Title: Suomalaisia kirjailijoita
Author: Leino, Eino, 1878-1926
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisia kirjailijoita" ***


SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA

Pikakuvia


Kirj.

EINO LEINO


1909.



SISÄLLYS:
                                                          siv.

Esisana....................................................  7
Elias Lönnrot..............................................  9
A. Oksanen................................................. 27
Aleksis Kivi............................................... 43
Yrjö Koskinen.............................................. 63
Kaarlo Bergbom............................................. 73
Suonio..................................................... 83
A. Meurman................................................. 93
Pietari Päivärinta........................................ 103
J.H. Erkko................................................ 119
Kaarlo Kramsu............................................. 137
Arvi Jännes............................................... 153
Paavo Cajander............................................ 163
Juho Reijonen............................................. 173
Robert Kiljander.......................................... 185
Minna Canth............................................... 195
Juhani Aho................................................ 215
Arvid Järnefelt........................................... 241
Santeri Ivalo (Ingman).................................... 257
Kasimir Leino............................................. 271
Teuvo Pakkala............................................. 289
Liite: Realismin loppu ja uusromantinen kirjallisuutemme.. 297



ESISANA


Näiden pikakuvien tarkoitus on mahdollisimman lyhyessä ja suppeassa
muodossa esittää eräitä näkökohtia suomenkielisen kirjallisuuden
kehityskulusta, katsottuna maamme yleisen henkisen viljelyksen taustaa
vasten ja jossakin määrin myös saman-aikaisia europalaisia virtauksia
mieleen johdattamalla.

Niiden tarkoitus ei siis suinkaan ole olla mitään tyhjentäviä
luonnekuvia asianomaisista kirjailija-personallisuuksista, vaan
ainoastaan ilmiö ilmiöltä seurata eräitä ääriviivoja, joiden sisällä
suomenkielinen kaunokirjallisuus Kalevalan ilmestymisestä nykypäiviin
saakka on kasvanut ja kehittynyt. Kirjoittaja on valinnut pikakuvien
muodon siksi, että hän sen kautta on luullut saavansa parhaiten esille
käsityksensä suomenkielisestä kirjallisuudesta yleensä ja eritoten sitä
elähyttäneistä aatevirtauksista.

Käsitän kirjallisuuden, samoin kuin kaiken inhimillisen toiminnan,
olevan aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien henkisten ja
aineellisten olosuhteiden kanssa, joskaan meidän puutteellinen järkemme
ei voi nähdä päästä päähän sitä syiden ja seurausten sarjaa, joiden
suoranainen, mekaaninen tulos se on. Koetan näiden pikakuvien kautta
osoittaa, mitä teitä kirjallisuutemme yllämainittuna ajanjaksona on
kulkenut ja mistä aineksista se tällä hetkellä on kokoonpantu.

Tätä tarkoitusta varten taas on välttämätöntä alituisesti ja yht'aikaa
pitää silmällä noita kaiken kirjallisen toiminnan kolmea suurta
alkutekijää: ajanhenkeä, kansanhenkeä ja kunkin kirjailija-yksilön
erikoista luonteenomaisuutta.



ELIAS LÖNNROT


s. 9/4 1802 k. 19/3 1884.--De Wäinämöine, priscorum Fennorum numine
(1827), Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykyisempiä
runoja ja lauluja 1-4 (1829--31), Om finnarnas magiska medicin (1832),
Kalevala (1835, 1849), Mehiläinen (1836--1837, 1839--1840), Suomalaisen
talonpojan kotilääkäri (1839), Kanteletar (1840), Suomen kansan
sananlaskuja (1842), Suomen kansan arvoituksia (1844), Kokeita
suomalaisessa laulannossa (1845), Ruotsin, Suomen ja Saksan tulkki
(1847), Oulun viikkosanomia (1852--53), Om det nordtschudiska språket
(1853), Über den Enare-Lappischen Dialekt (1854), Neuvoja erästen
jäkäläin käyttämisestä ruuaksi (1857), Om ursprunget af Finnarnes Hiisi
(1858), Suomen kasvisto (1860), Lainopillinen käsikirja Ph. Palmén,
(1863), Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866--1880), Suomen kansan
muinaisia loitsurunoja (1880) y.m. y.m.


Aika viime vuosisadan alkupuoliskolla oli koko sivistyneessä maailmassa
kansanrunoudelle ja kansanrunouden oikealle ymmärtämiselle mitä
edullisin. Englannissa olivat m.m. _Ossianin laulut_ jo 17:nen
vuosisadan keskivaiheilla herättäneet eloon harrastuksen
muinaiskelttiläiseen kansanrunouteen. Saksassa oli samansuuntainen
harrastus virinnyt liekkiin Herderin, Goethen ynnä koko romantisen
koulun kautta. Tanskassa Oehlenschläger, Ruotsissa Tegnér ja
Gööttilainen liitto kohottivat skandinavisen muinaisuuden runoutensa
johtotähdeksi.

Ajan henki oli romantinen, kansallinen. Ajan tunnussana oli _luonto_,
vastakohtana kaikelle teennäiselle ja sievistelevälle. Toinen tunnussana
oli _tunne_, vastakohtana kaikelle valistus-aikaiselle järkeilylle.

Suomessa oli Porthàn herättänyt eloon kansallisen harrastuksen ja jo
kiinnittänyt huomion suomalaiseen kansanrunouteen. Sitä olivat jo
koonneet ja julkaisseet m.m. Sakari Topelius vanhempi, olipa von Becker
_Turun Viikkosanomissa_ jo julki lausunut ajatuksen, että näitä
katkelmia voisi järjestää johonkin runolliseen yhteyteen. Lönnrotin
elämäntehtävä ei siis suinkaan pudonnut pilvistä hänelle. Sillä oli
syvät juurensa koko aikakauden hengessä ja kirjallisuudessa.

Myöskin Lönnrot myönsi itse saaneensa Kalevalan yhteyden ajatuksen
Beckeriltä, samoin kuin ensimmäisen osviittansa Venäjän-Karjalaan
Topelius vanhemmalta.

Suomessa sattui tämä heräävä kansanrunouden harrastus yhteen koko
heräävän suomalaisuus-harrastuksen kanssa ja tuli yhdeksi sen
voimakkaimmista lähdesuonista. Muualla se oli merkinnyt vain jotakin
kirjallista aikakautta. Meillä se tuli merkitsemään koko suomenkielisen
kirjallisuuden ensimmäistä suurta ennätystä. Muualla se oli tuonut vain
uusia, hedelmöittäviä aineksia jo ennaltaan olemassa olevaan
kansalliskirjallisuuteen. Meillä se tuli merkitsemään itse
kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta, sitä harmaasta
muinaisuudesta esiin etsittyä kulmakiveä, jolle nuoren,
maailmanhistoriassa ensi kerran sivistyskansana esiintyvän korpiheimon
koko kultuuri oli rakentuva.

Epäilemättä se oli harvinainen onni tälle kultuurille. Sillä siten se
sai heti syntyessään tukevimman ja leveimmän pohjan, mitä minkään kansan
kultuurilla voi olla: kansan oma entisyys, kansan oman runollisen
mielikuvituksen kirkastamana.

Kaikki tähti-enteet Suomen silloisella sivistystaivaalla olivat
erikoisesti edulliset Lönnrotin esiintymiselle. Suomi oli juuri
Ruotsista erotettu. Maan entinen sivistys-elämä oli temmattu irti
ikivanhoista muukalaisista alkulähteistään ja suorastaan osoitettu
omilleen. Mutta oma oli niin kaukana korpien povessa, että sitä voitiin
enää vain romantisen mielikuvituksen siivillä lähestyä. Vähemmän omaa
voitiin kyllä kourin kosketella. Mutta jos mieli maan ja kansan seisoa
omalla pohjallaan, omilla jaloillaan, täytyi olla jotakin oikein omaa,
jotakin, josta voi pitää kiinni, josta ei voinut olla eri mieliä, jota
voi näyttää muillekin kansoille ja sanoa: »tämä on suomalaista».

Mitään sellaista ei ollut olemassa ennen Kalevalaa ja ennen Lönnrotia.

Oli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite,
joka jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon
korotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista
sivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä
kielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo
tahi hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla
ollut mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla
historiaa, vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa
valtiollista elämää, se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla
tulevaisuutta, samoin kuin se oli vailla omaa muinaisuutta
ja--nykyisyyttä.

Silloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa.
Silloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa
ja valtiollinen elämänsä.

Unelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri
uneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen
aavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita
samotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen
yhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja
joita hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on
ne ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla
kyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne
eivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja
itsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla.
Siellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa »joku ulkonainen
perintösivistys vanhoista ajoista», siellä näyttää kansa hänestä olevan
vieläkin »vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa
jälkisukua».

Mikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat!

Mikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi
uudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman
tarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää
sen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa
ikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli
elänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä!

On tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan
kansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka
personallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen
elämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin
miehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan
Väinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa niin
yhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään ihmistä
olevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota. Samoin sulaa
myös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen Kalevalan ja koko
suomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin muistetaan häntä enää
suomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan.

    »Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa,
    Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot.»

Mutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta
personallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman
suurta kirjailijapersonallisuutta.

Mutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään
omintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä
hänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä,
keräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa
vaivaa puhuakaan?

Niinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on
tuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset
voivat tehdä »omintakeisia» kirjateoksia tukuttain, eikä niissä
kuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee
vain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on heti
itsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme.

Useat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen
suurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat usein
aiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin, tyylitellen
ne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä leiman niihin.
Heidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että siihen mahtuivat
monen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he sitä tehdessään
suinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin sommitellessaan toisia aiheita
ja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä ollut keksinyt taikka
sommitellut.

No niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen
mahtui koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän
itsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti?

Taikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien
itsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään,
loivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita
heidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta
kehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan
täydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat
ja muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat
lopullisen viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli
heidän mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin
vähän tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme
emme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme vain
helleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman heijastuksen
siitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut yhteen aikansa
ja kansansa sielun keralla.

Vielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai
babylonialaisessa taiteessa.

Mutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias Lönnrotia
hyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden kuvanveistäjään. Hän
seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita
tuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen
erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja
edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin,
tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli
hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain
sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsivällisyydellä kokosi
mestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä
muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle.

Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän uneksi Suomen kansalle
menneisyyden.

Mutta sehän oli suuren runoilijan unelma.

Tässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä,
että nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että
hänen työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen
kirjallisen muistomerkin _restaureeraamista_, uudesta-rakentamista.
Taikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo:
_cursando restituit rem_ (juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me
tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot »juoksi» aikoinaan: hän ajoi
takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa.

Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille
kirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee
siinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä:
luonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus
vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja
missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri
kansanrunoudessa.

Sama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia
kansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian
muodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa
kahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä
ruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin ynnä
hänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana perustamassa sitä
suomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä syyllä voimme
nimittää täällä _kansallis-klassilliseksi_.

Sen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken
hetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen
ankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda
sitä, »mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille». Siis
romantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei
aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja
oleellisin totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei
tämä taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä
vähemmän yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin
harvoihin viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja
esittää henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos,
suuret taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin
johdonmukaisia taideteorioissaan. Niin ovat--tahi koettavat olla--vain
heidän jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa.

Kansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen
kansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen
taidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia
siitä _Hirvenhiihtäjissä_ tahi eräissä hänen _Vänrikki Stoolin
tarinoistaan_. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä realismi
ollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin suurta
sijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan samaa kuin
realismi viime vuosisadan loppupuoliskolla muodostuneessa
merkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet esiintyvät siinä aina
eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä
»tervettä» realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda
olevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä,
että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä
realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain
runoilijoiden erikois-ominaisuuksia.

Suomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen
kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli
vastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta,
läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan
loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta
suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma
mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen
ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla
korpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja
ja--tietysti kirjan ja paperin avulla--sommitella vielä suurempia
kokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin
viljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme
lukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä
esteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa.

Jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista,
puuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei
kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä
itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen
makunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan
outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta syleilevää
luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan,
painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava
kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen.

Samoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän
humaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt
kohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä
korkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä
kehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille
taiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn
saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen--ynnä myös muun
elämäntyönsä--kautta kirjallisena personallisuutena, jota eheämpää,
kirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen
kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta.

Kuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin
kirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan
Kalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko
kalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut siihen
enemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli kyllin suuri
painaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain oman
kuolemattomimman kauneuskäsityksensä.

Meille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että
siihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys,
koko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys.

Hänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen
luonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin,
yhtä vähän kuin nytkään, todella olisi »kuin Elias Lönnrot». Olisipa se
siinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan maailmanhistoriassa!
Mutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen aikaisensa Suomen kansa
korkeimmassa mahdollisessa ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen
ihannetyyppi, sen paras ja puhtain perikuva.

Hän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden
aikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka
oikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen
kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka
suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat
ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen.
Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli
oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen
tiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen.
Hänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen
suuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta
herraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri,
suomalainen _kultuuri-yksilö_, joka kaikilla silloisen henkisen
viljelyksen aseilla varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä
jatkamaan sitä työtä, minkä ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen
siimeksessä olivat alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen
itsetietoon tullut kansallishenki.

Elias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen
ominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan
ristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa.

Kristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta
parantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että
elämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia
voimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta
jotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli
oikeastaan turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan
maailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä
voitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka
kesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi
kuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta
kokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka
oli suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen,
piilevän murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää.

Sama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen
kultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton
tiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa
korsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan
vanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen
asettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli
niin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin
pukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin.
Kuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen
mahtui koko kansakunta.

Hän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä
samalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen
liian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen,
kielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle
herätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä
vähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle,
isänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota
ihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen
oman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa vuoksi
tähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle: _olla_, mitä muut
opettivat, _tehdä_, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi niin
suurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi
hänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen,
osoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen
alkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden
Pantheonissa.

Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen
Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna.
Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja
suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi,
puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan
myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli
palannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja
kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa
kultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen
viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä.

    »Siitäpä nyt tie menevi.»



A. OKSANEN


s. 7/8 1826 k. 20/11 1889.--Suometar (1847), Bidrag till finska
spräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik (1855),
Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i
Nordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--1858
(1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt (1859), Säkeniä
(1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer Mokscha-Mordwinischen
Grammatik (1861), Om ungerska språkets förvandtskap med finskan (1863),
Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta (1863), Virren ehdotuksia
taikka kuusikahdeksatta virttä (1866), Valittuja Suomen kansan
sananlaskuja (1869), Uusi suomalainen lukemisto (1873), Kieletär
(1874--75), Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe
Olavinlinnan 400-vuotisessa juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus,
vertaavia kielellisiä tutkimuksia I (1877), Über die Sprache der
Nordostjaken (1880), Unter Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan
karjalaisuus (1887), Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m.


Kokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista.

Jälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven
povessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine
virkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä vielä
harvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja
unelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon
muuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa
myrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä
synnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen
suvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli
kullankirkkaana rakentuva.

Suuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan,
mutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden
ajan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen
keskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita
siihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin.

    »Ja korkeamman kaiun saa
    sun laulus, synnyinmaa!»

oli Runeberg lopettanut _Maamme_-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat
karsinut, tien osoittanut »laajemmille laulajille, runsahammille
runoille». Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui
Snellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä.

_Nuoruus_ oli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi tuo toinen, pyhä ja
leimuava: _isänmaa_.

Mahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka
oikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä kaikki
tämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen
vallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto.

Mutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka
suuntaan äärettömät näköalat.

Ja työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen
kultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan.
Ohjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa
kauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren polven
asiaksi.

Jokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut
miehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä
ja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella
ylioppilaalla oli todellinen »runsauden pula» edessään. Hän tiesi, että
isänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt,
miten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja kansanrunoja
keräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista itsetajuntaa takomaan?
Koetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan Runebergin ja Topeliuksen
keralla vai syventyäkö Castrénin kanssa tieteellisesti saman kielen
laajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä harrastukset kuuluivat
oikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken päämääränä ja johtotähtenä sama
suomalainen isänmaa. Mutta miten ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja
kuinka osata oikeaan korvessa, josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja
joka koskemattomana, salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka
taholle houkutteli?

Nuori »oppivainen» Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka taholta
korvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle: runoilijaksi,
kielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden kerääjäksi. Mutta
niiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä syvyydestä hänelle eräs uusi
ääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän aikaan ja joka juuri tekee hänet
niin nykyaikaiseksi meidän silmissämme: _personallisuuden vaatimus_,
tosin sangen vaistomaisesti tajuttu vielä, mutta seurattu sitä
johdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut objektivinen, tyypillinen,
kansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva meidän kirjallisuutemme
ensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin sanoaksemme
»epäkansallinen» kirjailijapersonallisuus.

Näin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi
mahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin
ovat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota
taistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden
välillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen
kirjailijain sydämissä.

Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan
kansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta
Ahlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen käsikähmään
ympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava, että
jälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin edellinen
oli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi tullutkaan
yhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli tullut
objektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset
sellaiseksi.

Subjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä
ei peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina
etualalle ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä
tuloksille. Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s.
objektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä
todistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta.

Aug. Ahlqvist--tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa mukaan
on häntä runoilijana nimitettävä--oli voimakas, intohimoinen
taiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma
minänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa enemmän
kuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet. Hän ei ollut
suinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä vähän kuin
niitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin tahtoi hän
juuri _itse_ usein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla, jonka ei
aina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi hänen omaa
sisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään, vaikka
hänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties
voittaisi enimmän juuri siten, että hän _ei_ sanoisi sitä. Hänelle oli
aina ja joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan
syvintä ja ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä
kerrostumia.

Tuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä
kiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden
ydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi,
kuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug.
Ahlqvist!

Tällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa
mitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä
ylimalkaan »uhrautua». Hän _on_ usein enemmän kuin mitä hän _tekee_,
merkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin
varsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa
vetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos hänen
mieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen.

Niin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla, perustamassa
ensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa Helsinkiin.
Mutta myös monet muut asiat viehättävät häntä: kielitutkimus,
kansanrunous ja--hänen oma runoutensa. Jokainen niistä olisi vaatinut
miehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun saakka sekä
runoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla toiminnallaan näitä
kahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen. Samalla hän pysyy
valtiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana kansalaisena.

Hän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei »pokkuroi» valtain
porstuvissa, ei kumartele »päivän kuulumille». Hän tuntee itsensä
isäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen kielitutkimuksen
ja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja peltosarkoja. Ja hän
tuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä molemmista: hänen
asiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja taiteellisen toimintansa
ohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää ne myrkkykasveja
kantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa miltei koko nuoresta,
suomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo alituisesti pyrkiä harhateille,
sitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa. Hän rakastaa ja
hän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä vähemmän sitä von
Konowia, joka »kiroaa». Suomalaisuus ei hänen omasta mielestään suinkaan
ole vielä valmis astumaan kunnian kukkuloille. Siinä on päinvastoin
vielä paljon paikattavaa, korjattavaa, viljeltävää, karsittavaa, sanalla
sanoen: »oksastettavaa», pientä sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala
olkoon laupias sille äidin lapselle, muukalaisen nimittäin, joka
suomalaisuuden puutteiden nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa
pysymään! Sille hän ärjäisee heti: »suu kiinni, herra, nyt!» ja ellei se
auta, lyö häntä päähän, kuten Klaus Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman
herroille tekevänsä. Ja Aug. Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi
vähemmän muukalaisia isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa on _hänen_,
eikä siihen silloin ole kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan.

Runoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs, ytimekäs
sanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista
luonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren
esikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa
syvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla
tuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä
hän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista
muovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta,
tämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämän
_objektivisia_ taiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin
vaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla
siloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä
inhimillisellä _urbaniteetin_-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo
syntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen.

    »Mull' onkin puu rosopintaa,
    myös lienevät höyläni tylsät»,

saattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu,
se on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän
yöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee
ja jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen
nykyaikaisiin runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se
on hänen elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. Ja _Kieletär_ on myöskin
sen arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun
kirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä.

Se on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän näkee
jo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa
toteutettuina Runebergissa. Runeberg on se »jättikannel», jonka
kaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa:
»Meilt' ääni vieno maahan vaipuu.» Ja runossaan Runebergin muistoksi 6
p. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen
uskontunnustuksensa.

Hän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen
maku maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia.
Se oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä
ennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien
povessa tietysti kesti hiukan myöhempään: _rococo_, tämä gallialaisen
kultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli
m. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen
paimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip
Creutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä
suomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli
vain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan, mutta
samalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien korpien
kotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo lähemmäksi
maaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys tietysti vain
sievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi.

Tästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli Runebergin
kansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä, viehättävästä
korukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla
kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme,

    ----»paimenet ja paimenettaretpa,
    laitumella lammaskarjojansa
    säännellen vain sävelillä huilun
    tahi talutellen punapauloin,
    simoa ja suudelmia söivät.»

Osoittaessaan, miten

    »Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,
    taideniekan taulull' on ihana»,

hän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn
ihailemasta vain

    »Italian ikiselvää päivää,
    Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä,
    olemattomia onnenmaita.»

ja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot,
jotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta nuoruudestaan oli
niin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen tunnustamaan.

Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena,
itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja
jonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea
piilevän povessansa.

Nousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi Oksasen
sydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä runoutta
kohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen »karun,
köyhän, pyhän» syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan Suomenmaata, vaan myös
Suomen kansaa oli Runeberg jo hänen mielestään ikipätevästi ihannoinut:
Kurun Matit, Saarijärven Paavot, Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat,
Augustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko Suomen sodan aikainen uljas
urhoparvi.

    »Liha on ne meidän lihastamme,
    veri juuri meidän verestämme»,

todistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman
käsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän yllä
oli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut. Runeberg
oli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt mitään muuta
puutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut ruotsinkielellä. Ja
siinäpä hän näkeekin oman ynnä muun suomenkielisen runouden ainoan
oikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi saman mielen, samat runolliset
ihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti suomenkielellä soinnahtamaan,
silloin olisi kaikki hyvin! »Runon into, _Runebergin runon_», sanoo hän
itse nimenomaan, olisi saatava suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on
tuleva jolloin »kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras», nimittäin
ruotsalainen, on runotemppelinsä pyhimpään pystyttävä »ruotsiks'
runoillehen Runebergin».--Viimeinen kaukosilmäys, joka silloiseen
kirjalliseen Suomeen nähden oli enemmän kuin uskallettu, todistaa että
Oksanen saattoi olla myös tietäjä, jos niin tarvittiin.

Oksasen isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä muusta
voinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat kuuluvansa
samaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan valistuneimmat
ja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten välillä oli vain
kieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös runoilijana olevansa
omalla alallaan.

Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän
tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa.
Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen
suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää
lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana:

    »Yksi mieli, yksi kieli
    Väinön kansan soinnuttaa.»

Huomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa
marseljeesissa, joksi _Suomen valta_ sittemmin on muodostunut, suinkaan
puhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös: _yksi mieli_. Mutta siihen
ei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty.
Oltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin kielestä
ja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen kielipoliittisen
värityksensä.

Itse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut
kysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota
hänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan
temmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se kyllä
oli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin
joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten
johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin
rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin
rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen.

Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin
helottavat meille helmet sellaiset kuin _Sotamarssi_, _Koskenlaskijan
morsiamet_, _Punkaharjun tytön laulu_ ja ennen muita kenties _Säkenien_
uljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti ensimmäisten säkeittensä
poljennolta:

    »Syksyn kolkko, synkkä ilta
    kattaa kaupungin ja maan...»

Oksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle
viljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki hänen
aikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas
tulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille.



ALEKSIS KIVI


s. 10/10 1834 k. 31/12 1872.--Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864),
Kanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867),
Lea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871).


Oksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa tiedemiehenä,
suomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli taannut myös
hänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin, jollaista ei
kenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut selkänojanaan. Itse
hän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin jonkinlaisella
ylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden seppelöidyille
maistereille:

    »Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin»,

hyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli
saavuttanut sen »hovikelpoisuuden», jota tarvittiin Suomen suureen
oppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko
suomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei
suinkaan ole vähäksi arvattava.

Mutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen
rotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen
kirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja,
mistä ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada »Runebergin runon»
Suomenmaassa »korkeammin kaikumaan»,--että juuri hän joutui Aleksis
Kiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi vastustajaksi.
Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi
ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se,
jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A.
Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä?

Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen
heimon sivistyshistoriaan.

Ensimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oli
_ohjelma-suomalaisuuden_. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon
kaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi
olla _suomenmielinen_, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana
huomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa,
eipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen
liiaksi kirjailija ja liiaksi--suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä
lihassa ja veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan
Lönnrotilla.

Toisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli
luotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei
monenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen
kirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä
talonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli
jotakin, mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka
yksityis-elämä saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja
jolta puuttui kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän
Runebergin _Maamme_-laulun-mukaelmassaankin himmenee
puoli-raamatulliseen, puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan
mahdoton ilmiö isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän
päähän asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme
ruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven
paikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa.

Mutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet elämän
päiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä ollut
yhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän
suomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä
nousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia,
jos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa
sivistys-elämässä.

Kolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että hän
oli niin _ainoastaan_ kirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän
nousi, mutta--omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan,
mutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa
suomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes
tavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin
yhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen sivistyselämä ei
silloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja näin sen
asianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s.
»suomalaisuuden työntekijöitä», joilla ymmärrettiin jotakin hyvin paljon
tärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin nukkavieru
kirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei ainoastaan
ajan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin, kirjalliseksi
mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen
jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä
väliin,--samojen, jotka olivat _Lean, Kihlauksen, Nummisuutarien,
Kullervon, Seitsemän veljeksen_ ja niin monen iki-ihanan laulurunon
kyntävää kynää pyörittäneet.

Mutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän
Runeberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus,
eikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa
suomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa syvässä
huumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa tekotavassa ja
romantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä tunnelmaherkkyydessä ja
monumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa hiuksenhienossa
todellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin kääntyneen sielun
aavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä vastaan kaikkialta
Aleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä muodostavat hänen harvinaisen,
yksinseisovan taiteilijaluonteensa omaperäisyyden? Eikö huomattu, että
oltiin tekemisissä ei ainoastaan suuren kotimaisen runoilijan kanssa,
vaan runoilijan, joka olisi jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan
kirjallisuudessa?

Toiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen
oli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen
esteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa
kanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen,
miksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin hänen
aikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus.

Runeberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn
kirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja
isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta
muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään.
Sen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista
keskitietä: olla »terveesti» realistista, mutta myöskin »terveesti»
romantista laadultaan, kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna,
juhlavaatteissaan.

Nyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla.
Hänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle kuin
Runebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi
suorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli
kammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän
oli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka
nähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille
mitään vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m.
_Koskenlaskijan morsiamet_ sivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis
Kiven kieli sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka
harrasti suomenkielen puhdasta, ylevää ja »mallikelpoista» käyttelyä. Ja
entä hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim. _Seitsemän veljestä_
mitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka
paikoin lyyrillisistäkin aineksista.

Kaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven vaikutus
perinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän maassamme
perustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset pylväät, synkimmän
tragiikan _(Kullervo)_ ja hilpeimmän komiikan _(Kihlaus, Nummisuutarit)_
rajamerkit, samalla varmuudella kuin hän niiden välille hahmottelee
lyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat ääriviivat _(Lea, Yö ja
päivä)_. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen
kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden
huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden,
jota suomenkielinen romaani vielä tänäkin päivänä turhaan tavoittelee.
Laulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta laajentaa senkin rajat kauas
korrektista akatemiallisuudesta kohti aavistelevaa, riutuvaa,
raamatullista ja kalevalaista mielialaa (_Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi
hämäryys j.n.e._), samoin kuin isänmaallisesta juhlarunoilusta ja
ihannoivasta kansankuvauksesta puhtaasti inhimilliseen,
shakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen. Verratkaa vain _Härkä-Tuomoa_
esim. Runebergin _Saarijärven Paavoon!_ Ero on sama kuin _Seitsemän
veljeksen_ ja _Välskärin kertomusten_ välillä, juopa miltei yhtäsuuri
kuin se, joka _Kihlauksen_ ja _En voi_'n toisistaan erottaa.

Kuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon
hänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan,
todistaa tuo tunnettu lause »ruhtinattaresta ryysyvaatteissa», jolla
anteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat
ja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin
hänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään »Kypron
prinsessa», vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman
haavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi pulpahtanut.

Sitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella
rohkeudella uskalsi puhua _Nummisuutareista_ ja maailmankirjallisuuden
kenties etevimmästä huvinäytelmästä _Figaron häistä_ samassa
henkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus ja
kriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi
asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin
hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan
runouden kauneudet täysin tajuavansa.

Mutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä
ajastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös
kirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: »säkeniä». Mutta
Kiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan
lakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka
tarkoitus on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä »ahkera on alla
työ», vaan se on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava
takkavalkea, jonka luona koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka
ääressä hilpeimmät jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan,
mutta joka myös voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun
yksinäinen mies siihen pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli
kieliä samalla niin hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan
täytyi _itsensä_ astua esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa
maassaan saada sille kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden
kirjallisen tunnustuksen.

Onko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen suomalainenkin
kansan-aines lainaa kansallisen runoutensa _ruotsalaisen_ kirjallisuuden
piiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat kirjalliset muistomerkkinsä
Kalevalassa ja Aleksis Kiven kuolemattomassa tuotannossa.

Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut
suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut »Suomen suureen
oppisaliin», istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten
jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja
sävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille
alkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen ja
Cervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu yhä
syvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen
mielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään
vyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon
opetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei
tullut--professoria.

Aleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen
itsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen
kansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja uusia
ilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin, vaan
jotka niin monessa suhteessa vaativat _Umwertung aller Werte_, kaikkien
entisten arvojen uudesta-arvioimista.

Enimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän
kuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme Runebergiin
saadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle vallankumoukselle.

Runebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän
oli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen
maailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut
kirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden
harrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen
maaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan, ilman
että hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä
viivapuhtaudesta. Ainakin antiikisen _muodon_ hän tahtoi säilyttää,
joskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim.
_Hirvenhiihtäjät_, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä
ristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on
laita _Hannassa_, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen
pappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaan
_Idylleissä_ ja _epigrammeissa_ taikka _Vänrikki Stoolin tarinoissa_,
joissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan.
Korkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän
yhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset,
eepilliset ja draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen
kehityskulkunsa hengettäret (antiikin, romantiikan ja »terveen»
realisminsa) luo _Kuningas Fjalarissa_ kokonaan uuden muodon itselleen,
plastillisen kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja
vaskeen-valetun kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs,
muinais-vikingiläinen ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen
maa-emoaan: hän kohoaa maailmankirjallisuuteen.

Runebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo
parhaiten--sankareita.

Aleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä suhtautuvat
Runebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala muinaisgermaaniseen
taikka myös muinaishelleeniseen kertomarunouteen: sen voima on suurempi
inhimillisyys siinäkin, missä jälkimmäiset voittavat suuremmalla
täsmällisyydellään taikka kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. Juuri
_Härkä-Tuomossa_ ja _Saarijärven Paavossa_ tulee tuo ero esille mitä
silmiinpistävimmin.

Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan
vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja
täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se
saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen
käsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään
kirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän
todella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän
uskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän
sen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä
vaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan,
etupäässä juuri--Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin
Runeberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille
arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin
kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan
suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla
ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti
tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista
ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin
niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä
tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on
niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa
suomalaisen kansallishengen mukaisesti.

Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki,
jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman
täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi,
luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää,
niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan
keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain
sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo
asuttujen seutujen, Hämeen »kultaisten maanteiden», kyläraittien
kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon
vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen
kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen,
lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine
koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine
lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme,
kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi
herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä
autuaitten asuinsijoille.

Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään,
leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään,
tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen
ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin,
lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa
tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti
kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka
seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä,
josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu
vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki
hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki--mustalaisetkin--ovat
yhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei
ole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa
elämäntarkoitustaan.

Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä
keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen »pyhä» ja »pyörryttävä»
sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se
on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia
piirteitä. Täällä hän on täysi realisti.

Mutta _metsä houkuttelee_, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee
hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on
jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee
kunnaalle ja »katsoo pohjoiseen», hänen mielensä täyttää haikea ikävä
pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille.
Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee »metsän pyörryttäviä saleja»
samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan
luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne »tuskaa tietämisen». Siellä
hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää
hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman
ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. _Äärettömyyden
kaipaus_, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen
tyydytyksensä.

Metsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa
kaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä
hänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista,
siellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi
ihmiseksi.

_Seitsemän veljeksen_ pääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan
luonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut
tämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon
alkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä
hänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen,
alkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa.

Mutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi
realisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata
mennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään,
yhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun
uhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina,
joista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin
Helsingistä singahtaa.--Siinä on Kiven huippu suomalaiseen
kultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen
herätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi,
itsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on
Suomi _ennen_ Snellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan
täydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita
yhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja
omassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä.
Runeberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta,
katsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin
monisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi,
omana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa
töllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit
rikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli
kansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta
ristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää
vain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän
kansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain
Oksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi
puhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla
sykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren
taiteen oikea kotisija.

    »Tässä istun,
    teen ihmisiä,
    kuvani mukaan.»

Jokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen
suureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin
personallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa
ikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis
Kiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan:
_Kullervo_. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin
kotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli
lisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä,
omista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut
kumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan
suonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään
luonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa
kuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen
omaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa:

    »kuunnella kehrääjälintuu».

Silloin mahtoivat parhaat kirjat hänen mielestään olla raamattu ja vanha
virsikirja. Silloin mahtoi hän harhailla yksin »sunnuntai-lakeissa»
tuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin
kuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta
mielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven
runoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja
katoavaisuudesta.

Ilman tätä Salomon Saarnaajan piirrettä ei Kivi olisi niin syvälle
suomalaiseen kansansieluun tunkeutunut. Nyt hän on Lönnrotin jälkeen sen
väkevin ilmestysmuoto meidän kirjallisuudessamme.



YRJÖ KOSKINEN


s. 10/12 1830 k. 13/11 1903.--Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (1852),
Läseöfningar i finska språket för begynnare (1854), Nuijasota, sen syyt
ja tapaukset (1857--59), Pohjan piltti (1859), Finska språkets satslära
(1860), Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta (1862), Olavi Maununpoika
Pariisissa (1862), Opiksi ja huviksi (1863), Kertomuksia ihmiskunnan
historiasta (1865--67), Lähteitä Ison vihan historiaan (1865), Sur
l'antiquité des Lives en Livonie (1867), Oppikirja Suomen kansan
historiassa (1869--73), Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen
itsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta
(1875), Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), Tutkimus
maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881) y.m.


Aleksis Kivi keskellä, toisella puolen Oksanen _Kielettärensä_ kera
toisella puolen _Kirjallisen kuukauslehden_ miehet: se on se
yksinkertaistutettu kuva, minkä suomenkielinen kirjallisuus tarjoaa
1870-luvun kynnyksellä.

Aivan yksin ei Kivi siis suinkaan seisonut ajassaan. Olihan hänellä
mahtava tuki jo Cygnaeuksessa, aikansa eittämättömässä kirjallisessa
auktoriteetissa, kannattivathan häntä myös Kirjallisen kuukauslehden
miehet, joiden piiriin sisältyi miltei kaikki, mitä silloisessa
suomenkielisessä kirjallisessa elämässä oli älykkäintä, kyvykkäintä ja
sivistyneintä. Mainitaanpa hän itsekin kerran saman aikakauslehden
kaunokirjallisen osaston hoitajana, joskin hänen suoranainen
toimitustyönsä siinä taisi supistua mahdollisimman vähäpätöiseksi.

Kirjallisen kuukauslehden miehistä taas on Yrjö Koskinen ensin
mainittava.

Hänen pääasiallinen elämäntyönsä lankeaa tosin suomenkielisen
kirjallisuuden ja samalla näiden tilapäisten pikakuvien ulkopuolelle.
Kuitenkin hän kuuluu niiden puitteisiin siltä pieneltä osalta, minkä
hänen puhtaasti kaunokirjallinen tuotantonsa ja tunnettu kiistansa A.
Oksasen kanssa muodostavat.

Edellisen me voimme kuitata tässä sangen lyhyesti. Paljoa ei Yrjö
Koskinen varsinaisena kaunokirjailijana vaikuttanut, mutta kuitenkin sen
verran, että on myönnettävä hänellä olleen luontaiset lahjat
sellaiseksi. Hänen _Pohjan pilttinsä_ on erinomainen historiallinen
novelli, hänen harvat runoelmansa taas huomattavia raikkaan tunnelmansa
ja klassillisen, etten sanoisi ylimyksellisen, kielenkäyttelynsä tähden.
Uranuurtavaa laatua oli sen sijaan hänen kirjallinen toimintansa
historioitsijana. Yrjö Koskisen kuvaava, täsmällinen esitystapa yhdessä
hänen itsenäisen arvostelukykynsä ja suomalaisen kansallishengen
läpitunkeman personallisuutensa keralla antavat eräille hänen
historiallisista teoksistaan, kuten esim. _Nuijasodalle_, suuren
kirjallisenkin viehätyksen. Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen
kirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava
yhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä.

Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan
enemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran
suomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka
muuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen
ja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin
suhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan
»yksi mieli yksi kieli» ja että kumpikin ovat ikäänkuin _fennomanian_
inkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja,
toinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija.

Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin
oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi _toteuttaa_ mestarinsa
ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä
muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee
syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän
ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään »kiitollisuuden
velkoja» kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä,
joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai
kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat.
Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman
mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen
rotutunteen nimessä oli kysynyt: »Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän
maata johdattaa?» nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: _seis!_ silloin
kun hänen oma käskynsä kuului: _eteenpäin!_ Hänen täytyi silloin lyödä
syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä
suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä
niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen.

Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen
lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen
aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut
mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen
äärimmäinen johtopäätös.

Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja
yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta
hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen
tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli
Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas
ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen
kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti
onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle
välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään
ollut vielä kyllin _sivistynyt_ maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi
siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt »surkeoita
sukulaisiamme», kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m.
Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän
kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin
siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä
germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt
todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi
tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä
siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi
eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä?

Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa.
»Älkää sammuttako kynttilöitä!» varoittaa hän esim. runossaan _Päivä
koittaa_: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria
maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan
ja rakastamaan Ruotsin lakia: _Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan
suomennettuna ulos_, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä
milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat
miltei sananparreksi muuttuneet (»Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina
vaan» j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten
korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: _Valtiollista_ v.
1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin »kuus ja
koivu». Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin
Oksanen--jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen--sanoo:
»Yks _Kaarle_ meitä johti, yks _Kustaa_ kumpaakin, yhteinen _Lützin_
kenttä ja _Narvan_ tanner on» j.n.e. Hän on sivistyksellisessä
suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (»blott barbarit var en
gång fosterländskt»): »juur' ominainen heill' on raakuuskin», nimittäin
voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään
nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava
nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa--samoin kuin sen
kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä
latuja---ennenkuin se voisi yhtyä »yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
sopusointuiseksi Suomenmaaksi» päälletunkevaa venäläisyyttä
vastustamaan: _Porthanin kuvapatsaan paljastettua_.

Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta,
ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista
kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat
sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin
kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi
hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät
näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää
Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että »liian äkillisesti ajamalla
pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle». On
tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä
varten.--Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin
alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan
erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden
muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin
erottaneet.

Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei
ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka
ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä:
»tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään». Hän
ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei
voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin
sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja
»vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan»
(Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen
Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma
aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen
täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen
johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin
takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin
dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin:

    »Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
    honkain humina ja luonto ja muu...»



KAARLO BERGBOM


s. 2/10 1847 k. 17/12 1905.--Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907):
Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867),
Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska
dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m.


Toinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole
unohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä
jää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä
sitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi
siinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan.

Hänen näytelmänsä, joista vain toinen, _Paola Moroni_, on suomeksi
kirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on
seisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä
vastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: _Belsazarin pidot,
Julian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä_, kaikki yllämainitussa
aikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus,
tavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat
tämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia
ominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen
ylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka
ennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti
tunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen
pohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti
merkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle,
kankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä
sellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun
muistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen
intelligensin huipulla, sen »suuren nurkkakunnan», jota--hänen omien
ivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista--»sanotaan maamme
sivistyneeksi yleisöksi». Hän on ensimmäinen _kaupunkilainen_,
ensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä
kirjallisuudessa.

Sellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain
kiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia
kaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät:
oopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona,
Cygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä
Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja
tutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei
arvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville
kirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten
näytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen,
puhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta _hallinnollisesta_
kyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin
mielellään saattoi hänet edustamaan n.s. »valistuneen yksinvaltiaan»
perikuvaa.

Bergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen--ja
mielestäni pääasiallisen--viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän
joskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön
seura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä
läpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan
sarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on
se itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen
ympäristö, mihin novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ on sijoitettu:
jalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa
(»mesalliansissa») pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa,
joka päivät pitkät saa kuulla siitä »helliä viittauksia», poika Feodor
»pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka
mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin», sekä
tytär Constance, »sivistyneen fröökinän» ihanne, puhuva viittä kieltä,
»käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä
ja Spindleriä _con tutta la forza della desperazione_, lukenut Kalevalan
franskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä
runollisuudesta--on täydellinen», päättää tekijä myrkyllisen
luonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain
ranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset
sanat kuin »paali», »valkoinen tyllihame», »luutnantti Dunasjeff»,
»ensimäinen valssi», »Mirgorodin rykmentti» y.m. muodostavat. Venäläinen
upseeristo on naisten aurinko, se, »jonka ympäri heidän unelmansa
planeetteina kiersivät», ja tärkeimmät kysymykset taas--tosin ennen
tanssijaisia--esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää
siihen vielä »Puolan kaunotarten kuningatar», everstinrouva Vanda
Lubomirska--»kaksi tulta saihkyvää silmää», hartiat »kuin Canovan
veistämät» (tietysti Canovan!)--ja vanha suomalainen
kanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on
valmis, tuo »ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku», jossa
päähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on »niin ihanaa
kuulla suomalaista ääntä» nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä
ole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen
muukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja
jonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa
taisteluun ainakin edellistä vastaan?

Novellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole
vähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda
Lubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi
nälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota
hän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin
luona!

On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on
itsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja
vastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun
laulusta--»hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten
talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta
levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta»
j.n.e.--taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan
alla »mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan
kuningattaren näköinen».

Sangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli
_Julian_, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on
painanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus
romantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka
lakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten
»sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita
viimeksi olin lukenut». Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä »Yön
hattaroita», muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa,
muutamat »vanhat virnakat», jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja
kalpeata laihuuttaan »varsin viehättävänä» ja »muutamat nuorukaiset,
jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan
eriskummallisuutta», julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni
Werther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa
sisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan
vuotta ulkomailla, suutelee milloin »Turjan punaverisiä, milloin
Espanjan ruskeita kaunottaria», ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa,
on Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä
entistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole
alkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti
kun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne »väljähtyvät», ja
hänen teoksissaan tulevat »muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja
lausetavat selvästi näkyviin». Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä
itselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita
oloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa »mahdottomaksi kaikkeen
runoiluun».

_Julian_ on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin
taideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen
ironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi.
Sen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien »draamallinen»
asettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely,
huippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä,
sielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat
tekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä
tunnusmerkilliset.



SUONIO


s. 19/5 1835 k. 28/3 1888.--Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun
tarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana
(1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869),
Helmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869--1880),
Kertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869),
Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872),
Viron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen
kuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880),
Suomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882),
Suomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia
tekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan
toisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle
Krohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897)
y.m. y.m.


Siitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo
Bergbomin ennen mainittu novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ antaa meille
niin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään
Suonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies.

Hänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen
syntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta
hänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän
voinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi.
Hänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja
sellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa
suomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei
luonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan
oman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen
paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis
Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän
oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä
ylempänä.

Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio
kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena
yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan.

Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi
aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava,
vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus.

Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä.
Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut
Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa
hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia
maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli
ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu,
miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen
edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen
inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa
suhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen
laulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen
ruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka
tässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas
säilyttääkseen oman itsenäisyytensä.

Yhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa,
heidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta
laajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen,
vaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja
yksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he
ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita,
kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion _Kuun
tarinat_, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa
Topeliuksen _Talvi-iltain tarinoita_. Kumpikin he olivat perehtyneitä
isänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä
luonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten
taistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta.
Voimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin--ei
koskaan liian syviin--päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa.
Milloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta.
Mikään ei voi olla heille vieraampaa kuin »taide taiteen vuoksi». He
tekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi.

Siinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka
on kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa.

Runoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän
tietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin
suhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomen_kieliseen_
runouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei
samassa määrin suomen _maalaiseen_, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo
ennen häntä ovat olemassa.

Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun
hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä
puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän
tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään
houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla.
Hänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka
säteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten
päitten ympärille. _Pääskynen_, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät
palaset hänen _Runoelmissaan_ kantavat siitä todistusta.

Mutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa
kirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka
juuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta
on kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää,
huvittavaa ja hyödyttävää lukemista: _Maiden ja merien takaa, _Suomen
kuvalehti_, _Mansikoita ja mustikoita_, _Kertomuksia Suomen historiasta_
y.m.

ilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin
suurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä
kansan sydämiin.

Täytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista
toimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä,
mutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman
kirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: _Suomalaisen
kirjallisuuden historia_, _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan
aikana_ j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan
kirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne
sittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen
poikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi
viimeistelee.--Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan
kevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään.

Kaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista
työkykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa
toimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän
hänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna
anteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen
mieli itsensä kokonaan miehelle antautua.

Voisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio
omassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan,
myös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita
ja sointuvia säveliä kuin esim. _Suksimiesten laulu_ virittänyt.
Miesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi
kultainen ja paljon painava neuvo:

    »Pää pystyyn vaan!
    Sä olet mies, et halpa mato maan!» j.n.e.

Mihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion
runous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä,
helppotajuisena ja--hiukan kiusallisessa määrässä--myös
helppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota
toivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä
sävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota.
Kaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän
tahtookin olla vain »varpunen», joka vaikenee kevään virkeämpien
laululintujen saapuessa.

Näin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion
laulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi,
josta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään
vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se
romantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen
tuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille,
että siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena
ja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille
voimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan
nimitti jumalaksi.



A. MEURMAN


s. 9/10 1826 k. 17/1 1909.--Om folkskolans organisation (1856),
Helsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877),
Veroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja
yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland
(1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892),
Ehtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi
viralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän
kysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m.


Vieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen
ratsutilallisten kruunaamaton kuningas, »Kangasalan karhu»,
kunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka
ainoa todellinen sanomalehti-kirjailija.

Suomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa
varsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään,
jolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen »nuoren Suomen»
kirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen
sanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan
keskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen
piiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa.

Hän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä,
kansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut
hänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka
Suoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö
Koskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä
ylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka
voivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa.
Mutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman
aineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja
maan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään
ja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää.
Ja nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan
mitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen,
takoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan
kyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista.
Se on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten
kynäniekkain keskuudessa.

Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja
vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo
missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään.
Kaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on
jo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki
tukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat
tikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo
ammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille
pystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään »turpeesen kiinnitetty»
sielu, vaikka hän on _rusticus_ ja _robustus_ kuin tuskin kukaan hänen
aikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien
elämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja
kansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan
dualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä,
jossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa
itseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen
maailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen _Brandinsa_ voudin kautta on
niin sattuvilla sanoilla määritellyt: »Samalla kylvää perunoita ja luoda
aatteen maailmoita.» Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka
_Notre-Damen_ kummallakin torninhuipulla.

Erittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle
ovat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880
julkaisemansa tutkielmat _Aikakausien henkiset taudit_ ja _Kristillisyys
maailmaan eikä vaan »maailmassa»_. Mikään ei ole hänen uskonnolliselle
tunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta
syrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen
vain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä
esiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen
ja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä
käytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther,
vaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme
Vapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi.
»Uskonnon ydin», sanoo hän, »ei ole muutettava, mutta uskonnon
piintyneet muodot ovat kenties laajennettavat.» Samaan oli hänen
mielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain
särkenyt piintyneet vanhat lakimuodot.--Missä määrin tämä käsityskanta
lienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen,
jääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien
Meurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista
uudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan
vanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa
ansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla
logiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen
ja _hyvin_ subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa
jokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella
suurimmastakin loogillisesta vaikeudesta.

Edellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu
ristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa
politiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa.
Kristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen
isänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin
aikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet,
kaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen
jumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole »tästä maailmasta».
Kristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin
inhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka
»lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki,
joka lukee messuja», miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka
»seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman
raskaassa työssä». Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että
»varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut
raskaan päivätyönsä, Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin
tuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä
sulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa».

Luonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon
uskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että
kansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen
esivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan
keisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on.
Kristin-uskon alkuperäisesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja
suorastaan anarkistinen sisällys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti
valtiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen
senaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan
kansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja
neljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän
valtiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty.

Näin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien »oikea-uskoisten»
eittämätön oraakkeli, kaikkien »oikeamielisten» kansalaisten päämies,
kaikkien »oikeasti-ajattelevien» auktoriteetti. Se on sangen paljon
sanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän
kirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien
»tosisuomalaisten» pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse
myöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa
»hengellisesti vaivaisille», oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta.
Kyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin _Uusi Suometar_ ja _Vartija_
suinkin levisivät.

Meurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä,
aina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän
aineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin.
Polemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin
nautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten
käytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa
vallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta
kultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia
raamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä
alkulähteestä, alkaa »irokeesi-ystävistä» ja lopettaa vihoviimeisten
aikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli
suomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka
työpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta
silmällä, ett'eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä
nisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua.

Inhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa _Elämän
kysymyksiä_ mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo
tutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena
miksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet
maamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet.



PIETARI PÄIVÄRINTA


s. 18/9 1827.--Seurakunnan kosto (1867), Elämäni (1877), Elämän
havainnoita (1879-80), Pentti ja Inka (1882), Naimisen juoruja (1882),
Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Kylään tullessa (1884), Minä ja
muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885), Isän pahat teot lasten päällä
(1887), Jälkipoimintoja (1889), Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen
seuraukset (1893), Syyslehtiä (1900), Pikku Mari ja muita kertomuksia
(1903) y.m.


Suomalaisuuden päivä kohoo yhä korkeammalle, sen säteet tunkeutuvat yhä
syvemmälle laaksojen pimentoihin. Ruotsinkielistä sivistynyttä säätyä
kohdanneen _herätyksen_ kansallisten velvollisuuksien tajuamiseen täytyi
luonnonpakosta johtaa suomenkielisen rahvaan _valistamiseen_, m.m. jo
sen vuoksi, että se ei muuten ikinä olisi kypsynyt käsittämään
kansallisia oikeuksiansa. Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan
kirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari
Päivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa--ja
jo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa--havaitaan.

Päivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi
lopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt, jolloin
sanomalehdet jo leviävät jokaiseen taloon ja torppaan, me tuskin voimme
kuvitella, mikä suorastaan mullistava vaikutus niillä kerran on ollut
maalaiskansamme sivistys-oloihin ja koko suomalaisen kansanhengen
psykologiaan: _kansan_hengestä tulee _kansallis_henki, vaistomaisesta,
rotutunteesen, yhteiseen kieleen ja uskontoon, yhteisiin tapoihin,
ympäröiviin oloihin ja historiallisiin kohtaloihin perustuvasta
suomalaisuudesta muodostuu itsetietoinen, oikeutensa ymmärtävä,
henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin pyrkivä, valoa janoava
suomalaisuus. _Edistys_ on ajan tunnussana. _Valoa kansalle_! kaikuu
ukkosena Auran rannoilta Ruijan suuhun.

Päivärinta on edistyksen mies kuin ei kukaan. Hän on itse kohonnut
kerjäläispojasta, joskaan ei juuri yhteiskunnan kukkuloille, niin
ainakin niin siedettävään taloudelliseen asemaan, että taival siihen
lapsuuden olosuhteista jo näyttää huimaavalta. Vielä huimaavampi on
hänen nousunsa henkisessä suhteessa: hän oppii lukemaan ja
kirjoittamaan, hän saa jo kirjoja ja sanomalehtiä, hänen lapsensa
pääsevät jo kansakouluun ja hän itse kunnallisiin luottamustoimiin,
joita hän hoitaa valppaasti, vireästi ja uskollisesti.
Sattuma--tapaturmainen sairaus--tekee hänestä kirjailijan. Mutta hän on
jo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen
talonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille _Seitsemän veljeksen_
lopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden
kaarena välkähyttää. Jos Eero itse keski-ikäisenä miehenä ottaisi kynän
käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa
julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina
sielutieteellisenä ja esteettisenä ilmiönä juuri--Pietari Päivärinta.

Olkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen
sivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta
nousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi
voinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita
maanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia. Mutta Pietari
Päivärinta olisi mainittava ilmiö jokaisen vanhemmankin sivistysmaan
kirjallisuushistoriassa.

Edistyksen miehenä Päivärinta on luonnollisesti suuri optimisti. Ei
niin, että hän ei näkisi elämän synkkiäkin puolia, pimeyttä ja kurjuutta
ympärillään, virheitä ja puutteita omassa itsessään. Mutta hän on itse
noussut omalla voimallaan, hankkinut tietoja ja taitoja, tullut kunnon
kansalaiseksi, kuten sanotaan, joka on »ylös-otettu sekä herroilta että
talonpojilta». Hän on omastakin mielestään jo siihen aikaan, kun hänen
ensimmäinen kertomuksensa _Elämäni_ ilmestyy, sen »rehellisen,
suomalaisen, talonpoikaisen perheenisän» perikuva, jonka »tunnustus»
hänen--sivumennen sanoen ei niinkään vaatimaton--elämäkertansa pyytää
olla, jotakuinkin esimerkiksi-kelpaava sekä lähimmälle että
etäisemmällekin ympäristölleen s.o. suomalaiselle maalaisrahvaalle
kokonaisuudessaan. Hän on toisin sanoen jo henkiseltä
läpileikkaukseltaan siinä asteessa, että hän katsoo taaksepäin
menneisiin vuosiin ja kestettyihin kohtaloihin, huomaa tekemänsä työn ja
eletyn elämänsä kaikkine satunnaisine erehdyksineen ja kompastuksineen
kuitenkin sangen hyväksi ja arvelee, että siitä voisi olla ohjausta ja
opetusta monelle, joka vielä ei ole päässyt hänen suorittamansa
kehityskulun alimmallekaan porraspuulle. Hänestä tulee kansan opettaja.
Hänen lähtökohtansa on alusta alkaen vähemmän kirjallinen kuin
moraalinen, vähemmän vaistomainen kuin käsitteellinen, vähemmän tähtäävä
puhtaan mielikuvituksen nautintoihin kuin tunteen jalostamiseen ja
järjen kehittämiseen. Niiden takana seisoo taas _tahto_: sen ohjaaminen
hyvien valtojen palvelukseen on lopullinen päämäärä, jota Pietari
Päivärinnan tuotanto aina enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti
tavoittelee.

Ja tuo ohjaus onkin tuiki tarpeellinen. Päivärinnan teoksista vilahtelee
meidän eteemme kirjavia kuvia siitä »entisestä hyvästä ajasta», joka
vallitsi meidän maaseudullamme ennen kansallista herätystä. Mitään
henkisiä harrastuksia ei ollut nimeksikään. Viinanjuonti, kortinpeluu,
tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen. Ainoat maalliset kirjat, joita
luettiin ja jotka osattiin esim. Päivärinnan syntymäpitäjässä, olivat
Juteinin _Pila pahoista hengistä_ ja _Hobergin äijä_. Lukutaito oli
luonnollisesti yleinen, kuten kaikkialla Suomessa, kiitos olkoon pappien
ja lukukinkerien, mutta kirjoitustaito tuiki harvinaista. Taika-usko
kukoisti, käsitykset maanviljelyksestä ja karjanhoidosta,
terveydenhoidosta ja lastenkasvatuksesta olivat mitä alkuperäisimmät.
Halla ja sen mukana köyhyys ja pettuleipä olivat jokapäiväisiä
vieraita, kerjuu ainoa keino, kun nälkä rupesi liiaksi suolia
nävertämään.

Etelämmässä olivat aineelliset olosuhteet ehkä jonkun verran
suotuisammat. Mutta henkisessä suhteessa oli suomalaisen maalaisrahvaan
tila sielläkin suunnilleen sama, ja täytyi olla Aleksis Kivi voidakseen
tämän maaperän tyypit niin syvästi inhimillisiksi aateloida. Sehän se
juuri herätti pahennusta monessa hänen aikalaisessaan: miksi kuvata niin
laajasti ja seikkaperäisesti Jukolan veljesten juominkeja ja tappeluja,
miksi niin realistisesti heidän kaikkea muuta kuin höylättyä ja
sivistynyttä puhetapaansa, miksi niin myötätuntoisesti heidän
itsepintaista taisteluaan vasten lukutaitoa, aapiskukkoa ja kirkon
jalkapuuta? Nehän juuri olivat kansamme pimeitä puolia, niitä vastaanhan
juuri oli uuden ajan taistelu tähdättävä.--Kiven runous käsitettiin
ymmärtämättömien taholla kansamme alkuperäisen raakuuden ihannoimiseksi.

Onneksi hänen veljeksensä kuitenkin oppivat lukemaan, kuitenkin palaavat
metsaläis-elämästä, kuitenkin tulevat yhteiskunnan jäseniksi ja kunnon
kansalaisiksi. Tässä oli hyvä ase hänen puolustajilleen. Katsokaa,
saattoivat he kirjan loppuun viitaten sanoa, eipä Kivi olekaan mikään
raakuuden ihannoitsija, onpa hänen runoutensa kuin onkin suurten
siveellisten voimien ja ajan tunnussanojen, edistyksen ja valistuksen,
palveluksessa. Tämä puolustus ei suinkaan ollut esteettinen, vaan
moraalinen. Ja pienessä, erittäin mieltäkiinnittävässä kuvauksessaan
_Kirjailija_ (Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettu) osoittaa
Päivärintakin Kiven näin käsittäneensä, lausuen samalla luonnollisesti
oman kirjallisen uskontunnustuksensa.

Se on mielestäni miltei liikuttavaa. Mutta niinhän on myöskin Lönnrotin
pelko, ettei vain hänen Kalevalaansa ja ylimalkaan näiden vanhojen
jumaluustarujen ja loitsurunojen julkaisemista väärin käsitettäisi.
Olihan papiston työ vuosisatojen kuluessa juuri niin suureksi osaksi
kohdistunut pakanallisen epäjumalan-palveluksen kukistamiseen, kuuluihan
taika-usko juuri niihin kansan pimeihin puoliin, joita vastaan oli
taisteltava. Miksi näitä »loruja» nyt äkkiä ruveta kirjana julkaisemaan,
niitä täten uudestaan kansaan levittämään, vieläpä vasta-alkavan
suomalaisen sivistys-elämän kunniapaikalle asettamaan? Se mahtoi olla
mielipide monessa Suomen pappilassa, vielä yleisemmin tietysti kirjalle
kykenevien kansanmiesten keskuudessa. Myöskin Pietari Päivärinta kertoo,
miten hän nuorena saadessaan Topelius vanhemman julkaisemia
muinaisrunoja käsiinsä kovin kummasteli niiden tarkoitusta. Siinä
seisahtui hänen kirjallinen järkensä kokonaan. Olihan _kirja_ juuri
kaiken edistyksen ja valistuksen pyhä vertauskuva hänelle. Mutta mitä
hyötyä mahtoi moisista julkaisuista olla? (Tässäkin siis _hyöty_, kuten
johdonmukaista kyllä, käsitteellisen kansallishengen miehelle, kaiken
kirjallisen arvostelun mittapuuna.) Onneksi selviää asianlaita hänelle
myöhemmin: kalevalainen runous tarkoittaa Suomen kansan muinaisen
historian selvittämistä!

Kalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut
eikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien
käsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää:
_kansallisuus-aatetta_, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä,
jota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia
haarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin
myös sen ainoa oikeutus olemassaoloon.

Siinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa
oikeutuksen.

Kansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan.
Mikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa
ja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: _tieto on valtaa_, sanoo
Päivärinta oman aikakautensa keralla: _tieto on onnea_. Se on hänen
mielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti
vasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se
kuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja
hyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin
elinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon
toiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä
ilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin
päämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate
kantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa,
vuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän
evankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret
Runebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen
idealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä
kirjallista toimintaa on perustettu.

Valaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen
tiedon-antonsa kertomuksessa _Elämäni_, miten suurella ihastuksella hän
jo varhain tutustui tämän runoelmiin _Hauta Perhossa_ ja _Pilven veikko_
suomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten _Saarijärven
Paavo_ j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita
Runebergin teoksista, esim. »vaikka kokee, eipä hylkää Herra», ja
selittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen
kautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman,
kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen _Halla-aamunsa_
kuvauksen säejaksolla Runebergin _Maamme_-laulusta ja osoittautuu
kaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen
kansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain,
että se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan,
suuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen
kristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari _Tintta-Jaakossa_ esim. puhuu
miltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina--vaikka ilman tämän
runollisuutta--ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein
sananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin
lukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt
luettavansa.--Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari
Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen
talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja
Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut.

Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan
sellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon
käytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja
yliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa
ja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän
tarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle
lähimmälle ympäristölleen.--»Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä»,
valittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään
nähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle
_opettanut_.

Ei ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari
Päivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa
lukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli
olemassa _tiedon-nälkä ja opin-halu_ sellainen, että sitä myöhemmät
polvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti
tullessaan sellaista harrastusta, että »metsäteitten varret olivat
talvella kirjoitetut täpitäyteen»: se oli halvin koekenttä silloisen
»nuoren Suomen» kirjallisille harrastuksille! Ja _Maanmiehen ystävä_ oli
niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä
odotettiin. »Me emme vähääkään tienneet sitä silloin», sanoo Päivärinta,
»että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan
ruokkimaan» tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat _Oulun
viikkosanomat_ ja _Turun viikkosanomat_ jo parin hänen pitäjänsä
valistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi _Mehiläinen_,
sitten _Suometar_, sitten _Lukemisia Suomen kansalle_, savo-karjalaisten
ylioppilasten toimittamia, Wareliuksen _Enon opetuksia
luonnontieteissä_, _Talonpojan kotilääkäri_, _Kristillinen ja
terveellinen lastenkasvatus_ j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa
vastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava.

Hän tahtoo myöskin olla eräänlainen »talonpojan kotilääkäri» ja onkin
sitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä
aineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen
_Elämän havaintonsa_ kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon
tekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan
pirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista,
kuten _Kontti-Anna_, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten
_Puutteen Matti_, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla
tekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee.
Kaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta
lämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii
Herodotoksen tapaisia huudahduksia: »Kah, kuinka ihminen on
hajamielinen!» Pitihän puhua siitä ja siitä, »ja nyt olen kaikenni
mennyt pois aineestani».

Puhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen
erinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti
tosia--joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa
todellisia--ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton
taiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten
_Minä ja muut_, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta
lukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita,
elävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava.

Suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan
merkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän
kuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen
romantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on
luonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari
Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen
alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista
kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven
tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta
ja Pakkasesta _Halla-aamussa_. Muuten hän on jo tyyliltäänkin
täydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii
itselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä.

Harva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus
saattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa
heiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista
kokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen
suhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan
ja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen
hiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään.
Entä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen
Matilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle
seuraavan erinomaisen esirukouksen:

    »Mik' on riista, tavara?
    Lika, multa katoova.
    Rikas pian köyhtyy kyll',
    murhe myöt' on molemmill'.»

Entä Puutteen Matin oma psykologia sitten? »Hän on hyvä kirkon mies ja
toimittaa kaikki hyvin, en minä moiti rovastia», on Matti tuuminut jo
eläessään, ja samat sanat on tekijä kuulevinaan vielä hänen haudastaan,
silloin kun rovastin heittämät kolme lapiollista multaa hänen hyisen
arkkunsa kannelle kumahtavat. Tekijänkään mielestä ei kukaan saattanut
sanoa suorastaan, että tuo Matin kotona pidetty huutokauppa olisi ollut
_väärin_, sillä »laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhää». Mutta
kuitenkaan hän ei saata olla mielessään kummeksumatta näitä kahta niin
erilaista elämäntarinaa. »Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä
elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten
ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana
ryöstön tulosta eli toinen.» »Toinen sitä vastoin eli alituisessa työssä
ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa,
alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua
luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana perheellisiä ja
yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana,
nääntyvänä elämän raskaan painon alla.»

Tässä ollaan jo sangen kaukana Runebergin ja Kiven aikaisesta
kansan-elämän kuvaamistavasta, samoin Päivärinnan omasta tavallisesta
tasapinnasta. Näennäisesti tyynen esityksen alta sylkähtää jo
vapaa-ajattelijan yhteiskunnallinen ja kirkollisvastainen sydän, joka
siveellisessä suuttumuksessaan ampuu rohkeasti vasamansa mädäntyneen
yhteiskunta-elämän ensimmäiseen suureen alkusyyhyn: valtiokirkkoon ja
sen tekopyhiin palvelijoihin.



J.H. ERKKO


s. 16/1 1849 k. 16/11 1906.--Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876),
Kokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878),
Valittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881,
1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887),
Uskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan
varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900),
Suomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja
(1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m.


Suomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen
ensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus.
Paitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin
Suomen kansa itse, paitsi papiston--ainoan suomenkielisen sivistyneen
säädyn, mikä oli olemassa--viljelemää hengellistä ja historiallista
runoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu
vuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia
ja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän »oppineen»
että »oppimattoman» esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen
huippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät
toiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael
Agricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat
Juteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m.,
toiselta puolen taas ne, jotka itse »Kalevalan kaskesmailta» uudemman
kansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari
Makkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen
kautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen
laulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä »sakene»
valtiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla
asuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri,
yksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen
taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä
kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan
ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän
kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden
ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden
aamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen
kirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko
suomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous
vihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla
objektivisemmilla taidekeinoillaan.

Olemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa,
suomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä
jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin
merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä,
Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset
suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa
synnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu,
raittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset
yhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja
kunnallisen elämän kukkana: _kansanopisto_. Eletään yhdistysten
aikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan
aineellista ja henkistä hyvinvointiaan. _Yhteistoiminta_ tulee ajan
tunnus-sanaksi. _Yhteisvoimin_ on uuden Suomen perustava työ kaikilla
aloilla suoritettava.

Ollaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut
jättiläis-askeleen eteenpäin.

Ensimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen
laajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta--aina myönteisestä, ei
koskaan kielteisestä--on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton
sielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen
vuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta
uudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin
niiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja
yhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä
sopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän
valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen
alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin
täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä
1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen
aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät
hänessä kättä toisilleen.

J.H. Erkko kuuluu »vanhaan» Suomeen siinä merkityksessä, että hänen
runoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille
aines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen _Paimenlaulunsa_
ovat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin
Kanteletar itse, hänen _Hämäläisen laulunsa_ yhtyy vilpittömänä Oksasen
_Savolaisen laulun_ raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen:
jälkikaiku Runebergin _Maamme_-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä
tunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään.
Hänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta
ja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä
aivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus
»pilvin varjot vaeltavat», mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana
taivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee.

Tästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla
julkaisemansa _Runoelmat_ muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen
luonteensa mukainen--ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen
mukainen--tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten
mielialain sijasta, jotka vielä _Uusissa runoelmissa_ 1880-luvun
alkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset
alkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin
pyrkivää henkeään. Ajattelijan ryppy painuu ennen niin päivänpaisteisen
laulurunoilijan otsalle. _Havaittuani_, vihko runoja ja virsiä,
_Tietäjä_, 5-näytoksinen, raamatun-aiheinen mieterunoelma ja
suorasanainen kuvaus _Uskovainen_ seuraavat toisiaan. Epäily,
ensimmäinen »nuoren» Suomen piirre, astuu Erkon runouteen. Hän ei enää
tahdo uskoa sitä, mitä hänelle lapsuudesta saakka on uskoteltu. Hän ei
tahdo enää pitää pyhänä mitään, jonka totuutta hän ei itse ympärillään
ja omassa povessaan ole saanut tarkistaa. Jo hänen _Uudet runoelmansa_
kohoavat omituisen tummalta pohjalta, vaikka ne useimmat niin
aurinkoisiksi ja sopusointuisiksi laulelmiksi laikahtavat. Sitä
seuranneissa yllä-mainituissa teoksissa Erkko taistelee uuden ja
voimakkaamman selvyyden sielulleen.

Hänestä tulee vapaa-ajattelija. Hän ei voi uskoa jumalaan, sellaisena
kuin dogmaattinen kristin-oppi sitä julistaa, ei perkeleesen eikä
iankaikkiseen tuomioon. Hänestä tulee valistus-ajan mies: usko valoon,
usko ihmiseen, usko ihmishengen voittoon raa'an aineen ja ympäröivän
luonnon yli, muuttuvat hänen uskonkappaleikseen, yhtä pyhiksi kuin
koskaan kolmi-yhteisen jumalan dogmit hartaalle kristitylle. Maa ei
olekaan enää hänelle vain murheen laakso ja kauniiden varjojen kotisija.
Se muuttuu hänelle aina enemmän ihmisen ainoaksi todelliseksi
toimipaikaksi. Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä
rohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen.

Aluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä
hiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma
_Kuplia_ tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä,
liian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen.
J.H. Erkon, ollakseen oma itsensä ja tehdäkseen oikeutta sydämensä
syvimmälle pyyteelle, _täytyy_ saada uneksia, uneksia suuresti, laajasti
ja utuisesti. Aika hänen ympärillään tarjoaa varsin vähän tilaisuutta
siihen. Hänen täytyy mennä kauas taaksepäin löytääkseen kyllin idyllisen
tyydytyksen tälle synnynnäiselle tarpeelleen, ja hän menee Kalevalaan
saakka, tavaten sen _Aino_-tarusta sopivat puitteet sisällisille
mielihauteilleen. Hän löytää siitä Väinämöisen, jonka sydämeen hän voi
sijoittaa koko oman ikuisen päivän-uskonsa, Ainon, jonka kulmille hän
voi painaa muinaisten paimenlaulujensa pehmeimmän, haaveherkimmän
seppeleen, ja hän löytää siitä lopuksi Joukahaisen, jonka hahmossa hän
voi laulaa suohon kaiken matalan, epäpyhän, surkastuneen ja kelvottoman
elämässä ynnä ihmisissä. Mutta unelmakin, kuinka kaunis ja utuinen
tahansa, voi olla harhapolku sille, jonka takana seisoo koko kansa
kalevalainen. Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt
mereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: »Kansa,
nyt olen omasi!» Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä
resignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset
syntysanat: »Yhteisvoimin yhteistyöhön!»

_Aino_ on J.H. Erkon vieno hyvästijättö nuoruutensa uneksivalle
romantiikalle ja samalla sen uuden, yhteiskunnallisen ihmisyyden
ensimmäinen rohkea ja reipas ohjelmajulistus, joka on pudonnut kypsänä
hedelmänä hänen nykyaikaisen epäilyn kalvamista uskonnollisista
mietiskelyistään.

_Kullervossa_ hän on jo kokonaan yhteiskunta-ihminen. Kalevalan
traagillisin sankari ei esiinny hänelle niin paljon kohtalon vaskisia
valtoja vastaan taistelevana, kuin orjien päämiehenä, joka on
syntyperänsä kautta joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja joka nyt
tahtoo taistella siltä ihmis-oikeuksia itselleen. Mutta juuri sehän on
J.H. Erkon mielestä myös nykyaikaisen työväenliikkeen lopullinen
tarkoitusperä. Siis on Kullervo Suomen ensimmäinen sosialisti,
taruhenkilö tosin, mutta juuri siten vielä sopivampi nykyaikaisen
yhteiskunnan lapsipuolten laajaksi vertauskuvaksi. Eikä oikeastaan vain
sosialisti, sillä sehän tekijä itsekin on jo tähän aikaan
ihanteellisessa merkityksessä, vaan suorastaan anarkisti on Kullervo,
ja vasta sellaisena voi J.H. Erkko hänet traagilliseksi sankariksi
kuvata ja käsittää. Säkeet sellaiset kuin:

    »Minut myrkytti elämä,
    minä myrkytän elämän»,

huomauttavat meille, miltä kannalta tekijä tahtoo Kullervoaan
katsottavan. Kullervokin kuuluu niihin suohon-laulettaviin voimiin
elämässä, kuten Joukahainen _Ainossa_, joiden murtuminen on
välttämätöntä yhteiskunnallisen elämän vapaalle ja onnelliselle
kehittymiselle. Hänestä olisi _voinut_ tulla »suurin sankareista», mutta
orjuus oli hänet jo liiaksi myrkyttänyt. Hänestä oli jo tullut
vahinko-eläin, vahinko-ihminen, joka ei osannut hillitä intohimojaaan
»voiton yhteisen eduksi», ja siksi oli hänen sorruttava. Mutta niin ei
ole tarvis käydä kaikkien hänen vertaistensa:

    »Yhteisistä tee eduista
    työväksi osalliseksi,
    teetpä sen vapaaksi kohta»,

lausuu Tiera, ja _vapaat_ miehet ne vasta voivat muodostaa sen »kesyjen
yhteiskunnan», jota Väinämöinen uneksii ja jonka tunnusmerkki juuri on:
_itsehillitseminen_.

Tässä ollaan jo keskellä J.H. Erkon oleellisinta maailmankatsomusta.
Luonto, olkoon sillä kuinka suuri oikeus tahansa elämään, ei vielä
kelpaa sellaisenaan: se on viljeltävä, kesytettävä. Yksilö, olkoon hän
kuinka rikaslahjainen tahansa, ei menesty eikä _saa_ menestyä, ellei hän
opi oikein käyttämään vapauttaan ja alistamaan omaa hyväänsä kaiken
kansan yhteisen hyvän palvelukseen.

Osa tästä maailmankatsomuksesta sisältyy Topeliuksen »kuninkaan
sormuksen» kuuluisaan taikalauselmaan: _Rex regi rebellis_. Se osa
nimittäin, missä turmion voimat käsitetään ihmisen omassa rinnassa
asuviksi s.o. hänen intohimoikseen, pedoksi ihmisessä. Mutta Erkon
mielestä kuuluvat hänen tällä kehityskaudellaan turmiollisiin voimiin jo
kaikki nekin, jotka pyrkivät yksilölliseen onneen ohitse kaiken kansan
onnen. Siksi ovat Untamon ja Kalervon heimotkin sortuneet, että ne ovat
etsineet »sukuetuja». Siten ovat ne kohtalonsa ansainneet.

_Hyvä_ voittaa Erkon mielestä aina. Siinä hän on täydellisesti »vanhan»
Suomen mies, joka on saanut saman valoisan optimismin kristillisestä
maailmankatsomuksestaan. Mutta hyvää on Erkon mielestä vain kaikki se,
joka _yhdistää_, pahaa se, joka _erottaa_, yhteishyvä voittaa jo tässä
maailmassa, yksityishyvä, joka ei sitä palvele, on tuomittu sortumaan.
Siinä on Erkko taas sikäli »nuoren» Suomen mies, että hän
vapaa-ajattelijana siirtää hyvän ja pahan lopullisen taistelun haudan
tuolta puolen haudan tälle puolen. Mutta hän on vielä enemmän, hän on
sen tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnan kannattaja, joka on kaikesta
haudantakaisesta puhdistetun kristinopin (s.o. sosialismin) viimeinen
johtopäätös.--Luonnollisesti käy kaikki syvempi tragiikka näin
päivänpaisteisen maailmankatsomuksen kannalta mahdottomaksi.

Kuinka ovat sitten vaivaiset syntiset ihmiset tätä ihanne-yhteiskuntaa
varten kasvatettavat? Erkonkaan mielestä he eivät nimittäin vielä
lähestulkoonkaan ole valmiit siihen. Vapaudella ja ainoastaan
vapaudella. Kaikki pakko, kaikki sorto on hänelle jo sellaisenaan
vierasta ja vastenmielistä. Se ei sitäpaitsi olisi tässä tapauksessa
edes mikään tarkoituksenmukainen keino, sillä orjuus kasvattaa vain
orjanhyveitä. Taikka toisin sanoen: jos mieli yksilön koskaan oppia
yhteiskunnallista vapautta oikein käyttämään, on hänelle ensin tämä
vapaus annettava. Jos hän käyttää väärin vapauttaan, hän sortuu. Mutta
vapauden väärinkäytöksiltä voi yhteiskunnan turvata vain sen jäsenten
sisällinen, siveellinen kasvatus, joka taas on mahdollinen vain
vapaudessa. Korkein yksilöllinen siveys-oppi on siis siinä, että yksilö
vapaehtoisesti täyttää ja palvelee koko yhteiskunnan ylintä tarkoitusta,
s.o. aina korkeampaa ja korkeampaa ihmisyyttä.

Uudestaan ja yhä uudestaan soinnahtaa tämä auringon-uskoinen, vapauttava
ja riemuitseva sävel Erkon myöhäisemmästä tuotannosta: _Ajan varrelta,
Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tullen, Ilmojen lauluja_. Hän seisoo nyt
keskellä nykyisen ajan kihinää, keskellä isänmaan hätää, keskellä kansan
kahtia-menemistä, mutta mikään ei voi enää häntä kerran saavutetulta
kalliopohjaltaan häälyttää. Hän on kansallinen ja ihanteellinen kuin
konsanaan »vanha» Suomi, hän on vapaamielinen ja kansanvaltainen kuin
konsanaan »nuori» Suomi hänen ympärillään, ja hän on lopuksi
kansainvälinen ja yhteiskunnallinen kuin konsanaan se sosialistinen
Suomi, jonka hän niin kauniina näkee taivaanrannalla kangastavan. Mikään
uusi ei enää pelota häntä. Perinjuurisimmatkin reformikysymykset
löytävät hänestä aina innostuneen ajajan, usein jo kauan ennen, kuin ne
ovat tulleetkaan päiväjärjestykseen. Hän on nyt realisti, realisti
sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, mutta ei koskaan materialisti.
Aineen tulee hänen mielestään aina ja kaikkialla palvella henkeä, hyödyn
kauneutta, yksilön yhteiskuntaa, kansan ihmisyyttä. Siksi hän saattaa
runoilijana niin vilpittömästi ja palavasti iloita jokaisesta
pyrkimyksestä parantaa kansamme taloudellisia elin-ehtoja: mitkä ihanat
_hengen_ kukat tulevatkaan tuosta uudesta, viljavammasta maaperästä
puhkeamaan! Siksi hän saattaa niin lämpimällä mielenkiinnolla seurata
jokaisen vähänkin lahjakkaamman yksilön nousemista suomalaisessa
sivistys-elämässä: kuinka hän kerran onkaan _koko_ suomalaista isänmaata
kohottava! Siksi hän voi seisoa eturinnassa silloin, kun hänen
suomalaista isänmaataan uhataan: tässä ei ole kysymys vain kansan
taistelusta vasten kansaa, vaan erään _ihmisyyden_ osan taistelusta
vastaan sortoa ja väkivaltaa! Kukaan suomalainen kirjailija ei ole
laajemmin käsittänyt uutta kansallisen herätyksen, valistuksen,
edistyksen ja lopuksi laillisuuden Suomea. J.H. Erkossa yhtyvät sen
kaikki säteet. Hän on yhtä keskeinen ilmiö ajassa kuin ainoastaan
Lönnrot oli ollut omassaan.

Tältä pohjalta tulee hänestä sen edistysmielisen, sen valistusjanoisen
maalaisnuorisomme mielirunoilija, joka jo varhain on hänen _Hämäläisen
laulunsa_, hänen _Kansalaislaulunsa_, ja niin monta säveltäjien
siivittämää lyyrillisen mielialan tuotetta suorastaan kansanlauluina
omaksunut. Hänestä tulee sen pyhimpien ihanteiden tulkki, sen
kauneimpien pyrkimysten olennoitu perikuva, »valon sankari väkevä»,
nuorisoseurain, kansan-opistojen, kansanjuhlien, lomakurssien ja
ylimalkaan kaikkien opin-ahjojen ja isänmaallisten tilaisuuksien tietäjä
ijänikuinen. Tältä pohjalta hän saattaa haltioitua esim.
raittiusliikkeestä siihen määrään, että hänen jalosti mahtipontinen ja
Bakkos-vastainen purkauksensa _En viinoja juo, en rypäleverta_! on
dityrambisessa hurmauksessaan todellakin--dionysolainen. Tältä pohjalta
hän voi koskettaa myös kaupunkilaiskultuuria, nimittäin juuri sen
työväenliikettä ensimmäisessä, ihanteellisessa asteessaan 1890-luvulla,
kirjoittaa _Työkansan marssin_ ja runoelmassa _Käsitysten_ (lausuttu
»Pellervon» päiviä avattaessa) vihdoin keskittää kansalliset
mielipiteensä tuohon täysin johdonmukaiseen lopputulokseen:

    »Suomi on tehtävä Amerikaksi,
    vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.»

Ei edes merkantilismin, industrialismin, trustien ja miljardöörien
merentakainen peto enää pelota häntä. Pyörikööt koneet! Nekin palvelevat
vain ihmishengen kasvamista kohti korkeuksia. Pyörikööt dollarit! Nekin
levittävät vain leipää miljoonille ja taas miljoonille.

Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana kansallisesta romantiikasta,
jonka tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia oli ollut juuri köyhyyden
ihannoiminen. Ne, jotka itse eivät koskaan olleet köyhyyttä tunteneet,
saattoivat Runebergin suulla laulaa: »On maamme köyhä, siksi jää»,
ihailla pettuleivän siveellisesti kohottavaa vaikutusta ja ylistää niitä
hyveitä, jotka selittämätön kaitselmus oli määrännyt ryysyissä kulkemaan
ja »karstaisen kurkihirren» alla asumaan. J.H. Erkon suulla laulaa
Suomen köyhä kansa itse. Siitä hänen myöhäisemmän runoutensa rohkea ote
suoraan niihin elämän kouraantuntuviin realiteetteihin, joita vailla
hänen mielestään eivät mitkään vapaan miehen hyveet eikä mikään
todellinen henkinen hyvinvointi ole maassa mahdollisia.

Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana myös entisestä
paimenlaulajasta. Monen mielestä olisi hänen pitänyt ijäti pysyä
sellaisena, jos hänen mieli olla uskollinen alkuaan niin hienolle,
haaveelliselle luonteelleen. Mutta juuri sepä onkin J.H. Erkon suuruus,
että hän uskalsi murtaa haaveensa, missä ne eivät vastanneet hänen
tajuamaansa todellisuutta, ja etsiä aina uusia, aina voimakkaampia
elämän-arvoja runsaan runoutensa ja kauas kiitävien unelmiensa
esineiksi. _Hän_ ei koskaan jäänyt jäljelle ajastaan. Mutta niin ovat
jääneet ne, jotka vielä tänäkin päivänä pitävät hänen paimenlaulujaan
parhaimpana ja oleellisimpana osana hänen tuotannostaan.

Taiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden
ääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti
Oksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän,
intiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta
se käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi,
jokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on
ensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta
viimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti
»epäpitkien rivien» houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen
kirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen
vahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta,
sointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan
kalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun
poistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden
suomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä
kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan
juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen,
suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m.
esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin
määrin käynyt selville edellisestä.

Hänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja
Juteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä
virsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen
vanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli,
mikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen
klassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä
kehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa
määrässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi
suomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta
pohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen
kultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas
nykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen.

J.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä
joku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen
kansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo
kirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy
kansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon:

    »kesken hankien ja jään
    kantaa henki tähkäpään.»



KAARLO KRAMSU


s. 22/12 1855 k. 26/8 1895.--Runoelmia (1878, 1887).


Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen
runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu
ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen,
hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä
traagillinen. Hänen tuotantonsa--vain ohut runovihkonen, jonka hän
sitten laajentaa--ei osoita mitään erikoista sielullista kehitystä. Hän
tulee kirjallisuuteemme samana kuin hän sen jättääkin, valmiina
muodoltaan ja sisällykseltään, ja on yksi sen kaikkein imponeeraavimpia
ilmiöitä niin monessa suhteessa Aleksis Kiveä muistuttaen.

Mutta Aleksis Kivikin on vielä aivan lempeä ja päivänpaisteinen ilmiö
Kaarlo Kramsuun verrattuna. Huumori, sukkela, vapauttava leikinlasku
tulee Kivellä hänen myötäsyntyneen raskasmielisyytensä avuksi, luoden
kultaisia päivänsäteitä hänen tuotantoonsa, samoin kuin epäilemättä
myös hänen elonsa tielle, joskin tuo hyvän pään ja terävän älyn luoma
puustavillinen ilotulitus hänellä milloin tahansa saattaakin sammua
riutuvaan, liikuttavaan surumielisyyteen. Kaarlo Kramsun jumala ei ole
suonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole
huumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää,
karskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain.
Kaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija. Itse
Kullervon tarina Kalevalassa--muuten Suomen kirjallisuuden
traagillisin--vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja
värikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme, _tyhjän_
tragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien
rytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä,
niin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan. Suomen
kirjallisuudessa hän on ainoa laatuaan. Maailman kirjallisuudesta
muistuu mieleen Edgar Allan Poe, jonka todellakin _kaarne_-siipinen
runous on jonkun verran tälle suomalaiselle yölinnulle sukulaista. Mutta
hänelläkin tulee jo liikkuvampi, vaihtelevampi mielikuvitus edes
joksikin sovittavaksi, vapauttavaksi momentiksi. Sillä rikas
mielikuvitus, luokoon se sitten mitä hirmukuvia tahansa, on jo
sellaisenaan joku seurakumppani sille, jonka tie kulkee ehdottomassa
elämäntyhjyydessä ja elämän-yksinäisyydessä. Kaarlo Kramsulla ei ole
edes sitä lohdutusta. Hänen mielikuvituksensa on yhtä köyhä
vivahduksista kuin on köyhä iloista ja suruista hänen tunne-elämänsä.
Hänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo
sitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen
säkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään
»runotilkkimiä». Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan,
mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden
sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä
tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin.

Totisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään
kolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa.

Jos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen
kansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja »soitto on suruista
tehty», on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta
tuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä. Samoin kuin Kivi, on Kramsu
tuntenut sitä »kauhua tyhjyyden», josta hän puhuu runossaan _Ensimäinen
leivo_, ihaillen tämän luonnon kevätlaulajan optimistista uskoa päivään
ja aurinkoon, vaikka yöt ovatkin vielä »kylmät ja synkät», ja itselleen
saman uskon voimaa toivottaen. Mutta Kivi ei ollut jäänyt siihen ikäänsä
tuijottamaan, kuten Kramsu jäi. Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei
muulla, niin ainakin »ikävyydellä ja hämäryydellä», tuolla omalla
kalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin
hetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole
kaihomielinen ollenkaan. Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen
oma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustus
_Onneton_ puhkeaa hänen povestaan:

    »Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
    mut synkempi vielä on eloni tie...»

Se on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan
taidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä
lähemmin tarkastamaan. Tämäntapaisia runojahan on sepitetty maailmassa
tuhansittain. Kuka runoilija ei ole ollut »onneton», kenen elämä ei ole
tuntunut syksyistä yötä synkemmältä! Mutta kun Kramsu sanoo:

    »ma viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä»,

niin on siinä tunnelma niin pimeä ja pöyristyttävä, että me heti ilman
mitään vastaväitteitä siihen antaudumme. Mistä se johtuu? Onhan itse
vertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella
pilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää
luojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän
voisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa
siihen. Ei: se johtuu runon _rytmistä_, kuten aina Kramsun lyriikassa.
Se on hänellä aina niin vaskisesti vakuuttava, että tarkoitettu tunnelma
syntyy kuin itsestään.

Verratkaamme vain edelliseen esim. Wecksellin epätoivoisinta runoa _Jag
midnattens barn_, niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa
avunhuudossaan. Sekin vaikuttaa itse asiassa valoisammin, sillä se
vaikuttaa liikuttavammin: se on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä
elämän korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys, kuolin-huuto, haihtuva
pimeyteen. Mutta siinä on edes jäljellä elämän intensiteetti, tahto,
joka ei _tahdo_ kuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla tarrautuu
hukkuvan oljenkorteen: Jesukseen Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole
mitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan
yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin
toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole
syytä juuri _nyt_ huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina
ollut yhtä toivotonta.

Runo _Onnensa etsijä_ soinnuttaa edelleen samaa mielialaa. Onni on
etäällä, sitä kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on pitkä,
polku kivinen, myrskyinen elämän sää. Mutta rientää täytyy, ei etsiä
suojaa, ei levähtää. Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti
onneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi sinne, kaikki saavuttaa
kuolema, kun he tuskin ovat päässeet puolitiehen.--Joku toinen runoilija
lopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä
kerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä

    »ken lepohon itsensä heittää,
    on kuollut jo eläissään.»

Siis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy
elää, täytyy ainakin _koettaa_ elää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan
löydä sitä.--Tässä on runon _Onneton_ subjektivisesti traagillinen
tunnelma jo tulemassa traagilliseksi maailmankatsomukseksi.

Kaarlo Kramsu ei oikeastaan koskaan pääse siihen, sillä hän on sitä
voidakseen aivan liian vähän älyllinen, tajuperäinen
taiteilijaluonteeltaan. _Jos_ hän siihen pääsisi, olisi se epäilemättä
jo eräs vapauttava ovi hänelle, sillä traagillinen _ajatteleminen_ on jo
keveämpi kuorma yksilölle kuin pelkkä traagillinen _tunteminen_, siksi
että se siirtää yksilön mieskohtaisen elämäntuskan jo ikäänkuin hänen
ulkopuolelleen, käytettävien käsitteiden jo paljon yleispätevämpiin
maailmoihin, joissa kohtalon paino yhden sijasta monen hartioille
jakaantuu. Kramsu koskettaa niitä maailmoita, mutta ei ulotu niihin:
hänen runoutensa ei koskaan erotu käsitteelliseksi toivottomasta
tunnelmapohjastaan.

Syvimmän traagillisen tunteen merkki on, kuten tunnettu, m.m. se, että
se ei ole iloinen eikä surullinen. Ja aivan oikein, Kramsu ei jätä meitä
tässä suhteessa ollenkaan epätietoisuuteen oman tunne-elämänsä
syvimmästä pohjavirrasta. Runossaan _Haihtumaton muisto_ hän sanoo
nimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se »iloinen vai
suruinen». Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän
ajattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee. Jos
päivä paistaa hänen tielleen, käy se kuin varjo hänen mukanaan, jos
murhe saa häneltä silmän vettymään, ei syy ole yksin murheen, vaan »se
on myös muiston syy». Eikä hän tahdokaan siitä erota, se on vanhentuva
hänen kerällään. »Se minun on!» huudahtaa tekijä. Kukaan siitä ei tiedä
mitään eikä saa tietää mitään, sillä--tekijä ei runon lopussakaan sano
sitä.

Mikä voi tällainen muisto ihmisellä olla? Hyvä, ettei tekijä sano sitä,
sillä juuri täten hän saavuttaa sen traagillisen vaikutuksen, jota yllä
tarkoitimme.

Eikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle
kuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaan
_Lohdutus_, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo,
vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini
sanoo: »Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla», ja kutsuu heitä
elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään »iloll' ihanalla».
Jos Oksanen runoilee _Kerran viinikellarissa_, niin heiluu hänellä toki
»unten häilyvä parvi» vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole
Kramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkin _Juomalaulussaan_ dityrambista
säveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka
väkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä
tuntuukaan, ja juuri sen vuoksi--sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää
jäljelle vain: pullo, joka jo on »puolillaan». Nopeasti on se juotava
pohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja
kantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee
selvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei
hiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin
tapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole »viininlehviä
hiuksissaan», _Hedda Gablerin_ sanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle
vain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa
häntä.

Sentään hänkin _Hetken onnea_ (erään kolmannen juomalaulun nimi)
ylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan,
sillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runo
_Koditon vapaus_ todistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään,
ainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää,
vapaitten ääni soi miehekkäästi. »Mutta mik' on kumppanitten?» kysyy
tekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää!
»Vapaat» ovat vääntyneet »viinan orjiksi», heidän intonsa sammunut,
vapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan
koditon maailmassa.--Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen
järjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän
nautintoa.

Koettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa,
kuten runoissa _Hyljätty_, _Jos ois_, _Sua lemmin_, _Rauhaton_,
_Sydämeni_ ja jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla
menestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei
laulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan
onnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys:
_Sanassaan pysyvä_. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu
kaskesmaalla.

Hänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta,
elämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä
näistä epäonnistuneista epigrammeistaan: »rumemmin äännä ei korppikaan».
Aivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei
Kramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten
esim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin.

Mutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla
kuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo
Kramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsa _Aatteet_
kyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: »aate», niin hän tarkoittaa sillä
aina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä
paljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain
täten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan,
joka on hänelle ominaisin, sillä: _myöskin kansallisuus-aate esiintyy
Kaarlo Kramsulle traagillisena_. Se juuri on sielullisesti
mieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu
sen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista.
Toisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan
Runebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja
valoisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen
sorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen
suunsa kautta.

Muuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen
mitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla
käsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate--niinkuin
pullo on pullo--ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen
tuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä
tapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää
kansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti,
_kansan_ aatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. »Herra» ja
»talonpoika» seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana
valtana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava.

Tältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsa _Ilkka_,
toiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen
suomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnalla _Vänrikki
Stoolin tarinat_ kalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi. _Tässä_
ollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput
liehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä
karakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät »torpan tytöt»
itke, eivät »sotilaspojat» eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee
tarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei
kaaduta »kentälle kunnian», vaan kuollaan _hirsipuussa_. Kaameinta
kaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä
tätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti:

    »Hän eli niinkuin Suomen mies
    ja kuoli--hirsipuussa.»

Ilkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen
talonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan
lakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan
veren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin
nyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana
voittajille. Runossaan _Santavuori_ hän sanoo sen vielä selvemmin julki
kuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja
kolmannessa suuressa ohjelmalaulussaan _Jaakkima Berends_, sekin
muodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää
mielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä
vääryyttä kärsinyt talonpoika »paljain päin» ja kumartaen »maahan asti»
yli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa:

    »Se on talonpojan työksi
    aina tullut Suomenmaass':
    minkä herra maahan syöksi,
    rakens' talonpoika taas.»

Jos J.H. Erkon myöhäisemmästä tuotannosta voidaan syyllä sanoa, että se
asettuu yhteiskunnallisen kehityksen palvelukseen, voidaan Kramsun
tämäntapaisista runoista väittää jo suorastaan
yhteiskunnallis-_vallankumouksellisen_ sävelen niistä
raikahtavan.--_Hannu Krankka_ ja _Taneli Luukkonen_ ovat jo paljon
kepeämpää tavaraa, vaikuttaen pääasiallisesti vain runomittaan puetuilta
kohtauksilta Topeliuksen _Välskärin kertomuksista_.

Kuitenkin on hänen suhteensa koko Suomen historiaan toinen kuin
ruotsinkielisten, kansallisromantisten runoilijaimme. Jo _Kuoleva
soturi_ näyttää kuin poleemisessa tarkoituksessa Runebergin
saman-nimistä »vänrikkiä» vastaan kirjoitetulta: vieras on se maa ja
vieras se kansa, jonka edestä hän henkensä heittää. Ja _Tarinassaan_ hän
sanoo nimenomaan: »kuin koirat herrainsa eestä ennen» ovat Suomen
talonpojat käyneet taistoon ja kuolemaan. _Huokaavat kentät_, _Nukkuva
Suomi_, _Esi-isäin ääni_, _Unelma_, _Väinämöisen kantele_, kaikki
vahvistavat vain tätä traagillista mielialaa, jonka kirjalliset
alkulähteet epäilemättä ovat Yrjö-Koskisen _Nuijasodasta_ ja _Suomen
historiasta_ etsittävät. Vihan, koston, ja sen kerällä vapauden
välkähdystä vartoo runoilija, vaikka sen jälkeen sitten suuri pimeys
seuraisikin. Mutta välkähdystä ei tule. Mikä on syynä siihen? Eikö
olekaan enää Suomen kansalle »kauniimpi orjan elämää kuolo hirsipuussa?»

Mutta entä sitten, jos välkähdys seuraisikin! Runossaan _Uusi aika_ hän
sammuttaa viimeisenkin tähden aatteelliselta taivaaltaan. Urhot
uhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy
esiin joukko »rauhaa suosivainen», jälleen »lait uudet laatii pieni
henki», jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka »kiilloitettu
hiukan päältäpäin». Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama
kiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman,
hänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin,
musertanut. Mitä jää jäljelle sitten? Ainoastaan _Mustalaisen_ kohtalon
koviin valtoihin alistuva, vaikka ei suinkaan silti niitä hyväksyvä oppi
siitä, että:

    »Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
    linnunlaulu lakastuu.
    Niin käy elävitten.»

Kohtalo esiintyy aina murtavana valtana Kramsun runoudessa, niin hyvin
personallisessa kuin isänmaallisessa. Hän on valistuskauden lapsi, joka
on uskonsa lempeään kaitselmukseen kadottanut. Mutta hän on vielä siitä
askel eteenpäin. Valistuskausi kääntää hänessä epäilyksen kärjen omaan
sydämeensä, koskettaen viime vuosisadan lopun pessimismiä ja suorastaan
henkistä nihilismiä. Täydellinen tyhjyys ammottaa hänen ympärillään,
eikä hän ole kyllin esteettinen sielu täyttääkseen sitä edes millään
traagillisen kauneuden uskonnolla.

Hän sortuu. Painuu takaisin yöhön kuin nyrkki, kuin hirsipuu, joka on
hetkeksi kohonnut siitä.



ARVI JÄNNES


s. 1/7 1848.--Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79),
Lautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen
(1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän
Karjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II,
17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3),
Hirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille
(1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita
(1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen
nebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen,
lapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m.


Suomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen
herätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin
luonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina
muistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme
ruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi
ruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja
ruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa.
Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen
tavoin »herätä» jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen
huudahdukseen: »olen suomalainen!» He ovat olleet sitä jo aikoja ennen
kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan.

Mutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä
voimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan
alulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin
säkeihin _Arvon mekin ansaitsemme_ ja Kallio laulaa ihanan elegiansa
_Oma maa_, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden
rinnan täyteläisen tunnepurkauksen »rakkaita rantoja» muistellessaan.
Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse
kansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen.
Molemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä
esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin _Maamme_-laulussa, vaikka ne
ovatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina
isänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet
kansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi
voinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.

»Kansallisen» herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä,
suomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden
vanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossa
_Suomen valta_, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan
tulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen
vallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva
kansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka
purkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten
toimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä
ovat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä,
mikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on
yhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle.
Sieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan
sivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta
kaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen
Oksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja
1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen
vaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin,
hälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja
toverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön.

Tämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä on _K.P.T:n marssi_ (»Jos
sydän sulla puhdas on on...»), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen
imponeeraavaa yövartio-huutoa _Herää Suomi_ pidettävä.

Sen sukulaisuus Oksasen _Suomen vallan_ kera on helposti havaittavissa:
sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi.
Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, »maahan lyö»
jokaisen, joka sitä »kieltävi, sortaa, syö». Kärsityn vääryyden tunto on
tämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä
maamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia
ihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen
vallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: »kelläs täss' ois äänen
vuoro?» ja lingota tunnuslauseen »yksi mieli, yksi kieli», ollenkaan
sen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi
Jänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja
ruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hän _voi_ pukea
runomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen
jalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä
ja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen.

Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä _kansallisen
suuttumuksen_, suomalaisen _pyhän vihan_ syvemmän kaikupohjan. Säkeet
sellaiset kuin:

    »Poikas myös, moni kunnoton, oi,
    pöyhkänä päätäsi tallaa...»

ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle
säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen
johtopäätökseen »herran» ja »talonpojan» vastakkaisista tehtävistä
Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä
ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn
vääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan
esille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten:

    »Kun kuka kansoa halveksuu,
    sortuvi niinkuni juureton puu,
    silloin on Suomessa huomen»,

kuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen
kansallisuuskäsitykseen. »Sortajat» ovat hänelle vain pilvi
suomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva--ja varsin
helposti poistuva--samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todella
_tahtoo_ sen poistuvaksi.

Myös Arvi Jänneksen _Väinölän lapset_, tuo kaunis, sointuva,
suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa
Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen
itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat »surkeat sukulaisemme»
Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin
»ominainen raakuus» olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä
olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen
vaikutuksen alaiseksi. »Äänisjärveen» ja »Vienansuuhun» saakka tosin
hänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä
sanoa: »sillä maalla sie oot vahti», mutta hänen toinen runonsa _Meidän
vieraissa käynnit_ todistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli
mitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan.

Jännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi
suinkaan mennyttä, jos vaan »heimoushenkeä» olisi. Sillä edellytyksellä
voisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen
Aunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa
melkoinen laajennus _suursuomalaisuuden_ houkuttelevien haaveiden
maailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon
keralla nuorten patrioottien povissa heränneet. »Suomen silta!» Mikä
liikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan
tulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei
ole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti
ymmärrettävään itsepetokseen!

Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen
»kansatieteellistä unelmaa», jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847
lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin,
paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta,
joiden kaikkien kaivattu sulho on _vapaus_. Kuitenkin osoittaa Oksasen
myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi
Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla
suomenkielisessä runoudessa.

Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on _Karjala_,
jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen
taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti
mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa
muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja »puhdast' uskoa Lutheeruksen»
suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman
kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi
elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun
luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa
yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa
_Inhuuden ihantelijalle_, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman
aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen.

Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi
ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H.
Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan
puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen
karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme
kirjallisuushistoriassa.

Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa
nykyaikaiselle lukijalle.



PAAVO CAJANDER


s. 24/12 1846.--Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880),
Joulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889),
Shakespearen draamat (1877-1909) y.m.


Arvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen
ja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi
ulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen,
Paavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja
klassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissa _Vapautettu
kuningatar_.

Senkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä
toivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. »Kuningatar», se on
Suomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu »maan
valtia ylhäinen», mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse
vain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja
murheitaan. »Matkamies», joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren
laulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias
Lönnrot. »Runoruhtinas», joka nyt »keväisen ilman» (s.o. kansallisen
herätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on
Runeberg, ja se soitto, »ei ennen kuultu», joka nyt hänen kanteleensa
kielistä salamoi ja jossa »urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet
soi», on _Vänrikki Stoolin tarinat_. Niiden aikaansaaman isänmaallisen
innostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä:

    »Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis?
    Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?»

Mutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei
kuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan
murheet yksinäisen.

Mutta jo saapuu sankari, mies, jonka »kypärästä
välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii»:
Snellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää
sadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit,
hän sortaa sen vartiat, hän käy »kuin rytö-metsän
kautta», hän tervehtii maan äitiä jälleen
korkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren
riemuavan kansansa eteen. Ja jälleen on kuin
»laulua hellää ja vienoa» soisi ilmassa, »mut aamulaulua
on se, yö on iäks mennyt pois».

Tämä kaikki on mitä suurimmalla runollisella
kuvauskyvyllä esitetty. Paavo Cajanderille ominainen
pehmeä, herkkä tunnelmahuntu kietoutuu
kauniisti noiden itsessään runolliselle käsittelylle
sangen epäkiitollisten tosiasiain ympärille. Muoto
ja taidekeinot ovat saksalaisen romantiikan--aina
»vuoren huipulla» olevasta linnasta saakka,
joka »katsovi laaksohon»--samoin kuin hänen
toisessa suuressa isänmaallisessa ballaadissaan
_Runolaulaja_. Siinäkin on kysymys linnasta,
vieläpä »isosta hovilinnasta», jossa pitoja uljaita
pidetään, siinäkin on kysymys kansallisen hengen
heräämisestä, jonka vanha kannelniekka saa
aikaan kalevalaisella laulullaan, siinäkin on hetken
hurmaus yhtä runollisesti esitetty ja siinäkin
on loppu yhtä optimistinen ja päivänpaisteinen.
Suomi _on_ herännyt Paavo Cajanderin sovinnollisessa,
yleis-isänmaallisessa mielessä. Vain Arvi
Jänneksen suomalais-ugrilainen heimotunne saattaa
vielä sen laajemman, perinjuurisemman heräämisen
toivosta haltioitua.

Huomattava on yksityisten vertausten--eikä
siis vain yleisten vertauskuvien--klassillinen
käyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä
Runeberg on ollut hänen arvokas opettajansa.
Laulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa
ballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka
metsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä »säveltään
visertääpi sydämin tykkivin». Ja hovilinnassa
syntyy silloin tenho

    »kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:
    värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa
    ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.»

Runolaulaja itse taas, joka nyt viedään huoneen ylimmälle sijalle, on
siinä kaunis, »kuin hohtees' auringon satehen vienon jälkeen puu
sammaltunut on».

Siinä on jo Runebergin koruton, luonnontuores epiikka ympätty
täydellisesti suomalaiseen kieli-runkoon, Runebergin ja eritoten
_Vänrikki Stoolin tarinain_ vaikutus yleensäkin Paavo Cajanderin
niukkaan runouteen on kieltämätön, joskin ainoastaan syvemmässä
merkityksessä, siis ei jäljittelynä, vaan samansukuisen runoilija-hengen
luontaisena kallistumisena kohti mestariaan. Kuvaava tässä suhteessa on
tuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelma _Scipio Africanus_, jonka
runomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin
juhlallisimman »vänrikin» _Döbeln Juuttaalla_. Kuvaelman ulkonaiset
puitteet ovat aivan samat kuin Runebergin runon monumentalisessa
loppu-osassa: on yö, »on hirmupäivä päästy päähän», seisoo yksinäinen,
miettivä mies keskellä kuoleman hävitystä, sotapäällikkö, joka tulkitsee
tunteensa mahtipontisessa yksinpuhelussa. Mutta siihen loppuukin
yhtäläisyys. Runeberg käyttää tilaisuutta lausuakseen von Döbelnin
suulla julki vapaa-ajattelijan suoraselkäisen ja epäilemättä tekijän
oman sydämen syvimmästä kumpuavan uskontunnustuksen. Cajander vienomman,
eleegisemmän luonteensa mukaisesti antaa Scipio Africanuksen nähdä,
Kartagon raunioita kauhistuessaan, jo senkin surumielisen
tulevaisuudenkuvan, jolloin Rooman omat vahvat muurit murtuvat, jolloin
sen oma kuulu kansa sortuu: »se Iliaan on kohtaloa vaan». Edellisen
pystysuora-viiva on tässä muuttunut vaakasuoraksi, edellisen korkea,
yksilöllinen paatos jälkimmäisen maailmanhistorialliseksi melankoliaksi
kaiken katoavaisuudesta.

Kuitenkin: ellei Paavo Cajander olisi muuna kuin historiallisena ja
isänmaallisena runoilijana esiintynyt, voisi hänen suomalainen
runoilija-itsenäisyytensä juuri edellä-mainittujen esikuvien,
saksalaisten romantikkojen ja Runebergin vuoksi, vielä joutua
arveluttavasti kysymyksen-alaiseksi. Mutta hänen puhtaasti
personallisista runoistaan--nekin yhtä niukat kuin on koko hänen
kirjallinen tuotantonsa--henkii tunne niin harras, herkkä ja syvä, että
hän siinä suhteessa meillä on vain Aleksis Kiveen verrattava. Mutta Kivi
ei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland:
hän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu
siinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota
pientä, liikuttavaa runoa _Kuva_, tekijän äidin muistolle omistettu.
Taidekeinojensa karussa vähyydessä se muistuttaa jo Kramsua, mutta Paavo
Cajanderille ominaista on sen lempeä, herkkä--ei
kyynelherkkä--surumielisyys.

Voi Cajander joskus hilpeämmänkin sävelen raikahuttaa, kuten tuo
uudemman kansanlaulun tapaan rakennettu runo _Oi, jos oisi_ todistaa.
Mutta muuten on hänen personallisen tunne-elämänsä pohjana vieno,
kaihomielinen valohämy. Sellaisena hän seisoo tietysti hyvin lähellä
luontoa, ja tuossa hartaassa, sydämellisessä hymnissä _Salomaa_ (vrt.
Kallion _Oma maa_) yhtyvätkin useimmat puolet hänen ei aivan laajasta
kirjallisesta yksilöllisyydestään. Siinä on syvä personallinen tunne
liittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala
sulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä
muistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim.
tuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä »punottain, ujostellen»
kuin salon immen

    »kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,»

Yhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta
hänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen
sielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen »työn tomut
laastut pois», kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, »muiston kellot kun
kaukaa kaikuen soi».--Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala on
_Leena_-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus.

Muodoltaan miehekäs ja ytimekäs, sisällykseltään vieno ja lempeä on
Paavo Cajanderin supisuomalainen runoilijaluonne, viitaten juuri
tällaisena kauas kansallisen romantiikkamme kultakauteen: Lönnrotiin ja
hänen aikalaisiinsa. Hän on tämän aikakauden vielä myöhäsyntyisempi
lapsi kuin Arvi Jännes. Hänen runoudessaan ei näy vilahdustakaan
edistyksen ja valistuksen myllertävästä voittokulusta kautta suomalaisen
sivistys-elämän. Hän on sellaisena aatteellisesti vielä enemmän
umpilampi kuin esim. Suonio, mutta hän antaa muutamille edustamansa
entisyyden viivoille todellakin klassillisen täydellisyyden
suomalaisessa laulurunoudessa.

Taitavana suomentajana, _Shakespearen draamojen_, _Daniel Hjortin_,
_Hannan_, _Vänrikki Stoolin tarinain_ y.m. kääntäjänä on Paavo Cajander,
samoin kuin Arvi Jännes _Hirvenhiihtäjien_ tulkinnallaan, suuresti
edistänyt suomenkielen kirjallista käytäntöä. Yleensä ei hänen
runokielensä liikoja laulahtele, ollen alkutekstille uskollista,
yksinkertaista ja korutonta. Mutta että se voi sitäkin, sen todistavat
aina siellä täällä esiintyvät ihmeen-ihanat pälvipaikat, jotka ovat
omiaan tekemään kenen tahansa nykyisen polven taiturillisemmistakin
runosepistä aseettomaksi. Silloin soi hänen kielensä niin
kullanpuhtaasti, että siihen hyvällä syyllä voidaan sovittaa hänen oma
taiturillinen säkeensä runosta _A. Oksaselle_ (tämän 60 vuotta
täyttäessä):

    »käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.»



JUHO REIJONEN


s. 27/4 1855.--Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia
(1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä
(1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900)
y.m.


Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen
ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita
kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen
_kuvaamisen_ kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet
vieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset
olosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös
osaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin.
Vallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän
aloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota
vain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se
on tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain
yksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää
Stenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten
körttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme,
kaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä
kirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina
ihmisinä. Miksi käyttää niin paljon _mielikuvitustaan_, kun voi käyttää
suoranaista _havaintokykyään_? Miksi vetää _viivoja_ tietymättömään,
epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä
_maalata_ kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat
voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa.
Kansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo
ulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he
kääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia,
_realisteja_.

Samalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on
ollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua,
yksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi,
joustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen
leima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista
kirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut
vaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi:
kuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian
sommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen.
Sanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella
kirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia,
että hänellä on hyvä _silmä_. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen,
ympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä
väsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle.
Hänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen
suorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta
yksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä,
rattoisasta _tekotavastaan_, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä
ja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina
kuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis
käyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis
luoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle
iloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi?

Kielen _luusto_ peittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä
taitehikkaampiin _liha_skudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael
Agricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen,
Lönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet
tehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen,
kylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja
niiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen
kirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana,
kohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden
alalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin
runo oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä
rivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys
vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi
runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän
suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on
mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin
alkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä
eteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen.

Juho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä.

Niitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah
(K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonka _Kirjavia
kuvia pölkkyjen historiasta_ viehättää pirteällä, tuoreella
esitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen),
jonka _Novelleissa_ niiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan
herrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä
useampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla
helppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen
kertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen
tunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari
varsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonka _Hatanpään
Heikki ja hänen morsiamensa_ vielä tänäkin päivänä on mitä
miellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta
Simo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaan _Nevalaiset_. Edustavin
heistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä
kansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä
huomautimme.

Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä
merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin
_kertoo_ oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän _kuvaa_, tekijän oma
personallisuus astuu hänen _Kertoelmissaan_ vielä usein hänen
henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos
tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen
usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen
siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman
äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat.
Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän
katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan
kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka
tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä
pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten
_Jumalaisesta näytelmästä_, esittää romantisen juonen tuiki
realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä
tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään,
sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen
käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on
vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne
lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän
tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella.--Kaikki
nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta
johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan
_taiteellisen dilettantin_, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus,
vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen
paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon _taiteenharrastaja_ kuin
todellinen _taiteilija_, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen
aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se
on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi.

Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on
»silmää», hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on
itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja
itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen
klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa
_Koskelan ukko_ samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän,
pirteän ja sattuvan kuvauksensa _Vaihdokas_. Hän voi pyöräyttää
tuollaisen viehättävän lastentarinan kuin _Ensimäiset ystäväni_ yhtä
havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan _Maisteriko
vai kirkkoherra?_, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän
maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi
joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten
tuossa pienessä mestarinäytteessä _Kaaperin kosinta_, jossa suomalainen
kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja
avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan
huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena
epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa
usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin
rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas,
runollinen kertoelma _Lautta-Jussin tyttö_, samoin kuin _Muistelma
Savosta_, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa
ansaitsee historiallinen kertomus _Tuulivaaralaiset_, jonka läpi
pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle
aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa.

Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin
ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen
häntä--ja hänen aikalaisiaan--suorasanaista suomenkielistä
kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta.
Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja
K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen
toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen _Kyläkirjaston_ ja
_Kyläkirjaston Kuvalehden_ piiristä etsittävä, samoin Theodolinda
Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotut _Kotikuusen kuiskehia_ y.m. kuitenkin
vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia,
lähinnä Suonion _Kuun tarinoita_ muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on
jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut.

Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä
on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla
samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu
yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo
täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset
sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä
_koetaakin_ pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein
kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös
maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika
harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme
»sankarillinen» maisema on Reijosella käynyt jo isosti
yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän
silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja
Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti
kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa.--Kielen kehityksestä samaan
suuntaan on jo yllä ollut puhe.

Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja
valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme
ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan.



ROBERT KILJANDER


s. 15/8 1848.--Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881),
Hyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887),
Pahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka
(1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m.


Idylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien
rannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa
hengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus
keksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa
tähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi
kuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen
romantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon,
niin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan
kirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin
maata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien
ahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti
varsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin
Runeberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle
koulupoika-muistelmalle, kuten _Tulipalo_, jolla hänkin on hiukan
muistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa
tuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi
sijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä
tapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin
antautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki)
y.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta
kajastuksestaan.

Mutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan.
Saara Vacklinin _Satanen muistelmia Pohjanmaalta_ lienee ainoa
muistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa
meille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta
pikkukaupunki-kultuurista.

Suomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin
maalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote.
Maalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on
ainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa
jää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen
hahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli
S. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä,
samoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen
kirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta
ilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan
mielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen
mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin
oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy.

Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä
sen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä
hoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että
tuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle
taiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on
hävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle
kultuuripiirilleen. Robert Kiljander _rakastaa_ nimittäin sitä
rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet
virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella
huumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä
reformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset
viivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään
elämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen
inhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon
hyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista.--Hänen suhteensa
pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde
kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu
yläpuolelle sitä.

Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se _ympäristön
eheys_, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi
synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen
suomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio
valtiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on
maistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään
arkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen
tämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri
yhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota
suurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken
tietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori
kaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen
postimestari vähintään--pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta--pari
kolme poliisia--merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin
piikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat
yhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja
teräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä
hyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan
koneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin,
toiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän
parempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun
niitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus
aina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa
edustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin
hieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei
elegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi.

Ja tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä
kuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat
ja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä
siihen _Mestarin nuuskarasia_, milloin _Amalia ystävämme_, milloin
_Pukkisen pidot_, milloin rettelöt _Postikonttorissa_. Ja tuonkin
yhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan,
kateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu
siellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä,
nousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka
aina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole
tarvis tiedustaa: »missä on nainen?» tämän yhteiskunnan seinien
sisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten
tekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni
tohvelisankari olla peijakkaan _Pahassa pulassa_, kuten Kiljanderin ehkä
kaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki
koomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he
siirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä
tarkoituksessa kuin _Kumarrusmatka Helsinkiin_. Parempi sitten, että he
pysyvät vaikka _Sanni Kortmanin koulun_ henkisessä ilmakehässä, niin
ahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin.

Mutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä
aika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä,
rikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä
keralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän
ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi,
joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää
yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa
ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan
kuin on kysymys _perhepiirien_ sisällisistä ja keskinäisistä
ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian
kuin uusi _julkinen elämä_ niissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen.
Kansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen
ympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten
alkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä
lähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin
rauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset
pikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvan
_yksilöllisen_ herätyksen asiaksi.

Robert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman,
mutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt
suomenkieliselle kirjallisuudelle.

Puhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin
huolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa
hiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin piirrettä, mikä on koko
hänen komiikkansa miellyttävimpiä ominaisuuksia. Epäilemättä se on tässä
tapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on
ikäänkuin pari _rococon_ puuderihiukkasta muistona menneiltä
gustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert
Kiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka
edes tanskalaisessa merkityksessä. Pikemmin hän on sitten suomalainen,
hiljaa hymyilevä ja joskus ääneenkin hymähtävä _seurakoomikko_, jonka
sivistynyt, humaaninen silmä on samalla suuri »koiransilmä», joka
kuitenkin vain poikkeustapauksissa voi koskettaa burleskia ja jolle
realismin säälimätön todellisuuden erittely on yhtä vieras kuin
romantikon maailmoita syleilevä synteesikin. Seisoen päättyvän
romantiikan ja alkavan realismin ajan kultaisilla keskivaiheilla hän
säilyttää parhaissa tuotteissaan erinomaisen taiteellisen tasapainon
näiden välillä, laskee lujan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle ja
levittää näytelmä- ja näyttämötaiteen harrastusta mitä laajimmalle juuri
noihin samoihin seurapiireihin, joita hän on kuvannut ja jotka hänen
jokaisen tuotteensa heti innostuksella omaksuvat. Sillä aika on
suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen _seuranäytelmän_,
samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen
juttuamisen.

Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho
Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen.



MINNA CANTH


s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.--Novelleja ja Kertomuksia (1878),
Murtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885),
Hanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia
(1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita
aatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi
(1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois
(1895), Anna Liisa (1895).


Suomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren
yleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja
siihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut
sisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten
erikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli
vuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja
kirjallisella perinnöllä.

Niin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin
suomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut
kaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa
kiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan.
Yksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän
sijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon
yhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava
sivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa
talossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilman
_entusiasmia_. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen,
vähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata
mukaansa suuret kansanjoukot. _Romantinen hurmaus_ oli kulkenut kautta
Suomen niemen.

Sekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja
samalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen
toisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan
romantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja
puutteita niissä. Ajan henki käy _kriitilliseksi_, aletaan arvostella ja
irvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää
suomalaisuuden tienraivaajille. _Totuus_ tulee kaiken kirjallisen
toiminnan tunnussanaksi, _vapaa ajatus_ ja _vapaa sana_ niiksi
välkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia
elämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään.
Mieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi
omissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi.

Näin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei
tältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka
se onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä
ja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on
käynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia,
elähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii
laajentumaan _kansainväliseksi_.

Minna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden
ensimmäistä suurta alkupistettä.

Ei niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut
olemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja
kansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään
ristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen
ulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö
Koskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut
ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita,
ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt
kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä
ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka
muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.

Paremman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim.
kansalliseksi realismiksi.

Sen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka
suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden
taidesuunnan--toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen--kultaista
keskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta.
Se jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman
taiteilijaluonteen asiaksi.

Minna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein
hahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen
aikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona,
suurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin
suomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle
kultuurille?

Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantista
_pyrkimystä luontoon_ oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon
_tieteelliseen selittelyyn_. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen
oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten
leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet
ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli
ohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa,
kruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli
vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon,
taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä
_kehitys-oppi_, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen
jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut.

Niin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta
ihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon
viimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa
tarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinen
_luoja_, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan
avaruudessa. Samalla se oli ainoa _laki_, ainoa todellinen lainsäätäjä
ja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se »toimi», se
»teki», se »tahtoi» kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman
personallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se
oli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä
paha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se
ei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen
lakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat
jumalalliset ominaisuudet.

Ihminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa
äkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan
kuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden,
äärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen
kärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi
ainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja
synnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut
oman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän
ollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle
olennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakin _tällä_
tähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran
hänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa
nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka,
verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien
kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi
_humaniteetin_ aika oli koittanut maailmassa.

Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen
arvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa
myös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei
piruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä
iankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista
ollenkaan, vaan ainoastaan _tämä_ elämä ja _tämä_ maailma, jossa oli
tultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli
tuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis
iloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti
kuin mahdollista. Uusi _elämän-ilon_, uusi työn, terveyden ja
toimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä.

Mutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet
varjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen.
Jos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli
vain murheenlaakso ja ihminen »manan matkamies», tiellä ijäisyyteen, ei
hänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen
suurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä
olikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä
maan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi
kuin mahdollista. _Ateismin_, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi
siis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten
reformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoen
_käytännöllisen elämän_, aineen ja hyödyn materialistiseen ja
utilitaristiseen aikakauteen.

Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista.
Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan
vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän
juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä
niin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta,
joka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt
ei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous,
uskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan
ihmis-oikeuksiaan. _Työväenliike_, kaikista tähän-astisista
yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa
polttavimpana päiväjärjestykseen.

Pohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäin
_nais-vapautumisen_. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla
yhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli
ihmiskuntaa samassa holhouksen-alaisessa asemassa. Tämän liikkeen
etunenässä kulkee norjalainen kirjallisuus, jota ilman ei myöskään Minna
Canth olisi se, mikä hän nyt on suomalaiselle sivistys-elämälle: vapaan
ajattelemisen ja terveen, voimakkaan yhteiskunta-arvostelun loistava
esikuva, työväenliikkeen uran-uurtaja ja suomalaisen nais-vapautumisen
varsinainen henkinen johtaja ja edellä-kävijä. Pätevämmin kuin hänen
nerokkaan tuotantonsa kautta ei suomalainen nainen tähän päivään saakka
ole todistanut henkistä yhdenvertaisuuttaan ja älyllistä kypsyyttään
julkisen elämän aloille astumaan.

Voidaksemme jälleen täysin käsittää norjalaisen kirjallisuuden, etenkin
Henrik Ibsenin, vaikutusta Minna Canthiin, täytyy meidän mieliimme
muistuttaa, mikä oli suomalaisen sivistys-elämän ja sen keralla
suomenkielisen kirjallisuuden tila ennen häntä ja hänen aikalaisiaan.

Se oli ollut todellakin joutumassa umpiveteen. Peljätty _eristystila_,
seurauksena suomenkielen nopeasta nousemisesta maamme kultuurikieleksi,
joka jo Oksaselle oli näin uhkaavana kangastellut, näytti nyt pian
tapahtuvalta tosiasialta. Suomenkielinen kirjallisuus ei ollut Lönnrotin
ajoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta,
ellemme ota lukuun maamme ruotsinkielistä isänmaallista kirjallisuutta,
jonka vaikutus oli kyllä ollut perinjuurinen esim. Oksaseen ja Paavo
Cajanderiin, eräiden maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutusta
Aleksis Kiveen ja pientä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan
vierailua näillä raukoilla rajoillamme (Suonio, Kaarlo Bergbom). Oli
ollut liian paljon työtä omassa maassa, että olisi ollut aikaa kääntää
katsettaan sen ulkopuolelle. Olivat avautuneet niin äärettömät työ-alat
oman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet
muistamaan muita kansoja olevaksikaan. Kirjallisuudessa oltiin Aleksis
Kiven ankarasta tuotannosta tultu lyriikan alalla J.H. Erkon
paimenlauluihin, draaman alalla Robert Kiljanderin porvarilliseen
huvinäytelmään ja suorasanaisen kertomuksen alalla Juho Reijosen kepeään
juttuamiseen. Tarvittiin uutta sysäystä, ellei mieli suomenkielisen
kirjallisuuden painua Kaarlo Kramsun keski-öiseen epätoivoon taikka
jäädä ijäkseen Arvi Jänneksen leijona-mieliseen suursuomalaisuuteen:
suomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seurata
_nuorsuomalaisuuden_.

Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä.

Mutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. Hänen
hämmästyttävä henkinen nousunsa on vain Henrik Ibsenin vaikutuksen
yhteydessä ymmärrettävä. Jokainen tämän vuosisataisen maailman-neron
singahuttama salama, etenkin _Noora_ y.m. hänen yhteiskunnalliset
näytelmänsä, sattuvat Minna Canthin laajaan, lämpimään sydämeen
sytyttävinä, hedelmöittävinä. Eivätkä ne sytytä ja hedelmöitä yksin
hänen sydäntään, vaan vielä enemmän kukaties hänen päätään ja aivojaan.
Ibsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille
sielunliikkeilleen, hän uskaltaa nyt _ajatella_, mitä hän ennen on vain
hämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki
ajatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on
siitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän
kansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja
asiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa.

Tekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin.

Hänessä on hyvin vähän sitä pehmeää, uneksivaa säveltä, mikä yleensä on
suomenkieliselle kirjallisuudelle ominaista. Hän on harvinaisen vapaa
kaikesta kansallisesta romantiikasta, hän katselee ympäröivää
todellisuutta selvästi, terävästi ja säälimättömästi. Hän onkin itse
personallisesti joutunut sen kanssa kokonaan toisella tapaa tekemisiin
kuin hänen aikalaisensa mieskirjailijat, jo aikoja ennen kuin hän on
tuntenut varsinaisen kirjailijakutsumuksen polttavan povessaan. Elämä ei
ole ollut unelma hänelle, pikemmin se on ollut taistelo ja syvä
ristiriita. Hän on todellinen, tyypillinen _valistuskauden_ kirjailija.

Kansallista romantiikkaa hänkin aluksi hipaisee, sen verran nimittäin
kuin on romantista juonta ja osaksi myös romantista tekotapaa hänen
tuoreissa, raikkaissa kansannäytelmissään _Murtovarkaus_ ja _Roinilan
talossa_, kumpikin Kiven _Kihlauksen_ ja _Nummisuutarien_ keralla,
joskaan ei niiden rinnalla, nyt suomalaisen kansanomaisen draaman
kaunistuksia. Tätä tietä ei Minna Canth kuitenkaan enää voinut päästä
pitemmälle. Hänen täytyi näytelmäkirjailijana siirtyä
maalais-ympäristöstä kaupunkilais-ympäristöön, jos hänen mieli saada
tilaa häntä kuohuttaville yhteiskunnallisille reformi-ajatuksilleen.
Täällä olivat ristiriidat jo räikeämmät, ihmiset jo lähempänä toisiaan.
Täällä oli jo maaperä suomalaisen _yhteiskunta-näytelmän_ syntymiselle.

Se oli sama pikkukaupunkilais-ympäristö, josta on ollut edellä puhe
Robert Kiljanderin yhteydessä. Mutta Minna Canth ei katsele enää sitä
Kiljanderin lempeällä, sovinnollisella hymyllä, yhtä vähän kuin Pietari
Päivärinta saattoi enää Aleksis Kiven aikaista maalais-ympäristöä siten
tarkastella. Hän tahtoo jo uudistaa ja reformeerata, hän näkee siinä
vikoja, joita hänen tekee mieli korjata, ja puutteita, joita hän tahtoo
parantaa. Eikä hän enää näe niitä yksistään tässä ympäristössä, vaan
koko maassa hän näkee niitä, koko suomalaisessa sivistys-elämässä ja
yhteiskunnassa. Kirveen hän tahtoo panna puun juurelle, hakata maahan
hän tahtoo kaikkea mätää ja madon-syömää. Hänessä on paljon
reformaattoria, vielä enemmän ehkä yhteiskunnallista vallankumousta ja
yksilöllistä vapauden-vaatimusta.

Näkee, että Ibsenin anarkistinen yksilöllisyys-oppi ei ole hänessä
langennut tien oheen.

Kaksi suurta vapausliikettä kiinnittää hänen huomiotaan, samat, jotka
tuolla ulkona suuressa maailmassa mieliä kuohuttavat: työväen-liike ja
nais-vapautuminen. Ne kaksi voivat eräissä tapauksissa olla yksi: jos
työmiehen asema ei ole kehuttava, on työläis-naisen tila vieläkin
valitettavampi. Kirjoittaessaan _Työmiehen vaimon_, Minna Canth taittaa
peitsen puolesta niiden molempien. Syytettyjen penkillä istuu ensi
sijassa mies, mutta hänen takanaan koko miesten yhteiskunta. »Teidän
lakinne ja oikeutenne!» Niitä Minna Canth Homsantuunsa keralla tahtoo
ampua, satuttaen todellakin suoraan asian ytimeen. Koko yhteiskunta on
muutettava, jos mieli estää Homsantuun luodin aina uudelleen ja
uudelleen viuhahtamasta, sillä tämä Ibsenin Gerdin tapainen
mustalaistyttö edustaa Minna Canthille uutta, tosin villiä ja raakaa,
mutta juuri sen vuoksi tervettä ja korkeampaa ihmisyyttä.

Niin kauas kaiken järjestetyn yhteiskuntaelämän ulkopuolelle täytyi siis
Minna Canthin tässä kehitys-asteessaan mennä, saadakseen tilaa omalle
rajulle vapauden-vaatimukselleen. Koko järjestetty yhteiskunta oli
hänen mielestään mätä, mätä saakka sydämeen. Alistuvaisuus oli siinä
julistettu hyveeksi, siveellisen vääryyden salliminen korkeammaksi kuin
tämän vääryyden vastustaminen. Työmiesten vaimot itse olivat
kristillisyyden valkean maidon saastuttamia. Täytyi panna rumpu käymään,
täytyi asettaa sotajalalle kokonaan uudet armeijakunnat, jos mieli
ihmisyyden jälleen astua askel eteenpäin ja ylöspäin. Mutta mistä olivat
sellaiset saatavissa? Jos itse ne, jotka kärsivät vääryyttä, olivat
opetetut sitä suvaitsemaan, ketkä silloin ottaisivat ajaakseen heidän
asiaansa isänmaassa ja maailmassa?

Jalot miehet ja naiset kaikista kansankerroksista. Ihmisten päät olivat
pimitetyt: niinpä täytyi valistaa ne. Ihmisten sydämet olivat kuivaneet
kokoon: niinpä täytyi ne jälleen verryttää. Täytyi mennä koko ihmisen
itsetietoisen sielunelämän taakse ja vedota hänen vaistoihinsa: ne yksin
olivat vielä terveet, niiden _täytyi_ olla terveitä, niin totta kuin
luonto itse oli terve ja ihminen suuren luonnon lapsi. Täytyi kutsua
avuksi _vaistomainen ihminen_ vastaan kylmää, itsekästä yhteiskuntaa.
Samoinhan oli Ibsen, tämä käsitteellisin kaikista uuden ajan suurista
runoilijoista, tehnyt kutsuessaan avuksi naisen
yhteiskuntaa-mullistavalle yksilöllisyydelleen, sillä nainen edusti
hänelle sitä tuoreempaa, terveempää, _luonnollisempaa_ ihmisyyttä, joka
niin merkillisesti voi osata oikeaan vain pelkän vaistonsa ohjaamana.
Minna Canth, itse naisena, kutsuu avuksi Homsantuun. Mikä romantinen
ajatusviiva! Sitäpä juuri käyttääkin ajan henki sittemmin hyväkseen
valmistaakseen tilaa uudelle romantiselle aikakaudelle.

Mutta molemmat nämä liikkeet, työväen samoin kuin nais-vapautumisen,
olivat mahdollisia vasta sitten kuin _auktoriteetti-usko_ kaikessa
laajuudessaan oli saatu järkytetyksi. Minna Canth menee yhä syvemmälle
asian ytimeen. Täytyi järkyttää miehen auktoriteetti, täytyi järkyttää
yhteiskunnan auktoriteetti ja vielä lisäksi valtiokirkon auktoriteetti,
joka oli nuo molemmat edelliset hyväksynyt ja pyhittänyt. Mutta missä
esiintyivät kaikki nuo kolme auktoriteettia kuin polttopisteessään?
Epäilemättä nykyaikaisen porvarillisen _perheen_ auktoriteetissa, jolle
sanottiin koko tämän lahon yhteiskunta-rakennuksen perustuvan, jossa
mies oli vaimon pää ja lastensa yksin-oikeutettu hallitsija. Sitä
vastaan oli siis seuraava suuri hyökkäys tähdättävä: Minna Canth
kirjoittaa _Papin perheen_. Pastori Valtarin pinttynyt, vanhoillinen,
isiltä-peritty maailmankatsomus on tässä näytelmässä se mädäntyneen
yhteiskunta-elämän muuri, joka on maahan jaoitettava, ja Minna Canth
kutsuu nyt hänen omat lapsensa tuon nuoren, nousevan, hävittävän ajan
myrskytyöhön. Vaimosta ei tässäkään perheessä ole enää paljoa apua: hän
on jo taittunut sisällisesti, hän on jo alistunut, niinkuin »työmiehen
vaimo» oli. Mutta hänen lapsensa ovat vielä terveet ja turmeltumattomat,
heissä palaa vielä voimakkaana yksilöllinen vapauden-vaatimus, he eivät
tahdo uhrata omaa yksilöllistä elämäänsä ja yksilöllisiä
elämän-ihanteitaan alistumalla isän auktoriteettiin, joka samalla kertaa
on pappi ja yhteiskunnan mahtimies.

Heitä tarvitaan kolme, samoin kuin on kolminainen pastori Valtarin oma
auktoriteetti: poika, joka edustaa järjen ihmistä, ja kaksi tytärtä,
joista vanhempi on tunteen, nuorempi vaiston ihminen. Todellakin pyhä
kolminaisuus vastaan toista pyhää kolminaisuutta! Kun järki _todistaa_,
kun tunne _myöntää_ ja vaisto _vaatii_ pastori Valtarin olevan väärässä,
niin sittenpä on ihme, ettei mene muruiksi tuo Jerikon muuri. Ja se
menee muruiksi ja pastori Valtarin perhe hajoaa: lapset muuttavat pois
sen lämpimästä, mutta ahdistavasta syleilystä, kukin vapaana ja
itsenäisenä yksilönä omaa elämäntehtäväänsä täyttämään.

Luulisi draaman siinä olevan lopussa. Mutta ei! Minna Canth ei _tahdo_
sitä siihen lopettaa, hän tahtoo, että pastori Valtarin täytyy itsensä
huomata ja tulla tuntemaan, miten väärässä hän on ollut ja mitä
siveellistä julmuutta hän kaikkena elin-aikanaan on harjoittanut. Ja
Minna Canth kirjoittaa vielä viimeisen näytöksensä tähän, tärisyttävään
yhteiskunnalliseen murhenäytelmään, vetoaa pastori Valtarin terveimpään
puoleen, hänen isän-_vaistoonsa_, murtaa hänet sen pohjalta
lopullisesti, mutta osoittaa, positivisen luonteensa mukaisesti, hänelle
samalla tien uuden, oikeamman ja paremman perheen muodostamiseen: ei
auktoriteetti-uskossa enää, vaan vapaudessa ja--rakkaudessa.

Kylmä totuus ei Minna Canthin mielestä auta enää. Täytyy vedota heidän
rakkauteensa, jos mieli saada heidät väärää vääräksi tunnustamaan.

Mutta ei ainoastaan isän-rakkauteen, sillä eihän perhe yksin sille
perustu. Täytyy mennä vielä syvemmälle, täytyy vedota itse miehen ja
naisen _rakkaus-elämään_, jos mieli löytää oikeat syntysanat uudelle ja
paremmalle yhteiskunnalle. Sattuma tulee tässä avuksi hänelle. Eräässä
pikkukaupungissa on tapahtunut kauhistava, käsittämätön rikostyö: nuori,
sivistynyt vaimo on myrkyttänyt miehensä, hyvän, kunnon miehen, joka
nähtävästi on kohdellut häntä kaikella isällisellä hellyydellä. Mikä on
voinut olla syynä siihen? Minna Canth miettii, miettii, ja kirjoittaa
_Sylvin_. Syynä Sylvin rikokseen on juuri tuo hänen miehensä isällinen
hellyys, joka ei vastaa nuoren naisen syvintä rakkauden-vaatimusta.
Saadakseen tarkoituksensa esille tekee hän miehen vakaaksi, varmaksi,
keski-ikäiseksi ja yhteiskunnalliseksi, hänen vaimonsa taas niin
nuoreksi, vaistomaiseksi ja lapselliseksi kuin mahdollista. Hän
kutsuukin miestään »holhoojasedäksi». Epäilemättä on Sylvi syypää.
Mutta vielä syyllisempi on Minna Canthin mielestä yhteiskunta ja tätä
yhteiskuntaa kannattava maailmankatsomus, joka sallii tuollaisia
avioliittoja, vieläpä pitää niitä sangen siveellisinä. Epäsiveellisiä ne
ovat Minna Canthin mielestä, siksi että ne ovat _luonnon-vastaisia_.
Sylvi itse on syyntakeeton lapsi, joka tekee rikoksensa, silloin kun
hänen miehensä isällinen hellyys aikoo muuttua isän-auktoriteetiksi.
Hänen rikoksensa on lapsen rikos ja sellaisena yksinomaan säälittävä.

_Anna-Liisa_ on Minna Canthin neljäs suuri näytelmä-muotoinen
uskontunnustus. Yhä syvemmälle mädäntyneen yhteiskunta-elämän syitä
seuraten hän joutuu erään toisen nykyajan henkisen anarkistin
vaikutuspiiriin, nimittäin Tolstoin, jonka _Pimeyden valta_ tässä
esiintyy itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna. Ei vaisto, ei
tunne, ei järki, ei vapaus, rakkaus eikä totuus riitä hänen mielestään
enää paatunutta ihmiskuntaa pelastamaan. Täytyy vedota itse »isän
ääneen» ihmisessä, s.o. hänen omaantuntoonsa.--Yhteiskunnan muuttamista
tarkoittava yksilöllinen vapauden-vaatimus on nyt kärjistynyt yksilöön
itseensä, vaatimuksena hänen _siveellisestä_ vapaudestaan, jota ei
mikään lainsäädäntö eikä vallankumous voi hänelle lahjoittaa.

Minna Canthin laajakantoinen elämäntyö ei suinkaan ole ainoastaan
näytelmäkirjallisuuden piiristä etsittävä. Hänen _Novellinsa_, hänen
suorasanaiset kertomuksensa _Köyhää kansaa_, _Salakari_ y.m.
käsittelevät suurimmaksi osaksi näitä samoja ydinkysymyksiä, aina yhtä
voimakkaalla, aina yhtä rohkealla ja kovakouraisella otteella, vaikka ne
eivät suomenkielisen kirjallisuuden kehityksessä ole tulleetkaan saamaan
samaa asemaa kuin hänen näytelmänsä. Kuitenkin pistää »leijonan kynsi»
niistäkin kaikkialta esiin. Jokainen Minna Canthin kirja oli isku,
jokainen hänen kynänvetonsa vasama, tähdätty vasten porvarillista
yhteiskuntaa. Minkä siveellisen suuttumuksen myrskyn esim. _Salakari_ ja
poloinen _Kauppa-Lopo_ herättivätkään aikoinaan!

Syynä siihen oli epäilemättä paljon hänen uusi, häikäilemätön
tekotapansa, mutta vielä enemmän tietysti ne uudet aatteet, joita hän
ajoi--_Vapaita aatteita_ oli hänen kirkollisvastainen, liian
lyhyt-aikainen julkaisunsa--ja jotka tekevät hänet tänäkin päivänä
Suomen suurimmaksi valistuskirjailijaksi.



JUHANI AHO


s. 11/9 1861.--Sipolan Aapon kosioretki (1883), Siihen aikaan kuin isä
lampun osti (1883), Kievarin pihalla (1884), Muudan markkinamies (1884),
Rautatie (1884), Papin tytär (1885), Hellmanin herra (1886), Esimerkin
vuoksi (1886), Kuvauksia (1889), Helsinkiin (1889), Yksin (1890),
Lastuja (1891), Uusia lastuja (1892), Papin rouva (1893), Maailman
murjoma (1894), Heränneitä (1894), Lastuja III (1896), Panu (1897),
Lastuja IV (1899), Katajainen kansani (1899-1900), Aatteiden mies
(1901), Kevät ja takatalvi (1906), Tuomia (1907) y.m.


Sama ratkaiseva vaikutus, mikä norjalaisella kirjallisuudella oli Minna
Canthiin, tuli Juhani Ahoon ranskalaisella kirjallisuudella olemaan.

Aho jatkaa siitä, mihin Reijonen lopettaa. Hänen ensimmäiset
kansanomaiset kertomuksensa, _Kievarin pihalla_, _Hellmanin herra_,
_Esimerkin vuoksi_, _Kun isä lampun osti_, ovat tyypillisen kansallisen
realistin, jonka vain hänen leveämpi, eepillisempi tyylinsä ja jo nyt
yksityiskohtaisempi tekotapansa monista muista hänen silloisista
aikalaisistaan erottaa. Että hän, yhtä vähän kuin hekään, ei suinkaan
vielä ole vapaa romantisista aineksista, todistaa _Muuan markkinamies_.
Kertomus on hänellä vain muuttumassa yhä enemmän kuvaukseksi, kieli aina
kansanomaisemmaksi ja maalauksellisemmaksi.

Tämän kehityskauden huippu on _Rautatie_, joka samalla lienee koko
suomalaisen kansanomaisen realismin huipuksi katsottava. Koskaan ei
suomalaista luontoa ja suomalaista kansan-elämää oltu vielä kuvattu näin
yksityiskohtaisella tekotavalla. Suomalainen pappila herttaisine
rovastineen ja ruustinnoineen, suomalainen torppa tuolla kaukana salon
sisässä yksivakaisine ukkoineen ja akkoineen, Suomen huurteinen talvi ja
sen paahtava kesäpäivä, erämaan rauha ja sen läpi vinkaiseva junan
vihellys, kaikki astuu meidän eteemme tässä erinomaisessa kuvauksessa
välittömästi, impressionistisesti. Juoni on jo kokonaan jäänyt
sivuasiaksi, pääpaino siirtynyt mehevään, maalaukselliseen
siveltimen-käyttelyyn.

Toinen kehityskausi alkaa _Papin tyttärestä_.

Juhani Aho joutuu nyt europalaisen vaikutuksen alaiseksi, ensin
norjalaisen, niinkuin Minna Canth, sitten ja paljon perinpohjaisemmin
ranskalaisen. Edellisen hän jo yllämainitulla teoksellaan sivuuttaa.
Ellin, papin tyttären, sielullinen kehityshistoria, hänen yksilöllinen
vapauden-vaatimuksensa, hänen personallisesti viehättävän ja
voimakkaasti alkuperäisen maailmansa ahtaaksi aitautuminen, hänen
liikuttava tyytymyksensä, talttumuksensa ja alistumisensa harmaan
arkielämän välttämättömyyteen, avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei
rakasta: ne ovat omiaan johtamaan mieleen norjalaisia mestareita. Elli
on probleemi, jonka tekijä asettaa meille keskustelun alaiseksi.
Harvinaisuutena Ahon tuotannossa on tämä kirkas, kaunis kirja jo tuon
hänelle niin oudon käsitteellisen piirteensä ja puhtaasti yksilöllisen
sielun-elämän erittelynsä vuoksi mitä huomattavin.

Mutta Aho ei ole luotu sielullisten ongelmien selvittäjäksi. Vielä
vähemmän hän on luotu ratkaisemaan niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä,
joille Minna Canth ja sittemmin J.H. Erkko tuotantonsa omistavat. Hän on
siihen aivan liian suuri epäilijä. Kaikista edistys- ja valistuskauden
kuohuvista kysymyksistä hän valitsee vain yhden, tosin tärkeimmän ja
syvimmän, sen, josta ei suorastaan pääse ohitse ja joka samalla tarjoaa
hänelle suurimman runollisen liikkumis-alan: sukupuoli-kysymyksen.
Sitäkään hän ei suinkaan kehitä yhteiskunnalliseen nais-vapautumiseen
päin, kuten ajan henki oikeastaan vaatisi, vaan yksilölliseen
kohtalokkaisuuteen: hänen naisensa eivät ole Martta-, vaan
Maria-luonteita. Juhani Ahossa on alunpitäen hyvin vähän
yhteiskunnallista. Hän on _individualisti_ syntymästään ja sellaisena
oikeastaan luotu yksin eikä joukon kera kulkemaan. Hänen rakkaimmat
henkilönsä ovat suuren luonnon lapsia, joiden syvästi eleeginen
pohjavirta on juuri siinä, että heidän täytyy yhteiskunnan ahtaisiin
rajoihin alistua.

Huomattakoon jo tässä, miten vierasta Ahon taiteilijaluonteelle kaikki
traagillinen taistelu ja murtuminen on. Hänen henkilönsä eivät taitu
mielellään, he taipuvat. Tyytyminen, talttuminen, sanalla sanoen
_resignatsioni_, on jo näin varhain Juhani Ahon taiteen merkittävimpiä
luonteenomaisuuksia.

Pidettäköön silmällä myös erästä toista piirrettä. Sekä _Rautatie_ että
tuo pieni, klassillinen tarina _Kun isä lampun osti_ kuvaavat kumpikin
kahden vastakkain törmäävän ajan murroskohtaa: edistyksen ja entisen
lamputtoman, rautatiettömän korpi-elämän. Tekijä ymmärtää edellisen
välttämättömyyden, mutta hänen taapäin-katsova silmänsä seuraa
jälkimmäisen poistumista mitä suurimmalla myötätunnolla. Hänessä ei ole
pisaraakaan valistuskirjailijaa, joka sen taikka tämän puolesta
agiteeraa. Hän asettuu jo heti kirjailija-uransa alussa ympäröivän
elämän ja sen ristiriitojen suhteen taiteelliseksi syrjästä-katsojaksi.

Mutta samahan on myös ajan realistisen taidesuunnan vaatimus tosin ei
niin paljon Pohjoismaissa, vaan Ranskassa, jonka _taide taiteen vuoksi_
nyt tulee Juhani Ahon kirjalliseksi johtotähdeksi. Täytyy _katsoa_,
voidakseen _kuvata_, ja täytyy katsoa syrjästä, voidakseen kuvata niin
terävästi ja yleispätevästi kuin mahdollista. »Palanen todellisuutta,
nähtynä temperamentin läpi»: sehän oli Zolan aikanaan mullistava
määritelmä realistisesta taideteoksesta. Se on Juhani Aholle sitä
helpompaa, kun hänelle tyynen, talttuneen taiteilijaluonteensa
mukaisesti ei suinkaan pistä päähän mennä yksityiskohtaiseen
todellisuuden-kuvaukseensa omia personallisia lisiänsä sekoittamaan.
Hänestä tulee itsetietoinen, _objektivinen_ taiteilija.

Enemmän kuin Zolan miltei tieteellinen, turhantarkka, tuhansilla
yksityisseikoilla sangen raskautettu taide lienee häneen tässä
kehityskaudessaan kuitenkin vaikuttanut Maupassant, nykyaikaisen
ranskalaisen novellin mestari, kepeämpi taiteilijaluonteeltaan ja
loistokkaampi tekotavaltaan, saavuttamaton, säälimätön yksilöllisen
sielun-elämän ja ympäröivien olojen erittelijä, samalla suuri runoilija.
Realismin sijasta ruvetaan heidän ynnä muutamien muiden ranskalaisten
mestarien kerällä puhumaan _naturalismista_, jota voi pitää sen
viimeisenä johtopäätöksenä. Juhani Ahon äärimmäinen askel tähän suuntaan
on hänen seuraava kirjansa _Helsinkiin_.

Hän on nyt mahdollisimman kaukana kaikesta kansallisesta romantiikasta.
Hän on nyt yksinomaan ja ainoastaan taiteellinen syrjästä-katsoja,
huomioiden-tekijä, tarkastaja. Hänen esitystapansa on kemiallisesti
vapaa kaikesta romantisesta tunteesta ja tunteellisuudesta. Myöskin
mielikuvituksen osa taideteoksen luomisessa on supistettu vähimpäänsa.
Aihe, nuoren ylioppilaan matka pienen sisämaan-kaupungin rannasta
»Helsingin hämärään» asti, on taiteellinen mitättömyys. Pääpaino on
kokonaan siirtynyt kuvauksen realistisille yksityiskohdille, tavalle,
_kuinka_ tuo aihe esitetään.

Juhani Aho joutuu nyt itse personallisestikin ranskalaisen ilmakehän
vaikutuspiiriin. Pariisi on tullut kaikkien hänen aikalaistensa nuorten
kirjailijain ja taiteilijain pyhiinvaellus-paikaksi. Ja hänen seuraava
kirjansa _Yksin_, tuo »Pariisin lokaviemärien» hedelmä, kuten sitä sen
ilmestyessä kansallisromantiselta taholta kauhistuksella nimitettiin, on
meillä tuon kirjallisen aikakauden luonteenomaisin muistomerkki.

Näennäisesti Aho menee tässä vielä pitemmälle naturalismiin kuin
edellisessä teoksessaan. Mutta ainoastaan näennäisesti. Niiden, jotka
tämän kirjan edustamaa naturalistista taidesuuntaa tuomitsivat, olisi
pitänyt tuomita etupäässä hänen kuvaustaan _Helsinkiin_, jossa se
esiintyy vielä järkähtämättömämmin johdonmukaisena. Mutta tuomion syynä
ei ollutkaan niin paljon tekijän, _tapa_ kuvata kuin _aihe_, kuin eräs
sen aiheen sivu-episoodi, jota hän kuvasi. Kirjan aiheuttama kiista ja
suuttumus ei siis myöskään ollut _taiteellinen_, vaan _moraalinen_
syntysanoiltaan. Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Yksin_ merkitsee,
paitsi suurta edistystä tekijälle personallisesti, jo pientä palaamista
taaksepäin naturalismin äärimmäisestä, ulkonaisesta
todellisuuden-tarkastelusta. Juoni merkitsee jo enemmän, tekijän silmä
on jo enemmän kääntynyt sisäänpäin, mielikuvitus ja sen mukana
_tyylittely_, yksityisseikkain erottelu ja yhdistely, on jälleen päässyt
oikeuksiinsa. Mestarillisten luonnonkuvausten yllä lepäävä herkkä,
runollinen auer ja terävän, sivistyneisen sielun-erittelyn alta esiin
pilkistävä, syvästi personallinen tunne-elämä takaavat tälle rohkealle,
rehelliselle kirjalle aina pysyvän paikan meidän köyhässä
psykologisessa kirjallisuudessamme.

Huomaa kaikesta, että puhdas _kauneus_ on jo tulemassa Juhani Ahon
taiteen johtotähdeksi, ei suinkaan vielä realistisen totuuden
kustannuksella, vaan sinä kypsänä hedelmänä, joka hänelle hyvän ja pahan
tiedon puusta keveästi putoaa.

Vielä enemmän on näin asianlaita _Papin rouvassa_. Juhani Ahon teokset
seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella
välttämättömyydellä. Tekijä ei tee niitä huvin vuoksi eikä joutohetken
ratoksi. Ne merkitsevät hänelle yhtä monta porraspuuta kohti taiteen
korkeuksia, yhtä monta oman sielun-elämän ja maailmankatsomuksen
kehitys-astetta.--Kirjan henkilöt ovat osaksi samat kuin _Papin
tyttäressä_. Mutta toisakseen ne eivät kuitenkaan ole samat: on tullut
lisäksi suuren runouden loisto ja läpikuultavuus.

Naturalistisen taiteen terävät ääriviivat ovat nyt pyöristyneet,
luonnontutkijan vaarin-otot tekijän sisä- ja ulkopuolelta sulaneet
yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Tekijä itse ei seiso enää ulkopuolella
ainettaan, hän on sen keskellä, hän on sen keralla, hän on sen
jokaisessa solussa ja sopukassa. Hän on toisin sanoen yhtä oman aineensa
kanssa. _Papin rouva_ on Juhani Ahon realistisen kehityskauden suuri
loppupiste ja samalla alku siihen uuteen, jota me tahtoisimme hänen
klassilliseksi kehityskaudekseen nimittää. Kirjan miehinen päähenkilö
on sama, joka _Papin tyttäressä_ pistäytyy Ellin kotona, vaeltava,
valko-lakkinen ylioppilas, hiukan vanhan romantiikan sädekehää
(Topeliuksen tapaan) kulmillaan. Mutta alkuperäisiltä aines-osiltaan hän
on myös sama, joka kerran tuosta etäisestä sisämaan-kaupungista matkasi
»Helsinkiin», sama, joka tunsi olevansa »yksin» europalaisen
suurkaupungin vilinässä. Elli taas on tuon resigneeratun, syvästi
eleegisen tunnesävyn hahmottelema naisluonne, saman, jonka me tapaamme
kaikkialla Ahon teoksissa. Missään ei kuitenkaan voimakkaampana kuin
tässä. Kirjan surumielinen loppusävel ei ole enää pelkkää
resignatsionia, se on tärisyttävää, sydän-öistä epätoivoa, melankoliaa,
joka lähentelee suurta traagillisuutta. Ellin sydämessä on todellakin
suuri taistelo tapahtunut: hän on torjunut luotaan sen ainoan, jota hän
rakasti ja joka yksin ehkä olisi voinut tehdä hänelle elämän elämisen
arvoiseksi.

Yhtä paljon kuin henkilöiden sielun-elämä kiinnittää lukijan huomiota
_Papin rouvassa_ sen kesäisen luonnon värit ja viivat, jotka sitä
säestävät niin herkästi, niin heleästi, niin tunnelmallisesti ja
täyteläästi. Juhani Aho on palannut takaisin suomalaiselle pohjalleen,
tullut täysin valmiina taiteilijana ja maailmankansalaisena. Suomen
luonto on avannut ensin sylinsä hänelle, Suomen utuinen, tulvehtiva
luonto, jolla tästä lähtien ei ole hänelle enää yhtään salaisuutta.

Juhani Aho seisoo nyt realistisen taiteensa korkeimmalla kukkulalla.
Hänen huomiokykynsä on yhtä terävä kuin hänen tekotapansa joustava ja
päivänselvä. Mutta hän kulkee jo korkeiden jumalien kosto povessaan: hän
ei usko enää realistisen taiteen yksin-oikeutukseen, hän myöntää jo
jotakin hyvää tulevan myös romantiikan Galileasta.

Se tekee hänet ensin hiukan epävarmaksi. Hän koettaa ensin realistista
kansankertomusta aikaisimman kehityskautensa tapaan ja kirjoittaa
_Maailman murjoman_, ikäänkuin muistona entisiltä _Rautatien_ ajoiltaan.
Mutta hän on jo ehtinyt liian kauas tyylittelyyn: siitä syntyy siro,
muotokaunis salonkikertomus, jossa, paitsi sen taiturillista tekotapaa,
kiinnittää kenties enimmän huomiota tekijän uusi, synkistynyt käsitys
uuden ja vanhan ajan yhteentörmäämisestä.--Monet muutkin muistot
entisiltä ajoilta heräävät hänen mielessään. Hänen silmänsä siirtyy
kauas taapäin, siihen omituiseen uskonnolliseen liikkeesen, jota hän
lapsena on voinut tarkastella omassa lähimmässä ympäristössään ja jonka
jälkiä hän vieläkin tapaa kotiseuduillaan. Hän kirjoittaa _Heränneitä_,
lyhyitä, runollisia kuvauksia uskonnollisen haaveilun alalta, nekin
enemmän esteettiseltä herkuttelulta kuin syvältä sydämentaiteelta
vaikuttavia.

On ikäänkuin ei Aho tähän aikaan vielä saisi kyllin ilmaa siipiensä
alle. Hän ikäänkuin tunnustelee puoleen ja toiseen, mistä löytyisi se
uusi ura hänelle, joka jälleen avaisi elämän ja hänen oman olentonsa
lukkoon menneet ovet hänelle.

Mutta onhan hän jo löytänyt sen oikeastaan: _Lastuja_ on se uusi
taidemuoto, joka nyt vastaa hänen sisintä olemustaan.

Se ei ole nyt enää yhtä yksinkertainen kuin ennen, sillä hän on
vapautunut kaikista dogmaattisista taideteorioista ja avannut sydämensä
selkoselälleen koko elämän tulvehtivalle, tuhatvivahteiselle
kauneudelle. Onpa hän itsekin pukenut muotoon oman uuden taiteellisen
uskontunnustuksensa tuossa pienessä tunnelmapalasessa _Teatterista
tultua_, josta en malta olla tähän eräitä karakteristisia kohtia
lainaamatta.

Hän on ollut katsomassa Calderonin romantista näytelmää _Elämä on
unelma_ ja siitä innostunut. »Onko mahdollista», kysyy hän kummeksien
itseltään, »että uudenaikaisen realistisen kirjallisuuden teoriiat eivät
olisikaan lausuneet viimeistä sanaansa? Olisinko erehtynyt
ylenkatsoessani vanhoja klassikoita ja nauraessani
romantiikalle?--koskapa tuo pilven takainen draama on minua
liikuttanut?--koskapa olen koko illan sen kehittymistä jännityksellä
seurannut ja koskapa sen runomitta vieläkin hyväilee korviani?»

Hän kysyy itseltään, onko tämä vain hetken vaikutusta. Ei, hän ei luule
sitä. »Mielen muutoksella on syvempi psykolooginen perustus.» Ja hän
jatkaa:

»Realismilla, sillä, joka kuvaa olot ja elämän ja ihmiset semmoisina
kuin ne ovat, on oma viehätyksensä ja klassillisuudella omansa. Kun on
virkeä aamupäivä, kun kadut ovat täynnä liikettä ja vilinää, ja kun
menee itse virran mukana, niin sitoutuu silmä siihen, siinä löytää
näkemistä ja sitä on huvitettu tarkastamasta. Mutta kun lähenee ilta,
kun kadut ovat tyhjiä ja taloissa nukutaan, niin unohtuu edellinen
mieliala ja sijaan tulee toinen. Haluaa lepoa, ajatukset irtautuvat
askareiden ja toiminnan yksityiskohdista, elämän suuret, yksinkertaiset
piirteet alkavat kuultaa läpi ja muodostua aatteiksi.»

Nyt hän tunnustaa molemmat, realismin niinkuin romantiikankin, yhtä
oikeutetuiksi. Nyt tuntuvat turhilta hänestä kaikki riidat eri
katsantotapojen välillä, eikä hän voi kyllin ihmetellä, »kuinka ihmisten
näköpiiri voi olla niin ahdas, ettei hän näe ulkopuolelle oman,
hetkellisen mielialansa rajoja!» Häntä oikein harmittavat nyt nuo
realismin ijänikuiset taistosanat. »Puhtaitten, läpikuultavain aatteiden
esittäminen ei kuulu, niin väitetään, sopivan nykyajan ihmiselle. Hän
tahtoo nähdä kirjallisuudessa ihmisiä eikä ihanteita, hän tahtoo
tutustua elämään eikä aatteisiin.» Ne väitteet tuntuvat hänen mielestään
nyt tuiki jokapäiväisiltä. Eikö tuollainen väittäjä ole huomannut, »että
hänellä on arkipäivän hyörinä ja tuulinen taivas, mutta että hänellä on
myöskin sunnuntain mietityttävä rauha ja päänsä päällä sen totinen,
tyyni sinilaki? Ja kuitenkin julistaa hän yhden aina oikeaksi, ja
toisen vääräksi, ja arvostelee sen mukaan kaikki ja tahtoo saada sen
muihinkin pakotetuksi.»

Juhani Ahosta tulee _klassillinen_ kirjailija.

Hän on saanut kyllänsä nyt pelkästä yksityisseikkojen erittelystä, hän
pyrkii suuriin yhteenvetoihin, niinkuin muuten koko aika hänen
ympärillään. Mutta kerran tultuaan tuntemaan kaiken verrannollisuuden
hän ei suinkaan halua jatkaa synteesejään siihen saakka, että tuosta
yksityisseikkojen kirjavasta moninaisuudesta, jota todellisuudeksi
nimitetään, alkaisi sen syvempi totuus, s.o. »aatteet» ja »ihanteet»
hänelle ilmestyä. Jos hän tähän saakka on ollut syrjästä-katsoja, on hän
tästä lähtien vielä enempi. Jos hän tähän saakka on ollut epäilijä, on
hän tästä eteenpäin täydellinen taiteilija-nihilisti. Usko realismiin
oli hänen viimeinen käsitteellinen uskonkappaleensa. Tästä lähtien hän
ei tunnusta muuta totuutta kuin omat hetkelliset mielialansa eikä muuta
estetiikkaa kuin sitä, joka sallii hänen jokaista niistä vapaasti ja
häikäilemättömästi heijastella.

Mutta tämähän on subjektivisen, lyyrillisen taiteilijan ohjesääntö.
Niinpä kyllä, ja Juhani Aho löytääkin sitä seuraten suuren _runoilijan_
itsestään.

Tarkemmin sanoen: _tunnelmarunoilijan_. Sillä tunnelma tulee nyt hänen
tuotantonsa vallitsevaksi pohjasävyksi, ei mikään dionyysinen,
dityrambinen tunnelma tosin, vaan sangen viileä, plastillinen,
eepillinen, sanalla sanoen: _apollooninen_, tätä Nietzschen erinomaista
taidesanaa käyttääksemme.

Näin vapautuu Aho viimeisimmästäkin aatteellisesta
tarkoitusperäisyydestään. Voipa sanoa, että hän pelkää sitä täs'edes
taiteessaan kuin ruttoa, eikä ihmekään. Sillä onhan »aate» jo
sellaisenaan niin suuri synteesi sille, joka on tottunut elämän tuhansia
yksityisseikkoja tarkastelemaan, että se vaikuttaa häneen suorastaan
yksipuoliselta ja vastenmieliseltä. Ja yksipuolinen tahtoo Juhani Aho
kaikkein viimeksi olla. _Koko_ elämän, koko runsaan, äärettömän elämän
hän tahtoo käsittää ja ymmärtää sekä tulkita sitä omassa taiteessaan
yhtä myötätuntoisesti ja yhtä tasapuolisesti, olipa sitten kysymys sen
valoista taikka varjoista, sen »oikeista» taikka »vääristä»
mitalinpuoliskoista, tehdä taidetta tekemättä elämän pienimmällekään
osalle sitä veristä väkivaltaa, jota »aatteet» ja »ihanteet» aina jo
ihmisen omalle hetkellisemmälle sielunelämälle harjoittavat. Kaikkein
vähimmän hän tahtoo olla väärintekijä omille tunnelmilleen, jotka ovat
kullankalliit hänelle, joita hän nyt lyyrikon rakkaudella vaalii ja
viljelee ja jotka nyt muodostavat sen väikkyvän hunnun hänen ja muun
maailman välille, mikä estää hänet epäilijän tavalliseen
raskasmielisyyteen ja melankoliaan tyysti uppoamasta.

Epäily ei suinkaan johda häntä Kaarlo Kramsun tapaiseen traagilliseen
epätoivoon, vaan pikemmin helleeniseen _kauneudenpalvelukseen_,
suomalaispakanalliseen _kauneudenuskontoon_.

Taikka kenties paremmin sanoen: _luonnon_-palvelukseen,
_luonnon_-uskontoon. Sillä luonto, Suomen suuri luonto, tulee nyt Juhani
Ahon taiteen korkeimmaksi ulkonaiseksi kultiksi, samoin kuin tunnelmat
ovat tulleet hänen sisällisiksi hartaushetkikseen.

Ei kuulu tämän pienen »pikakuvan» puitteisiin toistaa pala palalta,
lastu lastulta ja tunnelma tunnelmalta, _miten_ hän on tätä luontoa
kuvannut, millä haavanlehden herkkyydellä hän on seurannut sen jokaista
pienintäkin vivahdusta ja millä mestaruudella hän on sen viivat vetänyt,
sen värit meille välkyttänyt. Pyhässä ja aressa, aamussa ja illassa,
syksyssä ja keväässä, tuiskussa ja pakkasessa, kaikessa hän on nähnyt
siinä ikuisen kauneuden väreilyn, kuullut korkean runouden huminan
korvissaan. Hänen _Lastunsa_ ovat oikea, todellinen _Luonnon kirja_,
oikea, todellinen _Maamme-kirja_ kaikille Suomen kansalaisille. Kuka on
kuullut kesäpäiväisen heinän ritinän niinkuin Juhani Aho? Kuka tuntenut
tuoreen lumen tuoksahtavan, kuka nähnyt metsäpolun _sillä_ tavoin
kankaita kierrättelevän kuin hän? Kenelle on kuiva puu korvessa niin
kauniisti helähtänyt, kenelle ollut niin »tervetullut talvinen pimeä»,
kenelle kettu ja jänis jättäneet niin runolliset jäljet juostessaan? Ei
kenellekään Suomen runoilijain seassa. Enkä tiedä ketään koko
maailmankirjallisuudesta, joka voisi vetää vertoja Juhani Aholle
luonnonkuvaajana. Meidän omassa kirjallisuudessamme jäävät kaikki siinä
suhteessa varjoon hänen rinnallaan, Aleksis Kivi joutuu harvaviivaiseksi
romantikoksi ja meidän ruotsinkieliset klassikkomme Runeberg ja Topelius
vain vienosti soinnahteleviksi viiskielisiksi kanteleiksi tämän uuden,
nykyaikaisen, täys-äänisen orkesterin kaikuessa, jolla Juhani Aho on
suomalaista isänmaata kautta koko tuotantonsa, mutta eritoten juuri
_Lastuissaan_, ikuistanut.

On vaikea mainita esimerkkejä siinä, missä ei ole olemassa muuta kuin
esimerkkejä. _Kosteikko_, _kukkula_, _saariko_ mieliimme kangastuisi vai
_Isien puunko_ juurelle istuisimme? _Kaksinko_ kalpeassa kuutamo-yössä
ajelisimme vai _Korven kostonko_ lappalaisia maisemia ihailisimme?
Paras, etten yritäkään luetella. Niitä on liian paljon, ne ovat kaikki
tehtyjä samalla todellakin pakanallisella luonnontunteella ja tekotavan
koskaan väsähtymättömällä taituruudella.

Juhani Ahon eläinlastut sietäisivät aivan oman tutkielmansa. Ne eivät
ole lastentaruja Topeliuksen taikka Andersenin tapaan, ne ovat
metsästäjän, ne ovat partasuisen luonnonpapin, jolle kaikki elää
suorastaan inhimillistä elämää, panteistin, jolle hänen oma hartautensa
tai oma huumorinsa kaikki luodut hänen ympärillään elävöittää. Olkoon
sitten kysymys _Mullikasta_ tai _Pienestä jäniksenpojasta_, _Hulasta_
tai _Hektor II:sta_, _Variksista_ tai kettu-repolaisesta, aina pysyy
Ahon taide samalla korkealla tasapinnalla, aina esiintyy hänen
eläinmaailmansa meille yhtä hauskana, yhtä humaanisena. Niiden huippu on
kenties _Hyveen palkka_, tuo mestarin ylemmyydellä piirretty ja vallittu
kettu-filosofia, joka tarkasti määritellyn taideteoksen puitteisiin
kätkee niin paljon epäilijän iloa ja pakanallisen nautiskelijan
hymyilevää maailmankatsomusta.

Luonto on tullut Aholle pelastajana ja vapauttajana. Hän on liian selkeä
ja kirkas henki vaipuakseen siihen sielulliseen mystiikkaan, joka
1890-luvulla kautta koko europalaisen kirjallisuuden puhaltaa. _Hätä_,
lyhyt tunnelmakuvaus, lienee hänen syvimpiä pohjamittauksiaan tässä
suhteessa, sekään ei aivan syvä. Samoin hän on liian suuri pakana
tehdäkseen täydellistä ympäri-käännöstä Strindbergin taikka Jörgensenin
tapaan: iva, intohimottomuus, blaseerautuminen ja vihdoin kylmä sarkasmi
ja kyynillisyys ovat jo paljon lähempänä häntä, eikä niiden näytteitä
suinkaan puutu hänen harvinaisen monivivahteisesta tuotannostaan. Onpa
hänen pilkkansa, muuten purevimpia koko suomenkielisessä
kirjallisuudessa, kohdistunut niinkin pyhiin asioihin kuin itse
kansallisuus-aatteen ajajiin: _Nuori sielu_ on siitä todistuksena.
Kuitenkin sulaa iva hänellä tavallisesti hyväntahtoiseksi huumoriksi,
tulkoon sitten puhe yhteiskunnan _Mallikelpoisista_ taikka _Liian
suurista miehistä_, _Yhdistysten aikakaudesta_ tai _Yrjö Antmanista ja
kumpp:ista._ Ihmisten yhteiskunnallinen hyörinä ja pyörinä esiintyy
Aholle useimmiten enemmän tahi vähemmän naurettavana. Hän on siinäkin
suhteessa täysi individualisti ja uskollinen omalle epäilevälle
luonnonlaadulleen.

Tunnelmat eivät Aholta suinkaan ole sumentaneet hänen terävää ja
kirkasta todellisuuden-tuntoaan, epäilijän pilkka ja sensualistin
herkuttelu ei elämän ankarampia, yksinkertaisempia viivojakaan.
_Alakuloisuuden ylistyksen_ rinnalla saattaa _Uudisasukas_ erinomaisesti
viihtyä hänen mielikuvituksessaan, _Metsänneitojen_ rinnalla
_Vilhelmiina Wäisänen_, taikka _Sasu Punainen_.--Mutta sehän on jo sitä,
mitä sanotaan universaaliseksi mielikuvitukseksi.

Luonnon-elämä, luonnon-ihmisten raadanta rahan-alainen herättää hänen
vilpitöntä kunnioitustaan. Sieltäpäin katsottuna näyttää isänmaakin
aivan toisellaiselta kuin tuolta pääkaupungista käsin, romantisen
paatoksen tai romantisen ironian silmälasien läpi. _Maan sydämeen_ hän
pyrkii jo Pariisista palatessaan, maan sydämestä nousevat hänelle
_Katajaisen kansallisuutemme_ syntysanat, jotka hän kahdessa
isänmaallisessa lastukokoelmassa sortovuosina lähemmin kehittelee. Monen
mestarillisen ajankuvauksen ohella sisältävät ne sellaisiakin voittoja
vaikean poliittisen allegorian muodon yli kuin on esim. tuo
yksinkertainen ja suurpiirteinen taideteos _Sammuta sinä, minä sytytän!_
Valitessaan sitkeän, taipuisan katajan passiivisen vastarinnan ja koko
suomalaisen kansallishengen vertauskuvaksi osaa Aho epäilemättä yhtä
syvälle erään suomalaisuuden osan luonteenominaisuuksiin kuin hän
samalla on uskollinen omalle passiiviselle taiteilijaluonteelleen, jolle
resignatsioni jo alunpitäen on ollut niin myötäsyntynyttä. Ainoastaan
korkeampaa isänmaallista mahtipontisuutta tavoitellessaan hän vaikuttaa
joskus oudosti ja vieroittavasti. Huomaa heti, että tässä hänen
intohimoton eepillinen taiteilijaluonteensa asettaa vaikeasti ylikäyvän
rajan hänelle.

Juhani Ahon luonnon-uskonnon, hänen uuden, kansanomaisen
isänmaallisuutensa sekä siitä seuranneiden puolipakanallisten
puolikristillisten tunnelmasarjojen tulos on _Panu_, hänen suuri
romaaninsa kristin-uskon ja pakanuuden taistelusta Suomen sydänmailla,
jolla hän, realismin entinen esitaistelija, jälleen tekee sovinnon
kansallisen romantiikan kanssa, liukuen vähitellen yhä syvemmälle sen
laajaan, lämpimään syleilyyn.

Mutta tätä, samoin kuin yleensä Ahon myöhäisintä tuotantoa, täysin
ymmärtääksemme täytyy meidän nopeasti katsahtaa, mitä sillä välin oli
tuolla ulkona maailmankirjallisuudessa ja koko europalaisessa
hengen-elämässä tapahtunut.

Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus, _aktsiota reaktsio_. Kehitys-opin,
jumalankieltämisen, kylmän järjen ja mekaanisen maailmanjärjestyksen
aseita kantavaa realistista taidesuuntaa on jälleen kaikkialla
maailmassa seurannut uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen,
uusi uskon, toivon ja rakkauden aikakausi. Ihmiset ovat jälleen
toistaiseksi saaneet kyllänsä yksityisseikkojen tieteellisestä
selittelystä: he pyrkivät takaisin synteesiin, kokonaiskuvaan,
kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Taiteilijain silmä on
ollut liian kauan tähdätty ulospäin: heidän tekee jälleen mieli katsoa
sisäänpäin, oman yksilöllisen sielun-elämänsä salaperäisiin onkaloihin.

Eikä ainoastaan sisäänpäin, vaan myöskin taaksepäin. Edistys on ollut
liian nopea, kaikki eivät ole ehtineet seurata mukana, ja jos ovatkin
päänsä ja älyllisen olentonsa puolesta, on heidän sydämensä syvin kaipuu
jäänyt kiinnitetyksi vanhaan, menevään ja murenevaan. Sinne jäi
sittenkin niin paljon kaunista jäljellepäin, entinen aika oli sittenkin
niin ehyt ja lämmin, iso-äidit olivat niin herttaisia ja hymyileviä,
iso-isät niin lujia, viisaita ja voimakkaita. Heidän rinnallaan esiintyy
nykyisen ajan ihminen niin tuiki hajanaisena, rikki-revittynä ja
tyylittömänä.

_Ihminen oli onnellisempi ennen_: tämä pelottava epäily astuu äkkiä
koko edistyksen ja valistuksen ajan tietoisuuteen.

Miksi silloin rehkiä ja raataa? Mitä varten pyrkiä ja ponnistella? Syvä
surumielisyys valtaa mielet, toiset blaseerautuvat kokonaan, toiset
käyvät kylmiksi ja kyynillisiksi. _Fin de sièclen_ aika on tullut,
vuosisata menee mailleen pilvien, peittämänä. On kuin koko ihmiskunta
olisi väsynyt ja tahtoisi huoahtaa.

Silloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja
uusi mystiikan, uusi salaoppien, henkien-manauksen ja tähti-ennustusten
aika tuulahtaa läpi vuosisadan-lopun sivistyneimmän sielun-elämän.
Katumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen
tarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen.
Turhaan varoittavat harmaantuneet valistuskauden sankarit, kuten Georg
Brandes, tästä uudesta taantumuksellisesta virtauksesta, joka heidän
mielestään on omiaan johtamaan suoraan _obskurantismiin_. Se tulee kuin
tuleekin eikä jätä ketään koskemattomaksi.

Samalla tapahtuu muutos taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että
realistinen totuus yksin ei riitä enää, syntyy pyrkimys _tyylittelyyn_,
entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien
sijasta _viivoihin_, silmänräpäyksellisen, impressionistisen totuuden
sijasta pysyvään, vuosisatojen läpi seisovaan, _monumentaliseen_. Sitä
ei Ranska voi neuvoa enää: Italia tulee myöskin suomalaisten
taiteilijain luvatuksi maaksi.

Toiset etsivät vaikutuksia renässansin, toiset antiikin taiteesta.
Eräille ei riitä enää sekään, vaan he menevät aina muinaisen Egyptin,
Assyrian ja Intian alkulähteille. Sieltä vasta he löytävät ne »elämän
suuret yksinkertaiset piirteet», joita Aho ikävöi _Teatterista
tultuaan_. Tekotavan _koristeellisuus_ tulee kaiken tyylittelyn
korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan taide on muuttunut romantiseksi,
salaperäiseksi, symbolistiseksi.

Juhani Aho seuraa ajan virran mukana, mutta omalla tavallaan. Se on
hänelle sitäkin helpompaa, kun hänen silmänsä alunpitäen on ollut
kääntynyt taaksepäin. _Vanhat valkamat_ ovat olleet aina lähempänä hänen
sydäntään kuin uudet »rykirannat», eleeginen pohjatunnelma kaiken
kauniin ja runollisen katoamisesta aina syvempi hänelle kuin järjen
raikas riemu höyryn ja sähkön murtavien valtojen voittelosta. _Hänen_ ei
ole tarvis mennä merta etemmä kalaan: ajan mystillisen tarpeen hän
suorittaa omalta kohdaltaan luonnon-mystiikalla, ajan vaatimuksen
romantisesta kauneudesta sukeltamalla syvälle _kalevalaisiin_
kauneusmaailmoihin, joista Jorman lempeä, sopusointuinen ihanne-ihminen
_Panussa_ hänelle vähitellen seijastuu. Panu itse on hänelle turmeltunut
nykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta
Aholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä
kerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit
Annikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta,
kalevalaista,--Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia. Jorma on heimoa
vanhan Väinämöisen, _Panun_ kansallinen romantiikka sangen läheistä
sukua sille, joka oli itse _Kalevalan_ tekijän aikoinaan työhön
innostanut.

»Ympäri käydään, yhteen tullaan», olisi Lönnrot todellakin voinut
virkkaa Aholle, jos hän _Panun_ ilmestyessä olisi elänyt vielä.

Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Panu_ merkitsee Juhani Aholle pitkää
askelta kohti tyylittelyä, kohti valikoimista, kohti monumentalista
tekotapaa. Hänen luonnonkuvauksissaan on nyt loisto, ennen-kuulumaton
suomenkielisessä kirjallisuudessa, ja hänen kielenkäyttelynsä on
saavuttanut sen hurmaavan koskemattomuuden leiman, joka on vain
maailmankirjallisuuden suurilla mestareilla. Vähemmän mieltäkiinnittävä
on teoksen juoni: _kuvaaja_ pyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaa
_kertojalle_, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen
kokonaisvaikutuksen kustannuksella.

Vielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissa
_Kevät ja takatalvi_.

Juhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin. Hän
ottaa nyt uudestaan käsitelläkseen sen uskonnollisen liikkeen, jota hän
_Heränneissä_ oli europalaisen taiteilijan silmällä ohimennen
tarkastanut, ottaa katsellakseen sitä koko kansallisen herätyksen ajan
yhteydessä ja tulee, oman muuttuneen olentonsa mukaisesti, nyt varsin
toisellaisiin tuloksiin. Itse kansallinen romantiikka, jota hän äsken
oli _Panussa_ ihannoinut, esiintyy hänelle nyt sangen köykäisenä niiden
vieläkin harvaviivaisempien, ankarien ja niin sanoaksemme
_talonpoikais-realistisien_ elämän-arvojen rinnalla, joita nuo vakavat,
hartaat körttiläiset Suomen sydänmailla omikseen tunnustavat.
Kansallinen herätys on tässä se esiin murtautuva uusi, josta Aholla,
johdonmukaista kyllä, ei ole erittäin paljon kaunista kerrottavaa,
pietismi taas se kansan oman olennon syvyyksistä kumpuava uskonvaatimus,
jonka tekijä kohottaa kaikkea ajan käsitteellistä kultuuria
korkeammalle.--Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen
kauttaan välillisesti _Panun_ kristilliselle papille, joka hänen
edellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen
taiteellisesta mielenkiinnostaan.

Tämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on
sisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella
tapahtunut.

Ahon kirjallinen tuotanto kulkee omia uriaan, seuraa omia lakejaan, aina
yhteydessä ajanhengen kanssa, aina siitä juuri hänelle sopivat
aines-osat itseensä sulattaen. Kansallisesta realismista ranskalaiseen
naturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan,
uusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän
kuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina
epäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija. Niin paradoksilta kuin
ehkä saattaa kuuluakin, on nimittäin juuri hänen viimeistä
kehityskauttaan, jota _Kevät ja takatalvi_ edustaa, syvimmän epäilyn
tuotteena pidettävä: epäilyn, joka kärjistyy itseensä, epäilyn, joka
epäilee omaa oikeuttaan--Minna Canth oli kohottanut terveen järjen lipun
suomenkielisessä kirjallisuudessa. Juhani Aho pystyttää sen kaiken
järkeilyn äärimmälle jyrkänteelle, siihen, missä järki loppuu ja alkaa
uskonnollinen tunne-elämä.

Tyylillisessä suhteessa on Ahon vaikutus suorasanaiseen
kirjallisuuteemme ollut perinjuurinen. Ei voida kirjoittaa hänen
jälkeensä niinkuin kirjoitettiin ennen häntä: sen totuuden on varmaan
jokainen suorasanaisen muodon käyttäjä meillä tunnustava. Artistisesti
enimmän hän on kenties vaikuttanut siihen _Lastuillaan_, sisällisesti
enimmän _Yksin_-kirjallaan ja _Papin rouvallaan_. Mutta kaikella, mitä
hän on kirjoittanut, on ollut yleistä makua puhdistava merkitys meillä,
joskaan hän viivataiteilijana ei ehkä tule yhtä mullistavasti kuin
kerran väritaiteilijana suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen
vaikuttamaan.



ARVID JÄRNEFELT


s. 16/11 1861.--Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja
(1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897),
Evankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899),
Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), Helena (1902) Elämän meri (1903),
Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909) y.m.


Norjalainen ja ranskalainen vaikutus oli jo Minna Canthin ja Juhani
Ahon kautta saanut pysyvän jalansijan »nuoren Suomen» henkisessä
elämässä. Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen
vaikutus, nimittäin venäläinen.

Ei kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa. Miltä
ilmansuunnalta hyvänsä lienevätkin hänen ensimmäisen suuren romaaninsa
_Isänmaan_ kirjalliset lähtökohdat etsittävissä, esiintyy siinä
yleis-inhimillinen kultuuri ja yleis-europalainen hengen-elämä niin
eheästi ja itsenäisesti sulatettuna, että olisi varmaan sangen vaikeata
käydä siinä minkään erikoisen maan antamia aines-osia lähemmin
erittelemään. Päinvastoin kuin useimmat muut suomenkieliset kirjailijat
saavuttaa Arvid Järnefelt juuri esikoisteoksessaan omaperäisen
sielullisen ja kirjallisen kehityksensä korkeimman ennätyksen. Hän tulee
kirjallisuuteemme täysvalmiina ja joka suuntaan tahkottuna taiteilijana,
salamana kirkkaalta taivaalta, hienostuneimman henkisen viljelyksen
hedelmänä, mitä suomenkielisellä kirjallisuudella yleensä lienee
näytettävänä.

Komeammin ei kukaan suomalainen kirjailija vielä tähän päivään saakka
ole »esikoinut». Muistuu todellakin mieleen sitä ajatellessa vertaus
pyramiidista, joka on asetettu huipulleen seisomaan.

_Isänmaan_ ilmestyminen oli aikoinaan kirjallinen merkkitapaus, jonka
vertaista meillä ei ole ollut Aleksis Kiven _Seitsemän veljeksen_
ilmestyttyä. Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään
ja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote
meillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa
merkityksessä, »pyramidaalisella» taideteoksella on 1880-luvun ja
1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma,
yksinseisova ja vallitseva asemansa.

Sanalla sanoen: se on todellisen _pääkaupunkilaisen_ kultuurin
ensimmäinen suuri voitto meillä.

On ollut ennen Elias Lönnrotin ja Kalevalan yhteydessä puhe
suomalaisesta korpikultuurista, Aleksis Kiven yhteydessä suomalaisesta
kyläkultuurista. Juhani Ahon yhteydessä olisi kenties voinut mainita
suomalaisesta pappila-kultuurista, samoin kuin Robert Kiljander aiheutti
meitä suomalaista pikkukaupunki-kultuuria hiukan koskettelemaan. Me
olemme nähneet myös, miten suomalaisuuden herätys ja siihen niin
elimellisesti liittyvä kaikinpuolisen, kuumeentapaisen valistuksen ja
edistyksen, Oksasen, Päivärinnan, J.H. Erkon ja Minna Canthin
tulkitsema aika tulee ja särkee kaikki nämä vanhat, eheät suomalaiset
sivistyspiirit, kylväen kaikkialle levottomuutta, ristiriitoja,
kihisevää työtä ja toimintaa. _Pääkaupungista_ yksin on suomenkielisellä
kirjallisuudella ollut tähän saakka verrattain vähän sanomista. Mitä on
Helsingissä, mitä on maan kirkkaassa ja valoisassa pääkaupungissa sillä
aikaa tapahtunut?

Sielläkin on muodostunut oma suomenkielinen sivistyspiirinsä, tosin
aivan nuori vielä ja vailla syvempiä suomalaisia traditsioneja. Se oli
tullut vasta kansallisen herätyksen mukana, eikä kuten ennen mainitut
suomalaisen sivistys-elämän muodot, ollut olemassa jo ennen sitä. Sama
aatteellinen liike siis, joka tuolla maan sydämessä särkee ja pirstoo
vanhoja, isiltä-perittyjä kokonaisuuksia, näyttää maan pääkaupungissa,
kuten luonnollista onkin, ensimmäiseksi omaa positivista, uudesta-luovaa
kykyään. Tosin täälläkin ainoastaan suomenkieliseen sivistys-elämään
nähden, sillä särkihän kansallisuus-aate kylläkin väkivaltaisesti sen
_ruotsinkielisen_ kokonaisuuden, minkä Helsingin sivistys-elämä ennen
sitä oli muodostanut.

Snellmanin oppi oli ensin opiskelevan yliopistonuorison sydämet
sytyttänyt, ja olemme jo kirjallisellakin alalla nähneet siitä nousevan,
paitsi Oksasta, koko _Kirjallisen kuukauslehden_ mainehikkaan miehistön,
Yrjö Koskinen, Kaarlo Bergbom, Suonio ja A. Meurman etunenässä. Mutta
vasta sitten kun suomenkielisistä kouluista rupesi sivistynyttä
suomalaista maalais-nuorisoa yliopistoon virtailemaan, voitiin
syvemmässä merkityksessä puhua pääkaupungin suomalaistumisesta. Heistä
syntyi se nopeasti taajeneva armeija, jota Snellman ynnä hänen lähin
pääesikuntansa tarvitsivat uutta suomenkielistä Suomea luodakseen.
Helsingissä hakattiin, maalle lastut lentelivät. Mutta nuo
suomalaisuuden suurmiehet itse olivat useimmat ruotsinkielisistä
vallaskodeista, oppivat vain vaikeasti sen kielen, jonka asiaa he
ajoivat, ja käyttivätkin monet ruotsinkieltä keskenään myöhäisimpiin
elonpäiviinsä asti. Tunnettuahan on, että alkuperäiselle
suomalaisuudelle oudoin heistä, Suonio, oli ensimmäinen, joka otti
suomen kotikielekseen. Niin _teoreettiselta_ pohjalta siis kohosi aluksi
pääkaupungin suomalainen sivistyspiiri, niin _akateemiset_ olivat sen
syntysanat, niin _käsitteellinen_ se kansallishenki, jonka lippua maan
pääkaupungissa eräät professorit ja heitä sokeasti seuraavat,
innostuneet ylioppilaat, eräät vanhat, kielensä muuttaneet
virkamies-perheet ja harvat, talonpoikaiset nousukkaat romantisessa,
haltioituneessa hurmauksessa liehuttivat.

Epäilemättä olisi se ollut myrskyä vesilasissa ilman suurta suomalaista
maaseutua. Sillä sinnehän nämä kaikki pääkaupunkilaiset pyrkimykset
sittenkin tähtäsivät, siellä oli näiden äänten kaikupohja, siellä tämän
kuluttavan tulen toivottu raaka-aines. Ja sieltä saattaa Arvid Järnefelt
myös _Isänmaansa_ päähenkilön, Heikin, tähän teoreettiseen,
akateemiseen, käsitteelliseen, sanalla sanoen aito-helsinkiläiseen
ympäristöön.

Ei ole ihme, että hän aluksi tuntee itsensä siinä sangen oudoksi ja
hämmentyneeksi. Hän on temmattu irti juuriltaan, Vuorelan vankasta
talonpoikaisesta kantatalosta, viskattu vieraiden ihmisten keskeen,
oloihin, joita hän ei tunne, ja sivistyselämään, joka kuohuu hänen
päänsä ylitse. Monta kertaa hän on jo menossa umpisukkulaan, mutta
pelastuu sen sisällisen työn avulla, jota hän alituisesti tekee, omaa
tietään, omaa totuuttaan löytääkseen. Hän on murroskauden lapsi, jonka
sydämen läpi käy ajan syvin ja valtavin ristiriita: ristiriita
suomalaisen maaseudun ja vasta suomalaistumassa olevan Helsingin
välillä, entisyyden ja nykyisyyden, vanhan ja uuden ajan, romantiikan ja
realismin, pään ja sydämen välillä. Vuoroin pyrkii toinen, vuoroin
toinen puoli voitolle hänessä, hän yrittää jo palata takaisin
talonpojaksi, mutta ponnahtaakin siitä taas toiseen äärimmäisyyteen,
hienoksi, kylmäksi, itsekkääksi helsinkiläisherraksi ja löytää vihdoin
sisällisen eheytensä tunnustamalla myös entisen herkän, runollisen,
hyväsydämisen olentonsa oikeuden. Maaseutu ja pääkaupunki, vanha ja
uusi, vaistomaisesti tajuttu ja aatteellisesti herätetty isänmaallisuus,
kaikki humahtaa hänen sydämessään yhteen, suureksi, sopusointuisaksi
linnunlaulu-puuksi.

Heikin oma yksilöllinen kehityshistoria on jo suuri taideteos
sellaisenaan, terävän ja samalla diskreetin sielullisen erittelyn tulos,
varmaviivainen, kaunis-kajasteinen.

Mutta se yksin ei vielä riittäisi _Isänmaata_ niin korkeaan asemaan
suomenkielisessä kirjallisuudessa kohottamaan. Myöskin Juhani Aho on
yksilöllisen sielunkuvauksen mestari, myöskin _Yksin_ ja _Papin rouva_
käsittelevät omalla tavallaan noita samoja sielullisia ongelmoita.
Mestarillinen _ympäristökuvaus_ on vasta Arvid Järnefeltin kirjan
erikoinen luonteenominaisuus, pääkaupunkilais-ympäristön,
kultuuri-ympäristön, koko aikakauden henkisen ilmakehän, jota ei kukaan
ole hänen tavallaan vallinnut ja tulkinnut suomenkielisessä
kirjallisuudessa.

Hän piirtää suomalaisuuden ääriviivat tyvestä latvaan, talonpoikaisesta
kansasta aina sen aatteellisiin johtajiin asti, asettaapa vielä tämän
huimaavan rakennuksen huipulle itsensä J.V. Snellmanin, aikansa
kruunaamattoman kuninkaan, maansa juhlimana, opetuslastensa ihailemana.
Hän tuo esiin romantisen hurmauksen herättämän akateemisen
suursuomalaisuuden, joka Arvi Jänneksen yhteydessä jo ennen on silmiimme
vilahtanut, mutta hän ei jätä myöskään huomioon ottamatta sen
vastavaikutusta, hiljaa hiipivää epäilyä, kritiikin, terveen järjen,
sanalla sanoen sen _realistisemman_ katsantokannan tarvetta, jota m.m.
Juhani Aho ennen _Panuaan_ suomalaisessa hengen-elämässä edustaa. Kaikki
virrat vierivät Arvid Järnefeltin suuressa mestariteoksessa mereen,
kaikki henkilöt tuovat lisänsä ja heittävät oman valaistuksensa
suomalaisen kansallishengen kehityshistoriaan. Saavat osansa sen
ylioppilas-pessimismin ja sisällisen epätoivon oireet, joista olemme
nähneet esim. Kaarlo Kramsun runouden pohjasävyn muodostuvan, ei jää
osattomaksi myöskään vanhojen virkamies-perheiden hienostunut, joskin
hiukan suppea ja eteerinen kansallisuus-käsitys, jolla ikävä kyllä ei
kirjallisuudessamme ole ketään varsinaista edustajaa. _Koko_ maan,
_koko_ aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille
yhdellä yrittämällä, koko suomalaisen Suomen ensimmäisistä
kansakouluistaan ja sanomalehdistään tieteen, taiteen ja
yhteiskunnallisen elämän päivänpaisteisille rintamaille asti. Laajemmin
ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei
kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt.

Samaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä
kirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen
mielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina.

Tapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin
hän itse sitä nimittää: _Heräämiseni_. Häneenkin, kuten koko hänen
aikakauteensa, iskee epäily mekaanisen maailmanjärjestyksen oikeudesta,
hänenkin silmänsä kääntyy sisäänpäin, hänkään ei karta 1890-luvun
mystillistä, uusromantista taidevirtausta. Hänelle, sivistyneen
ajattelemisen ja selkeän sielun-erittelyn miehelle, käy se erittäin
vaaralliseksi, sillä hän, joka jo käsitteellisemmän kirjailijaluonteensa
tähden seisoo alunpitäen loitompana suomalaisesta maaperästä kuin esim.
Juhani Aho, ei edes palajamalla samaan maaperään voi löytää siitä samaa
rauhaa ja sopusointua. Luontoon hänkin pyrkii takaisin kultuurin
kukkuloilta, kuten koko aika ja kuten aina romantiset aikakaudet, mutta
hän ei voi pysähtyä sen ulkonaiseen, eipä edes sen sisäiseen kauneuteen,
hänen täytyy mennä oman sydämensä yksinäiseen hämärään, tehdä tili
itsensä ja omantuntonsa edessä siitä, kuka hän on, miltä pohjalta hän
puhuu ja missä hänen älyllisen olentonsa juuret ovat. Leo Tolstoi tulee
hädässä hänen turvakseen, ja hänen tilinsä päättyy kaiken korkeamman
älyllisen kultuurin tappioon, terveen järjen kritiikin hylkäämiseen ja
omantunnon, tuon salaperäisen ja ehkä juuri sen vuoksi »jumalalliseksi»
katsotun sielunkyvyn asettamiseen kaiken inhimillisen toiminnan
ylimmäksi tuomariksi. Kristinopin suorastaan taika-uskoista puolta, sen
ihmeitä, ennustuksia, syntiinlankeemusta ja sovitusta, hän kuitenkin,
samoin kuin Tolstoi, on liian viisas tunnustamaan. Mutta hän hyväksyy
sen _moraalin_, hän tunnustaa Kristuksen ihanne-ihmisyyden, hänkin
halkaisee luonnon kahtia ja johtuu sitä tietä hyvän ja pahan, henkisen
ja aineellisen, älyllisen ja aistillisen dualismiin. Toteutuu vanha
sääntö hänen suhteensa: mitä korkeampi kukkula, sen syvempi laakso. Mitä
korkeammalle hän ennen oli kohonnut esteettiseen, humaaniseen ja niin
sanoaksemme ateenalaiseen kultuuriin päin, sen syvemmälle hän syöksyy
nyt eetilliseen, spiritualistiseen, galilealaiseen. Kristittyä hänestä
ei tosin tule siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nykyään tuhansissa
kirkoissa käytetään, mutta kyllä syvemmässä merkityksessä, siinä
nimittäin, että itsekieltäymys tulee hänen korkeimmaksi ihanteekseen,
kärsimisen vaikea viisaus hänelle ylevämmäksi kuin nauttimisen vielä
vaikeampi. Sanalla sanoen: hänestä tulee _tolstoisti_.

Pitkässä sarjassa teoksiaan, kuten _Ateisti_, _Ihmiskohtaloita_,
_Puhtauden ihanne_, _Maria_, _Samuel Cröell_, _Orjan oppi_, _Veljekset_,
_Helena_, _Elämän meri_, _Maaemon lapsia_ j.n.e. hän nyt näitä uusia
sielullisia kokemuksiaan lähemmin kehittelee, tekee tunnetuksi meillä
Jasnaja Poljanan suuren profeetan oppia ja johtuu hänen mukanaan ajamaan
yhteistä maa-omistusta y.m. yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Myötäsyntynyttä kirjallista kykyään hän ei voi kieltää taikka panna
vakan alle, jos tahtoisikin, mutta helposti huomaa, että aatteellinen
tarkoitusperä on puhtaan kauneuden sijasta muuttunut hänelle pääasiaksi.
Samalla hän kadottaa meistä jonkun verran esteettistä mielenkiintoaan,
joka kuitenkin aina jää kyllin suureksi, että nekin, jotka eivät
suinkaan ole yksimielisiä hänen aatteellisista lähtökohdistaan, silti
mielellään tutustuvat hänen taiteellisiin tuloksiinsa. Suuremmissa
kokonaisuuksissa vaikuttaa hänen antamansa elämänkuva meihin joskus
pakotetulta ja valmiiden aatteellisten kaavojen mukaan valetulta, joskin
hänen terävä todellisuuden-tarkastelunsa ja meikäläisissä oloissa
harvinainen sielun-erittelynsä niissäkin aina ilahduttavalla tavalla
pulpahtaa näkyviin. Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä
täydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin
paljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämää _ijäisyyden heijastelua_,
niin paljon läpikuultoista, merenkultaista _pohjattomuuden päilyntää_,
ettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä
tietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa.

Hänkin, samoin kuin Minna Canth, Juhani Aho ja yleensä hänen
aikalaisensa, joutuvat jatkamaan meillä 1880-luvun realismin
kehittymistä 1890-luvun uusromantiikaksi.

Vähimmän tekee sen Minna Canth, sillä kuolema katkaisee hänen
kirjallisen kehitysviivansa. Mahdollisesti hän olisi myöskin ollut liian
realistinen henki mennäkseen aivan syvälle suureen tuntemattomaan. Mutta
spiritismi herättää jo hänenkin mielenkiintoaan, tolstoismin
elämäntotuudet hänkin jo tunnustaa omikseen eikä hän ole enää viime
aikoinaan kaukana Ellen Keyn syventämästä pohjoismaisesta
naiskäsityksestä, kuten joku sanomalehti-kirjoitus osoittaa. Terve järki
tekee pitkin linjaa vararikon, jättäen tilaa tunteelle, tunnelmalle,
omalletunnolle, ja sitä tietä vihdoin vaistolle, vieteille,
aavistuksille ja aina eteenpäin yhä salaperäisemmille ja
itsetiedottomammille sielun-ominaisuuksille.

Minna Canthin _Anna Liisa_, Juhani Ahon _Heränneitä_, Arvid Järnefeltin
_Heräämiseni_, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne
uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa.

Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä
uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää
Arvid Järnefeltin asiaksi. Järnefelt jatkaa vain sitä viivaa, jonka
edelliset ovat alottaneet. Heitä ei siis suinkaan voi pitää kansallisen
realismin alkajina meillä, sillä se alkoi jo Aleksis Kivestä, joskin
niin suuri ja merkitsevä osa heidän tuotannostaan sattuu sen
kukoistuskauteen. Pikemmin voi sanoa kansallisen uusromantiikan heistä
alkaneeksi.

Järnefelt, jolle kaikki »kansallinen» on siinä merkityksessä vierasta ja
vastenmielistä kuin se on outoa Tolstoille ja koko nykyaikaiselle
sosialismille, joutuu kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta hänkin
tätä tietä ainakin eräänlaisen kansallishengen haarautuman palvelukseen:
maalle kaupungista, luontoon kultuuri-elämästä, yksinkertaiseen
moninaisesta käy koko ajansuunta 1890-luvulla, niin käy myös Suomen
taide ja kirjallisuus. Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää
myös Arvid Järnefeltin _Heräämistä_.

Mutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien
alojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä
tunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin
juuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi?

Tältä kannalta on meidän helpompi ymmärtää sekä _Ateistia_ että
_Ihmiskohtaloita_.

Järnefelt on saanut kyllänsä ihmis-sielun älyllisten puolien
erittelystä. Häntä eivät tyydytä enää ne verrattain helpot voitot, joita
elämän pintailmiöiden tarkasteluun pysähtyvä järki saavuttaa. Aina
syvemmälle hän tahtoo tunkeutua, aina ominaisemmin eläytyä ihmis-sielun
harvoihin suuriin alkutekijöihin. Mutta siellä eivät kelpaa enää
eksaktisen tieteen ja kauniin taiteen suurmiehet hänen ohjaajikseen ja
opettajikseen. Siellä kelpaavat vain ihmiskunnan suuret aavistajat,
profeetat ja uskontojen perustajat toiselle tietä neuvomaan. Ja silloin
nousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen,
ihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä
saakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin
ei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka
sisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä
höyhenen tavoin takaisin hervahtaa. Onko mahdollista, että sellainen
ihminen on todella elänyt siis? Kuinka on mahdollista, että hän vieläkin
on niin vähän tunnettu oikealta opiltaan ja inhimilliseltä
olemukseltaan?

Näin käy ymmärrettävämmäksi meille myös _Maria_, tuo pieni, siro kirja,
joka aikoinaan herätti niin ansaitsematonta suuttumusta. Näin ymmärrämme
me hänen tolstoisminsa, joka ei ole vailla esteettistä viehätystään,
näin ylimalkaan hänen kristillisiin näkökantoihin kallistumisensa.

Muu seuraa sitten itsestään. Pahaa ei ole pahalla vastustettava: _Samuel
Cröell_. Lihan himot ovat tyysti tukahdutettavat: _Puhtauden ihanne_.
Itsekieltäymys on kaiken ilon lähde: _Helena_, _Veljekset_. Maa kuuluu
kaikille: _Maa-emon lapsia_, _Veneh'-ojalaiset_. Järnefelt seuraa
uskollisesti suuren slaavilaisen patriarkan jälkiä, istuttaa pala
palalta hänen käytännöllistä ja tietoperäistä viisauttaan suomalaiseen
maaperään. Askeetti itsensä suhteen, individualisti kansan ja esivallan
suhteen, ateisti kirkon opin suhteen, kristitty oman sydämensä
kammioissa: niin on Tolstoi, niin on hänen suomalainen oppilaansa Arvid
Järnefelt.

Sellaisena on hänellä epäilemättä arvaamaton merkityksensä suomalaisessa
hengen-elämässä.

Seisoen alusta alkain sen kukkuloilla hän on myös kirjallisuutemme
ainoa johdonmukainen maailmankansalainen. Hän kehittää sen
individualismin, jonka oireita me Oksasesta saakka olemme seuranneet,
sen viimeiseen ja ainoaan johdonmukaiseen lopputulokseen, nimittäin
henkiseen anarkismiin. Hän vie pisimmälle myös sen elämänkielteisen
piirteen, joka kristin-opin ja pietismin mukana tullen ammoisista
ajoista on muodostunut yhdeksi suomalaisen kansallishengen
perus-ominaisuuksista, ja antaa lopullisen muodon sille passiivisen
resignatsionin opille, jota Juhani Aho taiteilijana niin
järkähtämättömästi toteuttaa. Maakysymys saattaa hänet nykyaikaista
sosialismia koskettamaan, jonka kanssa hänellä tolstoistina on useita
muitakin yhtymäkohtia, ei kuitenkaan siinä hänen oppinsa peruspykälässä,
että yhteiskunnan uudistuksen on yksilön omasta sisällisestä
uudistuksesta lähdettävä.

Puhtaasti kirjallisessa suhteessa hän merkitsee aina enempää siirtymistä
mielikuvista käsitteihin, maalailevasta, realistisesta esitystavasta
aatteellisen ja samalla uusromantisen runouden maailmoihin.



SANTERI IVALO (INGMAN)


s. 9/6 1866.--Hellaassa (1890), Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta
vuosilta 1595--1635 (1901), Iltapuhteeksi, I-II (1892, 1896),
Reservikasarmista (1892), Juho Vesainen (1893), Tuokiokuvia Kuusamon
matkalta (1894), Kaarlo IX:n jäämerenpolitiikka I-II (1894--95), Aikansa
lapsipuoli (1895), Anna Fleming (1898), Margareta (1898),
Lahjoitusmailta (1900), Tuomas piispa (1901), Kustaa Eerikinpoika
(1903), Saaristossa (1903), Onnen aalloissa (1904), y.m.


Vähitellen, noin parinkymmenen vuoden kuluessa, valmistuu meidän
kansallinen realismimme, alkaen 1870-luvun alusta, jatkuen aina
voimakkaampana kautta 1880-luvun ja puhjeten vihdoin täyteen
kukoistukseensa 1890-luvun taitteessa, jolloin se jo on saanut
suoranaistakin tukea samanaikaisista europalaisista virtauksista. Ensin
yksitellen ja hajallaan, sitten yhteisessä suljetussa rintamassa,
esiintyvät meidän realistiset kirjailijamme, pyrähtävät kuin
keskinäisestä sopimuksesta Pariisiin ja palajavat jälleen takaisin
toteuttamaan omalla kotoisella pohjallaan, mitä on toteutettavissa
noista uusista vapaan ajatuksen ja terveen järjen kritiikin herättämistä
taiteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä.
Palajavat ja liittyvät J.H. Erkon veljen Eero Erkon v. 1890 perustaman
_Päivälehden_ ympärille niin lujasti ja mieslukuisasti, että heitä sen
mukaan voisi _Päivälehden piiriksi_ nimittää, erotukseksi niistä
myöhemmistä kirjallisista kyvyistä, jotka syntyvät heidän antamastaan
sysäyksestä ja joiden yhteisenä nimenä silloin olisi _nuorsuomalaiset
kirjailijat_.

Päivälehden kirjallisen piirin huomattavimpia edustajia on Santeri
Ivalo (Ingman), Minna Canthin, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin keralla
nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä esitaistelijoita, keveän, pakinoivan
tyylin ja sittemmin suurpiirteisen historiallisen romaanin varsinainen
kehittäjä ja viljelijä suomenkielisessä kirjallisuudessa.

Nuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei
suinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin
yhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä
niin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija. Sen pesäpaikat
olivat kaukana maaseudulla, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Viipurissa,
joiden silloiset nuorsuomalaiset voimat olivat ryhmittyneet
asianomaisten äänenkannattajiensa, _Savon_, _Keski-Suomen_ ja _Viipurin
Sanomien_ ympärille. Varsinkin tuli Kuopio, Snellmanin kaupunki,
suomalaisuuden vanha valtalinna, Minna Canthin ja Ahon-veljesten kautta
myöskin nuorsuomalaisuuden lujimmaksi esivarustukseksi.

Pääkaupungissa oli _Valvoja_, Kirjallisen kuukauslehden jatko, ollut
ainoa, joka pitkin 1880-lukua oli suomenkielisellä taholla ylläpitänyt
vapaamman ajatuksen ja europalaisemman katsantotavan pyhää tulta. Mutta
vasta Päivälehden kautta ne molemmat saivat keskitetyn kärkensä
pääkaupunkilaisessa ja siis korkeimmassa suomalaisessa
sivistys-elämässä.

Ei ollut Päivälehden piirin, yhtä vähän kuin yleensä nuorsuomalaisuuden
vika, että tuo kärki näin terävästi tuli kohdistumaan juuri entisten
Kirjallisen kuukauslehden miesten edustamaa »vanhaa» suomalaisuutta
vastaan (20 tai 30 vuotta vanhaa!), jonka pääpylväinä tähän aikaan jo
seisoivat, paitsi muita, »suomalaiset kirjailijat» Yrjö-Koskinen ja A.
Meurman. Suomen kansallishenki tarvitsi nuorentumista, uudistumista, ja
se käytti ajanhengen herättämiä kirjallisia kykyjä aseinaan. Ei voitu
elää ikäänsä Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin aikakauden
jälkeenjättämällä aatteellisella, saati sitten kirjallisella perinnöllä.
Kansallisuus-aate yksin ei voinut riittää enää uuden, esiin-astuvan
polven mieliä innostamaan. Täytyi tulla maahan uusia aatteita, polttavia
päivänkysymyksiä, ellei mieli suomalaisen sivistys-elämän vajota
itsetyytyväiseksi, kansallisromantiseksi umpivedeksi, jonka suhteen
vähänkin kyvykkäämmän nuorison asema olisi ollut yksinomaan kielteinen,
epäilevä, arvosteleva ja--irvistelevä.

Me olemme ennen, Minna Canthin yhteydessä, nähneet, minkä kirjavan
paljouden uusia, myönteisiä elämän-arvoja nuorsuomalaisuuden herätys toi
tullessaan. Tämän liikkeen kriitillinen kärki kääntyi, kuten
luonnollista, kansalliseen romantiikkaan. Mutta sen uudesta-luova ja
vanhaa-virkistävä mahti esiintyi pian kaikilla elämän aloilla, lähinnä
taiteen ja kirjallisuuden, sitten etenkin työväen-kysymyksen. Näiden
kaikkien vapaamielisten ja kansanvaltaisten pyrkimysten keskustaksi
muodostui _Päivälehti_.

Sen piirin varsinaisena, taistelevana sanomalehti-kykynä, ainaisena,
väsymättömänä päivänkysymysten pohtijana, Santeri Ivalolla on
kunniakas sijansa maamme sivistyshistoriassa. Samalla hän saa aikaa
laajalle kaunokirjalliselle toiminnalle.

Ivalo alkaa realistisella ylioppilas-novellilla _Hellaassa_, jonka
vilkkaat kohtaukset ja mehevä, havainnollinen esitystapa heti herättävät
huomiota. Mutta varsinaisen kirjailijamaineensa hän perustaa kahdella
kokoelmalla pieniä kertomuksia _Iltapuhteeksi_, joiden lisäksi tulevat
samaan keveään tyyliin kerrotut kuvaukset _Reservikasarmista_ ja
_Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_, viimemainitut kuitenkin sangen
vakaviakin sisällykseltään.--Tätä voidaan pitää Ivalon kaunokirjallisen
tuotannon ensimmäisenä, realistisena kehityskautena.

Hänellä on nyt sana vallassaan, tekotapa sormiensa päissä. Hänen
silmänsä ympäröivään elämään nähden on harvinaisen terävä, hänen
kielensä rikas, hänen tyylinsä taipuisa, selvä ja havainnollinen.
Erikoisesti silmiinpistävänä piirteenä esiintyy hänen herttainen,
luonnollinen huumorinsa, joka ei ole vailla ivankaan ilkamoivaa otaa,
jos niin tarvitaan. Hän on kehittänyt huippuunsa tuon vaivattoman,
pakinoivan kirjoitustavan, jonka edeltäjinä suomenkielisessä
kirjallisuudessa me ennen olemme Samuli S:n ja Juho Reijosen tavanneet,
sekä samalla suorittanut tuon hänen aikalaiselleen taiteilijapolvelle
tavallisen kiertokulun Pariisista Kuusamoon. Hän on nyt sanalla sanoen
täyskelpoinen realistinen kirjailija kiireestä kantapäähän.

Toisen kehityskauden me voimme katsoa alkavaksi _Juho Vesaisesta_, hänen
ensimmäisestä suuresta historiallisesta romaanistaan, vaikka teokset
eivät seuraakaan toisiaan tässä aikajärjestyksessä. Ivalokin on joutunut
aikansa uusromantisen henkäyksen taikapiiriin. Hänenkin silmänsä on
kääntynyt taaksepäin: onpa hän jo ennen historiantutkijana tottunutkin
menneiden aikojen vaiheita tarkastelemaan. Ja silloin hänen silmänsä on
kiintynyt pohjalaisten ja vienan-karjalaisten vanhoihin heimosotiin,
kostoretkiin viliseviä virtoja pitkin, kalvan-karkeloihin metsäisten
kannasten yli, jotka näitä taistelevia erämaan-asukkaita toisistaan
erottavat. _Juho Vesainen_ elävöittää ne kaikki eteemme todellisella
karjalaisella väririkkaudella, todellisella pohjalaisella pontevuudella
ja jylhyydellä. Itsessään romantinen aihe on siinä käsitelty niin
realistisesti ja luonnontuoreesti ja kuitenkin niin runsaalla ja
kantavalla mielikuvituksella, ettemme epäile käyttää siitä sanaa
_klassillinen_.--Hän on nyt samassa kehityskaudessa kuin Juhani Aho
_Lastujensa_ ja _Panunsa_ päivinä. Hän on päästänyt mielikuvituksensa
valloilleen ja samalla ruvennut pyrkimään niihin »harvoihin viivoihin»,
jotka realistisen taiteen klassillisesta ja vielä enemmän romantisesta
taiteesta erottavat.

Taikka toisin sanoen: hänkin on löytänyt _monumentalisen_ taiteen
syntysanat.

Mutta hänen suuri tilintekonsa nykyisen ajan kanssa on vielä tekemättä.
Ja hän kirjoittaa 2-osaisen yhteiskunnallisen romaanin _Aikansa
lapsipuoli_, Ahon _Yksin_-kirjan ja Järnefeltin _Isänmaan_ jälkeen koko
Päivälehden piirin rohkeimpia ennätyksiä, kenties tänäkin päivänä vielä
kirjallisuutemme virkein ja virkistävin yhteiskunnallinen
todellisuuden-tarkastelu.

Aho, alunpitäen individualistina, oli tehnyt tilinsä nykyisen ajan
kanssa yksilöllisen sielunerittelyn alalla. Järnefelt, alussa
kansallisten ja yksilöllisten ristiriitojen välillä kamppailevana, oli
kuvannut kokonaisen aikakauden aatteellisen ilmakehän. Ivalo, jota
heihin nähden tahtoisin _yhteiskunnalliseksi_ kirjailijaluonteeksi
nimittää, ottaa asian omalta kannaltaan ja antaa meille läpileikkauksen
silloisen suomalaisuuden murroskaudesta yhteisten pyrkimysten,
harrastusten, askareiden, sanalla sanoen _kansalaistoiminnan_ alalla.

Ivalo ei yhteiskunnallisena kirjailijana suinkaan seiso yksin
kirjallisuudessamme. J.H. Erkko ja Minna Canth pitävät siinä seuraa
hänelle. Mutta siinä, missä J.H. Erkko tahtoo sytyttää, innostaa ja
lämmittää, missä Minna Canth muuttaa, parantaa ja mullistaa, siinä
_kuvaa_ Ivalo objektivisesti ja kylmäverisesti, ranskalaisen koulun
läpikäyneellä taiteella taiteen vuoksi. Siksi onkin hänen _Aikansa
lapsipuolta_ meidän realistisen yhteiskunta-kirjallisuutemme
korkeimmaksi huipuksi katsottava.

Epäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna
Canthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää
asioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän
aatteellisen tarkoitusperän palvelukseen. Itsestään ja aivan
luonnollisesti, henkilöiden luonteista ja niihin liittyvistä
tapahtumista, kasvaa _Aikansa lapsipuolessa_ esiin se kriitillinen
elämänkuva, jota tekijä tarkoittaa. Että se samalla on sangen
myrkyllinen, todistaa vain, että hänen alkuperäinen, harmiton huumorinsa
nyt on pistäväksi pilkaksi muuttumassa. Ja että hän sen kohdistaa
kokonaiseen aikakauteen, todistaa, että hän nyt on saavuttanut sen
henkisen yli-otteen, jolla hän, itse taiteellisena syrjästä-katsojana,
saattaa tämän pääkaupunkilaisen sivistyspiirin monivivahteisia muotoja
käsitellä.

_Aikansa lapsipuoli_ kuvaa sitä astetta valtiollisen suomalaisuuden
kehityksessä, jolloin pelkkä puhdas ja uhrautuvainen innostus ei
riittänyt enää, jolloin täytyi ruveta askelittain valloittamaan alaa
silloiselta ruotsinmieliseltä puolueelta, pitämään silmällä jokaista
virkapaikkaa ja taistelemaan suomalaisen kansallisuuden vahvistamiseksi
myös koko taloudellisen elämän järeällä tykistöllä. Se oli siirtymistä
Snellmanista Yrjö-Koskiseen, romantiikasta realismiin, unelmien ja
ihanteiden innostavista maailmoista kylmään, karuun todellisuuteen.
Ylioppilaspiireissä, puhtaan kansallisen romantiikan viimeisissä
mohikaaneissa, tuo muutos tuli enimmän tuntumaan. Siellä se merkitsi
siirtymistä isänmaallisten maljojen äärestä hiljaisiin lukukammioihin,
poliittisesta agitatsionista läksyihin ja tutkintoihin, veloista
verkaan, penningittömästä kielenpieksännästä hyväpalkkaisiin
valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin mahti-asemiin. Näin kuitenkin
ainoastaan niille miekkoisille, jotka ajan merkit oikein tajusivat,
jotka osasivat ottaa vaaria tuulen suunnista ja niiden mukaan myös oman
purtensa suunnittaa. Toiset, jotka eivät sitä ajoissa älynneet, vaan
jäivät liian kauan nuoruutensa romantisilla ihanteilla ratsastamaan,
sortuivat auttamattomasti ajan vyöryvien vankkurien alle. Tällaista
»aikansa lapsipuolta» Ivalo on yllämainitussa teoksessaan ottanut
kuvatakseen.

Tämän vastakohdaksi hän asettaa oikean aikansa lapsen, järkevän ja
itsekkään, pyrkijän ja kiipijän, aatteettoman, ihanteettoman
pikku-minänsä palvelijan, jonka silmässä on sama »kylmä kiilto» kuin on
aikansa lapsipuolen mielestä koko aikakaudessakin. Helposti huomaa,
kenen puolelle tekijän myötätunne kallistuu ja _miksi_ se sille puolen
kallistuu. Romantikko--Juuso on hänen nimensä--on kuitenkin kaunis
luonne kaikessa horjuvassa, epäkäytännöllisessä aatteellisuudessaan,
Heikki--hänen vastakohtansa--vähemmän kaunis, siksi että hän on mies
ilman mitään suurempaa, sytyttävää päämäärää, joka hänen pienen
itsekkäisyytensä aateloisi ja oikeuttaisi. Että tekijä on juuri _näin_
nämä vastakohdat valinnut, on erittäin luonteenomaista sekä Päivälehden
piirille että koko meidän realistiselle kirjailijapolvellemme. Realismi
on heissä pinnalla, romantiikka uinuu syvemmällä heidän sydämissään.
Realistinen aika, jonka lapsia he ovat ja johon he itsekin katsovat
kuuluvansa, näyttää heistä rumalta ja runottomalta menevän, haihtuvan,
romantisen aikakauden rinnalla, jota he ovat liian viisaita takaisin
toivotellakseen, mutta joka kuitenkin kietoo heidän sydäntään
omituisella, salaperäisellä ikävällä.--Johtuvat jälleen mieleen Ahon
»vanhat valkamat» ja »rykirannat». Juuso ja Heikki, ne ovat Ivalon
suuressa yhteiskunnallisessa läpileikkauksessa voitettu vanha ja
voittava uusi aika.

Monta katkeraa totuutta lausuu tekijä siitä suomalaisuuden
kehitys-asteesta, jota Heikki edustaa, samalla monta sarkastista sanaa
siitä, miten silloisessa suomenkielisessä Helsingissä yleinen mielipide
luotiin ja sen kanssa kamppaileva uppiniskainen yksilö kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan hiljaisesti ja »kivuttomasti» teilattiin. Lienee
julkinen salaisuus, että hänen mielikuvitustaan tässä, kuten Minna
Canthin hänen _Sylvissään_, on ollut eräs tunnettu tositapaus,
Churberg-juttu, kannustamassa. Tekijän ansioksi lankeaa, että hän on sen
niin kokonaan mielikuvitukseensa sulattanut, antanut sille oman
personallisen kehityskautensa ja maailmankatsomuksensa ääriviivat ja
mennyt itse ajanhengen syntyihin syviin, asettamalla Juuson yksilöllisen
elämäntarinan suomalaisuuden suurten kultuuri-taistelujen yhteyteen.
Hän on täten luonut teoksen, jolla on pysyvä sija meidän
kirjallisuudessamme.

_Juho Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ kuuluvat Ivalon klassilliseen
kehityskauteen.

Tämän jälkeen luisuu hän, samoin kuin Aho, Järnefelt ja koko kirjallinen
aikakausi hänen ympärillään, yhä syvemmälle romantiikkaan. Taikka
oikeammin: hän jakaa kirjailijapersonallisuutensa kahtia, käyttäen sen
realistisen puolen sanomalehti-työhön ja kansalaistoimintaan, sen
romantisen puolen taas historiallisiin romaaneihinsa ja kertomuksiinsa
_Anna Fleming_, _Tuomas piispa_, _Margareta_, _Onnen aalloissa_ j.n.e.,
joilla hän vakiuttaa asemansa suomenkielisen historiallisen romaanin
perustajana, välillä aina realistisemmankin kuvauksen, kuten kokonaisen
kokoelman _Saaristossa_, pirauttaen. Hän on yhä edelleenkin realistisin
henki meidän realistisesta kirjailijapolvestamme, se, joka uskollisimmin
on todellisuuden vankalla pohjalla pysynyt ja jonka romantiikka kenties
juuri sentähden näyttää vähimmän kirjallisuutemme myöhäisempään,
uusromantiseen kehitykseen vaikuttaneen.

Näytelmäkirjailijanakin on Ivalo, samoin kuin Aho ja Järnefelt,
esiintynyt, vieläpä viettänyt pari sievää voittoa _Juho Vesaisella_,
jonka vilkas toiminta ja väririkkaat kuvaukset eivät kiellä itseään
näyttämölläkään, sekä _Lahjoitusmailla_, huomattava etupäässä sen
väkevän todellisuuden-tunnun tautta, jolla tekijän on onnistunut tehdä
eläviksi meille nuo jo historiaan kuuluvat karjalaisten talonpoikain
kärsimykset.

Realismi ja romantiikka kulkee Ivalon myöhäisemmässä tuotannossa
rinnakkain, yhtymättä yhteiseen suureen solmukohtaan, kuten _Juho
Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ olivat. Tämä tapahtuu kuitenkin
eräissä pienemmissä historiallisissa kertomuksissa, joissa hän
erinomaisella elävyydellä ja klassillisilla viivoilla kuvaa
uutis-asukasten korven-elämää, esiraatajain ryskettä Suomen salomailla.
Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me
katsoa myöskin _Margaretassa_ yhtyneen.

Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen
Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista
mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä.
Mutta hänellä on vankemmat todellisuus-vaistot kuin heillä kummallakaan,
hänen havainnollinen esitystapansa kumpuaa suoraan tämän maan ja tämän
maailman kamarasta. Arvattavasti juuri siksi hän niin helposti suorittaa
1890-luvun mystillisen, uusromantisen virtauksenkin, antamatta sille sen
enempää sijaa tuotannossaan kuin että hän siirtyy historiallisen
kertomuksen alalle, jota ennen häntä vain sattumalta joku suomalainen
kirjailija oli ohimennen tai dilettantin tapaisesti koskettanut. Tähän
jälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne
sotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka
vanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat
unohduksen helmaan vaipuneet.

Vasta uusi, realistisempi tekotapa, jota Ivalo edustaa, saattoi
historiallisen kirjailemisen meillä Yrjö-Koskisen _Pohjan piltin_ ja
Juho Reijosen _Tuulivaaralaisten_ jälkeen uudelleen korkeamman taiteen
kannalta mahdolliseksi.



KASIMIR LEINO


s. 17/11 1866.--Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889),
Ristiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée
(1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko
Ilkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m.
kertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen
ympäristönsä (1908) y.m.


Ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden
aloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova
henki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja
lopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties
näyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja
kansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän
ei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten
realismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa
myös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen
sen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren
taiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme
maalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen
maalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja
1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen
säveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä
vähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät,
kaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi.

Ei ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa
määrin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon
houkuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin
edullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että
realismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin
varsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon
vaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen
sisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko
Europan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa,
yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja
aineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei
suomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta
vaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen
kehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa
sivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan
kokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi
maailmankultuuriksi nimittää.

Kasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen
laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin
henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu.

Hän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan:
_Runokokeista_ ja _Emmalan Ellistä_, harvinaisen luonnontuoreesta ja
kansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia
aineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa,
mutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä
älylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen
kirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoon _Lukijalle_, jolla hän
_Runokokeensa_ alottaa:

    »Luonnon kaiken tutkijalle
    ain' on yhden arvoinen,
    onko vuokko, onko kielo
    vaiko ruusu kaunoinen.»

Luonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja
tutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on
suuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on
ihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii
ihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään:

    »ei se etsi lauleluja
    mainemiesten yksistään».

Siis jo näin varhain _psykologisen estetiikan_ henki, joka ei tutki
taidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä
pitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita
sille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina,
inhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaista
_luonnontieteellistä_ arvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen
toivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut
olemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri
hänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin
ensimmäiseksi uran-uurtajaksi.

Näyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään,
saisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on
sydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa on _Elämästä_, kokoelma
realistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim. _Härmänmäkeläisten
markkinareissu_, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin.
Itä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja
maalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa,
kaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa »aikansa lasta» eikä
»lapsipuolta» s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet,
siellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen
pilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta.

Kansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä.
Realistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun
useimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja
Pohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden
maakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta
kirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat
viljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi,
alkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään,
raakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten,
deskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle
kevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo
vakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan
ja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa
nuori mies saattoi »porhaltaa» Pariisiin, panna »karvareuhkan» päähänsä
ja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka
silloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn
kansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä
todellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä.

Ainakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut
tottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää
ja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen
taisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä
taistelussa, jota aluksi käytiin »vanhojen» suomenmielisten
äänenkannattajassa _Uudessa Suomettaressa_, sittemmin vuoden 1890-n
jälkeen myös »nuorten» omassa äänenkannattajassa _Päivälehdessä_,
ansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena
kriitikkona ja poleemikkona.

Nykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille
suuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti,
sivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka
seuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta
näkökannalta valaisemaan. _Periaatteellinen_ voitto jäi tässä
mieltäkiinnittävässä »kielikiistassa» epäilemättä nuoren polven
puolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän
enää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana,
ikinuorena alkulähteenä. Mutta _käytännössä_ juuri silloinen nuori polvi
itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan,
jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät,
seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen
moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin
muistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva, _tyylittelevä_ pyrkimys,
joka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena
seurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten
realismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä
menestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan
täsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi,
klassilliseksi.--_Sen_ taistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja
sitten loppuun suoritettuna.

Samoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten
taisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan
peistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven
puolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin
vahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy
Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen
olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi
siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin
silmätikku. _Panun_ jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan
romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa
»lantakirjailijaksi», kuten ennen.--Nämäkin taistelut voi siis jo
hyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi.

Toisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen
nuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset
törmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen
valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden
alun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden
kiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi
Jänneksen runoa _Inhuuden ihantelijalle_, jonka hän Minna Canthin
kirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taas
_Päivälehden_ ja _Uuden Suomettaren_ leirien yhteen-iskemistä 1890-luvun
alkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen
kansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa
kansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti,
vastakkain.--Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat
myös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät,
aatteelliset alkutekijät.

Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä
maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin
käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan _Ristiaallokossa_,
jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon _Yksin_-kirjan,
Järnefeltin _Isänmaan_ ja Ivalon _Aikansa lapsipuolen_ kanssa se on
silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia.

Sen erikoisuus on siinä, että se on--lyyrillinen.

Mutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa
kirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään.
Muodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan
ennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella,
sisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen
häntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi,
käsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli
realistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä
laulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen
jäiseen, murtelevaan mietiskelyyn.

Musset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon
ohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia
selaillessa Maupassant.

Jo _Runokokeissa_ oli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana
esiintynyt. Tuossa kauniissa runossa _Sunnuntaina_ hän jo oli ylpeästi
tunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon
kolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan.
Runossa _Kaksi vaalia_ hän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden
etsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden
jalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossa _Totuutta huudat_
antanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii

    »totuutta toimeen, elämään,
    totuutta uskoon, rakkauteen,
    totuutta käytökseen»,

sekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole
niinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti:
meillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei
suvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan
kauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu
sitten? Kasimir Leino on jo _Runokokeissaan_ liian suuri epäilijä
uskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen
siunauksista. Tuossa huomattavassa runossa _Hengen tasavalta_ hän jo oli
asettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota
valtaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen
siihen sangen pessimistiseen tulokseen, että

    »oli ennen sortaja yksi vaan,
    nyt joukkiot suuret, tuhannet
    lyö vangiksi aattehet».

Siksi tunnustautuukin tekijä vain »hengen tasavallan», vain »älyn
yksivallan» tahtojaksi ja taistelijaksi.--Siis melkein Björnsonin oppi
»toisesta taikka toisesta roskaväestä», Ibsenin henkisellä
ylimyksellisyydellä ja »kansanvihaajan» katkerilla mielipiteillä
höystettynä.

Varmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän
aikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta.

_Ristiaallokossa_ tulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka
ilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen
kukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin
oppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras
ihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin
realisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä,
koskematon _nolime tangere_ -taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi
johtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus ei _Ristiaallokossa_
suinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi
elämän-sisällykseksi sulatettuna.

Tekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen
maailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat
hänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit:

    »Nimiä vain on jumala ja luonto,
    olemus yksi, eri silmin nähty,
    ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi,
    ihmisten lailla harhateitä käypi,
    ikuista vaan on maailmoiden mahti,
    ikuiset lait ja niiden vaarin-otto.»

Sama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä
myrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä
pohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden
joutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina,
sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo
Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä
vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi
soinnahtaa.--Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon
tunnusmerkilliset ominaisuudet!

Kasimir Leinon runoudessa esiintyy sama sielullinen kahtia-jako, minkä
ennen olemme Juhani Ahon ja koko sen polven miehissä havainneet,
ristiriita pään ja sydämen, järjen ja tunteen, realismin ja romantiikan
välillä. Se suorastaan sankarillinen taistelu, jota he edellisen
puolesta käyvät jälkimmäistä vastaan sekä ulkopuolella itseään että
omassa olennossaan, on kirjallisuutemme kenties rohkaisevin ja
riemastuttavin eetillinen ilmiö, jolla varmaan on oleva pitkä kantovoima
koko suomalaisen kansallishengen vastaiseen kehitykseen.

Aatteellisesti on _Ristiaallokon_ tekijä täysi realisti, täysi uuden
ajan mies, totuutta hehkuva, vapautta vaativa, aina pyrkivä ja
aina--epäilevä. _Myrskylintuna_ hän tahtoo laulaa, voitollisen,
dityrambisen tunteen virsiä hän myös eräitä virittää: _Mun vuodenaikani
ei ole syys_, _Jos tohdit ja tahdot_, _Tuommoinen tyttö on mieleeni
mun_, _Mi orjuutta, se kurjuutta_ j.n.e. Mutta _Yksin ollessa_ käy hänen
mielensä sangen surulliseksi: hän huomaa epäilijän vaaran, hän tuntee
ivan ilkamoivan odan jäytävän elämänjuurtaan. Ja silloin voi entisyyden
eheä usko kangastaa hänelle niin utuisen ihanalta, että hän puhkeaa
_Päivän laskiessa_ liikuttaviin säveleihin lapsuus-onnen pilvettömille
maailmoille. Kuitenkaan hän ei vaivu niihin. Hän ei _tahdo_ vaipua
niihin, hän tahtoo tuntea olevansa _Parantumaton_: kokoelman ja kenties
koko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus.
Silloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin
säkeihin kuin _Surutonna suolla sorsa_, jossa hän syyttää kohtaloa sen
kauneimmista antimista hänelle:

    »Miksi annoit hengen hellän,
    vapautta vaativaisen?» j.n.e.

Toisia avuja olisi hänen mielestään tarvittu täällä: mielen malttia,
kovaa luontoa, vanhan mieltä, valhe-kieltä. Silloin hänkin olisi käynyt
»tietä tarvottua», syönyt kiltisti »ennen syötettyä», ollut sekä
»mieleen mahtimiesten» että »ikiriemuks isänmaalle».--Muuten hän ei
yleensä suinkaan tahtoisi vaihtaa kohtaloaan noiden elämän-kylläisten,
itseensä tyytyväisten kanssa, joiden symbolin hän näkee esim. _Valtion
syöttiläässä_. Heitäpä vastaan hän myös mestarillisen pilkkarunonsa
»_Kunnon mies_» linkoaa. Yhdessä toisen, ei vähemmän mestarillisen,
satiirin kanssa »_Kallihin kansan vuoksi_!» pitäisi sen tänäkin-päivänä
seisoa kultakirjaimilla piirrettynä jokaisen sivistyneen suomalaisen
sydämessä.

Eräät kauniit, objektiviset elämänkuvat, kuten _Huutolaistyttö kehdon
ääressä_, _Nukkuvalle tytölle vuoristossa_, samoin historiallinen
runosikermä _Valdolaisista_ viittaavat jo _Väljemmille vesille_, Kasimir
Leinon seuraavaan runokokoelmaan.

_Ristiaallokon_ syvästi tunteellisessa alkurunossa hän oli lausunut
liikuttavimman hyvästi-jättönsä lapsuutensa romantiselle
taika-maailmalle. _Väljemmillä vesillä_ hän on suorittanut saman
kehityksen kuin Juhani Aho _Lastuissaan_: tunnelma, tuo nykyaikaisen
ihmisen oljenkorsi, on tullut vapauttajana ja pelastajana sekä
romantisen tunteen ruusuista että jäytävän järjen okaista, hänen
kielenkäyttönsä saavuttanut sen marmorisen kauneuden, jota esim.
tunnelmarunot sellaiset kuin _Hän_, _Vuoden vaihteella_, _Syksyinen
mieliala_, _Talvitunnelma_, _Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö_ y.m.
todistavat. _Elämän laulu_, kirjan kannattava runosikermä, on tämän
tyyntyneen, voitollisen tunteen ja ajatuksen hymni maailmankaikkeuden
myönteisille voimille, kaiken yksilöllisen tragiikan ohitse ja
yläpuolitse. Joskus voi vielä joku katkera, vihlaiseva runo, kuten _Ma
olen kuin siipehen ammuttu lintu_ tai _Onneton_ hänen pakahtuvasta
povestaan singahtaa. Mutta muuten vaeltaa hän jo niillä jäisillä
jyrkänteillä, missä yksilöllinen elämän-tuska sulaa yhteen
maailmankaikkeuden siintävien, ilottomien ja suruttomien ilmakehien
kanssa.

Kasimir Leinon kehitys käy edelleen samansuuntaisesti kuin koko hänen
miespolvensa, mutta omalla tavallaan. Kauneus tulee hänenkin ainoaksi
uskonnokseen, kuten Juhani Ahon, tunnustaapa hän jo täysin helleenistä
kauneus-palvelusta, kuten _Pakanallinen uni_, _Ma lepään rannalla
ruohikossa_ y.m. tunnelmapalaset hänen _Runoissaan_ todistavat.
Historialliseen kirjailemiseen hänkin kääntyy, kuten Ivalo, sommitellen
suuren näytelmänsä Nuijasodan ajoilta _Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_.
Uusromantiikan mystillistä virtausta hänkin koskettaa, kuten Arvid
Järnefelt: _Etsijän palaus_, _Erakon unelma_. Mutta yleisen
suunnitelmamme mukaan viehättää meitä tällä kertaa enimmän se kausi
kunkin kirjailijan kehityksessä, jossa me näemme suurimman sisällisen
taistelun oman kirjallisen ja aatteellisen maailmankatsomuksen
saavuttamiseksi tapahtuvan. Siis vähemmän taistelun tulokset
sellaisinaan.

Siihen on myös ylläoleva esitys koetettu keskittää, seuraten siinä
suhteessa ainoastaan tekijän omaa osviittaa _Runokokeista_, jossa hän
asetti taistelun edestä vapauden korkeammalle kuin sen saavutuksen,
totuuden etsinnän hänelle kalliimmaksi kuin sen löytämisen, ja merkiten
lopuksi hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa J.H. Erkon
hiihtämän ladun suoranaisena jatkajana, nuorsuomalaisen runouden
ensimmäisenä europalaisena viljelijänä ja edustajana.



TEUVO PAKKALA


s. 9/4 1862.--Lapsuuteni muistoja (1885), Oulua soutamassa (1886),
Vaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895), Tukkijoella (1899),
Kauppaneuvoksen härkä (1901), Pieni elämäntarina (1903).


Jokaisessa ajassa on toisia, jotka seisovat sen eturintamassa, toisia,
jotka taempaa seuraavat ajan aatteiden temmellystä, pysytellen niiden
ulko- taikka yläpuolella. Usein saattaa edellisten riveistä tapahtua
siirtymisiä jälkimmäisten riveihin, usein myös päinvastoin joku
aikakauden syrjästä-katsovista hengistä innostua itse taistelun
tuoksinaan osaa ottamaan. Taiteen alalla saattavat molemmat
suhtautumiset ajanhenkeen, tietysti riippuen yksilön omasta
sielullisesta kehityksestä, tulla yhtä menestykselliseen käytäntöön.

Kaikki ne nuorsuomalaiset kirjailijat, joista on edellä ollut puhe,
Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo ja Kasimir
Leino, ovat kuuluneet yllä-mainitussa suhteessa niihin, joissa
1880-luvun ja suureksi osaksi myös 1890-luvun henki meillä on
voimakkaimmin humahtanut, jotka ovat ajalle leimaa antaneet ja
tuntuvasti sekä henkiseen elämäämme ylimalkaan että erikoisesti
kirjalliseen kehitykseemme uraa-uurtavasti vaikuttaneet. Samaa ei
suinkaan voi sanoa Teuvo Pakkalasta, niin luonteenomainen ilmiö kuin hän
muuten onkin meidän kansalliselle realismillemme ja niin läheisesti
kuin hänen tuotantonsa liittyykin sen nopeaan nousuun, kukoistukseen ja
kenties vielä nopeampaan ylimenoon uusromantiseksi tunnelmarunoudeksi.

Teuvo Pakkala seisoo aina hiukan taempana. Hänellä on oma oululainen
maaperänsä, jonka hän perinpohjin tuntee, terävä realistinen
havaintokykynsä, jota hän suurella taituruudella käyttää, ja ennen
kaikkea hilpeä, kansanomainen huumorinsa, joka hänelle heti ystävällisen
lukijapiirin lahjoittaa. Mutta hänessä on myös alusta alkaen jotakin
pehmeämmin ja kotoisemmin uneksivaa kuin ehkä kenessäkään hänen
aikalaisessaan, metsälampea, josta vain vaikeasti joku pieni
lähteen-suoni mereen lirisee, yksinäisen tuvan ikkunaa, joka ei
mielellään tahdo maailman-akkunaksi avartua. Se estää häntä aikansa
aatteisiin syvemmin innostumasta, se rajoittaa hänen kirjallisen
kehityksensä ääriviivat ahtaammalle kuin muiden hänen miespolvensa
edustajien, mutta auttaa häntä myös tällä rajoitetulla alalla eräisiin
huomattaviin, itsenäisiin ennätyksiin, jotka eivät ole taiteen
yleistavaraa. Ylimalkaan saattaa kuitenkin sanoa hänestä
kirjailijapersonallisuutena, että hän kuuluu niihin ajan-ilmiöihin,
jotka syystä tai toisesta eivät saa kyllin ilmaa henkisten siipiensä
alle, eivät pääse täyteen mittaansa kehittymään.

Hän alkaa raikkaana realistina. Hänen ensimmäinen kuvauksensa
_Lapsuuteni muistoja_ viehättää vilkkaalla, eloisalla esitystavallaan,
suurella todellisuuden-tunnullaan ja poikkeuksellisella
sanarikkaudellaan. Toinen kuvaus _Oulua soutamassa_ jatkaa näitä
erinomaisia ominaisuuksia, vieläpä laajenee väririkkaaksi,
kansanomaiseksi epopeiaksi siitä vuosisatojen kehittämästä
itäpohjanmaalaisesta sivistyspiiristä, jonka tervanpoltto
tervahautoineen ja tervaveneineen, koskenlaskuineen ja käynteineen
maakunnan ainoassa satamakaupungissa oli, ja on osaksi vieläkin, Kainuun
erämaihin muodostanut. _Vaaralla_, sarja hiukan irrallisen juonen
puitteisiin pujoteltuja, mutta sitä mehevämpiä ja suurella
impressionistisella voimalla vaikuttavia kuvauksia Oulun
työläis-elämästä, päättävät tämän ensimmäisen ja kenties onnellisimman
kehityskauden Pakkalan kirjallisessa tuotannossa.

_Elsa_, edellisen suoranainen jatko, osoittaa syvän henkisen muutoksen
hänessä tapahtuneen. Tekijä ei esiinny siinä enää naivina,
kansanomaisena kertoilijana ja kuvailijana, joka kasaa sattuvan
todellisuuspiirteen toisensa selkään nauttien vain kielensä kukkivasta
runsaudesta ja ympäröivän elämän luonteenomaisesta esittämisestä. Hän
valikoi, hän tyylittelee, hän erittelee vaikutuksensa ja yhdistelee, hän
on nyt varma, itsetietoinen taiteilija, joka siivilöi hänen kauttaan
kulkevat, tuhantiset elämänkuvat, pyrkien syvempään, sisällisempään
totuuteen kuin minkä pelkkä ulkopuolinen todellisuuden-tarkastelu voi
tarjota hänelle. _Elsa_ on Teuvo Pakkalan ehein taideteos, herkän,
lämpimän, intiimin taiteilijahengen hedelmä, joka tässä on antanut
meille klassillisimman, yleispätevimmän sisällyksensä.

Teuvo Pakkala on nyt joutunut europalaisen kirjallisuuden
vaikutuspiiriin, lähinnä nähtävästi norjalaisen, jonka suurista
mestareista, luonteenomaista kyllä, eivät Ibsen ja Björnson, vaan Jonas
Lie näyttää häneen pysyvimmät jäljet jättäneen. Hänkin tekee nyt hänen
ajalleen tavanmukaisen toivioretken Pariisiin, kuitenkaan Juhani Ahon
taikka Kasimir Leinon tavoin sen samalla lämpimästi läikähtelevään ja
kylmästi kriitilliseen ilmakehään syvemmin sukeltamatta. _Elsa_,
_Vaaralla_, ja jo ennen niitä, _Lapsuuteni muistoja_ ovat vakiuttaneet
hänen maineensa, lapsuuden sielun-elämän erinomaisena tarkastelijana ja
kuvaajana. Samaa uraa jatkaa hänen seuraava teoksensa _Lapsia_,
sisältäen monta todellakin omaperäistä ja älykästä havaintoa tuosta
useimmin liian ylimalkaisesti ja liian yksiviivaiseksi käsitetystä
maailmasta. Teoksen erikoisuus on se, että se ei suinkaan ole
Topeliuksen tapaan lapsista lapsille kerrottu, vaan lapsista
aika-ihmisille, muistuttaen siinä suhteessa eräitä nykyaikaisen
tanskalaisen kirjallisuuden ilmiöitä.

Tunnettu näytelmä _Tukkijoella_, Suomen Kansallisteatterin suurin
yleisö-menestys, vaikka ei suinkaan taiteellinen saavutus, perustuu
oikeastaan vielä vanhemmille kokemuksille: tekijän tuoreelle
maalais-elämän tuntemukselle, jota hän jo kuvauksellaan _Oulua
soutamassa_ oli osoittanut. Paitsi sitä välttämätöntä tyylittelyä, jonka
näyttämö jo sellaisenaan aina vaatii kirjailijalta, ei teos tuo
paljonkaan uusia lisiä Pakkalan jo kiteytyneesen luonnekuvaan. Hetkisen
hän näyttää nyt oireita uusille urille suuntautua: pikkukaupunkilaiseen
ympäristöön sijoitettu ilveily ja yhteiskunta-satiiri _Kauppaneuvoksen
härkä_ ilmestyy. Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena
kilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä
pikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo
Pakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle.

Nyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa. Hän
kirjoittaa paksun romaanin, nimeltä _Pieni elämäntarina_, syventyen
siinä erään omituisen naisluonteen ongelmiin, samalla ensi kerran
korkeampaa, sivistynyttä sielun-elämää käsitellen. Teos on kaikesta
päättäen mitä uutterimman työn kunnioitusta-herättävä taideluoma, täynnä
sattuvia, välähteleviä yksityiskohtia ja harvinaisella hartaudella
kiinnipysyvä kerran kaiutetuissa alku-äänissään. Silmin-nähtävää on,
että Teuvo Pakkalaankin tässä kehityskaudessaan on tarttunut sama
monumentalisen taiteen pyrkimys, jonka jo ennen olemme Juhani Ahossa
(_Panu_, _Kevät ja takatalvi_), Santeri Ivalossa (historialliset
romaanit) ja Kasimir Leinossa (_Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_)
havainneet. Mutta hän ei myöskään ole tahtonut uhrata mitään entisestä
impressionistisesta elävyydestään. Näin on tekotavasta ja koko
teoksestakin muodostunut mitä mieltäkiinnittävin impressionistisen ja
monumentalisen taiteen yhtymä, joka voisi tarjota aihetta monelle
esteettiselle mietelmälle, mutta joka jyrkkine ylimenoineen voi lukijaan
kenties ensi hetkessä vaikuttaa hiukan oudosti ja vieroittavasti.

Teuvo Pakkalan merkitys meidän kirjallisuudessamme on nähdäkseni ensi
sijassa siinä, että hän tuo siihen erään uuden ympäristön: vanhan
merikaupungin, jonka elämää hän käsittelee hienolla taiteellisella
maulla ja ymmärryksellä. Sitten siinä, että hän jälleen tuo siihen erään
toisen ympäristön, tuon merikaupungin takaisen maakunnan, kaikessa
raikkaassa, alkuperäisessä tuoreudessaan. Ja lopuksi siinä, että hän
rehellisellä itsekritiikillä yrittää laajentaa tätä alaansa eri
suuntiin, saaden aikaan huomattavia tuloksia, jotka tosin eivät näytä
antavan mitään uusia sysäyksiä yleiselle kirjalliselle kehityksellemme,
mutta jäävät epäilemättä merkitsemään eräitä kansallisen realismimme
itsenäisimmin suoritettuja haarautumia.



LIITE

REALISMIN LOPPU JA UUSROMANTINEN KIRJALLISUUTEMME.


Ulkonaisen todellisuuden-tarkastelun vievät meillä huippuunsa n.s.
_kansankirjailijat_, joiden luku on legio meidän kansallisen realismimme
kukkiessa parhaillaan.

Nimitys on typerä, mutta nähtävästi jo niin vakiutunut, että sitä on
käytettävä, jos mieli tulla ymmärretyksi. Jos joku kirjailija
taiteellisessa muodossa saa meille kerran jotakin arvokasta sanotuksi,
on esteettisesti jotenkin yhdentekevää, onko hän kotoisin kansan
»syvistä» tai korkeista kerroksista. Kenen pistäisi päähän nimittää
esim. Maksim Gorjkia kansankirjailijaksi? Mutta samoinhan on myös monien
muiden taidesanojen laita: niiden käytäntö riippuu niiden tuottamasta
hyödystä ja mukavuudesta eikä useinkaan niiden sisällisestä totuudesta.

Kenties on tässä oleva myös eräs toinen huomautus paikallaan. Me
käytämme sanoja realismi ja romantiikka, vaikka tiedämme, että niillä ei
ole mitään puhdasta vastaavaisuutta todellisuudessa. Toisin sanoen: ei
ole olemassa realistista taiteilijaa ja taideteosta, jossa ei samalla
ole romantisia aineksia, ja päinvastoin. Nuo nimitykset ovat silloin
käsitettävät ainoastaan siinä ymmärteessä, että toiset taikka toiset
ainekset silloin näyttävät olevan _voiton puolella_ asianomaisessa
taiteilijassa taikka taideteoksessa. Niiden _tasapainoa_ taas olen
merkinnyt sanalla klassillinen.

Olen koettanut edellisessä osoittaa, miten koko kirjallisuutemme kehitys
Elias Lönnrotista Minna Canthiin saakka on alituista siirtymistä
romantiikasta realismiin. Tämän kehityksen klassillinen tasapaino-kohta
on Aleksis Kivi, sen realistisen voittopuolen tuovat Päivälehden piirin
miehet mukanaan, mutta sen äärimmäisen loppupisteen muodostavat
suomalaiset kansankirjailijat. On nimittäin yleisenä sääntönä pidettävä,
että taiteellisten suuntien, samoin kuin kaikkien henkisten liikkeiden
ja virtauksien, aina täytyy mennä äärimmäisimpään yksipuolisuuteensa,
ennenkuin niiden vastavaikutus, _reaktsio_, on odotettavissa.

Realismin vastavaikutus meillä tuli olemaan kansallinen uusromantiikka.

Olemme nähneet, miten se jo esiintyy Päivälehden piirin miehissä, Juhani
Ahossa, Arvid Järnefeltissä, Santeri Ivalossa ja Kasimir Leinossa,
joista jokainen käy läpi koko tuon mieltäkiinnittävän ääniasteikon
realismista klassisismin kautta uuteen romantiikkaan, kukin omalla
tavallaan, yksi täydellisemmin, toinen epätäydellisemmin luonnollisesti.
Tällä siirtymisellä on syvät juurensa koko ajanhengessä ja koko
suomalaisen kansallishengen saman-aikaisessa kehityskulussa, samoin
kuin oli ollut edellisellä siirtymisellä romantiikasta realismiin. Mutta
realistisen taidesuunnankin täytyi ensin sanoa viimeinen sanansa,
ennenkuin suomalaisen kirjallisuuden kehitys jälleen voi uusille urille
ohjautua.

Se jäi meillä suomalaisten kansankirjailijain sanottavaksi.

Päivälehden piirin miehet, niin uskollisina realisteina kuin he kukin
kirjallisen uransa alkavatkin, sentään vaistomaisesti, kaikista
taideteorioistaan huolimatta, valikoivat ja tyylittelevät vaikutuksiaan,
tekevät yhteenvetoja ja katsovat ympäröivän todellisuuden ilmiöitä
»temperamentin läpi». Epäilemättä tekevät sitä myös jossakin määrin
kansankirjailijat, sillä sen tekee tietämättäänkin ja tahtomattaankin
jokainen, joka kirjallista taikka taiteellista työtä ylimalkaan
harjoittaa. Mutta he tekevät sitä edellisiin nähden niin vähäisessä
määrässä, että juuri _taiteellisen temperamentin puutetta_ voi pitää
yhtenä heidän tunnusmerkillisimmistä ominaisuuksistaan. Ja juuri siten
he tulevat merkitsemään meidän kansallisen realismimme viimeistä
johtopäätöstä.

Jos kerran ulkonainen _havainto_ oli kaiken kirjallisen toiminnan
lähtökohta, niin olihan parempi, että siihen sekoitettiin niin vähän
mielikuvituksen aineksia kuin mahdollista. Jos kerran todellisuus oli
_kuvattava_ sellaisenaan ja jätettävä lukijan omaksi asiaksi siihen
sisältyvän maailmankuvan muodostaminen, niin olihan aivan oikein ja
kohtuullista, että tuo kuvaus ainakin oli niin yksityiskohtainen kuin
mahdollista. Ja jos vielä kuvauksen tuli olla _objektivisen_,
yleispätevän ja eksaktisen kuin konsanaan luonnontieteen järkkymättömien
tuloksien, niin olihan suorastaan toivottavaa, että tekijä sekoitti
siihen niin mitättömän osan omaa personallisuuttaan kuin mahdollista.
Oikeastaan olisi ollut paras, jos hänellä ei mitään omaa
personallisuutta olisi ollutkaan, vaan hän ollut yksinkertainen
heijastus-kuvastin, ilman tahtoa, tunnetta ja inhimillisiä myötä- tahi
vasta-ajatuksia. Se olisi ollut realistisen kirjailijan ihanne ja
korkein perikuva. Mutta koska sellaista ei voinut mikään todellisuus
synnyttää--yhtä vähän kuin ylimalkaan mitään puhtaiden käsitteiden
vastaa vaisuuksia--oli siihen ainakin pyrittävä, peitettävä oma
personallisuutensa, jos jumala ehkä onnettomuudeksi olikin sellaisen
asianomaiselle kirjailijalle lahjoittanut, ja siirtää kaikki syvempi
yksityis-ilmiöiden seulominen, valikoiminen ja yhdisteleminen (s.o.
kaikki syvempi taiteellinen toiminta) lukijan asiaksi. Oli selvää
selvempi, että tätä tietä, jos sitä olisi johdonmukaisesti seurattu, ei
olisi tultu taideteoksiin, vaan--aineskokoelmiin.

Kansan-elämän kuvauksella on aina ollut mitä tärkein ja miltei
yksinvaltias asemansa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Jos muistamme,
että kansallinen romantiikka, jonka luonteenomaisimmat ennätykset tosin
ruotsinkielellä tapahtuivat, jo oli ollut pyrkimystä luontoon, kansaan,
maan sydämeen, poispäin kultuurin kukkuloilta, pois kaiken
hienostuneisen, sievisteleväisen, epäkansallistuneen ja
epä-isänmaallistuneen seura-elämän kahleista, takaisin »muikkuihin ja
kaljaan», kuten Runebergilla, niin muistamme myös, miten koko
kansallinen liikkeemme oli perustunut tuolle samalle romantiselle
pyrkimykselle. Virran mukana seurasi tietysti maan syntyvä,
suomenkielinen kirjallisuus. Eihän ollut olemassa paljoa muuta
suomenkielistä ympäristöä kuin suomenkielinen talonpoikainen kansa itse
isiltä-perittyine tapoineen ja vuosisatojen muodostelemme
sielun-liikkeineen. Siihen oli tutustuttava, sitä oli kuvattava ja siitä
kirjoitettava. Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon
suuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset
tapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli
kaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen
suomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen
palvelukseen. Runoilijat palvelevat sitä sytyttävillä ja innostavilla
säkeillään, suorasanaiset kirjailijat kansan-elämän kuvauksillaan. Aika
ei suinkaan ollut eikä voinut olla edullinen millekään yksilöllisemmille
sieluntunnustuksille.

Ei myöskään kansallinen realismi. Sillä senhän opinkappaleita juuri on,
että tekijän oma personallisuus ei saa ollenkaan esiintyä, että
kuvauksen tulee olla ulkopuolisen ja yleispätevän, sekä sen esittämien
henkilöiden todellisuudesta suoraan temmattuja, ympäristönsä koneellisia
tuloksia. Niin ovatkin kaikki ihmiset luonnollisesti, mutta realistinen
katsantokanta jättää tässä suhteessa huomioon ottamatta, että mekaaninen
maailmanjärjestyskin kätkee itseensä erään äärettömyyden, jonka
salaperäisen tuntemattomuuden myös täytyy saada sille kuuluva sijansa
sitä tulkitsevassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Tuon äärettömyyden voi
kukin ihminen havaita välittömimmin omassa sielussaan. Mutta realismi ei
suinkaan ollut omiaan kääntämään kirjailijan silmää sisäänpäin, vaan
ulospäin. Siksi huomaammekin myös kansan-elämän kuvauksen alalla, miten
tosin lakataan kansaa ihannoimasta, mutta tyydytään aina enemmän ja
enemmän sen ilmiöiden ulkopuoliseen tarkasteluun sekä niiden
mahdollisimman tarkkaan ja totuudenmukaiseen esittämiseen. Eri asteita
tässä suhteessa merkitsevät Aleksis Kivi, Pietari Päivärinta, Juho
Reijonen, Juhani Aho. Siitä vieläkin pieni askel eteenpäin, ja ollaan
suomalaisissa kansankirjailijoissa.

Hehän juuri _tunsivat_ kansan-elämän paremmin kuin kukaan, koska olivat
itse sen lapsia, syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet keskellä sitä. He
kaiketi, jos ketkään, saattoivat olla sen puhtaita _heijastajia_ ja
_kuvastajia_, koska heidän oma sisällinen ja ulkonainen elämänsä oli
pelkkää kansan-elämää, koska he eivät tunteneet muuta kuin sitä ja
olivat siten täydellisesti vapaita kaikista vieraista, häiritsevistä
vaikutuksista. Kuka taisi paremmin _kansankielen_ kuin he, sen
eri-murteisen, tuhatvivahteisen kielen, joka oli kaikkien todellisten
realistien ylin ihastus ja paras taistelu-ase? Kuka paremmin _maalata_
paperille koko meidän maalaisympäristömme, jos vain osasi kastaa kynän
mustetolppoon ja asettaa järjellisiä lauseita jäljekkäin? Kaikki
ajanmerkit olivat edulliset kansankirjailijain esiintymiselle.

Olihan sitäpaitsi jo yksi suuri, tunnustettu kansankirjailija olemassa:
Pietari Päivärinta.

Nyt tulee niitä tukuttain. Ja on huomattava, että he kaikki nyt
kirjoittavat suorasanaista, samoin kuin Lönnrotin ja siis kansallisen
romantiikan aikaiset kirjailevat kansanmiehet kaikki olivat olleet
runomuodon käyttäjiä. Siinäkin siis sama siirtyminen romantiikasta
realismiin, minkä ennen olemme koko ajan yleisessä hengessä ja
suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa havainneet: siirtyminen kansan
_runoilijoista_ kansan _kirjailijoihin_. Minkä Suomen talonpoikainen
kansa ennen oli laulanut ilmi itseään Paavo Korhosen, Pietari Makkosen,
Olli Kymäläisen, Antti Puhakan y.m. kautta, sen se nyt puhuu
Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen, Nestor Niemelän, Eero
Sissalan y.m. suulla. Toiset heistä kohoavat jo hyvin korkeaan
taiteesen. Toisten pääasiallinen merkitys on heidän käyttämänsä
kansankielen alalla, jonka kautta he koko uudemman kirjakielemme
kehitykseen vaikuttavat virkistävästi, elähyttävästi. Kaikki he omalta
osaltaan tuovat uusia lisiä suomalaisen kansanhengen psykologiaan.

Varsinaisten kansankirjailijain ja Päivälehden piirin välillä seisoo
jälleen joukko ilmiöitä, kuten Kalle Kajander, K.A. Järvi, Juhani Kokko
y.m., kaikki erinomaisia suomalaisen kansan-elämän ja kansanpsykologian
tuntijoita ja kuvaajia. Rajamerkit tässä, niinkuin yleensä kirjallisella
alalla, ovat sangen häälyviä. Ratkoohan jo esim. _Kauppis-Heikki_
useimmat kansankirjailijain luonteenomaiset rajat itsetietoisella,
Juhani Ahon koulussa käyneellä taiteellaan. Niiden käytäntö riippuu siis
samasta kuin taidesanojen ylimalkaan: ne ovat suuria yhteenvetoja, jotka
tulkitsevat kirjallisen kehityskulkumme sisällistä totuutta, mutta
tekevät väkivaltaa monelle ulkonaiselle todellisuus-ilmiölle.

       *       *       *       *       *

Realismi oli meillä ollut suorasanaisen kirjallisuuden kehitykselle mitä
edullisin. Ainoa runon-muodon käyttäjä, jonka se oli pinnalle
kohottanut, oli Kasimir Leino. Eräät, kuten _Valter Juva_ ja _Severi
Nuormaa_, kumpikin monen kauniin sävelen kaiuttajia, eivät syystä taikka
toisesta näytä tuossa kylmässä, ankarassa ajassa saavan kyllin ilmaa
siipiensä alle. Heidän käy niinkuin Teuvo Pakkalan; he eivät saa oikein
kiinni ajastaan. Toiset kulkevat vanhan romantiikan kahleissa, jotka
ainoastaan J.H. Erkko on ollut kyllin väkevä murtaakseen, toiset
hukkuvat Kasimir Leinon tuomaan järkeilyyn ja käsitteellisyyteen.
Kuitenkin on 1890-luvulla selvä pyrkimys takaisin runomuotoon
havaittavissa. Suorasanaisista kirjailijoista vie sen pisimmälle Juhani
Aho, jonka _tunnelmarunous_ ja _rytmillinen proosa_ jo ennustavat
jälleen uuden romantisen ajan koittamista.

Kaikki kirjalliset vaikutukset ulkoapäin ovat omiaan sitä edelleen
kehittämään. Ruotsissa on realismi tehnyt täydellisen vararikon: itse
sen päämies August Strindberg menee _Infernon_ kautta _Damaskukseen_.
Nerokas kolmikko Fröding, Levertin, Heidenstam kohottaa ruotsinkielisen
laulurunouden korkeammalle kuin se on ollut milloinkaan ennen, heidän
rinnalleen astuu lyyrillisen proosan ja lentävän mielikuvituksen mestari
Selma Lagerlöf, jonka _Gösta Berlingin satu_ tekee syvän vaikutuksen
myös tälläpuolen Pohjanlahtea, ja Ellen Key kohdistaa yhteiskunnallisen
nais-vapautumisen takaisin naisen sisällisimmän, naisellisimman
vaisto-elämän viljelyyn. Kaikkialla käy henkinen liike ulkoa sisäänpäin,
yhteiskunnallisesta yksilölliseen, järjestä tunteesen, ulkonaisesta
havainnosta tunnelmaan ja mielikuvitukseen. Norjassa on Ibsen itse jo
kääntynyt syvästi mystilliseen, symbolistiseen sielunkuvaukseensa:
pitkät yksilölliset erämaan-taipaleet erottavat _Nooran_ ja _John
Gabriel Borkmanin_ tekijät toisistaan. Knut Hamsun, Vilhelm Krag,
Jörgensen, Obstfelder, kaikki etevimmät norjalaiset ja tanskalaiset
nuoret henget kantavat uhrinsa tälle uudelle romantiikalle. Sama
henkinen ilmavirta käy kautta maailman. Saksassa kehittää Friedrich
Nietzsche suvereenisen yksilöllisyyden ajatuksen, jonka täydellisin
tähän-astinen ilmestysmuoto lienee Goethen korkeaan koskemattomuuteen
soinnutetussa personallisuudessa havaittavana, syvästi haltioituneeksi,
profeetalliseksi runoudeksi: _Näin puhui Zarathustra_. Italiassa
tunnustautuu Gabriele d'Annunzio vanhan latinalaisen hengen ja uuden
romantisen kauneus-uskonnon hartaimmaksi kannattajaksi ja itse
Ranskassa, kirkkaassa, heleässä Ranskassa, on ajan sisäänpäin-kääntyvä
suunta löytänyt edustajansa Paul Verlainessä ja koko symbolistisessa
runoilijakohortissa. Näiden henkisten johtotähtien alla, joista jo ennen
Juhani Ahon yhteydessä on huomautettu, purjehtii esiin myös 1890-luvun
suomenkielinen uusromantinen kirjallisuus.

Sama on asianlaita ruotsinkielisellä taholla maamme kirjallisuudessa,
jossa kehitys Runebergin ja Topeliuksen kansallisesta romantiikasta oli
vienyt Karl A. Tavaststjernan edustamaan realismiin, johon kuitenkin
vielä monet vahvasti romantiset ainekset sisältyvät, sitten hänen
_Laureatuksensa_ ja _Diana_-sonettiensa kautta Bertel Gripenbergin
välkkyvään, uusromantiseen runouteen sekä aikakauslehti _Euterpen_
edustamaan esteettiseen maailmankatsomukseen.--Miten lähekkäin maamme
suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden kehitys vielä viime
aikoihin saakka on kulkenut, osoittavat m.m. sellaiset tosiseikat, että
Gustaf von Numersin nerokas näytelmärunous, jota on vanhan kansallisen
romantiikkamme viimeisenä kajastuksena ruotsinkielisellä taholla
pidettävä, sai ensimmäisen tulikasteensa suomenkielellä, hänen ystävänsä
ja yhteisrunoilijansa Kaarlo Bergbomin johtamassa Suomen
Kansallisteatterissa.

Aika on _esteettinen_, jos se sitä ennen oli ollut _eetillinen_,
_kaunotieteellinen_, jos se sitä ennen oli ollut _luonnontieteellinen_.
Minne tahansa taivaanrannalla katsoneekin, on romantisen kauneuden pyhä
lippu realistisen totuuden yhtä pyhän viirin paikalle pystytetty. Ei
kuitenkaan niin, että olisi palattu takaisin vanhaan romantiikkaan, vaan
niin, että nousten realistiselta pohjalta koetetaan etsiä ja löytää
kaunista koneellisestakin maailmanjärjestyksestä.

       *       *       *       *       *

Ajan tahti käy yhä nopeammaksi, »hidas» suomalainen veri virtaa yhä
kiihkeämmin. Entisen nöyrän, vaatimattoman pianissimon sijasta soittaa
suomenkielinen kirjallisuus pian sangen ylpeässä, uhmailevassa
fortissimossa, jota myöskin ympäröivät valtiolliset olosuhteet ovat
omiaan kaikinpuolin kasvattamaan ja kehittämään: ensin 1890-luvun
taantumus, sitten vuosisadan taitteen sortovuodet, jotka astuvat salpana
koko heränneen suomalaisuuden ja nuorsuomalaisuuden sekä juuri
heräämässä olevan sosialismin eteenpäin-ryntäävien voimien tielle. Mutta
pato synnyttää aina tulvan, sorto sitä väkevämmän vapaus-vaatimuksen.
_Suurlakko_ on tämän kasvavan, paisuvan, kauan pidätetyn valtiollisen
mielen-myrskyn suuri loppupiste. Ja on omituista nähdä, miten ennen niin
hiljainen suomenkielinen kirjallisuus tämän mullistavan ajantaitteen
kahden-puolin uskollisesti maan yleistä mielialaa heijastaa. Jos se oli
laulanut kansallisen romantiikan ja puhunut kansallisen realismin
aikoina, _huutaa_ se nyt täyttä kurkkuaan, ikäänkuin tahtoisi se huutaa
ilmi koko kansallisen vihamme, suuttumuksemme, tuskamme ja häpeämme.
Olkoon sen sisällys muuten kuinka rikkinäistä ja sekasortoista
tahansa--samoin kuin on aika sen ympärillä,--todistaa se kuitenkin, että
maa pursuu, että Suomi elää ja että se syöksee vastustamattomalla
voimalla esiin uutta, rohkeata, suomalaisugrilaista rotuhenkeään.

Monissa muissakin suhteissa on koko aikakauden yleinen ilmakehä omiaan
tuota tummapohjaista myrskypaatosta kasvattamaan. Kansallisen
vapaus-vaatimuksen rinnalla käy yhtä voimakas _yksilöllinen
vapaus-vaatimus_, jonka jo Minna Canth ja Päivälehden piiri aikoinaan
oli kuin käärmeen korvessa kohottanut, ja joka siitä saakka, selvempänä
taikka hämärämpänä, oli seisonut vastakkain vanhan, suomalaisen,
kansalliskristillisen auktoriteettiuskon ja sille perustuvan
kansanmoraalin kanssa. Jo luonnostaan _elämän-myötäisenä_ ja siis
_kirkon-vastaisena_, se saa uutta vahvistusta siitä elämän-ilon,
elämänhalun ja terveen elämän-nautinnon riemuitsevasta tarpeesta, joka
on jokaisen nuoren, kuluttamattoman kansan nousulle ominaista. On
mainittu joskus meillä sanat _suomalainen renässansi_. Niissä sanoissa
on enemmän totta kuin outo luulisikaan, sillä saapa mennä hyvin kauas
kansojen nuoruuteen löytääkseen mitään vastaavaisuutta sille
kuumeentapaiselle tuotannolle, joka meillä viimeisen kymmenen tai
viidentoista vuoden kuluessa kirjallisuuden ja myöskin muiden taiteiden
aloilla vallitsee. Mutta ei mitään kuumeentapaista tuotantoa ilman sen
alla piilevää, vapaiden, itsenäisten yksilöiden kuumeentapaista,
_pakanallista_ verenkiertoa. Suomalainen veri on todellakin joutunut
liikkeesen. Ja se tahtoo ottaa osansa kaikesta kauniista, mikä ennen
oli kielletty, kaikesta, mitä esi-isät olivat syntinä pitäneet ja juuri
sen vuoksi tyydyttämättömänä pyyteenä niin väkevästi kansan nuoremman
sydämeen kasanneet. Sanalla sanoen: _elämänkoreudesta_.

Ja niin tapahtuu, että suomenkielinen kirjallisuus, joka kerran oli
köyhyyden, pettuleivän ja itsekieltäymyksen karuja hyveitä ylistänyt,
nyt astuu aivan toisellaisten elämän-arvojen palvelukseen. _Elämän
täyteläisyys_ tulee sen tunnus-sanaksi, voitollinen, dityrambinen sävel
sen luonteenomaisimmaksi äänilajiksi. Kuuma, _sensualistinen henkäys_
käy yli suomenkielisen kirjallisuuden. Aisti-elämä, aisti-ilo,
_aistikultuuri_ astuvat ensimmäisen kerran suurina, tärkeinä
elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Kristillisen maailmankatsomuksen
tallaama, herjaama, häväisemä _ihmisluonto_, joskin usein vielä raakana
ja viljelemättömänä, ottaa sananvuoron suomenkielisessä
kirjallisuudessa, vaatien siinä täysiä kansalais-oikeuksiaan.
Yksilöllinen kauneus, yksilöllinen siveys, _yksilöllinen totuus_
kulkevat koko nuoren polven yli näkymättöminä kylväjinä.

Kaikki tähtäävät samaan suureen päämäärään: _hellenismiin_.

Ei niin, ettei vastakkaisiakin pyrkimyksiä olisi ajassa havaittavana.
Ateena ja Jerusalem taistelevat ylivallasta, eivät ainoastaan koko
ajanhengessä, vaan myös usein yksityisissä taiteilijasieluissa ja
kirjallisissa ilmiöissä. Asianlaita on sama kuin niiden romantisten ja
realististen ainesosien, joista yllä on huomautettu ja joita me tuskin
koskaan todellisuudessa tapaamme toisistaan aivan erillään. Päinvastoin
on koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin
joulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa
meillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset
tulevaisuuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta
sen _erikoisuudeksi_ jäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista
edellisistä aikakausista erottavat. Ja juuri niistä olen edellisessä
tahtonut eräitä silmiinpistävimpiä luetella.

Mitä lähemmäksi suomenkielisen kirjallisuuden nykyisyyttä tullaan, sen
enempi sen kehitys haarautuu, sen monipuolisemmiksi käyvät sen ilmiöt,
sen kirjavammaksi sen yleisleima. Lisäksi tullut nuoren _venäläisen
kirjallisuuden vaikutus_, Gorjkin, Andrejewin y.m. on ollut omiaan sitä
yhä enemmän kirjavoittamaan. Yhtyneenä entisiin skandinaavisen,
saksalaisen, ranskalaisen, englantilaisen, italialaisen ja vihdoin
_klassillisen_ kirjallisuuden vaikutuksiin, se on omalta osaltaan ollut
mukana muodostamassa sitä sekasortoista, kirkaisevaa, slaavilaista,
_byzantinista_ vaikutusta, minkä kirjallisuutemme yleisleima tällä
hetkellä tekee ja joka jo näkyy sen mauttomista, mahdottomista
kansikuvistakin. _Barokki_ olisi ehkä sen oikea mainesana, jos se enää
yleensä lienee millään taidetermillä merkittävissä.

Näyttää ensi silmäyksessä mahdottomalta käydä tämän sekasortoisen
kirjallisen aikakauden erikois-ilmiöitä ollenkaan määrittelemään tahi
lajittelemaan. Mutta sen myöntäminen olisi sama kuin oman kriitillisen
kyvyttömyytemme tunnustaminen, sillä juuri sitä vartenhan on entisyyden
tarkastelu suotu meille, että me sen kautta saavuttaisimme edes
jonkinlaisen yleiskatsauksen myös nykyisyyteen. Eiväthän senkään ilmiöt
ole meille taivaasta tipahtaneet. Täytyyhän niiden kaikkien kasvaa
maasta ja ajasta, täytyyhän niillä jokaisella olla luonnollinen
selityksensä.

       *       *       *       *       *

Runomuotoinen kirjallisuus meillä oli 1890-luvun uusromantiikan mukana
käynyt mahdolliseksi. Niinpä näemmekin esiintyvän saman vuosikymmenen
loppupuoliskolla kokonaisen sarjan suomenkielisiä runoilijoita, joissa
monet entisyyden viivat taittuvat ja joista ne jälleen kauas eteenpäin
haarautuvat.

Sarjan alottaa _Yrjö Veijola_, jonka ensi esiintymistä Kasimir Leino
niin suurella ihastuksella tervehtii ja jonka runous romantisella
legenda- ja ballaadihengellään heti saavuttaa suurta suosiota osakseen.
Seuraa _Larin Kyösti_, hänkin aluksi, samoin kuin edellinenkin,
skandinaavisten vaikutusten alainen, sittemmin yhä suomalaisemmaksi
syventyvä ja itsenäistyvä runoilijakyky, hilpeä kansan-elämän kuvaaja ja
samalla sielullisen mystiikan salaperäisiä onkaloita astuskeleva. Sitten
_O. Manninen_, joka suppeiden, täsmällisten säkeittensä taakse kätkee
niin paljon syvää, surunvoittoista mielialaa ja resigneeratun järjen
hiuksenhienoa sielunerittelyä. Sitten _Ilmari Kianto_, joka
alkutuotantonsa yksinäisyystunnelmasta vähitellen, nähtävästi nuoren
venäläisen kirjallisuuden ja Arvid Järnefeltin vaikutuksesta,
kirkollisvastaiseen individualismiin kehittyy. Ja vihdoin näiden rivien
kirjoittaja, jonka näinkin ylimalkaiset ja helppohintaiset kirjalliset
mainesanat hänen, ikävä kyllä, täytyy jättää muiden muovaeltaviksi.

Myöskin saman-aikaisen suorasanaisen kirjallisuuden alalla on tunnelma
lähtökohtana, lyyrillinen proosa taas sen luonteenomaisena ilmaisuna.
Tunnelmarunoudesta lähtee _Maila Talvio_, vaikka hän sittemmin
kansan-elämää käsittelevissä romaaneissaan meneekin realistiseen ja
samalla sangen tarkoitusperäiseen havaintoon. Tunnelmarunoilija on
myöskin _Volter Kilpi_, joka kehitettyään haltioituneen
kauneushurmauksen kenties pisimmälle koko suomenkielisessä
kirjallisuudessa vähitellen esteettiseksi mielikuvaajaksi
viilenee.--Samaan aikaan ilmenee jo vastavaikutus. Käsite, haltioituneen
hurmauksen vastakohta, on pohjana _Helmi Setälän_ ohuelle, mutta
älykkään sielun-erittelyn leimaamalle tuotannolle. Enemmän entisen
realismin pohjalla pysyy taas _Aino Kallas_, joskin hän sen yleistä
ajansuuntaa seuraten täysin nykyaikaiseksi tyylittelee.

Näytelmäkirjallisuus kulkee aluksi kauempana ajan yleisestä
kehitysviivasta. Sentään on täälläkin mielikuvitus entisen realistisen
havainnon sijasta _Juhani Sjöströmin_ vilkkaan, karjalaisen runottaren
kautta voimakkaasti ja väririkkaasti edustettu. Toinen huomattava
näytelmäkirjailija _Kaarle Halme_ kehittää taas realistisen, joskin
monia romantisia aineksia sisältävän tekotapansa pitkälle kohti tiukkaa,
valikoivaa tyylittelyä. Sama on sittemmin _Elviira Villmanin_
ensimmäisen suuren näyttämömenestyksen salaisuus.

Kuljetaan kohti tyylittelyä, koristeellisuutta, joskin horjuen ja kuin
hämärässä haparoiden. Tunnelma, mielikuva, käsite ovat yleisiä
lähtökohtia, ei ulkonainen havainto ja kokemusperäinen tieto siis
sellaisinaan. Ei realistin erittely, vaan romantikon yhteenveto on
vallitsevana. Sisästäpäin, ei ulkoapäin, kasvaa uusromantisille
kirjailijoille heidän maailmankuvansa. Ulkonaista todellisuutta
käytellään useimmin vain sisällisten totuuksien muotoina, vertauskuvina.

Raamatullisesta vertauskuvallisuudesta lähtee _Johannes Linnankoski_,
jonka lentävä mielikuvitus ja tuores tunnelmapohja hänelle sittemmin
myös uusromantisen ja väkevästi sensualistisen kansan-elämän kuvauksen
alalla tuottaa eräitä huomattavia ennätyksiä. Tyylittelevän,
koristeellisen suomalaisen proosan ja sivistyneisen sielunerittelyn
kohottaa korkealle _L. Onerva_, hänkin alkanut sensualistisesta
tunnelmarunoudesta. Uusromantinen myrskypaatos taas laulaa täydellä
voimallaan _Joel Lehtosen_ kuohuvissa, häikäilemättömän mielikuvituksen
esiin purkamissa romaaneissa. Sama dityrambisen uhman sävel on
silmiinpistävin piirre _Aarni Koudan_ tähänastisessa, Nietzschen
värittämässä tuotannossa. Vienompi on _Gabriel Engelbergin_ runouden
pohjasävy, mutta kohoaa sekin yhteiskunnallisen vääryyden tajunnasta
korkeaan ja jo puhtaasti sosialistiseen paatokseen. Karjalaisen vilkas
mielikuvitus ja herkkä lyyrillisyys ovat _Iivo Härkösen_
kotipaikka-runoudelle tunnusmerkillisiä.--Omituinen, sensualismin ja
asketismin, sosialismin ja klerikalismin sairaloinen sekoitus on _Irmari
Rantamala_, jolta kuitenkin hänen mauttomuutensa ja muodottomuutensa
kieltää kaiken syvemmän esteettisen mielenkiinnon.

Uusromantinen myrskypaatos lienee hänen kauttaan sanonut viimeisen
sanansa meillä. Samoin arvattavasti se mauton, sivistymätön sensualismi,
joka on eräissä »Tampereen koulun» ilmiöissä esiintynyt, kuten tätä
suuntaa joskus on leikillä nimitetty.

Aivan syytön ei tähän viimemainittuun syntiin myöskään ole _Maria
Haggrén-Jotuni_, jonka suppea tyylittely ja kylmä, säälimätön »verismi»
hänet kuitenkin aivan toiselle kirjalliselle tasolle kohottavat. Sama
tyylittelevä, mutta edellistä paljon kehittymättömämpi uusrealismi
näyttää olevan _Kyösti Vilkunan_ novellien silmämääränä. Kaukana
kaikesta uusromantisesta uhman säveleestä pysyttelee myös _V.A.
Koskenniemi_, jonka uneksiva, lyyrillinen tunne on ranskalaisen y.m.
europalaisen runouden vaikutuksesta niin kirjalliseen ja hiukan
estetisoivaan yleiskuoreen pukeutuneet.

Suomenkielisen kirjallisuuden kehittyessä ovat myös sen lähtökohdat
jossakin määrin kirjallistuneet, kaupunkilaistuneet
ja--pääkaupunkilaistuneet. Meidän ei suinkaan enää ole tarvis mennä
Kaarlo Bergbomiin saakka etsiäksemme niitä kirjallisia, kriitillisiä ja
esteettisiä »asfalttikukkasia», joista hänen novellinsa ovat ensimmäinen
oire meillä ja jotka esim. ranskalaisessa kirjallisuudessa niin
etualalla ovat. Me voimme niitä löytää jo lähempääkin. Romaanisen,
latinalaisen hengen läpitunkema on _Jalmari Hahlin_ hauras, viileähkö
tuotanto. Jotakin samasta hiukan kirjallisesta ja jälki-tuottavasta
tunnelmasävystä on myös _Kaarlo Atran_ tähän-astisissa, sangen
taitavasti sommitelluissa teoksissa havaittavana. Kokonaan
kaupunkilainen ilmiö on _Jalmari Finne_, eikä vähemmän ehkä _Armas Toivo
Tarvas_, joskin he jo jonkun verran parodioivat tätä nykyaikaisen
kaupunki-elämän kasvattamaa, taipuisaa ja sormi-näppärää kirjallista
perikuvaa.

       *       *       *       *       *

Korvesta valaistun pääkaupungin kaduille, Elias Lönnrotista ja
Kalevalasta »viimeisten päivien pyhiin» saakka seurattuamme
suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä, joskin vaillinaisesti ja
ylimalkaisesti, on lukijalla oikeus kysyä, mihin tällä kaikella siis on
tultu, mitkä ovat siis suomenkielisen kirjallisuuden tähän-astiset
saavutukset, missä se nyt seisoo ja mikä on, inhimillisesti ennustaen,
sen lähin vastainen suunta oleva. Pieni yhteenveto edellisestä ei
sentähden ehkä tässä liene poissa paikaltaan.

Ensimmäinen piirre, joka pistää silmään kirjallisuutemme kehityskulkua
tarkastellessamme on sen vähittäin tapahtuva _yksilöllistyminen_. Elias
Lönnrot suli Kalevalassaan niin kokonaan yhteen kansallishengen kanssa,
että sen takaa on vieläkin vaikea mitään yksityistä
kirjailijapersonallisuutta erottaa. Oksanen ja Kivi erottuvat jo paljon
enemmän omiksi personallisuuksikseen, vielä enemmän Minna Canth, Juhani
Aho, Arvid Järnefelt ja koko nuorsuomalainen kirjailijakohortti.
_Yksilöt_ astuvat aina enemmän etualalle, _ympäristö_ siirtyy yhä etemmä
taustaan. Yksilöllinen sielun-elämä saa yhä suuremman jalansijan
suomenkielisessä kirjallisuudessa. Mitä lähemmä nykyistä aikaa tullaan,
sen enemmän edustavat suomenkieliset kirjailijat vain omaa itseään,
riippuen sitten tämän itseyden syvyydestä ja laajuudesta, missä määrin
hänen tuotantonsa myös koko suomalaista kansansielua syleilee.
Pisimmälle on tämän yksilöllistyminen vienyt epäilemättä nykyinen
uusromantinen kirjallisuus.

Toinen silmiinpistävä piirre on suomenkielisen kirjallisuuden yhtä
vähitellen tapahtuva _itsenäistyminen_. Itsenäisimmän ja arvattavasti
myös pysyvimmän ilmiönsä ensin Kalevalassa luotuaan, joutuu se heti
maamme kukoistavan ruotsinkielisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, joka
vanhemman veljen oikeudella pitkiksi ajoiksi määrää sen kehityksen ja
koko yleisen makusuunnan. _Europalainen vaikutus_ tulee tässä suhteessa
vapauttajana, norjalainen, saksalainen, ranskalainen ja vihdoin
venäläinen kirjallisuus irroittavat kukin osaltaan kankean suomalaisen
kielen siteitä, ja suomalainen kansallishenki oppii siten myös
kirjallisuuden alalla tulkitsemaan omaa sisällystään omalla tavallaan.
Epäilemättä on germaaninen makusuunta meillä vieläkin sangen
vallitsevana, muodostaen kylläkin terveellisen vastapainon sille
slaavilaiselle vaikutukselle, joka vuosi vuodelta on ollut kasvamassa.
Mutta näiden kahden jyrkästi vastakkaisen kansallishengen luoman
esteettisen maun ja mahtavan kirjallisuuden välillä seisoo nyt jo sangen
omintakeinen suomenkielinen kirjallisuus, jota ei enää voi sekoittaa
niihin kumpaankaan, joka kaikilla eri aloillaan, laulurunouden,
kertomarunouden ja näytelmärunouden, jo on luonut jotakin itsenäistä ja
joka kaikessa pienuudessaan ja puutteellisuudessaan sentään edustaa
jotakin uutta, jotakin ennen-tuntematonta inhimillisen hengen ja
taiteellisen viljelyksen haarautumaa maailmankirjallisuudessa.

Kolmantena, vähemmän huomattavana piirteenä tahtoisin vielä mainita sen
sisällisen _keskeistymisen_, joka satunnaisten ja ohimenevien
äärimmäisyys-suuntien jälkeen siinä aina entistään voimakkaampana
esiintyy. Äärimmäisyys-suunnat eivät yleensä kauan menesty meillä: ne
sotivat vastaan koko suomalaista kansanluonnetta ja sen henkistä
tasapaino-tarvetta. Kalevalan naivista, itsetiedottomasta tasapainosta
lähdettyään kulkee suomenkielisen kirjallisuuden kehitys, aluksi
hitaammin, sitten yhä nopeammassa tahdissa kansallisen romantiikan ja
Aleksis Kiven kautta kohti kansallista realismia, suorittaa sen
kehityksen muutamassa vuosikymmenessä, vie sen äärimmäisyyteen
ranskalaisen naturalismin vaikutuksesta, mutta palajaa heti takaisin
klassilliseen tasapainoonsa jo muutaman vuoden kuluttua eräässä osassa
Päivälehden piirin kirjallista tuotantoa. Lähtee siitä taas toista
äärimmäisyyttä kohti kulkemaan, suorittaa senkin muutamassa
vuosikymmenessä, ja seisoo nyt jälleen keskeistymisen merkin alla,
mikäli sen jo, entisyyteen nähden, hyvinkin laajalti aaltoavasta
runsaudesta voi elinvoimaista ja tulevaisuuteen tähtäävää erottaa. Tämän
_keskihakuisen_ pyrkimyksen hedelmälliseksi tekemisestä ja voitolle
pääsemisestä riippuu mielestäni suomalaisen kansalliskirjallisuuden
lähin tulevaisuus.

Epäilemättä se voi tuossa pyrkimyksessään johonkin määrin nojata
entisyyteen. Se voi nojata Elias Lönnrotiin ja Kalevalaan, Aleksis
Kiveen ja koko Päivälehden piirin klassilliseen kehityskauteen. Se voi
nojata yleensä jokaiseen kirjalliseen ilmiöön entisyydessä, missä tämä
klassillinen tasapaino esiintyy, mutta sen on kuitenkin luotava _uusi_
tasapaino, _uusi_ sopusointu itselleen, samalla hyväkseen käyttäen
kaikkia sille sukulaisia, saman-aikaisia ja entis-aikaisia pyrkimyksiä
muualla maailmassa. Tämä taas on mahdotonta ilman uusien suomalaisten
_kauneus-arvojen_ luomista ja vakiuttamista.

Jumalat meitä kaikesta normeja antavasta, mittapuisesta estetiikasta
varjelkoot! Nykyisen luonnontieteellisen estetiikan aikoina, jolloin
jokainen päivä tuo äärettömät ilmiö-paljoudet kirjallisuudentutkijan
työpöydälle, olisikin minkään suomalaisten esteettisten mittapuiden
haaveksiminen sangen mielipuolista joutohetken viettoa. Mutta niin totta
kuin järjellinen ihminen ylimalkaan ei voi estää itseään _valikoimasta_,
lajittelemasta ja luokittelemasta vaikutuksiaan, niin totta kuin kukaan
taiteilija ei voi olla omalla tavallaan _tyylittelemättä_, muovailematta
ja muodostelematta kuvattavaansa sisäistä taikka ulkonaista
todellisuutta, niin totta täytyy myös esteetikon--ja kokonaisen kansan
esteettisen ymmärryksen--erottaa kirjallisista ilmiöistään tärkeät ja
vähemmän tärkeät, luonteenomaiset ja vähemmän luonteenomaiset,
miellyttävät ja vähemmän miellyttävät, ja--lopuksi: kauniit ja vähemmän
kauniit. Suomenkielisen kirjallisuuden esteettisestä tutkimuksesta, sen
_kauneuksien_ havaitsemisesta ja ymmärtämisestä, sen _kauniiden
ilmiöiden_ erittelystä ja yhdistelystä, vasta voivat aikojen vieriessä
selvetä ja seijastua ne suomalaiset kauneus-arvot, jotka jo
sellaisinaan, tahtoen taikka tahtomatta, vaikuttavat kirjallisia lakeja
säätävästi, esteettisiä normeja antavasti. Enemmän kuin ennen tulisi
suomalaisten esteetikkojen siis juuri tälle vähän-viljellylle alalle
antautua.

Kovin kylmästi kohtelee myös itse suomalainen kansan-aines
kansalliskirjallisuuttaan. Melkein mikä muu tahansa henkinen taikka
aineellinen harrastus ottaa osakseen enemmän sen mielenkiintoa ja
samalla myös valtiovaraista kannatusta. Kuitenkin on tälläkin alalla jo
_jotakin_ kansallista työtä tässä maassa suoritettu. Tarkoitan: jotakin,
jota meidän ei ole tarvis hävetä ollenkaan, vaan joka päinvastoin voi
tarjota meille paljonkin tilaisuutta terveelliseen _itsetutkisteluun_
ja _itsetuntemukseen_, sen puhtaasti kaunotieteellisestä ja
sielutieteellisestä mielenkiinnosta puhumattakaan. Selvemmin kuin mikään
muu henkinen tuotantomme heijastelee nimittäin juuri suomenkielinen
kaunokirjallisuus jokaisessa asteessaan koko suomalaisen kansallishengen
kehitystä. Ilman tuon kehityksen tuntemusta taas ei mikään itsetietoinen
_kansallinen yhteenkuuluvaisuus-tunne_, ei mikään eheä, yksilöllinen
taikka kansallinen _toiminta_ ole maassa mahdollinen.

Tapahtuu vääryys tälle kirjallisuudelle, jos siihen sovitetaan jonkun
muun kansan kirjallisia mittapuita, samoin kuin tapahtuisi vääryys, jos
ranskalaista kirjallisuutta arvosteltaisiin saksalaisen maun mukaan,
taikka päinvastoin. Me olemme vain pieni ja köyhä kansa tosin, mutta
_sen_ ylellisyyden me kuitenkin voimme tällä niemimaalla itsellemme
kustantaa, että me uskallamme tuntea itsenäisesti, ajatella vapaasti ja
voimakkaasti. Taiteen ja kirjallisuuden piiriin sovitettuna merkitsee
tämä »sisäinen itsenäisyys»--ainoa, jota vieras ei voi viedä
meiltä--että meidän on kehitettävä oma _suomalainen kirjallinen ja
taiteellinen makumme_, jos meidän mieli koskaan päästä pois siitä
raakalaisesta sekasorrosta, mikä meillä vielä tällä, kuten monilla
muillakin viljelyksemme aloilla, vallitsee.

Kunkin kansan esteettisellä ymmärryksellä on kantavuutta ainoastaan niin
kauas kuin sen kieli ja koko sivistyspiiri ulottuvat. Meidän ei ulotu
näitä rantoja loitommaksi. Ainakin täällä täytyy siis olla sen
suomalaisen kirjallisen maun ja taiteellisen aistin kotisija, joka
yhdessä muun henkisen ja aineellisen viljelyksemme kanssa vasta voi
tehdä tämän maan sivistyneiden ihmisten asuttavaksi.



EINO LEINO

on ennen julaissut:


I. Alkuperäisiä teoksia.

Maaliskuun lauluja...............................--:50
Tarina suuresta tammesta y.m. runoja............. 1:50
Yökehrääjä. Runoja............................... 2:50
Sata ja yksi laulua ............................. 2:50
Tuonelan joutsen. Näytelmäruno................... 1:25
Ajan aalloilla. Runoja .......................... 1:75
Hiihtäjän virsiä.................................--:75
Johan Vilhelm, 3-näyt. näytelmä.................. 2:50
Sota valosta, 5-näyt. näytelmä................... 3:50
Pyhä kevät. Runoja .............................. 2:50
Kivesjärveläiset. Kertomaruno.................... 2:50
Kangastuksia. Runoja ............................ 2:50
Päiväperhoja. Pieniä tarinoita................... 2:--
Helkavirsiä...................................... 2:50
Kaunosielu. Kuvaus .............................. 1:75
Simo Hurtta. Runoja Ison vihan ajoilta .......... 1:50
Talvi-yö. Runoja.....................,........... 1:75
Naamioita, I. Näytelmiä ......................... 3:25
   "      II.     "     ......................... 3:--
   "     III.     "     ......................... 4:--
   "      IV.     "     ......................... 4:--
   "       V.     "    ......................... 3:25
Päivä Helsingissä. Pilakuva ..................... 1:85
Runokirja. Valikoima.............................. 3:50
   "           "    ....................... koruk. 4:75
Tuomas Vitikka | ................................. 3:--
Jaana Rönty    | Romaaneja routavuosilta.......... 3:--
Olli Suurpää   | ................................. 3:--
Halla. Runoja  ................................... 2:25


II. Runosuomennoksia.

Zachris Topelius: Regina von Emmeritz.
        "         Kypron prinsessa.
J. L. Runeberg: Kuningas Fjalar.
      "         Nadeshda.
Jean Racine: Phaidra.
Friedrich Schiller: Wilhelm Tell.
Maailman kannel. Valikoima laulurunoutta.

       *       *       *       *       *

Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902 .............. 2:--

       *       *       *       *       *





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisia kirjailijoita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.