Title: Mehiläisten elämä
Author: Maeterlinck, Maurice, 1862-1949
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mehiläisten elämä" ***


MEHILÄISTEN ELÄMÄ

Kirj.

MAURICE MAETERLINCK

Tekijän luvalla suomentanut ANNA FIEANDT

       *       *       *       *       *



SISÄLLYS


Ensimäinen kirja.
  Pesän lentolaudalla

Toinen kirja.
  Parveilu

Kolmas kirja.
  Uuden yhteiskunnan perustaminen

Neljäs kirja.
  Nuoret kuningattaret

Viides kirja.
  Häälento

Kuudes kirja.
  Kuhnurien joukkosurma

Seitsemäs kirja.
  Lajin kehitys


       *       *       *       *       *



I KIRJA

PESÄN LENTOLAUDALLA



I

Aikomukseni ei ole kirjottaa teosta mehiläisten hoidosta tahi
kasvatuksesta. Kaikissa sivistysmaissa on erinomaisia julkaisuja
tältä alalta, jotenka uuden kirjottaminen olisi turhaa. Ranskassa on
_Dadantin_, _Georges de Layensin_ ja _Bonniern_, _Bertrandin_,
_Hametn_, _Weberin_, _Clémentin_, abbé _Collinin_ y.m. kirjottamia
teoksia. Englanninkielisistä kirjailijoista tällä alalla mainittakoon
_Langstroth, Bevan, Cook, Cheshire, Cozvan, Root_ ja heidän
oppilaansa; saksalaisista _Dzierzon, Van Berlepsch, Pollmann, Vogel_
ja monet muut.

Tässä ei myöskään ole kysymys tieteellisestä monografiasta, jonka
aineena olisi _apis mellifica, ligustica, fasciata_ j.n.e., eikä
kokoelmasta uusia havainnoita tai tutkimuksia. Tuskin tulen
esittämään mitään, joka ei olisi tuttua ja tunnettua kaikille niille,
jotka vähänkään ovat mehiläishoitoa harjottaneet. Etten taas tekisi
teosta vaikeatajuiseksi, olen varannut teknillisempään teokseen
joukon kokemuksia ja havainnoita, joita olen tehnyt kahdenkymmenen
vuoden ajan harrastaessani mehiläishoitoa, koska se mielenkiinto,
jota ne voivat herättää, lienee liiaksi rajotettua ja liian erikoista
laatua. Aion yksinkertaisesti puhua "kultasiipi mehiläisistä"
(Ronsardin "blondes avettes"), niinkuin tietämättömälle puhuu
esineestä, jota tuntee ja rakastaa. En aio koristaa totuutta enkä
esittää--niinkuin Réaumur on sattuvasti huomauttanut kaikkien niiden
tehneen, jotka ennen häntä ovat mehiläisiä tutkineet--miellyttävää
kuviteltua ihmettä todellisen luonnonihmeen asemesta. Mehiläispesässä
on niin paljon ihmeellistä, ettei ole syytä lisäillä. Muuten olen jo
ammoin sitten luopunut etsimästä tästä maailmasta
mieltäkiinnittävämpää ja kauniimpaa ihmettä kuin mitä totuus tai
ainakin sen etsintä on. Älkäämme etsikö elämän suuruutta
epätietoisista asioista. Kaikki mikä on oikein varmaa, on sangen
suurta, emmekä tähän päivään asti ole kaikin puolin oivaltaneet
ainoatakaan senlaatuista ilmiötä. En siis väitä mitään, jota en olisi
itse kokemuksen nojalla havainnut todeksi, tai joka ei olisi niin
yksimielisesti mehiläistieteen klassikkojen hyväksymää, että sen
todeksinäyttäminen olisi turhaa. Minun tehtäväni tulee rajottumaan
siihen, että kerron tosiseikat yhtä todenmukaisesti, mutta vähäsen
elävämmin, lisäämällä niihin muutamia laajempia ja vapaampia
mietteitä, sekä siihen, että ryhmitän ne sopusuhtaisemmin kuin
käytöllisessä "oppaassa" tai tieteellisessä erikoistutkimuksessa
voisi tehdä. Joka tämän kirjan on lukenut, ei sen nojalla kykene
mehiläispesää hoitamaan, mutta tuntee suunnilleen kaiken omituisen,
syväsisältöisen ja salaperäisen, minkä varmasti tiedämme pesän
asujamista. Tämä ei ole paljoa verrattuna siihen, mikä vielä on
tuntematonta. Minä sivuutan vaieten kaikki ne väärät perinnäisjutut,
jotka vielä kansan keskuudessa ja useassa teoksessa muodostavat
oikean mehiläissaduston. Kun joku asia on epävarma, riidanalainen ja
otaksumiseen (hypoteesiin) perustuva taikka kun saavun tuntemattoman
rajalle, niin sanon sen suoraan. Saatte nähdä että useinkin
tutkimuksissamme joudumme näille rajoille. Paitsi niiden
yhteiskuntajärjestyksen ja toiminnan suuria, helposti huomattavia
ilmiöitä emme tiedä mitään aivan varmaa Aristaioksen satumaisista
tyttäristä. Kuta kauemmin niitä hoitaa, sitä paremmin oppii näkemään
tietämättömyyttään niiden todellisen olemuksen syvyyksiin nähden,
mutta tämmöinen tietämättömyys on jo parempi kuin tuo itsetajuton ja
tyytyväinen tietämättömyys, joka on kaiken elämäntietomme
pääaineksena; ja sen enempää ihminen tuskin voi kerskata oppivansa
tässä maailmassa.

Onko ennen ollut olemassa tämänkaltaista teosta mehiläisistä? Jos
kohta luulenkin lukeneeni miltei kaiken, mikä mehiläisestä on
kirjotettu, en puolestani tunne muuta tämän laatuista kuin
_Micheletn_ mehiläiselle omistetun luvun hänen "Insecte" nimisen
teoksensa lopussa sekä sen tutkielman, minkä _Ludwig Büchner_, "Kraft
und Stoff" teoksen kuuluisa tekijä, on sille omistanut "Geistesleben
der Thiere" nimisessä teoksessaan.[1] Michelet on vain hipaisemalla
kosketellut tätä aihetta. Mitä Büchneriin tulee, hänen tutkimuksensa
on jokseenkin täydellinen, mutta kun lukee hänen esittämiään
uhkarohkeita väitteitä, legendantapaisia seikkoja sekä jo ammoin
kumottuja kaskuja, herää minussa epäilys, tokkohan hän on milloinkaan
astunut ulos kirjastostaan kertomuksensa sankarittaria tarkastamaan
tai milloinkaan avannut yhtäkään noista lukuisista, surisevista,
ikäänkuin siipien tulta säihkyvistä pesistä, joita täytyy paljastaa
ennenkuin oma vaistomme aavistaa niiden salaisuuden, ennenkuin voimme
sulautua noiden uutterien neitsyiden ilmakehään, tuoksuun, henkeen,
salaisuuteen. Hänen kirjansa ei tuoksua hunajalta eikä mehiläiseltä,
ja sillä on sama virhe kuin useilla tieteellisillä kirjoillamme,
joiden johtopäätökset useinkin ovat ennakolta tehtyjä ja joiden
tieteellisinä rakennusaineksina on suunnaton joukko epävarmoja ja eri
tahoilta saatuja kaskuja. Muuten viittaan harvoin häneen teoksessani,
sillä lähtökohtamme, näkökantamme ja tarkotusperämme ovat aivan
erilaisia.



II

Mehiläistä koskeva kirjallisuus--alkakaamme kirjoista päästäksemme
niistä pikemmin ja siirtyäksemme sitten itse näitten kirjojen
lähteelle--on sangen laajaperäinen. Alusta aikain tämä pieni
omituinen olento, joka elää yhteiskunnassa monimutkaisten lakien
alaisena ja hiljaisuudessa toimittaa niin ihmeellisiä töitä, on
herättänyt ihmisen uteliaisuutta. _Aristoteles, Cato, Varro, Plinius,
Columella, Palladius_ ovat siitä kirjottaneet puhumattakaan filosofi
_Aristomachoksesta_, joka Pliniuksen mukaan teki niistä havaintoja
viitenäkymmenenäkahdeksana vuonna, ja _Phyliskos Thasolaisesta_,
joka eli autioissa paikoissa nähdäkseen ainoastaan niitä ja siitä sai
nimen "Villi-ihminen". Mutta kaikkea tätä voisi pikemmin sanoa
mehiläistarustoksi, ja kaikki se tieto jonka niistä voi saada--se on:
tuskin mitään--tavataan yhteenkoottuna _Virgiliuksen_ Georgican
neljännessä laulussa.

Vasta XVII:llä vuosisadalla saa mehiläisten historia alkunsa. Silloin
näet julkaisi suuri hollantilainen tutkija _Swammerdam_ tekemänsä
havainnot. Lienee kuitenkin syytä lisätä seuraava vähän tunnettu
seikka, se näet, että ennen Swammerdamia muudan flamilainen
luonnontutkija _Clutius_ oli lausunut eräitä tärkeitä totuuksia, muun
muassa että mehiläisemo eli kuningatar, kuten sitä useissa kielissä
nimitetään, on koko kansansa ainoa äiti, sekä että hänellä on
molempien sukupuolien ominaisuudet; mutta hän ei ollut niitä
todistanut. Swammerdam loi tieteellisen havainnon oikeat menetelmät,
keksi mikroskoopin[2] sekä säilyttäviä ruiskutuksia, oli ensimäinen
joka leikkeli mehiläisiä, määräsi lopullisesti keksimällä munasarjat
ja munatiehyet kuningattaren sukupuolen (siihen asti oli sitä luultu
kuninkaaksi) sekä valaisi yhdellä kertaa koko pesän
valtiojärjestyksen perustaen sen äidinvaltaan. Hän piirsi vielä
läpileikkauksia ja laati niin erinomaisia kuvia, että ne vielä
tänäkin päivänä kelpaavat monen mehiläishoitokäsikirjan
kuvittamiseen. Hän eli sen ajan vilisevässä ja sumuisessa
Amsterdamissa kaivaten siellä "suloista maalaiselämää" ja kuoli
neljänkymmenenkolmen vuoden iässä työstä uupuneena. Hurskaalla
täsmällisellä tavalla, yksinkertaisen kauniin uskon elähyttämänä,
joka peläten horjuvansa lukee kaikki Luojan kunniaksi, hän esitti
havaintonsa suuressa teoksessaan "Bybel der Natuure", jonka tohtori
Boerhave vuosisata myöhemmin käännätti hollannin kielestä latinaksi
nimellä "Biblia Naturae" (Leyden 1737).

Seuraa sitten _Réaumur_, joka samoille menetelmille uskollisena teki
joukon merkillisiä kokeita ja havaintoja puutarhassaan Charentonissa
sekä varasi mehiläisille kokonaisen nidoksen teostaan "Mémoires pour
servir à l'histoire des insectes" (Muistiinpanoja hyönteishistorian
tuntemiseksi). Sen voi lukea sekä hyödykseen että huvikseen. Hän on
selvä, suora, vilpitön, onpa hänessä jonkunmoista hieman juroa ja
kuivaa viehätystä. Hän otti etenkin hävittääkseen lukuisia entisiä
erehdyksiä, teki itse muutamia uusia, selvitti osittain
mehiläisparvien muodostumisen, kuningattarien hallitustavan, sanalla
sanoen, keksi monen salassa olleen totuuden sekä sai vihiä useista
muista. Hän teki etupäässä pesän rakennustaiteen ihmeet tieteellisen
tutkimuksensa esineiksi, eikä kukaan ole voinut esittää sitä paremmin
kuin hän. Häntä on myös kiittäminen lasipesien keksimisestä. Nämä
ovat sittemmin parannettuina meille paljastaneet noiden arkojen
työntekijäin koko yksityiselämän, jotka alkavat työnsä auringon
häikäisevässä valossa, mutta päättävät sen vasta pimeässä.
Täydellisyyden vuoksi tulisi minun mainita vielä _Charles Bonnetn_ ja
_Schirachin_ vähän myöhemmin ilmestyneet teokset ja havainnot
(Schirach ratkaisi kuninkaallisen munan arvoituksen), mutta minä
tyydyn yleisiin pääpiirteisiin ja saavun _Francçois Huberiin_,
nykyaikaisen mehiläistieteen mestariin ja klassikkoon.

Syntyneenä Genèvessä v. 1750 Huber tuli sokeaksi varhaisessa
nuoruudessaan. Saatuaan ensin herätyksen Réaumurin kokeista, joita
hän tahtoi tarkistaa, hän kiintyi piankin innokkaasti näihin
kysymyksiin sekä uhrasi koko elämänsä mehiläisten tutkimiseen,
apulaisenaan viisas ja uskollinen palvelija _François Burnens_.
Inhimillisten kärsimysten ja voittojen aikakirjassa ei liene mitään
niin liikuttavaa ja kaunista kuin kertomus tästä kärsivällisestä
yhteistyöstä, missä se, joka tajusi ainoastaan henkisen valon, ohjasi
ymmärryksellään sen käsiä ja katseita, joka nautti todellisesta
valosta. Hän, joka kuten kerrotaan ei milloinkaan omin silmin ollut
kennokakkua nähnyt, keksi ikäänkuin nähden sammuneiden silmiensä
verhon läpi, joka hänelle teki kaksinkertaiseksi sen hunnun, johon
luonto kaiken käärii, sen voiman syvimmät salaisuudet, joka juuri
tämän hänelle näkymättömän kennokakun on muodostanut, ikäänkuin siten
opettaaksensa meille, ettei ole sellaista tilaa, jossa meidän
täytyisi luopua totuutta toivomasta ja etsimästä. En luettele kaikkea
sitä, mistä mehiläistieteen on kiittäminen Huberia. Helpompi olisi
minun mainita, mistä sen ei ole häntä kiittäminen. Hänen "Nouvelles
observations sur les abeilles" (Uusia havaintoja mehiläisistä),
joista ensimäinen osa ilmestyi v. 1789 _Charles Bonnetlle_
osotettujen kirjeiden muodossa ja joista toinen osa ilmestyi vasta
kaksikymmentä vuotta myöhemmin, ovat pysyneet runsaana ja
luotettavana aarreaittana, josta kaikki mehiläistutkijat ammentavat
tietoja. Siinä tosin löytää jonkun erehdyksen, muutaman vaillinaisen
totuuden; hänen kirjansa ilmestymisen jälkeen ovat mikrografia,
mehiläisten käytöllinen hoito, kuningattarien piteleminen y. m.
melkoisesti edistyneet, mutta ei kuitenkaan ole voitu kumota eikä
näyttää virheelliseksi ainoatakaan hänen tärkeimmistä havainnoistaan,
vaan nämä pysyvät muuttumattomina nykyisessä kokemuksessamme
muodostaen sen perustuksen.



III

Huberin havaintojen ilmestyttyä ei muutamaan vuoteen kuulu mitään
uutta. Mutta pian _Dzierzon_, Carlsmarkin kirkkoherra Schlesiassa,
keksii partenogenian eli kuningattarien neitseellisen synnytyksen
sekä laatii ensimäisen liikkuvilla kennokakuilla varustetun pesän,
jonka avulla mehiläishoitaja vastedes saattaa edeltäkäsin ottaa
osansa hunajasadosta surmaamatta parhaimpia asumuskuntiansa ja
hävittämättä hetkessä kokonaisen vuoden työtä. Tätä vielä sangen
vaillinaista pesää on suuresti parantanut _Langstroth_, joka keksi
varsinaisen liikkuvan kehyksen, joka sitten Amerikassa levisi
erinomaisella menestyksellä. Root, Quinby, Dadant, Cheshire, de
Layens, Cowan, Heddon, Howard y.m. tekivät siihen vielä muutamia
arvokkaita parannuksia. Säästääkseen mehiläisiä vahan valmistamisesta
ja varastohuoneiden rakentamisesta, mikä niiltä vaatii paljon hunajaa
sekä parhaimman osan niiden työajasta, keksi _Mehring_ keinon tarjota
niille keinotekoisesti röyhellettyjä kennokakkuja, joita ne heti
käyttävät hyväkseen soveltaen ne tarpeisiinsa. _Von Hruschka_ keksi
"Smelatorin" (hunajalingon), joka keskipakoisvoimaa käyttämällä
erottaa hunajan kennokakkuja rikkomatta. Muutamassa vuodessa tuli
mehiläishoito aivan toiselle tolalle. Pesän vetoisuus ja tuotantokyky
tulivat kolminkertaisiksi. Suuria ja tuottavia mehiläistarhoja
perustetaan joka taholle. Siitä puolin päättyy näitten uutterien
yhteiskuntien hyödytön hävittäminen samoin kuin se nurja takaperoinen
valinta, joka siitä johtui. Ihminen tulee todella mehiläisten
herraksi, salaiseksi, tuntemattomaksi herraksi, joka ohjaa kaikki
käskyä antamatta ja jota tuntemattomana totellaan. Hän asettuu
vuodenaikojen vaiheiden sijalle. Hän korjaa vuoden vääryydet. Hän
yhdistää vihamieliset yhteiskunnat. Hän tasottaa rikkaudet. Hän lisää
tai rajottaa sikiytymisen. Hän määrää kuningattaren hedelmällisyyden.
Hän syöksee tämän valtaistuimelta ja asettaa toisen sijaan, pakottaen
oveluudellaan kansan siihen suostumaan, kansan, joka joutuu pois
suunniltaan jo epäillessäänkin käsittämätöntä sekaantumista. Hän
paljastaa kaikessa rauhassa silloin kun sen hyväksi katsoo
pyhitettyjen kammioiden salaisuuden sekä koko kuninkaallisen
neitsytkamarin mutkikkaan ja viisaan järjestyksen. Hän riistää viisi
tahi kuusi kertaa perätysten tuon hyvän, väsymättömän luostarin
sisarilta heidän työnsä hedelmät loukkaamatta, lannistamatta ja
köyhdyttämättä heitä. Hän sovittaa pesän varasto- ja ruoka-aittojen
suuruuden aina sen mukaan, kuin kevät kulloinkin epätasaisella
kulullaan levittää kukkassadon kukkuloiden rinteille. Hän pakottaa ne
supistamaan rakastajiensa ylellistä joukkoa, joka odottaa
ruhtinattarien syntymistä. Sanalla sanoen hän tekee niistä mitä
tahtoo ja saa niiltä mitä haluaa, kunhan vain hänen vaatimuksensa
ovat sopusoinnussa niiden hyveiden ja niiden lakien kanssa. Sillä
täyttäessään tuon aavistamattoman jumalan käskyjä, joka ne on
valtansa alle laskenut ja joka on liian suuri, jotta hänet voisi
erottaa, ja liian vieras, jotta häntä voisi ymmärtää, ne katsovat
kauemmaksi kuin itse tämä jumala eivätkä ajattele muuta kuin
järkähtämättömällä kieltäymyksellä suoritettavaa tehtäväänsä, sukunsa
salaperäisen velvollisuuden täyttämistä.



IV

Kirjojen meille ilmaistua kaiken tähdellisen, mikä niillä oli
sanottavaa muinaisaikoihin asti ulottuvasta historiasta, voimme
jättää toisten saavuttaman tiedon mennäksemme omin silmin mehiläisiä
tarkastamaan. Mehiläistarhassa vietetty hetki tarjoo nähtäväksemme
kenties vähemmän tarkkoja, mutta suunnattoman paljon elävämpiä ja
hedelmällisempiä seikkoja.

En ole vieläkään unohtanut ensimäistä mehiläistarhaa, jonka näin ja
jossa opin mehiläisiä rakastamaan. Tämä tapahtui jo vuosia sitten
suuressa kylässä zeelantilaisessa Flanderissa, tuossa siistissä ja
viehättävässä seudussa, joka enemmän kuin itse Zeelanti--Hollannin
koveropeili--on kehittänyt mieltymystä väririkkauteen. Se hyväilee
katseillaan kaikkia esineitä, ikäänkuin ne olisivat somia ja arvossa
pidettyjä leluja: päätyjään, tornejaan ja heleävärisiä rattaitaan,
käytävien päässä loistavia kaappejaan ja seinäkellojaan, pieniä
puitaan, jotka kasvavat riveissä rantateillä ja kanavien varsilla ja
näyttävät odottavan jonkun lapsellisen hurskaan juhlamenon
toimeenpanoa, veneitään ja kirjakeulaisia aluksiaan, kukankirjavia
oviaan ja ikkunoitaan, virheettömiä sulkujaan, hienotekoisia ja
kirjavia nostosiltojaan, pieniä talojaan, jotka loistavat sirojen
kiiltopintaisten saviastioiden tavoin ja joista kellohameisia,
kullasta ja hopeasta välkkyviä naisia kiiruhtaa valkoisten aitojen
ympäröimille niityille lehmiä lypsämään tai rientää kukkiville
heinikoille pesuvaatteita levittämään soikeille tai vinoneliön
muotoisille tarkoin vihreille nurmikaistaleille.

Muudan vanha ja viisas mies, joka, niinkuin La Fontaine olisi
sanonut, oli hyvin Virgiliuksen vanhuksen kaltainen,


"Mies kuninkaan veroinen, jumal'ihmisten heimoa suurta,
myös kuten nuot elämäänsä tyytyen tyynellä miellä", oli
vetäytynyt paikkaan, missä elämä tuntuisi ahtaammalle alalle
supistuneelta kun muualla, jos ylimalkaan olisi mahdollista
todellisesti ihmiselämää supistaa. Hän oli rakentanut sinne
tyyssijan, ei siksi, että olisi elämää inhonnut--sillä viisas ei
tunne ankaria inhon tunteita--mutta siksi, että oli hieman
kyllästynyt kyselemään ihmisiltä, jotka eivät yhtä yksinkertaisesti
kuin kasvit ja eläimet vastaa ainoihin tärkeihin kysymyksiin, joita
voi esittää luonnon ja sen todellisten lakien vastattavaksi.
Skytalaisen filosofin tavoin hän löysi kaiken onnensa puutarhansa
kauneudesta, ja kaikesta, mitä siinä oli kaunista, oli mehiläistarha
hänelle rakkain, ja siellä hän eniten oleskeli. Tässä
mehiläistarhassa oli kaksitoista olkipesää, jotka hän oli maalannut
muutamat ruusunpunaisiksi, toiset heleänkeltaisiksi, mutta enimmät
vaaleansinisiksi, sillä hän oli huomannut paljon ennen sir John
Lubbockin kokeita, että sininen on mehiläisten lempiväri. Hän oli
asettanut tämän mehiläistarhan talonsa valkoista kiviseinää vastaan,
keittiön muodostamaan soppeen--keittiön, joka oli noita miellyttäviä
ja siistejä hollantilaisia keittiöitä lautastelineineen, joilla
kimalteli tina- ja kupariastiat, jotka avonaisen oven kautta
kuvastuivat rauhalliseen kanavaan. Ja kodikkaita kuvia heijastava
poppelien lehvien verhoama vedenkalvo johti katseen kauas
tuulimyllyjen ja niittyjen rajottaman taivaanrannan lepoon asti.

Täällä niinkuin kaikkialla, missä mehiläispesiä pystytetään, ne
olivat antaneet kukille, hiljaisuudelle, ilman suloudelle ja auringon
säteille aivan uuden merkityksen. Täällä ikäänkuin tunsi, että kesän
juhla-aika oli saavuttanut täydellisyytensä. Täällä saattoi levähtää
kimmeltelevän tienristeyksen ääressä, johon yhdistyivät ja josta
säteilivät ne ilman sillat, joilla kaikki kedon sulotuoksut suristen
ja häärien liitelivät auringon noususta hämärään asti. Tänne tuli
kuuntelemaan puutarhan kauniitten hetkien onnellista, näkyväistä
sielua, niiden viisasta, sulosointuista ääntä, niiden keskittynyttä
iloisuutta. Tänne tuli oppimaan mehiläisten koulussa kaikkivaltiaan
luonnon ajatusta, tuntemaan ne valoisat siteet, jotka yhdistävät sen
kolme valtakuntaa, elämän ehtymättömän hedelmällisyyden, uutteran,
epäitsekkään työn moraalin ja sen, mikä on yhtä tärkeä kuin työn
moraali: sankarilliset työmehiläiset opettivat siellä vielä
nauttimaan joutilaisuuden hiukan epämääräistä suloutta, niin
sanoakseni alleviivaten tuhansien pikku siipiensä tulikirjotuksella
noiden tahrattomien retkien miltei käsittämätöntä suloutta, retkien,
jotka kiertelevät avaruuden aavikoilla tuottamatta meille muuta kuin
kuultavan pallon, muistoista tyhjän, niinkuin liian puhdas onni.



V

Voidaksemme mahdollisimman yksinkertaisella tavalla seurata
mehiläispesän vuotuisia vaiheita valitsemme pesän, joka keväällä
herää talviunestaan ja ryhtyy uudestaan työhön; silloin näemme
mehiläisen elämän suurimpien tapahtumien kulkevan silmiemme edessä
luonnollisessa järjestyksessään. Nämä ovat: parven muodostuminen, sen
poislähtö, uuden yhteiskunnan perustaminen, nuorien kuningattarien
syntyminen, taistelut ja häälento, koiraksien surmaaminen sekä
talviunen paluu. Jokainen näistä tapahtumista antaa itse kaikki
tarpeelliset tiedot niistä laeista, omituisuuksista, tavoista ja
sattumista, jotka ovat sen aiheuttajana tai seurauksena. Olemme
niinmuodoin mehiläisvuoden loputtua--se on lyhyt, ja sen toiminta
ulottuu ainoastaan huhtikuusta syyskuun loppuun--tutustuneet
mesilinnan kaikkiin salaisuuksiin. Tällä hetkellä, ennenkuin avaan
pesän antaakseni siitä yleissilmäyksen, riittää meille tieto siitä,
että sen muodostavat mehiläisemo eli kuningatar, koko kansansa äiti,
tuhannet suvuttomat työmehiläiset, jotka ovat epätäydellisiä,
hedelmättömiä naaraita, ja vihdoin jokunen satakunta koiraksia eli
kuhnureita, joiden joukosta on valittava ainoa kovaonninen puoliso
tulevalle ruhtinattarelle, jonka työmehiläiset valitsevat hallitsevan
emon vapaaehtoisen tai vähemmän vapaaehtoisen lähdön jälkeen.



VI

Ensi kertaa pesää avatessaan tuntee miltei samaa jännitystä kuin jos
häpäisisi jotakin tuntematonta, jossa kenties piilee pelottavia
yllätyksiä, esimerkiksi jos rikkoisi haudan rauhaa. Mehiläisten
ympärille on kutoutunut tarusto, joka puhuu uhkauksista ja vaaroista.
Mieleen on jäänyt kiusallinen muisto niiden pistoksista, joista
aiheutuva tuska on siksi erikoista laatua, ettei sitä voi mihinkään
muuhun verrata, leimahtava kuiva kipu, niin sanoakseni jonkunmoinen
erämaan liekki, joka leviää haavotettuun jäseneen, ikäänkuin jos nämä
auringon tyttäret olisivat isänsä kiihtyneistä säteistä imeneet
räjähyttävää myrkkyä voidakseen sitä vaikuttavammin puolustaa niitä
suloaarteita, joita ne hänen ehtoisina hetkinään kokoovat.

Totta on, että pesä silmänräpäyksessä muuttuu urhoollisuuden ja vihan
palavaksi pensaaksi, jos sen varomattomasti avaa joku, joka ei tunne
eikä kunnioita asujanten luonnetta ja tapoja. Mutta tuskinpa on
mitään, jota voisi nopeammin saavuttaa kuin tuon vähäisen
taitavuuden, jota tarvitsemme voidaksemme pesää rangaistuksetta
käsitellä. Tarvitaan vain hiukan savua, jota sinne oikeaan aikaan
puhalletaan, paljon kylmäverisyyttä ja lempeyttä, ja nuo hyvin
varustetut työmehiläiset sallivat ryöstön tapahtua ajattelemattakaan
käyttää pistintänsä. Ne eivät tunne herraansa, niinkuin on väitetty,
ne eivät pelkää ihmistä, mutta tuntiessaan savun katkun ja
huomatessaan nuo levolliset liikkeet, jotka hapuilevat niiden
asunnossa niitä itseään uhkaamatta, kuvittelevat ne mielessään, ettei
ole kysymys suuren vihollisen hyökkäyksestä, jota vastaan saattaisi
puolustautua, vaan luonnon voimasta tai mullistuksesta, johon on
viisainta alistua. Ne eivät ryhdy turhaan taisteluun, vaan sen sijaan
ne tahtovat, täynnä viisautta, joka erehtyy sen tähden, että se
katsoo liian kauas, pelastaa ainakin tulevaisuuden. Ne syöksyvät
senvuoksi hunajavarastoon ammentaaksensa siitä ja kätkeäksensä
itseensä ravintovaroja, joiden avulla voivat muualla, missä tahansa
ja heti paikalla, perustaa uuden yhteiskunnan, jos entinen hävitetään
tai jos niiden on pakko se jättää.



VII

Kun avaa havaintopesän[3] asianymmärtämättömän nähtäväksi, tuntee hän
ensin pettymystä. Hänelle oli vakuutettu, että tässä lasiarkussa oli
kätkettynä verraton toimeliaisuus, lukemattomia viisaita lakeja,
hämmästyttävän paljon neroa, salaperäisyyttä, kokemuksia, laskelmia,
tietoja, erilaisia toimia, ennakkosuunnitteluja, varmuutta, järkeviä
tapoja sekä outoja tunteita ja hyveitä. Hän ei siinä erota muuta kuin
sotkuisen sikermän punakeltaisia marjasia, jotka miltei muistuttavat
paahdettuja kahvipapuja tai ikkunaa vasten sullottuja rusinoita. Nämä
marjaraukat ovat enemmän kuolleita kuin eläviä, tekevät vain silloin
tällöin hitaita, katkonaisia ja käsittämättömiä liikkeitä. Hän ei
tunne niitä noiksi ihailtaviksi valopisaroiksi, jotka äsken lentää
liihyttelivät sinne tänne, tuhansien puhjenneiden kukkien eloisassa,
kullankiiltävässä, helmikirkkaassa henkäyksessä.

Ne värisevät pimeydessä. Ne ovat sulloutuneina jähmettyneeksi
joukoksi, niitä saattaisi verrata sairaisiin vankeihin tai
valtaistuimelta karkotettuihin kuningattariin, joilla oli vain hetken
loistoaika puutarhan helottavien kukkien keskellä, sitten joutuakseen
synkän ja ahtaan asuntonsa häpeälliseen kurjuuteen.

Niiden laita on sama kuin kaikkien syvien todellisuuksien. Täytyy
oppia niitä tarkastamaan. Jos jonkun toisen kiertotähden asukas
näkisi ihmisten liikkuvan melkein huomaamattomasti pitkin katuja,
kerääntyvän eräiden talojen ympärille tai määrätyille avonaisille
paikoille, näennäisesti liikkumattomina odottelevan asuntojensa
sisällä jotakin tietämätöntä, niin hänkin tekisi sen johtopäätöksen,
että he ovat hitaita ja viheliäisiä. Vasta aikaa myöten huomaa tämän
liikkumattomuuden monipuolisen toimeliaisuuden.

Itse asiassa tekee jokainen näistä pienistä miltei liikkumattomista
marjasista lakkaamatta työtä erilaista ammattia harjottaen. Ei
yksikään tiedä levosta, ja niillä, jotka meistä näyttävät
uneliaimmilta ja riippuvat ikkunoissa kuolleina rypäleinä, onkin
kaikkein salaperäisin ja väsyttävin tehtävä. Ne valmistavat ja
erittävät vahan. Mutta pian saamme tutustua tämän yksimielisen
toimeliaisuuden yksityiskohtiin. Toistaiseksi riittää, jos
kiinnitämme huomiomme mehiläisen luonteen tärkeimpään piirteeseen,
joka selittää tämän sekavan toiminnan erinomaisen
yhteen-kasaantumisen. Mehiläinen on ennen kaikkea, ja vielä
suuremmassa määrin kuin muurahainen, joukkoeläin. Se saattaa elää
ainoastaan joukossa. Lentäessään pesästä, joka on niin ahdas, että
sen täytyy puskemalla raivata itselleen tietä sitä ympäröivien
elävien muurien läpi, se jättää varsinaisen elinalansa. Se sukeltaa
hetkeksi kukkastuoksuiseen avaruuteen, niinkuin sukeltaja
helmirikkaaseen valtamereen, mutta aika-ajoin täytyy sen henkensä
uhalla palata pesään hengittämään joukkoelämää, samoin kuin
sukeltaja, joka nousee veden pinnalle raitista ilmaa nauttimaan.
Yksinänsä se kuolee muutaman päivän kuluttua, vaikka sillä on
runsaasti ravintoa ja mitä suotuisin lämpömäärä,--ei nälkään eikä
kylmään, vaan yksinäisyyteen. Joukko, yhteiskunta erittää sille
näkymättömän ravinnon, joka on sille yhtä välttämätön kuin hunaja.
Tätä tarvetta tulee pitää lähtökohtana, jos tahtoo ymmärtää pesän
lakien hengen. Pesässä yksilö ei merkitse mitään; sillä on ainoastaan
ehdollinen olemassaolo, se on vain yhdentekevä yksityisseikka, suvun
siivekäs elin. Koko sen elämä on kauttaaltaan uhrautumista sen
lukemattoman, ikuisen olennon hyväksi, josta se on osa. Omituista
kyllä saattaa näyttää toteen, ettei asian laita aina ole ollut näin.
Vielä tänäkin päivänä tapaa hunajaa tuottavien kalvosiipisien
keskuudesta meidän kotimehiläisemme kaikki kehitysasteet. Tämän
kehitysjakson alkuasteella ollessaan se työskentelee yksin,
kurjuudessa; usein se ei edes saa nähdä jälkeläisiään (Prosopis,
Colletes suvut); joskus se elää ahtaan, joka vuosi muodostamansa
perheen piirissä (kimalaiset). Sitten se muodostaa vähäaikaisia
liittoumia (Panurgus, Dasypoda, Halictus y.m.), saapuakseen vihdoin
aste asteelta meidän mehiläispesiemme miltei täydelliseen, mutta
säälimättömään yhteiskuntalaitokseen, missä yksilö täydellisesti
häviää kokonaisuuteen ja missä kokonaisuus vuorostaan säännöllisesti
uhrataan tulevaisuuden ajatusperäisen ja kuolemattoman yhteiskunnan
hyväksi.



VIII

Älkäämme näistä tosiseikoista tehkö ennenaikaisia ihmiseen
sovitettavia johtopäätöksiä. Ihmisellä on kyky olla luonnon lakeihin
alistumatta; tieto siitä, tekeekö hän oikein vai väärin tätä
mahdollisuutta hyväkseen käyttäessään, se se on hänen moraalinsa
tärkein ja hämärin kohta. Ei ole senvuoksi vailla mielenkiintoa
tarkastella luonnon tahtoa toisin muodostuneessa maailmassa. Ja koska
kalvosiipiset lähinnä ihmistä ovat ymmärryksen puolesta parhaiten
varustetut kaikista tämän maapallon asujamista, ilmenee tämä tahto
niiden kehityksessä sangen selvänä. Se pyrkii nähtävästi lajin
jalostamiseen, mutta osottaa samalla sitä haluavansa tai voivansa
siihen saapua ainoastaan yksilön oman vapauden, oikeuksien ja onnen
kustannuksella. Mikäli yhteiskunta järjestäytyy ja kehittyy, sikäli
jokaisen sen jäsenen yksilöllinen elämä rajottuu rajottumistaan.
Missä vain huomaa jonkun edistyksen, on tämä tapahtunut vain
yksilöllisten etujen yhä täydellisemmän yhteiseksi hyväksi uhraamisen
kautta. Ensinnäkin täytyy jokaisen luopua niistä paheista, jotka ovat
riippumattomuuden ilmauksia. Täten kimalaiset, jotka vielä
muistuttavat meidän ihmissyöjiämme ovat mehiläiskehityksen
alhaisimman jälkeisellä asteella. Täysikasvuiset työkimalaiset
kuljeksivat lakkaamatta munien ympärillä ahmiakseen ne, joten emon
täytyy kiivaasti niitä puolustaa. Sitten täytyy jokaisen
vaarallisimmista paheistaan päästyänsä hankkia joku määrä yhä
vaikeampia hyveitä. Niinpä eivät työkimalaiset ajattelekaan
kieltäytyä rakkauden nautinnosta, jotavastoin meidän kotimehiläisemme
elää iäti neitsyellisenä. Opimme muutoin piankin tuntemaan, miten
paljon tämä viimemainittu uhraa pesän menestyksen ja turvallisuuden
hyväksi, jotta sen rakenne, sen taloudellinen ja valtiollinen tila
saavuttaisi täydellisyytensä. Kalvosiipisten ihmeteltävään
kehityskulkuun palaamme myöhemmin lajin kehitykselle omistetussa
luvussa.

       *       *       *       *       *



II KIRJA

PARVEILU



I

Valitsemamme pesän mehiläiset ovat siis pudistaneet talvisen
horroksen ruumiistaan. Kuningatar on jälleen ryhtynyt munimaan jo
helmikuun ensi päivinä. Työmehiläiset ovat vierailleet vuokkojen,
imikkäin, orvokkien ja paju- ja pähkinäpensaiden luona. Sitten on
kevät vallannut koko maan; aitat ja kellarit ovat täpösen täynnä
hunajaa ja siitepölyä. Joka päivä syntyy tuhansittain mehiläisiä.
Lihavina ja paksuina astuvat kuhnurit suurista kammioistaan ja
kömpivät kennokakkujen ympärillä; ja pian tuon liiaksi hyötyvän
yhteiskunnan väkiluku karttuu niin suureksi, että sadat myöhästyneet
työmehiläiset illalla palatessaan kukkien kemuista eivät löydä sijaa
pesän sisältä, vaan ovat pakotetut viettämään yönsä pesän
kynnyksellä, missä monikin joutuu pakkasen uhriksi. Jonkunmoinen
levottomuus horjuttaa koko kansan, ja vanha kuningatarkin käy
huolestuneeksi. Hän tuntee, että uusi kohtalo on valmistumaisillaan.
Tunnollisesti hän on täyttänyt velvollisuutensa hyvänä, luovana
äitinä; ja nyt tuo täytetty velvollisuus aiheuttaa vain suruja ja
vaikeuksia. Vastustamaton voima uhkaa hänen lepoaan; pian hänen
täytyy jättää hallitsemansa kaupunki. Ja kuitenkin tämä kaupunki on
hänen työnsä hedelmä, se on kokonaan hän itse. Hän ei ole sen
kuningatar siinä merkityksessä, jonka ihmiset antavat kuningatar
sanalle. Hän ei anna käskyjä, vaan alistuu halvimman alamaisensa
tavoin tuon salaisen ja tuiki viisaan voiman alaiseksi, jota voimme
sanoa "pesän hengeksi", siksi kunnes koetamme oivaltaa, missä se
todella asustaa. Mutta kuningatar on pesän äiti ja ainoa rakkauden
välikappale. Hän on sen perustanut epävarmuuden ja köyhyyden
vallitessa. Lakkaamatta hän on sen uudistanut lihallaan ja verellään;
ja kaikki ne, jotka siinä elävät, työmehiläiset, kuhnurit, toukat,
kotelot ja nuoret ruhtinattaret, joitten lähestyvä syntyminen tulee
jouduttamaan hänen lähtöänsä ja joista "Lajin" kuolematon ajatus on
valinnut yhden hänen seuraajakseen, kaikki ne ovat saaneet alkunsa
hänen kohdustaan.



II

Missä ilmenee "pesän henki" ja kenessä se ruumiillistuu? Se ei ole
linnun erityisen vaiston kaltainen, joka saattaa sen rakentamaan
taidokkaasti pesänsä sekä etsimään toisia taivaanääriä muuttoajan
lähestyessä. Se ei myöskään ole mikään lajin koneellinen tottumus,
siten että laji vain sokeasti tahtoo elää ja että se törmää
sattumuksen kaikkia kulmia vastaan, niin pian kuin odottamaton
asianhaara rikkoo ilmiöiden tavallisen sarjan. Päinvastoin se seuraa
askel askeleelta kaikkivaltiasten asianhaarojen vaihtelevaa kulkua
älykkäänä ja neuvokkaana orjana, joka saattaa hyväkseen kääntää
herransa arveluttavimmatkin käskyt.

Se hallitsee ja vallitsee säälimättä, mutta tunnollisesti ja
ikäänkuin jonkun suuren velvotuksen alaisena, kokonaisen siivekkään
kansan rikkauksia, onnea, vapautta ja elämää. Se järjestää päivästä
päivään synnytyksien lukumäärän ja sovittaa sen säntilleen ketoja
koristavien kukkien runsauden mukaan. Se julistaa kuningattaren
valtansa menettäneeksi sekä ilmottaa hänelle lähdön
välttämättömyyden, pakottaa hänet synnyttämään tulevia
kilpailijoitansa, kasvattaa näitä ruhtinaallisesti, suojelee niitä
niiden äidin valtiollista vihaa vastaan. Kirjavien kukkasien
runsaudesta, kevään aikaisemmasta tai myöhemmästä tulosta ja
häälennon mahdollisista vaaroista riippuen se joko sallii
neitseellisten ruhtinattarien esikoisen surmata nuoret,
kuningattarien laulua hyräilevät sisarensa niiden kehdoissa, taikka
kieltää niiden surmaamisen. Toisinaan, kun vuodenaika on kulunut
pitkälle, kun kukkien aukiolon hetket ovat lyhenneet, se käskee
työmehiläisiä itse surmaamaan koko kuninkaallisen sukukunnan, siten
lopettaakseen vallankumousten aikakauden ja jouduttaakseen
hyödylliseen työhön ryhtymistä.

Tämä henki on varovainen ja säästäväinen, ei kuitenkaan saita. Se
tuntee nähtävästi luonnon tuhlaavaiset ja hieman hullut lait kaikesta
mikä koskee rakkautta. Siksipä se myös sallii kesän ylellisten
päivien kestäessä kolmen- tai neljänsadan, paljon tilaa vaativan
kuhnurin olla ja elää, niin huimia, taitamattomia, tyhjää
toimittavia, vaativaisia, hävyttömän laiskoja, meluavia, ahnaita,
raakoja, siivottomia, kyllästymättömiä ja suunnattoman suuria kuin ne
ovatkin, sillä niiden joukostahan vasta syntyvä kuningatar on
valitseva rakastajansa. Mutta sitten, kun kuningatar on
hedelmöittynyt, kun kukat avautuvat myöhemmin ja sulkeutuvat
aikaisemmin, se säätää kylmäkiskoisesti jonakuna aamuna, että ne ovat
kaikki samalla kertaa surmattavat.

Se järjestää jokaisen työmehiläisen työn. Niiden iän mukaan se määrää
niille eri tehtäviä: sen määräyksestä lastenpiiat hoitavat toukkia ja
koteloita, hovinaiset pitävät huolta kuningattaren ravinnosta ja
pitävät häntä alinomaa silmällä; tuulettajat viilentävät tai
lämmittävät pesää siipiään räpyttelemällä sekä jouduttavat hunajassa
olevan liian veden haihtumista; sen määräyksestä arkkitehdit,
muurarit, vahanmuovailijat ja kuvanveistäjät ryhmittyvät ketjuun ja
rakentavat kennokakut. Sen määräyksestä saaliin kokoojat hakevat
kedoilla kukista hunajaksi valmistettavaa mesinestettä, siitepölyä
toukille ja koteloille ravinnoksi, kittausvahaa (propolis)
rakennuksien tiivistämiseksi ja vahvistamiseksi sekä suvun kasvavalle
polvelle tarpeellista vettä ja suolaa. Tämä sama henki säätää
tehtävän kemisteille, jotka tiputtamalla pistimistään pisaran
muurahaishappoa hunajaan tekevät sen säilytyskelpoiseksi, ja samoin
kannentekijöille, jotka umpeen tukkivat niiden kammioitten suut,
joiden sisällys on tuleentunut, lakaisijoille, jotka pitävät huolta
katujen ja torien mallikelpoisesta puhtaudesta, ruumiinkantajille,
jotka vievät kauas pois kuolleitten ruumiit, päävahdin
naissotureille, jotka päivin ja öin valvovat pesän suulla sen
turvallisuutta, kuulustelevat tulevia ja meneviä, tarkastavat nuoria
neitosia niiden ensi kertaa pesästä lähtiessä, pelottavat irtolaisia,
maankiertäjiä ja rosvoja, karkottavat pesään tunkeutuneita
muukalaisia, kootuin joukoin ahdistavat pelättäviä vihollisia ja, jos
niin tarvitaan, sulkevat pesän suun vallituksella.

Vihdoin määrää "pesän henki" hetken, jolloin vuotuinen suuri uhri on
toimitettava suvun hyväksi--tarkotan parveilua--jolloin kokonainen
kansa, saavuttuansa onnensa ja valtansa kukkuloille, äkkiä jättää
nousevalle sukupolvelle kaikki rikkautensa, linnansa, asuntonsa ja
vaivojensa hedelmät lähteäkseen kaukaa muualta maailmasta etsimään
uutta isänmaata, jossa sitä odottaa epävarmuus ja puute. Tämä on
teko, joka, tietoisena tai tiedottomana, varmaankin on inhimillistä
moraalia korkeammalla. Toisinaan se johtaa perikatoon, se köyhdyttää
joka tapauksessa, se hajottaa onnellisen kaupungin totellaksensa
lakia joka on yhteiskunnan onnea korkeampi. Missä tuo laki on
säädetty, joka, niinkuin piakkoin saamme nähdä, ei suinkaan ole niin
tuhoisa ja sokea kuin voisi luulla? Missä paikassa, missä
lainsäätäjäkokouksessa, missä neuvostossa, millä yhteisellä alalla se
asustaa, tuo henki, jota kaikki tottelevat ja joka itse vuorostaan on
sankarillisen velvollisuuden ja alati tulevaisuutta tähtäävän järjen
määräysten alainen?

Mehiläisten laita on sama kuin useimpien tämän maailman ilmiöitten.
Tarkastelemme muutamia niiden tapoja ja sanomme: näin ne tekevät,
sillä tavoin ne työskentelevät, näin niiden kuningattaret syntyvät,
niiden työntekijät pysyvät impinä, ne parveilevat siihen ja siihen
aikaan. Luulemme ne tuntevamme emmekä pyydä enempää. Näemme niiden
rientävän kukasta kukkaan, huomaamme pesän hyörinän ja pyörinän;
niiden elämä tuntuu meistä hyvin yksinkertaiselta, ja arvelemme sen
niinkuin muittenkin olijain elämän rajottuvan vain ravinnon
hankkimisen ja suvun lisäämisen vaistomaisiin huoliin. Mutta
antakaamme katseemme tunkeutua syvemmälle ja koettaa saada asiasta
selkoa: näemme edessämme luonnollisimpienkin ilmiöiden pelottavan
monimutkaisuuden, näemme edessämme järjen, tahdon, tarkotusperien,
loppumäärän, keinojen ja syitten arvotuksen, pienimmänkin
elämäntoiminnan käsittämättömän järjestyksen.



III

Pesässä valmistaudutaan siis parveiluun,--tuo suuri uhri suvun
vaateliaille jumalille on tehtävä. "Hengen" käskyä noudattaen, joka
meistä tuntuu sangen selittämättömältä, se kun on suoraan
ristiriidassa sukumme kaikkien vaistojen ja tunteiden kanssa, lähtee
kuusi-, seitsemänkymmentä tuhatta mehiläistä niistä kahdeksasta-,
yhdeksästäkymmenestä tuhannesta, jotka koko kansan muodostavat,
määrättynä hetkenä synnyinkaupungistansa. Ne eivät lähde minään
tuskan puuskan hetkenä, ne eivät pakene äkillisestä pelokkaasta
päätöksestä nälänhädän, sodan tai kulkutautien ahdistamasta ja
hävittämästä isänmaasta. Ei, kauan ne ovat maanpakoansa miettineet,
kärsivällisesti ovat odottaneet suotuisaa hetkeä. Jos pesä on köyhä,
jos kuninkaallista perhettä kohdanneet onnettomuudet, epäsuotuisat
säät tai ryöstöt ovat sitä etsiskelleet, ne eivät sitä hylkää. Ne
jättävät sen vasta kun se on onnensa kukkuloilla, kun kevään uutteran
työn jälkeen tuo suunnaton satakaksikymmentä tuhatta hyvin
järjestettyä kammiota sisältävä vahalinna on tulvillaan tuoretta
hunajaa ja häivehtivää siitepölyä, jota sanotaan "mehiläis-leiväksi"
ja käytetään toukkien ja koteloiden ravinnoksi.

Ei milloinkaan pesä ole ollut niin kaunis, kuin tämän sankarillisen
kieltäytymisen aattoiltana. Silloin on sillä täydellisen ylellisyyden
ja riemun verraton hetki, eloisa, kuumeinen, mutta samalla ylevän
suruton. Koettakaamme kuvailla sitä mielessämme,--en tahdo sanoa
sillä tavoin kuin mehiläiset kaiken tämän käsittävät, sillä emme voi
kuvitellakaan, millä tenhoisalla tavalla ilmiöt ja tapaukset
kuvastuvat niiden kummallakin puolen päätä olevien verkkosilmien
kuuteen tai seitsemääntuhanteen särmään ja otsan kolmenkertaiseen
kyklooppisilmään,--vaan sellaisena kuin me sen käsittäisimme, jos
olisimme niiden kokoiset.

Holvikuvusta, joka on vielä suurempi kuin Rooman Pietarinkirkon kupu,
kulkee pesän pohjaan lukuisia pystysuoria ja yhdensuuntaisia,
ikäänkuin pimeydestä ja tyhjyydestä riippuvia, vahasta muovailtuja
jättiläismuureja, geometrisiä laitteita, joita ei voisi--kaikki
suhteet säilyttäen--tarkkuuteen, rakenteen uskaliaisuuteen ja
suunnattomaan suuruuteen nähden verrata mihinkään inhimilliseen
rakennustuotteeseen.

Jokaisessa näistä muureista, joiden aine vielä on aivan uuden
uutukaista, neitsyellisen puhdasta, hopeankarvaista, tahratonta ja
tuoksuavaa, on tuhansia kammioita ja niin paljon ravintoainetta, että
se riittää koko kansaa viikkomäärät ravitsemaan. Tuossa loistaa
punaisia, keltaisia, sinipunervia ja mustia siitepölytäpliä, kaikkien
kevään kukkien lemmenvoimaa, jota on koottu läpikuultaviin soluihin.
Ylt'ympärillä, pitkinä, komeina, jäykkiä, liikkumattomia laskoksia
muodostavina kultaverhoina, on huhtikuun hunaja, kaikkein kirkkain ja
tuoksuavin, kahdessakymmenessätuhannessa suljetussa säiliössään,
joiden sinetti murretaan auki ainoastaan suurimman hädän aikana.
Ylempänä kypsyy toukokuun hunaja vielä avoinna olevissa astioissaan,
joitten reunoilla valppaat joukot pitävät huolta keskeymättömästä
ilmanvaihdosta. Pesän keskellä, sen lämpimimmässä osassa, kaukana
valosta, jonka timanttisäteet tunkeutuvat sisään yhdestä ainoasta
aukosta, uinailee eloon herätäkseen tulevaisuus. Tämä on sikiöiden
kuninkaallinen alue, joka on varattu kuningattarelle ja hänen
seuranaisilleen. Siellä on suunnilleen kymmenentuhatta kammiota munia
varten, viisitoista-, kuusitoistatuhatta huonetta toukille ja
neljäkymmentätuhatta taloa, joissa asuu vahankalpeita, tuhansien
lastenpiikain hoitamia koteloita.[4] Näitten kehien kaikkein
pyhimmässä näemme vihdoin kolme, neljä, kuusi tai kaksitoista
verrattain laajaa, umpinaista linnaa, joissa nuoret ruhtinattaret,
jonkunmoiseen käärinliinaan verhottuina, kalpeina ja liikkumattomina,
pimeydessä elätettyinä odottavat hetkeänsä.



IV

"Pesän hengen" määräämänä päivänä siis luovuttaa samojen
järkähtämättömien ja varmojen lakien mukaan tarkoin määrätty osa
kansasta paikkansa noille vielä elonhaamua vailla oleville
tulevaisuuden toiveille. Nukkuvaan kaupunkiin jäävät koirakset,
joiden joukosta kuninkaallinen rakastaja on valittava, hyvin nuoret
työmehiläiset kuninkaallista lapsilaumaa hoitamaan sekä muutama tuhat
muuta työmehiläistä, jotka jatkavat ravinnon kokoamista kaukaa
kedoilta, vartioivat kertyneitä aarteita ja ylläpitävät pesän
siveellisiä perintötapoja. Jokaisella pesällä on näet oma moraalinsa.
On sangen korkealla siveellisellä kannalla olevia pesiä, ja on sangen
turmeltuneitakin. Varomaton mehiläishoitaja voi helposti turmella
tuommoisen kansan, saada sen kadottamaan kunnioituksen toisen
omaisuutta kohtaan, kiihottaa sitä ryöstöön, totuttaa sitä
vallotuksiin ja joutilaisuuteen, siten tehden siitä vitsauksen
kaikille lähiseutujen pienille yhteiskunnille. Jos mehiläinen on
tullut huomanneeksi, että vaivalloinen työ kaukana kedon kukkasten
keskuudessa, joita täytyy verottaa satoja saadakseen kokoon yhdenkään
hunajapisaran, ei ole ainoa eikä mukavin rikastumisen keino, jos se
oivaltaa, että on helpompi hiipiä varkain huonosti vartioituihin
kaupunkeihin, tai väkivallalla tunkeutua heikkoihin, puolustukseen
kykenemättömiin, niin se piankin kadottaa käsityksen suurenmoisesta,
mutta säälimättömästä velvollisuudestaan, joka tekee sen kukkien
siivekkääksi orjaksi luonnon sopusointuisessa hääjärjestyksessä; ja
silloin on useinkin vaikea johdattaa turmeltunut kansa jälleen
oikealle tielle.



V

Kaikki osottaa, ettei kuningatar, vaan pesän henki määrää parveilun.
Kuningattaren laita on sama kuin johtavien henkilöiden ihmisten
keskuudessa. Ne näyttävät antavan käskyjä, mutta tottelevat itse
korkeampia ja selittämättömämpiä käskyjä kuin ne, joita itse
jakelevat alamaisilleen.--Kun tämä henki on hetken määrännyt, on sen
täytynyt julistaa päätöksensä aamun koittaessa, kenties päivää tai
kahta ennen lähtöä, sillä tuskinpa aurinko on juonut kasteen ensi
pisarat, kun ylt'ympäri surisevaa kaupunkia huomaa erinomaista
levottomuutta, jonka suhteen mehiläishoitaja harvoin erehtyy.
Toisinaan miltei tekisi mieli sanoa siinä olevan taistelua,
epäröimistä, peräytymistä. Sattuu todellakin, että useita päiviä
perätysten tuo kullankarvainen, läpikuultava parvi kohoaa lentoon ja
laskeutuu jälleen ilman näkyväistä syytä. Muodostuuko kenties sinä
hetkenä taivaalla pilvi, jota me emme näe, mutta jonka mehiläiset
huomaavat, vai nouseeko heidän mielessään katumus? Keskustellaanko
surisevassa neuvottelukokouksessa lähdön välttämättömyydestä? Emme
tiedä siitä mitään, emme myöskään, millä tavoin pesän henki ilmottaa
päätöksensä joukolle. Jos kohta onkin varmaa, että mehiläiset
ilmottavat ajatuksensa toinen toisilleen, emme kuitenkaan tiedä,
tekevätkö ne sen samalla tavoin kuin ihmiset. Emme myöskään tiedä,
kuulevatko mehiläiset tämän hunajatuoksuisen surinan, tämän
kauniitten kesäpäivien huumaavan huminan, joka on mehiläishoitajan
suurimpia nautintoja, tämän työn juhlavirren, jonka sävel nousee ja
laskee pesän ympärillä hetken kristallikirkkaudessa ja joka meistä
tuntuu puhjenneiden kukkien riemulaululta, niiden onnen
ylistysvirreltä, sulotuoksujen kaiulta, valkoneilikkojen, ajuruohon,
meiramin ääneltä. Niillä on kuitenkin kokonainen sävelsarjansa, jonka
mekin varsin hyvin voimme erottaa ja joka ulottuu uhkan, vihan ja
epätoivon soraäänistä korkeimman onnen sulosointuihin. Niillä on
kuningattaren laulu, runsauden riemulaulu, ja valitusvirret; niillä
on vielä nuorten ruhtinattarien venytetyt salaperäiset sotahuudot,
jotka kaikuvat häälennon edellisissä taisteluissa ja verilöylyissä.
Onko tämä kaikki vain sattuman luomaa soittoa, joka ei hipaisekaan
niiden sisäistä äänettömyyttä? Varmaa on, etteivät ne kiinnitä
huomiota meluun, jonka me saamme aikaan niiden asunnon ympärillä. Ne
arvelevat kenties, että tämä hälinä ei koske niiden maailmaa eikä
siis ansaitse huomaamista. Todennäköistä on, että me puolestamme
kuulemme vain häviävän pienen osan niiden puheesta sekä että niiden
käytettävissä on suuri joukko säveliä, joita meidän aistimemme eivät
kykene tajuamaan. Joka tapauksessa saamme vasta nähdä, että ne
kykenevät ymmärtämään toisiansa ja neuvottelemaan, useinpa
hämmästyttävän nopeasti. Kun esimerkiksi suuri hunajan ryöstäjä,
suunnaton Sphinx Atropos, tuo kammottava perhonen, jolla on selässään
pääkallon kuva, tunkeutuu pesään, salaperäisiä, vastustamattomia,
sille omituisia loitsujansa hyristen, niin uutinen kiertää paikasta
paikkaan, koko kansa säpsähtää kauhusta oven vartiasta viimeisiin
työmehiläisiin saakka, jotka tuolla syvempänä ovat viimeisiä
kennokakkuja valmistamassa.



VI

Kauan on oltu sitä mieltä, että nämä viisaat hunajahyönteiset, jotka
tavallisesti ovat niin säästäväiset, järkevät ja eteensä katsovat,
hyljätessään kuningaskuntansa aarteet antautuakseen tuntemattomille
vaiheille alttiiksi toimivat salliman tuottaman mielettömyyden
vallassa, totellen koneentapaista vaistoa, lajin lakia, luonnon
kaikkivaltiasta käskyä, voimaa, joka kaikilta olijoilta on kätkettynä
ajan juoksevaan virtaan.

Olipa sitten kysymys mehiläisistä tai meistä itsestämme, niin sanomme
sallimaksi kaikkea, mitä emme vielä ymmärrä. Mutta nykyään
mehiläispesä on paljastanut meille kaksi tai kolme tähdellistä
salaisuuttaan, ja on käynyt ilmi, ettei tämä lähtö ole vaistomainen
eikä välttämätön. Se ei ole mikään sokea, sattumuksen aiheuttama
maasta muutto, vaan harkitulta näyttävä uhri elävän polven puolelta
nousevan hyväksi. Mehiläishoitajan tarvitsee vain surmata nuoret,
vielä liikkumattomat ruhtinattaret niiden kammioihin ja samalla
suurentaa yhteiskunnan varastoaittoja ja makuukammioita, jos näet
toukkien ja koteloiden lukumäärä on suuri, niin heti tuo tulokseton
hälinä painuu alas tottelevaisen sateen kultapisaroiden lailla;
mehiläiset lentelevät kukasta kukkaan jokapäiväisessä työssään, ja
vanha kuningatar, joka--tultuaan nyt tuiki välttämättömäksi--ei toivo
eikä pelkää enää seuraajaa, kieltäytyy, vapautuneena huolistaan vasta
syntyvään toimintahaluun nähden, näkemästä sinä vuonna auringon
valoa. Se ryhtyy uudelleen levollisesti pesän pimeydessä äidin
tehtäväänsä ja laskee kierreviivaa kulkien kennosta kennoon,
unohtamatta ainoatakaan, pysähtymättä hetkeksikään, kaksi-,
kolmetuhatta munaa päivässä.

Mitä muuta sallimantapaista tässä on kuin tämän päivän sukupolven
rakkaus nousevaa kohtaan? Sama sallimus on olemassa ihmiskunnassakin,
joskin sen voima ja ulottuvaisuus siinä on pienempi. Se ei aiheuta
ihmiskunnassa noita täydellisiä, yksimielisiä uhrautumisia. Mikä se
laajanäköinen sallimus on, jota me tottelemme niinkuin mehiläiset
sallimustansa? Emme sitä tiedä, emmekä tunne olentoa, joka katselee
meitä samalla tavoin kuin me katselemme mehiläisiä.



VII

Mutta ihminen ei häiritse tapauksien kulkua siinä pesässä, jonka
olemme valinneet tarkastettavaksemme, ja kauniin kesäpäivän vielä
kostea lämpö, joka verkalleen etenee ja jo ulottaa säteitään
puittenalle, jouduttaa lähdön hetkeä. Kaikkialla kultaisissa
käytävissä, jotka erottavat yhdensuuntaiset seinät toisistaan,
tekevät työmehiläiset viimeisiä matkavalmistuksiansa. Ensinnäkin
kukin niistä ottaa mukaansa hunajaa eväiksi viiden tai kuuden päivän
varalle. Tästä hunajastaan ne valmistavat vielä selittämättömän
kemian avulla tarpeellisen vahan, jotta voisivat heti ryhtyä uuden
pesän rakentamiseen. Ne varustautuvat sitäpaitsi riittävällä määrällä
kittausvahaa, joka on jonkunmoista pihkaa, jolla uuden asunnon raot
tukitaan, kaikki, mikä on irti, kiinnitetään, seinät kiillotetaan ja
valo estetään tunkeutumasta sisään, sillä mehiläiset työskentelevät
mieluimmin melkein pilkkopimeässä, jossa niitä opastavat niiden
verkkosilmät tai kenties tuntosarvet; näissä näet luullaan
tuntemattoman, pimeyden syvyyksiä tunnustelevan ja mittaavan aistin
sijaitsevan.



VIII

Ne kykenevät niinmuodoin edeltäpäin arvaamaan kaikki ne vaarat, jotka
niitä uhkaavat niiden elämän vaarallisimpana päivänä. Tänään näet tuo
suuri tapaus ja kaikki ne kenties aivan ihmeelliset sattumat, joita
se mahdollisesti tuo mukanaan, täyttää kokonaan niiden mielen, eikä
niillä ole aikaa nyt lennellä puutarhoissa ja niityillä,--ja saattaa
tapahtua, että huomenna, ylihuomenna sataa tai tuulee, että pienet
siivet kangistuvat vilusta, että kukat eivät avaa teriänsä. Ilman
tätä ennakolta-harkitsemisen kykyä uhkaisi niitä nälänhätä ja
kuolema. Kukaan ei tulisi niiden avuksi, eivätkä nekään rukoilisi
kenenkään apua. Toisen pesän asukkaat eivät tunne toisen asukkaita,
eivätkä ne auta toinen toistansa. Tapahtuupa joskus, että
mehiläishoitaja asettaa pesän, johon hän on ottanut vanhan
kuningattaren ja sitä rypäleenä ympäröivän parven, aivan sen pesän
viereen, jonka ne äskettäin ovat jättäneet. Jos niitä kohtaisi mikä
onnettomuus tahansa, niin ne näyttävät yhtäkaikki ikiajoiksi
unohtaneen entisen kotinsa rauhan, uutteran onnen, pohjattomat
rikkaudet ja turvallisuuden, ja jokainen niistä kuolee mieluummin
kylmään ja nälkään onnettoman kuningattarensa luona kuin palaa
syntymätaloonsa, josta ehkä niiden entisen uutteruuden luoman
ylellisyyden sulotuoksu tunkeutuu niiden nykyiseen kurjuuteen.



IX

Sitä ei ihminen varmaankaan tekisi, väitettänee; siinä on muka yksi
niitä tosiasioita, mitkä todistavat ettei tässä elinjärjestössä,
kaikista sen ihmeistä huolimatta, kumminkaan ole ymmärrystä eikä
todellista itsetajuntaa. Mitäpä me siitä tiedämme? Lukuunottamatta
sitä sangen luultavaa seikkaa, että toisilla olennoilla on
toisenlainen järki kuin meillä, järki joka saa aikaan hyvin
toisenlaisia, mutta ei silti alempiarvoisia tuloksia, niin
kykenemmekö me, jotka alati pysyttelemme ahtaan inhimillisen
näköpiirimme rajoissa, arvostelemaan kaikkia hengen ilmiöitä? Jos
vain näemme kahden tai kolmen henkilön puhelevan ja viittoilevan
ikkunan takana, kuulematta mitä he toisilleen sanovat, on meidän jo
sangen vaikeata aavistaa heidän ajatuksensa johtolankaa. Luuletteko,
että Mars tai Venus tähden asukas vuoren huipulta katsellessaan
kaupunkiemme kaduilla ja toreilla liikkuvia pieniä, mustia pisteitä,
joita me ihmiset olemme suunnattomassa avaruudessa, liikkeittemme,
rakennuksiemme, kanaviemme ja koneittemme nojalla saisi tarkan
käsityksen järjestämme, siveydestämme, rakkautemme, ajatustapamme,
toivomme laadusta, sanalla sanoen sisimmästä todellisesta
olemuksestamme? Hän tyytyisi merkitsemään muutaman jonkunverran
hämmästyttävän tosiseikan, niinkuin me teemme mehiläisten suhteen,
sekä tekisi siitä luultavasti yhtä epävarmoja ja harhaan vieviä
johtopäätöksiä kuin me.

Joka tapauksessa hänen olisi sangen vaikea keksiä "noissa pienissä,
mustissa pisteissä" se ylevä, siveellinen tahdonsuunta ja ihmeteltävä
yksimielisyyden henki, joka mehiläispesässä ilmenee. "Mihin he
pyrkivät?" kysyisi hän vuosikausia ja vuosisatoja niitä
tarkasteltuaan. "Mihin he tähtäävät? mikä heidän elämänsä keskipiste
ja tarkotusperä on? Ovatko he jonkun jumalan käskyjen alaisia? En näe
mitään, joka heidän askeliaan ohjaisi. Tänään ne näyttävät rakentavan
ja kokoovan kaikenlaisia pikkuisia esineitä huomenna ne jälleen
hävittääkseen ja hajottaakseen. He kuljeksivat sinne tänne,
kokoontuvat ja hajaantuvat, mutta tietämätöntä on, mitä he oikeastaan
haluavat. Heidän elämänsä tarjoo nähtäväkseni monta selittämätöntä
ilmiötä. Niinpä näkee sellaisiakin, jotka eivät juuri ensinkään
liikahda paikaltaan. Heidät tuntee heidän loistavammasta asustaan,
usein he myös ovat muita kookkaampia. He asustavat kymmenen tai
kaksikymmentä kertaa suuremmissa, taidokkaammissa ja ylellisemmissä
asunnoissa kuin muut. Siellä he nauttivat joka päivä tuntikausia,
toisinaan myöhäiseen yöhön saakka kestäviä aterioita. Kaikki, jotka
heitä lähestyvät, näyttävät heitä kunnioittavan. Ravintoaineiden
tuojat tulevat naapuritaloista, vieläpä kaukaa maaseudultakin heille
lahjojansa tarjoomaan. Täytynee kai otaksua, että he ovat
välttämättömän tarpeellisia ja tekevät 'lajille' tärkeitä
palveluksia, jos kohta meidän tutkimuskeinomme eivät vielä ole
antaneet tarkkoja tietoja näitten palveluksien laadusta. Toisia taas
näkee lakkaamatta vaivalloisesti raatavan suurissa taloissa, jotka
ovat täynnä pyöriviä rataksia, pimeissä sopissa, satamien ympärillä
ja pienillä maatilkuilla, joita kaivelevat auringon noususta sen
laskuun saakka. Kaikki saattaa meidät otaksumaan, että tämä
raataminen on rikoksellista. Heidän täytyy näet asua ahtaissa,
likaisissa ja puutteellisissa hökkeleissä. He ovat jollakin
värittömällä kudoksella verhotut. Niin suuri näyttää heidän intonsa
olevan tuohon vahingolliseen tai joka tapauksessa hyödyttömään
työhönsä, että he tuskin suovat itselleen aikaa syömiseen ja
nukkumiseen. Luvultaan on heitä tuhat kertaa enemmän kuin
edellämainittuja. Merkillistä on, että laji on voinut säilyä meidän
päiviimme saakka sen kehitykselle niin epäsuotuisissa olosuhteissa.
Sopii muuten lisätä, että lukuunottamatta tuota omituista kiintymystä
vaivalloiseen työhön he näyttävät sävyisiltä ja kuuliaisilta ja
tyytyvät niiden tähteisiin, jotka nähtävästi ovat rodun suojelijoita
ja kenties pelastajia."



X

Eikö ole hämmästyttävää, että mehiläispesä, jonka täten epäselvästi
näemme ikäänkuin toisen maailman korkeuksilta, jo ensi näkemältä
antaa meille varman ja syvän vastauksen kysymyksiimme? Eikö ole
ihmeteltävää, että sen varmapiirteiset rakennukset, sen tavat ja
lait, sen taloudellinen ja valtiollinen järjestys, sen hyveet,
vieläpä sen julmuudetkin näyttävät meille välittömästi sen aatteen
tai jumalan, jota mehiläiset palvelevat, aatteen tai jumalan, joka ei
ole vähimmin oikeudenmukainen eikä vähimmin järjellinen, minkä voisi
mielessään kuvailla, vaikka se kenties onkin ainoa, jota me emme
vielä ole totisesti palvelleet,--tarkotan tulevaisuutta? Koetamme
joskus ihmiskunnan historiassa arvioida jonkun kansan tai rodun
siveellistä voimaa ja suuruutta emmekä löydä muuta mittakaavaa kuin
sen ihanteen pysyväisyyden ja suuruuden, jota ne tavottavat, ja sen
itsensäkieltäymisen, jolla ne sille antautuvat. Olemmeko useasti
kohdanneet ihannetta, joka olisi suuremmassa määrin Kaikkeuden
pyrkimysten mukainen, joka olisi järkähtämättömämpi, ylevämpi,
epäitsekkäämpi ja selväpiirteisempi, sekä itsekieltämystä, joka olisi
täydellisempi ja sankarillisempi?



XI

Omituinen pieni yhteiskunta, joka on niin johdonmukainen, niin
vakava, niin tosiasiallinen, niin tarkka ja niin säästäväinen, ja
kuitenkin on niin suuren ja pettävän haaveen uhrina! Pieni
päättäväinen ja syväluonteinen kansa, jota ravitsee kesän lämpö ja
valo sekä kaikki, mikä luonnossa on puhtainta, kukkien sielu, s.o.
aineen silminnähtävin hymy, sen liikuttavin ponnistus onnea ja
kauneutta kohti, kuka meille on selvittävä ne ongelmat, jotka te
olette ratkaisseet ja jotka ovat jääneet meiltä ratkaisematta, ne
kokemukset, jotka te olette saavuttaneet ja meidän vielä tulee
saavuttaa? Ja jos on totta, ettette ole ratkaisseet näitä ongelmoita,
saavuttaneet näitä varmoja kokemuksia järjen avulla, vaan jonkun
alkuperäisen ja sokean vaiston kautta, niin minkä vielä
ratkaisemattomamman arvoituksen jätättekään meidän ratkaistavaksemme?
Pieni kaupunki, täynnä uskoa, toiveita, salaisuuksia,--miksi sinun
satatuhatta neitsyttäsi suostuu työhön, johon ei yksikään ihmisorja
milloinkaan ole alistunut? Jos ne säästäisivät voimiansa,
kieltäytyisivät hiukan vähemmän, alistuisivat pienemmällä innolla
vaivoja kestämään, niin ne saisivat vielä nähdä toisen kevään ja
toisen kesän; mutta sinä juhlahetkenä, jolloin kaikki kesän kukat
niitä kutsuvat, näyttää kuolettava työn huumaus ne vallanneen, ja
siipirikkoina, ruumis kutistuneena ja haavojen peittämänä ne joutuvat
melkein kaikki vähemmän kuin viiden viikon kuluessa kuoleman omiksi.

"Tantus amor florum, et generandi gloria mellis", huudahtaa
Virgilius, joka _Georgica_ runoelmansa neljännessä, mehiläisille
omistamassaan kirjassa on meille säilyttänyt antiikin viehättävät
erehdykset, jolloin luontoa katseltiin silmin, joita vielä
mielikuvituksen luomien jumalien läsnäolo häikäisi.



XII

Miksi ne kieltäytyvät unesta, hunajan nautinnosta, rakkaudesta,
niistä viehättävistä joutohetkistä, joista esimerkiksi niiden
siivekäs veli, perhonen, osaa täysin mitoin nauttia? Eivätkö ne voisi
elää niinkuin tämä? Nälkä ei niitä työhön pakota. Kaksi, kolme kukkaa
riittää niiden ravinnoksi, ja kuitenkin ne käyvät kahdessa-,
kolmessasadassa kukassa joka tunti kootakseen aarretta, jonka
suloutta ne eivät saa nauttia. Mitä niitä niin suuri vaiva hyödyttää,
mistä ne saavat niin suuren luottamuksen ja uskon? Onko siis aivan
varmaa, että sukupolvi, jonka hyväksi te kuolette, ansaitsee tämän
uhrauksen, että se on oleva kauniimpi ja onnellisempi, että se on
tekevä jotakin, jota te ette ole tehneet? Näemme teidän päämääränne,
se on yhtä selvä kuin meidän: te tahdotte elää jälkeläisissänne yhtä
kauan kuin itse maapallo, mutta mikä siis tämän suuren päämäärän
päämäärä ja tämän ikuisesti uudistuvan olemassaolon tehtävä on?

Mutta emmekö juuri me turhaan vaivaa itseämme epäilyksillä ja
erehdyksillä, emmekö ole lapsellisia haaveilijoita, jotka kyselemme
teiltä turhia? Vaikka te olisitte kehityksestä kehitykseen tulleet
kaikkivaltiaiksi ja autuaiksi, vaikka olisitte saapuneet korkeimmille
huipuille, joilta hallitsisitte luonnon lakeja, vaikka olisitte
vihdoin kuolemattomia jumalattaria, niin me teiltä yhä kyselisimme ja
tutkisimme, mitä te toivotte, mihin te pyritte, mihin aiotte pysähtyä
ja milloin julistaa olevanne ikävöimisestä vapaat. Me olemme niin
luotuja, ettei mikään meitä tyydytä, ettei meistä millään näytä
olevan itsessään omaa tarkotustansa, ettei mikään näytä olevan
olemassa sinänsä, ilman salattua päämäärää. Olemmeko voineet tähän
päivään asti mieleemme kuvailla ainoatakaan jumalistamme, raaimmasta
järjellisimpään asti, ajattelematta häntä heti toimivaksi,
pakottamatta häntä luomaan tuhansia olijoita ja esineitä, etsimään
tuhansia tarkotusperiä ulkopuolella omaa itseänsä? Tyydymmekö koskaan
edustamaan tyynesti muutamaksi hetkeksi erästä mieltäkiinnittävää
aineen toiminnan muotoa, vaipuaksemme heti kaipauksetta ja
kummastumatta toiseen olomuotoon, siihen, mikä on tajuton,
tuntematon, nukkuva ja ikuinen?



XIII

Mutta älkäämme unohtako pesää, jossa parvi alkaa käydä yhä
kärsimättömämmäksi, pesää, joka kuohuu tulvillaan mustia, väräjäviä
aaltoja, niinkuin astia, joka pihisee auringon helteessä. On
keskipäivä, ja saattaisi miltei sanoa, että tässä polttavassa
helteessä pesän ympärillä kasvavat puut hellävaroin pidättävät
lehtiänsä lepattamasta, niinkuin ihminen pidättää henkeänsä jotakin
suloista mutta samalla vakavaa odottaessaan. Mehiläiset antavat
hunajan ja tuoksuvan vahan ihmiselle, joka niitä hoitaa, mutta
suurempiarvoinen, kenties, kuin hunaja ja vaha, on se asianhaara,
että ne saattavat hänet huomaamaan kesäkuun riemua, että ne saattavat
hänet nauttimaan kesän sulokuukausien sopusoinnusta, että kaikki,
mikä niiden elintoimintaa koskee, samalla on yhteydessä kirkkaan
taivaan, kukkien juhlan, vuoden onnellisimpien hetkien kanssa. Ne
ovat ikäänkuin kesän elävä sielu, runsauden hetkiä mittaava kello,
kohoovien tuoksujen nopea siipi, ilmassa aaltoilevien säteiden henki,
väräjävien valovivahduksien hento surina, yhä vaihtuvien
ilmanaaltojen nouseva ja laskeva laulu, ja heidän lentonsa on
lämmöstä syntyvien ja valossa elävien lukuisten pikku ilojen
näkyväinen merkki, niiden varma, sointuisa sävel. Ne saavat meidät
ymmärtämään luonnollisten onnen hetkien sisimmän äänen. Joka ne on
tuntenut, joka niitä on rakastanut, hänestä kesä ilman mehiläisiä
tuntuu yhtä ikävältä, yhtä puutteelliselta, kuin jos se olisi ilman
lintuja ja kukkia.



XIV

Se, joka ensi kerran näkee väkirikkaan pesän parveilun huumaavaa ja
sekasortoista ilmiötä, on jotenkin ymmällään ja lähestyy vain
pelonsekaisilla tunteilla. Hän ei enää tunne työhetkien vakavia ja
rauhallisia mehiläisiä samoiksi. Hän oli nähnyt niiden joku hetki
sitten saapuvan kedon kaikilta tahoilta toimeliaina niinkuin pienet
porvarisvaimot, joita ei mikään voisi vierottaa kodin askareista. Ne
lensivät sisään miltei huomaamatta, uupuneina, hengästyneinä,
toimeliaina, levottomina mutta varovaisina. Kynnyksellä nuoret
amatsonit tervehtivät niitä tehden keveän liikkeen tuntosarvillaan.
Korkeintaan ne vaihtoivat kolme tai neljä, epäilemättä välttämätöntä
tunnussanaa jättäessään kiireesti hunajasatonsa jollekulle niistä
nuorista kantaja-mehiläisistä, jotka aina oleskelevat tehtaan
sisäpihalla, tai menivät itse tyhjentämään raskaat, sääriin
kiinnitetyt siitepölyvasunsa hautomaosastoa ympäröiviin tilaviin
aittoihin, lähteäkseen heti sen jälkeen taas pois, välittämättä
siitä, mikä tapahtui työhuoneissa, toukkien makuukammareissa tai
kuninkaallisessa palatsissa, sekaantumatta hetkeksikään siihen
hälinään, joka vallitsee kynnyksen edessä olevalla torilla, missä
ankaran helteen hetkinä on ahdinkoon asti lörpötteleviä ilmanvaihdon
hoitajia, jotka mehiläishoitajain sattuvan sananparren mukaan ovat
"liehuvana partana".



XV

Tänään kaikki on toisin. Joku määrä työmehiläisiä lentää tosin
rauhallisesti kedoille, niinkuin ei mitään olisi tekeillä, palaa
sieltä, puhdistaa pesää, nousee hautomahuoneisiin antautumatta
yleisen huumauksen valtaan. Nämä ovat niitä mehiläisiä, jotka eivät
seuraa kuningatarta, vaan jäävät entiseen asuntoon sitä vartioimaan
sekä hoitamaan ja ravitsemaan pesän yhdeksää- tai kymmentätuhatta
munaa, kahdeksaatoistatuhatta toukkaa, kolmeakymmentäkuuttatuhatta
koteloa ja seitsemää, kahdeksaa pesään jäävää ruhtinatarta. Ne ovat
valitut tätä kalseata velvollisuutta täyttämään, emme tiedä
mimmoisten sääntöjen mukaan, kenen toimesta tai millä tavoin. Ne ovat
velvollisuudelleen rauhallisesti ja horjahtamatta uskollisia, ja olen
monta kertaa uudistanut saman kokeen: olen värijauheella merkinnyt
muutamat näistä nöyristä "tuhkimoista", jotka jotenkin helposti
tuntee niiden vakavasta ja hiukan raskaasta käytöksestä keskellä
juhlaväen joukkoa, mutta ylen harvoin vain olen tavannut jonkun
niistä parveilun huumaantuneessa joukossa.



XVI

Ja kuitenkin näyttää vetovoima vastustamattomalta. Tämä on jumalan
säätämän, kenties tiedottoman uhrautumisen korkein huumaus, hunajan
juhla, suvun ja tulevaisuuden voitto. Se on ilon, unohduksen ja
mielettömyyden ainoa päivä, se on mehiläisten ainoa sunnuntai. Se on
myöskin, kuten näyttää, ainoa päivä, jolloin ne syövät nälkäänsä ja
jolloin saavat täysin tuntea kokoomainsa aarteiden sulouden. Ne
näyttävät vapautetuilta vangeilta, jotka äkkiä on siirretty
ylellisyyden ja virkistyksen maahan. Ne riemuitsevat, ne eivät voi
enää hillitä itseänsä. Nämä olennot, jotka eivät milloinkaan tee
huolimatonta tai hyödytöntä liikettäkään, lentelevät nyt
edestakaisin, ulos ja sisään ja uudelleen ulos sisariansa
kiihottamaan, katsomaan, onko kuningatar valmis,--vaimentamaan
odotuksensa kiihkoa. Ne lentävät paljon korkeammalle kuin tavallista
sekä saattavat ylt'ympäri pesää suurten puitten lehvät väräjämään.
Niillä ei ole enää pelkoa eikä huolta. Ne eivät ole enää arkoja,
hapuilevia, epäluuloisia, ärtyisiä, taistelunhaluisia,
voittamattomia. Ihminen, tuo salaperäinen isäntä, jota ne eivät
milloinkaan opi tuntemaan ja jonka onnistuu ne kesyttää ainoastaan
itse mukautumalla kaikkiin niiden työtapoihin, kunnioittamalla
kaikkia niiden lakeja, seuraamalla askel askeleelta sitä uraa, jonka
niiden alati huomispäivän onnea kohti tähdätty, hämmentymätön,
oikealta tieltä käännyttämätön järki viittoo,--ihminen voi lähestyä
niitä, voi repiä rikki sen kullankarvaisen ja lämpimän hunnun, jonka
surisevat parvet kutovat hänen ympärilleen, ottaa ne käteensä, poimia
ne viinirypäleen tavoin: ne ovat yhtä lempeitä, yhtä vaarattomia kuin
parvi sudenkorentoja tahi yöperhosia; onnellisina, omistamatta enää
mitään, luottaen tulevaisuuteen, kunhan ei niitä vain erota niiden
kuningattaresta, joka kohdussaan kantaa tätä tulevaisuutta, ne sinä
päivänä alistuvat kaikkeen eivätkä loukkaa ketään.



XVII

Mutta todellinen lähdön merkki on vielä antamatta. Pesässä vallitsee
käsittämätön levottomuus ja epäjärjestys, jonka tarkotusta ei voi
ymmärtää. Tavallisina aikoina mehiläiset pesään tultuaan unohtavat,
että niillä on siivet, ja jokainen pysytteleikse miltei
liikkumattomana, mutta ei suinkaan toimettomana kennokakuilla, sillä
paikalla, jonka työn laatu sille määrää. Nyt ne hurmaantuneina
liikkuvat taajoissa piireissä, ylös alas pystysuoria seiniä pitkin
muodostaen siten ikäänkuin taikinan, jota näkymätön käsi hämmentää.
Lämpö pesän sisällä nousee nopeasti, siihen määrään toisinaan, että
rakennuksien vaha pehmenee ja menettää muotonsa. Kuningatar, joka ei
tavallisesti milloinkaan jätä pesän keskellä sijaitsevia
kennokakkuja, liikkuu levottomana läähättäen riehuvan, kehässä
pyörivän joukon pintaa myöten. Tekeekö se näin lähtöä jouduttaaksensa
vai sitä viivyttääksensä? Käskeekö se vai rukoileeko se? Edistääkö se
tätä ihmeteltävää kiihkoa vai onko se itse sen alaisena? Näyttää
jotenkin selvältä, siitä päättäen, mitä yleensä tiedämme mehiläisen
psykologiasta, että parveilu aina tapahtuu vastoin vanhan
kuningattaren tahtoa. Askeettisten työmehiläisten silmissä, jotka
ovat sen tyttäriä, kuningatar on itse asiassa rakkauden välikappale,
välttämätön ja pyhä, mutta samalla hieman itsetiedoton ja usein
lapsellinen. Ne kohtelevatkin häntä, senvuoksi holhouksenalaisena
äitinä. Ne tuntevat häntä kohtaan rajatonta ja sankarillista
kunnioitusta ja hellyyttä. Häntä varten erotetaan puhtain,
erityisesti valmistettu ja miltei kokonaan sulattavaksi kelpaava
hunaja. Hänellä on, kuten Plinius sanoo, seuranaan henkivartioita eli
liktoreja, jotka häntä valvovat yöt ja päivät, huojentavat hänen
äidinvaivojansa, valmistelevat kammioita, joihin hänen tulee munia,
hellivät, hyväilevät, ravitsevat, puhdistavat häntä, vieläpä syövät
hänen ulostuksensa. Jos vähinkin onnettomuus häntä kohtaa, leviää
uutinen siitä toisesta toiseen, ja kansa tungeskelee ja valittelee.
Jos kuningatar poistetaan pesästä eivätkä mehiläiset voi toivoa
sijaista, joko senvuoksi, ettei kuningatar ole jättänyt jälkeensä
kuninkuuteen määrättyjä jälkeläisiä, tahi senvuoksi, ettei ole
työmehiläistoukkia, jotka ovat vähemmän kuin kolmen päivän vanhoja
(sillä jokainen kolmea päivää nuorempi työmehiläistoukka voidaan
erityisellä ravinnolla kehittää kuninkaalliseksi koteloksi,--se on se
mehiläispesän suuri kansanvaltainen periaate, mikä tasottaa
äidillisestä ennakkomääräyksestä johtuvat etuoikeudet),--jos
tällaisten olosuhteiden vallitessa ottaa kiinni kuningattaren,
vangitsee sen sekä vie sen pois sen asunnosta, niin lakkaa työ miltei
kaikkialla, niin pian kuin sen häviäminen on tullut tunnetuksi;
toisinaan kuluu kaksi, kolme tuntia, ennenkuin tieto on kaikkialle
levinnyt, niin suuri on kaupunki. Pienokaiset hylätään, osa
asukkaista harhailee sinne tänne äitinsä haussa, toinen osa lentää
pesästä ulos sitä etsimään, kennokakkujen rakentamisessa
työskentelevien työmehiläisten yhtäjaksoiset sarjat särkyvät ja
hajoavat, hunajankokoojat eivät enää lennä kukasta kukkaan,
ovenvartiat jättävät paikkansa, ja vieraat rosvojoukot, kaikki
hunaja-loiset, jotka alituisesti väijyvät helposti saatavaa saalista,
tulevat ja menevät kenenkään ajattelematta vaivoin koottujen
aarteiden puolustamista. Vähitellen kaupunki köyhtyy, sen väkiluku
vähenee, ja rohkeutensa menettäneet asukkaat kuolevat pian suruun ja
kurjuuteen, huolimatta siitä, että kesän kaikki kukat puhkeavat
niiden silmien edessä.

Mutta jos antaa niille takaisin kuningattarensa, ennenkuin tämän
häviäminen on tullut lopulliseksi, auttamattomaksi tosiasiaksi,
ennenkuin siveellinen rappeutuminen on tunkeutunut liian syvälle
(mehiläiset ovat näet ihmisten kaltaisia siihen nähden, että
pitkällinen onnettomuus ja epätoivo lopulta murtaa niiden ymmärryksen
ja turmelee niiden luonteen)--jos niille antaa kuningattaren
takaisin muutaman tunnin kuluttua, on tämän vastaanotto mitä
omituisin ja liikuttavin. Kaikki tunkeutuvat hänen ympärilleen,
kokoontuvat ryhmiin, kiipeävät toinen toisensa ylitse, hyväilevät
häntä ohimennessään pitkillä tuntosarvillaan, joissa on niin monta
vielä selittämätöntä elintä, tarjoovat sille hunajaa sekä saattavat
sen meluten kuninkaallisiin huoneisiin saakka. Heti järjestys palaa
entiselleen, työ alkaa uudelleen niin hyvin sisimmissä kennokakuissa,
joissa munakammiot ovat, kuin etäisimmissä haaraosastoissa, joihin
liika sato ladotaan, hunajankokoojat lähtevät pesästä mustina jonoina
ja lentävät sisään joskus vähemmän kuin kolmen minuutin kuluttua
hunaja- ja siitepölytaakkoineen, rosvot ja loiset karkotetaan tahi
surmataan, kadut lakaistaan, ja pesässä kaikuu nyt vienona ja
yksitoikkoisena tuo onnellinen ja niin erikoinen laulu, joka on
kuninkaallisen läsnäolon kodikas laulu.



XVIII

On tuhansia esimerkkejä tästä työmehiläisten hellyydestä ja
ehdottomasta alttiudesta kuningattareen nähden. Kaikissa
onnettomuuksissa, jotka pientä yhteiskuntaa kohtaavat, pesän tai
kennokakkujen kaatuessa, ihmisen raakuutta tai tietämättömyyttä,
kylmää, nälkää kärsittäessä, tautienkin raivotessa pelastuu
kuningatar miltei aina. Jos kohta kansa kuolee joukottain, löytää
kuningattaren elävänä uskollisten tyttäriensä ruumiitten alta. Tämä
johtuu siitä, että kaikki sitä suojelevat, helpottavat sen pakoa,
muodostavat sille omista ruumiistaan etuvarustuksen ja suojan,
säilyttävät sille terveellisimmän ravinnon sekä viimeiset
hunajapisarat. Niin kauan kuin se on elossa, olkoonpa kurjuus ja
onnettomuus kuinka suuri tahansa, ei alakuloisuudella ole sijaa
näitten "neitsyellisten kasteenjuojien" kaupungissa. Rikkokaa
kaksikymmentä kertaa perätysten niiden kennokakut, riistäkää niiltä
lapset ja ravinto, ei teidän kuitenkaan onnistu herättää niissä
epäilystä tulevaisuuteen nähden. Harvalukuisinakin ja nälkääntyneinä,
supistuneina pieneksi joukoksi, mikä tuskin enää riittää kätkemään
äitiänsä vihollisen silmiltä, ne silti asettavat siirtokunnan
järjestyksen uudestaan voimaan, pitävät huolta kipeimmistä tarpeista,
jakavat uudelleen keskenään tehtävät onnettomuuden ajan
tavallisuudesta poikkeavien välttämättömyyksien mukaan ja ryhtyvät
empimättä työhön kärsivällisyydellä, innolla, ymmärryksellä,
kestävyydellä, jommoista ei usein tapaa luonnossa, vaikkakin suurin
osa olijoista osottaa enemmän rohkeutta ja luottamusta kuin ihminen.

Mielenmasennuksen poistamiseksi ja hellyyden ylläpitämiseksi ei edes
vaadita kuningattaren läsnäoloa. Jo sekin riittää, että tämä on
jättänyt kuolinhetkellään tahi lähtiessään jälkeläisen, olemassaolon
heikoimmankin toiveen. "Olemme nähneet", sanoo kunnianarvoinen
Langstroth, eräs nykyaikaisen mehiläishoidon oppi-isistä, "olemme
nähneet asumuskunnan, jossa ei ollut niin paljon mehiläisiä, että
olisivat peittäneet kymmenen neliösentimetrin pinta-alaa, koettavan
kasvattaa kuningatarta. Kahden viikon aikana ne vielä säilyttivät
tämän toivon; vihdoin, kun niiden väkiluku oli vähentynyt puoleksi,
syntyi niiden kuningatar, mutta sen siivet olivat niin heikosti
kehittyneet, ettei se voinut lentää. Vaikka se siis olikin
tehtäväänsä kykenemätön, eivät mehiläiset sitä kohdelleet vähemmällä
kunnioituksella. Viikko myöhemmin ei ollut enää kuin tusina
mehiläisiä elossa; vihdoin muutaman päivän perästä kuningatar oli
hävinnyt jättäen kennokakuille jotkut lohduttomat raukat suremaan."



XIX

Muitten piirteiden joukosta, jotka johtuvat niistä kuulumattomista
koetuksista, joita me uudella sortovaltaisella sekaantumisellamme
hankimme noille onnettomille mutta järkähtämättömille
sankarittarille, mainittakoon tässä yksi, jossa elävästi huomaa
tyttären rakkauden ja kieltäytymisen äärimäisen ilmauksen. Olen
useamman kerran, niinkuin jokainen mehiläishoidon harrastaja,
tuottanut Italiasta hedelmöitettyjä kuningattaria, sillä italialainen
rotu on parempaa, vahvempaa, hedelmällisempää, toimeliaampaa ja
lempeämpää kuin meidän. Mehiläiset lähetetään pienissä reiällisissä
laatikoissa. Näihin pannaan hiukan ravintoaineita ja kuningatar
muutamain vanhimpien joukosta valittujen työmehiläisten seurassa
(vanhat mehiläiset tuntee helposti niiden ruumiista, joka on
kuluneempi, laihtuneempi, melkein kalju, ja etenkin siivistä, jotka
ovat työstä kuluneet ja repeytyneet); näiden tehtävä on sitä ravita,
hoitaa ja vartioida matkan kestäessä. Sangen usein perille tultaessa
suurin osa työmehiläisiä oli kuollut. Olivatpa kerran kaikki kuolleet
nälkään, mutta silläkin kertaa niinkuin muulloinkin kuningatar oli
vahingoittumattomana ja hyvissä voimissa; ja viimeinen hänen
seuralaisistaan oli epäilemättä kuollut tarjotessaan
kuningattarelleen, tuolle sen omaa elämää kallisarvoisemman ja
laajemman elämän symbolille, viimeisen hunajapisaran, jota se oli
säilyttänyt hunajakupunsa pohjalla.



XX

Huomattuaan tämän niin järkähtämättömän alttiiksiantaumisen on
ihminen voinut kääntää omaksi hyödykseen siitä virtaavan tahi siihen
kätkeytyvän ihmeteltävän valtiollisen ymmärryksen, työinnon,
kestävyyden, ylevämielisyyden ja intohimoisen rakkauden
tulevaisuuteen. Sen kautta juuri hänen on onnistunut muutama vuosi
sitten kesyttää jossakin määrin arat amatsonit niiden sitä
tietämättä, sillä ne eivät taivu mihinkään vieraaseen valtaan, ja
tiedottomassa orjuudessaankin ne palvelevat ainoastaan omia
lakejansa, jotka ihminen on ottanut palvelukseensa. Hän saattaa
luulla, että pitäessään kuningatarta vallassaan hänellä on kädessään
pesän sielu ja kohtalo. Siitä riippuen, millä tavoin hän sitä
käyttää, millä tavoin hän niin sanoakseni leikkii sillä, hän
esimerkiksi saapi aikaan ja monistaa parveilun, estää sen tai
supistaa sitä, yhdistää tai hajottaa asumuskunnat, johtaa
kuningaskuntien siirtymisen muualle. Kuningatar on itse asiassa vain
jonkunmoinen elävä symboli, joka niinkuin kaikki symbolit edustaa
hämärämpää ja laajempaa perusvoimaa, joka mehiläishoitajan tulee
ottaa huomioon, ellei hän tahdo joutua monelle vastukselle alttiiksi.
Muuten mehiläiset eivät erehdy sen suhteen eivätkä tätä näkyväistä ja
katoavaista kuningatarta nähdessään kadota näkyvistään todellista,
aineetonta, pysyväistä haltiatartansa, joka on niiden olemassaolon
ainoa aate. Onko niillä tämän aatteen tietoisuutta vai ei, se on
meille tärkeätä ainoastaan siinä tapauksessa, että tahdomme
erikoisemmin ihailla mehiläisiä, joilla on tämä aate, tai luontoa,
joka sen on niihin istuttanut. Olkoonpa sillä sijansa missä tahansa,
noissa pienissä, heikoissa ruumiissa vaiko tuossa suuressa
tuntemattomassa ruumiissa, joka tapauksessa se ansaitsee huomiotamme.
Ja ohimennen sanottuna, ellemme antaisi ihailumme riippua niin
monista paikkaa ja alkuperää koskevista seikoista, emme niin usein
menettäisi tilaisuutta avata kummastellen silmiämme; eikä mikään ole
terveellisempää kuin avata ne juuri siten.



XXI

Joku huomauttaa kenties, että nämä ovat jotenkin uskallettuja ja
liian inhimillisiä arveluja, ettei mehiläisillä luultavasti ole
mitään senlaatuista aatetta ja että tulevaisuuskäsite, suvun rakkaus
ja monet muut käsitteet, jotka otaksumme niillä olevan, ovat
todellisuudessa ainoastaan elämisen vietin, kärsimyksen- ja
kuolemanpelon sekä nautinnonhimon eri muotoja. Olkoon menneeksi;
kaikki tämä on, jos niin tahdotaan, vain puhetapa, siksi en myöskään
kiinnitä siihen suurta huomiota. Ainoa varma seikka tässä, niinkuin
se ylimalkaan onkin ainoa varma seikka kaikessa, minkä tiedämme, on
se, että sellaisten ja sellaisten asianhaarain vallitessa mehiläiset
käyttäytyvät sillä ja sillä tavoin kuningatartaan kohtaan. Kaikki muu
on hämärää salaisuutta, jonka suhteen voi tehdä ainoastaan enemmän
tai vähemmän hyväksyttäviä, enemmän tai vähemmän älykkäitä otaksumia.
Mutta jos puhuisimme ihmisistä niinkuin kenties olisi viisasta puhua
mehiläisistä, olisikohan meillä silloin oikeus sanoa niistä paljon
enempää? Mekin tottelemme ainoastaan välttämättömyyksiä, nautinnon
houkuttelua tai kärsimyksen kauhua, ja sillä, jota sanomme
järjeksemme, on sama alkujuuri ja sama tehtävä kuin sillä, jota
nimitämme eläinten vaistoksi. Suoritamme muutamia tekoja, joitten
vaikutukset luulemme tietävämme, alistumme toisiin, joitten syyn
luulemme käsittävämme paremmin kuin ne sen käsittävät, mutta paitsi
sitä, ettei tämä otaksuminen perustu mihinkään järkähtämättömään
perustukseen, ovat nämä teot pieniä ja harvinaisia verrattuina
toisten tekojen suunnattomaan joukkoon; ja kaikki, tunnetuimmat ja
tuntemattomimmat, pienimmät ja suurenmoisimmat, lähimmät ja
kaukaisimmat, tapahtuvat pimeän yön syvyydessä, jossa me luultavasti
olemme jotensakin yhtä sokeita, kuin otaksumme mehiläisten olevan.



XXII

"Täytyy myöntää", sanoo jossakin paikassa Buffon, joka kantaa
jotenkin huvittavaa vihan kaunaa mehiläisiä vastaan, "täytyy myöntää,
että kun tarkastaa näitä kärpäsiä yksitellen, on niillä vähemmän älyä
kuin koiralla, apinalla ja enimmillä eläimillä. Täytyy myöntää, että
niissä on vähemmän oppivaisuutta, uskollisuutta, tunteellisuutta,
sanalla sanoen että niillä on vähemmän sielunominaisuuksia, jotka
vastaavat meidän inhimillisiä ominaisuuksiamme; tämän huomattuamme
myönnämme edelleen, että niiden näennäinen ymmärrys johtuu ainoastaan
niiden yhtyneestä joukosta; kuitenkaan ei tämä yhteiselämäkään
edellytä mitään järkeä, sillä ne eivät ole yhteen asettuneet
siveellisten näkökohtien vaikutuksesta, vaan niiden yhdessäolo
tapahtuu ilman minkäänlaista suostumusta niiden puolelta. Tämä
yhteiskunta on siis ainoastaan aineellinen ilmiö, luonnon pakosta
syntynyt, eikä perustu mihinkään itsetajuntaan, mihinkään
järjelliseen punnitsemiseen. Mehiläisemo synnyttää kymmenentuhatta
yksilöä samalla kertaa ja samassa paikassa; näitten kymmenentuhannen
yksilön on pakko, vaikkapa olisivat vielä tuhat kertaa tyhmempiä kuin
minä otaksun, järjestyä jollakin tavoin voidakseen ainoastaan pysyä
olemassa. Koska ne kaikki, toinen niin hyvin kuin toinenkin, toimivat
yhtä suurella voimalla, niin ne tulevat pian, vaikka olisivatkin
alussa vahingoittaneet toinen toistansa, juuri vahingoittamalla
toisiansa niin pitkälle, että vahingoittavat toisiaan niin vähän kuin
mahdollista, toisin sanoen että auttavat molemminpuolisesti
toisiansa. Täten näyttää siltä, kuin ne ymmärtäisivät toisiansa ja
pyrkisivät yhteisvoimin samaa tarkotusperää kohti. Se, joka niitä
silmällä pitää, omistaa niille pian näkökannat ja ymmärryksen, joita
niillä ei ole, hän tahtoo löytää järjellisen syyn joka tekoon,
jokaisella liikkeellä on pian sisällinen vaikuttimensa, ja kaikesta
tästä johtuu käsitys mehiläisten lukemattomista ihmeellisistä tai
vallan eriskummallisista ajatustoiminnoista. Sillä nämä
kymmenentuhatta yksilöä, jotka kaikki ovat syntyneet samalla kertaa,
jotka ovat asuneet yhdessä, jotka ovat läpikäyneet muodonvaihdoksen
miltei samaan aikaan, eivät voi muuta kuin tehdä kaikki samaa ja, jos
niillä on hiukankin järkeä, mukautua samoihin tapoihin, sopeutua
yhteen, viihtyä yhdessä, pitää huolta asunnostaan, palata siihen
siitä poistuttuaan j.n.e., ja siitä johtuu sitten rakennustaide,
geometria, järjestys, ennakkolaskelmat, isänmaanrakkaus, yhteiskunta,
sanalla sanoen kaikki tyynni perustuen, niinkuin huomaamme, vain
tarkastajan ihailuun."

Siinäpä aivan päinvastainen tapa selittää mehiläisiämme. Se saattaa
alussa näyttää luonnollisemmalta, mutta eikö tämä itse asiassa johdu
siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se selitä juuri mitään? Jätän
sikseen tämän lausunnon tosiasialliset erehdykset. Mutta eikö se,
että näin, vahingoittamalla toisiaan niin vähän kuin mahdollista,
mukaudutaan yhteiselämän välttämättömyyksiin, eikö se edellytä
jonkunmoista ymmärrystä, joka meistä on näyttävä sitä
merkillisemmältä, mitä lähemmin tutkimme millä tavoin nämä
kymmenentuhatta yksilöä välttävät toistensa vahingoittamista ja siten
lopulta tulevat auttaneeksi toinen toistansa? Eikö tämä ole juuri
meidän omaa historiaamme, ja eikö kaikki se, minkä tuo vanha ärtyisä
luonnontutkija sanoo, tarkalleen sovellu jokaiseen inhimilliseen
yhteiskuntaan? Viisaudellamme, hyveillämme, valtiotaidollamme, noilla
välttämättömyyden katkerilla hedelmillä, joita oma mielikuvituksemme
on kullannut, niillä ei ole muuta tarkotusperää kuin kääntää
hyödyksemme itsekkyyttämme ja suunnata yhteiseksi hyväksemme jokaisen
yksilön luonnostansa vahingollinen toimeliaisuus. Ja vielä edelleen,
jos tahtoo, ettei mehiläisillä ole ainoatakaan niistä ajatuksista,
ainoatakaan niistä tunteista, joita niillä meidän mielestämme on,
niin eikö meille ole yhdentekevää mihin hämmästyksemme kohdistuu? Jos
katsomme varomattomaksi ihailla mehiläisiä, niin ihailumme on
kohdistuva luontoon; joka tapauksessa tulee hetki, jolloin meiltä ei
enää voida ihailuamme riistää, emmekä menetä mitään sen tähden, että
olemme viivähtäneet ja odottaneet.



XXIII

Olkoonpa miten hyvänsä, uskollisina arvelullemme, jolla on ainakin se
etu, että se mielessämme yhdistää muutamia tekoja, jotka
todellisuudessa silminnähtävästi ovat yhteydessä keskenään, väitämme,
että mehiläiset rakastavat kuningattaressaan paljon enemmän sukunsa
ikuista tulevaisuutta kuin kuningatarta itseään. Mehiläiset eivät
suinkaan ole turhan tunteellisia; ja kun joku niistä palaa työstä
niin pahasti haavottuneena, etteivät toiset arvele sen voivan enää
tehdä sanottavaa palvelusta, karkottavat ne sen armotta. Ja
kuitenkaan ei voi väittää niiden olevan aivan kykenemättömiä
tuntemaan jonkunmoista persoonallista kiintymystä emoansa kohtaan. Ne
tuntevat sen kaikkien muitten joukosta. Silloinkin kun se on vanha,
kurja ja rampa, eivät ovenvartiat milloinkaan salli tuntemattoman
kuningattaren tunkeutua pesään, olipa se sitten miten nuori, kaunis
ja hedelmällinen tahansa. Totta on, että tämä on niiden
järjestyksenhoidon tärkeimpiä perusaatteita, josta ei poiketa kuin
joskus suuren hunajasadon aikana, jonkun vieraan työmehiläisen
hyväksi, joka on runsaalla saaliilla varustettu.

Kun kuningatar on tullut kokonaan hedelmättömäksi, työmehiläiset
korvaavat sen kasvattamalla määrätyn joukon kuninkaantyttäriä. Mutta
mikä tulee vanhan kuningattaren kohtaloksi? Sitä ei tarkoilleen
tiedetä, mutta joskus on tapahtunut, että mehiläisviljelijät ovat
löytäneet pesän kennokakuilta muhkean kuningattaren ikänsä
kukoistuksessa ja aivan perältä, pimeästä sopesta vanhan
"hallitsijattaren", niinkuin sitä Normandiassa sanotaan,
näivettyneenä ja rampautuneena. Näyttää siltä, kuin ne tässä
tapauksessa olisivat ottaneet huolekseen suojella sitä loppuun asti
sen voimakkaan kilpailijattaren vihaa vastaan, joka ei haaveile muuta
kuin sen kuolemaa, sillä kuningattarien kesken vallitsee voittamaton
viha, joka saattaa ne syöksymään vimmattuun taisteluun niin pian kuin
niitä on kaksi saman katon alla. Tekisi mieli luulla, että ne täten
varaavat vanhemmalle jonkunmoisen vaatimattoman ja rauhallisen
tyyssijan, jossa se voisi päättää päivänsä syrjäisessä kaupungin
sopessa. Tässä kohtaamme taas yhden vahavaltakunnan tuhansista
arvotuksista, ja meillä on tilaisuus todeta vielä kerta, että
mehiläisten politiikka ja tavat eivät ensinkään ole kerran kaikkiaan
salliman säätämiä ja ahtaita sekä että ne noudattavat useita
monimutkaisempia vaikuttimia kuin ne, joita luulemme tuntevamme.



XXIV

Mutta me häiritsemme joka hetki niitä luonnon lakeja, jotka niistä
mahtavat tuntua kaikkein järkähtämättömimmiltä. Saatamme ne joka
päivä samankaltaiseen asemaan, jossa itse olisimme, jos joku
äkkiarvaamatta lakkauttaisi ympäriltämme painovoiman, avaruuden,
valon tai kuoleman lait. Mitä ne siis tekevät, jos väkivallalla tahi
petoksella tuodaan pesään toinen kuningatar? Luonnontilassa tämä
tapaus ei ole kenties milloinkaan voinut sattua, niin kauan kuin
niitä tässä maailmassa on asuskellut; ovenvartiat ovat sen estäneet.
Kuitenkaan ne eivät joudu ymmälle, vaan kykenevät näin kuulumattoman
asianhaaran sattuessa sovittamaan niin hyvin kuin mahdollista yhteen
kaksi perusaatetta, joita ne kunnioittavat ikäänkuin jumalallisia
käskyjä. Ensimäinen on yhden ainoan emän perusaate, joka ei
milloinkaan horju paitsi siinä tapauksessa, että hallitseva
kuningatar on hedelmätön (ja tällöinkin ainoastaan
poikkeustapauksissa). Toinen on vielä omituisempi; ja jos kohta sitä
ei voi syrjäyttää, on kuitenkin sallittu hiukan sitä sovitella
juutalaisten tapaan. Tämä periaate ympäröi jokaisen kuningattaren
persoonaa, olkoonpa hän kuka tahansa, jonkunmoisella
loukkaamattomuudella. Mehiläisten olisi helppo lävistää vieras
anastaja tuhansilla myrkyllisillä pistimillään. Se kuolisi samassa
hetkessä, eikä niillä olisi enää muuta vaivaa kuin laahata sen ruumis
pesästä pois. Mutta vaikka niillä aina on pistimensä varalla, vaikka
ne käyttävät sitä joka hetki keskinäisissä taisteluissaan,
surmatessaan koirakset, viholliset tahi loiset, _ne eivät milloinkaan
käytä sitä kuningatarta vastaan,_ samoin kuin kuningatar ei
milloinkaan käytä pistintään ihmistä, eläintä tai tavallista
mehiläistä vastaan; kuninkaallista asettaan, joka ei ole suora,
niinkuin työmehiläisten, vaan käyrä niinkuin turkkilainen sapeli, se
paljastaa ainoastaan taistellessaan vertaisensa, se on toisen
kuningattaren kanssa.

Koska nähtävästi ei mikään mehiläinen uskalla ottaa päällensä
suoranaista, veristä kuningattaren murhaa, koettavat ne kaikissa
asianhaaroissa, joissa järjestyksen ja yhteiskunnan menestyksen
vuoksi on välttämätöntä että joku kuningatar saa surmansa,
näennäisesti antaa sen kuolemalle luonnollisen kuoleman leiman; ne
jakelevat rikosta keskenään äärimäiseen asti, niin ettei
rikoksentekijää olekaan. Ne silloin "panevat myttyyn" vieraan
kuningattaren, käyttääkseni mehiläishoitajain teknillistä lausetapaa,
joka merkitsee että ne saartavat sen kokonaan omien lukemattomien ja
toisiinsa painautuneiden ruumiittensa piiriin. Ne muodostavat täten
jonkunmoisen elävän vankilan, jossa ei vanki voi enää liikkua ja
jonka ne ylläpitävät sen ympärillä kokonaisen vuorokauden ajan, jos
asia niin vaatii, siksi kunnes se kuolee siihen nälästä tai tukehtuu.

Jos laillinen kuningatar lähestyy sinä hetkenä ja kilpailijatarta
vainuten näyttää haluavan sitä ahdistaa, niin vankilan liikkuvat
seinät avautuvat hänelle heti. Mehiläiset asettuvat kehään molempien
vihollisten ympärille ja ottamatta tähän outoon taisteluun osaa
seuraavat sitä tarkkaavaisina ja puolueettomina, sillä emä yksin voi
emää vastaan pistimensä paljastaa, sillä ainoastaan sillä, joka
kohdussaan kantaa lähes miljoonan olijan elämää, näyttää olevan
oikeus yhdellä ainoalla iskulla surmata toinen miljoona.

Mutta jos taistelu jatkuu tuloksetta, jos molemmat käyrät pistimet
turhaan luistavat painavia kitiinihaarniskoja pitkin, niin se
kuningatar, oli se laillinen taikka vieras, joka tekee liikkeen
paetakseen, otetaan kiinni, vangitaan ja suljetaan jälleen tuohon
surisevaan vankilaan, siksi kunnes se osottaa aikovansa ryhtyä
uudestaan taisteluun. Sopii lisätä, että tässä tarkotuksessa tehdyt
lukemattomat kokeet osottavat miltei poikkeuksetta, että hallitseva
kuningatar saa voiton, joko senvuoksi, että se, tuntien olevansa
kotonansa, omaistensa piirissä, on rohkeampi ja innokkaampi kuin
toinen, tai senvuoksi, että mehiläiset, vaikka ovatkin puolueettomia
itse taistelun hetkenä, osottavat vähempää puolueettomuutta
vangitessaan toista kuin toista kilpailijatarta, sillä niiden emä ei
näytä ensinkään kärsivän tästä vangitsemisesta, jotavastoin vieras
vankeudesta päästessään miltei aina ilmeisesti on pahoin pideltynä ja
raukeana.



XXV

Helppo koe näyttää paremmin kuin mikään muu, että mehiläiset tuntevat
kuningattarensa ja ovat häneen todella kiintyneet. Jos poistaa
kuningattaren pesästä, näkee heti kaikkien niiden tuskan ja surun
ilmiöiden esiintyvän, joita olen eräässä aikaisemmassa luvussa
kuvannut. Antakaa niille muutaman tunnin kuluttua sama kuningatar
takaisin, niin kaikki tyttäret tulevat häntä vastaanottamaan tarjoten
hänelle hunajaa. Toiset asettuvat kahteen riviin hänen
ohikulkiessaan, toiset muodostavat hänen eteensä päätänsä alas
painaen ja takaruumistansa ilmaan kohottaen suuria liikkumattomia
mutta surisevia puolikehiä, joissa ne epäilemättä laulavat onnellisen
paluun ylistyslaulua ja jotka niiden hovimenoissa merkitsevät
juhlallista kunnioitusta tai suurinta onnea.

Mutta turhaa on toivoa voivansa niitä pettää asettamalla laillisen
kuningattaren sijaan vieraan emän. Tuskinpa tämä on astunut muutaman
askeleen pesässä, kun jo närkästyneet työmehiläiset kiiruhtavat
kaikkialta paikalle. Vieras pannaan heti kiinni, saarretaan ja
pidätetään tuossa kauheassa meluavassa vankilassa, jonka
järkähtämättömät muurit niin sanoakseni uudistuvat uudistumistaan
hänen kuolemaansa asti, sillä tässä erikoistapauksessa sattuu
harvoin, että vanki pääsee hengissä vankilastaan.

Senpä vuoksi onkin kuningattarien tuonti ja korvaaminen
mehiläishoitajan vaikeimpia tehtäviä. Huvittavaa on nähdä, mihin
oveluuteen, mihin monimutkaisiin juoniin ihmisen täytyy turvautua
saadakseen tahtonsa täytetyksi ja pettääkseen nuo pienet niin
tarkkanäköiset, mutta samalla aina herkkäuskoiset hyönteiset, jotka
liikuttavan rohkeasti alistuvat odottamattomimpiinkin tapauksiin,
katsoen niitä nähtävästi ainoastaan joksikin uudeksi mutta
välttämättömäksi luonnon oikuksi. Sanalla sanoen, kaikessa tässä
oveluudessa ja siinä sekasorrossa, joka on sangen usein näitten
uskallettujen juonien seurauksena, ihminen luottaa aina miltei
empiirisesti mehiläisten ihmeteltävään käytännölliseen älyyn, niiden
lakien ja ihmeellisten tapojen pohjattomaan aarteeseen, niiden
järjestyksenharrastukseen, rauhanrakkauteen ja yhteistuntoon,
uskollisuuteen, jolla ne tulevaisuutta palvelevat, niiden luonteen
notkeaan lujuuteen ja vakavaan epäitsekkyyteen ja etenkin siihen
väsymättömään kestävyyteen, jolla ne velvollisuutensa täyttävät.
Mutta näiden menetelmien yksityiskohdat kuuluvat varsinaista
mehiläishoitoa koskeviin teoksiin ja veisivät meidät liian pitkälle
aineestamme.[5]



XXVI

Mitä persoonalliseen kiintymykseen tulee, josta puhuimme ja josta nyt
tahdomme puhua loppuun, niin on varmaa, että se, jos sitä luultavasti
onkin olemassa, on lyhytikäinen, ja jos koetatte uudelleen asettaa
valtakuntaansa emän, joka muutaman päivän on ollut sieltä
karkotettuna, niin suuttuneet tyttäret ottavat sen vastaan
sellaisella tavalla, että teidän kiireimmiten täytyy vapauttaa se
siitä kuolettavasta vankeudesta, joka on tuntemattomien
kuningattarien rangaistus. Ne ovat näet jo ehtineet muuttaa
kymmenkunnan työmehiläisasuntoa kuninkaallisiksi kammioiksi, joten
rodun tulevaisuutta ei enää uhkaa mikään vaara. Niiden hellyys
kuningatarta kohtaan kasvaa tai vähenee sen mukaan mitenkä kuningatar
edustaa tätä tulevaisuutta. Niinpä huomaa niiden usein, silloin kun
neitseellinen kuningatar suorittaa "häälennon" vaarallisen
toimituksen, siihen määrin pelkäävän hänet menettävänsä, että kaikki
seuraavat häntä tässä traagillisessa ja kaukaisessa lemmen
etsinnässä, josta pian olen puhuva, mikä ei milloinkaan tapahdu, kun
niille on annettu pieninkin nuoria munia sisältävä
kennokakunkatkelma, jossa piilee toivo, että voivat uusia emiä
kasvattaa. Kiintymys voi päälle päätteeksi kääntyä raivoksi ja
vihaksi, ellei hallitsijatar täytä kaikkia velvollisuuksiaan sitä
abstraktista jumaluutta kohtaan, jota me nimittäisimme tulevaksi
yhteiskunnaksi ja jota ne käsittävät syvemmin kuin me. On tapahtunut
esimerkiksi, että mehiläishoitajat eri syistä ovat estäneet
kuningatarta liittymästä parveilevaan joukkoon pidättämällä sitä
pesässä verkon avulla, jonka läpi hennot, vilkkaat työmehiläiset
kulkevat sitä aavistamatta, mutta jonka läpi tuon rakkauden orja
raukan, se kun on tyttäriään huomattavasti kömpelömpi ja kookkaampi,
ei onnistu pujahtaa. Ensi kertaa pesästä lähtiessään mehiläiset,
huomattuaan ettei kuningatar ollut niiden mukana, palasivat pesään ja
nuhtelivat, töykkivät ja ilmeisesti pitelivät pahoin tuota onnetonta
vankia, jota epäilemättä syyttivät laiskuudesta tai pitivät hieman
heikkojärkisenä. Kun toista kertaa matkaan lähdettäessä emän huono
tahto näytti olevan aivan ilmeinen, niin viha kasvoi ja pahoinpitely
tuli ankarammaksi. Vihdoin kolmannella kerralla, ollen sitä mieltä
että emä oli auttamattomasti kutsumukselleen ja suvun tulevaisuudelle
uskoton, ne tuomitsivat hänet miltei aina kuolemaan ja surmasivat
hänet kuninkaalliseen vankilaan.



XXVII

Niinkuin huomaa, on kaikki alistettu tämän tulevaisuuden alle,
ennalta-ymmärryksellä, yhdenmukaisuudella, järkähtämättömyydellä, eri
asianhaarojen oivaltamisen ja käyttämisen taidolla, jotka todellakin
panevat ihailumme vallan ymmälle,--varsinkin kun ottaa huomioon
kaiken odottamattoman ja yliluonnollisen, jonka meidän nykyinen
sekaantumisemme mehiläisten elämään alituisesti tuottaa niiden
asuntoihin. Voisi kenties huomauttaa, että ne äsken mainitussa
tapauksessa oivaltavat sangen huonosti, miksi ei kuningatar kykene
niitä seuraamaan. Olisimmeko me paljonkaan tarkkanäköisempiä, jos
aivan toisenluontoinen järki, jota palvelisi niin suunnaton ruumis,
että sen liikkeet olisivat miltei yhtä vähän käsitettävissämme kuin
jonkun luonnonilmiön, huviksensa virittäisi meille samanlaisia
ansoja? Emmekö ole tarvinneet tuhansia vuosia keksiäksemme
ukkosentulelle jossakin määrin hyväksyttävän selityksen? Jokaisen
olijan järki muuttuu hitaaksi, kun se joutuu oman--aina suppean--
piirinsä ulkopuolelle ja kun se huomaa olevansa tapahtumien edessä,
joita se ei ole itse pannut liikkeelle. Päälle päätteeksi ei ole
varmaa, etteivät mehiläiset, jos verkkokoe tulisi yleisemmäksi ja
jatkuisi, lopulta ymmärtäisi sitä ja välttäisi siitä johtuvia
epäkohtia. Ne ovat jo oivaltaneet monen muun kokeen ja mitä
viisaimmalla tavalla sovittaneet sen omaksi hyödykseen. Sellaisia
kokeita ovat "liikkuvat kennokakut" tahi esimerkiksi "komerot" (kun
mehiläiset pakotetaan panemaan varahunajansa tallelle yhdenmukaisesti
päällekkäin ladottuihin pieniin laatikkoihin), tai edelleen sellainen
eriskummallinen koe kuin "röyhelletty vaha", jossa kennojen paikat on
hahmoiltu ainoastaan hienolla vaha-ulkoviivalla, jonka hyödyn ne heti
oivaltavat ja jota käyttävät huolellisesti hyväkseen, siten että
muodostavat ilman aineen- ja työnhukkaa erinomaisia kennoja. Eivätkö
ne keksi kaikissa sellaisissa tapauksissa, jotka eivät ilmene
jonkunmoisen pahansuovan ja juonikkaan jumalan virittämän ansan
muodossa, parhainta ja ainoata ihmisentapaista ratkaisua? Kertoakseni
yhden näistä luonnollisista, mutta kuitenkin poikkeuksellisista
tapauksista: kun etana tai hiiri hiipii pesään ja saa siellä
surmansa, niin mitä ne tekevät päästäkseen ruumiista, joka pian
myrkyttäisi ilman? Jos niiden on mahdoton poistaa tai palottaa se,
sulkevat ne sen tarkkaan ja ilmaapitävästi oikeaan vaha-arkkuun, joka
eriskummallisena kohoaa kaupungin tavallisten rakennustuotteiden
keskeltä. Minä havaitsin viime vuonna eräässä pesistäni yhdessä
ryhmässä kolme tällaista hautaa, joita erotti--samalla tavoin kuin
kennokakkujen kammioita--yhteiset väliseinät, joten vahaa säästyisi
niin paljon kuin mahdollista. Viisaat hautaajat olivat laatineet
haudat kolmen pienen tarhasimpukan jäännöksille, jotka joku lapsi oli
pistänyt niiden asuntoon. Tavallisesti kun on kysymys simpukoista,
tyydytään tukkeamaan vahalla kuoren aukko. Mutta nyt, kun kuoret
olivat enemmän tahi vähemmän ruhjouneet tai haljenneet, pitivät ne
yksinkertaisempana haudata ne kokonaisuudessaan, ja jotta ei liike
sisäänkäytävässä tulisi ehkäistyksi, olivat ne jättäneet tuohon
kookkaaseen vahamöhkäleeseen muutamia käytäviä, jotka tarkoilleen
olivat sovelletut, ei niiden omaan, vaan koiraksien kokoon, jotka
ovat suunnilleen kaksi kertaa niin suuret kuin työmehiläiset. Eikö
tämä seikka, ja samoin myös seuraava tosiasia, tee todennäköiseksi,
että niiden jonakin päivänä onnistuu keksiä syy, miksi ei kuningatar
voi niitä seurata verkon läpi? Niillä on sangen tarkka käsitys
suuruussuhteista ja siitä tilasta, jota joku kappale vaatii
voidaksensa liikkua. Niissä seuduissa, jossa tuo kammottava
pääkalloperhonen, Acherontia Atropos elostaa, ne rakentavat pesänsä
aukkoon vahapilareita, joitten välitse tuo öinen rosvo ei voi tunkea
suunnatonta takaruumistansa.



XXVIII

Riittäköön tämä tästä asiasta; en pääsisi milloinkaan lopettamaan,
jos täytyisi luetella kaikki esimerkit. Lyhyesti kuvataksemme
kuningattaren osan ja aseman voimme sanoa, että hän on sen
yhteiskunnan sydän-orja, jonka järki häntä ympäröi. Hän on ainoa
hallitsija, mutta samalla kuninkaallinen palvelija, rakkauden
vangittu talteenottaja ja vastuunalainen edustaja. Kansa kunnioittaa
ja palvelee häntä unohtamatta kuitenkaan, ettei sen alistuminen
kohdistu kuningattaren persoonaan, vaan siihen elintehtävään, jota
hän täyttää, ja tulevaisuuteen, jota hän edustaa. Vaivoin voisi
löytää inhimillistä yhteiskuntaa, jonka peruskaava käsittäisi niin
suuren osan siitä mikä on meidän kiertotähtemme toivomusten esineenä:
tasavaltaa, jossa riippumattomuus on samalla kertaa täydellisempi ja
järkevämpi ja jossa alistuminen yleisonnen hyväksi on yleisempi ja
paremmin ymmärretty. Mutta ei myöskään löytäisi yhteiskuntaa, missä
uhraukset olisivat kovempia ja ehdottomampia. Älkää luulko, että minä
ihailen näitä uhrauksia samassa määrin kuin niiden tuloksia. Olisi
tietenkin toivottavaa, että nämä tulokset voitaisiin saavuttaa
vähemmällä kärsimyksellä, vähemmällä kieltäytymyksellä. Mutta jos
kerran periaate on päteväksi tunnustettu--ja kenties se on
välttämätön maapallomme perusajatuksen mukaan--niin sen toimeenpano
on ihmeteltävä. Olkoonpa inhimillinen totuus tässä kohden mikä
tahansa: mehiläispesässä elämää ei käsitetä enemmän tai vähemmän
miellyttävien tuntien sarjana, jonka hetkisistä ainoastaan ne, jotka
ovat elämän ylläpitämiseksi välttämättömästi tarpeelliset, saisi
tehdä synkiksi ja ikäviksi; sitä käsitetään suurena yhteisenä ja
ankarasti jaettuna velvollisuutena, joka kohdistuu maailman alusta
asti alati vain loittonevaan tulevaisuuteen. Jokainen luopuu tätä
velvollisuutta täyttäessään enemmästä kuin puolesta onnestaan ja
oikeudestaan. Kuningatar jättää hyvästi päivänvalon, kukkien tuoksun
ja vapauden, työmehiläiset luopuvat rakkaudesta, neljästä tahi
viidestä ikävuodesta ja äitiyden suloudesta. Kuningattaren aivot
kuihtuvat mitättömiksi suvun uudistamista palvelevien elimien
hyväksyjä työmehiläisellä juuri nämä elimet kuihtuvat ja niiden
kustannuksella kehittyy järki. Ei tehdä oikein, jos väitetään, ettei
tahdolla ole mitään osaa näissä uhrauksissa. Totta on, ettei
työmehiläinen voi muuttaa omaa kohtaloansa, mutta se määrää kaikkien
kotelojen kohtalon, jotka sitä ympäröivät ja ovat sen välillisiä
tyttäriä. Olemme nähneet, että jokainen työmehiläistoukka, jos sitä
ravittaisiin ja majotettaisiin kuninkaallisen elintavan mukaan, voisi
tulla kuningattareksi; ja samoin jokainen kuninkaallinen toukka
muuttuisi työmehiläiseksi, jos ravinto vaihdettaisiin ja kenno
supistettaisiin. Nämä ihmeelliset vaalit tapahtuvat joka päivä pesän
kultaisessa varjossa. Niitä ei toimiteta umpimähkään, vaan viisaus,
jonka syvää oikeudenmukaisuutta ja vakavuutta ihminen ainoastaan
saattaa väärinkäyttää, alinomaa valpas viisaus ne toimittaa tahi
purkaa, silmällä pitäen kaikkea, mikä tapahtuu niin hyvin
yhteiskunnan ulkopuolella kuin sen muurien sisällä. Jos äkkiä syntyy
odottamaton kukkien runsaus, jos kunnaat ja jokien rannat loistavat
uudesta sadosta, jos kuningatar on vanha ja hänen hedelmällisyytensä
heikentynyt, jos väestö lisääntyy ja pesä tuntuu ahtaalta, niin
näette kuninkaallisia kennoja rakennettavan. Nämä samat kennot
voidaan sittemmin hävittää, jos sattuu tulemaan kato tai jos pesää on
suurennettu. Niitä ylläpidetään usein niin kauan kuin nuori
kuningatar ei vielä ole suorittanut häälentoansa tai siinä onnistunut;
mutta ne hävitetään, kun kuningatar palaa lennosta pesään laahaten
perässään voitonlippuna hedelmöittymisensä epäämätöntä merkkiä. Missä
se sijaitsee, tuo viisaus, joka näin punnitsee nykyisyyttä ja
tulevaisuutta ja jolle se, mikä ei vielä ole näkyväistä, on
tärkeämpää kuin kaikki se, mikä on näkyvissä? Missä sillä on sijansa,
tuolla nimettömällä ymmärtäväisyydellä, joka hylkää ja valitsee,
ylentää ja alentaa, joka niin monesta työmehiläisestä voisi tehdä
yhtä monta kuningatarta ja joka niin monesta äidistä muodostaa
neitsytkansan? Olemme toisessa paikassa sanoneet, että se on "pesän
hengessä"; mutta mistä tulee meidän lopulta etsiä "pesän henkeä",
ellei juuri työmehiläisten yhteisöstä? Saadaksemme varmaa vakaumusta
siitä, että sillä todellakin on sijansa niiden yhteisössä, ei olisi
kenties ollut tarpeellista niin huolellisesti tarkastella
kuninkaallisen yhteiskunnan tapoja. Olisi kenties riittänyt, jos,
olisimme niinkuin Dujardin, Brandt, Girard, Vogel ja muut
hyönteistutkijat ovat tehneet, mikroskoopin alle asettaneet
kuningattaren hiukan tyhjän pääkuoren ja kuhnurien
kahdellakymmenelläkuudella tuhannella säteilevällä silmällä
varustetun komean pään, ja niiden viereen neitseellisen työmehiläisen
pienen, ruman, huolestuneen pään. Olisimme silloin nähneet, että
tässä pienessä päässä sijaitsevat pesän laajimpien ja älykkäimpien
aivojen monimutkaiset poimut. Vieläpä nämä aivot ovat kauneimmat,
monimutkaisimmat, hienoimmat, täydellisimmät, mitä koko luomakunnassa
on olemassa ihmisaivojen jälkeen, jos kohtakin toista laatua ja
toista rakennetta.[6] Tässäkin, kuten kaikkialla sen maailman
järjestyksessä, jonka me tunnemme, on valta, todellinen voima,
viisaus ja voitto siinä, missä aivot ovat. Tässäkin miltei näkymätön
hiuke tuota salaperäistä ainetta hallitsee ja järjestää aineen ja
osaa luoda itselleen pienen voitokkaan ja pysyvän paikan keskelle
tyhjyyden ja kuoleman suunnatonta ja liikkumatonta valtaa.



XXIX

Palatkaamme nyt parveilun alaiseen pesäämme, jossa lähtömerkki on
annettuna näiden mietteiden loppua odottamatta. Sinä hetkenä, jolloin
tämä merkki annetaan, voisi luulla kaikkien kaupungin porttien
avautuvan yht'aikaa äkillisestä hurjasta sysäyksestä; ja musta joukko
kulkee tai pikemmin syöksyy tulvana pesästä ulos, aukkojen luvusta
riippuen, kaksi-, kolmi- tai nelikertaisena suorana, jäntevänä,
väräjävänä ja katkeamattomana suihkuna, joka heti leviää ja hajoaa
avaruuteen sointuvana sadantuhannen kiihtyneen ja läpikuultavan
siiven muodostamana harsona. Muutaman hetken kuluessa harso liehuu
tällä tavoin pesän yläpuolella kummallisesti kahisten, ikäänkuin
läpikuultava silkkikangas, jota tuhannet ja uudelleen tuhannet
sähköiset sormet lakkaamatta repisivät ja uudelleen neuloisivat
yhteen. Se aaltoilee, se epäröi, se lepattelee ikäänkuin iloisesti
hulmuava huivi, jota näkymättömät kädet pidättäisivät taivaan
korkeudessa siellä sitä kooten ja levittäen maan kukkasista asti
taivaan siniääriin saakka, odottaessaan jonkun korkean henkilön tuloa
tai lähtöä. Vihdoin lieve laskeutuu alas, toinen kohoaa, laulavan,
säteilevän vaipan neljä auringonpaisteista kulmaa liittyy yhteen, ja,
muistuttaen noita satujen älykkäitä pöytäliinoja, jotka kulkevat
avaruuden kenttiä täyttääkseen jonkun ihmistoivomuksen, se lentää
kokonaisuudessaan ja jo kokoonkääriytyneenä sulkeutuaksensa uudestaan
tulevaisuuden pyhitetyn persoonan ympärille, lehmusta, päärynäpuuta
tai pajua kohti, johon kuningatar äsken on asettunut kultanaulan
näköisenä. Tähän se kiinnittää sointuvat poimunsa toisen toisensa
jälkeen, ja sen ympärille se käärii siivistä säteilevän
helmikankaansa.

Sitten kaikki jälleen hiljenee: ja tuo meluava joukko, tuo pelottava
harso, joka näytti olevan kudottu lukemattomista uhkauksista,
lukemattomista vihan vimmoista, ja tuo huumaava kultasade, joka alati
ilmassa ladellen lakkaamatta pirskotti sävelpisariansa kaikille
seudun esineille, kaikki tämä muuttuu silmänräpäyksessä suureksi
vaarattomaksi ja levolliseksi rypäleeksi, joka riippuu puun oksasta
ja on muodostunut tuhansista pienistä elävistä, mutta
liikkumattomista marjasista, jotka kärsivällisesti odottavat suojan
etsintään lähteneiden tiedustelijoiden paluuta.



XXX

Tämä on niin sanotun "primäärisen parven" ensimäinen pysähdyspaikka,--
sen parven, jonka etupäässä aina on vanha kuningatar. Se asettuu
tavallisesti pesää lähinnä olevaan puuhun tai pensaaseen, sillä
muniensa raskauttama kuningatar, joka ei ole nähnyt päivänvaloa
häälentonsa tai edellisen vuoden parveilun jälkeen, epäröi kun on
heittäydyttävä avaruuteen ja näyttää unohtaneen siipiensä käytännön.

Mehiläishoitaja odottaa kunnes joukko on sulloutunut tiiviisti yhteen;
sitten hän, pää leveän olkihatun peitossa (sillä rauhallisinkin
mehiläinen käyttää ehdottomasti pistintänsä, kun se eksyy hiuksiin,
joissa se luulee joutuneensa ansaan), mutta ilman naamaria ja ilman
harsoa, jos hänellä nimittäin on kokemusta, kastettuaan ensin
kyynärpäihin asti paljastetut käsivartensa kylmään veteen, korjaa
parven ravistamalla voimakkaasti ylösalaisin käännetyn pesän
yläpuolella oksaa, joka parvea kannattaa. Rypäle putoaa siihen
raskaasti kuten kypsynyt hedelmä. Jos taas oksa on liian paksu,
ammentaa hän joukkoa suoraan kauhalla ja kaataa sitten minne vain
tahtoo nämä elävät kauhalliset, ikäänkuin jyviä ammentaisi. Hänen ei
tarvitse pelätä mehiläisiä, jotka surisevat hänen ympärillään ja
joukottain peittävät hänen käsiänsä ja kasvojansa. Hän kuuntelee
niiden riemulaulua, joka ei ensinkään muistuta niiden sotalaulua.
Hänen ei tarvitse pelätä, että parvi jakaantuisi, närkästyisi,
hajaantuisi tahi lähtisi pakoon. Olen sen jo sanonut: sinä päivänä
nuo salaperäiset työntekijät ovat juhlatunnelman vallassa ja niissä
on luottamus, jota ei mikään voisi järkähyttää. Ne ovat luopuneet
rikkauksista, joita niillä oli puolustettavina, eivätkä enää tunne
vihollisiansa. Ne ovat vaarattomia, koska ovat onnellisia, ja
onnellisia ne ovat syystä, jota emme tunne: ne täyttävät lain.
Kaikilla olennoilla on täten sokean onnen hetki, jonka luonto niille
varaa tahtoessaan saapua oman tarkotuksensa perille. Älkäämme
ihmetelkö sitä, että mehiläiset siitä pettyvät; mekin, jotka jo monia
vuosisatoja sitten olemme luontoa tarkastelleet täydellisempien
aivojen avulla kuin niiden ovatkaan, mekin sallimme sen itseämme
pettää emmekä vielä tiedä, onko se hyvänsuopa, välinpitämätön vai
alhaisen julma.

Parvi jää sinne, mihin kuningatar on pudonnut, ja olisipa se pudonnut
yksin pesään, niin kaikki mehiläiset saatuaan tiedon sen olopaikasta
suuntaavat pitkinä mustina jonoina kulkunsa äidin turvapaikkaa kohti;
ja sillä välin kun suurin osa kiireimmiten tunkeutuu siihen sisään,
pysähtyvät muut hetkeksi tuntemattomien porttien kynnykselle ja
muodostavat noita juhlariemun piirejä, joilla niiden on tapa
tervehtiä onnellisia tapahtumia. Ne "soittavat asentoon", sanovat
ranskalaiset talonpojat. Heti paikalla odottamaton suojapaikka
hyväksytään ja sitä tarkastellaan pienimpiä soppia myöten, sen asema
mehiläistarhassa, sen muoto, sen väri tunnustetaan ja painetaan
tuhansiin pieniin varovaisiin ja uskollisiin mieliin. Lähiseudun
tunnuskohdat otetaan huolelliseti huomioon, uusi kaupunki on jo
olemassa kokonaisuudessaan niiden rohkean mielikuvituksen syvyydessä,
ja sen asema on merkitty kaikkien asujanten mieliin ja sydämiin; sen
muurien sisäpuolella kaikuu kuningattaren läsnäoloon kohdistuva
rakkauden virsi, ja työ alkaa.



XXXI

Ellei ihminen poimi parvea, eivät sen vaiheet pääty tällä tavoin. Se
pysyy oksassa riippumassa siksi kunnes ne työmehiläiset palaavat,
jotka toimivat tiedustelijoina eli siivekkäinä majottajina ja jotka
parveilun ensimäisinä hetkinä ovat hajonneet joka ilmansuunnalle
asuntoa hakeakseen. Yksitellen ne palaavat ja tekevät selkoa
retkestään, ja koska meidän on mahdoton tunkeutua mehiläisen
ajatuksen pohjaan, täytyy meidän selittää ihmisen kannalta se
näytelmä, jonka näemme. On siis luultavaa, että niiden tiedonantoja
kuunnellaan tarkasti. Toinen luultavasti ylistää onttoa puuta, toinen
kehuu edulliseksi jonkun vanhan muurin halkeamaa, kalliorotkoa tai
hylättyä maaonkaloa. Tapahtuu usein, että kokous epäröi ja punnitsee
asiaa huomispäivän aamuun asti. Vihdoin vaali on tehty ja
yksimielisyys saavutettu. Määrätyllä hetkellä koko rypäle liikahtaa,
vilisee, irrottuu, hajoaa ja voimakkaassa yhtämittaisessa lennossa,
joka tällä kertaa ei tunne esteitä, yli pensasaitojen,
viljavainioiden, pellavapeltojen, heinärukojen, lammikoiden, kylien
ja jokien tuo väräjävä pilvi suuntaa matkansa suorana viivana
määrättyä, mutta aina sangen kaukaista päämäärää kohti. Harvoin
tapahtuu, että ihminen voi sitä seurata tällä toisella matkaerällä.
Se palaa takaisin luonnon helmaan, ja me kadotamme sen kohtalon
jäljet.

       *       *       *       *       *



III KIRJA

UUDEN YHTEISKUNNAN PERUSTAMINEN



I

Katsokaamme mieluummin mitä parvi tekee mehiläishoitajan tarjoamassa
pesässä.

Johtakaamme ensinnäkin mieleemme se uhraus, minkä nämä
viisikymmentätuhatta neitsyttä ovat tehneet,--nuo neitsyet, jotka
Ronsardin sanojen mukaan:

    "Portent un gentil coeur dedans un petit corps"--[7]

ja ihailkaamme edelleen sitä rohkeutta, jota niiltä vaaditaan, jotta
voisivat alottaa uudelleen elämää siinä erämaassa, johon nyt ovat
joutuneet. Ne ovat siis unohtaneet rikkaan ja upean
synnyinkaupunkinsa, jossa elämä oli niin turvallista, niin
ihmeteltävän viisaasti järjestetty, jossa kaikkien aurinkoa
muistelevien kukkien mehu salli niiden hymyillä talven uhkauksille.
Ne ovat sinne jättäneet kehtoihin nukkumaan tuhansia ja tuhansia
tyttäriänsä, joita eivät milloinkaan enää saa nähdä. Ne ovat sinne
luovuttaneet, paitsi kokoomiansa suunnattomia vaha-, kittausvaha- ja
siitepölyaarteita, enemmän kuin satakaksikymmentä naulaa hunajaa,
s.o. kaksitoista kertaa koko kansan painon, miltei kuusisataatuhatta
kertaa kunkin mehiläisen painon, mikä ihmisoloissa vastaisi (yksilöä
kohti) neljääkymmentäkahtatuhatta tonnia ruokavaroja, kokonaista
laivastoa isoja laivoja, täynnä kallisarvoisempia ja erinomaisempia
ravintoaineita kuin yksikään niistä, joita me tunnemme, sillä
mehiläisille hunaja on jonkunmoista juoksevaa elämää, jonkunmoista
välittömästi sulatettavaa ravintonestettä, jossa ei ole juuri
ollenkaan kelpaamattomia aineita.

Tässä uudessa asunnossa taas ei ole mitään, ei hunajapisaraakaan, ei
vahan alkua, ei mitään merkkikohtaa eikä tukipistettä. Siellä on
suunnattoman rakennuksen hirvittävä alastomuus, jossa on ainoastaan
katto ja seinät. Pyöreiden sileäin seinien sisäpuolella ei ole muuta
kuin hämärä, ja ylhäällä jättiläissuuruinen kupu kaareutuu tyhjyyden
yli. Mutta mehiläinen ei tunne turhaa kaipuuta, ainakaan se ei
antaudu sen valtaan. Ja tämä koettelemus, joka masentaisi kaiken muun
rohkeuden, ei kukista sen intoa, vaan tämä on suurempi kuin
milloinkaan ennen. Tuskin on pesä käännetty pystyyn ja asetettu
paikalleen, tuskin on hurjan putoamisen aiheuttama epäjärjestys
alkanut asettua, ennenkuin tuossa sekavassa joukossa jo näkee sangen
tarkan ja odottamattoman työnjaon tapahtuvan. Suurin osa mehiläisiä
alkaa niinkuin tarkkaa käskyä totteleva armeija taajoina osastoina
kiivetä rakennuksen pystysuoria seiniä pitkin. Kupuun tultuaan
ensimäiset, jotka sinne saapuvat, tarttuvat siihen kiinni etumaisten
jalkojensa kynsillä, ne jotka tulevat näiden jälkeen takistuvat
vuorostaan niihin ja niin edelleen, kunnes muodostuu pitkät ketjut,
jotka toimittavat siltojen virkaa yhä ylöspäin kiipeävälle joukolle.
Vähitellen nämä ketjut monistuvat, vahvistuvat, kutoutuvat yhteen
äärettömiin asti ja muodostuvat köynnöksiksi, jotka, lukemattomien
mehiläisten herkeämättä kiivetessä ylös, vuorostaan muuttuvat
paksuksi kolmikulmaiseksi väliverhoksi tai paremmin jonkunmoiseksi
tiiviiksi kartioksi, jonka huippu on kiinni kuvun huipussa ja jonka
asema laskeutuu laajeten miltei pesän puoliväliin tahi kahteen
kolmannekseen sen koko korkeudesta. Silloin, kun viimeinen
mehiläinen, jota sisäinen ääni on kutsunut liittymään tähän ryhmään,
on yhtynyt pimeyteen ripustettuun väliverhoon, lakkaa kapuaminen,
kaikki liike sammuu vähitellen pesän holvissa, ja omituinen kartio
odottaa tuntikausia, hiljaisuudessa, jota voisi luulla uskonnollisen
hartauden ilmaukseksi, ja liikkumattomuudessa, joka tuntuu
pelottavalta, vahan mysteerion saapumista.

Samaan aikaan toiset mehiläiset, nimittäin kaikki ne, jotka ovat
jääneet pesän pohjalle, tarkastavat rakennusta ja ryhtyvät
välttämättömiin töihin, välittämättä tuon ihmeellisen väliverhon
muodostamisesta, jonka poimuihin maagillinen lahja on laskeutuva
alas, ja nähtävästi haluamatta siihen yhtyä.

Lattia lakaistaan huolellisesti, ja kuihtuneet lehdet, risut,
hietahiukkaset kannetaan pois yksitellen, sillä mehiläisten siisteys
menee vimmaan asti, ja kun sydäntalvella suuret pakkaset liian kauan
estävät niitä toimeenpanemasta sitä, jota mehiläishoidossa sanotaan
niiden "siisteyslennoksi", kuolevat ne mieluummin joukottain
kauheiden sisälmystautien uhreina kuin likaavat pesänsä. Ainoastaan
koirakset ovat auttamattoman huolettomia ja tahraavat häpeämättä
kennokakut, joilla oleskelevat ja joita työmehiläisten täytyy
lakkaamatta puhdistaa niiden jälestä.

Lakaisemisen jälkeen saman "maallikko"-ryhmän mehiläiset, ryhmän joka
ei sekaannu huumauksen valtaamaan katossa riippuvaan kartioon,
alkavat huolellisesti tiivistää sisältä yhteistä asuntoa. Kaikki
halkeamat tarkastetaan, täytetään ja peitetään kittausvahalla, ja
sitten alkaa seinien kiillottaminen rakennuksen katosta lattiaan
saakka. Sisäänkäytävän vartiojoukot järjestetään uudelleen, ja pian
osa työmehiläisiä lentää kedoille sekä palaa sieltä hunaja- ja
siitepölytaakkoineen.



II

Ennenkuin kohotamme tuon salaperäisen esiripun poimuja, jonka suojaan
varsinaisen asunnon perustukset lasketaan, koettakaamme saada
jonkunmoinen käsitys siitä älykkäisyydestä, jota pienellä
siirtolaiskansalla täytyy olla, siitä silmän tarkkuudesta, niistä
laskelmista ja siitä taitavuudesta, joita vaaditaan turvapaikan
kuntoonasettamiseksi, kaupungin asemakaavan hahmottelemiseksi
tyhjyyteen, rakennusten suunnitelmanmukaiseksi sijottamiseksi, joita
täytyy rakentaa niin säästäväisesti ja nopeasti kuin mahdollista,
sillä kuningatar ei voi enää viivyttää munimista, vaan sirottaa jo
muniansa pesän permannolle. Sitäpaitsi ei tässä eri rakennuksien
sokkelossa, jotka vielä ovat olemassa vain mielikuvina ja pakostakin
ovat rakennettavat ennen olemattomaan muotoon, saa jättää silmällä
pitämättä tuuletuksen, vakuuden ja lujuuden lakeja, siinä täytyy
ottaa huomioon vahan sitkeys, säilytettävien ravintoaineiden laatu,
käytävien käytöllisyys, kuningattaren elintavat, varastoaittojen,
talojen, katujen ja kujien suunnittelu, joka tavallaan on ennalta
määrätty, koska se orgaanisesti on parhain; siinä on otettava varteen
monet muut pulmat, joiden luetteleminen kävisi liian pitkäksi.

Niiden pesien muoto, joita ihmiset mehiläisille tarjoavat, vaihtelee
äärettömiin, alkaen ontosta puunrungosta tai saviputkesta, joita
vielä käytetään Afrikassa ja Aasiassa, klassillisesta
kellonmuotoisesta olkipesästä, jonka Belgiassa näkee keskellä
päivännoutojen, juovikkojen ja samettihaapojen tiheikköä useimpien
talonpoikaistalojen vihannestarhoissa tai niiden ikkunoiden alla,
aina uudenaikaisen, liikkuvia kehyksiä käyttävän mehiläishoidon
hunajatehtaisiin, joihin kasaantuu toisinaan enemmän kuin
sataviisikymmentä kg hunajaa ja joissa kennokakut ovat kehyksissä
kolmessa tai neljässä kerroksessa päällekkäin; täten voidaan poistaa
kennokakut pesästä, käsitellä niitä, erottaa niistä keskipakoisvoiman
avulla hunajasato väkikiepolla, sekä asettaa ne uudelleen paikalleen,
niinkuin asetetaan kirja sijalleen hyvin järjestetyssä kirjastossa.

Ihmisen oikku tai toimeliaisuus asettaa jonakin päivänä tottelevaisen
parven johonkuhun näistä eksyttävistä asunnoista. Pienen hyönteisen
asiana on tulla siinä toimeen, kodittua, mukauttaa suunnitelmia,
jotka luonnon järjestys niin sanoakseni vaatii järkähtämättömiksi,
määrätä tässä oudossa avaruudessa talviaittojen paikka, joka ei saa
ulottua sitä lämpökehää ulommaksi, minkä tuo puoleksi kohmettunut
kansa itse saapi aikaan; sen asiana on vihdoin ennakolta määrätä
piste, johon hautomakammioiden kakut keskittyvät ja jonka aseman
täytyy häviön uhalla olla aina miltei sama, ei liian ylhäällä eikä
liian alhaalla, ei liian lähellä aukkoa eikä myöskään liian kaukana
siitä. Tuo kansa on tullut esim. maahan kaadetun puun ontosta
rungosta, joka muodosti vain pitkän vaakasuoran ahtaan ja matalan
käytävän, ja nyt se on tornin korkuisessa rakennuksessa, jonka laki
häviää pimeyden varjoihin. Taikkapa--voidaksemme vielä enemmän
asettua niiden hämmästyksen kannalle--ne olivat jo vuosisatojen
kuluessa tottuneet elämään maalaiskylien kuvunmuotoisissa
olkipesissä, ja nyt ne sijotetaan jonkunmoiseen suureen kaappiin eli
kirstuun, joka on kolme tai neljä kertaa laajempi kuin niiden
synnyintalo, ja keskelle kehyksien sokkeloa, jotka ovat ripustetut
toinen toisensa yläpuolelle, milloin samansuuntaisesti pesän
sisäänkäytävän kanssa, milloin kohtisuoraan tätä vastaan, ja
telineverkollaan sotkevat kaikki asunnon pinnat.



III

Siitä huolimatta ei ole esimerkkiäkään siitä, että parvi olisi
kieltäytynyt ryhtymästä toimeensa, masentunut tai hämmentynyt
eriskummallisista olosuhteista, jos näet heille tarjottu asunto oli
vapaa pahasta hajusta eikä kerrassaan asuttavaksi kelpaamaton. Tässä
tapauksessakaan ei tule kysymykseen masentuminen, ymmälle joutuminen
tai velvollisuudesta luopuminen. Parvi hylkää yksinkertaisesti nuivan
pesän etsiäkseen parempaa onnea vähän kauempaa. Ei myöskään voi
sanoa, että ihmisen olisi koskaan onnistunut saada mehiläisiä
toimittamaan mitään typerää tai epäjohdonmukaista työtä. Ei ole
milloinkaan havaittu, että mehiläiset olisivat joutuneet ymmälleen
tai että ne, tietämättä mihin ryhtyä, olisivat alkaneet rakentaa
umpimähkään, muodottomia, epäsäännöllisiä rakennuksia. Siirtäkää ne
palloon, kuutioon, pyramidiin, soikeaan tai monikulmaiseen vasuun,
lieriöön tai kierukkaan, käykää sitten jonkun päivän kuluttua niitä
katsomassa--jos ne nimittäin ovat hyväksyneet asunnon--niin saatte
nähdä, miten tuo kummallinen joukko pieniä riippumattomia
järkiolentoja on voinut heti yhtyä valitsemaan, epäröimättä ja
noudattaen menetelmää, jonka perusaatteet näyttävät
järkähtämättömiltä, mutta jonka seuraukset ovat eläviä ja
liikkuvaisia, edullisimman ja usein ainoan kelpaavan kohdan tuossa
eriskummallisessa asunnossa.

Kun ne siirretään johonkin sellaiseen suureen kehyksillä varustettuun
tehtaaseen, josta taannoin puhuimme, ne ottavat nämä kehykset
huomioon ainoastaan mikäli ne tarjoovat niille lähtökohdan tai
sopivat tukipisteet kennokakkuja varten, ja luonnollista onkin,
etteivät ne välitä ihmisen toivomuksista ja aikomuksista. Mutta jos
mehiläishoitaja on varustanut jonkun kehyksen ylireunan kapealla
vahakaistaleella, niin ne heti käyttävät hyväkseen tämän alotetun
työn tarjoomat edut; ne jatkavat huolellisesti vahaliuskaa ja siihen
takelluttaen omaa vahaansa pidentävät suunnitelmanmukaisesti kakkua
viitotetussa tasossa. Samaten--ja tämä tapahtuu nykyaikaan kaikessa
perinpohjaisessa mehiläishoidossa usein--jos kaikki kehykset pesässä,
johon parvi on koottu, varustetaan ylhäältä alas röyhelletyillä
vahalevyillä, ne eivät menetä aikaansa rakentamalla toisia viereen
tai poikittain, valmistamalla tarpeetonta vahaa, vaan löytäessään
työn keskeneräisenä ne tyytyvät syventämään ja pidentämään jokaista
levylle merkittyä kennoa, korjaten samalla niitä kohtia, joissa levy
poikkeaa jyrkimmästä pystysuorasta tasosta. Täten niillä on
vähemmässä kuin viikossa yhtä upea, yhtä huolellisesti rakennettu
pesä kuin äsken jättämänsä, kun ne sitävastoin, jos ne olisi jätetty
yksinomaan oman onnensa nojaan, olisivat tarvinneet kaksi tai kolme
kuukautta rakentaakseen yhtä paljon valkeita vaha-aittoja ja
-rakennuksia.



IV

Tämä erinomainen mukautumiskyky näyttää toki ulottuvan kauas vaiston
rajojen ulkopuolelle. Muuten ei mikään ole mielivaltaisempaa kuin tuo
vaiston ja varsinaisen järjen erotteleminen. Sir John Lubbock, joka
on tehnyt muurahaisista, ampiaisista ja mehiläisistä niin itsenäisiä
ja omituisia havainnoita, on, kenties tiedottomasta ja hieman
epäoikeutetusta mieltymyksestä muurahaisiin, joita hän etupäässä on
tarkastellut--sillä jokainen luonnontutkija tahtoo, että hänen
tutkimansa hyönteinen olisi viisaampi ja huomattavampi kuin muut,
jonka vuoksi on hyödyllistä varoa tuota pientä itserakkauden
nurjaapuolta--sir John Lubbock on hyvin taipuvainen väittämään, ettei
mehiläisellä ole vähintäkään arvostelu- eikä harkintakykyä, milloin
se on eksynyt tavallisten töittensä totutulta tieltä. Todistuksena
hän käyttää koetta, jonka jokainen helposti voi uudistaa. Lasipulloon
pistetään viisi, kuusi kärpästä ja sama määrä mehiläisiä, pullo
pannaan kyljelleen ja käännetään pohja huoneen ikkunaan päin.
Mehiläiset koettavat silloin itsepäisesti tuntikausien kestäessä,
siksi kunnes kuolevat väsymyksestä tai uupuvat nälästä, päästä pois
lasipohjan läpi, jotavastoin kärpäset vähemmässä kuin kahdessa
minuutissa ovat lentäneet ulos vastakkaiselta puolelta, pullon
suusta. Sir John Lubbock johtaa siitä sen johtopäätöksen, että
mehiläisten ymmärrys on sangen rajotettu ja että kärpänen paljoa
sukkelammin osaa suoriutua pulasta ja löytää tiensä ulos. Tämä
johtopäätös ei tunnu moitteettomalta. Kääntäkää valoa kohti
kaksikymmentä kertaa perätysten, jos niin tahdotte, vuoroon tuon
läpikuultavan pullon pohja, vuoroon taas sen suu, niin mehiläiset
kääntyvät yhtäaikaa kaksikymmentä kertaa päivänvaloon päin. Se, mikä
ne saattaa tappiolle tuon oppineen englantilaisen kokeessa, on niiden
valonrakkaus, ja se se juuri on niiden menettelytavan syy. Ne
luulevat ilmeisesti, että jokaisessa vankilassa vapautuminen on
haettava kirkkaimman valon puolelta; sen mukaan ne toimivat,
toimivatpa itsepintaisuudessaan liiankin johdonmukaisesti. Ne eivät
milloinkaan ole oppineet tuntemaan tuota yliluonnollista mysteeriota,
jona lasi niille esiintyy, tuota äkkiä läpitunkemattomaksi tullutta
ilmaa, jota ei luonnossa tapaa, ja este niinkuin mysteeriokin mahtaa
niistä tuntua sitä uskomattomammalta, sitä käsittämättömämmältä kuta
viisaammat ne ovat. Sitävastoin lentelevät typerät kärpäset
huolimatta logiikasta, valon vetovoimasta, lasin arvotuksesta,
umpimähkään sinne tänne pullossa ja kokien siellä yksinkertaisten
tavallista onnea, ne kun pelastuvat toisinaan siinä, missä viisaimmat
joutuvat perikatoon, ne löytävät lopulta välttämättömyyden pakosta
tiellään tuon pelastavan pullonsuun.



V

Sama luonnontutkija mainitsee toisen todistuksen niiden
ymmärryksenpuutteesta, nojautuen seuraavaan kunnioitettavan ja
isällisen Langstrothin, tuon suuren amerikkalaisen mehiläishoitajan
lausuntoon. "Koska kärpänen", sanoo Langstroth, "ei ole luotu saamaan
ravintoaan kukista, vaan sellaisista aineista, joihin se helposti
voisi hukkua, se asettuu varovaisesti sellaisten astioiden reunoille,
joissa on nestemäistä ravintoainetta, ja ammentaa siitä varovaisesti,
jotavastoin mehiläisraukka syöksyy siihen suin päin ja saa siinä heti
surmansa. Siskojen kova kohtalo ei hetkeksikään pysähdytä toisia, kun
ne vuorostaan lähestyvät syöttiä, sillä ne laskeutuvat kuin hullut
ruumiiden ja kuolevien päälle, jakaaksensa näiden surullisen
kohtalon. Ei kukaan voi kuvailla mielessään, kuinka pitkälle niiden
hulluus menee, ellei hän ole sattunut näkemään sokerileipurin puotia
tuhansien nälkääntyneiden mehiläisten ahdistamana. Olen nähnyt niitä
tuhansittain nostettavan sokeriliuoksista, joihin olivat uponneet,
olen nähnyt tuhansien asettuvan kiehuvalle sulalle sokerille, olen
nähnyt mehiläisten peittävän lattian ja pimentävän ikkunat, jotkut
laahaten itseään, toiset lentäen, toiset taas niin täydelleen
sokerinesteeseen tahmettuneina, etteivät voineet kömpiä eikä lentää;
ei yksikään kymmenestä kyennyt viemään asuntoonsa väärin hankkimaansa
saalista, ja kuitenkin ilma oli täynnä uusia legioneja yhtä
järjettömiä tulokkaita."

Tämä ei ole ratkaisevampaa kuin alkoholin tuhotöiden tai
taistelukentän näkeminen olisi yli-inhimilliselle tarkastajalle, joka
tahtoisi määrätä inhimillisen järjen rajat. Vähemmän ratkaiseva
kenties. Mehiläisen asema tässä maailmassa on omituinen verrattuna
omaan asemaamme. Se on luotu elämään välinpitämättömän ja
itsetajuttoman luonnon helmassa eikä kummallisen olennon rinnalla,
joka kumoaa sen ympäriltä lujimmat lait ja luopi suurenmoisia ja
käsittämättömiä ilmiöitä. Luonnon järjestyksen mukaan, synnyinmetsän
yksitoikkoisissa oloissa, Langstrothin kuvaama hullaantuminen olisi
mahdollinen ainoastaan jos joku odottamaton tapaus rikkoisi pesän,
joka on täynnä hunajaa, mutta silloin ei siellä olisi
hengenvaarallisia ikkunoita, ei kiehuvaa sokeria eikä liian sakeata
mehua, eikä siis liioin kuolleita eikä muita vaaroja kuin ne, jotka
uhkaavat jokaista saalistaan tavottavaa eläintä.

Säilyttäisimmekö me kylmäverisyytemme paremmin kuin ne, jos
tuntematon voima koettelisi joka askelella ymmärrystämme? Meidän on
siis sangen vaikea arvostella mehiläisiä, jotka itse saatamme
suunnilta ja joiden järki ei ole niin varustettu, että se pystyisi
suoriutumaan meidän virittämistämme ansoista, yhtä vähän kuin oma
järkemme näyttää olevan kyllin täydellinen tehdäkseen tyhjäksi vielä
tuntemattoman, mutta kuitenkin mahdollisen korkeamman olennon
väijyksiä. Koska emme tunne mitään, mikä olisi meitä mahtavampi,
päätämme siitä, että me olemme maapallomme elämän korkein huippukohta;
mutta lieneekö tämä niin aivan varmaa? En tahdo uskottavaksi, että
toimiessamme järjettömästi ja alhaisesti lankeamme korkeamman hengen
ansoihin, mutta ei ole uskomatonta, että tämä kerran osottautuu
todeksi. Toiselta puolen ei voi järjenmukaisesti väittää, että
mehiläiset ovat järkeä vailla siksi, ettei niiden vielä ole
onnistunut erottaa meitä isosta apinasta tai karhusta ja siis
kohtelevat meitä samoin kuin kohtelisivat näitä aarniometsän
vilpittömiä asujamia. Varmaa on, että keskuudessamme ja ympärillämme
on yhtä erilaisia vaikutuksia ja voimia, joita emme osaa sen paremmin
erottaa.

Lopuksi päättääkseni puolustuksen, jossa jonkun verran lankean
vikaan, josta moitin Sir John Lubbockia, eikö vaadita järkeä, jotta
kykenisi niin suureen hulluuteen? Näin on asian laita aina järjen
epävarmassa valtakunnassa, järjen, joka on aineen epävakaisin ja
häilyvin olomuoto. Samassa kirkkaudessa, kuin järki, on myös
intohimo, josta ei voi sanoa tarkoilleen onko se liekin savu vai sen
sydän. Ja tässä kohden mehiläisten intohimo on siksi jalo, että sen
vuoksi voi antaa järjen kompastukset anteeksi. Se, mikä niitä työntää
tähän varomattomuuteen, ei ole eläimellinen hunajan ahmimisen
intohimo. Sitä ne voisivat tyydyttää mielinmäärin asuntonsa
kellareissa. Tarkastelkaa niitä, seuratkaa niitä samankaltaisissa
olosuhteissa, niin näette niiden heti täytettyään hunajarakkonsa
palaavan pesään, tyhjentävän sinne saaliinsa, ryhtyäkseen jälleen
ihmeteltävään korjuuseensa ja jättääkseen sitä taas kolmekymmentä
kertaa tunnissa. Sama halu saa aikaan niin monet ihailtavat teot:
into hankkia niin paljon varoja kuin voivat siskojensa ja
tulevaisuuden asuntoon. Kun ihmisten hullutuksilla on niin epäitsekäs
alkusyy, annamme me niille usein toisen nimen.



VI

Kuitenkin täytyy sanoa totuus kokonaisuudessaan. Tarkastellessamme
mehiläisten ihmeteltävää uutteruutta, järjestystä, kieltäytymistä,
eräs asianhaara meitä aina hämmästyttää ja keskeyttää ihailumme: tämä
on niiden välinpitämättömyys kumppanien kuoleman ja onnettomuuden
suhteen. Mehiläisen luonteessa on outo kaksinaisuus. Pesän helmassa
kaikki rakastavat ja auttavat toinen toistansa. Ne ovat yhtä
yksimielisiä kuin saman sielun hyvät ajatukset. Jos yhtä niistä
haavotatte, niin tuhannet uhraavat elämänsä kostaakseen solvauksen.
Pesän ulkopuolella ne eivät enää tunne toisiansa. Silpokaa niiltä
jäsenet, ruhjokaa ne,--tai olkaa mieluummin sitä tekemättä, sehän
olisi turhaa julmuutta, sillä asia on varma--vaan otaksukaamme, että
silvotte ja muserratte jonkun askeleen päähän pesästä asetetulle
kennokakulle kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä samasta
pesästä lähtenyttä mehiläistä, niin ne, joihin ette ole koskeneet,
eivät käännä päätänsäkään, vaan ammentavat yhä edelleen
outomuotoisella, kiinalaista asetta muistuttavalla kielellään
nestettä, joka niille on kallisarvoisempaa kuin elämä, huolimatta
kuolonkamppauksesta, jonka viimeiset kouristukset niitä hipaisevat,
kuulematta tuskanhuutoja, jotka kohoavat niiden ympäriltä. Ja jottei
mitään menisi hukkaan ne nousevat, kun kakku on tyhjennetty, tyynesti
kuolleitten ja haavottuneiden päälle, kootaksensa uhreihin tarttuneen
hunajan, tuntematta mielenliikutusta nähdessään kuolleet kumppaninsa,
ajattelemattakaan toisten auttamista. Niillä ei siis ole tässä
tapauksessa käsitystä vaarasta, joka niitä uhkaa, koska ylt'ympäri
leviävä kuolema ei niitä häiritse, ei vähintäkään yhteyden eikä
säälin tunnetta. Mitä pelkoon tulee, voi sen helposti ymmärtää, koska
mehiläinen ei tiedä pelosta ja koska ei mikään maailmassa sitä
säikytä, paitsi savu. Pesästä lähtiessään se imee taivaansinen
suloudesta myös pitkämielisyyttä ja myöntyväisyyttä. Se väistyy sen
tieltä, joka sitä häiritsee, se ei ole huomaavinaan sen olijan
olemassaoloa, joka ei ahdista sitä liian läheltä. Voisi luulla, että
se tietää olevansa avaruudessa, joka kuuluu kaikille, jossa
jokaisella on oikeus omaan paikkaansa, jossa on soveliasta olla
maltillinen ja rauhallinen. Mutta tämän suvaitsevaisuuden alla piilee
kaikessa rauhassa sydän, joka on niin itsetietoinen, ettei se
ajattele oman arvonsa esiintuomista. Se väistyy syrjään, jos joku
sitä uhkaa, mutta se ei milloinkaan pakene. Toiselta puolen se ei
pesässä rajotu tähän passiiviseen vaaran tietämättömyyteen. Se
ahdistaa kuulumattoman kiivaasti jokaista elävää olentoa, oli se
sitten muurahainen, jalopeura tai ihminen, joka rohkenee hipaistakaan
pyhää arkkia. Sanokaamme tätä, mielenlaatumme mukaan, vihaksi,
tyhmäksi kiivaudeksi tai urhoollisuudeksi.

Mutta siitä yhteydentunteen puutteesta, jota ne osottavat pesän
ulkopuolella, en tiedä mitään sanoa, yhtä vähän kuin
myötätuntoisuuden puutteesta pesän sisällä. Täytyykö uskoa, että
jokaisella järjen lajilla on noita odottamattomia rajoja sekä että se
pieni liekki, joka vaivoin aivoista säteilee niin monen hervottoman
aineen vaivaloisen palamisen lävitse, aina on niin vajanainen, että
se kykenee paremmin valaisemaan yhden kohdan ainoastaan monen muun
kustannuksella? Saattaa otaksua, että mehiläinen--tai luonto
mehiläisessä--on täydellisemmin kuin missään muualla maailmassa
järjestänyt yhteistyön ja tulevaisuuden palveluksen ja rakkauden.
Tämän vuoksiko ne kadottavat kaiken muun näkyvistä? Niiden rakkaus
kohdistuu tulevaisuuteen, ja meidän rakkautemme etupäässä
ympäristöömme. Kenties on niin, että jos rakastaa toista, ei riitä
enää rakkautta toiseen. Ei mikään ole vaihtelevampaa kuin
armeliaisuuden tai säälin suuntautuminen. Muinaisina aikoina tämä
mehiläisten tunteettomuus olisi meitäkin vähemmin loukannut, eikä
moni vanhan ajan ihmisistä olisi ajatellutkaan niitä siitä moittia.
Sitäpaitsi, voimmekohan mekään aavistaa kaikkea sitä hämmästystä,
jonka itse herättäisimme olennossa, joka meitä tarkastaisi niinkuin
me tarkastelemme mehiläisiä?



VII

Jotta saisimme vielä selvemmän käsityksen niiden ymmärryksestä, olisi
meidän vielä tarkastettava, millä tavoin ne ilmottavat mieltänsä
toinen toiselleen. Ilmeistä on, että ne ymmärtävät toisiansa, eikä
niin lukuisa yhteiskunta, jonka työt ovat niin vaihtelevia ja niin
ihmeellisessä sopusoinnussa keskenään, voisi pysyä voimassa niin
monen tuhannen olennon pysyessä täydellisessä vaitiolossa ja
toisistaan henkisesti eristettyinä. Niillä siis täytyy olla kyky
ilmaista ajatuksensa tai tunteensa, joko äänteellistä sanastoa
käyttämällä taikka, mikä on luultavampaa, jonkunmoisen kosketuskielen
tai magneettisen havaitsemisen avulla, joka kenties vastaa meille
vielä aivan tuntemattomia aisteja tai aineen ominaisuuksia, ja tällä
havaitsemisella on kenties sijansa noissa salaperäisissä
tuntosarvissa, jotka tunnustelevat ja tajuavat pimeyttä, ja joissa
Cheshiren laskujen mukaan työmehiläisillä on kaksitoistatuhatta
tuntokarvasta ja viisituhatta haistionteloa. Mehiläiset eivät
ainoastaan voi vaihtaa ajatuksia tavallisista askareistaan, vaan
tavallisuudesta poikkeavallakin on yhtä hyvin nimensä ja sijansa
niiden kielessä; tämän näkee siitä, mitenkä uutinen, oli se hyvä tai
huono, tavallinen tai yliluonnollinen, leviää pesässä, niinkuin esim.
kuningattaren häviäminen tai paluu, kakun putoaminen, vihollisen
tulo, vieraan kuningattaren sisääntunkeutuminen, rosvojoukon
lähestyminen, aarteen löytäminen y.m. Jokaisessa sellaisessa
tapauksessa mehiläisten käytös ja surina on niin erilainen, niin
kuvaava, että tottunut mehiläishoitaja jotenkin helposti aavistaa,
mitä tapahtuu pesän varjossa kiihtyneen joukon keskuudessa. Jos
tahdotte vielä selvemmän todistuksen, niin tarkastakaa mehiläistä,
joka juuri on löytänyt muutaman ikkunalaudallenne tai pöytänne
kulmalle riputetun hunajapisaran. Ensinnä se ahmii hunajaa niin
ahnaasti, että te voitte aivan mukavasti, pelkäämättä että se siitä
häiriytyisi, maalipilkulla merkitä sen selän, mutta tämä ahmiminen on
vain näennäinen. Tämä hunaja ei mene varsinaiseen mahaan, siihen,
jota voisi sanoa sen persoonalliseksi mahaksi; se jää mesimahaan,
ensimäiseen mahaan, joka on niin sanoakseni koko yhteisön maha. Niin
pian kuin tämä säiliö on täynnä, mehiläinen poistuu, mutta ei suoraa
päätä, kevytmielisesti, kuten perhonen tai kärpänen tekisi.
Päinvastoin näette sen lentävän muutaman hetken taaksepäin häärien
tarkkaavaisena edestakaisin ikkuna-aukossa tai pöytänne ympärillä,
kasvot käännettyinä huoneeseen päin.

Se ottaa selvän paikasta ja kiinnittää tarkalleen mieleensä missä
aarre on. Sitten se lentää pesään, tyhjentää saaliinsa johonkin
varastokammioon, palatakseen kolmen tai neljän minuutin jälkeen
ottamaan uuden taakan tuolta kaitselmuksen varustamalta
ikkunalaudalta. Joka viides minuutti, niin kauan kuin hunajaa vielä
on, myöhäiseen iltaan, jos niin tarvitaan, keskeytymättä,
levähtämättä se täten tekee säännölliset matkat ikkunasta pesään ja
pesästä uudelleen ikkunalle.



VIII

En tahdo kaunistella totuutta, kuten moni muu on tehnyt mehiläisistä
kirjottaessaan. Tämänlaatuiset huomiot tarjoavat mielenkiintoa
ainoastaan, jos ne ovat ehdottoman rehellisiä. Jos olisin havainnut,
että mehiläiset ovat kykenemättömiä antamaan tietoa toisilleen
ulkonaisesta tapahtumasta, niin olisin luullakseni vastakohtana
tuolle pienelle pettymykselle voinut tuntea jonkunmoista iloa siitä,
että olisin vielä kerran todennut, että ihminen kaikesta huolimatta
on ainoa todellisesti järkevä olento meidän maapallollamme. Ja
sitäpaitsi, tultuaan määrättyyn elämän kohtaan tuntee enemmän iloa
siitä, että lausuu totuuden, kuin siitä, että kertoo kummastuttavia
asioita. Tässä tapauksessa, kuten jokaisessa muussakin, on parasta
pysyä tässä periaatteessa: jos paljas alaston totuus hetken näyttää
vähemmän suurelta, vähemmän jalolta tai vähemmän mieltäkiinnittävältä
kuin mielikuvitukseen perustuva koristus, jolla voisi sitä kaunistaa,
niin syy on meissä, jotka emme vielä osaa nähdä sen aina
hämmästyttävää yhteyttä meidän oman vielä tuntemattoman olentomme ja
kaikkeuden lakien kanssa; eikä tässä tapauksessa ole tarpeellista
suurentaa ja jalostaa totuutta, vaan meidän omaa ymmärrystämme.

Myönnän siis, että merkityt mehiläiset sangen usein palaavat yksin.
Täytyy otaksua, että niiden keskuudessa on samat luonteen
erilaisuudet kuin ihmisissäkin, että on sekä vaiteliaita että
puheliaita mehiläisiä. Muuan henkilö, joka seurasi kokeitani, väitti
itsekkyyden ja turhamielisyyden syyksi, että moni mehiläinen ei
mielellään ilmota rikkautensa lähdettä eikä ja'a yhdenkään ystävänsä
kanssa kunniaa työstä, jota kansa varmaankin pitää hämmästyttävänä.
Sellaiset alhaiset viat eivät suinkaan hajahda tuhanten sisarusten
talon suloiselle, rehelliselle ja raittiille hengelle. Olkoonpa sen
asian laita mikä tahansa, niin tapahtuu myös usein, että onnen
suosima mehiläinen palaa hunajalähteelle kahden tai kolmen työtoverin
seuraamana. Tiedän että sir John Lubbockin "Ants, Bees and Wasps"
(Muurahaiset, mehiläiset ja ampiaiset) nimisen teoksen liitteessä on
pitkät ja tarkat havainto-taulukot, joista voi päättää, ettei juuri
koskaan tule toista mehiläistä oppaan seurassa. En tiedä, millaisia
mehiläisiä tuo oppinut luonnontutkija käytti kokeissaan, vai olivatko
olosuhteet erikoisen epäsuotuisia. Tarkastaessani omia tarkkoja
sarekkeitani, joita tehdessäni olen koettanut suurimmalla
mahdollisella varovaisuudella välttää sitä, että hunajan tuoksu
suoraan paikalle houkuttelisi mehiläisiä, huomaan mehiläisten tuoneen
muassaan muita keskimäärin neljä kertaa kymmenestä.

Olenpa eräänä päivänä tavannut aivan merkillisen pienen italialaisen
mehiläisen, jonka selän olin merkinnyt sinisellä värillä. Toisella
matkallaan se palasi kahden sisaren kanssa. Vangitsin nämä
häiritsemättä ensimäistä. Se lähti, ilmeni sitten uudelleen kolmen
toverin seurassa, jotka myös vangitsin, ja samalla tavoin yhä
edelleen iltaan saakka, jolloin päästäessäni vankini saatoin nähdä,
että se oli ilmottanut uutisen kahdeksalletoista mehiläiselle.

Sanalla sanoen, jos teette samat kokeet, niin tulette huomaamaan,
että tiedon antaminen, jollei se olekaan sääntönä, kuitenkin tapahtuu
sangen usein. Tämä ominaisuus on niin yleisesti tunnettu Amerikan
mehiläistenpyytäjäin keskuudessa, että he käyttävät sitä hyväkseen,
kun on löydettävä pesä. "Ne valitsevat", sanoo Josiah Emery
(Romanes'in Animal intelligence nimisessä teoksessa I s. 117 olevan
sitaatin mukaan), "yrityksiensä lähtökohdaksi kentän tai metsän, joka
on kaukana jokaisesta kesytettyjen mehiläisten asumuksesta.
Saavuttuaan paikalle ne vaanivat muutamia mehiläisiä, jotka
kokoilevat kukista saalistaan, ottavat ne kiinni ja sulkevat ne
rasiaan, jossa on hunajaa; sitten kun ne ovat imeneet hunajaa
kyllikseen, he päästävät ne vapaaksi. Sitten tulee odotuksen
hetkinen, jonka pituus riippuu siitä, kuinka kaukana puunontelossa
oleva mehiläispesä on. Vihdoin kärsivällisesti odotettuaan pyydystäjä
huomaa aina lopulta mehiläisensä, jotka palaavat muassaan useat
toverit. Hän ottaa ne kiinni kuten äskenkin, kestitsee niitä
runsaasti ja päästää jokaisen niistä irti eri paikasta painaen
tarkasti muistiinsa mihin suuntaan ne lentävät. Piste, jota kohti
niiden nähdään keskittävän lentonsa, osottaa suunnilleen pesän
aseman."



IX

Kokeita tehdessänne tulette myöskin huomaamaan, että ystävykset,
jotka näyttävät tottelevan hyvän onnen sanomaa, eivät aina lennä
yhdessä ja että usein on muutamien sekuntien väliaika, ennenkuin eri
tulokkaat saapuvat paikalle. Täytyy siis tähän ajatuksenvaihtoon
nähden asettaa itselleen sama kysymys, jonka sir John Lubbock on
ratkaissut muurahaisiin nähden.

Seuraavatko ne kumppanit, jotka saapuvat ensimäisen mehiläisen
löytämälle aarteelle, ainoastaan tämän mukana, vai voivatko ne löytää
sen itsestään ensimäisen mehiläisen kehottamina, tämän neuvojen ja
paikankuvauksen nojalla? Siinä on, kuten helposti voi ymmärtää,
järjen ulottuvaisuuteen ja työhön katsoen, suunnaton erotus.
Englantilaisen tutkijan on onnistunut monimutkaisen ja nerokkaan
koneiston, siltojen, käytävien, vesiojien ja nostosiltojen avulla
toteennäyttää, että muurahaiset sellaisissa tapauksissa
yksinkertaisesti seurasivat opasmuurahaisen jälkiä. Nämä kokeet
olivat mahdollisia muurahaisiin nähden, jotka voi pakottaa kulkemaan
mistä vain tahtoo, mutta mehiläiselle, jolla on siivet, kaikki tiet
ovat avoinna. Täytyisi siis keksiä joku muu keino. Seuraavassa esitän
käyttämäni keinon, joka ei tosin ole antanut ratkaisevia tuloksia,
mutta joka, paremmin järjestettynä ja suosiollisempien asianhaarain
vallitessa, johtaisi luullakseni tyydyttävän varmoihin tuloksiin.

Työhuoneeni maalla on ensimäisessä kerroksessa, jotenkin korkean
pohjakerroksen yläpuolella. Paitsi sinä aikana, jolloin lehmukset ja
kastanjapuut kukkivat, mehiläiset lensivät niin harvoin näin
korkealle, että jo viikon aikaa ennen koettani olin jättänyt
pöydälleni kennokakun, jonka kennot oli avattu, ilman että sen tuoksu
oli houkutellut ainoatakaan mehiläistä käymään sitä maistelemassa.
Otin silloin lasipesästä, joka oli pienen matkan päässä asunnostani,
italialaisen mehiläisen. Toin sen huoneeseeni, asetin sen
kennokakulle ja merkitsin sen värillä aterian kestäessä.

Ravittuna se lähti uudelleen lentoon, palasi pesään, ja seuraten sen
jälkiä näin sen rientävän joukon pinnalle, pistävän päänsä tyhjään
kammioon, tyhjentävän siihen hunajansa ja suoriutuvan uudelleen
matkalle. Väijyin sitä ja otin sen kiinni heti kun se ilmestyi
uudestaan pesän kynnykselle. Toistin kaksikymmentä kertaa saman
kokeen ottaen eri yksilöitä ja syrjäyttäen joka kerta
houkutusmehiläisen, jotteivät muut voineet sitä seurata. Voidakseni
tehdä tämän mukavammin olin asettanut pesän aukolle lasilaatikon,
jonka liikkuva lämsä jakoi kahteen osastoon. Jos merkitty mehiläinen
lensi pesästä yksin, vangitsin sen yksinkertaisesti, kuten olin
tehnyt ensimäisen suhteen, ja odotin huoneessani toisten mehiläisten
tuloa, joille tämä olisi voinut ilmottaa uutisen. Jos se lähti
pesästä yhden tahi kahden mehiläisen seurassa, pidätin sen vankina
toisessa laatikon osastossa, erottaen sen siten sen ystävistä, ja
merkittyäni nämä toisella värillä päästin ne vapauteen seuraten niitä
silmilläni. Ilmeistä on, että jos sanallinen tai magneettinen
tiedonanto olisi tapahtunut, joka olisi käsittänyt muun muassa
paikankertomuksen, tien löytämisen ohjeita y.m., olisi minun pitänyt
työhuoneessani kohdata jokunen määrä tällä tavoin opastettuja
mehiläisiä. Minun täytyy tunnustaa, että en nähnyt niitä kuin yhden
ainoan. Seurasiko tämä pesässä annetuita ohjeita, vai tuliko se
pelkästä sattumasta? Koe ei ollut riittävä, mutta asianhaarat eivät
sallineet minun sitä jatkaa. Vapautin johtomehiläiset, ja pian
suriseva joukko, jolle ne olivat tavallisen menettelytapansa mukaan
osottaneet tien aarteelle, vallotti minun työhuoneeni[8].



X

Päättämättä mitään tästä puutteellisesta kokeesta on meidän monen
muun omituisen piirteen perustuksella pakko otaksua, että mehiläisten
kesken on olemassa henkistä keskuusyhteyttä, joka ei rajotu
kieltämiseen tai myöntämiseen eikä niihin alkeellisiin suhteisiin,
joita ruumiinliike tai esimerkki määrää. Muun muassa voisi viitata
työn liikuttavaan sopusointuun pesässä, hämmästyttävään työnjakoon
sekä työn säännölliseen menoon. Olen esim. usein huomannut, että
aamulla merkitsemäni hunajankokoojat iltapäivällä--ellei kukkasia
ollut aivan erikoisen runsaasti--olivat muissa töissä,
hautomakammioita lämmittämässä tai tuulettamassa, taikkapa löysin ne
siitä joukosta, joka muodostaa nuo uinuvat salaperäiset ketjut,
joiden keskuudessa vahanvalmistajat ja-veistäjät tekevät työtään.
Olen niinikään huomannut, että ne työmehiläiset, joiden näin kokoovan
siitepölyä yhden tai kahden päivän kuluessa, eivät enää tuoneet sitä
seuraavana päivänä, vaan lähtivät yksinomaan hunajan hakuun, ja
päinvastoin.

Mitä työnjakoon tulee, voisi vielä mainita mitä kuuluisa ranskalainen
mehiläishoitaja Georges de Layens sanoo _mehiläisten jakautumiseksi
eri hunajaatuottavien kasvien osalle_. Joka päivä, heti
auringonnousun ensimäisinä kultaisina hetkinä ja aamuruskon
tiedustelijain palattua pesään, unesta heräävä kansa vastaanottaa
hyviä uutisia ulkomaailmasta: "Tänään kanavaa reunustavat lehmukset
kukkivat",--"valkoinen apila valaisee tiensyrjien ruohoa",--
"niittyjen mesikot ja salviat avaavat nuppunsa",--"liljat, resedat
ovat täynnä siitepölyä". Pian, täytyy järjestyä, ryhtyä
toimenpiteisiin, jakaa työ. Viisituhatta kaikkein vahvinta lentää
lehmuksiin saakka, kolmetuhatta nuorinta liitelee valkoapilaita
verottamaan. Nuo imivät eilen kukkien hunajaa, tänään ne,
lepuuttaakseen kieltänsä ja mesimahansa rauhasia, lähtevät poimimaan
resedan punaruskeata siitepölyä, toiset taas kokoovat isojen liljojen
keltaista siitepölyä, sillä saman mehiläisen ei milloinkaan näe
kokoovan tai sekottavan eriväristä tai erilaatuista siitepölyä; ja
tuon kauniin tuoksuvan jauhon järjestelmänmukainen lajitteleminen
aitoissa eri värivivahduksien ja syntyperän mukaan on pesän
mieliharrastuksia. Näin tuo kätketty henki jakaa käskynsä. Heti
työmehiläiset lähtevät pitkissä jonoissa, ja jokainen lentää suoraan
työhönsä. Mehiläisillä näyttää, sanoo Layens, olevan tarkat tiedot
seudusta ja kaikkien määrämatkan päässä pesästä kasvavien kasvien
suhteellisesta hunaja-arvosta ja etäisyydestä.

"Jos huolellisesti pitää silmällä hunajankokoojien eri matkasuuntia,
sekä jos yksityiskohtaisesti tarkastaa mehiläisten hunajankorjuuta
lähiseudun eri kukista, niin huomaa, että työmehiläiset jakaantuvat
eri kukkien osalle suhteellisesti kunkin lajin kasvien lukumäärän ja
samalla niiden hunajarikkauden mukaan. Ja vielä lisäksi, ne arvioivat
joka päivä paraimman mesinesteen arvon, jonka kulloinkin voivat koota
varastoihinsa.

"Jos esim. keväällä pajujen kukkimisen jälkeen, aikaan, jolloin ei
niityillä ole vielä ollenkaan kukkia, mehiläisillä ei ole muita
tulolähteitä kuin metsän ensimäiset kukat, näkee niiden innokkaasti
käyvän vuokkoja, imikkejä, kinsterejä (genista) ja orvokkeja
verottamassa. Jos muutaman päivän kuluttua kaali- tahi rapsipellot
alkavat kukkia verraten runsaasti, huomaa mehiläisten miltei
täydellisesti lakkaavan käymästä metsäkukkien luona, vaikka ne ovat
vielä kauniimmassa kukoistuksessaan, käydäksensä yksinomaan kaali- ja
rapsikukilla.

"Joka päivä ne täten määräävät jakautumisensa eri kasveihin nähden,
voidakseen siten koota paraimman hunajan pienimmässä mahdollisessa
ajassa.

"Voi siis väittää, että mehiläisten asumuskunta yhtä hyvin
korjuutöissään kuin pesän sisällä osaa järkiperäisesti jaella
työntekijäin lukumäärän, samalla kuin se toteuttaa työnjaon
periaatetta."



XI

Mutta mitä se meitä koskee, lausunee joku, onko mehiläisillä enemmän
tahi vähemmän järkeä? Miksi punnitsemme niin huolellisesti noin
pientä, miltei näkymätöntä ainehiukkasta, ikäänkuin olisi kysymys
jostakin ihmenesteestä, josta ihmiskunnan kohtalo riippuisi?
Liiottelematta ollenkaan luulen, että mielenkiintomme siinä suhteessa
on hyvinkin ymmärrettävä. Löytäessämme ulkopuolelta omaa itseämme
järjen varman merkin, tunnemme miltei samaa liikutusta kuin Robinson
nähdessään ihmisjalan jäljen saarensa hiekkarannalla. Tuntuu kuin
olisimme vähemmän yksin, kuin luulimme olevamme. Koetellessamme saada
selkoa mehiläisen järjestä tutkimme itse asiassa niissä sitä, mikä
omassa olemuksessamme on kallisarvoisinta, hiukkasta sitä
ihmeteltävää ainetta, jolla on, kaikkialla missä se ilmenee, se
mahtava ominaisuus, että se voi muuttaa sokeat pakkovoimat,
järjestää, kaunistaa ja monistaa elämää ja hillitä hämmästyttävällä
tavalla kuoleman alituisesti uhkaavaa valtaa ja sitä säälimätöntä
isoa virtaa, joka syöksee melkein kaiken olemassa-olevan ikuiseen
tajuttomuuteen.

Jos me yksin omistaisimme ja ylläpitäisimme ainehiuketta tässä
erityisessä kukoistuksen eli kirkkauden tilassa, jota sanomme
järjeksi, olisi meillä oikeus pitää itseämme erioikeutettuina,
kuvailla mielessämme, että luonto on saavuttanut meissä jonkunmoisen
huippukohdan; mutta nytpä näemmekin kokonaisen jakson olentoja,
kalvosiipiset, joissa se on saavuttanut miltei samanlaisen
kehitysasteen. Tämä ei vielä ratkaise kenties mitään, mutta tällä
tosiseikalla on siitä huolimatta kunniasijansa niiden monien pienten
tosiseikkojen joukossa, jotka kukin osaltaan valaisevat asemaamme
tässä maailmassa. Tästä löydämme, yhdeltä näkökohdalta katsoen,
vastineen oman olemuksemme selittämättömimmälle kohdalle; tässä
näemme sarjan eriasteisia elämän muotoja, joita voimme hallita ja
tarkastella korkeammalta näkökohdalta kuin mitä meidän olisi
mahdollista saavuttaa voidaksemme silmällämme käsittää ihmiselämän
lakeja. Tässä me tapaamme ikäänkuin lyhennetyssä muodossa suuria ja
yksinkertaisia peruspiirteitä, joita emme milloinkaan omassa
suunnattomassa olopiirissämme saa tilaisuutta selvittää tai loppuun
saakka seurata. Siinä on henki ja aine, laji ja yksilö, kehitys ja
pysyväisyys, menneisyys ja tulevaisuus, elämä ja kuolema, kaikki
yhdistyneenä pieneen kappaleeseen, jonka voimme nostaa kädellämme ja
kokonaisuudessaan nähdä yhdellä silmäyksellä; ja syystä voimme kysyä,
onko kappaleiden voima ja laajuus ajassa ja paikassa yhtä suuressa
määrin, kuin luulemme, omiansa määräämään luonnon salaisen aatteen
ilmestysmuotoa,--aatteen, jota koetamme tavottaa mehiläispesän
pienestä historiasta, jossa muutama päivä on vuosisadan veroinen,
yhtä hyvin kuin ihmiskunnan suuresta historiasta, jossa kolme
sukupolvea runsaasti täyttää pitkän vuosisadan.



XII

Palatkaamme siis siihen, mihin keskeytimme pesämme historian,
kohottaaksemme ensin, mikäli mahdollista, yhden poimun siitä
mehiläisköynnöksistä muodostetusta väliverhosta, jonka keskellä parvi
alkaa hikoilla sitä omituista hikeä, joka on miltei yhtä valkoista
kuin lumi ja kevyempää kuin siiven untuva: sillä syntyessään vaha ei
ensinkään ole sen vahan kaltaista, jonka me tunnemme. Se on
tahrattoman puhdasta, kevyttä kuin ilma, se näyttää todellakin
hunajan sielulta, joka puolestaan itse on kukkien henki, joka
liikkumattomalla manauksella loihditaan näkyviin, tullakseen
myöhemmin ihmiskäsien muovailemana--epäilemättä muistoksi
alkuperästään, jossa on niin paljon taivaan sineä, sulotuoksuja,
kiteytynyttä avaruutta, saostuneita valonsäteitä, puhtautta ja
ihanuutta--viimeisten alttariemme tuoksuvaksi valoksi.



XIII

On sangen vaikeata seurata vahan eristyksen ja käytännön eri vaiheita
parvessa, joka alkaa rakentaa pesää. Kaikki tapahtuu keskellä
joukkoa, jonka yhä tiheämpi kasaantuminen on omiaan tuottamaan sen
lämmön, mikä on tälle vahanhikoamiselle suotuisa. Tämä työ on
nuorimpien mehiläisten erioikeus. Huber, joka ensinnä niitä
tarkasteli uskomattoman kärsivällisesti sekä useinkin ankaroiden
vaarojen uhalla, pyhittää näiden ilmiöiden selittämiselle enemmän
kuin kaksisataaviisikymmentä mieltäkiinnittävää mutta pakostakin
sekavaa sivua. Minä puolestani, joka en kirjota teknillistä teosta,
käytän tarpeen vaatiessa avukseni sitä, mitä hän niin tarkoin on
huomioon pannut, mutta rajotun esittämään sen, minkä jokainen, joka
kokoo parven lasipesään, omin silmin voi nähdä.

Myöntäkäämme ensin, ettei vielä ole saatu selville, minkä salaisen
kemiallisen tapahtuman kautta hunaja muuttuu vahaksi näiden pienten
ilmassa riippuvien hyönteisten salaperäisessä ruumiissa. Huomaa
ainoastaan, että kahdeksantoista tai korkeintaan kahdenkymmenenneljän
tunnin odotuksen jälkeen, niin korkean lämmön vallitessa, että
luulisi liekin palavan pesän onkalossa, ilmestyy valkoisia ja
läpikuultavia suomuja neljän pienen taskun suuhun mehiläisen
takaruumiin kummallekin puolelle.

Kun useimmilla, jotka muodostavat yllämainitun kartion, vatsa täten
on norsunluun-näköisillä suomuilla varustettu, näkee äkkiä yhden
irtautuvan joukosta ikäänkuin äkillisen innostuksen valtaamana,
kiipeävän liikkumatonta joukkoa pitkin kuvun huippuun saakka ja
kiinnittyvän lujasti siihen, sysäten päällään syrjään naapurit, jotka
ehkäisevät sen liikkeitä. Se tarttuu sitten suullaan ja
eturaajoillaan yhteen vatsansa kahdeksasta vahalevystä, pelsii ja
höylää sitä, venyttää ja vanuttaa sitä syljessään, taivuttaa ja
ojentaa, musertaa ja muovailee sen uudestaan, taitavasti kuin
puuseppä, joka käsittelisi taipuvaista puulevyä. Vihdoin kun täten
vanutetulla aineella sen mielestä on toivottu tiiviys ja koko,
mehiläinen kiinnittää sen pesän huippuun laskien täten uuden
kaupungin peruskiven tai oikeammin sen kattoholvin päätekiven, sillä
tässä on kysymys nurinpäisestä kaupungista, joka laskeutuu taivaan
korkeudesta alaspäin eikä kohoa maan kamarasta kuten ihmisten
kaupungit.

Tämän tehtyään se liittää tähän alas tyhjyyteen riippuvaan
päätekiveen toisia vahahiukkasia, joita se, toisen toisensa perästä
ottaa takaruumiinsa sarveisrenkaiden alta; se hivelee työtänsä
viimeisen kerran kielellään ja tuntosarvillaan; sitten se vetäytyy
pois yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin, ja katoaa joukkoon.

Toinen mehiläinen asettuu heti ensimäisen sijaan, ryhtyy työhön siitä
kohden missä edellinen oli siitä luopunut, lisää siihen oman työnsä,
korjaa sen, mikä ei näytä olevan heimon ihanteellisen peruspiirroksen
mukaista, häviää taas vuoroonsa, ja kolmas, neljäs, viides seuraa sen
jälkiä, äkillisten innokkaiden ilmestysten sarjana, joista ei
yksikään saa työtä valmiiksi, vaan jokainen kantaa kortensa yhteiseen
suureen tehtävään.



XIV

Pieni, vielä muodoton vahamöhkäle riippuu nyt holvin huipussa. Kun se
näyttää tulleen riittävän suureksi, nousee mehiläisrypäleestä toinen
mehiläinen, joka ulkomuodoltaan tuntuvasti eroaa edelläkävijöistä,
perustajista. Kun näkee tämän varman päättäväisyyden ja ympäröivien
mehiläisten huomaavaisuuden, voisi luulla, että se on jonkunmoinen
valistunut insinööri, joka silmänräpäyksessä piirtää tyhjyyteen
ensimäisen kennon paikan, josta sitten kaikkien muitten asema tulee
matemaattisesti riippumaan. Joka tapauksessa tämä mehiläinen kuuluu
veistotaiteilija- eli siselöitsijä-mehiläisten luokkaan, jotka eivät
valmista vahaa, vaan tyytyvät työhön käyttämään raaka-ainetta, jota
heille hankitaan. Se valitsee siis ensimäisen kennon paikan, kaivelee
hetkisen vahamöhkälettä, kooten kuopan ympärille kohoaville reunoille
sen vahan, jonka se ottaa sen pohjasta. Sitten se, samalla tavoin
kuin perustaja-mehiläisetkin olivat tehneet, jättää äkkiä tekemänsä
luonnoksen, kärsimättömästi odottava työmehiläinen asettuu sen
sijalle ja ryhtyy työhön, jonka kolmas on suorittava loppuun; ja
sillä välin toiset niiden ympärillä ryhtyvät vahaseinämän muuhun
pintaan ja vastakkaiseen puoleen, seuraten samaa keskeytyvän ja
jatketun työn suunnitelmaa. Näyttää siltä, kuin joku pesän peruslaki
siellä jakelisi työn kunniaa ja kuin kaiken työn täytyisi siellä olla
yhteinen ja nimetön, voidakseen olla täysin veljellinen.



XV

Pian saattaa erottaa muodostumassa olevan kennokakun. Se on vielä
mykiömäinen, sillä ne pienet särmiönmuotoiset putket, joista se on
kokoonpantu, ovat eri pituisia ja lyhenevät säännöllisin astein
keskikohdalta reunoihin päin. Tällä hetkellä se on miltei
samanmuotoinen ja yhtä paksu kuin ihmisen kieli, jonka molemmat
lappeat olisivat muodostetut kuusikulmaisista vierekkäin asetetuista
soluista.

Niin pian kun ensimäiset kennot on rakennettu, kiinnittävät
perustuksenlaskijat kattoholviin toisen, sitten edelleen kolmannen ja
neljännen vahamöhkäleen. Nämä möhkäleet on järjestetty säännöllisten
ja tarkkaan arvioitujen välimatkojen päähän toisistaan, niin että
kennokakkujen saavutettua täyden kokonsa, joka tapahtuu vasta paljoa
myöhemmin, mehiläisillä aina on tarpeellinen tila liikkuakseen
yhdensuuntaisten seinien välillä.

Täytyy siis edellyttää, että ne jo alkuperäisessä suunnitelmassaan
tietävät joka kakun lopullisen paksuuden, kaksikymmentäkaksi--
kaksikymmentäkolme mm, ja samalla myös niitä erottavien katujen
leveyden, jonka täytyy olla suunnilleen yksitoista mm, s.o. kaksi
kertaa mehiläisen korkeus, koska niiden täytyy voida kulkea kakkujen
välissä selitysten.

Muuten ne eivät ole erehtymättömiä, eikä niiden varmuus näytä olevan
koneentapainen. Vaikeissa olosuhteissa ne tekevät toisinaan sangen
suuriakin virheitä. Usein kakkujen välimatka on liian suuri tai liian
pieni. Ne koettavat silloin sitä korjata parhaimman taitonsa mukaan,
joko tekemällä liian lähellä sijaitsevaa kakkua kaltevaksi tahi
lisäämällä liian leveään väliin epäsäännöllisen kakun. "Tapahtuupa
joskus, että ne erehtyvät", sanoo Réaumur tästä puhuessaan, "ja tämä
on vielä yksi niitä tosiseikkoja, jotka näyttävät todistavan, että
niillä on arvostelukykyä."



XVI

Tiedämme että mehiläiset rakentavat neljänlaisia kennoja. Ensinnä
kuninkaalliset kennot, jotka eroavat kaikista muista ja muistuttavat
tammenterhoja, sitten suuret kennot, jotka ovat varatut
kuhnuritoukkia varten sekä varastoaitoiksi tavallista runsaamman
kukkasadon aikana, edelleen pienet kennot, jotka ovat
työmehiläistoukkien kehtoina ja tavallisina aittoina ja useimmiten
peittävät miltei kahdeksan kymmenettä osaa pesän rakennetusta
pinnasta. Liittääkseen vihdoin epäjärjestyksettä suuret pieniin ne
rakentavat jonkun määrän välittäviä kennoja. Jätämme sikseen näitten
viimeksimainittujen välttämättömän epäsäännöllisyyden; mutta toisen
ja kolmannen tyypin mittasuhteet ovat niin tarkoin lasketut, että kun
kymmenjärjestelmää perustettaessa etsittiin luonnosta varmaa mittaa
lähtökohdaksi ja epäämättömäksi perusyksiköksi, Réaumur ehdotti siksi
mehiläis-kennon.[9]

Jokainen näistä kennoista on kuusikulmainen putki, jolla on
pyramidinmuotoinen asema, ja jokainen kakku on muodostunut kahdesta
kerroksesta tällaisia putkia, joiden asemat ovat vastatusten, sillä
tavoin että jokainen niistä kolmesta rombista eli vinoneliöstä, jotka
muodostavat etupuolisen kennon pyramidinmuotoisen aseman, samalla on
muodostamassa kolmen eri kennon niinikään pyramidinmuotoista asemaa
kakun vastakkaisella puolella.

Näissä särmiönmuotoisissa putkissa säilytetään hunaja. Jotta ei
hunaja, sill'aikaa kun se on kypsymässä, vuotaisi pois, mikä
tapahtuisi välttämättömästi, jos ne olisivat säntilleen vaakasuorassa
asennossa niinkuin näyttävät olevan, mehiläiset vähäsen kohottavat
niitä, neljän tahi viiden asteen kaltevuuteen.

"Paitsi vahansäästöä", sanoo Réaumur tästä ihmeteltävästä rakenteesta
puhuessaan, "paitsi vahansäästöä, joka on tuloksena kennojen
järjestelystä, ja paitsi sitä, että tämän järjestelyn kautta
mehiläiset täyttävät kakun, niin ettei tyhjää tilaa jää, johtuu siitä
vielä etuja työn lujuuteen nähden."

Nämä kuusisärmäiset kennot, sanoo Réaumur edelleen, ovat näet
yhteenliitetyt lomitusten kylki kyljessä toistensa vieressä, siten
että se paine, joka pyrkii levittämään kunkin kennon sivuja ulospäin,
kohtaa vastavaikutuksena saman paineen viereisen kennon puolelta.
Samoin tukee pyramidinmuotoisen aseman huippua vastakkaisella
puolella olevan kennon sivusärmä vahvistaen siten pohjakulmaa ja
ehkäisten paineen vaikutusta ulospäin. Sanalla sanoen kunkin kennon
kestävyys johtuu sen omasta rakenteesta samoin kuin sen sommittelusta
naapurikennoihin nähden.[10]



XVII


"Geometrikot tietävät", sanoo t:ri Reid, "että on olemassa ainoastaan
kolmenlaisia kuvioita joita voi käyttää, kun joku pinta on jaettava
pieniin samankaltaisiin, säännöllisiin ja yhtäsuuriin osiin ilman
että välipaikkoja syntyy".

"Nämä ovat: tasasivuinen kolmio, neliö ja säännöllinen kuusikulmio,
joka viimeksimainittu, kun on kennoja rakennettava, vie voiton
toisista, mitä mukavuuteen ja lujuuteen tulee. Ja juuri tämän
kuusikulmiomuodon ovat mehiläiset valinneet, ikäänkuin ne olisivat
tunteneet sen tarjoomat edut."

"Samoin on kennojen pohja kokoonpantu kolmesta tasosta, jotka
sattuvat yhteen samassa pisteessä, ja on voitu todistaa, että tämän
rakennusjärjestelmän kautta voidaan melkoisessa määrin säästää työtä
ja aineksia. Vielä täytyi tietää, miten suuri kaltevuuskulma vastasi
suurinta säästäväisyyttä, korkeampaa matematiikkaa vaativa probleemi,
jonka muutamat oppineet ovat ratkaisseet, niiden joukossa Maclaurin,
jonka ratkaisun löydämme Lontoon Royal Societyn julkaisemassa
vuosikirjassa.[11] Täten laskujen kautta määrätty kulma vastaa
tarkoin kennojen pohjalla olevan kulman mittaa."



XVIII

Tietysti en puolestani luule, että mehiläiset antautuvat noin
monimutkaisiin laskuihin, mutta en myöskään luule, että sattuma tai
pelkkä olosuhteiden välttämättömyys saapi aikaan näitä hämmästyttäviä
tuloksia. Mitä esim. ampiaisiin tulee, jotka rakentavat kuten
mehiläisetkin pesäkkeitä kuusikulmaisista kennoista, on probleemi
sama, mutta ampiaiset eivät ole ratkaisseet sitä läheskään niin
nerokkaalla tavalla. Niiden kennosarjoissa on ainoastaan yksi kerros
kennoja, eikä niillä ole sitä yhteistä pohjaa, joka on kahden
vastakkaisen kennokerroksen asemana mehiläisten kennokakussa. Siitä
seuraa pienempi kestävyys, suurempi epäsäännöllisyys ja ajan, aineen
ja tilan hukka, jonka voi arvioida neljännekseksi siitä työstä, mikä
olisi välttämättömän tarpeellinen, ja kolmannekseksi välttämättömän
tarpeellisesta tilasta. Samoin Trigonat ja Meliponat, jotka ovat
todellisia kotimehiläisiä, jos kohtakin alemmalla kehitysasteella,
laativat toukkakennonsa ainoastaan yhteen kerrokseen sekä rakentavat
vaakasuorat kakkunsa päällekkäin muodottomien, jykevien vahapilarien
nojaan. Mitä niiden varastokennoihin tulee, ovat nämä isoja, ilman
järjestystä koottuja leilejä, ja siinä, missä ne voisivat liittyä
toistensa lomiin ja siten säästää ainetta ja tilaa niinkuin
mehiläisten kennot, siinä Meliponat, oivaltamatta tätä säästön
mahdollisuutta, sommittelevat taitamattomasti pallonmuotoisten
kennojen väliin tasaseinäisiä kennoja. Siksipä verratessa niiden
pesää meidän mehiläistemme matemaattisesti tarkkarakenteiseen
kaupunkiin luulee näkevänsä alkuperäisten hökkelien muodostaman
kyläpahasen jonkun noiden ehdottomasti säännöllisten kaupunkien
rinnalla, jotka ovat entistä kiivaammin aikaa, avaruutta ja ainetta
vastaan taistelevan ihmisneron kenties sulottomia, mutta
järjenmukaisia tuotteita.



XIX

Vallitseva teoria, joka muuten on Buffonilta lainattu, väittää, ettei
mehiläisten tarkotus ensinkään ole rakentaa pyramidipohjaisia
kuusikulmioita, että ne yksinkertaisesti tahtovat uurtaa vahaan
pyöreitä kuoppia, mutta että, kun ne mehiläiset, jotka työskentelevät
niiden vieressä ja kakun toisella puolella, samaan aikaan kaivavat
vahaa, solujen yhtymäkohdat välttämättömyyden pakosta muodostuvat
kuusikulmioiden muotoon. Tämä on sama ilmiö, sanotaan, mikä tulee
näkyviin kiteissä, muutamien kalojen suomuissa, saippuakuplissa
j.n.e., vieläpä seuraavassa Buffonin ehdottamassa kokeessa. "Jos joku
astia", sanoo hän "täytetään herneillä tai muilla liereillä
siemenillä ja siihen kaadetaan vettä niin paljon kuin mahtuu
siementen väliin ja astia sitten tarkkaan suljetaan ja vesi
kiehutetaan, niin kaikki nämä lieriöt muuttuvat kuusisärmäisiksi
pylväiksi. Selvästi huomaa syyn, joka on puhtaasti mekaaninen:
jokainen liereä siemen pyrkii paisuessaan valtaamaan niin suuren
tilan kuin on mahdollista rajotetussa paikassa; ne tulevat siis
kaikki välttämättömästi kuusikulmaisiksi keskinäisen paineen
vaikutuksesta. Jokainen mehiläinen koettaa samoin anastaa
mahdollisimman suuren tilan määrätyllä alalla; on siis myös
välttämätöntä, koska mehiläisten ruumis on liereä, että niiden kennot
ovat kuusikulmaisia samasta syystä, s.o. siksi että toinen on
toiselle esteeksi."



XX

Siinäpä keskinäisiä esteitä, jotka saavat aikaan ihmeen, niinkuin
ihmisten paheet, samasta syystä, aiheuttavat yleisen hyveen, joka
riittää vaikuttamaan sen, että ihmiskunta, vaikka se useinkin on
iljettävä yksilöihinsä nähden, ei ole sellainen kokonaisuudessaan.
Ensinnäkin voisi huomauttaa, niinkuin Brougham, Kirby, Spence ja
useat muut oppineet ovat tehneet, että saippuakupla- ja herne-koe ei
todista mitään, sillä toisessa niinkuin toisessakin tapauksessa
paineen vaikutus johtaa vain sangen epäsäännöllisiin muotoihin eikä
selitä syytä, miksi solujen pohja on särmiön muotoinen.

Varsinkin voisi vastata, että on olemassa useampi kuin yksi tapa
käyttää hyväksi sokeata luonnon välttämättömyyttä, että
paperi-ampiainen, pörröinen kimalainen, Mexikon ja Brasilian
Melipona- ja Trigona-mehiläiset saavuttavat aivan erilaisia ja
silminnähtävästi ala-arvoisempia tuloksia, vaikka olosuhteet ja
päämaali ovat samat. Vielä voisi sanoa, että jos mehiläisen kennot
noudattavatkin samaa lakia kuin kiteet, lumi, saippuarakot tai
Buffonin keittämät herneet, niiden yleinen yhdenmukaisuus, niiden
sijottuminen kahteen vastakkaiseen kerrokseen, niiden tarkkaan
laskettu kaltevuus y.m. osottavat, että ne samalla tottelevat aivan
toisia lakeja, jotka eivät johdu pelkästä aineesta.

Saattaisi myöskin huomauttaa, että ihmisenkin koko nero ilmenee siinä
tavassa, miten hän käyttää hyväkseen samankaltaisia luonnon
välttämättömyyksiä, ja että, jos tämä tapa näyttää meistä paraimmalta
mahdolliselta, tämä riippuu siitä, ettei meidän yläpuolellamme ole
korkeampaa arvostelijaa. Mutta hyvä on, että perustelut väistyvät
tosiasioiden tieltä; ja kokeesta johtuneen vastaväitteen kumoamiseksi
ei mikään ole toisen uuden kokeen veroista.

Saadakseni varmuutta siitä, oliko kuusikulmaisella rakenteella
todella juurensa mehiläisen järjessä, leikkasin ja irrotin kerran
kakun keskeltä sellaisesta paikasta, jossa oli sekä toukkakennoja
että myöskin hunajaa sisältäviä kammioita, viiden frangin suuruisen
levyn. Leikattuani sitten levyn halki sen syrjän eli paksuuden
keskeltä, siltä kohden, jossa solujen pyramidinmuotoiset pohjat
yhtyivät, sovitin toisen täten saadun leikelmän pohjapintaan
samansuuruisen tinaympyrän, joka oli siksi luja, etteivät mehiläiset
voineet sitä taivuttaa eivätkä muuttaa sen muotoa. Sen jälkeen panin
tinaympyrällä varustetun leikelmän uudelleen samaan paikkaan, josta
olin sen ottanut. Toisessa kakun pinnassa ei siis ollut mitään
tavallisesta poikkeavaa, koska vahinko oli täten korjattu, mutta
toisessa pinnassa oli jonkunmoinen iso lovi, jonka pohjana tinalevy
oli ja joka vastasi suunnilleen kolmenkymmenen kennon paikkaa.
Mehiläiset joutuivat ensin ymmälle; ne saapuivat joukolla tutkimaan
ja tarkastelemaan tuota uskomatonta kuilua ja useita päiviä läpeensä
ne liikkuivat sen ympärillä sekä neuvottelivat voimatta tehdä
päätöstä. Mutta koska minä ravitsin niitä runsaasti joka ilta, tuli
hetki, jolloin ei niillä enää ollut riittävästi kennoja
ruokavarojensa säilyttämistä varten. Luultavaa on, että silloin
taitavat insinöörit, valioveistäjät ja valiovalajat saivat käskyn
käyttää heimon hyväksi tuota hyödytöntä kuilua.

Raskas vahanvalajain köynnös ympäröi sitä ylläpitääkseen tarpeellista
lämpöä, toiset mehiläiset laskeutuivat syvennykseen ja kiinnittivät
aluksi lujasti metallilevyn pienillä säännöllisesti sen kehälle
järjestetyillä vahapitimillä, jotka liittyivät ympäröivien kennojen
särmiin. Ne ryhtyivät sitten rakentamaan kolmea tai neljää kennoa
ympyrän ylipuoliskoon liittäen ne mainittuihin pitimiin. Kaikkien
näiden välitys- eli korjauskennojen ylipuoli oli enemmän tai vähemmän
epämuotoinen, jotta liittyisi kakun lähinnä olevaan kennoon, mutta
sen alipuoli muodosti aina tinalle kolme sangen tarkkaa kulmaa, ja
näistä lähti jo kolme pientä suoraa viivaa, jotka säännöllisesti
hahmoilivat seuraavan kennon ensimäistä puoliskoa.

Kahden vuorokauden kuluttua tinalevyn koko pinta oli täynnä
hahmoiltuja kennoja, huolimatta siitä, että vain kolme tai
korkeintaan neljä mehiläistä samaan aikaan saattoi työskennellä
syvennyksessä. Nämä kennot olivat kyllä vähemmän säännöllisiä kuin
tavallisen kennokakun kammiot; senpävuoksi kuningatar tarkastettuaan
ne kieltäytyi viisaasti kyllä niihin munimasta, sillä niistä olisi
kasvanut vain viallisten sukupolvi. Mutta kaikki olivat täydellisesti
kuusikulmaisia, niissä ei nähnyt ainoatakaan käyrää viivaa, ei
ainoatakaan pyöristettyä muotoa tahi kulmaa. Kuitenkin kaikki
tavanmukaiset olosuhteet olivat muutetut, kennot eivät olleet
kaivetut vahanmöhkäleeseen Huberin huomion mukaan eivätkä, Darwinin
havainnon mukaisesti, vahakupuun, joten olisivat alussa olleet
pyöreitä ja sitten muuttunut kuusikulmaisiksi naapurikennojen paineen
vaikutuksesta. Ei voinut olla kysymystä keskinäisistä esteistä, koska
ne syntyivät yksitellen ja hahmoilivat vapaasti, ikäänkuin tyhjälle
taululle pienet luonnosviivansa. Näyttää näin ollen aivan varmalta,
että kuusikulmio ei ole mekaanisten välttämättömyyksien tulos, vaan
että se todella on olemassa mehiläisen suunnitelmassa, kokemuksessa,
järjessä ja tahdossa. Toinen omituinen älykkyyden piirre, josta
huomautan ohimennen, on se asianhaara, että levylle rakennetuilla
kupposilla ei ollut muuta pohjaa kuin itse metalli. Työkunnan
insinöörit arvelivat epäilemättä, että tina riittäisi nesteitä
pidättämään, sekä olivat katsoneet tarpeettomaksi sivellä sitä
vahalla. Mutta vähän ajan kuluttua, kun olivat kahteen sellaiseen
kupposeen laskeneet muutaman pisaran hunajaa, ne luultavasti
huomasivat, että hunaja enemmän tahi vähemmän huononi tinan
kosketuksesta. Ne muuttivat silloin mielensä ja peittivät
jonkunmoisella läpikuultavalla vernissalla tinalevyn koko pinnan.



XXI

Jos tahtoisimme valaista kaikkia tämän geometrisen rakennustaiteen
salaisuuksia, olisi meidän tarkastettava vielä monta mielenkiintoista
kysymystä, esimerkiksi ensimäisten pesän kattoon liittyvien kennojen
muotoa, joka on muunneltu siihen tapaan, että se koskee kattoa niin
monissa kohden kuin mahdollista.

Pitäisi myöskin ottaa huomioon, ei niinkään paljon isojen valtateiden
suunnittelua, jonka kakkujen yhdensuuntainen asema määrää, kuin
niiden pikkukatujen ja kujien asema, joita on järjestetty joka
puolelle kakkujen ympärille niiden poikki liikkumisen ja ilmanvaihdon
helpottamiseksi, ja joita on taitavasti sijotettu niin, että liian
pitkiä kierroksia tai mahdollista väentungosta vältettäisiin.
Täytyisi vihdoin tarkastella välityskennojen rakennetta, sitä
yksimielistä vaistoa, joka saattaa mehiläiset lisäämään määrätyllä
hetkellä asuntojensa suuruutta, joko senvuoksi, että tavallista
runsaampi sato vaatii suurempia säiliöitä, tai siksi, että mehiläiset
katsovat väestön kyllin lukuisaksi tai koiraksien syntymisen
välttämättömäksi. Samalla ei voisi olla ihailematta sitä nerokasta
säästäväisyyttä ja sopusointuista varmuutta, joka ilmenee kun ne
tässä tapauksessa siirtyvät pienestä suureen tai suuresta pieneen,
täydellisestä sopusuhtaisuudesta välttämättömään epäsuhtaisuuteen,
palatakseen, niin pian kuin elävän geometrian lait sen sallivat,
ihanteelliseen säännöllisyyteensä, ilman että kennokaan menee
hukkaan, ilman että niiden rakennuksien jaksossa on ainoatakaan
hyljättyä, lapsellisesti, epävarmasti, törkeästi kyhättyä
kaupunginosaa tai käytäntöön kelpaamatonta vyöhykettä. Mutta nyt jo
pelkään eksyneeni yksityiskohtiin, jotka eivät tarjoa mielenkiintoa
lukijalle, joka ei kenties milloinkaan ole omin silmin seurannut
mehiläisparven lentoa tai joka siihen on kiinnittänyt huomiota vain
ohimennen, samoin kuin ohimennen kiinnitämme huomiomme johonkin
kukkaan, lintuun tai jalokiveen, pyytämättä enempää kuin
pintapuolista, hajamielistä varmuutta ja miettimättä kylliksi, että
pieninkin ei-inhimillisessä luonnossa näkemämme esineen salaisuus on
kenties välittömämmässä yhteydessä päämääriemme ja alkuperämme
salaisuuden kanssa kuin mieltä kiihottavimpien ja mieluimmin
tutkittujen intohimojemme arvotus.



XXII

Jotta en raskauttaisi tätä tutkielmaa, sivuutan samoin sen sangen
hämmästyttävän vaiston, jonka vaikutuksesta ne toisinaan supistavat
ja purkavat kakkujensa reunimmaisen osan, kun aikovat niitä pidentää
tai laajentaa; ja kuitenkin täytynee myöntää, että kun hävittää
rakentaakseen uudelleen, kun repii, minkä jo on tehnyt, voidakseen
uudistaa sen vielä säännöllisemmäksi, tämä edellyttäisi sokean
rakennusvaiston omituisen kaksintamisen. Sivuutan vielä merkilliset
kokeet, joita voi tehdä pakottaakseen mehiläisiä rakentamaan
pyöreitä, pitkulaisia, putkimaisia tai omituisesti väännetyitä
kennokakkuja, sekä älykkään menettelyn, jonka avulla niiden onnistuu
soveltaa kakun kuperien osien laajennetut kennot sen koverojen osien
supistettuihin kennoihin.

Mutta ennenkuin jätämme tämän aineen, pysähtykäämme vaikkapa vain
hetkeksi tarkastamaan, millä salaperäisellä tavalla ne suunnittavat
työnsä ja tekevät laskelmiansa samaan aikaan veistäessään toisiaan
näkemättä kakun vastakkaisia pintoja. Katsokaa valoa vastaan yhtä
tällaista kakkua, niin huomaatte terävien varjojen hahmoilemana
läpikuultavassa vahassa kokonaisen verkon niin tarkkasärmäisiä
prismoja, kokonaisen järjestelmän niin erehtymättömiä
yhdenmukaisuuksia, että luulisi niiden olevan teräkseen leimattuja.

En tiedä voivatko ne, jotka eivät milloinkaan ole nähneet
mehiläispesää sisältä, kyllin selvästi kuvailla mielessään kakkujen
suunnitelmaa ja ulkonäköä. Heidän tulee kuvitella mielessään,
valitaksemme talonpoikiemme pesän, jossa mehiläinen on jätetty oman
onnensa nojaan, oljesta tai pajunoksista tehty kello. Tämän kellon
jakaa ylhäältä alas viisi, kuusi, kahdeksan ja toisinaan kymmenen
aivan yhdensuuntaista vahalevyä, jotka laskeutuvat kellon huipusta
alas ja soveltuvat tarkoin seinien koveroon muotoon; muodoltaan ne
suuresti muistuttavat suuria leipäviipaleita. Kahden tällaisen levyn
väliin on aina varattu suunnilleen yhdentoista mm:n välimatka, jossa
mehiläiset oleskelevat ja liikkuvat. Sillä hetkellä, jolloin pesän
huipussa alkaa yhden sellaisen levyn rakentaminen, on vahamuuri, joka
on sen ensi luonnoksena ja jota myöhemmin ohennetaan ja venytetään,
vielä sangen paksu ja erottaa täydelleen kakun etupuolella
työskentelevät viisikymmentä tai kuusikymmentä mehiläistä niistä
viidestä- tai kuudestakymmenestä, jotka samaan aikaan veistelevät
kakun vastakkaisella puolella, joten niiden on mahdoton nähdä
toisiansa, ellei niiden silmillä ole erikoista kykyä tunkea
läpikuultamattomienkin kappaleiden läpi. Yhtäkaikki etupuolen
mehiläinen ei uurra kuoppaa eikä liitä vahahiukkastakaan, joka ei
tarkoilleen vastaisi takapuolen kohoamaa tai syvennystä, ja
päinvastoin. Miten ne siinä menettelevät? Mistä riippuu, ettei toinen
uurra liian syvälle eikä toinen puolestaan liian vähää?

Mistä johtuu, että vinoneliöiden kaikki kulmat aina niin
taikamaisesti soveltuvat yhteen? Kuka niille määrää mistä tulee alkaa
ja mihin lopettaa? Meidän täytyy tyytyä nyt niinkuin ennenkin
vastaukseen, joka ei ole mikään vastaus: "Tämä on yksi pesän
salaisuuksia." Huber on koettanut selittää tämän salaisuuden siten,
että ne mahdollisesti kynsiensä ja leukojensa puserruksella aina
määrämatkan päähän saavat aikaan pieniä ulkonemia kakun
vastakkaiselle puolelle, tai että ne arvioivat vahamuurin suuremman
tai pienemmän paksuuden vahan taipuvaisuuden, notkeuden tai muun
fyysillisen ominaisuuden nojalla, taikka että niiden tuntosarvet
näyttävät pystyvän esineiden erillisimpienkin ja monimutkaisimpienkin
osien tutkimiseen ja siten toimivat niiden suuntaneulana
näkymättömyyden merellä, tai vihdoin, että kaikkien kennojen
yhdyssuhde johtuu matemaattisesti ensimäisen rivin kennojen asemasta
ja suuruudesta, niin ettei tarvita muita mittoja ja laskuja. Mutta
helposti huomaa näiden selityksien riittämättömyyden: ensimäiset ovat
todistamattomia otaksumia, toiset yksinkertaisesti siirtävät
salaisuuden toisaalle. Ja jos kohta onkin hyvä siirtää niin usein
kuin mahdollista salat loitommaksi, ei kuitenkaan saa kuvitella
mielessään, että paikan vaihto riittää niitä hävittämään.



XXIII

Jättäkäämme vihdoin kennojen yksitoikkoiset ylätasangot ja niiden
mittausopilliset hiekka-aavikot. Näemme alotetut kakut, jotka pian
ovat asuttaviksi kelpaavia. Huolimatta siitä, että äärettömän pieni
hiuke liittyy, ilman näkyvää toivoa, äärettömän pieneen, ja vaikka
silmämme, joka näkee niin vähän, katselee kaikkea tätä mitään
näkemättä, edistyy vahatyö, joka ei pysähdy päivin eikä öin,
erinomaisen nopeasti. Kärsimätön kuningatar on jo useamman kerran
ilmestynyt työpaikoille, jotka häämöttävät valkoisina pesän
hämärässä, ja nyt kun asuntojen ensimäiset rivit ovat valmiit, ottaa
hän ne haltuunsa yhdessä vartiojoukkonsa, neuvonantajiensa tai
palvelijoidensa kanssa, sillä vaikeata olisi sanoa, onko hän niiden
johtamana vai seuraamana, kunnioittamana vai vartioimana. Saavuttuaan
paikalle, jonka hän katsoo suotuisaksi tai jonka neuvonantajat
hänelle määräävät, hän köyristää selkänsä, kyyristyy ja pistää pitkän
käämimäisen takaruumiinsa pään johonkuhun neitsyelliseen kupposeen,
sillävälin kun kaikki nuo pienet tarkkaavaiset päät, saattojoukon
pienet päät suunnattoman suurine mustine silmineen sulkevat hänet
intohimoiseen piiriin, tukevat hänen jalkojansa, hyväilevät hänen
siipiään ja hivelevät häntä pitkillä herkkäliikkeisillä
tuntosarvillaan ikäänkuin häntä rohkaistakseen, jouduttaakseen ja
onnitellakseen.

Paikan, missä hän on, huomaa helposti tästä tähtikokardista eli
mieluummin tästä soikeasta rintasoljesta, jonka keskus-keltakivi hän
on ja joka muistuttaa jossakin määrin isoäitiemme käyttämiä mahtavia
rintasolkia. Koska tilaisuus siihen tarjoutuu, tahdon samalla
huomauttaa, että työmehiläiset eivät koskaan käänny selin
kuningattareen. Niinpian kun hän lähestyy jotakin ryhmää, niin kaikki
asettuvat niin, että ne poikkeuksetta kääntävät silmänsä ja
tuntosarvensa häntä kohti, ja kulkevat hänen edessään takaperin. Ne
osottavat täten kunnioitustaan tahi mieluummin huolenpitoansa, joka,
niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kuitenkin on keskeymätön ja
aivan yleinen. Mutta palatkaamme ruhtinattareemme. Usein sen lievän
kouristuksen kestäessä, joka silminnähtävästi tapahtuu joka kerta kun
hän laskee munan, joku hänen tyttäristään syleilee häntä, ja
otsatusten, suu suuta vasten näyttää puhuvan hänelle hiljaa.
Kuningatar on jotenkin välinpitämätön näistä hieman hillittömistä
hellyydenosotuksista, ei hätäile, ei kiihdy, vaan antautuu kokonaan
elintehtävälleen, joka näyttää hänelle olevan pikemmin lemmen hekumaa
kuin vaivaa. Vihdoin jonkun hetken kuluttua hän nousee levollisesti,
siirtyy askeleen syrjään, kääntyy neljänneskerroksen ympäri ja,
ennenkuin painaa takaruumiinsa viereiseen kennoon, pistää siihen
päänsä saadaksensa varmuutta siitä, että kaikki siinä on täydessä
kunnossa ja ettei hän muni kahta kertaa samaan kennoon; sillävälin
kaksi tai kolme mehiläistä kiihottuneesta seurueesta syöksyy
vuoroonsa edelliseen kennoon katsoakseen, onko työ tehty, ja
ottaaksensa huolenpitoonsa tai asettaakseen sopivaan asemaan pienen
sinertävän munan, jonka kuningatar äsken on sinne muninut. Tästä
hetkestä alkaen ensimäisiin syyskylmiin asti kuningatar ei enään
herkeä toimestaan: hän munii ravintoa nauttiessaan ja nukkuu--jos
nukkumisesta voi puhua--muniessaan. Tästä alkaen hän edustaa
tulevaisuuden kuluttavaa voimaa, joka anastaa jokaisen sopen
mehiläisten yhteiskunnassa. Hän seuraa askel askeleelta surkuteltavia
työmehiläisiä, jotka riutuvat rakentaessaan kehtoja, joita hänen
hedelmällisyytensä vaatii. Täten ihminen voi seurata kahden
voimakkaan vaiston kilpailua, jonka käänteet jossakin määrin
valaisevat monta pesän ongelmaa, joskaan eivät niitä ratkaise.

Tapahtuu esimerkiksi, että työmehiläiset pääsevät hiukan edelle tässä
kilpailussa. Uskollisina tehtävälleen kelpo taloudenhoitajina, jotka
ajattelevat huonojenkin päivien varoja, ne kiirehtivät täyttämään
hunajalla kennot, jotka ne ovat voittaneet kilpailussa suvun
vaativaisuuden kanssa. Mutta kuningatar lähestyy, aineellisten etujen
täytyy väistyä luonnon aatteen tieltä, ja hätääntyneet työmehiläiset
siirtävät kiireimmiten pois vastukselliset aarteensa.

Tapahtuu myöskin, että ne ovat ehtineet kokonaista kakkua edemmäksi;
koskeivät silloin enää näe silmiensä edessä häntä, joka edustaa
niiden päivien sortovaltaa, joita ei kukaan niistä ole näkevä, ne
käyttävät ennätystään hyväkseen rakentaakseen niin pian kuin
mahdollista vyöhykkeen suuria koiraksen-kennoja, joiden rakennustapa
on paljoa helpompi ja nopeampi. Saavuttuaan tälle epämieluisalle
vyöhykkeelle kuningatar munii siihen vastahakoisesti muutamia munia,
kulkee vyöhykkeen halki ja saapuu reunalle uusia työmehiläiskennoja
vaatimaan. Työkansa tottelee, supistaa aste asteelta kennot, ja
kilpajuoksu alkaa uudelleen, siksi kun tuo kyllästymätön äiti,
hedelmällinen ja ihailtu vitsaus, saatetaan pesän ääriltä lähtökohdan
kennoihin, jotka äsken syntynyt uusi sukupolvi on sillävälin
jättänyt, lähteäksensä pian synnyinkotinsa hämäryydestä maailmaan,
lähiseutujen kukille, täyttääksensä leijailullaan auringon säteet ja
elähyttääksensä suotuisia hetkiä, uhrautuakseen vuoroonsa sen
sukupolven hyväksi, joka jo on sen seuraajana kehdoissa.



XXIV

Entä mehiläiskuningatar, ketä hän tottelee? Ravintoa, joka hänelle
annetaan, sillä hän ei hanki itse ravintoaineitansa, vaan
vastaanottaa ruokansa niinkuin lapsi niiltä samoilta työmehiläisiltä,
joita hänen hedelmällisyytensä uuvuttaa. Ja tämä ravinto taas, jonka
työmehiläiset hänelle mittaavat, riippuu kukkien runsaudesta ja
saaliista, jonka kukkaskupujen luona vierailevat mehiläiset tuovat.--
Siinäkin, kuten kaikkialla tässä maailmassa, osa syyn ja vaikutuksien
kehästä piilee pimeydessä. Tässäkin, niinkuin kaikkialla, korkein
käsky tulee ulkoapäin tuntemattomalta voimalta, ja mehiläiset
tottelevat niinkuin mekin kohtalon pyörän nimetöntä hallitsijaa--
pyörän, joka ikuisessa kierrossaan musertaa ne tahdot, jotka panevat
sen liikkeelle.

Eräs henkilö, jolle äskettäin näytin tuon pyörän kiertokulun eräässä
lasipesässäni yhtä silminnähtävänä kuin valtapyörän liikkeet
kellossa, ja joka näki paljastettuna edessään kennokakkujen
äärettömän liikkeen, lastenhoitajain ikuisen, salaperäisen ja hullun
hyörinän hautomakammioiden ääressä, vahanvalmistajien muodostamat
elävät sillat ja tikapuut, kuningattaren valtaavat kiertomatkat,
joukon monilaatuisen ja lakkaamattoman toimeliaisuuden, säälimättömän
ja hyödyttömän ponnistuksen, työinnosta uupuneitten lähdön ja
paluun,--henkilö joka näki mitenkä unta tunnetaan ainoastaan
kehdossa, joita niitäkin jo vaanii huomispäivän työ, mitenkä
kuolemankin lepo on poistettu asumuksesta, joka ei suvaitse sairaita
eikä hautoja, henkilö joka näki kaiken tämän, käänsi, ensimäisen
hämmästyksen voitettuaan, pois katseensa, jossa saattoi lukea
jonkunmoista surunsekaista kauhua.

Pesässä näytellään itse asiassa, ensimäisen viehättävän vaikutuksen
takana, kauniitten päivien loistavien muistojen takana, jotka
täyttävät sen riemullaan ja muodostavat siitä kesän jalokivilippaan,
kiihkoisen hyörinän takana, joka sen liittää kesän kukkiin,
loriseviin puroihin, sinitaivaaseen, kaiken sen levolliseen
runsauteen, mikä edustaa kauneutta ja onnea,--kaiken tämän ulkonaisen
iloisuuden takana näytellään pesässä surullisimpia murhenäytelmiä
mitä nähdä voi. Me sokeat ihmiset, jotka katselemme kaikkea vain
himmentynein silmin, tiedämme varsin hyvin näitä viattomia
kuolemaantuomittuja katsellessamme, ettemme surkuttele ainoastaan
niitä, etteivät ne ole ainoat joita emme käsitä, vaan että meillä on
edessämme yksi sen suuren voiman surettavia ilmestysmuotoja, joka
meidätkin elähyttää ja tuhoaa. Niin, tämä on surullista, jos niin
tahtoo, samoin kuin kaikki on surullista luonnossa, jos sitä läheltä
tarkastaa. Näin on asian laita oleva, niin kauan kun emme tunne sen
salaisuutta, tai onko sillä mitään salaisuutta. Ja jos jonakuna
päivänä saamme tietää, ettei siinä olekaan mitään salaisuutta tai
että tämä salaisuus on kauhea, niin silloin syntyy kenties muita
velvollisuuksia, joilla ei vielä ole nimeäkään. Siihen asti
sallikaamme sydämemme toistaa, jos se niin haluaa: "Tämä on
surullista", mutta tyytyköön järkemme sanomaan samalla: "Näin se on."
Nykyinen velvollisuutemme on etsiä, eikö ole mitään näiden surkeiden
asiain takana, ja siksi emme saa kääntää katseitamme niistä pois,
vaan meidän tulee katsella niitä vakavasti ja tutkia niitä yhtä
hartaasti ja rohkeasti kuin jos ne olisivat iloja.--Oikeata on, että,
ennenkuin valitamme, ennenkuin tuomitsemme luontoa, asetamme sen
vastattavaksi kaikki kysymykset, joihin se voi vastata.



XXV

Olemme nähneet, että työmehiläiset, niin pian kun niitä ei enää
ahdista emän liiallinen hedelmällisyys, kiiruhtavat rakentamaan
varastokennoja, joiden rakenne on säästeliäämpi ja tilavampi. Olemme
toiselta puolen nähneet, että emä mieluummin munii pieniin kennoihin
ja alinomaa vaatii sellaisia. Yhtäkaikki se tyytyy, paremman
puutteessa ja odottaessaan kunnes niitä hankitaan, laskemaan munansa
niihin tilaviin kennoihin, joita se löytää matkallaan.

Ne mehiläiset, jotka niissä syntyvät, ovat koiraksia eli kuhnureita,
vaikkakin munat joka suhteessa ovat niitten kaltaisia, joista
työmehiläisiä syntyy. Mutta vastoin sitä, mikä tapahtuu työmehiläisen
muuttuessa kuningattareksi, kennon muoto tai tilavuus ei määrää tässä
tapauksessa muutosta, sillä suureen kennoon munitusta munasta, joka
sittemmin on muutettu työmehiläis-kennoon, syntyy (minun on
onnistunut toimeenpanna neljä tai viisi kertaa tämä muutto, joka on
jotenkin vaikea munan mikroskooppisen pienuuden ja äärettömän
haurauden vuoksi) koiras, joka on enemmän tai vähemmän surkastunut,
mutta kuitenkin ehdottomasti koiras. Kuningattarella täytyy siis olla
kyky muniessaan tuntea tai määrätä munittavan munan sukupuoli sekä
soveltaa se kennoon, jonka yli se kyyristyy. Harvoin se erehtyy.
Millä tavoin se menettelee? Miten se voi erottaa sen molemmissa
munasarjoissa olevien lukemattomien munien joukosta koirakset ja
naaraat, ja millä tavoin ne sen tahdosta laskeutuvat ainoaan
munatorveen?

Tässä meillä on taaskin edessämme yksi pesän ongelmoita, vieläpä
läpitunkemattomimpia. Tunnettua on, ettei neitsyellinen kuningatar
ole hedelmätön, vaan että se voi munia ainoastaan koiras-munia. Vasta
häälennon hedelmöittymisen jälkeen se tuottaa oman valintansa mukaan
joko työmehiläisiä tai kuhnureja. Häälennon jälkeen sillä on
lakkaamatta hallussaan kuolemaansa saakka onnettomalta
rakastajaltansa riistämänsä spermatozoidit. Nämä spermatozoidit,
joiden lukumäärän t:ri Leuckart on arvioinut
kahdeksikymmeneksiviideksi miljoonaksi, säilyvät elävinä erityisessä
rauhasessa, joka sijaitsee munasarjojen alla lähellä yhteisen
munatorven aukkoa ja nimitetään siemensäiliöksi (spermathèque).
Otaksutaan siis, että pienten kennojen aukon ahtaus ja tapa, mitenkä
tämän aukon muoto pakottaa kuningatarta koukistumaan ja kyyristymään,
aiheuttavat jonkunmoisen paineen siemensäiliöön, ja että sen
vaikutuksesta spermatozoidit tihkuvat rauhasesta ja hedelmöittävät
munan tämän ohikulkiessa. Tämmöistä painetta ei muka tapahdu suurissa
kennoissa, joten rauhanen ei myöskään avaudu. Toiset sitävastoin ovat
sitä mieltä, että kuningatar todellakin hallitsee niitä lihaksia,
jotka avaavat tai sulkevat siemensäiliön munatorven aukossa, ja nämä
lihakset ovatkin itse asiassa sangen lukuisia, voimakkaita ja
monimutkaisia. Tahtomatta ratkaista kumpi näistä molemmista
otaksumista on parempi,--sillä mitä pitemmälle tunkeutuu, mitä
enemmän tarkastelee, sitä paremmin huomaa, että ihminen on ainoastaan
haaksirikkoinen luonnon tähän asti tuntemattomalla valtamerellä, sitä
paremmin oivaltaa, että milloin tahansa äkkiä kirkastuvan aallon
helmasta voi kohota joku tosiasia, joka silmänräpäyksessä tekee
tyhjäksi kaiken sen, minkä luulimme varmasti tietävämme,--myönnän
kuitenkin, että kallistun jälkimäisen otaksuman puolelle. Ensinnäkin
erään Bordeaux'sta kotoisin olevan mehiläishoitajan Droryn kokeet
osottavat, että jos kaikki suuret kennot poistetaan pesästä, niin
emä, kun koirasmunien munimisen hetki on tullut, epäröimättä laskee
munansa työmehiläiskennoihin, ja päinvastoin se munii
työmehiläismunia koiraskennoihin, jos ei ole jätetty muita kennoja
sen käytettäväksi.

Toiseksi Fabren tarkat huomiot Osmioista, jotka ovat kesyttämättömiä
erakkomehiläisiä Gastrilegidien heimoa, todistavat aivan selvästi,
että Osmia ei ainoastaan tunne ennalta munittavansa munan sukupuolta,
vaan että tämä sukupuoli on emän valinnan alainen; tämä näet määrää
käytettävänään olevan tilan mukaan--"tilan mikä usein on satunnainen
sekä mahdoton muuttaa",--asettaen mihin koiraksen, mihin naaraan. En
tahdo syventyä tämän suuren ranskalaisen hyönteistutkijan kokeiden
yksityiskohtiin. Ne ovat pienimpiin erikoisseikkoihin meneviä ja
johtaisivat meidät liian pitkälle. Mutta hyväksyttäköön kumpi
otaksuma tahansa, niin toinen yhtä hyvin kuin toinenkin selittäisi
varsin hyvin, olettamatta mitään tulevaisuuden ymmärtämistä,
kuningattaren taipumuksen munia työmehiläiskennoihin.

Luultavaa on, että tämä orja-äiti, jota olemme taipuvaisia
surkuttelemaan, mutta joka kenties on suuri rakastajatar, suuri
hekumoitsijatar, tuntee koiras- ja naaraspuolisen perusvoiman
yhtymisessä, joka tapahtuu hänen omassa ruumiissaan, jonkunmoista
nautintoa ja ikäänkuin elämänsä ainoan häälennon hurmauksen
jälkimakua. Tässäkin luonto, joka ei milloinkaan ole niin kekseliäs
eikä niin salakavalasti eteensä katsova ja monipuolinen kuin silloin,
kun on kysymys lemmenansoista, näkyy tahtoneen käyttää nautintoa
suvun edun tukemiseksi. Kuitenkin, ymmärtäkäämme toisiamme oikein,
älkäämmekä salliko selityksemme johtaa meitä harhaan. Täten
olettaessamme luonnolla olevan jonkun aatteen ja luullessamme että
tämä riittää, teemme ikäänkuin jos heittäisimme kiven johonkuhun
noista pohjattomista kuiluista, joita tapaa muutamien vuorenonkalojen
sisimmässä sopessa, ja luulisimme että se kolina, minkä kivi
pudotessaan saapi aikaan, vastaa kaikkiin kysymyksiimme ja ilmaisee
meille muuta kuin kuilun pohjattoman syvyyden.

Kun ihminen aina uudestaan lausuu: luonto pyrkii tähän, suunnittelee
tätä ihmettä, tähtää tähän tarkotusperään, niin tämä merkitsee vain,
että jonkun vähäisen elämänilmauksen onnistuu, niin kauan kun meidän
ajatuksemme on siihen kiintyneenä, pysyä voimassa aineen
suunnattomalla pinnalla, aineen, joka meistä tuntuu elottomalta ja
jota me sanomme nähtävästi väärin tyhjyydeksi tai kuolemaksi.
Muutamien asianhaarojen satunnainen yhteensattuminen, jossa ei ollut
mitään välttämätöntä, on pitänyt voimassa tätä ilmausta tuhansien
muiden joukossa, jotka kenties olivat yhtä mielenkiintoisia, yhtä
älykkäitä, mutta eivät saaneet samaa onnea, vaan katosivat iäksi
saamatta koskaan tilaisuutta herättää meidän ihmettelyämme.
Uhkarohkeata olisi vakuuttaa muuta, ja kaikki muu, mietteemme,
itsepintainen teleologiamme (tarkotusperäisyysoppimme), toiveemme ja
ihailumme, kaikki tämä on pohjaltaan jotakin tuntematonta, jota me
kilahdutamme jotakin vielä tuntemattomampaa vastaan,
aikaansaadaksemme pienen soinnun, joka antaa meille tietoisuuden sen
erikoisolemuksen korkeimmasta asteesta, joka olisi meidän
saavutettavissamme tällä samalla äänettömällä ja läpitunkemattomalla
pinnalla, samalla tavoin kuin satakielen laulu ja kotkan lento
ilmaisevat niille myös korkeimman niiden suvulle ominaisen oloasteen.
Siitä huolimatta on varmimpia velvollisuuksiamme aikaansaada tuo
heikko sointu joka kerta, kun tilaisuus siihen tarjoutuu,
masentumatta siitä, että se todennäköisesti on hyödytön.

       *       *       *       *       *



IV KIRJA

NUORET KUNINGATTARET



I

Sulkekaamme nyt nuori mehiläispesämme, jossa elämä, palaten
kiertokulkuunsa, leviää ja monistuu, jakaantuakseen vuorostaan niin
pian kun se on saavuttanut voiman ja onnen korkeimman kehitysasteen,
ja avatkaamme viimeinen kerta emäyhteiskunta, nähdäksemme mitä siellä
tapahtuu parven lähdön jälkeen.

Kun lähdön hyörinä on asettunut ja kun kaksi kolmannesta pesän
lapsista on sen hylännyt aikomatta milloinkaan palata, tuo onneton
kaupunki on kuin ruumis, josta veri on vuotanut kuiviin: se on
väsynyt, autio, miltei kuollut. Kuitenkin sinne on jäänyt muutamia
tuhansia mehiläisiä, jotka järkähtämättöminä, mutta hiukan uupuneina
ryhtyvät jälleen työhön, korvaavat voimiensa mukaan poissa olevat,
poistavat hurjistelun viimeiset jäljet, kokoovat hajotetut varat,
lentävät kukkasien luo, valvovat tulevaisuuden varastoa, tietäen
elintehtävänsä ja pysyen uskollisina velvollisuudelle, jonka tarkka
sallimus on heille määrännyt.

Mutta jos nykyisyys näyttääkin synkältä, niin kaikki, mitä silmä
kohtaa, on toivon elähyttämää. Me olemme yhdessä noista saksalaisista
satulinnoista, joissa seininä ovat tuhannet pienet lasipullot, jotka
sisältävät syntymättömien ihmisten sieluja. Olemme sillä elämän
olopaikalla, joka on ennen varsinaista elämää. Siellä on joka taholla
riippumassa huolellisesti suljetuissa kehdoissa, noiden ihmeellisten
kuusisärmäisten kennojen loppumattomissa riveissä, lukemattomia
koteloita, maitoa valkoisempia, jotka raajat kokoonkääriytyneinä ja
pää rinnalle painuneena odottavat heräämisen hetkeä. Nähdessään ne
täten niiden yhdenkaltaisissa lukemattomissa ja miltei
läpikuultavissa hautakammioissa, luulisi niitä valkohapsisiksi,
miettiviksi vuorentontuiksi tahi legionaksi neitsyitä, jotka
hikiliinan poimujen paineesta muodottomina lepäävät kuusisärmäisissä
arkuissaan, joita joku taipumaton geometrikko on monistanut
hulluuteen asti.

Ylhäältä alas näitä pystysuoria seiniä pitkin, jotka sisältävät
kokonaisen maailman, joka kasvaa, muuttaa muotoansa, kääntyy itsensä
ympäri, muuttaa pukuaan neljä tai viisi kertaa ja kehrää hämärässä
käärinliinaansa, lepattelevat työmehiläiset sadottain siipiänsä ja
karkeloivat ylläpitääkseen siten tarpeellista lämpöä ja kenties myös
toteuttaakseen jotakin hämärämpää tarkotusperää, sillä niiden
tanssissa on omituisia ja sääntöperäisiä ailahduksia, jotka
luultavasti vastaavat jotakin tarkotusta, jota ei kukaan tarkastaja
luullakseni ole voinut saada selville. Muutaman päivän kuluttua
näiden lukemattomien uurnien kannet (niiden lukumäärä suuressa
pesässä nousee kuuteenkymmeneen tai kahdeksaankymmeneen tuhanteen)
halkeilevat; ilmenee kaksi suurta mustaa ja vakavaa silmää sekä
näiden yli kohoavat tuntosarvet, jotka jo hapuilevat ympäröivää
maailmaa, sillävälin kun toimeliaat leuat laajentavat aukon. Heti
lastenhoitajat rientävät paikalle, auttavat nuorta mehiläistä
astumaan pois vankilastaan, tukevat, harjaavat, puhdistavat sitä ja
tarjoovat sille kielensä kärjellä sen uuden elämän ensimäistä
hunajaa. Nuori mehiläinen, joka tulee toisesta maailmasta, on vielä
huumaantunut, hiukan kalpea, horjuvainen. Se näyttää pieneltä
heikolta vanhukselta, joka on ollut vähällä vaipua hautaansa. Sitä
voisi sanoa matkustajaksi, joka vielä on tuntemattomien, syntymiseen
johtavien teitten untuvanhienoisen tomun peitossa. Muuten se on
täysin kehittynyt kiireestä kantapäähän; se tietää heti kaiken, mitä
sen tulee tietää, ja noiden työrahvaan lasten kaltaisena, jotka niin
sanoakseni jo syntyessään oppivat, ettei niillä ole oleva aikaa
leikkiä ja nauraa, se suuntaa matkansa ummessa olevia kennoja kohti
sekä alkaa lepatella siivillänsä ja liikkua tahdissa lämmittääkseen
vuoroonsa käärinliinoissa lepääviä siskojansa, pysähtymättä
ratkaisemaan kohtalonsa ja sukunsa hämmästyttävää arvotusta.

Kuitenkin sitä säästetään aluksi raskaammilta toimilta. Se menee
vasta viikon päästä syntymisensä jälkeen pesästä ulos, lähteäksensä
ensimäiselle siisteyslennollensa ja täyttääksensä ilmalla
ilmaputkensa (trakeat), jotka paisuvat, laajentavat koko ruumiin ja
tekevät sen tästä hetkestä alkaen avaruuden puolisoksi. Se palaa
sitten pesään, odottaa vielä viikon, ja sitten pannaan, yhdessä
samanikäisten siskojen kanssa toimeen ensimäinen saaliinetsintämatka
aivan erikoisen mielenkiihkon vallitessa, jota Belgian
mehiläishoitajat sanovat "keinotekoiseksi auringoksi" (soleil
d'artifice). Mieluummin voisi sitä sanoa "levottomuuden auringoksi"
(soleil d'inquiétude). Itse asiassa näkee, että ne ovat peloissaan,
ollen ahtaan pimeyden ja lukuisan joukon lapsia, näkee että ne
kammoavat sinistä syvyyttä ja valon ääretöntä yksinäisyyttä, ja
niiden hapuileva riemu on kauhuista kudottu. Ne käyskentelevät pesän
kynnyksellä, ne epäröivät, lähtevät ja palaavat useamman kerran. Ne
leijailevat ilmassa pää itsepintaisesti käännettynä synnyintaloa
kohti, ne piirtävät suuria ympyröitä, jotka kohoavat ja äkkiä
laskeutuvat jonkunmoisen koti-ikävän painosta, ja niiden
kolmetoistatuhatta silmää tutkii, heijastaa ja pidättää katseessaan
samalla kertaa lähiseudun kaikki puut, lähteen, säleristikon, aidan,
katot ja ikkunat, siksi kunnes tuo autereinen tie, jota pitkin ne
tulevat palatessaan liitelemään, on yhtä järkähtämättömästi piirtynyt
niiden muistiin, kuin jos kaksi teräsviivaa viittoaisi sen
avaruudessa.

Tässä kohtaamme uuden salaisuuden. Tutkikaamme sitä niinkuin
edellisiäkin, ja jos se samoin kuin nekin jättää kysymyksemme
vastausta vaille, niin se kuitenkin muutamalla hämärällä, mutta hyvän
tahtomme siemenellä kylvetyllä auranalalla laajentaa tietyn
tietämättömyytemme vainiota, joka on hedelmällisin, mikä meidän
toimeliaisuudellamme on tarjona. Millä tavoin mehiläiset löytävät
jälleen asuntonsa? Onhan toisinaan mahdotonta, että ne voisivat sen
nähdä; sehän usein piilee puiden takana, ja sen ovi, jota kohti ne
lentävät, on joka tapauksessa ainoastaan pieni, näkymätön piste
rajattomassa avaruudessa. Mistä johtuu, että, jos ne laatikossa
siirretään kahden tai kolmen km:n päähän pesästä, ne kuitenkin vain
kovin harvoin eksyvät?

Näkevätkö ne sen kaihtavien esteiden läpi? Löytävätkö ne tiensä
joidenkuiden merkkipisteiden avulla, vai onko niillä tuota erityistä
ja sangen vähän tunnettua aistia, jonka me luulemme muutamilla
eläimillä olevan, pääskysillä ja kyyhkysillä esimerkiksi, ja jota
sanotaan "suunta-aistiksi?" J.H. Fabren, Lubbockin ja varsinkin
Romanes'in kokeet(_Nature_, 29 lokak. 1886) näyttävät todistavan,
ettei niitä johda tämä outo vaisto. Toiselta puolen olen useamman
kerran huomannut, etteivät ne pane huomioon pesän muotoa eikä väriä.
Ne näyttävät enemmän kiinnittävän huomiota sen levyn tuttuun
ulkomuotoon, jolle niiden kartano on rakennettu, sekä aukon ja
lentolaudan asemaan [12]. Mutta tämäkin on ainoastaan sivuseikka, ja
jos mehiläisten poissaollessa muuttaa pesän etupuolen kokonaan
toisennäköiseksi, ne palaavat sinne yhtä suoraa tietä ilmapiirin
syvyyksistä eivätkä osota epäröimistä kuin astuessaan tuntemattomaksi
tulleen kynnyksen yli. Niiden menettely suuntaa löytäessä näyttää,
mikäli kokeittemme nojalla voimme siitä päättää, enemmän perustuvan
erinomaisen huolelliseen ja tarkkaan silmämittaan. Ne eivät tunne
itse pesää, vaan sen aseman ympäröivien esineiden suhteen, eivätkä
erehdy kuin kolmen tai neljän millimetrin verran. Ja tämä silmämitta
on niin ihmeteltävä, niin matemaattisen tarkka ja niin syvästi
juurtunut niiden mieleen, että jos pesää talven aikana on säilytetty
pimeässä kellarissa ja se asetetaan sitten uudelleen levylleen, mutta
hiukan oikealle tai vasemmalle entiseen verraten, niin kaikki
työntekijät palatessaan ensimäisiltä kukiltaan saapuvat
järkähtämättömässä suoraviivaisessa lennossa tarkoilleen samalle
kohdalle, jossa pesä oli viime kuluneena vuonna; ja vasta
hapuilemalla ne vihdoin löytävät muutetun oven. Voisi luulla, että
avaruus koko talven on uskollisesti säilyttänyt niiden lentomatkojen
häviämättömän raiteen, sekä että niiden pieni, joka päivä uutterasti
käyty polku on jäänyt kaiverrettuna taivaaseen.

Senvuoksi häviääkin, kun pesää muutetaan, suuri joukko mehiläisiä,
ellei ole kysymys pitkästä matkasta ja ellei maisema, jonka ne
tarkoilleen tuntevat kolmen tai neljän kilometrin alalla, ole
kokonaan muuttunut, ellei lisäksi mehiläishoitaja ole ollut kyllin
huolellinen asettaakseen laudan, tiilipalasen tai jonkun muun esteen
"lentoaukon" eteen ilmottaakseen niille, että muutos on tapahtunut,
joten ne uudelleen voivat perehtyä seutuun ja määrätä uuden
merkkipisteen.



III

Palatkaamme tämän jälkeen kaupunkiin, joka uudestaan kansottuu, jossa
lukuisat kehdot lakkaamatta avautuvat ja jossa itse seinien aine
alkaa liikkua. Kuitenkaan tällä kaupungilla ei ole vielä
kuningatarta. Erään keskellä pesää olevan kakun reunoista kohoaa
seitsemän tai kahdeksan omituista rakennusta, jotka tavallisten
kennojen muodostaman rosoisen pinnan ympäröiminä johdattavat mieleen
kuun valokuvien omituiset kohoamat ja suppilot. Ne ovat jonkunmoisia
ryhmyisestä vahasta tehtyjä kallellaan olevia ja täydellisesti
suljetuita koteloita eli terhoja, jotka täyttävät kolmen tai neljän
työmehiläiskennon alan. Ne ovat tavallisesti ryhmitetyt saman pisteen
ympärille, ja lukuisa, omituisen levoton ja tarkkaavainen vartiosto
valvoo seutua, jota ympäröi jonkunmoinen kunnioituksen ilmakehä.
Siellä näet kehittyvät emät. Jokaiseen tämmöiseen koteloon on ennen
parven lähtöä laskettu muna, joka kaikin puolin on tavallisen
työmehiläismunan kaltainen; se on siihen pantu joko itse äidin tai
luultavammin, vaikkei siitä ole saatu täyttä varmuutta,
lastenhoitajain toimesta, jotka sen ovat sinne muuttaneet jostakin
läheisestä kehdosta.

Kolmen päivän kuluttua munasta tunkeutuu pieni toukka, jolle
tuhlataan erityistä ravintoa niin runsaasti kuin mahdollista; ja nyt
voimme seurata askel askeleelta yhtä noita luonnon suurenmoisen
yksinkertaisia menetelmiä, joita me, jos olisi puhe ihmisistä,
verhoisimme salliman kunnianarvoisalla nimellä. Pieni toukka kehittyy
tämän hoidon vaikutuksesta aivan erikoiseen suuntaan, ja sen aatteet
samoin kuin sen ruumiskin muuntuvat siihen määrään, että siitä
syntyvä mehiläinen näyttää kuuluvan aivan toisenlaiseen
hyönteisrotuun.

Sen elämä tulee kestämään neljä tai viisi vuotta, sen sijaan että se
muutoin eläisi kuusi tai seitsemän viikkoa. Sen takaruumis tulee
kahta vertaa pitemmäksi, sen väri enemmän kullanruskeaksi ja
kirkkaammaksi; sen pistin tulee käyräksi. Sen silmissä tulee olemaan
vain kahdeksan- tai yhdeksäntuhatta särmää, sen sijaan että olisi
kaksitoista- tai kolmetoistatuhatta. Sen aivot tulevat ahtaammiksi,
mutta sen munasarjat suunnattoman suuriksi, ja sillä on oleva
erityinen elin, siemensäiliö, joka sen tekee niin sanoakseni
kaksineuvoiseksi. Sillä ei ole oleva yhtäkään uutteran työelämän
välikappaletta: ei vahan erittämiseksi tarpeellisia poimuja, ei
harjaksia eikä vasuja siitepölyn kokoamiseksi. Sillä ei tule olemaan
ainoatakaan niistä tottumuksista, ei yhtäkään niistä intohimoista,
joita pidämme mehiläisen luonteelle ominaisina. Se ei tule aurinkoa
ikävöimään eikä tuntemaan avarain ilmojen tarvetta, ja se tulee
kuolemaan vierailematta koskaan kukkasen luona. Se on viettävä
elämänsä hämärässä ja keskellä joukon alituista hyörinää,
väsymättömästi etsien kehtoja, joihin sen on luotava asukkaita. Ei
ole varmaa, että sille on suotu kahta valon hetkeä elämässänsä--sillä
parven lähtö ei ole välttämätön--, kenties se on vain yhden ainoan
kerran käyttävä siipiänsä, ja silloin rientääksensä rakastajaansa
kohtaamaan. Omituista on nähdä, miten niin monet asiat, elimet,
aatteet, himot, tavat, kokonainen elämänkohtalo lepää näin
mahdollisuutena, ei siemenessä--tämä olisi kasvi-, eläin- ja
ihmiselämän tavallinen ihme,--vaan vieraassa, elottomassa aineessa:
hunajapisarassa.[13]



IV

Viikko on suunnilleen kulunut entisen kuningattaren lähdöstä.
Kennoissansa uinuvat ruhtinaalliset kotelot eivät kaikki ole
samanikäisiä, sillä mehiläisten etu vaatii, että kuningattaret
syntyvät sen mukaan kuin toinen, kolmas tai neljäskin parveilu
määrätään lähtemään pesästä. Jo muutamia tunteja ne ovat asteettain
ohentaneet kypsyneimmän kennon seiniä, ja pian nuori kuningatar, joka
samaan aikaan on sisältäpäin kalvanut pyöreätä kantta, näyttää
päänsä, tunkeutuu puolittain esille, ja paikalle rientävien
vartioiden avulla, jotka sitä harjaavat, puhdistavat, hyväilevät, se
irtaantuu vankilastaan ja astuu ensimäiset askeleensa kennokakulla.
Samoin kuin äsken syntyneet työmehiläiset sekin on kalpea ja
hoiperteleva, mutta kymmenkunnan minuutin kuluttua sen jalat
vahvistuvat, ja levottomana, tuntien ettei se ole yksin, että sen
täytyy vallottaa kuningaskuntansa, että kruununtavottelijoita piilee
jossakin, se kulkee edestakaisin vahamuureilla ja etsii
kilpailijoitansa. Tässä tilaisuudessa vaiston, pesän hengen tai
kokoontuneitten työmehiläisten viisaus ja salaperäiset ratkaisut
asettuvat auttavaisina väliin. Kun katseellaan seuraa näiden
tapauksien kulkua lasipesässä, on hämmästyttävintä se, ettei
milloinkaan huomaa vähintäkään epäröimistä, vähintäkään
erimielisyyttä. Ei tapaa pienintäkään eripuraisuuden tai neuvottelun
merkkiä. Ennalta olemassa oleva yksimielisyys vallitsee yksin, se se
on kaupungin ilmapiirinä, ja jokainen mehiläinen näyttää jo ennalta
tietävän muitten mehiläisten ajatukset. Kuitenkin tämä hetki on
tärkeimpiä niiden elämässä: se on hetki, joka todella määrää
kaupungin kohtalon. Niiden tulee valita kolmen tai neljän eri
päätöksen välillä, joilla on oleva kauaksi ulottuvia, aivan erilaisia
seurauksia, joita pieninkin seikka voi saattaa tuhoa tuottaviksi.
Niiden tulee sovittaa suvun lisäännyttämisen intohimo eli
synnynnäinen velvollisuus alkuperäisen sukukannan ja tämän vesojen
säilyttämisen kanssa. Toisinaan ne erehtyvät, ne lähettävät
perätysten lentoon kolme tai neljä parvea, jotka täydellisesti
riuduttavat emä-yhteiskunnan ja itse, ollen liian voimattomia
voidakseen kyllin nopeasti järjestyä uusiin oloihin, kuolevat talven
yllättäminä ilmanalamme vaikutuksesta, joka ei ole niiden synnyinmaan
ilmanalan kaltainen, josta mehiläiset kaikesta huolimatta ovat
säilyttäneet muiston. Ne joutuvat silloin niin sanotun
"parveilukuumeen" uhriksi, joka kuten tavallinen kuumekin on
jonkunmoinen elämän liian kiihkeä vastavaikutus, joka sivuuttaa
päämaalin, sulkee kiertokulun kehän ja päättyy kuolemaan.



V

Ei yksikään niistä päätöksistä, joita ne tulevat tekemään, ole
välttämättömyyden tyrkyttämä, eikä ihminen, jos hän pysyy pelkkänä
katselijana, voi ennalta aavistaa, minkä ne valitsevat. Mutta
todistuksena siitä, että tämä valinta on aina järkiperäisesti
harkittu, on se seikka, että ihminen voi siihen vaikuttaa, vieläpä
sen määrätä muuntelemalla joitakuita asianhaaroja, esimerkiksi
supistamalla tai laajentamalla sen tilan, minkä hän niille suo,
poistamalla hunajalla täytetyitä kakkuja ja asettamalla niiden sijaan
tyhjiä kakkuja, joissa on työmehiläiskennoja.

Pääasia ei siis ole, että ne tietävät, lähettävätkö heti toisen ja
kolmannen parven--siinähän ei olisi, jos niin saa sanoa, kuin sokea
ratkaisu, joka tottelisi suotuisan hetken oikkuja tai huimia
houkutuksia,--pääasia on, että ne heti ensi hetkessä ja
yksimielisesti ryhtyvät toimenpiteisiin, jotka sallivat niiden
lähettää toisen parven kolme tai neljä päivää ensimäisen
kuningattaren syntymisen jälkeen, ja kolmannen kolme päivää sen
jälkeen kun nuori kuningatar on lähtenyt lentoon toisen parven
etunenässä. Mahdotonta olisi kieltää, että tässä on edessämme
kokonainen järjestelmä, kokonainen sarja ennakkotoimenpiteitä, jotka
käsittävät melkoisen ajanjakson, etenkin jos sitä vertaa
mehiläiselämän lyhyyteen.



VI

Nämä toimenpiteet koskevat vielä vahavankiloissaan viruvien nuorten
kuningattarien vartioimista. Olettakaamme, että mehiläiset katsovat
viisaammaksi olla lähettämättä toista parvea. Tässäkin tapauksessa on
kaksi eri menettelytapaa käytettävissä. Sallivatko ne ensin syntyneen
immen, sen jonka äsken näimme munasta pujahtavan, hävittää
kilpailevat siskonsa, vai odottavatko ne siksi kunnes hän on
suorittanut "häälennon" vaarallisen juhlamenon, josta koko
kansakunnan tulevaisuus voi riippua? Usein ne säätävät välittömästi
toimeenpantavan joukkosurman; usein ne myös asettuvat sitä vastaan,
mutta ymmärrettävästi on vaikeata ratkaista, tapahtuuko tämä toisen
parveilun varalle vai siksi että ajatellaan "häälennon" vaaroja,
sillä usein on huomattu, että ne, säädettyään toisen parven lähdön,
ovat äkkiä siitä luopuneet sekä hävittäneet koko ennalta valitun
poikueen, joko senvuoksi, että sää on muuttunut epäsuotuisemmaksi,
tai jostakin muusta meille tuntemattomasta syystä. Mutta
otaksukaamme, että mehiläiset ovat katsoneet hyväksi luopua
parveilusta ja ottaa edesvastuulleen "häälennon" vaarat. Kun nuori
kuningattaremme himonsa valtaamana lähestyy suurten kehtojen seutua,
avautuu vartioiden piiri sen ohikulkiessa. Julman kateutensa saaliina
hän syöksyy ensimäiselle kennolle, jonka kohtaa tiellään, ja koettaa
kynsin hampain repiä rikki vahakannen. Tämä onnistuu, hän tempaisee
kiivaasti pois asuntoa verhoavan kudoksen, paljastaa nukkuvan
ruhtinattaren ja, jos hän kilpailijansa jo siksi tuntee, kääntyy,
työntää pistimensä kupposeen ja pistää sillä kiihkoisesti, kunnes
vanki sortuu myrkyllisen aseen iskuista. Silloin se rauhottuu; sitä
tyydyttää kuolema, joka asettaa salaperäisen rajan kaikkien olentojen
vihalle; se vetää pistimen huotraan, ryntää toiseen kennoon, avaa
sen, kulkeakseen sen ohi, jos se löytää siitä ainoastaan toukan tahi
epätäydellisen kotelon, sekä herkeää vasta silloin kun se läähättäen,
uupuneena tuntee kynsiensä ja hampaittensa luisuvan voimattomina
vahaseiniä pitkin.

Mehiläiset sen ympärillä katselevat sen vihaa siihen osaa ottamatta
ja väistyvät syrjään jättääkseen sille taistelukentän vapaaksi; mutta
niin pian kun joku kenno on lävistetty ja ryöstetty, ne kiiruhtavat
paikalle, vetävät siitä ulos ja heittävät pesästä pois ruumiin, vielä
elävän toukan tai raadellun kotelon ahnaasti nielaisten kennon
pohjalla olevaa kallisarvoista nestettä. Sitten, kun uupunut
kuningatar heittää vihansa, ne itse suorittavat viattomien surman
loppuun, ja kuninkaallinen rotu kartanoineen häviää olemassaolosta.

Tämä on, koiraksien surmaamisen rinnalla, joka sitäpaitsi on enemmän
anteeksi annettava, pesän kammon hetki, ainoa jolloin työmehiläiset
sallivat eripuraisuuden ja kuoleman saada jalansijaa rauhallisilla
asuinpaikoillaan. Ja kuten usein luonnossa tapahtuu, juuri ne, joilla
on rakkauden etuoikeus, vetävät niihin väkivaltaisen kuoleman
eriskummalliset nuolet.

Joskus voi tapahtua, vaikka tämä on harvinaista, sillä mehiläiset
ryhtyvät monenmoisiin varokeinoihin sitä välttääkseen, joskus voi
tapahtua, että kaksi kuningatarta puhkaisee kennonsa samaan aikaan.
Silloin syttyy heti niiden kehdosta noustessa tuo äkillinen ja
kuolettava taistelu, josta Huber ensinnä on huomauttanut sangen
omituisen erikoiskohdan: joka kerta kun molemmat kitiinihaarniskalla
varustetut neitsyet taistellessaan joutuvat sellaiseen asemaan, että
pistimillään lävistäisivät toinen toisensa, niin saattaisi sanoa,
että--samalla tavoin kuin Iliadin taisteluissa--joku jumala tai
jumalatar, joka kenties on suvun jumala tai jumalatar, asettuu
väliin, ja molemmat taistelijat erkanevat saman kauhun valtaamina ja
pakenevat säikähtyneinä, joutuakseen hetken kuluttua uuteen
käsikähmään, paetakseen vielä kerran, jos kaksinkertainen tuho
uudelleen uhkaa niiden kansan tulevaisuutta, kunnes vihdoin toisen
onnistuu yllättää varomaton tai taitamaton kilpailijattarensa ja
surmata se vaaratta, sillä suvun laki vaatii ainoastaan yhden uhrin.



VII

Kun nuori hallitsijatar täten on hävittänyt kehdot tai surmannut
kilpailijattarensa, niin kansa tunnustaa hänet valtiaakseen, eikä
hänellä ole, ollakseen todellisesti kuningatar ja tullakseen
kohdelluksi samalla tavoin kuin äitinsä, enää muuta jäljellä kuin
häälennon suorittaminen, sillä mehiläiset eivät hänestä juuri välitä
eivätkä hänelle osota suurtakaan kunnioitusta niin kauan kun hän
vielä on hedelmätön. Mutta usein hänen historiansa on
monimutkaisempi, ja työmehiläiset luopuvat harvoin toisen parveilun
toimeenpanosta.

Tässä tapauksessa, kuten edellisessäkin, hän lähestyy, saman himon
kiihottamana, kuninkaallisia kennoja, mutta sen sijaan, että siellä
tapaisi kuuliaisia palvelijoita ja rohkaisua, hän törmää lukuisaan ja
vihamieliseen vartiajoukkoon, joka sulkee häneltä tien. Vihasta
kiihtyneenä ja tuon piintyneen aatteensa johtamana hän tahtoo
väkivallalla raivata itselleen tien taikka kiertoteitä päästä
perille, mutta kohtaa kaikkialla etuvartioita, jotka valvovat
nukkuvien ruhtinattarien turvallisuutta. Hän on itsepintainen, hän
uudistaa hyökkäyksensä, hänet työnnetään takaisin yhä ankarammin,
vieläpä häntä pidellään pahoin, kunnes hän oivaltaa hämärästi, että
nuo pienet taipumattomat työmehiläiset edustavat lakia, jonka
rinnalla tuon toisen lain, joka häntä itseään elähyttää, tulee
väistyä.

Vihdoin hän poistuu kuljettaen tyydyttämätöntä raivoansa kennokakusta
toiseen ja kaiuttaen matkallaan tuota sotalaulua eli uhkaavaa
valitusta, jonka jokainen mehiläishoitaja tuntee ja joka muistuttaa
kaukaisen hopeatorven ääntä ja on niin valtava närkästyneessä
heikkoudessaan, että sen erottaa, varsinkin iltaisin, kolmen tai
neljän metrin matkan päässä huolellisimminkin suljetun pesän
kaksinkertaisten seinien läpi.

Tämä kuninkaallinen huuto vaikuttaa työmehiläisiin jonkunmoisella
taikavoimalla. Se vajottaa ne jonkunmoiseen kunnioittavaan kauhuun
tai huumaukseen, ja kun kuningatar kajahuttaa tämän huudon
puolustettavien kennojen läheisyydessä, ne vartiattaret, jotka niitä
ympäröivät ja häntä ahdistelevat, pysähtyvät äkkiä, painavat päänsä
alas ja odottavat liikkumattomina kunnes se on lakannut kaikumasta.
Luullaan muuten, että pääkallo-perhosen juuri sen kunnioituksen
vuoksi, minkä tämä sen matkima huuto herättää, onnistuu tunkeutua
pesään ja ahmia siellä hunajaa, ilman että mehiläiset ajattelevatkaan
sen ahdistamista.

Kolme tai neljä päivää läpeensä, toisinaan viisikin, tämä
närkästyksen valitushuuto liikkuu pesässä paikasta toiseen, vaatien
taisteluun suojeluksenalaisia kilpailijattaria. Sillävälin nämä
kehittyvät, tahtovat nekin vuorostaan nähdä päivän valon sekä alkavat
kalvaa kennojensa kansia. Paha sekasorto uhkaa yhteiskuntaa. Mutta
pesän henki on tehdessään päätöksensä ennakolta tietänyt kaikki sen
seuraukset, ja tarkat ohjeet saanut vartiosto tietää mitä tunti
tunnilta tulee tehdä ehkäistyn vaiston yllätysten torjumiseksi ja
kahden vastakkaisen voiman johtamiseksi oikeille perille. Ne tietävät
varsin hyvin, että, jos päivän valoon pyrkivien nuorten
kuningattarien onnistuisi päästä vapaiksi, ne joutuisivat vanhimman
sisarensa käsiin, joka jo on voittamaton ja joka ne surmaisi toisen
toisensa jälkeen. Sitä mukaa kuin joku vangituista kalvaa
sisäpuolelta vankityrmänsä portteja ohuemmiksi, peittävät
vartiattaret ne ulkopuolelta uudella vahakerroksella, ja kärsimätön
vanki ponnistelee itsepäisesti työssään, aavistamatta että se kalvaa
lumottua muuria, joka yhä syntyy uudelleen raunioistaan. Se kuulee
samalla aikaa kilpailijattarensa taisteluunvaatimukset, ja tuntien
elämänmääränsä ja kuninkaallisen velvollisuutensa ennenkuin se on
luonut katsettakaan ulkomaailman elämään, tietämättä edes mikä pesä
onkaan, se vastaa tähän huutoon urhollisesti vankilansa syvyydestä.
Mutta koska sen huudon täytyy tunkeutua hautakammion seinien läpi,
niin se on aivan toisenlainen, sulkeutunut, ontto, ja
mehiläishoitaja, joka illan tullen, päivän hälinän vaietessa kedoilla
ja tähtien hiljaisuuden kohotessa saapuu näiden ihmekaupunkien
sisäänkäytävää tarkastamaan, tuntee ja ymmärtää, mitä tuon
harhailevan neitsyen ja vangittujen neitsyiden vuoropuhe merkitsee.



VIII

Tämä pitkällinen eristys on muuten suotuisa nuorille neitsyille,
jotka vankilastaan poistuessaan ovat kypsyneitä, jo voimakkaita ja
valmiita taisteluun ryhtymään. Toiselta puolen odotus on myös
vahvistanut vapaata kuningatarta, niin että hän pystyy uhmaamaan
matkan vaaroja. Toinen parvi eli sekundaarinen parvi jättää silloin
asunnon, johtajanaan ensiksi syntynyt kuningatar. Heti kun se on
lähtenyt, vapauttavat pesään jääneet työmehiläiset yhden vangeista,
joka uudistaa samat murhayritykset, päästää samoja vihanhuutoja,
jättääkseen pesän taas vuoroonsa kolmen päivän perästä, kolmannen
parven etunenässä, ja siten yhä edelleen jos "parveilukuume" on
päässyt valtaan, kunnes emä-yhteiskunta lopulta on tykkänään
menehtynyt.

Swammerdam mainitsee pesän, joka parviensa ja parviensa parvien
kautta täten oli saanut aikaan kolmekymmentä siirtoasumusta yhtenä
ainoana kesänä.

Tämä erinomainen monistuminen tulee näkyviin varsinkin tuhoisain
talvien jälkeen, ikäänkuin jos mehiläisillä, jotka aina ovat
läheisissä tekemisissä luonnon salaisten tahdonmääräysten kanssa,
olisi aavistus sukua uhkaavasta vaarasta. Mutta tavallisten
olosuhteiden vallitessa tämä kuume on jotenkin harvinainen
väkirikkaissa ja hyvin hoidetuissa mehiläistarhoissa. Useat
parveilevat vain yhden kerran; ovatpa useat kokonaan
parveilemattakin.

Toisen parveilun jälkeen mehiläiset tavallisesti luopuvat
jakautumasta enempää, joko sentähden että huomaavat kantaheimon
liiallisen heikontumisen tai että rajuilman uhka neuvoo
varovaisuuteen. Ne sallivat silloin kolmannen kuningattaren surmata
vangit; elämä alottaa jälleen tavallista juoksuaan ja järjestyy
uudestaan sitä suuremmalla innolla, kun miltei kaikki työmehiläiset
ovat hyvin nuoria, pesä on köyhtynyt ja väkiluku vähentynyt ja monet
lovet ovat täytettävät ennen talven tuloa.



IX

Toisen ja kolmannen parven lähtö on ensimäisen lähdön kaltainen, ja
kaikki asianhaarat ovat samanlaisia, sillä erotuksella vain, että
mehiläisten lukumäärä on pienempi, että joukko on vähemmän
varovainen, vakoojia vailla, sekä että nuori kuningatar,
neitseellisenä, tulisena ja keveänä lentää paljoa kauemmaksi ja vie
jo ensi matkalla koko joukkonsa kauas pesästä. Päälle päätteeksi tämä
toinen ja kolmas vaellus on paljon uhkarohkeampi, ja näiden
harhailevien siirtokuntien kohtalo on kovin vaaranalainen. Joukkonsa
etupäässä niillä on tulevaisuuden edustajana ainoastaan
hedelmöittämätön kuningatar. Koko niiden kohtalo riippuu tulevasta
häälennosta. Ohilentävä lintu, muutama sadepisara, kylmä viima, joku
hairahdus voi tuottaa auttamattoman tuhon. Mehiläiset tietävät sen
niin hyvin, että ne, löydettyään turvapaikan, välittämättä jo
vakaantuneesta kiintymyksestään asuntoon, jossa ovat vain päivän
asuneet, huolimatta jo alkaneista töistään, usein jättävät kaiken
tämän saattaakseen nuorta ruhtinatartansa rakastajan etsinnässä,
jättämättä häntä silmistään, ympäröidäkseen häntä tuhansien
uskollisten pikku siipiensä harsolla, tai joutuakseen hänen kanssaan
hukkaan, jos lempi eksyttää hänet niin kauas uudesta pesästä, että
vielä tottumaton kotitie käy epävarmaksi ja vihdoin häviää kaikkien
muistista.



X

Mutta tulevaisuuden laki on niin mahtava, ettei yksikään mehiläinen
epäröi kaiken tämän epävarmuuden, tämän kuolemanvaaran edessä. Toinen
ja kolmas parveilu on saman innostuksen elähyttämä kuin
ensimäinenkin. Kun emä-yhteiskunta on tehnyt päätöksensä, saa kukin
nuorista vaarallisista kuningattarista mukaansa seurueen
työmehiläisiä, jotka jakavat hänen kohtalonsa ja seuraavat häntä
tällä matkalla, jossa paljon on kadotettavissa eikä mitään
voitettavissa paitsi tyydytetyn vaiston toivo.

Kuka niille antaa tämän rohkeuden, jota meillä ei milloinkaan ole,
rohkeuden luopua menneisyydestä ikäänkuin pahimmasta vihollisesta?
Kuka valitsee joukosta ne, joiden tulee lähteä, ja kuka määrää toiset
jäämään? Asian laita ei ole sellainen, että se tai se luokka lähtee
tai jääpi,--että esim. nuoret lähtevät ja vanhemmat jäävät, tai
päinvastoin--; jokaisen kuningattaren ympärille, joka ei milloinkaan
enää palaa, tunkeutuu jo iäkkäitä saaliinnoutajia yhtä hyvin kuin
pieniä työntekijättäriä, jotka ensi kerran lähtevät ulos huimaavaan
siniavaruuteen. Ei myöskään sattuma, tilaisuus, jonkun ajatuksen,
vaiston tai tunteen ohimenevä nousu tai masentuminen lisää eikä
supista parven suhteellista lukuisuutta. Olen usean kerran ryhtynyt
arvioimaan parvea muodostavien mehiläisten lukumäärän suhdetta pesään
jäävien mehiläisten lukuun; ja vaikka kokeen monenmoiset hankaluudet
eivät tee mahdolliseksi matemaattisesti tarkan lopputuloksen
saavuttamista, olen voinut todentaa, että tämä suhde, jos otetaan
lukuun myös hautomakammiot, s.o. piakkoin syntyvät mehiläiset, on
siksi muuttumaton, että se edellyttää todellisen, salaperäisen
harkinnan pesän hengen puolelta.



XI

Emme sen enempää seuraa näitten parvien seikkailuja. Ne ovat sangen
lukuisia ja usein monimutkaisia. Toisinaan kaksi parvea sekottuu,
joskus taas kahden tai kolmen vangitun kuningattaren onnistuu lähdön
mellakassa vartiattarien huomaamatta liittyä mehiläisrypäleeseen, kun
se paraillaan on valmistumassa. Toisinaan vielä joku nuori kuningatar
käyttää koiraksien ympäröimänä hyväkseen parveilun lentoa tullakseen
hedelmöitetyksi ja vie silloin muassaan koko kansansa tavattoman
korkealle ja tavattoman kauas. Käytännöllisessä mehiläishoidossa
toinen ja kolmas parvi liitetään uudelleen kantaheimoon.
Kuningattaret tapaavat toisensa jälleen pesässä, työmehiläiset
järjestyvät taistelevien ympärille, ja kun vahvempi on voittanut
heikomman, ne poistavat ruumiit, haluten kiihkeästi työhön, sulkevat
portin tulevilta väkivaltaisuuksilta, unohtavat menneisyyden,
palaavat kennoihin ja kulkevat uudelleen rauhallista polkuansa niitä
odottavien kukkien luo.



XII

Palatkaamme, tehdäksemme selontekomme yksinkertaisemmaksi, siihen
kohtaan, johon keskeytimme kertomuksen kuningattaresta, jonka
mehiläiset sallivat surmata kehdoissa lepäävät sisarensa. Olen jo
maininnut, että ne usein asettuvat tätä surmantyötä vastaan,
silloinkin kun ne eivät näytä aikovan lähettää toista parvea. Usein
ne myös suvaitsevat sen, sillä saman mehiläistarhan eri pesien
valtiollinen henki on yhtä erilainen kuin saman maanosan eri kansojen
luonne. Mutta varmaa on, että ne suvaitsemalla sen tekevät itsensä
syypäiksi varomattomuuteen. Jos kuningatar joutuu hukkaan tai
eksyksiin häälennossaan, ei ole ketään sijaista, ja työmehiläistoukat
ovat liian pitkälle kehittyneitä voidakseen enää muuttua
kuningattariksi. Mutta oli miten oli: varomattomuus on tehty, ja
nuori esikoisemme on niinmuodoin kansan hengen tunnustamana ainoa
kuningatar. Kuitenkin hän on vielä neitseellinen, ja tullakseen
äitinsä veroiseksi, jonka sijalle hän on astunut, hänen täytyy
kohdata koiras ennenkuin hänen syntymästään on kulunut kaksikymmentä
päivää. Jos tämä kohtaus jostakin syystä myöhästyy, pysyy hän
auttamattomasti neitseenä. Siitä huolimatta hän, kuten olemme
havainneet, ei ole hedelmätön, vaikka onkin neitsyt. Tässä me
kohtaamme tuon suuren säännöttömyyden, luonnon varovaisuuskeinon tai
hämmästyttävän oikun, jota sanotaan partenogeniaksi ja joka on
tavallinen muutamilla hyönteisillä, joita mainittakoon lehtitäit,
Psyche-suku perhosten joukossa, Cyneps-suku kalvosiipisten lahkoa.
Neitsyt-kuningatar kykenee siis munimaan, ikäänkuin se olisi
hedelmöitetty, mutta kaikista munista, joita se munii, suuriin tai
pieniin kennoihin, syntyy ainoastaan koiraksia, ja koska koirakset
eivät milloinkaan tee työtä, koska ne elävät naaraiden
kustannuksella, koska ne eivät edes kokoo saalista omaksi
tarpeeksensa eivätkä voi pitää huolta elatuksestaan, seuraa tästä
muutaman viikon kuluttua ja viimeisten uupuneiden työmehiläisten
kuoltua siirtokunnan täydellinen häviö ja perikato. Neitseestä syntyy
tuhansia koiraksia, ja näissä koiraksissa on joka ainoassa oleva
miljoonittain noita spermatozoideja (siemenrihmasia), joista ei
yksikään ole voinut tunkeutua äidin elimistöön. Tavallaan tämä ei ole
hämmästyttävämpää kuin moni muu samanlaatuinen ilmiö, sillä kun
jonkun aikaa on syventynyt näihin kysymyksiin, varsinkin niihin,
jotka koskevat sikiytymistä, jolla alalla ihmeet ja yllätykset
kaikkialta kumpuavat esille paljoa runsaammin ja varsinkin paljoa
enemmän inhimillisistä muodoista poiketen kuin lapsuutemme
ihmeellisimmissä saduissa, hämmästyminen tulee niin tavalliseksi,
että pian kadotamme sen tietoisuuden. Mutta mainitsemani tosiseikka
on siitä huolimatta yhtä hämmästyttävä. Toiselta puolen, miten saada
selvyyttä luonnon tarkotuksesta, se kun täten suosii koiraksia, jotka
ovat niin tuhoisia, työtätekevien naaraiden kustannuksella, jotka
ovat niin tarpeellisia? Pelkääkö luonto että naarasten viisaus
neuvoisi niitä vähentämään liiaksi noiden tuhoisain, mutta kuitenkin
suvun ylläpitämiseksi välttämättömien loisien lukumäärää? Tapahtuuko
tässä liiallinen vastavaikutus sitä onnettomuutta vastaan, jota
hedelmätön kuningatar aiheuttaisi? Tuleeko tässä näkyviin yksi noita
liian väkivaltaisia ja sokeita varokeinoja, jotka eivät oivalla
paheen syytä, sivuuttavat päämaalinsa ja välttääkseen harmillista
vahinkoa sen sijaan aiheuttavat tuhoatuottavan vaurion?--
Todellisuudessa--mutta älkäämme unohtako, ettei tämä todellisuus ole
aivan samaa kuin luonnollinen, alkuperäinen todellisuus, sillä
synnyinmetsässä mehiläisten asumukset ovat varmaan olleet enemmän
hajallaan kuin ne nykyään ovat--todellisuudessa syy, jonka vuoksi
joku kuningatar jää hedelmöittymättä, ei ole koiraksien puutteessa,
jotka aina ovat sangen lukuisia ja tulevat etäisiltäkin seuduilta;
vaan pakkanen tai sade pidättävät sitä liian kauan pesässä; vielä
useammin tapahtuu, että epätäydelliset siivet estävät kuningatarta
kohoamasta siihen suureen lentoon, jota koiraksen elin vaatii. Yhtä
kaikki, luonto pitää innokkaasti huolta koirasten lisääntymisestä,
ottamatta huomioon näitä todellisempia syitä. Se rikkoo vielä
muitakin lakeja tuottaakseen koiraksia, ja toisinaan löytää
orpopesistä kaksi tahi kolme työmehiläistä, jotka on vallannut niin
kiihkeä halu ylläpitää sukua, että ne huolimatta surkastuneista
munasarjoistaan ponnistelevat kaikin voimin muniaksensa, näkevät
elimiensä kehittyvän hiukan tuon kiihtyneen aatteen voimasta, ja
siten todella voivat munia muutaman munan; mutta näistä munista,
kuten neitsyt-äidinkin munista, syntyy ainoastaan koiraksia.



XIII

Tapaamme tässä verekseltä korkeamman, mutta kenties epäviisaan,
asiain menoon sekaantuvan tahdon, joka vastustamattomasti taistelee
yksilöllisen elämän älykästä tahtoa vastaan. Sellainen sekaantuminen
asiain säännölliseen menoon on jotenkin tavallinen
hyönteismaailmassa. On mielenkiintoista sitä siinä tutkia. Koska tämä
hyönteisten maailma on väkirikkaampi ja monimutkaisempi kuin muut,
huomaa siinä usein selvemmin eräitä luonnon pyrkimyksiä ja havaitsee
äkkiarvaamatta luonnon kokeiluja, joita voisi luulla keskeneräisiksi.
Luonnolla on muun muassa voimakas yleinen pyrkimys, jonka se ilmaisee
kaikkialla--nimittäin jokaisen lajin parantaminen vahvimman voiton
kautta. Tavallisesti taistelu on hyvin järjestetty. Heikkoja uhrataan
suunnattomin joukoin, eikä tämä paljoa merkitse, kunhan vain
voittajan palkinto on tehokas ja varma. Mutta on tapauksia, jolloin
voisi luulla, ettei luonto ole vielä ehtinyt selvittämään
suunnitelmiansa, jolloin palkinto on mahdoton, jolloin voittajan
kohtalo on yhtä tuhoisa kuin voitetun. Ja, pysyäkseni mehiläisissä,
en tiedä mitään silmiinpistävämpää tässä suhteessa kuin _Sitaris
Colletis_'in toukkien vaiheet. Tulemme muuten huomaamaan, että monet
näiden vaiheiden yksityiskohdat eivät niin suuresti poikkea ihmisten
vaiheista kuin mitä voisi luulla. Nämä "trionguliinit" ovat erään
hyönteisen ensi asteen toukkia, joka elää loisena Colletis'illa,
erakkona asuvalla, tylppäkielisellä villimehiläisellä, joka rakentaa
pesänsä maanalaisiin käytäviin. Ne vaanivat mehiläistä näiden
käytävien suulla, ja luvultaan kolme, neljä, viisi ja usein
useampiakin ne tarttuvat sen karvoihin ja sijottuvat sen selkään. Jos
tällä hetkellä vahvojen taistelu heikkoja vastaan olisi käynnissä, ei
tästä olisi mitään sanottavaa, ja kaikki tapahtuisi yleisen
luonnonlain mukaisesti. Mutta syystä tai toisesta niiden vaisto ja
siis myös tunto käskee niitä pysymään rauhallisina niin kauan kun
ovat mehiläisen selässä. Sillä aikaa kun tämä lentelee kukissa,
valmistaa ja varustaa kennoja, ne odottavat kärsivällisesti
hetkeänsä.--Mutta niin pian kun muna on munittu, ne syöksyvät kaikki
sen päälle, ja viaton Colletis sulkee huolellisesti runsailla
ruokavaroilla varustetun kennon, aavistamatta, että se samalla siihen
sulkee sikiönsä surman.

Kun kenno on suljettu, alkaa heti välttämätön ja terveellinen
luonnollisen valinnan taistelu toukkien kesken tuosta ainoasta
munasta. Vahvin ja taitavin tarttuu vastustajaansa haarniskan
heikoimmasta kohdasta, kohottaa sen päänsä yläpuolelle ja pitää sitä
täten tuntikausia leuoissaan, kunnes se kuolee. Mutta taistelun
kestäessä toinen toukka joko yksin jääneenä tahi voitettuaan jo
vastustajansa on anastanut munan ja ryhtynyt sitä syömään. Edellisen
voittajan tulee silloin tehdä loppu tästä uudesta vihollisesta, mikä
on helppo tehtävä, sillä toukka, joka sammuttaa synnynnäistä
nälkäänsä, kiinnittyy niin itsepintaisesti munaan, ettei se
ajattelekaan puolustusta.

Vihdoin se on surmattuna, ja toinen on yksin tuon niin kallisarvoisen
ja kunniakkaasti voitetun munan ääressä. Se painaa ahnaasti päänsä
edeltäjänsä murtamaan aukkoon sekä ryhtyy pitkää ateriaa nauttimaan,
joka sen on muuttava täysin kehittyneeksi hyönteiseksi ja hankkiva
sille ne aseet, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi päästä ulos
kennosta, johon se on suljettuna. Mutta luonto, joka vaatii tämän
taistelun koetuksen, on toiselta puolen arvioinut voittajan palkinnon
niin niukan tarkasti, että yksi muna riittää tarkalleen yhden ainoan
toukan ravinnoksi; "siten--sanoo Mayet, jolta olemme lainanneet
kertomuksen näistä hämmästyttävistä pahan onnen tapahtumista,--
voittajaltamme puuttuu kaikki se ravintomäärä, jonka sen viimeinen
vihollinen on nauttinut ennen kuolemaansa, ja voimatta kestää
ensimäistä muodonvaihtoa se kuolee vuorostaan, riippuen munaa
ympäröivässä kalvossa tai lisäten kennon mesinesteeseen uponneiden
lukumäärää".



XIV

Tämä tapaus, joskin se harvoin esiintyy niin selvänä, ei ole ainoa
luonnonhistoriassa. Siinä näemme paljastettuna taistelun elämään
pyrkivän toukan itsetietoisen tahdon ja luonnon hämärän ja yleisen
pyrkimyksen välillä, luonnon, joka myös haluaa että se pysyisi
elossa, vieläpä että voimistaisi ja parantaisi elinolojansa enemmän,
kuin miksi sen oma tahto sitä kiihottaisi. Mutta omituisen
tarkkaamattomuuden kautta tuo tyrkytetty kehitys parempaan sortaa
juuri voimakkaimman, ja _Sitaris Colletis_ olisi aikoja sitten
hävinnyt, jollei luonnon aikeille vastakkainen sattuma olisi
eristänyt muutamia yksilöitä, jotka täten välttävät tuon erinomaisen
ja viisaan lain, joka kaikkialla vaatii vahvimman voiton.

Tapahtuuko siis, että tuo suuri voima, joka meistä tuntuu
itsetiedottomalta, mutta ehdottomasti viisaalta, koska sen säätämä ja
ylläpitämä elämä aina näyttää osottavan sen olevan oikeassa,
tapahtuuko siis, että se erehtyy? Sen ylhäinen viisaus, tuo kaikista
ylin, jota me huudamme avuksemme, kun saavumme oman järkemme
äärimäisille rajoille, olisi siis puutteellinen? Ja jos niin on, kuka
sen puutteet korjaa?

Mutta palatkaamme siihen luonnon vastustamattomaan
asioihin-sekaantumiseen, joka ilmenee partenogenian muodossa.
Älkäämme unohtako, että nämä probleemit, jotka kohtaamme maailmassa,
mikä näyttää olevan hyvinkin etäällä omasta maailmastamme,
kohdistuvat meihinkin sangen läheltä. Ensinnäkin on luultavaa, että
omassa ruumiissamme, josta olemme niin turhamaisen ylpeitä, kaikki
tapahtuu samalla tavoin. Toimiessaan vatsassamme, sydämessämme ja
aivojemme tiedottomassa osassa luonnon tahto eli henki ei juuri
missään suhteessa taida erota siitä hengestä eli tahdosta, minkä se
on pannut kehkeämättömimpiin eläimiin, kasveihin, jopa
kivennäisiinkin. Edelleen, kukahan uskaltaa vakuuttaa, ettei
salatumpaa, mutta silti yhtä vaarallista korkeamman tahdon
asioihin-sekaantumista milloinkaan tapahdu ihmisen itsetietoisessa
olopiirissä? Kuka on lopulta oikeassa tarkastelemassamme tapauksessa,
luontoko vai mehiläinen? Mikä tapahtuisi, jos mehiläinen,
oppivaisempana tai älykkäämpänä, oivaltaisi liian täydellisesti
luonnon pyrkimyksen, seuraisi sitä äärimäiseen asti ja, koska se
vaatimalla vaatii koiraksia, lisäisi niiden lukua äärettömiin? Eikö
se panisi lajinsa olemassaoloa häviölle alttiiksi? Täytyykö uskoa,
että luonnolla on tarkotusperiä, joita on vaarallista ymmärtää ja
turmiollista seurata liian innokkaasti, sekä että yksi sen
mielihaluja on, ettei saa oivaltaa eikä seurata kaikkia sen
mielihaluja? Ehkä tämä on yksi niitä vaaroja, jotka ihmiskuntaa
uhkaavat? Mekin tunnemme itsessämme tiedottomia voimia, jotka
vaativat järkemme vaatimuksen täydellistä vastakohtaa. Onko
hyödyllistä, että tämä järki, joka tavallisesti, käytettyään kaikki
omat apulähteensä, ei tiedä minne kääntyä, liittyy näihin salaisiin
voimiin ja niihin lisää odottamattoman painonsa?



XV

Onko meillä oikeutta päättää partenogenian vaaroista, ettei luonto
aina osaa sovittaa välikeinojansa tarkotusperäänsä, että se, minkä se
tahtoo ylläpitää, pysyy toisinaan voimassa toisten varokeinojen
avulla, joihin luonto on ryhtynyt juuri edellisiä varokeinojansa
vastaan, sekä usein myös vieraitten olosuhteiden kautta, joita se ei
ole voinut aavistaa? Mutta suunnitteleeko se ennalta, tahtooko se
mitään ylläpitää? Luonto on, sanottanee, sana, jolla me verhoamme
tuntemattoman, ja vain harvat ratkaisevat tosiasiat oikeuttavat meitä
uskomaan, että sillä on tarkotusperää tai järkeä. Se on totta. Me
käsittelemme tässä niitä ilmaapitävästi suljettuja astioita, joilla
kaikkeudenkäsityksemme on kalustettu. Jottei meidän olisi pakko panna
niihin aina vain päällekirjotusta _Tuntematon_, joka masentaa ja
pakottaa äänettömyyteen, piirrämme niihin, muodon ja suuruuden
mukaan, sanat: "Luonto", "Elämä", "Kuolema," "Äärettömyys" "Valinta",
"Lajin henki", y.m., samalla tavoin kuin edeltäjämme niihin panivat
nimet "Jumala", "Kaitselmus", "Kohtalo", "Palkinto" j.n.e. Tämä on
asian laita, olkoon, eikä mikään muu. Mutta joskin sisältö pysyy yhä
edelleen hämäränä, niin olemme kuitenkin voittaneet sen, että, koska
nimet eivät ole yhtä uhkaavia, me uskallamme lähestyä näitä uurnoja,
koskea niihin ja painaa korvamme niitä vastaan terveellisellä
uteliaisuudella.

Mutta annettakoon näille astioille mikä nimi tahansa, varmaa on, että
ainakin yksi astia, suurin kaikista, se, jonka kyljessä on nimi
"Luonto", sisältää sangen todellisen voiman, kaikkien todellisimman,
joka osaa ylläpitää maapallollamme määrältään ja laadultaan
suunnattoman ja ihmeteltävän elämän paljouden niin nerokkain keinoin,
että luottelematta saattaa väittää niiden voittavan kaiken sen, minkä
ihmisnero kykenee aikaansaattamaan. Olisiko mahdollista, että tämä
moninaisuus ja paljous säilyy toisien keinojen avulla? Mekö
erehdymme, kun olemme näkevinämme varokeinoja siinä, missä kenties
ainoastaan on onnellinen sattuma, joka yksinään on jäänyt voimaan
miljoonien onnettomien sattumien rinnalla?



XVI

Se on mahdollista; mutta nämä onnelliset sattumat antavat meille
siinä tapauksessa ihailun aiheita, jotka täysin ovat niiden veroisia,
mitkä voisimme löytää sattumaa korkeammista olopiireistä. Älkäämme
tarkastako ainoastaan niitä olijoita, joilla on ymmärryksen tai
itsetietoisuuden kipinä ja jotka voivat taistella sokeita lakeja
vastaan, älkäämme edes kiinnittäkö huomiotamme eläinkunnan
ensimäisiin sumuntapaisiin edustajiin, Protozoeihin. Kuuluisan
mikroskopistin, Royal Societyn jäsenen H.J. Carterin kokeet osottavat
itse asiassa, että tahtoa, himoja, mielihaluja ilmaantuu jo niin
alhaisissa alku-olioissa kuin limasienissä (Myxomycetes), että
viekkauden eleitä huomaa infusorioissa, jotka ovat vailla kaikkea
näkyväistä elimistöä; semmoisia on _Amoeba_, joka salakavalan
kärsivällisesti vaanii nuoria _Acinetoja_ niiden irtautuessa emänsä
munasarjasta, koska se tietää, että niillä ei vielä sillä hetkellä
ole myrkyllisiä tuntorihmoja. Kuitenkaan ei Amoeballa ole hermostoa
eikä myöskään minkäänlaisia havaittavia elimiä. Siirtykäämme suoraan
kasveihin, jotka ovat liikkumattomia ja meistä näyttävät olevan
kaikkien kohtalon oikkujen alaisia ja, pysähtymättä raatelukasveihin
kuten esim. kihokkeihin _(Drosera)_, jotka todellakin menettelevät
eläinten tavoin, tarkastakaamme mieluummin sitä älyä, jota
yksinkertaisimmatkin kukkamme osottavat, jotta mehiläisen
kukassa-käynti varmasti aiheuttaisi niille välttämättömän
ristisiitoksen. Katselkaamme _Orchis Moriota_, erästä vaatimatonta
Keski-Europan kämmekkää: kuinka ihmeteltävästi siinä keulapussi,
tarttumakannat, pölymyhkyjen kiinnitys ja matemaattisesti tarkka,
automaattinen kallistuminen yhtyvät yhteiseen toimintaan![14]
Tarkastelkaamme Salvian heteiden erehtymätöntä kaksinkertaista
vipulaitosta, jonka vaikutuksesta heteiden ponnet koskettelevat
määrättyä vierailevan hyönteisen ruumiin paikkaa, jotta tämä
vuoroonsa koskettelisi tarkoin määrättyä läheisen kukan luotin
paikkaa; muistelkaamme myös _Pedicularis Sylvatican_ (erään
kuusio-lajin) kukissa eri erin tapahtuvaa irrottumista ja sen luotin
pölyyttymisen järjestelmää; katselkaamme, mitenkä näiden kolmen kukan
kaikki elimet mehiläisen saapuessa asettuvat liikkeeseen niiden
koneiden tavoin, joita näkee kylämarkkinoilla ja jotka ponnahtavat
liikkeeseen, kun taitavan ampujan luoti osuu ampumataulun mustaan
pilkkaan.

Voisimme mennä vieläkin alemmas, ottaa puheeksi, kuten Ruskin "Ethics
of the Dust" (Tomun siveysoppi) nimisessä teoksessaan, kiteiden
tavat, luonteen ja juonet, niiden riidat, niiden menettelyn kun joku
vieras aine häiritsee niiden suunnitelmia, jotka ovat vanhempia kuin
kaikki, mitä mielikuvituksemme kykenee käsittämään; voisimme kertoa
millä tavoin ne suvaitsevat vihollista tai torjuvat vihollisen
luotaan. Voisimme mainita miten joskus heikompikin voittaa vahvemman,
niinkuin esim. tapahtuu kun kaikkivoipa kvartsi (ukonkivi)
kohteliaasti siirtyy vähäpätöisen ja viekkaan epidootin[15] tieltä ja
sallii sen nousta itseään ylemmäksi; toisia esimerkkejä ovat
vuorikristallin milloin kauhistuttava milloin loistava taistelu
raudan kanssa, muutaman läpikuultavan kappaleen säännöllinen,
tahraton suureneminen ja ehdoton puhtaus, se kun ennakolta torjuu
luotaan kaiken veljensä, toisen kiteen, sairaalloisen kasvamisen ja
ilmeisen siveettömyyden, tämä kun ottaa kaikki tahrat vastaan ja
väänteleikse kurjasti tyhjässä sijassa; voisimme viitata kiteiden
arpeutumisen ja ehjenemisen omituisiin ilmiöihin, joista Claude
Bernard puhuu, j.n.e. Mutta tässä mysteerio on meille liian vieras.
Pysykäämme kukissamme, jotka ovat. viimeiset oliot siinä elämässä,
jolla vielä on joitakuita yhdyssiteitä oman elämämme kanssa. Ei ole
enää kysymys hyönteisistä tai muista eläimistä, joilla me myönnämme
olevan järkiperäisen ja erikoisen tahdon, jonka avulla ne pysyvät
olemassa. Kasveilla me, syystä tai väärin, emme myönnä olevan
minkäänlaista tahtoa. Emme ainakaan voi niissä keksiä pienintäkään
niiden elimien merkkiä, joissa tahto, ymmärrys, toimen alote
tavallisesti syntyvät ja asustavat. Se, mikä niissä toimii niin
ihmeteltävällä tavalla, johtuu siis suorastaan siitä, jolle muulloin
annamme "Luonnon" nimen. Niissä ei enää yksilön äly, vaan itsetajuton
ja jakaumaton voima virittää ansoja toisille oman itsensä muodoille.
Teemmekö siitä sen johtopäätöksen, että nuo ansat ovat jotakin muuta
kuin pelkkiä satunnaisia, niinikään satunnaisen uudistumisen kautta
vakaantuneita ilmiöitä? Siihen ei meillä vielä ole oikeutta. Saattaa
sanoa, että, jollei noita ihmeellisiä elintoimien yhdistelmiä olisi
olemassa, nämä kasvit eivät olisi voineet pysyä elossa, vaan että
toiset, jotka eivät olisi olleet ristisiitoksen tarpeessa, olisivat
astuneet niiden sijalle; silloin ei kukaan olisi huomannut edellisten
olemattomuutta eikä maapallollamme aaltoileva elämä olisi meistä
silti tuntunut vähemmän käsittämättömältä, vähemmän moninaiselta eikä
vähemmän hämmästyttävältä.



XVII

Ja kuitenkin olisi vaikeata olla tunnustamatta, että nämä onnelliset
Sattumat ovat sellaisten seikkojen aiheuttamia ja ylläpitämiä, jotka
kaikin puolin näyttävät viisauden ja järjen töiltä. Mistä ne ovat
lähtöisin? Esineestä itsestänsäkö vai siitä voimasta, mistä se
ammentaa elämää? En tahdo sanoa: "se on samantekevä"; päinvastoin se
olisi äärettömän tärkeätä meille tietää. Mutta odottaessamme kunnes
saamme sen tietää,--olkoonpa että kukka ponnistelee ylläpitääksensä
ja kehittääksensä sitä elämää, minkä luonto on siihen kätkenyt, tai
että luonto itse ponnistelee ylläpitääkseen ja parantaaksensa sitä
olemuksen osaa, minkä kukka on itselleen omistanut, tai että sattuma
lopulta järjestää sattuman--, joka tapauksessa monet monenmoiset
merkit kehottavat meitä uskomaan, että yhteisestä alkulähteestä, jota
meidän täytyy ihmetellä, voimatta sanoa, mistä se on löydettävissä,
silloin tällöin lähtee jotakin meidän korkeimpien ajatustemme
veroista.

Toisinaan meistä tuntuu, ikäänkuin tästä alkulähteestä lähtisi joku
erehdys. Mutta vaikka tiedämmekin sangen vähän, on meillä sangen
usein tilaisuus huomata, että tämä erehdys onkin varovaisen viisauden
aiheuttama toimenpide, jota emme ensi silmäyksellä kyenneet
käsittämään. Siinäkin ahtaassa piirissä, jonne silmämme kannattavat,
voimme tehdä sen huomion, että jos luonto näyttää erehtyneen yhdessä
kohdin, tämä johtuu siitä, että se katsoo hyödylliseksi korjata
toisessa kohden oletetun varomattomuutensa. Se on asettanut
äskenmainitut kolme kukkaa niin vaikeihin olosuhteisiin, etteivät ne
voi itsesiitoksen kautta hedelmöittyä, mutta tämä johtuu siitä, että
se katsoo edulliseksi, syystä jota emme saata oivaltaa, että nämä
kolme kukkaa hedelmöittyvät naapurikukkien kautta. Sen neron siis,
mitä se ei ole osottanut oikealla puolellamme, sen se ilmaisee
vasemmalla puolellamme virittämällä uhriensa älyn toimimaan. Tämän
älyn kiertotiet jäävät meiltä selittämättömiksi, mutta sen taso
pysyttelee alati yhtä korkeana. Se näyttää vaipuvan erehdykseen,--
otaksuttuna että erehdys on mahdollinen,--mutta kohoaa heti jälleen
siinä elimessä, joka on saanut toimekseen korjata näennäisen
erehdyksen. Minne vain katseemme käännämme, kaikkialla se on meitä
päätä korkeammalla. Se on pyöreä valtameri, rajaton, yhä samalla
korkeusasteella pysyvä ääretön vedenpinta, jossa uhkarohkeimmatkin,
itsenäisimmätkin ajatuksemme tulevat aina olemaan vain vähäpätöisiä
vesikuplia. Me sanomme sitä tänään luonnoksi, huomenna kenties
keksimme sille uuden nimen, pelottavamman tai lempeämmän. Sillä välin
se hallitsee ja vallitsee yht'aikaa ja samassa hengessä sekä elämää
että kuolemaa ja varustaa nämä sovittamattomat sisarukset niillä
suurenmoisilla tai tutunomaisilla aseilla, jotka kukistavat ja
koristavat sen omaa povea.



XVIII

Ryhtyykö tämä järki erityisiin varokeinoihin ylläpitääkseen sitä,
mikä liikkuu sen pinnalla, vai täytyykö meidän sulkea kaikkein
omituisin ajatuskehä väittämällä, että se, mikä sen pinnalla liikkuu,
ryhtyy varokeinoihin itse sitä henkeä vastaan, joka sille antaa
elämän,--kas siinäpä salaperäisiä kysymyksiä. Meidän on mahdoton
päättää, onko joku laji pysynyt elossa vasten tuon korkeimman tahdon
tuhoisaa huolenpitoa, siitä riippumatta vai kenties yksistään sen
avulla.

Sen ainoastaan voimme todeksi näyttää, että tämä tai tuo laji yhä
edelleen pysyy olemassa ja että siis luonto näyttää olevan oikeassa
siinä kohdassa. Mutta ken meille ilmottaa kuinka moni meille
tuntematon laji on joutunut sen unhottavaisen tai levottoman älyn
uhriksi? Ainoastaan yksi meidän on vielä sallittu huomata: ne
hämmästyttävät ja toisinaan vihamieliset muodot, joissa, milloin
täydelleen itsetiedotonna milloin jollain lailla tietoisena, tuo
eriskummallinen virta, jota elämäksi sanotaan, ilmenee, tuo virta,
joka meitä itseämme elähyttää samalla kertaa kuin kaikkea muuta, ja
joka juuri on se voima, mikä tuottaa ne ajatuksemme, jotka sitä
arvostelevat, samoin kuin heikon äänemme, joka ponnistelee
voidaksensa siitä puhua.

       *       *       *       *       *



V KIRJA

HÄÄLENTO



I

Tarkastelkaamme nyt millä tavoin kuningattaren hedelmöittäminen
tapahtuu. Tässäkin luonto on ryhtynyt ihmeellisiin toimenpiteisiin
edistääkseen eri sukukannasta lähteneiden koiraksien ja naaraiden
yhtymistä: omituinen laki, jonka säätäminen ei näytä olleen minkään
välttämättömyyden vaatima, oikku, tai kenties alkujansa
huomaamattomuus, jonka korjaaminen kysyy sen toiminnan
ihmeteltävimpiä voimia.

Luultavaa on, että jos luonto elämän turvaamiseksi, kärsimyksien
vähentämiseksi, kuoleman lieventämiseksi, tuhoisain sattuman iskujen
estämiseksi olisi käyttänyt puoliakaan siitä nerosta, minkä se
tuhlailee ristisiitokseen ja muutamiin muihin mielivaltaisiin
pyrkimyksiinsä, olisi luomakunta tarjonnut meille vähemmän
käsittämättömän, vähemmän surullisen arvotuksen kuin se, jota nyt
koetamme selittää. Mutta meidän ei tule ammentaa tietoisuuttamme eikä
etsiä olemassaolon mielenkiintoamme siitä, mikä olisi voinut olla,
vaan siitä, mikä on.

Neitseellisen kuningattaren ympärillä, eläen hänen kanssaan pesän
hyörinässä, liikkuu sadoittain koiraksia, rehottavina, alati
hunajasta juopuneina, joiden olemassaolon ainoa oikeutus on rakkauden
toimitus. Mutta vaikka kaksi levotonta viettiä, jotka kaikkialla
muualla torjuvat tieltään kaikki esteet, tässä ovat alituisessa
keskenäisessä koskettelussa, ei yhtyminen koskaan tapahdu pesässä,
eikä vangittua kuningatarta milloinkaan ole voitu saattaa
hedelmöitetyksi.[16] Hänen ympärillään olevat rakastajat eivät tiedä
ken hän on, niin kauan kun hän pysyy heidän keskuudessaan.
Aavistamatta että he juuri äskettäin jättivät hänet pesään, että he
ovat uinuneet samalla kennokakulla kuin hänkin, että he kenties ovat
sysänneet häntä rajuissa lähtöhankkeissaan, he lähtevät häntä
pyytämään avaruudesta, näköpiirin kaukaisimmasta sopukasta. Voisi
luulla, etteivät niiden ihmeteltävät silmät, jotka säkenöivän kypärin
tavoin peittävät kokonaan niiden pään, häntä tunne eivätkä häntä
himoitse ennenkuin vasta hänen liidellessään sinitaivaalla. Joka
päivä, kello yhdestätoista kolmeen, jolloin valo on kirkkaimmillaan,
sekä varsinkin kun keskipäivä levittää taivaanrannan ääriin suuret
siniset siipensä auringon polttavia liekkejä kiillottaakseen,
kiiruhtaa niiden siivekäs joukkio etsimään puolisoaan, joka on
kuninkaallisempi ja saavuttamattomampi kuin mikään tarujen lumottu
ruhtinatar. Sillä häntä ympäröi kaksi- tai kolmekymmentä heimoa,
jotka ovat kokoontuneet kaikista lähi-yhteiskunnista muodostaaksensa
hänen ympärilleen kymmentuhansiin nousevan kosija-saattojoukon; ja
näitten tuhansien joukosta yksi ainoa tulee valituksi, yhtä ainoata
hetkellistä suudelmaa varten, joka sen vihkii kuolemalle samalla kuin
onnelle, jotavastoin kaikki muut hyödyttöminä lentelevät hääsyleilyyn
kietoutuneen parin ympärillä, sekä kohta joutuvat kuoleman omaksi,
saamatta koskaan enää nähdä tuota lumoavaa ja tuhoisaa näkyä.



II

En liiottele tästä luonnon hämmästyttävästä ja mielettömästä
tuhlaavaisuudesta puhuessani. Parhaimmissa mehiläispesissä on
tavallisesti neljä- tai viisisataa koirasta. Rappiolle joutuneissa
tai heikommissa pesissä niitä on usein neljä- tai viisituhatta, sillä
mitä enemmän pesä lähenee perikatoansa, sitä enemmän se tuottaa
koiraksia. Saattaa sanoa, että mehiläistarha, jossa on kymmenen
asumuskuntaa, keskimäärin sirottaa avaruuteen määrättynä hetkenä
kymmenentuhatta koirasta, joista korkeintaan kymmenen tai viisitoista
pääsee tilaisuuteen tuon ainoan toimituksen suorittamiseen, jota
varten ne ovat syntyneet.

Sitä odottaessaan ne tyhjentävät yhteiskunnan varastot, ja viiden tai
kuuden työmehiläisen alituinen työ riittää tuskin elättämään yhtä
näitä laiskoja ja ahnaita reheviä loisia, jotka ovat väsymättömiä
ainoastaan leuoiltaan. Mutta luonto on aina suurenlainen, kun on
kysymys rakkauden toimituksista ja etuoikeuksista. Se on kitsas
ainoastaan työn elimiä ja välikappaleita luodessaan. Erittäin karsas
se on kaikkea sitä kohtaan, jota ihmiset sanovat hyveeksi.
Sitävastoin se ei laske niitä jalokiviä eikä niitä suosionosotuksia,
jotka se sirottelee vähäpätöisimmänkin rakastajan tielle; se huutaa
joka taholta: "Yhtykää, lisääntykää, ei ole muuta lakia, muuta
päämäärää kuin rakkaus",--lisäten sitten puoliääneen:--"ja pysykää
elossa jos voitte, se ei minua enää liikuta." Ei mikään auta, vaikka
kuinka haluamme jotakin muuta: kaikkialla kohtaa meitä tämä
siveyslaki, joka niin jyrkästi eroaa meidän moraalistamme. Huomatkaa
vielä samoissa pienissä olioissa sen nurjaa ahneutta ja mieletöntä
tuhlaavaisuutta. Hamasta syntymästänsä kuolemaan asti täytyy vakavan
työmehiläisen lentää kauas, tiheimpiin pensaikkoihin, etsimään
lukuisia kukkia, jotka koettavat piilottautua. Sen tulee keksiä
mesipesäkkeiden sokkeloista ja hedeponsien salakäytävistä niissä
piilevä hunaja ja siitepöly. Kuitenkin sen silmät ja hajuaistimet
ovat kuin viallisen verrattuina koiraksien vastaaviin elimiin. Nämä
voisivat olla miltei sokeita sekä hajuaistia vailla kärsimättä siitä,
tietämättä siitä juuri ollenkaan. Niillä ei ole mitään työtä, ei
mitään saalista etsittävänä. Niille tuodaan ravinto aivan valmiina,
ja ne viettävät elämäänsä imemällä hunajaa suoraan kennokakuilla
pesän hämärässä. Mutta nehän ovat rakkauden toimitsijoita, ja
suunnattomimmatkin ja hyödyttömimmätkin lahjat viskataan täysin
kourin tulevaisuuden kuiluun. Yksi tuhannesta niiden joukosta on
kerran elämässään seesteen huikaisevassa syvyydessä havaitseva
kuninkaallisen neitseen läsnäolon. Yksi tuhannesta on kerran
avaruudessa seuraava hetkeksi naaraan jälkeä, joka ei koetakaan
paeta. Se riittää. Tuo puolueellinen voima on äärimäiseen asti,
mielettömyyteen asti tuhlannut kuulumattomia aarteitaan. Jokaiselle
näistä rakastajista, joiden menestys on niin vähän todennäköinen,
joista yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän surmataan muutama päivä
tuhannennen kuolettavaisen hääjuhlan jälkeen, se on antanut
kolmetoistatuhatta silmää kummallekin puolen päätä, jotavastoin
työmehiläisellä on ainoastaan kuusituhatta. Se on (Cheshiren laskujen
mukaan) varustanut niiden tuntosarvet
kolmellakymmenelläseitsemällätuhannella kahdeksallasadalla
hajukuopalla, kun työmehiläisillä ei ole niitä edes viittätuhatta.
Kas siinä sen epäsuhteen esimerkki, minkä huomaa miltei kaikkialla
niiden lahjojen välillä, joita se suo rakkaudelle, ja niiden, jotka
se tinkimällä myöntää työlle, sen suosion, jonka se tuhlailee siihen,
mikä aiheuttaa nautinnossa kuluvan elämän, sekä sen
välinpitämättömyyden välillä, jolla se jättää oman onnensa nojaan
sen, mikä kärsivällisesti ylläpitää elämänsä vaivannäössä. Joka
tahtoisi tehdä luonnon todenmukaisen luonnekuvan näin havaitsemiemme
piirteiden nojalla, tekisi siitä eriskummallisen hahmon, jolla ei
olisi mitään yhteistä meidän ihanteemme kanssa, jonka senkin
kuitenkin täytyy olla itse luonnosta lähtöisin. Mutta ihminen on
liian tietämätön voidakseen ryhtyä tämän kuvan laadintaan, johon hän
ei osaisi panna kuin suuren varjon ynnä pari kolme heikosti loistavaa
valopilkkua.



III

Ani harvat ovat luullakseni katseellaan rikkoneet
mehiläiskuningattaren häitten salaisuuden, ne kun tapahtuvat kirkkaan
taivaan rajattomissa, häikäisevissä äärissä. Mahdollista on kuitenkin
havaita morsiamen epäröivää lähtöä ja puolison tuhoisaa paluuta.

Kärsimättömyydestään huolimatta morsian valitsee päivänsä ja tuntinsa
ja odottaa porttien hämärässä hetkeä, jolloin ihana aamu suurten
sinisten uurnojen syvyydestä tulvii yli avaruuden, jossa häät ovat
vietettävät. Hän rakastaa hetkeä, jolloin kastepisara vain muistona
keveästi kostuttaa lehtiä ja kukkasia, jolloin väistyvän
aamunsarastuksen viimeinen viileys taistelee tappionsa partaalla
päivän helteen kanssa, ikäänkuin alaston impi rotevan sotilaan
sylissä, jolloin hiljaisuus ja lähestyvän keskipäivän ruusut vielä
paikka-paikoin sallivat aamun orvokkien häviävän tuoksun tunkea
tuntuviin ja jonkun aamuruskon haurassointuisen äänen kuulua.

Silloin hän ilmenee pesän kynnykselle keskellä välinpitämättömiä,
askareissaan puuhaavia saaliin hankkijoita tai levottomain
työmehiläisten ympäröimänä, riippuen siitä, jättääkö hän siskoja
pesään vai onko häntä enää mahdoton korvata. Hän lähtee lentoon
taaksepäin, palaa pari kolme kertaa pesän kynnykselle ja painettuaan
tarkoin mieleensä valtakuntansa muodon ja aseman, jota hän ei
milloinkaan ennen ole ulkoa nähnyt, hän lentää kuin nuoli
kohtisuoraan ylös sinitaivaaseen. Hän saapuu siten huimaavan
korkealle, valoisiin avaruuksiin, minne eivät muut mehiläiset
milloinkaan elämässään uskalla kohota. Kaukana kukkien luona, missä
ne laiskoina liitelevät, koirakset ovat havainneet ilmiön ja
hengittäneet sitä mukaansatempaavaa tuoksua, joka vähitellen leviää
naapuripesiinkin saakka. Heti joukot kokoontuvat ja syöksyvät
kuningattaren jäljessä tuohon riemun mereen, jonka läpikuultavat
rajat siirtymistään siirtyvät niiden tieltä. Kuningatar taasen,
lennostaan hurmaantuneena, uljasta suvun lakia totellen, joka
valitsee hänelle rakastajan ja säätää, että kaikista vahvin yksin
saavuttaa hänet seesteen yksinäisyydessä, kohoaa yhä, ja aamun
sinervä ilma tunkee ensi kerran hänen takaruumiinsa ilma-aukkoihin ja
soi kuin taivaan soitto niissä tuhansissa hiussuonissa, jotka yhtyvät
niihin molempiin ilmaputkiin, jotka täyttävät puolet ruumiin koosta
ja saavat avaruudesta ravintonsa. Hän nousee yhä. Hänen täytyy
saavuttaa autio tienoo, jossa ei enää ole lintuja, jotka voisivat
salaista menoa häiritä. Yhä vielä hän kohoaa, ja nyt jo epätasainen
joukko vähenee ja harvenee hänen allaan. Heikot, raihnaiset,
vanhukset, vialliset, laiskojen tai rappeutuneiden yhteiskuntien
huonosti ravitut koirakset luopuvat takaa-ajosta ja häviävät
tyhjyyteen. Jäljellä on vain pieni väsymätön joukko leijailemassa
taivaan rajattoman opaalin alla. Hän vaatii siiviltänsä vielä
viimeisen voimanponnistuksen; ja nyt tuo käsittämättömien voimien
valitsema ylkä saavuttaa hänet, tarttuu häneen, läpitunkee hänet ja
molemminpuolisen lemmenpuuskan tempaamina ne kohoavat kierroksin yhä
korkeammalle, ja yhteen kietoutuneina ne pyörivät silmänräpäyksen
ajan rakkauden huimaavassa, vihamielisessä pyörteessä.



IV

Useimmilla olennoilla on jonkunmoinen hämärä tunne siitä, että vain
epävarma sattuma, jonkunmoinen läpikuultava kalvo, erottaa kuoleman
rakkaudesta ja että luonnon syvä ajatus tahtoo, että olija kuolee
sillä hetkellä, kun se siirtää elämän lahjan toiselle. Epäilemättä
juuri tämä perinnäinen pelko antaa rakkaudelle niin suuren
merkityksen. Tässä ainakin tuo aate, jonka muisto vielä sekottuu
ihmistenkin suudelmiin, toteutuu alkuperäisessä
yksinkertaisuudessaan. Heti lemmenyhtymisen tapahduttua avautuu
koiraksen vatsa, elin irrottuu vetäen muassaan sisälmysten joukon,
siivet herpoavat, ja lemmensalaman iskemänä tuo tyhjä ruumis pyörii
ja syöksyy syvyyteen. Sama aate, joka äsken partenogeniassa uhrasi
pesän tulevaisuuden koiraksien erinomaisen lisääntymisen hyväksi,
uhraa tässä koiraksen pesän tulevaisuuden hyväksi.

Se herättää alati hämmästystämme, tuo aate; mitä enemmän sitä
harkitsee, sitä vähemmän varmuutta saapi; ja Darwin esim.,
mainitakseni sen, joka kaikista ihmisistä on sitä innokkaimmin ja
suunnitelmanmukaisimmin tutkinut, Darwin kadottaa, myöntämättä sitä
täysin itsellensäkään, joka askeleella varmuuttansa ja on pakotettu
peräytymään kaiken tuon odottamattoman ja ristiriitaisen eteen
joutuessaan. Katsokaahan häntä, jos tahdotte seurata tuota ylhäisen
nöyryyttävää näytelmää, ihmishengen kamppailua äärettömän voiman
kanssa, katsokaa häntä, kun hän koettaa selvittää sekasikiöiden
hedelmättömyyden tai hedelmällisyyden outoja, uskomattoman
salaperäisiä ja hajanaisia lakeja, taikka niitä lakeja, jotka
määräävät yksityis- ja sukuominaisuuksien muuntelevaisuuden. Tuskin
hän on määritellyt jonkun periaatteen, kun jo lukemattomat
poikkeukset sitä ahdistavat, ja piankin tuo ahdistettu periaate on
onnellinen, jos löytää turvapaikan jossain sopessa ja saa edes
poikkeuksen nimellä säilyä vähäpätöisenä tähteenä.

Asian laita on nimittäin se, että sekasiitostapauksissa,
muuntelevaisuudessa (erittäinkin niissä samanaikuisissa
muunnostapauksissa, joita sanotaan kasvun vaihtovaikutuksiksi),
vaistossa, olemassaolon kilpailussa, valinnassa, orgaanisten olioiden
geologisessa sukujaksossa ja maantieteellisessä jaossa,
molemminpuolisessa heimolaisuudessa, kuten kaikessa muussa luonnon
ajatus on saivarteleva ja huolimaton, säästäväinen ja tuhlaavainen,
varovainen ja tarkkaamaton, häilyväinen ja järkähtämätön, häärivä ja
liikkumaton, yksi ja epälukuinen, suurenmoinen ja pikkumainen samalla
hetkellä ja samassa ilmiössä. Silloin kun sillä oli edessään
yksinkertaisuuden rajaton, neitseellinen kenttä, se täyttää sen
pikkuerehdyksillä, ristiriitaisilla pikku laeilla, pienillä,
vaikeilla pulmilla, jotka joutuvat harhaan olemassaolon tiellä
sokeiden laumojen lailla. Totta on, että kaikki tämä tapahtuu vain
meidän silmissämme, jotka heijastavat ainoastaan omaan kokoomme ja
omiin tarpeisiimme sovelletun todellisuuden; eikä mikään oikeuta
meitä uskomaan, että luonto jättää huomiotta syynsä ja harhaan
joutuneet tuloksensa.

Joka tapauksessa on harvinaista, että se sallii niiden mennä liian
kauas tai lähestyä järjettömiä tai vaarallisia seutuja. Sillä on
käytettävänään kaksi voimaa, jotka aina ovat oikeassa, ja kun ilmiöt
siirtyvät määrätyitä rajoja ulommaksi, se antaa merkin elämälle tai
kuolemalle, jotka välinpitämättöminä tulevat palauttamaan
järjestyksen ja jälleen viitottamaan tien.



V

Joka taholla luonto lipuu käsistämme, se vieroo useimpia sääntöjämme
ja rikkoo kaikki meidän mittamme.--Oikealla puolellamme se on
ajatustamme alempana, kohotakseen vasemmalla ajatustamme
korkeammalle, jyrkkänä kuin vuori. Alituisesti se meistä tuntuu
erehtyvän, niin hyvin ensimäisten kokeittensa maailmassa kuin
viimeistenkin, tarkotan ihmismaailmassa. Siinä se hyväksymisellään
vahvistaa himmeän joukon vaiston, enemmistön tiedottoman vääryyden,
järjen ja hyveen tappion, sen alhaisen siveysopin, joka johtaa suvun
suurta virtaa ja joka silminnähtävästi on sitä siveysoppia
ala-arvoisempi, jota se henki voi käsittää ja toivoa, joka yhtyy
pieneen kirkkaampaan virtaukseen, mikä nousee jokea ylöspäin. Mutta
onko tämä sama henki sittenkään väärässä kysyessään tänään itseltään,
eikö sen velvollisuutena ole etsiä jokaista totuutta, siis
siveellisiä totuuksia yhtä hyvin kuin muitakin tästä kaaoksesta
pikemmin kuin omasta itsestään, jossa ne ilmenevät verrattain niin
selvinä ja tarkkoina?

Hän ei ajattelekaan kieltää oman ihanteensa järkevyyttä ja
hyveellisyyttä, tuon ihanteen, joka on niin monien sankarien ja
tietäjien pyhittämä; mutta joskus hän itsekseen arvelee, eikö tämä
ihanne kenties ole muodostunut liian erillään tuosta suunnattomasta
moninaisuudesta, jonka hajanaista kauneutta se on edustavanaan.
Syystä hän on tähän asti voinut pelätä, että hän sovelluttaessaan
oman siveysoppinsa luonnon siveysopin mukaan mahdollisesti on
hävittänyt sen, mikä hänestä näyttää olevan juuri tämän luonnon
mestariteos. Mutta nyt, kun hän vähän paremmin tuntee luonnon ja kun
muutamat vielä hämärät, mutta aavistamattoman laajalle ulottavat
vastaukset ovat sallineet hänen vilahdukselta huomata suuremman
suunnitelman ja järjen kuin mitä hän milloinkaan olisi voinut
kuvitella omaan itseensä sulkeutuessaan, on hänen pelkonsa
vähentynyt, eikä hänen tarvitse enää niin ehdottomasti vetäytyä oman
erikoisen hyveensä ja järkensä suojaan. Hän katsoo mahdottomaksi,
että se, mikä on niin suurenmoista, voisi kehottaa ketään
pienentämään itseään. Hän tahtoisi tietää, eikö hetki jo ole tullut,
jolloin hänen tulisi asettaa tarkemman tutkimuksen alaiseksi omat
perusaatteensa, varmuutensa ja haaveensa.

Toistan sen vielä kerran: hän ei aio luopua inhimillisestä
ihanteestaan. Se, mikä alussa tuntuu epäävän tämän ihanteen,
kehottaakin siihen palaamaan, Luonto ei saattane antaa huonoja
neuvoja ihmishengelle, josta ei mikään totuus, joka ei ole vähintäin
yhtä korkea kuin hänen oman kaihonsa totuus, näytä kyllin korkealta
ollakseen ratkaiseva sekä sen suuren suunnitelman arvoinen, jota hän
kaikin voimin pyrkii käsittämään. Ei mikään muutu paikaltaan hänen
elämässään, ellei hänen kanssaan kohotakseen, ja vielä kauan hän
mielestään kohoaa lähestyessään entistä hyvää ihannekuvaansa. Mutta
hänen ajatuksessaan kaikki muuttuu entistä vapaammin, ja
rankaisematta hän saattaa intohimoisessa mietiskelyssään syventyä
niin syvälle, että hän hellii samalla rakkaudella kuin hyveitä myös
elämän julmimpia ja siveettömimpiä ristiriitaisuuksia, koska hän
varmasti aavistaa, että monet toisiaan seuraavat laaksot vihdoin
johtavat toivotulle ylängölle. Tämä mietiskely ja tämä rakkaus ei
estä häntä, varmuutta etsiessään ja silloinkin, kun hänen
tutkimuksensa johtavat hänet sen vastakohtaan, mitä hän rakastaa,
muodostamasta käytöstänsä inhimillisesti kauneimman totuuden mukaan
sekä pysyttelemästä korkeimmalla toistaiseksi saavutettavissa
olevalla kannalla. Kaikki mikä lisää terveellistä, suopeata hyvettä
astuu välittömästi hänen elämäänsä; se mikä sitä vähentäisi pysyy
siinä ikäänkuin liettyneenä niiden liukenemattomien suolojen tavoin,
jotka järkkyvät vasta ratkaisevan kokeen hetkellä. Hän saattaa
myöntyä alempiarvoiseen totuuteen, mutta toimiakseen tämän totuuden
mukaisesti odottaa hän--vuosisatojakin, jos on tarpeen--siksi kunnes
huomaa tämän totuuden yhteyden sellaisten totuuksien kanssa, jotka
ovat kyllin rajattomia itseensä sulkeakseen kaikki muut, ulottuakseen
kaikkia muita ulommaksi. Sanalla sanoen, hän erottaa siveellisen
järjestyksen älyllisestä järjestyksestä eikä suvaitse ensinmainitussa
mitään muuta kuin sen, mikä on muinaista suurempaa ja kauniimpaa. On
kyllä moitittavaa, kun ihminen erottaa nämä kaksi alaa sillä tavoin
kuin hän elämässä liiankin usein tekee, voidakseen toimia kehnosti,
vaikka osaa ajatella hyvästi. Mutta toiselta puolen on aina
terveellistä ja järkevää nähdä huono ja seurata parempaa, suunnata
toimintansa aatettansa ylemmälle, sillä inhimillinen kokemus sallii
meidän päivä päivältä selvemmin toivoa, että korkein ajatus, jonka
voimme saavuttaa, on vielä kauan oleva sitä salaperäistä totuutta
alempana, jota etsimme. Muuten, joskaan ei mikään edellä sanotusta
olisi totta, olisi hänellä jäljellä yksinkertainen ja luonnollinen
syy olla vielä hylkäämättä inhimillistä ihannettaan. Mitä suurempaa
voimaa hän myöntää niillä laeilla olevan, jotka näyttävät puoltavan
itsekkyyttä, vääryyttä ja julmuutta, sitä suurempaa voimaa hän
samalla suo toisille laeille, jotka opettavat jalomielisyyttä,
sääliä, oikeutta; sillä samassa kun hän alkaa suunnitelmanmukaisemmin
tasottaa ja punnita toiselta puolen sitä, mikä kuuluu
maailmankaikkeudelle, toiselta puolen sitä, mikä kuuluu hänelle
itselleen, hän näkee näissä viimeksimainituissa laeissa jotakin yhtä
syvästi luontoperäistä kuin edellisissäkin, koska ne ovat yhtä syvään
piirretyt hänen olemukseensa kuin nuo toiset ovat kirjotetut
kaikkeen, mikä häntä ympäröi.



VI

Palatkaamme kuningattaren traagillisiin häihin. Tässä tapauksessa
luonto siis tahtoo, ristisiitoksen aikaansaamiseksi, että kuhnurin ja
kuningattaren yhtyminen on mahdollinen ainoastaan taivasalla. Mutta
sen mielihalut kutoutuvat verkon tavoin, ja sen rakkaimpienkin lakien
täytyy lakkaamatta kulkea toisten lakien silmukkojen lävitse, jotka
taas vuoroonsa seuraavana hetkenä pujottautuvat edellisten lakien
silmukkojen lävitse.

Koska se on täyttänyt tämän saman taivaan lukemattomilla vaaroilla,
kylmillä tuulilla, viimoilla, myrskyillä, pyörteillä, linnuilla,
hyönteisillä, vesipisaroilla, jotka nekin tottelevat voittamattomia
lakeja, täytyy sen myös pitää huolta siitä, että tämä lemmenyhtyminen
on niin lyhytaikainen kuin mahdollista. Tämä onkin saatu aikaan,
koiraksen äkkikuoleman kautta. Yksi ainoa syleily riittää, ja häitten
seuraus menee täytäntöön morsiamen omassa ruumiissa.

Hän laskeutuu siintävistä korkeuksistaan pesää kohti, rakastajan
irtautuneiden sisälmysten liehuessa voitonlipun tavoin hänen
takanaan. Muutamat mehiläistutkijat väittävät työmehiläisten
osottavan suurta iloa tämän paluun tapahtuessa, joka on niin rikas
lupauksista ja toiveista. Niinpä Büchner piirtää siitä
yksityisseikkaisen kuvauksen. Olen useamman kerran vaaninut näitä
paluuhetkiä häämatkalta ja tunnustan, etten ole voinut huomata juuri
mitään erityistä mielenliikutusta, paitsi silloin kun oli kysymys
nuoresta kuningattaresta, joka oli lähtenyt lentoon parven etunenässä
ja edusti äskettäin perustetun ja vielä aution yhteiskunnan ainoata
toivoa. Silloin kaikki työmehiläiset ovat suunniltaan ja syöksyvät
ulos häntä vastaanottamaan. Mutta tavallisesti ne näyttävät hänet
kokonaan unhottaneen, huolimatta siitä, että yhteiskunnan
tulevaisuutta uhkaava vaara useinkin on yhtä suuri. Ne ovat ennalta
määränneet kaiken siihen hetkeen saakka, jolloin ne sallivat
kilpailevien kuningattarien surman. Mutta siihen saavuttuaan niiden
vaisto vaikenee; on ikäänkuin lovi niiden viisaudessa. Ne näyttävät
siis jotenkin välinpitämättömiltä. Ne kohottavat päänsä, huomaavat
kenties hedelmöittämisen julman merkin, mutta epäluuloisina eivät
osota sitä riemua, jota mielikuvituksemme odotti. Ollen järkeviä ja
hitaita mielikuvitelmiin antautumaan ne luultavasti odottavat toisia
todistuksia ennenkuin rupeavat riemuitsemaan. Ihminen on väärässä
tahtoessaan näiden pienten niin suuresti meistä eroavien olijoiden
kaikki tunteet johdonmukaisiksi ja äärimäiseen asti inhimillisiksi.
Mehiläisiä kuten kaikkia niitä eläimiä tutkiessa, joissa esiintyy
meidän oman älymme kajastusta, saavuttaa harvoin niin tarkkoja
lopputuloksia kuin mitä kirjoissa kuvaellaan. Liian monet asianhaarat
jäävät meiltä tuntemattomiksi. Miksi kuvaisimme ne täydellisemmiksi
kuin ovatkaan, sanomalla sellaista, mikä on olematonta? Joskin ne
muutamien mielestä olisivat mieltäkiinnittävämpiä, jos olisivat
itsemme kaltaisia, niin tämä johtuu siitä, ettei heillä vielä ole
oikeata käsitystä siitä, minkä tulee herättää vakavan hengen
mielenkiintoa. Tutkijan päämaali ei ole hämmästyttää, vaan ymmärtää,
ja hän on yhtä halukas yksinkertaisesti merkitsemään meistä eroavan
ymmärryksen vajavuudet ja kaikki meikäläisistä eroavan aivoelämän
merkit kuin kertomaan niistä ihmeitä.

Kuitenkaan ei tämä työmehiläisten välinpitämättömyys ole
yksimielinen. Hengästyneen kuningattaren saapuessa pesän kynnykselle
muodostuu joitakuita joukkoja, jotka häntä saattavat holvien suojaan,
minne aurinko, tuo pesän kaikkien juhlien sankari, tunkeutuu pienin,
pelokkain askelin, varjolla ja valolla valaen pesän vahaseinät ja
hunaja-esiriput. Muuten ei vastanaitu nuorikko millään tavalla
hämmenny enempää kuin hänen kansansakaan, eikä hänen ahtaisiin
aivoihinsa--käytännöllisen ja tylyn kuningattaren aivoihin--lukuisia
mielenliikutuksia mahdukaan. Hänellä on nyt vain yksi ajatus
mielessä, nimittäin vapautua niin pian kuin mahdollista puolisonsa
hänelle jättämistä kiusallisista muistoista, jotka hänen kulkuaan
ehkäisevät. Hän istuutuu kynnykselle ja irrottaa huolellisesti
hyödyttömät elimet, jotka työmehiläiset sitä mukaa kantavat pois ja
heittävät kauas pesästä; koiras on näet hänelle antanut kaiken mikä
sillä itsellä oli, vieläpä paljoa enemmän kuin mikä olikaan
tarpeellista. Kuningatar säilyttää siemensäiliössään ainoastaan
siemennesteen, missä uiskentelee tuhansittain elonituja, jotka hänen
viimeiseen hetkeensä saakka yksitellen tulevat munien ohikulkiessa
toimittamaan hänen ruumiinsa hämärässä tuon koiras- ja naarasaineksen
salaperäisen yhtymisen, josta työmehiläiset syntyvät. Omituisen
vaihdon kautta kuningatar tuottaa koirasaineksen sekä koiras
naarasaineksen. Kaksi päivää lemmenyhtymyksen jälkeen kuningatar
munii ensimäiset munansa, ja heti kansa ympäröi häntä hellillä
huolillaan. Siitä alkaen hän kahdella sukupuolella varustettuna,
ruumiissaan ehtymätön koirasaines, alottaa todellisen elämänsä; hän
ei enää poistu pesästä, ei näe enää päivän valoa, ellei parvea
seuratakseen; eikä hänen hedelmällisyytensä herkiä ennenkuin kuoleman
lähestyessä.



VII

Ihmeelliset häät, satumaisemmat kuin mitkään mielikuvituksemme
luomat, taivaan kirkkautta ja synkkää traagillisuutta täynnä, häät,
jotka intohimon puuska on lennättänyt elämän yläpuolelle, kuolettavat
ja häviämättömät, ainoat ja häikäisevät, yksinäiset ja loppumattomat!
Ihmeelliset lemmen hurmaukset, jossa kuolema, yllättäen rakastajan
kirkkaimmassa ja kauniimmassa aineessa mikä maapalloa ympäröi:
rajattomassa neitseellisessä avaruudessa, kiinnittää onnen hetken
aavan taivaan pyhään, läpikuultavaan sekeeseen, puhdistaa
tahraamattomassa valossa sen, mikä rakkaudessa on aina vähän
alhaista, tekee suudelman unhottumattomaksi sekä, tyytyen tällä
kertaa lievään kymmenykseen, ottaa itse omin äidillisin käsin
johtaakseen samaan ruumiiseen ja yhdistääkseen pitkän eriämättömän
tulevaisuuden varalle kaksi pientä haurasta elämää.

Syvässä totuudessa ei ole tätä runollisuutta, vaan siinä on toinen,
jonka käsittämiseen meillä on vähemmän taipumusta, mutta jota kenties
lopulta opimme ymmärtämään ja rakastamaan. Luonnon tarkotuksena ei
ole ollut valmistaa näille molemmille "atomi-hiukkasille", kuten
Pascal niitä nimittäisi, loistavia häitä, ihanteellista lemmenhetkeä.
Se on silmällä pitänyt ainoastaan, niinkuin jo yllä olemme
huomauttaneet, suvun parantamista ristisiitoksen kautta. Taatakseen
tämän se on soveltanut koiraksen elimen niin erikoisella tavalla,
että sen on mahdoton sitä käyttää muulloin kuin ilmojen avaruudessa.
Sen tulee ensinnäkin pitemmän lennon kautta täydellisesti laajentaa
molemmat suuret ilmapussinsa. Nämä suunnattomat ilmasta paisuvat
rakkulat painavat silloin takaruumiin alempia osia ja tekevät siten
elimen esiintunkemisen mahdolliseksi. Siinä on rakastajien
ihmeteltävän lemmenlennon, näitten loistavien häitten häikäisevän
takaa-ajon koko fysiologinen salaisuus, jotenkin arkiluontoinen,
sanonevat toiset, miltei suututtava, sanonevat toiset.



VIII

"Entä me--arvelee runoilija--tuleeko meidän ilomme alati leijailla
totuuden yläpuolella?"

Tulee. Iloitkaamme joka hetki, kaikissa asioissa, ei siitä, mikä on
yläpuolella totuutta, joka on mahdotonta, koska emme tiedä, missä
tämä on, vaan siitä, mikä on havaitsemiemme pienten totuuksien
yläpuolella. Jos jokin sattuma, jokin muisto, jokin harhakuva, jokin
intohimo, jos sanalla sanoen mikä vaikutin tahansa aiheuttaa sen,
että jokin esine näyttää meistä kauniimmalta kuin muista, niin olkoon
meille ensinnäkin tämä vaikutin rakas. Kenties se onkin vain
erehdystä: erehdys ei estä, että sinä hetkenä, jolloin tuo esine
meistä näyttää ihailtavimmalta, meillä on enimmin edellytyksiä
havaitaksemme sen totuuden. Kauneus, minkä sille lainaamme, johtaa
huomiomme sen todelliseen kauneuteen ja suuruuteen, joita ei ole
helppo keksiä ja joiden olemus on jokaisen esineen välttämättömässä
yhteydessä yleisten ja ikuisten lakien ja voimien kanssa. Se
ihailemiskyky, jonka joku harhakuva on meissä synnyttänyt, ei mene
hukkaan siltä totuudelta, joka on tuleva ennemmin tai myöhemmin.
Entisten kauniiden mielikuvitusten herättämillä sanoilla ja
tunteilla, niiden kehittämässä lämmössä ihmiskunta nykyään ottaa
vastaan totuuksia, jotka kenties eivät olisi syntyneet eivätkä
löytäneet suotuisaa maaperää, elleivät nuo uhratut harhaluulot ensin
olisi päässeet täyttämään ja lämmittämään sydäntä ja järkeä, mihin
uudet totuudet tulevat laskeutumaan. Onnelliset ovat ne silmät, jotka
eivät harhakuvaa tarvitse nähdäkseen tämän näytelmän suuruuden!
Toisia harhaluulo opettaa katselemaan, ihailemaan ja riemuitsemaan.
Ja miten korkealle he katsonevatkaan, heidän katseensa ei milloinkaan
tähtää liian korkealle. Totuutta lähestyessämme se loittonee
korkeammalle, sitä ihaillessamme me sitä lähestymme. Kohotkoon
ihmisten riemu kuinka korkealle tahansa, se ei milloinkaan nouse
tyhjään eikä sitä tuntematonta ja ikuista totuutta ylemmälle, joka
jokaisen esineen yläpuolella liitelee vasta tulevana kauneutena.



IX

Onko tällä sanottu, että me kiinnymme valheisiin, mielivaltaiseen ja
epätodelliseen runollisuuteen, sekä että me paremman puutteessa
etsimme ainoastaan niistä ilomme? Tarkottaako tämä, että tässä
puheenalaisessa esimerkissä--itsessään se on mitätön, mutta me
pysymme siinä, koska se edustaa tuhansia muita samoin kuin koko
meidän kantaamme eriasteisten totuuksien suhteen--tarkottaako tämä,
että me tässä esimerkissä laiminlyömme fysiologisen selityksen
säilyttääksemme mielessämme ainoastaan tuon häälennon herättämän
mielenliikutuksen ja siitä nauttiaksemme, se kun, olipa syy siihen
mikä tahansa, joka tapauksessa on sen äkkiä epäitsekkääksi ja
vastustamattomaksi muuttuneen voiman kauneimpia lyyrillisiä
ilmauksia, johon kaikki luontokappaleet alistuvat ja jota sanotaan
rakkaudeksi? Ei mikään olisi lapsellisempaa, ei mikään mahdottomampaa
niiden erinomaisten tottumusten vallitessa, jotka nykyään kaikki
rehelliset etsijät ovat omistaneet.

Sen pienen yksityisseikan, että koirasmehiläisen elin voi tunkeutua
esiin ainoastaan ilmarakkojen paisumisen vaikutuksesta, myönnämme
tietenkin todeksi, koska se on kieltämätön. Mutta jos tyytyisimme
siihen, jos emme johtaisi katsettamme sitä ulommaksi, jos me siitä
tekisimme sen johtopäätöksen, että jokainen liian pitkälle tai liian
korkealle menevä ajatus välttämättä on väärä, sekä että totuus aina
on aineellisissa yksityiskohdissa, jollemme etsisi, mistä tahansa,
epävarmoista asioista, jotka usein ovat laajaperäisempiä kuin ne
epävarmat seikat, jotka pikkumainen selitys pakottaa meidät
hylkäämään, esim. ristisiitoksen salaperäisestä ongelmasta, elämän ja
suvun ikuisesta kehityksestä, luonnon suunnitelmasta, jollemme niistä
etsisi tuon selityksemme jatkoa, kauneuden ja suuruuden ulottumista
tuntemattomaan asti, niin miltei uskallan vakuuttaa, että me
viettäisimme elämämme kauempana totuudesta kuin ne, jotka sokeasti
pysyttelevät noitten ihmeellisten häitten runollisessa ja puhtaasti
mielikuvituksellisessa tulkitsemisessa. Nämä erehtyvät epäilemättä
totuuden muotoon tai värivivahdukseen nähden, mutta he elävät
kuitenkin enemmän kuin ne, jotka itserakkaina luulevat pitävänsä sen
kokonaan käsissään, totuuden vaikutuksen alaisina ja sen ilmakehässä.
He ovat valmiit sitä vastaanottamaan, heissä on vieraanvaraisempi
tila, ja joskin he eivät sitä näe, heidän katseensa ainakin pyrkii
sitä suuruuden ja kauneuden asuinsijaa kohti, missä on terveellistä
uskoa sen asustavan.

Emme tunne luonnon päämäärää, joka meidän käsityksemme mukaan on se
totuus, joka hallitsee kaikkia muita totuuksia. Mutta juuri sen
tähden, että tätä totuutta rakastamme, juuri ylläpitääksemme
sielussamme etsinnän palavaa intoa, on välttämätöntä, että me uskomme
sen suureksi. Jos sitten jonakin päivänä huomaamme kulkeneemme
harhaan, jos huomaamme että tämä totuus onkin vähäpätöinen ja
katkonainen, niin on kuitenkin juuri tuon otaksutun suuruuden
herättämä into saanut meidät oivaltamaan sen pienuuden, ja tämä
pienuus on taas varmaksi tultuaan opettava meille, mitä meidän on
tehtävä. Sillä välin ei ole liikaa, jos totuuden etsinnässä panemme
liikkeelle kaikki mitä järjessämme ja sydämessämme on voimakkainta ja
uskaliainta. Ja joskin lopputulos kaikesta tästä olisi kurja, emme
olisi kuitenkaan aikaansaaneet mitään vähäpätöistä tulosta
paljastaessamme luonnon päämäärän mitättömyyden tai tyhjyyden.



X

"Meillä ei ole vielä olemassa totuutta", sanoi minulle eräänä päivänä
eräs nykyajan suurimpia fysiologeja, kävellessämme maaseudulla, "ei
ole vielä totuutta, mutta kaikkialla on tavattavissa kolme
tyydyttävää totuuden ilmestymismuotoa. Jokainen tekee valintansa, tai
oikeammin alistuu sille, ja tämä valinta, joka usein tapahtuu hänen
ajattelemattaan ja jossa hän pysyy, määrää kaiken sen muodon ja
ilmestystavan, mikä myöhemmin tunkeutuu hänen tietoisuuteensa.
Ystävä, jonka kohtaamme, nainen, joka hymyillen meitä lähestyy,
rakkaus, joka sydämemme avaa, kuolema tai suru, jotka sen sulkevat,
tuo syyskuun taivas, jota katselemme, tuo komea ja kaunis puutarha,
jossa näkee, kuten Corneillen 'Psyche'ssä, 'des berceaux de verdure
soutenus par des termes dorés' (kultaisten patsaiden kannattamia
lehtimajoja), lauma laitumella ja nukkuva paimen, kylän viimeiset
talot, puiden välitse siintävä valtameri, kaikki tämä laskee tai
nousee, kirkastuu tai himmenee, ennenkuin se meihin tunkeutuu sen
pienen vihjauksen mukaan, minkä valintamme sille antaa. Oppikaamme
totuuden ilmestymismuotoa valitsemaan. Elämän ehtoolla, jonka
kuluessa niin kiihkeästi olen etsinyt pientä totuutta ja fyysillistä
alkusyytä, alan helliä, en sitä, mikä niistä loitontaa, vaan sitä,
mikä käy niiden edellä, sekä varsinkin kaikkea, mikä ulottuu hiukan
niistä ulommaksi."

Olimme saapuneet Caux'n seudun ylängön huipulle tuossa Normandiassa,
joka on viehkeä kuin englantilainen puisto, mutta puisto joka on
luonnollinen ja rajaton. Tämä on yksi niitä harvoja paikkoja
maapallollamme, jossa luonto ilmenee täysin terveenä,
surkastumattomassa vihannassaan. Hiukan enemmän pohjoiseen päin uhkaa
sitä ilmanalan koleus, etelämpänä aurinko sitä uuvuttaa ja polttaa
ruskeaksi. Merelle asti ulottuvan tasangon reunalla muutamat
talonpojat pystyttivät aumaa.

"Katsokaahan--hän sanoi minulle--tästä katsottuina he ovat kauniit.
He pystyttävät tuota niin yksinkertaista, mutta tärkeätä
rakennettavaansa, joka ennen kaikkea on vakaantuvan ihmiselämän
onnellinen ja melkein muuttumaton muistomerkki: vilja-aumaa.
Etäisyys, iltailma tekee heidän riemuhuudoistaan jonkunmoisen
sanattoman laulun, joka vastaa päittemme yläpuolella lepattelevien
lehtien ylevään virteen. Heidän yläpuolellaan kaartuu loistava
taivas, ikäänkuin jos hyvät henget, palavat palmunoksat käsissään,
olisivat lakaisseet kaiken valon auman puolelle valaistakseen siten
kauemman aikaa heidän työtänsä. Ja palmujen jäljet ovat jääneet
taivaan sinikannelle. Katsokaa tuota yksinkertaista kirkkoa, joka
heitä hallitsee ja valvoo, kohoten mäen rinteellä keskellä tuuheita
lehmuksia ja kotoisen meren ulapalle viettävän tutun hautausmaan
nurmikkoa. He pystyttävät sopusuhtaisasti elämän muistomerkkinsä
kuolleitten omaistensa muistomerkkien juurelle, omaisten, jotka ovat
toimineet samalla tavoin ja nytkin ovat heitä lähellä.

"Katsokaa kaikkea yht'aikaa: ei ole ainoatakaan liian erikoista,
liian omituista yksityiskohtaa, niinkuin esim. asianlaita olisi
Englannissa, Provencessa tai Hollannissa. Tässä näemme luonnollisen
ja onnellisen elämän laajan kuvan, joka on kyllin jokapäiväinen
kelvatakseen vertauskuvaksi. Huomatkaa siis inhimillisen olemassaolon
sopusuhtainen rytmi näissä sen hyödyllisissä toimissa. Katsokaa
miestä, joka hevosta ajaa, koko sen ruumista, joka hangolla lyhdettä
ojentaa, vaimoja, jotka kumartuvat viljaa nostamaan ja lapsia, jotka
leikkivät... He eivät ole kiveä paikaltaan siirtäneet eivätkä luoneet
lapiollistakaan multaa kaunistaaksensa maisemaa, he eivät astu
askeltakaan, eivät istuta puuta, eivät kylvä kukkaa, joka ei olisi
niille tarpeellinen. Koko tämä kuvaelma on ainoastaan sen
ponnistuksen tarkottamaton lopputulos, minkä ihminen tekee pysyäkseen
hetkenkin olemassa keskellä luontoa, ja kuitenkaan eivät ne meistä,
joiden ainoana huolena on rauhan, sulouden ja syvän aatteen kuvien
keksiminen tai luominen, ole löytäneet mitään täydellisempää, vaan
tulevat yksinkertaisesti vain siveltimin ja sanoin kuvaamaan juuri
tätä, silloin kun tahtovat meille esittää kauneutta tai onnea. Siinä
ensimäinen niitä totuuden ilmestymismuotoja, joita muutamat
nimittävät totuudeksi."



XI

"Menkäämme lähemmäs. Kuuletteko laulun, joka sointui niin kauniisti
yhteen suurten puitten lehvien kanssa? Se on kokoonpantu raaoista
sanoista ja kirouksista, ja kun toisinaan kuulee naurun rämähdyksen,
tämä johtuu jonkun miehen tai naisen singahuttamasta rivosta sanasta,
tai siitä, että tehdään pilaa heikoimmasta, kyttyräselkäisestä, joka
ei jaksa taakkaansa nostaa, ontuvasta, joka viskataan maahan,
tylsämielisestä, jota hätyytetään.

"Minä olen heitä jo vuosikausia pitänyt silmällä. Olemme
Normandiassa, jossa maa on väkevää ja tuottavaa. Tämän auman
ympärillä on hieman enemmän hyvinvointia, kuin mitä tällainen
näytelmä muualla edellyttäisi. Sentähden enimmät miehet ovat
alkoholiin meneviä, suuri osa naisista niinikään. Eräs toinen myrkky,
jota minun ei tarvitse mainita, turmelee myöskin rotua. Siitä, samoin
kuin alkoholista, tulevat nuo lapset, joita siellä näette: tuo
kääpiö, tuo risatautinen, tuo länkäsäärinen, tuo jänishuuli ja tuo
pöhöpää. Kaikilla, miehillä kuin naisilla, nuorilla kuin vanhoillakin
on talonpojan tavalliset paheet. He ovat raakoja, tekopyhiä,
valehtelijoita, saaliinhimoisia, panettelijoita, epäluuloisia,
kateita, pieneen laittomaan voittoon persoja, taipuvaisia selittämään
kaikkea halpamaiselta kannalta, kärkkäitä vahvinta mairittelemaan.
Välttämättömyyden pakko saa heidät yhtymään ja pakottaa heidät
keskinäiseen apuun, mutta kaikkien salainen toivomus on tuottaa
toinen toiselle vahinkoa niin pian kun sen voivat vaaratta tehdä.
Toisten tuho on kylän ainoa todellinen huvi. Suuri onnettomuus on
siellä luihun vahingonilon kauan hellitty lempiaine. He vaanivat
toinen toistaan, kadehtivat, halveksivat ja vihaavat toinen
toistansa. Niin kauan kun ovat köyhyydessä, kytee heissä isäntiensä
kovuutta ja ahneutta vastaan piintynyt, umpimielinen viha, ja jos
heillä vuoroonsa on palvelijoita, he käyttävät hyväkseen orjuutensa
aikana saavuttamaansa kokemusta voittaaksensa vielä entiset isäntänsä
kovuudessa ja ahneudessa.

"Voisin teille antaa seikkaperäisen kuvauksen kaikesta siitä
pikkumaisuudesta, petoksesta, sorrosta, vääryydestä, kaihelmasta,
joka elää tässä kirkkaan avaruuden ja luonnon rauhan ympäröimässä
työssä. Älkää luulko, että tämä ihana taivas, että meri, joka kirkon
taakse levittää vielä herkkätuntoisemman taivaan, taivaan joka leviää
maan pinnalla suurena tunnon ja viisauden kuvastimena, älkää luulko,
että tämä näkö heidän mieltänsä laajentaa tai ylentää. He eivät
milloinkaan ole sitä katselleet. Ei mikään liikuta eikä johda heidän
ajatuksiansa paitsi kolme tai neljä rajotettua pelkoa: nälän pelko,
voiman, yleisen mielipiteen ja lain pelko sekä kuoleman hetkenä
helvetin pelko.

"Näyttääkseni mitä he itse asiassa ovat, pitäisi minun ottaa ne
yksitellen. Katsokaahan tuota suurekasta velikultaa vasemmalla, joka
on niin rattoisan näköinen ja viskaa niin kauniita lyhteitä. Viime
kesänä hänen ystävänsä taittoivat häneltä oikean käsivarren
kapakkatappelussa. Paransin taittuman, joka oli avonainen ja
vaikeanlainen. Hoitelin häntä kauan, annoin hänelle elatusapua siksi
kunnes hän saattoi uudelleen ryhtyä työhön. Hän tuli luokseni joka
päivä. Sitä hän on käyttänyt hyväkseen kertoakseen kylässä, että hän
oli minut tavannut kälyäni halailemassa, sekä että äitini oli juoppo.
Hän ei ole paha, hän ei pidä minulle vihaa, päinvastoin, ettekö
huomaa, miten hänen kasvojaan kirkastaa ystävällinen hymy, kun hän
minut näkee? Häntä ei johtanut luokkaviha. Talonpoika ei vihaa
rikasta; siksi hän pitää rikkautta liian suuressa kunniassa. Mutta
arvelen että tuo minun kelpo hangonkantajani ei käsittänyt, miksi
häntä hoitelin saamatta siitä mitään hyötyä itselleni. Hän vainuu
jotakin salajuonta eikä tahdo käydä herkkäuskoisesta houkkiosta. Moni
muu, rikkaampi tai köyhempi, on käyttäytynyt samalla tavoin ennen
häntä, tai huonomminkin. Hän ei luullut valehtelevansa levittäessään
kylään omia keksintöjänsä, hän seurasi vain häntä ympäröivän
siveyskäsitteen hämärää käskyä. Hän noudatti tietämättään, niin
sanoakseni vasten tahtoaan yleisen pahansuonnin kaikkivaltaista
mielihalua... Mutta miksi jatkaa kuvausta, jonka kaikki ne tuntevat,
jotka ovat eläneet muutamia vuosia maalla? Siinä toinen totuuden
ilmestymismuoto, se, jota useimmat sanovat totuudeksi. Se on
jokapäiväisen välttämättömän elämän totuus. Varmaa on, että se
perustuu mitä tarkimpiin tosiseikkoihin, ainoihin, joita jokainen
ihminen voi huomata ja kokea."



XII

"Istukaamme noille lyhteille--jatkoi hän--ja seuratkaamme heitä
vielä. Älkäämme hyljätkö ainoatakaan niistä pienistä tosiseikoista,
jotka muodostavat sen todellisuuden josta puhuin. Antakaamme niiden
joutua loitommalle itsestään avaruudessa. Ne täyttävät liiaksi
etualan, mutta meidän tulee myöntää, että niiden takana on mahtava,
hyvin ihmeteltävä voima, joka pitää kokonaisuutta pystyssä. Pitääkö
se sitä ainoastaan pystyssä, eikö se sitä myös kehitä? Nämä ihmiset,
joita me näemme, eivät enää ole täydelleen La Bruyèren petoeläimiä,
joilla oli joku puheäänen tapainen ja jotka vetäytyivät yöksi
maaluoliin, missä elivät mustasta leivästä, vedestä ja juurista...

"Rotu, sanotte kenties, on heikompi ja sairaampi, se on mahdollista,
alkoholi ynnä tuo toinen vitsaus ovat sattuneita tosiasioita, joista
ihmiskunta on vapautuva, kenties koetuksia, joista jotkut elimemme,
esimerkiksi hermot, hyötyvät, sillä säännöllisestihän näemme, että
elämä käyttää hyväkseen voittamansa pahan. Päälle päätteeksi tulee
joku mitätön keino, joka huomenna kenties keksitään, riittämään
niiden vaarattomiksi-tekemiseksi. Ei siis tämä meitä pakota
katsettamme rajottamaan. Noilla ihmisillä on ajatuksia, tunteita,
joita ei La Bruyèren ihmisillä vielä ollut."--"Minä pidän enemmän
pelkästä, aivan alastomasta eläimestä kuin tuosta inhottavasta
puolieläimestä", sanoin puoliääneen.--"Te puhutte näin ensimäisen
totuudenhaamun kannalta, minkä olemme nähneet, runoilijoiden
totuudenhaamun kannalta", hän sanoi. "Älkäämme sitä sekottako siihen,
jota nyt tutkimme. Nuo ajatukset ja tunteet ovat pieniä ja alhaisia,
olkoon niin, mutta se mikä on pientä ja alhaista, on jo parempaa kuin
se mikä ei ole ensinkään olemassa. He käyttävät niitä miltei
yksinomaan vahingottaakseen toinen toistansa sekä pysyäkseen yhä
edelleen keskinkertaisuudessaan; mutta luonnossahan käy usein niin.
Niitä lahjoja, joita se suopi, käytetään ensin yksinomaan pahaksi,
sen huonontamiseksi mitä luonto näytti tahtovan parantaa; mutta viime
lopussa kaikesta tästä pahasta johtuu aina joku hyvä. Sitäpaitsi en
millään tavoin tahdo todeksi näyttää edistystä; sen paikan mukaan,
jolta sitä tarkastaa, se on sangen pieni tai sangen suuri asia.
Saattaa ihmisen elinehdot vähän vähemmän orjallisiksi, vähän vähemmän
tukaliksi, se on äärettömän suuri asia; se on kenties varmin
ihanteemme; mutta erotus edistyksen etunenässä kulkevan ihmisen ja
sokeasti hänen jäljissään laahustautuvan välillä ei ole kovin suuri,
jos sitä arvioimme henki hetkeksi aineellisista näkökohdista
vapaututuneena. Noiden nuorten talonpoikien joukossa, joiden aivoissa
liikkuu vain epämuotoisia ajatuksia, on useita, joilla on kyky
saavuttaa vähässä ajassa sama tietoisuuden aste, jolla me molemmat
elämme. Useinkin hämmästyy huomatessaan, kuinka pieni se välimatka
on, mikä erottaa noitten ihmisten tiedottomuuden, jonka luulee
täydelliseksi, siitä tietoisuudesta, jonka luulee korkeimmaksi.

"Mistä muutoin tuo tietoisuus on kokoonpantu, josta niin ylpeilemme?
Siinä on paljon enemmän varjoa kuin valoa, paljon enemmän saavutettua
tietämättömyyttä kuin tietoa, paljon enemmän sellaista, minkä
tiedämme jo pakostakin jäävän meiltä tuntemattomaksi, kuin sellaista,
jota tunnemme. Ja kuitenkin tässä tietoisuudessa on koko arvomme,
todellisin suuruutemme sekä luultavasti tämän maailman hämmästyttävin
ilmiö. Se se sallii meidän kohottaa otsamme tuntematonta perusvoimaa
kohti ja sanoa sille: En sinua tunne, mutta sielussani on jotakin,
joka sinua jo omaksuu. Kenties minut hävität, mutta jollet sitä tee
muodostaaksesi minun kappaleistani paremman elimistön kuin mitä minun
oli, olet osottautunut minua heikommaksi, ja hiljaisuus, joka seuraa
sen lajin kuolemaa, johon itse olen kuulunut, on sinulle ilmaiseva,
että oma tuomiosi on langetettu. Ja ellet edes kykene huolehtimaan
siitä, että sinut tuomitaan oikeudenmukaisesti, minkä arvoinen
silloin salaisuutesi onkaan? Emme enää välitä sen paljastamisesta. Se
mahtaa olla typerä ja inhottava. Olet sattumalta luonut olennon,
jonka luominen kävi yli voimiesi. Sille on onnellista, että toisesta
vastakkaisesta sattumasta sen hävitit, ennenkuin se oli ehtinyt
mitata tietämättömyytesi syvyyttä, vielä onnellisempaa, ettei se jää
kärsimään kauheitten kokeittesi loppumatonta sarjaa. Sillä ei ollut
mitään tekemistä maailmassa, missä sen ymmärrystä ei vastannut mikään
ikuinen ymmärrys, missä sen kaiho parempaan ei voinut saavuttaa
mitään todellista hyvää.

"Vielä kerran, edistys ei ole välttämätön edellytys, jotta tämä
näytelmä meitä innostuttaisi. Arvotus riittää, ja tämä arvotus on
yhtä suuri, sillä on yhtä paljon salaperäistä loistoa näissä
talonpojissa kuin meissäkin. Sen löytää kaikkialla, kun seuraa elämän
juoksua sen kaikkivaltaiseen perusvoimaan asti. Vuosisadasta
vuosisataan me aina uudestaan muodostelemme sen nimeä. Sillä on ollut
tarkkojakin ja lohduttaviakin nimiä. On havaittu, että nuo
lohdutukset ja tuo tarkkuus olivat harhakuvia. Mutta nimitimmepä me
sitä Jumalaksi, Kaitselmukseksi, Luonnoksi, Sattumukseksi, Elämäksi,
Kohtaloksi: salaisuus pysyy aina samana, tuhansilta kokemuksen
vuosilta olemme ainoastaan oppineet antamaan sille laajemman nimen,
meitä läheisemmän, taipuvaisemman, odotukseen ja odottamattomaan
sopeutuvamman. Tämä on se nimi, mikä sillä nykyään on, ja siksi se ei
milloinkaan ole näyttänyt suuremmalta. Siinä yksi totuuden kolmannen
ilmestymismuodon lukuisista eri ilmaisuista, ja se on samalla
viimeinen totuus."

       *       *       *       *       *



VI KIRJA

KUHNURIEN JOUKKOSURMA



I

Jos kuningattarien hedelmöittämisen jälkeen taivas pysyy kirkkaana ja
ilma lämpimänä, jos siitepölyä ja hunajaa yhä edelleen tulvii
kukkasissa, niin työmehiläiset sietävät jonkunmoisesta unohtavaisesta
suvaitsevaisuudesta tai kenties äärimäisestä varovaisuudesta vielä
jonkun aikaa koiraksien kiusallisen ja rasittavan läsnäolon.--Nämä
käyttäytyvät pesässä niinkuin Penelopen kosijat Odysseuksen talossa.
Ne viettävät siellä iloista ja hekumallista elämää, nauttien
tuhlaavien ja törkeiden nimellisrakastajien joutilasta oloa:
kylläisinä, pöhövatsaisina, täyttäen kujat ja käytävät, ehkäisten
työtä, tuuppien ja tuupittuina, ällistyneinä, korskeina, paisuen
ajattelemattomasta ja sävyisästä ylenkatseesta, itse ollen järkevän
ja tarkotuksellisen ylenkatseen esineitä, tietämättä yhä kasvavasta
vihasta ja heitä odottavasta kohtalosta. Ne valitsevat pesän
lämpimimmän nurkan siellä rauhassa nukkuaksensa, nousevat
huolettomasti sijoiltaan mennäkseen imemään avonaisista kennoista
tuoksuvimman hunajan, ja tahraavat ulostuksillaan ne kennokakut,
joilla käyvät. Kärsivälliset työmehiläiset ajattelevat tulevaisuutta
ja korjaavat hiljaisuudessa vahingot. Puolipäivästä kolmeen,
siintävän tasangon väreillessä autuaassa uupumuksessa elokuun tai
kesäkuun auringon voittamattoman katseen alla, ne ilmenevät kennon
kynnykselle. Niillä on suunnattoman suurista mustista helmistä
muodostunut kypäri, kaksi korkeata, liikkuvaa töyhtöä,
vaaleankeltainen välkehtivä samettitakki, sankarin pörröinen ruumis
sekä nelinkertainen kankea ja läpikuultava vaippa. Ne pitävät
kauheata melua, työntävät syrjään vahtisotilaat, kaatavat kumoon
ilmanvaihtoa huolehtivat työmehiläiset sekä heittävät nurin
työntekijät, jotka palaavat vaatimattomalla saaliillaan sälytettyinä.
Ne ovat käytökseltään pöyhkeitä, vallattomia ja vaativaisia,
ikäänkuin jonkunmoiset maailmalle välttämättömän tarpeelliset
jumalat, jotka sikin sokin lähtevät jotakin suurta, arkijoukoille
tuntematonta tarkotusperää toteuttamaan. Yksitellen ne lentävät ulos,
rehentelevinä, vastustamattomina, ja laskeutuvat levollisesti
läheisimpiin kukkiin, siellä uinuakseen siksi kunnes iltapäivän
viileys ne unesta herättää. Silloin ne palaavat pesään yhtä mahtavana
pyörteenä ja alati tuon suuren yksinvaltaisen tarkotusperän
paisuttamina rientävät kellareihin, upottavat päänsä kaulaa myöten
hunaja-ammeihin, täyttävät itsensä kuin tynnyrejä uudistaakseen
uupuneet voimansa ja menevät taas hitain askelin sitä makeaa,
uneksimatonta ja huoletonta lepoa nauttimaan, joka heidät helmaansa
sulkee seuraavaan ateriaan saakka.



II

Mutta mehiläisten kärsivällisyys ei ole ihmisten kärsivällisyyden
kaltainen. Muutamana aamuna kiertää pesää odotettu tunnussana, ja
rauhalliset työmehiläiset muuttuvat tuomareiksi ja mestaajiksi. Ei
kukaan tiedä, kuka tuon käskyn antaa, se lähtee äkkiarvaamatta
työntekijäin kylmästä ja järkiperäisestä suuttumuksesta, ja niin pian
kun se on lausuttu, se täyttää, tuon yksimielisen yhteiskunnan hengen
mukaisesti, kaikkien sydämet. Osa kansasta luopuu saaliin hausta
antautuakseen sinä päivänä oikeuden toimeenpanoon. Lihavat laiskurit,
jotka huolettomissa joukoissa nukkuvat hunajaa sisältävillä seinillä,
herättää äkkiä ärtyisten neitseiden sotajoukko. Ne heräävät hurskaan
näköisinä ja epäröivinä eivätkä voi uskoa silmiänsä, ja niiden
hämmästyksen on yhtä vaikea tunkeutua niiden laiskuuden läpi
tietoisuuteen, kuin kuun säteen on tunkeutua rämeikön vedenkalvon
lävitse. Ne luulevat olevansa jonkun erehdyksen uhreja, ällistyneinä
ne katselevat ympärilleen ja niiden elämän pääaatteen uudelleen
elpyessä niiden paksuissa aivoissa ne astuvat askeleen hunaja-ammeita
kohti ammentaakseen niistä uusia voimia. Mutta se on mennyttä,
keväthunajan aika, lehmusten kukkaviinin, salvian, ajuruohon,
valkoapilan, meiramin sulan jumal-juoman aika. Sen sijaan että
vapaasti pääsisivät noihin suloisiin täysinäisiin säiliöihin, jotka
avasivat heidän suunsa tyydytykseksi miellyttävät imelät
vaha-ammeensa, ne kohtaavat joka taholla ojossa olevien
myrkkykeihäiden palavan metsän. Kaupungin ilma on muuttunut.
Mieluisan jumal-juoman tuoksun sijalla tuntuu sen myrkyn kitkerä
haju, mikä tuhansina pikku pisaroina välkehtelee piikkien kärjissä
levittäen kiukkuaa ja vihaa. Ennenkuin niille on selvinnyt koko
niiden rehevän olemassaolon kuulumaton kukistuminen keskellä
yhteiskunnan onnellisten lakien mullistusta, syöksyy jokaisen
säikähtyneen parasiitin kimppuun kolme tai neljä oikeudenpalvelijaa,
jotka tekevät parhaansa katkaistakseen siltä siivet, leikatakseen
poikki sen hienon varren mikä yhdistää takaruumiin eturuumiiseen,
taittaakseen väräjävät tuntosarvet, irrottaakseen raajat, löytääkseen
raon haarniskan renkaiden välissä sinne iskeäkseen miekkansa.
Kuhnurit tosin ovat suunnattoman suuria, mutta ollen aseettomia,
pistintä vailla, ne eivät ajattelekaan puolustusta, vaan koettavat
livistää pakoon tai vastustavat taajoja iskuja ainoastaan ruumiinsa
tylsällä paksuudella. Nurin heitettyinä ne pitelevät kömpelösti
voimakkailla raajoillaan vihollisiansa, jotka eivät hellitä, tai
vetävät vieriellessään muassaan koko hyökkääjäryhmän hurjaan mutta
pian taukoavaan pyörteeseen. Jonkun ajan kuluttua ne ovat niin
surkeassa tilassa, että sääli, joka ei milloinkaan ole varsin kaukana
oikeudesta sydämemme pohjalla, kiireesti herää ja tahtoisi pyytää
niille armoa--tosin turhaan--kovasydämisiltä työmehiläisiltä, jotka
tuntevat vain luonnon syvän ja kuivakiskoisen lain. Noiden
onnettomien siivet ovat repaleina, raajat irtiraastetut, tuntosarvet
runnellut; ja niiden ihmeteltävät mustat silmät, uhkuvien kukkien
kuvastimet, sinitaivaan ja kesän viattoman ylimielisyyden
heijastimet, eivät nyt kärsimyksen nöyrentäminä enään kuvasta muuta
kuin kuolon tuskaa ja kauhua. Toiset kuolevat haavoistaan, ja kaksi
tai kolme niiden pyöveleistä kantaa ne kaukaisille hautausmaille.
Toiset ovat keveämmin haavotettuja, ja niiden onnistuu vetäytyä
johonkuhun soppeen mihin kasaantuvat, ja taipumaton vartiosto pitää
ne siellä saarroksissa siksi kunnes kuolevat sinne nälkään ja
kurjuuteen. Useiden onnistuu päästä ovelle asti ja siitä ulkoilmaan
vetäen vihollisensa muassaan, mutta illan tullen ne palaavat nälän ja
pakkasen ahdistamina joukottain pesän suulle suojaa rukoilemaan.
Siellä ne kohtaavat toisen taipumattoman vartiajoukon. Seuraavana
päivänä ensi kertaa pesästä lähtiessään työmehiläiset puhdistavat
kynnyksen, jossa on kasottain hyödyttömien jättiläisten ruumiita; ja
tuon toimettoman sukukunnan muisto sammuu yhteiskunnassa herätäkseen
vasta tulevana keväänä.



III

Monasti tuo joukkosurma tapahtuu samana päivänä useissa
mehiläistarhan asumuksissa. Rikkaimmat, parhaiten hallitut tekevät
alotteen. Muutaman päivän perästä pienet, vähempivaraiset
yhteiskunnat seuraavat niiden esimerkkiä. Ainoastaan köyhimmät,
kurjimmat väestöt, joiden emo jo on kovin iäkäs ja miltei hedelmätön,
elättävät vielä koiraksensa, koska eivät tahdo luopua toivomasta yhä
odotetun neitseellisen kuningattaren hedelmöittämistä, joka vielä
saattaa syntyä. Mutta alkutalvella tulee kurjuus, jota ei voi
välttää, ja koko heimo, emo, kuhnurit, työmehiläiset, kasaantuu
riutuvaksi, yhteensulloutuneeksi joukoksi, joka kuolee
hiljaisuudessa, pesän hämärässä, ennen ensimäisen lumen tuloa.

Laiskurien mestauksen jälkeen työ alkaa väkirikkaissa ja varakkaissa
yhteiskunnissa uudelleen, mutta vähenevällä innolla, sillä mesineste
käy jo niukemmaksi. Suurien juhlien, samoin kuin suurten
murhenäytelmienkin aika on nyt ohi. Tuo ihmeentapainen elimistö
tuhansine sieluineen, tuo uneton, kukkien ja kasteen ravitsema jalo
ihmeluoma, heinäkuun sulopäivien kunniarikas mehiläispesä vaipuu
vähitellen, asteettain uneen, ja sen lämmin, tuoksuista raskas
hengitys hidastuu ja jähmettyy. Syyshunaja kasaantuu kuitenkin
kasaantumistaan ravintorikkaisiin seiniin, tarpeellisen varaston
täydentämiseksi, ja viimeisiä säiliöitä sulkee valkoinen, lahjomaton
vahasinetti.--Rakennustyöt lakkaavat, synnytyksien luku vähenee,
kuolleitten nousee, yöt pitenevät, päivät lyhenevät. Sade, tuimat
tuulet, aamu-usvat, liian äkillisen hämärän väijymykset tempaavat
pois satoja työmehiläisiä, jotka eivät enää palaa; ja koko tuo pieni
kansa, joka kaipaa aurinkoa yhtä kiihkeästi kuin Attikan puusirkat,
tuntee talven kylmän uhkan laskeutuvan asuinsijoilleen.

Ihminen on jo ottanut osansa sadosta. Jokainen hyvä pesä on hänelle
tuottanut neljäkymmentä tai viisikymmentä kg hunajaa, ja
erinomaisimmat antavat toisinaan sata kg, mikä määrä edustaa
suunnattomia nesteeksi muuttuneita valoavaruuksia, äärettömiä
kukkaskenttiä, joiden kukissa, toisessa toisen jälkeen, on käyty
tuhansia kertoja joka päivä. Nyt hän luo viimeisen katseen
jähmettyviin asumuskuntiin. Hän riistää rikkaimmilta pesiltä niiden
liiat aarteet, jakaakseen ne niille, joita onnettomuudet, aina
ansaitsemattomat, ovat köyhdyttäneet. Hän peittää huolellisesti
asumukset, sulkee portit puoleksi, poistaa hyödyttömät kehykset sekä
jättää mehiläiset niiden pitkään talviuneen. Ne kerääntyvät silloin
pesän keskelle, kyyristyvät kokoon ja ripustautuvat kennokakuille,
jotka sisältävät noita uskollisia säiliöitä, joista kylmien
talvipäivien kestäessä saadaan kesän muuntunutta nestettä. Kuningatar
on keskellä, vartiajoukkonsa ympäröimänä. Työmehiläisten ensimäinen
kerros pitää suljetuista kennoista kiinni, toinen kerros peittää sen,
sen taas peittää kolmas ja niin yhä edelleen viimeiseen saakka, joka
muodostaa pintakerroksen. Kun tämän pintakerroksen mehiläiset
tuntevat pakkasen pistoja, tunkeutuvat ne joukon sisään, ja toiset
täyttävät vuoroonsa niiden paikat. Pesässä riippuva rypäle on kuin
penseä, kellervä hunajamuurien jakama pallo, joka huomaamattoman
hitaasti nousee tai laskee, etenee tai peräytyy, sen mukaan kuin ne
kennot, joihin se on kiintynyt, tyhjenevät. Sillä vastoin sitä, mitä
yleensä luullaan, ei mehiläisten elämä talvella ole pysähtynyt, vaan
ainoastaan hidastunut.[17] Räpyttelemällä säännöllisesti siipiään,
noita auringon liekkien eloon jääneitä pikkusiskosia, jotka
kiihdyttävät tai hidastuttavat liikettänsä ulkoilman vaihtelujen
mukaan, ne ylläpitävät pallossaan muuttumattomasti kevätpäivän
lämmön. Tämä salainen kevät lähtee kauniista hunajasta, joka ei ole
muuta kuin muinoin muotonsa muuttanut auringonsäde, joka nyt palaa
entiseen muotoonsa. Se kiertelee pallossa jalon veren tavoin. Ne
mehiläiset, jotka ovat täysinäisissä kennoissa kiinni, tarjoovat sitä
naapureilleen, jotka taasen vuoroonsa antavat sitä toisille. Se
kulkee täten kädestä käteen, suusta suuhun ja saapuu joukon
äärimäiseen päähän asti--joukon, jolla on vain yksi ajatus ja yksi
kohtalo, hajaantuneena ja yhdistyneenä tuhansiin sydämiin. Se on
auringon ja kukkien sijaisena siksi kunnes sen vanhempi veli, suuren
todellisen kevään todellinen aurinko, luoden raolla olevasta portista
ensimäiset lämpimät katseensa, joista orvokit ja vuokot heräävät
uuteen eloon, lempeästi herättää työntekijät näyttääkseen heille,
että taivaan sini on vallannut entisen paikkansa maailmassa ja että
tuo katkeamaton kehä, mikä yhdistää kuoleman elämään, on tehnyt
kierroksen ja alkanut uutta elämää.

       *       *       *       *       *



VII KIRJA

LAJIN KEHITYS.



I

Ennenkuin suljemme tämän kirjan, kuten olemme sulkeneet mehiläispesän
talven jähmettävän hiljaisuuden tultua, tahdon ottaa puheeksi
huomautuksen, jonka melkein aina saa kuulla niiltä, joille paljastaa
mehiläisten yhteiskuntajärjestyksen ja niiden hämmästyttävän
taitavuuden. Niin, he sanovat, kaikki tuo on ihmeteltävää, mutta
muuttumatonta. Ne ovat jo tuhansia vuosia eläneet merkillisten lakien
alaisina, mutta tuhansia vuosia nämä lait ovat pysyneet samoina.
Tuhansien vuosien kuluessa ne ovat rakentaneet noita hämmästyttäviä
kennokakkujansa, joihin ei voi mitään lisätä ja joista ei voi ottaa
mitään pois ja joissa kemistin, geometrian tuntijan, arkkitehdin ja
insinöörin opit ovat kaikki yhtä täydellisesti edustettuina; mutta
nämä kennokakut ovat aivan niitten kaltaisia, joita on löydetty
egyptiläisten kiviarkuista tai näkee kuvattuina heidän
kivipiirroksissaan ja papyruskääröissään. Mainitkaa meille edes yksi
tosiseikka, joka osottaisi vähintäkään edistystä, näyttäkää meille
yksityiskohta, missä ne olisivat jotakin uudistaneet, kohta, missä ne
olisivat muuttaneet tuhatvuotista elintapaansa, ja silloin me
kumarramme ja tunnustamme, ettei niillä ole ainoastaan ihmeteltävää
vaistoa, vaan myös järki, joka saattaa pyrkiä ihmisjärjen rinnalle
sekä toivoa, samoin kuin tämäkin, jonkunmoista korkeampaa kohtaloa
kuin sitä, jonka alainen itsetajuton ja nöyrä aine on.

Ei ainoastaan sivullinen puhu näin, vaan Kirbyn ja Spencen kaltaiset
hyönteistutkijatkin ovat käyttäneet samaa todistustapaa kieltääkseen
mehiläisiltä muun järjen kuin sen, mikä epämääräisesti liikkuu
hämmästyttävän mutta muuttumattoman vaiston ahtaassa vankilassa.
"Näyttäkää meille--he sanovat--ainoa tapaus, jolloin niiden mieleen
olisi asianhaarojen pakosta juolahtanut ajatus käyttää esim. savea
tai kalkkiseosta vahan asemesta, niin me myönnämme niillä olevan
harkitsemiskykyä."

Tämä todistustapa, jota Romanes nimittää "The question begging
argument"iksi ja jota vielä voisi sanoa "kyllästymättömäksi
todisteluksi", on kaikkein vaarallisimpia, ja ihmiseen sovellettuna
se johtaisi meidät kovinkin pitkälle. Lähemmin tarkasteltuna se
johtuu tuosta "yksinkertaisesta, terveestä järjestä", joka useinkin
aikaansaa paljon pahaa ja joka Galileille vastasi: "Ei maa pyöri,
koska minä näen auringon kulkevan taivaalla, nousevan aamulla ja
laskevan illalla, eikä mikään voi omien silmieni todistusta kumota."
Terve järki on erinomainen ja tarpeellinen sielumme pohjalla, mutta
sillä ehdolla ainoastaan, että ylevä levottomuus vartioi sitä ja
tarpeen tullen muistuttaa sitä sen äärettömästä tietämättömyydestä;
muutoin se on vain järkemme alhaisten ainesten piintynyttä
tottumusta. Mutta mehiläiset ovat itse vastanneet Kirbyn ja Spencen
tekemään huomautukseen. Tuskin oli tämä huomautus lausuttu, kun jo
toinen luonnontutkija Andrew Knight, siveltyään jonkunmoisella
vahasta ja tärpätistä tehdyllä voiteella muutaman puun
vahingoittuneen kuoren, teki sen huomion, että hänen mehiläisensä
olivat kokonaan luopuneet kittausvahaa kokoamasta ja käyttivät nyt
vain tuota ennen tuntematonta, mutta pian koetettua ja hyväksyttyä
ainetta, jota löysivät aivan valmiina ja runsaissa määrin asuntonsa
lähiseutuviita.

Muutoin on toinen puoli mehiläistiedettä ja hoitoa siinä, että
annetaan mehiläisen alotekyvylle vapaa toimiala, sen toimeliaalle
älylle harjaantumisen ja todellisten keksintöjen tekemisen
tilaisuutta. Niinpä mehiläishoitajat, kun siitepöly kukissa on
niukkaa, sirottelevat jonkun määrän jauhoja mehiläistarhan
läheisyyteen auttaakseen mehiläisiä toukkien ja koteloiden
elättämisessä, ne kun kuluttavat suunnattomasti siitepölyä. Ilmeistä
on, etteivät ne luonnontilassa, synnyinmetsiensä tai Aasian laaksojen
helmassa, missä ne luultavasti elivät tertiääriaikakauden päivinä,
milloinkaan ole tavanneet sellaista ainetta. Siitä huolimatta, jos
joitakuita panee sirotetulle jauholle, ne koskettelevat sitä,
maistelevat sitä, huomaavat sen miltei siitepölyn kaltaiseksi,
palaavat pesään, ilmottavat uutisen sisarilleen; ja nytpä kaikki
saaliinhankkijat rientävät tuota odottamatonta ja käsittämätöntä
ravintoainetta kohti, joka niiden perinnäisessä muistossa mahtaa olla
erottumattomassa yhteydessä kukkasten kupujen kanssa, joissa ne niin
monien vuosisatojen kuluessa ovat nauttineet hekumallista ja
ylellistä vieraanvaraisuutta.



II

Tuskin sata vuotta sitten, Huberin töistä alkaen, ruvettiin vasta
vakavasti mehiläisiä tutkimaan ja alettiin huomata ensimäisiä
tärkeitä totuuksia, joiden nojalla tutkimus voi saavuttaa
tosituloksia. On vasta hiukan enemmän kuin viisikymmentä vuotta
siitä, kun Dzierzonin ja Langstrothin keksimien irtonaisten
kennokakkujen ja kehyksien avulla järkiperäinen ja käytöllinen
mehiläishoito perustettiin ja pesä lakkasi olemasta koskematon talo,
missä kaikki tapahtui salaperäisyyden verhoamana, jota emme voineet
paljastaa, ennenkuin kuolema oli sen raunioiksi muuttanut. On vihdoin
vähemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, kun parannukset
mikroskoopin ja entomologisen tekniikan alalla ovat paljastaneet
työmehiläisen, emon ja kuhnurien tärkeimpien elimien salaisuuden.
Onko siis kummallista, jos tieteemme ei ole ulottunut pitemmälle kuin
kokemuksemmekaan? Mehiläiset ovat eläneet jo tuhansia vuosia, ja me
olemme niitä tarkastelleet vasta viisi, kuusi vuosikymmentä. Jos
olisikin toteen näytetty, ettei mikään ole mehiläispesässä muuttunut
siitä alkaen, kun me sen avasimme, olisiko meillä oikeus siitä
päättää, ettei mikään siinä milloinkaan ole muotoa muuttanut,
ennenkuin me otimme sen huomioittemme esineeksi? Emmekö tiedä, että
lajin kehityksessä vuosisata häviää kuin sadepisara virran
pyörteeseen sekä että maailmankaikkeuden elämässä vuosituhannet
kuluvat yhtä nopeasti kuin vuodet kansan historiassa?



III

Mutta ei ole ensinkään todeksi näytetty, ettei mikään ole muuttunut
mehiläisten tavoissa. Tarkastaessamme niitä ilman ennakkopäätelmiä ja
poistumatta nykyisen kokemuksemme valaisemalta pieneltä alalta
huomaamme päinvastoin sangen tuntuviakin muutoksia. Ja ken tietää
kertoa niistä, jotka ovat jääneet meiltä huomaamatta? Tutkija, joka
olisi noin sataviisikymmentä kertaa meitä kookkaampi ja noin
seitsemänsataatuhatta kertaa meitä painavampi (tämmöinen on kokomme
ja painomme suhde tuon vähäpätöisen hyönteisen kokoon ja painoon),
tutkija, joka ei ymmärtäisi kieltämme ja joka olisi varustettu aivan
toisenlaisilla aistimilla kuin me, huomaisi epäilemättä sangen
omituistenkin aineellisten muutosten tapahtuneen 19:nnen vuosisadan
kahden viimeisen kolmanneksen kuluessa, mutta miten hänellä voisi
olla käsitystäkään siveellisestä, yhteiskunnallisesta,
uskonnollisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta kehityksestämme?

Pian todennäköisin kaikista tieteellisistä hypoteeseista sallinee
meidän liittää kesyn mehiläisemme siihen suureen mehiläisheimoon,
johon luultavasti sen esi-isät kuuluvat ja joka käsittää kaikki
kesyttömät mehiläiset.[18] Me tulemme silloin huomaamaan
fysiologisia, yhteiskunnallisia, taloudellisia, työtoimintaa ja
rakennustaidetta koskevia muutoksia, jotka ovat paljoa merkillisempiä
kuin omassa kehityksessämme tapahtuneet. Tällä kertaa pysyttelemme
varsinaisessa kesyssä mehiläisessämme. Sitä tavataan suunnilleen
kuusitoista riittävän tarkasti toisistaan eriävää lajia; mutta itse
asiassa, olkoonpa sitten kysymys _Apis Dorsatasta_, suurimmasta
tunnetusta, tai _Apis Floreasta_, pienimmästä, on meillä edessämme
sama hyönteinen, vähemmässä tai suuremmassa määrin muuttuneena
ilmanalan ja olosuhteiden vaikutuksesta, joihin sen on täytynyt
mukautua. Kaikki nämä eri lajit eivät eroa paljoa enemmän toisistaan,
kuin englantilainen eroaa espanjalaisesta tai japanilainen
eurooppalaisesta. Rajottaen täten ensimäiset huomautuksemme toteamme
tässä ainoastaaan sen minkä omin silmin näemme, ja tällä hetkellä
ilman minkäänlaisen hypoteesin apua, olkoonpa se kuinka todennäköinen
ja käskeväinen tahansa. Emme ota tarkastettavaksi kaikkia
tosiseikkoja, joihin voitaisiin vedota. Muutamat huomattavimmat,
nopeasti lueteltuina, tulevat riittämään.



IV

Ensinnäkin huomaamme tärkeimmän ja perinpohjaisimman parannuksen,
joka ihmismaailmassa vaatisi suunnattomia töitä: yhteiskunnan
ulkonaisen suojeluksen.

Mehiläisten kaupungit eivät ole, niinkuin meidän, taivasalla, tuulen
ja myrskyn oikuille alttiina, vaan ovat kokonaan suojelevan kannen
peitossa. Mutta luonnontilassa ja ihanneilmanalassa ei asian laita
ole sellainen. Jos ne yksinomaan seuraisivat omaa syvintä vaistoansa,
rakentaisivat ne kenno-kakkunsa taivasalle. Intiassa _Apis Dorsata_
ei erityisellä innolla etsi onttoja puita eikä kallionhalkeamia.
Parvi ripustautuu jonkun oksan kainaloon, ja niin kennokakku pitenee,
kuningatar munii, ravintovarat kasaantuvat ilman muuta suojaa kuin
työntekijäin omat ruumiit. Toisinaan on huomattu meidän pohjoisen
mehiläisemme liian lämpimän kesän pettämänä jälleen palaavan tuohon
vaistoonsa, ja on löydetty parvia, jotka täten elivät taivasalla
keskellä pensaikkoa.[19]

Mutta Intiassakin tällä, nähtävästi synnynnäisellä, tavalla näyttää
olevan ikäviä seurauksia. Se sitoo niin suuren joukon työmehiläisiä
yksinomaan tarpeellisen lämmön ylläpitämiseen vahaa valmistavien ja
toukkia hoitavien ympärillä, että _Apis Dorsata_ oksissa riippuessaan
rakentaa vain yhden ainoan kennokakun. Sitävastoin pieninkin suoja
sallii sen rakentaa niitä neljä tai viisi ja enemmänkin, ja lisää
siten kansan lukua ja asumuskunnan menestystä. Siksi kaikki kylmän
tai lauhkean vyöhykkeen mehiläislajit ovatkin miltei täydellisesti
hyljänneet tuon alkuperäisen tavan. Ilmeistä on, että luonnollinen
valinta on vahvistanut hyönteisen järkevän alotteen, siten että se on
sallinut ainoastaan väkirikkaimpien ja parhaiten suojattujen heimojen
pysyä elossa läpi meidän talviemme. Se mikä alussa oli vain
vaistonvastainen keksintö, on vähitellen tullut vaistomaiseksi
tavaksi. Yhtä totta on kuitenkin, että ne, täten luopuessaan
runsaasta, ihaillusta luonnon valosta asettuakseen jonkun kannon tai
kalliorotkon pimeään koloon, noudattivat alkuaan uhkarohkeaa aatetta,
joka epäilemättä johtui monista huomioista, kokemuksista ja
perusteluista. Saattaisi miltei sanoa, että tämä ajatus oli yhtä
tärkeä kotimehiläisen kohtaloille kuin tulen keksiminen ihmiskunnan
tulevaisuudelle.



V

Tämän suuren edistysaskeleen jälkeen, joka, samalla kun se on
ikivanha ja perinnäinen, yhtäkaikki pysyy yhä aktuaalisena, tapaamme
joukon äärettömiin asti muuntelevia yksityisseikkoja, jotka meille
todistavat, ettei edes pesän työtoiminta ja politiikka ole
muuttumattomiin kaavoihin valettu. Juuri äsken olemme maininneet,
mitenkä siitepölyä on älykkäästi vaihdettu jauhoihin ja kittausvahaa
keinotekoiseen kittiin. Olemme myös havainneet, kuinka taitavasti ne
osaavat tarpeisiinsa sovelluttaa ne useinkin vallan ällistyttävät
asunnot, joihin ne asetetaan asumaan. Olemme myös nähneet, millä
välittömällä ja hämmästyttävällä taidolla ne ovat hyväkseen
käyttäneet niitä röyhelletystä vahasta tehtyjä kennokakkuja, joita
niille on tarjottu. Tämän ihmeellisen, onnellisen mutta vajanaisen
ilmiön hyödyllinen käyttö on jotakin aivan erinomaista. Ne ovat
todellakin ymmärtäneet ihmisen puolinaisen viittauksen. Kuvitelkaa
mielessänne, että me vuosisatoja olisimme rakentaneet kaupunkejamme,
mutta emme kivestä, kalkista ja tiilistä, vaan jostakin taipuvasta,
erikoisten ruumiimme elimien vaivalloisesti erittämästä aineesta.
Muutamana päivänä joku kaikkivaltias olento asettaa meidät satumaisen
kaupungin helmaan. Me huomaamme, että se on tehty aineesta, joka on
oman erittämämme aineen kaltaista, mutta muuten se on vain unelma,
jonka johdonmukaisuuskin, ollen muodoton, ikäänkuin supistettu ja
keskitetty, on eksyttävämpi, kuin epäjohdonmukaisuus olisi. Siinä on
tavanmukainen suunnitelmamme, kaikki on siinä odotuksemme mukaista,
mutta vain mahdollisuutena ja niin sanoaksemme elämäntakaisen voiman
luhistamana, joka on sen pysäyttänyt luonnokseen ja estänyt sen
kohoamasta todellisuuteen. Rakennukset, joiden tulisi olla neljä tai
viisi metriä korkeat, ovat vain pieninä kohokkeina, jotka voisimme
kahdella kädellämme peittää. Tuhansien muurien asemesta näemme vain
viivaverkon, jossa on niin hyvin muurien ääriviivat kuin myös sitä
ainetta, josta ne ovat rakennettavat. Toisissa paikoin on olemassa
melkoisia säännöttömyyksiä, joita täytyy korjata, syvennyksiä, jotka
ovat täytettävät ja sopivasti kokonaisuuteen sovitettavat, laajoja
horjuvia pinta-aloja, joita on tuettava. Sillä rakenne on
odottamaton, mutta samalla hauras ja vaarallinen. Sen on suunnitellut
joku ylivoimainen järki, joka on arvannut suurimman osan toiveitamme,
mutta joka juuri suunnattoman suuruutensa vuoksi ei ole voinut niitä
toteuttaa kuin sangen karkein piirtein. Tulee siis selvittää kaikki
tyynni, käyttää hyväkseen tuon yliluonnollisen lahjottajan
pienimmätkin tarkotukset, rakentaa muutamassa päivässä se, mikä
tavallisesti vaatii vuosikausia, luopua luontaisista tavoista sekä
perin pohjin muuttaa entiset työtavat. Varmaa on, että ihminen
tarvitsisi kaiken tarkkaavaisuutensa ratkaistakseen ne pulmat, jotka
siitä koituisivat, ja käyttääkseen hyväkseen kaikkea sitä apua, jota
upea kaitselmus täten olisi tarjonnut. Suunnilleen tämän tekevät
kuitenkin mehiläiset uudenaikaisissa pesissämme.[20]



VI

Luultavasti ei mehiläisten valtiotaitokaan, kuten jo olen maininnut,
ole muuttumaton. Tämä on hämärin kohta ja vaikeampi todeta kuin
mikään muu. En tahdo puhua siitä, kuinka vaihtelevalla tavalla ne
kuningatartaan kohtelevat, en parveilun laeista, jotka ovat
jokaiselle pesälle omituisia sekä näyttävät menevän perintönä
sukupolvesta sukupolveen j.n.e. Mutta näiden tosiasiain rinnalla,
jotka eivät ole kyllin selväpiirteisiä, on toisia, aina esiintyviä ja
tarkkoja, jotka osottavat, etteivät kaikki kesyn mehiläisen lajit ole
saavuttaneet samaa valtiollista sivistysastetta, että on semmoisia,
joissa yhteishenki vielä hapuilee ja etsii kenties toisia keinoja
kuninkuuden pulman ratkaisemiseksi. Niinpä Syrian mehiläinen
tavallisesti kasvattaa satakaksikymmentä kuningatarta ja usein
enemmänkin. Sitävastoin meidän _Apis Mellifica_ kasvattaa niitä
korkeintaan kymmenen tai kaksitoista. Cheshire kertoo meille kaikin
puolin säännöllisestä syrialaisesta pesästä, josta löydettiin
kaksikymmentäyksi kuollutta kuningatarta sekä yhdeksänkymmentä elossa
ja vapaudessa olevaa. Tämä on sangen omituisen yhteiskunnallisen
kehityksen lähtö- tai loppukohta, kehityksen, jota olisi
mieltäkiinnittävää perin pohjin tutkia. Lisätkäämme vielä, että, mitä
kuningattarien kasvattamiseen tulee, Kyproksen mehiläinen suuresti
lähenee syrialaista. Onko tämä palautumista--vielä epäröivää--
harvainvaltaiseen hallitukseen, monarkian kokeen jälkeen,
moni-äitiyteen, yksiäitiyden jälkeen? Yhtäkaikki ovat syrialainen ja
kyprolainen mehiläinen, jotka ovat läheistä sukua egyptiläisen ja
italialaisen kanssa, epäilemättä ensimäiset, joita ihminen on
kesyttänyt. Vihdoin osottaa meille seuraava havainto vielä selvemmin,
että pesän tavat ja viisas järjestysmuoto eivät johdu mistään
alkuperäisestä vaikutteesta, jota olisi koneentapaisesti noudatettu
kautta vaihtelevien aikakausien ja ilmanalojen, vaan että se henki,
joka johtaa tuota pientä yhteiskuntaa, osaa ottaa huomioon uusia
asianhaaroja, mukautua niiden mukaan ja käyttää niitä hyödykseen,
niinkuin se oli oppinut torjumaan entisten olosuhteiden vaaroja.
Australiaan tai Kaliforniaan muutettuna musta mehiläisemme muuttaa
täydellisesti tapojansa. Kahden tai kolmen vuoden kuluttua
huomattuaan, että kesä on ikuinen ja ettei kukkasia koskaan puutu,
elää se huomispäivää huolehtimatta, tyytyy kokoamaan niin paljon
hunajaa ja siitepölyä, kuin tarvitaan päivän tarpeeksi, eikä enää
kokoa mitään talven varaksi, koska sen nykyinen järkiperäinen
vaarinotto on synnynnäistä kokemusta mahtavampi.[21] Meidän ei edes
onnistu ylläpitää sen toimeliaisuutta muulla tavoin kuin riistämällä
siltä aina vähin erin sen työn hedelmiä.



VII

Tämän me siis voimme silmillämme nähdä. Myönnettänee, että nämä ovat
senlaatuisia asiallisia tosiseikkoja, jotka ovat omiansa
järkähyttämään niiden mielipidettä, jotka uskottelevat itselleen,
että kaikki järki on liikkumaton, kaikki tulevaisuus muuttumaton,
paitsi ihmisen järki ja tulevaisuus.

Mutta jos me hetkeksi hyväksymme kehityshypoteesin, laajenee
edessämme oleva näytelmä; ja sen epävarma, suurenmoinen valo ulottuu
pian omiinkin kohtaloihimme. Ei ole silminnähtävän selvää, mutta
jokaisen, joka tarkkuudella sitä tutkii, on vaikea olla
tunnustamatta, että luonnossa on tahto, joka pyrkii kohottamaan osan
ainetta hienompaan, kenties parempaan olotilaan, kostuttamaan
vähitellen sen pintaa salaperäisellä nesteellä, jota me sanomme ensin
elämäksi, sitten vaistoksi ja pian sen jälkeen järjeksi; turvaamaan,
järjestämään, helpottamaan kaiken sen olemassaoloa, mikä saapi
elämän, tuntematonta päämäärää varten. Varmaa ei ole, mutta useat
esimerkit, joita huomaamme ympärillämme, kehottavat meitä otaksumaan,
että jos voisimme arvioida sen ainepaljouden, joka alusta asti täten
on korkeammalle kohonnut, huomaisimme, että se on lakkaamatta
kasvanut. Sanon vieläkin kerran, että tämä havaintomme on epävarma,
mutta se on ainoa, jonka olemme voineet tehdä sen salaperäisen voiman
suhteen mikä meitä johtaa; ja onhan tämäkin jo paljon, maailmassa,
missä ensimäinen velvollisuutemme on luottamus elämään, silloinkin
kun emme siinä oivalla mitään rohkaisevaa valoa, ja niin kauan kun ei
ole olemassa päinvastaista varmuutta.

Tiedän kaiken sen, mitä voidaan väittää kehitysteoriaa vastaan. Sen
tueksi on olemassa lukuisia todistuksia ja hyvin tehokkaita
perusteluita, jotka eivät kuitenkaan, tarkkaan sanoen, ole
vakuuttavia. Ei saa milloinkaan ehdottomasti antautua oman
aikakautensa totuuksien valtaan. On mahdollista, että sadan vuoden
kuluttua hyvinkin monet luvut kirjoistamme, joihin aikakautemme on
painanut leimansa, näyttävät vanhentuneilta, kuten nykyään
kahdeksannentoista vuosisadan filosofien teokset, jotka ovat täynnä
liian erinomaista ihmistä, sellaista jota ei ole olemassa, ja niin
monet sivut seitsemännentoista vuosisadan kirjoista, joita heikontaa
katolisen traditsionin jumalankäsitys, tuo tyly, pikkumainen niin
monien turhanpäiväisyyksien ja valheiden rumentama jumalankuva.

Kuitenkin lienee parasta, kun ei voi tietää jonkun asian totuutta,
omaksua se hypoteesi, joka sinä hetkenä, jolloin sattuma on kutsunut
meidät elämään, vakavimmin vaikuttaa järkeemme. Voi lyödä vetoa
siitä, että se on väärä, mutta niin kauan kuin sen uskoo todeksi, se
on hyödyksi, se elvyttää rohkeuden ja johtaa tutkimukset uusille
urille. Ensi silmäykseltä näyttänee viisaammalta lausua näiden
otaksumisien sijasta yksinkertaisesti ilmi itse syvä totuus, se on,
ettei tiedetä niin mitään.

Mutta tämä totuus olisi terveellinen, ainoastaan jos olisi
todistettuna ettemme milloinkaan tule tietämään. Sillä välin se
pidättäisi meitä vielä kuolettavammassa liikkumattomuudessa kuin
ikävimmät harhaluulot. Me olemme niin luotuja, ettei mikään vie meitä
pitemmälle eikä korkeammalle kuin erehdystemme harppaukset. Siitä
vähästä, minkä tiedämme, on meidän itse asiassa kiittäminen
otaksumia, jotka aina ovat uskallettuja, usein vallan mielettömiä ja
suurimmaksi osaksi vähemmän varovaisia kuin nykypäivän hypoteesi. Ne
olivat kenties mielettömiä, mutta ne ovat kuitenkin ylläpitäneet
etsinnän palavaa intoa. Olkoon, että majatalon lieden ääressä valvoja
on sokea tai ikäloppu, mitä matkustaja siitä välittää, kun hänen on
vilu ja hän istuutuu valvojan viereen? Jollei vain tuli ole sammunut
tämän sitä vartioidessa, on hän tehnyt saman minkä paraskin olisi
voinut tehdä. Jättäkäämme tämä innon liekki muille perinnöksi, en
sano entisellään, vaan palavampana; eikä mikään voi sitä suuremmassa
määrin kartuttaa kuin tämä kehityshypoteesi, joka pakottaa meidät
tutkimaan tarkemman tieteellisen menettelytavan mukaisesti ja
pysyvämmällä intohimolla kaikkea, mikä on olemassa maan pinnalla, sen
sisällä, meren syvänteissä ja taivaitten rajattomilla äärillä. Mitä
voi asettaa sitä vastaan, ja mitä panemme sen sijaan, jos sen
hylkäämme? Tuon suuren tunnustuksenko tieteen tietämättömyydestä,
joka tuntee itseään, mutta tavallisesti pysyttelee toimettomana ja
lannistaa uteliaisuuden, joka ihmiselle on tarpeellisempi kuin itse
viisaus, vaiko kenties hypoteesin lajien muuttumattomuudesta ja
jumalallisesta luomisesta, joka on huonommin perusteltu kuin oma
hypoteesimme, ikipäiviksi poistaa probleemin kehityskelpoiset
ainekset ja selviytyy selittämättömästä kieltäytymällä sitä
tutkimasta?



VIII

Tänä huhtikuun aamuna, keskellä puutarhaa, joka elpyy uuteen eloon
taivaallisen vihannan kasteen kostuttamana, valkean taskuheinän
reunustamien kukkalavojen keskellä, jotka tuoksuvat ruusuista ja
värehtelevät kevätesikoista, olen uudelleen nähnyt noita kesyttömiä
mehiläisiä, meidän tahtoomme alistuneen mehiläisen esi-isiä, ja
mieleeni ovat johtuneet vanhan zeelantilaisen mehiläispesienhoitajan
opetukset. Useasti hän käyskenteli minun kanssani keskellä
monivärisiä kukkalavojansa, joita säilytettiin samanmuotoisina ja
hoidettiin samalla tavoin kuin isä Catsin, tuon hyvän hollantilaisen
proosallisen ja ehtymättömän runoilijan aikana. Ne muodostivat
ruusukkeita, tähtiä, seppeleitä, kielekkeitä ja
haara-kynttilänjalkoja, pallon, pyramidin tai värttinän muotoon
leikatun orapihlajan tai hedelmäpuun juurella, ja puksipuu-reunus
kiersi valppaan paimenkoiran tavoin nurmen reunoja estääksensä kukkia
käytäville tunkeutumasta. Siellä opin tuntemaan noiden itsenäisten
saaliinhankkijattarien nimet ja tavat, joita emme milloinkaan
katsele, koska pidämme niitä tavallisina kärpäsinä, vahingollisina
ampiaisina tai typerinä kovakuoriaisina. Ja kuitenkin jokaisella
niistä on sen kaksinkertaisen siipiparin alla, joka on niiden
tunnusmerkkinä hyönteismaailmassa, elämän suunnitelma, erikoisen ja
usein ihmeteltävän kohtalon työaseet ja aate. Ensin näemme kesyn
mehiläisemme lähimmät sukulaiset, nuo pörröiset, kömpelöt kimalaiset,
jotka toisinaan ovat pienen pieniä, mutta useimmiten suunnattoman
suuria ja alkuihmisten tavoin muodottoman, vaski- tai
sinuuperirenkaitten kiertämän ihotakin verhoamia. Ne ovat vielä
puolittain raakalaisia, tekevät kukkakuvuille väkivaltaa, repivät
niitä, jos ne eivät taivu, ja tunkeutuvat terälehtien silkinhienojen
huntujen alle, ikäänkuin jos vuorenonkalojen karhu tunkeutuisi jonkun
itämaalaisen kuninkaantyttären helmillä koristettuun silkkitelttaan.

Niiden rinnalla lentää, suurempana kuin suurin niistä, varjojen
verhoama hirviö. Se hehkuu tummaa, vihreään ja sinipunervaan
vivahtavaa tulta: se on puuta-nakertava _Xylocopa_,
hunajantekijämaailman jättiläinen. Sen perässä suuruusasteen mukaan
tulevat synkät _Chalicodomat_ eli muurarimehiläiset, jotka ovat
mustaan verkaan puetut ja rakentavat savesta ja sorasta kivenkovia
asuntoja. Sitten lentelevät huiskin haiskin _Dasypodot_ ja
_Halictukset_, jotka muistuttavat ampiaisia, _Andrenat_, joita usein
ahdistaa eriskummallinen loinen _Stylops_, joka täydellisesti muuttaa
valitsemansa uhrin ulkomuodon, melkein kääpiömäinen _Panurgus_, joka
miltei aina kantaa raskaita siitepölytaakkoja, monenmuotoiset
_Osmiat_, joilla on sata eri teollisuushaaraa. Yksi niistä, _Osmia
papaveris_, ei tyydy kukilta vaatimaan tarpeellista leipää ja viiniä,
vaan se leikkelee unikukan terälehdistä suuria purppurakaistaleita
koristaaksensa niillä kuninkaallisesti tyttäriensä palatsin. Eräs
toinen mehiläissukuinen, pienin kaikista, pieni neljällä sähköisellä
siivellä liitelevä tomuhiukkanen _Megachile centuncularia_, leikkaa
ruusunlehdistä aivan säännöllisiä puoliympyröitä, joiden luulisi
olevan loviraudalla irrotettuja, taittelee niitä sekä järjestää ja
muodostaa kotelon, joka on kokoonpantu monesta pienestä, ihmeteltävän
säännöllisestä sormustimesta, joista kukin on yhden toukan kammio.
Mutta kokonainen kirja tuskin riittäisi luettelemaan tuon hunajaa
janoavan joukon eri tapoja ja kykyjä, joka liitelee joka suuntaan
himoavien ja passiivisten kukkien ympärillä, jotka vangittujen
morsianten tavoin odottavat rakkauden sanomaa, minkä niiden
huolettomat vieraat niille tuovat.



IX

Me tunnemme suunnilleen neljätuhattaviisisataa lajia kesyttömiä
mehiläisiä. Selvää on, ettemme niitä kaikkia voi tässä tarkastella.
Kenties syvemmälle menevä tutkimus, tähän asti tekemättä jääneet
havainnot ja kokeet, jotka vaatisivat enemmän kuin yhden ihmiselämän,
valaisevat kerran ratkaisevalla tavalla mehiläisen kehityksen
historian. Tätä historiaa ei vielä minun tietääkseni ole
järjestelmällisesti käsitelty. Toivottavaa on, että tämä historia
kerran kirjotetaan, sillä se tulisi koskettelemaan montakin
probleemia, jotka ovat yhtä suuria kuin ne, mitkä ovat tarjona
monessakin inhimillisessä historiassa. Vakuuttamatta enää mitään,
koska nyt astumme otaksumien verhottuun seutuun, me puolestamme
tyydymme seuraamaan erästä Hymenoptera-lahkon alalahkoa sen matkalla
järkevämpää olemassaoloa ja vähän suurempaa hyvinvointia ja
turvallisuutta kohti, ja alleviivaamme yksinkertaisesti tämän monin
kerroin tuhatvuotisen kehityskulun pääpisteet. Puheena oleva
hyönteisryhmä on se kalvosiipisien alalahko (ransk. _Apiens_)[22],
johon mehiläisten heimo kuuluu ja jonka oleelliset piirteet ovat niin
tarkat ja niin selvät, että me kyllä voimme otaksua kaikkien niiden
jäsenten polveutuvan yhdestä ainoasta kantaisästä.

Darwinin oppilaat, Hermann Müller muiden muassa, katsovat erästä
pientä villimehiläistä nimeltä _Prosopis_, joka on levinnyt yli koko
maapallon, alkuperäisen mehiläisen, kaikkien tätä nykyä tunnettujen
mehiläisten kantaäidin nykyiseksi edustajaksi.

Tuo kovaonninen _Prosopis_ on pesiemme asujamiin verrattuna miltei
samaa mitä luolaihmiset olisivat suurten kaupunkiemme onnellisiin
asujamiin verrattuina. Kenties olette sen nähneet huomaamatta,
aavistamatta, että teillä on ollut edessänne kunnianarvoinen
kantaemo, jota meidän luultavasti on kiittäminen useimmista
kukistamme ja hedelmistämme (on näet laskettu, että enemmän kuin
satatuhatta kasvilajia häviäisi, elleivät mehiläiset niissä kävisi),
ja, kuka tietää, sivistyksestämmekin, sillä kaikellahan on näillä
salaperäisillä aloilla yhdyssiteensä,--kenties olette sen nähneet
useamman kerran jossain puutarhanne syrjäisessä kolkassa liitelevän
pensaikkojen ympärillä. Se on sievä ja vilkas; sillä lajilla, joka
Ranskassa on yleisin, on valkoiset täplät mustalla pohjalla. Mutta
tämä komeus peittää uskomatonta köyhyyttä. Se viettää elämänsä
nälässä. Se on miltei alaston, vaikka kaikilla sen siskoilla on
lämpöiset komeat turkit. Sillä ei ole ainoatakaan työasetta. Sillä ei
ole vasuja siitepölyn kokoamista varten kuten _Apidae_-heimolla eikä
sen puutteessa _Andrenain_ lannetöyhtöä tai _Gastrilegidain_
vatsaharjaa. Sen täytyy vaivalloisesti pienten kynsiensä avulla koota
kukkakupujen siitepöly ja niellä se kantaakseen sen rotkoonsa. Sillä
ei ole muuta työasetta kuin kielensä, suunsa, käpälänsä, mutta sen
kieli on liian lyhyt, sen käpälät ovat heikkoja ja sen leuat
voimattomia. Voimatta valmistaa vahaa tai kovertaa puuta tai kaivaa
käytäviä maahan se saa aikaan kömpelöitä käytäviä kuivien
karhunmaaraman oksien pehmeään ytimeen, sijottaa siihen muutamia
huonosti sommiteltuja kennoja, varustaa ne vähäisellä ravintomäärällä
poikasia varten, joita se ei milloinkaan ole näkevä, sitten,
täytettyään köyhän tehtävänsä sille tuntemattoman ja meille yhtä
tietämättömän päämäärän hyväksi, se menee johonkuhun nurkkaan
kuolemaan, yksin maailmassa, niinkuin oli elänytkin.



X

Jätämme mainitsematta hyvin monen välillä olevan lajin, jossa
voisimme vähitellen nähdä kielen pitenevän voidakseen ammentaa
hunajaa useampien kukkien teriöstä, siitepölyn kokoamiseksi
tarpeellisten työaseiden, karvojen, töyhtöjen, raaja- ja
vatsaharjojen tulevan näkyviin ja kehittyvän, käpäläin ja leukojen
vahvistuvan, hyödyllisten eritteiden muodostuvan ja lopuksi
rakennusta johtavan hengen etsivän ja keksivän joka taholta
hämmästyttäviä parannuksia. Sellainen tutkimus vaatisi kokonaisen
kirjan. Tahdon siitä arimoida vain luvun, vähemmän kuin luvun, sivun
ainoastaan, joka rikkaampaa elämää ja onnellisempaa olemassaoloa
kohti pyrkivän tahdon hapuilevien ponnistusten takaa osottaa meille
yhteiskunnallisen älyn synnyn, kehityksen ja vakaantumisen.

Olemme nähneet tuon onnettoman _Prosopisin_ räpyttelevän, Prosopisin,
joka tuossa rajattomassa, pelottavia voimia kätkevässä avaruudessa
ääneti kestää pientä yksinäistä kohtaloansa. Jokunen määrä sen
siskoja, jotka kuuluvat jo paremmin varustettuihin ja taitavampiin
sukuihin, kuten esim. hyvin puetut _Colletisit_ tai _Megachile
centuncularia_, tuo ruusunlehtien ihmeellinen leikkelijä, elää yhtä
suuressa yksinäisyydessä, ja jos sattumalta joku liittyy niihin,
niiden kanssa asuakseen, niin se on joku vihollinen tai useammin
loinen. Sillä mehiläisten maailma on täynnä kummituksia, jotka ovat
ihmeellisempiä kuin meidän, ja monellakin lajilla on täten
jonkunmoinen salaperäinen ja toimeton kaksoishaamunsa, joka on
täydellisesti valitsemansa uhrin kaltainen, sillä poikkeuksella, että
se ainaisen laiskuutensa kautta on kadottanut kaikki työ-aseensa,
toisen toisensa perästä, eikä siis voi elää muutoin kuin suvun
työtätekevän edustajan kustannuksella.[23]

Niissä mehiläisissä, joille on annettu tuo kenties liian kategorinen
erakko-mehiläisten nimi, kytee kuitenkin yhteiskunnallinen vaisto
liekin kaltaisena, jota peittää kaikkea alkuperäistä elämää
tukehuttava ainepaljous. Siellä täällä, odottamattomiin suuntiin, sen
onnistuu ujoin ja toisinaan oudoin purkauksin ikäänkuin tietä
tunnustellakseen läpitunkea tuo tukahuttava rovio, joka kerran on
ravitseva sen lopullista voittoa.

Jos kaikki on ainetta tässä maailmassa, niin huomaamme tässä aineen
epäaineellisimman liikkeen. Kyseessä on siirtyminen itsekkäästä,
epävarmasta ja epätäydellisestä elämästä hiukan turvallisempaan ja
onnellisempaan veljelliseen elämään. Ihanteellisesti, hengen kautta
on yhdistettävä se, mikä itse asiassa ruumiin puolesta on erillään,
on aikaansaatava yksilön uhrautuminen lajin hyväksi sekä asetettava
näkymätön näkyväisen sijalle. Onko siis kummastuttavaa, etteivät
mehiläiset heti ensi otteella toteuta sitä, mitä emme me, jotka
olemme sillä etuoikeutetulla asteella, missä vaisto säteilee joka
taholta tietoisuuteemme, vielä ole voineet selvitellä? Senvuoksi
onkin omituista, miltei liikuttavaa nähdä, miten tuo uusi aate ensin
hapuilee siinä pimeydessä, mikä kaikkea maan päällä syntyvää ympäröi.
Se on aineesta lähtöisin, se on vielä kokonaan aineellinen. Se on
kokoonpantu ainoastaan nälästä, vilusta ja pelosta, jotka ovat
muuttuneet joksikin, joka ei vielä ole muotoon olennoitunut. Se
hiipii epävarmoin askelin suurten uhkaavien vaarojen ympäri, pitkien
öitten, talven lähestymisen ympäri, epäilyttävän unen ympäri, mikä on
melkein kuoleman kaltainen.



XI

_Xylocopat_ ovat, niinkuin olemme havainneet, voimakkaita mehiläisten
sukulaisia (Apiens), jotka kaivavat pesänsä kuivaan puuhun. Ne elävät
aina yksinään. Kuitenkin saattaa kesän loppupuolella löytää muutamia
yksilöitä erästä erityistä lajia (_Xylocopa Cyanescens_)
kokoontuneina viluiseen joukkoon _Asphodelus_-kasvin oksalle yhdessä
talvea viettääkseen. Tämä myöhään herännyt veljeys on poikkeuksena
Xylocopain keskuudessa, mutta niiden lähimpien heimolaisten,
_Ceratinidae_-heimon parissa tämä tapa on jo muuttumattomasi
käytännössä. Tässä huomaamme siis aatteen orastavan. Siihen se
pysähtyy, ja tähän päivään asti se ei ole kyennyt
_Xylocopidae_-ryhmän keskuudessa astumaan tätä ensimäistä, hämärää
rakkauden rajaa ulommaksi. Toisilla mehiläisten heimolaisilla
(_Apiens_'eilla) tämä itseänsä etsivä aate saa toisia muotoja.
Vajojen _Chalicodomat_, jotka ovat muurarimehiläisiä, _Dasypoda_ ja
_Halictus_, jotka kaivavat maanalaisia asumuksia, yhdistyvät
lukuisiksi asumuskunniksi pesiensä rakentamista varten. Mutta tämä on
vain näennäinen, erakoista muodostettu yhtymä. Yhteistä sopeutumista,
yhteistä toimintaa ei ole olemassa. Jokainen rakentaa tuiki erillään
muista tuossa suuressa joukossa asuntonsa vain itseänsä varten,
välittämättä naapuristaan, "Tämä on", sanoo J. Perez, "pelkkä
yksilöiden kokoomus, joita samat mielihalut, samat kyvyt kokoovat
samaan paikkaan, jossa periaate 'jokainen omasta puolestaan'
toteutetaan sanan ankarimmassa merkityksessä; siinä on hajanainen
joukko työntekijöitä, joka muistuttaa mehiläispesän parvea ainoastaan
lukunsa ja työintonsa puolesta. Sellaiset yhtymät ovat siis vain
yksinkertaisena seurauksena siitä, että suuri joukko yksilöitä
asuskelee samalla paikalla."

Mutta _Panurgus_-suvussa, _Dasypodain_ serkuissa, leimahtaa äkkiä
ilmi pieni valonsäde ja valaisee uuden tunteen syntymistä tuossa
satunnaisessa kasaumassa. Ne kokoontuvat samalla tavoin kuin
edelliset, ja jokainen kaivaa omaksi tarpeekseen maanalaisen
asuntonsa, mutta pesän suu, käytävä, joka maan pinnalta johtaa eri
luoliin, on yhteinen. "Kennojen rakentamiseen nähden", sanoo edelleen
Perez, "jokainen täten käyttäytyy ikäänkuin olisi yksin, mutta kaikki
käyttävät hyväkseen yhteistä sisäänkäytävää, kaikki hyötyvät tässä
kohden yhden työstä ja säästävät siten sen ajan ja vaivan, joka
vaadittaisiin, jos kukin rakentaisi eri käytävän. Olisi hauskaa
tietää, eikö tätä alustelevaa työtä kenties tehdä yhteisvoimin ja
eivätkö useat naaraat ota vuorotellen työhön osaa."

Olkoonpa asian laita mikä tahansa, veljeyden aate on lävistänyt
väliseinän, joka erotti kahta eri maailmaa. Ei enää talvi, nälkä eikä
kuoleman kauhu sitä pakota esille säikähtyneen ja tuntemattoman
vaiston syvyyksistä; toimelias elämä sen toimeen herättää. Mutta
tälläkin kertaa se pysähtyy heti, eikä sen onnistu tunkeutua
kauemmaksi siihen suuntaan. Vähät siitä, se ei lannistu, vaan
koettelee toisia teitä. Ja nyt se jo tunkeutuu kimalaisten luo,
kypsyy siellä, ruumistuu toisenlaisessa ilmapiirissä sekä tekee
ensimäiset ratkaisevat ihmetyönsä.



XII

Kimalaiset, nuo paksut, pörröiset, surisevat hyönteiset, pelottavat
mutta rauhalliset, jotka me kaikki tunnemme, elävät alkuaan
yksinänsä. Heti maaliskuun ensi päivinä talven yli elänyt
hedelmöitetty naaras ryhtyy pesäänsä rakentamaan, joko maan alle tai
pensaikkoon, riippuen lajista, mihinkä se kuuluu. Hän on yksin
maailmassa heräävän kevään helmassa. Hän raivaa, kaivaa, verhoilee
valitsemansa paikan. Sitten hän rakentaa jotensakin muodottomia
vahakennoja, varustaa ne hunajalla ja siitepölyllä, munii, hautoo
muniansa, hoitaa ja ruokkii niistä syntyneitä toukkia, ja pian häntä
ympäröi parvi tyttäriä, jotka häntä auttavat kaikissa hänen sisä- ja
ulkotöissään, ja muutamat niistä ryhtyvät taas vuoroonsa munimaan.
Hyvinvointi kasvaa, kennojen rakennustapa paranee, asumuskunta
lisääntyy. Sen perustaja pysyy yhä sen sieluna ja korkeimpana emona
ja hallitsee kuningaskuntaa, jota miltei voi sanoa oman
hunajamehiläisemme yhteiskunnan luonnokseksi. Tämä luonnos on muutoin
jotensakin kömpelötekoinen. Sen hyvinvointi pysyy aina ahtaissa
rajoissa, lait ovat epämääräisiä ja niitä totellaan huonosti;
muinaisaikuinen oman suvun syöminen sekä lastenmurhat ilmenevät
aika-ajoin uudestaan, rakennustapa on epämuotoinen ja tuhlaavainen,
mutta se mikä enemmän kuin mikään muu erottaa näitä molempia
yhteiskuntia on, että toinen on pysyväinen, toinen vain
lyhytaikainen. Kimalaisten yhteiskunta näet häviää kokonaan syksyllä,
sen kolme- tai neljäsataa asujanta kuolee jättämättä jälkeäkään
olemassaolostaan, koko tämä ponnistus raukeaa tyhjään, eikä siitä jää
eloon kuin yksi ainoa naaras, joka tulevana keväänä on alottava
samassa yksinäisyydessä ja samassa köyhyydessä kuin äitinsäkin saman
hyödyttömän työn. Mutta jäljelle jää kuitenkin se tosiasia, että
tällä kertaa aate on tullut voimastaan tietoiseksi.--Me emme näe sen
menevän tätä rajaa ulommaksi kimalaisten piirissä, mutta tavalleen
uskollisena se pian jonkunmoisen väsymättömän sielunvaelluksen kautta
toteutuu, väristen vielä viimeisen voittonsa riemusta,
kaikkivaltaisena ja miltei täydellisenä toisessa ryhmässä, heimon
viimeisen edellisessä, siinä joka käy välittömästi oman, tätä aatetta
kruunaavan, kesyn mehiläisemme edellä, tarkotan _Meliponitien_
ryhmää, joka käsittää troopillisten seutujen _Melipona_- ja
_Trigona_-mehiläiset.



XIII

Siinä kaikki on järjestetty samalla tavoin kuin meidän
mehiläispesissämme. Siinä on luultavasti emo,[24] hedelmättömiä
työmehiläisiä ja koiraksia. Ovatpa useat yksityskohdat siinä
paremminkin järjestettyjä. Koirakset esim. eivät ole kokonaan
joutilaita; ne erittävät vahaa. Pesän sisäänkäytävä on huolellisemmin
suojeltu: kylminä öinä sulkee sen ovi, kuumina öinä taas jonkunmoinen
verho, joka päästää ilmavirran sisään.

Mutta yhteiskunta on heikompi, elämä yleensä epävarmempi, hyvinvointi
rajotetumpi kuin meidän mehiläisillämme, ja kaikkialla, mihin näitä
tuodaan, _Meliponitit_ pyrkivät häviämään niiden tieltä. Veljeyden
aate on yhtä suuressa määrin ja yhtä loistavasti kehittynyt
molemmissa roduissa, paitsi yhdessä kohden, missä se toisessa rodussa
ei ole saavuttanut enempää, kuin mitä se jo oli toteuttanut
kimalaisten ahtaassa suvussa. Tämä kohta on yhteistyön koneentapainen
järjestys, voimien tarkasti määrätty käyttö, sanalla sanoen koko
yhteiskunnan rakenne, joka silminnähtävästi on alemmalla kannalla.
Riittänee kun muistutan sitä mitä tästä olen kertonut tämän teoksen
kolmannen kirjan XVIII luvussa, lisäämällä siihen, että mehiläistemme
pesissä kaikki kennot ovat yhtä sopivia toukkien kasvattamiseen kuin
ravintoaineiden säilyttämiseen ja kestävät yhtä kauan kuin pesäkin,
jotavastoin ne _Meliponiteilla_ kelpaavat ainoastaan yhteen
tarkotukseen, ja ne, jotka ovat nuorten koteloiden kehtoina,
hävitetään, kun nämä ovat tunkeutuneet kuorestaan ulos.

Aate on siis saavuttanut täydellisimmän muotonsa meidän
kotimehiläisissämme; ja siinäpä nyt olemme lyhyesti, epätäydellisesti
kuvanneet tämän aatteen kehitysasteet. Ovatko nämä kehitysasteet
kerta kaikkiansa muuttumattomasti määrätyt jokaisessa lajissa, ja
onko se viiva, joka niitä yhdistää, olemassa ainoastaan
mielikuvituksessamme? Älkäämme vielä rakentako järjestelmää tällä
epätäydellisesti tutkitulla alueella. Tyytykäämme väliaikaisiin
päätelmiin ja, jos niin tahdomme, kallistukaamme mieluummin
toiverikkaimpien puoleen, sillä jos välttämättömästi täytyisi valita,
niin muutamat valonsäteet jo viittaavat siihen, että enimmin toivotut
tulevat olemaan varmimmat. Tunnustakaamme muuten vielä
tietämättömyytemme. Me vasta opimme silmiämme avaamaan. Tuhannet
kokeet, joita voitaisiin tehdä, ovat jääneet tekemättä. Voisivatko
esim. _Prosopisit_, jos niitä pidettäisiin vankeudessa ja
pakotettaisiin asumaan yhdessä kaltoistensa kanssa, astua täydellisen
yksinäisyyden rautakynnyksen yli, mieltyä yhteiselämään kuten
_Dasypodat_ ja tehdä veljellisen ponnistuksen kuten _Panurgus_-suku?
Siirtyisivätkö _Panurgukset_ vuoroonsa, jos niitä pakotettaisiin
elämään uusissa, epänormaalisissa olosuhteissa, yhteisestä käytävästä
yhteiseen huoneeseen? Tokkohan kimalais-emot, jos niitä pidettäisiin
yhteisessä talvimajassa, kasvatettaisiin ja elätettäisiin
vankeudessa, oppisivat ymmärtämään toinen toisensa ja jakamaan työn?
Ja onko _Meliponiteille_ annettu röyhelletystä vahasta tehtyjä
kennokakkuja? Onko niille tarjottu keinotekoisia hunajasäiliöitä
niiden omien omituisten astioitten asemesta? Ottaisivatko ne niitä
vastaan, käyttäisivätkö ne niitä hyväkseen, ja millä tavoin ne
sovelluttaisivat tapansa tähän tottumattomaan rakennustapaan? Nämä
kaikki ovat kysymyksiä, joilla käännymme hyvinkin pienten olioiden
puoleen, mutta jotka kuitenkin kätkevät suurimpien salaisuuksiemme
suuren selitys-sanan. Me emme kykene niihin vastaamaan, sillä meidän
kokemuksemme johtuu vasta eilisestä. Réaumurista alkain on nyt noin
puolitoista vuosisataa siitä, kun muutamien kesyttömien mehiläisten
elintapoja on ruvettu tarkastelemaan. Réaumur tunsi niitä vain
muutaman harvan, me olemme tutkineet muutamia muita, mutta satoja,
tuhansia kenties, on tähän asti tarkastanut ainoastaan joku
tietämätön tai hätäilevä matkamies. Ne, joita me tunnemme _Memoirien_
tekijän kauniitten tutkimusten ajasta asti, eivät ole missään
suhteessa tapojaan muuttaneet, ja ne kimalaiset, jotka vuoden 1730
tienoilla puuteroivat itsensä kullalla, surisivat kuin auringon
säteiden väreily ja ahmivat hunajaa Charentonin puutarhoissa, olivat
aivan niiden kaltaisia, jotka, huhtikuun tultua, huomispäivänä
surisevat muutaman askeleen päässä siitä Vincennesin metsässä. Mutta
Réaumurista meidän päiviimme on vain silmänräpäys tutkittavastamme
ajasta, ja useat ihmisiät perätysten muodostavat vain sekunnin
luonnon ajatuksen historiassa.



XIV

Joskin se aate, jota olemme silmillämme seuranneet, on saanut
korkeimman muotonsa kesyssä mehiläisessämme, ei kuitenkaan silti ole
sanottu, että kaikki pesässä on moitteetonta. Yksi mestariteos,
kuusikulmainen kenno, saavuttaa siinä joka suhteessa ehdottoman
täydellisyyden, ja mahdotonta olisi kaikkien kokoontuneiden nerojen
siinä mitään parantaa. Ei mikään elävä olento, ei edes ihminenkään,
ole omassa piirissään toteuttanut sitä, mitä mehiläinen on
toteuttanut omassaan; ja jos maapallollemme vieras järkiolento tulisi
pyytämään maaltamme elämän logiikan täydellisimmän tuotteen, olisi
sille näytettävä tuo vaatimaton kennokakku.

Mutta kaikki ei ole tämän mestariteoksen veroista. Olemme jo
tilaisuuden sattuessa huomauttaneet muutamista virheistä ja
erehdyksistä, jotka toisinaan ovat silmäänpistäviä, toisinaan
salaperäisiä. Sellaisia ovat koiraksien suuri paljous ja niiden
kallis toimettomuus, partenogenia, häälennon vaarat, liiallinen
parveileminen, säälin puute, yksilön miltei kammottava uhraaminen
yhteiskunnan hyväksi. Lisätkäämme siihen omituinen taipumus koota
suunnattomia määriä siitepölyä, joka jäädessään käyttämättä piankin
eltaantuu, kovettuu ja täyttää turhaan kennokakut, edelleen pitkä
hedelmätön interregnum, joka kestää ensimäisestä parveilusta toisen
kuningattaren hedelmöittymiseen asti j.n.e.

Näistä vioista suurin, ja ainoa, joka meidän ilmanalassamme miltei
poikkeuksetta on tuhoa tuottava, on toistuva parveilu. Mutta älkäämme
unohtako, että tässä suhteessa ihminen on jo tuhansia vuosia ollut
kesyn mehiläisen luonnollista valintaa häiritsemässä. Aina
Faraonein-aikuisesta egyptiläisestä meidän aikamme talonpoikaan asti
mehiläishoitaja on alati toiminut vastoin lajin mielihaluja ja etuja.
Parhaiten menestyvät ne pesät, jotka eivät lähetä kuin yhden ainoan
parven heti kesän tultua. Ne tyydyttävät siten äidillistä vaistoansa,
turvaavat suvun jatkumisen, kuningattarien välttämättömän
uudistumisen ja parven tulevaisuuden, se kun väkirikkaana ja aikaisin
kypsyneenä saa kyllin aikaa rakentaakseen vankkoja ja hyvin
varustettuja asuntoja ennen talven tuloa. Varmaa on, että jos
mehiläiset jätettäisiin oman onnensa nojaan, olisi--koska nämä pesät
aaluvineen yksin kestäisivät talven vastuksia, jotka miltei
säännöllisesti olisivat hävittäneet toisten viettien hallitsemat
asumuskunnat--rajotetun parveilun perusaate vähitellen vakaantunut
meidän pohjoisissa roduissamme. Mutta ihminen on aina hävittänyt
juuri nämä varovaiset, varakkaat ja ilmanalaan tottuneet
yhteiskunnat, anastaaksensa niiden aarteet. Hän on jättänyt eloon ja
jättää yhä vielä tavanmukaisessa käytännössä eloon ainoastaan
siirtokunnat, nääntyneet sukukunnat, sekundääriset tai tertiääriset
parvet, joilla on suunnilleen se, minkä tarvitsevat talven varaksi,
tai joille hän antaa hiukan hunajan tähteitä lisätäksensä niiden
köyhää varastoa. Siitä on ollut seurauksena, että laji luultavasti on
heikontunut, että taipumus liialliseen parveilemiseen on
perinnöllisesti kehittynyt, sekä että nykyään miltei kaikki
mehiläisemme, varsinkin mustat mehiläisemme, parveilevat liian
paljon. Muutamia vuosia sitten ovat irtonaisia kehyksiä käyttävän
mehiläishoidon uudet menettelytavat alkaneet vaikuttaa tätä
vaarallista tapaa vastaan, ja nähdessämme, kuinka nopeasti
keinotekoinen valinta vaikuttaa useimpiin kotieläimiimme, kuten
nautakarjaan, koiriin, lampaisiin, hevosiin, kyyhkysiin--
luettelemattakaan kaikkia--, on luvallista uskoa, että meillä piankin
on oleva mehiläisrotu, joka täydellisesti luopuu luonnollisesta
parveilusta ja käyttää kaiken toimeliaisuutensa hunajan ja siitepölyn
kokoamiseen.



XV

Mitä taas noihin muihin vikoihin tulee, eiköhän sellainen ymmärrys,
mikä saavuttaisi selvemmän tietoisuuden yhteiselämän päämäärästä,
voisi niistä vapautua? Minulla olisi paljonkin sanomista näistä
vioista, jotka milloin johtuvat pesän tuntemattomasta luonteesta,
milloin ovat ainoastaan parveilun ja sen erehdyksien seurauksia,
joihin äsken olemme tutustuneet. Mutta kukin voi, sen mukaan, mitä
hän tähän asti on nähnyt, mielin määrin myöntää tai kieltää
mehiläisiltä kaiken ymmärryksen. Minä en tahdo niitä puolustaa.
Minusta näyttää ikäänkuin ne monen monessa suhteessa osottaisivat
ymmärtämystä, mutta joskin ne tekisivät sokeasti kaiken, minkä
tekevät, ei minun uteliaisuuteni siitä vähenisi. Mieltäkiinnittävää
on nähdä olennon aivojen löytävän omassa itsessään erinomaisia
apukeinoja taisteluun kylmää, nälkää, kuolemaa, aikaa, avaruutta,
yksinäisyyttä, kaikkia eloon heräävän aineen vihollisia vastaan;
mutta jos olijan onnistuu ylläpitää pieni monimutkainen ja
syväperäinen elämänsä astumatta vaiston rajoja ulommaksi, tekemättä
muuta kuin mikä on aivan tavallista, niin se on myöskin hyvin
mieltäkiinnittävää ja hyvin tavatonta. Tavallinen ja ihmeellinen
sekottuvat ja ovat tasa-arvoisia, kun ne asettaa niiden oikeaan
paikkaansa luonnon helmassa. Meidän ei tule enää kääntää katsettamme
niihin, joilla on vääryydellä anastetut nimet; vaan sen, mikä on
ymmärtämätöntä, selittämätöntä, tulee vetää katseemme puoleensa,
ilahuttaa toimintahaluamme sekä antaa uusi, oikeampi muoto
ajatuksillemme, tunteillemme ja sanoillemme. Viisasta on olla
mieltänsä muuhun kiinnittämättä.



XVI

Sitäpaitsi emme me ole oikeutetut järkemme nimessä arvostelemaan
mehiläisten puutteellisuuksia. Emmekö omassa keskuudessamme näe
tietoisuuden ja järjen elävän kauankin keskellä erehdyksiä ja
virheitä niitä huomaamatta, ja vieläkin kauemmin koettamatta niitä
parantaa? Jos ylimalkaan on olemassa olentoa, jota sen kohtalo aivan
erityisesti, melkein orgaanisesti kutsuu itsetietoisuuteen, elämään
ja järjestämään yhteiselämää puhtaan järjen mukaan, niin se on kai
juuri ihminen. Katsokaahan kuitenkin, miten hän menettelee, ja
verratkaa mehiläispesän virheitä oman yhteiskuntamme virheisiin. Jos
me olisimme mehiläisiä, jotka tarkastelisivat ihmisiä, niin
hämmästyksemme olisi suuri huomatessamme esimerkiksi epäjärjellistä
ja väärää työnjakoa olija-ryhmän keskuudessa, joka muutoin näyttäisi
olevan erinomaisella järjellä varustettu. Me näkisimme mitenkä
maankamaraa, koko yhteisen elämän ainoaa lähdettä, vaivalloisesti ja
riittämättömästi viljelee vain kaksi tai kolme kymmenestä koko
väestöstä, miten toinen kymmenesosa, ollen aivan joutilaana, anastaa
paraimman osan tämän työn tuotteista, miten jäljellä olevat seitsemän
kymmenesosaa ikuiseen puolinälkään tuomittuina lakkaamatta uuvuttavat
voimiansa omituisissa ja hedelmättömissä ponnistuksissa, jotka eivät
niille koskaan tuota mitään hyötyä ja joilla ei näytä olevan muuta
tarkotusta, kuin tehdä joutilaiden olemassaolo vieläkin
monimutkaisemmaksi ja selittämättömämmäksi. Me päättelisimme sen
nojalla, että noiden olijoiden järki ja siveellinen tunto kuuluvat
maailmaan, joka on aivan toisenlainen kuin meidän, sekä että ne
noudattavat periaatteita, joita meidän ei tarvitse toivoa
käsittävämme. Mutta älkäämme enää jatkako tätä puutteellisuuksiemme
silmäilemistä. Onhan meillä ne aina tietoisuudessamme. Tosin ne eivät
meissä silti paljoakaan vaikuta. Kerran vuosisadan kuluessa kenties
joku niistä nousee ylös, ravistaa hetkeksi unen hartioiltaan, päästää
hämmästyksen huudon, oikaisee päänaluksena ollutta käsivarttaan jota
pakottaa, muuttaa asentoaan, laskeutuu uudelleen levolle ja nukkuu
uudelleen, siksi kunnes levon synkän väsähdyksen aiheuttama uusi kipu
sen jälleen herättää.



XVII

Myönnettyämme kerran "_Apiens_"-alalahkon tai ainakin
"_Apites_"-ryhmän (mehiläisten) olleen kehityksen alaisia, koska
niiden kehitys on todennäköisempi kuin niiden muuttumattomuus, niin
mikä on sitten tämän kehityksen pysyväinen ja yleinen suunta? Se
näyttää noudattavan samaa suuntaviivaa kuin oma kehityksemmekin. Se
pyrkii ilmeisesti vähentämään vaivaa, turvattomuutta, kurjuutta,
lisäämään lajin hyvinvointia, sen edullisia mahdollisuuksia ja sen
valta-asemaa. Tässä tarkotuksessa se epäröimättä uhraa yksilön,
korvaten yhteisonnella ja yhteisellä voimalla yksilöllisen
itsenäisyyden, joka muuten onkin pettäväinen ja onneton. Voisi miltei
väittää luonnon arvelevan samalla tavoin kuin Perikles Thukydideen
kertomuksen mukaan, että yksilöt ovat onnellisempia yhteiskunnassa,
jonka yhteisonni kukoistaa, vaikka itse siinä kärsisivätkin, kuin jos
yksilö menestyisi ja valtio tuhoutuisi. Se suojelee uutteraa työorjaa
voimakkaassa yhteiskunnassa ja jättää epävakaisessa yhtymässä elävän
velvollisuudettoman satunnaisen jäsenen kuvaamattomien, nimettömien
vihollisten valtaan, jotka täyttävät ajan jokaisen hetken,
maailmankaikkeuden kaikki liikkeet, avaruuden vähimmätkin sopet. Nyt
ei ole sovelias hetki pohtia tätä luonnon ajatusta eikä kysyä onko
ihmiselle soveliasta sitä noudattaa, mutta varmaa on, että
kaikkialla, missä me rajattoman joukon keskeltä huomaamme jonkun
aatteen vilahduksen, tämä kulkee tätä tietä, jonka loppumäärää emme
tunne. Mitä siihen tulee, joka meitä erityisesti koskee, lienee
kylliksi ottaa varteen millä huolella luonto pyrkii säilyttämään ja
juurruttamaan kehityksenalaisessa suvussa kaikkea sitä, mikä on
voitettu aineen vihamielisen järkkymättömyyden vallasta. Se merkitsee
pisteellä jokaisen onnistuneen ponnistuksen ja asettaa sen
takaisinponnahduksen esteeksi, joka olisi välttämätön ponnistuksen
jälkeen, joitakin erikoisia meille tuntemattomia, suopeita lakeja.
Tällä edistyksellä, jota olisi vaikea kieltää järkevimmiltä lajeilta,
ei kenties ole muuta päämäärää kuin oma liikuntonsa, eikä se tiedä
minne sen kulku vie. Maailmassa, missä ei mikään, paitsi muutamia
tämäntapaisia tosiseikkoja, osota varmaa tahtoa, on joka tapauksessa
sangen tärkeätä nähdä muutamien olentojen kohoavan täten asteettain
ja yhtämittaisasti, siitä päivästä asti, jolloin me näimme päivän
valon. Ja jolleivät mehiläiset olisikaan meille ilmaisseet muuta kuin
tämän salaperäisen valokiehkuran kaikkivaltaisen yön helmassa, niin
meidän yksistään jo tämän vuoksi ei tarvitse katua sitä aikaa, minkä
olemme uhranneet tutkiaksemme niiden vähäpätöisiä elinilmiöitä ja
vaatimattomia tapoja, jotka ovat niin kaukana meidän suurista
intohimoistamme ja ylpeistä päämääristämme ja kuitenkin niitä niin
lähellä.



XVIII

Mahdollista on, että kaikki tämä on turhaa ja että meidän
valokiehkuramme samoin kuin mehiläistenkin loistaa vain pimeyksien
huvitukseksi. Mahdollista on myös, että joku ulkoapäin, toisesta
maailmasta tai jostakin uudesta luonnonilmiöstä johtuva suunnaton
tapahtuma äkkiä antaa lopullisen merkityksen tälle ponnistukselle,
tai hävittää sen lopullisesti. Kulkekaamme kuitenkin uraamme,
ikäänkuin ei mitään odottamatonta olisi tapahtuva. Joskin
tietäisimme, että huomispäivänä jokin ilmestys, esimerkiksi jonkun
vanhemman ja valoisamman kiertotähden kanssa aikaansaatu yhteys,
olisi mullistava luomakuntamme, sammuttava intohimomme, kumoava
olemuksemme peruslait ja perustotuudet, olisi kuitenkin viisainta
uhrata koko tämä nykypäivä näiden intohimojen, näiden lakien, näiden
totuuksien harrastamiseen, niiden yhteensovittamiseen hengessämme,
uskollisuuteen päämääräämme kohtaan, joka on: ottaa palvelukseemme
elämän hämärät voimat ja kohottaa ne muutamia asteita korkeammalle,
niin hyvin itsessämme kuin ympärillämmekin. Mahdollista on, ettei
tästä jää mitään jäljelle uudessa ilmestyksessä, mutta mahdotonta on,
etteivät ne, jotka loppuun asti ovat suorittaneet tämän tehtävän,
joka ennen kaikkea juuri on ihmissuvun tehtävä, ole ensi rivissä
vastaanottamassa tätä ilmestystä. Ja joskin tämä heille osottaisi,
että ainoa todellinen velvollisuutemme on olla utelematta ja tyytyä
tiedon mahdottomuuteen, he tulevat paremmin kuin muut käsittämään
tämän lopullisen tiedonhalusta luopumisen ja tyytymisen ja käyttämään
sitä hyväkseen.



XIX

Muuten, älkäämme suunnatko haaveilujamme tälle tolalle. Älköön
yleisen tyhjiinraukeemuksen mahdollisuus enempää kuin jonkun sattuman
ihmeellinen väliintulo saako sijaa töittemme suunnittelemisessa.
Tähän asti olemme aina mielikuvituksemme lupauksista huolimatta
olleet oman itsemme, omien apulähteidemme nojassa. Vaatimattomimpien
ponnistustemme kautta olemme toteuttaneet kaiken sen, mitä
hyödyllistä ja pysyvää on aikaansaatu tällä maapallolla. Meillä on
täysi vapaus odottaa parainta tai pahinta jostakin tuntemattomasta
tapahtumasta, mutta sillä ehdolla ainoastaan, ettei tämä odotus
sekaannu inhimilliseen tehtäväämme. Tässäkin mehiläiset antavat
meille opetuksen, joka on erinomainen, niinkuin kaikki luonnon
opetukset. Niihin nähden voi todellakin puhua yliluonnollisesta
väliintulosta. Ne ovat selvemmin kuin me asetetut tahdon valtaan,
joka saattaa hävittää tai muunnella niiden sukua ja muuttaa niiden
kohtalot. Ja kuitenkin ne seuraavat alkuperäistä ja syvää
kutsumustansa. Ja juuri ne mehiläiset, jotka uskollisimmin tottelevat
velvollisuuttansa, ovat nyt parhaimmin varustetut käyttääkseen
hyväkseen sitä yliluonnollista väliintuloa, joka nykyään johtaa
niiden lajien kohtaloa. Onpa helpompi kuin luulisikaan oivaltaa
jonkun olennon voittamaton velvollisuus. Sen voi aina lukea siitä
elimestä, joka sen muista erottaa, johon muut elimet alistuvat. Ja
samoin kuin mehiläisten kieleen, suuhun ja vatsaan on kirjotettuna,
että niiden tulee hunajaa tuottaa, on meidän silmiimme, korviimme,
ytimiimme, kaikkiin aivojemme poimuihin, ruumiimme koko hermostoon
kirjotettuna, että me olemme luodut muuttamaan kaiken sen, minkä me
tästä maasta hyväksemme käytämme, erikoiseksi energiaksi, joka on
tällä maapallolla ainoa laatuaan. Ei mikään olento tietääkseni ole
luotu tuottamaan, niinkuin me, tuota eriskummallista nestettä, jota
sanomme ajatukseksi, älyksi, ymmärtämiseksi, järjeksi, sieluksi,
hengeksi, aivo-voimaksi, hyveeksi, hyvyydeksi, oikeudeksi, tiedoksi;
sillä näet on tuhat nimeä, vaikka se olennoltaan on vain yksi. Kaikki
on meissä uhrattu sen hyväksi. Lihaksemme, terveytemme, jäseniemme
notkeus, eläimellisten toimituksiemme tasapaino, elämämme rauha,
kaikki kantaa sen ylivallan yhä suurenevaa taakkaa. Se on
kallisarvoisin ja vaikein olomuoto, mihin aine ylimalkaan voidaan
kohottaa. Liekki, lämpö, valo, itse elämäkin, edelleen elämääkin
hienompi vaisto ja enimmät käsittämättömät voimat, jotka olivat
maailman kruununa ennen meidän tuloamme, ovat vaalenneet tuon uuden
voiman rinnalla. Emme tiedä, minne se meidät johtaa, mitä se meistä
tekee ja mitä me siitä teemme. Siltä saamme sen kerran tietää, kun se
on hallitseva täydessä voimassaan. Sillävälin älköön meillä olko
muuta mielessä kuin antaa sille kaikki, minkä se meiltä pyytää,
uhrata sille kaikki, mikä voisi viivyttää sen puhkeamista. Ei liene
epäilyksen alaista, että tämä on, nykyhetkenä, ensimäinen ja selvin
velvollisuutemme. Se on opettava meille kaupanpäälliseksi muut
velvollisuutemme. Se on ravitseva niitä ja pitävä niitä elossa,
mikäli sitä itseään ravitaan, samalla tavoin kuin vuorten vedet
ravitsevat ja pidentävät kedon puroja huippujensa salaperäisen
ravinnon nojalla. Älkäämme vaivatko aivojamme saadaksemme selkoa
siitä, kuka tulee hyötymään voimasta, joka täten karttuu meidän
kustannuksellamme. Mehiläiset eivät tiedä, tulevatko syömään
kokoamansa hunajan. Samoin emme mekään tiedä, kuka on hyötyvä siitä
henkisestä voimasta, jonka me tuomme maailmankaikkeuteen. Niinkuin ne
lentelevät kukasta kukkaan kootakseen enemmän hunajaa, kuin mitä
tarvitsevat itselleen ja poikasilleen, samalla tavoin rientäkäämme
mekin todellisuudesta todellisuuteen etsiäksemme kaikkea, mikä
saattaa tarjota ravintoa tuolle käsittämättömälle liekille, niin että
olisimme valmiit mihin tapahtumaan tahansa, siinä varmassa
luottamuksessa, että olemme täyttäneet olennaisen velvollisuutemme.
Ravitkaamme sitä tunteillamme, intohimoillamme, kaikella, mikä näkyy,
tuntuu, kuuluu, ymmärretään, kosketellaan, vieläpä sen omalla
sisimmällä olemuksella, joka on se aate, minkä se johtaa niistä
keksinnöistä, kokemuksista ja havainnoista, joita se kokoo kaikesta,
mihin se kajoaa. Silloin tulee hetki, jolloin kaikki kääntyy niin
luonnollisella tavalla parhaaksi hengelle, joka on alistunut
tosi-inhimillisen velvollisuuden hyvän tahdon alle, että epäilys sen
ponnistusten hyödyttömyydestäkin tekee sen tutkimisinnon vain vielä
kirkkaammaksi, puhtaammaksi, epäitsekkäämmäksi, itsenäisemmäksi ja
jalommaksi.

       *       *       *       *       *



ALAVIITTEET



[1] Mainita voisi vielä _Kirbyn_ ja _Spencen_ monografian heidän
"Introduction to Entomology" nimisessä kirjassaan, mutta se on miltei
kauttaaltaan teknillinen.

[2] Tekijä erehtyy tässä, sillä mikroskoopin keksivät isä ja poika
_Janssen_ vuosien 1590 ja 1600 välillä, jolloin S. ei vielä ollut
syntynytkään. Suom:n muistutus.

[3] Havaintopesäksi nimitetään lasiseinillä ja mustilla esiripuilla
tai ikkunaluukuilla varustettua pesää. Parhaimmissa on vain yksi
ainoa kennokakku, joten sitä voi tarkastaa molemmilta puolin.
Sellaisia pesiä saattaa vaaratta ja vaivatta asettaa saliin,
kirjastoon y.m., jos nimittäin sieltä pääsee suoraan ulkoilmaan.
Mehiläiset havaintopesässäni, joka on työhuoneessani Pariisissa,
kokoovat tuon suuren kaupungin kivierämaasta tarpeellisen sadon
elääkseen ja menestyäkseen.

[4] Tässä antamani numerot ovat säntilleen oikeat. Ne koskevat
suurenpuoleista pesää sen täyden kukoistuksen aikana.

[5] Tavallisesti vieras kuningatar pannaan pesään pieneen
rautalankahäkkiin suljettuna, joka ripustetaan kahden kennokakun
väliin. Häkki on varustettu hunaja- ja vahaportilla, jonka
työmehiläiset kalvavat rikki, sitten kun ensimäinen vihanleimaus on
asettunut, vapauttaen täten vangin, jonka ne vastaanottavat sangen
usein jotenkin suopeasti. S. Simmins, Rottingdeanin suuren
mehiläistarhan johtaja, on äskettäin keksinyt toisen, erinomaisen
yksinkertaisen tavan, joka onnistuu miltei aina ja pääsee yhä enemmän
käytäntöön niiden mehiläishoitajain keskuudessa, jotka todella
harrastavat ammattiansa. Se, mikä tavallisesti tekee uuden emän
tuonnin niin vaikeaksi, on tämän käytös. Se joutuu pois suunniltaan,
pakenee, kätkeytyy, käyttäytyy kuin kutsumaton vieras, herättää
epäluuloja, jotka työmehiläisten lähempää tarkastusta toimeenpannessa
piankin vahvistuvat. Simmins erottaa ensin täydellisesti pesään
pantavan kuningattaren sekä antaa sen paastota puolen tuntia. Hän
kohottaa sitten orpo-pesän sisimmän verhon kulman ja asettaa vieraan
kuningattaren jonkun kakun huipulle. Epätoivoissaan äskeisestä
yksinäisyydestään se on onnellinen huomatessaan olevansa toisten
mehiläisten keskuudessa ja, ollen nälkään nääntymäisillään,
vastaanottaa ahnaasti tarjotun ravinnon. Tästä sen levollisuudesta
pettyneinä työmehiläiset eivät pane tarkastusta toimeen, luulevat
kenties vanhan kuningattaren palanneen ja vastaanottavat sen
riemuiten. Tästä kokeesta näyttää voitavan päättää, että, vastoin
Huberin ja kaikkien havainnontekijain mielipidettä, mehiläiset eivät
kykene tuntemaan kuningatartaan. Olkoonpa sen asian laita kuinka
tahansa, niin nämä molemmat yhtä todennäköiset selitykset--vaikkakin
totuus kenties piilee kolmannessa meille vielä tuntemattomassa
selityksessä--osottavat uudelleen, kuinka monimutkainen ja hämärä
mehiläisen sielunelämä on. Ja tästä, niinkuin kaikista elämän
kysymyksistä, voi johtaa ainoastaan yhden johtopäätöksen: että
parempaa odottaessamme tiedonhalun tulee vallita sydämessämme.

[6] Mehiläisen aivot tekevät Dujardinin laskujen mukaan 174:nnen osan
koko hyönteisen painosta; muurahaisen aivot 296:nnen osan.
Sitävastoin ovat ne jänteentapaiset aivolisäkkeet, jotka näyttävät
kehittyvän samassa määrin kuin järki voittaa vaiston, jonkun verran
vähemmän huomattavia mehiläisellä kuin muurahaisella. Toinen seikka
siis korvaa toisen. Näin ollen näyttää näiden arvioiden tuloksena
olevan--kun ottaa lukuun, mikä tässä asiassa on vain otaksumaa ja
kuinka hämärä kysymyksessä oleva aine on--että muurahaisten ja
mehiläisten älyllinen arvo lienee suunnilleen yhtä suuri.

[7] Kätkevät herttaista sydäntä pienessä ruumiissa,

[8] Uudistin saman kokeen tämän epäsuotuisan kevään ensimäisinä
auringonpaisteisina päivinä. Se antoi minulle saman kielteisen
tuloksen. Toiselta puolen eräs mehiläishoitaja, minun ystäviäni,
sangen taitava ja rehellinen havaintojen tekijä, jolle olin alistanut
pulman, kirjottaa minulle, että hän, noudattamalla samaa
menettelytapaa, äskettäin on saavuttanut neljä epäämätöntä todistusta
tällaisesta tiedon antamisesta. Tämä tapaus on vielä todennettava,
eikä kysymys vielä ole ratkaistu; olen kuitenkin vakuutettu siitä,
että ystäväni on johtanut harhaan hänen sangen luonnollinen toivonsa
saada nähdä kokeensa onnistuvan.

[9] Tämä perusyksikkö hylättiin, eikä syyttä. Kennojen läpimitta on
ihmeteltävän säännöllinen, mutta kuten kaikki se, mikä on elävän
organismin tuottamaa, se ei ole matemaattisesti muuntelematon samassa
pesässä. Sitäpaitsi, niinkuin Maurice Girard huomauttaa, eri
mehiläislajeilla on eri kennon perusmitta, joten mittayksikkö
muuntelisi pesästä pesään riippuen mehiläislajista, joka niissä
asustelee.

[10] Nämä kolme viimeistä lausetta ovat vapaasti käännetyt, koskei
lukija muuten ilman kuvia saisi mitään selvää niistä.

[11] Réaumur oli esittänyt kuuluisalle matemaatikolle Koenigille
seuraavan probleemin: "Kaikista kuusikulmaisista soluista, joilla on
pyramidin muotoinen kolmesta samankaltaisesta ja yhtäsuuresta
vinoneliöstä muodostettu asema, on määrättävä se, jonka voi rakentaa
vähimmällä aineella."--Koenig tuli siihen päätökseen, että tällaisen
solun asema oli muodostunut kolmesta vinoneliöstä, joitten molemmat
isommat kulmat olivat 109° 26' ja molemmat pienemmät kulmat 70° 34'.
Eräs toinen oppinut, Maraldi, määräsi, mitattuaan niin tarkasti kuin
mahdollista mehiläisten rakentamien vinoneliöiden kulmat, suuret
kulmat 109° 28' suuruisiksi, pienet 70° 32'. Molempien ratkaisujen
erotus oli siis 2'. Luultavaa on, että erehdys, jos erehdyksestä voi
olla puhettakaan, on pantava Maraldin syyksi mieluummin kuin
mehiläisten, sillä ei millään koneella voi erehtymättömän tarkkaan
mitata solujen kulmia, ne kun eivät ole kyllin tarkkapiirteisiä.
Toinen matemaatikko, Cramer, jolle oli alistettu sama probleemi,
antoi sitäpaitsi ratkaisun, joka lähenee vielä enemmän mehiläisten
antamaa, nimittäin 109° 28' 30" suurille ja 70° 31' 30" pienille
kulmille. Maclaurin antaa, korjaten Koenigia, 70° 32' ja 109° 28',
León Lalanne taas 109° 28' 16" ja 70° 31' 44". Ks Maclaurin, Philos.
Trans. of London 1743. Brougham, Recherches analytiques et exper. sur
les alvéoles des abeilles. L. Lalanne, Note sur l'Architecture des
abeilles, etc.

[12] Lentolauta, joka usein on ainoastaan sen pöydän eli levyn jatko,
jolle pesä on asetettu, muodostaa jonkunmoisen etusillan, kuistin tai
lepopaikan, pääportin eli lentoaukon edessä.

[13] Muutamat mehiläistutkijat väittävät, että munasta tultuaan
työmehiläiset ja kuningattaret saavat samaa ravintoa, jonkunmoista
hyvin typpirikasta maitoa, jota erityinen imettäjien päässä oleva
rauhanen erittää. Mutta muutaman päivän kuluttua työmehiläistoukat
vierotetaan ja niille annetaan karkeampaa hunaja- ja
siitepölyravintoa, jotavastoin tulevaan kuningattareen, siksi kunnes
hän on täysin kehittynyt, ahdetaan tuota kallisarvoista maitoa, jota
on sanottu "kuninkaalliseksi liemeksi". Olkoonpa asianlaita mikä
tahansa, lopputulos ja ihme ovat samankaltaisia.

[14] Mahdotonta on kuvata tässä yksityiskohtia myöten tätä Darwinin
selittämää ihmeellistä sadinta. Kas tässä karkeapiirteinen kaavakuva:
Orchis Morion siitepöly ei ole jauhomaista, vaan yhteen mykertynyttä
pieniksi nuijaraaisiksi pölymyhkyiksi (pollinium). Kumpikin pölymyhky
(niitä on kaksi) päättyy alapäässään tahmeaan levyyn, tarttumakantaan
(retinaculum eli glandula), jota ympäröi ohut, kalvomainen,
pienimmästäkin kosketuksesta halkeava pussi, keulapussi (rostellum).
Mehiläisen asettuessa kukalle sen pää hipaisee hunajaa imiessään
tuota kalvomaista keulapussia, joka halkeaa ja paljastaa molemmat
tarttumakannat. Näiden tahmean nesteen vaikutuksesta pölymyhkyt
tarttuvat hyönteisen päähän, niin että hyönteinen kukan jättäessään
vie ne muassaan kahtena päärynänmuotoisena sarvena. Jos nämä kaksi
siitepölyä sisältävää sarvea pysyisivät suorina ja kankeina, niin ne,
mehiläisen tunkeutuessa toiseen kämmekkään, koskettaisivat tämän
toisen kukan keulapussia niin että se yksinkertaisesti halkeaisi,
mutta eivät saapuisi luotille eli naaraspuoliselle elimelle, joka on
hedelmöitettävä ja joka sijaitsee keulapussin alla. Orchis Morion äly
on ennakolta ymmärtänyt tämän vaikeuden. Kolmenkymmenen sekunnin
kuluessa eli siinä vähäisessä ajassa, jonka hyönteinen tarvitsee
imeäkseen kaiken hunajan kukasta ja siirtyäkseen toiseen kukkaan,
tuon pienen nuijan varsi (myhkyvarsi) kuihtuu ja vetäytyy kokoon,
aina samalta puolelta ja samaan suuntaan; siitepölyä sisältävä myhky
kallistuu alaspäin, ja sen kaltevuuskulma on määrätty sellaiseksi,
että se mehiläisen tunkeutuessa läheiseen kukkaan tarkoin sattuu
luotin kohdalle, jolle sen tulee sirottaa hedelmöittävää
siitepölyänsä. (Vrt., jos tahtoo tutustua tämän kukkien
itsetajuttomassa maailmassa tapahtuvan intiiminäytelmän
yksityiskohtiin, Ch. Darwinin ihmeteltävää tutkielmaa "On the various
contrivances by which British and foreign orchids are fertilized",
1862.)

[15] Eräs silikaatteihin kuuluva mineraali.

[16] Professori Mc Lainille on äsken onnistunut muutamien
kuningattarien keinotekoinen hedelmöittäminen, kuitenkin
monimutkaisen ja vaikean kirurgisen leikkauksen avulla. Sitäpaitsi
näiden kuningattarien hedelmällisyys oli rajotettu ja lyhytaikainen.

[17] Elinvoimainen mehiläis-asumuskunta kuluttaa talvehtimisaikana,
joka Keski-Euroopan maissa kestää noin kuusi kuukautta, nimittäin
lokakuusta huhtikuun alkuun, tavallisesti kymmenestä viiteentoista kg
hunajaa.

[18] Tässä näemme kesyn mehiläisen paikan tieteellisessä
järjestelmässä:

Luokka        Hyönteiset
Lahko         Hymenoptera
Heimo         Apidae
Suku          Apis
Laji          Mellifica.

Mellifica nimi on peräisin Linnén järjestelmästä. Se ei ole paraiten
valituita, koska kaikki Apidae paitsi mahdollisesti muutamia
loismehiläislajeja ovat hunajaatekeviä. Scopoli käyttää nimeä:
Cerifera; Réaumur, Domestica; Geoffroy, Gregaria. Apis ligustica,
italialainen mehiläinen, on Apis Mellifican muunnos.

[19] Tämä tapaus on päälle päätteeksi jotenkin tavallinen
sekundäärisissä ja tertiäärisissä parvissa, sillä ne ovat
kokemattomampia ja varomattomampia kuin primäärinen parvi. Niitä
johtamassa on neitseellinen, huimapäinen kuningatar, ja niissä on
melkein yksinomaan aivan nuoren nuoria mehiläisiä, joissa
alkuperäinen vaisto vaikuttaa sitä voimakkaammin, kuta vähemmin ne
vielä tuntevat ankaran taivaanalamme kovuutta ja oikkuja. Muuten ei
ainoakaan näistä parvista kestä syksyn ensimäisiä kylmiä viimoja,
vaan ne yhtyvät pian luonnon hitaan ja hämäräperäisen kokeilun
lukemattomien uhrien joukkoon.

[20] Koska me nyt viimeisen kerran koskettelemme mehiläisen
rakennustuotteita, niin huomauttakaamme eräs Apis Florean omituisuus.
Sen kuhnurikennoissa muutamat seinät ovat lieriön muotoisia sen
sijaan että olisivat kuusikulmaisia. Näyttää siltä, kuin ei se olisi
vielä täydelleen siirtynyt toisesta muodosta toiseen lopullisesti
omistaaksensa parhaimman.

[21] Büchner mainitsee samanlaatuisen tosiseikan, joka ei todista
hitaasti tapahtuvaa, vuosisatoja kestävää, tiedotonta ja
välttämätöntä, vaan suoraa päätä tapahtuvaa ja järkiperäistä
mukautumista olosuhteisiin: Barbadoksessa, keskellä sokeritehtaita,
missä mehiläiset löytävät vuoden umpeen yllin kyllin sokeria, ne
lakkaavat täydellisesti kukissa käymästä.

[22] Tärkeätä on olla sekottamatta seuraavia kolmea nimitystä:
_apiens_, _apides_ ja _apites_, joita esityksessämme tulemme
käyttämään vuorotellen, ja jotka olemme lainanneet Emile Blanchardin
luokituksesta. _Apiens_ ovat alalahko (tribus), joka käsittää kaikki
mehiläis-sukuiset heimot. _Apides (apidae)_ ovat ensimäinen näistä
heimoista ja jakaantuvat kolmeen ryhmään, joiden ranskalaiset nimet
ovat: _Meliponites_, _Apites_ ja _Bombites_ (kimalaiset).
_Apites_-ryhmä vihdoin käsittää kesyn mehiläisen eri muunnokset.

[23] Esimerkkejä: Kimalainen, jolla on loisena _Psithyra_, _Stelis_,
joka elää _Anthidiain_ häviöksi. Meidän täytyy otaksua, sanoo sangen
sattuvasti J. Perez (Les Abeilles) loisen ja uhrin tavanmukaisesta
samankaltaisuudesta puhuessaan, meidän täytyy otaksua, että nuo
molemmat suvut ovat ainoastaan kaksi eri muotoa samaa tyyppiä sekä
liittyvät toinen toiseensa läheisen sukulaisuuden kautta.
Kehitysoppia kannattaville luonnontutkijoille ei tämä sukulaisuus ole
puhtaasti aatteellinen vaan todellinen. Loislaji olisi siten vain
satoa-kokoovasta lajista lähtenyt sukuhaara, joka mukautuessaan
loiselämään on kadottanut sadonkorjuuseen tarpeelliset elimet.

[24] Varmaa ei ole, noudatetaanko kuninkuuden ja yksiäitiyden
periaatetta tarkoin _Meliponitien_ keskuudessa. Blanchard otaksuu
hyvällä syyllä että, koska ne ovat pistimiä vailla eivätkä siis yhtä
helposti voi surmata toinen toistansa kuin mehiläiskuningattaret,
pesässä luultavasti elää useita kuningattaria. Mutta tätä seikkaa ei
ole tähän asti voitu todeta, naaraitten ja työmehiläisten suuren
yhdennäköisyyden vuoksi sekä siksi, ettei _Melipona_-mehiläisiä ole
voitu kasvattaa meidän ilmanalassamme.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mehiläisten elämä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.