Title: Suomalaisen kirjallisuuden historia
Author: Leino, Eino, 1878-1926
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisen kirjallisuuden historia" ***


SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA

Kirj.

Eino Leino


Yrjö Weilin & Kumpp., Helsinki, 1910.



SISÄLLYS:


Lukijalle

Johdanto: Valmistava aika (1542-1835)

1. Kieli ja kirjallisuus
2. Suomalaisen kirjakielen synty
3. Vanhimmat suomalaiset lakitekstit
4. Hengellinen kirjallisuus
5. Maallinen kirjallisuus
6. Kansanrunous
7. Kansallinen tiede
8. Suomalaisuus

I. Romanttinen aika (1835-1870)

1. Realismi ja romantiikka
2. Kansallinen herätys
3. Elias Lönnrot
4. A. Oksanen
5. Kirjallisen Kuukauslehden miehet
6. Aleksis Kivi
7. Romantikoita ja jälkiromantikoita

II. Realistinen aika (1870-1897)

1. Realistinen kansankuvaus
2. Nuorsuomalaisuus
3. J. H. Erkko
4. Kaarlo Kramsu
5. Minna Canth
6. Juhani Aho ja Päivälehden piiri
7. Kansallinen tiede
8. Naturalistinen kansankuvaus

III. Uusromantinen aika (1897-)

1. Vanha ja uusi romantiikka
2. Valtiollinen tausta
3. Runous
4. Suorasanainen kirjallisuus
5. Loppukatsaus



SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA

(1910)



LUKIJALLE.


Lukija älköön odottako mitään erikoista uutta tältä Suomalaisen
kirjallisuuden historialta. Useimmat siinä mainituista kirjallisista
ilmiöistä ovat jo Julius Krohnin Suomalaisen kirjallisuuden vaiheista
ja B. F. Godenhjelmin Oppikirjasta suomalaisen kirjallisuuden
historiassa löydettävissä, siinä esiintyvistä kirjallisista
näkökohdista taas tekijän viime vuonna julkaisemista pikakuvista
Suomalaisia kirjailijoita. Halu täsmällistyttää pienen käsikirjan
puitteissa näitä näkökohtia ja toivo osoittaa niiden pitävän paikkansa
kirjallisuutemme koko kehityskulkuun nähden on tämän teoksen
synnyttänyt.

Hyvin tietäen, että ennen kuin mitään lopullisempaa suomalaisen
kirjallisuuden historiaa voidaan kirjoittaa, pitäisi olla olemassa edes
kutakuinkin lopullisia tutkimuksia kirjallisuutemme huomattavimmista
yksityisilmiöistä, olen tässä, samoin kuin Suomalaisissa
kirjailijoissa, kuitenkin uskaltanut poiketa edellisten
kirjallisuushistorioitsijain asettamista rajamerkeistä ja
kirjallisuutemme eri aikakaudet toisin hahmoitella. Hyvin tietäen myös,
että niiden sisällisen totuuden sitova, tieteellinen todistelu vaatii
aivan toisenlaisia kykyjä, sitäpaitsi paljoa enemmän aikaa ja varoja
kuin mitä tämän kirjan tekijällä on ollut siihen käytettävänä, toivon
kuitenkin teokseni voivan olla jonkunlaisena portaana suomalaisen
kirjallisuuden oikealle ymmärtämiselle. Epäilemättä se on paikka
paikoin sangen luettelontapainen. Siksi olisivatkin kuivien
tosiseikkojen välit välttämättä suullisessa esityksessä täydennettävät,
jos teostani ehkä jossakin oppikirjana käytettäisiin.

Maamme ruotsinkielistä kirjallisuutta ei tässä teoksessa ole käsitelty,
koska tekijä edelleenkin katsoo sen enemmän Ruotsin kuin Suomen
kirjallisuushistoriaan kuuluvaksi. Vastakkaisen kannan omaksuminen
tässä suhteessa onkin mahdoton, ellei tahdo alkaa _islantilaisesta_
kirjallisuudesta ja lopettaa viime päivien _suomenkielisiin_ ilmiöihin,
kuten myös olen nähnyt erään meikäläisen kirjallisuushistorioitsijan
sepittämässä ruotsinkielisessä oppikirjassa tapahtuneen.

Helsingissä 20 p. elok. 1910.

Eino Leino.



JOHDANTO:

VALMISTAVA AIKA.

(1542-1835)


    Kyliä se kuulee Suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.

                                                   Mikael Agricola.



1. Kieli ja kirjallisuus.

Kirjallisuus on _maan tulkki_. Kirjallisuus on _kansakunnan kuvastin_.
Kirjallisuutensa kautta kansa haastaa ilmoille, mitä se on tuntenut ja
kuvitellut kauneinta, tahtonut, toivonut ja pyrkinyt pyhintä
maailmassa. Ilman kirjallisuutta on kansa kuin sokea, kuin kuuromykkä.
Vasta omankielisen kirjallisuutensa kautta kansa oppii itsensä
tuntemaan ja tekemään itsensä myös muille kansoille ymmärrettäväksi.

Kirjallisuutensa kautta kansa liittyy itseään suurempaan yhteyteen:
_ihmiskuntaan_.

Kieli on kirjallisuuden _väline_. Kielen täytyy taipua notkeasti
kirjailijan sisäisiä tarkoitusperiä ilmaisemaan, jos hänen mieli voida
välittää niitä lukijakunnalleen. Kielen kehitys vaatii usein pitkän
_valmistavan ajan_, ennenkuin varsinainen kansalliskirjallisuus voi
puhjeta kukkimaan. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa se on
vaatinut lähes kolme vuosisataa. Enemmän kuin suomalaisen
kirjallisuuden ne ovat _suomenkielen_ ja _suomalaisen sivistyksen_
historiaa.



2. Suomalaisen kirjakielen synty.

Suomalainen kirjakieli on kansamme uskonnollisen tarpeen synnyttämä.
Katoolisena aikana oli kirkon, koulun ja kaiken korkeamman sivistyksen
kieli meillä niinkuin muuallakin maailmassa latina. Mutta Lutherin opin
mukaan oli kansalle kansan omalla kielellä jumalan puhdasta sanaa
saarnattava. Suomalaisen kirjakielen synty sattuu sentähden yhteen
uskonpuhdistuksen tulon kanssa Ruotsin valtakuntaan.

Suomen varsinainen uskonpuhdistaja ja ensimmäinen todella lutherilainen
piispa oli Mikael Agricola (1508-1557) kalastajan poika Pernajan
pitäjästä. Koulunsa hän oli käynyt Viipurissa ja Turussa ja suorittanut
maisterintutkinnon v. 1539 Wittenbergin yliopistossa, Martti Lutherin
ja Filip Melanchtonin omien silmäin alla. Jo täällä hän oli alkanut
kääntää suomeksi Uutta Testamenttia, joka kuitenkin ilmestyi painosta
vasta v. 1548. Sitä ennen hän oli ehtinyt toimittaa kansalleen
_Aapisen_ (»Abc-kiria») ja _Rukouskirjan_. Edellinen, joka ilmestyi
painosta v. 1542, on ensimmäinen suomenkielinen kirjateos.

Suomessa ei siihen aikaan ollut yhtään kirjapainoa. Kaikki täytyi
painattaa Tukholmassa. Useimmat Agricolan kirjat ilmestyivät vielä
tekijän kustannuksella. Harvat ostivat ja lukivat niitä. Kaikista
hankaluuksista huolimatta Mikael Agricola jatkoi kirjallista
toimintaansa, julkaisten vielä osia _Vanhasta Testamentista_ ynnä
kirkonmenojen uudistamista koskevia teoksia. Myöskin maallisia tietoja
hän teoksiinsa siroitteli. Näin tuli hänestä _suomalaisen kirjakielen
isä_. Hänen kauttaan vakiutui länsisuomen murre maamme kirjakieleksi.



3. Vanhimmat suomalaiset lakitekstit.

Vanhin tunnettu suomalainen lakiteksti on Herra Martin, Tukholman
suomalaisen seurakunnan kappalaisen, suorittama Ruotsin maanlain
suomennos (1548), jonka käsikirjoitusta säilytetään Tukholman
kuninkaallisessa kirjastossa. Hänen työnsä lähin jatkaja oli
Pohjois-Pohjanmaan rovasti ja lainlukija Ljungo Tuomaanpoika, joka
suomensi sekä Ruotsin maanlain (1601) että kaupunginlain (1609).
Molemmat nämä suomennokset jäivät, kuten Herra Martinkin,
painattamatta.

Vaikka kaikkien Ruotsin alammaisten oli Ruotsin lakia toteltava, ei
hallitus paljoakaan välittänyt lakiensa ja asetuksiensa suomenkielelle
toimittamisesta. Yksityiset miehet saivat sitä tehdä, vieläpä omalla
kustannuksellaan. Näistä on lainlukija Hartikka Speitz, joka v. 1642
julkaisi suomeksi Kustaa Aadolfin sota-artikkelit, erittäin
muistettava. Hänen ajoistaan asti ruvettiin kuitenkin myös esivallan
toimesta asetuksia suomennuttamaan. Ensimmäinen tällainen
kielenkääntäjä oli Erik Justander, runouden ja logiikan professori
Turun yliopistossa (perustettu v. 1640). Vihdoin v. 1759 saatiin koko
Ruotsin valtakunnan laki, lääninsihteeri Samuli Forseenin suomentamana,
painatetuksi.



4. Hengellinen kirjallisuus.

Mikael Agricolan rakkain ajatus oli ollut saada koko raamattu
suomenkielelle. Kului kuitenkin ummelleen sata vuotta, ennen kuin tämä
ajatus toteutui. Kaksikin kertaa istuivat sitä varten komiteat.
Ensimmäisen, joka asetettiin v. 1602, esimiehenä oli piispa Erik
Sorolainen, ja muina jäseninä seitsemän suomalaista pappia ja
koulumiestä. Jälkimmäisen, joka asetettiin v. 1638 ja sai työnsä
julkisuuteen v. 1642, jäsenet olivat Eskil Petraeus, Turun koulun
opettaja, tuomiorovasti ja vihdoin Turun piispa, Martti Stodius,
heprean ja kreikan kielten professori Turun yliopistossa, Henrik
Hoffman, Maskun kirkkoherra ja Gregorius Favorinus, Piikkiön
kirkkoherra. Suomennosta pidetään yhtenä aikansa etevimmistä
raamatunkäännöksistä.

Lähinnä raamattua olivat katkismukset, virsikirjat ja postillat
tärkeimmät kansamme uskonnolliselle elämälle.

Vanhimman suomalaisen katkismuksen julkaisi v. 1574 Paavali Juusten,
Mikael Agricolan aikalainen ja vihdoin hänen jälkeläisensä Turun
piispan-istuimella. Vanhimman suomalaisen virsikirjan (1580) toimittaja
taas oli Turun koulun rehtori Jaakko Suomalainen eli Finno.

Uusia virsikirja-laitoksia toimittivat sitten 1600-luvulla Maskun
kirkkoherra Hemminki ja Uudenkirkon kappalainen Jonas Raumannus, sekä
vihdoin 1700-luvun taitteessa molemmat piispat Gezeliukset.
Jälkimmäinen heidän toimittamistaan virsikirjoista, joka ilmestyi
v. 1702 ja jonka lisäksi seuraavana vuonna ilmestyi myös ensimmäinen
suomenkielinen nuottikirja, pysyi käytännössä sitten aina vuoteen 1886.
Se oli meidän »vanha virsikirjamme», jota vieläkin rakkaudella
muistellaan. Useimmat sen virsistä ovat latinan, ruotsin ja saksan
kielistä käännettyjä tai mukailtuja. Tästä työstä on edellisten lisäksi
muistettava erittäinkin lääninrovasti Erik Cajanus (k. 1737), joka
siihen on alun toistasataa virttä muovaellut.

Tämän aikakauden kauneimman alkuperäisen suomalaisen virren _Etkös ole
ihmisparka_ tekijänä taas on mainittava hänen isänsä serkku Juhana
Cajanus (k. 1681), ylimääräinen filosofian professori Turun
yliopistossa.

Ensimmäisen suomalaisen Postillan julkaisi vv. 1621 ja 1625 jo ennen
raamatunkääntäjänä mainittu piispa Erik Sorolainen. Se oli 2-niteinen,
noin 2300-sivuinen teos ja pysyi käytännössä aina 1800-luvulle.

Aikakauden itsenäisin ja samalla merkillisin hengellisen kirjallisuuden
tuote on pappi Mattias Salamniuksen v. 1690 julkaisema raamatullinen
kertomarunoelma _Ilolaulu Jesuksesta_. Sen 29 laulua ovat vanhan
kansanrunoutemme mitalla kirjoitetut ja sisältävät monta tosirunollista
ja tuoreen mielikuvituksen siivittämää säettä.

Seuraavan sataluvun hengellistä runoutta hallitsevat Achreniukset:
Abraham, Simo ja Antti, kaikki papilliseen säätyyn kuuluvia. Abraham
Achreniuksen teoksista on muistettava hänen v. 1769 julkaisemansa
_Sionin juhlavirret_ (»Iso Sioni»), jotka samoin kuin hänen poikansa
Antin v. 1790 toimittamat _Hengelliset laulut_ (»Pikku Sioni»)
ovat meidän päiviimme saakka olleet kansamme suosituinta
laulukirjallisuutta.

Vielä mainittakoot 1700-luvun hengellisistä runoilijoista Frosterus
veljekset ja rahvaan mies Tuomas Ragvaldinpoika.



5. Maallinen kirjallisuus.

Suorasanaista maallista kirjallisuutta ei paljon ilmestynyt suomeksi
tällä aikakaudella, ainoastaan eräitä kansaa varten toimitettuja
_valistuskirjasia_. Sitä runsaampi oli maallinen runosuoni, jonka
tuotteet kolmeen päälajiin jakautuvat:

1) _Historiallinen runous_, jonka ensimmäinen painosta julaistu tuote
meidän maassamme on Tammelan kirkkoherran Lauri Tammelinuksen v. 1658
julkaisema riimikronikan tapainen _Ajan tieto_. Sittemmin olivat Ison
vihan kauhut ja Kaarle XII:nnen tarumainen sankarihaamu eritoten omiaan
runoilijain mielikuvitusta kiihoittamaan. Niinpä kuvailee m.m. Kalajoen
kappalainen Gabriel Calamnius 11-lauluisessa teoksessaan _Sururunot
Suomalaiset_ (1734) venäläisten hirmuvaltaa Suomessa. Myöskin Pikku
viha, Kustaa III:nnen kuolema y.m. muistettavat tapaukset löysivät
runoilijansa.

2) _Tilapää-runous_, jonka pesäpaikka oli Turun yliopisto, mutta jota
myös kautta maan, häiden, hautajaisten, syntymä- ja nimipäivien y.m.s.
merkkitapausten johdosta harjoitettiin. Miltei _valtiollisen runouden_
leiman voi tämä itsessään niin vaatimaton runouslaji saada, kun korkeat
virkanimitykset tai kuninkaallisten henkilöiden häät, kruunaukset ja
matkat olivat syynä sen syntymiseen. Tämänkin maallisen runouslajin
merkillisimpänä viljelijänä on muistettava jo historiallisena
runoilijana mainittu Gabriel Calamnius, jonka v. 1755 julkaisema
_Vähäinen Cocous Suomalaisista Runoista_ on ensimmäinen ja ainoa
Ruotsin vallan aikana ilmestynyt varsinainen lyyrillinen,
suomenkielinen runokokoelma. Muista aikakauden lukuisista
tilapäärunoilijoista mainittakoon vielä Henrik Achrenius, yllämainitun
Simo Achreniuksen veli ja Abraham Achreniuksen veljenpoika,
hilpeäluontoinen nimismies, jonka tuotteissa keveän, kustavilaisen ajan
henki kuvastuu, samoin Kaarle Kustaa Weman, Kustaa III:nnen
hovitapausten ikuistaja.

3) _Kansaa-valistava runous_, jonka ensimmäisiä muistomerkkejä ovat
tuntemattoman tekijän v. 1699 julkaisema _Huoneen-Speili_ ja
Ala-Tornion kirkkoherran Gabriel Tuderuksen »nuoruudessa
ylösajattelema» _Yxi Kaunis Suomenkielinen Weisu_ (1703).

Näistä oli kuitenkin vielä taival pitkä varsinaiseen _taiderunouteen_,
jonka alkajat esiintyvätkin vasta 1800-luvun taitteessa, heräävän
kansallisen hengen ensimmäisinä aamu-airuina. Suurimmilla runolahjoilla
varustettu heidän joukossaan on Kallio, (hovi-oikeuden auskultantti
Samuli Kustaa Bergh, k. 1852), jonka harvat tuotteet syvän poljentonsa
ja klassillisen, nähtävästi Goethen vaikuttaman muotopuhtautensa vuoksi
ovat suomalaisen runouden kaunistuksia ja jonka yleisesti tunnettu _Oma
maa_ kestää vielä tänäkin päivänä kilpailussa sen etevimpien
saavutusten kanssa. Järkeilevä, ratsionalistinen henki oli
maistraatinsihteeri Jaakko Juteini (1781-1855), jonka pääasiallinen
tuotanto tosin lienee yllämainittuun kansaa-valistavaan kirjallisuuteen
luettava, mutta jonka laulut _Arvon mekin ansaitsemme_ ja _Luonnon
suuret lapsukaiset_ ovat hänelle ikuisen muistomerkin myös suomalaisen
taiderunouden pyhäkössä pystyttäneet. Myöskin eräitä draamallisia
kokeita, kuten _Perhekunta_ ja _Pila pahoista hengistä_, hän julkaisi.
Juteinin rinnalla on mainittava suomenkielen lehtori Helsingin
yliopistossa Kaarle Akseli Gottlund (1796-1875), vaikka hänen
merkityksensä onkin enemmän suomalaisuuden harrastajan ja
esitaistelijan kuin todellisen lauluniekan. Suomalaisen kertomarunouden
mieltäkiinnittävänä kokeena on hänen _Runolansa_ muistettava. Eräitä
sieviä lauluja ovat vielä pappisveljekset Pietari ja Erik Ticklén,
Juvan kappalainen Abraham Poppius ja Alavieskan kappalainen Klaus
Juhana Kemell kirjoittaneet.

Jaakko Juteinin draamalliset kokeet, yhtä vähän kuin Jaakko Fredrik
Lagervallinkaan (k. 1865), joka julkaisi m.m. mukaelman Shakespearen
Macbeth-näytelmästä, nimellä _Ruunulinna_, eivät kuitenkaan olleet
ensimmäisiä suomenkielellä. Jo niin varhain kuin v. 1650 olivat Turun
ylioppilaat esittäneet kielenkääntäjänä jo ennen mainitun professorin
Erik Justanderin ruotsinkielestä suomentaman huvinäytelmän
_Tuhlaajapoika_. Suomenkieli olikin siihen aikaan vielä aivan yleinen
Turun ylioppilasten kesken.

Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, _Suomalaiset Tietosanomat_,
ilmestyi vv. 1775-1776 Mynämäen rovastin Antti Lizeliuksen
toimittamana.



6. Kansanrunous.

Kansa lauloi omia laulujaan. Pakanuuden esihistoriallisista ajoista
tuoreimpaan nykyisyyteen tiedetään Suomen kansan tehneen runoja omalla
_8-tavuisella, trokeisella_ (pitkä-lyhyellä) runomitallaan, jonka
omituisen rakenteen salaisuus on sen elimellisestä yhteydestä
_säveltaiteen_ kanssa etsittävä. Sen tuotteet jaetaan tavallisesti
_vanhempaan_ ja _uudempaan_ kansanrunouteen, joista uudempi käyttää
myös muita, nykyaikaisempia runomittoja kuin yllämainittua.

Vanhemman kansanrunoutemme aarteet paljastuivat täydellisinä
päivänvaloon vasta 1800-luvulla, jolloin ne tulivat merkitsemään koko
varsinaisen kansalliskirjallisuutemme nousua ja samalla sen pohjaa ja
perustusta. Mutta jo kauan sitä ennen olivat sen tuotteet tutkijain,
keräilijäin ja isänmaan ystävien huomiota kiinnittäneet. Niinpä
julkaisi v. 1702 Paimion kirkkoherra Henrik Florinus ensimmäisen
suomalaisen _sananlaskukokoelman_, jonka keräämistä jo ennen
historiallisena runoilijana mainittu Lauri Tammelinus oli aloittanut.
Kansanrunoutta keräilivät myös monet niistä 1700-luvun suomalaisuuden
harrastajista, m.m. Taneli Juslenius ja Henrik Gabriel Porthan, joista
kansallisen tieteen yhteydessä on tuleva enemmän puhetta. Vihdoin ovat
1800-luvun alkupuolen kansanrunouden kerääjistä Sakari Topelius
vanhempi (runoilijan isä) ja ennen mainittu Kaarle Akseli Gottlund,
Lönnrotin suoranaisina edellä-kävijöinä muistettavat.

Uudemman kansanrunoutemme tuotteet lienevät useimmat alkuaan
sivistyneen vallasväen muista kielistä mukailemia, joskin ne sitten
rahvaan keskuuteen levinneinä ovat saaneet suomalaisen sävynsä ja
täysin itsenäisen muodostuksensa. Niiden joukossa on helmiä sellaisia
kuin _Tuoll' on mun kultani, Veli-surmaaja, Kukkuu, kukkuu, kaukana
kukkuu_ y.m. Nykyisiin aikoihin saakka on uudempi kansanrunoutemme
jatkunut _rekilaulujen_ ja _arkkiveisujen_ muodossa, jotka kaiken
ala-arvoisen sisällyksensä ohella kuitenkin sisältävät myös monta
runollista ja kauniisti helähtävää säettä.

Kolmannen kauden suomalaisen kansanrunouden kehityshistoriassa
muodostavat _kansanrunoilijat_, nimeltä tunnetut rahvaan miehet, jotka
1800-luvun taitteessa niin yhtenäisenä ja silmäänpistävänä parvena
esiintyvät, hekin merkkinä suomalaisen kansallishengen heräävästä
itsetietoisuudesta.

Etevin ja tunnetuin heistä on Paavo Korhonen (k. 1840), »Vihta-Paavo»,
joka nasevilla, terävillä, usein pilkallisilla lauluillaan saavutti
monelle nykyaikaisellekin kirjailijalle kadehdittavan kuuluisuuden.
Muista hänen aikalaisistaan mainittakoot vielä Pentti Lyytinen, Pietari
Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka, kaikki, samoin kuin Paavo
Korhonen, savolaisella alueella syntyneitä. Heidänkään kirjallista
merkitystään ei ole vähäksi arvattava. Hekin valmistavat tietä
suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle.



7. Kansallinen tiede.

Suomalaisen kansalliskirjallisuuden syntysanoihin on myös tämän
aikakauden kansallinen tiede syvästi vaikuttanut. Luemme silloin sen
piiriin:

1) _Suomalaisen historiankirjoituksen_, jonka vanhin muistomerkki on
ennen hengellisenä kirjailijana mainitun Paavali Juustenin
latinankielinen _Piispankronika_. Latina pysyikin sitten kansallisen
tieteen kielenä 1800-luvulle saakka. Latinankielinen oli myös hehkuvan
isänmaanystävän ja suomalaisuuden harrastajan (»fennofiilin»), piispa
Taneli Jusleniuksen (1676-1752) väitöskirja Vanha ja uusi Turku, joka
kuitenkin on vähemmän historialliseksi kuin ajanhengen ja hänen oman
leimuavan, paikallisen patriotisminsa todistuskappaleeksi katsottava.
Suomalaisuuden sorrettu tila oli omiaan herättämään vastavaikutuksenaan
myös aivan kritiikitöntä kaiken oman ihailua.

2) _Suomenkielen tutkimuksen_, jonka aloitti meillä ruotsi-syntyinen
mies, Turun professori, raamatunkääntäjä ja piispa Eskil Petraeus
v. 1649 julkaisemallaan suomen _kieliopilla_. Suomenkielen oikeata
ymmärtämistä haittasi tähän aikaan kuitenkin vielä _latinankielen_
ylivalta, jonka sääntöihin sen muotorikkautta koetettiin
väkivaltaisesti pusertaa. Vapauttajaksi tässä suhteessa tuli se
1600-luvun lopulla syntyvä omituinen mielipide, että suomi muka oli
_kreikan_ ja _heprean_ sukukieliä. Tätä mielipidettä, joka nähtävästi
oli yhteydessä saman-aikuisten ruotsalaisten yritysten kanssa (Olavi
Rudbeck) todistaa Skandinavia ja sen keralla Suomi ihmiskunnan ja
kaiken inhimillisen sivistyksen alkukodiksi, edusti myös yllämainittu
Taneli Juslenius. Vielä tahdottiin käsittää suomi ja ruotsi toistensa
sukukieliksi. Näin oli kaikissa tapauksissa vapauduttu latinan
yliherruudesta, kuten Ilmajoen kirkkoherran Pärttyli Vhaëlin v. 1733
painosta ilmestynyt _kielioppi_ todistaa. Ensimmäinen suomalainen
sanakirja, _Suomalaisen Sana-Lugun Coetus_ (1745) taas oli Taneli
Jusleniuksen toimittama. Sitä ennen oli vain vähäpätöisiä »tulkkeja»
käytännöllistä tarvetta varten ilmestynyt.

3) _Kansanrunouden tutkimuksen_, joka pian laajenee tutkimukseksi
muinaissuomalaisesta _jumaluustarustosta_ ja esi-isiemme koko
_pakanallisesta maailmankatsomuksesta_. Sen ensimmäisenä tuotteena on
mainittava erään Gabriel Maxeniuksen v. 1733 julkaisema latinankielinen
väitöskirja _Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista_, joka samalla
sisältää viisi suomalaista loitsurunoa, ensimmäiset painosta
ilmestyneet kalevalaisen runoutemme todistuskappaleet.

Kaikki nämä kansallisen tieteen haarat yhtyvät Henrik Gabriel
Porthanissa (1739-1804), Turun yliopiston professorissa, joka ne kaikki
vasta todelliselle kriitilliselle pohjalle asettaa. Varsinaisen
suomalaisen historiankirjoituksen hän perustaa teoksillaan Paavali
Juustenin piispankronikasta, Turun yliopiston historiasta y.m.,
suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen taas teoksellaan _Suomalaisesta
runoudesta_ (1766). Suomenkielen oikeasta luonteesta oli Porthanilla
syvempi ja laajempi tieto kuin kenelläkään hänen edeltäjistään tai
aikalaisistaan, sillä hän jo osasi asettaa sen todellisten
sukukieliensä yhteyteen lappia, unkaria, vogulia, mordvaa ja ostjakkia
myöten, vaikka hän ei ehtinytkään muuta kuin yhdellä teoksellaan
_suomenkielen murteista_ tätä kansallisen tieteen haaraa edistää.
Myöskin Porthanin tieteellinen kieli oli latina. Mutta hänen
elämäntyönsä vaikutti mahtavasti koko maamme oppineessa säädyssä
suomalaisuuden kipinän vireillä-pysymiseen.

Porthanin aikaisista ovat mainittavat maisteri Kristfrid Ganander
(k. 1790), joka julkaisi ensimmäisen suomalaisen _Mytologian_ ja
_arvoituskokoelman_, sekä dosentti Kristian Erik Lencqvist (k. 1808)
väitöskirjansa vuoksi _suomalaisesta taika-uskosta_. Kummankin heidän
teoksensa ovat latinankielisiä.

Kielioppien tekijöitä ilmestyi sitten 1800-luvun alulla useitakin,
joista professori Reinhold von Becker (k. 1858) on huomattavin. Hänpä
se myöskin toimittamissaan _Turun Viikkosanomissa_ julki lausui
ajatuksen, että vanhoja kansanrunojamme kenties voisi järjestää
joksikin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, antaen siten suoranaisen
sysäyksen Elias Lönnrotin elämäntyölle.



8. Suomalaisuus.

Katoolisen ajan lopulla, 1500-luvun taitteessa ja vielä sen
keskivaiheillakin, suomalaisen kirjakielen syntyessä, oli myös
sivistyneiden säätyjen yleinen puhekieli meidän maassamme _suomi_,
jonka vuoksi uskonpuhdistuksen maahan tullessa ei muuta kieltä voitu
kirkon kieleksi ajatellakaan. _Kielellisessä_ suhteessa oli kansamme
siis silloin eheämpi kuin koskaan jälkeenpäin. Samoin _kansallisessa_,
sillä muualtakin muuttaneet aateliset ja porvarit sulivat pian
suomalaiseen ympäristöönsä, papistosta puhumattakaan, jonka valtavan
enemmistön hiipankantajaan saakka maan omat lapset muodostivat. Myöskin
_valtiollisessa_ suhteessa oli kansamme sangen itsenäinen. Olipa se
kaksi kertaa samalla 1500-luvulla, Juhana Herttuan ja Klaus Flemingin
aikoina, omaksi valtiolliseksi kokonaisuudekseen muodostumaisillaan.

Heikoin se oli _yhteiskunnallisessa_ suhteessa. Ylempi aateli ja sen
sortama rahvas seisoivat jo kahtena vihamielisenä leirinä vastakkain,
jotka Nuijasodan verikentillä (1596-1597) voimiaan mittelivät. Aateli
voitti, kansa painui allepäin. Papisto oli niiden kesken, kuten niin
usein myöhemminkin Suomen historiassa, kuin vasaran ja alasimen
välissä. Siinä, joka samalla Suomen _oppinutta säätyä_ edusti, säilyi
kuitenkin siemen kansamme vastaiselle eheydelle.

Ruotsin valtakunnan lujittuessa ja sen mahtavuuden kasvaessa alkoi se
sivistyneiden säätyjen _ruotsalaistuminen_, joka sitten jatkui
katkeamatta 1800-luvulle saakka, kunnes n.s. _kansallinen herätys_
siitä lopun teki. Ruotsalaiset, joita muutti yhä enemmän maahan, eivät
enää suomalaistuneet. Suomalaiset, tavallisesti juuri etevimmät ja
kyvykkäimmät, jotka muuttivat Ruotsiin, unohtivat siellä pian
kotimaansa ja äidinkielensä. Lisäksi tulivat Ruotsin ainaiset sodat,
joista _voitonhedelmät_ vain harvoin Suomen osaksi lankesivat, mutta
joiden _tappiot_ sen kansa aina kahta kipeämmin sai tuntea luissaan ja
ytimissään. Näyttihän tämä kansa esim. Ison vihan aikoina (1714-1721)
olevan jo etnografisenakin ilmiönä tuomittu kansakuntien joukosta
katoamaan.

Ruotsin _sotainen maine_, Kustaa Aadolfin ja Kaarlein kannattamana, oli
kiertänyt maailmaa ja vaikuttanut mahtavasti ruotsalaisen
kansallistunnon kasvamiseen. Suomalaiset olivat uskollisesti olleet
mukana tuon maineen luomisessa, mutta _Ruotsin lippu_ oli maailmalta,
ja osaksi myös heidän omilta silmiltään, peittänyt heidän urotyönsä.
Ruotsi oli, vaikkakin vain erääksi ajaksi, kohonnut europalaiseen
_suurvalta-asemaan_, Suomi sen rinnalla alentunut vähäpätöiseksi,
laiminlyödyksi _maakunnaksi_. Oliko ihme, että monet suomalaiset
itsekin rupesivat häpeämään omaa kieltään ja kansallisuuttaan ja
tuntemaan itsensä yhä enemmän ruotsalaiseksi? Onpa esimerkkejä
siitäkin, että Ruotsin hallitus itsetietoisella toiminnallaan edisti
tätä ruotsalaistumista.

Kustaa III:nnen sivistynyt, taiteita ja kirjallisuutta suosiva
aikakausi vaikutti luonnollisesti vielä tehokkaammin suomalaisuuden
uhkaavaan perikatoon. Korkeamman, loisteliaamman sivistyselämän lumous
on valta, jota vain harvoin mikään alempi ja vaatimattomampi kultuuri
voi vastustaa. Eikä _ruotsalainen sivistys_ enää tuntunut edes
vieraalta Suomen ylempien säätyjen jäsenistä, sillä monet suomalaiset
itse olivat olleet mukana luomassa tuota sivistystä, samoin kuin ennen
Ruotsin sotaista kunniaa. Suomi, itsenäisenä _suomalaisena
sivistysalueena_, näytti 1800-luvun taitteessa inhimillisesti katsoen
olevan todellakin tuomittu häviämään.

Tätä synkkää taustaa vastaan ovat myös aikakauden suomalaiset
kirjalliset ilmiöt katsottavat. Ne ovat kuin vilkkumajakoita yössä,
jotka meille, nykyisen ajan merenkulkijoille, tietä osoittavat.



I.

ROMANTINEN AIKA.

(1835-1870.)



1. Realismi ja romantiikka.

Kirjallisuudessa, samoin kuin kaikessa inhimillisessä toiminnassa,
havaitaan yleisiä _henkisiä virtauksia_, jotka käyvät maasta maahan,
kansasta kansaan, luoden pitkät sarjat yksityisiä ilmiöitä, niitä
muodostaen ja niihin vaikuttaen. Sellaisia ovat 1800-luvun
europalaisessa kirjallisuudessa romantiikka, realismi ja
uusromantiikka.

Romantiikaksi me nimitämme sitä kirjallista suuntaa, joka pyrkien pois
olevista oloista ja lähimmästä ympäröivästä todellisuudesta menee
takaisin _luontoon_, kauas kansojen _entisyyteen_ tai yksilön oman
_sisäisen tunne-elämän_ hämärille, itsetiedottomille alkulähteille.
Realismi taas viihtyy _nykyisyydessä_ ja _todellisuudessa_, etsii
aiheensa ympäröivästä, kuohuvasta _ihmis-elämästä_ ja pysyy
itsetietoisen, erittelevän _järjen_ piirissä. Romantiikan
tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat herkkä _tunnelmapohja_ ja laaja,
lentävä _mielikuvitus_, realismin taas kylmä, valikoiva _huomiokyky_ ja
säälimätön _sielun-erittely_. Romantiikan luonnosta seuraa, että se
mielellään käyttää _runomuotoa_, samalla kuin realismin luontainen
taidekeino on _suorasanainen_ esitys.

Äärimmilleen kehitettyä realismia nimitetään myös _naturalismiksi_.
Viime vuosisadan lopun uusromantisia haarautumia taas on ollut m.m.
_symbolismi_, joka vertauskuvien avulla pyrkii ilmiöiden sisällistä
yhteyttä selittämään.

Romantiikkaa, yhtä vähän kuin realismiakaan, ei koskaan tavata
kirjallisuudessa sellaisinaan. Ne yhtyvät päinvastoin joka hetki
toisiinsa, samoissa aikakausissa, samoissa kirjailijoissa, vieläpä
jokaisessa heidän yksityisessä tuotteessaan. Missä ne erikoisen
korkeaan sopusointuun yhtyvät, syntyy _klassillinen taide_, joka
tyydyttää sekä ihmishengen romantisia että realistisia pyrkimyksiä.
Siihen voidaan kumpaakin tietä tulla ja sitä voidaan tavata kaikissa
aikakausissa.

_Romantiseksi ajaksi_ suomalaisen kirjallisuuden historiassa me
nimitämme aikaa Elias Lönnrotista Aleksis Kiveen, Kalevalan
ilmestymisestä Seitsemän veljeksen ilmestymiseen saakka (1835-1870),
samoin kuin me edellisessä olemme aikaa Mikael Agricolasta Elias
Lönnrotiin, aapisesta Kalevalaan (1542-1835) sen _valmistavaksi ajaksi_
nimittäneet. Tämän tehden meidän on kuitenkin aina muistaminen, että
kirjalliset kaudet, yhtä vähän kuin mitkään henkiset virtaukset, eivät
ala mistään varmoista vuosiluvuista eivätkä pääty niihin. Luonto
rakastaa _välimuotoja_. Kaikki järjestelmät ovat ihmisten tekemiä ja
useimmat määritelmät vain totta sikäli kuin ne kiinnittävät huomiota
ilmiöiden _pääominaisuuksiin_, jättäen syrjään tuhannet vähempiarvoiset
vivahdukset.



2. Kansallinen herätys.

Kirjallisuus ei riipu ilmassa. Se on joka hetki yhteydessä ympäröivien
olojen kanssa. Se kasvaa niistä ja vaikuttaa takaisin niihin. Se on
samalla ympäröivien olojen _tuote_ ja _tuottava voima_, joka niitä
muodostaa. Sen laatu on veteen verrattava, joka nousee maasta ja kohoaa
taivahille ja lankeaa jälleen virvoittavina pisaroina alas, kukin
pinnallaan tuhatkarvaista kauneutta heijastellen. Että se myöskin, kun
maan henkinen ilmakehä on erityisen raskas ja tukahduttava, voi jylistä
ukkosena ja salamoida, siitä antaa maailmankirjallisuuden historia
meille monta pätevää todistusta.

Kirjallisuus on aina _elimellisessä_ yhteydessä ympäröivien olojen
kanssa. Kunkin kirjallisen ilmiön syntysanat ovat _ajanhengestä_ ja
_kansanhengestä_ etsittävät, joita kirjallisen _yksilön_ henki on
omalla tavallaan tulkinnut ja joihin hän on takaisin vaikuttanut.

Ajanhenki Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla oli kylläkin raskas ja
tukahduttava. Kuitenkaan sen kirjallisuus ei voinut jylistä ukkosena ja
salamoida. Siltä puuttui siihen voima. Suomen kansa tuskin tunsi
itseään. Se oli liian kauan ollut vieraan vallan alaisena ja nyt
jälleen siirtynyt uudelle valloittajalle. Tulevaisuus oli tuntematon,
entisyyttä enää mahdoton palauttaa. Mielet olivat hiljaiset ja
ahdistuneet.

Kuitenkaan ei _oman kansallisuuden tunto_ ollut koskaan täydellisesti
kuollut Suomen kansan keskuudesta. Punaisena, joskin sangen ohuena
lankana se oli käynyt kautta koko Ruotsin vallan aikaisen Suomen
historian. Se oli elänyt osaksi _tieteellisenä mielenkiintona_, osaksi
_paikallisena patriotismina_, vaikka tuo tieteellinen mielenkiinto
alkoikin 1800-luvun taitteessa jo olla yhtä kaukana kaikesta
käytännöllisestä kansallisesta toiminnasta kuin saattaa olla
tiedemiehen mielenkiinto jotakin kuolevaa kansanrotua kohtaan, ja
vaikka tuo paikallinen patriotismi ei useinkaan ollut sen suurempi kuin
saattaa olla saman valtion eri maakuntien tai saman kansakunnan eri
heimojen kesken. Kuitenkin oli tällä kansalla oma _kielensä_, vaikka ei
korkeimman sivistyksen välineenä, sillä oli oma _kansallisuutensa_,
vaikka sen ylemmät säädyt olivat jo miltei kauttaaltaan
muukalaistuneet, oma _kansanrunoutensa_, vaikka sen parhaat aarteet
vielä piilivät salojen hämärässä, vieläpä, kuten edellä olemme nähneet,
myös oma vaatimaton _kirjallisuutensa_, vaikka se ei vielä voinutkaan
sen korkeampia henkisiä tarpeita tyydyttää. Mutta muuten puuttui siltä
kyllä vielä melkein kaikki ja, ennen muuta, elävä, kansan kaikkia osia
toisiinsa yhdistävä _kansallishenki_, jota ilman ei mikään todellinen
_kansalliskirjallisuus_ ole maassa mahdollinen.

Ero Ruotsista oli omiaan Suomen sivistyneessä säädyssä ensimmäiset
kansallishengen herätykset synnyttämään. Näiden voimakkaimpana tulkkina
1820-luvulla esiintyy Turun dosentti Aadolf Ivar Arvidsson (k. 1858),
joka tunnettuun, lakooniseen lauselmaansa pukee koko aikakauden
syvimmän kansallisen vaatimuksen: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi
emme voi tulla, meidän täytyy siis olla suomalaisia.» Mutta se oli
helpompi sanoa kuin teossa toteuttaa.

Suomalaisuuden harrastus levisi kuitenkin Suomen oppineiden
keskuudessa, jossa sillä oli tieteellinen jalansijansa jo Porthanin
kirjallisen elämäntyön kautta olemassa. V. 1831 perustettiin
_Suomalaisen Kirjallisuuden Seura_, joka sitten kauan aikaa pysyi
suomalaisen kirjallisen harrastuksen keskipisteenä. Seuran perustavia
jäseniä olivat m.m. jo ennen mainittu Reinhold von Becker, runoilija
J. L. Runeberg, luonnontutkija J. J. Nervander, historioitsija Gabriel
Rein, lain-oppinut J. J. Nordström, siis sanalla sanoen maan henkinen
valiojoukko. Seuran ensimmäinen esimies oli jumaluus-opin professori,
sittemmin arkkipiispa Erik Gabriel Melartin ja sen ensimmäinen
pöytäkirjuri Elias Lönnrot, jonka nimi ja kirjallinen hahmo pian oli
kasvava kaikkia muita korkeammalle.

Suomalaisuus ei siihen aikaan ollut omiaan vielä mitään kiivaita
mielipiteiden vaihtoja tai puoluetaisteluita synnyttämään. Sitä
saatettiin hyvin ruotsinkielelläkin harrastaa. Sen harrastus yhtyi
meillä siihen ulkomailta tulevaan _romantiseen virtaukseen_, joka
kaikkialla Europassa oli seurannut teennäisen, siron ja sievistelevän
_rococon_ aikakautta. Romantiikka oli älyllisen, järkeilevän
salonki-ihmisen kaipausta takaisin suuren luonnon alkulähteille.
Meillä, niinkuin muuallakin pohjoismaissa, se muuttui _kansalliseksi
romantiikaksi_, vapauttajaksi muukalaisen sivistyksen vaikutuksesta.
Kansanrunous tuli muotiin, kansan yksinkertaiset tavat, »terveet»
käsitteet ja sattuvat puheenparret asetettiin »turmeltuneiden» ylempien
säätyjen esimerkiksi. Näin kohosi myös Suomen kansa kunniaansa. Sen
ylemmät säädyt oppivat näkemään, että heillä oli maa, joka oli kaunis,
ja kansa, jota heidän ei tarvinnut hävetä. Näiden säätyjen parhaat
pojat ja tyttäret tunsivat itsensä jälleen suomalaisiksi.

Saman kansallisen romantiikan kirjalliset tulokset meillä haarautuivat
kahtia, riippuen siitä, kummalla kielellä sitä harrastettiin.
Toiset niistä, suomenkieliset, tulivat merkitsemään _suomalaisen_
kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta. Toiset,
ruotsinkieliset, merkitsivät uutta voittomaata _ruotsalaiselle_
kansalliskirjallisuudelle. Valtiollinen ero Suomen ja Ruotsin välillä
oli tosin jo tapahtunut. Mutta vielä kerran valloitti Ruotsi Suomen,
valloitti vanhemmalla kielellään ja sivistyksellään, imien
voitettunakin itselleen uutta voimaa juuri tämän saman maan ja
kansallisuuden kamarasta, jonka se jo oli valtiollisesti menettänyt.
_Ruotsinkielinen isänmaallinen runous_ oli Ruotsin vallan viimeinen
suuri sana Suomessa, joka näihin päiviin saakka on sen kunniaa jokaisen
suomalaisen korvaan kaiuttanut.

Niin sitkeät ovat historiallisen entisyyden säikeet. Ne on
vasta vähitellen katkonut ja katkoo yhä enemmän suomalainen
kansalliskirjallisuus.

Siihen oli matka pitkä vielä ruotsinkielisestä isänmaallisesta
runoudesta. Niin korkealle kuin se J. L. Runebergin, Z. Topeliuksen,
Lars Stenbäckin, J. J. Wecksellin, Fredrik Cygnaeuksen y.m. kautta
kohosikin, ei se kuitenkaan voinut estää selväjärkisimpiä
isänmaan-ystäviä näkemästä, että Suomi tarvitsi oman suomenkielisen
kansalliskirjallisuutensa, jos sen mieli koskaan kohota
sivistyskansaksi. Tämän vaatimuksen voimakkaimpana edustajana
1840-luvulla esiintyy ajattelija ja valtiomies Juhana Vilhelm Snellman
(1806-1881), sanomalehtiensä _Saiman_ ja sittemmin _Litteraturblad_'in
kautta, jossa hän, vaikka itse ruotsinkieltä käyttävänä, ratkaisevalla
tavalla osoittaa suomenkielen olevan suomalaisen sivistys-elämän ja
kansalliskirjallisuuden ainoan oikean välineen.--Myöskin suomenkielistä
_Maamiehen Ystävää_ hän neljännesvuoden toimitti.

Hänen sanansa ei kaikunut kuuroille korville. Sangen monet
ruotsalaistuneen yläluokan jäsenistä omaksuivat itse suomenkielen ja
liittyivät yhteen vaatimaan tälle kielelle myös sille kuuluvia
oikeuksia kouluissa ja kodeissa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa
elämässä. Snellmanin työn jatkajista on historioitsija ja valtiomies
G. Z. Yrjö-Koskinen (Forsman, k. 1903) mainittavin. Heidän johdollaan
kehittyi suomalaisuuden romantinen harrastus meidän sivistyneessä
yläluokassamme suomalaisuuden _valtiolliseksi liikkeeksi_, sittemmin
»suomenmieliseksi» (fennomaaniseksi) _puolueeksi_. Vastassaan se tapasi
pian »ruotsinmielisen» (svekomaanisen) puolueen, joka näihin päiviin
saakka on koettanut ehkäistä suomenkielen kohoamista maamme
valtakieleksi.



3. Elias Lönnrot.

Niinkuin Mikael Agricola on suomalaisen _kirjakielen_ isä, niin voidaan
Elias Lönnrotia suomalaisen _kirjallisuuden_ isäksi nimittää.

Hän syntyi 9 p. huhtik. (Mikael Agricolan kuolinpäivänä) 1802 Paikkarin
torpassa, Sammatin pitäjässä. Isä tahtoi tehdä hänestä räätälin, kuten
hän itsekin oli, mutta pojan halu paloi lukutielle. Hän pääsikin
kouluun, aluksi Tammisaareen, sitten Turkuun, sitten Porvoosen, vaikka
hänen monta kertaa täytyi varojen puutteessa keskeyttää opintonsa,
viimeisen kerran v. 1820, jolloin hän rupesi apteekkioppilaaksi
Hämeenlinnaan, silti kuitenkaan lukujaan unohtamatta. Ylioppilaaksi hän
tuli 10 p. lokak. (Aleksis Kiven syntymäpäivänä) 1822. Samalla viikolla
kirjoitettiin yliopiston luetteloon myös Snellman ja Runeberg. V. 1827
hän suoritti filosofian kandidaattitutkinnon, v. 1830 lääketieteen
kandidaattitutkinnon ja v. 1832 lisensiaattitutkinnon samassa
tieteessä, jonka jälkeen hänet heti määrättiin piirilääkäriksi
Kajaaniin. Loma-aikansa hän oleskeli enimmäkseen Laukon kartanossa,
professori Törngrenin lasten koti-opettajana.

Jo apteekki-aikanaan oli Lönnrot ennen mainitun Sakari Topelius
vanhemman julkaisemista vanhoista kansanrunoista innostunut; samoin
Reinhold von Beckerin _Turun Viikkosanomista_, joiden toimittajaan hän
sitten Törngrenin perheessä henkilökohtaisesti tutustui. Törngrenin
johdolla hän v. 1827 julkaisi latinankielisen maisteriväitöksensä
_Väinämöisestä, vanhojen suomalaisten jumalasta_, esiintyen
sillä, samoin kuin v. 1832 julkaisemallaan ruotsinkielisellä
tohtori-väitöskirjallaan _Suomalaisten loitsullisesta lääketaidosta_,
Porthanin elämäntyön suoranaisena jatkajana. Laukon kartanossa
oleskellessaan hän jo ryhtyi itse vanhoja kansanrunoja keräilemään,
pannen kirjaan m.m. kuuluisan kansanballaadin _Elinan surman_, tarinan
Klaus Kurjesta ja »vähästä Elinasta», joka niin läheisesti liittyy
Laukon kartanon omaan historiaan.

V. 1828 teki Lönnrot ensimmäisen runonkeruumatkansa halki Suomen
(Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin, Savonlinnan, Kesälahden, Kiteen,
Tohmajärven, Sortavalan ja Ilomantsin kautta Nurmekseen), päämääränään
Vienan-Karjala, jonka hän kuitenkin jätti käymättä tällä kertaa. Matka,
joka, samoin kuin myöhemmätkin Lönnrotin runonkeräykset, suoritettiin
suurimmaksi osaksi jalan, kesti viidettä kuukautta. Sen tulokset hän
vv. 1829-1831 julkaisi pieninä, kansaa varten toimitettuina
Kantele-nimisinä vihkosina, kustantaen ne omilla vähillä varoillaan.
Tätä matkaa seurasi toinen v. 1831, jolloin hän jo pääsi Kuusamoon
saakka, mutta kutsuttiin lääkintähallituksen toimesta takaisin
Helsinkiin taistelemaan samana vuonna puhjennutta _koleraa_ vastaan,
johon hän itsekin vaarallisesti sairastui. Tuosta toivuttuaan hän
jälleen kolmannen kerran lähtee Vienan-Karjalaan kesällä v. 1832 ja
pääseekin jo rajan yli. Mutta vasta neljännellä (1833) ja viidennellä
(1834) matkallaan Lönnrot tulee Vienan-Karjalan parhaille laulumaille,
tapaa niiden seutujen suurimman runoniekan Arhippa Perttusen y.m. Nyt
hän voi ruveta täydellä todella järjestelemään löytöjään Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran painatettavaksi. Aluksi häneltä valmistuu
erinäisiä Kalevalan sankarien ympäri kiertyviä _runosikermiä_, mutta
työn kuluessa selvenee hänelle yhä enemmän sen _yhtenäisen teoksen
ajatus_, jonka esipuheen hän allekirjoittaa 28 p. helmik. 1835. Teoksen
nimi oli _Kalevala_. Suomi oli saanut kansallisrunoelmansa ja
maailmankirjallisuus voittanut yhden korkeimmista ja ihanimmista
ennätyksistään.

Tämä ensimmäinen Kalevalan painos ei kuitenkaan ole sama, jota me nyt
luemme ja jonka maine nyt kiertää maailmaa. Se sisältää ainoastaan 32
runoa ja 12,078 säettä. Klassillisen täydellisyytensä saavuttaa
Kalevala vasta toisessa painoksessaan, joka Lönnrotilta valmistuu v.
1840, Taneli Europaeuksen, August Ahlqvistin y.m. nuorempain
runonkerääjäin löydöillä miltei kaksinkertaiseksi lisättynä. Nyt se
sisältää 50 runoa ja 22,795 säettä. Tällä välin häneltä jo on v. 1840
syntynyt _Kanteletar_, kokoelma Suomen kansan laulurunoja, ja pari
vuotta myöhemmin kokoelma _Sananlaskuja ja Arvoituksia_. Välillä
kiinnittää myös suomenkielen tutkimus hänen mieltään. Hän tekee
kielellisiä tutkimusmatkoja Aunukseen, Lappiin, Viroon ja Liivinmaalle,
joiden tulosten perustuksella hänet v. 1853 nimitetään suomenkielen
professoriksi Helsingin yliopistoon, edellisenä vuonna kuolleen,
nerokkaan kielimiehen Mathias Aleksander Castrénin, suomalaisen
kielitieteen varsinaisen perustajan, kunniakkaasen oppituoliin.

Suomenkielen professorinvirka oli perustettu yliopistoon v. 1850.
Melkein kuin kohtalon ivaa on, että samana vuonna _kiellettiin
venäläisen esivallan toimesta painattamasta suomenkielellä muuta kuin
uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta_. Niin suuri oli
taantumuksen valta meillä keisari Nikolai I:sen viimeisinä
hallitusvuosina. Tämä kielto, joka uhkasi yhdellä iskulla tappaa koko
Suomen viriävän kansalliskirjallisuuden, oli kuitenkin ainoastaan
muutamia vuosia voimassa, kunnes se kokonaan lakkautettiin v. 1860.

Elias Lönnrot otti eron professorintoimestaan v. 1862, jonka jälkeen
hän kuolemaansa saakka (19 p. maalisk. 1884) eli kotiseudullaan
kirjallisia töitään toimitellen.

Myöskin kielimiehenä, vaikka enemmän käytännöllisenä kuin
tieteellisenä, tuli Lönnrotin vaikutus olemaan perinjuurinen koko
kansalliskirjallisuutemme nousuun ja kehitykseen. Ottaen lukuun maamme
itä-suomalaiset murteet, silti vanhaa länsi-suomalaista
kirjakieltämmekään hylkimättä, hän kultaista keskitietä kulkien osasi
sovittaa sen _murteiden taistelun_, joka vuosisadan alulla oli
viriämässä eri maakuntien edustajien välillä ja joka olisi vienyt
kirjakielemme yleiseen sekasortoon. Kansankielen perinpohjaisena
tuntijana hän loi ja vakiutti äärettömän joukon uusia _ammattisanoja_,
joita suomenkielen kohotessa korkeamman sivistyksen välineeksi joka
alalla tarvittiin. Niinpä hän _Suomen kasvistollaan_ (1860) loi
suomalaisen kasvi-opillisen sanaston, kehitti lain-opillisilla
suomennoksillaan, m.m. J. Ph. Palménin _Lain-obillisella käsikirjalla_
suomalaista lakisanastoa j.n.e. Hänen suurtyönsä kielellisellä alalla
oli kuitenkin laaja _Suomalais-ruotsalainen sanakirja_, joka ilmestyi
vihkoteoksen muodossa vv. 1866-1880. Kun tähän lisäämme häneltä samoin
v. 1880 valmistuneet _Loitsurunot_, hänen johdollaan ja pääasiallisesti
myös hänen työvoimillaan toimitetun uuden _Virsikirjan_ laitoksen,
hänen toimittamansa _hyötykirjat_ rahvaan tarpeita varten, kuten
_Talonpojan kotilääkäri_, hänen työnsä sanomalehdistön palveluksessa
(_Mehiläinen_ vv. 1836-1837 ja 1839-1840) y.m., niin täytyypä
tunnustaa, että syvemmin ei kukaan ole Suomen kansalliskirjallisuuden
syntyyn vaikuttanut. Myöskään ei minkään maan kansalliskirjallisuus ole
laskettu leveämmälle, kestävämmälle perustukselle.

Elias Lönnrotin elämäntyön huippu oli kuitenkin _Kalevala_. Heti
ensimmäisellä otteeltaan astui suomalainen kirjallisuus sen kautta
_maailmankirjallisuuteen_.

Mitään suurempaa ja merkitsevämpää lisää se siihen tuskin koskaan tulee
tuottamaan. Kuitenkin on sen myöhäisempi kehityshistoria meille
edellistä mieltäkiinnittävämpi. Se on kertomusta sen suomalaisen
_kansansielun_ haarautumisesta yhä _yksilöllisempiin_ aines-osiinsa,
joka vielä esiintyy niin eheänä ja yhtenäisenä Kalevalassa sekä sen
nerokkaan sommittelijan Elias Lönnrotin omassa humaanisessa,
sopusointuisessa olennossa. Kalevala on Suomen kansan _vanhan
kultuurin_ tuote, sellaisena kuin se vielä läpi vuosisatojen oli, tosin
alttiina vieraille vaikutuksille, mutta ei niiden orjuuttamana ja
tukahduttamana, säilynyt kansan omassa keskuudessa. Sitä myöhempi
kansalliskirjallisuus on Suomen _nuoren kultuurin_ tuotetta, jonka ikä
on vain vuosikymmenissä laskettava.

Missä määrin tämä nuori kultuuri voi tuon vanhan, perinnäisen ja
ominaisen kultuurimme pohjalle rakentua, siitä riippuu Suomen
tulevaisuus.



4. A. Oksanen.

Suomalaisuuden valtiollinen herätys toisella puolen, ruotsinkielinen
isänmaallinen runous toisella puolen, niiden välillä viriävä
suomalainen kansalliskirjallisuus: se oli Suomen henkinen läpileikkaus
1800-luvun keskivaiheilla. Taikka käyttääksemme niitä kolmea nimeä,
joiden ympäri ajan henkinen elämä keskittyy: Elias Lönnrot keskellä, J.
V. Snellman hänen toisella, J. L. Runeberg hänen toisella sivustallaan.

A. Oksanen--tai prof. August Ahlqvist (1826-1889), kuten hänen
kansalaisnimensä oli--ottaa vaikutuksia heistä jokaisesta. Hän on sen
sivistyneen nuorison luonteenomainen edustaja, joka astuu esille
1840-luvulla. Hänessä asuu hehkuva valtiollisen suomalaisuuden
harrastus, hän ihailee sydämensä pohjasta ruotsinkielistä
isänmaallista runouttamme ja hän tuntee povensa paisuvan ajatuksesta
rikastuttaa omalla alkuperäisellä runohengellään myös suomalaista
kansalliskirjallisuutta. Hänen pääasiallinen toimintansa tuli kuitenkin
olemaan kielimiehen ja kansanrunouden tutkijan. Ainoastaan yhden
runokokoelman, _Säkeniä_ (1:nen parvi 1860, 2:nen 1868) hän ehti
painosta toimittaa, mutta kokoelman, jonka merkitys on perustavaa
laatua varsinaiselle suomalaiselle _taiderunoudelle_.

Tässä astuu meidän eteemme ensi kerran suomalaisessa kirjallisuudessa
itsekohtainen, nykyaikainen _runoilija-yksilöllisyys_. Hänen tunteensa
on harras ja vakaa, hänen järkensä käsittää ja käsittelee ajan
ongelmia, hänellä on oma tapansa ajatella ja puhua, hän on
itsetietoinen omasta korkeasta asemastaan yhtenä suomenkielisen
sivistys-elämän henkisistä johtajista. Runoilijana hän on miehekäs,
ytimekäs, miltei karu, kuitenkin kykenevä myös monta vienoa ja
sydämellistä säveltä kaiuttamaan. Hänen isänmaalliset runoelmansa
_Suomen valta, Savolaisen laulu, Sotamarssi_ ovat kautta kansan
levinneet, samoin hänen kaunis ballaadinsa _Koskenlaskijan morsiamet_.
Vielä mainittakoot tässä hänen parhaista palasistaan _Kerran
viinikellarissa_ ja _Punkaharjun tytön laulu_. Juhlarunoissaan hän
lausui monta painavaa sanaa maamme kansallisuus- ja sivistys-oloista,
joihin nähden hän kyllä oli »yksi mieli yksi kieli»-kannalla, vaikka ei
tahtonut ruotsiakaan, idästä uhkaavan vaaran takia, aivan päätä pahkaa
ajaa pakosalle.

Oksanen oli _Suomettaren_ (1847) perustajia. Itse hän julkaisi
arvostelevaa kirjallista ja kielitieteellistä aikakauskirjaa
_Kieletärtä_, jota seitsemän numeroa vv. 1871-1875 ilmestyi. Hänen
tieteellisemmistä teoksistaan ovat _Suomenkielen rakennus, Suomalainen
murteiskirja_ ja saksaksi ilmestynyt _Länsi-suomalaisten kielten
kultuurisanat_ huomattavimmat. Vielä julkaisi hän _Muistelmia matkoilta
Venäjällä vuosina 1854-1858_, y.m.



5. Kirjallisen Kuukauslehden miehet.

Suometar tai n.s. »vanha Suometar» lakkasi varojen puutteessa
ilmestymästä v. 1866, jolloin se jo oli pienestä viikkolehdestä
jokapäiväiseksi valtiolliseksi äänenkannattajaksi kehittynyt. Sen
perustajia olivat, paitsi Oksasta, jo ennen kansanrunouden kerääjänä
mainittu Taneli Europaeus, tohtori Paavo Tikkanen ja kirkkoherra Antero
Varelius, kaikki silloin nuoria opiskelevaisia (Varelius tunnettu myös
huvinäytelmästään _Vekkulit ja Kekkulit_ (1847) ja kansaa valistavista
kirjasistaan, joista _Enon opetuksia luonnon asioista_ on mainittavin).
Heihin liittyivät myöhemmin maisterit Fredrik Poltin ja Eero
Salmelainen, dosentti Herman Kellgren, tohtori Oskar Blomstedt, tuomari
K. F. Forsström sekä maanmittari Pietari Hannikainen, kaikki tunnettuja
isänmaan ystäviä ja suomalaisen kirjallisuuden harrastajia. Heistä on
Hannikainen erikoisesti mainittava Viipurista pitäen toimittamansa
_Kanavan_ (1845) y.m. lehtien sekä huvinäytelmänsä _Silmänkääntäjän_
(1847) vuoksi, joka samana vuonna Kuopiossa seuranäytelmänä näyteltiin
ja tuli siis merkitsemään ensimmäistä alkuperäistä suomenkielistä
näyttämö-esitystä.

Vanhan Suomettaren jatko _Uusi Suometar_ alkoi ilmestyä v. 1869, aluksi
tunnetun Unkarin-ystävän Antti Almbergin (Jalavan) johdolla, sitten
vuodesta 1870 maisteri Viktor Löfgrenin (Lounasmaan), ja on jatkunut
näihin päiviin saakka. Vanhan ja Uuden Suomettaren välillä perustettiin
v. 1866 _Kirjallinen Kuukauslehti_.

Useat vanhan Suomettaren miehistä kirjoittivat Kirjalliseen
Kuukauslehteen ja päinvastoin taas Uuteen Suomettareen useat
Kirjallisen Kuukauslehden toimittajista ja avustajista. Nimitämme tässä
kuitenkin heitä kaikkia _Kirjallisen Kuukauslehden miehiksi_, koska
sen ympäri kertyi miltei kaikki, mitä silloisessa suomalaisessa
sivistys-elämässä oli parasta ja etevintä, ja koska se jo
yleissivistyksellisen leimansa vuoksi liittyy lähemmin suomalaisen
kansalliskirjallisuuden historiaan.

Kirjallisen Kuukauslehden miehiä olivat:

1) Yrjö Sakari Koskinen (Forsman), joka sittemmin aateloituna kirjoitti
nimensä G. Z. Yrjö-Koskinen, sen johtava sielu, samoin kuin
Suomettarenkin ja yleensä 1800-luvun jälkipuoliskon suomalaisuuden.
Varsinkin historiallisilla teoksillaan, joista _Nuijasota,
Oppikirja Suomen kansan historiassa_ ja _Johtavat aatteet
ihmiskunnan historiassa_ ovat mainittavimmat, hän on suomalaista
kansalliskirjallisuutta rikastuttanut. Mutta myöskin kaunokirjailijana
hän oli esiintynyt, nimittäin pienellä, sievällä historiallisella
novellillaan _Pohjan piltti_ (1859) ja parilla runoelmalla, joista
_Honkain keskellä_ elää ja on arvattavasti kauan elävä kaiken kansan
huulilla. Hänpä se myös _Kertomuksellaan Hämeenkyrön Pitäjästä_ (1852)
ensimmäisenä mursi tuon surullisesti kuuluisan 1850-vuoden kiellon,
vaatien ja saadenkin tutkimuksensa suomenkielellä julaistuksi. Koko
hänen elämäntyönsä kirjailijana, tiedemiehenä ja senaattorina tarkoitti
harvinaisella johdonmukaisuudella suomenkielen ja suomalaisen
kansallisuuden valtaan pääsemistä.

2) Jaakko Forsman, edellisen nuorempi veli, sittemmin lakitieteen
professori ja yliopiston rehtori, julkaisi ensimmäisen suomenkielisen
lain-opillisen väitöskirjan _Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa_.
Hänenkin elämäntyönsä on vielä yksinomaisemmin tiedemiehen,
valtiomiehen ja sanomalehtimiehen.

3) Kaarlo Bergbom, Suomen Kansallisteatterin perustaja (1872), jota hän
väsymättömällä tarmolla neljättäkymmentä vuotta johti ja jossa työssä
hänen sisarensa Emelie Bergbom uskollisesti seisoi hänen sivullaan.
Hänen alkuperäinen kirjallinen toimintansa jäi mainitun suurtyön tähden
varsin vähäiseksi, vain muutamaan näytelmään, kuten _Paola Moroni_, ja
eräisiin novelleihin, joista _Julian_ on huomattavin. Sitä enemmän hän,
seisoen suomalaisen kirjallis-taiteellisen elämän keskipisteessä, tuli
teatterinjohtajana ja näytelmäkirjailijain työtoverina kirjallisuutemme
kehitykseen vaikuttamaan.

4) Paavo Cajander, jonka pääasialliseksi elämäntehtäväksi jäi
_Shakespearen Draamojen_ suomentaminen. Katkeamatta on tämä
suur-arvoinen ja yhtä suurella taidolla kuin hartaudella suoritettu työ
jatkunut vuodesta 1879 näihin päiviin saakka ja lähenee nyt onnellista
loppuaan. Hänen alkuperäisistä runoelmistaan, joiden tunnusmerkillisiä
ominaisuuksia ovat harras tunne ja yksinkertainen, koristelematon
kielenkäyttö, ovat _Vapautettu kuningatar_ ja eräät muut kautta maan
kulkeneet. Hänen muista suomennoksistaan ovat Wecksellin _Daniel
Hjorth_ sekä Runebergin _Hanna, Jouluilta ja Vänrikki Stoolin tarinat_
huomattavimmat.

5) Julius Krohn, tunnettu runoilijana nimellä Suonio, suomenkielen,
kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkija ja suomenkielen ylimääräinen
professori Helsingin yliopistossa. Alkuperäisenä runoilijana hän on
vieno romantikko. Hänen suorasanaisista kaunokirjallisista tuotteistaan
ovat _Kuun tarinat_ huomattavimmat. Hänen sujuvalla, miellyttävällä
kynällä toimittamansa helppotajuiset, historialliset teokset sekä
kuvalehdet _Maiden ja merien takaa_ ja _Suomen Kuvalehti_ (1873-1880)
saavuttivat suurta suosiota kaikkien kansanrivien keskuudessa. Useat
hänen tieteellisistä tutkimuksistaan, kuten _Suomen suvun pakanallinen
jumalanpalvelus_ ja _Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet_, jäivät kesken
hänen kuollessaan (1888), mutta on ne sitten itsenäisesti jatkettuina
ja täydennettyinä julaissut hänen poikansa, prof. Kaarle Krohn,
kansanrunoutemme kriitillisen tutkimuksen etevin edustaja, jonka äsken
valmistunut monumentalinen teos _Kalevalan runojen historia_ on kenties
sopivimmin tässä yhteydessä mainittava.

6) Agathon Meurman, kunnallisneuvos, valtiopäivämies ja aikansa
suosituin _sanomalehtikirjailija_, joka sellaisena tuli kaikenlaatuisia
asioita käsittelemään, enin kuitenkin _valtiollisia, yhteiskunnallisia,
taloudellisia ja uskonnollisia_. Mielipiteiltään usein hyvinkin
vanhoillisena, mutta sielultaan aina pirteänä ja nuorekkaana, hän
myöhemmin Uuden Suomettaren palstoilla kävi monta kiivasta sanasotaa
kasvavan _vapaamielisen suunnan_ kanssa, jonka luonnontieteellinen
maailmankatsomus oli vieras hänen valtiokristilliselle käsitykselleen.

7) Otto Donner, vertailevan kielitieteen professori, Kalevala-tutkija,
_Suomalais-ugrilaisen seuran_ (1883) perustaja, senaattori ja
valtiopäivämies.

8) K. F. Ignatius, tilastotieteilijä, historiallinen kirjailija,
senaattori ja julkisen elämän mies.

9) Thiodolf Rein (Gabriel Reinin poika, jonka nimen olemme ennen Suom.
Kirjallisuuden Seuran perustajien joukossa tavanneet), ajattelija,
yliopiston rehtori ja sijaiskansleri, _Sielutieteen oppikirjan_ ja
_Snellmanin elämäkerran_ (ruotsinkielisen) kirjoittaja.

10) J. V. Calamnius, filosofian tohtori, Turun tuomiorovasti,
Aristoteleen _Runous-opin_ ja Platon _Faidonin_ suomentaja,
_Kreikkalaisten satujen_ toimittaja. Hänen kaunokirjallisista
tuotteistaan on novelli _Metelinkirkon haltia_ muistettava.

11) Frithiof Perander, kasvatus-opin professori ja Kalevalan
kaunotieteellinen tutkistelija.

12) B. F. Godenhjelm, Helsingin suomalaisen jatko-opiston perustaja
(1881). Kirjoittanut _Oppikirjan suomalaisen kirjallisuuden
historiassa_, julaissut teoksia _runous-opin_ alalta ja myöskin eräitä
alkuperäisiä runoelmia.

13) J. R. Aspelin, muinaistieteen professori, valtio-arkeologi, _Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen_ perustaja (1870) ja lukuisien
muinaistieteellisten teosten kirjoittaja.

14) K. A. Castrén, maisteri, historiallinen kirjailija, julaissut
_Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista_ y.m.

15) A. J. Mela (Malmberg), maisteri, opettaja, ensimmäinen ja etevin
suomenkielinen _luonnontieteellinen kirjailija_, julaissut _Kasvion,
Suomen luurankoiset_ y.m.

Mille suomalaisen sivistys-elämän alalle katsommekin, kaikkialla me
tapaamme Kirjallisen Kuukauslehden miehiä, useimmin uran-uurtajina ja
pitkän, isänmaallisen elämäntyön täyttäjinä. Kuitenkin on vielä tämän
valtavan henkisen voimakeskustan suurin kirjallinen nimi mainitsematta.



6. Aleksis Kivi.

Ruotsinkielinen isänmaallinen runous vaikutti mahtavasti useimpiin
romantisen aikakautemme kirjailijoihin, vieläpä niin mahtavasti, että
he sen kautta jonkun verran kadottivat suomalaista itsenäisyyttään.
Runeberg oli saavuttamaton kirjallinen ihanne, johon koko aikakausi
katsoi ylös, hänen kirjalliset päämääränsä asetettiin myös koko
nousevan suomenkielisen kirjallisuuden ojennusnuoraksi. Kalevalan
kansallinen ja kaunotieteellinen arvo tosin aavistettiin, mutta sen ja
yleensä kansanrunouden kauneusmaailmoita ei osattu vielä tehdä
nykyaikaiselle taidekirjallisuudelle hedelmällisiksi. Liian kauan oli
syvä juopa eroittanut Suomen sivistyneet säädyt oman kansallisuuden
kamarasta. Kului aikaa, ennen kuin kansan oma kauneustaju saattoi
tunkea myös ylimmän kirjallisen viljelyksen kukkuloille.

Aleksis Kivi on nykyaikaisen suomalaisen taidekirjallisuuden
_itsenäisyysjulistus_. Hänestä eteenpäin suomalainen taidekirjallisuus
lähtee omia polkujaan polkemaan, eroten yhä enemmän maamme
ruotsalaisesta, painautuen yhä syvemmälle omaan alkuperäänsä, ottaen
vaikutuksensa aina laajemmin suoraan Europasta.

Romantiikka ja realismi taittuvat hänessä. Hän on rajamerkki niiden
välillä, ne kumpikin yhtyvät hänessä _klassilliseksi_ kokonaisuudeksi.

Aleksis Kivi murtaa uusia uria runouden kaikilla aloilla:
_laulurunouden, kertomarunouden, näytelmärunouden_. Näytelmärunouden
hän suorastaan perustaa: vain muutamia heikkoja ituja, kuten Juteinin,
Lagervallin, Vareliuksen ja Hannikaisen, oli ollut ennen häntä. Samoin
hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen
yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden huipulle ja antaa sille
monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden. Laulurunoutta hän ei
perusta tosin--siinä oli jo, paitsi muita, Oksanen ennen häntä--mutta
hän laajentaa senkin rajat tämän vielä hiukan kuivahkosta
akatemiallisuudesta kauas kohti aavistelevaa, raamatullista ja
kalevalaista mielialaa.

Raamattu ja Kalevala: ne ovat hänen kantakirjansa, joista hän
kirjalliset vaikutuksensa ammentaa. Lisäksi tulevat klassilliset
_maailmankirjailijat_: Homeros, Shakespeare, Cervantes. Mutta muuten on
hänen oma tyhjentymätön aarreaittansa _kansan-elämä_ itse ja se
hämäläisuusmaalainen _luonto_, jonka helmassa hän on syntynyt ja
kasvanut, jonka keskellä hän elää ja suorittaa suuren elämäntyönsä ja
joka hänet vihdoin sulkee povelleen.

Aleksis Kivi oli syntynyt 10 p. lokak. 1834 Nurmijärvellä. Hänen isänsä
oli köyhä räätäli, kuten Lönnrotinkin, Stenvall nimeltään, jota nimeä
myös poika kuolemaansa saakka käytti. Kivi oli vain hänen
kirjailijanimensä. Ensimmäiset opinalkeet hän sai isältään ja
äidiltään, sitten Nurmijärven kiertokoulunopettajalta Malakias
Costianderilta, joka itsekin oli kirjallinen mies, Runebergin
_Hirven-ampujain_ ja _Aeneidin_ ensimmäisen laulun suomentaja, jopa
erään alkuperäisenkin suomalaisen kertomarunon _Jaako, Kyröskosken
poltissa kerran_ sepittäjä. Kouluun hän pääsi 17-vuotiaana,
ylioppilaaksi v. 1857. Jo silloin oli hänen terveytensä puutteen ja
taudin murtama. Enempiin opintoihin hänellä ei ollut varoja eikä ehkä
haluakaan. Kirjallinen toiminta vaati kaiken hänen voimansa ja
huomionsa. Suurimman osan siitä hän suoritti Siuntiossa, jossa eräs
hänen suosijansa nti Charlotte Lönnqvist vuokrasi huoneen ja tarjosi
ruoan hänelle. Täällä asui Kivi vv. 1863-1870, jolloin hän
hermoheikkona vietiin ensin erääsen sairaalaan Helsingissä, sitten
mielipuolena veljensä luo Tuusulaan. Siellä hän kuoli Sylvesterin
päivänä, 31 p. jouluk. 1872. Näin synkkä ja lyhyt oli miehen
elämäntarina, joka lähinnä Lönnrotia on syvimmin vaikuttanut
kansalliskirjallisuutemme syntyyn ja kehitykseen.

Kiven kirjallinen toiminta alkoi jo osaksi kouluaikoina, mutta sen
ensimmäinen näkyvä hedelmä oli _Kullervo_, valmistunut ja palkittu
Suom. Kirjallisuuden Seuran palkinnolla v. 1859, ilmestynyt tekijän
muokkailemana ja uudesta-muodostamana painosta v. 1864. Jo siinä
esiintyvät hänen suuret luonnonlahjansa. Etenkin Kullervon kotiintulo,
hänen murhattuaan Ilmarisen emännän, ihanan Pohjan neidin, on
tärisyttävällä voimalla ja jylhällä kauneudella kuvattu. Heikompi on
hänen toinen suuri murhenäytelmänsä _Karkurit_ (1867), vaikka sekin
monta runollista ja lennokasta vuoropuhetta sisältää. Mutta Kivi
näytelmäkirjailijana ei ollutkaan murhenäytelmän, vaan _kansanomaisen
huvinäytelmän_ alalla korkeimpia ennätyksiään saavuttava.

Kiven mestariteokset tähän suuntaan ovat _Nummisuutarit_ (1864) ja
_Kihlaus_ (1866), joista jälkimmäinen ilmestyi Kirjallisessa
Kuukauslehdessä. Kummassakin niissä laulaa Kiven nerous täydellä
voimallaan, kumpikin ne ovat suomalaisen teatteriohjelmiston kulmakiviä
ja kumpikin ovat maailmankirjallisuuden parhaiden _luonnekomediain_
rinnalle asetettavat. Edellistä on syystä verrattu Beaumarchais'n
kuuluisaan mestariteokseen _Figaron häät_, johon sen suhde kuitenkin on
kuin syvän, hymyilevän metsälammen tuhat-ilmeiseen, kaikissa
sateenkaaren väreissä välähtelevään merenpintaan verrattuna.

Rohkeimman, nerokkaimman mestariteoksensa luo Kivi kuitenkin
merkillisessä romaanissaan _Seitsemän veljestä_, ilmestynyt painosta
v. 1870, vaikka jo jotakin vuotta aikaisemmin valmistunut. Se on
vieläkin kansan-elämän kuvaus, kuten Kihlaus ja Nummisuutarit. Mutta se
laajenee samalla suurpiirteiseksi _kultuurikuvaukseksi_ koko Suomen
kansan kehittymisestä lukutaitoon ja järjestyneesen, yhteiskunnalliseen
elämään. Tekijän _realismi_ kansan-elämän kuvauksiin nähden on tässä
häikäilemättömämpi kuin milloinkaan. Tekijän _romantiikka_
luonnonkuvauksiin nähden taas osoittautuu syvänä, aavistelevana
mielialana ja valtavana mielikuvituksena.

Yhtä rohkea kuin kirjan sisällys on sen _muoto_, joka on sekoitus
draamallisista, eepillisistä ja lyyrillisistä aineksista, kaikki
kuitenkin yhtyneinä klassilliseksi kokonaisuudeksi. Tekijän esitystapa
on _homeerisen patriarkan_, joka lempeällä, muhoilevalla hymyllä, mutta
myöskin vakavalla, ojentavalla kädellä johdattelee henkilöitään kautta
vaihtelevien elämänkohtaloiden.

Kiven muista teoksista kohoo korkeimmalle hänen raamatun-aiheinen,
1-näytöksinen näytelmänsä _Lea_ (1869), Vanhan Testamentin kukkivalla,
itämaisella mielikuvituksella hahmoiteltu ja Uuden Testamentin
kirkastuneella, evankeelisella tunnelmalla kyllästetty taideteos, jossa
Kristuksen läsnäolo, vaikka hän ei näyttämöllä esiinnykään, tuntuu
kaikkialla ja jossa kaikki ristiriita lopuksi kiertyy säteileväksi
sopusoinnuksi hänen päänsä ympärille. Herkkä ja hempeä on myös hänen
toinen pieni 1-näytöksinen idyllinsä _Yö ja päivä_.

Vielä on muistettava hänen laulurunoutensa, jossa tavataan sellaisia
helmiä kuin _Härkä-Tuomo, Sydämeni laulu, Ikävyys, Keinulla_ y.m.
Niissäkin heijastuu Kiven syvä ja heleä tunnelmapohja, raikas
luonnontunne ja utuinen mielikuvitus. Samoin kuin sinne tänne
Seitsemään veljekseen siroitetut _sadut_ ja kauan tekijän kuoleman
jälkeen (1904) julaistu pieni herttainen kertomaruno _Paimentyttö_,
täydentää Kiven laulurunous hänen monumentalisten luomiensa meille
antamaa kuvaa suuresta, jumalan armoittamasta runoilijasta.

Syystä kuuluu hänelle kunnianimi: Suomen _kansallisrunoilija_.



7. Romantikoita ja jälkiromantikoita.

Vielä on mainitsematta eräitä tämän aikakauden vähempiä, vaikka ei
silti vähemmän luonteenomaisia ilmiöitä. Sellaisia ovat:

1) Kaarle Jaakko Gummerus, seminaarinlehtori, laajalle levinneen
sarjajulkaisun _Kyläkirjaston_ ja suosittujen kansanlehtien
_Kyläkirjaston Kuvalehden_ ja _Lasten Kuvalehden_ perustaja,
suorasanaisen suomenkielisen kertomakirjallisuuden tienraivaaja, jonka
teoksista _Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita_ ja romaani _Ylhäiset ja
alhaiset_ ovat mainittavimmat.

2) Theodolinda Hahnsson, omaa sukua Limón, sittemmin vapaaherratar
Yrjö-Koskinen (G. Z. Yrjö-Koskisen vaimo toisessa avioliitossa),
julaissut kertomuskokoelman _Kotikuusen kuiskehia_, kansanelämän
kuvauksen _Huutolaiset_ y.m.

3) Antti Tuokko (Törneroos), maisteri, uuttera suomentelija, julaissut
murhenäytelmän _Saul_ ja eräitä alkuperäisiä runoelmia, joista
_Birger-Jaarlin linna_ on mainittavin.

4) E. F. Jahnsson, pappi, kolleega, julaissut m.m. historiallisen
murhenäytelmän _Lalli_ ja suositun historiallisen romaanin _Hatanpään
Heikki ja hänen morsiamensa_.

5) Olli Vuorinen, kansakoulun-opettaja, julaissut pari vihkoa
laulurunoutta, nimeltä _Sepitelmiä_.

Vielä ovat tämän aikakauden laulurunoilijoista Antti Räty, Aleksanteri
Rahkonen, Uno von Schrove, Konstantin Schröder, Lisa Asp ja Pietari
Juhana Hannikainen muistettavat, tämän ajan tieteellisemmistä
edustajista taas innokas suomalaisuudenystävä ja »sanaseppä» Volmari
Styrbjörn Schildt (Kilpinen), kieliopin tekijä Kustaa Erik Eurén,
kreikkalaisen runouden suomentaja Erik Aleksanteri Ingman ja hänen
veljensä raamatunkääntäjä A. V. Ingman.

Kirjalliset virtaukset eivät, kuten jo ennen olemme huomauttaneet, ala
mistään varmoista vuosiluvuista, yhtä vähän kuin ne päättyvät niihin.
Niinpä on kirjallisuudessamme havaittavana monta romantista ilmiötä
kauan jälkeen varsinaisen romantisen aikakauden. Aina nykyiseen aikaan
saakka ulottuvat sen viimeiset mainingit. Kun kuitenkin luemme ne
romantiseen aikakauteen, niin teemme sen silmällä pitäen sitä henkistä
pohjaa ja perustusta, jolle meidän kansallinen romantiikkamme
ylimalkaan rakentuu. Mutta muuten merkitsemme tosiasiaksi, että
_jokaisessa aikakaudessa ovat kaikki aikakaudet olemassa_, jos ei
muuna, niin pieninä aines-osina.

Näistä _jälkiromantisista_ kirjailijoista ovat huomattavimmat:

1) Arvi Jännes (Genetz), suomenkielen tutkija, professori ja vihdoin
senaattori, jonka korkealentoiset isänmaalliset laulut _Herää Suomi,
Karjala_ ja _Väinölän lapset_ ovat yleiskansallisen merkityksen
saavuttaneet. Alkuperäiset runoelmansa hän on koonnut vihkoseen
_Muistoja ja toiveita_ (1889). Hänen runoutensa hyviä ominaisuuksia
ovat tuores, karjalainen kielipohja ja leveä, miehekäs mahtiponsi.

2) Robert Kiljander, Jyväskylän postinhoitaja, jonka hilpeät
huvinäytelmät _Pahassa pulassa, Pukkisen pidot, Mestarin nuuskarasia,
Postikonttorissa_ y.m. ovat suorastaan pieniä mestariteoksia ja ovat
sellaisina laskeneet vankan pohjan _suomalaiselle seuranäytelmälle_.
Kiljanderin erikois-ala on jo häviämässä oleva, rauhallinen ja
idyllinen _pikkukaupunkiympäristö_, jonka herttaisia tyyppejä hän
verrattomalla taidolla eteemme elävöittää.

3) J. A. Bergman, tunnettu historiallisesta novellistaan _Nevalaiset_,
joka kuvailee »Simo Hurtan» (Affleckin) aikaisia verisiä muistoja
Ylä-Karjalassa.

4) Aura (Betty Elfving), julaissut suurta suosiota saavuttaneen
historiallisen romaanin _Härkmannin pojat_ y.m.

5) Samuli S(uomalainen), seminaarinlehtori, julaissut m.m. pari sarjaa
Novelleja, keveän, pakinoivan tyylin ensimmäisiä käyttäjiä
suomalaisessa kirjallisuudessa.

6) A. Uotila (Favén) eräiden onnistuneiden albumirunojensa vuoksi
mainittava.

7) Jooseppi Mustakallio, julaissut runokokoelman _Pulmusparvi_.

8) Kustaa Killinen, julaissut runokokoelman _Sanajalkoja_.

9) Leimu (Kustavi Grotenfelt), julaissut myöskin runokokoelman,
tunnettu enemmän historiallisena kirjailijana ja runovalikoimien
toimittajana.

10) Väinö (Kaarle Krohn), jo ennen kansanrunouden tutkijana mainittu
Julius Krohnin poika, julaissut eräitä onnistuneita runoja siellä
täällä albumeissa ja kalentereissa.

11) A. V. Koskimies (Forsman) kielimies, latinanlehtori, eräiden
lyyrillisten runojen ja vuoden 1897 upean maisterinvihkiäis-kantaatin
sepittäjä.

12) O. A. F. Mustonen (Lönnbohm), kansakouluntarkastaja, julaissut,
paitsi muuta, nimimerkillä _--hm_ herkkää laulurunoutta albumeissa ja
aikakauslehdistössä.

13) Hilja Haahti (Hahnsson), mainitun Theodolinda Hahnssonin tytär,
tunnettu m.m. sievästä romaanistaan _Israelin tyttäret_ ja erinäisistä,
kristillishenkisistä runokokoelmistaan.

14) Irene Mendelin, julaissut runovihot _Koivikossa_ I-II.

Näiden jälkiromantisten ilmiöiden joukossa, joita täten olemme
seuranneet nykypäivien kirjallisuuteen saakka, on ehkä sopivin mainita
myös 1880-luvulla esiintyvät laulurunoilijat Severi Nuormaa ja Valter
Juva (Juvelius), jotka kumpikin ovat sekä omintakeisia runovihkoja että
runosuomennoksia julaisseet. Severi Nuormaan harras tunne ja
isänmaallinen mahtiponsi ovat Oksasen ja Jänneksen henkistä
heimojuurta. Hänen yksityisistä runoistaan on _Revontulet_ huomattavin.
Valter Juvan keveä laulannollinen poljento taas voi helkyttää niinkin
luonnonraikkaita säveliä kuin _Piika pikkarainen, Pohjanmaa, Häme,
Karjala_ y.m.

Omituisen ja samalla ylevimmän ilmaisunsa saa meikäläinen
jälkiromantiikka 1880-luvulla esiintyvän Gustaf von Numersin
huomattavassa näytelmätuotannossa, joka, vaikka alkuperäisesti
ruotsiksi suoritettu, on suomenkielisenä julkisuuteen tullut ja
sellaisena myös suomalaiseen kirjallisuuteen luettava. Hänen
historiallisista näytelmistään on etevin ja tunnetuin _Elinan surma_,
saman-nimisen kansanballaadin pohjalle rakennettu 5-näytöksinen
murhenäytelmä, tekijän ja Kaarlo Bergbomin nerokkaan yhteistyön hedelmä
ja vieläkin Suomen Kansallisteatterin kotimaisen ohjelmiston
kaunistuksia. Realististen ja romantisten aatesuuntain yhteentörmäystä
rauhallisessa maalaispappilassa kuvailee herttaisella tavalla taas
hänen erinomainen huvinäytelmänsä _Kuopion takana_, sekin kotimaisen
näytelmäkirjallisuutemme parhaita ennätyksiä.

_Kristin-usko_ on syvimmältä olemukseltaan _romantinen_. Siksi onkin
sitä pidettävä meidän romantisen aikakautemme tyypillisenä
maailmankatsomuksena, kun taas sen _realistisen_ ajan maailmankatsomus,
jonka ilmiöitä nyt käymme tarkastelemaan, on syvimmältä olemukseltaan
_luonnontieteellinen_. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ett'eivät monet
romantikot ja jälkiromantikot saattaisi olla vapaa-ajattelijoita ja
päinvastoin useat realistit kätkeä monta kristillistä aines-osaa
sydämeensä. Mutta me tahdomme yhä edelleenkin pitää kiinni ilmiöiden
_tyypillisistä_, emme niiden _yksilöllisistä_ ominaisuuksista.



II.

REALISTINEN AIKA.

(1870-1897.)



1. Realistinen kansankuvaus.

Aleksis Kivi oli huvinäytelmillään Kihlaus ja Nummisuutarit, mutta
enimmän romaanillaan Seitsemän veljestä perustanut meillä realistisen
kansankuvauksen, jossa tosin vielä on paljon romantisiakin aineksia.
Hänestä eteenpäin käy suomalaisen kirjallisuuden seuraava kehitysjakso
kohti yhä suurempaa realismia, yhä yksityiskohtaisempaa kuvausta, yhä
tarkempaa elämän-ilmiöiden havaitsemista, kunnes se _norjalaisen
realismin ja ranskalaisen naturalismin_ itseensä sulatettuaan päättyy
_naturalistiseen kansankuvaukseen_, jonka n.s. kansankirjailijat
1890-luvun taitteessa huippuunsa kehittävät.

Pitemmälle ei realistinen suunta voinut mennä. Siksi näemmekin
kirjallisuutemme 1890-luvun keskivaiheilla jälleen romantiikkaan tai
n.s. _uusromantiikkaan_ kallistuvan. Rajavuotta on jälleen vaikea
määrätä, mutta olemme Juhani Ahon _Panun_ ilmestymisvuoden (1897) siksi
asettaneet.

Suomalaisen kirjallisuuden _realistinen aikakausi_ käsittää siis
Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ja Juhani Ahon Panun välillä
(1870-1897) tapahtuneen kehityskulun.

Kummassakin sen päätepisteessä seisovat kansankirjailijat: alkupäässä
Pietari Päivärinta, loppupäässä Santeri Alkio, Kauppis-Heikki, Heikki
Meriläinen y.m., joista on myöhemmin tuleva puhe.

Pietari Päivärinta (Ylivieskan lukkari, synt. 1827) julkaisee
ensimmäisen teoksensa _Elämäni_ v. 1877. Sitä seuraavat nopeassa
sarjassa _Elämän havainnoita_ (1879-1880), _Tintta-Jaakko_ ja _Torpan
poika_ (1883), _Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia_ (1885) y.m.
Hänen kertomistapansa on yksinkertaista ja korutonta. Hänen
havaintokykynsä on terävä, hänen järkensä selvä ja valistunut.
Tyyliltään ja maailmankatsomukseltaan hän on osaksi vielä kansallisen
romantiikan vaikutuksen alainen. Ulkomaisista kirjailijoista näyttää
Dickens häneen enimmän vaikuttaneen. Korkeimmilleen kohoaa hänen
taiteensa pienissä kertomuksissa, joista _Kontti-Anna_ on eritoten
onnistunut.

Pietari Päivärinnan tuotanto saavutti aikoinaan suurta suosiota. Osa
siitä on myös ruotsiksi ja saksaksi ilmestynyt ja ansaittua huomiota
ulkomailla herättänyt.

Päivärinnan ohella ovat realistisina kansankuvaajina muistettavat:

1) Vilho Soini, joka nimimerkillä Pii julkaisee Julius Krohnin
toimittamassa Suomen Kuvalehdessä raikkaan, kansanomaisen
kuvaelmasarjan _Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta_. Hänen muista
teoksistaan on pienen kaupungin sanomalehti-elämää käsittelevä novelli
_Kaarlo Tiira_ samalla pirteällä kynällä kirjoitettu.

2) K. A. Heman, joka nimimerkillä Kah kirjoittaa _Kysymysmerkkejä_,
kuvaillen hauskasti hämäläistä kansan-elämää.

3) Juhana Kokko, joka nimimerkillä Kyösti julkaisee tuoreet kuvauksensa
_Räisäspoika, Kölliskö_ ja _Kruunun metsissä_ Pohjois-Pohjanmaan
kansanelämästä.

4) Juho Reijonen, joka _Kertoelmissaan_ (1885), _Uusissa
Kertoelmissaan_, novellissaan _Vaihdokas_ y.m. osoittautuu erittäin
taitavaksi ja hupaiseksi itäsuomalaisen kansan-elämän kuvaajaksi. Monet
niistä ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan klassillisia.

5) Teuvo Pakkala (Frosterus, synt. 1862), joka heti esikoisteoksellaan
_Lapsuuteni muistoja_ (1886) ja raikkaalla itä-pohjanmaalaisen
kansan-elämän kuvauksellaan _Oulua soutamassa_ huomiota herättää.
Myöhemmin hän siirtyy oululaisen kaupungin-elämän kuvaukseen,
kirjoittaa sen oloista sarjan pirteitä, havainnollisia kuvaelmia
_Vaaralla_ ja eheän kauniin romaanin _Elsa_ (1894), astuen sillä
nykyaikaisten, itsetietoisten taidekirjailijain riviin. Suurimman
kansansuosion hän saavuttaa kuitenkin huvinäytelmällään _Tukkijoella_
(1899), joka sittemmin on kuulunut Suomen Kansallisteatterin seisovaan
kansanomaiseen ohjelmistoon. Vielä hän käsittelee lasten sielunelämää
terävällä havaintokyvyllä pienessä kokoelmassa _Lapsia_, ivailee
pikkukaupunkielämää huvinäytelmäsään _Kauppaneuvoksen härkä_ ja
syventyy psykologisessa romaanissaan _Pieni elämäntarina_ (1903)
omituisen, mieltäkiinnittävän nais-yksilön ongelmiin.

6) K. A. Järvi, saman oululaisen ympäristön kirjailija, jonka
esikoisteos _Työmiehiä_ kuvaa ensimmäisten sosialististen tuulahdusten
tunkeutumista suomalaisen työväestön keskuuteen.

7) Matti Kurikka, inkeriläisen kansan-elämän kuvaaja, joka
näytelmässään _Viimeinen ponnistus_ esittää ainoan suomenkielisen
sivistyshistoriallisen todistuskappaleen orjien vapauttamisesta
Venäjällä. Muista hänen teoksistaan ovat mainittavat kertomuskokoelma
_Pilven hattaroita_ sekä realistinen näytelmä _Aili_, jossa hän vaatii
vapaampaa, suoravaisempaa suhdetta miehen ja naisen välisessä
rakkaus-elämässä.

8) A. B. Mäkelä, leikillinen kirjailija, _Iloisien juttujen_ tekijä,
julaissut myös realistisen työväenelämää käsittelevän näytelmän _Ruukin
jaloissa_.

9) Martti Vuori (Bergh), savolaisen kansan-elämän kuvaaja, realististen
kansannäytelmien _Pappilan tuvassa, Kun korkea oikeus istuu_ y.m.
sepittäjä.

10) Kaarle Halme, näyttelijä, teatterinjohtaja, aluksi realististen,
hämäläistä kansan-elämää käsittelevien näytelmien _Purimossa_ ja
_Mallassaunalla_ kirjoittaja, joiden huippuna on pidettävä hänen
tottuneelle näyttämösilmällään hahmoiteltua ja syvempään psykologiseen
käsittelyyn tähtäävää murhenäytelmäänsä _Murtuneita_. Myöhemmissä
näytelmissään, kuten _Herran ääni_ ja _Maattomat_, hän on asettanut
taiteensa nykyaikaisten sosialististen aatteiden palvelukseen, joita
hän jo aikaisemminkin oli pienessä 1-näytöksisessään _Mestari Garp_
käsitellyt.

11) Juhani Sjöström, karjalaisen kansan-elämän kuvaaja 1890-luvulla
ilmestyneissä näytelmissään _Mari, Irja_ ja _Salmin tyttö_, joiden
vilkas mielikuvitus ja pirteä, eloisa kielenkäyttö heti synnynnäistä,
melkoisella runoilijakyvyllä varustettua karjalaista todistavat.
Kokonaan liihoittelevan mielikuvituksen lapsi on hänen tarunäytelmänsä
_Päivän tytti_, karjalaisen kansan- ja luonnon-elämän kuvausta taas
hänen suorasanainen kokoelmansa _Korpien povesta_.

Näin tulevat kunkin Suomen maakunnan luonnon ja kansanheimon
erikois-ominaisuudet kirjallisuudellemme valloitetuiksi, joka tästä
lähtien aina täydellisemmin alkaa myös ihmisten jokapäiväistä elämää ja
arki-askareita heijastella.



2. Nuorsuomalaisuus.

Realistisen kansan-elämän kuvauksen kehittävät edelleen n.s.
_nuorsuomalaiset_ kirjailijat, jotka niin itsetietoisena, suljettuna
lippukuntana 1880-luvulla esiintyvät ja vaikuttavat aikaansaamallaan
henkisellä vallankumouksella mitä suoranaisimmin _nuorsuomalaisen
puolueen_ syntymiseen.

Nuorsuomalaisuuden, samoin kuin kansallisen herätyksenkin, syntysanat
eivät ole lausutut meidän rannoillamme. Ne ovat etsittävät kauempaa:
Europan suurista sivistyskeskuksista. Siellä oli _kehitysopin,
yhteiskunta-arvostelun, työväenliikkeen_ ja vihdoin pohjoismaisen
_naisvapautumisen_ kautta tapahtunut se vallankumous ihmisten aivoissa
ja sydämissä, jonka mainingit pian myös jokaiseen Suomen soppeen
tunkeutuivat. Nuorsuomalaisuus esiintyy suomalaisessa kirjallisuudessa
ensin _europalaisuutena_, temmaten sen jälleen maailman yleisten
henkisten virtausten yhteyteen.

Yhtä europalaiset olivat alkuaan olleet tosin myös _suomalaisuuden_
omat romantiset syntysanat. Mutta vanhempana ja kotoisiin oloihimme
sulautuneempana tuli romantiikka meillä jonkun aikaa edustamaan
nimenomaan _kansallisia_ ajatustapoja, vastapainona realismin
_kansainvälisille_, yleis-inhimillisille ihanteille.

Kaksi kertaa tätä ennen olivat Europan henkiset virtaukset suomalaisen
kirjallisuuden kehityskulkuun vaikuttaneet. Ensimmäisen kerran Mikael
Agricolan aikoina, jolloin _uskonpuhdistus_ oli antanut välittömän
sysäyksen koko suomalaisen kirjakielen syntymiselle, toisen kerran
Elias Lönnrotin aikoina, jolloin _kansallisuus-aate_ ja _kansallinen
romantiikka_ olivat antaneet meille Kalevalan ja sen kautta suomalaisen
kansallis-kirjallisuuden.

Nuorsuomalaisten kirjailijain kautta kirjallisuutemme vapautuu
romantisesta _kansan-ihannoimisesta_ ja kansallisuus-aatteen liian
yksinomaisesta palveluksesta, kehittyen yhä enemmän ympäröiviä oloja
_arvostelevaksi_, yksilöllisempää sielun-elämää _eritteleväksi_
nykyaikaiseksi taidekirjallisuudeksi.

Perinjuurisimmaksi tuli nuorsuomalaisuuden vaikutus _uskontoon,
siveyskäsitteisiin ja yhteiskunnalliseen elämään_ nähden olemaan,
joihin kaikkiin sen kirjalliset edustajat koettavat sovelluttaa uutta,
luonnontieteellistä maailmankatsomustaan.



3. J. H. Erkko.

Realistisen ajan kynnyksellä meitä kohtaa kaksi etevää laulurunoilijaa,
joista toinen uskon, toinen epä-uskon mies, toinen päivän, toinen yön
runoilija. Edellinen sulkee lämpimään sydämeensä koko kansan ja
ihmiskunnan, jälkimmäinen ei näe yhtään tähteä tuikahtavan yksinäisessä
tuskassaan ja epätoivossaan.

Alkuaan romantisen ajan lapsi on Juhana Henrikki Erkko (1849-1906),
joka jo v. 1870 esiintyy pienellä kokoelmallaan _Runoelmia_. Niitä
seuraa sitten toinen ja kolmas vihko samalla vuosikymmenellä, kunnes
hän vihdoin v. 1881 kokoaa kaikki siihen-astiset runotuotteensa
vankkaan nidokseen _Valittuja runoja_. Sen paras ja pysyvin osa on
hänen herkkä, viehättävä, kantelettaren-tapainen _paimen_runoutensa,
jolla hän heti suurta suosiota saavuttaa. Monet niistä, kuten myös
hänen _Hämäläisen laulunsa_, ovat säveltäjien siivittäminä suorastaan
kansanlauluiksi muuttuneet.

J. H. Erkon maailmankatsomus ja ajatustapa on tähän saakka vielä
tyypillisen kansallisen romantikon.

Muutos tapahtuu hänessä 1880-luvulla. Sitä ei vielä näy niin paljon
hänen v. 1885 julkaisemistaan _Uusista runoelmista_, joiden
syventyneempi tunnelmapohja ja kehittyneempi kielenkäyttely kyllä
alituista sisällistä työtä todistaa. Mutta runovihossa _Havaittuani_
(1886), mietenäytelmässä _Tietäjä_ (1887) ja suorasanaisessa
kertomuksessa _Uskovainen_ (1890) se esiintyy jo silmäänpistävänä.
Tekijä taistelee itsensä irti kristillisestä maailmankatsomuksesta
omistaen yhä syvemmin ja omintakeisemmin luonnontieteellisen. Tämän, ja
sen pohjalta kohoavan _vapaan ajatuksen, edistyksen ja kansanvaltaisen
kehityksen_ palvelukseen vannoutuu nyt J. H. Erkko, yhtyen sydämensä
pohjasta niihin nuorsuomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänen nuoremman
veljensä Eero Erkon v. 1890 Helsinkiin perustaman jokapäiväisen
valtiollisen äänenkannattajan _Päivälehden_ ympärille järjestyvät ja
joita siitä syystä voidaan myös _Päivälehden piiriksi_ nimittää.

Kokonaan uuden ajan miehenä esiintyy J. H. Erkko myöhäisemmissä
runovihoissaan _Kuplia, Ajan varrelta, Runoelmia ja ajatelmia_ y.m.
Palava isänmaan rakkaus sulaa hänessä aina laajenevaan ja syvenevään
ihmisyyden-rakkauteen, kansanvaltainen katsantotapa aina
kriitillisempään kansan huonojen ominaisuuksien havaitsemiseen. Samaa
sisällistä kehityskulkua todistavat myös hänen Kalevala-aiheiset
näytelmänsä _Aino_ (1893), _Kullervo_ (1895) ja _Pohjolan häät_ (1902),
viimemainittu Suomen Kansallisteatterin uuden talon vihkimistilaisuutta
varten kirjoitettu.

Romantinen ja realistinen, kansallinen ja kansainvälinen katsantotapa
yhtyvät J. H. Erkossa mitä eheimpään sopusointuun. Varsinkin
edistysmieliseen maalaisnuorisoon on hänen henkinen vaikutuksensa ollut
valtava. Suomalaisen runokielen kehitykseen hän vaikuttaa ottamalla
vanhan kalevalaisen runomitan jälleen käytäntöön, josta se ennen häntä
jo oli uudempien, europalaisten tieltä siirtymässä.



4. Kaarlo Kramsu.

Kansallisen romantiikan henkisessä ilmakehässä kasvanut on myös J. H.
Erkon täydellinen vastakohta Kaarlo Kramsu (k. 1895), joka v. 1878
julkaisee pienen vihkosen _Runoelmia_ sekä saman lisättynä ja
täydennettynä v. 1887.

Kaarlo Kramsun runotar on synkkäpukuinen, traagillinen impi, jonka
kasvoilla syvä ja totinen _elämäntuska_ kuvastuu. Hän on
kansallisuusaatteesta innostunut, mutta sekään ei tuota hänelle täyttä
lohdutusta. Hän näkee senkin traagillisessa valaistuksessa. Hän näkee
historiallisen ristiriidan _herran_ ja _talonpojan_, samoin
yleisinhimillisen ristiriidan _pikkusielujen_ ja suurten _johtajien_
välillä. Hänen oma tunne-elämänsä on karu, miehekäs ja yksinkertainen.
Hänen sielullinen yksinäisyytensä on ääretön ja siksi seisoo hän niin
yksin myös Suomen kirjallisuudessa.

Mestarillisia ovat varsinkin hänen historialliset ballaadinsa _Ilkka_
ja _Jaakkima Berends_. Edelliseen, samoin kuin synkkään runoonsa
_Santavuori_, hän on ottanut aiheensa Nuijasodan ajoilta, joihin
Yrjö-Koskisen _Nuijasota_ hänet nähtävästi on innostanut.



5. Minna Canth.

Minna Canth (1844-1897) suoritti kirjallisen elämäntyönsä Kuopiossa.
Syrjäisestä olinpaikastaan huolimatta hän seurasi vireästi myös
ulkomaiden henkisiä virtauksia, esiintyen täten, samoin kuin osaksi
J. H. Erkko, Päivälehden piirin suoranaisena edelläkävijänä.

Sekä suorasanaisena kertovana kirjailijana että varsinkin
_näytelmäkirjailijana_ mursi Minna Canth tien nuorsuomalaiselle
realistiselle kirjallisuudelle.

Ensimmäisissä, kansan-elämää käsittelevissä näytelmissään
_Murtovarkaus_ (1882) ja _Roinilan talossa_ (1883) hän on vielä osaksi
romantisen vaikutuksen alainen, josta _Ibsen_ ja _norjalainen
kirjallisuus_ hänet kuitenkin pian lopullisesti vapauttaa. Hän muuttuu
yhteiskuntaa-arvostelevaksi, olevia oloja vastaan opponeeraavaksi
kirjailijaksi. Varsinkin _työväenliike_ ja _naisliike_ saavat
innostuneen asianajajan hänestä. Molempien puolesta hän taittaa peitsen
näytelmässään _Työmiehen vaimo_ (1885). _Papin perhe_ (1891) taas
tahtoo yht'aikaa järkyttää sekä kirkon että porvarillisen perheen
juuria, asettamalla lapset vasten isäänsä, yksilön oman vakaumuksen
kaikkea auktoriteettiuskoa vastaan. Vielä syvemmälle porvarillisen
perheen juuriin tähtää Minna Canth seuraavalla näytelmällään _Sylvi_
(1893), jossa hän erään miehen ja naisen epäterveelle pohjalle
rakennetusta rakkauselämästä eli n.s. »järki-avioliitosta» etsii syyn
Sylvin rikokseen: murhaan, jolla tämä miehensä päivät päättää. Suuren
venäläisen kirjailijan ja siveyssaarnaajan _Leo Tolstoin_ vaikutuksesta
hän vihdoin viimeisessä näytelmässään _Anna Liisa_ (1895), jonka aihe
jälleen on otettu kansan-elämästä, kohdistaa _yhteiskunnallisen
vapausvaatimuksensa_ vaatimukseksi yksilön sisällisestä, _siveellisestä
vapaudesta_, jota ei mikään lainsäädäntö eikä vallankumous, ainoastaan
hän itse, voi itselleen lahjoittaa.

Osaksi samoja kysymyksiä käsittelevät Minna Canthin suoranaiset
kertomukset _Köyhää kansaa_ (1886), _Hanna_ (1886) ja _Salakari_
(1887), jotka, samoin kuin hänen realistiset kansankuvauksensa _Lain
mukaan_ ja _Kauppa-Lopo_, aikoinaan paljon pahaa verta romantisten
elämän-ihanteiden elähyttämien piirissä nostattivat. Vielä ovat hänen
_Novellinsa_, I-II (1890), ja hänen Kuopiosta pitäen toimittamansa
kirkollisvastainen aikakauslehtensä _Vapaita aatteita_ muistettavat.

Minna Canthin näytelmät ovat Aleksis Kiven ja Gustaf von Numersin
tuotannon keralla suomalaisen draaman etevimpiä saavutuksia.



6. Juhani Aho ja Päivälehden piiri.

Varsinaisen _Päivälehden piirin_ muodostavat:

1) Juhani Aho (Brofeldt, Iisalmen rovastin poika, synt. 1861,
ylioppilas v. 1880, raamatunkäännöskomitean jäsen, kunniatohtori v.
1907), Suomen suurin novellikirjailija ja nykyaikaisen suorasanaisen
tyylin mestari. Hänkin aloittaa realistisesta kansankuvauksesta:
_Kievarin pihalla_ (1884), _Hellmanin herra_ (1886). Hänessäkin on
vielä jonkun verran vanhan romantiikan aineksia, kuten hänen samaan
kehityskauteensa kuuluva _Muudan markkinamies_ (1884) todistaa.
Huippunsa saavuttaa tämä Ahon ensimmäinen kehityskausi hänen suurella
taidolla ja tyynellä, eepillisellä kynällä piirtämässään savolaisen
kansan-elämän kuvauksessa _Rautatie_ (1884) ja pienessä, klassillisessa
kultuurikuvauksessa _Siihen aikaan kuin isä lampun osti_ (1883).

Samalla hän jo on joutunut sen norjalaisen kirjallisen vaikutuksen
alaiseksi, jolla tuli niin perinjuurinen merkitys Minna Canthiin
olemaan. Itsenäisen, yksilölliseen vapauteensa pyrkivän naissielun
kuvaus _Papin tytär_ (1885) on tästä todistuksena. Syvempi vaikutus
kuin norjalaisella, tuli kuitenkin _ranskalaisella kirjallisuudella_,
eritoten sen naturalistisen novellin mestarilla _Guy de
Maupassant_'illa, Juhani Ahoon olemaan. Tämän hänen _toisen
kehityskautensa_ hedelmiä ovat valokuvaajan miltei tuskallisella
tarkkuudella piirretty matkakuvaus _Helsinkiin_ (1889), erinomainen
yksilöllisen sielunelämän kuvaus _Yksin_ (1890), jonka hän julkaisee
valtion matkarahalla tekemältään Parisin matkalta palattuaan, pari
ensimmäistä kokoelmaa _Lastuja_ (1891, 1892), pieniä mestarin kynällä
piirrettyjä luonnon, kansan ja yksilöllisen sielun-elämän kuvauksia,
Papin tyttären jatko _Papin rouva_ (1893), kesäisen, suomalaisen
pappilaelämän yksinkertaisiin puitteisiin sijoitettu traagillinen
lemmentarina, sekä _Maailman murjoma_ (1894), siro, muotokaunis
kertomus yksinäisestä metsäneläjästä, joka sortuu uuden ajan, tässä
tapauksessa rautatien, jalkoihin. Mutta jälleen on uusi kirjallinen
murros hänessä tapahtumaisillaan. Hän on ruvennut epäilemään realismin
yksin-oikeutta, hän on taipuvainen päästämään sydämensä pohjalla asuvan
_romantisen kaipuun_ jälleen oikeuksiinsa.

Niin tulee hänestä _uusromantinen_ kirjailija. Ikäänkuin kokeeksi hän
julkaisee _Heränneitä_ (1894), sarjan tunnelmarikkaita kuvauksia
vanhojen »pietistien» elämästä, joiden harras uskonnollinen haaveilu ja
karu elämänkäsitys häntä viehättävät. Suoremman polun ihmissydämen
salattuihin maailmoihin tarjoaa hänelle kuitenkin luonto, Suomen luonto
itse, jonka hän _kalevalaisilla kauneuskuvilla_ elävöittää. Sellaisia
tavataan jo hänen kolmannessa _Lastu_-kokoelmassaan (1896), mutta
syvimmälle menee tämän Ahon _kolmannen kehityskauden_ luonnonmystiikka
hänen suuressa loitsu-eepoksessaan _Panu_ (1897), joka on koko
realistisen aikakauden loppupisteeksi suomalaisessa kirjallisuudessa
katsottava. Juhani Aho menee tämän jälkeen aina syvemmälle
romantiikkaan. Niinpä hän suuressa sivistyshistoriallisessa
kuvauksessaan viime vuosisadan keskivaiheilta _Kevät ja takatalvi_
(1906) asettaa näiden aikojen _uskonnollisen_ herätyksen (pietismin)
syvemmäksi pohjavirraksi samoihin aikoihin tapahtuvalle _kansalliselle_
herätykselle, lähestyen näin yhä enemmän vanhan romantiikkamme kahta
valtaväylää.

Vielä ovat Juhani Ahon teoksista mainittavat _Lastuja_ IV (1899), kaksi
sarjaa _Katajainen kansani_ (1899-1900), joihin isänmaan hätä ja
uhkaava perustuslaki-taistelu ovat hänet innostaneet, samoja aiheita
käsittelevä näytelmä _Tuomio_ (1907) ja puolitieteellinen tutkimus
_Aatteiden mies_ (1901), hänen appensa, Aug. F. Soldanin elämästä ja
harrastuksista.

Juhani Ahon teokset ovat suurta suosiota sekä kotimaassa että
ulkomailla saavuttaneet. Melkein kaikki niistä ovat ilmestyneet
ruotsiksi, toiset saksaksi, ranskaksi j.n.e. Varsinkin luonnonkuvaajana
hän on verraton. Suomalaisen kirjakielen kehitykseen hän on mitä
syvimmin ensin kirkkaaksi tahkotulla ranskalaisella taituruudellaan,
sitten alkusoinnullisella, _rytmillisellä proosallaan_ vaikuttanut.

2) Arvid Järnefelt (synt. 1861, maisteri, oikeusoppinut, myöhemmin
maanviljelijä) Leo Tolstoin lipunkantaja ja aatteellisen,
yhteiskunnallisen romaanin edustaja suomalaisessa kirjallisuudessa.
Suuren kirjallisen voittonsa hän saavuttaa jo ensimmäisellä
teoksellaan _Isänmaa_ (1893), jossa hän mestarin tavoin kuvaa
kansallisten ja yleis-inhimillisten aatesuuntien ristiriitaa nuoren
talonpoikais-ylioppilaan sydämessä. Tolstoin opin synnyttämän
sielullisen murroskauden tulos on _Heräämiseni_ (1894). Saman opin
valossa hän katselee sitten elämän eri puolia ja ongelmia teoksissaan
_Ihmiskohtaloja, Ateisti, Veljekset, Helena, Maa-emon lapsia,
Veneh'ojalaiset_ y.m., joissa kuitenkin liian selvästi esiinpyrkivä
aatteellinen tarkoitusperä tahtoo usein häiritä lukijan
taiteellista nautintoa, monista nerokkaista yksityispiirteistä
huolimatta. Taiteellisimpana esiintyy ehkä hänen uskonnollisten ja
siveys-opillisten mietiskelyjensä syventämä tunnelmapohjansa eräissä
pienissä kertomuksissa, jotka hän yhteisellä nimellä _Elämän meri_
(1903) julkaisee.

Myöskin draamallista muotoa viljelee Järnefelt mielellään. Tällä alalla
hän myös voittaa toisen suuren kirjallisen voittonsa _Titus_ (esitetty
Suomen Kansallisteatterissa v. 1910, ennen puutteellisemmassa muodossa
Orjan opin nimellä v. 1902 ilmestynyt ja esitetty), jossa hän
Jerusalemin hävittäjän ylevässä hahmossa kuvailee kristillisen ja
roomalaispakanallisen maailmankatsomuksen traagillista yhteentörmäystä.
Muista hänen draamallisista tuotteistaan on vielä _Samuel Croëll_
muistettava.

3) Santeri Ivalo (Ingman, synt. 1866, filosofian tohtori,
sanomalehtimies) suomalaisen historiallisen romaanin varsinainen
viljelijä ja kehittäjä. Esikoisteoksessaan _Hellaassa_ (1890) hän
kuvailee silloisen ylioppilas-elämän iloja ja murheita, realistisissa
kertomuskokoelmissaan _Iltapuhteeksi_, I-II, _Reservikasarmista_
ja _Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_ taas mitä vaihtelevimpia
elämän-ilmiöitä, usein herttaisella leikillisyydellä. Sitä totisempi,
miltei katkera on hänen olevia oloja arvosteleva yhteiskunnallinen
romaaninsa _Aikansa lapsipuoli_ (1895), jossa hän terävällä kynällä
paljastaa eräitä valtiollisen suomalaisuuden varjopuolia. Suurimman
suosion hän saavuttaa historiallisilla romaaneillaan, joiden sarjan
aloittaa tuores, väririkas, pohjois-pohjalaisten ja vienankarjalaisten
heimosotien kuvaus _Juho Vesainen_ (1893) ja jonka tähän-astisena
taiteellisena huippuna on pidettävä hänen viimeistä, suurpiirteisesti
suunniteltua romaaniaan _Erämaan taistelu_ (1909). Niiden välillä ovat
ilmestyneet historialliset romaanit ja kertomukset _Anna Fleming,
Tuomas piispa, Margareta_, historialliset näytelmät _Lahjoitusmailla_
ja _Kustaa Eerikin poika_, kertomuskokoelma _Saaristossa_ y.m.
Sovelluttamalla uutta, realistisempaa tekotapaa menneiden aikojen
ihmisten ja olojen kuvaukseen on Ivalon onnistunut usein mitä
havainnollisimmalla tavalla niitä silmiemme eteen elävöittää.

4) Kasimir Leino (Lönnbohm, synt. 1866, filosofian tohtori,
taide-arvostelija), Päivälehden piirin esteetikko ja realistisen kauden
varsinainen uranuurtava laulurunoilija J. H. Erkon ja Kaarlo Kramsun
jälkeen. Hänkin kokeilee aluksi realistisena kansankuvaajana
novellillaan _Emmalan Elli_ (1885) ja kertomuskokoelmallaan _Elämästä_
(1887). Suuremman merkityksen saavuttaa kuitenkin hänen runokokoelmansa
_Ristiaallokossa_ (1891), jossa hän nuoruuden innolla ja ranskalaisen
maun hiomalla tyylitaidolla realistisia, luonnontieteellisiä
elämän-ihanteitaan esittää, usein tekijän omien utuisten unelmien ja
romantisen lapsuus-uskon vastakohtina. Hänen toisessa runokokoelmassaan
_Väljemmillä vesillä_ (1893) herättää etenkin huomiota sen komea,
harvinaisella kieli- ja muototaituruudella suunniteltu moni-osainen
alkuruno _Elämän laulu_ sekä eräät viehättävät tunnelmapalaset. Vielä
ovat mainittavat hänen kolmas kokoelmansa _Runoja_, hänen suuri,
runomittainen, Nuijasodan aikoja käsittelevä murhenäytelmänsä _Jaakko
Ilkka ja Klaus Fleming_ (1901) sekä hänen tieteelliset tutkimuksensa
_Prosper Mérimée_ ja _Hovimaalaaja Aleksander Laurdus_. Välillä hän
toimittaa yleissivistyksellistä aikakauslehteä _Nykyaika_ (1898-1899),
suomentaa Ibsenin runonäytelmän _Brand_, johtaa Suomalaista
Maaseututeatteria sekä perustaa (1904) oman teatterinsa _Suomen
Näyttämön_, joka kuitenkin lakkaa vuoden perästä. Suomalaisen
runokielen kehitykseen on Kasimir Leinon älyllinen, täsmällinen ja
muotokaunis sanontatapa erittäin hyväätekevästi vaikuttanut.

Päivälehden piiriin olisivat kenties sopivimmin luettavat myös Juhani
Ahon veljet Pekka Aho ja Kalle Aho, jotka 1880-luvulla eräitä
ajanhengen leimaamia teoksia julkaisevat, sekä 1890-luvulla esiintyvä
Kalle Kajander, jonka pirteät kansan- ja kylä-elämän kuvaukset
purjehtivat saman kirjallisen suunnan lipun alla.



7. Kansallinen tiede.

Samoin kuin romantisen ajan kansallisen tieteen kirjailijat Kirjallisen
Kuukauslehden ympäriltä samoin ovat realistisen ja myöhemmän
uusromantisenkin ajan kansallisen tieteen edustajat edellisen jatkon,
v. 1881 perustetun _Valvojan_ ympäriltä etsittävät. Heistä ovat
tunnetuimmat:

1) Johan Richard Danielson-Kalmari, historioitsija, professori,
valtioneuvos, jonka kunniakkaaksi tehtäväksi suomenkielisellä, samoin
kuin senaattori Leo Mechelinin ruotsinkielisellä, jäi 1890-luvun alussa
torjua maamme valtiomuotoa vastaan tähdätyt venäläisten suomi-syöjäin
hyökkäykset. Tämän hän suoritti etevällä tavalla teoksissaan _Suomen
yhdistäminen Venäjän valtakuntaan_ ja _Suomen sisällinen itsenäisyys_.
Vielä on hän kirjoittanut _Suomen sota ja Suomen sotilaat 1808-1809_
y.m.

2) Ernst Gustaf Palmén, professori, historiallinen kirjailija,
valtiopäivämies, julaissut m.m. _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
viisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831-1881_.

3) Emil Nestor Setälä, kielimies, professori, valtiopäivämies,
julaissut europalaisen maineen saavuttaneita teoksia
suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalta, _Suomenkielen lauseopin,
Yhteissuomalaisen äännehistorian_ y.m.

4) Eliel Aspelin-Haapkylä, esteetikko, professori, valtioneuvos.
_Suomalaisen taiteen historian_ ja _Suomalaisen teatterin historian_
kirjoittaja, julaissut myöskin suomalaisten taiteilijain Johannes
Takasen, Verner Holmbergin ja Elias Brennerin elämäkerrat.

5) Valfrid Vasenius, professori, kirjallisuushistorioitsija, julaissut
m.m. luettelon _Suomalainen kirjallisuus 1544-1877_ lisävihkoineen.

Muita kansallisen tieteen edustajia ovat hellenisti O. E. Tudeer,
kielimiehet Heikki Paasonen, Yrjö Wichmann, Heikki Ojansuu,
historiankirjoittajat O. A. Hainari (Forsström), K. O. Lindqvist,
A. H. Virkkunen (Snellman) ja Väinö Voionmaa (Vallin), maantieteellinen
kirjailija I. K. Inha, muinaistutkijat ja kansatieteilijät A. O.
Heikel, Th. Schvindt ja Julius Ailio, filosofinen kirjailija Arvi
Grotenfelt j.n.e.



8. Naturalistinen kansankuvaus.

Päivälehden piirin kirjalliset periaatteet, joihin m.m. kuului puhutun
_kansankielen_ ja sen murresanojen rajaton käytäntöön-ottaminen ja
kansan-elämän mitä pikkupiirteisin _valokuvaileminen_, eivät heissä
itsessään vielä lopullista ilmaisuaan löytäneet. He olivat siihen
liiaksi herrahtavia ja liiaksi taiteilijoita. Vasten tahtoaankin he
tulivat seuloneeksi ja puhdistaneeksi kieltään, tietämättäänkin oman
taiteilijaluonteensa mukaisesti _tyylitelleeksi_ ja muovailleeksi
kuvauksiaan. Realismin voitto oli täydellinen, vasta kun kansa itse
ryhtyi itseään noiden periaatteiden mukaan kuvailemaan. Siten
syntyi vasta niitä täysin ulkonaisen todellisuuden kanssa
yhtäpitäviä inhimillisiä ja vielä enemmän sivistyshistoriallisia
_todistuskappaleita_, joita ranskalaisen naturalismin
mestarit tarkoittivat. Niitä tarjoavat meille runsaasti n.s.
_kansankirjailijat_, joiden patriarkka on ennen mainittu Pietari
Päivärinta ja joista myös taiteelliselle tasapinnalle kohoavat Santeri
Alkio ja Kauppis-Heikki.

Santeri Alkio (Filander, synt. 1862, kauppias, nuorisoseura-asian
ajaja, valtiopäivämies) kuvailee Etelä-Pohjanmaan kansan-elämää
romaaneissaan _Teerelän perhe, Puukkojunkkarit, Murtavia voimia_ y.m.
osoittaen näiden seutujen kuumaverisen rahvaan entistä raakuutta ja sen
vähittäistä, vastahakoista väistymistä tietopuolisen valistuksen ja
edistyksen tieltä. Alkion kuvaustapa on miehekästä ja ytimekästä, ei
erittäin syvälle sielullisiin ongelmiin tunkeutuvaa. Kuitenkin hän on
myös pari yksilöllisempää luonnekuvaa _Eeva_ ja _Mennyt_ kirjoittanut.

Syvempi ja samalla monipuolisempi psykologi on pohjois-savolaisen
kansan-elämän kuvaaja Kauppis-Heikki (synt. 1862, kansanmies,
kasvatuslaitoksen opettaja), tunnettu _Tarinoistaan_, suppealla,
täsmällisellä tyylillä piirretyistä kuvauksistaan _Mäkijärveläiset,
Viija, Laara, Aliina_ ja _Kirottua työtä_, joista toiset ovat aivan
mestarillisia sieluntutkielmia. Sellainen ja samalla arvokas
sivistyshistoriallinen todistuskappale on hänen suuresti suunniteltu
teoksensa _Uran aukaisijat_, taiteellisen tarkastelijan silmällä nähty
ja tehty kuvaus yksinäisen kiertokoulun-opettajan elämästä.

Muista kansankirjailijoista, jotka yhtenäisenä parvena tuottavat
1890-luvun taitteessa ilmestyneen kertomuskokoelman _Syvistä riveistä_
ovat huomattavimmat tässä vielä itä-pohjanmaalaisen kansankielen
erinomainen käyttäjä ja onnistuneen, miltei elämäkerrallisen
kansankuvauksen _Korpelan Tapanin_ tekijä Heikki Meriläinen,
pohjois-pohjanmaalaisen kansankuvauksen _Heikki Helmikankaan_ tekijä
Eero Sissala ja hämäläisen kansan-elämän kuvaaja Nestor Niemelä. Samaan
parveen ovat vielä luettavat Liisa Tervo, Emil Vainio ja Otto Tuomi,
jotka kaikki ajanhengen leimaamaa naturalistista taidetta harjoittavat.

Varsinaisten kansankirjailijain ulkopuolella seisoo Esko Virtala
(Calamnius), joka kuitenkin, esim. kansankuvauksessaan _Se on
sallittu_, sangen läheltä heidän kirjallisia hahmoviivojaan koskettaa.
Myöhäisemmän ajan ilmiöitä ovat Eemil Lassinen ja Väinö Kataja, joista
jälkimmäisessä jo on jonkun verran uusromantista vaikutusta
huomattavissa.

_Kansanrunoilijoita_, jotka romantisen ajan kynnyksellä niin
luonteenomaisen yhteis-ilmiön muodostavat, ei realistinen aika ole
omiaan synnyttämään. Kuitenkin esiintyy vielä joku sellainenkin, kuten
Sahan-Kalle ja Lauri Soini, joka viimemainittu myös eräitä
suorasanaisia teoksia julkaisee. Kansanrunoilijana aloittaa kirjallisen
uransa myös Alpo Noponen, kohoten sittemmin näytelmillään _Ahab_ ja
_Hemming Gad_ päätä pitemmäksi heitä. Kansanrunoilijoista hiukan
syrjässä on Niilo Mantere, jonka edistyshaluiset, valistusjanoiset
runot kuitenkin suuresti heidän aatteellista lähtökohtaansa
muistuttavat.



UUSROMANTINEN AIKA.

(1897--.)



1. Vanha ja uusi romantiikka.

Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus. Kehitysopin, jumalankieltämisen,
kylmän järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen aseita
kantavaa realistista taidesuuntaa seuraa kaikkialla maailmassa uusi
romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen aikakausi. Ihmishenki oli
jälleen, ainakin toistaiseksi saanut kyllänsä ilmiöiden _tieteellisestä
erittelystä_ (analyysista). Pyritään takaisin suuriin _yhteenvetoihin_
(synteeseihin), kokonaiskuviin, kokonaiskäsitykseen itsestään ja
ympäristöstään. Tämän _uusromantisen suunnan_ vaikutusta me olemme jo
realistisen ajan edustajissa, m.m. Juhani Ahossa havainneet.

Samalla tapahtuu muutos myös taiteellisessa tekotavassa. Huomataan,
että realistin _totuuden_ etsintä ei yksin riitä _kaunista_ taidetta
ilmi loihtimaan. Syntyy pyrkimys ilmiöiden _valikoimiseen_ ja
ulkonaisen todellisuuden _tyylittelyyn_, entisten tuhatkarvaisten
elämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien sijasta _viivoihin_,
silmänräpäyksellisen (impressionistisen) totuuden sijasta pysyvään,
vuosisatoja seisovaan: _monumentaliseen_. Sitä ei Ranska voi neuvoa
enää. Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.

Kirjailijat seuraavat ajanvirran mukana. Vielä askel, ja tekotavan
_koristeellisuus_ (dekorativisuus) tulee kaiken tyylitaiteen
korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan kirjallinen suunta on muuttunut
romantiseksi, salaperäiseksi, _vertauskuvalliseksi_ (symbolistiseksi).

Kuitenkaan ei voida palata takaisin vanhaan romantiikkaan sellaisenaan.
_Luonnontieteen_ totuudet ovat tehneet tehtävänsä. _Kristillinen
maailmankatsomus_ viehättää tosin kylmään todellisuuteen uupuneita
henkiä _esteettisellä kauneudellaan_, mutta sen eheä _tunne_-elämä on
vuosisadan lopun ihmiseltä ijäksi pirstoutunut, särkynyt pieniksi,
sinne tänne läikähteleviksi _tunnelmiksi_. Vain hetkellisissä,
kauniissa mielentiloissaan hän enää voi tuntea olevansa eheä ja
yhtenäinen. Niiden etsiminen, niille täyden vallan antaminen ja niillä
_herkutteleminen_ ovat uusromantisen kauneuden-etsijän ominaisuuksia.
Sitä tietä hän joutuu _voittohurmaiseen_ (dityrambiseen) mielentilaan
ja _pakanalliseen kauneus-uskontoon_.

Vanhan romantiikan aikana oli suomalainen runotar elämän köyhyyttä,
karuutta, yksinkertaisuutta ja koruttomuutta ihannoinut. Nyt tulevat
ihannoimisen esineiksi _elämän runsaus_, sen täyteläisyys, sen vapaa,
iloinen ja yksilöllinen _nauttiminen_. Kuuma, _aistillinen_ henkäys käy
yli suomalaisen kirjallisuuden. Aistielämä, aisti-ilo, _aisti-kultuuri_
astuvat ensimmäisen kerran suurina elämänkysymyksinä Suomen kansan
eteen. _Ihmisluonto_, sen sijaan että sitä ennen oli kaikin tavoin
koetettu tukahduttaa, vaatii tulla _viljellyksi_ tältäkin puoleltaan.

Uusromantinen kirjallinen suunta tulee meille Ruotsista (August
Strindberg, Selma Lagerlöf, Ellen Key, Gustaf Fröding, Oscar Levertin,
Verner von Heidenstam), Norjasta ja Tanskasta (Knut Hamsun, Vilhelm
Krag, Johannes Jörgensen, Sigbjörn Obstfelder), Saksasta (Friedrich
Nietzsche, Frank Wedekind), Italiasta (Gabriele d'Annunzio) ja
Venäjältä (Maksim Gorjki, Andrejew). Ympäröivät olot meillä Suomessa
ovat tänä aikakautena eritoten omiaan noita vaikutuksia kehittämään.



2. Valtiollinen tausta.

Kolme onnellista vuosikymmentä (vv. 1860-1890) oli Suomen kansa saanut
elää Venäjän vallan alla. Nämä se oli käyttänyt niin monipuoliseen ja
kuumeentapaiseen sivistystyöhön, että hämmästyy, kun ajattelee niiden
nopeaa vierimistä, mutta kuitenkin niiden jälkeenjättämiä, pysyviä
tuloksia. Vuoden 1890:n paikoilla alkaa valtiollinen taivas synkistyä.
Koko 1890-luku on odotusta puolihämärässä. Mutta vasta n.s.
_routavuodet_ (vv. 1899-1905) tuovat täydellisen pimeyden mukanaan,
jota vastaan vain eräät _kansalaishyveet_ kauniina kajastuvat, sitä
kauniimpina, mitä rumempina ja räikeämpinä niiden rinnalla eräät
suomalaiset _kansallispaheet_ paljastuvat. Jos mikään, oli tämä aika
omiaan tekemään lopun vanhan romantiikan idyllisestä, pilvettömästä
päivän-uskosta. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään
vastenmieliseksi myös inhoittavan, ulkopuolisen todellisuuden
tarkastelun ja ajamaan ihmiset oman sydämiensä onkaloihin,
ajattelemaan, uneksimaan ja _unohtamaan_. Monelle Suomen kirjailijalle
se lienee ollut ainoastaan taiteen maailmoissa ja _sisällisen
hypnoosin_ avulla mahdollista.

Ajan tahti kävi yhä nopeammaksi, hitaaksi mainittu suomalainen veri
alkoi virrata yhä kiihkeämmin. Valtiollisen sorron ja vääryyden tunto
synnytti sitä väkevämmän _valtiollisen vapausvaatimuksen_. Yhtyneenä
syvien rivien _yhteiskunnalliseen_, suomalaisuuden vanhaan
_kansalliseen_ ja nuorsuomalaisuuden tuomaan _yksilölliseen
vapausvaatimukseen_, se loi mielten myrskyn, joka vihdoin puhkesi ilmi
_suurlakossa_ (syksyllä 1905), ainoassa ja tyypillisesti suomalaisessa
vallankumouksessa, minkä meidän maamme on nähnyt. Sen kahden puolen
_myrskyää_ myös ennen niin hiljainen suomalainen kirjallisuus. Se on
yhtä ajanhengen ja kansallishengen kanssa.



3. Runous.

Runomuotoinen esitys, joka realistisena aikana oli ollut syrjäytetyssä
asemassa, pääsee uusromantisen hengen tuulahtaessa jälleen
oikeuksiinsa. Niinpä esiintyy 1890-luvulla peräkkäin seuraavat viisi
runoniekkaa:

1) Yrjö Veijola (Weilin), jonka kertovainen legenda _Haavoja_ (1895)
heti herättää suurta huomiota rohkealla vertausten käyttelyllään ja
realistisen ajan ihanteille oudolla, uneksivalla tunnesävyllään. Monta
kaunista tunnelmapalasta sisältää myös hänen lyyrillinen kokoelmansa
_Karsikko_. Veijolassa on skandinaavisen kirjallisuuden vaikutusta
huomattavissa, jonka tuotteista hän onkin suomentanut valikoiman Gustaf
Frödingin ja Oscar Levertinin runoudesta. Vielä hän on suomentanut
valikoiman Lars Stenbäckin runoudesta, kirjoittanut eräitä näytelmiä,
kuten _Nuori luotsi, Nuoruus ja hulluus_, julaissut osaksi leikillisen
runovihon _Sunnuntairatsastaja_ y.m.

2) Eino Leino (Lönnbohm) on ensimmäisessä runovihossaan _Maaliskuun
lauluja_ (1896) Runebergin ja Heinen kylläkin vastakkaisten vaikutusten
alla, vapautuu niistä kansallisen uusromantiikan kautta
näytelmärunossaan _Tuonelan joutsen_ (1899) sekä yleensä
Kalevala-aiheisessa laulurunoudessaan. Sen huippuna on pidettävä hänen
v. 1903 julkaisemiaan _Helkavirsiä_, legenda- ja ballaadikokoelmaa,
joka muinaissuomalaisen muotonsa alla kätkee paljon nykyaikaista,
luonnontieteellistä maailmankatsomusta. Yhteensä hän on julaissut noin
kymmenkunnan runovihkoa, joista _Kangastuksia, Talvi-yö_ ja _Halla_
ovat mainittavimmat, kertomarunon _Kivesjärveläiset_, viisi sarjaa
_Naamioita_, joissa hän on tahtonut ajaa yksinkertaistutettua,
koristeellista näytelmän tekotapaa, kolme romaania routavuosien ajoilta
_Tuomas Vitikka, Jaana Rönty_ ja _Olli Suurpää_ y.m. Laulurunoutensa
parhaat tuotteet, joissa myöhemmin Goethen vaikutus lienee tuntuvin,
hän on koonnut valikoimaan _Runokirja_. Suomentajana hän on toimittanut
valikoiman laulurunoutta _Maailman kannel_ sekä julaissut käännöksiä
eräistä Topeliuksen, Runebergin, Goethen, Schillerin ja Racinen
teoksista. Hänen arvostelevan sanomalehtitoimintansa tuloksia taas ovat
_Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902_ sekä _Suomalaisia kirjailijoita_,
pikakuvia (1909).

3) Larin Kyösti (Larson), samoin kuin Yrjö Veijola skandinaavisen
kirjallisen vaikutuksen alla kehittynyt, _Tän Pojan kevätrallatuksien_
(1897) ja _Kylän laulujen_ hilpeä tekijä, joka pian laajentaa
runoutensa myös kansan-elämän ja ihmis-elämän vakaisia puolia
käsittäväksi. Suurimmat voittonsa hän viettää kuitenkin kansanomaisen
runokuvauksen alalla. Hänen muita teoksiaan ovat runokokoelmat
_Kulkurin lauluja_ ja _Unta ja totta_, näytelmät _Juhannustulilla_ sekä
_Tuhkimo ja kuninkaan tytär_, kertomarunot _Kuisma ja Helinä, Musta
hepo_ ja _Aslak Hetta_ y.m. Eräät hänen lauluistaan, kuten Merikannon
säveltämä _Tuulan tei_, ovat mitä laajimman kansansuosion saavuttaneet.

4) Otto Manninen, julaissut runovihon _Säkeitä_, jossa taiturillinen
tyylitaide yhtyy syvään, surunvoittoiseen mielialaan, sekä suomennoksia
Topeliuksen, Runebergin, Molièren, Heinen y.m. runoudesta. Hänen
yksityisistä runoelmistaan ovat _Pellavankitkijä, Mennyt päivä, Veet
viihtyy, Metsien mies_ ehkä huomattavimmat.

5) Ilmari Kianto (Calamnius), jonka raskas, uneksiva sielun-elämä
aluksi pukeutuu runokokoelmiin _Soutajan lauluja, Hiljaisina hetkinä,
Margareeta_ y.m. Myöhemmin hän innokkaasti yhtyy ajanhengen hehkuvaan,
radikaaliseen vapausvaatimukseen, kirjoittaa laajan, kirkollisvastaisen
romaanin _Pyhä viha_ ja viettää suurimman taiteellisen voittonsa
ensimmäisten yleisen ääni-oikeuden mukaan toimitettujen
eduskuntavaalien kuvauksella _Punainen viiva_ (1909). Kiantoon ovat
Arvid Järnefelt ja venäläiset kirjailijat jonkun verran vaikuttaneet.

Heitä nuoremman laulajaparven, jossa jo osaksi on parin edellisen
vaikutusta havaittavissa, muodostavat jälleen seuraavat viisi
runoniekkaa:

1) L. Onerva (Lehtinen) joka heti ensimmäisellä runovihollaan
_Sekasointuja_ (1904) suurta huomiota herättää. Sen sensualistinen,
ajanmuodin mukainen tunnesävy syventyy ja itsenäistyy toisessa
kokoelmassa _Runoja_ herkäksi, impressionistiseksi mieliala- ja
mielikuva-runoudeksi. Vielä on hän julaissut laajan romaanin _Mirdja_,
huomattavalla taidolla suoritetun tutkimuksen erään omituisen,
yksinäisen naissielun traagillisesta kehityshistoriasta, ja
novellikokoelman _Murtoviivoja_ (1909), joiden nykyaikaiset, miehen ja
naisen välisen rakkaus-elämän erittelyt ovat taitehikkaasen ja
koristeelliseen muotoon pukeutuneet.

2) Aarni Kouta (Candolin), kenties tyypillisin ja johdonmukaisin
uusromantisen ajan elämän-iloisista ja kirkollisvastaisista laulajista,
julaissut väkevän, uhmaavan poljennon kannattamat runokokoelmat _Tuli
joutsen_ (1905) ja _Dityrambeja_ sekä Nietzsche-käännökset
_Antikristus, Näin puhui Zarathustra_ y.m. Lähinnä Nietzscheä lienee
Strindberg ulkomaisista kirjailijoista hänen oppi-isiään.

3) Rafael Engelberg, vienompi, uneksivampi taiteilijaluonne, julaissut
m.m. runokokoelman _Työpajan töminässä_, jonka eräät miltei
sosialistiset säveleet suurlakon henkistä ilmakehää muistuttavat.

4) Iivo Härkönen, vilkas, karjalainen virsiniekka, ennen
näytelmäkirjailijana mainitun Juhani Sjöströmin lyyrillinen
rinnakkais-ilmiö, julaissut kokoelman _Karjalan virsiä_ y.m.

5) V. A. Koskenniemi (Forsnäs), jonka kokoelmat _Runoja_ ja _Valkeat
kaupungit_ artistisen, hiukan teennäisen ja ranskalaisen laulurunouden
vaikuttaman muotonsa alla kätkevät paljon kaunista sisällistä näkemystä
ja vanhan romantiikan vienoa, taapäin katsovaa tunnesävyä.



4. Suorasanainen kirjallisuus.

Uusromantisen, suorasanaisen kirjallisuuden tunnusmerkillisiä
ominaisuuksia on sen _rytmillisyys_, jota jo Aho runsaasti viljelee ja
jonka avulla se nyt jo usein suorastaan runomittaisen esityksen
lennokkaisuutta lähenee. Sen edustajista ovat huomattavimmat:

1) Maila Talvio (Mikkola), aluksi pienten, vienojen tunnelmapalasien
kirjoittaja, sitten aistillisempaan tunnesävyyn antautuva, vihdoin
hehkuva yhteiskunnan-uudistaja ja maailmanparantaja. Tämän yksilöllisen
kehityskulun eri asteita edustavat: ensin »lastu»-kokoelma _Nähtyä ja
tunnettua_, sitten kertomukset _Aili_ ja _Kaksi rakkautta_, sitten
romaanit _Pimeän pirtin hävitys_ ja _Juha Joutsia_. Vielä on hän
kirjoittanut näytelmät _Eri teitä_ ja _Anna Sarkoila_ y.m.

2) Volter Kilpi, ensin haltioituneen kauneushurmauksen edustaja, sitten
viileäin, esteettisten mielikuvien maalailija, joka kahdenpuolen
1900-luvun taitetta julkaisee tunnelmakuvauksensa _Bathseba, Parsifal,
Antinous_ y.m. Kilven usein omituisille sana-yhtymille rakennettu kieli
ja kiihkeä rytmi on moneen nuorempaan suorasanaiseen kirjailijaan
vaikuttanut.

3) Johannes Linnankoski (Vihtori Peltonen), joka heti ensimmäisellä
teoksellaan, raamatun-aiheisella näytelmällä _Ikuinen taistelu_ (1902)
suurta huomiota herättää, julkaisee sittemmin yhtä suurta suosiota
saavuttaneen, uusromantisen kansankuvauksensa _Laulu tulipunaisesta
kukasta_, mestarinäytteensä _Pakolaiset_, routavuosien valtiollista
sekasortoa käsittelevän näytelmän _Kirot_ y.m. Linnankosken
kirjailija-ominaisuuksia ovat laaja mielikuvitus ja tuores, voimakas
tunnelmapohja, jotka hänelle myöskin ulkomailla ovat monta ystävää
hankkineet.

Linnankosken teoksia on käännetty ruotsin, tanskan, saksan y.m.
kielille. Ulkomaisista kirjailijoista lienee Selma Lagerlöf häneen
syvimmin vaikuttanut.

4) Joel Lehtonen, uusromantisen ajan ehkä tyypillisin suorasanainen
kirjailija. Hurjan, myrskyävän tunnelmapohjan ja häikäilemättömän
mielikuvituksen tuotteita ovat hänen romaaninsa _Paholaisen viulu_
(1904), _Villi_ ja _Mataleena_, samoin hänen kertomarunonsa _Perm_.

5) Irmari Rantamala (salanimi), joka jättiläiskokoisella,
sekasortoisella romaanillaan _Harhama_ (1909) vie tämän uusromantisen
tunnelmaproosan suoraan mauttomuuteen.

Eräänlaista vastavaikutusta edellisten kuohuvalle, myrskypateettiselle
suunnalle edustavat kylmemmän, viileämmän ja järkeilevämmän
suorasanaisen tyylin viljelijöinä naiskirjailijat:

1) Helmi Setälä (Krohn), jonka ohut, älyllinen taiteilijaluonne on
tuottanut päiväkirja- ja kirjemuotoiset teokset _Surun lapsi, Mennyt
päivä_ ja _Kaksi ihmistä_, romaanin _Vanha kartano_ y.m.

2) Aino Kallas (Krohn), virolaisen ympäristön kuvailija kahdessa
novellikokoelmassaan _Meren takaa_ ja kertomuksessaan _Antti
Rautajalka_, joissa terve, tukeva rakentelu yhtyy huomattavaan
havaintokykyyn. Julaissut myös novellin _Kirsti_ sekä yhden runo- ja
novellikokoelman.

3) Aino Malmberg, kriitillinen, älyllinen luonne, julaissut
»lastu»-kokoelman _Tien ohesta tempomia_.

4) Maria Jotuni (Haggrén), voimakas, häikäilemätön, miltei kyynillinen
ulkonaisen todellisuuden tarkastelija, jonka vain hänen älyllinen
tyylittelynsä realistisen ajan kirjailijoista eroittaa. Julaissut
novellikokoelmat _Suhteita_ (1905) ja _Rakkautta_, kuvauksen
_Arki-elämää_ y.m.

5) Elviira Willman, jonka esikoisnäytelmä _Lyyli_, helsinkiläistä
kaupunki-elämää käsittelevä, tyylitelty kansankuvaus, on suurella
menestyksellä Suomen Kansallisteatterissa esitetty.

Samoin vielä seuraavat mieskirjailijat:

1) Jalmari Hahl, kirjallinen, artistinen taiteilijaluonne, jonka
hauraassa, viileässä tuotannossa voidaan havaita ranskalaisen ja
italialaisen kirjallisuuden vaikutusta. Julaissut romaanin _Haoma ja
Anahita_, novellin _Ykskylän uneksija_, näytelmän _Françoise d'Aubigne_
y.m. Hänen tieteellisestä toiminnastaan on laaja tutkimus _Nykyajan
näytelmäkirjoittajia_ mainittava.

2) Kaarlo Atra (Enqvist), julaissut sievästi suunnitellun romaanin
_Laura_ ja melkoista suosiota saavuttaneen näytelmän _Musta siipi_,
kumpikin sujuvan, taipuisan kynän tuotteita, vaikka vailla syvempää
omintakeisuutta.

3) Jalmari Finne, myöskin taipuisa, sorminäppärä kynäniekka, tuottava
samalla helppoudella novelleja, näytelmiä, romaaneja, lastensatuja ja
oopperalibrettoja.

4) Kyösti Vilkuna, parin realistisesti tyylittelevän novellikokoelman
julkaisija.

5) Viki Kärkkäinen, julaissut omituiseen, hiukan pakoitettuun tyyliin
kirjoitetun kokoelman luonnonkuvauksia.

Suorasanaisia kertomuksia ovat viime vuosina julaisseet vielä
naiskirjailijat Fanni Davidson, Ain' Elisabet Pennanen, Selma Anttila,
Marja Salmela ja Anni Kaste, sekä mieskirjailijat Pontus Antti ja
Valakorpi, lasten kirjallisuutta Anni Svan ja Arvi Lydecken, näytelmiä
Armas Toivo Tarvas, Nuutti Vuoritsalo, Eero Alpi y.m. Kirjallisuutemme
kasvaessa on jo kaikkien sen yksityis-ilmiöiden pelkkä luetteleminenkin
käynyt mahdottomaksi.



5. Loppukatsaus.

Alkuperäistä tuotantoa vielä valtavammaksi on paisunut suomenkielinen
_käännöskirjallisuus_, joka nykyään täyttääkin suurimman tilan sekä
kirjakauppain ikkunoissa että kustantajain joululuetteloissa. Suurin,
vaikka ei aina paras, osa nykyaikaista, edes jotakin huomiota
saavuttanutta europalaista kirjallisuutta löytää meillä heti
kääntäjänsä ja kustantajansa. Useimmat suomalaiset kirjailijat ovatkin
myös suomentajina esiintyneet ja on se eräillä heistä suorastaan
kirjallisena elinkeinona. Vanhempien aikojen käännöskirjailijoista ovat
ennen mainittujen lisäksi muistettavat Runeberg-suomentaja Kaarle
Martti Kiljander, Kaarlo Slöör, Aatto S.(uppanen), joka on myös
alkuperäisiä teoksia julaissut, Waldemar Churberg, Enlund (Ennola) ja
Kaarlo Koskimies (Forsman), Goethen Faustin ja eräiden kreikkalaisten
draamojen suomentaja.

Rinnan käännöskirjallisuuden kanssa on paisunut _tietokirjallisuus_,
käsittäen helppotajuista tiedettä kaikilta aloilta. Tämän
kirjallisuuden merkittävimpiä viime-aikaisia ilmiöitä ovat kotimaisten
tiedemiesten toimittamat _Oma maa, Tieto-sanakirja, Karjalan kirja_
j.n.e., jotka kaikki ovat suuremmoisen menestyksen saavuttaneet. Uuden
uran tälle kirjallisuuslajille kynti aikoinaan Weberin _Yleinen
historia_, sitä jatkoivat _Yleisen kirjallisuuden historia, Suomi
19:nnellä vuosisadalla_ y.m. Tietokirjallisuuden lukija- ja ostajapiiri
on nykyään jo kaikista, syvimmistäkin, kansankerroksista muodostunut.

Toinen kautta kaikkien yhteiskunta-luokkien käyvä kirjallinen ilmiö on
_sanomalehdistö_, jota myöskin melkein kaikki maan kirjalliset kyvyt
ovat tavalla tai toisella palvelleet. Viime-aikaisesta nopeasta
laajentumisestaan se kuitenkin saa kiittää enemmän valtiollisen
_puolue-elämän_ kehittymistä kuin varsinaisen lukuhalun tahi
kirjallisten voimien lisääntymistä. Paitsi ennen mainituita, ovat tällä
ohdakkeisella alalla toimineista muistettavimmat K. F. Kivekäs (Kaiku,
Oulussa), O. Ansas (Pohjalainen, Vaasassa), J. A. Lyly (Viipurin
Sanomat) ja K. Viljakainen (Aamulehti, Tampereella), jotka kukin
paikkakunnallaan ovat suomalaisuuden rientoihin ja yleisen mielipiteen
muodostumiseen tehokkaasti vaikuttaneet.

Sanomalehdistöä tukee toiselta puolen laaja _ammattilehdistö_, toiselta
puolen yleissivistyksellinen _aikakauslehdistö_. Jälkimmäisen
edustajista mainittakoot tässä _Päivä_ (päätoimittaja maist. Herman
Stenberg), jonka ympärille sankka parvi nuoria kirjallisia kykyjä on
kertynyt, ja _Aika_ (päätoimittaja toht. Gunnar Suolahti),
tieteellisempään suuntaan toimitettu aikakauskirja.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisen kirjallisuuden historia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.