Title: Tien ohesta tempomia
Author: Malmberg, Aino, 1865-1933
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tien ohesta tempomia" ***


Tien ohesta tempomia


Aino Malmberg


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1901



SISÄLLYS:

                                Siv.
Jumalan kuva.....................1
Meri.............................11
Edistystä........................17
Etevä nainen.....................35
Kuinka hänestä tuli kirjailija...49
Tunnelmia........................69
Naurettava juttu.................85
Täydellinen......................103
Pikku-veli.......................117
Elämän leikki....................137



JUMALAN KUVA



MERI


Kuka laskee mereni laajuuden, kuka käsittää sen pohjattomat syvyydet,
kuka aavistaa mitä aarteita se sylissään säilyttelee?

Paljon piilee mereni povessa, piilee pahaa, piilee parhainta.

Jos mereni syntysanat mulle selviäisi, jos sen syvyyksien salaisuudet
mulle mainittaisi, hyvän silloin ilmoille nostaisin, painaisin pahan
pohjamutaan. Hopealle silloin hohteleisivat ulappojen aallot, kullalle
kuumottaisivat mereni mainingit.

Moitit mertani kylmäksi, valitat viluisiksi siintäviä selkiä.

Ei ole kylmä mun mahtava mereni, vaan viileä se on ja puhdas. Pois
haihtuu polttava hehku sen aaltojen hyväilyssä ja puhdistuu mainen
mustuus.

Ei ole konsaan kylmä mun mahtava mereni, se on lämpimäin virtojen meri.

Kun sen virtojen vetrehet vedet hellien hyväilevät rantamaita, silloin
kukkaset elpyvät eloon ja nurmen nukka vihannoi. Ei polta poroksi, ei
tuota tuhoa mun mereni lauhkea lämpö, se vain sulattaa jään ja
haihduttaa hyisen hallan. Eloa ja voimaa se henkii, karuille
kallioillekin se kukkia kasvattaa.

Luulet joskus tyyneksi merta, tyyneksi kuin kuollut. Voi ihmislapsi,
lyhytnäköinen ihmislapsi, joka et jaksa pintaakaan oppia, vielä vähemmin
syvyyksiin syventyä!

Etkö käsitä mereni mahtia, sen elonvoimien valtavuutta, jotka panevat
virrat väsymättä vyörymään ja pakoittavat pinnan hiljaa huokuen
heilumaan, vaikka vaahtopäät hyrskyt olisivatkin lepoon laskeutuneet?
Kuollut vain voi liikkumatta levätä, mutta mereni uhkuu eloa, eikä väsy
sen voima konsanaan.

Kavalaksi kuulin mertani mainittavan, viekkaaksi sanottavan voimakasta.
Liian mahtava on mereni ollakseen kavala, liian voimakas ollakseen
viekas.

Mutta elä leiki sen kanssa, elä yllytä voimakasta vihaan, sillä
vaarallinen on mereni viha. Monta on karia meressä, paljon on kallioita
aaltojen alla. Varo purttasi, varo henkeäsi! Elä koske mereni
salakareihin, joita se ei tahdo ihmisten ilmoille paljastaa!
Pirstaleiksi purtesi pusertuu, henkesi heität mereni syleilyssä.

Mutta ellet pelkää purttasi, etkä elämääsi sääli, jos uskallat ne uhrata
mereni salaisuuksia selvitelläksesi, silloin pue purtesi purjeisiin,
lähde uurtamaan ulapoita!

Lemmellä meri lempesi palkitsee, jos kaikkesi sille kannat, jos onnesi
sille uskot. Eikä koskaan luovu meri omastaan, jonka sydämen se kerran
on sitonut.

Oi mereni, mereni, maireheni, kuinka aina sinua kaipaan, sinä yksinäisen
ystävä, sinä lemmettömän lohduttaja! En löydä lepoa lehdoissa, ei katoa
metsissä mieleni kaiho. Sinä mereni, sinä vapaa, viileä mereni, sinä
yksin voit tyynnyttää tuskat, laulaa lepoon maiset murheet.
Yksinäisyyden ydinsalaisuutta sinä mulle opetat, siitä neuvot onnea
etsimään.



EDISTYSTÄ


Näin unta. Laaja kenttä oli edessäni ja voimakkaan musiikin soidessa
marssi esiin loistava sotajoukko. Siinä oli jalkaväkeä, siinä oli
ratsuväkeä, siinä oli tykkiväkeä ja jos jotakin. Loppumaton ihmisjoukko
oli kokoontunut kentän ympärille, ja naisilla oli kyyneleet silmissä.

Minä ymmärsin, että sotilaat olivat lähdössä sotaan, ja heidän omaisensa
olivat tulleet sanomaan viimeiset jäähyväisensä heille.

Komea kenraali ratsasti rivien ohi, jotka hurrasivat innoissaan. Näin
kuinka hän seisahtui joukkojen eteen ja alkoi puhua. Kuulin hänen
sanovan:

"Isänmaan jalot pojat! Te olette nyt lähdössä täyttämään suurinta,
pyhintä velvollisuuttanne, saattamaan surmaa isänmaan vihollisille --
--"

Samassa kajahti kirkas ääni väkijoukosta:

_"Ei sinun pidä tappaman!"_

Minä näin kuinka ihmiset rupesivat liikahtelemaan levottomasti, mutta
kenraalin silmät säihkyivät ja hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrinä:

"Vaiti kaikki mielettömät intoilijat!"

Äänetön hiljaisuus seurasi, ja kenraali jatkoi kiihkeästi:

"Vai semmoista tahdotaan uskotella isänmaan jaloimmille pojille! Tuo
käsky on olemassa ja se koskee murhaa, mutta tietysti ei sotaa. Sota on
itse Jumalan asettama, ja maailman suurimmat henget, kirjailijat ja
taiteilijat, ovat sitä teoksissaan ylistäneet. Kansat pystyttävät kilvan
muistopatsaita sotasankareilleen. Eikö siinä ole kyllin todistusta sodan
pyhyydestä? Niin, pojat, tuollainen käsky 'ei sinun pidä tappaman' on
olemassa muita varten, mutta teille minä annan paljoa suuremman ja
tärkeämmän käskyn, ja se on: 'Surmatkaa vihollisianne!' Jos sen käskyn
täytätte, on isänmaa teille sankarin nimen antava ja vihreällä
voitonseppeleellä teitä tervehtivä!"

Ääretön hurraa-huuto seurasi kenraalin sanoja, ja minä kuulin kuinka
joku takanani hiljakseen nauraa hytkähteli. Käännyin ympäri ja näin,
että se oli ystäväni Mefisto, joka ihastuneena hieroi käsiään. Hän
tarttui ystävällisesti käsivarteeni ja huudahti innoissaan:

"Eikös se ole mainiota! niin innostuttavaa, mieltä ylentävää!
Kuunnellaanpa jatkoa."

Kenraali puhui taas:

"Jokainen järkevä ihminen käsittää sen päivänselvän asian, että eri
aloilla on eri vaatimukset, eri käskyt, eri mittakaavat. Kyllä tiedän
että äsköinen intoilija on valmis teille huutamaan myöskin: 'ei sinun
pidä valehteleman', ja siinä hän on oikeassa, mikäli koskee omia
päälliköitänne. Se joka päälliköilleen valehtelee, on kuoleman
ansainnut, mutta muistakaa myöskin, mitä teille sanon tällä
juhlallisella eron hetkellä: Jos voitte valheella, vaikkapa valalla
vahvistetulla, vihollisen harhaan houkutella, niin se on luettava teille
suuremmaksi ansioksi kuin kirkkain totuus."

Taas räjähti hurraa-huuto ilmoille, ja Mefisto takanani huusi
liikutettuna: "Eläköön!"

Yhä enemmän ja enemmän innostui kenraali, ja yhä useammin keskeyttivät
joukkojen riemuhuudot hänen puheensa.

"Teidän kädessänne, pojat", huusi hän, "on nyt isänmaan onni ja maine!
Kansamme kunnian kilpi kiiltää silloin vasta täydessä loistossaan, kun
se tuhatkertaisesti on huuhdottu ja pesty vihollisen verellä!"

Sotilaiden silmät hehkuivat ja posket punottivat. He olivat valmiit
siinä silmänräpäyksessä surmaamaan vaikka kenen.

Mutta kenraali hiljensi ääntään ja sanoi, että he kumminkaan eivät saa
unohtaa viimeistä velvollisuuttaan. joka oli avun anominen ylhäältä.

Heti sen jälkeen komea kenraali ratsasti syrjään, ja minä näin kuinka
kunnia-arvoisa piispa, kiiltävä kultaristi rinnassa, astui rintaman
eteen. Kaikki lankesivat polvilleen, ja piispa rukoili korkealla äänellä
voittoa tälle joukolle ja surmaa viholliselle. Hän vakuutti, että
Kaikkivaltias itse ylhäällä katselee, kuinka he täyttävät
velvollisuutensa hallitsijaansa ja isänmaata kohtaan.

Musiikki soitti sitten virren, johon kaikki yhtyivät, ja lopuksi vielä
kajahutettiin kansallishymni. Liikutettuina ja innostuneina alkoivat
ryhdikkäät joukot reippaan musiikin kaikuessa marssia pois hakemaan
vihollista ja voittamaan tai kuolemaan.

Mefisto nykäsi minua käsivarresta ja kysyi:

"Emmekö nyt lähde katsomaan vastapuolueen joukkojen lähtöä? Minusta tämä
todellakin on niin jalostavaa ja innostavaa, että voisimme nähdä saman
näytöksen vielä kerran uudistuvan. Paitsi sitä vastapuolueella on aivan
toisenlainen ja vielä parempi musiikki, vaikka muu komento onkin
jokseenkin sama. Lähdetäänkö?"

"Ei. Sain tuosta jo kylläkseni", vastasin kylmästi.

"Hm -- hiukan blaseerattu -- kuten nykyajan ihmiset ovat. No, katsellaan
sitten seurauksia. Onhan niilläkin viehätyksensä. -- Heidän hartaat
rukouksensa kuullaan" -- Mefisto koetti näyttää hurskaalta ja puhui
samalla äänellä kuin äskeinen piispa. -- "Vihollinen saa surmansa --
kummankin puolueen vihollinen. Satoja ja tuhansia jää tappelutantereelle
isänmaan maineen ja kunnian tähden."

Mefisto pudisteli punaista vaippaansa, ja minä näin edessäni verisen
kentän täynnä silvottuja ruumiita, ja kuolevien tuskanhuudot täyttivät
ilman. Käännyin kauhulla pois, mutta Mefisto lohdutti minua sanoen:

"Murheella ja kauhulla ei sovi heitä surra. Heille pystytetään
muistopatsaita ja heistä kirjoitetaan innostavia runoja, sillä isänmaan
kunniahan vaati heidän verensä."

Mefisto poisti kamalan näyn potkaisemalla kerran kaviollaan maahan, ja
me seisoimme taas tyhjällä kentällä.

"Milloinka maailma edistyy, Mefisto?" kysyin.

"Hm -- sanoppas muuta", virkkoi Mefisto huoahtaen, "paljon, paljon on
vielä tekemistä. Se on se systeemin puute, joka on edistyksen esteenä.
Kun on järjestystä, musiikkia, puheita y. m. s., niin kaikki käy kuin
voideltuna, kuten äsken näit. Mutta missä ei ole systeemiä, siellä ei
ole edistystä. Se se oli minunkin erehdykseni, se systeemin
laiminlyöminen".

Mefisto huokasi syvään ja näytti huolestuneelta, enkä minä oikein
ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

"Jos olisin alusta alkaen johtanut kaikki tarkkaan systeemiin, olisi
minun nyt helpompi olla," sanoi hän, "mutta nyt kertyy huolia pääni
päälle, niin että hiukseni käyvät harmaiksi. Ei se riitä ollenkaan, että
ihmiset uskovat tappamisen oikeuteen. Sekin perustus alkaa peloittavasti
huojua. Mutta jos uhraisin sodan, ehkä silloin helpommin voisin
toteuttaa toisen unelmani. Ja se olisi varmaan mielestäsi edistys, suuri
edistys!"

"En ymmärrä sinua, Mefisto," sanoin.

"Lähdeppäs katsomaan, niin ymmärrät," virkkoi Mefisto.

Hän pudisteli taas punaista vaippaansa, ja äskeinen tyhjä kenttä täyttyi
uudelleen väellä.

Hyvin harjoitettu joukko marssi esiin. Ei se näyttänyt oikein
sotajoukoltakaan, pikemmin voimistelujoukolta. Kaikki olivat puetut
sinisiin, ruumista myöten käypiin pukuihin, ja jokaisella oli vaatemytty
kainalossa. Yht'äkkiä kuului johtajan ääni, joka komensi:
_"Pu--keu--tu--kaa!"_ Salaman nopeudella kukin veti esiin vaatemyttynsä,
eikä viipynyt viittä minuuttiakaan, ennenkuin joukko oli aivan toisen
näköinen kuin äsken. Siinä oli silkkiin puettuja naisia, ryysyisiä
kerjäläisiä, silinterihattuisia herroja, palvelijoita -- kaikki
sekaisin, vierekkäin, mutta kumminkin suorissa riveissä, hyvässä
järjestyksessä ja tarkkaan totellen komentosanoja. Kaikilla oli
tavattoman hyvin hoidetut kapeat kädet ja nopeaan liikkuvat sormet.

Taas kuului komentajan ääni: "Taskuvarkaat asentoon!" Ja suorissa
riveissä marssi joukko kentän oikealle laidalle.

Heidän jälkeensä seurasi toinen joukko. Siinä oli jättiläisen kokoisia
miehiä tummissa puvuissa. Kädessä heillä oli rautatangot ja vyöllä
riippui hohtimia, tiirikoita ja avaimia. Komentajan ääni kuului taas:
"Murtovarkaat asentoon!" Ja joukko asettui kentän vasemmalle puolelle.

Nyt ratsasti tömisten esiin loistava joukko komeilla korskuvilla
ratsuilla. Miehillä oli mustat naamarit silmillä, heiluvat vihreät
höyhentupsut leveälierisissä hatuissa ja suopungit käsivarrella.
Komentajan ääni kajahti jälleen: "Maantierosvot asentoon!" Ja komea
joukko ohjasi uljaat ratsunsa keskelle kenttää.

Joukkojen keskelle oli kohotettu korkea puhujalava, ja sen luokse
ratsasti maantierosvojen loistavaan univormuun puettu upseeri. Notkeasti
hän hypähti ratsultaan, jota yksi taskuvarkaista jäi pitelemään, ja
nousi sitten puhujalavalle.

"Isänmaan ylpeys, jalot varkaat!" niin kuulin hänen alkavan. "Ilolla
tervehdin teitä tällä samalla kentällä, jolla ennen muinoin noina
julmina raakalaisuuden aikoina esi-isäimme sotajoukot kokoontuivat. Me
tuskin voimme ymmärtääkään, että on ollut sellainenkin aika, jolloin
ihmiset pitivät oikeutenaan surmata toisiaan, ja jolloin valtio ylläpiti
suunnattomia sotajoukkoja, joita varta vasten opetettiin ja kasvatettiin
murhaajiksi. Onneksi ne ajat ovat olleet ja menneet. Siihen aikaan
olivat ihmiset liian ahdasmielisiä täysin käsittääkseen ja
tunnustaakseen varkauden ylevää ammattia. Tosin ovat nimet semmoiset
kuin Rinaldo Rinaldini, Robin Hood y. m. loistavina tähtinä tuossa
pimeyden yössä, ja tapahtumat sellaiset kuin Panamayhtiön toiminta ynnä
useat muut samanlaatuiset seikat todistuksena siitä, että silloinkin eli
suuria sieluja, jotka ymmärsivät varkauden ylevän aatteen. Löytyi
silloinkin henkilöitä, hallitsijoista kerjäläisiin asti, jotka innolla
harjoittivat varkauden ammattia, mutta usein, oi kovin usein saivat he,
ellei heidän yhteiskunnallinen asemansa ollut kyllin korkea suojelemaan
heitä, kolkoissa vankilakomeroissa marttyyreinä maksaa uljuutensa".

Minä kuulin kuinka puhujan ääni värisi liikutuksesta ja näin kuinka
kauniit naiset nostivat nenäliinat silmilleen. Mefisto huokasi
osanottavasti selkäni takana.

Puhuja siirtyi sitten selittämään varkauden etuja tieteelliseltä
kannalta katsoen. Hän osoitti oppineessa ja tarkassa laskussa, kuinka
varkaus kansantaloudellisessa suhteessa oli saanut aikaan hämmästyttäviä
tuloksia. "Niillä varoilla", selitti hän, "jotka meidän varkaat toivat
kotiin viime sodasta, ylläpidetään tätä nykyä 20,000 kirkkoa ja koulua!"

Innokkailla suosionosoituksilla palkitsivat joukot tuon lauseen, ja
puhuja jatkoi sitten, selittäen varkauden merkitystä esteetilliseltä ja
moraliselta kannalta. "Ei mikään ammatti", vakuutti puhuja, "ole niin
omiaan kehittämään ihmisen parhaimpia puolia, uljuutta, rohkeutta,
kekseliäisyyttä, näppäryyttä, päättäväisyyttä, j. n. e. puhumattakaan
siitä kuinka suuri vastuunalaisuus, mutta samalla jalo tehtävä varkailla
on omaisuuden oikeassa tasoittamisessa. Muistakaa aina", lopetti hän,
"että varastaessanne rikkailta, jaatte osan saaliista köyhille!"

Liikutettuina hurrasivat joukot, ja upseeri luki vielä hymnin, jonka
kansan suurin runoilija oli kirjoittanut varasarmeijan ylistykseksi.

"Eikö tuo olisi suuremmoinen edistys?" kysyi Mefisto innoissaan. "Mutta
arveleppas, jos tuo olisi ollut rinnan sota-armeijan kanssa! Ystävinä ja
auttaen toinen toistaan ja siten toteuttaen veljeyden suurta aatetta!"
Mefisto saneli tavattoman suurella ponnella ja vakuutuksella. Mutta
sitten hän lisäsi synkästi: "Pelkään että se on liian myöhäistä!"

"Ei minusta sinulla ole syytä valittaa varkaiden puutetta nytkään,
vaikk'ei meillä tosin ole varsinaista varasarmeijaa," virkoin minä.

"Ei, se on totta", myönsi Mefisto, "mutta niiden lukumäärä on
vähenemässä. Kohta voi tulla se aika, jolloin ainoastaan kaikkein
ylhäisimmät uskaltavat varastaa, ja keskisääty ja kansa on pakoitettu
luopumaan tuosta toimesta kokonaan. Toista olisi, jos heillekin
pystytettäisi muistopatsaita, jos heillekin musiikki soittaisi, puheita
pidettäisi ja ylistysrunoja kirjoitettaisi kuten tappajille. Mutta
sanoinhan jo, että se systeemin puute se oli minun erehdykseni".

"Eivätkö muut paheet sinua huolestuta, Mefisto? Kuinka on valheen,
petoksen, vihan, kateuden y. m. laita? Taitavat olla vähenemässä nekin".

"Ei ole hätää vielä!" huudahti Mefisto innoissaan. "Tuo henkisempi puoli
työalastani kehittyy varsin tyydyttävästi. Ihmiset ovat näet aina
suosineet henkisyyttä ja idealisuutta. Se on hyvin kaunis puoli heissä".
-- Mefisto oli merkillisen arvokkaan ja ylevämielisen näköinen. Sitten
hän jatkoi: "Isänmaanrakkauden nimessä kansa vihaa kansaa. Oikeuden ja
totuuden nimessä veli sortaa veljeä. Kunnia ja arvo vaatii että vahvempi
musertaa heikompia, joita hän on luvannut suojella ja joiden oikeudet
hän on valallaan vahvistanut. Katsoppas, ystäväni, tuota kaikkea
sanotaan korkeammassa kielessä politiikaksi. Siinä on systeemiä, ja minä
olen sen itse järjestänyt".

Mefisto kaapi tyytyväisenä kaviollaan maata ja hymyili muistellessaan
voittojaan tuolla henkisellä työalalla. Sitten hän lisäsi huoahtaen
nöyrästi:

"Mutta kiittämättömyyttä saan tietysti osakseni parhaimmilta
palvelijoiltanikin. Koska he minulle myöntäisivät kunnian työstään? Ei,
_toisen_ nimessä he käskyni täyttävät!"

"Kestääkö valtasi kauvan vielä, Mefisto?" kysyin.

Tuo kysymys ei mahtanut oikein miellyttää Mefistoa, sillä hän tiuskasi
kovalla äänellä: "Kestää! Uskallatko sinäkin epäillä sitä?" Sitten hän
vähän ajan perästä jatkoi tyynemmin: "Kerran se aika tulee jolloin
_kaikki_ uskovat että valtani kestää, ja silloin se kestää. Kurjat
optimistit, jotka aina toivovat paremman ajan koittavan ja heikontavat
toivollaan valtaani, ne sortuvat. Silloin ihmiset luottavat järkeensä
vain ja usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet. Silloin on valtani vankka.
Ei mikään sitä silloin enää voi järkähyttää. Tuleva aika on oleva minun,
minun, _minun_!"

Mefisto kasvoi jättiläisen kokoiseksi, ja minusta näytti kuin hän olisi
voinut sulkea koko maailman veripunaiseen vaippaansa. Vereni jähmettyi.
Eikö siis enää ollut pelastusta missään?

Mefisto pudisteli vaippaansa, ja auringon valo sammui. Minä kuulin
kuinka hän nauroi kamalasti, huutaen: "Nyt on valo mennyt, nyt alkaa
minun valtani!"

Minä tunsin tuskan hien otsallani ja huusin: "Sanoithan äsken että
valtasi alkaa vasta kun usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet -- --"

"Niin, mutta ne ovat jo kuolleet! Ne sammuivat kuin auringon valo äsken
sammui. Katso ihmiskuntaa! Missä luulet löytäväsi uskoa, toivoa ja
rakkautta? Katso omaa kansaasi! Pimeässä yössä se toivotonna vaeltaa, ja
valta on minun, minun, minun!"

Tuska oli tukahduttaa minut. Minä vaivuin maahan.

"Onko valo iäksi mennyt -- onko voittanut pimeys?"

"Pimeys -- pimeys -- pimeys --" vastasi kaiku ympärilläni.

Minä makasin maassa ja tunsin sen vaipuvan allani syvemmälle, yhä
syvemmälle. Epätoivon voimalla nousin ylös maasta.

"Valon täytyy löytyä jostain. Ei ole pimeys voittanut valoa! -- Valoa,
valoa kohti!"

Minä syöksyin eteenpäin pimeässä ja kompastuin alituiseen. Olin nääntyä
väsymyksestä, mutta jota enemmän riensin, sitä varmemmaksi kävi tieto
rinnassani, että valon täytyi löytyä jostain. Olin vaipua maahan taas,
mutta en uskaltanut antaa valtaa väsymykselle, ettei epätoivo taas minua
masentaisi. Vihdoin tunsin, että nyt olivat voimani lopussa, nyt en
jaksanut enää. Enkö koskaan saisi valoa nähdä?

Silloin huomasin etäällä heikon säteen. Sitä kohti suuntasin kulkuni, ja
se kasvoi kasvamistaan yhä kirkkaammaksi. Hyvin, hyvin etäältä kuulin
hiljaista laulua. Kohta eroitin sanatkin:

      "Valo ei katoo!
      Valo on ikuinen!"

Se kasvoi yhä voimakkaammaksi, ja samalla valo kirkastui hohtavaksi
päiväpaisteeksi. Laulu oli muuttunut äärettömäksi riemuhymniksi, ja sen
kaikuessa heräsin unestani.

Aamuaurinko loisti heloittavana huoneeseeni ja ulkona lauloivat linnut
tuhansin sävelin.

Äskeinen hymni oli valanut lämpöä ja toivoa nääntyvään, toivottomaan
mieleeni, ja minä tunsin kuinka sen säveleet paisuivat yhä valtavammiksi
rinnassani. Pois haihtuu kerran pimeys, mutta

      "Valo ei katoo!
      Valo on ikuinen!"



ETEVÄ NAINEN


Tässä tuonoin näin "Päivälehdessä", että "tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen
piti sunnuntaina erinomaisen valaisevan esitelmän lastenhoidosta
uusimpien lääketieteellisten tutkimuksien mukaan". Seuraavana päivänä
huomasin "Suomettaressa", että "Hamburger Nachrichten", "Daily
Telegraph" ja "Le Temps" ovat erittäin kiittävästi arvostelleet tohtori
Lienu Oksasen-Pitkäsen uusinta teosta "Raittiusliikkeestä Raamatun
valossa". Ja sitten seuraavana päivänä sattuivat silmäni heti
ilmoitukseen, jossa kehoitetaan yleisöä miehissä saapumaan iltamaan,
jossa tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen tunnetulla taidollaan tulee
lausumaan oman sepittämänsä "Hymnin taiteille". -- Sitä ennen olin jo
monta monituista kertaa nähnyt sanomalehdissä, kuinka tohtori Lienu
Oksanen-Pitkänen oli "harvinaisella kyvyllään" pitänyt puheen siinä ja
siinä juhlassa, tai "kiitettävällä innolla" ruvennut puuhaamaan sitä tai
sitä hyvää asiata. Mutta joka ikinen kerta oli sattunut niin hullusti,
että minä en ollut läsnä noissa tilaisuuksissa, enkä siis koskaan ollut
nähnyt tohtori Lienu Oksasta-Pitkästä, jota kohtaan ihailuni oli päivä
päivältä kasvamassa.

Uteliaisuuteni kasvoi samassa määrässä, enkä mitenkään ilennyt näyttää
tietämättömyyttäni, kysymällä _kuka_ on tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen,
sillä tiesin varsin hyvin että Helsingissä _ei saa_ olla tietämätön
tuommoisista asioista.

Enin minua vaivasi se kysymys: Onko tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen mies
vai nainen? Lienu nimi näytti viittaavan siihen suuntaan, että hän oli
nainen, mutta minä tunnen kaksi Aino nimistä miestä ja yhden Lyyli
nimisen ja ainakin puolikymmentä Tyyne nimistä, miks'ei niitä siis voisi
olla Lienu nimisiäkin miehiä? Lienuna hän varsin hyvin saattoi olla
kumpi tahansa. Tuo kaksoisnimi Oksanen-Pitkänen myöskin ensin pani minut
arvelemaan, että se ehkä oli joku rouva, omaa sukua Oksanen ja
naimisissa Pitkäsen kanssa. Tiesin että suurilla naisilla on tapana
säilyttää molemmat nimet. Mutta sitten muistin Wetterhoff-Aspin ja
ymmärsin että suurilla miehilläkin oli sama tapa. Kaksoisnimi ei siis
antanut mitään ohjetta minulle.

Kun näin että hän oli pitänyt esitelmän lastenhoidosta lääketieteen
uusimpien tutkimusten mukaan, päätin että hän oli lääketieteen tohtori.
Semmoisena hän myöskin saattoi olla yhtä hyvin nainen kuin mies.

Mutta kun sitten huomasin että hän kirjoitti kirjoja raittiudesta
Raamatun valossa, selvisi minulle, että hän olikin teoloogi ja varmaan
mies.

Uteliaisuuteni oli noussut korkeimmilleen, ja minä päätin ettei mikään
este enää saisi estää minua omin silmin näkemästä, kuka tohtori Lienu
Oksanen-Pitkänen oli.

Otin sanomalehden käsiini ja katsoin missä tohtori Lienu sinä iltana
esiintyi. Näin että hänen piti kertoa satu ylioppilastalolla kello 1/2
8.

Vilkaisin kelloani. Se oli 7. Syöksyin sitten suoraa päätä
ylioppilastalolle ja istauduin odottamaan. En voinut ollenkaan kuulla
niitä laulu- ja soittonumeroita, jotka olivat Lienu-tohtorin
esiintymisen edellä, sillä sydämeni tykki niin rajusti odotuksen
kiihkossa.

Vihdoin koitti se hetki, jolloin odotettu tohtori astui estraadille.
Silloin minä näin että tohtori Lienu oli nainen. Paitsi sitä hän oli
harmaa, iho harmaa, silmät harmaat, puku harmaa, sielu har-- niin, sitä
minä en tietysti nähnyt, aavistin vain. Nyt en tietysti tarkoita että
hän oli harmaa vanhuuttaan, päin vastoin, hän oli nuoruuttaan harmaa.
Etevät miehet ja naiset ovat hyvin usein nuoruuttaan harmaita, ja
tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen oli etevä. Nuori hän oli epäilemättä
myöskin, vaikka oli mahdoton tarkoin määrätä hänen ikäänsä. Hän oli näet
sitä tyyppiä, joka 18-vuotisesta 60-vuotiseksi asti näyttää
30-vuotiselta.

Mutta ennen kaikkia hän oli etevä. Sen kuulin niin usein, että minun oli
pakko sitä uskoa. Aina kun joku puhuu tohtori Lienu
Oksasesta-Pitkäsestä, sanotaan hänestä että hän on etevä nainen. Ei
juuri mitään muuta, eikä hänestä luultavasti voi muuta sanoakaan, mutta
onhan sitä siinäkin. Hän on etevä, ja sillä hyvä.

Minä tutustuin häneen kohta persoonallisesti, ja hämmästykseni oli
sanomaton, kun sain selville, että olimme oikeastaan vanhat tutut
lapsuuden ajoilta, jolloin hän Oksalan Lienuna eleli eräässä pitäjässä
Kuopion takana. Silloin ei kukaan tietysti voinut aavistaa, että hänestä
tulisi etevä. Ennemmin olisi luullut hänestä tulevan jotain muuta, sillä
hänellä oli varsin paljon luonnonlahjoja. Ei sitä eteväksikään pääse
aivan ilman luonnonlahjoja, vaikka se tosin on etupäässä kohtalo, joka
etevyyden määrää.

Mutta Oksalan Lienustahan minun nyt piti puhua.

Hän eleli, kuten sanoin, Kuopion takana varakkaan talon ainoana
tyttärenä, ja koska hänet kansakoulussa huomattiin hyväpäiseksi, pääsi
hän sieltä Kuopion tyttökouluun jatkamaan lukujaan. Siellä hän oli
koulun paras oppilas, mutta eteväksi hänet havaittiin vasta Helsingin
jatkoopistossa, jonne hän Kuopiosta siirtyi. Vasta jatkoopistossa hän
myöskin rupesi harrastamaan.

Jokainen helsinkiläinen kyllä tietää, mitä harrastaminen merkitsee,
sillä täällä kaikki ihmiset harrastavat, mutta en ole varma siitä, että
maaseutulaisten kieliaisti on yhtä kehittynyt. Siitä syystä lienee
paikallaan valaista harrastamiskäsitettä parilla esimerkillä.

Jos ihminen tahtoo harrastaa jotain -- sanokaamme esim. suomalaisuutta
-- niin sitä ei suinkaan ole käsitettävä niin, että hänen itse pitäisi
puhua suomea, edistää voimiensa mukaan suomalaista taidetta,
kirjallisuutta, teollisuutta y. m. Se olisi perin orjuuttavaa ja ikävää.
Hän saa kotikielekseen valita, minkä ikinä tahtoo. Erittäin ansiokasta
on, jos suomenkielen harrastaja kotikielekseen ottaa joko ranskan tai
saksan tai englanninkielen, mutta noiden puutteessa kyllä
ruotsinkielikin soveltuu. Tuttavapiirissään hänellä tietysti ei myöskään
ole mitään velvollisuuksia kieleen nähden. Eikä hänen itsensäkään ole
pakko oppia suomea, sillä sehän on niin perin vaikeata kieltä. Pääasia
on että hän aina ja joka paikassa puhuu siitä, kuinka äärettömän
tärkeätä ja välttämätöntä se on isänmaan edulle, että koetetaan
kaikkialla puhua suomea sekä edistää suomalaista taidetta,
kirjallisuutta, teollisuutta j. n. e. Varsinkin juhlapuheissa tulee
tarkkaan teroittaa noita asioita kuulijakunnan sydämeen. Se on
suomalaisuuden harrastamista.

Raittiutta voi harrastaa siten, että aina koettaa selvittää kuinka
turmiollista alkoholin nautinto on muille. Se ei tietysti mitenkään estä
itse harrastajaa hyvässä seurassa juomasta pari lasia, vaikka tosin
jonkunmoinen kohtuus on suotava. --

Mutta nyt minä taas jouduin pois Lienu Oksasesta.

Lienu harrasti erisin isänmaallisuutta ja kansallisuutta. Se sopi niin
hyvin siksi että hän puhui leveätä Savon murretta, eikä oikein osannut
perehtyä kirjakielen suulliseen käytäntöön. Hän kyllä vakavasti koetti
oppia ruotsiakin, mutta se oli niin merkillistä, että hänen kielensä
aina käännähti puhumaan sellaista Kuopion takana kehittynyttä ruotsia,
joka, kuten tunnettu, hiukkasen eroaa esim. Tukholman ruotsista. Nuo
syyt kaikki vaikuttivat sen että Lienu innokkaasti harrasti
kansallisuutta. Ihmisen pitäisi aina antaa olosuhteiden määrätä
harrastuksiaan, eikä ruveta omin päin puskemaan sinne tänne, niin kaikki
kävisi hyvin, kuten Lienu Oksasellekin.

Kun Lienu esim. lausui runon Savon murteella tai piti jatkoopiston
konventissa "puhheen isänmoalle", niin se oli siinä määrin kansallista,
että kenen tahansa saattoi käydä kateiksi.

Isänmaallis-kansallista harrastusta seurasi luonnollisena liitteenä
raittiusharrastus esitelmineen, teeiltamineen, paketti-iltoineen y. m.,
y. m.

Mutta kaikki harrastukset käyvät ajan pitkään yksitoikkoisiksi, ellei
hanki niissä tarpeellista vaihtelua. Nainen, jonka sallimus on määrännyt
kehittymään eteväksi, vaatii monipuolisempaa työtä, laajempia näköaloja.

Ensi aluksi Lienu päätti ruveta harrastamaan lastenkasvatuksen
parantamista ja piti siinä tarkoituksessa sarjan esitelmiä
kansankodissa, siten tarkoin seuraten luonnon viisasta järjestelmää,
joka on säätänyt, että kaikki lastenkasvatusesitelmät ovat etevien
lapsettomien naisten hoitoon jätettävät. Vai onko joku ehkä kuullut
jonkun äidin pitävän esitelmää lastenkasvatuksesta? Ei ikinä. Tuskin he
kykenevät lapsiaan kasvattamaankaan, vielä sitten esitelmiä pitämään.
Työn jako on siinä kuten muuallakin maailmassa ainoa oikea. Toiset
synnyttävät lapsia ja hoitavat niitä. Toiset synnyttävät teoriioja
lapsista ja kehittävät niitä.

Kun Lienun esitelmäsarja loppui, hän perusti lastenkasvatusyhdistyksen,
hankki sille valtioavun ja tuli itse yksimielisesti valituksi sen
ensimäiseksi kunniajäseneksi sekä rupesi sitten harrastamaan muita
aatteita.

Hän päätti ensi aluksi uhrata koko elämänsä naisasialle. Siksi hän
leikkuutti tukkansa lyhyeksi, halveksi kaikkia miehiä ja ryhtyi
suorittamaan ylioppilastutkintoa. Mutta se matematiikka rupesi niin
pahasti kangertelemaan. Ja kun hän tarkkaan mietti asiata, niin olihan
sulaa hulluutta uhrata kallista aikaa tuollaisen mitättömän tutkinnon
suorittamiseen, kun hänellä itse asiassa jo oli paljoa suuremmat tiedot
kuin siihen vaaditaan. Paljoa parempi oli tietysti heti suorittaa neljä
laudaturia ja yksi cum laude sekä pyytää dispanssi ylioppilastutkinnosta
ja tulla suoraa päätä maisteriksi.

Niin hän päätti tehdäkin ja rupesi siinä tarkoituksessa kuuntelemaan
luentoja yliopistossa.

Mutta senhän koko maailma tietää, että professorit meidän yliopistossa
ovat _niin_ omituisia. Vaativat kaikenlaisia detaljitietoja sen sijaan
että heidän tietysti pitäisi tyytyä siihen, että nuoret tiedemies-alut
osaavat tuollaisia ylimalkaisia yleiskatsauksia ja johtavia aatteita. Se
on suorastaan intelligenssin ja luontaisen orginaliteetin surmaamista
tuo laudaturien lukeminen täällä meillä.

Sen huomasi Lienu Oksanen sangen pian ja käsitti, kuinka lievimmin
sanoen mieletöntä olisi ruveta täällä meidän yliopistossa tutkintoja
jauhamaan. Monta vertaa viisaampaa oli tietysti mennä jonnekin
ulkomaille, jossa ei olla niin ahdasmielisiä, ja tulla suorastaan
tohtoriksi. Siihen menisi vuosi, tai korkeintaan puolitoista.

Sitten voisi aina nimikortteihinsa painattaa _D:r Phil._ nimen jälkeen.
Se olisi toista kuin ylioppilaslakki ja laakeriseppele! Ja paitsi sitä,
jos isänmaalliselta kannalta katsoi asiata, niin se oli suorastaan hänen
velvollisuutensa menetellä siten. Suomi on niin köyhä maa, että sillä
todellakaan ei ole varaa kätkeä kynttilöitään vakan alle, vaan niiden on
sallittava loistaa niin kirkkaasti kuin suinkin.

Kaikista noista syistä Lienu piti velvollisuutenaan lähteä ulkomaille.
Ja hän läksi.

Puolen vuoden perästä hän palasi, ja hänen nimikorteissaan oli _Lienu
Oksanen, D:r Phil. Helsingfors, Finlande_. Siitä päättäen hän oli
tohtori. Ja miks'ei olisi ollut? Pääsee sitä Amerikassa tohtoriksi
kuudessa viikossakin, jos on oikein etevä. Ja siitä lähtien hän on ollut
lähinnä tärkein henkilö Helsingissä. Tärkein on tietysti hänen henkinen
kaksoisveljensä, jonka toimena on "edustaminen" kaikissa
juhlallisimmissa tilaisuuksissa.

Minun mielestäni nuo molemmat olisivat voineet mennä naimisiin, mutta
niin ei käynyt. Sehän on tunnettu, että etevien miesten rouvat
tavallisesti ovat hiukan niin ja näin, mitä etevyyteen tulee, ja se se
kai oli syynä siihen, että tuo mainittu miehinen edustaja ei tullut
ajatelleeksi Lienua, vaan valitsi toisen.

Mutta Lienu valitsi myöskin toisen. Tapahtui nimittäin niin, että kun
tohtori Lienu Oksanen täytti 40 vuotta, hän innostui ja kirjoitti kirjan
sekä piti esitelmiä siitä kuinka rakkaus, erootillinen rakkaus,
kumminkin on elämän keskipisteenä, ja selitti että ainakin naisille se
"suuri rakkaus" useimmiten tulee vasta sitten, kun he ovat 40 vuotta
täyttäneet.

Tuollaista esitelmää kuunteli kerran vasta tullut ylioppilas Mikko
Pitkänen, ja eihän se ollut ihme, että hän siitä ihastui iki hyviksi ja
sai vamman sydämeensä. Vuoden verran hän suri nuoruuttaan, joka esti
häntä uskaltamasta suoraan lausua sydämensä hehkun Lienu tohtorille,
mutta hän seurasi uskollisesti koko ajan ihannettaan totellen hänen
pienimpiä viittauksiaankin. Ja tohtori heltyi hänen uskollisuudestaan,
otti vuoden lopulla hänet omakseen ja painatti nimikortteihinsa "_Lienu,
Oksanen-Pitkänen, D:r Phil._"

Nyt oli viimeinen rauhallinen satama saavutettu. Tohtori Lienu
Oksanen-Pitkänen tunsi, että hän nyt saattoi levätä laakereillaan ja
harrastaa suurella varmuudella mitä ikinä hän tahtoi, sillä hänen
asemansa oli täysin vakaantunut. Ei koko Suomessa enää ole ainoatakaan,
joka ei myöntäisi, että tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen on etevä nainen.



KUINKA HÄNESTÄ TULI KIRJAILIJA


Koko maailma moittii Alma rouvaa ja kiittää hänen miestään, tunnettua
kirjailijaa Heikki Soinia. Ja kumminkin on asian laita se, että Heikki
Soini ei ikinä olisi, tullut siksi, mikä hän nyt on, ellei hänellä olisi
ollut rouvana juuri Alma rouva. Josta syystä meidän siis tulisi olla
kiitollisia Alma rouvalle eikä moittia häntä.

Onhan se totta että Alma rouva on tavallista typerämpi ja
keskinkertaista pintapuolisempi, ja eihän sitä voi kieltää, että hän on,
suoraan sanoen, hiukan raaka, mutta se ei ollenkaan vähennä hänen
ansioitaan siinä asiassa, että Suomi sai hyvän kirjailijan.

Se on niin, että kaikki on parasta, mikä tapahtuu, vaikka ihmiset ovat
itsepäisiä eivätkä ota uskoakseen sitä, vaan koettavat niskotella
kohtaloa vastaan.

Tällä tavalla se tapahtui se heidän yhtymisensä, tarkoitan Heikki Soinia
ja Alma rouvaa.

Heikki Soini oli pienestä pitäen ollut lahjakas poika ja samalla
tavattoman tunteellinen. Mutta juuri tuo tunteellisuus esti häntä
etenemästä tässä maailmassa. Kaikki asiat näet häneen koskivat, ja hän
tuntui pitävän itseään vastuunalaisena koko maailman mustuudesta.

Monien mutkien perästä hänestä tuli ylioppilas, ja vaikka hänen
menestyksensä yliopistossa ei ollut kovinkaan loistava, oli se sitä
loistavampi naismaailmassa.

Semmoisia uneksivia, surumielisiä silmiä ei ollut kellään koko
Helsingissä, ja entäs tuo puolipitkä tumma ja kihara tukka ja mustat
viikset! Helsingin naismaailma oli lumottu.

Ja Heikki viihtyi niin merkillisen hyvin tuossa maailmassa. Hän oli
rikas poika eikä tarvinnut kiirehtiä virkatutkintoaan. Entä sitten,
vaikka hän kuluttikin suurimman osan ajastaan naisseuroissa!

Hän kulki pidoista pitoihin. Naiset hymyilivät hänelle, tulevaisuus
hymyili, koko maailma hymyili. Elämä tuntui loppumattomalta
kevätjuhlalta vain. Hän sai rakkautta kaikkialta ja antoi rakkautta
kaikille. Koko sydämellään hän tuntui ihailevan tuota viehättävää
maailmaansa ja naissukupuolta yleisesti, ei ketään erityisesti. Pieni
kädenpuristus, kauniiden silmien loiste, poskien punastus, saivat aina
hänen verensä kuohuksiin, tulivatpa ne sitten miltä taholta tahansa.

Totta on että Anna Kallio herätti hänessä hiukan erilaista tunnetta,
mutta ei se varmaankaan ollut rakkautta. Ennemmin se oli jonkunmoista
kunnioitusta, tai ystävyyttä, tai mitä se nyt lienee ollut. Anna Kallio
kuului naisyhdistykseen ja häneltä puuttui melkein kokonaan tuo
viehättävä epävarmuus ja epäloogillisuus, joka tekee nuoret tytöt niin
hurmaavan suloisiksi ja avuttomiksi. Ei Anna Kallio ollenkaan vastannut
Heikin naisihannetta. Siksi hän oli aivan liian itsenäinen. Mutta se oli
niin omituista, että joskus kun Heikki oli väsynyt ja alakuloinen,
tuntui hänestä kuin elämällä olisi ollut toinenkin puoli, jota hän ei
vielä ollenkaan tuntenut. Sellainen vakava, harmaa työpuoli, joka häntä
hiukan peloitti. Semmoisina hetkinä hän aina kaipasi Anna Kalliota ja
etsi hänen seuraansa. Siinä oli jotain äidillistä tuossa hellyydessä,
jolla Anna Kallio Heikkiä tyynnytti, ja Heikin oli aina hyvä olla hänen
seurassaan. Mutta tietysti se ei ollut rakkautta.

Sitten tapahtui ensimäinen käänne Heikki Soinin elämässä. Se tapahtui
hyvin äkkiä. Koko tuo hymyilevä, herttainen naismaailma, joka siihen
asti oli ollut Heikille elämänehtona, näytti jakautuvan kahtia. Toiselle
puolelle tulivat kaikki muut naiset, toiselle puolelle vain yksi ainoa.
Ja Heikin järki parka joutui tuosta niin pyörryksiin, ettei hänellä enää
ollut kylliksi älyä rakastuakseen edelliseen puoleen, vaan hän rakastui
jälkimäiseen. Kaikki muu katosi hänen olemuspiiristään, hävisi, peittyi
sumuun. Tuo yksi ainoa olento, joka jäi jälelle, oli Alma Järvinen.

Alma Järvinen oli äskettäin palannut Sweitsistä Helsinkiin ja herätti
ensi kerran huomiota "Suomalaisessa Seurassa" ylioppilastalolla. Siihen
aikaan olivat Helsingin fenomaaniset tytöt ylimalkaan tuollaisia
herttaisia, pieniä, tyttökoulun läpikäyneitä, joilla oli varsin paljon
sekä sydäntä että järkeä, mutta ulkonaista suloa hiukan niukemmalta.
Eihän se tietysti ollut mikään vika, mutta miehet ovat Aatamin ajoista
saakka olleet hieman omituisia noita asioita arvostellessaan.

Siitä syystä Alma Järvinenkin heti paikalla sai aikaan mullistuksia
ylioppilasmaailmassa, kun hän muodikkaassa vaaleassa silkkihameessa ja
tukka kammattuna eri lailla kuin kellään muulla koko Helsingissä,
leijaili Suomalaisessa Seurassa, jonne hänen tähtensä sinä iltana oli
saapunut pari tunnettua sveessiäkin.

Se tuli suorastaan kunnia-asiaksi suomenmielisille ylioppilaille estää
svekomaaneja anastamasta Alma Järvistä omaan piiriinsä.

Siltä kannalta Heikki Soinikin asian ensin otti, kun hän perin
huomattavalla tavalla koetti suositella tuota uutta tähteä. Mutta varsin
pian hän oli itse auttamattomasti kiinni, sillä uutuuden viehätystä ei
hänkään voinut vastustaa.

Alma Järvinen näytti myöskin melkein heti rakastuvan Heikkiin, ja Heikki
oli onnen kukkuloilla.

Omituista kyllä hänessä tuntui ensin hiukan kuin omantunnonvaivoja joka
kerta, kun hän sattui muistamaan Anna Kalliota, vaikk'ei hän
ikimaailmassa ollut Annaa hakkaillut. Eihän sitä nyt kukaan ihminen
voinut mielistelemiseksi selittää, että hän vakavina hetkinä haki
myötätuntoisuutta Anna Kalliolta.

Saattoihan se olla mahdollista että Anna Kallio rakasti Heikkiä --
Heikillä oli epämiellyttävä aavistus siitä, että se oli _hyvin_
mahdollista -- mutta Anna Kallio oli niin voimakas ja itsenäinen, että
tuommoinen pikku pettymys ei varmaankaan kovin paljoa tulisi häntä
rasittamaan, kun taaskin hento, sinisilmäinen Alma Järvinen varmaan
sortuisi maan tasalle, jos häntä sydänsuru kohtaisi. -- Niin laski
Heikki ja laski väärin, kuten miehet tavallisesti aina laskevat väärin,
kun on naisista kysymys.

Sillä kannalla olivat asiat, kun kohtalo itse tarttui ratkaisevasti
ohjaksiin ja ohjasi kaikki oikealle tolalle, kuten kohtalo aina tekee,
vaikk'eivät ihmiset sitä myönnä.

Jos Heikin ja Anna Kallion hyvät ystävät olisivat saaneet päättää noissa
asioissa, olisi Heikistä ja Anna Kalliosta tullut pari. Ja jos heistä
olisi tullut pari, olisivat he tulleet niin onnellisiksi, että he
täydellisesti olisivat vaipuneet omaan onneensa, eikä kellään muulla
ihmisellä olisi sen perästä ollut mitään iloa eikä hyötyä heistä. He
olisivat löytäneet, tai luulleet löytävänsä toisissaan vallan
pohjattomia aarteita, joita nauttiessa ja ihaillessa he olisivat
kuluttaneet kalliin aikansa välittämättä mitään koko muusta maailmasta.
Toisin sanoen, heidän oma onnensa olisi kokonaan niellyt heidät.

Alma Järvinen taas olisi siinä tapauksessa merkillisen pian hakenut ja
löytänyt lohdutusta muualta. Hän olisi mennyt naimisiin jonkun pullean
pankintirehtöörin tai senaattorialun kanssa, joutunut suotuisaan
maaperään, kukoistanut ja rehoittanut, eikä hänestäkään olisi ollut sen
enempää hyötyä eikä iloa muualla maailmassa kuin mahdollisesti
suuremmissa arpajaistoimikunnissa ja juhlapäivällisissä.

Mutta kohtalo tiesi kuinka asiat olivat järjestettävät.

Se pani Heikki Soinin ja Alma Järvisen kihlautumaan ja menemään
naimisiin.

Ensin Heikki kumminkin hät'hätää suoritti maisteritutkinnon, sillä eihän
hän nyt ylioppilaana voinut Alma Järvisen mieheksi ruveta.

Sitten he menivät naimisiin, ja Heikki oli niin onnellinen, kuin ihminen
olla voi. Ei sekään voinut häiritä hänen onneaan, että Anna Kallio
yht'äkkiä näytti käyvän kymmenen vuotta vanhemmaksi, aivan kuin joku
kalvava sisällinen tauti olisi häntä rasittanut. Hän matkusti pian sen
jälkeen ulkomaille, ja Heikki kuuli että hän aikoi valmistautua
sairaanhoitajaksi. Anna Kallio oli aina ollut niin voimakas ja
itsenäinen, senhän Heikki tiesi jo ennestään.

Heikki eli kuin taivaassa, niin kauvan kuin hänen ja Alma rouvan väli
pysyi semmoisena kuin se oli ollut ensimäisestä päivästä alkaen, s. o.
niin kauvan kuin Alma hymyili kauniisti, pukeutui aistikkaasti ja
laverteli lapsellisesti suuresta rakkaudestaan. Mutta eihän sitä
ijankaiken jaksa hymyillä kauniisti, pukeutua aistikkaasti ja puhua
yksinomaan rakkaudesta, kun on kahdenkesken eikä ole ketään muita
näkemässä eikä kuulemassa.

Heikki teki sen omituisen huomion, että ihmisessä on kaksi puolta,
ulkonainen ja sisäinen, jotka eivät aina ole vallan sopusoinnussa
keskenään.

Heikki oli tutustunut ulkonaiseen Alma Järviseen, joka oli hyvin
miellyttävä ja harmoonillinen ja hyvin kasvatettu olento, mutta nyt hän
sai myöskin tutustua sisäiseen Alma Järviseen, joka kovaäänisesti tiuski
palvelustytölle keittiössä ja kertoi juorujuttuja tuttavistaan, joille
hän juuri äsken oli hymyillyt mitä sydämellisimmin. Heikki koetti
ajatella, että se oli jotain satunnaista hermostumista, mutta väliin se
sattui niin kipeästi johonkin arkaan paikkaan.

Niinpä kerrankin kun hän ja Alma rouva olivat kävelemässä, tuli heitä
vastaan Anna Kallion äiti köyryselkäisenä ja kalpeana. He seisahtuivat
kysymään kuinka täti jaksoi ja oliko Annasta kuulunut mitään. Ja Alma
rouva sanoi ystävällisesti, että hän oli _niin_ paljon ikävöinyt Annaa,
joka aina oli niin järkevä ja viisas, ja sitten hän pyysi vanhaa rouvaa
käymään heidän "yksinkertaisessa kodissaan".

Heikin sydän lämpeni kiitollisuudesta. Kyllä hän oli hyvä, tuo hänen
Almansa kumminkin, joka tahtoi ikäänkuin Heikin velkaa maksaa olemalla
ystävällinen Annan äidille.

Mutta Heikki oli tuskin ajatellut ajatustaan loppuun, kun sisäinen Alma
rouva pilkallisesti hymähtäen virkkoi, että vieläpä käy tuokin eukko
ylpeänä ja pää pystyssä, vaikka tyttären poislähdöstä ja ulkomailla
olosta onkin hyvin kirjavia huhuja liikkeellä.

Tuo koski Heikkiin kuin puukon pisto. Hän puhdas, jalomielinen Anna
ystävänsä, joka ei rumaa sanaa sanonut kenestäkään! Hänenkö maineensa
nyt oli Alma rouvan ja hänen kaltaistensa käsissä -- --. Mutta ei, ei,
ei se ollut hänen vaimonsa, hänen Almansa, joka noin ajatteli ja puhui.
Tuohon kaikkeen oli joku satunnainen syy, joka kerran oli poistuva ja
kaikki muuttuva entiselleen taas.

Heikki oli joutunut jonkunmoiseen kummalliseen huumaustilaan, joka oli
vallan tukahduttaa hänet. Lääkärit sanoivat että Heikki Soini oli
hermostunut.

Liekö se sitten ollut hermostumista vai mitä, mutta kamalaa se oli se
tila. Häntä kiusasi yöt, päivät, ja varsinkin öillä, se ajatus, että
hänellä oli kaksi vaimoa: Alma Järvinen, jota hän rakasti ja Alma
Järvinen, jota hän melkein inhosi. Ja entäs, jos tuo jälkimäinen olisi
voimakkaampi ja surmaisi hänen armaansa, hänen oman vaimonsa -- -- Hän
aavisti, hän tunsi, että niin kävisi, ja hän itki tuskasta -- --

Kyllä kai hän mahtoi olla hermostunut. Hän ajatteli aivan liian paljon
vaimoaan ja antoi kaikkien pikku seikkojen vaivata mieltään. Tuo hänen
ijankaikkinen tunteellisuutensa, jolle hänen toverinsa aina ennen olivat
nauraneet, oli vallan viedä häneltä koko miehuuden -- -- Alma oli nyt
sellainen ajattelematon -- -- "Ajattelisit joskus omiakin syntejäsi",
oli Alma hänelle kerran sanonut, kun hän moitti Almaa jostakin.

Siinäpä se oli. Itsessään hänessä mahtoi olla syy, hermoissa, missä
lieneekään. Ja hän rupesi ajattelemaan "omia syntejään".

Silloin hänelle selveni se merkillinen seikka, että hänessä itsessäänkin
oli kaksi puolta, kaksi eri olentoa, ulkonainen ja sisäinen Heikki
Soini. Edellinen oli hänelle tuttu, jälkimäinen tuiki tuntematon. Ja tuo
jälkimäinen vieras olento häntä suorastaan peloitti kummallisilla
kysymyksillään, loppumattomalla kaipauksellaan ja kiihoittuneilla
tunteillaan. Se oli ulkonainen Heikki Soini, joka koko sydämellään
rakasti ulkonaista Alma Järvistä, mutta sisäinen Heikki Soini inhosi
sisäistä Alma Järvistä ja kaipasi rakkautta niin että oli nääntyä.
Vähitellen rupesi sisäinen Heikki Soini inhoamaan vielä enemmän
ulkonaista Heikki Soinia ja sai tuon tuostakin sellaisia toivottomuuden
puuskia, että sydän oli murtua tuskasta.

Voihan sitä mies tulla hulluksi vähemmästäkin, ja Heikki jo epäili
olevansakin. Lääkärit määräsivät arsenikkia ja rautaa ja käskivät hänet
kesäksi Hankoon kylpemään.

Kylpymatka ja arsenikki ja rautako lienevät vaikuttaneet, vai mikä
siihen mahtoi olla syynä, mutta totta on, että syksymmällä Heikki alkoi
tyyntyä. Sisäinen ja ulkonainen Heikki Soini olivat nähtävästi tehneet
kompromissin.

Lapsellistahan se oli tuo tuommoinen tuumaileminen ja tunnelmille
antautuminen. Aika miehen täytyi voida vapautua sairaasta
tunteellisuudesta. Menköön maailma menojaan! Kylläpähän aika selvittää
asiat!

Heikki päätti ruveta tutkimaan lakitiedettä ja ottamaan osaa
kunnalliseen elämään. Hän pyrki jäseneksi "Suomalaiseen Klubiin", koetti
saada silmiensä surumielisen uneksivan ilmeen muuttumaan valppaaksi ja
vakavaksi ja pääsi kamreeriksi vankkaan pankkiin.

Kaikkien luonnonlakien mukaan sisäisen Heikki Soinin olisi nyt pitänyt
nukahtaa yhä sikeämpään ja sikeämpään uneen, kunnes herra kamreeri
Soinista olisi kehittynyt täysin mallikelpoinen yhteiskunnan pylväs,
joka vakavasti ja varmasti olisi kohonnut ylöspäin yhteiskunnallisella
asema-asteikolla.

Ja niin olisi luultavasti käynytkin, ellei kohtalo olisi antanut
Heikille Alma rouvaa puolisoksi.

Jos Alma rouvalla olisi ollut hiukkaisenkaan sellaisia tarpeettomia
koruominaisuuksia kuin esim. hienotuntoisuutta ja ymmärtämiskykyä, olisi
hän luultavasti jättänyt Heikin rauhassa kehittymään oman luontonsa
mukaan, koettaen ymmärtää niin paljon kuin taisi ja antaa anteeksi sen
mitä ei käsittänyt, mutta noista yllämainituista ominaisuuksista ei Alma
rouvalla, Luojan kiitos, ollut aavistustakaan.

Hän ei siis jättänyt Heikkiä rauhaan, vaan otti hellänä aviopuolisona
osaa kaikkiin pienimpiinkin yksityisseikkoihin, jotka vain koskivat
Heikkiä. Toisin sanoen, hän esti Heikkiä nukkumasta.

Kun Heikki oli nääntyä alakuloisuuteensa, piti Alma rouva
velvollisuutenaan olla joka hetki hänen läheisyydessään esittäen milloin
kylmiä kääreitä, milloin kiniiniä tuskan lievittämiseksi, sillä Alma
rouva oli vakuutettu, että Heikissä oli influensa. Ja Heikki ei edes
osannut olla kiitollinen, vaikka hänellä kyllä olisi ollut syytä siihen.

Kun. on kotona tuollainen Alma rouva, niin mies muistaa joka hetki
olevansa köysissä, ja se tunne on erinomaisen terveellinen, sillä se
pitää valveilla.

Kaikkeen tosin tottuu tässä maailmassa, mutta kohtalo on säätänyt niin
viisaasti, että muutamiin seikkoihin tottuminen vaatii kokonaisen
ihmisiän. Kun esimerkiksi vaimo ei koskaan käsitä ainoatakaan miehensä
ajatusta, tai käsittää ne vallan väärin ja sitten miehensä kuullen
kertoo niitä vieraille omina ajatuksinaan, ymmärtämättä ollenkaan, mistä
oikeastaan on kysymys, niin tuohon on miehen hyvin vaikea tottua.

Tapahtui esim. kerran että Heikki lukiessaan Björnsonia innostui ja
rupesi puhumaan Alma rouvalle siitä. Kenellepä hän muillekaan olisi
sydäntään avannut, ja joskus sitä tulee sellaisia hetkiä, että täytyy
puhua. "Se on totta, niin surkean totta", huudahti hän, "että pelko,
alituinen pelko on juurtunut kaikkeen. Ja elämä muuttuu silloin
jonkunmoiseksi portailla elämiseksi, eikä enää omissa suojissa. Sinne ei
uskalleta päästää ketään. -- Me emme _uskalla_ elää omaa elämäämme.
Kuinka oikeassa Björnson on!" Miten lienevätkään nuo sanat niin niin
syvästi vaikuttaneet Alma rouvaan, mutta varma on, että hän seuraavana
päivänä, kun oli Heikin syntymäpäivä, ja suuri joukko ystäviä oli tullut
onnittelemaan, rupesi puhumaan Helsingin vuokraoloista ja virkkoi:

"Se on niin totta mitä minä eilen sanoin Heikille, kun luimme
Björnsonia, että kyllä se on oikein mitä Björnson sanoo siitä, että
kohta täytyy ruveta portailla elämään, kun ei enää uskalla ajatellakaan
huoneiden vuokraamista. Niitä ei suorastaan _uskalla_ enää ajatellakaan
niitä vuokria".

Heikki punastui ja näytti onnettomalta, mutta Alma rouva kertoi tyynesti
kuinka hän ja Heikki molemmat ihailevat Björnsonia, ja mitä nerokkaita
ajatuksia sanottu runoilija tuon tuostakin tuo esiin.

Tuommoisia kohtauksia sattui alituiseen, mutta Heikki ei ottanut niihin
tottuakseen.

Paitsi sitä oli hänen myöskin perin vaikea tottua sellaiseen kehnouteen,
joka ei milloinkaan voinut kohoutua jokapäiväisyyttä ylemmäksi. Heikki
oli hyvin konstikas olento.

Eikä hän edes ymmärtänyt sitä, että kaikki nuo ovat erinomaisen
hyödyllisiä seikkoja, joita kohtalo kaikkiviisaudessaan käyttää
välikappaleinaan pitääkseen uneliaita ihmislapsia valveilla. Se se juuri
Heikinkin piti hereillä, se kotihelvetti.

Heikki itse koetti vakavasti saada rauhaa ja päästä nukahtamaan. Siinä
tarkoituksessa hän jo yritteli hiukan juomaankin, jos siitä olisi apua.
Mutta siinä hänellä oli luonto vastassa. Esteetillinen tunne oli
hänessä, kuten monessa muussa kulttuuri-ihmisessä kehittynyt niin
paljon, että juominen tuntui hänestä ilettävältä. Se ei koskaan voinut
kehittyä hänessä intohimoksi eikä mitenkään auttanut häntä nukkumaan.

Heikki vaipui yhä enemmän ja enemmän synkkämielisyyteen, ja uskollisena
vaimona koetti Alma rouva pienillä neulanpistoilla pitää hänen
sisällistä olentoaan kuohuksissa. Ja se onnistui.

Ihme kyllä ei sekään Heikkiä tyynnyttänyt, että hän taas tapasi Anna
Kallion, joka oli muuttunut niin omituisen hiljaiseksi ja rauhalliseksi.
Päinvastoin Heikki kävi vielä entistä rauhattomammaksi. Hänestä tuntui
aivan kuin hänen olisi pitänyt selittää jotain Anna Kalliolle. Mutta
mitä se oli, jota hänen piti selittää, sitä hän ei ymmärtänyt. Mutta oli
vain niin paljon mustaa ja synkkää, jota hänen piti selittää sekä
itselleen että Anna Kalliolle ja sitten muille myös.

Alma rouva kohenteli kuohua ja vihdoin sen täytyi päästä puhkeamaan
ilmoille.

Heikki turvautui kynään ja paperiin, koska hänellä ei ollut ketään
muutakaan, jolle hän olisi voinut sydäntään purkaa. Ja se huojensi
merkillisen paljon hänen mieltään.

Ensin hän oli ruvennut kirjoittamaan huojentaakseen omaa mieltään, mutta
sitten hänestä tuntui siltä kuin hänen pitäisi huojentaa muittenkin
mieltä, Anna Kallion ja muitten. Silloin hän rupesi rakentelemaan noita
omituisia teoriiojaan, jotka viehättivät ja tyynnyttivät niin monen
huolia ja saattoivat ihmisiä uskomaan kohtalon viisaaseen johtoon.

Joskus häntä vielä kohtasi toivottomuuden ja väsymyksen puuska, ja hän
oli heittää kynänsä nurkkaan ja väkisinkin ruveta nukkumaan, nukkumaan
pois kaikesta, mutta silloin oli Alma rouva aina vieressä pitämässä
huolta siitä, että haavat eivät päässeet menemään umpeen.

Ja niin Heikki Soinista kehittyi vallan väkisin tuo hieno, syvämielinen
kirjailija, jota niin paljon ihaellaan ja jonka rouvaa niin paljon
moititaan.

Ja kumminkin se on aivan Alma rouvan ansio, että Heikki Soinista tuli
semmoinen mies.



TUNNELMIA


Eräs tuttu lääkäri tunnusti minulle, että tunnelmakirjallisuus on tehnyt
arvaamattoman paljon hyötyä kärsivälle ihmiskunnalle. Erittäinkin on sen
siunaustatuottavat ominaisuudet olleet avuksi sellaisille sairaille,
joita vaivaa onnettomuus. Hän sanoi aina määräävänsä niin ja niin monta
sivua tunnelmia unettomille potilailleen ja vakuutti että kymmentä sivua
enempää hysteerisimmätkään eivät kestä vaipumatta virkistävään uneen.

Morfiinilla, opiumilla, y. m. nukutusaineilla on se perin turmiollinen
puoli, että annoksia yhä pitää lisätä, kun potilas pääsee niihin
tottumaan, muutoin ne eivät vaikuta, mutta tunnelmilla on aivan
päinvastainen ominaisuus. Sairas, joka alussa verrattain hyvin kestää
kymmenen sivua, ei kuukauden perästä enää mitenkään siedä enempää kuin
puoli sivua, ennenkuin hän on sikeässä unessa.

Minä innostuin tuota kuullessani kovasti, sillä tuossahan avautui laaja
ala filantroopiselle toiminnalle, joka vielä voisi tuottaa mitä
hämmästyttävimpiä tuloksia. Päätin heti kirjoittaa Kalle serkulleni,
joka on tunnettu tunnelmakirjailija, ja kysyä hänen neuvojaan, miten
varmimmin ja perinpohjaisimmin voi valmistua tunnelmakirjailijaksi. Se
aika ei ehkä enää ole kaukana, jolloin perustetaan erityinen
tunnelma-akatemia, jossa jokainen asianharrastaja voi saada
perusteellisen valmistuksen, mutta tuota aikaa odotellessa lienee varsin
paikallaan, että julkaisen Kalle serkkuni vastauksen kokonaisuudessaan.
Ehkä se sisältää edes jonkun hyvän siemenen, joka kerran on tuottava
runsaan sadon. Tällainen oli hänen vastauksensa:

"Kun yliopistolukuni professorien ilkeyden tähden eivät onnistuneet,
päätin halveksia heitä ja ruveta kirjailijaksi. Mutta siihen tarvitsin
välttämättömästi tunnelmia. Tietysti myöskin oikokirjoitusta, mutta
sitähän minä kyllä osasin. Mutta tunnelmat, mistä minä ne ottaisin?
Tiesin että ilman niitä en pääse mihinkään, sillä ihmisen, ja varsinkin
kirjailijan, tulee aina perustaa työnsä ja elämänsä tunnelmiin, jos hän
tahtoo jotain saavuttaa. Todellinen elämä on sellainen inhoittavan ikävä
valtamaantie, jota kaikki kulkevat ja joka siis ei kelpaa mihinkään.

Minulla sattui olemaan hyvä ystävä, joka oli tunnelmakirjailija. Päätin
kysyä neuvoa häneltä. Tullessani hänen luokseen, sattuikin niin
onnellisesti, että hän juuri oli tunnelman vallassa, päättäen siitä,
että hän käveli pitkillä askeleilla huoneessaan, tuijotti kattoon ja
lausui korkealla äänellä vasta mustepullosta lähtenyttä sonettia. Sanoin
hänelle asiani ja hän neuvoi inspiratsioonilla näin: "Ah, ystäväni, mene
korpeen, synkkään korpeen. Istu yksinäiselle kivelle ja kuuntele
kotikuusen kuiskehia. Anna notkean vartalosi kuvastua siniaaltoihin, luo
silmäsi taivaan tähtiin ja anna tuskasi sulaa kaihon kyyneliin. Silloin
luonnon pyhät tunnelmat sinut vastustamatta saavuttavat!"

No niin, olihan se helppo antaa se neuvo, mutta entäs sen käytäntöön
pano! Sinä, joka olet helsinkiläinen niinkuin minä ja aiot
kirjailijaksi, sinä ymmärrät asemani. Mistä minä nyt otin sen synkän
korven ja yksinäisen kiven, puhumattakaan notkeasta vartalosta?
Esplanaadeissa ei ole ainoatakaan kunnollista kiveä, ja jos sinne
saisikin jonkun kannetuksi, niin on tuskin luultavata, että poliisi
antaisi kenenkään rauhassa sulattaa siinä tuskiaan kaihon kyyneliin.

Onneksi minulla oli toinenkin tunnelmakirjailijaystävä sitä synkkää,
syvää laatua. Arvelin että hän varmaan voi helpommin tunkea tilani
ytimeen, ja päätin kysyä häneltä neuvoa.

Hän otti ja pani otsansa syvään poimuun, että se oli kuin synkkä pilvi,
ja hänen silmänsä tuijottivat minuun, että kun ne leimahtivat, niin se
oli kuin pitkäisen tuli, ja hän puhui näin sanoen: "Haa -- ettäs olet
luokseni tullut minulta neuvoja kysymään, niin sinulle sanoa tahdon --
sinun pitää nousta itsessäsi niinkuin synkkä metsä, että sinä sen
varjojen alle vaipuisit. Ota uni päällesi ja näe unta -- pitkät hiukset
liekehtien liehuen takana -- ja kädet suonenvetoisesti väännettyinä! Haa
-- syvenny sydämesi tummanpunaiseen verisuoneen, ihminen, ja anna
sydämesi tulvan sanoissa kohista!"

Minä tunsin jo aivan tunnelmien esimakua. Päätin seurata hänen
neuvojaan, s. o. syventyä sydämeni tummanpunaiseen verisuoneen ja nousta
itsessäni kuin synkkä metsä.

Mutta nyt jouduin toiseen pulaan. En kuolemaksenikaan tiennyt, kuinka
tuo kaikki oli tapahtuva. Tukkani kyllä kasvatin pitkäksi, niin että se
liehui sangen hyvin tuulessa, ja käsiäni vääntelin niin
suonenvetoisesti, että vasen kerran innostuksen hetkenä meni sijoiltaan,
mutta siitä ei ollut pienintäkään apua. Ainoa seuraus oli
epämiellyttävän runsas lääkärin lasku, joka ei mitenkään ollut omiaan
herättämään minussa tunnelmia, ei ainakaan sellaisia, joita olisi
viitsinyt suuremmalle yleisölle kertoa.

Kaikki oli siis turhaa! Tunnelmat eivät ottaneet tullakseen, ja koko
kirjallinen urani näytti hämärältä.

Tahdoin vielä tehdä viimeisen ponnistukseni ja kysyin kolmannelta
ystävältä, joka aina oli näyttäytynyt varsin käytännölliseksi mieheksi,
eikö hän ymmärtäisi mitään neuvoa. Hän tuumaili kauvan aikaa, selaili
Brockhausia ja muita paksuja kirjoja ja pudisteli päätään. Vihdoin hän
nähtävästi löysi jotain ja virkkoi: "Auttaisikohan se keino, jota Ellen
Key suosittaa niille, jotka tahtovat uskoa istuvansa viheriäisessä
laaksossa, se nimittäin, että asettuu huppuun viheriäisen vaatteen alle.
Arvelen että jos tarpeeksi kauvan istuu siinä, voisi ehkä saada
syntymään viheriäisen laaksotunnelman."

Tuohan nyt kerrankin oli järkevää puhetta! Se ystäväni on aina niin
merkillisen käytännöllinen. Päätin heti koettaa sitä keinoa, ja riensin
melkein juosten kotiini.

Minulla ei ollut mitään vihreätä vaatetta kotona, mutta sama se! Jos
kerran vihreä vaate voi saada aikaan kesäisiä laaksotunnelmia, niin
totta vissiin lakanan silloin piti voida synnyttää valkoisia
talvitunnelmia. Sen sanoi selvä järki. Ja minulle tietysti oli
samantekevä, mikä tunnelma syntyi, kunhan se vain oli tunnelma.

Vedin kiihkeästi lakanan sängystäni ja aloin valmistautua
vastaanottamaan tunnelmaa. Asetin paperia ja kynän pöydälleni ja avasin
mustepullon. Minä tiesin tarkkaan, kuinka äärettömän tärkeä värien
sopusointu on tunnelmille, ja siitä syystä en tahtonut panna alttiiksi
talvitunnelmani onnistumista muutamien kurjien vaateriepujen tähden.
Vaikka huoneeni olikin hiukan kylmähkö (+ 10° C), riisuin siis päältäni
kaikki värilliset vaatteet ja istauduin sitten lumivalkeassa -- hm --
iltapuvussa -- tuolilleni.

Mutta sitten johtui mieleeni, että olisi edullisempaa yksin tein koettaa
saada syntymään tunturitunnelmaa, koska talviset laaksotunnelmat eivät
juuri ole minkään arvoisia. Siinä tarkoituksessa nousin
kirjoituspöydälleni, työnsin paperit hiukan syrjään ja kävin istumaan.
Jalat vedin alleni kiinalaiseen tapaan, sillä arvelin että tuo minulle
hieman outo asento ehkä edistäisi tunnelmien syntymistä. Sitten vedin
lakanan pääni yli. Koetin ajatella Utsjokea.

Se oli kerrassaan ihmeellistä, mitä nyt sain kokea. Ei viipynyt
kovinkaan kauvan, ennenkuin talvitunnelma oli minut vallannut siihen
määrin, että hampaat kalisivat suussani. Ja tunnelma yltyi vain
yltymistään. Palvelustyttö keittiössä taitteli päreitä, mutta minä olin
vakuutettu, että revontulet ne nyt noin alkoivat risahdella.

Kun aloin aivastella kovin kiihkeästi, niin että kirjoituspöytä huojui
peloittavasti allani, arvelin että nyt oli aika laskeutua alas tuolille,
tarttua kynään ja sydämeni tulvan sanoissa kohista antaa. Olen aivan
vakuutettu, että silloin olisin voinut panna paperille semmoisen
talvitunnelman, että moista ei oltu ennen kuultu, mutta ikävä sattuma
sen sillä kertaa esti.

Ensikertalainen kun olin, en ollut huomannut lukita oveani sisäpuolelta,
joka on aivan välttämätöntä aina, kun tahtoo antautua tunnelmille. Talon
tytär Hilma, jonka kanssa minä olin harjoitellut duettolaulua, sattui
koputtamaan oveeni, ja tunnelmien vallassa kun olin, tulin
ajattelemattomasti huutaneeksi: "sisään!"

Sitä pitää olla nainen, ennenkuin nostaa sellaisen elämän aivan
tyhjästä. Luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan, ja kun minä yritin
hiukan selittää asemaa, mutta erehdyksessä tulin potkaisseeksi
mustepullon ja muutamia kirjoja y. m. pöydältä lattialle, niin hän
kirkuen syöksyi pois ja juoksi suoraa päätä hakemaan lääkäriä.

Minun ei oikeastaan tekisi mieli kertoa, kuinka tuo ikävä kohtaus
loppui, sillä sen muisto herättää vieläkin minussa katkeruutta, mutta
voinhan sen nyt kumminkin sanoa, osoittaakseni kuinka äärettömän
varovaisia kirjailijoiden täytyy olla tunnelmien hetkinä.

Juuri kun minä kokoelin mustepulloni sirpaleita ja turmelin lakanani ja
muut valkoiset tamineeni ikipäiviksi musteella, jota hetkinen sitten
olin luullut tulevani käyttämään vallan toiseen tarkoitukseen, kuulin
kiireellisiä askeleita oveni takana. Sitten kuulin Hilman rukoilevalla
äänellä sanovan:

"Oi, koettakaa ensin hellyyttä, ennenkuin ryhdytte ankarampiin
keinoihin!"

Ennenkuin ennätin ajatella, mitä tuo mahtoi tarkoittaa, syöksyi
huoneeseeni rotevarakenteinen lääkäri sekä talon isäntä ja emäntä. Hilma
jäi oven taakse.

Ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä tai selityksiä, aivan kuin se olisi
ollut luonnollisin asia maailmassa, lääkäri astui suoraa päätä luokseni
ja tarttui kuin rautakouralla vasempaan käsivarteeni. Oliko ihme että
vereni joutui kuohuksiin, vaikka olinkin juuri ollut talvitunnelman
lumouksen alaisena. Olkoon se minulle anteeksi annettu, että huolimatta
naisväen läsnäolosta, sivalsin jotenkin tuntuvasti oikealla kädelläni
tohtoria poskelle, niin että suuri musta läntti siinä kohden osoitti,
mihin viimeiset tipat mustepullostani noin aivan aavistamattani
joutuivat. Samassa tuokiossa syöksyi isäntä esiin ja tarttui oikeaan
käsivarteeni. Rouva siunasi itseään, ja minä tein jotain päinvastaista.

Mutta minkä minä taisin ylivoimaa vastaan? Ennenkuin tiesinkään makasin
sängyssäni liikkumattomana. Isäntä piteli kiinni jaloista, tohtori
käsistä, ja rouva kantoi suuren jääpussin pääni päälle. Tuo kaikki
tapahtui tietysti täydellisesti vastoin minun tahtoani, jonka kyllä
koetin heille ilmaista sekä sanoilla että, mikäli mahdollista, töillä.

En ymmärrä kuinka kaikki olisi päättynyt, ellen minä vihdoinkin olisi
käsittänyt asemaa. Koko perhe sekä lääkäri olivat nähtävästi saaneet
lievemmän hulluuden kohtauksen (sellaistahan kuuluu joskus tapahtuvan)
ja luulottelivat minua jonkunmoiseksi vainoojaksi, jota oli pidettävä
kiinni. Heitä täytyi kohdella varovasti. Rupesin puhumaan heille
tyynnyttävästi, melkein hellästi, ja vaikutus oli silminnähtävä. Tohtori
mutisi jotain, että pahin raivopuuska nyt oli ohi (hän nähtävästi itse
hiukan aavisti asian laidan), ja isäntä ja rouva huokasivat kuin
helpoituksesta.

Huoneestani en kumminkaan saanut heitä poistumaan ennenkuin olin
nukkuvinani, jolloin he hiljaa hiipivät toiseen huoneeseen, ja minä
kuulin kuinka tohtori määräsi, että jonkun piti vahtia oveni takana ja
heti hyökätä sisään, jos pienintäkään risahdusta kuuluisi huoneesta.

Asemani oli tietysti hyvin kiusallinen, mutta koettelin pysyä niin
hiljaa kuin suinkin. Vasta seuraavana aamuna näytti perhe tyyntyneen ja
rupeavan selviämään edellisen päivän puuskasta. Minä sanoin heille, että
paras kai oli olla aivan virkkamatta mitään eilispäivän ikävyyksistä,
johon he myöntyivät, osoittamatta kumminkaan mitään erityistä
kiitollisuutta. Päästäkseni tohtorista, oli minun lisäksi suorittaminen
melkoinen summa muka "lääkäripalkkiota".

Koetin unohtaa kaikki nuo ikävyydet, niin pian kuin suinkin saatoin,
sillä pääasianhan kumminkin olin saavuttanut: Tiesin kuinka tunnelmat
saadaan syntymään, ja siitä päivästä saakka olen sen tietänyt, ja
kirjailijaurani on ollut taattu.

Hyvin pian sitä tottuu niin paljon, ettei tarvitse käyttää mitään
vaatetta, vaan värilliset lasisilmät riittävät. Kun niiden läpi katselee
ilmiöitä, saa syntymään vallan merkillisiä tunnelmia. Lasisilmien väri
on tietysti aina sovitettava sen mukaan, millaisen tunnelman kulloinkin
tahtoo syntymään.

Ilahduttavana ajan merkkinä on mainittava, että kirjallisuus meillä yhä
enemmän ja enemmän alkaa muodostua tunnelmakirjallisuudeksi. Se on jo
käytännöllisistäkin syistä suuri edistysaskel.

Muullaisessa kirjallisuudessa ei näet koskaan edeltäkäsin voi tarkalleen
määrätä, kuinka pitkäksi kirjoitus kulloinkin venyy, mutta
tunnelmakirjallisuudessa voi.

Minä esimerkiksi päätän, että nyt kirjoitan viisi sivua tunnelmaa. Kun
nuo viisi sivua ovat täynnä, panen pisteen. Jos sattuisi niin, että
lause jää kesken, niin se ei tee ollenkaan mitään. Silloin panen yhden
pisteen asemesta kolme pistettä, ja se vain kohottaa tunnelmaa.

Ajatelkaappa mikä paperin säästö se jo on, kun ei koskaan mene
tuumankaan vertaa hukkaan, puhumattakaan muista eduista.

Pisteiden oikea käyttäminen on hyvin tärkeä puoli tunnelmissa. Jos ei
löydä sopivata sanaa, niin on aina aukon kohdalle asetettava vähintäin
kolme, korkeintain kahdeksan pistettä. Ja jos käsi väsyy liiasta
ponnistamisesta, kuten varsin usein tapahtuu, kun on levereerattava
tunnelmia useammalle kustantajalle, niin on myöskin aina levähtäessä
piirrettävä joitakuita pisteitä sinne tänne sanojen väliin. Se on vallan
ihmeellistä, kuinka valtavasti pisteet kohottavat tunnelmia! Joskus voi
vaihteeksi käyttää ajatusviivojakin, varsinkin ellei satu keksimään
sopivia ajatuksia, ja pari huutomerkkiä siellä täällä ei myöskään
vahingoita.

Hyvin tärkeätä tunnelmissa on myöskin se, että sama asia sanotaan
tarpeeksi monta kertaa ja jokseenkin samoilla sanoilla. Sillä on myöskin
vallan merkillinen voima kohottaa tunnelmia. Jos esim. tahtoo saada
ikävä-tunnelmaa liikuttamaan lukijaa kyyneliin asti, voi sen sanoa näin:
"Hän istui itsekseen ja ikävöi.... Niin -- -- itsekseen hän -- -- --
istui -- ja ... ikävöi! Ikävöi ... ikävöi ..... alati itsekseen ... ikä
... vöi..." Jos kirjailija tietää, että lukijakunta on hyvin
blaseerattu, voi hän toistaa vielä useampia kertoja sanottavansa.
Silloin on vaikutus varma.

Ensi vuodeksi olen tehnyt kontrahdin erään tunnetun sanomalehden kanssa,
sitoutuen sille kirjoittamaan joka viikko 95 cm tunnelmia à 30 p. cm,
joka tekee Smk. 28: 50 viikossa, Smk. 114: -- kuukaudessa ja summa
summarum Smk 1368: -- vuodessa. Jos mahdollisesti näissä lyhykäisissä
ohjeissani olisin unohtanut mainita jotain seikkoja, joita
tunnelmakirjoittajan on tärkeä tietää, voi jokainen helposti tulevista
tunnelmistani saada selville, mitä hän ehkä vielä haluaisi oppia."



NAURETTAVA JUTTU


Pappilassa se alkoi se juttu, jolle koko kirkonkylä nauroi.

Asian laita oli nimittäin se, että rovastilla oli apulainen, kömpelö,
talonpoikainen, valkotukkainen pastori Rantala, joka oli niin omituisen
nälkäisen ja kuihtuneen näköinen, että Ailin, rovastin ainoan tyttären,
oli käynyt häntä kovin sääli ensin. Mutta sitten rupesivat kaikki
pitäjän herrasväet huhuamaan, että Aili oli kihloissa pastorin kanssa.
Herranen aika, kuinka se harmitti Ailia, ja hän päätti näyttää kaikille,
että kyllä hän ei ole kihloissa pastorin kanssa eikä ikinä tule. Ja hän
näytti.

Mutta ei se ollut se se naurettava juttu.

Se alkoi vasta sen jälestä kun Agnes tuli pappilaan. Agnes oli
17-vuotias ja kaunis kuin päivä. Hän oli äskettäin ensimäisen kerran
esiintynyt laulajattarena ja hurmannut pääkaupungin yleisön. Nyt hän oli
tullut rauhaisaan maapappilaan levähtämään muutamiksi viikoiksi,
ennenkuin hän läksi Pariisiin lauluopintojaan jatkamaan. Vanha rovasti
oli näet hänen enonsa, ja paitsi sitä oli Aili hänen entinen
koulutoverinsa ja "paras ystävänsä".

Agnesin kävi myöskin ensin sääli pastoria, ja hän koetti olla hyvin
ystävällinen pastori raukalle, joka aina oli yksin. Mutta kun Aili aina
nauroi ja tirskui hänelle, rupesi Agnesiakin naurattamaan. Pastori
saattoikin olla niin sanomattoman koomillinen. Näkyi niin perin selvään,
että hän ei ollut tottunut liikkumaan salongeissa, ja että hän
ylimalkaan piti koko maailmaa suurena talonpoikaispirttinä, jossa ei
kukaan katsonut karsaasti, vaikka hän liikkui ja käyttäytyi omalla
alkuperäisellä tavallaan. Agnes ja Aili kulkivat aamusta iltaan
vavistuksessa, että pastori jonakin päivänä sylkisi uudelle
salinmatolle, tai tekisi jotain muuta yhtä hirveätä.

Mutta sitä pastori ei tehnyt, sillä yht'äkkiä tapahtui hänessä
kääntymys. En nyt tarkoita kääntymystä maallisista asioista
hengellisiin, vaan päinvastoin. Pastori oli tähän asti ollut harras
pappi ja toimittanut virkansa nuhteettomasti välittämättä tämän maailman
turhuudesta. Mutta nyt kaikki tuo vanha elämä ikäänkuin katosi, ja
hänelle avautui uusi, tuntematon, omituinen maailma, joka saattoi hänet
vallan ymmälle.

Pastori näet rakastui.

Siitähän ei olisi muuta kuin hyvää sanottavaa, jos hän olisi rakastunut
esimerkiksi rusthollari Penttilän pitkään Miinaan, joka jo kauvan oli
luonut lempeitä silmäyksiä pikku pastoriin. Mutta niin ei valitettavasti
ollut asian laita.

Sehän se oli sen naurettavan jutun alku, että pastori rakastui Agnesiin.

Agnes huomasi sen, ja Aili huomasi sen, ja kaikki pitäjän herrasväet
huomasivat sen. Ja Agnes ja Aili nauroivat sille niin, että kyyneleet
vierivät pitkin poskia, niinkuin ainoastaan 17-vuotiaat osaavat nauraa.

Pastorilla itselläänkin oli jonkunmoinen hämärä aavistus siitä, kuinka
sanomattoman naurettavaa se mahtoi olla, että hän, mökin poika, jonka
armeliaat rouvat olivat arpajaisten ja soitannollisten iltamain avulla
papiksi asti kasvattaneet, ja joka ei ylioppilasajallaan ollenkaan
päässyt tutustumaan Helsingin yleisöön, rakastui tuohon pääkaupungin
hienoston hemmoteltuun kukkaan, joka kerran oli tuleva voittamaan koko
maailman taiteellaan. Eikä se edes ollut tuollaista platonillista
rakkautta, joka tyytyi ihailemaan etäältä vain. Ei, se oli -- niin, ei
pastori ollenkaan voinut selittää, mitä se oli, sillä hän ei ollut
eläissään lukenut ainoatakaan uudenaikaista psykologillista romaania,
eikä siis tiennyt mitään rakkauden luonteesta ja ilmestysmuodoista.

Kyllähän hänkin tietysti oli ajatellut, että hän kerran tulevaisuudessa,
päästyään pitäjänapulaiseksi tai kappalaiseksi, hankkisi oman kodin ja
menisi kristilliseen avioliittoon Penttilän Miinan tai jonkun toisen
hyvän tytön kanssa, mutta tämä hänen tunteensa Agnesiin oli jotain
muuta, jotain uutta, selittämätöntä, jolla ei ollut mitään tekemistä
ulkonaisten muotojen ja yleensä maailman tapojen kanssa.

Tähän saakka pastorin sisäinen olento oli ollut yhtä surkastunut kuin
ulkonainenkin, mutta nyt tuntui kuin elämän kevät yht'äkkiä olisi
hänellekin alkanut. Se oli niin huumaava se tunne. Siinä oli tuskaa, oli
riemua, ääretöntä riemua. Hän eli, eli, eli ja oli nuori. Hän näki
päivän paistavan, tunsi kukkain tuoksun, kuuli tuhansia säveliä
luonnossa. -- Tuo tunne otti hänet kokonaan valtaansa, vei koko hänen
olentonsa.

-- -- -- -- -- --

Pastori oli kyllä, herra paratkoon, ollut kömpelö ja tottumaton
käyttäytymään ennenkin, mutta nyt häneltä meni viimeinenkin itsensä
hallitsemisen hiukkanen.

Mutta olikos se kummaa? Mistä hän saattoi aavistaa että maailmassa
löytyi tuommoinen Agnes, tuommoinen keväinen keijukainen, nurmen heinä
hieno ja hento -- tuommoinen laululintunen, joka joskus viserteli kuin
leivo päiväpaisteessa, ja joskus taas yksin lauleli sellaisia omituisia,
tuttuja, surunvoittoisia säveliä, jotka palauttivat pastorin mieleen
kauvan unohdettuja aikoja. Noita samoja säveliähän ennen muinoin,
äärettömän kauvan aikaa sitten, äiti poloinen oli hyräillyt pikku
pojalleen salomaan mökissä.

-- -- -- -- -- --

Ja pastori rakasti Agnesia. Eikä ainoastaan rakastanut, vaan toivoi
omakseen koko sielullaan, kaikilla ennen tukahdetuilla tunteillaan,
jotka elämän ajalla olivat häneen kertyneet ja nyt vasta puhkesivat
esiin, täyttäen koko hänen olentonsa.

-- -- -- -- -- --

Tietysti pastori ei voinut keltään peittää sydämensä tilaa, ja se oli
loppumattomana ilon lähteenä pitäjän nuorisolle sinä kesänä. Eihän sitä
tarvinnut muuta kuin mainita Agnesin nimi, niin pastori lensi
tulipunaiseksi, ja paitsi sitä hän niin epäluuloa herättävällä tavalla
alkoi käyttää parasta pukuaan arkipäivinä sekä hankki itselleen vaalean
ruskeat kesäkengät ja punaisen kaulahuivin, koska Agnes kerran oli
tullut maininneeksi rakastavansa lämmintä punaista väriä.

Pastori ei koskaan ennen ollut ottanut osaa pitäjän nuorison
huvituksiin, mutta nyt hän oli ensimäinen ja viimeinen kaikilla
kalastusretkillä, lawn-tennis kentällä, kävelymatkoilla y. m. Ja koko
ajan hänen katseensa lakkaamatta seurasivat Agnesia, niin että tyttö
parka olisi vallan hermostunut, ellei se olisi ollut samalla niin
sanomattoman naurettavaa.

Olisi synti sanoa, että pitäjän nuoriso osoitti mitään ylenmääräistä
hienotuntoisuutta viittaillessaan pastorin sydämen tilaan. Mutta
pastoria nuo suorat ja epäsuorat viittaukset eivät ollenkaan kiusanneet.
Päinvastoin. Siinä oli jotain suloista, että ihmiset yhdistivät hänen ja
Agnesin nimen. Se ikäänkuin antoi hänelle toivon aihetta. -- -- -- Ehkei
se ollut niin aivan mahdotonta. Olihan suurempiakin ihmeitä tapahtunut.
Agnes oli tosin niin hento ja hieno, ja kaikki häntä ihailivat. Hänestä
toivottiin niin paljon. -- -- Mutta olihan pastorikin nuori ja
työkykyinen ja -- niin, työtä hän tekisi tästälähin kuin karhu. -- Eihän
se piispanistuinkaan mikään maailman mahdottomuus ollut -- --

Pitäjän leijona, kunnanlääkäri Björkman, oli varsinkin ottanut
erityistehtäväkseen pitäjän neitosten ja etupäässä Agnesin huvittamisen
pastorin kustannuksella. Kuinka verrattomasti hän osasi yllyttää
pastoria näyttämään rakkauttaan mitä hullunkurisimmalla tavalla! Pastori
piti kaunista tohtoria suurena auktoriteettina kaikissa ulkonaista
esiintymistä koskevissa asioissa, ja se oli varmaan kokonaan tohtorin
ansioksi luettava, että pastori yht'äkkiä rupesi esiintymään mitä
merkillisimmissä kaulakoristuksissa, joissa punainen väri aina loisti
ylinnä. Eräänä päivänä sanoi tohtori Agnesille:

"Kyllä te, neiti Agnes, olette hyvin sydämetön, kun ette koskaan ole
edes huomaavinanne pastorin komeutta, vaikka hän kohta on uhrannut koko
vuosipalkkansa punaisiin kravatteihin."

Agnes nauroi niin että valkoiset hampaat kiiluivat, ja kun pastori
samassa astui sisään, kääntyi 17-vuotias keijukainen heti häneen
huudahtaen:

"Voi kuinka pastorin uusi punainen kaulahuivi on ihana!"

Pastori punastui kaulahuiviaan punaisemmaksi, ja tunsi sydänparassaan
melkein tukahduttavaa riemua siitä, että Agnes häntä huomasi ja
puhutteli, mutta samalla pistävää tuskaa, kun salainen vaisto kuiskasi
hänelle, että ei hänen paikkansa ollut tässä ympäristössä. Mutta
punaista kaulahuiviaan hän tuskin sunnuntaisinkaan enää malttoi vaihtaa
mustaan, sillä olihan Agnes sanonut sitä kauniiksi, ja Agnes ei voinut
sanoa muuta kuin hän todella ajatteli.

Ja yhtenä iltana Agnes lauloi niin lumoavan kauniisti: "Minun kultani
kaunis on, sen suu kuin aurankukka". Kun hän tuli viimeisiin säkeisiin:
"Siniset silmät sillä on ja keltainen sen tukka", suli hänen äänensä
melkein kuiskaukseksi, johon hän tuntui panevan koko sielunsa hellyyden.

Pastori värisi niin, että hänen täytyi nojata ovenpieleen. Hänellä,
juuri hänellä, oli keltainen tukka ja siniset silmät. Tohtorin tukka oli
sysimusta ja silmät ruskeat se oli siis vallan täydellisesti aiheetonta
tuo katkera mustasukkaisuus, jota pastori joskus oli tuntenut iloista
tohtoria kohtaan. Voi, kuinka hän nyt sitä katui. -- -- Agnes, Agnes
lauloi hänelle -- --

Oudot onnen kyyneleet nousivat väkisinkin pastorin silmiin, ja hän
pyyhkäsi tuon tuostakin salaisesti kädellään silmäsopukoitaan, eikä
herännyt unelmistaan, ennenkuin Aili salin nurkassa tirskahti nauraa
hihittämään ja kysyi, tahtoiko pastori lainata nenäliinaa.

Pastori tunsi syntistä halua sanoa sopimattomia sanoja Ailille, mutta
hän hillitsi mielensä ja meni nopeasti omaan huoneeseensa. Tuskalla se
aina loppui hänen lyhyt onnensa.

Sillä lailla se kesä kului alituisten toiveiden ja alituisten
pettymysten lomitse, ja sitten eräänä päivänä ilmoitettiin, että
ylihuomenna Agnes lähtee Helsinkiin pitkittääkseen sieltä matkaansa
Parisiin. Pastorin takertuivat sanat kurkkuun, ja hän meni yksin
kamariinsa. Tiesihän hän, että Agnesin kerran piti lähteä, mutta
kumminkin se tuntui niin äärettömän vaikealta. Oli kuin kaikki olisi
yht'äkkiä pimentynyt. Herra Jumala auttakoon -- -- Mitä tästä tuleekaan!
Hän oli viimeisten viikkojen ajalla unohtanut Jumalan -- laatinut
epäjumalan itselleen. Tämäkö nyt oli rangaistus -- -- --

Joku koputti ovelle. Se oli tohtori Björkman.

"Kuuleppas Rantala, kyllä sinunkin pitää hommata kukkia ylihuomiseksi
Agnesille. Minä tilaan kukkavihon Linnanmäen puutarhurilta, ja voisinhan
samalla tilata sinullekin."

"Mitäpä hän minun kukkavihoistani..."

"No, no, kas vaan miestä, kun on olevinaan. Sinunhan kukistasi, jos
kenen, hän..."

"No, sama kai se minulle on. Jos luulet sen hänelle huvia tuottavan,
niin voit tilata minulle samalla kun itsellesikin. Mutta hyvä sen olla
pitää, jos kerran antaa".

Ja sitten meni tohtori kertomaan Agnes'ille, että pastori aikoo
jäähyväisiksi ja viimeiseksi muistoksi antaa hänelle kukkavihon.
Edeltäkäsin heitä jo nauratti, vaikka pikku keijukainen kyllä yht'äkkiä
koetti näyttää totiselta ja sanoi:

"Hyi teitä, tohtori, kuinka te olette paha."

Tohtori tilasi itselleen vihkon pelkkiä orvokkeja, sillä niistä Agnes
piti enin, mutta pastorin vihkoon hän oli määrännyt pantavaksi joka
lajia, mitä puutarhassa löytyi. "Jota kirjavampi ja suurempi, sitä
parempi. Hintaa ei katsota", niin hän oli sanonut. Se tuli varmaan
tekemään mainion efektin -- pastori punaisimmassa kaulahuivissaan,
punaisena mielenliikutuksesta ja kädessään Linnanmäen puutarhurin
kirjava nerontuote!

Lähtöpäivä koitti. Agnes oli hiukan hermostunut, sillä tohtori oli ollut
niin kalpea ja katsonut häntä niin syvään silmiin ojentaessaan hänelle
tuoksuvan orvokkivihon -- --. Laivasillalla pappilan rannassa oli
pitäjän nuorisoa koolla. Aili ei koettanutkaan kyyneleitään salata
suudellessaan Agnesia kymmeniä kertoja, ja omituisen kaihoava mieliala
vallitsi kaikissa nyt, kun Agnes heidät oli jättävä. Laiva oli jo
viheltänyt kolme kertaa, ja Agnes kävi yhä levottomammaksi. Voi, jos
saisi itkeä -- mutta ei, ei nyt. Tohtori ja nuo muut tuolla rannalla --
-- --

Silloin viimeisessä hetkessä, kun laivan köysiä jo irroiteltiin, näkyi
pastori kukkavihkoineen kiiruhtavan sillalle. Agnes ei huomannut häntä,
ennenkuin vasta siinä silmänräpäyksessä, kun pastori ojensi hänelle
kukkavihkonsa. Tuon kirjavan, hirvittävän suuren jättiläisvihon!

Ei, ei, se oli liikaa -- se tuli niin äkkiarvaamatta. Agnes ei voinut,
ei jaksanut enää hillitä itseään. Hermojen jännitys laukesi, ja hän
puhkesi äänekkääseen, hillitsemättömään nauruun. Kukkavihko putosi hänen
kädestään, ja hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia. Se
oli niin vastustamatonta tuo hermostunut, hillitön nauru. Siihen
_täytyi_ yhtyä.

Mutta pastori melkein juoksi kotiin.

Laiva eteni rannasta, ja Agnes huusi naurusta ja itkusta värisevällä
äänellä:

"Aili rakas, pyydä pastorilta anteeksi. En minä tahtonut häntä loukata.
Hyvästi, hyvästi, tuhannet kiitokset!"

Mikä lienee ollut siihen syynä, mutta Aili ei voinut pyytää pastorilta
anteeksi.

Pastori juoksi kamariinsa ja lukitsi oven. Hän oli polvillaan sohvan
vieressä ja painoi päätään sohvaan. -- Kuinka hän jaksaisi elää enää ja
kantaa tuota häpeätä, tuota ääretöntä häpeätä -- -- Hän ymmärsi kaikki
niin selvään nyt. -- Koko kesän hän oli ollut kaikkien narrina, kaikkien
pilkkana ja käyttäytynyt kuin hullu. -- -- Itse hän oli syynä kaikkeen.
Kuinka hän inhosi itseään. Jumalan hän oli unohtanut -- -- rangaistus
oli oikea, mutta voi, niin katkera -- Agnes, Agnes, jota hän vieläkin
rakasti, jonka edestä hän oli valmis uhraamaan kaikki -- -- -- Oliko hän
niin äärettömän suuri syntinen, että Jumalan täytyi häntä noin
katkerasti rangaista -- -- -- --

Pelasta, pelasta Herra näistä tuskista -- -- --

Pastori itki ääneensä.

       *       *       *       *       *

Pastoria seurasi sentään joskus onnikin. Jo samana syksynä hän sairaan
luona käydessään kylmettyi, sairastui ja kuoli. Sen perästä unohtui
hänen rakkausjuttunsakin.

Pappilaan tuli uusi apulainen, joka meni naimisiin Ailin kanssa, ja niin
tuli vanha traditsiooni täytetyksi siinäkin suhteessa. Muuta sen
kummempaa ei tapahtunut niiden viiden vuoden aikana, joiden kuluttua
Agnes taas tuli pappilassa käymään.

Mutta pieni keijukainen oli kokonaan muuttunut. Hän oli hengittänyt
suuren maailman hienostunutta ja turmeltunutta ilmaa, oli nauttinut ja
kärsinyt. Entisestä luonnonlapsesta, jonka heleä nauru ja valkoiset
kiiluvat hampaat vieläkin olivat pitäjäläisten muistossa, oli kehittynyt
hieno, viehättävä, kuuluisa laulajatar.

Nyt hän oli tullut taas pappilaan lepäämään ja ehkäpä myös hieman
haihduttamaan tuota kalvavaa tunnetta, joka oli hänen sieluunsa syöpynyt
silloin, kun hän sai tiedon siitä, että mustasilmäinen maalari, joka oli
hänen kuvansa Roomassa maalannut, oli toisen oma.

Siitä syystä ei enää nauru helähdellyt kuin ennen, ja laulaessa oli ääni
usein sortua kyyneliin.

Mutta pappilassa oli niin tyyntä ja hiljaista. Se vaikutti
rauhoittavasti kiihtyneisiin hermoihin.

Aili antoi Agnesin olla hyvin paljon yksin, sillä vaistomaisesti hän
tiesi, että yksinäisyyttä Agnes nyt enin kaipasi.

Ja yksin hän kuljeskeli metsissä ja varsinkin suurella
koivikko-kirkkomaalla, jossa aina vallitsi niin juhlallinen rauha, että
kaikki huolet hiljaa raukesivat lepoon. Siellä hän istui usein
puupenkillä suuren riippukoivun suojassa, ja siellä hänen silmänsä
kerran osuivat yksinkertaiseen mustaan ristiin, jossa seisoi

      _Pastori Matti Rantala_.

Ensin hän ei siinä huomannut sen kummempaa, mutta yht'äkkiä tuo nimi
tuntui niin tutulta. Ja salaman nopeudella muistui hänen mieleensä suuri
kirjava kukkavihko, nolon näköinen, punoittava naama ja sitten
tuskallinen, sääliä rukoileva katse.

Agnes kavahti pystyyn. Nyt hän ymmärsi.

       *       *       *       *       *

Pitäjäläiset puhuivat vielä vuosikausia siitä, että joku oli kuullut
joltakulta, että joku oli nähnyt kuinka kuuluisa laulajatar oli tuonut
kukkia pastori Rantalan haudalle. Mitähän ihmettä sekin mahtoi merkitä?
Olisikohan se ollut entinen lapsuuden lemmitty? Mutta tuskin se oli
mahdollista. -- Kuka niiden suurien taiteilijoiden kaikkia oikkuja
ymmärtää!



TÄYDELLINEN


Sanotaan ettei kukaan tässä maailmassa ole täydellinen, mutta se ei ole
totta. Minä tunnen yhden, joka on täydellinen. Se on Katri Manner.

Jos jossakin ihmisessä on jotain pahaa, niin ainakin hänen parhaat
ystävänsä sen tietävät ja siitä puhuvat. Mutta Katrista ei kukaan puhu
muuta kuin hyvää. Tuntuu oikein naurettavalta ajatella, että jonkun
päähän pistäisi puhua pahaa Katri Mannerista. Se olisi aivan yhtä
järkevätä kuin että rupeisi väittämään korppia valkoiseksi. Kun Katrin
nimikään vain mainitaan, joudun ainakin minä sellaisen ylevän, hieman
juhlallisen tunnelman valtaan, joka pakoittaa minut antamaan kasvoilleni
vaatimattoman, mutta samalla arvokkaan ilmeen ja puhumaan puhdasta
kirjakieltä.

Katrin täydellisyyden alkujuurena oli se, että hänen äitinsä oli melkein
täydellinen, ja äidin hyvät ominaisuudet menivät perintönä tyttärelle,
kehittyen hänessä sitten ylimmilleen.

Katrin äiti oli leski, joka asui Helsingissä ja piti parempain ihmisten
lapsia luonaan täysihoidossa, ruumiillisessa ja henkisessä
täysihoidossa. Hän puhui suomea hyvin huonosti, mutta korvasi sen
puutteen sillä että oli sitä kansallismielisempi eikä antanut Katrin
ollenkaan oppia ruotsia.

Täydellisyys, kuten muutkin ominaisuudet, näyttäytyy ihmisessä usein
hyvinkin aikaiseen. Niinpä Katrissakin. Hän oli täydellinen aivan
kapalolapsesta alkaen. Hän söi ja nukkui kellon mukaan, eikä milloinkaan
kirkunut ja hermostuttanut talonväkeä, kuten muut lapset. Puhumaan hän
oppi säännölliseen aikaan ja samoin tervehtimään ja kiittämään ja
siunaamaan itsensä maata pannessa sekä syömään ruvetessa.

Koulussa oli Katri paras oppilas luokallaan, kaikkien opettajien ilo ja
ylpeys, jota mainittiin esimerkkinä muille vielä vuosikausia
jälestäkinpäin. Koulussa Katrille selvisi hänen elämäntehtävänsäkin.
Tällä tavalla:

Seminaarin läpikäynyt ainekirjoituksen opettajatar kerran jakeli aineet
takaisin luokalle ja pidätti viimeiseksi Katrin aineen. Siitä hän piti
erityisen, liikuttavan puheen, jonka pääsisällys oli se, että Katrin
aine oli paras ja että Katrilla oli hyvin suuri taipumus kirjallisesti
ilmaisemaan tunteitaan. Lopuksi opettajatar kysyi:

"Eikö Katri koskaan ole aikonut kirjailijaksi?" ja kun Katri
vaatimattomuudessaan ei siihen mitään vastannut, vaan punastui ja katsoi
lattiaan, niin opettajatar jatkoi: "Meillä tarvittaisi kirjailijoita,
hyviä naiskirjailijoita".

Sillä samalla hetkellä Katri päätti ruveta kirjailijaksi, hyväksi
naiskirjailijaksi.

Ja rupesi. Heti koulusta päästyään.

Tietysti hän ei ruvennut sellaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa
oikein työkseen. Katrin ja Katrin äidin mielestä se ei oikein sopinut
nuorelle tytölle.

Mutta hän kirjoitti tunnelmia "kantelon kielistä, joita kosketellaan
kuutamossa, kun leivoset lehdossa leijailevat" ja muuta sellaista
kaunista ja sointuvaa, joka sopii niin ihmeen hyvin meidän
surunvoittoiseen suomalaiseen luonteeseemme. Niitä hän julkaisi
sanomalehtien kellarikerroksissa ja otti kirjailijanimekseen Kirsti
Kaisla.

Hän oli niin sanomattoman suloinen tuo pikku Kirsti Kaisla.

Kummakos siis että nuoret miehet kilvan häneen rakastuivat hänen
tullessaan seuraelämään. Katri ei ensimäisenä vuonna rakastunut
kehenkään, sillä hyvin kasvatettuna tyttönä hän ymmärsi, että yht'äkkiä
rakastuminen on vallan sopimatonta.

Kevätpuoleen alkoi nuori, naimaton, iloinen professori Björk yhä
selvemmin osoittaa, että hän oli puolestaan päättänyt ylentää, Katrin
profesoorskaksi. Ihmiset ilkeydessään puhuivat kovin paljon tuosta
asiasta. Ja moni todellinen ystävä sanoi rouva Mannerille, että kyllä se
sentään oli omituista, jos Katri suostui rupeamaan professori Björkin
rouvaksi, sillä professori oli niin kummallinen, ettei kukaan oikein
saanut selville, minkälainen hän oikeastaan oli.

Tuli sitten sekin päivä jolloin professori kirjoitti kosimakirjeen
Katrille. Katri kysyi äidiltä, että mitä tehdä. Äiti tuumaili ja valvoi
koko yön ja sanoi sitten, että ei siitä asiasta voinut tulla mitään,
sillä professorista liikkui niin kummallisia huhuja. Ei kukaan tiennyt
tarkkaan hänen kantaansa edes kielikysymyksessä, puhumattakaan muista
kysymyksistä. Lieneekö mies itsekään selvillä niistä.

Katri kyllä ensin arveli, että ehkä hän voisi professoriin vaikuttaa
edullisesti, mutta äiti sanoi, että ei heikko nainen semmoisissa
asioissa mitään voi.

Siitä syystä Katri vastasi professorille, että ei hän voi häntä
rakastaa, kun hän ei tiedä ovatko he elämänkysymyksissä samaa mieltä.
Sisarena lupasi olla ja ystävänä.

Professori katosi sen jälkeen pitkäksi aikaa seuraelämästä.

Tästä rakkausjutusta kertoi rouva Manner ystävilleen ja he taas
ystävilleen j. n. e., ja sen perästä ei kukaan enää epäillyt Katrin
täydellisyyttä. Hän ei katsonut yhteiskunnallista asemaa eikä välittänyt
arvonimistä, vaan osasi uhrautua, niin juuri _uhrautua_ sen edestä, mikä
oli oikein. He sanoivat sen suoraan Katrille, ja Katri päätti siitä
lähtien yhä enemmän ja enemmän uhrautua. Ja hän tunsi jo edeltäkäsin
tyydytystä siitä.

Seuraavana syksynä hän meni kihloihin maisteri Pekka Salosen kanssa,
joka oli taatusta kodista, ja jolla oli varma isiltä peritty kanta
kaikissa tärkeissä kysymyksissä. Hänestä ei kenenkään tarvinnut epäillä,
mitä hän mahtoi arvella siitä tai siitä asiasta, ei edes hänen
itsensäkään.

Maisteri Salonen kosi suullisesti iltamassa ylioppilastalolla, mutta
Katri sanoi, ettei hän voi mitään vastata, ennenkuin hän on kysynyt
mammalta.

Seuraavana päivänä Pekka Salonen soitti rouva Mannerin ovella, ja rouva
itse tuli avaamaan. Ei virkkanut sanaakaan rouva, vaan puristi kauvan
Pekan kättä ja katsoi häntä silmiin. Pekasta tuntui ensin hiukan
nololta, sillä tottumaton kun oli, hän ei oikein ymmärtänyt tarkoittiko
tuo myöntävää vai kieltävää vastausta, mutta vihdoin virkahti rouva
liikutettuna:

"Katri odottaa sinua salissa, poikani."

Silloin Pekka tajusi. Hän astui rohkeasti saliin, syleili Katria ja
suuteli.

Ja nyt he olivat kihloissa, ensin salaisesti, kunnes sormukset ja
kihlakortit saatiin, ja sitten julkisesti.

Kihloissa he olivat kolme vuotta, sillä Pekan piti ensin joutua
tohtoriksi, ja Katrin piti käydä talouskoulua sekä saada myötäjäisensä
valmiiksi, ja molempien heidän piti oppia tuntemaan toisensa
perinpohjin. Rouva Manner sanoi, että se on _niin_ vaarallista, kun
nuoret menevät naimisiin, tuntematta toisiaan perinpohjin, aivan
perinpohjin.

Ja koska Katri ja Pekka molemmat asuivat Helsingissä ja tapasivat
toisensa joka päivä (klo 5--6 i.-p., sillä se sopi parhaiten maisterin
lukutöihin nähden), niin saattoihan sitä olla kihloissa vaikka kuinka
kauvan. Molemmat olivat erinomaisen hyvin kasvatettuja.

Kihlausajalla se vasta oikein todella alkoi se Katrin kirjallinen työ,
sillä nyt hän oli saanut aiheen, josta aina saattoi kirjoittaa,
nimittäin itsensä ja Pekan. Siitäpä syystä hän julkaisikin jouluksi
ensimäisen tunnelmakokoelmansa nimeltä "Sinivuokkoja Suomen saloilta,
kokoellut Kirsti Kaisla."

Siinä hän liikuttavasti ja runollisesti kuvasi kaikki kohtaukset itsensä
ja Pekan välillä. Se oli niin sanomattoman miellyttävää kaikille
tuttaville, kun niissä heti paikalla saattoi tuntea Katrin ja Pekan, ja
siten jokainen oli tilaisuudessa osanotolla seuraamaan heidän
tunteittensa eri kehitysasteita. Ja paitsi sitä Katrin tunnelmat loivat
Pekkaan perin uuden ja runollisen valon. Kuka olisi voinut arvata, että
kun Katri huokaili Pekalle: "Sinä sankarini suuri, kotkani kaunis ja
komea", Pekka siihen heti osasi vastata: "Sinä impyeni ihanin, nuortea,
notkea neitoni." Ei kukaan ihminen ennen ollut huomannut Pekassa mitään
runollista, joka voisi innostuttaa kirjoittamaan monta sivua tunnelmia.
Mitäs ne kylmät, välinpitämättömät ihmiset mitään huomaisivat. Mutta
Katri huomasi.

Asian laita oli se, että Pekka tosin oli lyhyt ja paksu, mutta hänellä
oli kihara tukka, ja se oli juuri Pekan tukka, josta Katrin runosuoni
sai yhä uutta ja uutta virvoketta. Pekka ei saanut leikkuuttaa tukkaansa
muuta kuin Katrin luvalla, ja se tuotti Katrille vilpitöntä iloa, kun
vieraat ihmiset usein nähdessään Pekan kysyivät: "Kuka se on tuo
soittotaiteilija?" Pekka oli todellakin omituisen taiteellisen näköinen
noin pitkätukkaisena. Kuka tahansa saattoi erehtyä.

Vihdoin koitti sekin päivä, jolloin Pekan väitöskirja valmistui ja
hänestä tuli tohtori. Katri oli samaan aikaan ennättänyt käydä
talouskoulunsa ja vieläpä kutomakoulunkin sekä julaissut toisen
kokoelmansa "Sinivuokkoja", joka loppui juuri siihen kohtaan, kun Pekka
tuo ensimäisen kappaleen valmista väitöskirjaansa Katrille, ja Katri sen
johdosta ottaa kantelonsa, istuu Pekan jalkain juureen (Pekan hän on
ensin asettanut istumaan sohvaan) ja antaa sydämensä riemun kantelon
kielistä helistä maailmalle.

Sitten viettivät Katri ja Pekka häänsä, vuokrasivat neljä huonetta ja
keittiön ja perustivat mallikodin, josta olisi mahdoton kenenkään mitään
muistuttaa. Siellä on kaikki juuri niinkuin saattoi otaksuakin. Salissa
on mustapuiset, punapäälliset huonekalut ja yhdessä nurkassa "ryhmä"
sellaista uutta tyyliä, s. o. mahognyn väriseksi kiillotetusta koivusta
tehty pöytä tuolineen, jotka ovat päällystetyt suurikukkaisella
vihreällä sametilla. Sitä näytetään erikseen vieraille ja huomautetaan,
kuinka ilahduttavan korkealle kannalle meidän huonekaluteollisuus on
kohonnut, kun koivua osataan noin mainiosti väärent -- tarkoitin
_jalostaa_, että kuka tahansa voi etäältä katsoen luulla sitä
mahognyksi. Ruokasalissa on ruskeat, polttopiirroksilla koristetut
tuolit ja pöytä. Katri itse on kuviot niihin polttanut, siten selvästi
osoittaen, mitä hyvä tahto voi aikaansaada, vaikk'ei olekkaan taipumusta
piirustukseen tai muuhun taiteellisuuteen. Tohtorin kamari ja makuuhuone
ovat tietysti nekin juuri sellaiset kuin voitte arvata. Ei missään ole
mitään häiritsevää, ajatusta rasittavaa, kysymyksiä herättävää. Sanalla
sanoen: mallikoti.

Ja kaikki toimet käyvät varmasti kuin hyvin voideltu koneisto ainakin.
Tohtori kuuluu jalojen yritysten johtokuntiin, Katri arvokkaiden
arpajaisten toimikuntiin, ja molemmat ovat jäseninä seuroissa, jotka
ansaitsevat kansalaisten kannatusta. Rouva Manner sanoo, että Katri ja
Pekka pitävät velvollisuutenaan uhrautua yhteishyvän edestä.

Ja vaikka kaikki tietävät, että Katri on täydellisempi kuin muut, ei hän
ollenkaan millään tavalla pyri herättämään huomiota. Viimekin kesänä,
kun kolmella neljäs-osalla Helsingin naismaailmaa, leveänaamaisilla ja
kapeanaamaisilla, vaaleaverisillä ja tummaverisillä, oli aivan
samanmuotoiset hatut, joissa kaikissa törrötti jäykkä höyhen pystyssä
toisella sivulla, oli Katrillakin juuri semmoinen hattu. Se oli vaisto,
joka neuvoi häntä tuommoisissa asioissa. Hän ymmärsi ettei se ollut
muuta kun epämiellyttävää huomion herättämistä ja itsenäisyyden pyrintöä
tuo, että muutamat panivat kaksi, toiset ei yhtään höyhentä hattuunsa,
silloin kuin enemmistöllä oli vain yksi höyhen.

Tämä nyt oli vain pikku seikka, mutta semmoista se oli muissakin
seikoissa. Kun on täydellinen, niin on.

Katrin ja tohtori Salosen elämässä ei ole tapahtunut mitään erityisiä
muutoksia, eikä tule tapahtumaankaan, jos vähänkään osaan ennustaa,
muuta kuin että perhe toivottavasti vuosien kuluessa kasvaa ja lisääntyy
ja tulee jonkunmoisen mallirodun perustajaksi.



PIKKU-VELI


Pikku-veli oli noin kuuden jalan pituinen, tummatukkainen,
ruskeasilmäinen pohjalainen. Silmät ne hänessä enin vetivät huomiota
puoleensa. Ne olivat niin läpinäkyvän kirkkaat kuin salomaan lähde, ja
tuntui kuin niiden katse olisi voinut tunkea syvemmälle kuin muitten
ihmisten.

Pikku-veljellä oli kaksi "suurta veljeä". Eihän hän muutoin tietysti
olisi ollutkaan pikku-veli. Suuret veljet olivat noin kymmenkunta vuotta
vanhempia kuin pikku-veli, molemmat professoreja, vanhempi vakinainen,
nuorempi ylimääräinen. Heitä pidettiin yleensä neroina, ja
hämmästyttävän nopeasti he olivatkin saavuttaneet tiedemiesmaineen sekä
joutuneet yliopistoon täyttämään korkeimpia opinpaikkoja.

Mutta pikku-veli oli vain ylioppilas, vaikka hän jo oli alun kolmannella
kymmenellä, eikä ollut ollenkaan toivoa, että hänestä vielä pitkiin
aikoihin tulisikaan sen enempää. Sehän se juuri oli niin huolestuttavaa.
Milloinka pikku-veljestä koituisi mies?

Pikku-veli oli nuorin lapsi kodissa, niin perinpohjaisesti nuorin. Kun
hän vielä tallusteli mekossa, puhuttiin jo ympäri Suomen suurten veljien
kyvystä ja lahjoista. Heihin keskittyi kodissa koko huomio, kaikki
toiveet. Kuka olisi ennättänyt ajatella pikku-veljeä, joka ei edes
koulussa millään lailla herättänyt huomiota. Päinvastoin kävivät hänen
lukunsa aina hiukan niin ja näin, ja hänellä oli kaikenlaisia muita
puuhia enemmän kuin koulutöitä. Häntä tuskin saattoi uskoa saman perheen
jäseneksi kuin suuret veljet, niin perin erilainen hän oli. Se oli
todellakin huolestuttavaa.

Lupaaikoina se oikeastaan alkoi pikkuveljen elämä. Silloin hän pääsi
metsiin ja kukkuloille pyssy olalla, tosi kauhuksi professoreille, jotka
eivät ikinä olleet pyssyyn koskettaneet ja tuskin saattoivat eroittaa
jäniksen peltopyystä. Mutta metsissä pikkuveli oli kotonaan. Siellä ei
kukaan häntä soimannut huolimattomaksi ja lapselliseksi, vaikka hän
istuikin tuntikausia lammen rannalla ja muodosteli savipalloista
lumpeenkukkia ja Vellamon neitoja, tai vuoleskeli puupalasista jäniksiä
ja kettuja, joita hän sitten joskus vei äidille tulijaisiksi, kun
metsäriistaa oli niukemmalta. Silloin äiti aina hymyili ja suuteli
pikku-veljen ruskettunutta poskea, mutta silmissä oli huolestunut ilme,
sillä kovin lapsellinen oli pikku-veli eikä tuntunut koskaan kehittyvän.
Pikku-veli huomasi aina äidin salaisen huolen, ja se koski häneen niin
kipeästi. Ei, ei hänestä ollut muualla olijaksi kuin metsissä.

Jo pienenä poikana hän uneksi kauniita unelmia, kuinka hän porolla
ajaisi Rastekaiselle niinkuin Sampo Lappelil' ja vielä kauvemmaksi
pohjoiseen, niin pitkälle kuin aatos ulottui. Ja sinne hänen mielensä
vieläkin paloi, sinne pohjoiseen, jossa on ikuinen hiljaisuus, ja jossa
revontulet öisin räiskivät, ja aurinko laskee punaisemmassa purppurassa
kuin muualla.

Usein viipyi pikku-veli päiväkausia metsäretkillään, mutta siihen oli
kotona totuttu eikä turhia hätäilty. Äiti vain hymyillen katseli, kun
hän harmaassa, vihreäkauluksisessa metsästystakissa ja polvihousuissa
astui viheltäen metsämaille, harmaa leveälierinen huopahattu hiukan
niskaan työnnettynä, niin että tumma tukka pisti esiin hatun ja otsan
välillä. Pikku-veli oli kiusannut ja kärttänyt itselleen tuon
metsästyspuvun, vakuuttaen ettei hän voinut olla vapaana salomaillaan
koulupuvussa. Suuret veljet, joita pikkuveljen "taiteellisuus", kuten he
sitä nimittivät, kovasti huvitti, olivat puoltaneet pikkuveljen pyyntöä,
ja siksi hänellä oli tuo harmaa ja vihreä puku, joka soveltui hänelle
niin erinomaisesti.

Kun pikku-veli palasi metsästä, olivat hänen ruskeat silmänsä aina
entistä kirkkaammat, ja oli kuin raitis metsätunnelma olisi tullut koko
taloon. Mukanaan hänellä oli melkein aina metsäriistaa, milloin elävänä,
milloin ammuttuna. Hän näkyi tuntevan kaikki salomaan salaisuudet, ja
Tapion karjaa hän hallitsi kuin omaansa. Kerrankin hän kesytti
ketunpoikasen, niin että se koiran tavoin juoksenteli hänen perässään,
ja nuoren kotkan hän suositteti niin tutuksi, että se lentää lehahti
hänen olkapäälleen, hänen samoellessaan salomaita.

Mutta pikku-veli hän oli vain kuitenkin, ja itse hän niin mielellään
sieti tuon nimen. Ei hän muuta tahtonut ollakaan.

Oli sitten kerran elokuu. Pikku-veljestä alkoi koti tuntua niin kumman
ahtaalta, hän ikävöi pois metsiinsä. Hän tuskin saattoi hengittää, ilma
tuntui niin tukahduttavan raskaalta, ja pää oli kuin lyyjyä. Metsiin,
metsiin hänen piti päästä, muutoin hän nääntyi.

Hän otti pyssyn olalleen ja läksi pitkälle retkelle.

Maantie kulki kotiportilta metsän reunaan, mutta juuri kun pikku-veljen
piti poiketa astumaan pitkin metsäpolkua, pyörähti vaunu esiin tien
mutkauksessa. Pikku-veli loi katseensa sinne päin, ja sitten hän ei enää
voinutkaan kääntää niitä pois. Vaunussa istui tyttö, vai liekö ollut
haltiatar, jolla oli suuret siniset silmät ja kädessä kimppu _Veronica_
kukkia. Hän katsoi pikku-veljeen ja hymyili, ja samassa tuokiossa hän
oli jo kadonnut näkyvistä.

Pikku-veli seisoi kuin lumottu ja katseli katoavaa vaunua. Ei hän
tiennyt, oliko tuo kaikki ollut unta, vai oliko hän todellakin äsken
nähnyt tytön, joka oli niin lumoavan kaunis, ja jolla oli suuret siniset
silmät, yhtä siniset kuin _Veronica_ kukat hänen kädessään.

Verkalleen läksi pikku-veli astumaan metsään, suuntasi kulkunsa
pohjoiseen päin siintäviä saloja kohti, missä oli outoja seutuja,
kontion kotipaikkoja. Hän kulki ja kulki mietteissään, eikä lopulta enää
tiennyt, missä hän olikaan. Oli kuin outo voima olisi häntä johtanut
aina vain tuonne tiheimpään kuusikkoon, josta ei mitään tietä vienyt
ulos. Elokuun kuutamo alkoi välkkyä, ja yö kävi kolkoksi. No, mitäpä
siitä! Eihän tämä ollut ensi kerta, kun pikku-veli sai kuusen alle
yöpyä. Sen musta varjohan ikäänkuin pyysi häntä syliinsä.

Pikku-veli laskeutui ikivanhan kuusen suojaan ja katseli, kuinka kuun
säteet värähdellen väikkyivät sen oksien lomitse, luoden kummia kuvia
sammaleiselle maalle. Ei arvannut pikku-veli, että tämä oli Tapion
uhrikuusi, jonka siimeksessä salon sinipiiat öisin karkeloivat.

Hän nojasi kuusen runkoon ja koetti sulkea silmänsä. Mutta outo tunnelma
oli saanut hänet valtaansa, eikä tullut uni hänen silmiinsä. Tuulen
hyminä kävi läpi salomaan, ja kun kuusen oksat alkoivat hiljaa
liikahdella, hiipivät salon sinipiiat kuusen alle. Eivät säikähtäneet
pikku-veljeä, hymyilivät hänelle vain ja kiersivät valkoiset
käsivartensa hänen kaulaansa. Sinipiioista suloisin, jolla oli suuret,
kysyvät sinisilmät, katseli kauvan pikku-veljen silmiin. Hän kantoi
vienoja _Veronica_ kukkia pikku-veljen peitteeksi, ja kukkaset levisivät
ylt'ympäri, niin että koko maa kuusen alla oli sinisenä _Veronica_
kukista. Pikku-veli vain katseli sinipiikasta eikä arvannut, kuinka
vaarallista on katsella sinipiikasten silmiin. Ikipäiviksi ne
katseillaan kietovat ihmislapsen.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun pikku-veli heräsi. Hänen
jäseniään poltti ja päätä kivisti. Melkein tiedotonna hän kulki
eteenpäin, ei tiennyt minne, ei kysynyt kunne. Poissa olivat salon
sinipiikaset, mutta niitä pikku-veli yhä vielä etsi, ei välittänyt enää
metsäriistasta, ei kysynyt kontion kotia. Hän kulki ja kulki eikä
huomannut mitään, ennenkuin hän seisoi melkein kotiportilla. Hän katsoi
oudoksuen taloa, ei tuntenut enää kotiaan. Vasta kun äiti astui
portaille ja huusi pikku-veljeä nimeltä, hän tiesi olevansa kotona.

Äiti saattoi pikku-veljen sisään ja pani vuoteelle lepäämään, sillä
sairas oli nyt pikku-veli. Paljon hän houraili kuumeessaan ja pyyteli
tuskallisesti sinipiikasta luokseen. Joskus hän sitten makasi hiljaa ja
hymyili, eikä äiti aavistanut että sinipiikanen silloin oli kuullut
pikku-veljen pyynnön ja tullut häntä tuudittamaan lepoon.

Kun pikku-veli vihdoin parani, oli hänen silmiinsä jäänyt outo ilme.
Joskus aivan aavistamatta ne saattoivat tummeta, ja silloin ne iskivät
tulta ja salamoita. Niissä oli semmoisina hetkinä jotain melkein
peloittavata. Eikö se enää ollutkaan reipas, hyväluontoinen pikku-veli?
Kuuma pohjalaisverikö se kiehui pikku-veljenkin suonissa, vai mikä se
pani nuo kirkkaat silmät noin tummenemaan ja salamoimaan? -- Ei arvannut
kukaan, että metsän sinipiikanen ei päästänyt pikku-veljeä
lumouksestaan.

Tuli sitten kevät, ja pikku-veljestä piti tehtämän ylioppilas. Hän oli
silloin jo lähemmä 20-vuotias, sillä kovin hitaasti olivat käyneet
pikku-veljen luvut. Silloin sattui pieneen kaupunkiin, jossa
pikku-veljen koulu oli, tulemaan tyttö, jolla oli suuret, kysyvät
sinisilmät. Jo ensi kerran, kun pikkuveli tytön näki, hän säpsähti kuin
sähkön iskemänä. Missä hän oli ennen nähnyt nuo samat silmät, niin
syvät, niin salaperäiset ja siniset? Oliko se sama tyttö, joka silloin
kerran oli vaunussa ajanut hänen ohitseen, vai oliko se metsän
sinipiikanen, joka oli ihmiseksi muuttautunut voidakseen lempiä
pikku-veljeä?

Mutta ei osaa salon sinipiikanen lempiä, eikä osannut sinisilmäinen
tyttökään. Hän katsoi kummeksuen ja kylmästi pikku-veljeen, kun
pikku-veljen ruskeat silmät hehkuen ja salamoiden kertoivat lemmestä. Ja
kun pikku-veli vihdoin ei jaksanut vaieta, vaan kertoi tytölle tuskansa
ja toiveensa, purki koko sydämensä ja pyysi häntä omakseen, silloin
sinisilmäinen tyttö toden teolla loukkaantui. Hän ei ikimaailmassa
aikonut ruveta odottelemaan, kunnes pikku-veljestä koituisi mies. Sehän
olisikin ollut perin järjetöntä, ja sinisilmäinen tyttö oli hyvin
järkevä ja ymmärtäväinen. Hän meni kihloihin vanhan, rikkaan lehtorin
kanssa, joka oli pikku-veljen opettaja.

Pikku-veljen mieli kuohui ja hyrskyi. Siinä oli harmia, siinä oli surua,
ensi lemmen surua, ja ennen kaikkea siinä oli katkeruutta ja inhoa. Se
oli ilettävä juttu tuo, kun pikku-veljen sinisilmäinen impi rupesi
vanhan miehen omaksi. Pikku-veli liittyi iloisiin tovereihin, joitten
seurassa surun piti haihtua. Usein hän palasi kotiin vasta aamuyöstä
tilassa semmoisessa, että hän jälestäpäin punastui häpeästä tuota
muistellessaan.

Ja sitten tietysti koko kaupunki joutui kuohuksiin pikku-veljen
hurjistelujen tähden. Ei ollut niitä kahvikutsuja, joissa tuo asia ei
olisi ollut puheenaineena, ja sinisilmäinen tyttö itki siniset silmänsä
punaisiksi, kun pahat ihmiset hänenkin nimeään sekoittivat noihin
juttuihin. Hänhän oli viaton, aivan viaton.

Ja pikku-veli käyttäytyi niin sanomattoman poikamaisesti. Ei ollut
kumma, että kaupungissa nousi vallan hirveä myrsky. Ylimääräinen
professori syöksyi suin päin Helsingistä pikku kaupunkiin ja sai
vihdoinkin auktoriteetillaan myrskyn hiukan tyyntymään ja pikku-veljen
onnellisesti ylioppilaaksi.

Sitten lyöttivät molemmat professorit päänsä yhteen ja tuumivat
huolissaan, mitä ihmettä pikku-veljelle olisi tehtävä. Vakinainen
professori, joka oli lakimies, arveli että lakitiede kumminkin oli ainoa
tässä maailmassa, joka oli omiaan kehittämään ihmisen parhaat puolet,
mutta ylimääräinen professori, joka oli kielimies, sanoi että kokemus
selvään on osoittanut, että kielitieteet enemmän kuin mitkään muut
laajensivat näköpiiriä ja teroittivat ajatuskykyä.

Pikku-veli puolestaan myöntyi molempiin. Hän taipui omituisen nöyrästi
kaikkiin suurten veljien tuumiin. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi
tajunnut, mistä oli kysymyskään. Ja mitäpä hän nyt oikeastaan olisi
ymmärtänytkään sellaisia syviä asioita. Hänhän oli vain pikku-veli.

Asia päättyi vihdoin siten, että vanhempi professori, joka oli
vakinainen, sai tahtonsa täytetyksi, ja pikku-veli pantiin lukemaan
lakitiedettä. Hän asettui yhdessä ylimääräisen professorin kanssa
vakinaisen luo asumaan, sillä tämä oli naimisissa, mutta ylimääräinen
professori oli poikamies. Erittäin säännöllisesti kävi sitten pikku-veli
luennoilla, ja huoneessaan hänellä oli paksuja lakikirjoja pöytä täynnä.
Hänessä itsessään vain ei ruvennut näkymään merkkejä lakitieteen
vaikutuksista.

Ylimääräisen professorin kävi niin sääli pikku-veljeä, jolla näkyi
olevan niin vaikea päästä eteenpäin maailmassa. Ja sydämensä syvyydessä
hän oli vakuutettu siitä, että jos hän olisi saanut tahtonsa täytetyksi
ja pikkuveli olisi antautunut kielitieteen alalle, olisivat asiat
toisin. Hän tunsi selvään että hän ja pikku-veli kärsivät yhteistä
marttyyriutta tuossa asiassa, ja se enensi hänen myötätuntoisuuttaan.
Tuon tuostakin hän meni pikku-veljen huoneeseen, taputti poikaa
olkapäälle ja puheli hänelle ystävällisiä sanoja.

"Sano, pikku-veli, suoraan, kiusaako lakitiede sinua. Mitähän jos
heittäisit lakikirjat nurkkaan ja rupeisit kielimieheksi. Minusta tuntuu
kuin sinulla olisi selvä taipumus fonetiikkaan". Niin puheli
ylimääräinen professori pikku-veljelle.

"Ei, ei", vastasi pikku-veli, "en luule että minusta on kielimieheksi.
Pelkään ettei minusta ole mihinkään".

Pikku-veljen silmissä oli kovin surumielinen ilme. Hän ei kehdannut
tunnustaa, kuinka kipeästi hän kaipasi metsiään, joissa sinipiiat
karkeloivat.

Mutta ylimääräisen professorin ystävyys liikutti pikku-veljeä niin
sanomattomasti. Hänessä piili niin suuri määrä hellyyttä, jonka piti
päästä puhkeamaan, ja muuta esinettä hellyydelleen hän ei nyt löytänyt
kuin toisen suuren veljensä.

Veljesten elämä kehittyi nyt seuraavana parina vuotena siihen suuntaan,
että pikkuveli lueskeli kuten ennenkin lakitiedettä, piirteli kuvia
muistiinpanovihkoihinsa ja tuumaili, millä hän voisi hiukan ilahduttaa
ylimääräistä professoria, sillä luvuillaan hän ei, herra paratkoon,
kenellekään iloa tuottanut. Ylimääräisen professorin huoneessa alkoi
tapahtua kaikenlaisia muutoksia aivan huomaamatta. Huonekalut muuttivat
paikkaa, niin että ne muodostivat taiteellisia, aistikkaita ryhmiä, ja
jos pikku-veljen huoneeseen tuotiin joku mukava tuoli, kaunis matto tai
pehmeä patja, muutti se hyvin nopeasti ylimääräisen professorin
huoneeseen. Se oli vallan liikuttavaa tuo pikku-veljen huolenpito
suuresta veljestä.

Mutta pikku-veli itse ei näkynyt saavan takaisin entistä reippauttaan.
Ei ollut hänestä Helsingissä eläjäksi.

Tuli sitten taas kevät, ja tuntui siltä kuin pikku-velikin olisi hiukan
alkanut elpyä eloon. Eräänä päivänä hän oli lähtenyt kotoa aikaisin
aamulla, kierrellyt Alppilan seudut, ja minne lie sitten mennytkään,
sillä häntä ei kuulunut kotiin aamiaiselle eikä vielä päivällisellekään.
Iltapäivällä, kun jo alkoi hämärtää, tuli vakinaisen professorin rouva
pikku-veljen vastaan portaissa ja ihmetteli, kuinka pikku-veljen silmät
säkenöivät ja salamoivat. Hän kantoi suurta vakkaa, joka näytti kovin
raskaalta, ja meni nopeasti huoneeseensa.

Professorin rouva meni kaupungille ihmetellen, että mitähän kummia se
pikkuveli nyt puuhaili. Vielä suuremmaksi kasvoi hänen hämmästyksensä,
kun hän kotiin tullessaan kuuli palvelijalta, että "nuori herra" ei
päästä ketään huoneeseensa eikä luvannut tulla iltasta syömään.

Pikku-veli istui lukon takana huoneessaan ja pyysi saada olla rauhassa,
kun veljekset pyrkivät sisään.

"Antaa pojan olla rauhassa", puheli ylimääräinen professori, ja hänen
äänensä ilmaisi jotakuinkin hänen sydämensä ajatukset, jotka sillä
hetkellä kuuluivat näin: "Siinä nyt näette, millaiseen epätoivoon poika
parka on joutunut, kun häntä pidetään sopimattomalla alalla".

Ja pikku-veli sai olla rauhassa koko illan ja koko yön, eikä tullut unta
hänen silmiinsä sinä yönä. Mutta epätoivoiselta hän ei tosiaankaan
näyttänyt. Päinvastoin näytti siltä kuin hänen olentonsa olisi uhkunut
voimaa ja nuoruutta yhä enemmän ja enemmän hetki hetkeltä. Poissa oli
epävarma, uneksiva ilme ja alakuloinen katse. Silmät loistivat ja posket
punottivat ja pää oli pystyssä. Nyt hänen vihdoinkin piti päästä
selvyyteen kaikesta, koko elämästään. Hänen täytyi päästä tuosta
raskaasta, toivottomasta tunteesta, joka teki olon aivan
sietämättömäksi. Hänen mieleensä oli kertynyt semmoinen ääretön paljous
tunteita ja kuvia, että sydän oli vallan pakahtua niiden painosta. Hänen
täytyi saada teossa tuoda ilmi, mitä mielessä paloi, muutoin ei hän
jaksanut elää. Nyt täytyi vihdoinkin särkyä sinipiikojen lumous, nyt hän
oli heidän herransa! Nyt hänen piti näyttää, mihin hän kelpasi! Jääköön
jo vihdoinkin lakitiede ja kaiken maailman tieteet kunnollisempien
työntekijäin osalle. Pikku-veli tiesi nyt, mitä hän tahtoi.

Suuri vakka keskellä lattiata oli täynnä harmaata savea, ja sitä
pikku-veli nyt muovaeli ja puserteli, niinkuin ennen muinoin savipalloja
salomaan lammen rannalla. Pehmeä savi totteli notkeana pikku-veljen
tahtoa, ja muodottomasta möhkäleestä syntyi vähitellen luonnos, tosin
karkea ja epätäydellinen, mutta täynnä ilmettä ja uhkuvaa nuoruutta. Se
oli metsän sinipiikanen, joka houkutellen ojensi käsivartensa,
kietoakseen niillä ihmislapsen.

Pikku-veli teki työtään väsymättä, uupumatta, huomaamatta ajan lentoa.
Ja jota enemmän hän teki, sitä tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi hän kävi.
Nyt hän oli varma tehtävästään, tunsi elävänsä omassa maailmassaan.

"Laskeppas sisään, pikku-veli!" kuului ylimääräisen professorin ääni
aamulla oven takana.

Pikku-veli avasi oven, ja suuri veli jäi hämmästyneenä seisomaan
kynnykselle. Hän oli kyllä ollut koko lailla levoton, kun pikkuveli noin
merkillisellä tavalla sulkeutui huoneeseensa, mutta näin kauheata hän ei
ollut aavistanut. Oliko poika parka täydellisesti menettänyt järkensä?

Huoneessa oli mitä hirvein sekasorto, huonekalut työnnetyt hujan hajan
seinille, lattia täynnä savea ja pikku-veli itse kaiken hämmennyksen
keskellä, kädet ja vaatteet tahraantuneina savesta, kasvot kalpeina
valvonnasta ja silmät hehkuen kuin kuumeessa.

"Mitä -- mitä tämä merkitsee?" sai suuri-veli vaivoin sanotuksi.

"Tuota!" vastasi pikku-veli itsetietoisesti ja osoitti luonnosta
pöydällä.

Professori katsoi siihen ääneti, mutta tuntui kuin hän ei olisi siitä
paljoa viisastunut. Hän astui lähemmäksi luonnosta ja katsoi vuoroin
siihen, vuoroin pikku-veljeen. Vihdoin alkoi hänelle selvitä, että
pikku-veli ei mitenkään ollut järjeltään pilalla, ja luonnoksen
omituinen kauneus vaikutti vastustamattomasti professoriin.

"Pikku-veli", virkkoi hän vihdoin vakavana ja miettivänä, "kenties olet
tehnyt miehen työn".

Pikku-veli oli riemua täynnä. Tuo oli jo aivan tarpeeksi tunnustusta
hänelle. Tiesihän hän että rakkain veli ymmärtää häntä!

Ulos, ulos hänen nyt piti päästä luontoon. Tämä kaupungin ilma oli
vallan tukahduttaa hänet.

Hän siisti itsensä nopeasti ja läksi ulos. Parin tunnin verran hän
kierteli Eläintarhan ja Alppilan seutuja, mutta vihdoin alkoi väsymys
tuntua vallan näännyttävältä, ja hänen piti lähteä astumaan kotiin päin.

Kun hän oli astumaisillaan huoneeseensa, kuuli hän sieltä oudon äänen,
joka sanoi:

"Sehän olisi rikos, ellei tuollaista lahjaa kehitettäisi!"

Pikku-veli avasi hiukan epäröiden oven, ja siinä seisoivat molemmat
professorit ja vieras herra, jonka hän tunsi eteväksi kuvanveistäjäksi,
hänen sinipiikansa ympärillä. Vakinainen professori näytti olevan kuin
ilmeinen kysymysmerkki, mutta ylimääräinen professori hymyili
tyytyväisenä ja tarttui pikku-veljen käteen sanoen:

"Tässähän se vihdoin tulee itse mestarikin, jota olemme odotelleet.
Tuleppa niin esittelen sinut".

Pikku-veljellä ei ollut aikaa aristella, kun professori esitteli hänet
kuvanveistäjälle, joka tarttui hänen käteensä kysyen:

"Ettekö tästälähin suostuisi rupeamaan minun työtoverikseni ja jättämään
lakitieteenne?"

Lakitieteen professori puuttui nyt puheeseen, huoahtaen puoleksi
leikillisesti:

"Minun ei onnistunut tehdä pikku-veljestä suurta omalla alallani, se on
valitettavasti perin totta, mutta ehkä se onnistuu teille paremmin".

Kuvanveistäjä puristi pikku-veljen kättä vastatessaan vakavasti:

"Elleivät kaikki merkit petä, tulee pikku-veljestä kerran suuri-veli".



ELÄMÄN LEIKKI


"Annikki, armahin lapsi, lopeta jo leikkisi ja joudu levolle!"

Äiti veti punaposkisen Annikin puoleksi hyväillen, puoleksi pakolla pois
leikkikentältä.

"Voi, äiti, anna minun vielä leikkiä edes pieni hetkinen vain! Anna
minun leikkiä!" valitteli Annikki.

"Aina vain Annikkini tahtoo leikkiä," sanoi äiti ja hymyili, mutta hymy
oli surunsekainen.

"Miks'et antaisi minun leikkiä, äiti? Enhän pyydä mitään muuta," puheli
Annikki.

"Ei ole elämä leikkiä, Annikkini," vastasi äiti.

Mutta ei tyytynyt tuohon Annikki tyttönen, yhä vain valitteli:

"En välitä siitä, mitä elämä on, leikkiä vain tahdon!"

Mutta äiti vei Annikin levolle ja puheli tyynnyttävästi tyttöselle:

"Nuku rauhassa Annikkini, sydänkäpyseni. Huomenna täytät viisitoista
vuotta, ja silloin ovat lapsen leikit lopussa. Nuku ainoinen Annikkini!"

Ja Annikki nukkui ja uneksi.

Hän liiteli kauvas, kauvas kukkaisella kentällä naurusuiden toverien
kanssa. Leikkiä, huimaavaa leikkiä heidän piti yhdessä aloittaa. Mutta
äkkiä ne hävisivät Annikin toverit, kukin rientäen omalle suunnalleen.
Ei tullut leikistä mitään. Annikki jäi yksin.

Kenttä kasvoi kasvamistaan niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja Annikki
oli yksin. -- Kammoittavaa on olla yksin. Annikki pelkäsi. Pois toverien
luo hän tahtoi, mutta poissa, poissa olivat kaikki. Annikki tunsi, että
tuolla laajalla kentällä hänen _täytyi_ olla yksin.

Kyyneleet alkoivat kohota Annikin silmiin, mutta samassa hän näki nuoren
naisen astuvan häntä kohti yli kukkaisen kentän.

Kuka se mahtoi olla tuo nuori nainen, joka kukilla seppelöitynä ja suu
hymyssä lähestyi Annikkia? Hän näytti niin tutulta, että Annikki ensin
luuli häntä äidikseen, mutta ei se kumminkaan ollut äiti. Hän ojensi
kätensä Annikille.

"Kuka olet?" puhkesi Annikki kysymään.

"Elämäsi olen, Annikki ainoiseni", vastasi hymyilevä tyttö.

"Elämänikö olet? Kuinka kaunis olet, ja kuinka sinua rakastan!"

Annikki tarttui tytön käteen, ja hänestä tuntui kuin Elämän vertaista ei
löytyisi muuta.

Elämä hymyili: "Mitä pyydät, Annikkini, minulta lahjaksi
syntymäpäivänäsi, nyt kun lapsuutesi loppuu ja minä tulen ylimmäksi
ystäväksesi?"

"Elämäni armain, mitä pyytäisin enää muuta, kun sinut saan ylimmäksi
ystäväkseni!" sanoi Annikki uneksien.

"Paljon on mulla antimia sulle tarjota. Valitse mitä tahdot. Vaaditko
viisautta, rakastatko rikkautta, valtaako haluat, vai lempeäkö ikävöit?
Sano sananen vain, Annikkini," lausui Elämä.

"Viisautta, valtaa, rikkautta, lempeä! Mitä niillä tekisin! En välitä
antimistasi, Elämä!"

Annikki nauroi ja heitti kentän kukkia Elämän helmaan.

"Etkö Elämältä mitään pyydä? Tyydytkö siihen vain, mitä pyytämättäsi
annan?" kyseli Elämä.

Annikin silmät säihkyivät vallattomasti.

"En välitä suurista antimistasi, mutta yhtä sulta kumminkin pyydän,
Elämä. Anna minun leikkiä!"

"Leikkiä!" Elämän katse himmeni. "Paljon pyydät Annikkini!"

"Paljonko pyydän? Enhän pyydä mitään arvokkaista lahjoistasi. Enhän
tahdo muuta kuin leikkiä vain!" puolustihe Annikki.

"Yksinkö leikkiä tahtoisit, Annikkini?" kyseli Elämä.

Annikki nauroi: "Kuka yksin leikkiä viitsisi! Anna entiset
leikkitoverini minulle takaisin."

"Yksin on elämän kenttä kuljettava. Ei ole mulla vallassani antaa sulle
leikkitovereja. Kullakin on oma tiensä astuttavana, oma työnsä
tehtävänä. Luovu leikin unelmista, Annikkini!" pyyteli Elämä.

"En tahdo luopua leikistä enkä tahdo olla yksin!" valitteli Annikki.
"Sinun kanssasi, Elämä, tahdon leikkiä, koska muut eivät rupea
tovereikseni."

"Annikki ainoiseni, elä pyydä leikkiä Elämän kanssa. Se leikki on
leikeistä turmiollisin", varoitteli Elämä.

Mutta juuri sitä Annikki pyysi, sitä ainoata hartaasti anoi.

"Oi Annikkini, miksi minun kanssani pyydät leikkiä?" kyseli Elämä.

"Siksi että rakastan sinua", sanoi Annikki. "Oi suostu, Elämä,
pyyntööni!" Ja Annikin katse oli hellä ja hilpeä, mutta vaiti oli Elämä,
kunnes vihdoin synkkänä virkkoi:

"Ehdolla suostun."

"Sano ehtosi Elämä."

Mustaksi oli himmentynyt Elämän katse, ja hymy oli paennut kauvaksi
hänen lausuessaan:

"Viisitoista vuotta olet nyt lapsena leikkinyt, viisitoista vuotta vielä
saat minun kanssani leikkiä, mutta sitten -- -- --"

"Mitä sitten?"

"Sitten minä vuorostani tahdon leikkiä sinun kanssasi, Annikkini.
Suostutko ehtooni?"

Annikki nauroi heleimmän naurunsa. "Sinä viehättävä, suloinen Elämäni!
Tietysti suostun. Sehän on vain leikin jatkoa ikuisesti!"

"Se on siis suostuttu", sanoi Elämä.

Nuo sanat vielä kaikuivat Annikin korvissa, kun hän aamulla hymyhuulin
heräsi vastaanottamaan äidin onnittelusuudelmaa. Annikki oli nyt
viisitoista vuotias.

Ja sitten se alkoi se leikki Elämän kanssa.

Viehättävä on leikki Elämän kanssa, sillä Elämä on niin kekseliäs
leikkitoveri.

Aluksi Annikki tyytyi lasten leikkeihin, nautti Elämän ilot
yksinkertaisina ja ilman höysteitä, mutta sitten hän vaati enempää. Ja
Elämä antoi enemmän.

Aatteiden leikki on hupainen leikki.

Mutta sille, joka aatteille sydänverensä antaa, sille ne tuottavat
tuskia vain. Sitä ei Annikki tahtonut. Annikki tahtoi leikkiä.

Paljon toi aika aatteita, joiden kanssa oli kaunis leikkiä. Pois oli
poistuva entisten aikojen ahtaus, uusi aika tarjosi yhdenvertaisuutta ja
veljeyttä koko ihmiskunnalle. Se tasottaisi hyvän, poistaisi kurjuuden,
ja sen kanssa saapuisi ikuinen rauha, ikuinen onni. Niin sanoivat
innokkaat aatteiden ajajat, ja niin sanoi Annikki. Mutta voi niitä,
jotka eivät ymmärtäneet leikkiä, jotka tahtoivat teossa aatteensa
toteuttaa! Voi niitä, jotka onnensa uhrasivat aatteensa hyväksi ja
rupesivat itse sorrettujen vertaisiksi! -- Annikki näki heidän sortuvan
epätasaisessa taistelussa ja vetäytyi väristen pois, sillä tuohan ei
ollut leikkiä enää.

Ei tahtonut Annikki häiritä sopusointua ympärillään, eikä särkeä aatteen
kirkasta kuorta tunkeakseen ytimeen asti. Hän antoi herttaiset hymynsä,
sulosointuiset sanansa kauniille aatteelleen ja sai hymyjä ja hellyyttä
palkakseen. Annikki imi hunajan aatteestaan, ei huolinut karvaasta
pohjanesteestä. Annikki leikki aatteiden leikkiä.

Mutta suloisempi aatteiden leikkiä on lemmen leikki. Annikki aavisti sen
ja pyysi Elämältä lempeä.

"Annikki armahin", varoitteli Elämä, "elä leiki lemmellä. Lempi on
antimistani jaloin. Ei sovi ihmislapsen sillä leikkiä. Kamala on lemmen
kosto."

Ei välittänyt Annikki Elämän varoituksista, sillä lemmellä tahtoi
Annikki leikkiä.

Ja sitten se alkoi se Annikin uusi leikki, lemmen leikki. Ja se oli
kaikista leikeistä viehättävin.

Kun tummat silmät säihkyivät lempeä, ja voimakkaat käsivarret puristivat
Annikkia vasten sykkivää sydäntä, silloin ymmärsi Annikki, että lemmen
leikin vertaista ei ole elämässä muuta.

Entä sitten, vaikka se ei ollutkaan leikkiä sille toiselle! Entä sitten,
vaikka se olikin täyttä totta sille toiselle. Olihan se Annikille
hurmaavaa leikkiä!

Kun toinen pyysi omakseen, täydellisesti, kokonaan, tahtoen muuttaa
leikin todeksi, silloin Annikki hymyili suloisimman hymynsä ja sanoi:
"Armas, sehän oli leikkiä vain".

Ja se mikä oli parasta ja hienointa siinä toisessa, se kuoli, sillä se
toinen ei ollut ymmärtänyt leikkiä. Mutta Annikki ymmärsi, ja Annikki
jatkoi lemmen leikkiä uuden ystävän kanssa.

Mutta lemmenkin leikki kyllästyttää.

"Oi Elämä, anna jotain uutta", pyyteli Annikki.

"Kaikkien antimieni kanssa olet jo leikkinyt Annikkini," sanoi Elämä,
"kaikki iloni olet iloinnut, ei ole mulla muuta jälellä kuin murhe."

"No, anna sitten murhe, en ole sitä vielä koskaan kokenut," sanoi
Annikki.

"Annikki ainoiseni, kamala on lemmen kosto, mutta monta vertaa kamalampi
on murheen kosto. Voi sitä ihmislasta, joka murheella leikkii!"

Mutta Annikki tahtoi leikkiä murheella, ei pelännyt sen kostoa.

Ja Elämä antoi Annikin aavistaa, millaista oli murhe ja epätoivo. Kun
nälkä kaatoi kansaa ja taudit raivosivat, tulivat kamalat viestit
Annikin kuuluville. Ja Annikki pukeutui surupukuun ja itki säälin
kyyneleitä. Kaunis oli ollut hymyilevä Annikki, mutta kauniimpi vielä ja
armaampi oli kyynelsilmäinen Annikki! Ja kärsivien tähden hän tästälähin
tahtoi ilonsakin iloita. Kun loistavissa huveissa kurjille apua
keräiltiin, leijaili Annikki mustassa murhepuvussa tanssin pyörteessä ja
itki kirkkaimmat kyyneleensä kertoessaan kansan kärsimyksistä. Laupeuden
enkeliksi nimitettiin kaunista Annikkia, joka murehti murehtivien
kanssa. Ja päilyvässä shampanjassa joi innostunut nuoriso Annikin
maljan, kun Annikki leikki murheen leikkiä.

Mutta se leikki väsytti nopeammin kuin lemmen leikki.

"Anna uutta, Elämä," pyyteli Annikki.

"Saat alkaa kaikki uutena uudestaan," lupasi Elämä. "Huomenna,
Annikkini, leikkiaikasi loppuu ja minun vuoroni alkaa."

"Se on hyvä," sanoi Annikki väsyneesti. "En jaksa enää keksiä uusia
leikkejä, mutta sinä Elämäni varmaan niitä keksit entistä ehompia."

Ja Annikki heräsi aamulla 30-vuotisena. Sama loiste oli silmissä kuin
viisitoista vuotta sitten ja huulilla entinen hymy. Leikissä ei himmene
silmien säihky, ei kalpene poskien puna, eikä tule tuskalliseksi hilpeä
hymy.

Ja sitten se alkoi Elämän leikki.

Elämä vei Annikin uudestaan nuorten karkeloihin, mutta nuoret eivät
tunteneet häntä, vetäytyivät vain arasti pois.

"Sano, Elämä, miksi he eivät tahdo minua karkeloihinsa? Olinhan niissä
ennen ensimäisnä," kyseli kummeksien Annikki.

"Et ole nuori enää," sanoi Elämä.

Oli kuin lunta olisi hiljaa vihmonut Annikin sydämelle, kun Elämä
hänelle ilmoitti, että nuoruus oli ohi, ja Annikki värisi kuin vilusta.

Pois nuorten leikkitanhuvilta! Aatteethan ne toisiakin lämmittivät.
Niiden palveluksessa Annikki tahtoi onneaan hakea.

Mutta Elämä tahtoi leikkiä. Se antoi aatteet, mutta otti pois uskon.
Sellaista on Elämän leikki.

Sama kiiltävä kuori oli aatteilla nyt kuin ennenkin. Yhtä kauniilta
kajahteli niiden ylistys nyt kuin muinoinkin. Mutta usko, usko niiden
totuuteen, pyhyyteen, jonka piti lämmittää, se oli poissa. Turhaan haki
Annikki niissä kadotetun nuoruutensa korvaajaa.

"Oi Elämä, lämmitä, lämmitä rintani jälleen!" rukoili Annikki, joka
pelkäsi verensä jääksi jähmettyvän.

"Elä pelkää, Annikkini," lohdutti Elämä, "kyllä rintasi vielä osaa
sykkiä entistä tulisemmin."

Ja Elämä näytti, että Annikin sydän osasi sykkiä.

Se toi Annikin tielle miehen, jossa Annikki luuli löytäneensä
kauneimpain unelmiensa sankarin. Hän se antaisi Annikille uutta
nuoruutta, uutta tulta suoniin ja ennen aavistamatonta onnea.

Ja nuori mies opetti Annikille, mitä on lempi, polttava, tuhoava,
mieletön lempi. Mitä oli kaikki Annikin leikkivä onni ollut verrattuna
pisaraankaan nykyisyydestä! Nyt, nyt vasta elämä alkoi. Nyt ei Annikki
enää tahtonut leikkiä.

Mutta Elämä tahtoi leikkiä.

Toisellehan ne säihkyivätkin nuoren miehen silmät, ei Annikille. Ja
toistahan ne hakivat nuo hellät hyväilyt, ei Annikkia. Se oli Elämän
leikkiä vain.

Nyt oli Annikin poskien vuoro kalveta, ja Annikki tiesi nyt, millaista
on toivoton tuska.

"Oi, Elämä, sääli! Ota kaikki muu, elä tätä ainoata," rukoili Annikki.

"Otan minkä annoin ja jolla leikit," sanoi Elämä. "Samat leikit tahdon
minäkin leikkiä, Annikkini."

"Oi, Elämä, Elämä, kostoako haet? Liian julma on kostosi!" valitteli
Annikki.

"En hae kostoa, Annikkini," sanoi Elämä.

"Ellet kostoa hae, miksi tuon teet!" valitteli Annikki.

"Siksi että rakastan sinua," vastasi Elämä.

"Oi, Elämä, jos rakastat minua, niin jätä minut. Pakene pois luotani,
Elämä, en muuta sulta pyydä enää!" rukoili Annikki.

"Ei koskaan Elämä leikkiään kesken lopeta eikä sen vuoksi pakene,
Annikkini. Mutta silloin leikkini loppuu, kun opittavasi opit, ja
silloin annan sinulle viimeisen antimeni," sanoi Elämä.

"Mikä mahtaisi mulla vielä olla opittavana, Elämä?" kysyi väsynyt
Annikki.

"Rakasta minua ja usko minun rakkauteeni," sanoi Elämä.

"Ja mitä mulle annat, jos tuonkin vielä opin?" kysyi Annikki.

Elämä vastasi:

_"Rauhan."_





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tien ohesta tempomia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.