Title: Kaukonäkijä - eli kuvauksia Ruijasta
Author: Lie, Jonas Lauritz Idemil, 1833-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaukonäkijä - eli kuvauksia Ruijasta" ***


KAUKONÄKIJÄ
ELI
KUVAUKSIA RUIJASTA


Jonas Lie


Suomentanut
Tekla Lampén


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1914.



_JONAS LIE_


_on suurimpia pohjoismaisia kirjailijoita. Rinnan Ibsenin ja Björnsonin
kanssa hän on ollut luomassa norjalaisen kirjallisuuden suuren
loistoajan, ja rinnan heidän kanssaan hän edustaa vuosisatansa parasta
realismia, sen syvää totuudenrakkautta, sen suurta elämäntuntemusta ja
sen erinomaista taitoa kuvailla luontoa ja todellista elämää._

_Ja kuitenkin nämä kolme runoilijaa olivat nuoruudessaan käyneet
romantiikan koulua; he olivat syventyneet isänmaansa hämärään mutta
suuripiirteiseen muinaismaailmaan ja sen tarumaisten muistojen
perustalle rakentaneet unelmansa kansansa uudesta suuruudenajasta. Mutta
Ibsenin ja Björnsonin tarmokkaat luonteet selviytyivät pian näistä
epämääräisistä unelmista, oivaltaen todellisuuden vaatimuksia. Ennen
pitkää he ryhtyivät, kumpikin omalla tavallaan, herättämään kansaa
todelliseen työhön ja toimintaan ja selvittelemään sille -- ja samalla
koko maailmalle -- ajan polttavia kysymyksiä. Mutta paljoa kauemmin
harhaili kolmas heistä, Lie, romantiikan hämärässä, etsien selvyyttä
sekä oman itsensä että ympäröivän maailman suhteen._

_Jonas Lie eli näet koko nuoruutensa ajan, kuten hän itse sanoo,
lumottuna pohjoisen kotiseutunsa herättämiin salaperäisiin,
ristiriitaisiin mielikuvituksiin. Kasvaneena Pohjois-Norjassa, hän oli
tuomarin poika Tromssasta -- missä mahtava tunturiluonto samalla hurmaa
ja ahdistaa, viehättää ja peloittaa, missä kaikki on tarumaisen suurta
ja salaperäisen hämärää, muodostui hänen mielensä äärettömän herkäksi,
vaikutuksille alttiiksi ja mielikuvituksiin taipuvaksi. Toiselta puolen
taas kansan ankara elämä noilla pohjan rannikoilla, vaaralliset talviset
kalastukset, rohkeutta ja taitoa kysyvät purjehdukset ja kaupankäynnin
monenlaiset vaikeudet herättivät hänessä kovakouraisen todellisuuden
ihailua ja aineellisen työn kunnioitusta, samalla kun tuo mahtava,
oikullinen meri houkutteli nuorukaisen mieltä seikkailuihin ja
uhkarohkeisiin yrityksiin. Kaiken tämän lisäksi oli hänen suoniinsa
äidin puolelta eksynyt muutamia pisaroita taikauskoista lappalaisverta
-- eipä siis ihme, että hän elää lähes neljänkymmenenikäiseksi,
ennenkuin hän ihmisenä ja kirjailijana on täysin selvillä itsestään ja
todellisen elämän asettamista vaatimuksista._

_Hänen ensimäinen kertomuksensa, »Den Fremsynte», Kaukonäkijä, on
ikäänkuin tämän mielikuvituksen maailmassa eletyn nuoruudenajan
tunnustus. Se on osaksi hänen oman sielunsa tarina, osaksi sen kansan,
jonka keskuudessa hän vietti nuoruutensa. Ja samalla se on mitä kaunein
kuvaus siitä omituisesta luonnosta, jonka helmassa hän oli kasvanut ja
kehittynyt ja johon hän läpi koko elämänsä oli syvästi kiintynyt.
Salaperäisestä romanttisesta hengestään huolimatta se kuvaa Norjan
kansaa ja luontoa sekä senaikuisia oloja ja elintapoja paljoa
todellisemmin, kuin muut sen ajan hienonrunolliset
talonpoikaiskertomukset._

_Tämän rinnalla kuvaa Lie mitä hienoimmalla ymmärtämyksellä ihmissydäntä
nuorine heräävine tunteineen, aavistuksineen, uskoineen ja
epätoivoineen. Hän osoittautuu jo näissä ensimäisissä kuvauksissaan
siksi verrattomaksi ihmiselämän ja ihmissielun tuntijaksi, joka
sittemmin niin monessa kertomuksessa on käsitellyt mitä erilaisimpia
ihmisluonteita ja elämänkohtaloita, ei ainoastaan erinomaisella
taidollaan kuvaillen niitä meille, vaan tutkien ja valaisten niiden
salaisia syvyyksiä. Hänellä on omituinen kyky ikäänkuin salaa hiipiä
ihmisen sydämeen, valaista sitä jonkinlaisella kaukonäkijän taikavalolla
ja löytää sieltä sekä pahan peikot että myöskin hyvän haltijat. Sillä
hän uskoo elämään ja ihmisiin ja hän tietää, että he kykenevät
voittamaan sielunsa pimeät vallat, jos vain pääsevät niistä selville._

_Tämä syvään ymmärtämykseen perustuva usko antaa Jonas Lien
kertomuksille, verrattuina realismiin tuotteisiin yleensä, sen terveen,
vapauttavan voiman, joka synkistä kuvauksista huolimatta niin
virkistävästi vaikuttaa lukijaan. Se on voima, joka, erilaisista
elämässä ja kirjallisuudessa kulkevista virtauksista riippumatta, aina
on pysyvä raikkaana ja vastustamattomana ihmismielen kohottajana._

      _Suomentaja._



ENSIMÄINEN OSA.



JOHDANTO.


Tunnen useita ihmisiä, joilla on ollut sama halu, mikä toisinaan valtaa
minutkin, valita juuri rajusää kävelyilmakseen. Nämä ovat etupäässä
sellaisia, jotka vietettyään lapsuutensa maalla ulkoilmassa, ovat
joutuneet työalalle, joka vaatii yhdessä kohden istumista, ja joille
huone toisinaan käy liian ahtaaksi ja ahdistavaksi -- tai ovat he
myöskin runoilijoita. Heidän ajatuksensa ja mielikuvituksensa pyrkivät,
enemmän tai vähemmän heidän tietämättään, alituisesti kaihoten pois
sisäilmasta ja kaupungin kasarmielämästä.

Kun sitte jonakin päivänä maalaiselämä saapuu kaupunkiin oikean
rajumyrskyn muodossa, joka riuhtaisee irti kattotiilet, vähän väliä
lennättäen jonkun niistä jälkeesi, joka muuttaa kadut virroiksi ja
nurkkaukset väijymäpaikoiksi, missä vihuri hyökkää sateenvarjosi
kimppuun ja, enemmän tai vähemmän pitkän ja onnistuneen kamppailun
jälkeen, kääntelee ja vääntelee sitä, kunnes vihdoin käteesi jää vain
kehilö ja varsi -- silloin sattuu joskus, että hiljainen, arvokas liike-
tai virkamies sen sijaan että hän, koko päivän työssään aherrettuaan,
iltapäivällä tapansa mukaan istuisi omassa kodikkaassa huoneessaan,
vaimolleen sanookin täytyvänsä, ikävä kyllä, lähteä hetkeksi
kaupungille. Tietystikin ne ovat asiat, jotka vaativat hänet lähtemään.
Sillä eihän toki vakavan, arvokkaan miehen, joka ehkä on pormestari ja
kaupungin isä, sovi edes itselleenkään tunnustaa olevansa niin
lapsellinen, että hän lähtisi rajuilmaan haaveilemaan ja taivaltaisi
alas laivasillalle nähdäkseen, miten kuohut huuhtelevat laituria ja
laivat satamassa leikkivät haaksirikkoa. Tietysti hänellä siellä pitää
olla jotakin toimitettavaa, ellei muuta niin yleensä noin vain pitää
silmällä, ettei »quid deprimenti capiat respublica», toisin sanoen,
ettei vain kaupunki, jonka menestystä hänen tavalla tai toisella on
valvottava, myrskyssä tuhoutuisi.

Asia on näet se, että kaduilla on kapina -- ei kuitenkaan valtiollinen,
jumala varjelkoon häntä ottamasta osaa sellaiseen -- mutta tuollainen,
joka nyt kerta kaikkiaan häntä houkuttelee siksi, että se herättää
hänessä eloon kaikki vanhat muistot ja jota näkemään hän, häpeä kyllä,
aina kiertoteitse hankkiutuu, vaikka sekin kapina tavallaan uhmaa
kaikkia poliisimääräyksiä, särkee ikkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii
katoilta tiilejä, rikkoo laitureita ja kiinnitysvehkeitä ja ajaa
vartijat ja poliisit pesiinsä.

Se on luonnon mahtava sotahuuto keskellä sivistynyttä kaupunkia, luonnon
herätyshuuto kaikille hänen lapsuudenmuistoilleen, hänen
mielikuvituksilleen ja luonnonvaistoilleen, ja hän tottelee sitä kuin
vanha torvenpuhaltajan hevonen, joka kuulee nuoruudestaan tutun
torventörähdyksen ja äkkiä loikkaa aitauksen yli.

Kun hän on pari tuntia kävellyt ulkona myrskyssä, on poltto hänen
veressään asettunut, ja kotiin palaa taasen tyyni, arvokas mies, joka
varovasti asettaa kepin ja kalossit tavalliselle paikalleen eteiseen ja
jota vaimo säälien tervehtii kertoen olleensa hänen tähtensä levoton ja
auttaen märät vaatteet hänen yltään. Itse hän sinä iltana, ihmeellistä
kyllä, vastuksista huolimatta on erinomaisella tuulella, ja hänellä on
tuosta myrskystä niin kovin paljon kerrottavaa, tietysti kaikki siinä
valossa, kuin pelkäisi hän vaaran tai tulipalon sinä iltana uhkaavan
kaupunkia.

Juuri tällaisessa myrskyssä minä, jolla lääkärinä sekä itseeni että
muihin nähden on riittävää aihetta liikuskella ulkona kaupungilla
kaikkina vuorokauden aikoina -- kerran eräänä sateisena, sumuisena ja
myrskyisenä lokakuun iltapäivänä kuljeskelin Kristiaanian katuja ja
annoin sateen vapaasti piestä kasvojani, samalla kun oivallisella
sadetakillani suojelin koko muun ruumiini.

Ilta oli sillävälin pimennyt, ja sytytetyt kaasulyhdyt loimahtelivat
tuulenpuuskien käsissä, muistuttaen ulkorannikon vilkkumajakoita
sumuisena iltana. Lukitsematon portti heilahteli edestakaisin,
kiinnilentäessään paukahdellen kuin hätälaukaukset. Tämän johdosta
päättelin, että meidän hermostuneena aikanamme sittekin mahtoi olla
ihmeteltävän suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole hermoja; sillä
tällaiset paukahdukset jyrähtävät läpi koko talon aina ullakolle asti,
alhaalta ylös uudestaan ja taas uudestaan, tuuli täyttää käytävät ja
ovet lentävät selälleen; kaikki kärsivät tästä, mutta kukaan ei viitsi
lähteä sulkemaan pahan alkua. Portinvartija on kaupungilla, ja niin
kauan saa rauhakin olla talosta poissa.

Juuri tuollainen lukitsematon, alituiseen paukahteleva portti antoi
minulle aiheen tähän kertomukseeni.

Kulkiessani portin ohi kuulin nimittäin äänen, joka tuntui minusta hyvin
tutulta, vanhan rakkaan äänen -- vaikken alussa muistanut, missä sen
olin ennen kuullut -- kärsimättömänä huutavan portinvartijaa. Tuo
edestakaisin heilahteleva portti oli syynä huutoon. Selvästi mies oli
ainoa hermostunut henkilö koko talossa; ainakaan ei portinvartija sitä
ollut, sillä hän ei näyttänyt välittävän enempää portista kuin
miehestäkään, joka portista piti melua ja paraikaa turhaan koetteli
siihen avainta, mikä ei ottanut sopiakseen.

Vihdoin portinvartija astui ulos maanalaisesta luolastaan, ja
kuunnellessani pientä sanakiistaa, joka syntyi tuon vähitellen leppyvän,
omaa ärtyisyyttään pelästyvän äänen ja nurisevan portinvartijan välillä,
virisivät taasen eloon vanhat muistot ja minä tunsin entisen ystäväni
ylioppilasajoilta, David Holstin, jonka kanssa olin elänyt kolme
nuoruuteni rikkainta vuotta.

»Jos sinä siellä olet, David, niin saat päästää minut sisään ennenkuin
suljet oven», huusin hänelle aivan kuin vanhaan hyvään aikaan
kaksikymmentä vuotta sitte.

Portti avautui selkoselälleen ja ulos astuvan synkän miehen
kädenpuristuksesta ymmärsin, ettei hänen ollut yhtä kauan kuin minun
tarvinnut harhailla muistojensa varastossa, vaan että hän heti oli
sieltä löytänyt minun kuvani.

»Seuraa minua», hän vain lausui -- ja sitte minä hänen johdollaan
vaieten nousin pimeitä portaita ylös kerroksen, toisen, kolmannen, ja
sitte yhä korkeammalle pitkin vieläkin kapeampia portaita. Siellä hän
tarttui käteeni ohjatakseen minua, mikä todella olikin tarpeellista,
sillä mikäli saatoin päättää me nyt kuljimme läpi pimeän
vinttikerroksen, jonne oli vedetty kuivatusnuoria -- hän kehoittikin
minua kulkemaan kumarassa.

Kulkiessani tein huomioitani.

Hänen kätensä -- mieleeni johtui, että hän ennen muinoin oli ollut
sangen ylpeä käsistään -- oli kostea, ehkä mielenliikutuksesta, ja vähän
väliä hän pysähtyi portaissa aivankuin hengästyneenä. Pimeät
ullakkoportaat ilmaisivat minulle myöskin, että David-ystäväni, jota
aikoinaan oli pidetty sangen lahjakkaana, sittekään ei liene pitkälle
päässyt maallisen edistyksen tiellä.

Hän avasi oven ja pyysi minua ensiksi astumaan sisään.

Pitkulaisella pöydällä oli lamppu, jonka varjostin kokosi valon
lampunjalan ympärille noin puolen metrin laajuudelle, niin että se
voimakkaasti valaisi siinä olevia kirjoitusvehkeitä ja papereita, mutta
ensi näkemältä näytti jättävän pöydän ulkoreunat kokonaan pimeään. Sen
takana näytti minusta musta hauta avautuvan, minkä kuitenkin silmäni
totuttua lampun kirkkaaseen valoon huomasin sohvaksi, jonka edessä
seisoi jotenkin samanpituinen nelisnurkkainen maalattu työpöytä.

Kun kaksi nuoruudenystävää tällä tavoin tapaa toisensa, on heillä,
ulkonaisesta tuttavallisuudesta huolimatta, kuitenkin jonkinlainen
salainen kainous voitettavana; monivuotinen kerrostuma erilaisia
kokemuksia on ikäänkuin muokattava syrjään.

Hetkisen vaiettuamme meni ystäväni, kuin olisi hän äkkiä tehnyt
päätöksen, reippaasti pöydän luo ja nosti pois lampunvarjostimen, niin
että koko huone tuli valaistuksi.

»Kuten näet», hän virkkoi, »elän minä täällä aivan kuin entisinä
aikoina, sen verran vain on eroitusta, että minulla nyt on kaksi
ullakko-ikkunaa yhden asemesta, useampia hyllyjä kirjoja sekä hiukan
paremmat kuukautiset tulot, jotka saan, kun minulla
kansakouluopettajavirkani rinnalla on pieni epämääräinen
sanomalehtitoimi. Siinä onkin kaikki mitä minä tarvitsen. Vasta viime
keväänä muutin tänne Bergenistä ja olen kyllä aikonut käydä sinua
tervehtimässä, vaikken vielä ole tullut sitä tehneeksi. Kun olen
tavannut sinut kadulla, on sinulla aina näyttänyt olevan kiire
sairaittesi luo. Mutta nyt kun olen saanut sinut tänne ullakkokamariini,
voimme jutella vanhoista ajoista ja minä saan kuulla miten sinun on
käynyt. Riisu päällysvaatteesi, minä sillä aikaa käyn katsomassa
saisinko meille vähän totia.»

Näin puhuen hän pani varjostimen paikoilleen ja katosi ovesta.

Tämä ystäväni hieman kiihoittunut alkupuhe ei mielestäni ollut oikein
luonnollinen; tuntui siltä, kuin hän olisi tätä tuttavallista
puhelutapaa käyttänyt enemmän minun tähteni kuin omasta sisällisestä
halusta, ja koko hänen käytöksensä teki minuun sen vaikutuksen, kuin
olisi hän heti alusta tahtonut torjua luotaan kaikki tarpeettomat
kysymykset.

En todella vielä ollut vaihtanut hänen kanssaan kunnollista
kädenlyöntiäkään enkä ollut saanut sanaakaan hänelle sanotuksi, niin,
oikeastaan en ollut vielä nähnyt hänestä muuta kuin hiukan vilahdukselta
hänen kasvonsa, kun hän kääntyi lamppua kohti asettaakseen varjostimen
takaisin paikoilleen.

Tunsin kuitenkin, vuosien aikaansaamasta muutoksesta huolimatta, samat
laihat, hienonkalpeat kasvot, joihin ennen muinoin oli leimansa painanut
tuo kaunis surumielinen ilme, mikä minun muistossani ijäti on yhdistynyt
hänen kuvaansa -- mutta piirteet olivat muuttuneet huomattavan
teräviksi, ja hänen katsahtaessaan minuun huomasin hänen silmissään
toisen ilmeen, samalla kertaa kärsivän ja tutkivan, joka sanomattomasti
koski minuun.

Olen nähnyt sairaitten kiinnittävän minuun samanlaisen katseen, kun ovat
pelänneet leikkauksen olevan kysymyksessä, ja luulin siitä nyt sen
verran ymmärtäväni, että ystäväni vanhan luottavaisuuden suhteen oli
toimitettava leikkaus, joka vaati kaiken taitavuuteni.

Olen kerran ollut herkkäuskoisin ihminen auringon alla; mutta lääkäriksi
tultuani ja nähtyäni minkälaiset ihmiset oikeastaan ovat sekä
huomattuani, ettei maailmassa ole mitään, jota ei saattaisi edellyttää
parhaimmissakin ihmisissä olevan, jos nimittäin tahtoo välttää
erehtymistä taudinmäärittelyssä, on minusta tullut täydellinen epäilijä.

Epäilen kaikkea ja kaikkia, vieläpä niitäkin arvokkaita miehiä, jotka
käyvät rajuilmassa kävelyillä.

Intiaani ei sen viekkaammin, hiljaisemmin ja salaisemmin hiivi läpi
aarniometsänsä, kuin minä tarpeen vaatiessa potilaani luottamukseen. Ja
David-ystävästäni olin minä yhtäkkiä saanut uuden potilaan.

Minua hän ei enää voisi pettää puhumalla vanhoista ajoista ja
tarjoamalla lasin punssia vaatimattomassa ullakkokamarissaan.

Ensimäinen sotajuoneni oli jatkaa huoneentarkastusta, jonka alkamiseen
ystäväni äsken oli tarjonnut minulle pienen tilaisuuden. Otin lampun ja
rupesin katselemaan ympärilleni.

Sohvaa vastapäätä olevalla seinällä, kaltevan katon muodostamassa
komerossa oli hänen vuoteensa ja sen edessä pieni pyöreä pöytä. Nurkassa
vuoteen jalkapäässä seisovalla kirjahyllyllä näin Henrik Vergelandin
rintakuvan, jonka leuka ja nenä olivat entistään vieläkin
puutteellisemmat ja joka sitä paitsi oli menettänyt toisen silmänsä; se
oli miltei yhtä huonossa kunnossa kuin vanha piipunpää, jota olin
poltellut ja jonka myöskin tunsin, vaikka siihen oli ilmestynyt
kaikenlaisia naarmuja ja piirroksia lisää sekä pitkin että poikin.

Ystävälläni oli näet tapana piirrellä siihen ajatusviivojaan, samalla
kun hän veteli siitä haikuja ja silloin tällöin pisti keskusteluun
jonkun yksikantaisen sanan ylläpitääkseen sitä kuten tulta, johon vähän
väliä heittää halon -- tuntui siltä, kuin hän enemmän olisi välittänyt
mielialasta ja siitä, että yleensä pakina pysyi vireillä, kuin itse
puheen aiheesta. Sellaisina hetkinä hänellä olikin kasvoillaan tuo
hiljainen, surumielinen ilme, ikäänkuin hän olisi hymyillyt jollekin
kauniille, jota emme me toiset nähneet.

Vuoteen ja hyllyn välissä minä huomasin muutamia aivan halpoja pulloja,
ja salaman nopeudella välähti mieleeni epäilys -- olen, kuten jo sanoin,
ihan piintynyt epäilijä, en luonnostani, vaan monen pettymyksen
opettamana -- että ystäväni oli vajonnut juoppouteen. Asetin lampun
lattialle. Yhdessä pullossa oli mustetta, toisessa paloöljyä ja
kolmannessa, pienimmässä, oli kalanmaksaöljyä, jota hän siis nähtävästi
keuhkotautinsa takia nautti.

Minä muistin hänen kostean kätensä, hänen lepäilynsä ja hengästymisensä
portaissa, ja minä häpesin kuin koira ajatellessani, että olin voinut
asettaa nuoruuteni rakkaan ystävän ja -- miksen sitä sanoisi --
ihanteeni tavallisten renttujen rinnalle, niiden, joiden elämä
ehdottomasti on epäiltävä.

Pyysin ajatuksissani häneltä anteeksi silmäillessäni kirjoja hänen
hyllyllään ja huomatessani niiden joukossa monta tuttua nimeä. Tämä
hylly sisälsi nähtävästi kirjoja hänen ylioppilasajoiltaan. Vedin sieltä
esille paksun kirjan, vanhan Saxo Grammaticuksen, jonka muistin kerran
ostaneeni eräästä huutokaupasta ja lahjoittaneeni hänelle -- mutta kohta
sain muuta ajattelemista.

Minun kävi nimittäin kuten sen, joka murtaessaan muurista kiven
löytääkin salaisen sisäänkäytävän -- minä tunsin äkkiä seisovani
ystäväni salaisuuden portilla, tosin vielä kuin syvän, pimeän huoneen
ovella, jonka läpi kyllä mielikuvituksessa saattoi vaeltaa, mutta josta
todellisuudessa en voinut mitään nähdä, ellei ystäväni itse minua
lyhdyllä valaissut.

Se, mikä niin suuressa määrin veti huomioni puolelleen kiinnittäen
kaikki ajatukseni ja muistoni tähän paikkaan, ei kuitenkaan ollut mikään
salainen muurinaukko, vaan viulunkaula, joka pölyisenä pisti esiin
hyllyn takaa, kielet yhdessä sykkyrässä ruuvien välissä.

Höltynyt bassokieli oli riipuksissa, liiaksi kiristynyt kvintti oli
katkennut ja käpertynyt kaulalle ja otettuani hyllystä useampia kirjoja
ja tunnustellessani viulua keksin sen kahden ehyen kielen alla kaatuneen
tallan. Tutkistelin viulua, jonka vain vaivalla sain esiin, yhtä
varovasti kuin vanhaa ystävää, jonka olin tavannut sairaana ja
nälkäisenä -- sen rinnassa oli korjaamaton halkeama. En voinut sille
mitään, että vanhat muistot herättivät minussa syvän surumielisyyden.

Suljin muuriaukkoni kirjoilla, asetin lampun takaisin pöydälle ja
istuuduin sohvaan, jossa savuavan piipun ääressä -- huomasin siinä muun
muassa omat nimikirjaimeni, jotka kerran itse olin siihen piirtänyt --
antauduin muistoille, jotka tässä tahdon kertoa, vaikka helposti
saattaakin tapahtua, että lukijan mielestä ystäväni viipyy kovin kauan
juomatavaroita hakemassa. Näitten muistojen kautta hän astuu esiin
sellaisena, kuin minä näin hänet nuoruudenmuistojeni valossa ja
sellaisena, kuin lukijan on hänet minun kanssani nähtävä, jos mielii
hänet oikein ymmärtää.

Ylioppilastuttavuutemme sai luonnollisesti alkunsa siitä, että me
molemmat olimme ruijalaisia.

Hän oli kolme neljä vuotta minua vanhempi, ja tieto siitä, että hän oli
H ... lehden suosittu vaikka salanimellä esiintyvä teatteriarvostelija,
antoi jo sellaisenaan hänelle minun silmissäni jonkinlaisen julkisen
etevämmyyden, jonka ihaillen tunnustin.

Vielä voimakkaammin vaikutti kuitenkin hänen olentonsa nuoreen
mielikuvitukseeni. Hänen solakassa vartalossaan ja hienoissa, kapeissa,
vakavissa kasvoissaan, joiden korkeaa otsaa ohimoiden kohdalta kaartoi
tuuhea, tumma, kihara tukka, oli jotakin harvinaisen ylevää. Tuuheat
kulmakarvat ja jyrkkäpiirteinen roomalaisnenä estivät huomion
kiintymästä vaaleansinisiin silmiin, jotka paremmin soveltuivat
parrattomien kasvojen kalpeuteen kuin piirteiden tarmokkuuteen. Tämä
tarmokkuus se kuitenkin ensi näkemältä voimakkaimmin painui mieleen.
Myöhemmin opin toisella tavoin hänen piirteitään selittämään, opin
ymmärtämään, että niihin oli leimansa painanut ensi sijassa sen
kaksoisluonteen ristiriitaisuus, joka vähitellen repi hänen elämänsä
pirstaleiksi.

Hieno hymy, joka hänen puhuessaan levisi hänen kasvoilleen, sekä yleensä
koko hänen vaatimaton olentonsa antoi hänelle jonkinlaisen ylhäisen
hienouden leiman, joka herätti minussa kunnioitusta.

Hän oli ainoa minun ylioppilastuttavistani, joka ei käyttänyt
ylioppilaslakkia -- hänellä oli tavallisesti vain matala pieni
lippalakki, joka soveltui hänelle erinomaisesti.

Kun hän innostui, mikä saattoi tapahtua hänen jouduttuaan väittelyyn
jonkun kanssa -- hän oli näet terävä loogikko, joka väitellessä pani
liikkeelle kaiken älynsä antamatta kuitenkaan, mikäli minä saatoin
huomata, sydämelleen tai syvemmille tunteilleen valtaa -- ei hänen
äänensä kestänyt; se kaikui rasittuneena ja särkyneenä kuin olisi se
lähtenyt heikosta rinnasta. Sellaiset kiistelyt rasittivat häntä myös
suuresti, ja kauan niiden jälkeen vaivasi häntä hermostunut levottomuus.

Eräs hänen omituisuuksiaan oli, että hän tuon tuostakin teki
monipäiväisiä jalkamatkoja maalle, huolimatta siitä, oliko kesä vai
talvi. Seuraa hän ei näille matkoilleen halunnut. Jos hän olisi sitä
tahtonut, olisi hän varmaankin pyytänyt minua seurakseen, sen minä
tunsin, ja siksi ei myöskään koskaan johtunut mieleeni tarjoutua hänen
mukaansa.

Näille matkoilleen hän lähti ilman matkalaukkua; sen huomasin minä
kerran, kun sattumalta näin hänet vaeltamassa parin peninkulman päässä
kaupungista, missä olin ollut käymässä.

Kotiin tultuaan hän sitte oli mitä loistavimmalla tuulella, kun hän taas
ennen lähtöään aina oli harvapuheinen ja synkkämielinen, niin että minä
tavallisesti yksin sain pitää huolta pakinoimisesta. Melkeinpä
määräajoin uudistuivat tällaiset mielentilat hänessä.

Minä saatoin aina hänen viulustaan päättää, milloin tällainen mielentila
oli hänet vallannut, tuosta samasta viulusta, jonka nyt kaksikymmentä
vuotta myöhemmin kielet katkenneina löysin piiloitettuna hänen
kirjahyllynsä taakse.

Sellaisena kuin sen siinä näin, kertoi se minulle samaa kuin ennenkin,
kuitenkaan ei enää päiviä vaan vuosikausia kestäneestä
synkkämielisyydestä.

Tätä viulua piti hän kerran suuressa arvossa, ja jousi vierellään
riippumassa oli sillä kunniapaikka hänen seinällään. Hänelle oli sen
kerran perinnöksi jättänyt eräs ystävä hänen kotiseudultaan Ruijassa,
vanha lukkari, joka oli opettanut häntä soittamaan ja joka oli ollut
noita soitannollisia neroja, jotka eivät saa tunnustusta tässä
maailmassa.

David oli aina mielellään haaveillut, ei ainoastaan viulullaan --
hänellä oli hyvä korva ja hän oli taitava soittaja -- vaan myöskin
viulunsa vaiheista: mistä se oikeastaan oli kotoisin ja miten vanha se
voisi olla? Epäselvän leiman sen pohjassa tahtoi hän kovin mielellään
selittää siten, että se »mahdollisesti on cremonalainen». Tämän asian
suhteen hän oli hyvin arka, ja se seikka, että viulun syntyperä antoi
sijaa arvaamiselle, lisäsi sen viehätystä hänen silmissään.

David Holstin ohjelmassa oli pari pitempää kappaletta, joita hän sanoi
klassillisiksi ja jotka hän soitti nuoteista. Tämä hänen soittonsa ei
minua niin suuresti viehättänyt, se tuntui minusta aina kuuluvan siihen
puoleen hänen luonteestaan, joka ilmeni hänessä hänen esiintyessään
loogikkona. Siinä oli enemmän tarkkaa henkistä koulutusta -- ja hän
soittikin nämä kappaleet yhtä virheettömästi kuin hän kirjoitti tai
väitteli -- mutta sydämestä tämä soitto ei tuntunut lähtevän.

Niinä aikoina, jolloin klassillinen musiikki ja kriitillinen väittely
vallitsivat ystäväni ylioppilaskammiossa, hän kyllä itse oli jotenkin
tasapainossa. Samalla hän kuitenkin oli vähemmän sydämellinen, vieläpä
minuakin kohtaan.

Mutta tuli sitte aikoja, jolloin nuottiteline oli siirretty nurkkaan.

Hän saattoi istua tuntikausia tuijottaen eteensä kuin mietteisiin
vaipuneena, ja sitte viulullaan purkaa mielialansa kaikenlaisiin
haaveiluihin, jotka aivan toisella tavalla kuin hänen n. k. klassillinen
musiikkinsa viehättivät minun soitannollisesti kyllä jotenkin vähän
kehittyneitä aistejani.

Hän soitteli silloin kaikenlaisia pikkukappaleita, jotka vähitellen yhä
enemmän siirtyivät hänelle ominaiseen surumieliseen sävyyn ja lopuksi
päättyivät omituiseen kaihomieliseen sävelmään, jonka minä kuitenkin
kuulin hänen vain muutaman kerran ja silloinkin ikäänkuin tietämättään
kokonaisuudessaan soittavan.

Tällaisina hetkinä tuntui minusta aina, että hän uskoi minulle jotakin
kaunista, jonka hän elämässään oli kadottanut ja jota hän ijäti suri.

Tuollaisen mielentilan kauemmin kestäessähän kävi yhä säännöttömämmäksi
ja oli harvoin kotona tavattavissa; hän saattoi silloin myös toisinaan
katkerasti ivata tovereita, professoreja ja olosuhteita, vieläpä
tilaisuuden sattuessa oikein verisestikin.

Minulla oli oikeus ottaa avain ja käydä ystäväni huoneessa hänen
poissaollessaankin. Jos hänen viulunsa silloin riippui seinällä
virittämättömänä, tiesin, ettei hänen laitansa ollut hyvin ja että hänen
tilansa oli jotenkin sama kuin hänen viulunsakin. Sillä taas entiselleen
palattuaan hän aina ensi työkseen huolellisesti pani viulunsa kuntoon.

En kuitenkaan koskaan entisinä aikoina nähnyt tätä hänen aarrettaan niin
runneltuna ja pahoinpideltynä kuin sen nyt kahdenkymmenen vuoden perästä
pölyisenä ja haljenneena löysin kirjahyllyn takaa. Lukija ymmärtänee
siis nyt, että minä, löytöni johdosta aavistaen synkkää elämäntarinaa,
vaivuin surullisiin mietteisiin, ja toivoakseni hän samalla suo minulle
anteeksi, vaikka veinkin hänet niin kauas nuoruudenmuistojeni maailmaan
pois David Holstin huoneesta, missä istuin odottelemassa hänen
palaamistaan juomatarpeiden kera.

Kolme vuotta olimme joka päivä olleet yhdessä. Sitten David Holstin oli
pakko ruveta kotiopettajaksi ja meidän tiemme erosivat, kuten niin usein
elämässä käy.

Täällä nyt tänä iltana tapasimme toisemme.

Käytävästä kuului kilinää, ja kohta sen jälkeen David Holst varovasti
avasi oven palvelustytölle, joka kantoi höyryävää kannua sekä siihen
kuuluvia tarpeita, mitkä olivat kylläkin mieluiset miehelle, joka kuten
minä tänä iltapäivänä useita tunteja oli kuljeskellut ulkona myrskyssä.

David löysi minut istumasta hänen sohvassaan, poltellen hänen piippuaan
ja jalassani hänen tohvelinsa, kaikki aivan kuten entisinäkin aikoina --
ja tämän minä itsekseni luin noitten viekkaitten sotatemppujeni
joukkoon; sillä näitten molempien esineitten, hänen piippunsa ja hänen
tohvelinsa avulla, minä muitta mutkitta saatoin asettua sille kannalle,
kuin olisi meidän suhteemme nyt yhtä läheinen kuin ennenkin.

Olin ylpeä kuin sotapäällikkö, joka heti taistelun alussa onnistuu
voittamaan kokonaisen maakunnan.

Tavallisen sohvapaikkansa puutteessa David Holst nosti tuolin pöydän
ääreen ja istuutui suoraan minua vastapäätä, asettaen totitarjottimen
välillemme pöydälle.

Istuimme jälleen molemmat tuon saman ilonvirran äärellä, missä
nuoruudessamme niin monet kerrat olimme teutaroineet; mutta nyt me
molemmat ammensimme siitä varovaisemmin.

Keskustelun kuluessa hän usein nojautui eteenpäin minua kohti ikäänkuin
tarkemmin kuunnellakseen, ja silloin hänen päänsä joutui lampun
kirkkaaseen valokehään.

Huomasin silloin, että hänen tukkansa oli käynyt ohueksi ja jotakuinkin
harmaaksi, ja että hänen ryppyiselle otsalleen kohosi pieniä hikihelmiä.
Harmaankalpeat terävät kasvojenpiirteet ja omituinen kiiltävä ilme, jota
en ennen ollut nähnyt hänen silmissään, ilmaisivat minulle, että hänessä
sekä ruumiillisesti että henkisesti paloi maanalainen tuli, joka ei
enään ollut sammutettavissa.

Kun tämän lisäksi yhä uudistuneista yskänkohtauksista luulin
ymmärtäväni, että hänen kumartumisensa minua kohti saattoi johtua yhtä
hyvin siitä, että hän oli väsynyt ja etsi lepoa nojautumalla pöytää
vasten, kuin keskusteluinnosta, päätin arkailematta käydä käsiksi hänen
terveydentilaansa ja siten voittaa hyvinkin tärkeän varustuksen hänen
luottamuksensa linnassa.

Minä nousin äkkiä päättäväisenä ja vakavana virkkoen, että minä
kokeneena lääkärinä ikäväkseni näin hänen olevan sairaamman kuin mitä
hän itse ehkä luulikaan, ja että hänen nyt heti, koska hän nähtävästi
oli lopen väsynyt -- osoitin hikihelmiä hänen otsallaan -- oli istuttava
mukavaan sohvaan, jonka minä tähän asti yksin olin anastanut.

Hän myönsi, että hän luultavasti ei ollut kestänyt kaksinkertaista
vaeltamista portaissa -- ensi kerralla hän oli lähtenyt vain päästäkseen
tuosta talossa käyvästä kauheasta vedosta -- ja suostui toivomukseni
mukaan istumaan sohvaan.

Keuhkoissa hänellä oli vika, hän lisäsi. Kuulotorven ja koputuksien
avulla sainkin selville, että hän ikävä kyllä oli oikeassa.

Hänellä oli keuhkotauti, vieläpä siihen määrään asti, että kysymyksessä
oli enään vain ajan voittaminen eikä hengen pelastaminen; sillä toinen
keuhko oli kokonaan pilalla ja toiseenkin oli tauti jo iskenyt.

Lopun illasta vietimme yhdessä yhtä läheisinä ystävinä kuin ennen
muinoin. Lääkärinä oli minulla sitä paitsi nyt jonkinlainen pieni
ylivoima hänen suhteensa.

Kello yhdeksän selitin hänelle, että hänen oli pantava levolle ja
lupasin seuraavan päivän aamupuolella tulla uudestaan, antamaan hänelle
tarpeelliset määräykset. Kansakoulussa, hän kertoi, oli hänellä tunti
vasta yhdeltätoista -- siihen asti hän lupasi pysyä huoneessaan. -- --
-- --

Kotiin tultuani löysin vaimoni levottomana minun tähteni. Hän ei voinut
ymmärtää, että järkevä mies ja lisäksi vielä lääkäri, joka muita
kehoitti varovaisuuteen, kauemmin kuin mitä oli ihan välttämätöntä
kuleksi ulkona tällaisessa jumalanilmassa. Olinhan ollut ulkona miltei
päivällisistä asti.

Tähän ei minulla ollut mitään sanottavaa; minä vain hänen puhellessaan
mietin, mitenkä parhaiten voittaisin hänen myötätuntonsa sille asialle,
joka nyt oli sydämelläni.

Vaimollani ei ollut aavistustakaan kuolonsairaasta ystävästäni, ja jos
tunsin hänet oikein, voisi ehkä sen lisäksi sattua, että hän
loukkaantuisi kuullessaan, että tuo ystävä tavallaan ennen häntä oli
omistanut nuoruuteni rakkauden.

Kävi todella niin kuin olin luullut; sillä vasta arveluttavan pitkän
vaitiolon jälkeen vaimoni äkkiä tuli luokseni sanoen, että minun paras
ystäväni tietysti on hänenkin sydämelleen rakas.

Ja siitä hetkestä asti ei kukaan voinut olla innokkaampi kuin hän.
Siihen, mihin hän kerran ryhtyy, antautuu hän nimittäin aina koko
innollaan, ja vielä samana iltana hän rupesi suunnittelemaan, mitenkä
asia olisi järjestettävä.

Kello kymmenen seuraavana aamupäivänä menin vaimoni kanssa ystäväni luo,
ja esittäessäni hänet sanoin vaimoni toivovan, että hän pitäisi häntä
yhtä vanhana ystävänä kuin minuakin.

Ilmoitin hänelle niin rohkaisevasti kuin mahdollista -- vaikka vaimoni
minun puhuessani kääntyi poispäin -- että hänen sairautensa ehdottomasti
vaati hänet pysyttelemään sisällä lääkärinhoidon alaisena kuusi
kuukautta, kunnes kesä lämpöineen ennätti tulla hänet täydelleen
parantamaan. Ja minä toivoin hänen suostuvan siihen, että ottaisin
järjestääkseni hänen asiansa kansakoulussa.

Hän oli nähtävästi sekä hämmästynyt että liikutettu.

Elämä ei ollut tarjonnut hänelle ystävyyttä, hän sanoi; hän oli aivan
tottumaton sellaista vastaanottamaan, vaikka sitä tarjottiinkin hänelle
niin vilpittömästi ja hyvästä sydämestä kuin nyt.

Hetken aikaa vastusteltuaan hän vihdoin antautui vaimoni vaikutuksesta,
joka yleensä ei suostu tappiolle joutumaan.

Hän ei kuitenkaan tahtonut muuttaa meille asumaan, kuten minä olin
ehdottanut, koska tämä pieni huone oli käynyt hänelle rakkaaksi ja --
kuten hän suoraan tunnusti -- hänestä tuntuisi pahalta sekoittaa asiaan
taloudellisia uhrauksia, kun hän kerran ei ollut niiden tarpeessa.

Siitälähtien kävin säännöllisesti joka aamupäivä hänen luonaan ja koetin
vähän väliä johtaa puheen kaupungin pieniin kuulumisiin, joiden arvelin
voivan häntä huvittaa tai ainakin tuottaa hänelle vähän viihdytystä.

Vaimoni otti asian omalta kannaltaan. Päinvastoin kuin mitä minä olin
pelännyt hän ei pannut toimeen minkäänlaista perinpohjaista muutosta
ystäväni taloudessa tai elintavoissa. Tämä ei aavistanutkaan, että
palvelustytöllä oli omat syynsä, miksi hän niin usein pistäytyi häntä
katsomassa, ja että hän joka päivä peloissaan odotti, kunnes vaimoni oli
käynyt tarkastamassa, oliko pölyt huolellisesti poistettu ja huone
täydessä kunnossa. Ainoa, minkä vaimoni ihan julkisesti pani toimeen,
oli kaikenlaisten vahvistavien ruokien lähettäminen. Tytön viedessä ne
hänelle seurasi hänen mukanansa aina mielellään joku lapsista, jota hän
sitte huvikseen hetken piti luonansa leikkien ja jutellen sen kanssa.

Tämä uusi, hänelle outo suhde näytti myöskin tuottavan hänelle
viihdytystä. Mutta kuukauden kuluttua hänen mielensä taas alkoi
synkistyä. Huomasin selvään, että meidän käyntimme hänen luonaan
vaivasivat häntä, ja siksi me myöskin vähäksi aikaa jätimme ne sikseen.
Hän vietti kaiket päivänsä leväten sohvallaan huoneen pimeimmässä
sopukassa.

Eräänä iltana palvelustyttö kertoi kuulleensa huoneesta itkua ja
nyyhkytystä; hän ei siksi tahtonut mennä sisään, vaan jäi seisomaan oven
ulkopuolelle. Hetken kuluttua hän luuli kuulevansa sairaan hartaasti
rukoilevan, vaikkei hän sanoja eroittanut. Seuraavana iltana hän kuuli
hänen soittavan hiljaista säveltä aivan kuin viululla, josta ei ääni
oikein ottanut lähteäkseen.

Kun seuraavana aamupäivänä tulin hänen luokseen, oli hänen mielensä
kokonaan muuttunut; ja ihmeekseni minä huomasin, että viulu, joka kuten
ennenkin haljenneena ja jousi vierellään riippui seinällä, nyt oli
puhdistettu ja että siinä oli uudet kielet. Pöydällä vuoteen ääressä
näin myös vanhan raamatun, jota en koskaan ennen ollut huomannut,
luultavasti siksi, että hän aina oli pitänyt sitä kuten pyhää esinettä
kätkettynä kaappiinsa.

Hän näytti tavallista raukeammalta ja rasittuneemmalta; mutta hänen
kasvoillaan oli kirkastunut ilme kuten miehellä, joka on taistellut
kohtalonsa kanssa ja vihdoin saavuttanut rauhan ja tyydytyksen.

Jos kävisi päinsä, hän pyysi, niin tahtoisi hän mielellään vielä samana
päivänä puhutella vaimoani; minun kanssani puhuisi hän mieluimmin heti,
ja siksi pyysi hän minua hetkeksi jäämään hänen luokseen.

Hymyillen -- tuota samaa hiljaista hymyä, hänen oman kauniin
salaisuutensa hymyä, jonka tunsin niin hyvin entisiltä ajoilta, mutta
jota hänen nyt ei enään tarvinnut peittää -- hän kääntyi minun puoleeni
ja laskien kätensä olkapäälleni katsoi minua vakavasti silmiin ja sanoi:

»Rakas hyvä Fredrikini! En voi sanoa sinulle miksi, mutta tiedän
varmaan, etten elä niin kauan, että näkisin kevään koittavan. Sitä, mikä
minulta puuttuu, et sinä eikä kukaan muukaan ihminen voi minulle antaa,
vaan Jumala yksin. Mutta kaikista ystävistäni olet sinä ollut minua
lähinnä ja sinun ystävyytesi on ulottunut syvemmälle, kuin mitä voit
aavistaakaan. Sinulla on oikeus tuntea se, joka on ollut ystäväsi. Kun
minä olen mennyt -- ja se on varmaan tapahtuva vielä tänä talvena, ehkä
pikemmin kuin sinä sairauteni kannalta katsoen luuletkaan -- löydät
kaappini laatikosta joukon muistiinpanoja. Ne sisältävät nuoruuteni
tarinan, mutta niin vaatimaton kuin se onkin, on sillä kuitenkin ollut
ratkaiseva merkitys koko elämälleni. Se on kertova sinulle, että maailma
on ollut minulle raskas, ylen raskas, ja että olen iloinen kuin
vapautettu lintu saadessani sen ijäksi jättää.»

»Oli aika», hän lisäsi hetken mietittyään, »jolloin toivoin saavani
viimeisen leposijani erään pienen kirkon vierellä Ruijassa; mutta nyt
minä uskon, ettei paikka mitään merkitse ja että voin levätä yhtä
rauhallisesti täälläkin.»

Näin puhuttuaan hän puristi kättäni ja pyysi minua käymään vaimoani
hakemassa.

Kun tämä saapui, hämmästyi hän nähdessään ystäväni niin keveällä ja
valoisalla mielellä, ettei hän sellaiseksi olisi voinut häntä
kuvitellakaan. Ystävyyden nimessä pyysi hän vaimoltani nyt pientä
palvelusta. Se oli oikeastaan vain päähänpisto; mutta jos hänet
kutsuttaisiin pois, täytyi vaimoni luvata keväällä istuttaa hänen
haudalleen orjantappurapensas.

Miten surullinen hänen pyyntönsä oli ymmärsi vaimoni vasta minun
kerrottuani hänelle, mitä ystäväni sitä ennen oli minulle uskonut. Sillä
vaimoni kanssa puhuessaan oli David Holst näyttänyt niin iloiselta ja
onnelliselta, että kaikki surullisuus ikäänkuin hälveni.

Ystäväni ennustus näytti liiankin pian toteutuvan. Vaikka hänen
mielentilansa muuttui yhä valoisammaksi, ikäänkuin uusi elämäninto olisi
sitä kirkastanut, kulki hänen tautinsa kuitenkin päivä päivältä kohti
kuolemaa.

Eräänä päivänä löysin hänet vuoteesta, missä hän nykyisin suurimmaksi
osaksi vietti päivänsä, innoissaan katselemassa, miten pikku poikani
Anton hänen kannettomasta viululaatikostaan oli tehnyt höyrylaivan, jota
hän kuljetti lattialla, käyden milloin missäkin vieraassa satamassa. Kun
tulin hänen luokseen, kertoi hän hymyillen, että hän oli käynyt kotonaan
Ruijassa ja taas leikkinyt sen rannoilla.

Vaimostani oli vähitellen tullut hänen ainoa sairaanhoitajansa. Hän kävi
ystäväni luona pari kertaa päivässä ja jäi istumaan hänen vuoteensa
ääreen. Hän piteli silloin mielellään vaimoani kädestä tai pyysi häntä
lukemaan jotakin vanhasta raamatusta. Hän etsi siitä tavallisesti
sellaisia kohtia Vanhasta Testamentista, missä puhutaan kahden ihmisen
välisestä rakkaudesta. Erityisen mielellään hän kuunteli kertomusta
Jaakobista ja Raakelista.

Vaimoni, joka vähitellen koko sydämellään oli kiintynyt sairaaseen
ystävääni, uskoi minulle eräänä päivänä, että hän luuli tietävänsä, mikä
häntä vaivasi; se ei voinut olla muu kuin onneton rakkaus.

Niin liikuttavan kauniina, kuin hän siinä lepäsi kuoleman lähestyessä,
hän ei koskaan ollut toista ihmistä nähnyt.

Hymy huulillaan makasi hän niin hiljaa, kuin olisi hän ajatellut
suloista kohtausta, johon hän oli kutsuttu tulemaan heti, kun hän oli
valmis jättämään ystävänsä täällä maan päällä.

Eräänä iltana hän pyysi vaimoani jäämään hänen luokseen.

Kello yhdeksän tultiin minua hakemaan, mutta päästyäni sinne hän ei
enään ollut elävien joukossa.

Hän oli pyytänyt vaimoani lukemaan hänelle erään kohdan Korkeasta
Veisusta, jonne hän oli pannut merkin. Se oli toinen luku, jossa sulho
ja morsian puhuvat keskenään ja joka alkaa sanoilla:

»Olen Saaronin ruusu ja laaksojen lilja» ja loppuu näin: »Kunnes päivä
päättyy ja varjot häipyvät, kulje, ole kuten metsävuohi, minun rakkaani;
tai kuten nuori peura Betherin vuorilla.»

Hän oli tahtonut kuulla tämän kahteen kertaan, mutta keskellä lukemista
hän oli hiljaa vaipunut ikuiseen uneen.

Ja siinä hän nyt lepäsi kauniina kuolemassa, hiljaa hymyillen kuin
tervehtisi hän pyhää lehtoa Betherin vuorien tuolla puolen.

Seuraavana keväänä oli eräällä haudalla kaupungin hautausmaalla
puuristi, jonka juurella kasvoi orjantappurapensas.

Siinä lepää ystäväni David Holst.

       *       *       *       *       *

Ikäänkuin johdatukseksi ystäväni elämäntarinaan löysin minä siihen
liitettynä erään luvun, josta osa näyttää olevan kirjoitettu myöhemmällä
ijällä. Se todistaa, miten syvästi hänen mielensä oli juurtunut
kotiseutuun ja millä rakkaudella hän oli kiintynyt siihen.



TOINEN OSA.



David Holstin muistiinpanot.

RUIJA JA RUIJALAINEN.


Jos ihminen, joka elää niin synkässä todellisuudessa kuin minä, uskaltaa
puhua mielikuvituksesta -- miten monta ja miten kaunista kuvitelmaa
onkaan särkynyt minulta täällä Kristianiassa, senjälkeen kun pari kolme
vuotta sitte jätin kotini Ruijassa ja tulin ylioppilaaksi -- miten
harmaa ja väritön onkaan maailma täällä etelässä, miten pienet ja
pikkumaiset sekä ihmiset että olot sen rinnalla, mitä olin kuvitellut!

Kävin eräänä iltapäivänä muutamien ystävien seurassa vuonolla
kalastamassa, ja me pidimme tietysti kaikki hyvin hauskaa -- kaikki
paitsi minä, vaikka erinomaisen hyvin osasin ikäväni peittää.

Minulla ei todellakaan ollut hauskaa!

Istuimme litteäpohjaisessa leveässä veneessä, jota he sanoivat
»proomuksi» ja joka muistutti pesuammetta. Me ongimme koko iltapäivän
sameassa vedessä muutaman kyynärän syvyydellä hienolla siimalla, ja
saimme yhteensä seitsemän, sanon seitsemän valkoturskaa -- ja sitte me
soudimme sangen tyytyväisinä kotiin.

Tämä kaikki ihan inhoitti minua; sillä samanlainen kuin tämä proomu
vailla köliä, jonka avulla se voisi kulkunsa ohjata, vailla purjeita,
joita ei voi ajatella siihen kunnolleen asetetuiksikaan, ilman
aallokkoa, jota se ei voisi edes kestääkään ja samanlainen kuin tämä
harmaa, samea, tyyni meri, jossa korkeintaan muutama pieni valkoturska
loiskii -- on minusta pohjaltaan koko elämä täälläpäin. Ei sillä missään
suhteessa ole muuta tarjottavana kuin tuollaisia pieniä turskanpoikasia.

Toisten siinä jutellessa muistui mieleeni kalaretki, jonka pienessä
kolmihankaisessa veneessämme kerran teimme kotiseutuni rannikolla
oleville Menninkäissaarille, kalaretki, missä _hän_ oli mukana -- miten
toisenlainen päivä, miten toisenlainen vene, miten toisenlaiset
seikkailut! Kuinka köyhää, yksitoikkoista ja seikkailutonta onkaan
kotiseutuuni verraten elämä näillä rikkailla, viljaa kasvavilla
savipelloilla, tällä höyrylaivasavun peittämällä Kristianian selällä tai
itse täällä kaupungissa!

Mutta jos minä lausuisin julki ajatukseni, niin nämä ylpeät ihmiset
saisivat suuret silmät.

Kun täällä puhutaan kalastuksesta, tarkoitetaan sillä muutamia laihoja
apajia, vähän turskaa ja muuta pientä kalaa.

Ruijalainen käsittää kalastuksen kuten kaiken muunkin tuhatkertaiseksi,
hän tarkoittaa Lofotein ja Ruijan miljoonia, ja sen lisäksi vielä lajien
ylenmääräistä moninaisuutta, valaskaloista alkaen, jotka suuret,
kohisevat kalaparvet edessään vettä ruiskuttaen temmeltävät salmissa,
aina kaikkein pienimpiin kaloihin asti.

Ainoa harvinainen kala, jonka täällä olen nähnyt ja jota siksi myöskin
aina katselen missä sen vain tapaan, on kulta-ja hopeakala, jota
pidetään lasikuvussa kuten kanarialintua häkissä; mutta sehän on
kotoisin toisesta, eteläisestä seikkailumaasta.

Puhuessaan linnuista ei ruijalainen myöskään, kuten ihmiset täälläpäin,
tarkoita jotakuta syötäväksi aijottua linturaukkaa, vaan hän ajattelee
ääretöntä, taivaantäyteistä karjaa, joka valkoisena hyökylaineena
kaareilee ilmassa lintuvuorien ympärillä ja suurena, kirkuvana,
temmeltävänä lumiryöppynä peittää hautomapaikat.

Hän ajattelee haahkaa, sorsaa, ranta-harakkaa uimassa vuonoilla ja
salmissa tai parvissa luodoilla istumassa, kalalokkeja, merikotkia,
kuikkia ilmassa kiitämässä, hän ajattelee sarvipöllöä ilkeästi ulvomassa
tunturirotkoissa -- sanalla sanoen, hän tarkoittaa kokonaista
lintumaailmaa, ja hänen on vaikea rajoittaa käsityksensä johonkin
yksinäiseen metsoparkaan, jonka sydämetön ihminen yllättää ja tappaa,
kun se auringon noustessa yli honkaisen harjan lemmitylleen kuhertelee.

Tämänseutuisten laihojen marjamaitten asemesta on ruijalaisella
peninkulmanlaajat muurainsuonsa.

Simpukoista pitkin pituuttaan köyhien rantamien sijaan muistuu hänen
mieleensä rannikko, jonne meri on mitä runsaimmin siroitellut
ihmeteltävän monimuotoisia, kaikenkirjavia näkinkenkiä.

Ruijassa ovat yleensä kaikki luonnonsuhteet ylen voimakkaat ja usein
äärimmäisyyteen asti toistensa vastakohtia.

Sillä on erämaansa, äärettömät, yksitoikkoiset kuten alkuaikoina,
jolloin siellä ei vielä ihmisiä asunut, mutta keskellä näitä erämaita on
sillä myöskin äärettömät luonnonrikkautensa. Sillä on aurinkonsa ja
kesäinen ihanuutensa, jonka päivä ei kestä kaksitoista tuntia, vaan
lakkaamatta yöt päivät kolme kuukautta, jolloin usein saa käyttää
naamaria suojana sääskiparvia vastaan.

Mutta tämän vastakohtana on sillä myöskin pimeä ja peloittava, yhdeksän
kuukautta kestävä yönsä.

Kaikki on siellä jättiläismäistä, mutta siellä ei ole äärimäisten
vastakohtien välillä noita vähäpätöisiä välimuotoja, joille rauhallinen
elämä täällä etelässä on perustettu; nuo suhteet soveltuvat, toisin
sanoen, paremmin mielikuvitukselle, seikkailuhalulle, uhkarohkeudelle,
kuin kylmälle järjelle ja hiljaiselle, tasaiselle toiminnalle.

Ruijalainen saattaa sentähden tänne tultuaan alussa tuntea olevansa
jonkinlainen Gulliver, joka on joutunut Lilliputtien maahan, eikä hän
yleensä oikein sovi yhteen asukkaitten kanssa, ennenkuin hän on
muodostanut vanhat totutut käsityksensä tämän köyhän, järkevän
todellisuuden mittakaavan mukaan, toisin sanoen, ennenkuin hän on
oppinut käyttämään järkeänsä mielikuvituksen asemesta.

Suksilla kuljeskeleva lappalainen poroineen, kainulainen, venäläinen --
puhumattakaan tuosta alati kiertelevästä, maalla hitaasta mutta veneessä
notkealiikkeisestä ruijalaisesta -- kaikki he ovat epäilemättä paljoa
mieltäkiinnittävämmät kuin yksitoikkoinen, kauraa viljelevä talonpoika,
jonka mielikuvitus tuskin ulottuu oman pellon ulkopuolelle muuta kuin
ihmettelemään, mitenkähän kaukaa hevonen sillä kertaa on takalistolta
haettava.

Rajuilmasta tai aalloista puhuessa ajatellaan täällä pientä myrskyä tai
aallokkoa, joka korkeintaan saattaa jossain määrin vahingoittaa satamaa,
ja mieltä järkyttävänä tapahtumana pidetään jonkun kömpelön merimiehen
hukkumista.

Minun mieleeni johtuu aivan toisenlainen kuva: tunturilta äkkiä vyöryvä
hirmu-myrsky, joka tempaa talot mukanaan -- senpätähden ne sielläpäin
sidotaankin köysillä kiinni kallioon -- Jäämerestä hyökkääviä aaltoja,
jotka hyrskyihinsä hautaavat luodot ja saaret ja monen sylen syvyydellä
taittuvat pohjaan ulottuviksi tyrskyiksi, niin että alus yhtäkkiä voi
keskellä merta tärähtää pohjaan ja pirstoutua.

Näen mielessäni joukon uljaita miehiä, jotka henkensä edestä laskettavat
myötämyrskyyn, pelastaakseen ei ainoastaan itsensä, vaan,
ponnistellessaan vaivalla hankitun, kalliin lastin puolesta, myöskin
kotona odottavien hengen; miehiä, jotka keskellä kuolemanvaaraakin
koettavat kumoon purjehtiville tovereille ojentaa auttavan käden. Minä
ajattelen lukemattomien pursien ja laivojen haaksirikkoa pimeinä
talvi-iltoina tyrskyjen ja kuohuvien laineitten keskellä, -- niin,
olisipa kerrankin hauska nähdä näitten aaltojen -- joita tavallisesti
tulee kolme peräkkäin, kolmas pahimpana -- tulla rynnistävän,
vaahtopäiset harjat korkeammalla kuin tullirakennusten katot, ja, ehkäpä
harjallaan vielä maihin pyrkivä purje-alus, kiitävän Kristianian
rauhalliseen, kapeaan satamaan, lennättäen laivat mukanaan keskelle
kaupunkia ja tuoden seurassaan mahtavan, huikean puhurin, joka
pyyhkäisisi talot katottomiksi.

Jos ne kerran tulevat, niin tiedän kyllä, että minua ne hakevat, minua,
kaupungin sivistykseen hautautunutta kaukonäkijää, jonka he arvelevat
itselleen kuuluvan. Mutta kaikesta huolimatta ehkä minä silloin,
hetkeksi unohtaen kuolemankauhun, tervehtisin niitä kotiseudulta
saapuvina ystävinä, vaikka ne tulevatkin vieritellen ruumiita ja hylkyjä
hartioillaan.

Ne näyttäisivät kerrankin kaikille näille sivistyneille pikkueläjille
täällä kaupungissa mahtavan meren koko kaameassa suuruudessaan, ja
valaisisivat hiukan merensuolaamaa kuolemankauhua heidän elämänsä
kelmeyteen.

Tekisipä mieleni nähdä valaskala puserrettuna Prinssi-ja Tullikadun
väliin tuijottamassa jonkun ylimmässä kerroksessa asuvan perheen
huoneisiin tai haaksirikkoutunut merihirviö, jota hienot,
kultakalunaiset konstaapelit koettavat kuljettaa raastupaan.

Tahtoisin myös nähdä kaupungin teatteriarvostelijani, jotka ovat
tottuneet kerran pari viikossa laulunäytelmissä näkemään mitä
pöyristyttävimpiä tapahtumia, lornetti nenällään seisovan katselemassa
tuollaista merinäytelmää, joka yhdellä kertaa tulvaansa hautaisi kaikki
heidän arvostelijakäsitteensä ja mustepullonsa, näyttäen heille
kuolemankauhun koko musertavassa vakavuudessaan.

Mitenkähän paljon kasvaisikaan sellaisen arvostelijan kyky käsittää mitä
runoudessa ja sen kaipuussa on suurta ja mahtavaa, jos hän kerrankin
elämässään näkisi »Ratsastajan»[1] myrskypäivänä 1,700 jalan korkuisena
rynnistävän etelään päin suoraan merentyrskyihin, jolloin hänen
hartioillaan vaippa liehuu pohjoista kohti ja katselija aivan selvään on
näkevinään paitsi itse mahtavaa urosta myöskin hevosen pään, korvat,
kaulan, suitset ja mahtavan rinnan.

[1] merkillinen tunturivuori Ruijassa.

Tänne pohjoiseen on myöskin kansan mielikuvitus aina jumalaistarujen
ajoilta asti sijoittanut kaikkien pahojen voimien tyyssijan. Siellä ovat
lappalaiset noitatemppujaan harjoittaneet ja istuttaneet kalmistoja, ja
siellä synkän, talvipimeän, hyrskyävän Jäämeren rannoilla elävät
tavallaan vieläkin nuo muinaisaikojen, maailman viimeisiin ääriin
karkoitetut jumalat, nuo pirulliset, hirvittävät, puoleksi muodottomat
pimeyden vallat, joita vastaan Asajumalat taistelivat, mutta jotka vasta
Pyhä Olavi voitokkaalla, välkkyvällä, ristikahvaisella miekallaan
lopullisesti sai kukistetuiksi.

Kaikki tämä, minkä ihminen, eläessään keskellä sivistystä omalla
varmalla konnullaan, niin helposti taikauskona työntää luotaan -- mutta
joka sittekin yhä vielä luonnonvoimain tavoin elää kansassa -- muodostuu
kansan mielikuvituksessa täällä etelämpänä aivan toisenlaiseksi,
melkeinpä nukkemaisen pieneksi.

Pientä pelkoa herättävät täällä kaikenlaiset pikkupeikot, hyväntahtoiset
menninkäiset tai lemmensairas Ahti, jotka siellä kotipuolellani
pohjoisessa liikkuvat pihoilla kuin kesyt kotieläimet ainakin.

On sielläkin hyväntahtoisia maanalaisia, jotka ihmisten rinnalla
kaikessa rauhassa harjoittavat kalastusta ja metsästystä.

Mutta sen lisäksi luo luonnonkauhu koko lauman pahoja henkiä, jotka
houkuttelevat ihmisiä luokseen, hukkuneitten miesten haamuja, jotka
ikävöivät lepoa kristityssä maassa hiisiä, meritursaita, jotka talviöinä
veneenpuoliskoaan soutaen ilkeästi kirkuvat merellä. Moni todellisessa
hengenvaarassa ollut on näitten tähden jäänyt pelastumatta, ja
kaukonäkijöille ne näyttäytyvät.

Mutta joskin luonnon mahtava ylivoima musertavana ja ahdistavana uhkaa
elämää näillä talvipimeillä, vaahtoisilla rajarannikoilla, jotka
yhdeksän kuukautta peittää alituinen hämärä, niin että aurinkoa ei
kolmeen kuukauteen kertaakaan näe ja ihmisten mieli käy pimeänaraksi --
niin on Ruijassa myöskin toisena äärimäisyytenä ihan vastakkainen
luonto, on helteinen, läpikuultava, tuoksujen täyttämä, tuhansissa
värivivahduksissa säteilevä kesäluonto, missä ääni kaikuu yli
vedenpinnan 10--12 peninkulman päähän, missä tunturit peittää
ruskeanvihreä ruoho aina huippuun asti -- Lofotenissa 2000 jalan
korkeuteen -- missä matalakasvuiset koivut koristavat rinteitä ja
vuorenhalkeamia kuin valkopukuiset, leikkivät nuoret tytöt, missä
mansikan ja vadelman tuoksu voimakkaammin kuin missään muualla täyttää
ilman ympärilläsi, kun paitahihasillasi kuljeskelet lämpimässä, ja päivä
on niin helteinen, että mielesi tekee kylpemään tuonne läikkyvään,
päivänpaisteiseen, pohjaan asti läpikuultavaan mereen.

Täällä tavattavien kasvien voimakkaan värin ja tuoksun ovat oppineet
selittäneet johtuvan siitä kirkkaasta valosta, joka auringon ollessa
taivaalla ympäri vuorokauden täyttää tunturi-ilman. Siksi ei myöskään
missään saa poimia niin tuoksuvia mansikoita ja hallaimia eikä taittaa
niin lemuavia koivunoksia kuin täällä.

Näissä Ruijan tunturilaaksoissa, jos missään, on kesän aikana ihana
idylli löytänyt tyyssijansa.

Tuntuu siltä, kuin tahtoisi aurinko silloin suudella luontoa vielä
herttaisemmin siksi, että aika, jolloin saavat olla yhdessä, on niin
lyhyt, kuin tahtoisivat molemmat unohtaa, että kohta taas eron hetki
lähenee. Silloin nousee yhtäkkiä kuin ihmeen kautta nurmelle ruoho, ja
runsauttaan tuhlaten puhkeavat sinikellot, voikukat, päivänkakkarat,
orjantappurat, mansikat ja hallaimet jokaisen puron reunalla, jokaisella
mättäällä ja rinteellä; silloin surisee ruohossa sadoittain erilaisia
hyönteisiä aivan kuin troopillisissa maissa; silloin viedään lehmät,
hevoset ja lampaat läpi laaksojen ylös rinteille, ja tuntureiltaan
saapuu lappalainen laaksoihin juottamaan porojaan joissa; silloin
punertavat peninkulmanlaajat muurainsuot; silloin vallitsee
päivänpaisteinen rauha jokaisessa majassa, missä kalastaja nyt istuu
kotona perheensä luona paikkailemassa verkkojaan talveksi; silloin on
Ruijassa ihana kesä, sellainen, jota harvassa seuduin tapaa, silloin
siellä vallitsee luonnonilo ja rauha ehkä armaampi kuin missään muualla.

Tämä luonnon hivelevä hempeys on sekin painanut leimansa ruijalaiseen.
Milloin hänellä vain on siihen tilaisuutta, hän mielellään elää ja
pukeutuu hyvästi ja asuu hauskasti; mitä ruokiin tulee hän on oikea
herkkusuu. Turskankielet, metsähanhenpoikaset, poronydin, suolatut
kuningaskampelat, taimenet, lohet ja kaikenlaiset erinomaiset merikalat,
jotka tarjotaan maksoineen mätineen, ovat hänen jokapäiväisenä
ruokanaan.

Sekä lappalainen että ruijalainen talonpoika on sitäpaitsi lapsellisesti
mieltynyt kaikenlaisiin makeisiin, ja hänen mieliherkkunsa »siirappi
puuronkastikkeena» on yleisesti tuttu.

Kasvaneena luonnossa, jossa on niin monta mahdollisuutta ja vastakohtaa
ja jonka sävelasteikossa on tuhansia odottamattomia vivahduksia,
kaikkein villeimmästä ja suurenmoisimmasta alkaen aina kyyneliin saakka
liikuttavaan, viehättävään ja hurmaavaan, on ruijalainen yleensä
hyväpäinen ja sukkela, tapaapa hänessä usein sekä nerokkaisuutta että
mielikuvituksen runsauttakin.

Ollen mielialoille altis hän helposti antautuu hetken vaikutuksille. Jos
sinun kasvoillasi on päivänpaistetta, saa se helposti päivänpaisteen
hänenkin kasvoilleen syntymään.

Mutta ei pidä hänen suhteensa erehtyä luulemalla hänen
hyväntahtoisuuttaan yksinkertaiseksi herkkäuskoisuudeksi -- ja tämä
erehdys on sangen yleinen täälläpäin. Hänen sielunsa sisimmässä väijyy
hänen tietämättään aina hiljainen epäluulo aivan kuin valpas merilintu,
joka sukeltaa mereen vielä sankkiruudin välähtäessäkin ja ennenkuin
kuula on ennättänyt iskeä vedenpintaan siinä kohdin, missä se vielä
äsken kellui.

Kaikkea odottamatonta, kaiken mahdollisen mahdollisuutta on hän, luonnon
yhteydessä eletyistä lapsuus-vuosista asti, tottunut pitämään jokaista
rauhallista hetkeä uhkaavana miekkana, ja tämä vaisto seuraa häntä hänen
seurustellessaan ihmistenkin kanssa.

Sillä aikaa kun sinä puhut hänen kanssaan, hän ehkä siten sukeltaakin
sieluusi, sinun aavistamattasi, kerta toisensa jälkeen, ja ilman että
mieliala siitä häiriytyy.

Hän tekee sen, vaikka hän onkin kyyneliin asti liikutettuna -- se on
hänen luontonsa ja sitä hän ei heitä vaikka olisikin vaihtanut
luonnonelämänsä sivistyneihin oloihin. Hän väistyy syrjään, hiipii
mielikuvituksellaan ja valppaalla epäluulollaan ajatuksiisi tarkastaen
niitä joka puolelta -- niin, oikean nerokkaan ruijalaisen minä uskon --
itse olen sellaiseen liian väsynyt ja välinpitämätön -- sinun
aavistamattasi kädet taskussaan voivan sukeltaa sisimpiin ajatuksiisi,
otsasta sisään ja ulos takaraivosta.

Etsiväksi poliisiksi ja valtiomieheksi hän sopisi erinomaisesti, jos
hänessä vain olisi hiukan enemmän tahdonlujuutta eikä hän olisi niin
lapsellisen altis hetken vaikutuksille; mutta siinä onkin hänen heikko
puolensa.

Puhun tästä syvälle juurtuneesta kansanluonteen piirteestä sellaisena,
kuin se esiintyy tyypillisissä luonteissa, enkä sillä tahdo sanoa, ettei
Ruijassa olisi lujaluontoisiakin miehiä -- sellaisia on, ja ne
karaistuvatkin täällä ehkä paremmin kuin muualla ja kohoavat todelliseen
suuruuteen.

Alkuperäisessä ruijalaisessa suvussa on luullakseni aina muutama pisara
lappalaisverta.

Muutkin ovat tehneet sen huomion, että missä taru kertoo Helgelannin
etevimpien talonpoikaissukujen polveutuvan puolihiiseistä ja
vuorenjättiläisistä, tarkoitetaan sillä lappalaista syntyperää. Meidän
kuningassukumme polveutuvat lappalaisista, ja »Fin» oli arvossa pidetty
nimi, jota on kantanut moni maamme parhaita miehiä, kuten esim. Fin
Arneson[1].

[1] »Fin»-sanalla tarkoittaa norjalainen lappalaista, suomalaista taas
hän kutsuu »Kvæn»'iksi.

Harald Kaunotukka ja Erik Verikirves naivat lappalais-tyttöjä.

Tuo salaperäinen, puoleksi aistillinen vetovoima, jota pidettiin näille
ominaisena, olikin vain suuren, läpi aikojen kahden vierasten
kansanainesten välillä tapahtuneen yhtymisen eroottinen ilmaus: siinä
olivat yhtyneet vaaleatukkainen, sinisilmäinen, ylevä ja arvokas
pohjanmies ja tumma ruskeasilmäinen, vilkas, mielikuvitukselle altis,
luonnon salaperäisyyttä uhkuva, mutta heikkoluontoinen, sorrettu
lappalainen, joka vielä tänäkin päivänä suksillaan kuljeskellen laulelee
surumielisiä laulujaan monen norjalaisen mielessä, vaikkei tämä
rotuylpeydessään edes aavistakaan olevansa sukua sille kansalle.

Muuten ilmenee minun kokemukseni mukaan suuri eroitus, mikäli tuo
sekoitus on tapahtunut heikon lappalaisen tai rotevan, voimakkaan,
itsepäisen suomalaisen eli kainulaisen kanssa. Siinä on ero kuin mollin
ja duurin välillä samassa musiikkikappaleessa.

Lappalaissekoituksella on ollut ratkaiseva merkitys nykyisen Norjan
kansan henkisiin ominaisuuksiin nähden.

Kainulaisnorjalainen sekoitus on luonut tarmokkaita, loogillisia,
uhkamielisiä ja toimintakykyisiä ihmisiä. Se on varmaankin suuressa
määrin terästänyt meidän östlantilaisen ja trondjemilaisen heimomme.
Ruijassa on sitävastoin pääasiallisesti lappalaissekoitus ollut
vallitsevana ja sen mukaan on kansanluonnekin muodostunut.
Kainulais-norjalainen on ruijalaisen luonnon herra, lappalaisnorjalainen
taipuu sen alle ja kärsii sen ylivoimasta.

Ruijalaisen luonnon vastakohdat ovat siksi voimakkaat ja äärimäiset,
että sen keskuudessa elävä ihminen aina on murtumisen vaarassa.

Synkkämielisyydellä ja surunvoittoisuudella, joka siellä valtaa itse
kansanmiehenkin ja joka niin usein johtaa mielenvikaisuuteen ja
itsemurhaan, on varmaankin syvät juurensa näissä luonnonsuhteissa:
pitkissä pimeissä talvissa raskaine mahtavine näkyineen, jotka painavat
sielun yksinäiseen valonkaipuuseen, voimakkaissa, äkkinäisissä
vaikutelmissa, jotka sekä valoisana että pimeänä vuoden aikana liian
syvästi järkyttävät sielun sisimpiä herkkiä kieliä.

Olen ajatellut näitä asioita ehkä enemmän kuin muut, samalla kun itse
puolestani olen niistä kärsinyt, ja minä ymmärrän -- vaikka taasen, mitä
itseeni tulee, en sitä ollenkaan ymmärrä -- miksi »second sight», kyky
nähdä henkimaailmaan, »kaukonäköisyys», joksi sitä Ruijassa sanotaan,
siellä kuten Själlannin-ja Orkney-saarillakin ilmenee sukuominaisuutena
kulkien perintönä polvesta polveen. Ymmärrän, että se on sielunsairaus,
jota ei voi lääkkeillä, ei järjen eikä tahdon voimalla parantaa.

Ihminen syntyy varustettuna paitsi kahdella terveellä silmällä vielä
kolmannellakin ikkunalla sielunsa kammiossa, mistä hän voi nähdä
maailmaan, jota muut vain aavistavat, mutta jonne hänen on pakko
katsella, milloin se häntä kutsuu; sitä ikkunaa ei voi tukkia kirjoilla
eikä millään järkeilyllä, sitä ei voi muurata kiinni edes keskellä
valistunutta pääkaupunkia eläessä, korkeintaan sen voi hetkeksi peittää
jollakin unohduksen verholla.

Oi, kun muistelen, miten minä kotona Ruijassa kuvittelin kuninkaan
linnan Kristianiassa huippuineen ja torneineen mahtavana kohoavan yli
kaupungin ja kuninkaan miesten kultaisena jonona kulkevan
linnankartanosta aina valtaistuinsaliin asti, tai miten olin kuulevinani
Akerhusin linnoituksesta tykkien jyskeellä ilmoitettavan kuninkaan tulon
sotamusiikin ja kuninkaallisten käskyjen myrskyn lailla täyttäessä koko
ilman. Kun muistelen, miten minä kuvittelin »valon korkeata suojaa»,
yliopistoa, suureksi, valkoiseksi liituvuoreksi, jonka ikkunoissa hohti
alituinen auringonpaiste, tai miten minä mielessäni kuvailin
suurkäräjäsalia ja niitä miehiä, jotka siellä toimivat ja joiden nimien
maine mielikuvituksen suurentamana levisi tänne asti, mahtavasti kaikuen
kuin olisi kunkin nimen kunniaa julistanut suuri, kajahtava kello --

Kun vertaan sitä, mitä silloin mielessäni kuvittelin, siihen »meidän
pieniin olosuhteisiin nähden kylläkin hyvään todellisuuteen», jossa minä
nyt elän ja liikun, niin tuntuu kuin kuvitelmieni muodostama tuulentupa,
korkea kuin Snæhætten, kaatuisi ylitseni.

Olen siis parinkymmeneen ikävuoteeni asti elänyt yksinomaan
ruijalaisessa satumaailmassa ja oikeastaan vasta äsken herännyt
todelliseen elämään. Olen ollut omaan mielikuvitukseeni lumottu.

Jos minä kertoisin tämän kaiken jollekulle, niin hän, sitä varmemmin
mitä järkevämpi mies hän olisi, arvelisi erinomaisen
ylioppilastutkintoni suhteen ilmeisen erehdyksen tapahtuneen. Mutta mitä
teoreettiseen väittelyyn ja mitä tietoihin tulee on minulla, Jumalan
kiitos, yhtä hyvät lahjat kuin useimmilla muillakin. Tiedän myöskin,
että minulla tässä suhteessa on pari notkeita airoja, joilla niin kauas
kuin haluan, karille joutumatta soudan veneeni läpi käytännöllisen
elämän.

Veneeni lastia, joka milloin on äärettömän raskas, milloin taas
hurmaavan suloinen, ei kukaan saa nähdä.

Tunnen sanomatonta halua itkeä unohduksiin koko ruijalaisen tarinani, ja
sen tekisinkin, jos samalla voisin itkeä koko elämäni kuiville. Mutta
miksi minä toivoisin kadottavani kaiken kauniin, kaikki haaveeni, kun
minun kuitenkin kuolemaani asti täytyy kantaa taakkaa, joka on
hartioilleni pantu?

Helpoituksekseni olen minä hiljaisina hetkinä kuvaileva nuoruuteni
muistoja tuolta kotiseudultani, jonka niin harva täälläpäin ymmärtää.

Tämä on sielultaan sairaan miesraukan kertomus, joka sisältää enemmän
omia vaikutelmia kuin ulkonaisia tapahtumia.



KOLMAS OSA.


Ensimäinen luku.

KOTI.


Isäni oli maakauppias ja omisti ...venin kaupan Länsi-Lofotenissa.
Oikeastaan hän oli kotoisin Trondjemista, mistä hän varattomana poikana
oli tullut tänne pohjoiseen kauppalaivassa, joka kuten trondjemiläisten
laivojen on tapana, oli lähtenyt kalastusajaksi Lofoteniin kauppaa
tekemään. Nuoruudessaan hän oli saanut paljon kovaa kokea ja oli jonkun
aikaa ollut tavallisena kalastajanakin muutamassa venekunnassa, kunnes
hän vihdoin pääsi kauppa-apulaiseksi rihkamakauppias Erlandsenille,
jonka vävyksi hän myös sittemmin tuli.

Isäni oli miehuutensa ijässä kaunis mies, tummaverinen ja
mustatukkainen; terävät kasvojenpiirteet ilmaisivat tahdonlujuutta,
kooltaan hän oli lyhyenlainen. Hän kävi aina puettuna ruskeaan paksuun
merimiestakkiin sekä käytti kiiltonahkahattua. Luonteeltaan hän oli tyly
ja itseensä sulkeutunut; sanottiinpa häntä kovasydämiseksikin mieheksi,
jommoiseksi hänet lienee tehnyt elämän kova koulu. Tämä hänen luonteensa
ei kyllä hankkinut hänelle montakaan personallista ystävää, mutta
toiselta puolen se oli omiaan tuottamaan hänelle mitä suurinta luottoa
kauppa-asioissa, joissa hän oli täsmällinen ja kätevä, vaikka hän
viimeiseen asti pitikin kiinni siitä, mikä hänen käsityksensä mukaan
todella oli hänelle tuleva. Häntä pelättiin eikä kukaan mielellään
tahtonut joutua riitaan hänen kanssaan.

Se, minkä ihminen kokee ennen kahdeksatta vuottaan, jää tavallisesti
hänen mieleensä vain ohivilahtavina kuvina, mutta sen sijaan nämä kuvat
eivät koskaan elämässä hälvene.

Sellaisen kuvan minä olen säilyttänyt onnettomasta äitiraukastani.
Tunnen hänet siitä kuvasta paljoa paremmin kuin kaikesta, mitä myöhemmin
on minulle hänestä kerrottu ja minkä mukaan hän lienee ollut solakka,
kalpea ja heikkorintainen nainen, jolla oli vaalea tukka ja suuret,
lempeät silmät. Myöskin kuuluu hän olleen hyvin hiljainen ja
surumielinen.

Hän oli Erlandsenin ainoa tytär ja joutui naimisiin isäni kanssa tämän
vielä ollessa hänen palveluksessaan, ja kerrottiinpa, että Erlandsen
itse oli pannut toimeen tämän naimis-kaupan, koska hän sen kautta luuli
parhaiten voivansa turvata tyttärensä tulevaisuuden.

Oli lämmin kesäpäivä. Niityllä seisoivat heinämiehet paitahihasillaan
kaataen heinää pitkillä viikatteillaan; minä seurasin äitiä, joka sukkaa
kutoen kulki heidän ohitsensa. Yläpuolella aitaa kohosi paljas
kalliolohkare, jonka toisella puolella äidillä oli istuinpenkki. Lähellä
olevassa kiviröykkiössä kasvoi vadelmia, ja ihan penkin vieressä oli
muutamia koivuja. Ryömiessäni siinä kivien välissä marjoja noukkiakseni
kutsui isä äitiä luokseen.

Kun hän oli lähtenyt, lähestyi minua toiselta puolen pitkä, kalpea
nainen, joka näytti olevan äitiä vanhempi; hänellä oli musta puku,
kaulassa valkoinen poimutettu pystykaulus. Hän katsoi ystävällisesti
minuun ja ojensi minua kohti orjantappuraruusun, joka hänellä oli
kädessään.

En ollenkaan pelännyt häntä, eikä hän sitä paitsi tuntunut vähääkään
vieraalta. Samassa hän nyökkäsi päätään surumielisesti aivan kuin
jäähyväisiksi ja poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

Kun äiti palasi, kerroin hänelle, että kiltti vieras nainen sillä aikaa
oli käynyt luonani; mutta varmaan hän oli hyvin suruissaan ja nyt hän
oli jo mennyt.

Äitini -- muistan sen kuin olisi se vasta äsken tapahtunut -- seisoi
tuokion hievahtamatta, kalmankalpeana ja tuijotti minuun, silmissään
ääretön kauhu, aivan kuin kuolema olisi meitä molempia uhannut; sitte
hän äkkiä tavoitti päätään käsillään ja vaipui tunnottomana maahan.

Olin liian pelästynyt voidakseni huutaa, mutta olen muistavinani, että
kun näin hänen makaavan siinä hengettömänä ruohikossa penkin vieressä,
heittäydyin hänen vierelleen ja huusin: »Äiti!»

Kohta sen jälkeen olin juosten tullut isän luokse, joka paitahihasillaan
seisoi niittämässä muiden joukossa, ja olin nyyhkyttäen kertonut, että
nyt on äiti kuollut.

Siitä hetkestä asti oli äitini mielipuoli.

Useita vuosia täytyi häntä lakkaamatta pitää suljettuna omaan
huoneeseensa, ja isällä oli varmaankin monta raskasta hetkeä.

Myöhemmin hänet vietiin Trondjemiin mielenvikaisten hoitolaan, missä hän
kahden vuoden perästä kuoli tulematta silmänräpäykseksikään järkiinsä.

Siihen aikaan piti minusta huolta vanha Kainulais-Anna, rokonarpinen
miesmäinen akka, jolla oli pienet ruskeat silmät, suorat harmaat hiukset
sekä noitamaisen terävät piirteet ja joka tavallisesti kuljeksi
savipiippu suussa. Hän oli hoitanut äitiä lapsena ja oli koko sielullaan
häneen kiintynyt. Kun äitini joutui mielenhäiriöön, rukoili hän
hartaasti, että saisi häntä vartioida ylhäällä sinisessä salissa; mutta
huomattuaan, että hänen läsnäolonsa erikoisesti kiihotti sairaan mieltä,
ei sitä enää voitu sallia. Isää ei äiti myöskään sietänyt nähdä, ja
minua ei uskallettu viedä hänen nähtäväkseenkään.

Vanha Kainulais-Anna oli ollut äitini ainoa uskottu tässä maailmassa.
Hän oli perin kummallinen ja ylenmäärin taikauskoinen. Hänen
vakaumuksensa mukaan asustivat peikot ja meritursaat ranta-aitoissa ja
venevajoissa yhtä varmasti kuin isäni asui päärakennuksessa, ja tunturin
juurella sataman itäpuolella harjoittivat maanalaiset näkymätöntä
kalastustaan ja metsästystään yhtä varmasti, kuin isäni julkisesti
harjoitti sitä lahden poukamassa.

Kainulais-Anna oli varmaankin salaperäisellä taikauskollaan pannut
äiti-raukkani pään pyörälle, samoin kuin minunkin. Aamusta iltaan asti
oli lakkaamatta otettava huomioon kaikenlaisia merkkejä ja enteitä, ja
hänen kasvoissaan oli aina jonkinlainen levoton ilme, aivan kuin hänen
alituiseen olisi pitänyt olla varuillaan jotakin pahaa vastaan. Kun
jokin vene oli tulossa, oli heti käännyttävä merelle päin, syljettävä
sekä lausuttava muutamia loihtusanoja meripeikkoja vastaan. Hän saattoi
nähdä jokaisen ihmisen haamun eli henkiseuraajan. Siksi ei koskaan heti
jonkun lähdettyä saanut sulkea ovea hänen jälkeensä, ja aina hän
edeltäpäin aavisti milloin isä oli palaava kotiin joltakin matkalta.

Kun Kainulais-Annaa ei enää laskettu siniseen saliin äidin luokse, hän
salaa harjoitti kaikenlaisia noitatemppuja oven ulkopuolella. Muistan
miten minä kerran portaissa seisoessani näin hänen kumartelevan ja
notkistelevan polvia ja sillä välin vetäsevän sylkeä oveen sekä
mutisevan jotakin, kunnes minä vihdoin kauhuissani juoksin tieheni.

Kuulin hänen usein loihtusanojensa joukossa mainitsevan permalaisten
vanhan jumalan, joka näiltä pohjan periltä ei ole niinkään hävinnyt kuin
ehkä luulisi, vaan jolla vielä tänäpäivänä siellä täällä Lapin
tunturilakeuksilla on uhrikivensä. Lappalaisten jumalaa vastaan -- ja
sen hän pelkäsi saapuvan jokaisessa maihin laskevassa lappalaisveneessä
-- oli hänellä myöskin loihtusanansa. Nähtävästi hän salaperäisissä
manauksissaan, joilla hän koetti voittaa lappalais-noituuden, sekoitti
kainulaiset ja kristityt jumalat.

Tällaisten vaikutusten alaisena elin minä lapsuuteni ajan.

Pappila, jonka vieressä valkoinen kirkko tornineen kohosi, sijaitsi vain
pienen matkan päässä meiltä, meren rannalla lahden oikealla puolella --
jos nimittäin katseli sitä meidän kaupasta käsin, joka taas sijaitsi
aivan lahden perukassa.

Pappilassa oli kotiopettaja -- me kutsuimme häntä aina ylioppilaaksi.

Minä kävin siellä joka päivä lukemassa papin kahden lapsen seurassa,
joista toinen, vilkasluontoinen poika Kaarlo oli vuotta minua nuorempi
eli kolmannellatoista, kun taas hänen sisarensa Susanna oli minun
kanssani aivan samanikäinen. Hän oli sinisilmäinen, vallaton tyttö,
jonka tuuhea, kellertävä tukka aina valui otsalle ja joka, niin pian
kuin ylioppilas käänsi selkänsä, iski silmää ja virnisteli meille
toisille saadakseen meidät nauramaan.

Kotiopettaja oli näet hyvin ankara, ja me pelkäsimme häntä suuresti.
Nauruhalu, joka tällöin kiusasi meitä ja jonka tähden emme uskaltaneet
katsoa toisiimme, koska pelkäsimme purskahtavamme ilminauruun, oli
oikeastaan kaikkea muuta kuin hauskaa, sillä joka kerta kun tuollainen
naurunkohtaus meidät yllätti, tuotti se meille pahoja seurauksia;
ensiksikin oli tukkamme vaarassa eikä korvapuustejakaan säästetty, ja
toiseksi ilmestyi todistuskirjoihimme pitkiä valituksia huonosta
käytöksestämme.

Susanna osoittautui tässä suhteessa usein aivan armottomaksi. Asia oli
näet kehittynyt niin pitkälle, että hän toista silmää vain hiukan
räpäyttämällä saattoi meidät sellaiseen jännityksen tilaan, että me
kasvot tulipunaisina kuin heloittavat omenat istuimme siinä
liikkumattomina kirjoihin tuijottaen, kunnes voimat vihdoin pettivät.
Erittäinkin hän koetti saada minut viekoitelluksi, vaikka hän hyvin
tiesi, että sain sen kotona kalliisti maksaa; sillä isäni oli ankara
mies, joka ei ollenkaan ymmärtänyt lapsia.

Lomahetkinä leikimme me yhdessä hartaammin kuin monetkaan lapset.

Tuon synkän, ankaran elämän rinnalla kodissani, missä isä joko liikkui
kauppa-asioissa tai istui työhuoneessaan, missä sinisestä salista vähän
väliä kuului mielipuolen äiti-raukkani huuto ja kirkunta ja missä
Kainulais-Anna peuhasi melkein kuin paha henki, -- olivat pappilanlasten
seurassa vietetyt leikkihetket minulle kuin elämä jossakin toisessa,
iloisessa, auringonpaisteisessa maailmassa.



Toinen luku.

RANNASSA.


Niin mieluisia leikkipaikkoja eivät Etelä-Norjan rannikot tarjoa
lapsilleen kuin nuo pohjoiset rannat ruijalaisille. Erittäinkin luoteen
aikana on siellä puolen merenpohja kuivana paljon pitemmälle kuin
täälläpäin.

Saventapaisen hiekkapohjan on vesi silloin jättänyt aivan paljaaksi;
ainoastaan siellä täällä on vesilätäkkö, jossa kalanmaimaset
uiskentelevat, ja kauempana veden rajassa astuskelee jokunen rantalintu
tai istuu yksinäinen kalalokki kivellä. Aaltojen uurtama hieno hiekka on
täynnään pieniä kyhmyjä, joiden pinnalle suuri kastemato maahan
kaivautuessaan on jättänyt kiemurtelevia jälkiä. Kivien tai
ruohotukkojen suojassa piilottelevat pienet vikkelät, läpikuultavat
katkantapaiset äyriäiset, jotka kiinnitavoiteltaessa nuolina
sujahtelevat matalassa vedessä. Pikkupojat näet käyttävät niitä syöttinä
onkiessaan turskanpoikasia nuppineulakoukuillaan.

Korkealle ruohoiselle rantatörmälle muutamien isojen kivien väliin
rakensimme me kolmisin litteistä kivenlohkareista kauppatalon
ranta-aittoineen, venevajoineen ja laitureineen.

Vajassa meillä oli kaikenlaisia veneitä, pieniä ja isoja, neliairoisesta
ruuhesta aina viisihankaiseen asti, jotkut puusta tai kaarnasta, toiset
veneenmuotoisista isoista näkinkengistä. Meidän ylpeytenämme oli iso
alus, -- paikattu kaukalo, jossa oli masto ja puolikansi ja jota aina ja
alati varustettiin Bergenin markkinoille purjehtimaan; se ei suinkaan
ollut muodoltaan soreimpia, ja muistan vielä, miten useasti kirkossa
istuessani kuvittelin mielessäni, että tuo komea, täydellisesti rikattu,
tykeillä varustettu laiva, joka riippui ylhäällä kirkon holvikatossa,
oli meidän, ja miten minä papin saarnatessa suunnittelin kaikenmoisia
purjehdusretkiä, joita Kaarlo mutta erittäinkin Susanna suuresti
ihmetellen katselivat. Tuo laiva oli ainoa, mikä siihen aikaan puuttui
onnestani.

Lahden perukassa isän laiturin vieressä oli jyrkkä juumanrinne, missä
loppupuolella kesää liikkui parvittain turskanpoikasia ja muuta pientä
kalaa, ja siellä me pojat harjoitimme kalastustamme pellavasiimaan
kiinnitetyllä nuppineulakoukulla. Kalat me sitte perkasimme ja
ripustimme ne halaistuina kuivamaan seipäisiin, jotka olimme
pystyttäneet oman kauppatalomme edustalle, ja valmistimme niistä siten
kuivattua kalaa; maksan jätimme taas pahentumaan pieniin puukaukaloihin,
kunnes se oli muuttunut merirasvaksi. Kummankin tavaralajin me sitte
asianmukaisella tavalla panimme varastoon ranta-aittaamme lähettääksemme
ne myöhemmin laivassa Bergeniin, ja totta tosiaan teimme me työtä,
askaroimme ja ahersimme tässä leikissä yhtä uutterasti ja hartaasti,
kuin konsanaan vanhemmat työssään, vaikka ainoa todellinen hyöty minkä
siitä saimme, olikin vain auringonpaiste, josta ruskettuneet kasvomme
saivat nauttia.

Kaarlo oli hentorakenteinen poika, joka enimmäkseen kaikessa noudatti
tarmokkaamman sisarensa esimerkkiä. Kummallakin pappilan lapsella oli
tuuhea keltainen tukka. Susannan päässä se oli kähertyneenä niin
rikkaihin kiharoihin, että koko pää näytti kultakehänä välkähtelevän
joka kerran kun hän sitä liikahutti -- ja se tapahtuikin vähän väliä,
kun hän niskaansa nykäisten koetti estää kiharoitaan valumasta otsalle.
Kummallakin lapsella oli niinikään hieno, vaalea hipiä ja kauniit
siniset silmät. En tiedä, oliko Susanna ijäkseen pitkä vai lyhytkö --
minun silmissäni hän oli ainakin yhtä pitkä kuin minä itse, vaikka hän
todellisuudessa lienee ollut päätä minua lyhyempi. Ihailuni lienee
täyttänyt sen mikä mitasta puuttui.

Näen hänet edessäni kun hän sunnuntaisin kulki kirkkoon äitinsä seurassa
-- äiti oli pieni, kalpea, tummapukuinen, uuttera nainen, joka aina
paitsi sunnuntaiaamupäivisin kutoi pitkää, ikävää sukkaa. Susanna kulki
pitkin hiekkaista kirkkotietä, yllään valkoinen tai sininen hame,
päässään tumma paimenhattu, kädessään pieni valkea nenäliina käärittynä
vanhan ison virsikirjan taakse ja jalassa valkeat sukat sekä kengät,
joissa nauhat kulkivat ristiin nilkan yli. Kauniimpaa pukua kuin nämä
Susannan pyhävaatteet ei mielestäni koko maailmassa ollut.

Kirkossa istui papinperhe ensimäisessä penkissä aivan saarnatuolin
juurella ja me -- isäni ja minä -- pari riviä alempana, ja monta
salaista merkkiä, jotka vain me itse ymmärsimme, vaihdettiin siinä
istuessamme.

Kerran loukkasi kuitenkin Susanna minua syvästi -- aina katkeriin
kyyneliin asti. Minulle näet selveni, että isänikin oli joutunut hänen
pilantekonsa esineeksi. Vahvalla, kauniilla äänellään isäni näet
maalaisten yksinkertaiseen tapaan lauloi virret sangen kovasti ja liitti
-- mikä sekä minun että monen muun mielestä oli erittäin kaunista --
joka säkeen loppuun omituisen venytyksen, joka ei kuulunut itse
säveleesen vaan oli hänen omatekemänsä. Tämä isäni laulutapa oli ollut
puheenaineena pappilassa ja Susannakin oli sille nauranut. Kun hän sitte
huomasi, että minä olin saanut asiasta tietää, hän näytti kovin
onnettomalta.

Kolmetoistavuotiaana lähetettiin Kaarlo Bergenin latinakouluun, ja rakas
kotiopettajamme matkusti samana syksynä viimeisessä laivassa.

Siitä lähtien Susanna luki vanhempainsa johdolla ja minä jatkoin
koulunkäyntiäni lukkarin luona, hyvänluontoisen vanhan miehen, joka ei
itsekään paljoa muuta osannut kuin soittaa viulua; mutta sitä hän
tekikin mitä innokkaimmin ja epäilemättä myöskin taitavasti, vaikka
hänen taiteellinen aistinsa ehkei ollutkaan erittäin kehittynyt.

Kun lukkari oli saanut isäni suostumuksen siihen, että saisin opetella
soittoa ja sekä minun että hänen mielestään tämä opetus oli paljon
hauskempaa kuin luvut, kului kokonaista kolme vuotta aina
kuudenteentoista ikävuoteeni asti, jolloin en muuta oppinut kuin viulua
soittamaan ja joutilaana kuljeksimaan.

Jos minua tähän aikaan olisi pidetty jokapäiväisessä ankarassa työssä,
olisi minussa ehkä moni ominaisuus sittemmin kehittynyt toisenlaiseksi.
Mutta asiain tällä kannalla ollen jouduin kokonaan oman mielikuvitukseni
valtaan ja minussa kehittyi mielentiloja, jotka myöhemmin saivat
turmiollisen vallan elämässäni.

Raja, joka jokaisen ihmisen tajunnassa on olemassa mielikuvituksen ja
todellisuuden välillä, on eräänlaisille luonteille, jotka elävät
voimakkaiden mielikuviensa vaikutuksen alaisina, saatettava täysin
selväksi ja varmaksi; muuten voi se helposti joissakin kohdin hälvetä
aiheuttaen mielen sairaaloisuutta.

Vaikkei Susannalla ja minulla enää ollut yhtä hyvää tilaisuutta kuin
ennen alituiseen yhdessäoloon, olimme kuitenkin koko lapsuutemme ajan
toistemme leikkitoverit ja uskotut. Kun hänellä oli jotakin minulle
kerrottavaa, odotti hän tavallisesti veräjällä, joka sulki tien pappilan
alueelle, juuri samaan aikaan kuin minä olin menossa lukkarin luo tai
sieltä tulossa.

Kun eräänä päivänä tulin kävellen tietä pitkin kirjat kainalossani, hän
istui portailla veräjän vieressä puettuna siniruutuiseen puseroon ja
paimenhattuun. Hän näytti olevan hyvin huonolla tuulella; ymmärsin heti,
että nyt oli jotain erikoista tulossa.

Hän ei vastannut tervehdykseeni; mutta kun minä nopeammin kuin hän oli
ajatellutkaan koetin päästä veräjän läpi, kysyi hän kiivaalla äänellä
minulta, oliko todellakin totta mitä kerrottiin, että minä olin niin
saamaton, ettei minusta täällä kotona voinut tulla kerrassaan mitään.

Susanna oli usein kiusaillut minua; mutta tällä kertaa loukkasi minua
tieto siitä, että pappilassa puhuttiin meistä ja että Susannakin otti
siihen osaa. Jos olisin tiennyt, että hän juuri samana päivänä oli
joutunut tappiolle minua puolustellessaan, olisin varmaankin ottanut
asian toisin kuin nyt, lähtiessäni loukatun näköisenä sanaakaan
virkkamatta tieheni.

Kotiin tultuani sain kuulla, että isäni oli sovintolautakunnassa
joutunut riitaan papin kanssa. Pappi, joka oli lautakunnan esimies, oli
väittänyt isäni eräässä asiassa käyttäytyneen hänen mielestään liian
ankarasti, ja isä oli tähän syytökseen vastannut hyvin kiivaasti. Tämän
johdosta olimme nyt pappilassa joutuneet ankaran arvostelun alaisiksi.

Tämä kireä suhde vanhempaimme välillä sai meissä aikaan jonkinlaista
levotonta arkuutta, ja muistan vielä, miten ensi alussa pelkäsin kulkea
pappilan ohitse, koska tiellä saatoin tavata pastorin.

Susanna teki kuitenkin monta lähentelemisyritystä; mutta huomatessani
vaikka vain vilahdukselta hänen siniruutuisen hameensa, tein minä pitkän
kierroksen tien syrjässä olevia peltoja pitkin tai odotin puitten
suojassa, kunnes hän oli poistunut.

Kerran en ollut häntä muutamaan päivään nähnyt; mutta kun sitte eräänä
päivänä kuljin veräjästä, oli rajapylvään valkoiseen nimilautaan
lyijykynällä kirjoitettu: Sinä olet minuun pahastunut, mutta Susanna ei
ole ollenkaan suuttunut sinuun.

Tunsin hyvin tuon suuren, kömpelön käsialan ja sinä päivänä palasin pari
kolme kertaa veräjälle lukeakseni nuo sanat uudestaan ja taas uudestaan.
Ne näyttivät minulle Susannan uudessa muodossa; näin hänet noitten
kirjainten takaa kuin ristikkoaidan läpi.

Kirjoitin iltapäivällä hänen kirjoituksensa alle: Katso toiselle
puolelle! Ja siihen panin: En ole minäkään sinuun suuttunut.

Seuraavana päivänä, kun kuljin puutarha-aidan ohi, seisoi Susanna siinä,
mutta hän ei kuitenkaan ollut minua huomaavinaan. Hän varmaankin katui,
että oli ollut liian valmis sovintoa tekemään.

Vaikka isäni ja papin välit ulkonaisesti näyttivät olevan hyvinkin
hyvät, oli kuitenkin seurustelu hänen ja papin perheen välillä
tästälähin melkein lopussa; ainoastaan erityisten asianhaarain vaatiessa
tai varsinaista kutsua noudattaen he kävivät toistensa luona. Tämä
seikka antoi taas Susannan ja minun väliselle seurustelulle jonkinlaisen
salaperäisen leiman. Vaikkei mikään kielto meitä tässä suhteessa
pidättänyt, me kuitenkin tavallaan kuin varkain tapasimme toisiamme.

Olimme molemmat yksinäisiä lapsia. Susanna istui kotonaan äitinsä
ankaran valvonnan alaisena suljettuna arkielämän yksitoikkoisuuteen, ja
minä kuljin synkässä kodissani aina jonkinlaisen vilun ja kauhun
valtaamana, ja minusta tuntui, kuin iloa olisi vain pappilassa Susannan
luona. Eipä siis ihme, että aina kaipasimme toistemme luokse.

Vanhemmaksi tultuamme oli meillä yhä harvemmin tilaisuutta tapaamiseen,
mutta siitä kaipauksemme vain kasvoi, ja ne hetket, jolloin saimme olla
yhdessä, muuttivat meidän tietämättämme vähitellen entisen lapsellisen
luontonsa. Hänen kanssaan puhuminen oli minun ainoa lohdutukseni, ja
monet kerrat harhailin päiväkaudet pappilan lähistöllä saadakseni edes
vilaukselta nähdä hänet.

Olin kuudentoista vaiheilla, kun hän eräänä aamuna minun kulkiessani
pappilan ohi viittasi minut luokseen ja ojensi aidan yli minulle kukan.
Hän juoksi sitte kiireesti tiehensä suoraan porkkanapenkkien yli, aivan
kuin peläten, että joku hänet näkisi.

Silloin huomasin ensimäisen kerran miten kaunis hän oli, ja kauan
muistelin häntä sitte sellaisena, kuin hän sinä aamuauringon valaisemana
seisoi puutarhassa pensaitten keskellä.



Kolmas luku.

RENKITUPA.


Talossamme vallitseva kummitususko pääsi täyteen valtaansa renkituvassa,
missä piiat ja rengit sekä talossa yöpyvät matkustavat talonpojat
iltasin istuivat rautalieden ääressä kertoillen hehkuvan tulen valossa
kaikenlaisia juttuja haaksirikoista ja kummituksista.

Uunin ja seinän välisellä pankolla istui reipas, väkevä Janne-renki,
askaroiden puuseppä- ja korjaustyössään, eikä hänellä tämän ohella
ollutkaan muuta tekemistä kuin hiljaa kuunnella toisten pakinaa. Uunin
vieressä Pieksu-Niilo -- nimensä hän oli saanut siitä, että hän ompeli
lappalaispieksuja -- voiteli jalkineita tai muita nahkatamineita. Niilo
oli pikkuinen irvihammas, jonka vaalea takkuinen tukka aina riippui
silmillä ja jonka kuunmuotoisista pyöreistä kasvoista nenä pisti esiin
kuin pieni nystyrä; kun hän nauroi, sai hänen leveä suunsa ohuine
huulineen ja isoine leukapielineen melkeinpä kuolleen pääkallon
irvistävän ilmeen. Pieniä vaaleansinisiä silmiänsä hän siristeli silloin
niin salaperäisen viekkaasti, että hyvin huomasi hänen olevan
teräväpäisen. Hän se olikin, joka useimmat jutut tiesi, mutta useimmin
hän sai vieraat kertomaan kaikenlaisia seikkailuja näkyvästä ja
näkymättömästä maailmasta.

Kolmannelle rengille oli annettu haukkumanimi Antti Lyijyhattu --
vaikkei hänen kuullen uskallettu tätä nimeä käyttää -- siksi, että hän
vähän väliä sai juoppoudenkohtauksia, jolloin hän joi niin hurjasti,
että oli menettää paikkansa. Hän oli kuitenkin omalla tavallaan
erinomaisen kelpo mies. Kun myrskyn noustessa merellä oikein kovalle
otti, kohosi hän yhdellä kertaa korkeimpaan luottamustoimeen ollen
veneen päällikkönä; sillä hänen erinomaisesta purjehdustaidostaan olivat
kaikki yksimieliset. Kun vaara oli ohi, hän taas aleni entiseen
mitättömään asemaansa.

Renkituvan vakituiseen väkeen kuului myöskin kaksikymmenvuotias tyttö,
jota kutsuimme Ranskan-Marttiinaksi. Hän oli vilkasluontoinen ja
sukkela, aivan kuin toista ihmisrotua kuin tavalliset ruijalaiset;
tavattoman tuuhea, musta kiharatukka ympäröi hänen kapeita,
tummaihoisia, erittäin hienopiirteisiä kasvojaan. Hänen vartalonsa oli
keskikokoinen, hentorakenteinen ja sorja. Paksujen, tummien silmäkulmien
alta tuikkivat sysimustat silmät; hänen suuttuessaan saattoivat ne
melkeinpä säkenöidä.

Hän oli rakastunut hiljaiseen Janne-renkiin ja aivan syyttä ylenmäärin
mustasukkainen. Huhuttiin kyllä, että nämä kaksi aikoivat mennä yhteen,
kun vain Janne-renki saisi vielä pari kalaretkeä suoritetuksi, mutta
julkisuuteen ei asiaa kuitenkaan vielä oltu päästetty, luullakseni
siksi, että Janne niin kauan kuin mahdollista teki passiivista
vastarintaa eikä koskaan nimenomaan kosinut.

Ranskan-Marttiina oli noita pohjoisten kalastajaseutujen aviottomia
lapsia, joiden isät ovat ulkomaalaisia laivureita tai matruuseja. Hänen
isänsä sanottiin olleen ranskalainen laivamies.

Isäni oli ankarasti kieltänyt minua menemästä iltasin renkitupaan; hän
tiesi kyllä, että siellä puhuttiin paljon sellaista, joka ei ollut
aijottu lapsen kuultavaksi.

Mutta toiselta puolen taas kerrottiin siellä mielestäni maailman
kaikkein mieltäkiinnittävimpiä asioita. Ja seurauksena tästä oli, että
salaa koetin sinne hiipiä.

Muistan muun muassa, miten eräänä pimeänä syysiltana salaa tupaan
puikahdettuani jännitettynä jäin kuuntelemaan Pieksu-Niilon -- saman
miehen, jolla oli kellertävät kasvot ja joka nauraessaan irvisteli kuin
kuolleen pääkallo -- pöyristyttäviä kummitusjuttuja Erlandsenin
edeltäjän ajoilta.

Siihen aikaan oli jonkun matkan päässä pappilasta vanha ranta-aitta.

Eräänä jouluiltana istuttiin olutta juoden kauppiaan talossa aattoa
viettämässä. Puoliyön aikaan loppui, olut ja silloin lähetettiin
Rasmus-renki, joka oli väkevä ja rohkea mies, alas ranta-aittaan, missä
oluttynnyriä säilytettiin, laskemaan olutta raskaaseen, hopeahelaiseen
kannuun.

Sinne tultuaan Rasmus asetti lyhdyn tynnyrille ja rupesi laskemaan. Kun
kannu oli täynnä ja hän juuri oli viedä sen huulilleen ottaakseen siitä
pienen kulauksen, näki hän pitkällään oluttynnyrillä hirveän ison,
leveän ja mustan olennon, alaruumis ojennettuna pitkin pimeässä
seisovia, riviin järjestettyjä oluttynnyreitä; sen suusta lähti jääkylmä
henkäys aivan kuin seljällään olevasta ovesta ja se tuijotti häneen
kahdella samealla silmällä, jotka muistuttivat himmeitä luulyhtyjä, ja
sanoi:

»Varas jouluoluessa!»

Mutta Rasmus-renki ei vitkastellut. Hän viskasi painavan olutkannun
jättiläistä suoraan vasten silmiä ja läksi sitte pakoon minkä jaksoi.

Ulkona paistoi kuu hangelle, hän kuuli rannalta kirkumista ja ulvontaa
ja huomasi, miten hiidet yhä taajenevissa joukoissa ajoivat häntä takaa.

Kun hän ehti hautausmaan muurin luo, olivat ne jo aivan hänen
kintereillään, ja hädässään hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin huutaa:
»auttakaa minua, te kaikki kuolleet!» Kuolleet ovat nimittäin hiisien
vihollisia.

Silloin hän kuuli, miten kuolleet nousivat haudoistaan, ja samalla
syntyi hirveä melu ja ulina, kuin olisi taistelu ollut käymässä. Häntä
itseään ajoi hiisi sillä välin takaa ja oli juuri painaa hänet maahan,
kun hänen samassa onnistui tarttua ovenripaan ja pelastua tupaan.

Mutta siihen hän kaatuikin tajuttomana lattialle.

Seuraavana päivänä -- ensimäisenä joulupäivänä -- näki kirkkoväki sinne
tänne haudoille hajaantuneina ruumisarkun palasia sekä kaikenlaisia
vettyneitä airoja ja laivanpirstaleita, sellaisia, jotka haaksirikossa
uppoavat meren pohjaan.

Näitä olivat kuolleet ja hiidet käyttäneet taistelu-aseina, ja monesta
seikasta saattoi huomata, että kuolleet olivat päässeet voitolle.

Ranta-aitasta löydettiin sitte myöskin tinakannu ja luulyhty. Kannu oli
painunut litteäksi jättiläispeikon otsaan sattuessaan, ja lyhdyn oli
hirviö murskannut, rengin päästyä pakenemaan.

Pieksu-Niilo tiesi myöskin kertoa yhtä ja toista kaukonäkijöistä, ja
miten nämä sekä henkimaailmasta että todellisuudesta ovat nähneet
näkyjä, jotka ilmestyvät heille joko enteinä tai jonkinlaisena henkisenä
kangastuksena, jolloin he saattavat nähdä mitä juuri sillä hetkellä
tapahtuu kaukaisimmissakin paikoissa.

He saattavat istua iloisessa seurassa ja siinä yhtäkkiä kalpeina ja
levottomina tuijottaa hajamielisesti eteensä. He voivat silloin nähdä
jos jonkinlaisia asioita, ja kesken kaiken kuulee heidän huudahtavan
esimerkiksi:

»Nyt on tuli päässyt irti kauppias N. N:n talossa» tai, »nyt Trondjemin
kaupunki palaa!»

Toisinaan he näkevät niin elävästi pitkien ruumissaattojen kulkevan,
että tarkoin voivat sanoa, missä järjestyksessä minkin näköinen henkilö
kulki, minkälainen arkku oli ja minkälaiset kadut, joita pitkin
ajettiin.

Niin he saattavat sanoa: »nyt haudataan Kristianiassa joku kuuluisa
mies.»

Kun sitte tapahtumasta tieto saapuu, pitää tällainen näky aina
paikkansa.

Saattaapa sitte merellä tuollainen mies sanoa kapteenille, että parasta
hänen on hetkeksi muuttaa suuntaa; ja tätä neuvoa seurataan aina, sillä
kaikki ovat varmat siitä, että hän silloin jossain kaukana heidän
edessään näkee sellaista, jota eivät muut näe, mutta joka voi saattaa
heidät onnettomuuteen -- tavallisesti meritursaan venepuoliskossaan tai
jonkun haamun.

Yksi Pieksu-Niilon monia tämäntapaisia juttuja kertoi tapahtumasta, joka
oli sattunut eräälle hänen tuttavalleen tämän ollessa
talvikalastuksella.

Ilma oli pari päivää ollut mitä myrskyisin, mutta tyyntyi kolmantena
päivänä sen verran, että yksi ranta-aitassa majailevista venekunnista
arveli sinä päivänä voivansa nostaa verkot. Muut sitä vastoin eivät
uskaltaneet ryhtyä tällaiseen työhön.

Nyt on tapana, että venekunnat auttavat toisiaan veneen vesille
laskemisessa, ja siihen oli nytkin käytävä käsiksi.

Kun he tulivat alas suurelle viisihankaiselle veneelle, joka oli vedetty
kauas maalle, he huomasivat airojen ja tuhtojen olevan käännettyinä
takaperin veneessä, ja sitä paitsi oli aivan mahdoton edes yhteisillä
ponnistuksillakaan saada venettä paikoiltaan liikahtamaan. Yritettiin
kerran, kaksi, kolme, mutta kaikki turhaan.

Silloin yksi heistä, jota tunnettiin kaukonäkijäksi, arveli, että mikäli
hän asiaa ymmärsi, heidän oli paras olla sinä päivänä sen enempää
veneeseen koskematta. Sitä ei millään ihmisvoimalla liikkeelle saataisi.

Mutta eräässä toisessa ranta-aitassa majailevassa venekunnassa oli
nokkela neljätoistavuotias poika, joka koko ajan huvitteli muita
kaikenlaisella ilveilyllä eikä koskaan pysynyt alallaan.

Hän otti raskaan kiven ja heitti sen kaikella voimallaan veneen
peräkeulaan.

Kaikkien nähden kohosi siitä silloin yhtäkkiä merimiehen vaatteisiin
puettu meritursas, jolla pään asemesta oli iso ruokotukku. Se oli
istunut veneessä takaperin ja hävisi nyt mereen vaahtoisten aaltojen
ryöppyessä sen ympärillä.

Tämän jälkeen vene helposti liukui vesille.

Mutta kaukonäkijä katsoi poikaan ja sanoi, että sitä hänen ei olisi
pitänyt tehdä.

Poika kuitenkin nauroi kuten ennenkin, arvellen, ettei sellaiseen ole
uskottava.

Kun he sitte illalla olivat palanneet mereltä ja väki nukkui
ranta-aitassaan, kuulivat he keskiyön aikaan pojan huutavan apua.

Yksi heistä luuli myöskin himmeän öljylampun valossa näkevänsä ison
käden pistäytyvän ovesta ja tavoittelevan penkkiä, missä poika makasi.

Poika oli jo huudoista ja vastarinnasta huolimatta joutunut aina ovelle
asti, ennenkuin muut sen verran tulivat tajuihinsa, että tarttuivat
poikaan kiinni estääkseen meritursasta vetämästä häntä ulos.

Mutta silloin syntyi ovensuussa kova ottelu; hiisi veti poikaa jaloista
koko väen pidellessä häntä kiinni yläruumiista ja käsivarsista.

Tällä tavoin retuutettiin vaikeroivaa poikaa keskellä yötä edes takaisin
puoliavoimessa ovessa; milloin hän oli enemmän kalastajaväen, milloin
taas meritursaan vallassa.

Äkkiä hellitti hiisi otteensa, niin että miehet kellahtivat lattialle
toistensa yli. Mutta silloin poika oli kuollut ja kaikki ymmärsivät,
ettei se ollut häntä vähemmällä päästänyt.

Sinä talvena kuului aina keskiyön aikaan valitusta ranta-aitasta, eikä
se lakannut, ennenkuin aitta muutettiin toiseen paikkaan. -- --

Samoin kuin östlantilainen talonpoika monin seuduin katsoo parhaimman
juoksijan omistamista kunniakseen, pitää myöskin ruijalainen korkeimpana
kunnianansa nopeakulkuisen purjealuksen omistamista.

Mainio vene on siellä pohjoisessa yhtä kuuluisa kuin etelämpänä hyvä
juoksija. Kumpaistakin ympäröi sille omituinen runollinen loisto, joka
leviää laajalti täyttäen ihmisten mielet kaikenlaisilla taruilla
ennenkuulumattomasta nopeudesta ja ihmeellisistä kilpailuista.

Tällaisen veneen oikeamuotoiseksi rakentaminen vaatii älyä, eikä sitä
voi teoreettista tietä oppia. Kunkin erityisen veneen muoto riippuu näet
rakentajansa erikoiskyvystä. Tässä käy kehnojen jäljennösten samalla
tavalla kuin muuallakin elämässä: ne purjehtivat keskinkertaisesti.

Mitä ruijalaiselle on maksanut tällaisen venemallin lopullinen
keksiminen, joka tekee hänet kykeneväksi pienessä veneessään melkeinpä
lentämään eteenpäin meren mahtavia aaltoja pakoon, jotka vaahtopäisinä
ajavat häntä takaa haudatakseen häntä kuohuihinsa, jos vain hänet
saavuttavat -- miten monta miespolvea hän on kärsinyt ja taistellut
miettiessään ja korjaillessaan tätä mallia niin sanoaksemme
kuolemanrangaistuksen uhalla joka kerran kun erehdys on tapahtunut --
sanalla sanoen ruijalaisen aluksen historia siitä polvesta asti, joka
kerran alotti taistelun pohjoista merta vastaan, tähän päivään asti --
se on unohtunut tarina, joka voisi kertoa vaatimattoman työntekijän
suurtöistä.

Muutamana tammikuun iltana vähää ennen kalaretkelle lähtöä kuulin minä
erään meillä majailevaan suureen venekuntaan kuuluvan miehen
kertoilevan. Hän oli innostunut kuunnellessaan Pieksu-Niilon tarinoita
ja tahtoi vuorostaan näyttää, että hänenkin kotiseudullaan, Dönöllä
Helgelannissa lähellä Ranen-vuonoa tiedettiin ihmeellisiä asioita ja
että siellä oli yhtä hyviä veneitä kuin täälläkin.

Kertoja oli pieni liukaskielinen mies, joka koko ajan kertoillessaan
huojutteli ruumistaan sekä muuttelihe penkillä paikasta toiseen.

Terävine nenineen ja pienine pyöreine, punertavine silmineen hän
muistutti levotonta kalliolla istuvaa merilintua. Vähän väliä hän
keskeytti kertomuksensa sukeltamalla ruoka vakkaansa ikäänkuin hän joka
kerran olisi sieltä tuonut palasen tarinansa jatkoksi.

Kvalholmalla Helgelannissa asui köyhä kalastaja Eljas vaimoineen, jonka
nimi oli Kaarina ja joka ennen oli palvellut Alstadhangin pappilassa.

He olivat rakentaneet itselleen sinne oman majan ja harjoittivat
osuuskalastusta Lofotenissa.

Yksinäinen Kvalholma ei ollut vapaa kummituksista. Kun mies oli poissa,
kuuli vaimo kaikenlaista kauheata melua ja kirkuntaa, joka varmaankaan
ei hyvää ennustanut.

Joka vuosi syntyi heille lapsi, mutta he ahersivat molemmat ahkerasti.
Kun seitsemän vuotta oli kulunut, oli tuvassa kuusi lasta, mutta samana
syksynä oli mies myöskin saanut säästetyksi sen verran, että hän luuli
voivansa hankkia itselleen oman kolmihankaisen veneen ja siitä lähtien
harjoittaa omaa kalastusta.

Eräänä päivänä kun hän rautapiikkinen atrain kädessään kulki rantaa
pitkin tätä asiaa miettien, hän eräälle kallionkielekkeelle jouduttuaan
huomasi tavattoman ison hylkeen, joka makaili auringonpaisteessa aivan
kallion takana ja varmaankin hämmästyi hänet nähdessään yhtä paljon kuin
hän itsekin.

Eljas ei kuitenkaan kauan epäröinyt. Seisoessaan kallionkielekkeellä hän
iski pitkän, raskaan atraimen suoraan sen selkään niskakuopan
alapuolelle.

Mutta silloinpa se ponnahtikin pystyyn. Yhdellä iskulla se nousi
pyrstölleen suoraan ilmaan venemaston korkeudelle ja katsoi veristävin
silmin häneen niin vihaisesti ja myrkyllisesti, samalla irvistellen
hänelle ja näyttäen hampaitaan, niin että Eljas oli kauhusta kadottaa
järkensä. Sitte se äkkiä syöksyi mereen, niin että verinen vaahto
harjana kuohui sen ympärillä.

Sen enempää ei Eljas sitä nähnyt; mutta sen lahden venevalkamaan, jonka
rannalla hänen tupansa seisoi, kuljettivat aallot samana iltapäivänä
atraimen, josta rautapiikki oli katkennut. Eljas ei kauan tätä asiaa
muistellut. Samana syksynä hän osti kolmihankaisen veneensä, jolle hän
jo kesällä oli rakentanut oman pienen venevajan.

Eräänä yönä hänen tätä uutta venettään ajatellessaan johtui hänen
mieleensä, että sitä oikein suojellakseen hänen ehkä pitäisi asettaa sen
alle vieläkin yksi pönkkä kummallekin puolelle.

Hän oli niin sanomattoman ihastunut veneeseensä, että hän ihan huvikseen
nousi ja lähti lyhty kädessä sitä katsomaan.

Seisoessaan siinä venettä valaisemassa hän nurkassa olevalla
verkkokasalla äkkiä huomasi kasvot, jotka olivat täsmälleen tuon hylkeen
pään kaltaiset; ne virnistivät hetkisen vihaisesti hänelle.

Kita kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja sitte lensi aitan ovesta
ulos iso mies niin nopeasti, että Eljas töin tuskin lyhdyn valossa
saattoi huomata, että hänen selästään pisti pitkä rautapiikki.

Nyt hän alkoi käsittää, etteivät kaikki asiat olleet oikealla kannalla.

Mutta sittekin hän enemmän pelkäsi veneensä kuin oman henkensä
menettämistä.

Sinä tammikuunaamuna, jolloin hän lähti kalaretkelle, kaksi miestä
mukanaan, kuuli hän lahdensuussa olevalta luodolta äänen huutavan
pimeästä. Ivallisesti se ilkkui:

»Kun saat viisihankaisen, niin varo itseäsi, Eljas!»

Kesti kuitenkin monta vuotta, ennenkuin Eljas sai sellaisen itselleen
hankituksi, ja hänen vanhin poikansa Bernt oli silloin jo
kahdeksannellatoista.

Sinä syksynä lähti Eljas koko perheineen Raneniin vaihtaakseen veneensä
viisihankaiseen. Kotiin jäi vain vastikään rippikoulun käynyt
lappalaistyttö, jonka he olivat ottaneet luokseen muutamia vuosia sitte.

Siellä oli myytävänä pienehkö viisihankainen vene, juuri sellainen, jota
hän oli ajatellut, ja sen oli seudun paras veneenrakentaja vasta samana
syksynä saanut valmiiksi ja tervatuksi. Siihen hän vaihtoi oman veneensä
maksaen välirahoja.

Eljas hankkiutui nyt kotimatkalle, mutta kävi kuitenkin ensin
kauppapuodissa varustamassa itsensä sekä perheensä joulua varten, ostaen
muun muassa pienen viinalekkerinkin.

Tyytyväisinä kauppoihinsa ottivat sekä Eljas että hänen vaimonsa ehkä
jonkun ryypyn liiaksi ja Bernt sai hänkin osansa.

Sitte he läksivät uudella veneellään purjehtimaan kotia päin.

Muuta painolastia ei veneessä ollut kuin hän itse, muija ja lapset sekä
joulua varten hankitut tavarat.

Bernt istui mastonjuuressa, vaimo lähinnä seuraavan pojan auttamana
piteli purjeen laskuköyttä ja Eljas itse piti perää, kun taas molemmat
nuoremmat, kahdentoista ja neljäntoista vuotiaat pojat hoitelivat vuoron
perään auskaria.

Heillä oli kahdeksan peninkulmaa avomerta kuljettavana, ja ulapalle
tultuaan he kyllä huomasivat saavansa nyt jo ensimäisellä matkalla
koettaa veneensä kelpoisuutta. Tuuli yltyi vähitellen myrskyksi, ja
kovassa aallokossa alkoivat vaahtoiset harjat taittua.

Nyt sai Eljas nähdä mikä vene hänellä oikeastaan oli; se selviytyi
kuohuissa kuin merilintu, ottamatta vähääkään vettä, ja siitä hän
päätteli, ettei hänen tarvinnut vähentää purjetta, mikä tavallisessa
viisihankaisessa olisi ollut aivan välttämätöntä tällaisessa myrskyssä.

Päivemmällä hän näki vähän matkan päässä merellä toisen veneen
miehistöineen, jolla oli neljä reiviä ulkona, kuten hänelläkin.

Se kulki samaa suuntaa kuin hänenkin veneensä, ja hän ihmetteli, ettei
hän ollut sitä ennen huomannut.

Se näytti tahtovan purjehtia kilpaa hänen kanssaan, ja sen huomattuaan
Eljas ei voinut olla lisäämättä viimeistäkin reiviä.

Nyt kiidettiin nuolen nopeudella eteenpäin ohi niemien, saarien ja
luotojen, niin ettei Eljas mielestään koskaan ennen ollut moisella
uljaalla purjehdusmatkalla ollut, ja vene osoittautuikin nyt maineensa
mukaan parhaaksi veneeksi koko Ranenissa.

Meri oli sillä välin kiihtymistään kiihtynyt, ja pari mahtavaa aaltoa
oli jo huuhtonut veneen yli. Ne syöksyivät sisään keulanpuolelta, missä
Bernt istui, ja vyöryivät ulos tuulen alapuolelta veneen perältä.

Hämärän tultua tuo toinen alus oli pysytellyt ihan heidän veneensä
rinnalla, ja he olivat jo niin lähellä toisiaan, että olisivat voineet
heittää auskarin toisesta veneestä toiseen.

Täten purjehtivat he rinnan, aaltojen yhä kasvaessa mitä pitemmältä ilta
kului.

Reiviä olisi oikeastaan ollut otettava sisään, mutta Eljas ei mielellään
tahtonut kilpailussa antaa perään, vaan koetti jättää reivaamisen niin
kauan kuin suinkin, nähdäkseen mitä aiottiin tehdä toisessa veneessä,
jossa tällainen toimenpide oli yhtä välttämätön kuin heilläkin.

Vähän väliä kulki viinalekkeri miehestä mieheen, sillä jokaisen oli
suojeltava itseään sekä kylmää että märkää vastaan.

Merenhohde, joka kimalteli mustilla aalloilla Eljaksen veneen vierellä,
välkkyi vieläkin voimakkaampana vaahtoreunaisilla laineilla tuon toisen
aluksen ympärillä, joka ikäänkuin merta kyntäen vieritteli tulikuohuja
molemmille sivuilleen.

Kirkkaassa fosforivalossa hän saattoi erottaa köydenpäät toisessa
veneessä. Hän näki myöskin selvästi laivamiehet, sadelakit päässään,
mutta koska heidän veneensä tuulenpuoli oli häntä lähinnä, joutuivat he
kaikki selin häneen, ja syvälle kallistuvan aluksen korkea reilinki esti
häntä sitä paitsi näkemästä heitä.

Äkkiä syöksyi jättiläis-aalto, jonka valkoisen harjan Eljas jo kauan oli
nähnyt välkähtelevän pimeässä, yli keulan, missä Bernt istui. Se sai
veneen silmänräpäykseksi aivan kuin paikalleen seisahtumaan, koko runko
jytisi ja huojui sen painosta, ja sitten se taas vyöryi ulos
peränpuolelta, kun vene, oltuaan hetken miltei kumossa, taas suoristui
ja sai vauhtia.

Sillä välin hän oli kuulevinaan tärisyttävän karjaisun toisesta
veneestä.

Mutta vaaran mentyä ohi huudahti vaimo, joka piteli kuuttia, sydäntä
vihlovalla äänellä: »Herra Jumala, Eljas, tuo aalto vei Martan ja Nilsin
mukanaan.»

Nämä olivat heidän nuorimmat lapsensa, toinen yhdeksän, toinen seitsemän
vanha. He olivat istuneet keulanpuolella Berntin vieressä. Eljas vastasi
vain:

»Älä päästä kuuttia, Kaarina, tai menetät vielä useampia.»

Nyt ei auttanut muu kuin reivaaminen, ja sen tehtyään huomasi Eljas
viisaimmaksi ottaa vieläkin yhden reivin, sillä myrsky raivosi yhä
kovemmin; mutta jotta vene voisi väistää yhä korkeammaksi kasvavia
aaltoja hän ei kuitenkaan voinut purjetta vähentää enemmän kuin mitä oli
ihan välttämätöntä.

Kävi kuitenkin niin, että purjepalasta oli vieläkin vähennettävä. Meri
pyrskyi heitä vasten silmiä, ja Berntin sekä seuraavan veljen Antonin,
jotka tähän asti olivat auttaneet äitiä kuutin hoidossa, täytyi nyt
pitää kiinni puomista, mihin keinoon on turvauduttava silloin, kun vene
ei enään kestä pienintäkään purjetta.

Vierusvene, joka hetken oli ollut näkymättömissä, sukelsi taas aalloista
Eljaksen veneen viereen, vähennetyin purjein kuten tämäkin.

Mutta hän ei enää voinut oikein sietää sen veneen miehistöä.

Ne kaksi, jotka seisoivat puomin ääressä ja joiden kalpeita kasvoja hän
vilahdukselta näki öljylakkien alta, näyttivät hänestä kuohujen
kummallisessa valossa enemmän haamuilta kuin ihmisiltä, eivätkä ne
puhuneet sanaakaan.

Vähän matkan päässä veneestään huomasi Eljas tuulenpuolella taaskin
uuden hyökyaallon korkean valkoisen harjan, joka vyöryen syöksyi esiin
pimeästä, ja hän varustautui ajoissa sitä vastaanottamaan.

Vene käännettiin keula vinosti sitä vastaan ja purjetta lisättiin mikäli
mahdollista, jotta vene pysyisi vauhdissa ja siten väistäisi aaltoja.

Kohisten kuin koski syöksyi hyökylaine veneeseen, joka taasen hetkisen
näytti olevan kumossa; mutta kun se uudelleen nousi, ei vaimo enää
istunut laskuköyttä pitämässä eikä Anton seisonut puomin ääressä --
aalto oli heidät molemmat pyyhkäissyt.

Tälläkin kertaa oli Eljas kuulevinaan saman kauhean karjunnan ilmassa;
mutta samalla erotti hän selvästi vaimonsa äänen, joka tuskissaan huusi
hänen nimeään.

Kun hän ymmärsi, että meri oli vienyt hänet, hän vain virkkoi:
»Jeesuksen nimeen».

Hänen olisi tehnyt mieli seurata vaimoaan, mutta samalla hän tunsi, että
hänen oli pelastettava mitä vielä lastista oli jälellä, Bernt ja
molemmat toiset, kahdentoista ja neljäntoista vanhat poikansa, jotka
vähän aikaa olivat hoitaneet auskaria, mutta nyt istuivat perässä hänen
takanaan.

Berntin oli nyt yksin pidettävä puomista, ja hän ja isä auttoivat
toisiaan minkä voivat.

Peräsintä Eljas ei uskaltanut hellittää; hän puristi sitä lujasti
rautaisella kourallaan, joka jo aikoja sitte ponnistuksesta oli käynyt
tunnottomaksi.

Tuokion kuluttua vierusvene taas sukelsi aalloista; se oli kuten
äskenkin hetken ollut kadoksissa.

Nyt hän saattoikin paremmin nähdä rotevan miehen, joka istui perässä
kuten hän itse. Miehen kääntyessä pisti selästä niskan alapuolelta esiin
korttelinpituinen rautapiikki, jonka Eljas heti tunsi.

Mutta samassa hänelle myöskin oli selvinnyt kaksi asiaa: ensiksi, että
itse meritursas se oli, joka veneenpuoliskossaan tuossa hänen rinnallaan
purjehti johtaakseen hänet turmioon, ja toiseksi, että kyllä nyt oli
niin sallittu, että tämä oli hänen viimeinen matkansa.

Sillä ken merellä ollessaan näkee meritursaan, hän on kuoleman oma.

Eljas ei puhunut tästä mitään pojilleen, jottei heidän mielensä
lannistuisi, mutta hiljaisuudessa hän uskoi sielunsa Herralle.

Viimeisten tuntien kuluessa hänen oli myrskyn tähden täytynyt laskea
alemmaksi. Nyt nousi sitäpaitsi lumipyry, ja hän ymmärsi saavansa
odottaa aina aamuun asti ennenkuin näkisi maata.

Täten purjehdittiin yhä eteenpäin.

Vähän väliä perässä istuvat pojat valittelivat palelevansa, mutta sille
nyt, aaltojen yhä huuhdellessa venettä ei voinut mitään, ja Eljas oli
sitäpaitsi vaipunut muihin ajatuksiin.

Hänessä oli herännyt sanomaton kostonhalu, ja ellei hänellä olisi ollut
nuo kolme poikaa pelastettavina, hän varmaan olisi äkkinäisellä
käännöksellä koettanut upottaa tuon kirotun veneen, joka yhä ikäänkuin
pilkalla pysyttelihe hänen vierellään ja jonka pahan aikomuksen hän nyt
hyvinkin käsitti.

Jos rautapiikki kerran ennen oli voinut haavoittaa hirviötä, niin kai
nytkin puukko tai rautakoukku siihen pystyisi; ja hän tunsi tahtovansa
ilolla menettää henkensä, jos vain saisi antaa oikein tuhoavan iskun
sille, joka oli riistänyt häneltä hänen rakkaimpansa tässä maailmassa
eikä siihenkään vielä tyytynyt.

Kolmen, neljän aikaan yöllä huomasivat purjehtijat taasen pimeästä niin
korkean vaahtopäisen hyökylaineen syöksyvän, että Eljas ensin luuli
heidän joutuneen rantatyrskyjen keskelle.

Mutta pian hän huomasikin, että se taas oli jättiläisaalto.

Samassa oli hän selvästi kuulevinaan jonkun toisesta veneestä ilkkuen
huutavan:

»Nyt viisihankainen kaatuu, Eljas!»

Aavistaen turmion tulevan virkkoi Eljas ääneen: »Jeesuksen nimeen» ja
käski sitte poikiaan veneen kaatuessa kaikin voimin pitämään kiinni
vaulovitsoista eikä hellittämään ennenkuin vene taas oli noussut
aalloille.

Hän käski vanhemman pojan istumaan Berntin viereen, itse hän piteli
nuorempaa vierellään, silittelipä kerran salaa hänen poskeaan ja katsoi,
että hän piti lujasti kiinni vaulosta.

Vene ihan hautaantui kuohuihin, nousi sitte hitaasti keula edellä ja
kaatui.

Kun se taas uudelleen köli ylöspäin kohosi aalloille, kelluivat Eljas,
Bernt ja kaksitoistavuotias Martti vedessä pidellen kiinni
vaulavitsoista. Kolmas veljeksistä oli jäänyt aaltoihin.

Nyt oli ensiksi saatava vantit toiselta puolen katkaistuiksi, niin ettei
masto lyödä jyskyttäisi veneen alla, vaan pääsisi kohoamaan sen sivulle,
ja sitten kapuiltava ylös heilahtelevalle veneelle ja lyötävä tappi
sisään päästääkseen ilmaa virtaamaan ulos, niin että vene painuisi
syvemmälle veteen ja siten paremmin pysyisi alallaan.

Kovien ponnistusten jälkeen tämä Eljakselle vihdoin onnistuikin, ja
päästyään ensin itse veneen kölille hän auttoi toisetkin sinne.

Siinä he nyt istuivat pitkänä pimeänä talviyönä, polvet ja kädet
kouristuksentapaisesti puristettuina vasten köliä, jota aallot kerta
toisensa perästä huuhtoivat.

Jo parin tunnin kuluttua kuoli Martti uupumuksesta ja liukui alas
mereen; isä oli koko ajan voimansa mukaan tukenut häntä.

He olivat kyllä useita kertoja koettaneet huutaa apua, mutta jättivät
sen siihen huomattuaan, ettei siitä mitään hyötyä ollut.

Kyyköttäessään siinä sitte kahden kölillä sanoi Eljas Berntille
uskovansa, että hänkin tulisi seuraamaan äitiä, mutta että hän varmasti
toivoi Berntin pelastuvan, jos tämä vain jaksaisi kestää kuin mies.

Sitte hän kertoi pojalleen meritursaasta, jota hän kerran oli pistänyt
niskaan rautapiikkisellä atraimella ja kuinka tämä nyt kosti hänelle
eikä hellittänyt, ennenkuin asia oli kuitattu.

Yhdeksän tienoissa aamulla alkoi päivä hämärästi sarastaa.

Silloin Eljas ojensi Berntille hopeakellonsa vitjoineen, jotka hänen oli
täytynyt katkaista saadakseen kellon irti takkien alta.

Hän pysyi siinä vielä hetken, mutta päivän valjetessa huomasi Bernt,
että isän kasvot olivat kuolonkalpeat, tukka oli monesta kohdin
jakautunut, kuten kuoleman edellä usein käy, ja käsistä oli nahka
hankaantunut pois hänen pitäessään kiinni kölistä.

Poika ymmärsi nyt, että isän loppu läheni ja koetti minkä merenkäynniltä
saattoi päästä häntä lähemmäs tukeakseen häntä. Mutta kun Eljas tämän
huomasi, sanoi hän: »Pidä vain lujasti kiinni, Bernt, Jeesuksen nimessä
menen minä äidin luokse», ja näin sanoen hän heittäytyi taaksepäin
aaltoihin.

Kun meri on saanut saaliinsa, se, kuten jokainen haaksirikossa ollut
tietää, vähäksi aikaa tyyntyy.

Berntin oli nyt helpompi pysyä kölillä, ja päivä toi toivoa mukanaan.

Myrsky alkoi tyyntyä, ja päivän täydelleen valjetessa hän luuli
tuntevansa seudut ympärillään ja huomasikin olevansa kotirantansa,
Kvalholman edustalla.

Hän alkoi taasen huutaa apua, mutta parhaan toivonsa perusti hän
kuitenkin virtaan, jonka hän tiesi vievän maihin erään aaltoja murtavan
niemen kohdalta, missä siten oli tyven vesi. Vene ajelehtikin yhä
lähemmäs rantaa, ja lopulta hän oli jo niin lähellä saarta, että sivulla
uiva masto aaltojen noustessa ja laskiessa hankautui edestakaisin
kalliota vasten.

Niin kangistuneet kun hänen jäsenensä istumisesta ja ponnistelemisesta
olivatkin, hän kuitenkin suurella vaivalla pääsi pelastumaan rannalle,
missä hän sai maston vedetyksi maalle ja veneen kiinnitetyksi.

Lappalaistyttö, joka yksin oleskeli talossa, oli parin tunnin aikana
ollut kuulevinaan hätähuutoja, ja kun ne yhä jatkuivat nousi hän
kalliolle katsomaan, mikä siellä oli.

Siinä hän näki Berntin rannalla ja ylösalasin kääntyneen veneen lyömässä
edes takaisin kalliota vastaan. Hän juoksi heti venerantaan, työnsi
vesille vanhan soutoveneen ja souti sen pitkin rantaa saaren ympäri
Berntin avuksi.

Bernt makasi sitte tytön hoidonalaisena sairaana koko talven, eikä hän
sinä vuonna voinut ottaa osaa kalastukseen.

Ihmisten mielestä hän myös tämän jälkeen oli hiukan omituinen.

Merelle hän ei koskaan enään halunnut, hän oli saanut siitä kyllikseen.

Hän meni naimisiin lappalaistytön kanssa ja muutti Malangeniin, missä
hän sai maatilkun viljelläkseen ja nyt elää ja menestyy hyvin.



Neljäs luku.

MENNINKÄISSAARILLA.


Oli kesä. Susanna ja minä kävimme seitsemättätoista; oli päätetty, että
me sinä syksynä pääsisimme ripille.

Juuri samana vuonna joutui isäni tuohon epätasaiseen riitaan
paikkakunnan mahtavien -- m. m. voudin ja papin -- kanssa siitä,
tulisiko meidän kauppapaikasta rannikkohöyrylaivan vakituinen
pysähdyspaikka. Tästä kysymyksestä riippui isäni koko vastainen
menestys, ja tämä riita, jota muuten mielenkiinnolla seurattiin koko
piirikunnassa, oli vähitellen alkanut käydä hyvinkin katkeraksi.

Etupäässä tämän asian johdosta tuli vouti sinä kesänä käymään papin
luokse, jolla yleensä oli sangen suuri vaikutusvalta näillä seuduin.

Ulkonaisesti eivät papin ja isän välit silloin vielä olleet
rikkoutuneet, ja osoittaakseen tämän asianlaidan muillekin, kutsui pappi
näihin aikoihin isääni pari kertaa pappilassa käymään.

Seurauksena tästä taas oli, että meitä, isääni ja minua eräänä
kesäpäivänä kutsuttiin ottamaan osaa veneretkeen puolentoista
peninkulman päässä oleville Menninkäissaarille.

Aikomuksena oli siellä ensin vähän aikaa kalastella ja sitte käydä
viiliä syömässä Gunnarintalossa, joka vuokratilana kuului pappilaan.

Siinä oli aina jotakin juhlallista, kun papin valkoinen perhevene neljän
miehen soutamana läksi ulos lahdesta, ja tavallisesti oli silloin
rannalle kokoontunut joukko katselijoita. Sinä päivänä seisoi isäkin
kaukoputkineen talonsa portailla. Hän oli itse kohteliaasti
kieltäytynyt, mutta jottei isäntäväki loukkaantuisi, oli hän antanut
minun lähteä mukaan.

Kajuutassa, jota lämmön takia pidettiin auki, istuivat papinrouva sekä
voutilan pari naista, ja ulkona pappi ja vouti, kumpikin penkillään,
imeskellen hopeahelaisia merenvahapiippujaan ja tuttavallisesti jutellen
keskenään -- he olivat nuoruuden ystäviä ylioppilasajoilta.

Susanna ja minä sekä tilaisuutta varten koreaksi puettu trondjemiläinen
sisäpiika olimme sijoitetut avaraan keulaan.

Papinrouva tahtoi valvoa ainakin sitä osaa taloaan, jonka hän oli tuonut
mukanaan sangen painavassa ruokavasussa, joka todellakin oli kuin
siirrettävä ruokasäiliö. Laiha papinrouva raskaine ruokavasuineen täytti
kokonaan toisen penkin, kun taas molemmat toiset naiset tärkättyine
pukuineen anastivat ahtaan kajuutan koko muun tilan.

Merellä ei liikkunut pienintäkään tuulenhenkäystä, ja Länsivuonolla
kohoili pitkiä kimaltelevia maininkeja. Se lepäsi päivänpaisteessa
tyynenä kuin sankari taistelun jälkeen. Ihmeellisen kuulakkaan ilman
läpi saattoi silmä yli tunturiharjanteiden nähdä kauas aivan kuin
ikuiseen avaruuteen, ja siniselle merenpinnalle loihti kangastus --
ylösalasin käännetty tunturi, jonka juurella näkyi talo sekä pari vettä
purskuttavaa valaskalaa -- esiin ihmeellisiä satunäytelmiä.

Silloin tällöin tuli meitä vastaan merilintu keinuen kimaltelevalla
mainingilla, ja vanavedessä teutaroi jokunen delfiini.

Vähää ennen päivällistä saavuimme Menninkäissaarille ja rupesimme heti
kalastelemaan tyynessä vedessä. Ruokavasusta huolimatta oli näet
päätetty, että meidän ensin oli itse hankittava itsellemme päivällinen.

Saarien ulkorannalla pauhasivat mainingit tyynenä kesäpäivänä muodostaen
valkoisia vaahtoharjaisia hyökyaaltoja ja paeten taasen sylimäärin
ulapalle joka kerta kun meri veti syviä, säännöllisiä henkäyksiään.

Vilkkaana kuten aina kumartui Susanna veneenlaidan yli, niin että
kiharat melkein koskettelivat hänen omaa kuvaansa vedessä, katsellakseen
kirkkaassa vedessä viidentoista, vieläpä kahdenkymmenenkin sylen
syvyydellä uiskentelevia kaloja, jotka vaaleanvihreätä pohjaa vasten
luikkivat läpi kaislikon ja parvissa kokoontuivat kaksinkertaisilla
koukuilla varustettujen siimojen ympäri, joilla vanhemmat joukostamme
usein saivat kaksikin kalaa kerrallaan.

Innoissaan kutsui hän minua umpisokeaksi joka kerta kun en nähnyt juuri
sitä kalaa, jota hän tarkoitti. Ja olinhan minä kyllä likinäköinenkin,
mutta yhtä varma on, että Susannan pieninkin liike kiinnitti minun
mieltäni enemmän kuin kaiken maailman kalat.

Luonto ympärillämme oli todellakin hurmaava. Valkea perhevene keinui
aivan kuin ilmassa riippuen, oman kuvansa yläpuolella. Gunnarintalokin
oli aivan kuin veteen upotettu, alapuolella peltotilkku ja yläpuolella
sekä ympärillä koivikkoa. Päivän helteestä ihan kosteaksi käyneen ilman
täytti niin voimakas lehväntuoksu, että sentapaista täällä etelämpänä
tapaa ainoastaan sateen jälkeen.

Vajaassa tunnissa oli meillä sankko täynnä kalaa, ja kun se riitti
keitoksi, niin laskimme maihin.

Ruohikolle talon edustalle oli papinrouva sillä aikaa antanut kantaa
pöydän, jolle oli levitetty hieno damastiliina ja kannettu useita
viilipyttyjä. Marjapuuroakin oli keitetty ja pöydälle oli kannettu
ruokavasusta herkkuja niin paljon kuin siihen mahtui.

Viini ja muut väkevät ruuat panivat voudin pään lopulta vähän pyörälle.
Papinrouvan suureksi kauhuksi hän kertoi, että pappi, niin ankarana ja
harmaatukkaisena kuin hän siinä nyt istuikin, nuorena oli ollut hyvinkin
iloinen vekkuli ja että he molemmat yhdessä olivat keksineet monta
hullua kepposta.

Kun hän huomasi puhuneensa liikoja, esitti hän asiaa parantaakseen
vakavan maljan, toivoen koko piirin puolesta, että pappi voittaisi
vehkeilevän naapurinsa kaikki juonittelut -- tässä keskeytti hän
puheensa huomatessaan papin luovan merkitsevän katseen minuun, joka
istuin pöydän päässä -- ja lopetti sitte muutamalla tyhjällä sanalla,
joiden oli tarkoitus lieventää hänen puheensa kokonaisvaikutusta.

Tunsin miten kylmä hiki nousi otsalleni ja olin varmaankin
kuolemankalpea.

Isäni tähden arvelin olevan parasta, etten ollut asiasta
tietävinänikään, mutta ruoka tarttui kurkkuuni, niin etten enää jaksanut
nielaista palaakaan.

Vilkaisin Susannaan; hän oli hehkuvan punainen.

Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin jokainen varmaan itsekseen mietti
tapahtumaa, kunnes kesäpäivän väsymys valtasi mielet ja pappi ja vouti,
jotka molemmat olivat tottuneet pieneen päivällisuneen, ehdottivat
tunnin lepoa, jolloin jokaisen oli etsittävä itselleen varjoisa
lepopaikka.

Sen jälkeen, mitä pöydässä oli tapahtunut, tunsin itseni kovin
onnettomaksi. Seurassa oli ilmennyt niin loukkaava käsitys isästäni,
että yhdessäolo heidän kanssaan oli minulle suuri kidutus.

Vähän matkan päässä talosta vietti mäkirinne alas kapeaan, pieneen
laaksoon, jonka molemmin puolin kohosivat koivua ja pajua kasvavat
harjut, ja sen läpi kiemurteli piikivien lomitse peilikirkas kimmeltävä
pieni puro, jossa silloin tällöin välähti joku taimen.

Toisten nukkuessa minä läksin kävelemään puroa pitkin ja heittäydyin
maahan yksinäisyydessä hautoakseni suruani.

En tiedä miten kauan olin siinä maannut, mutta kun katsahdin ylös, näin
Susannan syvästi liikutettuna istuvan vierelläni.

Hänen mielestään he olivat olleet kovin pahoja minulle, hän sanoi, ja
kerta toisensa jälkeen hän sitte mitään puhumatta pyyhkäsi hiukset
otsaltani, aivan kuin hän ei olisi voinut nähdä minun olevan suruissani.

Tuossa pienessä kätösessä oli lämpöä, ja hänen itkun kanssa
taistelevissa kasvoissaan oli ilme, jota minun rakkautta janoava mieleni
ei voinut vastustaa.

En tiedä miten kävi, mutta muistan, että seisoin siinä painaen häntä
lujasti rinnoilleni, poski hänen poskeaan vastaan ja rukoillen häntä
pitämään minusta vain hiukkasen, niin pitäisin minä hänestä niin
sanomattomasti koko elämäni ajan.

Muistan myöskin hänen vastanneen tähän myöntävästi ja että me molemmat
siinä itkimme.

Hetken perästä seisoimme taas hymyillen käsi kädessä katsellen
toisiamme.

Samassa syntyi meissä molemmissa uusi ajatus: että me siis nyt olimme
kihloissa.

Susanna oli ensimäinen, joka tästä huomautti ja lisäsi, luoden
uskolliset syvät sinisilmänsä vakuuttavasti minuun, että tästälähin
minun aina oli muistettava, että hän piti minusta, olivatpa toiset
minulle sitte miten pahoja tahansa.

Kuulimme toisten huutelevan meitä ja -- mikä ei koskaan olisi
aikaisemmin samana päivänä päähämme juolahtanutkaan -- Susanna kiiruhti
yksin vähän matkaa edeltäpäin, niin että kumpikin meistä erikseen saapui
seuramme luo.

Aurinko loisti jo korkealla taivaalla, kun seuraavan päivän aamupuolella
Kainulais-Anna, kuten hänen oli tapana lapsuudestani asti, ravisti minut
hereille kertoen, että isäni aikasin aamulla oli matkustanut Tromssaan.
Hän oli ennen lähtöään käynyt huoneessani ja takaisin tultuaan sanonut
minusta, että »poikaparka hymyili unessaan ja oli niin onnellisen
näköinen.»

Hyvin harvoin tapahtui, että sain isältä osakseni jonkun ystävällisen
sanan, ja siksi nämä sanat jäivätkin mieleeni.

Tuo edellämainittu höyrylaivariita painoi raskaasti isäni mieltä; hän
tahtoi nyt koettaa viimeistä keinoa: saada asian sanomalehdissä
perinpohjin pohdituksi, ja tätä varten hän lähti Tromssaan kääntyäkseen
henkilökohtaisesti jonkun lakimiehen puoleen.

Näistä talon asioista minä en kuitenkaan mitään tiennyt



Viides luku.

RIPILLEPÄÄSY.


Tällä kannalla olivat asiat vanhempaimme välillä, kun Susanna ja minä
syksyllä pääsimme ripille.

Koska minut liian myöhään oli ilmoitettu rippikouluun, määrättiin että
minä, paitsi yhteisissä kuulusteluissa maanantaisin kirkossa, kävisin
myöskin perjantaisin pappilassa yksityisesti lukemassa.

Omalla lyhyellä tavallaan piti isäni minulle ennen pappilaan menoani
pienen puheen, jolloin hän sanoi toivovansa, etten tuottaisi hänelle
häpeätä papin edessä.

Tuo opetus ylhäällä papin lukuhuoneessa oli minulle jotakin aivan uutta
ja vaikutti suuresti henkiseen kehitykseeni. Kookas, harmaapäinen mies
leveine, tarmokkaine kasvoineen, paksut hopeakehyksiset silmälasit
työnnettyinä otsalle tuuheitten kulmakarvojen yläpuolelle, istui
sohvassa, iso merenvahapiippu suussaan ja selitti asioita minulle, joka
juhlavaatteisiin puettuna tarkasti kuunnellen istuin häntä vastapäätä
pöydän toisessa päässä.

Minulle kävi vähitellen yhä selvemmäksi, että papin täytyi olla läpeensä
rehellinen ja totuutta rakastava mies, mutta samalla kova ja ankara;
sillä hän puhui alituiseen velvollisuuksista, sanoen, ettei armo
suinkaan ole annettu meille siksi, että pääsisimme velvollisuuksista
vapaiksi.

Joskus hän myöskin saattoi ruveta selittämään asioita, jotka tuskin
kaikki olivat minulle tarkoitetut; hän yritti silloin tavallisesti
kumota kaikenlaisia epäilyksiä uskonasioissa erittäinkin mitä tuli
ihmeisiin, jotka hän mielellään selitti luonnonmukaisesti. Hän saattoi
tällöin osoittaa erinomaista kekseliäisyyttä sommitteluissaan, ja usein
luulin huomaavinani hänen tarmokkaissa kasvojenpiirteissään sellaista,
jota olin nähnyt Susannankin luonteessa.

Pienet, sirot kätensä ja hienon, sopusuhtaisen vartalonsa oli Susanna,
nähtävästi perinyt isältään sekä sen lisäksi tuon omituisen päänheiton
milloin hän tahtoi antaa sanoilleen tavallista enemmän pontta. Mutta
Susannan luonteessa oli samalla jotain lämmintä, melkeinpä tulista,
sellaista, jolle isän silmissä ilmenevä kirkas, kylmän järkevä katse oli
vallan vieras.

Pappi kiitti minun ajatuskykyäni, mutta usein hän suuresti nöyrrytti
minua väittämällä, että minun oli tapana karttaen luoda katseeni maahan,
mistä tavasta minun välttämättömästi oli luovuttava. Epäilemättä hän
luuli minun olevan ylenmäärin ujon tai myöskin kärsivän isäni ja hänen
välisestä suhteesta.

Asian todellinen laita oli kuitenkin se, että hänen jääkylmät tai
harmaan terävät silmänsä lakkaamatta tuijottivat minuun, aivan kuin
niiden katse olisi tunkeutunut ihan lävitseni jaoitellen minut
kappaleiksi kuin apelsiinin, lopuksi kaivaen esiin Susannan ja minun
välisen salaisuudenkin.

Tunsin itseni kavaltajaksi, joka petin hänen luottamuksensa, ja
kuvittelin tuskissani, miten hän kerran, saatuaan tietää kaiken,
ajattelisi minusta, joka keskellä ripillepääsyvalmistuksiani olin voinut
istua hänen edessään valheellisena ja röyhkeänä.

Sitä paitsi alkoi minulle katkismusta lukiessani käydä yhä selvemmäksi,
että Susannan ja minun suhteessamme oli jotakin kieroa, niin kauan kuin
salasimme sitä hänen vanhemmiltaan; ja kuitenkin aijoin nyt, tämä
ilmeinen synti sydämmelläni, kylmäverisesti ja ehdoin tahdoin polvistua
Jumalan armopöydän ääreen.

Nämä omantunnon epäilykset seurasivat minua kotonakin ollessani ja
kävivät minulle lopulta todelliseksi kidutukseksi. Kaikki synnit -- niin
olin lukenut katkismuksesta -- voidaan anteeksi antaa, paitsi syntiä
Pyhää Henkeä vastaan.

Mitä enemmän mielikuvitukseni hautoi tätä salaperäistä rikosta, joka oli
ulkopuolella taivaan armoa ja jota Jumala siis ei voinut anteeksi antaa,
sitä voimakkaammaksi kasvoi minussa kauhistuttava pelko siitä, että se
synti, johon nyt ehdoin tahdoin ja kylmäverisen harkinnan jälkeen olin
antautua, kuului ehkä juuri tällaisiin anteeksiantamattomiin.

Epäilykseni koski erittäinkin pyhää ehtoollista, jonka siten empimättä
ja tahallani häpäisisin peittääkseni petokseni sitä miestä kohtaan, joka
sen minulle tarjosi.

Turhaan koetin vapautua näistä ajatuksista tai ainakin lykätä ne syrjään
ripillepääsyn edelliseen päivään.

Mieleni kävi päivä päivältä yhä tuskallisemmaksi; ja kiihoittunut
mielikuvitukseni loi eteeni kuvia, jotka eivät enää olleet tahtoni
alaisia, vaan syöksivät minut helvetinpelon kaikkiin mahdollisiin
kauhistuksiin.

En uskaltanut yrittääkään puhua näistä asioista Susannalle, vaikka se
olisikin mieltäni rauhoittanut; sillä niin kauan kun hän ei tiennyt,
että se mikä nyt oli täyttymässä, oli syntiä, hän ei myöskään ollut
osallinen siihen, ja mieluimmin kannoin taakkaani yksin kuin syöksin
hänetkin syntiin.

Jos viime hetkessä ilmaisisin kaikki ankaralle papille, niin --
puhumattakaan siitä sietämättömästä häpeästä, jonka tällaisen lasten
välisen kihlauksen ilmaiseminen meille molemmille tuottaisi -- olisi
seurauksena siitä vain se, että kadottaisin Susannan, ja siihen en
uskaltanut tehdä itseäni syypääksi ilman hänen suostumustaan. Koko asia
muodostui minulle siten vähitellen mahdottomuuksien ympyräksi, josta
ulospääsy oli suljettu ja pelastus mahdoton.

Kahtena viimeisenä maanantaina, jolloin olimme kirkossa papin
kuulusteltavina, katsoin usein vakavasti Susannaan. Hän seisoi siinä
terveenä, hymyilevänä ja tarkkaamattomana; hän ei mitään aavistanut eikä
siis voinut minua auttaa.

Ripillepääsyn edellisenä päivänä kasvoi levottomuuteni kuumeentapaiseksi
tuskaksi, jonka valtaamana monasti olin kuin järjiltäni ja tunsin itseni
sanomattoman onnettomaksi.

Lopulta tuntui minusta, että olin uhraamaisillani autuuteni Susannan
tähden. Kauhistuneena säikähdin yöllä unestani, jossa olin nähnyt itseni
polvistuneena alttarin ääreen Susannan rinnalla -- hän oli niin
viattoman näköinen ja niin yliluonnollisen kaunis -- ja pappi seisoi
siinä, kasvoissaan tuomiopäivän ankaruus, aivan kuin tietäen, että
paraikaa yksi sielu oli hukkumaisillaan ja että hän ehtoollisleipää
antaessaan pani Herran tuomion täytäntöön.

Eräänä toisena yönä heräsin siihen, että mielestäni joku ilkkuen nauroi
sänkyni alla, ja olin siinä varmassa uskossa, että paholainen ison
käärmeen hahmossa kiemurrellen makasi siinä vaanien minua. Kauhusta
sykähtävin sydämin piilouduin patjoihin, kunnes aamun sarastaessa kuulin
ihmisten liikkuvan pihalla, jolloin uskalsin nousta paetakseni
makuuhuoneesta.

Koitti sitte ripillepääsypäivä.

Aamulla ennen kirkko-aikaa pukeuduin uusiin mustiin vaatteisiini seisoen
kuvastimen edessä sinisessä salissa, johon äitini oli ollut suljettuna
sairautensa pitkinä vuosina. Läpi pieniruutuisten ikkunoitten näin minä
veneen toisensa perästä täynnä juhlapukuista rippinuorisoa ja heidän
vanhempiaan kirkkaana syyspäivänä soutavan lahteen ja laskevan maihin
joko meidän laiturillemme tai pappilan rantaan.

Tämä juhlallinen näky täytti minut yhtäkkiä epätoivolla. Ajattelin, että
nämä kaikki saattoivat päästä Jumalan autuuteen yhtä helposti, kuin he
nyt tyynenä pyhäaamuna soutivat auringonpaisteiseen lahteen, kun taas
minulla yksin ei ollut mitään autuuden toivoa.

Samassa johtui mieleeni, että minä täällä synkässä, henkisesti pimeässä
kodissani aina lapsuudestani asti olin sisimmässäni kantanut tunnetta
siitä, ettei onni ja autuus ollut minua varten ja että kaikki se
todellinen onni ja ilo, mikä tähän asti oli osalleni tullut, oikeastaan
oli ollut vain pappilasta lainattua päivänpaistetta.

Tuo kuolemansynti omallatunnollani en Susannaakaan voinut saada muuta
kuin lainaksi siksikun kuolema tuli, jolloin meidän oli erottava ja
minun oli palattava niiden pahojen henkien luo, jotka elämäni
ensimäisestä hetkestä asti olivat minut ikäänkuin omakseen anastaneet.

Minä käännyin seinään päin ja purskahdin itkuun.

Kun taas hetken perästä aijoin jatkaa pukeutumistani ja katsahdin
kuvastimeen, saatoin pelkäämättä, vieläpä levollisenakin kiinnittää
katseeni tuohon lapsuuteni näkyyn: ruusua kantavaan naiseen, jonka näin
seisovan takanani huoneen avonaisessa ovessa, kalpeana ja surullisesti
katsellen minua, kunnes hän yhtäkkiä taas hävisi.

Kellot alkoivat soida ja kansa virtasi kirkkoon. Sinä päivänä oli myös
Kainulais-Anna sekä muu talon väki lähdössä sinne. Isä seurasi minua ja
tervehti kohteliaasti pappia, kun he ohimennen tapasivat toisensa kirkon
ovella.

Edellisenä maanantaina oli määrätty, missä järjestyksessä rippilasten
tuli seisoa kirkossa. Minun piti olla etumaisena poikain puolella, ja
Susannan tyttöjen.

Ensimäinen virsi oli jo veisattu, kun Susanna äitinsä seurassa tuli
kirkkoon, täysikasvuisten tapaan puettuna mustaan silkkihameeseen,
kaulassa ja käsivarsilla pitsit ja rinnalla kultakoriste. Hän jäi
istumaan papinpenkkiin äitinsä viereen, kunnes vaikuttava saarna oli
lopussa.

Olin luultavasti kovin sairaan ja rasittuneen näköinen, sillä alkaessaan
kuulustelunsa minusta keskeytti pappi yhtäkkiä kysymyksensä ja katsoi
minuun ikäänkuin kysyen mikä minua vaivasi.

Vastasin oikein, ja nyökyttäen minulle päätään hän kääntyi sitte
Susannan puoleen, joka seisoi kädet ristissä ja silmät maahan luotuina,
itkettyneenä, ja jännityksestä hieman kalpeana.

Isän kuulustellessa katsoi Susanna häneen noilla siunatuilla sinisillä
silmillään niin luottavaisesti ja uskollisesti, ettei saattanut
epäilläkään hänellä sinä hetkenä olleen pienintäkään syntiä
omallatunnollaan.

Kun kuulustelu oli päättynyt ja pappi siirtyi seuraavalle riville,
hymyili Susanna minulle keventyneenä, mutta samalla vakavasti, kuin
olisin minä ollut isän rinnalla toinen ystävä, johon hän tällä hetkellä
saattoi turvautua.

Katsoin häneen niin usein kuin sen huomaamatta saatoin tehdä; hän seisoi
siinä solakkana ja sorjana, tuuhea tukka täysikasvuisten tavoin
päälaella.

Silloin tällöin hänkin vilkaisi minuun, mutta minä aina vältin hänen
katsettaan.

Minulle oli jokainen hänen silmäyksensä vain uusi synti, samoin kuin
jokainen pyhä sana, minkä kuulin, lisäsi minun syntitaakkaani eikä
minulle siten mitään siunausta tuottanut.

Jumalanpalvelus kesti kauan, ja hermostunut jännitys vaikutti kuten niin
usein myöhemminkin elämässäni, että päätäni alkoi huimata ja kaikki
silmieni edessä musteni tummiksi pilkuiksi. Minne ikinä katseeni loin,
ilmestyi kauhistuksekseni musta pilkku, ja tuskissani ajattelin, että
tämä ehkä onkin jo kirouksen alku.

En enään uskaltanut Susannaan katsoa, jotten häneenkin saattaisi mustaa
merkkiä, enkä voinut olla tarkastamatta lattiaa jalkojen alla
nähdäkseni, oliko ehkä siihenkin jäänyt mustia jälkiä.

Ajattelin merimiestä, joka Vaagenin kirkossa oli lumonnut papin tyttären
ja jonka omatunto oli pakottanut lähtemään kirkosta papin lukiessa
siunausta, kun sitä vastoin minä olin tuomittu jäämään paikoilleni.

Muistan vain hämärästi, että kun lupaus oli tehty, pidettiin taaskin
puhe ja laulettiin muutamia virsiä.

Kun sitte vihdoin kuljin kotiinpäin isäni rinnalla, joka huolestuneena
tuki minua, oli viimeinen muistoni kaikesta tapahtuneesta se, että
Susanna, joka varmaankin oli huomannut minun olevan sairaana,
jumalanpalveluksen loputtua oli katsonut minuun juuri samalla tavalla
kuin aamulla tuo nainen ruusuineen -- hiljaa ja surunvoittoisesti, aivan
kuin se, joka tahtoo auttaa mutta ei voi.

Luultavasti oli isäni varoitus, etten häntä papin edessä häpäisisi,
suuressa määrin auttanut minua viimeiseen asti pysymään pystyssä; sillä
samassa kun tulimme kotiin menin tainnoksiin ja jouduin vuoteen omaksi.
Isäni, joka nyt täydellä todella alkoi pelätä tilaani, lähetti heti
paikalla lääkäriä noutamaan.

Kun lääkäri seuraavana päivänä saapui luokseni, makasin minä rajuissa
kuumehoureissa.

Mielikuvitukseni kuohui yli äyräittensä kuten virta, josta kaikki sulut
ovat poistetut, ja mielessäni myllersi mitä sekavimpia mielikuvia.

Minusta tuntui kuin vuoteeni ympärillä tanssisi päätään nyökäyttäen
joukko helvetinhenkiä, joista yksi kantoi kädessään pitkää sinetillä
varustettua tuomiokirjettä, ja Kainulais-Anna mulkoili tuijottavilla
silmillään, Susannan katsellessa minuun tuskallisesti, aivan kuin
hänellä ei olisi ollut valtaa pelastaa minua kadotuksesta.

Sen mukaan minkä myöhemmin sain asiasta tietää, oli lääkäri ensin
arvellut minun sairauteni olevan hermokuumetta, mutta eräänlaiset
taudinoireet sekä omituiset hourailuni, joista Kainulais-Anna, jolla oli
omat ajatuksensa asiasta, piti välttämättömänä kertoa lääkärille, saivat
tämän kokonaan muuttamaan mielipiteensä.

Hän oli hoitanut äitiäni tämän mielisairaana ollessa ja nyt hän huomasi
pojassa saman käsityksen tuosta naisesta ruusuineen ja saman pelon
joutua pahojen henkien valtaan.

Kolme viikkoa tämän jälkeen minä taasen olin jalkeilla, vaikkakin
kalpeana ja heikontuneena pitkällisen, kovan hermokohtauksen jälkeen.

Synnintaakkani koko painava myllynkivi oli kuin poisnostettu rinnastani
ja saatoin ilman omantunnon epäilyksiä käydä Herran Ehtoolliselle.

Olin mielestäni oikein arvokas henkilö lähtiessäni seuraavana pyhänä
mustaan hännystakkiin puettuna pappilaan ripillepääsyn jälkeen
tavalliselle vieraskäynnille.

Susanna istui -- hiukan kuin komeillakseen minun edessäni --
täysikasvaneen naisen tavalla oman ompelupöytänsä ääressä ikkunan edessä
olevalla korokkeella. Papinrouvan mentyä viinimarjamehua ja leivoksia
hakemaan, täytyi minun hänen pyynnöstään pikimmältään käydä katsomassa
hänen kallisarvoista pöytäänsä kaikkine laatikkoineen; tarkastelin sekä
etumaisia että salalaatikoita, jotka tulivat näkyviin kun hän veti pois
edelliset.

Eräässä salalaatikossa, jonka hän veitikkamaisesti hymyillen avasi,
mutta salamannopeudella taas sulki äidin tullessa sisään, oli parin
vanhan lapsuudenajalta minulle tutun paperilapun vieressä vaskisormus
lasikivineen, jonka kerran olin hänelle antanut.

Lähtiessäni pappilasta sykähteli sydän ilosta rinnassani; sillä
odottamattani oli minulla ollut Susannan kanssa kohtaus, jolloin hän oli
ilmaissut minulle uskollisuutensa paljoa voimakkaammin, kuin minkään
suullisen vakuutuksen kautta.

Olin ruvennut ajattelemaan, että jotakin erikoista viime aikoina oli
tapahtunut kotonani; sillä isäni tyly, jäykkä kohtelutapa oli
huomattavasti muuttunut. Muun muassa hän lahjoitti minulle
kaksipiippuisen pyssyn hylkeennahkakotelossa sekä sen lisäksi vielä
kellon ja ehdotti aivan itsestään, että minä nämä päivät ennen
poislähtöäni saisin käyttää Jens-renkiä sekä soutovenettä, milloin minua
vain halutti lähteä kalastelemaan tai metsästämään.

Kun lääkäri eräänä päivänä tuli meille ja pyysi saada seurata minua
huoneeseeni, selveni minulle mikä oli tapahtunut.

Kaljupäinen, tanakka pieni tohtori karkeassa takissa ja teräskehyksiset
lasisilmät tylppänenällään oli yksi noita vuoristoseutujemme karaistuja
lääkäreitä, jotka pitävät kunnianaan liikkua matkoilla missä ilmassa
hyvänsä. Hän oli aina mitä parhaimmalla tuulella tullessaan sisään
suoraan rajuilmasta.

Hän oli järkähtämätön, lujaluontoinen mies, jonka sanat ehdottomasti
herättivät luottamusta, mutta hänessä oli samalla jotakin lämmintä ja
vilpitöntä, joka milloin hän vain itse tahtoi teki hänet hyvin
miellyttäväksi. Hän oli perhelääkärinä sekä meillä että pappilassa ja
molempien perheitten uskottu ystävä.

Kun tulimme ylös ullakkohuoneeseeni, pyysi hän minua istumaan häntä
kuuntelemaan; itse hän tapansa mukaan etsi itselleen sopivan kävelyalan
lattialla, missä hän puhuessaan, kädet selän takana, käveli
edestakaisin.

Hän oli -- virkkoi hän -- tarkkaan punninnut, salaisiko hän minulta sen,
mikä hänellä oli sydämellään, vai puhuisiko siitä minulle suoraan; hän
oli nyt kuitenkin päättänyt puhua, koska paranemiseni riippui siitä,
olinko itse täysin selvillä sairaudestani.

Viimeinen sairauteni oli nimittäin ainakin osaksi ollut ilmaus siitä
taipumuksesta mielisairauteen, joka äidin puolelta oli kulkenut
perintönä jo monessa polvessa. Että se nyt oli minussa puhjennut oli
kyllä aiheutunut siitä, että liiaksi olin antautunut kaikenlaisiin
mielikuvituksiin sekä myöskin siitä tyhjäntoimittajan elämästä, jota hän
tiesi minun aina kotonani viettäneen.

Ainoa varma keino estää tämän taipumuksen kehittymistä oli varmaan
päämäärään tähtäävä työ, esimerkiksi luvut, joihin hän luuli minulla
olevan taipumusta, ja sen lisäksi terveet elämäntavat, kävelyt, kala- ja
metsästysretket, toverit ja hyvät pyrinnöt; mutta kaikenlainen
vetelehtiminen tuli minun jättää, kaikki jännittävät romaanit ja
sairaaloiset haaveilut. Hän oli puhunut isäni kanssa ja ehdottanut
sopivana valmistuksena tuleville luvuilleni lähtöä Trondenæsin
seminaariin, mikä matka samalla tuottaisi nykyiselle elämälleni
välttämättömän vaihtelun.

Kun lääkäri hetken kuluttua poistui, jäin istumaan, sydän syvästi
liikutettuna.

Että täten olin päässyt selville itsestäni ja löytänyt oman arvoitukseni
ratkaisun, oli sanomattomasti keventänyt mieleni; voin sanoa, että se
oli merkkitapaus elämässäni.

Tuo henkisen sairaaloisuuden tunne, joka hiljaisena mielenahdistuksena,
jonkinlaisena onnettomuuden aavistuksena aina siitä asti, kuin saatan
muistaa, oli piillyt sydämeni syvyydessä, joskin yhdessä-olo Susannan
kanssa valoisina kesäaikoina oli sitä hetkeksi hälventänyt -- se ei siis
ollutkaan synnin tuntoa, ei pahanteon taakkaa, ei mikään salaperäinen,
hämärä poikkeus luonnon kaikesta muusta järjestyksestä, vaan ainoastaan
tauti, yksinkertaisesti vain tauti, joka oli parannettavissa sopivalla
luonnollisella hoitotavalla.

En olisi uskonut kenenkään saattavan ilostua kuin onnensanoman saaja
kuullessaan, että hän on hullu tai ainakin helposti voi tulla hulluksi;
mutta nyt tiedän, että tämäkin on maailmassa mahdollista.

Rukoilin nyt mielestäni ensimäisen kerran vapaalla ja luottavaisella
sydämellä Jumalaa, johon siis olin samassa suhteessa kuin muutkin
ihmiset tai jota, jos siinä jotakin eroa oli, minä olin vieläkin
lähempänä siksi, että olin tällainen sairas raukka.

Tuntui siltä, kuin Jumalan aurinko, pitkän, raskaan sadepäivän jälkeen
taas loistaisi minulle. Rukoilin itseni puolesta, Susannan ja isäni
puolesta, ja nauttien tästä uudesta varmasta suhteestani Jumalaan,
rukoilin yhä edelleen, ensin jokaisen puolesta erikseen kotona ja
pappilassa, sitte lukkarin ja vihdoin muitten puutteessa aivan kuin
kirkossa kaikkien sairaitten ja kärsivien puolesta, joiden joukkoon minä
nyt, sydämeni pohjasta iloisena, itsekin lukeuduin.



Kuudes luku.

LUKKARIN LUONA.


Oli kaksi päivää jälellä siksikun minun oli matkustettava Trondenæsiin
jahdilla, joka oli valmiina lähtemään pohjoiseen.

Neuvotonna miettiessäni keinoa päästä Susannan puheille vielä kerran
ennen lähtöäni, saapui lukkarilta sana, että minä välttämättömästi
tulisin käymään hänen luonaan seuraavana päivänä täsmälleen klo 11;
myöhemmin hän ei ollut kotona.

Samana aamupäivänä kun tämä kutsu saapui, oli Susanna käynyt
lukkarilassa. Hän oli sanaakaan sanomatta istuutunut pöydän ääreen,
kasvot käsien peitossa.

Kun säikähtynyt lukkari sitte alkoi tutkistella sydänkäpyänsä joksi hän
nyt huolissaan tyttöä nimitti -- oli hän vihdoin kohottanut kyyneltyneet
silmänsä ja sanonut itkevänsä siksi, että hän oli niin kovin, niin perin
onneton.

»Mutta miksikä niin, rakas Susanna?»

»Siksi», puhkesi hän äkkiä puhumaan, »siksi että David pitää minusta ja
minä hänestä, ja me olemme kihloissa, mutta kukaan ei saa siitä tietää
paitsi Te, lukkari -- ja ettehän Te tahdo meitä ilmaista?»

Tätä kysyessään hän heittäytyi itkien tytön tunnustuksesta säikähtyneen
ja hämmentyneen lukkarin kaulaan, joka kuitenkin jo tunsi itsensä
voitetuksi, ennenkuin hän edes oli selvillä siitä, minkä asian puoleen
hän antautui.

Hän asetti Susannan taas istumaan, puhutteli ja lohdutteli häntä, kunnes
hänessä itsessään alkoi kypsyä viisas vastaus, että näitä kahta
lähestyvää eron vuotta meidän nyt oli käytettävä koetusvuosina, ja että
meidän sillä ajalla siis ei pitäisi toisillemme kirjoittaa.

Sen sijaan oli lukkarin kuitenkin luvattava, että me seuraavana
aamupäivänä saisimme edes hetkisen tavata toisiamme, tehdäksemme
viimeisen sopimuksen ja jättääksemme toisillemme jäähyväiset; vielä
lupasi lukkari minun poissaollessani kertoa Susannalle kaikki, mitä hän
minusta sai kuulla.

Kun seuraavana päivänä tulin lukkarin luokse, tapasin hänet istumassa
keinutuolissaan hyvin vakavana ja miettiväisenä, käsivarret polviin
nojautuneina ja tuijottaen alas hiekalla peitetylle lattialle, jolle
ikäänkuin juhlaa varten oli sirotettu kuusenhavuja.

Minun tuloni ei näyttänyt häiritsevän häntä hänen mietteissään,
vaikkakin pieni päännyökkäys minun sisäänastuessani osoitti, että hän
kuitenkin oli huomannut minut.

Hän heilutteli viuluansa hitaasti edestakasin kädessään, joka
heilahdukselta sitä hiljaa näpäyttäen, niin että se muistutti vienoa
kirkonkellojen soittoa. Hänen lempeät harmaat silmänsä katselivat
miettien ja tutkien minua, ikäänkuin hän nyt vasta olisi ensi kerran
minut nähnyt, ja hieno hymy todisti, ettei hän ollut aivan tyytymätön
tutkimisensa tulokseen.

Kohta sen jälkeen ilmestyi varjo ovelle ja hämmästyksekseni astui
Susanna sisään.

Hän tuli nopeasti ja punastuen suoraan luokseni, ja tarttuen käteeni hän
sanoi:

»Rakas David, lukkari tietää kaiken; hän on sallinut meidän täällä sanoa
toisillemme jäähyväiset.»

»Niin, sen olen kyllä tehnyt, lapseni», virkkoi lukkari, »mutta vain
lyhyet, koska Susanna sitä niin hartaasti pyysi, ja siksi, että te
molemmat tietäisitte mitä minä, tätä asiaa tarkoin punnittuani, siitä
ajattelen.»

Ja sitte hän piti meille pienen puheen selittäen, ettei hän meidän
rakkaudessamme mitään pahaa nähnyt, vaikka me tietysti olimme sellaiseen
vielä kovin nuoria.

Se seikka, ettemme tästä suhteestamme mitään vanhemmillemme ilmoittaneet
oli, hän toivoi -- ja hän oli tätä asiaa perinpohjin ajatellut --
myöskin anteeksiannettava, koska he tuskin olisivat asiaa edes vakavalta
kannalta ottaneet ja niin muodoin ehkä vain meidän tunnettamme
loukanneet.

Minkäänlaisten salaisten rakkauskirjeitten välittäjäksi, kuten Susanna
oli pyytänyt, hän ei tahtonut ruveta, ei itsensä eikä meidän vuoksemme,
sillä meidän tuli nyt käyttää näitä kahta koetusvuotta tutkiaksemme,
oliko meidän rakkaudessamme vakavuutta vai oliko se vain noita
lapsellisia mieltymyksiä, jotka pian taas mielestä haihtuvat.

Näin sanoen poistui vanha hyväntahtoinen lukkari huoneesta.

Kun olimme jääneet yksin, kertoi Susanna minulle kuiskaten, miksi hän
oli uskaltanut ilmaista salaisuutemme lukkarille.

Kotona hän näet oli kuullut, että lukkari kerran nuoruudessaan oli ollut
onnettomasti rakastunut ja että tämä oli syynä siihen, ettei hän koskaan
ollut tahtonut mennä naimisiin ja että hänestä sittemmin oli tullut niin
omituinen mies.

Tämän jälkeen hän kiireesti otti taskustaan -- hän käytti vielä vanhaa,
siniruutuista, lyhyttä hamettaan, joka oli loppuun kulutettava, mutta
tukka oli kääritty aikuisten sykerölle -- pienistä sinisistä
lasihelmistä tehdyn ristin, jota minun tuli kantaa kaulassani lähinnä
rintaa silkkinauhassa; senkin hän veti esiin taskustaan.

Tuosta sisältörikkaasta piilopaikasta hän sitte myöskin suurella
vaivalla sai esiin pienet sakset.

Hän tahtoi minulta hiussuortuvan -- juuri tuon mustan tuolla ohimollani,
jota hän jo kauan oli katsellut ja jota hän aikoi kantaa
ripillepääsypäivänä saadussa medaljongissaan.

Kun minä korvaukseksi pyysin häneltä kihermäänsä, jota minä puolestani
myöskin kauan olin katsellut, hän ei pitänyt sitä tarpeellisena, koska
helmiristi, jonka vastikään olin saanut, oli pujotettu hänen hiuksiinsa.

Sitte oli vielä eräs asia, joka minun oli hänelle luvattava ja jonka hän
oli keksinyt istuessaan kotona ompelunsa ääressä, missä hän aina
ajatteli niin paljon.

Minun oli näet ylioppilaaksi tultuani lahjoitettava hänelle kultainen
kihlasormus, jonka sisään toiselle puolelle oli piirrettävä: David ja
Susanna ja toiselle puolen: Kuten David ja Jonatan.

Vanhempiemme riitaisuus oli johtanut hänet tähän ajatukseen.

»Mutta», keskeytti hän puheensa, »ethän sinä kuuntelekaan mitä minä
sanon, David.»

Minä seisoin todellakin siinä aivan toista ajatellen; mietin,
uskaltaisinko suudella häntä jäähyväisiksi. Muistin kesäpäivää
Menninkäissaarilla.

Samassa kuului oven ulkopuolelta askelten rapinaa portailla, mikä
merkitsi, että lukkarin mielestä meidän jo oli aika lopettaa, ja
pettymyksekseni Susanna heti kiirehti pistämään lahjat, joita hän vielä
piteli kädessään, povitaskuuni.

Hän oli töin tuskin ennättänyt sen tehdä, kun lukkari astui sisään
sanoen, että nyt oli meidän erottava.

Susanna katsoi ensin lukkariin, sitte minuun, kalpeana ja kyyneltyvin
silmin. Tuntui siltä, kuin olisi hänelle nyt vasta täysin selvinnyt,
että eronhetki oli tullut.

Hän teki äkkinäisen liikkeen -- nähtävästi hän aikoi langeta kaulaani,
mutta hillitsi itsensä lukkarin läsnäolon vuoksi.

Hän vain tarttui käteeni, vei sen sanaakaan sanomatta silmilleen ja
kiiruhti pois.

Tämä oli enemmän kuin mitä minä jaksoin kestää, ja luulen, että se oli
sitä vanhalle lukkarillekin. Hän käveli edestakaisin hiljaa näpäytellen
viuluaan ja minä itkin pöydän ääressä suruni valtaamana.

Ennenkuin lähdin soitti hän minulle kauniin laulun, jonka hän oli
sepittänyt kaksikymmenvuotiaana.

Laulu vaikutti minuun syvästi, sillä minusta tuntui, että se lauloi
Susannasta ja minusta; se kaikui mielessäni vielä kauan sen jälkeen,
niin että lopulta osasin sen ulkoa.

»Tähän kuuluu kyllä vielä toinenkin», selitti hän lopetettuaan, »mutta,
jatkoi hän hetken mietittyään kuin raskaan muiston valtaamana, »se
toinen ei ole iloinen eikä se nyt sovi sinulle.»

Kun jahti seuraavana aamuna nosti purjeensa, heilui pappilan
salinikkunasta nenäliina ja laivasta vastasi kiiltolakki.



Seitsemäs luku.

TRONDENÆS.


Senjenissä Hindön pohjoispuolella sijaitsee Trondenæsin kirkko ja
pappila.

Tämä kirkko on kerran ollut kristinuskon pohjoisimpana rajalinnana, on
seisonut siinä valkoisine torneineen, kauas kaikuvine kelloineen ja
pyhine lauluineen mahtavana kuin jättiläispiispa valkeassa
messukaapussaan, kantaen pyhän Olavin kristittyä vihkimistä ja pyhää
alttarinvaloa kauas lappalaispeikkojen pimeyteen.

Minä muistelen mielelläni tätä kirkkoa ja sen ympäristöä, sillä niinä
kahtena vuotena, jolloin oleskelin Trondenæsissä, tämän paikan
herättämät mahtavat mielikuvat vaikuttivat voimakkaasti mieleeni. Ontto
maa, jossa luultiin maanalaisia holveja olevan, oli minusta suljettu
luola, täynnä salaisuuksia, ja kirkossa, jonka hiljaisuutta usein etsin,
loi päivänvalo välistä kummallisia varjoja käytäviin ja komeroihin,
aivankuin olisi niissä liikkunut olentoja muinaisilta ajoilta.

Hyvällä menestyksellä luin latinaa ja kreikkaa rakastettavan,
tietorikkaan papin johdolla, jonka luona minä asuin, ja muita aineita
opetti minulle eräs seminaarinopettaja. Mutta lomahetkinä etsin aina
noita paikkoja, joissa mielikuvitukseni niin erinomaisesti viihtyi, ja
tästä syystä ei Trondenæs suinkaan ollut sairaaloiselle mielelleni
soveltuva paikka.

Hermostunut haaveilevaisuuteni oli, kuten myöhemmin olin huomannut,
jossakin yhteydessä kuunvaihdoksen kanssa. Sellaisina aikoina
vaikuttivat mainitut paikat minuun vastustamattomalla vetovoimalla;
salaa minä hiivin pois yksinäisyyteen ja saatoin istua siellä
tuntikausia, vaipuneena kaikenlaisiin mielikuvitukseni luomiin hämäriin
haaveiluihin. Näiden joukossa ilmestyi Susannankin hento olento, jonka
minä välistä näin liitelevän suoraan minua kohti, ilman että kuitenkaan
koskaan sain selvästi nähdä hänen kasvojaan.

Toisen vuoden kevätpuolella istuin kerran keskipäivällä tuollaisen
sairaaloisen mielentilan valtaamana kirkossa eräällä pääalttarin lähellä
olevalla korokkeella, mietteisiin vaipuneena Susannan sininen risti
kädessäni.

Silloin kiintyi katseeni erääseen suureen, hämärään kuvaan alttarin
toisella puolella olevassa seinässä, minkä kuvan usein olin nähnyt,
ilman että se minuun oli tehnyt erityistä vaikutusta. Se esitti
luonnollisessa koossa marttyyria heitettynä orjantappurapensaaseen,
jonka terävät piikit, pitkät kuin tikarit, monessa kohden tunkeutuivat
hänen ruumiiseensa; mutta siitä huolimatta hän ei voinut valittaa, sillä
suuri, hirmuinen, tuskaa tuottava piikki tunkeutui sisään leuan
alapuolelta pistäen ulos hänen avonaisesta suustaan.

Näitten kasvojen ilme kävi minulle yhtäkkiä kauhistuttavaksi.

Se kohdistui minuun jonkinlaisella salaisella ymmärtämyksellä, aivan
kuin olisin ollut tuolle marttyyrille tuskien toveri, joka oli perivä
hänen paikkansa, kun hän kerran oli loppuun taistellut. Oli mahdoton
irroittaa katsetta kuvasta, se sai eloa, milloin lähestyen yhä
lähemmäksi, milloin häviten kauas hämäryyteen, jonka omat hämmentyneet
aivoni loivat ympärilleni.

Tuntui siltä, kuin tätä kuvaa katsellessani olisi paljastunut osa oman
sieluni salaisuuksia, ja ainoastaan suurella tahdon ponnistuksella,
jonka pelko liiallisesta syventymisestä omiin mielikuvituksiin aiheutti,
kykenin siitä irtaantumaan.

Kun taasen käännyin, seisoi keskellä kirkasta valoa, joka etumaisen
kirkonpenkin luona olevasta ikkunasta tulvi sisään, ruusua kantava
nainen.

Hänen katseensa oli sanomattoman surullinen, aivan kuin hän olisi
tuntenut minun ja tuon taulun välillä olevan yhteyden, ja kuin tuo ruusu
hänen kädessään vain olisi ollut pienoiskuva siitä
orjantappurapensaasta, jossa marttyyri mateli.

Kirkon yksinäisyydessä valtasi minut äkkiä sanomaton näkymättömien
henkien pelko, silmitön kauhu, joka sai minut kiireesti pakenemaan ulos
vapaaseen ilmaan.

Ulos päästyäni huomasin kadottaneeni Susannan sinisen ristin. Se oli
varmaankin pudonnut kirkossa korokkeelle, jolla olin istunut. Tällä
hetkellä, jolloin kauhu vielä kuohui veressäni, en mistään hinnasta
olisi lähtenyt takaisin kirkkoon -- paitsi Susannan sinisen ristin
tähden.

Löysin sen lattialta, kun vihdoin täysin tyyntyneenä etsin sitä siltä
kohdalta, jossa olin istunut.

Toisen kerran, syksyllä pari kuukautta ennen kotiinlähtöäni, kävi
hermostoni sairaaloisuus samalla tavalla ilmi.

Käydessään asialla papin luona oli muuan talonpoika sitonut
maitosilmä-hevosensa kirkkomaan aitaukseen. Minä jäin sitä katselemaan;
mutta sen kuollut ilmeetön katse seurasi minua sitte koko päivän.
Minusta tuntui, etteivät tuon hevosen silmät katselleetkaan ulospäin,
vaan sisäänpäin näkymättömään maailmaan, ja että se oli valmis, jos
ajaja vain unohti ohjakset, heti poikkeamaan varsinaiselta maantieltä
tuonen tielle, jota kuolleet kulkevat.

Kun sitte nämä kuvat mielessäni iltapäivällä istuin papin luona, missä
keskusteltiin kaikenlaisista asioista, näin yhtäkkiä edessäni kotoa
tutut kasvot, kalpeat ja rasittuneet, ja kohta sen jälkeen selveni
minulle, että nämä kasvot olivat miehen, joka paraikaa taisteli
epätoivoissaan päästäkseen meren kuohuvasta aallokosta tarttumaan kiinni
kallioon.

Tämä mies ei voinut olla kukaan muu kuin meidän Antti-renki.

Hän kiinnitti puoleksi lasimaiset, puoleksi sarvimaiset silmänsä minuun
taistellessaan siinä kykenemättömänä pelastamaan itseänsä; sillä jokin
hänen jaloissaan, jota minä en voinut nähdä, esti häntä siitä. Hän
näytti myöskin tahtovan sanoa minulle jotakin.

Näky kesti vain silmänräpäyksen. Mutta tuskallinen, melkeinpä sietämätön
tunne siitä, että sillä hetkellä jokin onnettomuus oli tapahtumassa
kotonani, ajoi minut ulos huoneesta levottomana kuljeksimaan metsässä
koko loppupäivän.

Kun palasin kotiin, kysyttiin minulta, mikä minuun oli tullut, kun aivan
kalmankalpeana olin rynnännyt ovesta ulos.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen tuli kotoa surullinen kirje. Isäni jahti
»Toivo», joka senaikaisen tavan mukaan oli vakuuttamaton ja suurimmaksi
osaksi kuljetti lastina kalaa, jonka hän omaan laskuunsa oli ostanut,
oli matkalla Bergeniin tehnyt haaksirikon Stat-merellä. Laiva oli saanut
vuodon, ja myöhemmin iltapäivällä se oli kuljetettava satamaan. Miehistö
oli pelastunut, mutta Antti-rengiltä olivat molemmat jalat katkenneet.

Tämä haaksirikko antoi isäni varallisuudelle ensimäisen tuntuvan iskun.
Seuraavana vuonna sattui toinen, kun »Sovinto»-niminen jahti samalla
tavalla hävisi, ja kolmas ratkaiseva isku kohtasi meitä hallituksen
vihdoin päätettyä, ettei meidän kauppapaikasta tulisikaan
höyrylaivasatamaa.



Kahdeksas luku.

KOTONA.


Joulukuussa olin taasen kotona, missä pinnalta katsoen kaikki oli
entisellään, ellei mahdollisesti viimeisten tapahtumien johdosta
vieläkin hiljaisempaa ja painostavampaa.

Isä puuhaili väsymättömänä, mutta ei kenellekään ilmaissut ajatuksiaan.
Luultavasti hän ei pitänyt minua soveliaana jakamaan hänen huoliansa.

Susanna, joka kuten minäkin jo oli täyttänyt yhdeksäntoista, oli
käymässä erään perheen luona, joka asui muutaman peninkulman päässä
meiltä, ja vasta jouluksi piti hänen palata kotiin.

Minä kaipasin häntä sanomattomasti.

Viimeisenä joulun edellisenä pimeänä ja myrskyisenä viikkona laski
espanjalainen priki Santa Maria myrskyn pakottamana jokseenkin
vioittuneena satamaan lähellä meidän kauppapaikkaa, ja huonojen
työvoimien tähden täytyi sen viipyä siellä korjattavana lähes kuusi
viikkoa.

Kapteeni, joka omisti sekä laivan että lastin, oli kookas, tummaverinen,
komeasti puettu espanjalainen, tukka harmahtava, silmät mustat ja
kasvojenpiirteet jyrkät. Hänellä oli mukanaan poikansa, Antonio
Martinez, kaunis nuori mies, jolla oli oliivinruskeat kasvot ja tuliset,
mustat silmät kuten isälläkin.

Isäni oli ollut herra Martinezille suurena apuna pelastus-ja
korjaustöissä ja pyysi häntä nyt pohjoismaalaisella vieraanvaraisuudella
asumaan meidän luonamme.

Vaikka emme erittäin sujuvasti voineet puhua toistemme kanssa, vieraat
kun ymmärsivät vain muutamia norjalaisia sanoja ja sentähden käyttivät
tulkkia, huomasimme kuitenkin pian, että he molemmat olivat erittäin
hyvänsävyisiä ihmisiä. Päivät päästään he vain paperossejaan
pyöryttelivät ja polttelivat sekä valvoivat korjaustyötä satamassa.

Pimeä vuodenaika vaikuttaa pohjoisessa monen mieleen painostavasti,
erittäinkin sellaisina päivinä, jolloin työtä on vähemmän.

Jouluna ja erittäinkin juuri jouluaattona oli isäni siksi tavallisesti
hyvin alakuloisella mielellä. Jouluilon ollessa ylimmillään ja väen
viettäessä aattoa kolmihaaraisella talikynttilällä varustetun
ruokapöydän ääressä keittiössä, istui hän tavallisesti omiin
ajatuksiinsa vaipuneena konttorihuoneessaan eikä sallinut kenenkään
häiritä itseään.

Tänä jouluaattona hän kuitenkin herra Martinezin tähden vietti hetkisen
salissa, mutta pysyi koko ajan äänettömänä ja alakuloisena, aivan kuin
olisi hän vain kaivannut yksinäiseen konttorihuoneeseensa, jonne hän
myöskin heti illallisen jälkeen vetäytyi.



Yhdeksäs luku.

JOULUKESTIT.


Joulunaikaan oleskeli sinä talvena Lofotenin seuduilla joukko
muukalaisia, suurimmaksi osaksi merikapteeneja, jotka, kuten meillä
asuva Martinez, levottoman ilman tai merivahingon tähden majailivat eri
paikoissa mailla.

Sitä paitsi oli etelästä saapunut virka-asioissa ylhäisiä vieraita.

Seurauksena tästä taasen oli joukko seurakutsuja, joissa isännät
kilpailivat suurenmoisessa vieraanvaraisuudessa.

Kolmantena uudenvuodenpäivänä me siten olimme kutsutut
päivällistanssiaisiin varakkaan nimismiehen Rostin luo, missä
edellämainitut ylhäiset herrat sillä kertaa majailivat.

Meiltä ei ollut sinne kuin puolentoista peninkulman matka, mutta oli
niitäkin, joiden oli kuljettava 6--8 peninkulmaa, vieläpä suurin osa
siitä meriteitse.

Nimismiehen avarassa asunnossa oli tilaa suurelle vierasjoukolle, mutta
sillä kertaa hän oli, valmistaakseen yösijaa lukuisille kutsuvieraille,
ottanut haltuunsa naapurinkin talon.

Käydessäni kuvaamaan näitä kutsuja, joista minulle muodostui
tapahtumista rikkaat päivät täynnä mielenliikutuksia, päätän kertoa
asiat lyhyesti ja aijon sentähden jättää pois piirteitä ja kohtauksia,
jotka muuten kuuluisivat täydelliseen kuvaan sikäläisestä elämästä.

Kutsukirjeen mukaan oli päivällinen syötävä klo 3, mutta useimmat veneet
saapuivat jo pari kolme tuntia aikaisemmin. Naisten muuttaessa pukuja
yläkerrassa, herrat kokoontuivat alakertaan erääseen tahallaan heikosti
valaistuun saliin, missä tarjottiin ryyppy suupalan kera, mikä
todellakin oli tarpeen matkan jälkeen.

Siellä myöskin kohtelias isäntä esitti vieraat toisilleen.

Kun kauan oli turhaan odotettu pappia perheineen, päätettiin vihdoin
lähteä päivällispöytään ilman heitä.

Ovet avattiin selkoselälleen suureen, juhlallisesti valaistuun
ruokasaliin yläkerrassa, vieraat tulvivat portaita myöten, ja kauan
kursailtuaan ovensuussa sekä kohteliaasti riideltyään
arvojärjestyksestä, he vihdoin istuutuivat paikoilleen suuren, upeasti
katetun hevosenkengänmuotoisen pöydän ääreen, jolla komeilivat tiheät
viinipullorivit, kolmihaaraiset kynttiläjalat, korkeat kaakkulaitteet ja
etenkin pöydän yläpäässä olevan kunniapaikan kohdalle pinotut raskaat
pöytähopeat.

Pappilalaisille varattiin kolme paikkaa yläpäässä huomatuimpien
vieraitten seurassa.

Isäni istui herra Martinezin rinnalla pääpöydän ääressä, ja minulle oli
vaatimaton paikka alempana olevassa sivupöydässä.

Pöytäseurue oli tuota vanhaa, hyvää ja hauskaa lajia, joka ikävä kyllä
nykyään käy yhä harvinaisemmaksi. Syötiin kyllä veitsellä eikä
hopeahaarukkaa tunnettu, mutta sen sijaan vallitsi seurassa todellinen
ilo, ja kauan kutsujen jälkeen antoi pöytäkeskustelu aihetta moneen
hauskaan kaskuun.

Alussa, kun vielä istuttiin vakava juhlallisuus ja valkean pöytäliinan
herättämä viileä tunne mielessä, oli kaikki kyllä vielä hyvin jäykkää.

Pöytänaapurit uskalsivat tuskin kuiskaillenkaan keskustella, ja
tanssipukuiset nuoret naiset, jotka kaikki kuin magneettisen vetovoiman
vaikutuksesta olivat joutuneet toistensa viereen, istuivat kauan
kainosti vaijeten yhdessä rivissä, muodostaen aivan kuin
sinipunavalkoisen kukkaislehdon, jossa ei yksikään lintu uskaltanut
visertää.

Päivälliset alotti isäntä lausumalla vieraitaan tervetulleiksi.

Parissa pitkänlaisessa, hyvin laaditussa puheessa hän senjälkeen esitti
läsnäolevien virkaherrojen maljat, joihin nämä vastasivat.

Tämän jälkeen tuntui jokaisesta, kuin olisi astuttu varsinaisen
virallisen kynnyksen yli iloisemmalle taipaleelle.

Isäntä esitti sitte muutamalla lyhyellä, keveällä sanalla maljat
poissaoleville, joiden joukossa hän ensiksi mainitsi rakastettavan papin
perheineen.

Tätä maljaa esitettäessä kiinnitti kyllä moni muu kuin minä huomionsa
siihen, että isäni jätti lasinsa koskematta.

Sillävälin tarjottiin ruokalaji toisensa perästä, ja sitä myöten kuin
viini pulloissa laskeutui, nousi iloinen mieliala seurassa.

Siinä nyt huomattiin monta teräväjärkistä leikinlaskijaa, jotka täällä
näyttivät olevan oikeassa olossaan, ja nuo rakeina sinkoilevat
sukkeluudet, hauskat sanansutkaukset ja iloiset puheet -- viimemainitut
usein hyvinkin mehevien kaskujen muodossa -- kuvastivat elävästi
omituista ruijalaista luonnetta.

Pöydästä noustessa kyllä yksi ja toinen vähän horjahteli ja toiset
sittemmin hävisivät näkymättömiin, mutta tämä oli näihin aikoihin
kesteissä jotakin aivan tavallista.

Viimemainittujen joukkoon oli sen pahempi minutkin laskettava.

Hetken vaikutukset ovat aina saaneet suuren vallan minuun nähden, ja
tottumattomana sekä tällaiseen iloisuuteen että väkeviin juomiin olin
varomattomasti antautunut ympärilläni kohisevaan iloiseen mielialaan.

Luulen, etten koko elämässäni yhteensä ole nauranut niin makeasti kuin
näissä päivällisissä.

Vinosti minua vastapäätä istui punatukkainen kauppamies Vadel pitkine
kuivanlystikkäine kasvoineen, singautellen räiskyvän sukkeluuden
toisensa jälkeen, ja minun vierelläni kuiskaili kyttyräselkäinen
konttoristi Gran, joka koko ympäristössä oli tunnettu terävästä päästään
ja peljätty purevan kielensä takia. Hänen sattuvat arvostelunsa eri
pöydässä istuvista henkilöistä kävivät yhä purevammiksi sen mukaan kuin
hän joi, ja jos vain hänen sanansa olisivat kuuluneet, olisivat varmaan
monet säteilevät kasvot synkistyneet.

Luulen myöskin, että hän tämän ohella kaikessa hiljaisuudessa koetti
saada minut juomaan liiaksi, ainakin hän koko ajan lakkaamatta täytti
lasinsa etenkin senjälkeen, kun väkevät viinit tuotiin esille.

Hänen vilkkaat, terävät käärmeensilmänsä ja muutamat kuiskaten lausutut
sanat saivat minun muuten koko lailla hämmentyneen huomioni kiintymään
kaikenlaisiin naurunalaisiin kohtauksiin.

Minusta tuntui lopulta, kuin koko huone ja pöytä keinuisivat ylös ja
alas aivan kuin olisimme merenkäynnissä istuneet suuressa kajuutassa.

Himmeästi muistelen myöskin, että tuossa huojuvassa salissa ihmiset
tunkeutuivat toistensa ohi kahdessa vastakkain kulkevassa rivissä
ympäri, pöydän seinän ja tuolien välistä, kiittääkseen isäntäväkeä
ruuasta.

En muista tämän jälkeen enää mitään, ennenkuin pilkkopimeässä heräsin
kuin raskaasta, levottomasta unesta ja tunsin makaavani pehmeillä
höyhenpatjoilla. Vähitellen muistui sitte mieleeni mitä oli tapahtunut,
ja minulle selveni, että minut oli viety erääseen naapuritalon
vierashuoneeseen. Tätä miettiessäni ja tuntiessani itseni äärettömän
onnettomaksi, tuli vanhempi herra Martinez kynttilä kädessään minua
katsomaan.

Huomasin silloin, että kello kävi kolmatta yöllä ja että siis olin
nukkunut 6--7 tuntia yhteen menoon, jota seikkaa minun oli kiittäminen
siitä, etten enää tuntenut ruumiillista pahoinvointia; sitä syvemmin
kalvoi sieluani häpeän tunne.

Sen mukaan kuin minä siinä pukeutuessani saatoin huomata, oli
naapuritalosta tehty kaikkien minunkaltaisteni päivällispöydässä
kaatuneitten sankarien sairashuone. Näiden joukossa huomasin
jonkinlaisella kostonhimoisella ilolla konttoristi Graninkin,
kyttyräselkäisen, vahingoniloisen pöytätoverini.

Herra Martinez ilmoitti minulle kaikenlaisilla vilkkailla liikkeillä,
että salissa paraikaa innokkaasti tanssittiin ja että minunkin oli
mentävä sinne.

Silloin välähti salaman nopeudella läpi aivojeni, että Susanna jo aikoja
sitte oli saapunut ja oli minua turhaan odottanut.

Mitenkä minä todella olin voinut häntä silmänräpäykseksikään unohtaa, se
oli minulle arvoitus; mutta tieto siitä painoi minua raskaasti.

Ruokasali oli nyt muuttunut tanssisaliksi, ja iloisesti oli jo monta
tuntia karkeloitu, viulun, klarinetin ja viulonsellon soittaessa
reippaita tanssisäveliä.

Sopivana hetkenä pujahdin keskellä tanssia huomaamatta saliin.

Seisoessani alhaalla ovensuussa, josta kuumuus sumuna virtasi kylmään
eteiseen, ahtaat valkeat hansikkaat käsissäni, kalpeana ja häpeissäni,
kärsin alussa kovasti luullessani, että kaikki katsoivat minuun ja
muistivat sopimatonta käytöstäni.

Sillä välin pari toisensa jälkeen pyöri ohitseni niin läheltä, että
naisten vaatteet hipasivat minua, ja aloin vähitellen, mikäli
likinäköisyydeltäni saatoin, kotiutua salissa.

Papinrouva istui ylinnä salissa muutamien vanhempien naisten seurassa,
innokkaasti keskustellen kaljupäisen pienen tohtorin kanssa.

Pappi itse pelasi luultavasti korttia alakerrassa, mutta Susannaa en
huomannut missään.

Salin yläpäässä nuori Martinez paraikaa kasvot säteilevinä pyöritti
polkassa huomattavan kaunista nuorta valkeapukuista tyttöä, jolla oli
liehuva sininen nauha vyötäisillään. Hänen kaunis, tuuhea, kullanhohtava
tukkansa oli suurella nuolentapaisella hopeaneulalla kiinnitetty
niskaan, ja päässä hänellä oli keveä kukkaisseppele.

Karkeloidessaan hän loi silmänsä alas lattiaan.

Tyttö oli pitempi ja täyteläisempi kuin Susanna, mutta hänen
vartalossaan oli omituinen sulous, joka muistutti häntä.

Keveä, melkeinpä ylhäisen hieno tapa tanssiessa liikutella somia
jalkojaan -- hän näytti ihan liitelevän eteenpäin -- muistutti myöskin
Susannaa, ja siksi seurasin jonkinlaisella tiedottomalla jännityksellä
nuorta paria.

Likinäköisyyteni esti minua erottamasta heitä tarkoin, ja sitäpaitsi
heidän tanssiessaan ohitseni en nähnyt tytön alastaipunutta päätä hänen
käsivarreltaan, joka tuttavallisesti nojasi nähtävästi ylen onnellisen
nuoren Martinezin olkapäälle.

Näin vain leveän, puhtaan, siunatun otsan, sellaisen, jonkalaista tässä
maailmassa ei ollut kuin yhdellä, ja kiharan, joka oli irtautunut
tukasta ja valunut valkeille, pyöreille olkapäille.

Tunsin polvieni vapisevan. Tuo pitkä, solakka, hieno nainen -- olisiko
_hän_ Susanna!

Mustasukkaisena seurasin lakkaamatta heidän karkeloaan, kunnes he
seuraavalla kertaa tanssivat ohitseni.

Tultuaan suoraan eteeni kohotti Susanna hymyillen silmänsä, hänen
katseensa sattui minuun, ja hehkuva puna peitti äkkiä hänen kasvonsa ja
niskansa aina puseron reunapitsiin asti.

Se oli Susanna!

Niinä kahtena vuotena, jotka olimme olleet erossa, oli hänen kauneutensa
kehittynyt niin ihmeellisen täyteläiseksi. Hento seitsentoista-vuotias
nuppu oli lyhyessä ajassa puhjennut ihanaksi täysikasvuiseksi naiseksi.

Nuoret istuutuivat paikoilleen salin yläpäähän, lähelle vanhempien
naisten riviä.

Käsitin nyt, että nämä kaksi paraikaa tanssivat illan viimeistä pitkää
tanssia, kotiljongia, jossa tavallisesti lukemattomat vuorot vaihdellen
seuraavat toisiaan, ja mieleeni johtui heti, että nuori Martinez
luultavasti pitkin iltaa oli nauttinut Susannan suosiota, senjälkeen kun
hän oli saanut hänen suostumuksensa tähän tanssiin.

Huomasin miten papinrouva selvästi osoitti hänelle huomiotaan, ja
katkeruudella ajattelin, että olihan hän rikas mies ja sitäpaitsi,
vaikkakin vartaloltaan lyhyempi, kuitenkin sekä vanhemman että
miehekkäämmän näköinen kuin minä.

Läpi sydämeni viilsi kuin olisi siihen veitsellä pistetty. Olin siis
maannut juopuneena kuin eläin ja sallinut toisen valloittaa Susannan!

Mustasukkaisuuden raivotessa sydämessäni huomasin, mitenkä tuo kaunis,
mykkä, ainoastaan mustilla, tulisilla silmillään puhuva Martinez
hymyillen ja kaikenlaisten vilkkaitten kumarrusten ja liikkeitten avulla
koetti Susannalle selvittää uutta vastalkavaa vuoroa, miten hän
toisinaan aivan kuin tuttavallisesti kuiskaillen kumartui hänen
puoleensa ja kuinka taas tyttö katsoi häneen hymyillen niin iloisesti,
kuin vain Susanna saattoi hymyillä.

Martinez tarttui Susannan käteen ja sai hänet siinä heidän tuoliensa
edessä koettamaan uutta vuoroa, ja tämä näytti olevan tavattoman
hauskaa.

Nuori Martinez oli nähtävästi herättänyt hänen mielenkiintonsa, ja
meidän entinen suhteemme ei siis ollutkaan muuta kuin lastenleikki,
jonka täysikasvanut nainen mieluimmin toivoi unohtuvan.

Olimmehan me sopineet kahdesta koetusvuodesta, ja olihan siihen nähden
siis kaikki välillämme selvää, niin että me nyt täysikasvuisina
sopivassa tilaisuudessa saatoimme hyvällä omallatunnolla laskea leikkiä
koko asiasta.

Veri kuohui päässäni ja tunsin, että minun täytyi kostaa.

Ennenkuin olin ennättänyt tuumia millä tavalla tämä oli tapahtuva,
pälkähti äkkiä päähäni ruveta vilkkaaseen keskusteluun vierustoverini
kanssa, niin että saattaisi näyttää siltä kuin liehakoitsisin kauppias
R:n kaunista tytärtä, joka sattumalta oli joutunut seisomaan vierelleni.

Kun Susanna hetken kuluttua tanssiessaan pyöri ohitseni, katsoi hän
ikäänkuin ihmetellen ja tutkivasti minuun.

Seuraavalla kertaa pudotti hän kuin erehdyksestä nenäliinansa aivan
minun kohdalleni.

Otin sen lattialta ja astuin suoraan papinrouvan luokse antaakseni sen
hänelle, mutta -- lieneekö sitten aikaisemman käytökseni tähden vaiko
muusta syystä -- hän otti minut vastaan huomattavan ynseästi ja
kylmästi. Kumarsin hänelle yhtä jäykästi ja palasin paikalleni, missä
taas jatkoin keskeytynyttä iloista puhetta neiti R:n kanssa.

Hetken kuluttua tanssi Susanna taas ohitseni, ja hän vilkaisi silloin
minuun, silmissään vakava mutta epäröivä ilme, aivan kuin hän ei olisi
ollut ihan selvillä siitä mitä ajattelisi. Senjälkeen hän
ohitanssiessaan joka kerran aivan kuin tahallaan loi silmänsä alas.

Tyytyväisenä tein sen huomion, että Martinez sittekin tanssi sangen
kömpelösti. Samalla kun siinä yhä kiihtyvällä iloisuudella juttelin ja
naureskelin kauniin toverini kanssa, heräsi minussa salainen halu
huomaamatta pistää jalkani esille niin, että Martinez kompastuisi
siihen.

Enkä oikein tiedä miten tuo tapahtui, mutta kun Martinez seuraavalla
kertaa tanssi ohitseni, kaatui hän pitkälleen lattialle ja loukkasi
itseään varmaankin kovasti. Hän oli nimittäin kaatuessaan kyllin
ritarillinen irtaantuakseen tanssitoveristaan, ja siten Susanna vain
puoleksi tempautui hänen mukanaan.

Noustessaan hän iski raivoisan katseen minuun, onnettomuuden viattomaan
aiheuttajaan, mutta minä seisoin siinä näennäisesti liian kiintyneenä
vierustoverini seuraan, jotta edes olisin tullut huomanneeksi mitä
ympärilläni tapahtui.

Katse, jonka nyt vuorostani loin häneen, ilmaisi kuitenkin epäilemättä
hänelle koko totuuden, sillä hän oli juuri syöstä minua vastaan, kun
Susanna hiukan kalpeana mutta maailmannaisen ryhdillä pidätti häntä,
asettuen hänen tielleen ja tyynesti ojentaen hänelle käsivartensa
lähteäkseen hänen kanssaan paikoilleen.

Kulkiessaan sitte ontuvan Martinezin rinnalla salin yläpäähän käänsi
Susanna yhtäkkiä kasvonsa minuun niin ilosta säteilevänä, että minä
yhdellä kertaa tunsin kohoavani syvimmästä epätoivosta onnellisimpaan,
riemukkaimpaan varmuuteen.

Hän oli nähtävästi ymmärtänyt, että Martinezin onnettomuus oli ollut
kosto minun puoleltani hänen tähtensä, ja tämä oli vapauttanut hänet
siitä raskaasta epäluulosta, johon tämäniltainen käytökseni oli antanut
hänelle aihetta; sillä hän oli pian kyllä huomannut, etten ollut
juopunut, ja hänen omalle avonaiselle, totuutta rakastavalle
luonteelleen oli keimailu niin vierasta, ettei hän voinut ajatellakaan
sellaista minussa. Tässä suhteessa hän oli vain hienostunut naisellinen
toisinto isänsä vakavasta luonteesta.

Menin nuoren herra Martinezin luokse, ja Susannan istuessa hänen
vierellään pyysin häneltä mitä hartaimmin anteeksi kömpelöä käytöstäni,
kunnes hän, hyväluontoinen kun pohjaltaan oli, vihdoin leppyi.

Hiukan noloksi kävi hän kuitenkin, kun Susanna kohta senjälkeen ehdotti,
että minä tanssisin hänen kanssaan yhden vuoron, jotta hänen
loukkaantunut jalkansa saisi levätä seuraavaa vuoroa varten.

Niin, minä tanssin hänen kanssaan, tuon suloisen täysikasvaneen
valkeapukuisen naisen kanssa, jota vähää ennen en ollut tuntenut, siksi,
että hänen oma ihanasti kehittynyt kauneutensa oli peittänyt hänet
minulta.

Olimme kerran opettaneet toisemme tanssimaan ja luulen, että tanssimme
harvinaisen hyvin yhdessä. Keveä seppel hienoine valkoisine kukkineen
viheriäin lehtien lomassa sai hänen tukkansa näyttämään vieläkin
tuuheammalta; pidin käsivarteni hänen vyötäisillään ja tunsin, miten
joustavasti hän nojautui minuun liitäessään tanssissa iloisena ja
turvallisena kuin lapsi.

Hänen otsansa oli lähellä huuliani, ja katseemme, jotka tanssiessamme
etsivät toisiaan, kertoivat yhä uudestaan siitä, miten ihanaa on tavata
silloin, kun kaksi pitkää vuotta koko sydämestään on toistensa luokse
kaivannut.

Vietyäni hänet takaisin paikallensa, puristi hän kättäni ja loi minuun
katseen, joka täydellisesti korvasi minulle hänen äitinsä tylyn
kohtelun.

Minusta näytti, että Susanna sai ottaa vastaan moitetta
välinpitämättömyydestään nuorta herra Martinezia kohtaan, mutta että
vieressä istuva tohtori puolusti häntä.

Seisoin taas entisellä paikallani ja näin Susannan tanssivan Martinezin
kanssa seuraavan vuoron.

Hänen koholla oleva ylähuulensa osoitti alussa jonkinlaista jälkeä
lapsuuden uhmasta; mutta sitte ilme hänen kasvoissaan tyyntyi ja kävi
vakavammaksi.

Seisoessani siinä syventyneenä katselemiseen ja luultavasti rasittuneena
monista vaihtelevista mielenliikutuksista, tunsin yhtäkkiä tuota
painostavaa, levotonta, onnettomuuden ja kauhun tunnetta, joka aina käy
näkyjeni edellä.

Koetin päästä ulos salista, mutta Susannan tanssiessa Martinezin kanssa
näin hänen kasvonsa kalpeina kuin ihmeen kauniin kuolleen kasvot, ja
viheriä seppel keveine, valkoisine kukkineen riippui hänen hiuksissaan
kuin märkä meriruoho. Näytti siltä, kuin valuisi hänestä vettä.

Veri syöksähti sydämeeni. Sali milloin musteni, milloin säkenöiden kuin
tuhansista tulista pyöri silmieni edessä tanssivien parien mukana.

Olisin varmaankin pyörtynyt ovensuuhun, ellei tohtori olisi tarttunut
käsivarteeni ja vienyt minut viileään käytävään ja sieltä pieneen
vierashuoneeseen, missä hän antoi minulle vettä juodakseni ja pani minut
vuoteelle lepäämään.

Kun hän puoli tuntia myöhemmin palasi luokseni ja huomasi minun
toipuneen, istui hän ystävällisenä ja lempeänä vuoteeni ääreen ja alkoi
vilpittömällä tavallaan puhua minulle, kuten hän sanoi, suoraan mitä
hänellä oli sydämellään.

Hän oli tänä iltana -- kertoi hän, miettivästi niistäen saksilla
kynttilää, jonka hän luultavasti voidakseen paremmin tarkastaa minua oli
ottanut peilipöydältä ja nyt piti kädessään -- aina siitä asti kun
astuin saliin pitänyt minua silmällä ja luuli ymmärtävänsä, että minä
ihailin kaunista Susannaa ja olin mustasukkainen nuorelle Martinezille.
Hän oli sitäpaitsi ennenkin kuullut vähän samasta asiasta huhuttavan.

Tämähän oli sellaista, joka nuorelle ihmiselle yleensä on vain hyväksi
ja vaikuttaa häneen kehittävästi, mutta minun luonteelleni ja
taipumuksilleni olivat tällaiset kiihoittavat mielenliikutukset vain
mitä suurimmaksi vahingoksi; hänellä oli, ikävä kyllä, -- lisäsi hän
hiljaa -- kokemuksia tältä alalta oman äitiraukkani elämästä. Sillä se
seikka, että hän minun lapsena ollessani oli huomannut oman
mielisairautensa menneen perinnöksi minulle, oli ollut vain satunnaisena
syynä siihen, että hän menetti järkensä.

Lääkärinä ja ystävänä hän tahtoi puhua tästä minulle nyt, jolloin vielä
saatoin estää tuon tunteen juurtumista sydämeeni. Ja hän tahtoi puhua
tästä ei yksin minun, vaan myöskin Susannan tähden, josta hän piti
paljon ja jonka hän ei mielellään näkisi joutuvan sellaiseen, josta
ihmisten silmillä katsottuna johtuisi vain surua ja murhetta.

Erästä toista seikkaa oli minun myöskin mietittävä -- jatkoi hän hetken
perästä, ikäänkuin ensin epäiltyään, puhuisiko hän asiansa loppuun asti
-- nimittäin, että onneton perinnöllinen taipumukseni teki
epäilyksenalaiseksi, oliko minulla oikeus ollenkaan ajatellakaan
naimisiin menoa; sitä voisi -- hän valaisi asiaa liikkeellä aivan kuin
hän kynttilän suhteen olisi toimittanut viimeisen, ratkaisevan
leikkauksen -- tuomita samalla tavalla kuin jos pitaalitautinen menee
naimisiin huolimatta siitä, että hänen tautinsa siten kulkee perintönä
lapsille. Kuitenkaan ei minun pitäisi -- tätä sanoen hän nousi ja laski
lohduttavasti kätensä olkapäälleni -- ottaa tätä asiaa kovin raskaasti.
Karvaat lääkkeet -- ja karvas oli ikävä kyllä tässä tapauksessa totuus
-- ovat useimmiten hyödyllisimmät, ja minun sairaaloiselle,
haaveksivalle luonteelleni oli peittämätön kova todellisuus hänen varman
ja kypsyneen vakaumuksensa mukaan ainoa pelastuksen ja parantumisen
keino.

Kynttilän valossa minua hetkisen katseltuaan hän poistui, vakavasti
minulle päätään nyökäyttäen. Hän kyllä ymmärsi, etten minä sillä
hetkellä kyennyt vastaamaan enkä puhumaan hänen kanssaan.

Hän oli kaikessa ystävyydessä antanut kuoliniskun kaikille unelmilleni
ja haaveilleni.

Isku oli huumannut minut, vaikken vielä ollut täysin tajunnut sen
merkitystä. Elämäni vanha onnettomuusaavistus oli nyt vihdoinkin
toteutunut. Susanna oli siis sittenkin ollut minulle vain lainattu
auringonvalo, jonka todellisuus oli sammuttava.

Sillä aikaa kun minä, musiikin heikosti kaikuessa tanssisalista, enemmän
sisällisellä katseellani näin kuin ajatuksillani tajusin tämän
tosiasian, lepäsin minä täysin tyynenä tuntien vain jäätävän
tuskallisesti, mitenkä minä vähitellen ikäänkuin kuolin pois kaikesta,
mitä maailmassa olin rakastanut. Tuntui siltä, kuin koko ruumiini
kangistuisi surusta ja Susannan kuolonkalpeat kasvot tuntuivat minusta
nyt aivan luonnollisilta; eihän rakkauteni enään ollut muuta kuin mennyt
tarina.

Maatessani siinä hämärässä horrostilassa, jolloin kaikki ulkonainen
näyttäytyi minulle kuin sumun peittämänä, avautui ovi ja nainen astui
huoneeseen. Hän kiinnitti peilin edessä muutamalla nuppineulalla
nopeasti tanssipuvusta irtautuneen koristeen, mutta säikähti nähdessään
jonkun puolipimeässä makaavan vuoteella.

Tunsin Susannan, ja näytti siltä, kuin hänkin aavistaisi minun olevan
siinä, sillä hän lähestyi hiljaa ikäänkuin tarkastellen ja kuiskasi
nimeni.

Luultavasti hän, kun ei vastausta kuulunut, arveli minun nukkuvan.
Silmänräpäyksen hän seisoi hiljaa vierelläni ikäänkuin miettien, sitten
hän kumartui minua kohti, niin että tunsin hänen lämpöisen
hengityksensä, painoi keveän suutelon otsalleni ja poistui.

       *       *       *       *       *

Joulukutsut kestävät täällä pohjoisessa tavallisesti pari päivää,
monasti useampiakin. Tällä kertaa päätettiin, että me isäni ja herra
Martinezin kiireellisten asiain vuoksi lähtisimme jo seuraavan päivän
iltahämärässä tuolle viisi neljännespeninkulmaa pitkälle kotimatkalle,
kun taas useammat muut vieraat jäivät vielä seuraavan päivän yli.

Pappilalaiset sitävastoin olivat kutsutut jäämään ylhäisten vierasten
seuraksi koko viikon ajaksi aina lauantaihin asti.

Päivälliskestien jälkeisenä päivänä lähti pappi rouvineen vierailemaan
erään lähistössä asuvan perheen luokse. Susanna jäi kotiin.

Kuten muut vieraat olin minäkin nukkunut kauan, aina aamupäivään saakka.
Mutta koko ajan olivat tohtorin sanat, että minun asemani oli
samanlainen kuin spitaalisen, tykyttäneet päässäni kuin paise, yhä
kovemmin ja tuskallisemmin, voittaen kaikki muut ajatukseni, kunnes
yhdellä iskulla niiden merkitys koko julmassa totuudessaan selveni
minulle.

Rakastinhan Susannaa tuhat kertaa enemmän kuin itseäni -- mitenkä siis
tahtoisinkaan itsekkäästi sitoa hänen nuorta elämäänsä mielisairaaseen
mieheen vain siksi, että tämä mies olin minä itse! Ja voisihan tapahtua,
että mielisairauteni ajan kuluessa kiihtyisi vielä pahemmaksikin.

Aloin tuntea, miten voimani uhrautua Susannan hyväksi kasvoi, ja samalla
laskeutui virkistävä, kirkas rauha sieluuni. Olihan tämä sittekin vain
parasta minkä tiesin, uhrata elämäni Susannalle, ja tämä ajatus kasvoi
lopulta melkeinpä pyhäksi uhrautumishaluksi. Iltahämärässä, muiden
ollessa kävelemässä, sain sitte tilaisuuden puhua hänen kanssaan.

Päätökseni oli kaikessa tapauksessa tehty; ja yksinkertainen aikomukseni
oli puhua hänelle kaikki suoraan ja vakavasti. Sillä en millään ehdolla
tahtonut häntä missään suhteessa pettää.

Susanna oli sinä päivänä puettuna mustaan silkkiseen rippihameeseensa,
joka soveltui niin kauniisti hänen vartalolleen; hänellä oli pitsikaulus
ja kapeissa hihoissa pitsikalvosimet. Hiukset olivat kiinnitetyt
päälaelle hopeanuolella kuten tanssiaisissakin, vaan muita koristeita
hänellä ei ollut.

Hän istui miettiväisenä kuunnellen minua vasta sytytetyn uunin edessä,
johon molemmat olimme istuutuneet. Joka kerran kun hän nojautui
eteenpäin uunissa leimuavaa tulta kohti, loi se valonsa hänen
ilmeikkäille kasvoilleen, minun kuvaillessani hänelle totuudenrakkauden
pakosta ehkä liiankin synkillä väreillä sairaaloista mielentilaani ja
kertoillessani, mitä tohtori oli siitä sanonut.

Näin hänen kasvojensa puhuessani käyvän yhä kalpeammiksi ja
vakavammiksi, kunnes hän vihdoin, käsivarret polvia vasten nojautuneina,
peitti kasvot käsiinsä, niin etten saattanut nähdä muuta, kuin että
hänen huulensa vapisivat ja että hän itki.

Kun olin ennättänyt tohtorin sanoihin, että asemani oli kuin
spitaalisen, ja kun lohduttavasti koetin selittää hänelle, että Jumala
siis itse oli asettanut esteen meidän yhtymisellemme ja että me
oikeastaan kaiken aikaa, paitsi näitä kahta viimeistä vuotta, olimme
rakastaneet toisiamme kuin veli ja sisar -- silloin hän yhtäkkiä
kiivaasti kohotti päänsä, niin että saatoin katsoa suoraan hänen
kyyneltyneisiin silmiinsä, kiersi käsivartensa kaulaani ja pakotti minut
polvilleni eteensä.

Hän painoi kiihkeästi pääni sykkivälle rinnalleen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut suojella minua kaikkia niitä vastaan, jotka tahtoivat tehdä
minulle pahaa.

Sitte hän kädellään pyyhkäsi tukan otsaltani -- tunsin hänen kyyneltensä
putoilevan kasvoilleni -- ja hän toisti uudelleen ja uudelleen,
ikäänkuin hän olisi ollut suunniltaan, kiihkeän hyväilevästi sanansa,
ettei kukaan maailmassa saisi riistää minua häneltä.

Tämä oli väsyneelle, kidutetulle mielelleni liiaksi; tarttuen molempiin
hänen käsiinsä painoin kasvoni niitä vastaan ja itkin, pääni hänen
sylissään.

Itkuni kävi yhä kiivaammaksi, kunnes se lopulta kiihtyi epätoivoisiin,
kouristuksentapaisiin nyyhkytyksiin, joita en enää voinut hallita ja
jotka varmaankin säikäyttivät Susannaa; sillä hän koetti minua
rauhoittaa, kutsuen minua nimeltä ja suudellen minua kuin lasta,
saadakseen minut tyyntymään.

Itkun tarve oli minussa kuitenkin niin ääretön, ettei se enää ollut
hillittävissä.

Kun vihdoinkin aloin rauhoittua, kiersi hän taasen kätensä kaulaani
tahtoen täten kääntää huomioni siihen, mitä hän aikoi sanoa, kumartui
eteenpäin ja katsoi minua kauan silmiini, somissa, liikutetuissa
kasvoissaan sydämellisen rukoileva, mutta samalla lujatahtoinen ilme.

Minun täytyi uskoa -- hän vihdoin vakuutti heittäen päänsä taaksepäin
tavalla, joka aina antoi hänen sanoilleen suuremman ponnen -- että hän
mitä meihin molempiin tuli, paljoa paremmin kuin kukaan lääkäri tiesi
Jumalan tahdon, ja ainoastaan Hänen tahtoaan tuli meidän tässä asiassa
kuunnella, eikä minkään lääkärin ihmisviisautta. Minä olinkin monessa
suhteessa niin perin lapsellinen, että minulle saattoi uskotella
melkeinpä mitä tahansa.

Sellaiset ihmiset kuin tohtori, hän väitti, eivät rakkaudesta mitään
ymmärtäneet. Jos minä olisin ollut terve ja iloinen, olisi varmaankin
Jumalan tahto ollut, että hän jakaisi kaiken hyvän minun kanssani --
lienee kai sitte myös Jumalan tahto, että hän samalla rakkaudella saisi
jakaa myöskin suruni ja sairautenikin. Mutta juuri tässä suhteessa
tohtori -- hänen suuttumuksensa tohtoriin nähtävästi kasvoi mitä enemmän
hän häntä ajatteli -- oli toista mieltä Jumalan kanssa.

Sitäpaitsi hän varmasti uskoi -- hänen äänensä kävi tätä sanoessaan niin
ihmeen sydämelliseksi ja lempeäksi, aleten melkeinpä kuiskaukseksi --
että meidän rakkautemme oli minulle parempi parannuskeino, kuin ikinä
mikään lääkärin keksimä. Kaikessa tapauksessa hän tunsi, että hän itse
joutuisi sekä sairaaksi että ihan epätoivon valtaan, jos minä en häntä
enään rakastaisi, sillä sitähän me olimme tehneet aina pienestä pitäen
ja siksi olikin nyt liian myöhäistä koettaa meitä erottaa.

Yksi asia oli myöskin nyt päätettävä -- tätä sanoessaan saivat hänen
kasvonsa tuon lujan taipumattoman ilmeen, joka muistutti hänen isäänsä
-- että tästä oli mahdollisimman pian ilmoitettava hänen isälleen.
Molempien meidän tähden ei sitä enää saisi salassa pitää. Hänen isänsä
piti hänestä niin paljon, ja pahimmassa tapauksessa hän vakavasti tahtoi
sanoa isälleen, ettei siitä mitään hyötyä koituisi hänelle enempää kuin
kenellekään toiselle -- hän tarkoitti äitiänsä -- jos he koettaisivat
lääkärin avulla riistää minut häneltä.

Mistään sisaren ja veljen välisestä rakkaudesta, kuten hän halveksivan
ivallisesti sanoi, hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan; ja ikäänkuin
tehdäkseen tyhjäksi koko ajatuksen hän, nousten suoraksi eteeni ja
hartaasti katsoen minua silmiini, pyysi minua suutelemaan häntä sen
asian vakuudeksi, että kaikesta ja kaikista huolimatta aina pysyisimme
uskollisina kihlautuneina, vaikka minä en koskaan tulisikaan niin
terveeksi, että kerran täällä maan päällä voisimme mennä naimisiin.

Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä lämpimästi
kerran, kaksi, kolme kertaa, kunnes Susanna irtautui minusta.

Hänen puhuessaan oli minulle selvinnyt, että hän voimakkaalla,
terveellä, lempeällä luonteellaan taisteli meidän molempien puolesta,
puolustaen oikeutta, jota ehkei sanoilla voitu todistaa, mutta jonka
pyhyyden tunsin olevan kaikkien mutkikkaitten todistusten yläpuolella.

Omistin nyt Susannan paljoa syvemmin ja todellisemmin, kuin mitä koskaan
olin uneksinutkaan; sillä nyt minä ymmärsin, että kaikki se, jota voisi
sanoa ritarilliseksi uhrautumiseksi minun puoleltani, oli paljon
alhaisempaa kuin meidän rakkautemme, oli yksinkertaisesti arvoton
loukkaus sitä kohtaan.

Todellisessa rakkaudessa kantavat molemmat yhdessä ristiä, ja se, joka
ritarillisesti tahtoo sitä yksin kantaa, riistää vain toiselta osan
hänen pyhimmistä oikeuksistaan.

       *       *       *       *       *

Tunti tämän uudistettuihin lupauksiin ja vakuutuksiin päättyneen
kohtauksen jälkeen istuin minä melkeinpä pilkkosenpimeänä talvi-iltana,
jota vain lukemattomien pienten, harmaitten pilvien takana kiertävä kuu
valaisi, isäni ja molempien Martinezien kanssa viisihankaisen veneemme
perässä.

Isäni istui harvasanaisena perää pitämässä, ja miehet soutivat venettä
salmesta puhaltavaan kovaan vastatuuleen saadakseen loppumatkaksi tuulta
purjeisiin.

Istuin hiljaa ajatellen kaikkea sitä, mikä tällä lyhyellä vieras
käynnillä oli tapahtunut, ja minä tunsin itseni sanomattoman
onnelliseksi.

Keskiyön aikaan tulimme kotiin. Koetin pysyä valveilla saadakseni
ajatella Susannaa ja sitä, mitä hän oli minulle puhunut, mutta
vaivuinkin sikeään uneen ja heräsin mieli täynnä terveyttä, onnea ja
iloa, sellaista, jota tuntee vain se, jolle on suotu onnellisen ihmisen
virkistävä uni.

Näin kävi joka yö. Nukuin ennenkuin olin ennättänyt Isämeidän loppuun,
aloin aamuni laulelulla ja olin koko päivän melkeinpä vallattoman
iloinen, keveä ja työnhaluinen.

Kävi toteen mitä Susanna oli sanonut, että rakkaudestamme koituisi
minulle terveydenlähde, tehokkaampi kuin mitä mikään lääkärin viisaus
olisi voinut keksiä.



Kymmenes luku.

MYRSKY.


Loppiaisen jälkeisenä lauantaina nousi iltapäivällä tavattoman ankara,
kaksi päivää kestävä myrsky, jonka moni vieläkin kertoo olleen kaikkein
hirmuisimpia, mikä miesmuistiin on raivonnut Lofotenissa.

Rajuilma yhä kiihtyi yön tullessa; tunsimme, mitenkä rakennuksemme joka
myrskyn vihurilta huojui, ähki ja ryski liitoksissaan, ja me istuimme
kaikki kuin hiljaisesta sopimuksesta valvoen lampun ääressä.

Ikkunanluukut, ovet ja aukot suljettiin huolellisesti. Tuulen kiskomat
kattotiilet romahtelivat jyristen kattoa pitkin, niin että pelkäsimme
niiden murtavan sen rikki, ja savutorvet päästivät tuulessa kamalia,
kumeasti törähtäviä ääniä, jotka sisälläolijoista milloin kuuluivat
kauhealta yölliseltä jättiläiskirkunnalta, milloin taas muistuttivat
rajua hätähuutoa.

Me istuimme kaikki vaieten tuvassa; äänettömyyden katkaisi vain silloin
tällöin jokin huomautus ilmasta tai joku talonväestä, joka palasi tupaan
kierrettyään tarkastusmatkalla talon ympäri.

Isäni istui levottomana, peläten myrskyn särkevän ranta-aitan ja
lahdenpoukamassa olevan jahdin, vaikka se jo iltapäivällä oli
kolmenkertaisesti kiinnitetty rantaan kovan aallokon tähden, joka
sataman hyvästä asemasta huolimatta myllersi siellä.

Näin hänen vähän väliä liittävän kätensä ristiin ikäänkuin rukoillakseen
ja sitte kotvan kuin virkistyneenä kulkevan edestakaisin lattialla,
kunnes pelko taas sai hänet valtoihinsa ja hän istahti, synkkänä ja
kalpeana tuijottaen eteensä.

Rajuilma yhä vain kiihtyi.

Kerran kuulimme kumean jyrinän, joka hyvin saattoi tulla ranta-aitasta
päin. Huomasin, miten hikihelmet nousivat isäni otsalle, ja syvä tuska
valtasi minut nähdessäni hänen ahdistuksensa, tietäen, etten voinut
panna kortta ristiin häntä auttaakseni.

Tuokion kuluttua hän kynttilä kädessään läksi työhuoneeseen ja palasi
tuoden mukanaan suurilla kirjasimilla painetun virsikirjan, josta hän
haki esille rukouksen ja merihädässä laulettavan virren.

Kutsumatta kokoontui väki tupaan hartaushetkeä pitämään.

Isäni istui virsikirja suurissa, karkeissa käsissään, jotka hän oli
pannut ristiin pöydälle molempien kynttiläin väliin. Hän luki ensiksi
rukouksen ja lauloi sitte virren, värssy värssyltä, ja ne meistä, jotka
osasivat säveleen, yhtyivät vähitellen loppukertoon.

Tämä muistutti täydelleen rukoushetkeä kajuutassa laivan ollessa
vaarassa, ja varmaan johtuikin tällaisen rukoushetken pitäminen isän
mieleen hänen muistellessaan samantapaisia vaaran hetkiä vaivalloisilta
nuoruudenajoiltaan.

Hartaushetken aikana tuntui meistä kaikista, kuin myrsky sen kestäessä
olisi tauonnut ja taas sen päättyessä alkanut kiihtyä.

Vanhemman Martinezin kerrottiin sillä aikaa yläkerrassa maanneen
polvillaan vuoteensa ääressä ristiinnaulitun kuvan edessä, tehden
lakkaamatta ristinmerkkejä. Hänellä oli kuitenkin vähemmän kuin meillä
syytä pelkoon, sillä hänen prikinsä oli erityisen lujasti ankkuroituna
lähellä rantaa pienessä lahdelmassa, joka oli suojassa sekä myrskyltä
että merenkäynniltä. Hän katui kuitenkin nyt suuresti, ettei hän ollut
mennyt laivaan poikansa ja laivaväkensä luokse.

Aamupuoleen yötä ilma hiukan asettui, ja kovin väsyksissä kun olimme,
paneuduimme maata; ainoastaan pari talonväestä jäi edelleenkin
valvomaan.

Vasta kun seuraavana aamuna klo kymmenen aikaan ilma seestyi, saatoimme
nähdä myrskyn aikaansaaman hävityksen.

Päärakennuksesta irroittuneita kattotiilejä vieriskeli sadoittain
pihalla, tuulenpuolella oli osa seinälaudoituksesta riuhtaistu irti, ja
laiturin äärimäinen osa oli painunut veteen, sillä aallokko oli
temmannut pari paalua paikoiltaan. Meriaittakin oli myrskyssä
vahingoittunut.

Jahtimme oli nähtävästi joutunut pahimpaan vaaraan. Kaksi
kiinnitysköyttä oli jo katkennut; kaikki riippui nyt kolmannesta ja
pisimmästä, joka oli sidottu rautarenkaaseen lahdensuussa olevaan
luotoon.

Aaltojen huuhtoessa keulan yli seisoi jahdin perällä, etukäpälät
partaalla, valkoinen, iso, villainen laivakoira ulvoen surkeasti,
vaikkemme myrskyltä voineet sen ääntä kuulla.

Asema oli epätoivoinen, sillä pitkä köysi oli pingoitettu kuin
viulunkieli, niin että sen keskiosa tuskin kosketteli vettä. Tuuli
puhalsi sitä paitsi niin vinhasti, että miehen oli melkeinpä mahdoton
seisoa pystyssä, vaan hänen täytyi ryömiä pitkin tuulen pyyhkimää
lumetonta maata, eikä siis apuun rientäminen ollut ajateltavissakaan.

Minä olin ryöminyt rakennuksen takana olevalle kalliolle ja seisoin
tuulensuojassa erään kallionkielekkeen takana, mistä saatoin nähdä sekä
merelle että alas lahdenpoukamaan.

Merellä pärskyvä vaahto peitti talvipäivän hämärässä Länsivuonon
ikäänkuin hopeanharmaaseen usvaan. Rannalla kohosivat aallot suurina,
vihreinä, vaahtoharjaisina vuorina, jotka tavattomalla jyrinällä niin
voimakkaasti taittuivat rantaa vasten, että tämä kauas merelle jäi ihan
kuivaksi.

Erään äkkijyrkän kallion rotkossa nousi, joka kerta kun aallot
syöksyivät sisään, leveä, suunnattoman korkea vaahtosuihku suoraan
ilmaan, kunnes tuuli hajoitti sen usvana maihin päin. Toisessa paikassa
ryntäsivät aallot todellisella jättiläisvoimalla mereen kallistuvaa
kalliota vastaan, joka vuoroin välkkyi vaahtoisena, vuoroin taas kohosi
kuivana, ja siinä minä huomasin uupuneen harmaalokkiraukan, joka
varmaankin oli vuorirotkostaan eksynyt myrskyyn ja sen heittelemänä
kamppaili siinä siivet melkeinpä nurin väännettyinä.

Jännitetyin mielin seurasin tuskallisesti lahdessa keikkuvaa jahtia.

Hämmästyksekseni huomasin kannella miehen ja tunsin väkevän Jens-rengin,
joka muutaman toverin seurassa oli uskaltanut soutuveneessä lähestyä
alusta tuulenpuolelta.

Hetken laivassa viivyttyään astui hän yksin, köysi vyötäisillään, alas
veneeseen ja ryhtyi hinaamaan sitä pitkin pingoitettua kiinnitysköyttä
vasten aaltoja luodolle päin.

Odotin vavisten joka silmänräpäys, että aallot syöksyisivät veneeseen,
ja minusta näytti, että se jo monta kertaa oli vettä täynnä. Kuitenkin
se hitaasti selviytyi ja eteni köyttä pitkin, isän ja talonväen sitä
jännitettyinä rannalla seuratessa.

Päästyään luodolle, jota aallot lakkaamatta huuhtoilivat, niin että hän
usein seisoi polviin asti vedessä, sitoi Jens-renki veneen kiinni ja
rupesi hinaamaan köyttä, samalla vetäen luokseen sen päähän kiinnitettyä
paksua touvia, jota laivassa oleva mies vähitellen päästeli.

Hän oli vastikään ruvennut sitomaan sitä rautarenkaaseen eikä enään
puuttunut kuin pari viimeistä tärkeätä solmua, kun me kaikki huomasimme
kolme kauheata hyökyaaltoa, jotka näyttivät vyöryvän suoraan luotoa
kohti.

Tässä oli nähtävästi kysymyksessä sekä Jens-rengin henki että jahti,
joka kiinnitettynä ainoastaan tuolla yhdellä liiaksi jännitetyllä
köydellä tuskin kestäisi aaltojen painoa.

Näin Ranskan-Marttiinan, Jensin rakastetun, ylös ojennetuin käsin
juoksevan yhä kauemmas rantaan ikäänkuin tahtoisi hän heittäytyä mereen
rakastettunsa luokse; enkä luule kenenkään muunkaan seisoneen siinä
rauhallisena.

Näytti siltä, kuin Jens-renki itsekin olisi huomannut vaaran; hän
kiiruhti veneeseen, jossa hän vielä olisi voinut pelastua, mutta vain
tuodakseen sieltä köyden, jonka hän tyynesti moneen kertaan sitoi
vyötäisilleen ja sitte rautarenkaaseen, koska hän ei enään luottanut
omiin jättiläisvoimiinsakaan.

Tuskin oli hän tämän tehnyt, ennenkuin ensimäinen aalto, jonka vastaan
hän asettui pää kumarassa, vaahtopäisenä huuhtoi sekä hänen että luodon
yli.

Odottaessaan toista aaltoa, käytti hän loma-aikaansa solmiakseen
kiinnitystouvin vielä yhden kerran rautarenkaaseen.

Taas ryntäsi aalto, ja taas seisoi Jens-renki väistymättä paikallaan,
saaden vielä viimeisenkin kerran köyden pistetyksi renkaaseen jahdin
lopulliseksi pelastukseksi.

Nyt oli hän kokenut tuollaisen hyökylaineen koko mahtavaa voimaa.

Hän heitti köyden selästä pyöreitten voimakkaiden hartioittensa ympäri,
katsoi hetkisen taloa kohti, kasvot vakavina ja kalpeina, aivan kuin
aavistaen, että hän ehkä nyt heitti sille viimeiset jäähyväiset,
kumartui sitte vastaanottamaan kolmatta ja viimeistä aaltoa, joka
vaahtoavine harjoineen, kuten tavallista molempia edellisiä isompana ja
voimakkaampana, vyöryi häntä vastaan.

Kun jättiläis-aalto tyrskyineen oli huuhtonut yli luodon, ei Jens-renkiä
enään näkynyt siinä.

Olin tuskissani juossut toisten luokse. Sinne tultuani olivat he jo
ehtineet korjata maihin sekä veneen, jonka aallot olivat tempaisseet
irti luodolta, että tajuttoman Jens-rengin, joka nyt kannettiin sisään.

Köysi, joka hänellä oli ollut hartioillaan, oli luisunut yli niskan ja
mennessään repinyt sekä ihon että vaatteet rikki. Hän makasi nyt
tunnottomana, toinen käsi, jonka köysi oli veriseksi hangannut,
vääntyneenä ja eräässä kohden luihin asti paljaana.

Isäni kulki kalpeana vierellä auttamassa, kun hänet kannettiin sisään
vuoteeseen.

Kun Jens heräsi, sylki hän verta ja hänen oli vaikea puhua. Mutta
tutkittuaan hänen rintaansa selitti isä iloisena, ettei vaaraa ollut
olemassa.

Jens-rengistä tuli tämän urostyön kautta koko seudun sankari. Isäni
talossa hän siitä päivästä asti oli arvossa pidetty mies, ja seuraavana
keväänä hän vietti häitään Ranskan-Marttiinan kanssa.



Yhdestoista luku.

LOPPU.


Saatan nyt tyynesti panna paperille ne vähäiset, vaikka minulle
itselleni niin suuret tapahtumat, jotka vielä ovat kertomatta -- on
vierinyt monta vuotta, ennenkuin sen olen voinut tehdä.

Myrsky kesti lauantain keskipäivästä maanantaiaamuun asti, jonka jälkeen
se aamupuolella vähitellen kokonaan asettui; merellä kävi kuitenkin
vielä maininkeja.

Samana päivänä, maanantaina, ei pappilan venevalkamaan saapunutkaan
papin valkoinen soutuvene, jota keskipäivän aikaan odotettiin kotiin
tulevaksi, vaan tavallinen tervattu talonpoikaisvene, täynnänsä väkeä.

Neljä miestä kantoi hitaasti rannasta asuinrakennukseen jotakin taakkaa,
ja heidän jälessään kulki kookas mies, käsi kädessä pienikasvuisen
naisen kanssa, molemmat kumarassa päin. Ne olivat pappi ja hänen
rouvansa.

Käsitin heti mitä oli tapahtunut, sydämeni riehui epätoivossaan.

Kauhea sanoma, joka kohta sen jälkeen saapui meille, ei kertonut minulle
mitään uutta -- se vain todensi, että se, jonka he olivat kantaneet ylös
rannasta, oli papin tytär Susanna.

Pappilan vene oli ollut vain kolmen neljänneksen matkan päässä
kotirannasta, kun myrsky yhtäkkiä heidät yllätti. Tunturivihuri oli
tavattomalla voimalla syössyt vuorirotkoista alas salmeen ja lennättänyt
jotenkin lähellä rantaa olevan veneen kumoon.

Pappi oli nopeasti pelastanut vaimonsa veneen kölille, ja miehet
pitelivät kiinni laidoista, veneen ajelehtiessa rantaan päin. Mutta
turhaan pappi etsi lastaan pelastaakseen hänetkin.

Aaltojen hyrskyessä veneen ympäri hellitti tuo voimakas mies
epätoivossaan kolme kertaa otteensa uidakseen sinne, missä hän luuli
näkevänsä tytön aalloissa.

Vielä neljännenkin kerran hän teki saman yrityksen, mutta vaimon
rukouksista pidättivät miehet häntä siitä.

Myöhemmin kerrottiin, että hiki oli virtana valunut papin otsalta hänen
kelluessaan siinä jääkylmässä vedessä, pitäen kiinni veneenlaidasta, ja
että hän usein oli ollut vähällä päästää otteensa seuratakseen
tytärtään.

Liian myöhään kävi selville, että Susanna oli joutunut veneen alle.
Köysi oli kääriytynyt hänen ympärilleen estäen häntä pääsemästä ylös.

Hänen kuolemansa oli ainakin ollut kepeä ja pikainen.

Myrskyn raivotessa vielä koko lauantai- ja sunnuntaipäivän oli heidän
täytynyt jäädä läheiseen talonpoikaistaloon, missä papinrouva surusta ja
uupumuksesta oli joutunut vuoteen omaksi.

Pappi oli miltei koko ajan istunut kylmässä salissa, jonne Susanna oli
kannettu, puhuen Jumalansa kanssa. Sillä maanantai-aamuna, jolloin
heidän oli lähdettävä kotiin, lepäsi hänen kasvoillaan kirkastunut
rauha, hän järjesteli asiat ja lohdutteli sillä välin itkevää
vaimoraukkaansa.

       *       *       *       *       *

Koko iltapäivän ja koko pitkän yön minä olin maannut epätoivoisen surun
vallassa, ja päätin seuraavana päivänä käydä Susannaa katsomassa vielä
viimeisen kerran.

Aikaisin aamupäivällä pappi äkkiä astui meidän tupaamme ja pyysi saada
puhutella isääni. Hän oli kalpean ja juhlallisen näköinen istuessaan
keppi edessään sohvassa odottamassa.

Kun isäni astui huoneeseen, nousi pappi ja tarttui kyyneltynein silmin
hänen käteensä.

Hetken kuluttua, jolloin hän näytti ikäänkuin kokoavan ajatuksiansa, hän
virkkoi, että isäni nyt näki edessään onnettoman mutta nöyrän miehen,
jota Jumalan oli täytynyt ankarasti kurittaa, ennenkuin hänen mielensä
oli taipunut Hänen tahtoonsa. Tämän onnettomuuden nimessä hän nyt tahtoi
pyytää isääni suomaan hänelle entisen ystävyytensä.

Hän ei nyt halunnut puhua heidän eripuraisuutensa syystä, siinä asiassa
hän oli menetellyt parhaan vakaumuksensa mukaan. Mutta hänellä oli
toinen asia sydämellään, ja näin sanoen hän laski kätensä olkapäälleni
ja istuutuessaan taas sohvaan veti minut ystävällisesti luokseen.

Hänen tyttärensä Susanna -- hän jatkoi huokaisten, oli pari päivää
ennenkuin Jumala otti hänet luokseen, uskonut isälleen, että hän oli
pitänyt minusta aina lapsuudestaan asti ja että me olimme antaneet
toisillemme uskollisuudenlupauksen, päättäen kertoa suhteestamme
vanhemmillemme minun tultuani ylioppilaaksi.

Hän oli ensin alussa tätä ankarasti vastustanut monestakin syystä, ennen
kaikkia minun sairaaloisuuteni ja molempien meidän nuoruutemme tähden.
Mutta Susanna oli tässä suhteessa osoittanut niin syvää vakavuutta ja
niin lujaa tahtoa, että hänelle, joka tunsi tyttärensä luonteen, oli
käynyt selville, että tämä rakkaus oli vuosien kuluessa juurtunut häneen
niin syvästi, ettei se enään ollut poiskitkettävissä. Ja nyt se oli
hänen parhaana lohdutuksenansa onnettomuudessa, että hän samana aamuna,
jolloin he lähtivät tuolle onnettomalle matkalle, oli antanut myöten,
luvaten lisäksi vielä koettaa hankkia minunkin isäni suostumuksen.

Sen sijaan hän nyt oli tässä ilman tytärtä, ja isänikin taloon oli suru
löytänyt tiensä kohdaten hänen ainoaa poikaansa. Hän tahtoisi isäni
suostumuksella tästälähin aina pitää minua omana lapsenaan.

Isäni istui kauan kalpeana ja hämmentyneenä; näytti siltä, kuin hänen
olisi ollut hyvin vaikea käsittää mitä puhuttiin.

Vihdoin hän nousi, ojentaen sanaakaan sanomatta papille kätensä.

Sitte laski hän kätensä olkapäälleni niin lujasti, että tunsin sen
painon, katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaisella, ihmeellisen lempeällä
äänellä:

»Jumala auttakoon sinua, lapseni. Sinua on suru kohdannut nuorena; kunpa
jaksaisit sen kestää.»

Hän aikoi lähteä jättääkseen meidät kahden kesken, mutta kääntyi ovella
sanoen, että minun kai oli paras nyt seurata papin mukana jättääkseni
Susannalle viimeiset jäähyväiset.

Vähän myöhemmin kuljin minä papin rinnalla pappilaan. Meidän suhteemme
oli nyt hyvin läheinen, ja hän kertoi lohdutellen minulle kaikki, mitä
Susanna oli puhunut taivuttaakseen hänet suostumaan.

»Tyttäreni tiesi, Jumalan kiitos», lopetti hän ikäänkuin helpotuksesta
huoaten, »että hänellä oli ystävä, johon hän hädän hetkenä saattoi
turvautua.»

Pappi vei minut saliin, missä uutimet olivat lasketut alas; hän seisoi
hetkisen paarien ääressä, mutta silloin syöksyivät kyyneleet hänen
silmistään, virraten rakeina pitkin hänen leveitä, voimakkaita
kasvojaan; sitte hän kääntyi ja läksi.

Siinä hän makasi, neitsyeellisen kauniina valkoisessa puvussaan. Hänen
päähänsä oli sidottu keveä seppele valkoisine kukkineen ja vihreine
lehtineen, ja silmänräpäykseksi välähti mielessäni näky, joka minulla
oli ollut joulutanssiaisissa. Hienot kädet olivat ristissä hänen
rinnoillaan, ja vasemman käden sormessa minä kyynelsilmin näin oman
vanhan vaskisormukseni pienine sinisine lasihelmineen, jota hän oli
kantanut siitä asti, kun sai isänsä suostumuksen.

Entinen ilmeikäs, lujatahtoinen piirre suun ympärillä oli kuolemassa
muuttunut hiljaiseksi, onnelliseksi hymyksi, joka yliluonnollisena
kirkastuksena levisi hänen hienoille kauniille kasvoilleen, hänen
leveälle, puhtaalle, marmorinvalkealle otsalleen.

Hän lepäsi niin lapsellisen turvallisena, kuin tietäisi hän nyt
uskollisen, kaikkivoittavan rakkauden salaisuuden, ja kuin hän olisi
mennyt vain edeltäpäin opettaakseen sitä minulle valkoisen enkelin
hahmossa, koska Jumala ei ollut sallinut hänen yhdessä minun kanssani
kantaa ristiäni täällä maan päällä.

Kun huomasin, että minua tahdottiin poistumaan, luin viimeisiksi
jäähyväisiksi hiljaa Isämeidän, painoin keveän suudelman hänen
otsalleen, hänen huulilleen ja yhteenliitetyille käsilleen siihen
kohtaan, missä vaskisormus oli, ja läksin sitte katsomatta enää
taakseni.

Kaksi päivää tämän jälkeen saatoin Susannan hautaan.

       *       *       *       *       *

Eräänä aurinkoisena talvipäivänä, kun tapani mukaan kävin kirkkomaalla
hänen haudallaan, oli lumi ajautunut ikäänkuin peitteeksi sen yli. Se
kimalteli valkoisena ja puhtaana, ja hienot reunat välkkyivät
auringonpaisteessa kuin läpikuultava marmori.

Tämän nähdessäni minä ajattelin, että Susanna oli tahtonut johtaa
ajatukseni hänen kimaltelevaan taivaalliseen morsiuspukuunsa, antaakseen
minulle rohkeutta pelkäämättä kulkemaan yksinäistä elontietäni siinä
uskossa, ettei edes raskain koettelemus, mielisairaus, vaikka se
saisikin minut valtoihinsa, voisi meitä koskaan eroittaa.

       *       *       *       *       *

Kun minun sitte alkukesällä oli lähdettävä eteläänpäin papin ja hänen
rouvansa seurassa, jotka molemmat lyhyessä ajassa olivat huomattavasti
vanhentuneet ja joiden nyt tuli muuttaa uuteen eteläisempään
seurakuntaan, kävin viimeisen kerran lukkarilla jättämässä hyvästi
tuolle vanhalle kaihomieliselle ystävälleni.

Hän soitti minulle silloin vielä kerran tuon kauniin, iloisen, lempeä
uhkuvan sävelmän, jonka hän kahdenkymmenen vanhana oli säveltänyt, ja
joka minusta niin erinomaisesti oli sopinut meille, Susannalle ja
minulle, mutta sitä seurasi toinenkin, ihmeellisen liikuttava ja
surunvoittoinen, mutta samalla lohdutusta laulava kuin virsi.

       *       *       *       *       *

Tähän päättyy ruijalaisen nuorukaisparan vaatimaton tarina; sillä
kertoessani siitä, että minä isäni avulla suoritin kiitettävän tutkinnon
-- hän kuoli samana vuonna kuin tulin ylioppilaaksi, arvossa pidettynä
mutta varallisuutensa menettäneenä miehenä -- tai että minusta sittemmin
tuli pieni kynäniekka, kotiopettaja ja kansakoulunopettaja -- en kerro
muuta kuin yksinäisen elämän ulkonaiset ääriviivat, elämän, jonka koko
sisällys on etsittävä entisyydestä.

Rakkauteni Susannaan on, kuten hän niin suurella varmuudella vakuutti,
ollut se terveydenlähde, joka on pelastanut minut syöksymästä kaikkein
kauheimpaan onnettomuuteen, -- mielenhäiriöön.

Kun rauhattomuus sai minut valtaansa ja minä kiihoittuneena kuljeskelin
sinne tänne metsissä, päättyi tilani aina siihen, että näin Susannan
valkoisessa puvussaan liitelevän edessäni, toisinaan lempeänä minua
lähestyvänkin -- ja samassa oli vaarallinen mielentilani sillä kertaa
voitettu.

Parina viimeisenä vuotena, jolloin keuhkotautini on yltymistään yltynyt,
en ole voinut häntä nähdä, ja se on tuntunut raskaalta, aivan kuin
toivoton pimeys olisi minut ympäröinyt.

Mutta maatessani sairaana täällä ullakkokamarissani tuli Susanna eräänä
kuutamoisena yönä valkoisessa puvussaan ja kukkaisseppel tuuheassa
tukassaan hymyillen vuoteeni ääreen ja viittasi minulle sormuksella
koristetulla kädellään.

Minä tiedän, että hän kävi tuomassa minulle sen ilosanoman, että pian
pääsen täältä näkemään jälleen tuolla ylhäällä nuoruuteni rakastettua.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaukonäkijä - eli kuvauksia Ruijasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.