Title: Kirot
Author: Linnankoski, Johannes, 1869-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kirot" ***


KIROT

YHDEKSÄN-KATKELMAINEN UNELMA

Kirj.

Johannes Linnankoski


1908.



HENKILÖT:

URMAS, Mervien johtaja
ORPA, hänen äitinsä
HELJÄ, Urmaan vaimo
MERTSI, veeni-valio
EILA, veeni-neito
URDIS, veeni-neito
SÄTENE, Urmaan orjatar
TAAKANKANTAJA
ROUKA, mervi-vanhin
HALLO, mervi-vanhin
HORMA, mervi-vanhin
HÄMERI, mervi-vanhin
KOVAS,  mervi
KURKIA,  mervi
HORHOJA, mervi
TAARO, mervi
LYYLY, mervi
IMARI, mervi
TOSISININEN
FLÖIDE, veeni-runoniekka
TIETÄJÄ
PUISMA, nuori mervi
RIPSÄ, mervi-neito
ILVI, mervi-neito
VUORI-MERVI
LAAKSO-MERVI
VANHA MERVI
NIITTY-MERVI
VANHIMMAINEN
VANHA UKKO
VIERASMAJAN ISÄNTÄ
VIERASMAJAN EMÄNTÄ
VEITAAN SANANTUOJA
JOLMA, orja
JÖNKÄ, orja
UVAS, orja
VERONHALTIJA
KAKSI MUUKALAISTA
KAKSI TORVIMIESTÄ
VEENI-VALLAKSIA
VEENEJÄ
MERVEJÄ
KIIRIKKA-POIKIA
NUORUKAISIA
NEITOJA
TIETÄJIÄ
ORJIA
KANSAA



1. VALA.


_Kansan kokoontumispaikka Mervian valta-uhrilehdossa Laakso-Merviassa.
Lehtoalanne, jonka oikealla reunalla on suurehko kivi, sen juuressa
lähde ja takana puistikkoa--vasemmalla liepeellä kunnas, jolla kasvaa
tammia, tuomia ja pihlajoita. Taustalla maankenkä kohoaa loivaksi
mäenrinteeksi punervankeltaisine petäjineen ja solakoine kuusineen.
Rinteen molemmitse sivuitse johtaa tiet, jotka yhtyvät lehdossa ja
jatkuvat leveämpänä valtatienä etualan läpi vasemmalle. Siellä, kunnaan
takana, on uhrilehto ja käräjämäki. Vasemmalla etualalla pieniä
kiemurtelevia lehtopolkuja.

On kevät. Puut keinuvat hiljaisessa tuulenvireessä, tuomet ja pihlajat
ovat valkosissaan.

Lehdossa vallitsee hiljaisuus. Sitten ääniä, huudahduksia ja iskujen
mäjähdyksiä vasemmanpuoleisella tiellä. Tietä pitkin vierii lehtoon
vinhasti visainen kiirikka. Sen jälessä juoksee neljä 16-17 vuoden
ikäistä nuorukaista, päähineettömin päin, liehuvin hiuksin, kurikat
kädessä. Muuan on täysikuntoisen miehen puvussa, toisilla vain lähelle
polvia ulottuva paidantapainen mekko--vyö uumenilla, rinnukset avoinna.
Juoksua, huutoja: Ohi vilahti! Iskekää, iskekää!

Saavat kiirikan pysäytetyksi teiden yhtymäkohdassa. Mäen laella näkyy
toisen joukon päät._

ENSIM. POIKA
Oli se hiidenmoinen huipaus!

TOINEN
Myötä-maa.

KOLMAS
Nyt pane suuruksenvoimaa heittoosi, Jorri!

JORRI
_Heiluttelee kiirikkaa_: Panenpa, taatto avita, yhdeksän miehen voimat!
_Viskaa_: Niin lentää kuin siipiorava!

TOINEN POIKA
Kuin ulvova susi--se oli heitto!

_Mäen takaa kuuluu kova mäjähdys, kiirikka lentää ilmassa takaisin ja
putoaa rinteen kohdalle tielle._

MÄELLÄ
Kuulitteko? Metsä kimahti kun iskin! _Juoksevat kiirikan luo_: Niin
mervit huhkivat! Veenit järveen! Ei armoa yhtään!

LEHDOSSA
Tuosta kivestä otamme vastuksen! _Juoksevat alaspäin_.

MÄELLÄ
_Kiirikanheittäjä_: Veenit järveen! Alta lutoa, päältä putoaa! Nyt
varokaa kinttujanne! _Kuuristuu viskatakseen_.

TORVIMIES
_Juoksee toverinsa kera alhaalta uhrilehdosta, kohottaa molemmat
kätensä_: Seis, tulimaisen vekarat! Vai kiirikkatalkoolla pyhään
juhlapuistoon, juukelit! Kyllä minä opetan! _Pojat keskeyttävät
kiirikanlyönnin ja kokoontuvat tienristeykseen_.

Kurikat pois, kurikat pois, taikka lempo perii! _Pojat heittävät kurikat
puitten väliin_.

Ja minkäs olette näköisiä, kaskitontut? Tukka torholla, sarvet otsassa,
mustat vaot poskilla--ne on juhlaväkeä!

TOINEN TORVIMIES
Ja paljain kintuin kuin karvakoipiset kyöpelit!

MUUAN POIKA
Jorrilla ei ole vielä housuja!

TOINEN
Eikä minulla.

KOLMAS
Eikä minulla.

JORRI
Mutta voimaa on että hartioita pakottaa! _Sylkäsee kouraansa_: Tules,
mies, painimaan!

ENSIM. TORVIMIES
Kyllä sinut painitan! _Pojat syöksähtävät pakoon_. No, no... Mutta
lähteelle naamanne pesemään, mustat kyöpelit! Ja sitten syrjään, kun
ihmiset tulevat. _Menevät kiireesti taustarinnettä kohti_.

ENSIM. POIKA

Juhlan jälkeen jatkamme!

TOINEN POIKA
Ja housut pois joka mies että välähtää! _Menevät lähteelle päin_.

TORVIMIEHET
_Ovat nousseet rinteen laelle. He kääntyvät toinen itään, toinen
länteen, kohottavat torvensa ja puhaltavat kaksijaksoisen toitauksen.
Hiljaisuus.

Sitten kuuluu jalankapsetta ja puheensorinaa--kumpaisellakin tiellä
näkyy ryhmä lehtoon laskeutuvia mervejä_.

  [Miehillä on leveäreunuksiset liinamekot, lyhytvartiset paulakurpposet,
  valtoimilla hiuksilla matala, pyöreähkö lakki. Vyössä veitsi,
  tulustuhnio ja tulirauta. Naisilla liivi, naineilla naisilla lyhyt
  hihallinen vaippa. Tytöillä on tukka valtoimena tai leteillä, naineilla
  naisilla sykeröllä, hunnulla peitetty--kaulassa helmi- tai helynauhat.
  Olkasolkien vitjoissa tai vyössä riippuu kampa, pienet keritsimet,
  neulakotelo ja veitsi. Reunustuksissa, pauloissa, nauhoissa y.m.
  sininen väri vallitsevana.]

LAAKSO-MERVI
_Vasemmaisessa ryhmässä katselee oikealta tulevia vuori-mervejä,
pysähtyy_: Kas!? _Heilauttaa iloisesti kättään_: Hei!

VUORI-MERVI
_Tuntee_: Hei hei!

LAAKSO-MERVI
Mistäs nyt tuulee, kun vuorikauriita laaksossa näkee?

VUORI-MERVI
_Hilpeästi_: Ka, vuorilta tuulee, vuorilta!--Terve kättä! _Kattelevat,
käyvät yhdessä alaspäin_.

LAAKSO-MERVI
Ja mitäs vuorille?

VUORI-MERVI
_Synkistyen_: Harmaata! Rajariitaa ja veripäistä painia metsä-mervien
kanssa, karhunmörinää, kaskensauhua--_sylkäsee_--ja kaarnanmaku aina
suussa!

LAAKSO-MERVI
_Huokaa_: Jumalat eivät totisesti suoneet meille lihavata asuinsijaa.

VUORI-MERVI
Jumalainko syy vai ihmisten. Kaikki nousee ja paisuu kuin sienet
sateella, mervan suku yksin kasvaa alaspäin kuin jäärän häntä.

LAAKSO-MERVI
No no, tokko alaspäinkään!

VUORI-MERVI
Alaspäin. Niin koikumme kuin nälkäiset kaarneenpojat suon ympärillä.
Mutta ne teidän keltaiset kotikärppänne--ne lihoovat ja pesivät joka
loukkoon.

TOINEN LAAKSO-MERVI
_Nauraen_: Onpa, lempo vie, pihkanmakua puheessasi! Ei ymmärrä laakson
mies tuollaista.

VUORI-MERVI
_Pysähtyy, tuikeasti_: Ei ymmärrä? Niin, sen olen kyllä matkallani
havainnut. _Osottaa erästä ohikulkevaa veeniryhmää_: Täällä Kreekan
silkit huiskaa ja Aravian helmet paistaa, täällä ylpeä hymy huulilla
heiskataan. Millä heiskataan? Meidän taljoillamme, sarvillamme ja
linnuillamme, meidän kaskiemme ydelmällä! _Lähtevät eteenpäin_: Ja mitä
me täällä juhlilla? Torkkuvaa karhuvaakunaamme näyttämässä, että
sokeakin näkisi kuinka mervankarhu nukkuu! Jumalat varjelkoot
kaarnanmaun nousemasta kesken juhlan suuhuni, silloin en----_Katoavat
oikealle puiden väliin--teiden risteyksestä kuuluu naurua.

Kansaa on yhä karttunut. Muuan ryhmä veeni-vallaksia hitain, rauhallisin
askelin._

  [Puku samantapainen kuin merveilläkin, mutta paljoa loistavampi, jopa
  hopealla ja kullalla kirjailtu. Useilla miehillä hopeavartainen tai
  metallikiskoinen kaularengas, naisilla samoin tai helminauha. Naisilla
  sitäpaitsi rannerenkaat, eräillä kultaiset tai hopeaiset ohimorenkaat,
  hameiden helmuksissa pieniä kellohelyjä, runsaasti vitjoja y.m.
  koristeita. Somisteissa y.m. päävärinä keltainen.]

ENSIM. VEENI
_Nauraa ylhäistä, hillittyä naurua_: Hah-hah-hah-hah-hah-hah! Etelän
vesiltä, valtakansojen vilinästä tänne kotoisten kaskinärhiemme ja
suokurppiemme juhlaan ... hah-hah-hah. Katsellaksemme kuinka he kerta
vuodessa tuulettavat noita isiltä perimiään mekkoja ja sinisiä
hetaleitaan--hah-hah-hah!

TOINEN VEENI
_Naurahtaen_: Eipä hullummasti! Mutta yksi asia, hyvät ystävät, meidän
on aina myöntäminen. _Pysähtyy, osottaa eräitä ohikulkevia mervejä_:
Katsokaas noita hartioita, tuonkin äijän-karilaan ja tuon toisen!
Niillä totisesti on oma tehtävänsä tässä maassa.

ENSIM. VEENI
Niin, no niin. Mutta nämä yhteiset juhlat ja narrinkulkueet! Kevätuhrin
voisi yhtä hyvin toimittaa paikallisissa lehdoissa ja vaalin toimittavat
joka tapauksessa vanhimmat.--Vaikka se nyt on samantekevä!

KOLMAS VEENI
Minustakin ... jotain hupia heilläkin pitää olla. Kun lapsi on tyytyväinen
lastu kädessä, älä virka mitään--voisihan se potkiakin.

ENSIM. VEENI
Nekö potkia, hah-hah-haa! Silloin ne varmaan potkivat toisiaan;
hah-hah-haa!

TOISET
Hah-hah-hah-haa! _Häipyvät vasemmalle uhrilehtoon menevälle tielle._

_Muuan mervi-ryhmä, innokkaasti keskustellen etualan poikki oikealle._

VANHA MERVI
_Nilkuttaa kainalosauvan varassa:_ Miehestä se riippuu, veljet! Kansa on
kuin seisova vesi, jonka pinnalle pitkällä tyynellä jopa nousee haiseva
keltainen kanajas. Mutta annas tulee tuulispää--pois on kanajas, vedet
kuohussa pohjia myöten. Sellainen on mies, kansan tuulispää!

TOINEN MERVI
Sepä! Ei ole miestä--koko mervan suvun seitsemässä heimossa!

KOLMAS
_Vilkkaasti:_ Mitäs, miehet, Kiirosta arvelette?

TOINEN
Ajattele vanhaa kantoa!

VANHA MERVI
Ei se ajattelemalla löydy, veljet. Se on syntymästä ja iskee kuin
haukka, kun hetkensä tulee. Kuka tietää--vaikka vielä tänään ilmestyisi!

TOINEN MERVI
Uhrilehdossa...?

VANHA MERVI
Loukas, joka liittualaiset löi ja sukumme nosti, lähti
uhrilehdosta--niin on isäni kertonut.

TOINEN MERVI
Se oli Loukas! Kaski ei kasva kahta samallaista viljaa.

VANHA MERVI
Turhaa aprikoimme--kun hetki tulee, se ilmestyy! Ja sinnes minä
äijän-käkkyrä elän--elän ukko-avita kuin kuiva oravannahka orrella ja
nilkutan tänne jok'ainoa----_Torventoitaus._

_Torvimiehet rinteen laella soittavat lehtoon päin kääntyneinä
ilmotustoitauksen. Kansa pysähtyy._

ENSIM. TORVIMIES
Veenien seppelpäät, nuorukaiset ja neidot saapuvat!

_Kansa kokoontuu kiireisesti lehdon liepeille._

JOKU JOUKOSTA
Kuka vaakunankantajana, airut?

ENSIM. TORVIMIES
Mertsi vaakunankantajana!

_Joukosta huudahduksia: Mertsi? Fylkken Mertsi! Puheensorinaa._

_Oikeanpuoleiselta tieltä kuuluu rivakkaa, nopeatahtista astuntaa.
Näkyviin sukeltautuu veeni-nuoriso, etunenässä tummakutrinen
Mertsi-valio, kantaen varren nenään köynnöksistä punottua, keltaisin
nauhoin somistettua veenien vaakunaa, joka esittää ilvestä. Tulijat
astuvat 4-henkisissä riveissä, joka toinen nuorukaisia, joka toinen
neitoja. Useiden hiuksia kiertää keltaisista kukista solmittu seppel. He
tulevat iloisesti huudahtellen ja pysähtyvät tienristeykseen oikealle,
jääden hilpeästi puhellen odottamaan._

MUUAN MERVI
_Vastapäätä veeni-nuorisoa tovereilleen:_ Missä viipynevät meidän
nuoret?

MUUAN VEENI-NUORUKAINEN
_Murtaen:_ Minkä sille mahtaa, ystävä, jos viivähtää puuropurtilon
ääressä! _Naurua veenien joukossa._

MERVI
_Astuu kiivaasti puoleen:_ Mitä...? Mitä sanoit?

VEENI-NUORUKAINEN
Ei mitään, ystävä kulta.. Puuro on hyvä ruoka, vallan hyvä! _Osa
veeni-nuorisoa tirskahtaa hillittyyn nauruun._

MERTSI
_Kääntyy päin:_ Veenit!

_Torventoitaus rinteeltä._

TOINEN TORVIMIES
Mervien seppelpäät, nuorukaiset ja neidot saapuvat!

VEENI-NUORUKAINEN
Nyt saamme piimää päälle! _Naurunpyrskähdys_.

JOKU MERVI
Ken karhuvaakunan varressa, torvimies?

TOINEN TORVIMIES
Ken...? _Katselee tietä pitkin_: Urmas karhuvaakunan varressa!

_Vasemmaiselta tieltä kuuluu harvatahtista astuntaa ja keinuvaa
verkkaista laulua. Joukon etupäässä kulkee Urmas, kantaen mervien
karhuvaakunaa, jossa liehuu sinisiä nauhoja. Tytöt oikealla 2-henkisenä
pitkänärivinä, nuorukaiset rinnalla vasemmalla. Useilla sinikukkainen
seppel.

  Tytöt: Joutsen, joutsen, joutsenelintu,
  Pojat: allipa alliinpoika!

         Joutsenlintu jokea soutaa,
         aalloilla allinpoika.

         Joutsenlintu valkea lintu,
         allipa aallonkarva.

         Joutsen, joutsen salmelle saapi,
         allipa ruovon rintaan.

Pysähtyvät vasemmalle, veeni-nuorisoa vastapäätä. Mertsi ja Urmas
astuvat keskelle._

MERTSI
_Tervehtii vaakunalla_: Veenien ilves tervehtii mervien karhua! Niinkuin
kevättaivas on tummia hattaroita paitsi, niin olkoon elämämme, Valdun
harjanteilta aina Peipen rannoille! Terve!

VEENI-NUORISO
Terve!

VEENI-KANSA
Terve!

URMAS
Mervian uudeksi onneksi kohotan mervien karhun! _Värähtäen_: Ehompi
entistään olkoon elämämme, ei niinkuin isännän ja orjan, käskijän ja
käskettävän, vaan niinkuin kahden vapaan liittoveljen. Mitä tänään on
vajaa, se huomenna täyttyköön--sen jumalat meille suokoot! Terve!

MERVI-NUORISO JA MERVI-KANSA
Terve!

_Mertsi ja Urmas vaihtavat vaakunoita ja vievät ne yhdessä lähdekivelle,
jota vasten asettavat ne vastakkain. Kansa hajoaa vilkkaasti, paikoin
kiivaasti keskustellen.

Mertsi, Urmas ja veeni-neito Eila tulevat puhellen lähteeltä._

URMAS
Älä siitä enää, Mertsi! Tuskin tiesin itsekään mitä sanoin, mutta minun
täytyi se sanoa.

MERTSI
Tiedän, muuten et olisi sanonutkaan. Ja kukapa ei mervi-kansalle hyvää
soisi--mutta sinun vertauksesi, Urmas... _Pudistaa päätään_.

URMAS
Minun vertaukseni! Oliko se niin outo? _Miettii hetkisen_: Täytyykö olla
mervi tuon kaiken tunteakseen? Olla nähnyt nuo äänettömät suot ja
korvet, joissa suku suvun perään hiipuu yksinäisenä ja unhotettuna
hautaansa? Ymmärtäisittekö paremmin erään toisen----_Häipyvät uhrilehdon
tielle.

Muuan veenivallas-ryhmä tulee kiivaasti._

ENSIM. VEENI
Se oli hävytöntä! Oliko se vastaus tervehdykseen?

TOINEN VEENI
Rauhotu, ystävä! Ei kannata.

KOLMAS
Varsinkaan kun nuorukainen joko tavotti poikamaista mahtipontta, taikka
se oli noita tunnettuja mietelmä-käenpoikasia, joita ne niin mielellään
hautovat--tunnemmehan kansan luonnonlaadun.

ENSIM. VEENI
Se ei ollut sillä äänelläkään! Ja tuollaiset huuhkaimenpoikaset ovat
nytistettävät heti paikkaansa. Annas tyhmän kansan kuullen----

_Entinen mervi-ryhmä sauvan varassa kulkevine vanhuksineen._

VANHA MERVI
Mitäs minä sanoin: sammalen alla kytee, vedet liikahtelevat!

TOINEN MERVI
Urmaan mielessä totisesti läikähti.

VANHA MERVI
Poika iski kuin vanha mies. Minne hävisi hän--kättä tahtoisin kaapaista,
minä vanha tervaskanto. Kas, Kiiro! _Viittaa vastaantulevalle
mervi-ryhmälle:_ Kiiro! _Puhuvat alennetulla äänellä, vetäytyvät
syrjemmälle.

Mertsi, Urmas ja Eila palaavat, kulkien lehdon poikki oikealle._

MERTSI
_Lämpimästi_: Nyt alan ymmärtää! _Pysähtyy, miettivästi_: Ei toinen
alla, toinen päällä, vaan rinnakkain, lomakkain kuin sormet kahdessa
yhteen liittyvässä kädessä--se oli kaunis ajatus! _Kuin itsekseen
haaveillen_: Se oli todella kaunis.. Elää tuollaiselle ajatukselle..

URMAS
Sanotko sinä, Mertsi, niin...?

MERTSI
_Mieleenjohtuman äkkivälke silmissä_: Mutta jos se ei olekkaan niin,
Urmas! Eikö voi toisinkin syntyä lujaa kokonaisuutta? _Riemuisesti_:
Voipi, voipas! Olen katsellut, kun isäni laivoja rakennetaan. Raskas
tammipölkky anturaksi alle--niin aina pannaan. Vankat tervaksiset
honkalaudat pohjaksi ja laidoiksi--alle. Mutta uljas, kevyt kuusi
mastoksi päälle. Valkoisin purjein, huippu korkeuksissa ... se se on,
joka näkyy, kulettaa, etäisille ulapoille johtaa!

URMAS
_Hymyillen_: Mutta kumpi riistan kantaa, mihin mastot
nojaavat----_Torventoitaus rinteen laelta_.

ENSIM. TORVIMIES
Tietäjät saapuvat, kevätuhrin hetki on tullut!

_Mertsi ja Urmas hakevat vaakunansa, kansa kokoontuu tienristeyksen
molemmin puolin.

Vasemmanpuoleista tietä saapuu hitain, juhlallisin askelin 9 tietäjää.
He ovat puetut pitkiin, punaisella reunustettuihin valkoisiin
viittoihin, rinnassa 6-säteinen kultatähti, päässä pienet, turkiksella
reunustetut lakit. Ensimäisenä kulkee tietäjäin vanhin, kantaen hopeista
maljakkoa. Häntä seuraa kaksi tietäjää taluttaen keskellään valkoista
uhri-orhitta. Muut jälessä parittain, eräällä pitkä veitsi, toisella
kirves vyöllä, kolmannella jousi olalla.--Kansa kahden puolen tervehtii
kättä sydämelle painamalla ja liittyy jatkona kulkueeksi, nuoriso
vaakunoineen edellä, muut jälessä. Menevät uhrilehtoon. Lehto hetken
tyhjänä.

Parvi hilpeätä mervi-nuorisoa palaa takaisin._

ENSIM. NUORUKAINEN
Mitäs me siellä--uhri on ikävä!

TOINEN NUORUK.
Vaalit samoin. Kävellään täällä.

ENSIM. NEITO
Kun päästäisiin pian kisakentälle! No, ei se kauvan kestä.

TOINEN NEITO
Saas nähdä, pojat, kummatko tänä vuonna keihäsveikassa voittavat?

KOLMAS NUORUK.
No mervit, sen tietää näkemättä!

TOINEN NEITO
Älä yhtään! Lujille se otti viime kerrallakin.

KOLMAS NUORUK.
Lujille? Se ei ole totta! Ei mervi anna koskaan veenille perää, ei
vaikka taittuis!

TOISET NUORUK.
Ei!

ENSIM. NEITO
Mutta mitäs se Urmas sanoi--kuulittekos te, pojat?

ENSIM. NUORUK.
Etkö sinä muka kuullut?

ENSIM. NEITO
Ka kuulin, mutta ymmärsittekös? Se ei ollut tavallista.

ENSIM. NUORUK.
Mitä lie ollut olevinaan!

TOINEN NEITO
Minusta siinä oli joku pistos. Äänikin oli sen makuinen.

TOINEN NUORUK.
_Nauraen_: Pistospa pistos. Ne olivat niitä Urmaan ja Mertsin välisiä
pistoksia! Komia tyttö!

ENSIM. NUORUK.
_Lyö näppiä_: Nyt sanoit! _Juhlallisesti_: Mitä meidän välillämme tänään
on vajaata, se huomenna täyttyköön--se on yhtä paljon kuin häitä vailla,
hah hah hah! _Räjähtävät kaikin pitkälliseen nauruun_.

_Uhrilehdosta kuuluu torventoitotus._

TOINEN NUORUK.
Nyt se on tehty! Nyt käräjämäelle soitetaan.

ENSIM. NUORUK.
Kierrämme tuolta sillaikaa. _Menevät oikealle puistikkoon.--Uhrilehdosta
palaa muutamia vanhuksia, mennen esilehdon läpi pois.

Mertsi, Eila ja eräs kolmas veeni-neito Urdis tulevat kiireisesti
uhrilehdosta ja poikeevat kunnaan rinteelle vasemmalle._

EILA
_Mertsille, joka rientää edellä_: Miksi tänne, Mertsi? Lähempänä olisi
ollut parempi.

URDIS
Niin, kuullutkin paremmin.

MERTSI
_Kääntyy--omituisessa, jännittyneessä mielenvireessä_: Kuuleehan
tännekkin ... ja näkee ... yhtä hyvin... Tulkaa, Eila ja Urdis!

_Saapuvat kunnaan laelle muutamien puitten alle. Ihastuneena_: Katsokaa,
paremmin näkee! Kuinka kauniilta käräjämäki tänne näyttää! Eikö
näytäkkin, Eila?

EILA
Mertsi on oikeassa! Kuinka juhlallisina vanhimmat istuvat puolipyörössä
paasillaan.

MERTSI
Niinkuin suuri ratsunkenkä mäen rinteellä!

URDIS
Ja kansa alempana kahden puolen kuin leveät hokkaimet. Onko mervejä
noin paljon enemmän kuin meikäläisiä...?

MERTSI
On, mervejä on monta vertaa--

EILA
Hiljaa! Vanhimmainen nousee puhumaan. _Kuuristautuvat kuuntelemaan_.
Neljän vanhimman on vuoro erota... Kiltje ... ja Anno ... ja--Mertsi,
sinun isäsi on yksi!

MERTSI
Minä tiedän.

URDIS
_Jännittyneenä_: Ketähän nyt valitaan?

EILA
Käskevät vanhimpain ehdottaa... Hst! _Varottaa kädellään_. Jötra ja
sinun isäsi uudestaan ... ja Nordvi ja Serker--

MERTSI
_Hiljaa_: Miksei yhtään merviä...?

EILA
_Kääntyy säihkyvin silmin_: Mervejä!?

URDIS
_Katselee_: Mervit ovat levottomia... Joku puhuu... Kukahan se mahtaa
olla?

MERTSI
_Kuuristuu lähemmä_: Minä luulen ne sanovat sitä Kiiroksi--

EILA
Kuinka jöleästi, kuin karjanpaimen!

MERTSI
_Kuuntelee jännittyneenä, toistaa itsekseen_: Kaksi merviä. Ei ole
vanhimpainpirtissä yhtään merviä... Se on oikeus ja kohtuus--

EILA
_Kiivaasti_: Karjahattu! Nyt veenit suuttuvat. Näittekö kuinka päät
kohoutuivat?

MERTSI
_Varottaa_: Vanhimmainen puhuu...

EILA
Kuinka ylhäisenä hän seisoo! Nyt hän nostaa kätensä päätökseen: koska
kukaan ei ole Kiiron ehdotusta puolustanut--

_Käräjämäeltä kuuluu jymeä joukkohuuto: Tyytymättömyyttä on_!

MERTSI
_Vääntelee käsiään_: Mitäs nyt...?

URDIS
Joku nousee veenienpuoleiselle kansankivelle. Aikooko hän puhua?

EILA
Se on Leijet! _Kuuntelevat_: Noin veeni puhuu! _loistaa_:
»Tyytymättömyyttä on» ... mutta ei häpyä... Maailman takaperäisin
heimo... Raaka metsäläis-kieli ... teidän joutsenlaulunne, unilaulunne--

MERTSI
_Tulistuen_: Tuo on liikaa!

EILA
Naulankantaan joka sana! _Kuuntelee, toistaa painokkaasti_: Kukaan ei
estä... Missä kokeneet miehenne? Astukaa nokisilta pankoiltanne alas.
_Riemastuneena_: Hyvä, hyvä! Jokos häpeätte!

MERTSI
_Hiljaisen jännittyneenä_: Eikö mervien puolelta kukaan vastaa?

URDIS
Joku vanha mervi sanoo jotain.

EILA
Katsokaa kuinka äkäisesti hänen silmänsä mulkoilevat kulmapehkojen alta!
Kuin vihainen vuoritonttu, hah hah! Veenit nauravat ... ja mervit
seisovat noloina... _Äänettömyys_.

MERTSI
_Huudahtaa äkkiä_: Kuka se oli...? Mitä hän?

URDIS
Se oli mervien puolelta--

EILA
Veenit vaativat hänet kivelle. »Poikanen kivelle!» ... ja nauravat.
_Jäävät jännittyneinä odottamaan_.

MERTSI
_Huudahtaa_: Urmas!?

EILA
Urmas, hah hah!... Katsokaa, katsokaa kuinka neuvottomana hän seisoo...
Kaikki nauravat. _Mertsi vetäytyy hämillään puunrungon taa_.

URDIS
Jo puhuu! _Toistaa_: Meillä on oikeus puolellamme. Jokaisen heimon pää
on valitsematta oikeutettu... Niin oli ennen... Kuka muutti?... Kuka
polki isäin säännön?

EILA
Varo! Veenien nyrkit kohoovat.

MERTSI
Hän puhuu niin vakuuttavasti! _Kuuntelee, toistaa_: Mitä te olette?...
Sirpale ... kauppiaita, laivanrakentajia, ammatintaitajia ... itse
kutsuimme... Ei hallitsemaan, vallitsemaan, polkemaan, pilkkaamaan,
nauramaan... Tämä on Mervia ... mervit ovat perisuku--

EILA
Se on vale!

_Käräjäkummulta kuuluu voimakas: Astu alas_!

EILA
_Harmistuneena_: Hän ei tottele!

URDIS
Nyt meikäläiset ryntäävät esiin, voi voi!

EILA
_Jännittyneenä_: Joku vanhin vaatii puheenvuoroa--

URDIS
Sinun isäsi, Mertsi!

MERTSI
_Tuskaisena_: Isä!? Mitähän hän...?

URDIS
_Kuuntelee_: Suostuu luopumaan ... että sovinto syntyisi--

MERTSI
_Riemuisesti_: Isä on aina oikea!

_Käräjämäeltä huuto: Ei yhtään! Toinen huuto: Kaksi miestä!_

URDIS
Urmas aikoo jatkaa.

_Käräjämäeltä: Alas! Sitten: Ei, jatka!_

MERTSI
_Voitollisesti_: Hän jatkaa! _Toistaa_: Tahdon jatkaa vaikka--

EILA
_Intoutuneena_: Nyt aikovat vetää hänet alas! Oikein, suurisuinen
kaarneenpoika!

MERTSI
_Värähtäen_: Se on häpeällistä! Miksei hän saisi--

URDIS
Mervit uhkaavat: jatka!

MERTSI
Kuinka varmana hän seisoo! _Toistaa_: Se on kerran sanottava! Kirous ...
veeniläisyyden kirous... Valta, rikkaus, oman heimon etu, suuret
orjajoukot, kauppareitit, kalavedet, tämän poljetun suvun polkeminen...
Ovatko orjat elämänaatos? Ovatko--_Mertsi nojautuu kiihkeästi
liikutettuna puuhun. Äänettömyys_.

_Toistaa taas hiljaa_: Muronnien veronalaisuus painaa... Jos vaino-ajat
tulisivat... Kuka iskisi?... Tekö? Olette kuin kaarna laineilla!...
Mekö? Teidän rikkautenne hyväksi, teidän vallanhalunne hyväksi?...
Kiitos! _Mäeltä kuuluu hälinäisiä ääniä. Mertsi painaa molemmin käsin
ohauksiaan. Eila on vetäytynyt syrjemmäksi, heristää kiivaasti nyrkkiä_.

_Mertsi toistaa jännittyneenä_: Heimojen kuopus... Mutta emme aina...
Tänäpänä jännitämme mieskuntoisuutemme jousen! Kaksi miestä! Odotamme
vastausta.

_Käräjämäeltä kuuluu pitkäaikaista hälinää_

URDIS
_Hätääntyneenä_: Veeni ja mervi käyvät toisiinsa käsiksi ... kansa
juoksee... Voi jumalat ja kaikki hyvät haltijat, nyt tulee tappelu!

MERTSI
_Tyyntyen_: Ne jo erotettiin... Vanhimmainen vaati hiljaisuutta...
_Kuuntelevat_.

EILA
_Toistaa värähtävällä äänellä_: Semmoisiin käsiinkö kansakunnan
kohtalo?... Ei, raakuuden edestä emme väisty... Julistan vanhimpain
ehdotuksen päätökseksi.

_Mäeltä jyrisevä: Emme hyväksy! Sitten hälinää_.

EILA
Nyt veenit lähtevät. He ovat vihaiset.

MERTSI
_Taempana_: Se on kurjaa! Eikö kukaan sovintoa yritä?

URDIS
Suurin osa mervejäkin menee--

EILA
Tuolta luikkivat häpeissään metsän läpi!

_Mertsi on kääntynyt erilleen, silmät kyyneleissä. Veenit tulevat
vinhasti uhrilehdon tietä ja kulkevat esilehdon läpi oikealle. Useat
repivät seppeleet hiuksistaan ja heittävät ne maahan. Huudahduksia:
Raakalaiset--Juhlan häpäisijät--Urmas hirtehinen--Nulikka--Kyllä vielä
opetamme!_

EILA
Joudu, Mertsi!

MERTSI
_Seisoo tuskaisena etualalle kääntyneenä_.

EILA
Mertsi!

MERTSI
_Yhä tuskaisempana--kääntyy, astuu pari askelta, pysähtyy_: Ei ei ...
menemme jälemmin.

EILA
_Kiivaasti_: Miksi?

URDIS
_On kääntynyt taas käräjämäelle katselemaan_: Mervit ovat siellä
vielä... Urmas seisoo yksin... Nyt tulee muita... Puhuvat kiivaasti...
Urmas... _huudahtaa_: mitä hän tännepäin tulee...?

_Mertsi ja Eila rientävät kunnaan laelle_.

URDIS
_Osottaa_: Tuolla! Hän tulee uhrikivelle päin.

EILA
_Vetäytyy äkkiä taapäin, huudahtaa kauhistuneena_: Oh! Mikä tuo on?

MERTSI
Missä...?

EILA
_Osottaa aivan lähelle, käräjämäen puoleiselle kunnaan rinteelle_:
Tuo... Kuinka pelottavan näköinen!

MERTSI
Ah, kuin metsän peikko! Kuinka hänen silmänsä palavat. _Vetäytyvät
takaperin, mutta kurkistavat kuitenkin uteliaina_.

TUNTEMATON ÄÄNI.
_Kunnaan takaa, kireän vihlovasti_: Minä olen ... minä olen ... minä
olen korven yksinäisyydessä teidän kiroustanne kantanut. Sinä
valehtelit, sinä valehtelit Urmas! Oman sukunne kirot teitä painaa.
Teidän kanta-isänne näki Oudan järvellä veljensä vedenhädässä. Selän
käänsi, sinne heitti, sillä hänen mieltänsä poltti veljen riista ja
vaimo. Sieltä, sieltä tulee kirot! Kukin tonkii oman kärsänsä mukaan.
Olette kuin nälkäiset kurjet kaiken maailman soilla. Missä ovat
Majatrit, missä mahtava Röydön heimo? Huuda hulluja jälestä! Nokkivat,
missä nokkivat, samoja kirojen marjoja kuin te. Nokitte, nokitte
maailman loppuun saakka... Kulette, kulette suolta suolle, kunnes tulee
maailman-äären meri vastaan, te kirotut!

Tuliko nyt meri vastaan, te mervien kissat ja koirat? Joko teille nyt
kasvaa hampaat? Jo--toisianne repiä, te sudenpenikat! Katsokaa! Tämän
iski kirveellä minun rakas veljeni--sulasta rakkaudesta hah hah hah!
Minulla oli viisi poikaa--ne vierasta syöttävät, minä olen saanut
korvessa juuria järsiä ja lutikkain punaamilla pahnoilla viereksiä.

Urmas! Sinä seisot siellä. Jauha, jauha näitä kirouksen
kuopuksia--luuletkohan sinä, pätö mies, jauhavasi hyvinkin tasaisia
jauhoja, kun kivien välissä kiljuu kirot, kirot, kirot!

_Mertsi tovereineen peräytyy kauhuissaan. Kunnaan laella näkyy takaperin
nouseva, pienikokoinen, kyömyhartiainen Tuntematon--nyrkkiin puristetut
kädet koholla, hampaitaan kiristäen:_

Kuuletteko! Mervian soissa makaa kirot--ja sieltä ne sumuna nousee,
nousee, nousee! _Tulee kiivaasti kunnaalta alas, menee oikeanpuoleiselle
tielle._

MERTSI
_Vavisten_: Se oli kamalaa!

URDIS
Tämä on kauhistuksen päivä!

EILA
Kaikki hornan henget ovat valloillaan!

URDIS
_On hiipinyt ylös kunnaalle_: Jumalat! Urmas on noussut uhrikivelle!

EILA
_Rientää Mertsin kera ylös_: Kuinka hän uskaltaa!

MERTSI
_Tyyntyen_: Hän puhuu--merveille. _Toistaa_: Kirot, kirot kaikkialla...
Sukumme perintökirot ... eriheimoisuuden verikirot... Tahdomme kirot
suistaa ... sirpaleet liittää.. suureksi, kokonaiseksi Mervan
kansaksi... Arpa on heitetty... _Kirkasee_: Jumalat, hän tempasi
puukkonsa!

EILA
Hän on tullut hulluksi ja tappaa itsensä.

URDIS
Voi, voi, voi, voi!

MERTSI
Nyt hän iski käsivar... _Peittää käsillään silmänsä. Urdis itkee_.

EILA
_Kylmäverisesti_: Hän vaan vuodattaa käsivarrestaan verta maahan.

URDIS
Niinkö...? _Katsoo. Vavisten_: Niinkuin verivalaa tehtäessä?

MERTSI
Nyt hän kohottaa kätensä... Kaikki mervit kohottavat. _Toistaa_:
Liittää mervan hajanaiset heimot lujaksi, kokonaiseksi Mervan
kansaksi--vannomme!

_Uhrilehdosta voimakkaasti, innostuneesti: Vannomme!_

_Toistaa, lämpimästi_: Nostaa Mervan päivän.. merviläisyyden hengen..
tämän halveksitun suvun mielen ja ponnen--vannomme!

_Uhrilehdosta: Vannomme!_

_Yhä lämpimämmin_: Sille maalle, joka tämän veren imee ... suvulle, joka
sille nimen antoi ... kaiken työmme, varamme, voimamme--vannomme!

_Uhrilehdosta: Vannomme, vannomme!_

EILA
Jo loppui hullujen meno.

URDIS
Nyt he kohottavat Urmaan ilmaan!

_Lehdosta kuuluu pitkällistä, riemukasta huutoa._

MERTSI
_Kohottaa innoissaan kätensä ja yhtyy huutoon._

EILA
_Tarttuu kiivaasti hänen käsivarteensa_: Mertsi!

MERTSI
_Kääntyy masentuneena poispäin, painaa päänsä alas._



2. NIMETÖN SUORTUVA.


_Urmaan pirtti. Keskellä pirtinpatsas: kasvava honka, jonka latva on
katkaistu katon yläpuolelta. Patsaan rungon molemmin puolin, vankkojen
oksien haarukoissa ylhäällä lepää kaksi pitkin pirttiä juoksevaa ortta,
pirtin emosta, joiden päihin seinärakenteen ristikkokehys tukeutuu. Itse
seinämä on paksua olkipannikkoa, katto emosten kantama.

Pirtin vasemmassa ylänurkassa on koristelaudoin vyötetty kivikiuvas. Sen
edessä kahden juurakon puitokseen punottu matala liesiverho. Vasemmalla
ulko-ovi. Ovenpuolella on polettu maalattia, patsaasta oikealle sekä
perällä kiukaan etureunaan saakka puinen korokesilta kaksine
askelmalautoineen. Korokesillalla, oikealla seinällä, on pitkä pöytä,
jota kantaa kaksi laajajuurista juurakkojalkaa. Pöydän takana
seluksellinen seinärahi, molemmissa päissä raskaat, käyristä
puunrungoista muodostetut nojaistuimet. Oikeassa ylänurkassa samoin
muodostettu avokaappi. Kaapin ja uunin välillä perällä uutimilla
varustettu vuode, kaapin ja pöydän välillä oikealla ovi kylkeissuojaan.
Pirtinpatsaaseen lyödyissä vaarnoissa riippuvat Urmaan aseet, torvi y.m.
Oviseinällä on rahvaanrahi, uunin luona pari juurakko-istuinta._

_Valo lankeaa osaksi vasemmalla olevasta, rakolla verhotusta
leveänmatalasta ikkunasta, osaksi suuresta lakeisaukosta pirtinpatsaan
vieressä._

URMAS
_Istuu kahden toverinsa Rouan ja Horhojan kanssa pöydän ääressä,
iskee kätensä pöytään_: Heidän täytyy! Jokaisen mervin täytyy taipua
yhteisyyden alle!

ROUKA
Mutta mitä sanomme noille metsäläisille?

URMAS
_Lujasti_: Te kysytte eivätkö he vielä ole kuulleet mitä täällä
neljän viimeisen kuun kuluessa on tapahtunut.

ROUKA
Vastauksen tiedämme: mitä laakso heitä liikuttaa, heillä on omat
asiansa!

URMAS
_Yhä lujemmin_: Te sanotte ettei ole yhtään kiveä eikä kantoa koko
Merviassa, joka ei nyt liikuta jokaista! Sinä, Rouka, kerrot kuinka
Niitty-Mervian ja Järvi-Mervian miehet miekan iskutta sopivat kuumaksi
tulistuneen kiistansa. Te kerrotte mitä täällä on uhrattu, mitä tehty ja
toimeen saatu. Te vannotte että ne, jotka näin tekevät, eivät voi sallia
heidän siellä toisiaan veristävän! _Nousee_: Niin, itse tiedätte.

Olkoon matkanne onnekas--minä puolestani lähden huomenna
Viiron-Merviaan.

HORHOJA
Viiron Merviaan? Uskotko siitäkin jotain syntyvän?

URMAS
En tällä kertaa, Horhoja. He ovat asuneet liian kauvan liittualaisten
kanssa vieri vierin mitään tajutakseen. Mutta minä isken ensi loven
tuohon kovaan kamaraan. Usko, toverit! Kun itse uskoo, uskovat muut.

ROUKA
Ja me uskomme! Jää hyvästi. _Lähtevät_.

URMAS
_Joka on saattanut heitä ovelle, palaa jälleen korokesillalle. Käy
etualalle päin_: Nyt vasta tunnen eläväni! Mervia on kuin käypä
olut-allas, pohjia myöten kuohuksissa.

_Seisoo hetkisen mietteissään_: Kuinka kireäntäpärä tämä aika ja tehtävä
on! Olemme kuin hajainen heinäsuova nälkäisten laumojen keskellä.
Liittua ei koskaan unohda että olemme kerran sille veroa maksaneet.
Veenia on pieni, mutta vahvuu vuosi vuodelta kuin matalajalkainen jäärä.
Muronnian verot tosin eivät meitä maahan lyyhistä, mutta Muronnia vasta
kokoo laajoja liepeitään.--_Katsahtaa ovelle, josta joku tulee, ja
huudahtaa iloisen hämmästyneenä_: Orpa! Sinä, äiti...? _Rientää nopeasti
vastaan.

Sisään on orjatytön saattamana astunut vanha vaimo. Hänellä on lempeä
katse ja hopeata hiuksissa._

Tule tervennä, äiti!

ORPA
Jumalat taloon, lapseni! _Puristavat pitkään toistensa molempia käsiä._

URMAS
Hartaasti olen sinua kaivannut näinä ihmeellisinä aikoina.--Onko enoni
nyt tervehtynyt?

ORPA
Hän on ... vihdoinkin. _Hymyilee lämpimästi_: Ja minä olen taas kotona.
_Käyvät sillannetta kohti._

URMAS
_Osottaa verhottomia seiniä_: Tällaiset ovat nyt seinäni! Kaikki riistin:
verhot, taljat, omat ja isänikin kaatamat.

ORPA
_Nyökäyttää päätään_: Olen siitä iloinnut, lapseni!

URMAS
_Auttaa hänet askelmista ylös_: Vain yksin karvasteli sydäntäni...
_Asettaa pöydän päässä olevan istuimen mukavasti Orvalle_... Sinun
heleät antisi, äiti! Niitä riisuessani epäröin.

ORPA
_Nyökäyttää hiljaa_: Olen sinusta ylpeä, poikani!

URMAS
Arvasin mielesi--sinustahan se kaikki on minussakin. Ja niin se
alkoi. Kymmenet tempasi sama into, ja nyt--niin, sinähän et vielä
tiedäkkään!

ORPA
Mitä, hyvä lapsi...?

URMAS
_Kuohuvan riemuisena_: »Mervan karhu», sukumme ensimäinen kauppahaaksi,
lähti eilen etelään ja »Mervan havukka» lepää Uiron rannassa teloillaan,
odottaen vain päiväänsä. Siellä, niiden mastoina ja laitoina, on kaikki
mitä Mervan köyhästä suvusta irti saatiin.

ORPA
_Painaa hiljaisen riemuisesti kätensä rintaa vasten_: Suvussamme
siis on vielä voimaa nousta!

URMAS
On, jokainen päivä tuo jotain uutta. Se on kuin uusi usko, äiti! Sitten
käräjämäenpäivän se on kulkenut kuin arpakapula kylästä kylään, kutsuen
miehiä taisteluun.

ORPA
Jumalat siunatkoot hehkuvan intosi! Ja oikea asia aina menestyy.
_Hiljaisen kiinteästi_: Mutta omat asiasi, Urmas...? Sinä niistä ilmotit
lyhyesti orjamme kautta.

URMAS
_Raskaasti_: Niin ... ne asiat. Ne ovat minulta riistäneet monen yön unen.
Mutta siinä oli niin tehtävä eikä toisin.

ORPA
Monen yön unen...? _Katsoo pitkään_: Oletko nyt varma?

URMAS
Olen. Sekin oli lopulta kansan asia ja liittyi erottamattomasti
heimojemme onneen.

ORPA
_Ihmetellen_: Heimojemme...? Kuuluuko sekin heimoihin?

URMAS
Kuuluu. Mertsi on sen heimon tytär, jonka kanssa taistelu käy. Minä ja
Mertsi--ei äiti, se olisi saanut monen pudistamaan päätänsä.

ORPA
Olisiko sinua sentähden epäilty?

URMAS
Ei, ei minua. Mutta veeni-naiset mervien pirteissä ovat syöneet
merviläisyyttä niinkuin salainen kotivarkaus. On pantava heikoille
sulku, on nostettava yhteisyyden henki! Urmas ja kaukaisten vuorimervien
mahtavimman miehen tytär on liitto, joka tempaa vuorelaiset mukaan, ja
tuon suvun monet haarat ovat kuin syttyvät tervaslastut siellä täällä
muualla. Urmas ja ylevä Heljä on kuin kerän pohja, jonka ympärillä
merviläisyyden langat yhtyvät.

ORPA
Totta poikani. Ja sentään on kysymys jostain muusta, joka kuuluu
ainoastaan sinuun! _Katsoo kiinteästi_: Ketä rakastat...?

URMAS
_Tuskaisena_: Äiti! Mertsi oli minun nuoruuteni unelma. Mutta sen
unelman täytyi särkyä.

ORPA
Täytyikö sen? Ja voitko sen noin särkeä--myös häneen nähden?

URMAS
_On hetken vaiti_: Voin. Meidän välillämme ei ole siitä asiasta
koskaan sanaa vaihdettu.

ORPA
_Hiljaa_: Puhutaan joskus sanoittakin ... enemmän kuin sanoin.

URMAS
Puhutaan, puhutaan--ja meidän välillämme on puhuttu. Siksi olen
ystävämme Mannon kautta saattanut tekoni syyt hänen tietoonsa.

ORPA
_Jännittyneenä_: Onko hän jotain vastannut...?

URMAS
Ei ... ei vielä...

ORPA
_Kuin itsekseen_: Moni ei vastaa koskaan... _Äänettömyys_. Entä Heljä?
Mitä hän on sinulle?

URMAS
_Lämpimästi_: Hän on jalo, äiti! Olen häneen mieltynyt ja sukumme asia
liittää meitä päivä päivältä lujittuvin sitein.

ORPA
Sukumme asia, taas...? Niin niin... _Hiljaisen värähtävästi_: Ennen
meitä raastettiin väkisin miehen taljoille, sitten meitä myytiin
suurista lunnaista. Tuleeko nyt asiat, kaikkinaiset asiat ... ei koskaan
se yksi? Sekin olisi ollut uusi usko, poikani. _Hiljaa_: Täytyykö minun
nyt jäädä minun uskoineni?

URMAS
_Lyhyen äänettömyyden jälkeen_: Sinun täytynee, äiti--ellet tyydy
siihen, ettei meidänkään välimme ole kokonaan sitä uskoa vailla. Heljä
se on oleva! Hän, kirkas mervi-nainen, minun pirtissäni paistaa ja
kotini hiiloksessa merviläisyyden lieskaa kanssani vaalii.

ORPA
_Hiljaa_: Niin, sinun pirttisi, teidän hiiloksenne--vaan Mertsi...?
Tiedätkö sinä miten syvästi hän on tästä asiasta unelmoinut? Pettyneen
sydämen polut ... pettyneen sydämen kirot, poikani----_Katkeaa
äänettömäksi._

URMAS _On pitkän aikaa vaiti, ankara mielenliikutus kasvoillaan_: Minä
olen taisteluni taistellut ja päätökseni tehnyt. Kohtaako minua sen
vuoksi onni vai onnettomuus, sitä en kysy. Enkä sitäkään, kärsiikö ehkä
joku toinenkin sydän. Olen uhrikivellä leikannut itseni irti kaikesta
muusta paitsi kansani asiasta. Jos minua sen vuoksi kirot kohtaavat, ne
kohdatkoot--ne ovat kansani onnen kirot!

ORPA
_Syvästi liikutettuna_: Ymmärrän--sinun kohtalosi on ratkaistu.

URMAS
_Käy äkkiä sillanteen reunalle--sisään on astunut muuan orja._

ORJA
Isäntäni Orhas tervehtii sinua! On saapunut Metsä-Merviasta miehiä
iloisin uutisin, tärkein asioin. He odottavat sinua.

URMAS
Tulen heti--niin tervehdi isäntääsi! _Orja poistuu_.

Iloisia uutisia, tärkeitä asioita--kuulitko sinä, äiti? Niin, se kasvaa
kuin vyöryvä lumipallo! Miehiä menee, miehiä tulee, kirot suistuu,
kiistat talttuu. Ja vaikka se nyt on veeniläisyyttä vastaan, niin se
kuitenkin sulkee ja lopulta itseensä sulattaa kaikki, veenit ja mervit.
Ja niin nousee vapaa, voimakas Mervian kansakunta, jonka ei tarvitse
kumartaa itään eikä länteen, vaan joka on kerran näyttävä mikä on
Mervian miehuus ja ponsi!

ORPA
_Hiljaa_: Taivas suokoon, että niin kävisi! _Pyyhkäsee kyyneleen
silmänurkastaan_: Nyt minä menen omaan pirttiini, lapseni. _Nousee_.

URMAS
Nytkö jo...? _Tarttuu heltyneenä hänen käsiinsä, katsovat hetkisen
ääneti toistensa silmiin. Menevät sillanteelta alas.

Orjattarelle, joka on seisonut sen aikaa oven luona:_ Sätene! Saata
Orpa-valtijatar ja tule sitten tänne--pirttini jää sinun vastuullesi.
_Hiljemmin_: Jos Heljä-valio sillaikaa tulee, pyydä istumaan--sano että
viivyn tuskin hetkeä.

SÄTENE
Sanon. _Poistuu Orvan kera_.

URMAS
_Palaa sillanteelle, käy pirtinpatsaalta päähineensä, menee.

Huone on hetkisen tyhjänä. Sitten ovi avautuu hiljan-hiljaa raolleen ja
aukeamassa näkyy hunnuntapaisella pääliinalla suojaavasti verhotut
naisen kasvot. Hän kurkistaa varovasti ympäri huonetta, vetäytyy sitten
sisään, huoahtaa vapautuneesti ja työntää pääliinansa syrjemmä._

MERTSI
_Kalpeana, jännittynyt ilme kasvoillaan. Katsahtaa tarkastellen
ympärilleen, hämmästyneenä_: Näinkö köyhää ja autiota Urmaan kotona...?
Peittämätön olki seinänä...? Missä ovat sarvet, taljat, uutimet ja
peitot? Missä Orpa-äidin kirjoverhot, joista jo lapsena kuulin
puhuttavan? _Äänettömyys.

Muistaa äkkiä_: »Mervan karhu», »Mervan havukka»! Näinkö alastomaksi,
näinkö kaikki...? _Äänettömyys. Liikutettuna_: Mikä ihana voima, mikä
säälimätön ankaruus! Nyt ymmärrän senkin... Sinun seinäsi ovat puhuneet,
Urmas!

_Astuu nopeasti sillannetta kohti, mutta kääntyy säikähtyneenä ympäri
kuullessaan oven avautuvan_: Ken...? Talon orjatarko?

SÄTENE
Orjatar.--Isäntäni ei ole kotona.

MERTSI
Tiedän. _Pieni äänettömyys_. Minulla on isännällesi viesti--heitän
tänne pöydälle--jätä minut hetkiseksi!

SÄTENE
En voi--niin on isäntäni käsky.

MERTSI
_Neuvottomana_: Et voi...?

SÄTENE
En. _Pienen äänettömyyden jälkeen_: Mutta tahdon olla niinkuin minua ei
olisi. _Kääntyy kiukaaseen päin_.

MERTSI
_Iloisesti liikutettuna_: Niin ... ole niin!--Mikä onkaan nimesi, tyttö?

SÄTENE
Sätene.

MERTSI
Sätene! Isäntäsi antama?

SÄTENE
_Loistavin silmin_: Isäntäni!

MERTSI
_Nousee sillanteelle ja pysähtyy pöydän päähän. Ottaa povestaan pienen
hopealangoilla somistetun tuohilippaan, jonka ympäriltä irrottaa
silkkisen siteen. Laskee lippaan pöydälle, side kädessä tuskaisena_:
Kuinka vaikeata, kun hetki lähenee... _Nojaa pöydän päässä olevan
istuimen käsinojaan, hämmästyy_: Tämä on hänen paikkansa...? _Heltyen_:
Niin, tässä hän istuu... Ja tuolla on... _Menee lapsellisen innostuneena
pöydän taa, istuutuu rahille_: Näin...? Ei, lähempänä! _Siirtyy,
hymyilee, nyökäyttää päätään--niinkuin istuisi toisen kanssa pöydässä.

Nousee, käy nopeasti peräalaa kohti_: Tuolla liesi! Kuinka suuri... Puut
räiskyvät... Loimon punerrus askelmissa, hongan kylessä ... ehkä aina
täällä saakka?

_Katse siirtyy vuoteeseen, sitten kaappiin. Käy sen luo ja sivelee
kädellään kuin pölyä koetellen: Kas! Pyyhkäsee tulusturmiollaan
kepeästi.

Käy patsashongan luo, katselee. Ottaa säilän vaarnasta, ojentaa kuin
tarjoten_: Tässä, Urmas!... Onpa se painava. _Panee pois.

Astuu kylkeissuojan ovelle, seisoo hetkisen. Kääntyy pää koholla, kasvot
säteilevinä. Astuu ripein askelin sillanteen reunalle. Käskevän
kutsuvasti_: Sätene!

SÄTENE
_Nousee nopeasti_: Mitä käsket, valio?

MERTSI
_Kuin havahtuen, painaa kädet ohimoilleen_: Ah!! Ei mitään, ei mitään,
istu rauhassa. _Kääntyy äkkiä pöydän ääreen ja purskahtaa hiljaiseen
itkuun. Kohottaa sitten päättävästi päänsä_: Nytkö itkisin?
_Astuu pari askelta eteenpäin.

Samassa ulko-ovi avautuu--sisään astuu nuori vaalea nainen orjattaren
saattamana._

TULIJA
_Huomaa Sätenen_: Onko isäntäsi kotona, orjatar?

SÄTENE
_Kumartaa syvään_: Ei ... mutta saapuu hetken päästä. Isäntäni--
_Keskeyttää havaitessaan hänen kasvonilmeensä muutoksen.

Tulija on huomannut Merisin. Molemmat naiset katsovat toisiinsa kalpeina
ja jäykistyneen jännittyneinä. Sitten leimahtava välähdys silmissä,
sitten katseitten nopeata puhelua._

MERTSI
_Koettaen tyyntyä_: Olet Heljä... Tunnetko minua?

HELJÄ
Olen nähnyt... Olen kuullut... _Äänettömyys_.

MERTSI
_Voittaa kuohuntansa, käy päättävästi sillanteelta alas ja ojentaa
kätensä_: Terve!

HELJÄ
Terve itsellesi! _Äänettömyys_.

MERTSI
Orjattaret! Jättäkää meidät. _Toinen orjatar menee_.

SÄTENE
En saata, valiot... En häiritse. _Kääntyy perälle päin._

MERTSI
_Tarttuu Heljän käsivarteen, vie hänet etualalle_: Heljä! Me voisimme
vihata toisiamme!

HELJÄ
En tiedä...

MERTSI
_Kiihtyen_: Me voisimme otella elämästä ja kuolemasta! Me voisimme
murskata toisemme sen onnen tähden, jota emme voi jakaa!--Etkö tunne
vihaavasi minua? _Äänettömyys_.

HELJÄ
_Varmasti_: En. Enkä soisi sinunkaan. Tiedät asian ja syyt...

MERTSI
Tiedän. Mutta tiedätkö sinäkin erään asian...?

HELJÄ
Tiedän ... kaikki. Ellet olisi veeni-tytär--

MERTSI
_Kuohuen_: Niin, ellen olisi veeni, niin!! Mutta jos sinä olisit veeni
etkä mervi, niinkuin olet, niin sinä et olisi ... niin me emme olisi
koskaan joutuneet toistemme tielle!

HELJÄ
_Hiljaa, kyyneltyvästi kuohahtaen_: Miksi solvaat minua, Mertsi! Mistä
sinä tiedät mitä minä olen ... olenko minä tahtonut, olenko minä
pyrkinyt? Mistä sinä tiedät kumpi meistä on enemmän kärsinyt, ennenkun
olen tämän tehnyt? Mervi olen ja kohtaloni tietä astun, mutta sinun
kanssasi en ole vihoin.

MERTSI
_Katselee häntä pitkän aikaa vaijeten, ojentaa sitten liikutettuna
molemmat kätensä_: Anna minulle anteeksi, Heljä! Totta: me emme ole
vihoin. Minulla oli rakkaus, sinulla merviläisyys, kohtalo ratkaisi
meitä kumpaakaan kysymättä... _Taas hiljaa kiihtyen_: Yhden asian
tahdon sinulle kuitenkin sanoa. _Vetää hänet oviseinän rahille
istumaan_. Se on minua loukannut, se on minua kuohuttanut! _Hiljaisen
kiinteästi_: Olen veeni, vaan tuskinpa minä olisin tässä tapauksessa
ollut huonompi mervi kuin sinä tai kuka muu tahansa! _Äänettömyys_.

HELJÄ
Minäkin tahtoisin sanoa sinulle--se on minua loukannut. Minäkin
rakastan, ja tuskinpa minun rakkauteni on pienempi kuin sinun ... ehkä
myöhempi, ehkä hiljaisempi.

MERTSI
_Pienen jännittävän äänettömyyden jälkeen, värähtäen_: Uskon ... emme
pääse niitä koskaan vertailemaan.

_Nousee_: Nyt hyvästi, Heljä--tahdon olla hetken yksin. _Katselee häntä
pitkään, sulkee sitten omituisesti liikutettuna hiljaa syliinsä ja
katsoo syvälle silmiin_: Meidän tiemme nyt eroovat ... ole onnellinen!

HELJÄ
_Liikutettuna_: Sinä sanoit sen sydämestäsi?

MERTSI
Sanoin. _Puristaa hänen käsiään_: Ole onnellinen! _Kääntyy kiireesti
etualalle päin. Heljä menee.

Mertsi seisoo pitkän aikaa liikahtamatta. Käy sitten päättävästi
sillanteelle, pysähtyen pöydän ääreen_: Näin nuorena kuolla...? Lapsena
aina aattelin: kun kasvaisin, kun kasvaisin, tekisin tekemätöntä! Sitten
tulit sinä ... sitten sinun aatteesi kuin leiskuva uhrituli. Siinä se
on, ajattelin! Se on sinun työsi, mutta siihen liittyy minunkin työni,
veenitytön--teen tekemättömiä: liityn, heimoni liitän! _Käy mietteissään
eteenpäin_: Tähänkö se nyt päätyikin...? Valui kuin leikatut rihmat
käsistäni...

_Avaa hiussiteen ja irrottaa erään suortuvan esiin_: Kuinka olenkaan
teitä vaalinut... Aattelin aina: hänelle, hänelle ne hoidan! Hän kerran
armain käsin niitä hellii, väsyneen päänsä niille nojaa, sanoo: kauniit
ovat! Saattaisin itkeä... _Äänettömyys_.

Hupsu olen--sinähän ne saat! _Tarttuu rintavitjoissa riippuviin
keritsimiin. Syvästi tuskaisena_: Urmas! Lähelläsi olen nyt. Kun morsian
äidilleen leikkaa suortuvan, niin emo tietää eron hetken tulleen--kun

neito armaalleen tämän nimettömän viestin lähettää, armas tietää mitä
vain tuonelaiset tietävät. _Työntää suortuvan keritsinten väliin._

SÄTENE
_Joka on seurannut jännittyneenä, sitten tuskaisena_: Valio!
Minä rukoilen--

MERTSI
_Hievahtamatta_: Älä häiritse, orja!

SÄTENE
Oi, elämä on suuri, elämä on rakas--

MERTSI
_Kuin ennen_: Onko elämä orjallekin rakas...?

SÄTENE
Jokaiselle... Kun olemme nuoria...

MERTSI
_Keritsimet ja suortuva vaipuvat. Tuijottaa hetken vaiti eteensä.
Yhä tuskaisempana_: Elämä on rakas! Miksi minulle suotiin tämä kohtalon
kovuus, etten voi elää enkä kuolla... Minä--tunsin tehtävän ... minäkin
tahdoin nousta uhrikivelle... Synnyinkö minä liian aikaiseen...? _Kädet
rinnoilla ristissä, rukoillen_: Jumalat, kuinka minä olen avuton!...
Eikö ole ... sitä elämän ja kuoleman välistä saarta ... jossa voisi
piillä elämää ... kun se ei meidän uhristamme huoli...? _Jäykistyy pää
taaksepäin sanattomaksi, eleettömäksi, verettömäksi,_ Niin, niin se on
oleva! _Kietoo kuin unissaan suortuvan kätensä ympäri, tapaa toisella
keritsimet, leikkaa huudahtaen hiljaisen »ah»--suoristautuu, hengittää
syvään._

SÄTENE
_Kääntyy selin, itkee._

MERTSI
_Peräytyy pöydän päähän ja panee suortuvan lippaaseen, sitoo
lippaan nauhalla ja laskee sen pöydälle. Käy sitten sillanteelta ovelle.

Oudolla, muuttuneella äänellä Sätenelle, joka yhä itkee:_ Jää hyvästi!
_Vetää liinan kasvojensa suojaksi ja lähtee, mutta kääntyy vielä ovella
ja luo pikaisen, harhailevan katseen huoneeseen. Nyökäyttää hiljaa
Sätenelle, menee._

SÄTENE
_Painaa alas kyyneleiset kasvonsa. Hetkisen päästä_: Kaikki
lienemme orjia--elämän orjia. _Istuutuu. Äänettömyys._

URMAS
_Tulee iloisena_: Onko Heljä-valio käynyt?

SÄTENE
_Levottomasti_: On... Lupasi tulla myöhemmin...

URMAS
_Nyökäyttää hymyillen päätään, nousee sillanteelle ja vie päähineensä
patsaaseen_: Eikö muita ole käynyt?

SÄTENE
_Neuvottomana_: On... viesti ... pöydällä. _Purskahtaa itkuun, menee
kiireesti ulos._

URMAS
_Katsoo hämmästyneenä hänen jälkeensä--rientää pöydän luo--ottaa lippaan
käteensä--irrottaa siteen--_



3. SOIHTUJEN VALOSSA.


_20 vuotta myöhemmin._

_Vanhimpainpirtin edusta. Avoin tanhua--oikealla muutamia mataloita
rakennuksia, vasemmalla harvaltaan puita kasvavan kunnaan reuna.
Taustalla häämöttää vanhimpainpirtti, jonka harjalla pirtinpatsaan
nenässä kohoaa lakeisaukkoa suojaava pikku katoke. Pirtin molemmissa
päissä kasvaa suuret pirttikuuset. Keskellä on leveät portaat ja
suurehko valta-ovi--molemmin puolin ikkunoista tuikottaa tuli.

Edusta on valaistu sinne tänne pistetyin soihduin, taivaalla kiitävät
raskaat pilvet. Tanhualla paljon kansaa vilkkaassa liikkeessä ja
keskustelussa.

Muuan ryhmä on pysähtynyt etualalle._

ENSIM. MERVI
Mitä luulet hetken olevan?

TOINEN MERVI
_Haukottelee_: Puoliyöksi tuon kohta luulisi--hoh hoh!

ENSIM. MERVI
Ja me, lempo soi, tässä yhä tepsutamme! Iltas-eineestä pitäin olemme
samoja jälkiä hioneet.

TOINEN MERVI
_Osottaa pirttiin päin_: Ja ne ovat istuneet puoliltapäiviltä. Kaikki
vanhimmat ovat koolla, aina Vuori-Merviasta saakka.

KOLMAS MERVI
Eikä synny valmista! Mikäs hornan koukku siinä pitelee?

ENSIM. MERVI
Muronni on kavala mies! En ole koskaan uskonut että meidän ikämme menisi
kolinoitta.

NELJÄS MERVI
Olkaas nyt! _Pirtin puolelta kuuluu hälinäisiä ääniä, kaikki kääntyvät
jännittyneinä._ Ei mitään, kiinni pysyy ovi. Kireät on paikat!

KOLMAS MERVI
Hitto kans! Asia on selvä kuin otrainen leipä: tämä on minun, tuo sinun
--istu ja ime omaasi!

ENSIM. MERVI
Oikein! Emme myönnä itikan istuma-alaa.

VIIDES MERVI
Emme, vaikka tulisi tupenrapinat! Rajakorpi on Mervian!

USEAT
_Painokkaasti_: Rajakorpi on Mervian!

NELJÄS MERVI
Onkos se ihka selvä?

KOLMAS MERVI
On. Rajat ovat olleet sillaan hamasta Liittuan suuresta taistelusta.
Muronnien kanssa ryskiessämme emme mitään menettäneet, ainoastaan
verollisiksi häädyimme--niin haastavat vanhat.

NELJÄS MERVI
Mitäs ne sitten kyselevätkään?

KOLMAS MERVI
Muka kalaa, lintua pyytääkseen, niinkuin mekin. Ketunhäntä koipien
välissä, sanon minä! Siin' on metku!

ENSIM. MERVI
Varmasti.

KUUDES MERVI
_Tulee muutamain seuralaisten kanssa_: Mitäs miehet tuumivat?

ENSIM. MERVI
Harmaat ovat tuumat--istuvat siellä liian kauvan.

SEITSEMÄS MERVI
No, pelkoon toki ei ole syytä. Mutta sen sanon minäkin, että jos
keltaiset olisivat yksin valtijaina, niinkuin olivat kaksikymmentä
vuotta takaperin, niin jumal-avita Rajakorpi menisi vielä tänä yönä!

VIIDES MERVI
Älä houni!

SEITSEMÄS MERVI
Rajakorpi menisi! Mitä korvet heitä liikuttaa, ei siellä rikastuta.

KOLMAS MERVI
Juuri niin. Mutta ei hätää.--_Osottaa pirttiin päin_: Meidän miehiä on
nyt tuolla enempi puoli.

KUUDES MERVI
Ja on Urmas! Kyllä Urmas pitää pyörät raitteilla.

MUUT
_Innostuneina_: Kyllä, kyllä! Se on meidän Urmas!

SEITSEMÄS MERVI
Niin, kyllä meidän Urmas tietää mitä tekee! _Hytistelee_: Mennään--vilu
tässä tulee!

TOINEN MERVI
Ja minä arvelen että taitaisi olla kaikkein viisainta, kun menisi tästä
eukon viereen, heh-heh--ei ainakaan kurpposet kuluisi, heh-heh-heh!
_Räjähtävä kaikin hiljalleen nauramaan, menevät. Eräs veeni-ryhmä
kiivaasti keskustellen._

ENSIM. VEENI
En luota, en taar-avita! He vaikka itsensä myyvät, kun vaan kauppa
tehdään mervaksi.

TOINEN VEENI
No no, liika on liikaa!

ENSIM. VEENI
Mikä on liikaa? Eivätkö he valtaan päästäkseen ole ryskänneet ja
rynnänneet kuin metsäläiset.

KOLMAS VEENI
Johtajana mies, joka ei mitään häikäile!

ENSIM. VEENI
Ja tässä sitä ollaan! Kun olivat meidän miehet ohjaksissa, siivolla oli
muronni--nyt likakärpäset loikkivat silmillemme.

TOINEN VEENI
Liika on liikaa! Tosin Urmas on iskenyt ja keskinäiset kiistamme lienevät
muronneja rohkaisseet, mutta olen minä tänä iltana nähnyt muutakin.

USEAT
No...?

TOINEN VEENI
Että olemme tässä asiassa yhtä ja että kansakin ymmärtää mistä on
kysymys. Ilman Urmasta, luulen, se makaisi kiukaillaan, tänä iltana
niinkuin kaksikymmentä vuotta takaperin.

ENSIM. VEENI
Ja jos makaisi, mitähän siitä?

TOINEN VEENI
Jos tästä tulisi jotain enempää, niin onkohan yhdentekevää maataanko
täällä vai valvotaan?

ENSIM. VEENI
Ja minä sanon: Jos tulee, silloin he kyllä makaavat tai pakoilevat
metsissä. _Myrkyllisesti_: Ja mitä Urmaaseen tulee--no, perästä kuuluu
mikä tuolla tänä iltanakin pitelee. Sanon vaan: koira on ketun sukua!

MUUAN MERVI
_Sivukulkevasta mervi-ryhmästä kiivaasti_: Mitä sanot...?

USEAT VEENIT
Hst!--Ei riitaa.--Lähdetään!

ENSIM. VEENI
_Kiivaasti_: Sanon vaan että jos tuolla tänä iltana tehdään joku
tyhmyys, niin se on teidän jumalanne Urmas, joka antaa Rajakorven
muronneille!

USEAT MERVIT
Häpeämätöntä!

ENSIM. MERVI
Sano se vielä kerran, keltainen kukonpoika!

ENSIM. VEENI
Sanon kerran ja kaksi--pois tieltä sininen nauris!

_Käyvät toisiinsa käsiksi, muitakin sekaantuu temmellykseen. Hälinää,
huutoja: hiljaa, hiljaa, erotkaa! Kansaa juoksee joka taholta paikalle:
mitä, mitä täällä? Riitelijät erotetaan._

MUUAN VEENI
Että kehtaattekin tällaisena iltana!

RIITELEVÄ MERVI
Mitäs hän mervejä solvaa!

MUUAN MERVI
Mitä tahansa, hävetkää sanon minäkin! Tänä iltana ei olla veenejä eikä
mervejä, vaan olemme kaikki Mervian miehiä.

KANSA
Hyvä, hyvä! _Kansa hajoaa_.

ERÄS
Tämä pitkä odotus ei ole hyväksi, kansa käy levottomaksi.

TOINEN MERVI
Niin käy, niin käy...

ERÄS MIES
_Kunnaan rinteeltä_: Kuulkaa Mervian miehet, kuulkaa!

KANSA
_Alkaa pysähtyä ja kertyä kunnaan luo_: Kuka se?--Havohan tuo!--Eikä,
Kovas on!--Hiljaa, kuunnellaan!

KOVAS
Asian jokainen tuntee. Eri mieliä ei myöskään ole siitä, mikä vastaus
tässä on annettava--

KANSA
Ei! Yhtä ollaan.

KOVAS
Seikka on selvä kuin päivä. Tämä mekko on minun, tämä vyö ja puukko on
minun. Jos joku teidän joukostanne kuitenkin julkeaisi tulla niitä
minulta vaatimaan, niin tiedättehän mitä hänelle vastaisin?

KANSA
_Riemuisesti_: Tiedämme! Hyvä, hyvä!

KOVAS
Nyt sanovat naapurimme: meillä on kalan ja metsänriistan puute. Saattaa
olla. Niinpä koettakaamme heitä auttaa. Antakaamme osa vuotuisesta
verosta kalana ja metsänviljana, mutta Rajakorvesta emme luovu!--Mitäs
sanotte, Mervian miehet?

KANSA
Oikein! Hyvin harkittu!

KOVAS
Jos heillä on mielessä mitä kielellä, niin tämä kelpaa. Jos ei, minä
sanon: siellä punotaan juonien rihmaa! Mutta meidän vanhimpamme yhä
istuvat ja harkitsevat. Mitä tämä merkitsee? Mitä he epäilevät? Ja niin
on tässä miesten kesken tuumailtu, että lähettäisimme tuonne sisään
muutamia tällä sanomalla: sanokaa suorat sanat suorassa asiassa, koko
kansa on takana!--Kelpaako?

KANSA
Juuri niin!--Kovas menköön!--Ja Havo mukana! Hyvä, hyvä!--Ja veenejä
samoin! Herjöö ja Karkils! Hyvä, hyvä!

KOVAS
Ja niin sanomme kuin puhuttu on--kansa vastaa?

KANSA
_Innostuneesti_: Kansa vastaa!

KOVAS
Että jos siksi kääntyy, tahdomme miekan terällä ja keihään tutkaimella
omaisuuttamme puolustaa?

KANSA
_Myrskyisesti_: Miekan terällä ja keihään tutkaimella! Menkää!

_Kovas kumppaneineen menee valtaovesta sisään. Kansa kokoontuu pirtin
edustalle, jääden hiljaa puhellen odottamaan.

Kaksi muukalaista hiipii varovin askelin erään huoneen nurkkauksen takaa
oikealta. Heillä on päällään pitkät tummat viitat ja päähuput
alaslaskettuina, niin että vain osa kasvoja näkyy._

ENSIM. MUUKAL.
_Kurkistaa_: Siellä ne ovat...

TOINEN MUUKAL.
_Tarttuu äkkiä hänen käsivarteensa_: Soihtu, veli, soihtu!

ENSIM. MUUKAL.
_Peräytyy hiukan_: O' varon, varon!--Hukka matka. Voimme heti kavuta
ratsuille ja lähteä.

TOINEN MUUKAL.
Nolo juttu!

ENSIM. MUUKAL.
_Liikuttelee sormiaan_: Pitäisi kova kovaa vastaan!

TOINEN MUUKAL.
Ei noita pelota.

ENSIM. MUUKAL.
He' noita ... siellä sisällä!

TOINEN MUUKAL.
Ei auta. Kansa päättää.

ENSIM. MUUKAL.
Kiila, hyvä veli, kiila! Astumme esiin: vastaus? Miksi viipyy vastaus?
Onko Muronnian ruhtinas koira? Ratsumme satuloidut--siellä tuhannet
ratsut satuloidut, odottavat... No, itse ymmärrätte jos mitään
ymmärrätte...

TOINEN MUUKAL.
Ah sukkela pää, sukkela! Mutta kustas kulet? Et noista portaista tänä
iltana.

ENSIM. MUUKAL.
He' takatietä, takatietä--tule!

TOINEN MUUKAL.
Aaah, hyvä veli! _Menevät kiireesti oikealle_.

KANSA
_Pirtin luona_: Jo tulevat, jo tulevat! _Tulijat laskeutuvat portaita
alas, kansa tungeksii kysellen ja soristen ympärillä._

KOVAS
_Kunnaan rinteeltä_: Hiljaisuutta!--Varmaa vastausta ei meille annettu.
Siltä toki näytti, että useimmat ovat samaa mieltä kuin kansa.

JOUKOSTA
_Äkäisesti_: Mitä hiiden mieltä he sitten voisivat olla!

TOINEN
Sanoitteko lujaan?

KOVAS
Lujemmin kuin aattelimme.

KOLMAS
Mikseivät vastaa suoraan? On heillä suu!

KOVAS
Olkaa levollisia. Päätös ei voi toisin olla. _Poistuu._

KANSA
Ei, ei!

JOUKOSTA
_Rajusti_: Ja jos on, niin puretaan, jumal-avita! Käräjämäelle, ja
puretaan! Ja vanhimmat eroon!

KANSA
_Myrskyten_: Oikein! Kansa vastaa! _Hajautuvat ympäri tanhuaa kiivaasti
keskustellen._

KOVAS
_Seuralaisilleen_: Totta puhuen ne tuskin olivat hyvillään että siellä
kävimme.

TOINEN MERVI
Niinkö...?

KOVAS
Useat tosin nyökäyttivät meille päätä, mutta toiset istuivat muoto
mustana niinkuin olisivat karpion karstaa syöneet. Ja Varsti,
ovenvartija, kertoi että--

_Lyhyt torventoitaus vanhimpainpirtin portailta. Kansa rientää pirtin
edustalle. Valtaovi avautuu ja portaille astuu joukko vanhimpia, kahden
soihdunkantajan seuraamana. Syvä hiljaisuus._

VANHIMMAINEN
Mervian miehet! Raskas on tämä päivä ollut niin meille kuin teille. Ja
raskas on päätös, johonka olemme tulleet. Rauhallinen elo on kansalle
rakas ja ystävälliset välit mahtavan naapurimme kanssa tuiki tähdelliset,
niinkuin sen jokainen hyvin ymmärtää. Ja niin olemme me, tuntomme mukaan
harkiten, tulleet siihen päätökseen että ruhtinaan vaatimukseen on tällä
kertaa suostuminen. Ottakaa asia tyynesti, niinkuin me, jotka seikat
tunnemme, olemme sen ottaneet. Ja nyt menköön kukin rauhassa kotiinsa.
_Vanhimmat poistuvat, ovi sulkeutuu.

Haudan hiljaisuus, kansa seisoo kuin iskun tapaama. Hiljaisuutta yhä
jatkuu, ihmiset katsovat neuvottomasti toistensa silmiin._

JOKU JOUKOSTA
Mitäs tämä oikein oli...?

TOINEN
Sanoiko se että on...?

KOLMAS
Miksi he näin tekivät...?

USEAT
Oliko se päätös...?

NELJÄS
Miksi he meidät pettivät?

VIIDES
Mitä nyt on tekeminen?

USEAT
Vaadimme syyt tietoon!

YHÄ USEAMMAT
Syyt tietoon!

KOKO KANSA
_Myrskyten_: Syyt! Kuuletteko: syyt, syyt! _Äänetön
hiljaisuus. Odottavat._

JOKU
Mikseivät ilmota? Eikö ole ilmottamista?

USEAT
Syyt! Syyt!

KANSA
_Hurjasti_: Syyt! Syyt! Syyt! _Hiljaisempaa hälinää.

Valtaovi avautuu, portaille ilmestyy soihdunkantajat ja muuan vanhin._

USEAT
Hiljaa, hiljaa! Se on Urmas, hiljaa!

URMAS
_Hän on noin 50 ikäinen, mutta näyttää laihanterävine kasvoineen ja
harvahkoine partoineen vanhemmalta. Alussa hiukan ärsyytyneesti, sitten
lujan painokkaasti_:

Huudatte syitä, vaikka olisi teidän sopinut huutamattakin uskoa että
vanhimpain päätös seisoo vakavan harkinnan pohjalla!

Mistä on kysymys? Kansan jokapäiväisestä toimeentulosta ja
elämäntarpeistako? Ei, sillä jokainen tietää että Rajakorvesta riittää
riistaa sekä meille että heille.

Onko kysymys Mervian sisällisestä olemuksesta, sen vastaisen elämän
pohjasta? Ei, sillä Rajakorpi on syrjäinen eräalue, jota emme aijo
koskaan asua.

Mutta, sanotte, on kysymys _omistuksesta_, ja se on kunniassa pidettävä!
Niin on... _Miettii silmänräpäyksen_: Mutta mikä _on omaa_? Rajakorpi on
meidän, mutta järvet ja metsät riistoinensa siellä ovat jumalain
kuohuttamat--emme ole niiden tähden virsua hajalle astuneet. Näin voi
myös ajatella, näin voi _naapuri_ ajatella. _Todella omaa_, sanon minä,
on ainoastaan se, minkä kansa omin käsin raataa--kaikki täällä: pellot,
kasket, niityt, pirtit ... kaikki. Se on asian ydin. Siksi antakaamme
syrjäseikoissa myöten, voidaksemme sitä lujemmin pitää pääasiasta
kiinni, ja Mervia on seisova entistä kokonaisempana todella omansa
pohjalla. Mutta _niiden_ rajojen yli jos kuka kurkottaa, silloin
sanomme: seis!

Tämä on vanhimpain ajatus. Täällä on puhuttu miekoista ja keihäistä.
Täytynee siis huomauttaa, vaikka sen lapsikin ymmärtää, että meidän
miekkamme ja keihäämme hukkuvat kuin näre muronnien asemetsän varjoon.
Älkää kutsuko niitä tänne--sanon, ja ymmärtäkää puolesta
sanasta--_viittaa kädellään etäisyyteen_:--voisivathan ne olla jo
ojennetut! _Poistuu pirttiin.--Kansa seisoo hetken ääneti._

JOKU
Se oli painava puhe!

USEAT
Ei, ei! Ei kelpaa!

TOINEN
Oliko se Urmas, joka noin puhui...?

KOLMAS
Hornan henki se oli!

NELJÄS
Kansa lupasi vastata!

VIIDES
Voi onnettomuuden yötä!

KUUDES
_Tukkaansa repien, itkunkiehuttamalla äänellä_: Aukasitte veräjät,
aukasitte veräjät, pelkurit!

_Kansa on lähtenyt liikkeelle. Kutka repivät tukkaansa tai vaatteitaan,
kutka polkevat raivoissaan päähineitään maahan, jotkut harmissaan
itkevätkin. Yleistä sekasortoa ja huutoja kaikkialla._

VANHA UKKO
_Kummun reunalla, pui nyrkkiä pirttiä kohti, raivoisasti_: Petitte,
petitte, petitte, kurjat! Suku huononee! Isät tappelivat Liittuan
rajalla--pirtinpituinen hirsi veressä ui--voittivat, miehiä olivat! Me
tappelimme muronnien kanssa--veressä uimme, hävisimme, mutta miehiä
olimme! Nyt pojat pelkäävät ongenpahlaa, ongenpahlaa, ongenpahlaa!

JOUKOSTA
_Ristiin rastiin huutoja_: Kun Urmas sen kerran sanoo, niin se on niin!
--Urmas hornaan!--Hiljaa!--Mervit pettivät! Koira on koira!--Suus kiinni!
Veenit pettivät!--Hiljaa, kansa on yhtä!--Urmas-konna! Konnalla on konnan
koukut!--Hiljaa!--Jumal-avita!--Taar-avita!

KOVAS
_Kunnaan rinteeltä_: Hiljaa, hiljaa hurjat! Kansa on yhtä. Huomenna
käräjämäelle joka mies--päätös kumoon!

KANSA
Päätös kumoon! Kumoon! Kumoon!

JOKU
Petturit eroon!

KANSA
Eroon! Eroon!

JOTKUT
Ei, ei!

JOKU
Revimme pirtin!

KANSA
_Yhtaikaa hurjasti--Toiset_: Revimme, revimme! _Toiset_: Ei, ei, ei!



4. RUUMISARKKU.


_Urmaan pirtti. Muuten entisellään, paitsi että seinät ovat verhotut
taljoilla sekä erilaatuisilla ryijy- ja punontakudoksilla. Kiukaan
edessä on suuri talja, jonka päällä muutamia matalia istuimia.
Korokesillalla perällä vuoteen sijalla valtava raudotettu arkku, pöydän
edessä matala rahi._

URMAS
_Joka harmahtavine partoineen ja hiuksineen näyttää vanhettuneelta
ja rasittuneelta, puhelee kahden oven luona seisovan matkapukuisen
miehen kanssa. Omituisesti liikutettuna_:

Kiitän tiedonannoistanne. Ikävätkin viestit ovat tätä nykyä maalle
tärkeät. Me ehkä taas pian teitä tarvitsemme--jääkää hyvästi! _Miehet
kumartavat ja poistuvat.

Urmas nousee sillanteelle ja kävelee kuohuvan kiihottuneena
edestakaisin. Pysähtyy_: Se vielä puuttui! Olen niellyt tyynenä kaikki
ne sapet ja oksennukset, mitä he ovat päälleni syytäneet. Sillä ne
koskivat ainoastaan minua, mutta nyt--_polkee jalkaa_--nyt!

_Käy kiivaasti kerran edestakaisin_: Millaista ihmeitten aikaa nämä
kaksikymmentä vuotta ovatkaan olleet! Kaksikymmentä vuotta lisää, ja
Mervia olisi seisonut lujana liitoksiltaan--pakosta, kutka eivät
halusta! Kaksikymmentä vuotta lisää, ja nämä katalat salajuonet olisivat
olleet mahdottomat. _Jää synkästi eteensä tuijottamaan._

HELJÄ
_On tullut omasta suojastaan ja seisoo avoimen sivuoven luona. Hiljaa_:
Urmas!

URMAS
_Säpsähtää, koettaa tyyntyä_: Sinäkö, Heljä...? _Käy häntä kohti_: Olin
niin ajatuksissani...

HELJÄ
_Käy vastaan, hiljaisen värähtävästi_: Sinä olet nykyään niin
paljon poissa... Ja kun olet kotona, niin täällä on aina muita ...
miehiä, asioita--minun pirttini sinua turhaan odottaa.

URMAS
Totta. Emme ole näinä aikoina joutaneet itseämme muistamaan.

HELJÄ
_Lämpimästi_: Minä niin sydämestäni toivon, että tänään pääsisitte
yksimielisiksi. Tuo onneton Rajakorven yö! Me emme tätä enää kestä,
Urmas. Ja sinä olet ainoa mies koko Merviassa, joka voit kaikki
liittää--

URMAS
_Kuohahtaen_: Kaikki...? Tarkotatko veenitkin?

HELJÄ
_Ihmetellen_: Tietysti... Sehän oli sinun elämäntyösi ajatus...

URMAS
_Katkeran naurahtavasti_: Niin, oli, oli, oli, mutta... _Niellen
kiihtymystään_: Sinun sydämesi voittaa järkesi, Heljä. Uskotko sinä että
niitä, jotka ovat yksinpä sinua häväisseet ja »petturin-vaimoa»
huudelleet, että niitä voisi yhdistää, vaikka itse Ukko pilvistä astuisi
keskellemme? _Kääntyy närkästyneenä syrjin_.

HELJÄ
Älä kiivastu, Urmas! Juuri sen vuoksi, että kaikki on niin...
_Katsoo pitkään_: Mutta miksi sinä olet noin...? Onko jotain
tapahtunut...?

URMAS
_Astuu kiivasti muutamia askeleita edestakaisin_: Ei--ei mitään!
Pieni viesti--

HELJÄ
Mikä sitten...?

URMAS
Ei mitään erikseen, puhumme toiste. _Lähtee taas astumaan._

HELJÄ
_Kuin itsekseen_: Kun palaisivat taas ne entiset ajat! Sinä taas
istuisit minun lieteni ääressä, minä taas ymmärtäisin ... eläisin.
_Urmaaseen kääntyen, hiljaa_: Minä toivoin tästä päivästä niin paljon,
Urmas. Minä aamulla kävin uhraamassa--

SÄTENE
_Tulee ulko-ovesta_: Vieraat tulevat!

URMAS
Hyvä! _Heljälle, liikutettuna_: Niinkö...? Niin, Heljä--tahdon olla
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kun vaan _mervit_ pitävät yhtä,
silloin ... niin, he tulevat.

HELJÄ
_Nyökäyttää lämpimästi_: Niin, yksimielisyyttä ... kaikkien kesken.
_Menee_.

ROUKA
_Tulee Kovaksen, Kurkian ja useiden muiden kanssa_: Terveppä taloon!

URMAS
Terve! _Käy vastaan, kättelevät._

ROUKA
_Katsoo pitkään_: Mikä noin on mielesi liikuttanut, ystävä? Onko--

URMAS
Oh, mielialat ovat tätä nykyä monet, mutta asiat samat! _Nousevat
sillanteelle_: Ja uusia karttuu...

KOVAS
Uusia karttuu!--Oletteko huomanneet orjainne keskuudessa mitään?

USEAT
Orjainko...? _Urmas kääntyy uusia tulijoita tervehyttämään, miehet jäävät
hiljalleen puhelemaan. Urmas palaa Hallon, Horhojan y.m. kanssa._

ROUKA
_Tulijoille_: Kovas täällä tietää kummia, miehet! Vuori-Merviassa
kuuluu olevan jotain orjain kesken.

HORHOJA
On laaksossakin.--Terve!--Kuisketta, supinaa ja salaisia silmäniskuja.

HORMA
Outoja miehiä hiipii öisin heidän luonaan. Asiasta en vielä ole päässyt
selville.

KURKIA
_Painokkaasti_: Muronnien salaisia yllyttäjiä ovat--se on asia!

URMAS
_Hämmästyneenä_: Ollaanko todesti niin pitkällä...?

KOVAS
Niin pitkällä ollaan.

KURKIA
Änetsän orjilla oli toissa yönä salainen kokous. Niissä haudotaan
meille pahoja pajuja. Siksi olisi sinun ajatuksesi, Urmas, nyt
toteutettava ja Mervian orjat vapautettava.

USEAT
Orjatko vapaiksi...? No no!

TAARO
Hätäilette pojat, sanon minä. Orjat ovat maailman ajan supisseet omia
supinoitaan. Minulla on kolmekymmentä ostettua orjaa--kysynpä kuka
ne minulle maksaa?

HALLO
_Hiukan pistävästi_: Tahdon sitä pait huomauttaa, että puhe
meikäläisistä orjista tuskin on paikallaan--moni ei enää edes
polta heihin merkkiään.

KURKIA
_Nuorekkaan tulisesti_: Se on heillä polttamatta! Sitä häpeällisempi
että se poltetaan satojen omien veljiemme ja sisariemme otsaan, vaikka
orjattarilla synnytettyjen!--Mutta mitä sanoo Urmas? Tämä on sinun
ajatuksesi.

URMAS
_Joka on seisonut mietteissään_: Hm, taas yksi asia.--Mutta istukaa,
miehet! _Tulijat istuutuvat pöydän molemmin puolin raheille. Urmas yhä
seisoo noja-istuimen vieressä_: Se oli minun nuoruuteni ajatus, mutta
elämä usein tinkii rakkaimpiakin ajatuksiamme. Mervi ei saa tehdä mitään,
ei vihasta eikä rakkaudesta, aina kysymättä mitenkä se vaikuttaa sukumme
asiaan. Mikäli näinä taistelun vuosina aloimme orjia hankkia, sikäli
varallisuutemme karttui ja asiamme voitti. Emme ole vielä kyllin
varakkaita, ei ole taistelumme loppuun suoritettu. Asia olisi siis
lykättävä tuonnemmaksi ja tyytymättömyyden aiheet mieskohtaisesti
poistettava.

USEIMMAT
_Innostuneesti_: Oikein! Hyvä! Urmas istuutuu. _Kovas ja Kurkia
puhuvat hiljaa keskenään, Hallo tarkastaa heitä vaanivin katsein
toiselta puolen pöytää._

KURKIA
Niin, yksimielisyys ennen kaikkea--käykäämme asiaan.

URMAS
Olemme joutuneet jatkuvien ahdistusten kiiraisiin. Siksi kutsuin
teidät neuvottelemaan, ennenkun asia joutuu vanhimpain pirttiin. Mikä
on, miehet, mielenne muronnien uusien vaatimusten suhteen?

TAARO
_Huokaa_: Verojen korottaminen kolmannella osalla on aivan liian ankara
köyhälle maalle--aivan liian ankara.

KOVAS
Meidän mielestämme--puhun muidenkin vuori-mervien puolesta, sillä olemme
asiasta tuumailleet--

HALLO
_Purevasti_: Vai oikein te pidätte omia tuumianne siellä vuorilla...?

KOVAS
Oi-kein ... ja se onkin hyödyllisempää kuin muutamanlaiset
ihmettelemiset ja kyselemiset!--Meidän mielestämme on annettava jyrkkä
epuu kumpaankin kohtaan. Emme halua veronlisäystä, ja vielä vähemmin
voimme myöntää ahdistajillemme lupaa hankkia täällä maaomaisuutta, sillä
mikä sen juonen takana on, arvaa helposti. Tämä on kantamme. Mutta ellei
täyttä yksimielisyyttä muuten saavutettaisi, voisimme veroasiaa toki
harkita, eri mieliä kun on omassakin keskuudessamme ja veenien jyrkän
kannan tiedämme vanhastaan.

URMAS
_Lyhyen kuivasti_: Toivon ettemme puhuisi veeneista, vaan asiasta!

KOVAS
_Sovittavasti_: Unohda, Urmas, nuo veenien häpeämättömyydet! Nehän ovat
enimmästään olleet ajattelemattomien poikasten tekoja.

HALLO
_Pistävän ivallisesti_: Mielestäni se »veeni» puhui liiaksi hyvää
mervaa, joka vaati käräjämäelle vanhimpia erottamaan--kuka »poikanen»
lie ollutkaan!

KOVAS
_Nousee kiivaasti_: Hallo! Miksi pistelet peitetyin sanoin? Jokainen
tietää että se olin minä. Enkä sitä häpeä--päinvastoin: jos silloin
käräjämäellä kävimme, meidän ei nyt tarvitsisi tässä istua! _Istahtaa.
Tyyntyneenä_: Äläkä sinä, Urmas, välitä tuommoisista--et ole ennenkään.

URMAS
Enkä välitä nytkään. _Iskee nyrkkinsä pöytään_: Mutta siitä minä
välitän, että he itse tahtovat kulkea omia polkujaan--meidän selkämme
takana!

MUUT
Mitä...? Mitä se...?

URMAS
_Nousee tulistuneena_: Minä kysyn: tietääkö kukaan, onko kukaan
osallinen niissä salaisissa sopimuksissa, joita paraikaa hierotaan
Veenian kanssa?

MUUT
Ei! Sopimuksia Veenian kanssa...? _Useat nousevat kiihkeästi
liikutettuina._

ROUKA
Onko se mahdollista!?

URMAS
On. Puoli hetkeä sitten sain tarkat viestit. He aikovat vielä kerran
tehdä tässä maassa hyvät kaupat! Veenia auttaa meitä muronneja vastaan
--Veenia saa korvaukseksi pienen veron--ja vuosikymmenen päästä veenit
ovat tämän maan ainaisia isäntiä. Manala! _Lähtee kiihtyneenä astumaan.
Monet muutkin nousevat liikkeelle._

HALLO
_Riemukkaasti_: Joko nyt uskot, Urmas!

KOVAS
_Huoahtaen_: Se ei ollut heidän ensimäinen, tokko viimeinenkään
kolttosensa!--_Urmaalle_: Mutta kutka ovat puuhan takana? Nuo
samaiset nulikatko?

URMAS
_Tuimasti_: Onko Karkilskin nulikka?

KOVAS
Ei, se myönnettäköön. Entä muut?

URMAS
Enimmästään nuorempia, mutta salajuonet ovat käymässä!

KOVAS
Sanoisinpa: muutamien hullujen puuhia, joista ei tule mitään--kun
vaan me olemme yhtä. Käydään rauhassa tuumimaan!

URMAS
_Pienen, jännittävän äänettömyyden jälkeen_: Hyvä! Tahdon olla
niinkuin heitä ei olisi olemassa. _Istuutuu, samoin muut._

KURKIA
Ja minä voisin sinulle, Urmas, kertoa että siellä on monta kelpo
miestä, jotka ymmärtävät työsi ja tajuavat nykyisen ajan.

HALLO
Minusta tuntuu niinkuin täällä olisi eräitä, joilla on hyvin ikävä
noiden »kelpo miesten» seuraa!

ROUKA
_Harmistuneena_: Ei kelpaa tämä, käykäämme asiaan!--Kovas on
esittänyt vuori-mervien kannan.

TAARO
Kovas on, ja komiasti--kaikki vuori-mervit ovat komioita. Mutta minä,
vanha mies, tahtoisin sanoa kaikille komioille: karhua ei ole äimällä
pistelemistä!

USEAT
Oikein! Karhua ei ole pistelemistä!

URMAS
Kovaksen kanta on miehen kanta. Mutta voimmeko me veronalaiset
asettua sille kannalle--nyt on siitä kysymys?

KOVAS
Voimme. Vero on vero eikä velvota muuhun!

URMAS
Entä seuraukset?

KOVAS
Seuraukset! Rajakorven asiassa meitä petettiin pelottamalla. Niin
tässäkin. Tänään maata, huomenna mekko, ylihuomenna miekka. Ei!

URMAS
Mutta jos saamme ryöpyn niskaamme--tiedät kuinka käy.

KOVAS
Se ei ole niinkään tiettyä! Linnota sinä, Urmas, salaa Valdun
rotkot--siellä on kiviä. Päästä sinä orjat vapaiksi--

TAARO
Siitä ei tule mitään!

KOVAS
Päästä sinä orjat vapaiksi, anna ase käteen, ja me emme ole mikään
kourallinen mekään!

JOTKUT
_Innostuneesti_: Emme, emme!

LYYLY
Ei aseita, ei aseita, nuoret miehet! Kaikki on jumalien sallimuksesta.
Kärsimyksien ja kovien koettelemusten kautta he sallivat meidän näille
onnen maille kulkea. Kuinka nyt voisivat meidät hyljätä.

URMAS
Väkevä on aseiden voima, mutta on toinen väkevämpi. Se on kansan
_sisällisen yhteistunnon voima_. Siihen ainoaan olen nuoruudestani
luottanut. Lietsokaamme se voima niin väkeväksi, että jos todella joku
muronni tänne pyrkii, kukaan mervi ei myy hänelle maata, ja jos joku
myy, niin ne tulokkaat me sulatamme itseemme niinkuin raudan tulisessa
ahjossa.

KOVAS
Samaa voimaa mekin tarkotamme. _Ojentaa nyrkkinsä_: Mutta tuolla, jo
käsivarren päässä, eikä vasta sitten kun polkevat jo ryntäitämme. Usko
minua, Urmas: kansa, joka ei mitään uskalla, menettää lopulta uskon
itseensä.

URMAS
Ei, juuri sitä uskoa me tahdomme hiljaisuudessa lietsoa! Mutta kun
tunnen käsivarteni liian heikoksi, silloin on minun tieni _varovaisen
viisauden tie_.

HALLO
_Näppiä lyöden, välähdys silmissä_: Se oli johtajan sana, Urmas!
Hiisi on väkevä, mutta hiittä voi vetää nenästä. _Kumartaen_: Tehkää
hyvin!--mutta selän takana huolehdimme ettei kukaan myy tilkkuakaan,
sieppaamme saaliin aivan nenän edestä. Ja niin me, pieni orava,
painiskelemme älyn voimilla metsien suurimman korpikarhun kanssa,
hypellen ehjinä oksalta oksalle. _Useat nyökäyttävät ihastuneina
päätään._

KOVAS
_Kääntyy syrjin Halloon, Urmaaseen päin. Liikutuksesta värähtäen_:
Viisaus, Urmas, niinkuin edessämme nähdään, vie ... »oravanpoluille»!
Urmas! Sinä tämän suvun nostit ja kokosit, älä nyt päästä painumaan ja
hajoamaan. Tahdon muistuttaa mitä kerran käräjämäellä lausuit--olin
silloin lapsi, mutta sieluuni se jäi. Tahdon muistuttaa mitä
vanhimpainpirtin portailla lausuit siitä, koska sanoisimme »seis». Se
aika on nyt tullut. Sano »seis», ja kansa seisoo ympärilläsi! _Jotkut
osottavat hyväksymistään._

KURKIA
Ja jos omia voimiamme epäilemme, voimme aina selkämme tueksi tehdä
aseliiton läntisten naapuriemme Liittuan ja Kasarrian kanssa.

URMAS
_Nousee liikutettuna_: Ette näy vieläkään minua käsittävän, ja
vaaran suuruuden te liiottelette. Minä sanon »seis», vaikka toisella
äänellä kuin te haluaisitte. Kaiken vieraan tuen minä hylkään, sillä
lännen ystävyys on meille vaarallisempi kuin idän kavaluus! Kaiken
kunnian kiillon ja aseiden kalistuksen minä jätän veeneille, sillä he
voivat mennä samaa tietä kuin ovat tulleetkin, mutta meille tämä maa on
ainoa paikka maailmassa. Kaiken varomattoman uhmailun minä hylkään,
sillä me emme enää tahdo työntyä verisinä ja revittyinä uusia soita ja
korpia kohti. Lyhyesti: alistumme välttämättömyyteen, kunnes
onnellisempi päivä koittaa!

USEAT
_Innostuneesti_: Hyvin puhuttu, hyvin!

KOVAS
_Liikutettuna_: Onko tämä sinun järkähtämätön mielesi, Urmas?

URMAS
On. _Pitkähkö äänettömyys._

KOVAS
_Nousee, raskaasti_: Sillä tiellä emme voi sinua seurata! _Eräitä
muitakin nousee._

URMAS
_Hämmästyneenä_: Ette voi...?

KOVAS
Emme, sillä sitä tietä astuen ei Mervialle koskaan päivä koita.

HORHOJA
_Värisevällä äänellä_: Täytyykö meidän nyt erota, Urmas? Me olemme
liian kauvan rinnan vetäneet... _Äänettömyys._

KOVAS
_Käy Urmaan luo, lämpimästi_: Ei, näin ei saa tapahtua, tämä ei saa
olla viimeinen sana! Mutta olemme liian kiihtyneitä, jatkakaamme
huomenna. Te tuumitte täällä, me muualla, ja me ehkä puhumme
joidenkuiden malttavien veenienkin kanssa.

URMAS
_Kuohahtaen_: Veenien!?

KOVAS
_Tuskaisen kuohuvasti_: Jumalain armo meitä suojelkoon, Urmas--täytyyhän
meidän koettaa yksimielisyyttä rakentaa! Hyvästi huomiseen!

URMAS
_Mietteissään, katsettaan kohottamatta_: Hyvästi! _Kovas, Horhoja,
Kurkia ja kolme muuta menee. Jälelle jääneet ovat nousseet ja seisovat
äänettöminä.

Urmas, joka on seisonut syvän mielenliikutuksen valtaamana, katsahtaa
etsien jälellejääneihin_: Menikö Horhojakin...?

HALLO
_Ilkkuvasti_: He menivät, eivätkä koskaan palaa, sillä heitä on jo
kauvan odottanut veenien avattu syli!

URMAS
_Käy muutamia kertoja kiivaasti sillanteen poikki, pysähtyy_: Ei,
se ei ole mahdollista! He palaavat ja me tahdomme olla yksimielisiä!
_Miehille_: Totta, jätämme nyt kaikki huomiseen, tuumimme kukin
tyynesti kotonamme.

SÄTENE
_Tulee_: Muutamia puheille pyrkijöitä!

URMAS
Anna tulla!

_Neljä nuorukaista kantaa suurehkoa, upeaan kirjovaippaan käärittyä
esinettä._

TUOJAIN JOHTAJA
Lahja Urmaalle, mervien johtajalle! Minne saamme laskea?

URMAS
_Iloisesti hämmästyneenä_: Lahja! _Osottaa korokesiltaa_: Tänne
nostakaa. _Hilpeätä hiljaista puhelua. Miehet nostavat._

TUOJAIN JOHTAJA
Joukko Mervian miehiä tahtoo näin ilmaista mitä he elämäntyöstäsi
ajattelevat!

URMAS
Sano heille kiitokseni! _Tuojat menevät_.

HALLO
Nyt, Urmas, näet mitä ne ajattelevat, joiden puolesta olet ikäsi
taistellut!--Saammehan avata?

URMAS
Avatkaa, avatkaa!

_Irrottavat hopealla kirjaillun vyön peitteen ympäriltä._

HALLO
No nyt, ystävät! _Vetää peitteen pois.

Kaikki jäävät kivettyneinä tuijottamaan: edessä on leveä, puunrungosta
veistetty ruumisarkku, jommoisia varakkaiden hautaamisessa
käytetään--arkun kannella irvistävä pääkallo. Seisovat pitkän aikaa
sanattomina._

URMAS
_Syöksyy patsaan luo ja kumauttaa kurikalla kiivaasti siellä riippuvaan
metallikilpeen. Sisääntulevalle Sätenelle_: Huuda kantajat takaisin!

SÄTENE
En tavota enää, lähtivät juosten.

URMAS
_Kasvot mustanpuhuvina, kamalan raivon kuohuttamana_: Hyvä, te
veenien kyykäärmeet! Teidän myrkkynne on virrannut kuin hornan
tyhjentymätön lähde. Te tiedätte tarkalleen mistä hinnasta minä Mervian
muronneille möin, vaikka teidän omat vanhimpanne istuivat saman pöydän
ääressä. Minä veljeni myrkytin, vaikkei minulla ole veljeä
ollutkaan--minä Mertsin surmautin--isäni minut kuolinvuoteellaan
kirosi--äitini sortui surusta hautaan--ei ole sitä konnantekoa, jossa en
olisi päämiehenä ollut. Sekään ei riittänyt. Mutta te valmistitte liian
aikaiset hautajaiset--minä vielä elän, vielä elää merviläisyys!

JOTKUT
_Tarttuvat suuttuneina arkkuun_: Heitämme ulos!

URMAS
_Kammottavasti naurahtaen_: Ei, ei lahjaa niin--nostakaa se tuonne
kunniapaikalle! _Polkee jalkaa_: Se joka hetki siellä muistuttakoon
minkä jo olimme unohtaa, että niin kauvan kun sen lähettäjillä on pasman
vertaa sanansijaa tässä maassa, he veistävät tämän kansan tulevaisuuden
ruumisarkkua. Minä kerran vannoin: mervit ovat nostettavat isänniksi
omassa pirtissään! _Kohottaa kätensä_: Minä tänä hetkenä vannon:
veeneillä ei pidä tässä maassa oleman orjankaan osaa!--_Osottaa arkkua_:
Niin, se on ruumisarkku, mutta siitä tuli--teidän ruumisarkkunne!

_Astuu kiivaasti sillanteen reunalle, viittaa kädellään_: Ja menkää,
menkää te Kovakset ja Kurkiat, te äitinnepettäjät äpärämielet! Rientäkää
kilvan sen vanhan tuliporton pehmeälle vuoteelle, joka on ennenkin
mervan miesten miehuuden vienyt. Me vannomme teitä vastaan saman
taistelun kuin heitä, me tästä päivästä nimitämme teitä sillä nimellä,
mikä teille kuuluu--te salaveenit!

ROUKA
Mutta, vanha ystävä, eiväthän he veenejä ole, vaikka ovatkin tuossa
asiassa eri mieltä.

TOISET
Ovat, ovat! Johtajansa hylkäsivät!

URMAS
Porton kiharat ovat porttoa! Joka ei ole meidän kanssamme, hän on
meitä vastaan--muuta jakoa ei tässä maassa ole ollut eikä ole!

USEAT
Ei, ei!

HALLO
_Riemuiten_: Nyt, Urmas, olet entisesi! Olemme taas merviläisyyden
selvällä polulla.

URMAS
Ja nyt, ystävät! _Osottaa arkkua_: Saattakaa tämä teko kansan tietoon,
saattakaa heidän tietoonsa mistä lopullisesti on kysymys. Huomenna
päätämme tarkemmin mitä tietä astumme--me astumme nyt omaa tietämme!



5. TAAKANKANTAJAT.


_Vuorhaaran vierasmaja Vuori-Merviassa, kauppavaltareittien
risteyksessä. Hirsipirtti, oikealla ulko-ovi, oikeassa ylänurkassa
kiuvas. Kiukaan ja vasemman seinän välillä perällä korokesillanne,
siellä suuri kaappi, hylly, kaksi altaantapaista juomansäilytysastiata
ja pieni pöytä. Pirtinpatsas lakeisaukkoineen korokesillan reunassa
keskellä. Keskellä pirttiä maalattialla pitkä pöytä, molemmin puolin
rahit. Seinävierellä pitkät rahit; ylempänä, lähellä kattoa
makuulavalaudat. Vasemmalla ovi kylkeissuojaan.

Kiukaassa, jonka luona hyörii majan emäntä, palaa tuli--lakeisaukon
lähistöllä leijailee vieno savu. On ilta, huonetta valaisevat muutamat
soihdut._

VIERASMAJAN ISÄNTÄ
_Korjaa haarikoita pöydältä_: Nyt saa pitää silmänsä auki!

EMÄNTÄ
No meikäläisellä ne pitää olla aina auki, nukkuessakin.

ISÄNTÄ
Tarkotin oikeastaan: nyt saa pitää suunsa kiinni!

EMÄNTÄ
_Kääntyy, kivakasti_: Hä?

ISÄNTÄ
Jaa-a--tarkotanpa että sinä puhut liian paljo, muoriseni, ja
liian ykssukaan.

EMÄNTÄ
Siitä äskeisestäkö sinä nyt ääntä pidät?

ISÄNTÄ
Siitä.

EMÄNTÄ
Hy! Kun on reima luonnonlaatu niin on--vaikka tuon itsekin sanon!

ISÄNTÄ
_Tyynnytellen_: No no! Ei hyvässä laittoa, mutta Vuorhaaran vierasmajan
väellä ei tätä nykyä saa olla mitään luonnonlaatua--taikka oikeammin:
täytyy olla vähän joka laatua...

EMÄNTÄ
Häpiä! Mervian puolesta minä olen--ja kun on jotain, niin on jotain!

ISÄNTÄ
_Lähtee kiivaasti astumaan_: On jotain! Hitto ollen; jos minä
ymmärrän mitä nuo kaikki keltaiset, siniset ja senkin seitsemän
karvalliset ovat näinä vuosina olleet ja mitä ne nyt ovat. Nyt ne
alkavat miekoista. _Pysähtyy_: Yksi hosuu: täytyy antaa; toinen: jos
annat, olet konna! Ota sitten selvä, ole nyt jotain! Siihen likoon minä
en pane mekkoani, en! _Käy lähemmäksi, hiljemmin_: Kuules! Minä olen
kaiken varmuudeksi tänään ostanut toisenkin. Jos vaativat, niin annan
sen huonomman, toisen piilotan. Mutta jos se toinen puoli voittaa, niin
voin aina näyttää että minulla on miekka--

_Ulkoa kuuluu ääniä ja oven haparoimista. Rientää ovea kohti_: Hoi hoi!
Täälläpäin se on ovi--käydään sisään vaan.

_Kolme matkustajaa: Imari, veeni-runoniekka Flöide ja eräs kolmas
tulee--viittoihin puettuina, märkinä, miekka vyöllä._

IMARI
Terve tupaan!

ISÄNTÄ
Jumalain terve, hyvät vieraat! Taitaa olla pimeä.?

IMARI
Ja sataa.

ISÄNTÄ
Vai satamaan rupesi. Antaapas nyt tänne päällysvaatteet... Ja
tuolla on tuli--panes, muori, istuimia!

IMARI
Antaa olla, emäntä, ei meidän ole vilu.--Mutta kuules, isäntä!
Asuuhan täällä muuan Puonnin Keltti niminen?

ISÄNTÄ
Asuu oikein, hyvä vieras!

IMARI
Tämä kolmas kävisi tapaamassa, kun saisi opasta.

ISÄNTÄ
Saapi, saa. _Huutaa ovesta ulos_: Hoi, pojat, hoi! Tuleppas Uvas tänne
ja joutuun! _Vieraille_: Ei sinne pitkältä ole, ei. _Sisään tulevalle
Uvaalle_: Vie tämä vieras Puonnin Keltin luo, kylläs tiedät?

UVAS
Tiedän. _Menevät_.

ISÄNTÄ
Vieraat käyvät istumaan. Ja milläs minä saan palvella? Ollaanhan
sitä yötä?

IMARI
Ei ole aikaa! Mutta haarikka olutta ei olisi hullummaksi, ja hiukan
palasta.

FLÖIDE
Minulle simaa--hiisi teidän oluvianne juokoon!

IMARI
_Nauraen_: Tämä, näes, on runoniekka--ne juovat ainoastaan linnunpiimää!

ISÄNTÄ
Ahaa--heti, heti! _Rientää sillanteelle ja ottaa kaksi haarikkaa_: Muori
hoi, pötyä pöytään! _Vieraille_: Nyt on paljo matkantekijöitä...

IMARI
 Ai! _Käy sillanteen luo, alennetulla äänellä_: Onkos tästä mennyt
äskettäin ... kuinka sanoisin ... muutamia pitkän matkan tekijöitä?
Sen näköisiä?

ISÄNTÄ
_Vilkuttaa silmää_: Rajalle päin?--On, pari hetkeä sitten.
_Tuo haarikat_.

IMARI
Hyvä, hyvä! _Vieraat vaihtavat merkitsevän silmäyksen, juovat._

IMARI
_Laskien haarikan pöydälle_: Nyt on kovat ajat Merviassa!

ISÄNTÄ
Kovat on, kovat.--Kuuluukos maailmaan mitä?

IMARI
Ei päivää, ettei uutta. Jokos olette kuulleet että vanhimpainpirtti
poltettiin?

ISÄNTÄ
Jo kuultiin--jotain huuhua. Vaan minkäs tautta?

IMARI
Minkä tautta? Hm. _Katsoo pitkään_: Mutta mikäs sinä olet miehiäsi?

ISÄNTÄ
Jaa minäkö, jaa? Hm ... jaa... Olen, niinkuin näet, vierasmajan
pitäjä...

IMARI
_Tiukasti_: Vaan oletko myöskin mies, se on: seisotko Mervian puolesta?

ISÄNTÄ
_Käsiään hykertäen_: No nyt sattui ... että satuttiin samaa mieltä!
Mervian puolesta seison, lujasti, molemmin jaloin, ja vaikka juoksenkin
--siitä oli juuri tässä eukon kanssa puhe...

IMARI
Hyvä on!--Vanhimpainpirtti poltettiin, selvällä mervankielellä haastaen,
koska se oli kettujen pesä!

ISÄNTÄ
Kettujakos siellä olikin...?

IMARI
_Rajusti_: Mitä muuta sellaiset ovat! Antavat riistametsät, kalavedet,
maat mannut ja lopuksi sen viimeisenkin miehuuden merkin, mikä kansalla
vielä on--miekat. Toiset eivät suostuneet, mutta Urmas miehineen!
Kerskuivat etteivät mitään pelkää--silloin se pistettiin pesä tuleen!

ISÄNTÄ
Armias! Paloivatkos ne nekin?

FLÖIDE
_Purevan ivallisesti_: Koskas sinä, hyvä mies, olet kuullut ketun
omia häntäkarvojaan polttaneen!

IMARI
Kun olisivatkin, jumal-avita, palaneet! Muronni, oikein meitä
pilkatakseen, vaatii miekat--veronalainen ei muka tarvitse miekkoja, he
muka suojelevat. Ja nämä harmaapartaiset jänissielut pääpättävät--
_marisevan matkivasti_: se on väärin, se on väärin, mutta kun väkisin,
niin ... ottakaa. Surma!

EMÄNTÄ
_Tuoden ruokia pöytään_: No sitä samaa minä olen aina sanonut, että kun
kerran on mies, niin käyköön housut jalassa!--Ottakaas, hyvät vieraat,
nyt olisi!

FLÖIDE
Siin' on emäntää, taar-avita! Sellaisia eukkoja kun olisikin
vanhimpainpirtissä ollut, ei meidän nyt tarvitsisi tässä hävetä!

ISÄNTÄ
_Hymähtäen_: No no!--Mutta minkäs luulette tästä lopuksi tulevan?

IMARI
_Tulisesti_: Tulee tulenkiukkunen taistelu! Ja se on jo käymässä--me
olemme nyt niillä asioilla. Kansa on nostettava, emme anna ainoata
miekan kahvaa!---Milläs mielellä tämän puolen miehet ovat?

ISÄNTÄ
_Salaperäisesti_: No niin luulen että vastaan--vaikka puhutaan hiljaa...

IMARI
Ei, kovasti nyt pitää puhua! Ja niin pitää sinunkin, joka miehelle joka
täällä käy. Sillä ketut ovat myös liikkeellä.

FLÖIDE
_Katkeran ivallisesti_: Oikein jumalien nimissä ja valkoisissa
tietäjänviitoissa--horna!

ISÄNTÄ
Älä! Onkos tuo totta?

IMARI
Totta. Urmas panee jumalat ja manalat liikkeelle, saadakseen miehet
käymään--hameissa!

FLÖIDE
_Ylenkatseellisesti_: Koiralla on koiran polku! Lemmittynsä
surmaamisella alotti, kansansa murhaamisella lopettaa--hyi!

IMARI
Älä viitsi, Flöide ... siitä kerrotaan niin monella tavalla!
_Isännälle_: Katsos Mertsi, Urinaan ensimäinen lemmitty, katosi
tietämättömiin, niinkuin luullaan: hukutti itsensä rakkaudesta. Nyt
kerrotaan Urmaan surmauttaneen hänet orjillaan ja sitten omin käsin--

ISÄNTÄ
Ai ai ai--

FLÖIDE
_Iskee nyrkkinsä pöytään_: Lopeta, taar-avita! Joka ei Mertsistä taida
sen soreammin kertoa, ei saa puhua samana päivänäkään! Siitä on monta
surunihanaa runoa laulettu.

IMARI
Minähän, veliseni, en ole runoniekka ja minusta tuommoinen vanha
naisjuttu--

FLÖIDE
_Nousee kuohahtaen_: Tietysti, tietysti--vanhoja juttujahan ne kaikki
ovat, jotka meitä koskevat! Joko merveillä nyt on tarpeeksi
laivoja--vanha juttu! Joko te maanmyyrät nyt osaatte kauppareiteillä
kulkea--vanha juttu! Joko täällä nyt on järjestystä ja ihmistapoja--
vanha juttu! Mutta on, taar-avita, sentään yksi uusikin juttu, joka
meidän täytyy teidän päähänne ajaa--miehuus ja kunniantunto!

IMARI
_Isännälle_: Runoniekka, niinkuin näet! _Käy Flöiden luo ja lyö häntä
olalle_: Heitä hornaan nuo vanhat, niistä emme koskaan sovi! Ja voisinpa
muistuttaa, että se teidän ruumisarkkujuttunne oli jokseenkin tyhmä
juttu. Mutta menneistä ei sanaakaan. Nykyisestä olemme yksimielisiä ja
urhokkaita olette miehiä!

ISÄNTÄ
No minustakin niin peijakkaan karskia poikia!

IMARI
Karskia miehiä, ja veljiä ollaan! Ne sateessa ja myrskyssä täällä
ponnistelevat Mervian vapauden puolesta, kun nämä hirtehisen tosimervit
makaavat taljojensa alla ja myyvät maansa muronneille.--Terve,
runoniekka! _Juo_.

FLÖIDE
Olkoon menneet--terve, Imari! _Juo_.

ISÄNTÄ
_Uteliaasti_: Mutta mitäs sinä, hyvä vieras, siitä myymisestä puhuit?

IMARI
Niin siitä? Kuinkas sanottiin: kukaan ei myy murenneille maata. Katso
nyt ympärillesi kutka myyvät--Urmaan miehet suurista rahoista!
Ymmärrätkös yskän...? Ja miksi ne nyt taas miekat antavat? Siksi että
saavat jokainoasta miekasta--muronneilta maksun!

ISÄNTÄ
_Päätään viipottaen_: Oh hoh hoh!

IMARI
Sellainen on tämän kurjuuden pohja. Muuan noita jo silloin uhrikivellä
oli tämän kaiken Urmaasta ennustanut. Tekee ensin paljon hyvää, niin oli
sanonut--mutta varokaa: sitten hänestä tulee tämän maan kirous! Ja
tuli--

KOLMAS MATKUSTAJA
_Palaa. Luoksensa rientävälle Imarille ja Flöidelle_: Kunnossa on! Oiva
mies--vaikka kyventä konnien nurkan alle, jos tarvitaan!

IMARI
Hyvä!--No niin isäntä, nyt lähdemme! _Maksaa_: Olkaa avullinen Puonnin
Keltille ja muistakaa mistä on kysymys: Mervian tulevaisuuden taakka on
nyt meidän hartioillamme. Jos ne pettävät, silloin on kaikki hukassa.
Kansan kunnian ja vapauden edestä kaikki!--Näkemiin. _Lähtevät_.

_Kaksi matkustajaa, muuan mervi ja eräs tietäjä, tulee. Sattuvat ovessa
lähtijäin kanssa vastakkain._

TOINEN TULIJA
Oh!

IMARI
Oho!

TULIJA
_Touhukkaasti_: Sinäkö se oletkin, veli hopia? No se sattui--terve,
terve! _Kättelevät_. Samoilla asioilla tietysti--katsos minäkin jo
jätin sen kirotun veenijoukon ja olen nyt tosi-sininen Urmaan mies!

IMARI
_Tuiki hämmästyneenä_: Vai niin...? _Purevasti_: Minäkin jo jätin--
maansamyyjät! _Menevät_.

TOSISININEN
_Ällistyneenä_: Vai niin...? _Katsoo pitkään heidän jälkeensä. Sylkäsee_:
Hyi horna! Ryökäleen veeniheittiö!--Hyvät illat, hyvä isäntäväki! Koiran
ilma ulkona--ja koirat juoksevat ovissa vastaan. _Hieroo käsiään_: Hei,
emännällä on lämmintä, hyvä juttu!--Mutta kuules, isäntä! Tämän minun
toverini pitäisi saada muuttaa kuivaa. Minä kyllä kestän, minä
tuulenpurema tervaskanto, mutta--

ISÄNTÄ
_Ehättäen_: Ja meillä kun sattuu olemaan juuri niinkuin teitä varten
tämä toinen suoja. Niin että jos suvaitset, arvon tietäjä... _Vie
tietäjän tavaroineen kylkeissuojaan_.

TOSISININEN
Katsos, emäntä, se riippuu mielialasta! Kaikki riippuu mielialasta.
Housut märkinä, mutta aina iloinen mieli! oli minun isävainajani sana.
Ja niin on nyt näissä suurissakin asioissa. Kas, isäntä jo palaa! Panes
nyt, taatto, pöytä koreaksi--nyt ollaan isänmaan asioilla!

ISÄNTÄ
Vai niillä, minä juuri arvasin.--Hei eukko, joudutappas ruokaa tälle
isänmaan miehelle!

TOSISININEN
Oikein, sinulla on isänmaallinen mieli! Nyt on kovat ajat, hiton kovat!
Katsos, muronni ahdistaa, ja veeni-lurjuksia ja tuommoisia noin
isännättömiä koiria juoksee joka nurkassa. Tuokin roisto! Isänmaan
mies oli ennen, nyt möi itsensä veeneille.

ISÄNTÄ
Älä hulluja! Onkos se totta? _Tuo haarikan_: Terveydeksesi!

TOSISININEN
Isänmaan ja merviläisyyden tosi onneksi! _Juo pitkään_. Myyvät, myyvät
koko maan Veenialle että roikaa, siksi ne täällä yhdessä juoksevat.--
Kas, emäntä ... kiitos vaan! _Istuu syömään_. Ja myyvät toisellekin
taholle--saavat murenneiltakin rahaa!

ISÄNTÄ
Nyt en usko enää korviani!

TOSISININEN
Totta joka sana! Katsos, se on tyhmyyttä. Siellä on muka ystäviä,
antavat rahaa, hokevat: pankaa lujasti vastaan--että saisivat, juukelit,
lähettää tänne sotamiestä niinkuin salkoa. Mutta meidän Urmas sanoi: ei
pojat! Meitä ei pistetä veenien ruumisarkkuun, eikä meitä pistetä
muronnien. Odotetaan pojat--henki ja merviläisyys se on pääasia. Kun se
säilyy, niin aina sitä--Hei, heilautappas lisää!

ISÄNTÄ
Totisesti, kun oikein aattelee, niin eihän henkeä paitsi tule ensinkään
toimeen!

TOSISININEN
Ei ei.--No, tämän hölmökin ymmärtää, mutta ymmärrätkös sinä mies--
älytikkaa?

ISÄNTÄ
_Hölmistyneenä_: Älytikkaa...? En ole edes kuullut.

TOSISININEN
Ohhoh miesparka, et sitten paljo ymmärrä! No, minä selitän. Katsos, kun
joku ahdistaa, niinkuin nyt muronni meitä, niin pannaan suu edessä
makeaksi, että joo-joo-joo. Mutta takana onkin semmoinen hienokärkinen
älyn tikka että: älä nokkase ennenkun tipahtaa!

ISÄNTÄ
_Viekkaanvälkkyvin silmin_: Ahaa, nyt minä alan ymmärtää!

TOSISININEN
_Heittää syöntinsä, nousee innostuneena_: Et veikkonen vielä mitään
ymmärrä! Katsos nyt, tulee muronni, sanoo: anna miekat! No, nämä
yks-oikeat pässinpäät heti: ei, kunnia, miehuus! Mutta meidän Urmas
sanoo: joo pojat, kunniata ne ovat sonnin suuret sarvet, mutta kun
niistä peijakkaista tarttuu kiinni! Vaan nupopää, pojat, se puikahtaa
vaikka aidanraosta. Antaa sarvien mennä, keihäät jääpi, ja jos me joskus
nostamme jymyn, niin jumal-avita me hutkimme muronneja keihäillä niin
vietävästi!

ISÄNTÄ
_Käsiään hykertäen_: Mutta tottatotisesti, siinä Urmaassa on poikaa!

TOSISININEN
Siin' on. Katsos, me ollaan sen kanssa hyvät tutut. Sanoo kerran: karhu
on suuri ja vahva, Veitas ... ei ole äimällä pistelemistä. Mutta
peijakkaan tyhmä--nenä näppien väliin, ymmärrätkös? Ymmärrän, sanon minä
--ja me vedetään nenästä niin vietävästi!

ISÄNTÄ
_Innostuneena_: No niin-niin-niin-niin vietävästi!

TOSISININEN
Ei sinulla, ystävä, ole älytikasta vielä kuin pikkusen hajua.
_Alennetulla äänellä_: Katsos, siihen tarvitaan salatietoja. Siell' on
kummat jutkut, sadat paulat. Nämä urhoolliset sarvipäät vapisevat kuin
haavanlehti, mutta meidän Urmas, joka kaikki tietää, se poika vaan
sipasee noinikään pehmeällä kädellä, ja taas on vaara ohitse.--Ai,
kuules! Kenenkäs me saamme tähän kylään semmoisen tosi-isänmaanmiehen,
joka rupeaa toimimaan ja lähettämään tietoja?

ISÄNTÄ
Minkälaisia tietoja?

TOSISININEN
Ihan kaikkia: kutka ovat vastaan, mitä tekevät, mitä aikovat tehdä
--se on älytikkaa! Katsos, ei sitä kaikki ymmärrä. _Alennetulla
äänellä_: Tuokin tietäjä tuolla, se poika vaan paukuttaa sitä suoraa
köyttä. No no, hyvä mies, mutta ilman älytikkaa on niinkuin olisi aina
märät housut jalassa ja täytyisi niitä kuivatella toisessa huoneessa,
kun älytikkamies sillaikaa toimittaa paljon asioita.--No, mihinkäs me
jääriinkään? Ai niin, Urmas sanoi että koeta nyt, Veitas, saada sinne
Vuori-Mervian kulmalle sopivat miehet. Niin että kyllä kai sinä, hyvä
ystävä, rupeat?

ISÄNTÄ
_Hätääntyneenä_: Jaa minäkö...? Ei, ei--kun en minä oikein ymmärrä sitä
älytikkaakaan--

TOSISININEN
Älä lörpöttele, sinä olet jo oikein hyvällä alulla!

ISÄNTÄ
Mutta sittenkin ... ei, ei minulle sovellu. _Hiljemmin_: Vaan minä
hankin jonkun toisen, sillä asiaa minä kyllä kannatan ... näin
hissuksiin.

TOSISININEN
No, hyvä sekin. Katsos, meill' on sadat raudat tulessa, sillä Mervian
tulevaisuuden raskas taakka painaa nyt meidän hartioitamme. _Hätäisenä_:
Mutta tulen turkanen, ne koirathan ennättävät ennen meitä! Minnekkäspäin
ne menivätkään?

ISÄNTÄ
En minä vaan--

TOSISININEN
Älä viisastele, mies! Eivätkös ne menneet Änetsään päin?

ISÄNTÄ
_Salaperäisesti myhäillen_: No taisivat.--Mutta ettekös te yöksi--

TOSISININEN
Vai makailemaan tämmöisenä aikana! _Huomaa tietäjän, joka on tullut
sisään_: No niinkuin suuhun ja käteen! Meidän täytyy heti lähteä,
muuten ne veenilurjukset... Odottelehan, kun laitan hevoset kuntoon.
_Menee kiireisesti ulos._

ISÄNTÄ
_Tietäjälle, joka kävelee mietteissään_: Nyt on vaikeat ajat. Mitäs sinä
tästä ajattelet, jumalien mies?

TIETÄJÄ
_Pysähtyy_: Vaikeat ovat ajat, ystävä. Minäkin kauvan tutkistelin ja
jumalien neuvoa tiedustelin. Nyt olen varma. Vilja arvostellaan jyväinsä
laadusta. Toisella puolella murhapoltot ja omankäden oikeus, miekanusko,
röyhkeys ja kansan villitseminen johtomiehiä vastaan, jotka ovat
jumalilta. Toisella totinen nöyryys ja usko korkeampien voimien
sallimukseen. Helppo on valita.

ISÄNTÄ
Jaa, jaa, kun se noin syvästi selitetään.

TOSISININEN
_Tulee_: No nyt on kaikki kunnossa! _Tarttuu haarikkaan, hartaan
innostuneesti_: Olkoon toimillamme menestys, vahvistukoon isänmaa ja
tosimerviläisyys! _Juo_. Hei, päin tuulta isänmaan puolesta! Eletään
tervennä!

ISÄNTÄ
Samoin. _Raapii korvallistaan_: Mutta tuotanoin: minun maksuni...?

TOSISININEN
Katsos peijakasta! Siinä nyt näet kuinka isänmaana ajatus viepi kaikki
muut ajatukset.--Tässä... No terveppä terve! _Menevät_.

EMÄNTÄ
Sen minä vaan sanon, etteivät tuommoiset miehet minua miellytä, olkoot
ne älytikkoja taikka mitä hälyhippoja!

ISÄNTÄ
Hy, pitäisikö sinun sitten kaiken maailman miehiin mielistyä--hy, sanon
vieläkin!

_Oven takaa kuuluu vienoa tiukujen helinää--joku haparoi ovea. Tulija
avaa, mutta ei pääse sisään, sillä hänellä on selässä jotain, joka ei
mahdu. Pääsee vihdoin kylittäin--sisään astuu käräjämäen _Tuntematon_.
Hän on kovin vanha ja laiha, tukka ja parta valkosissaan. Kymäräisillä
hartioillaan hän kantaa tuohiköysin kiinnitettyä, pölkystä veistettyä
raskasta taakkaa. Taakan tasaisella laella on turpeessa kasvava
kuusennäre, sen vieressä toisella puolella altaantapainen, toisella kasa
turkisnahkoja ja puusta kyhätty pieni talo. Taakan sivuilla riippuu
kaksi pitkää miekkaa, jotka liikkuessa hiljaa narisevat
rautahahloissaan. Hatun reunassa on kauttaaltaan pieniä tiukuja, jotka
liikkuessa vienosti soivat._

EMÄNTÄ
_Pelästyneenä_: Jumalat, mikäs se!?

TAAKANKANTAJA
_Läähättäen, värjyvän kuiskaavasti_: Taakankantaja! Ihmisten auttaja!
Mikäs emäntää painaa? _Nauraa outoa, äänetöntä, ihmishengen yöpuolen
mailla harhailevaa naurua._

ISÄNTÄ
_Epäröivänä_: Mutta mitäs vieraalla oikein on...?

TAAKANKANTAJA
Taakkaa! Ihmisillä on niin paljon taakkaa. Kun kuun sarvet ovat näin ja
Otavan häntä noin ... silloin on aina taakkaa. _Osottaa taakkaansa_:
Rajakorven metsä putosi alas, eikä ihmiset jaksa kantaa. Tuolla on se
suuri kalajärvi, joka juoksi ylös. Ja tuolla istuu Mervian veronahat.
Näetkös tuota Hiiden taloa? Hiisi ostaa nyt taloja ja muuttaa hornan
Merviaan. Ja nämä miekat täytyy viedä Hiiden linnaan. Hiisi pelkää
miekkoja ... nyt ne ovat kahleissa ... kuulkaas kuinka ne itkevät,
Mervian miekat... Ah, painaa, painaa, painaa... _Lyyhistyy läähättäen,
tuskanhiki otsalla_.

ISÄNTÄ
Istu jumalien laupeuden nimessä, miesparka, ja levähdä!

TAAKANKANTAJA
Ei ole aikaa... Täytyy auttaa ... kaikki muut kiroovat poloisia. Ah,
painaa... Katsos, tuolla toisella puolella on enemmän, mutta kyllä taas
kohta tulee toiselle lisää ... _nauraa outoa naurua.--Istuu sitten
pöydän ääreen. Lempeästi_: Mikäs teitä nyt painaa, ystävät?

ISÄNTÄ
Laske, hyvä mies, taakkasi siksi aikaa alas, kun levähdät--minä autan.

TAAKANKANTAJA
_Torjuen_: Ei, ei ... silloin se painaa ihmisiä. _Valittaen_: Minun
täytyy näin nukkuakin...

EMÄNTÄ
_Tarjoo oluthaarikan_: Juo, vierasparka, juo! _Koettaa sillävälin
nostaa taakkaa molemmin käsin, mutta ei saa hievahtamaankaan_: Kaikki
hyvät haltiat armahtakaa! _Kääntyy poispäin._

TAAKANKANTAJA
_Keskeyttää äkkiä juontinsa, kuuntelee_: Äh ... äh ... äh! Kuuletteko,
kuuletteko kuinka ne ulvovat ja huutavat apua? Minä kuulen kaikki
ihmisten äänet koko Merviassa. _Pudottaa haarikan, ryntää ylös_: Apuun,
apuun! _Menee kiireisesti, miekat narisevat, tiuvut soivat.--Pitkä
äänettömyys._

ISÄNTÄ
Oh-hoh! _Korjaa haarikan lattialta_.

EMÄNTÄ
_Silmiään pyyhkien_: Hoh-hoi-jaa!

_Ulkoa kuulua laulaa_:

    Heliheli, heliheli, heliheli hei!
    Vuorilla nuoria
    kuusia suoria,
    heliheli, heliheli hei!

_Joukko nuoria miehiä ryntää iloisesti huudahdellen sisään._

ENSIMÄINEN
Hyvät illat, kuin Mervian sillat!--Hei altaantappi, annas herua!

ISÄNTÄ
Olkaa siivolla, en ole nyt sillä päällä...

MUUAN VANHEMPI
No no! Me vaan tultiin hiukan juttuamaan.

ISÄNTÄ
No, kun siivolla istutte. _Menee laskemaan. Nuoret miehet istuvat pöydän
ympärille_.

ENSIMÄINEN
_Osottaa toiselle puolelle pöytää_: Ja nuo raukat aikovat antaa
miekkansa! Jumal-avita, tästä puoleen ei vuorilla enää tarvita
housuntekijää!

TOINEN
_Vastakkaisella puolella pöytää_: Ja nuo raukat aikovat kaivaa miekkansa
maahan--ne, jumal-avita, miehiä ovat! Mutta me pojat, me uskalletaan
lyödä miekka pöytään ja sanoa: siin' on rauta, mutta--mies on täällä!

JOUKOSTA
Hyvä, hyvä! _Naurua ja pakinaa. Isäntä tuo haarikat_.

KOLMAS
Hei, terveeks pojat! Oli mitä oli, mutta meistä se nyt riippuu Mervian
tulevaisuus! _Juovat innostuneesti. Laulavat:_

    Heliheli, heliheli, heliheli hei!
    Vuorilla nuoria
    poikia suoria,
    heliheli, heliheli hei!

_Ulkoa kuuluu meluisia ääniä ja askeleita--ovi reväistään auki. Sisään
ryntää mies, jonka pään ympärillä on verinen side. Hänen jälessään kaksi
miestä kantaa verta valuvaa kolmatta, jälessä tulee vielä yksi mies.
Vievät haavotetun penkille_.

ENSIMÄINEN TULIJA
Näin nyt kävi, isäntä! Tulkaas apuun, että saadaan sidotuksi. Vettä
emäntä, joutuun! Urmaan miehet hirtehiset! Väijyivät metsässä juuri kun
rajan yli ajettiin. Sillä ne koiransielut ovat vannoneet, että Merviä
on nyt Manan hurtille myytävä!

EMÄNTÄ
Jumalat meitä armahtakoot! _Rientävät apuun_.



6. KUOHILAITTEN TANSSI.


_Urmaan pirtti.--Urmas ovenpuolella tervehtää Roukaa, Halloa ja erästä
kolmatta vanhinta Hämeriä._

ROUKA
Huonoa! Metsä-Merviasta on saatu tuskin kolmatta osaa.

URMAS
_Kiivaasti_: Tuskin kolmatta saa...? _Nousevat sillanteelle_.

HÄMERI
Minun kuulumiseni ovat vielä huonommat. Viiron kulmalta ei ole
saatu sitäkään.

URMAS
_Polkee jalkaa_: Mutta sen täytyy onnistua! _Kuin anteeksi pyytäen_:
Istukaa, ystävät!--Minä en tätä ymmärrä...?

ROUKA
Monet pienet seikat vaikuttavat. Jo vanhimpainpirtin polttaminen
heitä suuresti rohkaisi. Sitten parjaus--

URMAS
_Kuohuen_: Niin, se parjaus--sitä vastaan ovat jumalatkin voimattomat!

HALLO
_Olkapäitään kohauttaen_: Parjaus ei paljon paina--toimekkaat miehet
tässä kolttoset tekevät! Imari-heittiö Änetsässä on villinnyt
kokonaisen kulmakunnan.

HORMA
_Tulee kiireisesti_: Terve! Myöhästyin, vaan tuonpa sitten uutisiakin!

KAIKKI
No...? _Nousevat uteliaina. Urmas käy vastaan._

HORMA
Malttakaa, malttakaa! _Tervehtii Urmasta. Riemukkaasti_: Veenit
lähtevät tästä maasta, ja ainiaaksi!

TOISET
_Hämmästyneinä_: Mitä...? Älä!

HALLO
_Nauraa myrkyllisesti_: Hyh hyh hyh hy-hy-hy... Vai sankarit
käpälämäkeen, hy-hy-hy-hy-hy-hy-hy.

HÄMERI
_Viipottaa kättään_: Jumalat tuulta purjeisiin pullistakoot!

URMAS
_Joka on seisonut mietteissään, Hormalle tiukasti_: Leikkiäkö lasket,
mies?

HORMA
Kaukana siitä! Muuttavat aina Itariaan saakka. Ensimäistä alusta jo
varustetaan ja tietoa levitetään kansaan.

URMAS
Vai Itariaan...? _Raivostuneena_: Kun menisivät,--mutta he eivät mene!
Sillä aluksissa ei kule ne maat, ne pirtit, kaikki se hyvyys, minkä he
täällä ovat koonneet. Mutta: tietoa levitetään kansaan! Niin juuri, te
maineensairaat suupaltit, se oli oiva temppu! Taas röyhkeys nousee,
taas muutamia kymmeniä-satoja miekkoja maahan kaivetaan--koska sankarit
pääsevät meren taa turviin. Horna!

SÄTENE
Sanantuoja Vuori-Merviasta kiireisellä asialla!

URMAS
Anna astua! _Käy sillanteen reunalle_.

SANANTUOJA
_Tulee pölyisenä ja hengästyneenä_: Olen Veitaan sanantuoja. Meidät
yllätti onnettomuus--

URMAS
_Kärsimättömästi_: Sen näen päältäsi! Etkö osaa kertoa?

SANANTUOJA
Meiltä kaikki ryöstettiin Siiranteen ahteessa. Päällemme hyökkäsi
aseellinen joukko--

URMAS
Manala! Miksette pitäneet puolianne?

SANANTUOJA
Meitä oli liian vähän. Emme arvanneet--

URMAS
Tyhmät, pöllöt!--Missä isäntäsi, eikö hän uskaltanut itse tulla!

SANANTUOJA
Isäntäni makaa haavottuneena. Yksi kuoli, kaikki muut ovat haavottuneet
pait minä.--Minkä tiedon saan viedä isännälleni?

URMAS
_Hurjistuneena_: Sen tiedon että hän on... _Malttuu_: Mene lepäämään,
saat myöhemmin tietosi. _Sanantuoja lähtee._

Varro! Paljoko teillä oli?

SANANTUOJA
Vähän kahdeksatta sataa.

URMAS
_Huutaen_: Kahdeksatta sataa? Koko Vuori-Merviasta? Mitä te olette
tehneet, miehet?

SANANTUOJA
Kaikki mitä ihmisestä irti saa! Siellä tietäjät villitsivät.

URMAS
Tietäjät..?--Saat mennä.

_Nousee korokesillalle, kiihtyneenä_: Tietysti, tietysti heidänkin pitää
Hiittä palvella, kun maa on vaarassa!

HORMA
Sen pahempi he ovat koskemattomat.

URMAS
He eivät saa olla koskemattomat! Riistämme niskottelevilta
uhrintoimituksen!

HALLO
Ja siihen loppuu uhriannit, heidän hengenpitimensä--tepsii, tepsii!

ROUKA
_Urmaalle_: Mutta, hyvä ystävä, eihän meillä ole oikeutta--

URMAS
_Rajusti_: Sen oikeuden otamme, Mervian nimessä! Vastustus on
murrettava--miekkoja, miekkoja, vaikka maan alta!

SÄTENE
Kaksi orjaa pyrkii puheille!

URMAS
Orjia...? _Katsoo kysyvästi toisiin_. No, anna tulla. _Käy sillanteelta
alas.

Kaksi vanhahkoa orjaa tulee, kumartavat._

TOINEN ORJA
Minä olen Jolma, Horhojan isäntäorja ja niinkuin orjain johtomiehiä ...
tämä kumppani on Jönkä. Me tultiin puhumaan siitä, että asiat nyt ovat
hullusti--

URMAS
Orjainko asiat...?

JOLMA
Niin. Muronni yllyttää ja lupaa vapauden--

URMAS
_Kivahtaen_: Hullujako olette? Ovatko he vapauttaneet omat orjansa?

JOLMA
Jaa, jaa, mutta se vapauden asia--

JÖNKÄ
Siinä se juuri on solmu!

JOLMA
Ja me kuultiin että sinä olisit sen puolesta, että orjat
vapaiksi..

URMAS
Minä olen sen asian puolella, mutta aika ei ole nyt sopiva.

JOLMA
Meidän mielestämme se on nyt juuri kaikkein sopivin. Katsos, se
vapauden ja vastaaniskemisen henki, joka nyt on maassa, on meissäkin--

URMAS
_Kiivaasti_: Vastaaniskemisen...?

JOLMA
_Välttelevästi_: Tarkotin että meidän keskuudessamme asiat ovat nyt
niinpäin ... kuinka sanoisin ... että me emme tiedä mitä tuleva on...

URMAS
_Nousee sillanteelle toisten luo. Neuvottelevat hiljaa keskenään,
josta kuuluu ainoastaan katkonaiset: ei koskaan--täytyy, täytyy!_

_Palaa orjain luo_: Me otamme asian harkittavaksi. Ehdotamme että
kaksikymmentäviisi täyttäneet pääsevät heti vapaiksi ja muut sitä mukaa
kuin tämän ijän täyttävät. Siis kahdenkymmenenviiden vuoden päästä ovat
kaikki vapaat.

JOLMA
_Korvallistaan raapien_: Se on joteskin pitkä aika. Me kuolemme
ennen sitä me...

URMAS
_Kiusaantuneena_: Mutta itsehän te pääsette heti! Hyvä jos saamme
tähänkään suostumaan. Menkää, menkää, ja selittäkää tämä kaikille!

JOLMA
_Kumartaa, hätäisesti_: Kyliähän me... _Jöngälle_: Niin, kyllä kai
me ... _hiljemmin_: ei me muronnien kautta kuitenkaan...--Niin, kyllähän
me koetetaan. Mutta ilmottakaa nyt pian, sillä me ... emme tiedä mitä
tuleva on... _Menevät_.

URMAS
Kaikki yhtaikaa, sakeana ja sekaisena kuin kevättulva! Vaikka minulla
ei ole mitään vastaan, se vain vahvistaa sukumme voimaa.

HALLO
_Olkapäätään kohauttaen_: Haaveilet, kuin runonruikuttaja kanteleen
ääressä! Joukot ovat joukkoja ja pysyvät joukkoina. _Osottaa maahan_:
Tuolla on niiden paikka, kansan varallisuuden maaperänä, josta se itse
kohoaa korkeana ja kauvas näkyvänä!

URMAS
Heitä--emme sovi siinä yksiin.--Mutta miekkoja, miekkoja!

ROUKA
Paljoko meidän pitäisi vähintään saada?

URMAS
Ainakin puolet.

HALLO
_Lyhyesti_: On etsittävä kätköpaikat, on annettava palkkio niille,
jotka ovat avullisia!

URMAS
Oh jumalat tätä kurjuutta! _Lauhtuen_: Niin niin--onhan parempi
että me etsimme, kuin että muronnit tulevat etsimään.

HALLO
Mitä aijot ryöstettyjen miekkojen suhteen?

URMAS
On koetettava saada takaisin.

HALLO
Anna takoa yhtä monta sijaan--se on kohtuus!

HÄMERI
_Ihastuneeena_: Oiva keksintö!

URMAS
No niin, no niin--kunhan pääsemme rauhaan.

HALLO
_Olkansa yli_: Antaisin saman tien takoa minkä kerkiävät!

URMAS
_Kiivaasti_: Ei, siihen en suostu!--Mutta meidän täytyy vielä
tänään kokoontua. Kutsukaa vanhimmat koolle, käyn itse tietäjäin
vanhimman luona.--Näkemiin! _Toiset menevät._

_Urmas yksikseen_: Jumalat varjelkoot pientä joutumasta suuren
jalkoihin! Se on kuin painajainen--ei saa edes huudetuksi.

_Nousee sillanteelle_: Kuinka pahuus on voimakas, kun se on kokonainen!
_Katkerasti_: Te luopiot, te luopiot! Miksi te säritte minun aatteeni,
miksi te tämän suvun uudelleen pirstasitte!

SÄTENE
Joukko niitty-mervejä pyytää puheille!

URMAS
Taas...? Ei hengähdyksen lomaa!--Niin niin, anna tulla! _Käy vastaan.

Joukko vanhoja miehiä tulee._

URMAS
_Lämpimästi_: Tulkaa terveinä, kansan miehet!

VANHA NIITTY-MERVI
Niin että sinä se sitten olet se Urmas. Emme ole koskaan nähneet, mutta
kuultu on. Tulimme nyt näkemään ja puhumaan, kun emme ole enää elämästä
selvillä.

URMAS
_Kättelee_: Raskasta, raskasta on elämä. Istukaa! _Viittaa istumaan
rahvaanpenkille, tuo itselleen istuimen kiukaan luota._

NIITTY-MERVI
Puhumme sinulle niinkuin isälle. Luonnon järjestys on vierähtänyt,
rajutuulet puhaltaa ja rankkasateet lankee, kuun ympärillä säärii kuuma
sappi! Eilisvuotena poltti kuivuus, tänä vuonna vesi viepi. Jo keväällä
tulvi Auree, nyt itse Ilmoka nousi ryntäilleen, kaikki niityt peitti--

URMAS
Onko kansa joutunut hätään...?

NIITTY-MERVI
Ei se hätä olisi pahin, toinen on pahempi. Sopu on hävinnyt, kiistan ja
vainon henki sijalla. Tämä miekkajuttu oli pahin.

URMAS
_Kiihkeästi_: Onko, onko annettu miekat...?

NIITTY-MERVI
On annettu ja on pidetty--kahakäteen on. Ja siinä se juuri on. Veli
antaa, toinen pitää, naapuri luovuttaa, toinen kaivaa, vaimo on eri
mieltä kuin mies. Osa poikiamme piileksii metsissä, pirttejä poltetaan
--ja on huonoja miehiä joukossamme, käyvät vieraan asioita. Jumalat
meitä armahtakoot!

URMAS
_Kiivaasti_: Siinä nyt näette mihin veenien yllytys vie!

NIITTY-MERVI
Ei ole veenejä nähty ei kuultu, vaan tämä eri mieli on meidän kesken.
Sanottiin taas olevan jotain tulossa, niin käytiin kysymään että mitenkä
ne asiat oikein ovat.

URMAS
Tehän viivytte huomiseen?--_Nousee_: Niin, minä selitän illalla kaikki.
Sanon nyt vaan, että mitään uutta ei ole tulossa--kun saamme tämän
miekka-jutun loppuun, on rauha maassa. Mutta miekat on annettava! Ja
teidän täytyy luottaa, sillä omat miehenne ovat nyt ohjaksissa.

NIITTY-MERVI _Nousevat_: Kyllähän me... Ja hyvä on, että on omat miehet.
Mutta kun me emme tiedä mitä nämä omat miehet--

URMAS
Niin niin, selitän kaikki illalla. Levätkää terveydeksenne!
_Miehet menevät.

Urmas nousee sillanteelle_: Kaikki sekasorrossa! Voisin tehdä rikoksen,
voisin takoa noita kirottuja miekkoja yöt päivät, voisin niitä varastaa
ja ryöstää. Sen täytyy perille! Kärsimystä on, mutta pohja säilyy.
_Miltei riemukkaasti_: Kauppareitit ovat nyt hallussamme,
vanhimpainpirtissä ei ole enää yhtään veeniä--pohja säilyy, pohja
säilyy! _Käy patsaan luo ottaakseen vyönsä ja päähineensä._

ULKOA
_Kentältä kuuluu meluista puhelua ja hihkuvia huutoja, jotka yltyvät
hurjaksi lauluksi ja tanssin töminäksi_:

    Hah hah hah, hih hih hih,
    hauskoja poikia ollaan!
    Heh heh heh, hih hih hih,
    Mervian poikia ollaan--hih!

URMAS
_Ryntää ovelle ja huutaa Sätenen_: Ketä ne? Mikä elämä siellä?

SÄTENE
En tunne, näyttävät nuorilta miehiltä.

URMAS
Kuinka ne uskaltavat!? Käske paikalla tiehensä!

HELJÄ
_Tulee suojansa ovelle, hätäisenä_: Mitä ääniä ne? Ketä siellä, Urmas?

URMAS
En tiedä. Lähetin juuri Sätenen poiskäskemään. _Ulkoa kuuluu hälinää,
puheen sorinaa._

SÄTENE
_Palaa_: Eivät lähde. Ne ovat miekanviejiä, ovat kauhean päihdyksissä.

ULKOA
_Hurjasti_: Hah hah hah, hih hih hih,
            Mervian poikia ollaan!
            Heh heh heh, hih hih hih,
            Mervian puolesta ollaan--hih!

URMAS
_Tuskaisena_: Mene, Heljä, omaan suojaasi! _Sulkee ikkunan juoksulaudan
--huone käy hämäräksi. Käy korokesillalle ja laskee lakeisaukon
sulkulaudan--huone käy miltei pimeäksi, vain lakeisaukon ja ikkunan
seuduilla kumottaa heikot valovirrat. Ulkoiset äänet himmenevät,
sorinan keskeltä kuuluu kuitenkin:_

MIEHEN ÄÄNI
Hei, tulkaas tytöt karkeloimaan!

NAISEN ÄÄNI
Teidän kanssanne!? Hävetkää--kuohilaat, miekkanne myyjät!

MIESTEN ÄÄNIÄ
Mitä se sanoi...?--Jumal-avita!

NAISEN ÄÄNI
Kuohilaita, kuohilaita! Miehuutenne myyneitä raukkoja!

MIEHEN ÄÄNI
Tuosta saat, hornan kämäleuka! _Kuuluu kimeä naisen kirkasu._

MIESTEN ÄÄNIÄ!
Se oli oikein!--Veenien koina!--Me ollaan Mervian miehiä, me ollaan
Urmaan poikia--hih!

NAISTEN ÄÄNIÄ
Kuohilaita, kuohilaita, kuohilaita!--Hyppikää, hullut!

MIEHEN ÄÄNIÄ
Mitäs me tuommoisista!

TOINEN
Niin, iloitaan pojat! Hauskempi onkin näin--hah hah hah...

_Hurjasti_: Hah hah hah, hih hih hih,
            urheita poikia ollaan!
            heh heh heh, hih hih hih,
            miekkojen viennistä tullaan--hih!

HELJÄ
_Joka on hämyssä katsellut kuinka Urmas kävelee etualalla ja
väänteleksen tuskissaan, menee kiireisesti ulos. Laulu ja tanssi taukoo.
Kuuluu hetkisen puheen sorinaa, sitten kaikki vaimenee hiljaiseksi.
Heljä palaa ja työntää ikkunan juoksulaudan syrjään: heikko valo virtaa
huoneeseen. Astuu sitten Urmasta kohti, joka istuu pää käsien varassa
sillanteen reunalla:_

Älä ole enää murheellinen, Urmas! He jo menivät...

URMAS
_Kuin itsekseen:_ Ja sittenkin on parempi että he hyppivät, kuin että
täällä hyppisivät muronnien asestetut pedot.

HELJÄ
_Läheten:_ Epäilemättä.. He sitäpaitsi olivat päihdyksissä..

URMAS
Me olemme kaikki päihdyksissä! Tämän kansan sisus on sairas.

HELJÄ
_Liikutettuna:_ Niin, sairaita me olemme. Ystävämme
Lyylykin----_Keskeyttää pelästyneenä._

URMAS
_Kavahtaen:_ Mitä Lyylystä...?

HELJÄ
_Välttäen:_ On .. sairastunut... Luultavasti sentään paranee.--Minun
täytyy nyt lähteä, Urmas...

URMAS
_Lujasti:_ Miksi salaat minulta jotakin? Tahdon kuulla--tule, Heljä!

HELJÄ
_Tulee vitkaan ja istuutuu hänen luokseen alimmalle korokeaskelmalle.
Hiljaa:_ Ystävämme Lyyly on ... surmannut itsensä mielenhäiriössä...

URMAS
Lyyly...? Manalla? Omin käsin?--Jumalat, millaisia uhreja tämä aika
vaatii!

HELJÄ
_Silittää hiljaa hänen kättään, katselee pitkään:_ Me olemme kaikki ajan
uhreja. Kuinka sinä olet vanhettunut, Urmas! Kuinka kansasi kohtalo on
sinut harmaaksi purrut.

URMAS
_Kuin havahtuen_: Olenko minä jo niin vanha...?

HELJÄ
_Silittää hänen kättään_: Me olemme jo vanhoja.

URMAS
Mutta mihinkä meidän nuoruutemme on mennyt? Milloinka me olemme
itsellemme eläneet?

HELJÄ
_Silittää hiljaa_: Silloin kun olemme eläneet muille...

SÄTENE
_Tulee_: Rouka-vanhin!

URMAS
Saata sisään! _Nousevat_.

ROUKA
_Katselee oudostellen ympärilleen_: Onpa täällä hämärä...?

URMAS
Hämärä, ystävä, ympäröi meitä joka taholla!

ROUKA
Totta puhut--Muronniasta on taas saapunut sanantuojia!

URMAS ja HELJÄ
Taas...? _Jäävät kuin kivettyneinä paikoilleen._

ROUKA
_Hiljaisen kiivastuneesti:_ Taas! Tahtovat lähettää eri veronhaltijan,
joka kerää verot. Nahat ja taljat muka alamittoja. Mutta se on ilmetty
vale! Tarkastin jok'ainoan omin käsin, ennenkun ne laitettiin. Kavaluus,
kavaluus takana! Tästä täytyy tulla loppu!

URMAS
_Vääntelee neuvottomana käsiään:_ Ja kuitenkin..



7. ALASTOMAT VETÄJÄT.


_Ilmoka-järven ranta--sillä kohti missä Namangan kannas erottaa sen
Lautu-järvestä. Paikka on aukea, molemmin puolin harvahkoa metsää.
Oikealla metsän laidassa järveen juokseva kuivunut puron-uoma, jonka
aukeanpuoleisella reunalla etualalla kasvaa muutamia puita ja pensaita.
Itse lahdelma aukeaa takana tyynenä ja rauhallisena, oikea ranta
loivasti yleten, vasemmalla kuusikkoa kasvavan vaaran korkea rinne.
Jonkun matkaa selälle päin keskellä lahdelmaa on pieni saari, jonka
oikeanpuoleista kuvetta kulkee kiireisesti kaksi soutuvenettä,
eellimäisessä paitsi soutajia myös pieni keulapurje.

Aurinko juuri laskee, palaen keltaisena vaaran puitten takana ja valaen
niiden lomitse kultavirtaansa maiseman hiljaiseen tyveneen._

VIESTINVIEJÄ
_Juoksee järven rannalta, niemekkeen takaa vasemmalta vinosti aukean
poikki etualaa kohti oikealle_: Voi turman päivää!

_Vastakkaiselta puolelta metsästä kuuluu risahduksia ja kiireistä
juoksua._

ÄÄNI
_Metsässä_: Hei hei, tännepäin!

TOINEN ÄÄNI
_Taempana:_ Onko järvi siellä?

ENSIM. ÄÄNI
Uoma näkyy--joutukaa! _Puiden välissä vilahtaa juoksevia asestettuja
miehiä._

VIESTINVIEJÄ
_Juoksee aukeanpuolelta uomaan:_ Hei! Sieltähän jo tullaan..

ENSIM. TULIJA
_Syöksyy metsästä uomaan:_ Hei! Mitä on tapahtunut?

TOINEN TULIJA
Tytöt tajuttomina kylään juoksivat..

KOLMAS
Onko se totta...?

VIESTINTUOJA
_Epätoivoisesti käsiään heilutellen:_ On. Tuho on tullut!

ÄÄNIÄ METSÄSTÄ
Tänne, tänne! _Yhä useampia juoksee paikalle._

VIESTINTUOJA
Teidän metsällä ollessanne tulivat, vaativat tytöt veroriistoja
kannaksen poikki kantamaan. Sitten--

UUSI TULIJA
Mitä on, kuinka on?

ENSIM. TULIJA
_Malttamattomana:_ Mitä sitten?

VIESTINTUOJA
Sitten veronhaltijan venettä vetämään kannaksen yli Laudusta Ilmokaan--

JOKU
Häpeämätöntä!

VIESTINTUOJA
Alasti pakottivat, sotamiehet riisuivat--

JOUKKO
_Raivostuneena:_ Alasti...? Hirtehinen! Julkikonna!

VIESTINTUOJA
Vetohihnoista vetivät--konna itse taljoilla veneessä--pitkä vaateruoska
kädessä. Sillä viskoi alastomia--nyki--nauroi--

JOUKKO
_Hurjana:_ Rietta! Hirtehinen! Surma!

JOKU
_Uoman pohjaa tarkastellen:_ Tästä ovat kulkeneet, anturan jälki näkyy!

VIESTINTUOJA
Tuolla rannassa muut pääsivät--Ilvin raastoivat taljoille--

JOUKKO
_Yhtaikaa:_ Hornansusi! Maksa maalle! Vielä näkyy veneet! Jousenne,
jousenne, joutukaa! _Lähtevät juoksemaan järvelle päin._

JOKU
_Huutaen:_ Hei, tuolla on jotain! _Osottaa aukealle._

USEAT
Mitä!? _Kääntyvät._

VIESTINTUOJA
Tuhojen tuho! _Juoksevat kaikin aukealle._

_Siellä kolme miestä, joiden vaatteet valuvat vettä, kantaa järveltäpäin
kuollutta tyttöä. Tytön alastoman ruumiin yli on levitetty pieni
vaate--märät hiukset lepäävät epäjärjestyksessä rinnoilla. Kantajain
jälessä kulkee toinen tyttö, ainoastaan hame ja paita verhona. Hän
peittää käsillään kasvojaan ja itkeä tyrskyttää hiljalleen._

USEAT
_Kauhistuneina:_ Ilvi!?

TOISET
Kuollut...?--Mitä tämä!?

ENSIM. KANTAJA
Hukuttautui, tyttörukka. _Laskevat ruumiin maahan vasemmalle._

TOINEN KANTAJA
Järveen syöksyi. Juuri saavuimme paikalle, kun tämä toinen juoksi
hulluna rannalla. Ei ollut venettä--kahlaamalla etsimme--henki poissa.

PUISMA
_Juoksee erään seuralaisen kera oikealta, huutaa kaukaa:_ Missä on Ilvi?
Onko kukaan Ilviä nähnyt?

JOKU
Jumalat poika-parkaa armahtakoot!

PUISMA
_Saapuu luo, naulautuu kauhistuneena paikkaansa:_ Siis totta!? _Heittää
jousensa maahan, syöksyy ruumiin ääreen:_ Ilvi, Ilvi! _Parkasee:_ Kylmä!
Minä tulen hulluksi! Ilvi, Ilvi! _Hypähtää ylös:_ Missä konna? Läpi
maksan ammun, miekkaan seivästän! _Tempaa jousensa:_ Ääh--siellä vielä
näkyvät! Kosto! _Lähtee juoksemaan rantaan päin._

USEAT
Kosto, kosto! _Juoksevat mukana._

PUISMA
_Työntää nuolen valmiiksi viritettyyn jouseensa, tähtää._

JOKU
Hullu! Ei yllä puoliväliinkään.

PUISMA
_Laskee jousensa, hurjana:_ Niin, hullu, hullu, ja hulluksi minä tulen!
Vene vesille! _Lähtee juoksemaan rantaan._

TOINEN
Ei ole venettä rannassa!

KOLMAS
Vene Laudusta!

JOUKKO
_Kiihkeästi:_ Vene Laudusta!

PUISMA
_Juoksee takaisin, heittää jousensa:_ Aseet pois! Joutuun!

JOUKKO
Joutuun, joutuun! _Heittävät aseensa sikin sokin kentälle, juoksevat
uoman vartta oikealle. Kantajat ja eräitä vanhempia miehiä jääpi._

MUUAN JÄÄNYT
_Huutaa:_ Ottakaa Jousseron seitsenhankainen! _Toisille:_ Jo tuli
elämästä loppu!

ENSIM. KANTAJA
Loppu. _Toisille kantajille:_ Lähtään, ilta joutuu! Nostavat Ilvin,
lähtevät oikealle.

RIPSÄ
_Käy jälessä, itkee ääneen._

TOINEN JÄÄNYT
Tyynny, Ripsä--ei se itkusta parane, tyttöparka! _Jälelle jääneille
raivostuneena:_ Nyt hornan verisusi temmeltää keskellämme! Veroja
riistää kaksin verroin, uusilla uhkaa, tyttäremme raiskaa..

ENSIMÄINEN JÄÄNYT
Entäs Imari, uljas poika? Niin telotti kuin koiran. Entä Kovas, Kurkia
ja Herjöö? Siellä viruvat Muronnian tyrmissä parhaat miehet!

MUUAN VANHUS
_On istahtanut kivelle, syvän värähtävästi:_ Kyllä olemme nyt alasti
riisuttuja joka mies. _Osottaa kädellään:_ Katsokaa noita vesiä ja
vaaroja!.. Mikäs olisi eläessä täällä.. Mutta kuinka elämme?.. Niinkuin
hornan tulisen lammen partaalla!

ENSIMÄINEN
_Kiivaasti:_ Ainakaan tuo konnien konna ei enää puolen hetken päästä ole
elävien ilmoilla!

KOLMAS
Mutta aatellaanpas, miehet, onko se sentään harkittu teko?

NELJÄS
_Tuimasti:_ Mitä tarkotat!?

KOLMAS
Tarkotan että hirmu on muronnien päämiehiä ja ruhtinaan lähettämä--että
voimmeko me Laudun miehet noin vaan käydä kaulukseen?

USEAT
_Korvallistaan raapien:_ Jaa .. jaa .. Asialla on monta puolta..

TOINEN
Horna teidän puolianne! Henki hengestä!

ENSIMÄINEN
Jospa sentään olisi ensin mentävä Urmaan ja vanhimpain puheille?

KOLMAS
Niin on tehtävä--pojille on puhuttava järkeä.--Kas, taitavat jo tulla!

_Nuoret miehet tulevat rajusti uomaa pitkin, vetäen miltei juoksujalassa
suurta venettä molemmin puolin hangoista._

ENSIMÄINEN MIES
_Viipottaa kättään:_ Hei, pojat!

MUUAN VETÄJISTÄ
Ei nyt ole aikaa! _Kiidättävät veneen vinhasti rantaan. Vanhemmat
miehet rientävät jälessä._

ENSIM. VETÄJÄ
Neljätoista ja melamies!

TOINEN VETÄJÄ
Kaikki jouset veneeseen! _Jotkut juoksevat aseita hakemaan._

ENSIM. MIES
On harkittu niin, että tämä tuuma onkin jätettävä toiseen kertaan.
Olisi ensin mentävä Urmaan ja vanhimpain puheille.

VETÄJÄT
Mitä...?--Urmaanko pakeille, Jumal-avita!--Ei, me isketään!

TOISET
Ei ei!

TOISET
Vene vesille! _Työntävät._

TOISET
Ei! _Pitävät vastaan._

TOISET
Vene vesille, taikka tässä tulee--

TOISET
Ei! _Syöksähtävät uhaten vastakkain._

MUUAN VETÄJÄ
Malttakaa, malttakaa! Aatelkaas sentään, pojat, tämä on arka paikka.
_Kiistelijät asettuvat._

MUUAN VANHA MIES
Eikä äkkipikaista tekoa saa takaisin. Käydään ensin vanhimpain puheilla;
ellei sieltä apua, sitten nytistetään.

USEAT
Olkoon niin.

JOKU
Hornaan vanhimmat!

PUISMA
_Joka on tällä välin hakenut jousensa, tulee juosten ja tarttuu
rajusti veneeseen._

JOTKUT
_Pidättävät._

PUISMA
_Julmistuneena:_ Kynnet irti!

PIDÄTTÄJÄT
Ei, maltu hurja!

PUISMA
Kynnet irti, taikka tulee lihaa!

PIDÄTTÄJÄT
Ei!

PUISMA
_Tempaa miekan huotrastaan:_ Niin tulkoon lihaa! _Huitoo
miekallaan hurjana. Jotkut tarttuvat häneen takaapäin ja vääntävät
miekan pois._

PUISMA
_Reutoo raivona toisten pidellessä:_ Kurjat, raukat, petturit!

VANHA MIES
Poika on vietävä kotiin rauhottumaan. _Kiertävät tuppivyön Puisman
käsien ympäri. Kaksi miestä lähtee viemään. Osa jääneitä seisoo
alakuloisena, toiset synkkinä, kolmannet ovat kääntyneet voimattoman
harmistuneina selin._

PUISMA
_Raivona metsänlaidassa:_ Jumalat kirotkoot, Tuonen mustat
kaarneet nokkikoot!

ÄLYTIKKA
_Joka on sillaikaa saapunut veneellä niemen taitse vasemmalta rantaan,
hilpeästi:_ Hei pojat, hei! Mikäs nyt on hätänä? _Hypähtää ketterästi
rannalle._

VANHA MIES
Kirous ja hulluus on hätänä! Verohurtta miesten poissaollessa tuli
kylään, tyttäremme valjasti alasti venettään vetämään, yhden tärväsi,
että raukka järveen juoksi--pojat tahtoivat kostaa.

ÄLYTIKKA
Ei tuhmuuksia pojat, ei tuhmuuksia!--Hm, tytöt, hm... Katsokaas, se oli
omaa tyhmyyttänne kaikki tyyni. Annas lähettää nuoria hempukoita
ihraista roikaletta vetämään--katsokaas, äly, äly joka asiassa! _Huomaa
miesten vyöllä miekkoja_: Aah, noin paljon miekkoja! Tästähän tulee
oikein sievä saalis..

MUUAN KESKI-IKÄINEN MIES
Taitaa tulla! _Tarttuu häntä kaulukseen rajusti:_ Mikä olet miehiäsi?

ÄLYTIKKA
Noh noh, ystävä!--Ettekös te Veitaasta ole kuulleet? Tosisininen
isänmaan mies, neuvoo tyhmälle kansalle älyä, kerää miekkoja enemmän
kuin kukaan koko Merviassa--

KESKI-IKÄINEN
_Tarttuu molemmin käsin_: Hyvä on, jo riittää keruusi! _Toisille_: Tämä
»Älytikka» on yksi niitä hirtehisiä, jotka tämän hornan ovat meille
valmistaneet. Minun sanani on: hirteen!

JOUKKO
_Vapautuneen hurjana_: Hirteen! _Joku_: Veroista ja miekoista!
_Toinen_: Imarista ja Ilvistä! _Kolmas_: Kaikesta kurjuudesta! _Neljäs_:
Puunkylkeen kaikki lemmon tikat! _Käyvät raivostuneina käsiksi._

ÄLYTIKKA
No no, ei sentään leikkiä lasketa!

ERÄS
Ei--ala astua!

TOINEN
_Tuo rannalta pitkän hihnan:_ Tässä on naru, veronhaltijan vetohihnoja!

JOUKKO
_Hurjan riemuisena:_ Hyvä, hyvä, hyvä!

ÄLYTIKKA
_Silmät pyöreinä, rukoilee hätääntyneenä_: Oikeinko te tosissanne?
Tyhmyyttä, tyhmyyttä! Mervian hyväksi olen kaikki tehnyt, yöt päivät
kulkenut! Jos toisinpäin on älykkäämpää, tehdään toisin--

KESKI-IKÄINEN
_Karjasee kauheasti_: Ei mitään porutikkaa! _Vievät kiireisesti metsään
vasemmalle._

ÄLYTIKKA
_Itkien ja hätäisesti rukoillen_: Väärin, väärin... Viaton olen... En
kellekkään pahaa tehnyt... Puhutaan vielä--_huutaa_: niistä isommista
ja viisaammista! _Äänettömyys._

VANHA MIES
Nyt Urmaan puheille! Kutka tulevat mukaan? _Työntävät veneen vesille,
useita miehiä hyppää veneeseen._



8. KANSAN SINETTI


_Urmaan pirtti._

URMAS
_Seisoo kalpeana ja tuskaisena pöydän luona:_ Kun pääsisi taas
tämänkin päivän! _Käy mietteissään eteenpäin:_ Jos ne, jotka tämän
meille tuottivat, omin silmin näkisivät mihinkä kärsimysten kuiluun he
kokonaisen kansan syöksivät, totisesti: he kauhistuisivat astua Tuonen
maille!

_Muistaa jotain, käy Heljän ovelle ja huutaa häntä._

HELJÄ
_Tulee, katsahtaa hänen liikutettuihin kasvoihinsa:_ Sinulla on
taas vaikea päivä, Urmas.

URMAS
Vaikein kaikista--sen inhotuksen tähden, mitä tunnen! Voisin
melkein uskoa jonkun äkki-ihmeen tapahtuvan, joka meidät tästä
kurjuudesta pelastaisi.

HELJÄ
_Elävästi:_ Sinäkin...? Minulla se on jokapäiväisenä palavana rukouksena.
Joku suuri, leimahtava ilmestys, joka taas kohottaisi ja puhdistaisi!

URMAS
_Keventyvästi:_ Niin, jumalain sallimukset ovat monet. Hänhän voisi
sairastua... Tai voisi sattua vielä ratkaisevampaa: nousta myrsky
järvellä--nyt tuulee, on tuullut kaiken yötä...

HELJÄ
_Katsoo häneen hämmästyneenä. Masentuneesti:_ Niin ... niin...
_Lämpimämmin:_ Niin, voisihan niinkin sattua.

URMAS
Tai ruhtinas äkkiä kuolla... Uusi ruhtinas, uudet toivot...
_Tuskaisena:_ Mutta tästä päivästä ei sekään pelastaisi! _Miltei
rukoilevasti:_ Tulethan kuitenkin häntä tervehyttämään...?

HELJÄ
_Hiljaa, mutta päättävästi:_ En saata, Urmas!

URMAS
Mutta ajattele: veronhaltija--ruhtinaan edusmies--maan tapa--

HELJÄ
_Värähtävin äänin:_ En voi--kansani häpäisijää--kodissamme--en!

_Oven takaa kuuluu puheen ääntä, reutomista ja tiukujen helinää. Sisään
tunkeutuu Taakankantaja Sätenen koettaessa häntä pidättää._

URMAS
Mitä tämä? Kuka se?

SÄTENE
Taakankantaja ... en voinut mitään...

HELJÄ
Anna onnettoman tulla.--Minä olen kuullut hänestä, Urmas. _Sätene
poistuu. Urmas käy korokesillalta alas._

TAAKANKANTAJA
_Joka on muuten entisellään, paitsi taakassa entisen lisäksi molemmissa
päissä riippuvat kahleenkappaleet ja laella pieni vetohihnoilla
varustettu vene, läähättää hiljaa taakkansa alla, vilkasee hätäisesti
ympäri huonetta, salaperäisen kiihkeästi:_

Siis tämä se on se paikka... Kas äänet, äänet!... _Kääntyy Urmaaseen:_
Ja sinä olet Urmas?

URMAS
Minä... Onko asiata?

TAAKANKANTAJA
_Häntä kuulematta, sillanteen reunalla seisovaa Heljää osottaen:_
Ja tuo tuolla on Mertsi!

URMAS
_Hätkähtää, vaihtaa silmäyksen Heljän kanssa:_ Ei--Mertsi on kuollut.

TAAKANKANTAJA
_Varjostaa kädellä silmiään, ihmetellen:_ Kuinkas minä väärin näin...?
Vai on Mertsi kuollut ... _nauraa outoa naurua.--Astuu sitten Urmaan
luo, kiivaan läähättävästi:_ Taakka, Urmas, taakka? Sinulla sanotaan
olevan niin paljon ... en ole ennen ennättänyt. _Osottaa taakkaansa:_
Katsos: _tunnethan sinä nämät_...? Ah, painaa, painaa...

URMAS
_Omituisesti liikutettuna:_ Niin ... taakkaa meillä on, mies-rukka...

TAAKANKANTAJA
_Kiivaasti, outo palo silmissä:_ Urmas! _Tarttuu hänen mekkonsa hihaan
ja vetää kiireesti muutamia askeleita etualalle päin. Kiinteästi
silmiin tuijottaen:_ Urmas! Kissat syövät ruohoa!

URMAS
_Vähän levottomasti:_ Niin niin.

TAAKANKANTAJA
_Yhä kiinteämmin:_ Kissat syövät ruohoa!

URMAS
Niin niin ... kyllä olen huomannut.

TAAKANKANTAJA
Kissat syövät ruohoa--_sähähtäen:_ tulee sade! _Jää takanojoon
vetäytyneenä tuijottamaan kammottavasti avoimin silmin.--Hätkähtää
äkkiä, kuuntelee:_ Kuulitteko, kuulitteko!? Kiire, kiire, kiire...
_Ryntää ulos, tiuvut rajusti soivat._

HELJÄ
_Kalpeana:_ Se oli tavatonta! Minä vähällä pelkäsin, vähällä säälistä
itkin.

URMAS
_Raskaasti:_ Ja kuitenkin--kuka tietää vaikka hän olisi tätä nykyä
onnellisin ihminen koko Merviassa!

SÄTENE
Muuan vanha vaimo pyrkii puheille!

URMAS
Odottakoon hetkisen.. Ei, anna tulla heti.--Puhumme siitä sitten, Heljä.
_Heljä menee._

VAIMO
_Tulee. Hän on vanhanpuoleinen, niukan kumarainen rahvaannainen, päässä
täyshuntu, joka varjostaa jossain määrin kasvojakin. Katse maahan
luotuna, syvä mielenliikutus äänessä:_

Olen Laudusta--sen tytön äiti, joka--

URMAS
Sinä...? _Tyyntyy, käy luo ja ottaa häntä kädestä, jonka vaimo ojentaa
suuresti hämillään:_ Se tapaus on minuun koskenut.--Istu, äiti parka!

VAIMO
_Hievahtamatta_: Kuulin että tyttöni turmioon saattaja aikoo käydä
luonasi. Että aijot ottaa hänet täällä vastaan niinkuin ystävän ja
vieraan--

URMAS
Tietäisit, vaimo, kuinka se itseänikin inhottaa! Ja kuitenkin--enhän voi
sulkea oveani ruhtinaan edusmieheltä.

VAIMO
_Värähtäen_: Rukoilen tyttäreni ruumiin kautta.--Kuulin muidenkin käyneen
siitä puhumassa.--Elleivät miehemme olisi luottaneet, ei olisi mitään
vastaan otettavaa.

URMAS
Ymmärrän--koettakaa tekin minua ymmärtää. Lupasin miehillenne että
sanon tästä asiasta ankarat sanat. Mutta voidakseni niin tehdä,
saattamatta maata vaaraan, minun täytyy ottaa hänet vastaan, koska hän
on ilmottanut tänne tulevansa.

VAIMO
Rukoilen: älä päästä häpäisijää kotiemme kynnyksen yli.

URMAS
Liikutettuna: Kun tämä on ainoastaan _minun_ kotini, eihän kellään
pitäisi olla valittamista.

VAIMO
_Hiljaa kuohahtaen_: Sinun kotisi, vanhimmainen, on Mervian ensimäinen!
--_Miltei tukahtuneesti_: Sinä siis et tahdo...?

URMAS
_Tuskastuneena_: Tahdo...? Minä en voi!

VAIMO
_Työntää huntunsa niskaan, jolloin mustat suortuvat tulevat näkyviin,
astuu askeleen, suoristautuu täyteen mittaansa. Muuttuneella äänellä_:
Urmas!

URMAS
_Peräytyy kauhistuneena taapäin, kohottaa torjuvasti kätensä_: Mitä...?
Nousevatko kuolleet haudoistaan...?

MERTSI
_Hiljaisen läpitunkevasti_: Ei, vaan elävät, jotka ovat yksinäisyydessä
odottaneet hetkeänsä.

URMAS
_Yhä kauhuissaan_: Mitä tahdot minusta, Mertsi...?

MERTSI
Tahdon sinut siirtää puoli ihmis-ikää takaperin. Minä, elämästä
irtileikattu, jäin eloon, koska Mervian tulevaisuus oli minulle liian
rakas. Tahdon sinua muistuttaa siitä nuoresta miehestä, joka kerran
lupasi tämän Mervian liittää lujaksi ja kokonaiseksi, mutta joka nyt
seisoo sekasorron ja hajaannuksen keskellä, horjuen oman itsensäkin
edessä.

URMAS
_Tyytyneempänä, mutta syvästi liikutettuna_: Silloin myöskin tiedät
miksi minun nuoruuteni unelma särkyi.

MERTSI
Tiedän. Siksi, että hylkäsit nuoruutesi uskon ja eksyit laskelmien
poluille. Siksi että horjahdit vihaan, silloin kun olisi enin rakkautta
kaivattu.

URMAS
_Sisäisestä kuohunnasta vavisten_: Mertsi! Jos tämä oli minun
hairahdukseni, mikä silloin on sinun heimosi osa tässä hajaannuksessa?

MERTSI
Minun heimoni...? _Pienen äänettömyyden jälkeen_: Olin jo unohtanut
kuuluneeni johonkin heimoon... Niin, »minun» heimoni syyt ovat monet
ja raskaat. Mutta pitikö sinun, jolle jumalat olivat uskoneet suuren
ajatuksen, painua niiden tasalle, joilla oli vain sirpaleajatus?
Pitikö sinun, joka rakensit kansakunnan suurta tulevaisuuden pirttiä,
kompastua ... matalaan arkkuun? Ja oletko sinä, joka nousit kiroja
poistamaan, koskaan ymmärtänyt _minun_ heimoni kiroja?

URMAS
_Hämmästyneenä_: Sinun heimosi kiroja...?

MERTSI
Niin. Juuristaan irtireväistyn sirpaleen epätoivoisuuden kiroja!

URMAS
_Kuin itsekseen_: Niitä kiroja minä totisesti en ole tullut
ajatelleeksi... _Äänettömyys_.

MERTSI
Menneet menneinä. _Astuu askeleen lähemmäksi_: Urmas! Sirpaleet
huutavat ympärilläsi. Se rakennus, jonka rakkaudellesi kohotit, on
sortumaisillaan. Se kansa, jonka korpien hajanaisista joukoista liitit
ja nostit, on epätoivoon painumaisillaan. Anna sille tänään uskonsa
takaisin, anna sille merkki!

URMAS
Merkki...? Ja se olisi...?

MERTSI
_Kuohahtaen_: Miksi kysyt? Kyselitkö silloin, kun uhrikivellä
annoit merkin?

URMAS
_Liikutuksesta vavisten_: Ajat ovat nyt toiset, Mertsi.

MERTSI
Ajat ovat samat! Minä tulen suoraan uhrikiveltä, uhrikiven usko
sielussani!

URMAS
_Katsoo häneen hämmästyneenä_: _Sinä_...? Uhrikiveltä...?

MERTSI
_Nyökäyttää hiljaa_.

URMAS
_Tuskaisena_: Mutta etkö ymmärrä että hänellä voi olla ruhtinaan asia?

MERTSI
Hän käyköön vanhimpain pirttiin. Mutta Mervian kodeissa, _sinun_
kodissasi ei sen tytärten raastajalla ja miesten telottajalla pidä
oleman jalan sijaa!

URMAS
_Levottomasti_: Miksi tämä päähänpisto? Olen noista kaikista sanova.

MERTSI
Sanat ovat ilmaa. Ainoastaan teot seisovat. Anna merkki!

URMAS
_Käy käsiään väännellen edestakaisin_: Miksi kiusaatte minua? Miksi
vaaditte tekoa, josta ei ole maalle mitään hyötyä, vaan varmasti
turmiota?

MERTSI
_Astuu aivan hänen eteensä. Hiljaa_: Minä tulen uhrikiveltä ... minäkin
kohotin silloin käteni. _Kansan häpeällä ja alennuksella on joku raja,
josta se joko painuu ainiaaksi taikka alkaa taas nousta_. Se raja on nyt
meillä. Anna merkki!

URMAS
_Sitä_ merkkiä minä en voi antaa.

MERTSI
_Mitään muuta ei ole_. _Äänettömyys.--Rukoillen_: Urmas! Sinä tiedät
mitä Laudussa oli vähällä tapahtua... Tämä on viimeinen säije, josta
pidämme yhteisesti kiinni--älä anna sen katketa! _Jää eteenpäin
kurottuneena, jännittyneenä odottamaan_.

URMAS
_Lyhyen ankaran mielenliikutuksen jälkeen_: Minä rukoilen jumalilta sitä
armoa, ettei minun tarvitsisi häntä koskaan nähdä. Mutta jos hän tulee--
minä en ole oikeutettu saattamaan maata vaaraan.

MERTSI
_Lyyhistyy takaperin, kalpeana_: Onko se sinun viimeinen sanasi,
Urmas...?

URMAS
Sen _täytyy_ olla--ymmärrä minua.

MERTSI
_Suoristautuu ja katsoo häneen hetkisen ääneti. Jäykistyy sitten
kalmankarvaiseksi, silmät sulkeutuvat._

URMAS
_Hätääntyneenä_: Mitä...? Mikä sinun tuli, Mertsi?

MERTSI
_Avaa silmänsä, tuskin kuuluvasti_: Ei .,. mikään. _Kohottaa
hunnun päähänsä, nyökäyttää vitkaan--poistuu sanaa sanomatta._

URMAS
_Joka on seisonut hetkisen paikkaansa jähmettyneenä, rientää muutamia
askeleita hänen jälkeensä_: Mertsi, Mertsi! Miksi sinä noin menit...?
_Pysähtyy, kääntyy takaisin_: Sinä tulet kuin haudan takaa, etkä minua
ymmärrä... Mutta sinun pitää vielä kuuleman ja ymmärtämän!

_Rientää jäntevästi korokesillalle kylkeissuojan oven luo ja huutaa.
Sisääntulevalle Heljälle: _En vaadi sinua enää, Heljä. Jos hänellä on
siitä jotain sanomista, hän on saapa vastauksen!

HELJÄ
_Katsoo ihmeissään hänen silmiinsä, sitten riemuisesti_: Niinkö...?
Ja sinä olet sanova hänelle rohkeasti totuuden?

URMAS
Olen sanova niin, että hän sen kerrankin kuulee!

HELJÄ
_Yhä riemuisemmin_: Ja minä riennän koko tanhualta kuin pahaa unta
pakoon!

SÄTENE
_Tulee_: Rouka- ja Hallo-vanhimmat ovat tulleet!

URMAS
Joko? Pyydä sisään!--Juuri niin, Heljä! On kyllin, kun minun täytyy
olla hänen kanssaan samojen ortten alla.

_Heljä ojentaa hänelle molemmat kätensä, nyökäyttää kevein mielin,
menee.

Rouka ja Hallo tulevat_.

ROUKA
Terve! Tulimme varalta hyvissä ajoin. Kattelevat.

URMAS
Kunpa pian tulisikin, että hänestä pääsisimme! _Nousevat sillanteelle._

Minä olen päättänyt tänä päivänä sanoa vakavat sanat. Tästä on kerran
tehtävä loppu!

ROUKA
Tuiki välttämätöntä, ystävä. Jo on aika!

HALLO
Tuosta naisjutustakin...?

URMAS
_Lujasti_: Niin.

HALLO
_Olkapäätään kohauttaen_: No, tapaus oli ikävä. Mutta enpä totisesti
tiedä kannattaako muutamien tyttösten tähden panna koko neuvottelua
alttiiksi--ja soveltuuko se ylipäätään meidän asemassamme olevien
miesten puheitten pasmoihin. Naisjuttu ... yksityisluontoinen asia--

URMAS
_Kiivaasti riehahtaen_: Vaikene! Ellet halua kuulla, ummista korvasi!

HALLO
_Katsoo pitkään kylmäntutkivin silmäyksin_: Neuvon sinua joka
tapauksessa punnitsemaan mitä sanot.

_Ulkoa kuuluu voimakas torventoitotus._

URMAS
Nytkö jo...? _Rientää seuralaisineen ovelle_.

VERONHALTIJA
_Tulee. Hän on kookas, miltei hyllyvän lihava mies, turkisreunaisessa
viitassa, miekka veltosti vyöllä riippuen. Murtavalla soinnulla_:
Tervehdän ruhtinaan nimessä! Hupa tavata, nimi tuttu, mieli tuttu,
vaikkei mies nähty. Kaikki ruhtinaani tiedossa, muistossa--hyvä muisto!
_Kättelee Urmasta, joka on karahtanut ohauksiltaan punaiseksi. Sitten
Roukaa ja Halloa._

URMAS
_Väkinäisen kohteliaasti_: Pyydän istumaan. _Nousevat sillanteelle_.

VERONHALTIJA
_Istuutuu mukavaan noja-asentoon pöydänpään noja-istuimeen_: Istukaa,
ystävät, myös! _Toiset istuutuvat, paitsi Urmas, joka jää omituisen
jännittyneenä lähelle seisomaan_.

Minä olen paljo kulkenut. Minä olen hyvin mielistynyt teidän maahan.
Hyvä maa, rikas maa, paljo nahkaa, paljo kalaa, paljo viljaa, oikein
hyvä maa--ihana matka!

URMAS
Toivon ettette pidä outona, että minun heti tämän yhteydessä täytyy
koskettaa asiaan, joka on meitä syvästi loukannut. Ehkä ette tunne
tapojamme, ehkä teidän maassanne kohdellaan naista toisin--

VERONHALTIJA
Ah se--ah tytöt, Mervian tytöt! Sangen sievät, oikein sievät! _Huomaa
Urmaan silmissä harmin välkähdyksen, kääntyy puoleen_: Eikö ymmärrä
Mervian mies vaimon, raton päälle...? Luulin minä. Tyttö-ihminen
ovenvartijana--hyvä maku, aattelin, oikein hyvä maku! Nyt näen: ei
ymmärrä. Liian vakava, liian vakava--elämä ikävä. No, me jätetään se
asia.

URMAS
_Painokkaasti_: Mutta me puolestamme emme missään tapauksessa--

VERONHALTIJA
_Heilauttaa huolettomasti kättään, ilkkuvan painokkaasti_: Me jätetään
se, hyvä ystävä! Ei ymmärrä raton päälle, ei kannata haastella.

URMAS
_Katsahtaa neuvotonna Roukaan. Lujasti_: Meillä on itse veronkannonkin
suhteen vakavan muistutuksen syytä. Veromme ruhtinaalle on tarkoin
määrätty. Nyt kuitenkin kuuluu joka taholta että kannetaan isot erät
liikoja, niinkuin ei--

VERONHALTIJA
_Naurahtaen_: Eikö ymmärrä sitäkään...? Määrävero ruhtinaalle, oma
vaivanpalkka päälle. Ei ymmärrä? No, saapi oppia ymmärtämään! _Nauraen_:
Kansa ymmärtää. Tuopi enempi, aina enempi--rikas kansa. Ei kelpaa tämä!
Muronnia köyhä maa, suuri vero. Tämä rikas maa, lämmin pirtti, hyvä
ruoka, vähä työ, vähä vero--ei kelpaa, ei kelpaa! Ei tarvis miekkaa
kantaa, ei maata puolustaa--tarvis maksaa, paljon maksaa. Puhun
ruhtinaalle, ruhtinas käskee. Puhun teille: itse tarjota--olis somempi
itsellenne--

SÄTENE
_Tulee_: Kirjeentuoja--arvoisalle veron haltijalle!

URMAS
_Katsoo kysyvästi veronhaltijaan._

VERONHALTIJA
Saapi tulla. Jatkamme sitten.

KIRJEENTUOJA
_Vaaleatukkainen, sorjavartinen nuorukainen tulee. Kumartaa syvään
oven luona._

VERONHALTIJA
_Viittaa kädellään luokseen. Urmaalle, joka seisoo syrjempänä_: Uljaat
nuorukaiset teillä--minä kaikesta kauniista pidän!

NUORUKAINEN
_Ojentaa hänelle kumartaen kirjeen. Jää odottamaan_.

VERONHALTIJA
_Murtaa sinetit ja avaa siteet, lukee. Kohoutuu äkkiä lepoasennostaan_:
Mitä...? Mitä tämä...?

NUORUKAINEN
_Kohottaa oikean kätensä ylös_:

Jumalain tuomio, jonka alle kansa ... painaa sinettinsä!

_Iskee povestaan tempaamansa tikarin kahvaa myöten veronhaltijan
rintaan. Tämä vetää muutamia kertoja kiivaasti ilmaa, vaipuu hengetönnä
taapäin.

Nuorukainen peräytyy kiireesti pari askelta, suoristautuu, syvän
värähtävästi_: Urmas! Kansalla on taas uskonsa! _Urmas, joka tuntee
nuorukaisen Mertsiksi, huudahtaa tukahtuneen »ah», Hallo aikoo rynnätä
ovea kohti. Nuorukainen astuu tielle_: Säästä vaivasi, kurja! _Osottaa
tikarin kärellä rintaansa_: Olen oma tuomitsijani, niinkuin tuon
toisenkin. _Astuu Urmaaseen päin, kohottaa tikarin rintaansa kohti_:
Urmas! Elämän polut yhtyvät ja eroovat... _Kuuristautuu hämmästyneenä ja
katsoo syvälle Urmaan pelokkaisiin silmiin, tikari vaipuu_: Mitä...?
Etkö vieläkään ymmärrä, etkö vieläkään usko? _Kohoutuu vitkalleen
suoraksi_: Minun tehtäväni siis ei ole vielä lopussa... _Työntää tikarin
poveensa, lähtee kiireisesti sillanteelta ovea kohti._

HALLO
_On hiipinyt patsaan luo, lyö rajusti kurikalla kilpeen ja huutaa_: Apua!
Apua! Murha!

_Urmas rientää hätääntyneenä Halloa kohti, sitten sillanteen reunalle.
Ovesta ryntää sisään veronhaltijan asestettuja sotamiehiä. Nuorukainen
katsahtaa neuvotonna ympärilleen. Hallo osottaa, huutaa_: Murhaaja
kiinni! _Urmas vääntelee tuskaisena käsiään, syöksyy kuin apuun
rientääkseen sillanteen askelmille. Nuorukainen ryntää ikkunaa kohti,
survasee kätensä rakkoruutujen läpi--sotamiehet tointuvat, syöksähtävät
päin--nuorukainen riuhtasee ikkunan puitteet ja heittää ne
lattialle--hyppää ikkunasta ulos._



9. KIROJEN KUMPU.


_Urmaan pirtti.--Patsaan luona on matala, uutimeton juurakkovuode, jolta
Urmas on vastikään noussut. Vuoteen vieressä matala istuin, jonka päällä
pari maljaa. Pöydän etupäässä olevalla noja-istuimella lepää Urmas,
nojaten päätään istuimen selukseen kiinnitettyyn pielukseen, jalat
pienelle jakkaralle kohotettuina. Hänellä on päällään ainoastaan pitkä,
valkoinen yöviitta ja peurannahkavirsut jalassa. Hän on hyvin
vanhettunut ja riutunut--tukka ja parta lähes valkoiset. Vastapäätä,
pöydänedusrahilla, istuu Rouka.

On varhainen aamuhetki. Ulkona vielä hämärtää, huonetta valaisee kaksi
soihtua._

URMAS
_Ylös kattoon tuijottaen, painokkaasti_: Tämä matka meidän olisi pitänyt
jo aikoja sitten tehdä!

ROUKA
Niin, ystävä. Mutta vielä ei ole myöhäistä.

URMAS
_Kiihtyen_: Ei myöhäistä? Kuka sen tietää! _Raivona_: Miksi? Miksi minua
estitte? Mikä salajuoni se oli? Vastatkaa, taikka murskaan teidät!

ROUKA
_Rauhottaen_: Se oli erehdys, ystävä, paha erehdys. Mutta kaikki tulee
vielä hyväksi ... mehän juuri valmistaudum--

URMAS
_Keskeyttää kiivaasti_: Vanha? Minä liian vanha? Se on vale! Se on
niitä teidän ainaisia parjauksianne. Niin juuri. Vale, vale! Istun
satulassa yhtä hyvin kuin kukaan. _Nostaa molemmat kätensä, huutaa_:
Miksi hevosia pidätätte, antakaa laukata! _On tempaavinaan suitsista_:
Hei, Purmo, täyttä neliä! _Ratsastaa, jännitettyjä käsiään
nelistyksen tahdissa liikuttaen, niin että koko ruumis väräjää,
kiivaasti läähättäen_: Hih-hih-hih-hih-hih ... kovemmin! ...
hih-hih-hih-hih-hih-hiiii. _Painuu hiljaiseksi. Rouka, joka on noussut
häntä rauhottaakseen, istuutuu._

_Urmas kohoutuu lepoasennosta istualleen ja kumartaa syvään. Puhuu
miehekkäällä, väliin värähtävällä äänellä_: Niin, Merviasta olemme,
ruhtinas--siitä maasta, joka on niin paljon kärsinyt. Puhumme nyt
suoraan. Kansa ei voi tätä kauvemmin kestää ... _kauppareitit ovat
Mervian viimeinen valtasuoni_!

_Äänettömyys, kuuntelee jännittyneenä_.

Me olemme sen arvanneet... Aivan niin... Jos olisit tämän kaiken
tietänyt, et olisi koskaan voinut sallia ... sellaisen kurjuuden
kirouksen ... et koskaan! _Äänettömyys_. Kiitämme! _Kumartaa, vaipuu
lepoasentoon, silmät sulkeutuvat. Alkaa vääntelehtiä tuskissaan,
tukehtuneesti_: Ei ei! Väärä syytös! En minä armoa pyytänyt, en minä
palkintoa määrännyt! _Huutaa_: Hallo, Hallo, Hallo, se jääsilmä se
oli!... Ei sinne, ei sinne! Käärmeitä, Rajakorven käärmeitä! Nyt ne
tarttuvat ... auttakaa! _Niinkuin vääntäisi jotain rinnoiltaan irti_:
Puristaa, puristaa ... irrottakaa pää ... minä tukehdun... _Räytyy
hiljaiseksi_.

_Ponnahtaa äkkiä istualleen_: Parjausta, parjausta! Kaksikymmentäviisi
vuotta...? Se on vale! Kuka uskaltaa minun työni särkeä? _Pui nyrkkiä_:
Veenit, veenit, te Mervian kirous! Mutta _tänään_ se on tapahtuva...
Mervian päivän koittoa ei kukaan voi sumentaa! _Vaipuu taaksepäin, kuin
haaveillen_: Ja merviläisyyden ihana puu kohoaa suurena ja mahtavana
Rajakorven väkevästä mullasta... _Äänettömyys. Rouka, joka on ollut
hänen istuimensa ääressä, palaa paikalleen._

_Urmas avaa silmänsä ja katselee ympärilleen, tuntee Rouan. Nousee
pontevasti seisoalleen_: Joko hevoset ovat satuloidut?

ROUKA
_Painaa hänet hiljaa takaisin_: Orjat juuri sukivat--kyllä pian
joutuu. _Huokaa raskaasti_.

URMAS
_Raukeasti_: Levähdämme vielä sillaikaa... Pitkä on meillä matka...
_Vaipuu horros-uneen_.

HELJÄ
_Kurkistaa oman huoneensa ovesta, tule varpasillaan, kuiskaa_:
Nukkuuko hän? Kuinka on nyt?

ROUKA
Huonosti, valtijatar, huonosti. On raivonnut melkein koko aamuhetken,
juuri rauhottui.

HELJÄ
_Tulee Urmaan luo, katselee häntä_: Voi jumalat, kuinka syvästi meitä
koettelette!

ROUKA
Ei sinun, valtijatar, pidä olla noin toivoton. Minä luulen että se on
ohimenevää.

HELJÄ
Kunpa olisi! Minä toivoin niin paljon tuosta matkasta.

ROUKA
Samoin minä. Siinä asiassa hänen ajunsa on nytkin selvä ja kirkas.
Juuri kysyi ovatko hevoset jo satuloidut.

HELJÄ
Voi, ystävä, ei hänestä enää ole matkan tekijäksi. Tämä hänen sielunsa
mursi. _Hyväilee hiljaa hänen päänojapielustaansa, pyyhkäsee kyyneleen_.

ROUKA
Tuo onneton armonpyyntö, johon hänetkin saatiin yhtymään, sitten Hallon
katalat puuhat nuorukaisen kiinniottamiseksi--

HELJÄ
_Jännittyneenä_: Mutta häntä ei ole saavutettu...?

ROUKA
Ei, eikä saavutettanekkaan... _Alennetulla äänellä_: Kansalla on siitä
asiasta oma uskonsa...

HELJÄ
_Tulee luo_: Mitä...?

ROUKA
_Hiljaa_: Ettei se ollut ihminen--niin uskovat. Katsos, kukaan ei
nähnyt ikkunasta hyppäävän eikä pakoon juoksevan, vaikka sotamiehiä
seisoi aivan ääressä ja tiet vilisi väkeä.

HELJÄ
Niinkö...? _Katsoo ylös, nyökäyttää päätään_: Niin ... ihme, ilmestys!
--Hän nukkuu niin rauhallisesti. Tule, Rouka, saamaan virvoketta,
pitkän yön valvottuasi! _Lähtee, kääntyy_: Ulkona jo sarastaa, täällä
vielä soihdut palaa. _Avaa lakeisaukon sulkulaudan, sammuttaa soihdut.
Kirkas aamuvalo tunkeutuu pirttiin.--Ovella_: Jätämme raolleen, niin
kuulemme milloin herää. _Menevät. Lyhyt äänettömyys._

URMAS
_Unissaan_: Mertsi! Mertsi! Sinäkö se olitkin, Mertsi...? _Äänettömyys_.

_Tuskissaan_: Joka nuoruutensa uskon hylkää ... joka itsensä pettää ...
ah painaa, painaa! _Vääntelehtii_: Mervian soitten sumut ... tukehtaa,
tukehtaa, tukehtaaa...

_Kuuluu vienoa tiukujen helinää: pöydän toiseen päähän on ilmestynyt
Taakankantaja. Hänellä ei ole enää taakkaansa. Hän nyökäyttää
ystävällisesti ja hymyilee_.

TAAKANKANTAJA
_Lähenee hiljaa, tiuvut vienosti soivat_: Urmas!

URMAS
_Kohottaa päätään, kuuntelee--raukeaa takaisin_: Väsyttää ... painaa...

TAAKANKANTAJA
Urmas!

URMAS
_Liikuttelee silmäluomiaan, mutta jaksaa ainoastaan hiukan raottaa.
Kauhistuneena, käsillään torjuen_: Pois, pois! Mitä sinä tahdot? _On
paremmin tuntevinaan_: Sinäkö se oletkin...? _Hivelee otsaansa_:
Olenhan minä sinut jossain nähnyt?

TAAKANKANTAJA
Nyökäyttää, hymyilee: Eh-kä.

URMAS
_Lämpimästi muistellen_: Sinä kävit meillä ... ja äiti antoi
sinulle ruokaa... Sinä istuit pankolla ... ja kerroit Mervan suvun
muinaisista... _Hivelee taas otsaansa_: Olenko minä sinut joskus
muulloinkin nähnyt?

TAAKANKANTAJA
_Nyökäyttää_: Eh-kä.

URMAS
_Kuin haaveillen_: Nyt minä muistan! Sinä ihanana keväänä, jolloin
minä näin sen kauniin unen uhrikivestä ja Mervan suvun suuresta
valasta...

TAAKANKANTAJA
_Nyökäyttää hiljaa_: Aivan niin.

URMAS
Mutta siitä on jo pitkä aika! _Tuskaisena_: Nyt on toiset ajat, taatto!
Kirot, kirot! _Torjuu molemmin käsin ylöspäin_: Etkö näe tuota kirojen
kalliota? Nyt se putoo ... ah, ah, aah... _Lyyhistyy istuimeen_.

TAAKANKANTAJA
_Käy istuimen taa ja sivelee lempeästi hymyillen hiljaa hänen
tuskan-helmeilevää otsaansa_.

URMAS
_Hengittää syvään, hymyilee_: Nyt on niin hyvä ... niin hyvä...

TAAKANKANTAJA
_Poistuu hiljaa takaperin, nyökäyttää päätään, tiuvut vienosti soivat_:
Olet väsynyt, Urmas. Näe hyviä unia! _Viittaa kädellään_: Rauha! _Katoo_.

URMAS
_Hymyilee unissaan, kasvoilla vilkas jännitys_: Katsokaa, katsokaa! Noin
mervit ryntäävät! Kas kuinka orjat hyökkäävät! Jo murtuu, murtuu
sortajain rivit! _Kohoutuu lepoasennostaan, heilauttaa kättään ja huutaa
kovasti_: Voitto--voitto--Mervian päivä on noussut!

HELJÄ ja ROUKA
_Juoksevat kiireisesti sisään ja painavat hänet hiljaa lepoasentoon_.

URMAS
_Innostuneesti_: Se oli kuuma ottelu, ystävät! Mutta yksikään ei
horjunut, joka mies oli sankari!

ROUKA ja HELJÄ
_Nyökäyttävät myönnyttäen. Heljä kostuttaa rahilla olevassa kulhossa
liinan ja käärii sen Urmaan pään ympäri_.

URMAS _Kohoaa virkeänä istualleen, koettelee käärettä, hymyilee
onnellisena_: Se oli liikaa, aivan liikaa! _Nyökäyttää Heljälle_: Mutta
kiitos, kiitos--te Mervian nuoret neitoset! On ihanata puhua seppel
päässä, on ihanata puhua Mervian vapauden juhlassa!

_Katselee, kädellä silmiään varjostaen, ovelle päin, viittaa
riemuisesti_: Katsokaa tuota kansanpaljoutta, kaikki kukkulat ja rinteet
täynnä! Sellaista juhlaa ei ole ennen Merviassa vietetty. Kas ... yhä
uusia joukkoja...

_Kaukaa kuuluu pitkä, voimakas torventoitotus._

HELJÄ
_Säpsähtää, katsoo kysyvästi Roukaan._

ROUKA
En ymmärrä... Mitä ihmettä tämä tiennee...?

URMAS
_Nousee seisoalleen_: Nyt minun täytyy--kuulittehan, torvi jo kutsuu
puhujakivelle. _Painaa Rouan ja Heljän itsestään irti_: Minun täytyy,
ystävät--kansa odottaa----_Lähtee perällepäin_.

_Pysähtyy, silmissä outo loiste_: Niinkuin seisoisin ijäisyyden niityn
veräjällä!--Suokaa, jumalat, minun lausua julki mitä nämä tuhannet tänä
hetkenä tuntevat. _Astuu pöydän takapäähän, jonka kuvittelee
puhujapaikaksi. Rouka ja Heljä katsovat toisiinsa neuvottomina, jäävät
lähelle_.

Mervian lapset! Matala olen minä tänä hetkenä puhumaan, matala jokainen
ihmisestä syntynyt. Onko tämä unta? Katsokaa Mervian vapaudenpäivän
aamunkoittoa! Syleilkää toisianne te uudestaan syntyneen Mervian lapset!

_Oven takaa kuuluu pieni kahakan temmellys, sitten ovi riuhtaistaan
voimakkaasti auki ja sisään ryntää: Vaalea nuorukainen, Kovas, Kurkia,
Horhoja ja kolme muuta. He ovat miekkavyöllä, eräällä köysikäärö olalla.
Heljä on nopeasti rientänyt pirtinpatsaan luo ja temmannut viritetyn
jousen, johon työntää nuolen ja ojentaa jousen uhaten tulijoita kohti.
Rouka on tarttunut Urmaaseen, koettaen vetää häntä taapäin. Vaalea
nuorukainen astuu Urmasta kohti.

Urmas irrottaa itsensä pontevasti Rouasta ja ojentaa riemuisesti kätensä
tulijoita kohti_: Terve teille, Mervian aamunkoiton miehet! _Vaalea
nuorukainen ja muut jäävät hämmästyneinä seisomaan._

Eikö niin, ystävät: olemme nähneet pahaa unta? Mistä on ollut kysymys?
Jokainen Mervian lapsikin voi tänäpänä vastata: _siitä että kansan
täytyy olla uskollinen itselleen_! Emmekö sitä ennen tietäneet?
Tiesimme, emmekä kuitenkaan tietäneet. Ei se niin vaarallista ole,
sanoimme, jos vähän myöstääkin. Ja me myöstimme--myöstimme tämän, tuon
säilyttääksemme--myöstimme tuonkin, vielä jotain säilyttääksemme. Sitten
tuli tyhjyys eteen, hulluus käteen. Silloin vasta ymmärsimme ne kansan
elämänehdoiksi ja otimme ne yksimielisellä ryntäyksellä takaisin.

_Kaukaa kuuluu toinen torventoitotus. Oven luona olevat katsahtavat
merkitsevästi toisiinsa, Rouka ja Heljä ihmetellen.

Urmas riemuisesti_: Noin vapaudenaamun torvet pauhaavat! _Varjostaa
kädellä silmiään_: Kas, Vuori-Mervian miehet! Terve, te asiamme
uskollisimmat!

_Hivelee miettien otsaansa_: Mutta miksi olemme olleet niinkuin
mielipuolet ja hullut miehet, miksi olemme toisiamme repineet niinkuin
nälkäiset sudet paukkuvana pakkasyönä? Siksi, että meitä ovat painaneet
keskeneräisyyden raskaat kirot. Olimme vasta kansakunnan raakale. Me,
jotka olemme seisoneet lujin rinnoin muronnien juonia vastaan, kysymme
ihmetellen miksi osa veljiämme poikkesi toisille teille? Mutta
katsokaas: kansalla on itsensä suojelemisen vaisto myös _sisäänpäin_
eikä ainoastaan _ulospäin_. Ulospäin! sanoimme me, ja se oli totinen
tosi. Mutta veeniläisyyden kirous oli meitä painanut niin kauvan, ettei
toinen osa tuntenut itseään sisäänpäin turvatuksi. Sisäänpäin! huusivat
he ja erkanivat omille mutkaisille poluilleen. _Vaalea nuorukainen
kääntyy liikutettuna, toiset vaihtavat hiljaa jonkun sanan._

Nyt sen ymmärrämme. Kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä
ulospäinkään. Siksi ovat nämät karkeat jauhinkivet olleet tarpeen.
Jumalat, kuinka karkeat ja raskaat ne ovat olleet! _On silmänräpäyksen
liikutuksesta vaiti._

Olemmeko jo tarpeeksi jauhetut? Minä vannotan teitä, Mervian miehet,
että ymmärtäisitte tämän hetken tärkeyden, jolloin sydämemme taas kerran
sulana läikkyvät. Jos te kiellätte niiltä, jotka heikkoudesta olivat
toista mieltä, ihmisarvon ja teette heistä heittiöitä, niin te yritätte
leikata heidät kansakunnan ruumiista irti--ja katso, he tekevät
heikkoudesta hyveen, jonka puolesta ottelevat kuin pedot pentujensa. Ja
heidän jatkokseen hiipivät kaikki onnenonkijat, kaikki kehnouden ruoppa
ja sakka--kaikki he kulkevat päät pystyssä ja julistavat etteivät he
mitään häpeä! _Äänettömyys_.

_Katsoo ylöspäin kohottaen hiljaa kätensä, silmät syttyvät_: Kuinka
ihmeellistä! Nyt uskon olevan hetkiä, jolloin kohoamme kirkkauden vuoren
tutkaimille ja näemme sumujen läpi. _Kuuluu taas voimakas
torventoitotus. Urmas katsoo kauvas etäisyyteen_: Ah orjat, terve työn
raatajat! Me epäilimme, me puhuimme kahdestakymmenestä viidestä
vuodesta. Sumua, sumua! Kuinka kaikki näyttää toiselta, kun jumalat
meitä jauhavat. Kuinka raskaasti veenit huokailivat niin kauvan, kun he
yhä käänsivät kasvonsa Veeniaan päin ja tahtoivat eri joukkona elää.
Kuinka nyt on selvää ettei pensas voi metsää hallita, eikä taas mitään
hävittämällä hävittää, mikä elämään luotu on. Katsokaa kuinka kansan
uusi elämänusko kulkee kohotetuin otsin päämääräänsä. Sillä sen otsaan
on poltettu _kansakunnan kokonaisuuden_ elämänmerkki. _Äänettömyys_.

Kansakunnan kokonaisuus, yksimielinen kansa! Siitä isät huokailivat, sen
vuoksi me lapset vihasimme ja rakastimme. Nyt se on saavutettu.--Me
vaikeroimme suuresta onnettomuudesta, raskaista kohtalon kiroista. Oliko
tämä onnettomuus ja kirous, vai oliko se siunaus? Siunaus, sanon minä!
Mikä muu kuin tämä aika olisi avannut korvamme orjien huokauksia
kuulemaan? Mikä muu veeniemme silmät näkemään että kourallinen on vain
kourallinen? Mikä muu meihin niin väkevästi kokonaisuuden tuntoa iskenyt
ja luontomme syvät perintökirot paljastanut?...

Tämä, Mervian miehet, on tarina siitä kuinka sirpaleita kansaksi
jauhetaan. Paljon on meissä ollut harhaa, mutta me painumme näiden
kirovuosien hiljaiseen hautakumpuun. Siellä me lepäämme: veenit ja
mervit, orjat ja vapaat, vihamme ja rakkautemme, harhamme ja kirkkaat
tekomme. Mutta sen yli kulkee kansan uusi tulevaisuuden tie, sen
vainaittenpuun oksalla kukahtelee kevään käki.

_Osottaa, silmät intomielisesti säteillen, kauvas etäisyyteen_: Katsokaa
kuinka kirkkaana taivaanranta aukeaa! Sen huikaisevassa valossa viha
sammuu, taistelu raukee, kaikki kehno karisee--kansa elää!

_Kaukaa kuuluu voimakkaita riemuhuutoja._

Kuuletteko, kuuletteko Mervian tulevaisuuden ääniä! Niinpä huutakaa, en
tahdo kauemmin pidättää. Eläköön Mervia, uutena, lujana,
kirkkaana--eläköön!

_Kohottaa kätensä ja huutaa, mutta kaatuu äkkiä suulleen, kirkas
verisuihku ruiskahtaa suusta lattialle.--Toiset seisovat silmänräpäyksen
kivettyneinä, rientävät sitten luo._

HELJÄ
Ah, Urmas!

HORHOJA
Tuonen tummilla vesillä!

KOVAS
_Kyynelettä murtaen_: Missä viha sammuu, taistelu taukoo!

_Nostavat kuolleen vuoteelle. Heljä viereen polvistuneena pyyhkii veren
hänen suunsa ympäriltä._

VAALEA NUORUKAINEN
_On siirtynyt pöydän luo ja purskahtanut hiljaiseen nyyhkytykseen.
Kääntyy kasvoiltaan lumivalkoisena vainajaan päin_: Tulimme sinua
vangitsemaan--sinut vangitsi toinen voima. Kiitän teitä siitä,
jumalat--kiitän teitä siitä armon langasta, jonka minulle itselleni
soitte...

_Läheltä kuuluu torventoitotus._

Mervian päivä nousee!... Minun tehtäväni on loppuun suoritettu... Kaikki
painuu kumpuun--kansa elää! _Huudahtaa äkkiä hiljaisen »ah» ja painaa
kädellä rintaansa, tarttuu toisella istuimen nojaan, vaipuu hervotonna
istuimeen. Raukeana, vienosti hymyillen_: Ja ihminen itse oli ... vain
nimetön suortuva! _Painuu hengetönnä taapäin_.

_Toiset rientävät hämmästyneinä luo. Nuorukaisen pään vaipuessa alas
putoaa hänen vaalea peitetukkansa lattiaan ja mustat suortuvat
valahtavat esiin._

HELJÄ
_Lyyhistyy, kuin aaveen näkisi_: Mertsi...?

TOISET
_Hämmästyksen valtaamina_: Mertsi!?

ROUKA
_Liikutuksesta vavisten_: Tikari-nuorukainen!--Tunsin hänet heti kun
ovesta sisään astui.

TOINEN
_Yhä enemmän hämmästyneinä_: Tikari-nuorukainen...? _Äänettömyys.
Katselevat toistensa silmiin._

HORHOJA
Niin kaihtelematta keskellämme liikkui, ettei kukaan mitään aavistanut!

TOINEN
Leimuavin innoin nuo äänet nosti, jotka nyt lähenevät!

KOVAS
Sanansaattajan kautta meidät Muronnian tyrmästä kutsui.

HELJÄ
Me näemme unta!

Ulkoa pirtin takaa kuuluu häliseviä ääniä, puheensorinaa ja
jalankapsetta. Sisällä olevat nostavat Heljän viittauksesta
pöydänedus-rahin Urmaan vuoteen viereen ja kantavat Mertsin sille.

HORHOJA
_Syvästi liikutettuna_: Kansa elää... Rauha heille!

TOISET
Rauha!

ULKOA
_Raivoisia huutoja_: Petturi! Konna! Vielä on Merviassa miekkoja!
Repikää! Tilinteon päivä on tullut!

_Samassa kuuluu valtava räsähdys: koko pirtin takaseinä reväistään
maahan, niin että jälelle jää vain kehys- ja kiinnikepuut. Aamuauringon
häikäisevässä valossa näkyy ääretön asestettu kansanpaljous, joka huitoo
käsiään ja huutaa vimmatusti_: Noin petturin käy! Surma armonpyytäjille!

KOVAS
_Rientää peräsillanteelle_: Mitä tämä, te hullut? Käräjämäelle
teidän piti!

VEENI-RUNONIEKKA FLÖJDE
Sinne menemmekin, mutta tilinteon päivä on tullut!

KOVAS
_Osottaa Urmaan ruumista_: Kuolleet eivät tee eläville tiliä!
_Paljastaa päänsä_: Kunniata kuolemalle!

JOUKKO
Kuollut...? Hän kuollut...? _Paljastavat päänsä, paitsi Flöide ja
eräät muut_.

FLÖIDE
Konnan edessä ei pääni paljastu, ei elävänä eikä kuolleena!

KOVAS
_Kiivaasti_: Vaikene!--_Kansalle_: Meillä on hänen tervehdyksensä.
Ja erään toisenkin. Käräjämäelle!

_Käy joukon etunenään. Toiset huoneessa olevat, paitsi Heljä ja Rouka,
seuraavat. Kansanjoukko kulkee paljastetuin päin ohitse, oikeaan
kaartuvalle rinnetielle. Käräjämäeltä kuuluu pitkällistä
torventoitotustä.

Heljä ja Rouka vaihtavat muutamia sanoja, jonka jälkeen Rouka menee
ulos. Sisään tulee Sätene, jonka Heljä viittaa luokseen._

SÄTENE
_Pysähtyy Mertsin ruumiin nähdessään hämmästyneenä ja kauhistuneena,
katsoo epätietoisena Heljään_.

HELJÄ
_Nyökäyttää hiljaa_: Mertsi-valio!

SÄTENE
_Huudahtaa tukehtuneen »Mertsi-valio!» ja vaipuu kuolleen viereen
hyväillen liikutettuna hänen suortuviaan._

TIEN KÄÄNTEESTÄ
_Vasemmalta kuuluu raskasta askeleitten töminää ja häliseviä ääniä,
joiden joukosta erottaa selvästi_: Pois sortajat! Pois tietäjät!
Pois jumalat! Rautainen nyrkki lakaisee kuin myrsky!

_Tiellä näkyy orjain joukko. He ovat asestetut: millä miekat, millä
keihäät tai nuijat, useilla ainoastaan kanget olalla. He tulevat vinhaa
vauhtia rinnettä alas, laulaen uhmaavaa, kiihdyttävää laulua, jonka
loppupoljennot jymähtävät kuin nuijan iskut._

Orjain laulu:

    Ei-ei, ei!
    Ei-ei, ei!
    Ei-ei auta
    ei jumalaiset,
    ei manalaiset!
    Ei-ei auta
    ei jumal-auta
    muu kuin rauta,
    orjan nyrkin,
    orjan nyrkin
    raudanraskas paino!

JOUKOSTA
_Huutoja_: Hei, Urmas! Kakskymmentäviis vuotta, Urmas! _Pysähtyvät ja
jäävät hälisten ällistyneinä katsomaan._

JOKU
_Hiukan päihtyneesti_: Se oli oikein pojat! Pois seinät, pois katot,
nyt on vapaus--helee!

JOUKKO
Helee, helee!

HELJÄ
_Kuohuvan värähtävästi_: Kuolemalle kunniata! Eikä hän ollut teidän
vastustajanne.

JOUKOSTA
_Huutoja_: Entäs kakskymmentviis vuotta!--Mitäs se ämmä nääköttää?--Kun
ottais ja panis pakaroille että paukkuis!

JOLMA
_Rajusti_: Huutia, pojat! _Astuu esiin_: Älä pane pahaksi, valtijatar!
He ovat nyt vähän hurjalla päällä--tänään, ja ehkä vielä huomennakin.
_Osottaa orjien otsia_: Katsos, nuo arvet kutkuavat yhden ihmisijän.--
Mutta nyt on vapaus Merviassa!

JOUKKO
Nyt on vapaus--helee!

JOLMA
Nyt mennään käräjämäelle, nyt ajetaan sortaja maasta. Hei, pojat,
eteenpäin! Maahan sortajat!

JOUKKO
Maahan sortajat! Helee! _Kiertävät oikeaan menevälle tielle_:

    Ei-ei, ei!
    Ei-ei, ei!
    Ei nyt estä
    sorron pahlat,
    Hornan hahlat!
    Ei-ei estä,
    ei hiis kestä,
    kun nyt vestää
    orjan nyrkin,
    orjan nyrkin
    raudanraskas paino!

HELJÄ
_Seisoo Urmaan ja Mertsin ruumiitten ääressä katsellen orjain jälkeen,
jotka katoavat näkyvistä.

Käräjämäeltä kuuluu valtava torvien pauhu ja sen lomitse orjien
uhmalaulun jymähtelevät poljennot._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kirot" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.