Title: Nathan der Weise - Nathan Viisas - Viisinäytöksinen näytelmäruno
Author: Lessing, Gotthold Ephraim, 1729-1781
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nathan der Weise - Nathan Viisas - Viisinäytöksinen näytelmäruno" ***


NATHAN VIISAS

Viisinäytöksinen näytelmäruno


Kirj.

GOTTHOLD EPHRAIM LESSING


SUOMENNOSTYÖ ON SUORITETTU
"SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN EDISTÄMISRAHASTON" VAROILLA.

Suomentanut

J. SILJO


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1919.



    Introite, nam et heic Dii sunt
                    Apud _Gellium_.

    (Astukaa sisään, sillä täälläkin asuu jumalia!
                               _Gelliuksen_ lause.)



HENKILÖT:

SALADIN, sulttaani.
SITTAH, hänen sisarensa.
NATHAN, rikas jerusalemilainen juutalainen.
RECHA, hänen ottotyttärensä.
DAJA, kristitty nainen, mutta juutalaisen talossa Rechan seuralaisena.
Nuori RISTIRITARI.
DERVISHI.
Jerusalemin PATRIARKKA.
MUNKKI.
EMIIRI sekä muutamia Saladinin MAMELUKKEJA.

Tapahtuu Jerusalemissa.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Näyttämö: Nathanin talon eteinen.
    NATHAN, saapuen matkalta. DAJA, tullen häntä vastaan.

DAJA.
Hän on se! Nathan! Kiitos Jumalan,
palaattepahan vihdoinkin!

NATHAN.
Niin, Daja,
Jumalan kiitos! Mutta miksi 'vihdoin'?
Ma aioinko siis ennen palata?
Tai voinko palata? On Babyloniin
täält' yli parisataa penikulmaa,
jos pakko oikeaan ja vasempaan
on tieltään poiketa, kuin oli mun.
Ja velkain periminen työlääksikin
voi käydä, aikaa vie -- ei suoriudu
siit' aivan kättä kääntäen.

DAJA.
                            Voi Nathan,
kuin kurja, kurja teist' ois voinutkaan
sill'aikaa tulla täällä! Talonne...

NATHAN.
Niin, kuulin jo: se paloi. Taivas suokoon,
ett' olen saanut kuulla kaikki jo!

DAJA.
Ja oli palaa perustusta myöten.

NATHAN.
Me silloin, Daja, uuden, mukavamman
oisimme rakentaneet.

DAJA.
                     Niinpä kyllä! --
Vaan palossa hiuskarvan varass' oli
myös _Rechan_ henki.

NATHAN.
                   Mitä? Rechan henki?
Mun rakkaani? -- En ole kuullutkaan. --
No, talokin ois saanut mennä silloin. --
Hiuskarvan varass'! -- Oh, hän onkin varmaan,
hän onkin palanut! -- Se tunnusta!
Kaikk' ilmaise! -- Mua älä kiduta,
vaan surmaa! -- Hän on kuollut siis.

DAJA.
                                     Jos ois
hän kuollut, kuulisitteko sen multa?

NATHAN.
Miks säikytit siis mua? -- Rechani,
oi Recha!

DAJA.
          Teidän, -- teidän Rechanne?

NATHAN.
Mun oisko joskus luovuttava häntä
omaksi lapsekseni sanomasta!

DAJA.
Teill' onko yhtä hyvä oikeus
myös kaikkeen muuhun, mitä omistatte?

NATHAN.
Mihinkään parempaan ei oikeutta!
Minulle onni, luonto kaiken muun
on lahjoittanut. Vain tään omaisuuden
oon itse ansainnut.

DAJA.
                    Kuin kalliisti,
oi Nathan, saankaan maksaa hyvyytenne!
Jos hyvyys, tuolla mielin harjoitettu,
hyvyyttä onkaan!

NATHAN.
                 Tuolla mielin? Millä?

DAJA.
Mun omatuntoni...

NATHAN.
                  Suo, Daja, ensin
mun kertoa...

DAJA.
              Mun omatuntoni,
ma sanon...

NATHAN.
... minkä kauniin kankaan olen
ma sulle Babylonist' ostanut.
Niin upean ja silti aistikkaan!
Tuon tuskin Rechallekaan kauniimpaa.

DAJA.
Mit' auttaa se? Mun täytyy sanoa:
ei omatuntoni jää kuuroks enää.

NATHAN.
Ja haluanpa nähdä, kuinka ovat
sun mielees korvarenkaat, käädyt, soljet
ja sormus, jotka sulle valikoin
ma Damaskosta.

DAJA.
               Sellainen te ootte!
Vain lahjain anto mieless', aina vain!

NATHAN.
Sä yhtä alttiist' ota kuin ma annan,
ja vaiti jää!

DAJA.
              Niin, vaiti! Oottehan
suoruuden, jalouden perikuva.
Mut Nathan...

NATHAN.
              Mut oon juutalainen vain,
sa tarkoitathan?

DAJA.
                 Mitä tarkoitan,
paremmin tiedätte.

NATHAN.
                   Siis vaikene!

DAJA.
Ma vaikenen Mit' eessä Jumalan
on väärää tässä ja mit' en voi estää,
en muuttaa voi, te siitä vastatkaa!

NATHAN.
Ma vastaan! -- Vaan hän missä viipyy, missä?
Kunp' et mua petä, Daja! Tietääkö
hän mun ees tulleen?

DAJA.
                     Sitä teiltä kysyn!
Häll' yhä kauhu hiipii hermoissaan.
Häll' yhä kaikkeen muiston mielikuva
luo lieskan hohteen. Nukkuessaan valvoo
ja valvoessaan nukkuu hän: niin vuoroin
maan kasvi on hän, vuoroin taivaan henki.

NATHAN.
Voi lasta! Voi meit' ihmispoloja!

DAJA.
Tän' aamuna hän silmät kiinni kauan
kuin kuollut makas. Sitten äkisti
hän nousi huutain: 'Kuule! Kuule! Tuolla
jo saapuu isän kameelit! -- Ja kuule!
Myös isän ääni hellä!' Kohta sammui
taas hänen katseensa ja patjalle
pää raukesi, kun käden tuki vaipui. --
Mä syöksen portille! Ja todella:
te tulettekin, tulettekin siinä!
Mi ihme! Kaiken aikaa sieluns' oli
vain teidän luonanne -- ja hänen. --

NATHAN.
                                      Hänen?
Kenenkä hänen?

DAJA.
               Miehen, joka hänet
pelasti liekeistä.

NATHAN.
                   Ken on hän? Missä?
Ken pelasti mun armaan Rechani?

DAJA.
Hän nuor' on ristiritari, jok' äsken
juur' oli tuotu tänne vankina
ja jolle Saladin soi armon.

NATHAN.
                            Mitä?
Vai ristiritari, jonk' armahti
Saladin? Eikö vähemp' ihme Rechaa
ois pelastanut? Taivas!

DAJA.
                        Surman oma
ois Recha ilman häntä, joka jälleen
henkensä, lahjaks saadun, alttiiks antoi,

NATHAN.
Miss' on tuo jalo mies nyt, Daja, missä? --
Vie minut jalkains' eteen! Annoitte
kai hälle aluks aarteet kaikki, kaikki,
jotk' oli hallussanne? Lupasittte
kai paljon, paljon lisää?

DAJA.
                          Kuinka voimme?

NATHAN.
Oh, ette?

DAJA.
          Emme tiedä, niistä tuli
ja minne meni hän. -- Vaikk' ensinkään
hän taloa ei tuntenut, päin syöksi,
vain kuuloon luottain, vaippa suojanaan,
savuhun, tuleen, ääntä kohti, joka
meit' apuun huusi. Miesnä menneenä
jo häntä pidimme, kun äkist' esiin
hän lieskain läpi ilmestyy ja Rechaa
väkevin käsin kantaa. Kiitos, riemu
ei häntä liikuta ja kylmänä
hän saaliins' alas laskee, -- väkijoukkoon
pois katoaa!

NATHAN.
             Ei ainiaaksi, toivon.

DAJA.
Taas näimme sitten lähipäivinä
tuoll' astelevan hänen alla palmuin,
jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa.
Hänt' ihastuen menin kiittämään
ja pyysin, vannotin, ett' edes kerran
viel' armaan tyttölapsen luokse saapuis,
jok' ei saa rauhaa, ellei jalkain juureen
saa hälle tuoda kyynelkiitostaan.

NATHAN.
Kuin kävi?

DAJA.
           Turhaa! Kuuro hän on meille,
mua varsinkin vain katkerasti pilkkas...

NATHAN.
Te siitä säikähtäin...

DAJA.
                       Ei ensinkään!
Ma joka päivä uudest' yritin
ja joka päivä uutta pilkkaa kestin.
Mit' oonkaan sietänyt! Mit' olinkaan
viel' lisää valmis kärsimään! Vaan kauan
hän kartellut jo noit' on palmuja,
jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa;
ja missä piilee hän, ei kukaan tiedä. --
Mit' aprikoitte?

NATHAN.
                 Sitä aprikoin,
mi vaikutus voi sieluun sellaiseen
kuin Rechan olla tällä. Halveksuntaa
sen kestää, jolle sydän vaatii suomaan
niin suuren arvon! Siten kiintyä
ja kohta siten hyljityksi tulla! --
Saa kyllin pää ja sydän kiistää siinä,
vihaanko vaipua vai synkkään tuskaan.
Ei aina kumpaankaan. Voi taistelu
lopulta haaveiluksi raueta,
ja silloin pää ja sydän keskenään
osia vaihtavat -- mi pahaks koituu! --
Näin Rechan laita on, jos hänet tunnen:
hän haaveilee.

DAJA.
               Vaan kuinka hurskaasti,
kuink' armaasti!

NATHAN.
                 Se haaveilua silti!

DAJA.
Varsinkin eräs -- haave, niin jos tahtoo --
kaunistaa häntä. Hänestä ei ole
maan lapsi, maallinen, tuo ritari;
vaan enkeli, jot' uskoi lasna jo
hän pienen sydämensä suojaajaksi,
se pilvivaippansa ol' yltään luonut
ja tuless' ympärillään liidellyt,
mut äkisti se ristiritarina
esille astui. -- Miksi hymyillä?
Tai hymyilkää, -- ja houre kallis hälle
tuo jättäkää, jot' ei mun uskoni,
ei teidän eikä muslemien kiellä.

NATHAN.
On mullekin se kallis! Hyvä Daja,
käy, katso, voinko puhutella häntä. --
Ja sitten korskan suojaenkelin
mä etsin sen. Jos vielä suvaitsee
tääll' luonamme hän viipyä, jos vielä
ritariks ilmenee niin töykeäksi,
mä hänet löydän varmaan ja tuon tänne.

DAJA.
On aie rohkea.

NATHAN.
               Jos sitten käy,
sijalle kalliin houreen kallis totuus, --
mua usko, Daja, rakkaamp' enkeliä
on aina ihmiselle ihminen --
et minuun suuttune, jos toipuu hän
ja lakkaa haaveksimast' enkeleitä --?

DAJA.
Niin hyvä ootte ja niin paha sentään!
Mä menen! -- Kas, hän tuolla itse saapuu!


TOINEN KOHTAUS.

    RECHA ja EDELLISET.

RECHA.
Isäni, kokonaan siis palaattehan
Mä teidän luulin edelt' äänenne
vain lähettäneen. Missä viivyitte?
Mitk' erämaat ja vuoret, virrat vielä
meit' eroittaa? Vaikk' elämme niin liki,
miks ette riennä Rechaa syleilemään?
Vaikk' uhriksi jäi liekkein polo Recha! --
Ei, oli, oli jäädä! Tyyntykää!
Oi, kauheaa on kuolla liekkeihin!

NATHAN.
Mun armas lapseni!

RECHA.
                   Yl' Eufratin
ja Tigriin, Jordanin vei tienne teidät, --
ja kuinka monen muunkin veden yli? --
Kuink' usein, ennenkuin mua tuli uhkas,
vapisin tähtenne! Mut armolta
ja onnelta nyt tuntuis veteen-kuolo,
senjälkeen kuin mua tuli uhkasi. --
Vaan pelastunut oottehan ja minä,
myös minä! Kuinka iloll' ylistämme
nyt Herraa! Tueks teidän purtenne
petollisilla virtain vesillä
Hän näkymättömän soi enkelinsä.
Hän, Hän se viittasi mun enkelini
mua valkosiivin, näkyväisenä
tulesta pelastamaan --

NATHAN (syrjään).
                        Valkosiivin!
Niin, valkovaippaansa pit' edessään
tuo ritari.

RECHA.
            -- mua valkosiiven leyhkein
tulelta näkyväisnä turvaamaan. --
Niin kasvoista ma kasvoihin näin hänet,
näin enkelin, näin oman enkelini.

NATHAN.
Sen ansaitsisit, etkä enkeliä
sä näkis kauniimmaks kuin sinut hän.

RECHA (hymyillen).
Ket' imartelette nyt, isä, ketä?
Mun enkeliäni vai itseänne?

NATHAN.
Vaan jos tuon hyvän sulle tehnyt ois
vain mies, vain luonnon luoma ihminen:
ois sinust' enkeli hän, varmaan ois.

RECHA.
Ei sellainen hän ollut enkeli,
ei, todellinen, aivan todellinen!
Omista puheistanne uskon sain
mä enkeleihin, ihmeihin, joit' tekee
Jumala rakkautemme hyvitteeksi.
Mä Häntä rakastanhan.

NATHAN.
                      Ja Hän sua,
ja joka hetki ihmeit' tekee sulle
ja sinun laisilles, -- niin, ikuisesti
on tehnyt.

RECHA.
           Tuota mielelläni kuulen.

NATHAN.
Kai sinust' arki-luonnollista liian
ois ajatella: pelastajas oli
vain, ristiritari; mut eikö silti
se ihme ois? -- On korkein ihme, että
niin jokapäiväisiksi tosi-ihmeet
voi tulla -- täytyy tulla. Ja jos ei
yleistä ihmettä sit' oisi lainkaan,
täysikäinen ei varmaan koskaan ihmeeks
sanoisi, mitä siksi sanoo lapsi,
jok' avosuin vain tavatonta tarkkaa
ja uutukaista.

DAJA (Nathanille).
               Hällä ilmankin
on aivot kiihtyneet, te aiotteko
noill' ylevyyksillänne kerrassaan
ne särkeä?

NATHAN.
           Ei huolta! -- Eikö ihmeeks
se riitä Rechalle, ett' ihminen
pelasti hänet, mies, jonk' itsensä
pelasti ihme vain, niin, suuri ihme!
Sill' onko kuultu, ett' ois armahtanut
Saladin yhtään ristiritaria?
Tai hältä ykskään ristiritari
ees pyytäis, toivois armahdusta? Hälle
ees tarjois vapaudestaan kalliimpaa
kuin nahkavyötään taikka tikaria?

RECHA.
Kas siinä näätte, isä! -- Juuri siks ei
hän ollut ritari, vain näytti siltä. --
Jerusalemissa jos kuolo vain
jokaista ristiritaria vartoo,
jos siellä ykskään heistä vapaana
ei käydä voi: kuink' yöllä joku heistä
voi minut ehdoin tahdoin pelastaa?

NATHAN.
Kas kas, sit' älyä? Nyt puhu, Daja.
Sä tiesithän, ett' oli vankina
hän tuotu tänne. Lisääkin kai tiennet.

DAJA.
No niin. -- Niin tosin sanotaan, -- vaan myös,
ett' oli Saladin siks armahtanut
ritarin, kun niin näköinen hän oli
sulttaanin veljen erään, rakkaimman.
Vaan kun jo parikymmentä on vuotta
tää veli ollut vainaa -- nimeään
en muista, enkä minne kuoli hän --:
niin tuntuu -- tuntuu uskomattomalta,
ett' asiassa jotain perää ois.

NATHAN.
Oh, Daja, miks niin uskomattomalta?
Et halunne kai -- kuten tosin näyttää --
viel' uskomattomampaa uskoa?
Ken sisaruksiansa kaikkia
niin rakastaa kuin Saladin, hän eikö
ois nuorempana jotain veljeään
ylitse kaiken voinut rakastaa? --
Kaht' eikö miestä samannäköist' oisi? --
Tai olematon onko vanha tunne? --
Ja milloin vaikuttamasta kuin ennen
se lakkaa? -- Uskomatont' onko tässä? --
Se ihmett' ei lie sulle viisas Daja;
vaan _sinun_ ihmees uskon tarvitsevat ...
tai ansaitsevat, tahdoin sanoa.

DAJA.
Mua pilkkaatte.

NATHAN.
                Kun sinä mua pilkkaat.
Vaan silti, Recha, pelastuksesi
on ihme, mahdollinen Hälle vain,
jok' aikeet ankarimmat kuninkaiden
ja suunnitelmat suurimmatkin ohjaa
kuin leikillään -- tai ehkä pilkoillaan --
säikeillä heikoimmilla.

RECHA.
                        Rakas isä,
jos erhetyn, en toki mielikseni
mä erhety.

NATHAN.
           Et: oppiahan otat! --
Näes, otsan kaarros sen- tai tämänlainen,
se taikka tämä nenän korkeus;
ja teräväin tai tylsäin kulmaluiden
ylitse käyvä kulmakarvain kaari
sen tai sen verran käyrä; viiva, ryppy,
pykälä, kulma -- tunnus turha vain
eurooppalaisen villin kasvoilla:
jo tulelta sa säilyt Aasiassa!
_Siin'_ eikö ihme, ihmeenetsijät?
Miks enkeleitä siihen vaivata?

DAJA.
Kysyä pyydän, Nathan: mitä haittaa,
jos enkeliksi uskoo ennemmin
kuin ihmiseksi pelastuksen tuojan?
Niin eikö pelastuksen alkusyy,
käsittämätön, lähemmältä tunnu?

NATHAN.
Vain korskaa, korskaa pelkkää! Rautaruukku
niin mielellänsä nousis ahjosta
hopeapihdeissä, jott' itsekin
hopeamaljalta se näyttäis. -- Pah! --
Ja mitä haittaa? kysyt, mitä haittaa?
Mä kysyn vastaan: mitä hyödyttää?
Näes tuntos' Herran läheisyydest' on
mielettömyyttä taikka Herran pilkkaa. --
Vaan sepä haittaa; haittaa sittenkin. --
Mua kuulkaas! Rechan pelastajaa varmaan
-- hän olkoon enkeli tai ihminen --
te, sinä varsinkin, niin ylevästi
kuin suinkin mielisitte palkita?
Vai mitä? -- Mutta enkeliä kuinka
te kyllin voisittekaan palkita?
Rukoilla, kiittää häntä huokaillen
ja hänen ihailuunsa sulaa voitte,
ja hänen päivänänsä paastota
ja jakaa almuja. -- Mut tyhjää kaikki! --
Ma luulen, itse lähimäisinenne
siin' enemmän te voitatte kuin hän.
Ei paastoistanne liho, almuistanne
ei hyödy hän, ei häntä jalommaksi
tee ihastuksenne, ei mahtavammaks
rukouksenne. Mutta ihmisen!

DAJA.
Niin, josp' ois ihminen, hän enemmän
sois meille tilaisuutta palveluksiin.
Ja kuinka sitä kaipasimmekaan!
Mut eihän tahtonut, ei tarvinnut
hän yhtään mitään, omaan itseensä
hän tyytyi, kuten enkeli vain tyytyy,
kuin enkeli vain voi...

RECHA.
                         Kun vihdoin katos...

NATHAN.
Katosi? Kuinka katos? Palmuin alla
hänt' eikö enää näy? Vai ootteko
jo häntä etempääkin etsineet?

DAJA.
No emme kyllä.

NATHAN.
               Ette? Ette, Daja?
Kas, mitä haittaa! Julmat haaveilijat!
Josp' on se enkeli nyt -- sairaana! --

RECHA.
Sairaana!

DAJA.
          Sairaana! Ei, älkää toki!

RECHA.
Mua kylmä karmii! Daja, koetas,
kuin jää on otsani, niin lämmin muulloin!

NATHAN.
On tottumaton ilmanalaamme
tuo nuori frankki, tottumaton nälkään,
säätynsä kovaan työhön, valvontaan.

RECHA.
Sairaana!

DAJA.
          Nathan niin vain arvelee.

NATHAN.
Hän yksin on, ei ystävää, ei rahaa,
joll' ystävän vois palkata!

RECHA.
                            Ah isä!

NATHAN.
Hän toivotonna, vailla lohdutusta,
ja tuskain, kuolon saalihina makaa!

RECHA.
Ah missä?

NATHAN.
          Mies, jok' alttiiks itsensä
soi liekeille vuoks aivan ventovieraan --
vuoks ihmisen --

DAJA.
                  Ah, Rechaa säälikää!

NATHAN.
Ei tuntea, ei edes nähdä häntä,
pelastamaansa, vaivat kiitoksen
häneltä säästäin...

DAJA.
                    Säälikää jo Rechaa!

NATHAN.
Ei pyydä nähdä ees, vaikk' uudelleen
sen sais hän pelastaakseen -- mutta onhan
hän ihminen...

DAJA.
               Jo riittää! Katsokaas!

NATHAN.
Häll' ainut lohtu kuollessaan on muisto
tään teon!

DAJA.
           Riittää! Surmaattehan Rechan!

NATHAN.
Sä hänet surmasit! Noin oisit voinut
sä hänet surmaan syöstä. -- Recha, Recha!
En tarjoo myrkkyä, vaan lääkkeen sulle.
Hän, pelastajas, elää -- toivu siis!
Ei liene sairaskaan -- ei edes sairas!

DAJA.
Ei kuollut, sairas? Eikö?

NATHAN.
                          Varmaan ei!
Jumala täällä tehdyn hyvän täällä
myös palkitsee. -- Nyt lähde! -- Käsitätkö,
kuin paljon hyvää työtä helpompaa
on harras haaveilu? Kuin mielellään
veltoinkin haaveilua harrastaa,
jott' ei -- vaikk' itselleenkin usein syy
on hämärä -- jäis aikaa hyviin töihin?

RECHA.
Ah, isä, älkää enää koskaan yksin
Rechaanne jättäkö! -- Vaan ritarihan
voi matkallakin olla?

NATHAN.
                      Voipa kyllä!
Nyt menkää! Tuolla kameeleini luona
ma uteliaan muhamettilaisen
nään seisovan, -- ken lie?

DAJA.
                           Kas, dervishinne!

NATHAN.
Ken?

DAJA.
     Shakkitoverinne, dervishi!

NATHAN.
Al-Hafi? Tuo Al-Hafi?

DAJA.
                      Sulttaanin
rahastonhoitaja.

NATHAN.
                 Hän! Näätkö unta?
Et, -- todella! Hän on se! Tänne käy.
Te pian sisään! Mitä saanen kuulla!


KOLMAS KOHTAUS.

    NATHAN ja DERVISHI.

DERVISHI.
Niin, ällistelkää suurin silmin vain!

NATHAN.
Sinäkö? Näänkö oikein? Dervishi
noin loistava!

DERVISHI.
               Miks' en? Vai eikö mitään,
ei mitään dervishistä tehdä vois?

NATHAN.
No totta vois! Mut aina luullut oon,
ett' aito dervishi ei salli tehdä
itsestään mitään.

DERVISHI.
                  Kautta profeetan!
En aito dervishi lie varmaankaan.
Vaan milloin täytyy --

NATHAN.
                       Täytyy? Dervishinkö?
Ei täydy kenenkään -- miks dervishin?
Ja mitä täytyis?

DERVISHI.
                 Mitä anotaan
ja mikä oikeaa on dervishistä.

NATHAN.
Nyt toden lausuit, kautta Jumalani!
Sua syleilen, -- mies, veljeni liet vielä?

DERVISHI.
Miks ette kysy, mikä oon mä nyt?

NATHAN.
Olitpa mikä olit!

DERVISHI.
                  Jospa olen
ma virkamies, jonk' ystävyys voi teille
tukala olla?

NATHAN.
             Josp' on sydämes
dervishin vielä, siihen luotan mä.
Vain pukunas on virkamies.

DERVISHI.
                           Sen myös
on tarvis kunniata. -- Mikä oisin
mä teidän hovissanne, arvioikaas?

NATHAN.
Dervishi vain. Tai ehkä myöskin -- kokki.

DERVISHI.
No niin! Jott' unhoon ammattini jäisi.
Vai kokki? Tai myös juomanlaskija? --
Saladin sentään paremmin mun tuntee:
rahastonhoitajakseen teki. --

NATHAN.
                               Niinkö?

DERVISHI.
Pienemmän, nähkääs, -- yhä suurempaa
isänsä valvoo, -- perherahastoa.

NATHAN.
Suur' on se perhe.

DERVISHI.
                   Suurempi kuin luullaan:
jokainen kerjurihan siihen kuuluu.

NATHAN.
Saladin kerjureita vihaahan --

DERVISHI.
Niin että maasta perinjuurin aikoo
ne hävittää, -- vaikk' itse kerjuusauvaan
sen vuoks sais tarttua.

NATHAN.
                        Niin, juuri niin!

DERVISHI.
Sen saa hän tehdäkin jo nyt, jos kukaan!
Tyhjääkin tyhjempi näes rahastonsa
on aina illan tullen. Nousuvesi,
kyll' aamuin korkea, jo keskipäivin
on aikaa laannut --

NATHAN.
                    Kanavat kun nielee
sen osiks, eikä niitä sulkea,
ei täyttää mikään voi.

DERVISHI.
                       Tuo sana sattui!

NATHAN.
Sen seikan tunnen.

DERVISHI.
                   Paha kyllä, jos
on ruhtinaat kuin kotkat haaskain kesken.
Vaan haaskoina jos kotkia he ruokkii,
se vihoviimeist' on.

NATHAN.
                     Ei, dervishi,
ei sentään!

DERVISHI.
            Teidän helppoa on haastaa.
Mit' annatte, jos saatte paikkani?

NATHAN.
Se mitä tuottaa sulle?

DERVISHI.
                       Minulle?
Vain tyhjää! Te, te siitä hyötyisitte.
Kun luode kassass' on -- ja usein on se --
te siihen vuoksen luotte omillanne
ja korot mielin määrin otatte.

NATHAN.
Ja koron koron korot?

DERVISHI.
                      Niinpä niin!

NATHAN.
Pääomani vain korkoja ois vihdoin --

DERVISHI.
Se eikö houkuta? Siis erokirja
koht' ystävyydellemme kirjoittakaa!
Ma teihin luotin suuresti.

NATHAN.
                           Vai niin?
Mitenkä? Kuinka niin?

DERVISHI.
                      Ett' auttaisitte
mua kunnialla virkaa hoitamaan;
ett' aina kassanne ois avoin mulle. --
Epäättekö?

NATHAN.
           No, ymmärrystä hiukan!
Eroitus huomaa! -- Sulle -- miksi ei?
Al-Hafi dervishi ain' asioineen
mun luo on tervetullut. Vaan Al-Hafi
sulttaanin defterdar, ma jolle -- joka --

DERVISHI.
Sit' enkö arvannut? Teiss' ymmärrys
ja hyvyys aina tasapainoss' ovat!
Vaan vartokaas! Nyt Hafin kahtia
te jaatte, vaan hän kohta yks on jälleen. --
Kas, Saladin näin loistoon puki minut.
Tään puvun, ennenkuin se haalistuu
tai repaleiksi muuttuu dervishin,
sen nostan naulaan Jerusalemissa
ja kuumaa hiekkarantaa Ganges-virran
pian mestareineni käyn paljain jaloin.

NATHAN.
Sa laises oot!

DERVISHI.
               Ja pelaan shakkia.

NATHAN.
Se onnes!

DERVISHI.
          Arvatkaas, mi lahjoi minut?
Mun kerjuuniko jotta loppuis jo?
Jott' itse kerjureille komeilla
ja tuokiossa ylvään kerjurin
rikkaaksi poloiseksi muuttaa voisin!

NATHAN.
Ei sentään tuo.

DERVISHI.
                Vaan juttu rumempi!
Imartelua maistoin ensi kerran
ma Saladinin hyvän luulon vuoksi. --

NATHAN.
Jok' on?

DERVISHI.
         'Vain kerjuri voi kerjurin
miel' alat tietää; kerjurille almun
vain kerjuri voi taitavasti antaa. --
Ol' edeltäjäs liian kylmä, kova, --
hän sanoo. -- Tylyst' antoi hän, jos antoi;
anojan ensin tuiki tutki hän,
ei siihen koskaan tyytynyt, ett' tietää
vain puutteen sai, vaan vaati selville
myös puutteen syyn, ja sitten saidan tavoin
syyn tämän mukaan rovon punnitsi.
Niin ei Al-Hafi tee! Mun lempeyteni
ei Hafiss' ilmene niin tylynä!
Ei ole hän kuin tukkeutunut putki,
mi lähteen veden kirkkaan, hiljaisen
niin sameana esiin pärskyttää.
Mun lailla tuntee, ajattelee Hafi!' --
Niin linnustajan pilli houkutteli,
ja hölmö ansaan takertui. -- Ma narri,
ma narrin narri!

NATHAN.
                 Tyynnä, dervishini,
vain tyynnä!

DERVISHI.
             Mitä! Eikö ole narri,
satojatuhansia ihmisiä
ken sortaa, nylkee, tappaa, kiduttaa,
vaan yksille on muka ihmisrakas?
Ken matkii taivaan Herran lempeyttä,
mi päivänpaisteen, sateen vuodattaa
eroa tekemättä yli pahain
ja yli hyväin, erämaan ja pellon, --
vaikk' kättä täyttä Herran häll' ei ole:
hän eikö narri, narri ole? Eikö?

NATHAN.
Jo riittää! Lakkaa!

DERVISHI.
                    Suokaa näyttää mun,
mik' itsekin oon narri! -- Eikö narri
hän ole, joka tuosta narriudesta
viel' etsii hyvän puolen, jotta vois
tuon hyvän puolen vuoksi osaa ottaa
myös itse tähän narriuteen? Vai mitä
se ois?

NATHAN.
        Al-Hafi, joutuin pakene
taas erämaahasi! Mä pelkään, että
ihmisten keskellä voit unhoittaa
pian ihmisyytes.

DERVISHI.
                 Sitä itsekin
mä pelkään. Hyvästi!

NATHAN.
                     Noin äkin pois? --
Al-Hafi, karkaako sult' erämaas?
Hoi, varrohan! -- Al-Hafi, kuule mua! --
Pois meni. Kysellyt mä hältä oisin
niin mielelläni ritaristamme.
Hän miehen tuntenee.


NELJÄS KOHTAUS.

    DAJA, rientäen esiin. NATHAN.

DAJA.
Oi Nathan, Nathan!

NATHAN.
                   Mik' on nyt?

DAJA.
Hän on näkyvissä taas
On näkyvissä taas!

NATHAN.
                   Ken, Daja, ken?

DAJA.
Hän! hän!

NATHAN.
          Ain' näkyneehän joku hän!
Vai teidän 'hänkö' vain on 'hän'? -- Vaikk' oisi
hän enkeli, ei niin saa olla, ei!

DAJA.
Eestaas hän palmuin alla astelee
ja taittaa silloin tällöin taatelin.

NATHAN.
Ja syö? -- Kuin mies? Kuin ritari?

DAJA.
                                   Mua miksi
taas kiusaatte? -- Jo Rechan valpas silmä
tiheiden palmuin takaa hänet keksi,
vain häntä vartioi. -- Te oitis menkää
luo hänen, -- Recha pyytää, vannottaa.
Oi heti! Recha ikkunasta viittaa,
hän käykö kohden vaiko loittonee.
Oi heti!

NATHAN.
         Selästäkö kameelin
näin suoraan? Sopiiko se? -- Riennä sinä
luo miehen, ilmoita mun tuloni.
Vain poissaollessani, huomaa se,
ritari väitellyt on taloani.
Hän saapuu mielellään, kun isä kutsuu
hänt' itse. Mene, kutsu kauniisti
mun puolestani.

DAJA.
                Turhaa! ei hän tule.
Luo juutalaisen ei hän koskaan tule.

NATHAN.
Siis mene edes pidättämään häntä,
hänt' edes silmilläsi seuraile.
Ma tuokiossa tulen jälkees. Mene!

    (NATHAN rientää sisään, DAJA ulos.)


VIIDES KOHTAUS.

    Näyttämö: palmutori. RISTIRITARI käyskelee edestakaisin
    palmujen alla. Eräs MUNKKI seuraa häntä syrjemmällä jonkun
    matkan päässä, aivan kuin haluten puhutella häntä.

RITARI.
Tuo minust' ei vain seuraa kaipaa! -- Kas,
kuin käsiini hän tähtää! -- Hyvä veli, --
tai nimittää saan ehkä isäksikin?

MUNKKI.
Vain veli oon -- vain palveleva veli.

RITARI.
Niin, veli, kunp' ois jotain itselläni!
Vaan, taivas nähköön, tyhjä oon --

MUNKKI.
Mä silti
syvästi kiitän! Taivas palkitkoon
tuhansin verroin hyvän tahtonne.
Vain tahto onhan antajan, ei lahja.
Vuoks almun herran jälkeen lähetetty
en olekaan.

RITARI.
            Vaan sentään lähetetty?

MUNKKI.
Niin, luostarista...

RITARI.
                     Jossa pyysin äsken
mä pyhiinvaeltajan-atriaa?

MUNKKI.
Jo katetut on pöydät: palatkaa
siis sinne kerallani, herra.

RITARI.
                             Miksi?
En aikoihin kyll' ole lihaa syönyt, --
vaan mitä siitä? Taatelit on kypsät.

MUNKKI.
Varokaa, herra, sitä hedelmää!
Ei sitä paljon siedä nauttia:
se pernan salpaa, veren synkentää.

RITARI.
Josp' oonkin mielelläni synkeä?
Vaan teit' ei jälkeeni lie lähetetty
vain varoituksen vuoks?

MUNKKI.
                        Oh ei! -- Mun on
vain suonenlyöntiänne tarkattava.

RITARI.
Ja itse ilmaisette sen?

MUNKKI.
                        Miks en?

RITARI (itsekseen).
Ovela veli! -- Teidänlaisianne
lie luostarissa paljonkin?

MUNKKI.
                           En tiedä.
Mun, rakas herra, täytyy totella.

RITARI.
Järkeilemättä teettekö sen myös?

MUNKKI.
Kuin totella voin muuten, rakas herra?

RITARI (itsekseen).
Ain' yksinkertaisuus on oikeassa! --
Kai tietää saan myös, ken se minuun tahtois
lähemmin tutustua? Itsestänne
en sitä usko.

MUNKKI.
              Sopisko se mulle?
Mua hyödyttäiskö se?

RITARI.
                     Siis kelle sopii
uteliaisuus, ketä hyödyttää?

MUNKKI.
Kai patriarkkaa, luulen. -- Hän se minut
lähetti jälkeenne.

RITARI.
                   Vai patriarkka?
Punainen risti valkovaipassa
lie outo hälle?

MUNKKI.
                Mulle ei!

RITARI.
                          No, veli:
mä ristiritari ja vanki oon. --
Kun lisään: vangiks' jäin Tebninissä,
jonk' aselevon viime hetkellä
me ottaa mielimme, päin Sidonia
sen jälkeen rynnätäksemme; -- kun lisään:
kahdestakymmenestä vangista
mä yksin Saladinilta sain armon, --
niin patriarkka tietää kylliksi.
Jo enemmän kuin kylliksi.

MUNKKI.
                          Vaan tuskin
enemmän kuin jo tietää. Tietää tahtois
hän myös, miks armahtanut Saladin
on herraa yksin.

RITARI.
                 Tiedänkö sit' itse?
Jo kaula paljaana ma polvistuin
ja varroin iskua, -- niin katseen tähtää
Saladin minuun, syöksee luo ja viittaa.
Pois putoo kahleeni, ma nousta saan;
ma tahdon kiittää: hän on kyynelissä;
hän lähtee, minä jään: vait kumpikin. --
Tään seikan patriarkka itselleen
saa syineen selvitellä.

MUNKKI.
                        Siitä päättää
hän, että suuriin töihin Jumala
on teitä varjellut.

RITARI.
                    Niin, suuriin töihin!
Juutalaistytön tulest' auttamaan;
uteliaita Siinaill' opastamaan,
ja muuhun sellaiseen.

MUNKKI.
                      Viel' ehditte! --
Eik' ole tuokaan vallan mitätöntä.
Ehk' itse patriarkalla jo on
täysarvoisia töitä herraa varten.

RITARI.
Vai niin? Vai luulee veli? -- Jotain onko
hän viittaillut jo teille?

MUNKKI.
                           Onpa kyllä!
Vain tutkia mun ensin täytyy herraa,
mies oikea hän onko.

RITARI.
                     Niinpä niin!
(Itsekseen.) Saa nähdä, miten tutkii tuo! -- No siis,

MUNKKI.
Tie lyhin lie, jos suoraan herralle
ma kerron patriarkan toivomuksen.

RITARI.
Jok' on?

MUNKKI.
         Hän herran huostaan jättänyt
ois erään kirjeen.

RITARI.
                   Mun? En lähetti
ma ole! -- Tuoko tehtävä se oisi
suurarvoisempi kuin ne, joita ennen
ma suoritin?

MUNKKI.
             On varmaan! Kirje tuo
-- niin sanoi patriarkka -- läheisesti
se koko kristikuntaa koskee. Kerran
saa taivaan Herralt' erikoisen kruunun
-- niin sanoo patriarkka -- hän, ken vie
sen kirjeen taitavasti määrän päähän.
Ja arvollisin -- sanoo patriarkka --
sen kruunun saajaksi on herra.

RITARI.
                               Minä?

MUNKKI.
Ei kukaan, nähkääs, -- sanoo patriarkka --
sen kruunun ansioon lie taitavampi
kuin herra on?

RITARI.
               Kuin minä?

MUNKKI.
                          Vapaahan
tääll' ootte; kaikki paikat nähdä saatte;
kaupungin piirityksen, puolustuksen
te ymmärrätte -- sanoo patriarkka
paraiten arvioida osaatte
sen toisen sisämuurin, jonka äsken
Saladin rakennutti, selvimmin
sen -- sanoo patriarkka -- kuvaatte
Jumalan sotureille.

RITARI.
                    Hyvä veli,
selitä lähemmin jo kirje mulle!

MUNKKI.
Niin, sitä -- sit' en kyllä täysin tunne.
Vaan Fiilip-kuninkaalle kirje on. --
On patriarkall'... Ihmeekseni usein
käy, miten pyhimys, jonk' elää pitäis
vain taivaassa, voi samall' alentua
niin paljon asioita tietämään
tään maailman. Lie karvasta se hälle.

RITARI.
Siis -- patriarkalla --?

MUNKKI.
                         On tarkka tieto
ja vallan varma, milloin, mistä päin
ja miten, kuinka voimakkaana käy
Saladin ryntäämään, jos ilmi puhkee
taas sota.

RITARI.
           Tuonko tietää hän?

MUNKKI.
                              Ja sen
hän Fiilip-kuninkaankin tiedoks soisi,
jott' arvioida hänkin suunnilleen
vois, onko vaara liian peloittava,
vai onko aselepo, minkä te,
ritarit, uljaasti jo rikoitte,
hinnalla millä tahans' uusittava.

RITARI.
Kas siinä patriarkka! -- Niinpä vain!
Tuo jalo herra mua ei pyydäkään
vain viestinviejäksi, vaan -- vakoojaksi. --
Sanokaa, hyvä veli, herrallenne:
mikäli selvän saitte minusta,
en ole sitä maata. -- Itseäni
mun viel' on katsottava vangiksi,
ja ristiritarien tehtävänä
on yksinomaan kaipaa käytellä,
ei vakoilla.

MUNKKI.
             Kas sitä minäkin! --
Ja tuost' en herraa juuri moitikaan. --
Vaan jäljellä on paras. -- Patriarkka
on vielä urkkinut, min niminen
ja miss' on Libanonilla se linna,
min kätköiss' on ne summat suunnattomat,
joill' isä varovainen sulttaanin
väkensä; pestaa, sotavalmistelut
kustantaa kaikki. Silloin tällöin lähtee
Saladin siihen linnaan syrjäteitä,
vain nimeks seuruetta mukanaan. --
Kai ootte huomannut?

RITARI.
                     En koskaan!

MUNKKI.
                                 Milloin
Saladin helpompi ois siepata
ja armonisku antaa hänelle?
Te säpsähdätte? -- Oh, jo tarjoutunut
hurskaita maroniittejä on pari
samaiseen uhkatekoon, kunhan vain
saa johtajakseen kunnon miehen.

RITARI.
Joksi
taas minut valinnut on patriarkka?

MUNKKI.
Hän luulee, että Ptolemaiksesta
paraiten kättään avuks ojentaa
kuningas Fiilip.

RITARI.
                 Mulle, veli, mulle?
Kuin ette äskettäin jo kuullut ois,
juur' äsken, mikä suhde Saladiniin
minua sitoo?

MUNKKI.
             Kuulinhan.

RITARI.
                        Ja silti --?

MUNKKI.
Niin oikein -- tuumii patriarkka --, mutta
Jumala, ritaristo...

RITARI.
                     Niist' ei mitään!
Mua konnuuteen ei vaadi ne!

MUNKKI.
                            Ei toki?
Vaan Jumalast' ei konnuutt' ole aina,
mi ihmisistä -- tuumii patriarkka.

RITARI.
Saladin säästi henkeni: mä häntä
murhalla kiittäisinkö?

MUNKKI.
                       Hyi! -- vaan silti
Saladin yhä -- tuumii patriarkka --
on kristikunnan vihamies, jok' ei
saa oikeutta olla ystävänne.

RITARI.
Miks ystävä? Kun en ma konna hälle,
en kiittämätön ole?

MUNKKI.
                    Siksipä! --
Vaan kiitoksesta -- tuumii patriarkka --
eess' ihmisten ja Jumalan oon vapaa,
jos ei mua autettu vuoks itseni.
Ja koska kuuluu -- tuumii patriarkka --
ett' armahtanut teit' on Saladin
vain, koska olentonne, ilmeenne
hänelle jotain kertoi veljestään...

RITARI.
Ties senkin patriarkka siis? Ja sentään, --
Kunp' oisi varmaa se! Ah, Saladin!
Jos piirtosellakaan mun kuvaani
lie luonto lähentänyt veljes kuvaan --
miks ei myös sieluissamme samaa ois?
Ja jonkun patriarkan mieliksi
salata voisinko sen sielun leiman? --
Ei, niin ei valhettele luonto, niin ei
Jumala töissään riitele! -- Pois menkää!
Pois, veli! Sappeani säästäkää!

MUNKKI.
Niin, menen -- menen mieluummin kuin tulin.
Vain anteeks anon, herra. Meidän munkkein
päämiehiämme tulee totella.


KUUDES KOHTAUS.

    RISTIRITARI sekä DAJA, joka on jo kotvan katsellut ritarin
    matkan päästä ja nyt lähestyy häntä.

DAJA.
Ei munkki hänen luotaan näyttänyt
hyvillä mielin lähtevän. -- Mut täytyy
mun onneani koettaa.

RITARI.
                     Kas, oivaa!
Lie tosi sana: kahdet kynnet on
aseina pirun -- munkki sekä nainen.
Mua tänään toisista hän toisiin viskoo.

DAJA.
Te, tekö täällä, jalo ritari? --
Jumalan kiitos! Missä kaiken aikaa
olette piillyt? Sairaana tok' ette?

RITARI.
En.

DAJA.
    Tervennä siis ootte ollut?

RITARI.
                                Niin.

DAJA.
Olimme kovin huolissamme teistä.

RITARI.
Vai niin?

DAJA.
          Te varmaan matkall' olitte?

RITARI.
Niin olin.

DAJA.
           Vasta tänään palasitte?

RITARI.
Jo eilen.

DAJA.
          Tänään saapui Rechan isä.
Ja nyt kai toivoa saa Recha?

RITARI.
                             Mitä?

DAJA.
Mit' anonut niin usein teilt' on jo.
Ja isä itse teitä välttämättä
nyt kohta kutsuu. Babylonista
kahdellakymmenellä kameelilla
hän täydet, kalliit ryytikuormat toi
ja jalokivet, kankaat arvokkaimmat
ja kauneimmat, mitk' Intiasta löytyy
tai Persiasta taikka Syyriasta,
niin, jopa Kiinasta.

RITARI.
                     En osta mitään.

DAJA.
Kuin ruhtinas hän suur' on väestään.
Mut usein ihmetellyt oon, miks häntä
se 'Nathaniksi viisaaks' ylistää,
ei 'rikkaaksi'.

RITARI.
                Kai rikas sekä viisas
on siitä yhtä.

DAJA.
               Hyväks sittenkin
ois häntä ennen muuta kutsuttava.
Hyvyyttään ette voi ees kuvitella.
Kun kuuli Rechan kiitosvelan teille,
mit' oiskaan teille sinä hetkenä
hän tehnyt, antanut!

RITARI.
                     Kas, kas!

DAJA.
                               Nyt tulkaa
ja kokekaa ja nähkää!

RITARI.
                      Mitä siis?
Kuin pian hetki ohi on?

DAJA.
                        Jos ei hän
niin hyvä ois, niin kauan oisinko
mä häneen tyytynyt? Te luuletteko,
ett' arvo kristityn on vieras mulle! --
Ei minullekaan kehtoon lauleltu,
ett' on mun Palestiinaan miestäni
vain siksi seurattava, että siellä
saan juutalaisen lasta kasvattaa.
Soturi jalo Freedrik-keisarin
ol' armas mieheni --

RITARI.
                     Ja syntyisin
Sveitsistä, kunnian ja armon sai
hän keisarin ja majesteetin kanssa
yht'aikaa samaan jokeen hukkua.
Kuin monasti sen kuullut oon jo, vaimo?
Mua ahdistamast' ettekö voi laata?

DAJA.
Ahdistamasta! Taivas!

RITARI.
                      Niinpä niin!
Teit' enhän enää nähdä halua!
En kuulla! Tahdo en, ett' yhä, yhä
mua muistutatte teosta, min tein
harkitsematta, aivan arvoitus
mi mulle on, kun ajattelen sitä,
En tosin katuis sitä mielelläni;
vaan nähkääs, tapaus jos toistuu tuo:
syy teidän on, jos penseämp' oon silloin,
jos ensin harkitsen ja palaa sallin,
mi palaa.

DAJA.
          Herra armahda!

RITARI.
                         Täst' alkain
mua älkää tunteko, sen ilon vain
mä pyydän teiltä. Älkää vaivatko
mua isälläkään. Juutalainen aina
on juutalainen. Minä jäyhä shvaabi.
Oon aikaa tytön kuvan unhoittanut, --
jos muistin koskaan.

DAJA.
                     Hänpä muistaa teitä.

RITARI.
Vaan minkä, minkä vuoksi?

DAJA.
                          Kenpä tietää?
Ain' ihminen ei ole, miltä näyttää.

RITARI.
Vaan harvoin parempikaan.

    (Lähtee.)

DAJA.
                          Vartokaa!
Mi kiire --?

RITARI.
             Vaimo, hyljätäkö täytyy
mun vuoksenne nää palmut mieluisat?

DAJA.
Niin mene, saksalainen karhu! Mene! --
Vaan karhun jäljilt' en saa jäädä sentään.

    (Seuraa RITARIA matkan päässä.)



TOINEN NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Näyttämö: sulttaanin palatsi. SALADIN ja SITTAH
    pelaavat shakkia.

SITTAH.
Miss' oot Saladin? Miten pelaat tänään?

SALADIN.
Hyvinpä, luulen.

SITTAH.
                 Tuskin munkaan verroin.
Tuo siirto peruuta.

SALADIN.
                    Ja miksi?

SITTAH.
                              Vaaraan
jää hevonen.

SALADIN.
Niin jää. Siis näin!

SITTAH.
                     Mä näin
teen haarukan.

SALADIN.
               Kas vaan! -- No, shakki siis!

SITTAH.
Sua mitä auttaa se: mä siirrän eteen,
ja asemas on sama taas.

SALADIN.
                        En pääse
pälkäästä tästä vahingotta, huomaan. --
Mut olkoon: ota hevonen!

SITTAH.
                         En huoli.
Käyn ohi.

SALADIN.
          Mulle lahjoita et mitään.
Tuo paikka arvokkaampi hevosta
on sulle.

SITTAH.
          Ehkä.

SALADIN.
                Mutta laskun tekoon
isäntä mukaan ota! Katsos, näin!
Tät' et sä arvannut?

SITTAH.
                     En todellakaan.
En, että noin sa kuningattarees
väsynyt oisit.

SALADIN.
                Kuningattareeni?

SITTAH.
Jo huomaan: tänään tuhat denaaria
mun täytyy voittaa -- ropoja ei enää.

SALADIN.
Mitenkä?

SITTAH.
         Kysy vielä! -- Kaikin keinoin
hävitä tahdothan sa, tahallas.
Mut etua en minä siitä saa.
Näes, paitsi ettei peli tällainen
juur' ilahduta: enkö melkein aina
sult' enin voita, milloin häviän?
Mua lohduttaakses tappioni jälkeen
ain' etkö mulle pelipanosta
takaisin lahjoita sa kaksinkerroin?

SALADIN.
Kas vaan! Siis ootkin, siskoseni, milloin
hävisit, tahallasi hävinnyt?

SITTAH.
Sun anteliaisuutes, rakas veli,
syy ainakin lie -- siihen, etten ole
paremmin oppinut ma pelaamaan.

SALADIN.
Nyt poikkeamme pelistä. Tee loppu!

SITTAH.
Näin jääkö siis? No: shakki! -- toinen shakki!

SALADIN.
Todella, tuot' en uhkaa huomannut,
mi yksin tein vei kuningattareni.

SITTAH.
Sit' auttaa voiko vielä? Katsotaanhan.

SALADIN.
Ei, ei, vain ota kuningattareni --.
Pien' ilo siit' on mulla aina ollut.

SITTAH.
Vain nappulaako tarkoitit?

SALADIN.
                           Vie pois? --
Ei siitä mitään. Turvassahan sitten
on kaikki taas.

SITTAH.
                Jo kyllin oppinut
oon veljeltäni kuningattarille
olemaan kohtelias.

    (Ei kajoo kuningattareen.)

SALADIN.
                   Ota se
tai jätä! Muuta minulla ei ole.

SITTAH.
Miks ottaa? -- Shakki! -- Shakki!

SALADIN.
                                  Jatka!

SITTAH.
                                         Shakki!
Ja shakki -- shakk!

SALADIN.
                    Shakmatt!

SITTAH.
                              Ei vielä; saathan
sä väliin hevosen. -- Tai miten tahdot --.
Yks kaikki!

SALADIN.
            Niinpä niin! Oot voittanut,
Al-Hafi maksaa. Kutsuttakoon hänet!
Et aivan vääräss' ollut, Sittah: pelin
ma hajamielisesti pelasin.
Ja ken se aina silonappulat
nuo antaa, jotk' ei mitään muistuta,
ei merkitse? Kanss' imaminko tässä
pelasin? -- Kas, syit' etsii tappio!
Ei, pahat nappulat ne, Sittah, ei
mua vieneet tappioon: vaan sinun taitos,
sun nopsa, selvä katsees...

SITTAH.
                             Noinkin tahdot
vain tappiosi otaa tylsentää.
No niin, sa olit hajamielinen,
ja enemmän kuin minä...

SALADIN.
                        Sinäkö?
Mik' oisi sua vaivannut?

SITTAH.
                         Ei kyllä
sun hajamielisyytes! -- Milloin jälleen,
ah Saladin, lie pelimme näin vilkas!

SALADIN.
Sen ahnaamminpa silloin pelaamme! --
Ah, taas kun sota syttyy, tarkoitat?
Se syttyköön! -- Mä sit' en alkanut.
Ma oisin mielelläni aselevon
kyll' uusinut, -- niin mielelläni sulle
samalla kelpo miehen hankkinut.
Rikhardin veli sellainen on varmaan,
hän onhan veli Rikhardin.

SITTAH.
                          Vain kiitä
sa Rikhardias.

SALADIN.
               Melek-veljemme
Rikhardin sisaren taas kunp' ois saanut:
ah, mikä suku yhdess' oisimmekaan!
Maailman ensi suvuist' ensimäinen! --
Oon itseäni kiittämään myös nopsa,
sen kuulet. Ystäväini vertaisena
mä pidän itseäni. Siitäpä,
siit' oisi valtaheimo varttunut!

SITTAH.
Nauroinhan kohta kaunist' unelmaasi!
Et kristityitä tunne sa, et heitä
halua tuntea. Heill' ylpeytenä
on olla kristityit', ei ihmisiä.
Sit' ihmisyyttä ees, mi höysteeksi
jäi tuohon taikauskoon luojastaan,
sit' ei he näes rakasta muun vuoksi,
kuin koska Kristus teki, sääti niin.
Tuo hänen hyvyytensä yksin heitä
viel' aateloi: ett' uskoll' omistaa
he hänen hyveensä! -- Vaan mitkä hyveet?
Ei hänen hyvettään, vaan nimeään
on kaikkiin suuntiin julistettava;
sen tulee nimet hyväin ihmisten
häväistä, niellä kaikki. Nimi vain,
vain se on heille kallis.

SALADIN.
                          Tarkoitat:
miks muuten kristityiksi nimeltäkin
he teidät vaatis, sun ja Melekin,
ennenkuin avioon te kelpaisitte?

SITTAH.
Niin juuri! Niinkuin kristillisyys vain
tois kristityille rakkauden sen,
min luojaltaan on saaneet mies ja nainen!

SALADIN.
Ain uskoo heikkouksiin kristityt,
miks ei he toki tuohon myöskin uskois! --
Ja silti erehdyt. -- Ei kristityt,
vaan ristiritarit on syypäät, -- hekin
vain ristiritareina. Heidän vuokseen
jää kaikki silleen. Accasta, mi piti
Rikhardin sisarelta myötäjäisnä
veljemme saaman, ei he luopua
halua millään. Munkkihölmöiksikin
he muuntelee, jott' edut ritarein
vain turvaan jäis. Ja aselepoa
he tuskin sietää loppuun, he kun toivoo
ties minkä äkkiyllätyksen toimeen
voivansa saada. -- Hauskaa! Eespäin vain,
vain eespäin, herrat! -- Min' oon tyytyväinen! --
Kunp' ois muu kaikki niinkuin olla pitää.

SITTAH.
Miks niin? Mi muu vois sua hämmentää,
sun mieltäs horjuttaa?

SALADIN.
                       Mi horjuttanut
ikäni on mun mieltäni. -- Ma olin
isämme luona Libanonilla.
Hänt' yhä huolet musertaa...

SITTAH.
                              Ah niin!

SALADIN.
Se hänet kietoo, läpi hän ei pääse,
on kaiken puutos...

SITTAH.
                    Mikä kietoo? puuttuu?

SALADIN.
Sit' eihän mainitakaan ansaitsis.
Kun sit' on mulla, turhalta se näyttää,
kun ei, se välttämättömäksi käy. --
Al-Hafi minne jäikään? Eikö kukaan
hakenut häntä? -- Lemmon rietas raha! --
Paraiksi tulet, Hafi.


TOINEN KOHTAUS.

    DERVISHI AL-HAFI. SALADIN. SITTAH.

AL-HAFI.
                      Egyptistä
on verot luultavasti saapuneet.
Kunp' oisi kyllin.

SALADIN.
                   Saitko tietoja?

AL-HAFI.
Minäkö? En. Täält' odotanhan niitä!

SALADIN.
Sa tuhat denaaria Sittah'lle
saat maksaa.

    (Käyden mietteissään edestakaisin,)

AL-HAFI.
              Maksaa, vaikka saada pitäis!
Oli, kaunist' on se! Vähemmän kuin tyhjää. --
Saa Sittah? Miksi jälleen Sittah? Taas
hävinnyt shakkipelin Sittah'lle? --
Tuoss' onkin peli!

SITTAH.
                   Onneni kai sentään
suot mulle?

AL-HAFI (tarkastaen pelilautaa).
            Suonko? -- Jos -- te tiedättehän.

SITTAH (viittaa hänelle).
Hss, Hafi, hss!

AL-HAFI (yhä kiintyneenä tarkastamaan peliä).
                Se saakaahan ees ensin!

SITTAH.
Al-Hafi, hss!

AL-HAFI (SITTAH'lle).
              Teill' oli valkoiset?
Sanoitte 'shakki!'?

SITTAH.
                    Hän ei toki kuule.

AL-HAFI.
On siirto hänen?

SITTAH.
                 Sano toki, että
rahani saada voin.

AL-HAFI (yhä tarkaten peliä).
                   No niin, te kyllä
ne saatte niinkuin aina ennenkin.

SITTAH.
Sa ilkutko?

AL-HAFI.
            Ei peli lopuss' ole.
Saladin, hävinnythän ette vielä.

SALADIN (tuskin kuunnellen).
Jo, toki! Maksa! Maksa!

AL-HAFI.
                        Maksa! maksa!
Tuoss' onhan kuningattarenne.

SALADIN (kuten äsken).
                              Ei,
ei kuulu peliin enää.

SITTAH.
                      Myönnä siis,
mä että vain saan noudattaa ne rahat.

AL-HAFI (yhä peliä miettien).
Tietysti, kuten aina. -- Vaikka ette
kuningatarta käyttää voikaan, ette
'shakmatti' vielä ole.

SALADIN (astuu luo ja kaataa nappulat).
                       Olen kyllä,
ja tahdon olla.

AL-HAFI.
                Niinkö? Tasapeli;
vain voiton saanut palkitaan.

SALADIN (SITTAH'lle).
                              Mi --, miten?

SITTAH (viittoen tuon tuostakin HAFIlle).
Sä hänet tunnethan! Hän mielellään
asettuu vastaan, tahtoo nöyryyttää,
on hiukan kateinen.

SALADIN.
                    Ei sentään
kai sulle, minun sisarelleni? --
Sinäkö, Hafi, kateinen?

AL-HAFI.
                        Ken ties!
Ken ties! -- Vain hänen aivonsa ma soisin
ja hänen hyvyytensä omikseni.

SITTAH.
Mut ain' on oikein maksanut hän sentään;
ja maksaa tänäänkin. Suo hänen olla! --
Al-Hafi, menehän! Mä rahat tahdon
pian saada.

AL-HAFI.
            Ei, en enää ilveilyyn
mä tähän suostu. Kerran kuitenkin
se hänen kuulla täytyy.

SALADIN.
                        Kenen? Mitä?

SITTAH.
Al-Hafi! Näinkö lupaukses pidät?

AL-HAFI.
Mitenkä saatoin edes uskoa
näin kauas mentävän?

SALADIN.
                     No, saanko kuulla?

SITTAH.
Al-Hafi, puhu punniten, mä pyydän!

SALADIN.
Tää kummaa on! Mit' anoa voi Sittah
noin lämpimästi ja noin hartaasti
vieraalta, dervishiltä, mieluummin
kuin multa, veljeltään? Nyt käsken sua,
Al-Hafi: puhu, dervishi!

SITTAH.
                         Äl' itsees
näin vähäpätöist' ota, veljeni,
enemmän kuin se ansaitsee. Ma oonhan,
sen tiedät, shakkipeliss' ennenkin
sult' usein saman summan voittanut.
Ja kosk' en tarvitse nyt itse rahaa
ja Hafin kassa kosk' ei nykyään
nää liian usein rahaa: siks en niitä
pois ole velkonut. Mut älä huoli
En aio niitä sulle, veljeni,
en Hafille, en kassaan lahjoittaa.

AL-HAFI.
Niin, kunpa ois ne vain!

SITTAH.
                         Ja muuta vielä.
Se myös, min kerran mulle määräsit,
on jäänyt rahastoon, on jäänyt jonkun
kuukauden aikana.

AL-HAFI.
                  Ei siinä kaikki.

SALADIN.
Ei vielä kaikki? -- Miks et puhu jo?

AL-HAFI.
Siit' alkain kun me rahaa Egyptistä
olemme vartoneet...

SITTAH (Saladinille).
                    Ei kuulla häntä!

AL-HAFI.
... vain tyhjää hän on saanut...

SALADIN.
Kelpo tyttö! --
Viel' ehkä lainannutkin sulle, vai --?

AL-HAFI.
Hovinne kaiken ylläpitänyt,
menonne kaikki yksin suorittanut.

SALADIN.
Ah, hän, hän sisareni on!

    (Syleilee häntä.)

SITTAH.
Ken muu
kuin sinä, veljeni, näin rikkaaksi
ois tehnyt minut, että voin sen kaiken --?

AL-HAFI.
Ja yhtä köyhäksi kuin itse on,
hän jälleen hänet saattaa.

SALADIN.
Minä köyhä?
Sun veljesikö köyhä! Onko mulla
enemmän ollut, onko vähemmän?
Yks puku, miekka, ratsu -- Jumala!
Niist' onko puutos? Mitä muuta kaipaan?
Ja silti torua sua voisin, Hafi!

SITTAH.
Ah, älä toru, veli! Jospa voisin
myös isän huolia noin huojentaa.

SALADIN.
Ah! näinhän oikopäätä masennat
taas ilomieleni! -- Mult' itseltäni
ei mitään puutu, puuttua ei voikaan.
Vaan hältä, hältä puuttuu, ja se tuntuu
myös meille kaikille. -- Niin, niitä tehdä?
Ehk' emme Egyptistä aikoihin
saa mitään, -- missä syy, sen Herra ties.
Siell' onhan sentään rauhallista kaikki. --
Mikäli mua koskee, mielelläni
mä tyydyn niukentamaan, säästämään,
muut kunhan ei kuin minä siitä kärsi. --
Vaan mitäpä se auttaa? Yksi ratsu
ja puku, miekka täytyyhän mull' olla.
Ja Jumalalt' en tinkiä voi mitään.
Hän kyllin vähäiseen jo tyytyyhän:
mun sydämeeni. -- Hafi, kovin suuri
mull' oli usko kassas ylijäämään.

AL-HAFI.
Vai ylijäämään? Itse sanokaas,
mua ettekö ois kuristuttanut
tai ristiinnaulittanut kuitenkin,
jos ylijäämiä vain jäljiltäni
oisitte löytänyt. Niin, kavalluksiin
kyll' oisin uskaltanut ryhtyä.

SALADIN.
Vaan mitä teemme siis? -- Muilt' etkö keltään
kuin sisareltani siis lainata
sä ensin voinut?

SITTAH.
                 Veli, oisinko
ma luopunut siit' etuoikeudesta?
Sen hälle jättänyt? Mä siitä kiinni
yhäti pidän. Aivan kuivilla
mä vieläkään en ole.

SALADIN.
                     Niin, et aivan!
Se puuttuis vain! -- Pian, Hafi, hankkiudu
sa lainaamaan, kelt' ikään vain ja kuinka,
vain lupauksin lainaa! -- Niiltä yksin
äl' ota, jotka tein mä rikkaiks itse:
se lahjain peruutukseltahan näyttäis.
Luo saitureinten mene: mieluimmin
ne antaa mulle. He näes hyvin tietää
rahansa kasvavan mun käsissäni.

AL-HAFI.
En tunne ketään.

SITTAH.
                 Nytpä muistan, Hafi,
kuulleeni, että kotiin palannut
sun ystäväsi on.

AL-HAFI (säpsähtäen).
                 Mun ystäväni?
Ken hän?

SITTAH.
         Sun ylistämäs juutalainen.

AL-HAFI.
Ylistämäni juutalainen?

SITTAH.
                        Joka
on saanut -- lauseen sinun käyttämäs
hänestä vielä hyvin muistan -- joka
niin kukkuraisin mitoin Jumalaltaan
on saanut hyvyyttä tään maailman,
niin pienintä kuin suurinta.

AL-HAFI.
Niin oonko
sanonut -- mitä tarkoitinkaan?

SITTAH.
                               Rikkaus
on pienintä -- ja viisaus suurinta.

AL-HAFI.
Kuink'? oonko -- oonko juutalaisesta
sanonut noin?

SITTAH.
              Sit' etkö Nathanista
sä, ystävästäs, oisi sanonut?

AL-HAFI.
Vai niin -- vai Nathanista! -- Eipä tullut
hän lainkaan mieleeni. -- Hän todellako
on vihdoin kotiutunut taas? Kas vain!
Ei aivan huonosti siis liekään hänen. --
Niin oikein: muinoin viisaaks ihmiset
ja rikkaaksikin häntä sanoivat --!

SITTAH.
Nyt rikkaaks enemmän kuin koskaan ennen
he sanoo häntä. Koko kaupunki
kohisee sitä, mit' on aarteita
ja kalleuksia hän kanssaan tuonut.

AL-HAFI.
Jos on siis Nathan Rikas palannut,
niin varmaan Nathan Viisas myös.

SITTAH.
                                 Siis mitä,
jos häntä, Hafi, ahdistelisit?

AL-HAFI.
Ja miksi häntä? -- Lainatakseniko? ---
Te tunnettepa hänet! -- Kellekään
ei lainaa hän, se juur' on viisautensa.

SITTAH.
Hänestä toisen kuvan ennen saanut
oon sulta.

AL-HAFI.
           Tavaraa hän tarpeisiinne
kyll' antaa. Mutta rahaa -- sit' ei koskaan.
Hän muutoin kyllä juutalaiseks on
tosiaan harvinainen: älykäs
niin taidoss' elon kuin myös shakkipelin.
Vaan muista juutalaisista hän eroo
myös pahassa, ei hyväss' yksistään. --
Ei häneen -- häneen juur' ei luottaa saa. --
Hän tosin antaa köyhille, ja antaa
kai Saladinin tavoin -- yhtä paljon
ehk'ei, vaan varmaan yhtä kernaasti.
Ja ilman eroitusta: juutalainen,
kristitty, parsilainen, muslemi,
ne tasa-arvoiset on hänestä.

SITTAH.
Ja moinen mies...

SALADIN.
                  Vaan kuink' en milloinkaan
mä siitä miehest' ole mitään kuullut?

SITTAH.
Hän eikö lainais Saladinille,
Saladinille, jok' ei itseään,
vaan muita varten tarvitsee --?

AL-HAFI.
                                Kas se,
se taas on juuri aito juutalaista. --
Mua toki uskokaa! -- Niin kateinen,
niin karsas anneistanne on hän teille!
'Jumalan-kiitokset' kaikk' itselleen
hän keräis muilta pois. Ja siksi vain
ei lainaa hän, ett' ain' ois hällä antaa.
Ja koska laki lempeyttä vain,
ei auliutta, häitä vaatii, hänet
se lempeys niin epäauliiks saa,
sill' ettei vertaa. Tosin pitkät ajat
jo oomme keskenämme kinailleet;
mut älkää ajatelko, etten silti
mä hälle tekis täyttä oikeutta.
Hän hyvä muussa kaikess' on, ei tässä,
ei todellakaan. Muita ovia
koputtelemaan kohta lähdenkin ...
Nyt erään maurilaisen muistan, joka
on saita, rikas. -- Sinne lähden, sinne.

SITTAH.
Mi kiire, Hafi?

SALADIN.
                Anna hänen mennä!


KOLMAS KOHTAUS.

    SITTAH. SALADIN.

SITTAH.
Hän rientää, niinkuin mua pakoon pyrkis. --
Mit' on se? -- Todellako pettynyt
hän miehest' on -- vai mielisikö meitä
hän pettää?

SALADIN.
            Minultako kysyt tuota?
Kun tietäisin ees, kenest' oli puhe.
Ens kertaa tuosta Nathanistanne
ma kuulinhan.

SITTAH.
              Se onko mahdollista,
ett' aivan outo sulle mies on, josta
käy huhu, ett' on haudat Salomonin
ja Davidin hän tutkinut ja saa
sinetit niiden auki taikasanoin?
Ja niistä aika-ajoin esiin hän
ne loputtomat aarteensa tuo, joihin
sen vähemmät ei lähteet riitäkään.

SALADIN.
Jos haudoista se mies saa aarteensa,
niin haudoist' ainakaan ei Salomonin
tai Davidin -- ei, jonkun narrin vain!

SITTAH.
Tai jonkun rosvon! -- Paljon tuottavampi
kyll' onkin hänen rikkautensa lähde
kuin hauta moinen, täynnä mammonaa.

SALADIN.
Hän käyhän kauppaa, kuulin.

SITTAH.
                            Kaikki tiet
kaikk' erämaat hän kulkee juhtineen,
satamiin kaikkiin saapuu laivojansa
Al-Hafi minulle siit' itse kyllä
on ennen kertonut, ja lisännyt
ihastuneena, kuinka ylevästi
tää ystävänsä käyttää, mitä kokoon
viisaasti, alttiisti hän ahertaa;
ja kuink' on vapaa hengen katse hällä
ja sydän avoin joka hyveelle
ja kaikkeen kauneuteen suopuvainen.

SALADIN.
Ja sentään Hafi nyt niin kylmästi,
niin epäröiden puhui hänestä.

SITTAH.
Kai hämillään -- ei kylmästi kai sentään.
Kuin pelkäisi hän kiittää häntä, eikä
tahtoisi syyttömästi moittiakaan. --
Vai todella niin oisko, ettei edes
kansansa paras täysin erota
voi kansastaan? ett' ystäväänsä pitäis
Al-Hafin siltä puolen todellakin
häpeillä? -- Vaan sen olkoon, miten on! --
On meille kylliks, että juutalainen
on rikas, olkoon sitten enemmän tai
vähemmän juutalaista hänessä!

SALADIN.
Hält' ethän, sisar, ottaa aikone
omaansa väkivalloin?

SITTAH.
                     Niin, min katsot
sä väkivallaks? Tulen, miekan käytön?
Ei, ei! Jo eikö oma heikkoutensa
heikolle ole kyllin väkivaltaa? --
Nyt haaremiini käy vain kanssani,
saat kuulla laulajatarta, jonk' ostin
ma vasta eilen. Ehkä valmistuu
sill' aikaa juoni, jota kudon juuri
varalle tämän juutalaisen. -- Tule!


NELJÄS KOHTAUS.

    NATHAN, talon edustalla, missä palmupuisto liittyy siihen.
    RECHA ja NATHAN tulevat ulos. DAJA lisäksi myöhemmin.

RECHA.
Olette, isä, kovin viipynyt.
Hänt' enää tuskin tapaatte.

NATHAN.
                            Kai sentään.
Jos ehk' en täällä alla palmujen,
niin muualla --. Nyt tyynny vain. -- Kas, Daja,
tuolt' eikö tule luoksemme?

RECHA.
                            Hält' on
hän aivan varmaan eksynyt.

NATHAN.
                           Ei toki.

RECHA.
Noin vitkaillen ei Daja muutoin saapuis.

NATHAN.
Hän vielä ei lie meitä huomannut.

RECHA.
Nyt huomaa hän.

NATHAN.
                Ja rientää alkaa, katsos. --
Vaan tyynnä, tyynnä ole!

RECHA.
                         Tahdotteko,
ett' oisi tyttärenne tyynnä nyt?
Ois siitä huoleti, jok' elämän
pelasti hälle -- elämän, mi hälle
niin rakas on vain teidän lahjananne.

NATHAN.
En sua muuksi tahdo kuin mik' oot.
En, vaikka tietäisinkin sielussasi
viel' aivan muuta liikkuvan.

RECHA.
                             Mit', isä?

NATHAN.
Kysytkö multa? Ja noin arasti?
Mit' ikään sisässäsi liikahtaakin,
viattomuutta, luontoa se on.
Sit' älä sure, -- min' en ainakaan.
Se lupaa vain: Kun kerran selvään puhuu
sydämes sulle toiveensa, mult' älä
niist' yhtään salaa!

RECHA.
                     Ajatuskin, teiltä
salata syömeni mua vavisuttaa.

NATHAN.
Ei enää tästä? Kerta kaikkiaan
se päätetty on. -- Tuoss' on Daja! No?

DAJA.
Tääll' alla palmuin vielä kulkee hän
ja kohta ilmaantuu tuon muurin takaa.
Kas tuolla?

RECHA.
Ah! ja näyttää epäröivän
mihinkä mennä: eespäin, oikeaan
vai vasempaan.

DAJA.
               Ei, ei; viel' useasti
hän varmaan kiertää luostarin ja tästä
käy hänen tiensä silloin. -- Lyödään veikkaa!

RECHA.
Niin oikein! Puhuitko jo hänen kanssaan?
Hän miltä tuntui tänään?

DAJA.
                         Entiseltään.

NATHAN.
Täält' älköön siis hän teitä huomatko.
Taemmas menkää, taikka mieluummin
sisälle aivan.

RECHA.
               Vielä hetki vain --.
Ah, pensasaita tuo mult' otti hänet!

DAJA.
Jo tulkaa! Oikeass' on isänne.
Jos teidät huomaa hän, on vaara, että
hän oitis kääntyy pois.

RECHA.
                        Ah, tuota aitaa!

NATHAN.
Ja kun hän sieltä äkist' esiin käy,
ei voi hän välttää näkemästä teitä.
Siis menkää toki!

DAJA.
                  Tulkaa! Ikkunan
mä tiedän, mistä näämme heidät.

RECHA.
                                Niinkö?

    (Molemmat naiset poistuvat.)


VIIDES KOHTAUS.

    NATHAN ja pian sen jälkeen RISTIRITARI.

NATHAN.
Mua melkein aristaa tuo kumma mies,
tuo hyveen jäyhyys miltei vavahduttaa.
Kuink' ihminen näin voikaan toisensa
hämilleen saada! -- Herra, nyt hän tulee!
Kuin mies tuo nuorukainen! Kunnon miehen
tuo ylväs katse on ja luja askel.
Voi karvas olla kuori vain, vaan sydän
ei varmaankaan. -- Miss' olen moista nähnyt? --
Anteeksi, jalo frankki...

RISTIRITARI.
                           Mitä?

NATHAN.
                                  Suokaa...

RISTIRITARI.
No mitä, juutalainen?

NATHAN.
                      Puhuttaa
ma saanko teitä näin.

RISTIRITARI.
                      Sit' estää voinko?
Vaan lyhyeen.

NATHAN.
              Noin ylpeästi älkää,
noin halveksien menkö ohi miehen,
jok' iäkseen on teille joutunut
kiitollisuuden velkaan.

RISTIRITARI.
                        Kuinka niin?
Ah, arvaanko? Te ootte...

NATHAN.
                           Isä tytön,
min pelastitte jalomielisesti
tulesta. -- Nathan nimen' on, ma saavun...

RISTIRITARI.
Jos kiittämään, niin säästäkää se vain!
Jo liioin kiitosta oon joutavasta
mä sietää saanut. -- Ja te ainakaan,
te ette mulle ole lainkaan velkaa.
Tuon tytön isäks arvasinko teidät?
Me, ritarit, me oomme velvolliset
jokaista auttamaan, ken hädäss' on.
Eloni silloin mulle muutenkin
vain vaivaks oli. Mielelläni käytin
mä, hyvin mielelläni, tilaisuutta,
sen alttiiks antaakseni toisen eestä, --
niin, vaikka juutalaisen tyttären
elämän eestä.

NATHAN.
              Kuinka ylevää!
Ylevän julmaa! Mutta aatoksiin
tuo käänne käskee. Kaino ylevyys
taa julmuuden voi piillä, ihailua
niin välttääkseen. -- Vaan lahjaa ihailun
jos niin se halveksii, niin mitä lahjaa
se sietää vois? -- Jos täällä, ritari,
te ette vieras, vanki ois, en teiltä
näin päätäpahkaa kysyis. Käskekää:
min palveluksen teille tehdä voi?

RISTIRITARI.
Te? Ette mitään.

NATHAN.
                 Olen rikas mies.

RISTIRITARI.
Paremmaks ei tee juutalaista kulta.

NATHAN.
Siks ettekö voi käyttää, mitä silti
parempaa häll' on? hänen rikkauttaan?

RISTIRITARI.
No niin, sit' en voi juuri evätäkään,
tään viitan vuoksi en. Niin pian kun
se kuluna on aivan, kun ei pidä
siin' enää sauma eikä kudos, silloin
ma tulen, lainaan teiltä uuteen rahaa
tai kangasta. -- Miks' synkistytte noin?
Viel' ootte turvassa. Ei vielä ole
niin huonosti sen laita, näättehän.
Vain tuossa liepeessä on ruma läikkä.
Se palon jälki on, se kärventyi,
kun tytärtänne tulesta ma kannoin.

NATHAN (tarttuen viitan liepeeseen ja katsellen sitä).
On sentään kumma, kuinka miehestä
voi paha läikkä, palotahra vain
parempaa todistaa kuin hänen suunsa.
Suudella tahdon oitis sitä tahraa. --
Ah, anteeks! Sit' en estää voinut.

RISTIRITARI.
Mitä?

NATHAN.
      Valahti kyynel siihen.

RISTIRITARI.
                             Eipä haittaa
lisänä tippain muiden. -- (Jopa kohta
saa hämille tää juutalainen minut.)

NATHAN.
Tuo viittanne, mä pyydän, lähettäkää
myös tyttärelleni se joskus!

RISTIRITARI.
                             Miksi?

NATHAN.
Sais hänkin tuota tahraa suudella.
Kai turhaan toivonee hän kuitenkin
syleillä itse polvianne.

RISTIRITARI.
                         Nathan --
se nimennehän oli -- Nathan, hyvin
sananne sovitatte -- terävästi --
Oon hämmästynyt -- kyllä olisin --

NATHAN.
Olevinanne olkaa miten tahaan.
Mua ette harhaan vie. Ei teille sovi
suurempi kohteliaisuus, kunnon mies. --
Täys tunteesta on tyttö, auliutta
naislähetti on pelkkää, isä poissa --
te, tytön kunniasta huolehditte;
te pakenitte hänen voittamistaan.
Myös siitä teitä kiitän --.

RISTIRITARI.
                            Myöntää täytyy:
te tiedätte, kuink' ajatella meidän
ritarein tulis.

NATHAN.
                Vainko ritarein?
Vain tulis? Sääntöjenne vuoksi vainko?
Ajatusjuoksuu tiedän kunnon miesten,
ja heitähän on maissa kaikissa.

RISTIRITARI.
Tok' eroa lie niillä, toivon?

NATHAN.
                              Kyllä:
on värin, puvun, muodon eroa.

RISTIRITARI.
Ja eri maissa niit' on eri määrin.

NATHAN.
Se ero suuria ei merkitse.
Suurt' alaa suuruus vaatii kaikkialla;
puut liian taajaan istutetut taittaa
vain oksat toisiltaan. Vaan parvittain
on kaikkialla meitä keskimittaa.
Vain sovun suokoon toinen toiselleen,
vain sietää, suvaita saa lammas vuohta,
vain älköön luulotelko latva puun,
se ettei yksin maasta nousnut ois.

RISTIRITARI.
Nuo sanat sattui! -- Mutta tuttu lie
myös kansa, jok' on ihmismoitteen kehto?
Mi kansa, tiedättekö, Nathan, ensin
valitun kansan nimen omaksui?
Niin, jospa tuota kansaa ylpeydestään
en juuri vihais, mut en sentään vois
halveksimatta olla? Ylpeydestään,
min peri kristityt ja muslemit,
ett' oikea on Jumala vain heillä. --
Tää puhe kristityn ja ritarin
teit' yllättää? Vaan missä, milloin onkaan
tuo hurskas kiihko, omaa Jumalaansa
kaikelle maailmalle tyrkyttää
parhaana, ainoana, -- synkempänä
kuin nyt, kuin täällä päässyt puhkeemaan?
Kelt' ei nyt täällä putois silmäin suomut?
Vaan jääköön sokeaks, ken haluaa! --
Sanani unohtain mun suokaa mennä!

    (Aikoo poistua.)

NATHAN.
Oh, ette tiedä, kuinka lujasti
nyt teihin kiinnyn! -- Tulkaa, ystäviä
nyt meidän täytyy, täytyy olla. Saatte
kansaani halveksia halustanne.
Ei kumpikaan meist' ole kansaansa
valinnut itselleen. Yht' oommeko
me sekä kansamme? Ja mik' on kansa?
Enemmän kristittyä, juutalaista
kuin ihmist' onko ihmisessä? Ah,
kunp' oisitte te yksi lisää niihin,
joit' tyydyttää vain nimi ihmisen!

RISTIRITARI.
Jumalan nimeen, Nathan, niitä olen!
Niit' olen! -- Kätenne! -- Mä häpeilen,
ett' erehdyin mä teistä hetkeksikään.

NATHAN.
Mä siit' oon ylpeä. Vain yleisestä
erehtyy harvoin.

RISTIRITARI.
                 Harvinaisen taas
vain vaivoin unhoittaa. -- Niin, ystävät
on meidän, Nathan, oltava.

NATHAN.
                           Jo oomme. --
Kuink' iloitseva onkaan Rechani! --
Ja kuinka valoisana katseelleni
on etäisyys. -- Vain häneen tutustukaa!

RISTIRITARI.
Jo palan kaipuusta. -- Ken talostanne
noin syöksyy ulos? Hänen Dajansa?

NATHAN.
Niin juuri. Noin miks hädissään?

RISTIRITARI.
                                 Kunp' ei
ois mitään Rechallemme sattunut?


KUUDES KOHTAUS.

    EDELLISET ja DAJA.

DAJA.
Voi Nathan, Nathan!

NATHAN.
                    Mitä?

DAJA.
                          Anteeks, että
mun täytyy teitä, jalo ritari,
näin keskeyttää.

NATHAN.
                 Mik' on siis?

RISTIRITARI.
                                Niin, mik' on?

DAJA.
Lähetti sulttaanin! Hän puheilleen
teit' tahtoo. Sulttaani, ah Herra!

NATHAN.
                                   Mua?
Sulttaani? Nähdä haluaa hän vain,
mit' uutta olen tuonut. Sano vain,
ett' on viel' ehkä kaikki purkamatta.

DAJA.
Ei, ei! Ei mitään nähdä, -- itsenne
hän teidät tahtoo puheilleen, ja pian!

NATHAN.
Ma tulen kohta. -- Mene, menehän!

DAJA.
Ritari ankara, tää anteeks suokaa!
Ah Herra, meitä huolestutti niin
tää kutsu.

NATHAN.
           Turhaa huolta! Mene vain!


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    NATHAN ja RISTIRITARI.

RISTIRITARI.
Viel' ettekö mieskohtaisesti häntä
siis tunne?

NATHAN.
            Saladinia? En vielä.
En tuttavuuttaan vältä, etsi en.
Niin liian paljon hyvää kertoi maine
hänestä, etten tiedä, uskoako
mä mielin vaiko nähdä. -- Vaan jos totta
on, että henkenne hän säästi, sillä...

RISTIRITARI.
On totta. Eloni, jot' elän, hänen
on lahjaansa.

NATHAN.
              Sill' eloni myös mulle
hän kaksin, kolmin kerroin lahjoitti.
Se muuttanut on kaiken välillämme,
se minut kietoo sitein ikuisin
hänelle alttiiks aivan. Vartoa
nyt tuskin, tuskin jaksan, mitä ensin
hän multa vaatii. Olen kaikkeen altis,
oon valmis tunnustamaan hälle sen,
ett' oon vain teidän tähtenne näin altis.

RISTIRITARI.
Mä itsekään en vielä kiittää saanut
hänt' ole, kuinka oonkin tapaillut.
Se vaikutus, ma jonka häneen tein,
men' yhtä nopeaan kuin tulikin.
Ken ties, mua muistaako hän edes enää,
ja sentään hänen kerran kuitenkin
mua muistaa täytyy, kohtaloni vihdoin
kun vaatii ratkaisun. Ei riitä, että
viel' olen hänen käskystään, viel' elän
näin hänen tahdostaan: hän säätäköön
myös, kenen mieltä noudattaa mun täytyy.

NATHAN.
Niin, niin, -- en senkään vuoks saa viipyä.
Ehk' antaa joku sana mulle syyn
myös teitä mainita. -- Mä riennän siis,
jos sallitte. -- Vaan milloin, milloin teidät
näemme luonamme?

RISTIRITARI.
                 Jo piankin,
jos saan.

NATHAN.
          Jos tahdotte.

RISTIRITARI.
                        Siis tänään jo.

NATHAN.
Ja nimenne? -- mun täytyy pyytää.

RISTIRITARI.
                                  Oli --
on Kurt von Stauffen. -- Kurt.

NATHAN.
von Stauffen? -- Stauffen?

RISTIRITARI.
Miks ihmetyttää noin se --?

NATHAN.
                            Sukuanne
lie ollut muitakin.

RISTIRITARI.
                    Oh, on! Jo moni
sukumme jäsen tääll' on maatunut.
Mun setänikin -- isä, tarkoitin --,
vaan miksi yhä terävämmin tarkkaa
mua katseenne?

NATHAN.
               Oh -- eihän miksikään!
Mä väsyisinkö teitä katsomaan?

RISTIRITARI.
Siks ensimäisnä lähden minä tästä.
Löys usein kyllä katse tutkijan
enemmän kuin hän pyysi nähdä. Nathan,
mä pelkään teitä. Aika lähentäköön
toisiimme meitä, älköön uteliaisuus.

    (Menee.)

NATHAN (katsoen hämmästyneenä hänen jälkeensä).
Löys usein kyllä katse tutkijan
enemmän kuin hän pyysi nähdä! -- Hänhän
mun sieluani ilmi tavailee!
Minunkin niin vois käydä, totisesti. --
Ei Wolfin varsi, käynti vain -- myös ääni
on hänen; heitto pään on hänt', on häntä.
Noin käsivarrellaan Wolf miekkaa kantoi,
siveli käsin kulmakarvojaan,
kuin silmiensä tulta peitellen. --
Kuin unhoittuukaan ajoiksi nuo kuvat
syvälle syöpyneet, vaan sitten ne
vain sana, ääni herättää! -- Von Stauffen! --
Niin aivan, aivan niin: Filneck ja Stauffen! --
Tään pian, pian tahdon selville.
Vaan nyt luo sulttaanin. -- Mut tuolla -- Daja
tuoll' eikö piile? -- Daja, tulehan!


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    DAJA. NATHAN.

NATHAN.
Lyön vetoa, ett' aivan uusi seikka
sydämiänne kiusaa nyt, kuin pyyde
sulttaanin mieli tietää.

DAJA.
                         Kummako?
Ritarin kanssa tuttavallisemmin
puhua juuri aloitte, kun meidät
hääs' ikkunasta Saladinin mies.

NATHAN.
Saa Recha häntä milloin tahansa
nyt odottaa, niin sano.

DAJA.
                        Niinkö? niinkö?

NATHAN.
Kai sinuun, Daja, luottaa saan? Sua pyydän,
varuillas ole. Sit' et kadu sa.
Sun omatuntos tyydytyksensä
saa siitä myös. Mun suunnitelmaani
vain älä millään tavoin turmele.
Vain varovasti, pidätellen kerro
ja kysele.

DAJA.
           Tuost' enää tarvitsiko
ees muistuttaa! -- Mä menen, menkää tekin. --
Kas, eikö uutta sanaa Saladinin
Al-Hafi, dervishinne, tuonekin?

    (Menee.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    NATHAN. AL-HAFI.

AL-HAFI.
Ha -- haa! Taas luoksenne ma tuloss' olin.

NATHAN.
Niin kiiru onko? Mitä pyytää siis
hän multa?

AL-HAFI.
           Kuka?

NATHAN.
                 Saladin. -- Ma tulen,
ma tulen.

AL-HAFI.
          Kenen luokse? Saladinin?

NATHAN.
Sua Saladin siis eikö lähettänyt?

AL-HAFI.
Mua? Ei. Hän onko kutsunut jo siis?

NATHAN.
On kyllä.

AL-HAFI.
          Niinpä kävi...

NATHAN.
                         Miten kävi?
Ja minkä --?

AL-HAFI.
             Että ... syy ei ole mun!
Mun syy ei ole, taivas tietää! Teistä
mä tosin, valhein ko'in vaaran kääntää!

NATHAN.
Min vaaran? Miten kävi?

AL-HAFI.
                         Että hänen
rahastonhoitajansa ootte. Teitä
ma surkuttelen. Mutta näkemästä
mä sitä pakenen, -- ja minne, sen
jo kuulitte, ja tiedätte myös tien.
Mukaani asiaa jos antaisitte,
ma tarjoon palvelusta. Vaikk' en ottaa
voi enempää kuin saattaa paljas mies.
Pian lähden, asianne siis!

NATHAN.
                           Al-Hafi!
Mut enhän -- enhän mistään mitään tiedä!
Mit' onkaan jaarittelu tuo?

AL-HAFI.
                            Kai mukaan
jo tuli kukkaronne?

NATHAN.
                    Kukkaro?

AL-HAFI.
Niin, rahaa, jota saatte etukäteen
Saladinille syytää.

NATHAN.
                    Tääkö kaikki?

AL-HAFI.
Pitäiskö näkemään mun jäädä, kuinka
hän teitä täällä päivä päivältä
vain nylkee kantapäitä myöten? Kuinka
saa viisas anteliaisuus aittojaan
avata tuhlaajalle, avata
ja jälleen avata, siks kunnes niissä,
niin täysiss' ennen, kotihiiri jo
saa nälkään kuolla? -- Taikka hurskas toive
teill' onko: rahaanne ken tarvitsee,
hän sentään noudattaa myös neuvoanne?
Saladin noudattamaan neuvontaa!
Hän neuvojako sietäis! Kuulkaas, Nathan,
mitenkä mulle äsken sattui.

NATHAN.
                            Miten?

AL-HAFI.
Ma luokseen tulen, kun on pelannut
hän juuri sisarineen shakkia. --
Sit' osaa Sittah. -- Peli, niin jo luuli
Saladin hävinneensä, esillä
viel' oli, vaikka silleen jätettynä.
Mä silmään, nään, ett'ei viel' läheskään
se ole hävitty.

NATHAN.
                Kas, löydön teitpä!

AL-HAFI.
Kuningas talonpoikaa vastaan vain
ois hänen ollut siirrettävä. -- Kunpa
sen tässä näyttää voisin!

NATHAN.
                          Kyllä uskon!

AL-HAFI.
Niin tornille ois tilaa saanut, -- voiton
perinyt ois. -- Sen näyttää tahdon hälle,
opastaa häntä. -- Mutta hän!...

NATHAN.
                                 Ei myönny?

AL-HAFI.
Mua ei hän kuule ees, ja halveksien
lyö pelin kumoon.

NATHAN.
                  Onko totta tuo?

AL-HAFI.
Shakmatti kerrassaan hän tahtoo olla,
hän sanoo. Tahtoo! Peliäkö moinen!

NATHAN.
E-hei! Niin peliä vain leikitään!

AL-HAFI.
Vaikk' eipä tyhjän päältä pelattu!

NATHAN.
Kenelle rahat siirtyi, vähät siitä.
Mut ettei sua kuullut ees! ei korvaa
asiaas lainannut niin tärkeään!
ei ihastunut kotkankatseesees!
se -- sehän vaatii kostoa -- vai mitä?

AL-HAFI.
Aa, mitäs? Siksi vain sen kerroin teille,
ett' oivallatte, mik' on otus hän.
Sanalla sanoen: en kestä enää.
Likaisten maurein luona vain nyt juosta
saan lainaa, lainaa hälle kysellen...
En ikänäni ole itselleni
mä kerjännyt -- nyt toisen pussiin pyydän.
Milteihän kerjäämist' on lainaaminen:
ja lainananto korolle, se taas
on varkauden veroista. En joudu
äärillä Ganges-virran kumpaankaan,
ei kumpaakaan mun tarvis edistää.
Äärillä Ganges-virran, siellä vain
on ihmisiä. Täällä ainoa
te ootte, jonka elää ansaitsis
äärellä Ganges-virran. -- Tulkaa sinne!
Pois hälle pyyhkäiskää se ruhka kaikki,
hän mitä himoo vain. Hän kuitenkin
pian teidät panee tyhjäksi. Vaan näinpä
sais nylkeminen lopun äkisti.
Dervishin-kaavun saatte, -- tulkaa, tulkaa!

NATHAN.
Tuo keino tosin, luulen ma, meill' aina
on varana. Vaan lupaan miettiä,
Al-Hafi, sitä. Varros.

AL-HAFI.
                       Miettiä?
Ei, täss' ei auta mietintä.

NATHAN.
                            Vain kunnes
ma palaan luota sulttaanin ja heitän
jäähyväiset...

AL-HAFI.
                Ken miettii, etsii vain
poisvetäymisen aihetta. Ken ei
voi oikopäätä ottaa elääkseen
vain itselleen, jää muiden orjaks aina. --
Vaan miten mielitte: niin eläkää,
kuin mielestänne hyvä elää on!
Mun tieni tänne käy, ja teidän tuonne.

NATHAN.
Al-Hafi, tilis sentään itse ensin
kai teet?

AL-HAFI.
          Pah! Pilaa! Tila kassani
ei maksa edes tilinteon vaivaa;
ja minut takaatte -- te tahi Sittah.
Hyvästi!

NATHAN (katsoen hänen jälkeensä).
Kyllä takaan! -- Huima, hyvä --
ja jalo -- mikä on hän? -- Tosi köyhä,
hän, yksin vain on tosi kuningas!

    (Poistuu toiseen suuntaan.)



KOLMAS NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Huone Nathanin talossa.
    RECHA ja DAJA.

RECHA.
Mitenkä, Daja, sanoi isäni?
Ett' odottaa saan joka hetki häntä?
Voi siitä luulla, että ilmestyy
hän tuokiossa -- eikö niin? -- Mut ohi
kuink' on jo monta hetkeä! -- Ah niin,
ken mennehiä muistelee? Nyt elää
ma tahdon hetkeä vain seuraavaa.
Kai saapuu vihdoin se, mi hänet tuo.

DAJA.
Kirottu viesti sulttaanin! Jos sitä
ei ollut ois, ois Nathan varmaan hänet
jo tuonut tänne.

RECHA.
                 Ja kun saapunut
se hetki sitten on, kun täyttynyt
on toiveistani sisin, lämpimin, --
niin sitten? -- mitä sitten?

DAJA.
                             Mitä sitten?
Ma toivon, että sitten toteen käy
myös minun toiveistani lämpimin.

RECHA.
Mit' astuu tämän sijaan rintaani,
mi enää laajeta ei osaa, ellei
toiveitten toive sitä paisuta? --
Vain tyhjyys? Ah, mi kauhu!

DAJA.
                            Sitten astuu
mun toiveeni tuon toteutuneen sijaan!
Toiveeni, nähdä sinut Euroopassa
ja käsissä, jotk' ovat arvoises.

RECHA.
Erehdyt. -- Juuri se, mi toivees tekee
sun omakses, sen estää tulemasta
mun omakseni koskaan: isänmaa
sua vetää -- mua eikö pidättäis se?
Sun omaistesi kuvat, joit' ei vielä
sun sielus unohda, ne enemmän
sua kiinnittäiskö kuin mun omaiseni,
joit' itse kuulen, näen, kosketan?

DAJA.
Vain vastaan ponnistele, miten mielit!
Vaan taivaan tiet on taivaan tiet. Ja jospa
sun pelastajas itse, joka sotii
edestä Jumalansa, määräämä
ois Hänen viemään sinut siihen maahan,
sen kansan luo, sa jolle synnyit?

RECHA.
                                  Daja!
Noin mitä puhut, rakas Daja, taas?
On omat kummat käsitykses sulla!
'Jok' eestä Jumalansa sotii!' Kenen
on Jumala? Ja mik' on Jumala,
jok' oma jonkun on ja jonka eestä
on tarvis taistella? Ja miten tietää
myös kukaan, mitä maata varten syntyy,
jos sitä varten ei, hän missä syntyi? --
Josp' isä kuulisi tuon puhees! -- Mit' on
hän sulle tehnyt, kun mun onneni
noin kauvas kuvittelet hänest' aina?
Ja miksi älyn siemenen, min kylvi
niin puhtaana hän sieluuni, sä peität
niin mielelläsi kukkiin, rikkaruohoon
sun oman maas? -- Sun kirjokukkias
ei, rakas, rakas Daja, halua
mun vainiooni hän! Ja sanoa
mun täytyy sulle: sinun kukkais tunnen
imevän liian kuiviin maatani,
kuin kauniiks sen ne pukeekin, ma tunnen,
kuin huumaa, pyörryttää mua tuoksut niiden,
niin sulokirpeät! -- Sun aistis niihin
paremmin tottuneet on. Hermoja
en silti moiti, jotka sietää niitä.
Vaan minulle ei eduks ole ne.
Tuo enkeliskin oli pilkakseen
jo saada minut. -- Isän vuoksi vielä
mua hävettää tuo hupsuus!

DAJA.
                          Hupsuus! -- Niinkuin
vain tääll' ois järjen koti! Hupsuus! Hupsuus!
Kun puhua ma saisin vaan!

RECHA.
                          Miks et?
Sua enkö aina tarkoin kuunnellut,
niin usein kuin sua uskonsankareistas
halutti puhella? Ain ihailinhan
sydämestäni heidän tekojaan,
ain itkin heidän kärsimyksiänsä.
Vaikk' uskonsa ei sankarillisinta
heiss' ollut koskaan mulle, niin se oppi
ol' lohdullinen, että alttius
Jumalan tahtoon aivan yht' ei ole
kuin harha-aatoksemme Hänestä. --
Sit' isä, rakas Daja, selittihän
niin usein meille; samaa mieltä kanssaan
niin usein siitä olit; miksi siis
nyt revit, mitä yhdess' aikaan saitte? --
Mut tällä puhelulla, rakas Daja,
ei meidän ystäväämme sopine
juur' ottaa vastaan. Munhan sopii kyllä,
mun onhan ylen tärkeää, hän myöskö...
Vaan joku ovell' onko? Kuule, Daja!
Josp' oisi hän se! Kuule!


TOINEN KOHTAUS.

    RECHA, DAJA sekä RISTIRITARI (jolle joku avaa oven ulkoapäin, sanoen:)

                           Sisään vain!

RECHA (valahtaa kokoon, suoristautuu taas ja aikoo langeta ritarin
jalkoihin).
Ah -- pelastajani!

RISTIRITARI.
                   Näin myöhään tulin
tuot' estääkseni vain: ja sentään --

RECHA.
                                      Ehdoin
ma lankeen eteen miehen ylpeän --
Jumalaa kiittääkseni, mut en miestä.
Mies kiitosta ei kaipaa, enempää
kuin kaipaa sitä vesisankko, joka
niin tehokkaasti sammutusta auttoi;
jok' ilman muuta täyttää, tyhjentää
soi itseään: niin mieskin suo. Hän myös
noin liekkein kitaan työnnettiin; mä siellä
käsiinsä sattumalta lankesin;
käsiinsä sattumalta jäin, kuin jäi
kipinä siellä viittaan hänelle;
taas kunnes meidät tulest' ulos jokin,
en tiedä mikä, heitti. -- Mitä siin' on
siis kiittämistä? -- Euroopassa viini
tekoja toisenmoisiakin teettää. --
Kun kerran työnä ristiritarein
on hyvin koulittujen koirain lailla
tulesta pelastaa ja vedestä.

RISTIRITARI (joka on koko ajan katsellut Rechaa hämmästyneenä ja
levotonna).
Oi Daja, Daja! Jos sua loukanneet
on huolen sekä harmin hetkinä
mun oikkuni, miks hälle siirrät heti
jokaisen hulluuden mun kieleltäni?
Niin liian kipeästi kostat, Daja!
Vaan tästä alkain ehkä paremmin
mua suosittelet hälle.

DAJA.
                       Enpä luule,
en luule ritari, ett' okaat pienet,
joit' on hän sydämelleen saanut, siell' ois
vahingoksenne kovin koituneet.

RECHA.
Teill' oli huolta siis? Ja huoltanne
eloa kalliimpana säästelitte.

RISTIRITARI.
Laps armas sa! Kuink' onkaan sieluni
jaettu silmän sekä korvan kesken! --
Ei tämä tyttö, ei, ei tämä ole
se, jonka liekeistä mä pelastin. --
Ken hänet tuntien ei tulest' ois
hänt' auttanut, ken mua ois odotellut? --
Vaan -- säikähdyshän tosin -- oudoks saa.

    (Vaitiolo; ritari ikäänkuin vaipuu katselemaan Rechaa.)

RECHA.
Vaan minä tapaan teidät samana. --

    (Kuten edellä; sitten Recha jatkaa, keskeyttääkseen
    ritarin ihmettelevän tutkimisen.)

Vaan sanokaahan, ritari, miss' ootte
niin kauan piillyt? Taikka kysynkö:
miss' yhä piilette?

RISTIRITARI.
                    Miss' ehkei pitäis
mun olla --.

RECHA.
             Ja miss' ootte ollut? Myöskään
siell' eikö olla pitänyt ois teidän?
Se pahoin on.

RISTIRITARI.
Mik' on -- mik' on se vuori?
Ma olin -- Sinailla.

RECHA.
                     Sielläkö?
Ah ihanaa! Nyt toki varmasti
saan tietää, onko totta...

RISTIRITARI.
                            Mikä? Mikä?
Siell' että vielä nähdä voi, miss' seisoi
Jumalan eessä Mooses?

RECHA.
                      Se ei sentään.
Sen kyllin tiedän: missä seisoikin,
Jumalan eessä seisoi hän. Vaan teiltä
halusin tietää vain, niin onko, että
ett' ensinkään ei yhtä vaikeaa
sit' ole vuorta ylös kiivetä
kuin alas päästä? -- Nähkääs, muuall' on
päinvastaist' ollut vuorten nousu mulle. --
No, ritari --? Pois miksi käännytte
mua näkemästä?

RISTIRITARI.
               Tahdon kuulla teitä.

RECHA.
Kun ette huomaavan mun sallis, että
lapsellisuudelleni hymyilette,
kun mitään tämän tärkeämpää en
vuoresta tuosta vuorten pyhimmästä
teilt' osaa tiedustella? Eikö niin?

RISTIRITARI.
Siis silmiinne taas katsoa mun täytyy. --
Miks alas taas ne luotte? Hymynne
miks sammuu taas? Juur' ilmeistänne tahdoin,
niin ongelmallisista, lukea,
mä selvään mitä huuliltanne kuulin,
ja nyt -- vait ootte te? Ah, Recha, Recha!
Ol' oikea se sana: 'Oppikaa
hänt' ensin tuntemaan!'

RECHA.
                        Ken -- ken sen sanoi? --
Ja kenestä --?

RISTIRITARI.
               Sen sanoi isänne --
ja teistä: 'ensin häntä tuntemaan
te oppikaa!'

DAJA.
             Myös enkö minä sitä
sanonut -- enkö minäkin?

RISTIRITARI.
                         Vaan missä
hän onkaan, isänne? Viel' onko hän
sulttaanin luona?

RECHA.
                  Varmaan.

RISTIRITARI.
                           Vielä, vielä? --
Oh, muistiani! Ei, ei siellä lie
hän enää. -- Aivan varmaan odottaa
hän tuolla luona luostarin jo mua.
Niin sovimme me, luulen. Anteeksi!
Käyn, noudan hänet...

DAJA.
                      Jääkää, ritari!
Se mun on tehtäväni. Oitis teen sen.

RISTIRITARI.
Ei niin, ei niin! Mua itseäin hän vartoo,
ei teitä. Voishan sitäpaitsi hän
helposti luona sulttaanin -- ken ties --
-- te ette sulttaania tunne! -- voishan
hän pulass' olla. -- Mua uskokaa,
pois-jäännistäin on vaaraa.

RECHA.
                             Vaaraa mitä?

RISTIRITARI.
On vaaraa mulle, teille, hälle, jos
vain vähän, vähän edes vitkailen...


KOLMAS KOHTAUS.

    RECHA ja DAJA.

RECHA.
Mit' on se, Daja? Miks niin äkisti?
Mi vaivaa, ajaa häntä? Mitä sai
hän päähänsä?

DAJA.
              Ei huolta ei. En luule
pahaksi merkiks sitä.

RECHA.
                      Minkä merkiks?

DAJA.
Sisällä jotain käynnissä on, kuohuu
mut älköön yli menkö. Huoleti!
Nyt vuoro teidän on.

RECHA.
                     Mun? Yhtä vähän
sua ymmärrän kuin häntä,

DAJA.
                         Pian voitte
te hälle kostaa kaiken tuskan sen,
mit' 'on hän teille tuottanut. Mut älkää
siin' olko liian julma, liian tuima!

RECHA.
Kai itse tiennet, mistä puhut nyt.

DAJA.
Noin tyyntynyt jo oisitteko itse?

RECHA.
Niin olen, olen kyllä...

DAJA.
                         Myöntäkää
ees, että tuskastaan te iloitsette,
ja hinnalla vain hänen tuskansa
nyt rauhaa nautitte.

RECHA.
                     En tieten tahtoen!
Mä myöntää voisin sulle korkeintaan,
ett' itseäni -- mua oudoksuttaa,
kuink' äkisti voi rauha sellainen
sellaisten sydänmyrskyin sijaan tulla.
Tuon vieraan ilmi-näkö, puhe, työt
ne mieleni...

DAJA.
               Jo kyllästytti?

RECHA.
                                Sitä
en sentään sano; ei -- en mitenkään --

DAJA.
Vain tuiman nälän tyydytti.

RECHA.
                            No niin,
jos niin päin tahdot.

DAJA.
                      Mitäs minä.

RECHA.
                                  Mulle
hän ikikallis on, jää iäti
eloa kalliimmaksi, vaikkei enää
sykettä suonteni voi kiihdyttää
vain paljas nimensä, ei nopeammin
hänt' aatellen mun sydämeni lyö. --
Vaan mitä lavertelen! Tule, tule,
taas, rakas Daja, ikkunaan, mi katsoo
päin palmuja.

DAJA.
              Sun tuima nälkäs siis
ei vielä aivan tyydytetty lie.

RECHA.
Nyt jälleen palmutkin voin nähdä, enkä
hänt' yksin palmuin alla.

DAJA.
                          Kylmyys tuo
kai alkaa uuden kuumeen vois.

RECHA.
                              Mi kylmyys?
En ole kylmä. Kyllin mielelläni
nään senkin, minkä rauhallisna nään.


NELJÄS KOHTAUS.

    Saladinin palatsin vastaanottosalissa.
    SALADIN ja SITTAH.

SALADIN (astuu sisään, puhuu ovea kohti).
Tuo juutalainen heti tänne tuokaa,
kun saapuu. Hän ei kiirehtivän näytä.

SITTAH.
Kotona hänt' ei kohta tavata
kai voitu.

SALADIN.
           Sisko, sisko!

SITTAH.
                         Oothan, kuin
sua vartois ottelu.

SALADIN.
                    Mi käydä täytyy
aseilla, jotk' on mulle oudot käyttää.
Saan herraa peloittavaa näytellä,
virittää ansoja, jään pintaa luistaa.
Kuink' osaan sitä? Milloin oppinut
sit' oon? -- Ja ah, mik' on sen tarkoitus?
Niin, mikä? -- Rahaa, rahaa onkia!
Kiristää rahaa juutalaiselt' esiin!
Näin päätynytkö juoniin oveliin
oon, voidakseni turhaa turhinta
haltuuni saada.

SITTAH.
                Halveksituin turhuus
voi halveksinnan kostaa, veljeni.

SALADIN.
Ikävä totuus! -- Mut tuo juutalainen,
jos oiskin mies se rehti, joksi sulle
dervishi hänet ennen kuvaili?

SITTAH.
Oh niin -- mik' onkaan silloin hätänä!
Vain pelkurin, vain saidan juutalaisen
varalle onhan paula viritetty,
ei viisaan, rehdin miehen. Pauloittakin
hän onhan meidän jo. Sä päälliseks
saat huvin kuulla, kuinka aatoksiaan
mies sellainen tuo ilmi; kuinka selvii
hän joko verkon läpi voimallaan,
kaikk' esteet rikkovalla, taikka kiertää
sen neuvoin ovelin.

SALADIN.
                    Tuo totta on.
Siit' oon mä kyllä huvitettu.

SITTAH.
                              Niinp' ei
sua enää mikään voikaan hämmentää.
Josp' on hän aito rahvaan mies, josp' on
hän tosi juutalainen: silloin, tarvis
sun hävetä ei näyttää sellaiselta,
joiks' ihmiset hän kaikki edellyttää.
Päinvastoin, houkaks sen hän katsoo, ken
edullisemmin pyytää esiintyä.

SALADIN.
Siis halvasti muu täytyy menetellä,
jott' ei mua halpa halveksia vois?

SITTAH.
No niin, jos menettelyä on halpaa,
laatunsa jälkeen käyttää kaikkea!

SALADIN.
Mit' ikään naisen aivot keksiikään,
mit' ei ne kaunistaiskin!

SITTAH.
                          Kaunistais!

SALADIN.
Tuo ase hieno, terävä, vain pelkään,
mun kömpelöissä käsissäni särkyy!
Tään kaiken toimeenpano taitoa
ja sukkeluutta keksijältä vaatii. --
Mut olkoon menneeksi! Mä pyörin siis
parhaani mukaan, -- vaikka taidon sen
mieluummin huonommin ma osaavani
kuin paremmin nyt soisin.

SITTAH.
                          Liian vähän
siin' älä itsees luotakaan! Ma takaan
sun taitos. Kunhan tahdot vain! -- Suur' onhan
sun veroisillas miehill' aina halu
kehua meille, että miekkansa,
vain miekkans' auttanut on eespäin heitä.
Vain revon seuraa retkill' yhteisillä
häpeilee leijona -- ei mieltä revon.

SALADIN.
Ja naiset miehen taas niin mielellään
alentaa luokseen. -- Mene, menehän! --
Kai läksyni mä osaan.

SITTAH.
                      Kuinka, onko
mun mentävä?

SALADIN.
             Et jäädä tahtone?

SITTAH.
Niin, joskaan jäädä en ... en näkyviinne --
vaan sivuhuoneeseen --

SALADIN.
                       Siis kuuntelemaan?
Ei, sisko, silloin en mä onnistu.
Pois, pois, hän saapuu, oviverho häilyy! --
Mä pidän huolen, ettet sinne jää!

    (Sittah poistuu toisesta ovesta, toisesta astuu samassa
    Nathan sisään; Saladin on istuutunut.)


VIIDES KOHTAUS.

    SALADIN ja NATHAN.

SALADIN.
Lähemmäs, juutalainen! Aivan luo!
Pois arkuus!

NATHAN.
             Vihamiehelles se jääköön.

SALADIN.
Nathanko nimes on?

NATHAN.
                   Niin.

SALADIN.
                         Viisas Nathan?

NATHAN.
Ei.

SALADIN.
    Onhan kansan suussa kuitenkin.

NATHAN.
Niin, kansan -- ehkä!

SALADIN.
                      Et kai halveksien
mun luule kansan ääntä kuuntelevan? --
Jo kauan toivoin tutustua mieheen,
se jota viisaaks sanoo.

NATHAN.
                        Vaan jos on
se pilkkanimi vain? Jos kansa katsoo
vain älykästä viisaaks? ja jos on
älykäs vain, ken etuns' oikein hoitaa?

SALADIN.
Etunsa todellisen, tarkoittanet?

NATHAN.
Ois totisesti silloin itsekkäin
myös älykkäin. Ja älykäs ja viisas
ois silloin totisesti yhtä samaa.

SALADIN.
Sun todistukses tukee mitä juuri
kumota tahdot. -- Edut ihmisen
sa tunnet todelliset, -- mut ei kansa.
Oot yrittänyt tuta ainakin;
oot niitä pohtinut: se viisaaksi
jo yksin tekee.

NATHAN.
                Jona itseään
jokainen pitää.

SALADIN.
                Kyllin kainosteltu!
Ei siedä kuulla sitä aina siellä,
miss' odottais vain kuivaa järkeä.
    (Hypähtää pystyyn.)
Mut asiaan! Ja suotta, juutalainen,
suott' älä kiertele!

NATHAN.
                     Sua, sulttaani,
niin palvella ma totisesti tahdon,
ett' eelleen tuttavuutes ansaitsen.

SALADIN.
Palvella? Miten?

NATHAN.
                 Parhaan kaikesta
saat aina, hinnoilla myös halvimmilla.

SALADIN.
Sä mistä puhut? Et kai tavaroistas? --
Sun kanssas kaupustelkoon sisareni.
(Tään urkkijatar saakoon!) -- Mitään ei
mull' ole tekemistä kaupin kanssa.

NATHAN.
Epäilemättä tahdot tietää siis,
mit' olen ehkä tieni varrella
vihollisesta, joka herää jälleen,
ma kuullut, kokenut? -- Ja suorin sanoin...

SALADIN.
En sitäkään mä tarkoittanut sulta
nyt udella. Mä siitä tarpeeksi
jo tiedän. Lyhyesti...

NATHAN.
                       Käske, herra.

SALADIN.
Ma aivan muuhun, aivan muuhun pyydän
sun selvitystäs. -- Kun niin viisas oot,
niin mulle sanohan: mik' usko, laki
on valaissut sua enin?

NATHAN.
                       Sulttaani,
oon juutalainen.

SALADIN.
                 Minä muslemi.
On välillämme kristitty. -- Kai tosi
yks ainut voi näist' uskonnoista olla. --
Sun kaltaisesi mies ei seisomaan
jää siihen, mihin syntyi sattumalta;
tai jospa jää, niin syitä häll' on jääntiin:
hän älyll' osan parhaan valitsee.
No niin! Siis älys osakkaaksi päästä
myös minut. Selvittele mulle syyt,
joit' itse en mä ehdi selvitellä.
Mun pohjiansa myöten ymmärtää
-- näin kahdenkesken vain suo valintasi,
jott' omaksua voin mä myös sen. -- Miten?
Sä hämmästyt, mua katsein mittailet? --
Ehk' oonkin ensimäinen sulttaani,
tällainen joll' on oikku, jot' en sentään
ees sulttaanille arvottomaks aivan
ma sanois. -- Eikö niin? -- Siis puhuhan!
Vai haluatko hetken mietintään?
No hyvä, suon sen. -- (Itsekseen.)
Kuunnelleeko hän,
mun sisareni? Vainutapa koen,
hyvinkö onnistunut oon. (Ääneen:) Vain mieti!
Ja nopeaan! Ma palaan pian taas.

    (Menee viereiseen huoneeseen, jonne Sittah poistui.)


KUUDES KOHTAUS.

NATHAN (yksin).
Mit' onkaan tämä, mitä ihmettä? --
Mit' oikein tahtoo sulttaani? -- Ma rahaa
oon valmis tuomaan -- totuutta hän tahtoo.
Totuutta! Ja niin silkkaa, selkeää,
kuin totuus rahaa ois! Josp' oiskin rahaa,
sit' ikivanhaa, jota punnittiin! --
Se vielä kävis laatuun! Vaan niin uutta,
min rahaksi vain leima tekee, jota
lukea lautaan tulee vain, sit' ei
lie totuus sentään! Voisko päähänsä
sit' ahtaa aivan niinkuin rahaa säkkiin?
Ken täss' on juutalainen -- minäkö
vai hän? -- Vai miten -- ehkei vaadikaan
hän totuutta niin tosissaan? Vaikk' oishan, --
se epäilys taas liian halpa oishan,
ett' ansana vain totuus hällä ois! --.
Ois liian halpa! Mit' on suurille
siis liian halpaa? -- Aivan varmaan näin
hän päätäpahkaa syöksee! Ystävänä
ken lähestyy, hän ensin kolkuttaa
ja kuulostaa! -- Sä pidä varas vain!
Vaan kuinka, miten? Eihän päinsä sentään
käy aivan pähkäjuutalainen olla;
vähemmin vielä kieltää juutalaisuus.
Hän multa kysyis vain: kai muslemi,
jos juutalainen ei? -- Kas se, se minut
voi pelastaa! -- Ei yksin lapsia
saduilla syötetä! -- Hän tulee -- tulkoon!


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    SALADIN ja NATHAN.

SALADIN.
(On tanner täällä selvä siis!) En tulle
sinusta liian pian? -- Pohtinut
liet miettees loppuun. -- Puhu siis! Ei meitä
tääll' ykskään sielu kuuntele.

NATHAN.
                               Sais meitä
maailma kaikki kuunnella.

SALADIN.
                          Vai on
niin varma Nathan puolestaan? Kas sitä
ma sanon viisaaksi! Ei salaa hän
totuutta koskaan! Vaakaan kaiken heittää
sen vuoksi! Ruumiin, sielun! Elon, olon!

NATHAN.
Niin, niin -- kun tarpeellist' on, hyödyllistä!

SALADIN.
Täst' alkain toivon kantaa voivani
yht' arvonimistäni oikeudella:
maailman sekä lain parantaja.

NATHAN.
Tosiaan, kaunis nimi! Mutta suo,
sulttaani, ennenkuin mä mielen' avaan
kokonaan sulle, pieni tarina
mun kertoa!

SALADIN.
            Miks' ei! Ain ilolla
oon tarinoita, hyvin kerrottuja
ma kuunnellut.

NATHAN.
               Niin, hyvin kerrottuja,
kunp' ois se taito mullakin!

SALADIN.
                             Taas, taas
niin kainon ylpeä! -- Ei, kerro, kerro!

NATHAN.
Mies ammoin idäss' eli, hällä sormus
ol' arvolt' arvaamaton omanaan,
perintö rakkahimman. Kivenä
opaali sadoin kaunovärein välkkyi,
ja salamahti sen niin Jumalan
kuin ihmistenkin suosion toi sille,
ken kantoi sitä tuolla uskolla.
Mik' ihme siis, ett' idän mies ei koskaan
pois luovuttanut sitä sormestaan,
ja iäks suvussaan sen säilymään
hän sääti. Nähkääs näin: sen perinnöksi
hän rakkaimmalle antoi pojistaan,
ja määräs, että tämä jälleen jättäis
sormuksen sille pojistaan, jok' oli
taas hälle rakkain; joten suvun pääksi,
sen ruhtinaaksi aina rakkain jäis,
vain valtuudella sormuksen, ei iän.
Se huomaa, sulttaani!

SALADIN.
                      Sen huomaan. Jatka!

NATHAN.
Niin periytyen vihdoin sormus tuo
tul' isälle, joll' oli kolme poikaa,
ne kaikki yhtä kuuliaiset hälle
ja kaikki yhtä ansiokkaat saamaan
siis hänen rakkautensa ylimmän.
Vaan kahdenkesken kanssa isänsä
kun milloin yksi, milloin toinen heistä
ja milloin kolmas osui, saaden yksin
niin haltuuns' isän koko sydämen, --
niin kunkin vuorostaan hän eelle toisten
siis asetti ja sääti sormuksen
hurskaassa heikkoudessaan jokaiselle.
Niin kävi aikansa. -- Vaan kunnon isää
jo lähtö vartoo, ja hän pulaan jää.
Hän tuntee tuskaa, että pojistaan
hän kahta, isän sanaan luottavaista,
niin joutuu loukkaamaan. -- Mi neuvoksi? --
Luo erään taideniekan lähettää
hän sormuksen, ja kaksi uutta häitä
sen mukaan tilaa, häntä vaatien
ne tarkoin samaan malliin tekemään,
niin varoja kuin vaivaa säästämättä. --
Sen tekee mestari. Ei isä itse
voi muista mallisormust' eroittaa,
kun käsiinsä ne saa. Het' ilomielin
hän pojat luokseen huutaa, vuorottain;
ja siunauksensa jakaa kullekin
ja sormuksensa myös -- ja kuolee niin. --
Kai kuunnellut mua olet, sulttaani?

SALADIN (joka on hämmästyen kääntynyt poispäin).
Ma kuulen kyllä! -- Tarinasi vain
pian lopeta!

NATHAN.
             Ma olen lopussa.
Muu kaikki tästä itsestäänhän johtuu. --
Koht' isän kuoltua jok' ainut heistä
käy esiin sormuksineen, vaatien
päämiehyytt' itselleen. Ja tora, tuska
ja tutkiminen siitä nousee turha!
Todistaa oikeaks ei sormuksista
voi yhtään. -- (Hetken vaitiolo, Nathanin odottaessa sulttaanin vastausta.)
Enempää kuin uskoista
nyt todistaa voi yhtään.

SALADIN.
                        Kuinka? Tääkö
on vastaukses mulle?

NATHAN.
                     Puolustus
se olkoon mulle vain siit', etten luule
eroittaa osaavani sormuksia,
jotk' isä vartavasten teetti niin,
ettei niit' eroittaa voi toisistaan.

SALADIN.
Ah, sormuksia! -- Kanssain älä leiki!
Tok' uskonnot, ma jotka mainitsin,
eroittaa voinee toisistaan, ma luulen.
Pukua myöten, ruuan, juoman mukaan!

NATHAN.
Niin, muuta myöten paitsi perusteita.
Sill' eikö perustu ne tarinaan,
suusanaiseen tai kirjoitettuun, kaikki? --
Ja luottamuksell', uskollahan vain
tarinan omaksua voi, vai kuinka? --
Siis, kenen luottamusta, uskoa
vähimmin epäilee? Kai omaistensa?
Kai veriheimonsa? Kai niiden, joilta
on saanut rakkauden näytteitä
jo lapsuudesta? jotk' ei pettäneet
meit' ole, paitsi milloin hyödyksemme
se koitui? -- Kuinka omaa isääni
vähemmin uskoisin kuin sinä omaas?
Tai toisin päin: -- sua voinko vaatia
valheesta syyttämään es'isiäs,
mun isääni ettet vastustaisi?
Ja sama koskenee myös kristityitä?

SALADIN (itsekseen).
Jumala nähköön! Oikeass' on mies.
Mun täytyy vaieta. --

NATHAN.
                      Vaan palatkaamme
taas sormukseen. Nous, kuten sanottu,
veljesten kesken kiista. Tuomarille
jokainen vannoi -- niinkuin totta oli! --
sormuksen suoraan saaneens' isältään,
jok' aikaa sitten hälle sormuksen
ol' luvannut ja kaikki edut sen.
-- Mi yhtä totta oli! -- Hälle isä,
niin takas kukin, vilpillinen olla
ei ole voinut; ennenkuin sit' uskoo
hänestä, tuosta rakkaast' isästään,
niin ennen veljiäänkin, joista muutoin
niin mielellään vain parast' ajatella
hän tahtois, petoksesta syyttää hän;
ja selville hän petturit saa kyllä
ja osaa kostaa.

SALADIN.
                Niin, ja tuomari?
Mitk' annat sanat suuhun tuomarin,
ne pian kerro!

NATHAN.
               Tuomari, hän sanoi:
Jos tähän ette kohta isää tuo,
pois häädän teidät istuimeni eestä.
Mun luuletteko arvoituksia
tääll' arvailevan? Vaiko varrotte,
ett' alkaa haastaa sormus oikea? --
Vaan kuulkaas! Sormuksella oikealla,
ma kuulin, onhan ihmevoima antaa
Jumalan suosio ja ihmisten!
Se ratkaisee! Sit' eihän näet voi
muut, väärät sormukset! -- Siis: kaksi teistä
ket' enin rakastaa? -- Miks ootte vaiti?
Puhukaa! Vaiko taapäin vain, ei ulos,
sormukset vaikuttaa? Vain itseään
eniten kukin rakastaa? -- Oh, jospa
petetyt ootte kaikki petturit!
Ei sormuksista oikea lie ykskään,
vaan hukkaan onkin mennyt oikea.
Vahingon salatakseen, korvatakseen
isänne teetti kolme yhden sijaan.

SALADIN.
Ihanaa, ihanaa!

NATHAN.
                Jos ette pyydä
siis neuvoani, jatkoi tuomari,
vaan tuomiotani, niin menkää! menkää!
Mut tää on neuvoni: te asian
otatte siltään. Jokainen jos teistä
on sormuksensa saanut isältään,
niin varmasti myös kukin uskokoon
sen oikeaks. -- Ehk' isä kauemmin
ei hirmuvaltaa yhden sormuksen
suvainnut suvussaan, voi olla niinkin!
Ja varmaa on, ett' teitä kaikkia
hän rakasti ja samoin rakasti:
kaht' eihän sortanut hän yhden vuoksi. --
No hyvä! Kukin hänen rakkauttaan,
niin tasapuolista, siis tavoitelkoon!
Teist' itsekukin kilpaa todistakoon
ett' oikean on kiven ja sen voiman
hän sormukseensa saanut! Voimaa sitä
tukekoon mielen lempeys, sydänsopu,
työt hyvät, syvin alttius Jumalalle!
Ja sitten lapsen-lapsen-lapsissanne
kivien voimat kun on ilmenneet,
niin jälkeen vuotten tuhat-tuhatten
taas heidät kutsun istuimeni eteen.
Täll' istuimella silloin istuva
mua viisaampi on mies, ja puhuva.
Nyt menkää! -- Tuomari niin lausui lauha.

SALADIN.
Jumala! Jumala!

NATHAN.
                Josp' itse tunnet.
Saladin, mies se viisaamp' olevas,
tuo luvattu...

SALADIN (syöksee hänen luokseen, tarttuu häntä käteen, pitäen siitä
kiinni loppuun saakka).
               Ma, jok' oon tomu, tyhjä?
Ah Herra!

NATHAN.
          Mikä on sun, sulttaani?

SALADIN.
Nuo tuhat vuotta, Nathan -- rakas Nathan!
viel' ei lie loppuneet. -- Se tuomaristuin
ei tämä minun ole. -- Mene! Mene!
Mut ole ystäväni.

NATHAN.
                  Eikö muuta
Saladinilla mulle sanottavaa?

SALADIN
Ei muuta.

NATHAN.
          Eikö mitään?

SALADIN.
                       Ei. -- Ja miksi?

NATHAN.
Viel' oisin tilaisuutta halunnut
erääseen pyyntöön.

SALADIN.
                   Tarvitaanko pyyntöön
siis tilaisuutta? -- Puhu!

NATHAN.
                           Matkalta
ma tulen laajalta, oon saatavia
kokoillut sillä. Käsissäni rahaa
on miltei liian paljon. Aika alkaa
taas arveluttaa. Minne tallentaa
vois varmasti, en oikein ymmärrä.
Mut, aattelin, sä ehkä jotain käyttää
nyt voisit -- lähestyvä sotahan
ain' enemmältä vaatii rahaa.

SALADIN (katsoen häntä jäykästi silmiin).
                             Nathan:
En tahdo kysellä, Al-Hafi eikö
jo luonas ollut; -- tutki en,
sua eikö yllytä muu epäluulo
tuon tarjoukses tekoon vapain ehdoin --

NATHAN.
Mi epäluulo?

SALADIN.
             Sen oon arvoinen.
Suo anteeks, -- vaan mik' auttaa! Tunnustaa
mun täytyy vain: juur' aioin...

NATHAN.
                                 Ethän samaa
minulta pyytää vain?

SALADIN.
                     Niin aioin.

NATHAN.
                                 Niinhän
tulemme autetuiksi kumpikin!
Vaan syynä, etten sulle lähettää
mä käteisiäni voi kaikkia,
on nuori ristiritari, min tunnet.
Mun täytyy päältä summa melkoinen
hänelle maksaa.

SALADIN.
                Ristiritari?
Et rahoillasi toki tukene
myös vihamiehiäni pahimpia?

NATHAN.
Siit' ainoasta puhun, jonka hengen
sä säästit...

SALADIN.
              Ah, mua mistä muistutat!
Tuon nuorukaisen oonko kokonaan
ma unhoittanut? Tunnetko sä hänet?
Miss' on hän?

NATHAN.
              Miten? Etkö tiedä siis,
kuin paljon armostasi häntä kohtaan
on mulle hänen kauttaan riittänyt?
Hän uhall' elämänsä, uunna saadun,
pelasti liekeistä mun tyttäreni.

SALADIN.
Hän? Niinkö? -- Ah, hän siltä näyttikin.
Niin totta vie ois veljenikin tehnyt,
jot' aivan tämä muistuttaa! -- Tuo tänne,
jos tääll' on vielä hän! -- Ma siskolleni
oon tästä veljestään, jot' tuntenut
ei koskaan hän, niin paljon kertonut
ett' täytyyhän myös veljen ilmikuva
mun näyttää hälle! -- Mene, nouda hänet! --
Kuink' yksi hyvä teko, synnyttipä
sen sitten pelkkä tunteenkiihko vain,
niin monta muuta hyvää kanssaan tuo! --
Tuo, nouda hänet!

NATHAN (päästäen Saladinin käden).
                  Paikalla! Ja muukin
jää kaikki äskeiseen?

    (Poistuu.)

SALADIN.
                       Ah, siskoni
kun kuunnella en suonut! -- Hänen luokseen! --
Vaan kuinka kerron hälle kaiken nyt?

    (Poistuu toiselle puolen.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Palmujen alla, luostarin läheisyydessä, odottelee
    RISTIRITARI NATHANia.

RISTIRITARI (käy edestakaisin, sisäisesti taistellen; puhkeaa
vihdoin sanoihin:)
Tääll' uhriteuras huokuu väsynyt. --
No niin! En halua, en halua
mä tietää, mitä liikkuu sisälläni,
en vainuta, tulee tapahtumaan. --
Tiedänhän: turhaan, turhaan pakenin.
Ja sentään: enhän myöskään muuta voinut. --
Nyt tulkoon mitä tulee! Väistää voinut
en liian äkillistä iskua,
kuin tarkoin, kuinka kauan kartoinkin. --
Siis nähdä häntä, jota himoitsin
niin vähän nähdä, -- nähdä, päättää, etten
pois silmistäni koskaan laske. -- Päätös --
mik' on se? Aie, teko; vaan mä kärsin,
mä kärsin vain. On yhtä: nähdä hänet
ja tuta, että kiinni kietoutui
jo häneen. -- Yht' on se ja siksi jää. --
Erillään hänest' elää -- sit' en voi
ees ajatella, kuolo ois se mulle,
ois sielläkin, miss' ikään kuolon jälkeen
me liemme. Jos on rakkautta tää,
niin totta -- ristiritar' rakastaa --,
niin totta rakastaa hän, kristitty,
tytärtä juutalaisen. -- Hm! -- Ja miks ei? --
Ennakkoluuloistahan useista
jo luopunut oon luvatussa maassa,
-- siks ikitoivon maa myös minulle! --
Minusta mitä ritaristo tahtoo?
Ma ristiritari oon kuollut sille
siit' asti kun jäin vangiks Saladinin. --
Pää, min sain lahjaks Saladinilta,
tää oisko entiseni? -- Uus se on,
ei tiedä mitään siitä, mitä vanha
sai uskoa ja sietää; paremp' on se:
isien ilmanalaan laatuisampi.
Sen tajuanhan. Vasta sillähän
niin aloin ajatella kuin on täällä
isäni varmaan ajatellut, ellen
lie kuullut hänestä vain taruja. --
Vain taruja? Vaan todennäköisiä:
ne todemmilta koskaan minusta
ei näyttäneet kuin nyt, kun vaaraa päin
ma horjun, missä kaatui hän. -- Niin, kaatui?
Ma miesten kera kaadun mieluummin
kuin seison lasten kanssa. Suosiotaan
minulle takaa esimerkkinsä.
Ja suosiota kenenpä lie muun
mun tarvis? -- Nathanin? -- Oh, suosiota
en paremmin kuin tukeakaan hältä
jää koskaan vaille. -- Mikä juutalainen! --
Ja juutalaisesta niin kerrassaan
myös käydä tahtoo! Tuoltahan hän rientää,
iloa säihkyin. Saladinin luota
ken muuten tuliskaan. Hoi, Nathan, hoi!


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    NATHAN ja RISTIRITARI.

NATHAN.
Te -- tekö siellä?

RISTIRITARI.
                   Kauaks aikaa jäitte
luo sulttaanin.

NATHAN.
                En niinkään kauaksi.
Menoni sinne kävi viipyen.
Ah, Kurt, se mies on maineens' arvoinen,
on tosiaan; vain varjokseen jää maine.
Mut ennen muuta kohta kuulkaahan
vain...

RISTIRITARI.
        -- Mitä?

NATHAN.
                 Teitä puheilleen hän tahtoo
ja käskee viipymättä tulemaan.
Vain kotiin mua saattakaa, siell' ensin
mä hälle jotain muuta toimitan,
ja sitten menemme.

RISTIRITARI.
                   En tahtois, Nathan,
taloonne toiste tulla, ennenkuin ..

NATHAN.
Siell' oottekin sill' aikaa käynyt? Ootte
siis puhutellut Rechaa? -- Sanokaas:
hän miellyttikö teitä?

RISTIRITARI.
                       Lumos minut!
Vaan -- jälleen nähdä häntä -- en, en voi!
En koskaan! -- Taikka oitis luvatkaa, --
ett' ikuisesti, ikuisesti häntä
saan katsoa.

NATHAN.
             Mun kuinka ymmärtävän
tään haluatte?

RISTIRITARI (hetkisen äänettömyyden jälkeen heittäytyen äkkiä
hänen kaulaansa).
               Isä!

NATHAN.
                    Nuori mies!

RISTIRITARI (irtautuen hänestä yhtä nopeaan).
Ei poika? -- Pyydän --!

NATHAN.
                        Rakas nuori mies?

RISTIRITARI.
Ei poika? -- Pyydän teitä -- vannotan
nimessä luonnon ensi siteiden! --
Pois niiden tieltä siteet myöhemmät!
olemaan ihminen vain tyytykäähän!
Mua älkää työntäkö pois luotanne!

NATHAN.
Ah, rakas ystävä!...

RISTIRITARI.
                     Ei poika? Eikö?
Ei sittenkään, ei sittenkään, jos ois
sydämeen tyttärenne avannut
tien lemmelle jo kiitollinen tunto?
Ei sittenkään, jos viittaustanne vartoin
he yhteen sulaa tahtois kumpikin? --
Vait ootte?

NATHAN.
            Hämmästynyt, ritarini.

RISTIRITARI.
Mä hämmästytän teitä? -- Oudot, Nathan,
ei teille omat aatoksenne lie?
Mun suussain hämmästyttääkö ne teitä?
En ymmärrä.

NATHAN.
            Viel' enhän tiedä edes,
ken Stauffeist' isänne on ollutkaan?

RISTIRITARI.
Mit' on tää, Nathan? Tällä hetkellä
uteliaisuutt' yksin tunnetteko?

NATHAN.
Niin, nähkääs, muinoin itse muistelen
ma tunteneeni erään Stauffin -- Konrad
hän oli nimeltään.

RISTIRITARI.
                   Vaan jospa ois
isäni nimi sama?

NATHAN.
                 Todellako?

RISTIRITARI.
Isäni kaima oonhan itse: Kurt
on Konrad myös.

NATHAN.
                Ei silti tämä Konrad
isänne ollut. Ristiritar' oli
hän niinkuin tekin; oli naimaton.

RISTIRITARI.
Oh sekö --!

NATHAN.
            Miten?

RISTIRITARI.
                   Sekö estäis häntä
isäni olemasta?

NATHAN.
                Pilaa vain!

RISTIRITARI.
Ja teill' on kovin ahdas aatos tässä! --
Mit' oiskaan siinä! Lehtolastakaan,
äpärää, ei voi siltään halveksia. --
Vaan sukujohtoni jo jättäkäämme
niin omastanne pääsette te myös.
Ei silti, ett' ois sukupuustanne
minulla epäilystä pienintäkään.
Ei, taivas nähköön! Abrahamiin asti
sen oksa oksalt' osaisitte näyttää!
Siit' asti itse tunnen sen, ja valoin
voin vahvistaa.

NATHAN.
                Te katkeraksi käytte. --
Vaan ansaitsenko sitä? Kielsinkö
jo jotain teiltä? Sanoistanne vain en
teit' oitis kiinni ota -- siinä kaikki.

RISTIRITARI.
Ah niinkö? -- Siinä kaikki? Anteeks siis!!...

NATHAN.
Vain tulkaahan nyt, tulkaa!

RISTIRITARI.
                            Minne? En!
En taloonne! En, en! Mua polttaa siellä!
Mä täällä odottelen teitä. Menkää!
Jos jälleen nähdä hänet täytyy mun,
niin kyllin usein näen häntä vielä.
Jos en -- niin aivan liiaks oon jo nähnyt.

NATHAN.
Mä riennän minkä voin.


KYMMENES KOHTAUS.

    RISTIRITARI ja pian sen jälkeen DAJA.

RISTIRITARI.
                       Jo riittää! riittää!
Niin paljon mahtuu ihmisaivoihin;
mut äkkiä ne usein myös on täynnä,
mitättömästä seikast' äkin aivan! --
Ei kelpaa, ei, ne mitä liekin täynnä. --
Vaan kärsivällisyyttä vain! Pian muotoonsa
puristaa sielu aineen kuohuneen,
luo tilaa itselleen, ja järjestys
ja valo palaa taas. -- Ma rakastanko
siis ensi kertaa? -- Vai ei ollutkaan
se rakkautta, mitä siksi luulin? --
Nyt vasta rakkautta tuntisinko...?

DAJA (joka on hiipinyt sivultapäin esiin).
Ritari, ritari!

RISTIRITARI.
                Ken huutaa? Ah,
te, Daja!

DAJA.
          Hiivin hänen ohitseen.
Vaan vielä meidät nähdä vois hän, siinä
kun seisotte. Mua lähemmäksi tulkaa
puun taa siis tänne.

RISTIRITARI.
                     Mitä siis? Mik' on
noin salaperäistä?

DAJA.
                   Niin, salaisuushan
mun tänne toi -- ja kaksinkertainen.
Mä yksin tiedän toisen -- toisen taas
te yksin. -- Jospa vaihtokauppaan käymme?
Omanne mulle antakaa -- ma annan
omani teille.

RISTIRITARI.
              Mielihyvällä.
Kunp' ensin tiedän, mikä mun on muka.
Vaan teidän salaisuudestanne kai
se selvenee. -- Suu puhtaaks siis.

DAJA.
                                   Oh, herra!
Ei, aatelkaahan! Ensin te, mä sitten.
Mun salaisuudestain, se uskokaa,
te nähkääs ette mitään hyödy, ellen
mä teidän omaanne saa sitä ennen. --
Vaan pian! Jos ma sen teilt' urkin nähkääs,
en luottamustanne ma saa, ja niin
mun salaisuuteni jää mulle silloin,
ja teidän oman ne jo ilmi on. --
Voi polo ritari! Ett' uskottekaan
te miehet meiltä naisilt' osaavanne
salata salaisuutta sellaista.

RISTIRITARI.
Jost' emme usein itse mitään tiedä.

DAJA.
Niin ehkä kyllä. Siksi pitääkin,
vuoks ystävyyden jo, mun itsellenne
se tutuks saada ensin. -- Sanokaas:
Siis mistä johtui, että niin suin-päin
te pakoon puikitte ja istumaan
jätitte meidät? ettekä nyt palaa
mukana Nathanin? Niin vähänkö
vaikutti Recha teihin? -- Vai niin paljon?
Niin paljon, paljon! -- Näytättehän mulle
hätäisen, ansaan jääneen lintupolon! --
Vain oitis mulle rakkautenne häneen,
lempenne mieletön, nyt myöntäkää,
niin jotain sanon teille...

RISTIRITARI.
                            Mieletön?
Tään asian te todell' ymmärrätte.

DAJA.
Vain lempenne nyt tunnustakaa mulle;
mielettömyyden teille jättää voin.

RISTIRITARI.
Mi niin on selvä: ristiritari
tytärtä juutalaisen rakastaa!

DAJA.
Ei siinä mieltä tosin paljon näy.
Vaan joskus sitä asioissa piilee
enemmän kuin me arvaamme. Eik' oisi
kai tavatonta, että luokseen meitä
Vapahtajamme vetäis teitä, joille
ei viisas juuri ehdoin antautuis.

RISTIRITARI.
Se onpa juhlallista! (Itsekseen:) -- Vaan jos laitan
ma Vapahtajan sijaan Salliman:
hän eikö liekin oikeassa silloin? -- (Ääneen:)
Uteliaammaks entistään mun teette.

DAJA.
Oi, tämä ihmehien maa!

RISTIRITARI.
                       No niin!
Maa ihmeen. Voisko muuta ollakaan?
Maailma kaikki tungeksiihan täällä. --
Mit' tahdotte, se olkoon, rakas Daja,
siis myönnetty: mä häntä rakastan,
en käsitä, kuink' ilman häntä voin
mä elää...

DAJA.
           Varmaanko? -- Siis vannokaa,
ritari, mulle, että teette hänet
myös omaksenne, pelastatte hänet:
ajallisesti, iankaikkisesti!

RISTIRITARI.
Ja miten? -- Miten voin ma! -- Vannoa
ma voinko sitä, mit' en mahda?

DAJA.
                                Sen
te mahdatte. Sen mahdin teille antaa
yks sana suustani.

RISTIRITARI.
                   Ett' isäkään
ei mitään vastaan voin?

DAJA.
                        Oh, isä, isä!
Isälle pannaan pakko.

RISTIRITARI.
                      Pakko, Daja?
Viel' ei hän käsiss' ole ryövärein.
Ei pakko hänen. --

DAJA.
                    Tahtomaan on pakko!
Lopulta mielelläänkin tahtomaan.

RISTIRITARI.
Mieluinen pakko? -- Vaan josp' itse, Daja,
jo tätä virttä hälle soitelleeni
ma ilmoitan?

DAJA.
             Eik' yhtynyt hän virteen?

RISTIRITARI.
Hän soraäänin yhtyi, loukaten
mua kovin.

DAJA.
           Mitä sanotte? Te hälle
väläyttänytkö ootte varjon vertaa
toivetta Rechaan päin, eik' ilosta
hän pystyyn syössyt? taapäin penseänä
ois peräytynyt? ois esteit' asetellut?

RISTIRITARI.
Niin suunnilleen.

DAJA.
                  Siis enää hetkeäkään
en epäröi! -- (vaitiolo)

RISTIRITARI.
               Ja epäröitte sentään?

DAJA.
Niin hyvä mies on muutoin! -- Itse oon
niin paljon velkaa hälle! -- Ettei tahdo
hän kuulla edes? Herra nähköön, häntä
en mistään hinnasta näin pakoittais.

RISTIRITARI.
Mä pyydän, Daja, epävarmuus tää
mult' oitis ottakaa. Vaan epävarma
siit' itse jos viel' ootte, voiko sitä,
mit' yritätte, hyväks sanoa
vai pahaks, kiittää vaiko tuomita,
niin vaietkaa! Ma unhoitan, teill' että
on syytä vaieta.

DAJA.
                 Tuo kannustaa,
ei suinkaan pidätä. No niinpä tietkää:
ei Recha juutalaisen tytär ole,
hän -- hän on kristitty.

RISTIRITARI (kylmästi).
                         Vai niin? Siis olkoon
vain onneksenne! Työläs oliko
tuo kestää? Älkää sentään säikähtäkö
kipua pientä! Innoin edelleen
vain taivast' asuttakaa, maata enää
jos ette kansoittaa voi!

DAJA.
                         Ritari!
Tään pilkan ansaitseeko uutiseni?
Tään enempääkö ette kristittynä
ja ristiritarina iloitse
siit', että Recha, jota rakastatte,
on kristitty?

RISTIRITARI.
              Ja varsinkin kun on
hän kristittynä teidän tekoanne?

DAJA.
Ah, niinkö käsitätte! -- Olkoon niin! --
Ei! Mistä tulis se, ken kääntäis hänet?
Hän onnekseen jo aikaa ollut on
se, joksi muuttua ei enää voi.

RISTIRITARI.
Sananne selittäkää, taikka -- menkää!

DAJA.
Hän laps on kristittyjen vanhempain;
on kastettu.

RISTIRITARI (nopeaan).
             Vaan Nathan?

DAJA.
                          Isänsä
ei ole.

RISTIRITARI.
        -- Nathan eikö isäns' ole?
Te tiedättekö, mitä sanotte?

DAJA.
Vain totuuden, mi verikyyneliä
niin usein silmästäni pusertaa. --
Ei, isäns' ei hän ole...

RISTIRITARI.
                          Mutta häntä
vain tyttärenään kasvattanut on?
vain kasvattanut lasta kristityn
on juutalaiseks?

DAJA.
                 Aivan niin.

RISTIRITARI.
                             Ei Recha
siis tiedä, mikä on hän syntyään?
Ei ole kuullut, ett' on kristittynä
hän syntynyt, ei juutalaisen lasna?

DAJA.
Ei koskaan!

RISTIRITARI.
            Nathan harhaan tuohon tytön
siis jätti, kasvattaispa vieläkin
edelleen häntä siinä?

DAJA.
                      Paha kyllä.

RISTIRITARI.
Mitenkä -- Nathan? Viisas, kunnon Nathan,
hän oisko luonnon ääntä lähtenyt
noin väärentämään? Ohjailemaan noin
sydämen tunteita, jotk' omin ehdoin
ois aivan toiseen suuntaan pyrkineet? --
Nyt, Daja, jotain tärkeätä ootte
ilmaissut mulle kuitenkin, -- mill' olla
voi seurauksia, -- mi mua hämmentää, --
mist' oitis tiedä ei, mit' tulee tehdä. --
Siks aikaa suokaa! Siksi menkää! -- Tästä
hän palaa jälleen. Meidät yllättää
hän voisi. Menkää!

DAJA.
                   Surman oma oisin!

RISTIRITARI.
Nyt hänt' en puhutella ensinkään
ma taida. Tavatessanne te hälle
vain sanokaa: me luona sulttaanin
tapaamme toisemme.

DAJA.
                   Mut älkää mitään
havaita hänen teistä salliko.
Vain siten viime sysäyksen saa
tää asia; ja teiltä häviää
pois viime epäröinti Rechaan nähden! --
Vaan Europaan kun sitten viette hänet,
mua ette myöskään tänne jättäne?

RISTIRITARI.
Se nähdään sitten. Menkää vain nyt, menkää!



NELJÄS NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Luostarin käytäväristeyksessä:
    MUNKKI sekä vähän sen jälkeen RISTIRITARI.

MUNKKI.
Niin, oikeassa onkin patriarkka! --
Viel' eipä onnistunut montakaan
mult' oikein ole töistä, joit' on mulle
hän määrännyt. -- Miks antaakin hän aina
vain sellaisia mulle? -- Viekas en
ma tahdo olla, houkutella en;
en pistää kaikkeen nenääni, en käsin
mukana kaikess' olla halua.
Sen vuoksko maailmasta erilleni
mä läksin, jotta toisten tähden siihen
taas oikein sekaantuisin?

RISTIRITARI (tullen nopeasti häntä kohti).
                          Kunnon veli!
Sain' oottehan. Jo kauvan etsinyt
oon teitä.

MUNKKI.
           Mua, herra?

RISTIRITARI.
                       Ettekö
mua tunne enää?

MUNKKI.
                Tunnen, tunnen toki!
Vain luulin, etten eläissäni enää
sais nähdä herraa, kuten rukoilin
taivasta laupeaa. -- Sen Luoja tietää,
kuin karvas tehtävä se mulle oli,
mit' esittää mun tuli herralle!
Hän tietää, toivoinko mua avokorvin
mä teidän kuulevan, hän tietää, kuinka
iloitsin, sisäisesti iloitsin,
niin oikopäätä, ilman arvelua
kun luotanne sen kaiken torjuitte,
mi ritarille sovi ei. -- Nyt sentään
tulitte -- jälkeenpäin se vaikuttihan!

RISTIRITARI.
Jo tiedätte miks tulin? Itsekään
ma tuskin tiedän sitä.

MUNKKI.
                       Ootte nyt
sit' aprikoinut, päätellyt, ett' aivan
ei patriarkka vääräss' olekaan;
ett' esityksestään vain kunniaa
ja kultaa voittaa; että vihollinen
on vihollinen, vaikk' ois enkelimme
hän seitsemästi ollut. Sen, sen ootte
sydämen pohjissa nyt pohtinut,
ja tarjoutumaan tulette. -- Ah, taivas!

RISTIRITARI.
Mies hurskas, rauhoittukaa, ystävä,
senvuoks en saavu, siitä patriarkkaa
en puhutella tahdo. Yhä vielä
siit' asiasta mitä ennenkin
ma aattelen. Enk' arvoa, min mulle
niin suora, hurskas kunnon mies soi kerran,
mä eläissäni mistään hinnasta
kadottavani mielis. -- Tulen vain
eräästä asiasta kysymään
mielt' esimiehenne.

MUNKKI.
                    Te -- hänen mieltään?
Ritari -- papin mieltä? (Katsoo arasti ympärilleen.)

RISTIRITARI.
                        Niinpä niin.
Asia onkin melko papillinen.

MUNKKI.
Vaan pappi mieltä ritarin ei koskaan
kysyne, kuinka ritarillinen
asia oiskin.

RISTIRITARI.
             Etuoikeushan
häll' onkin hairahtua: mitä hältä
ei meikäläinen juuri kadehdi.
Josp' eestä itseni mun toimittava
vain oiskin, josp' ois itselleni vain
mun tili tehtävä -- en paljon piittais
ma patriarkastanne. -- Mut on jotain,
mit' ennemmin ma muiden tahdon mukaan
teen huonosti kuin omin päini hyvin. --
Lisäksi nään jo kyllä: puoluetta
on uskontokin; ja jos kuinkakin
on joku siitä vapaa mielestään,
niin tietämättään oman uskontonsa
hän puolta pitää vain. Ja koska niin
nyt kerran on, se mahtaa oikein olla.

MUNKKI.
Oon siitä vaiti mieluummin. En nähkääs
teit' oikein, herra, käsitä.

RISTIRITARI.
                             Ja sentään --!
(Itsekseen.) -- Niin, mitä asiaa mull' oikein lie?
Pyytääkö neuvoa vai mahtisanaa?
Selvääkö neuvoa vai saivarrusta? --
(Ääneen.) Mä kiitän vihjauksesta teitä, veli.
Mitäpä patriarkast'! Olkaa te
mun patriarkkani! Mä kristittyä
enemmän patriarkast' etsinhän
kuin patriarkkaa kristitystä. -- Niin
on asia.

MUNKKI.
         Jo riittää, herra, riittää!
Mit' enempää --? Mua ette tunne oikein.
Ken paljon tietää, häll' on huolta paljon;
ja mullahan vain yksi huoli on! --
Oh, hyvä! Nähkääs, kaikeks onneksi
hän itse saapuu jo. Vain jääkäähän!
Jo teidät huomas hän.


TOINEN KOHTAUS.

    PATRIARKKA, koko papillisessa komeudessaan tullen ristikäytävää
    pitkin, sekä EDELLISET.

RISTIRITARI.
                      Mun mieleiseni
ei ole mies! En piittais tavata
ma prelaattia tuota paksua,
punaista, leppoisaa noin prameudessaan!

MUNKKI.
Ois teidän hänet vasta nähtävä
lähdössä hoviin. Nyt vain sairaan luota
hän saapuu.

RISTIRITARI.
            Kuinka saakaan hävetä
Saladin silloin!

PATRIARKKA (tullen lähemmäs, viittaa munkille).
                 Tänne! -- Tämä kai
on ristiritari? Hän mitä tahtoo?

MUNKKI.
En tiedä.

PATRIARKKA (käyden ritarin luo, jolloin munkki ja muu seurue
poistuvat taammas).
          Herra ritari, mik' ilo
on nähdä nuorta kunnon miestä! Oo,
noin nuorta vielä! -- Herran avulla
hänestä jotain tulee.

RISTIRITARI.
                      Arvon herra,
enempää tuskin kuin mit' on jo -- ehkä
vähemmän pikemmin.

PATRIARKKA.
                   Ma toivon sentään,
noin hurskas ritar' että kauankin
kukoistaa vielä hyödyks kristikunnan
ja kunniaksi Herran asian!
Ja kukoistaakin, jos vain taidolla
nuor' uljuus ijän kypsän neuvoa
haluaa noudattaa. -- Vaan muuten, millä
voin herraa palvella?

RISTIRITARI.
                      Sill' aivan, mitä
mun nuoruudeltain puuttuu: neuvolla.

PATRIARKKA.
Kernaasti vallan! -- Mutta neuvoon täytyy
myös tyytyä.

RISTIRITARI.
             Ei sokeasti kai?

PATRIARKKA.
Ken sitä vaatiikaan? -- Ei todellakaan
saa kukaan jättää järkeä, min hälle
Jumala antoi, siinä käyttämättä,
miss' on se paikallaan. Vaan kaikkialla
se onko paikallaan? Oh, ei! Jos Herra
meit' esimerkiks enkelinsä kautta
-- sanansa palvelijan, toisin sanoin
opastaa armossansa keksintöön,
mitenkä tavall' erikoisella
me koko kristikuntaa palvelemme
ja kirkon menestystä tuemme, --
kenp' uskaltaisi silloin vielä käydä
järjellä tarkoitusta tutkimaan
Sen, joka itse järjen loi? Ja ken
lakia taivaan iki-ihanuuden
sääntöihin tyhjiin turhan kunnian
haluais verrata? -- Vaan riittää tästä.
Siis mistä neuvoamme pyytää herra
täll' erää?

RISTIRITARI.
            Josp' ois seikka tällainen,
arvoisa isä: juutalaisell' ainut
on lapsi -- tytär --, jot' on kasvattanut
hän kaikkeen hyvään huolin hellimmin,
jot' enemmän kuin sieluaan hän lempii,
hält' itse saaden lemmen hurskaimman.
Nyt joku meikäläinen salatiedon
saa, ettei tytär ole juutalaisen,
jok' on vain lapsen jostain löytänyt,
tai varastanut, ostanut kenties;
laps kristityn on tyttö, kerrotaan,
ja kastettu, vaan juutalainen hälle
on uskons' antanut ja lukee hänet
vain juutalaisten heimoon, tyttärekseen:
arvoisa isä, sanokaa, mit' on
nyt tässä tehtävä?

PATRIARKKA.
                   Ma kauhistun!
Mut ennen muuta selittäkää, herra,
tapaus moinen olettamus onko
vai tosiseikka? -- Toisin sanoin: tuota
vain kuvailetteko, vai tapahtunut
niin onko, yhä tapahtuuko niin?

RISTIRITARI.
Ma luulin yhdentekeväksi sen,
arvoisan isän mieltä vain kun kuulla
ma halusin.

PATRIARKKA.
            Vai yhdentekeväksi?
Kas niinpä ihmisjärki ylpeä
erehtyy hengellisiss' asioissa. --
Ei suinkaan! Nähkääs, jos tuo tapaus
vain pelkkää pilaa on, ei maksa vaivaa
sit' ottaa vakavasti harkitakseen;
vaan teatteriin teidät neuvon ma,
siell' onhan edulliset esittää
tuollaiset pro et contra. -- Vaan jos herra
ei teatteri-ilveineen vain pilaa
tee minusta; jos tapaus tosi on;
jos vielä meidän hiippakunnassamme,
Jerusalemissamme rakkaassa,
se sattunut on, -- silloin, niin...

RISTIRITARI.
                                     Niin mitä --?

PATRIARKKA.
On silloin hetikohta juutalaista
sen mukaan rangaistava, mitä lait
niin keisarilliset kuin paavilliset
niin ilkeästä rikoksesta säätää.

RISTIRITARI.
Vai niin?

PATRIARKKA.
          -- Ja noiden lakein tuomio
on juutalaiselle, ken kristityn
saa uskonluopioksi, -- mestauslava --
tai rovio --

RISTIRITARI.
             Vai niin?

PATRIARKKA.
                       Mi tuomio
siis onkaan juutalaiselle, ken riistää
kasteensa liitost' orvon kristilapsen!
Sill' eikö ole kaikki riistoa,
mi lapselt' otetaan? -- se mikäli
ei kirkon hyväks tule.

RISTIRITARI.
                       Vaan josp' oisi
se lapsi kuollut kurjuuteen, jos sitä
ei juutalainen armahtanut ois?

PATRIARKKA.
Ei auta! Juutalainen poltetaan.
Parempi oishan ollut täällä kuolla
sen kurjuuteen kuin ikiturmiokseen
niin pelastua. -- Sitäpaitsi, mikä
on juutalainen Herran tehtäviin?
Jumala hänettäkin pelastaa
voi kenen tahtoo.

RISTIRITARI.
                  Vaan voi autuuttaakin
hänestä huolimatta -- uskoisin.

PATRIARKKA.
Ei auta! Juutalainen poltetaan.
Niin, jop' ois kolmasti tään vuoksi vain
ansainnut rovion! -- Ett' antaa lapsen
uskotta aivan kasvaa, jättää tyyten
sen ohjaajatta uskon velvoitukseen.
Se on jo julkeaa! Mä ihmettelen
teit' itseänne, herra ritari...

RISTIRITARI.
Muu jääköön rippiin, herra arvoisa,
jos Jumala niin suo. (Aikoo mennä.)

PATRIARKKA.
                     Kuink', ettekö
ees selitystä anna? -- lausu edes
nimeä konnan juutalaisen tuon? --
tuo häntä esiin? -- Neuvon tiedänpä!
Luo sulttaanin käyn oitis. -- Saladinin
meit' auttaa täytyy, täytyy: valallaan
sopimuskirjan on hän vahvistanut,
min mukaan suojelee hän kaikkia
pyhimmän uskontomme oikeuksia
ja oppeja, mit' omaksuu se ikään.
Meill' alkuteksti, Luojan kiitos, on,
käs'alansa on, sinettinsä meillä! --
Mun on myös helppo hälle valaista,
kuink' itse valtiolle vaarallinen
on uskonnottomuus! Kun mikään usko
ei ihmisiä sido, kaikki heltii
ja katkee kansalaisten siteet. -- Pois,
pois konnuus sellainen!...

RISTIRITARI.
                            On sääli, etten
noin oivaa saarnaa joutilaampana
voi nauttia! Ma Saladinin luo
oon kutsuttu.

PATRIARKKA.
              Vai niin? -- No niin --- no niinpä --

RISTIRITARI.
Jos teidän korkeutenne vain niin toivoo,
ma kyllä sulttaania valmistan.

PATRIARKKA.
Oh, tiedänhän, ett' armon löytänyt
on herra Saladinin eessä. -- Pyydän
vain parhaiten mua hälle mainitsemaan.
Jumalan puolesta vain kiivailen.
Min liikaa teen, teen Hänen vuokseen vain. --
Sen herra huomatkoon! -- Ja eikö totta,
ritari, mit' on juutalaisesta
puhuttu tässä, arvelu vain oli? --
tai? --

RISTIRITARI.
        Arvelu. (Poistuu.)

PATRIARKKA (itsekseen).
                Min pohjiin kuitenkin
mun täytyy sukeltaa, jos suinkin voin.
Siin' onpa Bonafides-veljelle
taas tehtävätä. -- (Ääneen.) Kuules, poikani!

    (Poistuessaan puhelee munkin kanssa.)


KOLMAS KOHTAUS.

    Huone Saladinin palatsissa. Orjat kantavat sinne joukon
    rahapusseja, asetellen ne lattialle vierekkäin.

    SALADIN ja kohta jäljempänä SITTAH.

SALADIN (tullessaan).
Sit' onpa totisesti loputtomiin!
Paljonko vielä on?

ERÄS ORJA.
                   Kai toiset puolet.

SALADIN.
Siis viekää loput sisarelleni! --
Vaan miss' Al-Hafi viipyy? -- Tämän saa
hän haltuuns' oitis ottaa. -- Tai sen ehkä
isälle ennemminkin lähetän? --
Se läpi sormeinihan soluis täällä. --
Lopulta tosin kyllä paatuukin,
ja juonta nyt on tarvis, ennenkuin
minulta liikaa liukee. Ainakin
saa köyhät tulla toimeen omillaan,
siks kunnes Egyptistä rahat ehtii. --
Vain hauta-almut kunhan jatkuvat!
Ja kunhan tyhjin käsin eivät lähde
pois pyhiinvaeltajat, kristityt!
Vain kunhan --

SITTAH.
               Mitä nyt? Miks raha mulle?

SALADIN.
Siit' ota saatavas, ja mitä jää,
se talteen korjaa.

SITTAH.
                   Eikö Nathan vielä
ritarin kanssa ole saapunut?

SALADIN.
Hänt' etsii kaikkialta hän.

SITTAH.
                            Vaan katsos,
mä mitä löysin, penkoessani
koruja vanhoja. (Näyttää hänelle pientä taulua)

SALADIN.
                Ah, veljeni!
Hän on, hän on se! -- Oli! oli! Ah!
Miks sinut, rakas, uljas nuorukainen,
niin varhain kadotinkaan? Sinun kanssas,
sun avullas mit' oisin tehnytkään! --
Tuo kuva mulle anna! -- Sen jo muistan,
sen hältä sisareni vanhempi
sai, Lilla, aamuna kun eräänä
hänt' ei hän laskenut ois syleilystään. --
Se veljen viime lähtö olikin! --
Ah, miksi hänet päästinkään, ja yksin! --
Niin, murhe Lillan surmas, eikä koskaan
hän mulle anteeks suonut, että matkaan
niin yksin hänet laskin. -- Niin hän katos!

SITTAH.
Poloinen veli!

SALADIN.
               Vaan -- pois valitus!
Me kaikki kerran katoammehan.
Ja -- kuka ties --? Ei surma yksin suista
ain' nuorukaista hänen luontoistaan
päämäärästään. Myös muit' on vainoojia;
ja usein vahvin sortuu niinkuin heikoin.
Mut olkoon miten on! Mun täytyy sentään
ritariin nuoreen kuvaa vertailla;
mun täytyy nähdä, kuinka paljon petti
mua mielikuvitus.

SITTAH.
                  Vain siks sen tuonkin.
Mut anna, anna mulle. Minä voin
sen sanoa. Naissilmä parhaiten
sen ymmärtää.

SALADIN (sisäänastuvalle ovenvartijalle).
              Ken? -- ristiritariko
siell' on? Hän tulkoon!

SITTAH.
                        Teit' en häiritä,
uteliaisuudella hänt' en tahdo
mä hämmentää...

    (Istuutuu syrjään sohvalle ja laskee harsonsa alas.)

SALADIN.
                Niin -- hyvä, hyvä! -- (Entä
millainen lie häll' ääni? -- Jossain piilee
viel' ääni Assadin kai sielussani!)


NELJÄS KOHTAUS.

    RISTIRITARI ja SALADIN

RISTIRITARI.
Ma, vankis, sulttaani...

SALADIN.
                          Mun vankini?
Mä kelle hengen lahjoitin, myös enkö
vapautta hälle lahjoittais?

RISTIRITARI.
                             Mit' tehdä
sinulle soveltuu, mun kuulla sopii,
ei edellyttää. Mutta, sulttaani,
mun luonteeseeni, säätyyni ei sovi
kiitollisuuttain erikoista sulle
vakuuttaa vuoksi henkeni. Mut aina
sun palveluksees alttiina se on.

SALADIN.
Mua vastaan sitä älä käytä vain! --
Ma vihamiehelleni lisäksi
suon pari kättä kyllä mielelläni;
vaan vaivoin luovuttaisin hälle vielä
sydämen moisen. -- Missään pettynyt
en sinust' ole, nuori, kunnon mies!
Sielulta, ruumiilt' Assadini olet!
Kysyä melkein voisinpa: miss' ootkaan
sä piillyt kaiken aikaa? nukkunut
miss' olet luolassa? Mi taikamaa,
mi hengetär näin nuoruutesi kukkaa
on hoidellut? Sua muistuttaahan voisin,
mit' yhdessä me teimme missäkin.
Sua voisin nuhdella, ett' yhden seikan
oot multa peittänyt, ett' yhden oot
pitänyt salaisuuden: -- niinpä voisin,
jos itseäin en näkis, sinut vain. --
Mut olkoon! Tässä kauniiss' unelmassa
sen verran ain' on totta, että mulle
uus Assad vielä versoo syksyssäni.
Kai siihen tyydyt, ritari?

RISTIRITARI.
                           Mit' ikään
sult' osakseni tulee, toivona
se oli sielussani.

SALADIN.
                   Tutkikaamme
tuot' oitis! -- Jäisitkö mun luokseni?
mun seurakseni? -- Joko kristittynä
tai muslemina, yhdentekevää;
pukunas valkovaippa, huopahattu,
tai jamerlonkki sekä turbaani, --
kuink' itse mielit! Koskaan en ma vaadi,
puut kaikki että samaa kuorta kasvais.

RISTIRITARI.
Sa muutoin tuskinpa se sankar' oisit,
jok' oot, jok' ennemmin ois Jumalan
puutarhuri.

SALADIN.
            No siis, -- jos pahempaa
et luule minusta, kai puoliks oomme
jo yhtä mieltä?

RISTIRITARI.
                Kokonaankin jo.

SALADIN (ojentaa hänelle kätensä).
Sanasta --!

RISTIRITARI (kättä antaen).
            -- miestä. Enemmän saat näin
kuin oisit ottaa voinut. Omas olen!

SALADIN.
Tää liikaa on jo osaks yhden päivän! --
Hän eikö tullut myös?

RISTIRITARI.
                      Ken?

SALADIN.
                            Nathan.

RISTIRITARI (kylmäkiskoisesti).
                                    Ei.
Mä yksin saavuin.

SALADIN.
                  Mink' oot teon tehnyt!
Ja mikä sallimus, ett' osui juuri
sellaisen miehen hyväks teko tuo!

RISTIRITARI.
No niin!

SALADIN.
         Noin kylmä miks? -- Ei, nuori mies,
kun Herra meillä jotain hyvää teettää,
niin kylmä ei saa olla! näyttää edes
niin kylmält' ei saa kainoudestakaan!

RISTIRITARI.
Ett' on jok' asialla maailmassa
niin monta puolta sentään! -- Joist' ei ees
voi käsittää, kuink' yhteen kuuluu ne!

SALADIN.
Vain parhaass' aina luopumatta pysy
ja kiitä Jumalaas! Hän tietäköön,
ne kuinka yhteen kuuluu. -- Vaan jos tahdot
noin olla sulkeutunut, nuori mies,
niin minunkin kai varovaiseksi
sun suhtees täytyy tulla. Minussakin,
ikävä kyllä, monta puolta on,
ja ain' ei näy ne oikein yhteen käyvän.

RISTIRITARI.
Se surettaa! Sill' epäluulo muutoin
mun vioistani vähimpiä on --

SALADIN.
Vaan sanohan, sä kelle nyrpeilet?
Et Nathanille toki? Sanohan!
Sull' epäluulo Nathaniinko ois?
Ens kertaa luottamustas näytä mulle!

RISTIRITARI.
Ei Nathania vastaan mitään mulla.
Vain itsellein oon suuttunut --

SALADIN.
                                Ja mistä?

RISTIRITARI.
Kun uneksinut oon -- ja valveilla! --
unohtaa juutalaisen voivan senkin,
ett' on hän juutalainen.

SALADIN.
                         Unelmas
se valveill' unelmoitu kerrohan!

RISTIRITARI.
Tytöstä Nathanin oot kuullut, herra.
Min hyvää hälle tein, tein -- koska tein.
En kiitost' alentunut niittämään,
kun sit' en kylvänytkään, enk' ees nähdä
sen koommin tyttöä mä halunnut.
Ol' isä matkoilla; hän palaa, kuulee,
hän etsii minut. Kiittää, toivoo, että
mua tyttärensä miellyttäisi; puhuu
toiveista, vastaisuudest' iloisesta.
No niin, mun lahjoo laverrus, mä menen,
nään, löydän todellakin neitosen ...
Ah, sulttaani, mun täytyy hävetä!

SALADIN.
Hävetä? -- Ett' on tytär juutalaisen
sua viehättänyt? -- eihän sitä suinkaan?

RISTIRITARI.
Sit', ettei vastustanut enempää
mun sydämeni tuota viehätystä,
sen mihin kietoi isä puheellaan! --
Ma houkka tuleen syöksyin uudelleen?
Nyt nähkääs kosin minä -- ja sain kiellon.

SALADIN.
Sait kiellon?

RISTIRITARI.
              Viisas isä mua sentään
ei oikopäätä hylkää. Viisas isä
vain kuulustella ensin haluaa,
vain miettiä. Niin toki! Minä myös
niin enkö tehnyt? Enkö kuulustellut
mä ensin myös ja miettinyt, kun tyttö
tulessa parkui? Totta, jumaliste! --
Suurt' on niin viisas olla, varova!

SALADIN.
No no! Tok' anteeks anna vanhukselle!
Kuin kauan epäröidä voiskaan hän?
Ei juutalaiseksi sua kääntymään
hän ensin vaatine?

RISTIRITARI.
                    Ken ties!

SALADIN.
Ken tieskö?
Ken tuntee paremmin tään Nathanin --.

RISTIRITARI.
Ei taikausko, missä kasvaneet
me oomme, valtaa meihin menetä,
vaikk' opimme sen tuntemaan. -- Ei vapaat
kaikk' ole, jotka ivaa kahleitaan.

SALADIN.
Se sana sattui! -- Mutta Nathan sentään --
kai Nathan --

RISTIRITARI.
              Pahin taikauskoist' on,
ett' oma kaikista on siedettävin.

SALADIN.
Olkoonpa niin! Vaan Nathan...

RISTIRITARI.
                              Että siihen
on aran ihmiskunnan turvattava,
se kunnes täyttä päivää totuuden
voi sietää; että yksin...

SALADIN.
                          Niin, mut Nathan!
On tuosta heikkoudesta Nathan vapaa.

RISTIRITARI.
Niin luulin minäkin...! Vaan josp' ois silti
tää ihmisihanne vain juutalainen
niin halpa, että haalii haltuunsa
hän kristittyjen lapsia ja niitä
kasvattaa juutalaisiks: entä sitten?

SALADIN.
Ken siten soimaa häntä?

RISTIRITARI.
                        Tyttö itse,
mua jolla houkutteli hän, jost' ois
kai toiveit' antanut hän palkakseni
teosta, jot' en muka turhaan tehnyt;
ei tyttö itse hänen omans' ole,
vaan löytölapsi, tytär kristityn.

SALADIN.
Jonk' epäs sulta siitä huolimatta?

RISTIRITARI (kiivaasti).
Epäsi, vaikka --! Hän on ilmi tullut.
Suvaitsevaisuus-lavertaja ilmi!
Kyll' osaan koiria ma usuttaa
repimään juutalaisen suden tuon,
min peittää viisausopin lampaannahka!

SALADIN (vakavana):
Pois kiihko, kristitty!

RISTIRITARI.
                        Pois kiihko? Miksi?
Kun muslemi ja juutalainen saa
vain muslemi ja juutalainen olla, --
luontonsa kristitynkö pitäis kieltää?

SALADIN (vielä vakavammin).
Pois kiihko, kristitty!

RISTIRITARI (tyyntyneenä).
                        Ma koko painon
tuon moittees tunnen -- minkä puserrat --
sa pariin sanaan, herra! Tietäisinpä,
kuink' Assad -- Assad menetellyt ois
mun sijassani!

SALADIN.
               Tuskin kummemmin! --
Kai aivan yhtä kuohuvasti, luulen! --
Vaan ken jo opetti sun hänen laillaan
mua sanoin lahjomaan? Mut todella:
jos niin on laita, kuten kerroit mulle,
minäkin Nathania kummeksun. --
Hän ystäväni sentään on, ja riitaa
en ystäväini välille mä sallis.
Alistu neuvoihin! Käy varoen!
Äl' oitis hylkyväkes kiihkoille
hänt' anna alttiiksi! Siit' ole vaiti,
min pappis vaatisivat hänelle
mun kostamaan! Äl' ole kristitty
uhalla muslemien, juutalaisten!

RISTIRITARI.
Se pian myöhää oiskin! Patriarkan
siit' olkoon kiitos verenhimoisen,
jonk' aseeksi ma kammoin antautua!

SALADIN.
Kuink' ennen mua etsit patriarkkaa?

RISTIRITARI.
Mua intohimon kiihko sinne vei
ja epäröinnin pyörre! -- Anteeks suo! --
Et minuss' Assadistas enää, pelkään,
halunne mitään nähdä.

SALADIN.
                      Paitsi ehkä
tuon pelon juuri! Tietäväni luulen,
vioista mistä taimii hyveemme.
Avujas vaali alati, niin virheiks --
en lue virheitäs. -- Vaan mene, etsi
sa Nathania nyt, kuin sua hän äsken,
ja tänne hänet tuo. Mun täytyyhän
sopimaan saada teidät. -- Jos on tyttö
todella mielees, ole huoleti!
Sä hänet saat! Ja Nathan muistaa vielä,
ett' ilman sianlihaa kasvattaa
hän tohti kristittyä lasta! -- Mene!

    (Ristiritari poistuu, ja Sittah nousee sohvalla.)


VIIDES KOHTAUS.

    SALADIN ja SITTAH.

SITTAH.
Kuink' omituista!

SALADIN.
                  Joko uskot, Sittah,
ett' Assad kunnon, kaunis nuori mies
on ollut?

SITTAH.
          Jos on ollut, eikä sulla
tää ritar' istunut lie mallina! --
Vaan kuinka tiedustella unhoittanut
oot hänen vanhempiaan?

SALADIN.
                        Erittäinkin
kai äitiään? Täss' onko maassa käynyt
hän koskaan? Eikö niin?

SITTAH.
                        Siit' otat selon!

SALADIN.
Oh, helpon helppoa! Näes Assadiin
niin kiintyi kristikansan kauniit naiset,
hän puolestaan taas heihin syttyi niin,
ett' aivan huhu nousi jo --. No niin,
sit' ei tee mieli muistella. -- Siis jälleen
hän mulla on; -- ja kaikin vikoineen
mä pitää tahdon hänet, kaikin oikuin
taipuisan sydämensä. -- Oh, tuon tytön
saa Nathan hälle antaa, eikö niin?

SITTAH.
Antaako? Päästää hälle!

SALADIN.
                        Aivan niin!
Mik' oikeus on tyttöön Nathanilla,
jos isäns' ei hän ole? Niin ken elon
pelasti tytölle, hän yksin perii
sen oikeudet, ken loi sen elämän.

SITTAH.
Vaan kuinka, Saladin, jos oitis nyt
sä tytön luokses ottaisit? Niin hänet
omistajasta väärästähän vain
het' eroittaisit.

SALADIN.
                  Oisikohan tarpeen?

SITTAH.
Ei juuri tarpeen kai! Mua tähän neuvoon
uteliaisuus suloinen vain saa.
Eräistä miehistä näes kovin mielin
mä tietää, heti kun vain suinkin voin,
millaista tyttöä he rakastavat.

SALADIN.
Lähetä noutamaan siis hänet.

SITTAH.
                              Veli,
ma saanko?

SALADIN.
           Nathania sääli vain!
Hän älköön saako mitään luuloa,
ett' eroittaa hän väkivallalla
tytöstä aiottaisiin.

SITTAH.
                     Älä pelkää!

SALADIN.
Ja mun, mun täytyy jo Al-Hafi löytää.


KUUDES KOHTAUS.

    Nathanin talon palmustoon päin avoin etehinen, kuten I,1:ssä.
    Esille levitettynä osa tavaroita sekä kalleuksia, joista siellä
    on puhuttu.

    NATHAN ja DAJA.

DAJA.
Kuink' ihanaa! Niin valiota kaikki!
Oh -- kaiken tään te yksin antaa voitte.
Hopeakangas kultareunainen
tuo miss' on kudottu? Kuin kalliskin?
Hääpuku vasta tulis siitä -- vaikka
kuningatarten ylle!

NATHAN.
                    Miksi juuri
hääpuku?

DAJA.
         Ettehän sit' ostaissanne
tietysti ajatellut. -- Mutta, Nathan,
hääpuvuks on se niinkuin tilattu,
ja sepä siitä tulkoon. Valkopohja:
viattomuuden kuva; kultajuovat,
jotk' yli pohjan kiertelee, ne taas
kuvaavat rikkautta. Kuinka somaa!

NATHAN.
Sinähän veikeilet? Hääpuvuista
sä mistä puhelet noin vertauskuvin?
Sa morsian siis ootko?

DAJA.
                       Minä?

NATHAN.
                             Ken siis?

DAJA.
Jumala nähköön -- minä?

NATHAN.
                        Ken siis? Kenen
hääpuvusta siis puhut? Sunhan on
tää kaikki, kenenkään ei muun.

DAJA.
                               Mun? Onko
se mulle, eikä Rechalle?

NATHAN.
                         Vie pois!
Tukussa toisessa on Rechan osa.
Pois korjaa rihkamas!

DAJA.
                      Te kiusaaja!
Ei, vaikk' ois kaiken maailman ne aarteet!
En kajoo, ellette jo etukäteen
minulle vanno, että käytätte
tät' ainoata tilaisuutta, toiste
min vertaista ei taivas teille suo.

NATHAN.
Ja mitä käytän? Tilaisuutta -- mihin?

DAJA.
Oh, älkää oudostelko! -- Lyhyesti:
ritari Rechaa rakastaa; te suokaa
hänelle tyttärenne, vihdoinkin
niin tulee loppu synnistänne, josta
en kauemmin voi vaieta, ja tyttö
taas palata voi kristittyjen keskeen,
taas tulee siksi, mikä on; taas on,
hän miksi syntyi; hyvyydellänne,
jost' emme kyllin kiittää voi, te ette
vain tulisia hiiliä ois silloin
kerännyt päänne päälle.

NATHAN.
                        Yhä teill' on
tuo vanha virsi? Uusin nuotein vain,
jotk' eivät oikein ota sointuakseen.

DAJA.
Miks ei?

NATHAN.
         Ois ritari mun mieleeni.
Mä hälle ennen muita soisin Rechan.
Mut .. Malttia vain mielees.

DAJA.
                             Malttia!
Se eihän vanhaa virttänne lie teidän --

NATHAN.
Vain joku päivä vielä malta mieltäs! --
Kas vain! Ken tuolta tulee? Munkkiko?
Käy kysymässä, mitä tahtoo hän!

DAJA.
Niin mitä --? (Menee tulijaa vastaan ja kysyy.)

NATHAN.
Anna siis -- ja ennenkuin
hän pyytääkään. -- Kunp' ensin selväks saisin
ritarin syntyperän, sanomatta
uteliaisuuteni syitä hälle!
Nääs jos hän kuulee ne, ja aiheeton
on epäluulo, silloin isyyden
oon peliin aivan turhaan heittänyt. --
Mit' on?

DAJA.
         Hän tahtoo teitä puhutella.

NATHAN.
No, tulkoon tänne hän; ja mene sinä.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    NATHAN ja MUNKKI.

NATHAN (Isäksi Rechan halustahan jäisin! --
Vaikk' enkö saisi siksi jäädä, joskin
pois jäis se nimi multa? -- Nimenkin
sen aina silti itse, itse hän
minulle antaa, kun hän huomaa, kuinka
mä siksi jäädä haluaisin.) -- Mene!
Mill' auttaa, hurskas veli, teitä voin?

MUNKKI.
Vähällä vallan. -- Iloni on teitä
taas nähdä, herra.

NATHAN.
                    Tunnette siis minut?

MUNKKI.
Ken teit' ei tuntis! Moneen käteenhän
on almut nimeänne painaneet, --
myös minun käteeni, jo kauan sitten.

NATHAN (tapainen kukkaroaan).
Lähemmäs, veli, mä sit' elvytän!

MUNKKI.
Ei, kiitos vain! En ota mitään -- sen
mä köyhemmiltä varastaisin. -- Kunhan
mun sallitte vain omaa nimeäni
vähäisen teille elvyttää. Mä myös
kehua voinhan teidän käteenne
jotakin tuoneeni, mi halveksuntaa
ei ansainnut.

NATHAN.
              Mä häpeen --. Anteeksi!
Sanokaa: mitä? -- ma sen korvaukseksi
sen arvon tarjoon seitsenkertaisen.

MUNKKI.
Kuulkaahan ennen kaikkea, kuink' itse
mä tänään vasta johduin muistamaan,
mink' annoin pantin teille.

NATHAN.
                            Mulle pantin?

MUNKKI.
Viel' äsken Quarantanassa ma istuin,
lähellä Jerikoa, erakkona;
mut tuli Arabian rosvoja,
mun temppelini, kojuni he sorti --
ja raasti minut mukaansa. Vaan pakoon
mä pääsin onneksi, ja pyytämään
ma patriarkalt' uutta paikkaa saavuin,
miss' elämäni loppuun hurskaana
mä yksin palvella voin Jumalaani.

NATHAN.
Maa jalkaani jo polttaa, hyvä veli!
Pian! Minkä pantin mulle annoit siis --?

MUNKKI.
Het' aivan, herra Nathan. -- Patriarkka
siis mulle lupas ensiks tyhjenevän
majasen Taborilla; luostariin
maallikkoveljeks siihen asti käski.
Siell' oon nyt, herra Nathan, Taborille
sadasti varmaan päiväss' anellen.
Mua patriarkka nähkääs paljon käyttää,
mit' inhoon kovin. Esimerkiksi --

NATHAN.
Mä pyydän, joutukaa!

MUNKKI.
                     Jo siinä oonkin! --
On hälle joku korvaan kuiskannut,
ett' eräs juutalainen täällä elää,
jok' kristittyä lasta tyttärenään
on kasvattanut.

NATHAN (hämmästyen).
                Kuinka?

MUNKKI.
                        Kuulkaa loppuun!
Mua käskee hän jos mahdollista siis
jäljille pääsemään tään juutalaisen,
tuost' ylen kauhtuneena konnuudesta,
mi synti vastoin pyhää henkeä
on hänest' oikea; se, mikä meille
on syntein synti, -- vaikka, kiitos taivaan,
me emme aivan tyystin tiedäkään,
mit' on se oikein. Silloin äkin herää
mun omatuntoni, ja mieleeni
mun johtuu, että itse aikoinani
oon ehkä tilaisuutta antanut
ma kuolonsyntiin tuohon. -- Sanokaas:
Kahdeksantoista vuotta sitten eikö
kuukauden parin vanhan tyttösen
haltuunne eräs huovi tuonut?

NATHAN.
                             Miten? --
Niin -- tosiaan --, niin kyllä --

MUNKKI.
                                  Katsokaahan
mua suoraan! -- Huovi tuo -- se minä oon!

NATHAN.
Te -- tekö?

MUNKKI.
            Herra, jolta toin sen teille --
jos oikein tiedän --, oli eräs herra
von Filneck, -- Wolf von Filneck!

NATHAN.
                                   Aivan niin!

MUNKKI.
Ol' äiti äsken kuollut, ja kun isän
tul' äkkilähtö, luulen, Gazzaan, jonne
laps orpo hänt' ei voinut seurata,
niin teille hän sen lähetti. Sit' enkö
mä teille Darunissa jättänyt?

NATHAN.
Niin juuri!

MUNKKI.
            Ei ois ihme, muistini
jos pettäisi. Niin monta vuotta herraa
ma tuota palvelin, ja tätä aivan
lyhyen ajan vasta. Pian kaatui
hän Askalonissa sen jälkeen. Muutoin
ol' lauha herra hän.

NATHAN.
                     Niin kyllä, niin!
Mä myös niin paljosta saan kiittää häntä!
Mun miekan alt' on temmannut hän usein.

MUNKKI.
Jaloa! Niinpä sitä rakkaammin
te hoivasitte hänen tyttöstään.

NATHAN.
Se uskokaa.

MUNKKI.
            No, missä on se siis?
Ei -- eihän kuollut toki --? Älkää suinkaan
sanoko kuolleeks sitä! -- Asiaa
jos kukaan muu ei tiedä, hyvin kyllä
se päätyy.

NATHAN.
           Päätyykö?

MUNKKI.
                     Mua uskokaa!
Kas, näin mä aattelen: kun hyvää luulen
mä tekeväni, vaan se lähelt' aivan
hipaisee jotain pahaa, mieluimmin
sen hyvän silloin tekemättä jätän,
me pahan melkein täysin tunnemmehan,
mut emme hyvää suinkaan. -- Kasvattaa
jos oikein hyvin tyttö kristitty
tuo tuli teidän, oli luonnollista
ett' omananne kasvatitte sen. --
Te lemmell' uskollisella sen ootte
nyt tehnyt -- tuonko palkan saadaksenne?
Sit' en mä ymmärrä. Ois viisaampaa
tosiaan ollut teidän jättää tyttö
hoteisiin jonkun toisen, joka sen
ois kasvattanut kristityks; vaan niinhän
tytärtä ystävänne ette oiskaan
te rakastanut. Mut siin' iässä
laps elää lemmestä -- se olkoon vaikka
eläimen rakkautta -- enemmän
kuin kristinopista. -- Kyll' aina ehtii
se kristityksi. Hoivissanne muutoin
jos tyttö kasvoi terveeks, hurskaaksi,
Jumalan eess' on sama se mik' oli.
Ja eikö kristinoppi perustu
kokonaan juutalaisten uskoon? Usein
mua suututtaa, mun kyyneliinkin saa,
kun kristityt niin usein unhoittavat,
ett' oli Herrammekin juutalainen.

NATHAN.
Te, hyvä veli, puolustakaa mua,
jos viha sekä ulkokultaisuus
tuon teon vuoksi -- yhden teon tähden! --
mua vastaan nousee! -- Te, te yksin saatte
sen tietää! -- Vaan se kuolkoon kanssanne!
Ei vielä turhamaisuus mua koskaan
sit' ole saanut muille kertomaan. --
Vain teille kerron sen. Vain hurskas mies
sen kuulkoon koruton. Hän ymmärtää
voi yksin, mihin tekoon käydä taitaa
jumalaa-pelkääväinen ihminen.

MUNKKI.
Mit' on tuo liikutus, nuo kyyneleenne?

NATHAN.
Te lapsen toitte mulle Daruniin.
Mut ette tiennyt kai, ett' aivan hiljan
Gathissa kristityt ol' lapsin, vaimoin
tuhonneet kaikki juutalaiset; että
keralla niiden myös mun vaimoni,
jonk' olin seitsemine poikinemme
ma taloon piiloittanut veljeni,
siell' liekkein uhriks heidän kanssaan jäi --?

MUNKKI.
Oi kaikkivaltias!

NATHAN.
                  Kun tulitte,
ma kolme päivää, kolme yötä olin
tomussa itkein Herran eessä maannut. --
Enk' itkein vain, vaan Hälle raivoten,
tilille vetäin, kiukuin kiroten
maailmaa, itseäni; kristikuntaan
ikuista vihaa vannoin --

MUNKKI.
                          Ah, sen uskon!

NATHAN.
Vaan vähitellen järki palautui,
se vienoin äänin puhui: 'Jumala
on silti, -- Hänen päätöstään myös tämä!
No niin! Käy! tee sä, niitä ymmärsit
jo aikaa, mit' ei varmaan vaikeampi
lie tehdä kuin ol' ymmärtää, jos vain
sa tahdot. Nouse!' -- Nousin, Jumalalle
ma huusin: 'Minä tahdon, jos Sa tahdot
mun tahtovan!' -- Te siinä samassa
ratsulta laskeudutte, lapsen tuoden
minulle käärittynä viittaanne. --
Oon unhoittanut, mitä teille silloin
ma sanoin, mitä mulle te. Tään verran
ma muistan: lapsen vuoteelleni vein
ja sitä suudellen ma polvistuin
ja huokailin! Ah, Herra, yksi sentään
takaisin korvaukseksi seitsemän!

MUNKKI.
Te, Nathan, Nathan, ootte kristitty!
Jumalan nimess' oottekin ei kukaan
sen enempää, ei koskaan!

NATHAN.
                         Hyvä meille!
Mi nähkääs minut kristityks saa teistä,
minusta teidät juutalaiseks saa!
Mut enempää ei meidän toisiamme
näin pidä hellyttää. Nyt tekoa
on tarvis! Ja vaikk' oitis toisen lapseen
mun sitoi lempi seitsenkertainen;
vaikk' aatoskin, ett' uudelleen mun pitää
hänessä menettää nuo poikani,
mun surmaa: -- minä tottelen, jos hänet
pois multa jälleen vaatii Sallimus!

MUNKKI.
Sep' oikein! Siihen teitä neuvoa
juur' epäröin mä. Ja nyt siihen teitä
jo hyvä henkenne on neuvonut!

NATHAN.
Vaan hänt' ei multa saa ken tahansa
koettaa viedä.

MUNKKI.
               Eihän -- eihän suinkaan.

NATHAN.
Kell' oikeutta suurempaa kuin mulla
ei ole häneen, hänell' olkoon se
varhempi ainakin --

MUNKKI.
                    Niin, juuri niin!

NATHAN.
min luonto, veriheimolaisuus suo.

MUNKKI.
Niin minustakin!

NATHAN.
                 Mainitkaa siis heti
mies mulle, sukuaan ken jotenkin
ois -- veli tahi setä taikka serkku; --
hält' en mä kiellä häntä, tyttöä,
jok' kodin, uskonnon min tahansa
kauneeksi syntyi sekä kasvatettiin. --
Mua enemmän te tästä herrastanne
ja suvustansa, toivon, tiedätte?

MUNKKI.
En luullakseni sentään, hyvä Nathan! --
Jo kuulittehan, että luonaan oon
vain vähän aikaa ollut.

NATHAN.
                        Tiennette
kai sentään, mitä sukua ol' äiti?
Kai Stauffeja, vai kuinka?

MUNKKI.
                           Mahdollista!
Niin luulen, niin.

NATHAN.
                   Häll' eikö veli ollut,
Konrad von Stauffen -- ristiritari?

MUNKKI.
Niin oli, muistelen. Mut malttakaas,
viel' onhan eräs herravainaan kirja
muu hallussain. Kun Askaloniin hänet
me hautasimme, poveltaan sen löysin.

NATHAN.
Mik' on se?

MUNKKI.
            Rukouksia siinä on.
Rukouskirjaa, tuumin, aina käyttää
voi kristitty. -- En minä tosin, kun
en taida lukea --

NATHAN.
                  Ei siitä mitään!
Vain asiaan!

MUNKKI.
             On mulle selitetty,
ett' alku- sekä loppulehteen kirjan
on herra luettelon omastaan
ja rouvan suvust' omin käsin tehnyt.

NATHAN.
Sep' oivaa! Juoskaa, kirja noutakaa!
Nopeaan! Saatte kultaa painon sen,
ja lisäks tuhat kiitosta! Pian, juoskaa!

MUNKKI.
Niin mielelläin! Mut arapiaks sen
on herra kirjoittanut. (Lähtee)

NATHAN.
                       Vähät siitä!
Tuo tänne vain! Oi Luoja, jospa sentään
saan pitää tytön, vävyn sellaisen
näin itselleni voittaa! -- Tuskin vain! --
Niin, käyköön miten käy! Vaan tällaista
ken patriarkalle lie kielinytkään?
Mun täytyy sitä muistaa kysyä!
Se oisikohan Dajan työtä --?


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    DAJA ja NATHAN.

DAJA (kiireesti; hämillään).
                             Nathan!
Ajatelkaahan!

NATHAN.
              Mitä?

DAJA.
                    Lapsipolon
niin säikäytti kutsu...

NATHAN.
                        Patriarkan?

DAJA.
Sulttaanin siskon, Sittah-prinsessan...

NATHAN.
Ei patriarkan siis?

DAJA.
                    Ei, Sittahin!
Kuink' ette kuule! Luokseen prinsessa
kutsutti lähetillä häntä.

NATHAN.
                          Ketä?
Rechaako? -- Sittah häntä kutsuttaako? --
No, jos on Sittah häntä kutsunut,
ei patriarkka...

DAJA.
                 Miksi juuri hän?

NATHAN.
Nykyään etkö hänest' ole mitään
sa kuullut? Tosiaankaan? Etkö mitään
sä ole hälle kuiskannut?

DAJA.
                         Mä? Hälle?

NATHAN.
Miss' ovat lähetit?

DAJA.
                    Tuoss' ulkona.

NATHAN.
Heit' itseni mun varovaisinta
ois puhutella. Tule! -- Kunp' ei tässä
vain patriarkan ole juonia. -- (Poistuu.)

DAJA.
Ja mä -- mä vielä aivan muuta pelkään. --
Saa nähdä! Ainut luuloiteltu tytär
noin rikkaan juutalaisen, eiköhän
myös muslemille kelpais? -- Hetkessä
hän ristiritarilt' on mennyt, -- mennyt,
toist' askelta mä ellen ottaa tohdi, --
sanoa tytöllekin, ken hän on! --
Ei huolta! Ensi hetkenä, min kahden
hän kanssain on, mä hälle sanon sen!
Ja hetki tulee se -- ken ties nyt juuri,
kun saatan häntä. Vaaratt' aivan kai
jo matkalla voin ensi vihjeen antaa.
Niin, niin! Nyt -- tai ei koskaan! Asiaan!

    (Lähtee Nathanin jälkeen.)



VIIDES NÄYTÖS.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Se Saladinin palatsin huone, mihin vielä näkyvissä olevat
    rahapussit kannettiin.

    SALADIN sekä kohta jälkeenpäin muutamia MAMELUKKEJA.

SALADIN (astuessaan sisään).
Siin' on ne rahat vielä! Eikä kukaan
voi löytää dervishiä. Shakkipöytään
kai jonnekin hän lienee joutunut,
kun itsensä niin unhoittaa, -- mua miksei
siis unhoittais? -- Mut olkoon! -- Mitä nyt?

ERÄS MAMELUKKI.
Sanoma hyvä, herra! Iloitse!
Kahirast', onni myötään, karavaani
jo saapuu! Verot seitsenvuotiset
tuo rikkaan Niilin rannan.

SALADIN.
                           Hyvä! Mulle
todella sanantuoja mieluisa
oot, Ibrahim! Ah, vihdoin, viimeinkin!
Hyvästä sanomastas kiitos, kiitos!

MAMELUKKI (odottaen, itsekseen).
No, anna, anna!

SALADIN.
                Mitä odotat?
Saat mennä.

MAMELUKKI.
            Mieluisalle ei siis muuta?

SALADIN.
Ja mitä muuta?

MAMELUKKI.
               Mitään hyvikettä
sanoman hyvän tuoja eikö saa?
Mä ensimäinen oonko siis, jonk' oppi
Saladin vihdoin sanoin palkitsemaan!
Vaan kunniaksi sekin: ensimäinen,
hän jolle oli saita!

SALADIN.
                     Ota siis
tuo kukkaro!

MAMELUKKI.
             Ei, nyt en ota, vaikka
jo kaikki antaisit!

SALADIN.
                    Kas uhmaajaa! --
Saat tuosta kaksi! -- Totta tuoko? -- menee?
Mua jalomielisemmäks jäikö hän?
Varmaanhan hälle hylkääminen tää
on karvaampaa kuin mulle antaminen. --
Hoi, Ibrahim! -- Näin iän lopulla
mi saakin minut uudeks yrittämään
yht' äkkiä! Jos Saladin ei tahdo
Saladinina kuolla, miksei siis
Saladinina elä hän!

TOINEN MAMELUKKI.
                    No, herra?

SALADIN.
Jos tulet sanomaan...

TOINEN MAMELUKKI.
                      Ett' Egyptistä
jo kuormasto on tullut!

SALADIN.
                        Tiedän jo.

MAMELUKKI.
Kuitenkin myöhästyinkö!

SALADIN.
                        Miten niin?
Tuost' ota hyvän tahtos palkkioksi
yks kukkaro -- tai kaksi!

MAMELUKKI.
                          Summa kolme!

SALADIN.
Niin, laskea jos osaat. -- Ota pois!

MAMELUKKI.
Viel' eräs kolmas tulee kai, -- jos muutoin
vaan voi.

SALADIN.
          Miks ei?

MAMELUKKI.
                   Niin, katsos, niskansa
on voinut taittaa hän! Me kolme näes
tulosta kuormain varmuuden kun saimme,
kaikk' oikopäätä tiehemme! Vaan nopein,
hän lankee, niin mä etumaiseks joudun,
siin' asti kaupunkiin myös pysyen;
vaan kadut Ibrahim, tuo veijari,
paremmin tunsi.

SALADIN.
                Oh, vai lankes yksi!
Ratsasta toki ystävääsi vastaan!

MAMELUKKI.
Sen kyllä teenkin! -- Ja jos elää hän,
niin puolet tästä kukkarost' on hänen. (Poistuu.)

SALADIN.
Kas siinäkin vain jalo, kelpo mies!
Noin kunnon mamelukkeja kell' onkaan?
Ja aatelia kai saan ma, että itse
heit' esimerkilläin oon kasvattanut? --
Pois aikees, heitä hyväks lopuksi
johonkin muuhun vielä totuttaa.

KOLMAS MAMELUKKI.
Sulttaani!

SALADIN.
           Sinäkö se syöksyit nurin?

MAMELUKKI.
En. Tuon vain sanan, että ratsailt' astuu
emiiri Mansor, päämies kuormaston ..

SALADIN.
Tuo hänet heti tänne! -- Kas, siin' on hän!


TOINEN KOHTAUS.

    EMIIRI MANSOR ja SALADIN.

SALADIN.
Emiiri, tervetullut! Kuinkas on
sun käynyt? -- Mansor, Mansor, kauanpa
sua saimme odottaa!

MANSOR
Tää kirje kertoo,
mitk' edustajas Thebassa sai ensin
kapinat kukistaa, sielt' ennenkuin
me uskalsimme lähteä. Mut tiellä
parhaani mukaan kiiruhtanut oon.

SALADIN.
Ma sua uskon! -- Mutta mukaasi
sa ota, hyvä Mansor, otahan
uus vartiosto oitis -- ja sen kyllä
mielelläs teethän? Matkaa täytyy heti
sun jatkaa. Suuremp' osa rahoista
sun vietävä on Libanonille,
isäni haltuun.

MANSOR.
               Oikein mielelläni!

SALADIN.
Ja kyllin vankka vartiosto ota!
Ei Libanonill' enää aivan varmaa
kaikk' ole. Etkö ole kuullut, että
temppeliherrat taas on jalkeillaan? --
Olehan varuillasi! --- Tule! Missä
on matkue? Sen nähdä haluan,
ja itse kaikki kuntoon toimittaa. --
    (Orjille.)
Luo Sittahin sen jälkeen saavun heti.


KOLMAS KOHTAUS.

    Palmupuisto Nathanin talon edustalla,
    RISTIRITARI käyskelee edestakaisin.

RISTIRITARI.
En taloon lähde, kerta kaikkiaan. --
Mies kyllä vielä näyttäytyy! Niin pian,
niin kernaast' ennen minut huomattiin!
Kai kokea saan vielä, että pyytää
hän päästä käynneistäni tiheistä
talonsa eessä? -- Hm! -- Mut oonpa totta
ma vihoissani. -- Näin mi saikaan minut
hänelle katkeraks? Hän sanoihan,
hän ettei multa vielä mitään epää.
Ja Saladin hänt' otti suostuttaakseen.
Siis minuun juurtunutko syvempään
lie kristitty kuin häneen juutalainen?
Ken itsens' oikein tuntee! Miks en sois
siis hälle pientä saalista, mit' on
hän kokenut noin eestä kristityn
pois häätää uutteraan? -- Niin pien' ei sentään
se luomus saaliiksi! -- Ja kenen luomus?
Ei toki orjan, joka järkäleen
kuljetti elon rantaan autioon
ja siihen jätti? Taiteilijan, luulis,
se on, jok' keksi hylky-järkäleessä
sen hahmon jumalaisen, jonka loi
hän ilmi! -- Rechan isäks oikeaksi
jää ikuisesti juutalainen, eikä
kristitty siittäjänsä! Itseksein
kun aattelen vain kristittynä Rechaa,
sit' ilman kaikkea, mit' antaa hälle
voi yksin juutalainen tuollainen:
niin, sydän, mikä sua häneen vetäis? --
Niin, tuskin mikään! Ei ees hymynsä,
jos ois vain sulosuun se väreilyä,
jos hymyn syy ei vastais armautta,
se jona nousee hänen huulilleen; --
ei, hymynsäkään ei! Sit' oonhan nähnyt
ma tuhlailtavan kauniimpana vielä
ilveilijöille, imartelijoille
ja pilkkaajille, irstaille! -- Mua silloin
se lumosiko myös, ja syttikö
minussa toiveen saada liihoitella
eloni päivät auringossa sen? --
En tiedä. Sentään kannan kaunaa hälle,
jok' yksin arvon korkeamman tuon
soi tytölle! Miks niin? -- Ehk' ansaitsin
ma Saladinin viime sanain pilkan!
Jo paha on, ett' uskoakin saattoi
Saladin sitä. Kuinka mitätön
mä hänest' olinkaan! -- Vuoks tytön kaikki? --
Kurt, Kurt, näin ei käy! Ota ohjat käsiis!
Ja jospa Dajan lavertamat seikat
käy vaikeiks todistaa? -- Kas, jopahan
mies astuu talostansa, keskusteluun
syventyneenä -- kenen kanss'? -- Ah, hänen!
Tuon minun munkkini? -- Ah, silloin tietää
hän kaiken, kavallettu varmaan on
jo patriarkalle! -- Ma virmapää,
mit' oonkaan aikaan saanut nyt! Kuin voikaan
pien' intohimon säen tuhota
näin paljon aivojamme! -- Pian päätä,
nyt mit' on tehtävä! -- Käyn syrjään, varron,
siks kunnes munkki ehkä jättää hänet.


NELJÄS KOHTAUS.

    NATHAN ja MUNKKI.

NATHAN (lähestyen).
Parahin kiitos vielä, hyvä veli!

MUNKKI.
Ja teille samoin!

NATHAN.
                  Mulle? Teiltä? Miksi?
Kun tyrkyttelin teille jäykästi,
mit' ette tarvinnut? -- Vaikk' yhtä jäykkä
ehk' itse olitte, mua rikkaampi
te ette tahdo millään ehdoin olla.

MUNKKI.
Mun omanihan sitäpaitsi ei
tuo kirja olekaan, vaan tytön, jonka
se onkin koko isänperintö.
No, tekin hällä sentään oottehan.
Vain suokoon Herra, ettei tarvis teidän
katua mitään, mitä teitte hälle!

NATHAN.
Kuin voisin? Enpä koskaan! Huolett' olkaa!

MUNKKI.
Hm! Patriarkat, ristiritarit...

NATHAN.
Niin pahaa eivät koskaan mulle taida
he tehdä, että jotain katuisin, --
tuot' ainakaan! -- Ja aivan varmako
siis ootte, että patriarkkaanne
on joku ristiritar' yllyttänyt?

MUNKKI.
Ei juuri kukaan muukaan. Hänen kanssaan
juur' äsken erään ristiritarin
ma kuulin puhuvan -- ja siihen sävyyn.

NATHAN.
Vaan niitähän on Jerusalemissa
yks ainut nyt. Ja hänet tunnen ma.
Hän ystäväni on -- mies nuori, jalo
ja rehellinen!

MUNKKI.
               Aivan niin! Hän juuri!
Mut usein maailmassa täytyyhän
kokonaan toinen olla miehen, kuin
mik' on hän.

NATHAN.
             Surullinen totuus! -- Tehköön
siis kukin pahintaan tai parastaan! --
Kädessä kirjanne, en pelkää ketään,
ja kera sen luo sulttaanin käyn suoraan.

MUNKKI.
Siis onneksenne! Tähän jätän teidät.

NATHAN.
Ja tyttöä viel' ette nähnyt ees!
Pian tulkaa takaisin, ja usein! -- Kunpa
ei patriarkka vielä tänään mitään
sais tietää! -- Tai miks ei? Vain sanokaa
jo tänään, mitä tahdotte!

MUNKKI.
                          En minä!
Hyvästi jääkää! (Poistuu)

NATHAN.
                Muistakaahan käydä! --
Jumala! Tässä taivaan alla aivan
ma oitis polvistua tahtoisin!
Kuink' itsestään nyt laukee solmu, mikä
niin usein mieltäin ahdisti! -- Oi Luoja,
kuink' onkaan helppoa, kun salattavaa
mull' enää maailmass' ei ole mitään!
Kun yhtä vapaana eess' ihmisten
kuin Sun voin vaeltaa, Sun, jonka yksin
ei ihmist' ole tarvis tuomita
tekojen jälkeen -- jotka, Jumala,
niin harvoin hänen tekojansa ovat!


VIIDES KOHTAUS.

    NATHAN ja RISTIRITARI, joka tulee sivultapäin hänen luokseen.

RISTIRITARI.
Hoi! Nathan, vartokaahan muakin!

NATHAN.
Ken huutaa? -- Tekö, ritari? Miks teitä
sulttaanin luona tavata en saanut?

RISTIRITARI.
Me eksyimme. Sit' älkää paheksuko!

NATHAN.
En minä, mutta Saladin...

RISTIRITARI.
                           Te juuri
olitte poistunut...

NATHAN.
                    Te häntä siis
kuitenkin saitte puhutella? Hyvä.

RISTIRITARI.
Mut yhdessä hän meitä molempia
halusi tavata.

NATHAN.
               Sen parempi.
Siis tulkaa mukaan. Hänen luokseen aioin
ma muutenkin. --

RISTIRITARI.
                  Kai teiltä kysyä
saan, Nathan, kuka tuolla luotanne
läks äsken?

NATHAN.
            Ettekö siis tunne häntä?

RISTIRITARI.
Hän eikö ollut munkki-hyväkäs,
jot' ajokoiranansa patriarkka
niin halukkaasti käyttää?

NATHAN.
                          Ehkä oli!
Hän patriarkan mies on ainakin.

RISTIRITARI.
Ovela keino, yksinkertaisuutta
edeltäjänä käyttää konnantyön!

NATHAN.
Niin, yksinkertaisuuden tuhmuutta,
ei hurskautta.

RISTIRITARI.
               Patriarkka ei
hurskaihin usko.

NATHAN.
                 Tämän miehen kyllä
ma takaan. Sopimattomissa töissä
ei patriarkkaa auta hän.

RISTIRITARI.
                         Niin, siltä
tosiaan näyttäis. Eikö minust' ole
hän teille puhunut siis mitään?

NATHAN.
                                Teistä?
Ei nimenomaan teistä. -- Tuskinhan
ees nimeänne tuntee hän?

RISTIRITARI.
                         Niin, tuskin.

NATHAN.
On tosin jostain ristiritarista
hän maininnut.

RISTIRITARI.
              Ja mitä?

NATHAN.
                       Tuskinpa
teit' ensinkään hän sillä tarkoitti!

RISTIRITARI.
Ken tietää! Kertokaahan!

NATHAN.
                         Syytellyt
mua patriarkalle on joku...

RISTIRITARI.
                            Teitä?
Luvalla sanoen, se valhett' on. --
Mua kuulkaa, Nathan! -- Olen mies, ei
voi koskaan kieltää mitään tekoaan.
Min tein, sen tein! Vaan hyväks työks en sentään
jokaista tekoani myöskään tahdo
mä väittää. Miksi jotain vikaani
mä häpeisin? Sit' enkö lujast' aio
ma parantaa? Ja luja aikomus,
ma tiedän, kauas ihmistä voi auttaa. --
Mua kuulkaa, Nathan! Ristiritari
tuon munkin oon mä kuitenkin, se, joka
on teitä syyttänyt. -- Te tiedättehän,
mi mua kuohutti, mi suoneni
sytytti tuleen! Mua tomppelia!
Ma sieluineni ruumiineni tulin
syliinne heittäytymään. Kuinka kylmä
te mulle olitte -- niin, penseä,
sill' onhan penseys pahempaa kuin kylmyys; --
mua kuinka vältellen te kohtelitte;
kuink' yrititte muka vastailla
minulle lausein pelkkää ilmaa täysin;
mä vielä tuskin muistella voin sitä,
jos tahdon mielenrauhan säilyttää. --
Niin, kuulkaa, Nathan! -- Silloin Daja hiipi
jälkeeni, kiihtyneeseen mieleeni
pudotti salaisuutensa, miss' oli
mun mielestäni outoon käytökseenne
selitys täysi.

NATHAN.
               Kuinka niin?

RISTIRITARI.
                             Vain kuulkaa!
Ma arvelin, ett'ette menettää
haluais kristitylle jälleen sitä,
niin kerran kristityiltä valtasitte.
Niin mieleeni tul' aatos, teille tuottaa
äkisti kelpo säikähdys.

NATHAN.
                        Vai kelpo?
Se mihin kelpaa?

RISTIRITARI.
                 Mua kuulkaahan!
Niin, väärin tein kuin teinkin! Aivan syytön
te ehkä liettekin. Tuo Daja-hupsu
ei tiedä mitä puhuu -- vihaa teitä --
vain selkkaukseen teidät koettaa
näin saada. -- Ehkä, ehkä niin! -- Ma oon
vain nuori houkka, aina joka suuntaan
ma haihattelen, milloin liian paljon
ja milloin liian vähän teen. -- Niin, niinkin
voi olla! -- Nathan, anteeksi!

NATHAN.
                               Jos noin
mua hyvitätte todella...

RISTIRITARI.
                         Siis myönnän:
Luo patriarkan menin! -- mut en teitä
ees maininnut. Se valheeks jää kuin jääkin!
Vain ylimalkain tapauksen tään
hänelle kerroin, mieltään kuullakseni.
Se myöskään eihän kyll' ois ollut tarpeen, --
hyvinhän patriarkan tunsin ma
jo konnaks! Enkö teitä itseänne
tilille vaatia ois voinut heti?
Pitikö tyttöpolo heittää mun
tuollaisen isän menetyksen vaaraan? --
Vaan mitäs siitä! Patriarkan konnuus,
mi aina pysyy samanlaisna, se
sai minut oitis jälleen selvenemään. --
Mua kuulkaahan vain loppuun. Vaikkapa
hän tietäisikin nimenne, -- niin mitä,
mitäpä siitä? Tytön saa hän vain,
jos teidän yksistään se on, sen viedä
voi luostariin vain teidän talostanne.
Siis -- mulle tyttö, mulle antakaa,
ja sitten tulkoon patriarkka! Ah!
mun vaimooni hän kyllä kajoomatta
saa jäädä. Mulle hänet antakaa
ja pian! Olkoon sitten teidän tytär
tai älköön, -- olkoon juutalaisen lapsi
tai kristityn -- se yhtä kaikki on!
Tään enempää en nyt, en koskaan vasta
mä ikänäni tästä kysy teiltä,
kävipä miten kävi!

NATHAN.
                   Luulette
kai tuiki tarpeen mulle olevan
totuutta peittää?

RISTIRITARI.
                  Olkoon miten on!

NATHAN.
Mä enhän teiltä -- enkä keltään, kenen
asia tulee tietää -- salannut
viel' ole, ett' on kristityn hän tytär
ja minun kasvattini vain. -- Vaan miks en
viel' itselleen sit' ole ilmaissut? --
Syy siihen on vain hänen tiedettävä.

RISTIRITARI.
Ei hänenkään sit' ole tarvis tietää. --
Teit' eelleen suokaa hänen samoin silmin
kuin ennen katsoa! -- Tää paljastus
häneltä säästäkää! -- Te, tehän yksin
hänestä määräätte. Mä pyydän, Nathan,
minulle suokaa hänet! Antakaa!
Mä yksin toiseen kertaan pelastaa
voin sekä tahdon hänet -- minä yksin!

NATHAN.
Niin, -- kerran, kerran voitte! Enää ette.
Se myöhää on jo.

RISTIRITARI.
                 Kuinka? Myöhääkö?

NATHAN.
Niin, kiitos patriarkan...

RISTIRITARI.
                           Patriarkan?
Hänenkö kiitos? Miksi? Oisko hän
halunnut meiltä kiitost' ansaita?
Niin, mistä kiitos?

NATHAN.
                    Siitä, että nyt
me tytön sukujuuren tiedämme.
Ja tiedämme, hän kenen käsiin voidaan
pois antaa, varmaan talteen.

RISTIRITARI.
                             Piru siitä
voi häntä kiittää -- vanhaa apulaistaan!

NATHAN.
Niin, niistä käsistä nyt saattekin
siis Rechaa anoa, eik' enää multa.

RISTIRITARI.
Poloinen Recha! Mitä kaikkea
sa saatkaan kokea! Mi onni muille
ois orvoille, on onnettomuus sulle!
Voi Nathan, Nathan! -- Missä ovat siis
nuo sukulaiset?

NATHAN.
                Missäkö?

RISTIRITARI.
                          Ja keitä?

NATHAN.
On ennen muita ilmaantunut veli,
jolt' on siis teidän Rechaa kosittava.

RISTIRITARI.
Velikö? Mikä on hän? Sotilas
vai pappi? -- Sanokaa, ma jotta tiedän,
mit' odottaa ma saan.

NATHAN.
                      Ma luulen, ettei
lie kumpikaap hän -- tai on kumpikin.
Hänt' oikein viel' en tunne.

RISTIRITARI.
                             Entä muutoin?

NATHAN.
Hän kelpo mies on, jonka luona Recha
on viihtyvä.

RISTIRITARI.
             Vaan kristitty hän on!
Mä väliin ensinkään en tiedä, Nathan, --
täst' älkää pahastuko! -- mit' on teistä
mun ajateltava. -- Nyt eikö Rechan
joukossa kristittyjen kristittynä
esiintyminen ole? Ja kun kyllin
sit' osaa esittää hän, lopulta
siks eikö muutu hän? Ja puhtaan nisun,
min kylvänyt te ootte, ohdake
lopulta eikö peitä? Näinkö vähän
se teitä huolettaa? Te -- tekö silti
sanoa voitte, ett' on viihtyvä
veljensä luona tyttö?

NATHAN.
                      Niin mä luulen,
niin toivon! Ja jos jotain puuttuis hältä,
häll' oommehan me myöskin, te ja minä!

RISTIRITARI.
Oh, mitäpä vois luona veljen tuon
Rechalta puuttua! Hän yllin kyllin
saa siellä ravintoa, pukuja;
tuo kulta-veli makeiset ja helyt --
ja niitä sisko muuta kaipaiskaan? --
Ai niin, myös miehen sentään! Niin, sen myös,
sen myös kyll' aikanansa hankkii veli!
Millaisen suinkin saisi! Kristityistä
parahan aivan! -- Nathan, Nathan, te
kyll' enkeliksi tytön kasvatitte,
vaan muut nyt hänet turmelee!

NATHAN.
                              Ei vaaraa!
Hän rakkautemme arvoiseksi jää
kyll' edelleenkin.

RISTIRITARI.
                   Älkää sanoko!
Mun lemmestäni älkää ainakaan!
Se mitään nähkääs luovuttaa ei tahdo,
ei vähintäkään! Ei ees nimeä!
Vaan malttakaas! Hän epäilee jo ehkä
mit' tekeill' on?

NATHAN.
                  Ehk' epäilee. Vaan mistä,
en tiedä minä.

RISTIRITARI.
               Sekin paljon on.
Mit' ikään kohtalolta odottaa
hän saakin, multa tulee -- täytyy hänen
se kuulla ensiks. Oli aatokseni,
hänt' etten ennen näkis, puhuttelis
kuin omakseen mua sais hän nimittää, --
nyt pois se aatos! Minä riennän heti ..

NATHAN.
Seis, minne?

RISTIRITARI.
             Hänen luokseen! Näkemään,
täss' onko tytön sieluss' urhoutta
kylliksi päätökseen, mi ainoa
ois hänen arvoisensa!

NATHAN,
                      Mihin?

RISTIRITARI.
                             Siihen,
ett' enempää ei veljestään tai teistä
hän välitä --

NATHAN.
               Vaan --?

RISTIRITARI.
                        Vaan mua seuraa, vaikka
niin joutuis muslemille vaimoksi!

NATHAN.
Seis! Ette tapaa häntä: hän on mennyt
sulttaanin siskon luokse -- Sittahin.

RISTIRITARI.
Ja milloin? miksi?

NATHAN.
                   Veljen myös jos siellä
tavata tahdotte, vain mukaan tulkaa.

RISTIRITARI.
Kenenkä veljen? Rechan? Sittahinko?

NATHAN.
Kentiespä kummankin. Vain tulkaa, tulkaa!

    (Vie ristiritarin mukanaan.)


KUUDES KOHTAUS.

    Näyttämö: Sittahin haaremi.
    SITTAH ja RECHA, keskustellen.

SITTAH.
Kuink', armas impi, sinust' iloitsenkaan! --
Mut älä arkaile, äl' ujostele!
Iloitse, puhu mielin avoimin!

RECHA.
                              Prinsessa...

SITTAH.
Ei, ei niin! Vain Sittahiksi
mua sano, siskoks, -- älä prinsessaksi!
Mua pikku äidiks sano -- melkeinhän
se voisin ollakin. -- Niin nuori, viisas,
niin hurskas! -- Mitä tiedät kaikkea,
mit' ootkaan lukenut!

RECHA.
                      Ma lukenut?
Voi Sittah, pilaa siskopahaisesta
nyt teet. Ma tuskin taidan lukea.

SITTAH.
Vai tuskin taidat, veitikka!

RECHA.
                             Vain vähän
isäni kirjoitusta. -- Kirjoja
sun luulin tarkoittavan.

SITTAH.
                         Niitä juuri!

RECHA.
Niin, kirjoja ma vaivoin luen vain.

SITTAH.
Niin todellako --?

RECHA.
                   Aivan todella.
Ei kirjanoppineisuus tyydyttää
voi isää, kun vain kuollein kirjaimin
se painuu aivoihin.

SITTAH.
                    Ai, mitä puhut!
Vaikk' aivan väärään puhe tuo ei osu! --
Ja kaiken, niitä tiedät --?

RECHA.
                            Hänen suustaan
sen kuulin vain. Ja enimmästä vielä
kysyä voisin: missä, mitenkä
ja miksi opetti hän mulle sen?

SITTAH.
Niin kaikki jääkin mieleen parhaiten.
Niin yhtäaikaa oppii koko sielu.

RECHA.
Vain vähän varmaankin on lukenut
myös Sittah -- tai ei mitään!

SITTAH.
                              Miten niin?
En kirjaopist' ylpeilis. Vaan miksi
noin arvelet? Syys sano rohkeasti!

RECHA.
Kun niin hän suora on, niin koruton,
itsensä lainen vain...

SITTAH.
                       No?

RECHA.
                           Isä sanoo,
ett' aniharvoin kirjat sellaisiksi
suo meidän jäädä.

SITTAH.
                  Oi, mik' onkaan mies
tuo isäs!

RECHA.
          Eikö totta?

SITTAH.
                      Kuinka liki
hän totuutt' aina osaa!

RECHA.
                        Eikö niin?
Ja tämä isä --

SITTAH.
               Lapsi, mik' on sun?

RECHA.
Tää isä --

SITTAH.
            Jumalani! Itketkö?

RECHA.
Tää isä -- Ah, mun sanoa se täytyy.
mun täytyy sydäntäni keventää...

    (Heittäytyy kyynelsilmin Sittahin jalkoihin.)

SITTAH.
Mik' on sun, Recha, lapseni?

RECHA.
                             Tää isä --
mun täytyy menettää!

SITTAH.
                     Sun -- menettää?
Hänetkö? Miksi? -- Tyynny, rauhoitu --!
Ei koskaan! -- Nousehan! Jo nouse ylös!

RECHA.
Et turhaan ystävättärekseni
ja siskokseni mulle tarjoutunut.

SITTAH.
Se oonhan, oonhan! -- Nouse toki, nouse!
Tai apua mun täytyy kutsua.

RECHA (rohkaistuu ja nousee).
Ah, anna anteeksi! Vain tuskassani
ma unohdin ken oot sa. Vaikerrus
tai epätoivo Sittahiin ei tehoo.
Vain kylmä tyyni äly vaikuttaa
hänessä mitä tahansa. Se voittaa,
ken asiansa jättää turviin sen.

SITTAH.
No siis?

RECHA.
         Ei, ystävätär, siskoni
ei koskaan usko sitä, myönnä sitä,
ett' uutta isää tyrkytellään mulle!

SITTAH.
Uutt' isää -- tyrkytellään? Sulleko?
Ken sellaist' yrittäiskään, lapsukainen?

RECHA.
Ken? Hyvä, paha Dajani, hän, hän se
sit' yrittää -- sen voikin. -- Niin, et tunne
kai tätä hyvää, pahaa Dajaani?
Niin, taivas anteeks suokoon -- palkitkoon
sen kaiken, mit' on hyvää, pahaa mulle
hän rakentanut!

SITTAH.
                Sulle pahaako?
Ei sitten paljon hyvää häness' ole!

RECHA.
On! -- oikein, oikein paljonkin!

SITTAH.
Ken on hän?

RECHA.
            Hän kristitty on, mua lasna hoiti
ja kuinka hoiti! Sit' et uskoisi!
Niin etten äitiä ees kaivannut!
Sen taivas hälle palkitkoon! -- Vaan mua
niin peloittikin hän, niin kiduttikin!

SITTAH.
Ja miksi? miten?

RECHA.
                 Ah, naisraukka, hän --
hän onhan kristitty, -- ja rakkaudesta
kiduttaa hänen täytyy; hurmahenki
tuollainen on hän, joka luulee, että
tien ainoon oikean, tien yleisen
hän tietää taivaaseen.

SITTAH.
                       Nyt ymmärrän!

RECHA.
Ja tuntee tehtäväkseen ohjata
jokaisen harhautuneen sille tielle. --
Ja taitaako hän muuta? Jos on totta,
ett' oikeaan vie yksistään se tie,
niin kuinka vois he nähdä tyynesti,
ett' ystävänsä käyvät toista tietä,
mi turmaan johtaa, iki-kadotukseen?
Pitäishän silloin samaa ihmistä
yht' aikaa rakastaa ja vihata.
S e n vuoksi en näin ääneen valittamaan
ma oiskaan puhjennut. Mä mielelläni
viel' oisin kauan häntä sietänyt --
rukoustaan, huokailuaan, uhkauksiaan, --
niin, mielelläni. Aatoksiin mua aina
ne hyviin, hyödyllisiin veiväthän.
Ja ketä pohjaltaan ei mairittelis,
hänt' että joku, kuka tahansa,
niin kalliina, sen arvoisena pitää,
ett' ei ees ajatella siedä hän
ikuista luopumista hänestä!

SITTAH.
Niin, aivan totta!

RECHA.
                   Mutta -- mutta -- sitä
en kestä enää, -- vastustaa en jaksa,
en mallilla, en mietteillä, en millään!

SITTAH.
Niin -- mitä?

RECHA.
              Mit' on muka keksinyt
vast' ikään hän.

SITTAH.
                 Vast' ikään? Keksinyt?

RECHA.
Vast' ikään aivan! Tänne tullessamme
me lähestyimme kristittyjen vanhan
pyhäkön raunioita. Äkisti
hän silloin seisahtui, kuin taistellut
ois kanssa itsensä, ja kostein silmin
taivasta milloin, milloin mua katsoi.
Ja vihdoin lausui: Tule, oikotietä
menemme tästä kautta temppelin!
Hän menee, minä seuraan, kammolla
ma katson raunioitten sokkeloita.
Hän jälleen seisahtuu, ja huomaan kanssaan
mä seisovani portaill' alttarin
jo sortuneilla. Mitä tunsinkaan,
kun jalkoihini kuumin kyynelin,
käsiään väännellen hän lankes!

SITTAH.
                               Lapsi!

RECHA.
Ja nimeen Jumalan, -- jok' anomusta
lie monta kuullut siinä, ihmeitä
monia tehnyt, -- vannotti hän mua,
totisin säälin katsein vannotti,
ett' armahtaisin toki itseäni!
Tai anteeks soisin hälle ainakin,
ett' täytyy hänen mulle ilmaista,
mik' oikeus hänen kirkollaan on minuun.

SITTAH.
(Oi onnetonta! -- Sitä aavistinkin!)

RECHA.
Ma laps oon kristittyjen, kastettu;
en tytär Nathanin, -- oh Herra, Herra,
mun isäni hän ei! -- Voi sisko, Sittah,
näe jalkais eessä minut taas...

SITTAH.
                                Ei, Recha!
Ei, nouse! -- Tulee veljeni -- Nyt ylös!


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    SALADIN ja EDELLISET.

SALADIN.
Mit' täällä, Sittah?

SITTAH.
                     Hän on suunniltaan!
Oi Herra!

SALADIN.
          Kuka on?

SITTAH.
                   Sä tiedäthän!

SALADIN.
Tytärkö Nathanimme? -- Mik' on hänen?

SITTAH.
Vain rauhoituhan, lapsi! -- Sulttaani...

RECHA (laahautuu polvillaan Saladinin eteen, painaa päänsä maahan).
En ennen nouse! ennen en voi nähdä
sulttaanin kasvoja, en ihastella
ikuisen hurskauden, hyvyyden
kajoa katseessaan ja otsallaan.

SALADIN.
Sa nouse ... nouse!

RECHA.
                    Ennenkuin hän lupaa...

SALADIN.
Ma lupaan mitä tahansa -- vain nouse!

RECHA.
Ei muuta kuin ett' isäni hän mulle
ja minut isälleni jättää. -- Vielä
en tiedä, kuka muuten isäkseni
lie pyrkinyt ja voinee pyrkiä.
En tietää tahdokaan! Vaan veri vainko
isyyden määrää? Veri vain?

SALADIN (nostaa hänet ylös).
Ma huomaan --! --
Ken julmuri sun itses, itses saikaan
tuot' uskomaan? Se aivan varmaa siis
jo onko? Onko täysin todistettu?

RECHA.
On kai! Kun Daja imettäjältäni
sen oli kuullut.

SALADIN.
                 Imettäjältäs!

RECHA.
Hän kuolinvuoteell' oli tuntenut
tarvetta Dajalle sen ilmaista.

SALADIN.
Vai kuolinvuoteell'? Eikö houreissaankin!
Ja vaikk' ois tottakin! -- Niin, isyyttä
ei veri, veri yksin suinkaan määrää!
Eläinten kesken tuskin ees! Vaan on
ylintäin etuoikeus ansaitsemaan
tuo nimi! -- Mut äl' ole huolissas!
Ja tiedätkös! Jos kaksi isää vallan
sinusta kiistää, -- jätä molemmat
ja ota kolmas! Minut isäks ota!

SITTAH.
Oi niin, se tee!

SALADIN.
                 Ma oikein hyvä isä
haluan olla! -- Mutta kuules, vielä
mieleeni johtuu paljon parempaa.
Miks ylipäätään tarvitsisit isää?
Pian ehkä kuolee he -- niin ajoissa
on katsottava joku, joka kilvan
eläisi kanssamme! Sä ehkä jonkun
jo tiedätkin?

SITTAH.
              Hänt' älä punastuta!

SALADIN.
Sep' aikeeni juur' olikin. Niin kauniiks
käy punastuissaan rumakin -- kuink' ei
siis kaunis siitä kaunistuisi vain?
Mä tänne olen isäs Nathanin
ja erään -- erään toisen tilannut.
Arvaatko kenen? -- Tänne, Sittah! Sallit
kai tämän?

SITTAH.
           Veli!

SALADIN (Rechalle).
                 Jotta hänen eessään
sa oikein punastuisit, armas tyttö!

RECHA.
Kenenkä eessä -- punastuisin?

SALADIN.
                              Olehan
sa olevinas! -- Vaiko vaalenisit?
Tee miten voit ja mielit!
    (Eräs orjatar sisään, lähestyy Sittahia.)
                          Joko on
he täällä?

SITTAH.
           Hyvä! Laske sisään heidät!
He tääll' on, veli!


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    NATHAN ja RISTIRITARI edellisten lisäksi.

SALADIN.
                    Rakkaat ystävät! --
Sinulle, Nathan, ennen muuta täytyy
mun ilmoittaa, ett' oitis kun vain tahdot,
takaisin rahas saat sa...!

NATHAN.
                           Sulttaani!

SALADIN.
Sä myös nyt käytä mua...

NATHAN.
                         Sulttaani!

SALADIN.
Tääll' on jo matkue. Niin rikas jälleen
ma oon kuin pitkään, pitkään aikaan en. --
Tulehan, sano, mitä tarvitset,
jotakin suurta yrittääkses! Tekään,
näes tekään, kauppamiehet, koskaan ette
käteistä rahaa liian paljon saa!

NATHAN.
Ja miksi ensin näistä turhista?
Näen tuolla kyynelsilmän, kuivata
sen haluaisin paljon ennemmin.
    (Menee Rechan luo.)
Oot itkenyt -- mik' on sun? Tyttäreni
kai vielä oot?

RECHA.
               Oi isä!

NATHAN.
                       Toisiamme
me ymmärrämme -- ja se riittääkin!
Sä tyynnä pysy, iloisna! Jos muutoin
sydämes viel' on omas! jos vain sitä
ei uhkaa mikään menetys! Viel' on
isäsi omanas!

RECHA.
              Ei kukaan muu!

RISTIRITARI.
Ei kukaan muu? -- No niin, mä petyin siis!
Menettävänsä mit' ei pelkää, sitä
ei koskaan omaksensa uskonut,
ei toivonutkaan. -- Hyvä, oikein hyvä! --
Tää muuttaa, Nathan, muuttaa kaiken! Tänne,
Saladin, kutsuminas saavuimme,
Vaan väärään opastin ma sinut; enää
äl' itseäsi vaivaa!

SALADIN.
                    Nuori mies,
kuink' oot taas kiivas! Kaiken pitäiskö
sua totella? sun mieles arvata?

RISTIRITARI.
No, kuulethan sa, nääthän, sulttaani!

SALADIN.
Niin kyllä! -- Paha vain, ett' asiastas
et ollut varmempi.

RISTIRITARI.
                   Nyt oonpa varma!

SALADIN.
Hyvästä työstä noin ken kopeilee,
sen tekee tyhjäksi. Min pelastit sa,
ei silti omaas ole se. Tai muutoin
ois ryöväri, min ahneus tuleen ajaa,
sun veroisesi sankari!
    (Menee Rechaa kohti, tuodakseen hänet ristiritarin luo.)
Laps armas,
tulehan, tule! Häneen älä suutu!
Jos toisenlainen ois hän, kylmempi,
vähemmän ylväs ois hän: surmaan ois
hän sinut jättänyt. Sun laskettava
on toinen puoli toisen ansioksi. --
Tulehan, saata hänet häpeisiinsä!
Tee, mik' ois hänen tehtävänsä: hälle
sa rakkautesi tunnusta! sa tarjoo
hänelle itses. Sua jos halveksii,
jos unhoittaa hän koskaan, kuinka paljon
enemmän teit sä tässä hänen vuokseen
kuin hän sun vuokses ... Mitä onkaan hän
sun vuokses tehnyt? Savustuttanut
vähäisen itseään? Sep' onkin jotain! --
Tuoss' Assadistani, mun veljestäin,
ei ole mitään! Hänt' on muoto vain,
ei sydän. Tule, armas...

SITTAH.
                         Mene, lapsi!
Kiitollisuuttas aivan vähän vasta
se osoittaa, jos ollenkaan.

NATHAN.
                            Seis, Sittah,
seis, Saladin!

SALADIN.
               Sä myös?

NATHAN.
                        Tääll' eräällä
on vielä sanottavaa...

SALADIN.
                       Kenpä kieltäis!
Epäilemättä isänsijaisella
on sananvalta. Ensimäisnä vielä,
jos tahdot. -- Kuten kuulet, asian
ma tunnen pohjaa myöten.

NATHAN.
                         Etpä sentään!
Mä itsestäin en puhu, -- toisesta,
kokonaan toisesta, jot' ennakolta,
Saladin, sentään kuulemaan sua pyydän.

SALADIN.
Ken on hän?

NATHAN.
            Rechan veli?

SALADIN.
                         Rechan veli?

NATHAN.
Niin!

RECHA.
      Minun veljeni? Mull' onko veli?

RISTIRITARI (havahtuu säpsähtäen hajamielisestä, synkästä
äänettömyydestään).
Miss' on, miss' on se veli? Vieläkö
ei täällä? Täällä hänet pitihän
mun kohdata.

NATHAN.
             Vain malttia!

RISTIRITARI (kovin katkerana).
                           Jo isän
hän keksi neidolle: myös veljeä
miks ei hän löytäis hälle!

SALADIN.
                           Tuopa puuttui!
Kristitty! Huulilt' Assadin ei ois
noin halpa epäluulo lähtenyt. --
No hyvä, jatka vain!

NATHAN.
                     Suo anteeks hälle!
Mä hälle mielelläni anteeks suon!
Ken tiesi, miten hänen sijassaan
ja iällään me ajattelisimme!
    (Menee ystävällisesti ristiritarin luo.)
Se onhan luonnollista, ritari:
epäilys epäluottamukseen vaihtuu!
Kunp' oisitte mun kuulla suonut heti
nimenne _todellisen_...

RISTIRITARI.
                        Kuinka?

NATHAN.
                                 Stauffi
te ette ole!

RISTIRITARI.
             Kuka siis?

NATHAN.
                        Ei ole
nimenne Kurt von Stauffen.

RISTIRITARI.
                           Mikä siis?

NATHAN.
On Leu von Filneck.

RISTIRITARI.
                    Kuinka?

NATHAN.
                            Hämmästytte?

RISTIRITARI.
Ja syystä? Ken sen sanoo?

NATHAN.
                          Minä, joka
viel' enemmän voin teille kertoa.
En sentään moiti teitä valheestanne.

RISTIRITARI.
Vai ette?

NATHAN.
          Saattaa olla niinkin, että
myös tuohon nimeen teill' on oikeus.

RISTIRITARI.
Niin luulisin! -- (Nuo sanat Jumala
toi hänen huulilleen!)

NATHAN.
                       Sill' äitinne,
hän oli Stauffeja. Ja veljensä,
enonne, joka teidät kasvatti,
kun vanhempanne tänne palasivat
pois Saksast' ilmanalan kolkon vuoksi
ja teidät hälle jättivät -- hän oli
nimeltään Kurt von Stauffen; pojakseen
hän lienee teidät ottanut. -- Siit' onko
jo kauvan, kun te tänne hänen kanssaan
tulitte myös? Ja elääkö hän vielä?

RISTIRITARI.
Mä mitä sanoisin? -- Niin, Nathan, niin
on asia! Hän itse kuollut on.
Ma tulin viime lisäjoukossa
ritarikunnan. -- Mutta -- mutta -- mitä
tää kaikki koskee Rechan veljeä?

NATHAN.
Isänne...

RISTIRITARI.
          Tunsitteko hänet myös?
Myös hänet?

NATHAN.
            Ystäväni oli hän.

RISTIRITARI.
Ol' ystävänne? Nathan, onko totta --?

NATHAN.
Nimeltään Wolf von Filneck. Mut ei ollut
hän saksalainen...

RISTIRITARI.
                   Senkin tiedätte?

NATHAN.
Vain nainut Saksast' oli, äitiänne
vähäksi aikaa Saksaan seurannut.

RISTIRITARI.
Ei enempää, mä pyydän! -- Entäs veli, --
tuo Rechan veli?

NATHAN.
                 Te -- se ootte!

RISTIRITARI.
Minä?
Minäkö veljensä?

RECHA.
                 Hän veljeni?

SITTAH.
He sisarukset!

SALADIN.
               Sisarukset?

RECHA (ristiritariin päin).
                           Veli!

RISTIRITARI (perääntyen).
Mä veljensä!

RECHA
(seisahtuu, kääntyy Nathanin puoleen).
             Ei suinkaan! Sydämensä
ei mitään tiedä siitä. Pettureita
me oomme. --

SALADIN (ristiritarille).
             Pettureita? Niinkö luulet?
Jos niin sa arvelet, niin itse oot
sa petturi! Kaikk' onhan valheellista
sinussa: kasvot, ääni sekä käynti!
Ei mitään omaa luontoas! Ja moista
et sisart' omaksuis! -- Pois! --

RISTIRITARI (nöyrästi lähestyen häntä).
                                 Sulttaani,
sä myöskään älä väärin tulkitse
mun hämmästystäni! Et tällaisella
lie hetkell' Assadias koskaan nähnyt,
siks älä käsitä sä väärin häntä
ja mua! (Rientää Nathanin luo.)
        Täysin käsin, Nathan, multa
te otatte ja samoin annatte!
Ei, enemmänhän, paljon enemmän
te mulle annatte kuin otatte!
    (Lankee Rechan kaulaan.)
Ah, sisareni, sisareni!

NATHAN.
                        Blanda
von Filneck!

RISTIRITARI.
             Blanda, Blanda? -- Eikö Recha?
Ei enää Rechanne? -- Ah, hylkäätte
siis hänet! Kristillisen nimen hälle
taas annatte! Mun vuoksein hylkäätte!
Miks _hälle_ kostatte sen, Nathan, Nathan?

NATHAN.
Ah, mitä? -- Lapseni, te lapseni!
Sill' eikö tyttäreni veli myös
mun ole lapseni -- jos vain hän tahtoo?

    (Heidän syleillessään toisiaan astuu Saladin levottomana
    ja hämmästyneenä sisarensa luo.)

SALADIN.
Sä mitä sanot, sisko?

SITTAH.
                      Liikutettu
ma oon...

SALADIN.
          Ja minä -- vielä isompaa
mä pelkään liikutusta osallemme!
Vain valmistaudu siihen miten taidat!

SITTAH.
Mitenkä?

SALADIN.
         Nathan, sana, sananen!

    (Nathan astuu hänen luokseen, ja Sittah siskosten luo, ilmaisemaan
    heille osanottoaan. Nathan ja Saladin puhuvat hiljemmin.)

Kuulehan, Nathan, etkö sanonut
sä äsken?

NATHAN.
          Mitä?

SALADIN.
                Ettei Saksast' ollut
isänsä, -- syntyjään ei saksalainen.
Mik' oli siis hän? Mistä?

NATHAN.
                          Sit' ei koskaan
ees mulle tunnustanut. Hänen suustaan
en siitä mitään kuullut.

SALADIN.
                         Frankkikaan
ei ollut hän? Ei mistään länsimailta?

NATHAN.
Ei ollut, ei! -- sen tunnusti hän kyllä.
Mieluimmin Persian hän kieltä puhui...

SALADIN.
Ah, Persian? -- Mit' enää pyydänkään?
Hän on se! -- oli!

NATHAN.
                   Kuka?

SALADIN.
                         Veljeni!
Niin, aivan varmaan! Rakas Assadini!
Niin, varmasti!

NATHAN.
                Kosk' arvelet sit' itse,
niin vakuutus täst' ota kirjasta!

    (Ojentaa hänelle messukirjan.)

SALADIN (kiihkeästi avaten sen).
Ah, käsialansa ma tunnen jälleen!

NATHAN.
Viel' ei he mistään tiedä! Viel' on yksin
sun vallassas, min verran saa he tietää!

SALADIN (kirjaa selailtuaan).
Kuink', enkö omaksuisi lapsia
ma veljeni -- mun omiain ne eikö?
Sun haltuusi mä jättäisinkö ne?
    (jälleen ääneen)
Heit' on he, Sittah, heitä! Kumpikin
he ovat ... ovat veljes lapsia!

    (Rientää syleilemään heitä.)

SITTAH (seuraten häntä).
Mä mitä kuulen! -- Miten muuten, muuten
vois ollakaan!

SALADIN (ristiritarille).
               Nyt, äksy, saat kuin saatkin
mua rakastaa!
(Rechalle) -- Nyt oonpa kuitenkin.
miks tarjouduin ma, -- suostuit taikka et!

SITTAH.
Mä myös, mä myös!

SALADIN (jälleen ristiritarin luo).
                  Mun Assad-poikani!
Mun Assadini poika!

RISTIRITARI.
                    Olenko
sun heimoas! Siis sentään enemmän
kuin unta oli unet, joihin lasna
mua tuuditettiin! (Langeten hänen jalkoihinsa.)

SALADIN (nostaa hänet ylös).
                  Katsos veijaria!
Ties tästä jotain, ja mun murhaajakseen
ois sentään voinut saada! Varrohan!

    (Jälleen äänettömiä, molemminpuolisia syleilyjä.
    Esirippu laskee.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nathan der Weise - Nathan Viisas - Viisinäytöksinen näytelmäruno" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.