Title: Päiväkirja
Author: Löfving, Stefan, 1689-1777
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Päiväkirja" ***


Stefan Löfving'in


Päiväkirja.


Mukailemalla suomentanut E.


Toinen painos.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino 1874.
Digitalisoitu 1882 ilmestyneestä toisesta painoksesta.



Seuraavilla lehdillä annetaan uskollinen, vaikka lyhennetty suomennos
Stefan Löfving'in päiväkirjasta, joka vielä säilytetään Porvoon lukion
kirjastossa ja muutoin on kokonaisena julkaistu "Lähteissä Ison-vihan
historiaan".

Mikä mies Löfving oli?

Siihen antaa hänen oma päiväkirjansa parahimman vastauksen. Niinkuin
leimuava virvatuli hän liikkuu edes-takaisin Ison-vihan synkimmässä
pimeässä, ja hänen kertomuksensa kummallisista retkistään on laillansa
valaisevainen; se valaisee ainakin sen verran, että näemme, kuinka
pimeätä pimeys on.

Ja hänen oma luonteensa sitten! -- mikä kummallinen aika, joka tämmöisiä
ihmisiä kasvatti! -- Katsastakaamme hätäisesti niitä oloja, joissa
Löfving oli syntynyt ja kasvanut.

V. 1689 Löfving syntyi Narvassa. Se oli Kaarlo XI:nnen hallitus-aika.
Narva oli silloin Inkerinmaan kenraalikuvernöörin asema, ja Inkerinmaa
oli ikäänkuin Suomenmaan etehinen, ei varsinaisesti Suomeen kuuluvana,
mutta Suomalaisella väestöllä asutettu ja aiottu meidän maan
ulkovarustukseksi Venäläisiä vastaan. Melkein sama virka Suomen suhteen
oli Käkisalmen läänillä, joka kuului Inkerinmaan kenraalikuvernörin
alle.

V. 1698 Löfving'in isä, joka oli konstaapeli tykkiväessä, muutettiin
Käkisalmen linnaan, ja poika seurasi ja tuli niinmuodoin nykyisen
Suomenmaan alaan. Suuret nälkävuodet olivat äskettäin maassamme
surmanneet seitsemännen osan asukkaista. Kaarlo XI oli kuollut. Nuori
lapsimainen Kaarlo XII oli noussut hallitus-istuimelle, ja kaikki
Ruotsin vallan naapurit alkoivat neuvoja laskea, mitenkä voisivat
riistää itsellensä kappaleita nuoren hallitsijan kuninkaallisesta
viitasta. Tsaari Venäjällä tahtoi Inkerinmaan, varsinkin Nevajoen
rämeet, ja niin paljon Suomenniemestä kuin sodan onnetar saattaisi
hänelle suoda. Puolan kuningas kosi Liivin tasangoita ja Väinäjoen
viljavia rantoja. Tanska pyysi takaisin mitä sillä ennen oli
Etelä-Ruotsissa ollut. Näin koitti pohjoisille maille 17:s sataluku
verisellä aamuruskolla.

Jo Helmikuussa 1699 tuli Suomeen sana, että Puolan kuningas oli karannut
Riikaa vastaan. Suomen ruotuväki pantiin heti jalkeille; vuoden-aian
vuoksi täytyi kulkea kiertämällä Inkerinmaan kautta. Mutta Suomenlahden
perukka oli vahvassa jäässä, niin että voitiin oikaista Viipurin
seuduilta Harjavaltaan ja Kolkanpäähän. Eipä aikaakaan, niin oli jo
miekanmelske alkanut. Jungfernhof'in luona Suomen poiat virittivät
"Hakkapäälliläis"-muistot Saksilaisten vastustajainsa mielessä.

Vaan nyt oli tsaarikin pannut laumansa liikkeelle, Inkerin asukkaat
pakenivat tulen ja miekan alta Viipuriin päin. Tsaarin armeija asettui
Narvan piirittämään. Silloin tuli nuori Kaarlo kuningas Viroon.
Suomalaiset joukot kokoontuivat hänen ympärillensä, ja Narvan tappelu
hetkeksi pelasti Narvan, Viron ja Inkerinmaan.

Mutta pian nuoren sankarin maineen-himo vietteli hänen pois näiltä
mailta. Tsaari tointui. V. 1703 koko Inkerinmaa joutui Venäläisten
haltuun. Pietarin kaupunki alkoi kohota Nevajoen vetelässä suussa.

Silloin Suomenmaa oli kadottanut ulkovarustuksensa. Inkeri ei enää ollut
Suomalainen, ja tuhansia sen asukkaista siirtyi hävitetyiltä
syntymäsijoiltansa, vieraan vallan alta, tullen köyhinä kodittomina
pakolaisina Suomalaiseen emämaahansa. Mutta Suomenmaa itse jo taisteli
henkensä edestä, sill'aikaa kuin sen oma säännöllinen sotaväki vuodatti
verensä Liivin ja Kuurin tantereilla, Puolan tasangoilla, vihdoin
Liesnan ja Pultavan verisillä kentillä. Ihmekö siis, että Suomi ei
jaksanut ajanpitkään puolustaa itseänsä Venäjän ylivoimaa vastaan.
Viipuri lankesi v. 1710; Käkisalmi meni kaupanpäälliseksi. Kolme vuotta
myöhemmin tuli muun Suomen vuoro. -- Tämä oli "Iso-viha".

Tässä maamme kuoleman-taistelussa nuo kodittomat pakolaiset, joiden
lukumäärä karttui joka askeleelta, jota vihollisen valta eteni,
täyttivät omituisen viran. Sota oli heiltä kaikki ryöstänyt; heidänpä
siis täytyi sodasta elatustansa etsiä. Vihollinen oli heiltä kodin ja
tavaran vienyt; kosto viholliselle oli siis heidän oikeutensa. Isänmaa
oli henkensä heitossa; niitäpä enää heidän oma henkensä maksoi. Näin
syntyivät Suomalaiset "Sissit", nuo urhoolliset ja sukkelat, useinkin
kostossansa julmat retkeilijät, jotka eivät antaneet tsaarin
rauhallisesti levähtää pääkaupunkinsakaan lähistöllä.

Ensimäiset Sissit olivat Inkerin talonpoikia; heidän päällikkönsä oli
Kivekäs, ja tämän nimestä heitä yleisesti kutsuttiin Kivekkäiksi.
Inkerinmaalla, entisillä kotisijoillansa, he tunsivat joka polun, joka
pensaan, ja siellä he hiipivät alinomaa vihollisten kesken, vieden
ryöstö-saalista ryöstäjiltänsä. Sitten heihin liittyi onnen-orpoja
muilta aloilta ja muista säädyistä; suuria komppanioja syntyi. Kivekkään
seuraajana oli majori Luukkoinen. Kapteinit Tillainen, Torakka ja
olletikkin Longström saavuttivat samaten suuren maineen.
Viimeksimainittu oli talonpoika Savosta, ja hän lopetti vihdoin elämänsä
retket Throndhiem'in seuduilla, missä Norjalainen karhun-ampuja hänen
kaatoi luodillansa. Monen muun teot ja vaiheet ovat unohduksen virtaan
uponneet.

Näitä Suomalaisia Sissejä oli Stefan Löfving yksi, vaikka hän ei ole
aivan yht'aikainen varsinaisten Kivekkäiden kanssa; sillä hänen retkensä
oikeastaan alkavat vasta silloin, kun Luukkoinen, Tillainen ja niiden
vahvat retkikunnat jo ovat hävinneet. Löfving enimmältään liikkuu
yksinään vakojana ja seikkailijana. Vaan hänen tekonsa ovat yhtä rohkeat
ja kummalliset kuin Kivekkäiden. Kertokoon hän nyt itse, mitä hän
Ison-vihan hirmu-aikana milloin niilläkin tavalla toimitti ja puuhasi.



Stefan Löfving'in Päiväkirja.


Kun isä vainajani, konstaapeli Mårten Löfving, vuonna 1698 komennettiin
Käkisalmen linnaväkeen, seurasin minä vanhempiani mainittuun kaupunkiin.

V. 1703 panivat vanhempani minut palvelukseen erään viipurilaisen
kauppiaan luo, jonka nimi oli Joakim Frese, ja hänen luona palvelin minä
vuoteen 1708 asti. Mutta kun sota-jumalan joukot joka päivä kiiltelivät
silmieni edessä, pisti mieleeni ruveta heidän ammattiansa harjoittamaan.
Kun siis eräänä päivänä sain korvapuustin isännältäni, käytin
tilaisuuden lyödäkseni häntä, niin että hän kolmen viikon kuluessa sai
virua huoneessaan eikä voinut näyttää itseänsä ihmisille. -- Tästä
teosta olisin melkein menettänyt oikean käteni, jos en olisi ollut hyvin
tarpeellinen mies, minä kun osasin pitää isäntäni kauppakirjoja.

Joulukuulla 1708 pääsin minä suosituksen kautta kirjuriksi
arendaatorille ja raja-majurille Simo Aflechtille, ja minun tuli
ylöskantaa verot Sorolahden kartanosta Karjalassa. Siellä venäläinen
partiokunta pari vuotta myöhemmin otti minut vangiksi ja minä sain
kuuman löylytyksen, kun en ilmoittanut heille missä hovin hevoset ja muu
omaisuus oli saatavana. Hoikka kukkaroni sekä vaatteeni kelpasivat
venäläisille. Minua sidottiin sitten köysillä käsivarsista, ja sillä
lailla sain juosta 1/4 penink. Kiteelle, jossa rovioita valmistettiin,
niin ett'en muuta odottanut kuin kuolemaa, mutta Jumalan armon kautta
tulin kuitenkin varjelluksi ja vanhalla paidalla varustetuksi. Nyt minua
taas kuletettiin hevosten välissä Kiteen kirkolle päin. Mutta kun
marssimme pitkän porrassillan yli, joka vei suuren suon poikki, pakenin
minä köysineni päivineni keskellä päivää. Venäläisiä oli 300 miestä;
minua ajettiin ankarasti takaa, vaan minä pääsin kuitenkin suurella
vaivalla toiselle suolle, missä kätkin itseni jääkäreiltä. Muutaman
tunnin perästä läksin maantielle, niiniköydet käsivarsillani, aikoen
taas mennä kotiin eli Sorolahden kartanoon. Ei aikaakaan, niin kohtasin
kaksi kasakkaa, jotka kysyivät: "Kuda tij jedos?" (minne matka). -- Minä
vastasin: "Domoi" (kotia), lisäten suomeksi: toverinne päästivät minut
kotia. -- Toinen heistä rupesi hitaasti lähtemään tiehensä, mutta toinen
aikoi minua uudestaan sitoa, käskien pitämään hänen hevostansa kiinni;
mutta kun hänellä oli paljon tavaraa, kattiloita y. m. satulan takana ja
hän sai kumartua syvälle ennen kuin alas pääsi, niin minä sain häntä
niskasta kiinni ja tappoin hänet hänen omalla miekallansa. Häneltä minä
sain noin 1,000 taaleria Venäjän rahassa, joukko hopea-sormuksia ja
viherjäisen takin, joidenka kanssa juoksin metsään ja sitten takaisin
edellä mainittuun kartanoon.

Ensi tehtäväni, kun olin kotiin päässyt, oli puidattaa jyviä. Isännän
puolesta toimitin sitten 50 tynnyrin rukiita ja 20 tynnyriä ohria
eversti Stjernschantz'ille, joka oleskeli Savonlinnassa sen sotaväen
kanssa, joka antaumisen kautta oli Käkisalmesta päässyt.

Vähän ajan perästä isäntä lähetti minua kolmen rengin kanssa Nurmekseen
tiedustelemaan vihollisen tuloa, ja vielä Kajaanin linnaan päin; mutta
matkalla jouduin venäläisten rosvojen käsiin, vaan pakenin taas, ja
juostuani yksin 6 penink, metsän kautta syksy-yönä, tulin vihdoin
talonpoika Oravan taloon Maanselällä. Ennen kuin itse juoksin metsään,
autoin erästä renkiä pakosalle, että hän isännälle ilmoittaisi missä
olin. Isäntä oli täll'aikaa saanut kokoon 20 maasotilasta, kirjureja ja
renkejä, jonka joukon minä tapasin kolmantena päivänä sen jälkeen, ja
matkustin sitten heidän seurassaan. Matkalla tapasimme me venäläisiä
rosvoja, joita me löimme 2 Adventtipäivänä v. 1710, poltimme heidän
makasiininsa ja saimme 60 hevosta. Minä puolestani ammuin 3 miestä, ja
pistämällä minä tappoin 10, jotka olivat pakenemassa. Sitten läksin
Kajaanin linnaan, jossa minä pyysin eroa virastani, pantiin arestiin
toisena Joulupäivänä ja sain 4:tenä eroni ynnä 120 taaleria kopekoissa
patronalta. Läksin sitten kapteeni S. Enberg'in kanssa Uudelle-maalle
sekä Liljendaliin. Arestin sain siitä että pyysin eroa, sillä isäntäni
ei tahtonut laskea minua.

V. 1711 tulin minä munsteri-kirjoittajaksi Turun läänin jalkaväkeen,
majuri Jaakko Juhana Fraser'in komppaniaan. Kreivi Nieroth vainaja
komensi minua Tammi- ja Toukokuulla samana vuonna partioretkille, ensin
majuri Fraser'in ja sitten eversti Stjernschantz'in kanssa Viipurin
tienoille. Siellä väijyimme vihollista Pietarinkirkolla Elokuun
viimeiseen päivään asti, jolla aikaa minä sain 4 oivallista hevosta,
joista yhden annoin kreivi Nieroth'ille. Usein olin komennettu
vakoomiselle 3--4 miehen kanssa, niinkuin senaikuisista
rykmentin-päiväkirjoista kyllä saa nähdä.

V. 1712, kun siirryimme Turun läänistä Uudellemaalle, läksin kohta
keväällä partioretkelle, ensin luutnantti Jochimson'in kanssa Viipurin
seudulle, sitten taas luutn. Mårten Miltopaeus'en ja vänrikki Erik
Sahlman'in kanssa. -- Näille retkille minua komennettiin Korkeakoskelta,
Sutelasta ja Hämeenkylästä. Syksyllä sota-marsalkki siirtyi armeijan
kanssa Säkkijärvelle, aikoen samota Viipurin edustalle asti, josta ei
kuitenkaan tullut mitään kiihtyvän talven vuoksi.

Kenraalimajuri Armfelt ja eversti Krusenstjerna komensivat minua v. 1713
polttamaan Porvoon sillan vihollisten esteeksi. Sillan päässä ollessani,
ampui vihollinen muutamilla sadoilla muskeeteilla yht'aikaa, mutta
minuun ei sattunut kuitenkaan, vaikka savu nousi maasta ympärilläni. Nyt
näin yhden miehen juoksevan sillalle, tähdäten minuun; hänen kuulansa
vei vasemman korvani, mutta mies kaatui samalla, saatuansa minulta
kuulan rintaansa. Toinen puoli sillasta paloi kuitenkin. Palatessani
tapasin majuri Gyllenström'in, joka surkutteli korvani kadottamista,
sanoen: "Miksi nyt pitää nimittää Löfving'iä, joka on korvansa
menettänyt!" "Korvan olen kyllä kadottanut", vastasin minä, "mutta
vasemman vaan. Mitäs siitä! Moni menettää täällä henkensäkin". Tuon
sanottuani repäisin pois sen palasen korvasta, mikä vielä oli jäänyt
riippumaan. Tämän perästä ratsasti majuri muiden upseerien kanssa
eversti Maidell'in luo Gammelgård'in kartanoon, missä eversti heitä
kestitsi. Majuri Fraser oli täll'aikaa Gyllenström'in sijassa ollut
etu-vartiossa, ja juuri kun viimeksimainittu saapui takaisin, tuli myös
luutnantti Bergh ja kertoi että venäläiset koettivat päästä poltetun
sillan yli, mikä tietysti oli mahdotointa. Majuri nousi kivelle,
nähdäkseen heidän temppuunsa. Venäläiset ampuivat nyt tykillä
Papinmäeltä majurin vatsan ala-puoleen, niin että hän lankesi
polvilleen; 2 sotilasta kaatui myöskin. Majurin viimeiset sanat olivat:
"ach mein herr Pastor, mein herr Pastor!" eli "oi herra pastori, herra
pastori!" Neljä miestä kantoi häntä pois karhun nahassa. Hänen huulensa
liikkuivat kauan aikaa, vaan ei mitään ääntä kuulunut.

Toisena päivänä me marssimme Porvoosta. Vihollisella oli siis tie
avoinna Helsinkiin ja Turkuun, sillä suomalainen armeija läksi
Pälkäneelle.

Kun olimme Hattulaan päässeet, pyysin minä koroitusta munsteri-kirjurin
toimesta, mutta minulle sanottiin että löytyi parempia miehiä, joita
piti eteenpäin auttaa. -- Minä kysyin, saisinko eroa, niin minä
koettaisin onneani jossakin toisessa rykmentissä, missä ehkä löytyi
minua huonompia miehiä, ja missä kenties voisin paremmin edistyä, vaan
minun käskettiin jäädä rykmenttiin ja komppaniaan odottamaan. Kuitenkin
tein samana päivänä pyynnön kenraali-majurille Fittinghoff'ille, että
hän auttaisi minua Pohjanmaan rykmenttiin. Hän lupasi minulle siinä
vältvääpelin paikan, mutta minun piti itse hankkia eroni, jota eversti
ei antanut. Kolmannen pyyntö-kirjeen kirjoitin minä kenraalimajuri
Armfeltille, joka minulle lupasikin koroitusta, mutta ensin minun täytyi
partioretkelle lähteä. Vänrikki Sahlman'in kanssa läksinkin Hattulan
kirkonkylästä Hämeenlinnaan ja sieltä ympäri maata, sangen vähäksi
hyödyksi valtakunnalle ja kuninkaalle.

Armeijan tappiosta ja hajoamisesta sain minä tiedon, kun vankimme
vietiin pois Hämeenlinnaan vievää tietä myöden. Kohta juoksin sinne
yöllä yksin 3 peninkulman pituisen matkan. Sitten me läksimme kulkemaan
Turkuun, missä löysimme muutamia laivoja ja saaristo-veneitämme, joilla
miehistö vietiin Ahvenanmaalle kapteeni Möller'in kanssa, joka oli
vankeudesta karannut ja myös kuului Turun rykmenttiin. Mutta minä
jätettiin maaherra Stjernstedt'in käskystä vakoomaan venäläisten
liikuntoja ja tointa kapt. Möller'in rengin Juhana Ahockin kanssa. Menin
ensin puustellilleni Sauvossa 3 penink, ja makasin siellä kolme päivää.
Sitten läksin kap. Möller'in puustellille Loimaalle, katsomaan mitä
sieltä olisi saatavana, vaan en löytänytkään muuta kuin joitakuita
lampaita, 2 hevosta vanhoilla satuloilla sekä joukon 8 ja 6 leiv.
painavia kranaateja. Tämän kaiken laahasin minä omalle puustellilleni.

Nyt sain taas käskyn polttaa erästä makasiinia venäläisiltä Huittisissa,
jonka työn otinkin tehdäkseni.

Tultuani Hannukosken kylään tien varrella, poikkesin sinne, saadakseni
tietää oleskeliko vihollinen näillä tienoilla. Muutamat talonpojat,
jotka istuivat tuvassa viina-kupit edessään, käskivät minua istumaan,
tarjoten kupillisen minullekin, mutta minä ilmoitin ett'en sitä
kärsinyt. Talonpojat päättivät minua herraksi; näkyihän tuo liivien
kauluksestakin, jossa oli kultainen nauha reunassa. Yksi heidän
joukostaan sanoi heti: "Tulkaa vetoa lyömään ett'ei ruotsalainen enää
Suomenmaata omista; pannaan 100 riksiä!"

Minä vastasin ett'ei minulla ollut niin paljon rahaa, jonka perästä hän
käski minun lähteä helvettiin, muiden suomalaisten herrain jälkeen,
lisäten: "Kyllä mulla on palo-veroni valmiina".

Minä sanoin että tuo oli kaikki erinomaisen hyvää, jos hän nyt vaan
antaisi minulle vähän ruokaa rahani edestä. Hän sanoi:

"Sinun täytyy maksaa kestikievarin taksan mukaan 10 äyriä hop." -- Ne
minä annoin, ja minulle tuotiin leipää, silakkaa ja lampaanluu, joka oli
vihriäiseksi suolattu.

Vanha ukko tuli täll'aikaa sisään ja istui pöydän päähän. Isäntä meni
ulos ja palasi sirppi kädessä, millä hän aikoi naulita minua seinään.
Minä pistäydyin pöydän-pään alle ja tartuin muskeettiini oikealla
kädellä; silloin ukko sai minua kaulasta kiinni ja tahtoi pidättää
minua, mutta minä löin häntä leu'an alle muskeetilla, vedin hanan ylös,
ajoin talonpojan siten edessäni ulos ja annoin hänelle
kaupan-päälliseksi vähäisen suoneniskun miekallani. Emäntä tuli nyt
avuksi korennolla, aikoen toimittaa verisen lakin päähäni; minä löin
korennon hänen kädestään ja voitelin säilällä hänen perä-peiliänsä,
sillä kun korento putosi maahan hänen kädestänsä, aikoi hän ottaa
sirpin, joka makasi minun jaloissani, vaan minä potkaisin sinne tänne,
niin että talonpoika ja hänen akkansa saivat aika letkäyksiä. Pääsin
vihdoin juoksemaan toverini luokse, joka seisoi hevosten kanssa tiellä,
ja nousin hevosen selkään. Ei leikki kuitenkaan loppunut siihen, sillä
nyt tuli tuo vanha ukko ja sai muskeetista kiinni, juuri kun minä sitä
kohotin. Kun tämä nyt putosi kädestäni, tarttui ukko ainoaan korvaani,
sai minut allensa ja huusi kylän väkeä kokoon; mutta nyt sain minä ukon
alleni ja löin häntä pari kertaa painetilla, käskin toverini ratsastaa
eteenpäin ja juoksin sitten hänen jälkeensä. Sinne jäivät hattu,
hansikkaat, veitsi ja rahat talonpojille.

Huittisiin tultuani annoin talonpoikain hävittää makasiini, koska siinä
ei ollut paljo mitään tavaraa. Palasin sitten takaisin ja otin rahani
sekä yllä-mainitut kalut, jotka olin jälkeeni jättänyt, ja ratsastin sen
perästä Turkuun.

Vähän ajan kuluttua lähetettiin minua taas tiedustelemaan josko ja
kuinka vihollinen lähestyi. Tultuani Loimaan kestikievari- eli
nimismiehentaloon, sanoi nimismies: "Oi jos teitä olisi 5--6 miestä,
niin voisitte saada paljon rahoja!"

"Mistä?" kysyin minä.

"Nyt juuri läksi 6 miestä, vieden koko kuormallisen ruotsalaisia rahoja
täältä ohitse".

"Minne läksivät he?"

"Venäläisten leiriin tietysti, 3 penink, täältä; nyt kuorma ehkä on 1/2
penink, päässä, ei suinkaan etempänä".

"Antakaa heidän mennä ja tuokaa minulle tuopillinen olutta!"

Minä join ja toverini samaten, jonka tehtyä molemmat nousimme hevosten
selkään ja läksimme ajamaan kuorman jälkiä. -- Eräässä kylässä
saavutimmekin venäläiset, ajoimme miehet pakoon ja otimme noin 4,009
karolinia; enempää olisi ollut mahdotoin viedä. Suuri joukko ihmisiä
ajoi meitä takaa. Meidän täytyi jättää hevosemme, ja marssittuamme koko
yön sekä puolen päivää, saimme viimein lukiolaiselta Hammar'ilta 2
hevosta ja pääsimme Paimiolle, jossa talonpojat aikoivat ottaa meitä
kiinni ja viedä meitä venäläisille. Minun rohkeuteni tähden täytyi
heidän kuitenkin päästää meidät Sauvoon ja puustellilleni takaisin.
Vihollinen ilmoitti tämän jälkeen arpa-kapuloilla koko Turun läänissä,
että jos joku majauttaisi tai pitäisi luonansa maan sotaväkeä tai muita
pakenevia säätyläisiä, niin heidän talonsa poltettaisiin ja he
vietäisiin vaimoinen lapsineen Siperiaan. Minä olin matkoilla Karunan
kappelissa tähän aikaan, ja minun täytyi Paimion kautta lähteä Paraisiin
2:den vuorokauden vanhalla jäällä, jolla tiellä minä kadotinkin useita
ploottuja mereen.

Paraisista läksin Korpon pitäjään, Ruhmariin ja Kalaisiin, jossa minä
löysin sotalaivaston laivurin, jolla oli saaristo-vene. Tätä miestä minä
kestitsin koko yön, jotta hän veisi minun myötänsä Ahvenanmaalle, mutta
hän hiipi kuitenkin salaa tiehensä, ja minun täytyi väkivallalla ottaa
luotsit, jotka minun veisivät Signelskär'ille.

Korpun rannalla oli silloin paroni Stjernstedt'in muonalaiva jäätynyt
kiinni. Tämän minä miesteni avulla ensin vedin veteen; hankin sitten
purjeita siihen ja läksin Kökar'iin, koska oli hyvä tuuli sinne.
Mainittuun paikkaan jätin laivan talveksi ja jatkoin matkaani Föglön
taloupoikais-veneellä. Kapteeni Möller'in seurassa, joka asui
Stentorp'in kartanossa, läksin sitten maaherralle ilmoittamaan että
24,000 vihollista oleskeli Turussa. Tätä tehtyäni pyysin virka-vapautta
Tukholmaan lähteäkseni, jonka myöskin sain.

Juhana Ahock'in kanssa läksin siis Ekkeröön postiveneille ja kohtasin
matkalla eversti Grundell'in, joka minua tutkiskeli ja vei minut
mukaansa maaherran luo, jonka asunto oli Hagassa. Maaherra ja eversti
seurasivat minua sitten Kumlingen nimismiehen kartanoon. Siellä minun
täytyi olla Tammik. 12 päivään asti v. 1714, vaikka jo 14 p. Jouluk.
olin pois komennettu; mutta huonon kelin tähden en ennen päässyt
lähtemään. Majoittaja Gustaf Gisselkors'in kanssa läksimme Tammikuulla
Korppoon, jossa myös olimme jumalanpalveluksessa. Mutta tullessamme
kirkosta ulos, talonpojat eivät olleet sen jumalisemmalla mielellä kuin
että haukkuivat meitä mitä hävyttömimmällä tavalla, ärsyttäen koko
seurakuntaa vihaan meitä kohtaan, niin että meidän oli pakko turvautua
kranaateihin. Heitimme sentähden yhden kranaatin maahan. Kun tämä
räjähti, juoksivat talonpojat toinen sinne toinen tänne.

Illalla läksimme papin hevosella erääsen talonpojan taloon, ja pyysimme
siellä yösijaa. Talonpoika ei sanonut tietävänsä, saisiko hän itsekään
olla rauhassa. Minä ajoin ulos talonpojan, hänen vaimonsa ja lapsensa,
paljain jaloin. Kiertelin sitten yöllä puolen pitäjää, ja palasin
vihdoin taas Houtskär'in pappilaan. Sieltä lähetin sitten arpa-kapuloita
useille haaroille, kutsuen kaikki kokoon. Kokoontuneina sain kuulla,
että heillä oli 363 ploottua palo-veroa ko'ossa, mitkä rahat aikoivat
viedä viholliselle Turussa. Minä selitin heille kuinka viekas
vihollisten menetystapa oli; että he ensin koettivat saada kansaa
tottelemaan ja sitten tulisivat heiltä yhä suurempia veroja kiskomaan.
Minä muistutin myös heidän velvollisuuksistaan entistä kuninkaansa
kohtaan, lisäten varoitukseksi, että, jos vihollisen suosio olikin makea
kuin viini, niin se myös oli yhtä petollinen kuin viini, joka pian vie
sekä pään että jalkain voiman. Itse minä tarjousin kirjoittamaan
ruhtinas Galitzin'ille heidän puolestaan, että hän lähettäisi miehiä
tuomaan ennenmainitut rahat, sillä Ahvenanmaalta ruotsalaiset
partioretkeilijät muka alinomaa heitä vaivasivat, eikä he sentähden
uskaltaneet mitään rahoja pois viedä. Minä lupasin myöskin kukistaa
lähettiläät ja antaa pitäjälle puolen summan takaisin, mutta toinen
puoli jäisi minulle ja minun miehilleni. Ensin olivat he myöntyväiset
tähän tuumaan, mutta toisena päivänä tulivat he ottamaan rahansa
takaisin ja käskivät meitä lähtemään tiehemme, jos emme tahtoisi joutua
venäläisten käsihin; sanoipa vielä eräs Jaakko Erson: "Meidän kylän
miehet yksin voittavat 50 ruotsalaista sotilasta, ja sinä kehtaat tulla
muutamilla miehillä". -- Niin pian kun hän oli sanonut nuo sanat,
viritin minä hanan, käskin hänen kohta langeta polvilleen ja lukea "Isä
meidän", -- sillä hänen täytyi silmänräpäyksen perästä kuolla. Mutta kun
hän luki mainitun rukouksen, laskin minä hanan jälleen, löin häntä
ainoastaan pari kertaa muskeetilla ja sanoin: "Sinä lurjus! Kuinka
rohkenet sellaisia sanoja lausua? Miksi et venäläistä lyö!" Tämän
perästä vein rahat kirkkoon, ja koko pitäjä lupasi uskollisuutta, mutta
minä en saisi mitään venäläistä lyödä heidän pitäjässään. He lupasivat
myös varoittaa minua, jos venäläinen ja minä sattuisimme yht'aikaa
pitäjään tulemaan.

Tuo sopimus ei ollut sen luotettavampaa laatua kuin että, Nauvoon
tultuani, kyytipoika varoittaen kertoi minulle, että joukko miehiä
Kivimaalla oli minua vastaan-ottamassa, viedäksensä minun vangittuna
venäläisille. Kun siis tulin kartanoon, huusin minä heille, että he nyt
valmistaisivat itseänsä taisteluun, mutta silloin pötkivät miehet
tiehensä, mikä minnekin. Astuttuani sisään, sanoin minä isännälle, että
jos he uskaltaisivat vähänkin vastustella tai kiusata minua, niin minä
olisin se mies, joka heidän tietämättänsä jonakuna yönä polttaisin
heidän talonsa ihmisineen päivineen, koska olivat esteeksi minulle,
jonka piti hankkia tietoja esivallalle Ruotsissa. Tämän uhkauksen
kuultuansa ei kukaan enää rohjennut vastustaa minua, vaan minä kirjoitin
Ahvenanmaalle vihollisen voimasta ja toimista, oltuani venäläisten
parissa Turussa ja ympärillä olevissa pitäjissä. Ahvenanmaalle läksin
itsekin, vaan eversti Jaakko Böckler komensi minua kohta taas ulos
ennenmainitun Ahock'in kanssa joka usein oli minun armeijani. Minä
oleskelin sitten suomalaisessa saaristossa, pitäen kirjevaihtoa everstin
kanssa. Koko talven ajalla annettiin meille molemmille ruo'aksi ja
palkaksi ainoastaan 30 karolinia.

Kevätpuolella tapahtui että minä läksin Taivassalon kappeliin ja tulin
sunnuntai-aamuna erääsen kylään, kun ihmiset menivät kirkkoon. Silloin
tuli sanoma Kolkan kylästä, että venäläiset -- 1 vänrikki ja 12
sotilasta -- siellä menettelivät pahasti. Minä ai'oin kohta lähteä
Ahock'in kanssa sinne, kun näimme heidän tulevan kappeliin. Minä ja
toverini tappoimme kohta 4 miestä sekä vänrikin. Ahock pakeni, mutta
yksin ajoin jälelle jääneet pakosalle sekä sain 5 hevosta ja 8
kuormallista tavaraa, sillä minä ajoin heitä takaa siksi että heidän
täytyi jättää re'et ja pelastaa itsensä hevosten avulla. Kappalaiselle
Montin'ille annoin minä 2 hevosta, joidenka avulla hän pääsi pakoon
Ahvenanmaalle. Mutta nyt vihollisia yhä enentyi, niin että minun täytyi
korjata itseni Kumlingen pitäjään. Yöllä matkustaissani näin minä
taivaan kannella suuren, loistavan tähden, jonka muoto oli niinkuin
kaksinkertainen C. Tästä minä ennustin, että minä kerran saisin kunnian
suullisesti puhutella Kuninkaallista Majesteettia, joka tähä aikaan
vielä oleskeli Bender'issä Turkinmaalla.

Minua käytettiin yhä vielä vakoojana, ja hyvin usein satuin minä yhten
vihollisten kanssa Åfvassa ja Brändön kappelissa. Kerran kuin istuin
kirjoittamassa eversti Böckler'ille, tuli paikalle vihollisia, kasakoita
ja 150 rakuunaa, ja minun täytyi jättää läkki-astia sekä päällys-takkini
ja juosta vartioroviolle. Talonpojat, jotka siellä vartioitsivat,
tekivät lusikoita, kauhoja ja sankoja. Minä sytytin rovion tuleen, mutta
viholliset sammuttivat sen taas. Minä pistin yhden kasakan kuoliaaksi ja
sain juosta 3 peninkulman pituisen matkan. Muutamia päiviä sen jälkeen
kohtasin taas 350 venäläistä matkalla Ahvenanmaalle. Minä käännyin
takaisin ja kirjoitin Kumlingesta everstille, joka majaili Vargatassa
sotilasten sekä talonpoikain kanssa. Päivää myöhemmin täytyi minun
lähteä vältvääpeli Mathias Gök'in ja etuvartian kanssa Ahvenanmaalle.
Kohta haettiin hevonen ympäri maata, ja minä komennettiin Kumlingeen,
missä viholliset olivat. Minä ratsastin Dehletin yli ja pitkin Kumlingen
rantaa, kuitenkin 1/4 peninkulmaa maalta, sillä venäläinen vartia-joukko
seisoi aivan meren rannalla. Illalla myöhään tulin erääsen kylään, jätin
hevosen metsään ja menin ensin hiljaa katsomaan olisiko vihollinen
siellä, mutta en löytänyt ketäkään. Nyt toin hevoseni ja panin sen
talliin; itse menin tupaan makaamaan. Siellä nukuin muutamia tuntia, ja
kun aamulla ai'oin mennä ulos, huomasin vasta 2 ruumista, joidenka
kanssa olin maannut ja jotka osoittivat vihollisen jälkiä. Läksin nyt
taas Kumlingeen päin, sidoin hevoseni pehkoon ja käänsin turkkini nurin,
karvat ulospäin, ja näin konttasin sitten 1/4 peninkulman. Kun minä
tällä tavoin lähestyin vartiamiestä, kohtasin vanhan akan, joka samalla
tavalla konttasi kirstullensa, jonka oli pensaasen kätkenyt, mutta jonka
venäläiset jo olivat tyhjentäneet. Hän kertoi että venäläiset olivat
valmiit palaamaan Turkuun. Minä konttasin kuitenkin kylän ohitse eräälle
vuorelle, nähdäkseni heidän pois-marssimistaan, ja menin sitten
kaivamaan tunkiosta 1/2 tuopin tina-pullon, jonka olin sinne kätkenyt.
Samaan tunkioon oli muuan talonpoika kätkenyt 50 ploottua, mutta niitä
olivat venäläiset myös kaivaneet sieltä. Minä ratsastin tämän perästä
eversti Böckler'in luo, joka oli Kastelholmaan pakenemassa, mutta
matkalla oli pysähtynyt. Vaivastani sain häneltä pikku-lahjan ja olin
sitte rauhassa Huhtikuuhun asti v. 1714.

V. 1714 komennettiin minua vänrikki Sahlman'in kanssa Suomeen. Mutta
Kemiöstä päästyäni sairastuin vilutautiin ja jäin makaamaan Toukokuun
keskipaikkihin asti; Juhana Ahock oli minun sairas-vartiani. Kun vähän
olin parantunut, annoin viedä itseni veneellä Tenholaan ja Kosken
ruukille; sain siellä toveriksi erään kersantin Turun rykmentistä, jonka
seurassa kuljin Perniön pitäjään. Siellä tapasimme 3 venäläistä rakunaa,
joista löimme yhden ja saimme kukin 50 taaleria kopekoissa. Menimme sen
jälkeen Tikkalaan takaisin, ja siellä makasin minä kipeänä. Tähän aikaan
tuli Ahock takaisin, jonka olin lähettänyt Sahlman'in luo, ilmoittamaan
ensimäisestä sairaudestani. Me läksimme nyt menemään Turkuun. Molemmat
olimme me kätkeneet tuli-pallon housuihimme säärien väliin. Minä olin
olevinani aivan sokea, ja toverillani todellakaan ei ollut kuin yksi
silmä, ja kyttyräselkäinen oli hän myös. Hän talutti minua 2 päivää,
keppi kädessä. Kolmantena päivänä sain sytyttää yhden tuli-pallon, sillä
seurauksella, että poltin 3 rakennusta, jotka olivat täynnä
matto-jauhoja. Sitten palasimme Perniöön, ja Toukok. loppuun asti
kuljeskelin sitten vänrikki Sahlman'in kanssa. Silloin yhtyivät meihin
kersantti Holmgren Turun rykmentistä ja G. Gisselkors Pohjanmaan
jalkaväestä; me kokosimme mitä maassa vielä löytyi sotaväkeä ja teimme
partioretkiä niiden turmioksi, jotka maassa ryöstivät.

Näin löimme Tammelan pitäjässä 2 rakuunaa Kesäk. alussa; toisella oli
posti, jonka hän aikoi viedä luutnantti Bruselle. -- Saman kuun
loppupuolella menimme yhden luutnantin ja 58 miehen kimppuun, jotka
olivat erään välskärin ja hänen kirstunsa saattojoukkona. Nämät tulivat
Hämeenlinnasta kun me karkasimme heihin ennenmainitussa pitäjässä. Mutta
siinä paikassa oli iso aukio ja venäläiset ampuivat 3 laukausta meitä
kohden, josta, Jumalalle kiitos, ei kuitenkaan mitään vahinkoa tullut.
Välskäri ja 8 miestä pääsi pakoon. Luutnantti ja ala-upseeri jäivät 50
sotilan kanssa kentälle. Kappalainen Oxenius Tammelan pitäjässä kysyi
olinko kadottanut monta miestä, mutta minä vastasin: ei ainoatakaan.
Pappi sanoi tahtovansa, kenenkään huomaamatta, saarnastuolissa kiittää
Jumalaa, joka näin harvain miesten kautta oli niin suuren voiton
antanut. -- Me saimme sota-arkun sekä kaikkien päällys-takit, tavarat ja
hevoset.

Sen perästä läksin minä joukkoni kanssa Tenholaan, ja 10 p. Heinäkuuta
tulin minä amiraali Wattrangen'in luo, joka oleskeli Hankoniemellä.
Mainitun kuun loppuun asti kuljeksin minä tiedustelemassa ja vankia
ottamassa, jonka perästä lähettivät minun Turkuun. Kävin myöskin Gustaf
Wittfot'in kellarissa, hakkasin siellä rikki 60 tynnyriä, joissa oli
hyvää viiniä, jonka annoin vuotaa kellariin. Nämät tynnyrit olivat
tsaaria varten ja odottivat hänen tuloansa. Vaikka linna oli vihollisten
vallassa ja kaupungissa oli 2,000 kasakkaa, kävin minä yöllä sekä sisään
että ulos, sytytin kädessä ja kranaatit paljaina. Sieltä läksin
Naantaliin, otin veneen ja läksin Rymättylään, Nauvoon ja Kemiöön ja
taas, yhä veneellä, Hankoniemelle. Saatuani tiedon että laivasto oli
lähtenyt pois, käännyin ja purjehdin Kosken tehtaalle Perniön lahdelle.
Sieltä otin ruukin rauta-proomun ja läksin Vänöhön, minne ennen olin
jättänyt 4 hevosta; ne otin nyt myötäni ja purjehdin proomulla
Ahvenanmeren yli Tukholmaan, ja tulin onnellisesti sinne 10 p. Elok.

21 p. Elok. kenraali Taube komensi minua kahden miehen kanssa
Ahvenanmaalle, ja palatessani sieltä toin minä myötäni 3 vankia. --
Ajoin ahkerasti takaa erästä upseeria, joka ryösti koko Ahvenanmaalla.
Kaikin voimin koetin saada häntä kiinni, ratsastaen sekä salmien että
purojen poikki, ja viimein tapasinkin hänen Sundskär'in kappelissa. Minä
kysyin tahtoisiko hän nyt kortteerin.

Hän vastasi: "Sinä olet yksinäinen mies niinkuin minäkin. Saadaan nähdä
kumpiko ensin armoa pyytää". -- Tämän sanottuaan ratsasti hän minua
vastaan.

Minä tartuin pistoliini ja ammuin häntä vasempaan käteen ja sitten
kylkeen. Mutta nyt minun pistoli-piippuni räjähti rikki; ainoastaan
varsi jäi käteeni. Hevoseni kaatui ja minä hevosen alle. Venäläinen
olisi pistänyt minuun, jos en olisi saanut irti jalkaani, joka oli
hevosen alla. Sitten taistelimme me ankarasti; lopuksi hän väsyi ja
pyysi armoa, antoi minulle suuren vyökukkaron, täynnä kopekoita ja
puolen ruplan kappaleita, vieläpä lisäksi 2 miehen-kaulavaatetta. Minä
talutin häntä erään talonpojan saunaan; ja kuuluu hän siellä kuolleen,
kun minä ratsastin Sund'in pitäjään.

8 p. Syysk. palasin minä vankineni. Kreivi Taubelta sain 60 taaleria
sekä 3 taaleria päivärahaksi, ja Ahock sai 1 1/2 taaleria vaskirahaa.
Syyskuun 16 p. komensi kreivi minua taas 6 miehen kanssa
tiedustus-retkille. Kuljin vakoillen aina Suomeen asti pienellä
veneellä, ja pääsin töin tuskin siltä retkeltä hengellä takaisin
raportin kanssa. Ruotsiin jäin sitten koko talveksi.

H. K. K. Fredrikin käskystä komensi kreivi Taube minun ja Ahock'in meren
toiselle puolelle 10 p. Helmik. 1715. Mutta kun olimme päässeet
Ekkeröhon, sanoivat talonpojat että oli mahdotoin viedä meitä kauemmaksi
kulku-jään vuoksi, jonka tähden jäin sinne muutamaksi päiväksi. Sattuipa
niin, että H. K. K. Fredrik ja kreivi Taube tulivat Grislehamn'iin ja
käskivät talonpoikain viedä meidät meren yli. Sain myös muutamia
dukaatteja H. K. K:lta ja läksin sitten Jumalan nimessä Signelskär'ille.
Siellä olin kaksi päivää kulkujään vuoksi, ja kun meri oli jäätynyt,
läksin Ekkeröhön. Täällä kohtasin talonpoikia ja pappeja, jotka olivat
pakenemassa Ruotsin puolelle. Jäällä otin minä Herran pyhää ehtoollista
Gabriel Grononius'elta ja lähetin passini takaisin inspehtori
Allander'in kanssa, sillä pyynnöllä että hän sen antaisi rakkaalle
äidilleni Tukholmassa. Vaan ei se kuitenkaan perille tullut.

Me marssimme nyt Saltvikin nimismiehen luo ja olimme siellä vähän aikaa,
jonka perästä nimismies kyyditsi meitä Sundskär'ille, koska ai'oin
lähteä Dehletin yli. Mutta talonpojat olivat lähteneet saaristoon
omaisuutensa ja tavaransa kätkemään, jonka tähden meitä pyydettiin
aamuksi viipymään, jolloin lupasivat kyyditä meitä edemmäksi. Jesuksen
nimessä panimme me maata, pidettyäni ilta-rukouksen. Yöllä näin paljon
unta venäläisistä, ja aamupuoleen lu'in minä (unessa) kymmenet käskyt,
uskon-tunnustuksen, Isä-meidän ynnä molemmat sakramentit, ja kun lu'in
viimeiset sanat alttarin sakramentista, seisoi harmaa-päinen mies
vuoteeni vieressä ja kysyi, uskoinko minä että kaikki häviäisi ennenkuin
yksi ainoa sana siitä, mitä olin lukenut. -- Minä vastasin: uskon. Taas
kysyi hän samalla tavalla, ja minä vastasin samoin. Sitten löi hän minua
kaksi kertaa olkapäälle, toinen kerta oikein koski, sanoen suomeksi:
nouse ylös. -- Samassa minä heräsin ja näin emännän seisovan laattialla.
Kun talonpoika aamulla oli mennyt ulos, oli ryssä ampunut häntä sääreen
oven ulkopuolella. Mutta keskustellessani harmaapää-mieheni kanssa, en
ollut mitään kuullut, ennenkuin hän sanoi: nouse ylös! -- Samassa
hetkessä seisoi 3 miestä ladatuilla kivääreillä oven edessä. Minä lensin
sukkasillani ylös kuin nuoli, otin pistolini ja karkasin heidän
päällensä. Toverini oli hämmästyksissään, eikä ensiksi hoksannut asian
laitaa ollenkaan. Minä ajoin pois tuvasta ne, jotka oven edessä
seisoivat, kun olivat ampuneet ja tähdänneet minun päähäni, mikä ei
kuitenkaan onnistunut, sillä minä löin kiväärit alta ylöspäin, niin että
kuulat lensivät kattoon; ruutia sain vähän kasvoihini, josta minulla
myös on merkki kuolemaani saakka. Sitten karkoitin koko joukon, 20
miestä, sekä huoneesta että kartanolta. Mutta kun olin 50 askeleen
päässä talosta, tulivat viholliset sinne ja ympäröitsivät sen koko
komppanialla vaan he eivät uskaltaneet astua sisään ennenkuin olivat
repineet maahan koko katon, joka oli lumella peitetty enemmän kuin
kyynärän korkealta. Vielä olivat kaikki ryömineet ikkunain alitse,
luullen minun olevan huoneessa, vaikka vanha akka eräästä nurkasta
huusi: täällä ei ole ketään! Mutta he tietysti eivät ymmärtäneet mitä
hän sanoi.

Me läksimme vielä kappaleen matkaa maata myöden ja sitten merelle, s. o.
jäälle. Kun olimme päässeet vähän matkaa maalta, oli meidän ja manteren
välillä niin paksu sumu, ett'en nähnyt jälkiäni kolme askelta takanani,
ja meidän edessämme oli kirkas päivänpaiste aivan niinkuin selkeänä
kesä-päivänä. -- Boksö'lle tultuamme oli taasen niin selkeä, että näin
jäällä, jota myöden olimme tulleet, 40 kasakkaa. Minä käskin toverini
mennä heitä vastaan, sillä osa heistä oli lähempänä ja muut olivat
jääneet jälkeen, joita heidän tietysti piti odottaman. Sill'aikaa
juoksin minä tupaan, jossa sain leivän ja pikkusen juuston. Siellä oli
suuri joukko pakenevia talonpoikia, joita minä nyt autoin ulos pakoon.
Sitten minä ja toverini läksimme kartanosta, ja viholliset tulivat kohta
sinne, ampuivat ja hakkasivat talonpoikia siellä. Me kätkimme itsemme
saarella siksi että yö oli tullut, ja käännettyä kenkämme edes-takaisin,
kuljimme sitten koko yön, ja tulimme taas eräälle saarelle, jossa teimme
vähäisen valkean. Siellä me söimme mitä minun oli onnistunut tuvasta
saada edellisenä päivänä. -- Aamulla varhain tuli koko joukko
venäläisiä, ja vaikka ilma oli kirkas, tuli samalla tuulen puuska ja
peitti lumella jälkiämme. Venäläiset ratsastivat ympäri saarta; me
seisoimme rannalla suuren, lumella peitetyn kiven vieressä. Kun eivät
viholliset mitään löytäneet, läksivät he tiehensä. Vähän ajan kuluttua
rupesimme kulkemaan Sagöhön päin, mutta aavalla jäällä pyysi toverini
saadaksensa levätä, sillä hän oli hyvin uninen. Minä tein niinkuin hän
pyysi ja istuin hyvän aikaa jäällä, hänen nukkuessaan; vihdoin herätin
minä hänen. Hän pyysi taas että saisi vielä vähän nukkua, sanoen ei
voivansa pitää silmiä auki. Minä annoin hänen nukkua vielä hetken;
sitten herätin hänen ja sanoin että minun oli vilu. Nyt läksimme
kulkemaan. Kun olimme Skagö'n pohjoiselle niemelle päässeet, kohtasi
meitä koko joukko venäläisiä, jotka pitivät ajoa; toverini pistettiin
kuoliaaksi minun vieressäni, ja minä juoksin korkealta vuorelta mereen,
joka oli sulana sen juurella. Venäläiset eivät voineet päästä luokseni
eikä ampua myöskään. Minä istuin vuoren loukossa, riisuin kengät
jaloistani, sillä ne jäätyivät kokonaan, ja hieroin jalkojani pakkasen
tähden. -- Jälkeen puolipäivän tuli toinen partiokunta samaa tietä, jota
mekin olimme kulkeneet. Kun huomasivat minun, astuivat he alas
hevosistaan ja rupesivat ampumaan minuun ikäänkuin maaliin, sillä,
niinkuin jo sanoin, oli meri särkenyt suuren avannon vuoren eteen. Mutta
heidän ampumisensa oli turhaa, sillä kuulat lensivät ensin veteen ja
sitten vuoreen; minä olin Jumalan turvissa enkä pelännyt monta tuhatta
vihollista; päivällä Hänen oikea kätensä minua varjeli; yöllä lepäsin
Hänen siipiensä suojassa.

Yön pimeydessä menin taas sieltä ylös saarelle ja aioin hakea väkeä,
mutta kun kuulin että venäläiset olivat talossa ja myllyssä ryöstämässä,
läksin toiselle saarelle menemään. Matkalla hakkasin minä kiväärillä
läven jäähän, juodakseni siitä, ja samassa seisoi 3 kasakkaa vieressäni.
Nousin ylös ja tähtäsin heihin, ja he ratsastivat takaisin saarelle,
niinkuin piru olisi heitä takaa ajanut. Menin eräälle korkealle
vuorelle, taitoin kuusenoksia alleni sekä ylleni, ja makasin näin puolen
yötä, vaikka oli niin kylmä että ruumis ja sielu vapisivat. Nousin
sitten ja marssin paljain jaloin 2 peninkulmaa; kengät minun täytyi
kantaa kainalossa, sillä ne olivat aivan jäätyneet, eikä minulla ollut
sukkia eikä muitakaan vaatteita vaihettaviksi. Jää, jota myöden kuljin,
oli kulkujäätä; ja kun välistä jalkoihin koski, niin että kaaduin,
saivat pää ja kädet ottaa vastaan. Jokainen askel noilla 2:della
peninkulmalla oli verellä merkitty. Kun päivä koitti, astuin minä maalle
Getan vuorelle, enkä muuta edessäni nähnyt kuin kuolemaa pakkasesta tai
nälästä. Istuessani kivellä, ajattelin vielä: Oi noita hulluja
talonpoikia, jotka eivät ole ymmärtäneet kätkeä itseänsä näin tiheään
metsään ja kaukaiseen paikkaan. Astuin taas muutamia askeleita metsään
päin, ja nyt huomasin sekä suuria että pieniä jälkiä. Niinkuin
lintu-koira juoksin sinne tänne, ja tulin vihdoin virvistä tehdylle
töllille, johonka talonpojat olivat tavaransa vieneet. Mutta vihollinen
oli jo sinne löytänyt. Minä seisoin heinillä, jotka vihollinen oli
töllistä ulos heittänyt; ja kun heittelin heiniä jaloillani, pääsi
näkyviin vanha säkki, ja sen pistin minä alleni. Kun vielä vähän heiniä
kääntelin, löysin leivän ja pienen rasian, joka puoleksi oli voilla
täytetty. Mieleeni muistui Danielin sanat leijonan-luolassa: Herra
ajatteletko vielä minua. Hiiliä löysin myöskin, ja näin sain valkean
ääressä lämmittää kenkiäni. Mutta niin pian kuin ne jalkaan sain, kuulin
vihollisten ääntä. Heitin kohta lunta valkeaan ja astuin takaperin meren
rannalle, että näyttäisi kuin olisin sieltä tullut. Menin ensin erääsen
loukkoon, jonka jää oli luonut vuoren alle, mutta mieleeni heti juolahti
että, jos vihollinen tulisi loukon suulle, olisin minä helposti
vangittu, eikä tämä ensinkään ollut aikomukseni. Astuin siis ulos
jälleen ja laitoin muskettini sekä pistolit reilaan. Kävelin sitten
edestakaisin vuoren alla, sillä vilu vaivasi minua suuresti. Kun riisuin
kengät jaloistani, olivat nämä juuri kuin paleltuneet nauriit, valkoiset
aina polveen asti. Kokoilin kohta lunta ja hieroin jalkoja, siksi että
olin lämmin ja väsynyt. Panin sitten taas rikkinäiset sukat jalkaan,
kävelin ja hieroin uudestaan. Ehtoolla kohtasin talonpojan, jonka
seurassa oli pieni tyttö. Pyysin että hän seuraisi minua, mutta hän
sanoi, ett'ei hän voinut tehdä sitä lapsensa tähden, joka oli aivan
paleltunut, niin että hänen täytyi lähteä kylään, vaikkapa vihollinenkin
olisi siellä. Kun miehestä erosin, löysin vähäisen polun, jonka
venäläiset hiljakkoin olivat tehneet. Vähän aikaa sitä myöden
astuttuani, tulin taas vähäiseen vuoren-loukkoon, johon oli kätketty 2
tynnyriä kuivattua lihaa ja tynnyri kuivaa leipää. Kiittäen Jumalaa,
joka niin ihmeellisesti minua johti, pistin 10 leipää ja pari
liha-kappaletta säkkiini. Nuotta-repaleessa löysin vielä vähän
villojakin, jotka vihollinen oli sinne jättänyt; ne pistin kenkiini, ja
tuntui se sangen hyvältä kipeille jaloilleni. Taas marssin kappaleen
matkaa, ja tein sitten rannalle nuotio-valkean, jonka ääreen jäin 3
päivää lepäämään. Tyhjensin myös kranaattini, heitin ne valkeaan ja
sitten jäälle, joka niiden alla suli niin, että sain vettä janoni
sammuttamiseksi. Koska en enää kuullut vihollisten melua ja jyrinää,
läksin minä Dyngö'lle, minne muutamat ihmiset olivat kotia tulleet. Kun
olin istunut muutamia tuntia lämpimässä, kävivät jalkani niin huonoiksi,
että yksi mies kummallakin puolella talutti minua Finström'iin erään
lesken luo, minne saavuin 3 p. Maaliskuuta.

Siellä minulla oli sama ilo kuin Elialla Zareptan lesken luona. --
Vihollinen oli ryöstänyt yli koko Ahvenanmaan ja leskeltä myöskin, mutta
hänen oli kuitenkin onnistunut kätkeä lumikinoksiin, läävän laattian
alle ja muualle senkaltaisiin paikkoihin tynnyri jauhoja, tynnyrillinen
leipiä, leiviskä voita ja kaksi leiviskää juustoa sekä tynnyri herneitä.
Vihollinen oli vienyt koko karjan, mutta eläimet tulivat vähän ajan
perästä kotia, köydet sarvissa. Syntinen ihminen ei käsitä Jumalan
kaikkivaltiaisuutta ennen kuin itse on hädässä ollut. Mutta silloin
olemme usein valmiit sanomaan David'in kanssa:

"Kuinka tutkimattomat ovat Hänen tuomionsa ja käsittämättömät Hänen
tiensä! Koska minä tulen Jumalan kasvoja näkemään. Minun sieluni
ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin".

Leski pyysi minun jäädä luoksensa, sillä hän pelkäsi omain maamiestensä
ryöstämistä. Hän lupasi minulle yllä-pitää ja apua jalkojani varten.
Polvillani ryömin minä siellä ympäri, hakkasin puita, muurasin piisin ja
paikkasin ikkunoita, ovea ja laattiaa. Jumalan armosta ja akan avulla
tulivat jalkani kuitenkin terveiksi muutamain viikkojen kuluttua. Lääke
oli keitetty heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosen sonnasta; tätä
panin minä jaloilleni niin kuumana kuin vaan kärsin. Ruuastani minä
sitten maksoin yhden karoliinin viikossa.

Huhtikuun 3 p. tapasin ylioppilaan Zakarias Wäger'in, joka aikoi lähteä
Suomeen takaisin, kun hän turhaan oli koettanut päästä Tukholmaan, minne
ei kukaan lähtenyt. Meistä tuli siis toverit. Marssimme Hulttaan ja
sieltä vahvalle meren jäälle, koska lähellä rantaa oli sohjoa polviin
asti. Huhtikuun 9 p. olimme eräällä kalliolla Dehlet'in keskellä, ja
sieltä näimme että jää rupesi kulkua valmistamaan, ja kun tulimme
Änklingan tienoille ja nousimme paljaalle vuorelle, huomasimme sulaa
merta edessämme. Minä kävin istumaan, sillä takaisin oli mahdotoin
päästä, ja käskin toverini repiä vuori-sammalta. Sitten menin syrjään
rukoilemaan, ja tein sen kyynelsilmin, laulaen lopuksi virren. Turpeesta
ja sammaleesta rakensimme majan, suojaksi yön kylmyyttä vastaan. Kun
aamulla varhain nousin ja katselin ympärilleni, oli meri ajanut
kulku-jäitä saarien väliin. Herätin sentähden toverini; ja nyt kuljimme
pieniä ja suuria jääpalasia myöden. Kun olimme päässeet saaren rannalle
ja päivä oli noussut, läksi jää matkaansa ja me jäimme Äntlingan
talonpoikain luo Huhtikuun 26 päivään asti, sillä kulku-jään ja
myrskyjen vuoksi emme päässeet edemmäksi. Sitten annoin viedä itseni
Björköhön, sieltä Ässelholmaan sekä Hudskärin ja Käistön kautta
Taivassaloon. Siellä vaihetin vaatteita erään talonpojan kanssa ja
läksin Uuteenkaupunkiin vihollisen laivastoa katselemaan sekä niitä 9
rykmenttiä, jotka olivat ympäristöön hajoitetut. Tästä kaikesta
kirjoitin kreivi Taubelle. Sitten läksin Turkuun ja oleskelin niillä
tienoilla, varsinkin Raision pitäjässä, erään nimismiehen luona, jonka
nimi oli Silvan ja jonka poika oli ylioppilas. Talon luhdissa kirjoitin
joka päivä mitä tapahtui vihollisen armeijassa. 30 p. Huhtikuuta sekä
Toukokuun 6, 20 ja 29 p. lähetin raportit Tukholmaan Rymättylän
talonpoikien kanssa kaikesta mitä tapahtui. Ja kun kerran sattui niin,
ett'ei minulla ollut paperia, kirjoitin omassa nimessäni kirjeen
maisteri Turonius'elle Lemulle, ja olin olevinani kirjoittajan renki,
kun vein kirjeeni perille. Maisteri kysyi missä herrani oli.

"Hän on metsässä siksi että minä palajan" -- vastasin minä.

Maisteri käski minun kertoa että kenraalimajuri Golovin tulisi hänen
luo, sekä kiirehti hankkimaan minulle paperia ja lakkaa. Minä tarjosin
hänelle maksua, vaan hän ei ottanut sitä vastaan. Käski ainoastaan
herrani olla varovainen ja antoi minulle evääksi leipää ja kappaleen
lihaa. Seisoin kuitenkin portilla, kun kenraali tuli yhden sersantin ja
kuuden rakuunan kanssa. Tämän perästä kuljeskelin minä Lokalahden
kappelissa ja lähetin 6 p. Kesäkuuta kirjeen Tukholmaan. Läksin taas
Turun kautta setä useitten pitäjäin läpi Rymättylään, missä minua odotti
kreivi Tauben kirje. Saatuani sen, rupesin taas kulkemaan Turkuun päin
kerjäläisenä. Toisen silmäni pidin ummessa, sillä olin sokea olevinani.
Kävin myöskin ruhtinas Galitzin'in luona, ja hän heitti 10 kop.
lakkiini. Sitten hiivin hänen kyökkiinsä, jossa kokki minua tutkiskeli.
Ensin kysyi hän mistä minä olin.

"Rymättylästä", vastasin minä.

Hän kysyi taas: "Pidetäänkö siellä kaloja?"

"Kyllä siellä silakoita saadaan". -- Saatuansa tämän tiedon, valmisteli
hän itseään seuraamaan minua kahden miehen kanssa. Evääksi otti hän
pullollisen viinaa, 2 suurta venäläistä leipää sekä 50 ruplaa
kopekoissa, jotka sitten joutuivat minun haltuuni. Minä kannoin maston
ja purjeet veneesen. Kun olimme päässeet kaikkein laivojen ohitse ja
tulimme Rymättylään, otin minä esiin pistolini ja avasin myös toisen
silmän. Kun kokki tämän havaitsi, nousi hän ylös ja aikoi karata
päälleni, mutta minä pidin molemmat pistolit edessäni ja käskin heidän
istua jos eivät tahtoisi tulla ammutuiksi; ja niin nuo kolme miestä
seurasi minua Ahvenanmaalle. Siellä kohtasin kommentöri Wrangelin, jonka
rekatissa läksin Kappelskäriin. Hänelle minä myös lahjoitin sen veneen,
jolla olin tullut kokin ja hänen tovereinsa kanssa. Laivan veneellä
läksin sitten Tukholmaan, minne saavuin Kesäkuun 19 p. Siellä jätin
vangit kreivi Tauben haltuun.

Heinäkuun 7 p. 1715 komennettiin minä taas 6 miehen kanssa Turkuun,
mutta saman kuun 19 p. olimme vielä Furusund'issa vasta-tuulen tähden,
vaan pääsimme vihdoin "Wachtmeister" nimiselle amiraali-laivalle, ja
saimme 4 naulaa ruutia, 50 kuulaa ja 4 piitä. Koto yön purjehdimme
Ahvenanmerellä ja seuraavana päivänä risteilimme Ahvenanmaan, Boksön
sekä Simmalaskär'in pohjoisella puolella.

Kuljettuamme vielä Änklingan, Brändön ja Vartsalon ohitse, astuimme
maalle lähellä Gålsobyn kylää ja saimme viettää yön metsässä. Mainitussa
kylässä olimme pari päivää ja vaihetimme myös vaatteita siellä. Sieltä
läksimme sitten arendatori Fingerros'in luo, jota otti meitä hyvästi
vastaan. Hän kertoi myös että eräs majuri Aniskoff oli vannonut ettei
löytynyt enemmän kuin 6 000 miestä koko Suomessa. Siellä makasimme
heinäladossa ja kuljimme sitten yöllä useitten vartiajoukkoin ohitse,
joita seisoi teillä ja niityillä 40 à 50 miestä, ja jotka tutkivat
kaikkia matkustavia. Sentähden kuljimme me öisin Heinäkuun 27 päivään
saakka, jolloin kaikki vartiajoukot olivat jääneet taaksemme ja me
olimme päässeet Järesten kylään Lemun pitäjässä. Olimme siellä päivän
aikaa ja saimme useampia tietoja vihollisen asemasta Pohjanmaalla.
Sieltä siirryimme Raision pitäjään, josta minä kirjoitin Tukholmaan. Sen
tein minä vanhan nimismieheni ylisillä. Venäläiset tappelivat koko
päivän keskenänsä tuvassa; minun mieheni olivat metsässä. Ylioppilas
And. Silvan kertoi minulle että Raision ja Maarian papit olivat
keskenänsä puhuneet, että jos se kirottu Löfving vielä sinne tulisi,
niin antaisivat he varmaan vangita hänet. Kysyttyäni mitä Maarian pappi
minulle tehdä tahtoi, sain vastaukseksi että hän oli suostunut tuumaan
muiden kiusaamisen vuoksi, vaikka hän kiitti Jumalaa että minä nyt olin
vuoteen omana niistä lyömisestä, joita muka olisin Juhannuksen aikana
saanut Djurgården'issa, missä tapauksessa minä päinvastoin haavoitin
enemmän kuin 50 miestä. Nuo papit olivat myöskin humala-päissään
soimanneet minua raadoksi sekä käyttäneet muita kauniita nimityksiä. --
Tästä kaikesta tiedon saatuani, läksin minä menemään pappilaan ja olin
olevinani talonpoika Huittisista, joka tahtoi ostaa suoloja. Papin vaimo
kyseli muutamista siellä asuvista leskistä, ja minä annoin hänelle
tyydyttäviä vastauksia. Sitten antoi hän minulle juomista ja kiitti
ruotsiksi minun käsiäni, sanoen: "Tuo talonpoika ei ole paljon työtä
tehnyt käsillään". Menin sitten toverini luo, ja nyt läksimme Turkuun
sekä sieltä Maarian pitäjän kautta Hämeenlinnan tielle Ravattulan
kylään.

Heinäkuun viimeisinä päivinä läksimme Someroon päin, ja tällä matkalla
kohtasi meitä alinomaa matkustajia; mutta minä olin aina ensimmäinen
kysymään mistä he tulivat. Itse sanoin tulevani kolmannesta tai
neljännestä pitäjästä, jotta en mitään hullua puhuisi, jos olisi ruvettu
minua kuulustelemaan.

Vihoin kautta läksimme Pusulan kornetin-puustellille. Talonpojan nimi,
jonka luo tulimme, oli Matti Paavalinpoika. Hän kysyi mistä minä olin.

"Hollolasta", -- vastasin minä, ja mies sanoi ihmistä siellä suuriksi
veijareiksi.

"Ei kaikki kuitenkaan. Eikö teidänkin pitäjässä ole veijareja joukossa?"

"No niin, kyllä sellaisiakin löytyy" -- sanoi mies; ja minä pyysin häntä
ulos kanssani, kerroin hänelle että olin upseeri ja kehoitin häntä
uskollisuuteen ja rehellisyyteen entistä esivaltaa kohtaan.

Uskollisesti hän sitten käyttikin itseänsä, antoi meille paljon tietoja
ja ruokaa samaten. Yötä olimme siellä, ja aamulla sanoi hän ettei ollut
hyvä mennä provasti Ritz'in luo, sillä siellä majaili venäläinen
luutnantti; vaan sentähden neuvoi hän meitä metsän läpi lukkarin taloon.

Sieltä lähetin pyytämään provastia puheilleni, ja hän tulikin kohta
kirkkoon, jossa antoi minulle tietoja vihollisen voimasta. Hän kirjoitti
myös omakätisesti päiväkirjaani Elokuun 1 p., ja kun olimme saaneet
kaikki tiedot, menimme eteenpäin, kiittäen Jumalaa, joka pyhäin
enkeleinsä kautta oli meitä suojellut vaarallisilla matkoiltamme.

Niille, jotka nyt kysyivät mistä minä olin, vastasin että olin
Naantalista ja muka ostelin eläimiä ruhtinas Galitzin'ille. Lahjoitin
myös tupakkaa siellä ja täällä ja poistin sillä tavoin kaiken epäluulon
itsestäni ja miehistäni, sillä kovasti peljättiin sissejä ja vakoojia
vihollisen uhkausten ja julmuuden tähden.

Seuraavina päivinä kuljeskelimme Tammelan pitäjässä, odottaen venäläistä
postia Moskovasta, mutta se ei tullutkaan. Sen sijaan tuli vaunut, jotka
olivat täynnä kalkunoita, kanoja ja kukkoja. Vartioina oli 6 rakuunaa,
joidenka kanssa syntyi pieni kahakka, ja yksi minun miehistäni kaatui ja
haudattiin metsään. -- Me saimme paljon ruokaa ja runsaasti
kananpaistia. Metsän kautta marssimme sitten Lopelle. -- Me olimme muka
hakemassa hevosiamme, jotka venäläiset olivat vieneet.

Näillä retkillä osoittivat Provasti Tavonius ja nimismies Kollin meille
suurta ystävyyttä ja näyttivät uskollisuuttansa antamalla meille tietoja
vihollisen toimista y. m.

Elokuun 17 p. läksin minä Helsinkiin ja ostin 4 naulaa suoloja. Palasin
sitten miesteni luo, ja heidän seurassaan kuljin Gloms'in ohitse. Siellä
oli yksi kapteeni sekä yksi luutnantti komppanian kanssa niittämässä
heiniä Helsingin komendanttia varten. Me kuljimme näiden kaikkien ohitse
ja menimme yötä myöden vanhan Tavonius'en luo, joka asui
Långstrand'issa. Hänen heinä-ladossaan olimme yhden päivän, sillä
talonpojat pelkäsivät kauheasti vihollisia, jotka olivat ankarasti
uhanneet niitä, jotka vakoojia majoittaisivat.

Saman kuun 19 päivästä alkain kuljeksimme sitten paikasta paikkaan,
mitään erinomaista tapahtumatta. Sanoimme olevamme milloin toisesta
pitäjästä, milloin toisesta. Vihollisen armeijan asemasta kirjoitin
sillä aikaa kreivi Taubelle.

Nimismies Flöger'in vaimo tutki minua myöskin hyvin tarkasti. Hän kysyi
mistä minä olin, ja kun vastasin olevani Espoosta, ei hän siihen
tyytynyt, vaan teki monta harmillista kysymystä vakoojista y. m.
Kuitenkin antoi hän meille veneen, jolla pääsimme edemmäksi
Björnholmaan.

Sauvon pitäjässä ollessamme, syyskuun ensimmäisinä päivinä, kertoi
minulle nimismiehen Anders Björck'in leski, että eräs venäläinen
kapteeni Gordian oli käynyt Tukholmassa (ei kuitenkaan kaupungissa)
vakoomassa. Tämän lesken luona oli paljon venäläisiä, mutta hän oli
kuitenkin uskollinen.

Kuljettuamme sitten niittyjä ja soita, tulimme Nousiaisen kirkolle. --
Syyskuun 8 p. olin erään torpparin luona Nynäs'issä, mutta yöllä läksin
Järäisiin ja makasin siellä ensin eräässä aitassa isännän tietämättä.
Siitä tämä aluksi kovasti suuttui, mutta leppyi taas, niin että piti
meitä siellä 10 päivään asti, jolloin läksin erään miehen luo, jota
nimitettiin Mahalan Mikkeliksi ja jonka myös sanottiin olevan pahemmin
suuttunut kuin kukaan muu ruotsalaisiin ja kaikkiin, mitkä heitä
majoittivat.

Kun tulin tämän miehen luo, jota koko pitäjä pelkäsi, tervehdin häntä
ystävällisesti nimellään. Hän otti minua vastaan, kysyen mistä olin.
Minä vastasin: "Etkö sinä tunne minua, vaikka minä tunnen sinua sekä sun
vaimosi sukua" (minä olin nimittäin pitäjässä saanut hyvin tarkat tiedot
hänen suvustansa); -- "jää siis hyvästi, koska et tahdo minua tuntea".
-- Tämän sanottuani menin ulos. Hän tuli kohta perästä, ja se olikin
tarkoitukseni. Minä selitin hänelle nyt kaikki mitä minuun koski, ja
pyysin että hän kätkisi minua, jonka hän myöskin teki. Talonväelle
kertoi hän että minä olin vanha ystävä hänelle. Sitten seurasi hän
minua. Lähden talosta täytyi minun harmikseni kantaa erään venäläisen
kapteenin koiranpenikkaa käsivarrellani, ja Mikkeli ratsasti hevosellaan
perässä. Kun sitten olin saanut asiani toimitetuksi, s. o. olin nähnyt
sinne sijoitetun sotajoukon, saattoi Mikkeli minua torppaan, joka kuului
Lähden kartanon alle. Sitä ennen tapasin erään miehen, joka tunsi minun,
kun oli nähnyt minun kapteeni Andersen'in luona Turun jalkaväessä. Tälle
annoin muutamia karolineja, ett'ei hän ilmoittaisi silloin eikä
vast'edes ken minä olin.

Torpasta annoin soutaa itseni Vehmaalle. Mutta enpä tullutkaan sinne
juuri suoraan, sillä kyytimieheni laskivat maalle eräälle saarelle,
vakuuttaen että se oli mannermaata. Siellä sitten olin pahassa pulassa,
mutta pääsin kuitenkin vihdoin ruovon-leikkaajain kanssa pois. He
jotenkin hämmästyivät, kun löysivät ihmisen saarella ilman venettä.

Syysk. 11 p. lähetin minä tuomaan arendatori Fingerroos'in, joka muun
muassa tiesi kertoa että kaksi suomalaista nais-ihmistä oli käynyt
ruhtinas Galitzinin luona, pyytäen tulla kastetuiksi venäläiseen uskoon.
Ruhtinas oli kysynyt, mitä he sitten omasta uskostaan ajattelivat.
Siihen he vastasivat, että pitivät kreikkalaista uskoa yhtä hyvänä kuin
ruotsalaistakin; mutta että tahtoivat muuttaa pää-asiallisesti
sentähden, että oli ilmaantunut niitä, jotka tahtoivat heidät naida. --
Sitten oli ruhtinas kysynyt, tunsivatko noiden sulhasten nimet, ja he
vastasivat että ne olivat N. N:n rykmentistä. Miehet kutsuttiin nyt
esiin ja heiltä kysyttiin, tahtoivatko mennä naimiseen näiden naisten
kanssa; mutta miehet vastasivat: ei. Ruhtinas oli uhannut heitä, sanoen
että jos eivät totta puhuisi, niin hän antaisi rangaista heitä; mutta he
olivat sittenkin vastanneet: ei. Nyt oli hän luvannut että naiset
saisivat kasteen, ja he vietiin kaakin-puulle, löylytettiin vitsoilla
aika lailla ja asetettiin sitten näytteille kaupungissa. Vielä tiesi
arendatori kertoa että ruhtinas Galitzin oli sanonut Vehmaan
kirkkoherralle: "Te kirjoitatte kaiketi nyt Ruotsiin. Sen saatte
mielellään tehdä, sillä minä en ruotsalaisia pelkää. Tiedän myöskin
kaikki mitä Tukholmassa tapahtuu". -- Saatuani tarpeelliset tiedot,
annoin soutaa itseni Tersalon kylään, josta sitten läksin Haukalle.

Tähän aikaan lähetin kolme kirjettä Tukholmaan, nimittäin sihteri
Abraham Dracke'lle, amiraali Wachtmeister'ille ja kreivi Taubelle.
Mainituissa kirjeissä kirjoitin seuraavista asioista: 1) että kaikki
venäläiset yli-upseerit olivat saaneet käskyn varustaa itseänsä ruo'alla
kahdeksi kuukaudeksi; 2) ruhtinas Galitzin'in matkasta; 3) venäläisestä
laivastosta; 4) venäläisistä vakoojista Tukholmassa; 5) Muonasta ja
väen-nostosta; 6) Pohjanmaalta tulleesta jaalasta, joka oli lastattu 136
tynnyrillä lohta; 7) vaatteuksesta ja verojen vaatimuksesta; 8)
vihollisen voimasta Turussa; 9) ihmisten toiveista; 10) jyvien
jakaamisesta pitäjissä leipomista varten, joita oli 499 tynnyrin
paikoilla; 11) että käsky annettaisiin minun palaamisestani. -- Minä
lähetin Erik Lind'in Tukholmaan ja annoin hänelle matkaa varten 2
dukaatin kultasormuksen ja 4 taalaria vaskirahaa.

Syyskuun 13 p. täytyi minun olla Hankalla, koska venäläisiä laivoja ja
veneitä kulki edestakaisin koko päivän. Sitten palasin Fingerroos'in luo
ja sain asettaa leilit arendatorille ja venäläisille, jotka hänen
kanssansa keiliä heittivät. Venäläiset luulivat minua mustalaiseksi
taikka n. s. tattariksi. Parin päivän perästä ostin Fingerroos'ilta
hevosen, josta maksoin 8 riksiä ja läksin Lemulle päin. Mahalan Mikkeli
antoi minulle vaatteita ja satulan lainaksi.

18 p. samaa kuuta olin kirkossa, ja kun palasin sieltä kotia, tuli
venäläinen rakuuna ja tahtoi hevoseni kyytiin. Kun hän ei sitä saanut,
löi hän minua kepillä käsivarteen, jota iskua minä sain pitää hyvänä
isännän tähden. Sitten kävin minä Turussa, ostamassa paperia ja lakkaa
maisteri Paulin'ille; niin ainakin kerroin siellä, eikä se pelkkää
valhetta ollutkaan, koska sille paperille kirjoitin hänelle kirjeen hra
Grabben nimessä. Aikomukseni oli koettaa, oliko hän yhtä uskollinen
venäläisiä kohtaan teossa kuin sanoissa, vai olivatko heidän uhkauksensa
saattaneet häntä sanomaan, että hän vangitsisi kaikki ruotsalaiset,
erittäinkin minut, jos joutuisin hänen tielleen. Mainitussa kirjeessä
pyysin että herra pastori lähettäisi rengin (itse vein kirjeen perille)
kautta 20 riksiä venäläisissä rahoissa, koska minä tarvitsin
sellaisiakin hyödyttääkseni isänmaata ja täyttääkseni ruotsalaisen
esivallan käskyjä. Minä lähetin myös velkakirjan, jota vastaan hän voisi
saada saman summan ruotsalaisissa rahoissa ensi tilaisuudessa. Lopuksi
neuvoin häntä ettei hän puhuisi paljon rengin kanssa, sillä tämä oli
suuri veitikka eikä liioin luotettava mies. Kirjeen alle panin nimen:
Ernest Grabbe.

Kun tulin Halikkoon, ei herra Paulin ollut kotona. Sidoin hevoseni
kiinni ja astuin porstuaan. Siellä kohtasi minua neiti Bäck, hra
Paulin'in käly. Hän kysyi mistä minä olin. Minä vastasin että tulin
Kemiöstä ja että minulla oli kirje pastorille.

"Anna se tänne", sanoi hän, ja minä annoin. Hän oli juuri aikeessa avata
sitä, kun hra Paulin tuli ja oli pahoillaan tuosta kälynsä aikeesta.
Pastori meni nyt sisään, luki kirjeen ja käski minua kohta sen perästä
kamariinsa. Siellä kysyi hän mistä minä olin.

"Kemiöstä", vastasin taas.

"Kenenkä renki?"

"Herra Erikin".

"Kuka on sinun lähettänyt".

"Sama herra".

"Tiedätkö kuka on kirjoittanut tämän kirjeen?"

"Tiedän. Nimismies ja lukkari puhuivat keskenänsä että se oli
Raabbenpoika, joka oli hra Erikin luona".

"Mistä he ovat tulleet?"

"Tukholmasta".

"Kuinka on hän ja hänen seuransa puettuina, ja kuinka monta heitä on?"

"Viisi miestä talonpoikais-puvuissa, ja joka miehellä on paljon
ruotsalaisia rahoja". -- Tuon viimeisen sanoin sen vuoksi, että hän
helpommin uskoisi asiaa ja antaisi rahat.

"Minkä näköinen mies on Grabbe?"

"Hän on yhtä pitkä kuin minä, ja hänellä on vähän partaa".

"Missä olet sinä syntynyt?"

"Karjalassa Sorolahden pitäjässä".

"Sen huomaan puheestasi että olet Karjalasta. Tiedätkö sanoa kuinka
monta pitäjää on Sorolahden ja Käkisalmen välillä?"

"Kiteen, Ruokolahden, Kurkijoen ja Hiitolan pitäjät", vastasin minä.

"Se on oikein, sillä minä olen ollut koulumestarina Käkisalmessa. --
Vaan kuinka sinä olet tänne tullut ja kuinka kauan olet täällä ollut?"

"Minä tulin kirkkoherra Gutzeus'en kanssa ja olen nyt 6 vuotta palvellut
täällä; hän on lähtenyt Tukholmaan ja minä olen hra Erikin luona".

"Mikä on sinun nimesi?"

"Stefan Martinpoika".

"Vai niin. No tule nyt, Stefan, minun kanssani tupaan, niin saat
ruokaa". Minä kiitin ja seurasin. Neito pani pöydälle kappaleen
paistettua lihaa, silakkaa, voita ja leipää. Kun istuin atrialle, sanoin
ett'ei minulla ollut veistä, sillä siellä oli muutamia venäläisiä
rakuunoita, ja minä en uskaltanut ottaa esiin sitä, mikä minulla oli.
Hra Paulin antoi minulle silloin oman veitsensä.

Kun nyt rupesin syömään voita ja leipää, leikkasin silakkaa, sanoen:
"Tamän silakan olette meidän pitäjästä ostaneet".

"Emme ole!" -- sanoi pappi. Minä lausuin taas: "Kyllä se maistaa aivan
niin kuin meidän silakat". Tahdoin nimittäin näyttää hyvin tyhmältä sekä
papin että venäläisten silmissä. Nyt pappi suuttuikin ja sanoi, kiroten:
"Kaikilla silakoilla on tietysti sama maku, ja näitä olemme ostaneet
Korpon talonpojilta Turun joella".

Kun olin syönyt, tulivat venäläiset myös ja pyysivät ruokaa. Pappi
leikkasi heille kappaleen lihaa ja leipää, ja antoi ne heille käteen.
Silloin kuiskasin minä eräälle miehelle: "Oh, älä sinä syö, koska et saa
pöydän ääressä istua, niinkuin minä!" -- Venäläinen antoikin lihan ja
leivän papille takaisin ja sanoi menevänsä tappamaan lampaan talonpojan
talosta, ja uhkasi vielä papillekin jotain tehdä. Mutta tämä astui
sisään luutnantin luo, joka siellä asui, ja tällä lailla sai ainakin
yksi venäläinen sen selkä-saunan, jota en voinut silloin itse niille
antaa.

Illalla rupesi hra Paulin taas tutkimaan minua, melkein samalla tavalla
kuin ensi kerralla: kysyipä vielä: "Kuinka he juuri sinua lähettivät?"
-- "Kun ei ollut parempaa miestä", vastasin minä. Sitten kysyi hän taas
nimeäni, ja minä vastasin että se oli Stefan Martinpoika. Suomea minä
puhuin koko ajan, ettei kenkään saisi tietää minun osaavan ruotsia.

"Kuule Stefan", sanoi pappi, -- "jos sinä kerrot tästä sinun asiastasi
kellekään elävälle sielulle, niin sinä, herrasi ja minä sekä moni muu
menettää henkensä. Mene nyt levolle, kyllä sun hevosesta huolta
pidetään". Minä sanoin hyvää yötä ja menin renkitupaan. Siellä minä
makasin penkillä, pää venäläisen päätä vastaan.

Aamulla tuli neiti Bäck tupaan, herätti rengit ja hetken perästä
minutkin, vaikka ainoastaan olin nukkuvinani ja valmistelin itseäni
uuteen tutkintoon. Nousin, pesin ja kampasin itseäni, sidoin
kaulavaatteen kaulaan, ja näytti niinkuin neiti olisi ajatellut: siivo
renki tuo onkin. Kun olin valmis, seurasin häntä sisään. Pappi, joka
silloin vielä makasi vaimonsa vieressä, käski kälynsä antaa minulle
leipää ja paloviinaa. -- Kun olin syönyt, kysyi pappi taas nimeäni, ja
minä vastasin niinkuin ennen: Stefan Martinpoika. -- "Se on oikein",
sanoi pappi. "Tässä on kirje herra Erikille. Sano hänelle, että minä
luotan häneen. Grabbesta minä en huoli. Tässä on rahat: Anna ne ensin
herra Erikin omaan käteen". -- "Annan kyllä" -- sanoin minä; --"mutta
onko myös kukkaro sinetillä kiinnitetty?" Tämän kysymyksen tein, jotta
hyvin yksinkertaiselta näyttäisin, vaikka kyllä näin että kukkaro oli
kiinnitetty.

"Se on kiinni", vastasi pappi. "Älä vaan hiisku kenellekään mitään tästä
asiasta, Stefan Martinpoika".

"Ei suinkaan, Jumala varjelkoon! Piru vieköön sen, joka siitä puhuu.
Älkää te, hyvä herra, myöskään puhuko siitä mitään!"

Pappi vannoi ettei hän kellekään puhuisi rahoistansa; ja nyt jätin minä
hyvästi ja panin satulan hevosen selkään. Kun olin valmis lähtemään,
kutsutin Malm'in kautta, joka oli minua seurannut, papin vielä kerran
ulos puheelleni. Pappi tuli, ja minä vein hänen syrjään, sanoen
ruotsiksi: "Jos olette rehellinen minua kohtaan, tahdon ilmoittaa teille
merkillisen asian".

Hän vannoi olevansa rehellinen ja uskollinen. Silloin sanoin minä:
"Tässä saat rahasi takaisin, nimeni on Löfving. Olen koetellut sinua,
olisitko rehellinen ruotsalainen. Sinä olet uhannut jättää minua
vihollisten käsiin. Tee nyt tehtäväsi; täällä on luutnantti ja 2
rakuunaa, heitä on siis kolme ja ovat kylläksi väkevät tappamaan minun".

"Ei, hyvä herra, tule sisään! Minä olen uskollinen ystävä sinulle".

Minä menin sisään ja otin pistolit esiin, niin että papin oikein oli
paha olla minun tähteni. Hän pyysi minua jäämään, johon myös suostuin.
Sitten joimme veljen-maljan, ja yöllä makasin minä Malm'in kanssa
portti-vajan ylisillä.

Syyskuun 21 p. läksin Malm'in kanssa Ruskon kylään ja olin siellä
jumalanpalveluksessa. Herra Paulin vihki myös siellä erään rengin. Olin
olevinani Malm'in renki, ja minäkin pääsin häihin. Kun pöytään
istuttiin, annettiin minulle ensin jotenkin etevä sija, mutta sitten
kaikki lykkäsivät minua niin, että viimein jouduin pöydän alimmaiseen
päähän, mikä kaikki sai tapahtua. Kun olimme syöneet, rupesi pappi
tanssimaan morsiamen kanssa. Papin perästä menin minä morsianta
tanssittamaan, mutta venäläinen luutnantti otti morsiamen pois
käsistäni, sanoen: maltzii! (ole vaiti). Minä autoin häntä
rallattelemisessa; ja kiitokseksi jätti hän sitten morsiamen minun
haltuun, kun itse oli lopettanut tanssinsa. Sitten joi hän minun
kunniaksi koko pikarillisen viinaa, sekä käski minun juoda hänen
maljansa. Olin olevinani aivan juovuksissa, ja juodessani kumarsin niin
syvästi että kaasin kaikki hänen saappaasensa. Noin tein minä 2 tai 3
kertaa, niin että lopuksi, kun hän tanssi tai käveli, kuului ikäänkuin
olisi hän noussut merestä. Tein monta sellaista konstia, mutta liian
pitkäksi kävisi niiden kertominen. Viimein venäläinen sanoi että minä
olin narrittelija ja tarjosi Malmille 20 ruplaa minusta, sillä hän aikoi
lahjoittaa minut ruhtinas Galitzin'ille. Minä pyysin Malm'in ja
Paulin'in myydä minut, mutta he eivät uskaltaneet. Kun kaikki olivat
panneet maata, ratsastin minä Malm'in kanssa vielä 2 1/2 peninkulman
matkaa sinä yönä.

Me läksimme Turkuun ja sen ympäristöön katselemaan laivastoa. Sitten
kuljimme aina edemmäksi, siksi että tulimme herra Fingerroos'in taloon.
Siellä kävi Vehmaan kirkkoherra minun puheellani. Hän vakuutti
uskollisuudestaan y. m., ja sanoi olevansa valmis auttamaan minua, jos
tarvitsisin rahoja lainaksi j. n. e.

26 p. läksin minä Taivassaloon. Aikomukseni oli lähteä myös pastori
Strandman'in luo samalla matkalla, mutta sain kuulla että siellä oli
venäläinen kapteeni 12 miehen kanssa. Sentähden menin Kaitaisiin ja olin
yötä siellä.

Ennen kuin läksin Strandman'in luo omana renkinäni, kirjoitin hänelle
kirjeen, jossa kerroin että minä kummastuen olin kuullut mikä
venäläis-ystävä hän oli. Sanoin myös että näytti siltä kuin hän aikoisi
vihollisen kanssa lähteä pois maasta, vaikka hänen pitäisi muistaa
esi-isien uskollisuutta ja rehellisyyttä isänmaata kohtaan. Kun H. M.
Kuningas nyt taas oli kotona Ruotsissa, oli myös toivo että sellaiset
miehet saisivat vielä ansaitun palkkansa, jotka uhkasivat vangittua ja
tappaa esivallan lähettiläät ja muuten petollisesti menettelivät. --
"Minä lähetän nyt renkini tätä kirjettä viemään" -- kirjoitin minä
lopuksi -- "vaikka epäilen että te päästätte häntä takaisin. Mutta jos
niin tapahtuu, lähettäkää minulle vastaukseksi muutamia riviä".

Kun annoin kirjeen hänelle, kysyi hän missä minun herrani oleskeli.

"Hän on metsässä, sillä hän pelkää teitä ja että hän vangittaisiin, jos
hän tulisi tänne. Sentähden pyysi hän että te kirjoittaisitte hänelle
vastauksen", -- vastasin minä.

"Mitä minun on hänen kanssansa tekemistä!" sanoi pappi.

Mutta kun minä sanoin ett'en uskaltanut palata ilman vastausta, meni hän
huoneesensa ja kirjoitti muutamia rivejä samalle paperille. Sitten luki
hän minulle mitä oli kirjoittanut, että Löfving'in ei tarvitsisi hänestä
huolta pitää, että hän kyllä vastaisi siitä, mitä oli tehnyt tai tulisi
tekemään.

Nyt sanoin minä: "Minä olen Löfving, mutta sinä et ole mies vastaamaan
teoistasi". Sen sanottua vedin pistolin esiin ja kohoitin sen pappia
vastaan. Hän oli melkein vaipua maahan, ja pyysi nöyrimmästi että
antaisin hänelle anteeksi ja rupeisin hänen ystäväkseen. Enkä tehnytkään
hänelle mitään, vaan jäin sinne yöksi, ja minua kohdeltiin hyvästi.

Lokakuun 3 p. kirjoitin kolme kirjettä Tukholmaan.

Saman kuun 7 p. sain pyh. ehtoollisen pastori Malm'ilta Norbyssä
ollessani. Kun seuraavana päivänä satuin seisomaan ulkona ikkunan alla,
kuulin sen talonpojan, jonka luona asuin, sanovan: "Saa nähdä lähteekö
hän Björköhön Houtskär'issä! Siellä hän varmaankin hirtetään, sillä sitä
he jo kauan ovat uhanneet tehdä, jos vaan saisivat hänet kiinni". Siihen
vaimo vastasi: "Se olisi paha".

Minä menin huoneesen, panin käsivarret pöydälle ja nojasin niihin
päätäni. Näin olin sitten hetken nukkuvinani. Kun muka heräsin, kerroin
että olin nähnyt unta, jotta talonpojat Houtskär'issä aikoivat minua
hirttää. Tätä talonväki kovasti kummastelemaan. Kysyin heiltä olivatko
mitään sellaista kuulleet, ja he vastasivat sitä kuulleensa. Sanoin nyt
että minä aina, kun joku vaara uhkasi, näin unta siitä; ja tästä levisi
sitten se huhu että minä edeltäpäin tiesin mitä oli tapahtuva.

Parin päivän perästä läksin Poovalan kartanoon ja olin siellä yötä.
Aamulla tuli kolme venäläistä, jotka pyysivät viinaa. Saatuansa sitä,
kertoivat he että heillä oli ruhtinaan käsky ottaa pois kaikki
viinapannut sekä ottivat myös rahoja, sukkia ja kirveenkin talonpojalta.
Kun olivat menneet ulos, uhaten tulla takaisin, panin minä penkille
maata, tyhjä viina-lekkeri pään alla. Palattuansa riistivät he
väkivallalla lekkerin pääni alta. Käskin heidän juoda pohjaan. Kun
huomasivat että lekkeri oli tyhjä, heittivät sen luotansa kiroten,
vetivät miekkansa ja löivät niillä pöytään. Nyt nousin minä ja sanoin
olevani herra Strandman'in renki, ja että ylöskannoin veroja ruhtinaan
armeijaa varten. Sanoin myös että voisin sitoa heidän kätensä selän
taakse ja näin viedä heidät ruhtinas Galitzin'ille. He väittivät että
heillä oli kirjallinen käsky, jonka näyttäisivät minulle, jos tulisin
alas rannalle. Minä lupasin seurata heitä, taitoin aidasta seipään ja
astuin heidän takanansa. Tämä ei heitä miellyttänyt, vaan tahtoivat he
että kävisin edellä, jolloin he helposti olisivat voineet pistää minun
kuoliaaksi. Astuin siis heidän takanansa rannalle, ja siellä annoin
heille selkään, koska eivät voineet mitään käsky-kirjaa minulle näyttää.
Ensin kun rannalle tulimme, meni 2 heistä siltaa myöden vene-koppeliin,
missä heidänkin veneensä oli. Ne seisoivat, kun sinne tulin, kirveet
kädessä ja olisivat lyöneet minua rintaan, ellen olisi äkisti kääntynyt.
Kolmas seisoi juuri takanani, ja häntä löin minä seipäällä rintaa
vasten, niin että hän selin putosi veteen. Sitten juoksin nopeasti
maalle, ja nuo kaksi venäläistä seurasi, mutta siitä vaivasta eivät he
muuta palkintoa saaneet, kuin että minä oikein ruotsalaisen tavalla
löylytin heidän selkäänsä seipäälläni.

Kun venäläiset pääsivät toiseen kylään, olivat he siellä kertoneet, että
heidän oli ollut tekeminen paholaisen kanssa, joka oli sanonut olevansa
Strandman'in renki. He olivat kertoneet: "Pieni perkele hän oli, joka ei
suinkaan olisi väliä pitänyt, vaikka olisi meidät tappanut; hän on
varmaan ennen ollut sotilas ruotsalaisessa armeijassa" j. n. e. --
Talonpojan talo tuli ainakin pelastetuksi ja kaikki asukkaat olivat
iloissaan. Jäin vielä siksi yöksi sinne. Aamulla tuli taloon muita
talonpoikia sekä venäläisten jalka-vaimoja. Miehet kiittivät minua siitä
kyydistä, jonka edellisenä päivänä olin antanut venäläisille.

Pari päivää myöhemmin, Lopella ollessani, sain kuulla että 83 laivaa oli
Turun joella sekä että rykmenttien piti marssia talvi-leiriinsä,
nimittäin Uuteen-kaupunkiin, Naantaliin, Helsinkiin ja Hämeenlinnaan; 3
rykmenttiä jäisi Turkuun. Samana Päivänä purjehdin minä Iniöön. -- Yhden
matkan minä vielä tein mannermaalle, ennenkuin Marraskuun 14 p. kahden
pienen pojan kanssa läksin yli Ahvenan-meren. -- Kun olimme noin 4
peninkulman päässä maalta, rupesi kauhea tuuli raivoamaan. Minä seisoin
perällä ja pojat pitivät mastosta kiinni. Kaksi kertaa loiskahtivat
aallot ylitseni, niin että jätin sieluni Jumalan haltuun ja luulin
viimeisen hetkeni tulleen. Pääsin kuitenkin onnellisesti perille, sillä
kun Furusund'iin tulin, oli ilma tyyntynyt, ja 16 p. Marraskuuta olin
Tukholmassa. Vaarallisista matkoistani sain minä 12 riksiä. Päiväkirjani
jätin kreivi Taubelle, niin ettei ollut salaisuus, kuinka paljon olin
kärsinyt, paljoa enemmän, kuin mitä oppimatoin mies voi kynällä kertoa.
-- Nöyryydellä minä ainoastaan tahdon kiittää Sinua, armollinen Jumala,
laupias Isä, näin sanoen: "Herra minun Jumalani, minä kiitän Sinua
ijankaikkisesti!"

Huhtikuun 16 p. 1716 nimitettiin minä vänrikiksi, niinkuin ennen luvattu
oli, ja lähetettiin taas Suomeen. Matkarahaksi annettiin 30 riksiä.

Suomalaisten talonpoikain seurassa läksin Turkuun päin; ja matkalla sain
kuulla että venäläinen armeija odotti amiraali Apraksinia sekä hänen
käskyjänsä laivaston suhteen.

Toukokuun 4 p. olin Turussa, vaan en päässyt paremmin kuin muutkaan
venäläisille laivoille, sill'aikaa kuin niihin lastattiin ruoka- ja
ampuvaroja. Kävelin kuulustelemassa ja sain sen tiedon, että vihollisia
oli Suomessa ainoastaan 12 rykmenttiä, 6--700 miestä kussakin
rykmentissä. Maaliskuun alusta Huhtikuun loppuun asti oli heitä kuollut
2,375 miestä, ja Turussa makasi sairaana 2,325. Pohjanmaalta oli Turun
lääniin tullut rakuunoita. Venäläiset olivat kadottaneet linja-laivan,
joka oli matkalla Pietarista Rääveliin. Sen piti kääntää ja samalla
laukaista kanuunansa, mutta lensikin ilmaan 500 miehen kanssa. Talven
kuluessa olivat venäläiset rakentaneet enemmän kuin sata kappaletta
suurempia ja pienempiä aluksia. Ruhtinas Galitzin, joka talven aikana
oli ollut Pietarissa, oli palattuaan mestattanut muutamia upseereita, ja
useat muut olivat saaneet juosta kujaa, kun olivat pahasti menetelleet
muutamissa talonpoikais-taloissa hänen poissa ollessaan. -- Eräänä
päivänä kuoli 8 miestä, joiden ruumiit kohta avattiin, ja sisukset
olivat paloviinasta aivan mustat.

Touko- ja Kesäkuun aikana purjehdin minä Ahvenanmeren ja Turun
tienoilla, vaikka näillä vesillä liikkui paljon venäläisiä laivoja.
Kerran otin veneen, jonka oli määrä viedä ruhtinas Galitzin'ille
hunajaa, mettä, pähkinöitä ja voita. Toisella kertaa otin 3 miehen
avulla haltuuni muonalaivan, jossa oli 100 mattoa jauhoja, 500 leiv.
sianlihaa ja paljon muuta, jota kaikkea ei ole helppo luetella. Samana
päivänä lähetin Sakari Wägerin Turkuun vakoilemaan, ja kun minä palasin,
olivat venäläiset tappaneet vartiat ja vieneet veneen. Ajoin takaa
venäläisiä laivoja ja kerran tuli niitä yht'aikaa kuusi kappaletta,
jotta töin tuskin pääsin pakoon. Näinä aikoina kadotin minä neljä
miestä.

Seuraavan kuun ensimmäisinä päivinä tapasin "Pollux" ja "Bernhardus"
nimiset rekattimme, joita seurasin Hankoniemelle. Siellä ollessamme
ammuttiin näiltä laivoilta eräänä aamuna venäläinen tunnus-ampuma, ja
minä läksin maalle venäläisen vartiajoukon luo. Sekä minä että mieheni
olimme venäläisissä puvuissa. Kaksi rakuunaa ratsasti kohta vastaan ja
kysyi: "sto krable jeft?" (kenenkä laivat ovat). -- Me vastasimme:
"nasij" (meidän); sillä Polluxilla oli venäläinen ja Bernhardus'ella
tanskalainen lippu. Sitten lähetin toisen rakuunoista kapteeni
Arkaroff'ille ilmoittamaan että hänen kohta piti tulla laivalle luotsin
kanssa, sillä meidän täytyi lähteä Turkuun. Kun tuo oli ratsastanut
pois, kysyin minä eikö laivaston pitäisi lähteä Tukholmaan. -- He
sanoivat odottavansa tsaaria hänen laivoineen, ja minä kerroin että hän
oli valmis 40,000 miehen kanssa. Sellaista ja muuta puhuttiin siinä
luulossa, että minä olin venäläinen. Nyt esittelivät he että minä,
sill'aikaa kun odotimme, tulisin heidän pienille aluksillensa, jotka
olivat kylän edustalla. Me astuimme siis veneesen, mutta soudimme
karille, jonka tähden mies ratsasti veteen, auttaaksensa meitä irti.
Mutta nähdessään useampia kiväärejä veneessä, läksi hän pakoon, vaan
minun kuulani saavutti hänen kuitenkin.

Sitten jouduimme pahaan pulaan, sillä kapteeni oli ehtinyt joukkonsa
kanssa rannalle, ja he lähettivät aika laukauksen meitä kohden. Pääsimme
kuitenkin vahingotta pois Jumalan avulla, joka aina on minun suojani.
Rekatit nostivat myös purjeensa ja ampuivat pari kertaa tykeillä, jonka
perästä kaikki venäläiset pakenivat rannalta.

Saman kuun 20 päivään asti purjehdin minä Hankoniemen ja Ahvenanmaan
välillä, mitään erinomaisempaa tapahtumatta. Kun aamulla 21 p. purjehdin
Ekkeröhön päin, kerroin matkalla miehilleni, kuinka usein henkeni oli
ollut vaarassa venäläisten kautta. Lähestyessä vanhaa suolatehdasta,
huomasimme vähän savua nousevan, mutta sitten valkea sammutettiin. En
ehtinyt ajatellakaan, ennenkuin näin 15 mastoa. Muutama vihollinen laiva
oli jo niin likellä meitä, että mies seisoi keksi kädessä ja käski minua
antaumaan, sillä "me saamme sinut kuitenkin". Laiva kääntyi nyt
tuulenpuolelle, ja minä käskin silloin heittää mereen säkillisen
suoloja, 1 maton venäläisiä leipiä ja 1/2 leiv. juustoa, ja itse tartuin
kivääriini. Vaikka meillä oli vasta-tuuli, rukoilin kuitenkin Jumalalta
apua. Kun ei muuta neuvoa ollut, annoin mennä myötä-tuuleen, ja samoin
tekivät venäläisetkin, siksi että lähestyimme erästä kalliota, jonka
ohitse minä pääsin nousemaan päin tuuleen, vaan venäläisten täytyi
kiertää sitä suojan-puolelta. Silloin ammuin minä iloissani ruotsalaisen
tunnus-laukauksen, kiittäen Jumalaa, joka niin ihmeellisesti minut
pelasti vihollisten käsistä. He seurasivat minua vielä Signelskär'iin,
niin että minun täytyi lähteä ulos merelle, vaikka kävi länsi-tuuli, ja
monta polvea sain tehdä ennenkuin pääsin levähtämään erääsen
kalastuspaikkaan.

Saman kuun 25 p. kävin laivastolle ilmoittamassa, että venäläiset olivat
Ahvenanmaalla. Seuraavana päivänä komennettiin sentähden ulos 2
linja-laivaa, 3 sota-prikiä sekä muutamia veneitä, ja me purjehdimme
Ahlholmalle. Pari päivää myöhemmin, kun olin käynyt Grislehamn'issa
luotsia hakemassa, lupasi vara-amiraali palattuani minulle luutnantin
arvon. Hänen luona olin sitten Simpnäs'issä Elokuun 2 päivään saakka, ja
mainittuna päivänä läksin Koholmaan maksamaan 4 miehelleni heidän
voitto-rahansa, joka teki 40 taaleria hop. kullekin.

Neljän päivän perästä palasin taas Simpnäs'iin, josta minä komennettiin
Grislehamn'iin, tiedustelemaan kuinka monta venäläistä laivaa sinne oli
saapunut. Siellä sain ainoastaan sen tiedon, että viholliset eräästä
kalastuspaikasta olivat vieneet 40 henkeä ja sitten palanneet takaisin.
Tämän sanoman toin amiraalille illalla Elokuun 7 p., ratsastettuani sinä
päivänä 8 peninkulmaa kyytihevosella, josta minä paitsi sitä omasta
taskustani maksoin.

Parin päivän kuluttua komensi amiraali minun taas ulos 3 merimiehen
kanssa "Halland" laivasta. Me läksimme Grislehamn'in ohitse "Pollux"
nimiselle sota-prikille, joka oli Sladerön edustalla. Sieltä
komennettiin minä Ahvenanmaalle. Kun veneelläni lähestyin maata, kohtasi
minua muutamat venäläiset veneet ja kohta sen jälkeen kolme laivaakin,
jotka käänsivät nokkansa minuun päin ja rupesivat tykeillä ampumaan.
Tämä pakoitti minua kääntymään, ja sota-prikit "Pollux" sekä "Ekorn",
jotka olivat minua seuranneet, palasivat myös entiseen vartiopaikkaansa
Sladerön edustalle. Sieltä minä sitten lähetettiin kirjeellä amiraalin
luoksi, ja makasin sillä matkalla erään kallion suojassa pimeimmän osan
yöstä.

Kun seuraavana aamuna sangen varhain läksin ulos merelle, kohtasivat
minua muutamat veneet, joita venäläiset ajoivat takaa, ja kohta he
saavuttivatkin jotkut, ryöstivät ne tyhjiksi, ottivat väen vangitsi,
heittivät veneet tuuli-ajolle ja rupesivat sitten ajamaan minuakin
takaa. Minä purjehdin maalle ja lähetin sanan päällikölle, että
vihollinen oli ylitse tullut. Kyytihevosella läksin amiraalin luoksi;
minun oli ratsastaminen 5 peninkulmaa, ja 4 peninkulmaa oli vene-matkaa.
Kun olin laivastolle tullut ja ilmoittanut asiani, lähetti amiraali
minun purje-veneellä niille sota-laivoille, joidenka tuli lähteä ulos
venäläisiä vastaan. Niille annettiin käsky valmistaa itsensä ilman
ampumista ja melua. Amiraalin kanssa läksivät sitten 3 linja-laivaa, 1
sota-priki sekä 3 pienempää laivaa. Minä olin 13 miehen kanssa
purjeveneessä. Eräs luutnantti sattui kaukaa näkemään vihollisten olevan
Grislehamn'issa ja Grönsund'issa, jossa he rauhassa istuivat
paisti-pannujen ja kattilain ääressä. Mainittu luutnantti nosti kohta
jyräkkää. Nyt venäläiset jättivät sekä pannut että kattilat, vetivät 7
venettä salmen poikki ja läksivät Furusund'iin päin, mihinkä minä heitä
seurasin niin likellä, että taisin nostaa merestä pari lakkia, jotka
putosivat soutajain päästä. Hämärässä he katosivat näkyvistäni, sillä
olivat kääntyneet minulle tuntemattomalle tielle. Riensin taas viemään
sanaa amiraalille, joka nyt antoi käskyn, että kaikkien piti valmistaa
itsensä ajamaan venäläiset pois noilta tienoilta. Kun sitten taas istuin
veneessäni, rummutin oikein kauheasti keski-yöllä, peloittaakseni
vihollisia, joita luulimme vieläkin olevan siellä, vaikka ne jo aikoja
sitten olivat kaikki päässeet lähtemään tiehensä. Turhaa olisi ollut
enää heitä hakea, ja minä läksin sentähden venäläisten
illallis-paikalle, jossa talonpojat valittivat heidän ryöstämistään.
Sieltä läksin Koholmaan päin; ja kun kohtasin amiraalin merellä,
ilmoitin hänelle talonpoikain valitukset. Tällä kertaa hän ei antanut
mitään käskyä valmistuksista. -- Koholmassa levähdin saman kuun 18
päivään asti.

Lokakuulla komennettiin minä taas Suomeen ja Hankoniemelle. Siellä sain
vangitsi tuon venäläisen kapteenin perheineen, joka niin onnellisesti
pääsi ruotsalaisen laivaston kynsistä. Paitsi näitä sain useampia
muitakin vankeja sekä 3 muona-laivaa, joilla kaikilla palasin Tukholmaan
Marraskuun loppupuolella; ja sinne jäin minä talveksi, aina Huhtikuun
alkuun asti 1717. -- Suuresti tulee minun kiittää Jumalaani, että Hän on
käskenyt pyhäin enkeleinsä suojella minua vaarallisilla retkilläni.
Sillä, jos ei Hän olisi johtanut minua ja kaikkivaltiaisuudellansa
ikäänkuin kotkan siivillä minua kantanut ja työtäni edistänyt, olisi
vesi tullut haudakseni, samaten kuin Pharaolle, ja minun viholliseni
olisivat minun kukistaneet. Sentähden ilolla kiitän ja ylistän Herraa
ijankaikkisesti!

Huhtikuun 2 p. 1717 lähetettiin minä 12 miehen kanssa Ystad'iin, mihinkä
purjehdin rannikkoa myöden. Kun tulin Skånen maakuntaan, oli se minusta
niin ihana, kuin olisin tullut Kaanaan-maahan. Yhdellä hopea-äyrillä
ostin koko sangollisen eläviä turskia. Ihmisten huoneet olivat raketut
virvistä ja savesta, aidat olivat kivestä ja turpeista. Turpeita
polttivat, kun keittivät tai leipoivat[1]. Kaikenlaiset ihanat
hedelmä-puut kasvoivat talonpoikien puutarhoissa, ja rannoilla oli
kauniita viheriäisiä käytäviä. Tätä kaikkea näin minä ensimäisen päivän
Skånessa ollessani.

[1] Ehkä Suomikin tulee sellaiseksi "Kaanaan maaksi", jahka tarpeeksi
ehditään metsiä hävittää. Latojan muistutus.

Falsterbo'ssa oli minulla kortteri erään luutnantti Turitz'in luona,
mistä minä tein partioretkiä Kesäkuun loppuun saakka; otin 25 vankia ja
3 muona- ja viini-laivaa. Olin myöskin tanskalaista laivastoa
Köpenhaminassa katsomassa. Sieltä Kunink. Majesteetti Kaarlo XII vainaja
kutsutti minua luoksensa Lund'iin, missä hän tutki minua
pää-asiallisesti seuraavista asioista: 1) kenenkä johdolla ensin tein
partioretkiä; 2) kuinka kauan niitä olin tehnyt; 3) syntyperästäni ja
kuinka vanha minä olin; 4) olinko nainut vai naimaton; 5) olinko tehnyt
onnellisia vai onnettomia retkiä; 6) voisinko vakoamisella saada tietoa
venäläisten sotavoimasta Suomessa; 7) mihin muona-varoja voitaisiin
asettaa ja kuinka paljon. -- Kun näihin kysymyksiin olin antanut
alamaisen vastauksen, astui sisään kenraaliluutnantti kreivi Lieven,
jolle K. M. myöskin kiitti minua, sanoen kaksi kertaa: "Me näemme, ettei
Löfving ole pelkuri". Tähän minä lisäsin: "Minä en vapise Jumalan enkä
kuninkaan edessä, ja vielä vähemmin minä vihollista pelkään; sillä
Jumalani on armollinen sekä kuninkaani oikea, ja mitä viholliseen tulee,
lyön minä häntä, jos ei hän jaksa minua lyödä, eikä pelko siinä auta"
y. m. Tämän perästä luvattiin, että minä vielä toisen kerran pääsisin
kuninkaan puheelle, ja annettiin minulle 100 tukaattia.

Sitten jouduin selkkauksiin asianeuvos Falströmin kanssa, joka tarjosi
minulle rahamerkkejä 300 hopea-taalaria vastaan, jotka hän oli minulta
saanut. Tämän seikan johdosta kävimme molemmat Kunink. Majesteetin
luona, jossa selitin että minä, joka tänään olin Ruotsissa, mutta
huomenna Tanskassa tai Venäjällä, olisin miesteni kanssa onnettomassa
pulassa, jos minulla olisi tuommoista rahaa. Hetken aikaa mietittyänsä
käski Kunink. Majesteetti Falströmin antaa minulle puoleksi kumpaakin
rahalajia, ja jos kukaan kieltäisi ottaakseen vastaan minulta
rahamerkkejä, pitäisi minun kohta siitä ilmoittaman, ja vastustaja olisi
Kunink. Majesteetin käskyn rikkojana hengeltä rangaistava. Samalla
hankin myös Sund'ille ja Grönberg'ille kaappaus-lupakirjan, joka oli
varustettu Kunink. Majesteetin nimikirjoituksella, sekä
kapteenin-valtuukirjan vänrikki Nils Gestrin'ille. -- Mutta tämän
jälkeen läksin minä ilman kuninkaan käskyä Tukholmaan, ja kirjeen kautta
käski Kunink. Majesteetti minun palata Lund'iin. Minä olin jotenkin
mielivaltaisesti menetellyt kestikievari-paikoissa. Palasin kun
palasinkin, ratsastaen 64 peninkulmaa neljässä vuorokaudessa.

Kohta kaupunkiin tultuani annoin ilmoittaa itseni, mutta minua ei otettu
vastaan. Kävin sill'aikaa Lieven'in, Feiffen'in ja Falström'in luona,
jotka kaikki minua vihasivat ja minulle pilkallisesti sanoivat: "Mene
vielä kuninkaan luoksi".

Parin viikon perästä seisoin pihalla, kun K. M. tuli ratsastaen
kenraaleinsa ja everstinsä kanssa. Kun hän aikoi astua sisään, tartuin
hänen käsivarteensa ja, kääntäen häntä minuun päin, sanoin:

"Minä olen saanut armollisen kuninkaan käskyn, ja tässä nyt seison
odottamassa teidän määräystänne". -- Hän katseli minua ja sanoi:
"Löfving!" -- Minä tein kunniaa. -- Hän ei virkannut sanaakaan, vaan
astui sisään. Minä menin kortteriini ja heittäydyin vuoteelle, mutta
samassa tuli kapteeni Horustjerna ja käski minua K. M:n luoksi, joka
minua odotti. -- Kohta kun astuin ovesta sisään, kysyi K. M. kuinka minä
olin ilman käskyä pois lähtenyt, ja minä vastasin:

"Minä jäin mielestäni liian kauan tänne, sentähden ai'oin rientää sinne,
missä venäläinen armeija liikkuu, ja sitten Turusta palata tiedolla,
kuinka väkevä vihollinen on", y. m.

"Kuinka tunnette te meidän tahtomme?" -- kysyi kuningas. Vastaukseksi
annoin hänelle liistan, johon olin kirjoittanut hänen entisen
tutkintonsa kysymykset, joidenka nojalla olin toimeen ryhtynyt.

Kun Kunink. Majesteetti oli paperia katsellut, piti hän sen ja sanoi
minulle: "Koska tahdotte lähteä?"

Minä vastasin: "Se riippuu armollisesta kuninkaasta, koska ja minne
minun tulee lähteä -- tuleenko vai veteen".

"Ei, ei; teidän pitää lähteä Turkuun. Jääkää tänne huomiseksi. Mitä
maksoi matkanne?"

"50 ploottua, mutta ne minä kyllä otan venäläisiltä". -- Tämän minä
sanoin sentähden, että pian pääsisin lähtemään pois, ettei kaikkia
hullutuksiani siellä kerrottaisi. Kunink. Majesteetti tarttui nyt kynään
ja kirjoitti kalenterien että Alphenteil'in aamulla piti antaman minulle
50 ploottua. Minä astuin likemmäksi, nähdäkseni kuinka K. M. kirjoitti.
Silloin sysäsi hän kirjoitus-aseet luotansa ja taputti olkapäätäni,
sanoen:

"Rakas Löfving'imme, lähtekää huomenna ja toimittakaa tehtävänne, niin
muonavarat pian lähetetään Suomeen. Me tahdomme muistaa teitä".

Samana päivänä ratsastin minä Malmöhön ja olin yötä siellä. Aamulla,
kohta kuu portit avattiin, läksin sieltä pois, mennäkseni K. M:n luo,
mutta hän kohtasi minua 1/2 peninkulman päässä Malmöstä. Minä astuin
maahan ja sanoin tervehtien: "Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani!" --
K. M. kysyi: "Löfving, missä te olette käyneet?"

"Minä läksin eilen illalla katselemaan Malmön linnoituksia, koska olen
nähnyt Viipurin ja Käkisalmen linnoitukset sekä useat muut vahvat
paikat. Mutta ennenkuin olin mitään nähnyt, pantiin portit kiinni ja
minun täytyi jäädä sinne yöksi, josta nyt armoa pyydän".

"Mitä te Malmöstä piditte?" kysyi kuningas. "Se on maineensa vertainen".

"Koska ai'otte lähteä?"

"Nyt kohta".

"Oletteko saaneet rahat Alphenteil'ilta?"

"En ole; mutta tuolla hän tuleekin".

"Kuinka Löfving rahansa saa?" kysyi K. M. Alpheuteil'ilta.

"Ne ovat luetut minun pöydälläni; jos hän menee sinne ja antaa kuitin,
saapi hän ne kohta"; -- vastasi tämä.

"Jääkää hyvästi ja toimittakaa kaikki lupauksenne mukaan", sanoi K. M.
ja ratsasti tiehensä, ja minä eteenpäin niin nopeasti kuin hevonen
jaksoi. Mutta hetken perästä kuulin Alphenteil'in huutavan jälessäni:
"Löfving, Löfving, pysähtykää, pysähtykää!" -- jonka kuultua käännyin ja
ratsastin häntä vastaan. Hän sanoi: "K. M. varoittaa teitä
harjoittamasta väkivaltaa matkallanne. Menetelkää siis varovaisesti.
K. M. vakuuttaa teille armonsa, vaan ei mitään muuta".

Minä lähetin alamaisen tervehdykseni, lupasin olla varovainen ja läksin
sitten entistä tietäni Tukholmaan.

Siellä otin passini ja valmistin itseni matkaa varten Elokuun viimeisenä
päivänä, jolloin läksin Suomeen päin. Vänöhön jätin mieheni ja veneeni
ja jatkoin matkaani erään talonpojan ja hänen voimansa kanssa Turkuun.
Syyskuun 18 p. olin samassa kortterinsa venäläisten kanssa ja makasin
lattialla heidän päällystakkiensa päällä. Seuraavana päivänä kävelin
ympäri kaupungissa. Ensin olin tuomiokirkossa ja tein siellä rukoukseni.
Sen jälkeen seurasin herra Simonia ja pyysin että vaimo sanoisi minua
Korpon talonpojaksi, joka tuli Tukholmasta. Vaan herra Simon sanoi ettei
hänellä ollut mitään yhteyttä niiden kanssa, jotka sieltä tulivat.
Kuitenkin seurasin minä pappia huoneesen, jolloin hän venäläisten
upseerien tähden, jotka siellä olivat, sanoi: "Tulkaa sisään, te
molemmat! -- Mitä arvelette, hyvät herrat, tämä vaimo tahtoo tuon miehen
puolisokseen, ja nyt tahdon pitää pienen tutkinnon heidän kanssa
ensiksi". -- Astuimme nyt herra Simonin kamariin, missä minä ilmoitin
että olin Löfving. Pappi säikähtyi kovasti ja sanoi että minä vielä
saattaisin häntä, hänen vaimonsa ja lapsensa teilattavaksi. -- Minä
käskin hänen olla vaiti, sillä minä en ilmoittaisi itseäni venäläisille,
vaikk'en heitä pelännytkään, jos hän ei itse sitä tekisi. Pappi käski
nyt lemmittynsä tuoda meille ruokaa ja lähetti noutamaan Göran
Litovius'en, jolta minä sain paljon tietoja vihollisen voimasta.

Sitten menin ostamaan leiviskän suoloja ja leiviskän tuoretta lihaa.
Vaimon panin käymään edessäni katuja myöden ristin rastin, sekä rantaa
myöden laivaston ohitse. Jälkeen puolen päivän olin tanskalaisessa
laivassa, joka oli tuonut 399 tynnyriä rukiita. Minä ostin 8 kappaa,
kysyin koska laiva taas aikoi lähteä ja mitä tietä, -- "Utön tietä",
vastasi laivuri. Minä sanoin olevani Aspön luotsikartanosta, -- ja
lisäsin sitten: "minä tulen olemaan teidän luotsinne Utölle; siitä
syystä minä kysyn".

"Vai niin. -- Kuuluuko mitään ruotsalaisista?"

"Ei yhtään mitään".

"14 tai 15 päivän perästä olen minä valmis lähtemään".

Sieltä menin kauppapuotiin torin varrella ostamaan saappaita itselleni.
Minä maksoin niistä 5 karolinia, joista 3 Venäjän ja 2 Ruotsin rahoissa;
viimeksi-mainitut olivat tehdyt samana vuonna. Venäläinen otti ne kyllä
vastaan, mutta samassa sai Rymättylän nimismies rahat käteensä ja kysyi,
mistä olin kotoisin ja kelle saappaita ostin. Minä vastasin että olin
Korposta ja palveluksessa Erkki Matinpojan luona Houtskä'rissä. --
"Saappaat ostan ylioppilaalle, joka saarnaa meillä".

"Mikä on hänen nimensä?"

"No, niinkuin ette häntä tuntisi", sanoin minä, sillä en kohta muistanut
miehen nimeä.

"Anders Silvanko?"

"No, miksi kysytte, koska tiedätte sen kuitenkin".

Mutta nyt sanoi nimismies: "Silvan kävi hiljakkoin täällä; miksi hän ei
itse niitä ostanut?"

"Se ei minuun koske".

"Sinä et ole Korpon pitäjässä syntynyt".

"En olekaan. Minä olen kotosin Gillobackasta Uudeltamaalta, mutta nyt
palveluksessa Korpossa, niinkuin jo kerran sanoin. Jos ette minua usko,
niin tämä Matti renki, joka tässä seisoo, kyllä minua tuntee, sillä olen
hänen lapsensa kummi". -- Tämä olikin täyttä totta, sillä mainittu renki
palveli ennen maisteri Pilman'in luona, ja minä tulin hänen lapsensa
kummiksi, kun v. 1715 oleskelin partioretkillä. -- Renki sanoikin että
se oli totta, mutta nyt nimismies sai hänestä kiinni ja käski hänen olla
valehtelematta. Nimismiehellä oli hyvä miekka sivulla, ja minun teki
mieli siepata se ja pistää hänet tuonelaan, mutta keksin kuitenkin
toisen keinon ja sanoin Matille: "Ole sinä täällä niin kauan kuin minä
käyn ostamassa lapsilles vehnäleipää". Pistäyin venäläisten joukkoon ja
jätin sekä rahat että saappaat puotiin. Sitten eräästä kadun-kulmasta
näin kuinka minua etsittiin. Vaimon lähetin tuomaan saappaat, istuin
veneesen ja annoin soutaa kaikkein laivain ohitse jokea myöden, jossa
oli aivan tyyni. Mutta kun olimme päässeet linnan ohitse, oli niin
ankara myötä-tuuli, ett'en kahden tunnin kuluessa voinut purjeita
käyttää. Täll'aikaa olivat venäläiset etsineet minua koko kaupungissa.
Syyskuun 20 p. tulin Vänöhön ja sitte väkeni luo, jotka oleskelivat
Holmaskär'issä.

Laveaksi kävisi kertoella mitä kaikkia minä tein Lokakuun loppuun asti:
5 venäläistä lotjaa otin kiinni, 150 ruplaa sain rahoissa, 3 laivaa,
lastattuina kaikenlaisilla ruokavaroilla; 3 venäläistä minä tapoin, 15
joutui vangiksi, vaikka minun sitten täytyi päästää heidät vapaiksi
vasta-tuulen tähden. Kallioin välitse kuljin Trunsöhön 16 peninkulmaa
Hästsund'ista, mistä minä lotjat sain; ne lähetin 13 p. Lokakuuta
Tukholmaan sekä kirjeen päätirehtöri Lieven'ille ja venäläisiä kirjeitä,
jotka Turussa olin saanut haltuuni. Vielä lähetin lupaukseni mukaan
K. M:lle kertomuksen niistä venäläisistä rykmenteistä, jotka siihen
aikaan olivat Turussa, ja heidän vaatteuksestaan. Itse täytyi minun
jäädä sinne, missä olin, saman kuun loppuun asti, vastatuulen tähden.
Mainitun kertomuksen lähetin kolmessa eri kuvertissa, mutta samalla
päällekirjoituksella, K. M:in oman käskyn mukaan, sillä hän oli sanonut:
"Jos te kirjoitatte meille, niin kirjoittakaa kolmessa eri kuvertissa ja
varustakaa kaikki meidän päällekirjoituksella. Kaksi kirjettä saattavat
he avata kansliassa, mutta ei kolmatta". -- Vieläpä varoitti hän minua,
jos kirjoittaisin Lievenille, kertomasta liian tarkkaan kaikkia seikkoja
y. m. Kaikki, mitä muuten Suomessa tapahtui ja havaittiin, piti minun
ilmoittaa hänelle. Kun kaiken tämän olin lähettänyt muistossa
suurikunniaiselle kuninkaalle Kaarle XII:lle, palasin Kemiöön ja
katselin Ängen satamasta venäläisiä muonalaivoja, mutta minulla oli niin
vähäinen miesvoima etten voinut karata heidän kimppuunsa, vaan läksin
Korppoon ja Aspöhön, missä otin haltuuni ennen mainitun tanskalaisen
laivan, joka nyt tuli Turusta ja jonka nimi oli "Jomfru Christina".
Tällä läksin Tukholmaan 3 p. Marraskuuta ja tulin sinne illalla saman
kuun 5 p. Kiitin Jumalaani, joka niin ihmeellisesti oli suojellut ja
varjellut minua, jotta olin vahingotta päässyt sekä myrskyistä että
vihollisen kuulista. Jumalan armo on minulle varmaan ollut uusi joka
aamu; siitä sieluni riemuitsee ja laulaa Halleluja.

Sinä vuonna olin marssinut ja matkustanut yhteensä 466 peninkulmaa.

Vuonna 1718 läksin loppupuolella Maaliskuuta taas Etelä-Ruotsiin ja
oleskelin Trölleborgin tienoilla 7 päivään Huhtikuuta. Mainittuna
päivänä ajelimme erästä tanskalaista laivaa Drakö'lle. Siellä me
käännyimme ja otimme toisen kiinni Kyögen lahdella. Laivurin ja
perämiehen sekä 6 miestä lähetin kohta vartioittuina Malmöhön ja laivan
Ystad'iin luutnantti Liljan kanssa.

Seuraavana päivänä oli kauhea myrsky, niin että hietasärkät siirtyivät
uusille sijoille. Minä olin merellä sinä päivänä ja annoin mennä
myötätuuleen. Kun tulin Falster'iu hietasärkälle, en voinut päästä siitä
ohitse, vaan jouduin karille. Nyt käskin miesteni noudattaa minun
esimerkkiäni, mitä hyvänänsä tekisin. Aallot nostivat meitä milloin
korkealle ilmaan, milloin taas heittivät meitä syvyyteen, niin että
peräpuu viimein tarttui pohjaan kiinni. Silloin hyppäsin minä mereen, ja
joka mies minun perästäni, pitäen jahdin laidasta kiinni. Taas vei aalto
meidät kappalen matkaa, ja niin pian kuin jalkamme koskivat pohjaan,
vedimme jahdin perässämme, siksi että pääsimme hietasärkälle. Sieltä
heitimme harkin maalle, mutta itse emme sinne päässeet, sillä myrsky
kävi yhä ankarammaksi ja aallot loiskivat meidän ylitse. Jahti oli
puoleksi santaan peitetty, ja me saimme seisoa koko päivän vedessä.
Mutta illalla olivat hietasärkät siirtyneet niin, että oli aivan kuivaa
maata Falsteriin saakka, missä ennen oli ollut leveä vesi välillä. Minä
juoksin nyt kylään, saadakseni sieltä väkeä ja hevosia jahtia
pelastamaan. Mutta kun nämät olivat päässeet jahdin luo, nousi vesi taas
niin että he töin tuskin pelastivat henkensä.

Huhtikuun 16 p. läksin minä merelle muutamain muiden kanssa ja olin
ensimmäinen tappelemaan tanskalaisten kanssa. -- Malmöstä tein myös
sittemmin useita partioretkiä Saltholman, Amagerin ja Drakön tienoille.
-- Englantilaiset tulivat tanskalaisten laivaston avuksi 9 laivalla, ja
6 laivan piti vielä seurata niitä Itämerelle. Siellä minä purjehdin
ympäri pienellä jahdillani, siksi että käännyin paluumatkalle
Tukholmaan, johonka saavuin Toukokuun 31 p., josta olkoon Jumalalle
kiitos.

Heinäkuun keskipaikoilla otin taas passini sieltä ja läksin miesteni
kanssa Hankoniemelle päin. 29 p. otin Hankoniemen ulapalla venäläisen
laivan, joka tuli Räävelistä ja oli lastattu 70 tynnyrillä suoloja ja
200 leiv. tupakkaa, paitsi muilla tavaroilla. Mutta kun kävi
länsi-tuuli, täytyi minun viimein jättää laiva ankkuriin, sittenkuin
olin purjehtinut koko yön. Vähällä pääsinkin pakoon, sillä nyt tuli
laivoja sekä Jungfrusundista että Hankoniemeltä, niin ettei minulla
ollut muuta neuvoa kuin upottaa vene ja seisoa miesteni kanssa vedessä
suuhun asti, siksi että laivat olivat ohitse kulkeneet. Venäläiset
etsivät ja ajelivat minua monta päivää. 15 p. Elokuuta otin minä lotjan
ja kumppalini Eeder toisen, jolla hän läksi Tukholmaan.

Minä läksin Paraisiin päin, otin tiellä taas toisen venäläisen lotjan,
jonka minun kuitenkin täytyi päästää vapaaksi jälleen vastatuulen
tähden. Purjehdin sitten Mörskär'in kalastus-paikalle ja näin että sinne
tuli venäläisiä kolmessa saaristo-veneessä. Tämän huomattuani purjehdin
yhä eteenpäin ja ammuin tiellä muutamia laukauksia. Venäläiset olivat
kohta kysyneet talonpojilta, jotka olivat siellä kalastamassa, kuka se
oli, joka ampui. -- "Kaiketi teidän väkeä", olivat nämät vastanneet.
"Ei", oli upseeri sanonut, "kyllä se taitaa olla Lovijn", ja oli samassa
ajanut miehensä veneisin ja soutanut sieltä aika kyytiä, niin että
talonpojat jäivät rauhaan siksi kertaa. Minä olin ajavinani heitä takaa
pienellä veneelläni, mutta olin hyvin iloinen mielessäni että he
läksivät pakoon Turkuun. Minä purjehdin sitten meren poikki ja saavuin 2
p. Syysk. Tukholmaan.

Lokakuun 16 p. läksin taas Suomeen laivani ja 13 miehen kanssa, joiden
palkat minä itse maksoin, koska ei kukaan tahtonut minua tällä kertaa
matkalle lähettää. Kapteeni Eeder seurasi minua purressaan 8 miehellä.
Hyvin vähän hyötyä tästä matkasta kuitenkin oli. Kun olimme purjehtineet
ympäri, saamatta mitään aikaan, tulimme 8 p. Marraskuuta Hankoniemen
saaristoon; siellä katselimme kuinka venäläiset liikkuivat edestakaisin
ja me läksimme seuraavan päivän illalla muutamain venäläisten laivain
perään, jotka laskivat maalle eräälle saarelle. Me soudimme sinne, mutta
hämmästykseksemme oli siellä valkeain ympärillä noin 300 miestä erään
majurin johdolla. Kun sen havaitsin, tein minä ensin rukouksen miesteni
kanssa ja kehoitin heitä rohkeuteen, jotta hakkaisivat päälle miehen
tavalla. Jumala oli meidän turvanamme -- sanoin -- y. m., mitä siinä
hädässä ehdin esiin tuoda.

Kun lähestyimme vihollisia, huusi vartia: "sto ludi" (mitä väkeä). --
Minä vastasin: "Petersburgska polkava" (Pietarin rykmenttiä). -- Hän
sanoi: "Gribi tut" (souda tänne). -- Minä vastasin: "totsiäs"
(paikalla), ja kun lähenimme heitä, ammuimme, Eeder sekä minä kumpikin
kahdella pienellä tykillä. Silloin lensi sekä valkea että väki pitkän
matkan päähän. Minä iskin kiinni erääsen laivaan, mutta sieltä hakattiin
meitä vastaan, jotta viisi miehistäni haavoitettiin. Olisin kuitenkin
saanut laivat valtaani, jos mieheni olisivat minua seuranneet, vaan niin
ei ollut laita. Eederiin sattui myöskin kuula, niin että hänen täytyi
lähteä tiehensä, ja minun oli pakko tehdä samoin, sillä mieheni olivat
hyvin alakuloiset. -- 28 p. Huhtikuuta olimme taas Tukholmassa.

Vuonna 1719 Huhtikuun 2 p. tein minä kontrahdin Kunink. Majesteetin
kanssa, että hankkisin tietoja venäläisten maa- ja meri-voimasta omalla
veneellä, mutta kruunun miehillä, josta saisin 200 riksiä kuukaudessa.
Saatuani paroni Taubelta 160 riksin setelin, purjehdin Tukholmasta saman
kuun 29 p.

Muun muassa sain minä tällä matkalla tietää talonpojalta Karunan
kappelista, että 2 miehen joka manttaalin puolesta piti seurata
venäläistä laivastoa Ruotsiin. Sitten kun itse olin käynyt Hankoniemellä
tätä laivastoa katselemassa ja saanut Anders Silvan'ilta täydellisemmät
tiedot vihollisen armeijasta Turussa, palasin saariston kautta
Tukholmaan, koska nyt oli ihan selvä, että venäläiset aikoivat samota
Ruotsiin. Heinäkuun 4 p. jätin saamani tiedot kirjallisesti Kunink.
Majesteetille. Niiden kertominen kävisi liian laveaksi, ja kunn. lukija
kuitenkin itse ymmärtää kuinka paljon vaivaa saa nähdä ennen kuin saa
tarkat tiedot vihollisen toimesta ja voimasta.

Kohta komensi amiraali Taube minua taas ulos. En kuitenkaan ennättänyt
Ahvenan-mertä kauvemmaksi, -- sillä siellä kohtasi minua venäläinen
laivasto. Kiireesti palasin Furusund'iin ja laivasto läksi
Kappelskär'iin. Kohta lähetin tiedon tästä K. M:tille, ja samana yönä
tulivat luokseni kapteenit Rottenborg ja Eeder sekä niiden seurassa
K. M:in lähettämät kenraali-ajntantit Sparre ja Tessin, jotka tulivat
kuninkaan luota Tunasta venäläistä laivastoa katselemaan. 12 p. olimme
me kaikki n. s. Raatimiehen-saarella. Samana päivänä tuli ruotsalainen
pursi "Putsvärch" Ahvenanmaalta, luutnantti Lilljan johdolla; ja sitä
seurasi venäläinen lähettiläs Osterman. Kun minä rupesin ampumaan erästä
venäläistä purtta kohti, joka tuli tuon ruotsalaisen purren kanssa,
ilmoitti Lillja että se kuului hänen seuraansa. Kohta tämän jälkeen
saapui venäläinen laivasto paikalle ja lähetti muutamat purjeveneet
ajamaan minua takaa. Toiset sytyttivät Furusund'in kartanoa tuleen. Itse
laivasto läksi Oxhalsen'in kantta Djurhamn'iin, ja minä seurasin heitä
toista tietä. Seuraavana aamuna olivat venäläiset panneet kirkon ovelle
julistuksen, jossa ilmoitettiin, että ne, jotka jäivät taloihinsa,
voisivat niissä elää huoletta niin hengen kuin omaisuutensa suhteen
y. m. Tämän julistuksen lähetin minä kohta K. M:tille, joka oleskeli
Tunassa, ja kaikissa kirkoissa heti ilmoitettiin, ettei kenenkään
pitäisi uskoa venäläisten vakuutuksia.

Vihollisten laivasto oli Dahlan linnoituksen ohitse lähtenyt
Norrköping'iin päin, ja minä olin tiedustelemassa Dahlan ja Djurhamn'in
tienoilla, kun 12 p. Elokuuta kohtasin venäläisen postiveneen, joka oli
varustettu 20 miehellä ja 2 yli-upseerilla, kaikki hyvissä aseissa.
Nämät lähettivät ensin laukauksen meitä kohden. Minä kysyin heiltä,
olinko minä koskaan huonosti tähdännyt. He vastasivat: "Ei". "Emme
pelkää. Voitto on meidän. Soutakaa eteenpäin", huusin minä; ja
lähestyessä saimme toisen laukauksen. Silloin Johan Bergström
haavoitettiin käsivarteen, kaikki toisen laidan hangat ammuttiin pois ja
lakki minun päästäni. Nyt ammuin minä 3-leiviskän tykillä, ja kuula
sattui niin hyvästi etteivät venäläiset enää voineet meille mitään
vahinkoa tehdä. Kun vielä olin yhden kiväärin-laukauksen ampunut, täytyi
minun asettaa hangat kuntoon ja antaa venäläisten lähteä tiehensä.
Heidän purjeensa ja maston, jonka olin ampunut mereen, sain minä
kuitenkin.

Elokuun 15 p. tulin Vaxholmaan, johon jätin mieheni välskärin
hoidettaviksi; itse läksin samana päivänä Djurhamn'iin ja kohtasin
matkalla koko venäläisen laivaston. Ne ajelivat minua Sundbyhyn saakka,
jossa minun täytyi astua maalle, ja venäläiset ottivat minun pienen
veneeni. Kenraaliluutnantti Cronstedt'in hevosella ratsastin minä
Lindal'iin, jossa sitten otin venäläisiä vastaan kahdella pienellä
tykillä ja rummuttamisella. He olivat aikoneet mennä Lindal'in sivutse,
mutta kääntyivät nyt kohta Vårdholmaan päin ja olivat yötä siellä.
Yö-vartian asettivat he Lindal'iin. K:lo 9 j. pp. rummutin minä
ilta-rumpua, ikäänkuin siellä olisi ollut paljonkin sotaväkeä, ja yöllä
ratsastin amiraalin luokse. Minä pyysin että hän seuraisi minua
katselemaan venäläistä laivastoa, mutta siihen sain sen vastauksen, että
perkele, vaan ei hän, lähteköön ulkopuolelle Vaxholman linnoitusta. Minä
palasin siis yksin, huusin: "verda!" Lindal'in rannalla ja vastasin
tähän itse. Sellaista toimitin siksi kuin päivä nousi, jolloin ammuin
ruotsalaisen tunnus-laukauksen ja rummutin aamu-rumpua. Venäläiset
läksivät laivoineen Tunan ulapalle ja lähettivät muutamat veneet
polttamaan Grönberg'in kartanon Stekesund'illa; niin tapahtui myös
sangen vähäksi kunniaksi ruotsalaiselle laivastolle, joka makasi
Vaxholman salvan sisäpuolella ja sieltä ampui muutamia laukauksia, kun
venäläiset kääntyivät, lähtien Östanå'lle, jossa he polttivat ihanan
herras-kartanon. Rakuunat, jotka olivat siellä, läksivät pakoon ja
antoivat vihollisten vapaasti menetellä kuinka tahtoivat. -- Kun olivat
näin polttaneet ja ryöstäneet pitkin rantoja Arbogaan asti, palasi
toinen osa laivastoa Turkuun ja toinen läksi Pohjanmaalle ilman mitään
kunnollista tappelua.

Lokakuun 3 p. läksin taas Suomeen päin. -- Niinä päivinä oli tulipalo
juuri hävittänyt 400 kartanoa Tukholmassa. -- Minä purjehdin meren yli;
venäläiset kulkivat usein kallioin toisella puolella ja minä toisella.
Marraskuun alussa olin Baresund'issa; vangitsin siellä 2 venäläistä,
jotka näyttivät minulle kaksi kauppalaivaa, jotka vastatuulen tähden
seisoivat salmen suussa. Minä menin kohta niitä omistamaan. Tavaraa
niissä oli 6,000 riksin arvosta. Nyt sattui niin että tuuli muuttui
edullisemmaksi, ja minä purjehdin eteenpäin pari päivää saaliineni.
Mutta ankara etelätuuli eräänä yönä ajoi laivani karille; minä kadotin
oman veneeni, kiväärejä, 700 rullaa Hollannin tupakkaa ja paljon muuta.
Itse olin melkein menettää henkeni, mutta sain kuitenkin ankkurin
pohjaan, ja katkaistuani sitten ankkuri-köydet, tulin pää-asiallisesti
onneni avulla, seuraavana aamuna hyvään satamaan. Siellä minun täytyi
viipyä melkein kokonainen viikko. Toinen venäläinen vanki pääsi
sill'aikaa pakoon talonpojan veneellä, jossa oli tämän nuotta. Muutaman
päivän perästä tuli hän takaisin 3 pienen laivan kanssa, jotka olivat
saaneet minun veneeni kiinni kiväärineen päivineen. Ensin oli
venäläisten aikomus käyttää näitä, mutta vesi oli pilannut ne, ett'ei
ampuminen kohta käynyt laatuun. Talonpoikain kautta sain minä kuitenkin
tiedon heidän tulostaan, ja koska tuuli nyt oli edullinen, läksin
purjehtimaan pois. Tulin Vänöskär'ille, jouduin siellä karille, ja
alukseni sai rei'än. Pääsin vihdoin sieltä Trunsö'lle ja sain kärsiä
kauheaa etelämyrskyä. Myrsky kiihtyi kiihtymistään, ja hirmuisimmalla
tavalla ilmoitti myrsky Jumalan vihaa uuden-vuoden yönä. Kunink.
Majesteetti oli täll'aikaa kaksi kertaa lähettänyt erään Nylander'in
minua etsimään, ja kummastakin matkasta oli tämä saanut 100 riksiä.
Hänen oli täytynyt pari päivää elää katajan-marjoista, kun ei hän tuulen
tähden päässyt mihinkään ja ruoka-varansa loppuivat. Suurella vaivalla
oli hän päässyt takaisin Tukholmaan vähän aikaa ennenkuin minä saavuin
sinne, joka tapahtui Tammikuun 29 p. Mitä minä olin kärsinyt, on
mahdotointa kertomalla ilmoittaa. Muutamat vangit minulla kuitenkin oli,
kiitos Jumalan.

Kevätpuolella tein vielä pienen retken kapteeni Ceder'in ja luutnantti
Boltz'in kanssa Utö'lle, ja saaristossa olin myös tiedustelemassa, mutta
Huhtikuun 30 p. palasin Tukholmaan, mihinkä viimeinkin jäin rauhaan
muitten minun kaltaisten kanssa.

Jumalan suurta armoa ja kaikkia hyviä töitä, joita Hän on minulle
osoittanut, en ikinä unohda; vaan iloisella sydämellä tahdon sanoa:

Ylistys olkoon Jumalalle!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Päiväkirja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.