Title: Taistelu Heikkilän talosta
Author: Linnankoski, Johannes, 1869-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Taistelu Heikkilän talosta" ***


TAISTELU HEIKKILÄN TALOSTA

Kirj.

Johannes Linnankoski


WSOY, Porvoo, 1907.



I.


Se oli niinkuin sulettu kello -- se talo.

Ei ulkonaisesti, sillä sen portit olivat kaikille avoinna, jokaiselle
talossa kävijälle riitti ystävällinen sana ja jokainen puutteenalainen
tiesi saavansa Heikkilän emännältä runsaimman annin -- ja saavansa sen
lämpimästä kädestä.

Mutta sisällisesti se oli niinkuin kaappikello, joka kyllä näyttää
numerotaulunsa ja viisarinsa ja lyö tuntinsa jokaisen kuullen, mutta
salaa tarkoin sisusrakennuksensa.

On ihmisiä, jotka eivät paljasta sisäisestä olemuksestaan edes eteisen
soppea lähimäiselleen. Mutta näidenkin näköään täydellisesti sulettujen
kellojen sisusrattaitten liikkeistä luiskahtaa kuitenkin aina joku ääni
syrjäisten korviin.

Heikkilästä ei kuulunut vuosikausiin ainoatakaan selvää rattaan
rasahdusta, vain jonkunlaista humua, joka ikäänkuin väreili koko talon
ympärillä ja hiipi salaperäisenä kaikuna kaikkien sen toimien pohjalla,
mutta jonka oikeasta olemuksesta ei kukaan ollut täysin selvillä.

Arvotuksen keskuksena oli emäntä.

Hän oli pitkä, lujapiirteinen nainen ja hänen koko olemuksessaan oli
jotain suoran hyvää ja avonaista jokaista kohtaan. Mutta ainoastaan
määrättyyn rajaan saakka -- ken sen yli astui, hän sai katua.

Jotkut olivat yrittäneet.

Eräät lapsuudentoverit eivät malttaneet olla hänen avioliittonsa
alkuaikoina utelematta jotain kahdenkeskistä, oliko hän onnellinen ynnä
muuta siihen suuntaan. Mutta silloin tuo ennen niin lempeä ja
ystävällinen Heikkilän Anni jäykistyi kuin kiveksi ja loi sanaa
sanomatta kysyjään sellaisen katseen, että tämä tunsi puhuneensa
sopimattomia ja ikäänkuin anteeksipyytäen käänsi jutun toisaanne.

Nauhankaupustelijat ja sen semmoiset talossakävijät koettivat niinikään
onneaan -- kautta rantain tietysti. Mutta he ennättivät tuskin suutaan
suipistaa, kun jo näkivät emännän edessään niin kylmän läpitunkevana,
etteivät tienneet millaisin kielenpyörähdyksin ovesta puikahtaisivat.

Merkillisintä oli etteivät palvelijatkaan tienneet mitään -- ikäänkuin
hekin olisivat Heikkilän kynnyksen yli astuessaan vannoutuneet
ainaiseen vaitioloon. Kiellettiinkö heitä puhumasta? Ei -- he vaan
eivät muka mitään tienneet. »Isäntä nyt on sellainen kuin on, niinkuin
jokainen näkee, ja emännän vertaista saa hakea seitsemästä pitäjästä --
niinkuin jokainen näkee.» Siinä kaikki. Tunsivatko he samaa kuin
muutkin -- emännän kylmänsalaperäisen arvokkuuden äänetöntä
vaateliaisuutta, joka sitoi kielenkannan? Vai mikä se oikein oli, joka
kietoi kaiken tätä taloa koskevan läpitunkemattomaan hämärään?

Selvää kuitenkin oli että sen pohjalla virtasi syviä vesiä ja sen
seinien sisällä kamppaili väkeviä voimia -- siitä oli nähty eräitä,
joskin harvoja vaahdonpirskeitä, jotka antoivat aikoinaan paljonkin
puheenaihetta.

       *       *       *       *       *

Emäntä oli sen talon ainoa tytär ja joutui aivan nuorena naimisiin.
Silloin, heti häiden jälkeen, tapahtui hänessä ensimäinen kaikkien
silmään pistävä muutos -- hilpeä, avomielinen tyttö muuttui yhtäkkiä
vakavaksi ja umpimieliseksi. Se oli sitäkin ihmeellisempää, kun hilpeys
ja avomielisyys kuului aivan sukuun, niin että Heikkilän naiset olivat
ikimuistoisista ajoista olleet vielä kuuden-, seitsemänkymmenen
vuotisina yhtä hilpeitä kuin enimmät kuusitoistavuotiaina.

Ilma oli arveluita täynnä. Olivatko vanhemmat pakottaneet hänet vasten
tahtoaan naimisiin? Siitä ei kellään ollut aavistustakaan, eikä se
ollut edes käsitettävää, sillä nuori isäntä oli isoisena ja rikkaana
pidetystä suvusta hänkin, vaikka hiukan toisenluontoisesta kuin
heikkiläiset itse. Oliko hänellä ollut joku nuoruudenrakastettu, joka
yhä kummitteli mielessä? Sekään ei ollut mahdollista, sillä sellaiset
asiat eivät säily salaisuutena. Oliko nuorten väli huono? Siitä ei
ollut mitään todistuksia -- ainoa, mitä tiedettiin, oli että nuoressa
emännässä oli tapahtunut kummallinen muutos, että kaikki oli hänessä
ikäänkuin harmaaseen pilveen kietoutunut.

Kerran sentään välähti ilon pilkahduskin -- lapsen syntyessä. Se oli
poika ja se levitti ikäänkuin lämmintä päiväpaistetta nuoren emännän
elämään. Mutta sitä kesti vain lyhyen aamurupeeman -- sen jälkeen
painui kaikki taasen harmaaseen.

Sitten sattui talossa pieniä muutoksia. Vanha isäntä kuoli, ja eräitä
viikkoja myöhemmin hänen vaimonsakin -- senkin sanottiin kuuluvan
sukuun, että Heikkilän naisista ei kukaan elä kauan miehensä jälkeen.

Ja nyt nähtiin se kumma, että talon ohjaksiin tarttuneessa nuoressa
isännässäkin tapahtui muutos. Mikään raataja hän ei ollut koskaankaan
ollut, olihan vain pistäytynyt silloin tällöin kiireisimmissä
ulkotöissä, mutta muuten kuluttanut päivänsä paraastaan nikartelussa ja
sen semmoisissa sisäaskareissa. Nyt, isännäksi päästyään, hän heitti
työpuuhat kokonaan miesten varaan, kehuskellen vain mitä kaikkea hän
aikoi tehdä, mitä uutismaita raivata ja uusia rakennuksia rakentaa --
hän aikoi kerta kaikkiaan »reilata Heikkilän uuteen uskoon.» Itse
asiassa hän alkoi »reilata» läheisessä kievarissa, raivaten
olutpullojen suilta tulppia ja rakennellen siihen aikaan uutukaisesta
muotijuomasta, rommista, höyryäviä laseja.

Kaupunkimatkat niinikään tihenivät ja tuo ennen niin siivo,
vähäpuheinen mies palasi nyt kotiin vasta iltamyöhällä, hurjaa karkua
ajaen, käännekohdissa ja kyläpaikoissa kimeästi hihkaisten ja
nahkasiimaista ruoskaa ilmassa heilutellen. »Ilmetty isänsä, vaikka
paljoa hullumpi!» huudahtivat ihmiset päätään pudistaen, sillä virmat
hevoset olivat olleet miespolvia suvun tunnuksena ja nahkaruoska oli
kulkenut kuin perintövaltikkana jo kahdessa polvessa -- suvun silloisen
pään, hurjan markkinainkävijän muistona. Ja aivan samoin kuin nyt poika
oli ukkolautamieskin aikoinaan hihkunut ja juonut viinaa kuin laho puu,
vaikkei kuitenkaan koskaan jalkoja altaan eikä jonkunlaista
lautamiehenryhtiä käytöksestään. Pojassa olivat kaikki suvun
tunnusmerkit äkkiä versoneet -- saamatta oli jäänyt vain tuo korskea
ryhti, joka piti entisten edustajien selkärankaa jäykkänä.

Jotkut olivat nyt ymmärtävinään emännän aikaisemman muutoksen --
hänellä lienee ollut jonkunlainen aavistuksentapainen pelko että näin
tulisi käymään. Vaikkei puuttunut niitäkään, jotka arvelivat isännän
ruvenneen juomaan sentähden, että emäntä oli sellainen.

Emäntä itse muuttui näinä aikoina entistäkin umpimielisemmäksi. Häneltä
tuskin sai sanaa vastaukseksi ja hänen suurissa sinisissä silmissään
näkyi tuskainen, hätääntynyt ilme, ikäänkuin hän olisi kysellyt koko
maailmalta mitä hänen nyt piti tehdä.

       *       *       *       *       *

Silloin sattui peräkkäin pari tapausta, joilla oli ratkaiseva vaikutus
Heikkilän vastaiseen elämään.

Isäntä saapui eräänä iltana tavallista hurjemmalla tuulella kotiin.
Uusi punaisella varsinauhalla koristettu ruoska vilahteli jo kaukaa ja
hän ajoi pihalle niin rajusti, että toinen portinpylväs kaatui
romahtaen ja hevonen siitä peljästyneenä laukkasi muutamia kertoja
pihatanhuan ympäri. Juopunut tuosta äimistyi ja suuntasi hevosen
suoraan tallin seinää kohti, jota vasten se syöksyi jotta polvet ja
aisat kolahtivat. Nyt alkoi rangaistus. Ruoska läjahteli ja värisevä
eläin hyppi sen pakottamana korkealle seinää vasten, jotta kavioiden
irrottamia sälöjä sinkoili ympäri.

Samassa näkyi emäntä portailla.

»Jätä syytön eläin rauhaan!» kuului värähtävä ääni ja hän astui pihalle
isäntää kohti.

Puhuteltu vilkaisi kuin salaiskun saanut olkansa yli, hyppäsi kärryiltä
alas, jätti hevosen paikkaansa ja riensi huojuvin askelin emäntää
kohti.

»Kyllä minä, piru vie, opetan ämmätkin tanssimaan!» karjaisi hän
lähelle päästyään ja iski ruoskallaan emännän olkapäähän. Toinen
sivallus sattui kasvoihin -- korvan juuresta alkoi tihkua punaista.

Silloin ryntäsi piha-aidan vieritse kulkevalta kylätieltä pari miestä
kiireisesti tanhualle -- he olivat niityltä palaavia naapuritalon
heinämiehiä, jotka olivat juuri sattuneet paikalle eivätkä voineet
malttaa mieltään inhottavaa kohtausta katsellessaan.

»Antakaa olla! En tarvitse vielä vieraan apua -- en _kenenkään_ apua!»
kuului emännän ääni niin kylmän pidättävänä, että miehet ehdottomasti
pysähtyivät.

Raaka mies silmäili katselijoihin. »Sopii vaan tulla,
kaupungintuliaisille -- kyllä tästä riittää naapurillekin!» huusi hän
ilkkuen. Ruoskanläjähdykset alkoivat taasen läiskyä.

Mutta emäntä seisoi kuin patsas paikallaan -- hievahtamatta, kasvoja
väräyttämättä. Se oli niin kummallista, ettei heinäväki voinut jatkaa
matkaansa eikä vastoin kieltoa apuunkaan mennä.

»Huomenna lisää, jos tarvitaan!» sanoi ruoskija, lyöden vielä viimeisen
kerran ja astellen sitten toinen käsi mahtavassa puuskassa, toisessa
ilkamoiden ruoskaa kylätielle päin viuhutellen, portaille ja sivaltaen
vielä ohimennessään toisesta kuistinikkunasta lasit helähtäen alas.

Mutta emäntä seisoi yhä liikahtamatta keskellä pihaa -- niinkuin hän ei
olisi ollut oikein selvillä mitä oli tapahtunut. Ja jäi yhä seisomaan
heinäväen lähtiessä päätään pudistellen ja hiljaa puhellen tiehensä.

Kului pari päivää -- Heikkilästä ei kuulunut hiiren hiiskausta, kaikki
näytti tasaantuneen ennalleen.

Mutta kolmantena päivänä tapahtui odottamatonta.

Oli syöty murkina ja koko heinäväki lojui pihalla aamiaisleposillaan --
isäntäkin oli ilmestynyt joukkoon paksuja juoponsukkeluuksiaan
lasketellen. Emäntä yksin oli puuhassa, mitaten paraikaa aitassa jyviä
muutaman heinäntekijän vaimolle.

Silloin aitan ovi avautuu ja emäntä astelee heinäväkeä kohti --
niinkuin hänellä olisi jotain asiaa.

»Uudenaikaisia jyviä nyt Heikkilän pelloissa kasvaakin!» kuuluu
vihlovanvärisevä ääni ja hän kohottaa korkealle ilmaan piilossa
kantamansa suurehkon läkkileilin. »Vaan kun ei vanhan isännän tekemät
laarit ole sellaisia varten, niin niitä ei säilytetä, ei nyt eikä
vasta!» Ja ennenkuin kukaan on ennättänyt edes oivaltaa mistä on
kysymys, on hän asettanut leilin halkovajan edessä seisovalle
veistotukille ja temmannut sen vieressä olevan kirveen -- kirves
kohoutuu ja painuu ja punainen rommi räiskähtää pitkin pihaa.

»Perkele!» Isäntä on hypähtänyt kasvot mustana ylös ja juoksee nyrkki
ojona emäntää kohti.

Kaikki ovat kuin ukkosen iskemät. Talon pieni poika, joka on
juoksennellut leikkien pihalla ja juuri sattunut äitinsä läheisyyteen,
pudottaa säikähdyksissään leikkitoverinsa -- isän punanauhaisen ruoskan
-- maahan ja juoksee itkien miesten luo.

Nainen näkee tuon kaiken, tempaa äkkiä ruoskan käteensä ja asettuu
uhkaavaan asentoon. »Pysy loitolla!» huutaa hän lähenevälle miehelle
säkenöivin silmin.

Ruoskanläjähdys! Mies kiroo, nostaa toisen kätensä kasvojensa suojaksi
ja ryntää uudelleen.

»Pysy loitolla, rommi- ja ruoskarenttu!» kuuluu taasen ja ruoska
iskeytyy elämän ja kuoleman voimien vimmalla miehen hartioihin, niin
että hän vetäytyy kiljahtaen takaperin. Seisoo silmänräpäyksen kuin
pyörtynyt, vilkaisee jälleenkohotettuun ruoskaan, sitten hätäisesti
heinäväkeen, josta osa on noussut seisoalleen, ja lähtee lopulta
nolona, pää nuupallaan ja kädet hervottomina sivuilla tupaa kohti
hiipimään.

Mutta emäntä astuu uudelleen veistotukin luo ja katkoo ruoskan
siimoineen kirveellä pienen pieniksi palasiksi -- niinkuin sen
jokainoassa tuumassa eläisi onnettomuudensiemen, joka hänen täytyy
tuhota.

Heinäväki tuijottaa ällistyneenä.

»Ja nyt niitylle!» kuuluu luja, käskevä ääni. »Kyllä olettekin näinä
vuosina ruoka-aikoja pitäneet.»

Jotkut katsovat hämmästyneinä tuohon hentoon, vielä miltei tyttömäiseen
emäntään, joka seisoo nyt komentajan ryhti vartalossaan ja käskijän
ilme katseessaan heidän edessään -- toiset hymähtävät. Muuan
puolikasvuinen päiväläispoika, joka yhä loikoo nurmella, ilmaisee
käsityksensä uuden käskijän esiintymisestä siten, että vääntäytyy
veltosti lyngälleen, siristää toisen silmänsä kiinni ja toisella katsoa
tiirottaa hävytön virnistys pulleilla kasvoillaan.

Siunaaman tuokio -- emäntä on kapsahtanut pojan eteen, temmannut hänet
seisoalle ja ravistelee rintapielistä niin, että pää pyörii keränä.

»Etkö ymmärrä -- niitylle!» Ja hän lennättää pojan luotaan sellaisella
vimmalla, että tämä tömistää pitkin syöksyaskelin loitos pihalle.

Väki katsoa toljottaa.

»Ja se olen minä, joka tästä päivästä lähtien tässä talossa käsken --
niin että sen nyt jokainen tietää!»

Väki on ymmällä, mutta alkaa suoriutua liikkeelle.

       *       *       *       *       *

Kahteen päivään ei Heikkilästä kuulunut mitään. Isäntää ei kukaan
nähnyt edes vilaukselta -- hän oli sulkeutunut häpeissään ja harmissaan
kamariin.

Mutta toisen päivän jälkeisenä yönä tapahtui taas jotain.

Tuvassa nukkuvat palvelijat havahtuivat siihen, että välikamarin ovi
äkkiä aukeni ja tuvan läpi riensi kuin vaalea haamu kiireisesti
eteiseen.

Havahtuneet syöksähtivät unisilmin pihanpuoleisiin ikkunoihin.

Ulkona näkyi kärryt tanhualla tallin edessä ja sen ovenpielirenkaaseen
sidottuna hevonen, jonka päälle isäntä asetteli paraillaan valjaita.

»Vai niitä maita?» kuului kuistilta päin -- peränurkan ikkunasta oli
kuuman ilman vuoksi irrotettu toinen puolisko, niin että jokainen sana
kuului tupaan. Ja he näkivät emännän rientävän alusvaatteisillaan
miltei juoksujalkaa valjastajaa kohti.

Tallin luota kuului karkea kirous, mutta mies jäi hetkiseksi neuvotonna
paikalleen.

Emäntä jo läheni, nopein, päättävin askelin -- niinkuin näytti suoraan
hevosen pääpuolta kohti, isäntään huomiotaan kiinnittämättä.

Silloin katselijat näkivät miehen hypähtävän kuin saalistaan vartioivan
otuksen tulijaa vastaan. »Sinä perkeleensikiö!» -- oikean jalan kärki
vilahti polvea kohti.

Pihalta kuului tukehtunut huudahdus. He näkivät emännän pysähtyvän
silmänräpäyksessä ja kohottavan vasenta jalkaansa varpaiden varaan,
tuska kasvoillaan, käsivarsia jännittäen ja käsiä nyrkkiin puristaen.

Katselijat valtasi aavistuksensekainen pelko. He näkivät emännän
tekevän tuollatavoin vielä pari kertaa, sitten jalka laskeutui kuin
koetellen suoraksi maahan -- nainen läksi itsepintaisesti päämaaliaan
kohti.

Ikkunoistatähystäjät huoahtivat vapautuksen huokauksen.

Mutta mies, joka oli seisonut koko ajan liikkumattomana paikallaan,
ikäänkuin havahtui, hiaisi kirahtaen hampaitaan ja syöksähti jälessä,
tavottaen toisella kädellään menijän olkapäästä.

Silloin nainen kääntyi, uhkaava lieska silmissään -- he syöksyivät kuin
kaksi kipenöivää tulenkielekettä toistensa rintapieliin. Tuokio tuimaa
nujerrusta molemmin puolin, sitten vaatteenrepeämisen ääni ja emännän
paljastuneen olkapään välähdys kesäyön hämyssä -- kädet kiertyivät
vartaloiden ympäri. Kiertämistä, kaartamista ja vääntämistä, sitten
molemmat kaatuivat. Sen jälkeen voi erottaa vain epäselvää myllerrystä,
jalkojen ja käsien liikkeitä, valkean ihon välähtelemistä ja
kamppailijain viereksimistä toistensa yli, kunnes nainen riistäytyi
äkkiä ylös -- yläruumiiltaan puolipaljaana, revennyt hiha sivulla
riippuen. Mies heittäytyi vikkelästi nelinryömin ja kahmaisi kädellään
jälestä juuri kun toinen oli pääsemäisillään, kahmaisi ja sai jalasta
kiinni -- nainen kaatui ponnettomasti suulleen.

Mutta hän huomasi samassa jotain edessään ruohikossa, teki epätoivoisen
liikkeen ja tapasi sen käteensä.

Silmänräpäys -- nainen pyörsi hurjana vastustajaansa päin ja katselijat
näkivät hänen samassa tuokiossa kohoavan polvilleen miehen niskaan,
toisella kädellään painavan hänen päätään ja toisella lyövän käden
ympäri kierretyn sitolkkahihnan rengaspäällä minkä kerkesi.

»Ymmärrätkö -- tästä pitää -- tulla selvä! Sinä et potki -- etkä revi
-- etkä renttuile -- et vaikka taittuis! Ja hevosta ei liikuta -- ei
kukaan -- ei minun luvattani -- omasi olet juonut!» kuului läähättävä
ääni lyöntien keskeltä.

Samassa nainen keikahti nurinniskoin nurmelle. Taas viereksimistä ja
kahdenkamppailua -- katselijat näkivät kuinka mies tavotti hihnaa joka
käänteessä. Mutta nainen ponnisteli epätoivon vimmalla, ja hetkisen
päästä he näkivät hänen jälleen miehen hartioilla ja iskevän
äskeistäkin hurjemmin.

»Siitä _pitää_ tulla -- selvä! -- Nyt on _talosta_ kysymys -- sanoi isä
-- silloin. Niin, nyt se on -- kuuletko -- _nyt on talosta kysymys_! --
Sitä ei rommilla -- eikä ruoskalla -- rakennettu -- eikä revitäkkään!
-- Heikkilä on _minun_ -- ja minä sen _pidän_ -- ymmärrätkö?»

Mies väänteli ja ponnisteli. Turhaan! Hetkisen päästä hän alkoi vuoroin
kirota, vuoroin ulista ja valittaa, ja lopulta rukoilla armoa. Mutta
hän sai kauan rukoilla, ennenkuin toinen vihdoin väsyneenä ja
hengästyneenä hellitti.

»Mene kamariisi ja pysy siellä -- ruoka kannetaan eteesi! Ja ellei se
kelpaa, niin suoriu sinne, mistä olet tullutkin!»

Ja katselijat näkivät kuinka mies laahusti sisään voihkien ja
hervottomana kuin märkä rääsy, ja katosi etukamariin.

Jonkun ajan päästä tuli emäntäkin ja riensi tuvan läpi omaan kamariinsa
-- palvelijat olivat jo vetäytyneet vuoteilleen ja tekeytyivät
nukkuviksi. Mutta emännän mentyä he alkoivat kuiskailla.

Silloin hän ilmestyi äkkiä uudelleen ja seisahtui täysissä pukeissa
keskelle permantoa.

»Näittekö mitä täällä tapahtui?» kuului tiukka ääni.

»Emme ... emme me mitään tiedä», hätäili joku.

»Valehtelet!» helähti permannolta. »Minä näin päitä ikkunassa. Ja minä
sanon että jos tästä asiasta kuuluu hiiskaustakaan näiden seinien
ulkopuolelle, niin minä pehmitän teidät jokainoan samalla hihnalla!»

Hän seisoi vielä hetkisen paikoillaan, ankarana ja ryhdikkäänä --
väestä tuntui niinkuin hän olisi sinä yönä kasvanut päätään pitemmäksi
ja ikääntynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi.

       *       *       *       *       *

Tätä temmellyksen yötä seurasi monta rauhan vuotta.

Jokainen voi huomata, että Heikkilän asioissa tapahtui sinä heinäaikana
kokokäänne.

Isäntä oli kuin olemattomiin häipynyt, kuin eläkevaari kamarissaan,
luikkien nolona ja salakuiluisena työväen ohi, milloin sattui heitä
vastaan pihalla.

Mutta emäntä oli sitä enemmän näkösällä -- kaikkialla, joka paikassa.
Miehet yrittivät ensi päivinä hymähtelemään, kun hän kyseli heidän
töitään ja antoi määräyksiään, mutta määräysten takana oli sekä järkeä
että sellaista terästä, joka sai hymähdykset hyytymään.

Uuden kurssin jälkiä alkoi näkyä kaikkialla. Hän lisäsi työväen
kaksinkertaiseksi ja vaati kaksinverroin työtä entiseen nähden.
Uutismaita raivattiin, kaivettiin ojia ja pantiin aitaa. Komento oli
ankara, mutta ruoka oli hyvä, palkka hyvä ja koko touhussa jonkunmoista
kummaa ryhtiä, niin että palkolliset ja päiväläiset pian alkoivat pitää
kunnianaan kuulua Heikkilän taloon.

Eikä emännän puuhissa ollut ainoastaan ryhtiä, vaan hiukan muutakin.
Kylällä kerrottiin että hän oli eräänä päivänä ilmestynyt
naapurikartanon konttoriin, pyytänyt nähdä navetat, tallit ja riihet,
koetellut työkaluja pellolla ja kolunnut joka kolkan. Pian sen jälkeen
nähtiin Heikkilän pelloilla uudenaikaisia muokkausaseita, navetta
uusittiin perinpohjin tallia korjattiin j.n.e.

Tuo kaikki antoi paljon puheenaihetta -- vielä enemmän isännän ja
emännän väliset suhteet. Oliko heidän välillään mitään suhteita
ensinkään? Vai oliko toinen vain uusi talonhaltija, toinen eläkkeelle
siirtynyt entinen? Siltä näytti -- ainakin isäntä näytti vähitellen
tottuvan uuteen asemaansa. Kamari tosin oli edelleenkin hänen
varsinainen pesänsä, mutta nyt hän jo liikkui silloin tällöin entisissä
pikkupuuhissaan ja söi miesten kanssa yhteisessä pöydässä. Mutta
sisälliseltä ihmiseltään hän oli kuin kirjotukseton kivipatsas. Saattoi
kulua päiviä, jolloin hän ei avannut kertaakaan suutansa; toisinaan
sieltä taas tuli -- kummallisia kompia ja sutkauksia, joista ei
useimmiten tiennyt olivatko ne hullun vai viisaan puheita, mutta jotka
saattoivat joskus olla hyvinkin myrkyllisiä. Kaiken tuon päällä lepäsi
jonkunlainen kuiva salahymy, joka tuntui miltei pelottavalta, sentähden
ettei kukaan tiennyt mitä sen alla piili.

Mutta millä taialla emäntä oli saanut tuon häijynsisuisen miehen
tuollalailla lannistetuksi, jopa hänen juomahimonsakin hillityksi,
sillä tosiasia oli ettei häntä nyt enää nähty milloinkaan humalassa tai
juopotteluretkillä renttuilevan? Se oli niitä Heikkilän salaisuuksia,
joita saattoi aavistaa, vaan ei selittää. Jotkut väittivät varmaksi,
että isäntä toisinaan tuoksahti väkeville. Mitä se merkitsi? Itse hän
ei hommannut juomatavaroita. Hankkiko niitä emäntä, joka nyt ajoi
kaikki kaupunkimatkat, ja antoi määräannoksittain? Mutta kukaan ei
ollut häntä nähnyt viinakaupassa tai hänen tuomistensa joukossa
sellaisia tavaroita.

Miten tahansa, joka tapauksessa emännän menettely herätti kunnioitusta
-- että hän ei laskenut taloa häviöön ja että hän teki rentusta ainakin
vaarattoman tyhjäntoimittajan -- vielä enemmän sen salaperäisen ryhdin
vuoksi, jolla hän tuon kaiken suoritti.

Ihmisten ajatukset askaroivat usein hänessä. He näkivät hänen aikaa
myöten pyöristyvän ja vihannoituvan, mutta kasvojen lujat piirteet
eivät pehminneet. Lapsiin nähden jäi poika ainoaksi -- olivatko kaikki
hellemmät suhteet puolisoiden välillä katkenneet? Mitä tuo voimakas,
luoksepääsemätön nainen sisimmässään ajatteli ja tunsi? Kaipasiko hän
jotain, kärsikinkö ehkä? Tuntuiko hänen elämänsä kaikesta menestyksestä
huolimatta yksinäiseltä? Vai oliko hän ehkä hyvinkin tyytyväinen
riippumattomaan valtiaan-asemaansa? Ne olivat kysymyksiä, joihin ei
kukaan uskaltanut edes viitata -- ei ystävyyden, ei osanoton eikä
minkään muun tunteen nimessä.

Mutta vuodet vierivät ja ihmiset tottuivat asiain tilaan, heittäen
lopulta kaikki hyödyttömät arvailemiset. He näkivät vain että
Heikkilän peräsintä ohjasi sama voimakas käsi ja että talo vaurastui
vaurastumistaan. Isäntäkin näytti osaansa tyytyväiseltä -- tylsine
katseineen, salahymyineen ja piikkipäisine pistopuheineen, joista ei
kukaan enää loukkaantunut, koska tiedettiin ne hänen ainoaksi
huvikseen.

       *       *       *       *       *

Mutta sitte eräänä kevännä tapahtui taas jotain, joka kiinnitti
ihmisten huomion hetkiseksi Heikkilään.

Poika oli sinä vuonna ennättänyt rippikouluikään -- oli jo käynytkin
koulunsa ja odotti vain ripillepäästöpäivää, joksi oli määrätty
helluntai.

Sitä ennen oli häntä varten tehtävä muutamia pieniä ostoksia. Mutta
emännälle sattui pahimmoikseen eräitä töitä, joita ei sopinut jättää
muiden varaan, niin ettei hänestä ollut kaupunkiin menijäksi.

Silloin isäntä tarjoutui lähtemään pojan seuralaiseksi -- hänellä oli
hyvää aikaa.

Ehdotus tuntui oudolta, mutta emännällä ei ollut mitään pätevää sitä
vastaankaan, sillä isäntä oli jo edellisenä talvenakin tehnyt eräitä
kaupunkimatkoja. Tosin vain lankkukuorman ajajana miesten mukana, mutta
hän oli käyttäytynyt niin kaikin puolin moitteettomasti, että kaikki
luulivat hänen unohtaneen vanhat kujeensa ja alkaneen paikata
miehuusvuosiensa mainetta. Isä ja poika lähtivät.

Joutui päivällisaika -- kaupunkimiehiä ei kuulunut. Kello iski kaksi,
kolme ja neljä -- palvelijat huomasivat emännän poskilla punaiset
pilkut, mutta näkivät hänen muuten niin tyynenä, kuin ei mitään
erikoista olisi ollut kysymyksessä. Itsellään heillä alkoi tuska nousta
kurkkuun.

Kello viiden aikana kuului maantieltä räikyvää rattaitten rätinää. Jo
kimahti hihkaisu -- suuri ja valtava kuin riemuhuuto, ja sen jatkona
toinen, lapsellisen kimeä ja ikäänkuin arasteleva. Toinen kärryillä
olijoista heilutti punanauhaista ruoskaa, toinen istui etukumarassa,
pitäen toisella kädellään istuimenkaiteesta ja huojuen sinne tänne
rattaitten heilahdusten mukaan.

Rätinä läheni. Ohjaksennykäisy ja ruoskanläjähdys -- he ajoivat täyttä
karkua Heikkilän ohitse ja hihkaisivat yhtaikaa juuri talon kohdalla.
Piiat seisoivat sydän kurkussa pihalla -- muuan joukosta juoksi
hengästyneenä tupaan. »Näkikö emäntä --- isäntä ja...»

»Entäs sitte...?»

Tyttö karahti korviaan myöten punaiseksi ja vetäytyi kuin pahanteosta
tavattu masentuneena takaisin.

Heikkilänmäeltä voi nähdä kuinka kaupunkimiehet kaarsivat sillan yli ja
ajoivat kylän päässä olevaan kievariin. Piiat odottivat joka hetki
emännän astuvan ulos ja suuntautuvan kievaria kohti. Mutta mitään ei
kuulunut. Sen sijaan hän ilmestyi jonkun ajan kuluttua kuistille ja
kysyi eikö talossa enää mitään työtä ole, kun he tuollalailla
toljailevat. Itse hän oli aivan entisellään, puhuen tavallisella
tyynellä äänellään, ei edes punaisia pilkkuja näkynyt enää poskipäillä.
Mutta palvelijat puhuivat kuiskaten ja liikkuivat varpaisillaan -- he
eivät voineet sille mitään.

Kello yhdeksän aikaan kuului taasen rattaitten rätinää.

»Höm Härmästä, pojat -- alamäki ja akka aisoissa!» hihkaisi isäntä
portista sisäänajaessaan.

He pysähtyivät keskelle pihaa. Poika pyrki ensinnä alas, mutta horjahti
ja kaatui ja jäi siihen nelinryömin makaamaan.

Isäntä rähähti nauramaan, hihkaisi uudelleen, iski ruoskalla hevosta ja
ajoi vielä yhden kierroksen pihan ympäri.

Hän oli kuin entisestään kasvanut, korskean ja mahtavan näköinen,
silmäillessään ylpeästi ympärilleen.

Emäntä ilmestyi kuistille ja pysähtyi sinne hetkiseksi. Palvelijat
olivat kadonneet mikä minnekin, uskaltaen tuskin pielen takaa
kurkistaa. Kärryistä laskeutuvan isännän suusta kuului rämähtävä
ivanauru, kun hän huomasi emännän kuistilla.

»Kaikki on taas tallella, hih!» kimitti hän kuin kileällä kellolla,
vilkuttaen merkitsevästi ruoskaa ilmassa. »Ja kaupanpäälliset myös!» --
hän osotti nurmella makaavaa poikaa, nauraa hohottaen selkäpiitä
vihlovaa pirullista naurua.

Emäntä läheni -- katselijain teki mieli ummistaa silmänsä. Mutta hän
kulki kuin omia aikojaan, niinkuin ei olisi nähnytkään isäntää, joka
yhä seisoi korskeana ja hajasäärisenä paikallaan, ruoska puuskaan
puristetussa toisessa kädessään ja kiiluva voitonriemu punaisilla
kasvoillaan -- niinkuin hän ei olisi mitään nähnyt eikä kuullut, vaan
ainoastaan nauttinut hetken valtavasta huumauksesta.

Nykäisy -- ruoska vilahti emännän kädessä.

»_Sisään_!» helähti samassa niin ankaran nujertavasti, että tuvassa
olijatkin säpsähtivät.

Valtikkansa menettänyt mies tuijotti tajutonna käsittämättä heti mitä
oli tapahtunut.

»Kamariisi!» kuului uudelleen -- äänessä värisi tuska ja kiehahti vihan
poreet.

Ja katselijat näkivät kuinka tuo äsken niin korskea mies kutistui kuin
heinäruko rankkasateessa ja läksi niska lyyhyssä, ikäänkuin iskua
peläten, sanaa sanomatta tupaa kohti painumaan.

Emäntä seurasi kintereillä -- molemmat katosivat etukamariin. Sieltä
alkoi kuulua vinkunaa ja läiskinää, ulinaa ja voivotusta ja yhä vain
herkeämätöntä läiskinää, niin että tuvassaolijain pintaa karmi.

Hetkisen päästä ilmestyi emäntä tupaan.

»Riisukaa hevonen ja käykää uittamassa!» sanoi hän tuimasti, työntäen
kädessään olevan ruoskan padan alla palavaan tuleen.

Itse hän läksi uudelleen ulos -- otti nurmella makaavan pojan syliinsä
ja kantoi hänet kuin pienen lapsen omaan kamariinsa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna ilmautui sekä äiti että poika pyhävaatteissaan
tupaan. Väki näki heidän astuvan piennarpolkua alas rantaan ja soutavan
ruuhella joen poikki -- vähää alempana, joen polvekkeessa, häämötti
pappila koivujen keskellä.

Sitte painui kaikki entisille teloilleen.

Ketään ei ihmetyttänyt, että isäntä taasen pysytteli pitkät ajat
kamarissaan, eikä liioin sekään, että hän nyt näytti entistä
raihnaisemmalta, jopa unohti miltei kokonaan kokkapuheensakin.

Pojasta tiedettiin kesällä kertoa, että hän oli käynyt vakavaksi kuin
vanha mies. Ja syyskesällä hän katosi kokonaan talosta. Emäntä itse oli
kyydissä ja viipyi sillä matkalla kolme päivää.

»Jo hän ennätti nähdä, mitä kotona nähtävää olikin», kuului lyhyt
selitys.


Vielä kerran antoi Heikkilä itsestään puheenaihetta -- yllätyksenä
tällä kertaa, niinkuin usein ennenkin.

Talossa kävi kuolema vieraana.

Joulu oli juhlittu ja Heikkilän lähimmässä naapurissa, kylän sepällä,
oli paraikaa puutalkoot. Sen jatkoksi olivat nuoret hommanneet
jonkunlaiset »Jussinpäivä-tanssit», joihin Heikkilänkin palvelijat
olivat viimeistä myöten vetäytyneet.

Silloin, polkan paraillaan pauhatessa, riuhtaistaan tanssituvan ovi
äkkiä auki ja ovensuuhun ilmestyy Heikkilän isäntä -- puolipukeissa,
silmät pyöreinä, kauhu kasvoillaan.

»Jos Heikkilän väki tulisi heti kotiin!» Muuta hän ei saanut sanotuksi,
vaan katosi saman tien.

Kaikki ymmärsivät että jotain erikoista oli tapahtunut tai
tapahtumaisillaan -- tanssijat alkoivat painautua joukolla Heikkilään.

Isäntä vei tulijat suoraan emännän kamariin.

Siellä makasi talon valtiatar yöpukeissa vuoteellaan -- kyljellään,
kasvot huoneeseen päin käännettyinä, mutta kalpeana ja molemmat kädet
rinnan alla, ikäänkuin sydänalaansa painaen. Nyt kertoi isäntä -- ääni
täristen ja silmät kauhusta pyöreinä -- kuinka hän oli kamarissaan
herännyt äänekkääseen valitukseen ja voihkinaan, luullut sen ensin
kuuluvan ulkoa ja arvellut talkoomiehiä olevan liikkeellä, mutta
vihdoin hoksannut että se tulikin emännän kamarista, rientänyt tuvan
kautta sisään, nähnyt hänen vielä likistävän sydänalaansa, ja
äännähtävän -- sitte painuvan sanattomaksi. Hän, isäntä, pelästyi niin,
ettei uskaltanut edes sormellaan kajota, vaan riensi suoraapäätä
tanssipaikkaan.

Pelästynyt hän todella olikin, vavisten joka luusolmustaan. Sama kaamea
tunne valtasi katsojatkin. Jokainen ymmärsi että emäntä oli saanut
äkillisen »kohtauksen» -- sellaisia tapauksia oli ennenkin nähty -- ja
että se oli tapahtunut tuokio takaperin, sillä ruumis oli vielä lämmin.

Syrjäiset poistuivat syvä apea mielessään ja talon omat naiset
ryhtyivät ruumista pesemään. Isäntä oli koko ajan mukana, nostellen ja
autellen, kannattaen päätä kun hiuksia kammattiin j.n.e. -- yhä
kalpeana ja värisevänä, mutta auliina ja huomaavaisena. Palvelijat
suorastaan ihmettelivät kuinka hänkin osasi kerran olla ihmisiksi.

       *       *       *       *       *

Tuskin milloinkaan on vainajan luona käynyt niin paljon katsojia kuin
nyt Heikkilässä -- aina kirkkoherrasta ja nimismiehestä alkaen.
Kuolonsanoma oli yllättänyt niin äkkiä ja Heikkilän emäntä oli ollut
tavallista merkillisempi ilmiö -- salaperäinen ja kummallinen, mutta
kaikkien kunnioittama. He olivat seisoneet kuin varjokuvien edessä,
nähneet hämäriä, ohikiitäviä katkelmia, aavistaneet kokonaisuuden
piirteitä ja niiden takana syvää ja selittämätöntä, joka kerran
selviäisi. Mutta nyt oli kaikki lukittu tuonen murtamattomalla
sinetillä. Näytti niinkuin ihmiset eivät olisi tahtoneet näkemättään
uskoa, että edes kuolema voisi sellaista omanvoiman ihmistä
tavallisilla keinoilla lannistaa.

Mutta lannistettu hän oli, leväten kauniina ja rauhallisena laudallaan
-- se pieni kulmien rutistus, kuolonkamppauksen sormenjälki, joka näkyi
silmien välissä, sekin vain kohotti hänen ankaraa arvokkuuttaan.

       *       *       *       *       *

Hautajaiset olivat suuret ja komeat, niinkuin sellaisen talon ja
sellaisen vainajan arvolle sopi.

Ja nyt nähtiin se kumma, että isäntä pysyttäysi koko ajan täysin
selvänä, kertoen tuon tuostakin vavahtelevalla äänellä kuinka hän
heräsi valitukseen ja voihkinaan j.n.e. Ihmiset miltei unohtivat
entisen vastenmielisyytensä ja tunsivat jonkinlaista säälintapaista
miestä kohtaan, johon tapaus näytti tehneen niin syvän vaikutuksen.
Emäntä kaikesta päättäen, arvelivat he, antoi kuolemallaan hänelle
kestävämmän ojennuksen kuin koskaan elonsa päivinä.

Poikaa ei näkynyt hautajaisissa -- hänen olinpaikkansa ei ollut
kenenkään tietona.

Mutta maahanpaniaiset olivat tuskin ohi, kun Heikkilästä alkoi taasen
kuulua kummia.

Niinkuin vanhat salaperäiset voimat olisivat yhtäkkiä manautuneet
esille.

Taas heilui ruoska Heikkilän tanhualla, taas kuului hihkaisuja ja
hevonen laukkasi vaahdossaan.

Isäntä oli kuin pirultariivattu -- aivankuin hänen sukunsa entiset
juopot, markkinankävijät ja yltiöpäät olisivat alkaneet kummitella
hänen hahmossaan. Aamupäivällä hän saattoi juoda kaupungissa,
puolenpäivän aikaan jossakin kievarissa, illalla toisessa ja yöllä
kolmannessa. Kotona hän kävi ainoastaan silloin tällöin
hevosta vaihtamassa ja palvelijoita kiusaamassa kaikenmoisilla
pirullisuuksilla, joita ainoastaan juopon aivot saattavat keksiä. Tai
hän karautti pihalle reki täynnä renttuja ja pani toimeen hurjat
juomingit. Silloin hän saattoi komentaa haarikat pöytään ja täyttää ne
reunojaan myöten rommilla. Hetkinen, ja hän sai päähänsä että heidän
piti syödä. Ei muuta kuin lammas karsinasta, se sydänyönä kokonaisena
muuripataan ja sellaisena pöytään, jonka ympärillä urhot sitte
mässäsivät. Mutta kesken kaiken hän saattoi kiljahtaa kuin hullu,
nousta silmät pyöreinä pöydästä ja läimiä ruoskalla ympärilleen,
höpistä käsittämättömiä sanoja, rynnätä ulos ja ajaa karkuuttaa huutaen
ja ulvoen tiehensä.

Hän ei ainoastaan juonut, vaan räiski muutenkin minkä kerkesi.
Ravintoloissa hän huimi ruoskallaan ikkunoita sirpaleiksi ja laseja ja
posliineja pöydiltä lattiaan. Kaikesta näkyi että hän oli päättänyt
hankkia korvausta puolitoistakymmenvuotisesta paastostaan ja hävittää
Heikkilän nurkkakiviään myöten.

Ihmiset katselivat tuota hävityksen kauhistusta kylmät väreet
selkäpiissään. Se ei oikeastaan heitä ihmetyttänyt, päinvastoin tuntui
miltei luonnolliselta että tuo juopporenttu nyt riehui tuhon ruoska
kädessään -- nyt kun este oli poissa.

Mutta niinkö piti Heikkilän, emäntävainajan silmäterän, hävitä? Eräiden
mielestä siinä oli muutakin kuin pelkkää juopon hurjistelemista. Vanha
salaperäisyyden sumu ei ollut vieläkään hälvennyt Heikkilän ympäriltä,
mutta sen ydin oli heidän mielestään selvä -- se oli kaikesta päättäen
ollut taistelua talosta, ties Jumala kuinka ankaraa ja hellittämätöntä.
Kaikki kokonaisuutena katsottuna esiintyi tuo parin vuosikymmenen
taival vastakkaisten voimien kamppailuna talon ylivallasta --
nykyinenkin oli vain sen jatkoa.

Oliko toinen jo kokonaan poistunut temmellyskentältä ja jättänyt toisen
voittajaksi? Hävityksen voimako se tässä viimeisen sanan sanoi?

Siltä näytti.



II.


Maaliskuun kuutamo asteli hohtavalla keväthangella ja kurkisti pienen,
yksinäisen mökin ikkunasta sisään.

Mökin asukas ei ollut vielä makuulla, vaikka lamppu oli ollut jo aikoja
sammutettu, vaan istui täysissä pukeissa ikkunanpielessä, päätään
käsivarteen varaten.

»Terve, Väliportin Matti!» virkkoi kuu tuttavallisesti. »Mitäs siinä
nyt noin toimessasi valvot...?»

Mutta mies ei kuullut eikä nähnyt mitään, istui vain yhä ajatuksissaan
-- kuun katsellessa miettiväisenä hänen päätään, joka oli jo keskeltä
paljas, ja hänen laihoja, kuivettuneita kasvojaan, joilla näkyivät
elämän kovat sormenkosketukset.

Hän oli istunut tuollalailla pitkän aikaa, vaikka puoliyö läheni. Oli
aikonut mennä ulos, mutta jäänytkin istumaan ja miettimään, sillä hän
suunnitteli semmoista, jota ei ollut koskaan ennen tehnyt, mutta joka
ikäänkuin pohjautui ennenkulettuun elämäntaipaleeseen.

Sen taipaleen varrelta kulki nyt hänen editseen kirjavia kuvia, toiset
selvempiä, toiset himmeämpiä, ohikiitäviä kuin pilvenhattarat, mutta
jokaisessa pisara hänen oman elämänsä mehua.

Se ensimäinen oli kevään lapsi -- kauniin, onnellisen kevään.

Hän oli silloin kahdeksantoistavuotias ja palveli renkinä Paavolassa.
Ja sinä kevännä hänelle puhkesi rakkaus niin suurena ja valtavana, että
hän tuskin uskoi sitä itsekkään todeksi ja ikäänkuin vaistomaisesti
aavisti, että sen täytyisi särkyä. Sillä se onni, joka hänelle hymyili,
oli liian suuri ollakseen pysyväinen.

Mutta se kevät oli kirkas kuin hopea ja se kesä lämmin kuin kulta, ja
molempien talojen välisellä pellonmäellä kasvava iänikuinen pihlaja
kuuli sinä kesänä kuiskauksia, jotka saivat sen vanhan sydämen
sykähtelemään.

Kuinka suloista onkaan rakkaus, kun se on salaista -- kun sitä uskaltaa
vain hiipien lähetä ja siitä vain kuiskaten puhua ja ainoana uskottuna
on vanha puu, joka ei kieli.

       *       *       *       *       *

Syksyllä se tapahtui -- se, jota hän oli vaistomaisesti pelännyt ja
joka oli levännyt tummana pilkkuna tytönkin katseen pohjalla, vaikkei
kumpainenkaan ollut uskaltanut siitä koskaan puhua.

Tytön vanhemmat saivat asiasta vihiä ja se selvitettiin rutosti.
»_Heikkilänkö_ isännäksi _renki_? Olisivat he luulleet Heikkilän
tyttärellä olevan sen verran oman arvon tuntoa ja kunnioitusta
vanhempiaan ja sukuaan kohtaan! Eikö hän, ainoa lapsi, ymmärtänyt, että
nyt oli sukutalosta kysymys?»

Tyttö itki ja rukoili ja hän itse oli kuin järjiltään. Mutta
he ymmärsivät, että heidän täytyi taipua, sillä he eivät
tunteneet ainoatakaan esimerkkiä, että rakkaudelle olisi annettu
isännänvaltakirja tällaisissa tapauksissa. Sitäpaitsi tämä oli ainoa
kerta, kun tyttö pahotti vanhempiensa mielen, ja se koski heihin
kumpaiseenkin kovasti.

       *       *       *       *       *

Kuinka elävästi hän muisti heidän viimeisen tapaamisensa vanhan
pihlajan alla -- muisti, ja kuitenkin kaikki sen-iltainen oli kuin
epäselvää humua. Hänen kurkkuaan kuristi ajatellessa, että se olisi
viimeinen kerta. Entä tytön kohtalo -- hänen kuuliaisiinsa oli vain
muutama päivä.

»Mutta kuinka sinä voit elää hänen kanssaan?» kysyi hän tuskaisena.

»Sitä minä en vielä tiedä -- sitä minä en totisesti tiedä», vaikeroi
tyttö käsiään rutistaen.

Mutta se ei ollutkaan hänelle itselleen pääkysymys -- oli muuta, joka
ahdisti häntä vielä ankarammin ja josta hänen täytyi saada selvä.

»Ja meidän välimme...?» sai hän vihdoin esiinpuristetuksi. »Täytyykö
kaiken loppua tähän? Minä...»

Hän ei saanut enempää sanotuksi, vaan jäi kalpeana ja henkeään
pidättäen katsomaan tytön kasvoihin.

Ja hän näki kuinka tyttö värisi ja kamppaili väkevän mielenliikutuksen
kanssa, toivon ja epätoivon riehuessa hänen omassa rinnassaan.

»Täytyy», sanoi tyttö lopulta vavahtelevin huulin. »Kaiken täytyy
loppua tähän, niinkuin ei koskaan olisi mitään ollutkaan -- sillä minä
en tahdo tehdä mitään sopimatonta, en ajatuksissa, enkä sanoissa, enkä
töissä... Etkä sinä saa koskaan minua muistuttaa siitä, mitä on
ollut...»

Hän tunsi kaiken mustenevan silmissään. Hän oli toivonut jotain, ei
tiennyt itsekkään mitä, mutta kuitenkin jotain muuta kuin mitä tyttö
sanoi.

He olivat nousseet -- niinkuin kumpaisellakaan ei olisi enää mitään
sanottavaa.

Silloin tyttö tarttui hänen molempiin käsiinsä.

»Sen täytyy olla niin», sanoi hän värähtävällä äänellä. »Mutta jos minä
vielä joskus olisin vapaa tekemään oman tahtoni jälkeen, niin sinä
tiedät minun ajatukseni... Ei, nyt minun täytyy lähteä!» lisäsi hän
hätääntyneenä, puristi hänen käsiään ja vetäytyi taaksepäin.

Mutta hän kääntyi vielä ja puhui kuin huumeissaan: »Ja jos kerran
tulisi se päivä, etten minä jaksaisi yksin, vaan tarvitsisin apua, niin
sinä tiedät ettei minulla ole ollut ketään muuta ystävää, eikä tule --
ja jos _sinä_ tarvitsisit...» tyttö purskahti itkuun puristaen hänet
kiihkeästi itseään vasten.

Silmänräpäys -- täysikuun pilkahdus pilven alta ja sen kalpean valon
äkkitulvahdus kedolle, tuulen hohahdus pihlajan kuivuneissa lehdissä ja
kyyneleisten silmien värähdys -- tyttö oli riistäytynyt irti ja juoksi
pois.

Hän seisoi pitkän aikaa huumautuneena, voimatta paikaltaan liikahtaa.
Tuossa kaikessa oli jotain salaperäisen juhlallista -- niinkuin kaikki
olisi nyt heidän välillään katkennut, leikattu kuun kalpeilla säteillä,
mutta kuitenkin jäänyt joku säije, jota ei voinut sanoin selittää.

       *       *       *       *       *

Häät -- hän oli vähällä tulla hulluksi. Talojen väliä oli tuskin puolta
virstaa. Hän kuuli pitojen hälinän, pelin pauhun ja ihmisäänten
helinän. Hän hiipi vanhan pihlajan luo ja odotti tuntikausia. Ketä? Hän
olisi tahtonut nähdä valkean hunnun häämötyksen pimeässä ja kuulla
kuiskauksia...

Oliko hän hullu? Hän hiipi häpeissään tiehensä.

       *       *       *       *       *

Kuinka kummallinen kappale onkaan ihmissielu! Niinkuin kaikki painava
ja ahdistava olisi äkkiä poispyyhkäisty, nyt kun kaikki oli
peruuttamatonta. Hän oli vapaa -- niinkuin ei koskaan olisi mitään
ollutkaan.

Hän muisti kuin eilisen päivän tuon ajan, jolloin hänet tempasi
selittämätön elämis- ja raatamisinto. Hänkö renkinä -- hävetkööt! Oma
pieni maatilkku -- se oli helposti hankittu. Oma mökki -- se kohosi
kuin loihtien.

Mitä varten? Hän ei tiennyt sitä itsekkään, mutta hän ei voinut olla
pitämättä silmällä erästä miestä. Hän tarkasteli vastaantullessaan
hänen hyvännahkaista naamaansa, hänen honteloa vartaloaan ja velttoa
ryhtiään -- ja tunsi samana hetkenä oman vartalonsa ikäänkuin
suoristuvan ja pitenevän ja selittämättömän voiman jänteitään
pingottavan. Hän tarkasteli hänen puuhiaan ja toimiaan, ja kun hän ei
huomannut mitään puuhia lainkaan, niin hän ei voinut olla
voitonriemuisesti hymyilemättä ja ponnistamatta vieläkin ankarammin --
niinkuin hän olisi ollut salaisesti kilpasilla tuon miehen kanssa.

Vuosien kuluttua hän ei enää voinut itseltään kieltää, että heidän
välillään oli selvä suhde olemassa. Jos tuo mies olisi kiivennyt
kirkonharjalle, niin hän itse olisi kavunnut kellotapulin huippuun.
Sinulla on talo, minulla on mökki -- näyttäköön nyt kumpikin
isännänkuntoaan.

Kylällä alkoi kulkea outoja kuiskeita -- outoja, mutta kuitenkin kuin
tuttuja ja odotettuja hänelle. Ja kun hän sitte kerran omin silmin
näki, että huhu oli tosi, niin hän tunsi äkkinäisen mielenliikutuksen
kuohuntaa rinnassaan, ja kun Heikkilän nuori isäntä oli ajaa
karkuuttanut kiljuen hänen ohitsensa, niin hän kääntyi ympäri ja alkoi
keskellä tietä heiluttaa vimmatusti hattuaan. Samassa hän häpesi ja
painoi hatun päähänsä, mutta tunsi niinkuin heidän kohtalonsa nyt
olisivat liitetyt toisiinsa katkeamattomilla siteillä.

       *       *       *       *       *

Se tapahtui seuraavana kesänä -- eräänä kauniina heinäpäivänä, väen
palatessa niityltä.

Mies oli juovuksissa ja raivosi kuin hurja, lyöden vaimoaan kerta
kerran perään.

Sitä nähdessään hän vasta tunsi mikä hänen oikea suhteensa tuohon
mieheen oli -- syvä, sammumaton viha! Ja hän tunsi selvää riemun
huumausta saadessaan kerrankin syöksyä häneen käsiksi, lyödä ja
nujertaa häntä mielin määrin.

Mutta nainen iski väliin.

»En tarvitse vielä vieraan apua» -- ja erikoisesti häneen katseensa
kiinnittäen: »en _kenenkään_ apua!»

Hän huojui takaperin niinkuin pyörryttävän iskun saanut. Ja sinä
hetkenä hän tunsi, ettei hänellä itse asiassa ollutkaan mitään
tekemistä tuon miehen kanssa, vaan ainoastaan naisen.

Mutta nainen työnsi hänet kylmästi takaisin niinkuin vieraan
tunkeilijan. Oliko hän »vieras», vai joku muu -- joka tapauksessa
miehen ruoskaniskut olivat mieluisemmat kuin hänen apunsa. Vai oliko
nainen sanonut niin ainoastaan syrjäisten tähden?

Hän odotti -- levotonna, kiihkeän epätietoisuuden rintaa raastaessa.

Silloin kerrottiin kuinka nainen lannisti tuon juopon ruoskalla, kuinka
hän sulki hänet kamariin ja esti kaikki renttuilemiset -- jopa
kuiskailtiin että hän itse hankki hänelle salaa väkeviä, koskei mies
voinut aivan ilmankaan aikaan tulla.

Hänet valtasi kamala tunne -- siis lopultakin »vieras», niinkuin ei
mitään olisi koskaan ollutkaan! Jos tuo nainen olisi ollut »oikea»,
niin hän olisi antanut tuon rentun juoda itsensä kuoliaaksi, sen
parempi mitä pikemmin -- itse hän olisi saattanut vaikkapa sekottaa
myrkkyä hänen viinoihinsa. Mutta nainen esti ja vaali kuin pientä lasta
-- tottakai tuo mies oli hänelle rakas!

Mitä varten hän oli nämä vuodet raatanut ja reutonut? Ja kuka oli
viitannut johonkin mahdollisuuteen tulevaisuudessa, mutta nyt iski
vastaan tapausten luonnollistakin kulkua, jotka näyttivät ikäänkuin
rientävän tapahtunutta vääryyttä korjaamaan? Hänessä leimahti kiihkeä
katkeruuden ja koston liekki -- hän tahtoo näyttää koko maailmalle,
että jotain on tapahtunut, ja tuolle ainoalle, joka voi sen ymmärtää,
ettei hän ollut unohtanut vanhaa pihlajaa pellonmäellä eikä erästä
silmänräpäystä kuun kalpeassa valossa.

       *       *       *       *       *

Ne olivat elettyjä kysymyksiä -- hänelle, tuolle naiselle!

Mitä tuo nainen silloin ajatteli, kun kuuli hänen jättäneen mökkinsä ja
kukoistavan viljelyksensä ja kadonneen jäljettömiin? Hän tiesi että
siitä puhuttiin ja syytä arvailtiin. Kukaan ei tiennyt -- tuo nainen
yksin ymmärsi. Mitä hän silloin ajatteli -- tunsiko hän pistosta
rinnassaan? Kuuliko hän mitä sen jälkeen tapahtui? Kerrottiinko hänelle
»Markkina-Matista», kuuluisasta hevosmiehestä, joka kulki kaupungista
kaupunkiin, möi, osti ja vaihtoi? Kuuliko hän että hänellä oli
hirtehisen onni, että hän ansaitsi satoja, juuri sen vuoksi että hän
pani kaikki yhdelle kortille ja että oli aivan samantekevää voittiko
hän vai tappasi? Mitä hän silloin ajatteli?

Kerta vuodessa hän kulki itse kuin elävä kysymys hänen ohitseen. Ajoi
markkina-aattona heläjävin kelloin kylän läpi -- kolme virmaa hevosta
kärryjen edessä, kaksi takana juosten, itse kuin ruhtinas keskellä,
herroiksi puettuna, ylpeänä ja itsetietoisena. Ja hän pysäytti
tahallaan aivan Heikkilän kohdalle maantielle, komensi sen vieressä
olevasta mökistä kahvit kärryille ja maksoi setelillä, josta ei
takaisin huolinut. Hän ei vilkaissut kertaakaan Heikkilään päin, mutta
tunsi kyljessään tuon naisen katseet ikkunasta maantielle. -- Mitä hän
silloin ajatteli? Tuliko hänelle kiire kamariin, vai aikoiko hän
räiskiä piioille että töllistelevät kaikkia maantienkulkijoita?

Markkinaväen kera hän jo taas lähetti terveisiä ja kysymyksiä --
varmaan ne perille joutuivat, sillä ne kulkivat kaskuina suusta suuhun.
Kuinka hän ajatutti karusellissa kaikkia, jotka lähelle sattuivat.
Kuinka hän kutsui kokonaisen torinkolkallisen väkeä ravintolaan,
varsinkin kaikki kotipuolen ihmiset, juotti ja syötti mitä millekin
maistui. Ja varmaan tuo nainen kuuli senkin, kuinka hän itse ajaa
hurautti seurahuoneen pääovesta sisään hevosineen ja kärryineen, jotta
pyöräraudat iskivät tulta kivisissä porrasaskelmissa -- ajoi suoraan
juhlasaliin ja maksoi siitä lystistä satoja markkoja? Mitä hän siitä
arveli?

Ja kuuliko tuo nainen _että hän ei juonut pisaraakaan_? Aivan varmaan
hän sen kuuli! Mitä hän siitä ajatteli? Hurja markkinamies, eikä
kuitenkaan juo, vaikka kaikenmoiset kuivanmaan kapakalatkin juovat --
oliko hänellä siinä suhteessa mitään ajattelemista...?

Ja kuuliko hän korttien läiskettä? Hevosista, kelloista, takeista ja
lakeista, kuinka vaan kutakin halutti -- vaikka kerjäläisen kanssa
maantienojassa. Ymmärsikö hän etteivät ihmiset sillälailla läiski
huvikseen, ja ymmärsikö hän _mistä_ hän oikein pelasi?

Mitäpä jos hän rupeisi säästäväiseksi, keräisi rahaa ja ostaisi talon
-- Heikkilän naapuritalon, sen jossa hän ennen _renkinä_ palveli? Mitä
hän silloin sanoisi?

       *       *       *       *       *

Ihminen on narri! Mitä ihmettä hänellä oli tekemistä Heikkilän emännän
kanssa? Mikä ihmelintu hän oli olevinaan? Nainen, jolla aikoinaan oli
letti niinkuin kaikilla tytöillä, ja hame niinkuin kaikilla muillakin,
ja istui eräänä keväänä puun alla ja haaveili rakkaudesta, niinkuin
kaikki muutkin. Joutui sitten naimisiin juopon miehen kanssa, jota
ruokki nyt ryypyillä ja ruoskalla.

Ja tuollaisen letin ja hameen vuoksi hän oli rehkinyt ja räiskinyt --
kaikilla on nuoruudenhullutuksensa!

Hän kuulee taasen hevosten hirnuntaa ja rattaitten ratinaa, sateen
rapinaa ja tuulen ulvontaa pimeässä syysyössä -- ne vievät häntä
eteenpäin, yhä eteenpäin, markkinoilta markkinoille, kaupungista
kaupunkiin, vuodesta vuoteen...

       *       *       *       *       *

Eikö häntä hävettänyt -- kun hän vihdoin palasi kotikyläänsä, ennen
aikojaan vanhentuneena ja kuihtuneena, ankara kolotus käsissä ja
jaloissa?

Miksi? Siksikö, ettei hän tullut hevosella ja heläjävillä kelloilla --
oliko hän hevosella lähtenyt? Siksikö, että hän oli heikko ja
kivuloinen -- moni muu olisi hänen matkojensa jälkeen maannut mullat
silmillään!

Eikö Heikkilän emäntääkään hävettänyt? Heikkilän emäntä -- kuka se oli?
Oh, nyt hän jo muisti -- olihan hän kerran tuntenut sellaisenkin tytön!
Vaan mitäpäs häpeämistä siinä oli, ei hän ollut tullut siitä
tuttavuudesta eläkettä pyytämään.

Hän oli kuollut maailmalle ja maailma hänelle -- kun hän saisi
Väliportin nurmettuneet peltosarat jälleen kasvukuntoon, niin hän olisi
eloonsa tyytyväinen.

Kuka voi tutkia ihmissydämen pohjattomat syvyydet?

Hän ei ollut vuosikausiin edes muistanut Heikkilää, mutta nyt, kotiin
palattua, alkoivat Heikkilän tytär ja vanha pihlaja jälleen häämöttää
hänen elämänsä taustalla niinkuin korkeat puut iltaruskoa vasten.

Oliko se vanha rakkaus, joka alkoi taasen hänen rintaansa raastaa? Ei,
hänestä oli yhdentekevää kenellä tuo nainen oli. Mutta tuo nainen
piinasi häntä pelkällä olemassaolollaan. Jos hän olisi luisunut
taloineen samaa alamäkeä kuin hän itse, saanut kärsiä köyhyyttä ja
puutetta, niin kaikki olisi ollut tasassa. Mutta nainen liikkui
kukoistavana yhä vaurastuvan talonsa tanhuvilla -- niinkuin hän olisi
koko hänen poissaolonsa ajan ollut salaisesti kilpasilla hänen kanssaan
ja nyt ilkkunut hänen lopulliselle kukistumiselleen. Toisinaan hänestä
tuntui niinkuin heidän välillään kuitenkin olisi ollut jotain -- koko
ajan, kaikesta huolimatta. Niinkuin Heikkilässä lopultakin olisi ollut
kaikki, mitä hänellä oli elämässä ollut. Hän oli kerran ollut sinne
puolimatkassa ja oli ollut onnellinen -- sen jälkeen oli kaikki
luisunut alamäkeä.

Mutta kenen oli syy? Tuo nainen ajoi kaikessa tahtonsa perille --
miksei hän silloin ajanut? Ja oliko hän itse onnellinen? Ei, ja
vähintään kaksi miestä hän oli tehnyt onnettomaksi. Nyt hän ymmärsi
tuon toisenkin kohtalon -- tuo nainen piinasi heitä molempia, toista
näkyvällä, toista näkymättömällä ruoskalla. Hän ei rakastanut ketään ja
hän oli kietonut sekä itsensä että koko talon sellaiseen
salaperäisyyteen, että siitä saattoi ajatella vaikka mitä.

Aikaa myöten nuo ajatukset sakeutuivat ja myrtyivät. Hän ei tahtonut
enää kauemmin kestää tuon naisen salaisia ruoskaniskuja. Hänen tarvitsi
vain mennä hänen luokseen ja sanoa tuo koko-totuus -- silloin hän oli
ainaiseksi vapaa.

       *       *       *       *       *

Sanat olivat valmiina, käret terotetut ja kantoihin myrkkyä valettuna.
Nyt sen täytyi tapahtua!

Mutta hän ei päässyt puolitiehenkään, kun jo kääntyi takaisin --
häpeissään ja neuvotonna.

Mitä hän oikein aikoi? Mitä ihmettä hänellä olisi tuolle naiselle
sanomista!

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin -- nyt hän oli sen keksinyt!

Hän oli humalassa ja asteli terhakkana Heikkilää kohti. Ei enää
hävettänyt eikä uupunut sanoja, päinvastoin hänellä oli yksi syy
lisäksi -- kenenkä tähden hän oikeastaan oli kieltäytynyt siitä, mikä
nyt kulki lämpöisenä tulena hänen suonissaan? Nyt hän ymmärsi miksi
Heikkilän isäntä tahtoi juoda, miksi kaikki ihmiset joivat -- ja niin
tekee hänkin tästäpuoleen, juo niin että nyrkit savessa!

Mutta jo maantiellä lähellä Heikkilää tuli emäntä häntä vastaan.

Se oli yllätys. Mutta »hyvä», ajatteli hän, »kahdenkeskistä minulla
sinulle olikin!»

He lähenivät -- hän tunsi selvästi horjuvansa. Koetti karskistaa
itsensä, mutta kurkkua kuristi niin, että hän ei varmaan saisi
sanaakaan suustaan. Ja kun hän nyt vuosikausien päästä näki tuon naisen
niin kauniina ja arvokkaana, niin hän veti äkkiä hatun syvempään
silmilleen ja aikoi painautua kuin mitään huomaamatta ohitse.

Mutta nainen pysähtyi -- hänen omat jalkansa naulautuivat kuin
näkymättömän voiman pidättäminä maantiehen.

Nainen katsoi aivankuin ei olisi silmiään uskonut.

»Matti»! kuului liikutuksesta värähtävä ääni. Ja tuossa yhdessä
ainoassa sanassa värjyi kaikki, mikä hänellä oli ollut rakasta ja
kaunista: kevät, auringonpaiste ja pihlaja, kesäyön hämy ja kuun
kummallinen valo. Hän olisi tahtonut heittäytyä maantielle hänen
eteensä ja rukoilla vielä kerran kuullakseen tuon ainoan sanan.

»Pitääkö sinustakin tulla renttu -- niinkuin kaikista muistakin...?»

Nainen meni jo menojaan, hän itse seisoi häpeissään tiellä.

Mitä merkillistä tuossa naisessa oli? Ja mitä hän oikein ajatteli?
Miksi hän sanoi tuon yhden sanan niin, että siinä värähti koko
entisyys, mutta lopun niinkuin hän ei olisi koskaan häntä tuntenutkaan?
Hän ymmärsi, että nyt se oli sanottu tuo viimeinen sana, mutta että
sanoja ei ollutkaan hän, vaan nainen.

Ja miksi hän tunsi niin ääretöntä nöyryytystä että tuo nainen oli
nähnyt hänet humalassa ja vielä viiltävämpää pistosta että häntä oli
verrattu »muihin» -- niinkuin hän todella olisi ollut muita parempi,
hän joka oli katunut ettei hän ollut heidänlaisensa? Hän olisi tahtonut
juoda, kiusallakin, mutta se oli aivan mahdotonta tuon kohtauksen
jälkeen. Hän ei voinut sitä selittää, mutta tunsi vihaavansa tuota
naista -- juuri tuon selittämättömän pakon vuoksi, jota hän kaikkia
muita kohtaan harjotti.

       *       *       *       *       *

Hän seisoi juuri perunapeltonsa saralla, kun maantieltä kuului kiivasta
kärryjen rätinää. Kuka se? Hän tunsi samaa kiihkeätä odotuksen
levottomuutta kuin kerran ennenkin.

Jo vilahti ruoska ja kuului hihkaisu. Se oli siis _hän_ -- ja poika
mukana. _Poikakin_ mukana!

Hänet valtasi niin äkillinen kostonriemu, että polvet rupesivat
vapisemaan. Heikkilän isännässä oli siis lopultakin miestä -- hän kosti
heidän molempain puolesta!

Hän tiesi että se loppuisi lyhyeen, että ruoska taasen tanssisi isännän
selässä. Mutta se oli joka tapauksessa uhmaava vastalause tuota
salaperäistä pakkovaltaa vastaan.

       *       *       *       *       *

Emännän kuolema! Se oli yllätys hänelle niinkuin muillekin, sillä se
tuli niin odottamatta ja leikkasi valmistumatonta viljaa. Olisiko hän
tahtonut sitä estää? Ei. Hänen ajatuksensa tuosta tapahtumasta olivat
kummallisen sekavat, mutta hän ei voinut olla ensi hetkenä tuntematta
liikutuksen väristystä ajatellessaan että heidän välillään oli ollut
jotakin -- kosketuksia ja suhteita, rakkautta ja vihaa, ja että tuo
kaikki oli nyt vain muisto.

Mutta mitä se sekään oli lopullisesti ollut? Mitä hän itse asiassa
tiesi tuosta naisesta, silloista kevättä ja kesää lukuunottamatta -- ei
mitään! Mitä tuo nainen sisimmässään ajatteli ja tunsi, eli ja kärsi,
toivoi ja pettyi -- se kaikki oli hänelle lopullisesti kuin sulettu
kirja. Ja tiesikö tuo nainen hänestä sen enempää -- siitä kaikesta,
joka oli kulkenut kuin punaisena lankana hänen elämänsä läpi -- oliko
edes kertaakaan häntä todenteolla ajatellut? Oliko heidän välillään
itse asiassa ollut muuta kuin pieni viaton nuoruudenmuisto, jonka
toinen oli heti unohtanut, toinen kauemmin säilyttänyt, jopa senvuoksi
tuskiakin kärsinyt? Kuinka kummallista onkaan elämä! Eivätkö ihmiset
kule kuin sumussa, riehuen, taistellen ja toisistaan riippuen, mutta
kuitenkaan tietämättä toistensa sisimmästä ihmisestä mitään, edes
nekään, jotka luulevat olevansa kaikkein läheisimpiä?

Kun hautajaiskellojen ääni kumahti hänen mökkiinsä, niin hänestä tuntui
niinkuin se olisi kertonut jostakin hyvin kaukaisesta -- lapsena
kuulemastaan sadusta, joka oli aikoinaan tehnyt häneen syvän
vaikutuksen, mutta nyt vaipunut ainiaaksi unhotuksen sumuun.

       *       *       *       *       *

Hänen editseen kiitää taasen kuvia -- Heikkilän isäntä
juomaveikkoineen.

Ne elvyttivät tuon toisenkin asian, joka jo oli sammunut.

Tuo nainen oli lopultakin ollut tuhon naula hänen elämänsä veneessä!
Miksi hän taipui vanhempiensa pakotukseen -- ja oliko tuo pakko edes
ollut niin painava? Miksi hän muuttui sen jälkeen kovaksi, ylpeäksi ja
käsittämättömäksi? Eikö hän ollut sinä hetkenä kuunvalossa puhunut,
melkein vannonut jotain? Eikö jotain siitäkin, että »jos sinä joskus
tarvitsisit...?» Oliko hän tarvinnut -- sen kait Heikkilän emäntä
paraiten tiesi. Ja apu? Nenäkäs kysymys maantiellä rentunnimineen!

Hänestä tuntui nyt kuin sallimuksen lahjomattomalta tuomiolta, että tuo
nainen temmattiin niin äkkiä epäjumaliensa: rikkautensa ja
menestyksensä keskeltä. Ja Heikkilän isäntä oli kuin koston ase ikuisen
oikeuden kädessä, joka tahtoi tuokiossa hävittää mitä kovuus ja
sydämettömyys oli vuosikausien kuluessa koonnut.

Tuo ajatus oli muutenkin, eräästä erikoisesta syystä, kuin
käärmeenmyrkkyä hänen veltostuneelle verelleen. Nykyinen talvi oli
hänelle joka suhteessa muita ankarampi. Hän kasvatti tavallisesti
pellossaan perunoita, joita sitten möi pitkin talvea, ja teki sen
lisäksi juurikopsia. Mutta nyt olivat perunat jo keskitalveen mennessä
myydyt, valmiita kopsa-aineksia oli kyllin, mutta hänellä ei ollut
mitään halua tarttua niihin käsiksi -- köyhyys tunkeutui ovista ja
ikkunoista sisään.

Silloin Heikkilän isännän hurjistelu ikäänkuin kirkasti hänessä sen
ajatuksen, että hän kärsi vääryyttä ja että elämä oikeastaan oli
järjetöntä hyörimistä ja häärimistä, kokoomista ja hävittämistä. Miksi
rikkaat elivät yltäkylläisyydessä, miksi hänen piti nälkään nääntyä?
Eikö hänellä ollut yhtä suuri elämisen oikeus kuin heillä? Heikkilän
isäntäkö se yksin oli tasajakoon oikeutettu? Jo monesti olivat hänen
ajatuksensa tehneet retken Heikkilän ja Paavolan väliselle
pellonmäkikunnaalle. Siellä oli pieni palsta kylän yhteismaata jossa
kullakin talolla oli humalistosarkansa ja kunnaan rinteessä
perunakuoppansa. Miksei hän mennyt sinne ja ottanut säkkiä tai paria
perunoita kustakin kuopasta -- sellaista erää ei kukaan edes huomaisi.
Veisi ne ensin kotiinsa ja sieltä vähitellen kaupunkiin, niinkuin muina
kevättalvina omiaan, ilman että kellään olisi kaukaisinta
aavistustakaan...

       *       *       *       *       *

Tänä iltana hän oli vihdoinkin päättänyt mennä, sillä oli oivallinen
hankiainen ja kuu tietä valaisemassa. Oli jo varannut säkitkin
valmiiksi ja kelkka odotti oven edessä.

Mutta tulen sammutettuaan hänestä tuntui niin kummalliselta, niinkuin
vielä kerran pitäisi miettiä lähteäkkö vai ei, sillä hän ei ollut
milloinkaan kajonnut toisen omaisuuteen eikä edes hevoskaupoissa
koskaan alentunut suoranaiseen puijaukseen. Ja niin hän istahti
penkille ikkunapieleen ja alkoi ikäänkuin tehdä tiliä menneen elämänsä
kanssa.

Hän oli nyt päässyt tilinsä loppunumeroihin -- kiihottunein mielin,
voimattomuuden ja katkeruuden tunne rinnassaan. Asia oli selvä, mutta
hän istui yhä edelleen kuin selittämättömän saamattomuuden lamaamana.

Silloin kuuluu kaukaa maantieltä kovaäänistä aisojen solinaa ja
hihkuvia ääniä -- hän tietää näkemättä kuka se on.

Solina jo kajahtelee hänen mökkinsä nurkissa, keskellä tietä laukkaa
hevonen ja tienohessa sen suuri, aavemainen varjo. »Kiirut -- Kiirut --
hei perkele, Kiirut!» matkue kiitää kuin tuulispää hänen ikkunansa
editse.

Hänen sydämensä alkaa jyskyttää, tuo kaikki tuntuu niin omituiselta.
Hän tietää että »Kiirut» on Heikkilän isännän oriin nimi, mutta nyt hän
ei sitä muista -- niinkuin tuo mies ajaisi varta vasten hänen mökkinsä
ohi ja huutaisi: »mitä vielä mietit, etkö näe kuinka minä teen, --
kiirut, kiirut, kiirut!»

Hän ponnahtaa seisoalleen ja rientää mökistä ulos.

       *       *       *       *       *

Ensin jonkun matkaa maantietä, sitten aidan yli peltoon -- hän alkaa
nousta pitkää, loivaa rinnettä kuoppakunnasta kohti.

Kuu paistaa heleään ja kuvajainen kulkee melkein hänen edellään.
Olivatko ne hänen polvensa, nuo jotka näyttivät niin koukkuisilta ja
kuihtuneilta? Ja oliko se hänen vartalonsa, tuo kumarainen ja
käpertynyt? Hoh-hoi-jaa!

Hän ei jaksa nousta koko rinnettä yhteen palaan, vaan pysähtyy
huohottaen puhaltamaan. Niinkö heikko hän jo oli? Ja hänkö vielä mietti
ja tuumi olisiko oikein ottaa muutamia perunasäkkejä henkensä
pitimiksi! Veri syöksähtää hänen päähänsä -- tulkoot nyt vaikka koko
kylän isännät häntä vastaan ja kysykööt minne matka, niin hän vastaa
suoraan: teidän perunakuopillenne -- vastaa ja täyttää säkkinsä, vaikka
toiset seisoisivat vieressä!

Hän saapuu rinteen laelle ja suuntautuu kuoppia kohti, jotka
häämöttävät kuin suunnattoman suuret valkeat muurahaiskeot kummun
rinteellä.

»Tuolta taemmaisesta minä alotan», ajattelee hän, »ja siirryn
sitten...»

Silloin joku lyödä hipaisee häntä äkkiä päähän, niin että lakki
vierähtää hangelle. Hän säpsähtää ja kohottaa katseensa -- hänen
edessään seisoo vanha pihlaja, suurena ja mahtavana, muuan alaspainunut
oksa vielä hiljalleen hänen päänsä kohdalla keinuen.

Hän seisoo hetkisen kuin lamautuneena, ja hänen mielensä läpi kiitää
elosalamoina kevät, auringonpaiste ja vienot kuiskaukset. Mutta sitten
hänen rinnassaan riehahtaa sellainen katkeruus, että hän kiroo
pihlajan, erään naisen ja oman itsensä.

       *       *       *       *       *

Hanki taasen narisee ja kuvajainen kulkee hänen edellään.

Mitä nyt? Niinkuin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyisi toinen.
Hän luulee sitä ensin säkin varjoksi, mutta huomaa pian että se liikkuu
erikseen ja pitenee ja että sillä on ihmisen piirteet -- ikäänkuin joku
kulkisi kiireesti hänen jälessään, askeleita vain ei kuulu. Hän kääntyy
hätäisesti ympäri.

Aivan hänen kelkkansa takana seisoo nainen, tyttö, jonka hän tuntisi
tuhansien joukosta. Hän on aivan samanlainen kuin sinä silloisena
syysiltana ja yhtä vakavan kalpea kuin sinä silmänräpäyksenä
kuunvalossa -- seisoo liikkumattomana, kädet sivuilla riippuen ja
katsoo häntä kiinteästi silmiin.

»Heikkilää hävitetään -- nyt minä tarvitsen apua!»

Äänessä värähtää tuska ja hätä. Silmänräpäys -- nainen on kääntynyt
selin ja astelee poispäin. Mutta hänen hartioillaan ei riipukkaan
palmikko, vaan hiukset ovat sykeröllä ja sykerön alta välähtää kuun
valossa tumma, kiiltävä nuppi -- niinkuin suuren hiusneulan nuppi.
Vielä silmänräpäys -- nainen on kadonnut.

Hän seisoo tuokion kuin paikkaansa naulattuna, rinnan kiivaasti
jyskyttäessä. Mitä se oikein oli, onko hän valveilla vai unissaan?

Hän tarkastelee ympärilleen, kaikki on ennallaan. Kuopat häämöttävät
kummullaan ja kuu helottaa hangella, ei edes varjon häivettä missään --
ainoastaan vanha pihlaja seisoo hänen takanaan suurena ja mahtavana ja
ikäänkuin oksiaan ojennellen.

Silloin hän ymmärtää että se oli tuo hänen vanha kiusanhenkensä, joka
oli taasen asettunut hänen tielleen. »Senkin rietta!» Hänen tekisi
mieli repiä se juurineen ylös. »Mitä p----lettä Heikkilän asiat minua
liikuttavat -- hävitettäköön, se on oikein, minulla on asiaa kuopille!»
Ja hän lähtee uhman terästämänä päämääräänsä kohti...

»Mutta missä ne nyt ovatkaan -- kuopat?»

Hän pysähtyy ja katselee ympärilleen -- ja huomaa seisovansa aivan
rinteen reunalla, samalla kohdalla mistä oli äsken ylös kohonnut.

Jalat alkavat vavista ja rinta taasen jyskyttää -- ei, nyt ei ole
kaikki niinkuin olla pitää! Hän istahtaa voimattomana kelkkaansa ja
laskee rinnettä alas maantielle.

Seuraavan yön hän makasi kotonaan -- kiihottuneena ja odottavana.

Oliko sen takana jotakin, vai oliko se pelkkää mielen harhausta? Jos
siinä jotain oli, niin tänä yönä hän kyllä saa siitä selvän, sillä
kuolleet eivät jätä asioitaan keskeneräisiksi -- se on tunnettua.

Toisinaan tuntui miltei luonnolliselta, että hän oli ollut sellaista
näkevinään. Hänen oman mielensä jännitys, isännän hurja ajo kuunvalossa
kummallisine huutoineen ja tuo vanha puu kaikkineen mitä siihen
liittyi.

Mutta oli outoa ja asiaan kuulumatontakin -- sykerö ja hiusneula. Hän
ei ollut koskaan nähnyt hänen hiuksiaan muulla tavoin kuin palmikolla,
ja muisti aivan varmaan, että ne sinäkin syksyisenä kuuvaloyönä olivat
letillä.

Yö kului. Mitään ei näkynyt eikä kuulunut, ei valveilla eikä unissa.
Hän raivostui, ajatellessaan millainen raukka hän oli ollut ja että
pihlaja ja Heikkilän tytär yhä seisoivat hänen tiellään -- toinen vielä
vainajanakin. Kaksi oivallista yötä oli mennyt hukkaan, jolloin hän
olisi ennättänyt käväistä ainakin kolmessa neljässä kuopassa.
Luullaanko häntä semmoisilla tempuilla pelotettavan? Ei, jumaliste,
pelotetakkaan!

       *       *       *       *       *

Kolmantena yönä hän on taasen matkalla kuoppamäelle.

Mutta tällä kertaa hän kulkee hiukan toista suuntaa ja väistää
pihlajan. Hän kulkee hitaasti, katsahtaen tuon tuostakin taakseen --
mitään ei näy eikä kuulu. Nyt hän ymmärtää mikä osuus vanhalla
pihlajalla oli ollut ensimäisen yön harhanäyssä.

Hän saapuu jo kuoppakunnaalle ja alkaa irrottaa rivakasti reunimaisen
kuopan katelautoja. Kukaan ei häiritse, ei elävät eikä kuolleet. Jo
tulevat oljet näkyviin ja hän kuuristautuu niitä irrottamaan --
vilkaistuaan vielä kerran joka taholle ympärilleen.

Silloin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyy taas toinen. Hän
tuntee sen heti ja kääntyy kavahtaen ympäri.

Muutaman askeleen päässä seisoi nainen -- samanlaisena kuin ensi
kerrallakin, kasvot vain vieläkin kalpeampina ja katse entistä
läpitunkevampana.

»Heikkilä hävitetään -- minä _tarvitsen_ apua!»

Se värähtää kuin maan alta, rukoilevasti, mutta samalla uhkaavasti.
Yksi läpitunkeva silmäys vielä, ja nainen astuu jo poispäin. Taas tukka
sykeröllä ja sama suurinuppinen neula sykerössä. Mutta kun hän astuu,
niin neula kohoutuu tuuman verran hiusten sisästä ja painuu taasen. Kun
se tapahtuu toisen kerran, niin hänen mielensä läpi kiitää kuin
häikäisevä välähdys -- niinkuin ei se olisikaan neula, vaan joku
suurempi ja vankempi. Hän jännittää tyrmistyneenä katsettaan, esine
painuu kokonaan hiusten sisään -- näky on kadonnut.

Mies lysähtää hervotonna kuopansuun reunalle ja vapisee kauttaaltaan.
Kestää kauan ennenkuin voimat palautuvat sen verran, että hän jaksaa
asettaa laudat paikoilleen ja lähteä kotiinpäin hilautumaan.

       *       *       *       *       *

Varhain seuraavana aamuna ilmestyi kirkkoherran keittiöön kummallisen
näköinen, mielenliikutuksen valtaama mies. Hän sanoi itsellään olevan
kiireellistä asiaa ja pyysi päästä heti kirkkoherran puheille. Piikojen
olisi tehnyt mieli kysyä asian laatua, mutta mies näytti niin
omituiselta, että he vain kävivät ilmottamassa kyökissä olevan
sellaisen ja sellaisen puheillepyrkijän.

Kirkkoherra ei ollut vielä pukeutunutkaan, mutta käski kuitenkin
päästää miehen kansliaan.

Siellä mies alkoi kertoa -- hätäisesti, kasvot nytkähdellen ja ääni
vavisten -- kuinka hän oli kahtena yönä nähnyt haamun, Heikkilän
emäntävainajan haamun. Hän oli kulkenut kuunvalossa ulkona, siellä se
oli hänet tavottanut ja sanonut niin ja niin. Ja se tapahtui kahtena
yönä...

Kirkkoherra katseli pitkään miehen omituista kasvonilmettä ja
repaleista pukua. Hän tunsi hänet -- oli kuullut yhtä ja toista hänen
matkoistaan ja retkistään. Kertomuskin tuntui kovin hataralta. --
Mitenkä hän sellaiseen aikaan ulkona liikkui, ja missä se oikein
tapahtui?

Silloin mies alkoi hätäillä ja sotkea kertomustaan yhä enemmän. Hän
vain liikkui -- asioilla, ja silloin hän sen näki, ja tapaus on tosi.

Selvä epäilys kuvastui kirkkoherran silmässä:

»Hm ... meitä ihmisiä on niin monta lajia -- on, tuotanoin, sellaisia,
joilla on erinäinen taipumus nähdä kummallisia unia ja sen semmoista.
Täälläkin on käyty kertomassa yhtä ja toista, eikä niistä ole
kuitenkaan mitään ollut.»

Ei, ei hän ollut koskaan ennen nähnyt eikä kuullut mitään.

»Hm, jaa jaa. -- Mutta ryypiskelettekö te...?»

Ei sitäkään. Hän ei ole kuin yhden ainoan kerran koko elämässään ollut
humalassa, ja siitäkin on jo pitkä aika.

»Ettäkö...? Jaa, jaa, paljon mahdollista... Mutta oliko, tuotanoin,
emäntävainaja teille tuttava, ja oletteko mahdollisesti näinä
viimeisinä aikoina noin niinkuin erikseen ajatellut Heikkilän asioita?»

Kyllä, aivan lapsuudentuttu, ja kyllä hän on Heikkilän asioita paljokin
ajatellut.

»Kas niin, siinä se nyt oli!» Kirkkoherra kopisti nuuskarasiansa
laitaa, otti hyppysellisen ja alkoi kertoa erästä tapausta. Se oli
sattunut hänelle itselleen ja koski erästä hänen koulutoveriaan joka
oli vähää ennen kuollut -- sekin oli hyvin kummallinen juttu.

»Mutta tämä ei ole senlaatuinen», penäsi mies. »Se sykerö ja hiusneula
-- hän ei käyttänyt tyttönä sellaisia.»

»Mutta ettehän te, hyvä ystävä, ole itsekkään selvillä oliko se neula
vai mikä -- se kohta teidän kertomuksessanne juuri on kaikkein
epäselvin.»

»Ei, ei se epäselvä ole, kyllä minä sen tiedän ... mutta minä en
uskalla sitä itsekkään uskoa.» Miehen huulet kävivät aivan kalpeiksi
ja ääni värisi kuin vilun puistatuksissa. »Se oli -- niin, kyllä se
oli ... rautanaula.»

»Rautanaula...?»

»N-iin!»

»Mutta mitä te sillä oikein...? Ajatteletteko te että, tuotanoin...?»
Kirkkoherra keskeytti epäillen lauseensa.

»Siitä juuri minä tahdoin kysyä kirkkoherran ajatusta -- että jos ...
jos siinä on ollut jotain kamalaa?»

Kirkkoherra oli hetken vaiti ja hänen silmissään näkyi mielenliikutus.

»Hm, jaa jaa -- totisesti ovat Heikkilän asiat olleet jotensakin
kummalliset», sanoi hän vihdoin. »Niistä on tiedetty hyvin vähän ja
emännän kuolema sattui niin äkkinäisesti. Ja jos nyt sanon oikein
sydämeni puhtaaksi, niin, tuotanoin, oli minullakin siihen aikaan
samankaltaisia epäluuloja. Mutta minä kävin juuri senvuoksi itse
vainajaa katsomassa -- ja katso, hän lepäsi tyynenä ja rauhallisena
eikä missään kohti näkynyt mitään väkivaltaisen kuoleman merkkiä. Ja
nyt minä luulen, ystäväni, että kun te olitte vainajan lapsuudenystävä
ja teitä ovat kalvaneet samat salaiset ajatukset vielä väkevämmästi,
niin, tuotanoin, ne ovat kuvanneet teidän silmiinne senmukaisia
näkyjäkin. Niin minä totisesti luulen, ja menkää te nyt rauhassa kotiin
ja uskokaa mitä minä olen omin silmin nähnyt.» -- Kirkkoherra nousi
keinutuolistaan.

Mutta mies seisoi kuin kivettynyt yhä paikallaan. Hänen kasvoillaan
kuvastui suuri hätä ja otsalla helmeili tuskanhiki.

Kirkkoherra aikoi ojentaa kätensä hyvästiksi, mutta jäi ihmettelemään
miehen sisällistä ahdistusta.

»En minä voi näin mennä», puhui mies hätäisellä, rukoilevalla äänellä.
»Jos se jääpi tähän, niin en minä saa missään rauhaa. Enkä minä ole
mitään epäillyt, en yhtään mitään, mutta minä en ole puhunut kaikkea,
mitä tähän asiaan kuuluu.»

Ja hän alkoi kertoa uudestaan, alusta alkaen. Pihlajasta pellonmäellä
ja mitä sen alla tapahtui. Kohtauksesta Heikkilän pihalla, kun hän
aikoi rientää apuun. Mitä kaikkea hänen sydämessään oli näinä
kahtenakymmenenä vuotena liikkunut ja riehunut. Kuinka hän nyt viimeksi
oli tuntenut selvää iloa että Heikkilä hävitetään, melkein toivonut,
että hänellä itsellään olisi osuus tuossa hävitystyössä. Kuinka tuo
nainen kerran oli pelastanut hänet juopoksi tulemasta -- niin hän nyt
ymmärsi tuon asian sen jälkeen, mitä viime yönä oli tapahtunut. Kuinka
hän oli lähtenyt yölliselle retkelleen, ja kuinka tuo nainen taas oli
seisonut hänen tiellään ja estänyt hänen lankeemasta varkaaksi ja
heittiöksi. »Nyt minä olen antanut itseni ilmi», päätti hän
tyyntyneenä. »Ja lähtekää nyt, herra kirkkoherra, nimismiehen luo, että
minä saisin tekoni jälkeen. Mutta älkää Jumalan tähden jättäkö sitä
toistakaan asiaa sikseen, sillä niin totta kuin minä itse olen
tarvinnut ja saanut hänen apuaan, niin minä uskon että hänen oma
avunhuutonsakin on totinen tosi.»

Kirkkoherra seisoi pitkän aikaa syvän liikutuksen valtaamana.

»Nyt minä näen Kaikkivaltiaan sormen!» sanoi hän väräjävällä äänellä.
»Menkää, paljon kokenut mies, renkitupaan ja käskekää valjastaa hevonen
-- me lähdemme nimismiehen luo.»

Hauta avattiin vielä samana päivänä. Vainajan takaraivosta, hiussykerön
alta, löytyi vankka kuusituumainen rautanaula.

Se oli isketty suoraan aivoihin ja niin syvälle takaraivokuoppaan, että
sen kanta vain vaivoin keksittiin.

       *       *       *       *       *

Käräjätalon eteissuojat kihisivät väkeä täynnä -- kaikki eivät edes
mahtuneet sisälle, vaan osa odotteli pihalla. Tuomio kyllä tiedettiin
edeltäkäsin, mutta Heikkilän talon kohtalo oli jokaiselle niin
läheinen, että tuntui kuin he olisivat kokoontuneet oman asiansa
päätöstä kuulemaan.

Liikutuksen väristys kulki joukon läpi, kun Heikkilän isäntä astui
rautoihin puettuna kuistille. Koukkuinen, riutunut ruumis vapisi, pää
oli kuin olkapäiden väliin painunut, tuhkanharmailla kasvoilla näkyi
pitkä, ajamaton parransänki, tylsät silmät tuijottivat verestävinä.

Hän ei sanonut sanaakaan eikä näyttänyt edes huomaavan kansaa
ympärillään -- katselijat seisoivat yhtä äänettöminä, saamatta
kuiskaustakaan esiin.

Vanki nousi jo kärryille. Silloin syöksähti joukosta esiin
vanhanpuoleinen nainen ja riensi kärryjen luo. Hän tarttui vangin
molempiin käsiin, leuka nytkähteli ja huulet liikkuivat, mutta hän ei
saanut mitään sanotuksi, vaan purskahti äänekkääseen itkuun. Vangitun
silmissä näkyi välähdys, niinkuin hän olisi hänet tuntenut, mutta
sitten hän käänsi päänsä toisaanne -- kärryt lähtivät vierimään.

Ihmiset keräytyivät itkevän naisen ympärille, äänetön osanotto
kasvoillaan -- hän oli vangitun sisar, ainoa mitä siitä suvusta enää
oli jälellä.

       *       *       *       *       *

Todistajainkamarin ovi taasen avautui ja kuistille astui toinen mies.
Hänkään ei puhunut mitään, mutta hän katseli avoimesti väkijoukkoon ja
hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui tyyni, miltei riemuinen rauha --
niinkuin ihmisellä, joka kauan harhailtuaan ja kaiken toivon
menetettyään tuntee itsensä äkkiä, odottamattomalla tavalla jälleen
liitetyksi elämänsä syviin sydänjuuriin.

Mies astui kuistilta alas ja nousi -- vankikärryille.

»Mitä nyt...? Mitä se...?» kyselivät ihmiset.

Mutta mies yhä hymyili tyyntä hymyään, katsellen kuin kaukaiseen
avaruuteen, kärryjen vieriessä hiljalleen poispäin.

Sisältätulijat tiesivät kertoa mitä tuomiosalissa oli tapahtunut. Mies
oli pyytänyt itsepintaisesti rangaistusta varkausyrityksestä -- joka
oli aivan samaa kuin varkaus, niinkuin hän selitti, koskei sen
keskeytyminen riippunut hänen omasta tahdostaan. Juttu oli käsiteltävä,
koska se tuli itse pääasian yhteydessä esiin, ja nimismiehen täytyi
täyttää syyttäjävelvollisuutensa. Sen tehdessään hän samalla jätti
kirkkoherran puolesta oikeuteen kirjeen, jossa tämä yhtyi Väliportin
Matin pyyntöön, vakuuttaen sielunpaimenena, että se oli hänen
sisälliselle ihmiselleen tarpeen. -- Oikeus määräsi hänelle kaksi
viikkoa.

Ihmiset pudistelivat päitään. He kyllä ymmärsivät että tapauksen oli
täytynyt vaikuttaa häneen syvästi ja synnyttää toiselta puolelta
tyydytyksen tunnetta siihen osuuteen nähden, mikä hänellä oli tämän
salaperäisen asian selvillesaamisessa. Mutta rangaistuksen pyytäminen
ja ilmeinen ilo sitä suorittamaan lähtiessä jäi heille lopullisesti
arvoitukseksi.

Väkijoukko hajautui surunvoittoisin, mutta keventynein mielin. Niinkuin
olisi vapauduttu pahasta painajaisesta ja niinkuin Heikkilän talo, joka
kahden vuosikymmenen ajan oli ollut salaperäisiin ukkospilviin
kiedottuna, taas olisi seisonut kirkkaassa päivänvalossa.

       *       *       *       *       *

Kun Heikkilän lehmät sinä kevännä laskettiin laitumelle, asteli
Väliportin Matti -- eli »Vanha-Matti», niinkuin häntä nyt sanottiin --
eväskontti olalla niiden jälessä.

Hän oli heti vankilasta palattuaan käynyt nuoren isännän puheilla, joka
vihdoinkin oli saanut kotoisista tapahtumista tiedon, koteutunut ja
tarttunut talon ohjaksiin käsiksi. Tämä oli ottanut hänet loppuiäkseen
talon vakinaiseksi karja- ja navettaukoksi.

Ja kun hän nyt asteli leikkisiä komentosanoja huudellen ja reippaasti
piiskaansa viuhutellen karjan jälessä, niin hän ei voinut olla
iloisesti säpsähtäen vilkaisematta pihatanhualle. Siellä isäntä seisoi
kädet taskuissa ja nauroi nuorta raikasta naurua, katsellessaan kuinka
hiehot kirmailivat jotta sora sinkoili ja tomu pölähteli ilmaan
kapealla karjakujalla.

Hän tunsi nuo molemmat: sinisen silmänloisteen ja naurunhelinän! Hän
oli nähnyt ja kuullut, melkein omistanut ne kerran, ja hänestä tuntui
niinkuin hän olisi nyt äkkiä ne jälleen löytänyt -- nuo, jotka olivat
olleet kadoksissa aina niistä ajoista, jolloin hän itse asteli isännän
ikäisenä.

Kun hän pääsi kujan suuhun ja kääntyi maantielle, niin hänen piti
taasen vilkaista pihalle, vakuuttautuakseen että nuo molemmat olivat
yhä siellä tallella. Mutta isäntä asteli jo poispäin. Ja hän näki
ripeät, tarmokkaat askeleet, näki nuorekkaan vartalon, joka uhkui
toiminnanhalua, mutta jossa kaikki oli samalla varmaa, käskevää ja
hallittua. Silloin hänelle selvisi yhdellä välähdyksellä, että takaisin
oli palannut kolmaskin kadoksissa ollut -- tuo, joka oli Heikkilän
luonut ja kohottanut. Hän ymmärsi että noilla pihoilla taas liikkui
sama voimakas henki ja että talon tulevaisuus oli turvattu.

»Hei, he-hei!» huusi hän karjalleen, riemuisesti piiskaansa heilauttaen
-- niinkuin hän itse olisi nyt päässyt sen taipaleen päähän, joka
kerran nuoruuden päivinä oli puolitiehen katkennut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Taistelu Heikkilän talosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.