Title: Fremsynte. Finnish - Aaveiden näkijä eli Kuvauksia Nordlandista
Author: Lie, Jonas Lauritz Idemil, 1833-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Fremsynte. Finnish - Aaveiden näkijä eli Kuvauksia Nordlandista" ***


AAVEIDEN NÄKIJÄ ELI KUVAUKSIA NORDLANDISTA

Kirj.

Jonas Lie


Viidennestä norjankielisestä painoksesta suomentanut Hj. Hietala


Jyväskylässä, 1877.
Keski-Suomen kustantama.
Weilin ja Göös'in kirjapainossa.



SISÄLLYS:

Johdanto
Toinen osa:
      Nordlandi ja Nordlandilainen
Kolmas Osa:
   I. Koti
  II. Rannalla
 III. Renkituvassa
  IV. Saaristossa
   V. Ripillä käynti
  VI. Lukkarin luona
 VII. Trondenäs
VIII. Kotona
  IX. Joulupidot
   X. Myrsky
  XI. Loppu



JOHDANTO.


Minä tunnen monta ihmistä, joilla on sama halu, kuin väliin minulla
itsellänikin -- valita juuri myrskysään ulkoilmassa kävelläkseen. Nämät
ihmiset ovat useimmiten sellaisia, jotka lapsuudessaan ovat eläneet
vapaassa ilmassa maalla, mutta sitte siirtyneet toimiin, jotka vaativat
enemmän paikoillansa istumista, ja joille huone väliin käy liian
ahtaaksi ja tukalaksi -- tahi ovat he runoilijoita. Heidän muistonsa ja
mielenkuvittelunsa halajaa, enemmät tahi vähemmän heidän itsensäkin
tietämättä, alituisesti ulos vapaasen ilmaan pois kaupungin
kasarmielämästä.

Kun sitte jonakuna päivänä muistot maalta tulevat kaupunkiin rajun
rankkasateen muodossa, joka puistelee kattokiviä ja silloin tällöin
nakkaa jonkun niistä sinun niskaasi, sillä välin kuin kadut muuttuvat
kanaloiksi, ja kadunkulmat väijypaikoiksi, josta vihurit hyökkäävät
sateenvarjomme kimppuun ja runtelevat ja vääntelevät sitä sinne tänne,
kunnes vihdoin seisomme paljas varsi ja alastomat kaaret kädessä --
silloin tapahtuu toisinaan, että hiljainen, arvokas virkamies, sen
sijaan että hän päivän toimien jälkeen työhuoneessaan tavallisuuden
mukaan viettäisi iltapuhdetta lämpöisessä, mukavassa suojassaan
kotonaan, sanoo vaimollensa, että hänen, "sen pahempi, täytyy mennä
pikimältään kaupungille." Ja syyksi, jonka tähden hänen "sen pahempi"
täytyy mennä ulos, ilmoittaa hän luonnollisesti -- "toimet". Sillä
eihän vakavan, järkevän miehen, joka ehkä on kaupungin pormestari tahi
kylänvanhin, sopisi edes itselleenkään tunnustaa, että hän on kyllin
lapsellinen mennäkseen ulos myrsky-säähän haaveksimaan, ja että hän
vaan aikoo mennä sillalle, nähdäkseen miten aallot vaahtoen roiskuvat
rannalle ja laivat valkamassa joutuvat haaksirikkoon. Hänellä täytyy
luonnollisesti olla jotakin toimitettavaa tuolla ulkona, ellei juuri
muuta, niin kuitenkin yleensä katsoa perään, ettei "_quid detrimenti
capiat respublica_"; se on, ettei kaupunki, jonka onni ja menestys
yhdessä tahi toisessa suhteessa on hänelle uskottu, tuulisi kumoon.

Pääsyy kuitenkin on, että kaduilla on meteli, mullistus -- ei
valtiollinen, Jumala varjelkoon häntä sellaisiin sekaantumasta -- mutta
sellainen, joka vikittelee hänet ulos, syystä, että se herättää hänessä
kaikki vanhat muistot eleille, ja jossa hän, häpeätä kyllä, mielellänsä
on mukana, vaikka sekin tavallansa mullistelee yhteiskunnallista
järjestystä, särkee akkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii kattokiviä
huoneiden päältä, ruhtoo rikki sillat, katkoo nuorat, joilla laivat
ovat rantaan kiinnitetyt ja ajaa järjestyksen ylläpitäjät ja
mahtimiehet komeroihinsa. Se on luonnon mahtava sotahuuto, joka
keskellä sivistynyttä kaupunkia saa eleille kaikki hänen lapsuutensa
muistot, hänen mielenkuvittelonsa ja hänen mieltymyksensä luontoon, se
on ääni, jota hän kuuntelee niinkuin vanha sotaratsu, joka kuullessaan
nuoruudesta saakka tutun sotasoiton, äkkiä laukahtaa aituuksen yli.

Parin tunnin kävely ulkona tuollaisessa ilmassa saapi veren tyyntymään,
ja kotiin palaa entinen hiljainen, arvokas mies, joka syvämietteisenä
asettaa keppinsä ja kalossinsa totutulle paikalle etehisessä, samalla
kuin hänen vaimonsa, joka on ollut levotoin hänen tähtensä, rientää
häntä vastaan, surkutellen että hänen on täytynyt olla ulkona
myrskysäässä, ja riisuu märkiä vaatteita hänen päältänsä. Hän itse on,
ihme kyllä, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta erinomaisen hyvällä
tuulella sinä iltana ja hänellä on niin äärettömän paljon kertomista
tästä myrskystä -- kaikki luonnollisesti, aina asian haarain mukaan,
esiteltynä ikääskuin hän muka olisi levotoin, että joku onnettomuus
tapahtuisi, tahi että tuli pääsisi valloilleen kaupungissa juuri tänä
iltana.

Oli tällainen myrskyilma kun minä -- joka olen viran toimessa oleva
lääkäri, ja jolla senlaisena sekä itse mielestäni että muidenkin
silmissä on kyllin syytä olla liikkeellä kaupungissa millä ajalla
vuorokaudesta tahansa -- eräänä sateisena, sumuisena ja myrskyisenä
lokakuun iltana kuljeskelin Kristianian kaduilla ja annoin huvikseni
sateen piestä kasvojani, sillä välin kuin minun oivallinen sadeviittani
suojeli ruumistani.

Pimeys oli vähitellen kietonut maan mustaan vaippaansa, ja
tuulenpuuskat panivat sytytetyt kaasulyhdyt välähtelemään niin, että ne
ehdottomasti johdattivat ajatukseni vilkkumajakoihin meren rannalla
sumuilmassa. Siellä täällä paiskeloi tuuli kulkemattomia ulko-ovia
kiinni ja jälleen auki, sellaisella paukkeella, että ne kuuluivat
hätälaukauksilta. Hiljainen huomioni tämän johdosta oli, että meidän
arkahermoisessa aikakaudessamme kuitenkin löytyy hämmästyttävä joukko
ihmisiä, joilla ei ole hermoja laisinkaan; sillä tuollaiset jysähdykset
panevat koko huoneuksen tärisemään ylös ullakkoon saakka, tuuli täyttää
kaikki käytävät ja paiskelee ovia auki; kaikilla on haittaa ja harmia
siitä, mutta eipä kukaan viitsi mennä alas sulkemaan tuota pahan
alkusyytä; portinvahti on kaupungilla ja niinkauan saavat kaikki olla
kotirauhan puutteessa.

Juuri tuollainen lukitsematon, väsymättömästi jyrähtelevä ulko-ovi oli
alkuna siihen, mitä minulla tässä on kerrottavana.

Samalla kuu kuljin erään sellaisen sivutse, kuulin nimittäin äänen,
joka tuntui minusta niin ihmeen tuttavalta; vanhan rakkaan äänen --
vaikk'en ensi alussa muistanut miltä ajoilta -- joka kärttyisesti huusi
portinvahtia. Oli nähtävästi kysymys tuosta alinomaa jyrähtelevästä
ulko-ovesta. -- Mutta portinvahtia ei kuitenkaan kuulunut, ei näkynyt;
sillä hän näkyi yhtä vähän pitävän lukua ovestaan kuin ihmisestä, jota
tämä ovi häiritsi, ja joka turhaan koetteli avainta, saamatta sitä
lukkoon soveltumaan.

Vihdoin tuli portinvahti ulos maanalaisesta luolastaan, ja siinä
vähäisessä sanasodassa, joka nyt syntyi tuon sävyisäksi ja lempeäksi
muuttuneen, omaa kärttyisyyttään pelkäävän äänen ja äreän portinvahdin
välillä, tunsin, heräävän muiston koko voimalla, edessäni vanhan
ystävän ylioppilas ajoiltani, Taavetti Holstin, saman, jonka kanssa
olen viettänyt kolme nuoruuteni rikkainta vuotta.

"Oletko siellä Taavetti, niin päästä veikkonen minut sisään ennenkuin
suljet ovesi," huusin minä, samalla tapaa kuin olisin tehnyt entisinä
aikoina, kaksikymmentä vuotta sitte.

Ovi avattiin selki selälleen, ja sieltä ulosastuvan himmeän olennon
kädenpuristus ilmaisi, ettei hänen tarvinnut muistonsa aitassa hapuilla
yhtä kauan minua tunteakseen kuin minun, ennenkuin hänen tunsin.

"Seuraa minua!" olivat hänen ainoat sanansa, ja sitte astuimme
äänettöminä, hän edellä ja minä perässä, pimeitä portaita myöten, yksi,
kaksi, kolme huone-kerrosta ja vielä sittekin korkeammalle paljon
kaitaisempia portaita myöten. Siellä tarttui hän käteeni, taluttaakseen
minua. Tämä olikin hyvin tarpeen, sillä siitä vähästä päättäen, minkä
silmilläni näin, oli meidän kulkeminen pilkoisten pimeän ullakon läpi,
johon sitäpaitse oli vaate-köysiä viritetty -- hän varoittikin minua
kulkemaan kumarruksissani, jotta en päätäni loukkaisi.

Tiellä ajattelin paljon. Hänen kätensä -- minä muistin, että hän ennen
aikaan kopeili niiden kauneudesta -- oli kylmän kostea, ehkä
mielenliikutuksesta, ja hän seisahtui aina väliin rappusissa, ikääskuin
huoatakseen. Nuot kaitaiset, pimeät ullakkoportaat kuiskasivat myöskin
minulle, ettei Taavetti ystäväni, jota kuitenkin ennen aikaan kehuttiin
hyväpäiseksi, ole kohonnut kovin korkealle maallisiin etuuksiin nähden.

Hän aukaisi oven ja käski minun astumaan edellä sisään.

Pitkällä pöydällä seisoi lamppu, jonka varjostin kokosi sen kirkkaan
valon pienelle, tuskin kyynärää laajemmalle alalle lampunjalan
ympärillä, pienille kirjoituskaluille ja muutamille pöydällä makaaville
paperille, joten äärimmäinen osa pöydästä ensi alussa näytti olevan
kokonansa pimeässä. Sen takana näytti minusta ikääskuin olisi ollut
musta hauta, jonka kuitenkin, kun silmä tottui lampun valoon, huomasin
sohvaksi, jonka edessä seisoi melkein yhtä pitkä maalattu työpöytä.

Kun kaksi nuoruuden ystävää tällä tavoin äkkiarvaamatta tapaavat
toisensa on tuon huikastelemattoman muodon alla kuitenkin jonkunmoinen
salainen ujous voitettavana; monivuotinen kerros erihaaralla elettyjä
tapahtumia on ensin raivattavana pois tieltä.

Hetken ääneti oltuamme meni ystäväni, juuri kuin äkillisen päätöksen
johdosta, ripeästi pöydän luoksi ja otti lampunvarjostimen pois
lampulta, joten huone tuli kokonaan valaistuksi.

"Niinkuin näet," sanoi hän, "on asuntoni aivan kuin ennen aikaan,
ainoastaan sillä eroituksella että minulla nyt on kaksi akkunaa yhden
sijasta, joku hyllyllinen kirjoja enemmän ja hieman parempi palkka,
jonka saan siten kokoon, että yhdistän opettajatoimen eräässä
köyhäin-lasten koulussa toisen vähän epävakaisemman viran kanssa
sanomalehden toimituksessa. Näetsen, siinä on kaikki mitä minä
tarvitsen. Minä muutin vuoristosta tänne vasta viime keväänä ja olen
kyllä aikonut tulla sinua tervehtimään, mutta sitä en ole vielä tullut
tehneeksi. Kaduilla sinulla aina on niin kauheasti kiire, että minusta
on näyttänyt juuri kuin alinomaa olisit virkatoimissasi. Mutta nyt kun
olen saanut sinut omaan suojaani, niin puhelkaamme menneistä ajoista ja
sinun nykyisistä oloistasi. Riisu nyt päältäsi, niin minä sillä välin
pyörähdän tuolla alhaalla toimittamassa meille vähän lämmikettä".

Samalla asetti hän lampun-varjostimen jälleen paikallensa ja katosi
ulos ovesta.

Tuo ystäväni kovin kiireinen alkupuhe tuntui minusta vähän
kummalliselta; oli juuri kuin olisi hän jo edeltäkäsin tahtonut välttää
kaikkia turhia kysymyksiä minun puoleltani.

Me emme olleet vielä kunnolleen kädenlyöntiä vaihtaneet, enkä minä
ollut saanut sanaakaan sanotuksi, -- niin, enpä ollut nähnyt hänen
kasvojansakaan, kuin vähäisen vilahdukselta vaan, silloin kun hän
kääntyi asettaakseen lampunvarjostimen jälleen sijalleen. Ijän
tekemistä muutoksista huolimatta tunsin kuitenkin heti samat laihat,
hienot, kalpeat kasvot, jonka sävyt väliin kävivät niin ihmeen ihaniksi
ja raskasmielisen näköisiksi -- sellaisena oli hän muistiini painunut
-- mutta kasvojen piirteet olivat nyt käyneet huomattavasti
kulmikkaimmiksi ja se pikainen silmänluonti, jonka häneltä sain, oli
samalla niin kärsiväinen ja tutkisteleva, että se koski minuun
sanomattoman kipeästi. Olen nähnyt sairaiden luovan minuun samanlaisen
silmäyksen, kun he ovat peljänneet, että olisi aikomus leikkaamalla
parantaa kipeätä kohtaa, ja luulinpa niin paljon käsittäneeni tuosta
silmäyksestä, että parannettavana tällä erää oli ystäväni entinen
luottamus ja että siihen toimeen tarvittaisiin koko minun taitavuuteni.

Ennen aikaan uskoin minä, yhtä hyvin kuin joku muu auringon alla,
hyvää kaikista ihmisistä; mutta siitä saakka kun tulin lääkäriksi ja
huomasin mimmoinen ihminen oikeastaan on, olen muuttunut kaikkein
epäluuloisimmaksi ihmiseksi maan päällä. Minä epäilen kaikkea ja
kaikkia, jopa, niinkuin lukija jo on huomannut, niitä kunnon miehiäkin,
jotka kävelevät myrsky-säässä. Indiani ei hiivi huomaamattomampana ja
hiljemmin ikivanhain metsäin läpi kuin minä, tarpeen vaatiessa,
hoitoni alla olevien sairaitteni luottamukseen, ja Taavetti ystäväni
oli heti muuttunut tällaiseksi sairaaksi. Minua ei hän enää kauan
voisi pettää jutuillaan "entisistä ajoista" ja punssi lasilla
"ylioppilashuoneessaan, joka oli aivan kuin ennen aikaan".

Ensimmäinen sotatemppuni oli tuota pikaa jatkaa sitä huoneen
tutkimista, jonka ystäväni jo, vaikkapa kovin pintapuolisesti, oli
antanut minun aloittaa. Minä otin sentähden lampun käteeni ja aloin
katsella ympärilleni.

Sohvan vastapäätä olevalla seinällä, siinä matalassa loukossa, jonka
luisu katto muodosti, seisoi ystäväni vuode, pieni ympyriäinen pöytä
edessä. Kirjahyllyllä, joka seisoi laattialla, seinää vasten kulmassa
vuoteen laitapuolella, tunsin Henrik Vergelandin rintakuvan, nyt vielä
vaillinaisempi leuvan ja nenän suhteen kuin silloin, kun viimeksi sen
näin; päälle päätteeksi oli sen toinen silmäkin nyt sokea; se oli
melkein yhtä pahoin pidelty kuin se visainen piipunpesä, josta minä nyt
poltin, ja jonka myöskin olin heti tuntenut, vaikka sillä oli paljon
uusia naarmuja ja lovia, sekä pitkin että poikittain. Ystävälläni oli
nimittäin tapana nakerrella ajatusviivojansa piipunpesään tupakkia
polttaessaan ja tuon tuostakin pistäessään jonkun sanasen keskusteluun
puheen jatkoksi, sitä vireillä pitääkseen, aivan niinkuin puita
heitetään tulennokseen -- hän näkyi enemmän pitävän lukua siitä että
jotakin puhuttiin kuin siitä mitä puhuttiin. Sitä tehdessään
ilmoittivat hänen kasvonsa tuota hiljaista syvämielisyyttä, joka
saattoi toisen uskomaan, että hän näki jotakin ihmeen ihanaa, jota me
muut emme havainneet.

Vuoteen ja kirjahyllyn välissä huomasin joitakuita pulloja, ja salamana
juolahti mieleeni ajatus, että ystävästäni ehkä on tullut juomari. --
Niinkuin jo sanoin olen minä oikein personaksi muuttunut epäluulo; se
ei ole minussa syntyperäistä mutta asianhaarain vaikutuksesta olen
sellaiseksi käynyt.

Minä asetin lampun laattialle. Yhdessä pullossa oli kirjoitusmustetta,
toisessa oli polttoöljyä ja kolmannessa, vähän pienemmässä, kalaöljyä,
jota hän siis nautti, varmaankin rintansa tähden.

Nyt muistui mieleeni hänen kylmänkostea kätensä, hänen pysähtymisensä
ja vaivaloinen hengittämisensä, kun portaita ylös nousimme; ja minä
häpesin oikein aika tavalla kun olin voinut luulla nuoruuteni rakkaan
ystävän ja, sen saatan suoraan sanoa, ihanteeni, idealini, kaikkien
muiden jokapäiväisessä elämässä tavattavien ihmisien kaltaiseksi, joita
välttämättömästi täytyy epäillä.

Ajatuksissani pyysin häneltä kuitenkin katuvaisena anteeksi tuosta
epäluulostani, sillä välin kuin tarkastelin hyllyllä seisovien kirjojen
selkä-kirjoituksia, joista monet olivat vanhoja tuttuja. Tämä hylly oli
varmaan hänen ylioppilas vuosistaan saakka säilynyt. Minä otin erään
paksun kirjan hyllyltä käteeni, vanhan Saro Grammaticon, jonka muistan
kerran ostaneeni eräässä huutokaupassa ja lahjoittaneeni ystävälleni;
mutta nyt sain jotain toista ajateltavaa.

Minun kävi samoin kuin sen, joka irroittaa kiven muurista ja
äkkiarvaamatta löytää salakäytävän -- minä seisoin äkkiä ystäväni
salaisuuden ovella, tosin vasta laajan, pimeän avaruuden edessä, jonka
läpi mielenkuvittelollani taisin kulkea, mutta jossa toden teolla en
voinut eroittaa mit'ikinään, ennenkuin ystäväni itse lainasi minulle
valoa.

Esine, joka niin suuressa määrin veti huomioni puoleensa ja ikääskuin
kiinnitti kaikki ajatukseni ja muistoni yhteen ainoaan paikkaan, ei
ollut mikään salainen aukko, vaan muuan viulu, jonka kaula oli murtunut
ja jonka tappien väliin kielet olivat kihertyneet. Jännittämättömänä
riippui baasi-kieli; liiaksi jännitetty, poikki pirahtanut kvintti oli
kippurassa pääpuolella, ja kahden eheän kielen alla makasi, sen näin
kun otin useampia kirjoja hyllyltä, talla lappeallaan. Minä tutkin
viulua, jota en voinut vetää esille kirjain takaa, yhtä huolellisesti,
kuin jos olisin löytänyt sairaan, nälistyneen ystävän -- ja huomasin
että sillä oli paikkaamatoin halkeama kyljessä. Vanhojen muistojen
valtaan joutuneena, kävin vastoin tahtoanikin alakuloiseksi, hyvin
surumieliseksi.

Minä suljin tekemäni aukon jälleen kirjoilla, asetin lampun takaisin
pöydälle ja istauin sohvaan; tässä minä savua tupruttelevan piipun
ääressä, -- jonka visaisessa pesässä muun muassa huomasin omat
nimikirjaimeni, mitkä itse olin siihen piirtänyt, -- antauin kokonansa
muistojeni valtaan, joista nyt tässä tahdon kertoa, vaikka ystäväni
lukijan mielestä ehkä viipyykin liian kauan poissa punssineen. Tämän
kertomuksen kautta astuu hän eteemme sellaisena kuin hän oli nuoruuteni
muistojen valossa, ja sellaisena, jonkalaisena lukijan täytyy tuntea
hänet, voidakseen häntä käsittää.

Meidän tuttavuutemme ylioppilaina ollessamme syntyi varsin
luonnollisesti sen kautta, että me olimme Nordlandilaisia kumpainenkin.
Hän oli kolme, neljä vuotta minua vanhempi; ja se että hänelle oli
uskottu teaateri kritikoitsijan toimi H... lehdessä, jossa toimessa
hänen oikea nimensä tosin oli maailmalle tuntematoin, antoi sitäpaitse
hänelle minun silmissäni sellaisen etevämmyyden että jo paljaastaan
sentähden olin valmis kumartumaan hänen edessään.

Mutta enemmän kuin tämä, vaikutti koko hänen olentonsa minun
lapselliseen mielenkuvittelooni. Oli jotakin tavattoman ylevää hänen
soleassa vartalossaan ja hänen hienoissa, kapeissa, yksvakaisissa
kasvoissaan, tuolla korkealla otsallaan ja tuuheilla, mustilla
kiharoilla ohimoiden ympärillä. Hänen suuret silmäluomensa ja
täydellisesti roomalainen nenänsä ikääskuin vetivät huomion pois hänen
silmistään, jotka olivat haalean sinervät ja enemmän sopusoinnussa
hänen kalpeutensa ja parrattoman muotonsa, kuin hänen kasvojensa
enemmän miehekkäiden juonteiden kanssa. Viimeksi mainitut pistivät
kuitenkin jo heti ensi silmäyksellä katsojan silmiin. Myöhemmin opin
minä toisin lukemaan näistä juonteista ja näin, että niihin oli
kuvautunut hänen kahdenkertaisen luontonsa ristilaineet, joissa hänen
elämänsä haahti vähitellen musertui.

Vieno hymy huulilla ja hänen hieman ujosteleva luontonsa antoivat
hänelle jalouden, joka suuressa määrin vaikutti minuun. Hän oli ainoa
niistä ylioppilaista, joita minä tunsin, joka ei käyttänyt
ylioppilaslakkia -- hän kävi aina matalassa, kapeareunuksisessa,
sinisessä merimiehen hatussa, joka sopi hänelle erittäin hyvin. Kun hän
innostui, joka väliin saattoi tapahtua väittelyssä, sillä hän oli
suuresti mieltynyt ajatusoppiin, johon hän kuitenkin antautui
ainoastaan järjellään, mutta ei, minun käsittääkseni, koskaan
sydämmellään ja syvemmillä tunteillaan, silloin ei hänen äänensä
tahtonut riittää; se kävi rasitetuksi ja kirkuvaksi niinkuin
keuhkotautisen ääni. Tuollaisen kiihtymyksen jälkeen kävi hän aina
heikoksi ja oli pitkät ajat jonkunmoisessa äreässä levottomuudessa.

Hänen omituisuuksiaan oli myös että hän tuon tuostakin sekä kesällä
että talvella jalkaisin teki retkiä maaseuduilla, jossa hän viipyi aina
pari päivää. Seuralaisesta ei hän huolinut matkoillensa. Jos hän olisi
tahtonut ottaa jonkun mukaansa, niin hän varmaankin olisi valinnut
minun seuralaisekseen, sen hyvin tiesin; minun ei sentähden koskaan
tehnyt mieleni väkisin tunkeida hänen seuraansa.

Hän kulli matkoillaan ilman matkapussitta; sen huomasin kerran, kun
maalla vierailemassa ollessani sattumalta näin hänen tietä pitkin
astelevan parin penikulman matkan päässä kaupungista. Näiltä retkiltään
palatessaan oli hän aina mitä iloisimmalla tuulella, jota vastoin hän
ennen lähtöänsä aina oli harvapuheinen ja synkkämielinen. Hänellä oli
ikääskuin ilon- ja surunaikakausia.

Varma merkki siitä, kumpiko aikakausi oli käsissä, oli juuri tämä
viulu, jonka nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua löysin katkonaisine
kielineen piiloitettuna hänen kirjahyllynsä taakse. Siinä tilassa,
missä se nyt oli, oli se jälleen tuollaisena merkkinä, mutta nyt ei
päiväin, vaan vuosien mukaan laskettavasta aikakaudesta.

Tätä viulua piti hän ennen aikaan hyvinkin suuressa kunniassa; sillä
oli silloin paras paikka hänen seinällään, jousi vieressä. Hän oli
saanut sen eräältä vanhalta lukkarilta ylhäällä Nordlandissa; tämä,
joka mahtoi olla joku noita monia älyniekkoja, jotka eivät joudu
oikealle paikallensa maailmassa, oli opettanut ystävääni viulua
soittamaan.

Taavetti rakasti haaveksimista, ei ainoastaan tämän viulun avulla --
sillä hänellä oli tarkka korva ja hän oli oppinut varsin paljon --
mutta myös itse viulustakin, siitä nimittäin, mistä se alkujansa oli
kotoisin ja kuinka vanha se saattoi olla. Erästä viulun sisällä
löytyvää epäselvää merkkiä, tahtoi hän erittäin mielellään tulkita
näin: "onpa hyvin mahdollista että se on Cremonefari;" tästä asiasta
oli hän hyvin arka ja tuo laaja ala, minkä se salli arvaamiselle, oli
nähtävästi hänen mielestään viulun parhaimpia omiunisuuksia.

Taavetti Holsti soitti pari kappaletta, joita hän kutsui klassilliseksi
soitannoksi; ne olivat muita pitemmät ja ne hän soitti nuottien mukaan.
Nämät olivat kuitenkin mielestäni vähemmin miellyttäviä, kuin hänen
muut kappaleensa, ja ne näyttivät olevan sukua sille, joka tuntui
vieraalta hänen luonnossaan, kun hän ilmestyi ajatustieteilijänä. Ne
olivat pikemmin ankaran hengellisen koulutuksen, kuin sydämmen
tunteiden hedelmiä -- vaikka hän kyllä soitti nekin varsin hyvin ja
oikein.

Silloin kun klassillinen soitanto tahi tutkisteleva, kritikoitseva
keskustelu oli vallan päällä hänen huoneessaan, oli hän itse
parhaimmassa henkevyydessään. Mutta hän oli silloin vähemmin herttainen
ja ystävällinen yksin minuakin kohtaan.

Mutta sitte tuli aikoja, jolloin nuotit ja nuotinpitäjät saivat siirtyä
nurkkaan. Silloin saattoi hän tuntikaudet istua ajatuksiinsa
vaipuneena eteensä tuijoittaen, ja silloin soitteli hän viulullansa
haaveellisia säveleitä, joissa hänen tunteensa, hänen mielentilansa
ilmaantuivat, ja jotka paljon enemmän miellyttivät minun muutoin
soitannollisessa suhteessa vähän edistynyttä korvaani, kuin hänen
klassillinen soitantonsa.

Hän soitteli silloin kaikenmoisia pieniä kappaleita, jotka vähitellen
muodostuivat hänen omaan moll-äänilaatuunsa; väliin, vaikka ani
harvoin, soitti hän erästä hyvin omituista, surumielistä sävellystä, ja
se tapahtui aina jonkunmoisessa itsensä unohtamisen tilassa. Tällaisina
hetkinä tuntui minusta ikääskuin hän olisi tahtonut kertoa minulle
jostakin hyvin ihanasta ajasta elämässään, jonka hän nyt oli
kadottanut, ja jota hän aina suri.

Kuta kauemmin hän oli tuossa mielentilassa, sitä säännöttömämmäksi
muuttui hän ja harvoin oli hän kotona tavattavana; silloin hän myöskin
toisinaan oikein katkerasti teki pilkkaa opettajistaan, tovereistaan
sekä kaikista olosuhteista, -- ja onnetoin se, ken silloin joutui hänen
pilkkakirveensä silvottavaksi.

Minulla oli lupa ottaa avain naulalta ja mennä hänen huoneesensa
silloinkin kun hän itse oli poissa kotoa. Jos minä silloin näin hänen
viulunsa riippuvan virittämättömänä ja hoitamattomana seinällä, niin
tiesin että asiat olivat huonolla kannalla, ja että hänen oma tilansa
oli aivan samanlainen kuin hänen viulunsa. Sillä ensi työkseen, kun
hänen mielensä jälleen oli tyyntynyt, viritti ja puhdisti hän viulunsa
mitä hellimmällä huolella.

Enpä kuitenkaan koskaan siihen aikaan nähnyt tätä hänen silmäteräänsä
niin piiloon viskattuna ja pahasti runneltuna kuin sen nyt
kahdenkymmenen vuoden kuluttua tapasin -- kirjahyllyn taakse kätkettynä
katkonaisine kielineen ja halkinaisine kupeineen. Että mieleni, tämän
nähdessäni, kävi surulliseksi ja että siitä saatoin arvata ystäväni
ilottoman elämän historian, sen lukijani nyt saattaa käsittää, ja
samalla, toivoakseni, suoda minulle anteeksi, että olen vienyt hänet
mukanani Taavetti Holstin kamarista, jossa istuin odottaen että
ystäväni palaisi punssineen, niin kauaksi nuoruuteni muistojen
maailmaan. Kolmen vuoden ajan olimme melkein joka päivä olleet yhdessä.
Sitte täytyi Taavetti Holstin lähteä maailmalle kotiopettajana
leipäänsä hankkimaan, ja meidän tiemme erosivat, niinkuin tässä
elämässä usein käy.

Tänä iltana tapasimme jälleen toisemme.

Lasien kilinä kuului käytävästä, ja heti senjälkeen avasi Taavetti
Holsti varovaisesti oven piialle, joka kantoi höyryävää kannua ynnä
lasia, jotka näyttivät minusta varsin miellyttäviltä kun olin useamman
tunnin ajan tänä ehtoopäivänä kävellyt ulkona myrskysäässä.

Taavetti tapasi minun istumassa sohvassa, hänen piippunsa suussani ja
tohvelinsa jaloissani, aivan samoin kuin ennen aikaan -- ja tämän minä
pidin ensimmäisenä sukkelana kepposenani; sillä näiden esineiden,
piipun ja tohvelien, kautta osoitin, että olin asettunut entiselle
ystävyyden ja luottamuksen kannalle.

Kuu Taavetti ei päässyt tavalliselle paikallensa sohvassa, nosti hän
lavitsan pöydän ääreen ja istahti itse siihen minua vastapäätä, samalla
kun punssi-lautanen asetettiin pöydälle meidän välillemme.

Nyt istuimme jälleen yhdessä saman ilo-virran äärellä, josta niin monta
kertaa olimme nuoruudessamme elähyttäneet itsiämme -- mutta nyt me
kumpikin ammensimme varovaisemmin.

Keskustellessamme kumartui hän alinomaa minun puoleeni, ikääskuin
tarkemmin kuullakseen mitä sanoin, ja hänen päänsä joutui siten lampun
kirkkaasen valopiiriin. Silloin huomasin, että hänen hiuksensa olivat
harventuneet, jopa käyneet varsin harmahtaviksikin, ja että hänen
otsallaan, joka ei enää ollut rypyistä vapaa, kimelteli pieniä
hikihelmiä. Hänen harmaankalvakkaat, terävät kasvonsa juonteet, sekä
nyt myöhemmin ilmestynyt loisto hänen silmissään ilmaisivat, että
hänessä, joko ruumiillisesti tahi hengellisesti kätkeytyi joku salainen
tuli, jota tuskin enää saattoi sammuttaa. Ja kun minä nyt sitä paitse
hänen alinomaa palaavasta yskästään huomasin, että syynä hänen
kumartumiseensa eteenpäin yhtä hyvin saattoi olla se, että hän oli
väsynyt ja koetti levähtää pöydän syrjään nojaamalla, kun hänen
mieltymyksensä keskusteluumme, päätin suoraan kysyä miten hänen
terveytensä laita oikeastaan oli, ja siten hankkia itselleni hyvin
tärkeän välikappaleen hänen luottamukseensa päästäkseni.

Äkkiä nousin sentähden seisoalle, totisena ja vakavana, ja sanoin että
minä tottuneena lääkärinä, sen pahempi, huomasin, että hän ei ollut
niin varsin vähäisen kipeä, kuin hän ehkä itse luuli, ja että hänen nyt
kaikessa tapauksessa, koska hän silminnähtävästi oli väsynyt ja heikko
-- minä huomautin hikihelmiä hänen otsallaan -- täytyi istahtaa tuohon
mukavaan sohvaan, jonka minä siihen asti olin itselleni anastanut.

Hän myönsi ettei hän väsymättä ole voinut kulkea kaksi kertaa
edestakaisin noissa jyrkissä portaissa -- ensi kerran hän oli mennyt
alas ainoastaan saadakseen portin suljetuksi. -- Hän totteli sentähden
mielellänsä käskyäni ja istahti sohvaan.

Rinnassa oli vika, sanoi hän. Kuulotorven ja koputtelemisen kautta
huomasin, suureksi surukseni, että hän puhui liiankin totta. Rinnassa
oli vika, mutta vika sellainen, ettei tässä enää ollut puhetta
pelastamisesta, vaan ainoastaan lopun viivyttämisestä; sillä toinen
keuhko oli jo kokonansa poissa ja toinen oli kovin pahoin vioitettu.

Loppupuolella iltaa tunsimme kumpainenkin itsemme aivan kuin uudestaan
syntyneiksi entisiin oloihin. Minun arvoni lääkärinä antoi kuitenkin
nyt minulle pienen ylipainon.

Kello yhdeksän sanoin minä hänelle, että hänen täytyi mennä levolle,
luvaten seuraavana päivänä edellä puolen päivän palata takaisin
määrätäkseni hänelle, mitä aluksi pidin hänelle tarpeellisena. Köyhäin
lasten jouluun hänen ei tarvinnut mennä ennenkuin kello yksitoista ja
siksi lupasi hän pysyä kotonaan.

Kotiin palatessani tapasin vaimoni suurimmassa tuskassa minun tähteni.
Hän ei voinut käsittää miten järkevä ihminen ja vielä lisäksi lääkäri,
joka on niin kerkeä muille antamaan hyviä neuvoja, saattaa kävellä
tuollaisessa hirmuisessa ilmassa enemmän kuin välttämättömästi
tarpeellista on; ja minähän olin ollut ulkona melkein päivällisistä
saakka.

Tähän ei luonnollisesti ollut mitään vastaan inttämistä, ja hänen
puhuessaan mietin vaan, miten parhaiten voisin voittaa hänen suosionsa
sitä asiaa varten, joka nyt oli sydämmelläni. Vaimoni ei tuntenut
vähintäkään minun haudan partaalla olevaa ystävääni, ja vieläpä hän
saattaisi, jos tunnen hänen oikein, pahastuakin, kun kertoisin hänelle,
että tällä henkilöllä tavallansa oli minun nuoruuteni rakkaus ennen
häntä.

Niinpä kävikin, kuin pelkäsin; sillä vasta pitkän, jotensakin
epäiltävän vaitiolon jälkeen tuli hän kiireesti luokseni ja vakuutti
että minun paras ystäväni luonnollisesti myöskin hänelle oli varsin
rakas.

Ja tästä hetkestä saakka ei myöskään kukaan olisi voinut olla
innokkaampi kuin hän. Sillä mihin hän kerran ryhtyy sen hän toimittaa,
oikein juurta jaksain, ja vielä samana iltana oli hänellä aivan
selvillä miten asia oli järjestettävä.

Kello kymmenen seuraavana päivänä menin vaimoni kanssa ylös ystäväni
luo ja esittelin vaimoni hänelle, lausuen vaimoni toivon, että hän
tahtoi pidettää yhtä vanhana ystävättärenä tälle minun ystävälleni kuin
minä olin hänen ystävänsä. Minä kerroin hänelle niin lohduttavasti kuin
suinkin taisin, että hänen sairautensa välttämättömästi vaati, että hän
pysyisi sisällä hoidon alla kuusi kuukautta, kunnes lämmin kesä tulisi
ja täydellisentäisi hänen parannuksensa, sekä että toivoin hänen
suostuvan antamaan minun parhaimman mukaan pitää huolta hänen virastaan
lasten koulussa.

Hän oli silminnähtävästi sekä hämmästynyt että liikutettu. Elämä ei ole
hänelle ystävyyttä tarjonnut, sanoi hän; hän ei ollut tottunut sitä
vastaanottamaan silloinkaan, kun sitä tarjottiin niin totisesti ja
lämpimästi kuin tässä. Hyvän aikaa täten vastusteltuaan antautui hän
vihdoin vaimoni valtaan, sillä vaimoni ei hellitä ennenkuin hän pääsee
voitolle.

Hän ei kuitenkaan tahtonut, niinkuin olin hänelle ehdotellut, muuttaa
meidän luoksemme asumaan, sillä tämä huone oli jo käynyt hänelle
rakkaaksi, ja sen hän suoraan tunnusti -- hän ei tahtonut tähän asiaan
sekoittaa taloudellisia kiitollisuuden velkoja, joihin hänen ei
myöskään tarvinnut joutua.

Tästä pitäen kävin minä hänen luonaan säännöllisesti joka edellä puolen
päivänä ja laskettelin silloin pilaa kaikenlaisista tapahtumista
kaupungissa, joiden luulin häntä huvittavan, tahi kumminkin antavan
hänen ajatuksilleen vähän toisen suunnan.

Vaimoni ryhtyi toimiinsa omalla tavallaan. Hän ei pannut minkäänlaisia
perinpohjaisia muutoksia ystäväni taloudellisissa suhteissa ja hänen
vanhoissa tavoissaan toimeen, jota, suoraan sanoen, ensi alussa vähän
pelkäsin, kaikki parannukset tapahtuivat aivan ystäväni huomaamatta. Ei
hän voinut arvatakaan että piialla oli syynsä miksi hän niin usein kävi
ystävääni katsomassa, ja että hän joka päivä pelvolla odotti vaimoni
äänetöintä tarkastelua oliko huone siivottuna sekä rikat ja tomut
poistettuina. Ainoa, jonka vaimoni julkisesti pani toimeen, oli
vahvistavien ruokien ja virvoittavien juomien lähettäminen
ystävällemme. Piikaa, joka näitä kävi viemässä, seurasi aina niin
mielellänsä yksi meidän lapsistamme, jonka ystäväni väliin jonkun
hetken piti luonansa hänen kanssaan puhellakseen.

Nämät uudet olot, joihin hän ei ollut ennen tottunut, näkyivätkin
jonkun aikaa häntä huvittavan ja rauhoittavan; mutta kuukauden kuluttua
synkistyi hänen mielensä jälleen. Meidän käyntimme hänen luonansa
vaivasivat häntä silminnähtävästi, ja ne lakkautettiinkin sentähden
joksikin ajaksi. Hän istui silloin melkein kaiket päivät sohvallansa
huoneensa pimeimmässä kolkassa.

Eräänä iltana kertoi piika että ystäväni huoneesta oli kuulunut aivan
kuin joku olisi siellä itkenyt ja nyyhkyttänyt; hän ei sentähden mennyt
sisälle, vaan pysähtyi ovelle. Hetken kuluttua luuli hän kuulevansa
mitä hartaimman rukouksen huoneesta, mutta sanoja hän ei ymmärtänyt.
Seuraavana iltana taas oli hän kuullut ystävämme soittavan jotakin
vienoa sävellystä viululla, joka ei oikein antanut ääntä.

Seuraavana aamuna, kun minä tulin hänen luoksensa, oli hänen
mielentilansa kokonaan muuttunut, ja suureksi hämmästyksekseni huomasin
että hänen viulunsa nyt riippui seinällä, siivottuna ja uudelleen
viritetyillä kielillä, mutta halkeama kyljessä. Pöydällä vuoteen luona
huomasin myöskin vanhan raamatun, jota en koskaan ennen ollut hänellä
nähnyt, arvatenkin siitä syystä että hän aina oli säilyttänyt tätä
aarrettansa kaapissaan.

Hän näytti tavallista heikommalta ja väsyneemmältä, mutta hänen
kasvoillaan lepäsi kirkastettu tyyneys, juuri kuin hänen taistelunsa
nyt olisi päättynyt ja hän olisi vihdoin voittanut rauhan ja levon.

Jos kävisi laatuun, sanoi hän, tahtoisi hän mielellään puhella vaimoni
kanssa edellä puolen päivänä; mutta minun kanssani tahtoi hän haastella
nyt heti, ja minun piti sentähden istahtaa hetkeksi hänen luokseen.

Hymyllä -- tuolla samalla hiljaisella, hänen oman ihanan salaisuutensa
hymyllä, jonka minä niin hyvin tunsin entisistä ajoista, mutta joka nyt
ei enää näkynyt karttavan tulla huomatuksi -- kääntyi hän nyt
puoleeni, laski kätensä olkapäälleni ja katseli minua silmiin. "Rakas,
sydämmein ystävä Fredrikki! Minä en voi sinulle sanoa miksi, mutta minä
tunnen varmaan, etten minä voi elää niin kauan, että näkisin kevään
jälleen. Sen, mikä minulta puuttuu, et voi sinä eikä kukaan ihminen
minulle antaa, ainoastaan taivaallinen Isämme; mutta kaikista ihmisistä
olet sinä ollut minua lähinnä maailmassa, ja sinun ystävyytesi on
ulottunut sinne, jonne et itsekään ole aavistanut. Sinulla on oikeus
oppia tuntemaan hänet, josta on ollut sinun ystäväsi. Kun minä olen
poissa ja se tapahtuu aivan varmaan tänä talvena, ehkä pikemmin kuin
sinä tautini nykyisestä tilasta päättäen luuletkaan -- niin löydät
kaappini laatikossa joukon papereita; niihin on aikaisimman nuoruuteni
historia kirjoitettu, ja, niin yksinkertainen kuin se onkin, on se
ollut minulle raskas, hyvin raskas, ja siitä huomaat että minä iloisena
kuin vapautettu lintunen liihoittellen täältä pois".

"Oli aika," lisäsi hän hetken ääneti oltuaan, "jolloin mieluimmin
toivoin tulla haudatuksi erään kirkon luokse ylhäällä Nordlandissa; nyt
sitävastoin luulen olevan yhden tekevää missä lepään, ja ehkäpä täällä
alhaalla saattaa levätä yhtä levollisesti kuin muualla".

Näin sanoen puristi hän kättäni ja käski minun noutamaan vaimoni hänen
luokseen.

Kun vaimoni tuli, hämmästyi hän nähdessään ystävämme niin iloisella ja
vilkkaalla tuulella. Sellaisena ei vaimoni luullut saavansa häntä
koskaan nähdä. Hän tahtoi, sanoi hän, vaimoni ystävyydeltä pyytää
pienen palveluksen. Se oli tosin oikku vaan; mutta jos hän
kutsuttaisiin pois maailmasta, piti vaimoni luvata ensi keväänä
istuttaa hänen haudallensa metsässä kesytönnä kasvaneen ruusupensaan.

Kuinka surullinen tämä pyyntö oli, sen käsitti vaimoni vasta sitte kun
olin kertonut mitä juuri sitä ennen oli tapahtunut; sillä tästä
puhuessaan oi Taavetti Holsti näyttänyt niin ilosta säteilevältä, että
asian surullinen puoli oli kokonansa unohtunut.

Ystäväni ennustus itsestään näyttäytyi, sen pahempi, olleen kovin tosi
Vaikka hänen mielensä yhä kävi iloisemmaksi, jopa väliin tuntui kuin
uusi elämän vireys olisi häntä elähyttänyt, kulki hänen tautinsa
kuitenkin aina vastaista suuntaa pahempaan päin.

Eräänä päivänä tapasin hänen siirtyneenä vuoteeltaan -- jossa hän nyt
vietti suuremman osan päivästään -- varsin huvitettuna katselevan kun
pieni Antti poikani ystäväni vanhasta viulun kotelosta, jonka kansi oli
poissa, oli tehnyt itsellensä "höyrylaivan," jolla hän nyt,
lapsellisella mielenkuvittelollaan, purjehti kaiken maailman
valkamoihin. Kun minä lähestyin vuodetta, lausui ystäväni hymyillen,
että hän oli ajatuksissaan ollut kotona Nordlandissa ja vielä kerran
leikitellyt meren lahdelmalla.

Vaimoni oli yhä hellemmällä huolella hoitanut sairasta ystäväämme. Hän
kävi pari kertaa päivässä Taavetin luona ja istui aina kauan aikaa
ystävämme vuoteen laidalla. Sairas piteli silloin mielellään vaimoni
kättä omassaan, tahi pyysi hän vaimoni lukemaan ääneen pipliasta.
Paikat, joista hän enin piti, olivat ne, joissa puhutaan rakastavien
hellimmistä tunteista. Etenkin tahtoi hän viipyä kertomuksessa
Jaakopista ja Rakelista.

Vaimoni, joka nyt oli oikein sydämmellisesti mieltynyt ystävääni,
kertoi minulle eräänä päivänä, että hän kyllä luuli tietävänsä miksi
ystävämme kärsi; se ei varmaankaan voinut olla muuta kuin onnettoman
rakkauden seurauksia.

Niin liikuttavan ihanaksi, kuin ystävämme, joka tuossa makasi kuolemaa
odoittaen, ei hän koskaan luullut ihmisen voivan muuttua. Kun hän
lepäsi hiljaa ja hymyili, näytti siltä kuin hän olisi valmistautunut
yhtymään jonkun kanssa, jonka luokse hän rientäisi niin pian kuin henki
pääsisi vapaaksi maan tomusta.

Eräänä iltana pyysi hän vaimoani viipymään hänen luonansa. Kello
yhdeksän lähetettiin minua noutamaan; mutta kun minä saavuin ylös hänen
kamariinsa, ei ystäväämme enää ollut meidän joukossamme.

Hän oli pyytänyt vaimoani ensimmäisen kerran lukemaan kappaleen
korkeasta veisusta, siltä paikalta, missä löytyi vanha merkki
pipliassa. Se oli toinen luku, jossa sekä ylkä että morsian puhuvat, ja
joka alkaa näin: "Minä olen kukka Saaronissa, lilja laaksoissa" ja
loppuu sanoilla: "siksi kuin päivä valkenee ja varjot karkoittuvat
pois, käy ympäri, muutu kauriiksi, rakkahimpani! tahi nuoreksi peuraksi
Betherin vuorilla".

Ystävämme pyynnöstä oli vaimoni lukenut tuon paikan kahdesti, mutta
lu'un kestäessä oli hän hiljaa nukahtanut viimeiseen uneen.

Tuossa hän makasi ihanana kuolemassa, vieno hymy huulilla ikääskuin
tervehtisi hän nyt rakkahimpaansa haudan tuolla puolen Beterin
muovilla.

Seuraavana suvena seisoi kaupungin hautausmaalla puu-risti ja kesytöin
ruusupensas eräällä haudalla. Siinä lepää ystäväni Taavetti Holsti.

Ystäväni elämän-historiaan löysin liitettynä eri lohkona jonkunmoisen
alkupuheen, joka näkyi olevan myöhemmällä ijällä kirjoitettu. Se
näyttää kuinka vahvoilla siteillä hän oli kotiinsa kiintynyt, ja millä
rakkaudella hän sitä aina muisteli.



TOINEN OSA.



Nordlandi ja Nordlandilainen.


Jos ihminen, joka elää niin kurjassa todellisuudessa, kuin minä,
uskaltaa puhua mielenkuvitteloista -- mikä joukko ja kuinka suuria
mielenkuvitteloja eikö minultakin ole murskaksi musertunut täällä
Kristianiassa näinä parina kolmena vuonna sittekuin jätin kotini
Nordlandissa ja tulin tänne ylioppilaana -- kuinka väritöin ja heikko
eikö maailma täällä ole Nordlandiin verraten, kuinka pieniä ja
vähäpätöisiä ihmiset ja olot, siihen nähden mitä ennen olin mielessäni
kuvaillut.

Tänään ehtoopuolella olin parin ystäväni kanssa vuonolla kalastamassa
ja meillä oli luonnollisesti hyvin hauskaa jokaisella -- paitse
minulla, vaikka minäkin oivallisesti teeskentelin iloisuutta. Minulla
ei ollut hauskaa! Me istuimme matalassa, leveässä, hyvin rumassa
kaukalossa, jota he venheeksi kutsuvat, rakennuksessa, joka oli aivan
pesinpunkan muotoinen, ja ongimme koko jälkeen puolen päivän jotensakin
savisessa vedessä, parin kyynärän syvyydellä, hienolla rihmalla, -- ja
koko saaliimme oli 7, summa seitsemän, salakkaa -- ja sitte soudimme,
hyvin tyytyväisinä muka, rantaan. Minua oikein iletti; sillä
tällaiselta veneeltä, ilman kööliä, joka estäisi sitä laitatuulessa
syrjäkaria menemästä, ilman purjeita, joita ei kunnolleen uskaltaisi
siihen pystyttääkään, ilman hyökylaineita, joita se tuskin voisi
kestääkään, tällaiselta sekaiselta, harmaalta, aallottomalta vedeltä,
joka on kaupungin edustalla, parilla pienellä salakalla uimassa --
tällaiselta tuntuu minusta, suoraan sanoen, koko elämä täällä alhaalla.
Täällä ei missään suhteessa ole muuta tarjolla kuin noita pieniä
salakoita.

Sillä aikaa kuin muut laskivat pilapuheitaan, istuin minä ääneti ja
muistelin kalaretkeä, jossa _hän_ oli mukana, tuolla kotona kallioiden
välissä, meidän pienessä kuusilauta veneessä, -- toista oli se päivä ja
toista se retki! Niin, kuinka jokapäiväistä, löyhää ja elotointa elämä
täällä alhaalla on näillä rikkailla, viljavainioin peittämillä
savimailla ja tällä höyrylaivasauhuin nokeamalla pääkaupungin vuonolla
ja täällä itse kaupungissakin kotiini verraten. Mutta jos kehuisin
kovin paljon kotiseutuani, niin nämä kopeat ihmiset jäisivät silmät
auki ja suu seljälleen.

Täällä puhutaan kalastuksesta ja sillä tarkoitetaan pari nuotta-apajaa
turskia ja hailia. Nordlandilainen tarkoittaa tässä kohden, niinkuin
kaikessa muussakin, sadon tuhatkertaisena; hän ajattelee silloin
Lofotin ja Finnmarkin miljooneja, ja sen ohessa ääretöintä lajien
moninaisuutta, aina valaskalasta, joka, vettä ilmaan suihkuttaen,
uiskentelee salmien läpi ajaen suuria kalalaumoja edellänsä, jotka
panevat veden koskena ympärillään vaahtoamaan, -- aina alas pienimpiin
kalasiin asti. Ainoa merkillinen kala, jonka tunnen täällä etelässä, ja
jota aina katselen, missä vaan sen näen, on kulta- tahi hopeakala, joka
säilytetään lasiastioissa aivan samoin kuin kanarialintua häkissä;
mutta se on taas kotoisin muista lämpimistä maista etelässä.

Linnuista puhuessaan ei Nordlandilainen myöskään, niinkuin ihmiset
täällä etelässä, tarkoita yhtä ja toista ruoaksi kelpaavaa metsälintua,
vaan ääretöintä paljoutta kaikenlaista siipikarjaa, jota liehuu ilmassa
niinkuin merenhyrsky luotojen ympärillä, suurta vilisevää ja kirkuvaa
lumituiskun tapaista parvea tuhansien pesien ympärillä. Hän ajattelee
haahkatelkkiä, suorsia ja senkin seitsemän laatuisia vesilintuja
uiskentelevina lahdelmissa ja salmissa tahi istuvina pitkin
kallionlohkareita rannalla, kalakaijoja, kalakotkia ja tiiroja
kiitävinä ilmassa, huuhkajaa, joka kamalasti kirkuu vuorenrotkoista --
sanalla sanoen, hän ajattelee kokonaista lintumaailmaa, ja hänen on
hyvin vaikea supistaa käsitteensä ainoastaan pariin metso-parkaan,
jotka sydämmettömät ihmiset äkkiarvaamatta, niiden parhaallaan
lemmen-kukerrusta soittaessa, ampuvat alas hongan latvasta, jota
auringon ensi säteet kultaavat.

Tämän seudun marjaväkeä vastaa Nordlandilaisen peninkulmain laajuiset
muuransuot; simpsukan-kuorista yksitoikkoisesti köyhän rannan sijaan
täällä, muistaa hän rannan, johon on kylvetty ihmeteltävä moninaisuus
erivärisiä simpsukan kuoria.

Nordlandissa ovat ylipäänsä kaikki suhteet luonnossa jyrkemmät, ja
äärettömät vastakohdat ovat aivan rinnatuksin. Siellä löytyy äärettömän
laajoja autiomaita, aivan kuin alkuaikoina, ennenkuin ihmiset maata
perkkasivat, mutta näidenkin keskellä löytyy suunnattomia
luonnonrikkauksia. Siellä löytyy aurinko ja kesäinen ihanuus, jota
kestää yöt ja päivät kolmen kuukauden ajan, ja jolloin useissa paikoin
täytyy käydä peite kasvoilla, varjellakseen silmiään sääskiparvilta;
mutta tämän vastakohtana on taas yö pimeyksineen ja kauhuineen, jota
kestää yhdeksän kuukautta. Vastakohdat siellä ovat suurenmoiset, mutta
niiden välillä ei löydy tuota, vähäpätöistä keskinkertaisuutta, johon
tämä iloinen elämä täällä etelässä perustuu. Tahi toisin sanoen,
suhteet siellä soveltuvat paremmin mielenkuvittelolle, seikkailuille ja
satumaisuuksille kuin tyvenelle järjelle ja hiljaiselle, tasaiselle
asiain menolle.

Nordlandilaisen käy sentähden, kun hän ensin tulee tänne etelään, aivan
kuin Gulliverin, joka joutui Lilleputien maahan; hän ei menesty
asukkaiden joukossa, ennenkuin hän saa vanhat käsitteensä, joihin hän
kotiseudullaan on tottunut, pienennetyiksi tämän vähäpätöisen
todellisuuden pienen mitan mukaisiksi, sanalla sanoen ennenkuin hän
oppii käyttämään järkeä mielenkuvittelon sijaan.

Lappalainen suksillaan, peuroineen, kainulainen, venäläinen --
puhumattakaan alinomaa matkustelevasta, maalla hitaasta, mutta
veneessään sukkelasta Nordlandilaisesta itsestään -- he ovat
kieltämättä kaikki paljon hauskempaa kansaa kuin nämät harmaatakkiset
kauranviljelijät, joiden mielenkuvittelo ei ulotu etemmäksi heidän
omilta pelloiltaan, kuin ehkä miettimään mistä sisämaasta hän ensi
vuodeksi saisi oikein rotevan rengin.

Kun täällä puhutaan myrskystä ja aalloista, niin tarkoitetaan vähäistä
tuulta ja veden värähtelemistä Kristianian valkamassa, joka korkeintaan
saattaa vähän vahingoittaa siltoja; ja sitä pidetään mitä hirveimpänä
onnettomuutena jos joku kömpelö merimies purjehtii kumoon. Minun
mieleeni juohtuu jotakin perin toista: äkkiarvaamatoin rajuilma
tuntureilta, joka vie huoneet ja rakennukset mukanaan -- jonka tähden
ne kotiseudullani sidotaankin maahan kiinni -- jäämerestä tulevia
aaltoja, jotka peittävät korkeat karit ja luodot vaahdolla, ja
paljastavat merenpohjan monen sylen syvyydeltä, niin että laiva
yhtäkkiä seisoo aivan kuivalla maalla ja musertuu murskaksi keskellä
valkamaa; parvi reippaita miehiä, jotka henkensä kaupalla purjehtivat
rajuilmaa pakoon, ei ainoastaan oman henkensä tähden, mutta vaivoin
voitetun satonsa kanssa myöskin heidän tähtensä, jotka ovat kotona, ja
jotka kuolemankin uhatessa koettavat päästä kumoon purjehtineen toverin
avuksi; minun mieleeni johtuu, myrskystä puhuttaessa, usean veneen ja
laivan haaksirikko pimeänä talvi-iltana; minä ajattelen silloin aaltoja
-- niin, olisipa hauskaa kerran nähdä pari sellaista (tavallisesti
kolme peräseltään, viimeinen aina suurin) vaahtoharja korkeammalla kuin
tullihuoneen katto ja ehkä vielä joku purjelaiva ylinnä, syöksähtävän
sisään Kristianian rauhalliseen, kapeaan valkamaan, viskaten laivat
keskelle kaupunkia, ja seurattuina yhtä ankaroilta tuulenpuuskilta,
jotka nostaisivat katot huoneilta.

Jos ne tulisivat, niin kyllä tietäisin, että minua ne etsivät,
minua, kaupungin sivistykseen piiloutunutta "aaveiden näkijä parkaa",
joka niiden mielestä oikeastaan kuuluu heidän seuraansa; mutta
kuoleman-tuskissanikin tervehtisin minä heitä ystävinä kodistani,
vaikka ne tulisivatkin kantaen ruumiita ja laivainpirstaleita
hartioillaan. Oi jospa ne vaan kerrankin näyttäisivät kaikille näille
sivistyneille hiuksen halkaisijoille valtavan meren kauhuja ja sen
suuruutta, ja riputteleisivat vähän merisuolansekaista kuoleman tuskaa
kaikkeen tähän leväperäisyyteen! Toivoisinpa kerrankin näkeväni
valaskalan ahdistettuna Prinssin- ja Tullikamari-kadun väliin
tuijoittavan sisään jonkun perheen huoneisin yläkerrassa; tahi näkeväni
noiden hoikkasäärisien, kultanauhoilla punottujen poliisimiesten
kulettavan raatihuoneelle itsepäistä merihirviötä! Tahtoisinpa myöskin
nähdä kaupungin teaaterikritikoitsijain, jotka ovat tottuneet kaksi
kertaa viikossa näkemään murhia ja valtiokumouksia näyttämöllä
esiteltävän, seisovan, nenäpihdit nenällä, tuollaisen näytelmän edessä,
joka kerrassaan tulvaisi kaikkein heidän arvostelu-käsitteidensä ja
musteastiainsa yli, ja näyttäisi heille kuolemaa ja kauhua
lepyttämättömänä, ruhtovana todellisuutena.

Kuinka paljon paremmin eikö tuollainen kirjailija käsittäisi mitä
saduissa on miellyttävää ja suurta, jos hän vaan kerrankin eläessään
saisi nähdä "hevois-miehen" [Hevois-mies on omituinen vuoren-muodostus
Norjan rannikolla] myrskysäässä 1700 jalan korkuisena, ratsastaen
etelää kohden aaltojen tyrskyssä, viitta hartioilla pohjoista kohden
liehuessa; vilkkaalla mielenkuvittelolla saattaa aivan nähdä, paitse
itse ratsastajan mahtavuudessaan, myöskin hevoisen pään, korvat, kaulan
ja sen komean rinnankin.

Tuonne pohjoiseen on myöskin pohjois-maiden kansain mielenkuvittelo jo
satuajoista saakka sijoittanut koko pahuuden lauman kotoperän; siellä
ovat Lappalaiset harjoittaneet taika-temppujaan ja onpa ikääskuin
vieläkin tuolla pimeän, talvisen, vaahtoaaltoisen jäämeren luona
seisoisi nuot satuajan, maailman äärimmäisille rajoille tarkoitetut
jumalat, hirveät, peljästyttävät, muodottomat pimeyden vallat, joiden
kanssa Aasat taistelivat, ja jotka vasta pyhä Olavi voittorikkaalla,
aurinkona loistavalla risti-kahvallaan sai kukistetuiksi.

Usko, jota sivistyksen turvissa elävät ihmiset halveksimalla kutsuvat
taikauskoksi -- mutta joka kuitenkin luonnonvoimana elää itse kansassa
-- kutistuu täkäläisien ihmisien mielenkuvittelossa hyvin
lapselliseksi. Täällä peljätään pikku-tonttuja, hyvänsuopia
huoneenhaltioita, ja lemmestään laulelevaa ahtia, ynnä muita sellaisia,
jotka tuolla pohjoisessa oleskelevat meidän joukossamme taikauskon
kesynä, tavallisena kotokarjana. Siellä luullaan myöskin löytyvän
hyvänsävyisiä henkiä, jotka näkymättöminä kalastavat ja metsästävät
ihmisien rinnalla, heitä vähintäkään häiritsemättä. Mutta pelko on sitä
paitse pohjan perillä asuvien mielenkuvitteloon luonut koko lauman
pahoja henkiä, jotka kiusaavat ihmisiä, hukkuneiden ihmisten haahmoja,
jotka harhailevat ympäri kun eivät ole haudatut siunattuun maahan,
vuorenpeikkoja ja merihirviön, joka soutelee venepuoliskollaan ja
talviöinä kirkuu niin ilkeästi lahdelmilla. Moni, joka on joutunut
vaaraan, on täytynyt jäädä avun puutteesen, kun on tuota hirviötä
peljätty, ja "aaveiden näkijät" voivat sen nähdäkin.

Mutta vaikka tämä luonnon ylivaltaisuus ruhtoavana painona lepää yli
kaiken elämän tässä talvipimeässä, vaahtoaaltoisessa ranta-maassa,
jossa yhdeksän kuukauden ajan hämärtää ja joka kolmen kuukauden ajan on
kokonansa aurinkoa vailla, niin että ihmisten mielissä syntyy pelko ja
arkuus -- niin onpa Nordlandilla samassa ylenmääräisyydessä myöskin
perin vastakkainen luonteensa lämpimässä, selkeäilmaisessa,
kukkatuoksuisessa, värien äärettömällä rikkaudella ihanasti
vaihtelevassa kesä-luonnossaan -- jolloin kymmenen -- kahdentoista
penikulman matkan päässä olevat seudut tulevat niin lähelle, että
luulisi huudon voivan kuulua sinne, jolloin tunturit peittyvät ruskean
viheriällä ruoholla aina huipuille saakka -- Lofotissa käyden tuhannen
jalan korkuudelle -- jolloin pieni koivumetsä vuorenrinteillä ja
kallionhalkeamissa muodostaa piirin, aivan kuin joukon tanssivia
kuusitoistavuotisia tyttöjä, valkoisissa pukineissa, jolloin mansikat
ja vaadermamarjat täyttävät ilman tuoksulla sellaisella, ettei sitä
missään muualla tapaa, kun sinä, lämpimän tähden, kuljet
paitahihaisillasi ahoilla, ja päivä on niin vari, että sinun tekee
mielesi uida auringon valaisemassa, hiljalleen aaltoilevassa, pohjaan
saakka ihmeteltävän kirkkaassa lahelmassa.

Syyksi siihen, että kaikki kasvit täällä pohjoisessa saavat niin
voimakkaan tuoksun ja niin kirkkaat värit, luulevat oppineet olevan
tuon kirkkaan valon, joka täyttää ilman, sillä aurinko pysyy lyhyen
kesän ajan näkyvissä taivaan kannella koko vuorokauden. Siksipä et
voi missään noukkia niin makeata mansikkaa tahi taittaa niin
hyväntuoksuista koivun-oksaa kuin juuri täällä.

Jos ihmeen ihanalla luontorunolla on koti, niin on se Nordlandin
vuomalaaksoissa kesällä. Näyttää siltä kuin aurinko sitä lämpimämmin,
innokkaammin suutelisi maata, kun se tietää että he niin lyhyen ajan
saavat olla yhdessä, ja ikääskuin kumpainenkin koettaisi tuon hetkisen
unhoittaa, että heidän niin pian jälleen on eroaminen. Silloin ylenee
ruoho maasta ikääskuin lumouksen kautta ja ylellisessä moninaisuudessa
ilmestyy sinikelloja, voikukkia, päivänkukkia, sinivuokkoja,
ruusupensaita, mansikoita ja vaadermamarjoja joka puron rannalle, joka
mättäälle, joka kallionrinteelle; silloin vilisee ruohikossa
tuhansittain hyönteisiä, aivan kuin kuumissa ilmanaloissa; silloin
lehmät, hevoiset ja lampaat ajetaan ylös vuorenrinteelle laitumelle,
samalla kuin lappalaiset tuntureilta laskeutuvat alas vuomalaaksoon
peurojansa juottamaan. Silloin punoittavat virstanpituiset suot
kypsyvistä muuramista; silloin on hiljainen tyyneys, rauha kussakin
majassa, jossa kalastaja nyt istuu kotonaan omaisiensa luona laitellen
pyydyksiään talvikalastuksen varalta; silloin on Nordlandissa niin
ihana kesä, että sitä harvoissa paikoin tapaa ja sellaista iloisuutta,
luonnon runollisuutta ja tyyntä rauhaa tuskin löytynee missään koko
maailmassa.

Tämä luonnon hentoisuus, suloisuus vaikuttaa Nordlandilaisen
luontoonkin; kun vaan sopii, elää hän mielellään herkullisesti,
pukeutuu komeasti ja asuu rauhassa; makeain ruokien suhteen on hän
oikea herkkusuu. Kapaturskan kielet, peuranydin, suolatut mullo-kalat,
lohet ja kaikenlaiset parhaimmat suolavedenkalat, valmistettuina
maksoineen, mätineen, ravitseva peuranliha ja kaikenlainen metsänriista
ynnä herkulliset muuramet ovat hänen tavallisia ruokiaan. Sekä
lappalainen että Nordlandilainen talonpoika ovat oikein lapsellisesti
ahneita kaikenlaisille makeisille ja heidän "siirappi puuron päällä" on
yleiseen tunnettu.

Kasvaneena luonnossa, joka on niin täynnä vastakohtia, mahdollisuuksia
ja odottamattomia tapauksia vaihtelevaisuuksien koko askelman läpi
aina peljästyttävistä luonnon mullistuksistaan aina tyyneen,
viehättävään, herttaiseen, oikein kyyneliin saakka liikuttavaan
sulouteen, on Nordlandilainen ylipäänsä sukkela, usein varsin älykäs ja
runsasaatteinenkin. Hän on hyvin tuntehikas ja antautuu sentähden
helposti hetken tuomien tunteiden valtaan. Jos iloisuus loistaa sinun
kasvoiltasi, niin käy hänki pian iloiseksi. Mutta hänen sävyisyyttänsä,
suopeuttansa älköön pidettäkö typeränä velttoutena -- vaikka usein
täällä etelässä niin tehdään. Hänen sielussaan on, hänen itsensäkin
tietämättä, alinomaa vähäinen epäluulo hereillä aivan kuin valpas
vesilintu, joka sukeltaa heti kun ruuti palaa pyssyn-sankissa, ja on
syvällä vedessä ennenkuin luoti ennättää sille paikalle, missä lintu
vastikään oli uiskennellut. Hän on jo lapsuudestaan saakka tottunut
pitämään äkkiarvaamattomia tapahtumia, kaikkien mahdollisuuksien
mahdollisuuksia luonnossa, miekkana, joka alinomaa riippuu jokainoan
rauhallisen tyynen, onnellisen hetken yli, ja vaistomaisesti seuraa
tämä pelko häntä hänen muiden ihmisten kanssa seurustellessakin. Kun
puhelet hänen kanssaan sukeltaa hän, aivan sinun huomaamattasi, tuon
tuostakin sielunsa sisimpään tutkiakseen, onko tässäkin vaaraa
tarjolla; hän tekee sen silloinkin kun hän syvimmästi liikutettuna
seisoo kyyneleet silmissä; se on hänen luonnossaan syntyperäistä, eikä
luovu hänestä vielä silloinkaan kun hän elämästään luonnon helmassa
muuttaa sivistyneiden joukkoon. Hän on hyvin teräväsilmäinen ja keksii
heti mitä oikeastaan tarkoitat. Vakoojana ja valtioviisaana olisi hän
todellakin verratoin, jos hänellä olisi enemmän mielen lujuutta ja ei
niin lapsimaisesti helposti taipuisi hetken tunteiden valtaan, mutta
nämät ovat, senpahempi hänen heikot puolensa. Tässä puhun ainoastaan
kansan luonteesen juurtuneesta yleisestä luonteesta, mutta huomautan
ettei saa sanojani siten käsittää, ettei Nordlandissa löytyisi miehiä
hyvinkin suurella mielen lujuudella -- täällä he päinvastoin useinkin
tulevat karaistuiksi mitä lujimmiksi.

Useimmissa syntyperäisesti Norjalaisissa perheissä löytyy -- se on
kuitenkin minun luuloni -- moniaita pisaroita suomalaista verta.
Huomattavaa myöskin on että kun saduissa puhutaan parhaimmista
talonpoikaisperheistä Helgelandissa, että ne ovat vuoripeikkojen ja
puoli-noitain jälkeläisiä, tarkoitetaan sillä vaan suomalaista
syntyperää. Meidän kuningassukumme olivat suomalaisten jälkeläisiä ja
Finn oli kauniilta kajahtava esinimi, jota maan parhaimmat miehet
kantoivat, esimerkiksi Finn Aruesen. Harald Kaunistukalla ja Eerikki
Verikirveellä oli kumpaisellakin suomalaisia tyttöjä vaimoina.
Tarunomainen vetovoima, mikä näillä sanotaan olleen, ilmaisee
ainoastaan jo ammon ajoin löytynyttä suurta kansallisyhdistystä näiden
kahden eriluontoisen kansalajin välillä: haaleatukkaisen,
sinisilmäisen, mieleltänsä tyynemmän Norjalaisen ja tummaverisen,
ruskeasilmäisen, sukkela-ajatuksisen, mielenkuvitteloltaan
runsasvaraisen ja luonnon salaperäisyyksien täyttämän mutta
mielenvakavuuden suhteen heikomman Suomalaisen välillä, jonka
luonnonlaatu vielä tänäkin päivänä piilee monen Norjalaisen luonteessa,
vaikk'ei hän kansalliskopeudessaan voi aavistaakaan tätä kansain
heimolaisuutta.

Yleensä olen havainnut että saattaa helposti eroittaa onko sekoitus
tapahtunut heikon lappalaisen, tahi voimakkaan, uhkarohkean
suomalaisen, kainulaisen, kanssa. Eroitus luonteessa on aivan yhtä
huomattava kuin ero duuri- ja molliäänenlajien välillä samassa
soittokappaleessa. Kansamme väririkas monipuolisuus, joka astuu esiin
runoilija Vergelandin äärettömässä kuvausrikkaudessa, on suomalaista
vaikutusta -- vaikk'ei sitä meidän vanhoissa saduissamme voi huomata.
Mutta siitä voimme kuitenkin arvata minkä miellyttävän lisän
suomalainen on tuonut mukanaan kansamme luonteesen. Suomalainen
sekoitus on ollut suurena ja tärkeänä osana nykyisen norjan kansan
hengenominaisuuksien muodostamisessa.

Tästä Suomalaissekoituksesta, jota ensimmäisissä polvissa vielä
pidetään jonkunlaisena häpeänä, olen puhellut hyvin monen kanssa ja
olen huomannut että hämmästyttävän suuri luku kansalaisiani on
hiljaisuudessa tehnyt saman huomion. Kainulais-suomalaisesta
sekoituksesta on siinnyt voimakas, järkevä, uhkarohkea ja toimelias
ihmispolvi; tuo sekoitus on suuressa määrin karaissut meidän
ostlandilaisen ja throndhjemiläisen heimokunnan luontoa. Nordlandissa
sitävastoin on lappalaissekoitus ollut voiton puolella ja osittain
muodostanut kansanluonteen sen mukaan. Kainulais-Norjalainen kestää
helposti Nordlandin luonnon kovuuden; Lappalais-Norjalaista rasittaa se
enemmän.

Nordlandin luonnon vastakohdat ovat niin voimakkaat että ne
vastustamattomasti vaikuttavat sen kansanheimon luonteesen, joka asuu
tuolla ylhäällä. Tuolla alakuloisuudella ja mielen synkeydellä, joka on
alhaisemmassakin kansassa huomattavana, ja joka usein viepi hulluuteen
ja itsemurhaan, on juurensa ja pääperusteensa pohjanperän omituisissa
luonnonsuhteissa, pitkässä talvipimeässä, raskailla mieltä masentavilla
ilmauksillaan, ja niissä voimakkaissa, äkillisissä mielenvaikuttimissa,
jotka sekä pimeän että valoisan vuodenajan aikana kovin voimakkaasti
vaikuttavat tunnon sisimpiin, hentoihin hermoihin. Näitä asioita olen
minä ajatellut ehkä enemmän kuin kukaan muu, ajatellut sentähden että
itse olen samaa kärsinyt, ja minä käsitän -- vaikka kun oma personani
tulee kysymykseen, en laisinkaan sitä ymmärrä -- miksi "aaveiden
näkeminen," "Fremsynethed," niinkuin sitä Nordlandissa kutsutaan,
siellä samoinkuin Shetlandin ja Orkneysaaristolla voi syntyä ja kulkea
perintönä perheessä. Minä ymmärrän, että se on sielun tauti, jota ei
mitkään parannuskeinot, ei järki eikä järjellinen miettiminen voi
parantaa. Aaveiden-näkijällä on jo syntyessä sielussaan, paitse
järkevät silmänsä, vielä kolmaskin akkuna, akkuna joka on käännetty
maailmaan, minkä muut ainoastaan aavistavat, mutta johon aaveiden
näkijän tuon tuostakin täytyy luoda silmäys; sitä ei voi tukota
kirjoilla eikä millään järjenjohteilla, sitä ei voi saada täällä
"valistuneessa pääkaupungissakaan" suljetuksi; korkeintaan saattaa sen
saada hetken ajaksi himmennetyksi unohduksen akkunapeitteellä.

Ah! kun muistan minkälaiseksi tuolla kotona Nordlandissa mielessäni
kuvittelin kuninkaan linnan Kristianiassa, huippuineen tornineen
kohoavaksi korkealle kaupungin ylitse, ja kuninkaan miehiä kultaisena
virtana linnanpihasta aina ylös valta-istuin saliin saakka, tahi
Akershusin linnoituksen, kun kanonat paukkuen ilmoittaisivat kuninkaan
tuloa, samalla kun ilma olisi täytettynä sotasoitolla ja valtavilla
kuninkaan käskyillä; kun muistelen minkälaiseksi "valon korkea sali,"
yliopisto, kuvautui mieleeni, korkeana, valkoisena liituvuorena, jonka
akkunoilta auringonsäteet alati kimeltellen heijastuvat, tahi
mimmoiseksi ajattelin Valtiopäiväsalin ja niitä miehiä, jotka siellä
istuivat ja joiden nimet mielenkuvituksen suurentamina kaikuivat
kotiseuduilleni saakka, aivan kuin ilmassa kulkevat, voimakkaasti
kajahtelevat kellot, nimet sellaiset kuin Foss, Sörensen, Jonas Anton
Hjelm, Schveingaard ja monta muuta; kun nyt vertaan sen, mitä kaikkia
näitä ajatellessani Nordlandissa mielessäni kuvittelin siihen, "meidän
vähäisiin olosuhteisin verraten kylläkin arvolliseen todellisuuteen,"
jossa nyt elän ja oleskelen -- niin tuntuu siltä kuin Snöhättan
korkuinen tuulentupa murskaksi musertuisi päälleni. Minä olen siis aina
parin ja kahdenkymmenen vuoden ikäiseksi elänyt Nordlaudilaisessa
mielenkuvitusmaailmassa, ja olen nyt vasta syntynyt todelliseen
maailmaan; oma mielenkuvitteloni oli siis minut peihottanut.

Jos minä kertoisin kaiken tämän jollekulle kanssaihmiselleni, niin hän
epäiltämättä -- ja kuta järkevämpi ihminen se olisi, sitä varmemmin hän
sen tekisi -- tahtoisi väittää että minun tutkintoni, minun _Examen
artium_ varmaankin oli ainoastaan onnen kauppaa. Mutta jos tietineinen
tieto tulee kysymykseen, niin onpa minulla, Jumalan kiitos, yhtä hyvät
perustukset kuin useimmilla muilla. Minä tiedän myöskin, että minulla
siinä suhteessa on kimmoava, jäntevä airopari, jolla, sen minkä
tarvitsen, voin soutaa veneeni elämän läpi, karille joutumatta. Lastia,
joka veneessä on, niin raskas, varsin raskas, ja taas ajoittain niin
autuaaksi tekevän ihana kuin se onkin, sitä ei kenkään saa nähdä.

Minä tunnen vastustamattoman halun kyyneleihin tyhjentää koko
Nordlandilaisen satu-elämäni, kunhan vaan voisin saada henkeni valumaan
samoissa kyyneleissä rinnastani. Mutta miksi toivon kadottaa kaiken
ihanuuden, kaiken mielenkuvitteloni, kun minun kumminkin kuolinhetkeeni
saakka täytyy kantaa sen raskaan taakan, joka on pantu päälleni!

Huojentavana itkuna olkoon elämäni hiljaisina hetkinä kuvata muistojani
tuosta kodistani, jota niin harvat täällä etelässä oikein voivat
käsittää. Se on onnettoman, sielultaan sairaan miehen kertomus, jossa
on enemmän omia tunteita kuin ulkonaisia tapahtumia.



KOLMAS OSA.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Koti.


Isäni oli maakauppias; hänellä oli ----ven niminen kauppapaikka
Länsilofotissa. Hän oli syntyisin Throndhjemistä, josta hän varattomana
nuorukaisena lähti pohjoiseenpäin eräällä niistä kauppalaivoista, joita
sieltä lähetetään Lofotiin kalastusaikoina kauppaa tekemään.
Nuoruudessaan oli hänellä paljon kestettävänä; hän teki jonkun aikaa
työtä eräässä venekunnassa tavallisena kalastajanakin, kunnes hän pääsi
puotipojaksi kauppias Erlandsenin luoksi, jonka vävyksi hän sitte
joutui.

Nuorempana oli isäni varsin kaunis mies, mustatukkainen, tummaverinen,
terävillä nerokkailla kasvojen juonteilla; kasvultaan oli hän pikemmin
lyhytläntä kuin pitkä. Hän kävi aina ruskeassa merimiehentakissa,
kiiltonahkainen hattu päässä. Luonteeltansa oli hän äreä ja vaikea
saada ystävälliseksi; sanottiinpa että hän oli kovasydämminenkin --
mihin ehkä se kova elämän koulu, jossa hän oli käynyt, oli syynä. Jos
tämä puoli hänen luonteestaan ei voinut hankkia hänelle monta ystävää,
niin saavutti hän sitä suurempaa luottamusta toimissaan, joissa hän oli
tarkka ja sukkela, vaikka hän itsepintaisesti pysyi siinä, missä hän
luuli olevansa oikeassa. Häntä peljättiin, eikä kukaan mielellänsä
tahtonut olla vihoin hänen kanssaan.

Tapahtumista kahdeksana ensimmäisenä ikävuotenamme ei jää muuta kuin
hyvin hämärä muisto jäljelle; mutta nämä muistot seuraavat meitä kaiken
ikämme. Onnettomasta äitiparastani kannan sydämmessäni tuollaisen
muiston. Se luopi äitini kuvan eteeni paljon selvemmäksi kuin kaikki
kertomukset, mitä jäljestäpäin olen hänestä kuullut. Näiden kertomusten
mukaan oli hänellä muun muassa haalea tukka ja siniset, lempeät silmät,
mutta heikko rinta ja kalpeat kasvot; varreltaan oli hän ollut
melkoisen pitkä, ja luonteeltaan hiljainen ja surumielinen.

Hän oli Erlandsenin ainoa tytär ja joutui naimisiin isäni kanssa tämän
vielä ollessa Erlandsenin palveluksessa; ja kerrottiin että vanha
Erlandsen itse olisi pannut tämän avioliiton toimeen, kun hän luuli
siten parhaiten saavansa tyttärensä tulevaisuuden vakavalle kannalle
asetetuksi.

Oli lämmin kesäpäivä; niityllä seisoivat niittomiehet paitahihasillaan
pitkillä, suoravartisilla viikatteillaan heinää niittäen; minä
seurasin äitiäni, joka sukkaa kutoen käveli heinämiesten luoksi. Niityn
aidan luona oli alastoin kallionlohkare, jonka taakse äitini oli
valmistanut istuimen itselleen. Sen yläpuolella kasvoi kivien välissä
vaadermapensas ja sen sivulla yksinäinen pienoinen koivu. Sillä aikaa
kuin minä kiipeilin kivien välissä ja söin vaadermamarjoja, kutsui isä
äitiäni luokseen.

Heti äitini mentyä tuli luokseni vastaiselta puolelta ko'okas, kalpea
nainen, joka näytti vanhemmalta kuin äitini; hän oli mustaan pukuun
puettu, valkoinen, poimuihin laskettu kaulus kaulan ympärillä;
ystävällisesti katseli hän minuun ja ojensi minua kohti, ikääskuin
minulle antaakseen, kesyttömänä kasvaneen ruusukukan, joka hänellä oli
kädessä.

Minä en laisinkaan pelännyt, eipä edes tuntunut siltä, kuin hän olisi
ollut vieras minulle. Sitte nyykähytti hän surumielisesti päätänsä,
ikääskuin jäähyväisiksi ja poistui samaa tietä, kuin hän oli tullutkin.

Kuu äitini palasi takaisin, kerroin minä hänelle, että luonani oli
käynyt niin ystävällinen, vieras nainen, joka näytti hyvin
surulliselta.

Äitini -- sen muistan niin selvään, kuin jos se olisi juuri nyt
tapahtunut -- seisoi hetken hiljaa, vaaleana kuin lumi ja katseli minua
niin surullisin silmin, että olisi luullut meidän kumpaisenkin nyt
täytyvän kuolla; sitte löi hän kätensä ristiin päänsä ympäri ja kaatui
pyörtyneenä maahan.

Minä peljästyin niin, etten voinut huutaakaan, mutta tahdon muistaa,
että minä, äitini maatessa tainnoksissa nurmikolla penkin edessä,
heittäyin hänen päällensä ja huusin: "Äiti!"

Kohta sen jälkeen olin minä tullut juosten isäni luoksi, joka seisoi
paita-hihasillaan niityllä muiden mukana heiniä niittäen, ja nyyhkien
kertonut, että äitini nyt oli kuollut.

Tästä hetkestä saakka oli äitini mielipuolena. Monta vuotta täytyi
häntä tarkasti vartioida hänen huoneessaan, ja isälläni oli varmaankin
tämän tähden monta katkeraa hetkeä kärsittävänä. Sitte vietiin hän
erääsen hulluin-huoneesen Throndhjemissä, jossa hän kuoli kaksi vuotta
myöhemmin, hetkeäkään olematta selvällä järjellä.

Se, joka tähän aikaan hoiti minua, oli vanha Anna Kainulainen,
rokonarpinen vaimo, rivakka kuin mies, pienillä ruskeilla silmillä,
karkeilla teräsharmailla hapsilla ja melkein noita-akan tapaisilla
kasvojen juonteilla; useimmiten riippui pieni, musta savipiipun-nysä
hänen suupielessään. Hän oli ollut äitini hoitajana tämän lapsuudessa
ja oli koko sielullansa äitiini kiintynyt. Kun äitini tuli
mielipuoleksi vaati hän innokkaasti saada olla vartijana "sinisessä
kamarissa"; mutta tästä toimesta täytyi hänet pian eroittaa, sillä
huomattiin, että juuri hänen läsnäolonsa enin kiihoitti äitini kipeätä
mielentilaa. Äitini ei myöskään kärsinyt nähdä isääni, ja minua he
eivät laisinkaan uskaltaneet hänelle näyttää.

Vanha Kainulais Anna oli ollut äitini ainoa uskottu tässä elämässä. Hän
oli hyvin taikauskoinen ja kummallinen. Hän oli tositettu siitä että
haltijat ja tontut yhtä varmaan asustelivat ranta-aitassa ja
veneladossa kuin isäni hallitsi asuinrakennuksessa, ja että kallion
alla valkaman itäpuolella "maan-alaiset" näkymättöminä kalastelivat ja
pyydystelivät yhtä varmaan kuin isäni näkyväisesti itse lahdella. Hän
oli varmaankin täyttänyt onnettoman äitini pään haaveenomaisella
taikauskollaan samassa määrässä kuin minunkin. Kaiken päivää, aina
aamusta iltaan saakka, huomasi hän kaikenlaisia merkkiä ja ihmeitä, ja
hänen kasvonsa sävyt ilmaisivat aina jonkunlaista levottomuutta, juuri
kuin hän alati olisi ollut varuillaan. Kun joku vene tuli rantaan, piti
aina kääntyä merelle päin, sylkeä ja jupista joitakuita sanoja. Hän
näki jokaisen ihmisen näkymättömät seuralaiset. Senpätähden, sanoi hän,
ei pidä sulkea ovea kovin sukkelaan, kun joku menee ulos huoneesta; hän
sanoi aina kuulevansa ratinaa ennenkuin isäni tuli kotiin matkoiltaan.

Kun Kainulais Anna ei enää saanut mennä siniseen saliin äitini luokse
teki hän hiljaisuudessa kaikenlaisia taikatemppuja oven ulkopuolella.
Niinpä muistan kerrankin kun seisoin portailla, Annin minua
huomaamatta, nähneeni hänen kumartelevan ja kyykistelevän, ja aina
väliin syljellä piirtävän ovelle kummallisia piiruja, jupisten
itsekseen, kunnes minä peljästyneenä pötkin tieheni.

Hänen loihtumasanoissaan mainitsi hän usein sanaa "Jumala", joka on
Bjarmien jumalan nimi, jolla ehkeis vielä tänäkin päivänä tuolla
vuorien takana Finnmarkeissa on yksi ja toinen uhrikivi. Kun
Suomalaisia veneitä tuli rantaan, oli hänellä myöskin eri varukeinonsa.
Loihtumisissaan käytti hän sekaisin Kainulaisten epäjumalain ja
kristittyjen Jumalan nimeä, siten voittaakseen Lappalaisten
loihtumisen.

Tällaisien vaikuttimien alaisena kasvoin minä.

Pappila ja valkoinen kirkontorni sen vieressä olivat ainoastaan vähän
matkan päässä meiltä saman lahdelman oikeanpuolisella rannalla, jonka
pohjukassa minun kotini oli.

Pappilassa oli kotiopettaja -- me kutsuimme häntä "maisteriksi". --
Hänen edessään minä luin joka päivä yhdessä pappilan kahden lapsen
kanssa, joista toinen oli vallatoin poika, Kalle nimeltä, vuotta minua
nuorempi, siis kaksitoistavuotias, ja toinen hänen sisarensa, Susanna,
joka oli aivan yhtä vanha kuin minä; hän oli sinisilmäinen, kiltti
lapsi tuuhealla keltaisella tukalla, joka alinomaa oli otsasta pois
pyyhittävä; kun hän vaan sattui maisterin taakse väänteli hän
hullunkurisesti kasvojaan ja teki jos joitakin kujeita saadakseen meitä
poikia nauramaan.

Kotiopettaja oli hyvin ankara ja me pelkäsimme häntä suuresti. Meidän
tuskamme kun tuollaisissa tilaisuuksissa koetimme pidättää nauruamme,
uskaltamatta vilaistakaan toisiimme, jotta emme purskahtaisi ilmi
nauruun, oli kaikkea muuta vaan ei hauskaa, sillä joka kerta kun
naurumme räjähti ilmi, oli siitä meille kaikille pahoja seurauksia;
ensinkin seurasi siitä aikamoinen "tukkamylly" ja lisahtelevia
korvapuustia ja sitte pitkiä, kirjallisia kertomuksia käytöksestämme
päiväkirjoihimme.

Tässä kohden oli Susanna toisinaan melkein armotoin; oli nimittäin jo
mennyt niin pitkälle että hän ainoastaan pienellä vilkutuksella
toisella silmäkulmallaan sai nauruhermomme liikkeelle; ja siinä
istuimme sitte posket tulipunaisina kuin kypseneen omenan kylki, silmät
tuimasti tuijottaen kirjaan, kunnes emme kauemmin voineet pidättyä vaan
purskahdimme nauruun. Etenkin kiusasi hän minua, vaikka hän hyvin
tiesi, että minä sain siitä kovasti kärsiä kotiin tultuani; sillä isäni
oli ankara ukko, joka varsin vähän tunsi lapsen luonteen.

Lupahetkillä leikittelimme niin iloisesti, että harvat lapset voivat
vilkkaudessa vetää meille vertoja.

Verrattuina ankara-kuriseen, ilottomaan elämään kotonani, jossa isäni
oli joko ulkona askareillaan tahi työhuoneessaan, jossa sinisestä
salista tuon tuostakin kuului melua ja kurjan, mielipuolen äitini
huudot, ja jossa Kainulais Anna yhä mellasteli melkein kuin ilkeä
tonttu, olivat leikit pappilan lasten kanssa aivan kuin elämä toisessa
iloisemmassa, auringonvalaisemassa maailmassa.



TOINEN LUKU.

Rannalla.


Vielä enemmän kuin täällä etelä-Norjassa on merenranta Nordlandissa
lasten mieluisin leikkipaikka; sillä pakoveden aikana on se siellä
paljon pitemmälle kuivana kuin täällä.

Savensekainen hietapohja on silloin niin kuiva, ettei löydy muuta kuin
siellä täällä joku vesilätäkkö, jossa kalanpoikia uiskentelee, sillä
välin kuin tuolla ulkona veden rajalla yksi ja toinen kahlaaja-lintu
kävelee, tahi joku yksinäinen kalalokki istuu kivellä. Aallontapaiseksi
muodostunut hiekkapohja on täynnä uurteita, joita suuret kastemadot,
mitkä täällä puikahtavat maan sisään, ovat kaivaneet. Lätäköissä kivien
suojassa makaavat pienet, vilkkaat, lasikirkkaat lierot, jotka, kun
niitä ahdistetaan, luikertavat pakoon matalassa vedessä. Pienet pojat
käyttävät niitä syöttinä nuppineulaongella pyytäessään pieniä
särjenpoikia.

Korkealle nurmitörmälle rannalla rakensimme me lapset litteistä
kiviliuskareista kahden suuremman kiven väliin oman kauppapaikkamme
ynnä siihen kuuluvan ranta-aitan, venetallaan sekä näiden alapuolelle
sillan.

Venetallaassa meillä oli jos jonkinmoisia veneitä, pieniä ja suuria,
nelihankasesta aina viisilautaseen saakka, sekä puusta että kaarnasta,
vieläpä osaksi veneenmuotoisista, sinisistä simpukan kuoristakin.
Lempi-veneemme, tuo mielestämme suuri purjelaiva, joka oli tehty
vanhasta paikatusta kaukalosta, yhdellä mastolla sekä lipputangolla, ja
jota uhkeasti varustimme matkalle Bergeniin -- el ollut somimpia
muodoltaan; ja muistanpa vieläkin että varsin usein istuin kirkossa
ajatellen mahdollisuutta, että tuo komea, täydellisesti taklattu,
kanuunilla varustettu laiva, joka riippui kirkon katossa, olisi meidän
omanamme; muistan miten minä, papin saarnatessa, annoin
mielenkuvitteloni tehdä mitä rohkeimpia purjehdusretkiä tuolla
laivalla, retkiä sellaisia, että Kaarlo ja etenki Susanna
hämmästyksellä olisivat niitä katselleet.

Lahdelman pohjukassa, isäni sillan vieressä, oli meressä syvä uurre,
jossa syyspuolella uiskenteli parvittain särkiä ja muita pieniä kaloja,
ja siellä me lapset ongimme kukin liinalangallamme, jonka päähän oli
nuppineulasta tehty onki kiinnitetty. Me perkasimme itse kalamme,
levitimme ne halaistuina tangoille, joita olimme pystyttäneet
nurmikolle kauppalamme luo ja valmistimme siten niistä kuivia kaloja,
samalla kuin panimme maksan pieniin astioihin märkänemään, kunnes se
muuttui merirasvaksi. Nämät tuotteet ladoimme sitte säännöllisesti
ranta-aittaamme, sieltä lähettääksemme ne suurimmalla laivallamme
Bergeniin; ja, sen Taivahinen tietää, me puuhasimme, raastoimme ja
teimme työtä yhtä innokkaasti ja täyttä totta tehden omissa
askareissamme, kuin täysikasvuiset omissaan, vaikka ainoa puhdas
voittomme siitä oli se auringonpaiste, jonka saimme ahvettuneille
iloisille kasvoillemme.

Kaarlo oli heikkojäseninen poika, joka parhaasta päästä seurasi
kaikessa rivakkaampaa siskoaan. Kumpaisellakin pappilan lapsella oli
tuuhea, keltainen tukka; Susannan päässä se kihertyi luonnollisiksi
suorimoiksi, niin että koko pää näytti aaltoilevan, kun hän sitä
heilahutti, jota hän hyvin usein tekikin poistaakseen tukan otsaltaan.
Kumpaisellakin oli sitäpaitse valkoinen, hieno iho ja herttaiset
siniset silmät. Enpä saata sanoa, oliko Susanna siihen aikaan isällensä
lyhyt vai pitkä. Minun mielestäni hän kumminkin tuntui minun
mittaseltani, vaikka hän varmaan mahtoi olla puolta päätä minua
lyhempi; vajanaisuuden täytti minun ihailemiseni.

Minä muistan selvään mimmoinen hän oli, kun hän sunnuntakisin meni
kirkkoon äitinsä kanssa; tämä oli pieni kalpea, mustaverinen kodikas
rouva, joka aina, paitse sunnuntaina, kutoi pitkää, pehmoista sukkaa.
Susanna asteli hiekkaisella kirkkotiellä puettuna valkoiseen tahi
siniseen hameesen, tumma olkihattu päässä, pieni valkoinen nenäliina
käärittynä suuren, vanhan virsikirjan ympäri; hänen sukkansa olivat
aina lumivalkoiset ja hänen päältäpäin aukiolevat jalkineensa olivat
ristiinsidotuilla nauhoilla jalkaan kiinnitettävät. Enpä luullut
auringon alla löytyvän niin somaa pukua kuin tämä Susannan juhlapuku
oli.

Kirkossa istui papin perhe ensimmäisessä penkissä ja isäni ja minä pari
penkkiä taaempana; mutta Susanna ja minä vaihdoimme kuitenkin
salaisilla merkeillä, joita eivät muut ymmärtäneet, ajatuksia.

Kerran loukkasi Susanna minua hyvin suuresti -- vuodatinpa oikein
katkeria kyyneleitä sentähden. Minä huomasin nimittäin, että hän oli
valinnut isänikin hauskojen havaintojensa esineeksi. Sointuvalla,
voimakkaalla äänellään lauloi isäni maalaisen yksinkertaisella tavalla
virtensä hyvin kovaa, mutta viritti kunkin säkeen loppuun koko jakson
ääniä, joita ei nuotissa löytynyt, vaan jotka olivat isäni omaa
keksintöä; -- tämä tuntui väliin minusta ja muistakin hyvin
juhlalliselta. Isäni laulu lienee joskus ollut puheen esineenä
pappilassa ja Susannan pienet korvat mahtoivat kuulla mitä siitä
lausuttiin. Sillä kirkossa hän kääntyi päin isään ja selvään huomasi
että hänen oli hyvin vaikea olla nauramatta. Mutta kun hän havaitsi
että minä olin keksinyt hänen ilmeensä lakkasi hän siitä ja näytti
varsin surumieliseltä.

Kun Kaarlo tuli kolmentoista vuotiaaksi lähetettiin hän latina-kouluun
Bergeniin ja "kallis" kotiopettaja lähti pois viimeisessä höyrylaivassa
samana syksynä.

Susanna sai tästä lähtien opetusta vanhemmiltansa ja minun täytyi etsiä
oppia kanttorimme luona; tämä hyväsydämminen vanha ukko el taitanut
itsekään paljon muuta kuin soittaa viulua, mutta sitä hän teki
kiihkoisesti ja vieläpä jonkunmoisella, vaikka kokonansa
kehkeytymättömällä taiteellisella maullakin.

Kun kanttori oli saanut isältäni luvan opettaa minua soittamaan, ja kun
minä, samoin kuin kanttorikin, enemmän rakastin tätä huvitusta kuin
lukutunteja, kului kokonaista kolme vuotta, eli kunnes olin yli
kuusitoista vuotias, tällä tavoin soittelemisessa ja joutilaana
olemisessa.

Jos ajatukseni tällä ijälläni olisivat olleet jokapäiväisen työn
ankaran kurituksen alaisina niin olisi varmaankin paljo minussa
muodostunut varsin toisella tavalla. Mutta kun minä täten olin jätetty
kokonansa mielenkuvitteloni valtaan pääsivät minussa ne mielentilat
juurtumaan, jotka sitte niin turmiollisessa määrässä ovat elämääni
hallinneet. Sitä juopaa haaveksittujen olojen ja todellisuuden välillä,
joka kunkin ihmisen sisimmässä löytyy, tulee sellaisien ihmisien, jotka
ovat vilkkaampien miekenkuvitusten vaikutuksen alaisina, huolellisesti
ja todenteolla pitää selvästi eroitettavana, muutoin kuluu se
paikoittain pois ja haaveksiminen tulee hänessä jonkunmoiseksi
taudintapaiseksi tilaksi.

Vaikkemme nyt enää olleet tilaisuudessa olla yhtä paljon yhdessä, kuin
ennen, olimme Susanna ja minä kuitenkin koko nuoruutemme ajan
toisistamme luopumattomia leikkikumppalia ja uskotuita.

Kun hänellä oli jotakin minulle kerrottavaa, piti hän tavallisesti
varalta veräjän luona, joka sulki tien pappilan maan rajalla, kun menin
kanttoriin tahi palasin sieltä takaisin.

Eräänä päivänä kun astuin tietä pitkin kotiini päin, kirjat kainalossa,
istui hän sinisen-kirjavassa hameessaan ja olkihatussaan aidalla
veräjän vieressä. Hän näytti olevan hyvin huonolla tuulella, ja minä
arvasin heti, että nyt saisin jotakin kuulla.

Hän ei vastannut minun tervehdykseeni; mutta kun minä, pikemmin kuin
hän näkyi toivovan, koetin päästä veräjän läpi, kysyi hän kiihkeällä
äänellä, oliko totta mitä kerrottiin, että minä olin niin laiska ja
unelias, ettei minusta ikipäivinä miestä tulisi.

Susanna oli usein ilveillyt kanssani, enkä minä ollut siitä
millänikään; mutta se minua tällä kertaa niin syvästi loukkasi, kun
huomasin että pappilassa puhutaan meistä ja että Susanna kuuli kaikki
mitä siellä sanottiin. Jospa olisin voinut aavistaa että Susanna sinä
päivänä istui tuossa minun voitettuna puolustajanani, niin varmaankin
olisin käyttäinnyt toisin kuin silloin tein, sillä minä jatkoin
matkaani hyvin loukatun näköisenä, sanaakaan Susannalle vastaamatta.

Kun saavuin kotiin sain minä kuulla että pastori ja isäni olivat
joutuneet kiistaan eräässä kokouksessa. Pastori, joka oli kokouksen
esimiehenä, oli lausunut, että isäni, hänen mielestään, oli kovin
jyrkkä jossakin asiassa, ja isäni oli antanut pastorille hyvin ankaran
vastauksen. Seurauksena tuosta oli että jouduimme keskustelu-aineeksi
pappilassa.

Tämä epäsopu vanhempiemme välillä teki meidät lapsetkin aroiksi, ja
minä muistan että ensi alussa pahoin pelkäsin kulkea pappilan sivutse,
kun mahdollisesti tapaisin pastorin tiellä.

Susanna koitti kuitenkin kaikin tavoin lähestyä minua; mutta kun minä
vaan näin vilahduksen hänen sinisen-kirjavasta hameestaan, poikkesin
minä tieltä metsään tahi piilouin puiden taakse, kunnes hän oli
kadonnut näkyvistä.

Parina päivänä en minä nähnyt Susannaa laisinkaan; mutta kun eräänä
aamuna kuljin veräjän läpi, huomasin, maantien-jaossa pystytetyn paalun
valkoiseen päähän lyijyskynällä kirjoitetuksi: "Sinä olet vihastunut
minuun, mutta S. ei ole laisinkaan sinulle vihainen".

Nuot lapselliset, suuret kirjaimet tunsin minä oitis, ja sinä päivänä
palasin pari, kolme kertaa takaisin paalun luoksi lukeakseni ja jälleen
lukeakseni noita riviä. Niiden kautta astui Susanna eteeni jälleen
uudessa muodossa; ajatuksissani näin hänen kirjaimien takaa aivan kuin
pisteaidan lävitse.

Jälkeen puolen päivän kirjoitin siihen alle: "katso paalun taakse!" Ja
sinne minä kirjoitin: "T. ei myöskään ole vihainen S--lle".

Seuraavana päivänä seisoi Susanna valkamassa ranta-vallin luona, mutta
hän ei ollut minua näkevinänsäkään kun menin hänen ohitsensa; hän
varmaankin katui, että hän niin pian oli lähestynyt minua.

Vaikka ulkonainen suhde isäni ja pastorin välillä näytti hyvin
kohteliaalta, oli kuitenkin seurusteleminen heidän välillään siitä
päivin pidettävä lakkautettuna: he eivät jalkaansa laskeneet toisensa
kynnyksen yli muuta kuin tärkeimpäin asiain sitä vaatiessa ja erityisen
kutsumuksen johdosta. Tämä antoi Susannan ja minun seurustelemiselle
jonkunmoisen salaperäisen muodon. Vaikkei mikään varsinainen kielto
ollut esteenä meidän kanssakäymisellemme, tapasimme kuitenkin toisemme
aivan salavihkaan.

Me olimme kumpikin seura-kumppalia vailla. Susanna istui vangittuna
jokapäiväisessä yksitoikkoisuudessa kodissaan, äitinsä ankaran
katsannon alla, ja surullisessa kodissani tuntui minusta ikääskuin
minua aina vilustaisi ja peloittaisi, ja juuri kuin kaikki ilo olisi
ollut tuolla pappilassa Susannan luona. Eipä ihme, että me alati
halusimme saada tavata toinen toistamme.

Kuta vanhemmiksi kävimme sitä harvemmin saimme olla yhdessä, mutta halu
ja ikävä saada tavata toinen toisemme paisui sen kautta vaan vielä
suuremmaksi, ja ne hetket, joita me sitte saimme yhdessä viettää,
saivat vähitellen, itsemmekin tietämättä, aivan toisen muodon kuin tuo
entinen lapsellinen seurusteleminen. Saada puhella hänen kanssaan oli
nyt käynyt ainoaksi halukseni, ja monta kertaa kiertelin päiväkauden
pappilan ympärillä ainoastaan saadakseni nähdä häntä edes vilahdukselta
vaan.

Minä olin silloin kuusitoista vuotias kun hän kerran, kulkiessani
pappilan kukkatarhan sivutse, viittasi minua luoksensa ja ojensi
minulle pienen kukkasen aidan yli. Hän kiiruhti sitte suoraa päätä
kukkapensaitten läpi pois, ikääskuin olisi hän peljännyt, että joku
olisi sattunut näkemään mitä hän teki.

Silloin minä ensi kerran selvään huomasin kuinka kaunis hän oli; ja
kauan aikaa pysyi hänen kuvansa muistossani sellaisena kuin hän oli,
seisoessaan ruusupensaiden keskellä kirkkaan aamuauringon valaisemana.



KOLMAS LUKU.

Renkituvassa.


Se aave-uskoisuus, joka valliisi meidän talossamme, oli ylimmillään
alhaalla renkituvassa, kun rengit ja piiat sekä matkustavat talonpojat,
jotka siellä etsivät yösijaa, iltasin istuivat räiskyvän takkavalkean
ympärillä ja kertoivat juttujaan kaikenmoisista aaveista ja
kummituksista.

Rahilla uunin ja seinän välissä istui kaunis ja pulska Juonas renki,
paikaten rikkinäisiä puuastioita, joita oli hänen ympärillään; hän
askaroitsi vaan kaiken aikaa ja kuunteli äänettömänä mitä muut
kertoivat. Uunin edessä rasvasi "Pieksu-Niilo" pieksuja ja nahkaremeliä
-- Hän oli saanut nimensä siitä, että hän neuloi pieksuja. --
Pieksu-Niilo oli pieni veijari mieheksi, pörhöisellä, keltaisella
tukalla, joka aina riippui otsalla; hänen naamansa oli pyöreä kuin
täysikuu, ja sen keskeltä ilmestyi nenä pienenä nyppylänä; kun hän
hymyili, näytti hänen ohuthuulinen, leveä suunsa, suurine hampaineen,
melkein kuolleen irvistävältä suulta. Hänen pienet, haaleat silmänsä
kipristyivät silloin salaperäisesti kokoon, samalla ilmoittaen että hän
oli terävä-päinen. Tavallisesti oli hänellä enin juttuja kerrottavina;
mutta vielä suurempi oli hänen taitonsa saada matkustajat kertomaan,
aina asianhaarain mukaan, joko näkyväisestä tahi näkymättömästä
maailmasta.

Kolmatta renkiä kutsuttiin liikanimellä, jota ei kuitenkaan hänen
kuullen lausuttu, Antti Tinahattu, syystä että hän väliin juomatuulelle
joutuessaan joi ja mässäsi niin, että hän oli vähällä joutua pois
virastaan. Hän oli kuitenkin tavallaan oikein aimo mies. Kun hätä
myrskyilmassa nousi korkeimmalleen, uskottiin hänelle laivan
päällysmiehen vaikea virka; sillä hänen erinomaista purjehdustaitoaan
täytyi kaikkien ihmetellen kunnioittaa. Mutta kun vaara oli ohi, vaipui
hän takaisin entiseen vähäpätöisyyteensä.

Talon palvelusväen joukossa oli myöskin muuan kahdenkymmenen vuotias
piika, jota me kutsuimme "ranskalainen Martine". Hän oli aivan toista
ihmisrotua kuin muut Nordlandin asukkaat, vilkas ja sukkela; hänen
tuuheat mustat kähäränsä ympäröivät hänen kapeita kasvojaan, joiden
säännölliset juonteet olivat silmiin pistävät. Hän oli heikko
jäseniltään, keskinkertainen pituudeltaan ja solea vartaloltaan.
Tummain silmäripsien alta säteilivät sysimustat silmät. Kun hän
suuttui, näyttivät ne säkenöivän. Hän oli rakastunut harvapuheiseen
Juonaasen, ja oli ilman vähintäkään syyttä äärettömästi mustasukkainen.
Kerrottiin kyllä että heistä tulisi pariskunta kunhan Juonas vaan saisi
tehdyksi pari kalaretkeä vielä lisäksi mutta yleisesti tunnettu ei asia
kuitenkaan ollut, luullakseni siitä syystä ettei Juonas koskaan selvin
sanoin kosinut. Sukuperältään oli Martine äpärä lapsia Norjan
rannikolla, joiden isinä on vieraita kipparia ja merimiehiä. Hänen
isänsä kuuluu olleen muuan ranskalainen merimies.

Isäni oli ankarasti kieltänyt minua menemästä iltasilla renkitupaan;
hän tiesi hyvin, että siellä puhuttiin yhtä ja toista, joka ei ollut
lapsen korville soveliasta kuulla. Mutta vastapainona tuolle kiellolle
oli tieto, että juuri renkituvassa kerrottiin kaikkein hauskinta mitä
saatoin saada kuulla. Seurauksena siitä oli, että minä alinomaa salaa
hiivin sinne. Muistanpa vieläkin miten eräänä pimeänä syysiltana, kun
jälleen olin salaa pistäytynyt renkitupaan, Pieksu-Niilo kertoi
hirmuisen kummitustarinan niiltä ajoilta kun Erlandsen oli isäntänä.

Siihen aikaan seisoi vanha ranta-aitta lähellä pappilaa. Oli joulu
ilta. Kauppalassa juotiin ja vietettiin iloista joulua. Kello
yhdentoista aikaan loppui olut ja silloin lähetettiin muuan renki,
jonka nimi oli Rasmus, ja joka muutoin oli väkevä ja pelotoin mies,
alas ranta-aittaan, jossa oluttynnyri oli, täyttämään suuri, hopealla
reunustettu oluthaarikka, joka pantiin hänelle mukaan. Aitassa asetti
Rasmus lyhdyn tynnyrin päälle ja alkoi laskea olutta haarikkaan. Kun se
oli täynnä ja Rasmus juuri aikoi nostaa se huulilleen, näki hän
oluttynnyrin päällä kauhean suuren, mustan olennon, jonka ruumis
ulottui kellarin pimeään osaan saakka, missä tynnyreitä seisoi pitkässä
rivissä; kylmä henkäys aivan kuin aukiolevasta ovesta kävi hirviösti
päin; tämä vilkutteli hänelle suurta silmäpariaan, joka loisti kuin
kaksi sarvilyhtyä, ja lausui: "varas joulu-oluessa". Mutta Rasmus ei
vitkastellut. Hän paiskasi raskaan oluthaarikan vasten hirviön silmiä
ja lähti sitte hyvää vauhtia painamaan pakoon. Ulkona paistoi kuu
valkoiselle lumelle. Hän kuuli kiljuntaa ja ulvontaa rannalta, ja
huomasi miten kummitukset yhä suuremmissa parvissa ajoivat häntä takaa.
Kun hän saapui hautausmaan aidan luokse, keksi hän hädissään keinon
huutaa: "auttakaa nyt minua kaikki kuolleet!" -- Kuolleet ja peikot
ovat nimittäin aina vihoin toisilleen. -- Silloin kuuli hän miten
kuolleet nousivat haudoistaan ja miten ankara meteli ja ulvonta syntyi.
Rasmusta ajoi kuitenkin yksi kummitus takaa ja oli juuri musertaa hänet
allensa, kun hän sai ovensalvasta kiinni ja pelastuneena pääsi
huoneesen. Mutta siellä pyörtyi hän keskelle laattiaa. Seuraavana
päivänä, ensimmäisenä joulupäivänä, näki kirkkoväki haudoille
hajoitettuina kappaleita ruumiinarkuista ja niiden seassa kaikenmoisia
vanhoja, vedessä maanneita katkonaisia airoja ja laivansiroja,
jotka laineet ajavat rannoille haaksirikon jälkeen. Näitä aseita
olivat kuolleet ja kummitukset tapellessaan käyttäneet; kaikesta
saattoi kuitenkin huomata, että kuolleet olivat päässeet voitolle.
Ranta-aitassa löydettiin myöskin sekä tinahaarikka että lyhty.
Tinahaarikka oli lyöty litteäksi hirviön otsaa vastaan ja lyhdyn oli
kummitus murskaksi musertanut, kun renki pääsi pakoon.

Pieksu-Niilo osasi myöskin kertoa koko joukon tarinoita "aaveiden
näkijöistä" ja heidän näyistään, joko henkimaailmassa tahi
todellisuudessa. Tapahtumista on heillä usein jonkunlainen
ennakkoaavistus tahi saattavat he, aivan kuin kangastuksena heidän
sisällisen näkynsä edessä, nähdä mitä juuri samalla hetkellä tapahtuu
etäisimmilläkin seuduilla. He saattavat istua iloisessa seurassa, mutta
äkkiä käydä kalman kalpeiksi ja levottomina, huomaamatta mitä heidän
ympärillään tapahtuu, tuijoittaa eteensä tyhjään ilmaan. Tapahtumat
joita he näkevät, ovat monenkaltaisia. Väliin he huudahtavat: "Nyt on
valkea valloillaan kauppias N. N:n talossa ... kaupungissa!" Väliin he
taas näkevät pitkiä hautias saattojoukkoja, niin selvään, että he
saattavat kertoa kunkin siinä kulkevan ihmisen paikan ja ulkomuodon,
itse ruumisarkun muodon ja kadutkin, joita pitkin joukko kulkee.
Silloin he äkkiä lausuvat: "Nyt haudataan suuri mies Kristianiassa."
Kun sitte ilmoitukset tapahtumista saapuvat, ovat ne aina yhtäpitäviä
ennustuksen kanssa. Merellä saattaa tapahtua, että tuollainen henkilö
tulee päällikön luokse ja sanoo, että olisi parasta jos vähän aikaa
poikettaisiin siitä suunnasta, johon silloin kuljetaan; ja häntä
totellaan aina; hän näkee silloin laivan edessä jotakin, mitä muut
eivät näe, mutta joka saattaisi tuottaa turmiota laivalle --
tavallisesti merihirviön veneenpuoliskossaan tahi jonkun muun
kummituksen.

Yksi Pieksu-Niilon kertomuksista oli tapahtunut eräälle hänen
tuttavalleen tämän ollessa talvikalastuksellaan. Ilma oli parin päivän
ajan ollut mitä inhoittavin, mutta kolmantena päivänä alkoi vähän
seljetä, niin että muuan venekunta arveli että sinä päivänä varmaankin
kävisi laatuun laskea pyydykset vesille. Toiset eivät sitävastoin
uskaltaneet sellaista ajatellakaan. Nyt on tapana, että venekunnat
auttavat toisiaan saadakseen veneet vesille ja niinpä piti nytkin
tapahtuman. Kun he tulivat alas rannalle, huomasivat he, että airot ja
tuhdot veneessä, joka oli vedetty hyvän matkaa ylös maalle, olivat
asetut nurin ja takaperoisesti, ja sitä paitse oli aivan mahdotointa,
jospa kuinkakin olisivat ponnistelleet, saada venettä liikahtamaan
paikaltansa. He koettelivat voimiaan kerran, kaksi jopa kolmekin kertaa
yhtä huonolla menestyksellä. Silloin sanoi muuan mies joukosta, joka
oli tunnettu aaveiden näkijäksi, että olisi parasta antaa veneen sinä
päivänä seisoa paikallaan; se oli miesmahtia raskaampi. Eräässä täällä
oleskelevassa venekunnassa löytyi myöskin muuan neljäntoistavuotias
vilkas poikanulikka, joka koko ajan hauskuutti muita kaikenmoisilla
kujeillaan, ja joka ei koskaan pysynyt hiljaa alallaan. Tämä otti nyt
suuren kiven ja heitti sen voimansa takaa veneen peräpuoleen. Siitä
syöksähti silloin kaikkein nähden kummitus, merimiehen puvussa. Se oli
istunut takaperin veneessä, venettä painaen, ja heittäysi nyt mereen
niin että vesi vaahdoten pauhasi sen ympärillä. Kun tämä oli tapahtunut
sujui vene helposti veteen. Mutta aaveiden näkijä katsahti poikaan ja
arveli että olisi ollut parasta jos tuo työ olisi häneltä ollut
tekemättä. Poika vaan nauroi ja ilvehti kuin ennen, vakuuttaen ettei
hän ymmärrä tuollaisia uhkauksia peljätä.

Kun kalastajat iltasella olivat palanneet takaisin ja nukkuivat
kalamajassa, kuulivat he puolen yön aikaan pojan huutavan apua. Muuan
heistä luuli myöskin ihralampun himmeässä valossa näkevänsä vahvan
käden ojentuvan ovesta pojan vuoteelle saakka. Kirkuen ja ponnistellen
vastaan oli poika kuitenkin näkymättömän voiman vetämänä joutunut oven
suuhun saakka, ennenkuin muut tointuivat niin paljon, että saattoivat
iskeä poikaan kiinni estääkseen häntä joutumasta kummituksen valtaan.
Mutta nyt syntyi ovessa ankara ottelu; kummitus veti poikaa sääristä ja
kalastajat pitivät hänen käsistään ja muusta ruumiista kiinni. Siten
kiskottiin keskiyön hiljaisina hetkinä poika parkaa, joka huusi ja
vaikeroitsi, edestakaisin puoliavoimessa ovessa; väliin oli kummitus
väliin taas kalastajat voitolla. Yhtäkkiä laski kummitus pojan irti, ja
silloin kaatui koko lauma mullin mallin toistensa päälle pitkin
laattiaa. Mutta silloin oli poika kuolleena, ja nyt vasta he käsittivät
ettei kummitus päästänyt saalistaan ennenkuin se oli häneltä hengen
riistänyt. Seuraavana talvena kuului aina öisin kello kaksitoista
vaikeroimisia kalamajasta. Ja sitte vasta vaikenivat ne kun maja
muutettiin toiseen paikkaan.

Samoin kuin sisämaan talonpoika useassa paikoin pitää suurimpana
kunnianaan omata parhaimman juoksijan, samoin, ehkäpä vielä
kiihkeämminkin, on Nordlandilaisen suurin kunnia omata nopein
purjevene. Oikein oivallinen vene joutuu tuolla pohjanperillä yhtä
kuuluisaksi kuin oikea maan mainio juoksija etelässä. Kumpaistakin
seuraa kaikenmoisia kertomuksia niiden oivallisuudesta ja nopeudesta
jossakin kilpailussa. Parhaimmat veneet saadaan nykyänsä Ranesta, jossa
laivan rakentaminen on kohonnut hyvin korkealle. Rakentaa sellainen
vene oikealla vesilinjalla, on nerotyö, jota ei voi tieteellisesti
oppia; se riippuu nimittäin rakentajan älystä saada kaikki säntilleen,
kunkin veneen eri laadun mukaan. Se rakennustapa, jonka Nordlandilainen
rakennustaide jo kauan aikaa sitte on huomannut käytännöllisimmäksi,
tuo keuloista korkea, teräväpohjainen vene, yhdellä mastolla ja
leveällä, kauniisti leikatulla raakapurjeella poikittain, joka on niin
erinomaisen sopiva siihen, johon sitä parhaiten tarvitaan, nimittäin
nuolennopeaan myötä- ja laitatuuleen purjehtimiseen, vaikkei se olekaan
niin mukava vastatuuleen risteilemiseen, on veden rajan alapuolelta
aivan saman muotoinen kuin ne nopeakulkuiset Kliperttilaivat, joiden
kautta Englantilaiset ja Amerikalaiset laivanrakentajat ovat tulleet
niin kuuluisiksi. Kuinka paljon vaivaa Nordlandilainen sai nähdä
ennenkuin hän keksi tämän veneen-muodon, joka tekee mahdolliseksi että
hän pienissä veneissään melkein lentämällä kiitää tuulen mukaan noiden
suurien aaltojen alta pois, jotka vaahtoavina vyöryvät hänen jälkeensä,
ja jotka, jos veneen saavuttaisivat, varmaankin hautaisivat sen
allensa; kuinka monta sukupolvea on saanut kärsiä ja taistella,
ajatella ja tuumia tätä muotoa, niin sanoakseni kuoleman rangastuksen
uhalla kustakin hairahduksesta; sanalla sanoen Nordlandilaisveneen
historia sen sukupolven ajoilta, joka ensin rupesi otteluun meren
kanssa tuolla pohjaisessa, tähän päivään saakka -- se on unohdettu
Nordlandilaissatu, täynnä alhaisen työmiehen sankari-töitä.

Eräänä tammikuun iltana, vähää ennenkuin talvi kalastus alkoi, oli
jälleen suuri joukko kalastajia koossa meidän tuvassamme. Kun he
kuulivat Pieksu-Niilon kertovan joitakuita tarinoistaan, innostui muuan
heistä myöskin kertomaan. Hän tahtoi näyttää, että siellä, josta hän
oli kotoisin, nimittäin alhaalta Dönöstä Helgelandissa, läheltä Ranea,
löytyi sekä yhtä ihmeellisiä kertomuksia että oivallisia veneitä kuin
meillä täällä pohjoisessa. Kertoja oli pieni sukkelakielinen mies, joka
koko ajan kuin hän kertoi heilutteli ruumistaan ja muutti yhä paikkaa
penkillä, jolla hän istui. Terävällä nenällään ja pienine punaisine
pyöräsilmineen oli hän levottoman vesilinnun kaltainen ulkona karilla.
Hän vaikeni tuon tuostakin hetkiseksi, aivan kuin kootakseen uusia
voimia kertomustansa jatkaakseen. Kertomus oli seuraava: Kvalholmin
saarella, Helgelandissa, asui muuan köyhä kalastaja nimeltä Eljas,
vaimonsa Karinan kanssa, joka ennen oli palvellut Alstadhaugin
pappilassa. He olivat saaneet pienen majan asuakseen, ja Eljas
kalasteli nyt päiväpalkalla. Autio Kvalholmi ei ollut aivan vapaa
kummituksista. Kun mies oli poissa kuuli vaimo kaikenmoisia ilkeitä
ääniä sekä melua, joka ei voinut olla muuta kuin kummitusta. Eräänä
päivänä kun hän oli ylhäällä saarella niittämässä heiniä talven varalta
niille muutamille lampaille, joita heillä oli, kuuli hän aivan selvään
keskustelua vuoren alta rannalta, mutta hän ei uskaltanut mennä
katsomaan mitä se oli.

He saivat lapsen joka vuosi, mutta kun he kumpikin tekivät uutteraan
työtä ei puute heitä hätyyttänyt. Kun seitsemän vuotta oli kulunut
löytyi tuvassa kuusi lasta. Silloin oli Eljaksella niin paljon varoja
koossa että hän arveli voivansa hankkia itselleen oman kolmisoutusen
purren ja tästä lähin kalastaa omassa aluksessaan.

Eräänä päivänä kun hän kulki näissä mietteissään, pitkä, rautakoukulla
varustettu tanko kädessä, huomasi hän äkkiä kallionlohkareen alla,
rannalla, kauheasti suuren hylkeen, joka makasi lämmittelemässä
kylkeään auringonpaisteessa, ja jolle mies oli yhtä odottamatoin toveri
kuin tämä miehelle. Eljas ei kuitenkaan kuhnastellut; ylhäältä
kallionkieleltä, jolla hän seisoi, iski hän pitkän, raskaan rautapäisen
tankonsa hylkeen niskaan.

Mutta silloinkos meteli syntyi! Hylje karkasi samalla pystyyn
pyrstöllensä, niin korkealle ilmaan kuin veneenmasto, ja katseli
kalastajaa veristynein silmin niin äkäisesti ja myrkyllisesti, että
Eljas oli pelästyksestä käydä hulluksi. Sitte syöksähti se mereen, niin
että verinen vaahto pursueli sen ympärillä. Sen enempää ei Eljas sitä
nähnyt, mutta venevalkamaan Kval-lahteen, jossa hänen mökkinsä seisoi,
ajoi tuuli samana päivänä tangon, josta rautapiikki oli katkaistu.

Eljas ei ajatellut asiaa sen enempää. Hän osti samana syksynä
kolme-soutupurren, jolle hän jo kesän ajalla oli rakentanut pienen
ladon.

Eräänä yönä, kun hän makasi ja ajatteli uutta purttaan, juohtui hänen
mieleensä, että hänen ehkä pitäisi, paremmin venettään varjellakseen,
asettaa vielä useampia tukeita sen alle. Hän oli niin äärettömästi
mieltynyt tähän veneesensä, että hän varsin mielellään nousi lämpimältä
vuoteeltaan ja lähti, lyhty kädessä, sitä katsomaan.

Hänen siinä seisoessaan, venettä lyhdyllä valaisten, huomasi hän äkkiä
tallaan nurkassa erään pyydyskopan päällä kasvot, jotka olivat aivan
hylkeen kuonon muotoiset; ne irvistelivät vähän aikaa tuimasti hänelle
ja valolle; sitte näytti siltä kuin kita olisi käynyt yhä suuremmaksi
ja äkkiä putkahti venetallaan ovesta ulos suuri mies, joka ei
kuitenkaan kadonnut niin nopeasti, ettei Eljas lyhdynvalossa olisi
huomannut, että pitkä rautapuikko pisti esiin hänen seljästään. Ja nyt
näki hän paljonkin kummituksia. Mutta hän pelkäsi enemmän venettään
kuin henkeänsä; hän istahti sentähden veneesen, sitä vartioidakseen, ja
asetti lyhdyn viereensä. Kun hänen vaimonsa aamulla tuli rantaan,
tapasi hän Eljaksen veneessä makaamassa, sammunut lyhty vieressä.

Sinä tammikuun aamuna kun Eljas lähti ulos kalalle omassa veneessään,
kaksi miestä mukanaan, kuuli hän pimeässä äänen eräältä luodolta, juuri
lahden suussa, joka nauroi pilkallisesti ja sanoi; "Kun saat
viisisoutusen, niin varo silloin itseäsi, Eljas!"

Monta vuotta kului kuitenkin ennenkuin Eljas sai viisihankaisen, ja
hänen vanhin poikansa Bernt oli silloin seitsemäntoista vuotias. Sinä
syksynä kun tämä tapahtui, matkusti Eljas perheineen Raneen siellä
myydäkseen kolmisoutuisensa ja vähän rahaa lisää panemalla saadakseen
viisihangan. Kotiin ei jäänyt muita kuin yksi juuri ripillä käynyt
suomalainen piika, jonka he olivat pari vuotta sitte ottaneet
palvelukseensa.

Ranessa löytyi nyt kaupan muuan pieni viisihanka-pursi, jonka seudun
paras veneentekijä edellisenä syksynä oli saanut valmiiksi ja
tervatuksi. Sitä teki Eljaksen suuresti mieli. Hän ymmärsi mimmoisen
veneen piti oleman, ja väitti ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt
veneen, joka olisi ollut niin kauniisti rakennettu vesirajan
alapuolelta kuin tämä. Päältäpäin oli vene sitävastoin kömpelömmin
tehty, niin että se vähemmin kokeneen silmissä näytti pikemmin
raskassoutuiselta kuin keveältä.

Veneentekijä huomasi kyllä tämän yhtä hyvin kuin Eljas. Ja hän
vakuutti, että vene tulisi olemaan paras purjehtija koko Ranessa; mutta
lupasi kuitenkin myydä se Eljakselle helpolla hinnalla, kun tämä vaan
lupaisi, ettei hän tekisi minkäänlaista muutosta veneessä, ei edes
niinpaljon kuin juovan tervaan. Vasta sitte kun Eljas oli varmaan sen
luvannut, sai hän veneen.

Mutta "hiiden ämmä", joka opetti veneentekijälle miten vene vesirajan
alapuolelta oli rakennettava -- sen yläpuolelta sai hän, vointinsa
mukaan, tehdä sen sellaiseksi kuin hän taisi, -- oli luultavasti jo
edeltäkäsin käskenyt veneentekijän myymään vene niin helposta, että
Eljas sen saisi ja myöskin samalla tekemään sen ehdon, ettei veneesen
saanut tehdä minkäänlaisia merkkiä. Siten ei myöskään voitu
tavallisuuden mukaan tervalla maalata ristit keulaan ja perään.

Eljas aikoi nyt purjehtia kotiinsa, mutta hän kävi ensin kauppalassa,
hankkiakseen itselleen ja omaisilleen joulutarpeita, niiden joukossa
hiukkasen viinaakin. Iloisena onnellisesta kaupastaan otti hän itse ja
hänen eukkonsakin pienen naukun ja vanhin poika Bernt sai myöskin vähän
maistimeksi.

Sitte lähtivät he uudella veneellään purjehtimaan kotiin päin. Muuta
varapainoa kuin hän itse, hänen vaimonsa ja lapsensa sekä joulutarpeet,
ei veneessä löytynyt. Bernt piti toista ja vaimo sekä vanhin poika
toista jalusnuoraa, ja Eljas itse istui peräsimessä kiinni. Kaksi
nuorempaa poikaa käyttivät vuoroon viskainta.

Heillä oli kahdeksan penikulmaa merimatkaa purjehdittavana ja kun he
ennättivät ulapalle aukealle huomasivat he, että he heti ensi kerran
venettä käyttäissään saisivat koettaa mihin se kelpaisi. Tuuli paisui
vähitellen myrskyksi ja meren valtavien aaltojen harjat alkoivat
taittua vaahtopäisiksi.

Nyt sai Eljas kokea minkälainen vene hänellä oli; se sukelsi kuin
vesilintu aaltojen välitse, eikä edes pisaratakaan räiskähtänyt sisään;
hän vannoi ettei mikään tavallinen viisisoutuinen kestäisi tällaista
ilmaa, purjeita pienentämättä.

Päivän päällä huomasi hän vähän matkan päässä merellä toisen
viisihankapurren, täydellä miehistöllä ja purje yhtä paljon auki kuin
hänelläkin. Se kulki samaan suuntaan kuin Eljaskin, ja hänen mielestään
tuntui vähän oudolta, ettei hän ollut ennen sitä huomannut. Näytti
siltä kuin tämä olisi tahtonut purjehtia kilpaa Eljaksen kanssa, ja kun
hän sen huomasi laski hän heti purjeensa vielä suuremmaksi.

Nyt liiti vene nuolen nopeudella niemien, saarien ja karien ohitse,
niin ettei Eljas muistanut koskaan olleensa näin pyöryttävässä
hoijakassa, ja nytpä vene näyttäytyikin sellaisena kuin sen piti
oleman, nimittäin parhaana Ranessa.

Meri oli tällä ajalla käynyt yhä rajummaksi; pari valtavaa aaltoa oli
jo syössyt veneesen; ne vyöryivät sisään etu keulasta, jossa Bernt
istui, ja valuivat takaisin mereen peräpuolelta.

Hämärän tullessa oli tuo toinen vene lähestynyt sangen lähelle ja nyt
ei veneiden väliä enää ollut sen pitemmältä kuin että hyvin olisi
saattanut heittää viskain toisesta veneestä toiseen.

Täten jatkettiin purjehtimista rinnakkain illan pitkään yhä korkeampia
aaltoja vastaan. Purjetta kyllä olisi pitänyt pienentää, mutta Eljas ei
hevin tahtonut antaa perään kilpailuksessa, vaan antoi purjeen olla
entisellään niin kauan, kunnes toisessakin veneessä purjetta
pienennettäisiin, sillä heille se näytti olevan yhtä välttämätöintä
kuin Eljaksellekin. Tuon tuostakin kulki viinaputeli kädestä käteen;
sillä oli taisteleminen sekä kylmyyttä että märkyyttä vastaan. Tuo
omituinen sähkö-valo, joka välähteli mustissa aalloissa lähellä
Eljaksen omaa venettä, loisti niin kummallisesti toisen veneen
vaahdossa jotta näytti aivan siltä kuin sen sivut kyntäsivät
tulivakoja. Kirkkaan fosforivalon loistossa taisi Eljas eroittaa touvin
päät vieraassa veneessä. Hän taisi myöskin selvään nähdä ihmiset
veneessä, nahkaset merimiehen-lakit päässä; mutta kun tuulen puoli
veneestä oli Eljakseen päin käännetty, asettuivat kaikki selin häneen
ja peittyivät suurimmaksi osaksi vedenpinnasta korkealle kohoavan
veneenlaidan taakse.

Äkkiä syöksähti hirmuinen aalto, jonka valkoisen harjan Eljas jo kauan
oli nähnyt pimeässä välähtelevän, sisään keulanpuolelta, jossa Bernt
istui. Se pysähdytti koko veneen hetkiseksi, laidat tärisivät ja
natisivat sen painon alla, ja se valui sitte, kun vene, joka hetken
ajan oli maannut puolikaatuneena, jälleen nousi pystyyn ja lähti
eteenpäin kiitämään, hiljalleen ulos peräpuolelta. Tämän tapahtuessa
luuli Eljas kuulleensa ilkeän huudon toisesta veneestä. Ja kun kaikki
oli ohi lausui vaimo, äänellä, joka viilsi Eljaksen sydämmeen saakka:
"Herra Jumala, Eljas! tuo aalto vei Martin ja Niilon mukanaan!" --
Nämät olivat heidän kaksi nuorinta lasta, ensinmainittu yhdeksän ja
toinen seitsemän vuotias; he olivat istuneet Bernt'iä lähinnä keulassa.
Tähän ei Eljas saanut muuta vastatuksi kuin: "Älä laske vetoköyttä,
tahi muutoin kadotat vielä useamman!"

Ensimmäinen tehtävä nyt oli pienentää purjetta, ja kun se oli tehty,
huomasi Eljas, että sitä täytyi pienentää vielä enemmän, sillä tuuli
yltyi yhä rajummaksi; mutta toiselta puolen ei hän uskaltanut sitä
pienentää enemmän kuin hänen välttämättömästi täytyi, jotta vene
jaksaisi päästä yhä suurenevien aaltojen läpi. Niinpä kuitenkin kävi
että se purjeenkaistale, jota he uskalsivat käyttää, vähitellen
kutistui yhä pienemmäksi. Aallot kuohahtelivat niin, että vesi räiskyi
heidän silmilleen; ja vihdoin täytyi Berntin sekä häntä ijässä lähinnä
olevan veljen, joka siihen asti oli auttanut äitiään vetonuoran
kiinnipitämisessä, tarttua kiinni raakapuuhun, keino, johon ryhdyttiin
ainoastaan silloin, kun ei vene siedä mahdollisesti pienintäkään
purjetta.

Seuralaisvene, joka tällä välin oli ollut näkymättömissä, ilmestyi nyt
jälleen aivan lähelle, purjeet aivan samalla tavoin pienennetyt kuin
Eljaksenkin veneessä; mutta nyt hän rupesi vähän epäilemään
purjehtijoita toisessa veneessä. Ne kaksi, jotka pitelivät raakapuuta,
ja joiden kalpeat kasvot näkyivät leveiden hattujen alta, näyttivät
hänestä, merenvaahdon kummallisessa valossa, enemmän kuolleilta kuin
eläviltä, eivätkä he virkkaneet sanaakaan.

Vähän matkan päässä tuulen päällä huomasi Eljas jälleen uuden aallon
korkean, valkoisen harjan joka lähestyi häntä pimeästä, ja nyt
varustihe Eljas jo aikoinaan ottaakseen sitä vastaan. Keula käännettiin
aaltoa kohti ja purjeesen otettiin niin paljon tuulta kuin mahdollista,
jotta vene saisi kyllin vauhtia voidakseen halaista aalto ja jälleen
jatkaa matkaansa. Kosken kohinalla pauhasi aalto veneesen; jälleen
makasi tämä hetkisen aikaa puoleksi kaatuneena; mutta kun kaikki oli
ohi ei vaimo enää istunut vetoköyden päässä eikä Antoni enää pidellyt
raakapuuta kiinni -- kummankin oli aalto niellyt mereen.

Myöskin tällä kerralla luuli Eljas kuulleensa tuon ilkeän huudon
ilmassa; mutta kesken kaikkea kuuli hän vaimonsa tuskallisesti huutavan
hänen nimeänsä. Kun hänelle selkeni, että vaimo oli mereen huuhdottu,
sanoi hän ainoastaan: "Jesuksen nimeen!" ja istui sitte ääneti. Nyt hän
olisi kaikkein mieluimmin seurannut vaimoansa meren syvyyteen, mutta
samalla tunsi hän myöskin, että hänen nyt tuli koettaa pelastaa loppu
siitä lastista, joka hänellä oli veneessä, nimittäin Bernt ja hänen
kaksi muuta poikaansa, toinen kahdentoista ja toinen neljäntoista
vuotias, jotka hetken aikaa olivat vuorotellen viskainta heilutelleet,
mutta nyt saaneet paikkansa jalusnuoran luona.

Berntin täytyi nyt yksin tukea raakapuuta ja hänen veljensä auttaa
häntä minkä taisi. Peräsintä ei Eljas uskaltanut laskea kädestään; ja
kiinni hän pitikin sitä rautakouralla, joka jo kauan oli ollut aivan
tunnotoin liiallisesta jännityksestä.

Hetkisen kuluttua sukelsi seuralais-vene jälleen näkyviin; se oli,
samoin kuin äskenkin, ollut vähän aikaa pois näkyvistä. Nyt hän myöskin
voi selvemmin nähdä tuon suuren miehen, joka istui vieraan veneen
perässä, samoin kuin Eljas omassa veneessään. Tuon oudon miehen
seljästä, aivan nahkatakin alapuolelta, pisti esiin noin korttelin
pituinen rautapuikko, jonka Eljas luuli hyvin tuntemansa. Ja samassa
hänelle kävi kaksi asiaa aivan selväksi: ensiksikin, ettei se ollut
kukaan muu kuin itse "merenkummitus", joka aivan hänen lähellä ohjasi
veneen-puoliskoaan, ja joka oli saattanut hänen onnettomuuteen, ja
toiseksi, että vaihettarien kirjoissa oli niin määrätty, että hän sinä
iltana purjehti viimeisellä retkellään. Sillä se, joka näkee
kummituksen merellä, se on varmaan kuoleman oma. Hän ei virkkanut
tuosta mitään pojilleen, jotta ei heidän rohkeutensa masentuisi, mutta
hiljaisuudessa uskoi hän sielunsa Kaikkivaltiaan huomaan.

Näiden viimeisien tuntien kuluessa oli hänen myrskyn tähden täytynyt
laskea vähän sivulle oikealta reitiltä. Samalla tuli lumituiskukin,
niin että hän hyvin tiesi, ettei hän saisi maata nähdäkään ennenkuin
päivä rupeaisi koittamaan. Eteenpäin kuitenkin purjehdittiin niinkuin
ennenkin. Tuon tuostakin valittivat pikku pojat että heillä oli vilu;
mutta minkäpä sille tässä märkyydessä nyt sai; ja Eljas istui sitä
paitse aivan toisissa ajatuksissa. Hänessä oli syttynyt kiihkeä
kostonhimo; ellei hänellä olisi ollut kolmen vielä elossa olevan
poikansa henget pelastettavina, niin olisi hän koettanut äkkinäisellä
käänteellä purjehtia murskaksi tuo kirottu vene, joka yhä, aivan kuin
ivaten, pysyi hänen rinnallaan ja jonka pahat tarkoitukset hän kyllä
huomasi. Kun rautapuikko kerran saattoi kummitusta haavoittaa, niin
eiköhän puukko tahi muu ase sitä voisi myöskin tehdä, ja hän tunsi,
että hän mielellään uhraisi henkensä jos hän vaan saisi antaa oikein
aimo iskun tuolle hirviölle, joka niin armottomasti oli riistänyt
häneltä, mitä hänellä rakkainta elämässä oli, ja joka kuitenkin halusi
vielä enemmän.

Kello kolmen, neljän ajoilla huomasivat purjehtijat jälleen pimeässä
vaahtoisen harjan niin korkean että Eljas ensin luuli olevansa aivan
lähellä jotakin kallioa, jota vasten hyökylaineet taittuivat. Hän
huomasi kuitenkin pian mikä se oikeastaan oli, nimittäin hirvittävä
aalto. Silloin luuli hän kuulemansa naurua toisesta veneestä ja äänen,
joka sanoi: "Nyt viisihankasi menee kumoon, Eljas!" Eljas, joka arvasi
mikä onnettomuus nyt seuraisi, lausui ääneen: "Jesuksen nimeen!" käski
sitte poikansa pitämään lujasti kiinni vihtarenkaista aironhankain
luona jos pursi kaatuisi, eikä laskemaan irti ennenkuin se jälleen
olisi veden pinnalla. Hän antoi vanhemman pojan mennä Berntin luokse
etukeulaan; itse piteli hän nuorinta vieressään, silitteli pari kertaa
pojan poskea ja tunnusteli pitikö hän kyllin lujasti kiinni.
Vaahtoharja hautasi kokonansa veneen allensa; verkalleen kohosi sitte
jälleen etukeula ilmaan, mutta vajosi uudelleen. Kun se sitte ilmestyi
vedenpinnalle, riippuivat Elias, Bernt sekä kaksitoistavuotias Kaarle
kiinni vihtarenkaissa. Kolmas veljistä oli sitävastoin vajonnut
pohjaan.

Ensi tehtävänä oli nyt saada köydet toiselta sivulta poikki
leikatuiksi, jotta masto pääsisi nousemaan veden pintaan purren
sivulle, sen sijaan kuin se nyt keikutteli venettä sen alla; sitte oli
pprkiminen istumaan levottomasti kelluvalle pohjalle sekä saada
tapinreikä auki lyödyksi, jotta veneen sisässä oleva ilma pääsisi ulos
ja kumossa oleva vene siten painuisi syvemmälle veteen ja pysyisi
vakavampana. Ankarain ponnistuksien jälkeen tämä onnistuikin, ja Elias,
joka ensin pääsi veneen pohjalle, auttoi poikansakin sinne.

Ja siinä he nyt istuivat pitkän, pimeän talviyön, käsin ja polvin
pusertaen itseänsä kiinni veneen köliin, jonka yli aalto aallon perään
huuhteli. Jo parin tunnin kuluttua kuoli Kaarle liiallisesta
ponnistuksesta ja soljui mereen, vaikka hänen isänsä, voimainsa takaa,
koetti pitää häntä pystyssä. He olivat monta kertaa koettaneet huutaa
apua, mutta luopuivat siitäkin yrityksestä, kun huomasivat ettei siitä
mitään apua ollut.

Näin kahdenkesken istuessaan veneenpohjalla sanoi Eljas Berntille, että
hän varmaan uskoi itsekin joutuvansa tuonne äidin seuraan, mutta että
hän toivoi Berntin pelastuvan, kun hän vaan pitäisi itseänsä kiinni
kuin aika mies. Sitte kertoi hän kummituksesta, jonka niskaan hän oli
rautapuikon iskenyt ja joka nyt oli hänelle kostanut, "eikä varmaankaan
tyydy ennenkuin olemme kuitit."

Kello oli 9 paikoilla aamusella kun päivä alkoi hämärtää. Silloin
ojensi Elias Berntille, joka istui hänen sivullaan, hopeakellonsa ynnä
sitä seuraavat messinkiketjut, jotka hän oli reväissyt poikki
saadakseen kellon kiinninapitetun liivinsä taskusta. Hän istui vielä
hetkisen aikaa; mutta kun päivä valkeni enemmän, huomasi Bernt että
hänen isänsä kasvot olivat kalman kalpeat, hiukset olivat lähteneet
useasta kohden hänen päästänsä, niinkuin usein kuoleman lähestyessä
tapahtuu, ja nahka oli kokonansa kulunut hänen käsistään, joilla hän
piteli itseänsä kiinni veneen pohjalla. Poika huomasi nyt että isän
viimeinen hetki lähestyi ja aikoi, niin hyvin kuin veneen kiikunta sen
salli, siirtyä lähemmäksi ukkoa, häntä tukeakseen; mutta kun Eljas
tämän huomasi sanoi hän: "Pidä nyt vaan itseäsi lujasti kiinni!
Jesuksen nimeen! minä lähden äitisi luokse." Näin sanoen heittäysi hän
takaperin mereen.

Kun meri on omansa saanut, rauhoittuu se hetken ajaksi, niinkuin
jokainen, joka on kaatuneen veneen pohjalla istunut, hyvin tietää.
Berntin oli nyt paljon helpompi pitää itseään kiinni; ja kuta enemmän
päivä valkeni, sitä suuremmaksi kävi hänen toivonsa. Myrsky asettui, ja
kun päivä kävi aivan selkeäksi luuli hän tuntevansa paikan, jossa hän
oli; hän olikin juuri oman kotinsa, Kvalholmin saaren, edustalla tuulen
ajeltavana.

Hän alkoi taas huutaa apua, mutta pani suurimman toivonsa merenvirtaan,
jonka hän tiesi kulkevan maata kohti erään niemen luona, joka ulostui
saaresta meren aaltoja taittamaan, ja jonka takana oli aivan tyyni. Hän
lähestyikin yhä lähemmäksi maata ja tuli vihdoin niin lähelle erästä
kalliota, että masto, joka uiskenteli veneen sivulla, vieri ylös ja
alas kallion rinteellä, hyökyaaltojen mukaan.

Vaikka hänen jäsenensä olivat kovin kankeat vaivaloisesta istumisesta
ja ankarasta jäsenten jännityksestä, onnistui hänen kuitenkin, kovasti
ponnisteltuaan, päästä ylös kalliolle, jonne hän sai mastonkin
vedetyksi ja veneensä kiinnitetyksi.

Suomalainen tyttö, joka oli yksin kotiin jätetty, luuli parin tunnin
ajan kuulevansa avuksi-huutoja; ja kun niitä kuului yhä edelleenkin,
juoksi hän ylös läheiselle kukkulalle paremmin nähdäkseen ympäristölle.
Sieltä huomasi hän nyt Berntin istuvan kalliolla ja viisihangan
loukuttelevan ylös alas kallion kylkeä vastaan. Hän juoksi heti alas
venelatoon, työnsi vanhan veneen vesille ja sousi sillä pitkin rantaa
saaren ympäri Berntin luokse.

Bernt makasi sitte sairaana hänen hoitonsa alla kaiken talvea, eikä hän
sinä vuonna päässyt laisinkaan kalalle. Siitä saakka vaipui hän tuon
tuostakin synkkään alakuloisuuteen ja kävi varsin kummalliseksi
luonteeltaan.

Merelle ei hän enää tahtonut lähteä; siitä hän jo oli saanut kyllin.
Hän nai sitte tuon suomalaisen tytön ja muutti ylös Malangeniin, jossa
hän sai vähän viljelysmaata, ja elää vieläkin oikein hyvissä varoissa.



NELJÄS LUKU.

Saaristossa.


Oli kesä. Susanna ja minä olimme nyt kumpikin seitsemännellätoista
ikävuodellamme, ja niin oli päätetty, että meidän piti ennen syksyä
käymän ripillä.

Samana vuonna oli isäni sekaantunut epätasaiseen riitaan seudun
virkakunnan, niiden joukossa voudin ja papin kanssa siitä: pitikö
kauppalamme tulevan vakituiseksi pysähdyspaikaksi höyryaluksille, vaiko
ei? Isäni menestys rippui siitä suuressa määrin, ja mainittu riita,
joka koski koko piirikuntaa, alkoi käydä varsin ankaraksi.

Se oli kieltämättä pääsyitä, miksi vouti sinä kesänä oli vieraisilla
pappilassa, sillä pappimme vaikutus oli hyvin suuri.

Seurusteleminen isäni ja papin välillä ei kuitenkaan ollut kokonansa
lakkautettu, ja se oli luultavasti tehdäkseen sen paremmin
huomattavaksi kun pappi pari kertaa kutsui isäni luokseen vieraisille.

Seurauksena siitä taas oli, että isäni ja minä eräänä päivänä saimme
kutsumuksen tulla mukaan venematkalle saaristoon, joka oli noin
puolentoista penikulman matkan päässä. Siellä piti ensin kalastettaman
vähän aikaa ja sitte syötämän viiliä Gunnarsplads'illa, talo, joka
aputalona kuului pappilan alle.

Tavallista juhlallisempaa oli kun pappilan valkoinen perhevene, neljä
miestä airoissa, kiiti ulos lahdelmasta, ja mielellään seisoi silloin
moni rannalla sitä katsomassa. Mainittuna päivänä seisoi isänikin
portaillaan kiikari kädessä. Hän oli pyytänyt anteeksi ettei hän itse
saattanut seurata mukaan, mutta antoi kuitenkin, sovun ylläpitämiseksi,
minun lähteä matkalle.

Veneen peräkammiossa istui papin rouva ja voudin vaimo ja tytär ja sen
edessä vastakkain pappi ja vouti, tuprutellen savua hopeahelaisista
merivahapiipuistaan ja pilapuheita lasketellen -- he olivat nuoruuden
ystäviä ylioppilasajoilta saakka. Susanna ja minä, sekä tilaisuutta
varten juhlapukuun puettu kamaripiika istuimme etukeulassa. Pappilan
rouva tahtoi kaiken mokomin pitää sen osan talostansa, jota hän
kuljetti mukanaan summattoman suuressa ruokakopissa, aivan silmäinsä
alla. Suuri ruokakori ja laiha pappilan rouva tarvitsivat kokonansa
toisen puolen istuimesta ja voudin naiset, kankeine hameineen täyttivät
lopun ahtaassa peräkammiossa.

Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, ja länsi-vuomalla liikkui vaan
pitkät, kirkkaat mainingit. -- Taisteluista väsyneenä levähti se
nyt. -- Tavattoman kirkas ilma salli silmän seurata vuoren
harjanteita melkein äärettömiin saakka, sillä välin kuin kangastus
-- nurinkäännetty vuoren huippu, jonka rinteellä talo seisoi ja pari
valaskalaa, jotka vettä ilmaan ruiskuttelivat -- loi eteemme kuvia
siintävällä merenpinnalla. Tuon tuostakin tapasimme vesilinnun
uiskentelevan kirkkaissa mainingeissa.

Vähän ennen päivällistä saavuimme saaristoon ja asetuimme nyt
kalastamaan tyvenessä vedessä; sanottiin nimittäin, ruokakoria lukuun
ottamatta, että meidän ensin tuli hankkia päivälliskeitto itsellemme.

Saaren merenpuoleisella rannalla pauhasivat hyökylaineet kivikolle, ja
lähettivät monen sylen pituisia valkoisia aaltoja rannikolle; mutta ne
vetäytyivät samalla takaisin mereen; oli aivan kuin meri olisi
säännöllisesti ja syvään hengittänyt. Levotoin ja vilkas Susanna
kumartui veneen laidan yli, niin että hänen kähäränsä melkein kastuivat
hänen omaan kuvaansa vedessä, katsellakseen kaloja, jotka viidentoista,
kahdenkymmenen sylen syvyydessä uiskentelivat haalean viheriällä
pohjalla ja parveilivat siimojen ympärillä, joilla vanhemmat
kaksinkertaisilla koukuillaan nostivat usein pari kalaa kerrallaan
ylös. Monta kertaa kutsui hän innossaan minua perin sokeaksi kun en
voinut nähdä juuri sitä kalaa, jota hän tarkoitti. Ja lyhytnäköinen
minä todella silloin olinkin, sillä Susannan pieninkin liike huvitti
minua paljon enemmän kuin kaikki kalat.

Luonto ympärillämme oli todellakin hurmaava. Valkoinen vene kellui
kuvansa päällä, aivan kuin olisi se ilmassa riippunut. Veteen kuvautui
Gunnarspladsenkin, pelto alapuolella ja koivikko sen yläpuolella ja
ympärillä. Ilma, joka päivän päällä oli kuumuudesta käynyt utuiseksi,
oli täytetty niin väkevällä lehtituoksulla, ettei semmoista usein tunne
muualla kuin etelässä sateen jäljestä.

Tuskin oli tunti kulunut ennenkuin pytty oli täynnä kaloja; ja kun
meillä nyt oli kyllin yhdeksi keitoksi, menimme maihin.

Nurmikolle kalan viereen oli pappilan rouva toimittanut pöydän, jonka
valkoiselle peitteelle useampia viilipyttyjä oli asetettu. Hän antoi
myöskin keittää kermapuuroa ja lateli sitte pöydän täyteen ruokia
ruokakoristaan.

Viini ja juomat saivat vihdoin voudin pään vähän pyörälle. Hän kertoi,
pappilan rouvan suureksi peljästykseksi, että pappi, joka nyt
harmaahapsisena ja ankarana istui tuossa, oli nuoruudessaan ollut
oikein aika iloinen vekkuli ja että he yhdessä olivat tehneet monelle
miehelle aika kepposet.

Kun hän huomasi että hän oli liian paljon pilapuhetta lasketellut,
esitteli hän, saadakseen kaiken muun unhoittumaan, yksivakaisemman
maljan, jossa hän toivoi että pappi, piirikunnan onneksi, voittaisi
uppiniskaisen ja juonikkaan naapurinsa -- tässä keskeytyi hänen
puheensa kun pappi loi silmänsä hyvin yksivakaisesti puhujaan ja
vilkasi minuun, joka istuin pöydän päässä. -- Puhe päättyi sitte
muutamilla tyhjillä korusanoilla, joiden piti saattaa ajatukset
toiselle tolalle.

Minä tunsin kuinka veri pakeni poskiltani; ruumiini tuntui aivan
kylmältä ja varmaankin istuin siinä kalpeana kuin kuollut. Isäni tähden
täytyi minun teeskennellä ikääskuin en olisi mitään kuullut; mutta
ruoka lisääntyi lisääntymistään suussani, sillä minun oli aivan
mahdotointa mitään nielaista. Minä katsahdin Susannaan, -- hän istui
aivan tulipunaisena.

Sitte seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kukin ajatteli mitä
oli tapahtunut, kunnes kesä-päivän painava uneliaisuus pääsi voitolle
ja pappi sekä vouti, jotka kumpainenkin olivat tottuneet päivällisunta
makaamaan, esittelivät että nyt levättäisiin tunnin ajan ja että kukin
etsisi paikan itselleen jossakin varjopaikassa.

Minä olin varsin onnetoin sen johdosta, mitä päivällispöydässä oli
tapahtunut. Isästäni oli lausuttu ajatus, joka oli niin loukkaava, että
minun oli aivan mahdotointa kauemmin viipyä seurassa.

Vähän matkaa talosta löytyi kaitainen notko, jonka kahden puolen kasvoi
koivuja ja havupuita mäkirinteillä. Notkon pohjalla lirisi kivikossa
pieni, kirkas puro. Sillä välin kuin muut nauttivat päivällisuntaan
menin minä pitkin puroa metsään ja laskeusin makaamaan siimekseen,
yksinäisyydessä ajatellakseni suruani.

En tiedä kuinka kauan noin olin maannut, mutta, kun katsahdin ylös näin
Susannan vieressäni. Hän sanoi, että hänen mielestään olivat muut
olleet pahoja minulle, ja sitte pyyhkäsi hän hiukset otsaltani
ikääskuin hän ei olisi saattanut kärsiä nähdä minun surullisena.

Hänen kätensä oli niin lämpöinen ja hänen, itkun kanssa kamppailevissa
kasvonsävyissä oli sellainen hellyys, ettei minun rakkautta kaipaava
luontoni voinut sitä vastustaa.

Minä en tiedä miten olikaan, mutta sen vaan muistan että minä painoin
häntä hellästi syliini, nojasin poskeni hänen poskelleen ja pyysin että
hän vaan hiukkasen pitäisi minusta, niin minä rakastaisin häntä oikein
äärettömästi kaiken elinaikani. Muistanpa vieläkin että hän lupasi sen
tehdä ja että me silloin itkimme kumpikin ilosta.

Hetkinen sen perästä seisoimme hymyillen käsi kädessä ja katselimme
toisiamme. Silloin syntyi meissä kumpuisessakin yhtaikaa uusi ajatus --
se, että me nyt siis olimme kihlatut. Susanna puki ensin tuon ajatuksen
sanoihin ja lausui, samalla luoden uskolliset, herttaiset sinisilmänsä
minuun, että minun siitä hetkestä saakka aina piti muistaman, että hän
rakasti minua, olipa muut kuinka ilkeitä tahansa.

Meitä huudettiin takaisin seuraan; Susanna kiiruhti vähän matkaa edellä
ja minä tein pienen kierroksen, jotta me kumpikin palasimme eri
haaralta muiden joukkoon -- kepponen, jota aikaisemmin päivällä emme
olisi tulleet ajatelleeksikaan.

       *       *       *       *       *

Aurinko oli jo ennättänyt korkealle taivaalla seuraavana päivänä kun
Kainulais Anna, tapansa mukaan aina lapsuudestani saakka, tuli minua
herättämään, ja kertoi että isäni, aikaisin samana aamuna äkkiä oli
lähtenyt Tromsöhön. Hän oli käynyt suojassani ennenkuin hän lähti
matkalle, ja kun hän palasi sieltä oli hän lausunut minusta: "hän
hymyili unissaan ja oli niin ylen onnellisen näköinen, poika parka."

Harvoin kuulin isäni suusta lempeitä sanoja, ja senpä tähden nuot sanat
ovat painuneet muistiini.

Silloin oli isäni itse kaikkea muuta vaan ei iloinen. Yllämainitsemani
höyrylaivajuttu lepäsi raskaana hänen sydämmellään, hän tahtoi nyt
koettaa viimeistä keinoa, nimittäin saada asia perin juurin
selvitetyksi sanomalehdissä ja siitä tahtoi hän nyt itse puhella jonkun
asianajajan kanssa Tromsössä.

Näistä asioista en minä kuitenkaan ymmärtänyt sen enempää.



VIIDES LUKU.

Ripillä käynti.


Tällaisien suhteiden vallitessa vanhempiemme välillä, kävimme Susanna
ja minä samana syksynä ripillä. Kun minä tulin rippikouluun vasta
silloin kuin muut jo olivat ennättäneet sangen pitkälle, täytyi minun,
paitse maanantakisin muiden lasten kanssa kirkossa, vielä sitäpaitse
perjantakisin lukea kotona papin luona.

Lyhyellä tavallaan piti isäni minulle, ennenkuin lähdin rippikouluun,
pienen opetuspuheen lausuen toivonsa etten minä tuottaisi hänelle
häpeätä papin edessä.

Lukeminen papin lukusuojassa oli minulle kokonansa uusi hengellinen
kehkeytyminen. Kookas, harmaahapsinen pappi, leveine kasvoineen ja
lasisilmät, paksuine hopeasankoineen, tavallisesti nostettuina otsalle
tuuhevien silmäluomien yli, istui sohvassaan suuri merivahapiippu
suussa ja selitteli uskonnon salaisuuksia, sillä välin kuin minä
juhlapuvussani istuin tuolilla pöydän toisella puolella.

Yhä enemmän selkeni minulle, että pastori mahtoi olla rehellinen ja
perinpohjaisesti totuutta rakastava mies, mutta samalla myös kova ja
ankara, sillä hän puhui aina velvollisuuksistamme ja sanoi, ettemme
saa luulla armon annetuksi meille siksi, että velvollisuuksista
pääsisimme. Väliin hän ryhtyi laveisin selityksiin, jotka eivät
kuitenkaan voineet kaikki olla minulle aiotut; hän koetti kaikin tavoin
poistaa sitä epäilystä, joka saattoi löytyä uskonnollisista asioista,
mutta kaikki ihmeet koetti hän selittää luonnollisella tavalla. Sitä
tehdessä saattoi hän väliin olla varsin leikillinen vertauksissaan ja
silloin luulin, niinkuin usein muulloinki, hänen jäntevissä kasvonsa
juonteissa, kun hän puhui, tuntevani Susannan luonteen. Pienet, somat
kätösensä ja hoikan, solean, vaikkei juuri pitkän vartalonsa oli
Susanna myöskin silminnähtävästi perinyt isältään; samaa perintöä oli
vielä tuo omituinen keikaus, minkä Susanna teki päällänsä kun
jollekulle sanalle oli pantava erinomaisempi paino. Mutta Susannassa
oli samalla lämpöä ja elävyyttä, hänen luonteensa oli niin sanoakseni
tulivuoren kaltainen, jota et voinut huomata papin kylmissä, kirkkaissa
silmissä.

Pappi kehui minua siitä, että minä tarkkuudella seurasin hänen
selityksiään, mutta muistutti minua usein, suureksi nöyryytyksekseni,
että minulla oli paha tapa luoda silmäni vältellen maahan, josta
tavasta hän käski minun vieroittumaan. Pappi luuli varmaankin että minä
olin ylenmäärin ujo tahi myöskin, että minä kärsin siitä kun tiesin
missä suhteessa isäni ja hän oli.

Asia oli kuitenkin se, että hänen jääsiniset tahi harmaat silmänsä
väliin tuijoittivat minuun, aivan kuin ne voisivat katsoa läpitseni ja
sydämmeni sisimmässä sopessa huomata salaisuuteni Susannan kanssa. Olin
aivan kuin kavaltaja, joka petin hänen luottamuksensa; ja kovin
kauhealta tuntui ajatella mitä hän, kun hän saisi tietää koko
salaisuutemme, minusta ajattelisi, joka noin valheellisena ja
petollisena olin saattanut istua hänen edessään, valmistautuessani
tärkeään autuuteni asiaan. Lukua jatkaessamme selkeni minulle yhä
enemmän että suhteeni Susannaan, niinkauan kuin sen pidimme salassa
hänen vanhemmiltaan, oli luvatoin, ja nyt piti minun, tämä tietty synti
sydämmelläni, rohkeasti ja tahdon-peräisesti langeta polvilleni Herran
pöydän eteen.

Nämät tunnon vaivat vainosivat minua kotonanikin ja kävivät lopuksi
todelliseksi rasitukseksi. Pastori oli selittänyt, että kaikkinainen
synti voidaan saada anteeksi, mutta ei syntiä Pyhää Henkeä vastaan.

Kuta syvemmälle mielikuvitteloni tunkeutui miettimään tuollaista
salaperäistä rikosta jumaluutta vastaan, joka seisoo armon ulkopuolella
ja jota siis emme voi saada anteeksi, sitä suuremmaksi kävi tuska minun
sisimmässäni, sillä arvelin että juuri se synti, jonka minä nyt tieten
ja mietittynä aivoin tehdä, olisi tätä laatua.

Pelkoni koski etenkin Alttarin Sakramenttia, jota minä nyt,
täydellisesti tietäen mitä tein, olin aikeessa saastuttaa, sillä
salatakseni, että petin sitä kättä, joka minulle sen ojensi. Turhaan
koetin poistaa kaikki nämät ajatukset luotani tahi edes saada ne
unhoitumaan viimeisiin päiviin ennen ripille menemistä. Minun mieleni
kävi vaan päivä päivältä yhä levottomammaksi, ja minun kiihoitetussa
mielenkuvittelossani syntyi ajatuksia, jotka eivät enää riippuneet
vapaasta tahdostani, mutta jotka tuottivat minulle mitä kauheimpia
tuskia ja hirveimpiä näkyjä.

Hakea itselleni rauhaa koettamalla saada puhella asiasta Susannalle,
sitä en minä tohtinut; sillä niinkauan kuin hän ei tietänyt että se,
mikä nyt oli tapahtumassa, oli syntiä, niinkauan ei hänessä myöskään
ollut vikaa, ja ennen kuin hänet siihen syöksisin, ennen minä seisoin
yksin taakkani kanssa. Viimeisessä silmänräpäyksessä ilmoittaa kaikki
ankaralle papille, olisi varmaankin tehnyt sen, että olisin kadottanut
Susannan, ja sitä paitse enhän saanut salaisuudestamme hiiskua mitään
ilman hänen suostumustansa. Kaikki tämä kiertyi siis mahdottomuuksien
kehäksi, josta kaikki tiet olivat suljetut.

Kahtena viimeisenä maanantaina kun seisoin kirkon laattialla papin
meitä luettaessa, katsahdin usein Susannaan. Hän seisoi raittiina,
hymyilevänä eikä seurannut tarkkaan kysymyksiä; hän ei aavistanut
mitään pahaa, eikä myöskään voinut minua auttaa.

Päivinä ennen ripille menemistämme paisui synkkämielisyyteni
kuumeentapaiseksi tilaksi, jolloin usein en ollut aivan täydellä
järjellä; minä olin niin onnetoin kuin ihminen olla taitaa. Vihdoin
tuntui minusta aivan silta kuin antaisin autuuteni altiiksi Susannan
tähden. Öisin säpsähdin kauhistuneena ylös unista, joissa näin itseni
polvillani alttarin edessä Susanna sivullani -- hän näytti silloin niin
ylen luonnollisesti ihanalta, hän kun ei mitään pahaa aavistanut --
mutta pappi seisoi edessämme ukonilman kaltaisena, aivan kuin jos hän
olisi tuntenut että yksi sielu nyt menee kadotukseen, ja että hän
rippileivällä ja viinillä nyt täyttäisi Herran koston. Eräänä yönä taas
heräsin siitä että luulin kuulevani pilkallisen naurun vuoteeni alta,
ja aaveenkaltainen luulo, että paholainen itse suuren käärmeen
haahmossa makasi vuoteeni alla, valloitti minut heti. Sykkivin sydämin
makasin piiloutuneena tyynyjen alle, kunnes seuraavana aamuna kuulin
ihmisien olevan liikkeellä, jolloin kiireimmiten pakenin
makuusuojastani.

       *       *       *       *       *

Oli rippi-pyhä.

Minä seisoin aamulla ennen kuin kirkonmeno alkoi ja pu'in itseäni
uuteen pukuuni peilin edessä "Sinisessä salissa", samassa huoneessa,
missä äitini oli pidetty lukittuna ne monet vuodet, joina hän sairasti.
Minä näin pieni-lasisista akkunoista veneitä täynnä pyhävaatteisin
puettuja rippilapsia juhlapukuun puettujen vanhempiensa keralla
ehtimiseen kirkkaana syyspäivänä kiitävän lahdelmaa ja laskevan maalle,
mitkä meidän sillalle, mitkä pappilan rantaan.

Tämä juhlallinen näky sai minun epäilykseen; minä ajattelin että kaikki
nämä taitaisivat päästä Jumalan autuuteen yhtä huokeasti kuin he nyt
rauhallisena pyhäaamuna soutivat auringon kirkastamaan lahdelmaan, --
minä yksin seisoin autuuden toivonkin ulkopuolella. Äkkiarvaamatta
selkeni minulle, että minä suruisessa, hengellisesti pimeässä kodossani
jo lapsuudestani olin syvimmässä sielussani tuntenut aina, ettei onnea
eikä autuutta ollut minulle aiottu, ja että kaikki todellinen onni ja
ilo, mikä minua tähän saakka oli kohdannut, oli ollut ainoastaan
laina-valo pappilasta. Susannan voisin minä synnillä, jota olin
aikeessa tehdä, myöskin saada lainaksi kuolinpäivääni saakka; mutta
silloin pitäisi meidän eroaman, ja minun jälleen palaaman takasin
pahain onnettomuuden voimien luo, mitkä aikaisimmasta nuoruudestani
täällä kotona olivat ikäänkuin ottaneet minut omaisuudekseen.

Minä käännyin seinään päin ja itkin.

Kun sitte jälleen aloin jatkaa pukemistani ja heitin silmäilyn peiliin,
niin pelotta, vieläpä jommoisella rauhoittumisellakin näin lapsuuteni
vanhan näyn: naisen ruusun kanssa seisovan takanani kamarin auki
olevalla ovella, vaaleana ja surullisesti katsellen minua, kunnes hän
äkkiä katosi. Kirkon kellot soivat ja kaikki väki samosi kirkolle.
Tänään oli Kainulais Anna ja kaikki talonväki kirkkomatkalla. Isä
saattoi minua ja tervehti sivumennen kohteliaasti pappia, kun he
tapasivat toinen toisensa kirkon ovella.

Järjestys, missä meidän, rippilasten, tuli seisoa kirkon laattialla,
oli viime maanantaina määrätty. Minun tuli seisoa ensimmäisenä poikain
niinkuin Susanna tyttöjen puolella.

Jo oli virsi veisattu kun Susanna tuli äitinsä kanssa, puettuna
niinkuin täysikasvanut nainen mustaan silkkihameesen, kaula ja
käsivarret harsovaatteessa ja mitaljoni rinnalla. Hän jäi istumaan
pappilan penkkiin, kunnes voimallisesti vaikuttava saarna oli loppunut.

Lienen varmaanki näyttänyt sangen sairaalta ja väsyneeltä, sillä kun
pappi ylipäästä, minusta, alkoi kysymyksiänsä, hän vaikeni kesken
katsannolla, kuin olisi hän tahtonut kysyä, mikä minua vaivasi. Minä
vastasin oikein ja pään nyykkäyksellä kääntyi hän Susannaan, joka
seisoi siinä ristissä käsin, itkeentynein silmin ja kysymystä
odottaessaan vaaleana jännityksestä. Hänen isänsä kysyessä katsoi hän
häneen siunatuilla, sinisillä silmillään niin uskollisesti ja
semmoisella luottamuksella, jotta selvää selvempi oli, ettei hänessä
tällä hetkellä ollut rahtuakaan pahan omantunnon ajatusta. Kun hän oli
vastannut ja hänen isänsä kulki edemmäs alaspäin laattiaa, hymyili hän
vienosti vaikka vakavasti minulle, ikäänkuin olisin minä ollut toinen
asian-omainen, johon hänen tuli pitää itseänsä tällä hetkellä.

Minä katselin, sen kun taisin, kenenkään huomaamatta häntä, missä hän
seisoi kirkkaana ja kauniina, rikkaat hivuksensa asetettuna
täysikasvaneiden tavalla. Aina tuon tuostakin loi hän silmänsä minuun,
mutta nyt väistin minä hänen silmäilyksiään. Ne saivat nyt vaan
syntilukuni yhdellä enentymään, samaten kuin joka ainoa pyhä sana,
jonka kuulin oli ainoastaan lisäyksenä syntini painavuuteen -- ne
vaikuttivat siunauksen vastakohdan.

Jumalanpalvelus kesti kauan ja hermojeni ylöllinen ponnistus vaikutti,
niinkuin sittemmin niin usein minussa, että pääni rupesi suhisemaan ja
maailma tummeni, luoden mustia pilkkuja silmäini eteen. Hirmukseni näin
minä näitä mustia pilkkuja kaikkialla, minne vaan käänsin silmäni ja
kauhistuksella ajattelin että tämä jo ehkä oli kirouksen alkua. En
uskaltanut nyt enää katsella Susannaan, jotten saisi häneenkin pilkkua,
enkä voinut viimein pidättää itseäni tarkastamasta laattiaa, millä
seisoin, nähdäkseni, eikö jalkojeni alla näkyisi palo-merkkejä. Minä
muistin vedenhaltijaa, joka Vaakenin kirkossa oli houkutellut papin
tytärtä mukaansa, ja jonka vainu oli ajanut pois kirkosta siunausta
luettaessa; minä, minä olin tuomittu seisomaan.

Himmeästi muistan, että kun lupaukset olivat tehdyt, pidettiin taasen
puhe ja veisattiin virsiä.

Kotomatkallani isäni kanssa, joka huolellisena tuki minua, oli
viimeinen muistoni kaikesta, että Susanna, joka epäilemättä oli
huomannut, että minä olin sairas, Jumalanpalveluksen loppupuolella oli
luonut silmänsä minuun juuri samankaltaisella katseella kuin aamulla
nainen ruusun kanssa -- hiljaisena, vaaleana, surumielisenä, niinkuin
se, joka mielellään tahtoo auttaa, mutta ei voi.

Minä luulen ettei isäni varoitus, etten, näet, häpäisisi häntä papin
edessä, niin aivan vähässä määrin ollut syynä siihen, että aina
viimeiseen saakka koetin pitää itseäni pystyssä; sillä minä pyörryin
kun pääsimme kotiin ja saatettiin makaamaan, jollaikaa isäni, joka nyt
todella oli pelästynyt, paikalla pani noutamaan lääkäriä.

Kuu lääkäri seuraavana päivänä tuli, tapasi hän minun raivoisassa
kuume-houreessa. Minun kuvatusaistini oli paisunut, kuten virta, josta
kaikki sulut ovat poistetut, mitä hurjimmaksi haave-lähteeksi. Oli
minusta kuin olisi helvetillisiä olentoja tanssinut ja nyykkinyt
päitään vuoteeni ympärillä, joista yhdellä oli pitkä, sinetillä
varustettu kirouskirjoitus, ja kuin Kainulais Anna olisi mulkoillut
tirkisteleviä silmiänsä, Susannan ehtimiseen katsellessa minua
tuskallisella katsannolla, ikäänkuin ei hän olisi voinut estää minun
kadotustani.

Sen mukaan mitä sittemmin olen kuullut, arveli lääkäri alussa, että
minulla oli kuumetauti, mutta muutamista oireista ja kuvatusteni
laadusta, joita Kainulais Anna, jolla oli omat ajatuksensa asiasta,
piti huolenaan hänelle ilmoittaa, muutti hän mielensä kokonaan. Hän oli
hoitanut äitiäni hänen hourutilassaan ja nyt huomasi hän minussa,
pojassa, vallitsevan samat luulot Naisesta ruusun kanssa ja pahojen
voimien pelon.

Kolmen viikon kuluttua olin minä, vaaleana ja pitkällisen hermotaudin
puuskauksen heikontamana, taasen aivan terveenä. Koko syntituskani
ankara paino oli kadonnut rinnastani ja minä menin Herran Pyhälle
Ehtoolliselle tuntematta vähintäkään arvelua.

Olin mielestäni aivan ansiollinen, kun seuraavana pyhänä mustassa
juhlapuvussa menin rippi-tervehdykselle pappilaan. Tässä tilaisuudessa
näin Susannan -- joka vähän oli koristanut itseänsä minun tähteni --
niinkuin täysikasvanut ainakin istuvan ompelupöytänsä ääressä
ylennyksellä akkunan vieressä. Kun hänen äitinsä meni ulos noutamaan
viinimarja-viiniä ja leivoksia täytyi minun Susannan viittauksesta
kiireisesti katsella tätä kallista ompelupöytää ja siinä olevia loovia
-- niitä mitkä olivat pöydän yläpuolella, ja niitäkin mitkä tulivat
esiin, kun ylimäiset loovat vedettiin ulos. Eräässä näissä viimeeksi
mainituissa, mitkä Susanna vähän ivallisella katsannolla avasi, mutta
aivan pikaisesti jälle sulki, kun äiti samassa tuli huoneesen, makasi
lasikivineen messinkisormus, minkä hän oli saanut minulta, ja sen
vieressä pari vanhaa kirjepalasta lapsuudestani, jotka minä tunsin.

Kun lähdin pois hypähti sydämmeni minussa ilosta, sillä odottamatta
oli minulla ollut kohtaus, joka oli näyttänyt Susannan sydämmen
uskollisuutta voimallisemmasti kuin mikään suusanallinen vakuutus.

Mieleeni lensi ajatus, että jotakin oli tapahtunut kotonani viime
aikoina, sillä isäni äkkinäinen, kylmä käytöstapa minua kohtaan oli
nähtävästi muuttunut; hän näet lahjoitti minulle nyt kaksipiippusen
pyssyn, hylkeen nahkaisessa kotelossa, ja kellon, ja pani itsestään
minun käyttö-valtaani, päiviksi ennenkuin läksin, sekä palvelija
Jensenin että veneen, milloinka vaan tahdoin lähteä ampumaan tahi
kalastamaan.

Selville tuli minulle mitä oli tapahtunut, kun tohtori eräänä päivänä
tuli meille ja käski minun seurata häntä kamariini.

Kaljupäinen, leveähartioinen, pieni tohtori sarka-takissa,
teräshankaiset lasisilmät tynkkänenällään oli noita kovakuorisia
lääkäreitä, jotka pitävät kunnianaan matkustaa jos minkälaisessa
ilmassa. Parhaimmalla tuulella oli hän, kun hän tuli taloon
rajuilmasta. Hän oli jäykkä, rehellinen mies, jonka mielipide
välttämättömästi antoi luottamusta; hänellä oli siihen lisäksi jotakin
lempivää ja uskollista olennossaan, joka vaikutti, että hän, kun hän
vaan tahtoi, taisi voittaa sydämmet. Hän oli sekä meidän että papin
kotilääkäri ja molempien perheiden hyvä ystävä.

Kun tulimme kamariini, käski hän minun istumaan ja kuuntelemaan, mitä
hänellä olisi sanomista, -- ja tätä sanoessaan mittasi hän itselleen
tilan laattialla, jolla hän, kuten hänellä puhuessansa oli tapana,
taitaisi, kädet selän taakse asetettuina, kulkea edestakasin.

Hän oli, sanoi hän, tarkoin miettinyt, joko olla ilmoittamatta minulle,
mitä hänellä oli sydämmellään, tahi puhua, niinkuin hän nyt teki; mutta
hän oli päättänyt viimeksi mainittua, syystä että minun terveeksi
tulemiseni riippui siitä, että itse saisin selvästi tietää, mikä minua
vaivasi. Minun viime tautini oli näet ollut jommoisia mielen-vian
oireita, jonka hän tiesi perintötaudiksi äitini suvussa monta polvea
taaksepäin. Että tämä kohtaus nyt oli ilmaantunut minussa, siihen oli
tosin syynä se, että minä liian mielivaltaisesti olin antaunut
kaikenlaisiin hourekuvatuksiin, johon tuli lisäksi joutilaisuus, jota
hän tiesi minun aina käyttäneeni kotona ollessani. Ainoa pätevä keino
tätä vastaan olisi työ, jolla olisi määrätty tarkoituksensa,
esimerkiksi lukeminen, johonka hän luuli minulla olevan luonnollisen
taipumuksen, ja siihen lisäksi raittiin elämänlaadun, käyntiretket,
metsästyksen, kalastuksen, toverit ja harrastuksen; mutta ei
joutilaisuutta, ei jännittäviä romaaneja, eikä luonnottomia unelmia.
Hän oli puhunut isäni kanssa minusta ja vaatinut, että minä pantaisiin
Trondenäsin seminarioon, jossa saisin tilaisuuden alkaa oppiani, ja
jossa samalla saisin tilaisuuden muuttaa nykyistä elämääni.

Kun tohtori vähän ajan kuluttua jätti minun, istuin minä kamarissani ja
mietin tilaani vakavalla, liikutetulla sydämmellä.

Että näin olin tullut itseni tuntemaan ja saanut elämäni arvoituksen
selville, sai minulle erinomaisen helpoituksen -- voinpa sanoa, että se
oli käänne elämässäni.

Tunto henkisestä pahanvoipaisuudestani, joka hiljaisena mielipainona,
pahana aavistuksena aina niin kauas taaksepäin kuin muistini ulettui,
oli salautunut sielussani -- vaikka väliin valoisempana kesä-aikana
kanssa-käyminen Susannan kanssa työnsi sen syrjälle -- ei siis
ollutkaan mitään syntiä eikä rikoksen painavuutta, ainoastaan tauti,
tauti vaan, jota oli kohdeltava tavallisilla parannuskeinoilla!

Enpä usko, että kukaan ilomielin voi istua ja kuulla onnensanomana,
että hän on hullu tahi ainakin hulluksi tulemaisillaan; mutta nyt
tiedän minä että semmoistakin voi tapahtua maailmassa.

Minä rukoilin nyt, niinkuin minusta tuntui enskerran elämässäni
levollisesti ja turvallisesti Jumalaa, jota siis uskalsin lähestyä
minäkin aivan niinkuin muutkin ihmiset, tahi, jos mitään eroitusta oli
minun ja muitten välillä, vielä likemmin, sairas raukka kun olin.

Oli minusta kuin olisi Jumalan aurinko pitkän, raskaan sadepäivän
jälkeen koittanut minulle. Minä rukoilin oman itseni, Susannan ja isäni
edestä ja tämän turvallisen olotilan nautinnossa jatkoin minä
rukoustani ensinnä jokaisen yksityisen edestä kodissani, sitten
pappilalaisten ja lukkarin viimein, muitten puutteessa niinkuin
kirkossakin "kaikkien sairaiden ja viheliäisten edestä" joiden lukuun
minä sydämmestäni iloisena luin oman itseni.



KUUDES LUKU.

Lukkarin luona.


Oli ainoastaan pari päivää lähtööni Trondenäsiin purjelaivalla, joka
oli valmis purjehtimaan pohjaiseen päin.

Minun neuvotoinna aprikoidessa kaikenmoisia keinoja miten saisin vielä
viimeisen kerran puhutella Susannaa ennenkuin lähtisin matkalle, tuli
sana lukkarista, että minun välttämättömästi piti tulla hänen luoksensa
seuraavana päivänä, määrältään kello yksiköistä myöhempänä hän ei olisi
kotona.

Samana päivänä kuin sana tuli lukkarista, oli Susanna käynyt siellä.
Hän oli sanaakaan sanomatta istahtanut pöydän ääreen ja kätkenyt
kasvonsa käsiinsä.

Kun peljästynyt lukkari tiedusteli "sydänkäpyltään", niinkuin hän
hädissään Susannaa kutsui, mikä häntä vaivasi, oli hän vihdoin
kääntänyt itkusta kosteat kasvonsa hänen puoleensa ja sanonut että hän
itki siksi, että hän oli niin perin, perin onnetoin.

"Mutta miksi, rakas Susanna?"

"Siksi" -- kaikui äkkiä lukkarin korviin -- "siksi että minä pidän
Taavetista ja Taavetti minusta, ja me olemme kihloissa, mutta siitä ei
saa kukaan kuolevainen tietää muut kuin sinä lukkari -- ja sinä et
ilmaise salaisuuttamme?" Nämät viimeiset sanat lausuessaan heittäysi
hän itkien lukkarin kaulaan, joka oli kokonansa huumautunut tästä
uutisesta, ja jonka sydän jo oli voitettu, kauan ennenkuin hänellä oli
selvillä mihin asiaan hän oikeastaan antausi.

Hän asetti Susannan takaisin istumaan tuolille, puhutteli ja lohdutteli
häntä niinkauan, kunnes hänessä kypsyi se viisas vastaus että meidän
piti käyttää näitä kahta erossa-olon vuotta koetusvuosiksi, ja
sentähden ei meidän pitäisi sillä aikaa kirjoittaakaan toisillemme.
Sitävastoin täytyi lukkarin luvata että me seuraavana edellä puolen
päivänä saisimme silmänräpäyksen ajan tavata toisemme hänen luonansa
viimeisen kerran puhellaksemme kahden kesken ja saadaksemme jättää
hyvästi toisiltamme, ja että lukkarin, sillä ajalla kuin minä olin
poissa, piti kertoman Susannalle kaikki mitä hän minusta tiesi.

Kun minä seuraavana päivänä tulin lukkarin luokse, tapasin hänet
istumassa puutuolillaan hyvin ykstotisena ja syviin mietteisin
vaipuneena, kyynäryspäät polville nojautuneina ja tuijoittaen
laattiaan, joka oli havuilla katettu, aivan kuin juhlaksi. Minun tuloni
ei näkynyt häntä häiritsevän hänen mietteissään, vaikka vähäinen
päännyykkäys minun sisäänastuessani osoitti että hän oli minut
huomannut. Viuluaan heilutti hän kädessään edestakaisin polviensa
edessä, hiljaa napsahuttaen kieliä, jotta ne kajahtelivat kuin etäiset
kirkonkellot. Hänen lempeät, harmaat silmänsä katselivat minua
kiireestä kantapäihin saakka vakavasti ja tarkastellen, ikääskuin hän
ensi kerran minua katseleisi, ja vähäinen hymy hänen huulillaan osoitti
että tarkastus oli ollut minulle edullinen. Hetkisen kuluttua näkyi
ovessa varjo ja sisään astui, minun suureksi hämmästyksekseni --
Susanna. Hän kiiruhti punastuen suorastaan minun luokseni ja tarttui
minun käteeni, lausuen: "Rakas Taavetti, lukkari tietää kaikki; hän on
antanut meille luvan jättää toisiltamme jäähyväiset täällä."

"Niin, sen olen luvannut, lapset", sanoi lukkari, "mutta
silmänräpäykseksi vaan, siksi että Susanna pyysi sitä niin innokkaasti
ja jotta te kumpikin saisitte kuulla mitä minä, tarkoin asiaa
mietittyäni itse asiasta arvelen."

Hän piti nyt pienen puheen, jossa hän lausui, ettei hän nähnyt mitään
hullua siinä että me pidimme toisistamme, vaikka me tosin olimme hyvin
nuoria kumpikin. Että me emme ilmaisseet salaisuuttamme vanhemmillemme,
toivoi hän -- ja hän sanoi tarkoin asiata ajatelleensa -- myöskin
olevan anteeksi annettavaa, koska vanhempamme luultavasti eivät pitäisi
asiaa täytenä totena, ja meidän tunteemme sentähden voisivat tulla
loukatuiksi. Miksikään salaisien rakkauskirjeiden välittäjäksi, joksi
Susanna oli häntä pyytänyt, ei hän tahtonut ruveta sekä itsensä tähden
että meidän tähtemme, sillä meidän pitäisi käyttää näitä kahta
koetusvuotta nähdäksemme oliko rakkautemme todellinen tahi oliko se
vaan sellaisia lapsentunteita, jotka vanhempana tuuleen haihtuvat.

Tämän sanottuaan meni sävyisä lukkari ulos huoneesta.

Kun me jäimme yksin kertoi Susanna minulle kuiskuttaen miksi hän oli
uskaltanut uskoutua lukkarille. Hän oli nimittäin kodissaan kuullut,
että lukkari kerran nuoruudessaan oli onnettomasti rakastanut ja että
se oli syynä siihen ettei hän tahtonut mennä naimisiin ja että hän oli
käynyt niin kummalliseksi. Sitte otti Susanna kiireisesti taskustaan --
hän kävi vielä vanhassa, sinisenkirjavassa, lyhyessä hameessaan, mutta
tukka oli täysikasvaneen tavoin -- ristin pienistä, sinisistä
lasihelmistä, jota minun piti kantaa kaulallani lähinnä rintaani
silkkinauhassa, jonka hän myöskin veti esiin taskustaan.

Taskustaan, joka oli täytetty kaikenmoisella, veti hän sitte, hetkisen
etsittyään, pienet saksit. Nyt oli kähärä minun hiuksistani
kysymyksessä, juuri tuo musta tuossa ohimoiden luona, "jota hän jo
kauan on tähtäillyt", sanoi hän, ja jonka hän aikoi säilyttää
mitaljonissaan. Kun minä sitte vastalahjaksi pyysin samanlaisen
häneltä, jota minä myöskin "olin jo kauan tähtäillyt", sanoi hän etten
minä tarvitse sellaista, sillä helmet siinä ristissä, minkä olin
saanut, olivat pujotetut hänen omille hiuksilleen.

Sitte oli jotakin, jonka minun täytyi luvata hänelle ja joka oli
juolahtanut hänen mieleensä hänen istuessaan kotona neulomapöytänsä
ääressä, sillä silloin ajatteli hän kaikenmoista. Se oli, että minä,
kun pääsin ylioppilaaksi, lahjoittaisin hänelle kultaisen
kihlasormuksen, jonka sisäpuolelle oli kirjoitettu "Taavetti ja
Susanna" toiselle puoliskolle ja toisella piti seisoman "niinkuin
Taavetti ja Jonathan". Meidän vanhempiemme epäsopu oli saattanut hänen
tätä ajattelemaan. "Mutta", keskeytyi hän, "ethän sinä kuule mitä minä
sanon, Taavetti!"

Minä seisoin todellakin ja ajattelin jotakin aivan toista; se oli,
uskaltaisinko suudella häntä jäähyväisiksi; minä muistin kesäpäivää
saaristossa.

Samassa kuului kopinaa kiviportailla oven ulkopuolella, joka merkitsi,
että yhdessäolomme nyt, lukkarin mielestä, pian saisi loppua, ja
suureksi hämmästyksekseni kiiruhti Susanna heti piiloittamaan lahjat,
jotka minä vielä pidin kädessäni, minun rintataskuuni. Tuskin oli hän
saanut tämän tehdyksi ennenkuin lukkari astui sisään ja sanoi että
meidän nyt tuli jättää jäähyväiset toisillemme.

Susanna katseli lukkaria hetkisen ajan ja sitte kalpeana ja kyyneleistä
kostein silmin minuun, ikääskuin ajatus että meidän täytyi erota nyt
vasta olisi käynyt hänelle oikein selväksi. Hän teki nopean liikkeen --
hän tahtoi silminnähtävästi heittäytyä kaulalleni, mutta jätti sen
tekemättä kun lukkari oli läsnä.

Nyt tarttui hän käteeni, nosti sen, sanaakaan sanomatta silmiensä eteen
ja kiiruhti pois.

Tämä oli enemmän kuin mitä minä voin kestää ja luulenpa liiaksi
vanhalle lukkarillekin. Hän käveli edestakaisin laattialla, hiljaa
napsahuttaen viulunsa kieliä sillä välin kuin minä pöydän ääressä
annoin kyyneleeni vapaasti tulvailla.

Ennenkuin minä lähdin soitti hän vähäisen, soman marssin, minkä hän oli
tehnyt kun hän oli kaksikymmentä vuotta. Se liikutti minua suuresti,
sillä minusta tuntui että se oli tehty aivan kuin minusta ja
Susannasta; se kaikui kauan senjälkeen korvissani, niin että minä opin
sen ulkoa.

"Se on tosin tehty eräälle", sanoi hän, kun hän lopetti, ja sitte --
hetkiseksi pysähdyttyään aivan kuin joku katkera muisto olisi hänen
mieleensä juohtunut -- "mutta asia on vähän hullunkurinen eikä sovi
sinulle."

Kun purjelaiva aikaisin seuraavana aamuna lähti, liehui nenäliina
pappilan salin akkunasta ja vastimeksi kiiltonahkainen hattu laivasta.



SEITSEMÄS LUKU.

Trondenäs.


Eräällä niemellä Hindön pohjoispuolella Seujen'issä on Trondenäsin
kirkko ja pappila. Viimeksi mainittu oli Olavi pyhän aikana
kuningaskartano ja Thore Hundin veli Siver asui siellä. Bjarkö, jossa
Thore Hundin päähovi oli, on ainoastaan parin peninkulman päässä siitä.

Kirkko itse on monessa suhteessa merkillinen historiallinen
muistomerkki. Sen kaksi tornia, joista toinen oli neliskulmainen ja
päältäpäin vaskella katettu sekä varustettu rautaisella puikolla ja
toinen kahdeksankulmainen, löytyy nyt ainoastansa sadussa, ja noista
kuuluisista "kolmesta ihmeen korkeasta patsaasta" ei löydy enää kuin
vähäisiä jäännöksiä länteisen sisäänkäytävän luona.

Tämä kirkko on kerran ollut kristikunnan pohjoisin rajalinna, on
seisonut mahtavana valkoisine tornineen, kauaksi kai'uttaen kellojensa
ääntä, ja pyhällä laulullaan, ikääskuin sotilas-piispa valkoisessa
messu-puvussaan, joka kantoi pyhän Olavin kristityn alttarikynttilän
pimeyteen Finnmark'in noitain joukkoon. Tämän voima mielien yli on
ollut erinomaisen suuri. Sinne on menneet sukupolvet kirkkopuvuissaan,
kulkeneet pitkät matkat ennenkuin muita kirkkoja tuonne pohjoiseen
rakennettiin. Jos se vuolukivinen kaste-astia, joka seisoo kuorissa,
voisi luetella nimiä, eli alttari nimittää morsiusparia, jotka sen
luona ovat vihityt, tahi kunnianarvoisa kirkko kertoa mitä se tietää,
niin saisimme kuulla monta ihmeellistä satua.

Nyt on protestanttismi täällä, niinkuin kaikkialla, hävittänyt kirkkoa;
jäännöksiä sen maalatusta alttarikaapista löytyy ovina talonpoikain
ruokakaapeissa ja se, joka oli kaikkein merkillisintä siinä on nyt
rauniona. Mutta kauemmaksi ei myöskään hävitystä ole voitu jatkaa.
Vanha katolisuskoinen henki seuraa sitä osaksi vielä tänäkin päivänä
vanhoissa saduissa, jotka siitä käyvät ja jota vieraat maalaukset
kuorissa, salaperäiset holvit ja kaikki nämä rauniot, jotka
Nordlandilaisen mielenkuvitus jälleen rakentaa epämääräisen suuriksi,
ylläpitää. Talonpoika tuolla pohjoisessa on sitäpaitse uskonnollisessa
katsantotavassaan ja taikauskossaan sangen paljon katolilainen. Ei hän
pidä laisinkaan luonnottomana hengen hädässä luvata vahakynttilöitä
kirkkoon, eikä hän myöskään pidä sopimattomana sulkea neitsyt Marian
rukoukseensa. Hän kyllä tietää, että neitsyt Maria on eroitettu
jumaluuksien joukosta; mutta sulkee hänet kumminkin hurskaasti
rukoukseensa.

Muistini viipyy kauemmin tämän kirkon ja sen ympäristön luona siksi,
että paikan mahtavuus niinä kahtena vuonna kuin minä oleskelin
Trondenäs'issä, suuressa määrin vaikutti minun mielenkuvittelooni.
Ontelo maa luulluilla maanalaisilla holveilla oli minulle ikääskuin
suljettu pohjattomuus ja kirkossa -- jonka mieltäjännittävään
hiljaisuuteen minä usein pakenin, sillä se oli melkein seinätysten
pappilan kanssa ja tavallisesti, seminarin urkuharjoituksia varten,
auki -- loi päivänvalo varjoja käytäviin ja syvennyksiin ikääskuin
siellä liikkuisi olentoja toisilta ajoilta.

Minä luin suurella menestyksellä latinaa ja kreikkaa lemmittävän,
oppineen papin kanssa, jonka perheessä minä asuin ja toisia
kouluaineita erään seminarin opettajan kanssa; mutta vapaahetkilläni
etsin niitä paikkoja, jotka niin suuressa määrin jännittivät minun
mielenkuvitteloani ja Trondenäs ei sentähden ollut laisinkaan sopiva
paikka minun kipeälle mielentilalleni.

Minun ylenmääräinen herkkähermoisuuteni on, niinkuin sittemmin olen
huomannut, yhteydessä kuunvaiheiden kanssa. Sellaisina aikoina
vaikuttivat nuot paikat minuun melkein vastustamattomalla vetovoimalla;
minä hiivin huomaamatta yksinäisyyteen ja saatoin istua siellä useimpia
tuntia, vaipuneena niiden monenlaisien kuvien katselemiseen, joita
mielenkuvitteloni puoliselkeästi loi eteeni, niiden joukossa Susannan
himeätä olentoa, joka väliin näytti liihoittavan suorastaan minua
kohtaan ilman että minä kuitenkaan koskaan sain oikein nähdä hänen
kasvojaan.

Oli kevät puolella toisena vuonna olostani Trondenäs'issä, kun minä
eräänä päivällishetkenä, tuollaisen sairaan mielentilan vaikutuksen
alaisena, istuin kirkossa eräällä ylennyksellä lähellä pääalttaria
ajatuksiini vaipuneena Susannan sininen risti kädessä. Seinällä
alttarin vieressä huomasin suuren epäselvän kuvan, jonka usein olin
nähnyt, ilman että se oli minuun tehnyt sen syvempää vaikutusta. Se
esittelee luonnollisessa suuruudessa marttyyria, joka on heitetty
orjantappurapensaasen, minkä terävät, tikarin pituiset piikit
lävistävät hänen ruumiinsa useasta kohden ja joka sitä paitse ei voinut
valittaa, sillä suuri piikki kävi sisään kulkusta ja tuli ulos
avonaisesta suusta.

Nämät kasvot kävivät minulle äkkiä varsin hirveiksi. Ne katselivat
minuun ikääskuin kumppaliin, jonka tulisi maata tuossa pensaassa
sittenkuin marttyyri vihdoin oli kamppailuksensa päättänyt. Oli
mahdotointa kääntää silmänsä pois kuvasta, se kävi aivan kuin eläväksi,
tuli väliin aivan lähelle, mutta pakeni jälleen epäselvään etäisyyteen,
jonka houreileva pääni loi.

Oli ikääskuin tämä kuva olisi vetänyt sivulle osan esiripusta oman
sieluni salaisen historian edestä ja ainoastaan lujalla tahdon
ponnistuksella, jonka pelko, että oma mielenkuvitteloni saattaisi minut
liian kauvaksi, vaikutti, saatoin irroittua siitä.

Kun minä käännyin, seisoi valossa, joka akkunasta kirkkoon lankesi,
lähinnä ylintä penkkiä, nainen ruusulla. Hänen kasvonsa ilmaisivat
ääretöntä surumielisyyttä, ikääskuin hän hyvin tuntisi yhteyden minun
ja tuon kuvan välillä ja ikääskuin ruusun-oksa hänen kädessään olisi
sama orjantappurapensas, jonka päällä marttyyri makasi, mutta
pienemmässä muodossa.

Kirkon yksinäisessä hiljaisuudessa valtasi minut äkkiä sanomatoin
tuska, rupesin hirmuisesti pelkäämään näkymättömiä voimia ja pakenin
kiiruusti ulos.

Tultuani ulos huomasin että olin kadottanut Susannan sinisen ristin. Se
ei voinut olla muualla kuin kirkossa sen ylennyksen luona, jolla olin
istunut. Tällä hetkellä, kun pelko vielä pani vereni kuohumaan, en
olisi tahtonut mistään hinnasta mennä jälleen kirkkoon -- paitse
Susannan sinisen ristin tähden. Minä löysin sen, aivan tyyneenä
hakiessani sitä, laattialta, jossa olin istunut.

Toisen kerran kun hermostoni näinä kahtena vuotena tällätavoin ilmaisi
sairautensa, oli jälkipuolella vuotta pari kuukautta ennenkun minun
piti lähtemän kotia.

Eräs talonpoika oli, sillä välin kuin hän oli sisällä papin luona,
sitonut kirkko-aitaan hevosen, jolla oli kaihi silmillä. Minä pysähdyin
katselemaan sitä vähän aikaa; mutta sen kuollut hengetöin katse vainosi
minua muistissani kaiken päivää. Minusta tuntui ikääskuin sen silmät,
kun ne eivät voineet katsoa ulospäin, katsoisivat meille näkymättömään
mailmaan ja ikääskuin sen mielestä olisi luonnollista, kun unohdettiin
käyttää ohjia, kääntyä pois yleiseltä maantieltä tielle, jota kuolleet
matkustavat.

Kun minä jälkeen puolenpäivän näissä ajatuksissa istuin pappilassa,
jossa puhuttiin kaikenlaista, ilmestyi äkkiä eteeni kasvot kotoa,
kalpeina ja vaivattuina, ja kohta kävi minulle selväksi, että mies
jonka nämä kasvot olivat, kamppaili vimmatusti päästäksensä kuohuvista
hyökylaineista ylös kalliolle. Se ei ollut kukaan muu kun meidän
renkimme Antti. Hän kiinnitti minuun jäykän elottoman katseensa, sillä
välin kuin joku, jota minä en voinut nähdä, hänen jaloissaan esti häntä
kalliolle pääsemästä ja pelastumasta. Näytti siltä, kuin hän olisi
tahtonut sanoa minulle jotakin. Näky kesti ainoastaan pari
silmänräpäystä; mutta tuskaloinen tunne siitä, että tällä hetkellä joku
onnettomuus tapahtui meille, pakoitti minut pois huoneesta ja
levottomasti kuleksimaan sinne tänne lopun päivästä.

Kuu tulin takasin kysyttiin mikä minua oli vaivannut kun yhtäkkiä
kalman kalpeana riensin ulos huoneesta.

Neljätoista päivää sen jälkeen tuli surullinen kirje kotoa. Isäni laiva
"Toivo," joka ajan tavan mukaan oli vakuuttamatta ja suureksi osaksi
lastattu kaloilla, mitkä hän oli omilla rahoillaan ostanut, oli
matkalla Bergeniin myrskyssä joutunut haaksirikkoon. Laivan kylki oli
puhjennut ja jälkeen puolen päivän oli täydytty laskea laiva rannalle.
Miehistö oli päässyt hengissä maihin, mutta meidän Antti rengiltä oli
kumpaisetkin jalat musertuneet.

Tämä haaksirikko antoi isäni varallisuudelle ensimmäisen tuntuvamman
iskun. Toinen tuli seuraavana vuonna kun toinen laiva "Sovinto" myöskin
hukkui ja kolmas, vastaisuudessa painavin isku tapasi häntä kun
hallitus vihdoinkin päätti että meidän kauppalamme ei tulisi olemaan
höyrylaivain pysähdyspaikkana.



KAHDEKSAS LUKU.

Kotona.


Joulukuussa olin jälleen kotona, jossa kaikki oli entisellään, ehkäpä,
äskeisien tapaturmien johdosta, vielä hiljaisempaa ja surullisempaa
kuin ennen. Isäni oli herkeämättä toimessa, mutta harvapuheinen. Hän ei
varmaankaan pitänyt minua sopivana ottamaan osaa suruihinsa.

Susanna, joka samoin kuin minäkin, nyt oli yli yhdeksäntoista vuotta
vanha, oli vieraisilla erään perheen luona parin peninkulman päässä,
ja piti vasta jouluksi palaaman kotiinsa. Minä ikävoin häntä
sanomattomasti.

Viimeisenä pimeänä ja myrskyisenä viikkona ennen joulua pakoitti
rajuilma spanialaisen laivan "Sancta Marian" laskemaan lähelle meidän
kauppalaa sangen vahingoitetussa tilassa, joka teki, että sen, meidän
huonojen työvoimain tähden, täytyi viipyä kuusi viikkoa paikallansa
saadakseen vikansa korjatuksi.

Katteini, joka omi sekä laivan että lastin, oli kookas, kelta-verinen,
komeasti puetettu Spanialainen jotensakin harmahtavilla hivuksilla,
mustilla silmillä ja voimakkailla kasvojen sävyillä. Häntä seurasi
hänen poikansa Antonio Martinez, kaunis nuori mies oliiviruskeilla
kasvoilla ja säihkyvillä silmillä, samoin kuin hänen isällänsäkin.

Isäni oli suuressa määrin auttanut herra Martinez'ia lastin
purkamisessa ja käski hänen nyt nordlandilaisella vieraanvaraisuudella
pitämään hyvänään mitä meidän talolla oli tarjottavaa.

Vaikka keskustelu meidän välillämme ei voinut olla erittäin vilkas, kun
nämä vieraat eivät ymmärtäneet muuta kuin joitakuita norjalaisia sanoja
ja tavallisesti täytyivät käyttää tulkkia, huomasimme kuitenkin pian,
että he olivat varsin hyvänsävyisiä ihmisiä. Heidän päätoimensa oli
kaiken päivää valmistaa ja polttaa papyrossia ja pitää työtä laivalla
silmällä.

Pimeä aika tuolla pohjoisessa painaa monen mieltä, etenkin niinä
päivinä kun on vähemmin työtä. Jouluna ja etenkin jouluiltana oli
sentähden isäni aina hyvin alakuloinen. Sill'aikaa kuin muut
talossa iloitsivat ja palvelijat juhlapuvussaan viettivät joulua,
kolmihaaraisella talikynttilällä koristetun pöydän ympärillä, istui hän
tavallisesti omissa ajatuksissaan suljettuna työhuonesensa, eikä
sallinut kenenkään häiritä itseään.

Tänä jouluiltana oli hän kuitenkin herra Martinez'in tähden vähän aikaa
muiden joukossa, mutta istui kaiken aikaa äänetönnä ja alakuloisena
ikääskuin hän halaisi päästä yksinäiseen työhuoneesensa, jonne hän myös
heti illallisen jälkeen vetäytyi.



YHDEKSÄS LUKU.

Joulupidot.


Joulun aikana tänä talvena oli meidän seudullamme koko joukko
muukalaisia enimmiten laivakatteinia, jotka, samoin kuin Martinez
meillä, rajuilman tahi merivahingon tähden oleskelivat eri paikoilla
maalla. Etelästä oli sitäpaitse virkatoimessa saapunut useampia
ylimyksiä. Seuraus tästä taas oli koko joukko pitoja, joissa isännät
vieraanvaraisuudella koittivat voittaa toinen toisensa.

Uudenvuoden kolmantena päivänä olimme sentähden kutsutut päivällisille
ja tanssille rikkaan nimismiehen Röst'in luokse, jossa mainitut herrat
etelästä siihen aikaan majaelivat. Meillä ei ollut kuin puolitoista
peninkulmaa matkustettavana; mutta monella oli kuusi ja kahdeksan
peninkulmaa, josta suurin osa oli merimatkaa.

Röstin laajoihin huoneisin sopi kyllä koko joukko vieraita, mutta tällä
kertaa oli hän, saadakseen yösijaa kaikille kutsutuille, myöskin
pyytänyt naapuritalot käytettäväkseen.

Kun minä nyt siirryn kertomaan näistä pidoista, jotka minulle piti
oleman niin täynnä tapahtumia ja mielenliikutuksia, olen päättänyt olla
hyvin harvasanainen, ja minulta jää sentähden monta kohtaa ja tapaa,
jotka kuuluisivat täydellisempään kuvaukseen elämästä tuolla
pohjoisessa, kertomatta.

Kutsumuksen mukaan piti syötämän kello kolme, mutta useimmat veneet
tulivat pari kolme tuntia aikaisemmin. Sillä välin kuin naiset
yläkerrassa pukeutuivat, kokoontuivat herrat erääsen huoneesen
alakerrassa, joka taholla oli hyvin vähän valaistu ja jossa oli
"vähäsen haukattavaa" ja pieni ryyppy, mitkä kyllä olivat tarpeen
matkan jälkeen. Täällä saattoi kohtelias isäntä vieraat tutuiksi
keskenänsä.

Kauan ja turhaan odotettiin pappia ja hänen naisiaan, kunnes vihdoin
täydyttiin käydä päivällis-pöytään heitä paitse.

Ovet avattiin nyt suureen, juhlallisesti valaistuun ruokasaliin
yläkerrassa, vieraat virtailivat portaita ylös ja asettuivat, monen
pysähdyksen jälkeen ovissa ja pitkäin kohteliain riitain jälkeen
arvo-järjestyksestä, kukin paikoillensa suuren, komeasti katetun,
hevoiskengänmuotoisen pöydän ympärille, joka juhlallisesti oli
varustettu tiheällä viinipullorivillä, kolmehaaraisilla
kynttilänjaloilla ja kukkuroiduilla makeaisrovioilla; kunniapaikalle
oli asetettu suuri kokoelma hopea-astioita. Pappilan herrasväelle
pidätettiin kolme paikkaa ylimyksien vieressä. Isäni istui herra
Martinez'in vieressä pääpöydän luona ja minä asetuin kainosti alemmaksi
erään sivupöydän ääreen.

Päivällisseura oli tuota suoraa, vanhaa, iloista laatua, joka nyt, sen
pahempi, käy yhä harvemmaksi Silloin syötiin vielä veitsellä eikä
hopeakahvelista tietty mitään; mutta sen sijaan vallitsi seurassa
todellinen ilo, ja kauan aikaa senjälkeen oli ainetta moneen hauskaan
keskusteluun.

Alussa, niinkauan kuin vielä istuttiin tuon tavallisen juhlallisuuden
vaikutuksen alaisina, kävi kaikki hyvin kankeasti. Naapurit uskalsivat
tuskin kuiskata toisillensa ja tanssipukuun puetut nuoret naiset, jotka
kaikki ikääskuin magneetisen vetovoiman kautta olivat joutuneet
istumaan vierekkäin, istuivat kauan syvässä, ujossa äänettömyydessä
yhdessä rivissä ikääskuin sininen, punanen ja valkonen kukkaispensas,
jossa ei ainoakaan lintu uskaltanut laulaa.

Päivälliset alkoivat sillä että isäntä tervehti vieraitaan
tervetulleiksi. Parissa, kauemmin valmistetussa puheessa esitteli hän
sitte maljoja läsnäoleville ylimyksille, joihin nämä taas vastasivat.

Nyt tunsivat kaikki, että oli päästy varsinaisen virallisen osaston yli
iloon.

Keveämmällä mielellä esitteli isäntä nyt paljon lyhempiä ja hauskempia
maljoja poissaoleville, joiden joukossa ensimmäisenä tuli: "Lemmittävä
pappi ja hänen perheensä." Tätä maljaa juotaessa huomasi kyllä useampi
kuin minä, että isäni antoi lasinsa seista liikuttamattomana.

Sillä välin kulkivat ruo'at miehestä mieheen ja samassa määrin kuin
viini pulloissa väheni, eneni iloisuus. Nyt tuli esiin monta sekä
sukkelaa että terävää päätä, jotka täällä pääsivät oikealle
ottelukentälle ja se raesade sukkeluuksia, iloisia kokka puheita ja
hauskoja puheita, joka täällä lankesi -- viimeksi mainitut useimmiten
kertomuksen muodossa, jonka alla tavallisesti piili jotakin muuta, kuin
mitä kerrottiin -- antoi vilkkaan kuvan Nordlandilaisen luonteen
omituisuuksista.

Siihen aikaan tapahtui usein seuroissa, että kun piti noustaman
pöydästä, löytyi joitakuita, jotka eivät jaksaneet ylös istuimiltansa
ja toisia, joita jälestäpäin kaivattiin seurasta kadonneina. Näiden
viimeksi mainittujen joukossa, olin, sen pahempi, minäkin.

Hetken vaikutuksella on aina ollut suuri valta minun ylitseni ja
tottumaton kun olin sekä tällaisiin pitoihin että väkeviin juomiin,
olin minä varomattomasti antautunut iloisuudelle, joka valtasi
ympärilläni. Enpä luule koko elämässäni yhteensä nauraneeni niin
paljon, kuin tämän päivällispöydän ääressä. Minun vastapäätäni istui
punatukkainen tmi kauppias Kadel pitkillä, hullunkurisilla kasvoillaan,
ja laukasi sukkeluuksia toisen toisensa perään, ja sivullani kuiskasi
kyttyräselkäinen konttoristi Gram, joka oli laajalle tunnettu terävän
päänsä kautta ja peljätty pistävän kielensä tähden. Hänen sukkelat
muistutuksensa useimmista, jotka istuivat pöydän ympärillä, enenivät
ilkeyydessä samassa määrässä kuin hän joi ja jos hänen sanansa olisivat
tulleet kuulluiksi, olisi varmaankin monen pöydän ympärillä istuvan
loistavat kasvot muuttuneet. Luulenpa myöskin, että hän tämän ohessa
kaikessa hiljaisuudessa hauskuuttelihe sillä, että hän saisi minut
humalaan; kumminkin oli hän kaiken aikaa väsymätöin täyttämään lasiani,
etenkin kun lämmin viini tuotiin esiin. Hänen vilkkaat käärme-silmänsä
ja pari korvaani kuiskattua sanaa johdattivat minun muutoin hyvin
himmeän tarkastukseni moneen hullunkuriseen näkyyn.

Vihdoin tuntui minusta aivan kuin huone ja pöytä olisivat kääntyneet
nurin narin, niinkuin olisimme istuneet suuressa laivankajuutassa
kovassa myrskyssä. Epäselvään muistan myöskin, että tässä purjehtivassa
salissa kahdelta eri haaralta tungettiin toistensa sivutse pöydän
ympäri, seinän ja tuolien välitse ja kiitettiin ruo'asta.

Kaiken tämän jälkeen en muista mitään ennenkuin heräsin pilkoisten
pimeässä ikääskuin raskaasta, sekanaisesta unesta ja tunsin, että
makasin pehmeällä höyhenvuoteella. Vähitellen selkeni tapahtumat
muistissani ja minä huomasin että olin saatettu vuoteelle erääsen
vierashuoneesen naapurikartanossa. Sillä välin kun makasin näitä
miettien ja tunsin itseni ylen määrin onnettomaksi, tuli vanhempi
Martinez luokseni, kynttilä kädessä, katsoakseen miten minä jaksoin.
Silloin huomattiin että kello oli yli kaksi yöllä; ja sitä seikkaa,
että olin maannut kuusi, seitsemän tuntia yhtäpäätä, tuli minun
kiittää, ett'en minä enään ruumiillisesti voinut pahoin; sitä enemmän
sai häpeällinen tunne minut siveellisesti kärsimään.

Sen minkä huomasin kun pu'in päälleni oli että naapuri talo oli
muuttunut oikeaksi sairashuoneeksi samanlaisille päivällis pöydästä
kuin minä, ja niiden joukossa huomasin jonkunmoisella koston himoisella
ilolla konttoristi Gram'in, kyttyräselkäisen sivukumppalini.

Herra Martinez selitti minulle kaikenmoisilla iloisilla liikenteillä
että nyt oltiin innokkaassa tanssissa ja että minun piti olla mukana.

Ajatus, että Susanna nyt vihdoinkin oli mahtanut tulla ja
turhaan odottanut, lensi yhtäkkiä salamana pääni läpi. Miten
silmänräpäykseksikään olin voinut häntä unohtaa oli minulle itselleni
arvoitus; mutta että olin tehnyt sen, makasi raskaasti mielelläni.

Ruokasali oli nyt muutettu tanssisaliksi ja useampina tuntina oli jo
iloisesti tanssittu viulun, klarinetin ja violonsel'in soiton
mukaan. Sopivassa tilaisuudessa, keskellä erästä tanssia, hiivin
huomaamattomana sisään.

Seisoessani avonaisen oven ääressä, jonka läpi lämpö virtaeli kylmään
käytävään, ahtaat, valkoiset hansikkaat käsilläni, kalpeana ja ujona,
kärsin alussa suuresti tunteesta että kaikki nyt katselisivat minua ja
ajattelisivat sopimatointa käytöstäni. Pari toisensa jälkeen tanssi
sivutseni niin läheltä että naisten helmat koskettivat minuun, ja minä
aloin, sen minkä lyhytnäköisyyteni salli, ottaa selon keitä salissa
löytyi.

Papin rouva istui sohvassa huoneen perällä, muutaman vanhemman naisen
välissä, pienen tohtorin kanssa.

Pappi pelasi luultavasti korttia alakerrassa -- mutta Susannaa en
nähnyt. Salin perällä tanssi nuori Martinez, loistavin kasvoin,
polkkatanssissa erään silmäänpistävästi kauniin, valkoiseen pukuun
puetun naisen kanssa, jolla oli sininen, liehuva nauha vyötäryksillä.
Hänellä oli paksu, kaunis tukka, joka vivahti keltaseen; suuri hopea
neula oli peitsenkaltaisesti pistetty sen läpi ja leveä kukkakiehkura
laskettu sen päälle. Tanssiessaan katseli hän aina laattiaan. Nainen
oli pitempi ja lihavampi kuin Susanna, mutta hänellä oli erityinen
sulous koko olennossaan, joka muistutti minua hänestä. Keveä,
verrattomasti kaunis tapa, joten hän käytti pieniä jalkojaan tanssissa
-- olipa melkeen kuin hän liiteleisi ilmassa -- oli myöskin hänen
kaltaistansa, ja minä seurasin sentähden tätä pariskuntaa
vastustamattomalla osanotolla.

Minun lyhytnäköisyyteni esti minua tarkkaan näkemästä ja kun he tulivat
minun sivutseni, peittyi sitäpaitse naisen kumarruksissa oleva pää
hänen oman käsivartensa alle, joka luottamuksella nojautui
silminnähtävästi onnellisen Martinez'in olalle. Ainoa, minkä näin, oli
leveä, puhdas otsa, joka ei voinut kuulua kahdelle maailmassa ja että
yksi alasriippuva kähärä leikitteli melkoisilla pyöreillä hartioilla.

Minä tunsin että polveni horjahtivat. Tämä ko'okas, hieno,
ylimyksellinen nainen ei millään muotoa voinut olla Susanna!

Mustasukkaisella tunteella seurasin herkeämättä heidän tanssiaan,
kunnes he ensikerran tulivat sivutse. Juuri ennenkuin he tulivat
kohdalleni, aukaisi nainen silmänsä, hänen katseensa lankesi suorastaan
minuun ja ankara pune valui äkkiä hänen kasvoilleen ja hartioilleen
aina hameen kaulukseen saakka. Se oli Susanna!

Sillä ajalla, vähäsen päälle kaksi vuotta kuin me olimme olleet erossa,
oli hänen kauneutensa kehkeytynyt niin ihmeellisesti rikkaasti.
Hienosta, seitsemäntoista vuotisesta nupusta oli tällä lyhyellä ajalla
kasvanut esiin ihana, täydellisesti kehkeytynyt nainen.

Tanssivat istahtivat salin perään paikoillensa, lähelle vanhempien
naisien riviä.

Minä huomasin nyt, että nämä kaksi paraikaa tanssivat pitojen viimeistä
pitkää tanssia, kotiljongia, jossa tavallisesti ääretöin joukko eri
tanssia vaihteli, ja minun pisti mieleeni, että nuori Martinez illan
kuluessa luultavasti oli voittanut Susannan suosion, koska hän oli
päässyt hänen kumppalikseen juuri tässä tanssissa. Minä huomasin miten
papin rouva silminnähtävästi suosi Spaanialaista ja katkerasti muistui
mieleeni, että hän oli sekä rikas mies ja myöskin, vaikka lyhempi
kasvultaan, näytti aivan toisella tavoin kasvaneelta ja
miehuullisemmalta kuin minä.

Oli aivan kuin puukko olisi pistetty sydämmeeni. Minä olin siis maannut
humalassa niinkuin eläin ja antanut vieraan ottaa Susannan minulta.

Rajulla mustasukkaisuudella huomasin miten kaunis, mykkä, mustilla
tulisilmillään puhuva Martinez hymyillen ja kaikenmoisilla vilkkailla
nyykkäysillä ja liikenteillä koitti tehdä hänelle selväksi uuden
tuurin, joka nyt oli tanssittava, miten hän väliin kumartui hänen
ylitsensä ikääskuin salaa kuiskataksensa jotakin ja miten Susanna taas
paikaltansa katsoi ylös häneen ja hymyili niin suloisesti kuin
ainoastaan Susanna taisi hymyillä. Hän otti Susannaa kädestä ja sai
hänen tekemään kokeen laattialla heidän paikkansa edessä ja tämä näkyi
olevan heistä varsin hauskaa.

Nuori Martinez miellytti häntä silminnähtävästi ja meidän vanha
suhteemme oli siis ainoastaan lapsen leikkiä, jonka kasvanut nainen
mieluummin toivoi unohdetuksi. Päätöksemme mukaan kahdesta koetus
vuodesta olikin kaikki tässä suhteessa meidän välillämme selvillä, niin
että me täysikasvaneena sopivassa tilaisuudessa voimme puhella ja
laskea leikkiä koko jutusta.

Veri kohisi päässäni ja minä tunsin, että minun täytyi kostaa.
Ennenkuin oikein olin ajatellut miten, päätin äkkipäätä ruveta
innokkaasti pilapuheita laskemaan, mutta niin, että näyttäisi siltä,
kuin tahtoisin kosia maakauppias N--n kaunista tytärtä, joka juuri
sattui seisomaan läheisyydessäni.

Kun Susanna senjälkeen uudessa tuurissa tanssi meidän sivutsemme katsoi
hän minuun hämmästyneenä ja tutkistellen. Seuraavalla kerralla kun hän
tuli takaisin pudotti hän vahingossa nenäliinansa juuri sille kohdalle,
missä minä seisoin. Minä otin sen ylös ja vein sen papin rouvalle, joka
-- joko käytökseni johdosta päivällispöydässä tahi jostakin muusta
syystä -- kohteli minua silminnähtävästi kylmästi. Minä kumarsin yhtä
kylmästi ja palasin takaisiin paikalleni jatkaakseni keskeytynyttä
iloista kanssapuhetta neiti N--n kanssa.

Hetkinen sen jälestä liihoitteli Susanna jälleen sivutseni ja hän
katsoi minuun yksitotisesti, mutta epävakaalla katseella, ikääskuin hän
ei olisi oikein selvillä, mitä hänen piti ajatteleman; sitte loi hän
tahallansa joka kerralla silmänsä maahan.

Mielihyvällä huomasin että herra Martinez tarkemmin katsoessa tanssi
kömpelösti. Sillä aikaa kuin minä vallattomalla iloisuudella nauroin ja
laskin leikkiä kauniin sivukumppalini kanssa, teki minun salaa mieleni
huomaamatta pistää jalkani vähän ulommaksi laattialle, jotta hän ehkä
saattaisi kompastua siihen. Ja enpä tiedä miten oikein olikaan, mutta
kun Martinez seuraavan kerran tanssi sivutseni, kaatui hän koko
pituudellensa laattialle ja loukkasi varmaankin itseään sangen lujasti;
hän oli nimittäin kaatuessaan kyllin ritarillinen laskeakseen irti sen
tukeen, joka hänellä olisi ollut naisessaan ja siten horjahti Susanna
vaan.

Hän nousi seisomaan ja katseli raivoten minuun, viatoin syy
onnettomuuteen, joka näennäisesti olin niin innokkaassa kanssapuheessa
sivukumppalini kanssa, etten vielä oikein ollut huomannut mitä oli
tapahtunut. Katse, jolla minä vastasin hänen katseesensa, ilmaisi
hänelle vastustamattomasti koko totuuden; sillä hän aikoi heti karata
minun päälleni, mutta seisahutettiin sen kautta että Susanna, tosin
hieman kalpeana, astui hänen eteensä ja vallasnaisen hienoudella
tarjosi hänelle käsivartensa, jotta hän taluttaisi hänen
paikallensa.

Kun Susanna ontuvan herra Martinez'in kanssa kulki laattian yli, käänsi
hän äkkiä kasvonsa minuun ja ne olivat niin ilosta säteilevät, että
minun katkera epätietoisuuteni muuttui onnellisimmaksi, iloisimmaksi
varmuudeksi.

Hän oli selvään huomannut, että Martinez'in onnettomuus oli kosto
minulta hänen tähtensä ja siten saanut sen epäilyksen kevennetyksi
rinnastansa, jonka minun käytökseni näiden parin viimeisen tunnin
ajalla oli hänessä synnyttänyt; sillä etten minä ollut humalassa, sen
hän pian oli huomannut, ja teeskentely oli niin kaukana hänen omasta
suorasta, totuutta rakastavasta luonnostaan, ettei hän voinut käsittää
sellaista minussa. Järkähtämättömässä totuudessa oli hän oikeastaan
vaan hienonnettu, naisellinen ilmiö hänen isänsä lujasta luonnosta.

Minä menin nuoren Martinez'in luo ja pyysin häneltä, Susannan kuullen,
väsymättä anteeksi vallattomuudestani, kunnes hän, hyväsydäminen kuin
hän oli, vihdoin leppyi. Hänen kasvonsa nolostuivat hyvin suuresti kun
Susanna esitteli, että minä tanssisin seuraavan tuurin hänen kanssansa,
jotta herra Martinez saisi levähtää loukkaantunutta jalkaansa
seuraavaan tuuriin.

Niin, minä tanssin hänen kanssaan, tuon kauniin, täysi kasvaneen naisen
kanssa valkoisessa tanssipuvussa, jota minä hetkinen sitte en ollut
tuntenut syystä että hänen oma, ihanasti kehkeytynyt kauneutensa teki
hänet tuntemattomaksi.

Me olimme opettaneet toisiamme tanssimaan, ja luulenpa että me kumpikin
tanssimme jotensakin hyvin. Keveä kukkakiehkura hienoilla, valkoisilla
kukilla viheriäisien lehtien välissä suikerteli hänen tuuhevissa
hiuksissaan; minun käsivarteni oli hänen vyötärystensä ympäri ja minä
tunsin miten hän notkeasti nojautui minuun hänen liidellessään
tanssissa kanssani iloisena ja turvallisena kuin lapsi. Hänen otsansa
oli lähellä minun huuliani, ja meidän silmäilyksemme, jotka tanssissa
etsivät toisiaan, ilmoittivat joka kerta kuinka suloista oli tavata
toisensa kun kahden pitkän vuoden ajalla sydämmellisesti on kaivannut
toisiaan.

Kuu minä vein hänen jälleen paikoillensa sain minä kädenpuristuksen ja
silmäilyn, jotka saivat minun täydellisesti unhottamaan papin rouvan
epäystävälliset suun mytistykset. Susanna sai nyt nuhteita
sopimattomasta käytöksestään nuorta herra Martinez'ia kohtaan, mutta
tohtori, joka istui hänen vieressään, piti hänen puoltansa.

Minä seisoin jälleen paikoillani ja näin Susannan Martinez'in kanssa
tanssivan uutta tuuria.

Hänen rypistetty huulensa ilmaisi alussa vanhaa, lapsellista
uhkarohkeutta nuhteiden jälestä; mutta sitte muuttuivat hänen kasvonsa
enemmän tyveniksi ja miettiviksi.

Minun näin seisoessani vaipuneena hänen katselemiseen ja luultavasti
heikkona näistä monista, vaihtelevista tunnonliikutuksista, tunsin
äkkiä, että tuo painava, levotoin, tuskan ja onnettomuuden tunne, joka
tavallisesti kävi aavenäkyjeni edellä, tuli päälleni. Minä koetin
päästä ulos salista, mutta näky ilmestyi sitä ennen eteeni.

Minä näin Susannan kasvot, sillä aikaa kuin hän tanssi herra
Martinez'in kanssa, kalpeina kuin ihanan ruumiin ja viheriäinen seppele
pienine, valkoisine kukkineen riippui hänen hiuksissaan ikääskuin märkä
meriruoho. Oli aivan kuin vettä olisi tippunut Susannasta.

Veri syöksähti sydämmeeni; sali oli milloin pimeä, milloin pyöri se
tuhansien kynttelien valaisemana ympäri silmissäni, tanssivat parit
mukana.

Minä olisin varmaankin pyörtynyt oven luona, ellei tohtori olisi
ottanut minua käsivarresta ja vienyt minua ulos viileälle käytävälle ja
sieltä pieneen vierashuoneesen, jossa hän antoi minun juoda vettä ja
pani minut makaamaan vuoteelle.

Kun hän puoli tuntia tämän jälestä tuli takaisin ja näki, että minä
olin toipunut, istahti hän lempeästi ja ystävällisesti vuoteen laidalle
luokseni ja alkoi sydämellisellä tavallaan puhumaan niinkun hän sanoi,
"suoraan" minun kanssani.

Hän oli, sanoi hän, sillaikaa kuin hän kynttilä saksilla miettiväisesti
halkaisi sydämen kynttilässä, -- jonka hän luultavasti paremmin minua
nähdäkseen oli ottanut pöydältä ja piti nyt kädessään, -- siitä saakka
kuin tulin saliin tarkastanut minua ja luullut huomaavansa, että minä
olin mielistynyt ihanaan neiti Susanna L:iin ja olin mustasukkainen
nuorelle herra Martinez'ille. Hän oli ennenkin kuullut erään linnun
laulavan samasta asiasta.

Se oli tunne, josta monelle nuorelle ihmiselle oli ainoastaan hyötyä,
jonka vaikutuksen alaisina he selkeytyvät, mutta minulle olivat
tällaiset kiihoittavat mielenliikutukset suurimmassa määrässä
vahingolliset; hän oli, sitä pahempi, lisäsi hän hiljaa, huomannut sen
minun äiti parassani, sillä se, että hän lapsuudessani huomasi minun
perineen hänen mielentautinsa, oli ollut lähin syy että hän oli
menettänyt järkensä.

Lääkärinä ja ystävänä tahtoi hän nyt sanoa tämän minulle, sillä hän
arveli vielä olevan aikaa estää tämän tunteen saamasta syvempiä juuria.
Ja hän tahtoi sanoa tämän ei ainoastaan minun tähteni vaan myöskin
Susannan tähden, jota hän suuresti rakasti ja ei millään muotoa
tahtonut saattaa siihen, joka, sen minkä inhimillinen järki voi
käsittää, ainoastaan saattoi loppua surulla.

Erästä seikkaa pitäisi minun myöskin tarkemmin ajatella, lisäsi hän --
kauan aikaa ääneti istuttuaan, jolla ajalla ikääskuin punnitsi pitikö
hänen jatkaa puhettaan; mutta yhtäkkiä päätti hän lausua lausuttavansa
-- ja se oli että minun onnetoin, perintönä käypä sairauteni teki
ajatukseni mennä naimisiin sangen moitittavaksi; tätä saattoi, lisäsi
hän liikenteellä, joka ilmaisi, että hän nyt vihdoinkin oli saanut
kynttilän täyteen reilaan, pitää samanlaisena tapauksena kuin jos
spitaalinen menisi naimisiin, huolimatta siitä että hän jättää tautinsa
perinnöksi lapsilleen. Minun ei kuitenkaan pitäisi -- tämän lausuessaan
nousi hän ylös ja laski kätensä lohdutellen olalleni -- paneman tätä
kovin raskaasti mielelleni. Katkerimmat lääkkeet, ja sellaisena oli,
sen pahempi, totuus tässä kohden pidettävä, ovat usein parhaimmat ja
minun sairaalle, uneksivalle luonnolleni oli koristelematon, suora
totuus, hänen mielestään, yksivakaisesti ja tarkkaan asiaa ajateltuaan,
ainoa keino parannukseen ja pelastukseen.

Hetkisen ajan pidettyään kynttilätä ylitseni, meni hän ystävällisesti
päätänsä nyykähyttäin; hän huomasi kyllä etten minä tällä hetkellä
voinut ryhtyä mihinkään kanssapuheesen eikä vastata mitään hänen
sanoihinsa.

Se oli kaikessa ystävällisyydessä kuolinisku kaikille minun unilleni ja
mielenkuvitteloilleni.

Minä tunsin tämän iskun kuolettavaisuuden, vaikk'ei sisempi tunteeni
ollut sitä vielä oikein selvään käsittänyt. Minun elämäni vanha
onnettomuuden aavistus oli siis nyt mennyt toteen. Susanna oli siis
minulle ollut ainoastaan lainattu auringonvalo, jonka piti sammuman kun
todellisuus tulisi kysymykseen.

Sill'aikaa kuin minä sisällisellä silmälläni enemmän katselin kuin
ajattelin tätä ja soitto epäselvään kaikui tanssisalista, makasin minä
niin rauhallisena ja tunsin itseni vähitellen hiljaisella tuskalla
ikääskuin kuolevan pois kaikesta siitä, joka oli ollut minulle rakasta
maailmassa. Oli aivan kuin ruumiini olisi jäykistynyt surun painon alla
ja Susannan elottomat kasvot olivat minulle nyt jotakin varsin
luonnollista; olihan rakkauteni vaan kuollut tarina.

Minun vielä näin maatessani synkässä, mieltä kangistavassa
huumaustilassa, jonka läpi kaikki ulkonaiset esineet näyttäytyivät
minulle puolihämärässä, avaantui ovi ja nainen astui sisään. Hän
laittoi äkkiä peilin edessä nuppineulalla paikoilleen erään rikki
revityn palasen tanssihameessaan, mutta säpsähti äkkiä peljästyneenä
kun huomasi että vuoteella puolipimeässä makasi joku ihminen.

Minä tunsin heti Susannan; ja näytti siltä kuin aavistus olisi
kuiskaissut hänelle, että tuo henkilö voisin olla minä, sillä hän
lähestyi tarkastellen ja kuiskasi nimeni.

Luultavasti luuli hän että minä nukuin, kun ei vastausta kuulunut ja
hän ei varmaankaan pitänyt oikeana herättää minua, eikä siihen olisi
ollut aikaakaan. Hetkisen seisoi hän hiljaa vieressäni, aivankuin hän
olisi miettinyt mitä tehdä; sitte kumartui hän ylitseni niin että minä
tunsin hänen lämpöisen hengähdyksensä, sitte painoi hän hiljaa
suudelman minun otsalleni ja meni pois.

       *       *       *       *       *

Joulupidot näissä pohjoisissa seuduissa kestävät tavallisesti pari
päivää, useimmiten useampiakin. Tälläkertaa kävi niin, että meidän
huonekuntalaiset isäni ja herrain Martinez'ein kiireisien töiden tähden
piti matkustaman viiden neljänneksen matkan kotiimme jo seuraavana
iltana pimeässä, jota vastoin useimpien muiden piti odottaa seuraavaan
päivään.

Papin perheen piti kuitenkin jäämän sinne vieraiksi "ylimyksien" kanssa
viikon loppuun, lauvantaihin saakka. Kuitenkin piti papin ja hänen
rouvansa jo seuraavana päivänä käydä tervehtimässä erästä perhettä
läheisyydessä. Susanna sai luvan jäädä nimismiehen luokse.

Minä olin niinkuin muut vieraat maannut hyvin kauan; mutta minun
päässäni oli tohtori K--n sanat, että asemani oli verrattava
spitaliseen, jyskyttänyt yhä kovemmin ja kipeämmin, kunnes niiden
merkitys yhtäkkiä seisoi edessäni aivan selvänä, kärkensä koko
terävyydellä. Rakastinhan Susannaa tuhansin kerroin enemmän kuin
itseäni ja pitikö minun oman onneni tähden kiinnittää hänet mieheen,
joka oli heikkojärkinen, ainoastansa sentähden että tämä ihminen olin
minä itse? Ja minun mielensairauteni saattoi ehkä elämän pitkään käydä
vielä pahemmaksi.

Minä rupesin tuntemaan, että saatoin hurskaalla mielellä tehdä
uhrauksia ja tunsin samalla hyvää tekevän rauhan rinnassani. Olihan
tämä kuitenkin, kun asiata kaikin puolin ajatteli, parasta minkä
tiesin, nimittäin: uhrata elämä Susannalle, ja nämä ajatukset antoivat
minulle vihdoin melkein kiihkoisen halun tehdä se.

Minun päätökseni oli kaikessa tapauksessa tehty, se oli; puhua suoraan,
vakavasti ja selvään hänen kanssaan; sillä pettää häntä jossakin
suhteessa sitä en tahtonut millään ehdolla tehdä.

Jälkeenpuolenpäivän hämärissä, sill'aikaa kuin muut olivat ulkona
virvottelemassa, sain minä tilaisuuden puhua kahdenkesken hänen
kanssansa.

Susanna oli sinä päivänä puettuna samaan mustaan silkki-hameesen, joka
hänellä oli rippipäivänä, ja joka mukautui hyvin hänen ruumiillensa,
pitsikaulus ja ahtaat hihat, ranne-kauluksilla. Hopeainen nuoli piti
hänen hiuksiansa ko'ossa, samoin kuin tanssissa, mutta muutoin oli
hänen tukkansa ilman koristuksitta.

Hän istui nyt totisena ja kuunteli minua vastasytytetyn tulennoksen
edessä, johonka me kumpikin olimme asettuneet istumaan. Joka kerta kun
hän kumartui valoon, joka uunin suusta lankesi, valaistiin hänen
henkevät kasvonsa, sillävälin kuin minä, koettaessani pysyä totuudessa,
mahdollisesti kuitenkin liian kirkkailla väreillä kerroin hänellen
kaikki mielentilastani ja mitä tohtori K. siitä oli sanonut.

Sen mukaan kuin puhuin näin minä hänen kasvonsa käymän yhä
yksivakaisemmaksi ja kalpeimmaksi, kunnes hän vihdoin, käsivarret
nojautuneina polville, käsillänsä peitti silmänsä niin etten voinut
nähdä muuta kuin että hänen huulensa vapisivat ja että hän itki.

Kun minä kerroin, että tohtori oli sanonut asemani olevan
verrattavan spitaliseen ja että siis Jumala itse oli pannut esteen
yhdistyksellemme, sekä lohdutellen koetin esitellä hänelle, että me
kaiken ikämme, lukuun-ottamatta paria viimeistä vuotta, olimme
rakastaneet toisiamme toisella tavoin kuin nyt, niinkuin veli ja sisar
-- nosti hän äkkiä tulisella kiihkeydellä päänsä ylös, niin että minä
saatoin katsoa suoraan hänen kyyneleistä kosteihin kasvoihinsa, kietoi
kätensä minun kaulani ympäri ja pakoitti minua siten polvilleni hänen
eteensä. Hän puristi voimakkaasti päätäni tykyttävälle rinnallensa,
ikääskuin hän tahtoisi suojella minua niitä vastaan, jotka tahtoivat
tehdä minullen pahaa. Sitten silitteli hän kädellänsä hiukset otsaltani
-- minä tunsin miten hänen kyyneleensä lankesivat minun kasvoilleni --
ja hän kertoi alinomaa lohdutellen sanansa, ettei kukaan mailmassa
saisi riistää minua häneltä.

Tämä oli liiaksi minun väsyneelle, vaivautuneelle luonnolleni; minä
tartuin hänen kumpaiseenki käteensä ja itkin, pää leväten hänen
sylissänsä. Minun itkuni kävi yhä kiivaammaksi, kunnes se viimein
muuttui epätoivoiseksi, suonenvedon-tapaiseksi nyyhkimiseksi, jota en
enään voinut hillitä ja joka peljästytti Susannaa; sillä hän koetti
saada minua vaikenemaan, lausui nimeni ja suuteli minua sillävälin
niinkuin lasta saadaksensa minua tyytymään. Minulla oli niin suuri
tarvis saada oikein lujasti itkeä, ettei sitä enää voinut hillitä.

Kun minä vihdoin kävin levollisemmaksi, kietoi hän jälleen kätensä
niskani taakse ikääskuin hän sillä tahtoisi pakoittaa minua
tarkkaamaan, kumartui minun ylitseni ja katsoi minua kauan silmiin;
hänen liikutetut, kauniit kasvonsa olivat samalla kertaa niin
lepyttävän herttaiset ja niin voimakkaat. Minun täytyi, vakuutti hän
vihdoin tuolla pään keikkauksella, jolla hän aina tahtoi antaa painoa
sanallensa, uskoa häntä siinä, että hän tiesi tuhansin kerroin paremmin
mitä Jumala aikoi tulevaisuudestamme, kuin mikään tohtori, ja
ainoastansa Jumalata piti meidän kumpaisenkin tässä totella, eikä
minkään tohtorin inhimillistä viisautta.

Sellaiset ihmiset, kuin tohtori, sanoi hän, ei ymmärrä mitä rakkaus on.
Jos minä olisin ollut terve ja iloinen olisi varmaankin Jumalan tahto
ollut, että hän olisi jakanut kaiken hyvän kanssani ja niinpä mahtanee
Jumalan tahto myöskin olla että saman rakkauden pitäisi saada jakaa
minun suruni ja tautini; mutta tässä kohden olivat tohtori K. ja
Taivahan Herra eri mieltä -- kuta enemmin hän puhui tohtorista, sitä
enemmän näkyi hänen vihansa häntä kohtaan enentyvän. Hän luuli
sitäpaitsi niin varmaan ja hänen äänensä kävi tätä lausuessaan niin
kummallisesti lempeäksi ja vienoksi, melkein kuiskuttavaksi -- että
juuri se, että me niin sydämmellisesti rakastimme toisiamme, olisi
parempi parannuskeino minulle kuin mikään tohtori voisi keksiä. Hän
tunsi, että hänen mielensä kävisi sairaaksi ja että hän joutuisi
epätoivoon, ellen minä enää rakastaisi häntä, sillä sitähän olimme jo
tehneet siitä saakka kuin voimme muistaa, niin että nyt oli liian
myöhäistä koettaa saada meitä eroitetuksi.

Yksi asia oli nyt lujasti päätetty -- tätä ajatellessaan ilmoittivat
hänen kasvonsa kukistamatonta tahdon lujuutta, joka muistutti minua
hänen isästänsä -- ja se oli, että hän mitä pikemmin aikoi ilmoittaa
koko meidän suhteemme isällensä. Tämä ei enään, sekä minun että hänen
tähtensä, saanut olla mikään salaisuus. Hänen isänsä rakasti häntä
suuresti, ja hätätilassa tahtoi hän yksivakaisesti sanoa hänelle, ettei
hyödyttäisi häntä eikä ketään muuta -- hän tarkoitti tällä äitiään --
kauvemmin koittaa saada jonkun lääkärin viekoittelemaan minua hänestä.

Kaikista vähin tahtoi hän tietää mistään "veljeydestä ja sisaruudesta"
meidän välillämme, niinkuin hän ylenkatseella lausui, ja ikääskuin
saadaksensa tämän ajatuksen oikein tukahdetuksi, käski hän minun, hänen
seisoissaan minun edessäni ja kiihkoisella innolla katsellen minua
kasvoihin, antamaan hänelle suudelman merkiksi siitä, että me vielä
olimme ja aina kaikesta ja kaikista huolimatta tulisimme olemaan
uskolliset kihlatut, jopa vaikken koskaan tulisi niin terveeksi, että
me täällä maan päällä voisimme mennä naimisiin.

Minä syleilin häntä, suutelin häntä lämpimästi ja kiihkoisesti kerran,
kaksi ja kolme kertaa, kunnes Susanna irroittui syleilyksistäni.

Sillä aikaa kuin hän puhui, selkeni minulle että hän väkevällä,
terveellä luonnollaan taisteli taistelun meidän kumpaisenkin edestä, ja
oikeuden edestä, jota mahdollisesti ei voisi sanoilla todeksi näyttää,
mutta jonka pyhyyden minä tunsin seisovan yli kaikkein taidollisten
todistusten.

Minä sain nyt Susannan takaisin onnellisemmin kuin koskaan olin voinut
uneksia, samalla kuin minä käsitin, että kaikki se, jota voisi kutsua
ritarilliseksi itsensä uhraamiseksi minun puoleltani oli paljoa
halvempi kuin meidän rakkautemme. Todellisessa rakkaudessa kantavat
kumpaisetkin rakastavaiset ristiä ja se joka "ritarillisesti" tahtoo
kantaa sitä yksinään, pettää vaan toisen.

       *       *       *       *       *

Tunti tämän yhdessäolon jälkeen Susannan kanssa, joka loppui
uudistetuilla lupauksilla ja vakuutuksilla, istuin minä melkein
pimeässä talvi-illassa, kuun vaeltaessa pienien harmaiden pilvien
takana, viisi-hankapurtemme perässä, yhdessä isäni ja kahden
Martinez'in kanssa.

Isäni istui harvasanaisena ja piti perää, sillävälin kuin miehemme
soutivat melkoisesti ankaraa vastatuulta vastaan, joka puhalsi eräästä
salmesta, jotta me saisimme tuulta purjeisimme lopuksi matkaa. Minä
ajattelin hiljaisuudessa kaikkea mitä oli tapahtunut tällä lyhyellä
ajalla ja tunsin itseni niin äärettömästi onnelliseksi.

Me tulimme kotia yöllä. Minä koetin maata hereilläni ja ajatella
Susannaa ja kaikkea mitä hän oli minulle sanonut, mutta nukahdin kuin
kivi ja heräsin niin terveenä, onnellisena ja iloisena, että ainoastaan
se, jolle kohtalo on suonut saada nukkua oikein onnellisen unta, voi
sitä tuntea. Ja niin kävi joka yö. Minä nukahdin ennen kun isämeitäni
oli lopussa, laulelin aamusilla ja olin melkein vallattomasti hilpeä,
iloinen ja työhön halukas kaiken päivää.

Kävi toteen mitä Susanna oli sanonut, että meidän rakkautemme tulisi
olemaan minulle parempana terveyden lähteenä kuin mikään tohtorin
inhimillinen viisaus voisi neuvoa minulle.



KYMMENES LUKU.

Myrsky.


Seuraavana Lauantaina jälkeen puolen päivän alkoi se kauhea, kaksi
päivää kestävä myrsky, josta moni vielä puhuu kaikkein kauheimpana,
mikä ikinä on Lofotissa raivonnut.

Kaikeksi onneksi ei kalastus vielä ollut alkanut -- myrsky puhalsi
luode puolelta suorastaan Länsivuomaan ja toi mukanaan sumua ja
lumiräntää sekä vyörytti kauheita aaltoja sinne -- muutoin olisi ehkä
saatu kuulla yhtä monesta haaksirikosta kuin tuon kuuluisan myrskyn
jälkeen vuonna 1849, jolloin yhtenä vuorokautena useampia satoja
veneitä joutui haaksirikkoon. Nyt ei hukkunut muuta kuin joitakuita
veneitä, jotka olivat matkalla kalalle, useampia purjeveneitä ja pari
suurempaa laivaa ajoi myrsky maalle.

Myrsky kiihtyi yön kuluessa; me tunsimme miten rakennuksemme liikahti
jokaisesta myrskyn puuskauksesta ja natisi liitteissään; me valvoimme
kaikki ikääskuin äänettömän suostumuksen johdosta kynttilän ääressä.

Ullakkoluukut, ovet ja akkunat suljettiin huolellisesti. Kattokivet
putoilivat kolisten maahan, myrskyn viskeleminä, niin että me
pelkäsimme niiden puhkaisevan läven kattoon, ja uunin piiput ne
vinkuivat niin ilkeästi ja kolkosti; kun tuuli oikein ankarasti puhalsi
kuului se voimakkaalta, ilkeältä sankarinääneltä myrskyisessä yössä,
väliin taas kurjalta hätähuudolta.

Olimme kaikki koossa asunhuoneessa ja vallitsevaa hiljaisuutta
keskeytti ainoastaan jonkun huomauttaminen ilman vaiheista, tahi kun
joku talon väestä palasi, tehtyänsä katselmus retken kartanon ympäri.
Isälläni oli ankara pelko rantapuodista ja purrestansa, joka hänen oli
täytynyt päivällisen jälkeen kolmin kerroin kiinnittää ankarain
satamaan syökseväin hyöky-laineiden tähden. Usein näin hänen
kiertelevän käsiänsä ikäänkuin rukouksessa ja senjälkeen astuskelevan
permannolla hetken aikaa iloisempana, kunnes tuska taaskin valtasi
hänet ja hän istuutui synkästi silmäillen eteensä.

Myrsky kesti yhä. Ulkoa kuului kumahteleva jyske -- joka hyvin kyllä
voi tulla rantapuodista. Isäni otsallen kohoili tuskan hiki ja minua
liikutti syvästi nähdessäni hänen ahdistustansa, voimattani kuitenkaan
tuottaa vähintäkään lohdutusta.

Vähää jälkeen meni hän kynttilän valolla eteis-huoneesen, vaan palasi
kohta kantaen kädessänsä vanhaa, suurilla kirjaimilla painettua
Virsikirjaa, josta hän etsi muutaman rukouksen sekä meren-hädässä
laulettavan virren. Kaikki väki kokoontui kutsumatta asuinhuoneesen
hartaushetkeä viettämään. Isäni laski suuret, ruskeat kätensä, joissa
hän piti virsikirjaa, kahden pöydällä palavan kynttilän väliin. Aluksi
luki hän rukouksen ja lauloi sen jälkeen virrestä joka värsyn, joita
me, kukin taitonsa mukaan, säestimme. Todella oli tuo kuni rukous
myrskyjen ahdistaman aluksen kajuutassa ja varmaankin haaveili nyt tämä
kuvittelu vaaroja rikkaasta nuoruudesta isäni sielussa. Myrskyn henkien
luulimme jo hartauden hetkiä viettäessä tyyntyneen, vaan uusilla
voimilla alkoi sen päätettyä tuo turmiollinen luonnon raivo.

Ylhäällä makasi vanhempi Martinez vuoteensa vieressä polvillaan ja
risti lakkaamatta itseänsä Kristuksen kuvan edessä. Varmaankin oli
hänellä paljon vähemmän syytä huoleen kun meillä, sillä hänen brigginsä
oli laskenut ankkurin pienoseen lahdelmaan, joka sitä turvasi tuulta ja
aaltoja vastaan. Kuitenkin katui hän nyt katkerasti ei kiiruhtaneensa
vaaran uhatessa poikansa ja väkensä luo.

Aamupuolella yötä näkyi ilma hiukan tyyntyneen ja väsyneinä astuimme
levollen, jättäen ainoastaan pari miehistä vahdiksi. Kello 10 paikoilla
edelläpäivällisen valkeni päivä ja nyt voimme selvästi katsella
hävitystä sen täydellisyydessä. Sadottain makasi päärakennuksen
kattokiviä hajallaan pihamaalla, osa seinän laudoituksesta tuulen
puolella oli irtautunut ja ylin osa sillasta makasi vinossa, järveen
vaipuneena, kun aallot olivat huuhdelleet pois pari sen arkuista.
Vieläpä rantapuotikin oli kärsinyt vahinkoa.

Sillä välin liehui haaksi silminnähtävässä vaarassa. Kaksi maalle
kiinnitetyistä touveista oli jo katkennut ja pelastus riippui
ainoastaan kolmannesta, joka oli kiinni laivan renkaassa rannalla,
lahdelman suussa. Haahden kannella seisoi yksinään suuri, valkonen
villakoira, etukäpälät reunavarustuksilla, ulvoen, vaikkei sen ääni
aaltojen keulaa huuhdellessa ja tuulen riehuessa etäällen voinut
kuulua. Asema tuli yhä vaarallisemmaksi, sillä maahan kiinnitetty touvi
oli sellaisessa jännityksessä, ettei sen keskustakaan sattunut mereen.
Sen lisäksi kävi niin ankara tuuli, että ihmisen oli mahdottoman vaikea
pysyä pystyssäkään, sitä vähemmin rientää avuksi. Minä kiipesin
kukkulalle talon takana, jossa kallionlohkare suojasi myrskyä vastaan,
ja josta voin hyvästi silmäillä sekä meren että lahdelman yli.

Länsi-vuonon yli liehui talvisessa ilmassa aaltoilevia, hopean-harmaita
pilviä. Rantaa lähellä kohoili äärettömän suuria, kuohu-harjaisia
vesi-vuoria, jotka särkyivät roiskulla teräviä kallioita vastaan ja
vetäytyivät sen jälkeen takasin, jättäen lavean alan rannikkoa
kuivaksi.

Eräässä kohden, jossa kallio jyrkästi kohosi merestä, pieksivät aallot
korkealle ilmaan leveän vaahto pylvään, joka tuulen mukana syöksi savun
kaltaisena maiseman yli. Toisessa kohden ahdisti meri jättiläis
voimallaan luisua kalliota, milloin peittäen sen kuohuillaan, milloin
jättäen sen tyhjäksi taas ja tämän näytelmän päällä taisteli usein,
roikkuvin siivin, väsynyt lokki, joka luultavasti oli kolostansa
joutunut tuulien valtoihin.

Tuskissani kiinnitin huomioni lahteen purttamme kohden.
Hämmästyksekseni huomasin kannella seisovan miehen ja tunsin hänen --
se oli väkevä Jens, joka erään toisen miehen kanssa oli kiivennyt sinne
tuulen puolelta.

Hetkisen tyvenen aikana laskeusi hän, sidottuansa nuoran vartalonsa
ympärillen, yksinään keulaan ja alkoi vetää haahtea vastatuuleen pitkin
kovasti jännitettyä touvia. Pelolla odotin joka hetki haahden vaipuvan
veteen ja minusta näytti usea laine syöksyvän sen kannelle. Haahden
hiljaa kulkiessa eteenpäin seurasi isä ja väkemme levottomasti rantaa
myöten.

Saavuttuansa luodoille, joiden yli aallot alinomaa tyrskyivät,
kiinnitti vahva Jens purren ja alkoi vetää touvista, jota mies tarpeen
mukaan laivan kannelta irroitti. Hän oli juuri kiini sitomassa sitä
laiva-renkaasen eikä enää ollut tehtävänä kuin pari käännöstä, kun me
äkkiä huomasimme kolme mahdottoman suurta aallon harjaa, joiden
välttämättä täytyi heittäytyä luotojen yli. Selvästi oli nyt vahva Jens
haaksineen suurimmassa vaarassa, sillä lii'oin jännitetty touvi tuskin
voi kestää enenemää painoa.

Minä näin hänen lemmittynsä Martinen vääntelevän tuskissaan käsiänsä ja
kiiruhtavan rantaa pitkin luodoille päin; kentiesi oli hänellä aikomus
heittäytyä mereen ja kiiruhtaa hänelle avuksi, jota varmaan ei kukaan
toisista katselioista ollut ajatellutkaan.

Vaan vahva Jens oli jo huomannut vaaran; hän kiiruhti purteen alas,
jossa vielä suojaa voi löytää, -- ainoastaan ottaaksensa pitkän liinan,
kääri sen rauhallisesti useita kertoja ympärillensä ja sitoi pään kiini
laiva-renkaasen, ei enää luottaen omiin jättiläis-voimiinsa.

Tuskin oli hän näin ehtinyt valmistautua, kun jo ensimäinen aalto, jota
hän vastusti nojaten eteenpäin ruumiillansa, purkautui luotojen yli.
Ennenkuin toinen vielä kerkesi seurata, lisäsi hän uutta jatkoa maahan
sidottuun kiinnittimeen.

Aalto vierähti taaskin, vaan Jens seisoi järkähtämätönnä, kietoi
lujasti viimeisen solmunsa ja pelasti laivan.

Jens tunsi nyt uhkaavan aallon koko voiman. Hän nosti lantioiltansa
liinat leveille, väkeville hartioillensa, käänsi vielä, kukatiesi
viimeisen kerran, vaaleat kasvonsa kotoa kohden jäähyväisiksi; sitten
taivutti hän päänsä kolmatta, viimeistä aaltoa vastaan, joka vieryi
vaahtoisine harjoineen, kuten ainakin suurempana ja raskaampana
edelläkäviöitänsä.

Kun laine oli hajonnut, ei Jens enää seisonutkaan luodolla.

Hädissäni juoksin rannalle muiden luo. Jo ennenkuin saavuin alas, oli
paitsi haahtea, joka oli irtautunut luodolta, myöskin Jensin hengetön
ruumis korjattu merestä ja kannettiin ylös kartanoon.

Aalto oli riistänyt hänen kerallansa, sittenkun liina hänen
hartioiltansa vaatteiden ja ihon keralla oli luiskahtanut irti.
Tunnotoinna makasi hän veden vaikutuksesta ja toinen käsi, raastettuna
veriseksi, oli sijaltansa pois. Kalveana kävi isä, auttoi häntä kotiin
kantaessa ja asetti hänet vuoteelle.

Kun Jens heräsi tulvasi hänen suustansa verta ja haastaminen kävi
vaikeasti; vaan isä vakuutti iloisena, tutkittuansa haavaa, ettei
hengen vaaraa ollut pelkääminen.

Vahva Jens tuli rohkean työnsä kautta, jolla hän pelasti laivan,
lavealta kuuluksi; isäni luona oli hän siitä päivästä uskottu mies ja
seuraavana kesänä vietti hän häänsä Martinensa kanssa.



YHDESTOISTA LUKU.

Loppu.


Nyt voin kirjoittaa tuon vähäsen, minulle kuitenkin niin suuri
arvoisen, joka on kerrottavana -- kau'an aikaa on se ollut mahdotonta.

Myrsky kesti Lauantain päivällisestä Maanantai yöhön, jolloin se päivän
vaaletessa laimentui täydelliseksi tyveneksi; siellä täällä kohoili
vielä joku hyöky laine. Samana päivänä laski Pappilan rantaan väellä
täytetty talonpoikanen viisi-soutu papin valkosen veneen asemesta, jota
kotiin odotettiin.

Kartanoon ylös kantoi neljä miestä hitaasti paaria, joiden perässä kävi
mies ja nainen käsityksin, kumartuneina. Se oli pappi puolisonsa
kanssa.

Minä tajusin kohta, mitä oli tapahtunut ja mieleni joutui synkkään
epätoivoon.

Surullinen sanoma, joka vähää jälkeen tuotiin meille, ei kertonut
mitään uutta minulle -- se ilmoitti vaan, että se, joka paareilla
makasi, oli papin tytär -- oli Susanna.

Heidän veneensä oli ainoastaan kolme neljännestä koto-rannasta, kun
myrsky niin äkisti nousi. Kalliolta puhalsi tuima vihuri salmen halki
ja kaasi arvaamatta maata jo läheisen venheen.

Pappi oli nopeasti saanut vaimonsa pelastetuksi kaatuneen venheen
päälle ja väki piteli kiini laidoista, kunnekka tuuli heidät ajeli tuon
lyhyen matkan rannalle. Vaan turhaan koki hän tähystellä veteen
kadonnutta lastansa, rientääksensä häntä pelastamaan. Aaltojen rajusti
kuohuessa venheen ympärillä irroitti voimakas mies epätoivossaan
itsensä kolmasti siitä ja syöksi aina, ponnistaen kaikki voimansa,
uiden harha kuvia kohden, joissa luuli tuntevansa lapsensa. Vielä
kerran aikoi hän uudistaa yritystänsä, vaan vaimon valitusten ja
rukouksien tähden esti väki häntä siitä. He kertoivat sittemmin
nähneensä hikipisaroiden kiertelevän hänen otsallansa, hänen uidessansa
jääkylmässä vedessä ja hänen jo usein aikoneen irtautua venheestä,
seuratakseen lemmittyä lastansa.

Liian myöhään havaittiin Susannan joutuneen venheen alle. Nuoria oli
kietounut hänen jalkoihinsa ja estänyt häntä kohoamasta ylös. Toki oli
hänen kuolemansa ollut pikainen ja helppo.

Myrskyn kestäessä täytyi heidän viettää koko Lauantai ja Sunnuntai
läheisessä talonpojan pirtissä, jossa papin vaimo väsymyksestä ja
surusta riutuneena pysyi vuoteen omana. Pappi oleskeli koko ajan,
hartaasti rukoillen, siinä kylmässä suojassa, jonne Susanna oli
kannettu. Maanantai aamuna, jolloin heidän piti matkustaa kotihinsa,
oli hän vaan tyyneesti iloinen, järjesti itse kaikki ja lohdutteli
hellästi katkerasti itkevää vaimoansa.

Koko illan ja seuraavan pitkän yön vietin syvässä, toivottomassa
surussa ja päätin seuraavana päivänä mennä katsomaan Susannaani,
lemmittyäni, viimeisen kerran.

Varhain seuraavana aamuna astui pappi odottamatta pirttiimme ja pyysi
tavata isääni. Koko odotusajan istui hän kalveana ja juhlallisena
nojatuolissa, vaan isäni lähestyessä kohosi hän ylös ojentaen kyyneleet
silmissä hänelle kätensä.

He kävivät istumaan ja pappi lausui, että isäni nyt näki edessänsä
onnettoman, nöyryytetyn miehen, jota Jumala oli tahtonut kovasti
rangaista, kääntääkseen hänen mieltänsä kokonaan puoleensa.
Onnettomuutensa tähden pyysi hän nyt, ettei isäni enää eroittaisi
hänestä muinoista ystävyyttänsä.

Hän ei tahtonut haastella siitä ikävästä seikasta, joka oli ollut syynä
ystävyyden rikkomiseen; hän oli siinä tehnyt parhaan tuntonsa mukaan.
Mutta hänellä oli jotakin muuta painavaa sanottavana; hän laski kätensä
olalleni, painoi minua ystävällisesti rintaansa vastaan ja istuutui
takasin nojatuoliin. Susanna oli, jatkoi hän huo'aten, avannut hänelle
kokonaan sydämmensä muutamaa päivää ennen kuin Jumala kutsui hänet
luoksensa; silloin oli hän ilmoittanut lempineensä minua jo pienuudesta
saakka sekä antaneemme toisillemme ikuisen rakkauden valan, aikoen
asiasta kertoa vanhemmillemme vasta ylioppilaaksi tultuani.

Alussa oli hän ankarasti vastustanut asiaa monesta syystä, niiden
seassa erittäinkin kivuloisuuteni ja minun sekä hänen nuoruutensa. Vaan
Susanna oli osoittanut tässä kohden niin syvää vakavuutta ja lujaa
tahtoa, että hän, tuntien Susannan luonnon, oli selvästi huomannut
kuinka tämä rakkaus, usean vuoden yhä vaan lisäännyttyänsä, oli jo niin
lujaksi juurtunut, että sitä oli liian myöhä enää tukahuttaa. Nyt oli
se hänen ainoana lohdutuksenansa, että hän, samana aamuna kuin heidän
oli lähteminen onnettomalle kotomatkallensa, oli myöntynyt lapsensa
rukouksiin ja samassa myöskin luvannut hankkia isäni suostumus
yhdistykseemme. Vaan nyt seisoi hän tuossa lapsetoinna, ainoastaan
ilmoittaen että isänikin kodossa onnettomuus oli majaellut ja kohdannut
hänen ainoata lastansa. Tästälähin tahtoi hän aina, jos isäni vaan
siihen suostuisi, kohdella minua niinkuin omaa lastansa ainakin.

Tuokion aikaa istui isäni vaaleana ja vai'eten; hän näytti ainoastaan
hitaasti käsittävän mitä hänelle haasteltiin. Viimein kohosi hän
seisoalleen, tarjoten äänetönnä kätensä papille. Sen jälkeen laski hän
raskaasti kätensä olalleni, katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaisella,
ihmeellisen lempeällä äänellä: "Poikani, olkoon Herra taivasten
turvanasi. Nuorena on suru sinua kohdannut, vaan ole luja ja kanna sitä
lannistumatta!"

Hän oli jo ulos menemässä, jättääkseen meitä kahden kesken, vaan
kääntyi ovessa takasin ja neuvoi minua seuraamaan pappia jättääkseni
Susannalleni viimeiset jäähyväiset.

Vähää jälkeen astuimme papin kanssa vieretysten polkua myöten. Me
olimme tulleet ystäviksi ja hän kertoeli lohdutuksekseni kaikki mitä
Susanna oli sanonut, voittaaksensa hänen suostumustansa. Jumalan kiitos
tiesi Susanna, lopetti hän puheensa, isässänsä löytävänsä sen ystävän,
johon hän hädän hetkinä voi turvautua.

Pappi vei minut majaan, jonka ikkunoita valkeat uutimet varjostivat;
hän seisahtui paarien viereen hetkeksi ja kyyneleet valuivat virtana
hänen kasvoillensa, sitten kääntyi hän ympäri ja meni.

Tuossa makasi hän neitseellisessä, lumivalkoisessa pu'ussaan. He olivat
kietoneet seppeleen viheriöitsevistä lehdistä valkoisilla ruusuilla
hänen päähänsä -- ja silmiini kuvautui hetkeksi taaskin tuo näky, jonka
jo kerran olin nähnyt tavara-huoneessa. Hienot kädet lepäsivät ristiin
laskettuina hänen rinnallansa ja kihla-sormessa huomasin kyyneleillä
oman vanhan bronsi-sormukseni sinisine kivineen, jota hän oli kantanut
siitä hetkestä saakka, kun sai isänsä suostumuksen. Tuo elossa
niin erinomanen kasvojen juonne oli kuolossa muuttunut vienoksi,
onnelliseksi hymyilyksi, joka pyhällä kirkkaudella valaisi hänen
suloisia kasvojansa ja puhdasta, marmori-vaaleata otsaansa; hän lepäsi
niin lapsellisesti turvallisena, ikäänkuin hän nyt tuntisi salaisuuden
uskollisen rakkauden voitosta kaiken maallisen vähäpätöisyyden yli ja
liihoittelisi tuolla edelläni valkoisine siipinensä, neuvoaksensa sitä
minulle, koska kaikkivaltias Jumala ei tahtonut hänen täällä maan
päällä kanssani eloansa viettämään.

Kun huomasin itseäni tahdottavan pois, lu'in hiljaa Isä-meidän hänen
ylitsensä viimeiseksi jäähyväiseksi, painoin keveän suudelman hänen
otsallensa, huulillensa sekä ristiin lasketuille käsillensä, missä
bronsi sormus oli ja poistuin taakseni enää katsahtamatta.

Kaksi päivää sen jälkeen seurasin Susannaa hautaan.

       *       *       *       *       *

Oli talvinen päivä ja aurinko valaisi kirkkaana taivasta, kun
tavallisuuden mukaan kävin tervehtimässä sitä kohtaa kirkkomaalla,
jossa hän lepäsi; nyt oli tuisku ajanut suuren nietoksen haudan päälle.
Puhtaan, huikaisevan lumen pinta loisti auringon valossa hohtavana
marmorina. Minusta tuntui niinkuin Susanna tahtoisi minun muistamaan
itseänsä seisovana kirkkaassa pu'ussaan Kaikki-valtiaan istuimen
edessä, sillä antaakseen voimaa minulle käymään yksinäistä polkuani
elämän laakson läpi, pelkäämättä uhkaavan mielen heikkouden voivan
eroittaa meitä.

Kun myöhään kesällä ai'oin matkustaa etelään laivalla papin ja hänen
vaimonsa kanssa, jotka lyhykäisessä ajassa olivat muuttuneet varsin
vanhoiksi ja valinneet eteläisemmän seudun vaikutus alakseen, kävin
viimeisen kerran hyväisillä ystäväni, surumielisen lauluniekan luona.
Hän soitteli taaskin minulle tuon viehättävästi iloisen lempivien
laulun, jota hän jo oli kaksi kymmen vuotiaana soitellut ja joka
mielestäni sopi niin hyvin Susannalle ja minulle; myöskin toisen laulun
soitteli hän nyt -- ihmeellisiä, syvästi liikuttavia ja surullisia
säveleitä, joissa kuitenkin piileili hentoja lohdutuksen väreitä. --

       *       *       *       *       *

Tähän loppukoon yksinkertainen historiani; en tahdo pitemmältä kertoa
noista asioista, kuinka isäni avulla -- hän kuoli samana vuonna kun
otin tutkinnon taiteissa, kunnioitettuna, vaan perin köyhänä miehenä --
pääsin "laudatur'in" ylioppilaaksi, olin hiukan kirjailiana, koti- ja
kansakoulun opettajana, sillä se olisi vaan kertoelma sellaisesta
yksityis elämästä, jonka aatelma kokonaan elää menneiden aikojen
tapahtumissa.

Rakkauteni Susannaan oli, niinkuin hän itsekin sellaisella
luottamuksella oli vakuuttanut, tuona terveyden lähteenä, joka varjeli
minua uhkaavasta, kauheasta onnettomuudesta -- mielen heikkoudesta. Kun
rauhattomuuden ajelemana harhailin läheisissä metsissä, tapahtui usein,
että havaitsin Susannan kirkkaan haahmon milloin liihoittelevan
edelläni, milloin taaskin lempeästi hymyillen lähestyvän vastahani, ja
aaveilun kestäessä katosi vähitellen tuskani. Parina viimeisenä
vuotena, tautini lisääntyessä, en ole voinut nähdä häntä ja sehtähden
on elämänikin tuntunut synkältä, ikäänkuin pimeys laajasti peittäisi
kaikki ympärilläni.

Vaan nyt, viruessani eteishuoneessa tautivuoteellani ja täysi-kuun
heleästi maisemia valaistessa, tuli Susanna liihoitellen luokseni
valkeissa morsius-vaatteissaan ja kukka-kiehkurainen soreilla
suortuvillansa sekä viittasi minulle kädellänsä, jossa sormukseni
kiilteli. Minä tiedän hänen tuoneen ihanan sanoman, että kohta jo saan
rientää pois tuonne kohden taivahia yhtymään jälleen nuoruuteni
lemmityn kanssa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Fremsynte. Finnish - Aaveiden näkijä eli Kuvauksia Nordlandista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.