Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Minna von Barnhelm - Viisinäytöksinen huvinäytelmä
Author: Lessing, Gotthold Ephraim, 1729-1781
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Minna von Barnhelm - Viisinäytöksinen huvinäytelmä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



Minna von Barnhelm

Viisinäytöksinen huvinäytelmä


Gotthold Ephraim Lessing


Saksankielestä suomentanut
Jalmari Lahdensuo


Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1921.



                  Suomennoksen on teettänyt
        "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston"
                varoilla rahaston toimikunnan
                   kaunokirjallinen osasto



MINNA VON BARNHELM

ELI

SOTILASONNI



HENKILÖT:


_Majuri von Tellheim_, eronsaanut.
_Minna von Barnhelm_.
_Kreivi von Bruchsall_, hänen enonsa.
_Franciska_, hänen kamarineitsyensä.
_Just_, majurin palvelija.
_Paul Werner,_ majurin entinen varusmestari.
_Isäntä_.
_Surupukuinen nainen_.
_Kenttäjääkäri_
_Riccaut de la Marliniere_.

Tapahtumapaikka vuorotellen ravintolan salissa ja sen viereisessä
huoneessa.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

JUST

(istuu nurkassa, torkkuu ja puhuu unissaan).

Isäntä lurjus! Sinä, meidät? -- Kas niin, veikko! -- Lyö, lyö, veikko!
(Ojentaa kätensä lyöntiin ja herää tähän liikkeeseen.) Ohhoh, joko taas?
Tuskin ummistan silmäni, kun jo olen täydessä tappelussa hänen kanssaan.
Kunpa hän olisi saanut edes puolet kaikista lyönneistäni! -- -- Mutta
kas, on jo päivä! Minun on nyt heti lähdettävä etsimään herra parkaani.
Jos minun tahtoani noudatettaisiin, ei hän enää pistäisi jalkaansa tähän
kirottuun taloon. Missähän hän lienee viettänytkin yönsä?


TOINEN KOHTAUS.

_Isäntä_. _Just_.

ISÄNTÄ.

Hyvää huomenta, herra Just, hyvää huomenta! Kas, jo näin varhain
jalkeilla? Vai pitäisikö sanoa: vielä näin myöhään valveilla?

JUST.

Sanokoon hän mitä tahtoo.

ISÄNTÄ.

En sano muuta kuin hyvää huomenta; ja voinen kai odottaa, että herra
Just sanoo siihen: paljon kiitoksia?

JUST.

Paljon kiitoksia!

ISÄNTÄ.

Taidetaan olla nyrpeissään, kun ei ole saatu tarpeeksi levätä.
Senkövuoksi, ettei herra majuri ole saapunut kotiin ja on täytynyt olla
täällä häntä vaanimassa?

JUST.

Kaikkea tuo mies arvaakin!

ISÄNTÄ.

Minä otaksun, minä otaksun.

JUST

(kääntyy ja aikoo lähteä).

Hänen palvelijansa!

ISÄNTÄ

(pidättää häntä).

Eihän toki, herra Just!

JUST.

No hyvä; ei hänen palvelijansa!

ISÄNTÄ.

Noo, herra Just! Toivoakseni hän ei enää ole äkeissään eilisestä, herra
Just? Kuka nyt yön yli jaksaa vihaansa kantaa?

JUST.

Minä; ja aion jaksaa yhä edelleenkin.

ISÄNTÄ.

Onko tuo nyt kristillistä?

JUST.

Yhtä kristillistä kuin se, että rehellinen mies, joka ei heti voi
maksaa, ajetaan talosta, työnnetään kadulle.

ISÄNTÄ.

Hyi, kuka saattaisi olla niin jumalaton?

JUST.

Eräs kristillinen ravintolanisäntä. -- Minun herrani! moisen miehen!
moisen upseerin!

ISÄNTÄ.

Hänetkö minä muka olen ajanut talosta? työntänyt kadulle? Sitä
tehdäkseni tunnen aivan liian suurta kunnioitusta upseeria kohtaan ja
aivan liian suurta sääliä eronsaanutta kohtaan! Minun oli pakko laittaa
häntä varten toiset huoneet kuntoon. -- Älköön hän enää ajatelko sitä,
herra Just. (Huutaa ulos näyttämöltä.) Hoi! -- Olen valmis hyvittämään
sen toisella tavalla. (Eräs poika tulee.) Tuoppas lasi; herra Justin
pitää saada ryyppy ja se oikein hyvää!

JUST.

Älköön hän suotta vaivatko itseään, herra isäntä. Muuttukoon myrkyksi se
pisara, jonka -- Mutta en sentään vanno; vielä on pääni selvä.

ISÄNTÄ

(pojalle, joka tuo likööripullon ja lasin).

Anna tänne; mene! -- No, herra Just; tässä on jotakin oikein
erinomaista; väkevää, suloista, terveellistä. (Täyttää lasin ja ojentaa
sen hänelle.) Se saa ylenmäärin valvoneen vatsankin jälleen kuntoon!

JUST.

Eihän minun oikeastaan pitäisi! -- Mutta miksi antaisin terveyteni
kärsiä hänen hävyttömyytensä tähden?

(Ottaa lasin ja juo.)

ISÄNTÄ.

Terveydeksi, herra Just!

JUST

(antaessaan lasin takaisin).

Ei ole hullumpaa! -- Mutta, herra isäntä, ryökäle hän on sittenkin.

ISÄNTÄ.

Ei toki, ei toki! -- Joutaa vielä toisellekin jalalle. Kaksi pysyy
orrella.

JUST

(juotuaan).

Täytyy tunnustaa: hyvää on, oikein hyvää! -- Kotitekoistako, herra
isäntä? --

ISÄNTÄ.

Varjelkoon! aito danzigilaista! oikeata, kahdesti tislattua kultavettä!

JUST.

Näkeekös herra isäntä, jos osaisin teeskennellä, niin tällaisen vuoksi
teeskentelisin; mutta minä en osaa; sanon kuin sanonkin: ryökäle hän on
sittenkin -- herra isäntä.

ISÄNTÄ.

Ei elämässäni ole kukaan vielä tuota minulle sanonut. -- Vielä yksi,
herra Just; ei kaksi kolmannetta!

JUST.

Olkoon menneeksi! (Juo.) Hyvää tavaraa, totisesti hyvää! -- Mutta
myöskin totuus on hyvä olemassa. Herra isäntä, ryökäle hän on sittenkin!

ISÄNTÄ.

Jos se olisin, niin kuuntelisinko tässä rauhassa siksi itseäni
sanottavan?

JUST.

Kylläpä vain; sillä harvoin on ryökäleillä sappea.

ISÄNTÄ.

Eikö vielä yhtä, herra Just? Nelisäinen nuora kestävintä.

JUST.

Ei, liika on liikaa! Ja mitäpä hyötyä siitä hänelle olisi, herra isäntä?
Pullon viimeiseen pisaraan asti minä pysyisin sanassani. Hyi, herra
isäntä, noin hyvää danzigilaista ja kuitenkin niin huonot tavat! --
Mieheltä sellaiselta kuin minun herrani, joka on asunut täällä vuoden ja
päivän, jolta täällä jo monet kirkkaat taalerit on siepattu, joka
eläissään ei ole jäänyt kenellekään ropoakaan velkaa; kun hän nyt ei
täsmälleen maksa parilta kuukaudelta, kun hän ei enää yhtä paljon
rahojaan tuhlaa, -- viedä nyt häneltä huone hänen poissaollessaan!

ISÄNTÄ.

Mutta kun tuota huonetta välttämättä tarvitsin? kun ennakolta tiesin,
että herra majuri itse olisi sen hyväntahtoisesti luovuttanut, jos vain
olisimme kyllin kauan voineet odottaa hänen paluutaan? Olisiko minun
siis pitänyt taas käännyttää sellainen vieras herrasväki oveltani?
Olisiko minun pitänyt tahallani työntää sellainen ansio toisen isännän
kitaan? Enkä minä edes usko, että hän olisi saanut yösijaa mistään
muualta. Kaikki ravintolat ovat tähän aikaan aivan tulvillaan. Olisiko
tuollaisen nuoren, kauniin, rakastettavan naisen pitänyt jäädä kadulle?
Sitä ei herra majuri kohteliaana miehenä mitenkään olisi sallinut. Ja
mitä hän siinä sitten menettää? Enkö ole luovuttanut hänelle toista
huonetta sijaan?

JUST.

Pihan perällä kyyhkyslakan vieressä, näköala naapurin palomuurien
lomitse -- --

ISÄNTÄ.

Olihan näköala hyvin kaunis, ennenkuin naapuri vietävä sen
rakennuksillaan turmeli. Onhan huone muuten pulska ja paperoitu --

JUST.

On ollut!

ISÄNTÄ.

Ei toki, yksi seinä on vieläkin. Ja herra Justin kamari siinä vieressä,
mitäs siitä puuttuu? Siinä on uuni, joka tosin talvisin vähän savuaa --
--

JUST.

Mutta kesäisin se näyttää aika sievältä. -- Herra, luulenpa melkein,
että hän vielä kaiken hyvän lisäksi tekee meistä pilaa? --

ISÄNTÄ.

No, no, herra Just, herra Just --

JUST.

Älköön hän saattako herra Justia tulistumaan, taikka --

ISÄNTÄ.

Minäkö muka saattaisin hänet tulistumaan? Se danzigilainen sen tekee! --

JUST.

Sellaisesta upseerista kuin minun herrani! Vai luuleeko hän, ettei
eronsaaneessa upseerissa ole miestä taittamaan hänen niskansa? Miksikä
sitten sodan aikana olitte niin notkeita, te herrat isännät? Miksikä
silloin kaikki upseerit olivat arvokkaita miehiä ja kaikki sotilaat
rehellisiä, kelpo poikia? Joko tämä hiukkanen rauhaa on saanut teidät
niin koppaviksi?

ISÄNTÄ.

Mitäs hän nyt noin kiivastuu, herra Just? --

JUST.

Minä tahdon kiivastua. -- --


KOLMAS KOHTAUS.

_v. Tellheim_. _Isäntä_. _Just_.

v. TELLHEIM

(sisään astuessaan).

Just!

JUST.

(luullen isännän nimeään mainitsevan).

Just? -- Olemmeko jo niin tutut? --

v. TELLHEIM.

Just!

JUST.

Luulisinpa vielä olevani herra Just hänelle!

ISÄNTÄ

(joka huomaa majurin).

St! st! Herra, herra, herra Just, -- katsokoon hän toki taakseen; hänen
herransa -- --

v. TELLHEIM.

Just, luulenpa, että riitelet? Mitä olen sinun käskenyt tekemään?

ISÄNTÄ.

Oo, teidän armonne, mekö riitelisimme? Jumala siitä varjelkoon! Teidän
alamaisin palvelijanneko rohkenisi ruveta riitelemään miehen kanssa,
jolla on onni kuulua teidän väkeenne?

JUST.

Kunpa saisin pehmittää hänen köyryä kissanselkäänsä! -- --

ISÄNTÄ.

Tosin herra Just puhuu herransa puolesta, ja hiukan kiivaasti. Mutta
siinä hän tekee oikein; sitä enemmän häntä kunnioitan; pidän hänestä sen
takia. --

JUST.

Voi etten saa iskeä hampaita hänen suustaan!

ISÄNTÄ.

Vahinko vain, että hän kiivastuu aivan turhasta. Sillä olen aivan
vakuutettu siitä, etten ole menettänyt teidän armonne suosiota, vaikka
-- hädissäni -- minun oli pakko --

v. TELLHEIM.

Jo riittää, hyvä herra! Olen teille velkaa; te tyhjennätte huoneeni
minun poissaollessani; teidän täytyy saada rahanne; minun täytyy koettaa
hakea suojaa jostakin muualta. Onhan se luonnollista!

ISÄNTÄ.

Jostakin muualta? Aiotte muuttaa, armollinen herra? Minä onneton, kovan
onnen kolhima mies! Ei, ei koskaan! Pikemminkin on tuon naisen jälleen
luovuttava huoneestaan. Herra majuri ei voi, ei tahdo luovuttaa hänelle
huonettaan; huone on majurin; tuon naisen on lähdettävä; en voi häntä
auttaa. -- Minä menen, armollinen herra -- --

v. TELLHEIM.

Ystävä, ei enää toista tyhmyyttä entisen lisäksi! Tuon naisen täytyy
saada pitää huoneensa. -- --

ISÄNTÄ.

Ja teidän armonne uskoo, että minä muka epäluottamuksesta, muka
huolissani maksusta -- --? Ikäänkuin en tietäisi, että teidän armonne
voi minulle maksaa, milloin vain haluaa. -- -- Sinetöity kukkaro --
viisisataa taaleria louisdoria on siihen kirjoitettu, -- -- jota teidän
armonne on pitänyt kirjoituspulpetissaan, -- -- on hyvässä säilössä. --

v. TELLHEIM.

Toivokaamme niin; samoin kuin muutkin tavarani. -- Just ottakoon ne
huostaansa, kun hän on maksanut teille laskunne. -- --

ISÄNTÄ.

Totisesti, minä oikein pelästyin, kun löysin kukkaron. -- Olen aina
pitänyt teidän armoanne säännöllisenä ja varovaisena miehenä, joka ei
koskaan luovu viimeisestä pennistään. Mutta sittenkin -- -- jos olisin
arvannut puhdasta rahaa olevan kirjoituspulpetissa -- --

v. TELLHEIM.

Niin olisitte menetellyt kohteliaammin minua kohtaan. Ymmärrän. --
Menkää nyt vain, hyvä herra; jättäkää meidät; minulla on puhuttavaa
palvelijalleni. -- --

ISÄNTÄ.

Mutta, armollinen herra -- --

v. TELLHEIM.

Tule, Just, tämä herra ei suvaitse, että minä hänen talossaan sinulle
sanon, mitä sinun on tehtävä -- --

ISÄNTÄ.

Minähän jo menen, armollinen herra! -- Koko taloni on teidän
käytettävänänne.


NELJÄS KOHTAUS.

_v. Tellheim_. _Just_.

JUST.

(joka polkaisee jalkaansa ja sylkee isännän jälkeen).

Hyi!

v. TELLHEIM.

Mitä nyt?

JUST.

Olen pakahtua kiukkuuni.

v. TELLHEIM.

Tahi paremminkin puhdasverisyyteesi.

JUST.

Ja te, -- teitä en enää tunne, herrani. Vaikka kuolisin tähän teidän
silmienne eteen, niin te olette tuon julkean, kovasydämisen roiston
suojelusenkeli! Hirsipuun ja mestauskirveen ja teilauspyörän uhallakin
olisin minä hänet -- olisin tahtonut kuristaa hänet näillä kourillani,
repiä hänet palasiksi näillä hampaillani. --

v. TELLHEIM.

Peto.

JUST.

Mieluummin peto kuin tuollainen ihminen!

v. TELLHEIM.

Mutta mitä sinä tahdot?

JUST.

Minä tahdon, että te käsittäisitte, kuinka kovasti teitä loukataan.

v. TELLHEIM.

Entä sitten?

JUST.

Että te kostaisitte, -- ei, tuo mies on siihen liian halpa --

v. TELLHEIM.

Vaan että minä antaisin sinun tehtäväksesi kostaa minun puolestani? Se
on alun pitäen ollut ajatukseni, Minun ei enää olisi pitänyt näyttäytyä
hänelle. Hän olisi joutanut saada maksunsa sinun käsistäsi. Tiedän, että
osaat paiskata pöytään kourallisen rahaa jokseenkin halveksuvin ilmein.
--

JUST.

Vai niin? erinomainen kosto! --

v. TELLHEIM.

Mutta se meidän täytyy vielä siirtää tuonnemmaksi. Minulla ei ole enää
ropoakaan käteistä rahaa! enkä saa mistään kokoon haalituksi.

JUST.

Ei käteistä rahaa? Ja mikäs se on sitten se kukkaro, jossa oli
viisisataa taaleria louisdoreissa ja jonka isäntä löysi
kirjoituspulpetistanne?

v. TELLHEIM.

Se on rahaa, joka on annettu minun talletettavakseni.

JUST.

Ei suinkaan vain ne sata pistoolia, jotka entinen varusmestarinne toi
teille neljä viisi viikkoa sitten?

v. TELLHEIM.

Juuri ne, Paul Wernerin tuomat. Miksikäs ei?

JUST.

Niitä ette siis vielä ole käyttänyt? Herrani, niitä voitte käyttää mihin
vain tahdotte. Minun vastuullani --

v. TELLHEIM.

Todellakin?

JUST.

Werner sai minulta kuulla, kuinka kauan pää-sotarahasto viivyttelee
saatavienne maksamista. Hän sai kuulla --

v. TELLHEIM.

Että minusta varmaankin tulee keppikerjäläinen, ellen jo ole. -- Olen
sinulle erittäin kiitollinen, Just. -- Ja tämä ilmoitus sai Wernerin
luovuttamaan minulle vähäiset roponsa. Olipa toki hyvä, että arvasin
sen. Kuule, Just, kirjoita minulle samalla omakin laskusi; meistä on
tullut ero. -- --

JUST.

Kuinka? mitä?

v. TELLHEIM.

Ei sanaakaan enää; tuolta tulee joku. --


VIIDES KOHTAUS.

_Eräs surupukuinen nainen_, _v. Tellheim_. _Just_.

NAINEN.

Pyydän anteeksi, hyvä herra! --

v. TELLHEIM.

Ketä etsitte, madame? --

NAINEN.

Juuri sitä arvoisaa herraa, jota minulla on kunnia puhutella. Te ette
tunne minua enää? Olen entisen aliratsumestarinne leski --

v. TELLHEIM.

Taivaan tähden, armollinen rouva! mikä muutos! --

NAINEN.

Olen juuri noussut sairasvuoteelta, johon mieheni kuoltua tuskani minut
heitti. Minun täytyy vaivata teitä jo näin varhain, herra majuri. Aion
matkustaa maalle, jossa eräs hyvänsydäminen, kenties yhtä onneton
ystäväni on nyt ensi aluksi tarjonnut minulle turvapaikan.

v. TELLHEIM

(Justille).

Mene, jätä meidät yksin.


KUUDES KOHTAUS.

_Nainen_, _von Tellheim_.

v. TELLHEIM.

Puhukaa vapaasti, armollinen rouva! Minun edessäni ei teidän tarvitse
onnettomuuttanne hävetä. Voinko jotenkin teitä palvella?

NAINEN.

Hyvä herra majuri --

v. TELLHEIM.

Surkuttelen teitä, armollinen rouva! Miten voisin teitä palvella?
Tiedätte, että puolisonne oli ystäväni; ystäväni, sanon; olen aina
säästellen käyttänyt tätä nimitystä.

NAINEN.

Kukapa tietäisi paremmin kuin minä, kuinka suuresti te ansaitsitte hänen
ystävyytensä ja hän teidän? Te olisitte ollut hänen viimeinen
ajatuksensa, teidän nimenne olisi ollut viimeinen ääni hänen kuolevilla
huulillaan, jollei väkevämpi luonto olisi vaatinut tätä murheellista
etuoikeutta hänen onnettoman poikansa, hänen onnettoman puolisonsa
osalle --

v. TELLHEIM.

Lopettakaa, madame! Tahtoisin mielelläni itkeä kanssanne, mutta tänään
minulla ei ole kyyneliä. Säästäkää minua! Te tapaatte minut hetkellä,
jolloin helposti saattaisin eksyä napisemaan kohtaloani vastaan. -- Oi,
sinä oikeamielinen Marloff! Joutuun, armollinen rouva, mitä suvaitsette
käskeä? Jos kykenen teitä palvelemaan, jos kykenen --

NAINEN.

En saa lähteä matkalle täyttämättä hänen viimeistä tahtoaan. Hän muisti
vähää ennen loppuaan kuolevansa teidän velkamiehenänne ja vannotti minun
suorittamaan tämän velan ensi käteisellä rahallani. Olen myynyt hänen
kenttävarustuksensa ja tulen nyt lunastamaan hänen velkakirjansa. --

v. TELLHEIM.

Kuinka, armollinen rouva? senkö vuoksi tulette?

NAINEN.

Sen vuoksi. Sallikaa minun laskea rahat.

v. TELLHEIM

Ei suinkaan, madame! Marloffko minulle velkaa? se on tuskin luultavaa.
Sallikaa minun katsoa. (Ottaa taskukirjansa esiin ja etsii.) En löydä
mitään.

NAINEN.

Olette kaiketi hukannut velkakirjan, eikä velkakirja muuta asiaa. --
Sallikaa --

v. TELLHEIM.

Ei, madame! minulla ei ole tapana hukata papereitani. Jos velkakirjaa ei
minulla ole, niin se todistaa, ettei minulla sitä koskaan ole ollutkaan,
tahi että se on suoritettu ja minä jo olen antanut sen takaisin.

NAINEN.

Herra majuri!

v. TELLHEIM.

Aivan varmaan, armollinen rouva. Marloff ei ole jäänyt minulle mitään
velkaa. Enkä minä myöskään jaksa muistaa hänen milloinkaan olleen
minulle mitään velkaa. Niin se on, madame; pikemminkin olen minä jäänyt
hänen velallisekseen. En ole koskaan voinut tehdä mitään kiitollisuuteni
osoitukseksi hänelle, joka kuuden vuoden ajan on seisonut rinnallani
onnen ja onnettomuuden, kunnian ja vaaran päivinä. En ole unohtava, että
hän jättää jälkeensä pojan. Hän on oleva minun poikani, kohta kun
kykenen olemaan hänelle isänä. Tämä epävarma tila, johon nyt itse olen
joutunut --

NAINEN.

Jalomielinen mies! Mutta älkää tekään ajatelko minusta liian halpaa.
Ottakaa rahat, herra majuri; niin olen ainakin rauhallisella mielellä.
--

v. TELLHEIM.

Mitäpä muuta te tarvitsette rauhoittuaksenne kuin minun vakuutukseni,
ettei nämä rahat kuulu minulle? Vai tahdotteko, että minun pitää ryöstää
ne ystäväni orvoksi jääneeltä pojalta? Ryöstää, madame; sitä se olisi
sanan varsinaisessa merkityksessä. Rahat ovat hänen, tallettakaa ne
häntä varten. --

NAINEN.

Minä ymmärrän teidät; suonette vain anteeksi, jollen vielä oikein tiedä,
miten ottaa hyviä töitä vastaan. Mutta mistäpä tietäisitte, että äiti
tekee poikansa hyväksi enemmän kuin hän tekisi oman elämänsä hyväksi?
Minä lähden --

v. TELLHEIM.

Lähtekää, madame, lähtekää! Onnea matkalle! En pyydä teitä antamaan
tietoja itsestänne. Ne voisivat saapua sellaiseen aikaan, jolloin en
voisi olla miksikään hyödyksi. Mutta vielä eräs asia, armollinen rouva;
olinpa vähällä unohtaa kaikkein tärkeimmän. Marloffilla on vielä
saatavia entisen rykmenttimme rahastosta. Hänen saatavansa ovat yhtä
oikeutettuja kuin minunkin. Jos minulle maksetaan, on hänellekin
maksettava. Sen takaan. --

NAINEN.

Oi! hyvä herra -- Mutta minä vaikenen mieluummin. -- Kun tuolla tavalla
tulevia hyviä tekojaan valmistaa, on kuin olisi ne taivaan nähden jo
tehnyt. Palkitkoon teitä taivas ja minun kyyneleeni! (Poistuu.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

v. TELLHEIM.

Kelpo vaimo parka! Täytyy hävittää nämät joutavuudet, niin kauvan kun
muistaa. (Ottaa taskukirjastaan papereita, jotka repii palasiksi.) Ken
takaa, ettei oma puute vielä joskus saattaisi viekotella minua
käyttämään niitä hyödykseni?


KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Just_. _v. Tellheim_.

v. TELLHEIM.

Sinäkö siellä olet?

JUST

(pyyhkien silmiään.) Niin!

v. TELLHEIM.

Olet itkenyt?

JUST.

Kirjoitin laskuni keittiössä, ja keittiö on täynnä savua. Tässä se on,
hyvä herra!

v. TELLHEIM.

Anna tänne.

JUST.

Armahtakaa minua, hyvä herra. Tiedän varsin hyvin, etteivät ihmiset
armahda teitä; mutta --

v. TELLHEIM.

Mitä tahdot?

JUST.

Olisin pikemmin luullut kuolevani kuin saavani eron.

v. TELLHEIM.

En tarvitse sinua enää; minun täytyy oppia tulemaan toimeen ilman
palvelijaa. (Avaa laskun ja lukee.) »Mitä herra majuri on minulle
velkaa: Kolmen ja puolen kuukauden palkka, 6 taaleria kuukaudessa, tekee
21 taaleria. Tämän kuun ensi päivästä maksanut yhtä ja toista 1 taaleri
8 groschenia 9 pfennigiä. Summa summarum 22 taaleria 7 gr. 9 pf.» --
Hyvä, ja kohtuullista on, että maksan sinulle tämän kuluvan kuukauden
kokonaan.

JUST.

Toinen sivu, herra majuri --

v. TELLHEIM.

Vieläkö lisää? (Lukee.) »Mitä herra majurille minä olen velkaa:
Välskärille minun puolestani maksettu 25 taaleria. Hoidosta ja hoivasta
toipumiseni aikana minun puolestani maksettu 39 taaleria. Isälleni,
jolta kaikki on poltettu ja ryöstetty, maksettu pyynnöstäni etukäteen,
lukuunottamatta niitä kahta saaliiksi saatua hevosta, jotka hän sai
lahjaksi, 50 taaleria. Summa summarum 114 taaleria. Siitä poisvedetty
edellämainitut 22 tl. 7 gr. 9 p., jään herra majurille velkaa 91 tlr. 16
gr. 3 pf.» -- Mies, sinä olet hullu! --

JUST.

Uskon kyllä, että olen tullut maksamaan teille paljon enemmänkin. Mutta
turha on kuluttaa mustetta sellaiseen. Minä en voi sitä teille maksaa,
en vaikka ottaisitte minulta palvelijanpukunikin, jota en myöskään vielä
ole saanut työlläni ansaituksi, -- niinpä olisin mieluummin tahtonut,
että olisitte jättänyt minut sairaalaan loppuani odottamaan.

v. TELLHEIM.

Minä sinä minua pidät? Sinä et ole minulle mitään velkaa, ja minä aion
suositella sinua eräälle tuttavalleni, jonka palveluksessa tulet
paremmin toimeen kuin minua palvellen.

JUST.

Minä en ole teille mitään velkaa, ja kuitenkin aiotte hyljätä minut?

v. TELLHEIM.

Koska en tahdo joutua sinulle mitään velkaan.

JUST.

Senkötähden? vain senkötähden? -- Niin varmasti kuin olen teille velkaa,
niin varmasti kuin te ette voi joutua minulle mitään velkaan, niin
varmasti te ette nyt saa minua hyljätä. -- Tehkää mitä tahdotte, herra
majuri, minä jään luoksenne; minun täytyy jäädä teidän luoksenne. --

v. TELLHEIM.

Ja sinun uppiniskaisuutesi, sinun uhmailusi, sinun raju, hillitön
menettelysi kaikkia niitä kohtaan, joilla ei mielestäsi ole mitään
sanomista sinulle, sinun juonikas vahingonilosi, sinun kostonhimosi --
--

JUST.

Tehkää minusta niin huono kuin tahdotte, minä en kuitenkaan ole
mielestäni koiraani huonompi. Viime talvena kuljeskelin hämärissä
kanavan varrella ja kuulin jotakin vikisemistä. Laskeusin alas ja
kurotin käteni ääntä kohden ja luulin pelastavani lapsen ja vedinkin
vedestä villakoiran. Hyvä niinkin, ajattelin. Villakoira kulki
perässäni, mutta minä en juuri pidä villakoirista. Minä ajoin sen pois,
turhaan, minä pieksin sitä, turhaan. Minä en yöllä päästänyt sitä
huoneeseeni; se jäi oven eteen kynnykselle. Kun se liiaksi lähenteli
minua, annoin sille potkun; se älähti, katsoi minuun ja heilutti
häntäänsä. Se ei ole vielä saanut leipäpalaa minun kädestäni, ja
kuitenkin minä olen ainoa, jota se tottelee ja joka siihen saa koskea.
Se on ruma villakoira, mutta liiankin hyvä koiraksi. Jos se jatkaa sitä
peliään, niin minä lopultakin lakkaan olemasta vihainen villakoiralle.

v. TELLHEIM

(syrjään). Niinkuin minäkin tuolle! Ei, ei ole täysiä ihmispetoja! --
Just, me pysymme yhdessä.

JUST.

Aivan varmasti! -- Tekö muka tulisitte toimeen ilman palvelijaa? Te
unohdatte haavanne ja että voitte käyttää vain toista kättänne. Ettehän
te voi yksin pukeutua. Minä olen teille tuiki tarpeellinen ja olen -- --
kehaisematta itseäni, herra majuri -- ja olen palvelija, joka -- jos
pahoista pahin tapahtuisi -- on valmis herransa edestä vaikka kerjäämään
ja varastamaan.

v. TELLHEIM.

Just, me emme pysy yhdessä.

JUST.

Hyvä on!


YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Eräs palvelija_. _v. Tellheim_. _Just_.

PALVELIJA.

Pst! Kumppani!

JUST.

Mikä on hätänä?

PALVELIJA.

Eikö hän voisi osoittaa minua sen upseerin pakeille, joka vielä eilen
asui (viittaa erääseen huoneeseen sillä puolella, josta saapui) tuossa
huoneessa?

JUST.

Voinpa hyvinkin. Mitä hänellä on upseerille tuomista?

PALVELIJA.

Sitä mitä aina tuomme, kun emme tuo mitään: komplimentin. Arvoisa
emäntäni on saanut kuulla, että hänen on täytynyt väistyä meidän
tieltämme. Arvoisa emäntäni tietää, mikä sopii, ja sen johdosta on minun
nyt pyydettävä häneltä anteeksi.

JUST.

No, pyytäköön hän siis häneltä anteeksi: tuossa hän on.

PALVELIJA.

Mikä hän on miehiään? Miksi häntä mainitaan?

v. TELLHEIM.

Ystäväni, olen jo kuullut asianne. Se on liikaa kohteliaisuutta arvoisan
emäntänne puolelta, ja minä annan sille sen arvon kuin tuleekin.
Lausukaa hänelle kunnioittava tervehdykseni. -- Mikä on arvoisan
emäntänne nimi?

PALVELIJA.

Mikäkö on hänen nimensä? Häntä puhutellaan armolliseksi neidiksi.

v. TELLHEIM.

Ja hänen sukunimensä?

PALVELIJA.

Sitä en ole vielä sattunut kuulemaan, ja minun asiani ei ole sitä kysyä.
Minä järjestän asiani niin, että minulla enimmäkseen aina kuuden viikon
kuluttua on uusi isäntäväki. Hitto heidän kaikkien nimiä muistakoon!

JUST.

Bravo, kumppani!

PALVELIJA.

Tämän palvelukseen tulin vasta muutama päivä sitten Dresdenissä. Hän
etsii, luullakseni, täällä sulhastaan. --

v. TELLHEIM.

Riittää, ystäväni. Halusin tietää arvoisan emäntänne nimen, en hänen
salaisuuksiaan. Menkää jo!

PALVELIJA.

Kumppani, tuosta ei olisi herraksi minulle!


KYMMENES KOHTAUS.

_v. Tellheim_. _Just_.

v. TELLHEIM.

Pidä huolta, Just, että pian pääsemme pois tästä talosta! Tuon vieraan
naisen kohteliaisuus tuntuu minusta tukalammalta kuin isännän julkeus.
Kas tässä, ota tämä sormus, ainoa kalleus, mikä minulla vielä on
jälellä. En koskaan olisi luullut sitä tarvitsevani käyttää tällaiseen
tarkoitukseen! -- Panttaa se! vaadi siitä kahdeksankymmentä
friedrichsdoria; isännän lasku ei voi nousta kolmeakymmentä
korkeammalle. Maksa hänelle ja vie minun tavarani täältä. -- Niin,
mihin? -- Mihin tahdot. Halvin ravintola paras. Tapaat minut tuolla
viereisessä kahvilassa. Minä lähden, toimita asiasi hyvin.

JUST.

Olkaa huoleti, herra majuri! --

v. TELLHEIM

(tulee jälleen takaisin). Ennen kaikkea, älä unohda pistoolejani, jotka
riippuivat seinällä vuoteeni takana.

JUST.

Minä en unohda mitään.

v. TELLHEIM

(tulee vielä kerran takaisin). Vielä yksi asia: ota myös villakoirasi
mukaan; kuuletko, Just! --


YHDESTOISTA KOHTAUS.

JUST.

Villakoira ei tänne jää. Siitä pitäköön koira itse huolen. -- Hm! vai
oli herralla vielä tämä kallisarvoinen sormuskin? ja piti sitä
taskussaan eikä sormessaan? -- Isäntä hyvä, me emme vielä ole niin
putipuhtaat kuin miltä näyttää. Hänelle, juuri hänelle minä sinut
panttaan, kaunis pikku sormus! Tiedän, että häntä harmittaa, kun sinua
ei hänen talossaan kokonaan panna likoon! -- Aah --


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

_Paul Werner_. _Just_.

JUST.

Katsohan, Werner! hyvää päivää, Werner! tervetuloa kaupunkiin!

WERNER.

Kirottu kylä! En millään ilveellä tahdo siihen tottua jälleen. Hauskaa,
lapset, hauskaa; minä tuon uutta rahaa! Missä majuri on?

JUST.

Eikö hän tullut vastaasi? Hän lähti juuri äsken rappusia alas.

WERNER.

Minä tulin takaportaita. No, miten hän jaksaa? Olisin jo viime viikolla
ollut täällä luonanne, mutta --

JUST.

No? mikäs esti? --

WERNER.

Just, -- oletko kuullut puhuttavan prinssi Herakliuksesta?

JUST.

Herakliuksesta? Enpä tietääkseni.

WERNER.

Etkö sinä tunne itämaiden suurta sankaria?

JUST.

Tietäjät itäiseltä maalta tunnen hyvinkin, ne, jotka uuden vuoden
tienoilla juoksentelevat tähdet käsissään -- --

WERNER.

Ihminen, luulenpa, että luet sanomalehtiä yhtä vähän kuin raamattua? --
Sinä et tiedä mitään prinssi Herakliuksesta, et mitään tuosta
urhoollisesta miehestä, joka on siepannut Persian ja nyt lähipäivinä
murskaa maahan ottomaanien portin? Jumalan kiitos, että jossakin
maailman kolkassa vielä tapellaan! Olen jo tarpeeksi kauvan toivonut,
että täällä taas pamahtaisi. Mutta täällä ne vain vetelehtivät ja
parantelevat nahkaansa. Ei, sotilas minä olin, sotilaaksi täytyy minun
jälleen tulla! Lyhyesti -- (katsellen arkana ympärilleen, onko kukaan
kuuntelemassa) näin meidän kesken, Just, minä vaellan Persiaan
tehdäkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa prinssi Herakliuksen
johdolla pari sotaretkeä turkkilaisia vastaan.

JUST.

Sinä?

WERNER.

Minä, sellaisena kuin minut tässä näet! Meidän esi-isämme kävivät
uutterasti sotaa turkkilaisia vastaan, ja niin pitäisi meidän tehdä yhä
vieläkin, jos olisimme rehellisiä miehiä ja hyviä kristityitä. Tosin
käsitän varsin hyvin, ettei sotaretki turkkilaisia vastaan voi olla
puoleksikaan niin hupainen kuin sotaretki ranskalaisia vastaan; mutta
sitä ansiokkaampi se lienee niin tässä kuin tulevassakin elämässä.
Turkkilaisilla on kaikilla sapelit, timanteilla kirjaillut --

JUST.

Antaakseni sellaisella sapelilla iskeä pääni halki en matkustaisi yhtä
ainoata peninkulmaa. Et suinkaan ole niin mieletön, että jätät kauniin
kylävouti-tilasi? --

WERNER.

Oo, sen otan mukaani! -- Etkö huomaa? -- Tila on myyty -- --

JUST.

Myyty?

WERNER.

St! -- tässä on sata tukaattia, jotka eilen sain käsirahoina; ne minä
tuon majurille --

JUST.

Ja mitäs hän niillä?

WERNER.

Mitäkö hän niillä? Hänen on ne kulutettava, pelattava, juotava -- miten
vain haluttaa. Se mies tarvitsee rahaa, ja surkeata on, että häntä ei
tahdota päästää edes omiinsa käsiksi! Mutta minäpä tietäisin, mitä
tekisin, jos olisin hänen asemassaan! Minä arvelisin: »Hitto periköön
täällä teidät kaikki», ja lähtisin Paul Wernerin kera Persiaan! -- Tuli
ja leimaus! -- prinssi Heraklius lienee toki kuullut puhuttavan majuri
Tellheimistä, vaikkapa hän ei tunnekaan hänen entistä varusmestariaan
Paul Werneriä. Meidän ottelumme Katzenbergin luona --

JUST.

Werner, sinulla on herttaisen hyvä tarkoitus; mutta me emme kaipaa sinun
rahojasi. Pidä tukaattisi, ja sata pistoliasi voit myös saada
koskemattomina takaisin, niin pian kuin vain tahdot. --

WERNER.

Vai niin? Onko siis majurilla vielä rahaa?

JUST.

Ei.

WERNER.

Onko hän jostakin saanut lainaksi?

JUST.

Ei.

WERNER.

Ja mistä te sitten elätte?

JUST.

Me annamme merkitä laskuun, ja kun ei enää haluta mitään merkitä ja
meidät heitetään ulos ovesta, niin me panttaamme, mitä meillä on, ja
siirrymme muuanne. Kuulehan, Paul, tälle isännälle meidän täytyy tehdä
jokin kepponen.

WERNER.

Onko hän tuottanut majurille ikävyyksiä? -- Minä suostun! --

JUST.

Mitähän, jos me illalla, kun hän tulee tupakkahuoneesta, väijyisimme
häntä ja antaisimme hänelle aimo selkäsaunan? --

WERNER.

Illalla? -- väijyisimme häntä? -- kaksi yhtä vastaan? -- Se ei kelpaa.
--

JUST.

Tahi jos pistäisimme hänen nurkkansa tuleen? --

WERNER.

Polttoa ja hävitystä? -- Mies, kuulee hyvin, että sinä olet ollut
kuormarenki etkä sotilas, -- hyi!

JUST.

Tahi jos tekisimme hänen tyttärestään porton? Hän on tosin perhanan ruma
-- --

WERNER.

No, silloin hän lienee jo aikoja sitten siksi tullut? Etkä sinä
siihenkään ketään apulaista tarvitsisi. Mutta mikä sinun on? Mitä on
tapahtunut?

JUST.

Tule, niin saat kuulla kummia!

WERNER.

Niinpä on täällä sitten kai itse piru irti?

JUST.

Niin on, tule pois!

WERNER.

Sitä parempi! Persiaan siis, Persiaan!

_(Ensi näytöksen loppu.)_



TOINEN NÄYTÖS.


(Tapahtuu neidin huoneessa.)


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

_Minna von Barnhelm_. _Franziska_.

NEITI

(aamupuvussa, katsoen kelloansa). Franziska, me olemmekin nousseet hyvin
varhain. Aika käy meille pitkäksi.

FRANZISKA.

Kukapa saisi unta näissä vietävän suurissa kaupungeissa? Vaunuja,
yövartijoita, rumpuja, kissoja, korpraaleja -- ei koskaan lakkaa
jyrisemästä, huutamasta, pärisemästä, naukumasta, kiroilemasta; aivan
kuin yö olisi kaikkea muuta kuin lepoa varten. -- Kuppi teetä,
armollinen neiti?

NEITI.

Tee ei minulle maistu. --

FRANZISKA.

Minä keitätän omaa suklaatamme.

NEITI.

Keitätä, itsellesi!

FRANZISKA.

Itselleni? Yhtä mielelläni itsekseni lörpöttelisin kuin itsekseni
joisin. -- Tosin käy aika tällä tavalla niin pitkäksi. -- Meidän
täytynee aikamme kuluksi somistaa itsemme ja koettaa pukua, jossa aiomme
tehdä ensi rynnäkkömme.

NEITI.

Miksi puhut rynnäköistä, kun olen tullut tänne vain vaatiakseni
antautumisen voimassapitämistä?

FRANZISKA.

Ja tuo herra upseeri, jonka me karkoitimme, ja jolle me sen johdosta
lähetimme kunnioittavan tervehdyksemme: eipä liene hänkään tottunut
hienoimpiin elämäntapoihin! Olisihan hän muutoin pyytänyt saada kunniaa
käydä meitä tervehtimässä.

NEITI.

Kaikki upseerit eivät ole Tellheimejä. Totta puhuen minä lähetinkin
hänelle tervehdykseni vain senvuoksi, että saisin tilaisuuden
tiedustella häneltä jotakin Tellheimistä. -- Franziska, sydämeni sanoo,
että matkani on oleva onnellinen, että olen löytävä hänet. --

FRANZISKA.

Sydämmenne, armollinen neiti? Sydämeen ei ole liiaksi uskottava. Sydän
puhuu äärettömän mielellään sitä mitä suukin. Jos suu olisi yhtä
taipuvainen puhumaan sydämen mukaan, niin olisi jo aikoja sitten tullut
muotiin pitää suut lukossa.

NEITI.

Ha! Ha! suut lukossa! Sepä muoti olisi minusta aivan paikallaan!

FRANZISKA.

Mieluummin jääkööt kauneimmatkin hampaat näyttämättä kuin että alinomaa
päästää sydämen sitä tietä valloilleen!

NEITI.

Mitä? Oletko sinä niin pidättyväinen? --

FRANZISKA.

En, armollinen neiti, mutta olisin mielelläni pidättyvämpikin. Harvoin
puhutaan hyveestä, jonka itse omistaa; mutta sitä useammin siitä, joka
itseltä puuttuu.

NEITI.

Näetkös, Franziska? Nytpä teit erittäin hyvän huomautuksen.

FRANZISKA.

Tein? Onko siinäkin tekemistä, mikä noin vain juolahtaa mieleen? --

NEITI.

Ja tiedätkö, miksi oikeastaan pidän tuota huomautusta niin hyvänä? Se
soveltuu monessa suhteessa minun Tellheimiini.

FRANZISKA.

Mitäpä te ette saisi soveltumaan häneen?

NEITI.

Ystävät ja vihamiehet sanovat, että hän on maailman urhoollisin mies.
Mutta kuka on koskaan kuullut hänen puhuvan urhoollisuudesta? Hänellä on
mitä oikeamielisin sydän, mutta oikeamielisyys ja jalomielisyys ovat
sanoja, joita ei koskaan kuule hänen huuliltaan.

FRANZISKA.

Mistä hyveistä hän sitten puhuu?

NEITI.

Ei mistään; sillä häneltä ei puutu mitään.

FRANZISKA.

Tuota vain tahdoinkin kuulla.

NEITI.

Odotahan, Franziska, nyt muistan. Hän puhuu hyvin usein
säästäväisyydestä. Näin meidän kesken, Franziska, luulenpa, että tuo
mies on tuhlaaja.

FRANZISKA.

Vielä eräs seikka, armollinen neiti. Minä olen hyvin usein kuullut hänen
mainitsevan myös horjumatonta uskollisuuttaan teitä kohtaan. Mitäpä, jos
tuo herra olisi huikentelevainenkin?

NEITI.

Sinua onnetonta! -- Mutta tarkoitatko täyttä totta, Franziska?

FRANZISKA.

Kuinka kauvan hän onkaan jo ollut teille kirjoittamatta?

NEITI.

Ah! rauhanteon jälkeen on hän kirjoittanut minulle vain yhden ainoan
kerran.

FRANZISKA.

Vai huokaus rauhaakin vastaan! Ihmeellistä! Rauhan pitäisi vain korjata
kaikki se paha, minkä sota on saanut aikaan, mutta se turmelee sen
hyvänkin, mitä tämä, sen riitaveli, kenties on aiheuttanut. Rauha ei
saisi olla niin itsepäinen! -- Ja kuinka kauvan onkaan jo rauhaa
kestänyt? Aika käy äärettömän pitkäksi, kun tapahtuu niin vähän uutta.
-- Turhaan posti taas kulkee säännöllisesti, ei kukaan kirjoita; sillä
kellään ei ole mitään kirjoitettavaa.

NEITI.

»Nyt on rauha», kirjoitti hän minulle, »ja minä lähenen toiveitteni
täyttymistä». Mutta että hän on kirjoittanut tästä minulle ainoastaan
kerran, vain yhden ainoan kerran --

FRANZISKA.

Että hän pakottaa meidät itse rientämään tätä toiveitten täyttymistä
kohti: jos vain löydämme hänet, niin saa hän tämän maksaa! -- Kunpa tuo
mies tällävälin ei vain jo olisi täyttänyt toiveitaan ja me saisi täällä
tietää --

NEITI

(tuskaisesti ja kiivaasti). Että hän on kuollut?

FRANZISKA.

Teidän tähtenne, armollinen neiti; jonkun toisen sylissä. --

NEITI.

Sinä kiusanhenki! Odota, Franziska, kyllä tämän vielä edestäsi löydät!
-- Mutta pakise vain; muutoin nukahdamme uudelleen. -- Hänen
rykmenttinsä hajoitettiin heti rauhanteon jälkeen. Kukapa tietää,
minkälaiseen laskujen ja todisteitten sekamelskaan hän siten on
joutunut? Kukapa tietää, mihin toiseen rykmenttiin, mihin kaukaiseen
maakuntaan hänet on siirretty? Kukapa tietää, mitkä seikat -- Joku
koputtaa.

FRANZISKA.

Sisään!


TOINEN KOHTAUS

_Isäntä_. _Edelliset_.

ISÄNTÄ

(pistäen päänsä esiin). Sallitaanko, armollinen herrasväki? --

FRANZISKA.

Herra isäntämmekö? -- Sisään vain kokonaan.

ISÄNTÄ

(kynä korvan takana, kädessä paperilehti ja kirjoituskojeet). Minä
tulen, armollinen neiti, toivottamaan teille nöyrimmästi hyvää huomenta,
-- (Franziskalle) ja myöskin teille, kaunis lapseni --

FRANZISKA.

Kohtelias mies!

NEITI.

Me kiitämme.

FRANZISKA.

Ja toivotamme teillekin hyvää huomenta.

ISÄNTÄ.

Rohkenenko kysyä, miten teidän armonne on levännyt ensimäisen yönsä
minun kehnon kattoni alla? --

FRANZISKA.

Katto ei ole niinkään kehno, herra isäntä, mutta vuoteet olisivat
voineet olla paremmat.

ISÄNTÄ.

Mitä kuulen? Huonostiko nukuttu? Kenties ylenpalttinen väsymys matkan
jälkeen --

NEITI.

Mahdollista kyllä.

ISÄNTÄ.

Tietysti! tietysti! sillä muuten -- -- jos kuitenkin jokin seikka ei
olisi täysin vastannut teidän armonne vaatimuksia, niin suvaitkoon
teidän armonne vain käskeä.

FRANZISKA.

Hyvä, herra isäntä, hyvä! Emme me kursastelekaan, ja kaikkein vähimmin
käy ravintolassa kitsasteleminen. Kylläpähän sanomme, mitä haluamme.

ISÄNTÄ.

Tämän lisäksi tulen samalla -- (vetäen kynän esiin korvan takaa).

FRANZISKA.

No? --

ISÄNTÄ.

Epäilemättä teidän armonne jo tuntee poliisilaitoksemme viisaat
määräykset --

NEITI.

En laisinkaan, herra isäntä --

ISÄNTÄ.

Meitä isäntiä on kielletty antamasta asuntoa neljääkolmatta tuntia
kauvemmaksi kenellekään vieraalle, mitä säätyä ja sukua hän lieneekin,
jättämättä asianomaiseen paikkaan kirjallista ilmoitusta hänen
nimestään, kotipaikastaan, arvostaan ja siitä, missä asioissa ja kuinka
kauvan hän täällä aikoo viipyä, ja niin edespäin.

NEITI.

Hyvä on.

ISÄNTÄ.

Teidän armonne suvainnee siis -- (astuen erään pöydän luo ja
valmistautuen kirjoittamaan).

NEITI.

Varsin mielelläni. -- Nimeni on --

ISÄNTÄ.

Lyhyt silmänräpäys kärsivällisyyttä! (Kirjoittaa.) »Dato, 22:s p.
elokuuta a. c. tänne Espanjan Kuninkaaseen saapunut» -- Nyt teidän
nimenne, armollinen neiti?

NEITI.

Neiti von Barnhelm.

ISÄNTÄ

(kirjoittaa) »von Barnhelm» -- Saapuen? mistä, armollinen neiti?

NEITI.

Tiluksiltani Saksista.

ISÄNTÄ

(kirjoittaa) »Tiluksilta Saksista» -- Saksista! Kas, kas, Saksista,
armollinen neiti? Saksista?

FRANZISKA.

No? miksikäs ei? Ei kai tässä maassa pidetä syntinä, että on Saksista
kotoisin?

ISÄNTÄ.

Syntinä! Varjelkoon! sehän olisi sitten aivan uuden uutukainen synti! --
Saksista siis? Kas, kas, Saksista! Se rakas Saksi! -- Saksi ei ole
pieni, vaan on siellä useita -- kuinka sanoisin? -- alueita, maakuntia.
-- Poliisilaitoksemme on tuiki tarkka, armollinen neiti. --

NEITI.

Ymmärrän: siis tiluksiltani Thüringistä.

ISÄNTÄ.

Thüringistä! Niin, se on parempi, armollinen neiti, se on
täsmällisempää. (Lukee ja kirjoittaa) »Neiti von Barnhelm, saapuen
tiluksiltaan Thüringistä, ynnä kamarirouva ja kaksi palvelijaa» --

FRANZISKA.

Kamarirouva? se olen kai minä?

ISÄNTÄ.

Niin, kaunis lapseni.

FRANZISKA.

No, herra isäntä, niinpä pankaa siis kamarirouvan asemasta kamarineitsyt
-- Kuulin, että poliisilaitos on tuiki tarkka; siitä voisi syntyä
väärinkäsitys, josta minua kuulutuksiin pantaessa saattaisi vielä koitua
ikävyyksiä. Sillä minä olen todellakin vielä neitsyt ja nimeni on
Franziska; sukunimeltä Willig; Franziska Willig. Minäkin olen
Thüringistä. Isäni oli mylläri eräällä armollisen neidin maatilalla. Sen
nimi on Klein-Rammsdorf. Mylly on nyt veljelläni. Minä tulin hyvin
nuorena kartanoon ja minut kasvatettiin yhdessä armollisen neidin
kanssa. Me olemme samanikäiset, ensi kynttilänmessunpäivänä
yhdenkolmatta vuoden vanhoja. Minä olen oppinut kaiken mitä armollinen
neitikin on oppinut. Minua ilahduttaa, jos poliisilaitos tuntee minut
perinpohjin.

ISÄNTÄ.

Hyvä, kaunis lapseni, panen tuon muistiini lähempien kyselyjen varalta
-- Mutta sitten, armollinen neiti, tehtävänne täällä? --

NEITI.

Tehtäväni?

ISÄNTÄ.

Anooko teidän armonne jotakin hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan?

NEITI.

Oi en!

ISÄNTÄ.

Tahi meidän ylimmiltä oikeusvirastoiltamme?

NEITI.

En niiltäkään.

ISÄNTÄ.

Tahi --

NEITI.

En, en Olen täällä yksinomaan omissa asioissani.

ISÄNTÄ.

Aivan niin, armollinen neiti, mutta millä nimellä käyvät nämä omat
asianne?

NEITI.

Niitä sanotaan -- Franziska, luulenpa, että meitä kuulustellaan.

FRANZISKA.

Herra isäntä, ei suinkaan poliisilaitos voi vaatia tietoonsa naisen
salaisuuksia?

ISÄNTÄ.

Totta kai, kaunis lapseni; poliisilaitos tahtoo tietää kaikki ja
erittäinkin juuri salaisuudet.

FRANZISKA.

No niin, armollinen neiti, mitä on tehtävä? -- Kuulkaa siis, herra
isäntä -- mutta jääköön tämä kaikin mokomin vain meidän ja poliisin
tiedoksi! --

NEITI.

Mitähän tuo hupakko nyt hänelle sanoo?

FRANZISKA.

Me olemme tulleet kaapataksemme kuninkaalta erään upseerin --

ISÄNTÄ.

Mitä? kuinka? Lapsi! lapsi!

FRANZISKA.

Tahi salliaksemme tuon upseerin kaapata meidät. Kumpikin vetää yksiin.

NEITI.

Franziska, oletko mieletön? -- Herra isäntä, tämä nenäkäs olento pitää
teitä pilkkanaan. --

ISÄNTÄ.

Älkäähän toki! Minun vähäpätöisyydestäni saa hän tosin laskea leikkiä
niin paljon kuin haluaa, mutta korkeasta poliisilaitoksesta --

NEITI.

Tiedättekö mitä, herra isäntä? -- Minä en tiedä, miten menetellä tässä
asiassa. Ehkäpä voisitte jättää koko kirjoittamisen, kunnes enoni
saapuu. Sanoin teille jo eilen, minkätähden hän ei tullut yhtä matkaa
minun kanssani. Hänen vaununsa joutuivat epäkuntoon kahden peninkulman
päässä täältä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että tämä sattuma veisi
minulta yhden yön levon. Minun täytyi siis rientää edeltä. Hän voi
saapua tänne viimeistään vuorokautta myöhemmin.

ISÄNTÄ.

No niin, armollinen neiti, odottakaamme siis häntä.

NEITI.

Hän osannee paremmin vastata kysymyksiinne. Hän tietänee, kenelle ja
mihin määrin hänen on paljastettava itsensä; mitä hänen on ilmoitettava
asioistaan ja mitä hän niistä saa vaikenemalla sivuuttaa.

ISÄNTÄ.

Sitä parempi! Totisesti, totisesti ei voi nuorelta tytöltä (katsoen
merkitsevästi Franziskaan) vaatia, että hän vakavaa asiaa vakavien
ihmisten kanssa vakavasti käsittelisi --

NEITI.

Ja enoni huoneet kai ovat jo kunnossa, herra isäntä?

ISÄNTÄ.

Täydellisesti, armollinen neiti, täydellisesti, paitsi yksi --

FRANZISKA.

Josta teidän kenties taas täytyy häätää joku kunnon mies?

ISÄNTÄ.

Saksilaiset kamarineitsyet, armollinen neiti, ovat kaiketi hyvin
sääliväisiä.

NEITI.

Niinpä niin, herra isäntä, siinä ette tehnyt kauniisti. Mieluummin
olisitte voinut olla ottamatta meitä vastaan.

ISÄNTÄ.

Kuinka niin, armollinen neiti, kuinka niin?

NEITI.

Olen kuullut, että se upseeri, joka meidän tähtemme häädettiin --

ISÄNTÄ.

Onkin vain eronsaanut upseeri armollinen neiti.

NEITI.

Vaikkapa vain!

ISÄNTÄ.

Joka vetelee viimeisiä virsiään. --

NEITI.

Sitä pahempi! Hän kuuluu olevan hyvin ansiokas mies.

ISÄNTÄ.

Sanoinhan jo, että hän on saanut eron.

NEITI.

Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä.

ISÄNTÄ.

Aivan varmaan, hän tuntee ne, hän tuntee ne kaikki. --

NEITI.

Sitten hän ei voi kaikkia heitä palkita.

ISÄNTÄ.

Kyllä he kaikki tulisivat palkituiksi, jos olisivat sen mukaan eläneet.
Mutta niinpä nuo herrat elivät sodan aikana, kuin kestäisi sotaa
ikuisesti; ikäänkuin ei enää koskaan tultaisi pitämään väliä sillä, mikä
on minun ja mikä on sinun. Nyt ovat kaikki ravintolat ja majatalot heitä
täpötäynnä, ja isännän on pidettävä varansa heihin nähden. Tämän kanssa
olen vielä jotakuinkin tullut toimeen. Vaikka hänellä tosin ei ollutkaan
enää rahaa, niin oli hänellä kuitenkin vielä rahanarvoista, ja pari
kolme kuukautta olisin varsin hyvin vielä saattanut antaa hänen täällä
majailla. Mutta parempi vara kuin vahinko. -- _Apropos_, armollinen
neiti; te ymmärrätte kaiketi kalleuksien arvoa? --

NEITI.

En erityisesti.

ISÄNTÄ.

Mitäpä ei teidän armonne ymmärtäisi? -- Minäpä näytän teille erään
sormuksen, erään kallisarvoisen sormuksen. Armollisella neidillä on
tosin itselläänkin hyvin kaunis omassa sormessaan, ja kuta enemmän sitä
katson, sitä enemmän joudun ihmetyksiini, kun se on niin samanlainen
kuin minun sormukseni. -- Oo! katsokaa, katsokaa toki! (Ottaessaan
sormuksen kotelosta ja ojentaessaan sen neidille.) Mikä hehku, tuo
keskimmäinen jalokivi yksin painaa jo kuudetta karaattia.

NEITI

(katsellen sormusta). Missä olen? Mitä näen? Tämä sormus --

ISÄNTÄ.

On viidentoistasadan taalerin arvoinen jo tutunkaupassakin.

NEITI.

Franziska! -- Katsohan!

ISÄNTÄ.

Minä en ole hetkeäkään epäillyt lainata sitä vastaan kahdeksankymmentä
pistolia.

NEITI.

Etkö tunne sitä, Franziska?

FRANZISKA.

Aivan sama! -- Herra isäntä, mistä te olette saanut tämän sormuksen? --

ISÄNTÄ.

No, lapseni? Hänellä ei kai ole mitään oikeutta siihen?

FRANZISKA.

Meilläkö ei mitään oikeutta tähän sormukseen? Juotoksen reunaan lienee
kaiverrettu neidin nimikirjaimet. -- Näyttäkäähän, neiti.

NEITI.

Se se on, se se on! -- Kuinka on tämä sormus joutunut teidän käsiinne,
herra isäntä?

ISÄNTÄ.

Minun käsiini? maailman rehellisimmällä tavalla. -- Armollinen neiti,
armollinen neiti, ette suinkaan mieline saattaa minua vahinkoon ja
turmioon? Kuinkapa minä tietäisin, mistä sormus oikeastaan on kotoisin?
Sodan aikana on moni kapine hyvinkin usein joutunut vaihtamaan
omistajaa, joko tämän tieten tahi tietämättä. Ja sota oli sotaa.
Saksista lienee saapunut rajan yli sormuksia enemmänkin. -- Antakaa se
minulle takaisin, armollinen neiti, antakaa se minulle takaisin!

FRANZISKA.

Ensin on vastattava: keneltä olette sen saanut?

ISÄNTÄ.

Mieheltä, josta en uskoisi sellaisia, eräältä muuten varsin hyvältä
mieheltä --

NEITI.

Parhaalta mieheltä auringon alla, jos olette saanut sen suoraan sen
omistajalta. -- Pian tuokaa tänne se mies! Hän se on, hän itse, tahi
ainakin täytyy hänen tuntea hänet.

ISÄNTÄ.

Kuka sitten? kenen sitten, armollinen neiti?

FRANZISKA.

Ettekö te sitten kuule? meidän majurimme.

ISÄNTÄ.

Majurinko? Aivan oikein, hän on majuri, ja hän asui tässä huoneessa
ennen teitä, ja häneltä minä sen sain.

NEITI.

Majuri von Tellheimkö?

ISÄNTÄ.

Von Tellheim, niin! Tunnetteko te hänet?

NEITI

Tunnenko minä hänet? Onko hän täällä? Tellheim on täällä? Hän on asunut
tässä huoneessa? Hän, hän on pantannut teille tämän sormuksen? Kuinka on
se mies joutunut sellaiseen pulaan? Missä hän on? Onko hän teille
velkaa? Franziska, lipas tänne! Avaa! (Franziskan asettaessa lipasta
pöydälle ja sitä avatessa) Mitä hän on teille velkaa? Kenelle hän vielä
on velkaa? Tuokaa tänne kaikki hänen velkansa. Tässä on rahaa. Tässä on
vekseleitä! Kaikki on hänen!

ISÄNTÄ.

Mitä minä kuulen?

NEITI.

Missä hän on? missä hän on?

ISÄNTÄ.

Vielä tunti sitten hän oli täällä.

NEITI.

Kamala mies, kuinka saatoitte olla häntä kohtaan niin epäystävällinen,
niin kova, niin julma?

ISÄNTÄ.

Teidän armonne suonee anteeksi --

NEITI.

Pian, pian, toimittakaa hänet tänne heti paikalla.

ISÄNTÄ.

Hänen palvelijansa on kenties vielä täällä. Tahtooko teidän armonne,
että hänen on etsittävä hänet?

NEITI.

Tahdonko minä? Rientäkää, juoskaa; yksin tämän palveluksenne takia
tahdon unohtaa, kuinka häijysti te olette häntä kohdellut. --

FRANZISKA.

Nopeasti, herra isäntä, rivakasti, pois, pois! (Työntää hänet ulos)


KOLMAS KOHTAUS.

_Neiti_. _Franziska_.

NEITI.

Nyt hän on jälleen luonani, Franziska! Näetkös, nyt hän on jälleen
luonani! En tiedä missä olen, pelkästä ilosta! Iloitse toki sinäkin,
rakas Franziska. Vaan miksipä sinä iloitsisit? Mutta sinun täytyy, sinun
pitää kanssani iloita. Tule, rakas, minä lahjon sinut, jotta voisit
kanssani iloita. Sano, Franziska, mitä sinulle antaisin? Mikä
tavaroistani sinua miellyttää? Mitä tekisi mielesi? Ota, mitä haluat,
kunhan vain iloitset. Näen hyvin, ettet ota mitään. Odota! (Hän pistää
kätensä lippaaseen.) Tuossa, rakas Franziska (ja antaa hänelle rahaa),
osta itsellesi mitä haluat. Vaadi enemmän, ellei se riitä. Kunhan vain
iloitset kanssani. On niin murheellista iloita yksin. No, otahan toki --

FRANZISKA.

Mutta silloinhan minä varastan ne teiltä, neiti; te olette juopunut,
riemusta juopunut. --

NEITI.

Tyttö, minä olen juopuessani toraisa, ota tahi -- (hän tyrkyttää hänelle
rahat käteen) ja varo, ettet enää estele. -- Odota; hyvä, että tulin
sitä ajatelleeksi. (Hän kahmaisee vielä kerran rahaa lippaasta.) Kas
tässä, rakas, tässä, rakas Franziska, pistä tämä syrjään, ensimmäistä
haavoittunutta sotilas-parkaa varten, joka kääntyy meidän puoleemme. --


NELJÄS KOHTAUS.

_Isäntä_. _Neiti_. _Franziska_.

NEITI.

No? tuleeko hän?

ISÄNTÄ.

Se inhottava, sivistymätön mies!

NEITI.

Kuka?

ISÄNTÄ.

Hänen palvelijansa. Hän kieltäytyy lähtemästä majuria hakemaan.

FRANZISKA.

Tuokaa se roisto tänne. -- Tunnenhan minä kaikki majurin palvelijat.
Kuka se lienee?

NEITI.

Noutakaa hänet nopeasti tänne. Kun hän näkee meidät, lähtee hän kyllä.
(Isäntä poistuu.)


VIIDES KOHTAUS.

_Neiti_. _Franziska_.

NEITI.

En jaksa odottaa sitä hetkeä. Mutta, Franziska, sinä olet yhä vielä niin
kylmä? Etkö vieläkään tahdo iloita kanssani?

FRANZISKA.

Tahtoisin niin sydämeni pohjasta, jos vain --

NEITI.

Jos vain?

FRANZISKA.

Me olemme jälleen löytäneet tuon miehen, mutta miten olemme hänet
löytäneet? Kaikesta päättäen, mitä hänestä olemme saaneet kuulla, on
hänen käynyt hullusti. Hän lienee onneton. Minun käy häntä sääliksi.

NEITI.

Käy sääliksi? -- Salli minun syleillä sinua, rakkahin leikkitoverini!
Tätä en unohda koskaan! -- Minä olen vain rakastunut, ja sinä olet hyvä.
--


KUUDES KOHTAUS.

_Isäntä_. _Just_. _Edelliset_.

ISÄNTÄ.

Töin tuskin sain hänet tuoduksi.

FRANZISKA.

Vieraat kasvot, en tunne häntä.

NEITI.

Ystäväni, onko hän majuri von Tellheimin palveluksessa?

JUST.

Olen.

NEITI.

Missä on hänen herransa?

JUST.

Ei täällä.

NEITI.

Mutta hän tietää, mistä majuri on löydettävissä?

JUST.

Tiedän.

NEITI.

Eikö hän tahtoisi nyt heti noutaa majuria tänne?

JUST.

En.

NEITI.

Hän tekisi siinä minulle mieliksi --

JUST.

Kas vain!

NEITI.

Ja herralleen palveluksen --

JUST.

Tokkopahan. --

NEITI.

Mistä hän sen päättää?

JUST.

Olettehan te sitä vierasta herrasväkeä, joka tänä aamuna lähetti hänelle
terveisensä?

NEITI.

Kyllä.

JUST.

Niinpä olen siis oikeassa.

NEITI.

Tietääkö hänen herransa minun nimeni?

JUST.

Ei, mutta hän ei voi sietää liian kohteliaita naisia yhtä vähän kuin
liian töykeitä isäntiäkään.

ISÄNTÄ.

Tuo kai taas tähtää minuun?

JUST.

Juuri niin.

ISÄNTÄ.

Älköön hän siis antako vihanne kohdistua armolliseen neitiin, vaan
noutakoon herra majurin pian tänne.

NEITI

(Franziskalle). Franziska, anna hänelle jotakin --

FRANZISKA

(joka aikoo työntää rahaa Justin käteen). Me emme hänen palvelustaan
vaadi ilmaiseksi.

JUST.

Enkä minä teidän rahaanne ilman palvelustani.

FRANZISKA.

Toinen toisesta.

JUST.

Minä en voi. Herrani käski minun koota tavaramme. Sitä teen paraikaa ja
pyydän senvuoksi, ettei minua häirittäisi. Kun olen valmis, niin saatan
kyllä hänelle sanoa, että hän voi pistäytyä täällä. Hän on tuolla
viereisessä kahvilassa, ja ellei hänellä ole parempaakin tekemistä, niin
kaipa hän tulee. (Aikoo poistua.)

FRANZISKA.

Odottakoon hän nyt toki. -- Armollinen neiti on herra majurin -- sisar.
--

JUST.

Sen tietänen minä parhaiten, ettei majurilla ole sisarta. Puolen vuoden
kuluessa on hän lähettänyt minut kaksi kertaa omaistensa luo
Kuurinmaalle -- Onhan niitä tosin monenlaisia sisaria --

FRANZISKA.

Häpeemätön!

JUST.

Miksi en olisi, kun en muutoin pääse irti? (Poistuu.)

FRANZISKA.

Senkin heittiö!

ISÄNTÄ.

Johan sen sanoin. Mutta jättäkää hänet rauhaan! Nythän minä tiedän missä
hänen herransa on. Lähden itse häntä heti noutamaan. -- Mutta,
armollinen neiti, minä pyydän vain nöyrimmästi, että sitten kaikin
mokomin pyytäisitte puolestani majurilta anteeksi, kun olen ollut niin
onneton, että vastoin tahtoani olen niin ansiokkaan miehen --

NEITI.

Menkää nyt vain pian, herra isäntä. Kyllä minä pidän huolta, että
kaikesta sovitaan. (Isäntä poistuu ja heti senjälkeen:) Franziska,
juokse hänen jälkeensä: älköön hän mainitko majurille minun nimeäni!
(Franziska rientää isännän jälkeen.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Neiti_ ja senjälkeen _Franziska_.

NEITI.

Hän on jälleen luonani! -- Olenko yksin? -- En tahdo turhaan Olla yksin.
(Panee kätensä ristiin.) Enkä minä olekaan yksin! (Hän katsoo ylöspäin.)
Yksi ainoa kiitollinen ajatus taivasta kohden on täydellinen rukous! --
hän on luonani, hän on luonani! (Levitetyin käsin.) Olen onnellinen! ja
iloinen! Mitäpä tahtoisi Luoja mieluummin nähdä kuin iloisen luomansa!
-- (Franziska tulee.) Joko tulit, Franziska? -- Säälitkö sinä häntä?
Minä en häntä sääli. Onnettomuuskin on hyväksi. Ehkäpä taivas otti
häneltä kaikki antaakseen hänelle kaikki minun kauttani takaisin!

FRANZISKA.

Hän voi olla täällä tuossa tuokiossa. Te olette vielä aamupuvussa,
armollinen neiti. Mitäpä, jos kiireesti pukeutuisitte?

NEITI.

Johan nyt! Tästälähin nähnee hän minut useammin näin kuin koristettuna.

FRANZISKA.

Oi, te tunnette itsenne, neiti.

NEITI

(lyhyen miettimisen jälkeen). Totisesti, tyttö, osasitpa kerran taas
oikeaan.

FRANZISKA.

Kun on kaunis, on koristeitta kaunein.

NEITI.

Onko siis oltava kaunis? -- mutta oli kai välttämätöntä, että luulemme
itseämme kauniiksi. -- Ei, kunhan vain hänelle, hänelle vain olen
kaunis! -- Franziska, jos kaikki tytöt ovat sellaisia kuin miksi itseni
nyt tunnen, niin me olemme -- kummallisia kapineita. -- Helliä ja
ylpeitä, siveitä ja turhamaisia, intohimoisia ja hurskaita. -- Sinä et
kai ymmärrä minua. En kai itsekään ymmärrä itseäni. -- Ilo huumaa,
hurmaa.

FRANZISKA.

Koettakaa rauhoittua neiti; kuulen tultavan --

NEITI.

Rauhoittuako? Minunko pitäisi ottaa hänet vastaan rauhallisena?


KAKDEKSAS KOHTAUS.

_v. Tellheim_. _Isäntä_. _Edelliset_.

v. TELLHEIM

(astuu sisään ja nähdessään Minnan rientää häntä kohden). Ah! oma
Minnani! --

NEITI

(rientäen häntä vastaan). Ah! oma Tellheimini!

v. TELLHEIM

(hätkähtää yhtäkkiä ja peräytyy jälleen). Suokaa anteeksi, armollinen
neiti, -- neiti von Barnhelm täällä --

NEITI.

Se ei liene teille niin kovin odottamatonta? -- (Lähetessään v.
Tellheimiä, jolloin tämä peräytyy.) Minunko on teille suotava anteeksi,
että vielä olen teidän Minnanne? Suokoon taivas teille anteeksi, että
vielä olen neiti von Barnhelm!

v. TELLHEIM.

Armollinen neiti! -- (Katsoo jäykästi isäntään ja kohauttaa
olkapäitään.)

NEITI

(huomaa isännän ja viittaa Franziskalle) Hyvä herra --

v. TELLHEIM.

Ellemme molemmin puolin liene erehtyneet --

FRANZISKA.

Jee, herra isäntä, kenen te tuottekaan tänne? Pian, pian, tulkaa,
lähtekäämme etsimään sitä oikeaa.

ISÄNTÄ.

Eikö hän olekaan se oikea? Onhan toki!

FRANZISKA.

Eihän toki! Pian, pian, tulkaa, minä en ole vielä sanonut hyvää huomenta
teidän tyttärellenne.

ISÄNTÄ.

Oo, mikä kunnia -- (Liikahtamatta paikaltaan.)

FRANZISKA

(käy häneen käsiksi). Tulkaa, lähtekäämme valmistamaan ruokalistaa. --
Saatte näyttää, mitä teillä on annettavana --

ISÄNTÄ.

Te saatte, ensiksikin --

FRANZISKA.

Hiljaa, hiljaa! Jos neiti nyt jo saa kuulla, mitä hänen on syötävä
päivälliseksi, on hänen ruokahalunsa mennyttä kalua. Tulkaa, sen saatte
sanoa yksin minulle. (Vie hänet väkisin.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

_v. Tellheim_. _Neiti_.

NEITI.

No? Olemmeko vieläkin erehdyksissämme?

v. TELLHEIM.

Jospa taivas sen soisi! -- Mutta on olemassa ainoastaan *yksi*, ja te se
olette. --

NEITI.

Joutavia kursasteluja! Mitä meillä on toisillemme sanottavaa, sen voi
kuulla kuka tahansa.

v. TELLHEIM.

Te täällä? Mitä te täältä etsitte, armollinen neiti?

NEITI.

En etsi mitään enää. (Lähestyen häntä avosylin.) Kaikki mitä etsin olen
löytänyt.

v. TELLHEIM

(perääntyen). Te etsitte onnellista, teidän rakkautenne arvoista miestä,
ja löydätte -- kurjan raukan.

NEITI.

Siispä ette rakasta minua enää? -- ja rakastatte jotakuta toista?

v. TELLHEIM.

Ah! ken teidän jälkeenne voi ketään toista rakastaa, neiti hyvä, hän ei
ole teitä koskaan rakastanut.

NEITI.

Te tempaatte vain toisen okaan sielustani. -- Jos olen kadottanut
sydämenne, niin mitäpä huolin siitä, onko välinpitämättömyys vai jokin
voimakkaampi tenho sen minulta riistänyt? -- Te ette enää rakasta minua
ettekä rakasta ketään toistakaan? -- Onneton mies, jollette ollenkaan
rakasta! --

v. TELLHEIM.

Oikein, armollinen neiti, onnettoman ei ollenkaan pitäisi rakastaa. Hän
ansaitsee onnettomuutensa, jollei hän kykene saamaan tätä voittoa
itsestään; jos hän voi suostua siihen, että ne, joita hän rakastaa,
saavat ottaa osaa hänen onnettomuuteensa. -- Kuinka vaikea onkaan tämä
voitto! -- Aina siitä saakka kun järki ja pakko ovat minua käskeneet
unhoittamaan Minna von Barnhelmin: mitä vaivaa olenkaan siitä nähnyt!
Aloin juuri toivoa, ettei tämä vaivannäkö olisi ikuisesti turhaa: -- ja
silloin te ilmestytte, hyvä neiti! --

NEITI.

Ymmärränkö teitä oikein? -- Pysähtykää, hyvä herra, katsokaamme, missä
olemme, ennenkuin eksymme kauemmaksi! -- Tahdotteko vastata minulle
yhteen ainoaan kysymykseen?

v. TELLHEIM.

Kaikkiin, hyvä neiti --

NEITI.

Tahdotteko myös vastata kiertelemättä, kaartelematta? Ei muuten kuin
kuivasti myöntäen tai kieltäen?

v. TELLHEIM.

Tahdon, -- jos voin.

NEITI.

Te voitte. -- Hyvä: välittämättä siitä vaivasta jota olette nähnyt minut
unhoittaaksenne, -- rakastatteko vielä minua, Tellheim?

v. TELLHEIM.

Hyvä neiti, tämä kysymys --

NEITI.

Te lupasitte vastata ainoastaan myöntäen tai kieltäen.

v. TELLHEIM.

Ja lisäsin: jos voin.

NEITI.

Te voitte. Teidän täytyy tietää, mitä sydämessänne tapahtuu. --
Rakastatteko minua vielä. Tellheim? -- Myöntäkää tai kieltäkää.

v. TELLHEIM.

Jos sydämeni --

NEITI.

Myöntäkää tai kieltäkää!

v. TELLHEIM.

No niin, rakastan!

NEITI.

Rakastatte?

v. TELLHEIM.

Rakastan, rakastan! -- Mutta --

NEITI.

Malttakaa! -- Te rakastatte minua vielä: se riittää minulle. --
Minkälaiseen äänilajiin olenkaan teidän kanssanne puhuessani
hairahtunut! Tympäisevään, alakuloiseen puheensävyyn, joka helposti
näyttää tarttuvan! -- Minäpä palaan taas omaan sävyyni. -- No, rakas
mies parka, te rakastatte minua yhä ja teillä on Minnanne yhä ja te
olette onneton? Kuulkaahan, mikä tyhmä hupakko teidän Minnanne oli, --
on. Hän saattoi, saattaa uneksia olevansa teidän koko onnenne. --
Purkakaa sukkelaan onneton sydämenne. Minna koettakoon, kuinka paljon
hän painaa vaa'assa onnettomuutenne rinnalla. -- No?

v. TELLHEIM.

Hyvä neiti, en ole tottunut valittamaan.

NEITI.

Hyvä on. Enpä todella tiedä, mikä minuakaan sotilaassa, paitsi
kerskumista, vähemmän miellyttäisi kuin valittaminen. Mutta voidaanpa
myös kylmästi ja välinpitämättömästi puhua omasta urhoollisuudestaan ja
onnettomuudestaan --

v. TELLHEIM.

Mikä pohjaltaan sekin on kerskumista ja valittamista.

NEITI.

Oi, te viisastelija, niinpä ei teidän ollenkaan olisi pitänyt sanoa
itseänne onnettomaksi. -- Joko kokonaan vaiti tahi kokonaan suu
puhtaaksi. -- Järki ja pakkoko käskisivät teidän unohtaa minut? -- Minua
järki miellyttää kovasti, minä pidän pakkoa erittäin korkeassa arvossa.
-- Mutta antakaa kuulla kuinka järkevää tuo pakko on.

v. TELLHEIM.

No hyvä, kuulkaa siis, hyvä neiti. -- Puhuttelette minua Tellheimiksi:
se nimi on kyllä oikea. -- Mutta te luulette, että minä olen se
Tellheim, jonka tunsitte isänmaassanne, kukoistava mies täynnä
vaatimuksia, täynnä kunnianhimoa, mies, jolla oli koko ruumiinsa, koko
sielunsa hallussaan, jolle kunnian ja onnen telkeet olivat avatut, joka
sai toivoa joka päivä tulevansa arvoisemmaksi omistamaan teidän kätenne
ja sydämenne, koskapa hän ei vielä ollut teidän arvoisenne. -- Tämä
Tellheim olen yhtä vähän kuin olen oma isäni. Kumpaakaan ei enää ole. --
Minä olen Tellheim, eronsaanut, solvaistu raajarikko, kerjäläinen. --
Tuolle entiselle, hyvä neiti, te lupauduitte: pysyttekö sanassanne tälle
nykyisellekin?

NEITI.

Tuo kuuluu hyvin traagilliselta! -- Mutta, hyvä herra, kunnes löydän
tuon entisen jälleen, -- minä nyt kerran olen hullaantunut
Tellheimeihin, -- täytynee tämän nykyisen päästää minut pälkähästä. --
Kätesi, rakas kerjäläinen! (Tarttuen hänen käteensä.)

v. TELLHEIM

(nostaa toisen kätensä hattuineen kasvoillensa ja kääntyy poispäin).
Tämä on liikaa! -- Missä minä olen? -- Päästäkää minut, neiti! -- Teidän
hyvyytenne kiduttaa minua! -- Päästäkää minut.

NEITI.

Mikä teidän on? Mihin aiotte lähteä?

v. TELLHEIM.

Pois teidän luotanne! --

NEITI.

Pois minun luotani? (Vetäen hänen kätensä povelleen.) Uneksija!

v. TELLHEIM.

Epätoivo surmaa minut teidän jalkojenne juureen.

NEITI.

Minun luotani?

v. TELLHEIM.

Teidän luotanne. -- En enää koskaan, koskaan teitä nähdäkseni. -- Tahi
ainakin varmasti, lujasti päättäneenä, -- etten tee mitään halpamaista,
-- etten salli teidän tehdä mitään ajattelematonta. -- Päästäkää minut,
Minna! (Riistää itsensä irti ja poistuu.)

NEITI

(seuraten häntä). Minnako sinut päästäisi? Tellheim! Tellheim!

_(Toisen näytöksen loppu.)_



KOLMAS NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Tapahtumapaikka sali.)

JUST (kirje kädessään.)

Täytyykö minun kumminkin vielä kerran tulla tähän kirottuun taloon! --
Kirjelappu herraltani armolliselle neidille, joka mukamas on hänen
sisarensa. -- Kunpa siitä vain ei mitään enempää koituisi! -- Muutoin ei
tästä kirjeenkannosta tule loppua. -- Mielelläni haluaisin tästä päästä,
mutta enpä oikein halusta menisi tuonne huoneeseenkaan. -- Naisväki
kyselee niin paljon, ja minä en ole kärkäs vastaamaan! -- Haa, ovi
aukenee. Kuin käsketty! Kamarikissa!


TOINEN KOHTAUS.

_Franziska_. _Just_.

FRANZISKA

(puhuen ovella huoneeseen, josta saapuu). Älkää olko huolissanne; minä
kyllä pidän varani. -- Kas! (huomatessaan Justin) tuossahan jo heti
tuokin sattuu tielleni. Mutta mokomasta elukasta ei helpolla saa selvää.

JUST.

Hänen palvelijansa --

FRANZISKA.

Minä en tuollaista palvelijaa huolisi --

JUST.

No, no, antakoon hän anteeksi tämän puheenparren! Tässä minä tuon
kirjelapun herraltani hänen herrasväelleen, armolliselle neiti --
sisarelle. Niinhän se oli? Sisar.

FRANZISKA.

Antakoon hän sen tänne! (Tempaa kirjeen hänen kädestään.)

JUST.

Olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani, ja vieköön sen perille. Tämän
jälkeen olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani -- älköön hän suinkaan
luulko, että minä mitään pyytäisin!

FRANZISKA.

No mitä sitten?

JUST.

Kyllä minun herrani yskän ymmärtää. Hän tietää, että tie neitien luo käy
kamarineitosten kautta: minä vain otaksun! Neitsyt olkoon siis niin
hyvä, -- pyytää herrani, -- ja lähettäköön hänelle tiedon, voisiko hän
saada ilon puhutella neitsyttä neljännestunnin ajan.

FRANZISKA.

Minua?

JUST.

Antakoon hän anteeksi, jos puhuttelen häntä väärällä arvonimellä. --
Niin, häntä! -- Vain neljännestunnin ajan, mutta yksin, aivan yksin,
salaisesti, kahden kesken. Hänellä olisi jotakin hyvin tähdellistä
puhuttavaa.

FRANZISKA.

Hyvä! minullakin on hänelle yhtä ja toista puhuttavaa. -- Tulkoon hän
vain, minä olen hänen käskettävänään.

JUST.

Mutta, milloin hän voi tulla? Milloin hänelle parhaiten sopisi, neitsyt?
Hämärissä ehkä?

FRANZISKA.

Mitä hän tarkoittaa? -- Hänen herransa tulkoon milloin haluaa, -- ja nyt
pötkiköön hän tiehensä!

JUST.

No, niin mielelläni! (Aikoo poistua.)

FRANZISKA.

Kuulkoon hän toki! vielä sananen. Missä ovat sitten majurin muut
palvelijat?

JUST.

Muutko? Mikä missäkin.

FRANZISKA.

Missä on Wilhelm?

JUST.

Kamaripalvelija? hänet on majuri laskenut matkoille.

FRANZISKA.

Vai niin? Entä Philipp, missäs hän on?

JUST.

Se jääkäri? hänet on herra toimittanut parempaan hoivaan.

FRANZISKA.

Koska hän ei nyt jouda metsästelemään, tietysti. -- Entäs Martin?

JUST.

Kuskiko? hän on ratsastamassa.

FRANZISKA.

Ja Fritz?

JUST.

Se juoksija? hän on päässyt ylenemään.

FRANZISKA.

Missäs hän sitten oli, kun majuri talvehti luonamme Thüringissä? Ei
suinkaan hän silloin vielä ollut majurin palveluksessa?

JUST.

Totta kai, minä olin hänen ratsupalvelijansa, mutta makasin silloin
sairaalassa.

FRANZISKA.

Ratsupalvelija? ja mikäs hän nyt on?

JUST.

Kaikki kaikessa; kamaripalvelija ja jääkäri, juoksija ja ratsupalvelija.

FRANZISKA.

Jopa nyt jotakin! Päästää luotaan niin monta hyvää kelpo miestä ja
jättää juuri kaikista kehnoin jälelle! Haluaisinpa tietää, mitä hyvää
hänen herransa on hänessä löytänyt!

JUST.

Ehkäpä minä hänen mielestään olen rehellinen mies.

FRANZISKA.

Oo, se on vielä surkean vähäpätöistä, jos ei ole enempää kuin
rehellinen. -- Toista oli Wilhelm! -- Matkoilleko on majuri hänet
laskenut?

JUST.

Niin, laski, -- kun ei voinut estää.

FRANZISKA.

Kuinka niin?

JUST.

Oo, Wilhelmin kyllä kelpaa matkustella. Hänellä on mukanaan herran koko
vaatevarasto.

FRANZISKA.

Mitä? ei suinkaan hän niitä näpistellyt?

JUST.

Sitä ei juuri voi sanoa; mutta kun me lähdimme Nürnbergistä, ei hän
tuonut niitä perässämme.

FRANZISKA.

Sitä roistoa!

JUST.

Siinä se vasta mies oli! Hän osasi friseerata ja fraseerata ja
parleerata -- sharmeerata. -- Eikö niin?

FRANZISKA.

Niinpä en olisikaan luopunut jääkäristä, jos olisin ollut majurin
sijassa. Vaikkapa hänestä ei ollutkaan sanottavaa hyötyä jääkärinä, niin
oli hän kuitenkin muuten reima poika. -- Kenen hoivaan hänet
toimitettiin?

JUST.

Spandaun päällikön.

FRANZISKA.

Linnoitukseen? Ei sielläkään linnan valleilla liene kovinkaan paljon
metsästeltävää.

JUST.

Oo, ei Philipp siellä metsästäkään.

FRANZISKA.

Mitä hän sitten tekee?

JUST.

Hän työntää kärryjä.

FRANZISKA.

Työntää kärryjä?

JUST.

Mutta ainoastaan kolmisen vuotta. Hän teki pienen komplotin herransa
komppaniassa ja yritti viedä kuusi miestä etuvartioston lävitse.

FRANZISKA.

Ihme ja kumma! Sitä konnaa!

JUST.

Oo, hän on reima mies! jääkäri, joka viidenkymmenen peninkulman alalla
tuntee kaikki polut ja salatiet kautta metsien ja soiden. Ja ampua hän
osaa!

FRANZISKA.

Hyvä, että majurilla on vielä ainakin kunnon kuskinsa!

JUST.

Vieläkös hän on jälellä?

FRANZISKA.

Luulin kuulleeni hänen sanovan, että Martin on ratsastamassa? Palannee
kai hän takaisin?

JUST.

Niinkö hän luulee?

FRANZISKA.

Mihin hän siis on lähtenyt?

JUST.

Siitä on jo kymmenettä viikkoa, kun hän lähti herransa ainoata ja
viimeistä ratsua -- uittamaan.

FRANZISKA.

Eikä vieläkään ole palannut? Voi sitä hirtehistä!

JUST.

Ehkäpä on tuo kunnon kuski uittanut itsensä upoksiin! -- Se olikin
oikein oiva kuski! Hän oli ajellut Wienissä kymmenisen vuotta. Sellaista
ei herra enää saa mistään. Kun hevoset juoksivat täyttä laukkaa,
tarvitsi hänen vain sanoa: »Purr!», ja ne seisahtuivat kuin seinään. Sen
lisäksi oli hän täysinoppinut hevoslääkärikin!

FRANZISKA.

Minua jo arveluttaa juoksijan yleneminen.

JUST.

Ei, ei, kyllä siinä on perää. Hänestä tehtiin rummunlyöjä erääseen
varusväkirykmenttiin.

FRRNZISKA.

Enkös arvannutkin!

JUST.

Fritz takertui erääseen kevytkenkäiseen olentoon, ei öisin koskaan
saapunut kotia, teki kaikkialla velkoja herransa nimeen ja tuhansia
hävyttömiä kolttosia. Lyhyesti, majuri näki, että hän kaikin mokomin
halusi ylenemään: (matkien hirttämistä mykin elein) hän siis auttoi
hänet oikealle tielle.

FRANZISKA.

Voi sitä vekaraa!

JUST.

Mutta tosi juoksija hän on, se on varma. Kun herra antoi hänelle
viidenkymmenen askeleen etumatkan, niin ei hän parhaalla ratsullaankaan
häntä enää kiinni saanut. Fritz sitävastoin saattaa myöntää hirsipuulle
tuhannenkin askeleen etumatkan, ja siitä panen vaikka pääni pantiksi,
tavoittaa sen sittenkin. Ne kaikki olivat kaiketi hänen hyviä ystäviään,
neitsyt? Wilhelm ja Philipp, Martin ja Fritz? -- No, Just sulkeutuu
hänen suosioonsa! (Poistuu.)


KOLMAS KOHTAUS.

_Franziska_ ja sittemmin _isäntä_.

FRANZISKA

(joka totisena katsoo hänen jälkeensä). Ansaitsinpa tuon pistoksen! --
Kiitän kunniasta. Just. Minä arvioin rehellisyyden liian vähäpätöiseksi.
Otanpa opetuksen onkeen. -- Ah! Sitä mies parkaa! (Kääntyy mennäkseen
neidin huoneeseen, kun isäntä tulee.)

ISÄNTÄ.

Odottakoon hän toki, kaunis lapseni.

FRANZISKA.

Minulla ei nyt ole aikaa --

ISÄNTÄ.

Vain lyhyt tuokio! -- Eikö vieläkään ole tullut tarkempia tietoja herra
majurista? Eihän hän suinkaan sillä tavalla sanonut jäähyväisiään!

FRANZISKA.

Millä tavalla?

ISÄNTÄ.

Eikö armollinen neiti ole siitä kertonut? Jätettyäni hänet, kaunis
lapseni, alas keittiöön, tulin sattumalta takaisin tänne saliin --

FRANZISKA.

Sattumalta vähän kuunnellaksenne.

ISÄNTÄ.

Voi, lapsi kulta, kuinka hän voi minusta sellaista ajatella? Isännälle
ei mikään sovellu huonommin kuin uteliaisuus. -- Tuskin olin päässyt
tänne, kun armollisen neidin ovi äkkiä lensi auki. Majuri syöksyi ulos,
neiti hänen jälessään, kummankin liikkeet, katseet, asemat -- sellaista
ei voi sanoin kuvata. Neiti tarttui majuriin, tämä riistäytyi irti,
neiti tarttui jälleen. »Tellheim!» -- »Neiti! päästäkää minut!» --
»Minne?» -- Näin veti majuri neidin portaille saakka. Minua jo pelotti,
että hän tempaisi hänet mukanaan alas. Mutta majuri riistäytyikin irti.
Neiti pysähtyi ylimmälle portaalle, katsoi hänen jälkeensä, huusi hänen
jälkeensä, väänteli käsiään. Yhtäkkiä hän kääntyi, juoksi ikkunaan,
ikkunasta takaisin portaille, ja sitten täällä salissa edestakaisin.
Tässä minä seisoin, tässä hän kulki kolmasti ohitseni näkemättä minua.
Vihdoin näytti siltä kuin olisi hän huomannut minut, mutta Jumala meitä
auttakoon! luulenpa, että neiti piti minua hänenä, lapsikulta.
»Franziska», huusi hän, silmät minuun kääntyneinä, »olenko nyt
onnellinen?» Sitten hän tuijotti kattoon ja taas: »Olenko nyt
onnellinen?» Sitten hän pyyhki kyyneleitä silmistään ja hymyili ja kysyi
taas minulta: »Franziska, olenko nyt onnellinen?» -- Totisesti, en
tiennyt, kuinka oli laitani. Kunnes hän juoksi ovelleen ja vielä kerran
kääntyi minuun päin: »Tulehan toki, Franziska; kuka sinun nyt käy
sääliksesi?» -- Ja samalla puikahti pois.

FRANZISKA.

Voi, herra isäntä, nyt olette nähnyt unta.

ISÄNTÄ.

Nähnyt unta? Ei, kaunis lapseni, niin perusteellisesti ei unia nähdä. --
Niin, minä antaisin mitä tahansa, -- minä en ole utelias, -- mutta minä
antaisin mitä tahansa, jos löytäisin avaimen tähän kaikkeen.

FRANZISKA.

Avaimen? meidän oveemmeko? Herra isäntä, se on tuolla sisäpuolella; me
otimme sen pois yöksi: meitä pelottaa.

ISÄNTÄ.

Ei sellaista avainta; minä tarkoitan, kaunis lapseni, ikäänkuin avainta
tai selitystä tai varsinaista yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä näin. --

FRANZISKA.

Vai niin! -- No, hyvästi, herra isäntä. Joko pian saadaan syödä, herra
isäntä?

ISÄNTÄ.

Kaunis lapseni, olinpa miltei unohtaa, mikä oikeastaan oli asiani.

FRANZISKA.

No? mutta aivan lyhyesti --

ISÄNTÄ.

Armollisella neidillä on vielä minun sormukseni: minä sanon sitä
omakseni --

FRANZISKA.

Sen ei pidä teiltä hukkaan joutuman.

ISÄNTÄ.

En olekaan sen vuoksi huolissani; tahdoin vain siitä muistuttaa.
Näkeekös lapsi, minä en edes tahdo sitä takaisin. Se on nyt selvää kuin
viisi sormea mistä hän sormuksen tunsi, ja minkätähden se oli niin hänen
sormuksensa näköinen. Sormus on hänen huostassaan parhaassa tallessa.
Minä en sitä enää ollenkaan halua ja panen toistaiseksi ne sata
pistolia, jotka sitä vastaan annoin, armollisen neidin laskuun. Käyhän
se päinsä, kaunis lapseni?


NELJÄS KOHTAUS.

_Paul Werner_. _Isäntä_. _Franziska_.

WERNER.

Tuossa hän onkin!

FRANZISKA.

Sata pistolia? Minä luulin, että sitä oli vain kahdeksankymmentä.

ISÄNTÄ.

Aivan oikein, vain yhdeksänkymmentä, vain yhdeksänkymmentä. Sen teen,
kaunis lapseni, sen teen.

FRANZISKA.

Kaikki tuo kyllä selviää, herra isäntä.

WERNER

(joka lähestyy heitä takaapäin ja yhtäkkiä taputtaa Franziskaa olalle).

Neitokainen! Neitokainen!

FRANZISKA

(pelästyy). Huh!

WERNER.

Älköön hän pelästykö! -- Neitokainen, neitokainen, näen, että hän on
sievä ja vielä ventovieras. -- Ja sieviä vieraita ihmisiä täytyy
varoittaa. -- Neitokainen, neitokainen, varokoon hän tuota miestä!
(Osoittaen isäntää.)

ISÄNTÄ.

Kas, mikä odottamaton ilo! Herra Paul Werner! Tervetuloa meille,
tervetuloa! -- Ah, yhä vielä kai sama hilpeä, leikkisä, rehellinen
Werner kuin ennenkin! Tämänkö kauniin lapsen pitäisi varoa minua! Ha, ha
ha!

WERNER.

Karttakoon hän kaikkialla tuota miestä!

ISÄNTÄ.

Minua! minua! -- Olenko minä sitten niin vaarallinen? -- Ha, ha, ha! --
Kuulkoon hän toki, kaunis lapseni! Kuinka häntä miellyttää tuollainen
leikinlasku?

WERNER.

Hänenkaltaisensa selittävätkin aina leikiksi sen, kun heille sanotaan
suora totuus.

ISÄNTÄ.

Totuus! ha, ha, ha! -- Yhä parempaa, kaunis lapseni, eikö niin? Eikös
osaakin ilvehtiä! Minäkö vaarallinen? -- minä? -- Parisenkymmentä vuotta
sitten oli tuossa vielä vähän perää. Niin, niin, kaunis lapseni, silloin
minä olin vaarallinen; silloin siitä tiesi yksi ja toinen; mutta nyt --

WERNER.

Voi tuota vanhaa narria!

ISÄNTÄ.

Siinäpä se! Kun vanhenemme, ei meistä enää ole vaaraa. Ei hänenkään käy
paremmin, herra Werner!

WERNER.

Hitto vieköön, hän on ja pysyy hupsuna! -- Neitokainen, uskonee kai hän
minulla olevan vielä sen verran älyä, etten nyt puhu siitä
vaarallisuudesta. Se yksi perkele on hänestä lähtenyt ulos, mutta
seitsemän muuta on häneen mennyt sen sijaan.

ISÄNTÄ.

Oo, kuulkoon hän nyt taas! Mitenkä hän osaakaan kaikki väännellä ja
käännellä! -- Ilveestä ilveeseen ja yhä uutta ja uutta! Oo, hän on
erinomainen mies, tuo herra Paul Werner! -- (Franziskalle ikäänkuin
korvaan.) Hyvinvoipa mies ja vielä naimaton. Kolmen kilometrin päässä
täältä hänellä on komea kylätuomarintila. Hänellä sitä vasta on saalista
sodasta! -- Ja on ollut varusmestarina herra majurin väessä. Oo, hän on
sitten meidän herra majurimme hyvä ystävä! Hän on sitten hyvä ystävä,
joka antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi hänen tähtensä! --

WERNER.

Niin! ja tuo on sitten minun majurini hyvä ystävä! Tuo on sitten hyvä
ystävä, joka majurin pitäisi antaa piestä kuoliaaksi.

ISÄNTÄ.

Mitä? kuinka? -- Ei, herra Werner, tuo ei enää ole sopivaa leikkiä. --
Minäkö en olisi herra majurin ystävä? -- Ei, tuota leikkiä minä en
ymmärrä.

WERNER.

Just on kertonut minulle kauniita juttuja.

ISÄNTÄ.

Just? Sitäpä jo arvelinkin, että Just tässä puhuu teidän suullanne! Just
on häijy, törkeä ihminen. Mutta tässähän on tämä kaunis lapsi
saapuvilla; hän puhukoon: sanokoon hän, enkö ole herra majurin ystävä?
Enkö ole tehnyt hänelle palveluksia? Ja miksi en minä olisi hänen
ystävänsä? Eikö hän ole ansiokas mies? Totta on, että hänelle on
sattunut kova onni joutua virkaheitoksi, mutta mitä se tekee? Kuningas
ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä, ja vaikka hän kaikki heidät
tuntisikin, niin hän ei voi kaikkia heitä palkita.

WERNER.

Nuo sanat toi Jumala hänen suuhunsa! -- Mutta Just -- tosin ei
Justissakaan ole juuri mitään erikoista, mutta valehtelija Just ei ole:
ja jos se on totta, mitä hän on minulle kertonut --

ISÄNTÄ.

Minä en halua kuulla sanaakaan koko Justista! Kuten sanottu: puhukoon
tämä kaunis lapsi! (Hänelle korvaan.) Tietääkös lapsi kulta siitä
sormuksesta! -- Kertokoon hän siitä herra Wernerille. Silloin hän oppii
minut paremmin tuntemaan. Ja ettei tuntuisi siltä, että hän puhuu vain
minun mielikseni, niin en edes halua olla saapuvilla. Minä en halua olla
saapuvilla, minä lähden; mutta vielä te itsekin näette, herra Werner,
vielä te itsekin näette, eikö Just ole törkeä herjaaja.


VIIDES KOHTAUS.

_Paul Werner_. _Franziska_.

WERNER.

Neitokainen, tunteeko hän siis minun majurini?

FRANZISKA.

Majuri von Tellheiminkö? Tietysti minä tunnen sen kelpo miehen.

WERNER.

Eikö hän olekin kunnon mies? Pitääkös hän siitä miehestä? --

FRANZISKA.

Sydämeni pohjasta.

WERNER.

Todellako? Näkeekös neitokainen, nyt hän näyttää minusta entistäkin
kauniimmalta. -- Mutta mitä palveluksia tuo isäntä sanoo majurille
tehneensä?

FRANZISKA.

Enpä tosiaankaan tiedä; jollei hän mieline lukea sitä ansiokseen, mikä
kaikeksi onneksi sai alkunsa hänen roistomaisesta menettelystään.

WERNER.

Olisiko se siis totta, mitä Just minulle kertoi? -- (Kääntyen sinnepäin,
mihin isäntä poistui.) Mikä onni, että livistit tiehesi! -- onko hän
todellakin karkoittanut majurin huoneestaan? -- Tehdä sellaiselle
miehelle sellaiset kolttoset, kun tuo aasinpää arvelee, ettei miehellä
muka enää ole rahaa! Majurilla ei muka rahaa?

FRANZISKA.

Niinkö? Vai on majurilla rahaa?

WERNER.

Kuin heinää! Hän ei edes tiedä, kuinka paljon hänellä on. Hän ei tiedä,
kuka hänelle on velkaa. Minä olen itsekin hänelle velkaa ja olen nyt
tuomassa siitä vähäisen jäännöksen. Näkeekös neitokainen, tässä
kukkarossa (jonka hän ottaa taskustaan) on sata louisdoria ja tässä
käärössä (jonka hän ottaa toisesta taskustaan) sata tukaattia. Kaikki
hänen rahojaan!

FRANZISKA.

Todellako? Mutta miksi majuri sitten panttaa tavaroitaan? Hänhän on
pantannut erään sormuksen --

WERNER.

Pantannut! Älköön hän uskoko sellaisia. Ehkäpä hän on halunnut päästä
erilleen tuosta joutavasta kapineesta.

FRANZISKA.

Se ei olekaan mikään joutava kapine! Se on hyvin kallisarvoinen sormus,
taitaapa vielä olla rakkaan käden antama.

WERNER.

Sepä se. Rakkailta kätösiltä! niin, niin! Tuollainen tuo usein mieleen,
mitä ei juuri mielellään muistelisi. Senpävuoksi se toimitetaankin pois
silmistä.

FRANZISKA.

Mitä?

WERNER.

Talvimajoissa tapahtuu sotilaalle ihmeitä. Silloin hänellä ei ole mitään
tekemistä, hän hoitelee terveyttään ja solmii aikansa kuluksi
tuttavuuksia, omasta mielestään vain talvikaudeksi, mutta se
hyväsydäminen hupakko, jonka kanssa hän liittojaan solmii, pitää näitä
elinaikaisina. Yks kaks on sitten pieni sormus sujahutettu sormeen; hän
ei itsekään tiedä miten se siihen joutui. Ja useinpa hän luopuisi vaikka
sormestaankin, kunhan samalla vain pääsisi eroon sormuksesta.

FRANZISKA.

Kas vain! ja niinköhän lie majurinkin käynyt?

WERNER.

Aivan varmaan. Varsinkin Saksissa; vaikka hänellä olisi ollut kymmenen
sormea kummassakin kädessä, hän olisi ne kaikki kaksikymmentä saanut
sormuksia täyteen.

FRANZISKA

(syrjään). Tuohan kuuluu varsin merkilliseltä ja siitä sietää ottaa
selko. -- Herra kylätuomari vai herra varusmestari --

WERNER.

Neitokainen, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan: herra varusmestari
on minusta paremmin mieleen.

FRANZISKA.

No, herra varusmestari, tässä on minulla kirje herra majurilta
emännälleni. Vien sen kiireesti sisään ja tulen kohta takaisin. Tahtooko
hän ehkä olla niin hyvä ja odottaa täällä sen aikaa? Haluaisin kovin
mielelläni jutella hänen kanssaan enemmänkin.

WERNER.

Jutteleeko hän mielellään, neitokainen? No miksi ei: menköön hän vain;
minä juttelen myös mielelläni; kyllä minä odotan.

FRANZISKA.

Oi, odottakoon hän siis! (Poistuu.)


KUUDES KOHTAUS.

_Paul Werner_.

Tuo ei ollutkaan mikään hullumpi neitokainen! Mutta minun ei kuitenkaan
olisi pitänyt luvata häntä odottaa. -- Sillä tärkeintä kai olisi, että
hakisin majurin käsiini. -- Hän ei huoli rahoistani ja panttaa
mieluummin tavaroitaan? -- Tuostapa hänet tunnen. Johtuu mieleeni hauska
kepponen. -- Käydessäni kaksi viikkoa sitten kaupungissa pistäysin
tervehtimässä ratsumestarinrouva Marloffia. Tuo vaimo parka makasi
sairaana ja valitti miehensä jääneen majurille velkaa neljäsataa
taaleria, eikä hän tietänyt, miten saada ne maksetuksi. Tänään aioin
taas käydä hänen puheillaan; -- aioin sanoa hänelle, että voisin lainata
hänelle viisisataa taaleria, kunhan saisin maksun pikku tilastani. --
Sillä täytyyhän minun toimittaa siitä edes jonkin verran varmoihin
käsiin, tai muuten se joutuu Persiaan. -- Mutta hän oli jo muilla
mailla. Ja varmaankaan hän ei ole saanut majurille maksetuksi. -- No,
niin minä teen: ja mitä pikemmin, sitä parempi. -- Älköön neitokainen
panko pahakseen; minä en voi odottaa. (Lähtee ajatuksissaan pois ja on
törmäämäisillään yhteen majurin kanssa, joka tulee häntä vastaan.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

_von Tellheim_. _Paul Werner_.

v. TELLHEM.

Niin ajatuksissasi, Werner?

WERNER.

Siinähän te olette; olin juuri lähdössä teitä tervehtimään uudessa
asunnossanne, herra majuri.

v. TELLHEIM.

Sadatellaksesi minulle entisen asuntoni isäntää silmät korvat täyteen.
Jätä minut häneltä rauhaan.

WERNER.

Sen olisin tehnyt muun ohessa, aivan niin. Mutta oikeastaan aioin vain
teitä kiittää, kun hyväntahtoisesti otitte ne sata louisdoria
talletettavaksenne. Just jätti ne minulle takaisin. Olisin tosin suonut,
että yhä edelleenkin niitä tallettaisitte. Mutta te olette muuttanut
uuteen asuntoon, jota emme tunne kumpainenkaan. Kukapa tietää,
minkälaista siellä on. Siellä ne voitaisiin teiltä varastaa ja teidän
olisi ne minulle korvattava; siinä ei auttaisi mikään. En siis
todellakaan voi teitä kehoittaa niitä ottamaan.

v. TELLHEIM

(hymyillen). Milloin olet käynyt noin varovaiseksi, Werner?

WERNER.

Oppiihan sitä. Näihin aikoihin ei rahoihinsa nähden voi olla kyllin
varovainen. -- Sitten oli minulla teille vähän muutakin asiaa, herra
majuri, ratsumestarinrouva Marloffin puolesta; olen juuri tulossa hänen
luotaan. Hänen miehensähän on jäänyt teille velkaa neljäsataa taaleria;
tässä lähettää hän teille lyhennykseksi sata tukaattia. Jäännöksen lupaa
hän lähettää ensi viikolla. Olen ehkä itsekin osaltani syypää siihen,
ettei hän nyt lähettänyt täyttä summaa. Sillä hän oli minullekin velkaa
noin kahdeksankymmentä taaleria, ja kun hän arveli, että olin tullut
häntä karhuamaan, -- mikä kyllä olikin totta, -- niin hän suoritti
minulle ne ja antoi ne siitä kääröstä, jonka hän jo oli varannut teitä
varten. -- Teidän käy paremmin päinsä odottaa sataa taalerianne viikon
verran kuin minun muutamaa ropoani. -- Tuossa on, Ottakaa! (Ojentaa
hänelle tukaattikäärön.)

v. TELLHEIM.

Werner!

WERNER.

Mikä teitä vaivaa? Mistä olette harmistunut?

v. TELLHEIM

(katkerasti lyöden otsaansa ja polkien jalkaa). Siitä, että et tuonut
täyttä neljääsataa taaleria!

WERNER.

No, no, herra majuri! Ettekö siis ole minua ymmärtänyt?

v. TELLHEIM.

Juuri siksi, että olen sinut ymmärtänyt! Minkätähden juuri parhaat
ihmiset minua tänään eniten kiduttavat!

WERNER.

Mitä te sanotte?

v. TELLHEIM.

Se kuuluu sinuun vain puolittain! -- Mene, Werner! (Työntäen takaisin
käden, jolla Werner ojentaa hänelle tukaatit.)

WERNER.

Kohta, kun olen päässyt näistä eroon!

v. TELLHEIM.

Werner, entä kun nyt saat kuulla, että Marloffin leski itse oli tänään
anivarhain minun luonani?

WERNER.

Niinkö?

v. TELLHEIM.

Ettei hän enää ole minulle mitään velkaa?

WERNER.

Todellako?

v. TELLHEIM.

Että hän on maksanut minulle joka pennin: mitäpä silloin sanot?

WERNER

(joka miettii hetkisen). Minä sanon, että olen valehdellut, ja että tämä
valehteleminen on oikeata koiran virkaa, koskapa siinä voi joutua
kiikkiin.

v. TELLHEIM.

Ja häpeetkös?

WERNER.

Entäs sen, joka minut pakottaa sillä tavalla valehtelemaan? Eikö
hänenkin pitäisi hävetä? Katsokaas, herra majuri, jos sanoisin, ettei
teidän menettelynne minua suututa, niin valehtelisin vielä kerran, mutta
minä en halua enää valehdella. --

v. TELLHEIM.

Älä vihastu, Werner! Minä tunnen sydämesi ja rakkautesi minua kohtaan.
Mutta minä en tarvitse rahojasi.

WERNER.

Ette tarvitse? Vaan myytte mieluummin ja panttaatte mieluummin ja
annatte mieluummin aihetta ihmisten juoruihin?

v. TELLHEIM.

Ihmiset joutavat tietää, ettei minulla enää ole mitään. Ei pidä tekeytyä
rikkaammaksi kuin on.

WERNER.

Mutta miksi sitten köyhemmäksikään? -- Meillä on niin kauvan kun
ystävällämme on.

v. TELLHEIM.

Minun ei sovi olla sinun velallisesi.

WERNER.

Ei sovi? -- Jos jonakin helteisenä päivänä, kun sekä aurinko että
vihollinen ahdisti, teidän ratsupalvelijanne oli kadonnut kenttäeväineen
ja te tulitte luokseni ja sanoitte: »Werner, eikö sinulla ole mitään
juotavaa?» ja minä ojensin teille kenttäpulloni, niin te otitte sen ja
joitte, eikö niin? Sopiko se? Kautta kurjan sieluni, eikö kulaus mätää
vettä silloin usein ollut suurempiarvoinen kuin kaikki tuo roska!
(Vetäen esille kukkaronkin täynnä louisdoreja ja tarjoten hänelle
kumpaistakin.) Ottakaa, rakas majuri! Kuvitelkaa, että tämä on vettä.
Tämänkin on Luoja luonut kaikkia varten.

v. TELLHEIM.

Sinä kidutat minua; kuulithan jo, etten halua olla velallisesi.

WERNER.

Ensin se ei sopinut; nyt te ette tahdo? Niin, se on toista. (Hiukan
harmistuneesti.) Te ette tahdo olla minun velalliseni? Mutta entäpä jos
jo olisitte, herra majuri? Vai ettekö ole mitään velkaa sille miehelle,
joka kerran torjui iskun joka oli halkaista teidän päänne, ja toisen
kerran iski irti käsivarren joka juuri oli laukaisemassa ja lähettämässä
kuulan rintaanne? -- Mitä enempää voitte joutua sille miehelle velkaan?
Vai merkitseekö kaulani vähemmän kuin kukkaroni? -- Jos tuo on
ylhäisesti ajateltua, kautta kurjan sieluni, niin on se myöskin hyvin
tympäisevää!

v. TELLHEIM.

Kenen kanssa puhut noin, Werner? Me olemme yksin, nyt voin sen siis
sanoa; jos joku kolmas meitä kuulisi, olisi se pelkkää tuulen
pieksemistä. Tunnustan mielihyvällä, että minun on kaksi kertaa sinua
hengestäni kiittäminen. Mutta, ystävä, mikä olisi minua estänyt
tilaisuuden tullen tekemästä puolestasi yhtä paljon? Hä!

WERNER.

Vain se, ettei teillä ole ollut siihen tilaisuutta! Kuka sitä on
epäillyt, herra majuri? Olenhan nähnyt teidän satoja kertoja panevan
alttiiksi henkenne halvimman sotilaan puolesta, jos häntä ahdisteltiin!

v. TELLHEIM.

Sepä se!

WERNER.

Mutta --

v. TELLHEIM.

Miksi et ymmärrä minua oikein? Minä sanon: ei sovi, että minä olen
velallisesi; minä en tahdo olla velallisesi. Niissä olosuhteissa
nimittäin, joissa nyt olen.

WERNER.

Vai sillä tavalla! Säästätte sen parempiin aikoihin; te haluatte lainata
minulta rahoja joskus toiste, kun ette niitä tarvitse, kun teillä
itsellänne on ja minulla kenties ei ole.

v. TELLHEIM.

Ei pidä lainata, jollei tiedä voivansa maksaa takaisin.

WERNER.

Teidäntapaisenne miehen taskut eivät iän kaiken tyhjinä pysy.

v. TELLHEIM.

Sinähän tunnet maailman! -- Ainakaan ei pidä ruveta lainaamaan
sellaiselta, joka itse tarvitsee rahansa.

WERNER.

Aivan niin, ja sellainen mies muka olen minä! Mihin minä sitä
tarvitsisin? -- -- Missä varusmestaria tarvitaan, sieltä hän saa
elatuksensakin.

v. TELLHEIM.

Sinä tarvitset rahasi voidaksesi päästä ylemmäksi kuin varusmestari,
päästäksesi eteenpäin uralla, jolla rahattomana ansiokkainkin jää
takapajulle.

WERNER.

Ylemmäksi kuin varusmestari? Sellaisia en ajattele. Olen hyvä
varusmestari, vaan minusta saattaisi helposti tulla huono ratsumestari
ja varmasti vielä huonompi kenraali. Kokemuksesta sen tietää.

v. TELLHEIM.

Älä tee mitään sellaista, että minun täytyy ajatella sinusta
sopimattomia, Werner! En ole tullut juuri hyvilleni siitä, mitä Just
minulle kertoi. Olet myynyt tilasi ja aiot taas lähteä kiertelemään. Älä
saata minua uskomaan, että rakastat sekä tuota tointa että myöskin sitä
rajua, kevytmielistä elämistapaa, joka valitettavasti on siihen
yhdistetty. Sotilaana on oltava maansa puolesta tahi rakkaudesta siihen
asiaan, jonka puolesta taistellaan. Palvella tarkoituksetta tänään
täällä, huomenna tuolla on samaa kuin matkustella niinkuin
teurastajarenki, ei enempää.

WERNER.

No niin, herra majuri, minä seuraan siis teitä. Te tiedätte paremmin,
mikä sopii. Minä jään teidän luoksenne. -- Mutta, rakas majuri, ottakaa
toki toistaiseksi rahani. Tänään tai huomenna on asianne ratkaistu. Te
voitte saada rahoja koko joukon. Teidän täytyy sitten antaa ne
korkoineen takaisin. Minähän teen sen vain korkojen takia.

v. TELLHEIM.

Vaiti siitä!

WERNER.

Kautta kurjan sieluni, minä teen sen vain korkojen takia! -- Kun
toisinaan ajattelin: Miten käy sinun, kun vanhuus saapuu? kun olet
isketty pataluhaksi? kun sinulla ei ole enää mitään? kun sinun on
lähdettävä kerjuulle? -- niin ajattelin taas: Ei, sinä et lähde
kerjuulle; sinä menet majuri Tellheimin luokse; hän on jakava kanssasi
viimeisen penninsä; hän elättää sinut kuolemaan asti; hänen luonansa
saatat kuolla rehellisenä miehenä.

v. TELLHEIM

(tarttuen Wernerin käteen). Ja, toveri, niinkö et enää ajattele?

WERNER.

En, niin en enää ajattele. -- Ken ei minulta mitään huoli, kun hän
tarvitsee ja minulla on, hän ei minulle mitään annakaan, kun hänellä on
ja minä tarvitsen. -- Hyvä on! (Aikoo lähteä.)

v. TELLHEIM.

Ihminen, älä saata minua raivoihini! Mihin lähdet? (Pidättää häntä.) Jos
nyt kunniani kautta vakuutan, että minulla vielä on rahaa; jos kunniani
kautta lupaan, että sinulle ilmoitan, kun ei minulla enää ole; että sinä
olet ensimäinen ja ainoa, jolta mitään lainaan: -- oletko silloin
tyytyväinen?

WERNER.

Täytyyhän minun! -- Antakaa kätenne, herra majuri.

v. TELLHEIM.

Tässä, Paul! -- Ja nyt ei siitä sen enempää. -- Tulin tänne
puhutellakseni erästä tyttöä --


KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Franziska_ (neidin huoneesta). _v. Tellheim_. _Paul Werner_.

FRANZISKA

(astuessaan sisään). Oletteko vielä täällä, herra varusmestari? --
(Huomatessaan Tellheimin.) Ja tekin olette täällä, herra majuri? --
Tuossa tuokiossa olen käskettävänänne. (Menee nopeasti takaisin
huoneeseen.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

_v. Tellheim_. _Paul Werner_.

v. TELLHEIM.

Siinä hän oli! -- Mutta sinähän tunnet hänet?

WERNER.

Niin, minä tunnen tuon neitokaisen. --

v. TELLHEIM.

Mutta ethän sinä, jos oikein muistan, ollut luonani, kun minulla oli
talvimajani Thüringissä?

WERNER.

En ollut, silloin olin Leipzigissä hankkimassa vaatevarastoja.

v. TELLHEIM.

Mistä siis hänet tunnet?

WERNER.

Tuttavuutemme on vastasyntynyt. Se alkoi tänään. Mutta nuori tuttavuus
on lämmintä.

v. TELLHEIM.

Siis olet kai jo nähnyt hänen neitinsäkin?

WERNER.

Neitikö siis on hänen arvoisa emäntänsä? Hän sanoi minulle teidän
tuntevan hänen herrasväkensä.

v. TELLHEIM.

Johan sen kuulit! Thüringin ajoilta.

WERNER.

Onko se neiti nuori?

v. TELLHEIM.

On.

WERNER.

Ja kaunis?

v. TELLHEIM.

Hyvin kaunis.

WERNER.

Rikas?

v. TELLHEIM.

Hyvin rikas.

WERNER.

Pidättekö te neidistä yhtä paljon kuin tytöstäkin? Sehän olisi
erinomaista!

v. TELLHEIM.

Mitä tarkoitat?


KYMMENES KOHTAUS.

_Franziska_ (saapuu jälleen kirje kädessä). _v. Tellheim_. _Paul
Werner_.

FRANZISKA.

Herra majuri --

v. TELLHEIM.

Rakas Franziska, en ole edes ehtinyt vielä lausua sinua tervetulleeksi.

FRANZISKA.

Ajatuksissanne lienette sen jo kumminkin tehnyt. Tiedän, että pidätte
minusta. Niin minäkin teistä. Mutta siinä ette tee ollenkaan kiltisti,
että te saatatte ihmiset, jotka teistä pitävät, niin levottomiksi.

WERNER

(itsekseen). Haa, nyt huomaan. Oikeassa ollaan!

v. TELLHEIM.

Se on kohtaloni, Franziska! -- Annoitko hänelle kirjeeni?

FRANZISKA.

Annoin, ja tässä minä tuon teille -- (Ojentaa hänelle kirjeen.)

v. TELLHEIM.

Vastauksenko?

FRANZISKA.

Ei, vaan oman kirjeenne takaisin.

v. TELLHEIM.

Mitä? Eikö hän halua sitä lukea?

FRANZISKA.

Kyllä kai hän haluaisi, -- mutta -- me emme oikein osaa lukea
kirjoitettua.

v. TELLHEIM.

Kujeilija!

FRANZISKA.

Ja me arvelemme, ettei kirjeitten kirjoittaminen ole keksitty niitä
varten, jotka voivat suullisesti seurustella keskenänsä, jos vain
haluavat.

v. TELLHEIM.

Mikä tekosyy! Hänen täytyy se lukea. Se sisältää puolustukseni, --
kaikki syyt ja perusteet --

FRANZISKA.

Ne tahtoo neiti kuulla teiltä itseltänne, ei lukea.

v. TELLHEIM.

Kuulla minulta itseltäni? Jottako jokainen hänen sanansa, jokainen hänen
ilmeensä minut saisi hämilleni: jottako minä jokaisessa hänen
katseessaan tuntisin tappioni koko suuruuden? --

FRANZISKA.

Ilman armoa! -- Ottakaa! (Antaa hänelle kirjeen.) Hän odottaa teitä
kello kolmen ajoissa. Hän aikoo lähteä ajelemaan ja kaupunkia
katselemaan. Teidän on lähdettävä hänen kanssaan.

v. TELLHEIM.

Ajelemaanko?

FRANZISKA.

Ja mitäs annatte, jos päästän teidät lähtemään kahden kesken? Minä jään
kotia.

v. TELLHEIM.

Kahden kesken?

FRANZISKA.

Komeissa, suljetuissa vaunuissa.

v TELLHEIM.

Mahdotonta!

FRANZISKA.

Niin, niin! Vaunuissa on herra majurin kestettävä kiipelinsä! sieltä ei
pääse livistämään. Siksipä tapahtuukin näin. -- Lyhyesti, te tulette,
herra majuri, ja täsmälleen kello kolme. -- No? Tehän halusitte minuakin
puhutella kahden kesken. Mitä teillä siis on sanottavaa? -- Vai niin, me
emme ole kahden kesken. (Katsellen Werneriä.)

v. TELLHEIM.

Olemme, Franziska, me olemme kahden kesken. Mutta koska neiti ei ole
lukenut kirjettä, niin ei minulla ole sinulle enää mitään sanottavaa.

FRANZISKA.

Vai niin? Olemme siis sittenkin kahden kesken? Teillä siis ei ole herra
varusmestarilta mitään salattavaa?

v. TELLHEIM.

Ei, ei mitään.

FRANZISKA.

Minusta tuntuu kumminkin, että pitäisi olla jotakin.

v. TELLHEIM.

Kuinka niin?

WERNER.

Miksi niin, neitokainen?

FRANZISKA.

Varsinkin eräänlaatuiset salaisuudet. -- Kaikki kaksikymmentä, herra
varusmestari? -- (Kohottaen molemmat kätensä hajalla sormin.)

WERNER.

St! st! Neitokainen, neitokainen!

v. TELLHEIM.

Mitä se merkitsee?

FRANZISKA.

Yks kaks se sujahtaa sormeen, herra varusmestari? (Ikäänkuin pistäisi
sormuksen nopeasti sormeen.)

v. TELLHEIM.

Mikä teillä on?

WERNER.

Neitokainen, neitokainen, ymmärtänee hän kai leikkiä?

v. TELLHEIM.

Werner, et suinkaan lie unohtanut, mitä olen sinulle usein muistuttanut,
että on eräs asia, josta ei koskaan pidä laskea leikkiä naisten kanssa?

WERNER.

Kautta kurjan sieluni, minä olen tainnut sen unohtaa! -- Neitokainen,
minä pyydän --

FRANZISKA.

No, jos se oli leikkiä; tällä kertaa voin sen antaa anteeksi.

v. TELLHEIM.

Jos minun siis välttämättä on tultava, Franziska: niin toimita kuitenkin
siten, että neiti vielä sitä ennen lukee kirjeen. Se säästäisi minulta
kiusan ajatella vielä kerran ja puhua vielä kerran asioista, jotka niin
mielelläni haluaisin unohtaa. Tuossa on, anna se hänelle! (Kääntäessään
kirjeen toisinpäin ja aikoessaan sen ojentaa hänelle huomaa hän, että se
on avattu.) Mutta näenkö oikein? Kirjehän on avattu, Franziska.

FRANZISKA.

Taitaapa olla. (Tarkastaa sitä.) Totisesti, se on avattu. Kukahan sen
sitte lienee avannut? Mutta lukeneet me emme sitä todellakaan ole, herra
majuri, emme todellakaan. Emmekä me sitä haluakaan lukea; sillä sen
kirjoittaja saapuu itse. Tulettehan te, ja tiedättekö mitä, herra
majuri? Älkää tulko tuollaisena kuin nyt olette: saappaissa, tukka
tuskin käherrettynä. Teille täytyy suoda anteeksi, te tuskin saatoitte
aavistaa tapaavanne meitä. Tulkaa solkikengissä, ja käherryttäkää
tukkanne. -- Tuolla tavalla te näytätte minusta liian urhoolliselta,
liian preussiläiseltä.

v. TELLHEIM.

Minä kiitän sinua, Franziska.

FRANZISKA.

Te näytätte siltä kuin olisitte viime yön ollut taistelukentällä.

v. TELLHEIM.

Ehkäpä olet oikeassa.

FRANZISKA.

Mekin pukeudumme aivan kohta ja sitten syömme. Me pyytäisimme
mielellämme teitä syömään kanssamme, mutta läsnäolonne saattaisi olla
esteenä syömisellemme, ja katsokaas, niin kovin rakastuneita me emme
ole, ettei meidän olisi nälkä.

v. TELLHEIM.

Minä lähden! Franziska, valmista sinä häntä vähäisen tällävälin, ettei
minun tarvitsisi joutua halveksittavaksi hänen silmissään eikä
omissakaan silmissäni. -- Tule, Werner, sinun on syötävä kanssani.

WERNER.

Tämänkö talon pöydässä? Silloin en saisi suustani alas palaakaan.

v. TELLHEIM.

Minun omassa huoneessani.

WERNER.

No, sitten seuraan teitä heti. Vielä vain sananen tälle neitokaiselle.

v. TELLHEIM.

Ei ole hullumpaa! (Poistuu.)


YHDESTOISTA KOHTAUS.

_Paul Werner_. _Franziska_.

FRANZISKA.

No, herra varusmestari? --

WERNER.

Neitokainen, kun minä palaan, onko minunkin tultava siistitympänä?

FRANZISKA.

Tulkoon hän miten haluaa, herra varusmestari; minun silmilläni ei ole
mitään häntä vastaan. Mutta sitä enemmän on korvieni pidettävä varansa
häneen nähden. -- Kaksikymmentä sormea, kaikki sormuksia täynnä! Ai, ai,
herra varusmestari!

WERNER.

Ei, neitokainen, juuri siitä minun olikin vielä puhuttava: minä vain
ilvehdin ilman aikojani! Ei siinä ole vähääkään perää. Kyllähän
_yksikin_ sormi riittää. Ja monet sadat kerrat olen minä majurin kuullut
sanovan: »Se on roisto sotilaaksi, joka saattaa pettää tyttölapsen!» --
Sillä tavalla ajattelen minäkin, neitokainen. Luottakoon hän siihen! --
Minun täytyy tästä rientää majurin jälkeen. -- Maistukoon ruokanne,
neitokainen! (Poistuu.)

FRANZISKA.

Samaten, herra varusmestari! -- Luulenpa, että tuo mies miellyttää
minua! (Hänen aikoessaan lähteä huoneeseen tulee neiti häntä vastaan.)


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

_Neiti_. _Franziska_.

NEITI.

Joko majuri taas on poissa? -- Franziska, luulen nyt jälleen olevani
kyllin rauhallinen, että olisin voinut pidättää hänet täällä.

FRANZISKA.

Ja minä saatan teidät vieläkin rauhallisemmaksi.

NEITI.

Sitä parempi! Hänen kirjeensä, oi, hänen kirjeensä! Jokaiselta riviltä
puhui rehellinen, jalo mies. Kaikki hänen estelynsä omistaa minua
omakseen vakuutti minulle hänen rakkauttaan. -- Hän lienee huomannut,
että olimme lukeneet kirjeen. -- Olkoon huomannut, jos hän vain tulee.
Tuleehan hän aivan varmasti? -- Vain hiukan liian ylpeältä, Franziska,
näyttää minusta hänen menettelynsä. Sillä ylpeyttä, anteeksiantamatonta
ylpeyttä on, kun ei halua rakastetulleenkaan olla onnestaan kiitoksen
velassa! Jos hän antaa minun tuntea tämän liian selvästi, Franziska --

FRANZISKA.

Niin aiotte hänestä luopua?

NEITI.

Kas vain! Joko hän jälleen käy sääliksesi? Ei, rakas hupakko, yhden
ainoan vian tähden ei miehestä luovuta. Ei, mutta mieleeni on
juolahtanut kepponen, kiusata häntä hiukan tämän ylpeytensä tähden
samanlaisella ylpeydellä.

FRANZISKA.

No, sittenhän te jo olettekin erittäin rauhallinen, neiti hyvä, kun
mielenne jo taas on kepposissa.

NEITI.

Niin olenkin; tulehan. Sinullakin on siinä oraa osasi. (Lähtevät
huoneeseensa.)

_(Kolmannen näytöksen loppu.)_



NELJÄS NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

_(Näyttämö: neidin huone.)_

_Neiti_ (täydellisesti ja rikkaasti, mutta aistikkaasti puettuna)
_Franziska_. (Nousevat pöydästä, josta palvelija korjaa astiat.)

FRANZISKA.

Te ette mitenkään vielä liene syönyt kylläksenne, armollinen neiti.

NEITI.

Niinkö luulet, Franziska? Ehkäpä en ollut nälissäni pöytään
istuutuessanikaan.

FRANZISKA.

Olimme sopineet siitä, ettei häntä aterian aikana mainittaisi. Mutta
meidän olisi pitänyt päättää olla häntä ajattelemattakin.

NEITI.

Todellakin, minä en ole ajatellut muuta kuin häntä.

FRANZISKA.

Sen kyllä huomasin. Minä yritin puhella sadoista seikoista, ja te
vastasitte aina hullusti. (Eräs toinen palvelija tuo kahvia.) Tässä
tulee ravintoa, jonka ääressä pikemminkin käy antautuminen haaveilujen
valtaan. Armas, kaihomielinen kahvikulta!

NEITI.

Haaveilujen? Minä en haaveile. Mietin vain sitä läksytystä, jonka
hänelle annan. Oletko minut oikein käsittänyt, Franziska?

FRANZISKA.

Olen toki; mutta parasta olisi, että hän säästäisi meiltä sen vaivan.

NEITI.

Saatpa nähdä, että tunnen hänet perinpohjin. Tuo mies, joka minua nyt
kaikkine rikkauksilleni hyljeksii, on taisteleva minusta koko maailmaa
vastaan saatuaan kuulla, että olen onneton ja hyljätty.

FRANZISKA

(hyvin vakavasti). Ja tuo tuollainen kutkuttanee äärettömästi mitä
hienostuneinta itserakkautta.

NEITI.

Tapaintuomari! Katsoppas vain! Äsken sai hän minut kiinni
turhamaisuudesta, nyt itserakkaudesta. -- No, anna minun olla, rakas
Franziska. Sinähän saat tehdä varusmestarillesi, mitä haluat.

FRANZISKA.

Minun varusmestarilleni?

NEITI.

Niin, jos sen vielä lisäksi kiellät, niin on kaikki kuin ollakin pitää.
-- En ole vielä häntä nähnyt, mutta joka sanasta, minkä hänestä olet
puhunut, ennustan sinulle hänestä miestä.


TOINEN KOHTAUS.

_Riccaut de la Marliniere_. _Neiti Franziska_.

RICCAUT

(vielä oven ulkopuolella). Est-il permis, monsieur le major?

FRANZISKA.

Mitä se on? Aikooko tuo tänne? (Lähestyen ovea.)

RICCAUT.

Parbleu! Mine on veerin. -- Mais non. -- Mine ei on veerin. -- C'est sa
chambre --

FRANZISKA.

Armollinen neiti, tämä herra varmaankin luulee vielä tapaavansa majuri
von Tellheimin täällä.

RICCAUT.

Niin on! -- Le major de Tellheirn; juste, ma belle enfant, c'est lui que
je cherche. Où est-il?

FRANZISKA.

Hän ei enää asu täällä.

RICCAUT.

Comment? viele sitten nelikolmatta tunti teele asu? Ja ei ene teele asu?
Misse asu hen siis?

NEITI

(lähestyy häntä). Hyvä herra, --

RICCAUT.

Ah, madame, -- mademoiselle -- teiden armo, anta anteks --

NEITI.

Hyvä herra, teidän erehdyksenne on varsin hyvin ymmärrettävissä ja
ihmettelynne on aivan luonnollista. Herra majuri on hyväntahtoisesti
luovuttanut huoneensa minulle, jonka täällä vieraana oli vaikea löytää
kattoa päänsä päälle.

RICCAUT.

Ah voilà de ses politesses! C'est un très -- galant-homme que ce major!

NEITI.

Mutta mihin hän on muuttanut, -- sitä en, häpeä kyllä, todellakaan
tiedä.

RICCAUT.

Teiden armo ei tietä? C'est dommage; j'en suis fâché.

NEITI.

Minun olisi todellakin pitänyt ottaa siitä selko. Hänen ystävänsä
käynevät vielä häntä täältä etsimässä.

RICCAUT.

Mine on hyvin henen ysteve, teiden armo --

NEITI.

Franziska, etkö sinä tiedä?

FRANZISKA.

En, armollinen neiti.

RICCAUT.

Mine henelle puhua hyvin terkki. Mine henelle tuo yks nouvelle, miste
hen saa hyvin lysti.

NEITI.

Sitä enemmän olen pahoillani. -- Mutta toivon saavani häntä pian
puhutella. Jos on yhdentekevää, kenen suusta hän saa kuulla tuon hyvän
uutisen, niin tarjoudun minä, hyvä herra --

RICCAUT.

Mine ymmere. -- Mademoiselle parle françois? Mais sans doute; telle que
je la vois! -- La demande etoit bien impolie; vous me pardonnerés,
mademoiselle --

NEITI.

Hyvä herra --

RICCAUT.

Ei? Te ei puhuta franska, teiden armo.

NEITI.

Hyvä herra, Ranskassa yrittäisin sitä puhua. Mutta miksi täällä? Minähän
kuulen, että te minua ymmärrätte, hyvä herra. Ja minä, hyvä herra,
ymmärtänen teitä kai myöskin; puhukaa mitä haluatte.

RICCAUT.

Hyve, hyve! Mine voin myös selvite teten. -- Sachés donc, mademoiselle.
-- Teiden armo pite siis tiete, että mine tule ministeri pöideste -- se
ministeri -- se ministeri -- mike ole se ministeri, kun asu siell --
pitke katu? -- suuri tori? --

NEITI.

Olen täällä vielä aivan vieras.

RICCAUT.

No, sota-asiain ministeri. -- Siell mine söi peivellinen; -- mine syö à
l'ordinaire henne luona, -- ja siell me tuli puhe majori Tellheim; et le
ministre m'a dit en confidence, car Son Excellence est de mes amis, et
il n'y a point de mystères entre nous. -- Henen ylheisyys, mine tahto
sano, on minulle usko, että meiden majorin asia on pika loppumas ja hyvi
loppumas. Hen on laitta yks rapport kuningan tykö, ja kuningas on teke
peetös tout-à-fait en faveur du major. -- Monsieur, m'a dit Son
Excellence, vous comprenés bien, que tout depend de la maniere, dont on
fait en visager les choses au Roi, et vous me connoissés. Cela fait un
très-joli garçon que ce Tellheim, et ne sais-je pas que vous l'aimés?
Les amis de mes amis sont aussi les miens. Il coute un peu cher au Roi
ce Tellheim, mais est-ce que l'on sert les Rois pour rien? Il faut
s'entr'aider en ce monde; et quand il s'agit de pertes, que ce soit le
Roi, qui en fasse, et non pas un honnêt-homme de nous autres. Voilà le
principe, dont je ne me depars jamais. -- Mite teide armo sano teste?
Eikö totta, se ole kilti mies? Ah que Son Excellence a le coeur bien
placé! Hen on au reste minule vakutta, jos majori ei jo sai une lettre
de la main -- yks kuninkallinen käsikirje, että hen on saa se tenepeive
infailliblement.

NEITI.

Tietysti, hyvä herra, tämä tieto suuresti ilahduttaa majuri von
Tellheimiä. Haluaisin vain samalla mainita hänelle sen ystävän nimen,
joka niin hartaasti ottaa osaa hänen onneensa --

RICCAUT.

Minu nimi toivo teiden armo? -- Vous voyés en moi -- teiden armo nehde
minussa le chevalier Riccaut de la Marliniere, seigneur de Pret-au-val,
de la branche de Prensd'or. -- Teiden armo joutu ihmetys, kun huoma
minun olla niin suuri, suuri pärhe, qui est veritablement du sang royal.
-- Il faut le dire; je suis sans doute le cadet le plus avantureux, que
la maison a jamais eu. -- Mine on palvella minun ykstoistas ikevuosi
asti. Yks affaire d'honneur sai minun lehti pako. Sitte mine palvella
henen paavillinen pyhyys, San Marinon republik, Puolan kruunu ja
Staaten-General, siihen asti kun mine lopulta joutu tennen. Ah,
mademoiselle, que je voudrois n'avoir jamais vu ce pais-la! Jos mine sai
jeede palvella Staaten-General, niin mine nyt pites olla ainakin
eversti. Mut teele mine aina vain olla capitaine, ja sitten viele olla
pois pantu capitaine --

NEITI.

Se on kovin murheellista.

RICCAUT.

Oui, mademoiselle, me voilà reformé, et par-là mis sur le pavé!

NEITI.

Minä valitan suuresti.

RICCAUT.

Vous êtes bien bonne, mademoiselle. -- Ei, teede ei tunte oma arvo. He
tahto minunlainen mies reformir! -- Mies, joka viele liseks tesse
palvelussa on itsen rouinir! -- Mine on itse anta lise enempi kun
kaksikymmentuhat livres. Mite minula nyt on? Tranchons le mot; je n'ai
pas le sou, et me voilà exactement vis-à-vis du rien.

NEITI.

Säälin teitä sanomattomasti.

RICCAUT.

Vous êtes bien bonne, mademoiselle. Mut niin kun on tapa sano: paha onni
laaha mukanas henen veli; qu'un malheur ne vient jamais seul: niin kevi
minun kans. Minkelaisi yks honnêt-homme kuin on minun extraction, voi
keytte muu resource kun peli? Nyt mine on aina pelata onnen kans, kun
mine ei onni kaipanut. Nyt kun mine sen kaipan, mademoiselle, je joue
avec un guignon, qui surpasse toute croyance. Nyt viisitoista peivene ei
on kulunut yks ainoa, ettei he on otta pois kaikki. Viele eilen he otta
minult pois kaikki kolme kerta. Je sais bien, qu'il y avoit quelque
chose de plus que le jeu. Car parmi mes pontes se trouvoient certaines
dames -- Mine ei tahto sano enempi. Teyty olla galant naiset kans. He
onkin tene peive minu invitir anta revanche, mais ... vous m'entendés,
mademoiselle. -- Teyty ensin tiete miste eletä, ennenkun saa, miste
pelata --

NEITI.

Toivottavasti ette, hyvä herra --

RICCAUT.

Vous êtes bien bonne, mademoiselle --

NEITI

(vie Franziskan syrjään). Franziska, tuota miestä tulee todellakin
sääli. Pahastuisikohan hän, jos tarjoisin hänelle vähän?

FRANZISKA.

Eipä hän juuri siltä näytä.

NEITI.

Hyvä! -- Hyvä herra, kuulin, -- että pelaatte, että häviätte;
epäilemättä paikoissa, joissa jotakin voisi voittaakin. Minun täytyy
tunnustaa, että minä itsekin -- pelaan hyvin mielelläni --

RICCAUT.

Tant mieux, mademoiselle, tant mieux! Tous les gens d'esprit aiment le
jeu à la fureur.

NEITI.

Että voitan hyvin mielelläni; hyvin mielelläni jätän rahani miehen
huostaan, joka -- osaa pelata. -- Olisitteko, hyvä herra, taipuvainen
ottamaan minut osalliseksi peliin? suomaan minulle osan panoksestanne?

RICCAUT.

Comment, mademoiselle, vous voulés être de moitié avec moi? De tout mon
coeur.

NEITI.

Ensi aluksi vain vähäpätöisellä summalla -- (Menee ottamaan rahaa
lippaasta.)

RICCAUT.

Ah, mademoiselle, que vous êtes charmante! --

NEITI.

Tässä on, minkä äskettäin voitin, ainoastaan kymmenen pistolia -- häpeä
kyllä vain näin vähän --

RICCAUT.

Donnés toujours, mademoiselle, donnés. (Ottaa rahan.)

NEITI.

Teidän panoksenne on epäilemättä varsin tuntuva, hyvä herra --

RICCAUT.

Niin, oikken tuntuva. Kymene pistoli? Teiden armo pite olla interessir
minun panos kolme osa, pour le tiers. Kolme osa kyll olla -- vehen
enempi. Mut kauniin naisen kans ei pide olla niin tarkka. Mine toivotan
itselle onni, kun telle tavalla joutu liaison teiden armo kans, et de ce
moment je recommence à bien augurer de ma fortune.

NEITI.

Mutta minä en voi olla läsnä, kun pelaatte, hyvä herra.

RICCAUT.

Miks teiden armo pite olla lesne? Me muut pelajat olla reheliset ihmiset
toinen toisten kans.

NEITI.

Jos meitä onnestaa, hyvä herra, niin tuotte kai minulle oman osani.
Mutta jollei meitä onnesta --

RICCAUT.

Niin mine tule nouta rekryytit. Eikö totta, teiden armo?

NEITI.

Pitkän päälle saattaisivat rekryytit loppua. Puolustakaa siis rahojamme
hyvin, hyvä herra.

RICCAUT.

Mine teiden armo minun pite? yks moukka? yks tyhme piru?

NEITI.

Suokaa anteeksi --

RICCAUT.

Je suis des bons, mademoiselle. Savés-vous ce que cela veut dire? Mine
ole ulosoppinut --

NEITI.

Mutta ettehän, hyvä herra --

RICCAUT.

Je sais monter un coup --

NEITI

(ihmetellen). Todellako?

RICCAUT.

Je file la carte avec une adresse --

NEITI.

Älkää nyt!

RICCAUT.

Je fais sauter la coupe avec une dexterité --

NEITI.

Ette suinkaan te, hyvä herra --?

RICCAUT.

Mite ei? Teiden armo, mite ei? Donnés-moi un pigeonneau à plumer, et --

NEITI.

Pelaatte väärin? petätte?

RCCAUT.

Comment, mademoiselle? Vous appellés cela petette? Corriger la fortune,
l'enchainer sous ses doigts, être sûr de son fait, site te saksalainen
sano pette? Pette? Oo, mike se teiden kieli on köihe kieli! mike paksu
kieli!

NEITI.

Ei, hyvä herra, jos niin arvelette --

RICCAUT.

Laissés-moi faire, mademoiselle, ja ole te rauhalinen. Mite se teile
kuulu, kuinka mine pela? -- Jo riitte, huomena teiden armo neke minun
sata pistoli kans tai ei ensinkä neke minu. -- Votre trés-humble --
(Poistuu kiireesti.)

NEITI

(katsoo hänen jälkeensä hämmästyneenä ja inhoten). Toivon jälkimmäistä,
hyvä herra, jälkimmäistä!


KOLMAS KOHTAUS.

_Neiti_. _Franziska_.

FRANZISKA

(harmistuneena). Saanko enää sanaa suustani? Kaunista! kaunista!

NEITI.

Ivaa vain; minä ansaitsen ivasi. (Hetkisen mietittyään, tyyntyneemmin.)
Älä ivaa, Franziska; en sitä ansaitse.

FRANZISKA.

Erinomaista! Nyt te menettelitte mitä herttaisimmin, autoitte tuon
veijarin jälleen jaloilleen.

NEITI.

Tarkoitukseni oli auttaa onnetonta.

FRANZISKA.

Ja mikä parasta: tuo mies pitää teitä vertaisenaan. Oo, minä riennän
hänen jälkeensä ja otan häneltä rahat takaisin. (Aikoo lähteä.)

NEITI.

Franziska, älä anna kahvin aivan jäähtyä, kaada kuppeihin.

FRANZISKA.

Hänen täytyy antaa teidän rahanne takaisin; te olette päättänyt toisin;
te ette halua pelata hänen toverinaan. Kymmenen pistolia! Kuulittehan
te, neiti, että hän oli kerjäläinen! (Neiti kaataa itse tällävälin
kahvin kuppeihin.) Kuka antaisi kerjäläiselle niin paljon? Ja vielä
koettaisi säästää häneltä nöyryytyksen saada ne kerjäämällä? Ja tuon
armeliaan, joka jalomielisyydestä haluaa olla tuntematta häntä
kerjäläiseksi, tuntee tuo kerjäläinen vuorostaan väärin. Pitäkää
hyvänänne, neiti, jos hän katsoo lahjanne kukaties miksi -- (Neiti
ojentaa Franziskalle kupin.) Tahdotteko saattaa vereni vielä enemmän
kuohuksiin? Minä en voi juoda. (Neiti laskee kupin jälleen kädestään.)
-- »Parbleu, teiden armo, teelle ei tunte oma arvo.» (Ranskalaisen
äänellä.) Eipä todellakaan, jos sallitaan heittiöiden tuolla tavoin
hirttämättä kuljeskella.

NEITI

(kylmästi ja miettien kahvia juodessaan). Tyttö, sinä ymmärrät niin
mainiosti hyviä ihmisiä, mutta milloin opit sietämään huonoja? -- Ja
hekin ovat kuitenkin ihmisiä. -- Ja useinkaan eivät läheskään niin
huonoja ihmisiä kuin miltä näyttävät. -- On vain etsittävä esiin heidän
hyvät puolensa. -- Minä kuvittelen, että tuo ranskalainen on vain
turhamainen. Pelkästä turhamaisuudesta tekeytyy hän väärinpelaajaksi;
hän ei halua näyttää olevansa minulle kiitollisuuden velassa; hän tahtoo
säästyä kiittämästä. Ehkäpä hän nyt käy maksamassa pienet velkansa, elää
jäännöksellä, mikäli sitä riittää, hiljaisesti ja säästävästi eikä
ajattelekaan pelaamista. Jos niin on, rakas Franziska, niin käyköön hän
noutamassa rekryyttejä, jos häntä haluttaa. -- (Antaa hänelle kupin.)
Tuossa on, vie pois! -- Mutta, sanohan, eikö Tellheimin pitäisi jo olla
täällä?

FRANZISKA.

Ei, armollinen neiti, kumpaakaan en voi, en etsiä huonosta ihmisestä
hyviä enkä hyvästä ihmisestä huonoja puolia.

NEITI.

Kai hän tulee aivan varmasti? --

FRANZISKA.

Saisi olla tulematta! -- Te olette huomannut hänessä, hänessä, miesten
parhaassa, hitusen ylpeyttä, ja sen vuoksi haluatte häntä kiusata niin
julmasti?

NEITI.

Siihenkö taas jouduit? -- Vaikene, minä tahdon nyt kerran niin.
Koetappas turmella minulta tämä huvi, koetappas olla sanomatta ja
tekemättä kaikkea, mistä olemme sopineet! -- Minäpä jätän sinut yksin
hänen kanssaan, ja sitten -- -- Nyt hän kai tulee.


NELJÄS KOHTAUS.

_Paul Werner_ (joka astuu sisään jäykkänä, ikäänkuin palveluksessa
ollen). _Neiti_. _Franziska_.

FRANZISKA.

Ei, se on vain hänen rakas varusmestarinsa.

NEITI.

Rakas varusmestarinsa? Ketä tuo rakas tarkoittaa?

FRANZISKA.

Armollinen neiti, älkää saattako miestä hämilleen. -- Teidän
palvelijanne, herra varusmestari, mitä teillä on asiaa?

WERNER

(lähestyy neitiä, välittämättä Franziskasta). Majuri von Tellheim
lähettää armolliselle neiti von Barnhelmille minun, varusmestari
Wernerin kautta alamaisen tervehdyksensä ja ilmoittaa saapuvansa tänne.

NEITI.

Missä hän sitten viipyy?

WERNER.

Teidän armonne suokoon anteeksi, me lähdimme jo vähää ennen kolmea
asunnostamme, mutta sitten kohtasi hänet tänne tullessa
sotavarainhoitaja, ja koska sellaisten herrojen puheesta ei useinkaan
tule loppua, niin antoi hän minulle vihjauksen tulla tekemään
ilmoituksen asiasta armolliselle neidille.

NEITI.

Hyvä on, herra varusmestari. Toivoakseni sotavarainhoitajalla on
majurille hauskaa puhuttavaa.

WERNER.

Sellaisilla herroilla on harvoin upseereille hauskaa sanottavaa. -- Onko
teidän armollanne mitään käskettävää? (On aikeissa jälleen lähteä.)

FRANZISKA.

No, mihin niin kiire, herra varusmestari? Eikö meillä siis olisi mitään
pakisemista keskenämme?

WERNER

(hiljaa Franziskalle, ja vakavasti). Ei, täällä ei, neitokainen. Se on
vastoin kunnioitusta, vastoin alamaista kuuliaisuutta. -- Armollinen
neiti --

NEITI.

Kiitän vaivannäöstä, herra varusmestari. -- Minusta on ollut hauskaa
tutustua häneen. Franziska on kertonut minulle hänestä paljon hyvää.
(Werner kumartaa jäykästi ja poistuu.)


VIIDES KOHTAUS.

_Neiti_. _Franziska_.

NEITI.

Tuoko on sinun varusmestarisi, Franziska?

FRANZISKA.

Ivallisen äänensävynne tähden en ehdi toistamiseen evätä tuota sanaanne:
*sinun*. -- Niin, armollinen neiti, se on minun varusmestarini. Pidätte
epäilemättä häntä hiukan jäykkänä ja puisevana. Melkeinpä hän nyt tuntui
minustakin sellaiselta. Mutta minä huomasin varsin hyvin, että hän luuli
tarpeelliseksi esiintyä teidän edessänne niinkuin paraatissa. Ja kun
sotilaat käyvät paraatiin, -- niin muistuttavat ne totisesti enemmän
sorvattuja nukkeja kuin miehiä. Mutta näkisittepäs hänet ja
kuulisittepas häntä, kun hän on omissa oloissaan.

NEITI.

Niinpä kai pitäisi!

FRANZISKA.

Hän lienee vielä salissa. Enkö saa mennä vähän juttelemaan hänen
kanssaan?

NEITI.

En mielelläni tahtoisi kieltää sinulta tätä huvia. Mutta sinun täytyy
jäädä tänne, Franziska. Sinun täytyy olla läsnä keskustelumme aikana. --
Johtuu vielä jotakin mieleeni. (Vetää sormuksen sormestaan.) Kas tässä,
ota tämä sormukseni, pane se talteen ja anna minulle sen sijaan majurin
sormus.

FRANZISKA.

Miksi niin?

NEITI

(Franziskan noutaessa toista sormusta). En oikein tiedä sitä itsekään,
mutta minusta tuntuu kuin aavistaisin, että se vielä on tarpeen. --
Koputetaan. -- Anna tänne pian! (Pistää sormuksen sormeensa.) Se on hän!


KUUDES KOHTAUS.

_v. Tellheim_ (entisessä puvussaan, mutta muuten sellaisena kuin
Franziska oli toivonut). _Neiti_. _Franziska_.

v. TELLHEIM.

Armollinen neiti, suonette anteeksi viipymiseni --

NEITI.

Oi, herra majuri, noin kovin sotilaallisesti ei ole tarvis toisiimme
suhtautua. Olettehan jo täällä! Ja kun hauskaa odottaa, on
odottaminenkin hauskaa. -- No? (katsoen häntä hymyillen) rakas Tellheim,
emmekö olleetkin lapsia äsken?

v. TELLHEIM.

Niin, lapsia, armollinen neiti, lapsia, jotka panevat vastaan, vaikka
heidän pitäisi kiltisti totella.

NEITI.

Me lähdemme ajelemaan, rakas majuri, -- katselemaan vähän kaupunkia, --
ja sitten enoani vastaan.

v. TELLHEIM.

Mitä sanotte?

NEITI.

Siinä nyt näette, emme edes tärkeintä ole vielä ehtineet sanoa
toisillemme. Niin, hän saapuu tänne vielä tänään. Vain sattuma on syynä
siihen, että tulin päivää varemmin ilman häntä.

v. TELLHEIM.

Kreivi von Bruchsallko? Onko hän jo palannut?

NEITI.

Sodan rauhattomuudet karkoittivat hänet Italiaan: rauha on tuonut hänet
jälleen takaisin. -- Älkää kuvitelko turhia, Tellheim. Olemmehan me jo
aikoja sitten poistaneet liittomme vahvimman esteen hänen puoleltaan --

v. TELLHEIM.

Liittomme?

NEITI.

Hän on ystävänne. Hän on kuullut liian monilta liian paljon hyvää teistä
voidakseen olla muuta. Hän palaa halusta tutustua kasvoista kasvoihin
siihen mieheen, jonka hänen ainoa perijättärensä on valinnut omakseen.
Hän tulee enona, holhoojana, isänä jättääkseen minut teille.

v. TELLHEIM.

Ah, neiti, miksi ette lukenut kirjettäni? Miksi ette tahtonut sitä
lukea?

NEITI.

Teidän kirjettännekö? Niin, nyt muistan, lähetittehän te minulle
kirjeen. Mitenkä olikaan tuon kirjeen laita, Franziska? Olemmeko sen
lukeneet vai emmekö ole sitä lukeneet? Mitä te sitten minulle
kirjoititte, rakas Tellheim? --

v. TELLHEIM.

Ei muuta kuin mitä kunnia käskee.

NEITI.

Se on, olemaan jättämättä yksin kunniallista tyttöä, joka teitä
rakastaa. Täytyyhän kunnian siihen velvoittaa. Tietysti minun olisi
pitänyt lukea tuo kirje. Mutta mitä en ole lukenut, senhän saan nyt
kuulla.

v. TELLHEIM.

Niin, teidän täytyy se nyt kuulla --

NEITI.

Ei, minun ei tarvitse sitä kuulla. Se on itsestään selvää. Tekö voisitte
tehdä niin ruman kolttosen, että nyt ette huolisi minusta? Tiedättekö,
että siten tulisin koko eliniäkseni häväistyksi? Kotipuoleni naiset
osoittaisivat minua sormellaan. -- »Siinä hän on», sanottaisiin, »siinä
on neiti von Barnhelm, joka luulotteli, rikas kun oli, saavansa kelpo
Tellheimin omakseen: juurikuin kelpo miehet olisivat rahalla
saatavissa!» Näin sanottaisiin: sillä kaikki kotiseutuni naiset
kadehtivat minua. Sitä he eivät voi kieltää, että olen rikas, mutta
siitä he eivät halua kuulla puhuttavankaan, että muutenkin olen jotenkin
hyvä tyttö, joka on miehensä arvoinen. Eikö niin, Tellheim?

v. TELLHEIM.

Niin, niin, armollinen neiti, siitä tunnen kotiseutunne naiset. Syytäpä
heillä onkin kadehtia teiltä virkaheittoa, solvaistua upseeria,
raajarikkoa kerjäläistä.

NEITI.

Ja tuotako kaikkea te muka olette? Ellen erehdy, kuulin jotakin
sentapaista jo tänään aamupäivällä. Siinä on sekaisin hyvää ja pahaa.
Valaiskaamme siis kumpaakin lähemmin. -- Te olette siis saanut eronne?
Niin olen kuullut. Luulin, että rykmenttinne oli vain yhdistetty
toisiin. Mistä johtui, että noin ansiokasta miestä ei pidetty
toimessaan?

v. TELLHEIM.

Se johtui siitä, mistä johtua pitikin. Suuret ovat tulleet vakuutetuiksi
siitä, että sotilas tekee heidän hyväkseen omasta halustaan varsin
vähän, velvollisuudesta ei paljoakaan enempää, mutta kaikki oman
kunniansa tähden. Mitäpä he siis luulisivat olevansa häntä kohtaan
velkapäät? Rauha on tehnyt useat meikäläiset heille tarpeettomiksi, ja
lopultakaan ei kukaan ole heille korvaamaton.

NEITI.

Te puhutte niinkuin tuleekin miehen puhua, joka vuorostaan voi varsin
hyvin tulla toimeen ilman noita suuriakin. Ja nyt enemmän kuin koskaan
ennen. Sanon noille suurille suuren kiitokseni siitä, että he ovat
luopuneet miehestä, jonka varsin vastahakoisesti olisin tahtonut jakaa
heidän kanssaan. -- Minä olen teidän käskijänne, Tellheim, te ette
tarvitse muuta herraa. -- Kohdata teidät eronsaaneena, sitä onnea olisin
tuskin uskaltanut uneksia! -- Mutta te ette ole ainoastaan eronsaanut:
te olette vielä enemmänkin. Mitäs te olettekaan vielä lisäksi?
Raajarikko: sanoitte? No, (katsellen häntä ylhäältä alas asti) se
raajarikko on kuitenkin vielä jotenkin eheä ja ryhdikäs; näyttää yhä
vielä jotenkin terveeltä ja voimakkaalta. Rakas Tellheim, jos te
terveitten jäsentenne menettämisen perusteella aiotte lähteä kerjuulle,
niin ennustan teille jo etukäteen, että ani harvojen ihmisten ovilla
mitään saatte, lukuunottamatta sellaisten hyväsydämisten tyttöjen ovia
kuin minä olen.

v. TELLHEIM.

Tuossa kaikessa kuulen vain ilkamoivan tytön puhetta, rakas Minna.

NEITI.

Ja minä kuulen moitteessanne vain tuon »rakas Minna». -- Nyt en enää aio
ilkamoida; sillä mieleeni johtuu, että te sittenkin olette pikku
raajarikko. Pyssynluodista on oikea käsivartenne hiukan halvaantunut.
Mutta tarkoin harkiten ei sekään ole erittäin paha. Sitä paremmassa
turvassa olen lyönneiltänne.

v. TELLHEIM.

Neiti!

NEITI.

Tarkoitatte: mutta te sitä huonommassa turvassa minun lyönneiltäni. No,
no rakas Tellheim, toivoakseni ette päästä asioita niin pitkälle.

v. TELLHEIM.

Teitä naurattaa, hyvä neiti. Valitan, etten voi nauraa teidän kanssanne.

NEITI.

Miksi ei? Mitä teillä sitten on naurua vastaan? Eikö nauraenkin voi olla
hyvin vakava? Rakas majuri, nauru saa meidät pysymään järkevämpinä kuin
paha tuuli. Todistus on tässä silminnähtävänä. Teidän naurava ystävänne
arvioi olosuhteitanne monin verroin oikeammin kuin te itse. Kun olette
saanut eronne, te sanotte itseänne häväistyksi; kun olette saanut kuulan
käsivarteenne, te tekeydytte raajarikoksi! Onko se oikein? Eikö se ole
liioittelua? Ja olenko minä järjestänyt asiat siten, että kaikki
liioittelu niin helposti joutuu naurunalaiseksi? Lyön vetoa, että jos
nyt käyn käsiksi tuohon teidän kerjäläiseenne, niin ei sen laita ole
vähääkään parempi. Te lienette kerran pari menettänyt
kenttävarustuksenne; joitakin sen tai tuon pankkiirin hallussa olevia
pääomia joutunee nyt menemään samaa tietä; teillä ei kenties ole toivoa
saada takaisin joitakin palveluksenne aikana suorittamianne
ennakkomaksuja: mutta oletteko silti mikään kerjäläinen? Vaikkapa teille
ei olisikaan jäänyt mitään muuta kuin se, mitä enoni teille tuo mukanaan
--

v. TELLHEIM.

Enonne, armollinen neiti, ei tuo minulle mitään.

NEITI.

Ei muuta kuin ne kaksituhatta pistolia, jotka te niin jalomielisesti
annoitte etukäteen säätyjemme käytettäväksi.

v. TELLHEIM.

Jospa vain olisitte lukenut kirjeeni, armollinen neiti!

NEITI

No niin, minä olen sen lukenut. Mutta mitä siinä kirjoititte tästä
asiasta, jää minulle täydeksi arvoitukseksi. On aivan mahdotonta, että
jalo tekonne tahdottaisiin lukea teille rikokseksi. -- Selittäkää toki,
rakas majuri.

v. TELLHEIM.

Muistatte kai, armollinen neiti, että olin saanut määräyksen mitä
ankarimmin kerätä sotaveroa puhtaassa rahassa kotiseutunne
piirikunnista. Päästäkseni tuota ankaruutta käyttämästä minä maksoin
puuttuvan summan etukäteen.

NEITI.

Muistanpa tietenkin. Rakastin teitä tuon tekonne tähden, vaikka en vielä
ollut teitä nähnytkään.

v. TELLHEIM.

Säädyt antoivat minulle tunnusteensa, ja sen minä aioin rauhaa
solmittaessa liittää hyväksyttyjen saatavien joukkoon. Tunnuste
katsottiin täysin sitovaksi, mutta minun omistusoikeuteni siihen
asetettiin kiistanalaiseksi. Hymyiltiin ivallisesti, kun vakuutin
maksaneeni sen sisällön käteisellä rahalla. Se selitettiin säätyjen
minulle antamiksi lahjuksiksi tai hyvitykseksi siitä, että niin pian
olin sopinut heidän kanssaan alimmasta määrästä, johon olin valtuutettu
suostumaan vain äärimmäisessä hätätilassa. Niin joutui tunnuste minun
käsistäni, ja jos se maksetaan, niin ei sitä varmaankaan makseta
minulle. -- Tällä, hyvä neiti, katson kunniaani loukatun, enkä saamani
eron takia, jota olisin vaatinut, ellen olisi sitä saanut. -- Te olette
vakava, hyvä neiti? Miksi ette naura? Ha, ha, ha! Minähän nauran.

NEITI.

Oi, tukahuttakaa tuo nauru, Tellheim! Minä rukoilen! Se on ihmisvihan
hirveätä naurua! Ei, te ette ole se mies, joka voi katua hyvää tekoaan
sen vuoksi, että siitä on hänelle huonot seuraukset. Ei, noita huonoja
seurauksia ei mitenkään voi kestää kauan! Totuuden täytyy tulla ilmi.
Enoni, kaikki säätymme voivat todistaa --

v. TELLHEIM.

Enonne! Teidän säätynne! Ha, ha, ha!

NEITI.

Teidän naurunne surmaa minut, Tellheim! Jos uskotte hyveisiin ja
kaitselmukseen, Tellheim, niin älkää naurako tuolla tavalla! En ole
koskaan kuullut pelottavammin kirottavan, kuin te nauratte. -- Ja
otaksukaamme pahinta! Jos teidät täällä kaikin mokomin tahdotaan tuomita
väärin, niin ei teitä siellä meillä voida väärin tuomita. Ei, me emme
voi, me emme tahdo teitä tuomita väärin, Tellheim. Ja jos meidän
säädyillämme on vähintäkään kunniantuntoa, niin tiedän, mitä niiden on
tehtävä. Mutta johan nyt joutavia: miksipä se olisi tarpeellista?
Kuvitelkaa, Tellheim, että olisitte menettänyt nuo kaksituhatta pistolia
jonakin rajuna iltana. Kuningas oli teille onneton kortti: rouva
(osoittaen itseään) on teille sitä suosiollisempi. -- Kaitselmus,
uskokaa minua, suojelee aina rehellistä miestä vahingoilta ja useimmiten
jo etukäteen. Tuo teko, joka kerran sai teidät menettämään kaksituhatta
pistolia, saattoi minut teidän omaksenne. Ilman tuota tekoa minua ei
koskaan olisi haluttanut päästä teitä tuntemaan. Tiedättehän, että tulin
kutsumattomana ensi kerran seuraan, jossa luulin teidät tapaavani. Tulin
sinne ainoastaan teidän tähtenne. Tullessani sinne olin varmasti jo
päättänyt teitä rakastaa -- minä jo rakastinkin teitä! -- olin varmasti
päättänyt saada teidät omakseni, vaikka olisinkin huomannut teidät yhtä
mustaksi ja rumaksi kuin Venetian maurilaisen. Te ette ole niin musta ja
ruma; ettekä liene niin mustasukkainenkaan. Mutta, Tellheim, Tellheim,
te muistutatte häntä kuitenkin niin monessa suhteessa! Voi noita rajuja,
järkkymättömiä miehiä, jotka alati vain kunnian kummitukseen tuijottavat
ja kaikki muut tunteensa paaduttavat! -- Katsokaa minuun! minuun,
Tellheim! (v. Tellheim on tällävälin kaiken aikaa miettivänä ja
liikahtamatta tuijottanut yhteen paikkaan.) Mitä te ajattelette? Te ette
kuuntele?

v. TELLHEIM

(hajamielisenä). Kuuntelen toki! Mutta sanokaahan, hyvä neiti, kuinka
joutui mauri Venetian palvelukseen? Eikö maurilla ollut isänmaata?
Minkätähden vuokrasi hän käsivartensa ja verensä vieraalle valtiolle?

NEITI

(pelästyneenä). Missä te olette, Tellheim? -- Nyt on aika keskeyttää. --
Tulkaa! (Tarttuen hänen käteensä.) -- Franziska, käske ajaa vaunut
esiin.

v. TELLHEIM

(tempautuu irti neidistä ja rientää Franziskan jälkeen). Ei, Franziska,
minulla ei voi olla kunniaa seurata neitiä ajelulle. -- Hyvä neiti,
suokaa minun vielä tänään pitää terve järkeni, ja sallikaa minun
poistua. Olen jo sen menettämäisilläni teidän tähtenne. Ponnistan
vastaan, minkä voin. -- Mutta koska vielä olen täydellä järjellä, niin
kuulkaa, hyvä neiti, minä olen lujasti päättänyt, mistä ei mikään mahti
maailmassa saa minua luopumaan. -- Jollei peliini enää satu onnellista
heittoa, jollei lehti kokonaan käänny, jollei --

NEITI.

Minun täytyy keskeyttää teidät, herra majuri. -- Meidän olisi heti
pitänyt puhua hänelle siitä, Franziska. Etkä sinäkään muistuta minua
mistään. -- Puhelumme olisi käynyt aivan toisenlaiseksi, jos heti aluksi
olisin maininnut sen hyvän uutisen, jota chevalier de la Marliniere
juuri äsken kävi teille tuomassa.

v. TELLHEIM.

Chevalier de la Marliniere? Kuka se on?

FRANZISKA.

Hän lienee jotenkin kelpo mies, herra majuri, paitsi mitä --

NEITI.

Vaikene, Franziska! -- Myöskin eräs eronsaanut upseeri, joka
Alankomaitten palveluksesta --

v. TELLHEIM.

Haa! luutnantti Riccaut!

NEITI.

Hän vakuutti olevansa teidän ystävänne.

v. TELLHEIM.

Minä vakuutan, etten minä ole hänen ystävänsä.

NEITI.

Ja että hänelle oli en tiedä mikä ministeri ilmaissut, että teidän
asianne on lähellä mitä onnellisinta ratkaisua, jokin kuninkaallinen
käsikirje kuuluu olevan tulossa teille. --

v. TELLHEIM.

Kuinka olisi Riccaut päässyt ministerin seuraan? -- Jotakin tosin lienee
asiassani tapahtunut; sillä vastikään selitti sotavarainhoitaja minulle,
että kuningas on kumonnut kaiken, mitä minua vastaan on esilletuotu, ja
että minä nyt voisin peruuttaa kirjallisesti antamani kunniasanan, jolla
olin luvannut olla täältä poistumatta ennenkuin minut on huomattu täysin
syyttömäksi. -- Mutta siinä lieneekin kaikki. Minun tahdotaan antaa
livistää tieheni. Mutta siinä he erehtyvät; minä en pakene. Ennemmin
vaikka näännyn äärimmäiseen kurjuuteen solvaajieni silmien edessä --

NEITI.

Uppiniskainen mies!

v. TELLHEIM.

Minä en tarvitse armoa, minä tahdon oikeutta. Kunniani --

NEITI.

Sellaisen miehen kunnia kuin teidän --

v. TELLHEIM.

(kiivaasti). Ei, hyvä neiti, te voinette varsin hyvin arvostella kaikkia
muita asioita, mutta tätä ette. Kunnia ei ole omantuntomme ääni, ei
muutamien oikeamielisten todistus --

NEITI.

Ei, ei, tiedän sen kyllä. -- Kunnia on -- kunnia.

v. TELLHEIM.

Lyhyesti, hyvä neiti, -- te ette antanut minun puhua loppuun, -- tahdoin
sanoa: jos se, mikä on omani, minulta niin häpeällisesti pidätetään, jos
ei kunnialleni anneta mitä täydellisintä hyvitystä, niin minä en, hyvä
neiti, voi olla teidän omanne; sillä maailman silmissä en ole sen
arvoinen. Neiti von Barnhelm ansaitsee tahrattoman miehen. Arvotonta on
se rakkaus, joka arvelematta saattaa asettaa sen, johon se kohdistuu,
ylenkatseelle alttiiksi. Arvoton on se mies, joka julkeaa ottaa koko
onnensa vastaan naiselta, jonka sokea hellyys --

NEITI.

Ja onko tämä täyttä totta, herra majuri? -- (Kääntyen häneen äkkiä
selin.) Franziska!

v. TELLHEIM.

Älkää suuttuko, hyvä neiti --

NEITI

(syrjään Franziskalle). Nyt on aika! Mitä arvelet, Franziska? --

FRANZISKA.

En osaa arvella mitään. Mutta kyllä hän menee vähän liian pitkälle --

v. TELLHEIM

(joka tulee keskeyttämään). Te olette suuttunut, hyvä neiti --

NEITI

(pilkallisesti). Minäkö? en vähääkään.

v. TELLHEIM.

Jos rakastaisin teitä vähemmän, hyvä neiti --

NEITI

(vielä samaan sävyyn). Niin tietysti, se olisi onnettomuuteni -- ja
katsokaa, herra majuri, en minäkään halua teidän onnettomuuttanne. --
Rakkauden täytyy olla aivan epäitsekäs. -- Hyväpä oli, etten ole ollut
avosydämisempi! Kenties olisi saalinne suonut minulle sen, minkä
rakkautenne minulta kielsi. -- (Vetäen sormuksen hitaasti sormestaan.)

v. TELLHEIM.

Mitä te sillä tarkoitatte, neiti?

NEITI.

Ei, älköön kumpikaan saattako toistansa onnellisemmaksi tahi
onnettomammaksi. Niin vaalii tosi rakkaus! Uskon teitä, herra majuri, ja
teillä on liian paljon kunniaa voidaksenne käsittää väärin rakkautta.

v. TELLHEIM.

Ivaatteko, hyvä neiti?

NEITI.

Kas tässä! Ottakaa takaisin sormus, jonka annoitte minulle uskollisuuden
merkiksi. (Ojentaa hänelle sormuksen.) Olkoon se mennyttä! Olkaamme kuin
emme olisi tunteneet toisiamme!

v. TELLHEIM.

Mitä kuulen?

NEITI.

Ihmetyttääkö se teitä? -- Ottakaa, hyvä herra. -- Ette kai ole vain
teeskennellyt?

v. TELLHEIM

(ottaen sormuksen hänen kädestään). Jumala! ja näin voi Minna puhua! --

NEITI.

Te ette voi olla omani tuossa *yhdessä* tapauksessa: minä en voi olla
teidän omanne missään tapauksessa. Teidän onnettomuutenne on luultava;
minun on varma. -- Jääkää hyvästi! (Aikoo poistua.)

v. TELLHEIM.

Mihin nyt, rakkahin Minna? --

NEITI.

Hyvä herra, te solvaatte minua nyt tuolla tuttavallisella
nimityksellänne.

v. TELLHEIM.

Mikä teidän on, hyvä neiti? Mihin menette?

NEITI.

Päästäkää. -- Salaamaan teiltä kyyneleeni, petturi! (Poistuu.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

_von Tellheim_. _Franziska_.

v. TELLHEIM.

Kyyneleet? Ja minäkö jättäisin hänet? (Aikoo rientää jälkeen.)

FRANZISKA

(joka estää häntä puhumasta). Ei toki, herra majuri! Ette suinkaan aio
seurata häntä hänen makuuhuoneeseensa?

v. TELLHEIM.

Hänen onnettomuutensa? Eikö hän puhunut onnettomuudesta?

FRANZISKA.

Puhuipa kyllä! onnettomuudesta kadottaa teidät, sitten kun --

v. TELLHEIM.

Sitten kun? mitä sitten kun? Tuon takana piilee enemmänkin. Mitä se on,
Franziska? Puhu, sano!

FRANZISKA.

Sitten kun hän, aioin sanoa, -- on teidän tähtenne uhrannut niin paljon.

v. TELLHEIM.

Uhrannut minun tähteni?

FRANZISKA.

Kuulkaa siis aivan lyhyesti. -- Oli oikein, hyvä herra majuri, että te
tällä tavalla hänestä vapauduitte. Miksipä en sitä teille sanoisi? Eihän
se kuitenkaan voi kauemmin pysyä salassa. -- Me olemme paenneet! --
Kreivi von Bruchsall on tehnyt neidin perinnöttömäksi, kun tämä ei
suostunut ottamaan ketään miestä hänen kädestään. Kaikki jätti, kaikki
hylkäsi hän tämän jälkeen. Mitä oli meidän tekeminen? Me päätimme lähteä
etsimään häntä, jolle me --

v. TELLHEIM.

Jo riittää. -- Tule, minun täytyy heittäytyä hänen jalkoihinsa.

FRANZISKA.

Mitä te ajattelette? Lähtekää toki ja kiittäkää hyvää onneanne --

v. TELLHEIM.

Kurja raukka! sellaisena minua pidät? -- Ei, rakas Franziska, tuo neuvo
ei tullut sydämestäsi. Anna anteeksi kiivastukseni!

FRANZISKA.

Älkää enää pidättäkö minua. Minun täytyy rientää katsomaan, mitä hän
tekee. Kuinka helposti olisi saattanut jotakin tapahtua. -- Menkää!
Tulkaa mieluummin takaisin sitte kun teitä haluttaa tulla takaisin.
(Rientää neidin jälkeen.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

v. TELLHEIM.

Mutta, Franziska! -- Oo, minä odotan teitä täällä -- Ei, se on
tärkeämpää! -- Kun hän näkee, että minulla on tosi mielessä, ei hän voi
olla antamatta anteeksi. -- Nyt minä tarvitsen sinua, kunnon Werner! --
Ei, Minna, minä en ole petturi! (Kiiruhtaa pois.)

_(Neljännen näytöksen loppu.)_



VIIDES NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

_(Näyttämö: sali.)_

_von Tellheim_ toiselta ja _Werner_ toiselta sivulta.

v. TELLHEIM.

Haa, Werner! olen etsinyt sinua kaikkialta. Missä olet piileskellyt?

WERNER.

Ja minä olen etsinyt teitä, herra majuri; niin käy aina, kun rupeaa
etsimään. -- Tuon teille hyvän uutisen.

v. TELLHEIM.

Ah, en tarvitse nyt sinun uutisiasi: tarvitsen rahojasi. Pian nyt,
Werner, anna minulle kaikki, mitä sinulla on, ja sitten koeta saada
kokoon niin paljon kuin voit.

WERNER.

Herra majuri? -- No, kautta kurjan sieluni, enkös sitä jo sanonut, että
silloin hän lainaa minulta rahaa, kun hänellä itselläänkin on toisille
lainata.

v. TELLHEIM.

Ethän vain tee verukkeita?

WERNER.

Ettei minun vain kävisi häntä mistään moittiminen, ottaa hän minulta
oikealla kädellään ja antaa takaisin vasemmalla.

v. TELLHEIM.

Älä viivytä minua, Werner! -- Aikomukseni on antaa ne sinulle takaisin,
mutta milloin ja millä tavalla? -- Herra sen tiennee!

WERNER.

Te ette siis vielä tiedä, että hovikassa on saanut määräyksen maksaa
teille rahanne takaisin? Vastikään sain sen tietää tuolla --

v. TELLHEIM.

Mitä sinä höpiset? Kaikkea sinut saavatkin uskomaan? Etkö sitten käsitä,
että jos se olisi totta, minun toki ensin olisi pitänyt saada se
tietooni? -- Lyhyesti, Werner, rahaa. Rahaa!

WERNER.

No niin, ilomielin! tässä on vähän! -- Tässä on ne sata louisdoria ja
tässä ne sata tukaattia. -- (Antaa hänelle kummatkin.)

v. TELLHEIM.

Nuo sata louisdoria saat viedä Justille. Hänen on heti jälleen
lunastettava se sormus, jonka hän tänä aamuna on pantannut. -- Mutta
mistä saat lisää, Werner? -- Tarvitsen paljon enemmän.

WERNER.

Jättäkää se minun huolekseni. -- Se mies, joka osti tilani, asuu täällä
kaupungissa. Maksupäivä olisi tosin vasta kahden viikon kuluttua, mutta
rahat ovat jo valmiina odottamassa, ja joku puolen prosentin lyhennys --

v. TELLHEIM.

No niin, rakas Werner! -- Näethän, että sinä olet ainoa turvani? --
Minun täytyykin uskoa sinulle kaikki. Tuo neiti tuolla, -- olethan
nähnyt hänet, -- on onneton --

WERNER.

Voi surkeutta!

v. TELLHEIM.

Mutta huomenna hän on vaimoni --

WERNER.

Oi riemua!

v. TELLHEIM.

Ja ylihuomenna vien hänet pois. Minä saan lähteä, minä tahdon lähteä.
Käyköön täällä kaiken miten käy! Kenpä tietää, missä minua muualla onni
odottaa. Jos tahdot, Werner, niin tule mukaan. Astukaamme jälleen
palvelukseen.

WERNER.

Todellako? -- Mutta kaiketi siellä, missä soditaan, herra majuri?

v. TELLHEIM.

Missä sitten? -- Mene, rakas Werner, puhumme tästä vielä tarkemmin.

WERNER.

Voi majuri kulta! -- Ylihuomenna? Miksi ei yhtä hyvin jo huomenna? --
Kyllä minä hommaan kaikki, mitä tarvitaan. -- Persiassa, herra majuri,
soditaan kelpo lailla; mitäs arvelette?

v. TELLHEIM.

Pohtikaamme asiaa; lähde nyt vain, Werner!

WERNER.

Helei! eläköön prinssi Heraklius! (Poistuu.)


TOINEN KOHTAUS.

v. TELLHEIM.

Mikä minun on? -- Koko sieluni on uudessa vireessä. Oma onnettomuuteni
masensi minut -- sai minut harmistuneeksi, lyhytnäköiseksi, ujoksi,
veltoksi; hänen onnettomuutensa kohottaa minut korkealle, minä katselen
jälleen vapaasti ympärilleni ja tunnen itseni reippaaksi ja voimakkaaksi
ryhtymään hänen puolestaan kaikkeen -- mihin tahansa --. Miksi
viivyttelen? (Aikoo lähteä neidin huoneeseen, josta Franziska tulee
häntä vastaan.)


KOLMAS KOHTAUS.

_Franziska_. _v. Tellheim_.

FRANZISKA.

Tekö se olitte sittenkin? -- Olin kuulevinani teidän äänenne. -- Mitä
haluatte, herra majuri?

v. TELLHEIM.

Mitäkö haluan? -- Mitä neitisi tekee? -- Tule!

FRANZISKA.

Hän on juuri lähdössä ajelemaan.

v. TELLHEIM.

Yksinkö? ilman minua? mihin?

FRANZISKA.

Oletteko unohtanut, herra majuri?

v. TELLHEIM.

Hulluko sinä olet, Franziska? -- Minä ärsytin häntä, ja hän loukkaantui:
nyt pyydän häneltä anteeksi, ja kyllä hän antaa.

FRANZISKA.

Mitä? -- Senkin jälkeen kun otitte sormuksen takaisin, herra majuri?

v. TELLHEIM.

Haa! -- silloin olin aivan sekaisin. -- Nyt vasta ehdin taas sormusta
ajattelemaan. -- Mihin sen pistinkään? -- (Hän etsii sitä.) Tässä se on.

FRANZISKA.

Sekö se on? (Hänen pistäessään sen jälleen taskuunsa, syrjään.) Kunpa
hän ymmärtäisi katsoa sitä tarkemmin!

v. TELLHEIM.

Hän pakotti minut sen ottamaan katkerin mielin. -- Olen jo unohtanut sen
katkeruuden. Täysi sydän ei sanoja punnitse. -- Mutta hän ei myöskään
hetkeäkään epäröi ottamasta sormusta jälleen. -- Ja onhan minulla vielä
hänen sormuksensa.

FRANZISKA.

Sitä hän odottaa omansa sijaan takaisin. -- Missä se sitten on, herra
majuri? Näyttäkäähän toki sitä minulle.

v. TELLHEIM.

(vähän hämillään). Olen -- unohtanut -- pistää sen sormeeni. -- Just --
Just tuo sen minulle tuossa tuokiossa.

FRANZISKA.

Toinen on kai jotenkin toisensa näköinen; näyttäkäähän sitä; katselen
sellaisia kovin mielelläni.

v. TELLHEIM.

Joskus toiste, Franziska. Tule nyt

FRANZISKA

(syrjään). Hän ei näy mitenkään haluavan päästä erehdyksestään.

v. TELLHEIM.

Mitä sanot? Erehdyksestäkö?

FRANZISKA.

Se on erehdys, sanon minä, jos luulette, että ottaessanne neidin yhä
vielä tekisitte hyvän kaupan. Hänen oma omaisuutensa ei ole kovinkaan
suuri; vähänkin itsekkäitten laskujen johdosta voi se holhoojien käsissä
hävitä kuin tuhka tuuleen. Hän odotti kaikkea hyvää enoltaan, mutta tuo
julma eno --

v. TELLHEIM.

Mitä hänestä! -- Eikö minussa ole miestä kerran korvaamaan hänelle
kaikki? --

FRANZISKA.

Kuuletteko? Hän soittaa; minun täytyy mennä sinne.

v. TELLHEIM.

Minä tulen sinun kanssasi.

FRANZISKA.

Taivas varjelkoon! Hän on nimenomaan kieltänyt minua puhelemasta teidän
kanssanne. Tulkaa edes Vähän jälkeenpäin. -- (Menee huoneeseen.)


NELJÄS KOHTAUS.

v. TELLHEIM

(huutaa hänen jälkeensä). Ilmoita minut hänelle! -- Puhu minun
puolestani, Franziska! -- Seuraan heti perässäsi! -- Mitä hänelle
sanoisin? -- Kun sydän saa puhua, ei tarvita mitään valmistuksia. --
Ainoa, mikä voisi vaatia harkittua sanankäännettä, on hänen estelynsä,
hänen epäröintinsä heittäytyä onnettomana minun syliini, hänen
teeskennelty ponnistuksensa kuvitella minulle onnea, jonka hän minun
tähteni on kadottanut. Tämä epäluottamus minun kunniaani ja omaan
arvoonsa on hänen saatava anteeksi omalta itseltään, omalta itseltään.
-- Minä olen sen jo anteeksi antanut! -- Haa! tuolla hän tulee. --


VIIDES KOHTAUS.

_Neiti_. _Franziska_. _v. Tellheim_.

NEITI

(tullessaan huoneestaan, ikäänkuin ei huomaisikaan majuria). Vaunut kai
ovat jo oven edessä, Franziska? -- Viuhkani! --

v. TELLHEIM

(lähestyen häntä). Mihin lähdette, hyvä neiti?

NEITI

(teeskennellyn kylmästi). Ulos, herra majuri. -- Arvaan, miksi vielä
kerran olette vaivautunut tänne: antaaksenne tekin minulle sormukseni
takaisin. -- Hyvä, herra majuri; olkaa siis hyvä ja jättäkää se
Franziskan huostaan -- Franziska, ota majurilta sormus! -- Minulla ei
ole aikaa hukata. (Aikoo poistua.)

v. TELLHEIM

(astuu hänen eteensä). Hyvä neiti! -- Ah, mitä olenkaan saanut kuulla,
hyvä neiti! En ole ansainnut niin suurta rakkautta.

NEITI.

Vai niin, Franziska? Sinä olet siis herra majurille -- --

FRANZISKA.

Ilmaissut kaikki.

v. TELLHEIM.

Älkää suuttuko minuun, hyvä neiti. Minä en ole petturi. Te olette
maailman silmissä menettänyt minun tähteni paljon, mutta ette minun
silmissäni. Minun silmissäni te olette tällä tappiollanne äärettömästi
voittanut. Se oli teille vielä liian uutta; te pelkäsitte, että se ehkä
tekisi minuun liian epäedullisen vaikutuksen; te halusitte sen minulta
aluksi salata. Minä en moiti teitä tämän epäluottamuksenne vuoksi. Se
johtui halusta saada omistaa minut. Tämä halu on minun ylpeyteni! Te
kohtasitte minut itsenikin onnettomana ettekä tahtonut kasata
onnettomuutta onnettomuuden päälle. Te ette osannut aavistaa, että
teidän onnettomuutenne saisi minut kokonaan unohtamaan omani.

NEITI.

Kaikki tuo on varsin hyvä, herra majuri! Mutta se on nyt kerran
tapahtunut. Minä olen vapauttanut teidät sitoutumuksestanne; te olette
ottaessanne sormuksen takaisin --

v. TELLHEIM.

En ole suostunut mihinkään! -- Pidän itseäni pikemminkin nyt sidotumpana
kuin koskaan. -- Te olette omani, Minna, ikuisesti omani. (Ottaa
sormuksen esiin.) Kas tässä, ottakaa se toisen kerran uskollisuuteni
merkiksi --

NEITI.

Minäkö ottaisin tämän sormuksen takaisin? tämän sormuksen?

v. TELLHEIM.

Niin, rakkain Minna, niin!

NEITI.

Mitä te minusta ajattelette? tämän sormuksen?

v. TELLHEIM.

Tämän sormuksen te otitte ensi kerran kädestäni, kun kummankin meidän
olosuhteemme olivat yhtäläiset ja onnelliset. Ne eivät enää ole
onnelliset, mutta taaskin yhtäläiset. Yhtäläisyys on aina rakkauden
vahvin side. -- Sallitteko, rakkahin Minna! -- (Tarttuu hänen käteensä
pistääkseen siihen sormuksen.)

NEITI.

Mitä? väkivalloinko, herra majuri? -- Ei, ei ole mitään mahtia
maailmassa, joka pakottaisi minut ottamaan takaisin tämän sormuksen! --
Luuletteko, että olen sormusta vailla? -- Oo, näettehän toki (näyttäen
sormustaan), että minulla on tässä vielä yksi, joka varsin hyvin vetää
vertoja teidän sormuksellenne? --

FRANZISKA.

Eikö hän nyt vieläkään huomaa! --

v. TELLHEIM

(päästäen irti neidin käden). Mitä tämä on? -- Näen neiti von
Barnhelmin, mutta en kuule hänen ääntänsä. Te teeskentelette, hyvä
neiti. -- Suokaa anteeksi, että käytän teidän omaa sanaanne.

NEITI

(todellisella äänensävyllään). Loukkasiko tuo sana teitä, herra majuri?

v. TELLHEIM.

Se koski minuun kipeästi.

NEITI

(liikutettuna). Se ei ollut tarkoitukseni, Tellheim. -- Antakaa
anteeksi, Tellheim.

v. TELLHEIM.

Haa, tämä tuttavallinen äänensävy sanoo minulle, että jälleen tulette
entisellenne, hyvä neiti, että yhä vielä rakastatte minua, Minna. --

FRANZISKA

(tokaisten). Pila olisikin helposti saattanut mennä liian pitkälle. --

NEITI

(käskevästi). Ole sekaantumatta peliimme, Franziska, tee hyvin! --

v. TELLHEIM

(syrjään ja loukattuna). Eikö vieläkään riitä?

NEITI.

Niin, hyvä herra, naisellisen turhamaista olisi tekeytyä kylmäksi ja
pilkalliseksi. Pois se! Te ansaitsette saada nähdä minut yhtä
todellisena kuin itsekin olette. -- Rakastan teitä vielä, Tellheim,
rakastan teitä vielä, mutta siitä huolimatta --

v. TELLHEIM.

Ei enempää, rakkahin Minna, ei enempää! (Tarttuu vielä kerran hänen
käteensä pistääkseen sormuksen hänen sormeensa.)

NEITI

(joka vetää kätensä pois). Siitä huolimatta, -- sitä suuremmalla syyllä
en enää koskaan salli sen toistuvan; en koskaan! -- Minne aiotte lähteä,
herra majuri? -- Luulin teidän saavan tarpeeksenne omasta
onnettomuudestanne. -- Teidän täytyy jäädä tänne; kaikkein täydellisintä
hyvitystä teidän täytyy -- uhmaten vaatia. Tässä hädässä en keksi
muutakaan sanaa. -- Uhmaten vaatia, -- vaikkapa äärimmäinen kurjuus
teidät solvaajienne silmien edessä runtelisi!

v. TELLHEIM.

Niin ajattelin, niin puhuin, kun en tiennyt, mitä ajattelin ja puhuin.
Harmi ja salainen suuttumus olivat sumentaneet koko sieluni; ei edes
rakkaus onnen kirkkaimmassa loistossa voinut luoda siihen päivänvaloa.
Mutta sepä lähettääkin tyttärensä, säälin, joka paremmin tuntien synkän
tuskan, hälventää sumut ja jälleen avaa sieluni kaikki kulkutiet
hellyyden vaikutteille. Itsesäilytysvaisto herää, kun säilytettävänä on
jotakin kallisarvoisempaa kuin oma itsensä ja se on tehtävä omin voimin.
Älkää, hyvä neiti, loukkaantuko tästä sääli-sanasta. Kovan onnemme
viattomalta aiheuttajalta voimme kuulla sen tuntematta nöyryytystä. Minä
olen tuo aiheuttaja; minun tähteni, Minna, te kadotitte ystävänne ja
sukulaisenne, omaisuutenne ja isänmaanne. Minun kauttani, minussa on
teidän kaikki tämä jälleen löydettävä; muutoin jää tunnolleni
rakastettavimman naisen turmio. Älkää saattako minua ajattelemaan
tulevaisuuttani sellaiseksi, että minun täytyisi vihata itseäni. -- Ei,
ei mikään saa minua pidättää täällä kauempaa. Tästä hetkestä alkaen
asetan ainoastaan halveksumiseni kaikkea sitä vääryyttä vastaan, jota
täällä saan osakseni. Onko tämä maa koko maailma? Täälläkö yksin aurinko
nousee? Enkö saa mennä, minne haluan? Kukapa kieltäytyisi ottamasta
vastaan palvelustani? Ja vaikka minun täytyisi lähteä sitä tarjoamaan
maailman ääriin: seuratkaa minua turvallisesti, rakkahin Minna; meiltä
ei ole mitään puuttuva. -- Minulla on ystävä, joka minua mielellään
tukee. --


KUUDES KOHTAUS.

_Eräs jääkäri_, _v. Tellheim_. _Neiti_. _Franziska_.

FRANZISKA

(huomatessaan jääkärin). St! Herra majuri --

v. TELLHEIM

(lähestyen jääkäriä). Ketä haette?

JÄÄKÄRI.

Minä etsin majuri von Tellheimiä. -- Ah, tehän se olettekin. Hyvä herra
majuri, tämä kuninkaallinen käsikirje (ottaa sen kirjelaukustaan) on
minun jätettävä teille.

v. TELLHEIM.

Minulle?

JÄÄKÄRI.

Osoitteesta päättäen --

NEITI.

Franziska, kuuletko? -- Chevalier puhui sittenkin totta!

JÄÄKÄRI

(Tellheimin ottaessa kirjeen). Pyydän anteeksi, herra majuri; teidän
olisi tullut saada se jo eilen, mutta minun on ollut mahdoton päästä
selville asunnostanne. Vasta tänään sain sen tietää paraatissa
luutnantti Riccaut'lta.

FRANZISKA.

Armollinen neiti, kuulitteko? -- Tuossa nyt on se chevalier'n ministeri.
-- »Mike ole sen ministerin nimi, kun asu siell suuri tori?» --

v. TELLHEIM.

Olen teille vaivoistanne hyvin kiitollinen.

JÄÄKÄRI.

Teen vain velvollisuuteni, herra majuri. (Poistuu.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

_von Tellheim_. _Neiti_. _Franziska_.

v. TELLHEIM.

Ah, neiti hyvä, mitähän tässä on? Mitä sisältää tämä kirje?

NEITI.

Minulla ei ole oikeutta ulottaa uteliaisuuttani niin pitkälle.

v. TELLHEIM.

Mitä? Vieläkö eroitatte minun kohtaloni omastanne? -- Mutta miksi
epäröin sitä avata? -- Se ei voi saattaa minua onnettomammaksi kuin
olen; ei, rakkahin Minna, se ei voi saattaa meitä onnettomammiksi, --
mutta kyllä onnellisemmiksi! -- Sallitteko, neiti hyvä! (Avaa ja lukee
kirjeen, samalla kun isäntä tulee hiipien esiin.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Isäntä_. _Edelliset_.

ISÄNTÄ

(läheten Franziskaa). Pst! kaunis lapseni! sana vain!

FRANZISKA

(lähestyy häntä). Herra isäntä? -- Totisesti, me emme itsekään vielä
tiedä, mitä kirje sisältää.

ISÄNTÄ.

Mitäpä minä kirjeestä? -- Tulin sormusta hakemaan. Armollisen neidin
täytyy antaa se minulle heti. Just on tuolla, hänen on lunastettava se
takaisin.

NEITI

(joka tällävälin samaten on lähestynyt isäntää). Sanokaa te vain
Justille, että se jo on lunastettu, ja sanokaa hänelle kuka sen lunasti,
että minä sen tein.

ISÄNTÄ.

Mutta --

NEITI.

Minä vastaan kaikesta, menkää nyt vain! (Isäntä poistuu.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

_v. Tellheim_. _Neiti Franziska_.

FRANZISKA.

Ja nyt, armollinen neiti, riittäköön tämä jo majuri-paralle.

NEITI.

Vai puhut sinä hänen puolestaan! Ikäänkuin ei solmu kohta jo
itsestäänkin aukenisi.

v. TELLHEIM

(luettuaan, mitä voimakkaimman liikutuksen vallassa). Haa! tässäkin hän
on oma itsensä! -- Oi, hyvä neiti, mikä oikeamielisyys! -- mikä armo! --
Tämä on enemmän kuin olen odottanut! -- Enemmän kuin ansaitsen! --
Onneni, kunniani, kaikki on ennallaan! -- Enhän vain näe unta?
(Katsahtaen taas kirjeeseen ikäänkuin vielä kerran tullakseen
vakuutetuksi.) Ei, tämä ei ole omien toiveitteni harhanäköä! -- Lukekaa
itse, hyvä neiti, lukekaa itse!

NEITI.

En ole niin vaatelias, herra majuri.

v. TELLHEIM.

Vaatelias? Kirje on osoitettu minulle, Tellheimillenne, Minna. Se
sisältää, -- mitä teiltä ei enonnekaan enää voi ottaa. Teidän täytyy se
lukea, lukekaa toki!

NEITI.

Jos sillä teen mieliksenne, herra majuri. -- (Ottaa kirjeen ja lukee.)

            _Rakas majuri von Tellheim!_

      Minä teen Teille tiettäväksi, että asia, joka sai minut
      huolehtimaan kunniastanne, on selvinnyt Teidän eduksenne.
      Veljelleni on siitä tehty lähemmin selkoa, ja hänen
      todistuksestaan on käynyt ilmi, että Te olette enemmän kuin
      syytön. Hovikassalle on annettu määräys palauttaa Teille
      puheenaoleva tunnuste ja maksaa suorittamanne ennakkomaksut;
      myöskin olen käskenyt, että kaikki se, mitä sotakassoilla on
      esilletuotavaa Teidän laskujanne vastaan, on jätettävä
      huomioonottamatta. Ilmoittakaa minulle, salliiko terveytenne
      Teidän jälleen astua palvelukseeni. Minä en mielelläni tahtoisi
      olla vailla miestä, jolla on Teidän urheutenne ja ajatustapanne.
      Olen Teille alati suosiollinen Kuningas j. n. e.»

v. TELLHEIM.

No, mitä sanotte tästä, neiti hyvä?

NEITI

(kääriessään kirjeen jälleen kokoon ja antaen sen takaisin). Minäkö? en
mitään.

v. TELLHEIM.

Ette mitään?

NEITI.

Niin, tosiaan: että kuninkaanne, joka on suuri mies, lienee myöskin hyvä
mies. -- Mutta mitäpä se minuun kuuluu? Hän ei ole minun kuninkaani.

v. TELLHEIM.

Ja mitään muutako ette sano? Ette mitään meihin itseemme nähden?

NEITI.

Te astutte jälleen hänen palvelukseensa; majurista tulee
everstiluutnantti, kenties eversti. Toivotan sydämestäni onnea.

v. TELLHEIM.

Ja te ette tunne minua paremmin? -- Ei, kun onni antaa minulle niin
paljon takaisin, kuin on tarpeen tyydyttääkseen järkevän miehen
toiveita, niin riippukoon yksinomaan Minnastani, tuleeko minun taas
kuulua vielä jollekin toisellekin kuin hänelle. Yksin hänen
palvelukseensa olkoon koko elämäni omistettu! Suurten palveleminen on
vaarallista eikä palkitse sitä vaivaa, pakkoa ja nöyryytystä, jonka se
maksaa. Minna ei ole niitä turhamaisia naisia, jotka eivät rakasta
miehissään muuta kuin arvonimeä ja kunniapaikkaa. Hän on rakastava minua
oman itseni tähden, ja minä unohdan hänen tähtensä koko maailman.
Minusta tuli sotilas puoluesyistä, en edes itse tiedä minkälaisten
poliittisten periaatteitten takia, ja koska luulottelin, että jokaisen
kunnon miehen olisi hyvä tässä säädyssä jonkun aikaa koettaa tutustua
kaikkeen, mitä vaaraksi sanotaan, ja opetella kylmäverisyyttä ja
päättäväisyyttä. Ainoastaan äärimmäinen hätä olisi voinut pakottaa minut
muodostamaan tästä kokeesta elämäntehtävän, tekemään tästä tilapäisestä
toimesta ammattia. Mutta nyt, kun minua ei mikään enää pakota, nyt on
taas koko kunnianhimoni yksinomaan siinä, että saan olla rauhallinen ja
tyytyväinen ihminen. Se minusta varmasti tulee teidän kanssanne,
rakkahin Minna; sellaisena pysyn muuttumattomasti teidän seurassanne. --
Huomenna liittäköön meidät toisiimme pyhin side, ja sitten katselkaamme
ympärillemme ja etsikäämme koko avarasta asutusta maailmasta hiljaisin,
hilpein, hymyilevin soppi, jolta ei paratiisiksi muuttuakseen puutu
muuta kuin onnellinen ihmispari. Siellä asukaamme; siellä jokainen
päivämme --. Mikä teidän on hyvä neiti? (Neiti kääntyilee levottomana
puoleen ja toiseen ja koettaa salata liikutustaan.)

NEITI

(toipuen). Te olette kovin julma, Tellheim, kun minulle niin
viehättäväksi kuvailette onnea, josta minun täytyy kieltäytyä. Tappioni
--

v. TELLHEIM.

Tappionne? -- Mitä te sanotte tappioksenne? Kaikki se, minkä Minna
saattoi menettää, ei vielä ole Minna. Te olette vielä suloisin,
viehkein, rakastettavin, parhain olento auringon alla, pelkkää hyvyyttä
ja jalomielisyyttä, pelkkää viattomuutta ja riemua! -- Silloin tällöin
pientä kujeilua; siellä täällä hiukan itsepäisyyttä. -- Sitä parempi!
Minna olisi muutoin enkeli, jota minun täytyisi vavisten kunnioittaa,
jota en voisi rakastaa. (Tarttuu hänen käteensä, sitä suudellakseen.)

NEITI

(vetää pois kätensä). Ei niin, hyvä herra! -- Mistä tämä äkillinen
muutos? -- Tämäkö imarteleva, kiihkoisa rakastaja on tuo kylmä Tellheim?
-- Vain hänen palaava onnensako sai hänessä syttymään tämän tulen? --
Sallikoon hän, että minä hänen lennokkaasti hehkuessaan harkitsen
kummankin meidän puolestamme. -- Kun hän itse vielä kykeni harkitsemaan,
kuulin hänen sanovan arvottomaksi sellaista rakkautta, joka ei epäröi
asettaa rakastettuaan halveksumiselle alttiiksi. -- Oikein, mutta minun
pyrkimyksenäni on yhtä puhdas ja jalo rakkaus kuin hänenkin. -- Nyt, kun
kunnia häntä kutsuu, kun suuri hallitsija häntä kutsuu palvelukseensa,
täytyisikö minun nyt suostua siihen, että hän heittäytyisi kanssani
armaisiin haaveiluihin? että mainehikas soturi muuttuisi liehakoivaksi
paimeneksi? -- Ei, herra majuri, seuratkaa paremman kohtalonne
viittausta. --

v. TELLHEIM.

No hyvä! Jos teitä suuri maailma enemmän viehättää, Minna -- hyvä!
jääkäämme siis suureen maailmaan! -- Kuinka pieni, kuinka kurja onkaan
tuo suuri maailma! -- Te tunnette sen vasta korealta ulkokuoreltaan. --
Mutta totisesti, Minna, tekin vielä. Olkoon menneeksi! Siihen asti,
hyvä! Teidän suloiltanne ei ole puuttuva ihailijoita eikä minun
onneltani kadehtijoita.

NEITI.

Ei, Tellheim, sitä en tarkoittanut! Minä neuvon teitä menemään takaisin
suureen maailmaan, kunnian uralle, mutta en itse aio seurata teitä
sinne! -- Siellä Tellheim tarvitsee tahrattoman puolison! Saksilainen
karannut neitonen, joka on heittäynyt hänen vastuksikseen --

v. TELLHEIM

(hypähtäen ja katsoen rajusti ympärilleen). Kuka uskaltaa puhua
sellaista? -- Ah, Minna, minä peljästyn itseäni, kun kuvittelen, että
jokin toinen kuin te olisi tuon sanonut. Raivoni häntä kohtaan olisi
rajaton.

NEITI.

Siinäpä se! Sitä juuri pelkään. Te ette sietäisi pienintäkään
pilkkapuhetta minusta, ja joka päivä saisitte, kuitenkin niellä mitä
katkerimpia. -- Lyhyesti, kuulkaa siis, Tellheim, mitä lujasti olen
päättänyt, mistä ei mikään mahti maailmassa saa minua luopumaan --

v. TELLHEIM.

Ennenkuin puhutte loppuun, neiti, -- rukoilen teitä, Minna! -- harkitkaa
vielä hetkinen, että nyt julistatte tuomion elämästäni ja kuolemastani!

NEITI.

Ilman pitempiä harkitsemisia! -- Niin totta kuin olen antanut teille
takaisin sen sormuksen, jonka kautta kerran minulle uskollisuuttanne
vannoitte, niin totta kuin olette ottanut takaisin tuon saman sormuksen:
niin totta ei onneton Barnhelm koskaan ole tuleva häntä onnellisemman
Tellheimin puolisoksi!

v. TELLHEIM.

Ja tälläkö on tuomio julistettu, neiti?

NEITI.

Ainoastaan yhtäläisyys on rakkauden luja side. -- Onnellinen Barnhelm
toivoi saavansa elää vain onnellisen Tellheimin hyväksi. Myöskin onneton
Minna olisi lopulta mukautunut joko lisäämään tahi lievittämään
ystävänsä onnettomuutta. -- Huomasittehan varsin hyvin, ennenkuin saapui
tuo kirje, joka jälleen tekee tyhjäksi kaiken yhtäläisyyden välillämme,
kuinka enää kieltäydyin vain näön vuoksi.

v. TELLHEIM.

Onko se totta, hyvä neiti? -- Minä kiitän teitä, Minna, ettette vielä
julistanut tuomiotanne. -- Teille kelpaa vain onneton Tellheim? Hän on
saatavissa. (Kylmästi.) Nyt tunnenkin, että minun on sopimatonta suostua
tähän näin myöhään saamaani hyvitykseen, että on parasta olla kokonaan
vaatimatta takaisin sitä, mitä on tahrattu niin häpeällisellä
epäluulolla. -- Niin, olen kuin en olisi saanut koko kirjettä. Siinä
kaikki, mitä siihen vastaan ja teen! (Aikoo repiä kirjeen.)

NEITI

(tarttuu hänen käteensä). Mitä aiotte, Tellheim?

v. TELLHEIM.

Saada teidät omakseni.

NEITI.

Pysähtykää!

v. TELLHEIM.

Neiti, se on auttamattomasti revitty, jollette pian peruuta sanojanne.
-- Sittenpähän saamme nähdä, mitä teillä vielä on minua vastaan!

NEITI.

Mitä? tuollako äänellä? -- Täytyykö minun siis muuttua halveksittavaksi
omissa silmissäni? Ei koskaan! Arvoton on se olento, joka ei häpee ottaa
kaikkea onneaan vastaan miehen sokealta hellyydeltä!

v. TELLHEIM.

Väärin, perin väärin!

NEITI.

Rohkenetteko soimata omia sanojanne minun suussani?

v. TELLHEIM.

Viisastelija! -- Häpäiseekö siis heikomman sukupuolen kunniaa kaikki se,
mikä ei sovellu vahvemmalle? Onko siis miehen sallittava itselleen
kaikki se, mikä vaimolle soveltuu? Kummanko määräsi luonto toisen
tueksi?

NEITI.

Rauhoittukaa, Tellheim! -- En silti jääne aivan turvattomaksi, vaikka
minun täytyykin kieltäytyä teidän tarjoamanne turvan kunniasta. Niin
paljon minulle aina kuitenkin jäänee, että toimeen tulen. Olen
ilmoittautunut lähettiläällemme. Vielä tänään pääsen hänen puheilleen.
Toivottavasti ottaa hän huolehtiakseen minusta. Aika rientää.
Sallitteko, herra majuri --

v. TELLHEIM.

Minä seuraan teitä, armollinen neiti --

NEITI.

Älkää toki, herra majuri, jättäkää minut

v. TELLHEIM.

Ennemmin jättää teidät oma varjonne! Tulkaa vain, neiti hyvä, minne
tahdotte, kenen luo tahdotte. Kaikkialla, tutuille ja tuntemattomille,
tahdon kertoa, teidän läsnäollessanne sata kertaa päivässä kertoa, mitkä
siteet teidät minuun sitovat, minkä julman itsepäisyyden tähden te
tahdotte nämät siteet katkoa --


KYMMENES KOHTAUS.

_Just_. _Edelliset_.

JUST

(kiivaasti). Herra majuri! Herra majuri. --

v. TELLHEIM.

No?

JUST.

Tulkaa toki joutuun, joutuun!

v. TELLHEIM.

Mitä sinä minusta? Tule tänne! Puhu, mikä on hätänä?

JUST.

Kuulkaahan vain -- (Puhuu salaisesti hänen korvaansa.)

NEITI

(tällävälin syrjään Franziskalle). Huomaatkos, Franziska?

FRANZISKA.

Voi teitä kovasydämistä! Olen seisonut tässä kuin hiilillä!

v. TELLHEIM

(Justille). Mitä sanot? -- Se ei ole mahdollista! -- Te? (Katsoen
neitiin rajusti.) -- Sano se ääneen; sano se hänelle, vasten kasvoja!
Kuulkaa siis, neiti hyvä! --

JUST.

Isäntä sanoi, että neiti von Barnhelm oli ottanut itselleen sen
sormuksen, jonka minä hänelle panttasin; että neiti oli tuntenut sen
omakseen eikä halunnut antaa sitä takaisin. --

v. TELLHEIM.

Onko tämä totta, neiti hyvä? -- Ei, se ei voi olla totta!

NEITI

(hymyillen). Ja miksi ei. Tellheim? -- Miksi se ei voi olla totta?

v. TELLHEIM

(kiivaasti). No, olkoon se siis totta! -- Mikä hirveä totuus onkaan
minulle yhtäkkiä selvinnyt! -- Nyt tunnen teidät, petollisen,
uskottoman!

NEITI

(pelästyneenä). Kuka? kuka on uskoton?

v. TELLHEIM.

Te, jonka nimeä en enää tahdo mainita!

NEITI.

Tellheim!

v. TELLHEIM.

Unohtakaa nimeni! -- Te saavuitte tänne purkaaksenne liittomme. Se on
selvä! -- Kuinka mielellään tuleekaan sattuma uskottoman avuksi! Se toi
käsiinne minulle antamanne sormuksen. Ja viekkautenne osasi toimittaa
teille antamani minulle takaisin.

NEITI.

Tellheim, mitä aaveita näettekään! Tyyntykää toki, ja kuulkaa minua.

FRANZISKA

(itsekseen). Joutipa hänkin saada osansa!


YHDESTOISTA KOHTAUS.

_Werner_ (kukkaro kultarahoja kädessään). _v. Tellheim_. _Neiti_.
_Franziska_. _Just_.

WERNER.

Tässä minä jo olen, herra majuri! --

v. TELLHEIM

(katsahtamatta häneen). Mitä minä sinusta?

WERNER.

Tässä on rahaa! tuhat pistolia!

v. TELLHEIM.

Minä en niitä huoli!

WERNER.

Huomenna saatte, herra majuri, saman verran lisää.

v. TELLHEIM.

Pidä rahasi!

WERNER.

Nehän on teidän rahojanne, herra majuri. -- Luulenpa, ettette huomaa,
kenen kanssa puhutte?

v. TELLHEIM.

Vie ne pois! sanon minä.

WERNER.

Mikä teitä vaivaa? -- Minä olen Werner.

v. TELLHEIM.

Kaikki hyvyys on vilppiä, kaikki alttius petosta.

WERNER.

Minuako tarkoitatte?

v. TELLHEIM.

Miten haluat!

WERNER.

Minähän olen vain täyttänyt käskynne --

v. TELLHEIM.

Täytä siis tämäkin ja mene matkaasi!

WERNER.

Herra majuri! (harmistuneena) minä olen ihminen --

v. TELLHEIM.

No, sehän on jotakin se!

WERNER.

Jolla on sappeakin --

v. TELLHEIM.

Hyvä! Sappi onkin parasta, mitä meillä on.

WERNER.

Minä pyydän teitä, herra majuri --

v. TELLHEIM.

Kuinka monta kertaa minun pitää se sanoa? Minä en tarvitse rahojasi!

WERNER

(suuttuneena). No tarvitkoon niitä sitten kuka tahansa! (Heittää
kukkaron hänen jalkojensa eteen ja menee syrjään.)

NEITI

(Franziskalle). Ah, rakas Franziska, minun olisi pitänyt totella sinua.
Olen pitkittänyt pilaa liian kauvan -- Mutta hänenhän tarvitsisi vain
kuulla, mitä minulla -- (Lähestyen häntä.)

FRANZISKA

(vastaamatta neidille lähestyy Werneriä). Herra varusmestari!

WERNER

(äreästi). Menköön hän tiehensä! --

FRANZISKA.

Huu! Minkälaisia miehiä!

NEITI.

Tellheim! -- Tellheim! (Tämä puree vimmoissaan kynsiään, kääntyy
poispäin eikä kuule mitään.) Ei, tämä menee jo liian pitkälle! --
Kuulkaa minua toki! -- Te erehdytte! -- Pelkkä väärinkäsitys, --
Tellheim! -- Ettekö tahdo kuunnella omaa Minnaanne? -- Kuinka sellaista
saatatte epäilläkään? -- Minäkö haluaisin päästä teistä eroon? -- Minäkö
olisin tullut tänne sitä varten? -- Tellheim!


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

_Kaksi palvelijaa_, eri puolilta poikki salin juosten. _Edelliset_.

ENSIMÄINEN PALVELIJA.

Armollinen neiti, hänen ylhäisyytensä, kreivi! --

TOINEN PALVELIJA.

Hän saapuu, armollinen neiti! --

FRANZISKA

(on rientänyt ikkunaan). Hän se on! hän se on!

NEITI.

Onko se hän? -- Oi, nyt pian, pian, Tellheim --

v. TELLHEIM

(yhtäkkiä tointuen). Kuka? kuka tulee? Enonneko, neiti? tuo julma eno?
-- Antakaa hänen tulla, antakaa hänen tulla! -- Älkää pelätkö! Hän ei
saa solvata teitä ainoallakaan katseella! Hän joutuu tekemisiin minun
kanssani. -- Tosin te ette sitä ansaitse --

NEITI.

Syleilkää minua pian, Tellheim, ja unohtakaa kaikki --

v. TELLHEIM.

Haa, jospa tietäisin, että osaatte katua! --

NEITI.

Ei, minä en voi katua sitä, että olen päässyt näkemään koko teidän
sydämenne! -- Ah, minkälainen mies te olettekaan! -- Syleilkää
Minnaanne, onnellista Minnaanne! mutta juuri teidän kauttanne
onnellista! (Vaipuu hänen syliinsä.) Ja nyt häntä vastaan! --

v. TELLHEIM.

Ketä vastaan?

NEITI.

Parhainta tuntemattomista ystävistänne.

v. TELLHEIM.

Mitä?

NEITI.

Kreiviä, enoani, isääni, teidän isäänne -- -- Minun pakoni, hänen
suuttumuksensa, minun perinnöttömäksi tekemiseni; -- ettekö kuule, että
kaikki on vain keksittyä? Herkkäuskoinen ritari!

v. TELLHEIM.

Keksittyä? Mutta sormus? sormus?

NEITI.

Missä teillä on se sormus, jonka annoin teille takaisin?

v. TELLHEIM.

Te otatte sen jälleen? -- Oi, sitten olen onnellinen! -- Kas tässä,
Minna! -- (Vetää sen esiin.)

NEITI.

Katsokaahan sitä toki ensin! -- Voi niitä sokeita, jotka eivät tahdo
mitään nähdä! -- Mikä sormus se sitten on? Sekö, jonka sain teiltä, vai
se, jonka te saitte minulta? -- Eikö se ole juuri se, jota en tahtonut
jättää isännän huostaan?

v. TELLHEIM.

Hyvä jumala! mitä näen? mitä kuulen?

NEITI.

Täytyykö minun nyt taas se ottaa? täytyykö? -- (Tempaa sen hänen
kädestään ja pistää sen omaan sormeensa.) No? onko kaikki nyt hyvin?

v. TELLHEIM.

Missä olen? -- (Suudellen hänen käsiään.) Oi, te paha enkeli! --
kiduttaa minua sillä tavalla!

NEITI.

Tämä näytteeksi siitä, rakas puolisoni, ettei teidän koskaan pidä tehdä
minulle kepposta, jollette tahdo, että heti maksan takaisin samalla
mitalla. -- Ettekö muka tekin ole minua kiduttanut?

v. TELLHEIM.

Voi teitä ilveilijöitä, olisihan minun pitänyt tuntea teidät!

FRANZISKA.

Ei, totisesti; minusta ei ole ilveilijäksi. Olen vavissut ja tutissut ja
minun on täytynyt kädelläni pitää suutani tukossa.

NEITI.

Ei ole omakaan osani ollut helppoa. Mutta tulkaahan toki!

v. TELLHEIM.

En osaa vielä oikein tointua. -- Kuinka hyvältä, kuinka pelottavalta
minusta tuntuu! On kuin äkkiä heräisi hirvittävästä unesta!

NEITI.

Me vitkastelemme. -- Kuulen hänen jo tulevan.


KOLMASTOISTA KOHTAUS.

_Kreivi v. Bruchsall_, jota _isäntä_ ja jotkut _palvelijat_ seuraavat.
_Edelliset_.

KREIVI

(sisään astuessaan). Hän saapui kai onnellisesti perille? --

NEITI

(joka hypähtää häntä vastaan). Ah, isäni!

KREIVI.

Tässä olen, rakas Minna! (Syleillen häntä.) Mutta mitä, tyttö?
(Huomatessaan Tellheimin.) Tuskin olet ollut täällä täyttä vuorokautta
ja sinulla on jo tuttuja ja seuranpitäjiä?

NEITI.

Arvatkaa, kuka hän on?

KREIVI.

Eihän vain sinun Tellheimisi?

NEITI.

Kukapa muu kuin hän? -- Tulkaa, Tellheim! (Vie hänet kreivin luo.)

KREIVI.

Hyvä herra, emme ole koskaan nähneet toisiamme, mutta jo ensi
silmäyksellä olin teidät tuntevinani. Toivoin arvanneeni oikein. --
Syleilkää minua. -- Olette saavuttanut täyden kunnioitukseni. Pyydän
ystävyyttänne. -- Sisareni tytär, tyttäreni rakastaa teitä. --

NEITI.

Sen te tiedätte, isäni! -- Ja onko se sokea, minun rakkauteni?

KREIVI.

Ei, Minna, rakkautesi ei ole sokea, mutta rakastettusi on -- mykkä.

v. TELLHEIM

(heittäytyen hänen syliinsä). Suokaa minulle aikaa tointuakseni, isäni!
--

KREIVI.

Hyvä näinkin, poikani! Kuulen, että vaikka suusi ei osaakaan pakista,
niin osaa sydämesi kuitenkin puhua. -- Minä en muuten juuri pidä
tuonvärisistä upseereista. (Viitaten Tellheimin univormuun.) Mutta te
olette rehellinen mies, Tellheim, ja olipa rehellisellä miehellä
millainen puku tahansa, häntä ei voi olla rakastamatta.

NEITI.

Oi, jospa tietäisitte kaikki! --

KREIVI.

Mikäpä minua estää saamasta tietää kaikkea? -- Missä ovat huoneeni,
herra isäntä?

ISÄNTÄ.

Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon vain astua tänne sisään.

KREIVI.

Tule, Minna! Tulkaa, herra majuri! (Poistuu isännän ja palvelijoitten
seuraamana.)

NEITI.

Tulkaa, Tellheim!

v. TELLHEIM.

Seuraan teitä tuossa tuokiossa, hyvä neiti. Vielä vain sananen tälle
miehelle! (Kääntyen Wernerin puoleen.)

NEITI.

Ja se oikein ystävällinen! Minusta näyttää, että se on tarpeen. --
Franziska, eikö niin? (Seuraa kreiviä.)


NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

_von Tellheim_. _Werner_. _Just_. _Franziska_.

v. TELLHEIM

(osoittaen kukkaroa, jonka Werner on heittänyt maahan). Kas tuossa,
Just! -- nosta kukkaro maasta ja vie se kotiin. Mene! -- (Just poistuu.)

WERNER

(joka yhä vielä on seisonut nurkassa murjottaen eikä ole näyttänyt
ottavan osaa mihinkään, tämän kuultuaan). No niin!

v. TELLHEIM

(lähestyen häntä tuttavallisesti). Werner, milloin voin saada ne toiset
tuhat pistolia?

WERNER

(yhtäkkiä jälleen hyvällä tuulellaan). Huomenna, herra majuri! huomenna.
--

v. TELLHEIM.

Minun ei tarvitse joutua velalliseksesi, mutta tahdon ruveta varojesi
hoitajaksi. Kaikille teille hyväsydämisille ihmisille pitäisi asettaa
holhooja. Te olette jonkinlaisia tuhlaajia. -- Sinä suutuit minuun
äsken, Werner! --

WERNER.

Kautta kurjan sieluni, suutuin! -- Mutta minun ei sittenkään olisi
pitänyt olla sellainen tolvana. Nyt käsitän sen varsin hyvin. Minä
ansaitsisin saada sata patukan iskua. Käskekää pois vain antaa ne
minulle; mutta nyt ei enää mitään kaunaa, rakas majuri! --

v. TELLHEIM.

Kaunaa? -- (Puristaen hänen kättään.) Lue silmistäni kaikki se, mitä en
osaa sinulle sanoa! -- Haa! haluaisinpa nähdä sen, jolla olisi parempi
tyttö ja vilpittömämpi ystävä kuin minulla! -- Franziska, eikö niin? --
(Poistuu.)


VIIDESTOISTA KOHTAUS.

_Werner_. _Franziska_.

FRANZISKA

(itsekseen). Niin, totisesti, hän on perin hyvä mies! -- Sellaista en
tapaa toista. -- Se täytyy tulla sanotuksi! (Lähestyen Werneriä ujona ja
häpeissään.) Herra varusmestari --

WERNER

(joka pyyhkii silmiään). No?

FRANZISKA.

Herra varusmestari --

WERNER.

Mitä nyt sitten, neitokainen?

FRANZISKA.

Katsahtakoon hän minuun, herra varusmestari --

WERNER.

En vielä saata; en tiedä, mikä silmiini on tullut.

FRANZISKA.

Katsokoon hän minua toki!

WERNER.

Pelkäänpä, että olen katsonut häntä jo liiaksikin, neitokainen! -- No,
nythän jo näen hänet! Mikä on hätänä?

FRANZISKA.

Herra varusmestari -- -- eikö hän tarvitsisi varusmestarin rouvaa?

WERNER.

Puhuuko hän totta, neitokainen?

FRANZISKA.

Täyttä totta!

WERNER.

Lähtisikö hän vaikka Persiaankin?

FRANZISKA.

Mihin varusmestari vain haluaa!

WERNER.

Oikeinko totta? -- Hoi! Herra majuri! ei pidä suurennella! Nyt on
minulla ainakin yhtä hyvä tyttö ja yhtä vilpitön ystävä kuin teilläkin!
-- Antakoon hän minulle kätensä, neitokainen! Top! -- Kymmenen vuoden
kuluttua hän on kenraalin rouva tai leski!



Neljännen näytöksen toisen kohtauksen
ranskankieliset lauseet merkitsevät suomeksi:


_Est-il permis_ j. n. e. Saanko luvan, herra majuri?

_Parbleu!_ -- _Mais non_ -- j. n. e. Hitto vieköön! -- Mutta ei -- tämä
on hänen huoneensa --

_Le Major de Tellheim;_ j. n. e. Majuri von Tellheim; aivan oikein,
kaunis lapseni, häntä minä etsin. Missä hän on?

_Comment?_ -- Mitä?

_Ah, Madame,_ -- _Mademoiselle_ -- Ah, rouva, neiti.

_Ah voilà de ses politesses!_ j. n. e. Ah, se on hänen kohteliaita
tapojaan! Hän on erittäin siro ja hieno mies, tuo majuri!

_C'est dommage;_ j. n. e. Sepä on vahinko; olen siitä pahoillani.

_Nouvelle_ -- uutinen.

_Mademoiselle parle françois?_ j. n. e. Puhuuko neiti ranskaa? Mutta
sehän on selvää; näkeehän sen! -- Kysymykseni oli varsin epäkohtelias;
suonette anteeksi, neiti. --

_Sachés donc, Mademoiselle_ -- Tietäkää siis, neiti --

_á l'ordinaire_ -- tavallisesti.

_et le Ministre m'a dit_ j. n. e. -- ja ministeri sanoi minulle noin
meidän kesken, sillä hänen ylhäisyytensä on minun ystäviäni, ja meidän
välillämme ei ole mitään salaisuuksia.

_rapport_ -- selostus.

_tout à fait en faveur_ j. n. e. kokonaan majurin eduksi. -- Herra,
sanoi minulle hänen ylhäisyytensä, te ymmärtänette, että kaikki riippuu
siitä tavasta, millä asiat esitetään kuninkaalle, ja te tunnette minut.
Tuo Tellheim on erittäin kelpo poika, ja tiedänhän minä, että te pidätte
hänestä. Ystävieni ystävät ovat minunkin ystäviäni. Tuo Tellheim tulee
kuninkaalle maksamaan koko tavalla, mutta palvellaanko kuninkaita
ilmaiseksi? Tässä maailmassa täytyy tukea toisiaan molemmin puolin; ja
jos jonkun on jotakin menetettävä, niin olkoon se kuningas eikä meidän
laatuisemme kunnon mies. Tästä periaatteesta en poikkea milloinkaan.

_Ah que son Excellence_ j. n. e. Ah, hänen ylhäisyydellään on sydän
oikealla paikallaan!

_au reste_ -- muuten.

_une lettre de la main_ -- käsikirje.

_infailliblement_ -- aivan varmaan.

_Vous voyés en moi_ j. n. e. Te näette minussa ritari Riccaut de la
Marlinieren, Pitkän Kynnen herran, Kullanhaalijain sukuhaaraa.

_qui est veritablement_ j. n. e. jossa todellakin on kuninkaallista
verta. -- Täytyy tunnustaa, että minä olen epäilemättä koko suvun
kaikkein seikkailurikkain vesa.

_affaire d'honneur_ -- kunnia-asia.

_Ah, Mademoiselle, que je voudrois_ j. n. e. Ah, neiti, kunpa en olisi
koskaan nähnyt tätä maata!

_Capitaine_ -- kapteeni.

_Oui, Mademoiselle, me voilá reforme_ j. n. e. Aivan niin, neiti, olen
saanut eroni ja sen johdosta joutunut keppikerjäläiseksi.

_Vous êtes bien bonne,_ j. n. e. Te olette kovin hyvä, neiti.

_reformir_ -- erottaa virasta.

_rouinir_ -- joutua puille paljaille.

_Tranchons le mot;_ j. n. e. Suoraan sanoen, minulla ei ole ropoakaan,
ja nyt minua todellakin odottaa täydellinen tyhjyys.

_qu'un malheur ne vient jamais seul_ -- ettei onnettomuus koskaan tule
yksin.

_extraction_, syntyperä.

_resource_ -- keino.

_honnêt-homme_ -- kunnon mies.

_Mademoiselle, je joue avec un guignon_ j. n. e. neiti, minä pelaan
uskomattoman huonolla onnella.

_Je sais bien, qu'il y avoit_ j. n. e. Tiedän varsin hyvin, että
kysymyksessä oli muutakin kuin peli. Siliä vastapelaajieni joukossa oli
joitakin naisia.

_invitir_ -- kutsua.

_revanche, mais_ -- j. n. e. korvausta, mutta -- te ymmärrätte, neiti --

_Tatit mieux, Mademoiselle,_ j. n. e. Sitä parempi, neiti, sitä parempi!
Kaikki henkevät ihmiset pitävät pelaamisesta intohimoisesti.

_Comment, Mademoiselle, vous poulés_ j. n. e. Mitä, neiti, te haluatte
olla minun osakkaani? Kaikesta sydämestäni.

_Ah, Mademoiselle, que_ j. n. e. Ah, neiti, kuinka rakastettava te
olette! --

_Donnés toûjours,_ j. n. e. Antakaa pois vain, neiti, antakaa.

_interessir_ -- olla osallisena.

_pour le tiers_ -- kolmannella osalla.

_liaison_ -- suhde.

_et de ce moment_ j. n. e. ja tästä hetkestä alkaen alan minä toivoa
parasta onneeni nähden.

_Je suis des Bons,_ j. n. e. Minä kuulun noihin taitaviin, neiti,
Tiedättekö, mitä se merkitsee?

_Je sais monter un coup_ -- Minä osaan tehdä tempun.

_Je file la carte_ j. n. e. Minä sujautan kortin hyvin taitavasti --

_Je fais sauter la coupe_ j. n. e. Minä pistän nostetun pinkan
entiselleen erittäin etevästi --

_Donnés moi un pigeonneau_ j. n. e. Antakaa minulle vain kyyhkysenpoika
kynittäväksi, ja --

_Comment, Mademoiselle?_ j. n. e. Mitä, neiti? Te nimitätte sitä
»petette»? Korjata onnensa kulkua, käydä siihen lujasti käsiksi, olla
varma asiastaan --

_Laissés-moi faire, Mademoiselle_ -- Jättäkää se minun huolekseni, neiti
--

_Votre très-humble_ -- Teidän nöyrin palvelijanne --





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Minna von Barnhelm - Viisinäytöksinen huvinäytelmä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home