Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Yhdyselämää
Author: Lie, Jonas Lauritz Idemil, 1833-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Yhdyselämää" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



YHDYSELÄMÄÄ


Jonas Lie


Suomentanut
Tekla Lampén


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1916.



Tämä kirja on pohjoismaissa Jonas Lien kaikkein rakastetuimpia.

Rakastettu -- minä punnitsen kyllä tarkoin tämän sanan käytön ja
merkityksen. Mutta Jonas Lien teoksista ei muuta voi sanoa. Hänen
tovereitaan ihaillaan. Hän ja hänen teoksensa ovat rakastettuja. Monissa
painoksissa, joiden suuruus niin suppealla kielialueella kuin
pohjoismaiden näyttää suorastaan satumaiselta, ovat hänen romaaninsa
levinneet jok'ikisen lukevan ihmisen käsiin. Ja samalla kuin
sadattuhannet henkisesti rikastuivat niistä -- on melkein ihme, että
Jonas Lie voitti sataintuhanten sydämet, vaikka hän loi romaanin koko
muodon uudestaan, sillä tavallisesti uudestiluominen aina riistää
runoilijalta joukkojen ymmärtämyksen --, ne pysyivät tuntijoistakin
kokonaisen aikakauden korkeimpina ja rakkaimpina mestariteoksina.
Sill'aikaa kuin monet jäljittelivät häntä ja jotkut kenties
täydellistyttivätkin hänen perustamansa kuvailevan (impressionistisen)
romaanin muotoa, Jonas Lie pysyi pohjoismaisen romaanitaiteen
suurmestarina, jolla ei kilpailijaa ollut.

Sillä hän hallitsi sydämet -- sydämensä voimalla.

Totta kyllä -- hänen runoutensa puhuu siitä, mikä on likinnä pohjolan
mielenlaatua ja kaipuuta.

Hän runoili merestä, joka pohjolan lapsista on suuruuden esikuva.
Kaukaisella, myrskyn tuivertamalla merellä -- peitossa pitkän pimeyden,
jossa revontulet loimuavat ja räiskyvät --, merellä elävät,
työskentelevät ja taistelevat, sotivat ja voittavat hänen ensimmäisten
romaaniensa ihmiset. Siellä -- yössä ja synkeydessä --, talven
säälimättömien tähtien alla oli Jonas Lien mielikuvituksen paikka ja
koti, mielikuvituksen, joka oli rajoja vailla ja jonka kisatanterena oli
kaikki, missä outoa ja sadunomaista piili. Siellä, missä Jäämeri
kallioidensa välissä vaahtoaa, oli kohtalo ankara, niinkuin oli niiden
ihmisten tahto ankara, jotka kohtalon voittivat. Ja naiset olivat,
uhrautumisessaan, voimakkaat kuin miehet.

Jonas Lie voitti itselleen lukijakunnan meri-runoilulla. Vielä enemmän
hän kiinnitti mielet niillä romaaneillaan, jotka sitten seurasivat,
hänen suurimmillaan ja saavuttamattomilla: perhe-elämää kuvailevilla.

Käännyttyään pois merestä, jota hän rakasti niin palavasti, että hän,
tuo kokonaisen ihmisiän maanpaossa elänyt, rakensi synnyinmaahansa talon
voidakseen kuolla meren laulussa ja meren rannalla, yritettyään ensiksi
»Elämän orjassa» muuttaa romaani esitystä, siinä kun hän ensi kerran
paljasti myötätuntonsa, sydämensä koko maailman, hän sijoitti nyt
runoilunsa perheeseen ja teki pohjolan perhe-elämästä maailman, jonka
siihen saakka vain *luulimme* tunteneemme. Sillä vasta Jonas Lie opetti
meidät sitä todella tuntemaan. Hän *näyttää* meille perhe-elämän
maailman, jossa olimme kaiken ikämme eläneet lyhytnäköisinä ja
puolisokeina.

Siten tullakseen perhe-elämän hallitsijaksi Jonas Lien täytyi
suunnattomalla tahdonponnistuksella muodostaa oma mielikuvituksensa
uudestaan. Sitä olivat askarruttaneet -- ja juuri siinä oli hänen luovan
kuvausvoimansa alkuperäisyys -- kaikenmoiset sadunomaiset miellekuvat,
meren aava, rajaton ulappa, meren tylyys, jättiläismäisyys, omituisuus.
Tässä mielikuvituksessa olivat »Peikko» ja »Peikonväet» eläneet,
mielikuvituksessa, joka ryntäsi vuorien uumeniinkin, tunkeutui sadun
välkkyviin syvyyksiin.

*Mutta samoinkuin Jonas Lie muodosti romaanitaiteen uudestaan ja teki
sen kertovasta kuvailevaksi, samoin hän -- ja se oli vain nerolle
mahdollista -- muodosti oman mielikuvituksensa uudestaan.*

Astuessaan todellisimpaan ja pienimpään kaikista maailmoista --
perhe-elämän ja neljän seinän maailmaan --, hän kukisti oman
mielikuvitusvoimansa ja teki siitä ihmeellisen, ainoalaatuisen
arvausvoiman, joka tunki luihin ja ytimiin ja sydämen sisimpiin syihin.

Enemmänkin: hän ei arvannut, hän näki lävitse. Vanhemmat ja lapset,
miehet ja naiset, sukulaisuuden, kotiseurustelun, palvelusväen, kaikki
nuo pikku seikat, joista elon kohtalot sukeutuvat -- niiden lävitse hän
näki ja teki ne meidän silmillemme läpinäkyviksi... Ristiriidat ja
yhteeniskennän, taistelut ja sovinnon, arkipäivän hankaukset,
likentäytymisen ja hiljalleen loittonemisen, mielenmasennuksen ja
ilonaiheet -- kaiken sen, mikä on perhe-elämän verenkiertoa, miljoonain
elävien olentojen onnen nousua ja laskua, Jonas Lie tunsi ja sen hän
saattoi meidät elämään niinkuin eläisimme omaa elämäämme.

Tätä elämää, jonka nyt vasta älysimme ja näimme, nyt vasta, kuin hän sen
oli meille näyttänyt ... neronsa valossa.

Kuinkapa ei runoilija mieltämme kahlehtisi, kun hänen taiteensa ensi
kerran asettaa eläväksi silmiemme eteen sen kodin, jossa elämme ja
hengitämme?

Jonas Lie olisi voittanut meidät puolelleen jo yksistään sillä
probleemilla, joka oli hänen runoilunsa esineenä ja jonka hän ratkaisi
ja näki tarkemmin kuin kukaan muu, antaen sille elämän esitysmuodossa,
jonka täytyi vaikuttaa itse elämän tavoin.

Kahlehtia hänen täytyi jo aiheellaan ja aiheenhallinnallaan.

Mutta lumouspiirissään hän piti sydämensä voimalla.

Runoilijasydämen myötätunto, sydämen, joka ei koskaan lepää eikä koskaan
tyynny, on hänen runoutensa valuva, punainen veri.

Jonas Lie näki sydämellään. Hän ymmärsi sydämellään. Sentähden hän myös
osasi antaa anteeksi. Ja koska hän sydämensä pohjasta antoi anteeksi,
koetti hän tuoda parannusta.

Hänen mielensä, joka oli yhtä miehekäs kuin lempeä, ei tuominnut koskaan
eikä ketään. Hän ymmärsi ... ja tahtoi lohduttaa. Ja hän osasi
lohduttaa. Sillä hänen sydämensä teki hänet viisaaksi.

Ja kaikki, jotka kärsivät ja olivat särkyneet, kaikki, joiden elämä oli
tuhoutunut ja myrkyttynyt ja joiden sielussa haava veristi, -- kaikki
kokoontuivat hänen, ystävänsä, ympärille; ja kooten syvän viisautensa
yhteen lyhyeksi lauselmaksi hän lempeällä äänellään ilmaisi
evankeliuminsa:

*»Ota ja anna laupiain käsin».*

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Se kohtalo, joka Jonas Lien tuotannolle ulkomailla tuli hänen eläessään
-- Lie kuoli v. 1908 -- ei ollut hänen ansioidensa mukainen. Aikana,
jolloin käännetään melkein kuumeenomaisella kiihkolla, jolloin koko
maailman silmät olivat suunnattuina runoilijan kotimaata ja sen
kirjallisuutta kohden, on Pohjolan suurinta romaanitaiteilijaa
tutustutettu muunkieliselle lukijakunnalle vain katkonaisesti; hän on
ollut miltei huomaaton.

Osaksi olivat siihen olotkin syynä.

Kun Norjan päivä koitti, oli teatterin valtaistuin tyhjänä.
Itseoikeutettuna sille koroitettiin Henrik Ibsen. Jonas Lielle, romaanin
mestarille, muodostuivat olot toisenlaisiksi. Ei vain se ollut
ratkaisevana, että romaanikirjailijan on aina vaikeampi tunkeutua esille
ja saavuttaa huomiota. Yhtä ratkaisevaa oli, että Europassa oli romaanin
hallitsijapaikka täytetty. Kun Jonas Lien taide säteili
keskipäivänkorkeudessaan pohjoismaissa, piti Emile Zola, jonka nerokkain
vastustaja Jonas Lie oli, vielä koko Europpaa otteessaan, hänen väkevä
kätensä ei vielä ollut hellittänyt yllätettyä niskaamme. Ja sill'aikaa
kuin Emile Zola hallitsi lännessä, astuivat idästä esiin mahtavat
venäläiset -- hallitsijajoukko, joka hallitsijansanoin puhui
suunnattomasta uudesta maasta, puolisivistyksestä, joka pani meidät
kummastelemaan...

Tosiaankin liikaa olisi ollut, jos romaanikirjailija, joka tuli
syrjäisestä sopesta, olisi syössyt taisteluun...

Eikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen »nähdyksi». Hän
eli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa.
Mutta vieraallakin maalla hän pysyi omassa kodissaan, jossa Norjan lippu
riippui maanpakolaisen vuoteen päällä, ja ne neljä seinää, joiden
sisällä hän asui, missä ikinä hän muukalaismaassa olikin, pysyivät
palasena Norjaa, jolle hän ei ollut koskaan uskoton -- kaikkein
vähimmän, tunkeutuakseen näköisälle.

Hän tarkkasi -- »kaksisilmäisenä nerona», joka hän oli, -- ulkomaiden
yhteiskuntaa neron juurtajaksaisella terävyydellä; mutta hänen ei tehnyt
mielensä pyrkiä tähän yhteiskuntaan. Niinkuin yksinistuja meren rannalla
tähyää ulapan yli, niin katseli Jonas Lie sitä yhteiskuntaa, jossa hän
eli.

Sen kirjallisuuden hän tunsi ja sen kirjallisuuden sankarit.

Uskon kyllä, että hän hiljaisessa sopukassaan vertaili itseään heihin,
noihin toisiin, jotka silloin hallitsivat romaanin taiteessa. Mutta
kilpailu ei häntä viehättänyt.

Ylväänä ja hiljaisena hän pysyi pohjolan mestarina. Ja jos meidän
rakkautemme häntä kohtaan pysyy, tahdomme häntä siitä kymmenkertaisesti
kunnioittaa:

Kunnia nerolle, jonka ominaisin lähde oli sydän!

      *Herman Bang.*



I.


Tuo mies, jonka olkihatun alta punertavanruskea tukka pisti esiin, oli
Mörk, Jakob Mörk; hän oli asianajaja ja vast'ikään muuttanut
paikkakunnalle. Ja puoli kuukautta oli tuo pitkä vaaleaverinen nainen,
joka valkea hattu päässä niin reippaasti asteli hänen rinnallaan, käsi
pistettynä hänen kainaloonsa, ollut rouva Mörk, rouva Letta Mörk -- hän
kirjoitti muuten nimensä kirjeisiin ja nimikortteihin Alette. Mutta
hänen miehensä kutsui häntä joka tapauksessa Letaksi ja samoin
ystävättäret, veljet ja serkutkin. Hänen notkeassa, solakassa
vartalossaan oli jotakin, johon tuo nimi niin hyvin soveltui, väitti
Jakob.

Vastanaineet näyttivät erinomaisen tyytyväisiltä siinä sillalla
kulkiessaan. He olivat nähtävästi päättäneet pysytellä koko ajan
mahdollisimman lähellä kaidepuuta ja tekeytyivät kovin totisiksi, kun
vastaan tuli joku, jonka oli heitä väistettävä.

Niin, he olivat todellakin erinomaisen hyvällä, oikein repäisevän
iloisella tuulella!... He olivat juuri käyneet asemalla saattamassa setä
ja täti Vosgraffia sekä Tobias-serkkua -- Aletten korkea-arvoisia
sukulaisia; ukko Vosgraff oli oikeusneuvos --, ojentaneet heille kukkia
ja liikutetun näköisinä jättäneet hyvästit ja kaiken lisäksi pyytäneet
heitä -- Lettahan sitä niin hartaasti oli tehnyt, väitti Jakob
harmistuneena -- pian taas käymään heidän luonaan; nyt he olivat
viipyneet vain kuusi päivää, mutta seuraavalla kerralla --.

Näinä kuutena päivänä he olivat ennättäneet kiusata isäntäväkensä
melkeinpä kuoliaaksi, kiusata heitä hitaasti, lakkaamatta -- kukin
kohdaltaan, setä, täti ja Tobiaskin -- ei ollut ajattelemistakaan päästä
rauhaan tai olla kahden edes minuuttiakaan koko aikana.

Heti ensimmäisenä päivänä he olivat oikopäätä rientäneet vierailuille --
setä piti näet välttämättömänä tehdä tuttavuuksia ja Tobias-serkkua taas
houkuttelivat runsaat kestitykset ja leikinlasku pikkukaupunkilaisten
kustannuksella -- eivätkä he hellittäneet, ennenkuin oli käyty
paikkakunnan kaikissa perheissä. Ja koska näiltä tietysti taas oli
odotettava vastakäyntejä, oli täti Vosgraff järjestänyt koko talon aivan
uuteen kuntoon ja asettanut näytteille nuoren parin kaikki häälahjat ja
uudet kauniit kapineet -- mikä nyt oikeastaan oli hyvinkin hauskaa;
Letta ei ainakaan voinut ajatella parempaa tapaa saada ne yhdellä kertaa
näytetyiksi. Ja setä ja täti, jotka olivat Aletten kummeja ja jotka niin
runsaalla tuhlaavaisuudella olivat huolehtineet hänen myötäjäisistään
aivan kuin he -- lapsettomat kun olivat -- olisivat pitäneet häntä omana
tyttärenään, he nauttivatkin suuresti vieraiden osoittamasta ihailusta.

Sedälle ja tädille oli tietysti kaiken päivää pidettävä seuraa milloin
sisällä, milloin puutarhassa, ja kun he joskus olivat poissa tai
lepäilivät makuuhuoneessa -- nuori pari oli luovuttanut heille omansa --
heti Tobias, joka muuten maata loikoili tai lueskeli, ilmestyi siihen
sukkeluuksineen. Huh! sen kauheampaa Letta ei tietänyt kuin Tobiaksen
sukkeluudet, joille tietysti oli naurettava. Ja miten olikaan, Tobias
otti Jakobia käsivarresta ja kuljetti hänet mukanaan.

»Pois ovat menneet, pois ovat menneet, pois, pois» Letta sitten hyräili
astellessaan tahdissa...

He kiirehtivät katsomatta ympärilleen, ilakoiden ja leikkiä laskien,
pitkin suurta komeaa siltaa, molemmat saman iloisen ajatuksen
valtaamana, joka sai sydämen riemusta sykkimään -- oma koti taas vapaana
ja tyhjänä ja yksin heitä varten!... Tanssia hän, Letta, tahtoo läpi
huoneiden, kun kotiin pääsee. -- -- --

Ilmeistä salakavaluutta he siinä harjoittivat liketessään ikävää,
puheliasta kenraaliajutanttia, jonka tiesivät vannoneen, että nuoreen
somaan rouva Mörkiin voisi, hitto vie, vaikka rakastuakin, ja sitten
hänen ohitseen pyyhältäessään. Ja he tervehtivät ohikulkevia aivan kuin
olisivat tahtoneet välttää joutumasta heidän kanssaan puheluun. Moni oli
näet tänä kauniina kevätiltana lähtenyt kävelylle katsellakseen jokea,
joka par'aikaa oli korkeimmillaan tulvimassa.

Vettä, vain vettä!

Mahtava joki syöksyi korkeana ja tummana holvien alta, niin että silta
huojui ja patsaita tuskin näkyi. Leveä, kimmeltävä virta teki sillan
yläpuolella ikäänkuin majesteetillisesta tahdonponnistuksesta suuren
mutkan, muodostaen viehättäväksi panoraamaksi maiseman, jonka keskellä
kaupunki valleineen ja linnoituksineen korkealle kohosi. Se näytti
suurelta sisäjärveltä, josta sieltä täältä nousi saaria ja lehtoja ja
puita -- tuoksuava tuomi seisoi vyötäisiin asti vedessä sirotellen
kukkia ympärilleen --, aidat pistivät esiin pitkinä jonoina ja
loitompana näkyi vesien välissä taloja ja kartanoita aina tuonne saakka,
missä metsäiset harjut kohoilivat, taustanaan siintävien vaarojen
ääriviivat.

Tuolta ylhäältä poikki niittyjen ja peltojen virtasivat kohisten
lisäjoet, valmiina murtamaan sillat ja sulut, yhä kasvaen ja paisuen
monista puroista. Pellonpientareilla vasta puhjenneet leiniköt ja
voikukat helottivat keltaisina syvällä veden alla, ja niiden varret
kumartuivat virran mukaan. Ihmeellisenä huumaavana huminana kulki läpi
kevätillan tämä luonnon uhkuva, kuohuva voima.

Mutta noilta kahdelta jäi näköala kokonaan huomaamatta.

Sillan päähän päästyään Jakob alkoi kävellä erästä hirttä pitkin
peloittaakseen Alettea, kunnes tämä suuttui. Ja vähän kauemma tielle
tultuaan hän pidätteli häntä -- oli löytänyt tieltä pajunoksan. Sen
päästä oli kuori lähtenyt. Hän puhalteli, tahtoi tehdä siitä pajupillin
... alkoi väännellä ja koputella ... nyt kun mahla nousee puihin, soi
joka oksassa huilu.

Hän osoitti kaupungin vanhaa viheriöivää kaivoa, joka tuossa houkutteli
kansi auki. Sen viileässä syvyydessä riippui ketjun varassa raudoitettu
sanko puoleksi veteen painuneena. Hän innostui kuvittelemaan, että he
jonakin päivänä voisivat lähteä veistelemään pajupillejä; he
kalastelisivat ja keittäisivät kahvia...

Letta odotteli jännitettynä, että hän vihdoinkin lopettaisi; Jakob yhä
vain jutteli -- hän näytti nauttivan ihan kaksinkertaisesti nähdessään
Letan noin kärsimättömänä.

Oh, nytpä kävi hullusti! -- Kuori halkesi päästä, juuri kuin hän oli
saamaisillaan sen irti.

Hän asetti oksan polvelleen ja alkoi sitä vähän alempaa ja oikein
innokkaasti koputella uudestaan kynäveitsensä varrella.

»Ei, kuulehan Jakob, vieläkö aiot jatkaa... Meidänhän piti kiiruhtaa.»

Heti hän olisi valmis, heti paikalla. Hän koputteli, käänteli ja
väänteli.

Letta voihki kärsimättömänä kerta toisensa jälkeen.

»Annahan minun katsoa», yritti hän vihdoin.

Jakob ojensi hänelle luottavaisesti oksan, ja samassa se hävisi kaivoon.
Sitten hän katsoi miestään suoraan silmiin ylpeän voitokkaana ja lähti
hymyillen kulkemaan eteenpäin sellaisella tavalla, joka sai Jakobin
kokonaan unohtamaan pajunoksan.

»Miten suloista tietää, että olemme taas kahden, sinä ja minä» puheli
Letta, »ettei tässä enää kukaan muu ole määräämässä kuin me kaksi!»

»Kuin sinä yksin, tarkoitat kai», hän vilkaisi veitikkamaisesti Lettaan.

»Tahdonko minä koskaan maailmassa muuta kuin mitä sinäkin, Jakob?»...

-- -- -- Jos joku heidän tultuaan kotiin olisi kysynyt, paistoiko kuu,
olisivat he varmaankin kurkistaneet ikkunasta, miten oli.

Vihdoinkin he olivat päässeet rauhaan. He eivät olleet istuneet oman
pöydän ääressä eivätkä omassa huoneessaan kahden kesken kuuteen pitkään
päivään!...

Setä ja täti Vosgraff eivät suinkaan olisi olleet hyvillään, jos
olisivat nähneet heidän kasvojensa ilmeen, kun he seisoessaan
makuuhuoneensa ovella katselivat kaikkea sitä, mitä siellä oli muutettu
ja järjestetty, siirretty ja sovitettu heitä, vieraita, varten. Mutta
tuossa tuokiossa oli palvelustytön avulla kaikki taas asetettu
paikoilleen, ikkunat oli kiskaistu auki ja kaikissa muissakin huoneissa
tuulispään nopeudella suursiivous toimitettu. Helmillä kirjailtu patja
katosi sohvalta, sen edestä taas koiran kuvalla koristettu matto ja
keinutuolista viheriä tupsupäinen peite. Salin pöydällä oli Mörkin iso
mustepullo, jota oikeusneuvos vielä iltapäivällä oli käyttänyt -- sen
Jakob huomattavalla vahingonilolla vei takaisin konttoriin ja Letalle
taas kantoi nojatuolipeitteen, jota Tobias oli käyttänyt vetäessään
päivällisuntaan hänen sohvallaan. Sanomalehtikin oli vielä levällään
hänen jäljiltään ihan niin kuin hän oli sen kädestään heittänyt.

Siinä oli todella koko työ ja touhu, ennenkuin taas kaikki oli saatu
kuntoon, kaikki jäljet hävitetyksi, poispuhalletuksi ... aina »tädin
sohvaan jättämään vaikutelmaan» asti, kuten Jakob sanoi.

Sitten he tekivät vielä ylimääräisen retken puutarhaan nähdäkseen, eikö
todella sielläkään enää ollut ketään; pitihän Letan sitäpaitsi päästä
tutkimaan, oliko ehkä sen verran parsanjuurta jo maassa, että sitä saisi
vähän syödäkseen; hän näet oli, sairastettuaan kalvetustautia,
erityisesti ihastunut kaikenlaisiin raakaleisiin.

Siellä pitikin heitä sitten vielä onnettomuuden kohdata -- heidän
tielleen ilmestyi yhtäkkiä tuo pieni kummallinen olento, opettaja
Krabbe, joka asui yläkerroksessa ja josta Jakob oli ihan
pääsemättömissä, kun joutui hänen kanssaan juttelemaan. Hän oli saanut
talon vaimonsa mukana ja oli opettajana keskikoulussa. Hänen kumara
vartalonsa puikahti esiin puitten välistä ja hän kurotti isoa päätään,
jota liian kapealierinen hattu suojasi, hyvin lähelle Mörkiä, aivan kuin
tahtoisi tunkeutua tämän ajatuspiiriin.

»Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» -- hän nyökäytti päätään
hyvin kekseliään näköisenä -- »niin, juuri leideninpulloja me olemme» --
ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, -- »Te ja minä, ja
Te myöskin, rouvaseni!»... Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä
mielihyvällä lisäsi, -- -- »kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain
sähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi --
ajatukseksi, toiminnaksi ja -- anteeksi, rouvaseni -- myöskin tunteiksi»
-- taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. »Ja sitten,
ymmärrättehän» -- hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän
pysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin -- »sitten on vain
kysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen- vaiko
vähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa --
yksinkertaisesti, rouva»... hän kääntyi puhuakseen Letalle.

»Nyt minä löysin tädin jakkaran, Jakob», huusi Letta huvimajasta. Hän
heilutti jakkaraa kädessään aivan kuin hän tahtoisi sen avulla hyökätä
ulos siitä ansasta, johon he olivat joutuneet, ja asettui sitten vähän
kauemma käytävälle Jakobia odottamaan.

»Tulen paikalla, Letta.»

»Sen minä sanon»... Krabben suuret kasvot, jotka pyöreine silmineen ja
isoine koukkunenineen muistuttivat kiiltävään puutarhapalloon kuvastuvia
kasvoja, nyökyttävät hitaasti, vakuuttavasti; »lääketiede keksii kyllä
vielä keinoja elinvoiman ja tarmon säilyttämiseksi ..
yk-sin-ker-taisesti vain liikavoiman säästämiseksi .. tulee vielä
tekemään Napoleoneja kuin tehtaassa tavaraa!» Hän räpäytti silmiään
sangen tyytyväisenä.

»Etkö jo tule, Jakob?» kuului kärsimätön ääni.

Jakob olisi voinut työntää nurin tuon tukevan Krabben, joka seisoi siinä
tuijottaen häneen ja vähän väliä töykäten häntä rintaan -- päästäkseen
vaimonsa luo, jonka solakka vartalo häämötti tiellä. Parilla sanalla
anteeksipyytäen hän riistäytyi irti Krabbesta ja kiiruhti Letan jälkeen.



II.


Viimeisen käräjäpäivän vilkkaiden päivällisten päätyttyä oli korttipeli
täydessä käynnissä ja paksu tupakansavu lepäsi kahvikuppien ja
liköörilasien päällä.

»Joko nyt lähdössä, herra Mörk?»...

»On todellakin surullinen ilmiö nuoressa polvessa, että naisvalta vain
kasvamistaan kasvaa»...

»Tuskinpa todellista miestä enää tapaakaan niiden joukosta, jotka ovat
alle neljänkymmenen! -- Ja sen minä sanon Teille, herra Mörk, että tämä
johtuu siitä, että miehet niin kevytmielisesti ja epäviisaasti luopuvat
esikoisoikeudestaan kuherruskuukauden aikana. Katsokaa ympärillenne --
tässä näette naineita miehiä, jotka ovat ymmärtäneet säilyttää oikean
komennon talossaan.»

Mörk seisoi hattu päässä, tukien isoa asiakirjakääröä kylmää uunia
vasten; hän koetti sitä sitoa nuoranpätkällä, jota hän piteli
hampaittensa välissä.

»Etteköhän sentään, herra Mörk ... ettekö?» -- kehoitteli nimismies; hän
puuhasi par'aikaa pelipöydän siirtämistä pois siitä paikasta, johon pari
harmaata auringonsädettä heiluvan rullauutimen läpi oli löytänyt tiensä.
»Ettekö todellakaan? Yksi ainoa robbertti vain -- ettei tarvitsisi ottaa
puu-ukkoa peliin.»

»Ei kiitos!» Suu puristi nuoranpätkää, kun hän kiristi sen lujempaan ja
vetäisi taakse solmuun.

»Vor Liebe und Liebesweh» -- lausuili notari.

»Parempi olla aviomiehenä kuin puu-ukkona?»

»Luvannut kiiruhtaa kotiin?»

»Vannonut ... tietysti tehnyt valan.»

»Teerenpeliä omassa pesässä»... sateli pistopuheita näiden sangen
erilaisten sivistystasojen edustajain nauraessa ja virnaillessa.

»Kummallinen otus!» -- sanottiin Mörkin lähdettyä.

»Terävä pää sillä kuuluu olevan.»

»Uskon pikemminkin, että takinkauluksen hemmut johtuvat kopan
tyhjyydestä...»

»Mutta huomasitko, vouti», kuiskasi asessori Brink, »miten sekä notari
että kasööri äkämystyivät, kun hän lähti niin aikaisin? He tietävät,
että heitä tänä iltana odottaa kotona läksytys, kun istuvat täällä
juhlimassa käräjäin päätyttyä.»

       *       *       *       *       *

Mörk ajaa jyrisytti niin, että raitioista räiskyi lokaa hänen päälleen
aina niskaan asti.

»Etkö juokse!»...

Vanhanpuoleinen likaisenharmaa kyytihevonen heristeli vähän väliä
korviansa; se oli alati varuillaan kaikkia niitä erilaisia temppuja
vastaan, joita kärsimätön ajaja teki majatalosta saamallaan
piiskanpahasella, ja sen punertavat mulkosilmät arvostelivat tottuneesti
jokaisen elkeen merkityksen ja arvon. Se saattoi hypähtää, kun ajaja
keksaisi uuden metkun, mutta ei välittänyt vähääkään niistä tyhjistä
läiskäyksistä, joita kuuli laihan selkänsä päältä, eikä liioin
kunniallekäyvistä puhuttelusanoista.

Vinha vauhti hiljeni vähitellen hölkäntapaiseksi menoksi.

Nyt oli tällä haavaa syntynyt rauhantila ja kuljettiin verkalleen. Mörk
nojautui rattaissaan takakenoon. Vanha nahkapalanen, joka toimitti
jalkapeitteen virkaa, oli luisunut alas polvilta, ja asiapapereita
sisältävä käärö näytti hiljaisen tärinän jatkuessa pyrkivän vapautumaan
kuluneesta hihnasta.

... On se sentään toista, kun tietää tulevansa oman vaimonsa luokse,
kuin kömpiä poikamiehen kolkkoon koppiin. Tai lähteä etsimään tovereita
... tai ravintolaan. Ensin tuntikausia biljaardipöydän ääressä. Ja
sitten toti, sikarit ja kaasuilma. -- Ei epäilemistäkään, että elämä
sitäpaitsi käy halvemmaksikin... Ja kun tulen kotiin, niin seisoo hän
eteisessä, ja hymyilee minulle veitikkamaisesti ja arvelee, että nyt
minä taas olen hänen vallassaan. Ovat ne naiset sentään hiton hauskoja.

»Etkö tahdo juosta, sinä...» hän keskeytti ajatusjuoksunsa,
kärsimättömänä piiskaan tarttuen. »Luulenpa, että aiot ruveta nukkumaan
keskellä maantietä.»

Taas ajaa hölkytettiin eteenpäin.

Sitten vauhti hiljenemistään hiljeni.

»Juoksetko, taikka so -- hep, hep!... Kyllä minä sen majatalon isännän
opetan, sen eläinrääkkääjän -- pakottaa minut istumaan tässä koko ajan
piiskaa heiluttamassa.»

»Nyt joutuin!» Hän nykäisi äkkiä ohjaksista niin kovasti, että hevonen
säikähtäen kavahti juoksuun, ja kappaleen matkaa kuljettiin taas täyttä
vauhtia.

Mutta elukalla ei nähtävästi ollut taipumusta juoksennella lemmenpolkuja
ja se ilmeisesti katui, että oli antanut itseänsä petkuttaa. Jäi
seisomaan vallan, kunnes sen erinäisten seikkojen johdosta oli
lähdettävä hölkkäisemään.

Maisema kiilteli vielä sadekosteana. Iltapäiväaurinko heijastui
jokaisesta lätäköstä ja tien alapuolella pilkotti honkien välistä järvi
toisensa jälkeen kapeina, kiiltävinä juovina, sänkipeltojen ja kankaiden
keskellä.

... Hän tulee kai jo tiellä minua vastaan, silkkihuivi sidottuna leuan
alle. Sitten hän nousee rattaille ... pitelee ohjaksia hienoilla
valkeilla käsillään, itse istun takana...

... Ihmeellistä, miten vähän ihmiset lopultakin ymmärtävät, mitä
merkitsee olla naimisissa, -- se on erikoinen olomuoto... Luonto on
viekas; se tuntee pappenheimiläisensä, kuten se yläkerroksen opettaja
sanoo -- se kätkee hennoimmat siemenet paksuimman kuoren alle. Ja koko
ihmiskasvun alkusiemenen -- rakkauden -- se on istuttanut keskelle
poroporvarillisuutta poroporvarilliseen muotoon, jota sanotaan
avioliitoksi. Rakkaus on haave, sanovat useimmat... »Ptruu -- ptruu»...

Hän koetti pysäyttää hevosta, joka tahtoi poiketa tien viereen.

»Vai niin, sinä tahdot juoda; niin minäkin.»

Hän hyppäsi reippaasti rattailta.

Siinä lirisi puro, ja vähän matkan päässä hevosesta yläjuoksun puolella
hänkin kumartui juomaan, asentoon, joka suorastaan soti vedenpainon
lakeja vastaan; hän oli siinä onnellisessa iässä, jolloin ihminen voi
seisoa päälaellaan ja juoda, aavistamatta, että tekee aikamoisen tempun.

»Luulisipa tämän olevan toista kuin oluttulva tuolla käräjätalossa.»

Nopeasti huuhdottuaan kasvonsa ja kätensä hän nousi taas rattaille.

»Ja nyt olemme virkeät uuteen yritykseen, hiirakko!» Hän käänsi hevosen
nousemaan rinnettä ylös ja läiskäytti piiskaa.

Mennä jytyytettiin taas yksitoikkoista hölkkää; piiskanvarrella täytyi
Mörkin vähän väliä työntää paperikääröä jalkapeitteen alle. Ei ollut
monta juttua ollut hänen ajettavanaan, ainoastaan viisi. Olihan hän
aloittanut asianajotoimensa vasta neljännesvuosi sitten eli keväällä
vähää ennen naimisiinmenoaan.

... Ja nyt jo viisi juttua ... tai myös vasta viisi...

Sitä voisi sanoa menestykseksi taikka päinvastoin, miten asian ottaa.
Mutta nyt sitä olikin käytävä toisella tavalla kiinni kuin tähän asti.
Tekee retkiä sinne tänne, solmiaa tuttavuuksia. Ja silloin voi...

»Hep -- hep -- hep!... Koetapa vähän kiiruhtaa! -- Hänen oli pitänyt
juhlallisesti luvata Letalle, ettei tämän tarvitsisi odottaa häntä
kauemmin kuin kolmannen käräjäpäivän iltaan kaikkein viimeistään
seitsemään asti.

Hevonen vastasi huiskauttamalla häntäänsä, niin että ohut siima
sotkeutui siihen, ja irroittamisessa oli aika puuha.

... Niin, voisi hyvinkin ottaa hänet mukaan. Herättäisi enemmän
luottamusta, kun kävisi vaimonsa kanssa metsänomistajien tai
tilanherrojen luona noin niinkuin perhevierailulla, kuin jos vain
poikkeaisi sattumalta levähtämään. Oikeastaan pitäisi olla oma hevonen,
sillä eihän sitä kyytijuhdalla käydä vieraisilla levähtämässä.

Hänen täytyi koettaa saada tuo hevosasia järjestetyksi, se antaisi heti
ammatille enemmän arvoa. Mutta -- hän tuijotti syvämietteisenä konin
paikullisiin lanteisiin. Lonkkaluut nousivat ja laskivat kuin puujalat
nahan alla, sitä mukaa kuin se liikutteli takaraajojaan -- se maksaa.
Tarvitsee yrittää, eikö kauppias Berg -- hänellä on kaksi -- vuokraisi
viikoksi...

»Hei, he--hei! Koetapa saada jalat allesi! Elähän rupea tässä näköalaa
ihailemaan!» Sanoja seurasi ankara muistutus piiskalla.

Maantie kulki nyt ulos metsästä kapeana kauniin järven vartta; toisella
puolella kohoavan harjun rinteellä oli joukko talonpoikaistaloja.

Kaunista kyllä, kunpa vain näköalasta voisi elää... Letta ja minä
voisimme muuten vuokrata veneen ja tulla tänne kalastelemaan -- istua
kahden järvellä -- ja sitten keittää taimenia ja tilata viiliä ja
kermapuuroa jostakin talosta.

»Hoi, mies! Mitähän kaloja näistä vesistä saa -- taimenia vai haukia?»

»Hä--ääh?»   Line 398 - Short line 53?

»Kysyn vain, saako täältä taimenia vai haukia -- ehkä siikoja?»

»Niin, järvestäkö?»

»Niin, näistä vesistä.»

»Vai niin» -- mies raapi korvallistaan; »onko herra ehkä asianajaja?»

»Olen kyllä.»

»Vai niin, no, sitähän minä arvelinkin ... niinpä niin.»

»Ehk'ei täältä saakaan kaloja?»

»Kyllä, kyllä voi, jos on kalaonni ... niin ja pyydyksiä. Mutta sitten
minä ajattelin, että ehkä herra voisi sanoa, onko se paikallaan, että
minun juttuni on maannut jo kolmatta vuotta siellä kaupungissa.»

»Ylioikeudessako?»

»Niin, siellähän se kai...»

»Minun pitäisi ensin tuntea juttu, ymmärräthän.»

»Niin nähkääs, herra asianajaja, se oli nyt alun pitäen niin, että he
kielsivät minulta kauppakirjan taloon, vaikka minulla on kontrahti.»

»Mihinkä taloon?»

»Niin, nähkääs, herra asianajaja, jotta pääsisitte oikein asian perille,
täytyy minun kertoa, että isäni ja Jonsrud vaihtoivat tiloja. Niin, sen
he tekivät.»

Letan kasvot vilahtivat hänen silmiensä edessä. Kertomus saattoi venyä
pitkäksi... Mutta olihan tässä juttu tarjona.

»Kuulehan, mikä sinun nimesi on», keksi hän pelastuksekseen.

»Mobergejä minä olen, Halvor Moberg.»

»Kuulepa, Halvor, jos tahdot, että minä rupean juttuasi selvittelemään,
niin voin käydä täällä jonakin päivänä, ja sitten sinä vuokraat minulle
veneen. Vaimoni -- minulla on sellainen kiltti pikku vaimo, näetkös --
tahtoisi mielellään lähteä minun kanssani kalastelemaan, se olisi
hänestä hauskaa. Ja sitten voimme jutella asiasta niin paljon kuin
haluat.»

»Niin kyllä, on minulla venekin, ja kyllä kai me vuokrasta sovimme ...
enhän minä sitä... Mutta minä tahtoisin mielelläni puhua herra
asianajajan kanssa toisestakin asiasta. Olen näet tässä aikonut syksyllä
lähteä Amerikkaan, poikani luokse näet, ja sitten --»

»Niin, siitäkin asiasta me juttelemme sitten, Halvor!»

»Mutta sitten tahtoisin vielä kysyä Teiltä, sillä näin herra asianajajan
käräjillä ja minusta näytti, että olette ikäänkuin uusi luuta -- niin
että tahtoisitteko myydä sen talon sellaisena kuin se on, ilman
kauppakirjaa?... Ja sitten pitäisi vielä selvittää ne kaksi vanhaa
juttua kalastusoikeudesta. Niin, nähkääs, herra asianajaja, jos
suvaitsette astua alas rattailta ja juoda kupin maitoa, niin näytän sekä
kartat että tarkastuspaperit... Sillä se asia, jonka minä hävisin
ylioikeudessa, se...»

Ei ollut enää valitsemisen varaa; talonpoika talutti hevosen pitkin
mutkikasta tietä veräjän läpi ja pihan poikki tuvan oven eteen.

Siitä tuli pitkä istunto; -- hän katseli kärsimättömänä ikkunasta, näki
tuomarin vaunujen ja asianajajain rattaiden ajaa huristavan ohitse
alhaalla maantiellä.

Kello kävi jo yhdeksättä ja laskeva aurinko heitti viimeiset, keltaiset
säteensä suureen, puoleksi tyhjennettyyn kuhmuiseen maitokulhoon,
ennenkuin nuori asianajaja oli pöyhinyt, kuulustellut ja tutkinut
Halvorin kaikki neljä juttua -- niitä ei ollut sen vähemmän -- sitä
myöten, että ymmärsi, että hänellä oli edessään yksi noita ovelia
juriidisia päitä, joiden on vaikea tässä maailmassa saada oikeutta
puolelleen, mutta jotka sitä useammin vetoavat lakiin. Ei näissä
jutuissa -- kaksi koski talon yläpuolella kasvavaa metsää, kaksi taas
sen alapuolella kulkevia vesiä -- ollut yhtään sellaista, jossa ei olisi
ollut muutamia kultajyväsiä oikeutta käräjöimistä varten; paha vain,
että niitä oli niin tuiki vähän.

Ja kun hän vihdoin yhdeksän aikaan pääsi ajamaan kotia kohti, arveli hän
itsekseen, että taisi suotta aikaansa tuhlata. Sopimuksen lopputulos
oli, että hän oli saanut tehtäväkseen myydä pienen talonpoikaistalon,
johon itse omistajan oikeus oli enemmän kuin riidanalainen ja jota
seurasi niin monta oikeusjuttua kuin maneerilla on lonkeroita. Siksi kai
tuo vekkuli aikoikin Amerikkaan.

»So--so--so, so--so--so --».

Hän oli tähän asti syvästi katunut, että oli tullut ottaneeksi tuon
kyytihevosen, joka seisoi käräjätalon oven edessä valmiina kääntymään
paluumatkalle. Mutta vakaa ikäkulu oli kotiinpääsyn toivossa kokonaan
muuttanut luontonsa, niin että hänen nyt oli pideltävä vastaan. Se
juosta laukkasi tulisella kiireellä ja liikutteli jalkojaan niin
keveästi ja somasti, että se saattoi muistuttaa vanhaa suosittua
tanssijatarta, joka vielä kerran haluaa esiintyä -- mielessä tosin pieni
kompastumisen pelko muistuttamassa jäykkäsäärisyydestä.

He olivat jo sivuuttaneet rautatieaseman ja päässeet kaupungin
alapuolella olevalle sillalle juuri samassa kuin iltajuna puhkuen jo
vihelsi kaaren alla. Kevyt kudelma sumua tai savua leijaili hiljaa
ilmassa yli kummun, jolla kaupunki sijaitsi.

Nuoren miehen ajatukset kiitivät sinne, missä nyt Alette häntä odotteli.

»E--ei, kuulepa, älä sinne, tuossa se on meidän tiemme!»

Hiirakko oli yrittänyt äkkiä poiketa tuttuun pysäkkipaikkaan ja kulki
nyt laiskasti ja vastahakoisesti toiselta tienvierukselta toiselle
osoittaen sitkeätä hitautta takaraajoissaan joka kerta, kuin jompikumpi
niistä oli muutettava, mikä olisi voinut tuottaa sille aika löylytyksen,
ellei ajajan koko huomio olisi ollut kiinnitettynä tarkastamaan, eikö
Lettaa näkyisi tiellä.

Kun viimeinenkin toivo oli mennyt, kuului piiskanläimäys, johon oli
säestetty paljon pontta, ja rattaat lähtivät mennä kolistamaan vinhaa
vauhtia, kunnes pysähtyivät Krabben valkoisen kivitalon edustalle.

Hän tarkasteli turhaan alakerran ikkunariviä somine uutimineen,
kutsuessaan kärsimättömänä muuanta poikaa ajamaan hevosen
kestikievariin. Vain rouva Krabbe kurotti uteliaasti päänsä ja tukevat
hartiansa kasvien välistä yläkerran avoimesta ikkunasta.

Hän ei löytänyt Alettea eteisestä ja kiiruhti saliin.

Ei sielläkään...

»Alette!» hän huusi.

Makuukamarin lukkoa kierrettiin hiljaa.

»Jakob, oletko vihdoinkin kotona», -- hän tuli alakuloisena ulos
huoneesta.

»Alette -- mutta mikä nyt?»

Alette katseli häntä yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella; kasvoissa
kuvastui ukkospilvi, joka vain odotti hänen tuloaan purkautuakseen
kyyneliin.

»Rakas, rakas Lettaseni, mikä sinun nyt on?»

Hän sulki hänet syliinsä ja aikoi häntä suudella. Mutta Letta vain tunki
päänsä hänen rintaansa vasten välttääkseen sitä.

»Letta, oma kultaseni ... puhu toki! Onko sinulle tehty pahaa? Olenko
minä tehnyt sinulle jotakin?»

Letta käänsi yhä päänsä pois.

»Sinähän lupasit niin varmasti, niin varmasti tulla kotiin iltapäivällä
aikaisin...»

Hän katsoi itkettynein silmin tutkivasti Jakobiin -- suoraan hänen
omaantuntoonsa; ja epäilys kasvoi surulliseksi varmuudeksi.

»Sinä et välitä minusta... Ei, Jakob, sinä et välitä minusta... Sano se
vain suoraan.»

»Mutta rakas pikku Lettaseni, -- miten voit edes ajatellakaan --».

»Parempi on tunnustaa se suoraan, Jakob, sinä et ole kaikkina näinä
päivinä ollenkaan ajatellut minua!» Hän kääntyi kylmästi pois Jakobista,
joka koetti häntä pidättää.

»Minäkö en olisi sinua ajatellut -- minä?» -- Hän koetti taas sulkea
hänet syliinsä.

»Elä koske minuun, Jakob, anna minun olla... Olen niin pettynyt, niin
syvästi pettynyt! Kuinka minä olen sinua odottanut, kulkenut tässä yksin
kolme pitkää päivää! Kuuden, kaikkein viimeistään seitsemän aikaan sinä
lupasit olla kotona, ja nyt on kello jo yli kymmenen. En tietänyt,
tulisitko sinä enää ollenkaan kotiin.»

»Letta-parka, pikku raukkaseni.»

»Jos olisit edes hiukan ajatellut minua ja miten yksin olen ollut
täällä» -- häntä pyrki itkettämään kaikin mokomin ja hän puhui
katkonaisesti ja niellen --. »Minä olin järjestänyt illallispöydän niin
hauskaksi ja ajattelin, että meillä olisi oikein rattoisaa -- sinähän
olit ensimmäistä kertaa poissa! -- olin ottanut esille kauniin
pöytäkaluston, jonka saimme sedältä. Mitään en unohtanut. Ja sitten --
mutta kaikki tämä on tietysti yhdentekevää sinusta, jolla on niin paljon
muuta huolehdittavaa -- pientä ja vähäpätöistä tietysti. Mutta minä --
minulla ei ole yhtään mitään muuta kuin sinä, Jakob... Ja niin kuin minä
olin iloinnut!»

»Mutta oma rakas vaimoni! Ymmärräthän, etten millään ehdolla päässyt
ennemmin. -- Minä vakuutan, Alette. Eräs talonpoika... Mutta kuulehan
toki...!»

»Ja sitten tulivat rouva Krabbe ja neiti Dahl tänne istumaan koko
illaksi, minua muka lohduttelemaan, kun olin niin yksin. He eivät
lakanneet ihmettelemästä, mikset sinä tule, ja rouva Krabbe kertoi,
miten siellä käräjillä juodaan ja pelataan ja eletään. Kaikki he ajoivat
kotiinsa, vouti ja tuomari ja asianajajat -- ihan kaikki! Tuskin
uskalsin edes katsoa ikkunasta, etteivät vain luulisi minun olevan
levottoman. Mutta sinä vain et ikävöinyt minua, et rahtustakaan. Olitko
sinä tosiaankin unohtamaisillasi minut tykkänään Jakob?»

»Jospa tietäisit, miten olen voidellut tuota kyytihevosparkaa sinun
tähtesi... Ja sitten tuli se talonpoika -- oikea käräjäpukari, -- en
päässyt hänestä eroon.»

»Mutta Jakob, eivätkö nuo talonpojat voisi tulla sinun luoksesi
konttoriin, muuten saattaa käydä niin, että pysyt vuoden umpeen poissa
minun luotani. Sinä paha, paha poika!... Lupaatko, ettet koskaan enää
anna minun odottaa tällä tavoin?»... Hän tarttui Jakobin käteen ja vei
sen sydämelleen, joka sykki kiivaasti.

Hän oli joutunut istumaan Jakobin polvelle, mutta nousi äkkiä ja alkoi
hengittää nenäliinaansa, jottei palvelustyttö huomaisi hänen itkeneen;
hänen piti mennä keittiöön pyytämään tyttöä laittamaan illallispöydän
kuntoon.

»Älä mene vielä -- sinulla on tänään ylläsi tuo soma kukallinen
esiliina, näemmä; se on kuin kirsikanpunainen vyö uumenilla -- hurjan
soma, annahan minä katson!»

»Luulet ehkä minun ottaneen sen ylleni vieraiden tähden?»

»Kenenkäs sitten?»

»Saattaisipa jonkin muunkin tähden -- sehän se oli minulla sinä päivänä,
kun menimme kihloihin. Etkö enää muista sitä, Jakob?»

»Erinomaisen kauniisti se käy vyötäisillesi, ei tiukasti ja kireästi,
vaan niin joustavan pehmeästi...

»Anna olla, Jakob, ei minulla nyt ole aikaa.»

»Kuulehan» -- hän kääntyi äkkiä ovelta -- »minulla on iltapäivällä ollut
esillä koko teekalusto, jonka saimme täti Tranelta, sokeri- ja
kerma-astioineen, ja yksi äidin damastiliinoista pienine kirjailtuine
salvetteineen, tiedäthän -- ja sitte Ludvigin antamat teelusikat. Et
usko, miten he katselivat; he olivat yhtä mieltä siitä, että niin
yksityiskohtia myöten täydellistä uutta kotia he eivät milloinkaan ennen
olleet nähneet. Neiti Dahl väitti, että oli mahdoton keksiä mitään
syntymäpäivälahjaksi annettavaa. He kävivät makuuhuoneessakin, tiedätkö.
Muuten rouva Krabbe ei ollut yhtä rakastettava, hän ei voinut ymmärtää,
mitä iloa meillä enää oli jäljellä, kun näin alussa kaikki jo oli niin
täydellistä.»

»Että mitäkö iloa meillä on jäljellä?... ha, ha, .. ho, ho, ho .. vai ei
hän sitä voi ymmärtää, poloinen... Enkö ole nähnyt sinua ilmielävänä
edessäni koko päivän ja enkö ollut ihan suunniltani, kun sinä et tullut
minua vastaan etkä edes katsonut ikkunasta, milloin minä tulisin. Minun
olisi pitänyt jäädä tuon talonpojan luo, niin olisikin pitänyt.»

»Sinä olet paha, Jakob, oikein paha sinä olet.»

»Ja sinä, Alette, olet niin ihana, ettet sitä itse tiedä -- et tiedä,
sen vakuutan...»

»Mutta etkö ollenkaan muista, että minun pitää joutua iltaruokaa
laittamaan, ihan kiireimmiten.»

Notkea vartalo kierittelihen irti hänestä; mutta keskellä huonetta hän
taas kääntyi:

»Minulla on kylmää hyytelöityä lahnaa ja piparjuurikastiketta -- ja
sitte vaaraimia.»

»Tule tänne vähäisen, Letta, tukassasi on jotakin hullusti.»

»Ah, joutavia!»

»On siinä, ihan varmasti, tuossa korvan takana, kokonainen tukku
irtaantunut.»

Letta koetteli umpimähkään kädellään korjatakseen sitä.

»Ei, tulehan tänne... Tuossa, juuri tuossa ... minä näytän»... hän
suuteli häntä korvalle.

»Enkö arvannutkin.» Alette yritti lähteä.

»Sanohan vain, Letta, vieläkö olet minulle vihainen... Etkö ollenkaan?
Voitko katsoa minua suoraan silmiin? Et vähääkään, et rahtustakaan? --
En tiedä, mikä sinussa oikein on, mutta olet vielä kauniimpi nyt kuin
lähtiessäni, ryhdissäsi on jotakin, pääsi ja yläruumiisi asennossa» --
Letta katsahti häneen välähdys uteliaisuutta ilmeessään -- »kun sinä
noin kiirehdit pois etkä tahdo kuulla.»

»No, nythän itsekin myönnät, että minulla on kiire.»

»Kuulehan, minä autan sinua» -- hän seurasi Aletten jälkeen...
»Tiedätkö, et voi keksiä mitään, joka soveltuu sinulle paremmin kuin
tuollainen väljä pusero ja punainen esiliina solmittuna
vyötäisillesi»...

-- -- Miten somasti hän olikaan järjestänyt illallispöydän, kun Jakob
tuli ruokasaliin -- kaksi pientä värillistä ruokaliinaa, molemmat
siniset kodikkaat teekupit, sininen maitokannu, siniset munakupit,
siniset vesilasit -- ja sitte nuo kauniit hirvensarvipäiset veitset ja
hopeahaarukat, -- kaksi kutakin, kaikki niin pientä ja somaa ja
hienoa...

Ja siinä hiukan syrjässä oli Jakobin keinutuoli, jossa hän kesäisinä
iltapäivinä oli istunut lukemassa vaimolleen ja joka oli keinutellut
heitä läpi kuherruskuukauden, kun he haastelivat ja uskoivat toisilleen
elämänsä ja ajatuksensa, kertoivat lempensä sytynnän ensimmäisestä
aavistuksesta asti. Yhä uudestaan he vakuuttelivat toisilleen, ettei
mitään maailmassa voinut verrata siihen, että he kaksi nyt istuivat
tässä samassa tuolissa keinuen yhdessä ja hengittäen samaa ilmaa. He
sanoivat sen uudestaan joka päivä, milloin vain toinen heistä oli ollut
käymässä kaupungilla tai Jakob istunut pari tuntia konttorissaan; oli
niin sanomattoman suloista tuntea Aletten läsnäolo ikäänkuin
ilmakehässä, tietää hänen olevan päivällisen laitossa tai nähdä hänen
olkihattunsa nyökkäävän jossakin paikassa puutarhassa, tuolla alhaalla
krassi- ja porkkanamaiden luona tai marjapensaiden keskellä. Ja hänen
istuessaan konttorissaan työhönsä syventyneenä saattoi yht'äkkiä pieni
oksa tai karviaismarjaraakale tulla tupsahtaa suoraan hänen
papereilleen. Alette seisoi piilossa avatun ikkunan alla tai pisti
päänsä esiin silmiä myöten ja nyökkäsi hänelle, jos kuka oli hänen
luonaan. Miten keveästi hän liikkui hienoissa avokengissään -- ja miten
kaikkea muuta ihanampaa oli olla näin yhdessä!

Ja täten he olivat eläneet pienen puutarhan ympäröimässä talossa aina
toukokuusta asti -- eläneet mansikka-, viinimarja- ja
karviaismarja-ajan. He olivat koristaneet pöytäänsä ensimmäisillä
kevätesikoisilla, vaihtaneet nämä leukoijiin ja resedoihin ja sitten
jonkin aikaa hekumoineet ruusujen runsaudessa. Nyt alkoivat neilikat
kukkia; tänä iltana ne täyttivät pöydän kukkamaljakon, väkevinä ja
tuoksuvina...



III.


»Tulen iltajunassa, pidä kaikki syrjäiset loitolla, saadaksemme jutella
rauhassa.»

Näin kuului sähkösanoma. Jakobin vanha toveri, Jörgen Basberg Berven,
oli aamupäivällä sähköttänyt pääkaupungista ollakseen varma siitä, että
Mörk oli kotona.

Aluksi oli tämän sähkösanoman sävy Aletten mielestä tuntunut merkillisen
likeiseltä ja ikäänkuin lähettäjällä olisi ollut jonkinlainen
yksinoikeus Jakobiin ja -- mutta olivathan Jakobin parhaat ystävät
hänenkin ystäviään. He olivat asuneet samassa huoneessa ja vähistä
penneistään auttaneet toisiaan siihen aikaan, kuin toinen lueskeli
yliopistossa ja toinen harjoittelihen teknikoksi; he olivat tunteneet
toisensa läpikotaisin, ja Jörgen Basberg Bervenin nimi toistui kuin
loppukerto kaikessa, mitä Jakob kuvaili elämästään, siitä elämästä, jota
hän oli elänyt, ennenkuin kohtasi hänet, Aletten.

Tuollainen vanha toveri, joka oli tuntenut Jakobin aina pojasta asti --
suhde askarrutti suuressa määrin hänen mielikuvitustaan. Minkä näköinen
hän oli? Ja mitähän hän pitäisi hänestä, Jakobin vaimosta? -- Jakobin
paras ystävä, hänhän oli kuin osa Jakobista, hänen hyväksymistään hän
toivoi ja hänen suosionsa hänen välttämättömästi oli voitettava.

Nämä ajatukset jännittivät nuoren rouvan mieltä enemmän kuin hän tahtoi
itselleenkään myöntää, ja koko päivän hän puuhaili
vastaanottovalmistuksissa.

Tuon »parhaan» ystävän katseen hän näki edessään kaikessa, mitä hän teki
-- näki sen tutkivan ja tarkastavan häntä päästäkseen selville siitä,
oliko vaimo, jonka Jakob oli saanut, kyllin hyvä ja arvokas hänelle.

Hänen piti pari kertaa mennä konttoriin Jakobin luo ja kiertää
käsivartensa hänen kaulaansa. Ei hän mitään erityistä halunnut, hän
sanoi. »Tahdoin vain tietää, että omistan sinut, että pidät minusta
oikein, oikein koko sydämestäsi, enemmän kuin kenestäkään muusta koko
maailmassa -- pidäthän?...»

Ja illallispöydän hän järjestäisi niin hienosti ja samalla
yksinkertaisesti sekä ruoan että tarjoilun puolesta -- ei mikään
viittaisi siihen, että hän tahtoi näyttää uutta kotiaan tai muuten
kerskailla. Kaiken olisi oltava vain niin kovin kodikasta ja
jokapäiväistä.

Siksipä hän useita kertoja tarkasteli itseään makuuhuoneen peilistä,
tokko pieni soma hiuskoriste sopii -- muutamia vaaleanpunaisia
silkkinauhasilmukoita vain...

Kun Jakob illalla vihdoin oli lähtenyt asemalle ystäväänsä noutamaan,
kuljeskeli hän levottomana huoneesta toiseen, puettuna keveään vaaleaan
pumpulihameeseen, kaulassa pitsiröyhelöt. Hän tiesi, että illallinen oli
valmiina, että teekeittiö hehkuvine hiilineen porisi tarjoilupöydällä ja
palvelustyttö valkoinen esiliina edessään vain odotteli keittiössä
tuodakseen ruoat pöytään.

Hän pysähtyi vielä parisen kertaa peilin eteen korjailemaan tukkaansa.

Miten kauan kestikin, ennenkuin juna tänä iltana saapui!

Hän kurkisteli vähän väliä ikkunasta, selaili nuotteja ja antoi sormien
liukua koskettimilla -- jos hän ehkä laulaisi illalla -- ja käänsi
ikkunalla olevan ruusun huoneeseen päin.

Nyt kuului vihdoinkin junan porhallus alhaalta, -- viisi minuuttia yli
kahdeksan kuten tavallista...

Miten huvitettu Jakob näyttikään olevan ajaessaan vanhoissa kieseissä
ystävänsä rinnalla. Berven oli varmaankin kertonut jotakin hauskaa,
jolle he molemmat nauroivat niin makeasti...

Ja kohta tämän jälkeen hän kuuli Jakobin puhuvan portaissa kovalla
äänellä -- siinä oli jotakin poikamaisen vallatonta; he nauroivat
kumpikin omalla tavallaan, Berven ikäänkuin yskähtäen väliin.

»Tässä hän nyt on, Letta», kuului Jakobin ääni ovelta, ja sisään astui,
kasvoissaan vielä äskeinen iloisuus, tummaihoinen, jotenkin pitkä, kapea
herrasmies.

Aletten huomio kiintyi heti ruskeihin, veitikkamaisesti tutkiviin
silmiin; hänen nauraessaan loistivat hampaat valkoisina lyhyen, mustan
parran alta.

»Hyvää iltaa, rouva, -- tulenko häi-häiritsemään Teitä?»... Jörgen
Berven änkytti hieman, kun hänen mielensä oli liikutettu. »Sähkötinkö
liian kursailemattomasti? Tunnustakaa vain; tulin perästä päin sitä
ajatelleeksi ... ajattelen näet aina perästä päin.»

»Jakob ei ole puhunut muusta kuin Teistä koko päivän, ja tietysti minä
olen ollut kovin utelias.»

»Ettekö ole ollenkaan suuttunut siitä, että näin muitta mutkitta käytän
entisiä oikeuksiani miehenne suhteen? Katsokaa, olen ollut naimisissa
hänen kanssaan ennen Teitä, hyvä rouva. En siksi, että minä millään
tavalla tahtoisin kilpailla Teidän kanssanne; lasken aseeni, kuten
näette.» -- Hän puhui hieman hermostuneen kovaäänisesti.

»Minä tiedänkin sangen paljon Teistä jo etukäteen; luulen tuntevani
Teidät jokseenkin hyvin.»

»Niin, Jakobin kautta. Ja tietysti hän on vain kiittänyt? Mutta siihen
ei Teidän pidä luottaa, rouva! Jakob on aina ollut kokonaan vailla
arvostelukykyä, kun hän kerran pitää jostakin ihmisestä. Tulee vain
osata asettua hänen suhteensa oikealle kannalle; silloin saattaa pidellä
häntä vaikka pahoinkin, -- jaa -- jaa -- niin että lienee ihan ilo olla
hänen kanssaan naimisissa.»

»Tuo ei herätä minussa paljon kunnioitusta vanhaan tuttavuuteenne»,
arveli Alette. »Ei Jakobia ollenkaan voi pidellä noin miten tahansa.»

»Ah, minä ymmärrän -- Te näette hänet vielä ensimmäisen rakkauden
ruusuisessa hohteessa! -- Mutta ettekö tiedä, rouva Mörk, että
vilpittömyyden katkera manteli kuuluu jokaisen talouden maustevarastoon?
Kuherruskuukauden jälkeen kuuluu se maustelaatikko vedettävän esille
avioliiton höystämiseksi -- samasta syystä kuin Jumala on suolannut
meriveden, joka muuten ei kestäisi, vaan pilaantuisi.»

»Jakob ja minä tunnemme toisemme. Olemme alusta alkaen olleet
vilpittömiä, sanomalla julki toistemme viat.»

»Niin, mitä parhaimmassa valossa tietysti...» Berven hymyili. »Minulle
on kuitenkin ansioksi luettava, että olen käyttäytynyt säädyllisesti
häntä kohtaan, ja jätän hänet toisiin käsiin, jotka -- niin, jotka kyllä
--»

»Mitä jotka kyllä?» -- Alette katsoi häntä vaativasti silmiin. »Sanokaa
vain?... Minkälaisiin käsiin?»

»Herran tähden, olen jo aikoja sitten huomannut, että kätenne ovat
kauniit, rouva, ja otaksuttavasti myöskin voimakkaat.»

»Vai niin -- vai olette sen huomannut?»

»Ja Teidän silmänne panevat minut uskomaan, että kätenne osaavat olla
hyvät. Mutta katsokaa, rouva Mörk, avioliitossa tarvitaan suorastaan
laupiaita käsiä.»

»Kerro hänelle, Letta», huusi Jakob, joka oli kulkenut edestakaisin
ripustamassa päällysvaatteita naulakkoon, »että meillä on savustettua
lohta ja munakokkelia ja sitäpaitsi vielä muutakin hyvää, niin saat
nähdä, miten leppeäksi hän tulee.»

»Sanokaa minulle, herra Berven», puhui Alette vähän myöhemmin
tarjotessaan vieraalle illallispöydässä teetä -- »uskotteko,
rehellisesti sanoen, oikeastaan kenenkään naisen maan päällä olevan
kyllin hyvän Jakobin vaimoksi?»

»Minä uskon aivan yksinkertaisesti, että se on hallintoasia, rouva --
että Jakob on niitä, joita on kotioloissa hallittava... Voitte olla
notkea kuin pajunoksa ja ihana kuin enkeli, mutta ellei Teillä ole sitä
kykyä, niin -- tiedättehän, että minä tunnen hänet, olen hallinnut häntä
kyllin kauan.»

»Sinä olet nyt aina luullut olevasi neropatti» -- pisti Jakob väliin --
-- »Mutta pitäisipä sinun ymmärtää, että minä olen utelias tietämään,
millä asioilla oikeastaan liikut, Jörgen.»

»Niin, katsopa, aion käydä metsäkauppoihin -- aloittaa tietenkin hiljaa
ja varovasti -- tiedäthän, että isäni konttorissa kotona oli kylliksi
sitä lajia, ja aina sitä jonkin verran vihiä jää. -- Kiitoksia paljon,
rouva!»... hän laski kädestään leipäkorin ottamatta mitään. -- »Ja joka
tapauksessa minulla on seitsemäntuhatta kruunua, millä aloittaa, ja
päälle päätteeksi sinä täällä, jolta voin saada juriidista ja asiallista
apua... Kiitoksia, en enempää... Vai anjovista, kiitos, kyllä»... Hän
otti hajamielisenä kalan kahveliin ja kääntyi taas Jakobin puoleen:

»Tunnetko ollenkaan lännenpuoleisia metsiä?»

»Mutta nyt teenne ihan jäähtyy, herra Berven.»

»Kiitoksia paljon, rouva; juon sitä mieluimmin kylmänä, -- tiedätkö,
onko siellä suuria metsiä, jotka aiotaan myydä Anders Etnedalin pesän
laskuun; niihin tekisi mieleni päästä käsiksi, näetkös. Siellä päin asuu
näppärä metsäntuntija, yksi isäni entisiä lukijoita, jolta kyllä saan
tarkempia tietoja.»

»Ole vain varuillasi; se väki ei juuri tunne toveruutta pelissä.»

»Noo, on minulla muitakin lähteitä, -- ja osaanhan itsekin arvostella.
Aion lähteä niitä katselemaan, kulkea ne ristiin rastiin, ruveta
metsämieheksi.»

»Onko sinulla niiden seutujen karttoja?»

»On kyllä, tuolla matkalaukussani.»

»Tuopa tänne!»

He levittivät kartan pienelle sivupöydälle ja tutkivat sitä sekä pitkin
että poikin, ennenkuin joutivat syömään taas.

Innoissaan he eivät huomanneet, että saivat uudet lämpimät lautaset
linnunpaistia varten; juttelivat vain, vaikka Alette tarttui Jakobin
sormeen muistuttaakseen häntä. Pieni ohimennen lausuttu kohteliaisuus
erinomaisen paistihillon johdosta; mutta muuten ikäänkuin ei emäntää
olisi talossa ollutkaan!... Alette olisi saanut panna tarjolle mitä
hyvänsä -- ei ollut olemassa muita kuin Berven ja Jakob.

Vihdoin he käänsivät tuolinsa vastatusten, niin että he käsivarsillaan
vetivät pöytäliinan vinoon, ja Berven pyysi hajamielisesti saada
teekannun siirretyksi pois takaansa.

Alette tunsi vähitellen kasvojensa jäykistyvän, -- niin kokonaan liikaa
hän tunsi siinä olevansa. He eivät kuulleet, kun hän tarjosi -- silloin
tällöin tuli vain jokin tyhjä kohteliaisuus ja Berven muisti virkkaa:
»ehkä me vain Teitä pidätämme, rouva».

Ei muuta kuin liikeasioita -- miten kummalla he saattoivatkaan innostua
noin ikäviin asioihin... Ja sitten ihmetellä, minnehän maailman ääriin
se tai se mainio mies ja toveri oli joutunut.

Jakob ei edes kertaakaan katsahtanut häneen koko aikana. Alette seisoi
hetkisen hänen tuolinsa takana ja nojaten käsivarttaan hänen olkaansa
antoi sormiensa lipua hänen tuuhean niskatukkansa läpi; kiusasikin
tahallaan häntä hieman; mutta Jakob oli vain kuin poissa.

Ja kun he sitten vihdoin viimein nousivat pöydästä ja hälisten ja
nauraen menivät saliin, niin Jakob tuskin muisti kiittää ruoasta. Sen
verran käyttäytymistapaa oli toki Bervenissä!

Sitten tuli Jakob ovelle piippu kädessä ja huusi, että totitarjotin
tuotaisiin alas huvimajaan; -- »eikö niin, Jörgen?» -- kääntyen tämän
puoleen. Hän katsoi niin iloisena ja huvitettuna Lettaan, kuin olisi
tämä ollut kaikkein hauskinta, mitä hän saattoi keksiä.

-- Alette käveli taas yksin kodikkaasti järjestetyssä salissaan.

... Tuo Jörgen Basberg Berven, hän oli siis ollut Jakobin ystävä ja
uskottu monta vuotta ennen häntä -- ollut perillä kaikista hänen
ajatuksistaan, jakanut hänen ilonsa ja vastoinkäymisensä...

Lopulti tuntui hänestä, kuin omistaisi Berven osan hänen Jakobistaan.

Hän johtui ajattelemaan tuolla kirjoituspöydällä olevaa sähkösanomaa --
hänen mieleensä ei ollut juolahtanut ottaa sitä siltä kannalta; mutta
oli se todella jotenkin häikäilemätön ilmoitus -- oikein komentava --
melkein kuin sysäys hänelle: nyt he tahtovat jutella kahden kesken!...
»Kaikki syrjäiset», sanottiin siinä, -- kuulosti siltä kuin hänkin
sisältyisi siihen määritelmään.

Siellä he istuivat tunti tunnin jälkeen yöhön asti.

Alette oli sytyttänyt yölampun ja virui vuoteessaan kuunnellen ja
odottaen, milloin kuulisi heidän eroavan. Berveninhän oli määrä lähteä
hotelliin yöksi.

Vihdoin he puhelivat jo puutarhaveräjällä. Kylläpä ne nauroivat...

Että saattoivat seisoa siinä niin kauan!

Sitten tuli hiljaisuus. Hän huokasi helpotuksesta.

Mutta puhetta jatkui kadulla portaiden edessä. He olivat taas päässeet
kiinni johonkin, josta ei tahtonut loppua tulla.

Nyt hän kuuli selvään, miten Berven sanoi hyvää yötä.

Jakob se tuota juttelua venytti ja aloitti aina uutta...

He olivat varmaankin istahtaneet portaille!

Hän pisti jalat tohveleihin, meni ikkunan luo ja siirsi varovasti
uudinta syrjään. Berven raapaisi tikulla tulta, niin että se valaisi
hänen kasvojaan ja sikarinpätkää. He olivat lähtemässä hotelliin.
Bervenillä oli matkahuopio hartioillaan, ja Jakob seurasi häntä iloisena
ja vilkkaana. Vielä kulmauksen takaa kaikuivat heidän äänensä.

Alette ei kestänyt enää; hän istahti ja itki harmista.

Tuolla hän vihdoin tuli! Alette kuuli hänen askeleensa autiolta kadulta
ja sitten portaista, ja hän vilkaisi peilistä itkettyneitä kasvojaan.

Hän aikoi ensin hautoa silmiään, mutta jätti sen sikseen; Jakob saisi
nähdä, miten hän oli itkenyt. Hän otti saalin ympärilleen ja istahti
odottamaan; hän ei suonut Jakobille sitä lohdutusta, että muka
välinpitämättömänä oli pannut maata.

Jakob tuli hilpeänä sisään ja aloitti mitään aavistamatta hellästi:

»No, vieläkö valvot, Letta hyvä? Ja minua odottaaksesi? Olisit vain
pannut maata ... mutta sellaisiahan te naiset olette. Et usko, miten
olemme jutelleet. Ei hän ole mistään kotoisin, ennenkuin pääsee hänen
kanssaan kahden kesken. Mitä hän pöydässä puhui, se ei ollut minkään
arvoista. -- -- Mitä -- etkö pitänyt hänestä ... jonkin kokkapuheen
tähdenkö? Minä sanon sinulle, että tulet pitämään hänestä yhä enemmän,
mitä enemmän häneen tutustut; hän on nyt kerta kaikkiaan naisseurassa
vähän hermostuttava. Mutta Letta -- käännytkö pois minusta? Työnnätkö
minut luotasi? Onko hän ... olenko minä... Mutta Letta-kulta, kuulehan
toki!»

»Niin, jatka vain, kuten olet tehnyt koko illan.»

»Minä? -- oletko jostakin pahoillasi, olenko loukannut sinua jollakin
tavoin?»

»Eihän toki, Jakob, miten voit sellaista ajatellakaan, -- ylenkatsonut
minua vain koko illan ... ja sinä tiedät hyvin, etten minä voi puoliani
pitää. Luulin todellakin, että tahdoit näyttää, että sinulla on vaimo
talossa. Mutta en totta tosiaan saanut paljon huomiota osakseni;
melkeinpä häpesin palvelustytön edessä, joka huomasi, miten liikaa minä
olin.»

»Olisit vain sanonut minulle sanan, antanut minulle viittauksen ...
siitä on niin kauan, kuin tapasimme toisemme, näetkös. Ja Jörgen on nyt
kerta tuollainen, unohtaa kaikki.»

»Jörgen ja Jörgen -- mitä minä tuollaisesta huonosti kasvatetusta
miehestä välitän... Mutta sinä et voi tarkoittaa, ettet ymmärrä olleesi
sydämetön, Jakob!» -- hän nousi ja katsoi häntä silmiin liikutuksesta
ihan kalpeana.

»Minäkö sydämetön ... sinua ... sinua kohtaan?»

»Oh!» Hän kääntyi pois kohauttaen olkapäitään ikäänkuin tahtoen päästä
hänestä vapaaksi -- ja vaipui taas istumaan.

»Mutta Letta, kuulehan toki!»

Letta tuijotti epätoivoisena käsiinsä, joita hän lujasti puristeli; hän
nähtävästi ei tahtonut tai voinut kuunnella Jakobia, huokasi vain vähän
väliä...

»Mutta mikä ihmeessä sinun on? Jokin on siis kovin sinuun koskenut?»

»Sano minulle suoraan, Jakob, oletko puhutellut minua tai edes katsonut
minuun koko tänä iltana?»

»Enkö ole -- olenhan, Letta; mutta katso, ensi kerran taas tapasimme --
-- --»

»On tosiaankin hyvin mairittelevaa minulle, että sinulla on niin paljon
uskottavaa ystävällesi. Ja kun sinä lisäksi niin selvästi osoitat, miten
aivan liikaa minä olen, minä, vaimosi --».

»Oh, Letta, elä nyt rupea liioittelemaan! Ikäänkuin sinä et tietäisi,
että kannan sinua käsilläni, rakastan sinua niin, että -- minä vain en
ymmärrä, mistä tämän kaiken olet nyt päähäsi saanut. Minä tulen kotiin
niin iloisena» --.

»Niin, polje minua vain oikein jalkojesi alle! Osoita vain oikein
selvään, miten liikaa minä olen, koska se sinua niin huvittaa. Mutta sen
minä sanon sinulle, Jakob, että huomenna minä en astu jalallanikaan
ruokasaliin. Voitte syödä aamiaisen kahden kesken, niinkuin söitte
illallisenkin; -- riittää, palvelustyttö on tarjoamassa.

»Mutta Alette --»

»Pääsen siten ainakin tuntemasta, miten ylenkatsottu minä olen... Oh,
sinä olet loukannut minua niin syvästi, niin syvästi, Jakob!» -- Hän
kumartui ja painoi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä, ja Jakob koetti turhaan
niitä irroittaa.

»Mutta etkö nyt ymmärrä, että omiin liikeasioihinsa hän oli niin
kiintynyt, -- hän aikoo panna täällä pystyyn jotakin uutta. Täytyyhän
sinun toki käsittää, että on olemassa liikeasioita, joissa naiset eivät
juuri voi olla mukana...»

Alette kavahti tuolissa suoraksi.

»Kyllä olet koko juristi, Jakob! Nyt tahdot selviytyä asiasta -- nyt hän
on vain liiketuttava! Sinä tiedät ihan hyvin, mitä minä tarkoitan.
Olisit vain sanonut minulle, että minun paikkani tulee vasta sen ja sen
ystäväsi jälkeen... Mutta minulla ei ole ketään muuta, josta pitäisin
enemmän kuin sinusta», hän puhkesi hillittömästi puhumaan --. »Elä koske
minuun, elä koske... Tämä on niin häpeällistä, niin häpeällistä!... En
tiedä, minne tämän jälkeen pakenen...»

»Minne sinä pakenet? Onko sinulla muualla olopaikkaa kuin minun luonani,
Alette?... Elä nyt enää ole suutuksissasi, kuulehan... Myönnän olleeni
kovin ajattelematon, oikein kauhean itsekäs sinua kohtaan -- miten vain
tahdot; -- mutta katsahda toki minuun. Saat nähdä, että huomenna on
toisin. Ja Letta, ethän sinä nyt niin huikean hullu ole, että todellakin
luulet minun pitävän kenestäkään ihmisestä edes lähimainkaan niinkuin
sinusta... Tämä on niin kaunis, Alette»... Letta makasi yhä hänestä pois
kääntyneenä, käsivarsi, johon Jakob oli tarttunut, selän takana. --
»Sinähän ymmärrät, etten salli kenenkään olla sinulle epäkohtelias. Voit
olla varma siitä, että korjautuu se asia, minä kyllä --»

»Ethän vain aio hänelle mitään virkkaa?» kysyi Alette katsoen
pelästyneenä Jakobiin.

»Virkkaa -- en, mutta minä --»

»Ja sitten *hän* rupeaisi armolliseksi -- se vielä puuttuisi»...

»No, en virka mitään.»

»En pane jalkaanikaan ruokasaliin.»

»Kyllä sen sentään teet, ystäväni -- tahtoisinpa nähdä sen rouvan, joka
voi herättää kunnioitusta siinä määrin kuin sinä. Sinussa on jotakin
erikoista, Alette... Niin, sen sanoi Jörgenkin. Hän oli oikein ihastunut
sinuun, tiedätkö. Me puhuimme sinusta myöhemmin sangen paljon.»

»Elä luule, että minä rahtustakaan välitän siitä, mitä hän minusta pitää
tai ei pidä. Minä välitän vain sinusta, Jakob!» Hän kiersi käsivartensa
Jakobin kaulaan. -- »Sinä et saa hänelle hiiskua tästä sanaakaan --
lupaathan sinä sen»...

       *       *       *       *       *

-- Aamiaista syötäessä -- hieman kiireisesti, koska Jakobin oli
jouduttava konttoriin -- katseli Jörgen Berven tutkivasti milloin
isäntään, milloin emäntään. Hän tunsi ilmassa jonkinlaisen viileyden,
niinkuin ukkosilman jälkeen, joka on purkautunut jossakin läheisyydessä;
eräänlainen tyynempi, hieman muodollinen ystävällisyys vallitsi nyt
eilisen vapaan, vallattoman toverillisen hilpeyden asemesta. Jo
silloinkuin Letta soma aamupuku yllään astui sisään reippaana ja
miellyttävänä, kädessä ruokaliinan peittämä muna-astia, ja kysyi, miten
hän oli nukkunut, luuli Berven huomaavansa itkun jälkiä nuoren rouvan
silmäluomissa. Ne tuntuivat ikäänkuin teennäisiltä, näin aikaisin
aamulla; mutta lemmon suloinen tuo rouva oli ja komea ryhdiltään, jonka
hän erinomaisesti osasi päästää näkyviin.

Päivällispöydässä Jakob oli hyvin huomaavainen ojentaen ystävälleen
liemilautasen, jonka rouva oli täyttänyt, ja koetti lakkaamatta saada
vaimonsa mukaan keskusteluun. Hän kyseli ja jutteli hänen kanssaan
paistista, kun se tuotiin pöytään, ja kiinnitti huomionsa siihen, miten
Letta sitä leikkasi -- Jakob, joka ei koskaan ajatellut, mitä hän söi.
Ja sitten hän keskeytti Jörgenin, kun tämä yritti taas puhua
liikeasioista. »Niistä myöhemmin», hän sanoi, »ymmärräthän, ettei Alette
tahdo istua tässä sellaista kuuntelemassa. Konttorissa, ennenkuin
lähdet.»

Ja sitten he keskustelivat pääkaupungin naisista ja tapahtumista, ja
teatterista ja kaikesta sellaisesta, mistä Jörgen ei välittänyt
hituistakaan eikä Jakobkaan -- sen hän huomasi.

Oliko mies jo joutunut tohvelin alle?...



IV.


»Huh!»... Alette ripsautti musteen pois hienovartisesta kynästään, --
»en todellakaan tiedä, mistä kirjoittaisin... Että tänään on harmaa
syksyinen ilma, että katu tuolla ulkona on yhtenä sohjona, johon puiden
keltaisia lehtiä on sotkeutunut -- siinä kaikki, mitä kykenen saamaan
kokoon; entä sitten, -- en totta tosiaan tiedä, mitä muuta minä Ingeborg
Gramille kertoisin.»

Hän nousi kärsimättömänä pienen kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli
täynnänsä kaikenlaisia pikku kapineita, ja sulki hienokantisen
juhtinahalle tuoksuavan kauniin kirjesalkkunsa... »En muuten luule, että
naimisiin mentyä enää onkaan niin paljon kirjoittamista. Kertoisinko,
että olemme toistamiseen käyneet vieraisilla apteekkarilla ja
voutilassa, missä kaikki oli ihan kuin edelliselläkin käynnillä. Tai
kuvailisinko tätä huonetta seitsemännen kerran?» Hän katseli hieman
ikävystyneenä ympärilleen; -- kaikki oli täydellistä, siitä ei enää
ollut mitään sanomista.

Toinen käsi vyötäisillä hän kulki pari kertaa hitaasti ja rouvamaisen
arvokkaasti edestakaisin huoneessa ja istahti sitten tuolille ikkunan
ääreen.

Ulkona ei muuta kuin lokaa ja kaksi sateenvarjoa kamppailemassa tuulen
kanssa... Hame korvissa koetti eräs vaimo saada suurta koriaan toisesta
ovenpuoliskosta leipurin puotiin ... ei ketään tuttua kadulla.

Tuossa meni Krabbe sadeviitta hartioilla kouluunsa. Ei ollut helppo
päättää, oliko hän kyttyräselkäinen vaiko vain kumaraniskainen; sade
valui pitkin sateenvarjon kärkiä ja tippui varmaan hänen pitkästä
nenästäänkin, hänen pysähtyessään filosofeeraamaan. Väliin hän seisahtui
ja lähti taas jatkamaan kulkuaan.

Alette nousi ja meni kyökkiin. Siellä oli kylmä; liian aikaista oli
vielä sytyttää tulta hellaan päivällistä varten ... kaikki oli
paikoillaan ja valmiina ja kiiltävää, tuntui melkein kolkolta.

Häntä hieman värisytti ja palelsi. Hän vilkaisi eteiseen. Oli siellä
vieraita, konttorissa, oven edessä näkyi märkiä jälkiä; hän ei voinut
mennä Jakobinkaan luokse!...

Ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta ompelemaan kanavatyötä, jotta aika
kuluisi päivälliseen asti, tai -- hän otti romaanin ja istui
keinutuoliin.

»Kunpa kerrankin tuossa kirjassa jotakin tapahtuisi!» hän huudahti
kärsimättömänä; hän selaili nopeasti lehtiä, ennenkuin alkoi lukea.

Salin kello löi puolet tunnit ja kokonaiset, ja hän kuuli Karenin
kyökissä taittavan päreitä sytyttääkseen tulen...

Kuului ääniä, palvelustytön ja toinen karkeampi...

Saammepa nyt puita uuniin, oikeita mäntyhalkoja!» lausui Jakob astuen
tyytyväisenä sisään; -- hän oli ollut paljain päin ulkona sateessa
näyttämässä miehelle, joka toi halkokuormat, minne ne oli pinottava...
»Ja maksettu ne on, tiedätkö» -- hän kumartui suutelemaan vaimoaan. »On
siinä nyt vähäksi aikaa, neljässä sylessä»...

»Hui, kylläpä olet märkä, Jakob, olisit voinut ottaa sateenvarjon...
Mutta kenen kanssa olet istunut tuolla konttorissasi, sieltä kuului
puhetta?»

»Kenenkö -- tietysti sillä oli asiaa.»

»Tahtoi saada haasteen tai miksi sitä nyt sanotaan?»

»Ha, ha, ha, -- ei, sitä hän ei todellakaan tahtonut.»

»No, mitä sitten ... etkö nyt voi selittää ... käräjöidä ... tai...»

»Ei, kultaseni, et sinä sitä sentään ymmärrä»... hän taputteli häntä
hymyillen poskelle. -- »Ettäkö mies tahtoi saada haasteen?» hän nauroi.

»Jokin asia on nyt saanut sinut hyvälle tuulelle, Jakob, sen minä
huomaan.»

»Niin onkin, Alette, tuo mies, jolle juuri maksoin halot. Ja Krabbelle
maksan vuokran tänään 14. päivänä lokakuuta, näetkös. Eikä olekaan
vähäinen asia, että minä näin vast'alkajana -- ensimmäisenä vuonna --
olen ansainnut siksi paljon, että vuokrarahat ovat tuossa valmiina
määräpäivälleen... Se ei tosiaankaan ole hullumpaa! -- Mutta sitten tuli
tuo halkomies, näetkö, sotkemaan laskut. Mutta yhtä kaikki sattui niin
onnellisesti, että juuri äsken sain aika hyvän palkkion erään kaupan
välittämisestä, ja nyt me olemme niin sanomattoman varakkaita,
Lettaseni!»

Hän tarttui vaimonsa käsiin koettaen painaa hänet alas.

»Talonkauppako se oli?»

»Tai mies, joka tahtoi saada haasteen itselleen tai tulla tuomituksi --
tai jotakin sellaista -- niinkö, Letta?»

»Hyi, nyt sinä olet melkein kuin Tobias-serkku, niin ylimielinen»...

»Ja sinä olet niin suloinen, niin sanomattoman suloinen»... hän tarttui
taas hänen käsiinsä ja löi ne yhteen... »voit istua omassa
huoneistossasi -- etukäteen maksetussa -- ja polttaa halkoja
sylimäärin»...

       *       *       *       *       *

Kun Jakob illalla kynttilä kädessä hyräillen meni konttorista
sisähuoneisiin, tapasi hän eteisessä rouva Krabben. Tämä katsoi häneen
hieman tutkivasti ja kysäisi sitten:

»Eihän herra Mörk vain ole maksanut vuokraansa Krabbelle?»

»Olen minä maksanut, rouva, ja hän kuittasi myös.»

»Mutta kylläpä...» hän juoksi portaita ylös ja tuli heti taas takaisin
setelit kädessään.

»Niin, enkös minä arvannut! Älkää koskaan maksako Krabbelle, herra Mörk.
Olkaa hyvä ja pankaa se mieleenne; hän unohtaa niin helposti, pistää
rahat jonnekin ihmeelliseen paikkaan eikä sitten muista minne. Nytkin
löysin nämä hänen päällystakkinsa takataskusta. Minä sanon Teille, että
kun miehellä on niin paljon ajatuksia päässään kuin Krabbella, niin ei
käytännöllinen vaimo ole hänelle vahingoksi. Hän istuu nyt vihkojen
ääressä, -- kolmekymmentäyhdeksän kappaletta --, jotka hänen on
korjattava joka keskiviikko ja lauantai...»

Ovi avautui yläkerroksessa ja yönuttuun puettu olento pujahti näkyviin.

Rouva Krabbe katsahti sinne. »Minä tulen heti, Krabbe» hän huusi
kiirehtien pois.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Oli rattoisaa istua illallisen jälkeen, kun nuo uudet halot palaa
räiskyivät uunissa ja lamppu hienoine paperivarjostimineen levitti
kodikasta valoaan ja Alette oli polvillaan uunin edessä lisäten, tulen
virikkeeksi, pesään lastuja ja päreitä. Puut olivat näet
kotiinajettaessa sateesta vähän kastuneet päältä, mutta nyt ne jo
alkoivat palaa iloisesti.

»Katsohan, Jakob!»

Jakob ei tällä kertaa vastannut. Hän istui mietteissään ja nousi nyt
piippuansa täyttämään. Eräässä oikeusjutussa oli kohta, joka kaipasi
selvitystä, ja hän oli ottanut lainopillisen tutkielman mukaansa
iltalukemiseksi.

»Minusta tuntuu, että ilta alkaa vasta silloin, kuin näen sinun
sytyttävän piippusi, Jakob.»

»Vai niin, ... vai niinkö se sinusta tuntuu, Letta» -- kuului hiukan
hajamielinen vastaus.

»On melkein kuin en sinua päivällä ollenkaan omistaisi.»

»Niin kyllä, Letta -- raukka...»

Hän otti kirjan, joka oli avattuna hänen edessään pöydällä, ja käänsi
keinutuolin niin, että valo lankesi puoleksi takaapäin.

»Tahdotko, niin luen sinulle Konstance Kjönigin kirjeen? Hän kirjoittaa
kokonaista yksitoista sivua, ajattelepas, -- kaikenlaisista sen puolen
asioista.»

Jakob nosti hiukan vastahakoisesti katseensa kirjasta... »Enhän minä
ollenkaan tunne häntä. Ja tuollaiset pitkät ... hm ... kirjeet ...
täytyy olla erityisellä tuulella niitä kuunnellakseen, näetkö... Jätä se
nyt tänä iltana, Letta; voimmehan me lukea sen joskus toiste.»

Alette nousi hiukan hitaasti ja seisoi hetkisen katselemassa uuninsuussa
leikkiviä liekkejä, miettien mitä hän nyt tekisi; otti sitten vähän
epäröiden virkkauksen, mutta laski sen kohta taas käsistään.

»Mitähän, Jakob, jos tänäkin iltana ottaisimme vähän hilloa?»

»Hilloa -- niin, ei hullumpaa, tuo tänne vaan.»

»Vadelmia vai mansikoitako?»

»Mitä vaan tahdot, molemmat ovat hyviä, -- mitä sinulla on
runsaammalti.» -- Hän oli taas syventynyt kirjaansa.

Tuokion kuluttua Letta palasi tuoden pienellä somalla tarjottimella
kaksi lautasta lusikkoineen:

»Tässä on vadelmia ja tuossa mansikoita, saat valita, kumpia tahdot;
enkö olekin sinulle hyvä, Jakob?»

»Hyväkö? Olethan toki; ei ole ketään sellaista kuin sinä, tiedäthän sinä
sen.» Hän otti likimmän lautasen ja alkoi lukiessaan syödä.

Tuossa tuokiossa oli lautanen tyhjä.

Alette oli istuutunut matalaan mukavaan lepotuoliin aikoen pitkään
nauttia hillostaan. Hän nojautui veltosti taaksepäin, söi hitaasti, otti
lusikkaan hiukkasen, vain maistoi...

Siinä istui Jakob sääri ristissä polven päällä, ja heilutellen jalkaansa
tuolla tavoin -- sen Alette tunsi niin hyvin. Hänen päänsä loi suuren
varjon seinään ja ainoastaan lehtien synnyttämä ääni, kun hän niitä
käänsi, katkaisi huoneen hiljaisuuden.

»Minusta sinun pitäisi hankkia itsellesi vähän paremmat housut, Jakob,
noita vaaleita olet jo käyttänyt koko kesän.»

»Niin -- kai -- pitää kai hankkia» -- -- --

Alette oli jo kaapinut lautasensa tyhjäksi ja asettanut sen pöydälle.
Hän ojensi itseään hiukkasen tuolissa. Vihdoin hän päättäväisesti nousi
ja meni pianon ääreen.

Hän sytytti kynttilät ja alkoi selailla nuottejaan, kunnes löysi
haluamansa, ja istuutui soittamaan.

Muutamia säveliä soitettuaan hän kääntyi:

»Tämän voi muuten soittaa kahdella tavalla; voi sen ottaa näinkin.»

Jakob katsahti hiukan hajamielisenä ylös kirjastaan.

»Vai niin.»

Alette jatkoi soittoaan.

Kappaleen loputtua hän jäi odottamaan, eikö Jakob sanoisi jotakin, ja
pyöräytteli sitten pianojakkaraa, jolla istui.

Jakob oli yhä mietteisiinsä vajonneena ja keinui lyhyin ottein tuolissa.

»Kuunteletko sinä, Jakob!»

Tämä alkoi kuunnella ja tuolin narina lakkasi.

Alette löi muutamia sointuja ja alkoi laulaa. Hän tiesi, mistä Jakob
piti, ja oli valinnut muutamia pikku lauluja, jotka aina tunnelmoitavat
ja tempasivat hänet mukaansa. Hänen oli tapana sanoa, ettei kukaan laula
niitä niin kuin Alette -- ei tahtonut kerrassaan kuullakaan kenenkään
muun niitä esittävän.

Alette pani koko sielunsa pariin lauluun.

»Uh, tuota ikävää kirjaa» hän huudahti, kun Jakob ei hiiskahtanutkaan.

»Kyllä minä kuuntelen.»

Hän aloitti hetken aprikoituaan kolmannen laulun, lempeä uhkuvan:

»Voiko ajatella mitään kauniimpaa kuin nämä Heinen sanat?»

Jakob ei vastannut.

Alette nousi pianon äärestä.

»Minä varmaankin häiritsen sinua laulullani tänä iltana, Jakob?»

»Et, rakkaani, jatka sinä vain niin kauan kuin sinua haluttaa» -- kuului
vähän hermostuneesti kirjan takaa.

Hän sammutti jotenkin äkkiä pianokynttilät ja istahti sohvaan
puolipimeään, ulkopuolelle lampun valokehän. Häntä loukkasi suuresti,
että Jakob noin vain luuli voivansa olla kuuntelematta, kun hän
kuitenkin lauloi vain hänelle.

Hän istui kuunnellen sateen rapinaa ruutua vasten; silloin tällöin
ajoivat kuormarattaat kolisten kadulla.

Vihdoin hän kuuli rouva Krabben tulevan portaita alas ja lukitsevan
ulko-oven...

»Kaikki hän tekeekin itse siellä ylhäällä», Alette huomautti. »Olen
varma siitä, että hän se kosikin ja otti Krabben, kun näki, että mies
kaipasi hoitajaa... Siellä meidän muuten kerran pitäisi käydä, he ovat
jo pari kertaa kutsuneet.»

»Hm--m, niin kyllä» Jakob mumisi.

»Ei todellakaan ole hauskaa, kun sinun täytyy istua lukemassa näin koko
ilta, Jakob!... Kello on jo kymmenen ja minua nukuttaa.»

»Pane vain maata, Lettaseni!»

Hän istui siinä vielä hetkisen haukotellen.

Vihdoin Jakob nousi ja meni täyttämään piipun uudestaan.

»Ei, nyt en enää jaksa odottaa, aloitatko toisen piipullisen, Jakob?»
Hän nousi väsyneenä ja kääri kokoon käsityönsä.

»Mene vain, ystäväni, minä tulen kohta, olen heti lopettanut.»

Letta seisoi epäröiden pöydän ääressä kynttilä kädessään.

»Niin, hyvää yötä sitten! Minä varmaan jo nukun, kun sinä tulet.»

Hän kumartui Jakobin puoleen ja suuteli häntä poskelle.



V.


Uuni oli ihmeteltävän nopeasti niellyt nuo neljä syltä ja kulumassa oli
jo uusi pino, jonka lisäksi oli hankittu lämmittävämpiä koivuhalkoja;
lakkaamatta loimusi räiskyvä tuli uunissa.

Alette istui, jakkara jalkojensa alla, lämpimässä huoneessa,
ompelupöydän ääressä, joka oli siirretty vähän kauemma ikkunasta. Hän
kirjaili pienen lapsenpaidan kaulusta, josta piti tulla jotakin
erikoisen hienoa. Pöydän alla olevaan viheriään pussiin hän saattoi sen
piilottaa, jos vieras sattui tulemaan, ja siltä varalta hänellä oli
ompelupöydän avatun kannen alla keskentekoinen naisen kaulus neuloineen
ja lävistimineen. Seitsemän pientä paitaa oli jo valmiina ja sievästi
kokoonkäännettynä makuukamarin kaapin alalaatikossa -- ja tänä iltana
hän saisi sinne vielä yhden. Se laatikko oli vain odotettua pienokaista
varten.

Tämä odotuksen aika oli hänelle alkanut sinä synkkänä vuodenaikana,
jolloin talvi teki tuloaan ja suuret raskaat lumihiutaleet himmensivät
ruudut. Se aika oli häneltä mennyt ohi melkeinpä huomaamatta. Lumipyryn
raivotessa ulkona ja kinosten kasvaessa teillä ja kujilla täytti hänen
mielensä yhä enemmän vain tuo yksi asia.

Tuntui kuin olisi työtä ja puuhaa ollut niin paljon, se täytti päivät
niin ihmeellisesti... Ja näinä parina kylmänä pakkaskuukautena joulun
jälkeen, jolloin puhuttiin pohjaa myöten jäätyneistä vesistä,
talvimyrskystä, joka puhalteli kaikista ovenrakosista ja uhkasi jäätää
jäsenet ulkonaliikkujilta ja jota vastaan ei tepsinyt
sudennahkaturkkikaan, ja jolloin kaikkialla valitettiin hammassärkyä ja
kurkkutautia, -- aina vaan pyörivät hänen ajatuksensa tuon yhden
ympärillä.

Se pyhä työ, joka hänessä oli täyttymässä, herätti hänen itsetuntonsa ja
sai hänet katselemaan kaikkea -- Jakobiakin -- uudessa valossa; oli
aivan kuin hän jo edeltäpäin olisi tuntenut perheenäidin
vastuunalaisuuden ja arvon.

Hän ei enää ollut nuori tyttö, joka kevyesti voi juoksennella portaissa,
käden käänteessä pujahtaa paikasta toiseen ja notkistua ottamaan
lattialta, jos mitä putosi...

Ja Jakob oli niin huomaavainen häntä kohtaan ja niin levoton, kuin olisi
hän kulkenut iljanteella, milloin hän vain pistäytyi ulkona. Hän keksi
milloin minkin tekosyyn, ilmestyi aamupäivin keskellä konttoriaikaa
katsomaan, oliko Letan lämmin ja hyvä olla ja istuiko hän vielä
kumartuneena ompelupöydän ääressä; tiesihän Letta, ettei se ollut
hänelle hyvä, mutta sittenkin hän siinä vain ahersi. Jakob otti pienen
lapsenpaidan ja piteli sitä molemmista pikku hihoista; ei ollut helppo
tietää, mitä nuo ruskeat silmät lasiensa takaa puhuivat.

»Mutta oletko sinä todellakin nostanut tuon raskaan ompelupöydän?
Sinähän tiedät, ettei se ole luvallista, voithan toki huutaa minut
tuolta konttorista avuksi, kun se on muutettava.»

»Elä nyt toru, Jakob!»

»Mutta pitää sinulla olla vähän omaatuntoa -- eihän sinulla nyt ole
mitään muuta ajateltavaa kuin miten voisit varjella itsesi vahingolta.
Unohdat sen kerran toisensa jälkeen. -- Ja sitten sinä istut tässä alati
vain ompelemassa; minä en näe sinua enää ollenkaan liikkeellä.»

»Nyt minä kudon, Jakob, katsohan!»

»Sukkaako?»

»Niin.»

»Hm -- onko tuo olevinaan jalka?» Hymy suun ympärillä oli puoleksi ujoa,
puoleksi ilkkuvaa.

Hän otti Jakobilta sukan.

»Hm -- sinä olet paha -- et saa sitä koskaan enää nähdä.»

»Enkö koskaan?»

»Et koskaan, kun teet kiusaa.»

»Teenkö kiusaa? -- minä kun en tiedä mitään sen merkillisempää
katseltavaa kuin sinä ja nuo sukat.»

»Niitä tulee kuusi paria, kolmet punaiset ja kolmet valkoiset. Et usko,
miten hauska on niitä kutoa;» -- hän silitteli keveästi sukkaa pöydällä.

»Mutta pitää kai siinä olla kantapääkin» -- hänen täytyi laskea leikkiä.

»Eikö sinusta sillä todellakaan ole oikeata muotoa?» Alette kysyi äkkiä
huolestuneena.

»Sehän kokonaan riippuu siitä, minkälaiseen jalkaan se tulee, tietysti.»

»Nyt minä näen sinusta, että taas teet pilkkaa»...

»Enpä teekään. Mutta jos sanon sinulle, että se yhtä hyvin voisi olla
rahakukkaron alku kuin sukan, niin en valehtele.»

»Sellainen peikko! Elä vain luulottele olevasi sukkela»...

»No, no, Lettaseni, ota se esille taas, kuulehan. Minä vain tarkoitan,
että se on niin kovin pieni ja soma», hän hyväili sitä, -- »että minun
täytyy haastella minkä mitäkin»...

»Voisit sinä olla vähän kiltimpi, Jakob.»

»Minähän seison suorastaan päälaellani sinun tähtesi ja sen toisen. Vai
luuletko, että minä olen luotu tällaiseksi lörpöttelijäksi...
Ompelulanka ankkuritouvin rinnalla on minun entinen rakkauteni siihen
verrattuna, mitä nyt tunnen sinua kohtaan» -- hän puhkesi lämpimästi
sanomaan ja suuteli suutelemistaan sukkaa ja kättä, joka sitä piteli; --
»kuin silmäterääni minä sinua vaalin»...

»Jos sinulla johonkin on taipumusta, niin kiusoitteluun ja sen päälle
sovinnontekoon. Olet todellakin syntynyt ja luotu asianajajaksi.»
Pohjaltaan Alette ihaili miestään aina kuin tämä noin kiusaili häntä.
Jakob oli hänen vallassaan -- eikä kuitenkaan ollut. Kiemurteli kuin
ankerias hänen käsistään.

Hän taputteli Lettaa hellävaroen poskelle kuin olisi pelännyt omaa
kiihkeyttään; -- hänen oli taas lähdettävä konttoriin rahaa
ansaitsemaan.

Siellä hän joka päivä astuskeli kuin mikäkin äskenhiottu juriidinen
partaveitsi, aivoituksiltaan valmiina hiuskarvalleen halkaisemaan
jok'ikisen sen paikkakunnan pulman.

Ikävä vain, että partaveitsi sai yhä suurimman osan konttoriaikaa
välkkyä ypö yksikseen. Hän otti esille asiakirjoja, jotka kaikki oli jo
selvittänyt, ja pani ne taas kirjaimensa kohdalle hyllylle. Olihan siinä
jo monessa lokerossa papereita, mutta liian tyhjät olivat hyllyt hänen
mielestään kuitenkin vielä.

Hän käveli edestakaisin, katseli ikkunasta, pysähtyi kopioimiskoneen
eteen, jonka rautaista ripaa hän miettiväisenä pyöräytti kuin
koetellakseen. Sehän saattoi kopioida kokonaisen postikonttorin kirjeet!
Hänessä itsessään kuohui sellainen käyttö- ja pyöritysvoima, että hän
vain halusi päästä edes hipaisemalla tapahtumiin kiinni kiskoakseen ne
puoleensa kuin vintturilla ikään.

Hän ajatteli tulevaisuutta, jolloin koti oli kasvava. Niin
yksinkertainen ja luonnollinen kuin se asia itsessään olikin, oli se
kuitenkin kuin uuden elämänkatsantokannan lähtökohtana, pani häneen
uuden tulen ja innon. Hänessä heräsi toiveita ja intohimoja, jotka
antoivat elämälle sisällystä ja yhä enemmän valtasivat hänen mielensä.
Hän tahtoi ansaita rahaa, rahaa ... ehkä vähän keinotellakin, rakentaa
varovasti, valloittaa aseman askel askeleelta.

Oli todella paljon tekemistä, ennenkuin kykeni voittamaan jalansijaa
piirikunnassa, missä jo ennestään toimi niin monta kilpailijaa, jotka
kaikki yhtyivät muodostamaan ikäänkuin muurin, josta ei uutta miestä
päästetty sisään. Hän ajatteli jonkinlaisella ilolla, miten hän
sittenkin murtaisi itselleen aukon. Hän oli mittaillut voimiaan sekä
yhden että toisenkin kanssa ja huomannut, että jos heillä, niin oli
hänelläkin omat ansionsa ja edellytyksensä.

Hän istuutui tarkastamaan kassakirjaa, jonka hän erä erältä olisi voinut
ulkoapäin jäljentää, niin selvään hän muisti kaikki, mitä konttorissa
oli tapahtunut. Kun tulo- ja menoviennit täyttivät sivut, oli siihen
vedettävä viiva ja saldo laskettava, ja nykyjään täyttyivät sivut
nopeaan; hän oli ansainnut koko joukon enemmän kuin oli kuluttanut --
mutta tulevaisuuteen katsoen ei kuitenkaan läheskään tarpeeksi...

       *       *       *       *       *

»Saat valmistautua ottamaan vastaan päivällisvieraan, Letta» ilmoitti
Jakob astuessaan sisään. »Olen kutsunut Ole Elgesäterin päivälliselle --
mahtava metsänomistaja, näetkö... Hän kävi aamupäivällä konttorissa
asioilla ja meni nyt vain pistäytymään kaupungilla. -- Olin ottaa hänet
tänne juomaan lasin viiniä.»

»Mutta Jakob! Ethän toki aio... Enhän minä näin aamupuvussa voi ottaa
ketään vastaan... Sinä et sitten ollenkaan ajattele...»

»Mutta kultaseni, sinähän olet sekä kaunis että hauska noin» -- hän
taputteli Lettaa poskelle ja leualle. »Sinä olet niin liikuttavan
suloinen, ettet sitä itse tiedäkään -- juuri tuossa väljässä puvussa;
siinä on jotakin niin kaunista ja todellista.»

»Niin, sinusta, Jakob»... Hän painoi päänsä hänen rinnalleen; »mutta
voithan ymmärtää ujosteluni. Luulin sinun käsittävän, ettet minulle
ilmoittamatta saa ketään vierasta tuoda sisään.»

»Joutavia, Alette! Sinähän olet liian lapsellinen, tekisi mieleni sanoa.
Aivan kuin sinun tarvitsisi piiloutua ihmisiltä»...

Näkihän Jakob, että Letta oli käynyt vähän laihaksi, pikku raukka, nenä
teräväksi ja silmien alus tummaksi -- mutta niin sanomattoman kaunis hän
oli ... nytkin, kun hän katsahti ylös ja loi häneen moittivan katseen --

»Letta, rakkaani, et saa tästä nyt pahastua -- et millään ehdolla, se
olisi sinulle vahingollista, tiedäthän sen! -- Komea, arvossa pidetty
suurtalollinen, näetkö»...

»Ja tänään meillä piti olla vain kaalikeittoa... Karen saa lähteä
hakemaan häränpaistin.»

Hän laski nopeaan pois työnsä ja lähti keittiöön antamaan määräyksiään.
-- --

Ei ollut helppo saada päivällistä ajoissa valmiiksi. Kiirettä sai pitää,
ja hän kuuli jo Jakobin salissa puhelevan vieraansa kanssa, ennenkuin
paisti otti ruskettuakseen.

Ole Elgesäter oli ensi aluksi saanut melko ryypyn odotellessaan...

»Noilla käsillä ei ole moneenkaan pataan tartuttu», hän huomautti, kun
Alette tarjoili lientä pöydässä; -- suora mies ja hieno kohteliaisuus.
»Meillä maalla eivät naiset niin vähällä pääse.»

»Onko Teillä montakin palvelijaa, Ole Elgesäter?» Alette kysyi.

»Onhan niitä -- ei niistä aina niin tarkkaan voi lukua pitää -- neljä,
viisi piikaa ja pari, kolme renkiä arkioloissa. -- Talli ja navetta,
katsokaa; -- ja sitten talon ruoassa parikymmentä torpparia vaimoineen
heinän- ja elonkorjuuaikana -- ja sitten on heille laitettava eväät
mukaan metsänhakkuuseen ja ajoihin lähdettäessä.»

»Niin, katsokaa, Ole Elgesäter, minulla on vain yksi palvelija.»

»Mutta sen sijaan Te ostatte maidon ja ruoan ja vuokraatte hevoset ja
koko talon -- kaiken tuon saa rahalla... Minun vaimostani tuntuisi
kaiketi kummalliselta, jos hän yks' kaks' joutuisi noin valmiille. Hän
vain pyörisi lattialla kangaspuiden tyhjän paikan ympärillä. Kullakin
omat tapansa ja kasvatuksensa... Mutta on sitäkin, josta ei
kaupunginnainen maksamallakaan pääse -- äh -- häh» -- hän iski
veitikkamaisesti silmää nuorelle aviomiehelle -- »kukaan ei hänen
eteensä kanna lapsia»...

Hän näytti oikein nauttivan. Nuo vilkkaat silmät katsahtivat
merkillisesti Aletten puoleen, ikäänkuin hän olisi odottanut tältä
saavansa erityistä tunnustusta syvämielisyydestään.

Alette joutui nähtävästi hämilleen näiden tutkivien silmien edessä.
Ehdottomasti hän piilottautui liemimaljan taakse.

»Tehän olette ollut naimisissa monta vuotta, Ole Elgesäter?» -- käänsi
Jakob puheen toisaalle.

»Olin vasta täyttänyt seitsemänkolmatta, kun sain Elgesäterin talon
Olean kanssa. Ja sen jälkeen on kaikki käynyt hyvin, niin että
tyytyväisiä olemme, ei ole syytä muuhun. Ole Elgesäterin tarvitsee vain
pyöräyttää nimensä paperilappuun, niin saa sillä vapaasti mennä pankkiin
kuka hyvänsä.»

»Ettekö tahdo ottaa noita palasia tuosta syrjemmältä» tarjoili Alette.
»Arvelen, että mieluummin syötte paistuneinta kohtaa.»

»Niin, kaupunkilaisethan syövät lihaa raakana, niin erilainen on
kasvatus.» Tämä aihe se yleensä näytti täyttävän hänen mielensä
jonkinlaisella ihmettelyllä. »Niin, voihan elää onnellisena
molemmillakin tavoin», hän myönteli -- »kun vain on, mistä ruokansa
ottaa, niin saahan sen keittää enemmän tai vähemmän, miten kukin
haluaa... Niin, Tehän nyt vasta odotatte ensimmäistänne, rouva» -- hän
tarttui taas mieltymyksellä tuohon läheiseen aiheeseen -- »minun
vaimollani on ollut kahdeksan, eikä hän kuitenkaan ole ainoatakaan
päivää laiminlyönyt tehtäviään paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin
oli vuoteessa.»

»Mahtaa olla reipas vaimo», kiitteli Jakob.

»Onpa, väsymätön hän on, ei voi muuta sanoa. Ja koko ajan hän on
kulkenut lapsi rinnoillaan, toinen toisensa jälkeen.»

Alette soitti äkkiä pöytäkelloa.

»Karen on hyvä ja vaihtaa lautasia.» Hän istui hämillään ja posket
hehkuvina.

»Ja nöyrä kuin ompelulanka -- mutta hän tahtoo, että muutkin ovat
nöyriä» -- hän lisäsi hienosti rouvalle nyökäten -- »muuten eivät asiat
pysyisi tolallaan meidän asemassa. On niin somaa, kun kätkyt alkaa
kodissa liekkua...»

Hitto miehekseen tuo, ajatteli Jakob.

»Teillä nyt ainakin on kalikoita padan alle panna, Ole Elgesäter» --
yritti Jakob taas uutta puheenainetta.

»Ei valittamista.»

»Ja nyt hän taas aikoo ostaa metsää, Alette, ja melkoisen ostaakin.»

»En kurota pitemmälle kuin kukkaro kestää -- silloin sitä ainakin tietää
omistavansa sen, minkä omistaa... Mutta mitä sanotte siihen, rouva, että
otan miehenne mukaani illalla? Tahdon aina asiat heti päätökseen, se on
minun tapojani. Siten voimme saada kaupan suoraksi ja paperin
allekirjoitetuksi Kjölbergissä jo ylihuomenna. Ei hänellä Elgesäterissä
mitään hätää ole.»

»Nytkö jo tänä iltana?» Alette kääntyi säikähtyneen Jakobin puoleen.

»Vapaa kyyti ja vapaa hoito minun seurassani ja palkkio lisäksi --
heh--he --» hän nauroi; hän oli hiukan käheä kuin olisi kaulan lihavuus
häntä vaivannut; -- »se ei ole pahinta, mitä voi tapahtua miehelle, joka
hm--hm» -- taas hän iski silmää veitikkamaisesti Letalle -- »saattaa
saada sellaisia asiatuttavia, jotka eivät maksa... Ette te elä pelkästä
ilmasta, e--ei».

Oli niin hupaista, että viimeiset varmasti todet sanat katkaisi yskä...
»Tulee ottaa vastaan, kunnes kuorma on täysi.»

Jakob huomasi, että Alette istui itku kurkussa ja silmät maahan
luotuina, koettaen peittää harmiansa.

»Mitä Te siitä sanoisitte, jos odottaisimme huomisaamuun, Ole Elgesäter?
Voin olla lähtövalmiina vaikkapa viiden aikaan, jos tahdotte», koetti
Jakob esittää.

»Seitsemän peninkulmaa omalla hevosella»... hän pudisti päätään; -- »nyt
on kuutamo ja jos ajamme jokea pitkin, olemme Bergsätissä tänä iltana --
hän on minun lankoni, Hans Bergsät. Sitten olemme kotona Elgesäterissä
hyvissä ajoin huomenna... Vähän minulla vielä on toimitettavaa
kaupungilla... Asianajaja on hyvä ja hankkiutuu valmiiksi viimeistään
kello kuudeksi illalla.» Hän otti esille paksun hopeakellon kotelosta;
-- »niin siihen aikaan tulen isolla reellä oven eteen.»

»Niin, niin, -- rouva ei kyllä näy siitä oikein pitävän!» pisti hän
leikiksi, kun hän jotenkin iloisella päällä ja kasvot pakkasilmasta
punoittaen otti jäähyväiset ja meni konttoriin hakemaan
päällyssaappaitaan ja sudennahkaturkkiansa. -- »Me käärimme hänet kuin
kapalolapsen -- hyvään karhuntaljaan... Olea oli myöskin tuollainen ...
ensimmäisenä vuonna kuin olimme naimisissa, ja hän aina kuvitteli, että
jäällä juoksentelee paljon viirunaamoja, mutta sitten se pelko hävisi»,
kuului vielä eteisestä.

-- -- »Ymmärsit kai oikein hänen sukkeluutensa, Letta?» kysyi Jakob
sisään tullessaan.

»Että saatotkin minua noin kiusata, Jakob» -- Letta valitti itku
kurkussa.

»Mitä nyt siitä välität, Letta! Sinullahan oli vallan erinomainen
päivällinen», hän lohdutteli, »olet sentään reipas emäntä, sen minä
sanon!»

Letan huulet vähän vavahtelivat.

»Istuin siinä kuin mikäkin maalitaulu, johon hän kerta toisensa jälkeen
ampui niin hyvin kuin osasi...»

»Niin, näinhän minä, että koetit piilottautua liemimaljan taakse.»

»Minä istuin kuin tulisilla hiilillä ... oikein pelkäsin, mitä hän aina
uutta keksisi.»

»Hän tahtoi sinua vain mielistellä; hänestäkin sinussa oli jotakin
pyhää.»

»Mutta eihän hän kuulu meidän seurustelupiiriin, sen kai sinä myönnät,
Jakob.»

»Suuri metsäkauppias, näetkö; sellainen saattaa olla hyväkin tuttavuus.»

»Sillä tavoin voimme saada koko konttorin tänne vieraisille... Emmehän
toki vieraanvaraisuuttamme rahasta myö!» sanoi Letta harmistuneena.

»Hm -- emme kyllä» -- Jakobissakin jokin vähän kuohahti; hänen oli
vaikea puhua perin pohjin tästä asiasta. -- »Täytyy jakaa ihmiset
tuloiksi ja menoiksi, näethän, Letta» -- tuumi hän puoliksi piloillaan.
-- »Vieraskutsut täällä kotona ne ovat menoja -- meille ainakin
toistaiseksi; -- ja talonpojat ja tilanomistajat ovat tuloja. On
vedettävä paksu sininen viiva -- toisella puolen tulot, toisella menot,
-- ja se mies, joka istui täällä tänään, osaa erottaa ne kaksi asiaa
toisistaan, siitä voit olla varma.»

»Ja pakottaa sinut matkustamaan -- vielä tänä iltana! En uskalla
ajatellakaan jäädä yksin niin moneksi päiväksi.»

Tämä mielikuva sai hänet yhä enemmän valtaansa.

»Minun on ollut niin vaikea, niin vaikea olla, ettet uskokaan», hän
kuiskasi allapäin ja kokoonkyyristyneenä -- »joka kerran kuin olet ollut
yötä poissa.»

Jakob kumartui hänen puoleensa ja sulki hänen päänsä lämpimiin käsiinsä,
silitteli hänen hiuksiaan ja poskeaan ja koetti häntä rauhoittaa.

»Kun kävelen tässä koko illan ja tiedän, etten sinua mistään tapaa ja
että minun lopulta pitää sammuttaa valo, niin valtaa minut yht'äkkiä
sellainen kauhea pelko», hän nyyhkytti. -- »Minähän en ole niin aivan
terve, näetkö, ja minusta tuntuu, että olen hirveän yksin... Minä
pidätän Karenia panemasta maata niin kauan kuin suinkin ja istun
ompelemassa lampun ääressä myöhään asti saadakseni ajan kulumaan. --
Tuntuu kuin joku onnettomuus vaanisi. En uskalla katsoa ikkunaan päin,
kun sieltä tuijottaa vain musta pimeys»...

»Sinä olet hermostunut, kultaseni.»

»Ja sitten sinun tyhjä vuoteesi, kun yöllä ojennan käteni siihen...
Minun täytyy ottaa *sinun* päänaluksesi, tiedätkö; olen iloinen, kun
saan edes sitä pitää.»

Hän tarttui kiinni Jakobiin kiihkeänä ja kuumeisena, jatkaen
kiihoittuneita kuvittelujaan. »Ja sitten tulen loikoessani ajatelleeksi,
että sinä liikut siellä kaikkien noiden vieraiden ihmisten parissa,
jotka pelaavat ja juovat -- olen kuullut siitä jo niin paljon -- ja että
he saavat ehkä sinutkin juomaan liiaksi, niin ettet enää tiedä, mitä
teet.»

»Kuulehan, Alette, uskotko, että minulla nyt on jotakin, mille elää --
vai etkö sinä sitä usko?»

»Ja miten sitten myöhemmin käy, kun sinun yhä vain on matkustettava?»
puhkesi hän epätoivoisena puhumaan.

»Meidän on oltava vähän urhoollisia, kummankin kohdaltamme -- eikö
niin?»... alkoi Jakob puhua rohkaisevasti, -- »etkä sinä meistä ensiksi
vääjää, kun kovalle ottaa, sen tiedät itse parhaiten; -- alakuloisuutesi
ja hermostumisesi ja kaikki sellainen johtuu nyt vain tästä tilastasi...
Ajattele, jos olisit merimiehen vaimo!»

»En olisi koskaan, en koskaan mennyt naimisiin merimiehen kanssa!»

»Et sittenkään, vaikka minä olisin ollut merimies ... ja olisin tullut
niin nöyränä kosimaan?»

Alette veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

»Luuletko, Letta, että tekisin tyhmästi, jos menisin tuonne Krabben luo
ja pyytäisin rouva Krabbea pistäytymään täällä iltaisin? -- Sinähän voit
kestitä häntä, kunnes hän uupuu! Mitä -- tai luuletko ehkä, että hän
tulee hyppäämään portaissa edestakaisin kuin eräs mies pullossa?»

»Miten viisas sinä olet, Jakob», hän hymyili. »Nyt olet seisonut tässä
ja kääntänyt kaikki valoisaksi ja helpoksi taas!» --

-- Sillävälin kuin sudennahkaturkki, matkavyö ja päällyssaappaat olivat
levitettyinä salin tuolille vapautuakseen siitä monen asteen
kylmyydestä, joka niihin oli eteisessä tarttunut -- lähtivät he pienelle
vieraskäynnille Krabben luokse. Se oli hieman noloa, kun he tähän asti
olivat pysytelleet jotenkin vieraina naapuriensa suhteen ja jättäneet
noudattamatta rouva Krabben monesti uudistaman kutsun käydä heillä.

Rouva Krabbe oli sytyttämässä lamppua heidän astuessaan sisään. Teepöytä
oli katettuna, luultavasti Krabbea odottamassa. Huone ja ruokapöytä
tekivät hieman pikkuporvarillisen vaikutuksen; käytetty salvetti oli
vahakankaisella pöytäliinalla, herajuusto syrjällään liian pienellä
lautasella, toiselta juustolta puuttui kupu ja teekupit olivat halvinta
posliinia.

Rouva Krabbe säpsähti -- yllätyksen sattuessa hänen kasvonsa näyttivät
siltä, kuin hän puhaltaisi kuumaan keittoon. Hän näytti kuitenkin heti
tajuavan, mikä oli heidät tuonut tänne; Alette istutettiin mukavaan
sohvaan ja pakina oli pian käynnissä, alkaen paikkakunnan asioista ja
päättyen kotioloihin, miksei Krabbe tahtonut ottaa koulupoikia
täysihoitoon, vaikka siitä olisi ollut heille paljon etua.

Oven takana niistettiin nenää -- kuului kuin torventörähdys -- ja sisään
astui opettaja Krabbe, jäykkänä, rakastettavan kohteliaana, toinen käsi
vielä työntämässä nenäliinan takataskuun.

»Mitenkä voitte, rouva Mörk?» hän kysyi.

»Vai niin ... vai niin..?» Hän tuijotti kauan ja miettiväisenä Aletteen
ja näytti ylen hyväntahtoiselta. Nähtävästi hänelle alkoi selvitä että
hän olisi saattanut tehdä onnistuneemmankin kysymyksen.

»Pyydän kiittää Teitä, rouva!»... hän taas aloitti.

Omatunto soimasi Lettaa ja hän punastui. Hän oli kirjeissään niin
monesti tehnyt pilkkaa »tuosta kauheasta filologista», joka saattoi
tulla töksähtää heitä vastaan vain vaippa tai aamunuttu yllään ja
tohvelit jalassa ja uhkasi panna mitä odottamattomimmissa ja
sopimattomimmissa paikoissa vireille syvämielisen keskustelun.

»Katsokaa, rouva», selitteli hän -- »tuo tuoli tuossa uunin vieressä on
minun mielipaikkani illoin, kun Te soitatte siellä alhaalla... Olette
herättänyt mielenkiintoni ihmisiä kohtaan, jotka aloittavat
yhteiselämänsä, ja soittaessanne kuvittelen itsekseni, minkälainen
ihmiskasvu *voisi* olla. Kuulen kuin laulun hyminää kukkasnupusta» --
hän kallisti suurta päätään kuunnellakseen. »Maailmassa laulaa niin
monta nuppua; mutta minä istun tässä kuuntelemassa yhtä, jota sattumalta
tunnen hiukan ... joka maksaa minulle vuokraa» -- hän lopetti ujosti,
vetäytyen takaisin kuoreensa.

»Ei, kuulehan, Krabbe» -- puuttui puheeseen hänen vaimonsa, joka tuli
sisään tuoden tarjottimella teekupit -- »elä nyt rupea *siitä*
puhumaan!»

Mutta hän osaa olla oikein miellyttävä, tuumi Alette -- miten kauniit
silmät hänellä onkaan.

Krabbe suuntasi nyt askeleensa nuorta asianajajaa kohti, ja Jakob, joka
pelkäsi joutuvansa liian pitkään keskusteluun hänen kanssaan -- kiire
kun hänellä oli --, koetti häntä väistää.

»Olen juuri matkalle lähdössä, herra Krabbe» hän selitti ja meni
nostamaan kierreuudinta. »Kuu on jo noussut -- minulla on aikaa vain
puolisen tuntia.» Hän katsoi kelloaan.

Mutta Krabbe jatkoi omaa ajatuskulkuaan... »Olisipa hauska kerrankin
nähdä, miten tuollainen perhemylly jauhaa -- juurta jaksain. Ne pyörivät
kaikkialla -- toinen perhemylly toisensa vieressä; -- ja me saamme
kuulla niistä kaikenlaista, johon emme voi luottaa.» Hänen silmissään
väikkyi leikkisä ilme. -- »Mutta mitä niistä lähtee, miten likelle
toisiaan kivet on kierrettävä, jotteivät jauhaisi tyhjää, tai myöskin,
liian lähekkäin jouduttuansa, vain toisiaan kuluttaisi -- s--s--s» --
hän suhisutti ilmaa hampaittensa välitse -- »siitä on kysymys... Ja
sitten siitä, mitä myllystä lähtee» -- hän tarttui Jakobia takinnappiin
-- »tulevasta sukupolvesta»...

Jakob ja Alette katsoivat toisiinsa puoleksi hätääntyneenä.

Käytännöllisellä tavallaan rouva Krabbe kiiruhti väliin tuoden
vadillisen leivoksia. »Olkaa hyvä ja ottakaa, herra Mörk! Eikö -- mutta
olkaa nyt niin hyvä!»

»Ei, kiitos, mutta minä vakuutan Teille, rouva Krabbe», -- ja hän kulki
joutuin hänen jälkeensä -- »että parempaa ajatusta kuin tarjota minulle
lasi teetä juuri näin matkalle lähdössä ei olisi voinut keksiä»; hän
puhui täydellisesti vastoin omaatuntoaan, fraaseiksi hän sellaista
puhetta sanoi. »Ja jos rouva Krabbe sitten tahtoisi pitää vähän huolta
vaimostani minun poissaollessani, niin»...

»Rouva Krabbe on jo ystävällisesti sen minulle luvannut» -- puuttui
Alette puheeseen.

»-- niin olen minä Teille sydämestäni kiitollinen.»

»Juokaa nyt vielä kuppi teetä, herra Mörk», pakotteli rouva Krabbe; »se
tekee Teille hyvää. Täällä on jo kuppi valmiina.»

Jakob tunsi, että hänen täytyi teossa todistaa sanansa, ja kaatoi
jotakin tulikuumaa suureen perhekuppiin, kunnes sisällys tuli maidon
valkeaksi.

Krabbe siirsi tuolinsa hänen vierelleen... »Lapsemme ne ovat meidän
kuvamme», hän kuiskasi salavihkaa. »Kun maalari kuvaa toisen ihmisen,
niin omaa henkeänsä hän siinä sittenkin pyrkii tuomaan esille ... hassua
kyllä!» Hän nieleskeli kulauksittain teetään -- »itseään mies maalaa, --
työntäytyy vain toisen hahmoon...»

»Mikä onni, ettei hän ole muotokuvamaalari», lohduttelihen Jakob
mielessään.

»Tosiasia kuitenkin on, että me vain lyömme oman kuvamme tähän maailmaan
niinkuin keisari oman kuvansa rahaan -- yksinomaan oman itsemme, oman
itsemme, oman personallis-keisarillisen rahamme!»... Hän istui
selkäkenossa, käsivarret ristissä rinnalla, siihen ajatukseen
syventyneenä.

Jakob katseli kattoon ikäänkuin kärsivällisesti odottaen mitä nyt esiin
nousisi ja kaatoi teen suuhunsa pitkin siemauksin.

»Luuletko tosiaan, Krabbe, että asianajajalla on aikaa mietiskellä
tuollaista», keskeytti hänen vaimonsa hänet. -- »Kyllä minä pidän
hänestä huolta, herra Mörk, olkaa vain ihan levollinen -- ja jos
muutenkin mitä tarvitsette, niin lähettäkää vain sana tänne ylös»...



VI.


Jakob olisi ollut vaativampi kuin oli, jos olisi valittanut huonoa
menestystä asianajajana. Oli ollut runsaasti sekä juttuja että matkoja
melkeinpä ympäri vuoden, ja viime aikoina oli näyttänyt siltä, kuin
karttuisi niitä yhä enemmän. Hänen oli kai ruvettava ajattelemaan oman
hevosen ja omien rattaiden hankkimista sekä nyt lokakuun muuttopäivästä
renkipojankin ottoa, -- ja lisäksi vielä jonkinlaista apulaista
hoitelemaan konttoria, kun hän itse oli poissa.

Oli harmaa sadepäivä, kun Jakob tuli kotiin eräältä matkalta
läpimärkänä; hänen oli saatava kuivat vaatteet konttoriin. Raskaista
saappaista, jotka hän oli heittänyt jalastaan, valui vesi kahtena
virtana lattiaa pitkin.

Hänen oli muutettava vaatteet kiireestä kantapäähän, ei puhettakaan
muusta! Kuiva hänen oli oltava, ruti kuiva aina hiusrajaa myöten,
ennenkuin meni sisään. Koko matkan hän tänään oli iloinnut ajatellessaan
kotiintuloa Letan luo, joka taas oli jalkeilla, ja pienokaista, tuota
kierosilmäistä poikaa, jolla oli niin lystikäs nenä ja jonka kädet
äkkinäisin, kömpelöin liikkein haparoivat hänen kasvojaan, kun hän oli
polvillaan kehdon ääressä eikä malttanut lähteä, ennenkuin hänet
suorastaan ajettiin pois.

Alette tuli häntä vastaan salissa.

»Sss sss, hiljaa», hän kuiskasi, »hän nukkuu tuolla sisällä.

»Vai nukkuu?»

»Olen iloinen, kun olet kotona taas, Jakob; nyt saat heti kuumaa teetä.»

»Anna, kun katselen sinua, Alette!» hän piti häntä vähän loitompana; --
»nyt vasta sinä olet kaikkein kauneimmillasi, -- niin uusi ja valkea ja
niin... Tuollainen nuori vaimo on kaikkein kauneinta maailmassa», sanoi
hän hiukan keinotekoisen leikillisesti; oikeastaan hän aikoi sanoa aivan
toista, -- -- jotakin sellaista, että tuo nuori kalpea äiti oli
liikuttavampi kuin mitä hän sanoilla saattoi ilmaista; vaan hän oli
tapansa mukaan liian arkatunteinen paljastaakseen sisimpäänsä... »Mutta
nyt, kun sinulla on tuo poika, saan kai lähteä vaikka sinne, missä
pippuri kasvaa. »Sanopa, muori», hän suuteli häntä, »olethan toki
hiukkaisen ikävöinyt minua?... Olin niin läpi märkä, tiedätkö...»

»Olin juuri nukuttamassa häntä, kun sinä tulit, enkä voinut muuta kuin
osoittaa sormella, mitä tytön piti viedä sinulle.»

»Ja nyt hän nukkuu?»

Jakob astui varpaisillaan makuuhuoneen ovea kohti.

»Saahan sentään edes kurkistaa tuonne sisään -- saahan?» Jakob alkoi
hyvin hiljaa vääntää avainta.

»Et saa, Jakob, anna olla!» Letta kuiskasi.

Hän väänsi niin hiljaa kuin suinkin, pitäen väliä jokaisen kierroksen
jälkeen, kunnes lukko yht'äkkiä odottamattoman äänekkäästi paukahti
auki.

He katsoivat säikähtyneinä toisiinsa; mutta kaikki näytti yhä
rauhalliselta, ja ovenraosta hän näki kehdon sinisine verhoineen, jotka
puoleksi peittivät sen. Pojasta ei näkynyt muuta kuin hiukkaisen pientä
kättä, joka puoleksi suljettuna lepäsi peitteellä, peukalo ojennettuna.
Se näytti nukkuvan sekin...

Pieni käsi oli liian houkutteleva. Ei auttanut, vaikka Alette kielteli
ilmeillään ja elkeillään. Oli kai nyt sentään lupa varpaisillaan hiipiä
hiukan katselemaan.

Eikö Jakob todellakaan voinut olla koskettamatta tuota punertavaa
peukalonpäätä tai pikku etusormea, jotka kumpikin viattomasti osoittivat
eri suuntaan, tai tuliko hän sysänneeksi kehtoa -- sitä Alette
todellakaan ei huomannut, ja samahan tuo saattoi ollakin.

»Siinä sen nyt näet, Jakob!» Hän kumartui kiireesti kehdon yli ja otti
syliinsä pienokaisen, joka oli herännyt ja alkoi huutaa.

Jakob seisoi siinä kuin rikoksentekijä.

»Enhän minä sille mitään voinut, Alette. Kutsunko lapsenhoitajan?»

»Elä, sulje vain ovi! -- en tahdo, että hän kuulee pojan itkevän, muuten
hän on taas heti täällä. Minä ihan kärsin, kun näen hänen ottavan lapsen
syliinsä, enkä minä voi siitä häntä kieltääkään... Sinä et tiedä, miten
minä maatessani harmittelin, kun näin, kuinka hän pitelee poikaa.
Tarttuu häneen, tiedätkö, niin kovakätisesti, repii ja runtoo -- ei
kätevyyden alkuakaan! -- oikein olen peloissani, kun hänen pitää koskea
poikaan.»

»Sitten hän saa lähteä, annamme hänelle puolen vuoden palkan ja hankimme
heti toisen.»

»Ei toki, hän koettaa kuitenkin parastaan ja sitäpaitsi hän pitää
pojasta. Minä vain luulen, että hän on mustasukkainen minulle, tiedätkö,
sillä näyttää siltä kuin hän ei sietäisi, että minä pitelen poikaa, ja
olenhan minä sentään hänen oma äitinsä... Saat nähdä, että hän taas
nukkuu»...

»Minä en todella häneen koske, en vähääkään, Alette, saanhan minä»...
hän kumartui kehdon yli.

»Nyt kuuluvat tuovan sinulle teetä saliin, Jakob. Kulje nyt vain hiljaa
ovesta, niin olet kiltti» --

Jakob ennätti tuskin juoda teensä ja lukea kirjeet, jotka olivat
saapuneet hänen poissaollessaan, kun palvelustyttö pisti päänsä ovesta
ja ilmoitti, että nyt ovat taas täällä ne herrat, jotka olivat käyneet
häntä päivällä tapaamassa.

»Käske vain sisään, minä tulen kohta.»

Hän oli koko sielullaan antautunut asianajajatoimeensa. Oli yksi väite,
jota hän sisimmässä sydämessään aina pilkkasi, se nimittäin, ettei mies
muka voisi tehdä työtä kahtatoista tuntia päivässä, ja jos sikseen tuli,
yötäkin lisäksi. Kysymys oli oikeastaan vain saada jotakin
toimitettavakseen, niin kyllä se aina suoritetuksi tulee. Omasta
puolestaan hän ei nähnyt mitään syytä, miksei hän aivan yksin voisi
hoitaa kaikkia niitä sekä oman paikkakunnan että koko piirikunnan
asioita, jotka nyt oli jaettu neljälle, viidelle asianajajalle.

Hän oli viime aikoina vähän laihtunut ja hänen silmänsä käyneet
tiukemmiksi; hänen hymyynsä oli tullut jokin uhittelevan kaksimielinen
tuntu ja hän touhusi alati.

Usein hän oli melkein herättää pienokaisen, kun hän myöhään iltaisin
tuli konttorista.

Mutta pitipä poika sen sijaan huolta siitä, että sekä hän että Alette
pysyivät valveilla öin. Hän oli keksinyt juuri sen ajan huutaakseen, --
oli ääneti melkein koko päivän, ikäänkuin hän olisi laskenut, ettei se
aika ollut tarpeeksi sopimaton. Hän tahtoi, että joku välittäisi hänen
itkustaan, tuo veitikka.

Vanhan filosofin he olivat hänestä saaneet, väitti Jakob... »katso vain
tuota kaarevaa otsaa, Alette! ja tuota viisasta, kokeneen piirrettä
suupielissä; -- hän ei tiedä, kannattaako tässä marista... Ei rahtuakaan
pojanrakkautta minua kohtaan, sinua vain tavoittelee, Letta. Omaa tahtoa
näkyy olevan -- katso vaan, miten hän vastustaa käsivarsillaan. Sinun
luoksesi hän tahtoo.»

Ja tätä elämää poika piti yön toisensa jälkeen, niin että Alette vihdoin
oli nääntyä, hänen kun täytyi kävellä edestakaisin poika sylissä.

Hän hyräili ja lauleli. Jakob ei olisi luullut Aletten osaavan niin
monta kehtolaulua. Niitä vain pulppusi esille, laulunpätkä toisensa
jälkeen; ja hän osasi panna ääneensä nukuttavaa unilääkettä, niin että
pojan piti haukotella; -- ja haukottelipa Jakobkin, Letan astellessa
siinä yölampun valossa.

Mutta eikö se taaskin ruvennut itkemään!... Alette kävi sekä kalpeaksi
että heikoksi kaikesta tästä yövalvonnasta, alkoi jo terveys olla
vaarassa.

Ja niin pahankurinen sitten, -- aina juuri silloin, kuin Alette oli
saanut silmänsä umpeen, hän parahti itkemään -- ihan kuin hän vain olisi
maannut väijymässä oikeata hetkeä.

Ja taas oli Letan noustava.

Melkein joutui poikaa vihaamaan, hänellähän oli selvä aikomus tappaa
äitinsä!

Pai--pai -- kuului kehdon luota; mutta pikku herra ei siihen tyytynyt,
hän tahtoi ylös, syliin tuuditettavaksi... Ja niin Alette taas käveli ja
lauleli itku kurkussa, yhä kovemmin ja kovemmin. Tämä oli nyt neljäs
kerta samana yönä, -- ja joutuen ihan suunniltaan Jakob hypähti ylös:

»Anna minulle poika, Alette! Niin, kuulehan, mene sinä nyt hetkeksi
lepäämään, ja anna minun koettaa. Saatpa nähdä, kyllä minä saan hänet
nukkumaan.»

Näytti siltä, kuin poika olisi hätkähtänyt tuota outoa leposijaa. Hän
vaikeni melkein paikalla, sulki silmänsä ja näytti todellakin nukkuvan.
Mutta kun oli koetettava saada hänet kehtoon, päästi hän yht'äkkiä uuden
voimakkaan parahduksen.

»Ei sinun kannata koettaa, Jakob»; Alette kohottautui vuoteesta.

»Nuku sinä vain, Letta! Etkö ymmärrä, että hän tahtoo maata sylissä» --
ja niin Jakob taas alkoi kävellä edestakaisin, tuudittaen ja laulaen.

Erikoisen musikaalinen hän ei ollut, mutta hän oli älynnyt tempun ja
venytti säveltä yhä pitemmäksi ja houkuttelevan nukuttavaksi; -- ja
nukkuihan ainakin Alette!... Pienokainen makasi nähtävästi vain
vaanimassa, milloin Jakob todellakin luuli hänen nukkuneen ja lakkaisi
tuudittamasta, ollakseen heti valmis jatkamaan siitä, mistä äsken
lopetti, -- kyllä Jakob hänet jo tunsi. Ja niin hän yhä vain venytteli
lauluaan lakkaamatta, uudestaan ja uudestaan kokonaisen tunnin, poika
painuneena syvään hänen lämpimään syliinsä, kunnes salin kello löi
kolme. Siinä se poika nyt nukkui, siitä ei epäilystäkään; ja riitti sitä
unta sitten heille kaikillekin aina aamuun asti, jolloin lapsenhoitaja
tuli huoneeseen.

»No, Alette, enkö saanut poikaa nukkumaan?» --

Tämän mestarinäytteen seurauksena oli, että hänen
soitannollis-hypnoottiseen taitoonsa oli turvauduttava viimeisenä
keinona aina kuin poika oli levoton yöllä. Kun hän koko päivän
matkusteltuaan ja työskenneltyään käveli yöllä poika sylissä ja lauloi
tuutilauluja, tuntui kuin hän kulkisi unessa, niin lopen väsynyt hän
oli. Mutta se tosiasia, että poika ei oikein ottanut nukkuakseen,
ennenkuin oli päässyt hänen syliinsä, hiveli hänen mieltään enemmän kuin
hän itse tiesi; pienokainen veti hänet vastustamattomasti luokseen, --
»katso noita suloisia sormia, nyt hän nukkuu, Alette!»...

Sillä välin kuin Jakob konttorissaan jonkinlaisella hymyilevällä
varmuudella selvitteli asiat, heräsi salin puolella eräs kysymys, joka
aiheutti yhä enemmän päänvaivaa ja josta lopulta näytti kehittyvän oikea
gordilainen solmu.

Poikahan oli kastettava, ja että hän saisi nimet Johan Henrik --
ensimmäisen Jakobin isän ja toisen vanhan setä Vosgraffin mukaan -- se
oli selvä. Mutta sitten -- kumpiko kummeista oli kantava lasta
kasteelle, Aletten äitikö Tönsbergistä vai täti Vosgraff? Tästä syntyi
pulma, jota oli ihan mahdoton ratkaista. Rouva Vosgraff oli mielestään
itseoikeutettu tähän tehtävään; hän oli lähettänyt kauniin ristiäispuvun
ja ilmoittanut aikovansa Vosgraffin kanssa saapua ristiäisiin. Eivätkä
he toiselta puolen voineet antaa itse isoäidin seisoa vain myssyä
riisumassa.

Oli todellakin pulmallista hoidella tätä kirjeenvaihtoa.



VII.


Oli ollut työläs päivä ja kopiokone oli käsitellyt melkoisen joukon
kirjeitä, jotka Jakob itse viime hetkessä oli jouduttanut postiin.
Illalla hänen vielä oli laadittava laajahko talonvuokrasopimus, joka
tullinhoitajan ja pataljoonanlääkärin oli allekirjoitettava. Molemmat
istuivat kärsivällisesti odottaen -- toinen heistä, vuokraaja, ilmaisi
vähän väliä murahtelemalla tyytymättömyytensä vuokrasummaan, toinen
taas, talonomistaja, hymyillen tyytyväisenä nojasi milloin leukaansa,
milloin nenäänsä suureen pyöreäpäiseen keppiinsä. Hienolla
ironiansekaisella ymmärtämyksellä he käsittivät aseman: tässä he nyt
tapasivat toisensa asioissa, kumpikin viimeiseen asti pitäen kiinni
omasta edustaan, ja tunnin tai puolentoista kuluttua he taas hyvinä
tovereina istuvat hotellin kulmahuoneessa pelipöydän ääressä,
kummallakin höyryävä totilasi edessään. Lääkärin ilmeissä leikitteli jo
valmis sukkeluus, joka tänä iltana tuli lyötäväksi pöytään.

Aamusta asti Jakob oli työskennellyt ajatukset ja huomio jännitettyinä,
ja sen lisäksi hänen oli täytynyt kuunnella kaikenlaista hyödytöntä
puhetta ja pitkiä selityksiä. Nyt hän kaipasi ikäänkuin vapaampaa ilmaa,
jotakin virkistystä ja vaihtelua; ja hänen mieleensä juolahti, että hän
voisi kutsua tullinhoitajan ja lääkärin luokseen illalliselle. Heidän
kanssaan hän saisi jutella, puhua politiikkaa ja laskea leikkiä. Sillä
aikaa kuin konttoriapulainen kirjoitti puhtaaksi asiapaperin, hän lähti
tässä mielessä sisähuoneisiin pienelle tiedusteluretkelle.

Uunin ääressä olevalla tuolilla riippui villavaippa ja makuukamarin
avonaisesta ovesta hän näki valoa kiiluvan; Alette ja lapsenhoitaja
olivat par'aikaa molempia pienokaisia kylvettämässä.

»Vai niin, -- siis kylpyilta»...

Hän meni sisään. Olihan sangen kaunista katsella, miten pienokaiset
pyristelivät kylpyammeessa ja miten ne viihtyivät siinä erinomaisen
hyvin, kunnes heidät oli nostettava syliin kuivattaviksi, ensin
pienempi, syksyllä tullut pikku tyttö; -- hän joutui onnellisesti,
itkemättä ja vastustelematta, kehtoon; ja sitten poika, joka ei ollut
aivan yhtä taipuvainen... Hän potki ja huitoi lämpimän lakanan sisässä,
ja huusi kuin olisi häntä puukolla pistetty, kun hänen päätään
kuivattiin; mutta sitten hänkin tyynenä ja tyytyväisenä antoi kantaa
itsensä pieneen sänkyyn lastenkamariin.

Alette otti pienen lampun, joka oli asetettu tuolille kylpyammeen
ääreen, ja vei sen saliin.

Tuossa puolipimeässä riittämättömässä valaistuksessa oli jotakin, joka
Jakobin tällä kertaa hieman arkaan mieleen johti pettymyksen, jota hän
äsken oli tuntenut saliin astuessaan.

»Ikävännäköistä tällainen ... ja kovin täällä on kuumaa», pääsi häneltä.

»Niin, meillähän on ollut kaikenlaista puuhaa tänä iltana; mutta odota
vähäisen, niin sytytän sinulle paremman lampun.»

Siinä sattui lapsenjakkara hänen tielleen ja tuolilla uunin edessä
riippui vielä joitakuita vaatekappaleita.

»Ei teidän sopisi pitää salia lastenkamarina, Alette; -- sen pitäisi
aina olla kunnossa, jos joku sattuisi tulemaan», purki hän
tyytymättömyyttään... »Tuonnekin on sukka heitetty lattialle!»

»Sehän on pikku pojan, Jakob! Saahan nyt poika toki sukkansa
pudottaa?... Ethän sinä sentään häneen suutu?»

»Kaikki joutuu vain niin epäkuntoon ... en minä muuten», jatkoi hän
sävyisemmin.

Ääni, jolla tuo sana epäkuntoon lausuttiin, loukkasi Alettea.

»Niin, kyllä kai tässä yksi ja toinen paikka saattaa olla epäkunnossa,
jos oikein rupeat tarkastamaan» -- hän sanoi puhdistaessaan
lampunsydäntä, ennenkuin pani lasin paikoilleen... »Meilläkin on vähän
tekemistä täällä, näetkös.»

»Letta rakas, tiedäthän sinä, että voit ottaa itsellesi niin paljon apua
kuin ikinä mielesi tekee, onhan meillä siihen varaa. Sinun ei tarvitse
muuta kuin istua salissa ja komentaa ja antaa muiden palvella itseäsi.»

Aletten silmissä välähti; näytti siltä, kuin juuri nämä sanat olisivat
omiaan suututtamaan häntä.

»Kiitoksia, kyllä minä tiedän, että sinä nyt luulet jalomielisyydelläsi
ihan hämmästyttävän minut... Me olemme vain sivuseikkoja sinulle, me
tällä puolen, Jakob! Sinä elät omissasi, sinä siellä -- toimituksia,
aina vain toimituksia»...

»Niin tietysti, sivuseikkoja, jotka minä mieluimmin työntäisin luotani!
-- Voinko minä tehdä sen enempää kuin tarjota sinulle kaiken sen avun,
minkä vain voit keksiä, kantaa sinua käsilläni.»

»Oi, voit kyllä ... voit tarjota jotakin itsestäsi!» sai hän
puserretuksi esiin. »Ennen oli toisin. Voit uskoa»...

»Vai niin, vai sillä tavoin! Luulenpa todellakin sinun tahtovan, että
lyhentäisin konttoriaikaa ja jäisin lehdellä soittelemaan», puhkesi hän
kärsimättömästi. »Olen tullut -- ja väsynyt minä olen -- kysymään,
voisinko kutsua tullinhoitajan ja lääkärin illalliselle.»

»Kyllä osasitkin valita oikean illan, juuri toisen niistä kahdesta,
jolloin kylvetän lapsia! Sitäpaitsi minun pitäisi muuttaa pukuakin.»

»Ei, tietysti ei tule kysymykseenkään kutsua heitä -- tämän jälkeen!
Menen takaisin konttoriin ja koetan saada heidät lähtemään.»

»Mutta kuulehan, Alette» -- hän sanoi kelloa katsoen. »Kello käy jo
yhdeksättä, niin että olisi minusta jo illallisen aika.»

»Tiedäthän, mikä tässä on viivyttänyt, mutta kohta se on valmista,
ystäväni -- elä nyt vain ole kärsimätön!»

Konttorilamppu oli kierretty miltei alimmilleen ja Jakob käveli
edestakaisin viheltäen ja odottaen. Mutta vielä se näytti kestävän...

Toinen lapsista itki tuolla sisällä...

»Ja tällainen huvi, että saan täällä kävellä ja odottaa, saattaa
saavuttaa minut kahdesti viikossa» hän mutisi nälkäisenä, väsyneenä ja
harmissaan.

»Saada itseensä jotakin kunnollista, hyvä pihvi ja lasi totia
tulliherran ja tohtorin seurassa tuolla ylhäällä»... »Hm, hm» -- hän
katsoi taas kelloa ja kulki kärsimättömänä pari kertaa edestakaisin
lattialla.

Hetken kuluttua hän seisoi hattu päässä ja päällystakki yllään kyökin
ovella.

»Sano rouvalle», ilmoitti hän lyhyeen palvelijalle, »että menen tänä
iltana hotelliin.» --

Alette oli vihdoin, käytyään välillä poikaa rauhoittamassa, päässyt niin
pitkälle, että voi ryhtyä särkemään munia pannuun; ne oli vietävä
pöytään lämpiminä; -- olipa nyt Jakob saanutkin odottaa! --
Palvelustytön ilmoitus sai hänet keskeyttämään työnsä, juuri kuin hän
oli rikkonut ensimmäisen munan.

Hän jäi seisomaan ja valutti keltuaisen vuorotellen toisesta
kuoripuoliskosta toiseen valkuaisen vuotaessa maljaan. Kesti vähän
aikaa, ennenkuin hän tajusi...

Kyllä hänellä oli hattu ja takki yllään, vahvisti tyttö.

Tuntui aluksi melkein siltä, kuin Jakob olisi istuutunut rattaille ja
ilman muuta lähtenyt ajamaan pois hänen luotaan -- siinä hän nyt seisoi
yksin... Mennyt noin vaan!

Hän ei rikkonut kuin tuon yhden munan pannuun ja tiesi kuitenkin
paistavansa yhden liikaa.

»Älä kata pöytää, -- otan täältä teetä kuppiini, Karen. Ei, älä tuo
liha-asettia... En tahdo muuta kuin vähän leipää ja voita.»

Hän veti tuolin viistoon kyökkipöydän ääreen juodakseen siinä teensä,
mutta ei jaksanut koskea ruokiin, jotka olivat pöydällä hänen edessään
epämiellyttävinä, ylenkatsottuina ja hylättyinä.

Ensi yllätyksen haihduttua valtasi hänet suuttumus.

... Eikä tule edes itse sanomaan, hän harmitteli -- lähettää lyhyesti
vain sanan, että hän lähtee, -- oikein ennakolta mietittyä! Tiesihän
Jakob kuitenkin, että hän kiirehti, minkä kerkesi, saadakseen iltaruoan
valmiiksi...

Hän seisoi kauan salin ikkunassa ja katseli valoa, joka loisti hotellin
yläkerroksesta.

Oliko *hänellä* sitten niin hauskaa? Siinä hän kulki yksin, aherteli ja
sovitteli, ja Jakob vain välisti pistäytyi hänen luokseen, hajamielisenä
ja liikeasioistaan väsyneenä.

Hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä patjaan.

Loukata minua tällä tavoin! -- Ehkä hän tahtoi näyttää, että hän on
isäntä talossa?...

Hänessä oli noussut epätietoisesti hermostuttava tunne siitä, että hän
oli laskeutunut rakastajan haaveilevasta, sokeasta äärettömyysmaailmasta
käytännölliseen suhteeseen, -- aviomies saattoi vaatia iltaruokansa
kellonlyönnilleen!

Hän makasi siinä ja tuijotti Jakobin rikokseen, kunnes salissa alkoi
tuntua kylmältä. Eikä hän tietänyt, miten hän voisi leppyä...

Hitaasti riisuutuessaan nousi monta katkeraa asiaa hänen mieleensä...
Entä jos hänkin lähtisi noin vaan kotoa pois! -- jättäisi kaikki
palvelijoille; ottaisi vain apua! -- Kannattiko tässä enää välittää
pojasta ja pikku tytöstä!...

Hän loikoi ja odotti, kuunteli jokaista ääntä, tulisiko Jakob ehkä.
Hänen kasvoissaan oli päättävä ilme, joka ei ennustanut Jakobille
helppoa pääsyä hänen suosioonsa. Jakob tapaisi hänet sangen tyynenä ja
kylmänä.

Alette oli mahtanut nukkua jo hyvän hetken, kun heräsi siihen, että joku
aukaisi hiljaa oven. Jakob liikkui niin varovan äänettömästi kuin
mahdollista, varpaillaan, ettei pienokainen kehdossa heräisi. Alette oli
nukkuvinaan, seurasi vain yölampun hänestä luomaa varjoa.

Jakob kumartui varovasti vuoteen yli.

»Nukutko, Letta?» hän kysyi.

Kun ei vastausta tullut, alkoi hän hiljaa viheltää, mutta vaikeni heti.

Sitten hän rupesi hyräilemään, vetäessään saappaat jalastaan, ikäänkuin
muistellen jotakin hauskaa.

»Alette, nukutko -- todellakin?»

Varjo kumartui samassa kuin hänkin.

Kyllä hän nukkui; hengitys kulki tasaisesti ja kuuluvasti.

Nyt hän tuli hiljaa ja kumartui kehdon puoleen, joka seisoi aivan
lähellä sänkyä, niin että Letta saattoi koskettaa siihen kädellään.

Vaikeaksi kävi muuten Letalle näytellä osansa loppuun. Hän ei nyt voinut
sietää Jakobin hyväilyjä; ja tämä seisoi siinä ja katseli häntä ja
suuteli häntä koetteeksi otsalle, ennenkuin meni vuoteeseen, aivan kuin
hänessä sittenkin olisi ollut jokin epäilys siitä, miten tuon unen laita
oikeastaan oli.

Aikoiko Jakob todellakin ruveta nukkumaan ilman mitään selitystä!...
Sydän löi yhä kovemmin ja kovemmin, niin että hän melkein itsekin sen
kuuli.

Jakobin hengitys kävi yhä tasaisemmaksi.

Vihdoin Alette hiljaa nousi istualleen. Hän kumartui Jakobin puoleen
tarkastaen häntä yölampun valossa.

»Jakob!» kuului hänen puoleksi rukoileva äänensä, ja hän laski kätensä
varovaisesti hänen päälleen.

Mutta Jakob nukkui jo syvästi ja sikeästi pahasta omastatunnostaan
huolimatta.

Hän itki pois surunsa ja pettymyksensä, ja kyyneleet vierivät runsaina
ja polttavina. Hän laski päänsä Jakobin pään viereen...

Tuo keveä pieni suudelma... Kuinka hän nyt katui, ettei ollut herännyt,
... olisi ollut heräävinään, -- ja kiertänyt käsivartensa hänen
kaulaansa...

-- -- Seuraavana aamuna hän heräsi siihen, että Jakob kiireesti kysyi
palvelijattarelta, paljonko kello oli.

Loukkauksen muisto virkosi uudella voimalla hänen nähdessään Jakobin
tuolla tavoin nopeasti pukeutuvan, ajatukset suunnattuina vain
toimeensa. Tietysti -- mitä hänen asiansa olivat sen rinnalla!

»No, Alette, etkö todellakaan huomannut, kun minä yöllä tulin kotiin? --
-- No elä nyt, ethän sinä toki ole suuttunut minuun, vaikka illalla
meninkin ulos!... Oli oikein hauskaa, tiedätkö ... ja olen nukkunut kuin
kivi meren pohjassa. Onko pikku tyttö itkenyt? -- Vai ei ole --.

Loukkaantunutko? Johan nyt! Tyhmyyksiä, sanon minä sinulle... Vai
kohtauksiako sinä tässä! Minulla ei todellakaan ole aikaa, tiedätkö --
-- -- Oikein, Karen, vie vain kahvi saliin. Minulla on konttori täynnä
väkeä ja asiakirja laadittava valmiiksi ennen kello kymmentä. -- Käytä
toki järkeäsi! Tahdonko sinulle mitään pahaa? Tahdonko äidille mitään
pahaa, tyttöseni? -- Siinä sinä sen kuulet, Letta! Miten saatat olla
noin mahdottoman lapsellinen... Et vastaa sanaakaan. Kylläpä älyätkin
tehdä itsesi miellyttäväksi», hän vihdoin kiivastui, »ja tehdä
kärpäsessä härkäsen. Mutta minulla ei todellakaan ole aikaa.» Hän
tarttui kiivaasti oveen ja kiiruhti konttoriin.

Hän meni todellakin, meni tänäänkin.

Ensimmäisen kerran he olivat menneet nukkumaan sanomatta toisilleen
hyvää yötä ja olematta ystäviä. Letta ei koskaan olisi luullut sellaista
voivan tapahtua.

Erinomaisen hitaasti kului aamupäivä eikä Jakobia näkynyt.

Reippaasti hän astui sisään päivällisille. Hilpeänä ja ujostelematta,
luoden vain nopean katseen silmälasien takaa Lettaan nähdäkseen, millä
kannalla asiat nyt olivat.

»Lihakeittoa ja kokkareita! Mainiota, minulla on kova nälkä, -- konttori
oli täynnä väkeä koko aamupäivän!»

Aletten hiljainen pidättyväinen käytös ei suinkaan houkutellut pitempiin
puheisiin. Jakob jättikin ne sikseen ja alkoi kiireesti syödä.

»Tahdotko lisää?» Alette kysyi, kun Jakob oli tyhjentänyt lautasensa.

»En, kiitos, -- sinulla on paistia! sepä hyvä»...

Jakobin ihastus ruokaan ei nähtävästikään saanut Alettea heltymään. Puhe
taukosi taas, Letta vain huomaavaisena ja tyynenä ojensi Jakobille
kastikeastian sekä laitteet, toisen toisensa jälkeen.

»Erinomaista!» väitti hän, pureskellen paistia alkuun päästyään...
»Mutta rakas Letta, etkö sinä sitten ollenkaan syö -- tätä ihanaa
paistia? Hilloa sinä nyt ainakin otat;» hän siirsi lautasen lähemmä
Lettaa.

Viimeinen rohkea yritys jäi sekin tuloksetta ja Jakob istui hetken
neuvottomana, veitsen ja haarukan kalistessa sitä kovemmin lautasta
vasten merkiksi siitä, että niiden käyttäjällä oli kiire.

»Eiköhän sinun pitäisi lähteä hiukan kävelemään, tänään on niin ihana
kevätilma! Se varmaan virkistäisi sinua, Alette», hän sanoi, kun oli
valmis, laskien pois veitsen ja haarukan.

»Kiitos, minulla on kyllä tarpeeksi hauskaa näinkin, näethän sen.»

Hän nousi ja siirsi tuolin paikoilleen.

»Niin, mene sinä vain, Jakob!»

»Ymmärräthän, että minulla on kiire!»

»Koetan tottua siihen» hän vastasi soinnuttomasti.

»Tottua? Mihin?»

»Sinulla ei eilisiltana ollut kiire ja kuitenkin hennoit jättää minut --
ja sitten panna maata sanomatta minulle ainoatakaan sovinnon sanaa.»

»Sinähän nukuit!»

Oh! --

Letta loi häneen musertavan, halveksivan katseen, mutta ei kuitenkaan
nähnyt hyväksi ryhtyä tarkempiin selityksiin.

»Tietysti, sinä et nukkunut. Minä sanon vain, että te naiset olette
merkillisiä».

»Naura vain! Sinä menet tiehesi, kun täällä on vähän ikävä.»

»Tietysti meneekin tiehensä, kun on ikävä. Ja sinä näyt pian pitävän
huolta siitä, että teen sen tänäänkin!» hän puhkesi kärsimättömästi,
»kävelet tässä ja olet sennäköinen, että ihan pelkään sinua...
Senvuoksi, että minä eilen sain odottaa väsyneenä ja nälissäni enkä
tietänyt, mitä tehdä».

»Voi, Jakob, etkö luule minunkin saattavan joskus olla väsyksissä»; --
hän kääntyi poispäin ja alkoi ottaa lautasia pöydästä; »minä kävelen
tässä päivät päästään samoja jälkiä, hyssytän ja kannan ja laulan.»

»Jopa nyt jotakin! Tuommoista en olisi odottanut, -- eikä siihen juuri
kannattaisi vastata. Niinkuin en minä saisi hyssyttää ja laulaa ja
kantaa teitä kaikkia konttorillani!» Hän astui kiivaasti lattian poikki,
kädet housuntaskuissa. »Tietysti minä olen itsekäs» -- hän kääntyi äkkiä
ja jäi seisomaan matkan päähän, -- »erittäin itsekäs enkä koskaan
ajattele sinua ja lapsia -- niin, minäkö heistä välittäisin!» hänen
äänensä koveni.

»Minä en koskaan olisi voinut nukkua kaiken tuon jälkeen ja tieten, että
sinä loioit vuoteessasi pahoilla mielin ja suruissasi, sen sinä tiedät,
Jakob; -- minä olisin kyllä tullut sinun luoksesi!» Kyyneleet kimalsivat
hänen silmissään ja hän lähestyi Jakobia.

»Niin kyllä! Mitä minä sitten olisin muuta tahtonut? -- Mutta sinä
painostat minua, ehkäiset minua, pidätät minua, niin, sen sinä teet, --
painostat sietämättömästi, sanon minä... Minä jo alan luulla tehneeni
jotakin pahaa», hän rupesi kiivastelemaan.

»Kun minä kiusaan sinua sillä, että kaipaan sinua kaiket päivät»...

»Niin, minähän olen niin kaukana, koko eteinen on välillämme ja
konttori. Eiköhän sentään?» -- hän taputteli Lettaa -- »eikö sinusta
sentään vaimo ja kahden lapsen äiti saisi olla vähäisen järkevämpi?»

»Sinä tapaat niin paljon ihmisiä pitkin päivää, Jakob, mutta minä
käyskentelen täällä ihan yksikseni», hän valitteli.

»Letta rakas, jospa tietäisit, miten mielelläni minä jättäisin ne kaikki
sinulle!»

... »Ja kun sinä sitten vielä menet pois tai istut hajamielisenä.»

»Niin kyllä, rakas ystäväni... Mutta aloitammeko nyt siitä?» sanoi hän
rukoilevasti, samalla kuin hän silitti hänen poskeaan ja tukkaansa.
»Minulla ei todellakaan ole aikaa», hän vakuutti. »Niin, niin, pikku
raukkani, ei kai sinunkaan aina ole niin hyvä olla. -- Mutta
ymmärräthän, että minulla on tulinen kiire, Alette!» hän huudahti.

»Niin, niin, kultaseni», hän jatkoi lempeästi lohduttaen.

»Mutta nyt minun täytyy lähteä konttoriin, näetkö», -- hän yritti
lempeällä äänellä.

»Älä nyt enää ole noin -- kovin -- suruissasi.» Hän nyökkäsi hänelle
pari kertaa rohkaisevasti ovensuulta...

Viimeistä kehoitusta Aletten ei ollut helppo seurata; siinä oli jotakin,
joka hänen sydänjuuriaan kaiveli. Ei rahtustakaan ymmärtämystä! Jakob
eli omaa, hän omaa elämäänsä.

-- Iltapäivällä, kun Letta vihdoinkin oli päässyt rauhaan ja istui
kutomassa villahametta pikku tytölle, tuli Jakob konttorista.

»Minä olen varmaan kohtuuton», hän puhui tullen Letan luo; »en ole
välittänyt siitä, miten laitasi on. Luulen todella, että miehet ovat
heittiöitä.»

»Niinkö sinä nyt arvelet», sanoi Letta ilostuen.

»Luonnoltaan, -- vain luonnoltaan... Tulin tässä iltapäivällä näitä
asioita ajatelleeksi. Sinä elät täällä tosiaan niin yksinäsi, että
pakostakin tulet huonolle tuulelle, raukka. Olet oikeassa, Letta, minä
myönnän sen.»

Alette nousi äkkiä ja kavahti hänen kaulaansa.

»Rakkaani, -- oma kultani!»

Jakob painoi hänen lämpimän vavahtelevan ruumiinsa rintaansa vasten...
»Onko minulla sitten ketään muuta kuin sinä, Letta?»

»Entä minulla, entä minulla, Jakob?» Alette painautui intohimoisesti
lähemmä häntä. »Meidän täytyy pysyä yhdessä.» --

»Olen ajatellut, näetkö, että sinä kaipaat seuraa -- ystävää
lähettyvillesi -- voisithan pyytää luoksesi jonkun serkuistasi tai
tuttavistasi kesäksi -- vaikkapa talveksikin, jos haluat; meillähän on
tilaa kyllin.

Mitä? Eikö se olekaan mieleesi? Sinä katsot minuun... Oliko se niin
tyhmää?»

»Ei -- ei suinkaan», sai Letta sanotuksi -- hitaasti kuin haaveesta
heräten; »voisihan se olla kylläkin ... kylläkin hauskaa.»

»No niin -- kenen siis?» tiukkasi Jakob.

»Ehkä serkkuni Konstance Kiönigin», vastasi Alette mietiskeltyään.

»Niin, onhan hän kirjeistä päättäen sekä hauska että sukkela... Ota kynä
käteesi ja kirjoita heti -- pyydä häntä tulemaan niinpiankuin suinkin!»



VIII.


Konstance Kiönig oli nyt ollut heillä viikon päivät. Hänellä oli oma
sievä huoneensa, jonka Alette oli järjestänyt pitäen silmällä kaikkia
mahdollisia mukavuuksia -- sitäkin, että hän saattaisi vapaasti olla
huoneessaan yksin milloin halusi, lukea, kirjoittaa kirjeensä tai
asettua mukavaan lepoon. Hän oli ollut opettajana kuusi, seitsemän
vuotta ja nyt palannut kotiin äitinsä luo joksikin aikaa lepäämään -- ja
juuri tämä oli aiheuttanut Aletten kutsun.

He katselivat ihmisiä sangen eri kannalta, nämä kaksi, Alette ja
Konstance, vaikka kummallakin oli taipumusta panna merkille hauskat
puolet. Esimerkiksi Krabbe, jota Alette ensin oli kuvaillut mitä
hullunkurisimmaksi, mutta jonka puolta hän lopulta piti, oli Konstancen
mielestä kaikkein pöhköin tomppeli, joka koskaan oli yömyssyä silmäinsä
ja korvainsa päälle vetänyt. Ei -- rouvalle oli toki etusija annettava;
-- käytännöllinen ja näppärä ja kelpo nainen...

... »Alette, kuulehan», kuulusteli Konstance varovasti, »te käytte kai
vieraisillakin joskus?»

»Kyllä, käymmehän me» --

»Minä vain ihmettelen, kun ette ole minun aikanani olleet ulkona
ainoatakaan iltaa.»

»Sinusta ehkä tuntuu täällä ikävältä ja pitkäveteiseltä?»

»Minusta, ei toki! Sinua minä ajattelin.»

»Jakobilla on niin vähän aikaa, näetkös, monesti hän ei ole
konttoristaan vapaa ennenkuin myöhään illalla.»

»Niin Jakob. Entä sinä?» hän kysyi tutkien; monta kertaa hänen silmänsä
hämmästyksestä suurenivat, ennenkuin pääsi perehtymään talon oloihin, --
»eikö sinusta aika käy pitkäksi ja ikäväksi? Ethän *sinä* työskentele
konttorissa!»

»Täytyy sitä vähän miestäänkin muistaa, -- ja kun nyt Jakob...»

»Niin, sinä istut kotona ja olet *olemassa* häntä varten.»

Alette kohautti päätään. Sanoissa oli sellaista sävyä, että hänellä
olisi ollut halu vastata niihin. Mutta samassa tuli lapsenhoitaja
ulosmenoa varten puettu pikku tyttö käsivarrellaan, ja pojan oli
lähdettävä mukaan. Tämä istui lattialla keskellä auringonpaisteruutua ja
reuhtoi ja puri lakkaamatta puuhevosensa häntää.

Vihdoinkin he pääsivät menemään eteisen ovesta, ja naiset palasivat
saliin. Alette kokoili vaipat ja leikkikalut pojan jäljeltä, hänen
ystävättärensä istui keinutuolissa, hiljakseen kiikkuen, puoleksi
loikoen, ja, niinkuin näytti, vain tarkastellen somia sormiaan. Tuon
tuostakin siirtyi katse sormien yli Lettaan.

»Ulkona on todellakin ihanaa!»

»Niin, kyllä se lapsille tekee hyvää». --

»Ihan kesä-ilma. -- Mutta onko sinulla oikeastaan mitään toimittamista
täällä kotona nyt... Jospa lähtisimme pienelle kävelyretkelle? -- ja
entä jos sitten illalla menisimme apteekkarille, niin olisi se käynti
tehtynä. -- Rouvahan meitä niin pyysi tulemaan, kun täällä viimein
kävi.»

»Niin -- mutta Jakob, näetkö, -- eihän hän voi jäädä kotiin
yksikseen...»

»Taivas varjelkoon minua menemästä naimisiin ja joutumasta olemaan
olemassa toista varten. En iki päivinäni siihen kelpaisi. Tuolla
konttorissa istuu miehesi ja on olemassa sinua varten ja täällä istut
sinä ja olet olemassa häntä varten.»

»Käymmehän me usein ulkona yhdessä ... eikä nainut vaimo todellakaan saa
olla noin ylen määrin huvittelunhaluinen!» hän huomautti hieman torjuen
ja samalla tahtoen tuoda esiin oman arvonsa naituna naisena vanhemman
serkun rinnalla.

»Olet kahdenkymmenenkolmen tai -neljän vanha... Noinko talttuneeksi sitä
käy, kun on naimisissa! -- niin ettei voi edes juolahtaa mieleenkään
lähteä yksin kävelymatkalle, vaikka on tällainen ilma... Onhan teillä
hevonen ja rattaat -- ja renkipoika?»

»On toki! -- Ja kyllä me niitä käytämmekin; mutta Jakob on jo
kyllästynyt ajelemiseen, ymmärräthän -- kaikki toimitusmatkat...»

»Ajattelepas, jos hän pistäytyisi talliin ja huomaisikin sen tyhjäksi!
Eihän hän hevosta tänään tarvitse... Minuun on mennyt sellainen kauhea
halu tehdä jotakin, Alette! -- nähdä Jakobin kasvot, kun me pyydämme
ajopelejä lähteäksemme ulos iltapäivällä. Tahdotko, niin kysyn häneltä?»

»Kiitos, kyllä minä sen itsekin teen. Sinä muuten erehdyt, jos luulet,
etten minä hevosta saa milloin ikinä vain tahdon. Kysymys on vain siitä,
tahdonko.»

»No tahdotko -- todella, -- -- kyllä oletkin totuttanut hänet perin
pohjin hulluille tavoille.»

Samassa Alette lähti konttoriin ja palasi seurassaan Jakob, joka
osoittautui ylen kohteliaaksi... Se oli hänen syynsä, ihan
anteeksiantamatonta, ettei hän ennemmin ollut tullut ajatelleeksi
tarjota Konstancelle ajoneuvoja; tietysti ne olivat hänen
käytettävissään milloin hän vain sinnepäinkään viittaisi. Sanalla sanoen
ihan ja juuri yksinomaan ne olivat hänen käytettävissään.

Hevonen valjastettiin hänen huolellisesti valvoessaan toimitusta, ja
itse hän auttoi heidät rattaille -- reippaan, tuhkanvaalean serkun
ensiksi...

Minne heidän oli ajettava? Jopa nyt, ei hän tahtonut puuttua niin
vaaralliseen toimeen, muka antamaan viittauksia ja neuvoja; -- hehän
olivat itsenäisiä naisia... Kyllä, kyllä hän sanoo terveiset pikku
tytölle ja pojalle, kun he ajoneuvoissaan saapuvat kotiin!

He vierivät tiehensä ja Jakob jäi portaille seisomaan vertaillen
eräänlaisella tyytyväisyydellä päivänvarjon alla istuvan vaimonsa
kaunista tyylikästä vartaloa serkun lyhyempään, tanakampaan,
reippaampaan. Hän otti silmälasit nenältään ja pyyhki niitä hymyillen
kaksimielinen ilme kasvoissaan.

Tuollaisella serkulla ei ilmeisesti ole käsitystä muusta kuin
oikeuksista...

Tilata hevonen ja ajoneuvot noin vaan portaitten eteen -- tokko tuo
lienee omiaan talon tavoiksi ajan mittaan... Olisipa mukavaa tietää,
miten kauan hän on ollut kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha, niinkuin
sanoo...

Monet kerrat hän sinä iltapäivänä kävi konttorinikkunasta katsomassa;
kesti kauan, ennenkuin naiset saapuivat kotiin...

Hän istui kokonaan syventyneenä hakemuskirjaan, jonka hän toivoi
saavansa valmiiksi vielä tänä iltana, kun kuuli rattaiden kolinaa. He
nauroivat ja puhelivat eteisessä, ja sitten Alette hattu ja päällystakki
vielä yllään pisti päänsä ovesta:

»Tässä nyt olemme, Jakob! Et voi uskoa, miten meillä on ollut hauskaa!»

Raittiin ilman tuoksu vielä ympärillään hän seisoi kirjoituspöydän
ääressä ja suuteli miestään lämpimästi pari kolme kertaa. »Tulethan
kohta sisään... Tiedätkö, onko pikku tyttö ollut kiltti?» hän kysäisi
äkkiä ja pyörähti ulos ovesta.

Tämä oli kuin uusi tapaus tuossa tavallisessa jokapäiväisessä elämässä,
tämä vaimon käynti kylässä noin omin päin; ja Jakob istui siinä
lopultikin aika uteliaana tietämään, minkälainen heidän matkansa
oikeastaan oli ollut.

Mutta rientää heti sisään -- saahan heitä vähän kiusata...

Illallispöydässä kävi mieliala oikein vilkkaaksi. He olivat ajaneet
kauas pitkin kaunista joenrantaa ja paluumatkalla käyneet parissa
paikassa vieraisilla -- mieli vielä aaltoili siitä. Konstance huvitti
heitä kuvailemalla sattuvia havaintojaan paikkakunnasta ja sen
henkilöistä ja Jakob ja Alette pitivät huolta siitä, että hän sai kaikki
vaillinaiset tietonsa täydennetyiksi.

»Sanokaa minulle, herra asianajaja», hän lopuksi kysyi, -- »olemme kai
teidän mielestänne tänä päivänä olleet oikeita hurjapäitä, hevonen
karannut tallista ja rouva talosta?»

»Ja saat uskoa, että hauskaa olemme pitäneet», vakuutteli Alette.

»Ja minä voin vakuuttaa, että tulit luokseni konttoriin niin raittiina
ja reippaana kuin jos olisit käynyt Amerikassa», Jakob selitti.

»Mitä, -- onko hän muuten sitten ikävä teidän seurassanne?» ihmetteli
Konstance ilkeämielisesti. »Alan vähitellen uskoa, että olet perin
pohjin pilannut miehesi, Alette. Ollapa minulla hevonen ja ajoneuvot!»

»Kyllä sitten menoa riittäisi! Sanokaa, ottaisitteko miehenne mukaan
matkoillenne?» kuulusteli Jakob.

»Tarkoitatte, että mies on niissä ihan välttämätön olemassa; hevonenhan
se toki vetää. -- Mutta voitte uskoa, että grüneriläisten silmät
suurenivat, kun näkivät rouva Mörkin tulevan ilman herraansa ja
miestänsä! Melkein kuin eivät olisi uskoneet sinun voivan seisoa yksin
omilla jaloillasi, Alette! Kyllä ne rouvat tekeytyvät avuttomiksi...
Sinusta olisi kai ihan kauhistuttavaa ajatella, että jonakin iltana
lähtisit yksin ulos.»

»Saattaisi olla; kyllä se minusta tuntuisi vähän epämieluisalta.»

»Vai tuntuisi?» ihmetteli Jakob.

»Olen niin tottumaton olemaan noin omin päin, näetkö... Olen käynyt
ikäänkuin ujoksi, tunnen sen.»

»Oma raukkani, niinkö todellakin? Olet kulkenut tässä ja tuuditellut ja
kiikutellut, kunnes olet käynyt ihmispeloksi»...

Hän vaipui ajatuksiin; teekeittiön takaa hän katsahti vaimoonsa.

»Minä luulen, että saamme ruveta harjaantumaan ja karkaisemaan itseämme
olemaan taas ihmisten seurassa -- kuten muinoin roomalaiset
totuttautuivat kimbreihin ja teutooneihin... Vai mitä, Letta? Jos
aloittaisimme pitämällä tervetuliaiskestit neiti Konstancelle huomenna
tai ylihuomenna -- niinpiankuin vain kerkeät. En ollenkaan epäile, ettei
siitä seuraa kutsuja sinne ja tänne -- erittäinkin kun meillä on
syöttinä sellainen uutuus kuin sinun serkkusi.»

Ehdotukseen suostuttiin empimättä. Nyt alkoi vilkas keskustelu vieraiden
valinnasta, sillävälin kuin ajoretken aiheuttama teen ja voileipien
suurenmoinen menekki herätti Jakobissa ihastusta.

»Ei, nyt meidän täytyy nousta!» päätti Alette; hänen oli pantava lapset
nukkumaan.

-- Kello oli jo puoli kymmenen, kun hän taas tuli saliin.

»Mutta, Jakob-kulta, etkö olekaan konttorissa?» hän kysyi ihmetellen.
»Siellä palaa lamppu turhaan.»

Jakob käveli lattialla puhellen innokkaasti Konstancen kanssa.

»Sammuta se vaan, Aletie; ei näy työstä enää tänä iltana tulevan
mitään...»

... »Vai niin, Te panette rahanne elinkorkolaitokseen?» hän jatkoi
huvitettuna.

»Yksinäinen tyttö, kuten minä, seisoo aivan toisin omilla jaloillaan,
kun hän tietää tulevaisuutensa turvatuksi.»

Hän istui keinutuolissa niska patjaa vasten, ja kun hän kumartui
asennostaan eteenpäin ja jutteli innoissaan, muodostui hänen vaaleihin
kasvoihinsa pari hymykuoppaa, joilla tuskin oli mitään tekemistä
lemmentunteiden kanssa.

»Niin, niin», myönteli Jakob miettivästi, »olenhan minäkin vähän
säästöjä koonnut ... ja usein on ollut sangen vaikea ratkaista, minne ne
sijoittaa. Ja olen tullut siihen päätökseen, että täytyy luottaa sen
paikkakunnan olosuhteisiin, jossa työskentelee, ja kulkea niiden mukana
-- uskoa metsään... Mitä, neiti Konstance, ettekö luule, että siinä
liikemies tekee järkevästi?»

Alette seisoi hetkisen kuunnellen heitä... Ihan he täydellä todella
keskustelivat liikeasioista.

»Ja niin minä olenkin tehnyt pienen alun ostamalla pari metsäpalstaa. Ne
saavat kasvaa. Se on säästökassa sekin.»

»Ei, mutta Jakob! -- Etkä sinä ole siitä minulle virkkanut mitään.
Ettäkö meillä todellakin on kaksi metsää?»

»On kyllä, -- kaksi kertaa tuhat kruunua on minulla sijoitettuna, ihan
Bervenin metsän viereen Länsijoen varrelle. Ja jos minä saan vähän lisää
varoja kokoon tänä vuonna, panen nekin sinne! -- Katsotte minuun, neiti
Konstance, ikäänkuin luulisitte minua keinottelijaksi! -- olkaa huoleti.
Mutta hiukkaisen, -- hiukkaisen pitää toki uskaltaa panna yhden kortin
varaan, jos mielii jotakin voittaa -- vai mitä arvelette, neiti? --
Muutenhan voisi rahansa yhtä hyvin pankissakin pitää»...

Kysyä Konstancen mieltä tuollaisista asioista! ihmetteli Alette päätään
tuskin huomattavasti keikauttaen.

»Vähän tuulta purjeisiin liikeasioissa -- vähän suolaa ja pippuria
säilöönpanossa -- niin että metsä saa humista tulevaisuutta ... --
kasvaa hirsiä omaa kotia varten»...

Alette istui tuijottaen mieheensä. Ei hän koskaan ollut *hänelle* noin
puhunut. Oli jotakin uutta, -- tuo, mitä hän puhui heidän omasta...

Yhä jatkui vilkas keskustelu metsästä ja siitä, mikä saattoi olla
uhkapeliä ja mikä vain järkevää luottamusta paikkakunnan edellytyksiin
ja oloihin.

Jakob yhä innostui puhumaan ja Konstance, joka oleskellessaan eri
seuduilla maata oli saavuttanut melkoisen käytännöllisen arvostelukyvyn,
ylläpiti hänen intoaan tuomalla esiin omia mielenkiintoisia
huomautuksiaan.

Kynttilä, jonka Konstance vihdoin sytytti lähteäkseen omaan
huoneeseensa, sai lyhetä hyvän matkaa, ennenkuin lähdöstä tuli tosi.

Alette saattoi häntä kuten ainakin, mutta vastoin tapaansa jäi vain
hetkiseksi hänen luokseen.

»Todellakin älykäs nainen», selitti Jakob hilpeänä, kun Alette palasi
saliin, »tervejärkinen.»

»Sain tänä iltana oppia yhtä ja toista, mitä en ennen tietänyt», Alette
huomautti.

»Eikö totta? -- hän on sangen huvitettu kaikenlaisista asioista --
ollakseen nainen?»

»Eikä sinun näy olleen kovinkaan vaikea jättää konttoritöitä tänä
iltana» Alette lisäsi lyhyeen.

»Mitä?»... Jakob katsoi häneen tutkivasti. -- »Niin, näetkö, hän voi
keskustella liikeasioista, ja se vetää -- -- Tuntuu niin hyvältä täällä!
Jos tietäisit, miten pidän tätä kodistani, tästä huoneesta,
vaimostani...

»Kun lisää tulee vähän pippuria ja suolaa; niin, puhu suoraan vaan!»

»Mutta sinähän olet kaiken tämän sieluna, -- niin raikkaana kuin tänään
tulit. -- Epäiletkö, Letta?»

»En, Jakob, en minä epäile.»

»No niin -- katso minuun sitten.»

»En minä epäile, kuulethan sen. Uskon kyllä, että sinä pidät minusta.»

»Jumaloin sinua, niin sinun pitää sanoa, -- niin solakka ja ylväs koko
olennoltasi! Ja nyt sinun totta tosiaan on lähdettävä ihmisten joukkoon,
että saavat nähdä, kuka sinä olet. Minä tahdon, että pääset oikeuksiisi;
-- olen ollut kuin mikäkin vanginvartija. -- No, etkö olekaan
tyytyväinen?... Olet niin suloinen.»

»En ollenkaan halua olla tuollainen korkeampi olento.»

»Siinäkö sitä taas ollaan! -- Onko maailmassa mitään muuta kuin te,
joille minä elän, -- enkö tee työtä vain sinua varten, teenkö muuta kuin
ajattelen sinua ja lapsia, ja sittenkin --»

Hän asteli edestakaisin, mieli kuohuksissa.

»No niin, huomaan sen kyllä» -- hän jatkoi tyyntyneenä; »oma syynihän
on, kun olen antanut sinun istua täällä kotona yksinäsi, niin että olet
saanut mielialasi vain minusta... Tietysti sinun pitää päästä muiden
seuraan... Näethän, miten hauskaa tänäänkin oli, -- -- siihen asti kuin
jäimme kahden!» hän ei voinut olla lisäämättä.

Hän lähti harmistuneena makuuhuoneeseen.



IX.


Tämähän oli oikein virkeä ja hauska paikkakunta, päätteli Konstance.
Tiesi taivas, mitä enimmällä osalla näitä ihmisiä oikeastaan oli
toimitettavaa, sillä aikaa heillä oli aina!

He olivat huvitelleet koko kesän. Jollei ollut kutsuja tai pieniä
vieraskäyntejä, niin lähdettiin huviretkelle, ja Konstancella oli aivan
erikoinen taito saada ihmiset liikkeelle: hän ei voinut olla rauhassa
kahta päivää, ilman että kolmantena oli välttämättä keksittävä jotakin
uutta. Vilkkaana ja puheliaana, täynnä leikkiä ja kujetta hän huvitti
kaikkia. Hänellä oli erinomaiset seurustelulahjat ja hän oli kekseliäs,
mikä joskus saattoi käydä isäntäväelle rasittavaksi, mutta sen sijaan
loi vilkkautta vieraisiin. Senpä tähden kaikki halusivatkin hänen
seuraansa.

Ja kotona kävi sitten iloinen puhelu ja armoton arvostelu. Jos Alette
oli erikoisen taipuvainen huomaamaan elämän koomilliset puolet, niin oli
toisella lisäksi kyky pistellä samalla kuin oli sukkela. Elämä, joka
kaikkialla oli asettanut hänelle rajat ja pakottanut itsehillitsemiseen,
oli kasvattanut häneen teräviä okaita; ja täällä hän nyt sattumalta oli
joutunut oloihin, missä hän sai päästää kahleditun kielensä vapaasti
valloilleen.

»Totta tosiaan, hän ei ole mikään piikitön hunajamehiläinen», Jakob
selitti; »mutta sukkela hän on!»

Ja sinä aikana kesällä, jolloin setä ja täti Vosgraff olivat heillä
käymässä, hän oli aivan verraton, kerrassaan kuin pelastuksen enkeli
talossa. Sedän levottomuuden ja tädin jutteluhalun -- molemmat hän tiesi
tyydyttää; hän oli elämän varrella tottunut kaikenlaisiin vaatimuksiin
ja velvollisuuksiin. Vanhempia herroja kohtaan hän heti löysi oikean
sävyn. Entäs tädin suhteen! -- jo ensi silmänluonnilla hän huomasi, mitä
hänen puvussaan oli kallisarvoista ja ihailtavaa -- ja osasi sitäpaitsi
antaa hänelle viittauksia paikkakunnan oloista ja henkilöistä.

Oikeusneuvos nautti aina siellä käydessään jonkinlaisella oikeutetulla
ylpeydellä siitä, että noiden nuorten menestys paikkakunnalla oli
silminnähtävästi yhä vain kasvamaan päin.

»Hän on totisesti sangen lahjakas, ansaitsee varmaankin enemmän kuin
valtioneuvos»... Oli muutamia korkeampi-arvoisia henkilöitä, joita
oikeusneuvos kunnioitti tällaisella tuttavallisella lausunnolla.

Ja asianajaja Mörkin talon saattoi vähitellen laskea paikkakunnan
vieraanvaraisimpiin. Olikin eroa entisen ja nykyisen rouva Mörkin
välillä: hieman ujon Alenen, joka keväällä alkoi näyttäytyä
seuraelämässä, ja tuon reippaan, arvokkaan vallasnaisen, joka hillityn,
säädyllisen rouvamaisuuden taa jossakin määrin peitti huvitteluilonsa,
jota sai pyytämällä pyytää tanssiin ja joka parikin kertaa esteli,
ennenkuin suostui olemaan leskisillä nuorten kanssa ulkona nurmella.

Jakob maksoi jonkinlaisella tyydytyksellä uuden seuraelämän tuottamat
lisämenot. Ja kun Alette, puettuna kutsuja varten, iltasilla pistäytyi
konttoriin ja koetti pusertaa häneltä lupauksen tulla perästä
niinpiankuin ennätti; ja kun, hänen toivotettuaan vaimolleen hauskaa
iltaa, ovi oli sulkeutunut, saattoi kyllä Jakobinkin mielessä väikkyä,
että ehkei pieni korttipeli ja jutustus olisi niinkään hullua. Ja niin
hän hyvinkäytetyn työajan jälkeen kävi pistäytymässä lasten luona
makuuhuoneessa pukeutuakseen ja lähteäkseen perästä.

Jakob oli alkanut melkeinpä ylpeillä siitä, että hänellä oli kaunis koti
ja kaunis vaimo näytettävänä. Alette sai alituiseen kuulla, että hän oli
kaunein koko maailmassa; oli todellinen ilo katsoa, miltä hän näytti,
hän ei iki päivinä olisi toisenlaista vaimoa tahtonut!

Hän toisti tämän uudelleen ja taas uudelleen, ja pari kertaa nämä sanat
tuntuivatkin kuin laastari Aletten mielipahalle sen johdosta, että Jakob
kotimatkalla iltaisin melkeinpä yksinomaan kääntyi Konstancen puoleen,
kun tuli puhe jostakin vakavammasta kysymyksestä -- paikkakunnan
henkilöistä, heidän oloistaan ja liikeasioistaan.

Hän ei voinut olla harmittelematta huomatessaan, että nämä kotimatkat
jok'ikinen kerta päättyivät tuontapaisiin keskusteluihin...

Ja kun sitten eräänä iltana heidän kotiin tultuaan Alette vastasi
Jakobin lämpimään tunteenpurkaukseen itkettynein silmin, tämä suorastaan
hermostui ja moitti vaimoaan oikulliseksi.

Mutta oliko tuo sitten hauskaa, että Jakob kerran toisensa jälkeen jäi
saliin kertomaan Konstancelle -- ja aina vain hänelle -- kaikenlaisista
konttorissa tapahtuneista asioista. Hän ei voinut sille mitään, että
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä heidän myöhemmin ollessaan kahden
kesken, ja silloin Jakob kävi kärsimättömäksi ja katsoi häneen
pilkallisesti silmälasiensa takaa... »Eihän hän nyt toki ollut
mustasukkainen? -- kadehtiko hän serkkuaan? -- Tyttöraukalla ei ole
muuta kuin harvinaisen terve järkensä, millä komeilla tässä
maailmassa... Ole sinä oma itsesi, kultani -- se on tuhat kertaa enemmän
kuin kaikki järkeily.» --

Saattoi muuten olla niinkin, että Alette itse oli tavallista
arkatunteisempi, hän ei nykyjään oikein ollut siinä mielentilassa, että
olisi voinut ottaa asiat valoisalta kannalta ... jotenkin huonossa
voinnissa päivin, hänen oli pakko vähän säästää itseään ja usein kesken
kaiken levähtää sängyssä näin syyspuoleen. Hän nojautui hieman raskaasti
Jakobin käsivarteen; olihan taas piakkoin perhe lisääntyvä. Ja vaikka
hän viime aikoina oli tuntenut olevansa liian väsynyt lähteäkseen
vieraisille, oli hän sen kuitenkin tehnyt pysyäkseen mukana ja
seuratakseen Konstancea. Silloin hän istui katsellen haluttomana yhtä ja
toista sellaista, joka muuten olisi häntä hyvinkin huvittanut, ja hänen
täytyi ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen edes hiukankin vilkkaana.

Tänä iltana oli taaskin kutsut -- luultavasti isonlaiset, kapteeni
Böckmanin luona.

Hänellä ei tähän aikaan ollut kuin pari sopivaa vieraspukua, ja hän oli
ottanut ne esille katsoakseen, mitä koristuksia hän voisi niihin
käyttää. Mutta kun hänen piti ruveta pukeutumaan, ei hänellä ollut
siihen vähääkään halua. Hän kulki siinä hämärissä kahden vaiheilla; hän
tahtoi lykätä päätöksenteon mahdollisimman kauas.

»Hm, hm -- lähteäkö nyt tuonne pimeään ja märkään», hän sanoi, kun Jakob
tuli sisään saadakseen konttorilampun sytytetyksi.

»Etkö luule, että se virkistäisi sinua vähäisen -- voithan valjastuttaa
hevosen ja lähteä ajaen?»

»Olisi niin suloista kerrankin olla yksin kotona, levätä sohvalla ja
lukea, -- -- mitä arvelet, Jakob!»

»No niin, ystäväni, niinkuin itse tahdot, ehkä se on sinulle parasta.»

»Nyt se saa olla päätettynä; ripustan pukuni kaappiin takaisin»...

»Konstance, Konstance!» hän huusi ovesta serkulleen. »Saat lähteä yksin
tänä iltana... Minkä puvun sinä otat? -- Sinä käytät liian usein samaa.
Saat hyvin mielellään minulta jonkin pitsikauluksen ja uuden
hopeanuoleni voisit panna tukkaasi.»...

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- Alette oli sinä iltana asettautunut oikein mukavasti lepäämään
sohvalle lampun ääreen. Pikku poika leikki ja kompuroi kaikessa rauhassa
hänen vierellään lattialla ja lastenkamarista kuului tuuditus-laulua.

Tuntui niin rauhalliselta kerrankin olla ilman Konstancea. Ja
konttorissa istui Jakob; hän teki työtä heidän kaikkien edestä, raukka!

Miten hän rakasti heitä.... Alette saattoi ihan nähdä hänet edessään,
ruskea tukka punertavana lampunvalossa ja nuo leveät kasvot, joissa oli
eloa joka piirteessä; hänen miettiessään liikkuivat leukapielet kuin hän
olisi pureskellut tupakkaa...

Kello oli jo kohta yhdeksän, kun Jakob vihdoin kiireesti pistäytyi
sisään, lamppu kädessä.

»Oletko lopettanut työsi, Jakob?»

»Olen, ja nyt menen pukeutumaan -- kyllä vielä ennätän, ennenkuin
illallinen siellä alkaa.»

»Etkö sitten ... ja minä kun --»

»Mitä?»

»Ei mitään, Jakob! -- Mene sinä vaan, koska sinua huvittaa.»

Hän oli jo makuukamarissa.

Alette nousi äkkiä istualleen.

»Uh, miten sinä lykkäät tuolia, poika», hän sanoi tarttuen lapseen
hiukan kiivaasti, niin että pienokainen alkoi huutaa.

Hän nosti pojan syliinsä.

»No, no, muruseni, älä itke! Olin paha sinulle, niin olinkin... Mutta me
jäämme yksin, näetkö. Sama se meistä -- ja vieraissa on hauskempaa...
Olet uninen, pikku raukkani; äiti panee pojunsa nukkumaan»...

Poika, joka kerran oli päässyt itkun alkuun, nyyhkytti vielä, kun Jakob
seurustelupuvussa tuli sisään.

»Hyvää yötä molemmat», sanoi hän suudellen heitä kiireesti. »Ole nyt
kiltti äidille, pikku mies... Kaipaan vähän juttelua. Ja onhan
Konstancekin haettava.» --

-- -- Seuraavana aamuna kuvaili Konstance aamiaispöydässä mitä
sukkelimmalla tavalla eilisiä kutsuja. Hänellä oli koko joukko asioita
kerrottavana ja alituiseen hän vetosi Jakobiin, osoittaakseen, ettei hän
liioitellut. Silmien tummentuessa puoleksisuljettujen luomien alla ja
kasvojen hymyilemättä hän keikisti päätään taaksepäin ikäänkuin hänen ei
tarvitsisi muuta kuin viitata saadakseen asiat koomillisiksi, ja Jakob
söi ja nauroi ja myönsi tyynesti:

Ei, kyllä sitä ei voi kieltää; Konstance oli eilen pistänyt oikeat lasit
hänen nenälleen.

Viimeisen kerran hän nyt oli siellä käynyt ennen lähtöään, Konstance
päätti huokaisten. Ja kyllä he olivat pitäneet huolta siitä, ettei hän
heitä unohtaisi.

»Mitä Te sanotte -- ettehän aikone meitä vielä jättää?» huudahti Jakob
lämpimästi.

»Lokakuun lopussa; eihän siihen enää ole pitkäkään aika»; hän painoi
vaalean päänsä, jossa kiharat kiersivät korvanjuuressa, alas lautasta
kohti.

Alette oli tämän viimeisen keskustelun aikana noussut jotenkin äkkiä.
Hänellähän oli lapset ja aamuaskareet hoidettavina.

»On kai aika pyytää häntä jäämään meille talveksikin», lausui Jakob
tultuaan hänen perästään makuukamariin.

»Ja onhan onni, että meillä on hänen apunsa käytettävänä talossa nyt,
kun sinäkin alat olla noin huonossa voimissa» hän jatkoi, kun Alette ei
vastannut.

»Niin, sen kyllä ymmärrän, että sinusta talo tuntuisi merkillisen
tyhjältä ilman häntä», hän vihdoin virkkoi oudon hiljaa; hän ei
kääntänyt päätään Jakobiin päin, järjesteli vain yhä laatikkoon lasten
vaatteita.

»Mitä nyt tuolla taas tarkoitat?» kysyi hän ärtyisästi -- »sen
käytännöllisemmin ei asioita juuri voi järjestää -- hän on ystäväsi,
jonka tunnet perin pohjin ja johon voit luottaa.»

»Niin, sinä olet todellakin huolehtivainen, Jakob -- ainakin siinä
suhteessa»... hän verkalleen vastasi.

»Sinun tähtesi -- tietysti!» --

»Eikö mitä, Jakob!» Hän suoristautui äkkiä ja katsoi Jakobia silmiin --
»et minun, vaan itsesi tähden. Älä vedä suutasi hymyyn -- minä muka olen
mustasukkainen tai kadehdin häntä.»

»Minusta tuntuu, etten ole sanonut mitään, Alette! -- en sanaakaan.»

»Et ole, -- mutta minä tiedän kuitenkin niin erinomaisen hyvin, mitä
ajattelet... Ja sano mitä tahdot, mutta loukkaavaa on vaimon nähdä
toisen anastavan hänen paikkansa miehensä uskottuna.»

»Uskottuna? -- Siksikö, että hän on sukkela ja huvitettu juttelemaan
käytännöllisistä asioista. Ei siis pitäisi seurustella ihmisten kanssa,
jotka ovat hauskoja -- tai sukkelia -- tai huvitettuja jostakin, kun
kerran on naimisissa?»

»Se riippuu kyllä asianhaaroista!»

»Ei, tietysti he kaikki anastavat vaimon paikan; -- vaimon pitää riittää
täyttämään miehen koko näköpiiri, hänen yksin -- muuten hyväinen aika!»

»Sinä tiedät hyvin, Jakob, etten minä sitä tarkoita!»

»Et, tietysti et ... pitää vain karttaa kaikkia niitä, jotka ovat
huvittavia, ymmärrän sen hyvin -- niitä naisia nimittäin! -- Silmälaput
päähän omassa talossaankin!»

»Niin, pilkkaa sinä vaan; -- mutta pyytää häntä jäämään -- vielä
kokonaiseksi talveksi -- minunko?» Hänen kasvonsa hehkuivat ja ääni
vapisi -- »ei, Jakob, sitä minä en tee!»

»Hyväinen aika, rouva! Niinkuin tahdot, ihan miten haluat»...

»En minä ole mustasukkainen» hän purskahti itkemään, -- »olen vain niin
sanomattoman onneton ja olen ollut aina siitä asti, kuin hän tuli
taloon... Et ainoatakaan iltaa sinä minun tähteni ole sisällä, hänen
armostaan vain saan sinut tänne... Ja eilen sinä lähdit ilman muuta ja
jätit minut yksin»...

»Jo riittää, Alette! Olet sanonut ihan tarpeeksi ... olen täydellisesti
tyytyväinen viittauksiisi. -- Tietysti olet erehtynyt perin pohjin,
mutta samapa se... Ja mitä pikemmin sinä kohteliaalla tavalla saat
ystäväsi lähtemään, sitä parempi.

Sano minulle», hän hieman kostonhaluisena kysyi kääntyen ovella --
»vieläkö tämän jälkeen aiot olla hänen kanssaan kirjeenvaihdossa?»



X.


Alkoi nähtävästi vähitellen selvitä, että hyvät ajat olivat tulossa koko
laajalla metsäalueella. Paikkakunnan sanomalehdessä oli tuon tuostakin
puutavarain hintatietoja, jotka osoittivat yhä nousevaa suuntaa.
Pienemmätkin puut, joilla ei ennen mitään arvoa ollut, kannatti nyt
kaataa ja muuttaa rahaksi. Ja neliöpeninkulmittain seisoivat metsät
harjujen rinteillä kasvaen yhtä varmasti kuin omistajan parta ja kantaen
hänelle kultaa joka tuumalta, minkä koko eneni. Pienikin hinnannousu
saattoi kohottaa sen arvoa sadoilla tai tuhansilla talareilla.

Yli talonpoikaistalojen ja kautta koko pienen kaupungin kävi
jonkinlainen huumaus noista rajattomista metsistä, joissa tuhansien
hakkaajain kädet heiluttelivat kirvestä ja jotka tuntemattomina,
mittaamattomina ulottuivat silmänkantamattomiin. Ja humu kuului joelta,
joka aina vain täytensä kuljetti hirsiä tuosta salaperäisestä
kultalasta.

Huhuttiin metsäkauppiaista, ja huhut näyttäytyivät tosiksi. Miehet,
joilla ei vielä eilen ollut penninkään edestä luottoa, olivat nyt
suurtilallisia, taskussa suurnumeroiset pankkikirjat ja hoidossaan
kokonaiset liikeyritykset.

Koko paikkakunta oli vähitellen saanut levottomamman leiman. Siellä
täällä kaupungissa tai pitkin molempia joenrantoja kohosi
vastarakennettuja tai juuri valmistumaisillaan olevia puutaloja, joiden
omistajat panivat pystyyn pienen kauppapuodin tai olutmyymälän tai
työpajan tavallisesti jo ennen kuin talo vielä oli laudoitettu tai
ikkunat valmiit yläkerroksessa, missä rakennustyö vielä oli täydessä
käynnissä.

Pääkadulla näkyi -- paitsi tunnettua korutavara- ja maalaistuotteiden
kauppaa -- kaksi äskenmaalattua taloa, valkoinen ja keltainen, joihin
kumpaiseenkin oli rakennettu yksi kerros lisää ja joiden alakerrassa
suuret uudenaikuiset näyteikkunat komeilivat. Hautuumaan edessä olevalta
aukealta paikalta, joka kulki torin nimellä, olivat muutamat
maaseutulaiset äskettäin ostaneet ison tontin vanhoine taloineen, jotka
he aikoivat repiä alas; -- sanottiin, että aikomus oli rakentaa siihen
hotelli, ja kivijalasta päättäen oli siitä tuleva oikein melkoisen
tilava puupalatsi.

Se seikka, että eräs arkkitehti oli huomannut maksavan vaivaa asettua
asumaan kaupunkiin, todisti, etteivät laajat rakennuspuuhat tulisi tähän
pysähtymään. Ja tuon tuostakin kuuli kerrottavan rakennuksista, jotka
ympäristön tilanomistajat aikoivat joko koroittaa lisäkerroksilla tai
rakentaa uudenaikuiseen tyyliin.

Ja saattoiko löytää parempaa todistusta tällaisen rakennuskuumeen
tarttuvasta voimasta kuin sen, että nyt oli itse opettaja Krabbekin --
s. o. rouva Krabbe -- ruvennut yrittämään, ostanut talonsa viereisen
tontin vanhoine puuhökkeleineen ja alkanut rakentaa ja laajentaa
taloaan.

Alakerrassa asuva asianajaja Mörk se näet tarvitsi tilavamman
huoneiston, muuten heidän olisi täytynyt muuttaa; he olivat jo kauan
asuneet liian ahtaasti. Ei riittänyt enää se, että ulkorakennuksia ja
vaunuvajaa oli laajennettu; itse asuinhuoneisto oli saatava avarammaksi.
He eivät enää voineet kaikessa vaatimattomuudessa sulloa
seurapiirivieraitaan pariin pieneen huoneeseen, ja suorastaan
välttämättömänä täytyi pitää kunnollista vierashuonetta, jossa
saattaisivat palkita sen rakastettavuuden, mitä erinäiset
maaseutututtavat heitä kohtaan osoittivat, -- puhumattakaan siitä, että
he konttorin lisäksi välttämättömästi tarvitsivat etuhuoneen, missä
konttoristi Tobiesenilla olisi pulpettinsa ja paikkansa.

Mörkillä ei enää ollut niinkään pieni talous: kolme palvelustyttöä ja
renki sekä konttorissa yksi, toisinaan kaksikin apulaista.

Paitsi vanhinta, lähes kahdeksanvuotiasta Johan Henrikiä, käveli,
tallusteli ja ryömi huoneissa enemmän tai vähemmän pystysuorassa
asennossa vielä kolme pienempää: Pikkutyttö, Alf ja Viking; -- viimeinen
vasta viime kesästä.

Mutta Alette saattoi aivan huoletta jättää kotinsa päiväksi tai pariksi,
hänen Kareninsa ja hänen luotettava lapsenhoitajansa olivat kuin kaksi
tukipylvästä, ja renki Gudbrand ei koskaan juonut itseään humalaan
paitsi lauantai-iltaisin työn päätyttyä, ja silloin hän aina alkoi kehua
rouvaa.

Ja kohosihan Alette-rouva jotenkin paljon hänen maalaiskokemuspiirinsä
yläpuolelle, kun hän istui turkkiin puettuna leveässä reessä, jota
Gudbrand ajoi, raikkaasti hymyillen ja harson takaa nyökäyttäen päätään
vastaantuleville tuttaville. Alettea ympäröi jonkinlainen ylevä
arvokkuus, joka ikäänkuin huumasi Gudbrandia. Pari kertaa sattui, että
Gudbrand sai pidellä hänen puuhkaansa; siinä oli nenäliina, joka tuoksui
kölninvedeltä -- voi sentään! -- mitenkäs muuten, kun se kerran oli
rouvan.

Rouva Mörkin mielihuvituksia olivat tällaiset ajeluretket, kauniilla
keltaisella hevosella, varsinkin milloin hän voi poiketa sen tai tämän
ystävättären luo ottaakseen hänet mukaansa leveään rekeen. Ja hyvin
käärittyinä he ajoivat kirkkaassa, kylmässä, raikkaassa talvi-ilmassa
läpi kuusimetsän, jossa puut seisoivat oksat lumen peitossa tai täynnä
jääpuikkoja, jotka kimalsivat iltapäiväauringon valaisemina kuin
hopeahetaleinen satumaailma -- poikkesivat kahvia tai teetä juomaan
Storstadiin Böllingien tai Libergiin kapteenin luo, pappilaan,
Böckmaniin tai Sörsäteriin tientarkastajan taloon. Ainahan oli hyvä
pistäytyä Storstadissa tai Libergissa tiedustamassa, mitä huveja
toisella puolen jokea suunniteltiin; saattoi tapahtua, että
heidänpuoleiset enimmäkseen päätettiin juuri tässä leveässä reessä,
jossa rouva Mörk ja jokin toinen rouva istuivat ajelemassa.

Jo aikoja sitten oli Alette päässyt siitä käsityksestä, ettei hän voisi
lähteä kylään ilman Jakobia. Ensiksi oli Jakobilla itsellään aivan
tarpeeksi omia matkoja ja toiseksi ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään
jättää keskellä päivää konttoriaan ja asioitaan, niin kiinni hän niissä
nykyjään oli.

Vähän vaikealta tuntui kyllä riistäytyä irti lapsista. Heikkoudessaan
hän hemmoitteli heitä, ja hänen äidillinen silmänsä löysi aina heistä
itsekustakin ihmeellisiä ominaisuuksia -- neljä itsenäistä eri tahtoa,
jotka oli hoidettava ja kasvatettava.

Mutta nyt he kaikki olivat täydessä leikissä, ja hän riensi pukeutumaan
matkaa varten.

»Jos sinne tulisi muitakin, Jakob, ja minä ehkä jäisin illaksi, tuletko
sinä hakemaan?»

»Sinä arvelet, että sinne ehkä voisi sattua korttiseurakin? Lähetä joka
tapauksessa reki takaisin, niin saamme nähdä.» --

Tämä oli heidän tavallinen sopimuksensa, ja silloin tällöin sattuikin,
että hän tuli. Muuten oli korttipöytä, jos hän sitä halusi, lähempänä
hotellissa, josta monien paikkakunnalla liikkuvain matkustajain takia
oli tullut jonkinlainen pieni pörssi.

Konttoriapulaisen avulla sujui työ nykyjään yhtä helposti kuin se näinä
erinomaisina aikoina tuotti tuloja. Konttorista oli tullut kuin
itsestäänkäypä kone, joka, ei kaivannut muuta kuin vähän silmälläpitoa.
Mikä kerran oli ollut kovaa ponnistusta, se oli nyt muuttunut
tottumukseksi, melkeinpä tympäiseväksi taituruudeksi.

E--ei, aikaa hänellä kyllä oli; hän oli myöskin alkanut lihota ja näytti
leveämmältä. Entisen tarmon kärki oli ikäänkuin, tylpennyt, ja milloin
hän ei vieraiden tai liiketuttavainsa parissa säilyttänyt entistä
terävyyttään ja vilkkauttaan, oli hänen kasvoissaan jonkinlainen
ikävystyneen ilme, joka helposti muuttui kärtyisäksi. Alette huomasi,
että hän saattoi vähimmästäkin joutua pois tasapainostaan; tuskin mitään
tarvitsi kotona tapahtua, ennenkuin myrsky jo nousi, ja siksi Alette
olikin viime aikoina oppinut hyvin varovaiseksi.

-- -- »Jörgen Berven tulee metsistään meille tänään, Alette!» sanoi
Jakob eräänä aamuna tullessaan kirje kädessä makuukamarin kynnykselle.
»Hän viipyy pari päivää. Anna palvelijan järjestää vierashuone kuntoon.»

Ääni kuulosti kärsimättömältä. Hänen kulkiessaan salin läpi oli lasten
leikkikaluja ympäri lattiaa, ja makuuhuoneessa istui Alette, vasta
nousseena, puoleksipukeutuneena, peilin edessä kähertämässä tukkaansa
pihdeillä, joita hän kuumensi vieressä olevalla väkiviinalämmittäjällä;
pari lapsista juoksenteli leikkien hänen ympärillään.

... »Tänäänkö?» hän kääntyi äkisti, mikäli käherryspihdeiltään; saattoi,
ja katsoi Jakobiin yöröijynsä hihan yli. »Kyllä hän aina osaakin tulla
sopimattomaan aikaan -- juuri kuin olemme kutsutut Böllingeille
illaksi.»

Hän jatkoi kähertämistään.

»Sille ei mahda mitään!» sanoi Jakob olkapäitään kohauttaen, kun ei sen
enempää kuulunut. Alette istui paikallaan tuuhean tukkansa sisässä.

»Tietysti meidän on jäätävä kotiin»... Hän katsahti äkkiä Jakobiin päin.
»Hyvä ystävä, ethän sinä vain istuudu tuolille, jossa on minun
kureliivini... Se on kyllä vähän ikävää, he pyysivät meitä ihan varmasti
vastaamaan, tulisimmeko tänä iltana -- niin että kyllä tämä tulee
näyttämään hyvin omituiselta -- ehkä panevat ihan pahaksi.»

»Ei, ei, mene sinä vaan. Me tulemme Jörgenin kanssa niin erinomaisen
hyvin toimeen täällä, me kaksi.» Hänen äänessään tuntui katkera sävy.

»Lähteäkö, minä? Kyllä sinä tiedät hyvin, etten minä sitä tee, Jakob...
Mutta olet niin kovin arka heti, milloin luulet minun vähänkin kajoavan
tuohon verrattomaan Berveniin.»

-- »Hm!»... Hän jäi katselemaan Aletten käsivarsien sulavia liikkeitä.
»Sinulla on niin kaunis tukka», -- hän tarttui kädellään siihen.

»Rakas ystävä, älä koske!» Alette vetäytyi kärsimättömänä syrjään,
peläten tukkalaitteensa pilallemenemistä.

»No, no, en sitten vaivaa sinua.»

... »Mutta me kai voisimme ottaa hänet mukaamme, vai mitä?» arveli
Letta. »Vaikka sen minä sanon, että kyllä näyttää sangen vaativaiselta,
kun mies kulkee tuolla tavoin aina vain matkavaatteissa eikä ota edes
vieraspukua mukaansa.»

»Kun saattaa vetää viisikolmattatuhatta kruunua jokaisesta taskustaan,
käyvät nuo harmaat housut aina koko lailla siedettäviksi. Mutta sinä et
kärsi häntä oikeastaan missään puvussa, siinä on koko asia.»

»Minä vakuutan, etten mitään sen mieluummin näkisi kuin että sinulla on
joku, jonka kanssa jutella, Jakob -- tiedän sinun sitten ainakin olevan
tyytyväisen. Mutta nyt saat mennä, ystäväni», kehoitti hän häntä --
»vierashuone kyllä tulee kuntoon.»

Jakob lähti jotenkin nopeasti saliin ja jäi ikkunan luo seisomaan.

... Hän istuu tuolla sisällä eikä aavista, että hän olisi voinut tehdä
minut ilosta ihan hulluksi, kun vain olisi kietonut minut tukkaansa.
Mutta sellaiset lapsellisuudet olemme tietysti jo jättäneet taaksemme
... ja hänen päässään on tietysti niin paljon muuta, ettei tilaa liikene
minulla... Lapset ... seuraelämä ... vieraat ja kaikenlaista muuta --
koti-oloissa olemme sitten vain *me itse*. -- Ei siitä sen enempää!...

»Karen!» hän huusi temmaten auki kyökinoven -- »korjaa pois lasten
romut.»

       *       *       *       *       *

Oli aina todellinen -- hiukan katkeransekainen -- virkistys Jakobille
nähdä Alette tuolla tavoin hienona, seurustelupukuun puettuna, koko
olento jännitettynä odotuksesta; -- se oli paraatinäytäntö, joka sekä
kiihoitti että hermostutti häntä enemmän kuin Alette aavisti.

Ja tänä iltana näyttäytyessään konttorissa ilmoittaakseen Bervenille ja
miehelleen, että nyt hän on valmis -- heidän oli määrä kaikkien kolmen
lähteä Böllingille -- Alette oli viehättävämpi kuin milloinkaan.

Berveniä huvitti tarkata häntä tuolla kutsuissa. Siellä vasta, noin
vieraisilla ollessaan, hän oli oikeassa olossaan, ikäänkuin kasvanut
joksikin muuksi kuin minä hän kotona puoleksi välinpitämättömänä
liikkui.

... Hänellä oli erikoinen, Berven olisi melkein sanonut keimaileva tapa
ottaa askelet, mikä johtui selän suoruudesta ja teki hänen käyntinsä
omituisen viehättäväksi.

Mitä ... eihän hän nyt toki Jakobille veikistelle? Hän kulki todellakin
hänen ohitsensa pari kertaa kuin sattumalta, vähän matkan päästä,
ikäänkuin hän olisi laskenut tekemänsä vaikutuksen. Saattoi hyvinkin
olla tuollainen naistemppu. Tämä oli joka tapauksessa hieman
salaperäistä, sitä sieti vähän aprikoida... Ei, mutta ... hm, hm!...
keimailla Jakobille!... Haluaa musertaa seuraelämässä miehensä niin,
että tämä muistaa sen vielä kotonakin, kun hän kulkee aamuröijyssä tai
antaa miehen odottaa ruokaa, kunnes itsekukin lapsista on saanut
tahtonsa täytetyksi...

-- -- Niin kaunis ja miellyttävä ja vilkas vaimo, joka epäilemättä on
horjumattomasti kiintynyt mieheensä ja lapsiinsa, -- jos tässä
puutteellisessa maailmassa todellakin on olemassa kadehdittavan
onnellisia avioliittoja, niin on varmaan Mörkin yksi sellainen!

Tällainen alkoi muodostua pysyväiseksi kohteliaisuudeksi, missä tämä
rakastettu pari liikkuikin, ja kaikessa vaatimattomuudessaan oli heidän
itsensä kummankin myönnettävä, etteivät he tietäneet mitään syytä
kieltää sen todenperäisyyttä.

Joskin kaikki olivat päässeet eittämättömän yksimielisiksi tästä
paikkakunnan onnellisesta tosiasiasta, oli sen sijaan Jörgen Berven
käydessään tuon tuostakin ystävänsä kotona tehnyt sen huomion, että
kyllä siinä sentään saattoi olla erinäisiä varjopuolia.

Hän oli nyt kerta kaikkiaan epäilijä ja väitti, että avioliittojen laita
oli sama kuin kauppaliikkeittenkin. Vararikko tulee näkyviin vasta
silloin, kuin sen *täytyy*, Annapa vain pulan tulla; -- eikä kuitenkaan
enimmistä aviohaaksirikoista syrjäiset saa mitään tietää, sillä ne
päättyvät useammin kuin missään muualla kahdenkymmenenviiden,
viidentoista tai viiden prosentin sopimukseen -- suostutaan elämään niin
hyvin kuin on mahdollista ja sietämään toisiaan -- lasten ja sukulaisten
ja häpeän välttämisen vuoksi tietysti! Jokaisen varsinaiseen eroon
päättyvän avioliittovararikon osalle tulee kymmenen tällaista
järjestelyä ... tai, änkytti Berven, hunnutusta, jos niin tahdotte; se
on niin peräti kuollutta kaikki tyyni!...

Jörgen Bervenin suuri elämänvaikutelma oli, että hänen vanhempainsa
välit olivat hänelle avanneet tuollaisen kalkitun haudan. Hän oli
lapsena luottanut vanhempiensa väliseen rakkauteen niin varmasti kuin
siihen maahan, jolla hän seisoi, uskonut siihen kuin Jumalaan -- -- ja
sittenkin oli eräänä päivänä maa murtunut hänen jalkojensa alta.

Ystävänsä suhdetta hän erityisellä harrastuksella seurasi. Se näytti
todellakin alussa poikkeukselta. Kaikenlaisten pikku seikkojen johdosta,
joita saattoi sattua hänen siellä ollessaan, hän kuitenkin vähitellen
oli alkanut tehdä johtopäätöksiä -- omaksi opikseen -- että oli sentään
paljon tinkimisen varaa mitä tämän suhteen ihanteelliseen
täydellisyyteen tuli.



XI.


Johan Henrik tallusteli kouluun joka aamu. Hänen eli oltava siellä
täsmälleen kello kahdeksan, ja tämä tuotti äidille paljon puuhaa. Ensin
oli pojan pukeuduttava ja syötävä ja sitten tuli tarkkaan katsoa, että
kirjalaukussa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, niin ettei häneltä,
poloiselta! mitään unohtuisi, -- ja sitten, että hänellä oli nenäliina
taskussaan.

Yksitoistavuotias poika lähetettiin liikkeelle kuin mikäkin keilakuula
äidin käden viskaamana ja hänen suojelevan silmänsä seuraamana
makuuhuoneesta alkaen läpi eteisen ja portaita alas aina siihen asti,
missä hän katosi kadunkulmauksessa. Muuten tuntui äidistä
rauhoittavalta, että poika oli joutunut yhtä luokkaa alemmaksi kuin
mihin hän ikänsä puolesta olisi kuulunut; useammat oppilaat näet olivat
häntä nuorempia, niin että liikarasittumisen vaara siten oli pienempi.

Vanhempien välillä oli ollut kova ottelu siitä, minkä ikäisenä poika oli
pantava kouluun. Alette oli lukenut, ettei mikään ollut sen
vahingollisempaa aivojen kehitykselle kuin koulutyön aloittaminen liian
aikaisin, jopa että sitä ei oikeastaan voinut aloittaa tarpeeksi
myöhään; -- ja Jakob, jolla oli niin paljon muuta ajateltavaa ja joka
oli vielä tähän asti tottunut jättämään koko lastenhoidon äidin
huostaan, antoi myöten kotirauhan takia, kunnes hän eräänä kauniina
päivänä tuli tehneeksi sen huomion, että Johan Henrik kävi kahdeksatta
vuottaan eikä osannut muuta kuin äidin johdolla lukea sisältä aapista
sekä kirjoittaa numerot.

Tämä aiheutti äkillisen voimatoimenpiteen Jakobin puolelta. Välittämättä
vähääkään siitä, ettei ollut lukukauden alku eikä edes viikon
ensimmäinen päivä hän ilman muuta tarttui poikaa kädestä ja itse vei
hänet sinne, josta oli tuleva hänen vastainen jokapäiväinen
pakkopaikkansa.

Yhtämittaisen penkinpainamisen ansiosta Johan Henrik oli päässyt
etenemään kolmannelle luokalle, kun taas kolme vuotta nuorempi Alf
vietti verraten huolettomia päiviä koulun alimmalla.

Mutta sitten tuli tuo kysymys läksyistä, joilla koulu armottomasti
rasitti lapsien aivoja. Se käy joka tapauksessa esiin todistuksista, --
siihen katkaisi Alette aina hänen ja isän vähänkin kiihkeähkön
keskustelun siitä, että pojan oli vaikea selviytyä kotitöistä, --
toisethan olivat pienestä pitäen tottuneet lukemaan ja muistamaan! --
Sitäpaitsi Johan Henrikillä oli kylläkin omintakeisia päähänpistoja --
ei katsonut asioita niinkuin kaikki muut... Jakob olisi ihmetellyt hänen
luontonsa erikoisuutta, -- jos hänellä yleensä olisi ollut hiukankaan
aikaa huolehtia lapsistaan ja oppia heidät tuntemaan!

Jakobinkin mielestä oli juuri todistusten perusteella johtopäätökset
tehtävä. Poika tuli kotiin, viskasi lakin vaaleatukkaisesta päästään
johonkin nurkkaan ja jätti kirjalaukun minne sattui. Vähääkään käsitystä
siitä, että todistuskirjan sisällys ehkä siveellisesti saattoi lisätä
kirjalaukun painoa, ei ollut huomattavissa eikä tämä ollutkaan tarpeen
niin kauan kuin äiti joka lauantai pikku seikkoja lähemmin tutkimatta
varusti kirjan sanalla: »Näytetty.»

Mutta kun Jakob eräänä päivänä pääsi selville siitä, mihin tämä pojan
onnellinen tyytyväisyys perustui, ja huomasi, että hänen edistyksensä
oli pitkin matkaa arvosteltuna nelosilla ja viitosilla, muuttui yhdellä
kertaa tämä entinen mukava olo.

Johan Henrik toi eräänä lauantaina koulusta viitosen maantiedossa ja
toisen uskonnossa.

... Se tuli siitä, -- selitti hän konttorissa, että häneltä oli kartta
hukkunut ja hänen oli täytynyt lukea läksynsä ilman sitä eilen illalla,
ja uskonnossa taas hänen oli ollut mahdoton saada selville, mitä heillä
oli läksynä...

»Siinä sinä sen kuulet, Jakob, se ei ole pojan syy, hän ei voinut sille
mitään.»

»Ei, ei -- mene sinä vaan, äiti!»

»Ja eilinen muistutus kirjoituksesta?»

Hänellä oli ollut niin huono kynä, siitä se tuli --

»Entä kuutonen historiassa?»

»Minä en tietänyt, että meillä oli historiaa, minä luulin --»

»No niin» -- sanoi isä leppeästi. --

»Ja tuo seuraava viitonen, taas maantiedossa? On kai siihenkin jokin
syy?»

»Niin, se, tuli taas siitä,» hän jatkoi rohkeasti, »että ... että»...

»Kuulehan nyt poikaseni, kaikki nuo selitykset -- muuttavatko ne sinusta
millään tavoin viitosiasi ja kuutosiasi? Jos sinä putoat jokeen tai
vierit portaita alas ja loukkaat itseäsi, auttaako sinua, jos voit
kertoa, mistä se johtui?

Ymmärrätkö!... Ja kun minun nyt täytyy rangaista sinua, ei asia käy
paremmaksi silti, että kerrot, mistä se johtui. Viitonen on viitonen ja
selkäsauna on selkäsauna, se ei sokeroimalla parane. Ja jos niitä
viitosia karttuu viikossa liiaksi, niin käy sinun ensi lauantaina yhtä
huonosti kuin tänäänkin!» -- --

»Alette rakas, käsitäthän toki, että juuri nuo tekosyyt meidän on
kitkettävä pois pojasta -- johtuivatpa ne sitten mistä tahansa» -- sanoi
Jakob perästäpäin koettaessaan saada vaimonsa vakuutetuksi.

Mutta näytti siltä kuin hänen yrityksensä eivät millään muotoa ottaisi
onnistuakseen; juuri nuo tekosyyt liikuttivat äidin sydäntä. Syvästi
loukkaantuneena hän väitti, että oli sydämetöntä ja väärin rangaista
poikaa ottamatta ollenkaan huomioon, mitä hänellä saattoi olla
puolustuksekseen sanottavaa -- eikä sitä tee kukaan muu isä kuin
sellainen, joka tuli kuin vieras lastensa luo suoraan liikeasioidensa
keskeltä. Hän, Alette, ei ollut tottunut käsittelemään heitä noin
kylmästi, ikäänkuin painon ja mitan mukaan.

Jakobissa heräsi kiusallinen tunne, että Alette lapsirakkautensa
turvassa ikäänkuin varustihen häntä vastaan; hänhän nousi suorastaan
intohimoisesti miestään vastustamaan, ikäänkuin Jakob olisi olemassa
vain hänen ja lasten nujertamista varten...

Oliko hän narri vai mikä?... Keskellä Aletten kuohuvia
tunteenpurkauksia, hänen syyttäessään häntä kovuudesta ja
sydämettömyydestä -- joka ei edes nyt, kun poika itkien tyrski
viereisessä huoneessa, taipunut myöntämään, että hän oli väärässä; --
kun Aletten huulet vapisivat ja hän katsoi mieheensä melkein kuin tämä
olisi rangaissut häntä eikä poikaa, -- seisoi Jakob koettaen hänen
säihkyvistä silmistään, hänen kauniilta, vihaisilta huuliltaan etsiä ja
sisäisesti miltei kerjätä, että hänen hyvästä rakkaasta sydämestään
pääsisi näköisälle edes pieni lämmin pilkahdus, muistuttaen siitä, että
lopulti he kaksi sittenkin olivat toisilleen kaikki kaikessa.

Mutta hän näki edessään äidin täydessä hehkussa; Jakob oli vain
tarvekalu, jota ei voinut ajatella intohimoisten värähdysten yhteydessä.
Kodin uusi tuli oli lapset; *hän* oli siirretty arkiromuihin! Mitään
muuta ajatusta ei Aletten otsalta saattanut lukea, sehän oli niin
itsestään selvää!

Niin he olivat vastatusten -- kummallakin omat velvollisuutensa lapsia
ja kotia kohtaan. Ei säkenettäkään entistä lempeä! -- --

Kehto, joka ensin oli alkanut keinua juhlamielisesti kuin rakkauden uusi
korkea veisu, oli ruvennut narisemaan kuivasti, jokapäiväisesti...

Ja kuitenkin, -- työteliäimpinä, väsyttävinä tunteina tai hetkinä,
jolloin ajatukset askaroivat mahdollisimman kaukana, saattoi hänet
yht'äkkiä vallata haaveksuva mieliala; Letan ääni saada niin liikuttavan
rakkaan sävyn, että hänen suorastaan täytyi hiipiä kuuntelemaan, eikö se
toistuisi; keskellä painostavaa väsymystä hänen hahmonsa vilahtaa
sellaisena, joka toi muistoja ja sydämeen menneiden päiväin huumaavan
kaipauksen. -- Mutta Aletten omien asioiden täyttämä mieli ja silmät
epäsivät, tekivät mahdottomaksi tavoittaa häntä, välinpitämättömyyttä
itseään...

Eikä hän kuitenkaan muuta voinut! Seisoessaan siinä hänen kiihkeitten
syytöstensä esineenä Jakob yht'äkkiä kiersi hurjan rajusti käsivartensa
hänen ympärilleen, veti hänet puoleensa ja suuteli.

Se tuli niin yllättävänä ja Aletten kasvoissa kuvastui semmoinen
hämmästys, että Jakob riensi pois huoneesta. Hän tempasi auki konttorin
oven... Hän istui tuijottaen lattiaan, katsoi ja mietti ja havaitsi,
että menee päin mäntyyn... Hän raastoi ja uhrautui Aletten ja kodin
hyväksi -- eikö hänkin saattanut odottaa jotakin...

Lopuksi hän painui mielentilaan, joka oli ollut hänelle vieras monta
vuotta -- hän itki...

Mutta riitakysymykseen se vaikutti merkillisesti. Ei sanaakaan enää
Johan Henrikistä -- ja pojalle vain sävyisiä kehoituksia. Isähän
tarkoitti vain hyvää...

Näytti siltä kuin Aletten silmiin olisi vilahtanut yhtä ja toista.

Tuo äkillinen purkaus oli todella saattanut hänet ymmälle. Jotakin
tavatonta oli hänestä lähtenyt. -- Se ei ollut vain hurja päähänpisto;
jotakin sydäntävihlovaa, mitä Jakob ei saanut sanoin ilmaistuksi, paloi
hänen silmissään; Alette näki tuon ihmeen edessään ja hänen tuli häntä
sääli -- ja hän ilostui...

Jakobin astuessa sisään oli illallispöytä huolellisesti katettu, tee
höyrysi lämpimänä ja hautuneena ja kaikki oli ihan valmista. Lapset oli
hiljakseen toimitettu pois tieltä, etteivät häiritsisi isää -- uuni
hehkui lämpimänä, lamppu oli sytytetty ja Alette hääri toimeliaana hänen
ympärillään.

Hän pani ruokaa hänen lautaselleen, oli muistanut tuoda pöytään tähteet
eilisestä, vieraita varten valmistetusta ruokalajista, josta Jakob
erityisesti piti, ja jutteli vain kaikenlaisia hauskoja pikku asioita.

Hän oli melkein nöyrä huolenpidossaan. Ja kun lapset tulivat sisään
toinen toisensa jälkeen toivottamaan hyvää yötä, sanoi hän tulonsa
heidän luokseen riippuvan siitä, lähteekö isä takaisin työhön vai jääkö
hän saliin istumaan.

Jakobia liikutti kummallisesti vaimonsa hellyys, joka ilmeni hänen
olennostaan selvemmin kuin jos hän olisi sen sanoin ilmaissut.

Ja kun hän kerran sattumalta kulki Jakobin ohi tämän istuessa
keinutuolissa koettaen kiinnittää kaiken huomionsa sanomalehteen,
tarttui Jakob äkkiä häntä käsivarteen ja veti hänet luokseen.

»Voi!» puhkesi hän hiljaa sanomaan laskien Aletten käden otsalleen --
»kuinka minä välisti kaipaan, kaipaan niin uskomattomasti edes yhtä
ainoaa hellää sanaa»...

»Minähän en koskaan tiedä, mitä sinä milloinkin ajattelet -- sinulla on
mielessäsi metsät ja oikeusasiat... Jos tietäisin, että ajattelet minua,
niin saat uskoa... En käsitä, Jakob, että saatat olla noin kovin
lapsellinen»...

Aikaisemmin päivällä Jakob oli kyyneliä vuodattanut, nyt lepäsi Alette
itkien hänen rinnallaan. -- Heistä tuntui, että he olivat löytäneet
toisensa uudelleen tänä iltana. --

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Tämän selvityksen jälkeen oli heidän suhteensa muuttunut ihan
toisenlaiseksi ja lämpimäksi. Sen he molemmat tunsivat.

Olihan selvä, että siinä vaadittiin vähän sovittelemista, vähän
myöntymistä kummaltakin puolen. Mutta he taipuivat siihen niin
mielellään!

Jakobilla oli nyt usein aikaa lähteä vaimonsa kanssa ajelemaan, -- he
olivat molemmat nykyjään niin virkeät ja iloiset ja Alette entistään
kauniimpi, posket raikkaasta pakkasesta punoittaen. Jakob ehdotti, että
he lähtisivät yhdessä pitemmillekin matkoille -- hän jättäisi vaimonsa
jonkun hyvän tuttavan luo siksi aikaa kuin hän itse kävi asiansa
toimittamassa. Ja pari tällaista matkaa he tekivätkin.

Mutta oli lapsiakin ajateltava; ei elämää kuitenkaan sopinut järjestää
yksin oman huvin kannalta.

Ja jos hänen oli lähdettävä ulos iltaisin ilman Jakobia -- siitäkös
keskustelua ja sovittelua syntyi! Alette ei millään ehdolla tahtonut, ja
Jakobin oli kerta toisensa jälkeen vakuutettava, että hänen täytyi
kuitenkin istua työnsä ääressä myöhään iltaan asti, niin että oli
yhdentekevä, oliko Letta kotona vai ei.



XII.


Kesäinen aurinko paistoi pelloille ja niityille. Mutta kuivuiko olki vai
tuliko satoa -- se kysymys oli monin paikoin vain sivuseikka.

Pääasia oli metsä ... metsä...

Puiden latvat kummittelivat kaikkien mielikuvituksessa, niiden humu
täytti ilman, ne panivat veren levottomaan liikkeeseen. Metsällä
keinoteltiin, metsäasioissa matkusteltiin, ja metsän takia lähti maamies
liikkeelle, kauroilla syötetty hevonen kääsien edessä, jättäen talon
työt vaimon tai täyskasvuisen pojan hoitoon, pojan, joka maleskeli
kotona, morkkasi maatyötä raskaaksi ja mietiskeli vain, miten hän itse
pääsisi metsäkauppoihin käsiksi.

Ei ollut helppo arvata, miten suuri oli niiden omaisuus, jotka nyt
omistivat metsää.

Puutavarain hinnat olivat yhä nousseet ja niiden mukana maatilojen arvo.
Toinen huomiotaherättävä kauppa toisensa jälkeen päätettiin ja siirtyi
usein heti kolmannelle miehelle tuhansiin nousevalla voitolla.

Oli jo kauan tuntunut siltä, kuin kiinteä maa alkaisi liikkua. Maatilat,
jotka olivat perintönä kulkenut isältä pojalle, siirtyivät nyt kädestä
käteen kuin panokset pelipöydällä, ja metsät vaihtoivat omistajaa miltei
yhtä nopeasti kuin siinä joululeikissä, jonka nimenä on »paikanvaihto.»

Ja kerta toisensa jälkeen todettiin viimeinen kauppa parhaimmaksi. Mikä
keväällä oli näyttänyt uhkapeliltä, se osoittautui syksyllä
pilkkahinnalla tehdyksi kaupaksi. Metsänomistajilla itsellään ei ollut
mitään käsitystä siitä, mitä rikkauksia heidän metsissään piili,
sanottiin.

Ja Jakobin konttorissa ja hänen välityksellään päätettiin monen monta
tuollaista kauppaa, joista kaikista hän nosti tuntuvat palkkiot.

Jakob Mörkistä oli tulemassa varakas mies. Oikeusasioittensa ja monien
liikesuhteittensa kautta hän oli hankkinut itselleen laajan kokemuksen
metsäkauppojen mahdollisuuksista eikä häneltä suinkaan puuttunut
tilaisuutta sijoittaa rahojaan milloin mihinkin hyvään yritykseen. Ja
jos olisi laskenut yhteen kaikki ne metsäpalstat, jotka hän sen silloin
tuon tällöin oli ostanut tai joissa hän oli osakkaana, olisi tulos ollut
se, että hän oli seudun melko suuria tilanomistajia. Tämä aiheutti
tiheään matkoja, paljon liikehommaa ja yllin kyllin ajattelemista.

Johan Henrikin ja Alfin ei enää tarvinnut pelätä, että isä tarkastaisi
todistuskirjoja useammin kuin kerran kuukaudessa, ja silloin he menivät
-- niin moitti häntä Alette -- kuin mestauslavalle. Vai olivatko
kertaakaan käyneet hänen luonaan, ilman että siitä oli surua koitunut?

»Kenelle, Alette? -- lapsilleko vai minulle? Nähdä noitten pitkien
poikien säännöllisesti koristavan luokan alinta penkkiä?... Pahinta
tässä on, etten minä *aina* lauantaisin tarkasta heidän todistuksiaan,
vaan sinä, Alette! He vetävät sinua nenästä, minä näen sen selvästi ...
mutta minulla ei ole aikaa puuttua siihen.»

»Pidät ainakin huolta siitä, että he oppivat sinua rakastamaani»

»Minun on joka tapauksessa katsottava, että minä rakastan heitä...
Siksi, että sinä olet heille liian hyvä viikon kuutena päivänä, on minun
käytettävä keppiä seitsemäntenä. Ja kun se tapahtuu vain joka neljäntenä
lauantaina, kerääntyy tilitettävää sitä enemmän. Alf raaputtaa pois
arvosanansa -- seisoo edessäni peloissaan sinisine, silmineen, pitkine
kauloineen ja vaaleine kutreineen -- sinun kuvasi ilmi elävänä, kun olit
seitsemän- kahdeksantoista vuotta vanha. -- Ja sitten tuntea, miten hän
ihan vapisee käsissäni -- se on totisesti kuin pyövelintyötä, sen sanon
sinulle! No, enemmän minä tyhjää läimäytän kuin lyön.»

Kuri Jakob oli usein poissa kotoa ja sillävälin kovin kiinni
konttoritöissään, sai hänen osuutensa ja valvontansa lasten
kasvatuksessa lähinnä vain ukkosilman luonteen. Hän raivosi hetken, ja
sitten oli tyyntä pitkän aikaa. Heti jälkeenpäin hän istui syventyneenä
työhönsä, mielessä korkeintaan jonkinlainen tyydytyksen tunne siitä,
että hän ehkä oli saanut asiat kääntymään paremmalle tolalle. Kun hän
sekaantui niihin, oli se toki tapahtuva voimakkaasti.

Nämä hänen isällisyytensä ilmaukset, jotka purkautuivat konttorissa tai
sen ulkopuolella, vaikuttivat puoleksi tuskan tavoin koko taloon. Se
väikkyi poikien ilmeessä, kun isä joskus silitteli milloin yhden milloin
toisen pojan tukkaa kysyen, miten tänään oli koulussa käynyt. Mieli
keveni, kun hän taas lähti.

Ja Alette oli häntä kohtaan ikäänkuin alituisella puolustuskannalla, --
yhtä varuillaan ja valmis peittämään sitä, mikä voisi Jakobia suututtaa,
kuin harras avaamaan hänen silmänsä huomaamaan niitä erilaisia
merkittäviä ominaisuuksia, jotka rupesivat yhä selvemmin ilmenemään
heissä kussakin.

On uskomatonta, miten helposti lapsen mieli voi murtua!... »Älä peloita
Alfia! Hän on niin kummallinen, hän saattaa iltapäivin istua monet
puolet tunnit pianon ääressä läksykirja nuottitelineellä ja vain silloin
tällöin lyöden muutamia ääniä. Nyt hän on tehnyt kokonaisen sävelmän,
kuuletko... Ja etkö näe, että Johan Henrikissä on jotakin älykästä;
mutta hän ei opi muuta kuin sitä, mihin hänellä on halua. Pakolla ei
hänestä mitään saa»...

Ja täytyihän Jakobin myöntää, että vaikka hänen lapsensa eivät koulussa
olleet sankareita, oli toiselta puolen aika ihmeellistä, miten he, --
vieläpä nuorinkin, Viking -- ymmärsivät käyttäytyä. Alettella oli
tosiaan suorastaan kyky istuttaa heihin miellyttävä ja säädyllinen
käytöstapa.

Kun heille tuli vieraita, seisoi tuo pitkä, kookas Johan Henrik
eteisessä, tumma tukka lyhyeksi leikattuna ja somat kasvonsa
veitikkamaisina, kumarsi, auttoi vierailta päällysvaatteet, kantoi
tuolit ja haki kullekin mitä hän tarvitsi, yhtä maailmanmiehisenä ja
tarkkaavaisena kuin tottunut kavaljeeri.

Ja kun hän sitten seisoi tuolin takana ja hymy huulillaan lausui
Vesselin »Koiranmurhan» tai »Talonpojan rengin nimeltä Hannu», niitti
hän kättentaputuksia kuin paraskin näyttelijä, joutumatta silti
vähääkään hämilleen.

Hillityllä olennollaan veti Alf puoleensa yhtä suuresti, lian pujahti
naisten väliin ja seisoi aina jonkun vieressä tuttavallisesti
juttelemassa. Häntä ei tarvinnut pakottaa, vaikka saattoi panna
merkille, miten kalpean, hennon pojan kaulassa valtimo tykytti, kun
hänen tuli esittää se pieni pätkä, jonka hän itse oli säveltänyt, tai
soittaa jotakin oppimaansa.

Ja pikku tyttö! -- yksitoistavuotias vaaleatukkainen Elisabet --
juoksenteli edestakaisin Krabben portaissa. Hän oli jo ollessaan aivan
pieni liittynyt opettaja Krabbeen tai oikeastaan Krabbe häneen.

Ja varma oli, että milloin ilma tuntui vähänkin painostavalta tai
levottomalta -- joko sitten oli erimielisyyttä vanhempien välillä tai
pojille läheni tilinteon hetki --, pujahti hänen lyhythameinen olentonsa
paksuine palmikkoineen Krabben ovesta sisään. Hän istui aluksi vaiti
kuin kana, joka kyköttää orrella, ja kuunteli pelon alaisena, kunnes
Krabbe alkoi kertoa ja sai hänen huomionsa käännetyksi toisaalle.

Hän toi sieltä muassaan kaikenlaisia tiedonmurusia, joita hänen oli
kaikkea muuta kuin helppo selvittää veljilleen, jotka eivät olleet
erikoisen otollisia ymmärtämään häntä, vaan nauroivat ja pilkkasivat
Krabben omituisuuksia. Krabbe ja hänen olentonsa oli alati koulupoikien
sukkeluuksien maalitauluna -- vaikka hän toiselta puolen oli opettajista
se, jonka suola hänen erittäin säännöttömän opetustapansa ohella sekä
höysti heidän olonsa koulussa että avasi heidän silmänsä.

Pikku Elisabet saattoi lukea läksynsä ja oleskella tuolla yläkerroksessa
kaiket iltapäivät, ja Alette oli levollinen siinä suhteessa, sillä tytön
arvostelukirjan, jonka hän toi Bangin tyttökoulusta, olisi voinut,
niinkuin Jakob sanoi, hyvin jakaa molempia veljiä kohti.

Vanhemmat tiesivät aina, mistä hän oli löydettävissä.

Yläkerros tarjosi hänen mielikuvitukselleen erinomaisen vaihtelevaa ja
monipuolista askarrusta, siellä oli -- rouva Krabben kyökkiä
lukuunottamattakaan -- kuvitettuja kirjoja, raskas punainen magneetti,
mikroskooppilasi ja erinäisiä pikku koneita fysikaalisia kokeita varten.
Ja suuren viheriän kirjoituspöydän alla oli yllin kyllin tilaa hyllyille
ja nukkekaapille.

Itse istui Krabbe mielellään kumarassa uunin vieressä katsellen tyttöä
tämän leikkiessä tai selaillessa hänen kirjojaan ja suurta kuvitettua
mytologiaansa.

... »Tiedätkö, sehän se teki jumalat niin säteilevän iloisiksi; heissä
oli niin paljon eloa, että he voivat riemuita ja iloita koko maailman
kanssa... Ja kun ihmiset surevat, niin ettei heistä aurinkokaan enää
näytä paistavan heidän päälleen, niin johtuu se siitä, etteivät he jaksa
elää elämän mukana.»

»Pai pa--ai»... hän sanoi katsellen sormiensa lävitse puoleksi
umpeenpainunein silmin... »Kun kenen elämä on vain kuihtunut oksa; -- ja
kun hän on tehnyt sen suuren, suuren keksinnön, mitä eläminen merkitsee,
-- niin voi hänellä sittenkin olla jäljellä jonkinlainen puolielämä, ilo
siitä, että joku toinen saa elää. Se on kuin pieni viheriä lehti
paljaassa vesassa!...»

Kun hän sitten käveli edestakaisin lattialla puettuna yönuttuunsa ja
jokin ajatus valtasi hänet, oli hänessä kuvakirjojen villin intiaanin
näköisyyttä. Hän otti lattialla pari haltioituneen ripeätä askelta,
suoristui sitten jonkinlaisella äkkinäisellä liikkeellä ja jäi vihdoin
seisomaan kädet yönutun taskuissa ja nyökäytellen päätään.

Elisabet oli tottunut hänen tapoihinsa. Hän sulautui hänen mielikuviinsa
niinkuin kirjan kuvat.

Kun Elisabet sitten tuli alas yläkerrasta, pistäytyi hän Tobiesenin luo
etumaiseen konttorihuoneeseen katsomaan, olivatko pojat siellä, tai
kerjäämään häneltä lakkaa, kyniä ja kynänvarsia. Tuo pyöreä, paksu
Tobiesen oli kaikkien heidän ystävänsä ja uskottunsa, joka hankki heille
paperia leijoihin ja paperihattuihin, pani kirjoihin päällykset ja
viivoitti heidän vihkonsa ja käden käänteessä laski poikien laskut, niin
ettei heille jäänyt muuta työtä kuin puhtaaksikirjoittaminen.



XIII.


Talvikelin aikana seisoi rautatienasemalla pitkä rivi rekiä kuormaamassa
pianiinoja, peilejä, kuomurekiä ja huonekaluja, joita piirikunnan
kaukaisimmissakin sopissa elävät tilanomistajat olivat tilanneet
pääkaupungista; samppanja ja muut viinit löysivät tiensä kellareihin,
jotka eivät ennen olleet nähneet juuri muuta kuin olutta ja viinaa.
Lakkaamaton tuontitulva rautateitse oli varmin todistus enentyneestä
varallisuudesta, joka vastasi kasvanutta hirsimäärää, minkä joki oli
tänä vuonna kuljettanut alas metsistä.

Tiellä vilisi ajajia, nuorempia ja vanhempia, jotka pää täynnä
kauppasuunnitelmia, leveissä ja kapeissa reissä kiitivät iloista vauhtia
toistensa ohi, pysähtyivät ja tervehtivät, tai käänsivät hevosensa
pihaan pannakseen korttipelin käyntiin ja saadakseen sen varrella
kauppansa päätetyksi.

Ja joulun edellä olivat junat täynnä vieraita, jotka hajosivat ympäri
seudun. Ilma oli täynnä jouluhumua, ylivuotavaa vieraanvaraisuutta, ja
ken jaksoi, olisi saattanut siirtyä kesteistä kesteihin, voi sanoa, yhtä
pitkälle kuin jokivartta riitti. --

-- -- Jakob ja Alette istuivat hyvin käärittyinä leveän reen perässä
lämpimän karhuntaljan alla, virkku, varma hevosensa aisoissa. He olivat
kotimatkalla suurista joulukutsuista ja tanssiaisista, jotka viidentenä
joulupäivänä oli pidetty tohtorin luona Nordsätissä.

Tuuli ujelsi ja lakaisi jäätä, väliin pilkahti levottomalta pilviseltä
yötaivaalta kuutamon häivettä valaisten tuokioksi jokitien
kuusiviittoja. Mutta Jakob oli tottunut ja samoin hänen teräväkenkäinen
hevosensa. Hän olisi hyvin saattanut nukkua ajaessaan; hevonen piti
kyllä tiestä vaarin.

Heidän oli ajettava puolikolmatta peninkulmaa, eivätkä he olleet
vaihtaneet sanaakaan matkan ensimmäisen puoliskon varrella, eivät edes
silloin, kuin Jakob kääri Aletten rekeen; Alette ei liioin ollut
vastannut mitään Jakobin kysyessä, oliko hänen hyvä ja lämmin.

Jakob tunsi koko ajan, ettei Letta kuitenkaan ollut vaipunut unen
suloiseen helmaan; asiaa tarkemmin tutkiessa hän saattoi joistakin
pienistä liikkeistä päästä siitä selville.

Rupesi ikäänkuin käymään hänen hermoilleen; tietenkin taas jokin
oikku... Mutta olkoon... Ei maksa vaivaa siihen sekaantua... Hep!

Ajettiin hyvää vauhtia. Viitat ja puut kiitivät kuunvalossa ohitse tien
kummallakin puolen ja reki hetkahteli silloin tällöin syvennyspaikoissa
tai kun sattui jääpalanen eteen...

»Nyt olemme Rolstadissa, Letta -- ei ole kuin puolisen peninkulmaa
jäljellä!»

»Vai niin»...

»Onko sinun mukava istua? -- Eikö tunnu ahtaalta?»

»Ei, kiitos!» Letta siirtyi vain vielä kauemma.

»Aioin todella olla huomaavainen sinua kohtaan, Letta.»

»Vai niin -- kyllä sinä olet sangen kohtelias mies vaimollesi.»

»Sitä eivät suinkaan kaikki vaimot voi sanoa,» Jakob arveli.

»Sitä minäkin...»

»Olet ollut niin rakastettava koko matkan; olen tuntenut eräänlaista
samansuuntaista liikettä heti kuin olen siirtynyt lähemmäksi. -- Se
mielihyvä on säästetty miehelle rekeen -- tietysti, kun hänellä on
vieraisilla ollut hauska.»

Hän maiskautti hevoselle.

»Enhän minä muuta tahdokaan kuin että sinulla on hauska, Jakob. Mutta on
hiukan merkillistä... Sitä tulee ajatelleeksi...»

»Mitä merkillistä?

»Noo, -- että olet niin hilpeä juuri siinä seurassa, missä neiti Thams
on.»

»Vai niin -- nytkö vasta olet sen keksinyt?»

»Sanon sen itsesi tähden; omasta puolestani en puhu siitä sanaakaan! --
Mutta miltä luulet näyttävän, kun arvossapidetty mies, kuten sinä, tekee
itsensä narriksi nuoren tyttöhäiläkän edessä, tytön, joka vain koettaa
harjaantua mielistelytaidossa... Ja kun näin sinun tosiaan nousevan
pelipöydästä ja antautuvan vakaiseen keskusteluun tuon kutripäisen
pienen kaunottaren kanssa, joka nähtävästi pitää koko maailmaa vain
sokeripalana, mitä nakerrella somilla hampaillaan -- ja joka tänä iltana
on sinusta ja sinun huomaavaisuudestasi tehnyt suorastaan pilkkaa, --
niin minä istuin -- minä vakuutan, en itseni tähden,» hän puhui torjuvan
kylmästi, »näpeissäni ja peläten, että ihmiset kiinnittävät huomiota
sinuun, ja toivoen olevani kaukana, kaukana!»

»Nyt minä en vastaa sinulle mitään, Alette. Mahtanet olla sairas ... tai
nähdä näkyjä.»

»Niin tietysti olen sairas; -- en virka enää sanaakaan siitä. -- Näkyjä,
sanot? -- niin minun täytyy sanoa, että illalla olin suorastaan
pahoinvoipa katsellessani sinua; kasvosi sulivat ihan voiksi ja
hunajaksi istuessasi häntä hakkailemassa -- ja vähän enemmänkin kenties!
-- ihastuksen huumauksessa.»

»Kyllä osaat, saisit hävetä, järkevä ihminen -- saada raivostumisen
puuska siksi, että minä puhelen nuoren tytön kanssa! Jos tahdot tietää,
niin -- hän todellakin huvittaa minua -- ja ajattelen, että Berven saisi
hänestä hyvän vaimon. Niin miellyttävä koko olennoltaan, niin
ehdottomasti suloinen, kasvot eloisat ja mikä vartalo... Ellei Berven
nyt mene naimisiin, niin jää se ainiaaksi tekemättä.»

»Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän -- olet ihastunut.»

»Tiedätkö mitä, Alette!»

»Sanon vain, että pidä sinä huolta ystävästäsi; -- mutta saat antaa
anteeksi, että minä pyydän saada olla näkemättä, miten sinä kaikkien
silmissä teet itsesi narriksi. Sitäpaitsi, -- ole huoletta, Berven näkee
ensi silmäyksellä, että se tyttö ei ole kuin sokerileivos!»

»Niinkö luulet?» -- Jakob hymyili itsekseen hiukan omituisesti.

Alette ymmärsi hyvin, että Jakobilla oli jotakin häijyä mielessä,
sentapaista, ettei häneltä, Alettelta, tai ylipäänsä naisilta ollut
odotettava puolueetonta tuomiota tässä asiassa.

... »Sinusta kai tuntuu, ettei ole paras ystävyydenosoitus, jos neuvoo
toista menemään naimisiin?» kysyi Jakob ivallisesti... »Onhan kukin
kohdaltaan tehnyt kokemuksiaan sen kultalinnun suhteen, jota onneksi
sanotaan! -- Se on kuin tämäniltainen kuutamo» hän mumisi itsekseen...
»koko lailla vaikea huomata. Sitä voisi yhtä hyvin sanoa pimeydeksi...
Hep, hep!»

Hevosen kavioiden kapse kaikui tasaisen voimakkaasti ja säännöllisesti
jäisellä tiellä, ja yhtä mittaa sinkoili eläimen takajaloista jääpalasia
reen suojuslautaa vasten.

»Käännä kaikki hyväksi taas, Letta», Jakob pyysi, käärien taljaa
paremmin hänen ympärilleen.

»En muuta tiedä kuin että minun puoleltani on kaikki ollut hyvin koko
ajan.»

»Niin, niin... Minusta ei meidän pitäisi ruveta kiusaamaan toisiamme
näin turhan takia. Meillä ei ole huolta minkäänlaista, jollemme sitä
itse hanki... Etkö myönnä, että olomme on kylläkin hyvä ...
inhimillisesti katsottuna... Hyvältä tuntuu päästä taas kotiin ja omaan
sänkyynsä», sanoi hän haukotellen.



XIV.


Ettäkö Johan Henrik saisi reput ylioppilastutkinnossa! -- Se oli
kerrassaan naurettava pelko. Mutta reput hän vaan sittenkin sai...

Hän oli maannut pääkaupungissa ottaen yksityistunteja parina viimeisenä
vuotena, sittenkuin hän oli eronnut koulusta, jonka ilma lopulti muka
oli hänet tukahuttaa. Säännöllinen, jokapäiväinen pakko oli vähällä
nujertaa pojasta kaiken itsenäisyyden, oli kerrassaan tappaa kaiken sen,
mikä hänessä oli parasta!

Pitkä salainen taistelu oli käyty, ennenkuin asia oli saatu
järjestetyksi. Johan Henrik oli itse syvästi vakuutettu, ja hänen
äitinsä oli itkukohtauksin ja kyynelin pannut parhaansa pelastaakseen
poikansa »musertumasta tuossa henkisessä polkumyllyssä».

Miten loistavia kirjeitä Alette saikaan pojaltaan, niin sukkelia, että
ne olisi voinut painattaa jok'ikisen. Hän seurusteli vain huomattavien
henkilöiden kanssa, taiteilijat ja näyttelijät olivat hänen
sinä-tuttujaan, ja hän itse kirjoitteli -- vaikka tämä oli vain hänen ja
äidin yhteinen salaisuus -- runoja, sekä mitallisia että suorasanaisia.

Isältä hän oli saanut kuivan kirjeen. Tietysti oli epäonnistumiseen
syynä se, että hän ei ollut tehnyt mitään tai oli tehnyt kaikkea muuta
paitsi sitä, mikä oli tarpeen. Oli ylipäänsä olemassa vain yksi keino,
jos mieli tulla joksikin: tarttua työhön täydellä todella ja keskittää
kaikki voimansa siihen. Ei tanssimisella eikä saavuttamalla kuuluisuutta
kotona jouluna eikä pääkaupunkilaisella hienostelulla miksikään tulla.
Lopuksi hän tahtoi huomauttaa, ettei hänen isäänsä eikä äitiänsä oltu
reputettu, vaan juuri hänet itse -- Johan Henrik.

Aletten mielestä isän kirje oli sydämetön. Nyt juuri, kun poikaa oli
kohdannut niin suuri onnettomuus, hän olisi kaivannut hiukan rakkautta
ja lohdutusta! Hänen luonteelleen ei sopinut, ei ensinkään sopinut, että
hän joutui ystäviensä ylenkatsomaksi -- hän, joka juuri tässä suhteessa
oli niin äärettömän arkatunteinen.

Äiti kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, ymmärsi niin hyvin, miksi oli
käynyt onnettomasti, mutta ainoastaan pyysi, rukoili, kerjäsi ja käski
häntä tulemaan kotiin.

Mutta Johan Henrikillä ei näyttänyt olevan kiirettä. Vihdoin oli isän
nykäistävä voimakkaasti kellonvivusta. Hän lähetti sähkösanoman, jota ei
käynyt muuta kuin totteleminen.

Ja lauantai-iltana kahdeksan aikaan Alette lähti, Viking kuskina,
kääseillä asemalle vanhinta poikaansa vastaan.

Junan porhaltaessa asemalle he avonaisesta ikkunasta näkivät Johan
Henrikin istuvan innokkaasti keskustelemassa.

Hän astui ulos harmaa kesäpuku yllään, pitkänä ja komeana, ja jäi, hattu
puoleksi koholla tumman tukan päällä ja monokkeli silmässä, seisomaan
kumarrellen; hän vastasi ja kumarteli yhtä mittaa, loppumattomasti,
sill'aikaa kuin Aletten sydän sykki odotuksesta.

Ja kun Alette vihdoin oli syleillyt ja suudellut häntä, avasi Johan
Henrik uudestaan vaunun oven ja esitti:

»Tahtoisin vain, että näkisitte äitini... Tuomari Lundberg rouvineen ja
miniöineen -- ruotsalaisia, äiti!»

»Sangen hauskaa» -- vastasi Alette hymyillen ja tervehti. Häntä ei
huvittanut tutustua kehenkään Lundbergiin juuri nyt; mutta tuntui
kuitenkin hyvältä nähdä, että pojalle osoitettiin ystävällisyyttä.

Viking, joka oli päässyt ripille keväällä, seisoi kädet taskussa hevosen
vieressä, puettuna puseropukuun, housunlahkeet saapasvarsissa. Hän
odotti, mitä veli sanoisi uusista kääseistä, joissa oli valonheijastaja
ja lyhdyissä paksut hiotut lasit.

»Ei näy tuommoisessa oppineessa herrasmiehessä olevan paljoakaan
käytännöllistä älyä», tuumaili hän, kun Johan Henrik kiinnittämättä sen
enempää huomiota tuohon uutuuteen nousi kääseihin äitinsä viereen.

Heidän ajaessaan sillan yli täytyi Aletten moneen kertaan puristaa
poikansa käsivartta... »Olen ollut niin levoton, niin kovin levoton
sinun tähtesi, Johan Henrik», hän huokasi.

»Oh!» Hän katsoi kasvoissa karskin riippumattomuuden ilme alas jokeen,
-- »minullahan on tarpeen tullen kynäni!»... Kumea ahdistus nousi häneen
nyt, kun hän oli kohtaava isänsä.

»No, sen tutkinnon sinä helposti suoritat ensi vuonna.»

»Luuletko minun sitä epäilevän, äiti? -- siellä oli kolmesataa, kaikki
minua typerämpiä, jotka läpäisivät. Mutta että se sattui juuri siihen
aikaan, jolloin minä sommittelin uutta runoelmaa, sitä tietysti ei käy
isälle kertominen. Saa vain vaieta ja ottaa vastaan», hän sanoi
kohauttaen miehekkäästi olkapäitään.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Tuossa tuli isä konttorista hienosti ja mukavasti sisustettujen
huoneiden läpi, joiden ikkunat ja ovet olivat helteisen kesäpäivän
jälkeen auki; hän tervehti ystävällisesti Johan Henrikiä, joka seisoi
äidin ja seitsentoistavuotiaan sisarensa seurassa. Hän taputti poikaa
hartioille:

»Parempi onni ensi kerralla, poikani! -- nyt ankarasti työhön kiinni.»

»Mutta ensin kesälupa, ja uusia voimia», puhui Alette hänen puolestaan.

Vasta kun tämä isän tapaaminen oli onnellisesti ohi, alkoi Johan Henrik
huomata, mitä uutta oli hänen poissaollessaan lisää hankittu. Oviverhot
ja tuo pieni mukava sohva, jossa kolme saattoi istua seläkkäin sekä
ruokakaapin yläpuolella riippuva suuri neliskulmainen peili, jossa hän
oli ruokasaliin tullessaan nähnyt oman kuvansa, siihen sen enempää
huomiota kiinnittämättä, sukeltautuivat nyt äkkiä ikäänkuin pimeästä
esiin.

Hän selitti avomielisesti, että oli ihanaa tulla kotiin. Ja äiti!... hän
oli vielä vähän lihonnut, mutta se sopi hänelle hyvin.

Ja Elisabet -- »on suorittanut keskikoulututkintonsa» oli hän
sanomaisillaan -- mutta sanat tarttuivat kurkkuun ja hän sanoi sen
sijaan: »miten pitkäksi hän on kasvanut!»

Hän oikein riemuitsi päästyään äskeisestä painostuksesta, jutteli
kaikenmoista, kertoi sukkeluuksia ja kaupunginkuulumisia, ihmetteli ja
puhui toiveistaan, kaikki samassa puhetulvassa.

Nytkös hän lukisi! Jahka vain ensin lepäisi. Laudatur-arvosanan hän
ottaa; vaikka samantekevää se muuten oli elämässä, minkä arvosanan saa.
Ainakin hänelle, joka ei koskaan ammattimieheksi aikonut.

Ja sitten oli tuomari Lundberg, jonka kanssa hän tänään matkusti,
kutsunut häntä käymään heillä, syksyllä hän siellä pistäytyy, mutta ei
ennen kuin oli saanut valmiiksi sen teoksen, jota hän parastaikaa
kirjoittelee...

-- -- Alette tunsi mielessään aivan toisenlaista rauhaa nyt, kun hänellä
oli kaksi poikaa kotona, vaikka he pitivätkin suurta hälinää ja
käänsivät talon nurin.

Milloin oli lähdettävä sinne, milloin tänne, väliin kuljetti Johan
Henrik häntä vieraisille perheisiin, joissa hän ei koskaan ollut
ajatellut käydä, siksi vain, että talossa oli hauska nuori herra, jonka
kanssa puhella, tai kaunis nuori tytär, ja väliin hän taas yhdessä
muiden nuorten kanssa lähti eväineen pariksi kolmeksi päiväksi isän
metsiin.

Mutta eihän tällainen levottomuus mieltä kalvanut niinkuin se alinomaa
ajatuksissa pyörivä tieto, että pojat ovat omissa hoteissaan poissa
kotoa. Ja kun hän vielä saa kotiin Alfinkin Tharandtista Saksista, jossa
hän opiskeli metsänhoitoa, silloin tulee sieluun ihan rauha -- kaikki
lapset niin lähellä, että saattoi heihin käsin koskea!

»Tässä on Alfilta kirje», hän sanoi Johan Henrikille, joka astui eräänä
aamuna sisään äidin vaihtaessa pukua. »Hän iloitsee siitä, että hänellä
on vain parin tunnin matka Dresdeniin, jonne hän aina voi lähteä
musiikkia kuulemaan. Hän kertoo käyvänsä siellä aina kuin Wagneria
esitetään... Isän mielestä hän menettää liiaksi rahaa; mutta onhan nyt
musiikki kaikkein viattominta huvia, mitä hän voi itselleen suoda! Ja
pitäähän hänen olla vähän reilu kaikkien noiden rikkaiden
tilanomistajanpoikien seurassa, jotka siellä Tharandtissa opiskelevat.
Ne ovat kunnon tovereita, hän kirjoittaa. -- -- Minun tulee aina niin
sääli sitä poikaa, hän on niin omituisesti kiintynyt musiikkiin... Saat
nähdä, Johan Henrik, että musiikkimies hänestä olisi pitänyt tulla!»

       *       *       *       *       *

Kesäloma oli mennyt ja vietetty mahdollisimman hauskasti; sitä
koetettiin venyttää niin pitkälle kuin vain Alfia saattoi pitää kotona,
ennenkuin tuli lähtö Tharandtiin.

Näistä kahdesta kotiinsaapuneesta pojasta, jotka olivat, voi sanoa, joka
perheessä tutut ja rakastetut, tuli ikäänkuin talon ylpeys.

Kotona kävi alinomaa nuorisoa, ja he saivat poltella isän sikareja ja
käyttää talon molempia hevosia, jotka päivän ohjelman mukaan palvelivat
vaunu-, kääsi- ja ratsuhevosina.

Se ilo oli nyt mennyttä. Alf oli matkustanut, Viking kävi koulua ja
Johan Henrikin piti isän määräyksestä lukea kahden yksityisopettajan
johdolla.

Kodin kellolaitos oli vedetty ja käynyt tasaisesti jo viikon päivät. Isä
istui alati työskennellen konttorissa, ja Johan Henrik luki ja tupakoi
omassa huoneessaan pihan toisella puolen. Jakob näki opettajien tulevan,
toisen kello yksitoista aamupäivällä, toisen kello kolme iltapäivällä,
ja sitten tunnin kuluttua lähtevän Tuo säännöllisyys saattoi hänet
hyvälle tuulelle, vaikka hänellä muuten nykyjään oli yhtä ja toista
ajattelemista. Eräs puutavaraliike oli lakkauttanut maksunsa, ja saattoi
viedä häviöön pari Jakobin maaseutuystävää. Joka tapauksessa asia
aiheutti hänelle matkoja ja huomenna hänen oli lähdettävä muutamaksi
päiväksi pääkaupunkiin.

-- Johan Henrikistä tuntui niin kummallisen loma-ajantapaiselta,
sittenkuin isä oli aamulla lähtenyt, -- sai kuljeskella huoneissa
piippunysä suussa ja laulaa ja rallatella tarvitsematta pelätä isän
ankaraa tutkivaa katsetta: -- »Etkö istu huoneessasi lukemassa?»

Hän tuli ja meni; mutta aamupäivätunnista oli selviydyttävä. Hänen
oikein piti ponnistaa päästäkseen viime hetkessä läpi pari lukua
Liviusta.

Sitten tuli päivällinen, -- ja kahden aikaan posti ja sanomalehdet,
joissa aina oli jotakin uutta tutkittavaa.

Ei, hän ei ollenkaan ollut lukutuulella tänään, -- voihan toki tämän
yhden kerran lähettää pienen kirjelipun kandidaatti Hansenille, että
tänään ei matematiikka sujunut...

Tuli loma-iltapäivä!

Hän pyöri ja tanssi äidin ja siskon ympärillä salissa.

»Lähdetkö minun kanssani ajelemaan, Elisabet?»

»En kiitos -- saat yksin ajella matematiikkaasi pakoon. Minun nähdäkseni
sinä olisit voinut päntätä sitä päähäsi.»

»Oh-hoo, niin omantunnontarkka minun puolestani», hän pilkkaili
sisartaan teennäisen tuntehikkaana... »Vai emme mitenkään tahdo lähteä,
emme veljen seurassa -- meillähän on niin paljon hauskempi Krabben
luona, kun tuo erinomaisen mieltäkiinnittävä tuleva tohtori saapuu
sinne!... Saattaisimme muuten myöhästyä -- hänen seuransa on varmaan
hyvin hauska, tuon Morten Finnen! -- Keskustella tuollaisista korkeista
asioista, joista naiset pitävät» -- hän puhui ylimielisesti -- »siitä,
mitä voi tehdä maailman parantamiseksi, ja muusta sellaisesta. -- Tuolla
yläkerroksessa on iltapäiväisin koolla punainen seura... Ja *sinä* olet
punainen, siksi että Morten Finne on punainen, -- jos hän olisi
keltainen, niin tietysti sinäkin olisit keltainen. Ja Morten Finne on
punainen, koska Krabbe on punainen -- kuin keitetty krapu, -- ja siellä
hän käy tietysti saadakseen tavata sinua eikä suinkaan koulupoika
Johnsenia, jonka ovat saaneet täyshoitolaiseksi... Sillä tavoin riippuu
toinen asia toisesta!»

»Johnsen on juuri yhtä paljon koulupoika kuin sinäkin, Johan Henrik!
Vaikka hän tosin ei vielä ole tehnyt sitä lähempää tuttavuutta
ylioppilastutkinnon kanssa, kuin sinä», letkautti Elisabet
harmistuneena.

»Hän on työjuhta, tyttöseni, -- ja hänestä tulee arvattavasti oikea
virkanousukas, niinkuin kaikista harjaantuneista ja hyvin valjastetuista
työjuhdista voi tulla» hän vastasi kohteliaasti kumartaen.

... »No niin, sitten minä ajan Lidbergiin ilman rakastettavaa
sisartani.»

»Tule sinä minun kanssani, Viking», hän kehoitteli.

Viking hymyili pilkka suupielissä:

»Hevosellako sinä aiot lähteä -- vai kenties lentäen?»

»Kun vain ei tarvitse lukea -- etkös tuota älyä, -- niin sama hänelle,
nelistääkö vai lentää», huomautti Elisabet.

»Niin, katso, Tobiesen on mennyt Ruskolla asiamatkalle, on poissa tämän
päivän ja huomisen, Musta seisoo tallissa takajalka kääreessä, kaviossa
on, näetkös, tulehdusta.»

Sepä oli harmillista -- mutta ymmälle ei sen takia tarvinnut joutua,
miten saisi vapaapäivän kulumaan.

Hän otti hattunsa ja lähti kaupungille voudin luo kahville ja asianajaja
Dahlille teelle ja sinne illaksikin lyömään korttia naisten kanssa.

Maata pannessaan hän tunsi jonkinlaista lievää katumusta siitä, että
säännöllinen työjärjestys, johon hän nyt oli päässyt, oli tullut
keskeytetyksi, ja hänen unisessa mielessään pyöri hämäriä aikomuksia
huomispäivän varalle.

Hän muisti ne vielä aamulla, kun nousi ylös, ja pukeutuessaan hän
ajatuksissaan alkoi tehdä tavanmukaista yhtä tyydyttävää kuin huvittavaa
laskelmaa siitä, miten pitkälle hän jouluun mennessä pääsee, kun hän
joka päivä lukee niin ja niin monta säettä Homerosta ja niin ja niin
monta lukua latinaa j. n. e.

Hänen päähänsä juolahti aihe, ja siitä oli saatava runo syntymään,
ennenkuin se haihtuisi tiehensä.

Tuntui kovin houkuttelevalta saada kerrankin päästää henkensä vapaaseen
lentoon. Ja kun hän lähetti epuun opettajille, ei hän sitä tehnyt
saadakseen lomapäivän, vaan työpäivän ja kaikkein ankarimman.

Hän istuikin kirjoittelemassa yhtä mittaa päivälliseen asti.

Mutta tämän voimannäytteen jälkeen hänen tietenkin tuli levätä
iltapäivä.

Illalla Tobiesen vihdoin palasi Ruskolla ja Johan Henrik alkoi miettiä,
minne hän huomenna lähtisi.

»Oletko todellakin pyytänyt Gudbrandia laittamaan kääsit kuntoon», kysyi
Viking kiihkeästi tullessaan sisään. -- »Ajattelehan äiti, Johan Henrik
aikoo ottaa Ruskon, vaikka se on ollut kaksi päivää ajossa. Mitähän isä
sanoo, kun hän saa sen kuulla?»

»Sinä kai ilmoitat, vai mitä?»

»Minä luulen, että hevonen itse tekee sen, jahka olet sillä ajellut».

»Elä nyt riitele, Viking», äiti pyysi. »Voihan Johan Henrik ajaa
varovasti ja Gudbrand antaa kauroja eteen. Ei hän tästä puolin enää
montakaan ajomatkaa tee, kun pitää lukea lujasti.»

Viking lähti harmistuneena huoneesta.

»Oletko huomannut, miten Viking aina säälii hevosia, Johan Henrik»,
kysyi äiti miettiväisenä. »Kaikki, mikä on käytännöllistä, siinä hänen
alansa, -- hevoset ja ajot. On oikein hauska nähdä hänet asemalla
hääräämässä pakettien ja tavarain kimpussa... Isän täytyy hankkia
hänelle toimi, joka sopii hänelle sitten tuonnempana ... talo
hoitaakseen. -- Ellei isää olisi, niin minä en saisi häntä pistämään
jalkaansakaan kouluun. Sillä kun se poika sanoo, että hän välittää viis
kirjoista, niin hän sitä tarkoittaa ... totisesti...»



XV.


Todeksi se sittenkin osoittautui, se, millä Johan Henrik alituisesti oli
kiusaillut sisartaan, vaan johon Alette ei vähääkään ollut uskonut; oli
sillä pojalla merkillinen silmä!

Eräänä päivänä -- lunta tulla tuprutti taivaasta kuin se olisi ollut
pumpulia täynnä -- Elisabet oli käynyt makuukamarissa isän ja äidin
puheilla ja sitten kasvot onnesta loistaen ja säteillen ja hehkuen
syössyt portaita ylös Johan Henrikin ohi; -- tämä näki, että jotakin oli
tekeillä, ja arveli tulen päässeen irti Krabbella, kuten hän perästäpäin
sanoi. Hetken kuluttua palasi Elisabet hiljaa ja juhlallisesti
asianomaisen, lääketieteenylioppilas Morten Finnen rinnalla.

Jakobin täytyi tunnustaa, että asia oli tullut kerrassaan yllätyksenä --
noin yht'äkkiä tuntea tyttärensä käsivarret kaulassaan, juuri kuin hän
istuu mietteissään ja vaivaa päätään Varaasin metsän
kiinnityspapereilla...

Tietysti hänen olisi pitänyt aavistaa jotakin tällaista; Elisabethan
kävi jo yhdeksännellätoista. Mutta kun hän ei elänyt kotitapausten
keskipisteessä, vaan ikäänkuin niiden radan kehässä, niin -- -- --

... Talossa oli siis ollut kuunvaloa, mutta hän ei ollut nähnyt mitään!

... Intelligentti nuori mies, siltä ainakin näyttää -- ja katsoo
rohkeasti tulevaisuuteen... Aloittaa tämän elämän pettävän unelman kuten
me muutkin... Onhan meillä syytä olla tyytyväisiä.

-- -- Tyytyväisiä, oli Jakob sanonut -- tyytyväisiä...

Mutta juuri tätä havaintoa ei Alette voinut tehdä itsestään.

Hän ei lainkaan kuulunut niihin, joiden mielestä oli nostettava suuri
riemunhälinä joka kerta, kuin kaksi ihmistä sai päähänsä ruveta
uskottelemaan toisilleen kuvitteluja, joista oli herjettävä vähin erin
vuosi vuodelta. -- Hän oli ollut naimisissa alun kolmattakymmentä vuotta
ja ennättänyt tehdä kokemuksiaan. Hän ja Jakob olivat kerran luottaneet
haavekuvaan niin lämpimästi kuin konsaan kukaan...

Kun hän ajatteli, miten vavahtelevan kukkuroillaan sanomatonta, hurjaa
onnea ja uskoa sen kestävyyteen hän silloin oli ollut -- ja nähdä nyt
Elisabet samanlaisena!... Niin, se oli kuin muistaa maljakkoa, joka oli
täynnä raikkaita, tuoksuvia kukkia...

Maljakko kestää -- se on kai luonnon järjestys. -- Mutta kukat... Että
pitääkin tehdä itsensä onnettomaksi kohdistamalla kaikki
mielikuvitusvoimansa tuohon onnenhaaveeseen -- yksistään siihen...

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- Kihlajaiskesteissä oli opettaja Krabbea erinomaisen hauska
katsella; Johan Henrik tarkasteli häntä pitkin iltaa.

Hän liikkui juhlallisen hiljaa nurkasta toiseen nyökäyttäen päätään
ihmisille, jotka eivät ymmärtäneet, miksi, vaan niinpiankuin mahdollista
vetäytyivät hänestä erilleen. Ja vähän väliä hän loi veitikkamaisen,
isällisen katseen sinnepäin, missä Elisabet seisoi.

Vasta illalla, kun punssi oli tuotu sisään, pääsi hänen juhlatunnelmansa
puhkeamaan sanoiksi. Hän tarttui äkkiä vanhaa kuuroa kapteeni Böckmania
takinnappiin...

»Ihmissydän, nähkääs, ajaa veren kulkemaan yksitoista jalkaa sekunnissa,
se tekee kuusisataakuusikymmentä jalkaa minuutissa, kapteeni! --
Ajatelkaapa kaikkea tuota itsetiedotonta voimaa, joka ihmisessä on --
sillä tavoin sydän tekee työtä seitsemänkymmentä vuotta --
seitsemänkymmentä vuotta! -- Ja ajatelkaa sitten, mikä voiman määrä
sillä onkaan käytettävänään vetoon ja työntiin, rakkauteen ja vihaan!
Puhutaan käyttämättömistä koskista ja vesivoimasta; -- mutta tässä on
kokonaisen maailman käyttämätön -- hm-m» sanoi hän hoksattuaan suotta
tuhlaavansa ruutia...

Krabben sydän oli tulvillaan tänä iltana, ja lopulti hän pääsi sinne,
jonne koko illan oli tähdännyt, talonemännän luo, joka oli tähän asti
ollut kiinni muilla tahoilla.

»Mitä on elämä, rouva -- mitä elämisen lahja?»... Hän katsoi
surumielisen tutkivasti Alettea silmiin -- ja Krabbe saattoi olla
kaunis, siitä ei voinut olla eri mieltä, ajatteli Alette. -- »Eikö ole
totta, että jaksamme laskea ne kerrat, jolloin voimme sanoa eläneemme?
Ne ovat elämässämme ne loistopisteet, joita emme koskaan unohda, joskin
kaiken muun peittää pimeys... Jospa saisimme koko elämämme muodostumaan
todelliseksi elämäksi? -- tai, rouva, kun se meiltä luisuu, lapsemme...
Voi *elää* suuressa rakkaudessa»...

-- Tuo on kyllä kaunista, aprikoi Alette itsekseen jälkeenpäin. Mutta
opettajahan oli peräti epäkäytännöllinen.

Häntä vaivasi ajatus, että Krabben vaikutuksesta tuo korkealentoinen,
ruusunpunainen elämänkäsitys oli syöpynyt Elisabetin vereen.

Hän ei voinut olla koettamatta edes hiukan järkyttää tyttärenpä
mielikuvia; ehkä hän siten herättäisi hänen, arvostelukykynsä --
keskellä sitä huumausta, missä tyttö nyt eli.

»Ethän sinä vain, Elisabet, kuvitelle, että se, mitä nyt tunnet, on
poikkeus kaikkien muiden kihlautuneiden tunteista; kaikki tyynni ne sinä
aikana ovat yhtä rakastuneita. -- Ei sitä voisi jälkeenpäin uskoa»...
pääsi häneltä hairingossa.

»Jos tietäisin, ettei tätä kestä», puhkesi Elisabet intohimoisesti
vastaamaan, »niin purkaisin kihlauksemme vielä tänä päivänä!»

»Niin sitä puhuu, kun on äärimmillään vireessä. Mutta elämässä on niin
monta puolta. Voihan kuitenkin tuntea tyydytystä -- arvokas, turvattu
asema -- lapset... On se ainakin toista kuin elää yksin.»

»Tuhat kertaa mieluummin minä eläisin yksin, äiti, kuin olisin koko
elämäni iän sidottuna toiseen ihmiseen, jota en rakastaisi -- en
rakastaisi niin paljon, etten voisi elää ilman häntä! -- Ajatella, etten
hänestä koskaan, koskaan pääsisi irti, -- sehän olisi pahempaa kuin
elinaikuinen orjuus... Enkö silloin mieluummin purkaisi!»

»Tuo on nyt vain pingoittuneisuutta, joka on sinuun tarttunut tuolta
ylhäältä Krabbesta! Ajattelehan sentään vähän -- tahtoisitko tosiaan
sittenkään purkaa, jos tietäisit, että olonne kenties muuttuisi
tympeäksi ja jokapäiväiseksi -- esimerkiksi kymmenen vuoden perästä?
Ajattele tarkkaan... Et suinkaan haluaisi noita kymmentä vuotta
olemattomiksi; -- niiden muistolla voisi olla helpompi elää.»

Elisabet tuijotti äitiinsä; hänen mieleensä välähti jotakin ...
kerääntyi yhtä ja toista isän ja äidin keskinäisestä suhteesta. Ja
kääntyen äitiinsä hän kysyi vain:

»Mutta miksei se sitten kestäisi, äiti?»

Äiti pudisti päätään, hän ei tahtonut kajota siihen puoleen. Hän seisoi
ompelupöytänsä ääressä käsitellen ompelutarpeita, omiin mietteisiinsä
vaipuneena... »Tuo Krabbe on kummallinen, hänessä on kuin
päähänpintynnäisenä saada jokin selvitetyksi... Nyt hän on kaikesta
sielustaan kiintynyt sinun kihlaukseesi. -- Aikoinaan olimme me, minä ja
isäsi, äsken naimisiinmenneinä, hänen harrastuksensa esineenä... Voitko
sinä ymmärtää sitä?»

»Minä ymmärrän sen niin hyvin, äiti! Hän on tietysti aina ollut liian
ruma ja omituinen ja kummallinen, jotta kukaan nuori tyttö olisi hänestä
huolinut, ja rouva Krabbe on tosiaan liian vähäpätöinen kaikin puolin,
eikä ymmärrä häntä; -- eikä hän koskaan ole mahtanut olla sieväkään; hän
näyttää siltä, kuin hän olisi leikattu poikki alhaalta ja jäänyt liian
matalaksi. -- Ja kun on sellainen sydän ja sellaiset lahjat kuin
Krabbella -- on melkein, kuin hän olisi joutunut autiolle saarelle.»

Äiti katsahti häneen hieman hämmästyneenä:

»En tiedä, Elisabet, mutta joskus tuntuu minusta kuin sinä olisit
vanhempi kuin äitisi!» -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- -- -- --

-- Kova välttämättömyys se vasta panee rautaa ihmiseen, päätteli Jakob.
Varallisuudessa kasvatetuista tulee vain heikkoja ja velttoja...

Morten Finnessä oli toisenlainen vauhti ja varmuus kuin mitä Jakob oli
tottunut näkemään omissa pojissaan. Opintojensa rinnalla hän antoi
tunteja voidakseen pysytelläidä yliopistossa ja hankkiakseen lisää
niihin vähiin varoihin, mitä hän kotoa sai. Vain lakki
vaaleakiharaisessa päässä ja lyhyt harmaa takki -- olisipa hän
kehoittanut Johan Henrikiä tai Alfia menemään sillä tavoin puettuna
vieraisille!...

Jakob oli alkanut pitää tuosta pojasta. Elisabet olisi totisesti voinut
valita huonomman.

Häntä harmitti Johan Henrikin veltto työskentelytapa -- poika otti asian
kovin mukavalla kannalta, ja hän rupesi pitämään häntä hiukan silmällä
ja valvontansa alaisena, vaikk'ei se ollut nuoresta herrasta erittäin
mieleen. Sanoivathan opettajat, Hansen ja Jentoft, että poika luki.
Mutta aina vain valui tupakansavua hänen pihan toisella puolella olevan
huoneensa puoliavoimesta ikkunasta, ja yks kaks tuli tuttavia, joille
oli tarjottava lasi olutta. Aina niin siunatun runsaasti aikaa!

Arkihuoneessa ollessaan hän vain askaroi maatilalle rakennettavan ja jo
alullepannun huvilan piirustusten ja luonnosten kimpussa.

Tämä kaikki hermostutti Jakobia juuri nyt, jolloin hän olisi mieluummin
lykännyt huvilan rakentamisen ensi vuoteen, kunnes taas puutavarain
hinnat alkaisivat nousta. Ulkomaan markkinat olivat tällä haavaa täynnä
tavaraa, niin että oli mahdoton saada kunnollisia hintoja. Mitä varten
sitten hankkia uusia menoja! Hänellä oli totisesti yllin kyllin huolta
ja raha oli nykyjään kallista.

Hän ei voinut päästä vapaaksi jonkinlaisesta huolestumisesta, minkä
aiheuttajana oli eräs Varaasin metsän yhteisistä asiakumppaneista,
tilanomistaja Vingaard. Sitä miestä pidettiin, jos ketään, vakavaraisena
-- toivottavasti oli kaikki vain puhetta; mutta tosiaan liikkui
erinäisiä huhuja takuista ja pulaan joutumisesta...

No, sehän oli sellaista, johon oli viisainta olla kajoamatta ennen
aikojaan -- tuli vain pysyä vaiti... Mutta olisipa ihme, ellei hän,
jahka kuollut aika hintojen alalla on ohi, pääsisi hänestä eroon... Hän
oli todellakin vähän säikäyksissä.

-- Mutta Johan Henrikin huolettomasta sielusta oli ihan samantekevää,
mistä rahat tulivat! Jakob näki hänen istuvan arkihuoneessa puolet
iltapäivää paperikääröt edessään pöydällä, miettien ja tutkien; sai
arkkitehti Holmin puolelleen tekemään uusia luonnoksia ja piirustuksia
ja lopuksi Aletten ja kaikki muut ihan intoihinsa. Perustus oli
välttämättä oleva valmis, ennenkuin maa menee routaan -- ja hirret
vedätetään paikalle kelin tultua!

Totta tosiaan ei saattanut käsittää, mitä isällä oli sitä vastaan, että
soma sveitsiläiskuosinen huvila seisoisi valmiina syksyyn mennessä...

-- Mieliala laskeutui koko lailla painuksiin, kun Jakob eräänä iltana,
vähääkään perustelematta, lyhyesti ja päättävästi ilmoitti panevansa
tätä hommaa vastaan, josta he kaikki olivat niin kovin iloinneet.

Johan Henrik sanoi selvään kaikki, mitä sanottavaa oli, äiti oli niin
täydellisesti hänen puolellaan, suunnitelma kaikin puolin niin mainio ja
kunnossa; mutta hän puhui kuuroille korville; vihdoin hän lähti
mielenosoituksellisen kuuliaisena vihellellen omaan huoneeseensa, ja
Viking nykäisi, hiukan liian kovaan paukauttaen, oven perässään kiinni.

»Ellei tuo nyt ole samaa kuin säästää pennejä, mutta antaa markkojen
mennä, niin hänen järkensä seisoo!»...

»Sinä tuotat todellakin lapsille surua tuolla itsepäisyydelläsi, Jakob»,
sanoi Alette illallisen jälkeen kiihtyneenä. -- »Johan Henrik on pannut
siihen niin paljon älyä ja työtä --; minä näin, miten se koski häneen.»

»Paljoa parempi olisi, jos hän panisi älyä ja työtä siihen, millä
rakentaisi tulevaisuutensa. Mutta hän tekee kaikkea muuta paitsi sitä,
mitä hänen pitäisi tehdä.»

»Se on oikein, morkkaa häntä nyt siitäkin, että hänellä on lahjoja;
hänhän on ilmeinen arkkitehti.»

»Toivoisin vain, että hän saisi professoritkin vakuutetuiksi! --
Ylipäänsä, hänellä on aivan erikoiset lahjat -- kuluttamiseen; on
kasvatettu rikkaan miehen pojaksi»... vastasi Jakob luoden katseen
vaimoonsa.

»Sinä kai tarkoitat, että se on minun syyni, Jakob! -- Sinulla on
ainakin se etu puolellasi, että voit sanoa, että olet välittänyt vähät
heidän kasvatuksestaan -- paitsi milloin oli toruttava tai rangaistava.
Senpä vuoksi et ole voittanut heidän luottamustaan -- ja siksi ei
sinulle liioin merkitse paljon, että särjet heidän ilonsa. -- Ole
huoleti, kyllä Johan Henrik ja Viking muistavat tämän illan, jolloin
heiltä kaunis rakennus romahti kokoon! Sillä tavoin sinä riistät heiltä
uskon, Jakob. -- -- Minä kyllä omasta puolestani voisin mukautua, kun
vain näkisin yhden ainoankin järkevän syyn. Mutta noin vaan sanoa: ei --
ja ei ... se ei vaikuta kehenkään hyvin, tiedätkö. -- Minäkin olin
siihen ajatukseen paneutunut, olimme suunnitelleet kaikki valmiiksi --
oman huoneen Johan Henrikille, kun hän tulee ylioppilaslakki päässä, ja
Alfille ja Elisabetille ja hänen sulhaselleen. Ja sitten kielto --
perheen isä ei sitä tahdo»...

Jakob näki, miten pettymys oli nostanut kyynelet Aletten silmiin, miten
hän taisteli poikainsa jokaisen toivomuksen puolesta...

»Rakentakaa päälle, rakentakaa päälle»... Hän peräytyi itkettyneiden
kasvojen edessä.



XVI.


Jörgen Bervenin komea, musta, höyryävä hevonen ja hänen hienot,
kiilloitetut rattaansa, joihin tieltä oli räiskynyt lokaa, tulivat
portista Mörkin pihalle.

»Ollaanko täällä kotona, Gudbrand, Mörk itse, tarkoitan?... Vai niin --
konttorissa... Pane talliin ja harjaa hyvin ... äläkä heti anna sille
vettä»... hän huusi kiiruhtaen matkalaukku kädessään portaita ylös.

Hänen liikkeensä olivat yhä samat nuorekkaat, vartalo vain laihuuttaan
terävämpi ja luisevampi kuin ennen, ja partaan oli ilmestynyt korvain
seutuville ja keskelle leukaa harmaita täpliä.

Jakob tuli häntä vastaan jo käytävässä ja näytti aikovan viedä hänet
saliin.

»Älähän, selvitämme asiat ensin tuolla konttorissa», pyysi Berven.

»Ajattelin vain, että ehkä lasi viiniä maistuisi hyvältä näin matkan
jälkeen.»

»Tuolla sisällä tulee kuitenkin pitkät jutut -- parempi saada se sitten
perästä päin...

Mutta mistä tässä nyt on kysymys, Jakob?» hän sanoi, kun sisäkonttorin
ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä. »Et sinä tavallisesti minua tuolla
tavoin kutsu -- tulee kirje suoraan metsiin... Olet huonolla tuulella,
huomaan minä. -- Ethän vain ole huolissasi --?» -- Hän katseli häntä:
»Tai et suinkaan tarkoittane saada minua mukaan yrityksiisi?... Siihen
et minua saa, sen minä sanon. Et iki päivinäni!»

»Pikemmin tahtoisin itse päästä erilleni; -- tuo Varaasin metsä tekee
tukkani harmaaksi.»

»Mitä vielä, metsä on hyvä!».

»Meidän on täytynyt lunastaa neljäs mies, tilanomistaja Vingaard pois
koko kaupasta, Mathiesenin ja Ringnæsin ja minun; hän on näet vararikon
partaalla! -- Ja sitten olen kovassa rahapulassa nykyjään... Tämän jutun
takia on minun ollut pakko ottaa suuret maksut niskoilleni -- ja raha on
kaikkialla niin tiukassa, ettet usko. Menot -- ne vain ovat varmat. --
Niin, nyt olen kyllä selviytynyt tämän vuoden maksuerästä, mutta minä
sanon sinulle, että olenkin ihan puhtaaksi nyljetty -- on täytynyt
kerätä kokoon kaikki mahdolliset varat, niin että konttorikassakin on
typö tyhjä. Mutta nyt ovat nuo jokapäiväiset suoritukset alati
kiusaamassa... Minä vakuutan sinulle, että oikein säikähdän, kun joku
tulee konttoriin; en enää voi maksaa kuittaamalla vanhoja saatavia,
minulla täytyy aina olla rahat kädessä. -- Enkö ole mielestäsi
laihtunut?»

»Kyl-lä -- kyllä oletkin.»

»Niin, jollen, niin kiitos vahvan ruumiinrakenteeni, sillä pahemmassa
pulassa en ole eläessäni ollut», Jakob huokasi.

»Niin, sinä et juuri ole tottunut vastatuuleen.»

»Kuulkaa, Tobiesen» -- Jakob huusi ovesta, »ilmoittakaa, että herra
Berven on täällä ja jää päivälliselle!»

»Katsohan, Jörgen, lyhyesti sanoen, sinä voit säästää minulta monta
huolta, jos nyt lainaat minulle viisitoistatuhatta kruunua yhdeksi
vuodeksi, sillä ehdolla että saati maksaa ne takaisin vähitellen.
Sinullahan on rahaa viljalti.»

»Heti paikalla; olisit sen voinut sanoa jo tuossa salaperäisessä
kirjelapussasikin.»

»Oletko hullu! Minäkö omalla nimikirjoituksellani vakuuttaisin, että
olen rahapulassa!» sanoi Jakob leikillä, mieli jo keventyneenä. »Eihän
niillä muuten niin kiirettä ote, kun vain saan heti kuin tarvitsen.»

Berven istuutui kirjoituspöydän ääreen ja otti kynän käteensä.

»Kunpa puutavaramarkkinat taas vähän vilkastuisivat», sanoi Jakob.

»Saamme kai varustautua kärsivällisesti odottamaan, kunnes Lontoon
varastot ovat alkaneet vähetä.»

»Hm -- puutavaraliike on ollut melkein pysähdyksissä viime vuoden
keväästä asti», jupisi Jakob kävellessään edestakaisin lattialla.

»Tietysti, kun ihmiset ovat kaataneet metsää ja lastanneet laivoja kuin
hullut. Tämä puuska on kestettävä -- se voi tuoda hyvääkin mukanaan,
seuloa pois vastuukyvyttömyyttä hiukan... Kas niin, siinä on
maksuosoitus.»

»Kiitos, Jörgen!» -- Jakob kulki vielä pari kertaa lattian poikki ja
pysähtyi sitten paperi yhä kädessään Bervenin eteen.

»Mitä sanot nykyisistä ajoista, Jörgen?»

Berven istui Jakobiin päin kääntyneenä ja nojaten kyynärpäätäin
kirjoituspöytää vasten.

»Mitä sinä arvelet, joka olet liikeasioissa kiinni? Katsopas, joka
kerran on saanut oman nahkansa pelastetuksi kärventymästä, sillä ei enää
ole oikeaa tuntoa.»

»Jospa minä tietäisin!» Jakob alkoi vihellellä.

»Niin kauan kuin maailmassa rakennetaan, tarvitaan myöskin hirsiä»,
Berven arveli. »Ja ovathan kaikki pätevimmät liikemiehemme, niinkuin
ammattikielellä sanotaan, ehdottomasti yksimieliset siitä, etteivät ajat
enää voi vakavasti huonota.» Ääni kuulosti hieman epäilevältä.

»Niinhän sitä väitetään, -- on pidettävä kortit kädessään -- ei myydä
mitään», virkkoi Jakob vilkaisten omituisesti Berveniin. »Eikä kukaan
voi sanoa, mistä tuuli huomenna puhaltaa. Mutta se vain on varma, että
jos tätä tyyntä jatkuu, keikahtaa moni mies. Nyt ne juovat totia ja
pelaavat korttia ja odottavat nykäystä nousuun päin -- ja kirjoittavat
toisilleen papereita. Rahasta vain on kova puute»...

-- Päivällisellä kohdistui perheen jäsenten keskustelu uuden kesähuvilan
sisustukseen. Se oli jo kohta valmis, ruokasalista vain puuttui
joitakuita kapineita.

Johan Henrik oli äsken palannut kotiin. Hän oli keväällä taas yrittänyt
suorittaa ylioppilastutkintoa ja saanut reput -- tulos, jonka hän otti
vastaan ylevällä mielentyyneydellä. Pääasia oli yksinomaan se, että
hänen sielunsa kärsi siinä tutkinnossa vauriota niin vähän kuin suinkin,
jotta hän kerran voisi päästä siihen päämäärään, johon hän todella
pyrki.

Hän oli aamupäivällä käynyt puuseppä Willumsenin luona katsomassa, miten
pitkällä huonekalut olivat...

»Leikkauksilla varustetut, ilman täytettä ja patjoja; mutta tyyli!» --
hän selitti Bervenille; -- »ei tuollaisia hinteliä sorvattuja tuoleja,
jotka kohta särkyvät ja heiluvat kolmella jalalla. Yksinkertaista ja
mukavaa, sen periaatteen puolella minä aina olen ollut, kaiken
sivistyneen maun nimessä. Eikö niin, Berven?»

»Niinpä kyllä -- niin...» Hauska olisi tietää, millä puolella Jakob on,
-- hän itsekseen ajatteli, -- luultavimmin kukkaronsa.

»Sinun pitäisi käväistä katsomassa, Berven», ehdotti Viking, -- »pian
sinne hevosella pistäytyy iltapäivällä, minä tulen mukaan. Nyt on pohja
ojitettu, niin että siellä on ihan ruti kuivaa. Ja me voisimme mennä
kalaan, jos haluat, ahvenia ja haukia on kosolti. Mutta ikävä kyllä,
vain ruuhipahanen ... isän täytyy tankkia ensi kesäksi oikea vene,
sellainen, johon voi panna purjeet.»

»Ne tarpeet saamme lykätä toistaiseksi, Viking», keskeytti isä lyhyesti.
»Et saa alati keksiä uusia ostettavia.»

»Järvessä on niin paljon kaloja, että ne kyllä pian veneen maksaisivat,
isä», vastasi Viking järkähtämättömällä varmuudellaan. »Minä ajan siellä
ollessani itse kivet laituria varten.»

»Niin, ette voi uskoa, miten paljon siinä on ollut työtä», jatkoi
Alette. »Ja syksyllä saa puutarhuri istuttaa sinne hedelmäpuita ja
marjapensaita. Lapset toivovat niin hartaasti, että me siellä omassa
talossa sitten parin vuoden perästä vietämme hopeahäitämme. Onhan
hauskaa, jos puutarha siihen mennessä jo on hiukan kasvanut.»

»Ja sitten me riitelemme nimestä», sanoi Viking, »Minä tahtoisin sen
Kuusivaaraksi tai Haukkavuoreksi.»

»Niin, nimi se tosiaan tuottaa meille enimmän vaivaa», selitti Johan
Henrik, sivellen kädellään kaunista tummaa tukkaansa.

»Tietysti siitä tulee jokin arkipäiväinen Tyynelä tai Lepola tai
Iltarauha»...

»Tja! Se on senaikuinen murhe,» virkkoi Jakob väliin. »Ei totisesti ole
sillä hyvä, että saa huvilan rakennetuksi, -- on myös katsottava, millä
mielellä sinne sitten astuu sisään.»

»Millä mielellä -- onhan toki katsottava, että iloista mieltä riittää
hopeahääpäiväksi; -- se on kuitenkin juhla, jota *lapset* aina
muistelevat,» huomautti Alette painavasti.

»No niin; lapset»! -- Jakob koetti nauraa.

»Minulla on siis jossakin suhteessa etua, rouva, -- minulla ei ole
lapsia,» sammalsi Berven; »minä saan elää itseäni varten»... Hän söi
tapansa mukaan hyvin hitaasti ja he istuivat odottaen, että saisivat
tarjota hänelle enemmän purolohta.

»Silloin ei ainakaan saa kokea pettymystä, kun on niin onnellinen, että
voi rakastaa vain itseään» -- vastasi Alette, kädessään ruokaliina, jota
hän löi pöytää vasten.

»Mitä sinä, Elisabet, sanot siitä asiasta?» kysyi Berven tuttavallisesti
nyökäyttäen hänelle päätään. »Oletko kuullut hänestä mitään, tuosta
medisiinaristasi?

»Minä olen niin iloinen, kun äidin on lähdettävä ostamaan uutimia»,
vastasi Elisabet hyvillään; »pääsen hänen mukanaan pääkaupunkiin.»

»Niin, kyllä meidän on hankittava yhtä ja toista uutta, Jakob, jos
mielimme huvilasta saada iloa tänä vuonna. -- Minä aion asua setä
Vosgraffin luona; he ovat oikein loukkautuneet, kun en tullut sinne
hänen ensimmäisenäkahdeksatta syntymäpäivänään. Ja silloinhan on parasta
ottaa kaikki yhdellä kertaa -- sänkyvaatteet, matot ja muut»...

»Ja muutamia peilejä pitää siellä huoneissa välttämättä olla,» lisäsi
Johan Henrik.

»Onko ehkä tarkoitus jatkaa lukuja uu-uutta tutkintoa varten siellä
maalaiselämän hiljaisuudessa?» kysyi Berven, jota Johan Henrikin varma
ylimielisyys harmitti.

»Miksei!» kuului välinpitämätön vastaus. Johan Henrik ei välittänyt
pistopuheista.

»Niin, miksei?... Siellähän on tilaisuutta nuorelle herrasmiehelle niin
moneen hauskuuteen: kalastukseen, metsästykseen, urheiluun»... pisteli
Berven.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

Alette oli loukkautunut. Berven saattoi tässä talossa sanoa mitä vain
tahtoi -- tietysti tuon vanhan, pyhän ystävyyden nimessä!

»Niin» se minun täytyy sanoa,» virkkoi hän, »että kaikessa, mikä koskee
tuota huvilaa, minä ehdottomasti noudatan Johan Henrikin mieltä, --
senhän itse arkkitehtikin on saanut tehdä.»

»Se nyt ei minun itserakkauteeni yhtään vaikuta, äiti; tuo arkkitehti
Holm ei ole sen enempää kuin keskinkertainen kyky.»

»Vai niin, -- no koska olet niin perillä niistä asioista, niin -- hm --
kai sinulla on myös tarkka käsitys laskuista?... Ne ovat niin sanoakseni
leijan pyrstö, ne» -- jatkoi Berven tyynesti, kääriessään ruokaliinaansa
kokoon.

»Kiitos ruoasta,» sanoi Jakob, nousi jotenkin äkkiä ja työnsi tuolin
pöydän alle. »Lähetä kahvi konttoriin, Alette!»

-- He istuivat taas kahden kaikkein pyhimmässä kahvia juoden, ja Jakobin
piippu tuprusi vahvasti.

Bervenillä oli oma merenvahapiippunsa mukanaan kotelossa ja omaa
valikoitua tupakkaansa.

Hän seisoi vielä pienen pöydän ääressä sohvan vieressä täyttäen erittäin
huolellisesti piippuansa. Nyt hän raapaisi tulta ja imi piippuaan,
kunnes se oli kunnollisesti syttynyt.

»Hm ... puh ... kuulehan, Jakob,» sanoi hän jääden seisomaan nysä
puoleksi koholla kädessä ja katsellen ystäväänsä... »Minun täytyy sanoa,
mitä minä ajattelen, näetkö, Jakob -- minusta tuntuu aika omituiselta,
että annat koko perheesi istua tuolla tietämättömänä kuin taivaan linnut
siitä, että sinulla on tällä haavaa rahahuolia.

Jakob; joka istui sohvassa, rykäisi tahdottomasti.

»No niin -- se on minun ajatukseni!... Tuntui, suoraan sanoen, kuin
olisin nähnyt palasen takaperoista maailmaa kuullessani, miten he kaikki
-- vaimo ja lapset -- vain koettavat purjehtia ja soutaa ja kaivaa ja
matkustaa sinun rahasi kuittiin; -- ja juuri nyt!... Minun täytyy sanoa,
velihopea, että minun on sääli Alettea; hän on sekä liian hyvä että
liian järkevä tuolla tavoin rusinoilla ja manteleilla syötettäväksi; --
sinähän et anna hänelle vihiäkään mistään! Häntä on sääli totisesti. Ja
sinä olet -- no, nyt sen tiedät... Mene, ja paranna itsesi!»

Jakob katsahti häneen äkkiä; hänen kasvoihinsa kohosi jotakin, mutta hän
malttoi mielensä.

»Niinpä niin -- minun on otettava oppia sinulta, joka puhut
kokemuksesta?... Tällainen suhde on kuin kokonainen koneisto, -- sinä et
siitä tiedä mitään, usko pois... Etkö luule, että hänelläkin on kyllin
ja joka puolella omia surujaan, puuhaa ja huolta lapsista, jotka nyt
kerran ovat hänen heikkoutensa! -- Vieläkö minun lisäksi pitäisi
pelästyttää rahahuolilla, joihin hän ei ole vähääkään tottunut -- ja
jotka tietysti kasvaisivat hänen mielessään suuremmaksi kuin ovatkaan.
Kenties säikäyttäisin hänet kuoliaaksi... Kyllä sinä puhut!»

Berven poltteli kiihkeästi... »Suot hänelle vain miellyttävyydet --
säästät pieniltä suruilta ja tuotat hänelle kaikkein suurimman, -- sen,
ettet luota häneen!... Sen ver-verran ymmärrän minäkin avioliittoa, että
tiedän, ettei vaimo koskaan miestään siitä kiitä... Päinvastoin pitäisi
hänen -- vihata sellaista miestä... tuntea itsensä halveksituksi ja
syr-syrjäytetyksi!»

»Ratsasta sinä vain keppihevosellasi, Jörgen, niin minä polttelen. --
Tiedänhän minä vanhastaan, että sinä siinä kohdin olet aika
kaunopuheinen. Mutta näetkö, sinä tajusit käyttää kauppaoloja hyväksesi
ja siksi sait metsää; mutta naimisasioita, jotka ovat aina pyörineet
päässäsi sekavana vyyhtinä, sinä et ole tajunnut ja siksi et ole saanut
vaimoa itsellesi... Minulla ei tosiaan ole enempää sanomista, eikä
toivoakseni enää sinullakaan! Istu nyt mieluummin rauhassa äläkä intoile
toisten asioista; seisot siinä kuin mikäkin pitkä kuiva tulitikku, joka
on syttynyt palamaan.»

Mahdollista on, että ystävän sekaantuminen hänen perheasioihinsa olisi
käynyt päinsä jossakin muussa tilaisuudessa; mutta jo päivällispöydässä
olivat nuo lainatut viisitoistatuhatta kruunua alkaneet ikäänkuin painaa
ja ahdistaa Jakobin taskussa. Hän ei ollut ensinkään tottunut
lainanottajan asemaan. Tuolla ruokasalissa hän oli tuntenut häpeävänsä
ja olevansa ikäänkuin tilivelvollinen ystävälleen, joka kerta kuin jokin
menoerä mainittiin. Ja täällä konttorissa seisoi nyt itse lainanantaja
hänen edessään ja tutki kaikki, mikä hänen oli, -- sydämen ja munaskuut.
Tietysti hänellä oli siihen oikeus, niin kauan kuin Jakobilla oli hänen
viisitoistatuhatta kruunuansa hallussaan!

Berven ei ollut se mies, jonka tapoihin kuului lähteä lyötynä
väittelystä. Hän koputti piippunysää kämmeneensä.

»Joka tapauksessa vaadin terveeltä järjeltäsi, ettet vapaaehtoisesti ota
päällesi tarpeettomia suruja ja huolia. He eivät aavista vaivaavansa ja
kiusaavansa sinua... Tartu asioihin hiukan kiinni ja asetu noita
hullutuksia vastaan, niin saat pian talosi paremmalle pohjalle!»

Jakobin silmien eteen ilmaantui tuo paperi, joka hänellä oli
lompakossaan -- kolmeen taitteeseen käännetty pankkiosoitus ja siinä
vinossa allekirjoitus: Jörgen Berven.

... »Tuo kesähuvila vetää ja imee sinulta rahaa joka päivä... Lykkää
vain sen valmistaminen asuttavaan kuntoon ensi kevääksi, niin pääset
huolista; -- onhan kesä jo kohta puolissa. Eikä totisesti Johan Henrik
talveksi kesähuvilaa tarvitse!»...

»Sitä kannattaa ajatella, Jörgen,» virkkoi Jakob laskien aikaa sitten
sammuneen piippunsa kahvipöydälle. -- »Mutta olen tässä miettinyt
muutakin sinun jutellessasi.... Näetkö, olen laskenut, että voin
jotenkuten selviytyä ilman noita viittätoistatuhatta kruunuasi.»...

»Mutta Jakob hyvä, sinä voit pitää ne pari, kolme vuotta, jos tahdot!»

»Kiitos -- tai neljä, tahdot kai sanoa; mutta se ei ole laina, se
sellainen.» -- Hän otti esiin lompakkonsa ja ojensi maksuosoituksen
Berveniä kohti... »niin, kiitos vaan, Jörgen, tässä saat sen takaisin!»

»Ei, ei, kyllä minä totta tarkoitan» -- hän tarjosi sitä Bervenille --
»se on kuitenkin kerran maksettava ... en tahdo, että sekin vielä on
minua painamassa.» --

Berven seisoi hetkisen hiljaa... »Kieltäydytkö ottamasta -- minulta?»

»Jos minun on pakko lainata, niin lainaan mieluummin pankista, -- niin
en ole tekemisissä kenenkään mieskohtaisen velkojan kanssa.»

»E-et siis tahdo ottaa sitä -- Jakob?»

Berven seisoi paperi kädessä; se vapisi vähän.

»En voi,» vastasi Jakob päättävästi.

»Etkö?...» Bervenin silmät kostuivat.

»Vai niin -- no niin -- -- sitten et sinä minua enää tarvitse, Jakob»,
-- hän puhui hitaasti, -- »mikäli ym-ymmärrän ... ja siinä tapauksessa
pyydän saada hevoseni valjastetuksi; -- tahdon mielelläni päästä tuonne
metsään vielä tänä iltana.»

»Tietysti niinkuin itse tahdot, Jörgen! -- Minusta tosiaan on ikävää,
että olen sinua näin kauan pidättänyt. Minun olisi ensin pitänyt
ajatella, miltä lainaaminen tuntuu.» Jakob ihan toivoi Bervenin pian
lähtevän.

Berven ei puhunut enää sanaakaan. Hän otti matkalaukun ja laski sen taas
kädestään, seisoi siinä päällystakki yllään kalpeana ja epäröiden,
menisikö hän sisään hyvästi jättämään.

Hän avasi oven raolleen ja nyökkäsi jäähyväiseksi Elisabetille, joka
istui salissa.

-- Jakob seisoi kylmän kohteliaana portailla, kun hänen vanha ystävänsä
taakseen katsomatta ajoi tiehensä mustalla, virkulla juoksijallaan....

Hän jäi hetkeksi katselemaan Bervenin jälkeen, harmahtava pää paljaana.

»Taidanpa olla ihan järjiltäni!» pääsi häneltä vihdoin, kun hän äkkiä
lähti konttoriin.

... Ihan järjiltään hän oli taitanut olla! -- Eronnut ainoasta vanhasta
koetellusta ystävästään -- vaimon takia, joka ei ollut lähempänä hänen
luottamustaan ja huoliaan kuin -- hm...

Hän kulki kauan edestakaisin konttorissa. Nysästä, jonka hän tapansa
mukaan oli pistänyt suuhunsa, mutta unohtanut sytyttää, hän oli purrut
suukappaleen halki hampaittensa välissä.



XVII.


Jakob astui konttoriin, piiska vielä kädessä, riisumaan vyön ja
sudennahkaturkin yltään. Hän oli ajanut koko päivän ja kasvot
punoittivat pakkasesta.

»Martin Ringnæs on tehnyt vararikon, Tobiesen! -- Me saamme nyt,
Mathiesen ja minä, ottaa maksettavaksemme myöskin hänen osansa Varaasin
metsästä.»

»Vai tehnyt vararikon? -- Onko kummempaa kuultu -- sellainen rikas
mies!»

»Rikas, niin! He kaatuvat kaikki tyynni -- koko siirtäjäseurue kuin
korttitalo.»

»Niin, niin -- tuo onneton sahalaitos, joka heidän piti saada niin
suurenmoiseksi omine laivoineen ja muine vehkeineen!» puhkesi Tobiesen
harmistuneena.

Jakob koetti pari kertaa kärsimättömänä potkaista toista matkasaapasta
jalastaan.

»Antakaa minun auttaa», pyysi Tobiesen.

»Tietysti on ollut niitä, jotka ovat ajoissa hoksanneet, mistäpäin tuuli
käy. -- Nyt me olemme kyllä kaikki viisaita, Tobiesen -- nyt
perästäpäin»... Hän sinkosi saappaan kauas lattialle.

»Niin, nuo keinottelijat», jatkoi Tobiesen itsepintaisesti, »he luulivat
istuvansa Kaliforniassa. On ne rajansa kevytmielisyydelläkin!»

»Huh, luulenpa, että aiotte keittää itsenne täällä tänä iltana!... Ei,
ei, älkää tehkö mitään», sanoi Jakob ja tarttui ovenripaan mennäkseen
sisään; »ulkoatulleesta tuntuu tietysti kuumalta.»

»Kuulin sinun tulevan», sanoi Alette tullen häntä vastaan kyökinovella,
»ja käskin lämmittää vähän päivällistä viilokkia; et kai ole vielä
syönyt...»

Hän meni taas kyökkiin jouduttamaan ruokaa.

Salissa ei ollut ketään; Elisabet oli mennyt kaupungille, kertoi
palvelustyttö, joka tuli uunia kohentamaan.

Hän asteli edestakaisin lattialla.

»Mutta Alette, kuulehan», hän avasi kärsimättömänä kyökinoven, »kestääkö
nyt näin kauan, ennenkuin saa hiukan ruokaa kokoon? -- Ja lähetä joku
sytyttämään lamppu!»

»Kohta, ystäväni, kohta on kaikki kunnossa; -- kun et vain pitkästy,
Jakob!»

Alette sytytti ison, kauniin lampun ja laski alas uutimet, sillä aikaa
kuin tyttö kattoi pöydän ja toi ruoan sisään.

»No nyt, Jakob, kun saat ruokaa, niin tulet hauskemmalle mielelle.»

Alette istuutui pöytään vastapäätä, sukan kudin kädessä.

»Saimme korin olutta tänään Kristianiasta. Se on juuri tuota, jota on
edessäsi. -- Kävitkö tuomarin luona? Etkö?... Olet ollut pitkällä
matkalla, Jakob, neljä, viisi päivää poissa; tuskin muistankaan; --
elämä on nykyjään niin yksitoikkoista, olemme niin yksinämme, --
Elisabet vain ja minä»...--.

Hän huomasi, että Jakob oli huonolla tuulella, ja koetti päästä perille
syystä.

»On sattunut niin monta vararikkoa viime aikoina. Voudin luona ei
puhuttu eilen muusta kuin huonoista ajoista», hän aloitti.

»Ni--in, niistäkin voi keskustella aika hauskasti!»

»Mutta asianajajathan ansaitsevat rahaa niistä. Et suinkaan siitä sano:
sen pahempi! Jakob?» kysyi hän.

Sukkelaan liikkuvat puikot kiilsivät lampunvalossa kiusallisen
hermostuttavasti suoraan Jakobia silmiin.

»Valo häikäisee silmiäni, etkö voi siirtää vähän lamppua, Letta», sanoi
hän ärtyisästi.

»Kyllä, ystäväni!»

»Ja sitten on tullut kirje Vikingiltä», hän taas yritti. »Hän ei ole
oikein tyytyväinen; maanviljelyskoulu on liian teoreettinen, hän sanoo.
Hänellä on, sillä poloisella, niin kova halu päästä Skotlantiin! Mutta
saat itse lukea kirjeen. -- Ja Alf»...

»Kyllä tiedän, Alette -- yhdentenätoista päivänä hänen tulee saada
rahaa! Ja Johan Henrikin myöskin...» Hän vapisi; -- »tietysti, heidän
täytyy saada päivälleen.»

»Niin, tietysti heidän on saatava ne täsmälleen, Jakob. Miten he raukat
muuten tulisivat toimeen? Ja onhan meille pieni asia muistaa olla
säntillinen.»

»Niin, tietysti»...

Jakob oli mennyt konttoriin ja Alette istui taas yksin arkihuoneessa.
Lampunvalo lankesi tumman puvun olkapäille ja hänen täyteläisille,
sangen luonteenomaisille kasvoilleen. Niissä oli surumielinen miettivä
ilme ja hän kutoi ahkerasti.

Mikähän Jakobiin oikeastaan on mennyt? Hän oli jo kauan tuntenut, että
jotakin oli kierossa... He olivat nyt melkein yksikseen -- lapset kukin
omalla tahollaan. Mutta tuntui ihan kuin hänen käsivartensa eivät
ulottuisi Jakobiin!

Hän kuuli miehensä ottavan päällystakin ylleen ja lähtevän ulos. --

»Eihän lamppu vain jäänyt palamaan tuolla sisällä?» kyseli Alette
Tobiesenilta, joka seisoi lakki päässä, lähtövalmiina; -- hän tahtoi
vain tietää, oliko Jakob aikonut tulla pian kotiin vai lähtikö hän
klubiin.

Ei, kyllä lamppu oli sammutettu.

»Sanokaa minulle, Tobiesen», -- Alette istuutui hetkeksi
konttorihuoneeseen -- »Mörk oli vähän niinkuin huonolla päällä tänään,
enkä tullut häneltä syytä kysyneeksi; siksi olen vähän levoton. Eihän
hän liene hävinnyt mitään juttua? Minä tiedän, että se aina koskee
häneen kipeästi.»

»Ei, rouva», Tobiesen tuijotti pienillä terävillä silmillään
kirjoituspöytään -- »ei ainakaan mikäli minä tiedän.»

»No, sehän on hyvä, olisi ollut ikävää istua koko ilta yksin
mietiskelemässä, mikä mahtaa olla vinossa. Mutta, Tobiesen -- olisiko
hän joutunut riitaan tai epäsopuun jonkun kanssa?»

»Ei toki, mikäli tiedän, rouva -- ei suinkaan!»

»Nythän on ihmisillä niin huonot ajat täällä päin. Kenties on
miehellänikin rahallisia vaikeuksia?» kysyi hän kiinnittäen huomiotaan
Tobiesenin kasvonilmeeseen.

»Niin, mahdotontahan on päästä ihan ehjänä kaikesta, kun on niin monessa
mukana». Tobiesen kaiveli kynällä pöytää ikäänkuin miettiäkseen, miten
hän jatkaisi... »Ja niiden, jotka ovat keinotelleet metsällä, saattaa
nyt olla paljonkin kestettävä.»

»Täälläkin voisi siis olla jonkinlainen vaikeus kestettävänä?»
tiedusteli Alette epäröiden.

»Ei täällä meillä» Tobiesen virkkoi sukkelaan. -- »Ei rouva saa minua
väärin käsittää. Ei, me täällä, me katselemme vain niitä muita... Jos
tuomiopäivä tulisi kaiken tuon keinottelun ylitse, niin -- ho-ho-hoo --
niin ei meillä täällä sentään hätä häilyisi!»

»Ei tietenkään, Mörkillähän on oma hyvä toimensa ja hän on niin
arvossapidetty ja vakavarainen... Ja tiedättekö, -- jos häviäisimmekin
jonkun verran; -- niin, vaikka menettäisimme kaikki nuo metsätilat, --
niin minä totta tosiaan en päästäisi huokaustakaan, Tobiesen! En ole
koskaan toivonut rikkautta. Ne ovat sittenkin kaikista onnellisimmat,
joilla on vain riittämiin asti, mitä tarvitsevat, ja olen varma siitä,
ettei Jakobille ole ollut paljonkaan iloa noista metsistään -- vaivaa
vain ja huolta! Eivätkä ne kuulu hänen alaansakaan, hänellä olisi ollut
kylliksi tekemistä omassa toimessaan... Eikä Alf, josta nyt tulee
metsäherra, siksi ensinkään sovellu; -- jospa edes Viking olisi
ruvennut...»

»Teidän kai pitää lähteä, Tobiesen, minä näin, että Teillä oli lakki
päässä, kun tulin tänne.»

-- Olisiko Jakobilla todellakin rahahuolia? hän mietti.

Jakob loikoi varmaankin valveilla öisin; kynttilät hänen huoneessaan
olivat usein aamuisin ihan loppuun palaneet...

Ei, Alette ei päässyt selville hänestä -- hän saattoi äkkiä suuttua
pienimmästäkin syystä. Ja hullummaksi asia vain kävi, vaikka hän
tarkoitti parasta ja hellävaroen koetti päästä häntä lähemmäksi.

Häntä harmitti, että hänen noin oli kautta rantain täytynyt urkkia ja
tutkia Tobiesenia päästäkseen selville siitä, mikä oikeastaan oli
hullusti.

Hänen ajatuksensa kiersivät joka suunnalle.

Eihän hänellä vain ollut mielitiettyä, johon hän oli rakastunut! -- --
Sitäkö hän ehkä sureskeli! Ne miehethän voivat saada sellaisia
päähänpistoja... Oliko hän, Alette, ollut ihan sokea? Jakob oli aina
niin synkkä ja kiivas, kun hän tuli kotiin matkoiltansa...

Hänet valtasi silmänräpäykseksi hurja tuska; ja hän haeskeli lähimmästä
ympäristöstään ja kauempaa tuota mahdollista rakkaudenesinettä.

Seuraelämässä Jakob jutteli kyllä mielellään naisten kanssa -- saattoi
olla hyvinkin rakastettava, kun sille päälle sattui. -- -- Mutta joku
erityinen!... hän pudisti päätään.

... Tietää, että Jakobin oli paha olla, että hän kärsi; -- ehkä vain
jonkin kuvitellun huolen takia, ehkä turhamaisuudesta?... Ja kuitenkin
seisoa lukitun oven takana... Katkeruus nousi hänen sydämeensä; tuntui
melkein kuin hän vihaisi häntä!

Kun Alette tuli saliin, istui Elisabet lukemassa sulhaseltaan saamaansa
kirjettä; -- hän oli tietysti säästänyt sen herkkupalan koko iltapäivän,
postin tulosta asti.

Häntä kiusasi aina nähdä tyttärensä niin tavattoman varmana ja
turvallisena tulevaisuudesta, ikäänkuin elämään ei kätkeytyisi mitään
vaaraa; -- ja nyt tänä iltana, kun hän ajatteli kaikkia pettymyksiä,
joilla Elisabet vain leikitteli...

Alette tunsi, että hän oli vähällä sanoa hänelle yhtä ja toista, joka
koskisi häneen kipeästi. Mutta oli sääli häiritä hänen onneaan. Sehän
kestää vain niin kauan kuin kestää!

»Sanopa, kirjoittaako Morten mitään amanuenssinpaikasta?» kysyi hän
kääntääkseen ajatuksensa muuanne.

»Hän saa sen, äiti, heti kuin hän syksyllä valmistuu», Elisabet kertoi
ilosta säteillen.

»No, silloinhan ei sittenkään ole mahdotonta, että voitte viettää häänne
meidän hopeahääpäivänämme.»

»Etkö luule, -- juuri siitähän Morten puhuukin, äiti!» --

Vilkas, vaalea tyttö hypähti ylös ja kiersi käsivartensa äitinsä
kaulaan. -- »Se on vain niin kummallista, niin kummallista, etten voi
käsittää, että se todellakin voi kerran tapahtua?»

»Kyllä meidän täytyy sitä ajatella, tyttöseni; -- on jo aika ruveta
puuhaamaan sinulle yhtä ja toista kokoon kapioiksi. Ei ole haitaksi
katsella ympärillemme vähän, joka kerta kuin olemme pääkaupungissa
käymässä; tilapäisesti sattuu väliin saamaan oikein hauskoja kapineita.»

»Oi, äiti! Morten ja minä tiedämme niin hyvin, miten järjestämme
kotimme; me aloitamme aivan vaatimattomilla koivusilla huonekaluilla.
Eihän meillä ole paljon rahaa, millä elää, ja me olemme aivan yhtä
onnelliset, vaikka kotimme olisi kuinka vaatimaton, siitä olen varma!»

»No, no, Elisabet, elä nyt kuvittele noin liikoja! -- Ajattele, lapseni,
että koetat aina tehdä parhaasi. Mutta sinun täytyy myös ymmärtää, ettei
sellaista suhdetta ole niin helppo käytännössä toteuttaa. Katso
ympärillesi, esimerkiksi lähimpiä tuttaviamme. Tuossa on asianajaja
Sövig ja kauppias Möller -- onko mielestäsi heidän vaimoillaan syytä
kiittää elämää? Ja hekin ovat aloittaneet sen kenties yhtä rakastuneina
kuin sinä ja samoin toivein kuin sinä.»

»Mutta se johtuu varmasti siitä, etteivät he ole missään kohden
eläytyneet yhteen. Eihän miehen ja vaimon toki pidä vain kulkea
toistensa rinnalla vetäen ja raataen kuin parihevoset ilman jälkeäkään
yhteisistä harrastuksista!»

Tyttären viimeisissä sanoissa oli jotakin, joka ihan ärsytti Alettea: --
tuollaiset puheet olivat hassuja.

»Et kai tarkoita, että aiot miehesi ohella käydä käsiksi hänen
lääkärintoimeensa ja puoskaroida muijain tavoin tai istua konttorissa
kirjoittamassa hänen laskujaan? Hän tarvitsee, tiedätkö, myöskin
vaatteisiinsa nappeja ja illoin taloonsa vaimoa, joka ei ole yhtä
väsynyt ja menehtynyt kuin hän itse.»

»Minä tarkoitan, että tahdon, kiinnittää mieleni häneen *itseensä*,
äiti, niin ettei hän mitään sen mieluummin halua kuin saada puhua minun
kanssani toimistaan, -- juuri siitä, mikä häntä huolestuttaa. -- Ja jos
voin häntä auttaa, niin sitä parempi; mutta en minä varmaankaan siihen
kelpaa.»

Alette punastui ja vaikeni; hän tuskin katsoi tyttäreensä. Kenties juuri
tämä kohta, heidän keskinäinen luottamuksensa, oli se kari, johon hän
aikanaan oli haaksirikkoutunut...



XVIII.


Täti Vosgraff oli sattumalta aina pahoinvoipa, kun oli kysymys huvilaan
lähdöstä.

Hän oli hienotunteinen, väitti Johan Henrik; hän oivalsi tietysti, että
juuri siksi, että he, setä ja täti olivat tulleet mörkiläisten luo, nämä
eivät tänä vuonna voineet lähteä huvilaansa, jossa ei ollut tilaa niin
paljolle väelle, vaan olivat pakotetut jäämään kaupunkiin hengittämään
katutomua ja tuulettumaan avattujen ikkunain ääressä... Täti oli ihan
kuuro, kun Haukkavuoren nimikin vain mainittiin; kuuloaisti suorastaan
petti erityisesti sen kirjainyhtymän suhteen. Vieläpä ensikeväisistä
hopeahäistäkin puheen tullen hän oli mitään kuulematta niinpiankuin
sanottiin jotakin sensuuntaista, että ne pidettäisiin Haukkavuoressa. Se
sana oli kuin kosketin, josta ei lähtenyt ääntä, se muuttui paljaaksi
ilmaksi!...

Mutta muuten hän kuuli kerrassaan mainiosti! selitti Johan Henrik.
Pieninkin viittaus kutsuihin, ja heti virkosi häneen jonkinlainen
juhlatunnelma, hän pani kahden mustan tekotukka-aallon reunustamat
kasvonsa arvokkaisiin poimuihin ja valmistautui jossakin anastamaan
ensimmäisen kunnia- ja sohvapaikan. Vierailulle hän lähti aina
hevoskyydillä, vaikka matkaa olisi ollut vain viisi talonväliä; mutta
muuten oli aika hauska nähdä hänen mennä piipertävän kadulla ja
pyörähtävän milloin mihinkin kauppapuotiin.

Parempi oli toki seurata oikeusneuvosta vierailumatkoille! Siinä virassa
sai toimia milloin Johan Henrik, milloin Elisabet. Vanhus kantoi
kolmekahdeksatta vuottaan niin erinomaisen hyvin, sen he saivat kuulla
joka kynnyksellä. Mutta niinpä tarjotuinkin lasi viiniä tahi muuta
hyvää, minne he tulivatkin, oli sitten aamu- tai iltapäivä, ja kun
hovineuvos Tinn -- Tobias-serkku, kuten häntä yhä kutsuttiin -- tarttui
lasiin ja piti pieniä eloisia puheitaan siitä, mitä hän samassa talossa
oli nähnyt ja kokenut -- annahan, kun lasken -- seitsemäntoista tai
tasan kaksikymmentä vuotta sitten! Ja mitä kaikkea hän tiesikään!
Silloin oli ollut toinen kruununvouti, toinen henkikirjoittaja, aivan
toinen pappi ja samoin lukkari -- puhumattakaan siitä, miten
kauppapuotien nimikilvet olivat vaihtuneet. Ja hän sai aina ihmiset
erittäin liikutetuiksi, juuri senvuoksi, että tuosta kaikesta oli
kulunut niin ja niin monta vuotta.

Sellaisessa muistojen huumauksessa hän leijaili iloisesti kaksi kertaa
päivän mittaan. Mutta hän sai kuin saikin viinilasit taloissa esille,
niin että kannatti kyllä ottaa hänet mukaansa vieraskäynneille.

-- »Jakob-kulta, kuulehan», valitti Alette, »ei käy päinsä, että jätämme
sedän aina vain Johan Henrikin huostaan, minusta näyttää, että hän on
siinä käsityksessä, että sinä laiminlyöt häntä. Etkö voi ajaa hänen
kanssaan Böllingille iltapäivällä? Gudbrandin pitäisi lähteä noutamaan
Viking asemalta kuuden aikaan.»

»Niin, minullahan on nykyjään niin erinomaisen hyvää aikaa huviretkiin»,
vastasi Jakob hieman ivallisesti.

»Mutta kyllä sinun on tehtävä se, Jakob! Setä on ihan loukkaantunut, sen
minä huomaan. Hän jo aamupäivällä viittasi sinnepäin, että heidän on
kohta lähdettävä; -- eikä se ennusta hyvää, mikäli minä hänet tunnen.»

»Niin, niin -- tietysti minun tulee ensi sijassa olla isäntä... Mutta
koeta katsoa, että kahvi tulee vasta myöhemmin -- runsasta puolta tuntia
myöhemmin, jos käy laatuun. Minun täytyy ensin saada posti, se on
minulle nyt hyvin tärkeää.»

»Tärkeää? Mitä sinulla sitten -- --»

»Olet ruvennut kaikkia kyselemään», hän vastasi kärsimättömästi.
»Pitäisihän sinun toki ymmärtää, etten minä alinomaa jouda pitkiin
selityksiin.»

Todellakin, Jakobin alkoi nyt käydä olo kuumaksi. Kaikki nuo ihmiset
halusivat vain huvitusta, sillävälin kuin hän käveli hermostuneena ja
jännityksessä, odottaen kaksi kertaa päivässä mitä uutisia posti tuo...
Ei toivettakaan suoriutua heistä, jollei hän toitottaisi joka
ilmansuuntaan, että hän oli kuin ahdistettu otus! Hän ei ennättänyt
yhdestä paperista selvitä, ennenkuin jo toinen lensi hänen eteensä!
Hänen oli tehtävä kuin hummerin -- uhrattava pihdit -- kaikki, mitä
hänellä oli Varaasissa metsää -- pelastaakseen jos mahdollista
henkensä...

»Kuulkaa, Tobiesen», Jakob antoi määräyksiään konttorissa, ennenkuin
nousi oikeusneuvoksen kanssa vaunuihin -- »jos iltapäiväpostissa tulisi
jotakin, jota arvelette tärkeäksi, jotakin pankista ... tai, niin,
ymmärrättehän, millä on kiire, niin sulkekaa se koteloon -- oikein
huolellisesti -- ja lähettäkää heti paikalla minulle. Toimittakaa sisään
sanomalehdet ja mitkä tunnette yksityiskirjeiksi, mutta» -- hän katsoi
Tobieseniin merkitsevästi -- »älkää antako kenenkään --, Johan Henrikin
tai kenenkään muun, ymmärrättehän, pistää nenäänsä kirjeisiin. Sulkekaa
kaikki lukon taakse pulpettiin.»

Tobiesen kyllä ymmärsi. Hän oli huomannut, että ihmiset iskivät silmää
toisilleen, kun tuli kysymys Varaasin metsästä -- asianajaja Mörk taisi
olla pahoinkin kiinni siinä.

... »Ei ole koskaan ennen tapahtunut», sanoi Alette seisoessaan
portailla salaneuvoslaisia saattamassa, »etteivät he olisi jääneet
yhdennenkolmatta, tädin syntymäpäivän yli, täällä käydessään. Ei
puhettakaan siitä, että setä ja täti lähtisivät pois ennen. Vai mitä,
Jakob?»

»Ei tietystikään»...

Jakob auttoi oikeusneuvoksen vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois.

       *       *       *       *       *

»Kaksitoista -- viisitoista -- kolmekymmentä -- yksikahdeksatta ...
kaksitoista -- viisitoista -- kolmekymmentä -- yksikahdeksatta»...

Tobiesen oli alkanut koneellisesti laskea yhteen kassakirjan
numerorivejä ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Hänet oli vallannut jonkin
vaaran ahdistava aavistus.

Oli alkanut kuulua huhuja, että Mathiesenkin oli nurin...

Katse tähyili ja vaani, tiesikö jo hänen päämiehensä tästä mitään.

Tämä istui sisäkonttorissa ja suori entiseen tapaansa kirjeitä ja
lähetyksiä tai tuli silloin tällöin ovelle pyytämään Tobiesenilta
jotakin paperia, joka oli haettava käsiin konttorin hyllyltä.

Tänään hän kuitenkin sulki oven, joka muulloin aina sai olla raollaan,
niin että hän saattoi puhella Tobisenille siitä.

Oliko se ehkä merkki...

Mutta sitten hän tuli kiireesti huoneestaan ja pyysi paria kolmea
huutokauppapöytäkirjaa.

Ei, kyllä hän ei vielä ollut mitään kuullut. Hänellä olisi siinä
tapauksessa ollut muuta ajattelemista kuin noita pikku asioita.

Nyt hän käveli siellä viheltäen. Vihelteli sangen kauan.

Ehkä sittenkin oli jotakin, jonka takia viheltää.

Nyt hän tuli ovelle ja katsoi kelloa. -- »Ei vielä yhtäkään!»

Tobiesen katsoi hänkin kelloaan -- »viisi minuuttia yli, tämä käy ihan
oikein».

Ehkä hän odotti tietoja postista?

-- Posti oli saapunut heidän istuessaan päivällispöydässä, ja kirje,
josta kerrottiin vararikosta, oli sanomalehtien päällä hänen vieressään.
Johan Henrik lasketteli peiteltyjä sukkeluuksia Tobias-serkusta, ja
keskustelu tädin ja sedän kanssa kulki tavallista uomaansa: ihmisistä,
joiden seurassa he olivat olleet, kruununvoudin tämäniltaisista
kutsuista sekä Alfista, jonka piti saada isän metsätilat hoitoonsa,
jahka vihdoin pääsee metsäopistosta. Se oli aivan luonnollista.

Lautanen alkoi näyttää kahdelta Jakobin silmissä.

»Noo, onko sattunut jotakin mietittävää?» kysyi oikeusneuvos.

»Joka postissa sitä sellaista nykyisin tulee»...

»Niin, tietysti -- tietysti»...

»Ei pitäisi tuoda postia pöytään», huomautti Alette; »se on huono tapa.»

»Vähän pippuria vain ruokaan», sanoi Jakob leikillä.

»Etkö syökään, Jakob?»

Kiitos, hän oli jo saanut kyllikseen.

-- -- Jakob oli iltapäivällä lähettänyt Tobiesenin asioille ja itse hän
istui konttorissa. Hän oli ilmoittanut, että hänellä oli kiire ja että
hän tahtoi olla rauhassa.

Hän oli nyt siis yksin vastaamassa Varaasin metsän koko kauppahinnasta!
Syksyllä eräytyvä maksupäivä, joka oli häämöttänyt harmaana viivana,
musteni mustenemistaan mitä enemmän hän siihen yksinäisyydessään
tuijotti.

Se oli tavoittanut hänet kaameana kauhuna ja nyt se oli kasvanut
musertavaksi taakaksi, sill'aikaa kuin hänen sisintä itsetuntoaan
poltti. Hän oli ollut monen taloudellisen häviön todistajana, nähnyt
*ne* sieluntuskat ja luuli sen kohdan tuntevansa, mutta oikeastaan vasta
tänä päivänä hän oli tullut käsittämään, mitä merkitsee, kun maa
todellakin alkaa huojua jaikain alla.

Rahakkaana ja varmana hän oli elänyt -- nyt hän näki itsensä
nöyrytettynä ja pikku miehenä kaikkien muiden rinnalla, nyt hänen täytyi
varoa loukkaamasta ketään, jotteivät vihoitetut sitten onnettomuuden
päivänä nousisi häntä vastaan, hiipiä pankkien ohi. -- Varpaisillaan...
Varpaisillaan kaikkien edessä...

Ei kolmatta-osaakaan hän voisi saada kokoon yhdenkään metsätilansa
arvosta!

Hänen oli pakko taistella ja tapella, kiertää ja kaartaa, koota kaikki,
mitä hänellä oli antaa vakuudeksi, saadakseen lainan, koettaa hankkia
nimiä antamalla omansa, panna miinoja ja kuitenkin kulkea taattuna,
turvattuna miehenä -- jos ehkä sittenkin olisi mahdollista päästä yli
ensimmäisen maksuajan.

Selvä järki sanoi hänelle sanomistaan, että se oli suorastaan mahdotonta
-- ellei tapahtuisi ihmettä siinä muodossa, että puutavarain hinnat
yht'äkkiä alkaisivat nousta.

Sitä ihmettä oli vain odotettava! -- Kukaan ei pane päätään
mestauspölkylle, ennenkuin siihen on pakko; -- eikä sitäpaitsi ollut
kysymys vain omasta päästä, vaan --

Ja sitäkö varten hän siis oli taistellut ja raatanut ja koettanut
menetellä rehellisen miehen tavoin -- nähdäkseen kaiken nyt yhdellä
kertaa luhistuvan kokoon, kumarrellakseen lopulti kaikkialla, kotona ja
kylässä...

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Pitkät ajat hän saattoi päiväisin seisoa ikkunassa katselemassa
maisemaa, joka metsineen ja taloineen laskeutui alas jokea kohti --
tuonne sillalle, missä hänen vaununsa, kaksi hevosta edessä, vielä
iloisesti vierivät, ja tielle, jota hän niin monet kerrat oli Aletten
kanssa ajanut menneinä nuoruuspäivinään, jolloin hän uskoi, että onni ja
rakkaus olivat hänen mukanaan vaunuissa.

--- Jos virta kääntäisi suuntansa -- jos suurpolitiikka ... jos vaikka
Australia alkaisi niellä hirsiä -- jos kauppaolot muuttuisivat ja hinnat
nousisivat; -- tähän oljenkorteen nojautui koko hänen taloudellinen
olemassaolonsa. Se oli kuin pieni rako, josta hänen pelosta vapiseva
sielunsa tirkisti pelastuksen maahan helpotusta löytääkseen. --
Tällainen oli nyt se pohja, jolla hän seisoi, hän, arvossapidetty vankka
liikemies, joka kaksikymmentä vuotta oli rakentanut mainettaan.

Ei, hän ei todella ollut omiaan elämään epävakaisessa asemassa.
Kertaakaan ei hän voinut lähteä rattaillaan ajelemaan ajattelematta,
että sekä rattaat että hevonen myydään huutokaupalla ja että koko
vaunuvajan sisällys vedetään pihalle.

-- Hän kuuli kuin horroksissa, miten he pyysivät oikeusneuvoslaisia
viipymään heillä vielä jonkun aikaa, miten he juttelivat ja
keskustelivat siitä, olisiko Viking lähetettävä Skotlantiin, ja miten
Alette ja täti Vosgraff hankkivat Elisabetin myötäjäisiä.

He kulkivat vieraisille ja ottivat vieraita vastaan, ja hän oli itsekin
mukana... Alette oli kaunis ja iloinen ja touhussa lakkaamatta, nyt kun
talo oli täynnä väkeä, saneli Johan Henrikille, mitä kaikkea hänen oli
kirjeellisesti toimitettava pääkaupungista: jäädytettyä merikalaa ja
lihaa ja lohta ja mitä muuta vain saattoi keksiä tällaisena tukalana
kesäaikana... Hän pohti, mitä liina- ja pitovaatteita tarvitsi laitattaa
pojille nyt, kun he taas olivat kotona.

Ja Jakob pääsi todellakin oikeusneuvoksettaren syntymäpäivän ohi!

Toinen toisensa jälkeen saapuivat paikkakunnan huomatuimmat herrat ja
naiset onnittelulle. Päinvastoin kuin oli tapana oikeusneuvoksesta niin
tunnelmaaherättävästi huomauttaa, ei pälkähtänyt kenenkään päähän ottaa
puheiksi tädin ikävuosia; »hänellä on vain syntymäpäivät», sanoi Johan
Henrik kuljeskellessaan vieraita huvittamassa.

Oli jo tarjottu viiniä ja leivoksia. Bölling ja Libergin kapteeni ja
tuomari ja rovasti olivat salissa. Mieliala oli korkeimmillaan.

Tuli sitten se hetki, jolloin Jakobin piti olla kaikkein parhaalla
juhlatuulella ja koota kaikkien läsnäolijain onnittelut
oikeusneuvoksettarelle kohdistettavaan maljapuheeseen; -- johon vanha
oikeusneuvos vastasi toivottamalla menestystä »sille talolle, jota Jakob
rakensi». Sill'aikaa kuin ahtaat ajat ikäänkuin puhalsivat pois katot
taloista kaikkialla koko laajassa piirikunnassa, seisoi tämä talo vain
sitä vankempana. -- Nyt oli asianajajilla hyväin tulojen aika -- ja
sivumennen sanoen, oli suorastaan ikävä nähdä heidän kukoistavan muiden
tuhon hinnalla...

»Saattepahan nähdä», kuiskasi Johan Henrik, »nyt tulee Tobias-serkku
esille: -- niin ja niin monta vuotta on täti pitänyt suojelevaa kättänsä
tämän talon yli!»

Kilisteltiin ja vastattiin, ja jonkin verran vanhanaikuisen pramean
juhlallisuuden alta pilkisti sieltä täältä esiin todellista, jos
tyhjääkin tunnelmaa.

Ja Jakob kulki heidän keskellään miellyttävänä, tyynenä isäntänä, istui
keskustelemassa ja kohotti lasinsa ja kuunteli puheita ja kilisteli
vieraiden kanssa...

Hänestä tuntui vain ikäänkuin hän seisoisi kaiken tämän ulkopuolella,
kuolleena. Hän katseli kuin harson läpi -- kuin jotakin rakasta ollutta
ja mennyttä --, miten hänen ihailtu komea vaimonsa liikkui ryhdiltäänkin
hiukan erikoisena, ja hänen mielensä tuli liikutetuksi, kun hän joutui
ajattelemaan, että vanhukset olivat ehkä viimeistä kertaa heidän luonaan
täällä!

       *       *       *       *       *

Oli lämmin iltapäivä. Ikkuna oli auki ja Jakob kuljeskeli
konttorihuoneissa. Almanakka riippui seinällä Tobiesenin kirjoituspöydän
yläpuolella... Jokainen poisrevitty lehti merkitsi, että hänen
taloudellinen häviönsä oli yhtä päivää, maksun erääntyminen askelta
likempänä.

Hän oli käynyt ikäänkuin ohuemmaksi ja laihemmaksi ja hänen ilmeessään
oli nyt hänen yksin ollessaan jotakin sanomattoman hajamielistä ja
painostunutta. Hänen silmänsä oli kuin sen, joka ei näe maata.

Hän kuuli rattaiden vierivän pihalle ... nyt hän erotti puhetta...

Mutta mitä? Hän kävi äkkiä tarkkaavaksi.

Ei, siitä ei voinut erehtyä -- se oli Bervenin ääni...

»Viisi pitkää peninkulmaa olen ajanut sillä tässä paahtavassa helteessä,
Gudbrand! Jos sinä annat sille vettä -- niin lyön sinulta pään poikki...
Ja miten täällä muuten jaksetaan?» hän kysyi hillitymmällä äänellä.

»Oh, rouva on mielissään; hän on saanut molemmat poikansa kotiin, ja
sitten ovat täällä ne vanhuksetkin Kristianiasta ja -- niin, siitä on
pitkä aika kuin kävitte täällä, herra Berven... Ei, mutta katsokaa
mustaa, minä luulen, että se tuntee paikat; tahtoo talliin -- kuulkaa,
miten se hirnuu. Niin, on kyllä muitakin vieraita -- pappilalaiset.»

Jakob pisti päänsä ulos ikkunasta. Hän tervehti vain kutsuvalla
kädenliikkeellä.

»Yksinkö konttorissa, Jakob?» huusi Berven.

»Teit hyvin, kun tulit, Jörgen», virkkoi Jakob hiljaa, tullen Berveniä
vastaan ja puristaen hänen kättään pitkään ja hartaasti. -- »Muuten on
laitani huono», sanoi hän ja katsoi ystäväänsä suoraan silmiin.

»No niin -- näetkö -- olen tullut tuomaan sinulle kirjallista tarjousta
Tostie & Kumppanilta. He tahtovat ostaa koko Varaasin metsän»... Hän
otti esille lompakkonsa... »Jos voit sitä käyttää, niin... Riippuu vain
sinusta, tahdotko suostua siihen vai et. Tietysti hinta on alhainen.»

Jakob seisoi Bervenin edessä ajattelematta oikeastaan mitään. Hän luki
Tostie & Kumpp:n tarjouksen ja katseli allekirjoitusta ja tunsi vain,
sitä myöten kuin hänen katseensa seurasi kirjoitettuja rivejä, miten hän
alkoi vitkaan nousta ikäänkuin elevaattorin nostamana eri kerrosten läpi
ylös vakavaraisuuden valtakuntaan. Hän painautui kantapäilleen ikäänkuin
pysyttääkseen itsensä tasapainossa, ja kävi aivan kalpeaksi, kunnes veri
nousi päähän, niin että korvat suhisivat.

»Tämä tietää sitä, että olen pelastettu, Jörgen!» hän melkein kuiskasi
äänellä, joka pusertautui hänen rintansa syvyydestä... »Niin, niin, se
merkitsee, että tässä seisoo Jakob Mörk taas omilla jaloillaan sinun
edessäsi! -- ja ikuisesti, ikuisesti olen sinua kiittävä siitä, Jörgen!»

Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, lyhyesti ja vähän väliä
keskeyttäen. Vaivoin hän sai hillityksi liikutuksensa.

»Sinä siis huomasit, että asiat olivat hullusti, Jörgen?»

»Niin, tietysti, kun Mathiesen meni kumoon»...

Berven oli jättänyt hatun päähänsä. »Minä pistäydyn täällä taas parin
päivän perästä, palatessani, Jakob! Saat sillävälin koettaa sulattaa
tuota alhaista tarjousta!» kuului hiukan hermostuneen lystikkäästi, kun
hän oli jo rientämässä ulos. --

-- -- Jakob oli saattanut Berveniä rattaille ja nähnyt hänen lähtevän.

Pelastettu! -- turvattu ... humisi hänen sisässään, kun hän nopeasti
juoksi portaita ylös.

»Joko Berven lähti?» tiedusteli Alette, joka tuli eteisessä häntä
vastaan.

Myrskytuulena kohahti Jakobiin se tunne, että nyt hänen tuli olla juuri
häntä, vaimoaan likellä, painaa päänsä hänen helmaansa ja yhdessä hänen
kanssaan riemuita pelastuksesta -- Aletten ja kodin ja kaikkien...

Hän sulki hänet äkkiä syliinsä ja puristi häntä kiihkeästi rintaansa
vasten.

Että saattoikin vaikuttaa häneen niin syvästi tuon ystävän käynti! -- se
ajatus katkeran mustasukkaisuudentunteen värittämänä lensi Aletten
mieleen.

»Ruustinna ja molemmat tyttäret jäivät tänne. Minun pitää jouduttaa
illallista»... sanoi hän väistäen ja puoleksi hämillään. Olihan hän
kyllä jo aikaa sitten pannut merkille, että ystävysten välille oli
tullut jotakin, koska Berven ei ollut käynyt heillä enää.



XIX.


Sellainen toukokuunpäivä kuin olla saattoi... Olisi voinut sanoa ilmaa
kauniiksikin --, tuuli kylmähkö; järven pinnalla tuolla alhaalla sinisiä
vihureja; -- joitakuita ajopilviä taivaalla ja valkoisia hattaroita
nousemassa yli harjun; -- mutta kun aurinko päivemmällä pääsee
paistamaan, tulee sentään aika lämminkin...

Tällaisia aamuhuomioita tekivät Johan Henrik ja Alf seisoessaan huvilan
verannalla toistaiseksi vain puoleksipuettuina ja odottaen kahvia, jota
parastaikaa kannettiin lasiovella varustettuun huvimajaan. Alempana
pihalla seisoi Viking housunlahkeet ylöskäärittyinä, vanha huopahattu
päässä ja päällystakki heitettynä hartioille, katsomassa, miten
tilapäinen hevosvaja oli juuri valmistumaisillaan.

Perheen kauan valmistettu kaksinkertainen juhla koitti tänään, -- Morten
Finnen ja Elisabetin häät sekä isän ja äidin hopeahäät.

Ja kovassa touhussa olivat sekä pojat että äiti olleet koko viime viikon
saadakseen kaikki järjestykseen täällä huvilassa vietettävää juhlaa
varten -- isä oli tullut kovin säästeliääksi sen jälkeen kuin oli
menettänyt niin paljon rahaa Varaasin metsässä -- ja hienoksi ja
siistiksi joka paikan, piano ja ylimääräinen kuorma tuoleja ja muita
huonekaluja oli tuotava kotoa kaupungista tätä tilaisuutta varten,
tilapäisiä lepo- ja istumapaikkoja sijoitettava sinne tänne ja kaikki
huoneet koristettava ja saatava käyttökelpoiseksi mahdollisimman
parhaalla tavalla -- siltäkin varalta, että sattuisi tulemaan ruma ilma
ja sade, niin että vieraiden olisi pakko pysytellä sisällä.

Aamiaispöytään ilmaantui erinäisiä, täydellisemmin tahi vaillinaisemmin
puettuja perheenjäseniä ja hävisi heti taas. Elisabetille vietiin ruoka
huoneeseen ja äiti tuli sisään tukka laitettuna koholle ja saali
heitettynä valkean aluspuvun päälle.

Hän tuskin maistoi kahvia; -- oli kuin hänen täytyisi yhtä mittaa
tukahuttaa vastentahtoisia nykäyksiä, jotka tulivat rinnasta
jonkinlaisin kouristuksin, apeaa mielialaa, joka pyrki esille syvältä
hänen sisimmästään, mutta jolle ei saanut antaa valtaa. Ja nyt oli hänen
vietävä myrttiseppele, joka vielä oli ymmyrkäisessä kotelossaan
kulmapöydällä, Elisabetille ja koristettava hänet, jotta hänkin kerran
astuisi hopeamorsiamen tietä samoin kuin nyt hän, äiti...

»Käy liiaksi äidin sydämelle, kun hänen täytyy nyt luopua Elisabetista.
Sehän on maailman meno» tuumaili Johan Henrik äidin mentyä.

Morten Finne oli saapunut eilisiltana ja yöpynyt hotelliin; hänhän saisi
vasta kirkossa nähdä morsiamen.

Päivällisen jälkeen oli Gudbrandin kyydittävä morsiuspari asemalle, ja
vieraat ja kaikki muut lähtisivät heitä saattamaan, paitsi isä ja
äiti... Äiti ei tahtonut ottaa jäähyväisiä kahdesti. --

-- Hoikka ja laiha Alf, pitkä kaulansa paljaana ja kullankeltaiset
silkinhienot hiuksensa valtoinaan, istuu vielä pianon ääressä haaveillen
ja lyöden muutamia sointuja siitä juhlamarssista, joka hänellä oli
päässään, kun morsian ja hopeamorsian yhdentoista aikaan astuivat saliin
noustakseen vaunuihin, jotka Gudbrand oli ajanut oven eteen.

Äiti oli puettu vaaleaan sinipunertavaan silkkiin, tukka paljaana, ja
Elisabet oli suloinen valkeassa puvussa, harsoineen; -- »kylläpä olikin
haltioissaan», arvelivat veljet, »ei kuullut eikä nähnyt mitään».

»Etkö saa vaatteita päällesi, Alf, kiiruhda toki; nyt meidän on jo
mentävä vaunuihin!» huusi sisääntuleva Viking kärsimättömänä.

Alf pani kaikki ylösalasin löytääkseen Tharandtista tuomansa
uudenaikuiset kravatit, sitä leveää saksalaista kuosia, jota
yhdistykseen kuuluvat teknikot siellä aina käyttävät.

»-- huutaa Marttaa; onko siihen nyt aikaa!»

»Sinähän saatat tukkeuksiin koko menot»...

Totisesti, eikös hän yhä etsi ja hyräile...

»Alfin pitää ensin löytää kravattinsa, isä!» huusi hän villaisena
vaunuihin.

»Vihdoin viimeinkin... Voit sitoa sen matkalla. Onko sinulla hansikkaat,
entä nenäliina?»...

He ajoivat kirkkoon, morsiusparit vaunuissa ja pojat nelipyöräisillä. --

-- Heti vihkimisen jälkeen, ja ennenkuin vielä oli keritty ajoneuvoihin,
lähtivät veljekset nelipyöräisillään, joiden edessä oli pikkuinen
pohjoisvuonolainen musta juoksija, kotia kohti -- pikajunan vauhdilla --
niinkuin Johan Henrik sanoi. -- Heidän tuli olla ennen muita kotona
ottamassa vieraita vastaan.

Ja kun vaunut sitten puolen tunnin kuluttua saapuivat, seisoivat he
kaikki kolme portailla, valkeat kaulahuivit kaulassa ja silkkivuoriset
takinliepeet tuulessa heiluen.

Viking, joka, ollen aina varma, käytännöllinen ja hairahtumaton -- hän
oli muuten ensimmäinen, joka sanoi »rouva Finne» -- piti huolta
hevosista ja ajokaluista, sillävälin kuin molemmat toiset veljet
kumpikin omalla tavallaan tottuneesti ja kohteliaasti ottivat vastaan
vieraat, Johan Henrik valmiina sinkoamaan aina sangen osuvia pikku
sukkeluuksiaan, ja Alf hienona ja hiukan vieraan-ulkomaisena.

Eteisessä seisoi kaksi palvelustyttöä, valkeat esiliinat vyötäisillä,
auttamassa naisia ja osoittaakseen heille, missä pukuhuone oli.

Ennenkuin käytiin pöytään, luettiin kolme, neljä kaukana-asuvilta
ystäviltä hääpareille saapunutta onnentoivotussähkösanomaa; -- ja niiden
joukossa pääkaupungista vanhuksilta tullut... Kevätlinnuthan lähtevät
lentoon niin aikaisin, kaksi vanhaa varista ei uskalla ulos...

Tuon viimeisen oli oikeusneuvos itse lisännyt omin päinsä, sen sanoi
Johan Henrik voivansa vannoa!

Vaunuja, rattaita ja kääsejä valjakkoineen seisoi päätiellä pitkä jono
ikäänkuin juhlakulkueena, ja sisältä soljuivat vieraat hitaassa
marssissa juhlapäivällispöytää kohti. Tietysti, kun kutsuttuja oli niin
paljon, tarjottiin seisova päivällinen; huoneisiin oli ylt'ympäriinsä
järjestetty istumapaikkoja ja pieniä pöytiä, ja vieraat leiriytyivät
vähitellen kaikkiin nurkkiin ja soppiin, jopa verannallekin.

Ruokasalissa istuivat morsiusparit ja huomatuimmat arvohenkilöt, ja
ovesta näkyi morsian ja morsiusneidot häikäisevän valkoisissa
puvuissaan.

Veitset ja haarukat välkkyivät esillepilkahtaneen iltapäiväauringon
valossa, joka tuli ja katosi ajelehtivain pilvien mukana. Alas järvelle
aukeneva näköala, josta oli puhuttu niin innokkaasti sill'aikaa kuin
odotettiin pöytäänpääsyä, ei enää kiinnittänyt kenenkään huomiota.

Jakob oli toivottanut vieraat tervetulleiksi ja viitaten ruokapöytään
huomauttanut heille itsetoiminnan periaatetta. Jokainen kävi täyttämässä
oman sekä naisensa lautasen, ja ensimmäiset viinilasit alkoivat jo
vilkastuttaa mielialaa.

Mutta vasta rovastin puhe nuorelle parille sai jäykkyyden karkkoamaan.
Lasi kädessä koetti jokainen tunkeutua ruokasalin jommallekummalle
ovelle, takimmaiset kurottautuivat nähdäkseen ja kuullakseen; -- sitten
oli päästävä kilistämään morsiamen kanssa, joka itki, ja sulhasen, joka
yhä mietti -- perästäpäin hän tunnusti, että siihen häneltä pilautui
toinen puoli koko päivästä -- sitä, miten selviytyisi niistä kahdesta
puheesta, jotka hänen oli pidettävä, toinen vanhemmille ja toinen
morsiustytöille.

»Ei ollut suinkaan juhlan hauskin osa, kun kuuli, miten hän koetti olla
niin lyhyt kuin suinkin eikä kuitenkaan päässyt pitkälle» -- kuiskasi
Johan Henrik.

Mutta nyt vasta näytti hääpäivä Mortenille alkavan.

Sorina ja eloisuus kasvoi, nuo kolme veljestä olivat -- laiminlyömättä
itseänsä -- niin sanoaksemme kaikkialla läsnä. Kukaan ei voinut olla
rakastettavampi kuin Viking huolehtiessaan niistä, joissa ei ollut
täyden rohkeuden tunnetta tunkeutuakseen kunniavieraiden väliin
ruokapöydän ääreen.

Ja Jakob teki lasi kädessä retken milloin mihinkin huoneeseen
tervehtimään ja juttelemaan. Tänään istui vieraiden joukossa yksi ja
toinen mies, joita kohtaan hän sydämensä pohjasta tunsi toveruutta; hän
oli heidän kanssaan kamppaillut tämän vaikean pula-ajan taistelut, ja
kenties he eivät olleet kaikki suoriutuneet siitä yhtä ehjin nahoin kuin
hän. --

Sillävälin oli ollut morsiusparin maljaa juotaessa samppanja-kausi, ja
nyt jälkiruokaa ja hääkakkua syötäessä seurasi toinen, hopeahääparille,
ilmoitti Johan Henrik.

Tuomari -- jonka ja hopeaparin välillä oli uusi hääkakku -- nousi
seisoalleen ja monivuotisena ystävänä kävi puhumaan.

Tässä istuu -- hän aloitti -- Jakob Mörk juhlapuvussaan -- iloisena ja
harmahtavana -- pitämässä juhlaa omalle ja tyttärensä onnelliselle
rakkaudelle; ja onhan tämä näky jo sellaisenaan omansa lämmittämään ja
virkistämään elämänuskoamme, kun näin näkee tulokset. Mutta ken tahtoo
tuntea tämän miehen, Jakob Mörkin, oikein, hän menköön jonakin
työteliäänä arkipäivänä hänen konttoriinsa: siellä tapaa hänet puettuna
siniseen puoliavoimeen takkiin, kaulaliina paidanrinnalle luiskahtaneena
ja parta vielä ajelemattomana, koska ihmiset eivät ole antaneet hänelle
rauhaa hamasta siitä lähtien kuin hän nousi ylös aamulla... Tai tulkoon
katsomaan, kun hän tyynesti hymyillen ja katsellen kakkulainsa takaa
silmin, jotka aina tarkoin tietävät, mitä tahtovat, juttelee ihmisten
kanssa, tarttuen tuon tuostakin -- tuomari jäljitteli hyvin Mörkin
liikettä -- punertavaan poskipartaansa. Juuri sillä tavoin hän aina sai
esille asian yksinkertaisen ytimen.

Tietäväthän kaikki, että Jakob Mörk oli ollut tulemaisillaan, niinkuin
sanotaan, varakkaaksi mieheksi. Ja että tämä tyyni mies oli käynyt läpi
taloudellisen tulikokeen, ankaramman kuin ehkä kukaan muu näinä ahtaina
aikoina, ei sekään liene mikään salaisuus...

Alette tuijotti tuokion aikaa hämmästyksen lyömänä Jakobiin.

Mutta oli jotakin, jota ehkä kaikki eivät tietäneet: miten hän oli
varjellen pitänyt kätensä sen päällä, joka nyt istuu hänen rinnallaan.
Hänen suojissaan oli kaikki rasvatyyntä -- kodin rauhaa eivät päässeet
häiritsemään nuo jokapäiväiset tuskalliset huolet, jotka saattavat
kalvaa ja kuluttaa elämää kuin ruoste -- hänen rakkaaseen päähänsä ei
suru saanut koskea.

Ja jos tämä pulan aika olikin pannut jonkin verran lisää harmaata hänen
hiuksiinsa -- niin hänet, joka on hänen rinnallaan niin nuorekkaan
suorana ja ikäänkuin luotu tueksi, hänet hän on säilyttänyt. Totisesti
hän on asunut miehensä rakkauden turvissa...

Hopeamorsian istui harmaankalpeana; velvollisuudesta hän kilisti
jokaisen kanssa, joka ojensi lasinsa häntä kohtaan; -- mutta he kaksi
vain unohtivat tehdä sitä keskenään.

Hopeasulhanen vastasi puheeseen jonkinlaisella kalsealla huumorilla,
joka otettiin suurella mieltymyksellä vastaan. Hän puhui elämän
vaihtuvista oloista ja siitä, mitä niistä tavalla tai toisella saattaa
pusertaa hyväkseen. Aloitettiin vehnäsellä ja jatkettiin tietenkin
jokapäiväisellä halpa-arvoisemmalla, mutta sangen terveellisellä
ruisleivällä... Hän olisi kiittämätön, jos hän sanoisi avioliittoansa
muuksi kuin onnelliseksi tai jos hän tinkisi vähääkään siitä
kiitoksesta, jonka hän oli vaimolleen velkaa taaksejääneistä
viidestäkolmatta vuodesta...

Oli kuin he molemmat olisivat perästäpäin kaiken aikaa välttäneet
toisiaan.

Alette oleskeli Elisabetin seurassa -- hehän kohta eroaisivat...

Tuossa tuli vanha Krabbe heidän pariinsa, leveänä ja kumaraisena,
puettuna valkoisiin, ylös asti napitettaviin liiveihin, joissa näkyi
viinitahroja, suuret kasvot kuumoittaen ja ilmeisesti sisäisen
liikutuksen puristuksen alaisena.

»Niin, Alette-rouva, olen minäkin koettanut kasvattaa häntä niin, että
pystyisi elämään jonkin muun kuin ruokapalan vuoksi... Totisesti» -- hän
nyökytti päätään hitaasti -- »kysyy tavallista enemmän rakkautta, jos
mielii läpäistä yhdyselämän niin, että se muodostuu eläväksi
kehitykseksi. Sitä varten on tarpeen kokonainen sydämen ja järjen
taito... Pulma on, pikku Elisabet» -- hän kohotti sormeaan -- »tuo iän
ilmoinen ... ei vain ottaa, vaan antaa»...

-- Ja nyt alkoi vaunuja saapua portaiden eteen.

Elisabet oli äidin huoneessa muuttamassa pukua. He sanoivat siellä
toisilleen jäähyväiset; ja sitten saattoi isä hänet vaunuihin. --

Hopeamorsian ja hopeasulhanen seisoivat verannalla kahden vaunujen
vieriessä toinen toisensa jälkeen tietä pitkin.

Sitten lähtivät viimeiset.

       *       *       *       *       *

Alette oli mennyt sisään vilkaisemattakaan Jakobiin. Häneen oli noussut
niin kovin voimakas vastenmielisyyden tunne tuon kaiken johdosta.

Hän antoi palvelustytöille määräyksen, että huoneita oli raivattava
kuntoon ja poikain sängyt tuotava paikoilleen, niin että edes
jonkinlainen järjestys saataisiin yöksi, ja meni itse huoneeseensa
riisuakseen yltään koko hopeahääkomeuden!

»Oletko täällä, Alette?» -- -- kysyi Jakob raottaen ovea.

»Vai niin -- sinä näyt saaneesi tarpeeksi juhlallisuuksista?» sanoi hän
leikillisesti. »He ovatkin jo lähteneet kaikki tyynni. Me olemme vain
kahden taas!»

»Meillä kahdella ei ole paljon toisillemme sanottavaa tänään, Jakob»,
virkkoi Alette soinnuttomasti.

Jakob seisoi kuin neuvotellen itsekseen.

»Oliko ehkä tuomarin puheessa jotakin, josta et pitänyt?... Kyllä hän
olisikin voinut jättää yhden ja toisen pikku asian sanomatta»...

Alette katsoi häneen katkerana.

»Sellaisen pikku asian, tarkoitat, kuin että sinun on ollut kestäminen
vaarallinen, koko kotiamme uhannut pula ... että sinulla on ollut
äärimmilleen huolia, jotka koko kaupunki tietää -- paitsi minä --, ja
joista ihmiset suvaitsevat kertoa minulle hopeahääpäivänäni.»

»Niin, Alette», hän tunnusti, »minulla oli todellakin yhteen aikaan
kovemmat päivät kuin sinä tiesit; -- tahdoin niin hartaasti, niin
hartaasti säästää sinua, näetkö»...

»Niin, tosiaan minua on säästetty!» -- sanoi hän itsekseen. -- -- »Mutta
jos olisit säästänyt minua hiukan vähemmän, niin en kenties olisi näin
köyhä nyt.»

»On kerta kaikkiaan niin, että sinä olet kokonaan elänyt lapsiamme
varten, Alette. Ja nyt he ovat kohta jo täysikasvuiset ja poissa.»

»Voi, Jakob, minun oli oltava iloinen siitä, että minulla oli, kenestä
pitää -- kenelle olla jotakin!»

»Olen tosin hartaasti toivonut, että sinä olisit ollut jotakin minulle,
Alette!» hän sanoi surumielisesti. »Sinä luulet, että vain sinä yksin
olet tuntenut kaipausta... Mutta -- miestä tyydyttää ajan oloon
ainoastaan työ. Se tuo sisällystä hänen päiviinsä», hän istui heiluttaen
jalkaansa -- »ammentaa toisella kädellä ja levittää toisella
maailmalle... No niin, mutta älä nyt näytä noin onnettomalta!» Hän
ojensi hänelle kätensä.

»Voi, minusta tuntuu vain, että elämämme on -- kurjaa!» hän puhkesi
sanomaan... »Tarkoitan, että naimisissaolevain ihmisien laita on kuin
eläimien, Herra Jumala on kieltänyt heiltä puheen lahjan. He saattavat
menehtyä toistensa rinnalla!»

»Siinä, mitä puhut, taitaa olla perää, Alette»...

Hänen juohtui mieleensä se aika, jolloin hän vaimonsa hommain ja
kotoisen seuraelämän vilinän keskellä oli ollut niin ahdistuksessa ja
tuskan kalvamana odottanut, mitä päivä toisi mukanaan, että hämärsi
hänen silmissään, kun hän astui vierashuoneeseen.

»Ja se minua nyt tässä mietityttää», sanoi Alette hiljaa; -- »onko elämä
käyvä Elisabetille samanlaiseksi?»

»En usko sinun tarvitsevan sitä surra, Letta! Näyttää siltä, kuin heidän
tulisi olonsa oikein hyvä.»

»Luulen pikemmin, että saan ruveta suremaan oman itseni takia, Jakob!»
lausui hän ajatuksiin vaipuneena. -- »Miten ovatkaan välimme käyneet
tällaisiksi?... Aloitimmehan mekin kerran niinkuin nyt he; ei ollut
meissä kummassakaan ajatusta, jota toinen ei tahtonut saattaa toisen
tietoon... Siitä on kauan kauan. Onko syy minun? -- Vai sinäkö olet
minut luotasi työntänyt?»

Jakob istui ja katsoi häneen niin omituisesti... »Kenties minä olen
ollut tomppeli -- aika tomppeli... Ei ole ollut hyvä olla sinunkaan
minun kanssani, raukka, huomaan... Mutta -- minä tulin niin monta kertaa
sydän täynnä -- tulin omalla tavallani -- painaakseni pääni sinun
helmaasi ja purkaakseni suruni tai iloni sinulle; -- mutta sinulla ei
ollut aikaa tai mielessäsi oli niin paljon muuta. -- Niin sitä tottuu
kulkemaan yksin... Ja sillä tavoin yhdyselämä luhistuu raunioiksi!»
virkkoi hän liikutuksen valtaamana.

Hän istui tuijottaen eteensä. Aletten kasvot ikäänkuin siirtyivät kauas
hänestä. Oli, kuin he olisivat joutuneet seisomaan kumpikin eri puolella
jokea voimatta päästä sen poikki toisensa luo, vaikka molemmat
halusivat...

Joen? --

Koko elämän juoksun virta heidät erotti!

»Ja tulos!» -- alkoi hän puhua -- »entä tulos? Avioelämämme
käytännöllinen puoli käy ilmi muun muassa kahdesta väärinymmärretystä
nerostamme, pojista, jotka ovat kasvatuksemme hedelmät. Ellei heillä
olisi vanhempia turvanaan, eivät he pystyisi elättämään henkeään. Mitä
ajatuksia voikaan muutaman vuoden perästä viritä heidän sydämeensä,
mistä heidän on isäänsä ja äitiänsä kiittäminen muusta kuin
täydellisestä elämään pystymättömyydestä.

Toivokaamme vain, että me olemme kumpikin menneet pois, ennenkuin se
tilitys tulee.

Ja kuitenkin!» -- sanoi hän synkeästi -- »kysyttäisiin vain yhtä
voimakasta kättä... Kokonaista miestä, jolle vaimonsa olisi *lisänä*, ei
miestä, joka on vaimoansa *vailla*. Mutta niin takaperoinen saattaa
maailma olla, näetkö. Juttu on kerta kaikkiaan sama ja sinä pysyy:
*sinä* et voi kestää, että minä käyn tiukasti käsiksi poikiin, sillä
silloin vuotaa sydänveresi, ja -- *minä* en voi nähdä sinun sydänveresi
vuotavan!

Ja niinpä sitten, kun käy liian raskaaksi, lähetämme molemmat mainiot
neromme -- sen, josta sinun mielestäsi pitäisi tulla säveltäjä,
maanviljelyskouluun ulkomaille, ja toisen ylioppilasleipomoon, josta hän
palaa entisenlaisenaan jouluksi kotiin taas. Sitä kampia saamme
pyörittää koko elinikämme -- ympäri, ympäri.»

Hän tunsi yht'äkkiä vaimon pään rintaansa painautuneena. Alette itki
itkemistään.

»Ystäväiseni, tämä on katkeraa...

Ja niin sääli sinua, -- ja minua myös» --

Hän tunsi Aletten lämpimät, kosteat kasvot poskellaan ja miten hänen
ruumiinsa hytkähteli kouristuksentapaisesti hänen nyyhkyttäessään.

Hän silitteli hänen tukkaansa koneellisesti, silitteli
silittelemistään...

»Meidän täytyy mukautua» -- sanoi hän alistuvaisesti.

»Tyhjyyteenkö?» lausui Alette nousten äkkiä ylös...

»Tässä nyt olemme, Jakob! Minä, joka olen hemmoitellut lapsia, ja sinä
tuskinesi. Tosiaan on meidän tarpeen pysyä yhdessä, jos eteenpäin mieli.
Kun sinä vain tahdot auttaa minua ja puhua suusi puhtaaksi, mikä on
järkevää ja oikein pojille, -- sekä heille että minulle, niin olet kyllä
näkevä minussa vaimon, joka tukee, vaikkakin saattaa hiukan kirvellä.
Mutta vasta tänä iltana minä näin ensi kertaa sinun sydänveresi, ja
sitävarten minä olin varhemmin heikko ja yksin.»

Hän käänsi hameen, joka oli tuolin selkämyksellä vuori ulospäin, niin
että kauniin morsiuspuvun silkki kahisi.

»Jospa voisi aloittaa uudestaan alusta, Alette», -- virkkoi Jakob syvän
totisena.

»Niillä silmin, jotka tänään ovat auenneet, varmasti voimme, Jakob!»
puhkesi Alette kiihkeästi sanomaan, ja lämmin väri valahti hänen
kasvoihinsa.

»On jotakin, jota sanotaan intiaanikesäksi, Letta... Se kuuluu olevan
kaunis aika -- niin leppoinen ja lämmin ja kuulakka. -- Se tulee
syksypuoleen»...





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Yhdyselämää" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home