Title: Prosper Mérimée - Elämäkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta
Author: Leino, Kasimir, 1866-1919
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Prosper Mérimée - Elämäkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta" ***


PROSPER MÉRIMÉE

Elämäkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta


Yliopistollinen väitöskirja

Kirjoittanut

KASIMIR LÖNNBOHM [LEINO], filos. maist.


Päivälehden Kirjapaino, Helsinki, 1895.



ESIPUHE.


Valitessani väitöskirjani esineeksi Prosper Mériméen, en suinkaan
salannut itseltäni niitä moninaisia vaikeuksia, joita meikäläisissä
oloissa työskentelevällä tutkijalla helposti käsitettävistä syistä on
edessään, jos tahtoo saada aikaan edes osapuillekaan tyydyttävää
monografiiaa hänestä. Tiesin kyllä, ettei hänestä ainakaan minun
työhön ryhtyessäni vielä löytynyt minkäänlaista tarkempaa
kirjallishistoriallista tutkimusta, vaikka kyllä sellaiset miehet kuin
Taine, Sainte-Beuve, Georg Brandes, Emile Faguet, Jules Lemaître,
Saintsbury y.m. olivat hänestä lyhempiä joko puhtaasti esteettisiä tai
psykoloogisia esseitä julkaisseet. Perehdyttyäni näihin aloinkin jo
eperoida koko yritystä, sillä oli ehkä turhaa minun ruveta heidän
jälkiänsä parsimaan.

Kun sitten Suomen Yliopiston varoista sain matkarahan kirjallisia
opinnoita varten etupäässä Pariisissa, ja tulin täten tilaisuuteen
pitemmän ajan v. 1890 työskentelemään sikäläisessä, runsaasti
varustetussa Kansalliskirjastossa, selvesi minulle sentään ennen
pitkää, että jollen voisikaan tutkimuksellani vaikuttaa minkäänlaista
uutta muutosta yllämainittujen miesten antamaan yleiskuvaukseen tämän
etevimmän ranskalaisen novellistin kirjallisesta toiminnasta ja
kirjailijaluonteesta, niin voin minä ehkä kuitenkin käyttämättömistä
lähteistä ammentamillani tiedoilla ja näennäisesti vähempiarvoisilla,
vaikka kylläkin tärkeillä seikoilla tieteellisesti tukea heidän
ylimalkaisempia lausuntojaan ja osaksi myöskin näyttää tutkimukseni
esineessä uusia, huomaamatta jääneitä puolia. Tällaisia käyttämättömiä
lähteitä oli m.m. Ranskan sanomalehdistö, jonka näin sisältävän useita
valaisevia asianhaaroja, ja niinikään eräs Mériméen laajahko
kirjeenvaihto (luonnontieteilijä Requien'in kanssa,) joka enimmäkseen
oli julkaisematta ja säilytettiin Avignon'issa Calvet'n museon
arkistossa.

Jälkimäinen, josta toivoin saavani vallan uusia asioita tutkimukseeni,
osottausi kuitenkin sangen niukkaperäiseksi tietolähteeksi.
Kysymykseeni olivatko nämä kirjeet kopioitavissa, sain nimittäin
mainitun museon esimieheltä ystävällisen kirjeen, joka on päivätty
23 p. toukokuuta 1890 ja jossa hän ilmaisi minulle, että hra Requien
oli jättänyt kokoelmansa mainitulle laitokselle "sous certaines
conditions", joihin m.m. kuului "de les tenir sous clef et de ne les
communiquer qu'après un très long laps de temps". Tosin ilmoitti hän
voivansa antaa niistä muutamia nähtäväksi, mutta nämä muutamat, joista
itselleni kopiat toimitin, olivat jo osaksi hra Tourneux'n julkaisemia
(teoksessa "Prosper Mérimée, ses portraits, ses dessins, sa
bibliothèque") osaksi sisälsivät ne vallan yksityisiä asioita
sellaisessa muodossa, ettei niitä voinut julkaista.

Se toivo raukesi siis jotenkin mitättömiin. Tähän eivät
vastoinkäymiseni kuitenkaan päättyneet. Ollen monilta muilta toimilta
estettynä tarpeellisella tarmolla tutkimustani kiirehtimästä sain vielä
kestettäväkseni senkin kolauksen, että eräs ranskalainen kirjailija
Augustin Filon, joka persoonallisesti oli tuntenut Mériméen ja saanut
useilta hänen ystäviltään lukuisan joukon kirjeitä ja tiedonantoja
käytettäväkseen, m.m. Mériméen varsin sisältörikkaat kirjeenvaihdot
Albert Stapferin (vuosilta 1825-1870) ja -- leskikeisarinna Eugénien
kautta -- kreivitär Montijon kanssa, joka oli mitä parhaimmissa
ystävyyssuhteissa kirjailijamme kanssa aina vuodesta 1839 kuolemaansa
saakka, että tämä samainen Filon, Napoleon III:n pojan kotiopettaja,
keväällä 1893 julkaisi Revue des deux Mondes'ssa laajaperäisen esseen
väitöskirjani esineestä ilmoittaen samalla, että se oli ainoastaan
lyhennysote suuremmasta teoksesta.

Tutkimukseni oli silloin jo ehtinyt niin pitkälle, että noin toinen
puoli (8 painoarkkia) oli jo valmiiksi painettuna ja käsikirjoitus
niinikään melkein kokonaisuudessaan viimeisteltynä. Arvelin kuitenkin
olevan turhaa jatkaa työtä, jonka toinen kaikin puolin suotuisemmissa
oloissa työskentelevä ja kykenevämpi mies oli ottanut sellaisen
perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi. Ainakin katsoin täytyväni odottaa
siksi, kunnes tuo luvassa oleva teos oli ehtinyt julkisuuteen
nähdäkseni oliko minulla sen jälkeen enää mitään uutta esitettävänä.
Viime vuonna se sitten ilmestyi nimellä "Mérimée et ses amis" käsittäen
yhteensä lähes 400 sivua siihen luettuna kreivi Spoelberch de
Lovenjoulin tekemä erittäin tarkka luettelo Mériméen julkaisemista
kirjoituksista ja teoksista. Mielihyväkseni kuitenkin huomasin, ettei
teos suinkaan ollut tyhjentänyt ainetta yhtä vähän kuin se oli
tieteelliseksikään aiottu. Tosin oli siinä minulle uusiakin tietoja,
varsinkin Filonin julkaisemien arvokkaiden kirjeenvaihtojen kautta,
mutta toisaalta keksin siinä myöskin vajavaisuuksia, todistamattomia
väitteitä, jopa virheellisyyksiäkin. Sikäli kuin tutkimukseni
jälkiosassa olen tarvinnut, olen hänen kirjaansa myöskin hyväkseni
käyttänyt. Mitä jo valmiiksi painettuun alkuosaan taas tulee, on
mielestäni riittävää, että erityisenä lisänä julkaisen Filonin kirjasta
y.m. saamani uudet tiedot Mériméen elämäkerran alkupuoliskoon samoin
kuin ne oikaisutkin, joihin olen nähnyt syytä olevan.

Kummastuksekseni huomasin muuten, että Filon on suunnitellut
elämäkertansa Mériméestä jotenkin samaan tapaan kuin minä. Hänkin on
tahtonut kuvata hänet lapsuudesta hautaan saakka ympäristöineen ja
taustoineen, vaikka minä, esittäessäni häntä suomalaiselle yleisölle,
luonnollisista syistä olen käsittänyt velvollisuudekseni vetää nuo
kehysviivat hiukan leveämmiksi kuin hän. Myöskin olen minä koettanut
pysyä tieteellisemmällä pohjalla siinä, että olen kaikille väitteilleni
etsinyt todistuksia hänen kirjeistään, kirjoituksistaan tai teoksistaan
ollen tietääkseni ainoa, joka todella on yrittänyt etsimään hänen
mielipiteitään ja näkökohtiaan niistä varsin hauskoista ja
sisältörikkaista kirjekokoelmista, jotka Mériméeltä on hänen kuolemansa
jälkeen julkaistu. Kaikille näille aineksille en kuitenkaan ole
väitöskirjan ahtaihin rajoihin sijaa saanut ja mitä edemmäs työni
edistyi, sen varmemmaksi kävi minulla käsitys siitä, että tarkempi
selonteko hänen estetiikastansa teosten analyysin pohjalla ynnä esitys
hänen mielipiteistänsä kirjallisissa sekä taiteellisissa kysymyksissä
täytyi minun täksi kertaa jättää ja tyytyä pelkkään elämäkerran
kuvaamiseen. Ehkäpä piankin saan tilaisuutta julkaista jo kokoomani
muistoonpanot jatkona tälle tutkimukselleni, jossa teokset ovat
ainostaan kirjallishistoriallisesti kronoloogisessa järjestyksessä
kosketellut ja jossa vain olen tahtonut muun ohessa näyttää, miten
hänen aikalaisensa kirjailijaamme ja hänen kynänsä tuotteita
tuomitsivat.

Esitykseni romanttisen koulun synnystä tuntuu ehkä laveahkolta ensi
silmäyksellä, mutta tahallani olen tässä käyttänyt ensi käden lähteitä
enkä tyytynyt kirjallishistoriallisten käsikirjojen ylimalkaisiin
esityksiin, tutustuakseni näin itse paremmin tähän aikaan ja saadakseni
luotettavan pohjan kuvattavanani olevan henkilön omituiselle ja
aikalaisistaan niin selvästi eroavalle kirjailijaluonteelle. Mitä taas
tulee kirjassani löytyviin historiallisiin taustoihin, ja
jälkipuoliskossa oleviin selontekoihin kirjailijamme suhteesta
valtiollisiin tapauksiin Ranskassa, niin olivat ne minusta
välttämättömiä osaksi sen vuoksi, että tärkeämmät valtiolliset
mullistukset aina tuottivat jonkunlaisen uuden käänteen hänen
elämässään osaksi myöskin siksi, että arvelin lukijoitani huvittavan
nähdä, millä kannalla hän tällaisten suurten asiain suhteen oli ja
miten hän niitä arvosteli. Sillä kuten luulen tutkimuksestani selville
käyvän, Mérimée oli todellakin sekä arvostelu-älyltään ja
historialliselta käsitykseltään sellainen henkilö, että hänen
lausunnoilleen ja tuomioilleen on arvo annettava, hän kun oli
puolueeton päältäkatsoja ja sitä paitse tilaisuudessa seuraamaan esim.
toisen keisarikauden vaiheita lähempää kuin kukaan muu.

Mitään täydellistä monografiiaa en luonnollisesti ole voinut
ajatellakaan. Myöskin olen ensimmäinen tunnustamaan siinä löytyvän
epätasaisuuksia, joihin ainakin osaksi työni keskeytys pariksi vuodeksi
on ollut syynä, samoin kuin vajavaisuuksiakin, joita jo pelkästään
riittämätön lähdekirjallisuuskin osaltaan selittää. Mutta jos kaikista
näistä puutteellisuuksista huolimatta onnistuisin kääntämään edes
muutamain lukijaini huomion tähän Ranskan puhtaimpaan klassilliseen
novellistiin, jonka kirjailija-persoonallisuus ja yksityinen
sielunelämä ovat mitä intressantimpia, hienoimpia ja valistuneimpia,
niin olisin jo tällä kertaa tyytyväinen. Ja jos sitä paitse
mahdollisesti olen voinut tuoda hänen elämänvaiheittensa sekä
luonteensa valaisemiseksi edes jotakin uutta, joka tulevilta
kirjallisuushistorioitsijoilta sentään jo pelkän esityskielenkin vuoksi
jäänee huomioon ottamatta, on kaikissa tapauksissa tieto tästä oleva
minulle enemmän kuin mitä olen toivoa rohjennut.

Helsingissä 14 p. huhtikuuta 1895.

Tekijä.



ELÄMÄKERTA

(1803-1870)



I.


Mériméen suvun alkuperää ei kovin pitkälle tunneta, vaikka onkin tämä
nimi jo ehtinyt niin mainehikkaan kaiun saada. Sen mukaan kuin on
selville saatu, polveutuu suku Normandian maakunnasta; Prosperin
isoisä, nimen ensimmäinen tunnettu kantaja, vaikutti aluksi
parlamenttiadvokaattina Rouen'issa ja oli myöhemmin viimeisen Broglie'n
marsalkan sukulinnan intendenttinä. Täällä Broglie'ssa, Eure'n
maakunnassa, syntyi 17 p. syyskuuta v. 1757 Prosperin isä Jean François
Léonor Mérimée, joka tämän nimen suuremmalle yleisölle niin tutuksi
ehti tehdä, että sen perijällä jo oli synnynnäinenkin oikeus huomattuun
asemaan yhteiskunnassa.[1]

Léonor Mériméen lapsuudesta ei tiedetä paljo minkäänlaisia
yksityisseikkoja enkä niitä ainettani varten tarvitsekaan. Tiedämme
vain, että hän ylipäänsä sai hyvän kotikasvatuksen ja että hänessä jo
tuiki nuorena huomattiin halua ja lahjoja taiteihin, erittäinkin
piirustukseen. Nämä taipumukset eivät kuitenkaan millään tavoin
estäneet nuorukaista menestyksellä harjoittamasta tieteellisiä
opinnoita kielentutkimuksen sekä kreikkalais-roomalaisen
kaunokirjallisuuden alalla. Yksistään humanistisiin opintoihin ei
Léonorin tiedonhalu sentään nuorenakaan rajoittunut. Paul Lacroix
kertoo nimittäin, ja sitä samaahan todistaa hänen myöhempi
toimintansakin, että nuorukainen aika ajoittain jätti kaikki muut
lukupuuhat ja antausi tutkimaan kemiaa, joka vanhemmiten kävikin hänen
lempiaineekseen.

Maalaamista ja piirustusta harjoitteli hän kuitenkin enimmän, eivätkä
näy vanhemmatkaan häntä estelleen taipumustansa seuraamasta. Ilman
suurempia vaikeuksia joutuu hän oppilaaksi Gabriel François Doyen'in
atelieriin, jossa, kuten tietty, aikansa ehkä kuuluisin mestari, Louis
Davidkin oli sileää sivellintään käyttämään opetellut. Alkuopinnot
täällä suoritettuaan pääsi hän ennen pitkää David'n suosittamana tuon
aikoinaan hyvinkin tunnetun Fr. André Vincentin oppilaaksi, kertoo
ylempänä mainitsemani kirjallisuuden tutkija Lacroix. Todenmukaisempi
tuntuu meistä kuitenkin olevan Maurice Tourneux'n väite, jonka mukaan
Louis David itse on ollut Léonorin ensimmäinen ohjaaja, sillä hänpähän
se kuitenkin tätä Vincent'ille suositti. Miten lieneekin, mutta
etevimmäksi oppilaaksi nuori Léonor täällä Vincent'in atelierissä
piankin osottausi eikä viipynyt kauan ennen kuin hänelle myönnettiin
pääsy kuninkaalliseen maalausakatemiaan (Académie royale de peinture),
joka siihen aikaan oli korkein oppilaitos tällä alalla.

V. 1788 uskalsi Léonor Mérimée jo kilpailla tunnetusta Rooman
matkarahasta, mutta yritykseksi se silloin vielä kuitenkin jäi. V:sta
1791 alkaen tapaamme sitten hänen teoksiaan salongissa, mutta jo sitä
edellisenä vuonna oli hän lähtenyt sille tutkimusmatkalle Hollantiin,
Saksaan ja Itaaliaan, jonka tulokset hän vasta 40 vuotta myöhemmin
julkaisi tunnetuksi tulleessa teoksessaan "De la peinture à l'huile
depuis Hubert et van Eyck, jusqu'à nos jours". Vasta Roomaan hän
vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi ja siirtyi sieltä myöhemmin
Firenzeen, mistä useimmat etevät taulunsa (Les chasseurs dans une
forêt, l'Innocence nourissant un serpent, Daphnis et Chloë y.m.)
Pariisin salonkiin lähetteli. Kuuluisana miehenä palasi Mérimée
direktoriumin aikana kotimaahansa ja vastaanotti v. 1801 Lucien
Bonaparten ehdotuksesta opettajapaikan Pariisin polyteknillisessä
opistossa. Ja jo seuraavana vuonna kutsuttiin hän jäseneksi
"Yhdistykseen kansallisen taideteollisuuden kohottamista varten", jonka
vaikuttavimpia jäseniä hän kuolemaansa saakka oli. Niinikään valittiin
hän samana vuonna toimeenpannun näyttelyn arvostelulautakuntaan ja
tuli täten tutuksi Ranskan kuuluisimpien miesten kanssa. "École des
Beaux-Arts" nimisen taidekoulun elinkautisena sihteerinä, joksi hän
v. 1807 valittiin, oli hän tilaisuudessa osottamaan arvostelu- ja
kirjailijakykyään niissä useissa rapporteissa, joita hän virkansa
puolesta oli velkapää hallitukselle tekemään. Tuntuupa melkein siltä
kuin olisi näissä erinomaisen sujuvasti ja klassillisen selvästi
toimitetuissa, hienoa ja kehittynyttä taideaistia sekä laajaperäisiä
tietoja todistavissa kirjelmissä jo sitä samaa mestarillista tyyliä,
joka pojasta on tehnyt voittamattoman ja mallikelpoisen mestarin
novellikirjallisuuden alalla.

Ja tuskinpa kovin paljo erehtyykään, jos otaksuu pojan jo kotoaan
perineen mainiot tyylilliset taipumuksensa ja ne esteetilliset
periaatteet, joita hän kirjallisessa tuotannossaan aina on seurannut.
Tosin en tunne lähemmin Léonor Mériméen esteetillisiä mielipiteitä
kaunokirjallisuudesta, mutta tiedänpä sen sijaan ne perustukset, joista
hän kaunotaiteet johti. Teoksessaan "Traité de la peinture à l'huile",
jonka lähempään käsittelyyn ryhtyminen veisi ulkopuolelle ainettani,
todistelee hän sitä perusajatustaan, että "piirustus on se yhteinen
lähde, josta saavat alkunsa nuo kolme taidehaaraa: maalaus-, veisto- ja
rakennustaide". Piirustus on hänestä pääasia maalauksessakin; väritys
tulee vasta toisessa sijassa. Samat periaatteet siis kuin hänen
opettajallaan David'lla ja aikalaisellaan Ingres'llä, joitten mukaan
taide oli palautettava yksinkertaisimpaan ja tärkeimpään
ilmenemismuotoonsa piirustukseen. Niinikään oli kokonaisuuden
sopusuhtaista taiteellisuutta etupäässä koetettava säilyttää.
"Yksityisseikat ovat olevinaan tärkeitä pikku herroja, jotka ovat
paikoilleen ohjattavat; muoto on kaiken ehto ja perustus: mitä
yksinkertaisimmat muotoviivat, sitä suurempi niiden voima ja kauneus".
Mutta esitystavan pitää olla laajanäköisen; todellisuudesta on
ihanteellisuus etsittävä ja sen luonteenomaisimmat ääriviivat
sopusointuisena kokonaisuutena kuvattavat leveällä, mutta säntillisellä
tavalla, kas siinäpä juuri taiteen tehtävä.[2]

Tämä oli Ingres'n oppi ja samoin ajatteli myöskin Mérimée vanhempi.
Antiikia hän tutki ja rakasti suuresti, sillä siellä löysi hän sen
muodon kauneuden, joka hänestä oli kaiken taiteen elinehto. Eikä
ainoastaan taidetta, vaan myöskin kirjallisuutta koskevissa
kysymyksissä näyttää Léonor Mériméellä olleen kehittynyt ja varma
aisti. Ainakin kertoo hänestä eräs hänen lähimpiä ystäviänsä seuraavaa
"Mériméellä oli kirjallisissa asioissa sama selvä ja puhdas aisti, jota
hän taiteellisissakin kysymyksissä osotti; Horationsa hän osasi ulkoa;
innottelua, liioittelua ja kaikkea jokapäiväistä hän kammosi (il avait
en horreur le pathos, l'exagération et le commun); ihmisellisen älyn
kaikissa plastillisissa ilmestymismuodoissa hän etsi totuuden ihannetta
vielä enemmän kuin kauneuden; kirjallisuudessa samoin kuin taiteissakin
kuului hän valikoivaan kouluun; mutta filosofiiassa oli hänellä mitä
ylevimmät näkökannat, alkuperäisimmät aatteet ja järkähtämättömimmät
vakaumukset."[3]

Sellaiseksi kuvataan Prosperin isä. Tämä lahjakas maalaaja antoi
opetustunteja eräässä yksityisessä tyttökoulussa, jota piti rva Moreau,
lääkärin leski ja kahdeksan lapsen äiti. Täällä oppi Léonor Mérimée
tuntemaan tulevan vaimonsa, talon nuorimman tyttären Anna Moreaun.
Nuorella Anna neidilläkin oli huomattava taipumus piirustukseen ja
maalaustaiteeseen, kuten hänen siveltimestänsä lähteneet taulut kyllin
selvästi osottavat. Salongissa ei häneltä tiettävästi ole ollut koskaan
mitään näytteillä. Mutta siitä huolimatta oli hänen kykynsä yleisesti
tunnettu. Hänen ehkä etevimmän muotokuvamaalauksensa -- muotokuvain
maalaajatar hän nimittäin oli -- kehutaan sattuvasti esittäneen
Prosperin hyvää ystävää ja lahjakasta, vaikka aikaisin poistemmattua
kasvientutkijaa Victor Jacquemont'ia, jonka elämäkerran Prosper Mérimée
on niin kauniisti kirjoittanut.

Olen jo maininnut kuinka Léonor Mériméetä kehuttiin hyväksi
kynäniekaksi. Nyt on minun lisääminen, että myöskin Prosperin äidillä
vakuutetaan olleen mitä kauneimmat kertoilijan lahjat, joita hän käytti
suurella menestyksellä viihdyttäissään maalattavia vallattomia
pienokaisia kaikellaisilla saduilla ja omatekoisilla jutuilla.[4]
Yleisesti tunnettu on Goethen lause synnynnäisistä taipumuksistaan:

    "Vom Vater hab' ich die Statur
    Des Lebens ernstes Führen;
    Vom Mütterchen die Frohnatur
    Und Lust zu fabuliren".

Samaa voisi tavallaan Mériméekin sanoa itsestään. Ainakin oli tämä
"kertoilemisen halu" jo aikoja ollut hänen äitinsä suvun ominaisuuksia.
Hänen isoäitinsä rva Leprince de Beaumont oli näet Ranskan suosituimpia
kirjailijoita lasten kirjallisuuden alalla, ja on hänen satukokoelmansa
"Magasin des Enfants" vieläkin aarreaitta palleroisille. Arvattavasti
on nuori Prosperkin äitinsä jutelmia silloinkin kuunnellut, kun hän v.
1808 viisivuotiaana lapsukaisena istui emonsa maalattavana. Pitkät,
olkapäille ylettyvät kultaiset kiharat, pyöreä muoto, korkea otsa,
suuret, kirkkaat ja sielukkaat silmät, isonlainen nenä ja
hienopiirteinen, vaikka suurehko hymy-suu -- sellaiseksi on nuori äiti
ainoan lapsensa kuvannut.[5]

Täydellisesti voimme kai nyt yhtyä siihen, mitä eräs Prosper Mériméen
biograafi, Eugène Mirecourt, kirjailijamme syntymästä lausuu: "Kas
tässä onnellinen ihminen, jolle oli suotu etuoikeus syntyä niin
sanoakseni taidejumalattarien siipien suojassa".[6] Onnellinen oli
kaikesta päättäen tämä avioliitto ennestäänkin eikä varmaankaan
vähimmän sen jälkeen kuin Prosper, "kauan toivottuna lapsena", syyskuun
28 p. v. 1803 ensi kerran näki päivän valon.[7] Raihnainen ja
kivulloinen lapsi hän oli ja joka hetki pelkäsi nuori äiti rakkaan ja
ainoan perillisen kadottamista. Ja senpä vuoksi istuikin hän myötäänsä
pienokaistansa vaalimassa ja usein sanotaan isänkin esikoisensa
kehdolle työstään kiiruhtaneen. Kivulloinen oli nuori Prosper jo
varhaisimman lapsuutensa päivinä ja kuten tulemme näkemään kärsi hän
melkein koko ikänsä terveytensä heikkoudesta. Lapsen alkuopetus jäi
melkein kerrassaan äidin huoleksi. "Hän (äiti) hoiteli lastansa mitä
hellimmällä ja väsymättömimmällä huolella. Hän se myöskin oli, joka
lapsen alkuopetuksen tehtäväkseen otti, ja epäilemättä on kirjailija
juuri äidiltään perinyt sen hienoaistisuuden, joka muodostaa paremman
osan hänen kyvystänsä" (-- -- cette sensibilité délicate qui fait
meilleure partie de son talent).[8]

Muuten lienee Anna Moreaulla myöskin ollut englantilaista verta
suonissaan; ainakin tietää Prosperin englantilainen biograafi George
Saintsbury kertoa meille, että "Mérimée had English blood in his veins
on the mother's side".[9] Kuinka läheistä tämä sukulaisuus
englantilaisten kanssa sitten oli, siitä ei meille ole kukaan tarkempia
tietoja antanut. Tiedämme vain, että Prosper jo nuorena ylioppilaana
seurusteli englantilaisissa perheissä, että hän jo lapsuudestaan osasi
englannin kieltä, tutki hartaasti englantilaista kirjallisuutta ja
ulkoasussaankin jäljitteli Albionin asukkaita sillä menestyksellä, että
hänestä voitiin sanoa "he was always considered, at least in France, to
look and behave more like an Englishman than a Frenchman".

Anna Mérimée, Prosperin äiti, on erään ominsilmin näkijän (kreivi
d'Haussonvillen) mielestä ollut "une femme plus intelligente que
raffinée".[10] Silloisen taantumisajan vanhoilliset mielipiteet
uskonnon ja kirkon alalla eivät tähän vapaamieliseen ja älykkääseen
naiseen olleet tehneet minkäänlaista vaikutusta. Päinvastoin pysyi hän
vastenmielisenä kaikille uskontunnustuksille, kuten Prosperin uusin
biograafi kreivi d'Haussonville selvästi lausuu: "Madame Mérimée
témoignait, en effet, contre toute croyance réligieuse une aversion
décidée" lisäten vielä, että kun hänen poikansa hyväksyi
periaatteekseen seuraavat, nimileimasimeensakin kaiverretut
kreikkalaiset tunnussanat: Memnaebo apibtein (muista epäillä!), niin
seurasi hän ainoastaan äitinsä opetusta. Kuinka kauas vapaamielisyys ja
kirkollisen uskonnon vastustushalu tässä muutoin kyllä tunteellisessa
naisessa oli kehittynyt, sitä osottaa parhaiten se seikka, ettei hän
antanut ensinkään kastaa poikaansa, jonka "pakanallisuus" myöhemmin
usein oli keskustelujen aineena niin hyvin yksityisissä seuroissa kuin
julkisuudessakin.

Saatuaan kotona hyvät alkutiedot etupäässä äidiltään, siirtyi nuori
Prosper Henri IV:n lyseoon ulko-oppilaana.[11] Kivulloisuus,
taiteilijataipumukset vaiko kaunokirjalliset opinnot lienevät olleet
syynä siihen, etteivät koulutodistukset erittäin loistavia olleet.
Ainakin tietää Loménie kertoa meille, että "Mérimée fit des études
classiques assez médiocres" ja Mirecourt puolestaan lausuu, että
vaikka oppilas vuoden lopussa palasikin siksi hyvillä todistuksilla,
että äiti niistä voi ylpeillä, niin eivät ne kuitenkaan olleet kyllin
hyviä "pour mériter le titre de héros du thème grec". Koulussa ei
Prosper Mérimée näytäkään vielä saavuttaneen niitä perinpohjaisia
tietoja klassillisissa kielissä, joilla hän vanhempana niin usein
tuttaviansakin hämmästytti. Ne hankki hän vasta ylioppilaaksi ja
itsenäiseksi tultuaan. "Vasta koulusta päästyään -- sanoo Loménie --
antausi nuori Mérimée ominpäin hankkimaan niitä hyviä ja perinpohjaisia
tietoja, jotka hänen kyvylleen antavat sellaisen voiman kaikilla
aloilla liikkuessa. Olen kuullut puhuttavan, että hän jo nuorena oli
innolla tutkinut Kreikan kaunista kieltä, jonka hän tosin oli
laiminlyönyt koulussa, mutta jota hän sittemmin uudelleen innostui
lukemaan erään kreikkalaisen johdolla".

Näyttää melkein siltä kuin olisivat maalauspuuhat jo silloin Prosperia
suuremmassa määrässä huvittaneet. V. 1821, jolloin hän oli 18 vuotias,
näemme nimittäin vanhan Mériméen eräässä kirjeessä puhuvan pojastansa
seuraavalla ylpeilevällä tavalla:

"Minulla on 18 vuotias pitkä poika, josta minä mielelläni tahtoisin
lakimiehen. Hänellä on muuten sellaiset taipumukset maalaustaiteeseen,
että hän, vaikka ei olekaan koskaan jäljennöksiä maalaillut, jo tekee
luonnoksia kuin mikähän nuori maalaajan oppilas; mutta tarkalleen ei
hän osaa piirtää silmääkään. Käytös ja sivistys pitäisi hänellä olla
hyvä, kotona näet kun aina on kasvatettu".[12]

Tällainen oli hän siis, kun hän 17 vuotiaana Henri IV:n
lyseosta yliopistoon laskettiin tullakseen isänsä tahdon mukaan
sisäänkirjoitetuksi "École de Droit" nimiseen lakitieteelliseen
osastoon, johon useimmat varakkaampien pariisilaisten pojat siihen
aikaan kuuluivat. Lahjakas, monipuolinen ja hyvin kasvatettu hän oli ja
paljo hänestä vanhemmat toivoivat. Kooltaan oli hän pitkä ja hoikka
nuorukainen, jonka älykkäät, vilkkaat silmät, rohkea katsanto ja
ulkoneva nenä osotti lujaluontoisen miehen alkua. Ja jo silloin
huomattiin hänellä tuo aristokraattinen ilme kasvoissa ja pilkallinen
hymy huulilla, jonka hän siitä saakka luonteenomaisimpana piirteenään
säilytti kuolinpäiväänsä saakka. Niin kertoo kuitenkin muudan
Mériméen läheinen sukulainen, joka on ollut tilaisuudessa näkemään
rva Mériméen tekemän muotokuvan, mikä esitti Prosperia 15 vuotiaana
nuorukaisena.[13]

Ennen kuin häntä seuraamme siihen laajempaan seurapiiriin ja
vilkkaaseen kirjalliseen elämään, johon hän ylioppilaaksi tultuaan
joutui, tahdomme muutamin lyhyvin piirtein luonnostella Ranskan
valtiollista ja yhteiskunnallista tilaa tähän aikaan antaaksemme
kuvauksillemme tarpeellisen historiallisen taustan.



II.


Ensin pari sanaa ajan valtiollisesta taka-alasta. Kovin äkkiä oli
vapautta rakastava ja pikaluontoinen Ranskan kansa vallankumouksen
kautta kahleensa katkaissut, katkaissut ne ennen kuin se ehti
henkisesti kypsyä voitettua valtaansa järkiperäisesti käyttämään.
Epävarmana se tietänsä eteenpäin haparoi ja tarmokasta johtoa kaipasi.
Jotenkin vapaaehtoisesti se sen vuoksi alistuikin sen raskauttavan,
joskin kunniakkaan ikeen alle, jonka Napoleon I ennen pitkää Gallian
kansan kannettavaksi laski. Olihan toki valtakunnan ruorissa taas mies,
joka tiesi mitä tahtoi, niin että ehkäpä hänen kanssaan turvallisempi
aika oli koittava, mietittiin.

Näissä toivomuksissa petyttiin kyllä täydellisesti, mutta seisoipa sen
sijaan kunnian ja maineen seppelöimänä vanhan Ranskan sota-lippu, ja
siinähän oli tarpeeksi korvausta kaikille. Isänmaansa kunniaksi on näet
Ranskan kansa aina ollut valmis uhraamaan kaikki. Ja niin kauan kuin se
laakereita leikkasi, seurasi se nurkumatta ajan suurinta sankaria,
seurasi häntä halki koko Euroopan, kunnes luonnonvoimat ja vihollisten
paljous sen vihdoin lannisti. Venäjän lakeudet ne muodostuivat Ranskan
laskeutuvan kunnian haudaksi. Pian astuivat liittolaisten voittoisat
joukot itse Pariisin muurien sisäpuolelle ja kohtalonsa kovuutta sai
Elban saarella miettiä äskeinen valtaistuinten järisyttäjä.

Vielä kerran yritti hän sitten aikansa ruoriin tarttua, mutta me
tiedämme hänen onnettoman kohtalonsa. Waterloon musertava tappio teki
lopun kaikesta ja "saaressa merellisessä" istui taas rauhan panttina
kukistunut sankari.

Ja niin palasi Belgiaan paennut Louis XVIII taas Pariisiin ja hänen
kanssansa ahdashenkinen taantumisvalta. Eduskunta hajoitettiin,
tasavaltalaiset ja bonapartelaiset karkoitettiin maanpakoon ja
monarkkisen kirkollisvaltion perustuksia ruvettiin entisyyden
raunioille rakentamaan "pyhän liiton" turvallisessa suojassa. Jokainen
vapaa aate oli tukahdutettava, jokainen tasavaltaiselta hajahtava
laitos kukistettava ja Louis XIV:n aikuinen itsevaltius
kokonaisuudessaan palautettava. Paremmaksi vakuudeksi otettiin taas
jesuiitatkin armoihin ja pian näemme näiden veljellisessä sovussa
hallituksen kanssa työskentelevän keskiaikaisen hallitusmuodon
ylläpitämiseksi.

Näin tumma on se valtiollinen tausta, johonka vuosisatamme mahtavin
kirjallinen liike niin loistavan ja valoisan vastakohdan muodostaa. Ja
tämä nouseva kirjailijapolvi se vihdoin tiranniudenkin kukistaa samoin
kuin tekivät aikoinaan negatiivisemmalla tavalla 18:n vuosisadan
filosoofit ja kaunokirjailijat Louis XIV:n absolutismille. Tämä
vuosisatojen vaihtumassa syntynyt sukupolvi se oli perinyt Rousseaun
uskon ja luottamuksen, innostunut onnettoman André Chénier'n
ylevämielisistä ja tuntehikkaista lauluista, laajentanut näköalojansa
tutkimalla M:me de Staël'in hauskoja kirjoituksia Saksan suurista
kirjailijoista, itkenyt Wertherin kanssa rakkauden autuasta surkeutta
ja raivonnut "Räuberein" ja Byronin kanssa yhteiskuntalaitoksia
vastaan. Se oli myöskin kuunnellut Schlegelin luentoja Saksan
nuorentuneesta kirjallisuudesta, nähnyt näyteltävän Shakespearen
mestaridraamoja ranskalaisessa käännöksessä ja ihastuksella lukenut
Walter Scottin epookintekeviä ja historiallisia tapahtumia ihan uudelta
kannalta käsitteleviä romaaneja.

Kummako siis, etteivät Aristoteleen aikuiset ja Boileaun yhä
varmistamat ranskalaiset runomuodot enää heitä tyydyttäneet? Kummako
jos tyhjiltä ja sisällyksettömiltä tuntuivat heistä Arnault'n, Jouy'n,
Lemercier'n ja Baour-Lormian'in sileän kylmät ja tunteettomat
sepustukset Shakespearen ja Byronin, Goethen ja Schillerin ikuisten
luomien rinnalla? Se ei voinut enää entisellä ahdashenkisen
isänmaallisuutensa naiivilla vakaumuksella kerskailla puolijumalista
klassikoista eikä orjamaisesti alistua "suuren" Nicolas Boileaun, tuon
yksinvaltiaan tuomarin, varmoja runo-opillisia lakeja noudattamaan.
Tämä nuoriso oli näette vähitellen oppinut omin silmin ja vapaasti
luontoa ja oloja katselemaan, oivaltanut Racinen esitystavan sekä
kylmäksi että yksipuoliseksi ja nähnyt, että klassikkojen kuvaaman
maailman ulkopuolella oli olemassa vaiherikas ja pulppuava elämä
inhimillisine heikkouksineen ja tapoineen.

Sisällisen vaistonsa pakosta asettui se siis sotakannalle, ja samaa
tekivät myöskin "vanhat" (Auger, Jouy, Parceval de Grandemaison,
Baour-Lormian, Raynouard y.m.), jotka yhtä itsepintaisesti tahtoivat
puolustaa olevia taidekäsitteitä. Mutta nuorisolla oli innostus ja
sisällinen voima puolellaan ja ehtimistään kehittyi tästä liikkeestä
mahtava kirjallinen vallankumous, joka uusia taidesuuntia ja
voimakkaita neroja ilmoille loihtii, klassillisuuden tiranniuden
kukistaa ja voitollisen taistelunsa ijäti pysyväksi muistomerkiksi
kauniit runotuotteensa jättää. Kuta ahtaammalle kirkollinen hallitus
yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan rajoittaa, sitä suuremmalla
voimalla kääntyy nuorison mieli taiteeseen ja kirjallisuuteen, joissa
se koettaa etsiä vapauteen pyrkivälle hengellensä tyydytystä. Kun se ei
löydä sitä vanhoista eikä uudemmista klassikoista, hakee se sitä
keskiajalta, jolla oli tarpeeksi tunnetta, innostusta ja ihanteita. Ja
noissa kaukaisen ajan unelmissa se viihtyy, niitä unelmoidessaan se
hetkeksi kurjan ja runottoman nykyisyytensä unhottaa. Samoista syistä
käyvät kaukaiset ulkomaiset olot ja tapakuvaukset mieluisaksi
nautinnoksi ja kun kerran vanha "kiinalainen muuri" Ranskan ja muun
Euroopan väliltä on murrettu, puhaltavat raittiit tuulet pian vapaasti
kaikilta tahoilta, Reinin, kanaalin, alppein ja Pyreneitten poikki.

Turhaan ponnistelee tätä uutta pohjavirtaa vastaan sekä Napoleon että
hänen jälkeläisensä, turhaan säädetään lakeja ja asetuksia henkisen
uudistumisen ehkäisemiseksi. Keskellä kaikkea taantumista, keskellä
koko yhteiskunnallista seisausta näemme pienen joukon nuorukaisia,
jotka ovat ottaneet vaaliakseen vastaiseksi valoksi liehdottavaa
kipunaa. Shakespearen, Goethen, Byronin, Scottin, Danten, Calderonin
y.m. maailmannerojen ikuiset henget ovat auttamassa liehtomista.[14] Ja
kyllä sitä tarvitaankin, sillä 250 vuotta vanhat ovat ne sitkeät
juuret, joilla klassillisuus yhäkin niin ylpeänä pystyssä
pysytteleikse.

Mutta sellaisten miesten kuin Villemain'in ja Cousin'in
iskuista alkoivat ne vihdoinkin katkeilla. Tuomalla historian
kirjallisuudenarvosteluun osoitti edellinen taiteellisen arvon olevan
relatiivista, ajasta ja oloista riippuvaista; Victor Cousin taas joutui
nuorison ihanteeksi heti kohta kun hän (v. 1815) yliopiston
kateederille astui.[15] -- Jo ensi päivänä kertyi nimittäin hänen
ympärilleen nuoria, innostuneita, jopa fanaatillisiakin ihailijoita,
jotka isoovina nielivät jokaisen sanan, mikä mestarin suusta tuli.

Yleisen innostuksen vallassa joutuivat yhteiseen virtaan
taipumuksiltaan mitä erilaisimmat luonteet. Kukin antoi tunnussanalle,
"romantismille", mieleisensä merkityksen ja liittyi taistelemaan
yhteistä vihollista, klassillisuutta, vastaan. Ja näin tapahtui, että
mukaan tempausi sellaisiakin, jotka luonteeltaan olivat melkoisesti
toista kuin mitä nykyään sanalla "romanttiko" tarkoitetaan.

Näitä oli varmaan myöskin Prosper Mérimée, joka nyt oli yliopistolliset
opintonsa alkanut. Isä tahtoi, kuten sanottu, pojastansa lakimiestä ja
tutkintoansa vartenhan hän hiljalleen lueskelikin; mutta suurin osa
ajasta meni kielten, kaunokirjallisuuden ja fisosofiian tutkimiseen.
Hänkin oli nimittäin yksi noita Cousin'in kuuntelijoita "qui font de la
philosophie et du romantisme". Nuoren johtajansa ympärille kokoutuneina
näemme siellä, paitsi Mériméetä, myöskin joukon hänen lähimpiä
ystäviänsä. Siellä istuu tuo aina uskollinen toveri, sittemmin tunnettu
tutkimusretkeilijä J. J. Ampère, siellä orientalisti Fulgence Fresnel,
valtiollinen puhuja Alex. de Jussieu, tuleva ministeri Jules Bastide
sekä ystävät Sautelet, Morel, Frank, Alb. Stapfer y.m.[16]

Näiden mieluisampien luentojen ja seuraelämän huvitusten tieltä saivat
lainopilliset opinnot väistyä. "Mériméetä nähtiin harvoin luennoilla"
tietää Mirecourt kertoa; "hän näet harjoitti lukujaan kuten useimmat
varakkaiden pariisilaisten pojat s.o. hän huvittelihe paljo, lueskeli
kaunokirjallisuutta ja otti osaa salonkielämän iloihin". Espanjan ja
Englannin kirjallisuutta hän etupäässä harrasti; hiukan myöhemmin
antautui hän kuten jo olen maininnut erään kreikkalaisen johdolla
myöskin opiskelemaan uutta kreikkaa,[17] joka olikin hänelle
sanomattomaksi hyödyksi sillä matkalla, minkä hän v. 1842 teki
Kreikkaan ja Vähä-Aasiaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren kanssa.

Sangen varhain joutui nuori ja nerokas ylioppilas jo salonkielämänkin
hauskutuksia nauttimaan eikä se kummaakaan ollut, sillä olihan hän
huomatusta ja varakkaasta pariisilaisesta perheestä. Noin 19-vuotiaana
tapaamme hänet jo nuoren ja ihanan laulajattaren Giudetta Pastan (synt.
1798) luona Pariisissa, missä tämä siihen aikaan (vv. 1822-30) suurella
menestyksellä esiytyi itaalialaisella näyttämöllä. Täällä Giudetta
Pastan salongissa kohtaa nuori lakitieteen oppilas ensi kerran Henri
Beylen, joka Napoleonin kanssa ympäri Eurooppaa retkeiltyään oli asunut
enimmäkseen Itaaliassa ja muutamia vuosia sitten (1817) julkaissut
ensimmäisen teoksensa "Histoire de la peinture en Italie". Poliisin
ahdistaessa oli tämä omituinen ja nerokas mies ollut pakotettuna
jättämään rakkaan Itaaliansa -- hänen epäiltiin kuuluvan kuuluisain
Carbonarein leiriin -- ja etsimään entisiä ystäviänsä Pariisissa.

Suuresta merkityksestä oli tämä uusi tuttavuus Prosper Mériméelle.
Vaikka Beyle näet olikin 20 vuotta häntä vanhempi, syntyi heidän
välillään kuitenkin mitä kestävin ja rakkain ystävyyden liitto, jonka
vaikutus Mériméen mielipiteihin ja kirjalliseen toimintaan on arvattava
suuremmaksi kuin kenenkään muun. Mérimée olikin silloin juuri siinä
ijässä, jolloin ulkonaisille vaikutuksille ollaan enimmän alttiita ja
varmaankin on siitä Beylen ansioksi osa luettava, että hän niin varhain
romanttikoista erkausi. Itse kirjoittaa Mérimée tuttavuudestansa Beylen
kanssa seuraavasti:

"Opin tuntemaan Beylen noin v. 1820; siitä lähtein aina hänen
kuolemaansa saakka on meidän välimme ikäerotuksesta huolimatta, aina
ollut mitä ystävällisin. Harvat ihmiset ovat minua enemmän
miellyttäneet, enkä tiedä ketään, jonka ystävyys olisi ollut minulle
kalliimpi."[18]

En tahdo tässä yhteydessä ruveta tekemään tarkkaa ja seikkaperäistä
selkoa yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista molempain luonteiden,
käsitysten ja esitystavan välillä. Paljo niitä kuitenkin näkyy olleen
olemassa, jos saamme luottaa Mériméen omiin sanoihin:

"Muutamia kirjallisia vastenmielisyyksiä ja mielihaluja lukuunottamatta
ei meillä ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ja ani vähä löytyi
asioita, joista olisimme samaa mieltä olleet. Aika kului meiltä
keskinäisessä avomielisessä väittelyssä, jossa kumpikin epäili toistaan
hassutuksista ja paradokseista. Vaan aina me kuitenkin erityisellä
mielihyvällä uudestaan väittelymme alotimme".[19]

Mutta jättäkäämme muut vertailut toistaiseksi ja seuratkaamme vielä
Mériméetä hänen salonkiretkillään. Paitsi rva Pastan luona kävi Mérimée
myöskin Mmes Récamier'n ja Lebrun'in, parooni Gérard'in ja etenkin
englantilaisen Mrs Clarken salongissa. Kuuluisan rva Récamier'n luo
saattoi hänet J. J. Ampère, joka ikäkautensa pysyi talon uskollisimpana
ystävänä. Täällä oli Mérimée tilaisuudessa tapaamaan Ranskan useimmat
suuret miehet (Chateaubriand, Ballanche, Tocqueville y.m.), Lebrun'in
salongissa joukon tiedemiehiä ja parooni Gérard'in luona kaikki maan
etevimmät taidemaalaajat.[20]

Romanttisen koulun oikeihin pääpesiin joutui Mérimée vasta muutamia
vuosia myöhemmin s.o. esikoisensa "Théâtre de Clara Gazul'in"
ilmestyttyä. Rva Clarken valtiollisessa ja kirjallisessakin suhteessa
jotenkin puolueettomassa ja värittömässä salongissa näkyy hän sitä
vastoin alkaneen käydä jo heti koulusta päästyään. Nämä matineat ja
iltamat olivat muuten maan kuulut ja niissä kokoutui "ei ainoastaan
kaikki, mitä Pariisissa oli huomattavinta, vaan myöskin koko Euroopan
kuuluisimmat henkilöt".[21] Jo v. 1822 kerrotaan Mériméen usein käyneen
siellä "harjoitellaksensa itseään englanninkielessä, jota hän innolla
tutki", ja lisää sama kertoja, että "rva Clarke autteli häntä,
huomauttaen kielivirheitä, joita Mary tavallisesti ivaili".[22] Täällä
hän siis yhä kehitti sitä englanninkielen taitoa, jolla hän myöhemmin
Albion'in asukkaitakin petti, ja täällä hän myöskin aikojen kuluessa
tapasi miehiä sellaisia kuin Cousin, Thiers, Barthélemy Saint-Hilair,
Mignet, W. Müller, Ranke, Helmholtz, Raumer, Turgenjew y.m., jotka
talossa kävijöinä mainitaan.

Tällä välin oli oppositsiooni vallalla olevaa klassillista
kirjallisuussuuntaa vastaan alkanut käydä yhä kiivaammaksi ja joutua
vähitellen innokkaan julkisen keskustelun alaiseksi. Suurta huomiota
oli varsinkin herättänyt Stendhal'in (Beyle) julkaisema riitakirjoitus
"Racine et Shakespeare", jossa tekijä erinomaisen sattuvalla ivalla ja
pirteällä hienoudella osotti, mikä suuri erotus näiden molempain
kirjailijain välillä oli.[23] Stendhal ei suinkaan ollut ensimmäinen,
joka koetti kääntää huomiota Englannin suurimpaan kirjailijaan. Jo
aikoja sitten oli näet Mercier julkaissut kyhäyksensä Tableau de Paris,
jossa hän m.m. lausui:

"Nuoret kirjailijat, tahdotteko te tutustua tositaiteeseen, tahdotteko
te vapauttaa sen siitä lapsuuden aituuksesta, johon se nyt on suljettu?
Luopukaa klassikoista ja heidän mädänneistä säännöistään, lukekaa
Shakespearea, elkää häntä jäljitelläksenne vaan oppiaksenne häneltä
tuon laajan ja rehevän, yksinkertaisen ja luonnollisen, voimakkaan ja
puhuvan esitystavan; tutkikaa häntä, luonnon uskollista tulkkia, ja te
tulette pian huomaamaan, että kaikki nuo kuristetut, kaavamaiset ja
sekä totuutta että elämää vailla olevat pienet murhenäytelmät eivät
tarjoa teille muuta kuin kuivaa ja hirmuisen laihaa ravintoa".

Uutta ei siis vetoominen Shakespeareen, "luonnon uskolliseen
tulkkiin", suinkaan ollut. Mutta nyt oli otollinen aika tullut ja
mielet kypsyneet, jotenka siis tällainen nerokas lentokirja herätti
tavatonta melua. Sanat klassillinen ja romanttinen -- tätä jälkimäistä
sanaa lienee ensiksi Mme de Staël, sittemmin Chateaubriand käyttänyt --
olivat jo kaikkein huulilla. Olipa jo v. 1820 eräs akatemiakin
[l'Académie des Jeux Floraux] vastattavaksi palkintokysymykseksi
asettanut seuraavan: mitkä ovat sen kirjallisuuden erikoisominaisuudet,
jolle on annettu nimeksi romantismi ja mitä nuorentavia lisiä voi tämä
suunta klassillisuudelle tuottaa?[24]

Noilla sanoilla käsitettiinkin ylipäänsä kovin erilaisia ominaisuuksia.
Järkevimmät ymmärsivät romanttisuudella alkuperäisen ja voimallisen
ihmisneron luontaista oikeutta vapautua entisten nerojen jo
jähmettyneistä mielipiteistä. He taistelivat siis ihmishengen
vapauttamiseksi. Niin tekivät ainakin ne etevät miehet, jotka v. 1824
yhtyivät perustamaan uutta kirjallista sanomalehteä samaan tapaan kuin
itaalialainen "Il Concigliatore". Tällä lehdellä, joka kosmopoliittisen
värityksensä merkiksi sai nimekseen le Globe, on Ranskan
kirjallisuudessa suuri merkityksensä jo senkin kautta, että sen
toimittajain joukossa huomattiin nimet: Guizot, Rémusat, Vitet,
Barante, Sainte-Beuve, J. J. Ampère, Dubois, T. Jouffroy, Charles
Magnin, Sautelet, Duvergier de Hauranne fils j.n.e.[25] Sitä paitse
voimme huoletta otaksua, että ilman Globen tarmokasta apua ja
suosiollista arvostelua olisivat romanttisen koulun sankarit saaneet
ilman menestystä vielä kauan, kauan asiansa puolesta taistella.

Periaatteellinen puoli alkoi sentään vähitellen saavuttaa kaikua
suuressa yleisössä. Mutta käytäntöä, tuotteita vaativat ivaillen
vastapuoluelaiset, jotka sanomalehdissä ja ivarunoissa pilkkasivat
nuoria "suun pieksäjöitä".[26] Näillä oli kyllä käytettävänään
kokonainen liuta pienempiä lehtiä [Muse, Étoile, Drapeau, Aristarque,
Nain y.m.], mutta elossa olevia kaunokirjailijoita, joilla he olisivat
voineet ylpeillä Légouvén, Lemercier'n, Étiennen, Auger'n, Arnault'n,
Jouy'n y.m. rinnalla ei heillä ollut muita kuin Chateaubriand ja
Nodier.

Jonkunlaisella häpeän tunteella he siis taivaan rantaa tähystelivät,
eikö alkaisi heidän miehiään jo ilmestyä. Ja vilpittömällä ilolla
otettiin jokainen vastaan, ken vähänkään huomattavampaa tuotti:
Lamartine mietelmä-runojensa (1820), Hugo Oodiensa ja ballaadiensa
(1822) ja de Vigny runosikermiensä johdosta. Näissä ilmaantuvaa
tunnetta, lämpöä, luonnollisuutta ja intohimoa oli Globe heti kohta
valmis pitkissä kirjoituksissa huomauttamaan, mutta sen samoin kuin
hurjimpienkin romanttikojen täytyi myöntää, että draama ja romaani
oikeastaan olivat nykyajan runomuotoja ja että heidän näillä aloilla ei
ollut onnistunut mitään uutta luoda. Muukalaisiin kyllä voitiin
viitata, mutta omat miehet eivät vain näyttäneet uskaltavan käydä tämän
klassillisuuden vahvimman linnoituksen kimppuun, linnanvartijoilla kun
näet, paitse taitoa ja kokemusta, oli turvanaan traditsioonein vankka
rintasuojus.

Saksalaisilla oli näytelmän alalla jo Schiller, Goethe, H. v. Kleist
ja Z. Werner, englantilaisilla Byron ja Shelley, itaalialaisilla
Manzoni[27] ja Niccolini, mutta ranskalaisilla romanttikoilla ei
ketään. Tosin oli jo Didérot runousopissaan (Poétique du drame)
uneksinut jonkunlaista uutta näytelmälajia lausuessaan, että "noiden
molempain äärimmäisyyksien välille, joista toinen koettaa saattaa meitä
itkemään, toinen nauramaan, on jonkunlaiseksi välitykseksi luotava uusi
näytelmälaji, joka ei koeta itkettää eikä naurattaa, vaan joka antaa
meille todenmukaisen kuvan elämästämme pysytteleimällä yhtä kaukana
molemmista äärimmäisyyksistä". Tahto oli siis oikea ja hyvä, mutta
kykyä toteuttaa periaatettaan ei hänellä ollut. Hänen _tragédie
bourgeoisensa_ -- Le fils naturel, Le père de famille etc. -- oli kovin
laihaa ja pehmeää laatua.

Lähemmäksi romanttikoja oli näytelmätaiteen periaatteita
määritellessään jo tullut Sébastian Mercier, joka selitti, että "koska
teaatteri luonteeltaan on valetta, niin pitää sitä koettaa saada niin
uskottavaksi ja todenmukaiseksi kuin mahdollista"; ja koska
näytelmätaiteen hänen mielestään pitää antaa "laajaperäinen ja
todenmukainen kuva ihmiskunnasta", niin pitää sen etupäässä esittää
nykyajan ihmisiä ja elämää.[28] Periaatteittensa käytäntöönpanossa oli
sentään Mercierkin aivan saamaton. Hiukan tuotteliaampi ja
huomattavampi häntä oli kreivi Gain-Montaignac, joka v. 1820 julkaisi
kokoelman näytelmiä varustaen teoksensa esipuheella, missä puolusti
ylempänä huomautettua näytelmäkirjallista uudistusta.[29]

Pieniä edeltäviä yrityksiä teaatterin uudistamiseksi oli siis tehty,
mutta ilman toivottua menestystä. Joko ei aika vielä ollut kypsynyt
taikka oli vika tuotteissa. Pian täytyi kuitenkin jonkun ottaa
ratkaiseva askel, sen tunsivat kaikki. Mutta kuka oli tämä uskalias
oleva?



III.


Hänen nimensä oli Prosper Mérimée.

Klassikkojen ja romanttikojen välisiin periaatteellisiin
riitakysymyksiin ei hän ainakaan julkisuudessa ollut sekautunut. Eikä
hän ole sitä tehnyt koskaan jälestäkään päin. Hänen mielestään oli
etevä kirjallinen tuote uudistavaan suuntaan paljoa pätevämpi
todistus tämän suunnan kelvollisuudesta kuin kaikki nuo pitkät
programmi-väittelyt yhteensä. Jos hän ylipäänsä oli muodostanut
itselleen varsinaista mietittyä käsitettä noista riidanalaisista
nimityksistä, niin oli hän niiden suhteen arvatenkin samaa mielipidettä
kuin Globen miehet, nimittäin että taideluomassa paikallisväritystä
(couleur locale) ja todennäköisyyttä täytyy olla sekä että näytelmää
sommitellessa kernaasti voi hyljätä ajan ja paikan yhtäjaksoisuuden
toiminnan yhtenäisyyden hyväksi. Eikä Mériméellä varmaankaan olisi
ollut kovin paljoa muistuttamista sitä mielipidettä vastaan, joka
Goethellä oli tämän kuuluisan kirjallisen sodankäynnin suhteen. "Es ist
alles gut und gleich -- sanoo hän -- Classisches wie Romantisches, es
kommt nur darauf an, dass man sich dieser Formen mit Verstand zu
bedienen und darin vortrefflich zu sein vermöge. So kann man auch in
beiden absurd sein und dann taugt das eine so wenig wie das
andere".[30]

Kirjallisen kaunoaistinsa oli Mérimée muodostanut kotoa saadun
opetuksen ja monipuolisten lukujensa perustuksella. Shakespeare,
Goethe, Scott, Lope de Vega ja Byron olivat varsinkin hänen
lempikirjailijoitaan ja näiden vaikutusta huomaakin hänen
varhaisemmissa tuotteissaan. Historiallisen romaanin ja draaman
suhteen on hän näet tavallaan omaksunut Scottin ja Goethen
mielipiteet semmoisina kuin ne käytäntöön pantuna ilmestyvät esim.
Waverley-novelleissa ja Goetz v. Berlichingen'issä. Epäilemättä
tunsikin Mérimée samoin kuin Vitetkin nämä teokset jo ensimmäisiä
tuotteitaan valmistellessa. Scott oli nimittäin äkkiä joutunut
muotikirjailijaksi ja Goetheä olivat useat aikakauskirjat, varsinkin
Globe-lehti, pitkissä ja ylistelevissä kirjoituksissa käsitelleet. Sitä
paitse ilmestyi juuri niinä vuosina etevät käännökset hänen
draamallisista teoksistaan,[31] niin että Mérimée aivan hyvin niidenkin
kautta voi tulla Goethen historiallisen esitystavan vaikutuksen
alaiseksi.

Goethe, jolle tämä kunnioitus "nuoren Ranskan" puolelta oli erittäin
mieluinen,[32] näkyy muuten olleen kovinkin itsetietoinen niistä
ansioista, joita hänellä mahdollisesti oli Ranskan romanttisen liikkeen
suhteen ylipäänsä ja sen historiallisiin näytelmiin nähden erittäin.
Eckermannille sanoo hän näet kerran suoraan: "Der Keim der historischen
Stücke, die bei den Franzosen jetzt etwas Neues sind, findet sich schon
seit einem halben Jahrhundert in meinem Goetz".[33] Epäilemättä
tarkoittaa Goethe tällä enemmän Louis Vitet'ä, kuin Mériméetä, sillä
jälkimäistä piti hän aina omatakeisena ja voimakkaana kykynä, joka
kulki omia teitään. Saksalainen kirjallisuushistorioitsija Süpfle
koettaa kyllä ulottaa Goethen sanat Mériméen esikoiseenkin _Théâtre
de Clara Gazul'iin_,[34] joka ilmestyi Pariisissa keväällä 1825
A. Sautelet'n kustannuksella. Mahdollista onkin että "siemen" on
sieltäpäin saatu. Mutta omatakeisen ja itsenäisen sisällyksen ja muodon
on se Mériméen käsissä saanut, se täytyy jokaisen myöntää, joka näitä
teoksia ottaa toisiinsa verratakseen. Samaa todistavat myöskin Goethen
omat sanat. Kun Eckermann kysyy hänen ajatustaan Béranger'sta ja
Mériméestä, sanoo hän: "Das sind grosse Talente, die ein Fundament in
sich selber haben und sich von der Gesinnttngsweise des Tages frei
erhalten". Ja "Théâtre de Clara Gazul'ista", antaa hän erittäin mitä
kauneimman tunnustuksen: "Allein in Deutschland soll einer es wol
bleiben lassen, so jung wie Mérimée, etwas so Reifes hervorzubringen
als er in den Stücken seiner 'Kara Gazul' gethan".[35]

Béranger ja Mérimée näyttävät nuorista romanttikoista enin Goetheä
huvittaneen. Kun Ampère, joka oli Globessa julkaissut eteviä arvosteluja
Goethestä ja hänen teoksistaan, v. 1827 kävi runoilija-ruhtinaan luona
Weimarissa, oli tämä erittäin utelias kuulemaan yksityisseikkoja
Béranger'sta ja nuoresta Mériméestä.[36] Ja kun kreivi Reinhard v. 1829
Pariisista palasi, täytyi hänen niinikään kertoa Goethelle, mitä hän
vain Clara Gazul'in tekijästä tiesi. Arvatenkin sai tämä ystävänsä
Ampèren kautta tietää olevansa hyvässä suosiossa Weimarin
kirjailijahovissa ja senpä vuoksi suostui hän mielellään istumaan
modellina David d'Angers'ille, joka Weimarissa käydessään oli luvannut
toimittaa Goethelle Ranskan etevimpäin kirjailijain teokset ja kuvat. V.
1830 lähetti David hänelle kokoelman basreliefejä ja medaljonkikuvia,
m.m. myöskin Mériméestä, ja oli Faustin runoilija suvainnut erityisellä
huomiolla tarkastaa juuri nuoren Mériméen piirteitä, joissa hän oli
ollut keksivinään "jotakin humoristista".[37]

Mutta palatkaamme takaisin Mériméen esikoiseen Clara Gazul'iin, joka
22-vuotiaasta tekijästään oli yht'äkkiä niin merkillisen ja huomattavan
henkilön tehnyt. Jo Goethen sanoista on lukija huomannut teoksen
käsittäneen sarjan näytelmäkappaleita, joiden aiheet ainakin osaksi
olivat historiallisia. Niin olikin; teos sisälsi kuusi espanjalaisten
näytelmäin tapaan kirjoitettua _saynète'ä_, jotka kaikki olivat
luontevia käsittelyltään, pirteitä vuoropuhelultaan, vapaita
sommittelultaan (tarkoitan, ettei tekijä ollut noudattanut Boileaun
ja Laharpen määräyksiä kolmesta yhtäjaksoisuudesta), tosia
paikallisväritykseltään tai sanalla sanoen niillä oli luomisvoimaisen
alkuperäisyyden ja uutuuden tuoksu.

Nimeänsä ei tekijä ollut paljastanut,[38] vaan olivat nuo näytelmät
olevinaan espanjalaisen naiskirjailijan Clara Gazul'in kirjoittamia
ja erään Joseph L'Estrange nimisen ranskalaisen kääntämiä.
Saadakseen anonyymisyytensä vielä varmemmaksi ja koko yrityksensä
todennäköisemmäksi varusti Mérimée teoksensa tekijättären
muotokuvalla[39] ja seikkaperäisellä elämäkerralla, mikä kaikki
luonnollisesti oli omiansa pettämään espanjalaiseen kirjallisuuteen
vähemmän perehtyneitä. Ja kun kokoelman kansilehdellä sitä paitse
luettiin niihin aikoihin juuri ilmestyvää käännössarjaa muistuttava
nimi, "Collection des théâres étrangers", niin oli todellakin
ymmärrettävää, että moni tietämättömämpi pettyi.[40]

Kirjallisuuden tuntijat alkoivat kuitenkin jo lukiessaan asianlaitaa
epäillä ja vakautuivat ennen pitkää siinä mielipiteessä, ettei teos
ainakaan ollut espanjalaisen kirjoittama. Kaikki olivat he sentään
yksimielisiä siitä, että tässä oltiin tekemisissä todellisen ja
elinvoimaisen kyvyn kanssa ja että teos oli jotakin uutta ja etevää.
Pian oli se joutunut vilkkaiden väittelyjen esineeksi Pariisin
sivistyneissä piireissä ja tuokiossa oli sen tekijästä tullut päivän
sankari.

Mutta kuka oli hän? Mériméetä eivät hänen lähimmät ystävänsäkään
tienneet epäillä, niin hyvin oli hän kirjailijalahjansa salannut.[41]
Että hän oli etevä kielimies, tunsi kirjallisuutta ja taidetta,
piirusteli, maalaili, harjoitti lainopillisia opintoja ja -- last not
least -- rakasti seuraelämän monipuolisia huvituksia, tämä kaikki
hänestä kyllä tiedettiin; mutta että hänessä piili yksi Ranskan
etevimpiä kirjailijoita, se oli kaikille uutinen, joka vaikutti heihin
melkein kuin salama pilvettömältä taivaalta.

Romanttisen liikkeen miehet ne tietysti häntä suurimmalla riemulla
tervehtivät. Nuorten etevin äänenkannattaja Globe, jonka, Hugota ja
hänen oodejansa kiittäessä, oli täytynyt valittaa kotimaisen
romanttisen näytelmäkirjallisuuden olemattomuutta, riensi heti paikalla
esittämään uutta tulokasta yleisölleen mitä lämpimimmällä tavalla.
Arvostelija, Mériméen hyvä ystävä J. J. Ampère, ennusti häntä m.m.
"Ranskan näytelmätaiteen uudistajaksi" ja vakuutti hänen toteuttaneen
täydellisesti romanttisen suunnan periaatteet draamasta. "Clara
Gazul'in tekijä on osoittanut päivän selvästi, että voidaan olla tosia,
hienoja ja huvittavia kuvauksissaan ilman että jäljitellään Molièreä
tai muistetaan Duval'ia", sanoo hän. Ei hänkään muuten näy olleen
hetkeäkään siinä luulossa, että Clara Gazul'ia todella löytyisi; sen
huomaamme seuraavasta lauseesta: ... "Uskomme mieluummin muita huhuja,
joitten mukaan tekijä on nuori ranskalainen, joka ensimmäisenä on
uskaltanut pystyttää itsenäisen lipun näytelmäkirjallisuutemme
vainiolle... Näillä huvinäytelmillä -- jatkaa hän edelleen -- on eräs
suuri ansio, joka on jotenkin harvinainen nykyaikoina, ne ovat
nimittäin sommittelultaan naiiveja; ne huvittavat meitä, sillä me
tunnemme, että tekijä on itse nauttinut niitä kirjoittaessaan,
tunnemme, ettei hän työssään ole ajatellut mitään koulua tai
järjestelmää, vaan ainoastaan sitä, mikä on luonnollista ja totta. Hän
ei näet ole asettanutkaan itselleen muuta päämäärää kuin kuvata olot ja
asiat sellaisina kuin ne elämässä ovat. Löytyy taide, usein hyvinkin
hieno taide, joka ilmaikse luonteenkehitysten kuvaamisessa, kohtausten
ryhmittelemisessä ja vuoropuhelujen laatimisessa, mutta tämä taide on
päinvastainen sille väärälle taiteelle, joka vain etsii häikäisevää
vaikuttavaisuutta ja tutkii vastakkaisuuksia, tämä tarkoittamamme
taide ilmestyy yksinkertaisessa, kepeässä ja pirteässä (spirituel)
esitystavassa". Tosin ovat tapahtumat teoksen pisimmässä kappaleessa
"Les espagnols en Danemarck, comédie en trois journées" hiukan
rohkeasti valittuja ja romanttisia, mutta tapahtuuhan sellaisia
todellisuudessakin, arvelee hän. Sitä paitse on niissä intohimoa, jolla
aina on vakuuttava voima. Tosiespanjalaisia ovat hänestä "Une femme est
un diable" ja "Le ciel et l'Enfer", joissa "la fidelité aux couleurs
locales est poussée si loin, la différence de costume si bien observée,
et, nous osons le dire, notre clergé ressemble jusqu'à présent si peu à
celui là qu'on ne sera pas tenté de lui faire l'outrage de le
reconnaître dans un tableau où on n'a pas voulu le placer".
Kaksiosainen romanttinen näytelmä "Inès Mendo" on arvostelijasta
aiheeltaan ja sommittelultaau heikoin, vaikka kyllä esitys onkin tehty
"avec une sobriété sévère".[42]

Tämä oli globelaisten mielipide Mériméen kirjallisesta esikoisesta ja
siihen yhtyivät muutkin samansuuntaiset. Eikä ollut klassikoillakaan
sitä vastaan paljo muistuttamista. Jotkut kyllä koettivat yhä mitata
sitä entisten kaavojensa mukaan, mutta heidänkin täytyi myöntää, että
tällainen uuden suunnan toteuttaminen oli ihan toista kuin mitä he
olivat peljänneet. Journal des Savans, joka jo pitkät ajat oli
edustanut tieteitä varsinkin akateemikkojen kesken ja karttanut
sekautumista kaunokirjallisiin riitoihin, tyytyi puolestaan seuraavaan
objektiiviseen ilmoitukseen Clara Gazul'ista: "Les six comédies sont
offertes au public comme des essais du nouveau genre appellé
romantique".[43]

Kaikissa tapauksissa oli Mériméestä nyt tullut mies, jota Lebrun'in,
rva Pastan ja mrs Clarken salongeissa jo jonkunlaisella
huomaavaisuudella kohdeltiin. Romanttisesta leiristä oli hän tähän asti
kuitenkin pysynyt poissa. Tätä erillään-oloa ei kuitenkaan voinut kauan
kestää, sillä romanttikot tahtoivat tietysti kaikki mielellään
seuraansa Clara Gazul'in tekijän.

Kirjallinen taistelu oli muuten yhä laajentunut ja kiihtynyt. Louis
XVIII oli vuosi sitten (1824) kuollut ja hänen jäykkä ja synkkämielinen
veljensä Artois'n kreivi astunut juhlallisesti voideltuna
hallitusistuimelle. Jesuiitoilla ja papistolla alkoi olla Ranskassa
suurin sananvalta ja kummallinen keskiajan henki laskeusi yli koko
valtakunnan. Ja merkillistä kyllä näytti uusi kirjallinen liike,
jonka piti vapautta valloittaman, antauvan selvästi tämän
taantumishallituksen kätyriksi. Se sai nimittäin ilmeisesti
uskonnollisen ja monarkistisen leiman, ansio, josta kunnia lienee
annettava etupäässä Chateaubriandin uskonnollisille ja monarkistisille
kirjoituksille, Lamartinen kristillismielisille ja haaveksivan
tunteelliselle "Mietelmille" (méditations poétiques) sekä Bonaldin ynnä
de Maistren paavillista ylivaltaa puolustaville filosoofisille
järjestelmille.

Kukaan näistä ei sentään uskaltanut eikä luultavasti halunnutkaan
asettua taisteluintoisen nuorisojoukon etunenään. Chateaubriand oli
liian vanha, Lamartine liian mietiskelevä ja Mérimée taas, josta
globelaiset alussa toivoivat uudistuksen johtajaa, oli liiaksi
passiivinen luonne ruvetakseen rynnäkön etunenään; eikä hän
arvattavasti jaksanut edes innostuakaan kaikista romanttisen koulun
uudistuspuuhista. Pianpa löytyikin mies, joka tähän toimeen sekä halusi
että kykeni, sillä hänellä oli intoa, lahjoja ja tällaisissa otteluissa
tarvittava määrä -- yksipuolisuutta.

Tarkoitan Victor Hugota.

Parissa kymmenissä ollessaan julkaisi hän ensimmäisen osan kauniita ja
muodoltaankin sangen kypsyneitä oodejansa, joilla hän yleisön suosion
täydellisesti voitti. Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä pari
vähempiarvoista romaania (Han d'Islande, Bug Jargal) sekä toinen osa
oodeja ja ballaadeja (1826). Näillä teoksillaan saavutti hän jo
etevimmän sijan nuorten keskuudessa ja itsestään alkoi hänen
ympärilleen kertyä yhä taajeneva liuta alkavia kirjailijoita. Hänen
vaatimaton kotinsa -- hän oli jo v. 1823 mennyt naimisiin
lapsuudenystävänsä neiti Foucher'n kanssa -- tuli vähitellen
yhtymäpaikaksi seuralle, jolle taide ja runous oli rakkainta maan
päällä ja joka ihanteensa eteen oli valmis uhraamaan mitä sillä
parhainta lie ollut.

Tämä seurapiiri se sitten muodostui siksi Cénacle-liitoksi, josta
samoin kuin tuonoin Medan-iltamista[44] pilkkalehdet paljo leikkiä
laskivat; asianomaisille olivat nämä kokousillat juhlahetkiä.[45]
Siihen aikaan kun vielä kokouttiin Hugon luona, kävivät siellä m.m.
Sainte-Beuve, Eug. Delacroix, Béranger, G. Planche, A. ja E. Deschamps,
Louis Boulanger, Paul Foucher, Janin, Bertin vanh., Mérimée ja hiukan
myöhemmin Alfred de Musset. Kun seurue sitten laajeni, sai Cénaclen
nimen ja muutti kokouspaikkansa Boulevard du Crimen varrelle olivat
muutamat ylläolevista jo lakanneet näissä yhteisissä kokouksissa
käymästä ja heidän sijaansa astui parvi vielä nuorempia yltiöpäitä,
joista mainittakoon: Gautier, G. de Nerval, Petrus Borel, Céléstin
Nanteuil, Aug. Maquet, Bouchardy, J. Wabre, Jehan du Seigneur, Daniel
Jovard, Th. Dondey j.n.e.[46] Kuten näkyy, olivat kirjailijat,
maalaajat, kuvanveistäjät ja taide-arvostelijat miehissä yhtyneet
jouduttamaan sitä kirjallista vallankumousta, joka heidän kaikkien
mielestä oli välttämätön.

Mérimée ei tähän seurapiiriin kuulunut kuin vähän aikaa enkä luule
hänen Boulevard de Crimen varrella pidetyissä kokouksissa enää
olleenkaan läsnä. Milloin hän muihin romanttikoihin oikeastaan
tutustui, on vaikea täsmälleen sanoa, mutta todennäköisimmin tapahtui
se jotenkin pian Clara Gazul'in ilmestymisen jälkeen. Sainte-Beuve ja
Delacroix nähtiin aika usein rva Clarken salongissa, missä Mérimée oli
jokapäiväinen vieras, ja arvatenkin joutui tämä juuri heidän kauttansa
Hugon ja muitten romanttikojen pariin.[47] Jos on lukenut, mitä Hugo
vuosia myöhemmin kirjoitti Mériméestä[48] ja mitä tämä Hugosta,[49]
niin on kovin vaikeaa ajatella, että nämä luonteeltaan vastakkaiset ja
valtiollisessakin suhteessa eri puolueihin kuuluvat kirjailijat
aikoinaan olivat parhaimpia ystävyksiä.

Niin asianlaita kuitenkin oli. Tuon tuostakin nähtiin Mériméen puheina
olevaan aikaan suuntaavan askeleensa Place Royal'ille päin, jonka
varrella "oodien ja ballaadien" runoilija asui. Kun hän kerrankin istui
nuoren perheen luona päivällisillä, sattui niin hullusti, että
kyökkipiika kerrassaan turmeli erään makaroonilajin, josta Mérimée
ylipäänsä paljo piti. Onnettomuutta päiviteltäessä koetteli tämä
lohdutella isäntäväkeä sillä, että lupasi itse mennä kyökkiin ja
näyttää, miten mainittu ruokalaji oli valmistettava. Tuumalle
naurettiin eikä siitä sillä kertaa tullutkaan mitään. Mutta muutamia
päiviä myöhemmin tuli hän lupaustaan täyttämään, riisui pois pitkän
englantilaisen redingotensa, meni kyökkiin ja valmisti maccaroni
à l'italienne'n, "jolla oli yhtä hyvä menekki kuin hänen
kirjoillaankin".[50]

Hugolla oli muuten siihen aikaan korkea ajatus Mériméen lahjoista sekä
kirjailijana että arvostelijana.[51] Samaa mieltä olivat muutkin ja
Globe-lehden arvostelija hänestä sanoikin, että "M. Mérimée est jusqu'à
ce jour le chef le plus brillant et le plus heureux qui ait paru à
l'avant-garde romantique: c'est le Mazeppa d'une armée dont Victor Hugo
est le chef."[52] Näissä Hugon luona pidetyissä kokouksissa oli elämä
muuten sangen vilkasta ja keskustelut liikkuivat kaikilla taiteen ja
kirjallisuuden aloilla.

Viime aikoina oli halu tutustua vieraiden kansojen tapoihin ja oloihin
suuressa määrin kasvanut. Matkakertomuksia ilmestyi tuon tuostakin ja
lukuisat käännökset ulkomaisesta kansanrunoudesta saavuttivat mitä
suurinta suosiota romanttikojen leirissä.[53] Innokkaimman ihailijan
saivat ne kuitenkin J. J. Ampèressä, Mériméen hyvässä ystävässä.
Usein istuivat ystävykset yhdessä puhellen kaukaisista matkoista,
runonkeräyksistä y.m. ja tekivät mitä kummallisimpia suunnitelmia
näitä retkiänsä varten. Niinpä olivat he jo sopineet reitistä
Florens-Rooma-Neapeli-Venedig-Trieste ja Ragusa, eikä puuttunut muuta
kuin -- rahoja, jotta tuuma olisi toteutettu. Miettiessä keinoja
kustannusten ansaitsemiseksi oli heissä m.m. syntynyt sekin ajatus,
että ennakolta kirjoittaisivat matkakertomuksen, josta saaduilla
rahoilla sitten matkustaisivat ottamaan selkoa olivatko he
kertomuksissaan erehtyneet.

Mérimée olikin jo saanut tehtäväkseen kerätä illyyriläisten
alkuperäiset kansanrunot; sitä tarkoitusta varten oli hän jo myöskin
ehtinyt ryhtyä valmistaviin puuhiin. Ihastuneena tällaiseen villiin
runouteen, luki hän paitsi Fauriel'in laulu-kokoelmaa, jossa juuri
vampyyreistä y.m. kamaloista asioista laulettiin, abbé Fortis'n vasta
ilmestyneen matkakertomuksen "Voyage en Dalmatie" sekä muutamia
maantieteellisiä ja tilastollisia teoksia.[54] Dalmatsian ja
Montenegron kielten oppiminen olisi kuitenkin vienyt kovin paljo aikaa
ja siihenkin nähden lienee Mérimée katsonut paremmaksi keksiä itse
illyyriläisiä runoja kuin koota ja kääntää niitä.

Parissa viikossa oli hänellä niitä jo kokonainen kokoelma valmiina, ja
suurimmassa salaperäisyydessä painettiin se Strasburgissa, missä se
ilmestyi v. 1827 nimellä "_La guzla_ ou choix de poésies illyriques
recueillies dans la Dalmatie, la Bosnie, la Croatie et l'Herzégovine".
Samoin kuin Clara Gazul'in oli tekijä varustanut tämänkin kokoelmansa
sekä erityisellä esipuheella että oletetun illyyriläisen laulajan ja
guzlan soittajan, Hyacinthe Maglanovitsh'in, elämäkerralla.[55]

Edellisessä selittää hän, kuka hän on ja miten hän on tullut
keränneeksi nämä runoelmat. Syntymältään on hän muka itaalialainen,
vaan asui nuorena Illyyriassa ja puhuikin silloin illyyrian kieltä,
hänen äitinsä näet kun oli Dalmatsiasta. Sittemmin muutti hän Ranskaan,
missä hän nyt jo kauan on asunut tottuen vähitellen pitämään tätä maata
isänmaanansa. Kun hän aina on rakastanut matkustuksia, päätti hän
kerran käväistä katsomassa syntymäseutujaankin. Ja kun vieraiden,
etenkin alkuperäisten kansojen laulut siihen aikaan olivat niin
suuressa suosiossa, kirjoitti hän muistikirjaansa kaikki runot, jotka
sattui kuulemaan samotessaan Dalmatsiassa, Bosniassa, Kroatsiassa ja
Herzegovinassa. Käännöksissä taas oli hän muka etupäässä pitänyt
silmällä sananmukaisuutta ja tarkkuutta, jonka vuoksi niissä
ranskankieli ehkä oli kankeaa(!).

Seuraa sitten kuusi sivua pitkä ja pienimpiinkin yksityiskohtiin
ulottuva Hyacinthe Maglanovitsh'in elämäkerta, joka juuri pikku
seikkoihin menemällä saavuttaa todennäköisyyden. Itse kokoelma sisälsi
34 slaavilaisten kansanlaulujen henkeen laadittua suorasanaista runoa,
joissa laulettiin verikostoista, daimooneista, kummallisista aaveista
ja nä'yistä, murhista, aviorikoksista, naisten raiskaamisista, lemmen
seikkailuista, taikatempuista ja n.k. "pahasta silmästä" [joka tuottaa
onnettomuutta, jopa kuolemaakin], veren-imijistä vampyyreistä y.m.
julmista kohtauksista.

Tähän aikaan olivat tuollaiset julmat ja tärisyttävät kertomukset
ja runoelmat naapurikansojen luona niin sanoakseni muodissa.
Kansanlauluissa ne ensin olivat päässeet levenemään ja sittemmin olivat
muutamat sivistyneetkin kirjailijat ruvenneet noita kauheita aiheita
käyttämään.[56] Ranskassa ei tämä suunta kuitenkaan vielä ollut
saavuttanut suurempaa suosiota. Milt'ei ainoat ilmiöt tällä alalla
olivat Fauriel'in vasta ilmestyneet "Chants populaires de la Grèce
moderne" sekä Mme Belloc'in "Poésies serviennes". Senpä vuoksi ei
aineellinen voitto Guzlasta ollutkaan suuri, sitä näet meni jotenkin
vähän kaupaksi. Mutta kunniaa tuotti se tekijälleen sitä enemmän,
sillä arvostelut siitä olivat erittäin ylistäviä; parhaimmatkin sen
aikuiset folkloren tuntijat erehtyivät näet ihan samalla tapaa kuin
aikoinaan englantilaiset tiedemiehet Macpherson'in muka gääliläisistä
Ossian-lauluista. Mérimée kertoo itse menestyksestään seuraavat hauskat
jutut:

"Kaksi kuukautta Guzlan ilmestymisen jälkeen kirjoitti minulle Bowring,
erään slaavilaisen antologiian tekijä, pyytäen minulta alkutekstiä
runoihin, jotka minä niin hyvin muka olin kääntänyt. -- Niinikään
lähetti T:ri Gerhart, joka on professorina jossakin Saksanmaalla, kaksi
paksua nidosta saksankielelle käännettyjä slaavilaisia lauluja sekä
runomittaisen käännöksen Guzlasta, jota muka oli ollut helppo kääntää,
hän kun näet suoranaisen käännöksen takaa oli keksinyt alkuperäiset
illyyriläiset runomuodot. Saksalaiset ne, kuten tietty, keksivät paljo
asioita, ja tämä herra hän vielä pyysi minulta ballaadeja saadakseen
kolmannen nidoksensa täydelliseksi. -- Lopuksi on vielä Pushkin
kääntänyt venäjän kielelle muutamia kertovista runoelmistani, seikka,
joka muistuttaa Gil Blas'in espanjalaisesta ja 'Lettres d'une
religieuse portugaise'n' portugaalilaisista 'käännöksistä'."[57]

Näin Mérimée itse. Ja ettei hän tässä liioittele, sitä todistavat
kaikki hänen aikalaisensa samoin kuin silloisten aikakauskirjain
arvostelutkin. Niinpä erehtyi esim. itse tieteellisyyden ijäkäs
edustaja Ranskassa, Journal des Savans, niin perinpohjaisesti, että se
vielä helmikuussa 1829 -- siis 18 kuukautta teosta tutkittuaan -- antaa
siitä seuraavan arvostelun: "Les romances illyriques et celle de
quelques autres Slaves ne sont pas dépourvues de tout intérêt; _elles
paraissent traduites avec soin_; mais l'importance excessive qu'on
attacherait à de pareilles productions ne contribuerait point à la
meilleure direction des études littéraires".[58]

Ja tälläkin kertaa jaksoi Mérimée säilyttää salaisuutensa niin hyvin,
etteivät sitä tienneet hänen ystävänsä globelaisetkaan. Globen
arvostelu on läpeensä ylistelevä: "Il semble que la Guzla des Slaves
sera bientôt aussi célèbre que la harpe d'Ossian... Tandis que M:me
Belloc nous traduit les poésies serviennes, voici qu'un Italien pour
qui la France est devenue une seconde patrie nous donne quelques
échantillons des chants illyriens; -- -- et ce recueil est en éffet
fort précieux et fort remarquable", etc.[59]

Ensimmäinen, joka julkisesti esiytyi asian oikeaa laitaa paljastamaan,
ei ollut sen vähäpätöisempi henkilö kuin -- Goethe. Hän kirjoitti
Weimarin sanomiin artikkelin, jossa hän ensinnäkin huomautti, että
Guzla on anagrammi Gazul'ista; sitten kertoi hän tehneensä tutkimuksia
Maglanovitsh'ista ja vakuutti niiden nojalla voivansa väittää Gazul'in
tekijää vain kuvitelluksi illyyriläiseksi laulajaksi. Tietysti
ihmettelivät saksalaiset lukijat runoruhtinaansa terävää silmää. Mutta
olisivatkohan niin tehneet, jos olisivat tienneet, että Goethe sai
tietonsa juuri Mériméeltä itseltään. Kun näet eräs ystävä yllämainitun
paljastuskyhäyksen Mériméelle lähetti, vastasi tämä ivallisesti:
"Goethen ansioita Guzlan tekijän keksimisessä vähentää kuitenkin se
seikka, että minä itse lähetin hänelle kirjan, nimikirjoituksellani ja
selityksellä varustettuna, erään Weimariin poikkeavan venäläisen
muassa. Goethe on tahtonut esiytyä keksijänä voidakseen olla sitä
ivallisempi".[60] Goethe ei muuten ollut mikään vampyrismin ja
kaikellaisia muita julmuuksia käsittelevän ultraromanttisen
kirjallisuuden ihailija, vaan piti hän koko suuntaa sairalloisen
mielikuvituksen tuotteena. Ylevältä kannaltaan ymmärsi hän kuitenkin
äärimmäisyyksilläkin voivan kirjallisuudessa olla arvonsa. Oikeastaan
oli ranskalaisten tarkoitus vain laajentaa runomuotoja, mutta muodon
mukana luopuivat he entisestä sisällyksestäkin, hän sanoi.
Kirjallisuudelle kokonaisuudessaan voi siitä ollakin hyötyä, mutta
yksityisille kirjailijoille on tällainen suunta vahingoksi.
Äärimmäisyydet näet aina vähitellen tasautuvat ja lopullinen seuraus on
se, että vapaampien muotojen mukana on runouden sisällys laajentunut,
niin ettei mitään elämässä pidetä epärunollisena. Kirjailija taas
tulee kauhistavia ja vaikuttavia aiheita etsiessään kerrassaan
laiminlyöneeksi kaiken syvemmän elämän tutkimuksen jotenka hänen
kykynsä ei sisällisesti kehity siinä määrässä kuin sen pitäisi.[61]

Tämä näyttää ylipäänsä olleen Goethen ajatus tuosta suunnasta, jota
ranskalaiset usein nimittävät "genre hoffmannesque". Mutta
"lempilapsensa" Mériméen suhteen teki runoilijavanhus kuitenkin jyrkän
poikkeuksen, kuten näemme seuraavasta keskustelusta Goethen ja
Eckermannin välillä.

"Minua kummastuttaa", huomautin minä (Eckermann), "että Mériméekin,
joka kuitenkin on teidän lempilapsianne, Guzlansa kauhistuttavien
aiheiden kautta on astunut tuolle ultraromanttiselle alalle".

"Mérimée", vastasi Goethe, "on käsitellyt näitä asioita vallan toisella
tapaa kuin hänen kirjailijaveljensä. Näiltä runoilta ei kyllä puutu
hirvittäviä aiheita, sellaisia kuin ovat kirkkomaat, yölliset
tienhaarat, aaveet ja vampyyrit; mutta kaikki nämä ilettävät
hirmuisuudet eivät vaikuta mitään runoin sisälliseen olemukseen, vaan
käsittelee hän niitä vissin matkan päästä objektiivisesti ja samalla
myöskin ivallisesti. Hän tekee tämän kuin taiteilija ainakin, jota
huvittaa koettaa joskus tuollaistakin. Oman sisällisen elämänsä
on hän, kuten sanottu, kerrassaan peittänyt ja vieläpä koko
ranskalaisuutensakin siinä määrässä, että näitä Guzlan runoelmia alussa
todellakin pidettiin illyyriläisinä kansanlauluina eikä siis paljoa
puuttunut, että hänen salaperäinen yrityksensä täydelleen olisi
onnistunut".[62]

Kuten ylempänä olen osottanut, onnistuikin se itse teossa täydellisesti
ja tuotti tekijälleen yhä enenevää mainetta. Saavutettuaan näin
huomatun aseman nuorten kirjailijain joukossa jo ensimmäisillä
teoksillaan siirtyi Mérimée nyt, Scottin ja Goethen esimerkkiä
seuraten, kotimaansa historiaa tutkimaan etsiäkseen sieltä uusia
lähteitä kaunokirjalliselle tuotannolleen. Mutta ennen kuin käyn
tekemään selkoa näistä hänen historiallisista teoksistansa, on minun
muutamilla sanoilla huomauttaminen niistä samansuuntaisista
romanttisista tuotteista, jotka hiukkasta ennen olivat ilmestyneet.

Aikaisemmin olen maininnut niistä vaivaisista yrityksistä
näytelmätaiteen uudistamiseksi, joita olivat tehneet Didérot ja
Lemercier; parempaa älyä oli sitävastoin jo osoittanut Mme Staël, ja
todellisella nerolla ja sukkeluudella oli romanttisen draaman asiaa
ajanut Stendhal pamfletissaan "Racine et Shakespeare". Niinikään olen
huomauttanut Shakespearen, Byronin, Goethen, Schillerin, Calderonin,
Lope de Vegan y.m. ulkomaisten runoilijain ranskalaisista käännöksistä.
Näihin aikoihin (v. 1825) käänsi ranskankielelle usein mainitsemani
Fauriel myöskin nerokkaan itaalialaisen romanttikon Alessandro Manzonin
etevät kappaleet _Il Conte di Carmagnola_ ja _Adelehi_, joihin kääntäjä
esipuheeksi liitti Manzonin tunnetun kirjoituksen Aristoteleen
kolmiyhteydestä draamassa. Kun vielä otamme lukuun ne tiheät artikkelit
samasta asiasta, joita Globe tähän aikaan sisälsi etupäässä Louis
Vitet'n innokkaasta kynästä, niin alamme käsittää, että romanttisen
draaman periaatteet jo alkoivat ruveta selvenemään. Yhdeksi
kokonaisuudeksi ja johdonmukaiseksi järjestelmäksi ne kuitenkin kokosi
vasta (v. 1827) Victor Hugo "Cromwell" nimisen, laajaperäisen
historiallisen näytelmänsä pitkässä ja filosoofisessa esipuheessa, joka
lienee kaikille Ranskan kirjallisuutta lukeneille tuttu.[63]

Tie oli siis tiedossa ja viitat selvät. Meistä suomalaisista, jotka
emme tiedä paljo traditsioonein painosta, _homines novi_ kun olemme
vanhain sivistyskansain rinnalla, tuntuvat Hugon vaatimukset huvi- ja
murhenäytelmäin yhtymisestä draamaksi (Schauspiel) peräti
kohtuullisilta ja luonnollisilta. Mutta niin eivät ajatelleet Racinen,
Boileaun ja Laharpen teoksiin tottuneet pariisilaiset akateemikot.
Kynsin hampain, ivaa ja manausta aseinaan käyttäen he uutta
evankeliumia vastustivat kuin ainakin taiteen surmaa. Eikä ollut
puhettakaan, että sellaisia kappaleita kuin "Cromwell" olisi hyväksytty
esitettäväksi. Kummallista se oikeastaan ei ollut, sillä tuskinpa
uskalsi Hugo itsekään pitää kappalettaan muuna kuin lukudraamana. Eikä
Globekaan hyväksynyt kaikkia hänen periaatteitaan: se myönsi kyllä,
että teos hyödytti taidetta, (parce que c'est à la fois une expérience
hardie, et l'exposition d'une nouvelle poétique du drame) ja että
ajatus groteskimaisuuden tehtävästä nykyaikaisessa draamassa on Hugon
omatakeinen keksintö; mutta kuitenkin oli siinä muka paljo vanhaa,[64]
paljo tehtyä ja epäjohdonmukaista sovittelua. Ja erittäin huomautettiin
häntä runomitan käytännöstä nykyaikaisessa draamassa, vaikka muuten
myönnettiin oikeaksi hänen tuumansa erotuksista "entre la réalité selon
la nature et la réalité selon l'art".[65] -- Samaan suuntaan kirjoitti
Charles Rémusat hiukan myöhemmin samassa lehdessä huomauttaen "de ce
qui se rencontre de bizarre dans ses inventions, de faux dans ses vues
et d'affecté, dans son style". Että hänellä, Hugolla, on lahjoja
myönnetään kyllä, mutta samalla sanotaan, että Hugo on niitä luonteita,
joita ei tarvitse hellien arvostella, sillä hän kyllä sittenkin tiensä
raivaa. Lopuksi sanotaan, että Hugon suurin ansio on kuitenkin siinä
että hän yrityksensä uskalsi tehdä antaen siten uutta vauhtia
ranskalaiselle näytelmätaiteelle, ja että vaikka "Cromwell" ei
olisikaan hyvä taideteos, niin on se kuitenkin mainio harjoitelma.[66]

Muitakin oli jo taistelukentälle uskaltanut. Vitet julkaisi etevät
historialliset näytelmänsä "Les Barricades" ja "Les états de Blois",
Dumas draamansa "Henri III" ja sitä paitse esitettiin Odéonissa, jopa
itse Théâtre française'ssakin (Talman ja neitien Rachel'in sekä
Duchesnoir'in avulla) käännöksiä Goethen, Schillerin ja Shakespearen
kappaleista, jotka tavallisesti kuitenkin ilkeästi typisteltiin. Uutta
virkeyttä teaatterielämään aikaansai tavallaan eräs englantilainen
näyttelijäseura, joka tällä kertaa (1827) jo saavutti vallan
toisellaisia tuloksia kuin Pariisissa käydessään v. 1822. Että Scottin
historiallinen suunta Ranskassakin joutui n.s. muotiasiaksi, siihen
vaikutti hiukkasen ehkä sekin seikka, että Scott juuri näinä aikoina
(1826) kävi vierailemassa Pariisissa, missä häntä innostuksella ja
juhlilla tervehdittiin. Sitä paitse on muistaminen, että J.
Froissart'in historialliset kertomukset 14:ltä vuosisadalta juuri
muutamia vuosia ennen ilmestyivät uudessa painoksessa ja suurella
menestyksellä.[67]

Edellytyksittä ei siis ollut Mériméen uusi historiallinen näytelmä "La
Jacquerie, scènes féodales, suivie de la Famille Carvajal, drame", joka
keväällä 1828 ilmestyi 430 siv. käsittävänä kirjana "par l'auteur du
Théâtre de Clara Gazul." Samoin kuin Hugokin oli tehnyt Cromwellinsa
suhteen, oli Mériméekin ennen julkaisua lukenut teoksensa pienelle
ystäväpiirille, joka yksimielisesti oli kehottanut häntä julkaisemaan
sen.[68]

Ja niin hän suostui. Mutta Mérimée ei olisi ollut se, mikä hän oli,
ellei hän jollakin tavoin olisi esiytymistään ikäänkuin anteeksi
pyydellyt esipuheissaan. Ei hän ainakaan tahtonut astua julkisuuteen
minkäänlaisilla kaunokirjailijan vaatimuksilla; hän oli Jacquerie'ssaan
omien sanojensa mukaan vain "koettanut antaa jonkunlaisen käsityksen
14:n vuosisadan julmista tavoista". Kuten tunnettu, tarkoitetaan tällä
nimellä sitä kapinaa, jonka talonpojat Beauvais'n paroonikunnissa
mainitulla vuosisadalla tekivät läänitysherrojansa vastaan.[69]
Froissart on kronikoissaan ainoastaan muutamin piirtein tätä tapausta
käsitellyt eikä siitä ylipäänsä varmuudella tiedetäkään mitään.
Mérimée, joka oli tarkkaan näitä aikoja tutkinut, tahtoi tietojensa
perustuksella ja mielikuvituksensa avulla antaa mahdollisimmasti
todennäköisen kuvauksen tästä merkillisestä kapinasta. Vaikeaksi kävi
tämä tavallaan sen vuoksi, ettei mitään lähteitä löytynyt; mutta olipa
sillä se hyväkin puoli, että mielikuvitus sai työskennellä täydessä
vapaudessaan. Murhia, ryöväyksiä, naisten raiskauksia y.m.s. julmuuksia
oikein vilisee tämä elävästi kirjoitettu kappale.

Mutta vielä julmempi on teoksen toinen näytelmä, jossa raaka ja
intohimoinen isä rakastuu omaan tyttäreensä ja koettaa väkisellä
raiskata häntä, vaan saakin surmaniskun oman lapsensa kädestä.
Aiheen tähän 16-sataluvulla liikkuvaan espanjalaiseen näytelmäänsä
ilmoittaa Mérimée saaneensa eräästä pienestä jutusta, jonka Ustariz
kertoo teoksessaan "Uudesta Granadasta". Mutta ei hän kuitenkaan
olisi kynään tarttunut, sanoo hän, ellei hän olisi saanut paria
kehoituskirjettä, joista toinen muka oli eräältä meriväen kapteenilta,
toinen 15-vuotiaalta nuorukaiselta. Kirjeet ovat tietysti Mériméen omaa
keksintöä ja käytti hän niitä vain -- kuten proloogia Clara
Gazul'issa[70] -- saadakseen siten tilaisuuden sopivalla tavalla sanoa
ajatuksensa vanhoista romaaneista ja näytelmistä, joista hän turhaan
oli etsinyt todellisia ihmisiä ja tunteita. Kapteenin kirjeessä näet
luetaan niistä m.m.:

"Personnages, sentiments, aventures, tout nous y paraissait faux. Ce
n'étaient que princes soi-disant amoureux fous, qui n'osent toucher
seulement le bout du doigt de leurs princesses, lorsqu'ils les tiennent
à longueur de gaffe. Cette conduite et leurs propos d'amour nous
étonnaient, nous autres marins accoutumés à mener rondement les
affaires de galanterie. Pour moi tous ces héros de tragédie ne sont que
des philosophes flegmatiques sans passions, qui n'ont que du jus de
navet au lieu de sang dans les veines, de ces gens enfin à qui la tête
tournerait en serrant un hunier".[71]

Omaa nimeään ei Mérimée nytkään julkaissut, vaan ilmestyi teos edelleen
"par l'auteur du Théâtre de Clara Gazul". Samallaista menestystä kuin
mainittu näytelmäkokoelma ei "La Jacquerie" saavuttanut, sillä toiminta
on tässä oivallisista tapakuvauksista ja erityiskohtauksista
huolimatta, hajanainen ja n.s. kovin levenevä.[72] Mutta erittäin
ystävällisen arvostelun se globelaisten puolelta kuitenkin sai.
Arvostelun kirjoittaja oli tunnettu kirjailija ja valtiomies kreivi
Charles Rémusat, joka tietääkseni ei muuten ole Globessa
näytelmätuotteita koskaan käsitellyt.

Kuten kaikki luonnolliset kyvyt, sanoo hän, oli Mériméekin alkanut
kirjoitella ei hyödyttääksensä kirjallisuutta, vaan tyydyttääkseen
mielihaluaan ja huvitellakseen mieluisella tavalla. Ei koskaan voi
huomata, että hän olisi ajatellut julkaisemista ennen kuin teos oli
valmis. Tuntemattomain nimimerkkien takana hän esiytyi etsien totuutta,
vapaita muotoja, luonnollista esitystä. Mérimée on romanttiseen kouluun
tuonut jotain, jota sillä ennestään ei ollut, nimittäin "la grâce,
sensibilité, l'art des combinaisons et des développements dramatiques,
la poésie des caractères, l'éloquence du langage, la finesse, la vérité
d'observation, dialogue piquant, la force des situations, l'énergie des
sentiments". Mérimée ei esityksessään mukaile ketään. Tarkkojen
historiallisten tietojen puutteessa on tekijän täytynyt turvautua
mielikuvitukseensa. Ja myöntää täytyykin, että ne elävät edessämme nuo
vapaudestaan taistelevat talonpojat. Mutta vaikeaa, ehkäpä mahdotonta,
on järjestää tuollaisia tapahtumia johdonmukaiseksi, jännittäväksi
draamaksi. Sentähden on sommittelu hiukan tavoitteleva, vaikka kyllä
Shakespearellekin sellaista voi tapahtua. Yleinen paikallisväritys on
oikea, mutta yksityiskohdat eivät aina ole kyllin vaikuttavia. Muuten
muistuttaa kappale sekä aiheeltaan että sisällykseltään Goethen Götz v.
Berlichingen'istä, arvelee kirjoittaja. -- Paremmin sommiteltu kuin "la
Jacquerie" on hänestä "La famille Carvajal". Siinä ovat tapaukset
keskittyneesti ryhmitetyt ja kokonaisuus on siten saatu eheämmäksi.
Aiheeltaan on se kuitenkin kovin luonnottomasti julma ja kauhistuttava.

Olkoonpa vain, että Beyle oli tavallaan oikeassa kirjoittaessaan
ystävällensä Mériméelle, että "je crois que vous seriez plus grand,
mais un peu moins connu, si vous n'aviez pas publié la Jacquerie et la
Guzla, fort inférieures à Clara Gazul".[73] Mutta senhän osottaa
ylläoleva Rémusat'n arvostelukin, ettei Jacquerie'kaan ollut mikään
ala-arvoinen tuote, vaikka se tosin ei täyttänytkään niitä toiveita,
joita Clara Gazul oli herättänyt.

Mérimée käsitti sen hyvin itsekin. Hän käsitti myöskin, että hän
historiallisen draaman alalla oli saanut kovin vaarallisia
kilpailijoita Hugossa, Vitet'ssä ja Dumassa. Sitä vastoin houkutteli
Scottin suuri menestys antautumaan historiallisen romaanin alalle, joka
nyt oli muotiin tullut. Että hänellä oli erityinen taipumus entisaikain
olojen ja tapojen tutkiskeluun, sen me jo tiedämme. Niinikään oli hän
molemmissa teoksissaan osottanut oivaa kykyä asettumaan entisajan
ihmisten kannalle ja tarkasti kuvaamaan heidän sielunelämäänsä.

Hänen objektiivinen esitystapansa soveltui myöskin erittäin hyvin
historiallisten aiheiden käsittelyyn. Tosin oli Jacquerie'ta moitittu
sommittelultaan hajanaiseksi; mutta se mikä on hajanaista draamaksi,
voi olla jännittävää romaanissa.

Ja koska kaikki näytti kehottavan häntä antaumaan historiallisen
romaanin alalle, niin päätti hän tulevalla kerralla todellakin tehdä
sentapaisen koetuksen.



IV.


Historiaa ja historian tutkimusta ajan henki muuten näytti vaativankin.
Ja tietysti kääntyi huomio ensi sijassa kotimaan entisyyteen. Mutta
nyt ei haluttu enää pelkkiä kuivia tosiasioita sodista ja kuninkaista,
vaan eläviä kuvauksia menneistä ihmisistä ja tavoista. "Aikamme
kaipaa historioitsijoita, jotka esittävät meille eri aikojen
yhteiskunta-oloja, tapoja ja ihmisiä. Voltaire on luonut
filosoofillisen historiantutkimuksen, ja siitä olemme hänelle aina
kiitollisia, mutta me haluaisimme Herodoton ja Titus Livion kaltaisia
kertojia, jotka osaisivat antaa elävän kuvan oloista ja ihmisistä.
Meillä ei ole kuin kuivia kertomuksia, ikäviä kronikoita; Kreikan ja
Rooman historiat me kyllä tunnemme, mutta Ranskan vanhemmista oloista
me emme paljo mitään tiedä", valittaa eräs kirjoittaja v. 1825
Globessa. Ilmestyivät sitten, kuten jo olen maininnut, Froissart'in
kronikat uudessa painoksessa ja herättivät suurinta mieltymystä.
"Mahdotonta on kenenkään -- sanoo Constitutionnel -- paremmin kuvata
tuollaisen kansallisen liikkeen luonnetta ja kuohahtamista, joka oman
kurjuutensa kautta itsensä tuhoaa. Froissart loihtii elämää
henkilöihinsä, ne ilmestyvät eteemme aikansa puvuissa tapoineen,
ennakkoluuloineen, taikauskoineen ja intohimoineen j.n.e." Mutta
keskellä ylistyksen tulvaa muistuu kirjoittajalle mieleen kotimaisen
historiantutkimuksen rappiotila tähän aikaan, jonka vuoksi hän näkee
hyväksi vaikeroiden huudahtaa: -- -- "Ei ole toista maata, joka olisi
niin välinpitämätön historiallisten muistojensa suhteen kuin Ranska.
Tai olisiko nyt vihdoinkin tämä kylmyys katoamassa?"[74] Ja siltä se
näytti. Niihin aikoihin julkaisi näet m.m. Desmichels keskiajan
historiansa ja B. de Barante aikoinaan hyvinkin suositun teoksensa
"Histoire des ducs de Bourgogne de la maison de Valois" (1824-27).
Näissä kertomuksissaan oli hän koettanut olla ihan objektiivinen, ja
kirjansa mottolauseeksi oli hän valinnut: Scribitur ad narrandum, non
ad probandum.

Niin juuri tahtoi Mériméekin kirjoittaa. Hän tiesi voivansa pysyä
objektiivisena päältäkatsojana ja uskaltavansa hyvällä syyllä kilpailla
Alfred de Vigny'n kanssa, jonka v. 1826 ilmestynyttä etevää, "Cinq
Mars" nimistä historiallista kertomusta oli mielitty moitiskelemaan
yksipuolisuudesta. Laajaperäisten ja monipuolisten historiallisten
tutkimusten jälkeen kävi hän romaaninsa kirjoittamiseen käsiksi. Eikä
ollut vielä Jacquerien ilmestymisestä vuottakaan umpeen kulunut, kun
hän jo voi työnsä tulokset yleisön arvosteltaviksi tarjota.

Maaliskuussa v. 1829 ilmestyi näet "Clara Gazul'in tekijältä" taas uusi
teos, tällä kertaa romaani nimeltä "Chronique du temps de Charles IX",
jossa hän käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä.[75]
Alkulause oli tietysti taas jonkunlaisesta vaatimattomuudesta
huomattava. Hän oli muka tullut lukeneeksi joukon muistoonpanoja ja
lentokirjoja, jotka koskivat 16:ta vuosisataa, ja näistä luvuistaan oli
hän tehnyt kaunokirjallisen otteen. Mitä hänen käsitykseensä
historiasta tuli, selitti hän rakastavansa ainoastaan juttuja eli
anekdootteja, etenkin sellaisia, joissa jonkun ajan tavat ja luonteet
todenmukaisesti esiytyivät. Tämä taipumus ei kyllä ollut jalo, mutta
häpeäkseen hän tunnusti mielellään antavansa Thukydideen historialliset
teokset, jos vaan saisi Aspasian tai jonkun Perikleen orjan omakätiset
muistelmat. Sillä tällaiset välittömät kertoelmat juuri antoivat
sellaisen kuvan ihmisestä kuin hän halusi. Kun esim. vanhat
aikakauskirjat kertovat, että eräs kuningas Henri III:n hovinaisista,
joka naimisiin mentyään huomasi miehensä haureelliseksi, tappoi tämän
miehuullisesti ja "omilla käsillään", niin voi hänen mielestään
tällaisten todenperäisten juttujen perustuksella muodostaa oikean kuvan
sen aikuisista hovinaisista. Lähteinä oli hän käyttänyt etupäässä
Montluc'in, Brantômen, d'Aubigné'n, Tavannes'n, La Noue'n y.m. teoksia.
Merkittyään tosiasiaksi, että nykyaikana on huomattavissa jonkunlainen
"décadence des passions énergiques au profit de la tranquillité et
peut-être du bonheur", osoittaa tekijä meille, kuinka relatiiviset
oikeus- ja siveyskäsitteetkin ovat. Mikä on rikos nykyaikana voi olla
hyve ennen vanhaan. Sen tähden ei esim. keskiaikaisten ihmisten
tekojakaan saa tuomita nykyajan oikeus-käsitysten mukaan. Verilöyly
16:lla vuosisadalla ei ole samallainen rikos kuin 19:llä. Ja jos
kokonainen kansa tekee itsensä sellaiseen syypääksi, niin voi olettaa
sen toimivan tekoansa rikokseksi käsittämättä. Mériméen mielestä oli
Perttuliyön verilöyly v. 1572 uskonvihan äkkipikainen purkaus, johon
aika erehdyttävine, fanaattisine käsityksineen oli pääasiallisena
syynä; kuningas hovineen oli vain välillisesti antanut aihetta
tällaiseen mielten kiihoitukseen.

Tällä kertaa oli Mérimée todellakin taas rikastuttanut Ranskan
kaunokirjallisuutta yhdellä mestariteoksella ja näyttänyt, mitä hän
voi, kun hän oikein tahtoi ja omalle alalleen osausi. On kyllä tehty
muistutuksia hänen käsitystään vastaan historiasta ylipäänsä ja
Perttulinyöstä erittäin, mutta taiteellisena, kaunokirjallisena
tuotteena pidettiin sitä silloin samoin kuin on pidetty aina jälestäkin
päin mallikelpoisena. Mitä siitä siihen aikaan ajateltiin, sen
osottavat Globen, Débats'n, Constitutionnel'in, Journal des Savans'in
y.m. lehtien ja aikakauskirjain arvostelut kyllin selvään.

Tavallisella reserveeratulla tavallaan lausuu siitä Journal des Savans
m.m.: "Tämä historiallinen romaani näyttää olevan luonteeltaan
alkuperäisempi kuin useimmat samansuuntaiset tuotteet".[76] Globe lehti
sisälsi teoksesta kaksi kirjoitusta ja painatti siitä näytteeksi
kokonaisen luvun palstoihinsa. Nimimerkki C. M. (= Charles Magnin),
joka oli arvostellut Mériméen edellisiäkin teoksia, lausuu tästä
suunnille seuraavasti:

"Kuten kaikki tämän nuoren tekijän kynästä lähteneet teokset on
'Chronique du temps de Charles IX' täynnä pirteyttä, voimaa ja
tuoreutta. On todellakin oikein hauskaa tänä velttouden aikakautena
saada käsiinsä noin elävä, alkuperäinen ja innostava teos. Mitä siitä,
jos emme hyväksyisikään tekijän rakkautta anekdootteihin ja
muistelmiin, mitä siitä, jos hänen kirjassaan kuvataankin enemmän Maria
de Médicin kuin Charles IX:n aikuisia tapoja ja jos hän, vastoin
esipuhettaan, keskittää toiminnan Louvreen ja antaa melkeinpä kaiken
tapahtua Charles IX:n tahdosta; romaani sisältää kuitenkin sarjan niin
elävästi, älykkäästi ja taiteellisen aistikkaasti kyhättyjä
tapahtumakohtauksia, että se asettaa tekijänsä ensimmäisten
kirjailijaimme joukkoon."[77] -- Seuraavassa numerossa jatkaa sama mies
arvosteluaan. "Mérimée on nuorimpain kirjailijaimme joukossa se, joka
ehkä enimmän on voittanut alaa uusille aatteille ja vähimmän ne
moittijoille alttiiksi saattanut. Uudistus käy näet hänellä aina
espriitin kanssa käsikädessä niin että hän aina näyttää luonnolliselta
ja säännöistä vapaalta. Hänen aatteensa ovat tavallisesti niin
raittiita, hänen esityksensä niin vilkasta ja piirteensä niin sattuvia,
että kummankin leirin miehet rientävät häntä kaikin lukemaan.
Kertomuksen kepeä ja luonteva kulku ilman katastroofeja ja myöskin
ilman pitkäveteisyyksiä, ei anna paljo mitään takertumisen aihetta
sellaisille ilkeä- ja ahdasmielisille arvostelijoille, jotka mieluummin
saivartelevat sanoja kuin antautuvat todellisen tunteen tai uuden
aatteen valtaan. -- --[78] Erään kolmannen lehden arvostelija mainitsi
siitä, että se hyvän romaanin ominaisuuksiin yhdistää oppineitten
tutkimuksien tärkeät tulokset, joten se tässäkin suhteessa on de Vignyn
'Cinq Mars' nimisen romaanin veroinen j.n.e."

Tarpeetonta on minun muuten tehdä selkoa kaikista niistä
kirjoituksista, joihin tämä Mériméen romaani antoi aihetta ja joissa
sitä arvosteltiin. Että niitä todellakin oli kosolta, sen näemme
eräästä Beylen kirjeestäkin, jossa hän m.m. sanoo: "Je ne vois que vous
en littérature", ja lisää, että "suivant moi, les grands hommes du
Globe sont jaloux à vous".[79]

Tosiasia se muuten olikin, että Mérimée jo tähän aikaan alkoi olla
sivistyneen yleisön lempikirjailija ja Pariisin salonkein mieluisimpia
vieraita. Eikä hän seuraelämän huvituksia suinkaan tällä välin
karttanutkaan. Hänellä näytti aina olevan aikaa yllin kyllin eivätkä
toveritkaan tienneet, milloin hän ehti lukea niin paljo ja kirjoittaa.
Kuin leikintekona ilmestyi häneltä toinen kirja toisensa perästä,
joissa lukeneisuus, hienostunut äly ja taiteellinen aisti huomiota
herättivät itse Goethe-vanhuksessakin.[80]

Kotonansa olikin Prosper aina tilaisuudessa näkemään ja seuraamaan
taidetta sekä keskustelemaan sitä koskevista kysymyksistä. Itse hän
jouto-aikoinaan myöskin innolla piirusteli ja maalaili milloin omaa
mielikuvitustansa seuraten milloin taas tunnettujen mestarien tauluja
mukaillen tai kopioiden.[81] Toverinsakin hän mieluummin haki
taiteilijain, tiedemiesten y.m.s. joukosta kuin kaunokirjailijain
keskuudesta; hän näet ei tahtonut harjoittaa runoutta ja taiteita
ammattinaan, vaan huvituksenaan. Niinpä seurusteli hän, paitse ennemmin
mainituissa perheissä, myöskin varakkaan taiteilijan J. R. Auguste'n
salongissa ja että Auguste todellakin pani arvoa Mériméen
harrastuksille, sitä osoittaa m.m. eräs kirje v:lta 1829, jossa hän
pyytää tältä lainaksi erästä Géricault'n mukaan tehtyä harjoitelmaa.
Rva Clarken luona oli hän tutustunut romanttisen koulun johtajaan
maalaustaiteessa, Eugène Delacroix'han ja solminut hänen kanssaan
ystävyyden liiton, joka vanhemmilla päivillä kuitenkin kylmeni. Tähän
aikaan olivat he sentään erittäin hyviä ystäviä ja usein tapaamme me
heidät yhdessä. Milloin on kysymys yhteisistä herkullisista
päivällisistä parooni Maresten, kreivi de Viel-Castel'in, tri Koref'in
(Beylen ja Heinen henkilääkärin) ja tunnetun englantilaisen lakimiehen
Sutton Sharpen kanssa, milloin istuvat he Delacroix'n atelierissa
keskustellen taidetta koskevista kysymyksistä, milloin taas yhteisen
tuttavansa Hugon luona kuuntelemassa, kun tämä suuremmalle
ystäväjoukolle lukee innostavia teoksiansa.[82]

Nämä puuhat eivät häntä kuitenkaan estäneet hoitamasta leipäopintojaan.
Jo muutamia vuosia sitten -- todennäköisintä on, että se tapahtui v.
1827 -- oli hän suorittanut lakitieteellisen tutkintonsa licencié-arvon
saavuttamiseksi, niin että hän asianajajana jo olisi kyennyt
ammattimieheksi. Varakkaan miehen poikana ollen ei hän kuitenkaan
pitänyt kiirettä viran hakemisessa, vaan täydenteli ja laajensi vain
tietojaan kirjoitellen yksin ajoin kertomuksia.

Näihin aikoihin tehtiin hänelle myöskin mitä imartelevin tarjous, jonka
hän kuitenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi katsoi parhaaksi
hylätä. Seikka oli seuraava. Lahjoillaan ja hienolla käytöksellään oli
hän voittanut kauneudestaan kuuluisan ja vaikutukseltaan mahtavan rva
Récamier'n suosion.[83] Ampèren kanssa hän aika ajoin Récamier'n luona
kävi tavaten siellä vastaanottoiltoina sekä vanhat ystävänsä rue de
Bac'in varrelta (rva ja neiti Clarken) että melkoisen parven Pariisin
sivistyneintä valiojoukkoa.[84] Sattui sitten syksyllä v. 1829
avonaiseksi sihteerin virka Ranskan lähettiläsvirastossa Lontoossa ja
kun Mérimée oli tunnettu teräväksi ja lahjakkaaksi mieheksi ja sitä
paitse osasi oivallisesti englannin kieltä, niin juolahti rva
Récamier'lle mieleen koettaa tehdä hänestä valtiomies. Kun hän itse ei
kuitenkaan katsonut voivansa kääntyä suorastaan Mériméen puoleen, puhui
hän asiasta hyvälle ystävälleen Ampèrelle antaen tälle toimeksi
kuulustella Mériméen mielipidettä. Ampère kirjoittikin asiasta
entiselle koulutoverilleen,[85] mutta tämä hylkäsi tarjouksen
valtiollisista syistä, kuten hänen kohtelias, mutta päättäväinen
vastauksensa rva Récamier'lle osoittaa. Mielipiteiltään vapaamieliseen
vastustuspuolueeseen kuuluvana, ei hän katsonut voivansa suostua --
niin mieluinen kuin tuo tarjous muuten olikin -- sellaisen vanhoillisen
hallituksen ja ministeristön palvelukseen, joka nyt Polignac'in
turvissa oli valtaan päässyt ja vasten kaikkia ajan vaatimuksia
asettunut. Ja siihen se asia sitten raukesi.[86]

Ettei rva Récamier kuitenkaan pahastunut Mériméen hylkäävästä
vastauksesta ja että he edelleen ystävällisesti seurustelivat
keskenään, sen näemme eräästä Mériméen kirjeestä, jossa tämä hänelle
tiedustelee Hugolta pilettiä Hernanin kuuluisaan ensi näytäntöön.[87]

Valtiollista menestystään ei Mérimée näihin aikoihin sen enempää
ajatellut. "Chronique du temps de Charles IX" oli hänestä tehnyt
muotikirjailijan ja hän tahtoi nyt tämän aseman toistaiseksi säilyttää
jatkamalla ahkerasti kaunokirjallista tuotantoaan. Mutta turmelemaan
mainettaan jollakin pitemmällä ja mahdollisesti epäonnistuneella
tuotteella oli hän liian viisas. Novellin alalla olikin sitä vastoin
aina helpompi pysyä aineensa täydellisenä herrana ja säilyttää se
taiteellinen sopusuhtaisuus, joka läpi vuosisatojen on ollut kaikkien
tositaiteellisten kirjailijain päämääränä. Romanttikojen heikot puolet
alkoivat jo vähitellen pistää silmiin heidän hölläperäisissä ja
muodottomissa tuotteissaan. Mérimée oli jo aikoja sitten sen huomannut,
eikä hän lyhyen kirjallisen toimintansa ajalla ollut paljo koskaan
heidän synteihinsä siinä suhteessa langennut. Koko hänen luonteensa ja
taidekäsityksensä sotikin kaikkea muodotonta ja epäsuhtaista vastaan.
Senpä vuoksi näemmekin hänen vähitellen heittävän pois viimeisetkin
tähteet romanttisen suunnan vaikutuksesta ja keskittävän kertomuksensa
lyhyiksi, sopusointuisiksi ja jännittäviksi novelleiksi. Keskellä
kiivainta ottelua pysyy hän näin sivistyneen yleisön suosikkina ja pian
ovat akateemikot valmiita mainitsemaan häntä esimerkkinä oikeasta
kirjailijasta.

Kun Pariisissa v. 1829 perustettiin eräs uusi vapaamielinen
aikakauskirja nimeltä _Revue de Paris_, kääntyi sen toimitus melkeinpä
ensimmäiseksi Mériméen puoleen saadakseen tämän suositun
salonkikirjailijan avunantajoihinsa liitetyksi. Mérimée suostuikin
ehtoihin ja kirjoitti aikakauskirjaa varten _Mateo Falcone'nsa_, joka
on vain parikymmentä sivua pitkä, mutta joka arvelematta on luettava
maailmankirjallisuuden parhaimpiin tuotteihin novellin alalla. Samoin
kuin Carvajal'issa oli Mérimée tässä pientä anekdoottia hyväkseen
käyttänyt ja luonut siitä mestarillisen luonne- ja tapakuvauksen, jossa
noiden harvapuheisten, vaan päättäväisten korsikalaisten näemme
toimivan niin selvästi kuin kristallin läpi heitä katselisimme.

Mérimée oli parhaimmalla kertomuksellaan alkanut. Kokonainen sarja
novelleja ilmestyi häneltä nimittäin kyllä samaisessa revue'ssä vielä
samana vuonna, mutta ainoastaan yksi niistä -- _L'enlèvement de la
redoute_ -- voi taiteellisessa ja voimakkaan selvässä objektiivisessa
esityksessä kilpailla Mateo Falcone'n kanssa. Toiset sitä vastoin --
_Vision de Charles XI_,[88] _Tamango_,[89] _La perle de Tolède_ -- ovat
kyllä nekin tavallaan hyviä novelleja, mutta kuitenkin ala-arvoisempia.
Tavattoman tuottelias Mérimée muuten näinä aikoina oli. Kuuluisan
vallankumousvuoden alkupuoliskolla julkaisi hän näet Revue de Paris'ssa
etevät novellinsa _La partie de trictrac_ ja _Le vase étrusque_, jotka
kumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä osotaksen
täydelliseksi realistiksi käsitellen tavallisia aiheita nykyaikaisesta
elämästä. Viimeksi mainitun novellin kautta, jossa hienolla
sielutieteilijän kynällä ja aistilla on analyseerattu turhanpäiväisesti
mustasukkaisen rakastajan tunne-elämää, joutuivat Mériméen kertomukset,
jotka muuten eivät juuri ole lapsia ja tyttäriä varten, Pariisin
hienoimpienkin ylimystönaisten budoaaripöydille.

Mutta tähän novellisarjaan ei hänen senaikuinen tuotteliaisuutensa
vielä suinkaan rajoittunut. Milt'eipä yksin ajoin yllämainittujen
kertomusten kanssa ilmestyi häneltä nimittäin hauska ivanäytelmä _Les
mécontents_, jossa hän purevalla satiirillaan ivaili pelkurimaisia
valtiollisia vehkeilijöitä, sekä nuo pirteät espanjalaiset
pikkukappaleet _L'Occasion_ ja _Le Carrosse du S:t Sacrement_, jotka
löydämme Clara Gazul'in toisessa painoksessa vuodelta 1830.[90]

Olot olivat muuten tällä välin käyneet uhkaaviksi ja hallitus
kärsimättömän vanhoilliseksi. Théâtre français'n ei sallittu näytellä
Hugon kappaletta _Marion de Lorme_, jossa kuningas vainusi hyökkäyksiä
häntä itseään vastaan; tavallaan vapaamielinen Martignac'in
ministeristö sai väistyä Polignac'in ja de la Bourdonnaye'n tieltä,
kamarit hajoitettiin jo heti istuntoaikakauden alussa j.n.e. Tietysti
ei tämä tukehduttava pimentolaispolitiikka vaikuttanut muuta kuin
herätti kaikissa vapaamielisissä mitä suurinta paheksumista.
Nuorisokin, jota romanttinen suunta oli taivuttanut keskiajan ja
kuningasvallan ihailemiseen, alkoi sentään jo nuorten vapaamielisten
valtiomiesten, etupäässä globelaisten, yllytyksistä herätä ja huomata,
että vapaus oli todellakin vaarassa. Tuli sitten lisäksi Hugon näytelmä
Hernani, joka jonakuna muuna aikana varmaankin olisi mennyt ohi
vähäisemmällä rymyllä, vaan joka näinä levottomuuden päivinä suuresti
enensi mielten kiihoitusta. En tahdo syrjäytyä tekemään selkoa tästä
nuorten romanttikojen ratkaisevasta voitosta -- itse Théâtre français
oli näet täten antautunut heidän palvelukseensa -- ja Hugon suuresta
triumfista, jonka sitä paitse voinee olettaakin tunnetuksi.[91] Useat
käsittivät joko tahallaan tai bona fide tämän näytäntöillan
valtiolliseksi tapahtumaksi, ja vakaisimmatkin sanomalehdet (esim.
Débats ja Globe) käyttivät tilaisuutta purkaakseen sappeansa
Polignac'ia ja de la Bourdonnaye'tä vastaan. La Quotidienne,
ministeriläinen lehti, koettaa kyllä luulotella itselleen ja
lukijakunnalleen, että "olkoonpa Hernanin esitys mistä merkityksestä
tahansa kaunokirjallisuuden tasavallalle, Ranskan monarkkiaa se ei
kuitenkaan voi häiritä". Epäilemättä ei sillä mitään ratkaisevaa
valtiollista vaikutusta ollutkaan, mutta mieliä se kaikissa tapauksissa
vallankumousta varten aika lailla kypsytti ja kiihoitti.

Uhkaavista enteistä huolimatta julkaistiin 26 p. heinäkuuta v. 1830 nuo
kuuluisat asetukset painovapauden lakkauttamisesta, eduskunnan
hajoittamisesta ja vaalijärjestyksen mielivaltaisesta muutoksesta.
Varomattomampaa toimenpidettä ei juuri voinut ajatella: revolutsiooni
puhkesi ilmiliekkiin jo 28 päivänä ja kolmipäiväisen kiivaan ottelun
perästä oli kuningas Kaarle X:n hallituskausi loppunut. Eduskunta ja
äkkiä muodostettu väliaikainen hallitus muutteli perustuslakia
vapaamieliseen suuntaan ja valitsi kuninkaaksi Orleans'in herttuan,
"kansalaisen" Louis Philippen, joka ainakin alussa seurasi
vapaamielisempiä periaatteita.

Heinäkuun vallankumouksen hirmutöitä ja katutappeluja ei Mérimée
kuitenkaan ollut näkemässä. Toukokuussa v. 1830 oli hän nimittäin jo
jättänyt rakkaan Pariisinsa matkustaakseen Espanjaan, joka samoin kuin
Kreikkakin jo varhaisen nuoruuden päivinä oli kangastanut hänen
silmissään kuin joku ihana toivojen maa. Espanjalaisten kirjallisuutta
oli hän milt'eipä enin rakastanut, Calderonit, Lope de Vegat ja
Cervantesit alkukielellä lukenut, espanjalaisia näytelmiä ja oloja oli
hän ensimmäisessä teoksessaan käsitellyt ja Espanjan kansassa näki
hän parhaiten toteutuneena ihanteensa miehuullisesta, kuolemaa
halveksuvasta ja hienokäytöksisestä miehestä sekä tulisen
intohimoisesta ja sulavasta naisesta.

Nyt kun hänen unelmansa vihdoinkin toteutui, ei hänellä kuitenkaan
Sevillan mustasilmäiset kaunottaret mielessä pyörineet. Juuri oli
nimittäin äkisti päättynyt eräs monivuotinen rakkaudensuhde, joka
Mériméelle oli monta onnellista hetkeä tuottanut. Jo nuorena oli hän
kovasti rakastunut erääseen häntä itseänsä hiukan vanhempaan, mutta
vielä sangen ihanaan rouvaan, jonka hän usein tapasi muutaman
protestanttisen pankkiirin salongissa. Pian olivat rakastavaiset
kirjeenvaihdossa. Mutta sattumalta sai rouvan puoliso käsiinsä yhden
kirjeistä, ja seuraus oli kaksintaistelu Mériméen ja hänen välillä.[92]
Siitä huolimatta jatkui luvatonta suhdetta vielä vuosikausia, kunnes se
yht'äkkiä ratkesi. "Profonde fut la blessure que lui causa cette
brusque rupture", tietää kreivi d'Haussonville tästä kertoa. Hän sanoo
myöskin puhutelleensa henkilöä, joka oli nähnyt muutamia Mériméen
rakkaudenkirjeitä tältä ajalta, ja oli tämä vakuuttanut "qu'elles
contenaient l'expression d'une tristesse réelle". Miten koko jutun
laita oikeastaan oli ja mistä syistä ero tapahtui, siitä ei minulla
tarkempaa tietoa ole. Ehkä oli kysymys naimisista tai jostakin
sellaisesta. Siihen luuloon antaa nimittäin aihetta seuraava kohta
eräästä Mériméen kirjeestä myöhäisemmiltä ajoilta, joka mielestäni ei
voi muuta tarkoittaa kuin tätä samaista lemmen suhdetta:

"J'allais être amoureux quand je suis parti pour l'Espagne. La personne
qui a causé mon voyage n'en a jamais rien su. Si j'étais resté,
j'aurais peut-être fait une grande sottise, celle d'offrir à une femme
digne de tout le bonheur dont on peut jouir sur terre, de lui offrir,
dis je, en échange de la perte de toutes les choses qui lui étaient
chères, une tendresse que je sentais moi-même très inférieure au
sacrifice qu'elle aurait peut-être fait".[93]

Kaikissa tapauksissa on minusta jotenkin selvää, että Mérimée lähti
matkalleen haihduttaakseen surujaan ja entisiä muistojaan. Samaa
vakuuttaa d'Haussonvillekin: "Pour secouer la tristesse que lui avait
laissée cette aventure, Mérimée entreprit un voyage en Espagne
etc."[94] Ehkä oli hänen matkallaan sentään joku muukin käytännöllinen
tarkoitus. Sitä osottaisivat tavallaan seuraavat lauseet eräästä
vanhemman Mériméen kirjeestä: "Mon fils vient de faire un voyage de
cinq mois en Espagne. Je l'avais chargé de prendre quelques notes sur
les plus anciens traités de peinture..."[95]

Niinkuin jo tästäkin näemme viipyi Mérimée ulkomaanmatkallaan noin
viisi kuukautta. Kun heinäkuun vallankumous tapahtui, oleskeli hän
par'aikaa Madridissa, mistä hän suurella riemastuksella ja runsailla
toiveilla tervehti vapaamman ajan koittoa. Ylipäänsä ei hän kuitenkaan
malta olla mistään pientä pilaa laskematta, ja niinpä kirjoittaa hän
eräässä kirjeessä tästäkin verisestä tapauksesta tavalliseen
leikilliseen tapaansa: "J'ai passé à Madrid quinze jours de plus que je
n'en avais l'intention, à cause de farces que vous avez jouées là-bas.
Je voulais revenir aux premières nouvelles, mais les lettres de mes
parents m'ont appris que tout était tranquille. Je ne me console pas
d'avoir manqué un spectacle qui ne se donne que tous les mille ans.
Voilà deux représentations que je manque: la première pour être né un
peu trop tard (tarkoittaa vallankumousta 1789) et l'autre
[représentation extraordinaire, à notre bénéfice] pour ce malheureux
voyage d'Espagne. Si je restais plus longtemps dans ce pays-là,
peut-être verrais-je l'équivalent du spectacle dont vous avez
joui".[96]

Tämä toivo ei hänelle tosin toteutunut. Mutta espanjalaisissa
härkätaistelijoissa sai hän kuitenkin ihailla niitä ominaisuuksia,
jotka aina ovat kuuluneet hänen miesihanteeseensa, nimittäin uljuutta,
intohimoa ja -- kylmäverisyyttä. Todellisella nautinnolla hän kuvaakin
noita kuuluisia härkätaisteluja pelkäämättömine toreadooreineen ja
verenhimoisine katsojineen vilkkaissa kirjeissä Revue de Paris-lehteen,
jossa ne syksyllä v. 1830 julkaistiin nimellä "Lettres adressées
d'Espagne au Directeur de la Revue de Paris". Näissä kirjeissä, joissa
kirjoitustapa muuten on selvä, luonteva ja levollinen niinkuin Mériméen
novelleissakin, käsittelee hän pelkästään pöyristyttäviä asioita
kertoen milloin härkätaisteluista, milloin ryöväreistä, milloin
hirttämisistä tai noita-akoista. Alussa pelotti häntä, sanoo hän itse,
ettei hän tyynesti ja kylmäverisesti voisi nähdä verivirtoja vuotavan
ja että hän täten joutuisi sikäläisten karaistujen tuttaviensa
naurunalaiseksi. Vaan pian hän tähän veriseen leikkiin sentään tottui
ja ennen pitkää oli hän jo härkätaistelujen väsymättömimpiä
katselijoita. Seikkaperäisesti ja jännittävästi kuvaa hän
ranskalaisille lukijoilleen tämän hengenvaarallisen huvituksen antaen
omasta puolestaan seuraavan kauniin tunnustuksen:

"Ei mikään murhenäytelmä maailmassa ole mieltäni näin kiinnittänyt.
Espanjassa ollessani en ole ainoatakaan härkätaistelua laiminlyönyt ja
punastuen on minun tunnustaminen, että pidän enemmän taisteluista,
joissa jompikumpi -- jää kuoliaana paikalle, kuin sellaisista, joissa
härkiä vain ärsytetään".[97]

Lievempiä asioita eivät hänen kaksi seuraavaakaan kirjettänsä
käsittele. Toisessa on hän tahtonut asettaa "hermostonsa koetteelle" ja
mennyt katsomaan erään rikoksentekijän hirttämistä, josta hän antaa
mitä vilkkaimman kuvauksen väittäen tuon raukan todelliseksi
marttiiraksi; toisessa taas juttelee hän hauskalla novellistin kynällä
Andalusian ryöväreistä, joista tehdään mitä viehättävimmät ja
romanttisimmat ilmiöt. "Melkein häpeällä" tunnustaa hän kuitenkin,
ettei hän ole heistä ainoaakaan kohdannut. Mutta kuullut on hän heistä
paljo, ja varsinkin kuvataan kuuluisa ryöväripäällikkö José Maria
kaikkialla sivistyneeksi, uljaaksi ja jalomieliseksi. Eikä ryövärin
ammatti hänestä ollutkaan halveksittava Espanjassa, sillä siellä "c'est
faire l'opposition, c'est protester contre des lois tyranniques".

Tietysti on suuri osa kaikesta tästä julmuuden halusta pelkkää
koketteriiaa Mériméen puolelta. Mutta yhdenmukaista hänen muun
kirjallisen aistinsa kanssa on se kaikissa tapauksissa ja epäilemättä
on siinä joku määrä omituista hänen koko luonteellensakin,

Espanjassa olonsa koetti hän muuten tehdä niin monipuolisesti
hyödylliseksi kuin mahdollista. Yksi hänen pääpyrintöjään oli
edistyminen espanjankielessä, jota hän kyllä jo ennestäänkin tavallisen
hyvästi osasi. Ennen pitkää oli hän matkoillaan Kastiliassa ja
Andalusiassa oppinut näiden maakuntain murteetkin niin hyvin, että hän
ilman vaikeuksia voi keskustella talonpoikain kanssa heidän elämästään
ja tavoistaan. Kieliopintojensa ohessa koetti hän laajentaa
taiteellisiakin tietojansa niin paljo kuin mahdollista tutkien milloin
Madridin rikkaita taidekokoelmia, milloin taas Alhambran, Sevillan tai
Granadan historiallisia muistomerkkejä.

Useita hauskoja ja tulevaisuudellensa merkillisiä tuttavuuksia hän
tällä matkallaan niinikään solmi. Tärkein näistä oli epäilemättä hänen
tutustumisessa kreivi Montijon perheeseen. Mutta ei hän silloin voinut
edes aavistaakaan, että se 4-vuotias pikku Eugénie, jota hän Montijon
luona Granadassa polvillaan hypitteli, parin kymmenen vuoden päästä
istuisi Ranskan hallitsijan rinnalla keisarinnan kruunua kantaen.
Kaikissa tapauksissa oli täten alku ja perustus laskettu sille
uskolliselle ja lujalle ystävyydelle, jonka Mérimée hamaan kuolemaansa
saakka säilytti Montijon perhettä ja erittäinkin "pikku Eugénietä"
kohtaan. Miten tämä puolestaan hänen ystävyytensä palkitsi, sen saamme
myöhemmin nähdä.

Kun hän syksyllä -- luultavasti marraskuun lopulla -- palasi takaisin
Pariisiin, olivat valtiolliset olot siellä suuresti muuttuneet ja hänen
ystävänsä globelaiset istuivat määräävinä henkilöinä hallituksessa.
Mikä luonnollisempaa kuin että nämä heti häntäkin muistivat; eikä hän
vielä ehtinytkään tointua ihanista matkamuistelmistaan ennen kuin hän
jo oli määrätty kabinettipäällikön virkaan kreivi d'Argout'n johtamassa
meriasiainministeristössä. Entiset kirjailijan ja salonkiherran vapaat
päivät olivat siis lopussa ja nuori (27-vuotias) Mérimée joutuu nyt
uusiin oloihin ja erilaisiin suhteihin, joissa hänen olentonsa puheessa
ja käytöksessä ennen pitkää saa tuon hänen miehuutensa päiville niin
omituisen tyynen, kylmän ja iroonisen englantilaisen diplomaatin
leiman.



V.


Niinä muutamina vallankumouksen jälkeisinä päivinä, joina
"kansalaiskuningas" Louis Philippe vielä kantoi sijaishallitsijan
vaatimattomampaa nimeä, nähtiin useissa keskuskaupungin nurkissa
Pariisissa pienenlainen ilmoitus, jossa eräs "ancien auditeur au
conseil d'état" kehoitti kansaa tarjoamaan Ranskan kruunua "Orleansin
herttualle ja hänen kuoltuaan hänen vanhimmalle pojalleen, jos tämä
kelpaavaksi katsotaan". Huomasivatko asianomaiset koko kehoitusta, sitä
en tiedä, mutta kahdeksan päivää myöhemmin (9 p. syyskuuta 1830)
luettiin kaikkialla väliaikaisen hallituksen julistus, jonka mukaan
"kansalainen Louis Philippe oli kansan tahdosta Ranskan kuninkaaksi
valittu".

Se "entinen valtioneuvoston auditööri", joka näin pian näki toiveensa
toteutuvan, ei ollut kukaan muu kuin _Rouge et Noir'in_ tekijä Henri
Beyle. Hän oli nyt muutamia vuosia elättänyt itseänsä Pariisissa
kirjoittelemalla sanomalehtikyhäyksiä ja vastamainittua
sielutieteellistä romaaniansa kärsien ainakin parina viime vuonna mitä
suurinta puutetta.[98] Nyt näytti sentään hänelle samoin kuin
Mériméellekin suosiollisempi aika koittavan, kiitos olkoon uudelle
sisäasiainministerille Guizot'lle ja finanssiministerin apulaiselle
Thiers'ille. Melkein yksin ajoin nimitettiin molemmat ystävykset
valtion virkoihin, Beyle konsuliksi ensin Triest'iin, sittemmin
Civita-Vechiaan ja Mérimée meriasiainministerin, kreivi d'Argout'n
kabinetin päälliköksi.[99]

Mitään suoranaista valtiollista merkitystä ei tällä toimella tietysti
ollut, sillä olihan hän ainoastaan hallituksen toimitusmiehiä. Mutta
että tunnettu vapaamielinen, joka vasta ikään oli kieltäynyt
lähetystösihteerin virasta Lontoossa, nimitettiin tällaiseen virkaan,
oli kuitenkin jonkunlaisena todistuksena siitä väristä, johon heinäkuun
hallitus ainakin alussa tunnustausi. Sangen vähätöinen, vaikka sentään
hyväpalkkainen, tämä virka muuten oli, johon Mérimée nyt ilman
pienintäkään omaa ponnistusta oli päässyt.[100] Taiteen, kirjallisuuden
ja tieteen viljelemistä varten jäi hänelle aikaa yllinkyllin niin hyvin
meriasiain kuin kaupan ja sisäasiain ministeristöissä, joihin molempiin
hän kreivi d'Argout'a seurasi, tullen nimitetyksi edelliseen 13 p.
maaliskuuta v. 1831 ja jälkimmäiseen 30 p. joulukuuta 1832.

Sen verran vaikutti aseman muutos kuitenkin Mériméen ulkonaisiin
suhteisiin, että hänen entinen seurustelupiirinsä jossakin määrin
muuttui ja laajeni. Cénaclen iltamat kävivät ikäänkuin itsestään yhä
harvinaisemmiksi ja vaikka hän kyllä toisinaan ilmestyikin nuorten
taiteilijain ja kirjailijain yhteiseen kokouspaikkaan Café de
Paris-ravintolaan, niin kylmeni hänen välinsä useihin cenaclelaisiin
melkeinpä huomaamatta.

Muutamien kanssa heistä hän kuitenkin yhä edelleen ylläpiti virkeää
seurustelua. Sellaisia olivat varsinkin Sainte-Beuve, jonka kanssa
Mérimée aina on pysynyt mitä ystävällisimmissä väleissä, Hugo,
Delacroix, Alfred de Musset, Devérian veljekset ja Béranger. Kun
ministeri d'Argout v. 1832, jolloin "Le roi s'amuse" oli jätetty
Théâtre français'n johtajalle kreivi Taylor'ille, pyysi saada ennakolta
silmäillä tätä "vaarallista" näytelmää ja persoonallisesti puhutella
sen hurjapäistä tekijää, oli se Mérimée, joka hänelle Victor Hugon
esitti, samoin kuin hän joku aika sitten oli hänet Beylellekin
esittänyt. Eräänä iltana (1830) oli hän nimittäin tahallaan kutsunut
luokseen Sainte-Beuve'n, kreivi de Viel-Castel'in, Hugon ja -- Beylen,
joka ei koskaan ole voinut kärsiä Hugon retoriikkaa. Vuosisatamme
suurin romanttiko ja ensimmäinen, todellinen realisti, jotka yleisen
innostuksen vallassa kuitenkin olivat rinnakkain yhteistä vihollista
vastaan sotineet, tapasivat täällä toisensa ensi kerran. Sainte-Beuve
kertoo tästä yhtymästä eräässä kirjeessään m.m. seuraavaa: "Quelle
singulière soirée! Hugo et Stendhal, chacun comme deux chats sauvages,
de deux gouttières opposées, sur la défensive, le poils hérissés et ne
se faisant la patte de velours qu'avec de précautions infinies: Hugo
plus franc, plus large, ne craignant rien, sachant qu'il avait affaire
dans Stendhal à un ennemi des vers et de l'idéal et du lyrique;
Stendhal plus pointu, plus gêné et (vous le dirai-je) moins grand
nature en cela. Mérimée qui avait ménagé le rendez-vous, ne la rendait
peut-être plus facile et n'aidait pas à rompre la glace; elle ne fut
jamais brisée ce soir-là".[101] Ja tuskinpa heidän välinsä
vastaisuudessakaan lie parannut.

Nyt se muuten alkoikin jo selvään osoittautua, kuinka tuiki
eriluontoiset käsitteet oli sekoitettu tuohon yleisesti käytettyyn
nimitykseen romanttiika. Yhteistä ei näet oikeastaan ollut koskaan
ollutkaan muu kuin halu vastustaa kangistunutta klassillisuutta ja
sotia sovinnaisuuden sääntöjä vastaan, kuten Villemain jo v. 1825 oli
lausunut: "Le romantisme pratique est une coalition animée d'intérêts
divers, mais qui a un bout commun, la guerre aux règles, aux règles de
conventions".[102] Minne päin Mériméen kehitys oli käyvä, sen voi
arvata, kun tiesi missä määrin Beyle oli häneen vaikuttanut. Sitä
paitse osottivat sellaiset kertomukset kuin "L'enlèvement de la
redoute", "La partie de trictrac" ja varsinkin "Le vase étrusque" ihan
selvää vierautumista niistä periaatteista, joita n.k. romanttisen
koulun vasemmistolaiset ovat te'elmissään seuranneet. Näissä
novelleissaan osotaksen Mérimée nimittäin jotenkin puhdaskarvaiseksi
realistiksi. Ainakin voimme täydellä syyllä sanoa, että hänen
taiteessaan v:n 1830 vaiheilla tapahtuu huomattava käänne realismiin
päin. Tällä en tarkoita, että hän ennenkään olisi tehnyt itseänsä
syypääksi liian höysteisen ja retoorillisen kielen käytäntöön,
tarkoitan vain, että hän aineitansa valitessa nyt mieluummin liikkuu
todellisuuden ja nykyisyyden perustuksella.

Beyle oli kuitenkin nyt muuttanut pois Pariisista, ja vietti ikäviä
päiviä syrjäisessä Civita-Vechiassa, mistä hän vasta 1836 palasi sinne
kolmeksi vuodeksi takaisin. Erään toisen hyvän ystävän oli Mérimée
menettänyt ijäksi. Keskellä vuotta 1828 oli nuori ja etevä
kasvientutkija Victor Jacquemont matkustanut tutkimusmatkalleen Intiaan
ja joulukuussa 1832 hän jo kuoli Bombayssa 31 vuoden vanhana.

Vaikka Mériméen ja Delacroix'n esteetilliset käsitykset ainakin
käytännöstä päättäen olivat kovin erilaiset ja vaikka hän usein
moittiikin lahjakasta maalaajaa huolimattomasta piirustuksesta ja
epävarmoista ääriviivoista, pysyivät he kuitenkin kau'an parhaina
ystävinä. Mérimée tunnusti nimittäin aina kernaasti hänen "grandes
qualités de verve et d'imagination", joitten hän luuli parhaiten
soveltuvan monumenttaaliseen maalaukseen.[103] Koko Delacroix'n
myöhempi tuotanto[104] osottaakin kuinka oikeassa Mérimée oli häntä
näin arvostellessaan. Että Delacroix muuten pani suurta arvoa Mériméen
mielipiteille taidetta koskevissa kysymyksissä, sitä todistavat m.m.
eräät Ph. Burtyn hallussa olevat paperit, jotka sisältävät hänen
muistoonpanojaan näitä ajoilta. Kaikin puolin hyväksyvällä tavalla
mainitsee hän tässä nimittäin Mériméen määrittelyn taiteesta ylipäänsä
["l'art s'est l'exagération à propos"] ja useista erityisistä
kysymyksistä taiteen alalla.[105] Yhteistä oli näillä ystävyksillä
myöskin se, että kumpikin olivat hienoja salonkiherroja ja peittivät
kaikki tunteensa ja liikutuksensa "hinter der kühlen Haltung und den
abgeschliffenen Manieren des Weltmannes", kuten taidehistorioitsija
Meyer Delacroix'sta sanoo.[106]

Mériméen mieleisimpiä miehiä oli myöskin Ranskan ehkä hienoin ja
taiteellisin lyyrikko Alfred de Musset, joka näinä aikoina vasta oli
muutamia vuosia yli kahdenkymmenen vanha. Mielipiteiltään oli hän
kuitenkin jo kypsä kuin täysi mies, käytökseltään ja tavoiltaan
täydellinen ylimys ja salonkimainen gentleman, joka yhtä vähän kuin
Mérimée tahtoi olla tekemisissä takkutukkaisten boheemikirjailijain ja
runoilijain kanssa. "Il ne fallait pas l'humilier en lui rappelant
qu'il était un grand poète, ce mondain irréprochable. Il n'aimait pas
les gens de lettres, sinon ceux de la coeur dont il se croyait quelque
peu par ses façons cavalières et hautaines. Il avait horreur du
débraillé dans sa personne comme dans son oeuvre et il n'y avait pas de
visage plus calme que celui de Musset", kirjoittaa hänestä eräs hänen
aikalaisistaan.[107] Ja ellemme ota lukuun sitä seikkaa, että Musset
kirjoitti useimmat teoksensa runomitalla, Mérimée taas jokaisen rivin
suorasanaisessa muodossa, ovatkin heidän luonteensa useissa suhteissa
sukulaisia. Molemmilla sama hieno taiteellinen aisti, sama sattuva,
kuvaava ja yksinkertainen kieli, sama epäilijän maailmankatsanto ja
totuuden halu. Musset olikin "Théâtre de Clara Gazul'in" suuri
ihailija, sitä osottavat kyllin hänen esikoisensa "Contes d'Espagne"
samoin kuin hänen tunnetut kauniit säkeensä Mériméen kunniaksi.[108] Ja
kun "La coupe et les lèvres" sekä "A quoi rêvent les jeunes filles"
valmistuivat, oli tietysti Mériméekin siinä pienessä seurueessa, jolle
runoilija nämä julkaisemattomat te'elmänsä v. 1832 luki. Seurue oli
ylipäänsä sama, joka oli ollut kuuntelemassa Musset'n "espanjalaisia
kertomuksiakin". Tällä kertaa olivat useimmat jotenkin kylmiä. Mérimée
oli ainoa, joka lähestyi runoilijaa ja kuiskasi hänelle hiljaa; "Tehän
olette edistynyt tavattomasti; tuo pieni huvinäytelmä minua varsinkin
äärettömästi miellyttää".[109] Nähtävästi on heidän hyvä välinsä
säilynyt siihen saakka, kunnes tuoni nuoren, tunteellisen runoilijan
korjasi (k. 1857), sillä ainakin olivat he vielä kuusi vuotta sitä
ennen vilpittömiä ystävyksiä. Klassikkoja peljäten eperoi näet Musset
silloin asettua ehdokkaaksi Akatemiaan, mutta taipui siihen kuitenkin
Mériméen kehoituksesta; kuten tunnettu, ei hänen tarvinnutkaan sitä
katua.[110]

Yhtä usein kuin Delacroix'n luona nähtiin Mérimée istuvan veljesten
Achille ja Eug. Devérian atelieerissa arvostelemassa heidän taulujaan
ja keskustelemassa kirjallisuudesta ja taiteesta. Mielellään häntä
veljekset kuuntelivatkin, varsinkin kun hän innostui oikein puhumaan
lempikansastaan espanjalaisista, heidän tavoistaan ja kauneista
kaupungeistaan.

"L'Espagne vient de nous rendre Mérimée qui, l'ayant parcourue seul et
en tous sens, ne voit qu' Espagne, Alhambra, Grenade, Burgos et combats
de taureaux; il est admirable à entendre conter les moeurs de ces gens
là", kirjoittaa Achille Devéria helmikuussa v. 1832 ystävälleen
taidemaalaaja Claude L. Zieglerille.[111]

Epäilemättä on meidän kiittäminen juuri näitä iltamia siitä
onnistuneesta kuvasta, jossa A. Devéria esittää meille miehuutensa
parhaimmassa ijässä (29 v.) olevan Mériméen istuvassa asennossa, yllään
pitkä englantilainen redingote à la Goethe, ja kaulassa ajanmukainen
"fadermördare", siihen kuuluvine kaulahuivineen. Tukka on hänellä
tässä, kuten kaikissa muissakin muotokuvissa, joita olen nähnyt, pitkä,
suortuvainen ja jotenkin tuuhea, kasvot sileiksi ajetut, suu hienossa
ivahymyssä ja katse terävä ja tutkiva. Mielestäni on hän tässä
Tourneux'n toimesta litografieeratussa kuvassa juuri sellainen, joksi
hänet kuvailee, kun on lukenut hänen espanjalaiset kirjeensä ja
kertomuksensa. Tällaisena näyttääkin häneen täydellisesti sopivan se
arvostelu, jonka kuuluisa kuvanveistäjä David d'Angers hänestä antaa.
Taiteilijan suhteesta Mériméehen olen ylempänä jo puhunut. Pierre
Lebrun'in salongissa tutustuivat he toisiinsa. Nähtävästi teki Mérimée
kuuluisaan taiteilijaan syvän vaikutuksen, koskapahan tämän
päiväkirjassa tapaamme seuraavan lausunnon hänestä:

"Mérimée parle peu. Il joue avec un album, insoucieux de tout ce qu'il
dit, affectant les manières d'un sceptique et d'un homme blasé, mais
observant néanmoins les détails avec une extrême finesse. Une certaine
timidité, une retenue qui perce toujours à travers l'aplomb que lui
fait prendre son excessive confiance dans son mérite, forment le fond
de son caractère. Mérimée examinait les traits de Lebrun, et l'on
pouvait deviner qu'il analysait les lignes froides d'un visage trop
régulier pour que la passion poétique ait passé par là".[112]

Samaan suuntaan käy sekin arvostelu, jonka hänestä antaa aikoinaan
hyvinkin tunnettu kirjailijatar rva Ancelot, "Marie on Trois époques"
y.m. huvinäytelmäin ja romaanein tekijä. Rva Récamier'n ja varsinkin
"taiteilijakuninkaan", parooni Gérardin luona oli rva Ancelot usein
tilaisuudessa tapaamaan sekä Beylen että Mériméen, jotka molemmat
näyttävät olleen kertojan lemmikkejä. Annan sananvuoron nyt hetkeksi
hänelle:

"Heti sinne (Gérardille) tultuani ympäröivät he minut ja vaikka usein
istuttiinkin seuraavan päivän aamuun -- aina viivyttiin nimittäin yli
puoliyön -- pysyi keskustelu sentään koko ajan vilkkaana ja hauskana
pienessä piirissämme. Mutta olikin siellä miellyttäviä seurakumppalia!
1:o) hra Mérimée, jonka kekseliäille, alkuperäisille ja luonteville
mielipiteille sattuva arvostelukyky, yksinkertainen ja sievä esitystapa
sekä syvä totuuden tunne soi niin vakuuttavan voiman; sitten 2:o)
Eugène Delacroix, jonka lempeä ja hieno keskustelu ilmaisi niin paljo
herttaisuutta ja hillittyä malttia kuin hänen taiteilijaneronsa lentoa,
tulta ja innostusta; 3:o) tuo erittäin miellyttävä ja hurmaava
(charmant) parooni de Mareste, jonka leikilliset ja hyväntahtoiset
sukkeluudet aina säilyttivät vanhan hyvän aistin paremmilta ajoilta,
-- -- -- -- sekä lopuksi Beyle eli Stendhal, jonka lystikkäästä
pirteydestä ei kellään voi aavistusta olla. Kas siinä tämän erinomaisen
hauskan keskustelun pääasialliset ylläpitäjät. Mérimée ja Beyle
ottelivat usein ja nämä keskustelut ne olivat -- jatkaa rva Ancelot --
inimitables par l'originalité tout à fait opposée de leur caractère et
de leur intelligence, qui faisait valoir l'un par l'autre et élevait
par la contradiction, à leur plus grande puissance, des esprits d'une
si haute portée! -- Beyle innostui kaikesta ja tuhannet tunteet
vaihtelivat hänessä muutamien minuuttien kuluessa. Ei mitään jäänyt
häneltä huomaamatta ja välinpitämättömäksi; mutta surunsa peitti hän
usein leikillisyyden ta'a eikä hän koskaan ollut iloisempi kuin
sellaisina päivinä, joina hänellä oli ollut pahoja vastuksia. Mériméen
huolettoman kylmä ja kepeä iva häntä sentään toisinaan häiritsi ja sai
hänet ymmälle; mutta kun hän siitä taas selvisi, pulppusivat hänen
sukkeluutensa yhä alkuperäisempinä ja voimakkaampina."[113]

Olen tahallani painattanut tämän pitkän otteen, koska rva Ancelot
tunnetulla sujuvalla kynällään tässä kuvailee juuri niitä miehiä,
joiden kanssa Mérimée ehkä eniten seurusteli näinä aikoina. Tuttavia
tällä kyllä oli hyvinkin paljo, mutta vähä sellaisia, jotka todella
olisivat voineet kehua olevansa hänen lähempiä ystäviään. Ystävyydestä
onkin Mériméellä aina ollut sangen korkea ajatus, sitä osottavat sekä
hänen kirjeensä että myöskin n.k. Librin juttu, josta edempänä tulen
selkoa tekemään. Mutta näiden uskottujensa arvostelusta hän olikin
arka, ainoastaan näille oli hän avonainen ja sydämmellinen;[114]
maailman edessä esiytyi hän sitä vastoin jo näihin aikoihin suljettuna,
kylmänä ja ivallisena, jonka vuoksi häntä yleisesti pidettiinkin
tunteettomana ja itsekkäänä.[115]

Paitse muutamia pienempiä novelleja ja arvosteluja eri
sanomalehdissä[116] ilmestyi Mériméeltä juuri näihin aikoihin uusia ja
korjattuja painoksia entisistä teoksista. Niinpä Jacqueriesta (ynnä
Carvajal'ista) toinen painos v. 1829 ja kolmas v. 1832, Clara
Gazul'ista v. 1830 ja Chronique de Charles IX:stä v. 1832.

Kaikkien näitten teosten kansilehdillä oli tekijänä mainittu "l'auteur
du Théâtre de Clara Gazul". Mutta kun v. 1832 Fournier'n kustannuksella
ilmestyi kokoelma ennen julkaistuja novelleja nimeltä "Mosaïque recueil
de contes et de nouvelles", niin seisoi nimilehdellä "Prosper Mérimée
auteur du Théâtre de Clara Gazul et de la Chronique de Charles IX",
joten siis viimeinenkin hitunen hänen julkisen salaisuutensa verhosta
nyt kerrassaan poistui. Huolimatta siitä, ettei tämä kokoelma
sisältänyt yhtään uutta kertomusta, saavutti se kuitenkin laajan
lukijakunnan. Varsinkin näyttävät kertomukset korsikalaisesta Mateo
Falconesta, jonka synkkä ja järkähtämätön kunniantunto oikein
puistattaa lukijaa, sekä turhanpäiväisesti mustasukkaisesta
Saint-Clair'istä eniten miellyttäneen Pariisin yleisöä.

"Vasta v. 1829, useita kuukausia sen jälkeen kuin hän oli julkaissut
romaaninsa (Chronique de Charles IX), -- kirjoittaa hänestä tunnettu
arvostelija Gust. Planche -- tuli Mériméen nimi yleisesti tunnetuksi
Mateo Falconen kautta, joka todella onkin mestariteos... Huolimatta
näiden kolmen kertomuksen (Tamango, La partie de trictrac ja Mateo)
suuresta arvosta kävi yleisön ihastus Prosper Mériméehen oikein
selväksi, huomattavaksi ja todelliseksi taudiksi vasta 'Le vase
étrusque'n' jälkeen".[117] Kokoelma sisälsi paitse novelleja myöskin
huvinäytelmän Les Mécontents sekä nuo kolme hauskaa kirjettä
Espanjasta, joista jo ylempänä on ollut puhe.

Espanjan matkallaan oli Mérimée muuten ollut tilaisuudessa vertaamaan
Clara Gazul'in espanjalaisia kuvauksia todellisuuteen ja sanotaan tämän
vertailun vaikuttaneen hänen totuudentuntoonsa niin ankarasti, että hän
epätoivoisena jo päätti lopettaa koko kaunokirjallisen tuotantonsa. Hän
näet rakasti totuutta, luonteiden, tapojen ja koko paikallisvärityksen
todellisuutta niin arkatuntoisesti, että hän kykyänsä epäillen arveli
parhaaksi luopua kaikista jälittely-yrityksistä. Taipumuksiaan ei
sentään niin vähällä tukahduteta. Ja olihan hän tilaisuudessa
pienimpiin yksityiskohtiinsa tutkimaan Pariisin elämää ja oloja,
ihmisiä ja luonteita ympärillään. Ehkä onnistuisi hän tässä saamaan
esille totuuden niin tunnollisesti kuin hän halusi ja toivoi. Ja
olikinhan "Le vase étrusque", jossa hän käsitteli nykyaikaista
pariisilaista aihetta, saavuttanut mitä suurinta suosiota ja
tunnustettu "palaseksi elämästä". Miksi ei hän siis, yhä tarkempaan
elämää ympärillään tutkittuansa, voisi edelleenkin onnistua Pariisin
elämän kuvaamisessa? Sopihan vielä kerran koettaa.

Eivätkä ehtineet "Mosaïque'n" lukijat vielä unohtaa ainoatakaan näistä
kertomuksista, kun Mériméeltä seuraelämän huvitusten ja virkatöitten
lomassa jo oli valmistunut uusi romaani. Novellissaan "Le vase
étrusque" oli hän kuvannut mustasukkaista, rakastunutta nuorukaista,
joka intohimonsa seurauksista vihdoin kaatuu kaksintaistelussa. Uudessa
romaanissaan "La double méprise" esittää hän meille 1:o miehen, joka on
täydellinen egoisti ja rakastaa naisia ainoastaan huvikseen (Darcy);
2:o naisen, joka raakamaista miestään halveksiessaan ja ulkonaisen
käytöksen hienoutta ihaillessaan tulee antautuneeksi miehelle, jota hän
ei rakastanut eikä oikeastaan edes ollut tuntenutkaan kuin muutamia
tunteja (Julie de Chaverny).

_La double méprise_ joka ilmestyi Revue de Paris'ssa syksyllä v. 1833
ja heti sen jälkeen erityisenä kirjana, on niin hienon taiteilijan
älyllä kirjoitettu ja niin taitavan sielutieteilijän aistilla
sommiteltu teos, että sitä vielä kau'an tullaan lukemaan todellisella
nautinnolla.

Kun se (elokuussa) alkoi ilmestyä mainitussa aikakauskirjassa,
kirjoitti sen päätoimittaja Amadée Pichot Mériméestä niin kauniin
esipuheen, etten malta olla siitä lyhyitä otteita antamatta. "Ei
kellään meidän nuorista kirjailijoistamme ole minun mielestäni enemmän
lahjoja ja mielikuvitusta kuin Pr. Mériméellä; mutta ei kukaan heistä
myöskään voi paremmin niitä hallita kuin hän. Ei kukaan heistä tiedä
paremmin, mitä hän milloinkin tahtoo, kuhun kulloinkin pysähtyy. Aina
on hän varma itsestään, aina tunteittensa herra... Mikä minua
erittäinkin miellyttää tässä lempikirjailijassani on se, että hän,
vaikka taitaakin englannin, espanjan, saksan ja itaalian kieliä, aina
pysyy ranskalaisena, tapahtukootpa hänen kuvaamansa tapaukset sitten
missä tahansa. Esitystavaltaan ja aatteiltaan ranskalaisena ollen, on
Pr. Mérimée asettunut suorastaan vastustamaan tuota lavertelevaa
metafyysillistä koulua, jota jonkun aikaa nyt on koetettu istuttaa
tänne Saksasta, koulua, joka muka on filosofiiaa, vaikka onkin vain
uskovaisuutta (illuminisme), mikä muutamissa on 'un dérangement des
organes cérébraux' ja toisissa 'tout bonnement un dérangement des
organes biliaires'."[118]

Samassa aikakauskirjassa kirjoittaa syyskuun vihossa H. C. Saint-Michel
milt'ei yhtä lämpimän arvostelun _Double méprise'stä_. "Kertomus
Darcystä ja rva de Chavernystä on pieni mestariteos. Se on tapakuvaus,
samalla luonnollisen yksinkertainen ja hieno, ja havainnot sekä
luonteista että sydämmen sisimmistä tunteista ovat kaikki perin tosia
ja täydelliseen maailman kokemukseen perustuvia. Esitystavassa on niin
paljo siroutta (grâce) ja niin tuiki vähän maneeria. -- -- Ja
erittäinkin olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut kuvata
ylimysnaisen heikkouden niin suurella hienotuntoisuudella, sanoisinpa
melkein puhtaudella (chasteté). -- -- Tämä yksinkertainen juoni, tämä
etsimätön päätös muodostaa kuitenkin täydellisen draaman, jota eivät
häiritse joutavat pikkuseikat ja syrjähypyt, jotka nykyajan
melodramaattisissa kertoelmissa lukijaa väsyttävät".

Yksimielisesti sitä muutkin arvostelijat kiittivät. Gustave Planche
kirjoitti siitä Revue des deux Mondes'en erityisen artikkelin, jossa
hän sielutieteellisesti selitteli Mériméen esittämät rakkauden tyypit:
a) raaka ja aistillinen, b) hienosteleva, mutta itserakas sekä c)
vaarallisin kaikista "l'amour de la tête". Tämän viimeisen oli
kirjailija ottanut kuvatakseen ja nuo kolme päähenkilöä ovatkin "tracés
de main de maître".[119] Samaan suuntaan kävi André Delrieu'nkin
arvostelu Le Temps'issa jossa kuitenkin löytyy eräitä pieniä
muistutuksia, mitkä Mériméestä epäilemättä tuntuivat kiitokselta:

"Ainsi les personnages de la Double Méprise -- sanotaan siinä -- nous
les connaissons tous; nous ne les avons pas rêvés, mais nous les avons
vus, aimés haïs; nous les avons heurtés sur le Boulevard, lorgnés au
spectacle. -- -- Je regarde Julie comme le plus heureux type de femme
parce que toutes les femmes lui ressemblent. -- -- Darcy représente la
galantérie sèche et posée de l'homme d'esprit. -- -- -- Les qualités du
conteur y sont toujours exubérantes, les fantaisies du poète un peu
négligées; plus de justesse que d'imagination, une désespérante
sobriété".[120]

Tarpeetonta on tuoda esille otteita useammista senaikuisista
arvosteluista, jotka, pieniä eroavaisuuksia lukuunottamatta, kaikki
olisivatkin samanlaatuisia. Mériméen kylmän objektiivinen, sattuva ja
ytimekäs esitystapa olikin nyt jo todellisen realistin käsialaa.
Järkähtämätön totuuden jälittely on käynyt hänen ihanteeksensa
taiteessa, kirjoitettiin hänestä kaikkialla, mikä sen sitten sanoi
kiitokseksi, mikä moitteeksi. Ikäänkuin ivatakseen kumpaisiakin --
yleisön hämmästyttäminen ja nenästä vetäminen oli nyt kerran hänen
mielihalujaan -- kääntyi Mérimée äkkiä taas tarumaisiin aiheisiin. Vai
olisiko hänessä nyt todellakin vakaumukseksi kypsynyt Goethen
mielipide, jonka mukaan melkeinpä kaikki aiheet olivat hyviä, kunhan ne
tositaiteellisella tavalla esitetään?

Miten lieneekin; vanhan espanjalaisen legendan Don Juan'in elämästä
hän nyt käsitelläkseen ottaa ja nimi -- _Les âmes du purgatoire_
(Kiirastulen sielut) -- on yhtä kummallinen kuin sen sisällyskin.[121]
Kaksintaisteluja, murhia, naisten viettelyjä, uskonnonpilkkaa y.m. on
kirja täynnä ja tuhansiin siveellisyysrikoksiin tekevät itsensä
syypääksi päähenkilöt Don Juan de Marana ja hänen jumalaton
neuvonantajansa Don Garcia. Mutta kaikki nuo uskomattomat seikkailut
ovat kuitenkin kerrotut niin tarkasti ja luonnollisesti, niin
taiteellisesti ja jännittävästi, että sitä henkeänsä pidättäen lukee.
Tekijä itse säilyttää kuitenkin aina kylmäverisyytensä eikä koskaan
ainoalla sanallakaan asiain menoon sekaudu.

Tämä kylmyyspä se juuri arvostelijoitakin suututti. "Mérimée est
l'auteur le plus froid et le plus sec de notre époque", kirjoittaa
hänestä Philarète Chasles. "Ne dirait-on pas que le génie français
actuel est un génie technique et architectural, plongé dans la science
des archivoltes et des pilastres, mesurant les ogives, respectueux pour
le passé et plein de vénération pour l'antiquité féodale? Le ton pédant
de M. Mérimée est tout bonnement la prétention d'un écrivain qui après
avoir sculpté quelques romans à la manière de Scott et quelques drames
dans le style misanthropique et acerbe de lord Byron, se constitue
aujourd'hui l'imitateur artistique de Goethe. Faute de véritable
enthousiasme pour l'art, il se met en frais de technologie inutile et
de science apprêtée".[122]

Mérimée olikin aina rakastanut muinaistieteitä ja historiaa. Viime
aikoina varsinkin olivat nämä aineet käyneet hänelle melkeinpä ainoaksi
työskentelyksi, sillä virastossaan hän ei viipynyt muuta kuin sen
verran, mikä oli välttämätöntä. Kuitenkin lienee hän hoitanut nekin
toimensa kyllin tyydyttävästi, koskapahan hän koko ajan pysyi kreivi
d'Argout'n suosiossa ja muutti hänen muassaan ministeristöstä toiseen.
Kun ministeristön asema ylipäänsä ja sisäasiain ministerin tila
varsinkin Guizot'n ja Thiers'in välisten eripuraisuuksien ynnä
sisällisten rettelöjen vuoksi vähitellen kävi uhkaavaksi ja kun
eduskunta sitä paitse ankarasti ahdisteli asianomaisia hallituksen
jäseniä, näki kreivi d'Argout, silloinen sisäasiain ministeri, itsensä
pakoitetuksi eroamaan huhtikuussa v. 1834. Uusi ministeri halusi
kabinettinsa päälliköksi omia miehiään ja niin joutui Mériméekin
virattomaksi. Teostensa ja lukuisain tuttavuussuhteittensa kautta oli
hän kuitenkin jo ehtinyt tulla niin huomatuksi, että hänelle heti
toimitettiin toinen ja parempi toimi. Ministeriksi tultuaan oli Guizot
v. 1831 ystäväänsä Ludovic Vitet'ä varten perustanut uuden viran,
nimittäin valtioarkeoloogin eli "historiallisten muistomerkkien
ylitarkastajan". Kun Vitet, entinen globelainen ja "aide-toi, le ciel
t'aidera"-seuran jäsen keväällä v. 1834 sitten nimitettiin
kauppaministeri Duchâtel'in ylisihteeriksi, tarjottiin avoimeksi
jäänyt arkeoloogin virka Prosper Mériméelle, joka sen mielellään
vastaanottikin.

Nyt oli Mérimée saanut toimen, joka häntä jo kau'an oli miellyttänyt.
Ja työteliään luonteensa koko voimalla hän antausikin uuteen
ammattiinsa. Kuinka perusteelliset hänen tietonsa Ranskan
muinaisuudesta ja taideolojen asteittaisesta kehityksestä ennen pitkää
olivat, sitä osottavat parhaiten ne lukuisat kirjoitukset Ranskan
historiallisista muistomerkeistä, kirkkomaalauksista y.m., joita hän
seuraavina vuosina julkaisi.[123] Ja kuinka tunnollisesti hän
tehtävänsä käsitti, siitä lienevät todistuksina m.m. ne matkat, jotka
hän vv. 1834-39 teki ympäri Ranskanmaata aina Korsikan saarelle saakka.
Kustakin tällaisesta virkamatkasta kirjoitti Mérimée sisäasiain
ministerille erityiset seikkaperäiset kertomukset. Näin ilmestyivät v.
1835 _Notes d'un voyage dans le Midi de la France_, seuraavana vuonna
_Notes d'un voyage dans l'Ouest de la France_, v. 1838 _Notes d'un
voyage en Auvergne_[124] ja kaksi vuotta myöhemmin tämän sarjan
viimeinen osa _Notes d'un voyage en Corse_. Kaikki nämä olivat
esitystavaltaan peräti asiallisia ja -- kuivia. Mériméetä näytti
ikäänkuin huvittavan vetää nenästä yleisöä, joka luonnollisesti odotti
tunnetun novellikirjailijan antamissa matkakertomuksissa löytävänsä
hauskoja ja jännittäviä sivukohtauksia. Tietysti ei tällaisessa
kaunokirjailijan elämäkerrallisessa tutkimuksessa voi ruveta näiden
tieteellisten teosten sisällyksestä selkoa tekemään. Niiden tuhansiin
kohoova sivuluku osottaa jo osaltansa tekijänsä uutteruutta;[125] mitä
taas hänen tiedonantojensa tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen tulee,
ovat tiedemiehet niiden suhteen aina olleet sitä mieltä, että jokainen
piirre ja tieto on hänellä varma kuin kallio.

Paitse näitä matkakertomuksia ilmestyi Mériméeltä tuon tuostakin
suurempia tai pienempiä tutkimuksia muinaistieteiden, taiteiden tai
historian alalta.[126] V. 1835 julkaisi hän m.m. _Henri de Guisen_
elämäkerran, ja pari vuotta senjälkeen perinpohjaisiin tutkimuksiin
perustuvan ansiokkaan kirjasensa "Essay sur l'architecture réligieuse
du moyen âge, particulièrement en France",[127] missä hän teki selkoa
keskiaikana tehtyjen kirkkojen rakennustavasta varsinkin Ranskassa.

Jo pitkät ajat oli Mériméetä muinaisten roomalaisten historia suuresti
huvittanut ja on hän tämän erikoistaipumuksensa viime hetkeensä
säilyttänyt. Näinä puheina olevina aikoina hän erityisesti tutki
tunnetun sisällisen sodan vaiheita ja sankareita voidakseen osottaa,
miten olot vähitellen kävivät niin sotkuisiksi ja rauhattomiksi, että
Caesarin lainen voimakas mies saattoi yhteisen turvallisuuden nimessä
vallan anastaa. Marraskuussa v. 1840 hän sitten tutkimustensa tulokset
julkaisi nimellä _Essay sur la guerre sociiale_ (IV + 403 siv.)[128]
Teos on tavallaan historian psykologiaa, vaikka tapahtumat kerrotaan
jotenkin alastomina ja henkilöt kuvataan vain reliefissä. Esitystapaa
ovat monet moittineet ikävän kuivaksi ja mehuttomaksi. Mitään
kuvarikasta kieltä ei se tietysti olekaan, ja se sotisikin vastoin
Mériméen koko luonnetta. Mutta voimakkaasti ja elävästi on tekijä noita
muinaisia oloja ja henkilöitä kuvannut eivätkä kaikki suinkaan ole samaa
mieltä esityksen kuivuudestakaan. Niinpä sanoo siitä esim. Loménie, että
"hänen tyylinsä säilyttää tässä kaikki kauniit ominaisuutensa" ja että
vaikka tekijä ei lisäilekään paljo omia arveluja, niin hän kuitenkin
"tire souvent un excellent parti de telle phrase courte, recueillie chez
Appien, Paterculus ou Florus, pour donner à une situation ou à un
incident une tournure animée et intéressante".[129] Ja Sainte-Beuve
huomauttaa arvostelussaan erittäin, että "on voit que M. Mérimée, dans
ce nouveau cadre de l'histoire critique, ne s'est pas interdit son
parfait talent de raconter".[130] Yhtä kiittävä on se tapa, millä eräs
Ranskan suurimpia historioitsijoita, Thiers, samaisesta teoksesta puhuu:
"Mon cher Mérimée", kirjoittaa hän tälle sen johdosta, "j'aime
l'histoire romaine par dessus toutes les autres et je vous envie votre
sujet et votre manière de rendre les choses".[131] Ja Béranger, tuo
rakastettava runoilija, jonka kanssa Mérimée aina pysyi mitä
ystävällisimmissä väleissä, hän lausuu herttaisella tavallaan siitä
eräässä kirjeessä näin: "Rakas Prosper! .... Se on todellakin kovin
oppinutta minulle ja minä ihmettelen oppisi syvyyttä ja maltillista
arvosteluasi. Eikä esityskään tunnu turhantarkalta, vaikka aine onkin
raskasta luonteeltaan .... Tiedätkös, että minua oikein pelottaa, kun
näen sinut noin oppineena? Entäpä jos sinä kaiken tämän tieteellisen
työsi keskellä unohdat Clara Gazul'it ja kronikat, romaanit ja novellit?
Elä tee itseäsi syypääksi sellaiseen hulluuteen ja ole muuten
vakuutettu, että aina olen ystäväsi Béranger".[132]

Niin hyväntahtoinen ja parasta tarkoittava kuin tämä Béranger'n
loppumuistutus onkin, ei siihen sentään olisi näinä aikoina luullut
olevan tarpeeksi syytä. Sillä olihan Mérimée samoihin aikoihin
esiytynyt menestyksellä kaunokirjailijanakin. Tosin käytti hän
mielellään tieteellisiä tai kvaasitieteellisiä aiheita novellejansa
varten, mutta hän teki sen sellaisella taiteilijan aistilla, ettei aine
sen vuoksi käynyt hiukkastakaan kuivemmaksi; päinvastoin sai se tästä
jonkunlaisen sopivan alustan. Niin oli laita esim. _La Vénus d'Ille_
nimisen kertomuksen, jossa tekijä mitä huolellisimmin oli kuvaavinaan
erästä muinaislöytöä (Venusta) Illen kaupungin läheistössä kietoen
siihen mitä hurjimman hoffmannilaisen rakkausjutun.[133] Muinaislöytö
kuvattiin niin tarkasti ja seikkaperäisesti, että moniaat tiedemiehet
taaskin pettyivät luullen Mériméen todellista löytöä kuvanneen.
Novellinsa synnystä kirjoittaa hän itse v. 1847 seuraavasti:

"Ille'n Venusta ei ole koskaan ollut olemassa ja ovat nuo tieteelliset
kantakirjoituksetkin tehdyt _secundum artem_ Muratori'n ja Orelli'n
avulla. Aatteen tähän kertoelmaan sain lukiessani Freher'issä erään
keskiaikaisen legendan. Lainasin myöskin muutamia piirteitä
Lucianus'elta, joka puhuu ihmisiä kurittavasta kuvapatsaasta.
Mukaelmani höystelin sitten kaikellaisilla pienillä viittauksilla ja
leikillisyyksillä, jotka varmaankin käsittää se tuttavaryhmä, jonka
keskuudessa tätä novellia kirjoittaessani elin .... Olen muuten kovin
ylpeä siitä, että sellainen tiedemies kuin te olette (kirje on osotettu
eräälle taidehistorioitsijalle) on vaikkapa hetkenkin pitänyt täytenä
totena pientä juttuani".[134]

Tämä viimeinen lause osottaa kyllin selvään, että Mérimée yhä säilyttää
saman poikamaisen halun vetää yleisöä nenästä ja että tuon tiedemiehen
pettymys oli todellinen nautinto hänelle.

"La Vénus d'Ille" käsittelee ihan keksittyä ja romanttista aihetta,
joka Mériméetä nähtävästi on suuresti huvittanut. Romanttikoihin ei hän
siltä enää itseään lue ja kovinpa erehtyisikin se, joka sen tehdä
tahtoisi. Olen ennemmin huomauttanut, ettei Mérimée 30-luvun
alkupuolelta enää mihinkään suuntaan kuulu, vaan käy hän siitä lähtein
jo omia teitään antaen yleisölle milloin romanttisen, milloin
realistisen jutelman, jotka kuitenkin aina ovat esitystavaltaan
klassillisen yksinkertaisia ja selviä. Mutta aina hakee hän jännittäviä
aiheita, joita ei voi välinpitämättömyydellä lukea. Nyt kun hän juuri
oli julkaissut kertomuksen romanttiseen henkeen, niin oli sangen
luultavaa, että seuraava tulisi ikäänkuin tälle vastapainoksi olemaan
realistinen, sillä Mérimée suorastaan halusi säilyttää itsenäisen
asemansa Ranskan kirjallisuushistoriassa.

Kesäkuussa v. 1840 ilmestyikin Revue des deux Mondes'ssa kirjailijamme
etevin kaunokirjallinen tuote "Colomba".



VI.


Ranskan kaunokirjallisuus oli vähitellen melkolailla rappeutunut ja
useilta tahoilta kuultiinkin 30-luvun loppupuolella valituksia siitä.
Romanttikojen puutteet ja virheet alkoivat noiden tunnettujen nerojen
jälkeläisissä käydä kovin ilmeisiksi ja heidän pilventakaisiin
fraaseihinsa ja deklamoiviin kappaleihinsa oltiin jo kyllästytty.
Todellista elämää kaipasi yleisö taas vähitellen niin hyvin romaaneissa
kuin näyttämöllä. Tai ainakin haluttiin taas taiteellista järjestystä
ja varmempia muotoja. Kuinka kipeästi muutamat siitä sekasortoisesta
tilasta kärsivät, jossa kaunokirjallisuus näihin aikoihin oli, sitä
osottaa m.m. seuraava haikea valitus Chaudes-Aïgues'n kynästä. "Ranskan
kirjallisuus -- kirjoittaa hän -- tarjoaa tätä nykyä surkeimman
näytelmän, mitä ajatella voi, nimittäin sellaisen anarkiian, että
täydellinen loppu (dissolution) olisi parempi. Ellemme ota lukuun
kolmea, neljää etevää kirjailijaa, jotka huomattavasta voipumuksestaan
huolimatta koettavat kantaa lippua voimakkaalla kädellä eteenpäin, niin
missä ovat ne uuden taiteen ylpeät edustajat, joiden itsetunto muutamia
vuosia sitten sellaisella melulla ja rohkeudella ilmausi".[135]

Tähän kysymykseen olikin kyllin syytä, sillä monet tuonoisista
rähisijöistä olivat todellakin teille tietämättömille kadonneet. Ketkä
nuo hänen mainitsemansa "kolme neljä etevää kirjailijaa" ovat, sitä ei
hän meille ilmoita, mutta epäilemättä luki hän niihin myöskin Victor
Hugon. Ja kuitenkin alettiin tätä yhä useammalta taholta syyttää
seisauksesta kehityksessä, varsinkin draamallisessa. Marion de Lorme
oli jo saanut osakseen paljo kylmemmän vastaanoton kuin Hernani ja
vaikka Le roi s'amuse ja Lucrèce Borgia taas saivatkin yleisön vähän
lämpenemään, niin jähtyi tämä myötätuntoisuus sangen pian, eikä Ruy
Blas (v. 1838) enää kyennytkään yleisön välinpitämättömyyttä
karkoittamaan. Ja että Les Burgraves muutamia vuosia myöhemmin jo kärsi
täydellisen tappion, sen tiedämme kaikki.

Huolimatta siitä, että Hugo juuri oli taistellut itsensä Ranskan
akatemian jäseneksi, oli hänen maineensa ja vaikutuksensa siis
kuitenkin alenemassa. Ne, jotka rakastivat intohimoa, lämpöä ja
tunnetta taideluomissa ja tyylissä, löysivät nämä ominaisuudet eräässä
uudessa tulokkaassa, joka nyt alkoi käydä päivän sankarittareksi
kaunokirjallisuuden alalla.

Tarkoitan tietysti rva Aurore Dudevant'ia, joka George Sand'in nimellä
oli julkaissut huomiota herättävät yhteiskunnalliset romaaninsa
(Indiana, Valentin, Lélie, Jacques, André etc.), joissa hän Rousseaun
innolla ja Hugon lahjoilla kuvasi naisten sortotilaa ja yleistä
yhteiskunnallista mädännystä. Parannusta, totuutta tunteissa ja
tavoissa hän vaati ja outona kummallisena saarnaajana häntä
kuunneltiin. George Sand'illa oli myöskin eräs miespuolinen kilpailija
yhteiskunnallisen romaanin alalla, nimittäin Balzac. Tuotantokyvyssä ja
esityksen kypsyydessä oli hän kilpailijansa vertainen ja kaltainen,
mutta taiteellisilta periaatteiltaan olivat he vastakohtia. George Sand
on itse Balzac'ille kerran sanonut: "te kuvaatte olot ja ihmiset
sellaisina kuin ne ovat, minä taas sellaisina kuin niiden tulisi olla".

Itse asiassa onkin tämä ihan oikein sanottu. Balzac on näet todellakin
vuosisatamme suurin sydänten analyseeraaja ja yhteiskunnallisen elämän
fysioloogi, joka ottaa aina todelliset olot perustuksekseen. Hän on
realisti. Mutta hän ei jaksa säilyttää luomissaan taiteellista muotoa
ja hänen voimakas mielikuvituksensa suurentaa usein alkuperäiset
luonteet ja olot. Sainte-Beuve onkin sanonut hänestä sen vuoksi, että
"Balzac n'est pas vrai... C'est un homme de génie, mais c'est un
monstre. Tout chez lui est de l'imagination, de l'invention".[136]

Sekä George Sand että Balzac olivat muuten ammattikirjailijoita ja
työskentelivät käsittämättömän nopeasti. Koska he kumpikin sentään
olivat todellisia runoilijoita ja voimmepa sanoa neroja, säilyttivät
heidän tuotteensa kuitenkin aina runollisuuden ja taiteellisuuden
tuoksun. Mutta kun keskinkertaiset kyvyt alkavat samalla vauhdilla
työskennellä, käy kirjallisuus pian tusinatavaraksi ja menettää myöskin
taiteellisen arvonsa. Näin alkoi juuri näihin aikoihin Ranskassa käydä.
Romanttinen suunta oli joutunut kaikellaisten rahan-ahnaiden hutilusten
käsiin ja muodostui ennen pitkää huokeahintaiseksi kauppatavaraksi,
joka ihmeellisistä aiheista ja seikkailuista kyhätyillä jutuillaan
tuotti tekijöillensä suuria rikkauksia. Sanomalehdet nielivät
tavattomia novellimääriä ja maksoivat hyvästi. Eikä tarvinnut
tuotteiden erinomaisia ollakaan, keskinkertainen ja -tekoinen meni
täydestä, kunhan sitä tuli usein ja tarpeeksi. Sama oli laita
näytelmäkirjallisuudenkin. Pariisissa oli syntynyt teaatteri toisensa
perästä ja kaikki ne halusivat uusia näytelmiä houkutellakseen yleisöä.
Mitään mestariteoksia ei vaadittu, kunhan kappale vain illan kesti ja
yleisöä huvitti joko juonellaan tai sukkeluuksillaan. Näin syntyi
erityinen romaani- ja näytelmäkirjallisuus suurta yleisöä varten ja sen
jokapäiväiseksi ravinnoksi. Kun yksityiset kirjailijat eivät jaksaneet
yksin tuottaa niin paljo kuin heiltä pyydettiin, ottivat he apulaisia
ja ennen pitkää näemme syntyvän erityisiä kaunokirjallisuustehtaita,
joiden tavaroille isännät nimensä leimaavat. Sellaisia kirjallisuuden
tehtailijoita olivat Dumas vanhempi, Eug. Scribe, Janin y.m. Turhaan
koettivat taidetemppelin ovenvartijat, arvostelijat, taistella tätä
tusinatavaran tulvaa vastaan. _La littérature à la vapeur_
(höyrykirjallisuus) levisi yhä laajemmalle ja laajemmalle kaikista
Nisard'in, Asselinen, Chaudes-Aïgues'n vaikerruksista huolimatta.

Epäilemättä on Alfred de Vignykin juuri vastapainoksi näille
"tehtailijoille" pannut seuraavat sanat lordmaijorin suuhun Stellossa:
"J'ai retenu ceci de Ben Jonson et je vous le donne comme certain:
savoir que la plus belle Muse du monde ne peut suffire à nourrir son
homne et qu'il faut avoir ces demoiselles pour maîtresse, mais jamais
pour femme".[137]

Prosper Mérimée oli tässä suhteessa aina ollut lordmaijorin
mielipidettä ja sitä myöskin seurannut. Ainoastaan silloin kuin hänellä
todellakin oli jotain arvokasta sanomista ja antamista tarttui hän
kynään. Ja moneen kertaan hän silloin jo oli aineensa läpi miettinyt,
monet tutkimukset sitä varten tehnyt. Mutta kun hän sitten työnsä
tuloksen käsistään laski, olikin se mestariteos, johon ei moite
pystynyt ja joka varmaankin säilyttää arvonsa ja asemansa halki
vuosisatojen. Käsittelipä hän romanttisia tai realistisia aiheita, aina
oli hän sama voittamaton mestari esityksen objektiivisuudessa ja
taiteellisuudessa. Ja siksi tunnustivat hänet aikalaisensakin, kuten jo
olemme nähneet ja yhä edelleen tulemme näkemään.

V. 1839 oli Mérimée, niinkuin ylempänä olen maininnut,
valtioarkeoloogina tehnyt matkansa Korsikan saarelle ja ihastunut
tavattomasti sen asukkaiden alkuperäisiin ja villeihin tapoihin. En
tosin ole saanut käsiini hänen antamaansa virallista matkakertomusta
enkä siis varmuudella voi sanoa kuvastuiko siinä jollakin tavalla tämä
hänen ihastuksensa. Mutta jos hänen muista matkakertomuksistaan saa
päättää, niin pysyi Mérimée näistäkin oloista kertoessaan asiallisena
ja kuivana. Ja kuitenkin oli tämän saaren hurja kansa päättäväisine,
miehuullisine tapoineen, intohimoineen, seikkailuineen, verikostoineen,
pelkäämättömyyksineen ja vapaudenhaluineen ijäksi syöpynyt hänen
mieleensä. Virallista matkakertomusta suunnitellessa oli hänelle oikein
selvinnyt korsikalaisten näkökanta ja luonne, ja samalla oli hän
myöskin pakoitettu yksityiskohtiinsa tutustumaan saaren
maantieteellisiin suhteisiin ja historiallisiin muistoihin. Perustusta
hänellä siis kyllä oli, kun hän alkupuolella vuotta 1840 ryhtyi
kirjoittamaan etevintä romaaniansa, jolla hän on ikuisen muistomerkin
itselleen pystyttänyt.

_Colomba_ ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'n kesäkuun vihossa ja
muutamia kuukausia myöhemmin erityisenä kirjana "Les âmes du
Purgatoire" ja "Vénus d'Ille" kertomusten kanssa. Se on oikeastaan
mestarillinen tapakuvaus, josta korsikalaisten villeys ikäänkuin uhoaa
vastaamme joka piirteestä.[138] Päähenkilönä on siinä nuori tyttö,
nimeltä Colomba, joka koettaa ja jonka onnistuukin yllyttää Ranskan
sotapalveluksesta palaavaa veljeänsä verikostoon isänsä murhaajaa
vastaan.

Tarpeetonta lienee mainita, että koko sanomalehdistö tämän kirjan
ilmestymistä yhteisellä riemastuksella tervehti. Niinpä kirjoittaa
siitä Sainte-Beuve mitä kauniimmalla tavalla Revue des deux Mondes'ssa,
puhuen ensin lyhyesti Mériméen ensimmäisestä esiytymisestä ja
varhaisemmista vaiheista ja siirtyen sitten Colombaan, joka hänen
mielestään heti osottaa, että "bien qu'il se prodigue peu, M. Mérimée
n'a pas épuisé ses plus beaux contes". Sisällyksestä ei arvostelija
viitsi ruveta selkoa tekemään, "koska jokainen on sen lukenut", ja
tarpeetonta on hänestä sitä edes kritikoidakaan sen "täydellisen
menestyksen" jälkeen, jonka se on saavuttanut. "Tällä tavoin voi siis
todellinen kyky odottamattomia teitä päästä samoihin tuloksiin kuin
vanhat mestarimme... Colomba on mitä klassillisin tuote sanan
parhaimmassa merkityksessä, kas siinä minun johtopäätökseni!" lopettaa
Sainte-Beuve arvostelunsa.

Aug. Desplages siitä taas kirjoittaa m.m. että, "M. Mérimée, qui
n'élève point assez souvent, au gré du public, une voix toujours
applaudie, a cette année enrichi son écrin littéraire d'un fin joyau.
Tous ceux qui ont lu Colomba n'ont pu trop admirer le sagesse de cette
docte manière et les contours précis de ce beau style". -- Revue de
Paris'n arvostelija F. Bonnaire ei niinikään voi olla lausumatta
ihailuaan Mériméen uudesta mestariteoksesta:

"Colomban menestys on jo niin tunnettu kaikille, ettei minun ole tarvis
ruveta luettelemaan niitä etevyyksiä, jotka kaikki tämän jännittävän
kertomuksen ymmärtäväiset lukijat itsestäänkin huomaavat. Hra Mérimée
ei vielä ole koskaan kohonnut niin liikuttavaan ja täydelliseen
todellisuuteen kuin tässä eikä hän koskaan ennen ole henkisen kykynsä
ja kirjallisen tyylinsä kallisarvoisia avuja suuremmalla menestyksellä
käyttänyt. Tiedämme myös jo vanhastaan kuinka mestarillisesti hän on
käsitellyt Les Ames du Purgatoire'n seikkailurikasta ja La Vénus
d'Ille'n fantastillista aihetta". -- --[139]

Ivallisen leikillisellä tavalla arvostelee Mériméen uutta teosta eräs
kolmas aikakauskirja. "M. Mérimée comprend à merveille la Corse, et
cette Colomba est justement une histoire de vendetta, très correctement
racontée. On y met le doigt dans les trous de balles qui percent la
chair. L'auteur a quelque chose du talent d'un procureur impérial. Il
semble qu'il vous fasse avaler du vinaigre à la glace. Son style est
froid comme un serpent. Sa phrase est taillée en biseau et accusée par
méplats comme les traits du sardonique romancier lui-même à qui l'on
trouve quelque ressemblance avec le Méphistophélès de Goethe".[140]

Pystytettyään itselleen Colombansa kautta ikuisen muistomerkin, heitti
Mérimée kaunokirjalliset hommansa pois muutamiksi vuosiksi antautuen
sen sijaan tieteitä ja taiteita viljelemään. Olen ennen jo usein
maininnut, että hän osasi sekä piirustaa että maalailla
akvarelleja. Nämä avut olivatkin hänelle vallan tarpeeseen, hänen
muinaistieteellisillä matkoillaan, kun hän halusi saada jonkun
muinaismuiston paperille. Näillä virkamatkoilla tehtyjä
rakennuspiirustuksia y.m.s. onkin säilynyt lukemattomia. Sitä paitse
oli hän, ennen kuin lähti ensimmäiselle matkalleen, opetellut
savimuovailua, taito, josta hänelle monta kertaa oli suuri hyöty.[141]

Taiteihin ja taiteen historiaan oli hän muitten toimiensa ohessa täten
niin tutustunut, että itse Revue des deux Mondes katsoi hänet
kelvolliseksi arvostelemaan vuoden 1839 salonkia. Omalla nimellään ei
Mérimée tietysti kuitenkaan tätä arvosteluaan julkaissut. Peittäytyen
nimettömyyden läpäisemättömän verhon taakse koettaa hän tällä kertaa
vetää yleisöä nenästä antaen toimituksen ilmoittaa itsestään, että hän
muka on englantilainen maalaaja, joka useiden Pariisin matkojensa
kautta on perehtynyt ranskankieleen. Toimitus ei sano ottavansa
vastatakseen arvostelujen oikeudesta, tuo vieras taiteilija kun näet on
käynyt ulkomaista koulua; mutta sen se kuitenkin lausuu voivansa
vakuuttaa, että kirjoittaja on puolueeton ja kaikesta ammattikateudesta
vapaa. Tehtyään sitten joukon ehdotuksia uudistuksia varten näyttelyjen
toimeenpanemisessa käy Mérimée arvostelemaan eri taiteilijoiden teoksia
samalla selvitellen omia esteetillisiä periaatteitaan. Niin hauskaa
kuin olisikin ruveta näistä tässä laveammin selkoa tekemään, jätän sen
kuitenkin toistaiseksi voidakseni sitten samassa yhteydessä osottaa,
mikäli Mérimée kertomuksiansa kyhätessään on taiteellisia
periaatteitaan seurannut. Huomautettuaan kuinka uusi suunta
maalaustaiteessa on saanut draamallisen leiman ja siten poikennut
suurten mestarien viittomalta tieltä, kehoittaa Mérimée heitä omin
silmin ja tarkasti tutkimaan, vaan ei kopioimaan luontoa, sillä totuus
yksin ei riitä taiteelle: se vaatii todennäköisyyttä.[142] -- Mitä
taiteilijat tästä hänen kirjoituksestaan lienevät arvelleet, en
tiedä, mutta jokaisesta esteetikosta pitäisi sen näyttämän
hyväksyttävältä. -- -- --

Kuinka ihastunut Mérimée oli Espanjaan ja kuinka innostuneena hän
sieltä palasi, sen jo tiedämme. Helleeniläisyyttä, kreikkalaisten
taidetta, kieltä ja kirjallisuutta oli hän myöskin aina ihaillut ja
rakastanut. Suunniteltu, vaikka tekemättä jäänyt matka Illyyriaan,
Dalmatsiaan ja Peloponneson niemimaalle ennen Guzlan ilmestymistä
todistaa, että hän jo nuoruutensa päivinä oli uneksinut vaelluksista
Platon'in ja Sofokleen, Leonidaan ja Temistokleen syntymämaassa. Ja jos
hän silloin olisi haluansa saanut noudattaa olisi meillä häneltä
epäilemättä innokkaita ja vapautta ylistäviä kirjeitä tallella
todistamassa hänen silloista innostustansa.

Espanjaan ja Kreikkaan hänen mielensä yhäkin halasi. Ja molempiin hän
myöskin ennen pitkää pääsi, kuten tulemme näkemään. Mutta aikaisemmin
olisi hänen pitänyt saada omin silmin nähdä Hellaan kuuluisa kansa,
joka maansa, kunniansa ja vapautensa edestä oli kaikki koittanut. Nyt
oli lähes parikymmentä vuotta kulunut Guzlan ajoista ja tällä välin oli
hän ehtinyt paljon muuttua. Entinen innostus oli laimennut ja usko
ihmiskunnan ihanteihin ei ainoastaan horjunut, vaan syöpynytpä ajan
pitkään poiskin jättäen sijaa kylmyydelle, epäilykselle ja
surumielisyydelle. Tosin ei hänellä oikeastaan ollut syitä
pessimismiin, sillä helppoahan oli pääasiassa hänen tähän astinen
kulkunsa ollut. Mutta onnenkin keskelle löytää repostelevan järjen ja
ankaran kritiikin synnyttämä epäilys tiensä. Ja vaikk'ei hänellä
itsekohtaisia suruja ollutkaan, oli häntä kuitenkin muutamia vuosia
sitten (v. 1836) kova onni kohdannut tempaamalla hänen rinnaltaan
vanhan isä Mériméen, joka aina oli ollut poikansa hyvä ystävä ja
tarvittaissa neuvonantaja.[143] Tosin oli tämä kuollessaan jo siinä
ijässä (79 vuotias), jolloin kuolema jo vähitellen on välttämätöntä,
mutta Prosperin pohjaltaan tunteelliseen luonteeseen vaikutti tämä
tapaus sentään paljo. Ehkä suri hän senkin vuoksi, että hänen äitinsä
suri, sillä äitiänsä rakasti hän hellemmin ja syvemmin kuin ketään
muuta ihmistä maailmassa. Äiti hänelle kuitenkin vielä jäi eloon ja se
tieto haihdutti surun isän kuolemasta vähitellen pois. Tähän vaikutti
epäilemättä myöskin se harvinaisen eriskummallinen ja romantillinen
suhde erääseen nuoreen, älykkääseen ja sivistyneeseen englantilaiseen
tyttöön, joka juuri siihen aikaan sai alkunsa ja jonka todistuksena
meillä on tuo tunnettu kokoelma Mériméen jälkeenjääneitä kirjeitä
"Lettres à une Inconnue".[144] Koska tämä henkinen ystävyyssuhde on
sangen omituinen ja intressantti ja sitä paitsi tarjoaa rikkaan alan
sielutieteellisille havainnoille Mériméen luonteesta, tulen sitä
myöhemmin laveammin käsittelemään; vasta mainittua kirjekokoelmaa ai'on
kuitenkin pitkin matkaa käyttää Mériméen elämäkerrallisia vaiheita
kertoessani.

Todellisimman tyydytyksensä oli kirjailijamme kuitenkin aina tottunut
etsimään työstä. Ja työssä hän sen nytkin toivoi löytävänsä -- ja
matkustuksissa. Näihin yhdisti hän nimittäin tavallisesti jonkun
tieteellisen tarkoitusperänkin. Ensistäänkin virkamatkoihinsa
kotimaassa, sitten niihin molempiin ulkomaamatkoihin, jotka hän melkein
peräkkäin teki ihailemiinsa maihin, Espanjaan ja Kreikkaan.

Syksyllä v. 1840 hän toiselle Espanjan matkalleen lähti verestääkseen
muistojansa härkätaisteluista, uljaista toreadooreista, vahtoavista
taisteluhevosista ja koko tuosta hurmeisesta näytelmästä, joka yhä vain
näkyy häntä viehättäneen. Espanjan rohkein ja taitavin härkätaisteilija
oli edelleen sama Francisco Sevilla, josta hän jo v. 1830 oli
sellaisella ihastuksella "espanjalaisissa kirjeissään" puhunut. "Minä
näin hänet jälleen v. 1840 Madridissa -- kirjoittaa hän pari vuotta
myöhemmin Sevillan kuoleman johdosta jälkimaineeksi noiden kirjeiden
uuteen painokseen -- näin hänet yhtä urhoollisena, yhtä uhkarohkeana
kuin siihen aikaan, jolloin kirjoitin ylläolevan kirjeeni.[145] Näin
hänen taas yli parikymmentä kertaa pehtaroivan tomussa kuoliaaksi
pusketun hevosensa alla, näin hänen katkovan poikki useita keihäitä ja
tekevän voimakkaita rynnäkköjä Gaviran hirmuisia härkiä vastaan".

Mutta pelkkään näkemiseen ei hän tyytynyt, hän tahtoi myöskin
persoonallisesti tutustua heihin ja heidän näkökantaansa, kuulla heidän
puhetapaansa ja kieltänsä. "Ystäväni valmistivat minulle tilaisuuden
syödä päivällistä Sevillan kanssa; hän söi ja joi kuin mikähän
Homeeron sankari, ja oli muuten mitä iloisin seurakumppali. Hänen
andalusialaisella käyttäytymistavallaan, leikkisän tasaisella
luonteellaan ja pirteitä vertauskuvia uhkuvalla murteellaan oli
erityinen viehätyksensä, varsinkin kun edessään näki tuon jättiläisen,
jonka luonto näytti aikoneen ainoastaan kaiken hävittäjäksi". Vielä
enemmän kuin Sevillaa ihailee hän tämän nuorempaa kilpailijaa
tauromachian jalossa taidossa, Montesta. Tämä muka yhdistää mitä
kauniimpaan sopusointuun miehuuden, sirouden, kylmäverisyyden ja
ihmeteltävän taidon. "Montès a la tournure d'un homme comme il faut.
Il vit noblement, et se consacre à sa famille, dont il a par son talent
assuré l'avenir. Ses manières aristocratiques déplaisent à quelques
toréadors qui le jalousent. Je me souviens qu'il refusa de dîner avec
nous lorsque nous engageâmes Sevilla. -- -- Sevilla est le Marius de la
tauromachie, Montès en est le Cesar".[146]

Marraskuussa Pariisiin takaisin palattuaan painatti Mérimée ylempänä
mainitseman teoksensa "Essay sur la guerre sociale", jota tiettävästi
ei kirjakauppoihin ensinkään jaettu. Tässä puuhassa kului talvi. Kesän
tullen halusi hän taaskin ulos maailmaan ja tällä kertaa sattuikin niin
onnellisesti, että hänelle tarjoutui tilaisuus hauskassa ja oppineessa
seurassa matkustaa kauan uneksimallensa Hellaan niemimaalla, jopa
Vähään-Aasiaankin. Empimättä haki ja sai Mérimée virkavapautta
muutamiksi kuukausiksi ja liittyi tähän pieneen matkaseurueeseen, johon
häntä paitse kuului seuraavat kolme tiedemiestä:

1:o) hänen vanha, hyvä kumppalinsa kouluajoilta J. J. Ampère, joka
samoiltuaan Euroopan halki aina Skandinaaviaa myöten nyt halusi omin
silmin nähdä laulujen ja tarujen ihannoitseman Kreikan ja Itämaat.

2:o) Charles Lenormant, Mériméen ystävä ja kuuluisa hellenisti, joka jo
kerran ennen (v. 1824) oli tieteellisiä tutkimuksiansa varten käynyt
Kreikan mainehikkaita muistomerkkiä tarkastelemassa.

3:o) parooni Jean Antoine de Witte, nuori belgialainen tiedemies, joka
muinaistieteilijänä, savimaalausten (ceramografian) ja rahojen
(numismatian) tuntijana, myöhemmin teki itsensä laajoissa
tieteellisissä piireissä tunnetuksi.

Mitään seikkaperäistä kertomusta tältä matkalta ei Mérimée ole koskaan
kirjoittanut. Eikä ole minunkaan aikomukseni ruveta siitä tässä
yksityiskohtiin käypää selkoa tekemään, vaikka Ampèren julkaisemat
kirjoitukset siihen antaisivatkin kyllin tarkkaa johtoa.[147] Tahdon
vain muutamilla otteilla Mériméen kirjeistä ja kirjoituksista osottaa,
kuinka ihastunut hän matkaansa oli ja kuinka täysin henkäyksin hän
siitä nautti.

"Viime kesänä", kirjoittaa hän maaliskuussa v. 1842 'tuntemattomalle',
"sattui minulla olemaan hiukan liikoja rahoja. Ministeriltäni sain
virkavapautta kolmeksi kuukaudeksi, mutta viisi kuukautta minä
kuitenkin viivyin matkallani Ranskasta Maltaan, Ateenaan, Eefesoon ja
Konstantinoopelin. Näiden viiden kuukauden kuluessa en tuntenut ikävää
edes viiden minuutinkaan vertaa. Mitähän olisitte arvelleet minusta te,
joka jo ennenkin minua niin pelkäsitte, jos olisitte nähneet minut
matkoillani Aasiassa pistoolit vyöllä, sapelit sivulla ja -- tokko
voitte sitä uskoakaan -- korviin asti ulottuvat viikset viuhottamassa!
Uljainkin oopperaryöväri olisi minua epäilemättä peljännyt, vaikka itse
sitä sanonkin. Konstantinoopelissa näin minä sulttaanin kerran
lankkisaappaissa ja mustassa redingotessa, toisella kertaa taas
Baïram'in kulkueessa timanteilla tähitettynä. Eräältä sikäläiseltä
kaunottarelta, jonka tohvelille huomaamattomuudessani satuin astumaan,
sain oikein aika korvapuustin ja liika nimekseni giauri. Muita suhteita
turkkilaisiin kaunottariin ei minulla ollut. Ateenassa ja Aasiassa näin
minä muistomerkkiä ja maisemia niin ihania kuin maailmassa vain olla
voi. -- -- Syöpäläisiä siellä oli myös, kirppuja ja leivosen kokoisia
sääskiä, joilta en saanut hetkeäkään nukkua. Näiden kaikkien
rasitusten keskellä olen minä käynyt jotenkin vanhannäköiseksi.
Suosituskirjeessäni sanotaan minulla olevan kuherruskyyhkyn suortuvat;
se on kaunis itämainen vertaus rumasta todellisuudesta. Teidän on
nimittäin kuviteltava minut aivan harmaahapsiseksi".[148]

On oikein hauska nähdä, että Mérimée, niin surumielinen ja
pessimistinen kuin hän jo aikoja sitten olikin, kuitenkin vielä liki
40-vuotijaana voi tulla vallan liikutetuksi vaeltaessaan Kreikan
historiallisista tapahtumista kuuluisilla kentillä ja vainioilla. Hänen
hyvän ystävänsä Lenormantin ihastus se näyttää hänenkin vaikuttaneen
innostavasti. "Nähdä Kreikanmaa hänen (Lenormantin) seurassaan",
kirjoittaa Mérimée kuvatessaan ystävävainajansa (k. 1859)
elämänvaiheita, "oli melkein sama kuin jos olisi saanut haudastaan
nousseen Pausaniaan oppaakseen. Me vietimme päivämme alituisessa
ihailemisessa. Ei majatalojen epämukavuus eikä teitten harmittava
kehnous voinut Kreikalta riistää sitä runoutta, mikä tunnustaa siellä
kaikkialta vastaan huokuvan; ei kukaan ole voinut liikutuksetta
koskettaa tuota pyhää maata, jonka ahtaalle alueelle niin paljo suuria
muistoja on kertynyt.[149] Joka silmänräpäyksessä tuntee matkustaja
astuvansa sankarin jälkiä. Tuolla selvään kallioon hakatulla
puhelavalla ei ole kuin muutamia neliskulmaisia jalkoja; mutta siltä on
aikoinaan Demostenes puhunut. Haaratiellä (route fourchue), jolla
Oidipus Laïus'en kohtasi, voi nyt tuskin kahdella hevosella rinnakkain
matkustaa; kukkula tahi oikeammin louhikko, missä viimeiset 300
sparttalaista kaatuivat Leonidaan ruumiin ympärille, ei ole Herodoton
ajoilta muotoaan muuttanut. Kuinka tarkka kuvauksissaan hän olikin
Herodotos! Termopyleen läpi kulkiessamme kuulimme, kuinka maahan
varisseet tammenlehdet jalkojemme alla ritisivät; tästä ritinästä,
sanoo Herodotos, kuulivat kreikkalaiset, että Xerxeen kuolemattomat,
jotka kiersivät vuorisolaa, olivat lähenemässä".[150]

Mérimée rakasti todellakin kreikkalaisia sydämmensä pohjasta. Miksi?
Ainoastaanko heidän historiallisten muistojensa ja sankaritöittensä
vuoksi? Eipäs, vaan koska tämä kansa vielä uskoi ihanteihin ja koska
"kaikkialla, missä kreikankieltä puhutaan, ilmaikse sama rakkaus
kauniiseen ja suureen, sama luonteisen kyky edistykseen, sama itsetieto
jonkunlaisesta tehtävästä valistuksen levittäjänä".[151] Ja ell'ei tämä
riitä todistamaan kuinka Hellaan muistorikkaat tanteret ja sen ihana
taivas todellakin pehmitti "kylmän" runoilijan sydäntä ja herätti
hänessä jaloimmat ja hennoimmat tunteet valveille, niin tuetkoot
mielipidettäni m.m. seuraavat kerrassaan tunteelliset rivit. "Koska te
niin hyvin säilytätte, mitä teille antaa -- kirjoittaa hän v. 1842
'tuntemattomalle' -- niin voinpa tässä Kreikasta puhuessani lähettää
teille tämän heinänkorren. Sen olen poiminut Ateenan kummulta
Termopyleen solassa, siltä paikalta, missä nuo viimeiset kolme sataa
kaatuivat. Mahdollisesti on tämän pienen kasvin rakennesoluissa hitunen
Leonidasvainajan atoomeja. Muistanpa muuten kuinka juuri samalla
paikalla erään maissikuvon päällä loikoillen -- edessämme oli
santarmein vahtipaikka, mikä häväistys! -- puhelin ystävälleni
Ampèrelle nuoruudestani. Niistä hellistä muistelmista, jotka minulla
elämäni ajalta on tallella, sanoin minä hänelle, löytyy ainoastaan
yksi, johon mitään katkeruutta ei ole sekoittunut. Minä tarkoitin
meidän ihanaa nuoruuttamme. Pray keep my foolish flower".[152]

Vaan olkoon jo kylläksi tästä Mériméelle niin nautintorikkaasta
Kreikanmatkasta. Hän sanoo itse tällä matkalla vanhenneensa ruumiinsa
puolesta; luultavasti on se enimmäkseen leikkiä, ja varmaa on ainakin,
että hän siellä henkisesti nuortui.

Tammikuussa vuonna 1842 palasi Mérimée takaisin matkaltaan ja ryhtyi
taas entisiin virkatoimiinsa. Samoihin aikoihin tapahtui Victor Hugo'n
vaali akatemiaan, johon hän, kuten ylempänä jo mainittiin,
juhlallisesti vastaanotettiin 3 p. kesäkuuta. Jo joku vuosi sitten
olivat eräät Mériméen ystävät kehoitelleet tätä asettumaan samaa
tarkoitusta varten kandidaatiksi, mutta silloin ei Mérimée sitä ottanut
korviinsakaan. Mutta kun Hugo tuli valituksi, näyttää hän muuttaneen
mielipidettä. Toukokuussa hän näet jo kirjoittaa "tuntemattomalle":
"Oi niin, onhan minulla teille suuri uutinen! Niin pian kuin
ensimmäinen noista neljästäkymmenestä manalle muuttaa, on siitä se
seuraus, että minä teen 39 vieraskäyntiä; tietysti käy se minulta niin
tuhmasti, että minä vain saan 39 uutta vihamiestä. Kävisi kovin
pitkäksi selittää teille, mistä tämä itsetunnon kohtaus on alkuaan".
Hiukan myöhemmin, kesäkuussa, taas samasta asiasta: "Koska teidän
toivomuksenne toteutuvat, niin pyydän minä teitä nöyrimmästi toivomaan
minusta akateemikkoa. Se minua suuresti ilahduttaisi sillä
edellytyksellä tietysti, ett'ette tulisi vastaanottajaisiin. Muuten on
teillä aikaa kyllitellen toivoaksenne. Ruton näet täytyy päästä
raivoamaan noiden herrasmiesten keskuudessa, jotta merkit
suosiollisiksi kävisivät; ja varsinkin pitäisi minun samaa tarkoitusta
varten lainata teiltä jonkun verran tuota tekopyhyyttä, johon te
nykyään näytte lyöpyneen".[153]

Odotellessaan oli Mérimée, virkaan kuuluvien toimiensa ja
matkustustensa ohessa eri osissa Ranskanmaata, jopa muutamia kertoja
Englannissakin, kustantajansa toimesta ryhtynyt tarkastelemaan entisiä
teoksiansa julkaistakseen niistä uusia painoksia. Niinpä ilmestyikin v.
1842 Charpentier'n kustannuksella "Théâtre de Clara Gazul suivi de la
Jacquerie et de la Famille Carvajal" sekä muutamia kuukausia myöhemmin
"Colomba suivi de la Mosaïque". Kaikki jälkimäisen kokoelman
kertomukset oli tekijä uudestaan "tarkastanut ja korjaillut" poistellen
m.m. sieltä täältä joitakuita ehkä vähän turhanpäiväisesti rohkeita
lauseparsia ja sanoja.

Taivuttiko häntä tähän halu miellyttää akateemikkoja vai oliko ehkä
hänen näkökohtansa hiukan muuttunut tässä suhteessa, en varmasti voi
sanoa. Mutta jos edellinen olettaminen olisikin oikea, niin ei hän
sillä juuri paljoa voittanut. Sillä olihan hän kirjoittanut La double
méprise'n ja siinä oli syntiä tarpeeksi.[154] Jäseneksi siihen
L'institut de France'n osastoon, joka kantaa nimeä "Académie des
inscriptions et belles lettres", valittiin Mérimée kuitenkin 18 p.
marraskuuta v. 1843 markkiisi de Fortia d'Urban-vainajan jälkeen 25:llä
äänellä 35:stä;[155] loput jakautuivat nimittäin toisten ehdokasten,
herrojen Fernau-Compans'in, M. de la Grange'n ja Onésyme Leroy'n
kesken, joka viimeksi mainittu vanhempana miehenä, ahkerana
kaunokirjailijana sekä historioitsijana näytti olevan vaarallinen
kilpailija.

Tämä uusi kunnianosotus oli Mériméelle samasta merkityksestä kuin on
piirittäjälle jonkun etukaupungin ja rintasuojuksen valloitus; sen
jälkeen oli näet pääsy Ranskan akatemiaan paljo helpompi. Mutta tämä ei
tapahdu niinkään ilman vaivatta. Vanha tapa näet vaatii, että kunkin
ehdokkaan täytyy käydä kaikkien akateemikkojen luona "kumartamassa". Ja
kun Mérimée kerran oli leikin alkanut, täytyi hänen se myöskin
lopettaa. Vaan kovasti näkyy hän siitä kärsineen. Maaliskuussa v. 1843
kirjoittaa hän tästä "tuntemattomalle": "Odotellessani teen
tavanmukaisia visiittejä hyvin omantunnon mukaisesti. Olen tavannut
sangen kohteliaita miehiä, jotka näyttävät hyvin tottuneen tehtäväänsä
ja ottavan sen totiselta kannalta; minä koetan parastani pysyäkseni
yhtä totisena tehtäväni suhteen, vaan vaikeaksipa se tahtoo käydä.
Eikös se teistäkin tuntuisi hassulta, kun täytyisi sanoa jollekulle:
'hyvä herrani, minä pidän itseäni yhtenä Ranskan 40:stä älykkäimmistä
miehistä ja katson olevani teidän arvoisenne', y.m. hullutuksia. Tämä
on tietysti puettava sopivaan ja vaihtelevaan muotoon aina eri
henkilöiden mukaan. Semmoinen on se ammatti, jota minä nyt harjoitan ja
joka minua ajan pitkään kovin väsyttäisi."[156]

Jo "Académie des inscriptions"-osastoa varten oli Mériméen täytynyt
tehdä noita ijankaikkisia vieraskäyntejä akateemikkojen luona.
Ilmoittauduttuaan ehdokkaaksi Ranskan akatemiaan oli sama tehtävä taas
edessä. Tiukalle se hänellä silloin näyttää ottaneen, sillä kovin
kärtyisiä ovat hänen kirjeensä tältä ajalta. Hänestä on se "vilain
métier", "le métier le plus bas et le plus ennyeux". Omasta tahdostaan
hän ei muka ollut ryhtynytkään koko puuhaan, puolustelee hän nyt
itseänsä. "C'est un peu à l'aveugle que je me suis embarqué ou plutôt
qu'on m'a embarqué dans cette affaire" sanoo hän eräässä kirjeessään
[n:o XCVII] "tuntemattomalle". "Oletteko koskaan nähnyt koiran
yrittävän piikkisian kompottiin? Jos sillä on vähänkään kokemusta,
näyttää se hirmuisen surkealta sinne mennessään ja usein palaa se
sieltä pikemmin kuin se meni, piikkisika näet on ilkeä elukka
isännäksi. Tarttuessani jonkun akateemikon kellonnauhaan ajattelen minä
aina piikkisikaa ja olen _in the mind's eye_ juuri tuollainen
koiranpenikka. Tähän asti ei minua kuitenkaan vielä ole purtu. Mutta
hauskoja kohtauksia on minulla ollut". Usein näet sattuivat kilpailijat
vastakkain rappusissa eivätkä juuri lempein silmin toisiaan katselleet.

"Nyt on rohkeuteni ja kärsivällisyyteni jo jotenkin lopussa",
kirjoittaa hän "tuntemattomalle" 12 p. maaliskuuta 1844. "Mutta
kaikeksi onneksi päättyy tämä kurjuus jo ensi torstaina. Torstaina k:lo
1 p. olen jälleen tavallinen ihminen". Torstaina (14 p.) tapahtuikin
vaali Tuonelan tuville muuttaneen Charles Nodier'n sijalle; suurella
enemmistöllä päättyi se Mériméen eduksi. Samalla kertaa valittiin
Sainte-Beuve Casimir Delavignen paikalle. Kolme kertaa (vv. 1836, 1839
ja 1840) oli Hugo kärsinyt tappion ennenkuin vihdoinkin neljännellä
yrityksellä (v. 1841) akatemiaan pääsi. Mériméelle onnistui se ensi
kerralla, vaikka kilpailijoina olivat m.m. Alfred de Vigny, Emile
Deschamps, Onésyme Leroy, Casimir Bonjour, Aimé Martin ja Vatout, joka
nyt 8:n tappionsa perästä raivoisana peräysi Neuillyynsä. Vaali oli
muuten ollut myrskyisä, jos tätä sanaa voi näistä "kuolemattomista"
käyttää; muutamat koettivat nimittäin ylempänä mainituista syistä
kynsin hampain estää Mériméen valitsemista. Vaikka hän tämän hyvinkin
tiesi, kävi hän vaalin jälkeen kuitenkin tavan mukaan persoonallisesti
kaikkia kiittämässä.[157]

"Se on minua suuresti ilahduttanut", kirjoittaa hän vaalinsa johdosta
"tuntemattomalle" (kirje n:o LXXXIX) "varsinkin kun minä varmasti
odotin tappiota". Mériméen samoin kuin Sainte-Beuvenkin vaali näkyy
herättäneen muuten yleistä tyytyväisyyttä päättäen sanomalehdistöjen
arvosteluista.

"Enfin l'Académie française a eu raison hier, contre ses habitudes",
luetaan m.m. Artiste'ssa (15 p. maalisk. 1844). "M. Sainte-Beuve a été
élu immortel par 21 autres. M. Sainte-Beuve va consoler l'Académie de
la perte de Charles Nodier dont il prendra la place sans prendre le
fauteuil. M. Prosper Mérimée a été élu ensuite; il a obtenu, comme M.
S.-Beuve, la voix de tous les académiciens sérieux. La brèche est
décidément ouverte aux esprits généreux et ardents qui luttent avec
éclat depuis quinze ans pour les destinées de la littérature. M.
S.-Beuve et M. Mérimée ne donneront jamais leur voix à ceux qu'on
pourrait appeler les parasites de l'Académie".[158]

Kuten tästä näkyy koettivat romanttikot yhä lukea Mériméen leiriinsä.
Omituisinta asiassa on se, että klassikoilla oli samallainen taipumus
pitää häntä kuuluvana heidän joukkoonsa. Itse teossa voinee hänestä
sanoa samoin kuin eräs akateemikko sanoi Arsène Houssayelle jalosta
André Chénier'stä: "Chénier ei kuulu teihin eikä meihin; kaikkien
nerokasten miesten tavoin kantaa hän oman itsenäisen lippunsa".

Mériméen oli pidettävä juhlaesitelmä Nodier'sta. Erittäin ihastunut ei
hän näy olleen tähän tehtäväänsä. Paul Stapfer julkaisee häneltä
kirjeen alulta vuotta 1845, jossa m.m. luetaan seuraavat rivit: "Meidän
kolmen vastaanottoesitelmät ovat valmiit. Minusta on tämä työ ollut
kovasti ikävää. On näet täytynyt lukea läpi kaikki Nodier'n teokset,
yksin Jean Sbogar'kin. Nodier oli vanha velikulta (un gaillard très
taré), joka oli olevinaan hyväluontoinen ja jolla aina oli kyynel
silmässä. Minun täytyy jo puheeni alussa sanoa, että hän oli hävytön
valehtelija. Tämän ajatuksen esittäminen akatemiallisella tavalla on
minulle ollut sangen vaikeaa".[159]

Tarkalla ja hienolla sielutieteilijän kynällä kuvasi Mérimée Nodier'n
luonteen ja teokset kertoen samalla hänen elämänsä vaiheista. Koska
toisessa paikassa aion ottaa puheeksi Mériméen kaunokirjalliset ja
kriitilliset kirjoitukset, en rupea niistä tässä nyt tarkemmin selkoa
tekemään. Mainitsen vaan sen kohdan hänen esitelmästään, joka silloin
suurinta huomiota herätti. Mérimée uskalsi näet 40:n kuolemattoman
keskellä ja akatemian pyhien muurien sisäpuolella tutkittavana
mestarina mainita Rabelais'n, jolta Nodier hänen mielestään oli oppinut
"l'ingénieux mécanisme de son style". Käyttäen tilaisuutta hyväkseen
antoi hän mitä kauneimman tunnustuksen tälle etevälle, vaikka
ehkä liian vähän salonkimaiselle ja hiukan karkeakieliselle
kirjailijalle.[160] Muutamissa läsnäolevissa se herätti pahennusta ja
olivatpa jotkut sanomalehdetkin, jotka muutenkaan eivät häntä lempein
silmin katsoneet hänen ateististen mielipiteittensä vuoksi, tässä
löytävinään kyllin aihetta vakaviin muistutuksiin.

Päästäkseen akatemian jäseneksi oli Mérimée, ylempänä kerrottujen
jalkavaivojen ohessa, koettanut ahkerasti puuhata kirjailijana,
varsinkin tiedemiesnä. Paitse jo mainittuja teoksia oli hän nimittäin
hiukkasta ennen vaalia julkaissut erään etevän novellin ja
historiallisia tutkimuksia Rooman menneisyydestä.[161]

Novelli, nimeltään _Arsène Guillot_, ilmestyi Revue des deux Mondes'ssa
15 p. maaliskuuta 1844. Mériméen entisestä esitystavasta melkoisesti
poikkeavilla tavalla, nimittäin sydämmellisen lämpimästi ja
myötätuntoisesti, kertoo hän tässä liikuttavan yksinkertaisen jutun
köyhyyteen ja kurjuuteen joutuneesta grisettiraukasta, joka
rakastajansa ylläpidon ja vanhan äitinsä menetettyään joutuu
epätoivoon, heittäytyy akkunasta kiviselle kadulle ja saamiensa
vammojen johdosta vihdoin kuolee, huolimatta erään "hyväätekeväisen"
ylimysnaisen hoidosta. Mérimée ei ole tässä etsinyt mitään kummallista
eikä tekeynyt objektiivisen kylmäksi, kuten tavallisesti; päinvastoin
osottaa se kaunis ja runollinen tapa, millä tämän onnettoman
tyttöraukan kuolema kuvataan erityistä myötätuntoisuutta.
Todennäköisyyden, paikallisvärityksen ja henkilöiden yhteiskunnallisen
aseman- ja sivistyksen-mukaisen puhetavan on hän sentään aina
säilyttänyt. Sitä paitse on tämä kertomus Saintsburyn sattuvain sanojen
mukaan "a singular satire full of sarcastic pathos on popular morality
and religion".

Luulisi melkein, että Mérimée tällä kertaa poikkesi tavallisesta kylmän
objektiivisesta tyylistään vain osottaakseen -- näin ennen vaalia --
ettei hän suinkaan ollut sellainen hirviö, miksi häntä kuvailtiin. Näin
ei kuitenkaan ollut laita, vaan oli hän todellakin tähän aikaan
jostakin tuntemattomasta syystä käynyt "ihmisellisemmäksi", kuten hän
itse sanoo. Sitä todistaa m.m. seuraava kohta eräästä kirjeestä
"tuntemattomalle": "Autrefois, les ridicules des autres m'amusaient;
maintenant, je voudrais les épargner à presque tout le monde. Je suis
aussi devenu plus humain, et, lorsque j'ai revu des courses de
taureaux, à Madrid, (1840) je n'ai pas retrouvé mes émotions de plaisir
de dix ans plutôt; et puis j'ai horreur de toutes les souffrances et je
crois aux souffrances morales depuis quelque temps. Enfin je tâche
d'oublier mon moi le plus possible".[162] Oliko tähän katuvaisuuteen
syynä huonontunut terveys vaiko julkisten hyökkäysten vaikutus, sitä en
tiedä. Kovasti hän kuitenkin erehtyi, jos luuli tällä novellillaan
voivansa tukkia suun moittijoiltaan, n.k. siveellisiltä. Päinvastoin
herätti hän sillä yhä suurempaa pahennusta ja melua. Hän näkyy
kärsineenkin siitä aika lailla, koskapahan hän pari päivää
kertomuksensa ilmestymisen jälkeen kirjoittaa ystävättärelleen:

"Je suis excédé, éreinté, démoralisé et complètement _out of my wits_.
Puis Arsène Guillot fait un fiasco éclatant et soulève contre moi
l'indignation de tous les gens soidisant vertueux, et particulièrement
des femmes à la mode qui dansent la polka et suivent les sermons du P.
Ravignan; tant il y a que l'on dit que je fais comme les singes, qui
grimpent au haut des arbres et qui, arrivés sur la plus haute branche,
font des grimaces au mondes. Je crois avoir perdu des voix (tarkoittaa
vaalia akatemiaan) par cette scandaleuse histoire; d'un autre côté,
j'en gagne. Il se trouve des gens qui m'ont blackboulé sept fois et qui
me disent qu'ils ont été mes plus chauds partisans. Ne trouvez vous pas
que cela vaut bien la peine de faire ainsi le péché de mensonge,
surtout pour le gré que j'en sais aux gens".[163]

Ellei Arsène Guillot juuri avustanut Mériméetä akatemian vaalissa, niin
teki sitä sen sijaan hänen ansiokas ja syvällinen tutkimuksensa "Étude
sur l'histoire romaine",[164] joka tavallaan on jatkoa hänen edelliseen
historialliseen teokseensa "Essay sur la guerre sociale" ja käsittelee
etupäässä Catilinan vehkeitä. Mériméen rakkaimpia tuumia oli saada
valmiiksi Caesarin elämäkerta, jota hän jo oli vuosikausia tutkinut ja
josta hän toivoi pääteostansa. Nuo hänen molemmat nyt ilmestyneet
tutkimuksensa olivat vain edeltäviä valmistuksia tälle ja tahtoi hän
näistä perustella mielipidettä, jonka hän myöhemmin oli esittävä ja
jonka mukaan Caesar hänestä oli silloisten yhteiskunnallisten olojen ja
koko ilmakehän johdonmukainen tulos ja välttämätön järjestyksen
palauttaja. Jo v. 1840 oli hän suurella innolla antaunut sankarinsa
elämänvaiheita tutkimaan ja näyttääpä melkein siltä kuin olisi hänellä
jo seuraavana vuonna ollut siitä osa valmiinakin. "Je suis très occupé
d'un volume que je voudrais imprimer et qui comprendrait les premières
années politiques de César", kirjoittaa hän nimittäin 18 p. heinäk. v.
1841 eräälle ystävälleen.[165] Varmaa onkin, että Mériméellä aikojen
kuluessa todellakin valmistui 2-osainen Caesarin elämäkerta, joka
kuitenkaan ei ole koskaan painosta ilmestynyt. Syyt tähän lienevät
olleet moninaiset, mutta etupäässä kuitenkin kirjailijamme
hienotunteisuus Napoleon III:ta kohtaan, joka niinikään puuhasi
tutkimusta samaisesta sankarista.[166]

"Étude sur l'histoire romaine" oli kirjoitettu etupäässä akatemiaa
varten, sen tunnustaa Mérimée aivan avonaisesti eräässä kirjeessä
(v. 1841) ystävällensä de Saulcy'lle. "Je vous dirais tout net -- sanoo
hän siinä -- que je voudrais me faire des titres à l'Académie, mais
cepandant je tâche de faire mon livre excessivement compréhensible pour
le public ignorant. Peut-être entre l'Académie et le public resterai-je
cul à terre. O heureux temps où j'écrivai de contes à dormir
debout!..." lisää hän lopuksi hänelle omituisella ivallisuudella.

Onnistuiko hänen saada teoksensa sellaiseksi kuin hän halusi?
Luontevalta ja helppotajuiselta se todellakin tuntuu lukiessa. Mitä sen
tieteelliseen arvoon ja kuvausten todellisuuteen tulee, näkyvät siitä
tiedemiehet olleen vähän erimielisiä. Sainte-Beuven mielestä ei tekijä
ole oikein onnistunut kuvatessaan Catilinan luonnetta, ja arvelee hän
syyksi sen, että tämän luonne oli Mériméelle niin vieras.[167] Ehkä
onkin tässä väitteessä jonkun verran perää. Tahtomatta ryhtyä
ratkaisemaan tällaista varsinaisille historiantutkijoille kuuluvaa
asiaa pyydän kuitenkin saada Sainte-Beuven lausunnolle vastapainoksi
siteerata otteita Charles Lenormantin arvostelusta. "On peut remarquer
en lui", kirjoittaa hän m.m., "une juste mesure entre le respect de la
tradition scientifique qu'on ne saurait mépriser impunément, et ce
degré de nouveauté dans l'appréciation des faits qui permet échapper à
la routine des impressions scolaires. M. Mérimée qui a revise ses
matériaux avec autant de sagacité que de jugement, a produit un livre,
selon moi, bien supérieur à ce que nous possédons en français sur
aucune partie de l'histoire romaine, et je ne connais, dans aucune
langue, de meilleure préparation à l'étude de Ciceron et de Salluste
que la narration si ferme et si vraie de la conjuration de
Catilina".[168]

Miten tämän kaiken laita lieneekin, mutta tarkoituksensa Mérimée sillä
kaikissa tapauksissa voitti. Hän näet vastaanotettiin 7 p. heinäkuuta
1845 Ranskan akatemian jäseneksi ja saavutti täten korkeimman
kunnianosotuksen, minkä kaunokirjailija ja tiedemies voi Ranskassa
saavuttaa.[169]



VII.


Mériméessä yhtyy harvinaisella tavalla tiedemies ja kaunokirjailija,
sen osottaa koko hänen kirjallinen toimintansa. Yhtä tunnokas kuin hän
on tutkiessaan ja punnitessaan tapahtumia ja oloja tieteilijänä, yhtä
taitava ja selvä on hän näitä samoja asioita kaunokirjallisesti
esittäessään. Ja kun hän matkustelee vaikkapa tieteellisiäkin
tarkoituksia varten, on hänessä sentään aina taiteilija valveilla, niin
että hän uusia, jännittävämpiä oloja nähtyään heti voi ne
romaanijuoneksi ryhmittää.

Senkin vuoksi rakastaa hän siis matkustuksia, että ne antavat hänelle
uusia aiheita, uusia aatteita kaunokirjalliseen tuotantoon. "Voir,
c'est avoir, dit le bohémien de Béranger. Tout voyage excite dans l'âme
d'un artiste des émotions qui se gravent dans ses souvenirs et qui
deviennent la source d'inspirations fécondes. Sans doute celui qui ne
vise qu' à rendre une nature triviale et dont l'ambition ne s'élève pas
plus haut qu'un certain mérite d'exécution, celui-là peut rester dans
son pays; mais quiconque se croit une mission plus élevée voudra courir
le monde, voir et comparer".[170]

Nähdä ja toisiinsa verrata eri kansoja, maita ja oloja, kas se se häntä
ihmisenä ja filosoofina miellytti, sillä siten laajentui hänen
näköpiirissä ja vakautui hänen katsantokantansa. Samaan suuntaan käyvät
hänen sanansa erään toisenkin kerran, nimittäin "tuntemattomalle"
kirjoittaessaan, että "vous savez que tout ce qui rapporte à l'histoire
de l'humanité est plein d'intérêt pour moi".[171]

Omaa filosofiiaansa, omia mietteitään ei hän kaunokirjallisissa
teoksissaan sentään ole koskaan esittänyt, ei ainakaan millään
suoranaisella tavalla. Aina on hän kylmä, objektiivinen kertoja, joka
lahjomattoman kynänsä täydellä terävyydellä tosiasiat esittää jättäen
kaikki johtopäätökset kunkin yksityisen vedettäväksi. Tämän
esitystapansa on hän parhaiten juuri Colombassaan toteuttanut.

Ilman Mériméeen Korsika-matkaa eivät ranskalaiset varmaankaan voisi
ylpeillä sellaisesta mestariteoksesta, jommoinen vastamainittu tapa- ja
luonnekuvaus epäilemättä on. Tekisipä melkein mieli sanoa samalla, että
jollei Mérimée olisi tehnyt matkustuksiansa Espanjassa, puuttuisi
maailman kirjallisuudelta eräs toinenkin helmi, nimittäin "Carmen", tuo
mainio kuvaus espanjalaisen mustalaistytön itsenäisyyden ja vapauden
halusta ja hänen intohimoisesta, itsekkäästä ja oikullisesta
rakkaudestaan. Sillä ainoastaan se, ken itse on Espanjan oloihin
perehtynyt, itse on seurustellut härkätaistelijain ja mustalaistyttöjen
kanssa, voi antaa heistä sellaisen tosikuvan kuin Mérimée tässä
kirjassaan on antanut.

Viimeisen matkansa Espanjaan oli hän tehnyt v. 1840 ja arvatenkin
kypsyi hänessä sen jälkeen tuuma kuvata Carmen ja hänen lempijänsä José
Maria.[172] Milloin se hänellä käsikirjoituksena valmistui, en tiedä,
mutta julkisuuteen ilmestyi se lokakuussa v. 1845 Revue des deux
Mondes'sa ja herätti tämän arvoisan aikakauskirjan taajassa
lukijakunnassa suurta ja ansaittua huomiota. Ja kun se sitten --
luullakseni se tapahtui toukokuussa 1847 -- eri kirjana painosta
ilmestyi ja suuremman yleisön sekä arvostelun käsiin joutui, sai se
taaskin saman hyvän menestyksen osakseen.

Niinpä kirjoittaa siitä esim. tunnettu arvostelija de Pontmartin, jonka
uskonnolliset tunteet muuten olivat niin vastakkaisia Carmenin tekijän
käsitteille, seuraavalla ylistelevällä tavalla:

"Ce que je ne me lasse pas d'admirer chez M. Mérimée, c'est cet art, à
la fois si caché et si réel, du premier coup, qui caractérise si bien
un personnage, qu'il n'y a plus à y revenir, et que les développemens
qui suivent paraissent la conséquence inévitable de ce premier trait.
Carmen n'est pas encore nommée, elle est à peine entrée en scène,
qu'elle existe déjà, et qu'on sent respirer en elle cette séduction
bizarre, cette fascination mystérieuse, principal élément du récit. Les
premières pages sont d'une fraîcheur délicieuse, l'ensemble est d'une
netteté magistrale. Pas une omission, pas une surcharge; un trait fin,
sobre, complet, ménageant les clairs et les ombres, et graduant, avec
une incomparable sûreté de main, la valeur relative de chaque figure et
de chaque objet. Heureux le critique, lorsqu' après avoir distribué de
son mieux le blâme et l'éloge, il rencontre une de ces oeuvres, comme
Carmen, qui lui permettent d'achever la leçon par un exemple!"[173]

Samaan suuntaan käyvät muidenkin arvostelijain lausunnot. Mikä
kehuskelee, että "Carmen on kappale ihmissydäntä -- -- ja kuvataan siinä
meille espanjalainen manola, jossa yhtyy juutalainen kaksikielisyys,
maurilainen luonteen villiys ja andalusialainen kuvaus;" mikä taas
vakuuttaa, että "Carmenin luonne on kokonaisuudessaan kuin pronssiin
valettu" j.n.e.[174]

Mériméen muista tämän aikuisista kaunokirjallisista tuotteista
mainittakoon kertomukset "L'abbé Aubain", joka ilmestyi yhdessä
Carmenin ja Arsène Guillot'n kanssa v. 1847, ja "Il viccolo di madama
Lucrezia", joka tekijän oman ilmoituksen mukaan valmistui jo
huhtikuussa (27 p.) v. 1846, vaikka en ole saanut selville, missä ja
jos se ylipäänsä tuli julkaistuksi ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen.
Edellinen on tapakuvaus kirjeiden muodossa ja kerrotaan siinä, kuinka
eräs köyhtynyt pariisilainen ylimysperhe joutuu syrjäiseen
maaseutukylään, missä pääkaupungin huvituksia ikävöivä rouva tulee vain
huvin vuoksi antauneeksi pieneen rakkausseikkailuun seurakunnan nuoren
papin kanssa, jolle hän vihdoin hankkii hyvän paikan. Älykkäällä ja
todenmukaisella tavalla on Mérimée jälitellyt pariisilaisen rouvan ja
nuoren papin eri ajatus- ja kirjoitustapoja, hienoa satiirillista
aistia osottaa hän näyttäessään kuinka nämä rakastavaiset kumpikin
luulottelevat leikittelevänsä toisensa kanssa ja seuraavat kumpikin
vain omia itsekkäitä tarkoituksiaan. Jälkimäinen taas on samantapainen,
kaikellaisia kummitus- ja taikajuttuja sisältävä hoffmannilainen juttu
kuin esim. Vénus d'Ille, ja annetaan kertomuksen lopussa, kaikkien
pöyristävien tarinoiden jälkeen, vallan yksinkertainen, vaikka vähän
romanttinen selitys noille arvoituksille. Kertomus on taidolla kyhätty
ja kehitetty, mutta kuitenkin niin tehty, että sen ansio on melkein
yksinomattain jännittäväisyydessä.

Taiteen jumalattaria lepohetkinä palvellessaan ei Mérimée suinkaan
unohtanut, mitä hän oli velkapää jo virkansakin puolesta tieteen
alttarille uhraamaan. Paitse lyhempiä virkaraportteja y.m. sellaisia
kirjoituksia ilmestyi häneltä v. 1845 laaja ja kallisarvoinen
muinaistieteellis-esteetillinen kuvateos "Les peintures de l'église de
Saint-Savin", joka julkaistiin kokoelmassa "Collection de documents
inédits sur l'histoire de France". Sama tietojen laajuus ja syvyys,
sama tarkka ja asiallinen tosiasiain esitys, jonka tunnemme Mériméen
muista tieteellisistä teoksista, on tässäkin selvästi nähtävissä,
vaikka kirjoitustapa niinikään pysyy vallan entisellään, yhtä
koristelemattomana, yhtä -- kuivahkona.

Sujuvampi ja lämpimämpi on hänen esitystapansa kuitenkin siinä
perinpohjaisessa historiallisessa tutkimuksessa, jota hän useilla
Espanjan matkoillaan oli arkistoissa valmistellut ja täydennellyt,
nimittäin teoksessa "Histoire de don Pèdre I, roi de Castille" (in 8:o,
Charpentier), joka painettiin v. 1848.

Kirja, joka on omistettu Mériméen vanhalle ystävättärelle Montijon
kreivinnalle, saavutti asiantuntijain puolelta ylipäänsä suurta
tunnustusta, vaikka jotkut, yleisön kannalta, mielivät moitiskelemaan
sitä. Loménie torjuu taitavasti tämän moitteen ainakin mikäli se koskee
Don Pèdroa. "La critique à reproché à Mérimée d'être un historien
froid: il ne l'est pas toujours dans Don Pèdre, par fois même on le
voit s'élever jusqu'au ton de la poésie".[175] Esimerkkinä siitä
mainitsee hän sitten sen kohdan, missä tekijä kuvaa lähestyvän du
Guesclin'in sotajoukon vaikutusta Kastiilian ja Aragoonian riiteleviin
pikku ruhtinoihin.[176] Historia don Pedrosta, Kastiilian kuninkaasta
on hänen mielestään hauskin kaikista Mériméen historiallisista
teoksista, sillä me tapaamme siinä tarkan tutkimuksen Espanjan
yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta tilasta aikoina, jolloin
rappeutuneen läänityslaitoksen anarkkiia rasitti kansoja Pyreneeain
molemmilla puolin, tapaamme omantunnon mukaisen kertomuksen sotaisista
tapahtumista ja diplomaattisista keskusteluista sekä useimmiten sangen
vilkasvärisen kuvan tämän yhteiskunnan omituisista tavoista, joka ehkä
oli alkuperäisempi kuin roomalainen.

Tehtiinpä sentään asiallisiakin muistutuksia don Pedroa vastaan, siitä
olkoon osotuksena seuraava ote Charles Lenormant'in arvostelusta:
"Parti d'un paradoxe de réhabilitation, M. Mérimée, malgré la sévérité
consciencieuse de ses recherches, ne pouvait arriver à une conclusion
irréprochable. D'ailleurs il prenait l'Espagne à un temps de crise qui
ne devait montrer le moyen âge que sous son aspect le plus défavorable
et il lui manquait, pour dominer son sujet et en faire valoire les
parties intéressantes cette connaissance intime et domestique de
l'histoire de l'église, sans la quelle les annales de l'Europe moderne
ne présentent qu'une succession de troubles, presque toujours
misérables dans leurs causes et bornés dans leurs conséquences.
Néanmoins l'histoire de don Pèdre I:er révélait, chez l'écrivain, cette
connaissance des lieux et de la langue sans laquelle il ne sera plus
guère permit d'écrire l'histoire".[177]

Alkuperäiset omituiset olot ja voimakkaat luonteet ovat Mériméetä
aina huvittaneet. Se taipumus näkyy selvästi varsinkin hänen
kaunokirjallisessa tuotannossaan ja tieteellistenkin tutkimustensa
esineet valitsee hän mieluummin sellaisista kansoista ja sellaisilta
ajoilta, jotka voivat tuommoisia oloja ja luonteita kuvattavaksi
tarjota. Colomba ja Carmen, Caesar ja Don Pedro todistavat parhaiten,
minkälaiset aineet häntä parhaiten miellyttivät. Ja kun sen lisäksi
muistamme hänen lauseensa, että kaikki ihmiskunnan historiaa koskevat
asiat huvittavat häntä, niin ei ole ihmettelemistä, että hänen
huomionsa ennen pitkää kääntyi Euroopan itäisimpään suurvaltaan, jonka
alkuperäiset olot ja omituiset tavat vasta näinä aikoina Turgenjevin,
Gogolin ja Pushkinin kuvausten kautta alkoivat länsikansojen huomiota
herättää.

Milloin Mérimée oikeastaan alkoi tutkia venäjänkieltä, en varmasti
tiedä sanoa, mutta jo heinäkuussa 1849 näemme hänen Revue des deux
Mondes'ssa julkaisevan käännöksen Pushkinin novellista "Pikovaja dama"
nimellä _La dame de pique_.[178] Toimitus liitti siihen omasta
puolestaan alkulauseen, jossa valitetaan, että Venäjän suuret
kirjailijat ovat Ranskassa niin tuntemattomia ja annetaan kääntäjälle
mitä kaunein tunnustus hänen kirjallisista ansioistaan ja venäjänkielen
taidosta. Tätä paitse käänsi Mérimée näinä aikoina Pushkinilta vielä
pari muuta kuvausta (Les Bohémiens ja Le hussard), jotka v. 1852
ilmestyivät samassa nidoksessa Carmenin kanssa.

Myöskin arvosteluilla koetti hän Venäjän kirjallisuutta kansalaisilleen
tutuksi tehdä. Yllämainitun revue'n marraskuun numerossa v. 1857
löydämme häneltä pitemmän kirjoituksen "La littérature en Russie",
jossa hän "Kuolleiden sielujen", "Reviisorin" ja erään novellikokoelman
perustuksella arvostelee Gogolin kirjailijaluonnetta ja merkitystä
kirjallishistoriassa. Gogol on hänestä asetettava englantilaisten
humoristien rinnalle, sillä hänenkin erikoisominaisuutensa on
samanlaatuinen iva. Puutteina huomauttaa hän Gogolissa sommittelun
hajanaisuutta ja varsinkin kuvausten epätodennäköisyyttä, jota vastoin
hänen avuinaan mainitaan pikku seikkoihin ulottuva havaintokyky, tarkka
silmä kaikelle naurettavalle ja tarpeellinen rohkeus tehtyjen
havaintojen esittämisessä.[179]

"Je suis de ceux qui goûtent fort les bandits, non que j'aime à les
rencontrer sur mon chemin; mais malgré moi, l'énergie de ces hommes en
lutte contre la société tout entière m'arrache une admiration dont j'ai
honte"[180] kirjoittaa Mérimée m.m. tässä arvostelussaan perustellen
itse sitä taipumusta, josta äskettäin juuri huomautin. Venäjänkin
historiaa tutkiessa huvittivat häntä enin juuri tuollaiset yhteiskuntaa
vastaan sotivat henkilöt, jotka luonteensa lujuudella, uhkarohkeudella
ja tarmolla koko valtakunnan mullistivat. N.k. väärät Demetriukset
tulivat siis luonnollisesti ensi sijassa hänen ihailunsa esineiksi ja
näiden elämänvaiheita hän nyt syventyikin oikein perinpohjin tutkimaan.
Alulla vuotta 1852 ilmestyi sitten näiden tutkimusten tuloksena teos
nimeltä _Les faux Démétrius_, jossa tekijä tavallisella tarkkuudellaan
punnitsee eri historioitsijain mielipiteitä ja tahtoo myönnettäväksi,
että tämä rohkea vallananastaja -- eräs Ukrainin kosakki -- oli aikansa
ja kansansa synnyttämä ilmiö taikka, kuten Sainte-Beuve sanoo: se oli
vapauttajaansa etsivän kansallishengen personoituminen. Verraten
Mériméetä roomalaiseen historioitsijaan Lucianukseen arvostelee hän
muuten ystävätään seuraavalla tavalla: "La manière, dont M. Mérimée
écrit l'histoire est saine, simple, pleine de concision et de fermeté;
il y porte un esprit et un tour qui n'est qu' à lui entre les
historiens modernes, et que je n'ai soin de définir, d'autant plus que
cette forme n'a pas encore acquis tout son développement. De nos jours
on a fort abusé des idées et des considérations générales; -- -- -- M.
Mérimée qui n'aime que ce qui est sûr s'en abstient strictement".[181]

Charles Lenormant kiittää teosta niinikään, mutta tekee sitä vastaan
sentään seuraavan muistutuksen:

"Il y a peut-être dans Les faux Démétrius vingt lignes regrettables, en
ce qu'elles montrent chez M. Mérimée un préjugé qui éloigne de la
vérité catholique; mais ces lignes sont la garantie du jugement
impartial que l'historien a dû porter de la conduite des catholiques en
général, et des jésuites en particulier, dans l'entreprise qui remit un
moment la Russie aux mains d'un imposteur éclairé entre le règne de
deux assassins".[182] -- Täydentääkseni selontekoani silloisten
arvostelijain mielipiteistä, liitän tähän vielä otteita Journal des
Débats'nkin arvostelusta: "M. Mérimée, il ne s'amuse pas aux
divagations; il n'abuse pas de la philosophie dans l'histoire, pas plus
qu'il n'exagère la sentimentalité dans le roman. Quand on croit qu'il
imagine, il raconte ce qu'il a observé; quand on croit qu'il écrit
l'histoire, il met simplement dans un certain ordre des matériaux
excellents, qu'il a bien choisis. Il juge peu, il ne disserte pas du
tout, il se passionne encore moins. -- -- -- Plus conteur que
philosophe, et plus vrai que passionné, c'est sa manière".[183]

Jo monta kertaa ennen oli Mérimée ihmeteltävällä tavalla osottanut
osaavansa käsitellä samoja historiallisia aiheita yhtä hyvin
tieteellisellä tarkkuudella kuin kaunokirjailijan mielikuvituksella.
Tästä kyvystään antoi hän taaskin pätevän todistuksen julkaistessaan
v. 1852 Revue des deux Mondes'ssa vastamainitusta historiallisesta
teoksestaan muodostelemansa näytelmän (7:ssä kuvaelmassa) nimeltä
_Les débuts d'un aventurier_, jossa vapaalla ja jännittävällä tavalla
oli käytetty kaikellaisia taruperäisiä ja puolihistoriallisia
lähteitä ja kuvattu, miten Demetrius tuli rohkeaan yritykseensä
antauneeksi kaikellaisten ennustusten ja suosiollisten viittausten
houkutuksesta.[184] Ukrainin uljaat kosakit, joiden varhaisimmat vaiheet
muuten lienevät jotenkin hämäräperäisiä, näkyvät Mériméetä vielä
myöhemminkin kovasti huvittaneen, koskapahan hän yhä vain jatkoi
tutkimuksiansa heidän historiansa alalla julkaisten v. 1855 asiallisen
kirjoituksensa _Les cosaques de l'Ukraine et leurs derniers atamans_
sekä kymmenen vuotta sen jälkeen (v. 1865) yhä laajemman ja
perinpohjaisemman tutkimuksen nimeltä _Les cosaques d'autrefois_, jonka
eräs arvostelija kehui olevan "dix mille plus poétique que le Corsaire
de lord Byron".[185]

Venäjän historiallista kirjallisuutta ja harvinaisten lähteiden
kopioimista toimitti hänelle m.m. eräs ranskalainen tiedemies, jonka
ansiot suomalaisen kansanrunouden levittämisen suhteen aina säilyvät
kiitollisessa muistossa täällä Suomessa. Lukija arvaa minun
tarkoittavan tunnettua Suomen ystävää ja Kalevalan kääntäjää Louis
Antoine Léouzon-Leduc'ia, joka on välillisenä syynä siihen, että
Mérimée pari kertaa tuli käsittelemään Suomeakin koskevia asioita.
Suomen ja Venäjän oloja koskevilla kirjoituksillaan[186] oli tämä nuori
tiedemies (synt. 1815) vetänyt hallituksen huomion puoleensa ja saanut
valtioapuakin tieteellisten tutkimuksiensa jatkamista varten. Tämä ei
sentään näy riittäneen hänelle kauvaksi aikaa, koskapahan hän jo
lopulla vuotta 1849 pyysi Académie des Inscriptions et belles
lettres-seuran puoltolausetta uuden matkarahan saamista varten. Tässä
pyyntökirjassaan tekee hän selkoa suunnitelmastansa ja sitoutuu
"tutkimaan ja kopioimaan Ranskan historiaa koskevia asiakirjoja
Pietarissa sekä jatkamaan aloitettuja tutkimuksiaan Suomesta". Akatemia
asetti asiaa harkitsemaan komitean, johon kuuluivat Mérimée, Ampère,
Mohl ja Jules Berger de Xivrey. Komitea ehdottaakin, että
suostuttaisiin Leduc'in pyyntöön ja pitää varsinkin noiden
historiallisten asiakirjain kopioimista sangen tärkeänä. Leduc'in
aikomuksesta tutkia Suomen historiaa ja oloja lausuu komitea:

"Quant à la partie de la demande de M. Léouzon-Leduc qui concerne les
antiquités finnoises la commission pense que ce voyageur pourrait
profiter de son séjour en Russie pour recueillir des documents imprimés
ou manuscrits relatifs à l'ancienne histoire et aux traditions de la
Finlande, qui sont, depuis quelque temps, l'objet de travaux importants
de la part des savants du pays, et qui sont demeurées jusqu'à présent
imparfaitement connues en France".[187] Leduc saikin valtiolta
matkarahan ja oleskeli yhä edelleen Pietarissa, ehkä kuitenkin
enimmiten täällä Suomessa.

Valtion stipendiaattina ollen katsoi hän velvollisuudekseen tuon
tuostakin antaa Ranskan opetusasiain ministerille tietoja tutkimustensa
tuloksista. Niinpä oli hän esim. keväällä v. 1851 tälle kirjallisesti
esittänyt mielipiteensä n.k. Tsuudeista, jonka johdosta opetusministeri
taas kääntyi Académie des inscriptions-seuran puoleen pyytäen sen
lausuntoa puheina olevasta kysymyksestä. Sen komitean puolesta, jonka
akatemia tätä varten asetti ja johon kuuluivat Mérimée, Reinaud,
Stanislas Julien, Guignaud ja de Wailly, vastasi Mérimée tavalla, joka
samalla kuin se osottaa, mitä laatua Leduc'in arvelut olivat, myöskin
todistaa Mériméenn ankaraa velvollisuuden tuntoa. Hän näet siinä
peittelemättä moittii Leduc'ia itsenäisyyden ja alkuperäisyyden
puutteesta muistuttaen samalla, että matkaraha on hänelle annettu
etupäässä historiallisten käsikirjoitusten kopioimista varten.

"La lettre adressée par M. Léouzon-Leduc au ministre de l'instruction
publique contient quelques conjectures sur le territoire anciennement
occupé par le peuple que les Russes appellent Tchoud, et que M.
Léouzon-Leduc, avec la plupart des historiens, identifie avec les
Finnois. Il ne nous a pas semblé que les recherches auxquelles M.
Léouzon-Leduc s'est livré jetassent un nouveau jour sur cette question
ni même qu'elles lui appartissent exclusivement. Il eût été à désirer
qu'au lieu de suivre plusieurs auteurs allemands ou russes dans leurs
systèmes plus ou moins fondés, il se fût appliqué à recueillir des
documents inédits. C'est ce qui parait manquer surtout à son travail.
M. Léouzon-Leduc annonce, qu'il s'occupe à traduire quelques morceaux
de poésie finnoise faisant partie du poème, intitulé le Kalevala, et
dont il a déjà donné des extraits. Ce travail est intéressant sans
doute, mais M. Léouzon-Leduc ne devrait pas perdre de vue les
recherches concernent l'histoire de France qu'il a été chargé de faire
dans la bibliothèque de l'Hermitage, et qui ont été le but principal de
sa mission".[188]

Tästä komitean hiukan moittivasta lausunnosta huolimatta jatkoi
Léouzon-Leduc innokasta käännöstyötänsä, jonka tuloksena on Kalevala
ranskalaisessa asussa. Me suomalaiset olemme hänelle siitä tietysti
kiitollisuuden velassa samoin kuin useista muistakin Suomen maata ja
kansaa koskevista kirjoituksista, joita hän tuon tuostakin on
julkaissut aina kuolemaansa saakka (k. 1890).

Yhteydessä Mériméen muun kirjallisen toimen ja tuotannon kanssa lienee
myöskin mainittava hänen esiytymisensä Théâtre français'n näyttämöllä.
Kuten tunnettu, ei hän Clara Gazul'in espanjalaisia pikkunäytelmiä
ollut esitettäväksi ajatellutkaan, mutta kun Th. Gautier eräässä
arvostelussaan huomautti teaatterin johtajaa Mériméen pikku
kappaleista, päätti Arsène Houssaye, Théâtre français'n silloinen
tirehtööri, muodostella näyttämöä varten Clara Gazul'in 2:ssa
painoksessa olleen näytelmän "Le carrosse du Saint Sacrement".

Mérimée suostui niinikään mielellään tuumaan sillä ehdolla, että neiti
Brohan, laitoksen etevimpiä naisjäseniä, saisi näytellä kappaleen
tärkeintä naisosaa, Péricholea. Hänen vaatimustaan noudatettiin,
Mérimée kävi itse harjoituksissa ja odotti jännityksellä ensi
näytäntöä. Tämä tulikin ja saattoi tekijälle -- täydellisen fiaskon!
Turhaan koetti etevä näyttelijätär taitoansa, osa yleisöä oli tullut
teaatteriin tarkoituksessa viheltää ulos koko kappale, joka heistä oli
sisällykseltään säädytön, siinä näet kun ensi kerran näyttämöllä
esitettiin, miten katoolilainen piispa seurusteli kevytmielisen naisen
kanssa. Sitä paitse vaikuttivat tähän tappioon muutkin suhteet. Oli
näet siihen aikaan riidelty kiivaasti teaatterin johtajasta, joksi
yleisö tahtoi Houssayeta, mutta sisäasiain ministeri Baroche
suosikkiansa hra Mazères'a. Teaatterin jäsenistön, kirjailijain ja
yleisön yksimieliset vaatimukset pakottivat hra Barochen kuitenkin
nimittämään johtajaksi Houssayen, josta toivottiin Théâtre français'n
uudistajaa. Uusi tirehtööri taas halusi mielellään aloittaa
romanttisilla kappaleilla, näytteli Musset'n "Le chandelier" ja luuli
tekevänsä yleisön mieliksi valitessaan ohjelmaan yhden Mériméen
näytelmistä. Mutta ministeri Baroche ja hänen suosikkinsa Mazères
päättivät panna toimeen mielenosotuksen Houssayetä vastaan ja hänpä se
myöskin oli, joka premieeri-iltana [14 p. maaliskuuta 1850] aloitti
vihellyksen. Parhaaseen kahakkaan saapui silloin juuri Mérimée
"tuntemattoman" ja parin muun naisen kanssa eikä ollut uskoa korviaan,
kun hänelle selitettiin, että siellä salissa vihellettiin hänen
näytelmälleen. Suuttuneena poistui hän teaatterista eikä sen illan
jälkeen "hyvää päivää" Houssayelle tehnyt, sillä hänen mielestään
olisi tämän pitänyt ymmärtää, mitä siihen aikaan sopi esittää, mitä
ei.[189]

Sanomalehtien teaatteriarvostelijat jakausivat eri ryhmiin; mikä
moitti johtajan ymmärtämättömyyttä, mikä yleisön ulkokullattua
ahdasmielisyyttä, mikä mitäkin. Itse selonteot kappaleen
menestyksestäkin ovat peräti eriäviä. Gautier tietysti kiittää
kappaletta ja sen esitystä, vaan moittii yleisöä seuraavaan tapaan:

"A propos de l'évêque, disons au public français qui s'est un peu ému à
l'aspect de la simarre violette et de la présence d'un évêque dans une
comédie, que les espagnols aussi bons catholiques que nous pour le
moins, ne verraient là rien choquant; nous n'avons pas comme eux
l'habitude de vivre familièrement avec notre religion, et dès que nous
voyons quelque chose qui nous rappelle notre culte nous éprouvons une
espèce de gène inconnu aux catholiques méridionaux."[190]

Samaan suuntaan kirjoittaa myöskin Pierre Malilourne:

"Le Carrosse du Th. de Clara Gazul a eu un plein succès jusqu'à la
dernière scène, où l'on voit un évêque donner la main à une comédienne.
Cette scène est tout simplement un chef d'oeuvre, puisqu'elle exprime
avec une haute éloquence un des plus beaux sentiments du christianisme.
Le public a été choqué avant d'avoir compris. Quand il a compris, il a
été touché, mais la mauvaise impression s'était déjà manifesté. A la
seconde représentation, le succès a été tout à fait brillant".[191]

Päinvastaista mielipidettä olivat Le Constitutionnel'in arvostelija
(nimimerkki R.) ja Journal des Débats'n pirteäkynäinen kriitikko Janin.
Molemmat huomauttivat, että kappale oli hyvä luettavaksi, vaan ei
näyteltäväksi. "Dans les oeuvres de M. Mérimée c'est toujours sans
doute un charmant carrosse", kirjoittaa hra R. Constitutionnel'issa 18
p. maaliskuuta, "sur le théâtre, il s'est attiré cette apostrophe: Que
vient faire ici cette citadine? -- -- Ce qui va au livre ne va pas au
théâtre. Et nous ne sommes ni assez corrompus ni assez superstitieux
pour nous accommoder à voir un évêque auprès d'une cocotte".[192]

Jules Janin kiittelee, tosin hiukan ivallisesti, Le Carrosse'a aika
tavalla, sanoen sitä jo 20 vuotta pidetyn "comme un de ces glorieux
chefs-d'oeuvre de la langue française aux quels il était impossible de
toucher, même de loin". Tämä kappale se muka oli "liitonarkki
entisyyden ja tulevaisuuden näytelmätaiteen välillä". Nähtiinpä muka
aikoinaan muutamien niinkin innostuvan siihen, että he suinpäin
matkustivat Espanjaan saadakseen nähdä edes varjonkaan tuosta
kuuluisasta Clara Gazul'ista, joka muka oli tämän Carrosse'n tekijä. Ja
nyt se on nähty näyttämöllä, jolla se on kerrassaan epäonnistunut. Kun
piispa Péricholelle käsivartensa tarjosi "vous eussiez vu les hommes et
les femmes se lever d'un commun accord, non comme on se fâche au
théâtre, mais comme on se fâcherait dans un salon de gens bien élevés
qui ne veulent pas devenir les complices de l'incartade de quelque
poète malencontreux. En un clin d'oeil, la salle a été déserte. Lisez
cette comédie c'est votre droit, -- le livre imprimé a des droits que
n'a pas la comédie parlée. -- Et ce qui est sûr c'est que cette
saynette n'a pas été faite pour être jouée en public dans un jour de
deuil, dans une ville encore toute couverte du sang de son archevêque,
et qui se demande par quels moyens soutenir l'univers croulant au
malice. A coup sûr, ce ne sera pas par ces moyens là".[193] -- Kuten
kaikesta näkyy ei aika ollut otollinen tämän kappaleen esittämiselle ja
oli Mériméellä siis syytäkin olla äreissään Houssayelle.

Monta kertaa valittelee Mérimée näihin aikoihin hermostumista,
huonontunutta terveyttä ja kuolettavaa ikävää. Näinä vuosina kohtasikin
häntä useat vastoinkäymiset ja ikävyydet, joilla epäilemättä oli
vaikutuksensa hänen ruumiilliseenkin tilaansa.

Yksi näistä, eikä suinkaan vähäisin, oli hänen rakkaan äitinsä kuolema,
joka tapahtui 1 p. toukokuuta 1850. Lapsesta asti oli hän elänyt
äitinsä kanssa yhdessä, nuoruutensa huvitusten aikoina muisti hän aina
määrättyyn aikaan palata hänen luoksensa ja vielä vanhana miehenä oli
hän kaikissa taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä tottunut
luottamaan hänen huolenpitoonsa, niin ettei hän enää luullut voivansa
tulla toimeenkaan ilman äidin apua. "Tuntemattoman" kirjeessä, joka on
kirjoitettu heti tapahtuman jälkeen, mainitsee Mérimée asiasta
merkillisen lyhyesti: "Ma bonne mère est morte; j'espère qu'elle n'a
pas trop souffert. Elle avait les traits calmes et l'air doux qui lui
était ordinaire. Je vous remercie de tout l'intérêt que vous lui avez
témoigné".[194]

Pian selvisi hänelle kuitenkin, mitä hän äitinsä kadottaessaan oli
menettänyt ja todellisinta kaihoa ja surua ilmaisevat hänen myöhemmät
kirjeensä. "J'ai vécu si longtemps par le dévouement de ma mère que je
crois être tous les jours comme un enfant le jour de son entrée au
collège", kirjoitti hän silloin eräälle ystävälleen. Eräälle toiselle
valittaa hän: "Vous avez connu ma mère, et vous savez tout ce que j'ai
perdu. Je suis encore dans l'étourdissement. Mais je sais que chaque
jour me montrera davantage l'étendue de la perte que je viens de
faire". Oikeassa hän tässä olikin, sillä vielä 18 vuotta myöhemmin
muistelee hän äitinsä kuolemaa katkerimpana surunaan eräässä kirjeessä
Emil Augier'lle, joka niinikään oli äitinsä menettänyt. "Je reçois un
billet qui m'annonce la perte que vous venez de faire. Il n'y a pas de
plus grande. J'ai passé par cette cruelle épreuve et j'y pense encore
sans cesse. Je vous souhaite du courage et de la résignation.
Travaillez si vous pouvez; voyagez si vous ne pouvez travailler. Je
vous serre le main et vous plains de toute mon âme."

Kaikki Mériméen ystävät vakuuttavatkin, että rakkaampaa suhdetta kuin
hänen ja hänen äitivainajansa välillä ei juuri ajatella voinut. Yhtä
uskollinen oli tämä kylmännäköinen mies ystävyydessäänkin, kun hän
kerran johonkuhun pääsi kiintymään. Eikä hän vaarojakaan väistynyt, jos
oli kysymys ystävän puolustamisesta asiassa, jonka oikeudesta hän oli
vakuutuksensa muodostanut. Mutta ystävän silmä ei useinkaan näe eikä
tahdo nähdä mitä muut puolueettomat näkevät ja siten voi joutua
puolustamaan asioita ja henkilöitä, jotka yleinen mielipide ja
polkeeton tuomioistuin tuomitsee rikoksellisiksi.

Niin kävi Mériméellekin n.k. Librin jutussa, kun hän otti
puhdistaaksensa käsikirjoitusten ja kirjain varkaudesta syytettyä
ystäväänsä kreivi Libri-Carrucci d'Alla Sommajaa, jonka syyllisyys
myöhemmin täydellisesti toteen näytettiin ja joka kesäkuun 22 p. 1850
sen johdosta tuomittiin menettämään virkansa ja arvonimensä sekä
istumaan 10 vuotta vankeudessa.[195]

Koska tämä kuuluisa oikeusjuttu aikoinaan oli koko sivistyneen maailman
huomion esineenä ja koska sen lopullinen päätös oli omituinen tapaus
Mériméen elämässä, katson olevan kyllin syytä sitä hiukan tarkemmin
käsitellä.

Alkuperäisen syytöksen, että kreivi Libri vuosina 1842-47 oli Ranskan
kirjastoista varastanut käsikirjoituksia ja kirjoja 112 miljoonan
frangin arvosta, teki yleinen syyttäjä (Boucly) jo helmikuussa v. 1848,
mutta Mériméen esiytyminen jutussa alkaa vasta sen jälkeen kuin tuomio
oli julistettu. Yksityisesti olivat kyllä useat Librin ystävistä
(P. Lacroix, G. Brunet ja A. Jubinel) lausuneet moitteita yleisen
syyttäjän menettelystä huomauttaen, että syytetyn asema ja ansiot
puhuivat mokomaa halpamaisuutta vastaan ja että useita kadonneita
teoksia jo oli löydetty mikä mistäkin. Mutta julkisesti ei heistä
kukaan ollut esiytynyt. Librin vanhana ystävänä ei Mérimée voinut
oikeuden ankaraa tuomiota välinpitämättömänä lukea, semminkin kun häntä
itseään v. 1836 oli eräässä maaseutukaupungissa yritetty ihan
aiheettomasti syyttämään samanlaisesta teosta. Eräs oppilas "École des
chartes" opistossa se silloin oli syytöksen häntä vastaan tehnyt ja
kolme saman opiston miestä (Bordier, Bourquelot ja Lalanne) oli nytkin
antanut sen lausunnon, jonka nojalla Librin tuomio langetettiin.
Hänellä oli siis tarpeeksi syytä epäillä lausunnon pätevyyttä, etenkin
kun hän Lontooseen paenneelta Libriltä ja muutamilta muilta
asiantuntijoilta oli saanut todistuksia useiden syytöskohtain
perättömyydestä. Kuinka täysin vakuutettu hän ainakin silloin oli
puolustettavansa syyttömyydestä, osottaa seuraava ote hänen kirjeestään
"tuntemattomalle". "Le fond de question, c'est qu'à force de voir des
pièces justificatives sur l'affaire de Libre, j'ai eu la démonstration
la plus complète de son innocence, et je suis à faire une grande
tartine dans la Revue au sujet de son procès et de toutes les petites
infamies qui s'y rattachent. Plaignez-moi; il n'y a que des coups à
gagner à ce métier-là; mais quelquefois on se sent si révolté par
l'injustice qu'on devient bête".[196]

Kuukauden päivät työskenteli Mérimée tätä varten ja julkaisi
tutkimustensa tulokset Revue des deux Mondes'ssa 15 p. huhtikuuta
31 sivua käsittävän kirjeen muodossa mainitun aikakauskirjan
päätoimittajalle Buloz'lle. Nerokas, pureva ja sukkela on tämä Mériméen
kirjoitus ja syystä ovat jotkut sitä verranneet P. L. Courier'n ja
Beaumarchais'n kuuluisiin ivakirjoituksiin. Mérimée tahtoi osottaa,
että Libri oli joutunut vihamiestensä koston uhriksi ja että koko École
des chartes oli polkeenalainen toimittamaan minkäänlaista tutkimusta
tässä asiassa. Kirjoitustapa on kuitenkin kovin kiivasta. Hän todistaa
kyllä, että ainakin puoli tusinaa niistä kirjoista, jotka on väitetty
kadonneen akatemian kirjastosta, ovat ilmoisen ikänsä olleet hyllyllään
samaisessa kirjastossa ja että tutkijat ovat monessa kohdin erehtyneet
nimistä ja vuosiluvuista. "Luulisipa melkein -- sanoo hän m.m. --
syytöskirjoja nykyään valmistettavan samojen periaatteiden mukaan kuin
romaaneja tai draamoja, joissa taide, eikä totuus, on pääasiana. Ja
koska näin on asian laita, niin lienee minullakin oikeus arvostella
Libriä vastaan tehtyä syytöstä; olenhan näet ennen tehnyt romaaneja
enkä tarvitse poiketa alaltani ryhtyessäni nyt arvostelemaan
mielikuvituksen avulla syntynyttä kyhäystä".[197]

Ainoa pätevä seikka Libriä vastaan on, Mériméen mielestä se, ettei tämä
saapunut oikeuden eteen, kun asia otettiin esille. Mutta Librillä oli
tuores esimerkki samallaisesta tapauksesta Itaaliassa, muistuttaa hän
siihen. Kreivi Albertia oli v. 1838 syytetty Tasson käsikirjoitusten
väärentämisestä ja väärennysten kauppaamisesta; tuomioistuin tuomitsi
hänet vangittavaksi. Kreivi kielsi yhä kiven kovaan ja vaati uusia
tutkijoita. Kolmetoista vuotta tutkivat nämät asiaa ennenkuin
julistivat kreivin -- syyttömäksi! Onko kummaa siis, jos Libri
mieluummin pysyttelihe turvassa Englannissa, kysyy Mérimée lopuksi.

Kuten myöhempikin tutkimus on osottanut, oli Libri todellakin syyllinen
ainakin muutamiin varkauksiin. Häntä kerrassaan puhdistaa ja pelastaa
oli siis mahdotonta. Mutta jonkun aikaa oli kuitenkin, Mériméen
kirjoituksen johdosta, melkeinpä koko Pariisi vakuutettu Librin
syyttömyydestä. Tutkijat, jotka tähän saakka eivät olleet viitsineet
vastata heitä kohtaan tehtyihin syytöksiin, olivat nyt pakoitetut
esiytymään oman arvonsa puolustukseksi. Eivätkä he sitä aivan huonosti
tehneetkään, vaikka heiltä kyllä puuttui Mériméen nerokas ja ivallinen
kynä. Mutta samalla oli asianomainen tuomari uhannut saattaa Mériméen
haasteenalaiseksi, tuomioistuimen halventamisesta ja solvaamisesta. Ja
siitä näkyy Mérimée melkolailla säikähtyneen. Eräässä kirjeessä hra
Buloz'lle, joka sen aikakauskirjassaan myöskin julkaisi, koettaa hän
selittää, ettei hän suinkaan ole tahtonut millään tavoin oikeutta
loukata. "On a cru voir dans mon article des attaques, contre la
justice et la magistrature. Vous savez, monsieur, que telle n'a jamais
été mon intention". Ensimmäistä kirjoitusta paljo laimeampi oli sekin
vastaus herroille Lalanne, Bordier ja Bourquelot, joka kirjettä
seurasi. Hän muka on vain tahtonut kiinnittää välinpitämättömän yleisön
huomion onnettoman miehen puoleen, joka neljä vuotta oli turhaan
hakenut lehteä ja kynää puolustukseen. Mutta siitä huolimatta pysyi hän
kuitenkin alkuperäisessä mielipiteessään, "qu'on l'a cru coupable avant
de l'avoir entendu".

Tämän uudistetun syytöksen johdosta haastoivat asianomaiset tuomarit
Mériméen oikeuteen. Mutta mielipidettään tuomareista ei hän sen vuoksi
suinkaan muuttanut, sen todistaa m.m. seuraava ote "tuntemattomalle"
osotetusta kirjeestä: "Je ne sais si l'on veut me pendre ou non, et
l'on me dit à ce sujet tantôt blanc, tantôt noir. Ce qui me rend très
_fidgetty_ c'est la pensée d'une cérémonie publique (kuulustelu) devant
la fleur de la canaille et trois imbéciles en robe noire, roides comme
les piquets et persuadés qu'ils sont quelque chose, auxquels on ne peut
songer à dire le profond mépris qu'on a pour leur robe, leur personne
et leur esprit".[198]

Nämä viimeiset sanat osottavat jotenkin selvään, ettei ylempänä
painattamaani lausetta: "telle n'a jamais été mon intention" ole
otettava ihan sanojen mukaisesti. Aivan turhaa ei Mériméen pelko
ollutkaan. Huolimatta advokaatti Nogent-Saint-Laurens'in oivallisesta
puolustuspuheesta, josta Mérimée itse tunnustaa, että se oli tosihyvä,
tuomitsi hänet Pariisin kuudes raastuvanosasto (26 p. toukokuuta 1852)
1,000 frangin sakkoihin ja 15:n päivän vankeuteen, jota paitse Revue'n
ulosantaja hra de Mars sai 200 fr. sakkoja, ja kulut kuitattiin
syyllisten kesken.[199]

Sillä kertaa ei Mérimée näy välittäneen paljo mitään koko jutusta. Ehkä
pyöri hänellä juuri mielessä eräs hauska kohtaus, joka hänelle tapahtui
oikeussalista poistuttaessa. Eräs korsikalainen mies, joka oli
uskollisesti istunut oikeussalissa asiain käsittelyä kuuntelemassa,
astui nimittäin kadulla hänen luokseen ja selitti tavanneensa hänet
Korsikassa 12 vuotta sitten, lukeneensa Colomban ja ihastuneensa niin
sen tekijään, ettei hän voinut kärsiä häntä näin syyttömästi
rangaistavan: hän tarjousi tekemään _vendetta'a_ (verikostoa) oikeuden
puheenjohtajaa taikka asianomaista ministeriä kohtaan. Mérimée, joka
mielellään ja nähtävällä tyytyväisyydellä myöhemminkin kertoi tästä
ystävilleen, kirjoittaa sen johdosta: "Cela m'a jeté dans une grande
confusion; mais j'ai résolu de ne l'employer que si le procureur de la
République en appelle _à minimâ_".

Hän näyttää saaneenkin kostoa toisella ja kaikin puolin sopivammalla
tavalla, kuten eräs kirje 27 p:ltä toukokuuta v. 1852 osottaa. "Minun
kostoni on jo alkanut. Ystäväni Saulcy oli eilen ollut seurassa, jossa
puhuttiin minun vankeudestani; oikeuden mielipidettä kuulustelematta
alkoi oiva tykkimieheni taitavasti käytetyllä aseellaan pommittaa
tuomareita heidän typeryyksistään, lapsellisuuksistaan, halpamaisesta
itserakkaudestaan y.m. ja vetoaa erääseen mustiin puettuun herraan,
jonka hän tunsi näöltä, vaikk'ei tiennyt hänen ammattiansa. Vaan tämäpä
sattuikin olemaan hra M----, yksi minun tuomareistani, joka varmaankin
olisi halunnut olla jossain muualla sillä kertaa. Kuvitelkaa, miltä
näyttivät talon emäntä, läsnäolevat vieraat ja itse Saulcy, joka liian
myöhään huomasi asianlaidan ja heittäysi täyttä kurkkua nauraen
sohvalle ja huudahti: 'Vaan minä en, pahuus olkoon, peruuta
sanaakaan'."[200]

Kirjoitettuaan tuomareitansa vastaan erään purevan ivakyhäyksen, jonka
eräs sanomalehti heti riensi julkaisemaan, astui Mérimée Pariisin
vankilaan heinäkuun alkupäivinä. Senrakumppalikseen sai hän ystävänsä
Henri Edouard Bocher'n, joka, niin Assemblée législativen jäsen ja
eduskunnan etevä puhuja kuin hän olikin, oli tuomittu kuukaudeksi
vankeuteen Orleansin prinssien julkaiseman protestin levittämisestä.

Mikään ikävä ei ystävyksillä vankilan muurein sisäpuolella näy olleen.
Pääasiallisena työnä oli Mériméellä juuri sen Demetrius-tutkimuksen
valmisteleminen, josta ylempänä olen puhunut. Eivätkä he
ruokalajiensakaan suhteen näytä erittäin suuria supistuksia tehneen,
kuten eräät hänen kirjeensä osottavat.[201] Aikahan olikin muuten niin
lyhyt, että koko vankeuden merkitys luonnollisesti oli pelkästään
henkistä laatua. Mutta vaikka Mérimée ylipäänsä laski siitä mielellään
leikkiä toverein seurassa, jäi hänen mieleensä kuitenkin huomattava
katkeruus Ranskan tuomareita ja oikeuslaitosta kohtaan.

Tähän päättyi sillä kertaa Librin juttu, jossa Mérimée niin loistavalla
tavalla oli ystävyytensä lujuutta osottanut.[202] Mitään muutosta ei
hänen esiytymisensä sentään voinut puolustettavansa tuomioon tuottaa,
vaan sai Libri ikänsä kaiken pysytellä maanpakolaisuudessa. Enimmäkseen
oleskeli hän Lontoossa, missä Mérimée kävi häntä usein tervehtimässä.
Olipa hän muuten samoihin aikoihin saanut siellä hyvän ystävän eräässä
toisessakin itaalialaisessa, nimittäin Antonio Panizzissa, joka
vuodesta 1831 oli ollut British Museum'in varakirjastonhoitajana.[203]
Tämä tuttavuus on merkillinen sen vuoksi, että se antoi aihetta 20
vuotta kestäneeseen, rikassisällyksiseen kirjeenvaihtoon ystävysten
välillä, josta sentään ainoastaan Mériméen kirjeet ovat jälkimaailmalle
säilyneet Louis Fagan'in v. 1881 julkaisemana kokoelmana: _Lettres à M.
Panizzi_, 1850-70, I-II ja sisältävät nämä kirjeet mitä hauskimpia
kuvauksia toisen keisarikauden tavoista ja tapahtumista.

Olen tahallani ollut tässä luvussa koskettelematta näiden vuosien
suuria valtiollisia tapauksia voidakseni seuraavassa antaa niistä ja
Mériméen kannasta vallankumoukseen sitä yhtenäisemmän selonteon.
Siirrymme siis nyt ensin vallankumousta muutamin piirtein
luonnostelemaan.



VIII.


Heinäkuun hallituksen doktrinäärinen politiikka Louis Philippen aikana
alkoi kyllä hyvillä vapaamielisyyden periaatteilla, mutta, kuten
historiasta tiedämme, poikkesi se vähitellen ahtaammille vesille. Uusi
vaalilaki ja päärilaitos eivät vastanneet alkuperäisiä tarkoituksiaan
ja kuninkaan ahnas rahanhimo kävi niin ilmeiseksi, että niin hyvin hän
itse kuin koko ministeristö joutuivat julkisen pilkan esineiksi. Alempi
käsityöläisluokka ja työkansa alkoi nurista liiallisia rasituksia ja
tuon tuostakin tehtiin murhayrityksiä voideltua päätä kohtaan. Turhaan
kiristettiin kansalaisten kokoutumisoikeutta ja painovapautta; se
enensi vain tyytymättömyyttä ja auttoi yhteiskunnan vaarallisinta
vihollista, joka uuden kommunistisen opin muodossa aivan hiljaisesti
levisi köyhälistön keskuudessa.

Huomattuaan tämän uhkaavan vaaran koetti hallitus valloitussotien
kautta kääntää kansan huomiota toisaalle. Mutta Pellissier'n ja
Bugeaud'n harjoittamat julmuudet Algeriassa herättivät vain uutta
vihaa, Ranskan sekaantuminen Egyptin ja Tahitin asioihin osotti
hallituksen tarmottomuutta ja tunnettu Sonderbundin juttu saattoi
Guizot'n melkein naurunalaiseksi. Tähän tarmottomuuteen olivat suurena
syynä Guizot'n ja Thiers'in persoonalliset eripuraisuudet, joiden
johdosta viimemainittu vihdoin väistyikin näyttämöltä. Mutta v. 1845
palasi hän takaisin ja asettui nyt vasemmistolaisen vastustuspuolueen
etunenään alkaen taitavan sodankäyntinsä Guizot'n ministeristöä
vastaan. Hänen puolueensa kasvoi päivä päivältä, yhä useammin kuului
ääniä "à bas le Guizot!" ja ympäri maata pidettiin kokouksia, joissa
vaadittiin uutta vaalilakia. Vallankumouksen oireita liikkui taas
ilmassa, vaikka ainoastaan tarkimmat huomiontekijät sen vielä
vainusivat.

Näitä tarkkanäköisiä oli Mérimée, joka Guizot'n ja varsinkin Thiers'in
persoonallisena ystävänä oli tilaisuudessa vallan läheltä seuraamaan
valtiollisia tapahtumia ja olojen kehitystä. Thiers'iä hän ihaili
mainiona valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän toisinaan uskalsi
kehottaa häntä parempaan varovaisuuteen. Hän huomasi johtajista,
etteivät puheet vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta olleet muita kuin
kauniita syöttilauseita ja että hallitus suorastaan manasi esille
vallankumousta. Jo alussa vuotta 1847 osottavat Mériméen kirjeet
kreivinna Montijolle, jonka kanssa hän muuten jo oli ollut useampia
vuosia kirjeenvaihdossa, että hän alkoi aavistaa pahaa. Köyhyys
maaseuduilla oli suuri ja Pariisissa tapahtui jo kaikellaisia
anarkismin enteitä.[204]

Seuraavan vuoden alussa -- tammikuussa -- kirjoittaa Mérimée, että koko
kaupunki on surullinen ja että "Pariisi samoin kuin koko Ranska
vaistomaisesti pelkää vallankumousta; -- -- te voitte arvata, mistä
päin myrsky on tuleva", lisää hän. Helmikuun 5 p. ennustetaan jo
suoranaista kapinanyritystä, vallankumouksen henki leviää kaikkialle ja
kuninkaat (Neaapelin ja Tanskan) rientävät toimittamaan perustuslakeja
nuriseville kansoilleen. Pari viikkoa myöhemmin ilmoittaa hän
odotettavan jotain tapahtuvaksi ja omasta puolestaan ei hän epäile,
että kommunistit, tasavaltaiset ja ammattikapinalliset pian käyttävät
hyväkseen tilaisuuden otollisuutta. "Helmikuussa on ennen jo tapahtunut
neljä vallankumousta; ken tietää ennakolta mitä vielä on tapahtuva?"
sanoo hän fatalistin tavoin. Hän laskee tosin tapansa mukaan hiukan
leikkiä, mutta helppo on huomata, että hän todellakin on levoton.

Ja syytä hänellä olikin. Kolme päivää myöhemmin puhkesi näet yleinen
tyytymättömyys ilmikapinaksi, jota kesti kaksi kokonaista päivää. Ei
auttanut enää Guizot'n erottaminen ja vapaamielisen Molén
pääministeriksi nimittäminen; kansa oli jo ehtinyt raivostua eikä
totellut enää johtajiansa Odilon Barrot'a ja Thiers'iä, vaan vaati
täydellistä tasavaltaa. Kaikkien ivaamana jättikin Louis Philippe 24 p.
helmikuuta pääkaupungin valiten turvapaikakseen Englannin.[205] Näin
oli siis bourbonilaisen kuningassuvun orleansilainen haara 18:n
vuotisen hallituskauden jälkeen Ranskan valtaistuimelta syösty ja
väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla otti ohjakset
toistaiseksi käteensä.

Samana päivänä kuin kuningas, jonka kutsuissa muuten Mériméekin oli
silloin tällöin ollut, jätti isiensä maan, oli viimeksi mainittu
kansalliskaartin univormussa pelastamassa muutamia ylhäisiä naisia
valloitetusta Tuileries'n palatsista. Seuraavana päivänä kirjoittaa hän
jo kreivinna Montijolle ilmaisten ilonsa siitä, että kaikkialla sentään
vallitsee hyvä järjestys ja että kansa, rehellisesti kyllä, tuo
ryöstämänsä 100,000 frangin arvoiset taideteokset takaisin. Samaa
osottaa eräs kirje "tuntemattomallekin", jolle hän erityisistä syistä
kirjoittaa englannin kielellä. Tässä ilmoittaa hän jo alkavansa tottua
asiain menoon, koska voittajat käyttäytyvät gentlemannin tavoin ja
ylläpitävät järjestystä. "If it continues, I shall turn a staunch
republican" lausuu hän lopuksi tavallisella puolileikillään.[206]

Viikkoa myöhemmin ihmettelee hän yhä, että kaikki "kävi niin helposti,
että ainoastaan muutamia kymmeniä heitti tappelussa henkensä ja että
alhaiso käyttäytyi niin rehellisesti ja ylläpiti järjestystä. Heinäkuun
hallitus kaatui melkein itsestään. Niin on meillä nyt siis tasavalta,
joka ei meitä juuri innostuta, vaan johon me sentään kaikki
turvaudumme, sillä se on enää ainoa pelastuksen mahdollisuus". Muuten
on hän äreissään kuninkaalle ja prinsseille, etteivät nämä näytä
ollenkaan älyävän historian antamia opetuksia tällaisista tapauksista.
"A quoi diable sert l'histoire puisque personne n'en profite."[207]
Viisi päivää sen jälkeen antaa Mérimée espanjalaiselle ystävättärelleen
lyhyissä piirteissä täydellisen selityksen helmikuun vallankumouksesta.
Siinä huomautetaan hallituksen tarmottomuutta, Orleansin herttuattaren
uljuutta ja lausutaan lopuksi, että koko revolutsiooni on muutamain
satojen toimeenpanema ja että näistä useimmat eivät tienneet itsekään
mitä he tekivät ja tahtoivat. Kaikissa tapauksissa "maintenant tout est
accompli". "Tuntemattomalle" hän samaan aikaan niinikään vakuuttaa,
ettei Pariisissa luultavasti enää synny minkäänlaisia katukahakoita;
siihen ei ole syytä, voima ja uljuus on samalla puolen ja ylipäänsä
ollaan liian velttoja ja pelkureita muka. "Jos todellakin kansallissota
alkaa, niin syttyy se luultavasti maaseuduilla, missä jo ollaan sangen
tyytymättömiä pääkaupungin yksinvaltiuteen (contre la dictature de la
capitale)". Mutta ei hän luule sitäkään mahdolliseksi "tässä pelkurein
maassa".

Tällä välin oli väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla
koettanut tehdä, mitä se ikinä voi työväen ja työttömäin hyväksi, niin
että tyytyväisyys näytti todellakin palautuvan. Guizot'n hyväksymää
periaatetta _omnia pro populo, nihil per populum_ ei myöskään enää
noudatettu, vaan otettiin hallitukseen jäseniä työväenkin keskuudesta.
Sosialismin uhkaava vaara oli nyt käynyt ilmeiseksi ja sen vuoksi
liittyi joukko Ranskan etevimpiä kynäniekkoja ulosantamaan yhteisvoimin
viikkolehteä, jonka tarkoituksena oli "työskennellä erehdysten
välttämiseksi, tiedottomuuden poistamiseksi, kurjuuden lieventämiseksi,
yleisen äänivallan järjestämiseksi, vihamielisyyksien tukahuttamiseksi
ja puolueiden yhdistämiseksi". Lehti, jonka nimeksi tuli "Le Messaqer
de la semaine, journal du Comité pour la propagande antisocialiste et
pour l'amélioration du sort des populations laborieuses", sai
toimittajikseen hrat Thiers, Casimir-Périer, Molé, d'Haussonville ja
Balzac; apuansa olivat luvanneet m.m. Vitet, Mignet, Mérimée ja J.
Janin.[208]

Omasta asemastaan uuden hallitusmuodon voimaan astuttua näkyy Mérimée
muuten olleen aika levoton. Vallankumouksen jälkimäisenä päivänä hän jo
kirjoittaa Montijon kreivinnalle: "Näin suuren tapauksen aikana tuskin
muistaakaan omia asioitaan; alanpa sentään jo olla levoton tietääkseni,
miten elänen vast'edes itse ja millä elätän vanhan äitiparkani".
Maaliskuun alussa hän taaskin sivumennen mainitsee, ettei hän tiedä
mitään tulevaisesta asemastaan eikä odota mitään hyvää itselleen, hän
näet kun kuului kuningasvallan entisiin ystäviin. Montijon kreivinna
näkyy kehottaneen häntä tulemaan luoksensa Espanjaan, koskapa hän
myöhemmin samassa kuussa kiittelee ystävättärensä jalomielisestä
tarjouksesta lisäten kuitenkin, ettei, Jumalan kiitos, vielä ole niin
pitkälle tultu. Tosin on hän väsynyt tähän jatkuvaan levottomuuteen
tulevaisuudesta, josta ainoastaan profeetat jotain tiennevät, mutta,
sanoo hän, "j'ai des devoirs ici et je saurai les remplir".[209] Vielä
kuukautta myöhemmin on hän sangen epätietoinen tulevaisuudestaan.
"Tahtoisin olla nuori ja alkaa elämäni uudestaan voidakseni olla vapaa
kaikkialla. Kysyn itseltäni lakkaamatta, mihin minä kelpaisin ja miten
minä tästä pälkähästä suoriutuisin, vaan mitään vastausta en vain
keksi. Olen kuin entinen suutari, joka oli keksinyt viedä -- Intiaan
laivanlastin anturakenkiä. Minä en tosin ole lähtenyt matkustelemaan
anturoitani kaupalle, mutta ilmanala on vaihtunut ja silloinhan on
seikka sama."[210]

Väliaikainen hallitus alkoi muuten asiain kehittyessä jo käydä
erimieliseksi ja kansa, joka ei nähnytkään kaikkien toiveittensa
toteutuvan, rupesi taas osottamaan levottomuuden oireita. Toisten sanoo
Mérimée nähtävästi tahtovan tasavaltaa Yhdysvaltain malliin; toiset
taas arvelevat, ettei Ranskassa voi syntyä tasavaltaa ilman että vuoden
1793 muistot ja tavat jälleen eloon virkoavat. Mérimée puolestaan, joka
oikeastaan oli perustuslaillisen monarkkiian miehiä ja muuten
tosielämässä rakasti järjestystä ja rauhaa, huomasi tasavallan
täydellisesti pettäneen hänen toiveensa, alituiset levottomuudet kun
näet pitivät mieliä yhtenäisessä jännityksessä. Sellainen tarkka
huomioiden tekijä ja historian tutkija kuin Mérimée ei tietysti voinut
olla vertaamatta silloisia oloja entisiin samallaisiin. Mitä hän niiden
nojalla toivoo, käy selville jo eräästä maaliskuun 25 p. päivätystä
kirjeestä, jossa hän m.m. lausuu: "Kaikkialla etsitään jotain nimeä
etunenään asetettavaksi. Tiedättehän ranskalaisten mieluummin liittyvän
yksityiseen mieheen kuin johonkin aatteeseen. Mutta missä piilee tämä
mies?" kysyy hän lopuksi.

Maaseutu kävi yhä rauhattomammaksi, anarkismin oireita ilmestyi yhä
tiheämmin ja Mérimée valittaa jo, että vapaus on tässä maassa mennyttä
kalua ja että anarkkiia ennen pitkää on perivä tasavallan. Ihmiset
olivat neuvottomia ja sättivät toisiaan siitä, ettei oltu tehty niin
ja niin. Kaikki ikäänkuin häpesivät omaa saamattomuuttaan ja
pelkuriuttaan. Kaikki kadehtivat toisiansa eikä kukaan uskalla mitään,
niin että "tout considéré, c'est bien la lâcheté qui fait le fond du
caractère français", lausuu hän ankarana tuomionsa.

Väliaikaisen hallituksen säätämät yleiset vaalit perustavaan
eduskuntakokoukseen olivat sillä välin alkaneet ja jatkuivat suurella
melulla koko huhtikuun aikana. Toukokuun 4 p. kokoutui sitten uusi
edustajakamari, mutta jotenkin huonoilla enteillä Mériméen mielestä.
Miehuullisesti oli Lamartine puolustanut järjestettyä tasavaltaa
tricolorlippuineen kaikkia punaisen lipun vaatijoita vastaan. Sittenkin
näytti siltä kuin radikaalinen anarkisti-puolue pääsisi vallalle; mutta
toukokuun myrskyisä 15:s päivä tuli ja teki lopun tämän puolueen
yrityksistä. Mérimée oli kansalliskaartiin kuuluvana ollut mukana
hajoittamassa entistä ja asettamassa uutta eduskuntaa. "Minun
pataljoonani tunkeusi ensimmäisenä edustajakamariin, vaan suurta
ansiota ei meillä siitä ollut, sillä emme nähneet kuin kapinallisten
kengänkorkoja ja muuten näyttivätkin melunpitäjät enimmäkseen olevan
katupoikia. Kaikissa tapauksissa olivat nämä katupojat vähällä
mullistaa kaiken ylösalaisin. Meidän yhteiskuntamme on näet niin
hauras, että se voi rikkoutua pienimmästäkin tyrkkäyksestä".
"Tuntemattomalle" hän kirjoittaa vielä samana 15:nä päivänä, että
kaikki meni hyvin eikä ketään kuollut tahi edes haavoittunut. "Olen
saanut nähdä sangen draamallisia kohtauksia, jotka minua ovat kovasti
huvittaneet", lisää hän lopuksi. -- -- "Muuten on tilamme vallan
samanlainen kuin 17 p. brumaireä kuitenkin sillä pienellä erotuksella,
että vaikka meillä onkin joukottain valtaanpyrkijöitä, ei meillä
sentään ole Napoleonia", kirjoittaa hän espanjalaiselle
ystävättärelleen. Kuten tästäkin näkyy, oli Mérimée tarkasti vertaillut
nykyisiä oloja entisiin ja tuli näin tietämättänsä mainitsemaan nimen,
jonka perijä jo oli käynyt tarjoamassa apuansa väliaikaiselle
hallitukselle ja tullut valituksi, vaikka ei saapunut kesäkuun
eduskuntaan ja joka ennen pitkää oli tarttuva Ranskan valtakunnan
ohjaksiin käsiksi.

Muitten velvollisuuksiensa ohessa oli Mérimée valittu Ranskan akatemian
esimiehenä vastaanottamaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren noiden "40:n
kuolemattoman", keskuuteen.[211] Ylipäänsä ei hän juuri rakastanut
julkista esiytymistä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen sentään
luullut lämpenevän vanhoista yhteisistä muistoista. Tosin hän tässä
muistuttaakin ystäväänsä yhteisistä kouluajoista kolmekymmentä vuotta
sitten, matkasta Vähässä Aasiassa ja pitkästä, mieluisesta
kumppanuudesta, mutta kaikki tapahtuu virallisesti ja kylmästi.
Augustin Filon, Mériméen uusin ja laajaperäisin biograafi, moittii
häntä tästä pitäen koko puhetta sellaisena, ettei siinä näy Mériméetä
enempää kuin Ampèreäkään.[212] Minusta on Mérimée tässä vallan
ilmielävänä, sillä juuri tämä virallinen kylmyys on johdonmukainen koko
hänen julkisen esiytymisensä kanssa. Yksityisten tunteittensa
ilmaiseminen ei ole koskaan ollut hänelle ominaista sitä vähemmän kuin
Ampère oli hänen parhaita ystäviänsä. Koko puhe oli täydellisesti
akateemiseen tyyliin valmistettu ja Mérimée ilmestyy myöskin
seuraavissa lauseissa: "Auprès des plus beaux génies de l'Allemagne,
vous avez admiré leur liberté et leur audace, mais vous avez remarqué
en même temps les exagérations et les témérités de leur école", sekä
"on ne comprend pas bien le coloris d'un poëte, si l'on ne connaît son
soleil", samoin kuin ihastuksessa vasta vauhtiin päässeeseen uuteen
vertailevaan kielitieteeseen ja Ampèren tutkimuksiin, jotka "avec la
patience et la sagacité d'antiquaire" tarkoittivat saada selville
"toutes les sources du beau". Ainoa kohta koko puheessa, joka tuntuu
hänelle vieraalta, on se kiitos, minkä hän lopussa antaa uudelle
tasavallalle lausuen, ettei sen nyt, kun se ylpeydellä taas on ottanut
Ranskan tasavallan suuren nimen, tarvitse tehdä muuta, saavuttaakseen
Euroopan täydellisen myötätuntoisuuden, kuin levittää lippuansa ja
osottaa siinä nuo kaksi sanaa: "Ordre et liberté".[213]

Tämä on todellakin joutavanpäiväinen korulause, varsinkin kun tiedämme,
ettei Mérimée tähän järjestykseen paljo luottanut. Mutta hän kai
ajatteli niin kuin hän ennenkin jo oli sanonut, että se kaikissa
tapauksissa oli ainoa pelastus -- Napoleonia kun ei ollut eikä Caesaria
-- ja että hyvin järjestetty tasavalta ehkä hänestäkin voisi tehdä
"a staunch republican".[214]

Historiasta tunnemme kuitenkin, ettei Ranskan tasavalta noita kahta
kaunista sanaa Euroopalle silloin näyttänyt eikä siis myöskään sen
myötätuntoisuutta voittanut. Työväestössä kasvoi näet tyytymättömyys
päivä päivältä ja kesäkuun 24 p. se jo kiehahtikin yli äyräittensä.
Tällä kertaa olikin ottelu ankarampi ja yhteiskunnallisen järjestyksen
suojaamiseksi täytyi hallituksen jo antaa diktaattorin valta kenraali
Cavaignacille, joka ennen pitkää kukistikin kapinan. Järjestystä ase
kädessä puolustamassa oli Mériméekin kansalliskaartilaisena.
"Tuntemattomalle" kirjoittaa hän heti verisen ottelun jälkeen m.m.
seuraavaa: "Palasin tänä aamuna kotiin neljä päivää kestäneen kahakan
jälkeen, jossa en ollut minkään vaaran alaisena, mutta voin sentään
nähdä kaikki tämän ajan ja maan hirmut. Kaiken surun keskellä tunnen
sitä paitse tämän kansan koko tyhmyyden. Se on todellakin verraton. En
tiedä lieneekö koskaan mahdollista vieroittaa sitä pois villistä
raakalaisuudesta, jossa sillä on taipumus pehtaroida. -- -- Olemme
sangen väsyneitä emmekä ole nukkuneet neljään vuorokauteen". Sitten
kertoo hän muutamia kauheita esimerkkejä alhaisen kansan raakuudesta ja
kysyy: "ymmärrättekö te tätä suurta kansakuntaa? Varmaa vain on, että
huilaamme suoraan h----ttiin! Kuuteen viikkoon emme nyt ainakaan tulle
taistelemaan" lopettaa hän kirjeensä.[215] Seuraavana päivänä
kirjoittaa hän samoista asioista Montijon kreivinnalle antaen hänelle
pitemmän selonteon katutappeluista. Ja nyt myöntää hän vihdoinkin
nähneensä todellista uljuutta, vaikkakin kansan julmuus häntä
pöyristyttää. "Olemme näinä hirmuisina päivinä nähneet kaikellaisia
sankariuden ja julmuuden osotuksia, mitä mielikuvitus vain voinee
loihtia. -- -- Selittäköön ken osaa näitä luonnottomuuksia, jalouden ja
raakuuden vuorottaisia purkauksia". Hänen mielestään ovat "nuo kirotut
sanomalehdet" syynä kaikkeen villitykseen. Sama ajatus, joka on
periaatteena hänen teoksessaan. "Chronique du règne de Charles IX"
vilahtaa taaskin esille seuraavassa lauseessa:

"Lieneeköhän koskaan mahdollista tehdä jotain kansasta, jolle kapinan
päivä on juhlapäivä ja joka aina on valmis järkeä vailla olevasta
sanasta tappamaan toisiansa ja itse kaatumaan".[216]

Ollessaan heinäkuun vallankumouksen aikana Espanjassa kirjoitti hän
sieltä ystävälleen Stapferille kirjeen, jossa hän leikkiä lyöden kutsui
koko kahakkaa farssiksi ja valitti, ettei hän saanut nähdä näytelmää,
jota vain joka tuhannes vuosi annetaan.[217] Nyt hän kuitenkin sai
tyydyttää halunsa ja, kuten ylläolevasta näkyy, sai hän siitä aivan
kylläkseen. Mutta samalla osottavat kirjeet, että hän todellakin oli
mukana kaikkialla epäilemättä yhtä paljon uteliaisuudesta kuin
velvollisuudesta puolustaa järjestystä. Vähällä kuitenkin puuttui,
ettei hän tälläkin kertaa ollut matkoilla, sillä myöhään syksyllä
v. 1847 puuhasi hän tarkastusmatkaa Algeriaan, missä ranskalaiset
sotamiehet armotta turmelivat vanhoja roomalaisten ja araapialaisten
muistomerkkejä. Matkasta, jonka piti tapahtua vielä samana vuonna
yhdessä kreivi de Laborden[218] kanssa, ei kuitenkaan erityisistä
syistä tullut silloin mitään. Se lykättiin seuraavaan vuoteen, jolloin
taas valtiolliset tapahtumat tekivät sen tyhjäksi.

Mérimée oli oikeassa ennustaessaan "tuntemattomalle" heinäkuun alussa,
että "Paris sera tranquille pour un assez longtemps". Hän näkyy
päättäneen tyytyä kohtaloonsa, varsinkin kun hän itsekin sai pitää
paikkansa.[219] Ei se hänestä mieluinen luultavasti ollut, mutta mielet
olivat väsyneitä myrskyn jälkeen ja halusivat rauhaa. "Que voulez-vous!
c'est le régime actuel et il faut s'y habituer" sanoo hän taaskin
fatalistiseen tapaansa. Viikkoa myöhemmin vakuuttaa hän niinikään
samaiselle ystävättärelleen viettävänsä "niin rauhallisia päiviä kuin
vain voi ajatella tai paremminkin toivoa -- tasavallan aikana".[220]
Kuuluisa muistopäivä, 14:s päivä heinäkuuta, meni myöskin kaikessa
rauhassa ja hänen mielestään rauhan takeet yhä kasvavat, huolimatta
muutamain pahanilkisten ennustuksista. Elokuun 5:nä päivänä tapahtui
tosin muutaman pommin räjähdys Thiers'in akkunan alla, mutta ketään ei
se vahingoittanut. Kaikissa tapauksissa se ilmaisi, ettei kaikki vielä
ollut niinkuin haluttiin ja ajan ilmiö oli tavallaan sekin, että
kaduilla jo silloin tällöin kuultiin huutoja "vive le roi!" Omasta
puolestaan ei Mérimée usko uutta kapinaa mahdolliseksi. Tasavalta on
hänestä kuitenkin "un peu plus poltronne que la monarchie" ja ylipäänsä
on asiain tila sangen sekava. "Elle ressemble comme deux gouttes d'eau
à celle de Rome pendant la conjuration de Catilina. Seulement, il n'y a
pas de Cicéron".[221] kirjoittaa hän 20 p. elokuuta arvellen muuten,
ettei siitä hyvä seuraa. Hän näkee kaikki harmaassa valaistuksessa,
mutta "c'est la couleur la plus gaie que comporte la République".

Mies, jota Mérimée toivoi epäjärjestyksen ja sekavien olojen
selvittäjäksi ja, sanokaamme se suoraan, monarkkiian palauttajaksi, ei
ollut kovinkaan kaukana. Jännityksellä seurasi hän olojen kehitystä
Ranskassa ja hänen hyvät ystävänsä pitivät kyllä huolen siitä, että
hänellä aina oli luotettavimmat ja vereksimmät tiedot kansan
mielipiteistä. Hän odotti van otollista hetkeä ja sepä ei kauan enää
viivytellytkään. Tällä kertaa ei Mérimée kuitenkaan näytä olleen yhtä
selvänäköinen kuin tavallisesti. Siinä pienessä orleanistisessa
piirissä, jossa hän enimmäkseen seurusteli, oli hän aina kuullut muiden
nauravan ja itsekin nauranut Strassburgin ja Boulognen onnettomalle
vehkeilijälle. Vielä 16 p. lokakuuta, jolloin Louis Napoleon jo oli
istunut kuukauden päivät kansan kutsumana edusmiehenä Ranskan
eduskunnassa ja jolloin häntä usealta taholta jo ehdotettiin
edustajakamarin presidentiksi, kirjoittaa Mérimée ystävälleen
Stapferille, että ainakin Elsassissa ollaan levollisia eikä huolita
Louis Napoleonista.[222] Kun presidentin vaali sitten 10 p. joulukuuta
tapahtui ja Ranskan kansa Cavaignacin, Ledru-Rollin'in y.m. suureksi
hämmästykseksi kutsui eduskuntansa etunenään tuon samaisen vehkeilijän,
on Mérimée kuin puusta pudonnut. Kaikki ovat kummissaan, mutta valittu
itse "est le seul que son élection n'ait pas surpris" kirjoittaa hän.
Ihmiset ovat sangen uteliaita näkemään, miten hän aikoo uudessa
asemassaan menetellä ja Mérimée lausuu jonkunlaisella mielihyvällä,
että uusi presidentti "hämmästyttää kaikkia, jotka häntä lähestyvät,
sellaisella itsetietoisuuden katsannolla, joka on erikoista laillisille
hallitsijoille."[223] Ja ikäänkuin hänen silmänsä nyt olisivat
avautuneet ja hän jo olisi aavistanut presidentin aikeet lausuu hän
eduskunnasta ankaria sanoja arvellen, että "je ne crois pas qu'il
faille en venir à un coup d'État pour en délivrer le pays."

"Coup d'État" se kuitenkin seurasi, vaikka kamppailua eduskunnan ja
Louis Napoleonin välillä kestikin kokonaista kaksi vuotta. Muuten
puuttuu meiltä täydellisempiä tietoja siitä, mitä hän Louis Napoleonin
presidenttinä olosta ja yhä karttuvasta vallasta oikeastaan ajatteli,
kaikki hänen kirjeenvaihtonsa ovat näet tältä ajalta aivan
vaillinaisia. Hän näyttää asettuneen vallan odottavalle kannalle,
vaikka edellisestä jo tunnemme, etteivät hänen tunteensa juuri olleet
eduskunnan puolella. Ainoat tiedot mitä meillä on hänen valtiollisista
mielipiteistään vuodesta 1849 aina joulukuun 21 päivään 1851, löytyvät
eräässä hänen yksityisessä kirjeessään akateemikko Auguste Le
Prévost'lle, missä hän m.m. lakoonisesti lausuu: -- -- "Rien de nouveau
de ce pays-ci. On y devient plus bête de jour en jour. La politique est
toujours déplorable",[224] sekä parissa kirjeessä kreivinna Montijolle,
jolle hän elokuussa 1850 kirjoittaa jotenkin halveksien Louis
Napoleonista, "meidän presidenttiraukastamme", joka maaseudulla on
tyytymättömyydellä vastaanotettu ja joka erottamalla virastaan kenraali
Changarnier'n on "vasemmalla kädellään leikannut oikean poikki", niin
että Ranskan valtakunta menee hänen mielestään taas "à tous les
diables". Seuraavan vuoden huhtikuussa on kaikki hänestä niinikään yhtä
ikävää ja rauhallista eivätkä Pariisia varmaankaan tuntisi samaksi
kaupungiksi ne, jotka sen neljä vuotta sitten näkivät. "Tämmöinen
vilkas vaihtelevaisuus asiain menossa muistuttaa oopperaa", kirjoittaa
hän ystävättärelleen Espanjassa.

Syynä siihen, ettei politiikka häntä näinä aikoina suuresti huvittanut,
oli varmaankin sen pikkumaisuus. Lienee siihen sentään vaikuttanut
sekin seikka, että hänellä näihin aikoihin oli paljo yksityisiä asioita
ajateltavana: Librin juttu, tieteelliset työt, virkamatkat ympäri maata
ja lukemattomat komiteat. Sen lisäksi, mitä edellisessä luvussa olemme
hänen toimistaan ja puuhistaan kertoneet, annamme vielä muutamia
yksityistietoja.

Niinpä pistäysi hän syksyllä 1848 Englannissa käyden m.m.
maanpakolaisen Louis Philippen luona -- arvattavasti toimituksissa --
ja tullen samalla matkalla lordi Broughamin kautta esitetyksi
kuningatar Victorialle. Seuraavana vuonna istui hän komiteassa, jonka
tehtävänä oli antaa lausunto Louvren museon uudestaan järjestämisestä
ja kesällä v. 1850 tapaamme hänet taas 3 viikkoa kestävällä
huvimatkalla Lontoon maailmannäyttelyssä, englantilaisten ystävien
luona vierailemassa ja englantilaisia oloja arvostelemassa.[225] Muuten
oli hän näinä aikoina jäsen yhteensä -- kahdeksassa eri komiteassa,
kuten hän itse ilmoittaa.[226]

Kuinka ahkerasti hän näinä vuosina opiskeli venäjää, josta hän
leikillisesti sanoo, että "peut-être cela me servira-t-il un jour à
parler aux Cosaques dans les Tuileries",[227] sen olemme jo nähneet
ylempänä. Mutta samalla kuin hän käänteli Pushkinin mainioita
novelleja, arvosteli asiantuntevaisuudella Gogolia, kirjoitti sangen
hauskan tutkimuksen espanjalaisesta kaunokirjallisuudesta (à propos
History of spanish Literature by George Ticknor I-III) ja julkaisi
joukottain historiallisia ja muinaistieteellisiä esseitä
aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä,[228] valmistui häneltä myöskin
kaksi merkillisempää teosta, jotka kumpikin sietävät tulla lukijalle
lyhyesti esitetyksi.

Heinäkuun 1 p:nä v. 1850 ilmestyi näet Revue des deux Mondes'ssä
6-näytöksinen huvinäytelmä "Les deux Héritages ou Don Quichotte,
moralité à plusieurs personnages", jota kirjallisuushistorioitsijat
tuskin mainitsevatkaan, vaan joka sentään monessa suhteessa on sangen
kuvaava Mériméen luonteelle samoin kuin hänen mielipiteilleen
tasavallan aikuisesta, rappeutuneesta ylimystöstä. Mitään suurempaa
huomiota ei tämä lukunäytelmä -- sillä yhtä vähän kuin Clara Gazulin
pikkunäytelmät on tämäkin esitettäväksi aiottu -- ilmestyessään
herättänyt. Näyttää vähän siltä kuin hän, tappiostansa Théâtre
français'n näyttämöllä huolimatta, olisi tahallaan tämän tavallisista
teaatterisäännöistä poikkeavan kappaleensa julkaissut ikäänkuin
osottaakseen, ettei hän näyttämöä varten kirjoitakaan. Mutta hänen Don
Quichottestansa voisi sanoa jotenkin samaa kuin hän itse sanoo
Cervantes'in kuuluisasta ritariromaanista: "Son Don Quichotte prouve
qu'il connaissait les hommes et qu'il savait faire parler chacun de ses
personnages suivant son caractère."[229]

Siinä esitetään meille nuori pariisilainen ylimys, joka palvelee
sisäasiain ministeristössä ja koettaa rikkaita maalaisia
mielittelemällä päästä kansan edusmieheksi sekä tavoittelemalla rikasta
perijätärtä mahtavaan asemaan. Näitä tarkoituksiaan varten käyttää hän
kaikellaisia keinoja ja uhraa niille rakkauden, kunniantunnon, y.m.
jalommat tunteet. Tälle nykyaikaiselle Sancho Panzalle vastakohdaksi
asettaa tekijä Don Quichotteksi hänen rehellisen enonsa, joka pitemmän
ajan Algeriassa palveltuaan palaa Pariisiin, missä hän katkeruudella
huomaa kaikki entiset ritarilliset tavat, kunniantunnon, jopa
rakkaudenkin vallan turmeltuneen. Nuoretkin ovat käyneet rahanahnaiksi,
heille ei ole mikään pyhää, mukavuutensa vuoksi rakastelevat he
mieluummin grisettejä kuin ylhäisiä naisia ("parce qu'on ne perd pas de
temps avec elles comme avec les femmes du monde. Économie de temps,
voyez-vous!"); ivallisen mielipiteensä eduskuntaan pyrkijöistä, jotka
valitsijoita mielittelemällä pyrkivät valtaan, panee Mérimée Sancho
Panzansa (Louis de Saquevillen) suuhun: "Est-ce que les électeurs n'ont
pas été faits pour qu'on se moque d'eux! Défaites-vous donc de votre
puritanisme. Nous vivons sous un régime constitutionnel, et nous savons
remédier aux lois bêtes par d'innocents subterfuges. -- -- Autre temps,
autres moeurs!"[230]

Syksymmällä samana vuonna julkaisi Mérimée kuuluisan kirjasensa v. 1842
kuolleesta ystävävainajastaan Henri Beylestä. Tämä kirjallinen
kuriositeetti, jota painettiin ainoastaan 25 kappaletta, ilmestyi
nimellä: "H. B. -- Offert par les éditeurs à M..."[231] ja on se
omituinen m.m. siitä, ettei siinä mainita puheina olevain henkilöiden
nimiäkään. Tourneux on kertonut tämän suurta huomiota ja melua
herättäneen broshyyrin vaiheet perin tarkasti ja omituiset ne näkyvät
olleenkin.[232] Tekijänsä tietämättä otettiin siitä moneen kertaan
pieniä painoksia, jotka sitten kiertelivät kädestä käteen hämmästyttäen
ihmisiä kaikellaisilla rohkeilla jutuilla ja arvosteluilla Beylestä,
Napoleonista ja hänen upseereistaan, pyhästä Johanneksesta, jopa itse
Jeesuksesta ja Jumalastakin. Mérimée sanoo siitä itse eräässä
kirjeessä, että se "on kerrassaan käsittämätön sille, joka ei tuntenut
perin pohjin Beyleä", ja että hän on jaellut sitä 16 kpl Beylen
ystäville sekä polttanut loput.[233] Kaikissa tapauksissa tuli tämä
kirjanen ennen pitkää julkisen arvostelun alaiseksi ja sai se silloin
ankaria sanoja Le Correspondant'in uskonnolliselta arvostelijalta
Armand de Pontmartin'iltä, kirjailija Maxime du Camp'ilta[234] ja
varsinkin sanomalehtimies Eugène Pelletan'ilta, joka eräässä kiivaassa
kirjoituksessa huomautti, että tekijä on tehnyt itsensä syypääksi
siveellisyysrikokseen, joka on "prévu par le Code pénal et puni des
travaux forcés à perpétuité".[235]

Tämä "débauche d'athéisme", (Pontmartin) on kyllä otettu siihen
kokoelmaan, jonka kustantaja Michel Lévy kirjailijan kuoleman jälkeen
julkaisi nimellä "Portraits historiques et littéraires", mutta kaikki
höysteisimmät paikat ovat siitä pyyhityt pois. Olen teokseni alussa jo
huomauttanut ystävyydestä Beylen ja Mériméen välillä samoin kuin siitä
merkityksestä ja vaikutuksesta, joka edellisellä on jälkimäisen
kirjalliseen tuotantoon, luonteeseen ja näkökantoihin ollut. Koska
myöhemmin tulen laveammin käsittelemään Mériméen teoksia ja tekemään
selkoa hänen filosoofisista ja taiteellisista periaatteistaan, jotka
monessa suhteessa näyttävät mielestäni todistavan hengenheimolaisuutta
ystävävainajan mielipiteiden kanssa, en nytkään aio enemmän viipyä
tässä muuten sangen huvittavassa kirjasessa, vaan tyydyn siteeraamaan
sieltä yhden ainoan kohdan, joka sekin osottaa, kuinka tarkka silmä
Mériméellä oli näkemään tulevaisuuden hämäryyteen. "Je m'imagine --
sanoo hän -- que quelque critique du XX:e siècle découvrira les livres
de Beyle dans le fatras de la littérature du XIX:e, et qu'il
leur rendra la justice qu'ils n'ont pas trouvée auprès des
contemporains".[236]

Jokainen ken vähänkään lienee seurannut uudempaa kirjallisuushistoriaa
ja tutustunut Ranskan etevimpäin arvostelijain teoksiin, tietää myöskin
kuinka huomattuun asemaan he kaikki ovat Henri Beylen (Stendhalin)
asettaneet.[237] 19:s vuosisata ei siis ole ehtinyt päättyäkään
ennenkuin Mériméen luulo jo on täydellisesti toteutunut.

Vielä on minun mainittava pari pientä nekroloogia, jotka Mérimée
kirjoitti v. 1851 Revue des deux Mondes'een, toisen (helmikuussa)
kirjailija Théodore Leclercq'istä (k. 15 p. helmik. 1851) toisen
(elokuussa) Revuen 28 vuotiaasta, tapaturmaisesti kuolleesta
arvostelijasta Alexis de Valon'ista (k. 20 p. elok.). Molemmat huokuvat
mitä lämpimintä ystävyyttä ja kuvaavat kukin osaltaan Mériméen
ritarillista luonnetta. Jälkimäisessä kiittää hän etupäässä terävän
arvostelijan itsenäisyyttä ja vapaamielisyyttä, edellisessä luonteen
hyvyyttä, iloisuutta ja häveliäisyyttä sekä kirjailijan lahjoja.
Leclercqistä puhuessaan ei hän myöskään malta olla sivumennen
koskettelematta valtiollisia oloja. "On commence à savoir ce que c'est
la haine en France. La politique nous a fait ce présent", sanoo hän
ensin; sitten siteeraa hän Paul Courier'n arvostelua ranskalaisista,
jotka muka ovat "un peuple de valets" ja antaa kiitoksensa Leclercqille
siitä, että tämä teoksessaan "Esprit de servitude" on ivaillut "ce vice
du Français, tantôt courtisan de Louis XIV, tantôt flatteur du peuple
souverain".[238]

Puuhatessaan näin kirjallisissa toimissa, vieraillessaan kesällä 1851
uudelleen Lontoossa, missä hänelle jo oli karttunut lukuisa
ystäväjoukko ylimyksellisissä ja kirjallisissa piireissä[239] sekä
huvitellessaan itseänsä Pariisin salongeissa,[240] ei Mérimée ehkä
huomannutkaan kuinka "peuple souverain" vähitellen oli liittynyt
presidenttiinsä, joka maaseuduilla matkustaessaan jo "prononçait des
discours de souverain", ja kuinka hän ministeristöjä vaihtelemalla oli
vihdoin saanut mieluisensa tuen taistelussaan eduskuntaa vastaan.
Marraskuussa oli tämä eripuraisuus presidentin ja kamarin välillä jo
kehittynyt niin ankaraksi, ettei minkäänlainen sovinnollinen työ enää
näyttänyt mahdolliselta. Muuta ei voinut seurata kuin joko eduskunnan
hajoitus tai presidentin lähettäminen Vincennes'een.[241] Huhuja
valtiokeikauksesta liikkuikin jo ilmassa, mutta harva lienee arvannut,
että se niin lähellä oli ja että se niin helposti oli käyvä päinsä.

Suurin ansio tästä näyttää uusimman historiantutkimuksen mukaan tulevan
kreivi Mornylle, joka heti eduskunnan jäseneksi tultuaan oli
kallistunut presidentin puolelle ja asiain kireälle jouduttua ottanut
sotaministerin, kreivi Saint-Arnaud'n ja poliisipäällikkö Maupas'n
avulla järjestääksensä koko sen näytelmän, joka joulukuun 2 p:nä
näyteltiin ja joka onnistuneena teki valtiorikoksesta ainoastaan
valtiokeikauksen. Tässä ei ole paikka ruveta tekemään selkoa eri
tavalla tuomitusta tapahtumasta, johon, vaikka se olikin kreivi Mornyn
toimeenpanema, Louis Napoleon kaikissa tapauksissa antoi suostumuksensa
siten rikkoen juhlallisesti vannomansa valan "Jumalan ja Ranskan kansan
edessä pysyä aina uskollisena kansanvaltaiselle tasavallalle ja
puolustaa perustuslakia". Tahdon vain etupäässä muutamilla otteilla
Mériméen tämänaikuisista kirjeistä osottaa, mitä hän asiain menosta
arveli ja millä tunteilla hän näki tasavallan jälleen muuttuvan
monarkkiiaksi.

Mirecourt sanoo, ettei Mérimée ollut tasavallan ystävä.[242]
Edellisestä näemme hänen olevan oikeassa. Louis Fagan taas väittää
lisäksi, että Mérimée oli kaikkia vallankumouksia vastaan eikä
suinkaan kuulunut bonapartelaisiin.[243] Se mitä hän ylempänä
"presidenttiraukasta", lausuu, osottaa luullakseni kyllin selvään,
ettei hän kovin suuria tältä taholta odottanut. Oliko hän kuullut jo
siihen aikaan kulkevia huhuja Louis Napoleonin syntymästä,[244]
huhuja, jotka muudan nykyaikainen historiantutkija autentisilla
todistuskappaleilla osottaa tosiksi,[245] sitä en tiedä, mutta kaikissa
tapauksissa oli tämä suuren Napoleonin jälkeläinen hänestä hiukan
epäiltävää laatua. Ylimysmielinen oli Mérimée sydämmeltään ja
tavoiltaan täydellisesti ja, kuten Augustin Filon sattuvasti sanoo "il
était plus impérialiste que l'empereur".[246] Se on käsitettävä niin,
että hän ei hyväksynyt edes sitä kansanvaltaiseen suuntaan
kallistumista, joka Louis Napoleonissa myöhemmin on huomattavissa yhtä
vähän kuin hänen vetoamistansa "yleiseen äänestykseen" niin hyvin
presidentin vaalissa joulukuun 20 p. v. 1851 kuin "keisarivaalissa"
seuraavana vuonna joulukuun 2 päivänä.

Ettei taistelu presidentin ja eduskunnan välillä voinut enää kauan
kestää, sen käsitti Mérimée vallan hyvin. Senpä tähden hän ei niin
paljon kummastellutkaan Louis Napoleonin lakivastaista tekoa. Hän
myöntää tosin eräässä kirjeessä, että "il y a de quoi être de mauvaise
humeur, c'est vrai", ja että "quelques sous-préfets ont trouvé que la
répression a été trop prompte" ja sanoo kuulleensa mukana olleilta
kohtauksia, jotka luulisi 14:llä vuosisadalla tapahtuneiksi.
Mutta kaikki tämä on hänestä kuitenkin "bien nécessaire".[247]
"Tuntemattomalle" kirjoittaa hän joulukuun 2:n päivän illalla jotenkin
välinpitämättömästi: "Minusta näyttää kuin taisteltaisiin ratkaisevaa
taistelua, saas nähdä, kuka siinä voittaa? Jos presidentti joutuu
tappiolle, antanevat meidän sankarilliset edusmiehemme paikan
Ledru-Rollin'ille". Seuraavana päivänä taas samalle; "Quoi qu'il en
soit, nous venons de tourner un récif et nous voguons vers l'inconnu".
Ystävällensä Aug. Le Prévost'lle antaa hän äsken mainitsemassani
kirjeessä tarkan selityksen tuon merkillisen päivän tapahtumista ja
tuntuu hän minusta tässä käyttävän liian kevyttä kieltä ottelusta,
jonka uhreina virallisen Moniteur'in mukaan 380 henkeä (m.m. edusmies
Baudin) heitti henkensä, useita satoja pidettiin vankeudessa ja 88
edusmiestä (m.m. Thiers, Hugo, Rémusat, Quinet, Girardin ja David
d'Angers) ajettiin maanpakoon. Hän päivittelee, että "les gens les plus
philosophes et les plus étrangers autrefois à toute exagération tombent
aujourd'hui dans le ton déclamatoire sans s'en apercevoir". Hänen
mielestään "la bataille fut peu de chose" ja "de part et d'autre on a
joué la comédie". "_All the world is a stage_, a dit Shakespeare",
jatkaa hän edelleen: "C'est surtout vrai en France. L'un a fait le
simulacre de découvrir sa poitrine et de l'offrir aux poignards
(Dupin?), l'autre a joué pour quarante huit heures le rôle de prince du
moyen âge (Louis Napoléon)". Edusmiesten protestikulku 3 p. joulukuuta,
josta Hugo antaa niin innokkaan kuvauksen, näyttää Mériméehen tehneen
melkein naurettavan vaikutuksen päättäen seuraavista sanoista: "Notre
exprésident conduisait la bande. Il était fort simple et fort calme...
D'autres suivaient, se drapant plus ou moins dans leurs paletots.
Quelquesuns fumaient, ce qui manquaient de dignité. Berryer --
legitimistien johtaja -- a commancé par crier: vive la république! ce
qui fait rire. Le respectable public assistant à la procession était
fort partagé. Les uns trouvaient la chose comique, d'autres tragique;
quelques autres, mal élevés, disaient dans un style aussi peu
parlementaire qu'académique: enfoncez les 25 francs!"[248]

On tahdottu eräältä taholta väittää, että Mérimée muka olisi ollut yksi
niitä harvoja, jotka ennakolta tiesivät Louis Napoleonin miettivän
valtiokeikausta ja kannattivat sitä; mutta tämä juttu on siksi joutava,
ettei edes Victor Hugokaan. joka tästä mainitsee ja joka totisesti ei
ole säästänyt väriä mustentaakseen Mériméetä jälkimaailman silmissä,
ota sitä uskoakseen.[249] Väite on arvattavasti saanut alkunsa siitä,
että Mérimée ainakin jo v. 1847 oli ystävällisissä väleissä kreivi de
Mornyn kanssa, jonka rikkaat lahjat, päättävä luonne ja hieno
gentlemannin käytös häntä miellyttivät ja jolle hän sen johdosta, Hugon
sanojen mukaan, ennusti "un grand avenir".[250] Kuinka oikeassa hän
tässä oli, sen on historia meille osottanut.

Louis Napoleonille tuli Mérimée esitetyksi vasta myöhemmin, kenen
kautta, sen saamme piakkoin nähdä.

Toukokuun 1 p. 1852 oli Mériméen äiti kuollut. Samoihin aikoihin
päättyi myös eräs rakkauden suhde, jota hän 18 vuotta oli onnellisesti
ylläpitänyt ja joka oli käynyt melkeinpä avioliitoksi.[251] Heinäkuun
alkupuoliskon istui hän vankeudessa Librin jutun johdosta. Ei ole kumma
siis, että hän tunsi itsensä hiukan onnettomaksi, etenkin kun hän heti
vankeustuomion kuultuaan katsoi täytyvänsä jättää erohakemuksensa
valtioarkeoloogin virasta.[252] Sen hän tekikin jo seuraavana s.o.
27 päivänä toukokuuta, koska hänen mielestään ministerille
oikeuden päätöksen jälkeen ehkä oli epämieluista pysyttää hänet
virassa.[253] Mutta ennenkuin hän edes ehti vankeuteenkaan, sai hän
sisäasiainministeriltä kohteliaan kirjeen, jossa pyydettiin häntä
kaikilla mokomin jäämään paikoilleen ja jonka johdosta hän kirjoittaa
Montijon kreivittärelle, että "je reste et je fais mon métier jusqu'à
nouvel ordre".[254]

Mihin hänet seuraava "uusi käsky" jo vuoden päästä oli kutsuva, sitä ei
Mérimée varmaankaan osannut aavistaakaan.



IX.


Jo ennen kuin Louis Napoleon, suuren setänsä esimerkin mukaan, yleistä
kansanäänestystä käyttämällä huudatti itsensä Napoleon III:ksi, Ranskan
valtakunnan keisariksi, oli hän ruvennut miettimään sopivaa avioliittoa
hallitsijasuvun jatkumistakin varten. Mutta varsinkin joulukuun
2:n päivän jälkeen kävi tämä kysymys hänelle tärkeäksi ja
kiireelliseksi.[255] Useat keisarin neuvonantajista olivat ehdottaneet,
että hallitsija valitsisi puolisonsa Euroopan hallitsevista
ruhtinaallisista perheistä. Sopivina ehdokkaina mainittiin jo Kustaa
IV:n Aadolfin pojantytär Karoliina, eräs Hohenzollern-Sigmaringenin
prinsessa ja Badenin suurherttuattaren tyttären tytär Canota. Keisari
ei kuitenkaan näyttänyt olevan taipuvainen näitä ehdotuksia
noudattamaan, vaan kallistui mieluummin kuulemaan kreivi Mornya ja
ministeri Fould'ia, jotka neuvoivat häntä setänsä esimerkkiä tässäkin
seuraamaan valitsemalla puolisonsa todellisen rakkauden perustuksella
ja Ranskan rajain sisäpuolelta. Tavanmukaisissa hovitanssijaisissa
Compiègnessa, Elyséessä ja Fontainebleaussa oli Napoleon näet huomannut
erään yhtä ihanan kuin älykkään ylimysneidin, jonka sulous herätti
tässä 47 vuotiaassa hallitsijassa todellisen rakkauden tunteet.
Joulukuun ajan mietti hän otettavaa askelta. Mutta Sylvesterin päivän
iltapuolella 1852 teki hän lopullisen päätöksensä ja uudenvuoden
päivänä lähti hän kuin muutkin kuolevaiset viralliselle kosioretkelle.
Keisarilliset vaunut pysähtyivät erään upean yksityistalon kohdalle ja
muutama hetkinen sen jälkeen oli "sydän löytänyt sydämmen" ja Ranskan
kansa saanut keisarinnan.

Mérimée sai arvatenkin ennen pitkää kuulla keisarin päätöksestä.[256]
Ranskan tuleva hallitsijatar ei näet ollut kukaan muu kuin hänen hyvän
ystävättärensä, Montijon kreivittären nuorin tytär Eugénie, "pikku
Eugénie", kuten Mérimée oli tottunut häntä nimittämään. Olen ennen
maininnut, milloin ja missä Mérimée tutustui Montijon perheeseen, joka
muuten kuului Espanjan korkeimpaan ylimystöön.[257] Don Cipriano Gusman
Palafox y Portocarrero, Teban kreivi ja Espanjan grandi, sekä hänen
puolisonsa Marie Manuela Kirkpatrick de Closeburn olivat v. 1830
Mériméehen sattumalta tutustuttuaan, kutsuneet hänet luoksensa Calle
del Sardon linnaan ja ylipäänsä kohdelleet häntä kuin parasta
ystäväänsä. Mérimée puolestaan muisteli näitä aikoja aina suurella
mielihyvällä ja erittäinkin oli hänestä hauskaa, kun talon molemmat
kultakutriset tyttäret, 5-vuotinen Paca ja 4-vuotinen Eugenia istuivat
hänen polvillaan leikittelemässä. Heinäkuun vallankumouksen jälkeen
muuttivat Teban kreivi ja kreivitär lapsineen Pariisiin, missä Mérimée
puolestaan oli tilaisuudessa tekemään heille palveluksia esittämällä
heidät Pariisin hienoimmissa kirjallisissa ja taiteellisissa perheissä,
joissa hän lapsuudestaan asti oli seurustellut. Näinä aikoina nähtiin
Mérimée melkein joka päivä Montijon perheen seurassa ja hänen
biograafinsa kertovat kaikki, kuinka hän eräänä päivänä asteli de la
Paix'n katua taluttaen erittäin kaunista pikku tyttöstä, josta hän
muutamalle uteliaalle ystävälleen ilmoitti, että "se on pieni
espanjatar, erään ystävättäreni tytär; minä aion tarjota hänelle
leivoksia lähimmässä konditoriiassa".

Montijon kreivitär itse oli tavattoman älykäs ja perinpohjaisesti
sivistynyt nainen,[258] jota hän suurimmassa määrin kunnioitti ja jolla
näyttää olleen jonkunlainen vaikutus hänen valtiollisiinkin
mielipiteisiinsä. Niiden kirjailijain joukossa, jotka Mérimée toi
mukanaan Montijon perheeseen, oli m.m. Henri Beyle, joka kovasti
mielistyi uusiin tuttaviinsa ja usein kävi talossa kertoellen nuorille
hartaasti kuunteleville tyttösille mitä jännittävimpiä kuvauksia suuren
Napoleonin sotaretkiltä, joita hän sitä paitse kuvilla valaisi. Mérimée
puolestaan kuletti heitä kaupungilla, oikoi heidän ranskalaisia
ainekirjoituksiaan ja opasti heitä kaunokirjoituksessa. Tyttösillä
olikin suuri kunnioitus opettajaansa kohtaan, joka ainakin Eugéniellä
pysyi yhtä syvällä vielä myöhempinäkin aikoina. V. 1839 sairastui
kreivi itse, joka vähää ennen oli matkustanut Espanjaan, ja silloin
täytyi kreivittären kiireimmiten rientää hoitamaan puolisoansa, joka
ennen pitkää muuttikin manalan majoille. Muutamia päiviä kreivittären
lähdön jälkeen s.o. 17 p. maaliskuuta 1839 täytyi lastenkin
jouduttautua kotimatkalle opettajattarensa miss Flowersin kanssa
ja isällisenä ystävänä Mérimée kehoitti lapsia tottelemaan
opettajatartansa ja saattoi heitä pitemmän taipaleen eroten näistä
ihanista tyttäristä -- Paca oli silloin 14, Eugenia 13 vuotias --
todellisella surulla ja ottaen heiltä lupauksen, että he ensi tilassa
kirjoittaisivat hänelle matkastansa, niinkuin Eugenia myöskin
teki.[259]

Oltuaan kymmenkunnan vuotta vilkkaassa kirjeenvaihdossa Montijon
kreivittären kanssa kävi Mérimée v. 1840 toisen kerran Espanjassa,
jolloin hän asuen Montijon kreivittären palatsissa Madridissa, sai
akkunastaan seurata silloista kapinaa Espanjan pääkaupungissa. Aseman
vaaralliseksi käytyä muutti hänen ystävättärensä tyttärineen ja
seurueineen lähellä olevalle Carabanchelin maatilalle, missä nuoret
hempeät naiset Mériméen omien sanojen mukaan häntä hemmottelivat
("elles m'ont prodigieusement gâté") iloisten huvitusten keskessä ja
missä hän sanoo tulleensa huomaamaan "qu'il était très doux d'être
ainsi sultan, même _ad honores_".[260] Pistäydyttyänsä kuusi vuotta
myöhemmin taas verestämässä espanjalaisia tuttavuuksiaan -- Montijon
kreivittären kanssa oli hän yhtämittaisessa kirjeenvaihdossa aina
kuolemaansa saakka -- ali hänellä v. 1849 ilo nähdä "uskollinen
sisarensa" (soeur devouée) täysikasvuisen ihanan Eugénien kanssa taas
Pariisissa ja olivat he tällä matkalla ensimmäisen kerran Louis
Napoleonin toimeenpanemissa hovitanssijaisissa läsnä. Jo silloin osotti
Ranskan tuleva hallitsija erityistä huomaavaisuutta Mériméen "pikku
Eugénietä" kohtaan, mutta arvattavasti ei kukaan sentään tullut
ajatelleeksi tämän tuttavuuden seurauksia.

Montijon kreivi oli palvellut suuren Napoleonin aikana Ranskan
sotaväessä ja v. 1814 puolustanut Pariisia vihollislaumaa vastaan.
Kreivitär jumaloi vuosisatamme suurinta sankaria ja luonnollisesti
siirtyi melkoinen osuus tästä tunteesta Louis Napoleoninkin osaksi.
Samoin teki "pikku Eugéniekin", joka vanhempainsa ihailun ja Henri
Beylen kertomusten kasvattamana näki presidentissä mielikuvituksensa
uroon, jopa siihen määrään, että hän valtiokeikauksen johdosta
kirjoitti hänelle mitä innostuneimman kirjeen tarjoten koko
omaisuutensa -- joka muuten ei ollut niinkään vähäinen -- presidentin
mielivaltaisesti käytettäväksi. Ei ole siis kummaa, että tämän nuoren
ihailijattaren vilpitön innostus ja tavaton kauneus herätti
hidasverisen hallitsijankin povessa todellista rakkautta, jota hän
vuosina 1851-52 antamissaan loistavissa tanssijaisissa selvästi
osottikin, kunnes hän vihdoin teki ratkaisevan päätöksensä.

Tammikuun 22 p. 1853 kutsui hän kokoon eduskunnan (les grands corps de
l'État) ja ilmoitti aikovansa ottaa puolisokseen 27 vuotiaan Teban
kreivittären Eugénie de Portocarreron julistaen samalla koko Ranskalle
ja Euroopalle tiedon sydämmensä valitusta. Mériméelle, perheen
parhaimmalle ystävälle, uskoi leskikreivitär puolestaan naimakirjan
kokoonpanon[261] ja luultavasti tuli hän juuri tämän johdosta
esitetyksi Napoleonille.[262] Viikkoa myöhemmin tapahtuivat sitten
vihkijäiset Notre-Damen kirkossa kaikella keisarillisella loistolla ja
prameudella.

Viisaampaa vaalia valtiollisessakaan suhteessa ei Napoleon III
varmaankaan olisi voinut tehdä. Ranskan kansa, joka aina on ollut
herkkä tällaisille teoille ja joka nuoressa keisarinnassa näki älyn,
hyveet, sulon ja ihanuuden yhdistettynä, oli näet heti valmis
vilpittömään riemuun keisarillisen avioliiton johdosta. Kauneus ja sulo
pehmittää usein vihamielisenkin sydämmen. "Eugénien kauneus olikin
hurmaavinta laatua. Ihmeellisen hieno hipiä loi hänen kasvoilleen
jotain häikäisevää. Nuoruus, terveys ja sulo antoivat koko hänen
olennolleen runollisen heijastuksen", kirjoittaa hänestä eräs
historioitsija[263] ja Revue des deux Mondes antaa hänestä mitä
viehättävimmän kuvauksen, josta en malta olla siteeraamatta paria
riviä: "Elle frappait par une sorte de grâce virile qui en eût aisément
fait une héroine de roman, et elle portait fièrement, avant de ceindre
le bandeau impérial, cette couronne de cheveux dont un peintre vénitien
eût aimé la couleur."[264]

Olen katsonut tarpeelliseksi esittää tämän avioliittohistorian sekä
Mériméen läheisen suhteen keisarinna Eugeniehen hiukan tarkemmin
voidakseni täten näyttää lukijoilleni, kuinka luonnollista se
oikeastaan oli, että hän tästä lähtein joutui hovimiehen asemaan,
vaikka useat hänen vihamiehistään ovat koettaneet vääristellä tätä
äkkipikaista muutosta selittämällä sitä karaktäärin puutteeksi.

Kun "pikku Eugénie" näin oli kohonnut Ranskan hallitsijan rinnalle,
tahtoi hän tietysti edelleenkin nähdä vieraittensa joukossa entisen
huvittelijansa ja opastajansa. Mérimée taas noudatti mielellään hänen
tahtoansa saadakseen näin lähempää tutkia ja tarkastaa niitä oloja ja
henkilöitä, jotka historiaa tekevät ja muodostavat. Pari kuukautta
keisarillisten häiden jälkeen saattoi hän Espanjaan matkustavaa
Montijon kreivitärtä Poitiers'hen saakka, teki muutamia
virkatarkastuksia ja palasi sitten takaisin Pariisiin, josta hän
edelleen joka viikko laittoi bulletinit "maailman menosta"
ystävättärelleen Pyreneeain tuolla puolen. Jo Louis Philippen aikana
oli hän usein hovin huvituksissa läsnä ja kertoili kernaasti sieltä
kaikellaisia hauskoja juttuja tuttavain perheiden keskuudessa.[265] Nyt
oli hänellä erittäin kiitollinen tilaisuus askel askelelta seurata
kaunista suosikkiansa "uudessa ammatissa", kuten hänellä oli tapana
sanoa. Ensin tuntui hänestä hiukan oudolta ruveta puhuttelemaan häntä
arvonimellä "teidän majesteettinne", mutta, nuori keisarinna osasi jo
heti alusta asettua niin hyvin asemaansa, että se pian tuntui vallan
luonnolliselta.

Mérimée kertoo itse eräässä kirjeessään, kuinka hän hetikohta, kun sai
tietää Eugénien olevan kihloissa keisarin kanssa, oli ottanut tältä
pyhän lupauksen, ettei tämä vain pyydä puolisoltaan mitään armon- ja
suosionosotuksia hänelle. Mutta siitä huolimatta tarjosi keisarinna
hänelle piakkoin viran, joka parhaiten todistaa hänen täydellistä
luottamustansa Mériméehen. Hän halusi tehdä näet entisestä
opettajastaan yksityisen sihteerinsä (secrétaire des commandements),
mutta Mérimée kieltäysi kohteliaimmalla tavalla tästä työläästä
toimesta syyttäen huonontunutta terveyttänsä ja pyysi saada edelleen
pitää entisen paikkansa, jossa hänellä oli enemmän vapautta. Keisari
hyväksyikin hänen esittämänsä syyt, mutta keisarinna lausui hänelle
espanjan kielellä, että "sitten annetaan teille joku muu virka ja
ell'ette sitäkään ota vastaan, pidämme teitä vihollisenamme".[266]

Tämä tarjous tapahtui luultavasti jo helmikuun alulla.[267] Mikä tuo
"joku muu virka" oli oleva, sen sai Mérimée luultavasti tietää vasta
virallisen nimityksen kautta. Eräs henkilö, joka sattui olemaan hänen
luonansa, kun tämä nimitys aamulla kesäkuun 23 p. hänelle saapui,
vakuuttaa Mériméen joutuneen aika lailla hämilleen.[268] Koko sen
päivän oli hän sangen eperoivan näköinen miettien nähtävästi, mitä
hänen nyt oli tekeminen ja mitä vastaaminen monille tuttavilleen, jotka
eivät uutta hallitusmuotoa ensinkään suosineet. Hänen luontainen
ujoutensa näytäkse taas tässäkin. Sen sijaan, että hän olisi heti
ilmoittanut heille nimityksestänsä ja antanut sille oman selityksensä,
ei hän siitä hiiskunut kenellekään mitään, vaikka hän samana iltana
oleskeli eräässä Napoleonille sangen vihamielisessä perheessä,
jossa hän päälle päätteeksi puheli keisarista jotenkin suurella
halveksimisella. Hän tahtoi nähtävästi tällä käytöksellään saada
ihmiset siihen luuloon, joka muuten olikin vallan todenmukainen, että
hän oli nimitetty uuteen virkaansa vasten tahtoansa, jopa
tietämättänsäkin ja ilman että hänen oli tarvinnut valtiollisista
mielipiteistään luopua.

Seuraavan päivän virallinen lehti Moniteur ilmoitti kaikille Mériméen
lukuisille tuttaville, että keisari Napoleon III oli nimittänyt hänet
-- senaattoriksi, ehdottaen samalla että hän, paitse senaattorin
tuloja, saisi nauttia entisen palkkansa valtioarkeoloogina.[269]
Mérimée, joka raha-asioissa aina oli erittäin hienotuntoinen, kieltäysi
heti tästä ja jätti erohakemuksensa entisestä rakkaasta toimestaan,
jossa hän oli hyvin viihtynyt yli 20 vuotta.

Ja näin menetti hän siis "vanhan vapautensa", kuten hän eräässä
kirjeessään sanoo. Useat hänen entisistä tuttavistaan, jotka eivät
voineet kärsiä Napoleonia eivätkä koko uutta hallitusta, katsoivat
Mériméen suorastaan pettäneen heidät. Epäilemättä tunsi tämä itsekin
joutuneensa jotenkin ikävään asemaan, mutta koska asia nyt kerran ei
ollut autettavissa, rikkoi hän nuo tuttavuus-siteet ja lakkasi käymästä
muutamissa salongeissa. Ei hän koko nimitykselle muuten suurta arvoa
alussa antanut; mutta hän oli eräältä tuttavaltaan kuullut keisarinnan
innolla syleilleen puolisoansa, kun tämä ilmoitti hänelle asiasta.
"Tämä pieni sivuseikka on minulle, sen vakuutan teille, paljo
mieluisampi kuin itse nimitys", kirjoitti Mérimée vielä samana päivänä
kuin hän sai tiedon uudesta virastaan ystävättärelleen Montijon
kreivittärelle, jota hän, hienotunteisesti ja kohteliaasti kyllä,
kiittää senaattoriarvostaan.[270]

Jos hän valtioarkeoloogina oli ollut vapaa ja saanut käyttää aikansa
kaunokirjalliseen sekä tieteelliseen työhön, niin kyllä hän mielestäni
tässäkin uudessa virassaan olisi ollut tilaisuudessa vapauttansa
käyttämään. Sillä kahdeksana ensimmäisenä vuonna ei hän senaatissa
suutansa avannut, vaikka tosin istunnoissa kävi. Hän istui siellä
enimmäkseen hiljaisena kuuntelijana ja piirusteli huvikseen
kaikellaisia hauskoja kuvia mustetta, teräskynää tai lyijykynää
käyttäen.[271]

Tieteellisiä töitänsä jatkaa Mérimée, kuten ennenkin valtioarkeoloogina
ollessaan. Revue des deux Mondes'een kirjoittelee hän edelleen
muinaistieteellisiä sekä historiallisia tutkimuksia ja Le Moniteur
sisältää tuon tuostakin häneltä lyhempiä kirjoituksia eri
aineista.[272] Venäjän historia ja venäläinen kaunokirjallisuus ne
häntä myöskin suuresti huvittavat, erittäinkin Ukrainin kosakit ja
heidän sankarinsa sekä Pushkinin ja Gogolin etevät teokset. Niinpä
ilmestyi häneltä näihin aikoihin, paitse jo ennen mainittuja, kaksi
Pushkinin novellia (Les Bohémiens ja Le Hussard, v. 1852) sekä Gogolin
kuolematon "Reviisori" (yhdessä Les deux Héritages'n kanssa
heinäkuussa 1853) herättäen suurta mieltymystä tähän Venäjän ehkä
parhaimpaan ivailijaan.

Mutta omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto se Les deux Héritages'n ja
Les débuts d'un aventurier'n jälkeen melkeinpä kokonaan lakkaa.
Senaattoriksi tultuaan ei Mérimée kolmeentoista vuoteen julkaissut
ainoatakaan kaunokirjallista tuotetta ja senkin jälkeen ainoastaan
yhden novellin.[273] Béranger'n pelko, että tieteellisyys tappaa
hänessä kaunokirjailijan ja että hän tutkimustensa keskellä unohtaa
"Clara Gazulit ja kronikat, romaanit ja novellit" kävi todellakin
toteen.

Aikomukseni ei ole syventyä seuraamaan Mériméetä hänen tieteellisellä
toimialallaan, joka kyllä olisi monipuolinen ja vaihteleva sekin, mutta
jonka seikkaperäinen käsittely kuitenkin menee ulkopuolelle niitä
rajoja, mitkä tälle elämäkerralliselle tutkimukselleni olen vetänyt. Ja
koska minulla samoin kuin hänen muillakin biograafeillaan on
yllämainitsemistani syistä sangen vähän sanottavaa senaattori
Mériméestä ylipäänsä ja kaunokirjailija Mériméestä näiltä parilta viime
vuosikymmeneltä, niin täytyy minun toistaiseksi seurata häntä enemmän
hovimiehenä ja tyytyä esittämään hänen elämäkertaansa pääasiallisesti
tältä kannalta.



X.


Keisarinna Eugénie oli epäilemättä valtiollisessakin suhteessa sopivin
henkilö Napoleon III:n puolisona Ranskan valtaistuimelle nousemaan.
Siinä puheessa, jonka Napoleon kokoutuneelle eduskunnalle piti 22 p.
tammikuuta 1853, antoi hän sydämmensä valitusta mitä kauneimman, eikä
suinkaan liioitellun kuvan lausuessaan m.m. seuraavat sanat: "Ollen
ranskalainen mieleltään, kasvatukseltaan ja muistoiltaan, hänen isänsä
kun aikoinaan vuodatti vertansa keisarikunnan edestä, on hänellä
espanjattarena se etu, ettei hänen perheellensä Ranskassa tarvitse
antaa kunnian- ja arvonylennyksiä. Omistaen kaikki hyvät henkiset
ominaisuudet on hän oleva valtaistuimen kaunistus samoin kuin hän
vaaran hetkenä epäilemättä on osottautuva sen rohkeimmiksi tukijoiksi.
Hurskaana katoolilaisena on hän lähettävä Jumalalle samat rukoukset
kuin minäkin Ranskan valtakunnan menestykseksi ja hänen suloutensa ynnä
hyvyytensä on, siitä olen varmasti vakuutettu, herättävä eloon
keisarinna Josefine-vainajan hyveet."

Ja todellakin onnistui uuden hallitsijattaren jo alussa voittaa
keisarikunnalle monta ystävää sellaistenkin joukossa, jotka hänen
puolisoansa eivät erittäin lempeillä silmillä katselleet. Tavattomalla
luontevuudella osasikin hän uudessa asemassaan käyttäytyä kuin
todellinen hallitsijatar ainakin. Kirjeissään vanhalle ystävättärelleen
Espanjassa, jonka luona Mérimée oleskeli muutamia kuukausia syksyllä
v. 1853 tutustuen maan valtiollisiin oloihin, ja katsellen
härkätaisteluja, antaa hän tarkan selonteon nuoren keisarinnan ensi
askeleista. Hänen mielestään osaa tämä mainiosti tarpeen mukaan puhua
ja vaieta, tehdä nopeita ja oikeita huomioita ja ylipäänsä hyvin
mukautua ranskalaisten tapojen ynnä olojen mukaan. Velvollisuutensa
hallitsijattarena täyttää hän erittäin tarkasti ja kun hänelle Krimin
sodan aikana uskotaan hallitusohjat, oppii hän ulkoa perustuslain ja
vaatii sen täsmällistä noudattamista. Niinikään ei Mérimée, joka muuten
kaikella tavoin koettaa varoitella "pikku Eugénietänsä" uhkaavilta
vaaroilta, voi olla ihmettelemättä tämän tavatonta rohkeutta. "Jos me
aina ajattelisimme vaaroja, niin emme saisi nukkua rauhassa hetkeäkään.
Paras on olla niitä ajattelematta ja luottaa kaitselmukseen", sanoi
hänelle kerran keisarinna ja tämän kertoo Mérimée todellisella
ihmettelyllä. Ja kun tammikuun 14 p:nä v. 1858 itaalialainen Orsini
teki tunnetun murhayrityksensä keisarillista paria kohtaan, lausui
hallitsijatar niinikään vähintäkään säikähtämättä: "elkää meistä
huolehtiko, tämä kuuluu ammattiimme. Pitäkää huoli haavoitetuista".

Eivätkä nämä tällaiset tapahtumat vaikuttaneetkaan paljo mitään
hovi-elämään. Sotaväkeen, ankaraan poliisijärjestykseen ja alemman
kansan suosioon luottaen elettiin Tuileriessä verrattain huolettomia
päiviä ja nuori keisarinna teki mitä vain taisi kerätäkseen
valtaistuimen ympärille maan parhaimmistoa. Mutta tämäpä ei ollut
niinkään helppo tehtävä, sillä valtiokeikauksen jälkeen "poistuivat
Ranskan seuraelämän etevimmät henkilöt arasti verellä tahrautuneen ja
äsken arvoon päässeen miehen luota". Ja huolimatta siitä, että Napoleon
suuressa määrin kannatti tieteitä ja taiteita, joita hän piti kansan
henkisen sivistyksen mittarina, eivät nämä tahtoneet ottaa oikein
kukoistaakseen. Osa vuossadan alkupuoliskon suuria miehiä oli jo
muuttanut manalan majoille, toiset olivat maanpaossa ja useat pysyivät
uudelle hallitukselle vieraina. Uusia tähtiä ei myöskään näyttänyt
ilmestyvän, sillä n.k. terveen järjen koulu Ponsardin turvissa ei
suinkaan ollut omiansa loihtemaan neroja esille. Keisari ja keisarinna
tekivät kuitenkin mitä ikinä voivat saadakseen ne henkiset kyvyt
hovipiiriin, mitkä Ranskalla vielä olivat tallella. Tässä toimessa oli
Mériméen apu heille varsin tervetullut, tämä kun itse kuului juuri
Pariisin parhaimpiin seuroihin ja tällä kun oli niin lukuisa joukko
eteviä ja ylhäisiä tuttavia. Tosin oli hän, kuten ylempänä olen
maininnut, lakannut seurustelemasta muutamissa nykyiselle hallitukselle
vallan vihamielisissä salongeissa, mutta sitä valmiimpipa hän
olikin tekemään uusia tuttavuuksia, varsinkin niiden ihanain
naisten keskuudessa, joita toinenkin keisarikunta pian osasi
hovitanssijaisiinsa ja huveihinsa koota.[274]

Kuuluisimmat näistä pidettiin Compiègnessä, missä vähitellen nähtiin
kokoutuvan valiojoukko Ranskan nuorempaa ylimystöä, rahapohattoja,
tiedemiehiä, jopa ennen pitkää taiteilijoita, kirjailijoita ja
sanomalehtimiehiäkin. Neljän viimeisen luokan riveissä oli
keisarivallalla enimmäkseen pahimmat vihamiehensä ja senpä vuoksi
koetettiinkin juuri heitä hovin juhlallisuuksiin houkutella. Kaikissa
tapauksissa saatiin sinne sentään aikaa myöten melkoinen määrä, sillä
hovimestarin tekemät vierasluettelot mainitsevat juhlallisuuksissa
läsnäolleina m.m. hrat Sainte-Beuve, Feuillet, Jules Sandeau, About,
Gautier, Augier, Ponsard, Dumas n:pi, Legouvé, Flaubert, Paul de
Musset, Girardin, Cassagnac, Nisard, Pasteur, Cl. Bernard, Leverrier,
Oppert, Meissonier, Gérôme, Gust. Doré, Fromentin, Couture,
Viollet-le-Duc, Auber, Berlioz, Gounod, Thomas ja Mermet. Kaikkia näitä
kohtaan koettivat keisarilliset olla niin kohteliaita ja ystävällisiä
kuin mahdollista ja useat näistä huvittivat loistavaa seuraa
omantakeisilla tuotteillaan. Hovin varsinaiset huvittajat olivat
kuitenkin kreivi de Morny, jonka suuret lahjat ulottuivat itsenäisenkin
kirjallisen tuotannon alalle, ja -- Mérimée, joka kirjoitteli milloin
tilapäärunoja, milloin runoarvoituksia, milloin mitäkin.

Näistä kaikista ei julkisuuteen ole riviäkään tullut, ellemme ota
lukuun paria kertomusta, jotka Mérimée myöhemmin kirjoitti ja
keisarinnalle luki. Jälkimaailma ei näistä tietäisikään mitään, ellei
Mérimée itse olisi puhunut niistä kirjeissään. Usein oleskeli hän
viikkokausia, jopa kuukausiakin keisarillisten kanssa milloin
Fontainebleaun, milloin Saint Cloud'n, milloin Compiègnen tai
Biarritzin linnoissa ottaen ahkerasti osaa huvituksiin ja työskennellen
väliajoilla. Tavallisesti kutsuttiin hänet sinne viikon päiviksi, kun
joku ylhäinen vieras oli saapunut hoviin vierailemaan, mutta usein
pyydettiin häntä sitten jäämään kuukausmääriksi.[275] Kun Hollannin
kuningatar esim. saapuu Pariisiin, tietää hän heti tehtävänsä: "il faut
que je lui fasse ma cour" ja aivan oikein hän arvaakin, sillä hän
käsketään heti hoviin huvittelemaan ylhäistä vierasta. Viittasin jo
äsken niihin huvituksiin, joilla hovin oli tapana tanssijaisten ohella
hauskuttaa vieraitaan. Muutamat otteet Mériméen kirjeistä tarjoavat
meille yksityistietoja. "En outre, j'ai fait des vers pour Sa Majesté
Néerlandaise, joué des charades et _made a fool of myself_".[276] --
"Nous avons joué une charade un peu leste, mais qui a été bien prise et
qui a fait rire".[277] -- "Nous vivons ici en grandes occupations. Votre
serviteur est directeur de théâtre, auteur et acteur. Il fait des plus
des révolutions dans les beaux-arts et de la polémique avec
l'Institut".[278] -- "Depuis mon arrivée ici, j'ai mené la vie agitée
d'un impressario. J'ai été acteur et directeur, Nous avons joué avec
succès une pièce un peu immorale."[279]

Jo näistä lyhyistä otteista käy selville, että keisarinna Eugénie osasi
pitää vieraitansa hyvällä tuulella. Häntä onkin monien tunnustusten
ohessa usein moitittu liiallisesta huvittelun ja loiston himosta sekä
tuhlaavaisuudesta, joilla hän Weberin arvelun mukaan koetti korvata
"tuota laillista ruhtinuutta, jota hänellä ei ollut". Epäilemättä
onkin tässä arvelussa paljo totta. Luultavasti oli se myöskin
nautinnonhaluisen keisarinnan keksintö, että hovissa samoihin aikoihin,
jolloin Napoleon III:n osanotto Krimin sodan ratkaisuun tuotti
Ranskalle ulkonaista mainetta ja kunniaa, perustettiin n.k. "cour
d'amour" sellaisten keskiaikaisten esikuvain mukaan, joista Martialis
d'Auvergne, Andreas Capellanus y.m. puhuvat ja joissa "galanta frågor
af olika art kommo under ompröfning af ett tribunal af damer under
presidium af Alienor af Poitou, Marie de France, grefvinna af Champagne
och Ermenjard, vicomtessa af Narbonne".[280] Niistä kirjeistä, jotka
viisi vuotta Mériméen kuoleman jälkeen (v. 1875) anonyymisesti
ilmestyivät nimellä "Lettres à une autre inconnue" H. Blaze de Buryn
varustamalla esipuheella käy selville, että presidenttinä näissä
huvituksissa oli ollut juuri näiden kirjeiden vastaanottaja, jonka
anonyymiteetin pariisilainen sanomalehti Le soir pian paljasti
ilmoittaen "toisen tuntemattoman" olevan puolalaisen kreivittären Lise
Przedzewskan, markiisitar de Noailles'n sisaren. Mérimée nimittää häntä
aina (kirjeenvaihto alkaa vuodesta 1865, jolloin kreivitär muutti
Pariisista tiluksilleen Podoliaan ja jatkuu aina vuoteen 1870) "ma
chère présidente" ja sanoo eräässä kohden: "Ne vaudrait il pas mieux
aller en gondole sur le lac -- tarkoittaa nähtävästi pientä järveä
Fontainebleaun luona, missä hoviseuran oli tapana iltasilla soudella
vieraineen[281] -- ou disserter dans la cour d'amour sous votre
présidence"[282] ja eräässä toisessa paikassa: "Nous aurions grand
besoin de restaurer notre cour d'amour et de rappeler notre présidente
au fauteuil".[283] Mériméen allekirjoituksista "votre humble
secrétaire", "votre très-dévoué secrétaire" näemme, että hänellä tässä
hienossa naisten oikeudessa oli ollut pöytäkirjurin kadehdittava
tehtävä; ja että hän tämänkin ammattinsa oli täyttänyt periaatteensa
mukaan: "il faut faire son métier en conscience", siitä ovat hänen
erinomaisen miellyttävästi ja pirteän hienostelevasti kirjoitetut
kirjeensä "rakkaalle presidentilleen", elävänä todistuksena.

Ehdottomasti kysyy jokainen tätä lukiessaan, miten vakavaluontoinen
kirjailija ja tiedemies viihtyi tässä uudessa seurapiirissä. Vallan
vastenmielistä ei se Mériméelle kuitenkaan ollut ja olihan hän jo
nuoruudestaan saakka rakastanut seuraelämän nautintoja ja tälle
taipumukselleen pysyi hän uskollisena kuolemaansa saakka. Hän nimittää
itse asemaansa hovissa "métier de courtisan", mutta siitä huolimatta ei
meidän suinkaan tule sekoittaa häntä tavallisiin liehakoitsijoihin,
joita kaikki hovielämä luonnollisesti vetää puoleensa. Näistä sanookin
hän, että "tous ces ducs nouveaux sont des jeunes gens qui ne brillent
ni par l'intelligence ni par la vertu; mais il y a dans l'atmosphère
des cours quelque chose qui attire les niais et leur procure une bonne
réception".[284] Mikä Mériméetä erityisesti huvitti tässä hovimiehen
asemassa, oli se hyvä tilaisuus, joka hänellä nyt oli läheltä
tarkastaa, miten historiaa tehdään. "C'est amusant d'être aux premières
loges et d'assister à la comédie quand on n'est pas acteur, et qu'on
n'a pas la prétention d'y jouer un rôle", kirjoittaa hän kerran
Panizzille.[285] Eikä hänellä nähtävästi olekkaan koskaan ollut halua
persoonallisesti sekautua asiain menoon muuta kuin korkeintaan
keskusteluilla hallitsevain miesten kanssa. Että häntä siitä huolimatta
silloin tällöin käytettiin puhtaasti valtiollisissakin asioissa, sen
näemme hänen omista kirjeistään. Milloin pyytävät ministerit häntä
puhumaan jostakin asiasta keisarille ja kun hän kieltelee arvellen,
etteihän hänen, asiaan kuulumattoman, sanoilla voi mitään vaikutusta
olla, vastaavat nämä, että juuri sen vuoksi hän ehkä voikin
vaikuttaa.[286] Milloin taas on hän välittäjänä Panizzin ja keisarin
välisissä keskusteluissa[287] tai pyytää keisarinna häntä taivuttamaan
hyvää ystäväänsä ministeri Fouldia pysymään paikoillaan, j.n.e.

Mériméen tunteet keisarinnaa kohtaan me tunnemme: ne olivat
yksinomattain uskollisen ystävän vilpitöntä osanottoa, joka pysyy
järkähtämättömänä niin hyvin tukalissa kuin suotuisissa oloissa. Mutta
vilpittömän ystävän velvollisuuksiin kuuluu suorapuheisuus ja rohkeus
lausua mielipiteensä. Ja näitä ominaisuuksiaan ei Mérimée koskaan
menettänyt hovissakaan, sitä osottaa hänen menettelynsä monissa
tärkeissä kysymyksissä. Niinpä kertoo hän Panizzille, kuinka hän eräänä
iltana niihin aikoihin, jolloin Ranska paavia suojellakseen ja
aluettansa lisätäkseen sekaantui Itaalian vapautussotaan, otteli näistä
asioista keisarinnan kanssa, jonka tekopyhyys (hypocrisie) ja
paavilliset tunteet olivat tärkeänä vaikuttimena Napoleonin käytökseen.
"L'affaire a été engagée avant que j'aie eu le temps de me reconnaître
et de l'éviter. Elle parlait avec une grande vivacité, mais sans
colère. Il me semble que j'ai été aussi ferme que possible, mais me
maintenant très calme sans rien ménager. On m'a dit que j'avais été
convenable. -- -- La discussion a fini par l'épuisement des gosiers, et
il y a eu un grand silence de huit à dix minutes; après quoi, il m'a
semblé qu'elle était plus prévenante pour moi qu'à l'ordinaire,
évidemment pour me montrer qu'elle n'était pas fâchée. Elle a même
demandé à madame de Rayneval (eräs keisarinnan hovinaisia) si elle
croyait que je n'avais pas été blessé. Vous la reconnaissez à ce
trait".[288] Samalla tavalla esiytyi Mérimée silloinkin, kun keisarinna
syksyllä 1863 hommasi purjehdusretkelleen Portugaliin ja Espanjaan.
Hänen samoin kuin monen muunkin mielestä oli tämä matka valtiollisesti
vaarallinen. "Mon attachement pour elle, et le danger très réel de
chose m'ont donné hardiesse et franchise et je lui ai débité très
nettement ma râtelée, quelquefois avec plus vivacité que le respect ne
l'exigeait. -- -- Il m'a paru cependant que mon discours l'avait
ébranlée, et lui laissait quelques inquiétudes".[289]

Keisarinna tunsi jo vähitellen ystävänsä luonteen eikä hän ylipäänsä
näytä näistä otteluista pahastuneen. Ainoastaan kerran viittaa
Mérimée kirjeissään jonkunlaiseen epäsuosioon antamatta kuitenkaan
minkäänlaista selitystä syistä. "Entre nous il me semble que je suis un
peu en disgrâce", sanoo hän vain lyhyesti.[290] Vaarallisempaa laatua
ei tämä sentään näytä olleen, sillä kuukausi sen jälkeen saa hän taas
kutsun saapua Fontainebleaun linnaan. Eikä siinä auta hänen
vastustelunsakaan, mutta, lisää hän, "je suis parfaitement résolu à
m'excuser si, selon son usage, Sa Majesté m'invite à prolonger mon
séjour". Ja niin suuri oli keisarinnan luottamus monivuotiseen
uskolliseen ystäväänsä, että kun hänellä kerran mielestään olii syytä
mustasukkaisuuteen, valitsi hän uskotuksensa Mériméen. Peitetyin sanoin
kertoo tämä Panizzille puhelleensa asiasta kokonaista neljä tuntia
keisarinnan kanssa lohdutellen häntä. Keskinäinen perhesopu, joka
ylipäänsä oli mitä paras Napoleon III:n ja hänen puolisonsa välillä,
näkyy tälläkin kertaa pian palanneen, sillä hiukan myöhemmin kirjoittaa
jo Mérimée ystävälleen Lontoossa: "La concorde règne dans le ménage de
nos amis; après des nuages qui pouvaient amener un orage, le beau temps
a reparu".[291] Keisarinnan luottamus Mériméehen oli siis, kuten
näemme, kerrassaan tavaton. Mutta toiselta puolen ei hän juuri parempaa
miestä voinut perhesurujensakaan jakajaksi valita. Tämä näet oli
aina valmis muualla häntä puolustamaan kaikkia niitä lukuisia
parjausyrityksiä vastaan, joista ei edes ylhäinen asemakaan häntä
säästänyt. Keisarinnasta tiedettiin näet, että hän mielellään sekausi
valtiollisiin asioihin ja että keisari puolestaan ehkä liiankin paljo
antoi puolisonsa vaikuttaa päätöksiinsä. Niinpä kertoo Mérimée
ministeri Persignyn kerran sanoneen Napoleonille ihan suoraan, että
tämä oli puolisonsa vaikutuksille liian altis ja että hän sen johdosta
menettää valtiolliset ystävänsä. Sen johdosta lisää hän: "Ce qui me
fâche le plus, c'est qu'on en rend responsable notre aimable hôtesse,
et je ne doute pas qu'on ne lui attribue dorénavant tout le mal et
toutes les fautes qui se feront".[292]

Mitä taas tulee Mériméen suhteeseen keisari Napoleoniin ei se mikään
erittäin läheinen ollut alussa eikä se koskaan samalle kannalle
kehittynyt kuin millä hän keisarinnan kanssa oli. Napoleonilla ei
ylipäänsä ollutkaan minkäänlaisia läheisiä ystäviä, joille hän olisi
aikeitaan edeltä päin selitellyt. Mériméen ilo siitä, että hän nyt muka
oli päässyt "ensimmäisestä looshista" katsomaan, miten historiaa
tehdään, näyttäytyy jotenkin perättömäksi. "Je suis dans le lieu du
monde où l'ara parle le moins de politique", valittaa hän kerrankin
Fontainebleausta ystävälleen Panizzille ja niinikään erään toisen
kerran: "J'assiste ici au spectacle le plus étrange. J'ai l'air d'être
aux premières loges, mais je ne sais rien et ne vois pas grand'chose.
C'est derrière le rideau que la pièce se joue".[293]

Ja tämä esirippu, jonka takana kaikki toimitettiin, oli keisarin tyyni,
läpikuultamaton ulkomuoto. Mérimée kutsuukin häntä sfinsiksi ja
mykäksi. "On se plaint ici de ne rien comprendre à la politique de
l'empereur. Sous le gouvernement de Louis-Philippe, tout le monde était
assez vite au fait de toutes les affaires tandis que, maintenant
qu'elles sont dans la tête d'un muet, il est impossible d'en savoir ou
même d'en deviner quelque chose".[294] Samaa nuottia veisaa hän usein
muulloinkin arvellen, että keisari kyllä puhelee mielellään kaikkien
kanssa _de rebus omnibus et quibusdum aliis_, mutta hänen
strateegilliset tuumansa "ne peuvent être comprises que par de grands
capitaines tels que Thiers ou Cousin".[295]

Tämä keisarin salaperäisyys ynnä hänen valtiollisten tuumiensa
verrattain hyvä onnistuminen näyttää vähitellen herättävän Mériméessä
todellista kunnioitusta, jopa ihailuakin mykkää hallitsijaa kohtaan.
"Je ne sais où il se renseigne pour si bien comprendre les instincts du
peuple."[296] -- "Il a un tour à lui pour dire les choses, et, quand il
parle en souverain, il a l'art de montrer qu'il n'est pas de la même
triviale pâte que les autres. Je crois que c'est exactement ce qu'il
faut à cette magnamime nation qui n'aime pas le commun".[297] Sokeaa ei
hänen ihailussa sentään ole koskaan. Niinpä hän monta kertaa moittii
keisaria siitä, ettei tämä "pidä piispojaan ja papistoansa paremmassa
kurissa" ja varsinkin siitä, että tämä tekee liiallisia myönnytyksiä
kansanvaltaisille eduskunnan aineksille. Vapaamielistä hallitusta hän
kyllä haluaa ja ihailee suuresti Englannin edustusta mallikelpoisena
laitoksena, mutta Ranskan kansa ei hänen mielestään ole kypsynyt
vapauttansa harjoittamaan eikä sen luonnekaan ainakaan toistaiseksi
näytä sellaiseen soveltuvan. Myönnytyksistä ei voi seurata muuta kuin
sanoja ja "te tiedätte, että Ranskassa seuraa sanojen perästä
vallankumoukset" kirjoittaa hän Panizzille eräänkin kerran.[298]

Se mikä Mériméetä ja keisaria toisiinsa suuressa määrin lähensi, oli
heidän kirjallinen yhteistyönsä sekä monessa suhteessa yhtäläiset
mielipiteet ja sympatiiat. Olen edellä Mériméen historiallisista
teoksista puhuessani maininnut hänen ihastuksestaan Caesariin, josta
hän aikoi kirjoittaa perinpohjaisen tutkimuksen, vaikka tämä ei ole
koskaan julkisuuteen tullut. Niinikään huomautin arvelunani, että hän
hienotunteisuudesta Napoleonia kohtaan jätti teoksensa keskeneräiseksi
saatuaan tietää, että keisari, jonka lempisankari Caesar aina oli
ollut, puuhasi tutkimusta samasta miehestä. Tavallisella
historiallisella terävyydellään oli hän v:n 1848 vallankumouksen ja
Napoleon III:n valtiokeikauksen johdosta lausunut, että Caesarin
aikaiset ja noiden aikojen tapahtumat ovat vallan yhtäläisiä.[299]
Kirjeissään nimittääkin Mérimée Napoleon III:tta usein Caesariksi,
vaikka hän samalla käyttää sitä hienolla ivalla. Oli miten oli,
Caesarin ihailussa yhtyivät molempain sympatiiat ja kun Napoleon ryhtyi
tutkimukseensa käsiksi, ei tietysti voinut olla soveliaampaa apumiestä
kuin juuri Mérimée, joka tähän aineeseen oli perehtynyt tavallisella
perinpohjaisuudellaan. Hänen neuvonsa ylhäiselle tutkijalle oli se,
että tämä rajoittuisi omalta kannaltaan arvostelemaan Caesarin
kommentaattoreja eikä antautuisi kertomaan sankarin historiaa
kokonaisuudessaan. Tätä ystävällistä neuvoa ei Napoleon kuitenkaan
seurannut, vaan ryhtyi tunnetulla lujaluontoisuudellaan työhön.
Mériméen oleskellessa hovissa istui hän usein keisarin kanssa kahden
kesken näistä asioista keskustelemassa ja neuvottelemassa.

"J'ai longtemps causé avec l'empereur, surtout d'histoire ancienne et
de César", kirjoittaa hän kerrankin "tuntemattomalle";[300] niinikään
eräässä toisessa kirjeessä: "Avanthier, j'ai dîné aux Tuileries en très
petit comité. Sa Majesté m'a parlé beaucoup de César".[301] Mutta
pelkkään puhelemiseen ei hänen osuutensa keisarin tutkimukseen suinkaan
rajoittunut. Napoleonilla näkyy nimittäin olleen tapana pyytää
kaikellaisia kirjallisiakin aputöitä erikoiskysymyksissä, sen näemme
Mériméen kirjeistä. "Je lui fais un petit travail sur la religion des
Romains et j'insiste sur l'avantage qu'ils avaient de se dire la messe
à soi-même, au lieu de payer un étranger pour cela".[302] -- "J'ai,
ici, en train, un petit travail pour le maître (näin nimittää hän usein
keisaria), que je voudrais lui porter (30/8 61)".

Alussa ei Mériméellä näytä olleen luottamusta keisarin
tieteellisyyteen. Mutta mitä edemmäs työ edistyi, sen suuremmaksi
kasvaa hänen kunnioituksensa. "Il m'étonne par la facilité avec
laquelle il comprend les choses d'érudition, dont il n'a pris le goût
qu'assez récemment", kirjoittaa hän, "tuntemattomalle" lokakuussa v.
1860 ja myöhemmin taas: "L'empereur est devenu un archéologue accompli.
Il a passé trois heures et demie sur la montagne (Alise'n kaupungin
luona), par le plus terrible soleil du monde, à examiner les vestiges
du siège de César et à lire les Commentaires".[303] Mérimée se myöskin
tarkasti teoksen arkki arkilta ennenkuin se julkisuuteen
laskettiin.[304]

Kun sitten 1865 ensimmäinen osa teosta valmistui painosta saavutti se
tiedemiestenkin puolesta melkoisen tunnustuksen. "Ils ont obligés de le
trouver un peu trop savante pour eux" kirjoittaa siitä Mérimée
"tuntemattomalle" liittäen teoksesta omana arvelunaan: "I1 me semble
qu'il y a des très belles pages. Je suis surpris de l'érudition, plus
grande et plus solide que je ne m'y serais attendu" ja Panizzille: "Le
grand défaut du livre, à mon avis, c'est qu'on dirait que l'auteur se
place devant un miroir pour faire le portrait de son héros".[305]
Pahaan pulaan joutui hän, kun Journal des Savants-lehden toimitus
kokonaisuudessaan kääntyi hänen puoleensa pyynnöllä, että hän
kirjoittaisi heille arvostelun keisarin teoksesta. "Comme c'est la
compagnie en corps qui m'avait imposé la tâche -- kirjoittaa Mérimée
'tuntemattomalle' -- il a fallu s'exécuter. Vous savez tout le bien que
je pense de l'auteur et même de son livre; mais vous comprenez les
difficultés de la chose, pour qui ne voudrait pas passer pour un
courtisan, ni dire des choses inconvénientes. J'espère m'être tiré
d'affaire assez bien. J'ai pris pour texte que la République avait fait
son temps et que le peuple romain s'en allait à tous les diables, si
César ne l'eût tiré d'affaire. Comme la thèse est vraie et facile à
soutenir, j'ai écrit des variations sur cet air".[306] Niin hyvin tämä
arvostelu, joka löytyy painettuna yllämainitun aikakauskirjaa syyskuun
numerossa 1865, kuin se, minkä hän vuotta myöhemmin kirjoitti saman
teoksen toisesta osasta (katso: Journal des Savants, heinäkuulta 1866)
todistavatkin, että hänen on onnistunut jotenkin hyvin saavuttaa
tarkoituksensa, joka oli "n'être ni courtisan ni factieux".

Jo vuosikausia ennen oli Mérimée kirjoittanut "tuntemattomalle", että
"le bourgeois (ainoa kerta muuten, jolloin hän tällä hieman
halventavalla nimellä keisaria nimittää) me plaît chaque jour
d'avantage".[307] Ja sulasta ystävyydestä hän auttoi keisariakin. Hän
kertoo itse, kuinka Napoleon yhteistyön alussa puhui runsaasta
palkkiosta ja kuinka hän hymyillen vastasi: "Minulla on niin paljo
kirjoja kuin tarvitsen ja minä olen laskenut, että käden täysi paperia,
tusina sulkakyniä ja pullollinen Petite-Vertu-mustetta on minulle
tarpeeksi. Eiköhän teidän majesteettinne salli minun tehdä tätä
lahjatyönä". Filon lisää, että nyt oli keisarin vuoro hymyillä, sillä
tämä epäili lahjan vilpittömyyttä; hän ei ollut tottunut saamaan
palveluksia ilman palkkioita. Tällä kertaa hän sellaisen kuitenkin sai,
sillä hänen apumiehensä ei pyytänyt muuta kuin "l'estime du maître,
plus rare que sa faveur, et le droit d'être franc".[308] Ja että hän
tätä oikeuttaan käytti yhtä hyvin keisaria kuin muitakin kohtaan, sen
olen jo mielestäni osottanut.[309]

Filon huomauttaa jommoisellakin syyllä, ettei Mérimée oikeastaan
ole tuntenut hovimiehen elämästä muita varjopuolia kuin "de veiller
tard, de faire de trop bons dîners et de rester debout quelquefois
plus longtemps qu'il ne convenait à des jambes de son âge".
Mutta kun terveys on niin huono kuin hänellä näihin aikoihin
jo oli, kun täytyy vanhoilla päivillään -- kävihän hän jo hyvässä
määrässä kuudettakymmentä -- näytellä, olla mukana kaikilla
kävely-, ratsastus- ja veneretkillä, istua ulkosalla ruohikossa
myöhäisillä illallisilla j.n.e., niin voihan käsittää, ettei se aina
vallan mieluista ollut. Se käykin selville hänen kirjeenvaihdostaan.
Niinpä kirjoittaa hän kerrankin Panizzille Biarritzista, missä hän
silläkin kertaa oleskeli lähes puolitoista kuukautta: "Bien que je
m'acquitte assez honorablement de mon métier de courtisan, je me sens
pris parfois d'idées à la Bright, et j'ai envie de m'en aller vivre en
homme libre dans quelque auberge au soleil"[310] ja vähän myöhemmin:
"Je suis bien déterminé à quitter pour cette année le métier de
courtisan. Vous ne vous doutez pas combien il est fatigant".[311]
Ja monen monituista kertaa valittelee hän, kuten aikoinaan
Voltairekin,[312] ettei hän ole hovimiehen vaivalloiseen ammattiin
luotu. "Je n'ai pas les qualités du courtisan" päivittelee hän
ystävälleen Panizzille väsyneenä pitkälliseltä hovimatkalta palattuaan
ja "tuntemattomalle" hän niinikään kirjoittaa: "Le destin ne m'avait
pas fait pour être courtisan".[313]

Ludovic Halévy, joka persoonallisesti seurusteli Mériméen kanssa,
mainitsee myöskin näistä hänen vaikerruksistaan huomauttaen niiden
yhtäpitäväisyyttä Voltairen valitusten kanssa. "Mutta", sanoo hän,
"erotus on vain se, ettei Voltaire puhunut totta, jota vastoin Mérimée
sanoo sen vallan vilpittömästi".[314] Mériméetä ovat monet, etupäässä
Victor Hugo, koettaneet kaikilla tavoin halventaa sen vuoksi, että hän
"alentui verellä tahratun hallitsijan hovimieheksi". Siitä syystä olen
katsonut tarpeelliseksi näin laajaperäisesti käsitellä hänen
suhdettansa Napoleon III:n hoviin. Luulenkin jo selvästi todistaneeni,
ettei häntä suinkaan saa lukea tavallisten hoviliehakoitsijain joukkoon
ja yhdyn täydellisesti niihin (Filon, kreivi d'Haussonville, Houssaye,
Halévy, Mirecourt, yksinpä hänen vastustajansa Pontmartinkin y.m.),
jotka pitävät sitä onnena keisari Napoleonille ja keisarinna
Eugénielle, että heillä todellakin oli sellainen vilpitön ja
suorapuheinen ystävä kuin Mérimée oli, ystävä, joka ei ollut mikään
onnenetsijä, vaan jolla päinvastoin oli rohkeutta olojen
tukalammiksikin tultua pysyä järkähtämättömänä ja uskollisena.
Mériméellä näkyy itselläänkin olleen tieto siitä, että tähän Napoleon
III:n hallituksen loppupuolella rohkeutta tarvittiin; hän kirjoittaa
nimittäin Panizzille 1 p. tammikuuta 1870 seuraavasti: "On peut
aujourd'hui être poli pour les personnes couronnées sans risquer de
passer pour courtisan. Dans peu de temps même, il faudra pour cela un
degré de courage considérable".[315]

Mutta ennen kuin ryhdyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista
rinnakkain toisen keisarikauden asteittaisen suistumisen kanssa
Sédanin onnettomaan tappeluun saakka, on minun annettava muutamia
elämäkerrallisia lisätietoja hänestä näiltä vuosilta (1854-64), ettei
lukija luulisi hänen uhranneen kokonaista vuosikymmentä yksinomattain
hovielämälle.



XI.


Virkistettyänsä ensin voimiaan useita kuukausia kestäneellä
ulkomaamatkalla, jonka nimellisenä tarkoituksena oli Münchenin
näyttely, vaikka hän samalla kertaa ihaili Reinin kauniita rantoja,
Badenin hyöteitä metsiä ja sinertäviä järviä sekä Tyroolin reipasta
kansaa, nautti Wienin "really truly" hauskasta seuraelämästä ja Pestin
alkuperäisistä tavoista, palasi Mérimée lokakuussa 1854 takaisin
rikkaaseen Pariisiinsa, missä häntä jo lukuisat kirjalliset toimet
odottivat.[316]

Äitinsä kuoleman jälkeen oli Mérimée muuttanut rue Jacob'in varrelta
Lillen kadulle n:o 52, jonka omisti hänen orpanansa, tie- ja
vesilaitosten entinen ylitarkastaja Dubois-Fresnel. Täällä toisessa
kerroksessa oli hänellä neljä huonetta, joista yksi suuri budoaariksi
muodostetulla alkoovilla varustettu kirjastohuone samalla oli
työpajana. Seinillä riippui tauluja, suurin osa hänen isänsä
siveltimestä lähteneitä, ja uunin laiteilla kauniita jaapanilaisia
taideteollisuuden tuotteita. Makuuhuone oli niinikään arvokkailla
tauluilla koristettu, kunniapaikalla isänsä Leonorin ehkä etevin taulu
"l'Innocence nourrissant un serpent", muualla taiteilijoilta saamia
lahjatauluja. Kirjastohuoneessaan, jossa hänellä oli tuhansia nidoksia,
istui Mérimée suuren työpöytänsä ääressä, jonka Tourneux sanoo olleen
"une très belle table de travail en bois de rose avec cuivres dorés et
ciselés", työskennellen enimmäkseen öisin.[317]

Kotona yksin istuessa ja pitkä persialainen yönuttu päällä turkkilaista
piippua poltellessa tuntui aika sentään toisinaan yksitoikkoiselta; ja
silloin kirjoitteli hän joskus ystävilleen surumielisiäkin mietteitä
elämästänsä ja yksinäisyydestään. Käyttäen hyväkseen muutamaa tällaista
valituksen tapaista uskalsi hänen vanha ystävättärensä kreivitär
Montijo ehdottaa, että hän menisi naimisiin, sillä vaimo oli hänen
mielestään välttämätön Mériméen asemassa olevalle miehelle. Samaa puhui
"tuntematonkin" ja nähtävästi m.m. myöskin rva Senior. Kun hän v. 1853
palasi Espanjasta, huhuttiinkin hänen jo menneen kihloihin ja Filon
puolestaan vakuuttaa "qu'il y avait eu quelque chose".[318] En tiedä
millä perusteella hän tämän tekee; minä en ainakaan ole löytänyt
vähintäkään tukea tälle luulolle. Mérimée tiesi jo olevansa vanha,
liian vanha sulhasmieheksi ja se armoton tapa, millä hän usein
kirjeissään Panizzille ivailee vanhoja miehiä, jotka menevät nuorten
tyttöjen kanssa naimisiin, osottaa kyllin selvästi, ettei hänellä ole
vähintäkään halua siihen kaivoon hypätä, "Je suis trop vieux pour me
marier" vastaa hän sekä rva Seniorille että "tuntemattomalle"; ja
ystävättärelleen Espanjassa kirjoittaa hän: "Si vous me voyez (hän oli
silloin nuhakuumeessa) vous ne penseriez pas ä me marier avec les
belles demoiselles dont vous parlez. On guérit de la grippe, mais ce
dont on ne guérit pas c'est d'être vieux." Sitä paitse oli hänellä
nuoruudessaan ollut onnettomasti päättyneitä yrityksiä tähän suuntaan,
vaikka hän omain sanainsa mukaan, ei katsonut voivansa tarjota
lemmitylleen niin suurta onnea kuin tämä olisi ansainnut ja luultavasti
odotti. "Minulla ei ole rohkeutta eikä voimaa koettaa tällaista uutta
elämän muutosta", kirjoittaa hän kreivittärelle. "Ainoa etu, minkä
avioliitto minulle nyt voisi tarjota, olisi jonkunlainen lievennys
sairauden kohdatessa ja etenkin sillä aina ikävällä hetkellä, jolloin
täytyy tämä maailma jättää. Jos miettisin asiaa ainoastaan egoistin
kannalta, ansaitsisi se ehkä jo tämänkin edun vuoksi harkitsemista.
Mutta toisakseen on edesvastaus, vaimonsa huolestaminen ja hänen
päiviensä turvaaminen miehen kuoleman jälkeen kauhistavaa. Kun minulla
oli kissa, leikittelin minä mielelläni sen kanssa, mutta kun sen tuli
halu juosta kattoja pitkin narttuja katselemaan tai rottien perään
kellariin, epäilin minä, että tokkohan minulla oli oikeutta pidättää se
luonani omiksi huvikseni. Paljo suuremmalla syyllä tekisin itselleni
tämän kysymyksen, jos se koskisi naista".[319] Mies, jolla on tällaiset
periaatteet, on ehdottomasti vanhanpojan elämään tuomittu, niin
tyypilliset ne ovat. Ja samoin kuin monet muutkin naimattomat
poikamiehet pitävät lapsista, samoin Mériméekin. "Minä olen liian vanha
naimisiin mennäkseni -- kirjoittaa hän rva Seniorille 5 p. maaliskuuta
1855 -- mutta minä tahtoisin mielelläni pienen tyttösen kasvattaakseni.
Olen usein miettinyt ostaa lapsukaisen joltakin Espanjan mustalaiselta,
jott'en, jos kasvatukseni kävisi huonosti, luultavasti saattaisi
onnettomammaksi tätä piskuista olentoa, jonka kasvatikseni ottaisin. --
Paha vain että mustalaiset ovat niin kovin tummia ja että heidän
tukkansa on sydenkarvainen. Miks'ei teillä ole pientä kultakutrista
tyttöstä minulle luovuttaa?" kysyy hän lopuksi. Samaa mieltä ilmaisee
hänen kirjeensä kreivitär de Montijollekin: "Tahtoisin mieluummin, jos
olisin varma siitä, että jätän jälkeeni jotain, pienen tyttösen
kasvattaakseni häntä parhaimpani mukaan, mutta -- ja tässä näytäkse
taas epäilijä oikeassa karvassaan -- sekin on niin vaarallista
leikkiä". Minkä vuoksi se on sitä, ilmaisee eräs hänen kirjeensä rva
Seniorille: "mais il pourrait bien se faire que le petit monstre, après
quelques années, s'amourachât d'un chien coiffé et me plantât là".[320]
Ja tämä tietysti taas olisi ikävä juttu. "Suo siellä, vetelä täällä
eikä kuivaa kussaan". Paras siis oli pysyä erillään sekä avioliitosta,
jossa voi tulla petetyksi, että kasvattitytöstä, joka äkkiä voi
kasvatti-isänsä jättää, ja pysyä koreasti yksinäisenä kissansa kanssa.
"Le mieux, je crois, c'est de s'habituer à vivre comme un arbre et à se
résigner".[321]

Ja niin hän tekikin. Naisista hän kyllä piti ja seurusteli, kuten
olemme nähneet, mielellään ja alinomaa heidän kanssansa, mutta pysyviin
pauloihin eivät he häntä saaneet. Hänen kirjeistään näemme hänellä
vielä vanhoilla päivilläänkin olleen monituisia seikkailuja, jopa
hellempiä suhteitakin, mutta "Mérimée était fidèle, et plus que jamais,
à ses habitudes de gourmandise élégante: il ne faisait que tremper ses
lèvres à la coupe", sanoo vallan oikein Filon lisäten omasta
puolestaan, että Don Juanimme näistä voitoistaan oli "plus honteux que
fier". Siltä se näyttääkin. "Le fond de la question est que les jeunes
gens n'aiment plus que les lorettes, de sorte que les femmes honnêtes
sont obligées de recourir aux vieillards" kirjoittaa hän kerrankin
ystävälleen Panizzille tällaisen kohtauksen johdosta vetäen siitä
seuraavan johtopäätöksen: "Comme ce siècle de fer est drôle! Je crois
que, vous et moi excepté, tout le monde est fou".[322]

"Peu de gens savent d'être vieux", sanoo Pascal. Että Mérimée
rakkausasioissa osasi sitä olla, olemme nähneet. Kaunokirjailijana hän
sen käsitti vielä ankarammin, hän, joka ei koskaan ole keskentekoista
työtä käsistään laskenut. "Kirjailijan pitää älytä ajoissa vai'eta",
näin ymmärsi hän Pascalin lauseen. Puoli vuosisataa senaattoriksi
tullessa täytettyänsä laski hän kaunokirjailijan kynän lopuksi ikäänsä
melkein täydellisesti käsistään ja jos hän viimeisinä vuosinaan siihen
pari kertaa vielä tarttui, tapahtui se erityisistä syistä, kuten
myöhemmin saamme nähdä. Vanhukselle muka sopivampi tieteellinen työ
tuli tästä lähtein hänen pääasialliseksi lomatoimekseen.

Olen ylempänä jo huomauttanut kuinka ahkerasti Mérimée senaattoriksikin
tultuaan kirjoitteli aikakauskirjoihin lyhempiä tieteellisiä
tutkimuksia ja arvosteluja. Vähitellen katsoi hän niitä kertyneen siksi
paljon, että arvokkaimmat jo voi koota erityiseen nidokseen. Niinpä
ilmestyikin tammikuussa v. 1855 kokoelma "Mélanges historiques et
littéraires", johon tekijä oli Revue des deux Mondes'sta, Moniteurista,
Revue contemporainesta ja Constitutionnelistä koonnut seuraavat
kaksitoista tutkimusta: Les mormons, Les cosaques de l'Ukraine,
Histoire ancienne de la Grèce, Un tombeau découvert à Tarragone,
L'Hôtel de Cluny, Littérature espagnole, Les romains sous l'Empire,
Mémoires d'une famille huguenote, De l'enseignement des beaux-arts,
Restauration du Musée, Vie de César-Auguste ja Inventaire des Joyaux du
duc d'Anjou.

Ensimmäinen kirjoitus mormoonilaisista on muutamien englantilaisten
lähteiden mukaan kokoonpantu objektiivinen selonteko mainitun lahkon
synnystä ja opista. "Ukrainin kasakat" on hauska tutkimus Zaporogein
omituisesta heimosta ja heidän tunnetuista sankareistansa Bogdan
Chmielniçkistä ja Mazepasta, jonka tarumaiset vaiheet ennen Mériméetä
jo olivat innostuttaneet Voltairea ja Byronia ihaniin runoelmiin ja
Horace Vernétä kuuluisaan tauluunsa. -- Todellakin hauskaksi on
Mérimée saanut toista sataa sivua käsittävän arvostelunsa ja
selontekonsa Groten suuresta "Kreikan historiasta". Samalla kuin hänen
muistutuksensa osottavat hänen perinpohjaisia tietojaan historian
laajaperäisellä alalla todistaa kirjoitus kokonaisuudessaan hänen
vilpitöntä ihailuansa helleeniläistä kansaa, sen kirjallisuutta ja
taidetta kohtaan. Kreikasta puhuessaan lämpenee tämä kylmä
historioitsija taas vasten tahtoaankin ja epäilemättä lämpenee
lukijakin seuraavista innostuneista lauseista: "Où touvera-t-on un
spectacle plus animé, plus fécond en péripéties que dans cette
classique Grèce, ce grand pays qui tient une si petite place sur la
carte? Dans cette terre privilégiée, pas une montagne qui ne redise le
nom d'un poète, d'un sage, d'un héros, d'un artiste. Pour nous, les
noms des hommes illustres de la Grèce, de ses grands morts, comme
disait César après Pharsale, sont encore les synonymes de génie et de
vertu. Quelle contrée, si vaste qu'elle soit, peut se vanter d'avoir
produit un Socrate, un Platon, un Phidias, un Homère, un Eschyle, un
Aristote? Souvent le monde a été bouleversé par des hordes brutales
mises en mouvement, comme les Huns, par un fléau de Dieu. A la Grèce
seule était réservée la gloire d'éclairer les autres nations et de les
policer. Ses armes, sa littérature, ses arts, ont été bienfaisants.
Dans l'espace de quelques siècles, vingt peuples helléniques, ou plutôt
vingt petites villes ont déployé une activité sans égale pour réaliser
tout ce qui se peut imaginer de bon, d'utile et de beau. Leurs
institutions si variées, leurs moeurs plus variées encore se sont
ressemblé pourtant par un résultat et peut-être par un but commun,
celui de conserver à l'individu sa valeur propre et de lui offrir le
plus libre développement de toutes ses facultés".[323]

Minun täytyy pyytää anteeksi, että olen näin pitkällä otteella
poikennut puheena olevasta asiasta; mutta rohkenen kuitenkin toivoa,
ettei se lukijaa ole ikävystyttänyt. Jos nyt käymme jatkamaan
pintapuolista selontekoamme kirjoituksista "Mélanges hist. et
littéraires"-kokoelmassa, niin ovat molemmat seuraavat kyhäelmät
"L'Hôtel de Cluny", kertomus tämännimisen museon esineistä, ja "La
littérature espagnole", arvostelu Ticknorin laveahkosta teoksesta
"History of spanish Literature", jotenkin lyhkäisiä eivätkä mielestäni
erittäin huomattaviakaan muuten kuin että jälkimmäistä vastaan tehdyt
muistutukset taaskin osottavat kirjoittajan hyviä tietoja tälläkin
alalla. -- Nimellä "Les romains sous l'Empire" julkaisi Mérimée hauskan
arvostelun Ch. Mérivalen 2-osaisesta teoksesta "A History of the
Romains under the empire" liikkuen tässä omalla alallaan ja merkiten
ilolla tekijän puolueettoman ja oikean arvostelun lempisankaristaan
Caesarista, jota hän taaskin kiittämällä kiittää,[324] ja samoja
asioita, nimittäin Caesarin kuolemaa, käsittelee hänen lyhyt
selontekonsa niihin aikoihin löydetystä ja Piccolos'in julkaisemasta
Nicolas de Damasin käsikirjoituksesta. -- "Mémoires d'une famille
huguenote" on vain mitä ahtaimmaksi supistettu kertomus Jacques
Fontainen kirjoittamista perhemuistelmista Nantes'n ediktin ajoilta ja
"Inventaire des Joyaux de Louis, Duc d'Anjou" niinikään hyväksyvä
arvostelu tästä osasta kreivi de Laborden tarkkaa luetteloa Louvren
museon rikkaasta esinekokoelmasta.

Käsittelemättä on minulla vielä Mériméen monessa suhteessa arvokas ja
huomiota ansaitseva kirjoitus "kaunotaiteiden opetuksesta", joka niihin
aikoihin kuin se kirjoitettiin (v. 1849) oli vilkkaan keskustelun
esineenä Ranskanssa. Tekijä ottaa tässä vertaillakseen toisiinsa
Pariisin ja Rooman taidekouluja ja ehdottelee edellisen toiminnassa
useita tärkeitä muutoksia, joista monet nykyään lienevätkin jo
toteutetut. Hallitukselle ehdottaa hän, että se 1:o edistäisi ja
helpoittaisi taiteilijain opetusta, 2:o toimittaisi palkkioita
etupäässä niille, jotka työskentelevät vaikeamman (historiallisen)
maalauksen alalla ja siis suoranaisemmin isänmaansa kunniaksi sekä 3:o
lakkaisi kannattamasta keskinkertaisuutta. Sitäpaitse vielä, että
tavalliset palkinnot korotettaisiin ja ainoastaan taiteilijat alle
25 vuotta saisivat ottaa osaa kilpailuihin, että palkinto
maisemamaalauksesta lakkautettaisiin, maisemamaalaajat kun muutenkin
saavat taulunsa paremmin kaupaksi ja että kaunotaiteiden akatemiaan
erityinen opettaja asetettaisiin, jonka velvollisuutena olisi pitää
luentoja keskiajan rakennustaiteesta.

En tahdo vielä tällä kertaa antautua tekemään selkoa siitä vilkkaasta
osanotosta, millä Mérimée, joka perinpohjaisten tutkimusten ja
laajaperäisten matkustusten kautta oli kehittänyt itsensä tunnustetuksi
taiteentuntijaksi, aina seurasi taide-elämää Ranskassa ja
ulkomaillakin. "Mélanges historiques et littéraires" saavutti
ilmestyessään kyllä suosiollisen vastaanoton, joll'ei se mitään
suurempaa huomiota herättänytkään, kirjoitukset kun olivat jo ennestään
tuttuja. Näiden kokoominen ja julkaiseminen olikin hänelle vain
lepohetkien työtä. Samallaista oli myöskin se kaunis ja asiallinen
esipuhe, jonka hän vallan samaan aikaan (tammikuussa v. 1855) pyynnöstä
kirjoitti kreikkalaisen kirjailijan Marino Vreton ranskaksi kääntämään
kokoelmaan "Contes et poèmes de la Grèce moderne".[325] Tässä
alkulauseessaan, jossa taaskin ilmenee hänen lämmin tunteensa
helleeniläisyyttä kohtaan, huomauttaa hän laulujen alkuperäisyyttä ja
voimaa sekä kääntäjän taitavuutta. "Tour à tour poète et compilateur,
romancier et archéologue, M. Marino Vreto a su toujours conservé les
traits caractéristiques du génie de ses compatriotes et le mouvement
naturel de leurs compositions". Kirja saikin osakseen varsin hyviä
arvosteluja.[326]

Mériméen pääasiallisena kirjallisena työnä vuosina 1854-55 oli
kuitenkin Agrippa d'Aubignén tunnetun ja 16:n vuosisadan elämää niin
mainiosti karakteriseeraavan teoksen "Les aventures du baron de
Foeneste" julkaiseminen uudessa painoksessa. Pierre Jannet, joka
kirjakauppaliikkeensä lakkautettuaan oli antaunut bibliofiilin jaloa
taitoa harjoittamaan, sai v. 1853 päähänsä ruveta "la Bibliothèque
elzévirienne"-sarjan nimellä julkaisemaan in -- 16:o "des anciens
auteurs qui représentent au naturel la naïveté ou les hardiesses de
l'esprit gaulois", kuten sanat kuuluivat. Tällaisina vanhoina
tosiranskalaisina mestareina pidettiin tietysti Rabelais, Brantôme,
d'Aubigné y.m. Mérimée oli tunnettu erittäin taitavaksi äidinkielensä
tuntijaksi ja kun häntä parooni Foeneste omituisine tapoineen jo
nuoruudessa erityisesti huvitti, niin ei ole kummeksimista, että Jaunet
melkein heti yrityksensä alussa kääntyi "Chronique de Charles IX:n"
tekijän puoleen pyynnöllä, että tämä ottaisi toimittaakseen
selityksillä ja esipuheella varustetun painoksen ylempänä mainitsemaan
d'Aubignén teosta.[327] Tourneux julkaisee osia kustantajan ja
toimittajan välisestä kirjeenvaihdosta, joka, ellei se muuten olekkaan
merkillinen, ainakin osottaa kuinka tarkasti hän tätäkin työtä teki.
Heinäkuussa v. 1855 se sitten ilmestyi käsittäen 348 sivua varsinaista
tekstiä ja parikymmentä sivua alkulausetta. Mitä Mérimée enimmän tässä
kirjailijassa ihaili, käy selville seuraavista esipuheen lauseista:
"Foeneste est un tableau de moeurs des plus remarquables et si on le
dépouille des exagérations que comporte ce genre de satire, il offre,
je crois, une image animée et fidèle de la société à l'époque où
l'auteur a vecu. Mais ce qui me semble surtout admirable dans ces
dialogues, c'est la vérité de caractères mis en scène et le rare talent
d'observation qu'on découvre jusque dans les plus petits détails. Il me
semble qu'il y a dans ce livre des traits de naturel que Molière
n'aurait pas désavoués". -- Arvostelijat olivat yksimielisiä siitä,
että toimittaja oli suoriutunut tehtävästään kaikin puolin
kiitettävällä tavalla. Niinpä esim. Librin jutusta tunnettu Ludovic
Lalanne, peräti tuima arvostelija, huomautteli siinä kyllä muutamia
erehdyksiä, mutta tuli lopulla kuitenkin siihen päätökseen, että
"l'auteur de Colomba s'est acquitté de ce travail avec son esprit et sa
sagacité habituels".[328]

Asiain näin hyvin käydessä olivat sekä kustantaja että toimittaja
tyytyväisiä yhteistyönsä tulokseen. Senpä vuoksi näkyvät he hetikohta
tehneenkin uuden sopimuksen keskenään ja tähän piti heti kohta
ryhdyttämän käsiksi; apumieheksi Mériméelle otettiin nuori tiedemies
Louis Lacour. Jo seuraavana päivänä Foenesten ilmestymisen jälkeen
oltiin puuhassa ja silloin tällöin istuttiin rue de Lillen varrella
n:ossa 52 yhteisesti neuvottelemassa Brantômen teosten samantapaisesta
ulosantamisesta.[329] Työ ei kuitenkaan näy sujuneen niin nopeasti kuin
oli toivottu ja syy oli nähtävästi Mériiméessä, jonka huono terveys ja
ehkäpä osaksi myöskin väsyttävä hovielämä teki esteitä esipuheen
valmistumiselle. Tästä kärsi Mérimée itsekin ja päivittelee eräässä
kirjeessä "tuntemattomalle": "J'ai une Vie de Brantôme à faire, où j'ai
une grande quantité de choses téméraires à dire. Je m'amuse à en
retourner les phrases dans ma tête; mais le courage me manque lorsqu'il
s'agit de quitter mon fauteuil pour aller les écrire".[330] Vihdoin hän
sentään rohkaisi itsensä ja ensimmäinen osa ilmestyi syyskuussa 1858
nimellä "Oeuvres complètes de Brantôme T. I".

Esipuheessa, joka löytyy myöskin kokoelmassa "Portraits historiques et
littéraires", (ilmestyi vasta 4 vuotta Mériméen kuoleman jälkeen 1874),
ilmaisee hän miten historiallista teosta ei ole arvosteltava: "Dans
tous les cas, il faut se garder de juger les actions des hommes du
XVI:e siècle comme nous jugeons celles du XIX:e".[331] Kukin aika on
omalta kannaltaan arvosteltava ja tuomittava. Brantômesta itsestään
antaa hän samallaisen arvostelun kuin Royer-Collard Caesarista: "il fut
surtout un homme comme il faut, ou plutôt comme il le fallait pour son
siècle, dont il nous offre un type fidèle, moins les grands vices et
les grandes vertus".[322] -- Kahden seuraavan vuoden kuluessa
julkaistiin tätä suurella suosiolla vastaanotettua teosta toinen ja
kolmas osa, mutta v. 1859 keskeytyi työ moninaisista syistä eikä sitä
sen jälkeen jatkettu ennenkuin vasta v. 1875 ja silloin oli
toimittajana jo toinen mies.

Vielä on minun tässä yhteydessä mainittava eräs kolmas Ranskan
muinaisten aikojen tapakuvaajia, nimittäin "keskiajan Herodotos"
Froissart, jonka merkitystä ja luonnetta Mérimée niinikään samoihin
aikoihin oli tilaisuudessa lyhyesti kuvaamaan.[333] Valenciennessä,
missä mainittu runoilija ja historioitsija oli neljä vuosisataa sitten
syntynyt, oli hänen muistoksensa pystytetty patsas, jonka juhlallinen
vihkimys tapahtui 21 p. syyskuuta 1856. Ranskan akatemia, joka
tavallisesti aina on edustettuna tällaisissa tilaisuuksissa, valitsi
Mériméen edustajaksensa ja tämä pitikin paljastusjuhlassa puheen, missä
hän ylistää lempikirjailijaansa nimillä "un poète ingénieux, un
chroniqueur incomparable", hän kun antoi meille "un tableau si animé
des moeurs et des passions du moyen âge" ja osasi "ennoblir la vérité
sans l'altérer jamais, et donner un air de grandeur à tous les sujets
qu'il a touchés". Samassa puheessa hän myöskin akatemian suostumuksella
-- akatemia ei muuten suinkaan ollut bonapartelainen, vaikka se
Pariisin rauhan jälkeen tunsi itsensä suosiollisemmaksi -- antoi
seuraavan kauniin tunnustuksen Napoleon III:lle ja hänen puolisollensa:
"Sur ce trône ... nous voyons le plus sage politique, qui, sans
conquêtes, a replacé la France au premier rang des nations, une
princesse qui nous représente la vertu parée de toutes les
grâces".[334]

Näitä ja useita muita lyhempiä arvosteluja eri aikakauskirjoihin
kyhäillessään ei Mérimée sentään unohtanut sitä kansaa, jonka kieltä
hän myöhempinä aikoinaan ihaili "comme faite pour la poésie".[335] Olen
jo luetellut useita Mériméen kääntämiä Venäjän kirjallisuuden
parhaimpia novellituotteita, jotka, vaikka hän itse sanookin, että "la
concision et la richesse de la langue russe défient les plus habiles
traducteurs", erään täysin kykenevän arvostelijan mukaan ovat tehdyt
sellaisella taidolla, että niissä "le style précis de ce lettré
(Mérimée) altère l'original".[336] V. 1865 julkaisi hän Pushkinilta
uuden novellin "Le coup de pistolet", joka ilmestyi Moniteurissä 21 p.
maaliskuuta.

Mutta tähän hänen rakkautensa Venäjän oloihin ei suinkaan rajoittunut
vielä nytkään. Hän syventyi yhä edelleen kasakkain vaiherikkaaseen
historiaan, josta, kuten tietty, sekä muut että hän itse ovat saaneet
aiheita niin moneen jännittävään kuvaukseen. "Mélanges hist. et
littéraires" kokoelmassa olleen kirjoituksensa Ukrainin kasakoista
laajensi hän vähitellen kahdeksi erittäin perinpohjaiseksi
tutkimukseksi, joista toinen "Stenka Razine" ilmestyi Journal des
Savants'in heinäkuun numerossa 1861 ja toinen "Bogdan Chmielniçki"
samassa paikassa tammikuun ja heinäkuun numeroissa kaksi vuotta
myöhemmin. Kun molemmat sitten v. 1865 julkaistiin erityisenä teoksena
nimellä "Les cosaques d'autrefois", saavuttivat ylipäänsä sangen
suosiollisen arvostelun, jopa niinkin, että kirja erään arvostelijan
mukaan on "mille fois plus poétique que le corsaire de Byron".[337]

Käsiteltyänsä "Les faux Démétrius" nimisessä teoksessa Pietari Suuren
edeltäjää ja osotettuansa siinä, että väärä Demetrius, vastoin tunnetun
historioitsijan Karamsinin väitettä, "n'était pas le moine défroqué
Grégoire Otrépief, que l'Église russe maudit encore aujourd'hui", vaan
että kapinoitsija, vaikka kyllä olikin kirjeenvaihdossa Otrepiewin
kanssa, oli vallan toinen henkilö, nimittäin eräs Ukrainin kasakka,
kääntyi Mérimée nyt tutkimaan Pietari Suuren elämäntyötä.
Demetriuksesta sanoi hän, että tämä todellakin oli suuri mies, joka
"voulut réformer les abus et civiliser son pays", mutta että hän
"prétendait faire tout à coup et de primesaut tout ce que Pierre le
Grand fit plus tard, graduellement et avec une prudente lenteur".[338]
Kun hän näin oli täydellisesti perehtynyt omituisiin ja vaihteleviin
tapahtumiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuoliskolla, eriytyi
Pietari Suuren hedelmällinen sivistystyö hänelle vallan uudessa ja
luonnollisessa valossa. Laajaperäiseksi suunnitellun tutkimuksensa
julkaisemisen aloitti hän syyskuussa 1864 Journal des Savants'issa
nimellä "Histoire du règne de Pierre le Grand" käsitellen ensin
"oikeudenkäyntiä perintöruhtinas Aleksista vastaan", jonka kuvausta
jatkui aina seuraavan vuoden helmikuun numeroon saakka. Pari vuotta
myöhemmin (kesäkuussa 1867) alkaa hän samassa lehdessä tutkimuksensa
toisen osan "Pietari Suuren nuoruudesta" ja tämä jatkuu helmikuuhun
1868. Epäilemättä työskenteli Mérimée sitten edelleen saadakseen tämän
laajan historiansa loppuun, mutta huono terveys ja lähestyvä
ranskalais-saksalainen sota suurine tapahtumineen estivät häntä sitä
täydelliseksi valmistamasta. Jatkoa siihen nimittäin ei koskaan tullut.

Luulen jo osottaneeni, ettei Mérimée suinkaan hovielämän huvitusten ja
velvollisuuksien vuoksi laiminlyönyt kirjallisia toimiaan niinä
vuosina, joina hän kreivi de Mornyn kanssa oli "bouffon de sa Majesté",
kuten hän kerran leikillä itseänsä nimittää. Tahdon vielä, ennen kuin
käyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista, jotka samalla ovat
toisen keisarikauden loppuaikoja, näyttää kuinka ahkerasti hänen
kykyänsä ja taitoansa käytettiin muilla käytännöllisillä aloilla ja
minkälainen hän virkatoimissaan senaatissa sekä akatemiassa oli.

Librin jutun kautta oli Pariisin kirjastojen epäjärjestys ja huono
hoito tullut näkyviin ja jo silloin olivat Lacroix, Jubinal y.m.
ottaneet sen uudesta järjestämisen julkisen keskustelun alaiseksi.
Minkäänlaisiin toimenpiteihin ei heidän kirjoituksensa silloin
kuitenkaan näy aihetta antaneen. Mérimée oli niinikään saman jutun
aikana tullut vakuutetuksi kirjastojen huonosta tilasta ja vielä
selvemmäksi kävi se hänelle, kun hän useiden Lontoonmatkojensa kautta
tutustui ystävänsä Panizzin järjestämään ja kaikin puolin
mallikelpoiseen British museumiin, jota varten Englannin parlamentti
vuosittain uhrasi niin suuria summia. Panizzin kanssa keskustellessa
vakautui hänessä vähitellen tuuma ryhtyä samallaisiin parannuspuuhiin
Pariisin kirjastojen suhteen. Tehtyään kesällä v. 1856 pari kuukautta
kestäneen matkan Englantiin, missä hän samalla huvittelihe lukuisain
englantilaisten ylimysystäväinsä luona, jotka kaikki kestitsivät häntä
omain sanojensa mukaan "avec une hospitalité pour laquelle je désespère
de trouver un adjectif et qui n'est praticable qu'en cet aristocratique
pays",[339] ja myöhemmin samana vuonna Espanjaan Madridin kirjastoja
tutkimaan sekä ystävätärtänsä Montijon kreivitärtä tervehtimään, lähti
hän seuraavana vuonna virkistysmatkalle Sveitsiin, mistä hän
viralliseen Moniteuriin lähetti seikkaperäisen, pitkän kirjoituksen
kirjasto-oloista Lontoossa ja teki lukuisia ehdotuksia Pariisin
kirjastojen järjestämiseksi. Kirjoitus, joka löytyy painettuna
mainitussa lehdessä 26 p. elokuuta 1857, ei tällä kertaa jäänytkään
vaikutuksia vaille. Muutama kuukausi sen jälkeen -- perustava kokous
oli 19 p. joulukuuta -- asetti nimittäin hallitus 11-miehisen
toimikunnan Mériméen esimiehyydellä asiaa käsittelemään.[340]

Toimikunta tekikin, kiitos olkoon esimiehen innolle ja
uutteruudelle,[341] nopeaa työtä ja jo kolmisen kuukautta sen jälkeen
voi Mérimée antaa komitean tuloksista hallitukselle kirjallisen
kertomuksen, joka on päivätty 27 p. maaliskuuta 1858; painosta ilmestyi
se erityisenä vihkosena seuraavassa toukokuussa ja Moniteurissä vasta
20 p. heinäkuuta sisäasiain ministerin lausunto mukana. Ylipäänsä
hyväksyi ministeri ehdotuksen, jonka mukaan silloinen "Bibliothèque
impériale", nykyinen "Bibliothèque nationale", sittemmin järjestettiin
siksi erinomaisen hauskaksi ja tarkoituksenmukaiseksi työpaikaksi,
miksi jokaisen täytyy se tunnustan, ken vain on ollut tilaisuudessa
siellä tutkimuksia harjoittamaan.

Tähän eivät kirjaston parannuspuuhat vielä sentään loppuneet. Pari
vuotta myöhemmin pyysi sisäasiain ministeri taaskin Mériméetä
puheenjohtajaksi uuteen 15-miehiseen komiteaan, jonka tehtävänä oli
valmistaa ehdotus kirjastojen välisistä kirjojen vaihdoista.[342]
Heinäkuun 10 p. 1860 oli Mériméellä tämänkin komitean puolesta lausunto
valmis ja 30 p. seuraavaa joulukuuta julkaistiin se Moniteurissä.
Vähitellen näkyy hän jo kyllästyneen näihin ikäviin hallinnollisiin
puuhiin, sillä 12 p. heinäkuuta kirjoittaa hän "tuntemattomalle": "Olen
juuri saanut valmiiksi pitkän lausunnon Pariisin kirjastoista. Siitä
kai minä olenkin näin kivulloiseksi käynyt. Minä kulutan aikani
turhanpäiväisesti sekautumalla asioihin, jotka eivät minulle kuulu ja
annan sysätä niskoilleni kaikki muiden ihmisten tehtävät. Tunnen
toisinaan halua kirjoittaa vielä jonkun kertoelman ennen kuolemaani,
mutta milloin puuttuu minulta rohkeutta, milloin taas, hyvällä
kirjoitustuulella ollessani, saan suoritettavakseni ikäviä
hallinnollisia asioita (des bêtises administratives)".

Näiden joukkoon kai ovat yllämainitsemieni lisäksi luettavat myöskin
hänen virallinen matkansa vuoden 1857 näyttelyyn Manchesterissä, josta
hän antoi laveahkon kertomuksen Moniteuriin (katso numeroa 9 p:ltä
heinäkuuta 1857) huomauttaen erityisesti taideteollisuuden kehityksestä
ja taiteellisen kaunoaistin edistämisestä Englannissa, sekä hänen
osanottonsa Lontoon maailmannäyttelyyn v. 1862, jossa hän prinssi
Napoleonin kanssa edusti Ranskan taideosastoa. Leikillisellä tavallaan
ilmoittaa hän tästä ystävättärelleen Montijon kreivittärelle: "Comme
j'ai beaucoup barbouillé de papier dans ma vie, tant avec la plume
qu'avec le pinceau, on m'a chargé des papiers peints".[343] Tästäkin
näyttää olleen aikalailla puuhaa jo edeltäkättä, kuten esim. seuraavat
otteet Mériméen kirjeistä osottavat: "Je pense à faire un tour à
Londres, où j'ai affaire pour l'Exposition universelle" ja myöhemmin:
"Notre commission impériale de l'Exposition universelle est en travail
d'enfantement; nous faisons tous de la prose pour persuader aux gens
qui ont des tableaux de nous les prêter pour les envoyer à Londres. --
Je crains que nous ne fassions pas trop belle figure à Londres l'année
prochaine".[344] Ja kun näyttely vihdoinkin pitkien puuhien perästä
saatiin valmiiksi, on se Mériméen mielestä sangen epäonnistunut ("cela
ressemble à un fiasco"). Hänestä "les Anglais ont fait de grands
progrès sous le rapport du goût et de l'art de l'arrangement" ja hän
pelkää, että englantilaiset menevät pian edelle taideteollisuudessa.
Juryn istunnot eivät myöskään tunnu olleen mieleisiä. "Notre jury est
présidé par un Allemand qui croit parler anglais et qui est à peu près
incompréhensible à tout le monde. Rien de plus absurde que nos
conférences: personne n'entend de quoi il est question. Cependant, on
vote".[345] Lopuksi on Mériméen, joka oli tämän monivärisen juryn
pöytäkirjurina, vielä kirjoitettava kaksi raporttia, toinen jurylle,
toinen Ranskan hallitukselle. Näyttelyä varten oleskeli Mérimée, asuen
British museumissa Panizzin luona, pari kolme kuukautta Lontoossa
lukien raportinsa jurylle 5 p. kesäkuuta 1862. Seuraavana päivänä
kirjoittaa hän "tuntemattomalle": "Je commence à entrevoir le terme de
mes peines. Mon rapport au jury international dans le plus pur anglais
saxon, sans un seul mot tiré du français, a été lu hier par moi, et
l'affaire est bâclée de ce côté. Il m'en reste un autre (rapport) à
faire à mon gouvernement".

Vietettyänsä näin näyttelypuuhissa ja hauskassa seurassa -- hän
mainitsee käyneensä lordien Granvillen ja Palmerstonin, prof. Max
Müllerin y.m. luona -- enimmän osan kesää palasi hän kesäkuun lopulla
Pariisiin ja jätti hallitukselle raporttinsa "Des applications de l'art
à l'industrie à l'exposition de Londres", joka on päivätty 11 p, kesäk.
1862.[346] Lopuksi lienee "hallinnollisten tyhmyyksien" joukkoon, joita
Mérimée valittaa sälytettävän hänen niskoilleen, kai vietävä myöskin
eräs toinen yhteistyö prinssi Napoleonin kanssa. Hänet oli nimittäin jo
toisen keisarikauden alkuvuosina valittu jäseneksi komiteaan, jonka
tehtävänä oli Napoleon I:n kirjeenvaihdon julkaiseminen ja johon
jäsenenä kuului myöskin prinssi Napoleon. Mérimée se tämänkin
toimikunnan puolesta sai niinikään kirjoittaa alkulauseen mainitun
kirjeenvaihdon ensimmäiseen osaan, joka ilmestyi alussa vuotta 1858 ja
joka taas puolestaan osottaa kuinka suuri kunnioitus kirjoittajalla oli
tätä suurta sankaria kohtaan. Kaikille hänen nimensä kantajille ei tätä
ihailua sentään näy riittäneen. Sillä niin pian kun hän sai tietää,
että toimituskomitean esimieheksi v. 1864 oli nimitetty prinssi
Napoleon, jonka soveliaisuudesta tähän toimeen hänellä oli oma
mielipiteensä,[347] ilmoitti hän luopuvansa ehdottomasti. "On m'a fait
demander _sub rosa_ si je voudrais être de la seconde commission
présidée par le prince. J'ai remercié. C'était déjà assez désagréable
avec le maréchal; ce doit être encore bien pis avec le prince; en
outre, il est probable que la besogne que fera cette seconde commission
sera fort suspecte, et je ne me soucie pas d'en partager la
responsabilité".[348]

Olen nyt tehnyt selkoa Mériméen toiminnasta toisen keisarikauden
loistoaikana kirjallisella alalla ja lukuisain toimikuntain
palveluksessa. Kuvaamatta on minulla vielä hänen esiytymisensä
senaattorina ja akatemian jäsenenä.

Vaikka hän myöhempinä aikoinaan, kuten hänen kirjeistään varsinkin
Panizzille käy selville, olikin sangen huvitettu valtiollisista
kysymyksistä, joita hän näkyy seuranneen suurella jännityksellä ja
historioitsijan kaukosilmällä, ei hän senaatissa sentään ainoatakaan
kertaa poliittisena puhujana esiytynyt. Epäilemättä vaikutti tähän
hänen omituinen asemansa hovissakin, vaikka toisaalta kyllä olemme jo
nähneet, ettei hän ennenkään ollut julkisesti valtiollisten asiain
menoon sekautunut. Hänestä oli tarpeeksi saada istua katsojana
ensimmäisessä looshissa ja valppaalla silmällä katsastaa historian
juoksua. "Certains hommes regardent si bien que regarder leur suffit",
sanoo Filon,[349] ja Mériméestä sitä todellakin voi sanoa. Tiheillä
matkoillaan Englannissa,[350]

Espanjassa, Itaaliassa y.m. seurusteli hän paljon valtiomiesten kanssa,
joita hän sitä paitse tapasi usein hovissa. Näin osasi hän aina pysyä
"au courant" valtiollisten tapahtumain kanssa ja teroitti
perinpohjaisen historiallisen sivistyksensä avulla silmänsä
arvostelemaan isänmaansa sisällisiä oloja, joiden hän arveli kehittyvän
"à tous les diables" s.o. vallankumousta ja sosialismia kohti.
Napoleon III teki näet hänen mielestään radikaaleille liiallisia
parlamenttaarisia myönnytyksiä, jotka Englannissa, missä mahtava
ylimystö oli vastapainona, kyllä voivat olla paikallaan, mutta jotka
Ranskan kansalle ja sen luonteelle olivat ennenaikaisia ja
sopimattomia. Näitä aatteitaan ei hän kuitenkaan missään julki
lausunut; niistä saamme tietää ainoastaan hänen kirjeenvaihtonsa
kautta.

Senaatissa istui hän ylipäänsä mykkänä, mutta valppaana kuulijana.
Niinä 17:nä vuonna, joina hän Luxembourgissa senaattorituolillaan
istui, esiytyi hän ainoastaan kolme kertaa ja nämäkin kerrat ilman
menestystä s.o. saavuttamatta enemmistöä. Mutta enemmistöä ei hän
koskaan ollutkaan kumarrellut ja näinäkin kertoina hän vain tahtoi
tehdä velvollisuutensa.

Olemme jo nähneet kuinka innokkaasti Mérimée seurasi taideoloja omassa
ja ulkomailla ja mitä ehdotuksia hän taiteen ja taideteollisuuden
edistämiseksi Ranskassa teki kirjoituksessaan "De l'enseignement des
beaux-arts". Entisten lisäksi on minun vielä mainittava hänen hauska ja
valaiseva arvostelunsa Englannin taiteesta ("Les beaux-arts en
Angleterre"). Tehtyänsä siinä selkoa englantilaisen taiteen nopeasta
kehityksestä Joshua Reynoldsin ja Th. Lawrencen sekä heidän
jälkeistensä preraphaeliittien avulla, puhuu hän piirustustaidon
levittämisen välttämättömyydestä käsityöläisten keskuuteen, antaa
kuvauksen South-Kensingtonin normaalikoulun oppijärjestelmästä ja
tulee lopulla siihen päätökseen, että Englannin taideteollisuus kohta
menee ranskalaisen edelle, ellei Ranskan hallitus ryhdy tositoimiin
toteuttaakseen seuraavia tarkoitusperiä, nimittäin: "rendre
l'enseignement plus varié et peut-être moins exclusif, multiplier les
écoles de dessin, compléter nos collections publiques, conserver avec
soin les trésors que nous possédons, renvoyer à la province un peu de
cette activité qui se concentre à Paris".[351] Tätä varten tarvittiin
hallitukselta rahoja, ja Mérimée tahtoi auttaa silloista kaunotaiteiden
ministeriä tekemällä ehdotuksen suuremman summan myöntämiseksi "pour
encourager les arts". Asia oli esillä senaatissa 4 p. maaliskuuta 1861
ja mielestäni on parasta antaa Mériméen itsensä kuvata tämä istunto:
"D'abord, notre représentation, au Sénat, òu, comme M. Jourdain, je
puis dire que jamais je n'ai été si saoul de sottises. Tout le monde
avait un discours rentré qu'il fallait faire sortir. La contagion de
l'exemple est si forte, que j'ai délivré mon speech,[352] comme une
personne naturelle, sans aucune préparation, comme M. Robert Houdin
(siihen aikaan tunnettu silmänkääntäjä Pariisissa). J'avais une peur
atroce; mais je l'ai très-bien surmontée, en me disant que j'étais en
présence de deux cents imbéciles et quil n'y avait pas de quoi
s'émouvoir. Le bon a été que M. Walewski, à qui je voulais faire donner
un beau budget, s'est offensé du bien que je disais de son prédécesseur
(Walewskin edeltäjä ja kilpailija oli Fould, Mériméen hyvä ystävä), et
a bravement déclaré qu'il votait contre ma proposition. M. Troplong
(senaatin puheenjohtaja), près duquel je suis placé, eu ma qualité de
secrétaire,[353] m'a fait tout bas son compliment de condoléances à
quoi j'ai répondu qu'on ne pouvait pas faire boire un ministre qui
n'avait pas soif. On a rapporté cela tout chaud à M. Walewski, qui l'a
pris pour une épigramme, et, depuis lors, me fait grise mine; mais cela
m'empêche pas de mener mon fiacre".[354]

Ja siihen se asia raukesi. Mérirnée sai tosin, kuten Filon sanoo, "un
vrai succès, non d'orateur, mais d'homme d'esprit", mutta taiteet ne
sillä kertaa jäivät lisäapua vaille.

Olen ylempänä jo huomauttanut, ettei Librin juttu ja Mériméen tehtävä
siinä päättynyt vuoden 1852 tapahtumiin. Että senaattori Mérimée,
niistä kahdesta viikosta huolimatta "où il jouissait d'un profond
loisir et n'était nullement incommodé du soleil",[355] oli
maanpakolaisen ystävänsä suhteen vallan samalla kannalla kuin
valtioarkeoloogi, sen oli hän jo osottanut eräässä lyhyessä
kirjoituksessa, painettu Moniteurissä 1 p. elokuuta 1859, missä hän
yleisölle suositteli Librin viimeistä harvinaisten kirjain kokoelmaa,
jonka myynti alkoi samana päivänä Lontoossa. Siinä hän m.m., Librin
tuomarein uhallakin, onnitteli itsessään virallisessa lehdessä
ystäväänsä "du tact et du flair qui lui avaient permis de rassembler
tant de raretés".

Pari vuotta myöhemmin oli hän taas tilaisuudessa suoranaisemmin
osottamaan, että hän edelleen oli vakuutettuna Librin syyttömyydestä.
Rva Libri oli marraskuun 14 p. 1860 jättänyt Napoleonille
Panizzin kokoonpaneman ja hänen sekä 28:n Itaalian eduskunnan
jäsenen allekirjoittaman anomuskirjan miehensä vapauttamiseksi
maanpakolaisuudesta. Sama anomus jätettiin myöskin Ranskan senaattiin.
Epäilemättä oli tästä uudesta rynnäköstä jo edeltäkättä sovittu
Mériméen kanssa ja varmaankin luotettiin paljo hänen vaikutukseensa
niin hyvin senaatissa kuin hovissa, missä Panizzikin muuten oli
Mériméen kautta tullut esitellyksi ja päässyt ainakin keisarinnan
erityiseen suosioon. Anomuskirjan tarkastamisen jätti senaatti
entiselle ministerille, senaattori Louis Bonjeanille, joka siinä
esitettyjä syitä ja Ranskan tuomioistuinta kohtaan tehtyjä syytöksiä
tyysti tutkittuaan luki ankaran vastauksensa senaatissa 4 p. kesäkuuta
1861. Vasta kuusi päivää sen jälkeen oli Mérimée valmistanut
vastauksensa Bonjeanille ja esitti sen senaatille 10 p. kesäkuuta.
Tourneuxkin sanoo tästä puheesta,[356] että se oli "très étudié", mutta
siitä huolimatta yhtyi senaatti Bonjeanin mielipiteihin, sitten kuin
tämä itse ja senaattorit Delangle, Dupin sekä de Royer, joka viime
mainittu vielä väitti Librin väärentäneen isänsä kuolintodistuksen
päästäkseen Ranskan kansalaiseksi, olivat Mériméetä vastustaneet.
Tappiostaan huolimatta pysyi Mérimée yhtä kylmänä kuin tavallisesti,
vaikka hän sisällisesti kuohuikin. Tämän näemme nimittäin selvästi
hänen kirjeestään "tuntemattomalle" keisarillisesta Fontainebleaun
linnasta, minne hän oli heti mainitun istunnon jälkeen matkustanut
lohduttautuaksensa: "Je n'ai jamais vu gens si enragés ni si hors de
sens que tous les magistrats. Pour ma consolation, je me dis que si,
dans vingt ans d'ici, quelque antiquaire fourre son nez dans le
Moniteur de cette semaine, il dira qu'il s'est trouvé, en 1861, un
philosophe plein de modération et de calme dans une assemblée de
_jeunes_ fous. Ce philosophe, c'est moi-même, sans nulle vanité".[357]
Ja sitten seuraa lause, jossa v:sta 1852 kytenyt katkeruus lakimiehiä
kohtaan puhkeaa täydellisesti ilmi: "Dans ce pays-ci, où l'on prend les
magistrats parmi les gens trop bêtes pour gagner leur vie à être
avocat, on les paye fort mal, et, pour en trouver, on leur permet
d'être insolent et hargneux". Mérimée on kuitenkin onnellinen, että
kaikki on ohitse, että hän on täyttänyt velvollisuutensa ja että
keisarilliset eivät ainakaan asettuneet vastapuolueen kannalle.[358]
"Enfin, heureusement", jatkaa hän, "tout est fini. J'ai fait tout ce
que je devais faire, et je recommencerais la séance à propos de la
pétition de madame Libri, si la chose était possible. Ici, on m'a reçu
fort bien sans me railler de ma défaite. J'ai dit très-nettement ce que
je pensais de l'affaire, et il ne m'a pas paru que l'on trouvât que
j'avais tort. Après toute l'excitation de ces jours passés, je me sens
comme débarrassé d'un poids énorme".[359]

Julkiset esiytymiset näyttävät aina olleen Mériméelle raskaita
taakkoja. Sitä osottaa mielestäni se melkeinpä lapsellinen ilo, millä
hän aina kertoo ystävilleen näistä tärkeistä tapahtumista. Ja se tuli
kaiketi siitä, että hänellä aloittaessa tavallisesti oli "une peur
atroce",[360] vaikka hän siitä kehuu päässeensä kuvittelemalla, että
hänellä oli edessään parvi "des imbéciles". Nyt oli hän lähes kymmenen
vuotta senaatissa uskollisesti vaiettuaan muutamain kuukausien kuluessa
esiytynyt kokonaista kaksi kertaa. Ja nähtyään, ettei se sen kummempaa
ollut, esiytyi hän muutamain vuosien päästä vielä kolmannenkin kerran.

Seikka oli seuraava. Hallitus oli jättänyt senaatille ehdotuksen laiksi
mekaanillisista soittokoneista, jossa samalla kuitenkin kosketeltiin
kirjailijain ja taiteilijain omistus-oikeutta. Senaatti, joka nimitti
Mériméen asian esittelijäksi ja perustelijaksi, näytti olevan
taipuvainen hylkäämään hallituksen tekemän lakiehdotuksen, jossa oli
seurattu periaatetta: "kirjallinen omistus-oikeus ei ole oikeus, vaan
myönnytys" (la propriété littéraire n'est pas une propriété, mais bien
une concession). Mérimée taas oli päinvastaista mielipidettä ja laati
lausuntonsa, jonka hän 7 p. heinäkuuta 1865 luki julki senaatissa,
vallan ministereitä (Rouheria ja Vuitryä) vastaan.[361]

Melkein kokonaisen vuoden näkyy senaatti tarvinneen
"positiivi-ehdotuksen" -- sillä nimellä sitä tavallisesti kutsuttiin --
perinpohjaiseksi harkitsemiseksi. Toukokuun 8 p. seuraavana vuonna oli
asia määrätty lopullisesti ratkaistavaksi. Mérimée varustausi ajoissa
lausuntoansa puolustamaan ja siinä oli hänelle työtä kylläksi, sillä
hän ei tahtonut lukea puhettansa paperista, vaan "improviser par les
procédés connus de M. Thiers et de M. Guizot", kuten hän Panizzille jo
paria viikkoa ennen ratkaisevaa istuntoa kirjoittaa. Syy miksi hän näin
huolellisesti valmistausi, oli se, että hän pelkäsi taaskin saavansa
vanhat vihollisensa lakimiehet kimppuunsa. Odotetusti istunnosta antaa
hän sen jälkeisenä päivänä (9 p, toukok.) Panizzille kirjoitetussa
kirjeessä seuraavan kuvauksen, josta taaskin käy selville hänen
mielialansa lainoppineita kohtaan: "J'ai fait mon speech hier sans la
moindre émotion. On m'a écouté et je n'ai pas trop ennuyé.
Malheureusement, je m'étais préparé pour une réplique, et je gardais
dans mon sac quelques bonnes méchanchetés contre les jurisconsultes qui
prennent le Sénat pour un tribunal de première instance. Je voulais
leur offrir cette citation de Cicéron: _Quum plurima praeclare legibus
essent constituta ex jure consultorum ingeniis corrupta et depravata
sunt_. Mais le Sénat était si ennuyé de cette discussion, que j'ai
compris qu'il ne fallait pas y répondre. Tout le monde, au fond,
trouvait la loi détestable mais on ne voulait pas donner un soufflet au
Corps législatif, en rejetant pour inconstitutionnalité la loi qu'il
avait votée, et on voulait dîner."[362] Tappiolle hän siis tälläkin
kertaa jäi, mutta -- huomauttaa Filon vallan oikein -- tällä kertaa voi
hän todellakin sanoa, että hän "était battu en ayant raison".

Tähän voimme kernaasti lopettaa kuvauksen senaattori Mérimeéstä, sillä
nämä kolme tappiota kärsittyään ei hän sen koommin siellä suutansa
avannut, vaikka hän tosin istunnoissa kävikin sikäli kuin hänen päivä
päivältä alaa voittava keuhkotautinsa sen hänelle salli.[363] Ettei
hänellä ollut erittäin korkea ajatus senaatin lakimiehistä, sen olemme
jo nähneet. Ja kun tekopyhyys hänen mielestään siellä muittenkin
keskuudessa levisi levenemistään, kävi koko laitos hänelle sitä myöten
vastenmielisemmäksi. Vanhat kenraalit, jotka vänrikkivuosinaan olivat
eläneet kuin viimeistä päivää ja nyt vanhennuttuaan heittäytyivät
ulkokullatuiksi paavin puoltajiksi, ovat hänelle varsinkin tikku
silmässä. "Les vieux généraux sont particulièrement timides quand il
s'agit du _green gentleman below_" sanoo hän kerrankin kirjeessä
Panizzille (T. II, s. 13). Sitä paitse kävi senaatti hänestä vähitellen
niin matelevaiseksi, raukkamaiseksi ja kyvyttömäksi, että se hänestä
"montre son inutilité et sa nullité de la façon la plus claire".[364]
Sainte-Beuve, hänen vanha ystävänsä, joka alussa vuotta 1865
nimitettiin senaattoriksi kilpailijain suruksi ja vapaamielisten
suureksi riemuksi,[365] on melkein ainoa hänen virkaveljistään, jota
kohtaan hän loppuunsa saakka säilytti todellisen kunnioituksen ja
ystävyyden.[366]

Hiukan paremmalla kannalla oli Mérimée sentään erääseen toiseen
laitokseen, jossa häntä katsottiinkin toisellaisilla silmillä kuin
senaatissa. Tarkoitan Ranskan akatemiaa. Ylipäätään pysyi se Napoleon
III:n hallitukselle jotenkin samalla kannalla kuin Pariisin vanhin,
orleansilainen ylimysmaailma: se ei uutta hallitusta juuri vastustanut,
mutta ei siihen myöskään liittynyt; eli erillään omaa elämätään
ylimyksellisessä itsetiedossaan. Keisarinnan herttainen olento ja
kaikkia kohtaan lempeä käytös sulatti sentään kovimman jään ja Mérimée
oli tavallaan välittäjänä hovin ja akatemian välillä. -- Sellaisena
esiytyi hän m.m. juuri yllämainitsemissani tilaisuuksissa Froissart'in
patsaan paljastusjuhlassa ja "Vie de César" teoksen arvostelijana. Tämä
hänen välitysasemansa hovin ja akatemian välillä ei suinkaan edellytä,
että Mérimée olisi millään tavoin luopunut itsenäisistä mielipiteistään
ja asettunut keisarin tahdon alaiseksi akatemiaa koskevissa
kysymyksissä enemmän kuin muissakaan. Kun keisari, joka muuten oli
vallan vapaamielinen kirkollisissa asioissa, kerran paavin ystäväin
mieliksi ja kansan hyvitykseksi toivoi akatemian valitsevan jäsenekseen
erään tunnetun apotin ja kun hän tämän tarkoituksensa voittamiseksi
kääntyi Mériméen puoleen, sai hän jotenkin jyrkän vastauksen: "Sire, je
ne donnerais jamais ma voix à un clérical". Ja siihen sai hänen
majesteettinsa tyytyä. Yhtä järkähtämättömänä esiytyi hän v. 1860,
jolloin keisari vastoin akatemian tahtoa koetti puuhata tunnettua
Pariisin prefektiä ja kaunistajaa, parooni Haussmannia kaunotaiteiden
akatemiaan n.k. vapaan akateemikon paikalle. Mérimée puolestaan piti
keisarin sekautumista tähän asiaan vallan sopimattomana ja pani kaikki
voimansa liikkeelle tehdäkseen tyhjäksi keisarin puuhat, joka myöskin
onnistui. "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän asiasta seuraavasti: "Je
suis dans de grandes intrigues académiques. Il ne s'agit pas de
l'Académie française, mais de celle des beaux-arts. J'ai un ami qui est
candidat préféré, mais sa Majesté lui a fait dire de se retirer devant
M. Haussmann, le préfet. C'est une place d'académicien libre.
L'Académie se fâche et veut nommer mon ami malgré lui. Je l'y encourage
de toutes mes forces et je voudrais pouvoir dire à l'empereur le tort
qu'il se fait en se mêlant de ce qui ne le regarde pas. J'espère que
j'en viendrai à bout".[367] Saiko hän tämän keisarille suoraan
sanotuksi, siitä ei hän kirjeissään mainitse.

Akatemian sääntöjen mukaan toimivat sen jäsenet vuorotellen määrätyn
ajan esimiehenä ja esimiehen velvollisuuksiin kuuluu ottaa
juhlallisella puheella vastaan uudet tulokkaat. Muita tällaisia ei
Mériméen osalle tietääkseni ole tullut kuin hänen vanha koulutoverinsa
Ampère v. 1848. Esimiehenä hän luonnollisesti kyllä oli myöhemminkin,
niinpä esim. syksyllä v. 1865, mutta kaikeksi onneksi ei uusia
vastaanotettavia hänen aikanaan sattunut. Sanon kaikeksi onneksi siihen
nähden, että Mériméelle tällainen julkinen esiytyminen oli peräti
vastenmielistä[368] ja että hän mainitun vuoden syyskuussa juuri
erityisesti kirjeissään mainitsee pelkäävänsä Ponsardin kuolevan hänen
esimiehyytensä aikana.[369] Tuoni armahti kuitenkin tällä kertaa n.k.
"terveen järjen koulun" (école du bon sens) päämiestä ja kuuluisan
"Lucrèeen" ynnä "l'Honneur et l'argent" näytelmäin klassillista
runoilijaa ja Mérimée pääsi pitämästä muistopuhetta tälle aikoinaan
sellaisella melulla vastaanotetulle runonäytelmäin kirjoittajalle,
jonka corneillelaisesta runottaresta Mériméenkin, runoasun
leppymättömän vihaajan, täytyy sanoa, että se on "grand, sonore et
honnête".[370]

Mutta vaikka Mérimée ei akatemian esimiehenä ollutkaan tilaisuudessa
sen enempää näkyväistä toimittamaan, on hän sentään sen jäsenenä ollut
sangen toimelias. Olen sellaisia tapauksia jo luetellut muutamia
vanhemmilta ja myöhemmiltä ajoilta. Näiden lisäksi on minun vielä
mainittava hänen usein käytetty apunsa kielimiehenä, apu, joka oli sitä
arvokkaampaa, kun hän osasi niin perinpohjaisesti monta vierasta kieltä
ja oman äidinkielensä ehkä paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan
kirjailijoista. Cuvillier-Fleury kuvaa hänen esiytymistänsä akatemiassa
seuraavalla tavalla: "Parlant dans sa cravate quand il parlait devant
une assemblée, ses yeux plongeant en quelque sorte au fond de lui-même,
les mots tombaient goutte à goutte comme d'un flacon d'élixir. C'est
ainsi qu'il prenait part -- une part souvent importante -- à nos
discussions d'académie sur la langue française qu'il connaissait bien,
ne se vantant ni de cela ni d'autre chose".[371] Ampèren ollessa
muutamalla tutkimusmatkalla v. 1859 istui Mérimée akatemian
varsinaisessa sanakirjakomiteassa pakottaen kuitenkin ystävänsä
perimään työpaikan kuten ennenkin. Sen näemme hänen kirjeessään
Ampèrelle 24 päivältä toukokuuta 1859: "Voici la chose: M. Villemain et
M. Cousin veulent que je te succède. Je ne le puis, ni le veux. J'ai
mon scrupule. Je ne crois pas devoir prendre la petite indemnité dont
je n'ai pas besoin et dont plusieurs de nos confrères s'arrangeraient
fort. On me répond: 'Si nous vous voulons, ce n'est pas pour vos beaux
yeux, c'est parce que vous nous empêchez d'en prendre un qui nous
embêterait'. Je réplique: Vous pouvez jouir de ma présence, je serai
l'ombre d'Ampère. J'assisterai à sa place et provisoirement à vos
séances, mais je ne veux pas être membre en titre pour la raison dessus
dite".[372] Me näemme tästä kuinka vaatimattomasti hän esiytyy, hän,
joka "sans produire aucun travail spécial, a prouvé par une foule
d'observations répandues dans ses ouvrages qu'il connaissait à fond non
seulement les langues et les littératures de l'antiquité classique,
mais presque tous les idiomes modernes de l'Europe", kuten Loménie
hänestä sanoo.[373] Ja vallan oikeutettua oli sekin tunnustus, minkä
Jules Sandeau akatemian puolesta antoi hänelle samassa tilaisuudessa
lausuessaan: "Plus d'une fois, dans nos réunions, nous avons été à même
d'apprécier en lui le philologue; les langues mortes ou vivantes
n'avaient pas de secrets pour lui, et il nous a aidé plus d'une fois à
résoudre les difficultés de la nôtre".[374]

Mitä taas tulee Mériméen tunteisiin akatemiaa kohtaan, niin viihtyi hän
siellä ylipäänsä jotenkin hyvin, eikä kummakaan, sillä siellähän
hänellä oli useimmat ystävänsä ja hengenheimolaisensa. Mutta kun
tekopyhyys, joka hänestä toisen keisarikauden aikana oli ihmiskunnan
suurin onnettomuus[375] ja josta akatemia sentään viimeiseen asti oli
pysytteleinyt vapaana, vihdoin kuitenkin alkoi tunkeutua tähänkin
filosoofiseen seuraan, silloin sai Mériméekin silmänsä auki. Hän, joka
omantunnon mukaisesti oli käynyt istunnoissa ja vaaleissa ainakin
omasta puolestaan vastustamassa kaikkien kirkollisten ainesten
tunkemista Mazarin'in palatsiin, jonka edustalla Voltairen muistopatsas
on traditsiooneja muistuttamassa, hän, joka keisarinkin ylempänä
mainitsemaani pyyntöön oli uskaltanut jyrkästi vastata, ettei hän ikinä
anna ääntänsä kirkollismieliselle ehdokkaalle, hän sai vihdoin
surukseen nähdä, että yksin hänen vanha opettajansa ja ystävänsä Victor
Consinkin kääntyi kirkonkävijäksi ja suostui äänestämään apotti
Lacordaireä akatemian jäseneksi Tocquevillen sijalle (v. 1860). Eikä
ainoastaan Cousin, vaan myöskin Thiers, Guizot ja "tous les burgraves",
kuten Mériméen on tapana heidän hengenheimolaisistaan sanoa. Tämä meni
hänestä todellakin jo liian pitkälle. "N'est-ce pas bien édifiant, et
cela ne donne-t-elle pas une belle idée de leur logique et de leur bon
sens!" kirjoittaa hän asiasta Panizzille.[376] "Au fond, la chose m'est
fort égale" -- jatkaa hän kertoessaan samasta asiasta "tuntemattomalle"
-- "tant qu'on ne m'obligera pas d'aller entendre leurs sermons, on
peut nommer à l'Académie tous les membres du sacré collège".[377] Kuten
tästä näemme, alkaa väli jo käydä jotenkin kireäksi. Ja vielä
huonommaksi se kävi, kun todellakin yhä uusia kirkollisia aineksia
sinne hyväksyttiin. "Nous voilà en proie aux cléricaux, et bientôt,
pour être admis comme candidat, il faudra produire un billet de
confession", valittaa hän "tuntemattomalle" 1 p. maaliskuuta 1862. Kun
hänen ehdokkaansa v. 1864 vielä tuli hyljätyksi, oli kukkurakin täysi.
Hän tahtoi vielä kerran ottaa yleissilmäyksen noista 40:stä
kuolemattomasta: "J'ai contemplé hier les figures de mes confrères,
sans parler de la mienne, on dirait des gens qui attendent le
fossoyeur". Ja tämän viime nä'yn mieleensä painettuaan teki hän lujan
päätöksen "de ne plus aller à l'Académie que pour toucher mes
indemnités, quatre-vingt-trois francs trente-trois centimes, tous les
mois".[378]

Tietääkseni pitikin hän päätöksensä.

Luulen mielestäni nyt täyttäneeni sen, minkä tässä luvussa tehtäväkseni
otin, nimittäin osottaa, ettei Mérimée toisen keisarikauden
loistoaikana hovielämän pyörteessä liikkuessaan suinkaan siihen
vajonnut ja sen vuoksi kirjallisia tai yhteiskunnallisia toimiansa
unhottanut. Koetan tulevassa luvussa tehdä selkoa Mériméen viimeisistä
vuosista ja hänen asteittaisesta suistumisestaan hautaa kohti
rinnakkain sen loistavan hallitusmuodon kanssa, jonka hän oli nähnyt
syntyvän ja kukoistavan ja jonka surkea häviö hänen myöskin täytyi omin
silmin nähdä ennenkuin hänen sallittiin ne ikuiseen rauhan uneen
ummistaa.



XII.


Sen keisarikruunun, jonka Napoleon verellä ja kavalluksella oli
vuoden 1852 valtiokeikauksella anastanut ja jonka perijäksi hänelle
puolisonsa Eugénien kanssa neljä vuotta myöhemmin syntyi poika, oli
hän Kriminsodan loistavalla päätöksellä verhonut sellaiseen
maineen ja voiton kehään, että se todellakin häikäisi useiden
ei-bonapartelaistenkin silmät ja lepytti monta hänen vaarallistakin
vastustajaa. Ranska oli nyt äkkiä kohonnut Euroopan ensimmäiseksi
valtioksi ja Napoleon suuren veljenpojan edessä oli Venäjän mahtavan
tsaarinkin täytynyt nöyrtyä. Ja kun tämän sotaisen kunnian lisäksi,
joka tietysti teki sotaväen valtaistuimen uskolliseksi vartijaksi,
tuli viisas ja kaikissa suhteissa maalle hyödyllinen sisäispolitiikka
suuntautuen etupäässä alemman kansan hyväksi, niin ei ole
ihmettelemistä, jos Tuileriessä uskallettiin niin huolettomia päiviä
viettää kuin X:ssa luvussa olen lyhyin piirtein koettanut kuvata.
Hallitusmuotokin, joka juuriltaan oli perustuvinaan suuren
vallankumouksen periaatteihin, siinä kun näet yleiselle
kansanäänestykselle myönnettiin painava merkitys, oli itse teossa
kuitenkin sellainen, että kaikki todellinen valta oli hallitsijalla ja
kansalla ainoastaan tarpeellinen vallan varjo. Tulevaisuus näytti siis
sangen valoisalta ja rauhallinen työ kehitti valtakunnan sisällistä
vaurastumista.

Mutta Napoleon III oli myöskin aatteiden mies ja hänellä oli mielestään
suurempi kutsumus maailmassa. Suurelta sedältään oli hän muka
saanut tehtäväkseen auttaa Euroopan liittovallan muodostumista
kansallisuuksien perustuksella ja tällainen tehtävä ilmausikin jo ennen
kuin osattiin sitä aavistaakaan. Itaaliassa levisi levenemistään pikku
valtioiden yhdistämisen aate ja kun "Itaalian Bismarck" kreivi Cavour
piakkoin näki mahdottomaksi suoriutua tästä tehtävästä ilman vieraan
apua, tarjousi Napoleonille kuin itsestään tilaisuus esiytyä
kansallisuusaatteen palveluksessa vapauttamalla tuon sorretun maan
Itävallan raskaan ikeen alta. Tietysti liittyi tähän sekautumiseen
myöskin toivo laajentaa Ranskan rajoja ja täten taas lisätä
valtiollista mainetta ja lujittaa valtioistuimen perinnöllisyyttä.
Historiasta tunnemme, kuinka loistavasti Ranskan joukot taistelivat
Magentan ja Solferinon luona Napoleonin oman johdon alaisina, tappelut,
jotka tekivät keisarista kansallissankarin. Ainoastaan papisto ja
hartaimmat paavin ystävät vainusivat jo vaaraa Vatikaanille ja kävivät
levottomiksi.

Mérimée, joka suurella innolla seurasi sodan valmistuksia ja toivoi
takaisin nuoruutensa voimia voidakseen sotilaana "voir un des
spectacles toujours beaux, le réveil d'un peuple opprimé",[379] kuvaa
valtiollista tilaa Ranskassa näiden voittojen jälkeen seuraavilla
lyhyillä piirteillä: "Jamais le gouvernement n'a été plus facile. Les
républicains sont convertis pour la plupart; mais les salons, les
belles dames et les beaux messieurs sont toujours mauvais. Les dévots,
de leur côté, se remuent et déclament contre une guerre impie".[380]
Mutta vaikkapa Napoleonilla olikin puolellaan rahvas ja sotilasto, niin
pelkäsi hän sentään papistoa, jonka kannatus oli tärkeä hänelle vielä
nytkin samoin kuin valtaistuimelle pyrkiessäkin. Ja sen vuoksi alkoi
hän aavistaa pahaa koko sodasta ja solmi yht'äkkiä Villafrancan
rauhansopimuksen, joka todellakin oli omiansa herättämään
tyytymättömyyttä omassakin maassa Itaalian vapautuksen ystäväin
keskuudessa. Mériméestä on myöskin varmaa "que personne ne sait ce
que veulent dires les bases du traité" ja että "la guerre n'a pas
produit un grand résultat". Hänen mielestään kursailtiin vallan
turhanpäiväisesti paavin kanssa; hänelle olisi pitänyt panna kova kovaa
vastaan ja pakottaa hänet myöntymään Itaalian yhdistymistuumaan. Eikä
hän käsittänyt tai tahtonut käsittää, että Napoleonia toiselta puolen
jo alkoi arveluttaa uuden suurvallan syntyminen ja sen läheinen
naapurius. Hän vain sättii Ranskan pappispuoluetta kaiken onnettomuuden
syyksi ja ottelee kiivaasti paavinmielisen keisarinnan kanssa Ranskan
menettelystä Rooman suhteen.[381]

Kun Garibaldi astuu näyttämölle, innostuu hän alussa häntä kovasti
ihailemaan. "J'envie les émotions pittoresques de ce gaillard-là"
kirjoittaa hän Panizzille. "Il n'y que moi, ici, qui m'intéresse à son
expédition. Elle me plaît, parce que j'aime les romans et les
aventures". Mutta itse teossa on hänestä sentään surullista, että
keskiaikainen romaanisankari voi sytyttää koko Euroopan ilmiliekkiin.
Vielä kesäkuussa v. 1860 on hänestä Garibaldin retki "une des plus
drôles d'histoires", mitä hän ikinä on nähnyt. Ja kun tämä mainio
sankari sitten Sisiilian kukistettuaan ja Viktor Emanuelin rinnalla
voitettuun Neaapeliin ratsastettuaan loukkautuneena siitä, ettei
hänelle annettu maaherran virkaa, vetäytyy pois näyttämöltä, tekee hän
Mériméen mielestä ihan oikein, sillä "son affaire est de se battre, et
il n'entend rien à organiser".[382] Mutta kun Garibaldi ennen pitkää
astuu uudelleen esiin suorittamaan vapautustyönsä loppuun, muuttuu
Mériméen mieliala häntä kohtaan täydellisesti, sillä nyt hän uhkaa
häiritä koko Euroopan rauhaa "en montrant le fantôme de la Révolution",
ja tästä lähtein nimittelee hän kirjeissään sankaria milloin "le fou",
milloin "l'instrument de Mazzini", milloin "le mauvais génie de
l'Italie", tai "le rois des niais" j.n.e. Tämä käsitys se varmistuu
hänellä päivä päivältä niin, että hän jo joulukuussa pitää Garibaldia
Itaalian vaarallisimpana vihollisena, "ennemi d'autant plus dangereux
qu'il a toutes les qualités qu'il faut à un révolutionnaire, même celle
d'être niais et de se faire l'instrument des plus détestables coquins.
Il y dans toutes les révolutions de ces gens-là, et ce sont ceux-là qui
font le plus de mal".[383] Ja kun hän vihdoin vielä rupeaa
kirjoittelemaan kirjeitä "dans le style détestable de mélodrame" ja
tekemään valtiollisia matkoja (Englantiin v. 1864), niin on Mériméestä
hänen tyhmyytensä mitta kukkurillaan; hän kummastelee vain, ettei löydy
ketään "qui fasse justice de ce cerveau brûlé", jolle "tyhmyydet ovat
yhtä luonnollisia kuin omenapuulle omenain kantaminen". Mihin tämä viha
oikeastaan perustuu, käy selville Mériméen kirjeestä Panizzille 1
päivältä toukokuuta 1864, jossa hän sanoo tietävänsä, että Garibaldi "a
promit la république à la France et fraternisé avec Ledru-Rollin". Ja
kun tunnemme Mériméen monarkkiset mielipiteet ja tiedämme, että hän
todellakin oli "kuningasmielisempi kuin itse kuningas", niin emme enää
kummastele tätä mielenmuutosta Garibaldia, vapauttajasankaria kohtaan.

Olen jo huomauttanut, ettei Villafrancan rauha ollut omiansa Ranskan
vastustuspuoluetta tyydyttämään. Tosin tuottivat ranskalaisten aseiden
voitot Kiinassa, Kotkinkiinassa ja Syyriassa taas uutta mainetta
keisarivallalle; mutta siitä huolimatta alkoi vasemmisto ennen pitkää
taas meluta. Tukkiakseen heiltä suut lupaili Napoleon, jonka
nimenomaisiin periaatteisiin kuului kasvattaa Ranskan kansa Englannin
mallin mukaiseen, vapaaseen ja perustuslailliseen hallitusmuotoon,
vastustuspuolueelle uusia myönnytyksiä kokoutumis- ja painovapauden
suhteen. Mériméetä eivät ne ollenkaan miellyttäneet, sillä hän näki
niissä tulevaisuuden vaaran ja -- vallankumouksen enteitä.[384] Kaikki
myönnytykset ovat hänestä hyödytöntä järjettömyyttä: "Le résultat ne
peut être que _verba_. Je voudrais pouvoir ajouter _praetereaque
nihil_, mais vous savez qu'en France, après les mots, viennent les
révolutions".[385]

Kuinka pitkälle näkevä silmä Mériméellä oli, sen todistaa toisen
keisarikauden valtiollinen loppuhistoria ilmielävästi. Kaikki tiedämme,
että Napoleonin auringon pimennys alkaa surullisesta Meksikon jutusta,
jolla oli tarkoituksena hankkia Ranskalle ensimmäisen luokan
vasallimaa, vaan joka niin äkkiä sai verisen ja onnettoman lopun. Siitä
alkaen ei luottamus Tuileries'n "sfinksiin" enää ollut niin
järkähtämätön alemmassakaan kansassa. Ja kun sen lisäksi tulivat
keisarin epäonnistuneet välitys-yritykset Puolan asioissa (v. 1863),
eperoiminen Preussiläis-tanskalaisen sodan aikana seuraavana vuonna ja
näihin aikoihin näyttämölle astuvan Bismarckin loistavat voitot
pohjoisen Saksan yhdistämisessä (v. 1866) ynnä vihdoin Luxembourgin
ostojutun tyhjiin raukeaminen samaisen rautakanslerin sekautumisen
johdosta, niin oli vastustuspuolueen jo helpompi taitavien johtajiensa
Ollivier'n, Thiers'in ja Jules Favren avulla todistaa kansalle, ettei
nykyinen keisarivalta ollut maalle siunaukseksi. Jopa uskalsi Thiers,
jota Mérimée muuten aina ihailee valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän
moittiikin häntä valtiollisten aatteiden puutteesta, pikkumaisista
intohimoista ja horjuvasta kannasta,[386] lausua julki nuo kuuluisat
sanansa, että "Ranska nyt oli vajonnut kolmannen luokan valtioksi".

Aineeni ulkopuolella on luonnollisesti ruveta objektiivisen historian
perustuksella tekemään seikkaperäisesti selkoa vastustuspuolueen
asteittaisista voitoista ja Napoleonin peräytymisestä siksi, kunnes hän
vihdoin joulukuussa 1869 yleisen kansanäänestyksen varjolla myönsi
Ranskalle täydellisen perustuslaillisen hallitusmuodon vastuunalaisten
ministerein kanssa ja tarjosi ministeristön muodostamisen pahimmalle
vastustajalleen Ollivier'lle. Sitä vastoin luulen valaisevani ainettani
ja Mériméen kykyä selväjärkisenä valtiollisten ynnä yhteiskunnallisten
olojen tarkastelijana, jos tekemällä muutamia otteita hänen
laajaperäisestä kirjeenvaihdostaan annan hänen omalta kannaltaan kuvata
olojen kehitystä.

Mérimée oli siinäkin vallan napoleonilaisella kannalla, että hän piti
kansallisuuskysymystä vuossadan tärkeimpänä pyrintönä, vaikk'ei hän
hyväksynytkään niitä keinoja, joita kansallistunto eri maissa käytti
hyväkseen tarkoitusperiänsä voittaakseen. "Il est évident que la
question des nationalités est à présent ce qu'était la réforme
réligieuse au 16:e siècle, une grande et belle idée revêtu de formes
assez niaises" kirjoittaa hän 19 p. toukokuuta 1861 ystävälleen
Lontoossa. Koko Euroopassa kuohuu ja kiehuu hänen mielestään noina
aikoina eikä tämä "malaise général" voi hävitä ilman "une catastrophe
et une grande modification de la carte".[387] Mitä taas Ranskan
sisäispolitiikkaan tulee, niin nauttii keisari kyllä (v. 1862) vielä
melkoisessa määrin alemman kansan suosiota, mutta "ou souffre de la
crise monétaire, de la crise alimentaire, de la crise réligieuse". Ja
näiden aikana "l'anarchie fait des progrès". Kun Port-Saint-Martin'in
teaatterissa 22 p. huhtikuuta näytellään Victor Sejourin "Les
volontaires de 1814", niin peljätään sen johdosta hirmuista meteliä,
"car, maintenant, c'est au spectacle qu'on fait de l'opposition". Syynä
kaikkeen on, että "le socialisme fait des progrès et la bourgeoisie,
qui ne souvient plus de 1848, est de l'opposition et aide à scier la
branche sur laquelle elle est assiégée".[388] Ja kun hallitus ei tee
mitään vastustaakseen sosialismia ja kun painovapauttakin vain
laajennetaan, niin ei siitä voi seurata muu kuin vallankumous. Senpä
vuoksi hän jo 13 p. huhtikuuta 1864 voi kirjoittaa ystävälleen
Panizzille, että "nous avons un pied dans la révolution". Ja hänen
vanha ystävänsä Thiers "est devenu à peu près républicain,
vraisemblablement parce qu'il espère être nommé président à son
tour".[389] Yhä selvemmäksi käy hänelle, että vallankumouksen täytyy
tapahtua vielä hänen eläessään "dans les dernières années de notre
vie", sillä "le plus grand malheur qui puisse arriver à un peuple est,
je crois, d'avoir des institutions plus avancées que son
intelligence".[390]

Ja yhtä varmaksi käy hänelle myöskin se, että vallankumous tulee jonkun
sodan jälestä. Milloin vilahtelee hänen kirjeissään jo Bismarckin
mahtava persoonallisuus, johon hän syksyllä v. 1865 on Biarritzissa
tutustunut ja joka hänestä on jo silloin tämän vuosisadan ainoa
todellisesti "suuri mies",[391] sillä hän on voimakas, tietää mitä
tahtoo, ei ole vähintäkään naivi, vaan on "absolument dépourvu de
gemüth, mais plein d'esprit".[392] Milloin taas vainuaa hän
historiallisella älyllään, että sodan aihe on tuleva Espanjasta, missä
"depuis la mort de Narvaêz, la chose est très probable".[393] Piakkoin
selviää hänelle kuitenkin, että jos vastustuspuolue tulevissa vaaleissa
-- kirje on Panizzille 1 p. syyskuuta 1868 -- pääsee kovin mahtavaksi,
niin täytyy ehkä keisarin tukalasta asemastaan pelastautuakseen koettaa
"engager une guerre" välttääkseen sisäistä mullistusta. Mutta aihe on
epäilemättä tuleva "par les traîneurs de sabre à Berlin".

Olen hiukan laveammasti tahtonut kuvata Mériméetä
amatööri-valtiomiehenä sen vuoksi, että hänen muut biograafinsa
ovat mielestäni liian vaillinaisesti tätä puolta hänen elämässään
valaisseet. Lukija ehkä kummastelee, miten hänellä voi olla niin tarkka
silmä asiain menoa havaitsemaan ja mistä hän sai tietonsa
valtiollisista asioista, koska hän, vaikka elikin niin läheisessä
yhteydessä hovin kanssa, sentään aina valittaa, ettei siellä
valtioseikoista paljo koskaan puhuttu ja ettei Napoleon III:lta hänen
parhaimmatkaan ystävänsä voineet urkkia minkäänlaisia salaisuuksia. On
kuitenkin muistettava, että hän oli tuttava useimpain senaikuisten
valtiomiesten kanssa sekä Ranskassa että ulkomailla ja että hän
varsinkin ministeri Fouldin ja Thiers'in kanssa oli niin hyvä ystävä.
Sitä paitse oli hän, niinkuin jo olemme nähneet, sekä historiallisten
tutkimustensa että persoonallisten kokemustensa (v. 1848) kautta
teroittanut silmänsä huomaamaan, minkälaiset olot ja tilat
vallankumousta ennustivat.

Muutamat ehkä kummastelevat myöskin sitä, ettei Mérimée, joka
kirjeissään varsinkin Panizzille osotakse niin huvitetuksi politiikasta
ja joka, kuten luulen näyttäneeni, myöskin ymmärsi sen moninaisia
vaiheita, kuitenkaan antaunut varsinaiseksi valtiomieheksi, pyrkien
esim. lähettilääksi johonkin suurvaltojen hoviin. Filon, ainoa Mériméen
biograafeista, joka tätä puolta hänen elämässään on kosketellut,
arvelee myöskin, että hän epäilemättä olisi sopinut "dans une de ces
grandes situations où l'éloquence est un défaut et où le talent
d'écrire est, au contraire, plus qu'une grâce et un ornement".[394]
Syynä siihen, ettei Mérimée koskaan joutunut politiikan palvelukseen,
mainitsee hän sen, ettei tämä ollut naimisissa ja että Napoleon liian
hyvin tunsi kirjailijain sopimattomuuden tällaiseen ammattiin.
Luultavasti voidaan kai nämäkin seikat jonkunlaisina syinä esittää,
mutta mielestäni on kuitenkin parhain ja pätevin syy se, ettei Mérimée,
jolla omien sanojensa mukaan ei ollut vähintäkään "prétention de jouer
un rôle dans le spectacle d'histoire", ikinä olisi tällaiseen
suostunut. Mielipiteensä valtio- ja edusmiehistä on hän niin selvästi
ja useasti lausunut, että voimme pitää varmana, ettei häntä
vähimmässäkään määrässä huvittanut antautua valtiolliseksi
näyttelijäksi, jonka täytyy joka hetki muistaa ruhtinas Talleyrand'in
kuuluisaa lausetta.[395] Mérimée rakasti edellä kaikkea persoonallista
vapauttaan ja hän oli vallan tyytyväinen siihen, että sai
"ensimmäisestä looshista" katsella historian tapahtumia.

Elämä tässä "ensimmäisessä looshissa" oli kuitenkin, noiden moninaisten
ulkomaisten tappioiden ja sisällisten rettelöiden johdosta vähitellen
muuttanut melkoisesti muotoansa. Ei tehnyt enää mieli tanssimaan
tulivuoren juurella eikä keskustelemaan lemmenseikkailuista cour
d'amour'issa, kun mahtavat tummat pilvet saartoivat valtiollisen
taivaan rantoja. Hovin suuri huvimestari, v. 1862 herttuaksi koroitettu
Mornykin oli maaliskuussa v. 1865 kuollut, jättäen ainakin hovipiirissä
yleisen surun ja kaipauksen jälkeensä.[396] Mérimée, joka edelleen
vierailee hallitsijaparin luona, vuoroin Tuileriessä, Compiègnessä,
Biarritzissa ja Saint-Cloud'ssa, tekee päivä päivältä yhä surullisempia
havaintoja. Elokuussa 1864 kirjoittaa hän Panizzille, että siellä vielä
tanssittiin, mutta "fort tristement"; lokakuussa samana vuonna oli
"tout fort triste, plus même que vous (Panizzi) ne pouvez l'imaginer",
mutta hän ei tahdo sen maailmalle tiedoksi tulevan, sillä hän lisää:
"mais n'en dites mot à personne". Keisarinna elää "très rétirée et
presque toujours seule" ja koko talon elämä on muuttunut: "on est moins
gai, mais on est plus calme". Keisari itse osaa tietysti paremmin
peittää muuttuneen mielentilansa, mutta keisarinna, jonka Mérimée
luulee "muutamassa vuodessa oppineen ymmärtämään paljo asioita ja
ihmisiä", on kerrassaan menettänyt entisen luonteensa, josta hän
niin paljo piti. "Il n'y a plus d'Eugénie, il n'y a plus qu'une
impératrice", kirjoittaa hän syyskuussa v. 1865 Panizzille. "Je plains
et j'admire". Ja jos hovissa onkin vieraita, niin ei enää tanssita, ei
näytellä arvoituksia eikä muita sellaisia, vaan tutkitaan tiedemiesten
avulla taivaankappaleita y.m.s. "On a passé le temps assez gravement
sans charades ni facétie semblable. Il n'y a eu qu'une lanterne
chinoise dont M. Leverrier, l'astronome, était le montreur. Il nous a
fait voir des photographies de la lune et des planètes comme on montre
à la foire les sept merveilles du monde".[397]

Mérimée puolestaan ei noita huvituksia myöskään enää kaivannut, sillä
hän alkoi jo tuntuvasti vanhentua ja terveydeltäänkin heikontua. Mutta
jotakin tahtoi hän sentään tehdä haihduttaakseen hyvän ystävättärensä
keisarinnan huolia. Toisen keisarikauden hovi ei koskaan ollut mikään
kirjallinen ja taiteellinen yhtymispaikka sanan oikeassa merkityksessä
eikä Napoleonin onnistunut parhaimmallakaan tahdolla kohottaa runouden
tilaa samalle kannalle, millä se vuossadan alkupuoliskolla oli
ollut.[398] Mutta sekin vähäinen kirjailija- ja taiteilijapiiri, jonka
keisarinna suurella vaivalla oli saanut kootuksi valtaistuimensa
kaunistukseksi, harveni harvenemistaan, niin että Mériméellä
loppuvuosina todellakin oli syytä valittaa, ettei hovielämä enää ollut
"assez littéraire" ja että sieltä vähitellen katosi "toute espèce de
goût pour les amusements intellectuels". En tiedä teenkö väärin
otaksuessani tämänkin vaikuttaneen siihen, että Mérimée vanhoilla
päivillään vielä ryhtyi kyhäilemään novelleja. Rva Seniorille. joka
eräässä kirjeessään oli kehoittanut häntä kirjoittamaan kertomuksia,
vastasi hän v. 1855, että hän luulee kirjoittaneensa jo liiaksikin ja
eräässä toisessa kirjeessään arvelee hän, että nyt on jo toinen aika
eikä hän tälle ajalle osaa kirjoittaa. "Tuntemattomalle" hän kuitenkin
elokuussa v. 1860 ilmaisee, että "j'ai quelquefois envie de faire un
roman avant de mourir, mais tantôt le courage me manque, tantôt, quand
je suis en bonne disposition, on me donne des bêtises administratives à
arranger".[399] Ja jotakin kertomusta kai hän valmistelikin näihin
aikoihin, koskapahan hän marraskuussa samana vuonna Panizzille
kirjoittaa: "J'étais allé travailler à la seconde partie de mon roman.
Je crois que c'est la dernière. La fin ne vaut pas le commencement.
Cependant il a commencé par la fin".[400]

Mitä romaania hän tällä tarkoittaa sitä en ole saanut selville. Ettei
se ollut yksikään niistä novelleista, jotka häneltä myöhemmin on
julkisuuteen tullut, käy luullakseni alempana selville. Ensiksikin ei
se voinut olla _La Chambre bleue_, joka hänen oman ilmoituksensa mukaan
valmistui syyskuussa 1866, sitä todistaa mielestäni, paitse pitkä
väliaika, myöskin "tuntemattomalle" osotettu kirje 5 päivältä
marraskuuta 1866, jossa hän selittää miten hän tuli mainitun novellinsa
kirjoittaneeksi: "Étant à Biarritz, on disputa, un jour, sur les
situations difficiles où on peut se trouver, comme par exemple Rodrigue
entre son papa et Chimène, mademoiselle Camille entre son frère et son
Curiace. La nuit, ayant pris un thé trop fort, j'écrivis un quinzaine
de pages sur une situation de ce genre. La chose est fort morale au
fond, mais il y a des détails qui pourraient être désapprouvés par
monseigneur Dupanloup. Il y a aussi une petite pétition de principe
nécessaire pour le développement du récit: deux personnes de sex
différent s'en vont dans une auberge; cela ne c'est jamais vu, mais
cela m'était nécessaire, et à côté d'eux, il se passe quelque chose de
très-étrange. Ce n'est pas, je pense, ce que j'ai écrit de plus mal,
bien que cela ait été écrit fort à la hâte. J'ai lu cela à la clame du
logis", s.o. keisarinnalle.[401]

Kertomus onkin omistettu hänelle nimellä "A la madame de la Rhune",
keisarinna kun inkognito-matkoillaan toisinaan käytti kreivitär de la
Rhunen nimeä ja Rhune taas on kaunis vuoren kukkula Biarritzin luona.
Nimensä alle kertomuksen lopussa oli Mérimée nähtävästi tarkoituksella
lisännyt: "bouffon de Sa Majesté", seikka, joka niinikään mielestäni
tukee mielipidettäni niistä vaikuttimista, jotka saivat hänen
lankeamaan tähän "nuoruuden syntiin", kuten hän itse sitä nimittää.
Novellissaan La Chambre bleue ei Mériméellä todellakaan näy olleen
mitään muuta tarkoitusta kuin pitää kuulijaa jännityksessä ja lopussa
vallan odottamattomalla päätöksellä hämmästyttää häntä. Juoni, joka
perustuu kokonaan pelkälle erehdykselle, on muuten taidolla sommiteltu
ja muutamat hienot psykoloogiset piirteet osottavat vanhan mestarin
käsialaa.

Vaikka Mérimée ylempänä siteeraamassani kirjeessä tästä kertomuksestaan
sanookin, että "ce n'est pas, je crois, ce que j'ai écrit de plus mal",
ei hän kuitenkaan katsonut sen soveltuvan julkaistavaksi ainakaan hänen
eläessään. Syyt siihen ilmenevät seuraavasta kohdasta hänen kirjeessään
"tuntemattomalle" 3 päivältä tammikuuta 1867: "Il n'est nullement
question ni à propos de l'imprimer. Comme il n'y a rien dans cette
oeuvre qui soit en faveur du pouvoir temporel du pape, je craindrais
qu'on ne la reçût pas avec bienveillance". Samaa vakuuttaa hän
ystävälleen Albert Stapferillekin lisäten vain, että tällainen työ on
häntä kovasti huvittanut.[402] Painosta ilmestyikin se vasta tekijän
kuoleman jälkeen v. 1871.[403]

Samassa tarkoituksessa kuin "La  Chambre bleue" on epäilemättä Mériméen
seuraavakin novelli "Ours" tahi, kuten hän sen myöhemmin risti "Lokis"
syntynyt. Sitä todistaa osaltaan sekin seikka, että myöskin Lokis on
keisarillisten luona vieraillessa ainakin suurimmaksi osaksi
kirjoitettu. Kirjallisuuden historioitsijoille on hauskaa, että
Mérimée, joka nuorempana ei virka juuri sanaakaan kaunokirjallisten
teostensa syntymästä, myöhempinä aikoinaan niistä ystävilleen
mielellään kertoilee yksityisseikkoja. Niinpä kirjoittaa hän tästäkin
uudesta novellistaan, joka muuten näkyy häntä tavattomasti huvittaneen,
eräässä kirjeessään "tuntemattomalle" seuraavaa: "Pendant que j'étais à
Fontainebleau, il m'est arrivé un accident étrange. J'ai eu l'idée
d'écrire une nouvelle pour mon hôtesse -- tässä hän lausuukin suoraan
tarkoituksen ilmi -- que je voulais payer en monnaie de singe. Je n'ai
pas eu le temps de la terminer; mais, ici (Pariisissa), j'y ai mis le
mot fin auquel je crains qu'on ne trouve des longueurs. -- Lorsque
j'étais dans le château, on lisait des romans modernes prodigieux, dont
les auteurs m'étaient parfaitement inconnus. C'est pour imiter ces
messieurs que cette dernière nouvelle est faite. La scène se passe en
Lithuanie, pays qui vous est fort connu. On y parle le sanscrit presque
pur".[404]

Sisällys tässä suurella taidolla ja tekijänsä parhaimmista novelleista
tunnetulla voimalla kerrotussa jutelmassa oli sangen omituista laatua
ja osottaa, kuinka Mérimée viimeisissä teoksissaan palasi "à ses
premiers amours" s.o. Guzlan kamaliin aiheisiin. Se on vampyyrijuttu
pöyristyttävintä laatua. Mutta ehkä on parasta antaa tekijän itsensä
tehdä siitä lyhyt selonteko: "Une grande dame du pays (Liettuassa),
étant à la chasse, a eu le malheur d'être prise et emportée par un ours
dépourvu de sensibilité, de quoi elle est restée folle; ce qui ne l'a
pas empêchée de donner le jour à un garçon bien constitué qui grandit
et devient charmant; seulement, il a des humeurs noires et des
bizarreries inexplicables. On le marie, et la première nuit de ses
noces, il mange sa femme toute crue. -- C'est que ce monsieur est
le fils illégitime de cet ours mal élevé. _Che invenzione
prelibata_!"[405]

Tämmöinen oli juoni alkujaan ja Mérimée väitti, nojautuen
virkatoveriensa tiedeakatemian jäsenten antamiin todistuksiin, että
sellainen tapaus oli mahdollinen. Luettuansa sen "tuntemattomalle",
joka katsoi mainittua kohtaa liian rohkeaksi ja sopimattomaksi,
muutteli ja lieventeli hän sen niin, että nuo petoeläimen vietit muka
olivat siirtyneet lapseen pelkästä säikäyksestä ja karhun silmäyksestä.
"Ainsi c'est un simple regard de l'ours qui a rendu folle cette
pauvre femme et qui a valu à monsieur son fils ses instincts
sanguinaires."[406] Hän myönsi itsekin, että kertomus tästä muutoksesta
voitti. Saadakseen siihen oikean paikallisvärityksen kääntyi hän vielä
ystävänsä Turgenjewin puoleen, joka täten oli tilaisuudessa tehdä
Mériméelle vuoropalveluksen. Mutta eipä näy hänkään tunteneen Liettuan
oloja, sillä "le diable, c'est que ni lui (Turgenjew) ni moi n'avons pu
trouver un Lithuanien qui sût sa langue et connût son pays", lisää
hän.[407] Muutosten mukana antoi tekijä sille uuden nimenkin Lokis,
joka liettuan kielellä merkitsee karhua. Mielissään oli Mérimée siitä,
että "les manières de cet ours resterons fort mystérieuses, mais on ne
pourra rien conclure à son désavantage, quelque perspicace qu'on soit.
Il y a une infinité de choses qui demeurent inexpliquées". Lääkärit,
joiden puoleen hän oli kääntynyt, selittivät, että "les plantigrades
sont plus que d'autres bêtes en mesure de s'allier à nous; mais
naturellement les exemples sont rares, les ours étant peu avantageux",
lisää hän sitten omasta puolestaan.[408]

Mériméen tarkoitus näkyy olleen varustaa kertomus kuvilla (katso
Lettres à une Inconnue, T. II, s. 343) ja lahjoittaa se keisarinnalle
uudessa siistimmässä asussaan. Sitä hänellä ei kuitenkaan huonontuneen
terveyden vuoksi tullut tehdyksi. Mutta kaikissa tapauksissa luki hän
sen eräänä elokuun iltana v. 1866 Saint-Cloud'ssa sanainsa mukaan
"devant un auditoire très-select, dont plusieurs demoiselles, qui n'ont
rien compris".[409] Filon, joka keisarillisen prinssin Louis'n
opettajana oli persoonallisesti läsnä tässä tilaisuudessa, antaa siitä
varsin seikkaperäisen ja tunnelmallisen kuvauksen vakuuttaen, ettei
hänkään sitä silloin "ymmärtänyt". Läsnä olivat olleet keisarinna,
hänen hovinaisensa neidit de Larminat ja d'Elbée, keisarinnan
sisarentyttäret Marie ja Louise, heidän opettajattarensa neiti Redel,
Filon ja vielä joku muu herrasmies. Mérimée oli lukenut novellinsa "de
sa voix indifférente et monotone, interrompu seulement par des sourires
ou par de légers murmures d'approbation dont l'impératrice donnait le
signal".[410]

Aikaisemmin oli Mérimée lujasti päättänyt, että "rien de cela n'est
pour le public". Syy siihen oli vallan sama kuin edellisenkin
kertomuksen julkaisemattomuuteen. "Il faut tenir compte des progrès en
hypocrisie que le siècle a fait depuis quelques années", sanoo hän.
Mutta saatuansa selville, ettei yleisö sitä sentään ymmärrä ja ettei se
herätä minkäänlaista melua, taipui hän Buloz'n pyyntöön ja antoi sen
aikakauskirjaan Revue des deux Mondes, jossa se ilmestyi 15 p.
syyskuuta 1869.

Päästyään näin vauhtiin kirjoitti hän vielä samana syksynä uuden ja
tietääkseni viimeisen novellinsa, epäilemättä _Djoumanin_, joka
kuitenkin ilmestyi vasta kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen.[411]
Itsekin oli hän vallan hämmästynyt tästä syksyn keväästä tai "nuoruuden
taudin uusimisesta", niinkuin hän sitä omalla tavallaan kutsuu. Se on
hänestä jo varma merkki siitä, että hän oli joutunut "à une seconde
enfance". Djoumanissa, jossa tapahtumat ovat sijoitetut Algeriaan,[412]
kerrotaan niinikään kaikellaisista kamaluuksista, käärmeen (se onkin
juuri Djoumane) palveluksesta, noita-akoista y.m., mutta juuri kun
lukija on pahimmassa jännityksessä, ilmaisee tekijä, että se onkin
ollut vain nuoren ratsu-upseerin ilkeää unta kaikki.

Näyttää siltä kuin Mérimée, joka aina oli tahtonut pysyä erillään, jopa
oppositsioonissakin ajan kirjalliselle suunnalle, myöhempinä aikoinaan
taas tahallisesti ja ainakin osaksi Pushkinin vaikutuksesta olisi
kääntynyt romanttisiin aiheisiin muodostaakseen siten vastakohdan
realismille, jonka parhaimpia edeltäjiä hän Stendhalin kanssa itse
juuri on ja joka nyt Balzacin, Flaubertin y.m. johdolla marssi
kilpakentälle voittaakseen vihdoin Zolan mahtavan kyvyn ja
tuotteliaisuuden kautta täydellisen voiton.

Djouman'iin loppuu Mériméen omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto.
Innostuneena venäläiseen kaunokirjallisuuteen, josta hän jo oli niin
monta kaunista näytettä ranskankielelle kääntänyt, jatkoi hän vielä
viimeisinä vuosinaan ajan kuluksi tätä hänelle mieluista työtä kääntäen
etupäässä hyvän ystävänsä Turgenjewin novelleja. Sellaisia olivat
"Apparitions" (Revue des deux Mondes, 15 p. kesäkuuta 1866), "Le juif",
"Petouchkof", "Le Chien", jotka kaikki ilmestyivät hänen v. 1869
julkaisemassaan novellikokoelmassa "Nouvelles moscovites", sekä
"Étrange Histoire" (samalta tekijältä), joka ensin oli luettavana
Revuessä (1 p. maalisk. 1870) ja sittemmin kokoelmassa "Étranges
Histoires, par Tourgueneff", painettu v. 1873. Turgenjewin novelliin
"Fumée", joka hänestä on tekijänsä parhaimpia ja jonka ranskankielelle
käänsi ruhtinas Aug. Galitzin, luki hän tekijän pyynnöstä, korrehtuurin
tehden lukuisia korjauksia ja joutuen riitoihin kääntäjän kanssa, joka
väärästä häveliäisyydestä tahtoi lievennellä hänen mielestään arempia
kohtia peräti naurettavalla tavalla.[413]

Pushkin ja Turgenjew ne etupäässä häntä miellyttävät. Niitä hän kääntää
ja niistä hän v. 1868 myöskin julkaisee pari erittäin suosiollista
tutkimusta. Edellisen "La dame de pique" on hänestä "un immortel
ouvrage" ja hänen lyyrillisten runojensa joukosta löytää hän, joka
muuten vihasi runoutta, "des choses magnifiques, tout à fait selon mon
coeur, c'est à dire grecques par la vérité et la simplicité".[414] Hän
kääntääkin niistä suorasanaisesti muutamia näytteitä osottaakseen
kuinka Pushkin oli Byroniakin paljo etevämpi "pour la précision et la
netteté", vaikka hän eräässä toisessa tilaisuudessa valittaa, että
käännösrunous "c'est comme une jolie femme habillée en capucine; encore
la femme petit se tirer d'affaire en relevant ses manches, ouvrant un
peu sa robe, tandis que la prose jette son lourd manteau sur les belles
formes".[415] Tutkimus Pushkinista ilmestyi Moniteurissä 20 ja 27 p.
tammikuuta 1868. Heti sen jälkeen ryhtyy hän kirjoittamaan samanlaista
esseetä Turgenjewistä, jota muka pidetään yhtenä realistisen koulun
päämiehinä, vaikka hän Mériméen mielestä ei kuulu mihinkään kouluun,
vaan seuraa omia teitään. Hän on puolueeton elämän kuvaaja, tosi ja
yksinkertainen sommittelussaan, tarkka ja varma "sisällisten
näytelmäin" psykoloogisessa esityksessä. Nämä molemmat venäläiset
kirjailijat miellyttävät häntä varsinkin sen vuoksi, että ne "sont
sortis de l'ornière classique sans tomber dans la fondrière du
romantisme". Essee Turgenjewistä ilmestyi Moniteurissä 25 p. toukokuuta
1868.

Päästyään näistä kirjailijamuotokuvista lueskeli Mérimée uudelleen
espanjalaista lempikirjailijaansa Cervantesta, josta hän jo v. 1826 oli
kirjoittanut esipuheen Don Quichotten silloiseen käännökseen ja josta
hän nyt taas oli ottanut valmistaakseen tutkimuksen uutta samallaista
yritystä varten. Tässä työssä puuhaili hän talvella 1869 kysellen m.m.
"tuntemattomalta" neuvoja. "Vous amuse-t-il (Don Quichotte) toujours?
Vous êtes-vous rendu compte du pourquoi? Il m'amuse et je n'en trouve
pas de raison valable; au contraire, j'en pourrais dire beaucoup qui
devraient prouver que le livre est mauvais; pourtant, il est excellent.
Je voudrais savoir vos idées là-dessus".[416] Huhtikuussa v. 1870
näyttääkin hänellä jo olleen tämä pitkä ja peräti tarkka tutkimus
valmiina päättäen seuraavista riveistä "tuntemattomalle": "Je ne sais
quand paraîtra la notice sur Cervantes; elle sera en tête d'une grande
et belle édition de Don Quichotte, que je vous ferai lire un de ces
jours".[417]

Jos vielä otan huomioon esipuheen hänen nuoruuden ystävänsä Victor
Jacquemontin uuteen kirjeenvaihtoon, jonka hän lopulla v. 1867 antoi
ulos vainajan omaisten aiheelliseksi hyväksi, sekä muutamia
kirjoituksia aikakauskirjaan Revue des deux Mondes ja Moniteuriin, niin
luulen vähitellen päässeenikin loppuun selonteossani Mériméen
kirjallisista töistä näinä hänen viimeisinä vuosinaan.[418]

Mérimée oli jo lapsuudestaan saakka ollut heikonlainen terveydeltään.
Nuoruutensa parhaimpina päivinä ei hän juuri mitään sanottavasti
kärsinyt, mutta jo 39 vuotiaana näemme hänen valittelevan spasmeja,
pyörtymystä ja kauheaa päänkipua sekä pelkäävän joutuvansa pian
Proserpinan vieraaksi.[419] Säännöllisellä elämällään ja alituisilla
virkistysmatkoillaan piti hän kuitenkin tautia loitompana, vaikka kyllä
tuon tuostakin kärsi mitä hän nimitti "blue devils" ja "humeurs
noires". Varsinkin syntymäpäivinä häntä nämä synkät mietteet näkyvät
vaivanneen vanhemmaksi tultua, jos hän matkoillaan ollessa vielä oli
pakotettu viettämään ne ypö yksin jossakin majatalossa. Niinpä tapasi
hänet esim. syyskuussa 1852 virkamatkalla Moulins'issä ollessa
sellainen "congestion cérébrale", että hän jo luuli viimeisen hetkensä
tulleen. Ja silloin joutui hän mietiskelemään kuoleman mietteitä.
"J'étais dans un état de prostration physique et moral qui me rendait
la moindre excursion horriblement pénible. Je sentais bien quelque
ennui de passer dans un monde inconnu; mais ce qui me semblait encore
plus ennuyeux, c'était de faire de la résistance. C'est par cette
résignation brute, je crois, qu'on quitte ce monde, non pas parce que
le mal vous accable, mais parce qu'on est devenu indifférent à tout et
qu'on ne se défend plus". kirjoittaa hän syntymäpäivänsä aattona
"tuntemattomalle".[420]

Ei hän itsekään näy oikein tienneen, mikä häntä vaivasi. Mutta jotakin
kalvavaa rintatautia se oli, joka ei aikonut helpottaa, se hänelle
vähitellen selveni. "Je ne me guéris pas de cette douleur au côté et à
la poitrine qui m'empêche de trouver une position pour dormir",
valittaa hän taas pari vuotta äskeisen kohtauksen jälkeen.[421] Ja kun
hän ei saanut unta öisin, kävi hän tietysti hermostuneeksi.
Pistäytyessään Espanjassa v. 1856 puhutteli hän erästä lääkäriä, joka
selitti hänellä olevan "des spasmes nerveux", kipu, joka oli
parannettava paljolla liikkumisella ulkoilmassa.[422]

Valvomiset ja iltamyöhällä ulkona olo keisarillisten luona eivät nekään
juuri olleet omiansa huonontunutta terveyttä parantamaan. Mutta
Mérimée, joka oli Lucretion kanssa yhtä mieltä siitä, että "nil igitur
mors est, ad nos necque pertinet hilum" ja joka puhuu hyväksymällä
ystävänsä Gavarnin materialistisesta periaatteesta, ettei kuolema muka
ollut muuta kuin "la fin de l'effet chimique",[423] ei sentään tuntenut
aina olevansa yhtä väliäpitämätön tämän maailman elämälle kuin tuon
surullisen syntymäpäivänsä aattona. Hän seurasi espanjalaisen lääkärin
antamaa neuvoa, matkusteli Sveitsissä kapuellen Righin ja Grimselin
vuorenhuipuilla, missä levähdellessään piirusteli kauniita
näköaloja,[424] teki jalkamatkoja Oberlandissa, Tyroolissa ja
Itaaliassa tutkien kansantapoja, arkkitehtuuria ja taulukokoelmia,
missä sellaisia oli ja etsi vuoden kylmimmäksi ajaksi suojaa Ranskan
etelämmissä osissa. Mainion löydön kehui hän tehneensä osautuessaan v.
1857 Cannes'n pieneen rantakaupunkiin Alpes-Maritimes'n maakunnassa,
missä hän sen jälkeen useimmat talvensa vietti ja missä hän vihdoin
silmänsä viimeiseen uneen ummisti.

Kaikki, jotka ovat tämän pienen provansaalilaisen kaupungin nähneet,
kuvaavat sen erittäin ihanaksi, rauhalliseksi ja idyllimäiseksi. Noin
viisisataa vuotta sitten perustivat munkit lymypaikakseen tämän kauniin
kylän melkeinpä meren saarille, joita vastaan loiskivat Välimeren
lempeät laineet. "O satis nunquam celebrata tellus! Dulce solamen,
requiesque cordis!" laulaa siitä eräs munkki keskiajalla ja vielä
innostuneempana huudahtaa toinen: "Dispeream, hic si non semper vivere
queam". Kauniit vuorimaisemat maan puolella tarjosivat sopivia
kävelypaikkoja ja kaupungin lehtevät, kukkivat puistot viileää
kalvetta kesäisen auringon paahtaessa. Tänne "tuoksujen ja kukkien"
keskeen pakeni Mérimée omain sanojensa mukaan kuin -- kissa, joka
häveliäisyydestä tai turhamielisyydestä pakenee syrjäiseen soppeen
peittääkseen muilta surunsa ja kärsimyksensä. Hänen talouttansa hoiti
siellä kaksi vanhaa englantilaista naista, rva Ewers ja nti Lagden,
molemmat Mériméen äidin hyviä ystävättäriä, joilla tässä maailmassa ei
vanhemmilla päivillään ollutkaan muuta tehtävää kuin vaalia ja palvella
"rakasta Prosperia". Bivouac-Napoléon-kadun varrella oli heillä
asuntonsa, akkunat merelle päin. "Mes fenêtres donnent sur la mer et je
vois les îles de mon lit. Cela est délicieux", kirjoittaa hän
"tuntemattomalle".[425] Tänne palasi hän Pariisista joka talveksi
pakoon pakkasta ja keuhkoille ilkeää ilmaa. Täällä sai hän kaukana
hovielämän pyörteestä ja valtiollisten tapausten kiihoittavista
riidoista mielensä mukaan hoidella riutuvaa terveyttään,
työskennellä rauhassa, minkä voimat sallivat, ja harjoittaa rakasta
maalaustaidettaan, joka oli tuottanut hänelle jo niin monta nautinnon
hetkeä. Täällä ottaa hän vielä vanhoilla päivillään oppitunteja
ystävänsä taiteilija Grenier'n edessä ja usein nähtiin hänen istuvan
meren rannalla päiväpaisteessa sivellin kädessä ja maalaustelineet
edessä. "Je fais des paysages tous plus beaux les uns que les autres.
-- Mon ami (Grenier), qui est peintre plus véritable que moi, est dans
une perpétuelle admiration de ce pays-ci. Nous passons nos journées à
faire des croquis", kertoo hän tammikuussa 1859 "tuntemattomalle"
ilmoittaen hiukan myöhemmin, että hänellä jo on "une trentaine de
croquis plus ou moins mauvais, mais qui m'ont amusé à faire".

Ainoa vastoinkäymisensä on vain se, ettei tahdo olla tarpeeksi
pilvenhattaroita hänen akvarellejansa varten. Auringon laskut ja
kuutamoyöt ovat niin kauniit ja viehkeät, että tämä vanha runouden
vihaaja, joka väittää "je n'ai jamais pu mordre aux vers" (Lettres à
une Inconnue T. II, s. 40) väkiselläkin käy runolliseksi: "Prenez des
turquoises et des lapis-lazuli: voilà pour le fond du ciel. Mettez-moi
dessus de la poudre de diamants avec des feux de Bengale: ce sera pour
deux ou trois petits nuages au-dessus de notre montagne" kirjoittaa hän
innoissaan ystävättärelleen rva Beaulaincourtille. Ja illat sitten!
"Merveilleux claire de la lune, pas un nuage, la mer unie comme une
glace, point de vent", kuvaa hän niitä "tuntemattomalle".[426]

Aikansa kuluksi antautuu hän myöskin luonnontutkimuksiin. Nuo kauniit
kukkaset houkuttelevat häntä ottamaan selkoa kasvitieteen
salaisuuksista, jotka häntä kovasti huvittavat. "C'est une étude que
j'aurais dû commencer il y a vingt ans, quand j'avais des yeux; c'est,
ailleurs, assez amusant, quoique souverainement immoral, attendu que,
pour une dame, il y toujours six ou huit messieurs pour le moins, tous
très-empressés à lui offrir ce qu'elle prend à droite et à gauche avec
beaucoup d'indifférence", kirjoittaa hän 6 p. tammik. 1862
leikillisesti "tuntemattomalle". Toisinaan huvittaa häntä taas tehdä
kaikellaisia kokeita eläinpsykologiian alalla eikä hän voi olla
kummastelematta näiden "raisonnement évident", hän, joka muuten
päivitteli koko ihmiskunnan päivä päivältä arveluttavasti
tyhmistyvän.[427]

Mutta Cannes'sa ollessaan tunsikin hän itsensä toiseksi kuin
Pariisissa. Paha vain että sivistys ja uusi aika tännekin ennen pitkää
tunkeutuu. Ikivanhoja puistokäytäviä hakataan maahan rautateitä varten,
matkailijavirta suuntautuu sinnepäin ja silloin on Cannes'n
neitseellinen viehkeys poissa.

Mutta meri on toki vielä entisellään ja sininen taivas ja helteinen
päivä. Ja vähitellen hän varmistuukin luulossaan, että "c'est la
lumière qui me fait du bien, plus que la chaleur et le mouvement".[428]
Auringon paisteessa hän enimmäkseen istuksiikin: "Le soleil étant mon
grand remède je m'y rôtis toute la journée".[429] Mutta siitä
huolimatta, että hän elelee päivänsä "dans l'admiration de la pure
nature", täytyy hänen myöntää, että "la machine se détraque et qu'elle
ne vaut plus rien du tout" (talvella 1860). Toisinaan tämä ajatus häntä
pöyristyttää, toisinaan lohduttaa hän itseään samalla tunteella kuin
matkustajat rautatiellä: "c'est d'absence de responsabilité devant une
force supérieure et irrésistible".[430] Hänen lääkärinsä hra Maure
neuvoo hänelle milloin mitäkin, mutta kipu kyljestä ei katoa; silmätkin
päälle päätteeksi kipeytyvät, niin ettei käy työntekokaan. Milloin
syötetään hänelle arsenikkia, milloin eeteriä, milloin määrätään
kylpyjä puristetussa ilmassa, milloin ampumista jousipyssyllä, joka
häntä varsinkin kovasti huvitti ja johon hän koetti innostaa vanhaa
opettajaansa Cousin'iäkin, tämä kuin niinikään vietti monet talvet
Cannes'ssa. Lääkäreitä on hänellä Lontoossa, Pariisissa ja Cannes'ssa,
mutta apua ei tahdo olla heistäkään. Syksyllä 1862 saa hän vihdoinkin
eräältä lääkäriltä Pariisissa tietää "anatomiquement et très-clairement
la cause de mes maux". -- "Je croyais avoir le coeur malade; pas du
tout, c'est le poumon. Il est vrai que je n'en guérirai jamais; mais il
y a moyen de n'en pas souffrir, et c'est beaucoup, si ce n'est le
principal".[431]

Vuosi vuodelta hän sitten huononee ja yhä tiheämmiksi käyvät valitukset
hänen kirjeissään. Ja surullisesti vaikuttaa sekin, että hänen
ystävistään toinen toisensa perästä muuttaa manalan majoille. "Pourquoi
les hommes ne tombent-ils pas tous comme les feuilles en une saison?
-- Qu'est-ce qu'est pour moi l'éternité? Ce qui est important pour moi,
c'est un petit nombre de jours. Pourquoi me les donne-t-on si amers?"
valittele hän talvella 1866 "tuntemattomalle".[432] Seuraa on hänellä
Cannes'ssa kyllä sekä ranskalaisia että englantilaisia. Olen jo
maininnut Cousin'in, jonka seurassa Mérimée hyvin viihtyi ja joka
puolestaan pani tämän ritarilliselle luonteelle ja tieteelliselle
perinpohjaisuudelle tavattoman arvon; "Mérimée ne sait rien
imparfaitement" oli hänen tapansa sanoa ja usein oli Mériméellä
tilaisuus oikaista entistä opettajaansa esim. historian alalla
liikuttaessa.[433] Sinne kokousivat myöskin hänen hyvät ystävänsä
Tocqueville, Saint-Hilaire, Fould, Ellice ja toisinaan Panizzikin. Sitä
paitse kävi siellä paljo ulkomaalaisia. Englantilaisista oli lordi
Brougham uskollisin ja tämän asteittaista muumioitumista seurasi
Mérimée suurella huomiolla. Joskus pistäysi siellä muitakin suuruuksia,
kuten esim. Jenny Lind, joka rakastettavasti kyllä, liverteli hänelle
ihania säveleitään saattaen kivulloisen vanhuksen vallan onnensa
kukkulalle; sillä Mérimée rakasti laulua ja soittoa, niin että hän
kerrankin rva Persiania kuultuaan huudahti "jospa minä olisin rikas
kuin Saul, niin tuosta palkkaisin minä itselleni Davidin huoliani
huojentamaan."[434] Muitakin korkeita vieraita oli hänellä täällä
syrjäisessä sopessaan kunnia vastaanottaa. Niinpä kävi joulukuussa 1862
Baijerin kuningas Ludvig hänen luonaan vieraisilla ja Mérimée antaa
hänestä seuraavan lyhyen arvostelun: "C'est un bon diable, très vicieux
et spirituel".[435] Myöskin keisarilliset ystävät, joilla Biarritzista
ei ollut kovin pitkä matka, saapuivat kerran Cannes'een vastaten
Mériméen vieraskäyntiin.

Kun kuninkaat ja keisaritkin olivat käyneet vieraisilla, niin ei enää
heitä korkeampia kuolevaisia voinut tulla. Vanhat hovimiehet pitävätkin
tällaisia käyntejä pahan merkkinä; sen jälkeen tulee muka keisarinkin
herra s.o. kuolema. Tuliko Mérimée, joka kyllä näyttää olleen hiukan
taikauskoinen hänkin,[436] ajatelleeksi tätä, en tiedä. Mutta ainakin
näytti tämä vanha ennakkoluulo hänen suhteensa pian toteutuvan.

Kevättalvella, alkupäivinä maaliskuuta v. 1869 sairastui hän tuiki
ankarasti bronkiitikseen. Pari kolme lääkäriä oli häntä hoitamassa,
mutta siitä huolimatta näytti eräänä päivänä ruumiillinen koneisto
lakanneen työskentelemästä. Kaikki ympärillä olevat luulivat hänen
kuolleen, valkoinen huntu heitettiin jo hänen ylitsensä ja hyvät
ystävättäret nti Lagden ja rva Ewers noudattivat papin ruumista
siunaamaan. Samalla oli tieto hänen kuolemastaan levinnyt ympäri
kaupunkia, sähkölangat kuljettivat uutista edemmäs ja seuraavana
päivänä kertoivat kaikki Pariisin lehdet, että kuuluisa kirjailija ja
tiedemies, senaattori ja akatemian jäsen Prosper Mérimée ei ollut enää
elävien joukossa. Akatemiassa, jolla samoihin aikoihin sattui olemaan
istunto, piti silloinen esimies Guizot vanhasta tuttavastaan jo
muistopuheenkin ja uusia ehdokkaita alettiin miettiä Mériméen sijalle.

Vaan tällä välin tapahtui Cannes'ssa ihmeitä. Kun pappi heitti
vihkivettä "vainajan" kasvoille lukien samalla siunauksiaan, virkosikin
elämä tässä uudelleen voimaansa ja muutamien päivien perästä voi hän jo
omin silmin lukea nekrolooginsa. Tämä juttu sai hänet taas hyvälle
tuulelle ja 15 p. saattoi hän jo kirjoitella ystävilleen ja ilmoittaa
uhallakin olevansa vielä tässä maailmassa. "Vous avez peut-être lu dans
les journaux que j'étais mort. J'espère que vous n'en avez cru un mot,
pas plus que moi, du reste... Le fait est que, pendant quelques jours,
j'ai pu donner de grandes espérances aux candidats à l'Académie, mais
j'ai tenu bon, et me voici en convalescence..." kirjoittaa hän Montijon
kreivittärelle. Niinikään kreivitär Przedzewskalle 1 p. huhtikuuta:
"Votre vieux secrétaire n'est pas encore mort et serait désolé d'être
remplacé auprès de vous". Samoin Panizzille: "Les journaux m'ont tué
plusieurs fois. M. Guizot a annoncé ma mort à l'Académie et fait mon
oraison funèbre. Il ne paraît pas que cela soit très malsain, car je ne
m'en porte pas plus mal". Pian alkoi hänen ystäviltään tulvata
onnentoivotuskirjeitä sen johdosta, että hän vielä oli Tuonelan joen
tällä puolen, ja toivomuksia "uuteen elämään".

Ja sen verran hän siitä taas kostuikin, että kesäsydännä voi noudattaa
keisarinnan kutsua saapua hoviin. Oltuaan sitten heinäkuun ajan
Saint-Cloud'ssa, missä hän silloin viimeistä kertaa vieraillessaan m.m.
luki hoville ylempänä mainitsemani kertomuksen Lokis, palasi hän
takaisin Pariisiin peräti heikkona. Mutta silloin keksi hänen
lääkärinsä uuden lääkkeen (eukalyptus-pillereitä), joka hänet taas
vähäksi aikaa sai henkiin. Mérimée tiesi itsekin, ettei siihen ajan
pitkään ollut luottamista. Hänen olikin sen johdosta tapana leikillä
sanoa, että "kyllähän tämä hyvin menee, kunhan tätä vain kestäisi,
arveli entinen mieskin viidennestä kerroksesta pudottuaan kolmannen
kerroksen kohdalla".

Tällä välin olivat sisälliset asiat Ranskassa käyneet kireimmilleen ja
Napoleon alkoi jo itsekin huomata, että keisarikauden loppu oli
käsissä. Vastustuspuolue oli etevien johtajiensa ohjaamana paisunut
niin mahtavaksi, että hänen täytyi nyt vasten tahtoansakin myöntää
Ranskalle perustuslaillinen hallitusmuoto ja turvautua Emile
Ollivier'hen uuden ministeristön muodostamiseksi. Mutta tyytyväisyyttä
ei sillä palautettu. Yleiseen kansanäänestykseen perustuslaillisesta
hallitusmuodosta vedottaissa oli 1 1/2 miljoonaa äänivaltaista ollut
sitä vastaan ja näiden joukossa huomattiin pahana enteenä 50,000
armeijasta. Mériméetä, joka vähitellen oli käynyt vanhoillisen
perikuvaksi, joka myötäänsä päivitteli ajanhengen taantumista ja
levottomien ihmisten turhia parannuspuuhia, ei tämä Napoleonin
viimeinen ponnistus ensinkään miellyttänyt. "Je n'ai jamais vu dans
l'histoire qu'on changeât par des institutions le caractère d'un
peuple, surtout lorsqu'on lui accorde tout à la fois, ce qui ne devrait
se donner que lentement" kirjoittaa hän Panizzille kirjeessään 5 p:ltä
maalisk. 1870.

Tällainen menettely vain vahvisti vastustuspuoluetta. Sitä paitse oli
sosialismi alemman kansan keskuudessa voittanut yhä laajempaa alaa,
seikka, josta Mérimée puolestaan pelkäsi mahtavampaa vihollista kuin
Preussi oli. "Le monstre grandit et prend des forces tous les jours".
-- "Il n'y aura bientôt plus que deux partis: celui de ceux qui ont des
culottes et prétendent les garder, et celui de ceux qui n'ont pas de
culottes et veulent prendre celles des autres". -- "Cet ennemi est bien
fort et j'ai grand'peur qu'il ne nous mangé", kirjoittelee hän syksyn
kuluessa Panizzille.[437] Kaikki näytti hänestä selvästi viittaavan
siihen, ettei nykyinen hallitusmuoto voinut kestää enää. "Le
gouvernement personnel est devenu impossible, et le gouvernement
parlementaire, sans bonne foi, sans honnêteté et sans hommes habiles me
paraît non moins impossible".[438] Suunpieksäjiä oli kyllä
eduskunnassa, mutta oikeita miehiä puuttui. "Le mal de la situation,
c'est qu'il n'y a plus d'homme. Les orateurs abondent au
contraire".[439] Ei voinut ummistaa silmiään totuudelle: vallankumous
pahempi kuin parikymmentä vuotta sitten oli tulossa. Mérimée puolestaan
ei lopulla toivonut enää muuta kuin että "la représentation fût un peu
retardée, pour n'y pas assister", kuten hän 6 p. tammikuuta
"tuntemattomalle" kirjoittaa.

Omituisinta on, että vielä keväällä 1870 ylipäänsä luultiin sotaa
jotenkin mahdottomaksi. Mérimée ei hänkään usko sen syttyvän "à moins
que M. Bismark ne la veuille absolument". Euroopassa kuohui monella
taholla, mutta näennäisesti vallitsi sentään kaikkialla syvä rauha. Se
oli tyyntä myrskyn edellä. Chateaubriand sanoo muistelmissaan (Mémoires
d'outre-tombe), että v. 1815 vallitsi sellainen omituinen hiljaisuus
"qu'on croyait entendre les pas de Napoléon Bonaparte s'acheminant vers
le palais des Tuileries". Nyt olivat asiat muuttuneet niin päin, että
Napoleonin veljenpoika ahdistuksen hetkinään arvatenkin luuli
kuulevansa, miten nälkäynyt kansajoukko hurjistuneena ryntäsi
keisarillista palatsia kohti taikka miten preussiläiset ulaanit
korskuvine hevosineen laskivat nykyajan Roomaa kohti. Jos hän tahtoi
yrittää vielä jotain kruununsa säilyttämiseksi, oli hänellä enää vain
yksi tie avoinna, nimittäin sota, joka mahdollisesti johtaisi mielet
muualle ja päättyisi onnellisesti pelastaen ehkä siten hänet varmasta
perikadosta. Mutta sittenkin eperoi hän kauvan ennen kuin päätti
käyttää Espanjan aiottua hallitsijamuutosta aiheena sodanjulistukseen
Preussiä vastaan, joka lyhyessä ajassa oli paisunut niin mahtavaksi
naapuriksi, ja nyt uhkasi saada liittolaisen Pyreneeain toisella
puolenkin. Keisarinnan, sotaministeri Leboeufin ja ulkoasiain
ministerin herttua Gramont'in kehoitukset saivat vaa'an vihdoin
kallistumaan ja lyhyvien keskustelujen jälkeen vietiin sodanjulistus
Preussin hallitukselle 19 p. heinäkuuta 1870.

Mérimée, joka lokakuusta asti aina toukokuun loppuun oli Cannes'ssa
hoidellut terveyttään ja mielenkiinnolla seurannut valtiollisia
tapahtumia, ei kesäkuussa enää jaksanut hillitä itseään, vaan hommausi
taas sijallensa senaattiin voidakseen lähempää asiain menoa silmällä
pitää. Kaikki menee hänestä nyt toden teolla "tous les diables", "tout
le monde est fou", vaan mitä Napoleonin politiikkaan tulee, niin katsoo
hän keisarin toimineen välttämättömyyden pakosta. "Je suis de ceux qui
croient que la chose ne pouvait pas s'éviter. On aurait peut-être pu
retarder l'explosion, mais il était impossible de la conjurer
absolument".[440] Hän on iloissaan siitä, että sotaväki semmoisella
innolla lähtee taisteluun, mutta hän pelkää, ettei ole nerokkaita
päällikköjä. Ja vaikka keisari itsekin lähtee poikineen sotakentälle
kokonaisuutta johtamaan, niin hän sittenkin valittaa, että "moi, je
meurs de peur", kantaen sentään hänkin tuhantensa haavoitettujen
hyväksi.

Saapuvat sitten sanomat Wörthin ja Saarbrückenin onnettomista
tappioista. Kansa joutuu raivoon, syyttää ministeristöä, se kukistuu ja
epäjärjestys alkaa. Mérimée näkee selvästi mihin kaikki lopullisesti
menee. "Cette terrible boucherie, il ne faut pas se le dissimuler,
n'est qu'un prologue à une tragédie dont le diable seul sait le
dénoûment. Une nation n'est pas impunément remuée comme a été la nôtre.
Il est impossible que de notre victoire comme de notre défaite ne sorte
une révolution. Tout le sang qui a coulé ou coulera est au profit de la
République, c'est-à-dire du desordre organisé", kirjoittaa hän 29 p.
elokuuta "tuntemattomalle". Hän, joka aina tahtoi "faire son métier en
conscience", laittoi itsensä suurella vaivalla senaatin istunnoihin
tarkkana kuuntelijana keskusteluja seuraamaan. Keisarinnan, vanhan
ystävättärensä luona hän niinikään käy lohduttelemassa ja ihmettelee
vain, että tämä "est ferme comme un roc, bien qu'elle ne se dissimule
pas toute l'horreur de sa situation; -- elle me fait l'effet d'une
sainte". Hän luulee keisarin tahtovan kaatua tappotanterella, sillä
voitettuna ei hän voi kotimaahansa palata.

Ja kun uutinen Gravelottenkin surkeasta ja murhaavasta ottelusta saapuu
Pariisiin, huudahtaa hän kuin Kosciuszko Maciejovicen tappelun jälkeen:
"_Finis Galliae_! Je m'attends dans une semaine à entendre proclamer la
République, et dans quinze jours à voir les Prussiens". Hänen pidätetty
surunsa ilmenee kyllin lauseessa: "Je vous assure que j'envie ceux qui
viennent de se faire tuer aux bords du Rhin". Surkeaa on vain tietää
tällaisena aikana olevansa niin peräti hyödytön, lisää hän. Ei hän
tahdo lähteä Pariisistakaan, sillä velvollisuus pidättää häntä siellä
niinkauan kuin keisarinnakin on kaupungissa.

"Je suis trop vécu!" oli Mériméen vanha opettaja Villemain huudahtanut
ummistaessaan silmänsä viimeiseen uneen 8 p. toukokuuta v. 1870. Ja
kumminkin oli hänen sallittu päästä näkemästä isänmaansa täydellistä
kurjuutta ja sodan onnetonta loppua. Kuinka paljo suuremmalla syyllä
voikaan Mérimée näin sanoa; sillä se, mitä hän toivoi pääsevänsä
näkemästä, tapahtui kohta ihan hänen silmäinsä edessä. Syyskuun 1
päivänä oli ratkaiseva Sédanin tappelu, ja seuraavana päivänä antautui
nöyrtynyt keisari sotajoukkoineen vangiksi vanhalle Wilhelmille ja
ruhtinas Bismarckille, joka Mériméen mielestä muka oli niin koomillinen
haarniskassa ja kaskissa. Samaan aikaan kuin saksalaisten tykit Sédanin
kukkuloilta syöksivät kuolon tultansa laaksoon ahdetun ranskalaisen
armeijan keskeen oli Mérimée luullakseni suorittamassa viimeistä
ystävyydentyötänsä "pikku Eugénielle", jonka hän nyt näki sortuvan alas
siltä loistavalta istuimelta, minne hän tavallaan oli ollut häntä
auttamassa. Keisarinnan pyynnöstä meni hän "kalpeana kuin kuolema"
ystävänsä Thiers'in luo, jota hän jo nimittää "le futur président de la
République" ja ehdotti tälle, että tämä yhtyisi muodostamaan
todellisesti perustuslaillista monarkkiiaa ja puuhaisi nuoren prinssi
Louis'n valtaistuimelle. Mutta Thiers ei suostunut ensinkään sellaisiin
tuumiin. "M. Mérimée me quitta fort malheureux" sanoo Thiers
kertoessaan tästä kohtauksesta lisäten vielä, että ruhtinas Metternich
seuraavana päivänä teki hänelle saman ehdotuksen -- yhtä turhaan.

Valkeni sitten syyskuun neljäs päivä, jolloin tieto Sédanin
antautumisesta ehti Ranskan ihanaan pääkaupunkiin. Viimeiseen saakka
riutuneena ja näiden hirmuisten tapausten murtamana haalausi Mérimée
suurimpia ruumiillisiakin tuskia kärsien Luxembourgin palatsiin
senaattorin istuimelleen. "Il ne lui eût pas déplu peut-être de mourir
sur sa chaise curule" sanoo Filon (s. 346) ja Mériméen ylempänä
siteeraamieni lauseitten nojalla voi todellakin niin otaksua. "À bas
l'empereur, à bas l'impératrice, vive la république!" kaikuivat
raivostuneen kansanjoukon huudot, kun se vasemmiston mukana Jules
Favren ja Gambettan johtamana hyökkäsi senaatin sivu vallankumousten
vanhaan julistuspaikkaan Hôtel de ville'n palatsiin. Senaatilla ei enää
ollut mitään tekemistä. Mérimée koetti vielä viimeisen kerran pyrkiä
Tuileries'n linnaan "pikku Eugénietä" tapaamaan, mutta tämä oli jo
ehtinyt paeta hurjistuneesta kaupungista ja suuntasi par'aikaa
matkaansa Englantiin; keisari itse ajoi samaan aikaan Wilhelmshöheen
vankina vartioitavaksi ja nuori prinssi oli pelastunut Belgiaan prinssi
de Chimayn turviin.

Toinen keisarikausi oli päättynyt ja uusi tasavalta 4 p. syyskuuta
julistettu. Minkä vaikutuksen tämä kaikki teki Mériméehen, sen näemme
hänen samana päivänä kirjoittamastaan kirjeestä Panizzille: "Un mot à
la hâte. Je n'ai pas la force de vous écrire davantage. Tout ce que
l'imagination la plus lugubre pouvait inventer de plus noir est dépassé
par l'événement. C'est un effrondement général. Une armée française qui
capitule: un empereur qui se laisse prendre. Tout tombe à la fois. --
Vous savez tout ce que je souffre".

Seuraavana päivänä hän matkusti lymypaikkaansa Cannes'een, mistä hän
kirjoittaa viimeisen kirjeensä (13 p. syyskuuta) ystävälleen Lontoossa
pyytäen, että tämä tarjoisi apuansa maanpakolaiselle keisarinnalle,
jonka pään ympärille vastoinkäymiset olivat hänen sanojensa mukaan
antaneet "pyhyyden kehän" (auréole d'une sainte). Samana päivänä
päivätty on niinikään hänen viimeinen kirjeensä rva Beaulaincourt'ille,
jolle hän myöskin vaikeroipi isänmaansa surkeaa kohtaloa ja vihdoin
todellakin liikuttavalla tavalla ja epäilemättä kyyneleet silmissä
paljastaa sielunsa syvyyden: "J'ai toute ma vie cherché à être dégagé
de préjugés, à être citoyen du monde avant d'être Français; mais tous
ces manteaux philosophiques ne servent à rien. Je saigne aujourd'hui
des blessures de ces imbéciles de Français, je pleurs de leurs
humiliations, et, quelque ingrats et absurdes qu'ils soient, je les
aime toujours". Hän, jota kaikki olivat sydämmettömäksi ja isänmaatansa
halveksivaksi kuvanneet, itki verta rakkaan Ranskansa surkeasta
nöyrtymyksestä. Ja olipa kuin kohtalo olisi tästä hänen viimeisestä
tunnustuksestaan heltynyt ja tahtonut täyttää hänen toivomuksensa
päästä näkemästä sitä verenvuodatusta, mikä kansalaisten kesken heti
häpeällisen rauhansopimuksen jälkeen alkoi. Kirjoitettuaan muutamia
rivejä sille naiselle, jonka kanssa hän yli kolmekymmentä vuotta oli
ollut niin lämpimässä kirjeenvaihdossa ja "sielujen avioliitossa"
elänyt, alkoi hän pari tuntia sen jälkeen, syyskuun 23 päivänä, "un
voyage difficile vers un pays qui n'est peut-être pas des plus
agréables", niinkuin hän kerran kuolemaa nimitti. "Si je pouvrais
m'endormir comme Épiménide!" oli hänen viimeinen toivonsa ollut.[441]
Ja jos saamme luottaa hänen kuolinvuoteellaan valvoneen kahden
uskollisen naisen, nti Lagdenin ja rva Ewersin, lausuntoihin, niin
toteutui hänelle tämäkin toivomus. "Mon cher Prosper, il n'est plus. Il
mourut la nuit dernière sans lutte aucune" kirjoittaa nti Lagden heti
Mériméen kuoleman jälkeen Panizzille ja kreivi d'Haussonville mainitsee
myöskin, että "il expirait d'une mort relativement douce, qui venait le
surprendre dans son sommeil".

Näin päättyi Prosper Mériméen 67-vuotinen elämä. Hän kertoo eräässä
kirjeessään "tuntemattomalle" kerran miettineensä tämän maailman menoa
ja hänestä tuntui kuin olisi se ollut kalteva vuori, jonka huipulle hän
suurella vaivalla ja vähillä riemun hetkillä oli kiivennyt ja jota alas
hän nyt luistamistaan luisti. "Le seul motif de consolation que j'aie
découvert le longue de cette pente, c'est un peu de soleil bien loin,
quelques mois passés en Italie, en Espagne ou en Grèce à oublier le
monde entier, le présent et surtout l'avenir".[442] Toivokaamme, että
hän näistä muutamista onnellisista kuukausista sai edes vähäisenkään
vastapainon viimeisten päiviensä synkille murheen hetkille. Ja jos
Montaignen lause "le doute est un mol oreiller" pitää paikkansa, olikin
hänellä pehmeä päänalus levätäkseen.

Testamentissaan, joka oli tehty 30 p. toukokuuta 1869, oli tämä vanha
ateisti, joka, sellaisella hyväksyvällä nautinnolla kertoo ystävänsä
Bixion hautausmääräyksistä (Il a formellement défendu les discours et
la pompe funèbre; pas d'église), viimeisinä toivomuksinaan lausunut,
ettei hän huolinut senaattorille tulevasta loistavasta hautausmenosta,
vaan halusi kumminkin "qu'on appelle à mon enterrement un ministre de
la confession Augsbourg".[443] Syyskuun 25 p. tapahtuivat hautajaiset
kaikessa hiljaisuudessa ja protestanttinen pastori Roussel vihki hänen
viimeisen leposijansa Cannes'n kirkkomaalla. Valtiolliset tapahtumat
vetivät tähän aikaan ihmisten kaiken huomion puoleensa, jonka vuoksi
hautajaisissa olikin ani vähän väkeä. Isänmaa ei joutanut huolehtimaan
kuolleitaan, ei edes parhaimpiansakaan.

    "Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
    Kyll' olis ollut sille sanomalle".[444]

sanoo Macbeth saadessaan sotatantereelle tiedon puolisonsa kuolemasta.
Niin voi Pariisikin sanoa, kun se muutama päivä sen jälkeen, omituista
kyllä, Englannin kautta -- Times-lehti sisälsi näet ensimmäisenä
uutisen tapahtumasta[445] -- sai tiedon Meriméen kuolemasta.

"Le sage doit sortir du salon de la vie comme un homme d'esprit sort
d'un salon mondain, sans faire de bruit", lausuu Arsène Houssaye
"tunnustuksissaan". Mérimée, joka aina oli tahtonut käydä sekä
maailmanmiehestä että filosoofista ja josta on sanottu, että "c'était
un gentilhomme" (Victor Cousin), "un marquis de la plume" (Filon), oli
siis tässäkin suhteessa täyttänyt vaatimukset. Vallankumouksen suurten
valtiomiesten kanssa oli hän aina ollut yhtä mieltä "kuolemasta ilman
fraaseja" ja vaikka hän ulkonaisen sovinnaisuuden vaatimuksia
kunnioittaen halusikin kirkon siunaamaan hautaan, niin voimme pitää
varmana, että hän vielä viimeisenä hetkenään oli sama epäilijä, mikä
hän läpi elämänsä oli ollut. Nuoruudestaan asti oli hän ollut
Rabelais'n kiitollisimpia oppilaita ja jos hän täältä erotessaan
jotain mietti, niin oli se epäilemättä samantapaista kuin tämä hänen
oppi-isänsä, jonka ennen kuolemaansa kerrotaan lausuneen: "je vais
chercher un grand peut-être!"



KIRJEKOKOELMAT:


1) "La lettre, c'est l'homme" sanoo Cuvillier-Fleury (Posthumes et
revenants, Paris 1879, s. 256) juuri niiden kirjekokoelmain johdosta,
jotka Mériméeltä hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin ja jotka
paljastivat maailmalle vallan uuden ihmisen, miehen, jolla oli
ihmisellisiä heikkouksia kuin muillakin ja joka melkein koko elämänsä
läpi rakasti nti Jenny Dacquin'ia (sen nimiseksi on n.k. "tuntematon"
toteennäytetty) kuin Petrarca aikoinaan ihanaa ja saavuttamatonta
Lauraansa.

Mérimée oli juuri maineensa kukkulalla ja n.s. muodissa, kun hän eräänä
päivänä sai parfymeeratun kirjeen eräältä nuorelta naiselta, joka oli
lukenut "Chronique de Charles IX" ja halusi sen johdosta lausua
ajatuksensa. Kirjeen alla luettiin nimi lady A. Seymour. Nuoresta
kirjailijasta oli kirje älykkäästi kokoonpantu ja häntä huvitti
antautua kirjeenvaihtoon tuon ihailijattarensa kanssa. Se kyllä
onnistuikin, mutta kun hän sitten haluaa saada nähdä viehättävän
kirjeenvaihtajan, niin ei se ollut niinkään helppoa. Ja juuri tämä
kirjeenvaihdon alku, jolloin kumpikaan ei vielä toisiaan oikein tunne,
vaan koettavat he kaikenmoisilla tavoilla päästä toistensa perille, on
todellakin hauska lukea. Rakkaus on taistelua ja tästä kirjeenvaihdosta
_Lettres à une Inconnue_, joka ilmestyi anonyymisesti v. 1873, se
varsinkin ilmenee. Alussa luuli hän olevansa tekemisissä englantilaisen
ylimysnaisen kanssa. V. 1840 sai hän vihdoin luvan tavata omituista
"tuntematonta" -- Lontoossa. Lady Seymouria ei hän kuitenkaan tavannut,
vaan sen sijaan nuoren, älykkään, kauniin ja sangen koketin impysen
nimeltä Jenny Dacquin, josta Mérimée tuon ensimmäisen kohtauksen
jälkeen ei muista muuta kuin että hänellä oli "juovikkaat sukat" ja
kauniit silmät, "pahat silmät", niinkuin Mérimée niitä nimittää
vaarallisuutensa vuoksi.

Mutta nti Dacquin osasi miellyttää kirjailijaamme yhtä paljo kuin lady
Seymour ja kirjeenvaihto jatkui yhtä hellästi ja hauskasti kuin
ennenkin. Nuori neiti oli todellakin rakastunut, vaikka hän sitä ei
uskalla oikein tunnustaa pelossa, että hän silloin joutuisi rakkautensa
esineen valtaan. Hän koettaa kaiken maailman keinoilla ja veikeilyn
rikkaalla asevarastolla saada nuorta kirjailijaamme pauloihinsa,
milloin ivalla, milloin hyväilyllä, milloin yrittämällä saada hänet
mustasukkaiseksi ilmoituksella, että hän aikoo naimisiin y.m.s. Mutta
jos on viisas toinen, niin ei ole tyhmempi toinenkaan. Mériméellä ei
ole halua avioliittoon, jonka onnesta hänellä on omat ajatuksensa. Hän
tahtoo että ollaan ystäviä ja pidetään toisistaan sellaisina. Ja kun
nti Dacquin ilmoittaa perineensä suuren omaisuuden koettaen sitäkin
asetta, niin toinen vain onnittelee häntä ystävänä arvellen, että
nythän te olette vapaa ja voitte tehdä mitä tahdotte. Paremmaksi
vakuudeksi kuvaa hän itsensä vanhaksi ja kärtyisäksi, josta olisi vain
ristiä puolisolle. Mérimée kyllä rakastaa hänkin, mutta omalla
tavallaan, "pas d'église". Viimeisenä keinona käyttää nti Dacquin vielä
sitä, että rupeaa hankkimaan itselleen kaikenmoisia kirjallisia tietoja
aloittaen kreikan kielen oppimisesta. Tämä onkin Mériméestä sangen
järkevää, hän hankkii kirjallisuutta ja antaa neuvoja, mutta lopulta
pelottaa häntä kuitenkin, että "te aiotte varmaankin vielä kirjoittaa
oppineen teoksen?" Emansipatsioonin ystäviä ei hän nim. juuri ole.
(Katso esim. Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 339).

Sellaisiin pauloihin, ettei hän voisi käyttää vapauttaan tieteisiin ja
taiteisiin, ei hän mennyt, sillä "les plus grands philosophes
enseignent qu'il faut ne pas trop se préoccuper des femmes pour rester
plus libre et vaquer plus tranquillement à l'études des sciences"
(Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 66). Kuinka hän sitte Kreikan
matkallaankin v. 1842 aina muistaa ystävätärtä, "amigo de mi alma", sen
olemme jo nähneet (siv. 96 ja 99). Sieltä palattua jatkuu suhde
edelleen ja sitä paremmilla enteillä, kun nti Dacquin nyt asuu
Pariisissa. Mérimée käy nyt tositeolla piirittämään, mutta niin
hienolla ja älykkäimmän Don Juan'in tavalla, että on melkein
käsittämätöntä, kuinka nti Dacquin sittenkin piti puolensa. En tahdo
antautua kaikkia yksityisseikkoja kuvaamaan, vaikka tällaisen suhteen
kuvaus voisi olla opettavainen kaikille rakkauden psykologiian
tutkijoille. Milloin yhdyttiin taidekokoelmia katselemaan Louvressa tai
muualla, milloin tehtiin pitkiä kävelyretkiä Pariisin ympäristössä,
milloin tavattiin toisensa oopperassa tai teaatterissa j.n.e. Toinen
uneksi vapaata rakkautta, toinen avioliittoa. Molemmat rakastivat
toisiansa; miks'eivät he siis voineet mennä naimisiin? Filon vastaa
tähän "par ce qu'il était en puissance de deux femmes: sa mère et
M----", josta viimeksi mainitusta olen jo huomauttanut siv. 154.
Kaikesta siitä päättäen, mitä Mérimée rakkaudesta ja avioliitosta
puhuu, täytyy mielestäni sentään ainakin yhtä suurena vaikuttimena
ottaa lukuun hänen n.s. monihyväisyytensä. Sillä jos kerran tahto olisi
ollut varma, niin kyllä muut esteet olisivat olleet poistettavissa.

Kaikissa tapauksissa jatkui tämä kuutamorakkauden suhde edelleen ja
molemmat koettivat tyytyä "henkiseen toveruuteen", joka yhtä lämpimänä
ja puhtaana säilyi Mériméen kuolinpäivään saakka. Sen, mistä tämä
moitti ystäväänsä Ampèreä, joka oli koko ijäkseen joutunut ihanan rva
Récamier'n pauloihin (siv. 54), sai hän nyt itse kokea, vaikka hän
tosin aina lienee säilyttänytkin suuremman vapauden.

"Lettres à une Inconnue" ovat todellakin hauskoja niinhyvin sen vuoksi,
että Mérimée niissä puhuu niin paljo kaikista aikansa henkilöistä ja
tapahtumista, kuin senkin tähden, että "l'auteur de Colomba y révèle
les secrets de sa vie, de ses travaux, de ses sentiments", kuten Le
soir-lehti (3 p. jouluk. 1874) siitä sanoo arvellen lopuksi: "Si les
oeuvres rares qu'il a laissées font admirer le maître en l'art
d'écrire, les Lettres font estimer et aimer l'homme". Mérimée, joka oli
unelmoinut niin monta kaunista iltaa nti Dacquin'in kanssa, hoiteli
loppuun saakka tätä rakkautta "comme un rosier sur une tombe, et
jusqu'au bout, il aima à respirer les fleurs de ce rosier-là". Nti
Dacquin taas, jota muutamat vähemmän hienotuntoiset arvostelijat ovat
koettaneet tehdä epäluulonalaiseksi ja epäilyttäväksi (Pontmartin),
säilytti vapautensa, pysyi naimatonna ja julkaisi saamansa kirjeet
voittaen näin kirjallishistoriassa huomatun sijan Petrarcan, Goethen
y.m. mainioiden miesten rakastajattarien rinnalla.

"Tuntemattoman" kirjeet joutuivat epäilemättä tulen uhriksi siinä
tulipalossa, joka v. 1870 tuhosi Mériméen asunnon Pariisissa. Tämä
omituinen suhde on ihmisiä kuitenkin siinä määrässä huvittanut, että
moneen kertaan on julkaistu kirjekokoelmia, jotka muka oli löydetty ja
"tuntemattoman" kirjeiksi huomattu. Sellainen yritys tehtiin jo v.
1874, jolloin "Lettres de l'Inconnue" anonyymisesti ilmestyi; sen
tekijä lienee J. Marie Cournier. Lontoossa ilmestyi v. 1889 niinikään
nimettömästi kirjekokoelma "Author's love" samassa tarkoituksessa,
mutta se todistettiin pian vääräksi. Ilmestyessään herättivät "Lettres
à une Inconnue" suurta huomiota ja erilaisilla tunteilla se
vastaanotettiin. Myöskin runoilijat ovat sen johdosta lyyraansa
tarttuneet.

2) Eräs toinen kirjekokoelma, josta niinikään jo on ollut puhe (s.
169), ilmestyi v. 1875 nimellä "Lettres à une autre inconnue",
joka hyvin pian tunnettiin puolalaiseksi kreivittäreksi, Lise
Przedzewskaksi. Nämä kirjeet, jotka alkavat v:sta 1865 ja jatkuvat
vuoteen 1870, ovat vallan toisellaisia kuin nti Dacquin'in. Näissä
näytäkse Mérimée täydellisenä hovimiehenä, lauseet ovat hienot ja sirot
ja avomielisyys on paljo vähempi, mutta sama mieltymys naisluonteiden
tutkimiseen ilmestyy näissäkin. Henkensä pirteydeltä pysyi hän
viimeiseen hetkeensä nuorena, rakastaen galanteriaa ja suloisia
muistojaan. "Qui ne veut point vieillir doit aimer les femmes, et, pour
bien les aimer, il faut les aimer toutes", sanoo Blaze de Bury tämän
johdosta (Esipuhe mainittuun kirjekokoelmaan, s. LII). Jokaisen naisen
sydän haluaa tulla analyseeratuksi, sanotaan. Mérimée taas puolestaan
oli aina valmis tähän toimeen. Ja heti oli hän valmis rupeamaan cour
d'amour'inkin sihteeriksi, kun kreivitär Lise häntä siihen pyysi. De
Bury tietää, että siihen myöskin kuuluivat Octave Feuillet ja Jules
Sandeau ja että siellä huviteltiin runoilemisella, lausumisella,
lukemisella y.m. Pian matkusti kreivitär sentään pois ja Mérimée, joka
nähtävasti oli ehtinyt häneen mielistyä, jatkoi kirjeenvaihtoa ihanan
muuttolinnun kanssa valitellen, että "il faut beaucoup de résignation
quand on est votre adorateur; autant vaudrait adorer une hirondelle".
He kirjoittelivat usein toisilleen, antoivat toisilleen kaikellaisia
lahjoja, tapasivat toisensa milloin Cannes'ssa, milloin Nizzassa. Ja
nuorta veikeätä kreivitärtä huvitti kovasti koketteerata vanhalle
kohteliaalle hovimiehelle ja saada tunnetulta kirjailijalta kirjeitä;
tätä välistä oikein pelotti "ce beau papillon fait pour le soleil".
Kreivitär matkusti sentään jälleen tiluksilleen Podooliaan ja silloin
pääsi Mériméekin rauhaan.

3) Kolmas kokoelma Mériméen kirjeitä, "Lettres à M. Panizzi",
julkaistiin, kuten jo olen maininnut, v. 1881 ja sisältävät ne varsin
huvittavia ja runsaita tietoja toisen keisarikauden henkilöistä ja
tapahtumista. Niiden sisällyksestä olenkin jo suureksi osaksi pitkin
matkaa tehnyt selkoa ottamalla sieltä otteen toisensa perästä.
Mériméetä amatöörivaltiomiehenä ne varsinkin hyvin valaisevat.



LISÄYKSIÄ JA OIKAISUJA:


1) Filon sanoo (s. 6), että Pr. M. on syntynyt 27 p. syyskuuta 1803.
Mérimée mainitsee kuitenkin usein kirjeissään 28 p:n syntymäpäivänään
ja kaikki hänen biograafiansa niinikään. Filonin tiedonantoa täytyy
siis välttämättä pitää erehdyksenä.

2) Mériméen nuoruuden tovereista antaa Filon muutamia lisätietoja.
Niinpä kertoo hän vähän laveammalta Alb. Stapferin kodista, missä m.m.
Henri Beylekin usein nähtiin. Niinikään kävi M. usein Viollet-le-Duc'in
luona, missä kiivaasti oteltiin kirjallisista ja taiteellisista
kysymyksistä ja missä tavallisesti perjantaisin kokoutuivat Beyle,
Sainte-Beuve, Victor Leclercq, Saint-Marc-Girardin, Henri Patin, Ch.
Magnin y.m. Varsinainen romanttisuuden ahjo oli kuitenkin Filonin
mukaan Étienne Delécluzen pieni asunto samassa talossa. Olen eräässä
muistutuksessa (s. 27) huomauttanut hänen ystävyyssuhteestaan
Mériméehen. Filon tietää, että Mérimée kävi sangen usein Delécluzen
luona, minne Sautelet hänet ensin saattoi, ja että hän pari kertaa
viikossa isännän, nti Louise Monod'n y.m. kanssa harjoitti ahkerasti
englanninkielen opintoja. Sunnuntaisin nähtiin siellä, paitse jo
mainittuja, Ampère, Stapfer, Vitet, Ch. de Rémusat, Duvergier de
Hauranne, Courier, Th. Leclercq, Adr. de Jussien. Useimmiten nähtiin
M. tähän aikaan yhdessä luonnontieteilijä V. Jacquemontin ja Beylen
kanssa.

3) "Cromwell" nimisestä draamasta, Mériméen esikoisesta, olen s. 74
muistutuksena maininnut Gust. Planchen mukaan, mutta ilmoittanut
samalla, etten siitä ole tarkempia tietoja saanut. Filon kertoo
kirjassaan Delécluzen "Souvenirs littéraires" nimisen teoksen mukaan,
jota minä en ole sattunut käsiini saamaan, että M. eräänä sunnuntaina
jo aikoja ennen Clara Gazulia luki 7 à 8 hengen läsnäollessa Delécluzen
luona mainitun draaman "qu'il avait composé d'après les doctrines de
Beyle" (s. 27). Hän oli lukenut näytelmänsä yksitoikkoisesti ja
välinpitämättömästi, kuten hänen vanhempanakin aina oli tapana tehdä.
M:n "Cromwell", joka ei koskaan julkisuuteen tullut, oli siis vanhempi
sekä Hugon samannimistä draamaa että Dumas'n, Vitet'n ja Rémusat'n
historiallisia kappaleita. Beyle oli ollut siitä vallan ihastuksissaan,
Delécluze taas antoi siitä seuraavan arvostelun: "Plus d'unités
d'aucune sorte: la scène changeait à chaque instant, l'action se
multipliait en mille complications. Dans tout cela, on se perdait un
peu. Le dialogue était vif et naturel, et quelques scènes frappèrent
par leur énergie, mais l'impression totale fut une sorte de
désappointement" (s. 28). Hiukan myöhemmin luki M. samassa paikassa ja
täydellisellä menestyksellä näytelmänsä Les espagnols en Danemark ja le
Ciel et l'Enfer, jotka sittemmin Clara Gazulin kokoelmassa ilmestyivät.
Tästä kaikesta käy kuitenkin selville, että Mériméen kirjailijakyky oli
ystäväpiirissä tuttu jo ennen Cl. Gazulia vastoin Loménien nojalla
tekemääni väitettä sivulla 28.

4) V. 1826 teki Mérimée ystäväinsä Gérard'in, Delécluzen ja Duvergier
de Haurannen seurassa ensimmäisen matkansa Englantiin, missä hän
luultavasti silloin tutustui Sharpen ja Ellicen kanssa. (Filon, s. 35).

5) "Guzlan" omituinen ja todellakin syystä ihmetelty synty, josta s.
34-40 olen kertonut samaa kuin Filonkin s. 36-40, saa erään äsken
keksimäni venäläisen lähteen mukaan vallan uuden selvityksen. Novoje
Vremjassa huomasin näet 25/6 p. marraskuuta. 1894 löytyvän hra P.
Matwejew'in kirjoittaman pitemmän artikkelin nimeltä "Prosper Mérimée
i ego otnoshenie k russkoj literaturoj", jossa tehdään selkoa ja
arvostellaan yllämainittua Filonin teosta ja sitä paitse annetaan m.m.
vallan uusia valaisevia tietoja Guzlan synnystä. Miten 23 vuotias,
vanhempainsa turvissa kasvanut pariisilainen nuorukainen melkein
ilman apukeinoja ja uskomattoman lyhyessä ajassa voi syventyä
niin slaavilaisten kansojen tapoihin ja näkökantoihin, että hän
omatekemillään runoilla vetää nenästä asiantuntijoita, jopa itse
Pushkinia ja -- Matwejewin mukaan -- puolalaista runoilijaa Adam
Mickiewicz'iä (s. 1798, k. 1855), joka siihen aikaan (v. 1826) oleskeli
Pariisissa, siinä kysymys, jonka selvitykseksi mainittu venäläinen
tiedemies esittää seuraavan tosiasian:

"Prosper Mérimée tshastj svoego rannjago detstvo provel v Dalmatsii,
imenno v Rugaze, gde ego otets, izvestnyj zhyvopisets i architektor
Leonor Mérimée sostojal odno vremja pri marshal Marmon, upravljavshem
sozdannym Napoleonom post Presburgskago mira Illirijskim korolevstvom."

Ja täällä Ragusassa poikasena oleskellessaan oli siis Prosper Mérimée
kuullut noita kansansatuja, joita hän sitten "Guzlassa" ikäänkuin
muistissaan jälitteli ja mukaili. Tämä kyllä kuulustaakin sangen
todenmukaiselta, kumma vain, ettei kukaan Mériméen biograafeista tästä
ole vähintäkään tiennyt.

6) Filon on tietääkseni ainoa, joka on ottanut näyttääkseen
seikkaperäisemmin Mériméen merkitystä valtioarkeoloogina. Kehoittaen
huvitettua lukijaa silmäilemään hänen teostansa (s. 101-122) siteeraan
tähän ainoastaan ne rivit, joissa hänen loppulausuntonsa sisältyy.

"A-t-il été un bon inspecteur des monuments historiques? Lorsque je me
suis posé cette question pour la première fois, j'hésitais à la
résoudre. Aujourd'hui, appuyé de témoignages dont l'autorité n'est
point contestable, je réponds avec certitude: 'Oui, Mérimée a été un
bon, et même un grand inspecteur des monuments; il a été l'inspecteur
type, un initiateur et un maître pour ceux qui sont venus après lui'.
En sorte que je me demande si toute son oeuvre littéraire accumulé fait
équilibre à ses rares services artistiques" (s. 109).

En uskalla vallan jyrkkään tätä viimeistä lausuntoa vastaan
protesteerata, mutta kaikissa tapauksissa on tällainen "punnitseminen"
vallan sopimatonta ja ilman merkitystä. Paljo järkevämpi on silloin
Philippe Burtyn lausunto: "Si V. Hugo n'avait pas écrit _Notre-Dame de
Paris_ et si Mérimée n'avait pas provoqué la formation de la commission
des monuments historiques, on aurait rasé tous nos vieux édifices pour
construire des Madeleines et des Bourses". (Katso Burtyn teosta "l'Age
du Romantisme").



VIITESELITYKSET:


[1] Paul Lacroix, eräs Fr. L. Mériméen biograafeja, ilmoittaa
"Biographies universelles" nimisessä kokoelmassa, että Mérimée vanh.
muka olisi syntynyt 8 p. syyskuuta; tämän oikaisee kumminkin tunnettu
tutkija ja M:n läheinen ystävä, Maurice Tourneux, perinpohjaisessa
teoksessaan "Prosper Mérimée, ses portraits, ses dessins, sa
bibliothèque" (Paris, 1879) varmasti mainiten syntymäpäiväksi, 17:n
päivän syyskuuta.

[2] Vertaa näistä asioista: C. G. Estlander: Hippolyte Flandrin siv.
13-14. H:fors 1890.

[3] P. Lacroix: M. Léonor Mérimée, Paris 1860 siv. 4. -- Tekijä ei ole
ollut tilaisuudessa näkemään sitä muotokuvaa Léonor Mériméestä, jonka
Ingres, hänen ystävänsä, valmisti. M. Tourneux, joka Mériméen hyvin
tunsi ja mainitun kuvankin on nähnyt, vakuuttaa, että Léonorin
hymyilevät kasvot selvään osottivat sitä herttaista hyväntahtoisuutta,
joka ei halunnut muuta kuin "se faire une belle épitaphe en lettres
d'or dans la mémoire de ses amis".

[4] Katso H. Aron: Journal des Débats 9/174 ja Loménie (Discours de
réception à l'Académie française, 1874), joka hänestä sanoo
seuraavasti: "Sa mère a laissé à tous ceux qui l'ont connue le souvenir
d'une personne d'un esprit remarquable, associé à un caractère ferme et
à un excellent coeur... Ses amis assurent qu'elle avait une aptitude
singulière à raconter agréablement etc."

[5] Kuva löytyy tällaisena Tourneux'n teoksessa "Prosper Mérimée, ses
portraits etc".

[6] Les Contemporains, T. 74, siv. 5. (Paris, Chez Havard 1857).

[7] Mirecourt ilmoittaa tosin, että hän sinä päivänä jo muka kastettiin
St. Germain des Près'n kirkossa, mutta kaikki M:n muut biograafit,
esim. Tourneux, ja Mérimée itsekin kirjeissään väittää, etteivät
vanhemmat, vapaa-ajattelijoita kun olivat, ensinkään antaneet kastaa
lastansa. Samaa todistavat myöskin ne useat jutut, joita Prosper
Mériméen myöhemmiltä ajoilta juuri tämän kastamattomuuden johdosta
kerrotaan.

[8] Mirecourt, Les Contemporains T. 74, siv. 6.

[9] Encyclop. Britannica, s. 37.

[10] Picot'a, Davidin koulun ehkä uskollisinta oppilasta, on
kiittäminen siitä, että Anna Mériméen muotokuva jälkimaailmalle on
säilynyt. Kuva, joka on merkitty vuosiluvulla 1838, on lyijykynällä
tehty ja esittää rouva Mériméen "en bonnet fanfreluché, le corsage
étroit et haut, les lèvres minces, offrant une ressemblance visible
avec son fils". (M. Tourneux Prosper Mérimée, siv. 44).

[11] Tämä tieto perustuu Loménien jo mainitsemaani akatemialliseen
muistopuheeseen ja on se nähtävästi oikea. Leo Joubert (Nouv.
Biographies) ja Mirecourt (Contemporains T. 74) tosin ilmoittavat
Prosperin käyneen Charlemagnen lyseota, mutta koska ne miehet, jotka
kirjailija itse myöhemmin on maininnut koulutovereinaan tiettävästi
Henri IV:n lyseossa kävivät, niin on Joubert'in ja Mirecourt'in
tiedonanto erehdyksenä pidettävä.

[12] Kirje, päivätty 22 p. marraskuuta, on kirjoitettu Léonor Mériméen
hyvälle ystävälle F. X. Fabrelle ja säilytetään se samoin kuin muukin
heidän välinen julkaisematon kirjeenvaihtonsa tätä nykyä Montpellier'n
yleisessä kirjastossa.

[13] Tämä taulu hukkui siinä suuressa tulipalossa, joka v. 1870 hävitti
Mériméen asunnon (rue de Lillen varrella Pariisissa) ynnä suuren ja
arvokkaan joukon käsikirjoituksia, kirjeitä j.n.e.

[14] Kuinka korkealle romanttikot esim. Walter Scottin siihen aikaan
asettivat, siitä olkoon seuraava ote nuorten äänenkannattajasta,
"Globe" lehdestä parhaimpana todistuksena: "Depuis Homère, l'épopée n'a
guère reçu que trois formes nouvelles: la première lui a été donné par
le Dante, la seconde par Arioste et le troisième par Walter Scott.
Cette dernière forme, quoique privée du rhytme, et peut-être par ce
qu'elle en est privée, paraît convenir le mieux au goût des lecteurs de
notre époque".

[15] Ja sellaiseksi näyttää hän sopineenkin erittäin hyvin, kuten
seuraava vilkas kuvaus hänestä selvästi osottaa: "Kuvitelkaa
mielessänne 23-vuotias nuori ja laiha mies, jolla on karakteristiset
kasvot ja leimuavat silmät, joka ensi hetkellä on tyyni kuin kuollut,
mutta joka vähitellen lämpenee, kiihtyy, pakottaa kuulijat seuraamaan
ajatustaan, etsii sanoja ja löytääkin hämmästyttävän hyviä, joka on
siksi selvä, että kuulijat tietävät mille he käsiään taputtavat, mutta
myöskin siksi verhottu, että se kannustaa mielikuvitusta; ajatelkaa
sitten lisäksi että tällä miehellä on kaunis ääni ja että hän
sormenpäihinsä saakka on näyttelijä, että hän on ajattelija, mutta
vielä enemmän taiteilija, lausuja enemmän kuin opettaja ja että hänen
olennossaan on apostolin ja valtiollisen kaunopuhujan yhteistä
ilmettä". -- V. Cousin [Les grands écrivains français, Paris 1887] par
Jules Simon s. 7-8.

[16] Ktso A. M. Ampère et J. J. Ampère: "Corresp. et souvenirs",
recueillis par H. C. (Paris 1875) T. I. siv. 137.

[17] Kuten tunnettu oli Mériméellä erityinen taipumus kieliin, ja puhui
hän sanomattoman vapaasti englantia, espanjaa (eri murteitakin),
itaaliaa, latinaa ja kreikkaa, vanhemmiten myöskin venäjän kieltä;
saksaa hän ainakin luki ja kai jollakin tavoin puhuikin, mutta kuinka
sujuvasti tämä häneltä kävi, sitä en voi varmasti sanoa. Hänen taitoaan
kreikan kielessä todistakoon seuraava Loménien lausunto: "comme il
abandonna jamais cette étude, il devint un helléniste de première
force, aussi familier avec le grec ancien qu'avec le grec moderne,
qui'l parlait avec une rare facilité". -- Kun Beyle (Stendhal),
Mériméen hyvä ystävä, kerran tapasi toverinsa kielentutkimuksiin
vaipuneena, sanoi hän leikillisesti: "nyt ei enää ole aikaa takoa
aseita, sillä nyt alkaa taistelu", johon Mériméen kerrotaan
rauhallisesti vastanneen: "Senpä tähden minä en taokkaan, vaan
ainoastaan terästän".

[18] Portraits historiques et littéraires s. 166.

[19] Portraits hist. et litt. S. 166.

[20] Katso Mme Ancelot, Les salons de Paris, 2:e éd.

[21] -- -- "non seulement tout ce que Paris avait de plus intéressant,
mais aussi les célébrités de toutes les capitales de l'Europe qui se
donnaient rendez-vous aux matinées du mercredi et aux soirées du
vendredi de la rue du Bac". -- Katso O'Meara: Un salon à Paris (1889)
s. 101.

[22] O'Meara: Un salon s. 51. -- Mary, rva Clarken tytär, meni äitinsä
kuoleman jälkeen (k. 1816) noin 57 vuotiaana naimisiin tunnetun
orientalistin Jules Mohl'in kanssa.

[23] Racine et Shakespeare par Stendhall VIII + 104 Paris 1823. Yksin
vastustajainkin (Journal des Savants) täytyi myöntää, että "avec
beaucoup d'esprit et de grâce défend l'auteur ici une cause qui nous ne
semble pas bonne".

[24] Vastaukseksi tähän julkaistiin anonyymisesti (Villemain?) eräs
nykyään kerrassaan unhotuksiin joutunut teos: "Essai sur la littérature
romantique" (Paris 1825, 296 siv.), joka on sangen merkillinen tuote
eikä suinkaan nykyistä kohtaloansa ansaitse. Tekijä käsittelee kirjansa
viidessä luvussa seuraavia kysymyksiä: 1) kirjallisuuden suhteesta
sivistykseen, 2) vanhanajan yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta, 3)
nykyiskansain kulttuurista, 4) Romanttisen kirjallisuuden edustajista
[Ossian, Skandinaavian skaldit, Ranskan kirjailijat keskiajalla,
sekä Ariosto, Tasso, Shakespeare, Calderon, Milton, Klopstock,
Schiller, Goethe, Byron, Scott], 5) Romanttisen kirjallisuuden
erikoisominaisuudet. -- Kuten näkyy, on sanalla romanttinen tässä
sangen laaja merkitys. Merkillinen on teos myöskin siinä suhteessa,
että tässä ensi kerran julistetaan kirjallisuuden pitävän olla
yhteiskunnan kuvastimen. "La littérature est l'expression de la
société, et les peuples modernes ont un caractère particulier qui n'est
point de celui des anciens, ergo doivent leurs littératures être
différentes comme leurs moeurs. Le romantisme est ainsi la littérature
propre aux nations modernes". Niinikään puolustettiin tässä
Chateaubriandin mielipidettä, jonka mukaan kristinusko oli
romanttiselle suunnalle luonteenomaista. "Kristinusko on uuden ajan
tärkein ilmiö ja nykyajan yhteiskuntain johtava aate. Jos romanttisen
kirjallisuuden siis mieli uskollisesti kuvastaa Euroopan nykyistä
kulttuuria, täytyy kristillisyyden olla sen perustavana aatteena".
Klassikkoja, etenkin kreikkalaisia, ei suinkaan tahdota kerrassaan
hyljätä; niitäkin on tutkittava, että opittaisiin käsittämään luontoa.
Mitä on romantismi? Alkuperäisyyttä, luontoa, totuutta ja -- vapautta.

[25] Katso A. M. Ampère et J. J. Ampère: Correspondance et souvenirs.
Paris 1875 T. I, siv. 268.

[26] Ja lentokirjasia ilmestyi heiltä kuin sieniä sateen jälkeen;
mainittakoon vain:

  Le classique et le romantique p. Baour-Lormian, Paris 1825.
  Encore un mot p. Le Même. P. 1825.
  Les classiques vengés p. M. de Latouche.
  Epître à M. Chateaubriand p. Le Même.
  La Parnasse moderne (anonyme).
  Le temple du Romantisme p. Hyacinthe Morel. Paris, 1825.
  La conversion d'un romantique p. M. Jouy.

[27] Manzoni oli jo julkaissut molemmat etevät näytelmänsä
_Carmagnola'n_ ja _Adelchin_ sekä sitä paitse kirjeensä ["ajan ja
paikan yhtäjaksoisuudesta draamassa"], jotka _Il giornale arcadico_
katsoi niin vahingolliseksi tositaiteelle.

[28] Séb. Mercier: Essai sur l'art dramatique.

[29] Le théâtre de M. le comte de Gain-Montaignac. Paris, 1820.

[30] Eckermann, Gespräche mit Goethe, 4:e Auflage T II s. 106.

[31] Goetz v. Berlichingen'istä löytyi käännös jo v:lta 1795; uudelleen
käännettynä ilmestyi se Stapfer'in, Cavagnac'in ja Margueré'n
toimittamassa käännössarjassa "Oeuvres dramatiques de Goethe, I-IV vol.
Paris, 1821-24".

[32] Katso esim. Eckermann, Gespräche mit Goethe T. III s. 109.

[33] Ibidem, T. III s.'209.

[34] Th. Süpfle: Geschiehte des deutschen Kultureinflusses auf
Frankreich T. II, A. siv. 124.

[35] Gespräche mit Goethe, T. III, s. 112.

[36] Sen näemme Eckermannin päiväkirjasta (T. III, siv. 114) ja Ampéren
kirjeistä isälleen, jolle hän m.m. kirjoittaa Weimarista, että "Goethe
ihailee suuresti globelaisia ja _varsinkin Clara Gazul'ia_" (Katso A. M.
Ampère et J. J. Ampère, Correspondance et souvenirs T. I, s. 442).

[37] Tourneux kertoo, että kuuluisa kuvanveistäjä itse muka vei tämän
57 medaljonkikuvaa käsittävän kokoelman Goethelle silloin kun hän
elokuussa 1829 matkusti Weimariin runoilijavanhuksen rintakuvaa
valmistamaan. Tässä on Tourneux kuitenkin erehtynyt, sillä Eckermannin
päiväkirjasta (T. II, s. 132) näemme, että David lähetti lupaamansa
kuvat ja kirjat Pariisista käsin vasta maaliskuussa 1830. -- Mériméestä
sanoo samainen Eckermann: "Besonders erwartungsvoll war ich auf
Mérimée; der Kopf erschien so kräftig und verwegen wie sein Talent, und
_Goethe bemerkte, dass er etwas Humoristisches habe_".

[38] Ehkä tahtoi Mérimée tässäkin suhteessa noudattaa Scottin
esimerkkiä; tämä näet oli julkaissut kaikki Waverley-novellinsa
anonyymisesti, ja juuri sen kautta oli hänen kuuluisuutensa niin äkkiä
kasvanut.

[39] Tällä muotokuvalla, jonka on tehnyt Mériméen ystävä Étienne
Delécluze ja joka esittää kirjailijaa itseään espanjalaisessa
mantiljassa, oli ainoastaan osa painosta varustettuna. Kuva
löytyy muuten sekä Tourneux'n usein mainitussa teoksessa että
Poulet-Malassis'n toimittamassa vihossa "P. Mérimée tour à tour en
homme et en femme" (Paris 1876), missä näemme hänet pyöreäposkisena
naisena, jolla espanjalaisen tavan mukaan on huntu pään yli, helmivyö
kaulassa ja röijy melkolailla rinnalta auki.

[40] Vuosina 1820-25 ilmestyi Ladvocat'n kustannuksella Pariisissa
sarja käännöksiä ulkomaisesta kirjallisuudesta nimellä "Chefs d'oeuvre
des théâtres étrangers, traduits en français par une société de gens
des lettres".

[41] Loménie, Discours de réception, 8 janvier 1874.

[42] Katso Globe 4 p. kesäk. 1825. -- Paitse tätä Ampèren kirjoitusta
sisälsi Globe (18/625) myöskin erään toisen ylistelevän arvostelun
Clara Gazul'ista. Sen kirjoittaja oli "eräs tilaaja" ja lausuu hän m.m.
seuraavaa: "Voici un jeune écrivain assez hardi pour lever, le premier,
l'étendard de l'indépendance dramatique en France. -- Ici j'ai vu, pour
la première fois, les hommes de notre temps parler comme ils parlent et
agir comme ils agissent. -- -- Ce qui est absolument nouveau, ce sont
les traits de vérité qui déposent à chaque instant de la sincérite et
de la passion. -- -- L'auteur est, avec Walter Scott, l'écrivain
moderne le plus éminemment vrai". -- Kirjoittaja ei sano kuuluvansa
mihinkään puolueeseen ja kehuu erittäin kappaletta "Les espagnols en
Danemarck", jonka kautta hän katsoo totuuden astuneen draamaan samoin
kuin Scott on sen tuonut romaaniin. Lie Scott auttanut tekijää muodon
löytämisessä, mutta sisällys se on läpeensä itsenäistä, lopettaa
tuntematon arvostelija.

[43] Journal des Savans, kesäk. 1825. siv. 380.

[44] Medan-iltamiksi (Les soirées de Medan) kutsutaan niitä yksityisiä
kokouksia, joita realismin kuuluisin edustaja Zola noin kymmenkunta
vuotta sitten piti nuorten hengenheimolaistensa kanssa asunnossaan
Medan'in pienessä kaupungissa lähellä Pariisia.

[45] Mitä näissä kokouksissa oikeastaan tehtiin, sitä on vaikea parilla
sanalla sanoa. Maxime du Camp kertoo, että "il n'est question d'art, de
philosophie, d'histoire, de poésie qui ne soit agitée dans le Cénacle",
ja että hän kysymykseensä, mitä siellä ylipäänsä tehdään, sai
Gautier'lta vastaukseksi: "(on s'occupe) de tout, mais je ne sais guère
ce que l'on disait, parce que tout le monde parlait à la fois".
[Théophile Gautier, Paris 1890, s. 361]. Paul de Musset taas tietää,
että niissä "le temps se passait en lectures et en conversations
littéraires dans lesquelles tout le monde paraissait être du même avis,
bien qu'au fond il n'en fut pas toujours ainsi"... Myöskin oli
Cénaclelaisten tapa tehdä "promenades du soir, où l'on allait voir le
soleil se coucher, ou regarder le vieux Paris du haut des tours de
Notre-Dame". [Biographie d'Alfred de Musset, s. 71].

[46] Katso Maxime du Camp: Théophile Gautier, Paris 1890, siv. 38-39.

[47] Ainakin oli se Mérimée, joka Hugon toi mukanaan rva Clarken
salonkiin (V. Hugo raconté, Paris 1885, T. II. s. 239).

[48] Katso V. Hugo: Histoire d'un crime, T. II Paris 1884, sivut 24-25
sekä 41-42. ("M. Mérimée était naturellement vil ... ce plat écrivain
de talent. -- -- Je quittais cet honnête et courageux homme; je vis
venir à moi tout le contraire, M. Mérimée, etc.")

[49] Hugo oli v. 1862 pitänyt Belgiassa erään puheen, jonka Mérimée oli
lukenut sanomalehdissä: "Quel dommage -- kirjoittaa hän tämän johdosta
'tuntemattomalle' -- que ce garçon qui a de si belles images à sa
disposition, n'ait pas l'ombre de bon sens, ni la pudeur de se retenir
de dire des platitudes indignes d'un honnête homme!... Il n'y a ni
fond, ni solidité, ni sens commun; c'est un homme qui se grise de ses
paroles et qui ne prend plus la peine de penser". (_Lettres à une
Inconnue_ T. II. s. 201-202). Useissa muissakin kirjeissä lausuu
Mérimée samanlaisia ajatuksia Hugosta.

[50] Victor Hugo raconté T. II. s. 238 (Paris 1885).

[51] Tavallinen seuraleikki yhteisissä illanvietoissa oli tähän aikaan
anagrammein sommitteleminen. Hugo, joka Mériméen tyyliä piti
mallikelpoisena, teki hänen molemmista nimistänsä anagrammin "Première
prose", joka saavutti kaikkien läsnäolevain tunnustuksen.

[52] Tätä lausetta on myöhemmin usein käytetty, mutta kaikille näyttää
sen alkuperäinen käyttäjä olevan tuntematon. Mirecourt panee lauseen
Guizot'n suuhun (Les Contemporains T. 74, s. 35); Tourneux, joka sitä
vähän muuttelee, sanoo Gust. Planchen sitä ensi kerran käyttäneen,
j.n.e. Asian oikea laita on kuitenkin se, että mainittu kohta
tavataan Globe-lehdessä maaliskuun 3 p:nä v. 1829. Kirjoituksen
alla on nimimerkki C. M, joka ei voi tarkoittaa muuta kuin lehden
teaatteriarvostelijaa Charles Magnin'ia. -- Vertaus on muuten
nähtävästi saanut alkunsa Horace Vernet'n "Mazeppa" nimisestä taulusta,
joka oli näytteillä salongissa v. 1825 ja johon aihe oli saatu Byronin
samannimisestä teoksesta.

[53] Näihin aikoihin ilmestyivät näet Fauriel'in suorasanaiset
ja Lemercier'n runopukuiset käännökset uuskreikkalaisesta
kansanrunoudesta, sitä paitse käännökset Ossian-lauluista ja
Cid-romansseista, rva Belloc'in kääntämä kokoelma servialaisia
kansanlauluja y.m.

[54] Epäilemättä sai hän suullisia tiedonantoja myöskin orpanaltaan
Fulgence Fresnel'iltä, joka oli etevä orientalisti ja matkojensa kautta
tunsi nämä seudut hyvinkin tarkkaan.

[55] Teoksen nimilehdellä luettiin sitäpaitse: à Paris et à
Strassbourg, chez Levrault 1827, avec le Portrait lithographie
d'Hyacinthe Maglanovich (XII + 257). En ole ollut tilaisuudessa
näkemään tätä alkuperäistä painosta enkä siis myöskään siihen liitettyä
kuvaa, mutta M. Tourneux vakuuttaa, että "il serait inutile de lui
chercher une ressemblance avec Mérimée, même en cachant du doigt le
bonnet fourré et les formidables moustaches du barde morlaque".
(M. Tourneux, siv. 22).

[56] Byron pienessä kertomuksessaan "The wampire" ja E. T. A. Hoffmann
kokoelmassaan "Elixire des Teufels" y.m. -- Hoffmann'in teokset
käännettiin ranskankielelle vasta vuosina 1829-33 (Oeuvres Complètes de
E. T. A. Hoffmann), niin ettei Mérimée vielä silloin niistä mitään
vaikutusta voinut saada.

[57] Katso: La Guzla, avertissement, 2:e édition 1840. -- Loménie
vakuuttaa, että "tous les amateurs de poésie populaire en France et en
Europe y furent trompés". (Discours s. 21). Sitä todistanee sekin
seikka, että osa Guzlan lauluja käännettiin myöskin englanninkielelle.
Tamisier näet tietää kertoa, että kokoelma "fut mis en vers anglais par
une femme enthousiaste, veuve d'un poète célèbre, Shelley". (M.
Tamisier, Pr. Mérimée. Marseille 1875, siv. 11).

[58] Journal des Savans, 1829 s. 126.

[59] Katso: Globe 29 p. syysk. 1827.

[60] "Ce qui diminue le mérite de Goethe à deviner l'auteur de la
Guzla, c'est que je lui en ai adressé un exemplaire avec signature et
paraphe, par un Russe qui passait par Weimar. Il s'est donné les gants
de la découverte afin de paraître encore plus malin". (Loménie,
Discours, s. 23. -- Vertaa myöskin G. Brandes, Den romant. Skole i
Frankrig, siv. 399).

[61] Jotenkin jyrkän tuomion koko romanttisesta suunnasta antaa Goethe
erään kerran Eckermannin kanssa keskustellessaan, mutta arvatenkin ovat
saksalaiset romanttikot hänellä silloin olleet etupäässä silmäin
edessä. "Das Classiche nenne ich das Gesunde und das Romantische das
Kranke. Und da sind die Niehelungen classisch wie der Homer, denn beide
sind gesund und tüchtig. Das meiste Neuere ist nicht romantisch, weil
es neu, sondern weil es schwach, kränklich und krank ist, und das Alte
ist nicht classisch weil es alt, sondern weil es stark, frisch und
gesund ist". (Gespräche mit Goethe T II, 2 p. huhtik. 1829).

[62] Gespräche mit Goethe, T. III, s. 212-213.

[63] Niille, jotka sitä mahdollisesti eivät tunne, tahdon tässä antaa
siitä lyhyen selonteon.

Ihmiskunnan kehitys jakaupi -- sanoo Hugo -- kolmeen aikakauteen, jonka
ensimmäistä (paimentolaista) astetta runoudessa vastaa genesis- eli
oodilaulut s.o. Piplia korkeine veisuineen; toista (antiikia)
sankarirunoelmat s.o. Homeeros, ja kolmatta (nykyaikaa) draama, jonka
etevin edustaja on Shakespeare. Oli tosin antiikillakin draamassa,
mutta se oli vain siemen, josta oikea taide oli itävä. Ja se puhkesi
kukkaansa vasta kristinuskon aikana, sillä kristinusko laajensi ihmisen
sielunelämää uusilla tunteilla, nim. alakuloisuudella, johon mietiskely
yhtyi. Runouskin rupesi nyt elämää toisilla silmillä tutkimaan, keksi
siellä irvistelevän rumuuden rehentelemässä ihanuuden rinnalla,
näki varjot valon sivulla ja ymmärsi ne Luojan luomiksi
välttämättömyyksiksi. Ja kun se nyt kävi elämää kuvaamaan, kuvasi se
rumankin, sillä se tahtoi kuvata totuutta. Näin on irvistelevä
groteskimaisuus saanut sijan runoudessa ja rikastuttanut entisiä
tyyppejä (Ariosto, Cervantes, Rabelais). Täyteen hedelmäänsä kypsyi
rikastunut runous vasta Shakespearessä, jossa yhtyi ylevyys ja
irvistely, julmuus ja leikillisyys, huvi- ja murhenäytelmä
nykyaikaiseksi draamaksi. Ja draama se on "la poésie complète". Hugo ei
tahdo kaikkia Aristoteleen yhteyksiä vastaan sotia: hän tahtoo vain
kumota säännöt ajan ja paikan yhteyksistä, jotta toiminta voisi olla
sitä yhtenäisempi. Nero ei saa huolia säännöistä, vaan säännöt
ovat tehtävät nerojen mukaan. Draaman tulee olla "un miroir de
concentration", ja historiallisen draaman tulee keskittyneessä muodossa
tarjota sitä, mikä on kuvattavalle ajalle luonteenomaista,
tunnusmerkillistä. Paikallisväritys pitää käydä esille joka sanasta ja
piirteestä, niin että historialliset henkilöt puhuvat aikansa
näkökannan puhetavan mukaan. Lopuksi koettaa Hugo puolustaa runomittaa
uudenkin draaman muotona, vaikka hän ei oikein näytä saavan itseäänkään
vakuutetuksi väitteensä oikeudesta, koskapahan hän puolustuksensa
seuraavin sanoin päättää: "Au reste, que le drame soit écrit en prose,
qu'il soit écrit en vers, qu'il soit écrit en vers et en prose, ce
n'est là qu'une question secondaire. Le rang d'un ouvrage doit se
fixer, non d'après sa forme, mais d'après sa valeur intrin sèque".

[64] Ja olikinhan Manzoni jo vuosia ennen kirjoittanut samoista
asioista, hyljäten hänkin ajan ja paikan yhteydet toiminnan hyväksi.
Yksin taiteen tarkoituksenkin hän määritteli samoin kuin Hugo:
"taideteoksen tarkoitus on aina luonnon kuvaaminen, mutta sen tulee
antaa lyhyesti ja keskittyneesti se, mikä luonnossa käy hitaasti ja
asteittain".

[65] Globe, joulukuulla 1827.

[66] Ibidem, 28 p. tammikuuta v. 1828.

[67] J. Froissart, Chroniques 2 vol.; kuului kokoelmaan "Collection des
Chroniques nationales", joka alkoi ilmestyä v. 1825.

[68] Nämä ystävät, joille Mérimée teoksensa käsikirjoituksena luki,
olivat tri Edwards, parooni de Mareste ja kasveintutkija Victor
Jacquemont (L'amateur d'autographes, v. 1875, s. 52). -- Beyle, jonka
kanssa Mérimée muuten paljo seurusteli näihin aikoihin niinkuin
myöhemminkin, ei tässä tilaisuudessa näytä olleen läsnä. (Stendhal:
Corresp. inédite, Paris 1855, T II s. 79).

[69] Samanlaisia kapinoita tapahtui melkein yksin ajoin Flanderissa,
Englannissa ja Pohjois-Saksassa.

[70] Claran ja runoilijan välillä tapahtuu siinä m.m. seuraava
keskustelu:

Le Poète: Et les unités?

Clara: Ma foi! Je ne sais pas ce qu'il en est. Je ne vais pas
m'informer, pour juger d'une pièce, si l'événement se passe dans
vingt-quatre heures, et si les personnages viennent tous dans le même
lieu, les uns comploter leur conspiration, les autres se faire
assassiner, les autres se poignarder sur le corps mort, comme cela se
pratique de l'autre côté des Pyrénées. -- -- -- --

Le Poète: à la bonne heure, si c'étaient des gens morts depuis quatre
cents ans au moins.

Clara: Et s'ils n'étaient morts que depuis trois cents cinquante ans,
est-ce que la comédie ne pourrait pas être bonne?

Le Poète: C'est difficile.

Clara: Alors elle deviendra bonne avec le temps! etc.

[71] La Famille Carvajal, (1828) Préface, s. III.

[72] Että Jacquerie todella ei saavuttanut samaa suosiota kuin Clara
Gazul, sitä osottaa m.m. se kohta Charles Magnin'in kirjoittamassa
arvostelussa Mériméen v. 1829 ilmestyneestä romaanista "Chronique du
temps de Charles IX", missä hän sanoo: "Luulimme Mériméestä jo tulevan
uuden draaman luojan. Clara Gazul'in näytelmäkappaleet olivat tosin
vain harjoitelmia, mutta tavattoman eteviä; ja senpä vuoksi näytti
siltä kuin antaisi tekijä seuraavalla kerralla täydellisen
mestariteoksen. La Jacquerie oli kuitenkin omiansa odotuksia
pettämään... Toiset jatkoivat hänen vakoansa paremmalla menestyksellä
j.n.e." (Globe, huhtikuun 25 p. 1829).

[73] Stendhal: Correspondance inédite, Paris 1855, T II s. 79.

[74] Le Constitutionnel, 1 p. tammikuuta 1825.

[75] Kirja ilmestyi ilman Mériméen nimeä Alex. Mesnier'n kustannuksella
ja käsitti XV + 383 sivua. Lukiko Mérimée sen käsikirjoituksena taas
pienelle ystäväpiirilleen, sitä on voi varmasti sanoa. Arvatenkin hän
sen kuitenkin teki, sillä Jacquerien huononpuolinen menestys teki hänet
jotenkin araksi. Ja että hän nyt kysyi Beylenkin mielipidettä asiassa,
sitä osottaa eräs kohta Beylen v. 1829 kirjoittamassa kirjeessä
Mériméelle, joka oli pyytänyt saada alistaa teoksensa tämän ystävänsä
arvosteltavaksi. "... Si vous voulez manger 1000 francs sans délai,
lisez-moi votre roman; car, comme Courier, je ne puis juger sur le
manuscrit. Je l'entendrai avec plaisir, de sept heures du soir a minuit
en deux ou trois séances... S'il n'est pas supérieur à la Jacquerie,
vous tombez". [Katso Corresp. inédite de Stendhal. T. II siv. 80.]

[76] J. des Savans, huhtik. v. 1829.

[77] Globe, huhtikuun 25 p. 1829.

[78] Globe 30 p. toukokuuta v. 1829.

[79] Corresp. inédite, T. II joulukuun 26 p. 1829.

[80] Eckermann, Gespräche mit Goethe T. III, s. 112.

[81] Tourneux kertoo näet (siv. 44), että "Mérimée uhrasi maalaus- ja
piirustustaiteille kaiken loma-aikansa, mikä vain jäi yli opinnoilta
lakitieteen ja vanhojen sekä uusien kielten aloilla, joita hän
sittemmin tunsikin niin täydellisesti ja sujuvasti".

[82] Jo Cromvellia luettaessa oli suuri joukko Hugon tuttavia ollut
läsnä arvostelemassa. Kun sitten eräänä heinäkuun iltana v. 1829 Marion
de Lorme (silloin oli sillä nimenä Un duel sous Richelieu) samalla
tapaa julkiluettiin, nähtiin tekijän luona kaunis seurue ajan
kirjallisinta ja taiteellisinta yleisöä: Balzac, Delacroix, Alfr. de
Musset, Alex. Dumas, Alfr. de Vigny, Sainte-Beuve, Villemain, Mérimée,
A. ja E. Bertin. Louis Boulanger, Fr. Soulié, Taylor, Soumet, Em. ja A.
Deschamps, veljekset Devéria, Ch. Magnin, rva Tastu y.m. -- Kaikki
läsnäolevat kiittivät kappaletta kummastellen, että Hugo oli osannut
mukautua näyttämön vaatimusten jälkeen. Mérimée oli ainoa, joka toisten
poistuessa jäi Hugota puhuttelemaan lausuakseen mielipiteensä
kappaleesta. Näytelmän lopussa oli hänen mielestään erehdys: Didier on
luonnottoman julma, ellei hän viime hetkessä helly Marion'in
rukouksista, sanoi hän. -- Hugo ei silloin myöntänyt ystävänsä
muistutusta oikeaksi. Vasta sitten kun Marion'in esittäjätär, kuuluisa
rva Dorval, harjoiteltaessa oli tehnyt saman muistutuksen, taipui hän
seuraamaan Mériméen neuvoa. (Katso V. Hugo raconté sivv. 259 ja 317).

Painamattomien teosten julkilukeminen ystäväpiirissä oli muuten tähän
aikaan hyvin tavallista. Ja useimmissa tällaisissa tiloissa näyttää
Mérimée olleen läsnä, seikka, joka tavallaan todistaa häntä pidetyn
hyvänä arvostelijana. Niinpä tapaamme hänet 24 p. jouluk. 1829 Alfred
de Musset'n luona, jota Mérimée suuresti ihaili, kuuntelemassa tämän
espanjalaisia kertoelmia, "Contes d'Espagne". (-- Paul de Musset:
Biograph. d'Alfred Musset, siv. 88.)

[83] Ampèren kautta oli Mérimée rva Récamier'n salonkiin tullut. Ampère
oli nimittäin silmittömästi ihastunut talon rouvaan ja samoin kuin
Petrarca kuolemaansa saakka pysyi uskollisena saavuttamattomalle
Lauralleen, samoin Ampèrekin ihanteelleen rva Récamier'lle, jonka
kanssa hän ylläpiti kirjeenvaihtoakin viimemainitun kuolemaan asti
(katso: Corresp. inédite). Mérimée ei koskaan oikein voinut käsittää
toverinsa tunteita tässä suhteessa. "Cela est bon pour Ampère... Moi,
pas si bête!" oli hänen tapansa sanoa. (Katso: Cuvillier-Fleyry:
Posthumes et revenants, Paris 1879, taikka Journal des Débats, heinäk.
1875).

Ajatuksensa rva Récamier'stä on Mérimée vanhempana lausunut sangen
avomielisesti eräässä 30 p. toukok. 1862 rva Senior'ille osotetussa
kirjeessä, missä tuo kuuluisa nainen saa kuulla ankaroita totuuksia.
Mistä Mérimée myöhemmin oli suuttunut häneen, on vaikea sanoa, mutta
arvattavasti oli sekin siihen vaikuttanut, että rva Récamier kerrassaan
valloitti häneltä yhden hänen parhaimmista ystävistään, nimittäin
Ampèren. "Un de mes amis très intimes -- sanoo hän vasta mainitsemassani
kirjeessä -- a été amoureux d'elle très violemment. C'était un homme
d'un caractère très passionné, très capricieux, très original. Petit à
petit, elle l'a façonné de telle manière, qu'il est devenu doux, poli,
bénin, et médiocre comme tout le monde. Chose singulière, elle a
détruit le coeur en lui. Lorsqu'elle est morte, il m'a semblé qu'il en
éprouvait une sorte de soulagement". -- Comte d'Haussonville: Prosper
Mérimée & Hugh Elliot, Paris 1888, siv. 124.

[84] Siellä kävijöinä mainitaan m.m.: Barante, Alex. de Toqueville,
Briffaut, de Loménie, Pasquier, Noailles'n herttua ja hänen kälynsä
kreivitär de Noailles, Beaumont, Montalembert, Quinet, Lerminier,
Chateaubriand, Sainte-Beuve y.m.

[85] V. 1829 lokak. 20 p. päivätyssä kirjeessään rva Récamier'lle sanoo
hän näet m.m.: "Je vais écrire à Mérimée pour l'affaire dont vous me
parlez. Merci de l'intérêt que vous prenez à mes amis etc."
[Correspondance et souvenirs, T. 1.]

[86] Mériméen vastaus löytyy kokonaisuudessaan julkaistuna teoksessa:
"Mme Récamier et les amis de sa jeunesse" (anonyme).

Ehkä vaikutti tähän Mériméen tekoon jossakin määrin Hugon miehekäs
käytös muutamaa kuukautta ennen. Tämä näet hylkäsi vanhoillisen
pääministerin de la Bourdonnaye'n "parooni Victor Hugolle" tarjoaman
vuotuisen eläkkeen (4,000 fr.), jolla vallankumousta pelkäävä hallitus
koetti sitoa suun nuorelta runoilijalta.

[87] ... Mme Récamier me demande si, par mon entreprise etc. Voyez ce
que vous pouvez faire. Vous savez qu'elle a un certaine influence dans
un certain monde. J'ai dit qu'il était impossible d'avoir une loge.
Alors elle m'a demandé s'il était possible d'avoir deux bonnets
d'évêque. Où la vertu va-t-elle se nicher. Tout à vous. Mérimée.
(Victor Hugo raconté T II, s. 277).

[88] Ilmestyi yht'aikaa myöskin kokoelmassa "Bibliothèque des
Feuilletons" T V.

[89] Ilmestyi myöskin samaan aikaan Constitutionnel'in julkaisemassa
valikoimassa: _Bibliothèque choisie du Constitutionnel_.

[90] Kaikki nämä kertomukset ja näytelmät ilmestyivät yksitellen
aikakauskirjoissa, useimmat Revue de Paris'ssa. Vasta 1832 kokosi
Mérimée ne yhteen ja julkaisi nimellä _Mosaïque_, jonka menestyksestä
myöhemmin on oleva puhe.

[91] Tämä sangen merkillinen "premieeri" on erittäin seikkaperäisesti
kuvattu kirjoissa V. Hugo raconté. T II, siv. 266-297, ja Th. Gautier
"Histoire du romantisme".

[92] Tämä mustasukkainen aviomies sattui pahaksi onneksi olemaan
Pariisin kuuluisimpia kaksintaistelijoita. Mérimée ei kuitenkaan
säikähtänyt, vaan suostui muitta mutkitta antamaan aseilla hyvitystä.
Taistelukentälle kuljettaessa kerrotaan hänen sanoneen sekuntanteilleen:
"Ellen minä nyt kaadu, niin on tästä kaksintaistelusta minulle ainakin
jotain hyötyä. Tarkastakaahan te minun kasvojani ja ryhtiäni taistelun
aikana, niin tutkin minä tunteitani ja vaikutuksiani; jos pelastua,
kerron kaikki parhaillaan tekeillä olevassa romaanissani". Aseita
sovitulla paikalla valikoidessa kysyi loukattu aviomies Mériméeltä
ylenkatseellisesti: Kumpaanko käsivarteen haluatte mieluummin tulla
haavoitetuksi? -- Vasempaan, jos se teille on yhdentekevää, sanotaan
Mériméen rauhallisesti vastanneen. Ja vasempaa kättänsä hän todellakin
siteessä kantoi ilmestyessään tämän jälkeen tovereinsa pariin ja
tuttuihin perheisiin. Kaikkien uteliaihin kysymyksiin taistelun syistä,
vastasi hän aina: "Je me suis battu avec quelqu'un qui n'aimait pas ma
prose". Ja olikinhan tämä vastaus tavallaan oikea. [E. Wallis: Napoleon
III och det andra kejsardömet, Stockholm 1882, s. 199; Comte
d'Haussonville: Pr. Mérimée s. 16-17.]

[93] Katso Lettres à une Inconnue 12:e édit. T I siv. 20.

[94] Comte d'Haussonville, siv. 48.

[95] Léonor Mérimée puuhasi tähän aikaan toista painosta teoksestaan
"De la peinture à l'huile". -- Kirje, joka on osotettu maalaajan
hyvälle ystävälle F. X. Fabrelle, säilytetään Montpellier'n yleisessä
kirjastossa.

[96] Kirje on nähtävästi kirjoitettu Mériméen koulutoverille Paul
Stapfer'ille ja löytyy se tämän teoksessa "Etudes sur la littérature
française moderne", Paris 1881, ss. 322-23.

[97] Lettre de Madrid. kokoelmassa _Mosaïque_ (Paris 1888) s. 259.

[98] R. Colomb esipuheessaan Beylen romaaniin "Armance" (Paris 1877)
siv. L.

[99] "La France littéraire" nimisessä aikakausikirjassa annetaan
hänelle arvonimet "chef de bureau du secrétariat de la marine,
secrétaire perpétuel de l'École royale des Beaux-arts et Membre adjoint
de la Société d'encouragement". Nähtävästi on arvoisa lehti tässä
sekoittanut isän ja pojan, sillä molemmat jälkimäiset arvonimet
kuuluvat vanhemmalle Mériméelle. Ylipäätään näyttää samaisella lehdellä
olleen vaikea erottaa heitä toisistaan, sillä eräässä toisessa kohden
kutsuu se isää nimellä "maître des requêtes", vaikka tämä arvonimi
olikin pojalle tuleva, hän näet kun noin kuusi viikkoa mainittua tointa
hoiteli, ennenkuin vakinaisesti meriministeristön kabinetin päälliköksi
nimitettiin. (Katso: La France littéraire, T VI).

[100] Nestor Roqueplan, v. 1825 perustetun Figaron päätoimittaja ja
samaisen lehden purevain kaikellaisten (Nouvelles à la main) tekijä,
ivasi aikoinaan kovasti näitä virkamiehiä. "Les chefs des cabinets sont
des teinturiers qui se chargent de donner à l'étoffe des hommes d'État
des couleurs différentes et de varier le ton de leur langage selon les
circonstances. Il ne faut pas confondre le teinturier qui colore, avec
l'Egérie qui conseille. L'action de l'Egérie est plus décisive". --
Mérimée mainitaan sitten d'Argout'n rinnalla tuollaisena "värjärinä".
(Revue anecdotique T VI siv. 25).

[101] Sainte-Beuve: Correspondance T II s. 379. -- Kirje on kirjoitettu
Stendhalin biograafille Alb. Collignon'ille.

[102] Globe, 2 p. huhtikuuta v. 1825.

[103] Katso Mériméen anonyymistä arvostelua Salongista v. 1839 Rev. des
deux Mondes T XVIII s. 99.

[104] Kirjaston seinämaalaukset Bourbon'in palatsissa, kattomaalaus
Luxembourg'issa, Apollogalleria Louvressa, maalaukset Hôtel de
ville'ssä ja St. Sulpicen kirkossa y.m.

[105] Mériméen suhteesta Delacroix'han katso Tourneux, "Pr. Mérimée", s.
45-52, aikakauskirjaa "L'art, revue illustrée", Paris 1875, s. 265-71,
sekä Eug. Delacroix, Lettres T II sivut 67, 237.

[106] J. Meyer, Geschichte der französischen Malerei seit 1789; Leipzig
1867, s. 207.

[107] Arsène Houssaye: Confessions T II, s. 20.

[108] "L'un, comme Calderon et comme Mérimée,
      Incruste un plomb brûlant sur la réalité,
      Découpe à son flambeau la silhouette humaine
      En emporte le moule, et jette sur la scène
      Le plâtre de la vie avec sa nudité.
      Pas un coup de ciseau sur la sombre effigie.
      Rien qu'un masque d'airain tel que Dieu l'a fondu
      Cherchez vous la morale et la philosophie?
      Rêvez, si vous voulez. -- Voilà ce qu'il a vu".

[A. Musset: Premières poésies s. 231-32.]

[109] P. de Musset, Biogr. d'Alfr. de Musset siv. 106.

[110] Ibidem, siv. 309.

[111] L'amateur d'autographes T XIII siv. 138.

[112] L'oeuvre de David d'Angers p. H. Jouir, Paris 1867, T. I, s. 305

[113] Mme Ancelot, Les salons de Paris, 2:e édit. 1858 siv. 62-63.

[114] Sen hän itsekin sanoo: "Mes amis m'ont dit bien souvent que je ne
prenais pas assez de soin pour montrer ce qu'il peut y avoir de bon
dans ma nature, mais je ne me suis jamais soucié que de l'opinion de
quelques personnes". -- Kirje, joka on kirjoitettu rva du Parquet'lle,
löytyy painettuna kreivi d'Haussonvillen teoksessa "Prosper Mérimée",
siv. 22.

[115] Katso m.m. kreivi d'Haussonvillen teosta (s. 20), missä hän
erityisesti huomauttaakin, että Mériméen esiytyminen "au premier abord,
excitait peu de sympathie et de bienveillance".

Gust. Planche taas kirjoittaa hänestä seuraavasti: "Ceux qui le
connaissent familièrement n'ont jamais vu en lui qu'un homme très
simple, d'une instruction solide, lisant facilement l'italien et le
grec moderne, parlant avec une pureté remarquable l'anglais et
l'espagnol, préférant volontiers entre tous les livres les relations de
voyages. Et c'est ce qui explique l'ubiquité de son esprit; car il n'a
jamais vu dans sa vie que l'Angleterre et l'Espagne." (Revue des deux
Mondes, 1 p. syysk. 1832).

[116] Esim. Federigo aikakauskirjassa _Les annales romantiques_ jo
v. 1829. -- G. Planche tietää myöskin kertoa eräästä lyhyestä
tutkimuksesta, joka käsitteli Byron'ia. "Il faut ajouter à la liste
précédente -- sanoo hän lueteltuaan Mériméen teokset vuoteen 1832 --
quelques pages sur lord Byron, remarquables par un goût sûr, et où,
pour la première, fois, le vrai caractère de don Juan et de Child
Harold est nettement défini; avant Mérimée, personne, que je sache,
n'avait trouvé dans le double aspect de son talent, la diffusion des
idées et la concision du style, la raison de son impuissance épique et
dramatique". Missä tämä tutkimus on ollut painettuna, sitä en tiedä;
eikä siitä mainitse mitään Tourneux'kaan, joka muuten on koettanut
antaa tarkan luettelon Mériméen teoksista. Planche on myöskin
tietävinään, että kirjailijallamme olisi ollut valmiina näytelmän
käsikirjoitus nimeltä "Cromwell", joka oikeastaan muka oli vanhempi
Clara Gazul'ia vaikk'ei se ole koskaan julkisuuteen tullut. (Revue des
deux Mondes T. VII. s. 690). Tästä seikasta en ole missään muualla
löytänyt sanaakaan, niin että juttu jää hämäräperäisyyteensä.

[117] Revue des deux Mondes T. VII, siv. 588.

[118] Revue de Paris, elokuulla v. 1833.

[119] Revue des deux Mondes v. 1833 siv. 710-717.

[120] "Le Temps", 31 octobre 1833.

[121] Kertomus ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'ssa 15 p. elok. v.
1834, sittemmin v. 1837 Dodécation ou le Livre de Douze'ssa T. II ja v.
1841 Colomban ja Vénus d'Ille'n kanssa yhdessä.

[122] Chronique de Paris, 6 p. syysk. ja 29 p. marraskuuta v. 1835.

[123] Ranskan tieteellinen maailma osottikin antavansa näille täyden
arvon kutsumalla hänet (29 p. syysk. 1837) jäseneksi siihen
historialliseen yhdistykseen, joka oli saanut tehtäväkseen tutkia ja
luetella Ranskan vanhat muistomerkit. Yhdistys, johon paitse Mériméetä
kuuluivat kreivi de Montesquieu, Vitet, Leprévost, parooni Taylor,
F. Duban ja F. N. Caristie, toimittikin luettelon 1,882:sta
säilytettävästä historiallisesta muistomerkistä. Mérimée oli tämän
yhdistyksen toimeliaimpia jäseniä.

[124] Ilmestyi ensin sarjassa "Tablettes historique de l'Auvergne".

[125] Voyage dans le Midi sisältää, paitse 2 kuvaa, VI + 484 siv.,
Voyage dans le Ouest 436 siv. ja 7 kuvaa, Voyage en Auvergne 414 siv.
ja Voyage en Corse 255 siv. ja 10 litogr.

[126] Näiltä ajoilta tavataan hänen etupäässä tieteellisiä
kirjoituksiansa seuraavissa aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä: Revue
de Paris, Revue des deux Mondes, Revue archéologique, Revue
contemporaine, l'Artiste. Globe, Dodécation, Mémoires de la société des
Antiquaires de France, L'instructions historiques, Annuaire de la
Société de l'histoire de France, Moniteur universelle, Constitutionnel,
Gazette des Beaux-arts y.m.

[127] Julkaistuna aikakauskirjassa "L'annuaire de la société de
l'histoire de France" v. 1837.

[128] Teosta painettiin silloin vain 150 kpl.

[129] Discours, siv. 30.

[130] Katso Revue des deux Mondes 1 p. lokak. v. 1841. --
Arvostelussaan mainitsee Sainte-Beuve jo, että Mérimée puuhaa
täydellistä tutkimusta Caesarista. Kansallissota on hänestä muuten
vaikea aine, lähteetkin näet kun ovat vaillinaisia ja epäselviä.
Mérimée on kuitenkin uskaltanut siihen tarttua. "S'emparant de tous les
témoignages qui leur sont échappés" kirjoittaa hän m.m., "les
contrôlant réciproquement, les complétant, lorsqu'il le faut, par des
inductions brèves, M. Mérimée, sans phrases, sans système, avec ce
sentiment continu de la réalité et ce besoin qu'il a en tout de
s'expliquer les choses comme elles se sont passées, nous a donné un
récit instructif, enchainé, attachant, et qui jette, chemin faisant, la
plus grande clarté sur l'ensemble de l'organisation romaine".
Mainittuaan sitten, että Marius ja Sulla, teoksen pääsankarit, ovat
mestarin kädellä kuvatut, jatkaa hän edelleen: "Énergie, grandeur,
grossièreté, vices et bassesse, ces traits en eux de la nature romaine
corrompue, sont envisagés d'un coup-d'oeil ferme et recueillis dans une
parole en quelque sorte latine elle-même, sobre, positive, et qui
n'ajoute rien de moderne aux choses".

[131] Kirje löytyy painettuna aikakauskirjassa "L'amateur
d'Autographes" v. 1876, n;o 268.

[132] Ibidem, v. 1875, siv. 54.

[133] Kertomus ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'ssa elokuun 15 p.
v. 1837 ja myöhemmin Colomban kanssa v. 1841.

[134] Le Catalogue des Manuscrits et des autographes d'Eloi Johanneau
v. 1853.

[135] Chaudes-Aïgues esipuheessa teokseensa "Les écrivains modernes de
la France" (Paris 1841).

[136] Journal des Goncourt, Paris 1888, T. II. s. 11. -- Renan piti rva
Sand'ia todellisempana kuin Balzac'ia sen tähden, että edellinen kuvasi
yleisiä intohimoja.

[137] Alfred de Vignyn Stello ilmestyi v. 1835.

[138] Kuvaukset ovat niin tosia kuin olisivat ne valokuvatut, sitä
todistavat lukuisat korsikalaiset matkakertomukset vielä myöhemmiltäkin
ajoilta. Vedotakseni ainoastaan erääseen, jossa kosketellaan Korsikan
oloja vuonna 1852, tahdon tähän painattaa otteita tri A. Bonne'n
kirjoituksesta "Les bandits corses".

"Tämä tila käy todellakin sietämättömäksi ja lieneekin jo aika miettiä
keinoja ihmisten turvaamiseksi ja heidän omaisuutensa suojaamiseksi.
Omaisuus ei näet ole vähemmän vaarassa kuin ihmishenkikään tuon
tunnetun verikoston seurausten vuoksi ja varsinkin ryövärihalun sinne
päin kääntyessä. -- -- Myötäänsä puhutaan murhista; milloin on joku
santarmi murhattu, milloin taas joku ryöväri kaadettu, milloin on uusi
veijari näköpiiriin ilmestynyt j.n.e., kas siinä korsikalaisten puheet.
Ja sellaisia tapauksia on Korsikan vanha ja uusi historia täpösen
täynnä. Niin kauan kun noita töitä etäältä kuulee on niillä kyllä
romantillinen värityksensä, mutta kun äkkiä ojennetaan revolveri rintaa
kohden ja vaaditaan rahat pois, niin on leikki kaukana". -- -- --
(Journal des Débats, 5 p. syysk. 1852).

Yhtä julman kuvauksen antoi sekin henkilö, joka v. 1850 hallituksen
puolesta lähetettiin ottamaan selkoa olivatko Korsikan olot todellakin
sellaisia, miksi niitä jo usein oli kuvattu. Virallinen selonottaja
ilmoittaa ryövärein luvun olevan 265 henkeä. Harvoin he yhdessä
asuskelevat, mutta yksimielisiä he siltä ovat. "Toutes les lois sont
brisés, l'autorité s'efface, la force publique est énervée, la justice
est impuissante et la conscience publique n'ose plus espérer. -- --
Toute la population est armée et c'est un sujet d'étonnement pour
l'étranger qui visite l'île. Pour apprécier le mal il faut l'avoir vu
de près". (Katso Rapport officiel adressé à M. le ministre de
l'Intérieur, 1850. Vertaa myöskin: Souvenirs de la Corse, Revue de
Paris, toukok. 1841 ja Moeurs corses par Comtesse de Bradi, Revue de
Paris, tammik, 1833).

[139] Revue de Paris, kesäk. 1841.

[140] Revue anecdotique T. VI, siv. 128.

[141] Avant d'entreprendre les tournées officielles il avait appris à
mouler et cette pratique lui fut plus d'une fois précieuse (Tourneux,
s. 53).

[142] Revue des deux Mondes T. XVIII.

[143] J. François Léonor Mérimée kuoli Pariisissa syyskuun 27 p. 1836
ja oli siis kuollessaan 79 vuotias. Hänen hyvä ystävänsä Ingres oli
hänestä sitä ennen ehtinyt piirustaa muotokuvan ja vakuutetaan siitä,
että siinä kauniisti esiytyi "la souriante bonhomie de l'homme qui
voulait se faire une belle épitaphe en lettres d'or dans la mémoire de
ses amis". Samalta kuuluisalta taiteilijalta (Ingres'ltä) sai rva
Mérimée miehensä kuoleman johdosta vastaanottaa mitä sydämellisimmän
kirjeen, jossa lohdutuksena m.m. mainitaan, että "onhan teillä vielä
jälellä rakas poikanne, teidän oikeutettu ilonne". (L'amateur
d'autographes 1876, N:o 268).

[144] Ilmestyi vasta Mériméen kuoleman jälkeen Pariisissa v. 1873
kahdessa osassa ja sisältäen lähes 300 kirjettä vuosilta 1836(7)-1870.

[145] Tarkoittaa kirjettä Madridista 25 p:ltä 1830; katso Revue de
Paris'n marraskuun numeroa v:lta 1830 tai Mosaïque, Paris 1842.

[146] Mosaïque, Paris 1888, sivv. 283-86.

[147] J. J. Ampère: La Grèce, Rome et Dante, Paris 1848, sekä Une cours
en Asie Mineure (Lettres à M. Sainte-Beuve).

[148] Lettres à une Inconnue T I siv. 40-51.

Turkin hallitukselta oli Mérimée todellakin saanut tuollaisen
runollisen suosituskirjeen, jossa tunnusmerkkinä mainittiin, että
hänellä oli "kuherruskyyhkyn suortuvat ja jalopeuran silmät". Eräässä
toisessa samallaisessa suosituskirjeessä sanottiin hänen ihollaan
olevan "la couleur du cheval pâle de l'Apocalypse".

Ja koska kerran on tullut puhe hänen ulkonäöstänsä tähän aikaan, voinen
kai tässä yhteydessä mainita, minkälaiseksi Ch. Monselet kuvaa hänet:
"Mérimée on pitkä ja solakka mies, jonka kasvoilla on kylmä ja
ivallinen ilme. Silloin tällöin käyttää hän monoklia (un lorgnon).
Kaikki olisikin hyvin ja Mérimée voisi kehua olevansa oikein todellisen
diplomaatin näköinen, ellei hänellä olisi silmäänpistävän pitkä ja
paksu nenä, komprometteeraava kuin Diderot'n jalokivet. Se on juuri
sellaisen miehen nenä, joka on kirjoittanut 'La double Méprise' ja 'Les
âmes du Purgatoire'. Ennen muinoin ei löytynytkään kuin yksi muu nenä,
joka Mériméen nenän kanssa kykeni kilpailemaan, ja sen omistaja oli
hänen ystävänsä Stendhal, jonka kanssa hänellä sitä paitse on paljo
muuta yhteistä henkisessä ja kirjallisessa suhteessa". (Ch. Monselet,
Le lorgnette littéraire, Paris 1857, siv. 158).

[149] Samaan suuntaan kirjoitti hän jo v. 1849 Grotiuksen historiaa
arvostellessaan. "J'ai eu le bonheur, il y a quelques années, de passer
trois jours aux Thermopules, et j'ai grimpé, non sans émotion, tout
prosaïque que je sois, le petit tertre où périrent les derniers des
trois cents". (Mélanges hist. et litt., 4:s painos, siv. 166.)

[150] Portraits historiques et littéraires, 2:nen painos, siv, 284-285
tahi Moniteur Universel 1 p. tammik. 1860. -- Yhtä ylistävästi kuin
tässä ei Mérimée kuitenkaan ole aina Herodotosta arvostellut. Vallan
toisin piteli hän nimittäin häntä kirjoituksissaan Grotiuksen historian
johdosta. Puhuttuaan Cornelius Nepoksen "romaaneista" selittää hän
täydellisesti kannattavansa Grotiusta siinä, että Herodotos on Kreikan
taisteluja kuvatessaan laskenut hirveästi omiaan. "Jättäkäämme
Herodotolle hänen 9 runotartansa elkäämmekä hämmästykö, jos Grotius
meiltä riistääkin muutamia nuoruutemme illusiooneista", sanoo hän. Ja
sitten hän kritiseeraa Herodoton kertomusta Leonidaan kuolemasta ja
tulee seikkaperäisiä todistuskappaleita pohtimalla siihen päätökseen,
että se on kyllä ylevää, mutta -- valhetta. Leonidas muka hyvin tunsi
Termopyleen jo ennakolta ja kun kreikkalaisilla oli suojanaan
vasemmalla läpäisemättömät louhikot, oikealla n.k. pelaskilainen
kivimuuri sekä sitä paitse parhaimmat aseet ja tiedot sotatieteessä,
niin oli se muka päinvastoin kummallista, että persialaiset ensinkään
jaksoivat tämän solan valloittaa. Ja Leonidas teki väärin asettuessaan
itse puolustamaan niin helposti puolustettavaa asemaa ja antaessaan
vetelykselle tehtäväksi pitää huoli toisesta paljo vaarallisemmasta
solasta. Tosin kuoli hän sankarina, mutta muuta ei hän voinut, sillä
Termopyleen menetettyä ei hän kotiinsa olisi iljennyt palata. (Mélanges
hist. et litt., 4:s pain. siv. 167).

[151] Katso Mélanges hist. et litt., s. 160. -- Ja sitä paitse oli
heillä tuo ihana Homeeros, jota Mérimée oli aina ihaillut ja jota hän
vasta Kreikassa käytyään sanoo oppineensa oikein ymmärtämään. "Le peu
que j'ai vu de la Grèce m'a mieux fais comprendre Homère... Tout est
remarquable dans Homère. Les épithètes, si étranges traduites en
français, sont d'une justesse admirable. Je me souviens qu'il appelle
la mer pourpre; et jamais je n'avais compris ce mot. L'année dernière"
(tämä on kirjoitettu 'tuntemattomalla' 20 p. heinäk. 1842), "j'étais
dans un petit caïque sur le golfe de Lépante, allant à Delphes. Le
soleil se couchait, Aussitôt qu'il eut disparu, la mer prit pour dix
minutes une teinte violet foncé magnifique. Il faut pour cela l'air, la
mer et le soleil de Grèce".

[152] Lettres à une Inconnue, T I, siv. 48.

[153] Lettres à une Inconnue, n:ris XVI et XVII. --- Tämä viimeinen
lause ei ollut mikään mietitty tapa moittia ystävätärtä ominaisuudesta,
joka lienee yhteistä kaikille englantilaisille naisille. Mériméetä
pidettiin todellakin kovasti jumalattomana ja epäsiveellisenä
henkilönä, jonka vuoksi jotkut akateemikot jo olivat rientäneet
ilmoittamaan, etteivät he tuollaiselle Jumalan kieltäjälle ja
epäsiveyden apostolille koskaan tule antamaan ääntänsä. Mérimée, joka
varsinkin nuorempana mielellään tahtoi käydä kevytmielisestä
elostelijasta, vaikka hän sitä tuskin koskaan oli, kärsi tästä
ajattelemattomuudestaan myöhempinä aikoina tuntuvasti. Hän kertoo itse
kuinka hän elokuussa v. 1842 tuli matkustaneeksi kahden kesken erään
nuoren naisen kanssa postivaunuissa ja kuinka tämä, nähtyään kapsäkin
kyljessä hänen nimensä, oikein pelkäsi häntä, "epäsiveellisten"
novellein kirjoittajaa. Tämä suututti Mériméetä niin, että hän omien
sanojensa mukaan oli pahalla tuulella kaksi kokonaista päivää. "Ce
qu'il y a de singulier dans ma vie", sanoo hän tämän johdosta, "c'est
qu'étant devenu un très-grand vaurien, j'ai vécu deux ans sur mon
ancienne réputation, et qu'après être redevenu très-moral, je passe
encore pour vaurien. En vérité, je ne crois pas l'avoir été plus de
trois ans, et je l'étais, non de coeur, mais uniquement par tristesse
et un peu peut-être par curiosité. Cela me nuira beaucoup, je crois,
pour l'Académie; et puis aussi on me reproche de ne pas être dévot et
de ne pas aller au sermon. Je me férais bien hypocrite, mais je ne sais
pas m'ennyer et je n'aurais jamais la patience". (Lettre XX). Siihen
oli Mérimée nimittäin liian hermostunut samoin kuin hän myöskin oli
liian suorapuheinen ja itsenäinen teeskennelläkseen.

[154] "The autorship of the which (La double méprise) was objected to
Mérimée when he was elected of the Academy --" (George Saintsbury,
Encyclop. britannica, s. 38).

[155] Juhlallinen vastaanotto tapahtui 25 p. marrask.

[156] Yhtä surkea on sekin kirje, jonka hän samoihin aikoihin
kirjoittaa kreivitär Merlin'ille alkaen sanoilla: "Quel horrible métier
que celui de candidat à l'Académie française! etc". (Kirje on
Monselet'n perillisten hallussa).

[157] "Je suis harrassé des courses que j'ai faites, car il faut
maintenant remercier, et remercier amis et ennemis, pour montrer qu'on
a de la grandeur d'âme. J'ai le bonheur d'avoir été blackboulé par des
gens que je déteste, car c'est un bonheur que de n'avoir pas le fardeau
de la reconnaissance à l'égard des personnes qu'on estime peu".
(Lettres à une Inconnue, T. I. 12:s painos, siv. 219).

[158] Katso myöskin L'Illustration T IV, 15 p. helmikuuta 1845, jolloin
samainen kuvalehti sisälsi Mériméen muotokuvan, mikä arvatenkin on
Henri Valentin'in tekemä ja muuten aika lailla somistettu.

[159] Ktso P. Stapfer, Études sur la litt. franç. moderne, Paris 1881,
siv. 331.

[160] L'historien de Gargantua n'a pas, il est vrai, une seule page
qu'on puisse lire tout haut, mais il n'a pas une ligne qui n'offre un
sujet de méditation à qui veut écrire notre langue... Nul mieux que lui
ne connut ce que la position d'un mot peut ôter ou ajouter de grâce à
une période, etc. (Katso: Recueil des Discours de l'Académie française
1840-49 siv. 439).

[161] Mainitsemista sietää myöskin hänen arkeolooginen kirjansa
"Monuments historiques", joka ilmestyi lopulla vuotta 1843.

[162] Lettres à une Inconnue T. I. siv. siv. 97.

[163] Lettres à une Inconnue T. I. siv. 220-21.

[164] Ilmestyi Magen'in kustannuksella v. 1844 kaksi-osaisena in 8:o.

[165] Katso Loménie, Discours siv. 31. -- Samassa kirjeessä lausuu hän
ajatuksensa Caesarista jotenkin höysteisissä lauseissa: "C'était une
franche canaille à cette époque. Ce diable d'homme a toujours été en se
perfectionnant. Il serait devenu honnête homme si on l'eût laissé
vivre. Bref, je trouve que César n'est point encore jugé, et j'ai une
terrible démangeaison".

[166] Napoleonin teoksen ensimmäinen osa ilmestyi vasta 1865. Missä
määrin hän oli Mériméen apua käyttänyt, on vaikea täsmälleen sanoa;
mutta sen vakuuttaa kuitenkin Loménie varmaan, että jälkimäinen
puolisko hänen käsikirjoitustaan löydettiin, toisen keisarikauden
kukistuttua, Tuileries'n linnan kirjastosta, joten todennäköistä on,
että Mérimée kohteliaana hovimiehenä oli luopunut teoksensa julkaisusta
ja jättänyt sen hallitsijan käytettäväksi. Mihin tämä käsikirjoitus nyt
on joutunut, sitä ei tiedetä. Loménien mukaan pitäisi sen olla n.k.
siviililuettelon tekijällä (ligvidateur de la liste civile), mutta
Jules Soury, jolle v. 1870 annettiin tehtäväksi ottaa selkoa
Tuileries'n linnasta löydetyistä papereista, vakuuttaa, ettei hän sitä
ole käsiinsä saanut (katso Journal officiel, 11 p. marraskuuta 1870) Ei
sitä Tourneuxkaan sano löytäneensä, ja kieltävän vastauksen sain
minäkin tiedustellessani sitä Bibliothèque nationale'n arkistosta.
Edellinen osa Caesarin elämäkertaa joutui, se tiedetään varmaan,
liekkien uhriksi siinä tulipalossa, joka 23 p. toukokuuta 1871 hävitti
Mérirnéen asunnon, n:o 52 rue de Lille'n varrella.

[167] Sainte-Beuve: Causeries du lundi T. VII.

[168] Le Correspondant T XXXI, s. 484-88.

[169] Vielä samana päivänä hän ystävättärelleen kirjoittaa: "Kaikki
meni paremmin kuin toivoinkaan. Satuinkin harvinaisen hyvälle tuulelle.
En tiedä onko yleisö tyytyväinen minuun, minä ainakin olen tyytyväinen
siihen". (Lettres à une Inconnue, T I, s. 249).

[170] Mélanges hist. et littéraires, 4:e édit. s. 336.

[171] Lettres à une Inconnue, n:o CCXXVI.

[172] Tosin kävi Mérimée Espanjassa myöskin syksyllä 1845, mutta
silloin oli Carmen jo valmis, eikä hän enää voinut kuin kontrolleerata
tapa-kuvaustensa todenperäisyyttä. Tämä matka häntä ei muuten näy
miellyttäneen ensinkään, vaan löytää hän kaikkialla moittimista. Yksin
rakastajatkin ovat veltompia ja runottomampia kuin ennen. Mustalaiset
muulinkulettajat olivat ainoat, jotka olivat entisellään. (Lettres à
une Inconnue, T. I. siv. 256-59).

[173] Revue des deux Mondes, vol. XVIII, s. 574.

[174] Jo silloin kuului muutamia ääniä, että Mérimée muka olisi
Carmeniansa varten käyttänyt espanjalaisia esikuvia, ja myöhemmin on
m.m. Saintsbury väittänyt, että hän tässä "nähtävästi" (apparently) on
mukaillut Borrowin espanjalaisia kertomuksia. Tahtomatta väittää
valheeksi tai mahdottomaksi tätä olettamusta, johon kyllä voi olla
hiukan syytä, pyydän vain saada huomauttaa, että Mérimée aina, myöskin
muualta aiheen saatuaan, käsittelee sen itsenäisesti, oman luonteensa
ja oman kaunotieteensä mukaan. "Mukailla" on siis tässä vallan väärä
sana.

[175] Loménie, Discours de réception, s. 37.

[176] Hist. de don Pèdre, siv. 426.

[177] Le Correspondant T. XXXI. p. 485.

[178] Venäjän kielen rikkauteen ja tuoreuteen ihastui Mérimée sitä
paitse jo heti alussa, ja mitä paremmin hän sitä oppi tuntemaan, sen
suuremmaksi kasvoi hänessä tämä mieltymys. "La langue russe, qui est,
autant que j'en puis juger, le plus riche des idiomes de l'Europe",
kirjoittaa hän v. 1851. "semble faite pour exprimer les nuances les
plus délicates. Douée d'une merveilleuse concision qui s'allie à la
clarté il lui suffit d'un mot pour associer plusieurs idées qui, dans
une autre langue, exigeraient des phrases entières. Le français
renforcé de grec et de latin, appelant à son aide tous ses patois du
Nord et du Midi, la langue de Rabelais enfin, peut seule donner une
idée de cette souplesse et de cette énergie".

[179] Katso Rév. des deux Mondes, 15 p. marrask. 1851 taikka Carmen
etc. 18:e édit. sivv. 311-358.

[180] Carmen etc. 18:e édit. s. 318.

[181] Katso Sainte-Beuve, Causeries du lundis T. VII.

[182] Le Correspondant T. XXXI, siv. 488, -- Vertaa myöskin L'Univers
v:lta 1852.

[183] Journal des Débats 20 p. helmik. 1853 tai Cuvillier Fleury,
Études hist. et littéraires, Paris 1854, T. II, s. 329-348.

[184] Tämä näytelmä, joka mainitussa aikakauskirjassa luettiin
joulukuun 15 p. v. 1852, ilmestyi myöhemmin yhdessä Les deux
heritages'n kanssa.

[185] Barbey d'Aurévilly, Les oeuvres et les hommes au XIX:e siècle,
T. VI, siv. 336.

[186] Études sur la Russie, Le glaive russique, La Finlande, son
histoire primitive, sa mythologie, sa poésie etc. (1845, 2 vol. in --
80), Histoire litt. du Nord, La Russie Contemporaine, Les îles d'Aland
y.m.

[187] Hist. de l'Académie des Inscriptions T. XVIII, s. 130.

[188] L'Histoire de l'Académie des inscriptions T. XVIII, s. 178-179.

[189] Katso tästä jutusta: Arsène Houssaye: Les Confessions T. III
sivv. 86-88.

[190] La Presse, 18 p. maalisk.

[191] L'artiste, T. V, 5:e série s. 158.

[192] Le Constitutionnel 18 p. maalisk. 1850.

[193] Journal des Débats, 18 p. maalisk. a. v.

[194] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 319.

[195] Kreivi Guillaume Libri oli opettaja Sorbonnessa ja Collège de
France'ssa, kirjastojen ylitarkastaja, kunnialegioonan ritari ja
Ranskan akatemian jäsen.

[196] Lettres à une Inconnue T. I, s. 316-17.

[197] Revue des deux Mondes T. XIV, Nouv. série, s. 318.

[198] Lettres à une Inconnue, T. I. s. 319-320.

[199] Tuomio oli, mikäli se koski Mériinéetä, muuten näin kuuluva:
Attendu que dans cet article (dont Mérimée se reconnaît l'auteur),
notamment dans les passages énoncés dans l'ordonnance de la chambre du
conseil, Mérimée, en précisant certains faits qu'il déclare être à sa
connaissance personnelle, signale les magistrats qui ont pris part à
l'instruction de l'affaire Libri connue n'ayant apporté dans l'exercice
de leurs fonctions que de l'ignorance, de la légèreté et de
l'étourderie:

Attendu que l'instruction nouvelle à laquelle il a été procédé a
démontré l'inexactitude des faits par lui allégués, soit en ce qui
concerne les prétendues irregularités commises par les magistrats, soit
en ce qui concerne les prétendues erreurs de l'acte d'accusation, qu'il
qualifie d'oeuvre d'imagination, rédigée d'après les mêmes principes
qu'un roman ou un mélodrame, où l'art, et non la vérité, est la
principale affaire:

Attendu que si les actes du magistrat comme ceux de tout autre
fonctionnaire public appartiennent à la critique, c'est à la condition
que cette critique s'exercera avec mesure et convenance;

Attendu que tel n'est pas le caractère de la critique à laquelle
Mérimée s'est livré; que l'article incriminé ne saurait donc être
considéré comme ne constituant qu'une simple appréciation critique
d'actes et de documens émanés de la justice; qu'examiné dans ces
termes, dans sa forme et dans son esprit, il présente évidemment,
notamment dans les passages sus-énoncés, tous les élemens constitutifs
du délit d'outrage public envers des fonctionnaires de l'ordre
judiciaire à raison de leurs fonctions:

Attendu que l'article rectificatif que Mérimée a fait paraître dans le
numéro de la Revue des deux Mondes du 1:er de ce mois, et les
explications qu'il a présentées depuis devant le juge d'instruction, et
qu'il a renouvelées et complétées à l'audience, ne peuvent qu'atténuer
et non faire disparaître le délit qui lui est reproché; -- -- --

Condamne Mérimée à quinze jours d'emprisonnement et à 1,000 francs
d'amende. -- -- Fixe, en ce qui concerne Mérimée, la durée de la
contrainte par corps à une année, et les (Mérimée et de Mars) condamne
tous deux solidairement aux dépens.

[200] Lettres à une Inconnue, T. I. s. 322.

[201] "Oikeus on kyllä luvannut minulle valtiollista lientä ja leipää,
mutta kumpaakaan en hyväkseni käytä. Herrojen (akateemikkojen) ruokkija
ja juottaja se minustakin huolen pitää, ja hän onkin oikea taituri
vasikanpaistin ja kotletin valmistamisessa. Sitä paitse kantavat
armeliaat naiset meille ananaaseja, pasteijia, sokeroittuja kastanjia
y.m. Teetä, todellakin mainiota, me itse valmistamme, ellei
palvelijamme, eräs rikosveljiämme, juo väkiviinaa lampuistamme. Siinä
tapauksessa on meillä surun päivä." (Tourneux, s. 125).

[202] Kuinka tämä juttu v. 1861 taas jatkui ja miten johdonmukaisesti
Mérimée yhä puolusti ystäväänsä, sen saamme vasta myöhemmin nähdä.

[203] Modeenalainen tiedemies Antonio Panizzi oli osanottonsa vuoksi v.
1820 puhjenneeseen kapinaan Neaapelissa ollut pakotettu pakenemaan
Englantiin, missä hän ensin elätti itsensä kieliopettajana. V. 1828 hän
kuitenkin jo kutsuttiin Lontoon yliopistoon itaalian kielen ja
kirjallisuuden dosentiksi ja nimitettiin v. 1831 British Museum'in
varakirjastonhoitajaksi, jossa ammatissa hän silloinkin vielä oli, kun
Mérimée häneen tutustui.

[204] "Hier, je passais sur le boulevard des italiens lorsqu'un gros
pétard est parti à quelques pas de moi et de quelques femmes qui
étaiènt assises, presque sous leurs jupes". (Kirje kreivinna Montijolle
16 p. elok. 1847).

[205] Kuinka julkisesti häntä ahneudesta ivattiin, todistaa m.m. eräs
Ch. de N:n pilkkaruno, joka luetaan Figarossa maaliskuun 3 p. 1848 ja
josta lainaan näytteeksi seuraavan värssyn:

    "Honni, démasqué, détesté,
    Pour son bien il prenait le nôtre,
    Et couvert du manteau d'un autre
    Il jouait à la majesté."

Runo päättyy sanoilla: "Il eut de moeurs -- par avarice".

[206] Kirje on päivätty 26 p. helmik. 1848.

[207] Kirje kreivitär Montijolle 3 p. maaliskuuta.

[208] Tietääkseni ei Mérimée kuitenkaan ole mitään tähän lehteen
kirjoittanut eikä kreivi de Spoelberch de Lovenjoulkaan luettelossaan
Mériméen kirjoituksista mitään siellä julkaistuksi mainitse.

[209] Mitkä nämä velvollisuudet olivat, olen osaksi jo maininnut: hänen
oli m.m. näet pidettävä huoli vanhasta äidistään, joka silloin vielä
eli. Tammikuun 26 p:stä 1847 alkaen istui hän Chateaugiron'in
jälkeläisenä "Société des bibliophiles français" seurassa sekä
hallituksen erityisestä määräyksestä komiteassa, jonka tuli tehdä
luettelo Orleans'in suvun yksityisomaisuudesta Ranskassa (v. 1848).
Niinikään uskottiin hänelle yhdessä kreivi Laborden ja Châlons
d'Argen kanssa tehtäväksi toimittaa säilyyn Tuileries'n taideteokset
ja kokoelmat. Ettei hän myöskään laiminlyönyt kirjallisia
velvollisuuksiaan todistaa m.m. se muinaistieteellinen kirjoitussarja,
jonka hän näihin aikoihin Constitutionnelissa julkaisi käsitellen
parannuksia kansalliskokoelmain luokituksessa sekä tasavallan uusia
rahoja.

[210] Kirje Montijon kreivinnalle 24 p. huhtik.

[211] Esimies oli oikeastaan kirjailija Pierre Antoine Lebrun, jota
valtiolliset toimet estivät akatemiallista tehtävää täyttämästä. Ampère
oli valittu Guiraud-vainajan sijalle. -- Mériméestä kerrotaan muuten,
ettei hän koskaan, kuten niin monet muut, tullut akatemian kokouksiin
siviilitakissa, vaan aina univormussa. Tässä säntillisyydessä oli
hänellä vain yksi kilpailija, nim. parooni Pasquier (Mirecourt).

[212] Filon, Prosper Mérimée et ses amis, Paris 1893, s. 197.

[213] Réponse au discours de réception de M. Ampère à l'Académie
française (Paris 1848).

[214] Että Mérimée todellakin jo toivoi tasavallasta hyvää koituvan,
osottaa myöskin eräs yksityinen kirje, joka tekijänsä tietämättä
julkastiin sanomalehdissä ja jossa Mérimée oli antanut tunnustuksensa
tasavallalle. Tästä oli luonnollisena seurauksena hänen välinsä
kylmeneminen useihin orleansisukua kannattaviin perheisiin.
(d'Haussonville, Pr. Mérimée siv 41.) Olen käynyt läpi useita
sanomalehtiä näiltä ajoilta, mutta en ole saanut selville, missä
lehdessä tämä kirje oli julkaistu.

[215] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 290.

[216] Kirje Montijon kreivinnalle 28 p. kesäk. 1848.

[217] Katso viite 96.

[218] Kreivi de Laborde, jonka yhteistyöstä Mériméen kanssa jo ennenkin
olemme maininneet, oli Louvren museon konservaattori, renessanssi-ajan
muistomerkkien ja uudenaikaisten veistokokoelmain intendentti.

[219] Mirecourt sanookin tämän johdosta: "Mérimée oli ehkä ainoa ylempi
virkamies, joka sai pitää paikkansa tarvitsematta polvistua tasavallan
edessä tai näytellä silloista hallitusta kohtaan innostusta ja
myötätuntoisuutta, joita hän itse asiassa ei tuntenut". -- Les
Contemporains T. LXXIX, s. 74.

[220] Lettres à une Inconnue T. I siv. 293.

[221] Ibidem siv. 302.

[222] Mérimée oli silloin Elsassissa tavallisilla virkamatkoillaan.

[223] "Il étonne tous ceux qui l'approchent par cet air de self
conscience particulier aux légitimes". -- Kirje Montijon kreivinnalle
25 p. jouluk. 1848.

[224] Kirje, joka on kirjoitettu 20 p. maaliskuuta 1851 ja päivätty
Mériméen uudessa asunnossa Rue de Jacob'in varrella, minne hän jo v.
1847 oli muuttanut "äitineen, kirjoineen ja kissoineen", kuten hän itse
sanoo, löytyy julkaistuna Gazette anecdotique-lehdessä 15 p.
maaliskuuta 1878.

[225] Lettres à une Inconnue T I s. 306-311.

[226] Kirje Stapferille 12 p. marraskuuta 1849.

[227] Kirje Montijon kreivinnalle joulukuussa v. 1848.

[228] Revue des deux Mondes'ssa julkaisi hän perinpohjaisen, toista
sataa sivua käsittävän selonteon ja arvostelun Groten laajasta
teoksesta "History of Greece", pitemmän ehdotuksen "De l'enseignenement
des Beaux-Arts", kirjoituksia "Museon uudesta järjestämisestä" ja
"Espanjan taiteista": Revue archéologiquessä useita, Ranskan
muistomerkkien korjausta koskevia kirjoituksia, joukon artikkeleita
aikakauskirjoihin Magasin pittoresque, Revue générale de
l'Architecture, Bulletin des Comités historiques ja Mémoires de
l'Institut de France, niinikään sanomalehtiin Moniteur ja
Constitutionnel sekä sitä paitse virkaraportit sisäasiain ministerille.

[229] Pr. Mérimée, Portraits hist. et litt., Paris 1874, siv. 19.

[230] Pr. Mérimée, Les deux Héritages, Paris 1878, siv. 17-18.

[231] Paul Bourget sanoo Stendhalista kirjoittaessaan (Essais de
psychologie contemporaine, Paris 1889, siv. 256), että Mérimée olisi
varustanut tämän anonyymisen kirjasensa "de ce titre clandestin:
H. B., par l'un des Quarante", mutta niin ei kuitenkaan ole laita.
Semmoinenkin painos tosin löytyy, vaan se on Poulet Malassis'n
omavaltaisesti toimittama ja muuttelema jäljennöspainos (vuodelta
1864), jota painettiin 140 kpl.

[232] Katso Tourneux, Pr. Mérimée etc., Paris 1879, sivut 71-80. --
Kirjanen painettiin Didot'n luona Pariisissa ja käsitti 20 sivua in
8:o. Alkuperäistä ei löydy tallessa enää kuin 3 kappaletta, kaikki
yksityisten hallussa.

[233] Kirje Guéret'n kirjastonhoitajalle, hra Bonafous'lle 12 p.
helmik. 1857.

[234] Esipuheessa kokoelmaansa "Chants modernes" (1855, siv. 15.)

[235] Katso hänen sanomalehtikirjoituksia sisältävää kokoelmaansa
"Heures de travail", Paris 1854, T. I siv. 276.

[236] Portraits hist. et litt., 2:e édit. siv. 165.

[237] Niinpä esim. Balzac oli vallan ihastunut häneen eikä tiennyt
kehen häntä vertaisi (Katso Correspondance de Balzac, kirje 6:lta
päivältä huhtikuuta 1839 sekä 30:ltä päivältä tammik. 1846, missä hän
m.m. sanoo: "Stendhal est un des esprits les plus remarquables de ce
temps".) -- H. Taine, aikamme ehkä etevin arvostelija, nimittää Beyleä
yhdellä sanalla "esprit supérieur", vertaa häntä Racineen ja pitää
häntä nykyajan etevimpänä psykoloogina. (Katso Essais de Critique et
d'histoire, Paris 1866.) -- Emile Zolan mielestä on Stendhal, yhdessä
Balzacin kanssa, koko realistisen suunnan luoja "eikä kukaan ole ennen
häntä kuvannut rakkautta suuremmalla todenmukaisuudella". (Katso: Les
romanciers naturalistes. Paris 1881, siv. 92.) -- Paul Bourget asettaa
Beylen täydellisesti Balzacin rinnalle, vertaa häntä Leonardo da
Vinciin ja sanoo, että hänen mestariteoksensa "Rouge et noir" -- -- "a
pris place dans le groupe de livres que Sainte-Beuve appellait les
Bibles du XIX:e siècle". (Essais de psychologie contemporaine, Paris
1889, siv. 293. -- Vrt. Georg Brandes: Den romantiske Skole i Frankrig,
Kjobenhavn 1882, s. 290-344.) -- Myöskin nuorimmat kriitikot, n.k.
symbolistit, kuten esim. Charles Morice, sanovat hänen olevan "un
psychologue infaillible -- -- plus que quiconque, du sens intime de la
vie" j.n.e. (La littérat. de tout à l'heure, Paris 1889, siv 180.)
Beyle oli siis itsekin vallan oikeassa ennustaessaan: "Je serai compris
vers 1880".

[238] Portraits hist. et litt., 2:e édit., siv. 202.

[239] M.m. oli hän tutustunut Dickensiin ja Cooperiin, jotka olivat
vierailleet hänen luonansa Pariisissa (Mirecourt, Les Contemporains, T.
LXXIX, s. 79). Niinikään tunsi hän nähtävästi silloin jo jotenkin hyvin
Panizzin, koskapa hän joulukuun lopulla 1850 kirjoittaa hänelle
kirjeen, joka alkaa sanoilla "Mon cher Monsieur".

[240] Kesäkuussa 1851 kirjoittaa hän "tuntemattomalle" m.m. käyneensä
katsomassa englantilaisia tanssijattaria "qui travaillaient chez la
princesse Mathilde".

[241] Että sellaista todellakin oli kysymyksessä, siitä on meillä
todistuksena V. Hugon merkillinen kertomus prinssi Napoleonin (Jerôme
Bonaparten toinen poika) käynnistä hänen luonansa 16 p. marraskuuta
1851, jolloin hän isänmaansa parasta silmällä pitäen ehdotti Hugolle:
"Eh bien, faites, cette nuit, arrêter le président", ehdotus, johon H.
ei kuitenkaan suostunut (katso V. Hugo: Histoire d'un crime, T. II,
siv. 214-226).

[242] Mirecourt Les Contemporains, T LXXIX, s. 73.

[243] Pr. Mérimée: Lettres à M. Panizzi, Paris 1881, s. XI.

[244] Näytään jo näinä aikoina tiedetyn, ettei Louis Napoleon ollutkaan
Hollannin kuninkaan poika, vaikka hän virallisesti heti syntymänsä
jälkeen nimitettiin Napoleon I:n kruunun perilliseksi. Hugo kertoo
näet, että kirjailija Vieillard, joka muuten luki itsensä
bonapartelaisiin, keväällä 1840 useampain luotettavien miesten läsnä
ollessa jutteli, kuinka kuningas Louis kohteli uskotonta puolisoansa
Hortensea, jolle hän m.m. oli sanonut, ettei "kuninkaallinen mantteli
saa olla porton verhona" ja kuinka hän todellakin oli syytön Napoleon
III:n syntymiseen. Oikean isän nimeä ei kuitenkaan mainita. -- Histoire
d'un crime, T. II s. 26.

[245] Fortnightly Review, elok. 1894, sisältää tästä pitkän
kirjoituksen William Grahamilta, jonka mukaan Napoleon III oli
hollantilaisen amiraalin Verhuelin poika.

[246] Filon: Prosper Mérimée et ses amis s. 250.

[247] Kirje, joka on päivätty 20 p. jouluk. 1851 ja osotettu
historioitsija Auguste Le Prévost'lle, löytyy julkaistuna
aikakauskirjassa "Gazette anecdotique" 15 p. maaliskuuta 1878.

[248] Olen siteerannut tarkempaan tätä kirjettä sen vuoksi, että se
kuvaa jotenkin hyvin Mériméen mielipiteitä valtiokeikauksesta ja koska
se muuten on ainoa sisältörikkaampi kirje häneltä näinä aikoina. Sitä
paitse ei kukaan Mériméen biograafeista näy tätä unohdetusta paikastaan
Gazette anecdotiquen palstoilta keksineen.

[249] Hugo sanoo ensin, en todellakaan tiedä millä syyllä, että Mérimée
"s'est donné à tort pour un des confidents du coup d'état": mutta
sittemmin lisää hän heti: "Mais la vérité c'est que M. Mérimée n'était
confident de rien. -- Ajoutons qu'il est peu probable, malgré quelques
indices contraires, que M. Mérimée fût à l'époque du 2 décembre en
rélation directe avec Louis Bonaparte. Cela ne vint que plus tard.
Mérimée d'abord ne connut que Morny". (Histoire d'un crime, T II siv.
24). -- Mitkä nämä "quelques indices contraires" ovat, jättää Hugo
sanomatta. Ei niitä tietääkseni ole kukaan muukaan voinut esille tuoda.
Ainoa mahdollisuus olisi mielestäni se, että Morny olisi joskus puhunut
hänelle jostakin läheisestä coup d'état'sta yleensä, yksityisseikkoja
selittämättä ja että Mérimée sitten olisi tämän nojalla tullut siitä
maininneeksi.

[250] Histoire d'un crime, I. II. siv. 42.

[251] Noin vuodesta 1834 oli hän näet elänyt onnellisissa rakkauden- ja
voimmepa melkein sanoa aviollisissa suhteissa erään ylhäisen
rouvan kanssa, jonka mies oli sangen kevytmielinen eikä välittänyt
vaimostansa. Mériméen läheisimmät ystävät tunsivat kaikki tämän
suhteen. Näihin aikoihin purkautui tämä pitkällinen "avioliitto" rouvan
tahdosta ja Mérimée tunsi sen jälkeen itsensä "comme le Juif-Errant"
sekä sen ohessa "vieux et ganache". -- Katso Filon, Prosper Mérimée,
siv. 68-70.

[252] Ibidem, siv. 224.

[253] Kirje Montijon kreivittärelle 27 p. toukok. 1852.

[254] Kirje samalle 10 p. kesäk.

[255] Toistaiseksi määrättiin Jerôme Bonaparten poika prinssi Louis
Napoleon kruununperilliseksi.

[256] Filon tekee seuraavat kysymykset: "Tiesikö Mérimée tästä
salaisuudesta? Vai oliko keisarinnan avioliitto hänelle odottamaton
uutinen?" ja vastaa niihin, ettei keisarin rakkaus ollut kenellekään
salaisuus, vaan että tieto kihlauksesta oli kuitenkin odottamaton
uutinen kaikille.

[257] Kreivi itse polveusi ylhäisestä ja vanhasta Portocarreron
suvusta, joka 14:llä vuosisadalla oli paennut Genuasta Estramaduraan ja
vähitellen joutunut Gusmanin, Fernandez'in. Cordovan, La Cerdan ja
Leiran aatelisalueitten omistajaksi, niin että Montijon kreivikunta
vihdoin yhdisti kolme Espanjan suurinta grandialuetta. Kreivitär oli
vanhaa skotlantilaista ylimyssukua, jonka Stuartien kukistuttua täytyi
paeta maasta.

[258] Filon lausuu hänestä (s. 53), että hän "étonna et enchanta le
jeune homme par sa grâce, l'activité de son esprit, la vivacité de sa
parole, l'étendue de ses connaissances" ja että "elle savait à fond
l'histoire de l'Espagne, de ses anciens rois de sa langue et de ses
monuments". Että hän todellakin oli älykäs ja nerokas nainen, sitä
todistaa koko Mériméen kirjeenvaihto samoin kuin se korkea asema
(camarera mayor), johon kreivitär v. 1847 kutsuttiin, vaikka hän
vastapuolueen juonien vuoksi siinä pysyikin ainoastaan kolmisen
kuukautta.

[259] Filon, s. 91.

[260] Lettres à une Inconnue, T. I. siv. 49 ja Filon, siv. 157.

[261] Katso d'Haussonville, siv. 41 ja Filon, siv. 230.

[262] Varmuudella en kuitenkaan uskalla väittää, että se juuri tämän
johdosta tapahtui. Mutta ainakin oli hän jo silloin keisarille
esitetyksi tullut ja juuri Montijon kreivittären kautta, kuten
V. Hugokin sanoo; katso Histoire d'un crime, T. II siv. 25.

[263] E. Wallis: Napoleon III och hans omgifning, Sthlm 1882, siv. 78.

[264] "Revue des deux Mondes" vuodelta 1853.

[265] Alfred Asseline, rva Victor Hugon serkku, mainitsee m.m. että
Mérimée ahkerasti seurusteli prefekti Gabr. Delessert'in perheessä
jutellen talon väelle höysteisiä kaskuja hovista. "A ces dîners je vis
Prosper Mérimée qui était un intime de la famille Delessert, un favori
de madame et mademoiselle qui le cajolaient pour en tirer par-ci par-là
quelques petites histoires un peu ... pimentées. C'était le château --
toujours le château, comme on désignait alors les Tuileries qui faisait
les frais de ces aimables histoires". (Victor Hugo intime, Paris
1885, s. 125.) -- Louis Philippen tanssijaisissa Fontainebleaussa
ja Versailles'ssa nähtiin tavallisesti aina kirjailijat Hugo,
Sainte-Beuve, Mérimée, Musset, Balzac, Dumas, Gautier ja Houssaye. --
Katso Arsène Houssaye: Confessions T. II.

[266] Kirje, joka on osotettu mahtavan Le Constitutionnel-lehden
toimittajalle, tohtori Louis Véron'ille ja jonka kreivi d'Haussonville
kirjassaan julkaisee, on lyseon johtaja Matinéen hallussa (Rouenissa).

[267] Koskapahan hänen sijallensa jo 7 p. helmik. 1853 nimitettiin
Damas-Hinard, Espanjassa syntynyt, mutta Pariisissa kasvatuksensa
saanut kirjailija, joka m.m. oli julkaissut teoksen Napoleon I:stä ja
kääntänyt ranskankielelle useita Espanjan mestariteoksia.

[268] d'Haussonville, Pr. Mérimée, siv. 43.

[269] Senaattorin palkka yksistään tekee jo 30,000 frangia. Niin
hiljaista elämää viettävälle yksinäiselle poikamiehelle kuin Mérimée
oli, riitti tämä palkka siis vallan hyvin, vaikka hän senaattoriksi
tultuaan katsoikin täytyvänsä elää hiukan rennommasti. Niinpä kertoo
Revue anecdotique (T. VI, s. 25), että hän m.m. osti itselleen pulskan
vaunuvaljakon. Siitä huolimatta käveli hän kuitenkin melkein aina
jalkaisin. Senpä vuoksi saivatkin kuskit laiskotella ja hevoset olivat
"dans un état pléthorique qui leur permettait de figurer avec honneur
dans les basreliefs du Parthénon". -- Mielellään tahtoivatkin kaikki
ajurit Mériméen palvelukseen. Niinikään oli kokin ammatti Colomban
tekijän luona "aussi brigué qu'un bureau de tabac". -- Mérimée oli
nimittäin, samoin kuin Sainte-Beuvekin, aika herkkusuu ruokien ja
ruokaviinien suhteen. Hänen kirjeissään sekä "tuntemattomalle" että
Panizzille tapaa tuhka tiheään puheita ruokalajeista ja niiden
valmistamisesta. Ulkomailla liikkuessaan kritiseeraa hän eri maiden
kyökkejä ja viinejä ja neuvoo koteuduttuaan pariisilaisille kokeilla
"des plats les plus fantastiques".

[270] Kirje on päivätty 23 p. kesäkuuta 1853 ja alkaa sanoilla: "Vous
avez fait un sénateur il y a deux ou trois heures..." ja päättyy
toivomuksella, että hän edelleenkin tapaisi ystävänsä semmoisina kuin
vuosi sitten, jolloin he tulivat tervehtimään häntä vankeuteen.

[271] Mériméen oli tapana piirustella joka paikassa, milloin akatemian,
milloin senaatin, milloin muinaistieteellisen komissioonin tai jonkun
muun valiokunnan kokouksessa. Tällaisia piirustuksia löytyy useiden
yksityisten hallussa (J. Troubat, Eug. Viollet-le-Duc, P. Lacroix, Ch.
Read, E. Boeswillwald y.m.). Julkisuudessa voi niitä löytää m.m.
seuraavissa: L'Art, v. 1875 T III, L'Autographe, 1 p. elok. 1865, Sept
dessins de gens des lettres, 1874. -- Katso muuten näistä asioista
Tourneux'n usein mainitsemaan teosta siv. 55-64.

[272] Revuessa v. 1853 kirjoitukset "De la céramique" (1 p. huhtik.) ja
"Mémoires d'une famille huguenote" (1 p. syysk.) v. 1854 kirjoitus "La
littérature et le servage en Russie" (ll p. heinäk.); v. 1855 (1 p.
toukok.). "Un faux Dauphin en Amérique" ja "L'Espagne moderne" (15 p.
lokak.). -- Moniteurissä oli näinä neljänä vuonna parisen kymmentä
kirjoitusta, joista mainittakoon hänen pitkä ja asiallinen arvostelunsa
salongista v. 1853, kirjoitukset "Les mormons" (maaliskuun 25, 26 ja 31
p. sekä 1 p. huhtik. v. 1853), "Les cosaques de l'Ukraine et leurs
derniers Atamans" (21, 22 ja 23 p. kesäk. 1854) ja "Louis David, p.
Delécluze" 26 p. maalisk. 1854).

[273] "Lokis" niminen novelli, josta vasta enempi, ilmestyi 15 p.
ayysk. 1869 Revue des deux Mondes'ssa. -- Kertomuksen "La Chambre bleu"
kirjoitti hän tosin syyskuussa 1866 ja lukikin sen valikoidulle
hoviseuralle, mutta painosta ilmestyi se vasta tekijän kuoleman
jälkeen.

[274] Loistavimpina tähtinä mainitaan ruhtinatar Metternich,
markiisitar de Gallifet, kreivitär Pourtalés, nti Erazo, yleisesti
tunnettu "Cuban ruusun" nimellä y.m.

[275] Niinpä kirjoittaa hän kerrankin ystävälleen Panizzille
Fontainebleausta: "Après y être venu pour huit jours, j'y serai resté
près d'un mois. C'est l'usage de la maison".

[276] Lettres à M. Panizzi, T. II, 11.

[277] Ibid. T. I 350.

[278] Ibid. s. 353.

[279] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 234. -- Vertaa myöskin
laveampaa selontekoa eräästä iltamasta Compiègnessä kirjettä Panizzille
18/11 62.

[280] W. Söderhjelm: Anteckningar om Martialis d'Auvergne och hans
kärleksdomar, H:fors 1889 s. 42.

[281] Katso esim. Lettres à M. Panizzi T. I. siv. 327.

[282] Lettres à une autre Inconnue, siv. 13.

[283] Ibid. s. 45.

[284] Lettres à M. Panizzi T. Il s. 30.

[285] Ibid. T I siv. 327.

[286] Lettres à M. Panizzi, T. I. siv. 252, jossa Mérimée itse kertoo
asiasta.

[287] Filon, joka laveammasti käsittelee Mériméen ystävyyssuhdetta
Panizziin, on ottanut todistaakseen, että jälkimäinen suorastaan petti
ystävänsä teeskennellen avonaista sydämmellisyyttä, vaikka hän
oikeastaan vain tahtoi käyttää hyväkseen häntä ja hänen asemaansa
Ranskan hovissa päästäkseen sitä tietä Napoleon III:n puheille
keskustelemaan Itaalian yhdistyspuuhista ja taivuttamaan Ranskaa
esiytymään vapauttajain, Victor Emanuelin ja Garibaldin auttajina.
Minusta tuntuu tämä väitös jotenkin epäiltävältä. Ensistäänkin sen
vuoksi, ettei Mérimée juuri ollut kenenkään petettävissä ja toiseksi,
jos Panizzilla olisi ollutkin sellaiset aikeet, niin eihän Mériméetä
suinkaan tarvinnut "pettää" siihen tarkoitukseen. Olihan hän paavin
pahin vihollinen, halusi juuri yhteistoimintaa Englannin ja Ranskan
välillä niin hyvin Itaalian asioissa kuin esiintymisessä yhä paisuvaa
Saksaa vastaan. Ja että Panizzi olisi tahtonut Itaalian asiain
järjestyksessä sen tehtävän, minkä Cavour tunnetulla taidolla suoritti,
on väite, joka kaipaa todistuksia. Niitä ei Filon kuitenkaan esitä.
Totta kyllä, että Panizzi oli kirjeenvaihdossa -- Mériméen kautta --
Napoleon III:n kanssa ja että hän persoonallisestikin kävi (v. 1860)
keisarin puheilla, mutta mitä heidän kesken puheltiin, sitä ei ilmaise
meille Mériméen ja Panizzin välinen kirjeenvaihto; mahdollista, että
Filon on toisia teitä päässyt asiain perille, mutta tätäkään ei hän ole
todistanut. Koko juttu jää mielestäni edelleen hämäryyteensä ja siis
myöskin se väite, että Mérimée "souvent trompé par les femmes, il ne
l'a été que cette fois par un homme". (Filon, Mérimée et ses amis, siv.
280).

[288] Lettres à M. Panizzi T. I s. 269-271.

[289] Ibid. s. 341. Kuten historiasta tunnemme teki keisarinna
kuitenkin tämän matkansa ilman pahempia seurauksia.

[290] Ibid. T. Il s. 29.

[291] Lettres à M. Panizzi T. II, s. 66.

[292] Ibid. T. I, s. 285.

[293] Lettres à M. Panizzi, T. Il s. 367.

[294] Ibid. I, s. 132.

[295] Ibid. s. 55 ja 62.

[296] Ibid. T. I, s. 300.

[297] Lettres à une Inconnue, T. II s. 181.

[298] Lettres à M. Panizzi T. I. s. 154.

[299] Vertaa myöskin Weber, Ihmiskunnan historia (suomalainen laitos)
T. II, s. 664.

[300] Lettres à une Inconnue T. II s. 127.

[301] Lettres à M. Panizzi, T. I s. 196.

[302] Ibid. T. I s. 196.

[303] Lettres à une Inconnue T. II s. 162.

[304] Lettres à M. Panizzi. T. II, s. 37.
[305] Lettres à M. Panizzi T. II. s. 88.

[306] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 271.

[307] Ibid. S. 160.

[308] Filon, Mérimée et ses amis, s. 249.

[309] Arsène Houssaye, joka muuten ei kuulu juuri Mériméen ystäviin, on
eräässä runossa kuvannut, miten tämän oli tapana hovissa seurustella
ja mitä Napoleon hänestä ajatteli. Koska se lähde, josta olen mainitun
runon löytänyt, ei ole niinkään helpolla saatavissa, painatan tähän
huvin vuoksi runon kokonaisuudessaan (katso L'Artiste, T. I, s. 74).

    Il eut bien de l'esprit Alceste-Mérimée.
    Un soir qu'il voulait plaire à Napoléon trois,
    Il flagella les dieux, les hommes et les rois
    Avec une mâche un peu trop imprimée.

    Il frappait tout le monde; aussi quels désarrois
    Pas un homme vivant qui ne fût un pygmée
    Et comme il s'enivrait de sa gloire en fumée
    Pendant qu'il attachait ses amis à la croix.

    Napoléon lui-même eut sa part de supplice:
    Il lui fallût gaîment avaler le calice,
    Et se laisser marquer en noir par ce charbon.
    L'empereur souriant ne daigna pas contredire.
    A la fin, il ne put s'empêcher de lui dire:
    "J'ai plus d'esprit que vous parce que je suis bon!"

[310] Lettres à M. Panizzi T, II, s. 234.

[311] Ibid. s. 243.

[312] Katso Voltairen kirjeitä Formont'ille marraskuulta 1732,
presidentti de Bessières'lle 8 ja 17 p. lokak. 1725.

[313] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 11.

[314] L. Halévy, Notes et souvenirs, 1889, s. 263.

[315] Lettres à M. Panizzi. T. II, s. 400.

[316] Vanhastaan hauskaksi tunnettu pääkaupunki "an der schönen blauen
Donau" häntä varsinkin näkyy miellyttäneen tällä matkalla. Siellä
joutui hän hienoon naisseuraan, jossa häntä hemmoteltiin kuin ainakin
suurta kirjailijaa ja jossa hänen täytyi kirjoitella "yleviä aatteita"
ja piirustella naisten albumeihin y.m. Itse hän sanoo olleensa siellä
"parfaitement ridicule". Mutta kaikissa tapauksissa kehuu hän Wieniä
"paratiisin eteiseksi" (une antichambre du paradis) eräässä kirjeessä
rva Seniorille, jonka mies, etevä kansallistalouden professori
Oxfordissa, paljo seurusteli Mériméen kanssa ja muutamia vuosia sitten
julkaisi hänestä hauskoja muistelmiakin. (Katso: L'Indépendant
littéraire v. 1889.)

[317] Mériméen asunnosta, kirjastosta y.m. antaa Tourneux kirjassaan
"Prosper Mérimée etc.", sangen seikkaperäisiä tietoja, vaikka en katso
tarpeelliseksi niihin laveammasti kajota. Mérimée itse antaa siitä
lyhyen kuvauksen kirjeessään (8 p. kesäk. 1855) rva Seniorille. joka
pelkäsi tulla asumaan Don Juaniksi huudetun vanhanpojan huoneustoon
tämän poissa ollessakin. "Il n'y pas de trappes ni de murailles
recouvertes de tapisseries cachant des portes secrètes. Il y a trois
lits dont un bon et deux très mauvais; deux chambres assez gaies, un
assez grand nombre de bouquins et deux divans avec quelques pipes
turques et autres". (d'Haussonville, Pr. Mérimée s. 70.)

[318] Filon, Mérimée et ses amis, s. 257.

[319] Filon, s. 257-58.

[320] d'Haussonville, Pr. Mérimée, s. 115.

[321] Filon, Mérimée et ses amis s. 258.

[322] Katso tarkempia selontekoja näistä jutuista "Lettres à M.
Panizzi" v. 1863 11/5, 24/5, 1/6, 25/6.

[323] Mélanges hist. et litt., 4:s painos, s. 110-111.

[324] "En effet, rien en lui n'est médiocre ni vulgaire. Il n'a pas une
petite passion, pas une pensée qui ne soit grande, rien qui sent le
parvenu. Toujours il marche à son but fièrement et sans jamais défier
(s. 277). -- De toutes les qualités du général, César possédait à un
haut degré la plus rare et la plus précieuse: l'art de dominer les
hommes et d'en faire des machines intelligentes et dévouées (s. 284).
-- César était délicat, honnête homme jusque dans la débauche (s. 294)."

[325] Tohtori Marino Vreto, synt. Korfussa v. 1825, oleskeli paljo
Ranskassa ja kirjoitteli useihin ranskalaisiin aikakauskirjoihin.
Julkaissut sitä paitse muutamia teoksia m.m. kreikkalaisista ja
helleemläisestä taiteesta.

[326] Katso esim. L'Athéneum français, 1855, s. 525, jonka toimitukseen
Mériméekin kuului samoin kuin hänen ystävänsä Sainte-Beuve, Ampère, de
Viel-Castel, Viollet-le-Duc, Asselineau, Nisard y.m.

[327] d'Aubignén "Foeneste" oli epäilemättä ollut Mériméellä tuoreessa
muistissa silloin kuin hän kirjoitti teoksensa "Chronique de Charles
IX", jossa helposti voi löytää sukulaisluonteita; niinpä muistuttaa
Mergy Foenesteä, Lubinille isä Angea j.n.e..

[328] L'Athéneum français, 28 p. heinäk. 1855.

[329] Mériméen kirje Jannet'lle 9 päivältä joulukuuta 1855.

[330] Lettres à une Inconnue, (T. II. s. 2) kirje päivätty 8 p. syysk.
1857.

[331] Portraits hist. et litt., 2:n painos, s. 260.

[332] Ibid. s. 226.

[333] Froissart, jonka kronikat jo v. 1825 ilmestyivät sarjassa
"Collection des Chroniques nationales françaises en langue vulgaire",
oli nähtävästi antanut aihetta Mériméen teokseen "la Jacquerie". --
Vertaa m.m. Le Constitutionnel 6 p. helmikuuta 1825.

[334] Mémoires de l'Institut de France, T. XX, I:n osa.

[335] Katso kirjettä Stapferille 10 p:ltä helmikuuta 1869 ja tutkimusta
Pushkinista (Portraits hist. et litt., 2:n painos s. 302).

[336] Emile Hennequin, Revue libérale, jouluk. 1883 tai Écrivains
françisés, 1889, s. 89.

[337] Barbey d'Aurévilly, Les oeuvres et les hommes au XIX:e siècle, T.
IV, s. 336. -- Filon on niinikään erittäin mielistynyt näihin "puoleksi
asiallisesti historiallisiin, puoleksi draamallisiin" kuvauksiin
arvellen, että Mérimée tässä esittää paljo enemmän aatteita kuin
sellainen historioitsija, joka lukemattomilla pikku seikoilla liikkuen
tyhjentää "tous ses tiroirs sur notre tête". -- "Quand on a lu _les
Cosaques d'autrefois_ -- sanoo hän -- on a une vue très claire de cette
démocratie militaire, des raisons qui la rendirent un moment redoutable
et de celles qui l'empechèrent de former un empire cosaque. Ce fut une
Rome condamnée à ne pas grandir". -- Vielä ihastuneempi on hän
Demetriukseen, jossa hänestä Mérimée taas osottaa "cette puissance
d'évocation et de divination qu'on avait reconnue dans _la Guzla_, de
cette imagination presque shakespearienne qu'on avait admirée dans
_Clara Gazul_". (Filon, Mérimée et ses amis, s. 297-298)

[338] Katso Mériméen kirjoitusta Pushkinista (Portraits hist. et litt.,
2:n painos s. 324), alkulausetta näytelmään "Débuts d'un aventurier"
(painos vuodelta 1878, s. 268) ja vertaa teosta "Episode de l'histoire
de Russie".

[339] Tällä matkallaan kävi hän myöskin Skotlannissa, oleskeli
Hamiltonin herttuan, markiisi Breadalbanen, Ellicen y.m. luona "allant
de château en château". Hänellä olikin Englannissa lukematon joukko
ylhäisiä tuttavia. Paitse jo mainittujen kanssa seurusteli hän sitä
paitse lordien Palmerstonin, Shaftesburyn, Cowleyn, Clarendonin,
Baringin, Broughamin, Lansdownen, Glenelgin, Russellin, Disraëlin ja
Granvillen sekä Gladstonen, Newtonin. y.m. perheissä nauttien mitä
ruhtinaallisinta vierasvaraisuutta.

[340] Muut jäsenet olivat: kenraali Allard (varaesimies), Lélut,
Marchand, Chaix-d'Est-Ange, Lascoux, Pellétier, de Laborde, de
Longpérier, de Saulcy ja Rouland.

[341] Melkein koko työ oli sysätty Mériméen niskoille. Hän puolestaan
turvausi kokeneeseen ystäväänsä Panizziin, jolle hän 25 p. tammik. 1858
m.m. kirjoittaa seuraavaa: "Meillä on halu tehdä kunnollista työtä,
mutta sitä tehdäksemme tarvitsisimme me soveliaita miehiä ja
melkoisesti rahoja. Enkä tiedä, mistä niitä voisimme saada. -- Ellette
tule tänä talvena Pariisissa käymään, täytyy minun tulla teitä
Lontooseen tapaamaan ja kiusata teitä niin pitkällä kysymyssarjalla
kuin olivat Jaakopin portaat unessa"; lopuksi hän vielä valittelee
työtänsä ikäväksi. Mérimée kävikin Panizzin puheilla Lontoossa ja
epäilemättä sai hän tietää, mitä tarvitsi.

[342] Muut jäsenet olivat: Empis, Lascoux, de Rougé, Sainte-Beuve, de
Longpérier. Ravaisson, Littré, Chasles, Taschereau, de Sacy, Brunet,
Guessard, Rouland ja Bellaguet. -- Näistä Mériméen kirjastopuuhista ja
komitean lausuntojen sisällyksestä antaa Tourneux tarkempia tietoja
usein siteeraamassani teoksessa siv. 130-142.

[343] Kirje on päivätty 3 p. kesäkuuta 1862.

[344] Lettres à une Inconnue T. II, s. 171-72.

[345] Ibid. s. 188-89. Vertaa myöskin kirjettä kreivitär Montijolle.
(Filon, s. 287).

[346] Hallitukselle antamassaan kertomuksessa lausuu hän vallan samoja
mielipiteitä kuin kirjeissäänkin, nimittäin että Ranskan teollisuus
näyttää englantilaisen rinnalla joutuvan vähitellen takapajulle. Hän
tulee näet seuraavaan tulokseen: "L'industrie anglaise, en particulier
très arriérée au point de vue de l'art lors de l'exposition 1851, a
fait depuis dix ans de progrès prodigieux, et si elle continuait à
marcher du même pas nous pourrions être bientôt dépassés". (Katso
Rapport officiel sur l'exposition universelle de 1862).

[347] Prinssi Napoleonin avuille ei hän suinkaan ummistanut silmiänsä,
varsinkin mitä tulee hänen tunnettuun kaunopuheliaisuuteensa. Niinpä
näemme hänen aina kiittävän prinssin puheita Panizzille; esim.
kirjeessä 1 p. maaliskuuta 1861: "Le prince Napoléon a parlé -- -- avec
beaucoup de verve, de véhémence et d'esprit. Il répond victorieusement
à toutes les platitudes de papalins et des légitimistes" (puheina ovat
Itaalian asiat). Niinikään muutama vuosi myöhemmin: "Rien de plus
éloquent, de plus incisif et de plus spirituel que son discours"
(avunannosta puolalaisille). Mutta toiselta puolen moittii hän
prinssiä, että "son grand défaut est un manque absolu de tact" (kirje
Panizzille 2/5 61) ja että "il est toujours prêt à faire des sottises",
koska "il a une absence de tact incroyable dans un homme d'esprit".
Hänen mielestään puuttui prinssiltä siis juuri niitä ominaisuuksia,
jotka Napoleon I:n kirjeenvaihdon julkaisukomiteassa tarvittiin.

[348] Lettres à Panizzi, T. II, s. 15.

[349] Mérimée et ses amis, s. 232.

[350] On mielestäni tarpeetonta luetella kaikkia näitä matkoja.
Mainitsen kuitenkin niistä muutaman, jonka hän teki Lontooseen
huhti- ja toukokuussa 1858, ollen samalla kertaa läsnä lordi
Palmerstonin esimiehyydellä kokoutuvassa Literary fund-seurassa, jossa
puheenjohtaja piti hänelle juhlallisen puheen. Mérimée kertoo tästä
eräässä kirjeessä "tuntemattomalla", seuraavalla tavalla: "On m'a
invité à un dîner du _Literary fund_, présidé par lord Palmerston et
j'ai reçu, au moment d'y aller, l'avis de me préparer à débiter un
speech, attendu qu'on associait mon nom à un toast à la littérature de
l'Europe continentale. Je me suis exécuté avec le contentement que vous
pouvez imaginer, et j'ai dit des bêtises en mauvais(!) anglais, pendant
un gros quart d'heure, à une assemblée de trois cents lettrés ou
soi-disant tels, plus cent femmes admises à l'honneur de nous voir
manger des poulets durs et de la langue coriace. Je n'ai jamais été si
saoul de sottise, comme disait M. de Pourceaugnac". (Lettres à une
Inconnue, T. II. s. 8).

[351] Revue des deux Mondes. 1859, lokakuun vihko, s. 880. --
Samantapaiseen suuntaan meni sekin kirjoitus, jonka Mérimée nimellä "Le
conservatoire des arts et métiers" julkaisi teoksessa _Paris dans sa
splendeur_ (v. 1859).

[352] Tämä puhe löytyy painettuna Moniteurissä 5 p. maaliskuuta 1861.

[353] Kuten tästä näemme oli Mérimée näihin aikoihin senaatin
varsinaisena sihteerinä. Alussa vuotta 1860 nimitettiin hän
varasihteeriksi ja seuraavana vuonna "tekivät hänen vihollisensa
hänelle sen kepposen" (mes ennemis m'ont joué ce mauvais tour), kuten
hän itse sanoo, että valitsivat hänet senaatin varsinaiseksi
sihteeriksi, toimi, jota hän vertaa herneiden palkomiseen (écosser des
pois).

[354] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 149-50.

[355] Näin nimittää hän vankeuttansa esipuheessa näytelmäänsä "Débuts
d'un aventurier", jota hän vankilassa valmisteli.

[356] Julkaistuna Monteurissa 11 p. kesäkuuta 1861.

[357] Näitä tavattomalla itsetietoisuudella kirjoitettuja lauseita
lukiessa johtuu jo mieleen André Chénier'n sanat itsestään
vallankumouksen verisinä aikoina: "Ce pays qui produisit alors tant de
prodiges, d'imbécillité et de bassesse, produisit aussi un petit nombre
d'hommes qui ne renoncèrent ni à leur raison ni à leur conscience. --
Dans ces temps de démance, ils osèrent examiner, dans ces temps de la
plus objecte hypocrisie, ils ne feignirent point d'être des scélérats
pour acheter leur repos aux dépens de l'innocence opprimée. Et un,
nommé André Chénier, fut un de ces cinq ou six etc." (Oeuvres en prose,
Paris 1840, s. 231).

[358] Filon vakuuttaa kuitenkin, että keisarillisten osottama
myötätuntoisuus oli pelkkää kohteliaisuutta hyvää ystävää kohtaan ja
että "aux Tuileries, personne n'a jamais cru à l'innocence de M. Libri"
(s. 268).

[359] Lettres à une Inconnue, T. II, siv. 158-59.

[360] "Il apporta à la tribune cette figure de condamné à mort qu'il
avait montrée au public académique le jour de la réception" sanoo (s.
261) Filon hänen esiytymisestänsä senaatissa.

[361] Tämä lausunto on painettuna Moniteurissa 8 p. heinäkuuta 1865.

[362] Lettres à Panizzi, T. IlL s. 191.

[363] Omantunnon mukaisesti hän tavallisesti sentään näihin saapui kun
terveys sen vain myönsi. Mutta usein istui hän muiden rähistessä ja
kirjoitteli pöytänsä ääressä aivan rauhallisesti kirjeitä ystävilleen
tai piirusteli kaikellaisia irvikuvia virkaveljistään y.m.

[364] Lettres à Panizzi T. I, s. 171.

[365] Katso esim. Revue française, tammikuulta 1865.

[366] Lettres à Panizzi T. II. s. 293 sekä Lettres à une Inconnue
T. II, s. 306 ja 335.

[367] Lettres à une Inconnue, T. II, s, 124.

[368] Niinpä kirjoittaa hän "tuntemattomalle" 8 p. elokuuta 1843
eräältä virkamatkalta Vezélaystä: "Je représente et vous me connaissez
assez pour savoir combien le métier d'homme public m'est odieux".
Samaan suuntaan niinikään eräästä juhlallisuudesta Caennessa 31 p.
heinäkuuta 1854 (Lettres à une Inconnue, T I, s. 341-42).

[369] Lettres à Panizzi, T. II, s. 125 ja Lettres à une Inconnue, T.
II, s. 269.

[370] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 284, niissä hän hiukan
jälempänä, ikäänkuin peljäten antaneensa runoasulle liian paljo
tunnustusta, lisää: "Je crains que des gens en culotte de peau avec des
oreilles de chien et parlant en vers, ne me semblent bien
extraordinaires". -- Kysymys on nimittäin Ponsardin v. 1866 annetusta
näytelmästä "Le lion amoureux".

[371] Journal des Débats, 14 p. helmikuuta 1874.

[372] A. M. et J. J. Ampère, Correspondance et souvenirs, Paris 1875,
T. II, s. 380.

[373] Discours de réception, 1874, s. 9.

[374] Réponse au discours de M. Loménie, 1874. s. 59.

[375] "Le malheur de ce temps-ci est hypocrisie etc." kirjeessä rva
Beaulaincourt'ille 20 p. marraskuuta 1867. Vertaa myöskin Lettres à
Panizzi T. I, s. 160 y.m., T. II, s. 6 y.m. ja Lettres à une Inconnue
T. I, 64 y.m.

[376] Lettres à Panizzi, T. I, s. 70.

[377] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 82.

[378] Ibid. s. 245.

[379] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 45. -- Hän pelkäsi kuitenkin,
että pitkällinen sybariittielämä oli veltoetuttanut Ranskan kansan ja
että "nous avons désappris les émotions de nos pères". Sotainen halu
oli hänessä herännyt ja toukokuun 19 p. 1859 päivätyssä kirjeessä
"tuntemattomalle" hän taaskin vakuuttaa, että "si j'étais jeune, je me
ferais soldat".

[380] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 43.

[381] Lettres à M. Panizzi, T, I, s. 270.

[382] Ibid. s. 117.

[383] Lettres ä M. Panizzi, T. I, s. 163.

[384] V. 1866 oli keisari aikeissa jättää senaatille käsiteltäväksi
lakiehdotuksen, jonka tarkoituksena oli "de remplacer la discussion de
l'adresse par la liberté des interpellations, au Corps législatif".
Tämä oli Mériméestä kovin vaarallinen hanke, joka piti tukahdutettaman
jo kapalossaan, sillä siitä saisi vastapuolue taas uutta jalansijaa.
Hyvänä ystävänä ollen päättää hän kirjeessä varoittaa hallitsijaa
tekemästä sellaista tyhmyyttä. Itse kertoo hän asiasta kirjeessä
Panizzille 5 p. heinäkuuta 1866 seuravasti:

"Après m'être un peu tâté, je me suis résolu à me conduire en ami, et
j'ai écrit à l'impératrice une lettre aussi remarquable par la force
des pensées que par l'aménité du style. Je lui rends compt de l'effet
produit sur le Sénat par l'annonce de la chose, je lui dis en douze
lignes toutes les raisons contre le changement et contre l'opportunité
de le faire. Je n'ai pas reçu de réponse, mais je ne doute pas que ma
lettre n'ait été montrée, c'est ce que je désirais. Pour moi, j'ai
soulagé ma conscience, et, à mon avis, j'ai rempli le devoir d'ami."

Semmoisena kuin alkuperäinen aikomus oli ei mainittu lakiehdotus
ilmestynytkään. Mérimée, joka näin oli tarkoituksensa voittanut,
pelkäsi kuitenkin "qu'on ne me sache mauvais gré d'avoir le premier dit
mon avis sur la mesure qu'on méditait et qu'on a abandonné" (samalle
7 p. heinäk.). Niin ei kuitenkaan käynyt ja Mérimée voi jo elokuussa
Saint-Cloud'sta, jonne hän taas oli kutsuttu, kirjoittaa ystävälleen
Lontoossa. että kirje "a fait assez bon effet, car on m'en a cité un
aphorisme qu'on avait retenu". Samalla kertoo hän, että ministeri
Routier oli ilmoittanut hänelle annettavan grand officier'n
kunniamerkin, joka hänen mielestään oli vallan tarpeeton hänelle,
muutenkin hallituksen ystävälle. "Cela ne changera rien à mon
dévouement. De plus, je suis le plus oisif et le plus inutile des
hommes. Je me considère comme très heureux. Je vis dans mon trou et
dans ma robe de chambre; que ferais je d'une plaque?" oli hän sanonut
ministerille. Siitä huolimatta hän kuitenkin tämän kunniamerkin sai;
kunnialegioonan commandeur-merkin oli hän saanut 12 p. huhtikuuta 1860.

[385] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 154.

[386] Siteeraan tähän tuekseni muutamia lauseita hänen kirjeistään
Panizzille: "C'est toujours le même facilité d'élocution, mais point
d'idées politiques, et, au fond, de petites passions mesquines", (16 p.
toukok. 1864) -- "Thiers a une faculté singulière, c'est d'oublier tout
ce qu'il a dit et tout ce qu'il a fait, dès que la passion s'en mêle
(22 p. huhtik. 1865)". -- "J'ajouterai que ce n'est pas par le sens
moral qu'il brille" (4 p. toukok. 1865) y.m.

[387] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 117.

[388] Ibid. T. 11, s. 20.

[389] Ibid. s. 56.


[390] Ibid s. 175.

[391] Toivossa, että lukijoitani huvittaa nähdä, kuinka oikein Mérimée
jo näinä aikoina, ennenkuin Bismarck vielä oli ehtinyt todellista
suuruuttaan osottaakaan, häntä arvostelee, otan tähän muutamia hänen
arvosteluistaan tästä Saksan suurvallan luojasta. "Il m'a paru homme
comme il faut, plus spirituel qu'il n'appartient à un Allemand, quelque
chose comme un Humboldt diplomatique". (kirje Panizzille 13/10 1865).
-- "Quant à M. Bismark, il est mon héros. Il me paraît, quoique
Allemand, avoir compris les Allemands et les avoir jugés pour aussi
niais qu'ils le sont", (samalle 15/7 1866). -- Milloin kutsuu hän
Bismarckia "le joueur le plus hardi", milloin "un homme de sens",
milloin "le commandeur de la musique politique". -- "C'est un grand
Allemand, très-poli qui n'est point naïf. Il a l'air absolument
dépourvu de gemüth, mais plein d'esprit. Il a fait ma conquête" (kirje
"tuntemattomalle" 13/10 1865). -- "Nous nous rapetissons tous les
jours. Il n'y a que M. de Bismark qui soit un vrai grand homme",
(samalle 16/12 1861). "Il n'y a malheureusement qu'un grand homme par
siècle, et c'est M. de Bismark qui occupe la place" (kirje rva
Beaulaincourt'ille 29/l1 1866).

Vertauksen vuoksi sopii tässä ehkä mainita Mériméen arvosteluja parista
muusta aikamme suuresta valtiomiehestä, nimittäin lordi Palmerstonista
ja Gladstonesta, joitten kanssa hän Englannissa käydessään paljo
seurusteli ja joiden kotona hän oli mieluisa vieras. "J'ai un certain
tendre pour lui" sanoo hän edellisestä. -- "Il est si gracieux, qu'il
plaît, même dans ses méchanchetés, tandis que lord Russell a le talent
de déplaire toujours" (kirje Panizzille 19/3 1864) -- "Il a été l'homme
le plus heureux de ce siècle", kirjoittaa hän Palmerstonin kuoleman
johdosta samalle 24 p. lokakuuta seuraavana vuonna. "Il a fait presque
toujours tout ce qu'il a voulu, et il a voulu de bonnes et belles
choses. Il a eu beaucoup d'amis. Il laisse un grand nom et un souvenir
ineffaçable chez ceux qui l'ont connu." (Katso myöskin Filon, siv.
287-88). -- Gladstonesta, jonka luona hän elokuussa 1865 oleskeli
useita päiviä, sanoo hän: "M. Gladstone m'a paru, sous quelques
aspects, un homme de génie, sous d'autres un enfant. Il y a en lui
de l'enfant, de l'homme d'État et du fou", (kirje "tuntemattomalle"
23/8 1865). Filon huomauttaa (s. 290) jotenkin hyvällä syyllä tämän
johdosta, että "c'est le grand côté de cette nature qui lui semblait le
côté dangereux".

[392] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 275.

[393] Lettres à M. Papizzi. T. II, s. 336.

[394] Mérimée et ses amis, s. 292.

[395] Esim. seuraava kohta kirjeestä rva Beaulaincourtille 25 p.
tammikuuta 1866: "Il me serait impossible de me soumettre à
l'obligation de mentir tous les jours, condition _sine qua non_ de
toute discussion politique. Il faut mentir pour cacher les fautes de
son parti, mentir pour attaquer ses adversaires, mentir même pour dire
quelque vérité utile au public. Bref, c'est un métier qui me dégoûte
tout à fait". Vertaa myöskin Lettres à une Inconnue, T. I, s. 251,
missä hän Toulousesta kirjoittaa ystävättärelleen: "J'ai passé
vingt-quatre heures chez un député, et, si j'avais l'ambition d'être un
homme politique, cette visite-là m'aurait complétement fait changer
d'avis. Quel métier! quels gens il faut voir, ménager, flatter! Je
dirai comme Hotspur: _I had rather be a kitten and crew mew_." Ja
sitten seuraava lause, jossa hänen aristokraattinen näkökantansa oikein
Heinen tavalla ilmenee: "Esclavage pour esclavage, j'aime mieux la cour
d'un despote; au moins, la plupart des despotes se lavant les mains".

[396] Katso Lettres à une autre inconnue, s. 4, ja Lettres à M.
Panizzi, T. II, s. 82, jossa Mérimée antaa seuraavan arvostelun
ystävävainajastaan: "Il n'est pas facile, en effet, de trouver un homme
d'esprit et de tact comme Morny, plein de bon sens et de décision".

[397] Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 155.

[398] Maailmannäyttelyä varten v. 1867 antoi hän Théophile Gautier'lle,
Moniteurin kirjallisuusarvostelijalle tehtäväksi valmistaa kertomuksen
Ranskan runoudesta aina vuodesta 1830 nykyaikoihin saakka toivoen tästä
käyvän selville, että kirjallisuus ja runous hänen hallitusaikanaan oli
melkoisesti kehittynyt. Gautier ottikin tehtävän suorittaakseen, mutta
lopputulos hänen kertomuksestaan (Rapport sur les progrès de la poésie
française depuis 1830) olikin se, että runous toisen keisarikauden
aikana oli mennyt asteittain alaspäin. Entiset suuruudet olivat joko
kuolleet tai maanpaossa ja uusista oli Balzac ainoa nero, mutta raskaan
esitystapansa vuoksi ei hän ollut suosittu yleisön keskuudessa ja
hovissa vielä vähemmän.

[399] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 104.

[400] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 147.

[401] Lettres à une Inconnue T. II, s. 297. -- Novellinsa vaiheista
kertoo Mérimée vielä seuraavan kuvaavan tapauksen:

Biarritzissa oleskeli tähän aikaan Venäjän keisarivainajan Nikolain
tytär, suuriruhtinatax Maria, jonka Mérimée jo ennestään tunsi. Muutama
päivä sen jälkeen kuin hän oli lukenut novellinsa keisarinnalle, jolle
hän käsikirjoituksensa erittäin hienosti piirretyllä kuvalla
varustettuna lahjoitti, ilmestyi hänen luoksensa poliisi ilmoittaen
tulevansa suuriruhtinattaren puolesta pyynnöllä, että Mérimée tulisi
vielä samana iltana lukemaan hänelle jutelmansa. Mérimée, joka tämän
jutun itse kertoo kirjeessään "tuntemattomalle", päivätty 5 p.
marraskuuta 1866, lisää: "Je répondis que j'avais l'honneur d'être le
bouffon de Sa Majesté, et que je ne pouvais aller travailler en ville
sans sa permission" Ja sitten rientää hän heti keisarinnan luo
valittamaan suuriruhtinattaren sopimattomasta menettelystä. "Je
m'attendais qu'il en résulterait au moins une guerre avec la Russie, et
je fus un peu mortifié que non seulement on m'autorisât, mais encore
qu'on me priât d'aller le soir chez la grande-duchesse, à qui on avait
donné le policeman comme factotum". Mérimée oli kuitenkin tyytymätön ja
kirjoitti kiukussaan suuriruhtinattarelle kirjeen "d'assez bonne encre"
luvaten sentään saapua määrättynä aikana. Kirjettä tämän asuntoon
viedessään tapasi hän sattumalta suuriruhtinattaren, olipa vielä
tilaisuudessa tehdä hänelle pienen palveluksenkin ja heistä tuli hyvät
ystävät.

[402] Kirje Stapferille on päivätty 10 p. helmikuuta 1869.

[403] Käsikirjoitus löydettiin Tuileries'n linnasta 4 p. syyskuuta
1870 ja julkaistiin L'Independenee belge-lehdessä 7 p. syyskuuta
1871. Myöhemmin on eräs kirjailija de la Rounat muodostellut sen
1-näytöksiseksi huvinäytelmäksi nimeltä "Le petit voyage", jota
v. 1868 7 ä 8 kertaa Pariisissa esitettiin. (Le Correspondant,
T. LVIII, s. 60.)

[404] Kirje on päivätty 2 p. syyskuuta 1868.

[405] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 333.

[406] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 335.

[407] Ibid. s. 337.

[408] Ibid. s. 340.

[409] Lettres à une Inconnue, T. II. s. 352.

[410] Mérimée et ses amis, s. 303-304.

[411] Moniteurissa 9 ja 12 p. heinäkuuta 1873.

[412] Paikallisväritykseen tarpeelliset tiedot oli hän luultavasti
saanut, paitse kirjoistaan, myöskin "tuntemattomalta" ja ystävältään
Seniorilta, jotka molemmat olivat Algeriassa oleskelleet ja joilta hän
utelee tietoja kansan tavoista etupäässä.

[413] Lettres à une Inconnue, T. s. 314-15.

[414] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 137.

[415] Lettres à une autre inconnue, s. 20.

[416] Lettres à une Inconnue T. II, s. 356.

[417] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 365. Käännös, jonka Lucien
Biart oli taidolla suorittanut, ilmestyi vasta v. 1877. Mériméen
esipuhe on julkaistuna Revuessä 15 p. joulukuuta 1877.

[418] Hänellä näkyy myöskin olleen aikeena julkaista Alban herttuan ja
Filip II:n välinen kirjeenvaihto, jonka keisarinna oli hänen
tarkastettavakseen uskonut. Hän kirjoittaa näet "tuntemattomalle"
kesäkuun 12 p. 1869: "Je passe mon temps à déchiffrer des lettres du
duc d'Albe et de Philippe II que m'a données l'impératrice. Ils
écrivaient tous les deux comme des chats". En tiedä kuka tämän
kirjeenvaihdon myöhemmin on julaissut, Mériméen toimesta se ainakaan ei
ilmestynyt.

[419] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 78.

[420] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 326.

[421] Ibid. S. 341.

[422] Ibid. S. 364.

[423] Arsène Houssaye, Les Confessions, T. IV. -- Gavarni, joka oli
Mériméetä pari vuotta vanhempi, on saavuttanut ikuisen maineen
Charivari-kuvalehden nerokkaana piirustajana. Hän kuvasi pitkässä
piirustussarjassa yhteiskunnan eri luokkain elämää pyhänä ja arkena
tavoitellen kuvilla samaa kuin Balzac romaaneissaan. Sitä paitse on hän
kuvittanut useita Balzacin, Hoffmannin y.m. teoksia. Kirjoitteli
myöskin suorasanaista ja runopukuista tekstiä kuviinsa. Muuten Pariisin
suurimpia dandyjä ja osallinen 60-luvulla niin kuuluisissa
Magnypäivällisissä, joissa perjantaisin kokoutui pelkkiä ateisteja;
niiden joukossa mainitaan Sainte-Beuve, molemmat Goncourtit, Taine,
Renan, Gautier, P. Saint-Victor, Scherer, Turgenjew, Ch. Edmond,
Berthelot, Flaubert, Soulié, Baudry y.m. (Journal des Goncourt. T. II
[1862-65], 1888). Mérimée ei näillä päivällisillä tiettävästi koskaan
käynyt.

[424] Lettres à une Inconnue T. Il, s. 14.

[425] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 38.

[426] Ibid. s. 34.

[427] Lettres à une Inconnue T. II, s. 36 ja 39.

[428] Ibid. s. 35.

[429] Ibid. s. 78.

[430] Ibid. s. 65.

[431] Lettres à une Inconnue T. II, s. 208.

[432] Ibid., s. 281.

[433] Kreivi d'Haussonville, joka oli Mériméen hyvä tuttava ja vietti
muutaman talvenkin hänen kanssaan Cannes'ssa, kertoo näiden usein
istuneen toisensa luona juttelemassa. "Muistanpa eräänkin päivän,
jolloin Cousin oli innostunut puhumaan 13:sta vuosisadasta: Tämä
vuosisata, huudahti hän, joka näki Jumalan kauneimman luoman, pyhän
Ludvigin, ja ihmisten ihanimman työn, Notre-Dame'n ja joka... --
Anteeksi, Cousin, keskeytti Mérimée kylmästi, mutta Notre-Dame'n
rakentamista alettiin jo v. 1163. -- Te olette oikeassa, Mérimée.
myönsi Cousin hiukan nolostuneena, mutta siitä huolimatta ... ja hän
jatkoi vain edelleen innostunutta ylistystään 13:sta vuosisadasta".
(d'Haussonville, Pr. Mérimée, s. 176.)

[434] Lettres à une Inconnue, T. I, siv. 103.

[435] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 300.

[436] Ainakin vakuuttavat muutamat Mériméen läheiset tuttavat, että hän
oli taikauskoinen s.o. uskoi ennustuksia. Niinikään kertoo Le Temps (13
p. tammik. 1874) hänestä seuraavaa: "Kuten useat epäilijät, oli Venus
d'Ille'n tekijäkin taikauskoinen. Eräänä päivänä ennusti hänelle muuan
mustalaisakka, että hän saa surmansa kiehuvan veden kautta. Mérimée
koetti nauraa koko jutulle, mutta ei hän sitä koskaan unohtanut. 'Miten
hiton lailla on minun meneteltävä välttääkseni joutumasta kiehuvaan
veteen', sanoi hän joskus ystävilleen. Eikä hän enää ottanut
kylpyjäkään sitomatta vesikranaa naurettavan huolellisella tavalla: tuo
ilkeä ja pahaa tietävä ennustus ei näet poistunut hänen mielestään. --
Joku aika myöhemmin rakennettiin Ranskassa ensimmäinen rautatie, jonka
vihkimisjuhlassa Mériméekin virkansa puolesta -- hän oli silloin
valtioarkeoloogi -- oli läsnä. Veturi oli valmiina, koneenkäyttäjä
koetteli höyryn painetta ja kun höyrypannusta äkkiä ruiskahti väräjävä
vesisuihku, nähtiin Mériméen lyövän otsaansa samalla kun kuultiin hänen
ääneensä huudahtavan: 'kas tuossa se nyt on!' Kauvan aikaa pysyi hän
sitten siinä luulossa, että hän on saava surmansa höyrypannun
halkeamisen kautta syntyvässä rautatieonnettomuudessa. Siitä huolimatta
käytti hän usein hyväkseen näitä uusia kulkuneuvoja; mutta hän ylpeili
mielellään siitä, että joka kerran kun hän osti piletin antausi hän
myöskin hengen vaaraan fatalistin uhkarohkeudella."

[437] Lettres à Panizzi, T. II, s. 356, 370 ja 390.

[438] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 359.

[439] Lettres à Panizzi, T. II, s. 392.

[440] Lettres à une Inconnue T. II, s. 369,
[441] Lettres à Panizzi, T. II, s. 442.

[442] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 106.

[443] Filon, Mérimée et ses amis, s. 349. Filon antaa muuten jotenkin
seikkaperäisen kuvauksen näistä hautajaisista.

[444] Macbeth, suoment. P. Cajander, s. 86.

[445] Paul de Saint-Victor, Barbares et Bandits. 1871, s. 139.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Prosper Mérimée - Elämäkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.