on portahalla.
»Pois tieltä, tyttönen vienosuu,
kas, kiire on kiiruhtajalla!»

Mut tyttösen silmät ne suurentuu
kuin katsois ne kummastumalla:
»Tule poika, jos ei sua peloita muu,
mut virta on vierivä alla.»

Me seisomme portaalla vastakkain.
Mun täytyvi tästä yli!
On saatana itse mun takanain

ja taantumista ma hylin.
Mut tyttö se seisoo ja seisoo vain
ja auki on aallon syli.



50.

Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan
ja etsiä toden lähteen.
Nyt etsin mä vaan sinun silmiäs
ja katson kahtehen tähteen.

Vait, kuuletko, valkeat totuudet
kuin kyyhkyset alas leijaa,
kun näin minä istun sun vierelläs
ja suutelen sua--heleijaa!



51.

VÄÄRINYMMÄRRYS.

Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu,
mua ett' ihan peloittaapi,
ja mitä taas tullevi tapoihin,
sun vertaas etsiä saapi.

Saa etsiä kuudesta kylästä,
yli kymmenen kihlakunnan,
ja jos sua löytävät viisaampaa,
niin löytävät lesken ja nunnan.

Mitä maailmasta me huolimme!
Emme siihen kuulu me enää!
Siis heitä se viisautes helkkariin
ja näytä pitkää nenää!

Hän otti mun neuvoni onkehen
ja hän tahtoni tarkoin täytti:
Hän kerran keikahti kannoillaan
ja--mulle hän nenää näytti.



52.

LAULAJAPOIKA.

Ja minä se olen se laulajapoika
ja mull' on laulun ääni.
Kekrinä kullan ma kihlasin
ja kevähäll' on hääni.

Ja minä se olen se laulajapoika
ja kaiutan kangasmaita.
On aikani nuorena iloita
ja vanhana olla saita.

Ne käskevät mun muka säästelemään,
ne neuvovat nöyrää mieltä,
mut tuhlata tahdon ma tunteitani
ja soitella sotien kieltä.

Minä tahdon nauttia nuoruuttain
ja ahmia kynsin ja hampain,
minä annan kerjätä köyhempäin
ja säästellä rikkahampain.

Minä tahdon maljani tyhjentää,
kun ensi leivoset laulaa,
kun koivut on hiirenkorvallaan
ja vuorilla virrat pauhaa.

Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa,
kun ensi joutsen soutaa,
kun kukka on puussa ja kukka on maassa
ja lehdot leikkihin joutaa.

Näin nuorena jos minä köyhdynkin
ja mökki on särpimettä,
on aikani nuorena iloita
ja vanhana juoda vettä.



53.

KAARIN.

Kas, lempi se on kuin kukkanen
ja kukkia lempivi Kaarin,
hän poimii ja painaa ja liimaa sen
ja saa soman »eksemplaarin».

Ja lempi se on kuin lintunen,
min rinnassa haava on syvä;
mut Kaarin se ottaa ja täyttää sen
tai saa sulan hattuhun hyvän.

Häll' onkin jo kaunis museo
niin nuoreksi kokoilijaksi.
Taas eilen ma näin, miten vietihin
sinne koppelonpoikaa kaksi.



54.

JUHANNUS.

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.



55.

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet,
kevätkuutamot koivujen alla,
tuli lemmen kaihot ja kyyneleet
ja lemmen hehkut ja halla.

Voi kuinka ne lemusi kukkaset
mun impeni ikkunalla!
Voi, kuinka ne helisi kanteleet
mun impeni akkunan alla!

Ja kannel se helkkää vieläkin.
Mut kuihtuneet ovat kukkaset,
syys tullut on maahan ja sydämihin.

Mun lempeni kieliä kuule sa et;
minä yksin yössä murehdin,
mut muiden sa murheita kuuntelet.



56.

KESÄ.

Oli kesiä ennenkin mulla,
suvi-aikoja suuriakin,
mut kukat ne umppuunsa kuoli,
nuput nuoret kyynelihin.

Nyt aukee ne kaikki, kaikki!
Maa kukkii ja rehoittaa,
maakerrat kertojen päällä
päivän paistetta uhoaa.

Nyt kukkii ne kaikki, kaikki,
kesät entiset kilpaa vaan:
tuolla yks terälehtiä tekee,
täällä toinen jo marjojaan.

Tule, tyttöni laulujen lehtoon!
Alla virpien vilpasta on.
Siellä tiedän mä pehmeän turpeen
ja mairehen marikon.

Syö, tyttöni, poimi, poimi!
Kesän aika niin kerkeä on.
Mut elä myös suutu, jos suuhus
satut saamaankin raakilon.

Meill' on niin kiire, niin kiire!
Emme ehdi me vuottamaan.
Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
meillä yksi on vuosi vaan.

Ja yksi on vuodessa kesä.
Ikä ihmisen lyhkänen on:
päivä yks kun lehteä tekee,
jo toinen on marjaton.

Sinä tanssit kuin rautalangalla,
sua näytellä rahasta voisi,
sulta puuttuvi »impressaario» vaan,
niin onnesi varma oisi!

Sinä tanssit kuin rautalangalla,
sinä vuoroin otat ja annat,
sinä milloin heität mun helvettiin
tai milloin taivahan kannat.

Sinä tanssailet tapojen langalla
ja houkuttain sinä horjut,
mut juuri kun toivon sun putoovas,
sinä punastut vaan sekä torjut.



58.

Älä usko tyttö mun laulujain,
ne eivät totta puhu!
Mut usko, mit ihmiset sanovat
ja mitä huutaa huhu.

Ne kertovat jotakin toista kuin
sulolaulut ja laulajan aatteet,
ne pesevät pois sävelpuuderin
ja näyttävät värjätyt vaatteet.

Mut yksi on väri, mi seisovi,
jota pestä ei tuhansin merin:
Mitä koskaan on kaunista kirjoitettu,
jota kirjoitettu ei verin?



59.

YKSIN.

Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin vaan olla se voi,
joll' on vaan yksi aatos
ja yksi sävel, mi soi.

Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin on ihminen,
joll' on vaan yksi onni
ja yksi unelma sen.

Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin vaan olla se voi,
joll' on vaan yksi murhe
ja yksi muisto, mi soi.



60.

KAUPPASOPIMUS.

»Laitapa minulle laulunen!»
Vai laulunen!
Vai laulunen!
»Laitapa minulle laulunen!»--
»Juu, kyllä, mut laulut ne maksaa.

Annatko minulle suukkosen?»
Vai suukkosen!
Vai suukkosen!
»Annatko minulle suukkosen?»--
»Ei, liian on kallis se taksa.

Runoahan joka mies rustailee!»
Vai rustailee!
Vai rustailee!
»Runoahan joka mies rustailee.»--
»Juu, juu, mutta minkälaista?

Mut suukkoja joka tyttö suihkailee.»
Vai suihkailee!
Vai suihkailee!
»Suukkoja joka tyttö suihkailee.»--
»Juu, juu, mut miltä ne maistaa?

Runojahan kaikille annetaan.»
Vai kaikillen!
Vai kaikillen!
»Runojahan kaikille annetaan.»--
»Ja entäpä suuteloita!

Mut suo mulle suukkojen oikeus, oi!»
Vai suukkojen!
Vai suukkojen!
»Niin sinulle yksin mun lauluni soi!»--
»Mut saattaako sinuhun luottaa?

Ja saat sinä vallita suukkoja mun!
Niin suukkoja mun!
Niin suukkoja mun!
Kun saan minä hallita lauluja sun!»--
»Mut saattaako sinuhun luottaa?»


61.

Minä luulin sun eloni onneksi,
sinä olitkin elämä itse,
joka kuljetit kautta riemujen,
mut kuljetit myös murehitse.

Minä luulin sun henkeni herättäjäks,
sinä olitkin unhotar unen,
joka lahjoitit ruusut laaksojen,
mut myöskin vuorten lumen.

Minä luulin sun yöni salamaks,
sinä olitkin itse yöhyt,
min kupeilla mantteli musta on.
mut otsalla tähtivyöhyt.



62.

Mitä on tää? Mist' tämä sunnuntai
minun mieleni pyhäköissä?
Miks metsä hohtavi hopeissa
ja kuuset on kultavöissä?

Miks aika seisoo ja arvelee?
Miks viikot niin vitkaan mataa?
Minä yhdessä yöss' elän enempi
kuin ihmiset vuosisataan.

Mun aatteeni liitää ja laatelee,
multa haihtuvi paikka ja aika!
Oi, ethän sä tyttöni kultainen
myös lie vain haihtuva taika?



63.

DON QUIJOTE.

Mitä tahtoisit kultani kutripää,
sen tiedän, mut antaa en voi!
Sinä tahtoisit lempeä läikkyvää,
joka kulkee ja karkeloi.

Sinä tahtoisit taivasta muuttelevaa,
milloin päivää, pilviä milloin;
sun onnesi taas olis taltuttaa,
mitä myrskyt ne velloi silloin.

Ja mielestäs vesillä vieriä ois
siinä venheessä suloisempi,
joka vaappua, vaaroilla uhata vois
ei niin ole laulajan lempi.

Kas, laulaja, hän on sotamies!
ja hän lempivi soturin lailla,
min mielessä aina on kotilies,
vaikka vierii hän vierailla mailla.

Ja laulaja hän on ritari--
vaikk' oiskin vaan de la Mancha!--
Hällä kädessä toisess' on kitari
ja toisessa peitsi vankka.

Hän sotii ja kulkee ja kullervoi--
vaikka tuulimyllyjä vastaan!--
Mut maailman kaiken hän taistohon voi
toki vaatia armahastaan.

Hei, eespäin ratsuni vaahtoinen vaan!
Mitä siitä, jos nauravi Pansa!
Ei tallirenkejä milloinkaan
runo kantanut satulassansa.



64.

PIENI TARINA.

Oli mullakin pienet murheeni,
mut minulle niiss' oli kyllä,
vaikk' ohitse kulkenut toinen ois
ja ne kuitannut hymyilyllä.

Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa, siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.

Oli mullakin pieni lintunen
ja minusta oli se soma.
Mut sepä siinä oli juuri murheellista,
kun ollut se ei mulle oma.



65.

Ei sallittu täällä mun käydä
sun kanssasi polkuja maan,
mut jos sinä väsyt joskus,
niin tule mun luokseni vaan.

Oi, kun sinä kyllästyt kerran
ilon, kauneuden karkeloon,
ja kun sinä halajat kuolla,
niin tule--ja valmis ma oon.

En osannut täällä mä käydä
sun kanssasi karkeloin,
mut tule--ja Tuonelan mailla
opas ehkä mä olla voin:

Näät siellä tunnen ma kaikki,
puut, pensaat ja polut jo nyt.
Siell' olenhan niin monta kertaa
sun tähtesi kävellyt.



66.

Minust' oli kuin olisi soudettu
me kirkasta järven pintaa
ja aurinko aaltoja lämmittänyt
ja rantakallion rintaa.

Oli niinkuin oisi me laskettu
sen kallion kaunihin alle
ja kaahlattu hietaa valkeaa
ja kuljettu kukkulalle.

Ja eikö aurinko laskenut
taa saarien, salmensuiden,
ja tullut ilta ja tullut yö
yli laaksojen, laulupuiden?

Ylt'ympäri tanhusi terhenet yön,
utu ulapan aalloilla sousi,
unen vallassa laaksojen lammet ui--
ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle,
se kukasta kukkahan kiipi--
me seisoimme vuorella käsikkäin
ja katsoimme, kuinka se hiipi.

Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!
Pian aurinko aalloista nousi.
Mut siitä asti mun aatoksein
yhä unten aaltoja sousi.



67.

ILTARUKOUS.

Unta, unta, unta
syvää uinumaan.
Lunta, lunta, lunta
päälle mustan maan.

Yössä, yössä, yössä
öiset linnut lentää.
Työssä, työssä, työssä
lepää tuskat sentään.

Lennä, lennä, lennä
aatos inehmon!
Mennä, mennä, mennä
aika maata on.



68.

Kun tietäis, kumpi se toistaan
lie itkenyt enemmän?
Kun tietäis, kumpi se nauraa voi
nyt enemmän, minä vai hän?

Mut mitä me huolimme siitä.
Me nauramme kumpikin.
Hei, hah, hah, haa!--Mutta minua ei
petä naurus se milloinkaan.

Se ei mua pettänyt ennenkään.
Minut kyynelin petti hän.
Kun tietäis, kumpi se toistaan
lie pettänyt enemmän?



69.

LUONNOSSA LUMINEN ILTA.

Luonnossa luminen ilta,
tähdentuike taivahilta,
helke maassa, helke puussa,
sukkulan kulina kuussa--
siten kun omani saisin,
tulevaks sun toivottaisin.

Toivoisin tulevan tuolta
hongikon hopeisen puolta,
kierrätellen, kaarratellen,
puun lomitse puikahellen,--
min' en olis näkevinäni,
yössä seisten, yksinäni.

Seisoisin selin sinuhun,
sinä vilkkuisit minuhun,
sormi suulla, jalka puulla,
halu karata, kaiho tulla,--
sydämet sykähteleisi,
puut lunta pudisteleisi.

Kuulisin risahtavaksi,
tuntisin kätöistä kaksi,
kuulisin: »kuka se täällä?»--
Vastaisin: »varas se siellä!»--
Siten kun omani saisin,
tulevaks sun toivottaisin.



70.

Kai ihmettelet sinä itsekses,
miten paljo ma sentään kestin,
miten kestin ma nauruas, pilkkaasi,
sen ennen kuin erolla estin.

Minä näin, miten silmäsi puhuivat:
»Tuolla miehell' on kova pinta!»
Siin' oikein sa arvasit armahain,
kova onpi se köyhän rinta.

Se mies, joka kuullut ei ijässään
ole kultaisen naurun soivan,
mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen
hälle itselleen salamoivan.

Mitä huolii hän, vaikka hän tunteekin,
miten puukot ne pintaa viiltää!
Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee
ja silmässä kyynel kiiltää.

Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee
ja hän silmänsä hiljaa sulkee.
Hän uinuvi vaan ja hän unelmoi
ja mielessä kuvat kulkee.



71.

Sinä teit minun eloni lauluksi
ja mun arkeni sunnuntaiksi,
sinä kylvit mun polkuni kukkihin
ja korpeni kotimaiksi.

Sinä teit minun päiväni unelmaks,
sinä seuloit unhon lunta.
Oi seulo'os, tyttö, mun silmiini ain,
oi, seulo'os hyvää unta!

Maan mahtavat höyhenvuoteillaan
ne unta pyytää ja palvoo.
Sill' aikaa ma silmäni ummistan
ja vain mun onneni valvoo.



72.

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan,
kevät-yö on kaunis ja pyhä.
Kai aika jo ammoin erota ois,
mut yhdessä ollaan me yhä.

Yön tuulonen hiljaa tuudittaa
lepän lehviä uinuvia.
Sydän ääneti sykkien aavistaa
suven suuria unelmia.



73.

AVE MARIA!

Mitä olet sinä tyttöni minulle?
Olet helkkyvä helmivyöni,
pyhä rukousnauha mun muistoillein,
kun synkkänä saapuvi yöni.

Minä hyrisen lauluja hiljakseen
ja ma helmiä hymisten siirrän,
sana sanalta laulan ma lauseesi,
piirre piirteeltä muotosi piirrän.

Minust' on kuin sun piirteesi pieninkin ois
isämeitä ja avemaria,
ja vaikka ma maass' olen polvillain,
kuin onneni suur' olis liian!



74.

ON NIIN HERTTAISTA AJATELLA.

On niin herttaista ajatella,
että me olemme lapsia vaan,
että sä olet vain pikkunen tyttö,
minä vain poikanen paidassaan.

On niin herttaista ajatella,
että me yhdessä kasvettais,
yhdessä juostais nurmet ja metsät,
toria saatais ja toreiltais.

On niin herttaista ajatella,
että me toistamme lemmittäis,
että kun yhdelle tulisi murhe,
toinenkin itkusilmihin jäis.

Ei meitä maailma eroittaisi,
ei synti, ei sydäntuskatkaan,
sulho ois suuri ja nuori ja vankka,
morsian kulkisi kukilla vaan.

Sulhanen laittaisi suuren talon,
jonne hän impensä ihanan veis,
impynen sulhonsa ikkunalla
illoin istuis ja lauleleis.

On niin herttaista ajatella,
että me joskus sen elämme, oi,
että me jossakin elämme kaiken,
kaiken, mit' tääll' emme elää voi!



75.

Lepän lehdille lauluja kirjailen
ja heitän ne virran viedä.
Yks vierivi sinne ja toinen tänne
ja kunne ne vierii, en tiedä.

Mut jos joku lehtynen lentoon jäis
yli aaltojen ainiaaksi,
ja jos joku virsi se vieriä vois
tarusaarehen, aikojen taaksi,

niin kansalle saaren vehreän sen
se laulais laulua uutta:
miten suukkoset antaa kuoloa voi
ja suukkoset kuolottomuutta.



76.

Niin sinua katsoin neiti,
kuin kangas kanervatansa,
niin sinua kuulin neiti,
kuin salo kevätkäkeä,
kunnahalla kukkuvata.
Kukit kukkihin poveni,
lauloit ilmi mun iloni,
herätit keväiset henget,
helkytit salon sävelet,
puroina porisemahan,
leivosina laulamahan,
tuulen viedä, toisen tuoda,
raikua kylien rannan.
Niinp' on nyt minun iloni,
kuin kangas kanervatonna,
niinp' on nyt minun poveni
kuin kevät käkeä vailla,--
kumpu vaiti, kukka poissa,
surussa salo sininen.



77.

HANHIPAIMEN.

Minä paimenlauluja laulaisin,
jos oikea paimen ma olisin,
mut mistä se oikean sävelen saa,
joka hanhia paimentaa.

Toki sentään mä toitotan torvehein:
»Hoi hanhisein, ah impyein!»
Mut mistä se oikean sävelen saa,
joka hanhea paimentaa.



78.

Mua suutele kerran ja suutele kaks
ja suutele kertaa monta!
Me tahdomme uskoa eilistä unta
ja huomenta huoletonta.

Kun pääsi sä painat mun rinnalleni,
niin koskien kohinan kuulet.
Ja aaltojen kansa kun suutelee,
niin hurmehissa on huulet!



79.

Sinä olet kuin mandeli makea,
joka vetehen viertävi suuta.
Mun veren' on nuori, mut sakea,
ja kuulee illan kuuta.

Sinä olet niin lauhkea, lakea,
mut voit myös olla muuta.
Oi, anna mun tyttöni hakea
sitä haluni mandelpuuta!

Sun veres on nuori ja lämpöinen,
kuu kulkevi metsän rataa,
se luoja vuoksen ja luotehen.

Kas, kiiltomadot jo mataa!
Nyt aika nousta on aaltojen,
nyt aika on suukkojen sataa!



80.

YÖLAULU.

Sano, koska se koittaa se aamu,
jona helposti herätä voin?
Sano, koska se vaipuu se ilta,
jona iloisna vaipua voin?

Sano, tiedätkö, milloin se joutuu
se joulu ja kynttilät?
Sano, milloin ne haihtuu ne haamut,
jotka takana käyskelevät?

Elä pelkää! En minä itke.
En itkenyt vuosihin.
Mut vuosia unt' olen nähnyt
ja uskonut unihin.

Ja uni jos yksi se petti,
niin uskoin ma uutehen;
mut unista kauneista kaunein
olit tyttö ja--viimeinen.

             *

Minä luulin sun siksi aamuksi,
jona helposti herätä voisin,
minä uskoin sun siksi illaksi,
jona iloisna uinuva oisin.

Minä uneksin jouluni joutuneen
kera kuusien, kynttilöiden,
minä luulin haamujen haihtuneen
ja mennehen metsä-öiden.

Ja luulin jo, ett' olin ihminen,
en ainainen uneksija,
ja luulin jo, ett' olin onnellinen--
en onnen vain runoilija.

             *

Kas, ihminen suree ja iloitsee
ja ihminen tuntee ja elää.
Mut laulaja kulkee ja kuuntelee
ja sen korvissa kantelet helää.

Ne helkkyvät, helkkyvät päivät ja yöt,
ne kaikuvat kaukaa, niin kaukaa.
Ja laulaja kulkee ja kuuntelee
ja laulaja kuulee ja--laulaa.



81.

Kun yksi rehkii ja yksi raataa
ja kaikki repii ja kaikki kaataa,
kun yksi kantaa ja kaikki sortaa,
kun yksi muuraa ja kaikki murtaa
ja yks se anteheks antaa vaan--
niin minne yksi se joutuukaan?



82.

LINTU.

Lens lintunen mökkini lasille
ja lauloi kaunihisti.
Moni otti kiini sen lintusen
ja sen vangiks häkkihin pisti.

Minä annan sen laulaa lasilla vain
ja käyskellä kädelläni,
minä syöttelen pieniä muruja sille,
mut syöttelen sydäntäni.

Moni sulki sen lintusen häkkihin
ja sen suuhun ryyniä pisti.
Mut eipä se sitten laulakaan
niin kuoleman-kaunihisti.



83.

Minust' on kuin kuulisin vasta
nyt linnunlaulun ja muun,
kuin näkisin vasta nyt taivaan
ja taivaalla tähdet ja kuun.

On ilmassa luomisen aamu.
Maa kylpevi kasteessaan.
Veden päällä on Herran henki
ja päivä on päällä maan.

Minust' on kuin oltais me yksin,
ens ihmiset elämän tään,
ja kesyjä ois pedot korven
ja tulis ja työntäis pään,

ja me karhuja siliteltäisi,
salon hirvejä hyväiltäis,
ja yötämme vartioimaan
jalopeurat ympäri jäis.



84.

LAULU KEVÄTTALVELLA.

(Gustaf Fröding.)

»Sula jääni,
suo
mun viertä, virrata vapaana»,
näin keväälle huokasi talvi.

»Kenties, jos päivän on tahto niin,
me vuotamme kai vielä viikon, kaks,
kenties, kenties», kevät lauloi.



85.

LEMMENLAULU.

(Gustaf Fröding.)

Minä rahalla rakkautta ostin,
kun muuten ma saanut en.
Soi kauniisti kantelo sentään,
soi kiitosta rakkauden!

Uni kaunis, vaikka vain unta,
oli kaunis se kuitenkin,
ja Eeden on sillekin Eeden,
ken jätti jo Eedenin.



86.

SEN VASTA MA NAISEKSI
 SANOISIN.

Sen vasta ma naiseksi sanoisin,
joka temppelit tyhjät täyttäis,
joka henkeni, ruumiini vallitseis
ja ei valtaansa väärin käyttäis,
joka ei olis kissa ja ei olis hiiri
ja ei olis tuuli ja ei tuuliviiri
ja ei olis orja, ei herrakaan,
mut ystävä armas vaan.

Ja sen vasta naiseksi sanoisin,
joka olisi hellä ja hyvä,
joka läikkyä niinkuin lähde vois,
mut sentään ois meri syvä,
jonka rinnassa ainainen aarnio oisi,
mut ei sitä kaupaten esille toisi,
vaan hakea antais mun silmät kiin'--
eikä suuttuis, jos löytäisin.

Niin kämmenin häntä mä kantaisin
ja hälle mä heikko oisin
ja ilkkuis hän ei minun heikkouttain--
taas muille ma oisin toisin!
niin hälle mä tarjoisin riemuni tarhat
ja hälle mä itkisin itkuni parhaat
ja laulaisin lauluni ujoimmat,
pojan tuntehet punastuvat.

Näät luulenpa, siellä mun sisälläin
oli jossakin kaunis kuva,
vaikk' on se nyt tomun peitossa--
oli puhdas ja punastuva.
Ja tähdistä olen minä lukenut illoin,
että puhdas lempi jos tulisi milloin
ja pölyn sen päältä jos puhaltais,
kuva vieläkin värinsä sais.

Mut ei, ei! Tähdet on tähtiä
ja tähdet niin pahasti vilkkuu,
ja ei, ei, tytöt on tyttöjä
ja tytöt niin pahasti ilkkuu.
Hyvä kaikki niin kauvan kuin näyttelet yhä,
mut näytäpäs kerran se pyhä, se pyhä,
niin kissan mi-au heti kuulet sä--
tai lampahan bä-ä-ä!



87.

Minä uneksin kahdesta koivusta,
yli virran jotk' kasvoi yhteen,
ja unta mä näin, että kevättä kaks
saman antoi sadon ja lyhteen.

Sinä taidatko unia arvata?
Jos et, niin anna olla!
Mut jos sen tahdot sa selvittää,
se selvitä suutelolla!



88.

ALPPIRUUSU.

En takaisin muuta mä tahdokaan,
mut anna mun ylpeyteni,
mun alppiruusuni ainoa
ja ainoa aarteheni.

Se köyhän ol' leipä ja köyhän turva
ja ystävä yksinäisen.
Sen henkeni kaupalla poimituks
sain vuorelta elämän jäisen.

Suon kaiken mä muun, suon kauneuden
ja laulun ja lemmen sulle,
mut se oli mun, minun yksin vain
ja anna se jälleen mulle!



89.

AINO-NEITI.

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi,
nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.
  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori veikaten vieri ulapalla;
sisko asui enimmäkseen emon siiven alla.
  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori taistelehon vaati vankempansa,
lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa.
  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Päivä laski, lummekukka sydämensä sulki.
Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki
  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Sydän kielsi, äiti käski--kumpaa tuli kuulta?
Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta.
  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Huojui heinä Joukolan joenrannan alla.
Impi itki angervo paaden pallealla.
  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi
aallotarta kolme--Aino-neiti neljänneksi.
  Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta.
Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta.
  Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.



90.

UNTA.

Niin, niin, niin, untahan kaikki on tää,
mut kaunista, kaunista unta.
Sua lemmin ja kaipaan ja kaihoan kuin
syys-tantere talven lunta.

Minä tahdon sulkea silmäni
ja uskoa unta syvää.
Olen uskonut paljonhan elämässäin,
joka ollut ei näinkään hyvää.

Mitä huolin, jos huomenna jällehen on
maa musta ja murheessa kuusi--
tai ellen ma syksyhyn heräiskään,
vaan eessäni ois kevät uusi?



91.

SYDÄMEN KEPPONEN.

Minä syömeni hautahan heitin
ja haudan ma kukkasin peitin,
ett' ihmiset katseli ihastuin--
mut arvatkaa, miten vihastuin,
kun sydämen itsensä ilolla tässä
näin omaa hautaasa imehtimässä.



92.

REKILAULU.

  taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta
  ja Hallin Jannen uusista kulkusista.

Hei, Hallin Jannen varsa se juoksi sitä Kuoreveden jäätä
ja pappilan Mantan hiukset on kammattu kahdelle puolen päätä.

Hei, Hallin Janne on hampuusi ja mittaa maailman rantaa,
pappilan Manta se jupparöijyssä vieraille kahvia kantaa.

Hallin Janne se hoilottaa ja jalka on ulkona reestä,
pappilan Manta se punastua voi Hallin Jannenkin eestä.

Pappilan Manta se punastelee, kun Hallin Janne hoilaa,
»Ja et sinä turhassa istu tyttö, kun istut polvilla noilla!»

Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi.
Hallin Janne se kaupungista ne kulkuset uudet tuopi.

Hei, Hallin Janne se ajelee sen Mantansa ikkunan alla.
Elämänlanka ja palsami kasvaa Mantan ikkunalla.

Hei, Hallin Janne se helistää niitä herrain kulkusia,
Pappilan Manta se kuuntelee ja vinkuvan luuli sian.

Hei, Hallin Janne se helistää ja vieno on Jannen vaski.
Pappilan Manta se purtilohon piimävelliä laski.

Hallin Janne se hoilottaa, että »tule sinä tyttö rekeen!»
Pappilan Manta se purtilon pistää Hallin Jannen eteen.

Silloin se katkesi palsamipuu ja Manta oli pahoillansa.
Janne se hoilasi: »kuinkapa lie sen elämänlangankin kanssa!»

Ja Hallin Janne se hoilottaa ja Hallin Janne se juopi.
Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi.

Hallin Janne on hampuusi ja puistaa pullon kaulaa.
Ja toinen kun tulevi hoilottaja, niin sille hän laulun laulaa:

»Hei, rakkaus se on kuin palsamipuu ja laulu kuin elämänlanka!--
Mut kukapa sen uskoi sen tytön pilkan niin kovasti koskevankaan?»



93.

TAAS KOTONA.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan
kodin rakkahan raunioita
ja muistelen muistoja lapsuuden,
kalaretkiä, karkeloita.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan
sydän täynnä ja rinnassa rauha.
Taas mennyt on talvi ja tullut on
suvi uusi ja lämmin ja lauha.

Taas tahdon ma alkaa uudestaan,
taas tahdon ma kerran koittaa,
en tahdo ma taistossa kaatua vaan,
vaan tahdon ma seista ja voittaa!

Minä käyn kuni kylväjä pellollaan
kodin kankailla, karjateillä,
ja toukoja uusien toiveiden
minä kastelen kyyneleillä.



94.

Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä
niin tunnuin ma mielestäsi,
kun vaieten, ilman aatteita,
minä istuin sun vierelläsi.

Elä tuota, oi impeni, ihmettele!
Oli mullakin aatteita ennen,
oli aatteita antaa sullekin,
oli antaa tullen ja mennen.

Nyt on mulla aatos yksi vaan.
Kuka yhden on seurassa aina,
se tyrmistyy, vaikk' aatos se ois
itse taivahan Luojalta laina.

Nyt on mulla aatos yksi vaan.
Ja mitäpä puhuisin minä,
kun sitä et aatosta kuitenkaan
minun lausua sallis sinä.



95.

VUORILLA KULKEVAT SUURET
 TUULET.

Vuorilla kulkevat suuret tuulet,
vuorilla lehdet ne lepattaa,
vuorilla tuulevi, vaikka jo hiljaa
nukkui laakso ja metsä ja maa.

Vuorilla lentävät suuret linnut,
vuorilla kotkat ne kaartelee,
vuorilla valvotahan, vaikka ammoin
nukkui laakso jo lauluineen.

Vuorilla valvovat suuret surut,
vuorilla sankarit sotaa käy,
vuorilla taistellaan, vaikka laakson
pirteistä ei tulen pilkettä näy.



96.

Kunis kukkivat kanervat kankahan
ja vehreä rannan on raita,
sinis vapaana keikkuos tyttöni vaan
ja impenä iloitse maita.

Mut puolat kun palolla punertuu
ja muuraimet mäkien luota,
niin silloin, tyttöni vienosuu,
ole varoillas sekä vuota!



97.

PIENI BALLAADI.

Honka se humisi ikkunan alla,
tyttö oli ikkunassa.
»Minkähän lienevi tuulen teillä
kultani kulkemassa?»

Tuulet ne honkoa huojutteli,
sulhoa suuret surut.
»Kenenhän pitkiä peijaita nyt
ulvovat tuulien urut?»

Hongan katkasi suuret tuulet,
tyttösen katkas kaipuu.
Sulhanen mailla vierahilla
vaeltaa ja vaipuu.



98.

Ne veivät multa mun iloni,
nyt tahtovat surunkin viedä:
»Sull' ei ole oikeutta surra, ei,
ja nuori sa oot, se tiedä!»

Ne syöksevät puukon sydämeen,
ne pistävät silmähän okaan,
ja sanovat: »Et sinä sortua saa
ja et saa vaipua lokaan!»

Ei, elkää peljätkö! Murru ma en.
Se onni ois liian suuri.
Eikä se lokahan vaivu se,
joka loasta nousevi juuri,

Se seisovi vaan kuin korvenpuu
ja se hiljaa puuksi puutuu,
sen kuori hiljaa kivettyy
ja sydän luuksi luutuu.

Ovat menneet ne ajat, kun pässinpäät
vielä voivat muureja murtaa.
Ne nyt vaan saumoja lujittaa
ja tuntehet vienot turtaa.



99.

Tän yön me tahdomme tanssia,
puun tiedän mä nummella tuolla,
sen ympäri hyvä on hyppiä
ja sen oksahan kaunis kuolla.

Se puu on suuri ja korkea
kuin taivaalla ukkosen lonka.
Sen puun sen totta sa tunnet myös--
se on mun murheeni honka.

Se puu se huokaa ja humisee,
se puu se puree ja soutaa.
Elä vapise, tyttöni valkoinen,
se vaan meitä tanssihin noutaa!



I00.

RASKAALLA HETKELLÄ.

Maailma kulkevi kulkuaan.
Hanki jo paksulta peittää maan
ja kesä on jo keikkuen mennyt.
Minun mieleni on kuin talvinen kuutamo-yö,
niin kylmä, niin kirkas ja rintani lyö,
kuin muistoja murskaten nyt.

Hanki jo paksulta peittää maan.
Ihmiset ne uurtavat kukin alallaan
ja ystävill' on ylimpänä hyöty.
Ol' liian avo sydämein, sen suljen ma työss',--
ja lapsesta mieheksi vartutaan myös,
vaikk' kauvan on leikkiä lyöty.

Maailma kulkevi kulkuaan.
Hyve ynnä usko ovat unelmia vaan
ja savua jo miehen sana lie nyt.
Sen kaiken tiesin ammoin ja senhän kaikki ties.
Mut sinust' että myös tulis mulle vihamies,
sit' en ma viljon ystävä tiennyt.



101.

LAULAJAN LAULU.

En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.

Ja minkä mä taidan, jos elämä tää
vain mulle on suuri runo,
mihin saimme me Luojalta langat vaan
ja Luojalta käskyn: puno!

Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kunis laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.

Kuka viepi viisahan päätelmän,
kuka piirteli pilkkataulun,
kenen pivoss' on pieniä runoja vaan,
kenen kädessä sankarilaulu,

Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
tai miehen mietelmä syvä,
runot kaikki Luojalle kelpaavat,
jos runo on muuten hyvä.

Ei huoli hän siitä, jos jossakin
ei yhtynyt tahto ja voima,
kun tahto vaan oli oikea
ja aattehen aateloima.

Ja katso hän ei, jos kompastuit
sinä joskus nimien kiviin--
kun loppu se oikein sointuvi vaan,
ei kulje hän rivistä riviin.

Oi, auttaos Luojani sointumaan
mun lauluni loppu hyvin!
Oi, auttaos yhtenä heilumaan
mun lauluni latva ja tyvi!

Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink' kauvan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.

Runon hyvän jos mistä sen katkaisee,
niin runo on sentään runo--
näin ystävä aina sa yhdeks puuks
ne sielusi säikeet puno!



HIIHTÄJÄN VIRSIÄ

(1900)



METSÄN KOSIJA.



I.

YKSIN HIIHTÄJÄ.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen,
jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,
minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie.
Vai vääräkö lie?
Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Minä annan aattehen luistaa.
Ja jos minä korpehen kaadun näin,
mua tokkohan kukaan muistaa?
Kylä kaukana on.
Nyt lepohon
ei aikaa vielä, ei aattelohon.

Olen hiihtänyt metsää, järveä
ja rimpeä rannatonta,
olen laskenut rinteitä laaksojen
ja kohonnut vuorta monta
ja vuorien taa
mun jäi kotomaa,
mut voimani, voimani raukeaa.

Olen vierinyt maita ma vieraita
ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut
ja levänneeni en muista.
Mut määrän pää
yhä loitoksi jää.
Mun on niin kylmä, mua väsyttää.

Ne nousevat lapsuusmuistot nuo,
ne aukee maailmat armaat,
näen silmät mä äitini lempeän taas
ja taattoni hapset harmaat.
Se vast' oli mies!
Se taruja ties,
kun joutui ilta ja leimusi lies.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen.
Tuul' hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja siskot ois
vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin
nyt yksinäin
minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?

Ei, enhän mä korpea hiihdäkään,
minä hiihdäkään siskojen kanssa,
koti tuolla se vilkkuvi kultainen,
tuli taasen on takassansa,
emo huolella käy,
eikö lapsia näy,
kun ilta jo hangilla hämärtäy.

Elä murehdi turhia, äitini mun,
me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin,
meill' onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää
sormi yks tai tää,
sun suukkosi kyllä sen lämmittää.

Me hiihdämme alta ikkunan,
me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee,
emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa!
kaikk' kerrassaan!
Ovi auki ja äidin helmahan vaan.

Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Tuul' hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai
vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie.
Päivä loppunut lie
ja loppunut yksin hiihtäjän tie.



2.

TELLERVO.

Ken siellä? Ken metsässä huhuilee?
Kuka viitakon oksilla vilkkaa?
Ken heittävi huntua valkeaa
ja puuhun piirtävi pilkkaa?
Se Tellervo on,
tytär hongikon,
opas metsien vieno ja vallaton.

Hän saapuvi, hämärän impeni mun,
luo sen, joka vaipui varhain,
hän tarttuvi kätehen tarmottoman,
hänet ohjaten ohitse harhain.
Hän hymyilee
ja hän lymyilee
ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:

»Mitä mietit sa poikanen poloinen,
kun korpehen yöpyä aiot?
Ei vastahan Pohjolan pakkasta
teho laulajan tieot, ei taiot.
Mut tulkosi näin
minun jäljissäin,
niin menemme Metsolan linnoja päin.

Kas, Mielikki, metsien muori, on
minun äitini kultainen, kallis.
Ei koskaan hän laulajan uupunehen
näin hangelle uinua sallis.
Näet lempeä on
emo hongikon
ja lempeä honkien tytärkin on.

Ja vaikka sa et mua tunnekaan,
sun tunsin jo kauvan, kauvan.
Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs,
minä seurasin sompoa sauvan.
Ja hiljaa vain
vaikka laulelit ain,
minä kuulin ja riemusin rinnassain.

Sua eivät ihmiset kuullehet,
mut metsä, metsä sun kuuli.
Minä laulua lemmin ja laulajaa
ja mulla on lämmin huuli.
Se suukkosen saa,
joka saavuttaa.
Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa.»

Ja Tellervo huntua huiskuttaa
ja laulaja kutsun kuulee.
Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa,
tytön kiini jo saaneensa luulee:
Suo suudelmas!
Mut kaukana, kas,
taas tyttö on petturi, peijakas.

Hän huntua heittää ja häilähtää,
hän vierii ja väijyy ja väikkyy,
hän milloin vierellä virnakoi,
taas milloin loitolla läikkyy.
Näet veitikka on
tytär hongikon
ja tanssi on luontoa Tellervon.



3.

ITKU PITKÄSTÄ ILOSTA.

»Oi, Tellervo viekas ja vienoinen,
mihin poikasen polosen veitkään,
miks piirtelit syömeeni pilkkojas
ja sen hurmaten hulluksi teitkään!
Sua vihaa en,
sua soimaa en,
mut tee minut järkihin jällehen.

Oi, Tellervo huima ja huoleton,
en ole ma leikkihin luotu,
ei minulle kaunojen karkeloon
Lipon liukkahan suksia suotu,
minut luotihin vaan
pojaks erämaan
ja Hiisien hirviä ajelemaan.

En luotu ma vaan huvihiihtäjäks,
en käymähän saloa samaa,
minut luotihin uria uurtamaan
ja oksia osoittamaan.
En viipyä saa,
pois vuorien taa
käy tieni, miss' yhtyvi taivas ja maa.

Ma olen sua pettänyt, onneton;
ja pettänyt kauvan liika:
minä olen vain ihminen syntinen,
sinä metsien sinipiika.
Mua lemmi et.
Siis kahlehet
nämä katkaise kaunihit, utuiset!

Kas, sun on jalkasi keveä
ja sulla on mieli nuori,
mut mulla on murhe sydämessäin
ja harteilla harmaja vuori.
Sinä semmoinen,
minä tämmöinen--
mitä leikistä meidän molempien!

Sa näethän, ett' olen orjasi--
mitä vaadit sa enempi multa?
Ei mull' ole kultia, hopeita.
Oli ylpeys köyhän kulta.
Sen' saithan sa jo.
Oi, Tellervo,
et kovempi liene kuin kohtalo!

Minut kohtalo korpehen tuomitsi
ja synkkä on sydämen yöni,
mut latuja uusia laulella
kylän kansalle kaunis on työni.
Ja hankihin
jos vaivunkin,
niin kuolen ma miehenä kuitenkin.

Näet meihin pannut on muutamiin
Isä-Jumala semmoisen vaivan,
me ett'emme tyydy tomuhun,
vaan tahdomme ilmaa taivaan,
ja lennämme vaan
ja laulamme vaan
ja laulajoiks meitä sanotaan.

Ei leimua meille ne liedet maan,
ei vilku ne ikkunan valot,
meille tuikkivat taivahan tähdet vaan
ja pilkkuvat pilvien talot,
ja kuun polut vain
yli kunnahain--
oi, kauniit on kartanot laulajain!

Olen kyllin jo lyönyt mä leikkiä.
Niin pitkä on taival mulla.
Mun täytyvi kärsiä, taistella.
Oi, suothan mun kotihin tulla!
Siis hyvästi jää!
Yö yllättää.
Taas yksin-hiihtäjä hiihtämään!»

Näin lauleli hiihtäjä hiljakseen,
käden hyvästiksi hän tarjos.
Mut Tellervo itkuhun purskahti
ja hän kädellä silmänsä varjos.
Yö hiljainen.
Humu honkien.
Ja laulaja lauleli jällehen.



4.

KUOLEMAN KANNEL.

»Mut jos mua tyttö sä rakastat,
niin vie minut Metsolaasi!
Me heitämme maailman herjan tään
ja etsimme elomaasi,
ja minä olen sun
ja sinä olet mun
ja me elämme onnea unhotetun.

Me tahdomme kaiken sen unhottaa,
mikä maailmassa on väärää,
mikä sydämet sykkivät eroittaa
ja ihmisten onnen määrää,
mik' on likaista,
mik' on lokaista
sekä orjantappura-okaista.

Me tahdomme kaiken sen unhottaa
ja meitä ei kukaan muista.
Sun taattosi Tapion linnan luo
majan teemme me pienistä puista,
ja vuotehen
mesinukkaisen,
sen päälle peittehen kukkaisen.

Ja viikot ne vierivät hiljalleen
ja päivä seuraa toistaan.
Mut kauvaksi kuusien lomitse
tuli illoin tuvasta loistaa.
Ja kulkija, ken
luo majan sen
yöss' eksyvi, löytävi lämpöisen.

Hän löytävi lieden lämpöisen
ja huuruvan hutun, mi maistaa.
Mut kun hän on käynyt nukkumaan
ja kuutamo sisähän paistaa,
niin herää hän
sävelhyminään--
hän kuulee ja koettavi sydäntään.

Hän kuulevi laulun kummallisen
kuin kuoleman kannel soisi
eikä se häntä säikytä,
vaan on kuin tuttua oisi,
se soittavi vaan,
mitä kodistaan
hän sai sekä unohti matkallaan.

Se soittavi rauhaa maailmaan
ja se silmihin utua seuloo,
se yhtehen yön ja päivän soi
ja hämärän huntua neuloo,
yli linnojen,
yli töllien,
ja ylitse kruunujen kultaisten.

Ja silloin prinssit ja prinsessat
ne silmänsä kiinni painaa
ja ajatus lentävi aurinkoon,
joka valonsa kaikille lainaa,
niin hyville
kuin pahoille,
niin köyhille kuin myös rikkaille.

Ja on kuin lamput ne linnoissa
niin heikosti liekuttaisi,
ja alla sammalekatonkin
sydän särkynyt hoivan saisi,
ja on kuin ois
surut, riemut poiss'
ja elämä kaukana karkelois.

Ja ihmiset tuumivat itsekseen:
Mikä on tuo laulu kumma?
Miks kullan kiilto kalpenee
ja hopean hohto on tumma?
Miks herkut nää
kaikki pöydälle jää?
Mit' tää on? Miks meitä väsyttää?

Ja äidit ne laulavat lapsilleen:
Hussa, hussa, lulla,
oi, nuku mun nuppuni kultainen,
ei eess' ole elämä sulla,
vaan Tuonen maat
hyvät, autuaat;
siellä silmät auki sa uinua saat.

Ja mies, joka tahtoi mullistaa
maan kaiken juuriltansa,
hän äkkiä seisoo ja hämmästyy:
On poissa valtio, kansa,
poissa toimi ja työ,
ei kenkään myö,
ei kenkään osta. On maailman yö.»

Näin laulaja lauleli hiljakseen,
käden tervehdyksehen tarjos.
Mut Tellervo selin hän seisoi vaan
ja hän kädellä silmänsä varjos.
Yö hiljainen.
Humu honkien.
Ja sitten muuta ma muista en.



5.

METSOLASSA.

Mut oli kuin hiihtäjän syömehen
ois syttynyt oudot mielet
ja oli kuin ilmassa kaartuneet
ois korkeat pihtipielet
ja ikkunat
isot, valoisat--
kah, Metsolan linnat jo kangastavat!

Kas, tuossahan Tapio harmaapää
jo seisovi portahilla:
»Ohoh, mun poikani poloinen,
olit jäädä jo suuhun illan.
Käy tupahan,
niin katsotaan,
mitä talossa on sekä tarjotaan!»

Ja. Mielikki, metsien muori, vie
minut päähän honkaisen pöydän:
»Syö poikani, pistä piirakkaa,
mut uota kun oltta löydän.»
Kera isännän näin
me istumme päin
ja rauha on suloinen sydämessäin.

Hän haastavi metsien haluista
ja hirvien hiihtäjistä.
Minä kerron suurista kylistä
ja pienistä ihmisistä.
Kuink' ollakaan,
niin huomataan,
että kumpikin yhtä tarkoittaa.

Ja Tapio tarttuvi kätehein:
»Kun ollaan me veljet ja kuomat,
niin miks emme yhtenä asua vois
kuin yhden Luojan luomat.
Talo riittää kai,
tytär metsän nai,
niin sulla on elo kuin sunnuntai.

On kyllin kystä mun aitassain,
on peuroja, kontioita,
ja metsän tyttäret kirnuaa
kesät meille keltaista voita.
Me syödään vaan,
me juodaan vaan
ja juotua sitten me nukutaan.»

Näin haasteli Tapio harmaapää
ja sitte me kättä lyötiin,
ja kun oli lyöty tarpeeksi,
niin tarpeheksi myös syötiin.
Ja syödessä niin,
me päätettiin,
mikä tyttö se talosta naitaisiin.

Kas, siinähän Tellervo vienosuu
jo tuopilla oltta kantaa:
»Oi, juo'os mun veioni väsynyt,
olut Metsolan onnea antaa.»
Minä oltta join,
hän katseen loi,--
ja niin hän oli minun morsioin.

Ja niinpä jäin minä metsähän
ja mull' oli metsän mieli.
Mitä kaikkea siellä mä nähdä sain,
sitä kertoa ei voi kieli.
Minä kerron vaan,
miten Metsolaan
minä tulin ja kuinka taas maailmaan.



6.

TÄHDET.

En tiedä, kauvanko elellyt lien
minä Metsolan mesimailla.
Mut syntyi hiuka mun sydämessäin
kuin oisin mä jotakin vailla.
Meni päivä, kaks,
yhä kummemmaks
kävi pääni ja mieleni tummemmaks.

Minä astuin Tapion etehen
ja lausuin: »Tee mulle sukset!
Mun mieleni palaa kotihin,
ovat ahtahat linnasi ukset.
Mut tyttöni vien
minä päähän tien,
vaikka tielle sille mä vaipuva lien!»

Teki Tapio sukset ja varoitti:
»Toki poikani matkalla muista,
kun ilta alkavi hämärtää,
maja laittele laakson puista
niin tiivis ain,
ett' taivahain
ei tähtöset lävitse tuikkine vain!»

Se Tapio peijakas puijasi!
Tuon huomasin sitten vasta.
Mut kanssa kaunihin Tellervon
me läksimme Metsolasta.
Yöks tehtihin
maja tiivis niin
ja majassa makeesti nukuttiin.

Ja nukuttu ois kai vieläkin,
jos ei olis erhe tullut:
Tein kerran ma majani kiireessä,
joka ei niin tiivis ollut.
Kun heräsin,
ma säikähdin,--
yö yll' oli tähdin tuhansin.

Ei kenkään voi sitä aavistaa,
mitä tähdet ne pienet haastaa,
kun niitä ääneti katselee
mies yksin miettivä maasta.
Mua itketti,
mua hävetti--
ja sitten mua myös suututti.

Ne kertoivat tarua muinaista,
miten isänmaall' oli hätä,
miten vieraan miekalla lyötihin
ja ristillä maata tätä.
Mut kansa nous
kuin teräsjous
ja sotapurret maassa sous.

Mut tähtien silmät ne hämärtyy.
Jo katkesi kansan jousi,
ja vesillä Suomeni sorjan tään
vain sorron haahdet sousi.
Käsi vierahan
oli ohjissa maan.
Savut hiljaiset korvesta kohosi vaan.

Taas tähdet ne tuikkivat kiivaammin.
Jo korven kansa nousi
ja kautta Suomeni sorjan tään
taas Suomen purret sousi.
Maat, kunnahat
jo kukkivat.
Helavalkeat vuorilla leimuavat.

Ken tohtii ne valkeat sammuttaa?
Ken ryöstää soihtusi sulta?
Ken kurja uhata uskaltaa
tään kansan pyhää tulta?
Miks itkette
oi, tähdet te,
mitä mietitte, miksi te pelkäätte?

Ulos juoksin. Yö oli haihtunut,
puut punasi aamurusko.
Pois sammui soihdut tähtien,
mut mull' oli uusi usko.
Ja kun katsahdin,
niin huomasin,
että kodin jo nurkilla olinkin.

Minä huusin ja hurjana riemastuin.
Mut kun minä katsoin taaksi,
oli poissa mun metsäni morsian
ja maja oli mennyt maaksi.
Kaikk' untako?
Sen tiesin jo.
Toki kiitos kaikesta, Tellervo?



TILAPÄISIÄ.



VAPAA SANA.

Sen näön ijät kaiket muistan ma:
Ylhäällä ikkunassa vanha herra,
yö musta, katu täynnä kansoa.

Pää päässä kiini siinä seisottiin
ja tuijotettiin tummaan varjovyöhön,
ei toistaan tunnettu, mut tunnettiin,
yks veri kuinka virtas sydämiin,
kun sanat kaunihit ne kaikui yöhön:

»Voi paljon voima. Se voipi sortaa
maat, kansat, kaupungit, kylät, puut,
voi naiset raiskata, miehet murtaa
ja tuskan huudoilta tuketa suut,
mut viel' ei syntynyt sitä miestä
ja synny ei alla taivahan,
ken ihmisaatteen voi vangiks piestä,
sen mailman valloista suurimman.»

Kävi humaus kansassa kuin suuri tuuli,
yön kauhu väistyi, orjan kahleet katkes
ja toivo tuikahti kuin tulen patsas,
mi kansat johdattaapi halki korven.

Hänt' oli kohdannunna ruoskan isku,
hänt' itseänsä painoi orjan ies.

Siks näön ijät kaiket muistan ma:
Ylhäällä balkongilla vanha mies,
yö musta, katu täynnä kansoa.



HYMNI.

Nouskaa aatteet murheiden alta
Luojan luokse niinkuin nousee usmat yön!
Kummut, maat kaikki itkee, huokaa niinipuu,
maamies käy surren pitkin pellonpiennartaan.
Anna Herra armosi paistaa!
Taivahalla kaaret kauniit kimmeltää.



NUORTEN KIITOS IDA
 AALBERGILLE.

On monta kansan neuvojaa
ja monta maassa Jumalaa
ne julistaa.
Mut yks on neuvo nuorilla,
kun aik' on ahdas, matala:
Se laajenna!
Ja yksi vaan on urhon työ,
kun häntä uhkaa peikot yön:
Ne maahan lyö!

On monta rinnan riemua
ja monta mielen murhetta
ja pettymystä pelkkää.
Mut yks on juhla nuorten, oi,
kun sotalaulut maassa soi,
kun pitkin linjaa salamoi
ja hengen miekat helkkää.

Ja moni suihki säilä, jous,
ja monta miekkaa maassa nous
ja monta urhon rintaa.
Mut yksi nousi nainen vaan,
mi säilän tempas huotrastaan,
min maine kulki kautta maan
ja piirsi merten pintaa.

Yks vaan on neuvo nuorilla,
kun aik' on ahdas, matala:
Se laajenna!
Ja yks on Ida _Aalberg_ vaan,
mi monta rintaa laajentaa
ja suureks saa.
Ja siksi suusta monien
nyt kuule kiitos yhteinen,
tää toivo sataintuhanten:
Hän kauvan eläköön!

1899.



RUNOILIJA.

Yli Suomen purjehti pilvet,
lumi verhosi joka puun.
Yö selkes. Ja yhdeksästoista
se yö oli helmikuun.

Ja Pakkanen, Puhurin poika,
läks jäisestä linnastaan,
läks kädessä viikate käyrä,
rautaruojuet jaloissaan.

Ja kussa sen kolisi askel,
siinä ihmiset heräsi,
ja kussa sen viikate välkkyi,
siinä toivehet nukahti.

Läpi kylien, kaupunkienki
kävi Puhurin poikasen tie,
ja ollut ei tölliä maassa,
jossa silloin ei väristy lie.

Tuli tumman Tuonelan herra
myös mökkihin laulajan,
ja laulaja silmänsä nosti:
Mitä täältä sä tahdotkaan?

Ei tääll' ole kukkia kevään,
ei toukoja, toivojakaan,
tääll' asuvi tuska ja nälkä
ja kurjuus ja köyhyys vaan.

Ei mull' ole äitiä, isää,
ei armasta, ystävää,
ja maa, jota lemmin ja lauloin,
mua kiljuen kivittää.

Tää kansa, min nostaa ma tahdoin
maan valtojen mainehesen,
mua polkevi, pilkkaa, tallaa--
haa, vielä mä kärsisin sen.

Mut katsele kansoa Suomen!
Maassa laulun ja kanteleen,
papit, piispat ohjia pitää,
pikku bismarckit hallitsee!

Ovat poissa jo vanhojen parhaat
ja ne, jotka jälellä on,
ne tomussa harmaassa seisoo
jo hyllyillä museon.

Ja nuoret, jotk' oli luotu
ajan nousevan armeijaks,
ne palkoista, arvoista haastaa,
miss' yhtehen tulevi kaks.

Haa, tumman Tuonelan herra!
Yli käykösi Kalevan maan,
lyö tomuksi linnat ja töllit,
että säästy ei ainoakaan.

Tää kansa ei viel' ole kypsä
pää pystyssä käymähän,
siks käydä sen köyryssä täytyy
ja oppia ryömimähän.

Vasta koska sen ylitse kulkee
sotavaunut sortajien,
se ehkä jällehen muistaa,
mihin määräsi Jumala sen.

Näin hurjana laulaja huusi,
alas painoi hehkuvan pään.
Mut Pakkanen seisoi ja hymyi
vain hyisintä hymyään.

Mitä odotat vielä sä täällä?
Miks luotani lähde et?
Niin syvältä syöntäni viiltää
sun silmäsi tuikkehet.

»En muuta ma viivy täällä,
vaan sanoa tahdoin ma sen:
Tuo kaikki, jot' toivotit juuri,
jo käynyt on totehen.»

Hän irvisti ikeniänsä
ja viittas vielä ja läks.
Mut laulajan poski lensi
niin kuoleman-kelmeäks.

Ja oli kuin ois omat tuskat
nyt ollehet varjoja vaan,
sana yksi nyt vaan salamoinut:
Kaikk' edestä kansan ja maan!

Ja veri se pilkattu, lyöty,
se tallattu tomuhun,
nyt hyminä suurena hyrskyi:
Herra, suojaa maatani mun!

Herra, suojaa kansoa Suomen,
sen lakeja, lauluja sen!
Herra, suojaa sen äitien kieltä
ja mieltä sen lapsien!

On orjuus kauhea vieras,
se ei tule yksinään,
sen jäljissä käy petos, vilppi
selän köyryys ja kumarrus pään.

Sen jäljissä käy rikos, rutsa
ja tuijotus toiveheton,
sen jäljissä käy tuhat turmaa--
Herra Suomea suojelkohon!

1899.



PELLERVON LAULU.

Maa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata,
tehtahat jyskyen käy, pieneksi pirstou puu.
Korskuvi rautaiset orhit ja kaupungit uljahat kasvaa.
Kuulkatte kuitenkin oi, Maa-emo haastavi näin:
Aatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi!
Maita ken kyntämähän? Kauvan jo kaivattu on.

Terve, terveppä siis, sinä Pellervo, peltojen poika,
ken tuhatvoimilla käyt turvetta kääntämähän.
Kylväös siementä maahan ja siementä kansani mieleen:
Pois raja-riitaisuus! Hengen on vainio yks.
Toimi kuin mielevä mies, käy kauppaa yhteisin voimin.
Auta itseäs, niin Herrakin auttajas on.



HÄMY-HYRÄILYJÄ.



1.

TUIJOTIN TULEHEN KAUVAN.

Tuijotin tulehen kauvan,
liikuttelin lieden puita,
ajattelin armastani,
muistin mustakulmaistani.

Hiilet hehkui, kuvat kulki,
ajat armahat samosi,
telilii suviset linnut,
keikkuivat kesäiset päivät,--
poski hehkui, suu hymysi,
silmät muita muistutteli.

Vierin maita, vierin soita,
vierin suuria saloja,
salossa savu sininen,
savun alla armas mökki,
mökissä ihana impi,
kultakangasta kutovi,
helmellistä helskyttävi.

Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
Hiihtäjälle Niiden korven.

Ei hyvä hylätyn kauvan
liikutella lieden puita,
vesi silmihin tulevi,
pää käsihin tuiskahtavi,
kurkussa korina käypi,
sylkytys sydänalassa.



2.

METSÄHÄN OLI MUN MIELI.

Metsähän oli mun mieli,
kauvas kaupungin melusta,
honkien ikihumuhun,
ikikorven katvehesen.

Tahdoin mä taloni tehdä
alle kuusen kukkalatvan,
kuulla kuusien humua,
sinipiian pillin ääntä,
sinikeijujen kemuja,
sinikansan karkeloita.

Tulipa tyttö tummatukka
impynen ihanasilmä,
tumman suortuvan sukija,
kautokengän keikuttaja,
vilkkui sinne, vilkkui tänne,
ilkkui luontonsa ilosta,
kun oli luotu luomuullaski,
Luojansa lepäämistöiksi,
pesty peipoksi pihoille;
maille marjan kukkaseksi.

Ei ole enempi mulla
tarvis mennä metsäteille
saloja samotakseni,
kuusikoita kuullakseni:
kussa kurja kulkenenkin,
vaivainen vaeltelenkin,
kuulen honkien huminan,
sinipiian pillin äänen,
keijut vierellä venyvät,
haja-kassat karkeloivat.



3.

ET SINÄ IVANNUT, IMPI.

Et sinä ivannut, impi,
pilkannut pyhäinen piika,
minä itse se ivasin,
pilkkasin poloinen poika;
minun omat miel'kuvani
ne minua pilkkasivat,
omat herjat haaveheni
ne minua herjasivat,
oman onneni kajastus
se minulta mielen murti.

Nokkela on onnen neiti,
impynen ilohaluinen:
veikistellen, keikistellen
tuolla se vastahan tulevi,
soitellen somerta rannan,
metsätietä tepsutellen;
kättä antoi, alas katsoi,
posket vienosti punersi,
sanat suussa sammalteli,
ääni verhottu värisi,
kuin lipinä lehdon tuulen
tai loiske etäisen aallon.

Laulaja todeksi luuli,
käsi tyhjeä tapasi,--
kaukana salon sisässä
läikkyi nauru neien nuoren.



4.

01 UNI, JUMALTEN LAHJA!

Oi uni, jumalten lahja,
punatulkku, puhdassiipi,
tule luokse tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaissa,
luo uron unettomaisen,
tykö miehen mielipuolen!
Tule kullaisna käkenä,
hopeaisna kyyhkyläisnä,
kuku rauha kulmilleni,
onni otsalle kukerra,
sipaise simasulalla
ripsen alta, rinnan päältä!
Tyynnytä verien tyrskyt,
sammuta sytö sydämen,
sido suonet suihkamasta,
valtimot valittamasta,
laskimot lorittamasta,
otsasuonet ourumasta!
Luo suvinen, suuri taivas
iloita inehmon mielen,
ajatusten ailakoida;
veä päälle päivän kaari,
kaarelle korea impi,
kuontalo kätehen neien,
kultavillat kuontalohon;
neiti kullat ketreäisi,
huolisi hopeiset hunnut,
minun polon pääaloille,
uron uinuvan ylitse,
ettei pistäis sääsken piikit
eikä yölliset itikat.



KUVIA JA KANGASTUKSIA.



SE HERRA, JOTA MA PALVELEN--

Se Herra, jota ma palvelen,
se ei ole Herra teidän,
ei tunne se kirkkoja, munkkeja,
ei kuule se messuja heidän.
Se Herra se asuvi korvessa
ja hän on korven Herra!
Hänet kasvoista kasvoihin siellä ma näin,
kun metsiä hiihdin kerran.

Sinä hiihdät päivän ja hiihdät kaks
ja yksin jo olevas luulet
ja olevan herra jo metsän ja maan--
niin kaukaa sa kohinan kuulet
ja humisten taipuvi metsän puut
ja kalliot haljeten huhuu.
Oi, lankea maahan sa polvilles!
Se on Herrasi ääni, mi puhuu.

Hän tuli ja nosti mun jalkeillen
mua katsoen silmästä silmään:
»Sinä siiskö se kaipaat metsähän?
Sun mieleskö korven on ilmaan?
Hyvä! Korpi on astua annettu
ja suksi on hiihtää suotu,
mut muistaos ihminen metsässäi,
sa että vaan olet luotu.

Ota viita, viljele, kesytä maa,
ota vesi ja verkkosi heitä,
pane paulat, aseta ansapuut
ja sangat sammalin peitä,
mut lähde laululla metsähän,
elä veikaten vettä souda,
vaan hyviä virsiä hyreksien
sinä eräsi viidasta nouda!

Näät mun on meri ja mun on maa
ja mun on metsän valta.
Ja vaikka sa kylästä väistyitkin,
et väisty mun voimani alta.
Mut että sä ihminen tietäisit,
mitä metsien Herra vaatii,
niin kuuntele korvin avoin nyt,
kun sulle hän lakinsa laatii:

Ei riitä ne ripit, ei mittapuut,
kun ahmaa aalto syvä.
Ja vasta kun paha sa olla voit,
niin voit sinä olla hyvä.
Ole hyvä kuin laps, ole syvä kuin mies,
ole voimakas niinkuin vuori,
min povessa palkeet ja vasarat käy,
mut päällä on kivinen kuori.

Pidä pääsi pystyssä, metsämies,
sinä maailman silmäterä!
Mut jos sinä korpehen kaadutkin,
elä kantoja syyksesi kerää.
Kukin päähänsä silmää kaksi sai,
kukin oman on onnensa seppä.
_Sitä_ onneas et sinä antaa saa,
jos kuivuis kuu ja leppä.

Pyri aina sa ylemmä, joutsimies,
kuin siipesi täysin kantaa.
Mies kasvavi kanssa tahtonsa
ja tahto voimia antaa.
Ken täällä ei kurota kuusehen,
ei kapsahda katajaankaan.
Ken täällä ei tavota taivaihin,
ei pääse se päälle maankaan.

Näe unia suuria, unten mies!
Uni puoli on todellisuutta.
Uni kulkevi edellä kyntäjän
ja viittovi uraa uutta,
Vain yksi valta on metsässä:
On mies ja miehen usko!
Sitä kuulevi pedot ja metsän puut
ja aika ja aamurusko.

Mut yksi on herra herrallakin,
jota pääse et palvelemasta.
Näät siinä, miss' alkavi velvollisuus,
siin alkavi elämä vasta.
Ja sen on meri ja sen on maa
ja sen on metsän valta
ja vaikka sa kylästä väistytkin,
et väisty sen voiman alta.

Ja vaikka sa korpea hiihtäisit
kuin hirvi ja jalopeura,
se Herra sun kulkevi kupeellas,
se kantapäilläsi seuraa,
se kurkistaa joka kuusesta
ja pensaista, puista se puhuu,
ja ympäri nuotios yöllisen
käy ääni mi käskee ja huhuu.

Ja vaikka sa vuorille kiipeisit
kuin kotka, mi saalista noutaa,
se pilvenä piirtävi vierelläs,
se sotkana järvet soutaa,
se kasvaa ja paisuu ja karttuu vaan,
sadan virstan on saappahat hällä,
ja vuortenkin huipuilta huutavi
se ukkosen jylinällä:

»Ja vaikka sun ois koko mahti maan,
veen kunnia, vuorten kulta,
niin sentään ma ropohon viimeiseen
olen veroni vaativa sulta.
Minä taivahan rantoja taivallan,
käyn otavan olkapäitä.
Ja jos sinä tahdot korpehen,
niin laulele lakeja näitä!»

Näin puhui mun Herrani korvessa
mua katsoen silmästä silmään.
Minä pelkäsin, katsoin ja kauhistuin,
mut miel' oli korven ilmaan.
Ja sitten hän nyökkäsi, kättä löi
ja se oli miehen käsi!
»Ja jos sinä tahtoni täytät tään
niin olen minä ystäväsi.»

Pois kulki mun Herrani korvessa.
Taas kaikki, kaikk' oli hiljaa.
Mut uudet tuulet mun sydämmessäin
ne tuutivat uutta viljaa.
Ja taasen ma tartuin sauvahain
ja sukseni sujutin jälleen.
Mut usein, niin usein korvessain
olen saanut ma huoata tälleen:

»Oi, ethän sa kasvojas käännä pois,
sinä Herra, ystävä, veikko,
jos olikin suuri sun korpesi
ja hiihtäjä jos oli heikko.
Sinä käskithän ylemmä lentämään
kuin siivet heikot kantaa.
Mies kasvavi kanssa tahtonsa
ja tahto voimia antaa.»



ORVON LAULU.

En apua saanut, en apua saanut,
kun nuorna ma äidistä orvoksi jäin,
kun kuljin ma kerjäten mieron teillä
ja anelin rakkautta kyyneleillä,
en apua saanut
ja yö oli ainoa ystäväin.

En apua saanut, en apua saanut,
kun taistelin, eksyin ja epäilin,
kun epäilin muita ja itseäni
ja sylkytin sairasta sydäntäni,
en apua saanut
ja yksin ma kuljin ja kamppailin.

En apua saanut, en apua saanut,
en olisi paljoa pyytänyt,
vain vähäsen lämpöä ympäriltä,
vain hiukan hienoutta ystäviltä,--
kun oisin saanut,
niin ehkä paljon ois paremmin nyt.

En apua saanut, en apua saanut,
nyt sitä en pyydä, en kaipaakaan.
Minä elelen kaukana korvessani
ja kehrään öisiä aatteitani
ja mitä ma mietin,
sen tietävi huojuvat hongat vaan,

Jos voisin laulaa kuin lintu laulaa,
tai lailla honkien huojuvain
kun metsän äänillä puhua voisin,
kun purona pulppuisin, käkenä soisin,
niin näinpä, näinpä
sois laulu hiihtäjän ladulta ain:

»Oi, elkää ihmiset ilotella,
jos orpo tiellänne lankeaa,
ei ole orvolla äidin kättä,
vaan yksin hoippuen, ystävättä,
hän etsii, eksyy
ja yksin syynsä hän sovittaa!»

En apua saanut, en apua saanut,
mut näin jos kuiskisi kuusipuut
ja käsi kun poskelle kohois kellä
ja miettimään kävis mieli hellä,
niin ehkä, ehkä,
mit' en ma saanut, sen saisi muut.



ILTATUNNELMA.

Mun päiväni ammoin mennyt on,
yhä mailla on illan rusko.
Mit' tää on? Miks ei joudu jo yö,
kun hiljaa, hiljaa niin sydän lyö
ja kuollut on kunto ja usko?

Kas, taivahat kuinka ne loimottaa!
Joko tullut on tuomion päivä?
Tää heijastus silmäni huikaisee.
Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen,
missä ympär' on huuru ja häivä!

Olin minäkin nuori ja onnellinen.
Näin unta ma kesästä kerta.
Kas, hämärän neittä ma lempiä sain,
ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain--
te nähkää hangilla verta.

Veri punanen ratkesi rinnastain.
Veit paljon sa tyttöni multa.
Ja vereni nuori ja lämpöinen
se kirjoja kirjoitti hangillen:
sinä siunattu, kiitetty, kulta!

Runoruusut rintani raadellun
te rastitte hiihtäjän matkaa
yli vuorien, yli laaksojen,
ohi murheen ja onnelan ovien--
Mihin? Tee ei miel' juuri jatkaa.

On päivä jo ammoin laskenut,
yhä poissa on hiihtäjän rauha,
käs' vaipuvi, henkeni herpoutuu.
Oi, eikö jo kohoa kalpea kuu
ja laskeu yöhyt lauha?



OI, VARJELE HERRA MUN
 JÄRKEÄIN.

Oi, varjele Herra mun järkeäin,
mua varjele hullun yöstä,
mua kurita, mut älä anna mun
näin elävänä hautahan syöstä.
Mun pääni on niin sairas, mun päiväni levoton
ja yö kun musta joutuu, niin poissa mun uneni on.
    Herra, varjele järkeni valo!

Minä kuulen ääniä kummia,
joit' eivät toiset kuule.
Ja vaikka ma syntiä paljon tein,
mua paatuneeks älä luule.
Ei aina ole huono, ken täällä lankeaa,
voi olla jalka heikko ja kivinen olla maa.
    Herra, varjele järkeni valo!

Elä usko, mit' ihmiset sanovat,
elä kysele heiltä mua,
mut kysy mun kuolleelta äidiltäin,
joka lienevi lähellä sua.
Mua ihmiset ei nähneet, ne näki mun varjoni vain,
minä itse kaukana kuljin ja kaukaa viestit sain.
    Herra, varjele järkeni valo!

Sain viestit mailta vierailta,
joit' eivät toiset tunne.
Minä nään vain sumua silmissäin,
ma vaikka katson kunne.
En eroita ma muuta kuin kasvot äityein.
Oi, äiti, äiti, äiti, oi ota mun sydämein!
    Herra, varjele järkeni valo!

Minä olin hänen kultasilmänsä
ja hän mua hemmotteli.
Hän rukoili mun puolestain
niin kauvan kuin hän eli.
Oi, ethän, ethän, äiti, mua heitä vieläkään.
Kun sua vaan ma muistan, niin itken yhtenään.
    Herra, varjele järkeni valo!

Kas itku syömen puhdistaa
Oi, kiitos, kiitos Herran,
viel' että voin ma itkeä--
kai anteeks annat kerran.
Oi, Herra, Herra, Herra, ota multa kaikki muu,
ota leipä, laulun lahja, tai sulje mullalla suu,
    mutta varjele järkeni valo!



HYVÄ ON HIIHTÄJÄN HIIHDELLÄ.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu--
mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,
tuul' ulvovi, polku on ummessa
ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll' on myötä,
kun latu on aukaistu edessään--
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens' itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen,--
mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss' oikea, väärä.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss'--
mut käypä se laatuun hiihtää myös
hiki otsalla, suurissa suruissa
ja kuolema kupeellansa.



KUOLEMAN RENKINÄ.

Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin,
kuolema kynti ja minä itse itkin.

»Tule mies rengiksi!» kuolema huusi--
»Saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi.»

Tulen minä rengiksi, huusin ma vastaan.
Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.

Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa--
viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.

Ystävä on kaukana ja sydämmeni jäässä--
Herra, koska seison ma sarkani päässä?



RAUHATTOMAN RUKOUS.

Minä tääll' olen vieras, vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa,
minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.

Me soudamme haahta haurasta,
min ympäri aallot pauhaa;
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa.
Tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista pettää.
Mikä riemu se koskaan päällä maan
on päättynyt kyynelettä?

Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka joutunut tääll' ei harhaan?
Mikä hyvä se täällä on hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan?
Kun ystävän parhaan sa kohtasit,
jo aika on hyvästi heittää.
Ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta peittää.

Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö,
oi, syntyös sydämihin,
oi, syntyös syömehen jokaiseen,
joka tutkivi: mistä? mihin?
Oi, syntyös rauha mun rintaani
kuin syntyi seimehen lapsi,
sinä rauhani nuori ja naurusuu,
sinä kukkani kultahapsi.

Ja kilvan kulkisi kumartamaan
sua turhan tietoni aatteet,
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet,
Mun henkeni tietäjät harmaapäät
erämaita ne etsien käypi,
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö yhä hämärtäypi.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.



MUA PELOTTAA.

Mua pelottaa, mua pelottaa,
mua pelottaa tämä erämaa,
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet
niin oudot ja kylmät ja kylläiset.

En tunne ma muita, en itseäin.
Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?
Toki jossakin muualla parempi ois?
Kun huoata vois
tai nukkua, nukkua nuorena pois!

Oi, vieraita oomme me ihmiset
kuin eri tähdillä syntynehet,
kuka kotoisin kuuhuen helmasta on,
kuka auringon,
kuka aivan, aivan on koditon.

Minä lapsonen koditon laaksoissa maan,
minä hankia hiihdän ja harhailen vaan,
minä sydäntä etsin, mi sykähtäis,
joka luokseni jäis,
yö vaikka mun ympäri hämärtäis.

Minä etsin suojoa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin;
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet,
mut enin mun syömeni syvyydet.


JA VUODET NE KÄY YHÄ
 VAIKEAMMIKS.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli--
koska tulee se suurin, se suurin?

Koska saavut sa tuskani korkein,
sinä maailman valtias mahtavin,
jota lapsesta saakka ma uotin,
jota vapisin öisin mä vuoteellani,
jonk' katsehen tunsin ma kasvoillani,
kun hetkeksi onneeni luotin?

Sun edessäs tahdon ma polvistua,
mut silmihin katsoa tahdon ma sua
ja sanoa: Henkeni annan!
mut mieltäni nuorta en milloinkaan.
Se tuskassa tulta iskevi vaan,
sen kanssani hautahan kannan.



SYDÄMENI TALVI.

Talvella lauluja tehdä ei,
talvella tehdään työtä,
talvella tuvassa istutaan,
iltoja pitkiä iloitaan,
talvella paljon on yötä.

Talvella talossa kiirettä ei,
talvell' on pitkät puhteet,
talvella hiljaa haastellaan,
lauluja vanhoja lauletaan,
kuulu ei isännän nuhteet.

Huurtehessa on honkapuut,
hyyteessä ikkunalaudat.
Ihmiset takkahan tuijottaa,
hiljaa hiiliä liikuttaa--
liikkuvi muistojen haudat.

Talvella murheita muisteta ei,
talvella paljon on lunta,
muistoja kauniita katsellaan,
riemuja vanhoja riemuitaan,
nähdähän kesästä unta.

Varpuset jäätyvät oksillaan,
paksu on hanki maassa,
ihmiset kulkee ja askaroi--
mielessä lintujen laulut soi,
kellojen kilke haassa.

Sisällä siintävi taivas sees,
kukkivat kummut ja kedot,
laulavi leivot ja linnut muut--
ulkona huojuvat honkapuut,
ulvovat metsien pedot.

Kuollut on usko ja rakkaus,
jäässä on ruusurukat.
Mutta kun illalla ikkunaan
loistavi kuu tahi tähti vaan,
kauniit on hallankin kukat.

Suru on siltoja siskojen,
sääli on hallan kukka.
Talvella toistansa säälitään,
itseään sekä ystäviään:
Ystävä, ystävä rukka!

Voi sinun hullua sydäntäs,
voi sinun hullua päätäs,
tiedä en, kump' oli hullumpi,
hullut ne vaan oli kummatki,
tarvis ol' talven jäätäs.

Tahdoitko toivoja toteuttaa,
näitkö sä onnesta unta?
Hangessa toivojen hauta lie.
Kaikilla meillä on yksi tie.
Talvella paljon on lunta.



LAULU ONNESTA.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön,
kell' aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten.
Kell' onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.



ZISKA.

Miks tullut et Ziska,
punahuulinen, valkeaniska?
Niin kaunis, kaunis ol' yö.
Minä lauluja lauloin ja odottelin sua.
Mulle olitko sa vihainen vai pelkäsitkö mua?
Mun rintani lyö ja lyö.

Kuu kulki ja huhui,
puut kuiski ja puhui:
Missä viipyvi Ziskasi sun?
Ei tullut mun Ziskani, tuli huoli, mure.
Ja jos et tullut tänään, niin huomenna tule!
Ole jällehen Ziskani mun.



INKA-MUORI.

Inka itki rannalla,
heliällä hiekalla,
lainehet laski ja nousi:
Miksi itket Inkasein,
muoriseni, miekkosein?--
Tuonne, tuonne venho se nousi.

Inka itki rannalla,
heliällä hiekalla.
Kenpä punapurressa sousi?--
Sinne läksi tyttärein,
armahani, ainoisein.--
Lainehet laski ja nousi.

Minne läksi tyttösi,
kunne pursi purjehti?--
Vierahan vilun valkamille.
Ruttotauti taaton vei,
leipä loppui, nälkä ei.--
Mille työlle läksi hän, mille?

Köyhä meni rikkaalle,
vaappuvalle, vanhalle.--
Inka-muori itkien nousi,
varjos vielä kädellään,
katsoi kautta saaren pään:
sinne, sinne venho se sousi.



HAUTALAULU.

Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
    Nuku virta helmassa meren.

Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
    Nuku lehti helmassa laakson.

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
    Nuku tähti helmassa päivän.



MIRJAMIN LAULU.

Kukka liittyvi kukkahan,
rukka liittyvi rukkahan,
mihinkä liityn ma Mirjam rukka,
missä on Mirjamin kukka?

Päivä painui jo vuorten taa,
kuun on helmissä metsä, maa,
helyjä välkkyvi heinät, oljet,--
missä on Mirjamin soljet?

Missä viivyt sa sulhoni,
kussa valkea orhisi,
joudu jo luokseni angervoisen--
vaiko jo löysit toisen?



SONETTEJA.



1.

YÖ.

Yö saapuu. Päivä on poissa.
Hämy silmiä hämmentää.
Jo kaukana korven soissa
tulet virvojen viriää.

Ypö yksin istun ma koissa,
ei armasta, ystävää.
Mut oudoissa unelmoissa
mun henkeni heläjää.

Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?
Kuka huntua huiskuttaa?
Kuva valkea vierii ja väikkyy,

tutut piirtehet pilkoittaa.
Mun aatteeni seisoo ja säikkyy.
Sumu silmiä sumentaa.



2.

OLIN NUORI.

Olin nuori ja onnehen luotin,
sulosilmien lupauksiin,
petin itseni, järkeni juotin
utuhienoihin unelmihin.

Opin taas kevätlaulujen nuotin,
jonk' kerran jo unhoitin,
näin kesästä unta ja uotin--
niin syksyhyn heräsin.

Oi, silmät tummat, en teitä
toki koskaan ma syytä, en!
Te itkitte kyyneleitä

niin kauniisti säälien,
kun henkeni helpeheitä
suu surmasi punainen.



3.

HUOKAUS.

Olen kävellyt päiviä öitä
kuin hullu ja itkenyt
sielun pilloja, pimeiköitä,
rikkaruohoja kitkenyt.

Olen kutonut kummia vöitä,
hiushienoja helkyttänyt
utuhaaveita, unten töitä--
maassa kiini ma matelen nyt.

Oi, ajat te armahimmat,
kun niskan nyykähys yks
tai kengän keikahus vimmat

sai syömehen sytytetyks
ja tuskatkin tulisimmat
suli voittajan hymyilyks!



4.

ILLALLA.

Minä katselen illan taivasta
ja muistelen tyttölasta.
Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata
pois turhasta maailmasta.

Sulle tahtoisin keväästä laulella
ja kertoa taivahasta,
yön tähdistä, päivän paisteesta
ja kaaresta korkeasta.

Minä tahtoisin, että sa kaipaisit
mun kanssani korkealle!
Ja että sä uhrata tahtoisit

mun kanssani taivahalle
elos nuoren kukkaset kaunihit,
et turhalle maailmalle.



5.

SUA LEMMIN.

Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi,
mitä kauniita maailmoita,
sun povessas nuoressa unelmoi,
sinä hengelläs hellisit noita!

Mut ethän niitä sä tuntea voi.
Ne lie vaan haaveita, joita
sinne muinoin mun sieluni kaipuu loi--
oi, aikoja ihanoita!

Sua lemmin. Sa minua lempinyt et.
Mitä tahtomme taisi sille?
Mitä taidamme ihmiset poloiset

elon lankojen kehrääjille?
Me voimme vain olla iloiset
ja itkeä unelmille.



6.

EN JAKSA HYMYILLÄ.

Olen koettanut silloin ma hymyillä,
kun itkuhun olin pakahtua.
Olen laulellut silloin ma keväitä,
kun syystuulet tutjutti mua.

Olen laulellut silloin ma lemmestä
ja muistellut tyttöni sua.
Nyt kevääni kantelo kaunis sä,
nyt joudat sa unhottua.

Nyt enää mä hymyillä jaksa en.
Pää painuvi vasten kättä.
Minä halajan metsien povehen.

Nyt itkeä tahdon ma kaiken sen,
mitä jäänyt on itkemättä
multa vuosina vaivojen menneiden.



7.

KALLIOLLA.

Noin nään sinut vieläkin edessäin:
Sinä katselit kalliolla
yli ulapan aaltojen siintäväin--
ja mun oli hyvä olla.

Sua syrjästä katselin kauvan näin:
Tuul' leikki sun palmikolla.
Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
niin vienolla katsannolla.

Oi, silmä suuri ja suruinen,
miten saatoit sa olla niin julma!
Mut noin sua aina ma muistelen,

sinä tyttönen mustakulma:
Silmä ylitse aaltojen siintävien
ja tuulessa tukan huima.



PYHÄ KEVÄT

(1901)

    _»Astu aatos, lennä, liidä,
    kirkastuksen korkeuteen!»_



MAA JA KANSA.



ALEKSIS KIVI.

Lausuttu Kaunokirjailijaliiton Kivi-iltamassa
 23 p. maalisk. 1901.

Syntyi lapsi syksyllä--
tuulet niin vinhasti vinkui--
tuult' oli koko elämä,
nähnyt ei kesää, ei kevättä,
eli vain syksystä jouluun.

Syksyn lapsilla kiire on--
päre pihdissä sammuu--
aatos lentävi, aivot takoo,
veri paksuna päähän sakoo,
ovella Sylvester uottaa.

  [Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli
  Uudenvuoden päivänä, syntyi 10 p. lokakuuta.]

»Vuota vielä, oi vanha vuos!»--
tuulet niin vinhasti vinkuu--
»jouda en viel' sua seuraamaan!»
Vanhus ovella nyökkää vaan:
»Saat elää syksystä jouluun.»

»Viivy, viivy, oi vanha vuos!»--
päre pihdissä sammuu--
»niin täysi, niin täysi on sydämein,
sen tahtoisin antaa ma kansallein,
en vielä jouda ma kuoloon!»

Hetket rientävi, kello lyö--
tuulet niin vinhasti vinkuu--
»Onko, onko jo keski-yö?»
»Päätä, lapsi, nyt päivätyö,
jo aamun tähtöset tuikkii.»

»Vielä hetki, oi vanha vuos!»--
päre pihdissä sammuu,
kannel heikosti helähtää,
kääntyvi ovella harmaapää--
loppui laulajan vuosi.

»Minne viet mua, vanha vuos?»--
tuulet niin lauhasti tuoksuu--
»minä niin pelkään ja vapisen».
»Rauhoitu, rakas lapsonen,
ovella taivaan jo ollaan.»

Astuvi sisähän vanha vuos--
taivaan kynttilät loistaa--
saattavi laulajan Luojan luo:
»Tässä poian ma pienen tuon,
jok' eli vain syksystä jouluun.»

Virkkavi Herra Jumala--
tuulet niin lauhasti tuoksuu--
»Etkö kesää sä nähnytkään?»
»Näin vaan syksyn ja talven sään»,
laulaja vavisten vastaa.

Kyyneltyy silmä Jumalan--
taivaan kynttilät loistaa--
»Siis suvi sull' olkohon ikuinen!
Mut virka, poikanen poloinen,
ken olet ja mistä sa tulet?»

»Laulaja olen ma laadultain»--
tuulet niin lauhasti tuoksuu--
»tulen tähtösestä ma pienestä,
min nimi on Maa».--»Mihin kuolit sä?»
»Kurjuuteen kuolin ja nälkään.»

Vihastuu Herra Jumala--
taivaan kynttilät sammuu--
»Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!»
»Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,
et sille saa sinä kostaa.

Mut hiukan hillitse viimojas,
ne liian vinhasti vinkuu
mun uraani armahan aukeoilla.
Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!»--
Näin laulaja tuskassa huutaa.

Hymyilee hyvä Jumala--
taivaan kynttilät loistaa--
»Voi oikein olla. Ehk' koetin ma
sun kansaas liiaksi tuulilla.
Taas kukat kummuille nouskoon!»



MÖKKILÄINEN JA HÄNEN
 POIKANSA.

»Noh, pojat, päivä valkeaa,
on aika työn ja toimen.
Jo aura pelloll' odottaa
ja hepo eessä soimen.»

On sääli heitä herättää,
ois hyvä maata heidän,
mut säälittää myös kaunis sää
ja pien' on mökki meidän.

Ken nuorna tottui nukkumaan,
ei vanhanakaan herää.
Vain työttömyys se ruostuttaa,
ei kyntö auran terää.

Ja näin ma heitä rohkaisen,
kun väsyvät he milloin:
tuo aika uuden huomenen
ja parempi on silloin.

Ja usein huomen valkeaa
ja työ on yhtä kovaa.
Ma silloin koetan lohduttaa:
Nyt saatte hetken lomaa.

Ja tyytyväisnä työhönsä
he nousee nukkumasta.
Oi, heitä siunaa, Herra sä,
oi, siunaa mökin lasta!



GRANIITTI.

Hakataan, hakataan
Suomen vuorta harmajaa.

Peikot pienet nakuttaa:
kirpoo tulikipunat,
kivilaatat lohkeevat,
lastatahan laivoihin,
viedään suuriin kylihin,
pannaan muistopatsaiksi,
palatseiksi, linnoiksi,
kuninkaille, keisareille,
vierahille jumaloille,
joille vuori harmaja
vain on lasten tarina.

Hakataan, hakataan.
Pojat, pienet varokaa!
Lasten tarut uudistuu,
kuori kylmä ohentuu,
vuoren sydän tulta on,
nousta voipi raivohon,
kulon suuren kulkemaan
päästää pitkin maailmaa,
polttaa kaikki poroksi
palatsit ja linnatki
keisarten ja kuninkain,
vierahien jumalain.

Vuoressa on tulta myös.
Nähkää kipunoita yöss'!



TERVEHDYS KAJAANIN KAUPUNGIN 50-VUOTISJUHLAAN

6 p. maalisk. 1901.

Ämmän kuohut, Koivukoski,
Pöllyvaara, Kyynärpää!
Kaikki tunnen, kaikki tiedän,
kaikki mieleen lennähtää.

Täällä tehtiin Kalevala,
täällä sodan soihtu nous
kauvan vielä, vaikka vaipui
muualla jo miekka, jous.

Ehkä myöskin tunnet nimen:
Juhana Messenius,
josta niin on kaunihisti
tarinoinut Topelius.

Ja jos vielä etäisempään
aikaan, aatos, meitä viet,
kohtaa meitä kainulaiset,
karjalaisten kauppatiet.

Niistä tietköön tiedemiehet!
Minä muita laulelen.
Ei meit' auta entismuistot
ellei aika nykyinen.

Min' oon lapsi tämän ajan.
Terve sulle, rautatie!
Kulje kohta korven halki,
Kajaanihin viesti vie:

Loppui puute Pohjolasta,
Sampo saatiin takaisin.
Kauan oot sa tyytynytkin
muun jo Suomen muruihin.

Valitelkoot vanhat herrat
kaupunkia katoovaa,
ruikutelkoot rukkamielet
linnan muurta harmajaa.

Minä laulan, laulattelen
Kajaania tulevaa,
tiedon pesää, taidon pesää,
jauhon, viljan jakajaa.

Hyvinvointi! kansan onni!
Ensin sinä, sitten muu.
Missä syödään petäjäistä,
siell' ei paljon naura suu.

Meijerit ja kansakoulut!
Toinen toistaan tukekoon.
Rahvas lukee raamattua.
Myöskin muuta lukekoon.

Ei oo pelko, että kansa
isäin tavat unhottaa.
Jos ne joku unhottaiskin,
kyllä Ämmä muistuttaa.

Ämmä tulee korpimailta,
korven voima nuorta on.
Vuottakaa, kun Kuhmo nousee
ynnä poiat Paltamon!

Sotkamoss' on suuret kylät,
siellä täyttyy tähkäpää.
Kiannalla kilvan vielä
pettuleipää pistetään.

Täyttyvä on kerran tähkä
koko kauniin Kainuunmaan.
Kunpa täyttyis, kohta kaikki
korven voima tarvitaan,

tarvitahan päivän työlle
vasten valtaa pimeyden.
Kenpä tietää, ehkä toistuu
tarut ajan entisen?

Kenpä tietää, ehkä kerran
Kajaanissa taistellaan,
kun jo unta uupunutta
nukkuu suuri Suomenmaa?



LAULU VANHOISTA AJOISTA.

Haastavi hongat harmaapäät:
Ei ennen tääll' ollut tälleen,
ei leikitty, tanssittu päivät pitkät
ja herätty leikkihin jälleen.

Päivät raskaasti raadettiin
ja kelpas uni yöllä.
Pyhät ne pyhinä pidettiin
ja arki alkoi työllä.

Tervaa täällä poltettiin
ja pettuleipää syötiin;
terva vietiin kaupunkiin
ja porvarille myötiin.

Saatiin säkki suoloja
ja toinen leivänlisää.
Totteli vaimo miestänsä
ja poika kuuli isää.

Aivan toinen aika on
nyt meillä siitä asti,
kun herrat ruukin laittoivat
ja mittar' metsät rasti.

Pyhä oli ennen lemmenliitto,
vakainen sen vastuu.
Kirkkomäellä kaulakkain
nyt nämä nuoret astuu.

Tytöt juoksee ruukilla
ja pojat myllärillä.
(Kolme mamsseli heilakkaa
on näätsen miehellä sillä.)

Pojat työnsä unhottaa
ja tytöt kunniansa.
Viina virtaa tulvanaan
ja turmeltuupi kansa.



LAULU VALON SODASSA.

(Kun Kalevalan sankarit ennen muinen valon sotaan suorivat,
kerrotaan heidän ennen lähtöään marssineen Ukon puun ympäri
laulaen seuraavaa laulua:)

Kuule nyt meitä,
ilmojen Ukko,
aukaise eestä
auringon lukko,
päästäös päivä
pilvien takaa,
kussa se Louhen
vankina makaa.

Valoa me vaadimme
emmekä muuta,
siksi me kierrämme,
nyt Ukon puuta,
siksi me laulamme
laulua sodan,
nostamme taivaalle
tapparan odan.

Meill' oli päivä:
He meiltä sen peitti.
Meill' oli kansa:
He yöhön sen heitti.
Meill' oli vapaus:
Nyt meill' on orjuus.
Meill' oli onni:
Nyt meill' on kurjuus.

Meill' oli lapset
siveät ja suorat,
nyt meillä pauhaa
hurtat ja huorat,
kaikki jo katoo:
kunnia, kunto,
tarmo ja tavat
ja oikeudentunto.

Jos nyt et auta,
niin hukka jo perii.
Kuolla jos pakko on,
kuolkaamme veriin!
Eespäin veikkoset!
Tapparat tanaan!
Voimamme laulu
ja luottamus sanaan.

Astuvi urhot,
ukkonen jyskää.
Katso, jo Pohjolan
portit ne ryskää,
sortuvi, murtuvi,
kaikuvi soitto,
sankarit laulaa:
päivän on voitto.



EERO ERKKO.

Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit,
nous taistelon lainehet korkealle,
mut et sinä sortunut aaltojen alle,
vaan vaahdossa seisoit ja kasvoit ja kartuit.

Tuli tyyni,--ja moni, jot' ei murtanut myrsky,
nyt sortui tyynessä, veltossa veessä,
mut ainapa Erkko ol' joukkonsa eessä,
oli aurinko mailla tai hyökäsi hyrsky.

Näin seisoi hän kohta jo kymmenen vuotta.
Nyt kaatunut on hän. Ken hänet kaasi?
Sa ääneti seisot. On vastaus suotta.
Sun puolestas vastaa kansas ja maasi.

Keväällä 1900.



HELSINKI HELMILÖISSÄ.

Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta,
nähkää Suomen talven suuri taika!

Koko Helsinki on helmilöissä,
puistot kaikki kuurakaunehissa,
kaasut palaa, sähkölamput loistaa,
esplanaadi on kuin taikalinna,
peikkoin palatsi ja vuoren hovi,
jossa Hiiden neien häitä juodaan.

Mutta kattoin yli sähköverkot
mahtavina niinkuin maantiet käyvät,
valkoisina, valon rautareitit,
sakeoina, sanan ohjoajat,
sillat sielujen ja ihmismielten,
valistuksen suuret valtaväylät.

Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Eilen vielä sumu maita peitti,
puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten,
lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut,
sähkölangat, yli kattoin käyvät,
venyi velttoina kuin riippumatot
rantamilla kesäsiirtoloiden--
mukavuuden, laiskuudenkin langat.

Astun alla jumalaisen holvin,
pääni päällä kuurahelmet helkkää,
helmet helkkää, runot kauniit kaikuu,
tanssii talven immet ihanaiset;
käyskelen ja kysyn itseltäni:
Mistä tämä rikkaus ja tenho?

Tyttö tietä pitkin tepsuttaapi,
valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen,
pysähtyy ja minuun kauvan katsoo.
Mitä minusta sa tahdot, tyttö?

Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti:
»Olen talvi, Suomen taikaneiti,
tuntenethan minut vanhastaankin,
liat peitän, saastat maahan kaivan,
sumut kaikki kudon helmivöiksi,
joilla koristan ma uraani armaan
odottamaan uutta kevättänsä.
Kautta oman rintas kammioiden
usein unohduksena ma kuljen.»

Vielä kerran mulle viittas tyttö,
hälveni kuin uni heräävältä.
Yksin seisoin keskell' esplanaadin,
öinen Helsinki ol' heräämässä,
kahden puolen ihmiskarjat kulki,
karjat sekä karjain kaitsijatkin,
herrat heilui, vilkkui naiset nuoret,
vaan ei valkeat kuin talven immet;
silloin multa silmäkulma kostui,
sanat nämä nousi huulilleni:
Mitä taitaa pimeys tälle maalle?
Ampukohot myrkkynuoliansa,
nostakohot suosta suuret usmat,
peittäköhöt taivaat talmallansa,
laskiessaan Suomen laaksoloihin
sentään helminä se sataa alas,--
laulun helminä ja hengen töinä.

Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja,
kiitos sulle, Suomen suuri talvi.

8/1 1901.



KOSKENLASKIJA.

Niin usein lapsena seisoi hän
kotiniemensä kultaisen päässä,
näki ohitse venhojen viilettävän
niin tyynessä kuin rajusäässä,
kalapurret, kaupan purret,
purret parkinkiskojien,
halkojen hitaiset purret
sekä kilvan kirkkovenhot.

Mutta ylpeinä yli muiden
loisti tervapurtten laajat purjeet,
pullistuen omast' onnestansa,
tietäin kantavansa korven voimaa,
kantavansa suuriin kaupunkeihin
havumetsän haluttua mettä.
Siitä mahtavina sadatmarkat
sinkoo kauas sinikorpiin Kainuun,
sadatmarkat sekä jauhot, suolat,
joskus myöskin »vältti», kääntö-aura,
talon toimellisen isännälle;
emännille sokurit ja kahvit,
kihlat lempiville kihlakunnan.

Halu syttyvi poikasen sielussa:
Lie jotain mullakin viedä,
on tunteita, on haaveita,
ja jos tervaa ei, pajunkuorta,
niin mieltä nuorta
ja mietteitä,
joit' ei joka poika tiedä.

Ja niin hän purtensa irroittaa
kotilahtensa kultaisen suulta,
laskevi keskelle kuohuja
ja laulavi laitapuulta,
miten meri on suuri ja sininen
ja maa niin armas ja kaunoinen
ja vieno neitosen varsi,
kun hän koivujen solassa käy.

Ilta hiljainen lankeaa.
Purje leutona lepattaa,
terhen nousevi tuolta, täältä,
lahden pohjista, laineen päältä,
kutovi verkkonsa yli veen--
poikanen yönä on yksikseen.

Huokaa öiset ulapat.
Saapuu sadat unelmat,
Vait! Mikä valkoinen välkähtää?
Vellamon neitosen kyynärpää,
tuolla polvi ja täällä kaula:
»Laula poikanen mulle, laula
synnyt lempivän sydämen.
Saat sinä suukkoni lämpöisen.»

Ja poikanen laulavi lauluaan
niin vienon-soipoa, sorjaa,
miten kuinka jos kauniit on kukkaset maan,
ne kuolo kuitenkin korjaa,
mut tummanpa Tuonelan laineilla
siell' lumpehet valkeat päilyy;
ken siellä kohtaapi kultansa,
sen kukkaset ijäti säilyy.

    Varo poikanen!
    Joki eessä lie!
    Käy airoillen!
    Jo virta vie!

Siellä kasvavi korkeat tammipuut,
tuvat tummat on tammien alla,
ei paistele sinne päivät, ei kuut,
ei tähtöset taivahalla,
vaan ijäti pirtissä pienessä vain
siell' loistavi silmä armaan.
Ja keskellä leppien varjoavain
ui Tuonelan joutsen harmaa.

    Ylös onneton!
    Vesi kiihtyvi!
    Kohta koski on!
    Se surmasi!

Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin:
Yö, maailman äiti, sä hellä!
Moni poikasi pyrkivi päivähän päin,
mut kellä on onnea, kellä?

On hullu ja houkka se lapsonen maan,
joka suruja syömeensä sulkee.
Ja kauvaksi orhit ne korskahtaa,
kun kuoleman valtias kulkee.

Lakkasi laulu poikasen.
Heräs hän keskellä kuohujen;
koski pauhasi, vaahto pärskyi,
mela vapisi, venhe tärskyi,
kastuvi poski poikasen--
se on suudelma Vellamon neitosen.

Miettivi poika mielessään:
Kuollako vai jäädä elämään?
Hiljaa, hiljaa niin sydän lyö.
Ehkä tehty jo onkin työ,
min sään mulle neuvo Jumalan.
Lauloin jo laulun parhaimman.

Mutta niin kauniina aurinko nousee
ylitse ylhien kalliorantain,
vilkkuvi rannoilla valkeat talot,
puuntavi punaisenkirjavat lehmät,
joita nyt käyvät lypsämähän
neitoset nuoret kuohuvin kiuluin.
Hymyy taivas ja hymyy maa--
miksi miekin en hymyileis?

Hymyten poikanen melaan käy
ja kosken kuohua kohtaa:
En tiedä, viekö se elämään
vai Tuonenko tuville johtaa?
Sama mulle. Mut laskea laatuisa on
näin maailma silmäinsä eessä
ja uihan se kuoleman joutsen kai
myös näidenkin virtojen veessä.

Ja hän leikkii kuolemalla,
hakee parhaat hyökylaineet.
Neidot näkee rantamalla,
kulkee kautta maiden maineet.
Karit uhkaa, aalto alla
ahmaa, Luoja johdattaa
laulukosken laskijaa;
suvanto jo aukeaa,

Siintää eteen järven selkä, niemen päässä talo on.
Poika purren kiinnittääpi pajuun rantakallion.
Käypi tupaan. Kaikki väki sielt' on kesäkiireillään;
talon tyttö kangaspuita punaposkin helskyttää.

Suihkii soma sukkulainen, nousee, laskee polkimet.
Sanat sattuu toisihinsa, ailahtaapi aatokset.
Ennen kuin sen poika ties ja ennen kuin ties tyttökään,
astuu sisään talon väki, tapaa heidät sylikkään.

Siitäkös nyt touhu nousi. Kuka, mistä, kulkija?
Isä etsii piiskanvartta, äiti huutaa pappia!
Tyttö itkee, rengit nauraa, piiat vilkkuu, virnottaa--
yleisessä hälinässä poika ulos puikahtaa.

    Taas hän venheessä
    vettä viiltää,
    laskee koskia
    kuohuvia,
    mutta hällä
    nyt mielessänsä
    ei enää kuoleman
    kukat päily,
    vaan elon kukkaset
    kumpurinnat
    ja neitosen punaiset posket.



LAULUJA KANTELETTAREN TAPAAN



MIKSI KYSYISIN ENEMPI?

En tiedä, oletko impi
pyrstötähti taivahalla,
valo maillensa menevä
vaiko unten uusi päivä.

Ja en tiedä, oletko impi
viime tuomion tulemus
syömelleni syntiselle,
vai tuoja elämän uuden.

Valaisit pimeän yöni,
näin ma pitkät pilven rannat--
miksi kysyisin enempi?



KONSTINSA KUMPAISELLAKIN.

Neuvoisin sinulle, neiti,
pari kolme konstiani,
tien ohesta oppimaani
eloni nuorella polulla:

Ilo miten syntyvi surusta,
miehen tarmo taistelosta,
hyve ahjosta himojen,
henki mustan mullan alta.

Nämä minä neuvoisin sinulle,
kun sinä neuvoisit minulle
pari kolme konstiasi,
joita ihailen ijäti:
Hyvä miten palkitaan pahalla,
lempi leikinlaskennalla,
mitenkä murhataan hymyillen,
kuin poloista poljetahan.

Neuvokaamme toisiamme,
impi kaunis ja ihana!



UNTA JA TODELLISUUTTA.

Tarjosin sinulle kerran
käteni kesäisnä yönä,
kun oli linnut laulupuulla,
kukat täydellä terällä;
tarjoan sinulle käden
nyt ma talven tanterilla
soidessa vihurin vinhan,
kukkain kuolleiden ylitse.

Et sa silloin uskaltanut
unteni utuihin, tyttö,
uskallatko nyt paremmin
urho-unten täytäntähän?



KATSON, KATSON, KAUNIS TYTTÖ.

Katson, katson, kaunis tyttö,
katson silmies sinehen,
pohjahan povesi katson,
sydämesi syövereihin,
etsin aatosta eloni,
tulevia tutkistelen,
tuotko tummia minulle
vaiko öitä valkoisia.

Muistan, koito, muutkin silmät,
silmät tummat ja palavat,
joihin katsoin, kauvan katsoin,
etsin aatosta eloni;
luulin päivän koittavaksi,
auringon yleneväksi.

Yö yleni, tähdet sammui,
säihkyivät salamat yössä,
jyrisi Jumalan kosto,
satoi rautaiset rakehet
mun poloisen pään ylitse,
harhalapsen hartioille;
ajoivat armotta minua
salon poikki, toisen pitkin,
löivät turraksi lihani,
luuni kaikki kangistivat,
puutuin puuksi suon selälle,
ahon päähän pökkelöksi,
pikku lintujen peloksi,
variksien vaakkumiksi.

Viikon seisoin suon selällä
tunnotonna niinkuin tukki,
korpit hyppi korvillani,
silmillä varikset vaakkui,
pedot juurella pesivät,
hukat luona huutelivat.
Lapset parkaisi pahasti
marjamailla käydessänsä,
nähdessä näköni mustan,
surun synkän syövyttämän,
pökkelön suon selällä,
karahkaisen kankahalla.

Tulipa tyttö tähtisilmä,
enkeli elämän joulun,
ei se parkaissut pahasti
eikä luota loitonnunna,
tuli luoksi leikkimähän,
vienoinen visertämähän,
tuli silmin niin sinisin,
kävi niin valkoisin kätösin
runkohon ruman petäjän,
juurihin jumalten hylyn--
soi salossa enkel'laulu,
lapsen nauru laaksoloissa.

Ja katso: Ihana ihme!
Sylkähti sydän petäjän,
kuohahti kuollehet vetoset,
puu vihersi, päivä nousi,
kevät kaikille hymysi.

Katson, katson, kaunis tyttö,
katson silmies sinehen,
pohjahan povesi katson,
sydämesi syövereihin,
etsin aatosta eloni,
tulevia tutkiskelen:
Herätitkö kuollehista,
toitko Tuonelta urohon,
uusille sydänsuruille
vaiko leivon lauleluille.

Kirkas on sinulla silmä,
katse kaunis ja viaton,
et sinä suruja tuone,
tuonet marjatuokkosia
mailta päivän paistamilta,
kuu-luojan kumottamilta.



IVA.

Kysyi tyttö poikaselta:
»Miksi ivailet alati,
lasket lauseita pahoja,
jotka pistävät syvälle--
minuakin joskus pistät.»

Vastas poika neitoselle:
»Ihana on ivan säilä
säihkyväinen, välkkyväinen.
Iva on jumalten ase,
luotu sankarin sotahan
vasten valtoja pimeyden.
Sillä puollan parhaintani,
hellintäni, hienointani
elämän suuressa sodassa--
sillä myös sinua puollan.»



SANA SUOMEN SALOILLE.

Siellä Suomen on saloilla
monta, monta nuorta miestä,
joilla on sydän palava.

Ja onpa saloilla Suomen
monta nuorta neitokaista,
joill' on silmä siintäväinen.

Jos joka sydämehen ma
voisin mennä nuoren miehen,
näin minä sanoisin siellä:
»Pala, pala, nuori sydän,
katko Kullervon kapalot!
Untamot, utalat miehet,
mielet maassa vangitsevat
suurella suun kovulla,
pikkuisilla pyytehillä.
Siinä on sisäinen uhka.
Toinen uhka ulkonainen.»

Ja jos silmät ma jokaisen
voisin nähdä nuoren neien,
näin minä sanoisin niille:
»Siinnä, siinnä nuori silmä,
sinimetsien ylitse,
näe, mitä me emme näe
keskellä tulisen taiston,
kaukolehdon lempeyttä,
kaukolaakson kauneutta,
ihanuutta iltapilven,
aamun armahan tuloa.»

Lennä laulu ja sanele,
mitä en itse voi sanoa!



LAULUN LAPSI.

Hyvä oli iso minulle,
siskoset sitäi paremmat,
paras armas äitimuori.

Mie itse hyväpä kelle?

Paha oli maailma minulle,
pahempi impi ilkkuvainen,
pahin syyllinen sydämein.

Mie itse pahapa kelle?

En ole hyvä, en paha,
olen lapsi laulavainen,
laulun lapsena pysynkin
kunis kuoppahan kuperrun.
Kaikki on kaunista minulle
tämän ilman kannen alla,
ilo, murhe, itku, nauru,
luonto, maailma, lokakin,
rauha suuren rakkauden,
vihurit vihan ja lemmen;
kaikell' on kajastuksensa
Luojan suuresta suvesta,
ikuisesta auringosta
tähtitarhojen takana.



PYHÄ KEVÄT.



KEVÄTHYMNI.

Herran henki mailla kulkee,
haudat kaikki aukeaa.
Kas, jo katkee kääriliinat!

Sydän uuden uskon saa.
Maa, mi nukkui hangen alla,
herää uuteen elohon,

kautta ilman kannel kaikuu:
Vapahtaja noussut on.
Herää sydän ihmisenki

iloinensa, suruineen.
Astu aatos, lennä, liidä
kirkastuksen korkeuteen!



VIRTA VENHETTÄ VIE!

Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuohut purren puuta ja talkaa
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa.
Yksi syntyy riemuun ja toinen murheesen
ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
    Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie?
Niin synkehinä synnit ne uhkaa.
Hetken hehkuvi mies,
sitten tummuvi lies,
jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.
Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin
ja poika perii kehdossa synnit isänkin
ja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa.
    Mihin päättyvi tie?

Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri maailma,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
    Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa
kaikki, kaikk' katoaa--
kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
Mut unessa niin armas on ajatella noin:
Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
ja huomentuulet tuntureilta henkää.
    Vaiko valhetta lie?

Mut noinpa mietin mie:
Katso, kerran koko maailma herää.
Susi lammast' ei syö,
veli ei veljeä lyö
eikä miesi tahko tapparan terää.
Mut kaikki kauniit aatteet, joit' täällä aatellaan,
ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan.
Siis ihanteita, ihminen, kerää!
    Vaiko valhetta lie?



TAIDENIEKAN YÖ.

Yössä istuu taideniekka.
Miksi helkkää rannan hiekka.

Yön on neitoset tulevat,
yön on mustat morsiamet,
valkeilla varsoillansa,
ruskeilla ruunillansa.

»Kunne neitoset kulette?
Minun luokse miks tulette?»

»Tuomme sulle tuomisia
meren suurilta seliltä,
ilman pitkiltä pihoilta--
joko on ovesi auki?»

»On se auki auringolle,
paistoa Jumalan päivän,
ei yön yrityksille,
Manan neitten maanehille.»

Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt Tuonen tyrskyttivät:
»Voip' on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?

Tiedä, tiedä, taitoniekka:
Jo pimeni Suomen päivä,
sammui jo salojen huomen,
meni usko miesten nuorten--
ei ole valoa enää
koko maassa, maailmassa.»

Huusi vastaan taideniekka,
välkkyi nuoren hengen miekka:
»Jos menikin muilta usko,
minun viel' ei mennyt ole,
jos pimeni maani päivä,
on mulla omakin päivä,
tyttö kultainen kylässä,
kaunokutri kartanossa,
joll' on sielu silkin hieno,
katse kaunoinen sametin.
Unista utuisen lemmen
luon mä maalle uuden aamun.»

Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt Tuonen tyrskyttivät.
»Voip' on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?
Jo pimeni silkkisielu,
sameni sametin välke,
kylän ämmien käsissä,
naisten kahvinauruloissa.
Ei ole valoa enää
koko maassa, maailmassa.»

Painoi päänsä taideseppä,
juoksi julman haavan leppä,
juoksi päivän, juoksi toisen,
kunis hän kolmanna kohosi,
kastoi kalvan hurmehesen,
nosti kohti korkeutta,
vannoi näin valan ikuisen:

»En minä levänne ennen
kuin minun miekkani terästä
revontulet roihuavat
yössä pohjolan pimeän.»

Vyötti varren rautavyöhön,
astui ulos talvi-yöhön,
talven tähtöset näkivät,
kun hän korpehen katosi.--
Ei ole sitten kuulununna.



VÄLIRAUHA.

Tiedän, tunnenhan tarkalleen,
ett' tää on vaan välirauhaa,
hetkisen virtaa vierivää.
Taas kohta jo kosket pauhaa,

Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
sun kanssasi, sydän kulta.
Ole valmis, kun leijona valveutuu!
Taas silloin me iskemme tulta.

Ja tietköhön myös koko maailma sen,
ett' tää on vaan väli-aikaa.
Sun tänään mä rauhassa levätä suon.
Taas huomenna torvet raikaa.



JUMALAN VANKI.

Ystävyys murtuu,
rakkaus katoo,
ei katoa minun kuoleman-ikäväni.
En minä tiedä sinun alkuasi
enkä aavista sinun loppuasi,
mutta kumpikin lie minun sydämessäni.

Voi, pahoin tekee se mies,
se mieletön mies,
joka juurensa elämään katkoo.
Hän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä,
ei ole hällä sijaa siellä eikä täällä,
hän äärettömyydessä lentää ja lentää
ja aaltoihin vaipuu.

Eikä ole totuus,
jumalainen totuus,
tehty ihmishartioita varten.
Jos kuolevainen jumaliin nousee,
niin Jumala ottaa
vangiksi hänet
ja viepi hältä ymmärryksen valon.



MAININKEJA.

Tahtoi meri taideniekaks tulla,
lepäs tyynnä, peilipintaisena,
kajasteli kaikki ilman kaaret,
rannan raidat, suvi-illan ihmeet;
kysyi vanhemmalta veljeltänsä
taivahalta: »Oonko taideniekka?»

Päätään pudistaen veikko virkkoi:
»Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.»

Muutti meren poika muotoansa,
meni sydämensä syövereihin,
nosti hyökyaallot ärjymähän,
pirstoi purret, mastot maalle heitti;
kysyi vanhemmalta veljeltänsä:
»Taitanen jo olla taideniekka?»

Päätään pudistaen veikko vastas:
»Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.»

Lakkas myrskylaulu meren rinnan,
souti selkää pitkät, loivat laineet,
kajastellen taivaan sinikantta,
muistutellen meren pohjatuutta,
antain aavistusta myrskylöistä
mennehistä. Kysyi meri jälleen:
»Onko taiteen tarkoitus siis tämä?»

Nyökkäs päätään vanhempi ja vastas:
»Jo nyt riittää. Olet taideniekka.»



SURUT.

Minä seisoin ja huusin
tappara kädessä:
»Tulkaa, nyt tulkaa,
tulkaa kaikki,
te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet,
huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,
niin koitamme kerran,
ken meistä voittaa,
ja voitettu olkoon
ääneti niinkuin
hauta, mi kuusten
keskellä hiljainen on.»

Näin minä huusin
tappara kädessä,
katsoin uhmaten
kalliosolaan
uotellen kuoleman karjaa.
»Pelkäätkö Tuonelan
untelo ukko,
pelkäätkö vuossadan
nuorinta lasta,
pelkäätkö päivyen poikaa?»

Eivät ne tulleet
silloin surut,
tulivat silloin,
kun makasin maassa
kamppaillen Luojani kanssa.
Tulivat takaa kuin konnat, löivät
kahleisiin minut, mierolle möivät,
tekivät minusta
heikon miehen,
polttivat otsaani
orjan merkin,
jota ei huuhdo
vesi, ei veri,
eikä huulet kauneimman neidon.



RAKKAUDEN LAULU.

Ajatukset mun aivoissani
niinkuin käärmeet kiertää.
Käsi toinen neitosen nisissä
ja toinen vartta viertää.

Valkeat aatteet mustalla pinnalla.
Voi, väririkkautta!
Valkea käärme mustalla rinnalla.
Kas, sepä rakkautta!



ALKIBIADEEN NÄKY.

Ma tiedän immen
niin valkean
kuin marmori templissä
Minervan.

Theano, temppelin
impyinen!
Oi, koskaan unhoita
sua ma en.

Sa seisoit kirkasna,
kuultavana--
ma kuljin maassa
niin matalana.

Olin juonut päivät
ja itkenyt illoin.
Kai Panathenaian
ol' juhla silloin.

Oli päivä laskenut
laaksoissa,
mut vuoret kimmelsi
kullassa.

Ja kädessä malja
ja seppelpäin
ohi Minervan templin
me kuljimme näin.

Yks filosofeerasi,
toinen lauloi
ja kolmansi katu-
tyttöä kauloi.

Sa seisoit templisi
portahilla--
ma kuljin varjossa
viileen illan.

Ja poimut vaattehes
valkean
loisti ruskossa päivyen
laskevan.

Sun nähdessä silloin
mun seisahti syön
kuin Arkipelaagissa
aalto yön.

Ja aallossa taivahat
kuvastui
ja taivahan tuhannet
tähtöset ui.

Mut koska sa silmäsi
laskit alas,
niin jällehen myrsky
mun rintaani palas.

Ja myrsky se raivoo
vieläkin.
En unhoita impeä
temppelin.



HYMNI TULELLE.

Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks tulla,
mut siihen ast' on aikaa palaa sulla.

Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä,
maan uumenissa unta pitkää piiltä,

herätä hehkuun, työhön, taisteloon,
kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
toteuttaa vuosisatain unelmat,
joit' uinuneet on isät harmajat.

On elon aika lyhyt kullakin.
Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.



HIUKAN TÄHTITIEDETTÄ.



TÄHTELÄN TANHUAT.

Tähtöset tuikki niin korkealla.
Min' olin maassa niin matalalla.

Miksi niin vilkutte tähtöset mulle?
»Siksi me tähtöset vilkumme sulle,

että sun sielusi nousisi meihin,
että sa astuisit auringon teihin.»

Enkö siis astu ma auringon rataa?
»Et sinä astune auringon rataa,

kuuta sa palvelet, kuun tietä kuljet,
kuutamon välkkeitä rintaasi suljet.»

Kuinkapa pääsen ma Päivölän tupiin?
»Noin sinä pääset Päivölän tupiin,

nouse, ja Tähtelän tanhuita juokse!
Siitä käy polku Luojankin luokse.»



POHJANTÄHTI.

Oi, Pohjan tähti,
mi meille vilkut,
ja piennä pilkut,
mi ilkut tähdille
kiertäville
ja ihmismielille
myrskyisille,
jotk' ei saa rauhaa,
vaan aina pauhaa!

Oi, kuin sua säälin,
sa tähti kumma,
mi luulet, että on
elon summa
ain aaltoin keskellä
tyyni olla,
tyyni olla
ja seistä kaukana
kalliolla,
kun meri pauhaa
ja ei saa rauhaa.

Sua kaikki kiertävät
taivaan kaaret
ja tähtisarjat
ja valosaaret,
sua kumartaa
kuun, päivän kulta
ja otava oppinsa
ottaa sulta,
niin myöskin henki
inehmosenki.

Sua sentään säälin
ma, tähti parka,
mi tiedä et,
miten veri karkaa,
miten tulet riemun
ja tuskan palaa,
kun synti hehkuu
ja sydän halaa
ja aatos pauhaa
ja ei saa rauhaa.

Aina langeta,
aina nousta,
käyttää kuokkaa
ja sotajousta,
tehdä oikein
ja tehdä väärin,
rikkoa, kärsiä
mielinmäärin--
oi, ihanainen
on elo mainen!



AURINGON OPETUS.

Opeta minulle, aurinko,
mik' on laulajan oikea onni.

»Tee kuin minä, paista vaan,
laulajan onni on antaa.»

Pilvet päiväni peittivät.
Kuinka siis kummalla annan?

»Tee kuin minä, paista vaan,
väistyvi mustinkin häivä.»

Hanki kattavi kaiken maan.
Turhaan uurran ja puurran.

»Tee kuin minä, paista vaan,
sulaa hankikin suurin.»

Entä jos kansa mun kiroaa?
Enkö ma kiroa vastaan?

»Tee kuin minä, paista vaan,
syttyvi sydänkin kylmin.»



UUSI TÄHTI PERSEUKSEN
 SIKERMÄSSÄ.

Uus tähtönen, uusi maailma,
uus ajatus ihmisen sielussa!

»Sun aatoksistasi tiedä en.
Minä synnyin vuoksi miljoonien.»

Siis olet sa sentään mun aatoksen'.
Sekin syntyvi vuoksi miljoonien.



VÄINÄMÖISEN MIEKKA.

Vuoret ja järvet ja suuret virrat
Kalevan kansoa halkoilevat.
Yksipä sentään on yhteistä meille:
On Väinämön kalpa

kannella tyynen, talvisen taivaan.
Merkki mun kansani muinaisen tarmon!
Sulle ma laulan ja virteni kuulkoon
vuoret ja järvet:

Suuri on Suomessa laulajan valta.
Sana on astala aattehien.
En sitä vaihtaisi kuninkaan linnaan,
en keisarin kruunuun.

Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa,
kirkas ja sorea suomenkiel'!
voitko sa jällehen ankara olla,
urhojen kieli,

aattehen urhojen, miettehen miesten?
Voitko sa olla tappara tarmon,
kahleitten murtaja, kansasi kostaja--
Väinämön kalpa

kannella tyynen, talvisen taivaan?
Peljätty Pohjolan peikkojen kesken!
Voitko sa myös alas astua sieltä,
leimuta, lyödä?

Silloin kuin vaipuvi vapaus maasta,
laki kun loppuu ja rikokset riehuu--
nousetko silloin kuin Ukon myrsky
vuorien yli?

Näin minä lauloin. Hiljaisna uinui
lumiset järvet ja virratkin.
Mut uhaten taivahan kannella välkkyi
Väinämön kalpa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.