Title: Amtmannin Maria
Author: Marlitt, E. (Eugenie), 1825-1887
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Amtmannin Maria" ***


AMTMANNIN MARIA

Kirj.

E. Marlitt


Suomennos.


Tampereella,
Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella,
1883.

Tampereella,
Takausyhtiön kirjapaino, 1883.



1.


Vanha ylimetsänhoitajan rouva oli jo enemmän kuin vuosi takaperin
kuollut. Vuosi on pitkä aika kuolleille, jotka, kuten tiedetään, pian
unhoitetaan, eikä tuo vanha nainen Hirschwinkelissä ollut, kuten sillä
maanpaikalla oli tapana sanoa, jättänyt jälkeensä yhtään "ystävyyttä"
[sukulaisia] -- hänen tähtensä ei ollut lähellä eikä kaukana
pienintäkään palasta suruharsoa otettu eikä pidetty. Sellaisten
suhteiden aikana piti kai hänen yksinäisen olonsa jäljiltä sammuman,
kuten kynttilän liekin, jota sammuksiin puhalletaan, ellei elonsa
ajalla hänellä olisi ollut "originalin" (omituisen ihmisen) suuresti
silmiinpistävät piirteet -- ja sellaisten luonteiden muisteleminen ei
katoa niin pian jälkeen jääneiden mielestä.

Ne harvat kylän asukkaat, joiden tie silloin tällöin kulki
Hirschwinkelin suuren asuinrakennuksen sivu, katsahtivatkin sen vuoksi
toisen kerroksen kulma-ikkunaan, toden teolla odottaen tuon pienen
naisen naaman valkoisine hiuskähäröineen otsalla ja ohimoilla sekä
terässankaisine silmälasineen nenällä, hilpeästi, kuten aina, pistävän
päänsä heidän askeleensa kuultuaan ja katsovan ulos akkunasta. Siitäpä
aina hänen terävästi tarkasteleva silmäyksensä silmälasien yli olikin
heti huomannut jokaisen, miten huolellisesti tahansa salatun, reiän
kyynärpäässä, jokaisen pienen tahrapilkun takin liepeessä tai hameessa,
niin vieläpä kärsimyksen heikoimmatkin piirteet, ja sielläpä oli aina
tilaisuuden mukaan heille lausuttu joku kova, moittiva sana, tai
kehoitus köyhälle syntiselle heti huolinensa tulemaan hänen luoksensa.

Enimmin kaipasivat häntä kuitenkin metsässä työskentelemät halon
hakkaajat, pienkeittäjät ja kimröökin polttajat. "Pieni metsänrouva"
oli aina niin säännöllisesti ja vakavin askelin näyttäynyt metsässä.
Hänen mustan huntunsa hartioiden ympäri käärityn suuren huivinsa
tunsivat he yhtähyvin kuin hänen nopsat, pienet jalkansa valkoisissa
sukissa, joiden yli, muinoisajan tavan mukaan, mustat kengännauhat
olivat ristiin kierretyt, nämät kaikki olivat yhtä hyvin tunnetut, kuin
tuo viheriästä kankaasta tehty vanha pussi, joka riippui hänen
käsivarrellansa, ja tuo älykäs, valkoinen villakoira, joka juoksi
iäkkään emäntänsä rinnalla.

Viheriästä työpussista oli aina tiheissä ryhmissä pilkistellyt äsken
poimittuja yrttejä, joiden tähden tuo vanha selkä uupumatta oli
taipunut. Sitäpaitsi sisälsi tuo vanha, tilava kangassäiliö aina koko
varaston haavurin työaseita, laastarikääryjä ja lääkepulloja, sitä
paitsi ei sieltä milloinkaan puuttunut muutamia palasia karheata
saipuaa, sillä, kuten muiden hyväätekevien rouvasihmisten tapana on
keittää köyhille lämmintä lientä, niin keitti ylimetsänhoitajan rouva
heille ahkeraan suurissa pesupadoissa saipuata ja soopaa. Samalla
kertaa likaisten pelotuksena ja kipeiden ja kärsiväin pelottomana
lääkärinä ja kylvettäjänä, oli hän myöskin ollut oikea kauhistus, oikea
paholainen Thüringissä niin yleisesti vallassa olevalle taikauskolle,
ja vähinkin epäluulon kipenä, että oli ryhdytty uhriin ja loihtimisiin
haavojen ja muiden ruumiin vammojen parantamiseksi, sai hänet antamaan
kansalle kelpo läksyn ja lukemaan heille lakia, oikein "nuottien
mukaan", kuten he sanoivat.

Hän oli kuollut luonnollisella kuolemalla kuumeesen, jonka hän sai
vilustuneena etsiessään parantavia yrttejä tuulen alaisilta vuorten
huipuilta. Koska hän sairastumisensa ensi hetkestä viimeiseen hengen
vetoon asti oli ollut kokonaan houreissa, eikä enää tullut järjille,
niin ei ensinkään ollut epäilystä siitä, että ne pahat voimat, joita
vastaan hän elinajallansa oli taistellut, vihdoinkin olivat tarttuneet
hänen itsensä "kauluksiin", hänen oli täytynyt, muu ei auttanut, "nähdä
jonkun" metsässä ja se oli loihtinut hänet pois.

Mitään testamenttimääräyksiä ei löytynyt ja siis lankesi hänen,
paraimmassa järjestyksessä oleva ja niin sanotussa Hirschwinkelissä
siaitseva tilansa kaukaiselle sukulaiselle Mark Brandenburgissa, josta
ei yksikään ihminen tähän asti ollut mitään kuullut, tuskin kyllä oli
saatu tietää että hänen nimensä oli Markus ja hän oli suuren, Berlinin
lähestöllä olevan konetehtaan omistaja.

Tämä ei näyttänyt panevan mitään huomiota uuteen omaisuuteensa. Sen
hoitaminen ei liene hänelle ollut soveliasta, jonka vuoksi kaikki oli
yhdessä summassa vuokrattu. Vuokraaja asui alikerrassa samalla kuin
tuon aution rakennuksen ylikerrassa hiiret elamoivat kaikessa
toivottavassa vapaudessa. "Niin", oli vuokraajan kauniimman puolen,
rouva Griebelin tapana lausua, halveksien nyykäyttäen päätänsä, "niin,
hämmähäkit kyllä vielä inhoittavilla harmailla kutomuksillaan tukkivat
avaimen reiän", sillä kerrokseen pääsy oli yhtä vähän myönnetty
hänelle, kuin heidän majesteeteillensa luudalle ja harjalle.

Thüringerwaldin korkeammalla siaitsevilla osilla eivät viljakasvit
oikein hyvin menesty. Niittymaat ja perunapellot ovat vallitsevina.
Kapeat laaksokäytävät ovat usein penikulmaa pitkinä viheriöinä juovina,
kuten samettivyöt metsää kasvavien vuorten välillä; ruohovyöt, ja
myöskin siellä täällä joku viileä mulloista rikas puro, ja valkoinen,
tasainen lehtokäytävä vaihtelevat täällä toistensa kanssa.
Hirschwinkelin sitä vastoin muodosti kolkoilta tuulilta erittäin hyvin
suojeltu ja kuitenkin auringon valaisema rotko vuorien välissä,
jonkunmoinen saari, jossa kesätuuli sydämensä halusta voi edellänsä
ajaa korkealle aaltoilevaa viljaa ohrapelloilla, niin saattoipa se
tepastella, kullalta loistavilla, kallisarvoisilla nisupelloillakin.

Tuo kaunis tila oli jotensakin erillään vilppaamman liikkeen alaiselta
tieltä, ikäänkuin metsäkulissien takana. Siksi saattoikin aivan
helposti tapahtua, että tuo outo, joka jo pitkän hetken oli kulkenut
eteenpäin metsätiellä, äkkiä pysähtyi siemauksella raitista lähdevettä
itseänsä vahvistaaksensa otaksuttavasti vieläkin pidemmälle matkalle.

Tämä lähdevesi, joka jyrkältä lirisi, alastomien, toisiinsa
kietoutuneiden kovin kallellaan olevan männyn juurien lomitse, oli
kylmää kuin jää ja maistui oivalta. Matkamiehen pieni hopeainen pikari
täyttyi ja tyhjentyi useita kertoja, sitten lähti hän edelleen.

Vasemman olkapäänsä yli rippui hänen matkaviittansa ja sivulla nahkanen
väsky, kevyt varustus matkalla. Muuten saattoi helposti luulla tuon
solakan miehen vaalean harmaassa puvussa käveliäksi, joka kokonaan
näkyi vaipuneen siihen nautintoon, minkä metsän kauneus hänessä
herätti, niin huoletonna ja hyvässä levossa seurasi hän tietä, jossa
se, ikäänkuin leikattuna pyökkimetsän hämärään, tunkeusi eteenpäin
puurunkojen välitse.

Hän oli tähän asti kulkenut aivan yksin, ei hän ollut kohdannut
ainoatakaan ihmishenkeä. Hän näki oravien hyppelevän oksalta oksalle,
hän näki horsmien viheriät leveät lehdet tien varrella hiljaa häilyvän,
kun joku pieni eläin liikkui tuossa viherikössä, jonka metsämullan
kasvattama voima oli lykännyt aina pyörän jälkiin asti tiellä. Heikot
tuulenpuuskat toivat hänelle mansikoiden tuoksun ja samalla hetkellä
myöskin paistettujen perunain ruokahalua herättävän hajun. Kaukaa
tunkeusi heikosti hänen korviinsa kirveen iskujen ääni, jo neljännen
osan tuntia oli matkaajaa oikealla puolella seurannut juoksevan veden
hiljainen lirinä, puroa ei hän sentään saattanut nähdä. Mutta nyt
harveni metsä vähittäin sille puolen, ja auringon valaisemia
niityntilkkuja tuli näkyviin; tuon ruohon peittämän palstan keskitse
riensi pikaisin aalloin puro, joka kauvempana pyöritti sahamyllyn
ratasta. Synkkien puiden ahtaan puitteen väliin oli kokonainen, pieni
metsä-idylli koko lumoavassa voimassaan mahtunut. Kapea silta johti
puron yli, jotenkin alkuperäinen siltarakennus, jonka harvojen,
ammottavien palkkien väliltä sillan alla kuohuva vesi katseli päivän
valoa.

Vieras kiirehti askeleitaan. Hän astui sillalle, siitä saadaksensa
täydellisen yleiskatsahduksen tuosta kauniista maaseutukuvasta, mutta
hän ei näyttänyt tuntevan sitä salaista ansaa, jonka sellainen,
huolimattomasti puron yli tehty puulaituri voi kohdussaan sisältää,
sillä luodessaan ihastuneen katseensa myllyä kohti, vaipui hänen toinen
jalkansa äkkiä ja hän huomasi sen istuvan kiini kiilattuna sen
petäjärungon, joka muodosti laiturin äärimmäisen syrjän, ja lähimpänä
olevan palkin väliin.

Pieni kirous huulillansa ponnisti hän itseänsä, näyttäen kaikkia
kärsimättömyyden ja harmin merkkejä, vetääksensä jalkansa pinteestä,
mutta sillassa ei ollut käsipuita ja pintehessä olevalla ei ollut edes
kävelykeppiä apunansa, johonka olisi voinut nyt tarpeellisessa
perinpohjaisessa voimain ponnistuksessa nojautua. Liikutettuna ja vähän
harmista vavisten lakkasi hän turhista kokeistansa ja katsoi
ympärillensä etsiskellen apua, jota, tuossa yksinäisessä laaksossa
kuitenkin näytti sangen mahdottomalta saada.

Samassa silmänräpäyksessä kääntyi naishenkilö sahamyllyn kulmasta ja
ohjasi askeleensa siltaa kohti. Hän kantoi päänsä päällä suurta tukkoa
äsken niitettyä heinää, jota taakkaa hän kannatti toisella,
ylösnostetulla kädellään. Kaikesta, min nähdä voi, otaksui hänen
palvelustytöksi, nuoreksi, kainoksi talonpoikaistytöksi, joka näytti
tuntevan jotain pelkoa vieraasta sillalla, sillä hänen alussa nopea
käyntinsä silminnähtävästi hidastui vieraan huomattuansa.

"Hei, kuule, riennä vähän lapseni", huusi hän kärsimätönnä tytölle.

Tämä seisahtui nyt ikäänkuin kiininaulattuna.

Sillalla oleva mutisi hampaidensa välissä jotain äärettömästä moukan
tyhmyydestä sekä teki taasen epätoivoisen kokeen päästä irti. Tytölle
lienee selvinnyt nähdessään nämät hänen ponnistuksensa, ettei tässä
mitään pelättävää ollut, vaan pikemmin oli hän avun tarpeessa oleva
ihminen. Tyttö ei kauvemmin arvellut, vaan meni hänen luoksensa.

"Kas -- ettäs jo huomasit, etten minä mikään ihmissyöjä ole", sanoi
hän, lähemmin tyttöä tarkastamatta. "Ja nyt sinun täytyy auttaa minua
pintehestä. Asetu tähän aivan viereeni, mutta seiso vakavana, että
saatan panna käteni olkapäällesi".

Tyttö lähestyi nyt häntä sanaakaan lausumatta, mutta samassa
silmänräpäyksessä, jolloin hän aikoi nojata häneen, huomasi hän,
miten tyttö salaa kajosi heinäkimppuun sekä otti siitä suuren
heinätukon olkapäänsä ja käsiensä väliin -- miten naurettavaa! --
talonpoikaistytöllä oli arka iho. -- Hän pysähtyi liikkeessään ja veti
kätensä takaisin. "Etkö tahdo?" kysyi hän hyvällä tuulella.

"En -- -- oikeastaan en! Mutta ei sahuri eikä hänen renkinsä tule
kotiin ennen iltaa ja vaimo myllyssä on heikko ja kipeä".

"Vai niin, minun täytyy siis, kuten ketun ketunraudoissa, pysyä
pintehessä, ellet sinä armahda minua".

Hän nojautui eteenpäin heittääksensä silmäyksen tuon suuren, valkoisen
huivin alle, jonka hän auringon paisteen suojaksi oli heittänyt päänsä
yli ja solminnut leu'an alle. Mutta huivi ulottui kauvas eteenpäin,
kuten leveä hatunräytä ja varjosti aina tuntemattomuuteen asti otsan ja
nenän. Kasvojen ala-osa taasen vielä enempi katosi tuon solmitun huivin
paksuihin laskoksiin: -- jos hän oli kaunis vaiko ruma, jäi siis
selville saamatta.

"Niin, pikku-häveliäs, tässä ei muu auta. Sinun täytyy suvaita", lisäsi
hän pidätetyllä pikku-hymyllä. "Otaksu olevasi laupeuden sisko ja tee
se kristillisestä rakkaudesta".

Tyttö oli vaiti ja nojasi vasemmalla kädellänsä lantiotansa vastaan
saadaksensa enemmin voimaa asemalleen. Hän oli pitkä, solakka,
kaunisvartaloinen tyttö ja seisoi lujana kuin muuri, kuu toinen nyt,
kädellään nojautuen hänen olkapäähänsä, koki äkkinäisellä nykäyksellä
vetää jalkansa pintehestä. Heikko valitus, pieni, puolinainen kirous
hampaiden välistä kuuluivat tytön korviin; sitten juoksi pinteessä
ollut, äkkiä vapautettuna keskelle siltaa ja polki jalallansa useita
kertoja tullaksensa vakuutetuksi, että kärsinyt jalka oli
vahingoittomana.

Sill'aikaa läksi tyttö edelleen.

"Odota -- sana vielä", huusi hän tytön jälkeen.

"Ei ole aikaa. Kala pahenee", vastasi tämä huoletonna käyden eteenpäin.
Puoleksi kääntyen näytti hän, että hänellä oli pieni verkko, jossa oli
yksi mullo, oikealla käsivarrellaan riippumassa.

"Eikö sitä sellaisessa tapauksessa olisi mahdollista palkita, miten?"

"Ei!"

"Ei? -- Siis ei... Mutta miten on kiitollisuuteni laita?" --

"Pitäkää se itse!"

"Vai niin! -- Sinä olet lyhyt-nokkainen, lapseni", nauroi hän, pistäen
taskuunsa takaisin silkkihuivin, jolla oli pyyhkäissyt viimeisenkin
tomuhiukan sattuneesta jalastaan. Heti oli hän tytön rinnalla.

"Minusta näyttää", lausui hän, "ikäänkuin piileisi tuon ruman huivin
alla hiton uhkamielinen pää. Mutta miten kävisi, jos olisin yhtä kova
kuin sinäkin, enkä ensinkään tahtoisi apuasi lahjaksi?"

"Sitten teette paraiten, että heti käännytte takaisin paikallenne
sillalla".

Hän pyrskähti kovaan nauruun ja koki vielä kerran uteliaana, heittää
silmäyksen varjostavan huivin alle. Tytöllä oli synnynnäistä
sukkeluutta; "moukan tyhmyyttä" ei varmaankaan ollut enempää hänen
kasvoillansa, kuin huulillansakaan. Tyttö käänsi äkkiä päänsä sivulle
ja hänelle jäi vaan tytön vartalon tarkastaminen. Tyttö oli karkeasti
puetettuna. Vanhasta hameesta olivat hiat pois ratkotut ja niiden oli
täytynyt tehdä tilaa liinakankaisille hioille, jotka pitkinä ja
lumivalkeoina ulottuivat aina käsivarsien yli. Rintaa ja selkää peitti
rääsyinen, monesti pesty pumpuli-huivi; kovaksi tärkätyn, sinisen
esiliinan kankeat laskokset kaikkea muuta paitsi kaunistivat hänen
vyötäisiänsä ja lanteitansa. Epäilemättä kuului tyttö palvelusväen
luokkaan. Hameella, vaikkapa muutettu ja työpuvuksi alennettukin, oli
kuitenkin sellainen leikkaus, jollaisia kaupungeissa pidetään sekä
johti se varmaankin alkunsa emännän vaatevarastosta.

"No, sitten tahdon minä samarialaispalveluksestasi edes puristaa
kättäsi".

Hän veti reippaasti hansikan oikeasta kädestään, valkoinen, roteva
käsi, kaunis kantasormus sormessa ja ojensi kätensä tytölle.

"Minun käteni on kova", lausui tämä, vetäytyen takaperin. Oikean
kätensä, josta kalanverkko rippui, hautasi hän samalla oikein syvälle
esiliinansa poimuihin.

"No niin, senpä olisi minun pitänyt ymmärtää", vastasi hän
leikillisesti. "Ohdakkeet Thüringissä pistävät, jos niihin kosketaan,
sen huomasin jo tuolla sillalla. Palveletko tuolla myllyllä?"

Tyttö oli hetken vaiti, sitten vastasi hän: "Myllysahurilla ei ole
varoja pitää ensinkään piikaa. Hän on vuokrannut myllyn, se kuuluu
Hirschwinkelin kartanoon". -- Sitten kiirehti hän askeleitaan ja meni
tietä eteenpäin suorana kuin mänty metsässä, tukien heinätukkulaa, jota
hän kantoi päänsä päällä ja katsomatta oikealle tahi vasemmalle. Hän
näytti peittämättä, ettei hänellä ollut halua enempi tutkituttaa
itseänsä.

Tuo maaseutulaisen suvaitsemattomuus näytti suuresti matkustajaamme
huvittavan. Hän oli vielä nuori mies, joka keveellä kävelyllään ei
jäänyt tuumaakaan tytön jälkeen.

"Siis kuuluu mylly kartanoon", toisti hän kysyvällä äänellä. "Mutta,
näetkö, näetkö nyt tiedän myöskin, mistä olet kotoisin. Tämä tie johtaa
suoraan Hirschwinkelin asuinrakennukseen?"

"Se johtaa myöskin maatalolle".

Hän seisahtui hetkeksi. "Niin, tuo pieni, kartanoon kuuluva
arenttitila, jota häverikköön joutunut amtmanni vastoin lakia ja
oikeutta pitää hallussaan".

Tässä kääntyi pää heinätukkulan alla ylpeästi ja pikaisesti liikahtaen
häntä kohti. Kasvojen ala-osa kohoutui samassa huivin laskoksista ja
silmänräpäyksessä näki vieras pienen, kauniin suun vaaleanpunaisine
huulineen, joiden ympäri viha piirsi viivojaan.

"Minä olen amtmannin luona", lausui tyttö, ikäänkuin kerrallansa
katkaistaksensa hänen puheensa. Tuo orjuuden ikeessä oleva eläinraukka
oikein uhkasi.

"Mitä hittoja -- sitten olenkin oikein loukannut sinua, sinä varmaankin
pidät isäntääsi suuressa arvossa?"

Tyttö oli vaiti, uhkamielisyydestä kuten näytti.

Hän hymyili salaa. "Sinä olet minusta omituinen, sinä. Mutta
palvelethan sinä amtmannilla! Se on jotain; mutta tiedätkö, sen vuoksi
onkin minulla valtaa ylitsesi".

Tyttö vetäytyi ehdottomasti takaperin.

"Niin, niin -- suoraan sanoen; minä voin pitemmittä mutkitta ottaa
sinulta tuon heinätukkulan, voin ottaa huivisi pantiksi, ellet saata
todistan isäntäsi täyttä omistusoikeutta siihen niittyyn, josta äsken
niitit heiniä. Hän ei maksa vuokraansa, vaan ottaa sentään hyötyä
maalta, joka enemmän kuin vuosi ja päivä sitten ovat häneltä pois
tuomitut. Mitä sinulla on nyt tähän vastaamista?"

Aluksi ei tyttö näyttänyt saavan sanaakaan suustansa, mutta sitten
lausui hän matalalla äänellä: "että teidän täytyy olla Hirschwinkelin
uuden herran".

"Se minä olenkin. Etkö nyt jo huomaa, että sinulla on paljon syytä olla
hyvä minua kohtaan".

"Minun -- teitä kohtaan?" Rajaton liikutuksen tunne näytti kulkevan
tytön koko olennon läpi.

"Älä pelästy", nauroi hän. "En minä ole mikään huono ihminen; päin
vastoin -- nyt en ensinkään ota vastaan tuota kovaa kättä, joka äsken
niin ylpeästi minulta kiellettiin tuolla pienellä liikahduksella:
'älkää koskeko minuun', en, vaikka se kuinka ystävällisesti minulle
tarjottaisiin... Mutta kaikissa tapauksissa tahtoisin sinun olevan
hiukan kohteliaamman minua kohtaan". --

"Niiden ihmisten, joita rakastan, vihollista kohtaan?"

"Vihollista? -- Hm. Niin, sinulla on aivan oikein, sen suhteen, että
minä olen kaikkien pelaajien ja tuhlaajien leppymätön vihollinen ja
sinun amtmannisi on sellainen, jonka vertaista täytyy hakea".

Tytön rinnasta kohosi huokaus ja huolestuneena änkytti hän: "Silloin
kai te minun".

"Sinun rakkaan herrasi kanssa teen riidan lyhyeksi, tahdot sanoa",
tarttui hän toisen puheesen sangen ankaralla äänellä, muuttamatta
kasvojensa väräystä. "Sen ymmärtää itsestänsäkin. Minä kyllä hänet
opetan ja heti sittenkin, ilman armoa -- tuon tuhlaajan, isonkehujan --
siihen saat luottaa -- asioissa en ensinkään ymmärrä leikkiä...
Tiedätkö nyt, ken on edessäsi?"

"Kyllä, rikas mies, josta jo raamatussa kerrotaan".

"Aivan niin! Mies, joka ei ensinkään pääse taivaasen, juuri sentähden
että hän on rikas -- se raukka! -- Niin, niin, sinä olet oikeassa,
tyranni, verenimijä, ihminen, jolla raha-asioissa on kivikova taikka
vieläkin paremmin ei ensinkään sydäntä, kuten käytännöllisen asiamiehen
tulee... Mutta, älä nyt niin juokse, tyttö!"

Tämä olikin todella alkanut käymään oikeata ryntäysmarssia ja tällä
kertaa jäi herra Markus jälkeen. Hän katseli kiinteällä huomiolla tytön
perään. Niin, jospa tuo ruma, rääsyinen puku rumentikin tyttöä, jalo
vesa oli hän ainakin Thüringin honkametsissä, ilmiö täynnä eloa ja itse
tietämätöntä suloa, hoikan, nuoruuden voimaisen ruumiin kaikissa
liikkeissä... Vahinko tuosta vartalosta, jota päivänpaiste, työ ja
köyhyys kuihduttivat ja kalvoivat, pian tehdäksensä sen köyryksi
kulmikkaaksi, ennenaikaansa vanhentuneeksi vaimoksi... Epävarmaa oli
kuitenkin, josko ei pää, heti kun varjoava huivi pois putoo, tekisi
ruumiin aatelin ja sulon tyhjäksi. Tuo lempeästi piirretty suu ei
läheskään ollut takauksena siitä että tyttö ei ollut karsas, ettei
hänen kasvonjuonteissaan ollut jotain jokapäiväistä, ettei hänessä
ollut pisamia, ettei hän ollut punatukkainen -- mutta ei tuon valkoisen
huivin kulman alta pisti juuri esiin loistavan, mustan hiuskähärän
kärki -- ei, punatukkainen ei hän ollut.



2.


Tuskin oli tyttö ehtinyt parikymmentä askeletta eteenpäin, kun pieni,
vahva rouva ruskeassa olkihatussa ja avarassa röijyssä astui esiin
ajotielle vinoon tulevalta polulta. Hän meni suoraan rientävän tytön
luoksi ja piteli häntä kiini esiliinasta.

"Kuules nyt, tyttö, onko teillä todellakin", kysyi hän, "niin
ylellisesti kalliita perunoita, kun sinä kesäkuun lopulla, se on
kesäkuun lopulla, niillä tukit kerjäläiskakarain likaiset suut". Nämät
sanat eivät kuuluneet torumiselta, rouva puhui sangen vitkaan ja
miettivästi, mutta painolla. Kuului, että hän oli tottunut kaikessa
ystävyydessä oikaisemaan kansaa. "Jok'ikinen päivä konttaan minä nelin
ryömin kellarin nurkissa löytääkseni vielä jonkun hienon salaatiperunan
pöydällemme ja tuolla" -- hän viittasi samalle suunnalle, mistä tyttö
juuri oli tullut -- "ja tuolla paistavat he sellaisia joukottain
tuhassa. Eikö sen pitäisi suututtaa ihmistä. Me maksamme minuutillansa,
täsmällisesti kalliin vuokran huonosta maasta ja sinun amtmanniväkesi
korjaa sadon paraimmilta pelloilta, he elävät niin kauvan kuin päivä
paistaa yhdessä humussa, eivätkä ensinkään pidä lukua siitä, että
kaikki tämä on maksettavakin kerran".

"Rouva, antakaa minun mennä!" huudahti tyttö puoleksi käskien, puoleksi
pelästyneenä sekä koki päästä edemmäksi.

"Rouva, rouva", kertoi tuo pieni, paksu vaimo vihastuneena, päästämättä
irti esiliinan nauhaa. "Olenko minä sitten päiväpalkkalaisen vaimo?
Eikö sinulla, tyttö, ole ensinkään ihmistapoja? Jospa edes olisit
sanonut 'rouva kartanonhoitajatar', tai, sama se minun puolestani,
vaikka vaan 'rouva Griebel', mutta pelkästään vaan 'rouva'. Et sinä ole
hituistakaan herrasväkeäsi parempi. Lahjoittaa tuota pikaa pois
kalliita ja hyviä tavaroita, jotka eivät edes ole maksetut, ja sentään
on ylpeyden perkele ja turhuuksia päässäsi. Onko sinua milloinkaan
nähty pellolla tai niityllä ilman tuota varjostus-tilkkua?" -- Hän
viittasi tytön päässä olevaan valkoiseen huiviin. -- "Mutta kuules, kun
ollaan palveluksessa, niin ei saa katsoa, polttaako aurinko pari
pisamaa enemmän tai vähemmän ihoon, se ei sovi, sillä silloin nauravat
ihmiset sinua, kuten nyt ilvehtivät, että ei heinäkopsa ole kyllin
hieno ja korea sinulle. Täällä maalla ei pään päällä kanneta
heinä-apetta kotiin -- niin ei ole tapa meidän kesken. Ja odotas jahka
katson" -- hän kumartui eteenpäin -- "ah, herranen aika, onko se mullo,
joka verkossasi on? No, mutta kas vaan, mullo! Niin, niin, maatilalla
tiedetään, mikä maistuu hyvältä!"

"Kala on sairasta varten".

"Niin, niin sairasta varten se tuodaan, ja herra amtmanni syö sen, tuo
vanha herkkusuu, hän juuri. Näetkö, tyttö, ellen sitä tietäisi, olisin
jo monta kertaa lähettänyt sinne teille peltokanan tai jotain muuta
hyvää, enhän minä mikään peto ole, minun tulee sääli..."

"Me kiitämme sangen suuresti", kuului lyhyesti ja ynseästi valkoisen
huivin alta.

"Me _kiitämme_", toisti tuo pikku, kunnon nainen ilvehtien. "Niin,
suurisuinen sinäkin olet! Ken on sitten tuo 'me?' -- Tosin on totta että
amtmannilaiset ovat huonosti käyttäneet suuret varansa; tuskin ruumiin
verhot ovat heidän omiansa enään, mutta siitä huolimatta ovat he yhä
vaan vielä hienoa väkeä, eikä läheskään sinun vertaisiasi".

Sillä välin oli herra Markus jo hetki sitten saavuttanut heidät ja
seisoi nyt aivan keskustelevain vieressä, näiden sitä huomaamatta.
Vaivalla tukahutti hän naurunsa. Tuo hauska rouva oli, kun hän matkien
toisti sanat "me kiitämme", samalla tehnyt niin ivallisen kumarruksen
ja melkein vaipunut aivan maahan asti. Hän piti vielä tytön esiliinasta
kiini ja kohtauksen katsojasta näytti, että hänen tulee vapauttaa
vangittu lintu.

"Kenpä niin kiivastuu, pikku naiseni!" keskeytti hän saarnan.

Tästä äkkinäisestä keskeyttämisestä vetäytyi rouva tosin vähän
takaperin, tajuutansa sentään kadottamatta. Paksun kaulansa avulla
käänsi hän vitkaan ja vähän vaivalloisesti päätänsä ja sinisillä
silmillään kapeasti leikattuin silmälautain alta tarkasteli hän
vierasta kiireestä kantapäähän asti.

"Mitä teillä on minun kanssani tekemistä?" sanoi hän kylmästi. "Minä
olen kunniallinen rouva ja viipynee kai kauvan, ennenkuin olen 'pikku
naiseni' jokaiselle joka tulee hiipien kuin rotta kyyhkyslakasta".

Hän tukahutti hymyilyn ja lausui todellakin liikuttavalla tyyneydellä:
"Tehkää vaan vasta-väitteitä niin paljon kuin haluatte -- se ei sentään
mitään auta. 'Pikku naiseni' täytyy vielä tunnin kuluessa tarjota
minulle kupin kahvia ja tänään illaksi kermata minulle hyvän omeletin;
'pikku naiseni' täytyy pitää huolta hyvästä yösiasta minulle ja olla
hiljaa kuin hiiri, jos Hirschwinkelissä käyttäyn, ikäänkuin olisin
kotonani siellä..."

"Ah, herranen aika -- tuota veitikkaa! _Te_ olette herra Markus!" sanoi
hän nauraen hieman hämmästyneenä; kuitenkaan ei 'uuden herran'
äkkinäinen tulo siitä huolimatta saattanut häntä tavallisesta
tyyneydestänsä. "Miksi ette sitä heti sanonut?... Tuletteko nyt
vihdoinkin vanhasta markilaisesta santalaatikostanne tänne katsomaan
tätä siunattua pientä maanpalaa, jonka hyvä Jumala ikäänkuin on
heittänyt teidän syliinne? No ja mitä sanotte tästä? Oletteko nähnyt
sellaista metsää, sellaisia niittuja, sellaisia vuoria milloinkaan
ennen eläissänne? Olipa aika, että tulitte, herra Markus, olipa
todellakin aika! Päittemme päällä vikisevät hiiret suurissa joukoissa
ja minä tahdon nähdä tuon koipilven, joka lentää edesmenneen
ylimetsänhoitajan rouvan villasukista ja alusröijyistä kun pesä
vihdoinkin avataan".

Sill'aikaa oli vapauteensa jätetty tyttö poistunut kiirein askelin.
Herra Markus katsahti hänen jälkeensä rouva Griebelin pään yli. Aivan
selkeässä auringon valossa oli tie, jossa hän nyt kulki. Oikealla
pallisti tietä niityn viheriäisyys, vastaisella puolella oli tiheä
metsä suuresti harventunut. Kuten puistokäytävässä olivat pyökit tässä
järjestyksessä ja heittivät siellä täällä varjonsa tien yli, joka
äkkinäisesti mutkistuen kääntyi vasemmalle.

"Onko Hirschwinkel tuolla puolen?" kysyi herra Markus osoittaen
yksinäistä puuryhmää, jonka taka tyttö samassa katosi.

Tien mutkassa oli tytön vartalo vielä kerran perää vastaan näkynyt
terävässä muodossa, kummallisena ja vieraana; paljon enemmän ruskean
Fellahin tyttären Niilin rannoilta näköisenä, kuin rotevakasvuisen
lapsen Thüringin metsistä.

"Ah, herranen aika, miten lystisti te kysytte!" nauroi rouva Griebel.
"Te olette jo keskellä Hirschwinkeliä ja olette jo runsaan puolen
tuntia kulkenut omalla maallanne ja tilallanne. Ja tuolla puiden
välissä voitte jo nähdä tilan renkituvan. -- Te puhuitte äsken
kahvista, herra Markus? No, saattepa Griebelin eukolta sellaista
kahvia, jolle ette vertoja löydä. Käykää nyt vaan kauniisti eteenpäin
tätä muhkeaa, tasaista tietä -- suoraan eteenpäin vaan, niin teidän on
aivan mahdoton mennä harhaan. Minä sill'aikaa riennän oikopolkua
takapihan läpi keittiöön, nähdäkseni onko tytöllä kiehuvaa vettä
käsillä".

Eihän se nyt mitään 'rientämistä' ollut, kun tuo pieni, paksu rouva
tunki pensaiden läpi, mutta hän kulki rivakasti eteenpäin ja katosi
pian herra Markuksen näkyvistä, joka kulki tiellä.

Asuinrakennus puuttui täydellisesti kaikkia koristuksia, se oli vanha
huoneus jyrkkine kattoineen, päätyseinä tuulta vastaan, hyvin
puhdistettu ja katto tiilistä tehty. Muuten oli kaikki yksitoikkoisesti
valkoiseksi maalattu ja ainoan pysähdyksen tuossa kasarmimaisessa
etusivussa teki keskellä oleva ulos pistävä rakennus perustuksesta aina
kattoon asti niin tiheään ja runsaasti köynnöskasvilla peitetty, että
akkunat sen kolmella sivulla näyttivät syvään vajonneilta ja olivat
melkein ampumareikien näköisiä. Yksinäisesti siaitsevan rakennuksen
alakerrassa oli viheriät luukut akkunain edessä, mutta yläkerrassa oli
vaan väriltään valkoiset ja syrjästä karkealla virkatulla pitsillä
varustetut rullakartiinit näkyvästi tomulla peitettyjen akkunaruutujen
takana.

Laveassa, koko pihapiiriä ympäröivässä muurissa, joka molemmin puolin
sivutti rakennusta, oli oikealla sisäänkäytävä, kaunis, raskas
kaksoisovi, puleerattuine, kiiltävine messinki-kädensioineen,
vasemmalla meni muuri ilman mitään pisätystä kulmaan saakka, johon
viheriäin köynnöskasvien ympäröimä puisto-huvila oli rakennettu,
ikäänkuin pieni, ympyriäinen linnun pesä. Kirsikka- ja omenapuut
levittivät oksiansa muurin yli, sen tahna kohosivat lehmuksien ja
kastanja puiden latvat.

Ylimetsänhoitajan rouvan entinen koti teki hämmästyttävän ystävällisen
ja hyvän vaikutuksen. Akkunain edessä oli ruohosto niin viheriä,
niin runsas ja tasainen, kuin olisi ollut tapana leikata sitä.
Kauvempana, vähän alenevalla laaksovierulla oli peltomeri aaltoavine
viljakasvineen, rapsi ja valkojuurikas kenttineen, pellavamaa liehuvin
sinisin kasvihunnuin.

Herra Markus oli, rouva Griebelin poistuttua, hitaasti kävellyt
eteenpäin ja seisoi nyt keskellä tuota pientä maapalasta, jonka hyvä
Jumala ikäänkuin oli heittänyt hänen syliinsä. Hänen ympärillään henki
metsän suloisin rauha. Huumaava vasaroiminen ja kolina hänen
tehtaissaan, loppumaton juoksu ja melu Berlinin kaduilla, johon
kaikkeen hän oli kodistunut, kuinka kaukana, kuinka äärettömän etäällä
tuo kaikki tällä hetkellä oli hänestä!

Pari kalkkunaa menivät nyt äänettömästi ulos portista, joka varmaankin
hänen kunniakseen suurimmalla kiiruulla oli avattu, ja ylhäällä nousi
äkkiä eräästä savupiipusta paksu savupilvi loistavalle siniselle
taivaalle. -- Rouva Griebel korjasi varmaankin puita kahvipannun alla
ja lämmitti leivin- ja paistin-uuneja uuden isännän kunniaksi ja
tervetuliaisiksi. "Sulo, rauha, oi sopu suloinen", hyräili herra Markus
itsekseen. "Hiljaisuus sä, mi levon tarjoat!" -- Taivas! Hän kääntyi
ympäri ja katsoi alakerran avonaista akkunaa kohti, josta pianon
säveleitä kuului. Sitten heitti hän päätänsä taaksepäin, nauraen.
"Peto, hirveä helylaatikko! Aina tänne asti seuraat sinä musiikiin
kyllästynyttä kaikuvilla vasaroimillasi!" huudahti hän koomillisella
äänellä ja astui äkkiä portista pihaan, jossa hänet vastaanotti äkäinen
koiran haukunta.

"Sultan! veitikka etkö heti ole hiljaa! Tuskin kuulee tässä melussa
mitä itse sanoo", kirkui rouva Griebel, seisoen rakennuksen rapuilla.
"Huis! taikka minä tulen kepin kanssa!"

Sultan meni takaisin koirankoppiin ja kokonaan muutetulla äänellä
sanoen: "Jumala siunatkoon tuloanne", ojensi hän astuen alas rapuilta
molemmat kätensä 'uudelle herralle'.

"Tämä on herra Pietari Griebel, rakas mieheni" -- näin sanoen pisti hän
kätensä miehensä kainaloon, tämä oli hänen kanssaan astunut huoneesta.
-- "Ja -- kuuletteko mitään herra Markus? -- se on minun Luiseni, joka
tuolla sisällä soittaa niin kauniisti. Teidän kunniakseen soittaa hän
marssin 'Profeetasta'. Hän on paras oppilas tyttökoulussa ja hänestä
tulee kotiopettaja. Niin, ja nyt tunnette kaikki kanani ja hanheni".



3.


"Uusi herra" ei suostunut ehdoitukseen juoda kahvia tuossa "komeassa
kamarissa, jossa 'minun Luiseni' yhä edelleen riensi 'kaikuvin
vasaroimisin'". Kuinka paljon rouva Griebel tomuun, hiiriin ja
hämmähäkin verkkoihin yläkerrassa katsoen olikin sitä vastaan, tahtoi
herra Markus kuitenkin heti asettua omaan kerrokseensa ja astui
rappusia ylös.

Hän oli määrännyt, ettei sinettiä edesmenneen huoneisin rikottaisi,
ennenkuin hän itse kerran saapuisi sinne; nyt tempasi hän paperin
ulko-ovelta pois ja herra Pietari Griebel aukasi oven hänelle. Yhtä
kodikkaalta ja miellyttävältä kuin rakennuksen ulkopuolikin näytti
yläkerroksen sisustuskin.

Rouva Griebel veti rullakartiinit varovasti ylös. Hän riemuitsi:
akkunanruudut olivat tomusta valkeat ja lähimmälle pöydälle hän
ivallisesti hymyillen kirjoitti tottumattomalla sormella muutamia
muodottomia kirjaimia tomukerrokseen, joka pöydän peitti. Mutta lattiat
olivat lumivalkoiset ja puhtaat, ja koiruohon ynnä muiden hyödyllisten
kasvien tuoksu täytti huoneet, joihin kuitenkin ilmaakin yhä pääsi
virtaamaan katossa olevien ilmareikien kautta.

"Avonaiset akkunat ja vähäinen lakaseminen tekevät kaikki vahingon
hyväksi taasen", sanoi "uusi herra" iloisella mielellä ja aukasi
keskimmäisen akkunan toisen puolen, tämä kuului edellämainittuun
ulonnukseen etuseinällä.

"Eikä löydy ensimmäistäkään tukittua avaimen reikää!" pilkkaili herra
Pietari Griebel: "Missä nyt ovat hämmähäkit, joista koko talven olet
murissut. Vanha rouvamme oli kunnon eukko, parempi kuin joku muu -- hän
ei sellaisia syöpäläisiä kärsinyt -- mistä siis olivat hämmähäkin
verkot tänne tulleet, Jettchen?"

"Vilkasepa ensin kirjoitushuoneesen, Pietari, ennenkuin noin
viisaudestasi ylpeilet. Pilvenkorkuisilla kirjahyllyillä ja kirjarivien
takana olet kyllä noita kumma-eläviä näkevä. -- Niin, herra Markus,
siellä vasta lukemista on. Kirjoja loppumattomasti! Ja kaikki mitä
niissä on, oli vanhan rouvan päässä. Hän oli lääkäri ja apteekari
samalla kertaa ja tuhat vertaa taitavampi kuin tuo viheliäinen parturi
tuolla Tillrodassa, joka antaa ihmisten haukkua itseänsä tohtoriksi.
Mutta siksipä pitikin hän erittäin hyvää silmää tuohon vakavaan
rouvaan, samoin kuin pastorikin, joka hänen haudallaan ruumissaarnassa
väitti, että hän eläissään oli jumalaton, siksi ettei hän tahtonut
tietää perheestä ja sellaisista ja kun hän oli kaikkien
silmänkääntäjien ja noituvien perinpohjainen vihollinen. No niin,
taivaassa hän nyt istuu ja hän tuolla Tillrodassa ei kuitenkaan uskalla
määrätä hyvälle Jumalalle, ken pääsee hänen taivaasensa, ken ei".

"Niin, kelpo eukko hän oli, ylimetsänhoitajan rouva", lisäsi Pietari
Griebel. "Talouden hoidon suhteen oli hän perehtynyt asioihin kuin koko
mies. Minä olin ainoastaan kaksi viimeistä vuotta hänellä kartanon
hoitajana, mutta niin vanha kun olinkin, opin sillä aikaa enempi kuin
kymmenenä vuonna edellisellä isännälläni. Olkaa hyvä ja katsokaa
tuonne" -- hän ojensi, kätensä viljavaa vainiota kohti, joka laveni
heidän edessään, -- "tämä kaikki on pääasiallisesti hänen työstänsä,
sillä ylimetsänhoitaja ei liene tuskin nimeksikään ymmärtänyt
sellaista. Tosin ovat nuo pari peltoa tuolla mäntymetsän takana
huonommin hoidetut, ne kuuluvat maatilaan ja siellä ei juuri paljon
liikuta -- lainopillinen asianajajanne lienee kyllä asiasta teille
kirjoittanut".

"Se on totta. Neljä vuotta on maatila ollut amtmanni Franz'illa
vuokralla, mutta vainajan esimerkin tapaisella järjestyksellä
pidetyissä kirjoissa ei kertaakaan ole merkitty suostuttu vuokrasumma
maksetuksi".

"Vanha rouvamme katsoi sitä aina sormiensa lomitse", sanoi rouva
Griebel selittävästi, "koska amtmannitar aina nuoruuden päivästä asti
oli ollut hänen hyvä ystävänsä. Amtmannilaisilla oli velkaa kuin sontaa
meressä ja velkamiehet ottivat heiltä kilut ja kalut. Silloin tuli
ylimetsänhoitajan rouvan heitä sääli ja hän antoi heille maatilan,
tosin ei aivan ilmaiseksi, siksi oli hän tarkka ja säännöllinen
raha-asioissa -- mutta pilahinnasta, eikä sitäkään ole tuo vanha
tuhlari maksanut".

Tässä keskeytti hän puheensa ja pisti kätensä taskuunsa. "Katsos,
Pietari, mitä minä aina olen sinulle sanonut". Tässä kääntyi hän
miehensä puoleen ja pusersi tämän silmien edessä pienen, paistetun
perunan, niin että sen maistava jauhomainen sisus ruokahalua
kiihdyttävällä tuoksulla tunkeusi kuoresta ulos. "Tuolla Grafenholzissa
poimivat Tillrodan kylän kakarat mansikoita ja tällaisia Jumalan
lahjoja, kuin tämäkin, on siellä tuopittain tuhassa".

"No, ja entäs sitten, Jettchen?"

"No, entäs sitten, ukko", lisäsi rouva, vähän äistyneenä osotellen
rakasta puolisoansa. "Mitä pidät sitten asiasta? Onko se aivan
tarpeellista, että niiden mukulain pitää saaman kaikkien parasta?... Ja
kun minä kysyin, mistä olivat saaneet niitä, vastasi joukko aivan
ynseästi: 'emme rouva Griebeliltä, vaan Amtmannin Marialta'... Herra
Markus, minä en tosin tahdo itselleni toisten ihmisten hyvää, --
kernaasti minun puolestani olkoot iänkaiken maatilalla ja jättäkööt
vuokransa maksamatta, mutta heillä on kaikkein paraat perunamaat koko
tiluksilla -- -- -- ".

"Jettchen", keskeytti hänen miehensä varoittavasti puheen, "kuule omaa
tuntoasi. Meillä ei ole yhtään valittamisen syytä, meille käy hyvin --
eikä minun perheestäni saa yksikään tulla syyhyn tai kehoittaa herra
Markusta tekemään riidan lyhyeksi noiden ihmisten kanssa. Amtmanni on
vanha ja hänen rouvansa on jo vuoden maannut kipeänä, ja ellei tyttö
osaisi hoitaa taloutta..."

"Niin, tyttö -- hänpä minusta onkin kaikkein paras", sanoi rouva
Griebel, halveksivaisesti nykäyttäen niskaansa. Niin, te olette
itsekin, herra Markus, nähnyt hänen, tuon tytön vanhassa
kaupunkilaispuvussa. Nyt hän tosin jo kantaa heinätukkoa päänsä päällä,
ikäänkuin hän olisi sen kanssa tullut maailmaan, mutta ensin alussa --
niin, Jumala varjelkoon!"

"Eikö hän ole kotoisin tältä seudulta?" kysyi herra Markus huomiolla.

"Varjelkoon! Hänen puheestaan päättäen lienee hän kaukaa täältä. --
Katsokaas, näin sen asian laita oli. Heti kuin meidän vanha rouva oli
kuollut, sairastui amtmannitarkin ja heidän piikansa meni tiehensä, kun
hän ei ollut nähnyt äyriäkään palkastansa -- se oli sangen ikävää sillä
toista palveliaa ei ollut saatavissa. Minä aloin puhua, että tahdoin
mennä sinne pikkuisen katsomaan talon järjestystä -- vaikkei se väki
milloinkaan ole huolinut meistä -- mutta silloin tuli samalla tänne
amtmannin veljentytär; hän oli kotiopettajana suuressa kaupungissa, sen
mukaan kuin ylimetsänhoitajan rouva kerran kertoi minulle ja tämä toi
mukanansa tytön avuksensa. Palvelustytön niskoilla nyt tosin on koko
talous, sillä kotiopettajaneiti, hän ei milloinkaan kai koske pataan
eli luutaan --".

"Brr!" huudahti herra Markus ja pudisti päätänsä.

"No, mitä nyt?" lausui rouva Griebel kysyvällä muodolla, levittäen
pienet silmänsä selälleen, kummastuksen ylösvetämien vaaleiden
silmäripsien alla.

"Niin, näettekö, hyvä rouva Griebel", vastasi herra Markus, "minä olen
heikkohermoinen ihminen, minussa on voittamaton vastenmielisyys
kotiopettajia kohtaan". Näin lausuessaan kävi salaman nopeudella
veitikkamainen hymyily hänen muhkeiden kasvonpiirteidensä läpi.

"Se on, ettette kärsi kotiopettajia? -- No sittenpä joudutte kauniisen
pulaan, herra Markus. Minun Luiseni haluaa myöskin sellaiseksi -- tosin
ei saman laatuiseksi, kuin tuo maatilalla. Sitä en minä vuorostani voi
kärsiä. Loma-ajoilla täytyy hänen käydä tukevasti kiini työhön meidän
kerallamme -- vieläpä ilman leikittä ja täydellä todella. Hän osaa
leipoa, ruokkia siipikarjaa, ja maitotalouteen on hän yhtä perehtynyt
kuin minä itsekin ja kaiken tämän ohessa on hänellä posket niin
punaiset kuin Stettinin omena ja hän on rivakka ja terve -- Jumalan
kiitos -- kuin pähkinän sydän. En minä milloinkaan päästä häntä
matkustamaan suureen kaupunkiin, sieltä toisi hän vaan kuihtuneet
posket ja tyhmän käytöstavan, kuten on neiti Franzin laita maatilalla.
Yhden ainoan kerran olen hänet nähnyt Tillrodan kirkossa ja siinäkin
oli kylläksi. Hän on yhtä pitkä humalaseiväs kuin piikansakin, käyttäyy
kauhean ylpeästi, on itsekseen ja on vaalea ja kapea kasvoiltaan, niin
paljon saatoin huomata paikaltani kirkossa".

Tässä keskeytti hän puheensa ja kääntyi äkkiä oveen päin. "Niin, tässä
seison minä nyt, vanha lörpötteliä ja kulutan aikaani ja sentään on
minulla työtä kädet täyteen! -- Pikku Pietari, sinun täytyy heti noutaa
minulle muutamia nuoria kyyhkysiä kyyhkyislakasta ja hakea tuoreita
munia; sillä aikaa menen minä kaatamaan kahvia kannuun. Sitten pitää
täällä siivottaman. Sill'aikaa saatte, herra Markus, käydä katselemassa
merkillisyyksiä täällä".

Näin lausuen lähti hän huoneesta. "Pikku Pietari" seurasi häntä
kantapäillä ja uusi herra astui takaisin akkunasta, luoden tarkastavan
silmäyksen ympäri huonetta.

Ulospistävä osa, joka muodosti jonkunlaisen altaanin oli keskellä tämän
suuren huoneen etusivulla, niin että altaaniin vievän lasioven
kummallakin puolen oli akkuna. Päivän valoa virtasi siis runsaasti
huoneesen, vähän tosin viheriäruutuisten karttuunikartiinien värjääminä
ja valaisi selkeästi kahta muotokuvaa, jotka vastaiselta seinältä
katsoivat huoneesen.

Sisällinen liikutus ajoi veren nuoren miehen poskille ja hänen otsansa
rypistyi harmista, nähdessään toisen muotokuvista, muhkean miehen
vartalon viheriässä metsästäjän puvussa, jonka ympärillä oli
kuivettunut, rikkiömenä roikkuva tammenlehtikiehkura. Niin, sellaiselta
täytyi hänen näyttää, tuon ylpeän herra ylimetsänhoitajan, miehen, joka
hylkäsi ainoan sisarensa sen vuoksi, että tämä oli lahjoittanut
sydämensä käsityöläissäätyiselle miehelle ja meni naimisiin sen kanssa,
huolimatta veljensä vihasta ja vastahakoisuudesta... Niin siinä oli
eläväksi tehtynä virkamies-ylpeys, joka eläissään ei tunnustanut
sukulaisuuttansa "sepän, tuon nokisen veijarin kanssa", ehkä nuoren
työmiehen paja aikojen kuluessa muuttui suureksi tehtaaksi,
jättiläislaitokseksi, jonka etunenässä oli kunnioitettu nimi... Herra
ylimetsänhoitaja oli aikaisemmasta nuoruudestansa pyrkinyt korkealle;
siksipä toikin hän neidon korkeasta aatelista puolisonaan kotiinsa.
Köyhä oli tämä neito ollut ja viimeinen sukuansa. Kun nuori mies nyt
kuitenkin seisoi näiden molempain muotokuvien edessä, ei hän enää
saattanut uskoa, että korkea sukuperä olisi ollut ainoana vaikuttimena
tätä avioliittoa päätettäessä. Ylpeän metsästäjän kasvoilla oli syvää
intohimoa osoittava piirre, hänen tummat silmänsä paloivat ja tuo nuori
morsian hänen rinnallaan myrttiviuhka rinnoilla, oli niin
enkelintapaisen kaunis, niin selittämätön viehätys katsannossa, että
oli aivan mahdotonta ajatella näiden piirteiden sydämellisyyden nyt
olevan katoavaisuuden omina ja mädäntyvän maan povessa.

Herra Markuksen kodissa tuskin milloinkaan näitä kahta henkilöä
mainittiin. Poikana ei hän ollut tietänytkään, että hänellä oli eno
ja täti, jotka asuivat Thüringissä. Hän oli sen vuoksi suuresti
kummastunut, kun eräänä päivänä kirje ylimetsänhoitajan rouvalta hänen
äidillensä ilmaisi tämän veljen äkkinäisen kuoleman -- hän oli eräissä
metsästyspidoissa ruhtinaansa luona saanut halvauksen ja kuollut.
Tämän kuolontapauksen ilmaiseminen oli ollut usean tuntisena
keskustelu-aineena hänen vanhempainsa välillä; sitten oli sangen
muodollinen ja lyhyt surukirje isän kirjoittama, lähetetty "naiselle",
jota sitten seurasi äidin luopumuskirje kaikista perinnön
vaatimuksista, hänen edesmenneen lapsettoman veljensä jälkeen, joka
kirje oli osoitettu viimemainitun asianajajalle. Sitten oli ikäänkuin
esirippu laskettu tämän tapauksen päälle -- eikä sitten milloinkaan
enää puhuttu tästä tapauksesta. Jospa tuo ylpeä virkamies kerran oli
kieltänyt sisarensa ja serkkunsa, niin oli työmieskin ollut kyllin
ylpeä kuolemaansa asti olemaan näistä sukulaisista tietämättä.

Mitäpä lienee tuo kaunis nainen ajatellut tuosta luonnottomasta
suhteesta? -- Ripeyttä ei ollut noissa kasvoissa, jotka osoittivat
hellyyttä ja autuutta. Kentiesi oli hän korkeimmin kuin kukaan muu
rakastanut tätä miestä, jolle hän oli lahjoittanut sydämensä ja
sokeasti seurannut häntä elämän tiellä. Kentiesi oli hän, miehensä
kuoleman jälkeen sovinnollisesti tahtonut ojentaa kätensä hyljätylle
sisarelle, kun hän koki avata tietä kirjevaihdolle heidän välillänsä --
mutta hän oli ankaruudella syösty takaisin... Ja nyt oli kuitenkin
tämän sisaren ainoa poika perinyt tilukset Hirschwinkelissä. Eikö tuo
vainaja sen vuoksi ollut tehnyt mitään testamenttia että hiljaisuudessa
jättäisi miehensä perinnön vihdoinkin siihen käteen, jolla yksin oli
oikeus siihen?

Hän tuskin voi kääntää katsettansa pois noista nuoruuden kauniista
kasvoista, jotka hymyillen katselivat melkein satunnaisesti runsaista
vaaleista, silkinhienoista kähäröistä, mutta se myöskin kehoitti hänet
käymään niissä huoneissa, joissa hän leskenä oli niin monta vuotta
elänyt yksinäisyydessä... Ovet toisiensa vieressä oleviin huoneisin
olivat avoinna; hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä tarkastaa
melkein koko kerroksen. Mikä eroitus tämän esi-isiltä perityn,
vanhanaikuisesti sisustetun ja tuon uudenaikaisen loiston välillä,
tuossa komeassa huvilassa, jonka hänen isävainajansa oli rakentanut
itsellensä tehtaansa läheisyyteen!

Huone altaanineen oli muhkein, lasiovineen ja sisustettuine
huonekaluineen, viheriäruusuisin karttuuni päällyksin, jotka olivat
kartiinien kanssa sopusoinnussa. Vanhalla vetoarkulla oli kauniita
Meisnerporsliinisia kaluja. Seinää kaunisti suuri peili ja hyvät
öljymaalaukset. Se lienee aina ollut rouvan huoneena, tämän vieressä
oli hänen puolisonsa asunut. Leski oli lähes kaksikymmentä vuotta
elänyt miehensä jälkeen, mutta vielä vaan rippui tämän yönuttu
naulassa, ikäänkuin talon herra aivan äskettäin olisi riisunut sen
pukeutuaksensa virkapukuun. Tupakkapiiput olivat samassa järjestyksessä
hyllyllä ja kirjoituspöytä oli nähtävästi äärettömällä tarkkuudella
pidetty samassa epäjärjestyksessä, jollaiseksi ylimetsänhoitaja sen oli
jättänyt, kun hän lähti tuolle ruhtinaalliselle metsästysretkelle,
josta ei milloinkaan palannut.

Omituinen tunne tunkeusi nuoren miehen sisuksiin -- hänestä oli
ikäänkuin hän malttamattomasti odottaisi kuulevansa muidenkin
askeleita, kuin omiansa näissä huoneissa. Yksinäisyyteen jäänyt leski
oli osannut ympärillään säilyttää henkähdyksen sitä rakkauden
eloisuutta, jonka tuoni häneltä oli riistänyt. Tässä aivan vieressä oli
makuuhuone. Heti sängyn vieressä oli lapsenkätkyt, jonka yli kirjava
peite oli levitetty, ikäänkuin kätkyt äsken juuri olisi järjestetty,
sitten kun tuo armas, rakastettu nukkuja siitä oli otettu! Asian
ajajansa kertomuksesta tiesi herra Markus, että Hirschwinkelissä yksi
perillinen oli syntynyt, poika, joka toki lapsena oli kuollut. Suuri
määrä helleyttä ja syvää kaipausta lienee täyttänyt tuon yksinäisen
vanhan vaimon sydämen viimeiseen tykytykseen asti, mutta hänellä oli
sitä paitsi väkevä ja raitis mieli, joka ei ollut, suruun vaipuneena
uneksinut elämänsä loppupuolta. Siitä oli todistuksena kirjahuone,
jonka koko henkinen sisältö vanhalla rouvalla oli ollut päässään, sitä
todisti myöskin viimemainitun viereinen yrttikamari, jonka seinillä
rippui suuria kimppuja terveellisiä kasveja järjestetyissä riveissä,
joita kasveja vainaja väsymättä oli koonnut metsästä, muuttaaksensa ne
pienessä laboratoriossaan lääketarpeiksi ja voiteiksi.

Palaten altaanihuoneesen, veti herra Markus sivumennessään yhden
vetoarkun laatikoista auki. Kokoon kääritty, suuri huivi oli siellä
ylimmäisenä ja sen vieressä suuri työreppu viheriäisestä
atlaskankaasta, jonka puoleksi kiinivedetystä suusta kuivia
kasvinvarsia näkyi. Nämät olivat kai viimeiset kasvit, jotka edesmennyt
oli poiminut tuolta vuorenharjulta, jonka kylmät tuulet olivat hänelle
kuolon tuottaneet. Paitsi kasveja sisälsi reppu kirurgillisia aseita,
hajuvesipullon ja ahkeraa käytetyn muistikirjan.

Hieman epäilevällä kädellä aukasi herra Markus tuon pienen kirjan
ha'at. Kuivattuja kukkia oli siellä täällä lehtien välissä, joihin oli
kirjoitettu muistutuksia täysin sujuvalla latinankielellä. Reseptejä,
talouden pitoa ja asioita koskevia muistutuksia, mietteitä sekä
erityisiä alettuja kirjeen malleja vaihteli siinä. Kirja oli selvästi
ollut ylimetsänhoitajan rouvan seurakumppalina hänen yksittäisillä
matkoillansa; siihen oli hän kirjoittanut kaikki, mikä sinä hetkenä oli
hänen ajatuksissaan ollut -- omituinen, pieni muistokirja, josta tuo
poismennyt henki kaikin puolin osoitti itsensä sekä puhui
kaunistelematonta ja väärentämätontä kieltä, sellaista, jota tuskin
ääni ja katsanto elinaikana oli tehnyt.

Täynnä hurskasta kunnioitusta edesmennyttä kohtaan pani herra Markus
työrepun takaisin paikalleen, mutta kirjan otti hän mukaansa ja istui
altaanille edesmenneen työpöydän taakse, jännitetyllä uteliaisuudella
selaillen sitä. Mitkä lienevät tämän omituisen rouvan viimeiset
ajatukset olleet ennenkuin ijäti kuolinvuoteelle laskettiin? --
Sorealla, ja erittäin hienolla kirjoituksella täytetty sivu, ja sitten
viimeiset valkoiset, koskemattomat lehdet! -- Hän luki:

"Omantuntoni mukaisesti tarkastettuani olen kuitenkin nyt päättänyt
tehdä testamenttimääräyksen, kuitenkaan en koskeva miesvainajani koko
omaisuutta. -- Te tiedätte, etten milloinkaan ole omistanut itselleni
oikeutta määrätä siitä vapaasti, päinvastoin pidän itseäni sen
hoitajana kuolemaani asti. Toisin on laita maatilan kanssa. Se oli
sulhaseni ensimäinen synnyinpäivä lahja minulle. Sen tulot antoivat
minulle avioliittoni alalla, mitä tarvitsin neularahoiksi ja
avunannoiksi köyhille, joita autoin; vieläpä jäi minulta pieni
säästökin, joka on kiinnitettynä Tillrodan ravintolaan. Siitä voin ja
tahdon minä vapaasti määrätä. Mahdollista on, että kuolen ennen kun
onneton ystäväni maatilalla -- jossa tapauksessa hän ilman mitään
testamentillista määräystä minulta, olisi alttiina kauheimmalle hädälle.
Tosin en tahdo olla missään suhteessa tuohon herkuttelevaan amtmanniin,
enkä hänen voittamattomaan tuhlaamisen haluunsa, mutta en saata hänen
vaimollensakaan antaa maatilaa, ellen tahdo, että tämä viimeinenkin
pelastusköysi heti vaihdettaisiin tarpeettomiin kaluihin ja
tuhlaamiseen häviäisi -- miestänsä kohtaan on hän heikko kuin korsi
tuulessa. -- Mitä tuumitte, jos määrään Agnes Franzin veljentyttären
perillisekseni? -- Minä pyydän että jonakuna seuraavana päivänä
tulisitte Hirschwinkeliin, nimittäin ei ilman kahta lain hyväksymää
todistajaa".

Tämä oli selvästi aiottu kirjeeksi edesmenneen laki-asiamiehelle.
Kenties oli hän viimeisellä kasviopillisella retkeilyllään, ensin
poikennut maatilalle, jossa kentiesi joku tapaus oli johtanut hänet jo
tiellä tekemään tämän kirjeen suunnitelman asianajajalle -- itse
kirjeenkirjoittamisen esti kuolema.

Herra Markus sulki kirjan ja pisti sen huolellisesti rintataskuunsa...
Se oli kummallinen keksintö, käänne jota hän ei ollut aavistanut, joka
pakoitti hänet toimiin... Hänen kasvonsa synkistyivät ja osoittivat
haluttomuutta, joka valtasi hänet. Edesmennyt ylimetsänhoitajan rouva
ei ollut tahtonut olla tekemisissä "tuon herkuttelevan amtmannin
kanssa" -- ja nyt vuorostaan tunsi hänen perillisensä yhtä
vähän halua käydä mihinkään suhteesen amtmannin veljentyttären
"kotiopettaja-neidin" kanssa.

Hän näki tämän hengissä; huolellisesti hoidetut, valkoiset kädet, jotka
niin viehättävästi osasivat kiekailla miesten silmien edessä; hän laski
yhteen tuon pienen palan ranskan kieltä; muutamia uskaliaita
kaavapiirroksia, luuvalosonetteja ja katumuksentekiän kasvot
alasluoduin silmin, kaikki kappaleita, joista hänen silmissään
sellainen pintapuolinen, pieni kotiopettajaneiti tavallisesti oli
luotu!... Kauvan äitinsä kuoleman jälleen oli hänen isänsä mennyt
uusiin naimisiin, josta oli hedelmänä pieni tytär, viehättävä pikku
tyttö, jota "suuri veli" jumaloitsi. Hänen äitipuolensa, joka hoiti
taloutta, ei katsonut voivansa avutta tulla toimeen tuon pikku
meteliöitsiän kasvatuksessa ja siksi oli perheen piiri neljä vuotta
sitten lavennettu kotiopettajan joukkoon ottamisella. Mutta jo tällä
aikaa oltiin kolme kertaa pakoitettu muuttamaan noita nuoria naisia,
koska, kun kaikki ympäri kävi, pyrintö itse päästä Markuksen huvilan
haltiattareksi oli ollut paljon painavampi muita velvollisuuden toimia.

Kovan ivan puuska juovitti hänen huuliansa. Niin -- sepä olisi
puuttunut, että hän tuon kiitetyn avioliiton tähden olisi antanut
naittaa itsensä! -- Ehdottomasti haki hänen katseensa vaimon muotokuvaa
seinältä -- tuolla puoleensa vetävällä olennolla tuossa ei ollut mitään
yhteyttä äsken mainitun lain kanssa. Siis oli hän leskiaikanansa
pitänyt itseänsä ainoastaan Hirschwinkelin tilusten hoitajana. -- Hän
oli luonnollisesta oikeuden tunnosta hoitanut ja enentänyt perintöä
halveksitun "sepän" pojalle, ehkä syvästi haavoittavalla ylpeydellä oli
syösty takaisin hänen sovintoa tarjoava kätensä? Vakava luonteinen,
väkevä sieluinen nainen oli tämä suloinen, heikko kukka ollut, joka
kullan keltaisten kutrien kullatusta puitteesta onnellisen morsiamen
koko rakkauden täyttämällä alammaisuudella katseli häntä -- hänen
sydämensä paisui omituisesta kaipauksen halusta. -- "Mitä nyt --
luulenpa että olet uneksia", lausui hän itsellensä ja pudisti heti
päällänsä koko tämän "narrimaisuuden" kohtauksen ikäänkuin se olisi
ollut taudin siemen.

"Luulen, ettei teillä ole aavistustakaan, että minä olen huoneessa,
herra Markus", sanoi rouva Griebel, joka sillä aikaa oli astunut
huoneesen ja asettanut kahvitarjottimen pöydälle sohvan eteen. "Ja
sentään on tarjotin kolissut ja helissyt kovempaa kuin olisi pitänyt...
Mutta te katsoittekin niin hajamielisenä tuonne seinään, ikäänkuin,
sieluni kautta, olisitte rakastunut rouvaan".

Hän nauroi ja nousi ylös. "Aina korviin saakka, rouva Griebel".
_Sellaisen_ olisi sen pitänyt olevan, sama se vanha vaiko nuori.

"Ai, ai, herra Markus, älkää tehkö poikamaisuuksia!" Hän lakkasi
pyyhkiämästä pöytää, käänsi vaivoin päänsä toista kohti ja näytti
melkein vihaiselta. -- "Sellainen hospitaalin-akka! Kaukaa näytti hän
tosin vielä monta kertaa kuin omenakukka, niin punaiselta ja
valkoiselta, mutta ryppyhinen oli hän, kuin kuivattu päärynä, tuo
kutrinen pää oli tullut lumenkaltaiseksi ja käskeä osasi tuo hieno
pieni nainen aivan kuin kenraali".



4.


Herra Markus oli alkujaan päättänyt oleskella Hirschwinkelissä
korkeintaan 3 päivää. Hänen aikomuksensa oli uuden omaisuuden
välttämättömän tarkastuksen jälkeen tehdä pieni matkustus
Thüringerwaldin kautta aina Frankiin saakka... Mutta nyt oli jo kolme
päivää kulunut hänen tulostansa, eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan
alkaa aiottua matkaansa, yhtä vähän kun hän nyt tuumi kaukaisen
asemansa tähden hänelle hankalaa omaisuuden myömistä, jonka hän ennen
kotoa lähtöänsä lujasti oli päättänyt tehdä. Ei mihinkään hintaan
maailmassa olisi hän tahtonut luopua tästä viehättävästä maan kulmasta,
johon hän jo tunsi itsensä niin kodistuneeksi, ikäänkuin olisi syntynyt
tuossa vanhassa, rakkaassa asumuksessa.

Hänen hallussaan oli altaanihuone ja pieni makuukamari, joka oli
lähellä oikealla edellisen vieressä. Vasemmanpuoleiset asuntohuoneet,
jossa ensin oli ylimetsänhoitaja-vainajan työhuone ja viimeisenä
laboratorio tuuletutti hän huolellisesti ja sitten taas sinetillä
lukitsi ikäänkuin reliikilaatikon. Näitä huoneita ei milloinkaan
käytettäisi, määräsi herra Markus rouva Griebelin suureksi harmiksi.

Hän piti itseänsä erakkona, joka oli vetäynyt maailmasta pois
yksinäiselle vuorenkukkulalle ja jolla tuskin enää oli aavistustakaan,
että ihmiselämä yhä aaltoillen loiskui vuoren juurella, koska hän ei
enää kuullut sen kaikua. Niin hiljaista oli Hirschwinkelissä. Kaikki,
mitä siellä kuului talouden pitoon, oli sioitettu takapuolelle,
toiselle puolen sannoitettua, muhkeaa pihaa, johon raput johtivat ison
rakennuksen sisäänkäytävä-ovesta. Tällä siististi pidetyllä pihalla oli
ainoastaan hemmoiteltujen kalkkunain lupa liikkua. Tässä oli myöskin
korein värein maalattu kyyhkyislakka, tässä kohotti hedelmiä täynnä
oleva päärynäpuu latvaansa korkeuteen ja tässä oli Sultanin
koirankoppi, ikäänkuin vahtiposti käytävän vieressä, mikä johti
portille... Niin sukkela ja toimekas kuin rouva Griebel olikin
talousasioissaan, ei hän sentään kärsinyt humua eikä melua huoneissa ja
että palveliat kolistelivat ovissa. Akkunain ulkopuolella oli vieläkin
hiljaisempaa. Sangen harvoin nähtiin edes muutamia naisia risutaakat
selässä tai joukkio marjoja poimivia lapsia kulkevan sitä tietä, joka
meni ruohokentän läpi asuinhuoneen edessä.

Ei sentään ollut ainoastaan pelkkä kodinhupaisuus, joka pysytti herra
Markusta kartanossa -- hän sai muutamia toimiakin, joista täytyi huolta
pitää. Kauvan aikaa sitten ehdoiteltua rautatienrataa, joka koski
Hirschwinkeliinkin, piti nyt täydellä todella alettaman, ja linja
määrättämän. Tämän johdosta tuli yhtä ja toista kirjeenvaihtoa
välttämättömän tarpeelliseksi. Ehdoitettu rata uhkasi kartanon parhaita
peltoja, kun nyt yhtä hyvin vuokraaja Griebelin mielipiteen mukaan
radan yhtä hyvin kävi johtaminen vähemmän arvoisien niittujen läpi.

Herra Markus oli jo tarkastanut tiluksensa kaikilta tahoilta.
Kaikkialla, mihin hän meni, havaitsi hän kaikki esikuvallisessa
kunnossa ja hän erittäin huomasi näkyvän huolellisuuden, hedelmällisen
maan, kuni kalliin aarteen hoitamisessa. Maatila ainoastaan oli siellä,
kasvavassa maassa, kuin siihen sekoitettu huono pahka mätäs.

"Niinkauvan kuin ylimetsänhoitajan rouva eli, näyttivät vainiot tuolla
vielä jotenkin mukiin meneviltä", sanoi Pietari Griebel, "amtmannilla
oli terveellinen kunnioitus vanhaa rouvaanne kohtaan ja kävi sen
vuoksi itse monta kertaa aurankin perässä. Sitä paitsi oli hänellä
silloin vielä renki, mutta sekin meni pian tiehensä piian perässä.
Vanhuus on sitä paitsi päälliseksi tullut amtmannille -- hän ei pääse
mihinkään menemään keppiinsä nojaamatta. Mitään ulkotöitä pellolla ei
siis enää voisi tulla kysymykseen, ellei metsänvartia tuolla
Grafenholz'issa säälisi heitä. Hän on kotoisin samoilta seuduilta,
jossa amtmannilla ennen oli ruhtinaalliset lahjoitus-maat arennilla.
Siellä oli hän poikana ollut päiväläisapulaisena ja näytti sitä paitsi
mieltyneen entiseen isäntäväkeensä, sillä sen pienen loma-ajan, jonka
hänen uuttera työnsä myönsi, käytti hän maatilan pelloilla ja työhön --
vaimoni sanokoon mitä tahtoo -- ottaa tuo vieras tyttö pontevasti ja
rivakkaasti osaa".

Herra Markus ei ollut vielä käynynnä kävelyretkillään maatilan
asuinhuoneiden läheisyydessä. Hänen aikomuksensa oli tosin panna
edesmenneen kartanonomistajattaren viimeinen tahto täytäntöön, vaikkapa
asiakirja siitä oli sattunutkin jäämään työreppuun säilytettäväksi
laillisen viraston sijasta ja vaikk'ei sen alkuperäisyyttä todistajat
olleet vahvistaneet, mutta hän tahtoi vasta kotiin tultuansa
kirjeellisesti toimittaa asian -- hänelle oli kokonansa perinpohjin
vastenmielistä käydä persoonalliseen yhteyteen amtmannin ja
kotiopettaja-neidin kanssa.

Ylipäänsä ei häntä haluttanut mikään kanssakäyminen yksinäisyydessä,
jota hän nyt ensikerran oppi tuntemaan ja jota hän nyt halusi täyteen
mittaan nauttia. Hän ei tosin ollut aivan kyllästynyt -- suuren
kaupungin riehuva elo miellytti häntä tuhatkertaisesti, koko sielullaan
antausi hän sen riemullisiin nautinnoihin, sillä hän oli vielä nuori ja
terveessä veressä juoksi elämänhalua hänen suonissaan. Mutta kuluneen
talvikauden hurmaavan elämän meluavan huminan ja vasaroimisen jälkeen
hänen tehtaissaan piti hän suloisena nyt ikäänkuin vaipua metsäseudun
nukuttavaan hiljaisuuteen.

Hän oli Hirschwinkelissä valinnut itselleen erinäisen mielipaikan, tuon
pienen huvihuoneen puistomuurin luoteisessa kulmassa. Tuo pieni
rakennus oli kahdeksan kulmainen ja tarjosi kahdella ikkunallaan ja
yhtämonella lasiovella näkyalan kaikkiin suuntiin. Sisäpuolisiin
seiniin oli maalattu vaaleentuneita kukkia ja hedelmiä harmaalle
pohjalle. Pieni kulmasohva ympyriäisen pienemmän pöydän takana,
muutamia ruohotuolia ja kirjahylly sohvan ylipuolella oli koko
kalustona, akkunain ja lasiovien ylimmäiset ruudut olivat peitetyt
purpurivärisillä kattuuni-akuttimilla, jotka antoivat huoneelle
taikamaisen valon. Toisen, vasemman puolisen lasioven ulkopuolella oli
pieni balkonki puisin rintanojin ja siitä -- sepä juuri se olikin, joka
enemmän kuin mikään muu teki paikan niin miellyttäväksi, niin puoleensa
vetäväksi uudelle isännälle -- kävi rappuset suoraan aavalle kentälle
puiston ja sen muurin ulkopuolella. Kapea ruohovyö meni tässä vaan
pitkin muuria, tämän viheriän maton toisella puolen aaltoili vilja
lähimmällä ohrapellolla.

Tiluksilla olonsa neljäntenä päivänä istui herra Markus aamulla
huvihuoneessa ja kirjoitti. Hän oli laittanut tuon pienen huoneen
vieläkin sievemmän näköiseksi tuomalla sinne joukon valittuja teoksia
"kirjahuoneesta", kaikellaisia kirjoituspöydän tarpeita ja laatikon
Regaalia sikaareja... Hän oli juuri sytyttänyt yhden näistä ja keveät,
siniset savupilvet karkoittivat juuri kamomilla ja lavendelikukkien
tuoksun, jota aamutuuli ylimetsänhoitajan rouvan kryytitarhasta ajoi
huoneesen. -- Hän oli istahtanut kulmasohvalle vastapäätä balkongille
vievää lasiovea. Siitä saattoi hän lasiruutujen läpitse yhdellä
silmäyksellä tarkastaa sitä tietä joka meni asuinrakennuksen ohi ja
joka melkein vaakasuorassa viivassa leikkasi viljellyn pellon ja jonka
kaukana etäisyydellä metsän varjo, joka siellä alkoi, ikäänkuin
vangitsi. Yksi ainoa kapea polku oikealle haarautui tiestä ja johti
pienen männistön läpi maatilalle.

Tullen tätä polkua, astui äkkiä hänen näköpiiriinsä naisen haamu -- se
oli maatilan piika. Käymisestä ja vartalosta tunsi hän heti tämän, ehkä
tänään, paitsi tuota kamalaa valkoista huivia, jota rouva Griebel
vihoissaan oli "suojelustilkuksi" nimittänyt, sitä paitsi vielä
leveäröytäinen olkihattu varjosti hänen kasvojansa.

Hän kulki vitkaan ja alaspainetuin päin. Vasemmassa kädessä oli hänellä
harava ja sivumennessään antoi hän kasvavat viheriät ohrantähät luistaa
oikean kätensä sormien lomitse. Kuten kultapohjalle kuvautui tuo nuori
tyttö auringon paistamalle yksinäiselle maaseudulle. Nähtävästi oli hän
matkalla kaukana siaitsevalle niitylle, kootaksensa nyt ru'oille sen
heinän, jonka muutama päivä sitten oli niittänyt.

Hän näki tytön tulevan aina lähemmäksi. Tytöllä ei varmaankaan ollut
aavistusta, että puistohuoneessa joku seurasi häntä ja jokaista hänen
liikettänsä rävähtämättömin silmäyksin. Herra Markus ei ollut
muistanutkaan tuota tyttöä, joka puron yli vievällä sillalla niin
vastahakoisesti oli häntä auttanut, kun hän pyysi, mutta nyt johtui
hänen mieleensä tuo äreä, lyhyt tapa, jolla tyttö hänet poisti. Tätä
muistellessaan täytyi hänen nauraa itseksensä ja hän tunsi halua vielä
kerran ruveta juttelemaan tuon vastahakoisen tytön kanssa.

Hän nousi sohvalta ja meni ovelle, samalla kun tyttö äkkiä pysähtyi
ehdittyänsä lähelle puistomuurin kulmaa ja veti kirjeen taskustansa.
Näytti ikäänkuin hänen silmäyksensä olisi etsinyt jotakuta tilan
palveliaa, mutta ei rakennuksen ulkopuolella, eikä akkunoissa näkynyt
eikä liikkunut ketään. Äkkiä tehden päätöksensä astui tyttö ruohikolle
puistomuurin läntiselle puolen mennäksensä takapihalle, jossa
varmaankin tarhapiikoja voi kohdata.

Samalla hetkellä tuli herra Markus balkongille, rivakasti astui hän
rappuja alas ja asettui tytön eteen. Tämä vetäytyi taaksepäin
hämmästyksestä, ikäänkuin maa olisi au'ennut hänen edessänsä ja
hämmästyksissään pudotti hän haravansa maahan.

"Kirje on varmaankin jollekulle tässä talossa -- anna se minulle! Minä
toimitan, että se tulee perille", sanoi hän hymyillen ojentaen kätensä
kirjettä kohti.

Sanaakaan lausumatta antoi tyttö hänelle kirjeen. "Mitä hittoja --
sehän on minulle!" huudahti hän katsahdettuansa osoitteesen. "Keneltä?"

Tyttö kumartui ottaen haravansa maasta. "Ei suinkaan herraltasi?" kysyi
hän vielä, kun ei vastausta heti kuulunut.

"On, amtmannilta", vastasi tyttö nyt yhtä hämillisellä sanojen
itaruudella, jota herra Markus jo oli oppinut tytössä tuntemaan.

Hymyillen pudisti hän päätään.

"Hei, kas vaan kuinka soma naisen käsiala vanhalla herralla on!"

"Se ei ole hänen käsialaansa, hän ei näe kirjoittaa --".

"Vai niin, sitten on hän sanellut ja joku talon naisista, luulen
varmaan, että neiti kotiopettaja on kirjoittanut kirjeen". Hän piti
kirjettä tarpeeksi etäällä itsestänsä oikein tarkastaaksensa adressia.

"Kaunis ja kevyt käsiala ja lumivalkealla paperilla kuten sopii
naiselle, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä keittokalujen ja
tomupyyhkeinten kanssa".

Tyttö nosti äkkiä päätänsä ylöspäin ja hän toivoi saavansa kuulla
terävän vastauksen, mutta turhaan. Tyttö antoi päänsä taasen painua
rintaansa vasten ja oli vaiti.

"Sinä varmaankin olet kovin mieltynyt nuoreen neitiin?" kysyi hän
taasen pistäen sikaarin suuhunsa.

"Sitäpä en luulisi", vastasi tyttö ja astui vähän taaksepäin, ikäänkuin
hän olisi tahtonut väistää tupakan savun sinisiä renkaita, jotka äkkiä
liehuivat hänen päänsä ympärillä. Niin naurettavaa! Tyttö, jonka
vertaistensa joukossa yleisissä huvipaikoissa täytyi henkiä karkeimman
tupakan paksuja pilviä, häntä häiritsee vähäinen sikaarinsavu,
ikäänkuin hänen hermonsa olisivat yhtä tunteelliset, kuin hienoimpien
naisten -- tässä hän sangen todenmukaisesti apinoipi kotiopettajaa.
Tämä suututti ja kiihdytti herra Markusta uusiin kokeisiin -- hän veti
nyt vasta muutamia aika savuja sikaarista.

"Sinä et luule", kertoi hän. "Mutta hänen ylhäinen käytöksensä
miellyttää sinua kuitenkin, luulen ma. Sinä varmaan sangen halusta
toivoisit olevasi hänen sijassansa. Mitä?"

"Sepä olisi kummallinen toivo --".

"No, miksi niin? Saada hoitaa kauniita kätösiänsä ja hyvässä levossa
passauttaa itseänsä viileesen kamariin olisi kuitenkin tuhat vertaa
viehättävämpää kuin haravoita heiniä niityllä ja koleassa työssä
paistua auringon paahtaessa".

"Tarkoitatteko tällä, -- että neiti ei tekisi työtä?"

"Jumala varjelkoon, en suinkaan!" jatkoi hän ivaten. "Minä päinvastoin
olen vakuutettu siitä, että hän hansikat kädessä sangen ahkeraa poimii
kukkia ja tekee niistä siroja seppeleitä, jotka hän kuivaa johonkin
muistikirjaan tai maalaa virivärillä. Hän virkkaa pitsiä, hän
kirjoittaa, hän lukee ja soittaa pianolla sormiharjoitukset läpitse
hirveän täsmällisesti kaikkien heikkohermoisten ihmisten huviksi. No,
eikö ole totta, mitä sanoin?"

"Kyllä osaksi", vastasi tyttö, vetäen olkihattunsa syvemmälle otsaan.
Kauniit hoikat, mutta sangen ahavoittuneet sormet koskivat silloin
hatun röytään.

"Niin, näetkö nyt", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. "Minä luulen
myöskin, että hän sangen hyvin osaa arvostella, oletko perinpohjin
laassut ja tomuttanut hänen huoneensa ja sitten siivonnut kaikki
järjestykseen. Ja yhtähyvin täytyy hänen voida päättää, onko pannukakku
onnistunut ja eikö paistia ole poltettu".

Valkoisen huivin alta kuului pienen naurun heikko alku. "Minä tiedän
vaan, että hän sangen harvoin on tyytyväinen minuun", sanoi tyttö
sitten heti vakavalla äänellä.

"Sinä, lapseni, annat varmaankin syytä valituksiin välttämättömän
alamaisuuden puutteesta. Siksikö neiti kotiopettaja torui sinua?"

"Ei siksi, mutta hän lausuu usein minulle katkerimpia sanoja, kun ei
voimani ensinkään tahdo pysyä tahtoni tavalla".

Hän antoi kätensä sikaarineen vaipua ja hänen silmäyksensä koki
kummastusta osoittaen tunkeutua olkihatun ja huivin läpi. "Sinä puhut
merkillisen huolellisesti ollaksesi tyttö sinun säädystäsi", sanoi hän
ikäänkuin vielä kuunnellen tytön sanoja.

Tyttö hypähti hämmästyneenä ja ojensi kätensä ikäänkuin kielloksi.

"Ah, suo anteeksi, minä unhotin", sanoi hän ja pyyhkäsi kädellänsä
otsaansa ja tuuheita hiuksiansa. "Sinä olet palvellut kaupungissa,
hienoissa perheissä ja jotain herrastapoja on ehtinyt sinuun silloin
kiintyä. Toihan nuori neitisi sinut mukanansa, miten olen kuullut --
sinä olit kai samassa perheessä hänen kanssaan?"

Tyttö viivytti vastaustansa vähän aikaa epäillen. "Niin, me olimme
samassa perheessä -- kenraali von Guseckin perheessä Frankfurtissa",
sanoi hän ja tarttui koneellisesti, poiskäännetyin kasvoin aaltoaviin
tähkiin viereisellä ohrapellolla. "Minä olin aina hänen kanssansa ja
tein hänelle kaiken sen kamarineitsyt palveluksen, jommoista tuollainen
hennoiteltu 'kotiopettajaneiti' tarvitsee, ja koska minä olen eriämätön
hänestä --".

"Niin seurasit häntä tänne suoraan kurjuuteen", täytti hän tytön
alkaman lauseen. "Sinä olet sentään sangen kummallinen tyttö, sinä
väität, ettet ole mieltynyt nuoreen neitiisi ja sentään pidät yhtä
hänen kanssansa, suoraan sanoen kuin 'savi ja olki'. Hänessä lienee
jonkunlainen loihtuvoima, jotain tuosta Hamelnin rotanpyytäjän
demoonillisesta voimasta. Näyttääkö hän kauniilta?"

Tyttö nojautui tähkiin päin, joita hänellä oli kourassaan ja nykäisi
olkapäitänsä. "Sitä, joka on jotakuta aivan lähellä, arvostellaan
harvoin oikein --".

"Sfinksi!" huudahti hän ja astui askeleen lähemmäksi tyttöä. "Sinä
arvoituksia täynnä olevilla vastauksillasi tekisit hänet minua
miellyttäväksi henkilöksi". Hän naurahti raikkaasti, se kuului sentään
jotenkin ivalliselta. "Rakas vaiva turhaan, lapseni. Hänen
kotiopettajamuotonsa ei minua kiihdytä. Minä menen pois hänen
tieltänsä, missä vaan voin. Mutta toista minä halusta toivoisin -- ja
se on saada oikein nähdä hänen eriämätöintä varjoansa".

Ennenkuin tyttö sai aikaa sitä aavistaakaan, oli hän rohkealla kädellä
tarttunut tytön huiviin ja hatun röytään, sekä taivutti molempia vähän
sivulle, mutta samassa silmänräpäyksessä vetäysi hän jotenkin nolona,
johon tuli lisäksi pelon vivahdus, askeleen takaperin tytöstä -- hän
oli nähnyt hämmästyttävän kauniit kasvot.

Harmin huudahduksella veti tyttö päähineensä taasen otsalle ja riensi
hänen ohitsensa. Ehdittyänsä vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi hän vielä
kerran ja sanoi värisevällä äänellä, sekä ainoastaan puoliksi
kääntyneenä seuraavat sanat: "Te teette pilkkaa neidistä maatilalla sen
vuoksi että hän toimii enemmän henkisissä töissä ja samalla hetkellä
osoitatte käytöksellänne, miten syvälle nainen alenee teidän
silmissänne sen työn kautta, jota minä teen -- tuomitseeko mies sillä
tavoin"?

Tässä käänsi tyttö hänelle selkänsä, ja poistui niin nopeasti että
muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kadonnut hänen näkyvistänsä.

Harmistuneena puri hän alahuultansa ja heitti sikaarin luotansa kauvas
nurmikolle. Hän ei enää käsittänyt itseänsä, eikä tekoansa ja hänen
äitipuolensa, joka niin usein torui häntä ja oli vihainen, kun hän teki
pilkkaa kaikista nuorista naisista hänen seurapiirissään ja kun hän
ilkeällä ivalla selitti, että hänen täytyi pidättää itseään että hän
saataisiin, jospa vaan tanssissakin, koskemaan "nyörättyihin
mamselleihin", -- hänen silmänsä olisivat varmaankin nyt levinneet jos
hän olisi nähnyt tuon mielentilan johon herra Markus nyt omasta
käytöksestään oli joutunut. Mutta niinpä olikin hän sitä ennen tuntenut
itsensä ikäänkuin päihtyneeksi ja mikä hänet oli huumannut, oli tytön
ääni, joka ikäänkuin hupainen arvoitus oli tunkeunut häneen
hummitetusta, salaperäisestä hämärästä.

Yhtä rivakasti, kuin hän oli tullut alas, juoksi hän balkongin rappuja
ylöskin, löi lasioven kovasti kiini ja astui muristen akkunan luo. Ah,
mitä kaikki tämä merkitsee, miksi kun kaikki ympäri käy, hän tuli niin
liikutetuksi sielunsa pohjukkaan asti. Kaikkien hänen ystäväinsä
joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi jättänyt taputtamatta
kaunista palvelustyttöä leu'an alle, sekä, jos tilaisuutta oli,
painamatta myöskin suudelman ympyriäiselle, ruusunpunaiselle poskelle,
ja kenenpä mieleenkään olisi johtunut, siitä keksiä jotain tekiää
alentavaa, siinäkin tapauksessa, että asianomainen olisi ponnistanut
vastaan. Oliko se mikään rikos että hän oli koskenut tuohon hirveän
korkeaan olkihattuun ja suojelustilkkuun? -- Yhden ainoan silmäyksen
tähden vaan oli häntä huomautettu, ikäänkuin hän olisi hirhiluinen,
joka lupaa saamatta oli tunkeunut kaikkein pyhimpään. Tyttöhän kävi
tavallisesti ulkotöissä -- eikö hän sellaisissa tilaisuuksissa saanut
pitää hyvänänsä häpeämättömiäkin silmäyksiä ensimmäiseltä matkustavalta
kisälliltä joka astui hänen luoksensa kysymään oikeata tietä?... Mutta
hän oli muka "kamarineitsy" maatilalla; hän oli saanut maistaa
hienompaa sivistystä. Kieltämättä oli hänellä sitäpaitsi terävä pää ja
synnynnäinen kyky heti mukautua oloihin, jonka vuoksi hän käyttäysikin
ikäänkuin olisi kuulunut amtmannin perheesen, ehkä hänen päänsä päällä
täytyi kantaa kotiin pellon antimia ja tehdä työtä haravalla ja
kuokalla pellolla ja niityllä.



5.


Herra Pietari Griebel keskeytti nämät vähän huvittavat mietteet. Hän
oli ollut ulkona tiluksilla ja saattoi takaisin tullessaan
tyytyväisesti hieroen käsiänsä kertoa herra Markukselle, että rautatien
insinöörit olivat täydessä työssä viitoen tilan niittymaille rautatien
rataa -- viereiset pellot saivat olla rauhassa. Radan uuden suunnan
johdosta oli amtmannin Franz toimittanut oikein näytelmän. -- Pietari
Griebel oli sopivan matkan päässä saanut kuunnella hänen sappea
kuohuvaa vastaväitettänsä sekä kaikkea hänen jyryänsä ja meluansa.
Mutta rautatien rata olikin menevä suoraan hänen pihapiirinsä yli ja
niin lähellä asuinhuoneen kulmaa, että tuon vanhan mädäntyneen
rakennuksen muutaman vuoden kuluttua välttämättömästi täytyi pudota
alas yhdeksi soraläjäksi.

Tätä kuullessaan muisti herra Markus kirjeen, jonka oli pistänyt
taskuunsa ja jonka hän kohtaamisensa jälkeen tytön kanssa kokonaan oli
unohtanut. Hän aukasi sen ja silmäsi tuota pikaa sen sisällyksen, yhtä
paljon huvitettuna kuin vihoissaankin siitä -- ihmiset maatilalla
olivat sentäänkin, kaikki järjestänsä, isännästä piikaan asti,
parantumattomasti ylpeyden perkeleen valtaamina, kummallinen seura,
naurettava sekoitus ylpeyttä, luulottelua ja hämiä!

Amtmanni ei ensinkään huolinut siitä tekoasiasta, että perillisen
laillisesti saavutetun oikeuden mukaan arentitila jo yö ja vuosi sitten
oli häneltä pois tuomittu. Seikkaperäisellä tavalla vastusti hän
tilusten isännän sopimatonta esiytymistä rautatiekysymyksessä, jonka
kautta hänelle, amtmannille, tämän arentimiehelle oli vahinkoa
saatettu. Ei milloinkaan eikä millään ehdoilla suostunut hän siihen,
että hänen talousrakennuksensa sioitettiin toiselle puolen huonetta,
yhtä vähän kuin hän suvaitsi sitä, että hänen oma rakennuksensa
jonakuna kauniina päivänä rymähtäisi kokoon sen asujain yli. -- Vihdoin
koski hän sivumennen muutamilla hätäisillä sanoilla sitä seikkaa, että
hänen tosin vielä oli maksamatta tuo "mitätön summa", jonka hänen tuli
suorittaa vuokraa, mutta hän odotti joka päivä suurempaa rahalähetystä,
jonka kanssa hänen poikansa, upporikas mies Kaliforniassa,
käsittämätöntä kyllä, viivyskeli -- heti rahojen saavuttua, piti
mainittu "turhanpäiväinen asia" suoritettaman.

"Niin, niin, siten ohjaa ja toimii herra amtmanni", sanoi Pietari
Griebel hyväluontoisesti naurahtaen, herra Markuksen ilmottettua
hänelle kirjeen sisällön. "Hän on juuri hauska veitikka --"

"'Hauska veitikka?' -- sellaisia mukavia sanantapoja sinä aina keksit
-- ei, oikea suupaltti hän on", keskeytti häntä hänen rouvansa. Tämä
oli juuri leikannut itsellensä persiljaa kyökkitarhasta, jolta puolen
hän oli noussut rappuja myöden paviljonkiin ja ojensi nyt kouransa,
täynnä persiljaa, ovesta varoittavaisesti sisään. "Älkää Jumalan
tähden, herra Markus, ryhtykö siihen. Hän teidät kyllä sokaisee niin
ettette kuule ettekä näe mitään. Hän luulee ikäänkuin haikara sadussa,
että kun hän vaan ummistaa silmänsä ei yksikään ihminen näe, mihin
nälkälinnaan hän on joutunut oman syynsä tähden. Kertomuksella pojasta
Kaliforniassa kokee hän ummistaa teidän silmänne, kuten hän on tehnyt
kaikille niille tyhmille ihmisille, joille hänen on velkaa. Lienee aika
harakka, tuo niin vanhan petturin nuori herra poika".

"Älä nyt tee pahemmaksi, kuin se on, pikku Jetta! Eihän se muuten
ole tapasi!" sanoi hänen miehensä. "Ylimetsänhoitajan rouvan kautta
tiedän minä, että nuori Franz oli hyvä ihminen -- ei mikään muu, kuin
huoli ja harmi huonosta taloudenpidosta lahjoitusmailla ajoi hänet
avaraan maailmaan. Hän lienee todellakin lähettänyt kotiin suuren
kultakappaleen, mutta totta myöskin on, että hänestä ei ole sittemmin
kuulunut, sekä hän on ollut kuin kuollut ja haudattu ja hänen vanha
äitinsä suri itsensä sen vuoksi kuoliaaksi".

"No, nyt kuulette sen itse, herra Markus," muistutti rouva Griebel,
vähän ärtyneenä ja osoitti peukalollaan puhujaan. "Ja vielä vaaditaan,
että tuollainen hyödytön poika, jolla ei edes ole kynää eikä mustetta
omalle äidillensä, pidettäisiin kunnioitettavana henkilönä. -- Sitä
saat odottaa, Pietari". Näin sanoen kapusi hän muristen ja
vaivalloisesti rappuja alas viedäksensä persiljan keittiöön.

Herra Markus mittasi askeleillaan lakkaamatta paviljongin lattiaa
sittenkin kuin Pietari Griebel oli lähtenyt huoneesta ja mennyt
vieressä siaitsevaan lehtimajaan, johon hänen rakas tyttärensä oli
tuonut hänen suuruksensa: voita, leipää, palanen makkaraa ja lasillisen
kullanloistavaa Nordhäuser viiniä.

Amtmannin kirjeen kautta oli perinnönkysymys, jonka sattuma oli
ohjannut nuoren kartanonomistajan käsiin, astunut uudelle tolalle.
Vielä saman päivän aamuna oli hän luullut helposti voivansa panna
edesmenneen tätinsä ilmeisen toiveen toimeen, vähän ennen lähtöänsä
keskustelemalla asianajajansa kanssa, sekä parilla kirjeellä
Berlinistä, jonka kautta hänelle niin vastenmielinen persoonallinen
yhteensattumus asianomaisten kanssa ei olisi tullut tarpeelliseksi.
Mutta nyt ilmautui uusi henkilö näkymölle -- löytyi vieläkin yksi
henkilö, poika, josta vainajan sanottiin pitäneen hyvää mieltä, eikä
häntä sentään testamenttimääräyksessä sanallakaan mainita. Oliko hän
kentiesi mieleltään yhtä heikko ja helläsydäminen kuin äitinsäkin ja
yhtä vähän kuin tämä pystyi vastustamaan amtmannin omavaltaisia ja
hillitsemättömiä tapoja ja mieltä, ja oliko vainaja aavistanut, että
perheen viimeinen turva ei hänenkään kädessänsä olisi vakuudessa?

Sitä vastaan täytyi vanhan rouvan pitää suuressa arvossa nuoren tytön
luonteenlujuutta, kun hän oli halunnut panna nuoruuden ystävänsä tämän
suojan alle. Herra Markus ei saattanut käsittää tätä sokeutta. --
Edesmennyt oli uupumattoman ahkera ja työtätekevä henkilö. Hän oli aina
oikealla ajalla ollut kohdattavana ulkona pellolla ja maitokamarissa,
kyökissä ja laboratorissa, köyhien sairasvuoteella kuten kirjoitus- ja
työpöytänsäkin ääreltä, eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan johtunut
järjestyttää vieraan kädellä nauhaakaan puvustaan tai kampauttaa
hiuksiaan... Miten maailmassa sitten tuli, että tuo käytännöllisesti
toimelias rouva uskoi sellaisen toimen tytölle, josta hän juuri oli
kuullut kerrottavan, että hän nykyisessäkin alennetussa tilassaan yhä
näytteli suuren maailman naisen osaa, ettei hän liikuttanut kättään
eikä jalkaansa auttaakseen rappiolle joutunutta taloutta, sekä vielä
vaati kamarineitsyt palvelusta palvelialta, jonka aikaisin ja myöhään
täytyi toimia sekä sisällä huoneessa että ulkotöissä?

Hän kirosi tyhmää mielijohdettansa, joka hänen pani tutkimaan tuota
vanhaa pussia -- jos hän olisi vaan ollut viisas ja antanut sen
vanhanaikuisen sisällyksen katsomatta mädäntyä nurkassaan piirongin
laatikossa... Päälle kaupaksi oli hän nyt niin rajattoman tyhmä, että
ajatteli vanhan amtmannin rouvan kohtaloa ja piti velvollisuutenansa
omantuntonsa mukaisesti punnita asiaa... Niin paljon kuitenkin oli
varma: ylimetsänhoitajan rouva oli huolimatta selvästä ja terävästä
järjestään, perinpohjin erehtynyt valitun perillisen luonteen ja
henkilön suhteen -- kentiesi oli näytelty komediaa hänen kanssaan. Eikö
hänen velvollisuutensa ollut ojasta toisen erehdys ja pikemmin jättää
tuon pienen perinnön nuoremman Franzin käsiin. Kenpä takaisi, ettei
"suuren maailman naisella" ilmautuisi kosia heti kun kertomus
perinnöstä tulisi tiedoksi. Sellaisessa tapauksessa kotiopettaja neiti
varmaan ei hetkeäkään epäilisi myöntyen vastatessaan. Vieraat ihmiset
menisivät pois perinnön kanssa ja kipeä-raukka maatilalla saisi maata
siellä ja katsella.

Vihastuneena pyyhkäsi hän molemmilla käsillään hiuksiansa. Nyt ei
hänellä muuta neuvoksi ollut, kuin ottaa asia käsiinsä ja, niin
vastenmieliseltä kun se tuntuikin, omin silmin tutustua amtmannin ja
kotiopettaja-neidin suhteisin.

Koko päivän oli hän huonolla tuulella. Illalla otti hän hattunsa ja
lähti retkeilylle metsään. -- Ainoastaan metsänhoitajien ja
hirsienvetäjien kulkema ajotie eroitti Hirschwinkelin tilukset
Grafenholzista, ruhtinaallisesta metsäpalstasta ja melkein tämän
kulkuväylän viereen päättyi laaksonotkelmakin. Ainoastaan pieni pala
niittymaata hiipi tässä vielä metsän ja tien välillä ja tällä ruohoa
kasvavalla paikalla oli ruhtinaallisen metsänvartian asunto. Se oli
kaunis, uusi tiilihuone, suurilla, auringon valossa loistavilla
akkunoilla. Huoneen toisella puolen ympäröi valkoiseksi maalattu
puu-aitaus pientä puistoa, sisältävä korkeintaan pari, kolme
multapenkkiä.

Jo kaksi kertaa ennen oli herra Markus retkillään pysähtynyt tälle
paikalle ja tänäänkin pysähdytti hän käyntinsä, kun huoneen punaiset
seinät äkkiä välkkyivät metsiköstä. Metsänvartian, joka tässä huoneessa
asui täytyi viettää oikeata erakon elämää. Hän oli ainakin naimaton
mies, joka huoneensa avain taskussa meni toimiansa täyttämään. Tämä ovi
ei milloinkaan ollut vieraanvaraisesti auki, ei heikoinkaan savuhattara
milloinkaan noussut savutorvesta. Ikkunoissa, joiden sisälaudalla tosin
näkyi muutamia kukkaruukkuja, mutta joita ei milloinkaan kauniisti
sovitetut akuttimet kaunistaneet, ei näkynyt milloinkaan inhimillistä
olentoa, yhtähyvin kuin milloinkaan kuultiin taloustoimien hälyä, tai
muuta ääntä näiden neljän seinän väliltä; ainoastaan tuolla ylhäällä
ullakkokamarin ikkunassa rippui kolme, neljä puista linnunhäkkiä,
joissa pulmuset ja ristinokat elämöivät, ja jyrkänteellä huoneen takana
kiipeili kaksi määkivää kuttua ympäri, nämä luultavasti olivat
metsänvartian karjaa.

Hirschwinkelin uuden isännän oli tehnyt usein mieli lähemmin
katsoa ikkunasta metsänvartian huoneesen nähdäksensä millaisella
lukemisella entinen päiväläisapulainen virvoitti itseänsä tuolla
vähällä loma-ajalla, jonka hänen uuttera palvelustoimensa ja maatilalla
tekemänsä apu hänelle jätti, Jospa ne olivatkin ritari- ja
ryöväriromaaneja, jotka olivat toistensa päällä kukkaruukkujen välissä,
eivät ne ainakaan lainakirjaston asua kantaneet -- sen saattoi hän
nähdä aina ajotien toiselta puolen asti, joka erotti hänet vähintäin
kymmenellä askeleella asuinhuoneesta. Kentiesi oli hän älykäs ja
maailmaa kokenut mies, tämä metsänvartia. Oleskelipa hän paljon
maatilalla, jossa piikakin, joka hoiti maitokulhoja ja haravoita, koki
käyttäytyä salonkimaisesti.

Pilkkahymy huulillansa taivutti hän sivulle viimeiset oksat, jotka
sulkivat hänen tiensä, kun toisen kutun menettely herätti hänen
huomiotansa. Se oli nuori, solakkamainen eläin, joka vimmatusti
juoksien kiiti jyrkännettä alas ja kapean ruohoston yli. Sen seuraaja
kävi rauhallisesti perässä samaan suuntaan, josta nyt keveiden
ihmisaskelien ääni kuului... Herra Markus polki maata jalallansa --
aina vaan tuo tyttö, joka jo perinpohjin rupesi ikävystyttämään hänen
oloansa metsäseudussa. Olikohan amtmannin piika ainoa naishenkilö, joka
täällä eli ja oleskeli metsässä ja pellolla?

Tuolla hän tulikin aivan oikein suojelus-tilkku päässä ja suuri
juurikoppa käsivarrella. Kutut juoksivat hänen sivullansa ja söivät
ahneesti hänen kädestään leivänpalasta, jonka hän taskussaan oli tuonut
noille pikku herkkusuille.

Herra Markus vetäysi takaperin vähän syvemmälle metsikköön, sekä
asettautui ensimäisen, paksun pyökkirungon taakse, jonka keksi -- hän
ei tahtonut enää saattaa harmia itsellensä, kuten aikaisemmin
tän'aamuna. Tyttö oli hänestä kerrassaan inhoittava ja yhtäläisellä
innolla kun hän tän'aamuna oli puhaltanut tupakansavua valkoisen huivin
alle, riensi hän nyt heittämään palavan sikaarin maahan ja astumaan sen
päälle, ettei vähintäkään, tupakansavunhajua tuuli kantaisi maantien
yli ja siten ilmaisisi hänen läsnäoloansa.

Tyttö heitti viimeiset leivänpalaiset kutuille, sekä astui matalalle
rapulle lähimmän akkunan läpi katsahtaaksensa huoneesen. Huone näkyi
olevan tyhjä; huolimatta hänen uudistetuista naputuksistansa ikkunaan,
ei kuulunut yhtään liikettä huoneesta, ja ovi pysyi kiinni. Tässä siis
täytyi olla runsaasti kärsivällisyyttä.

Vastatullut asetti koppansa viereensä ja istautui viheriäksi maalatulle
penkille huoneen sisäänkäytävän viereen, päättäen odottaa asukkaan
takaisintuloa. Hän aukasi leuan alta huivin solmun, sekä antoi tuon
valkoisen peitteen pudota niskalle. Niin -- siinä oli hän nyt,
kiireestä kantapäähän asti amtmannin turhamielinen piika, joka ei
voinut kärsiä vähintäkään ahavoitusta kasvoillansa, kuten rouva Griebel
kiukussaan oli väittänyt, ja niin huonolla tuulella kun herra Markus
nyt olikin, täytyi hänen toki myöntää, että se olisi ollut vahingoksi
tuolle hieman vaalealle, läpikuultavalle iholle. Hänen täytyi nytkin,
kuten jo aamullakin tyttöä hätäisesti katsahdettuansa, myöntää, ettei
tytön pää millään tavoin häväissyt vaan päinvastoin vartalon soreudelle
ja suloudelle oli täydessä sopusoinnussa. Se häntä oikein harmitti.
Hänelle olisi tuhat vertaa mieluisampaa ollut, jos tyttö olisi ollut
karsas, ja hänen kasvonsa olisivat olleet täynnä pisamia ja nyppyjä,
juonteet jokapäiväiset ja karkeat -- tuon "omituisen" tytön.

Tyttö pyyhkäsi irtonaiset kähärät otsaltansa päälaelle, jossa niitä
palmikoitsematta ja suureen kimppuun sidottuna kampa piti kiinni.
Sitten pani hän syvästi hengähtäen ristiinlasketut kätensä helmaansa ja
nojasi, koko ympäristön metsän hiljaisen rauhan silminnähtävästi
virvoittamana, päänsä rakennuksen seinää vasten. Hän näytti
surulliselta, ehkei oikeastaan huolien masentamalta, sekä olikin kai
kylläksi ponteva ja elinvoimainen luonteeltansakin paria silmänräpäystä
kauvemmaksi aikaa heittäytyäksensä täydelliseen työttömyyteen.

Kopasta otti hän pienen kääryn, jonka hän kuori auki, levitti polviensa
yli ja katsasteli tarkastelevin silmäyksin. -- Herra Markus näki, että
se oli valkoista pitsiä, nähtävästi "kotiopettajaneidin" vanhaa,
kulunutta koristusta, mutta joka nyt vuorostaan koristaisi tytön
kaulaa. -- Sukkelat sormet käänsivät tuota vaalistunutta pitsikudelmaa
eri tahoille ja näyttipä melkein kun hänen kätensä hellästi olisi
silittänyt sitä -- sitten käänsi hän päänsä äkkiä sivulle, kääri pitsin
kiireesti kokoon ja nousi ylös.

Ajotietä nähtiin lähestyvän muhkean miehen viheriässä nutussa. Heti kun
hän oli huomannut odottavan tytön, kiirehti hän askeleitansa.
Koiransakin, joka väsyneenä oli höngöttänyt muutaman askeleen
edellänsä, riensi nyt eteenpäin hyvällä vauhdilla ja juoksi ilosta
haukkuen tyttöä kohti.

"Tuntuu hyvältä, Fritz, levätä teidän erakkomajanne ulkopuolella, mutta
olenpa toki iloinen, että tulitte, sillä minulla on kiire", sanoi tyttö
ja matki samalla nuorta ryökinäänsä pienimpiin erityisseikkoihin asti,
sillä siinä tavassa, jolla hän vastasi metsänvartian kunnioittavaan
tervehdykseen, oli yhtä paljon ystävällistä arvokkaisuutta, kuin
oppinut amtmannin veljentytönkin todellisuuden mukaan tavallisesti
osoitti entistä päiväläisapulaista kohtaan.

"Minulla on tärkeä toimi teille", jatkoi hän. "Mutta ensin täytyy
teitin saada jotain hyvää", keskeytti hän puheensa, ja ojensi toiselle
kopasta pienen lämpömäisleivän. "Minä olen tänään leiponut ja leipä
tuli niin kaunista, että teidän täytyy maistaa sitä. -- Nyt osaan jo
tämänkin keinon, kun ajattelen taaksepäin sitä kiusan päivää, jolloin
ensi kerran hirveän taitamattomilla käsilläni vanutin taikinaa ja
vihdoin sain uunista ottaa pari kivi-kovaa, mustaa kakkaraa".

"Niin, silloin maksoi se kyyneleitä, huolimatta kaikesta
lujuudestanne", sanoi nuori mies hyväntahtoisella hymyllä. Hän laski
leivän ulkopuoliselle ikkunan laudalle, mutta katsahti samalla
huolestuneena tyttöön. "Onko taasen niin pahoin asian laita siellä?
Koskeeko se juutalaista vaiko kultaseppää L:ssä", kysyi hän mutkitta,
mennen suoraan siihen toimeen, jonka tyttö hetki sitten aikoi hänelle
antaa.

"Itse tiedätte paraiten, että kultasepän luoksi emme voi kääntyä --
teidän täytyy mennä juutalaisen luo. Ylihuomiseksi täytyy meidän saada
kahdeksan taaleria".

Sulan epätoivon liikkeellä pyyhkäsi mies kiharoita hiuksiansa.

"Niin, kuten näette, Fritz! Ja kuitenkin olemme ollut valppaita,
melkeen kuin santarmit, ja siitä huolimatta on yhden kaupustelijan
onnistunut huomaamattamme hiipiä taloon ja siellä kaupata muutamia
laatikoita hienoja sikaareja. Ne ovat nyt lähes kaikki poltetut ja nyt
seuraavat laskut ja hakemukset. Tänään kirjoitettiin ja uhattiin
viipymättä lain kautta hakea saatava".

"Taivaan Jumala, tosin on minulla kärsivällisyyttä, mutta ajan pitkään
kiukuttaa ja suututtaa se ihmistä kuitenkin, niin että on harmista
halkeamaisillaan, kun ei ihminen mitään käsitä, vaan yhä elää,
ikäänkuin kassa-arkku olisi yhtä täynnä kuin entisinä hyvinä aikoina".

Surullinen hymyily tuli nuoren tytön huulille. "Saatammeko antaa sitä
Fritz?" Hän nauroi heikosti. "Kaiken loma-aikanne istutte
luonnontieteellisien kirjojenne ääressä, ettekä sentään tiedä ettei
vesi alusta ensinkään tahdo nousta vuorta ylöspäin -- vanhoja tapoja ja
tottumusta voi yhtävähän..."

"Hiljaa", keskeytti tyttö hänet äkkiä käskevällä liikkeellä. "Meidän
kummankaan ei sovi tuomita häntä, meidän on vaan muisteleminen hänen
hyvyyttänsä ja huolenpitoansa. Tässä", -- sanoi hän, käärien pitsin
auki -- "on vielä vähän arvokasta, kalliita, vanhoja pitsiä. Minulle on
vakuutettu, että ne ystävien kesken ovat vähintäin kahden kymmenen
taalerin arvoisia -- Baruch Mendeliltä emme voi toivoa enempää kuin
puolet siitä summasta".

"Jos hän ylipäänsä ensinkään tahtoo ryhtyä asiaan", lausui mies
olkapäitään kohauttaen luoden epäilevän katsannon noihin näennäisesti
arvottomiin kutomuksiin. "Ne kaksi silkkihametta ja shaalin osti hän
tosin, se olikin toista kuin tämä kapine, jonka voi puhaltaa pois, Minä
luulen, että hän rupeaa nauramaan minua. Ennemmin sittekin pari
hopealusikkaa, luulisin".

"Viimeiset!" huudahti tyttö liikutettuna. "Mitä ajattelettekaan?
Asettaisinko tinalusikat heidän lautasilleen? Se ei tapahdu niinkauvan
kun voin liikuttaa kättä ja jalkaa. Te ette ymmärrä, Fritz, tätä
asiaa", jatkoi hän tyynemmästi; käärien pitsit kokoon ja ojensi ne
hänelle. "Menkää vaan suoraan juutalaisen luo, hän ymmärtää yhtähyvin
pitsien kuin kultakalujenkin arvon... Onko teillä huomenna aikaa ja
kenties omia asioita kaupungissa?

"Kuinka lieneekin, -- kyllä aikaa saan siihen matkaan. Te tiedätte..."

"Niin minä tiedän, te olette rehellinen, peripohjin hyvä ihminen".

Tämä yksinkertainen, mutta hellällä äänellä lausuttu kiitos, näkyi
saattavan hänet hämille. Hän nosti kömpelösti kätensä lakkiinsa sekä
veti ja tempasi sen lippua. "Te olitte tänään mukana kun rautatien
rataa viitotettiin", sanoi hän kääntääkseen keskustelun toisaalle.

"Niin -- kuten voitte arvata syntyi sen vuoksi myrsky ja rajuilma
meillä. Tämä päivä ylipäänsä on ollut kauhea päivä". Tyttö vaikeni ja
pusersi alahuultansa hampaiden väliin.

"Niin luulen. Mutta suoraan naurettavaa se on kuitenkin, kun vanha
herra noin kiihtyy siitä jutusta. Se saattaa toki olla hänelle aivan
yhden tekevä, miten rata menee pihapiirin poikki, tai tuskin hän
kuuleekaan veturin menevän huoneen nurkan sivu. Uusi omistaja tehnee
pian puhdasta siellä -- no niin, hänellä on täysi oikeus siihen".

"Niin, tosin -- täysi oikeus", lisäsi tyttö jonkinlaisella
katkeruudella äänessä, ja olkapäitään kohauttaen. "Mitä se häntä
liikuttaa, miten ennen on ollut".

"Niin, niin, taivaan Jumala, niin! Mitäpä sellainen, nuori, käskevä
tuittupää huolii vanhasta ystävyydestä, jonkalaista ei milloinkaan ole
saanut nähdä. Ei hänestä saata sitä luullakaan. Minä näin hänet eilen
sivumennen -- kaunis mies, muhkea ja rivakka! Tosin on hänen
olennossaan jotain kömpelöä karkeutta, joka enemmin pysyy raha-arkun
herroissa kuin vanhassa aatelissa -- entisenä upseerin palveliana
tunnen kyllä sen laadun. Hän seisoi Griebelin kanssa sahamyllyn
vieressä, jonka hän rakennuttaa uudestaan -- no, se vanha huone onkin
hyvin lahonnut".

Tyttö kääntyi pois ikäänkuin olisi tuskin kuullutkaan mitä Fritz kertoi
sekä otti valkoisen huivinsa rahilta pannaksensa sen päähänsä.

"Mutta kaikissa kohdin käy Hirschwinkelin uusi järjestys mielelleni",
jatkoi Fritz. "Maatilan huone ei seiso juuri vakavammalla perustuksella
kuin sahamyllykään -- hyvä keino tehdä riidan lyhyeksi".

"Hän tehköön vaan", sanoi tyttö katkeruudella, kuumeen tapaisella
kiireellä solmiten huivia leukansa alle. "Lähettäköön hän meidät
kerjäämään! Menköön aina vaan alaspäin. Minä vaivaan kuitenkin
yötä päivää päätäni miettiäkseni, miten saattaisimme viedä sairaan
mukanamme --". Näissä sanoissa loppui tytön ääni.

"Mutta sehän on helpoin asia", tuumi hän partaisten kasvojen
sydämmellisesti hymyillessä. "Pidättekö minua sellaisena jänisraukkana,
etten edes voisi kantaa tuota kuihtunutta heikkoa vaimoa
käsivarrellani? Penikulmittain tahtoisin häntä kantaa, tuota hyvää,
vanhaa rouvaa, eikä hän ole siinä tunteva järkähdystäkään jäsenissään.
Eikä läheskään niin pitkä matka ole sieltä tänne. Kaunis kulmakamari
etelää kohti on suuri ja valoisa -- sinne voimme asettaa hänen
vuoteensa, silloin hänellä on näkyala viheriään metsään kahdelta
puolen; se on tekevä hänelle hyvää. Ja vanha herra istuu tämän akkunan
ääressä paljon paremmin, kuin maatilalla; tästä matkustaa ja tullee
toki aina toisinaan joku ihminen sivuitse -- maatilalla ei hän näe
muuta kun aukean pihapiirin, jossa vaan muutamat jälelle jääneet kanat
kaakottavat ja kuoputtavat".

"Fritz, te olette uskollinen kuin kulta, mutta --".

"Ja ullakkokamari tuolla ylhäällä", jatkoi hän tarkkaamatta tytön
vastaväitettä, sekä osottaen peukalollaan sitä ikkunaa, jonka äärellä
linnun häkit riippuivat -- "se on kauniin huone koko rakennuksessa.
Sinne asetutan pienen kamiinan ja sitten voi eräs nuori neiti istua
siellä suven talven maalaillen ja lomahetkillään ansaita kauniisti
rahaa. Ei ole siis mitään vaaraa tuosta kerjäämisestä, ei vielä pitkiin
aikoin... Pitää aina päänsä pystyssä -- se on pääasia".

"Niin, sen aionkin tehdä", sanoi tyttö vakavalla äänellä eikä ilman
jotain uhkamielisyyttä. "Oikulliselle kohtalolle käynee vaikeaksi
urheuteni masentaminen. Vielä en tiedä, mitä sielun väsymys on ja
tunnen nuoruuden rivakkuuden jäsenissäni... Eikä kukaan ole milloinkaan
minusta näkevä, että se itsetuntoisuuden kipenä, jonka omaan, joskus ei
tahdo mukautua, kuten sen tulee ja täytyy. -- Muuten olettehan te,
Fritz, täällä, uskollinen turvani".

Hän tarttui juurikoppaan. "Nyt täytyy minun mennä kotiin -- siellä
odottaa minua vielä paljon työtä. Sitäpaitsi täytyy minun vielä
sioittaa -- kipeä raukan tulee ja pitää huomiseksi saamaan pestyt,
vuoteen uutimet, mutta puuvarastoni on lopussa --"; hymyily liiti
ikäänkuin päivänen hänen kasvoillensa -- "ja siksi otan tämän hirveän
suuren kopan mukaani".

Metsän vartia nauroi, otti kopan ja samalla lämpymäisleivän akkunan
laudalta, sekä meni kiireesti huoneesen. Heti palasi hän koppa täynnä
takaisin. Metsän läpi saisi hän ainakin kantaa sitä, sanoi hän, kun
tyttö aikoi ottaa kopan ja nyt menivät molemmat rinnatusten laaksoon
päin, kaksi muhkeata olentoa, jotka sopivat hyvin yhteen. Metsänvartian
koira kävi tytön toiselta puolen, ikäänkuin tämä olisi isäntänsä
omaisuus, jota hänen luulevaisella huolella uskollisesti tuli ympäröitä
ja suojella.

Herra Markus juoksi nyt ulos metsiköstä ja katseli vakavin, pois
kääntämättömin silmäyksin heidän jälkeensä, kunnes he tien mutkassa
katosivat näkyvistä. Sitten katsahti hän hieman kolkolla katseella
metsänvartian huoneesen. Kuinka kauvan viipyisi, ennenkuin somat
akuttimet riippuisivat noiden nyt niin alastomien ikkunain
sisäpuolella, nuori kaunis nainen katsahtaisi ulos niistä -- todellakin
naurettava yhdistys, metsänvartian rouva hienosta maailmasta
anastamallansa käytöksellä ja hänen taikinan vanuttamisensa,
pesemisensä ja huuhtomisensa.

Mutta siitä kaikesta huolimatta oli asianlaita kuitenkin niin. Nämät
molemmat ihmiset tekivät työtä ja huolehtivat yhdistynein voimin
köyhtyneen herrasväkensä puolesta ja tästä uskollisesta toveruudesta
olisi avioliitto seurauksena -- sehän on itsestäänkin ymmärrettävä! --
Mitäpä saattaisi tuo kaukaa tänne tullut palvelustyttö kehnossa
työpuvussaan parempaa toivoa? Hän tulisi vaimona turvalliseen asemaan,
hän saisi metsässä kauniin kodin ja muhkean miehen, joka sitä paitsi
halaisi sivistystä ja tietoja ja istuisi luonnontieteellisten
kirjojensa ääressä. Tämä käsittämätön tyttö verrattomalla
kiintymyksellänsä saisi siis nuo rakkaat avuttomat omaan kotiinsa. Hän
palvelisi, kuten ennenkin kotiopettaja neitiä ja säästäisi hänelle
viimeiset hopealusikat, ettei mikään halpa tinalusikka koskisi
ryökinän hennoitettuin huuliin. Ja tuolla ylhäällä ullakkokamarissa
maalattaisiin kauniita niittu-kuvia, niin oli metsänvartia sanonut...
Tuhat soikoon, ei, rakas vihreä nuttuni, niin pitkälle ei ole vielä
tultu. "Raha-arkun herra kömpelyyksineen" ei antaisi kenenkään häväistä
itseänsä, ei edes Hänen Ruhtinaallisen Korkeutensa hyvin voivan
metsänvartiankaan, ja vielä vähemmin tekisi tälle sen ilon, että niin
pian kuin mahdollista ajaisi arentimiehen, joka ei jaksa vuokraansa
suorittaa, maantielle, jotta sitä pikemmin voitaisiin pitää häitä
amtmannin piian kanssa -- tuon kummallisen tytön, joka usein äkkiä
antoi aihetta luuloon, ettei lainana ollut hieno käytös vaan karkea
puku. Tässä erehtyi hyvä herra metsänvartia ja oikein runsaalla
mitalla.

Notkealla hyppäyksellä heittäysi herra Markus taasen metsään ja
kääntäen selkänsä yksinäiselle rakennukselle palasi samaa tietä, jota
oli tullutkin.

Sillä aikaa oli ilta-auringon kullanvihreä loisto metsässä jo melkein
kokonaan kadonnut ja sen mukana myöskin tuo lempeä lumous, joka
kirkastettuna oli levännyt tuon yksinäisen seudun yli. Tiheän lehdistön
alla hiipivät synkät varjot syngistyttivät ihmissieluakin. Herra Markus
saattoi vielä vähemmän kuin aikaisemmin päivällä vallita tuota syvää
alakuloisuutta, joka tänään oli hänen sydämeensä painunut, voi siis
noita nenäkkäitä pähkinänvitjoja tai alasriippuvia puun oksia, jotka
uskalsivat koskea hänen synkkään muotoonsa -- armotta ne kiukkuisesti
katkaistiin ja heitettiin metsän hämärään.



6.


Hän menettelihe kuten tuhannet muutkin itsekkäät samallaisissa
tapauksissa. Uskonnon kehoitusten, ja kentiesi jonkunlaisen yleisen
untuneen ihmisrakkauden johdosta ovat he halulliset tavaroistaan almuja
jakamaan -- mutta ei missään tapauksessa mitään yhteyttä niiden
ihmisten kanssa, joita aikovat auttaa. He tekevät pitkän mutkan noiden
vastenmielisten suhteiden sivutse, ettei yhtään utua eikä säettä
vieraan kohtalon kehräämistä vastuksista tarttuisi heidän vaatteisinsa
ja lykkäävät siten hiljaan ja uupumatta tuon ikävän toimen tieltänsä
pois siksi, että -- yht'äkkiä ryntäävät keskelle asemaa, jos
itserakkaus on vedetty näyttämölle. Vai eikö se kentiesi ollutkaan
hylättävä itserakkaus, joka ajoi hänet mihin hintaan tahansa
ennättämään tuon kiusoittavan metsänvartian edelle, tämän
ihmisystävällisissä aikeissa. Eikö hän nyt kaikkein mieluummin olisi
heti suoraa päätä mennyt maatilalle, esitellyt itsensä tuolle vanhalle
tunarille, kerskurille, auttamattomalle pelaajalle ja juomarille sekä
tämän perheelle ja pyytäisi heitä kaikkia, etteivät taivaan tähden toki
ajattelisi pahaa heistä? Tässä kaikessa ei ollut muuta kuin tuota
rakasta turhamaisuutta ja vihan tunne viheriää nuttua kohtaan joka
olisi uskollinen kuin kulta -- eikö tyttö ollut jotain sellaista
lausunut? -- ja näytteli kuitenkin vaan uhraamisen alttiutta samalla
kertaa siepataksensa, mitä mieluisimmin toivoi...

Äkäisenä raivasi hän nyt itselleen, paljon nopeammin, kuin ennen, polun
pensaston läpi ja saapui pian raivatulle, kapealle polulle, joka vei
taloon johtavalle, yleiselle ajotielle. Astuessansa metsästä, näki hän
rouva Griebelin tulevan sahamyllyltä kotitietä.

Hänellä oli kalanverkko käsivarrella. Tämä tosin ei näyttänyt niin
runolliselta kun äskettäin tuon solakan ylen kainon kaunottaren
lasivarrella; suurempi paino jännittikin nyt paljon laveammalle verkon
silmuista, kuin tuo pieni, sairaalle ai'ottu mullo oli tehdä voinut.

"Nyt tulette vähän, sopimattomasti tielleni, herra Markus!" huudahti
rouva Griebel hänelle salaamatta harmittavaa pettymystänsä. "Ettekö
voinut viipyä vielä vähän aikaa metsässä, kunnes onnellisesti ja hyvin
olisin ehtinyt kotiin ja saanut mulloni peratuksi. -- Nyt saatte
odottaa ja pysähtyä valmistetun pöydän ääressä, sitä en minä voi
auttaa. -- No niin, katsokaas tänne pikkuisen kun kerran olette nähnyt
mitä toimitan. Niin, niin, saatte mulloja tänä iltana, pulskimpia, mitä
myllärillä sumpussaan oli. Louise on kirnunnut tuoretta voita ja puoli
tuntia sitten saapuivat ne -- minä tarkoitan uudet perunat. Hyvä
ystävämme, linnan puutarhuri, jossa mieheni oli kolme vuotta sitten
hoitajana, on vanhasta rakkaudesta ja ystävyydestä minuun suonut
minulle pienen mitan niitä teitä varten ... ajatelkaa, herra Markus,
uusia perunoita tällä vuoden ajalla!" Tässä keskeytti hän äkkiä
puheensa ja jäi seisomaan maantielle.

"Hyi, mitä nyt -- tuolla on taasen hieno vieras maantiellä!" huudahti
hän tulisesti ja osoitti ojennetulla kädellä olentoa, joka, selkä
nojolla pyökkirunkoa vastaan makasi pitkällään raitioiden poikki.
"Kauheita aikoja nämät! juopuneita käsityöläis-kisällejä makaa kuin
kärpäisiä tiellä ja täytyy oikein varoa, ettei sotkisi jotakuta
kuoliaaksi niistä. Ennen ei niin ollut! Ja jospa itsekin kymmenen
kertaa olisitte tehtailija, herra Markus, niin sanon kuitenkin --
tehdas olo on tähän syypää ja tuo ikuinen sodan humina ympäri maailmaa.
Siksi täytyy niin monen kuljeksia ympäri, vaikkei tahtoisikaan ja sillä
tiellä oppivat paheita koko hirmuisuudessaan, tietämättä, miten se on
käynyt. Ja sitten jälkeenpäin melutaan pahennusta vastaan ja
komennetaan kääntymään -- ah niin, täysinäisellä vatsalla käy sellaisia
lörpötteleminen".

Sill'aikaa olivat tulleet lähemmäksi maassa makaavaa. Herra Markus
kumartui alaspäin ja katsahti henkilöön, joka vaivalla kohotti
väsyneitä silmälautojansa luodaksensa aran, hämmästyneen silmäyksen
puhujaan, vaaleihin kasvoihin. "Mutta mies ei ole ensinkään
juovuksissa", sanoi herra Markus, tarttuen tämän vetelästi riippuvaan
käteen koetellaksensa valtimon tykytystä.

"Sieluni kautta, niin minäkin luulen! Laupias Jumala minä puhun uusista
perunoista ja tässä nääntyy ihminen nälästä. Niin, niin, minä sanon
aina: Jumalan lahjat ovat ihmeellisesti jaetut tässä maailmassa".

Hän pisti kätensä hameensa taskuun ja otti sieltä sämpylän, jonka hän
pisti miehen suuhun. "Havaitkaa, rakas ystävä ja purekaa oikein tästä
-- se tekee teille niin hyvää, kun uutta öljyä lamppuun kaadetaan".

Heikko puna levisi väsyneen poskille, kun äsken sana "nälkä" mainittiin
ja hän kohotti kättänsä väsyneesti kieltäen.

"Älkää vastustako, kuten joku neitsy", torui rouva Griebel
vihastuueena. "Tuhannen askeleen päästä näkee, että olette nälissänne
ja sentään tahdotte uskotella meitä, että olette syönyt vasikanpaistia
päivälliseksi... Syökää vaan sämpylää. Se auttaa teitä juuri niin
paljon jaloillenne, että voimme viedä teidät kotiin meille. Siellä on
minulla vielä päivällisistä voimakasta ja hyvänmakuista lihanlientä ja
hyvän vuoteen saatte kanssa".

"Koettakaa syödä", pyysi herra Markus häntä ystävällisesti. Sitten otti
mies leivän, eikä voinut ensimmäisen suupalan jälkeen enää hallita
itseänsä; hän söi sanomattoman ahneesti ja näytti unohtavan kaikki
ympäriltänsä.

Hän oli nuori mies, tuuhealla ja pitkällä, rinnalle riippuvalla
vaalealla parralla, joka vähän vivahti punaiseen. Hänen vaatteensa
olivat kuluneet, mutta huomattiin, että hän piti siisteyttä arvossa --
uudesta lumivalkoisesta paperikauluksesta oli hän kentiesi antanut
viimeisen roponsa.

"Niin, niin vaimo raukka kotona ei tiedetä miten monta kertaa saattaa
käydä", sanoi rouva Griebel tunnon ilmeisesti nyykäyttäen syöjälle
päätänsä. "Äidistä ei ole mikään vuode kyllin pehmeä, ei mikään ruoka
kyllin voimakas lapsellensa ja sitten..."

Hän vaikeni ehdottomasti, sillä niin pian kuin heikkous myönsi tarttui
nuori mies hattuunsa, joka hänen uupuessaan tielle, varmaan oli
pudonnut hänen päästänsä, sekä painoi sen leveän röydän syvään otsalle,
ikäänkuin tahtoisi salata kasvojansa ympärillä seisovilta.

"No, no, nuori mies, älkää siitä heti niin pahastuko", sanoi rouva
Griebel hiljaisella tavallaan, jota ei mitään häiritä voinut. "Moni on
jo ulkona maailmalla kerjännyt vierailta ihmisiltä tai paastoavalla
vatsalla viettänyt yötänsä maantien vieressä ja sentään sittemmin
päässyt äveriäänä miehenä oman kolttonsa alle. Tämä ei teille haitaksi,
jos muutoin olette säädyllinen ihminen... Ja nyt tahdomme koettaa, jos
saamme teidät jaloillenne".

"Minä olen ollut kuusi viikkoa sairaana sairashuoneessa", mutisi outo
tuskin kuultavasti "ja tulen --".

"Niin sen näkee päältänne, että olette ollut kipeä", keskeytti rouva
hänet, "ja mistä tulette tai mitä vielä aiotte, emme ensinkään tarvitse
tietää. Te jäätte kartanoon yöksi -- vähän unta tarvitsette yhtä hyvin
kun sitä Jumalan lahjaa, jota nyt olette saanut ja huomenna katsomme
mitä vielä tarvitaan... Rohkeutta siis! No, koetammeko nyt!"

Hän tarttui voimakkaasti sairaan toiseen käsivarteen, herra Markus
auttoi toiselta puolen -- nuori mies pääsi jaloillensa, mutta oli toki
vielä liian heikko tuetta mihinkään liikkumaan. Aivan tahdotonna antoi
hän taluttaa itseänsä, mutta että hän silloin kuitenkin täysin tajusi
surkean tilansa, huomattiin tuosta salaisesta epätoivosta, joka hänen
kasvoillansa näkyi.

Lavealla niityllä asuinrakennuksen edustalla oli heinää niitetty.
Tuoreen heinätuoksun suloiset höyryt täyttivät ilman; kaksi talon
piikaa haravoivat heiniä pieniin rukoihin.

Suu ammollaan pysähtyivät he työstänsä, kun tuo omituinen seura
hitaasti läheni ja Louise, joka vaaleanpunaisessa hameessa seisoi
portilla, katsellen äitiänsä, juoksi pelästyneenä ja sellaisella
kiireellä tulijoita kohti, että hänen pitkät, rippuvat,
pellavankeltaiset hiuspiiskansa selässä hyppelivät.

"Äiti, onko mitään onnettomuutta tapahtunut?" kysyi hän värisevällä
äänellä ja hänen kauniit siniset silmänsä katselivat säälillä ja
samalla pelästyneenä hatun leveän röydän alitse.

Nuoren miehen partaiset kasvot punastuivat tämän katseen edessä, ja yli
inhimillisellä ponnistuksella koki voimakkaammin oikaista itsensä ja
käydä yksin -- mutta turhaan.

Rouva Griebel huusi nyt toista töllistelevää piikaa tulemaan omalle
paikallensa avuttoman vieraan vieressä, että hän itse voisi pitää
huolta, mitä talossa tarvittaisiin asettaa järjestykseen sairasta
varten. Tyttö astui tosin muutaman askeleen lähemmäksi, mutta mutisi ja
vastasi ylpeästi, ettei yksikään herrasväki vielä ole vaatinut hänen
korjaamaan kerjäläisiä maanteiltä ja kotiin viemään päihtyneitä
käsityöläis-sälliä, ikäänkuin se prinssi olisi -- hänen hameensa oli
äsken pesty, eikä hän tahtonut sitä sokaista.

Huokaava ääni tunkeusi vieraan rinnasta.

Tämän äänen kuultuansa ojensi Louise heti pyöreän valkoisen kätensä
samarialaisen palveluksen ottaaksensa.

"Mene tiehesi, pikku kananpoika", sanoi rouva Griebel, eväten hänen
apunsa puoleksi nauraen ja kuitenkin hellällä ja ihastuneella katseella
ainoan lapsensa solakkaan ja sievään vartaloon. "Sinäpä tässä
nukenkäsinesi oikea oletkin -- on ikäänkuin varpusenpoika tulisi
hypäten tänne. -- Kiirehdi, lapseni, ja juokse kuitenkin kotiin, aseta
päivällinen soppa tulelle ja pane uudet hurstit suurelle vuoteelle
sotilaskamarissa! -- Ja sinun kanssasi tahdon vielä tänä iltana puhua
pari sanaa", huusi hän tuolle ynseälle piialle, joka taasen oli ottanut
haravansa. "Tästä päivästä neljän viikon takaa ei sinulla ole mitään
tekemistä Hirschwinkelissä -- sen tiedät."

Puolen tunnin päästä lepäsi väsynyt vieras hyvällä vuoteella. Suurien
valoisien akkunain läpi niin sanotulle sotilaiden majoitus huoneessa
alakerrassa katseli viheriä päärynäpuu pihalla huoneesen, iltatuuli
hiljaisin henkäyksin puhalsi metsän yli ja täytti siistin kamarin
vilvoittavalla metsän tuoksulla. Kalkkunakukot oli viety levolle ja
muurilla, joka eroitti molemmat pihat, istui ainoastaan valkoinen kissa
pesten itseänsä.

Ensi kerran oli herra Markus itse ottanut avainkimpun altaanihuoneen
seinäkaapista ja mennyt ylimetsänhoitajan rouva-vainajan viinikellariin
sen pimeistä loukoista tuodaksensa pullon kallista vanhaa viiniä, jota
oli hankittu ainoastaan köyhien ja tarvitsevien sairaiden tarpeeksi.
Kipeä vieras oli syönyt ja myöskin juonut madeiraa, mutta ei
ainoatakaan hymyä tullut hänen huuliltansa ja jota enempi ruoka ja
juoma palautti jo puoleksi kadonneet elonhenget terveesti virtailevaan
vereen, sitä epätoivoisemmalta näytti hän. Hänen katseensa, odotusta
täynnä, oli kiinitetty avonaiseen ikkunaan ja herra Markus ajatteli
itseksensä, että tuon ihmisraukan ensimäinen voiman ponnistus omin päin
olisi hyppäys matalasta ikkunasta: hän katoisi, näyttämättä enää
milloinkaan itseänsä, niin pian kuin mahdollista olisi, armeliaista
sydämistä, jotka oli kohdannut, poistaaksensa oman ja kurjuutensa
muiston.

Sillä välin otti yli voimainsa vaivattu luonto hetken perästä ulos
oikeutensa ja hän vaipui syvään uneen. Herra Markus jätti huoneen ja
meni puutarhan huvimajaan, johon rouva Griebel oli valmistanut hänelle
illallisen. Hän söi ainoastaan vähäisen ja muisti harmikseen pientä
ruisjauhoista lämmintä leipää jota metsän vartialla nyt oli pöydällä
edessään ...

Kuinka uskollisesti ja sydämmellisesti nämät ihmiset kuitenkin kaikessa
köyhyydessään pitivät toisistaan huolta! -- Rouva Griebel oli hyvä
sydämminen, reipas vaimo, sydän oikealla paikalla, mutta "pienet
raudut" ja "pienet perunat" maksoivat kuitenkin hänen omat rahansa,
sillä totta tosiaan ei sahuri ollut hänellä paljaasta rakkaudesta
luopunut kalastaan, yhtä vähän kuin linnan puutarhuri varhaisista
perunoistaan. Kiusallisuuksien mitan täytteeksi sattuivat molemmat
piiat haravoillaan juuri nyt tekemään työtä ulkopuolella sitä talon
sivua, milt'ei aivan alapuolella huvimajaa ja lörpöttivät aivan
lakkaamatta. "Sinä saat sanoa mitä tahdot -- se on minulle yhden
tekevä, jossa akka on minun epuuttanut tahi ei!" sanoi röyhkeä piika,
joka samana iltana oli epuutettu palveluksestaan. "Se joka osaa
tehdä työtä niinkuin minä, saapi milloin tahansa itselleen toista
isäntäväkeä --".

"Mutta tähän aikaan", tokaisi toinen, "ei koko Tillrodassa ole yhtään
vapaata paikkaa. Pisemmällä eteenpäin voisi myös tapahtua, että saisit
luvan ottaa itse palveluspaikan sellaisten ihmisten luona, kuin nuo
tuossa maatalossa -- ei ropoakaan palkaksi ja oikea härjän työ
pellolla". -- "No mitä sitte -- sillä joka nyt on siellä, ei kaikissa
tapauksissa ole erittäin paljo ollut. Metsän vartia auttaa häntä,
silloin kun voi -- hän voi nauraa kaikelle. Ja palkan kanssa ei
myöskään liene niin pahoin asiat, kuin ihmiset puhuvat. Kenellähän aina
on kauniit ja somat nahkakengät jalassa niinkuin minä olen voinut
nähdä, vaikka hän aina kymmenen askeleen päässä väistyy tieltä ihmisien
edestä ja käyttää itsensä, niin kuin sellaisilla ihmisillä kuin me,
olisi rutto vaatteissa". "Niin luulotteleva ja ylpeä hän on", todisti
toinen. "Tahtoisinpa nähdä, kuinka hän käyttää itsensä, kun hän kerran
istuu tuolla ylhäällä metsänvartian huoneessa Grafenholzissa. Hänellä
on onni. Tuollaisen kuljeksia-naisen pitää jäädä siihen lämpöiseen
kauniisen rakennukseen".

"Kernaasti minun puolestani! Mitä minuun koskee koko seura, kun
olen poissa Hirschwinkelistä?" mutisi epuutettu piika vihaisesti
heittäen haravan täynnä heiniä lähimmälle suovalle. "Onpa vaan akan
tuhme-vehkeet, jotka minua harmittavat. Tuossa hän toi tänne
ensimmäisen parhaan maantiekuljeksian, joka oli paneutunut tielle,
raastaa hänet mukaansa, tekee hänelle vuoteen, niin kuin hän olisi
kapalolapsi ja sitte kaadetaan hänen oluttorveensa parasta viiniä,
mitä tapasivat kellarissa ja kaikki antaa hän tietysti itselleen hyvän
maistua. Meitä nuuskitaan aivan kun olisimme koiria, jos ovi joskus
sattuu auki jäämään, muka varkaina -- ja sen sijaan he itse tuovat
veijaria huoneesen. Minä nauraisin itseni kuoliaaksi, jos huomenna
saisi kuulla, että hän olisi pistänyt jotain mukaansa taskuihin -- sen
soisin akalle. Se kepponen olisi kymmenen taalerin arvosta".

Herra Markus löi akkunan kiini majassa, niin että ruudut helisivät, ja
molemmat pärjääjät painoivat itsensä, niinkuin pelästyneet peltopyyt,
likempien heinäsuovain taakse ja haravoivat niin uutteraan kokoon
jäljellä olevat heinät, etteivät paljaasta uutteruudesta enään saaneet
sanaakaan huuliltansa.

Tämä oli vaan hiljainen pieni sopukka metsässä, vähäpätöinen ala
maasta, eikä tässäkään kateus, pahuus ja kaikki muut ihmissielun pahat
mahdit, jotka vallitsevat suurella mailman näyttämöllä, sallineet
suloisen rauhan kerraksi lyödä siipiänsä kokoon levähtääkseen.



7.


Hyvin varhain seuraavana aamuna alkoi liike ulkopuolella kartanoa.
Herra Markus näki akkunasta pienoisen, kauniin Louisen kävelevän edes
ja takaisin vast'ikään korjatussa heinässä. Hän oli puettu vaaleaan
aamunuttuun ja hänen vahva, keltainen tukkansa piiloutui valkoiseen
hiusverkkoon sinisillä nauhoilla.

Nuori tyttö etsi nähtävästi jotain, jonka oli kadottanut. Hän lykkäsi
sivulle ohuen heinä-vaipan, jonka yötuuli oli levittänyt sinne ja tänne
niitylle ja vieläkin pudisti likeisimpiä heinäsuovia. Molemmat piiat,
jotka samalla olivat menossa pellolle -- heillä oli kummallakin
peruna-kuokka kädessä -- seisoivat lähellä ja nauroivat.

"Ettekä te olleet jalallannekaan eilen illalla koko niitulla, neiti
Louise -- minun pitäisi kuitenkin tietämän sen", sanoi epuutettu piika.
"On vaan ajan hukka että te haette sitä kauvemmin! Niin sokea ei
kumpikaan meistä ole, että olisimme haravoinneet pois muistorahan --
tuollainen kulta-tukaati kiiltää kyllä tarpeeksi ja kyynärän pitkää
samettinauhaa ei kukaan elävä ihminen voi luulla kuivaneeksi heinän
korreksi... Sitä paitsi kuulin omilla korvillani, kuinka te sanoitte
äidillenne, että eilen illalla niin kuin tavallista olitte panneet
muistorahan kristalli maljaan piironkilla. Ja siiloin se ei olis,
jumala tietäköön (kaiketi) totta, mitä kaikki talossa sanovat,
kenenkään muun ei voineen viedä tukaattia, kun sen -- no niin, enpäs
toista kertaa polta kieltäni". "Onpas se hyvin rumasti sinulta tehty,
Rosa", puhkesi nuori tyttö milt'ei kiivaasti -- lapsellinen ääni
taisteli kuuluvasti tunkeuvaa itkua vastaan. "Ihminen, jolla on niin
rehelliset kasvot, ei varasta -- niin pahaa en sitä paitsi luule
kenestäkään".

"Vai niin? Mitä varten hän sitte korjasi luunsa niin nopeasti? Niin
varhain ja sanomatta edes kiitostakaan. No kernaasti minun puolestani!
Mitä se minuun koskee? Se voi olla minulle yhdentekevä kenenkä
taskussa muistoraha piiloutuu -- minulla sitä ei ole".

Sitte hän heitti taas kuokan olalleen ja meni kumppaninsa kanssa tietä
pitkin ohrapellon vieritse, mutta Louise kääntyi pahoilla mielin
kotiin.

"Niin katsokaas herra Markus, sellaista sitä saa, kun tahtoo toiselle
hyvää", sanoi rouva Griebel, kun tämä tuli alas katsomaan rouvaa
kyökissä. Rouva sotki paraikaa erästä hienompaa taikinaa pienessä
kaukalossa, ja ollen kaikella muulla kun hyvällä tuulella.

"Mieheni nauraa minulle siitä, että pahastun tästä ja vieläkin kysyy
minulta -- kyllähän tiedätte mikä vanha tuhma ilvehtiä hän on -- jos
olisin toivonut edes saadakseni pienen suutelon kädelleni kiitokseksi
hyvästä yösiasta sotamies-kamarissa. No niin, matkoissaan hän on, tuhma
ihminen. Hänen on täytynyt ensimmäisen kukon laulun aikana hypätä ulos
ikkunasta, ja sitte takapihan kautta mennyt eteenpäin. Kauniisti se ei
ollut tehty sellaiselta nuorelta pojalta, jota ei edes oma äitinsäkään
olisi paremmin hoitanut ja palvellut kuin hänelle täällä tuli osaksi --
senlainen tylyys voipi harmittaa.

"Ja nyt teki Louise vielä sen kepposen, että hukkasi kauniin
tukaatinsa, jonka oli saanut ylimetsän hoitajan rouva-vainajalta
lahjaksi, ja, johon hän antoi juottaa renkaan, jotta sitä voisi kantaa
nauhassa kaulalla. Rahan katoaminen ei ole sentään ikävin kohta
asiassa; vaan talon palveliat sopottelevat, että olisimme itse tuoneet
varkaan huoneesen -- tuo tuhma joukko nauraa meille ja se vahingoittaa
arvoamme".

"Niin meidän olisi pitänyt antaa riidan siemenen olla vielä
maantiellä", tuumi herra Markus ilkamoisella hymyllä.

"Jumala varjelkoon meitä senlaisista ajatuksista", vastusti rouva
vihaisena. "Silloin ette vielä tunne Griebelin emäntää. Toisella
kerralla tekisin aivan samalla lailla. Mieleni on vaan siitä paha, että
tuo ihminen itse on saattanut itselleen huonon maineen; hän oli
säädyllisten ihmisten lapsia -- sen taisi sokeakin huomata -- minä jo
pidin hänen surullisesta muodostaan. Teidän tarvitsee vaan heittää
silmäys tyttööni tuossa!" -- hän nyykäytti yli olan Louiselle päin
päätään, joka alas vaipunein päin seisoi kyökin pöydän ääressä ja
leikkasi mandelia -- "eipä hänellekään tuore kakko maistane tänään
hyvältä. Punaiset silmät eivät ainoastaan ole muistolahjan katoamisen
vuoksi -- se on tuhmuutta tuon pienen sydämmen kanssa, kun se on pehmeä
kuin malja. Sääliväisyys nälkäistä miesraukkaa kohtaan joka vielä
päällisiksi olisi varastanut, saattaa kyyneleet tulemaan lapsen
silmiin".

Herra Markus hymyili salaa -- vaalea tukkainen pää vaipui yhä alemmaksi
hakkuu veitsen ylitse. Herra Markus jätti kyökin mennäkseen vieraisille
maataloon -- kävellen kiireisillä askeleilla. -- Kuka olisi voinut
sanoa hänestä, että ensimmäisenä iltana hänen olostaan tilalla, hänellä
olevan niin kiirettä menemään ensi tervehdykselle ja että hän
havaitsisi välttämättömäksi ottaa esille sitä matkaa varten paraimmat
nahka-hansikkaat, jotka oli säilyttänyt käyntiään varten Nyrnberg'in
kallisarvoisissa museoissa. Hän meni mäntymetsän läpitse, jonka takana
maatalo oli. Vasemmalle hänestä häilyivät ohrat turpeina ja rikkaina,
vilja ulottui jo melkein hänen olkapäähän. Perunan varret rehoittivat,
niin kuin pienet pensaat alkain juuri kukkia. Kullan kiiltävässä
naurismaassa kuului uinailevaa surinaa ja hunajaa kantavat mehiläiset
lensivät ohitse talon kupukkoihin. Hirschwinkelissä olikin jotain,
siitä Herralta siunatusta maasta, jossa kerran oli vuotanut maitoa ja
hunajaa, vaan sentään oli köyhyys onnistunut saamaan jalansiaa tämän
paikkakunnan kansassa.

Tuolla toisella puolella tuota metsikköä alkoi köyhyyden ylivalta.
Viljaa seisoi siellä niin harvassa, että huolestui katsellessaan sitä.
Villiheinä luikerteli kaikissa näissä ja levitti ulos tyhjiä tähkiään.

Karjan hoidon maatilalla täytyi olla supistettu vähimpään määrään,
sillä vaikka metsänvartian uutteruus ja palvelustytön voima olisikin
kestänyt pitämään peltoja kunnossa, ei olisi työ ja ahkeruus kuitenkaan
vaikuttanut mitään laihalle maalle ympäristöllä. Jos kuolleen
ylimetsänhoitaja rouvan testamentti olisi täytettävä määrällensä, niin
olisi ennen kaikkia Tillroderin ravintolaan annettu pääoma käytettävä
maanviljelyksen parantamiseksi. Mutta mahtaisiko neiti "kuvernantilla"
olla älyä niin paljo pannakseen rahoja siihen, tahi eikö hän mieluummin
käyttäisi niitä korvaukseksi monista silkkihameistaan, joita oli
täytynyt myydä juutalaisille ja levittäisi ympärilleen loistoa, johon
hän oli tottunut, ollessaan frankfurttilaisen kenraalin perheessä?
Päättääkseen palvelustytön puheista pitäisi hänen olla yhtä mieltä
enonsa, Amtmannin kanssa.

No niin, saisipa hän kohta katsoa meitä kasvoista niin kasvoihin. Hän
lupasi silloin itsekseen pitää silmänsä auki, että nuori neiti tulisi
häneltä saamaan niin penniäkään aatelisten elintapojensa hyväksi, oli
hän miten hieno ja suloinen tahansa. Herra Markus oli varustettu tätä
"kuvernantti"-armeliaisuutta vastaan, jonka takana aina omien etujen
pyynti väijyi, hänelle se oli inhoittava ja hyvintuttu asia.

Maatalon huoneusten takapuoli antoi männikön reunaan; ne olivat
rakennukseltaan yhdenkertaisia, hyvin pieniä, ja niin vanhoja ja
rappeutuneita että pärskyvä höyryhepo piankin olisi muuttava ne
soraläjiksi. Eteläisellä puolella oli ruohorikas puutarha, johon pensas
aidassa oleva ristikko portti vei. Portti ei ollut lukittu -- herra
Markus astui sisään, astuen pitkin kaitaa käytävää, joka halkasi metsän
kukilla kaunistettua ketoa. Muutamat korkearunkoiset päärynäpuut ja
kaunis pihlaja heittivät raitista varjoa hänen ylitsensä. Hän meni
erään lehmusmajan ohitse, jossa oli kivipöytä ja pari taidettomasti
tehtyä penkkiä. Se oli luvatonta ja varsin epäkohteliasta uudelta
Hirschwinkelin herralta, mennä vieraan pöydän ääreen, semminkin kun
siinä oli useampia siihen unohdettuja pikku-kapineita, sakset,
sormistin ja muutamia vasta pestyjä vaatteita, jotka tarvitsivat
korjausta, näistä näkyy rouvas-ihmisen siinä istuneen. Pöydällä oli
myös kirjoitusneuvot ja niiden vieressä vahva kirjoitus vihko, niin
siinäpä asian huono puoli olikin -- tässä viheriäisessä piilopaikassa
neiti luultavasti astui Pegasille ja sepitti sydäntä liikuttavia runoja
kuulle ja iltatähdelle. Hänen sielunsa antoi siten varjonsa herra
Markukseen ennen kuin hän oli nähnytkään itse neitiä. Seuraavassa
hetkessä hän nauroi hiljaan -- ei, runollista se ei ollut, minkä hänen
silmänsä huomasivat kirjassa "Kaksi paria kyyhkysiä myyty Tillrodissa",
"Yksi tiu munia samoin" j.n.e. Jos neiti tänään tavattiin sormet
kirjoitusmusteesta tahraantuneina, niin syy oli ainoastaan
talouskirjalla.

Herra Markus meni eteenpäin. Nurmikko loppui antaen tilaa muutamilla
penkereillä varustetulle kyökki-tarhalle aitauksen nurkassa. Oikealle
huoneuksesta alkoi pensas aita, tahi oikeammin jakso vattupensaita,
jotka eroittivat istutuksen talon pihasta -- tässä olinpaikka, jonka
ylitse rautatien kiskot tulisivat käymään.

Muutamat "jäljelle jääneet" kanat kaakottivat tässä osassa pihaa, koira
alkoi haukkua ja pensaiden takaa kuului oven narinaa, jota avattiin,
jolloin jotain valkoista näkyi lehdikön välistä.

Herra Markus kiristi tietämättänsä oikean käden hansikkaa ja kiiruhti
tavatakseen naista valkoisessa hameessa, mutta se olikin ainoastaan
piikatyttö, josta hän niin pahastui että joka kerta kuin hänet huomasi
niin veri nousi hänen päähänsä. Tyttö oli tänään solminnut leveän
valkoisen kyökkiliinan köyhän työpukunsa päälle ja kiertänyt korkealle
pitkät paidan hihansa. Ruma suuri kaulaliina niinkuin myös "kaihdin"
puuttuivat tällä kertaa pu'usta.

Kartanon omistaja seisahtui liikkumatta ja tyttö ei huomannut häntä.
Tyttö meni suoraa tietä kyökkipuutarhaan kumartuen ja leikaten
itselleen kimpun ruokakasvia. Vasta kun hän oikasi itsensä, kääntyi hän
ja huomasi vieraan. Polttava puna lensi hänen kasvoillensa ja
ensimmäinen liikuntonsa oli vetää paidan hiat ales paljaille
käsivarsilleen.

Vaiston tapaisesti, tunsi herra Markus itsensä kehoitetuksi, tuon
pitkän solakkaan olennon edessä ottamaan hatun pois, niin kuin hänellä
olikin aikomus tehdä "naiselle valkoisessa hameessa", joksi hän hänet
ensin luuli, mutta hänen vihansa tyttöä kohtaan oli kylliksi suuri
estääkseen senlaista epämukaisuutta -- tuota itsetuntoista tyttöä ei
hän millään lailla tahtonut saattaa uskomaan että hänen lainattu
ylhäisyytensä kävisi täydestä. Hän koski sentähden vaan sivumennen
hattuunsa ja kysyi kylmällä välinpitämättömällä äänellä, amtmannia.
Jolloin Herra Markus katsoi tyttöä hänen ruskeisiin silmiinsä, joilla
hän nähtävästi pelon alaisesti yhä katseli vierasta -- luultavasti
ajatellen, että se tärkeä hetki oli tullut, jolloin maatalon laittomat
omistajat lähetettäisiin mailmaan "kerjuulle".

Hiljaan ja nöyrästi niinkuin talon palkolliselle sopikin, vastasi hän,
amtmannin olevan kotona ja että hän katsoisi itselleen kunniaksi saada
vastaan ottaa uutta isäntää.

"Ja neiti Agnes Franz?" kysäsi Markus.

Tyttö nytkähti äkkiä, niinkuin hän jo tällä yksinkertaisella
kysymyksellä olisi loukannut hänen nuorta emäntäänsä. Teeskenneltyä
nöyryyttään ei hän enään muistanut ja alaspäin luoduin silmin, mutta
hyvin vakavalla ja milt'ei tylyllä äänellä hän vastasi: "Häntä ette
tule näkemään".

"Kuinka niin -- onko neiti pois matkustanut?"

Heikko hymy nousi tytön huulille. "Hänen matkansa ovat loppuneet,
niinkun linnun lento häkissä".

"Vai niin -- siinäpä teillä taas on sitä salaista puhetapaa, jolla
teillä on tapana peittää nuoren neitinne työt ja toimet!" Tämä "te"
tuli hänen suustaan, hän ei tiennyt mistä syystä. "Sitä paitsi ette nyt
enään pääse pitkälle, sillä hetken perästä tahdon itse tositeossa, omin
silmin katsoa, mitä tuon salaisen Sais'in kuvan takana piilee --".

"Sepä ei kumminkaan tapahdu".

"Eikö? -- Ja sen te tiedätte niin varmaan vakuuttaa, aivan kuin te
olisitte yksi ajatus ja yksi sielu neitinne kanssa?"

"Aivan niin".

Markus nauroi pilkallisella ja loukkaavalla tavalla. "No olkoon niin --
kamarineitsyeillä on usein tapana olla emäntänsä uskottuina, miksi ei
myös kuvernantti tunnustuksille?" -- "Asia on toinen, jos te olette
hyvillänne siitä, että tuttavuutenne tulee yleisesti tunnetuksi?"

Tyttö kumartui ottaakseen muutaman tilli-varren maasta, jotka olivat
sattuneet putoamaan kimpusta hänen kädessään, mutta sitte oikasi hän
itsensä ja seisoi kuni "sytytetty kynttilä" herran edessä, samassa
hänen kauniit silmänsä loistivat vihaisella tulella häntä kohtaan.

"Eikö se ole aina ja kaikkialla tietty asia että kamarineidillä on
tieto, ketä varten ei tahdota olla kotona? Ja hän --". Tulinen puna
poskillaan seisahtui hän äkkiä puheessaan ja puri hämmästyneenä
huuliaan, aivan kuin olisi tahtonut pidättää terävää vastausta, jonka
oli antamassa. -- Ah, hän muisti samalla hetkellä, että mies, jolle ei
tahdota olla kotona on juuri tämän talon omistaja, joka mieliään myöden
voipi riistää hänen pöyhkeältä, köyhältä neidiltään suojan ja
asumuksen.

Herra Markus iloitsi tytön hämmästyksestä, eikä auttanut häntä
sanallakaan hänen tuskallisissa tunteissaan, jotka nähtävästi häntä
ahdistivat. Tällä hetkellä näkyi tämä solakka tyttö, joka äkisti
nöyränä lannistui, kaikelta muulta, vaan ei itsekkäältä ja ylpeältä,
hän muistutti paljo enemmän peljästynyttä metsäkaurista, -- mutta
kaikissa tapauksissa -- häntä täytyi rangaista.

"Ja hän", sanoi tyttö tuskallisen hengähdyksen jälkeen ja milt'ei
rukoilevalla äänellä, "ja hän siis tahtoisi, että yksinäisyys, jossa
hän elää, tulisi häirityksi, jonkun vieraan käynnillä".

"Sitä en usko", vastasi toinen ujostelematta. "Koti-opettajilla, joilla
ei ole suurempaa iloa, kun, että saada elää hienoimmissa seuroissa,
ovat kaikkein vähemmin tuomitut elämään ihmiskaihoavaa luostarielämää".

Tyttö rohkaisi taasen itseään ja katkera hymy huulillaan vastasi:
"Kenties ei hän olekkaan niin huono kuin muut 'sinisukat' ja
nautintohimoiset, josta teidän on kiittäminen perusteellisista
tiedoistanne kotiopettajista. Sitäpaitsi muistan teidän eilen sanoneen,
menevänne hänen tieltänsä pois, jos hänet tapaisitte".

"Tietääkö hän minun niin sanoneen?"

"Sanasta sanaan".

"Teidän kauttanne -- tietysti juorupuheet ovatkin kamarineitien
mielityötä. Kaikissa tapauksissa olen sanaini mukaan niin sanonut ja
toistan vieläkin, että en kaipaa tulla mihinkään yhteyteen siinä
luokassa olevan naisen kanssa, joka nyt on minulle täydellisesti
vastamielinen, sen sanon kerran vieläkin teille halusta... Yhtähyvin
täytyy minun erityisten syiden vuoksi, kaikesta tästä huolimatta, saada
puoli tuntia puhutella neiti Agnes Franz'ia, mutta samahan tuo,
voipihan asian kirjeellisestikin toimittaa -- minä kirjoitan hänelle".

"Te luulette siis todellakin, että kaikesta siitä minkä te olette
hänestä sanonut, hän ottaisi lukeaksensa kirjeenne?" kysyi hän samalla
kuin halveksiva hymy näkyi hänen huulillaan.

"Tietysti -- neidin täytyy. Hänen täytyy, jos hän pitää väliä omasta
toimeentulostaan", lisäsi toinen kiiltävin silmin.

Taaskin hänen nöyrä ryhtinsä katosi ja naurusuin hän vastasi: "Täytyy?"
"Todellakin ettei karkoitettaisi pois tästä huonosta talosta? Te
erehdytte sentään, luulen ma. Mieluummin hän vaeltaa avojaloin yöllä
pois --".

"Niin siinä tapauksessa ei hänelle jää muuta tehtäväksi", lisäsi herra
Markus jonkunmoisella vaivalla.

"No niin, parempaa ei voinutkaan toivoa uudelta Hirschwinkelin
herralta", huudahti tyttö äkkinäisesti vetäen henkeään. "Tiesimmehän
me, että hän, jolla ei ole sydäntä, niinkuin käytännölliselle
asiamiehelle sopiikin, jonakuna päivänä tulisi poistamaan huonon veron
maksajan -- tiesimmehän, että pilkusta pilkkuun olisitte samanlainen,
kuin rikas mies, josta puhutaan raamatussa --".

"Ja te, palvelia, kansantytär, uskallatte vastustaa 'rikasta miestä?'"
keskeytti hän tyttöä taas aivan tyyneenä ja melkein iloisesti.
"Ajatelkaa toki! Tuskinpa Amtmanni tulee kiittämään teitä, jos hänen jo
ennestään huono tilansa pahenee teidän suututtavista sanoistanne.
Muuten ei teitä ensinkään kaunista vihaisena oleminen, kaunis
neitiseni". Tätä sanoessaan hän astui askeleen eteenpäin, josta oli
seurauksena, että tyttö käänsihe pakosalle. "Vielä vähemmin tuo
liikanainen teeskentely sopii teidän asemallenne", jatkoi herra Markus
rypistetyllä otsalla ja vihaisella katseella. "Älkää nyt käyttäkö
itseänne niinkuin minä olisin tytösteliä, sen vuoksi että kerran
rohkenin katsoa hattunne reunan alle. Se tuli siitä omituisesta viasta
ihmisluonteessa, että juuri se, jota peitetään, kiihoittaa
uteliaisuuttamme. Kentiesi yksi tahi toinen naisellisista
tuttavuuksistani jo olisi enemmin kiihoittanut uteliaisuuttani, jos
olisivat ymmärtäneet käyttää naamioita... Tänään te annoitte auringon
esteettömästi paistaa otsallenne ja siten ei teillä ole mitään syytä
mennä tieltäni pois, aivan kun olisin hairauskoinen tahi Jumala tiesi
mikä hulttio tahansa... Paitsi sitä minä tahtoisin mielelläni tietää,
mitä tulevaisuudessa teette hienolla käytöksellänne".

Tyttö oli paikallaan, johon oli seisahtunut ja niin vihaisena, kun hän
olikin, ei hän voinut sentään pidättää hymyä.

"Jättäkää se minun huolekseni... Siisti käytös ei vahingoita edes
palveliatakaan... Ja tulevaisuuteni taas?" Hän nykäsi olkapäitään ja
katsahti herraan tyyneellä katseella. -- "Minä luulisin, että se
riippuu, mitenkä elämä tulee näyttämään, myös vähäisen sisällisistä
syistä, eikä ainoastaan siitä miten tulee kohtalon lykkäämäksi ja
tuuppaamaksi. Se ei saa minua niin helposti kadottamaan luottamustani
-- sitäpaitsi olen nuori ja terve, sekä aina valmisna sitä hetkeä
varten, jolloin sauva kädessä täytyy vaeltaa tuonne", -- hän osoitti
silloin kädellään pensasaidan ylitse puutarha-muurin portille.

"Muuttaaksenne metsänvartian asuntoon, jossa emännän sia viittaa",
lisäsi herra Markus itsekseen kovin harmissaan ja puristaen nyrkkiään,
muistaessaan ilkeätä viheriälakkista. Luultavasti hän olisi ollut
kylläksi paha sanomaan ääneen tämän muistutuksen ellei äkkinäinen melu
olisi noussut pihalla, siten häiriten heidän puhettaan. Koira haukkui
raivoisasti, kyyhkyset lensivät katolle peljästyneinä ja syvä miehekäs
ääni huusi kerta toisen perästä: "Tule tänne lapsi!" ja mutisi taas
harmissaan "missäpä hän nyt taas liene?" Tyttö oli jo kiiruhtanut
ristikko-portille ja avannut sen.

"Vai niin, -- sinä olet ollut kyökki askareissa!" kuultiin saman
tyyntyneenä lisäävän, "kuuleppas lapseni -- tuolla portin ulkopuolella
hiipi viisi minuttia sitten maankuljeksia joka epäilyttää minua.
Leikkaa hänelle palanen leipää ja anna hänelle sitäpaitsi nämät kolikot
-- enempää ei voi antaa tästä talosta näinä huonoina aikoina; sano
hänelle se, ja että hän kohta korjaa luunsa pois".

Herra Markus oli sillä välin astunut likemmäksi porttia, mutta hetkeksi
pysähtynyt tunkeiden vaarainpensaiden taakse. Hän voi tästä nähdä
asuinhuoneen vinossa olevan etupuolen. Kuinka peloittavat ja
toivottomat eikö olleet Franz'in perheelliset seikat, koska tämä huono
asumus sai olla pelastavana valkamana heille.

Huoneuksen kynnyksellä seisoi pitkänlainen, laiha, ijäkäs herrasmies.
Oikeassa kädessään hän piti pitkää piippua, vasemmalla hän nojasi
itseään keppiin. Hän oli vartaloltaan voimakas ja ryhti kaunis,
nuorempana hän oli näyttänyt erittäin kauniilta ja pulskalta. Nyt
olivat kasvot ja otsa ryppyiset ja tummat silmät olivat kuin palaneet
hiilet suurissa kuopissaan. Hänen täytyi se olla, tuumauttamattoman
pelaajan ja tuhlaajan, himojen kadottama sisällinen työskentely tuli
näissä piirteissä selvästi näkyviin.

Hän jäi ovelle seisomaan, tytön rientäessä hänen ohitsensa huoneesen
leikkaamaan palasen leipää kerjäläiselle. Silloin tällöin vedellen
savuja piipustaan ja puhaltaen niitä ulos vahvoina savupilvinä, kesän
tuoksuavaan aamuilmaan, mutta samassa myös heittäen tiedustelevia
silmäyksiä "maantien kulkiaan", joka sillä välin oli katsonut sopivaksi
pitää itseään loitompana tutkinnosta, joka vanhalla herralla oli halu
panna toimeen hänen kanssansa. Jolloin aavistuksella silmäili herra
Markus myöskin epäiltyä miestä. Huoneusta vastassa seisova portti oli
ainoastaan puoliksi auki.

Siitä paikasta jossa herra Markus seisoi, voi hän nähdä aivan hyvin,
miten eräs ihminen kyykistyi kiini olevan portin puoliskon taakse ja
kasvot painettuina sitä vastaan yhä tirkistellen pihaan, portissa
olevien rakojen kautta. -- Saman kuluneen, huonon takin, yhteen
sullotun hatun ja ruutuiset vaaleat housut, oli herra Markus nähnyt
eilen ja kun tyttö samassa tuli leipä kädessä huoneesta, pisti myös
miehen pää esille portin puoliskon takaa, sama nuori miehen pää,
tuuhealla punaiselta hohtavan, vaalealla parralla ja sairaalla
ihovärillä, jolle hän itse oli auttanut valmistamaan vuodetta
herrastalon vierasvaraisessa sotilaskamarissa.

Mies rukka näytti tänään vielä enemmän säälittävältä kun viimmein --
hän näytti tuskin voivan pitää itseään pystyssä jaloillaan. Hänen
lähtönsä aamulla ikkunan kautta lienee kysynyt häneltä jättiläisvoimia
ja nähdessään tuota silmiinpistävää heikkoutta oli mahdotointa uskoa,
hänet ensin varkaana kuljeskellen asuinhuoneessa ja äärimmäisestä
ottanut muistorahan.

Omituista oli, että mies parka antoi jokaiselle, joka vaan katsoi häntä
tarkasti silmiin, saman liikuttavan tunteen. Tyttö oli kiirein askelin
mennyt pihan ylitse ja ulos portista hakien kerjäläistä, -- mutta
samassa hän pelästyi kovasti ja leipä palanen, joka hänellä oli
kädessään vieri kauvaksi maantielle ja yhtä vähän kuin eilinen
armeliaisuuden sisar, kaunis, pieni Louise epäili tarjota kättänsä
tueksi hänelle, niin tämäkin kohta ojensi kätensä auttaakseen horjuvaa.

Herra Markus kaihosi nyt yhtä paljon "vierasta poikaa" joka osasi tehdä
itsensä naisten lemmityksi, kuin viheriätakkistakin tunkeuvalla
ihmisyydellään. -- Samassa ei enään näkynyt kumpaakaan henkilöistä
tuolla portin ulkopuolella, lienevät olleet muurin takana, mutta sen
sijaan kuuli hän, miten Amtmanni kovasti löi keppiään etehisen
kivipermantoon ja nähtävästi suurella vaivalla koetti auttaa itseään
huoneesen.

Sieltä ei kukaan näyttänyt tulevan häntä auttamaan; hänen rouvansa ei
voinut -- hän olikin sairaana ja neiti kotiopettaja, hän luultavasti
sävelsi tahi maalasi kukkia taikka oli unohtanut itsensä ensimmäisen
parhaan romaanin minkä oli keksinyt, ääreen lukemaan.

Herra Markus kiirehti piilopaikastansa pensastossa ja riensi pihan yli
Amtmannin jälkeen.



8.


Amtmanni aikoi juuri laskea kätensä oven rivalle, kun kuuli askeleita
takanansa. Ponnistuksella oikasi hän köyryistä vartaloansa ja koki
jäykällä niskallaan kääntää päätä vähän takaisin. "No, mitä tämä
merkitsee? Tunkeukooko mies aina huoneeseni asti?" murisi hän
ä'istyneenä eikä aivan pelotta.

Samalla hetkellä seisoi uusi tilan omistaja puoleksi hymyillen hänen
sivullansa ja sanoi, esitellen itsensä ja nimensä.

Vanha herra oikaisi heti vartalonsa, ikäänkuin olisi elähyttävä
sähkövirta kuihtuneiden jäsenien läpi lennähtänyt -- ja siten onnistui
hän saamaan todellakin ryhtevän aseman, ja ritarillisuus hänen
tervehdyksessään, kärsi tuskin mitään monta kertaa paikatun yötakin
tähden, joka liehui hänen laihan vartalonsa ympärillä.

Tupakkapiippu kihisi jo lähimmäisessä sopessa, hänen kädellään äkkiä
viipottaessa ilmaa, ikäänkuin tahtoisi vieraan kasvoilta löyhyttää
kaikkea muuta paitsi hienolta tuoksuvan tupakan pilven, lausui hän
ylpeällä huolettomuudella: "Täytyy polttaa helpompaa lajia, mitä saada
voi -- hyvät lääkärit ovat tyranneita, eivätkä suurin kysy, josko voi
tottua sellaiseen keskinkertaiseen tavaraan, vaiko ei".

Sitten veti hän niin juhlallisesti kehoittaen oven auki, ikäänkuin
olisi ollut kysymyksenä astua loistoetehiseen tai pyhään huoneesen.
Yhdessä suhteessa pyhitetty olikin tämä jotenkin avara huone siihen
katsoen, että kauvimpana seinällä oli vuode, jossa onnettoman vaimon jo
yli vuoden oli täytynyt kärsiä ja kestää. Siellä olivat akuttimet,
jotka piika, siitä kiitos metsänvartiatalon puille, oli edellisenä
iltana silittänyt. Ne riippuivat lumivalkoisina ja somasti
lasketettuina vuoteen ympäri, joka loistavine, äsken neulottuine
hurstineen ja pieluksineen kelluvien polstarien ja tyynyjen ylitse
olisi kelvannut hennoitellun, hienon naisen makuuhuoneesen.

Vuoteen vieressä oli pieni ympyriäinen pöytä; kauniisti nidottuja
kultareunuksisia kirjoja oli mahonkilevyllä, ja suuri, taiteellisesti
järjestetty kukkavihko kohosi kristallimaljasta... Niin kokonaan
köyhyyteen ja kurjuuteen vaipuneena, kuin herra Markus oli ajatellut,
ei sairas toki ollut. Raamatun sisaret ympäröivät hänen vuodettansa:
vahva, tahdonvoimainen jonka hän ensin oli nähnyt kalanverkko
käsivarrella piti huolta ruasta ja juomasta sekä ruumiin huvituksesta
ja toinen ympäröi hänet kauniilla pikkukaluilla, hienojen hyvin
hoidettujen lasien asettamina. Tämä toinen alentui kai myöskin, hyvin
kammattuna, hajuvesistä tuoksuvana ja siistissä puvussa istumaan
hänen vuoteensa ääreen ja lukemaan hänelle valittuja runoelmia
pienokaispainoksista ja siten tuottamaan matalaan huoneesen heikon
kajastuksen entisestä ylimyselämästä.

"Herra Markus, naapurimme, armahani!" esitteli amtmanni, jolloin hän
alensi kovan basso-äänensä helläksi, mieliskeleväksi -- mies ei
huolinut, naurettavasti kyllä ja tahallansa, nimittää vierastansa
millään arvonimellä, joka muistutti tilan omistajaa.

Pieni naisen pää, läpikuultavilla, kuihtuneilla, vanhoilla kasvoilla ja
lumivalkein hiuksien ympäröimän myssyn alla, näin sanottaessa hypähti
vähän pelästyneenä päänaluselta. "Ah, hyvä herra", kuiskasi vanha
nainen heikolla, valittavalla äänellä ja ojensi hänelle kuihtuneen,
kapean kätensä, jota, kuten näytti, värisytti hermovavahdus. Tämänkin
naisen sielussa leiskahti hänet nähdessään näennäisesti tuskallinen
tunne siitä että kauvan pelätty, päättävä hetki nyt oli tullut.

Tilanomistaja astui vuoteen luoksi ja nosti tarjotun käden
kunnioitettavasti huulillensa. "Sulkekaa, armollinen rouva, uusi
naapurinne suosioonne", sanoi hän, "hän on aina pysyvä _uskollisena_
naapurina".

Sairas loi tässä silmänsä häntä kohti, suuret, yhä vielä kauniit
silmät, ikäänkuin ei olisi uskonut oikein kuulleensa hänen sanojansa.
Mutta kauniit, rehelliset, miehekkäät kasvot, joiden nuorellisen suun
sopissa hymyily oli, eivät näyttäneet, että tuntisivat pettuutta ja
liehakoitsevia korupuheita, jotka ajattelematta lausutaan seuraavana
silmänräpäyksenä unohdettavaksi. Onnellisena vakuutuksessaan, ettei
ollut erehtynyt, laski hän nyt, helpoittaen syvällä hengähdyksellä
rintaansa, vasemmankin kätensä nuoren miehen kädelle ja puristi sitä.
"Miten kauniisti teiltä, että olette köyhiä ajatellut" -- tässä
tukahtui hänen äänensä ja hän loi aran ja pikaisen katseen mieheensä,
joka kovin ryki ja sai yskän puuskahduksen -- "että olette ajatellut
ilahuttaa amtmannia maatilalla käynnillänne", lisäsi hän äkkiä, siten
parantaen tuskin lopetetun edellisen lauseensa.

"Niin, ja ajatteleppa, Sanna, miten tässä kävi minulle!" sanoi amtmanni
nauraen. "Luullen, että maankuleksijalla tuolla portin ulkopuolella oli
uskallusta tunkeutua jäljessäni huoneesen, sanoin jotain 'miehestä' tai
sellaista ja se onkin herra Markus, joka seisoo takanani".

Hän istautui vanhaan, liitoksissaan narisevaan nojatuoliin ja istui
siten vastapäätä vierastansa, joka sairaan kädenliikkeen kehoittamana
oli ottanut siansa istuimelle sängyn viereen.

"Gelsungenissa niillä ruhtinaallisilla lahjoitusmailla, jotka minulla
olivat monta vuotta vuokralla, en milloinkaan tuntenut pelkoa vieraan
roistoväen varkauden halusta", jatkoi hän ja hieroi toista polveansa
suunvääristyksellä, joka ilmaisi, kuinka kovasti luuvalo häntä vaivasi.
"Siellä olivat huoneemme yläkerrassa ja isossa rakennuksessa vilisi
palvelijoita. Täällä yksinäisyydessä on aivan toisin; on niin vähän
ihmisiä ympärillä ja matalalla olevat akkunat eivät juuri varmuutta
lisää. Tuolta ruokailuhuoneesta voisi varastaa tusinoittain
hopealusikoita, saamatta siitä aavistustakaan -- kun ei sellaiseen
panna huomiota ennenkuin kauvan jälkeenpäin, kun muistetaan laskea ne
jossain satunnaisessa tarkastuksessa".

Herra Markus puri äimistyneenä huultansa, ajatellessaan viimeisiä
hopealusikoita, joista piika eilen niin pontevasti oli puollustanut
kumppalinsa, joka oli "uskollinen kuin kulta", myyntihalua vastaan.
Vanha rouva katsoi hiljaisena käsiinsä, jotka olivat ristissä peiton
päällä, hienon punan noustessa vaaleille kasvoillensa.

"Luullakseni ei teidän tarvitse peljätä mitään sellaista tuolta
nuorelta mieheltä, joka oli portin takana", sanoi herra Markus ja
kertoi kohtauksensa vieraan kanssa maantiellä ja miten tämä oli saanut
viettää yötä tilalla -- hän ei salannut vieraan pakoa, jonka ylpeys ja
kunniantunto olivat vaikuttaneet. "Hän näytti tänään vieläkin
voimattomammalta, kuin eilen", lisäsi hän. "Minä näin, miten teidän
piikanne, joka tuli antamaan hänelle leivänpalasta, täytyi kannatella
horjuvaa --".

"Piikamme?" lausui vanha nainen kysyvästi, nostaen päänsä päänaluselta.

"Niin, se oli Sanna piika!" vahvisti amtmanni sanojaan niin korkealla
äänellä, ettei sairaan enempiä sanoja voitu kuulla. "Minä annoin
hänelle vähän rahaa miehelle annettavaksi. Oi, minun tulee oikein sääli
miestä", lisäsi hän todellisella säälillä sekä pyyhkäsi kädellänsä
harvaa, harmaata tukkaansa samettikalotin alitse. "Minäkin tahdon
ihmisraukkaa auttaa, ettei hän tule maatilalta poisajetuksi, jos hän
pariksi päiväksi tarvitseekin lepoa ja ruokaa -- amtmanni Franzin
tapana ei milloinkaan ole ollut apua tarvitsevien pois ajaminen -- minä
menen tuon raukan luokse ja tuon hänet sisälle".

Hän aikoi nousta, mutta herra Markus ennätti hänet. "Suvaitkaa, herra
amtmanni minun mennä hänen luoksensa!" sanoi hän.

"Mutta, ystäväni, en tiedä mitä tänään päivälliseksi saamme", kuultiin
heikon, värisevän naisen äänen vuoteelta huudahtavan. "Ja meidän täytyy
kumminkin, rakas ystävä, antaa hänelle vuode, ja oikein hyvä vuode".

"Tietysti, mitenkäs muuten, en käsitä, mitä sillä tarkoitat, pikku
Sannani", katkaisi amtmanni vihastuneena hänen puheensa. "Eikö meillä
siis ole mitä siihen tarvitaan? -- Kunnon vuodetta amtmannin luona,
jossa koko maailma oli mieltynyt saadaksensa maata muhkeilla
untuva-polstareillamme! Älä, enkelini, huolehdi taloudesta. Sinulla on
aivan vääriä käsityksiä taloudestamme, kun et enää voi kaikkea
tarkastaa ahkera, kunnon pikku emäntäni! Mutta ole huoletta kaikki
kulkee tasaista rataansa. Jospa meidän täytyykin olla ulkonaista
komeutta vailla, on meillä toki sisällinen perustus, kuten hyvin
varustetulle taloudelle tuleekin. Tosin on totta", lisäsi hän uudestaan
kynsäisten korvallistaan ja sysäten lakin toiselle korvalle, "että
viinistä alkaa tulla puute, siinä suhteessa en voi kilpailla
armeliaiden ihmisten kanssa kartanossa. Tuo kirottu luuvalo on taasen
ruvennut minua vaivaamaan ja kankeilla jaloillani on minun kokonaan
mahdoton mennä kellariin -- ja minun periaatteeni on etten milloinkaan
anna toisen koskea viineihin.

"Suvaitsette kai kuitenkin, että teidän käytettäväksenne toimitan
kopallisen viiniä edesmenneen vanhan ystävättärenne kellarista", sanoi
herra Markus lukon hankkilus kädessä sekä seisoen kynnyksellä.
"Armolliselta rouvaltahan puuttuu niin kauan vahvistuskeino, joka on
tarpeellinen, eikä hän varmaankaan luotansa työnnä pientä virvoitusta
viimeisenä lahjana nuoruuden ystävättären kädestä".

Hän meni ylös ja astui nopein askelin pihan yli. Sill'aikaa kun hän oli
istunut sisällä vuoteen ääressä, ei hän harmiksensa voinut vapautua
"tyhmästä" luulosta. Hetkeä ennen oli solakka tyttö puistossa vetänyt
aivinaiset hiansa paljaiden käsivarsiensa päälle, ikäänkuin ne olisivat
likaantuneet siitä, että miehen silmä oli niitä katsellut ja heti sen
jälkeen oli hän epäilyksettä ollut valmis kietomaan käsivartensa
kerjäläisen uumenille -- tämä harmin syy oli yhä hänen ajatuksissaan ja
häntä kiukutti siihen määrään, että avoimin käsin tarttui ensimäiseen
tilaisuuteen, joka tarjoutui, mennäksensä yksin ulos sekä omin käsin
toimittaaksensa kaiken avun, joka oli tarpeen.

Mutta tuollahan oli portti sepo seljällään, eikä hän voinut nähdä
ainoatakaan elävää olentoa. Vieras lienee, ne pari penniä mukanansa,
jotka oli matkarahoiksi saanut, ja sen enemmältä tiehensä mennyt ja
tyttö tietysti taasen palannut taloustoimiinsa. Tässä johtopäätöksessä
veti hän henkeänsä helpommin, -- miten naurattavaa! Mitä se häneen
koski ja mitä hänellä siitä oli sanomista, että nuori väki, kansan
tyttö ja poika, molemmat vieraalta seudulta toinen toistansa auttoivat?

Palatessansa asuinrakennukseen loi hän terävän, tarkastelevan
silmäyksen sen etuseinään. Neiti kotiopettaja oli siis pysynyt häneltä
piilossa, sitä ei hän ensinkään pahaksensa pannut, koska tämä oli
saanut tietää, että hän aikoi väistyä tämän tieltä niin paljon kuin
mahdollista oli. Ei hän tuntenut ensinkään halua nähdä tätä, mutta
todellakin oli tällä hänen velvollisuutensa hillitä itseänsä
persoonallisen tuttavuuden huomataksensa, minkä hengen lapsia
kotiopettaja todellakin oli. Hänelle kirjoittamisen tuuman oli hän
äsken vaan vihassa ja vastustelemisen halusta tullut lausuneeksi. Toden
peräisesti ei hänellä voinut olla sellaista aikomusta.

Kentiesi hän nyt jo ennakolta jossain akkunassa keksisi tämän kasvot
tai vartalon piirteet -- hänen täytyi hymyillä näille akkunoille.
Ainoastaan kolme oli jotenkuten arvoisia muodostamaan kehyksen ylpeiden
naiskasvojen ympärille, nimittäin sen huoneen akkunat, jossa hän äsken
oli ollut ja joka valkeine akuttiminen siaitsi ulko-oven vasemmalla
puolen. Oikealla peitti yhtä akkunaa luukku, joka vinossa riippui
ha'oissaan ja kahden muun akkunan läpi saattoi nähdä lähes tyhjään
huoneesen, jossa oli ainoastaan suuri takka, pöytä ja muutamia
honka-istuimia. Se oli kai väen huone -- jonne piika voi vetäytyä, kun
joskus sai työstään levon aikaa -- sillä ei se kai ollut tuo ylistetty
ruokailuhuone lukemattomine hopealusikoineen?! --

Valkoinen, liehuva esine veti äkkiä hänen katseensa huoneen kattoa
kohti. Ullakon akkunasta ulko-oven yläpuolella liehui vapaasti
musliiniverho, akkunan laudalla kukki kauniita ruusuja ja vaaleaksi
paperoiduilla seinillä, miten ulkopuolelta voi nähdä, rippui muutamia
kuvia. Täällä siis kotiopettaja hallitsi. Niin, tänään voi hän pysyä
kopissaan -- herra Markus ei sillä hetkellä ollut oikealla kaikkien
niiden korulauseiden vaihtamistuulella, joista tämä "sinisukka" oli
elänyt ja toiminut.

Herra Markus astui taasen pihaan, sen narisevalle, valkoiselle
hiekalle, joka hienosti siivilöittynä kerroksena peitti maan. Keittiön
ovi oli auki, saattoi luoda silmäyksen koko tiilikivi-lattiaiseen
huoneesen, jonka akkunat olivat männikköä kohti. Rouva Griebelin
puhtaudesta loistava keittiö voi tuskin kilpailla tämän kanssa, jossa
viimeiset, Gelsungenin keittiökunnasta pelastetut vaski- ja tina-astiat
moitteettomina kiilsivät ja kaikki puuastiat lumivalkoisissa riveissä
seinällä rippuivat. Amtmannin rouvalla lienee ollut oikein päivällisen
riittämättömiin varoihin katsoen, homeopaatiliisesti pieni pata, joka
kiehui liedellä ja kaksi teurastettua pientä kyyhkyistä odotti sitä
hetkeä, jolloin huolellinen käsi heidät pataan panisi -- oli niin
hiljaista kyökissä, että voi kuulla sinne eksyneen hyttysen surinan ja
sen heikot sysäykset akkunan ruutuihin. No niin, sehän olikin
luonnollista, että tuo ihmeen uskollinen kamarineitsyt, joka oli "yksi
sydän ja yksi sielu" neitinsä kanssa väistyisi yhtä huolellisesti tuon
harmittoman vieraan tieltä, kuin suututettu nainen ullakkokamarissa.

Palatessansa arkihuoneesen, huomasi hän kyyneleiden jälkiä lempeillä
naiskasvoilla sängyn uutimien takana, amtmannin ollessa täydessä
kolmen, neljän havana sikaarin asettamisen sikaariaskin toimessa,
mahdollisesti viimeiset siitä tilauksesta, jonka vuoksi metsänvartian
samana päivänä täytyi kalliit pitsit taskussa lähteä juutalaisen
luoksi.

"No, missä herra Pitkäpartamme nyt oleksii?" huusi hän Markukselle.

Tämä ilmoitti, että nuori mies lienee jatkanut matkaansa sekä istui sen
jälkeen paikallensa sairaan vuoteen viereen.

"Eikö hän sitten tiennyt sanoa, minne se oli lähtenyt?" kysyi amtmanni,
niin kiintyneenä sikaarien asettamistoimeensa, ettei edes ylöspäin
katsahtanut.

"Hän? Niin, tarkoitatte piikaanne? Häntä en nähnyt".

"Vai niin, niin hän paraikaa laittanee päivällistä". -- Hän tarjosi
herra Markukselle sikaaria, jonka hän toki kiittäen kielsi.

Herra Markus huomasi, miten vanha rouva salaa pyyhkäsi kyyneleen hänen
silmikulmistansa. Kentiesi tiesi tämä pitsiasian. Hieno, kudottu pitsi
lienee ollut perheen viimeinen peritty omaisuus, jonka myyntihinnan tuo
arvoisa puoliso jo ennakolta oli savuina imeskellyt -- harmin tunne
tuota vanhaa parantumatonta miestä vastaan nousi tätä ajatellessaan
nuoressa tilanomistajassa eikä mistään hinnasta maailmassa olisi voitu
häntä saattaa kajoamaan ainoatakaan näistä sikaareista.

"Miten taiteellisesti järjestettyjä metsäkukkia!" huomautti hän
osoittaen kukkakiehkuraan kristallimaljassa hienosti johtaaksensa
sairaan ajatukset pois vähän lohduttavasta aineesta.

"Niinpä luulisi", sanoi amtmanni. "Mutta taiteilijakäsipä onkin nämät
kukat järjestänyt. Veljeni tytär, joka nykyään asuu luonani on
kasvimaalaajatar, jolle saa etsiä vertoja. Meillä on paljon iloa
hänestä ja se pää-oma, jonka olen hänen opintoihinsa pannut, ei ole
hukassa, kuten monta taaleria, jotka akkunasta olen heittänyt
luulotelluille neroille".

"Ah niin, rakas mieheni on aina luullut täytyvänsä auttaa eteenpäin
jokaista, joka taiteesta odotti toimeentuloansa ja tämä jalous on
hänelle tullut liian kalliiksi", väitti sairas heikosti hymyillen,
katseensa kuolemattoman rakkauden ilmaisulla tarkastaessa miestänsä.

"Nuoruuden hullutuksia ne olivat, pikku Sannaseni, hulluja
poikamaisuuksia, mutta tietäköön Jumala, enkö taasen olisi valmis
sellaisiin, jos vaan -- niin jos vaan vielä eläisin maailman
touhinassa. Tuhat vieköön, olisipa hauskaa elää mukana -- hauskaa
kauheista jaloistani huolimatta, jotka ovat minut kiini naulinneet
tänne loukkoon Hirschwinkelissä. No, päivät eivät vielä ole loppuneet
ja kun kalifornialainen kultapoikani kerran palaa..."

Hän keskeytti puheensa, kun vanha rouva pikaisella liikkeellä kiivaasti
painoi pois käännettyjä kasvojansa päänalusta vastaan. "Mutta mitä toki
tahtoisin sanoa", lisäsi hän reippaasti, hämillään silittäessänsä
leukaansa -- "olisi, että eräänä kauniina päivänä veljeni -- hän oli
kolmenkymmenen vuoden ikäisenä joutunut leskeksi ja jätti minulle
perinnöksi pikku tyttöraukkansa, Agneksemme. Hän ei milloinkaan ollut
onnen lempilapsi ja pienen turvattoman hoitajana ei minun tarvinnut
sormellanikaan perintöön koskea -- ei löytynyt mitään perässä. Niin
otimme, Sannani ja minä, tuon sydänkäpysen omaksi lapseksemme,
ikäänkuin olisimme sen kaivosta löytäneet eikä siitä ole meillä mitään
vahinkoa ollut. Sinä vaikeana hetkenä, jolloin vaimoraukkani
sananmukaisesti vaipui kokoon kauheassa hermotaudissaan, näyttihe, mitä
Agneksessamme omaamme: hän jätti etevän paikkansa Frankfurtissa ja tuli
tänne yksinäisyyteen kipeätä tätiänsä hoitamaan."

"Agnes on enkeli, hän uhraa itsensä puolestamme", sanoi vanha rouva
kokonaan liikutettuna ja pikaisesti, ikäänkuin tarvitsisi käyttää tätä
silmänräpäystä tytön ansioiden esittämiseen oikeassa valossansa. "Hän
on pukeutunut ikeesen, joka --".

"No, no, rakas ystäväni, niin hirveätä ei se sentään ole", keskeytti
amtmanni hänet hätäisellä silmäyksellä. Hän kääntyi sivulle päin ja
katseli ompelupöytää, joka oli akkunan ääressä. "Hm -- hattu ja
hansikkaat ovat poissa. Hän lienee taasen metsästä kasvia poimimassa.
Olisinpa ollut iloinen, jos olisin saanut esitellä hänet teille. --
Sellaisessa humussa, kuin kenraali Guseckin luona, ei hän tosin elä
täällä meidän luonamme, mutta kaikissa tapauksissa --".

"Tuon nuoren neidin täytyi asemassaan joutua kovin hemmoitelluksi",
tokasi herra Markus pienellä ilkeäntapaisella hymyllä.

"Hemmoitelluksi, kuten perheen omat jäsenet", vahvisti amtmanni tämän
keskeytyksen. "Ajatelkaapa vaan: loistava teaatteri, päivällisiä,
iltahuvia, oma kamarineitsy, komeita vaunuja" -- hän laski nämät
kaikki sormillansa -- "hän näyttää hyvin kauniilta, on rouvasihminen
comme-il-faut, soittaa mainiosti pianoa -- ah, Jumalani, miten tuo aina
tekee minut vihaiseksi!" keskeytti hän itsensä. "Minulla oli
Gelsungenissa flyygeli, soittokone, joka minulle oli maksanut tuhat
taaleria. Moni mainio taiteilla on iltahuveissani soittanut sillä --
nyt se on eräällä liimatehtailijalla, joka on osannut hankkia rahoja ja
puoli tusinaa toiveellisiä liimankeittäjän jälkeläisiä näpsähyttelee
sitä. Niin, mutta ei auttanut. Minun täytyi siitä luopua. Tai olkaa
hyvä ja sanokaa minulle, missä olisin täällä saanut tilaa tuolle
mainiolle koneelle? Olisi ollut hauskaa saadessanne kerran
kuulla, minkälainen ääni tällä flyygelillä oli! Veljenityttären
käsissä soi tämä soitin oikein ihmeellisen lumoavasti, hänen
sormiharjoituksiansakin saatoin huvikseni kuunnella -- ah, te ette pidä
sellaista?" lisäsi hän kysyvästi, kun nuoren miehen kasvoissa näkyi
aivan selvästi ivallinen hymy.

"En"; vakuutti tämä pitemmittä mutkitta. "Pianoa soittavien naisten
luku on ääretön, jokaisen päivällisen, jokaisen iltahuvin jälkeen on
tuo onneton helylaatikko viimeisenä jälkiherkkuna ja minulla on tapana
tarttua hattuuni, kun vaan joku nainen istuu klaveerin ääreen".

Amtmanni naurahti väkinäisesti, rouvansa sanoessa totisesti:

"Minä pyydän teidän uskomaan sanojani että jos olisikin annettu meidän
pitää soittokone, niin ei teidän milloinkaan olisi täytynyt paeta
tunkeuvaa esitystä. Rakas lapsemme ei etsikään missään yksipuolisessa
taiteessa oikeata kutsumustansa, elämänsä määrää --".

"Mutta, pikku ystäväni, minä mainitsin jo, että Agnes on etenkin
maalaaja", lausui amtmanni äkkiä ja näennäisellä levottomuudella.

"Hän osaa myöskin toimia kyökissä ja kellarissa", jatkoi rouva --
huomasi, että hänelle maksoi enempi lausuminen sisällisen taistelun
miehensä niin päättömästi katkaistua hänen puheensa, mutta hän teki sen
kuitenkin, vieläpä korotetulla äänelläkin ja huomattavalla painolla
sanoissa.

"Minä en oikein käsitä, mitä tarkoitat", keskeytti amtmanni hänet
uudestaan. Kova puna nousi hänen poskillensa, hieroessaan vähän
äkäisellä suun vääristyksellä polveansa. "Et voine pitää niin suuri
arvoisena saada välttämättömästi esitellä Agnekselle, Franz perheen
jäsenen ja korkeamman sotilaan tyttären, uutena tutkimuksena tai
kyökkikarhuna. Olisipa minun todellakin ollut sääli rahojani, ellei hän
olisi edemmäksi päässyt. Asiasta toiseen, herra Markus" -- sanoi hän
kokonansa muuttaen keskustelu-ainetta, -- "Kauvanko aiotte viipyä
luonamme Hirschwinkelissä?"

"Ainoastaan muutamia päiviä".

Vanha herra näytti tämän kuultuansa hengittävän helpommin, mutta toisti
sentään rypistyneellä otsalla ja tyytymättömällä äänellä hänen
vastaukseensa.

"Muutamia päiviä?... Hm, sitten emme kai enää saa iloa nähdä teitä
luonamme, jonka vuoksi minä, kun ei tuo onneton luuvalo salli minun
tervehdyskäyntiinne vastaamaan, olen pakoitettu tarttumaan suotuisaan
hetkeen ja pyytämään suullista vastausta kirjeeseni teille. Siis
lyhyesti: miten on nyt rautatiekysymyksen laita? -- Oletteko itse ollut
tilaisuudessa nähdä, miten riutuneessa kunnossa rakennukset täällä
maatilalla ovat -- paikkaaminen ja laittaminen ei täällä enään mitään
auta. Ja sitäpaitsi tämä vanha könsä, missä asumme, rytisee ja rätisee
saumoissaan joka tuulen puuhkahduksella -- ja heti kun ensimäinen
veturi menee sivuitse, rymähtää kaikki kokoon yhtä varmaan kuin kaksi
kertaa kaksi on neljä".

"Sitten on paras sitä ennen repiä se alas --".

"Herra!" -- huudahti amtmanni ja näyttipä melkein ikäänkuin olisi hän
tahtonut tarttua hiljaisen, tyynen puhujan kurkkuun samalla kun kipeä
rouva pelästyksen huudahduksella rukoillen nosti kätensä -- "hyvä
herra, se on toisin sanoen että tahdoitte heittää minut talostani ja
kodistani".

Herra Markus tarttui tyynnyttäin vanhan rouvan käteen.

"Älkäätte, armollinen rouva antako sanojeni itseänne peljästyttää!"
sanoi hän. "Tämä huoneus, joka kieltämättä on maahan kaatumaisillaan,
ei liene teille niin rakas, ettette haluaisi nähdä mitään muuta sen
sijassa. Minä aion rakennuttaa sahamyllyn perustuksista uudelleen; ei
mitään muuta jää minulle tehtäväksi kuin, etten tahdo, että rakennus
jonakuna kauniina päivänä hautaa vuokraajani raunioihinsa. Ja täällä
käy uudestaan rakentaminen paljon helpommin ja pikemmin kuin tuolla
joen reunalla. Minä vakuutan teille, että siitä on tuleva kaunis,
mukava huoneus tilavine, terveellisine huoneineen, verandoineen ja
ikkunaruutuineeen. Me rakennamme sen vähintäin kolmenkymmenen askeleen
matkalle haitallisesta rautatien radasta, tallin ja navetan sioitamme
huoneen pohjoispuolelle, ja piha saa tilansa huoneuksen takana, jonka
vuoksi me luonnollisesti kaadamme männikköä tuolla niin paljon kuin
tilan vuoksi vaaditaan... Aivan kohtuullista on, että minä siksi ajaksi
kuin rakennus työtä kestää hankin teille sopivan asunnon, jonka vuoksi
pyytäisin teidän muuttamaan kotitaloon, jossa asetan toisen puolen
yläkerroksen huoneista teidän vapaasti käytettäväksenne -- toivon että
rakkaan ystävävainajanne toverit hupaisesti teille hänestä muistuttavat
ja että viihdytte siellä, kunnes -- kuten varmaan luulen toukokuun
alussa ensivuonna -- voitte palata maatilalle. Suostummeko asiaan
näin?"

Rouva koki, katkerasti itkien ja liikutuksesta aivan mykkänä viedä sen
käden, joka vielä hänen kättänsä piteli, huulillensa, jonka nuori mies
kuitenkin liikutettuna esti.

"Ei, ei", sanoi hän punastuen hämistä, "älkää minua kiittäkö. Ottakaa,
mitä teen, viimeisenä tervehdyksenä jalolta vainajalta tuolta haudan
toisella puolen olevalta maalta".

Amtmannikin näkyi olevan hämmästynyt ja sanaton. Hänkin lienee tuntenut
tarvetta kiitollisesti tarttua nuoren miehen käteen, mutta tämän
viimeiset sanat kuultuansa vetäysi hän takaisin ja heristi korviansa.
Hän veti kätensä takaisin ja hänen viekkaasta katsannostansa saattoi
sellainenkin joka ei ollut aivan suuri ihmistuntia, nähdä, että hänessä
selkesi äkkiä ajatus, että "jotain täytyi piillä" tämän tavattoman
jalouden takana. -- Hän oli noita raakoja, kaikissa elon vaiheissa
itserakkaita luonteita, jotka eivät milloinkaan myönnä itse
hävittäneensä valtaansa ja arvoansa; he kokevat niin pian kuin
mahdollista on tekeytyä joka tilaisuuden vallitsijoiksi, vaikkei heille
jätettäisikään kahta tuumaa enempää liikkumisen ja hengittämisen tilaa.

"Niin, kallis ystävättäremme", sanoi hän tyynellä ja kylmällä äänellä
sekä ylpeällä katsannolla, "hän tiesi aivan hyvin arvostella, mitä
hänelle olimme olleet. Hänestä eroitettuna kannoimme uskollisesti
huolet ja ilot hänen kanssaan ja vihdoin halusta jaoimme yksinäisyyden
hänen kanssaan täällä ikävässä Hirschwinkelissä... Kuinka monta kertaa
enkö huolimatta säästä ja tuulesta mennyt pelaamaan pattia hänen
kanssaan lyhentääksensä häneltä pitkät, ikävät talvi-ilmat -- enkä
shakista lukua pidäkkään, päinvastoin, sen teille vakuutan, hyvä herra!

"Hän on tehnyt meille enemmän kuin yhteensä koko joukko niitä ystäviä,
jotka ennen tavallisesti tungeskelivat peli- ja ruokapöytäin ympärillä
kotonamme", pisti sairas arasti ja vapisevalla äänellä väliin.

"Älä ole ankara rakkahin ystäväni! En ensinkään nytkään suvaitse että
moititaan noita hauskoja ihmisiä. Mutta sinä olet aivan oikeassa --
Clotilde oli kiitollinen sydämensä pohjasta asti ja olisi varmaankin
selvemmin tämän osoittanut, ellemme helposti ymmärrettävästä
hienotunteisuudesta aina olisi olleet sellaista vastaan".

Hän kohotti olkapäitään.

"Niin, niin täytynyt kerrassaan olla -- kuolo tuli äkkiä hänelle, hänen
vähintäkään aavistamattansa -- muuten olisi varmaankin nyt paljon
aivan, aivan toisin".

Herra Markus kääntyi tyytymätönnä tuosta korkeasta kerskaajasta, joka
jotenkin suoraan sanoi hänelle silmiin, että hän, amtmanni, siveellisen
lain mukaan olisi Hirschwinkelin oikea omistaja, ellei olisi ollut
narri, jonka tehtyjen uhrausten hyvin perustettuja vaatimuksia
edellisen omistajan liian aikainen kuolema olisi ehkäissyt. Terävä
vastaus eli tunkeumaisillaan nuoren miehen huulilta, mutta varoten
näkyvästi pelästynyt sairasta joka liikutettuna pelonalainen,
rukoilevainen katsannossaan koki nähdä toisen kateutta, hillitsi hän
itseänsä ja vastasi tyynesti: "Niin paljon kuin tätini monivuotisen
asianajajan kautta tiedän, oli hän aina pitänyt itseänsä elinajaksi
asetettuna hoitamaan miehensä jälkeen jäänyttä omaisuutta. Ainoastaan
ja yksin siitä syystä ei hän tehnyt mitään testamenttimääräyksiä
tilusten suhteen".

"Niin, niin -- teillä voi olla oikein -- niin, niin", mutisi amtmanni,
samassa äkki-hiljaa istuen nojatuoliinsa takaisin. "Minä muistan hänen
joskus lausuneen jotain sellaista. Täytyy siis olla kiitollinen teille,
joka ette kokonaan ole huomaamatta jättäneet monivuotista, sydämellistä
suhdetta meidän ja hänen välillään. Ja siksi otankin vastaan
ystävällisen tarjoumuksenne muuttaa joksikuksi ajaksi kartanoon, mutta
-- suokaa anteeksi -- mitä sillä aikaa teen karjatarhani kanssa?"

Oli vaikeata pysyä totisena tätä naurettavaa halua kuullessa ylpeillä
viimeiseen asti.

"No", sanoi herra Markus, ruveten puuhailemaan hansikoidensa napeilla,
jotka olivat au'enneet, "minä sivumennessäni näin yhden lehmän
navetassa".

"Niin -- aivan oikein -- tätä nykyä -- herra Markus. -- Minä olin
äskettäin pakoitettu myymään kaksi muhkeata schveitsiläisrotuista
lehmää maanviljelijälle -- ikävä seikka! -- Minun on siitä kokonaan
paha ollani, herra Markus. Täällä maatilalla ei ole kaikki siinä
kunnossa, kuin olla pitäisi, ei yksikään tiedä sitä paremmin kuin minä
itse, mutta eipä minulla olekaan yhtä renkiä. Minä olen kirjoittanut
oikealle ja vasemmalle, tältä seudulta en mistään hinnasta maailmassa
_tahdo_ itselleni palvelijaa ottaa; asukkaat tällä seudulla eivät
kelpaa suorastaan mihinkään, -- minä olen tarjonnut yhä parempia ja
parempia palkkaetuja, mutta ne raukat luulevat että täällä on liian
yksinäistä ja autiota eikä suorastaan mitään ole Hirschwinkelissä
saatavissa".

"Suvaitsetteko minun tehdä kokeen siinä suhdassa", lisäsi kartanon
omistaja. "Lehmän viemme kuitenkin kartanoon, ja siipikarjankin on
siellä hyvä olla. Mutta niinpian kuin uutisrakennus on valmis, täytyy
kaikkien mennä entistä rataansa -- se on, hankimme riittävän luvun
lehmiä navettaan sekä niin suuren työvoiman kuin tarvitaan huolelliseen
maatilan hoitoon, ellei kaikkien anneta joutua kokonaan rappiolle. Minä
pidän huolta tästä ja toimitan niin, että renki, niin pian kuin
mahdollista on, tulee palvelukseenne, sillä elon korjuu rupee
kiirehtimään, itsestään ymmärrettävä on" -- hänen hansikkansa nappi ei
ensinkään tahtonut mennä kiini ja puhuja kiinitti siis siihen koko
huomionsa -- "itsestään ymmärrettävä on, että sitä paitsi tarvitsemme
piian, oikean talonpoikaistytön rotevaa laatua, joka ymmärtää tehdä
työtä... -- Se tyttö, joka nyt tavallisesti toimii maatilan niityillä,
ei kai oikeastaan sovellu sellaiseen työhön".

Sairas laski kuihtuneen, vaalean kätensä silmiensä päälle ikäänkuin
hetkellinen heikkous olisi hänet vallannut, ja amtmanniin sattui
samalla hetkellä raju yskänpuuska, niin että hänen kasvonsa muuttuivat
veripunaisiksi.

Mutta herra Markus oikein paloi uteliaisuudesta saada kuulla jotain
tytöstä ja piti kiini tilaisuuteen niin sopivasta aineesta huolimatta
vanhan pariskunnan tuskista ja puuskista.

"Sen mukaan kuin minulle on kerrottu, on hän kaupunkilaislapsi, tai
ainakin viimeksi palvellut suuressa kaupungissa?" jatkoi hän
yksipäisesti kysymyksiinsä.

"Niin, hän oleskeli Frankfurt-am-Mainissa", vastasi vanha rouva, jonka
oikea käsi oli pudonnut peitolle ja nyt hyvin epävakaisena hypisteli
päällistä. "Hän ei ole tällaiseen toimeen kasvatettu, ah, kaukana
siitä. Paras herra Markus --".

"Ja senvuoksi olemme teille erittäin kiitolliset, jos tahtoisitte
hankkia meille oikein rotevan talonpoikaispiijan", liitti amtmanni
korotetulla äänellä. "Milloin siis aiotte uuden rakennuksen alottaa,
herra Markus?"

"Minä viivyttelemättä puhuttelen rakennusmestaria lähimmäisessä
kaupungissa" -- vastasi nuori mies nousten ylös tyytymättömyyden,
vieläpä perinpohjaisen vihastuksenkin tunne näkyi selvästi hänen
kulmakarvojensa välisestä rypystä -- "enkä kauvan viivyttele ennenkun
näytän teille rakennuksen pohja-piirroksen".

Amtmanni tahtoi välttää väkisin seurata häntä ulos. Ulkona etehisessä
pysähtyi hän salaisella katsannolla.

"Sangen rakastettavaa ja kaunista on mitä meille tahdotte tehdä",
kuiskasi hän matalalla äänellä toisen korvaan. "Minä olenkin teille
sangen kiitollinen, mutta älkää uskoko, minä pyydän teitä, että siinä
mitään uskallatte; mitä suoritatte, saatte viimeiseen penniin asti
takaisin. Te ette kadota rahojanne ... siitä seikasta vastaan minä...
Nähkääs, tuolla sisällä en uskaltanut sitä lausua; puolisoni itkee
silmänsä pilalle odottaen poikaansa -- se on ikävä seikka meille.
Sellainen pieni, raukka naisen sydän! Niin jospa hän ryysyisenä,
repaleisena palaisikin kotiinsa, niin olisi äiti kuitenkin sanomattoman
onnellinen saadessaan hänet luoksensa -- sellaisia ovat naiset, ja
sellaisissa tapauksissa täytyy perheen-isän tietää pitää asia oikealla
tolalla. Minä en todellakaan antaisi sellaisten turhuuksien pilata
poikani menestystä! Hänellä on ollut erinomainen onni, sillä
veitikalla, joka piti ahtaana kotoa, mainiota kotoa Thyringissä. Tuo
nuori veitikka on jo jonkunlainen nabo (raharuhtinas). Kunhan vaan
odotan vuoden tai pari kuluvaksi, voin kaikkien nöyrimmästi kysyä Hänen
Ylhäisyytensä Serenissimolta, paljonko Gelsungenin lahjoitusmaat
maksavat --".

"Tiedä huutia kirottu roisto, ellet heti mene tiehesi!" keskeytti hän
itseään, tempaisten kalotin paljaasta kiireestään ja heitti sen
avonaisesta ovesta kyökkiin kissaa kohti, joka juuri oli hypännyt
pöydälle siepataksensa toisen teurastetun kyyhkysen.

Hän lyhkytti keittiöön ja ajoi kepillään kissan pihalle, jonka jälkeen
sulki oven keittiöön, jossa ei ketään näkynyt. Liemipadasta ei noussut
vähintäkään höyryn usvaa -- tuli liedessä oli selvästi kauvan sitten
sammunut.

"Mitä hullutuksia nyt taasen!" mutisi amtmanni kiukusta ja
ponnistuksista punoittavana. "Vaikka pitäisi kymmenenkin palvelijaa ja
heille maksaisi palkan, niin kaikki, niin hyvin yksi kuin toinenkin,
jättäisivät ovet ja akkunat auki ja paistaisivat kissoille kaikki mitä
runsailla rahoilla on ostanut... Olimmepa melkein jäämäisillämme
päivällisellä tänään. -- Hullutuksia! Missä hän nyt taasen
oleskelleekin?"

"Niin missäpä hän nyt oleskelleekin?" ajatteli herra Markuskin
itsekseen, amtmannilta jäähyväiset otettuansa, käydessään pihan yli
puistoon päin, palataksensa kartanoon samaa tietä, jota oli
tullutkin. Hän loi äkeän silmäyksen ullakkokamarin ikkunaan, jossa
musliiniakuttimet yhä vielä tuulessa liehuivat kevyeinä kuten kesäinen
hatara. Sangen todenmukaisesti oli neiti kotiopettaja paennut tuonne
yläälle ja kaksi tytön päätä kääntyi nyt kai salaa ivahymyllä häntä
kohti... Olipa kuitenkin melkein liika uskaliasta, että hän siten
heitti huoletta hunningoille isäntäväkensä huonon ja niukan aterian
sekä syystä veti itsellensä heiltä kovimmat torat sen vuoksi ettei
sattuisi taasen kohtaamaan häntä.

Puistossa oli yhtä hiljaista ja autiota. Mehiläiset surisivat
hiljaksensa pensastoissa, joiden läpi puoli tuntia sitten, kuten hän
otaksui, vaalea pukuinen nainen oli astunut, hätähätää leikataksensa
muutamia kyökkikasveja keittiön tarpeiksi. Tuossapa oli ripoitettuna
pitkin tietä viheriöitä oksia, joita hän oli sattunut pudottamaan,
selvästi näkyi, ettei yksikään jalka vielä ollut niiden yli astunut.
Lehtimajassa saattoi herra Markus vielä aivan rohkeasti ottaa käteensä
kirjoitusvihon, sillä ei lähellä eikä kaukana löytynyt ainoatakaan
ihmissilmää, joka näkisi, miten ivallisesti hän nauroi.

Aivan oikein, pienen vihon ensi sivut olivat täynnä samaa viattoman
kirjoitusvihon, jota piti kädessään, mutta olipa hänellä paljon syytä
olla harmissaan. Mihin pälkähäsen eikö hän, tyyni ja selväjärkinen mies
ollut joutunut! Elämän iloiset nautinnot olivat tähän asti hänen
olentonsa anastaneet, säännöllisesti ja reippaalla työhalulla oli hän
kotona toimensa täyttänyt konttoori-pöydän ääressä heittäytyäksensä sen
jälkeen sydämen halusta jalojen nautintojen pyörteesen -- ei mikään
ollut tähän asti voinut riistää häneltä unen suloista hyväilyä tai
hyvän ruokahalun etuja -- ja nyt havaitsi hän alussa hupaisan olonsa
maaseuduilla olevan yksipäisten mietteiden, joita ei voinut poistaa,
häiritsemänä. Haluttomana sysäsi hän rouva Griebelin herkut syrjään ja
oli jo tänä aamuna, ennenkuin kukko oli kimeitä aamuhuutojaan kuulua
antanut, kadottanut unen sään ja valveilla kääntänyt päätänsä
edestakaisin lämpimällä pieluksella tummien uutimien ympäröimässä
sängyssä.

Tuo maatila, tuo vanhaa soreata käsialaa, joka herra Markukselle oli
esiytynyt vaativaisessa kirjeessä, jonka amtmannin lausunnon mukaan ja
tämän puolesta oli edelliselle lähetetty. Mitään värsyjä ei kuitenkaan
näillä lehdillä ollut, vaan hajanaisia mietteitä, aina sen mukaan kuin
silmänräpäys niitä oli vaikuttanut, ajatelmia ja lausunnoita selkeästi
ajattelevalta ja ymmärtävältä tytöltä. -- Nämä vihon sivut antoivat
todellakin suosiollisen todisteen nuoren neidin luonteesta. Yhtä äkkiä
kuin hän oli jättänyt hyvän paikkansa ruvetaksensa sairaan hoitajaksi,
samoin oli hän epäilyksettä vaihtanut nuo ei perinpohjin tarpeelliset,
runolliset sielunpuuskat köyhtyneen enonsa järjestyksellä pidettyyn,
niukkaan kassakirjaan. -- Mutta miten voi tämän pontevan ja päättävän
menettelyn yhdistää nuoren neidin esiytymiseen? Nyt kuten ennenkin
passautti hän kamarineitsyellä itseänsä ikäänkuin olisi oikea
prinsessa.

Täynnä harmia puristi hän hylkiö salaperäisine kotiopettajineen ja
puolihulluine kerskurineen, amtmannineen, sfinksikasvoisine ja
jalovartaloisine tyttöneen, tuon karkean työpuvun peittämänä, "hän"
joka äköitytti ja kiusoitti häntä, niin kun ei vielä kukaan ollut
voinut, sekä tuo "ihmisellinen, tiedon haluinen" metsänvartija, tuo
kärsittämätön ihminen, joka levitti kietovat kätensä tytön perään --
kaikki, kaikki nämät toivoi hän sinne missä pippuri kasvaa, taikka
siitä levottomuudesta, joka häntä kiusasi ja jota hän ei hyvällä eikä
pahalla voinut itsestään poistaa.

Tänään aikoi hän matkustaa kaupunkiin ja neuvoitella saman
rakennusmestarin kanssa, jonka piti ottaman sahamyllyn uudestaan
rakentamisen. Maatilan uuden asuinrakennuksen suunnitelma saattoi
jo parin päiväin päästä olla hänen käsissään samoin kuin
rakennuskontrahtikin silloin olisi valmis allekirjoitettavaksi. Kaiken
muun saattoi hän huoletta heittää Griebel vuokraajalle ja hänen
rehelliselle vaimollensa toimitettavaksi -- he paraiten voisivat
toimittaa uuden palvelusväen pestaamisen, amtmanni-perheen väliaikaisen
muuttamisen kartanoon sekä sittemmin karjan ostaminen. -- Omiin
toimiinsa tarvitsi hän ainoastaan muutamia päiviä, jonka jälkeen hän
aikoi pudistaa tomut jaloistansa eikä yöhön ja vuoteen palata
Hirschwinkeliin... Siksi aikaa jäi edesmenneen ylimetsänhoitajan rouvan
muistokirjassa oleva testamenttimääräys hänen salaisuudekseen, kunnes
hän taasen tyyneenä ja hyvässä rauhassa olisi saanut ajatella kenen
hoitoon hän uskoisi kipeän rouvan huolettoman toimeentulon huolen.

Hän heitti kirjoitusvihon kivipöydälle ja jätti puiston, jonka vanha,
rapistunut galleriportti ikäänkuin heikolla huokauksella hänen
takanansa meni kiini. Tällä hiljaisella, elämään väsyneellä
elonmerkillä luuli hän nyt lopettaneensa kaiken suoran yhdistyksen
niiden ihmisten kanssa, jotka jätti takansa. Puuttui kuitenkin sangen
paljon, että hän olisi myöntänyt itse olleensa se, joka päätä pahkaa
oli syöksynyt näihin vieraisin olosuhteisin ja itse olevansa syyllinen,
jos joitakuita kaitselmuksen näille vieraille ihmisille kehräämiä säitä
tarttuisi häneen, kuten sitkeät, kiermuilevat köynnökset, jotka ruohoa
kasvamalla, vähän kuljetulla polulla, ikäänkuin siihen pannut ansat,
kietoutuivat hänen jalkoihinsa, ja joista hän voi vapautua ainoastaan
polkien ja repien niitä...



9.


Kaksi päivää oli kulunut hänen käymisestänsä maatilalla. Edellisenä
päivänä oli rakennusmestari ollut Hirschwinkelissä; hän oli ilmaissut
kaikissa kohdin olevansa yhtä mieltä rakennustuumien suhteen kuin
kartanon omistajakin, sekä luullut rakennuksen suurimmalla kiireellä
voivan valmistaa. Herra Markus oli johtanut häntä maatilalle
tarkastukseen -- mutta hän ei luonnollisesti ollut astunut asuinhuoneen
kynnyksen yli, siihen oli hän liian pysyväinen päätöksissään. Hän ei
kuitenkaan voinut estää amtmannin astumasta akkunaan tulisin, ylistävin
sanoin kiittämään häntä jalosta lahjasta, kopallisesta hyvää viiniä,
jonka herra Markus heti viime käynniltä palattuansa, oli maatilalle
lähettänyt. Hänen täytyi sitä paitsi kohteliaasti pitää hyvänänsä kun
amtmanni sanoi tahtovansa vastata käyntiin. Vanha herra tulikin
kartanoon muutamia tuntia myöhemmin tai "noin hämärässä".

Herra Markus istui juuri puistopaviljongissa, kun hän näki kaksi
henkilöä tulevan esiin männikön varjosta -- toinen mieshenkilö, joka
raskaasti nojausi keppiin ja vaivalla horjui eteenpäin, toinen nainen,
jonka käsivarrelle vanha mies nojausi. Eikö rouva Griebel ollut
kertonut, että kotiopettaja oli yhtäläinen humalaseiväs kuin vieras
piikakin? -- Hän se kai oli, korkeavartaloinen solakka nainen komeassa
hyvin tehdyssä vienoin laskoksin riippuvassa tummassa puvussa -- harmaa
olkiharso pienestä, valkoisesta olkihatusta ja oli ikäänkuin tomuinen
hämmähäkin verkko hänen kasvoillansa.

Oikein naurettavaa oli nähdä, miten loukattu, kaunis nainen heti kuin
herra Markus astui rappusille, äkkiä kuiskasi muutamia sanoja
enollensa, jonka jälkeen hän muutamalla askeleella riensi männikköön ja
katosi jälkeä jättämättä... Vanha herra pudotti keppinsä ja kääntyi
hämmästyneenä ja vaivoin ympäri katsoaksensa hänen jälkeensä mutisten
pienen, hartaan kirouksen. Samassa tuli hän autetuksi tilastaan herra
Markuksen kautta, joka oli rientänyt esiin ja jonka käsivarrelle hän
nyt sai nojata samalla kun hän ällistyneenä kiroili nykyajan nuorten
naisten arkuutta ja hämiä.

Ei ollut helppoa saada amtmanni jyrkkiä rappuja myöten paviljonkiin,
mutta kerran sinne päästyänsä istui hän mukavasti nurkkasohvalle ja
tarkasteli tyytyväisenä tuota aivan somaa nuoren miehen asuntoa. Hetken
kuluttua oli sigarreja ja kaksi kimaltelevaa, viheriäistä lasia
pöydällä, ja jalon Rheiniviinin kallis tuoksu kohosi pitkäkaulaisesta
pullosta. Herra Markus sytytti uuden kattolampun ja sen loistavassa
valossa saattoi käsittää miksi käynti oli iltahämärässä määrätty
tapahtuvaksi -- vanhan herran laihoilla hartioilla riippui nimittäin
ikäänkuin vaatenaulassa enemmän kuin säällisesti kulunut, huolellisesti
paikattu nuttu. Hänen paitansa oli kuitenkin valkeuden ja puhtauden
suhteen aivan moitteeton ja hänen kaulahuivissansa loisti ikäänkuin
rintaneula tekokivi vanhanaikuisessa kehyksessä.

Herra Markus ei voinut itseltään salata, että hän vietti sangen
hupaisen hetken. Vanha mies puhui sangen hauskasti maailmasta ja
elämästä, hän näytti olevansa tieteellisesti sivistynyt ja selvään
huomattavasti esiytyi tuon kevytmielisen tuhlarin luonteessa tuo
omituinen kohta, jonka mukaan hän kaikissa vaiheissa ja kaikissa eri
tilaisuuksissa oli varustettu parhaimmilla ja varmimmilla neuvoilla
muita varten mutta ei milloinkaan sellaisilla itsellensä.

Myöhempään illalla saattoi herra Markus itse vieraansa tämän kotiin --
sitä ei taasen millään tavalla voitu välttää, sillä yksin ei tuo
luuvalon puoleksi halpaama mies voinut kulkea niin pitkää matkaa, eikä
ketään ollut häntä noutamaan saapunut. Kuitenkin keksi herra Markuksen
tarkka korva epäluotettavan hiipimisen puunrunkojen välissä tien
vierellä, mutta ne naiset, jotka niin loukkaavalla tavalla olivat
välttäneet jonkunlaiseen yhteyteen joutumista hänen kanssansa --
lieneekö se sitten ollut kotiopettaja tai tuo inhoittava kaino piika --
niitä hänkin halveksi sekä sanoi lujaa vähäkuuloiselle amtmannille, kun
he olivat kappaleen matkaa eteenpäin kulkenut, että joku otus lienee
eksynyt tuohon pieneen metsikköön, hän kuuli, miten se hiipi eteenpäin.
Naurahtaen hiljaisesti, pilkkaavasti, kävi hän eteenpäin, toisella
käsivarrella taakkana tuon vanhan viinistä hieman tajuttoman miehen
koko paino, toisella kirjapaketti, jonka amtmanni oli hyllyltä ottanut,
sanoen oikein janoavansa hyvää lukemista; hänen oli täytynyt tilan
puutteen vuoksi myydä, se on pilkka-hinnasta pois lahjoittaa koko
kallis kirjastonsa, josta hän oli tuhansia riikinmarkkoja maksanut.

Griebel vuokraajan kanssa oli herra Markus pian sopinut. Tuo rehellinen
mies ilmoitti olevansa heti valmiina auttamaan kartanon isäntää tämän
"samarialais-työssä" ja hänen rakas puolisonsa oli myöntynyt
ehdotukseen muistutuksella että, mitä Pietarinsa kerran tahtoi, tahtoi
hänkin, tapahtuihan se kuitenkin, jospa hän kymmenenkin kertaa olisi
suopeimman katsantonsa ottanut ja näyttänyt hiljaiselta ja tyyneltä
kuni pieni hiiri, niin olisi Pietari kuitenkin päätöksensä tehnyt ja
siksipä antoikin hän Jumalan nimessä myöntymyksensä siihen. Mutta ei
kukaan kuitenkaan voinut häntä kieltää ihmettelemästä ja pitämästä
huolta nuoresta herrasta, joka piti kaikki niin vähäpätöisinä,
ikäänkuin ei mikään taitokaan olisi tanssia liukkaalla jäällä amtmannin
rouvan ja vieläpä kotiopettajankin kanssa kentiesi voisi viihtyä
asumaan yhdessä, hän kyllä myöntyisi nostamaan ja kantamaan vanhaa
rouvaa ja yöllä valvomaan tämän vuoteen vieressä, sen tekisi hän aivan
halusta, ja mitä kotiopettajan ylpeään katsantoon tulee, niin eihän
tarvinnut huomata sitä. Mutta amtmannin itsen tuon laiskurin, tuon
herkuttelijan, tuon "ymmärtävän" kanssa, niin hänen kanssaan ei
riidatta menisi, sen tahtoi hän heti edeltäkäsin sanoa -- ja jospa hän,
Griebelin emäntä, ruokkisikin toisen lehmää voileivillä, ja muutamia
nälistyneitä kanoja sokurileivillä, niin olisi amtmannilla kuitenkin
jotain moittimista ja torumista, siitä oli hän varma. Ja mitä taasen
tuli piikaan suurkaupunkilais pukuineen ja hienoine käytöksineen, niin
ei tämä milloinkaan sopinut täällä maaseudulla, jossa täytyi tehdä
kovaa työtä karkeissa talonpoikaisvaatteissa ja suojelusverhoitta. Tuo
omituinen olento yllytttäisi palveliat vaan isäntäväkeä vastaan, ja
erittäin hän itse ei voinut kärsiä tyttöä. Miten sattuma vielä
päällekaupan antoi vieläkin pohjaa tälle vastenmielisyydelle sen sai
herra Markus vielä samana päivänä täysin määrin kokea.

Hän oli kirjanpitäjältänsä saanut lavean kertomuksen ja oli sen
johdosta pakoitettu antamaan vastauksen muutamissa kiiruhtavissa
asioissa. Hän oli sen vuoksi jo pari tuntia istunut kirjoituspöytänsä
ääressä altaanihuoneessa tehden ahkerasti työtä, tietämättä muusta
maailmasta mitään. Vuokraajan perheestä ei tänä päivänä ollut käynyt
hänen luonansa, hän oli yksin päivällisensä syönyt, jonka eräs piika
oli kattanut. Tämän lähdettyä huoneesta oli hänen kynänsä raappina
paperille ollut ainoa ääni, joka oli keskeyttänyt syvän hiljaisuuden
alttaani huoneessa. Vihdoin avasi kuitenkin rivakka käsi oven ja rouva
Griebelin kenkien kuultiin narisevan -- kuten tavallisesti toi tämä
itse hänelle iltapuoliskahvin.

"Todellakin, herra Markus, mainio, pikkuinen, viileä paikka sentään
kartanomme", sanoi hän toisen ojennettua kätensä tervehdykseksi.
"Tuolla ulkona on oikein helle, kuten leipomatalossa." Hän pyyhkäsi
esiliinansa kulmalla kasvojansa ja kaulaansa. "Minä olen tänään
Louiseni kanssa ollut heiniä kokoomassa ja saimme koko kopsallisen
mansikoitakin samalla kertaa. Jo neljä olimme me ylhäällä ja lähdimme
matkalle. Meidän täytyi kulkea pitkiä matkoja, sillä tällä seudulla ei
löydy sieniä. Mutta tuolla Grafenholzissa, siellä nousee niitä
runsaasti sateen jälkeen -- saatatteko ajatella: niin suuria kuin puoli
nyrkkiä, ne kasvavat vanhojen hiilihautojen ympärillä. Niin, ellei
sieltä sellaisia saisi, ei kymmenenkään hevosten kyyti voisi pakoittaa
minua astumaan jalkoineni Grafenholziin. Minä en voi kärsiä sen paikan
metsänvartijaa, hän pitää itseänsä yhtä mahtavana ja röyhkeänä kuin
nuokin tuolla maatilalla. Ja sen verran täytyy heti samalla kertaa
teille sanoa, etten minä oleskele saman katon alla tuon amtmannin
vieraan piian kanssa -- se ei nyt ensinkään käy laatuun ja Louisenikin
tähden, kun hän tulee loma-ajoiksi kotiin. Niin, niin, minä olen tänään
nähnyt jotain, niistä! Tai mitä te tuumitte siitä asiasta, että tuo
tyttö sangen aikaiseen -- kello oli puoli viisi aamulla -- tulee
metsänvartian huoneesta ulos neitiä vastaan -- uh, te itsekin lennätte
oikein tulipunaiseksi kasvoiltanne moista kuullessanne. Niin, teillä on
oikein, täytyy hävetä aina sydämestään asti sitä, miten naiset meidän
aikoinamme käyttävät!?"

Hän laski täyteen kaadetun kahvikupin paperien viereen pöydälle. "Ja
nyt tiedätte tuon häväistysjutun, ettekä enää ihmettele, jos Griebelin
emäntä pitää nenänsä pystyssä. Jos niin tarpeellista on, että
amtmannilla täytyy täällä olla oma piika, niin pidän minä huonetta
kelvollisesta piiasta niille, sillä se, joka heillä nyt on, ei tule
asumaan saman katon alla minun kanssani. Teidän, herra Markus, täytyy
selvästi huomata, että minulla on oikeus, eikä pyytää mitään sellaista.
Griebelin luona on rehellisyys ja kunniallisuus aina etupäässä... Mutta
älkää nyt antako kahvinne jäähtyä, älkääkä kirjoittako niin paljon,
että tulette kipeäksi! Näyttää todellakin ikäänkuin otsanne hehkuisi".

Ovi oli tuskin hänen jälkeensä kiini mennyt, kun herra Markus hyppäsi
ylös, ikäänkuin siten olisi väkivaltaisesti tahtonut repiä ne kahleet,
jotka olivat häntä pitäneet kiini paikallansa alttaani huoneessa. Rouva
Griebel saattoi tosin olla hyvä, mutta hän oli, kuten kaikki vanhat
naiset, juoru-akka. Hän oli hillinnyt itseänsä, ettei olisi tarttunut
tämän olkapäihin ja pudistanut häntä; niin liikutetuksi oli hän käynyt.
Ei käynyt kieltäminen, että paneteltu tyttö piti paikkansa ja oli
uutterasti käytöksessään sekä koko olennossaan koki pyrkiä säätynsä
yli, mutta hänen maineensa oli puhdas, jospa hän mihin aikaan
vuorokaudesta tahansa tuli metsänvartian huoneesta. Hän tunsi itsensä
kuitenkin aina kiusallisesti peljästyneeksi, joka kerta kun hän kuuli
tätä tyttöä mainittavan viheriätakkisen kanssa. -- Ja tässä selkeni
hänelle -- hänen "samarialaistyönsä", kuten Griebel vuokraaja oli
nimittänyt hänen aikeitansa amtmannin suhteen, sai aivan toisen
käänteen, kuin hän oli aikonut. Hyvällä omalla tunnolla voi hän tosin
sanoa, että hän alkuperäisesti oli aikonut pauna tätinsä testamentin
täyteen voimaan asianomaisten mahdolliseksi hyväksi, mutta hänen
pikainen, melkein liika hätäinen toimekas ryhtymisensä ei ollut
jalommista perusteista lähtenyt -- hän ei ollut viheriätakkiselle
suonut ihmisyyden kipenää; hän oli tahtonut ennättää tätä ennen ja
siten vaikuttanut sen vastakohdan, jota hän hehkuvalla innolla oli
halannut. Tytön itsensä uhraavaiset huolet tulisivat nyt tämän
isäntäväelle hänen toimiensa kautta tarpeettomiksi ja siinä tapauksessa
voisi viettää häät milloin tahansa...

Rouva Griebelillä oli oikein, hänen otsansa hehkui ja veri tykki
kuumeen tapaisesti hänen ohimoillaan. Lakkaamatta mittasi hän
askelillaan huonetta ja siinä selkeni täydesti hänelle, mitä
sydämessään liikkui.

Eikö ollut ikäänkuin ylimetsänhoitaja vainaja pilkkaavasti hymyellen
katsoisi "sepän poikaan", jossa työmiehen veri oikein vaiston
tapaisesti koki selittää sanoja: "saman säätyiset lapset sopivat
parhaiten". Hänen sydämensä oli täydessä kapinassa tytön vuoksi, joka
söi päiväläisen leipää, työpukuisen ja työstä kovettunut kätisen tytön
vuoksi. Mutta oliko tytön valkealla otsalla, hänen joka morsiamen
tapaisessa lumoavassa kukoistuksessa seisoi sepän rinnalla, oliko hänen
otsallensa kirjoitettu, että hän oli aatelisverta? -- Eikö tyttö
kuumine, aaltoilevine kähäröineen rohkeasti voinut asettaa tuon vaalean
tytön rinnalle? Eikö hän ollut yhtä kaunis, eikö hänellä ollut sama
sydämmellinen viehättävä katsanto, joka täällä kuvasta ja tuolla
suojelevan huivin alta, jonka hän uskaliaalla kädellä oli sivulle
lykännyt, niin ihmeellisesti oli hänen sydämeensä puhunut?

Kuinka helle tuolla ulkona olikaan, löytyi kuitenkin laveita niittuja,
joiden yli korkea, sininen taivas kaareutui ja pitkät metsäpolut
valmistivat siellä matkustajalle tilaa, vapaasti liikkua. Täällä
sisällä rasitti häntä huoneen matala katto ja sen neljä seinää.

Hän tarttui hattuunsa. Kynä, jonka oli heittänyt luotansa, oli suuressa
muste pilkussa puoleksi kirjoitetulla puhtaalla kirjepaperilla ja
joukko pienempiä paperia, hänen noustessansa äkkiä paikaltansa, oli
lentänyt pöydältä huiskin haiskin lattialle. Hän ei ensinkään nähnyt
tätä epäjärjestystä. Jospa kotona konttoorissa miten tärkeästi tahansa
tarvittiin niitä selityksiä, joita oli pyydetty, niin ei tämä nyt
voinut estää suuren Markus-toiminimen isäntää, häntä, joka muuten oli
uupumattomin ja omantunnon mukaisin työntekijä konttoorissaan,
rientämästä ulos vapaasen ilmaan huolimatta niistä tärkeistä asioista,
jotka jälkeensä jätti.



10.


Enempää miettimättä poikkesi hän heti sille tielle, joka johti
männikköön. Päätöksensä olla käymättä maatilalla oli haihtunut, kuin
kevyet tomupilvet, joita lämmin helteinen ja tänä iltapuolena niin
hitaasti liikkuva ilmapiiri nosti rutikuivalta polulta ja häilytteli
hänen silmiensä edessä. -- Hän ei pitänyt rikoksena pysähtyä,
ennätettyänsä talon vasemman puolen sivutse ja kurkistaa samoista
rei'istä, joista pari päivää sitten kerjäävä kulkulainen oli
tirkistellyt riutuneelle pihalle, josta kurjuus oli heittänyt muutamia
ropoja.

Aution pihan vaalistuneella kivityksellä, jota ei ainoakaan sadepisara
moneen päivään ollut kostuttanut, loisti polttava päivä. Kanat lienevät
vetäytyneen kuumilta kiviltä tallin vilposiin ja pimeihin loukkoihin ja
talon koira ketjuissaan, joka pihan toiselta puolen oli tehnyt heikon
kokeen haukkua, kuultuansa kartanon isännän askeleet, oli jo
mielestänsä heittänyt hälytyksen nostamisen sellaisessa helteessä.
Vanhalle pariskunnalle taasen, jolla yötä ja päivää oli vähän viileä
matalan asuinhuoneen kylmien kosteiden muurien sisällä, näytti lämmin
päivä olevan tervetullut -- kaksi akkunaa oli aivan auki heidän
huoneessaan. Toisen ääressä istui amtmanni lukien jotain kirjaa, toisen
läpi näki herra Markus kipeän rouvan istuvan vuoteellansa kädet
ristissä. Molemmat vanhukset olivat yksin; peittämättömien akkunain
takana oikealle suljetusta ulko-ovesta ei näkynyt ketään liikkuvan ja
silmäys, jonka hän heitti ullakon ikkunaa kohti oli sangen pikainen,
hänelle oli aivan yhdentekevä istuiko koti-opettaja siellä kukkivien
orjantappuroiden takana, vaiko ei. Hänellä oli yksi ainoa ajatus vaan
-- yksi ainoa. Ja tämäpä pakoittikin hänet oikeanpuolista polkua myöden
käymään pihan ympäri tarkastamaan keittiön ikkunaa. Täälläkin oli
hiljaista kuten puistossakin, jonka läpi hän nyt kulki; yhtä autiota
oli kaikkialla maatilaan kuuluvalla maalla, jonka hän saattoi yhdellä
silmäyksellä maantien viereisten pensasten yli nähdä.

Harmissaan purasi hän huultansa. Lähtisikö hän nyt todellakin
Grafenholziin saadaksensa selville, että hän oli narri ja että hän
halveksuttavalla tavalla ryhtyi vakoilemiseen? Jospa kotona sen
tietäisivät! Hän kuvaili tuttujensa riemua, joiden lempi-kuumetta hän
niin usein oli pilkannut, äitipuolensa pahastumista, hänen, joka oli
salaneuvoksen tytär, nuorten neitosten pahaa ilkkumista, joita vastaan
hän usein oli taistellut voittamattoman omaisuuksien -- kaikki tämä
kuvastihe hänelle loistavimmissa väreissä, mutta samalla riensi hän yhä
pikemmin eteenpäin sen metsäpalstan läpi, joka hänelle kuului ja pääsi
vihdoin metsikön läpi pyökkipuun takana olevaan piilopaikkaan, josta
hän saattoi tarkastella metsänvartian huonetta. Hän käsitti aina
täytyvän tuntua sielun ja ruumiin pelastukselta muutamiksikin tunniksi
saada vaihtaa aution, tomun sekaisen maatilan männikön vieressä
punaiseksi maalattuun huoneesen täällä. Kuten soma punakiuhtava
arpanopla oli se viheriällä ruohomatolla, ja ei mikään auringon
kellastuttama viljapelto keskeyttänyt, se oli pyökkimetsän tumman
viheriän keskellä, korkea, jyrkkä lähteen suonesta rikas metsikäs harju
takana, joka purojensa vesillä antoi eloa ja vilppautta täriseville
myllynpyörille alhaalla laaksossa.

Tänään oli metsänvartian huone yhdessä kohden muuttanut muotoansa;
lintuhäkit korkea-äänisine asukkaineen eivät enää rippuneet ullakon
akkunan ääressä ja kaikki akkunat kulmahuoneessa, jonka metsänvartija
oli tahtonut tarjota maatilan kipeälle rouvalle -- oli nyt
alaslaskettujen uutimien varjostama -- syvä tyyneys oli laskeutunut
huoneuksen ympäristölle, niin huolellisesti vaariinotettu hiljaisuus
vallitsi siellä, että olisi voinut ruveta luulemaan vanhan kipeän
rouvan jo muuttaneen tänne. Huone oli lukittu, ei ketään ollut kotona,
jonka vuoksi herra Markus lyhyen pysähdyksen jälkeen jätti
tarkastusasemansa kun samassa silmänräpäyksessä kaikuva nauru taasen
hänet pysähytti. Tämä nauru kuului verho-akkunaisesta kulmahuoneesta,
-- pitkällinen ponnistettu hourumainen nauru, joka, keskeyttäen metsän
syvän hiljaisuuden, kaikui suoraan ja vihlovasti korvaan. Sitä seurasi
liikutettujen ihmisäänien mutina, yksi uudin vedettiin äkkiä ylös,
ikäänkuin olisi levottomasti liikuttu tuolla huoneessa... Herra
metsänvartialla oli vieraita, seurue hyviä ystäviä, jotka viettivät
hauskaa päivää vilpoisessa huoneessa. Herra Markus kuvaili jo
itseksensä tuon toveruusseuran, jonka päällitse tupakan savu ja oluen
höyryt varmaankin nyt levisivät, samalla kun korttipeli ei estänyt
pilaa herättämästä naurun puuskia hereille.

Ei, hänelle ei ollut mahdollista ajatella tyttöä sellaisessa seurueessa
-- täällä ei hän ollut. Hänen ylpeän katsantonsa edessä eivät miehet
uskaltaisi sellaista raakaa naurua laskea -- ja kuitenkin avattiin
samassa silmänräpäyksessä huoneen ovi ja tyttö astui ulos.

Hän kantoi saviastiaa kädessään ja astui rappuja alas; hänen vapaa
kätensä rippui väsyneenä pitkin sivua, katsantonsa piti hän maata kohti
ojennettuna ja kulmakarvat olivat tuskan tunteella kokoon rypistetyt,
-- hän oli kuva surusta, joka on itseensä sulkeutunut.

Liikutetussa mieli-alassaan oli nuori mies pyökki-puun takana tahtonut
rientää esille hänen luoksensa, mutta ehdotta pysyi hän kuitenkin
paikallaan -- oli ikäänkuin tuosta hiljaisesti etenevästä
neitseellisestä vartalosta olisi levinnyt valo, jota piti tunkeuvan,
hämärän himollisuuden loitolla... Hän kääntyi rakennuksen kulmasta ja
meni harjun vieressä olevaa lähdettä kohti, josta kristallikirkas vesi
johdatettiin alkuperäisintä johtoa myöden ja valui kaivoammeesen.

Herra Markus meni tytön perässä, tämä, kuultuansa askeleita takanansa
kääntyi häntä vastaan. Hän oli jo ehtinyt niin lähelle, että näki,
miten tyttö muutti väriä, jolloin myöskin surullinen tunne
kulmakarvojen lomista niin äkkiä katosi, ikäänkuin olisi
poispyyhkäisty.

"Haluatteko virkistää itseänne siemauksella tätä raitista vettä", kysyi
tyttö, pitäen astiata laudalla porisevan vesisuihkun alla. "Minä tuon
teille juomalasin tuolta huoneesta".

"Raamatussa on: 'ja äkkiä laski hän astian kädellensä ja antoi hänen
juoda'", lisäsi herra Markus asettuen tytön tielle. "Jos tahdotte olla
Rebekka, täytyy teidän osoittaa, että perin pohjaisesti tunnette
raamatun. Kaikissa tapauksissa kiitän teitä, ei minulla ole halua juoda
astiastakaan. Raitista kaivovettä!" sanoi hän pilkaten. "Raitista
vettäkö te vaan tarjoattekin tuolla kulmakamarissa nauravalle
seuralle?"

Tyttö pelästyi kovin; sen huomasi hän ängöttäen.

"No, kummasteletteko sitä? -- Minä pidin niitä sangen kuuluvina ääninä,
jotka tuolla sisällä hupaisuuttansa ilmaisevat. Minä jo toivoin
herrojen tuolla sisällä alkavan hauskan juomalaulun --".

"Te erehdytte", intti tyttö huuliltaan aivan vaaleana -- kostea loiste
levitti verhon sen katseen eteen, jolla hän tarkasteli toista;

"Hyvä, minä erehdyn. Siellä on kai hurskaita veljiä, jotka ovat
kokoutuueet rukouksiin tuonne kulmakamariin -- onhan se mahdollista".
Hän kohotti olkapäitänsä. "Mutta mitäpä se minuun koskeekaan. Yhtä
kuitenkin tahtoisin teiltä kysyä? tietääkö herrasväkenne mitään
käynnistänne metsänvartian asunnossa?"

Tyttö nosti pelästyneenä ja melkein rukoilevaisena kätensä ylös.

"Ei, ei, vanhuksilla ei ole aavistustakaan tästä, eivätkä ne saa sitä
tietääkään".

"Vai niin, ja tällä tahdotte tukkia suuni?" kysyi hän näennäisesti
tyyneenä ja välinpitämättömänä.

"Joka tapauksessa täytyy minun hartaimmin pyytää teitä, jos vielä ennen
lähtöänne käytte maatilalla olemaan puhumatta mitään tästä. Minä pyydän
teitä, herra --".

"Herra Jumala, kyllä, jos niin välttämättömästi tahdotte. Minä voin
olla vaitikin, ehkä en muuten juuri ole luotu suojelemaan likaisia
salaisuuksia --".

"Likaisia?"

Tyttö astui takaperin ja herra Markus oli pakoitettu kysymään
itseltänsä, josko tämä tyttö, joka yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä
ainoalla liikkeellä voi ilmaista koko joukon riehuvia tunteita, joka
oli täydellinen näyttelijä tahi perinpohjin puhdas, korkean sivistyksen
omaava sielu.

Syvästi harmistuneena piti hän edellisen otaksumisen oikeana. Oliko
tässä mitään epäilystä? Eikö tuo ylenmääräinen kainous, jolla hän joku
aika sitten oli poistanut silmäyksen hänen huolellisesti salatuille
kasvoillensa, ollut kehnointa näyttelemistä, kun verrattain hänen
käytöstapansa sen tosiasian kanssa, että hän täällä suojeluslaputta ja
suuritta huivitta hämmästymättä liikkui meluavan miesjoukon keskellä.
Ja nyt oli hänellä kyllin rohkeutta hellällä, rukoilevalla äänellä
huomauttaa toista säädyllisyydestä. Ja kaiken tämän ohessa mikä
viehättävä lemmellisyys hänen olentoansa varjosti, mitkä sydämelliset
kasvot loistivat vahvojen, taakselykättyjen hiuksien alta! Nuoresta
miehestä näytti ikäänkuin moninaisin värin loistava käärme, hiljaa
madellen, kieroihe hänen sydämensä ympäri, käärme, jonka päätä hänen
kiukulla ja surulla täytyi tallata.

"Suututtaako tuo ruma sana teitä?" kysyi hän terävästi. "No, sanokaamme
siis sen sijaan 'hupaisia', niin hupainen salaisuus! Vanhuksien kanssa
tulette helposti toimeen, he eivät kumpikaan pääse kynnyksen yli,
eivätkä voi seurata jälkiänne, ja minä, niin minähän olen antanut
vaitiolon lupauksen, niin olla vaiti ikäänkuin murhaava käsi kurkustani
kuristaisi. Mutta miten on tuon sinisukan laita? Hän ei istu
ullakkokamarissaan vangittuna ja hänellä on nopsat jalat, sen tulin
eilen illalla tilaisuudessa huomaamaan. Hän liikkuu ikäänkuin haltia,
ja hänelle olisi mahdollista kadota kuten kesäinen pilvi, jonka tuuli
puhaltaa hajallensa avaruuteen; hän saattaa siis joko tulla liehuen
mistä metsän loukosta tahansa hämmähäkin-verkkoinen huntu kasvoillansa
-- ja miten silloin kävisi?"

Tuskin huomattava hymyily lepäsihe hetken aikaa tytön huulilla. Hän
kumartuihe kaivon yli ja veti laudan, jolla jo aivan täysinäinen astia
oli, putoavan vesisuihkun alta.

"Minä luulen jo sanoneeni teille, etten voi mihinkään ryhtyä, hänen
saamatta tietoa siitä", vastasi tyttö, toimiskellen, mitä kädessään
piti.

"Sen olette tosin sanonut", myönsi toinen. "Ja onhan aivan
luonnollista, että neiti suojelee sellaista salaisuutta. Juonitteluhan
onkin sellaisten neitien lempityötä, ja koska se nyt ei saata tapahtua
herrassaleissa, niin silloin pidetään halvemmatkin seurat hyvänä
pelkästä asian harrastuksesta. Minä tunnen tuon hiljaisen myyrän työn
perheen helmassa -- minä tunnen sen hyvin. Luonnollisesti tehdään
sellaista työtä mieluimmin omaan laskuun; he eivät näytä kuulevan eikä
näkevän mitään, mutta imevät kuitenkin kaikilla huokoisillaan suuria ja
pieniä perheen salaisuuksia itsellensä. Ei kuulla minne ne jalkansa
asettavat, mutta ne saavat kuitenkin jalan sijan -- ja niin kiipeävät
he mestarillisesti askel askelelta ylöspäin, kunnes äkkiä istuvat
ylhäällä korkeimmalla, nuo nöyrät ja halveksitut naiset ne kuorivat
kerman petollisesti hylättyjen morsianten ja isän, joka on leskeksi
jäänyt, tyttärien silmien edessä. -- Eikö kamarineitsyellä ja kenraali
Guseckin perheen kotiopettajan uskotulla ystävällä ole mitään
kerrottavaa sellaisista asioista?"

Tyttö seisoi vielä kaivon ääressä puoleksi kääntyneenä hänestä. Toisen
puhuessa, oli tyttö kerran nostanut käsiänsä, mutta taasen antanut
niiden ristittynä vaipua ja nyt katsoi hän toista, mutta ei haavoitetun
liikutetulla silmäyksellä, jonka toinen jo tytössä tunsi; ainoastaan
tuskallinen kummastus ja syvä moite kajastihe ruskeista silmistä, jotka
hän hitaasti nosti toista vastaan, ponnistuksella lausuessaan:

"Kenraali von Guseck oli leski ja hänellä oli täysikasvuinen poika sekä
seitsemäntoistavuotias tytär, joka oli kihloissa. Kaikki nämä
kohtelivat nuorempain lasten kotiopettajaa luottamuksella ja
kunnioituksella, ikäänkuin hän olisi ollut perhe-jäsen. Ja minä tiedän,
ettei kotiopettaja milloinkaan, ei vähimmälläkään omaa etua katsovalla
ajatuksella tätä luottamusta väärinkäyttänyt. Minä sen parhaiten tiedän
ja panen käteni tuleen, että se on totta".

"Sitä vielä puuttui", keskeytti hän tytön kovalla ja karkealla
naurulla. "Tarvitseekin panna työstä kovettunut käsiraukkanne tuleen
tämän juurtuneen oma-etuisuuden vuoksi!... Eikö teidät ole vedetty
tänne erämaahan hätään ja puutteesen, ettei tuolta hemmoitetulta
neidolta puuttuisi palvelusta ja apua? Vanha rouva maatilalla sanoo
itse, ettette ole kasvatettu sellaiseen kovaan ulkotyöhön ja nyt te
olette pakoitettu ryhtymään näihin vaiheisin palvelusvelvollisuuksiin
sen vuoksi että karkoitetulla neidillänne tuskin muuten olisi mitään
syötävää".

Tyttö pudotti vilppaasti päätänsä ja purasi pienillä, valkoisilla
hampaillansa alahuultansa. Näytti, ikäänkuin hän väkivaltaisesti vai
ensi valtauksen hänen sanoihinsa, mutta silmissä kajasti sekunnin ajan
voittamaton veitikkamaisuus ja pila.

"Olkaa siis tästä lähin puollustamatta häntä!" sanoi herra Markus,
halveksivasti estäen tytön vastaamasta. "Se kunnian pelastus ei teiltä
kuitenkaan onnistu, -- sen tiedän paraiten minä. Jos sellaiset neidit
kerran ovat maistaneet rikkauden hurmaavasta maljasta ovat he kadotetut
ja pilautuneet perhe-elämälle. He uneksivat eivätkä sittemmin ajattele
muuta kuin ainaiseksi hankkiaksensa itsellensä lujan aseman keskellä
taivaallisesti viehättävää ylellisyyttä ja tähän täytyy onnettoman,
rikkaan miesraukan auttaa heitä, sama se, josko hän on harmaapäinen ja
äreä, tai nuori, sivistymätön, tai ylipäänsä tahtooko hän vaiko ei.
Kentiesi herra von Guseck'in huoneessa hyvin tiesivät tämän ja olivat
varoillansa, kuten minäkin mieluimmin kaiken aikani eläisin yksin ja
itsekseni, kuin asettasin entisen kotiopettajan taloani hallitsemaan --
ennen ensimäinen, paras talonpoikaistyttö metsän rinteeltä, jos hänellä
vaan on jäljellä rehellisyys otsallansa ja todellisuus sydämessään!"

Hän näki, miten kaikki veri katosi nuoren tytön poskilta, mutta tämä ei
vastannut sanaakaan. Laski vaan kätensä astialle, aikoen nostaa sen ja
poistua sen kanssa.

"Aiotteko todellakin taasen mennä tuonne?" -- Hän osoitti metsänvartian
huonetta. -- "Eikö siis tuo kauhea melu ensinkään teitä peloita?"

Puoleksi poiskääntyneenä katsoi tyttö puoleksi ummitetuin silmin
toiseen.

"Minulla on vahvat hermot, melkein yhtä vahvat kuin tukevalla
talonpoikaistytöllä metsänrinteellä; eipä sellainenkaan pelästy kapakan
melusta sunnuntai-iltaisin", vastasi tyttö ankarasti ja katkerasti.
"Muuten en tässä kysy keneltäkään pelkäänkö vaiko en; tässä minun
suoraan tulee välttämättömyyden alle mukautua --".

"Tällä tahdotte sanoa, että olette velvollisuuden kautta sidottu tähän
huoneesen", lausui toinen soinnuttomasti. "Mutta millainen velvollisuus
tämä lieneekin, siitä vaivatkoot ihmiset aivujansa, yhtäpaljon kuin
maatilan kotiopettajankin suhteen, joka kuten Jumalan kuva piiloittelee
salaisten pilvihuntujen takana". -- Hänen äänensä muuttui teräväksi ja
ivalliseksi. -- "Niin, Herra Jumala, lienee hauskaa vetää maailmaa
nenästä, sangen hauskaakin lienee se, enkä silmänräpäystäkään kadehdi
teiltä tätä ajankulua. Hirschwinkelin asukkaat eivät tosin ole niin
lauhkeita kuin maatilan uusi isäntä; he selittävät arvoituksen omalla
tavallaan, eivätkä keksi mitään lieventäviä sanoja amtmannin Mariasta,
joka kaikkina aikoina päivässä tulee ja menee metsänvartian asuntoon --
jossa asuu aivan yksin mies --".

Hän vaikeni. Hänestä itsestäkin tuntui kiusoittavalta nähdä, miten
tytön käsi voimatonna vaipui astian kannikkeesta, miten puna hehkuvana
nousi aina kähäröiden juureen otsalla ja niskassa. Poiskäännetyin
katsein seisoi hän hetken häpeissään ja liikkumatonna ja ensi kerran
näki hän sivulta tytön kasvon piirteet, joihin kaulan hienot juovat
yhdistyivät, kaikki tämä kuvastuihe niin vakavasti ja liikkumatta,
kuten pyökkimetsän himeään varjoon kiinnitetty kuva.

Kauniisti muodostuneen kaulan ympäri oli kapea samettinauha, kuten
hieno, pensselillä vedetty viiva. Ehdottomasti johtui nuoren miehen
mieleen Faustin sanat: "Miten ihmeellisesti eikö tätä kaunista
kaulaa korista yksinkertainen purpuranauha". Ja hänen ajatuksissaan
muuttui salainen laakson notkelma kolkoksi, ahtaaksi luolaksi;
metsänvartianhuone peitettyine ikkunoineen ja rajune meluneen, jonka
tyttö selvällä tuskalla ei olisi toivonut kuuluvan ulos -- tuo pieni
talo näytti hänestä äkkiä ikäänkuin eikös uskaltaisi hiipiä sinne ja
sieltä löytää asunnon...

Ja tänne tuli tyttö salaa, oikein kuin varastaen itsellensä aikaa ja
tilaisuutta siihen, ikäänkuin olisi magneetillisesti vedettynä kamalaan
virran pyörteesen. Hirveä tuska valtasi herra Markuksen samalla kuin
epäluulo syttyi hänessä että tyttö jo oli saattanut syöksyä sellaiseen.
Mutta eikö hän seisonut tuossa kuin pelästynyt, äkkiä herätetty
lintunen, pelästyksen matkaamana ja sanomattoman hämmästyksen leimuava
todistus kasvoillansa? Kentiesi tämä katkera hetki karkoittaisi hänet
ijäti Grafenholzista. Herra Markus toivoi sitä sanomattomalla
kiinteydellä katsellen tyttöä. Mutta samalla hetkellä katsoi tyttö
taasen ylös. Kolkko päättäväisyys kuvastihe hänen kasvojensa
piirteistä.

"Minä en pidä lukua parjaajoista", sanoi hän lyhyesti ja nosti
päätänsä.

"Ettekö, vaikka siivot ihmiset sulkevat teille ovensa?" huudahti toinen
pikaisesti. "Rouva Griebel vastustaa pontevasti teidän muuttamistanne
kartanoon, viattoman tyttärensä tähden", lisäsi hän julmalla
selvyydellä.

Tämä näytti koskevan tytön sydämeen.

Sanomattomalla tuskalla pusersi hän käsiänsä sydäntänsä vastaan ja
kuitenkin sanoi hän heti sen jälkeen tajunnalla ja aivan vakavasti:
"Rouva Griebel on vielä kerran pyytävä minulta nämät sanat anteeksi.
Muuten ei hänellä ole kartanossa valtaa käskeä, miten on meneteltävä,
ja _te_ ette sulje oveanne minulle --".

"Vai niin -- niinkö luulette?" keskeytti hän tytön katkeralla naurulla.
"Miksi minut luulette?"

"Miksikö teidät luulen?" toisti tyttö nostaen katseensa vitkaan
toiseen. "Minä luulen teidän olevan jalon miehen, itse kunniallisuuden.
Jos voitte, niin unhottakaa ne katkerat sanat, jotka sokeudessani olen
uskaltanut teille lausua! Miten enkö hävennyt, kuultuani missä
aikomuksessa tulitte maatilalle! Te olette pelastanut vanhukset hädästä
ja huolista. Teidän tarvitsisi nähdä, miten sairas on saanut ikäänkuin
uuden elon, tietäessään olevansa teidän suojeluksenne alla; jo tästäkin
asiasta ainoastaan tahtoisin kiittää teitä --". Tähän pysähtyi hän
puheessaan ja ojensi arasti kätensä toista kohti.

Mutta toisen sillä hetkellä synkät kasvot eivät siitä selinneet.

"Antakaa olla tuon", tiuskasi hän ankarasti tytölle ja viittasi
äkillisellä liikunnolla takaisin käden, jonka tyttö hänelle ojensi.
"Mistä _teillä_ olisi kiitettävää. Minä tahtoisin tietää, mitä se
koskee talon piikaan, jos teen suostumuksen vuokraajani kanssa.
Sellaisia asioita ette ensinkään käsitä, eikä teidän pitäisi
siis sekautuman niihin". -- Harmi ja kiukku olivat melkein
tukahuttamaisillaan hänen äänensä, sen huomasi selvästi. -- "Ja pitäkää
te vaan yhä entisiä ajatuksianne minusta! Minä en ensinkään ole hyvä,
en, kaukana siitä ja kaikkein vähimmin tällä hetkellä -- pelkkää
pahuutta liikkuu sisässäni, pelkkää pahuutta ja vahingon iloa. Ja jos
voisin teissä jotain tuskaa vaikuttaa, tekisin sen halusta --".

Tyttö katsoi häneen sivulta arasti -- hän puhui niin lujaa ja
kiihkeästi.

"Ja muuten voitte pysyä totuudessa", jatkoi hän paremmin itseänsä
hilliten, mutta sen sijaan sitä terävämmin. "Te kiitätte vanhan rouvan
puolesta ja sentään on teillä mielessä ullakkokamarin hennoiteltu
prinsessa. Te arvelette kartanon huoneuksen olevan heikon kajastuksen
Guseckin saleista, pienen virvoitus- ja huvipaikan, jossa leikattujen
sulkien taasen pitäisi ruveta kauniisen lintuun kasvamaan. Neidistänne,
kotiopettajasta tulee, se on itsestään selvä, taasen päähenkilö
näyttämölle ja meidän velvollisuutemme olisi juhlallisesti koristaa
kartanon sinä päivänä, jolloin hän saapuu".

Tyttö näytti alakuloiselta ja pudisti päätänsä.

"Kotiopettaja raukat. Jos heistä riippuisi, tekisivät joka tapauksessa
parhaiten, jos löisivät oppikirjansa kiinni ja sen sijaan pesisivät
vieraiden vaatteita". -- Hän huo'ahti hiljaa. -- "Teidän edeltäkäsin
tekemänne päätöksen mukaan on siis Agnes Franz turhamielinen korunukke,
joka pelkää työtä" -- surullinen hymyily välkähtihe hänen huulillaan,
kun toinen ivaavalla kumarruksella kiirehti tätä myöntämään -- "mutta
jos hän joskus onkin ollut sellainen, niin korujen himo on mennyt hänen
mielestänsä tänne tultuansa... Minä en tahdo kieltää, että hän alussa
oli heittämäisillään kirveen loukkoon ja kokonaan epätoivoisena
juoksemaisillaan kaikista roskaisista velvollisuuksistansa. Tarvitaan
sangen paljon, paljon enemmän kuin sanoa voi siihen, että
kaksikymmenvuotias tyttö sopii itsensä kanssa. Mutta hän on kuitenkin
mukautunut kaikkiin". -- Hän oli hetken vaiti, ikäänkuin sen kurjuuden
muisto, johon hänkin kaukaa oli tuotu, olisi häntä masentanut -- sitten
vetäsi hän helpoituksen hengähdyksen. "Ja nyt muuttuu taasen kaikki
hyväksi. Rakkaista vanhuksista on lopuksi päiviksensä onnellisesti ja
hyvin huolta pidetty, nyt voi hän taasen huoletonna ryhtyä
palvelukseensa. Hän on tosin pakoitettu nauttimaan teidän vieraan
varaisuuttanne niin kauvan kuin sairas tarvitsee hänen apuansa --".

"Herra Jumala, mitä se minuun koskee? Me emme ole toistemme tiellä.
Minä matkustan pois ensi päivänä, pysyköön hän kartanossa niin kauvan
kuin haluttaa! Mutta entäs te?"

"Minä?" -- Tyttö laski kätensä rintansa päälle ja katsoi alas eteensä.
Hän tunsi itsensä vastenmielisesti liikutetuksi siitä miellyttävästä
naurahduksesta, joka nyt niin sanomattomasti kaunisti tytön kasvoja --
nauraa tällaisella hetkellä! No, olipa hän yhtä kevytmielinen ja
maailman turmelema kuin neitinsäkin. "Pitääkö minunkin jäädä sinne",
sanoi hän katsomatta ylös. "Jos tahdotte yhtä, täytyy teidän tahtoa
toistakin".

"Kas vaan! Mutta tässä erehdytte perinpohjin, sillä siinä seikassa en
saa" -- hän keskeytti hetkeksi puheensa ja tarkasteli henkeänsä
vetämättä, mielen jännityksellä tytön kasvoja -- "olkoon niin, jos
kumoatte kunnon rouva Griebelin epäilykset lupaamalla minulle, ettette
tästä hetkestä alkaen enää tahdo astua jalallanne metsänvartijan
huoneesen".

"En, sitä en voi luvata", vastasi tyttö epäilemättä, totisesti ja
päättävästi.

Herra Markus poistui muutamia askelia tytöstä ja hänen silmänsä
loistivat vihasta ja kiukusta.

"Niin menkää siis tiehenne! Minä en enää tuhlaa sanoja teille",
huudahti hän. "Mutta kuulkaa vielä tämä ainoastaan" -- hän nojautui
tässä taasen eteenpäin ja sanoi hampaitansa purren: "Tietäkää siis, että
minä sydämeni pohjasta halveksin teitä".

Liikutettuna ojentihe tyttö äkkiä. Silmänräpäyksen kohtasivat näiden
kahden ihmisen vihaiset katseet toisiansa, mutta jospa hän naisellisen
heikkouden todistuksena piti niitä kyyneleitä, jotka tytön
silmänripsissä välkkyivät, erhettyi hän. Ylpeällä liikkeellä käänsi
tyttö äkkiä hänelle selkänsä ja nosti astian kaivon laudalta.

"Eikö teillä ole mitään tähän vastaamista?" huudahti hän vihaa täynnä.

"Ei mitään! Mitäpä se merkitsee, jos halveksutte amtmannin piikaraukkaa
tai ette. Hän tahtoi jäädä tänne ainoastaan parin henkilön vuoksi --
hänelle on kiusaukseksi se, että muut huomaavat häntä".

Näin sanoen poistui tyttö kaivolta suoraa tietä metsänvartijan
huoneesen.

"Tervehtikää hupaisia ystäviänne minulta!" huudahti hän pistävällä
äänellä tytön jälkeen. Vieno kesätuuli näytti puhaltaneen nämät hänen
sanansa pois, ennenkuin ennättivät tytön korviin. Ei vähinkään liike
tytössä ilmaissut hänen kuulleen nämät sanat. Vakavin askelin kulki hän
eteenpäin ja seuraavana hetkenä varjosti rakennus häntä.



11.


Vielä samana iltana laittoi herra Markus itsensä valmiiksi matkalle...
Ei hän täällä kauvemmin kestänyt! Ja mikäpä häntä pakoittikaan
naulaamaan itseänsä kidutusrahille täällä Thüringissä? Koko maailma oli
hänelle avoinna ja vasta kun hän olisi tuolla ulkona, kun tuo vilpas,
iloinen elämä häntä taasen löyhyttelisi, ja puhaltaisi rikki tämän
paksun, tukahuttavan pilvipeitteen, joka nyt ympäröi hänen muuten niin
selvää päätänsä, ja joka väkivallalla kiinnitti kaikki hänen
ajatuksensa yhteen ainoaan vihattuun ja halveksittuun pisteesen,
silloin hän varmaankin nauraisi ja vähän häpeisi näitä Othellon
tunteita, jotka yhä taasen ja taasen ajoivat, ei vaan pakoittivat häntä
hiipimään tuon metsänvartijan luolan ympäri, kuten haukan kyyhkyislakan
ympärillä -- todellakin kaunis kyyhkyislakka! Kapakka metsässä oli se,
täynnä maljaa kallistelevia, suuri-äänisiä vieraita... Niin, tosin
lenteli siellä kyyhkynen edestakaisin -- kaunis ja valkoinen,
viehättävin ja viattomin silmin -- mutta eipä hänkään suurin huolinut,
josko hänen kaunista höyhenpukuansa sokasi tämä ummehtunut, likainen
ilma, kunhan vaan hänen työnsä ja toimensa pysyivät hyvin piilossa
salaisuuden verhon takana! Valhe ja viekkaus väjyivät täälläkin, tässä
erityisessä, hiljaisessa maailman loukossa -- ja miksi ei niin olisi?
Belladonna ja moni muu myrkyllinen kasvi myöskin sekottuihe muiden
ruohojen ja kasvien joukkoon, kauniiden hedelmäin ja kukkien
joukkoon raittiissa, komeassa metsässä ja kyykäärmeitä suhisi
majesteetillisten, suurien puiden kiemurtelevissa juurissa...

Hän järjesti kirjoituksia konttooriinsa, sekä lähetti samalla
ilmoituksen ettei hänen huvimatkansa käsittäisi ainoasti Nürnbergiä ja
Müncheniä, vaan aikoi hän paljon, paljon kauvemmaksi pois -- vielä
kerran Roomaan ja Neapeliin -- eikä hän siis niin pian taasen olisi
kodon paikkeilla. Ja tätä kirjoittaessaan ajatteli hän, äkäisesti
nauraen itsekseen, että hän katsellessaan juhlallista marmoriloistoa ja
kaikkea kauneutta. Rooman museoissa ja palatseissa, sekä pinjojen alla
Neapelin rannoilla tuskin halveksivalla ajatuksellakaan muistaisi
tyttöä karkeassa työpuvussa eikä myöskään huonoa ilmaa, ahtaassa,
viheriässä, yksinäisessä laaksossa Thüringerwaldissa, niin ei hän enää
silloin käsittäisikään tuota hulluutta, joka nyt häntä vangitsi...

Mutta kun hän seuraavana aamuna veti akkunan verhot auki ja aukasi
akkunan ja tuo hänen pieni solvaisemansa, huono ilma virtasi häntä
vastaan raittiina ja mansikan tuoksun sekä metsän lemun täyttämänä, kun
aaltoilevat ohrapellot laaksossa aamuauringon paisteen täyttäminä
hymyilivät hänelle ja kun pyökkipuiden syvät varjot aivan vieressä
esiytyivät hänelle haaveen tapaisessa hämärässä, levittäen metsätielle
lempeätä viileyttä, joka, sen hän tunsi, tunkeusi syvälle, syvälle,
hänen sydämeensä, silloin tuli selittämätön eron katkeruus, kovin
vihastuneelle, vihaselle nuorelle miehelle, ja vastustamattomasti
virtasi hänen sielussaan polttava halu, jolla ei ollut mitään tekemistä
marmoripatsaiden kylmien silmäyksien tai etelän lempeiden, lämpymäin
tuulosien kanssa.

Hän pani niin pian kuin mahdollista oli matkalaukkunsa ja vaippansa
pois, ja istuutui, kuten olisi ainaiseksi jäänyt, koko päiväksi
puistopaviljonkiin. Epävarmalle maalle muurin toisella puolen ei hän
ensinkään astunut. Hän liikkui puiston lehmuksien varjossa, hän luki ja
kirjoitti, laski alas verhot niissä huvihuoneen akkunoissa, jotka
antautuivat männistöön päin sekä sulki balkonkin ja pienen
ulkorappusten oven niin huolellisesti, ikäänkuin ei ihmisjalka tämän
jälkeen enää menisi ulos tai astuisi sisään siitä.

Ja niin kauvan kuin tämä päivä kesti, pysyi hän yli-inhimmillisellä
päättäväisyydellä vapaehtoisessa vankeudessaan, niin hän kuunteli
näennäisesti sangen välinpitämättömänä, kun rouva Griebel iltapäivällä
sisään tullen kertoi, että hän oli pestannut uuden piian
amtmannilaisille. Tämä tukeva henkilö ryhtyisi jo toisena päivänä
palvelukseensa ja sen vuoksi oli hän, vanha rouva Griebel itse,
katsonut parhaaksi lähteä heti maatilalle antamaan amtmannille
ilmoitusta siitä... Hän ei voinut kylläksi sääliä amtmannin rouvaa,
jonka vuosikausia täytyi olla vuoteesen kiinnitettynä ja samalla oli
tuo sairasraukka ollut niin lempeä niin ystävällinen ja rakastettava,
että rouva Griebelillä tuskin oli kärsivällisyyttä odottaa sitä päivää,
jolloin hän itse nostaisi ja kantaisi kurjan sairauden kokonaan
kuihduttaman -- ja että hänen itse täytyi huoleksensa ottaa sairaan
hoidon, oli päätetty asia sen kaiken johdosta mitä hän tänään
pikimältään käytyänsä ennätti huomaamaan... Amtmanni ja hänen rouvansa
olivat olleet aivan kahden ... vanhan, luuvalon runteleman ukon, joka
tuskin pääsi kynnyksen yli kömpimään, oli täytynyt aukaista ulko-oven
hänelle eikä keittiössä yksikään ihmissilmä voinut keksiä tulta ei
savua ja sentään juuri kahvi-ajalla, jolloin köyhimmissäkin paikoin
liedellä porisi pannullinen sikurikahvia. Niin siellä oikein
näytelmä vallitsi. Ylpeä kotiopettajaneiti ei muka saattanut jättää
päivällisuntansa ja tuo toinen -- niin, tiesihän, mistä häntä sopi
hakea. Mutta hän voi nyt mennä tiehensä kiluineen, kaluineen, sillä
uusi piika oli oikea rakuuna, väkevä kuin karhu ja hänellä oli
sellaiset kädet, että oikean talon emännän täytyi ihastua niitä
katsellessaan. Häneltä kävisi kuin tanssi noiden vähäisten sisätöiden
toimittaminen sekä ulkotyö kehnoilla pelloilla ja niituilla -- niin
sarkaröijyssä ja anturasaappaissa käveli hän kuten oikean maan piian
tuleekin -- niin lyhyesti voi sanoa, että on aika, tehdä suoraa siellä,
ja että tulee toinen ääni kelloon, että vihdoinkin tulee loppu tuosta
Grafenholzin jutusta.

Näin puhuessaan oli kunnon paksu, pieni rouva Griebel pienillä,
puoleksi avonaisilla silmillään terävästi tarkastellut herra Markusta,
sillä aina sitten eilisen, jolloin hän näki lavealta kiitetyn Griebelin
eukon kahvin, oikean Jumalan lahjan, olevan koskemattomana ja
jääkylmänä kirjoituspöydällä sekä noukkinut lattialta huiskin, haiskin
olevat asiakirjeet, oli Hirschwinkelin uusi omistaja näyttänyt hänestä
sangen kummalliselta ja juuri hetki sitten oli hän tehnyt sangen
epäiltävän liikkeen, ikäänkuin tahtoisi kaikin sorminsa tarttua toisen
huolellisesti kammattuun, harmaasen ja jo vaalentuneesen tukkaan. Hän
ei luonnollisesti ollut sellainen nainen, joka oli tuommoista
huomaavinansakaan. Hän oli nyt vasta oikein saanut puhutuksi suunsa
puhtaaksi ja poistui sitten sanoen, että hänen nyt vielä tänään täytyi
tyhjentää ja kuntoon asettua uutta piikaa varten piikakamarin
ullakolla.

Ja sitten, auringon laskettua, tapahtui todellakin, että nopea
käsi käänsi avainta balkongin ovessa ja veti salvan takaisin,
ja että heti sen jälkeen talon omistaja astui ulkorappusia ja kulki
eteenpäin ohrapellon ja puistomuurin välillä. Tie meni talon
ulkohuonerakennuksien sivuitse, ensin pienen niityn läpi, sitten
suoraan metsään. Kävelijä oli painanut hattunsa syvälle otsaan,
ikäänkuin häpeisi hän vienosti huokuvaa ohrapeltoa, ja puiden tummia
latvoja, jotka majesteetillisen vakavasti katselivat uutta hullutusta.
Mutta tällä kertaa olikin jokainen kolina, hänen omien askeleidensa
ääni, otusten hiipiminen kaukana metsistössä, vieläpä oravan
liikkeetkin puiden oksilla kuuluneet kahta terävämmin ja kiihottavammin
kuin tavallisesti -- kuitenkin olisi äkkinäinen "seis" joltakulta
poliisivoiman edustajalta tämän polun käyttämistä vastaan antanut
kulkijalle vähemmin miettimistä, kuin se ajatus, että herra Markus,
ankara, säntillinen mies, hiipi täällä, arkana kuin otus, vieraalla
alalla. Ja tallissa metsänvartijan huoneen vieressä olivat kutut
määkineet petollisesti ja koira oli tuolla sisällä painanut kuonoansa
etehisen oven alireunaa vasten ja murissut hiljaa vihastuneena
vieraalle, joka hiipi ympäri taloa ja joka pehmeällä ruohostolla
melkein kuulumatta kulki eteenpäin.

Kulmakamarin akkunat olivat vielä yhtä tarkasti peitetyt, kuin
edellisenäkin päivänä. Ainoastaan yhdestä akkunasta, joka antoihe
pohjoseen päin, oli kirkas valovista loistanut illan hämärään -- ja
tämän akkunan läpi oli hän nähnyt, mitä oli aavistanut ja joka oli
saattanut kirouksia hänen huulillensa ja voimattoman vihan katkeran
kiukun kyyneleitä hänen silmiinsä... Niin, hän, tyttö, oli ollut
siellä, hän oli seisonut lieden ääressä ja kirkas liekki oli juuri
leimahtanut avonaisesta hellan reijästä ja täydellisesti valaissut
tyttöä. Hän oli tuntenut halua juosta tuonne toiselle puolen ja nyrkin
iskulla akkunaa vasten pelottaa tytön syvästä miettiväisyydestä, joka
oli hunnun tavoin levinnyt tytön kauniille kasvoille. Mutta siihen
olisi hän tuskin saanut aikaakaan -- tyttö oli äkkiä havahtunut
alakuloisuudestaan, pian lykännyt hellan kehykset tulen yli ja höyryävä
ruoka-astia kädessään kadonnut lähimmän oven taakse.

Mies ulkona oli vielä hetkeksi pysähtynyt seisomaan paikollaan. Sitten
oli hän, oikein ojentaen itsensä, ikäänkuin pudistaen tomun jaloistaan,
lujin, vakavin askelin mennyt rakennuksen akkunain ohi, niin että Dacks
koiralla oli täysi syy ruveta haukkumaan. Yksi akkuna oli helissyt --
joku lienee katsonut uloskin, mutta herra Markus oli jo ennättänyt
maantielle, ja käveli siinä, kuin muutkin matkustajat, jotka
huolettomasti antoivat yksinäisen huoneen olla, missä oli... Ei, hänen
ei enää kauvemmin pitäisi olla tämän onnettoman intohimon kurjana,
kehnona leikkikaluna. Häpeä sille miehelle, joka laski intohimoisten
tunteiden syvät aallot päänsä yli vyörymään! Kaiken täytyi olla ohi,
ikäänkuin maanjäristys olisi punasen rakennuksen hänen takaansa
asukkainensa hukuttanut. Tähdet olivat vielä aivan vaaleina ilmautuneet
jotenkin vaalealle taivaalle, mutta olivat kuitenkin, ne harvat, joita
polun kummallakin puolevien puiden tuuheat latvat sallivat matkustajan
nähdä; ne olivat paikallaan pysyneet ja nähneet tuon eteenpäin
rientävän naisen, aivan samoin kuin jo vuosia takaperin olivat
loistaneet hänen lapsensa päähän. Täytyi olla runoilija voidaksensa
verrata naisen silmiä näihin muuttumattomiin, vakaalla ja lohdullisella
valolla tuikkiviin tähtiin. Ivallinen, katkera nauru oli aaveen
tapaisesti kaikunut syvässä hiljaisuudessa. Löytyiköhän mitään enemmän
keinoteltua kun sellainen sydämellinen naisen katsanto sllmälautojen
tummien ripsien alla?

Siis oli vihdoinkin tämän myrskyisen viikon viimeinen päivä, lauvantai
koittanut ja samalla saapui rakennusmestari, joka mukanansa toi
maatilan uuden rakennuksen piirustuksen. Hän oli tarkastamassa työtä
sahamyllyllä, jonne herra Markus hänet johti sekä sieltä
Hirschwinkeliin päivälliselle.

Niin pian kuin hänen ajokalunsa olivat menneet talon portista, astui
herra Markuskin rappusia alas, piirustus mukana, mennäksensä
maatilalle. Tämän oli hän voinut itsellensä uskoa -- olipa hän koko yön
ollut aivan rauhallinen, niin, niin tyyni kun ei hänen sydämensä
milloinkaan olisi rauhattomasti sykkinyt. Se halveksumisen tunne,
joka hänessä asui, oli hänelle voiton tuottanut onnettomasta
taipumuksestansa. Ja jospa hänestä näyttikin nyt, ikäänkuin ei aurinko
nyt enää loistaisi niin kirkkaasti maan päälle kuin ennen; ikäänkuin
pimeä maa olisi itseensä imenyt kaiken ilon elämästä ja ilmasta, niin
-- täytyi hänen oppia siihen viihtymään. Parempi on katsoa alas
hautaan, kuin antaa noiden keinojen viekoitella itseänsä ja muuttua
pilkaksi ja nauruksi!

Maatilan puistossa oli alettu heinän niittäminen. Aina kapealle polulle
asti olivat viikatteen kohtaamat kukat ja ruoho hajallaan. Siinä oli
nenäliinakin. Herra Markus otti ylös hienon, lumivalkean nenäliinan,
josta vieno orvokin tuoksu virtasi. Kotiopettaja oli kävellyt tässä, ja
sangen uskottavaa oli, että nyt saattoi kohdata hänet tuolla
lehtimajassa työnsä ääressä tai kirja kädessä. Näin miettien pysyi hän
sangen kylmänä, hän ei ensinkään tahtonut kohdata neitiä ja hänen
aikomuksensa kohtaamisen tapahtuessa oli yksinkertaisesti ja sivumennen
kohottaa hattuansa, mutta tämäkään ei ollut tarpeen.

Tyttö, joka oli heinän niittänyt, amtmannin piika, seisoi pöydän
ääressä lehtimajassa. Hän oli, väsyneenä ja hiestyneenä työstä,
hetkeksi mennyt vilposelle, varjoiselle paikalle. Viikate oli pöydällä
hänen edessään sekä tukku heiniä, josta tyttö etsi kukkia.

Tervehtimättä laski herra Markus löydetyn nenäliinan pöydälle, ja hän
katsahti vaan pilkallisesti tytön hoikkiin, ahavoittuneisin käsiin --
hänen täytyi ehdottomasti ajatella "uutta piikaa", joka kehuttuine
työkäsineen tuskin tulisi jatkamaan kukkavihkojen sitomisen hauskaa
työtä.

Ja sitten meni hän eteenpäin ikäänkuin lehtisali olisi ollut aivan
tyhjä. Metsänvartija oli sanonut hänen esiytymistänsä ja olentoansa
röyhkeäksi ja karkeaksi ja syytä olikin nyt tähän nimitykseen; joka
paikasta ylpeä ja käskevä, "hieno herra", jonka silmissä ei siinä
talossa, johon menee palvelijoita olekaan... Mutta päästyänsä pihalle
oli hän aivan toisin. Vanhan rouva sairasvuoteellaan ei pitäisi saaman
tietää, että maatila nyt oli sydämen syvimmästä pohjasta inhottava
hänelle.

Hän levitti uuden rakennuksen piirustuksen sairaan peittelle ja iloitsi
siitä iloisesta kummastuksesta jolla sairas katseli kauniin
uutisrakennuksen suunnitelmaa. Siinä olikin komeita, korkeita
ikkunoita, lasi-ovia, jotka johtivat verandalle. Viiniköynnökset
kiertelisivät valurautaisten käsipuiden ja verandan pilarien ympäri ja
ruman pihan sijaan huoneen edustalla osoitti rakennusmestarin ehdotelma
kauniin, pensailla istutetun pihan. Hän selitti sairaalle, joka samalla
kertaa itki ja nauroi huoneen koko tarkoituksen mukaisen sisustuksen ja
pysyi ulkonaisesti aivan tyyneenä niitä naurettavia vaatimuksia ja
väitteitä vastaan, joita amtmanni esitti joka äkkiä alkoi uhkua siitä
ilmasta, jota oli siipiinsä saanut. Parantumaton kerskaaja oli nyt
aseman valtias -- hän rakensi talon. Hän lorutteli parkettilaattiasta,
samettipäällyksisistä huonekaluista, joita hankkisi saliin ja ilmaisi
vilkkaasti mielipahansa siitä ettei piirustuksessa ollut mitään
ajotietä, joka sallisi hienojen vaunujen päästä suoraan rapun eteen. Ja
tässä käveli hän vihastuneena huoneen läpi ja pani paikatun yönutun,
jonka taskusta moninkerroin pesty pumpulinen nenäliina riippui,
majesteetillisesti rinnan yli kiinni ikäänkuin kalliita turkiksia olisi.

Herra Markus nauroi ja pudisti tyynnyttävästi sairaan kättä, sairas oli
sellaisia väitteitä ja vaatimuksia kuullessaan pelon alaisesti katsonut
häneen. Hän sanoi sairaalle hankkivansa Berlinistä mukavan rullatuolin,
jolla sairaan helposti voisi muuttaa kartanoon. Ja nyt lähti hän
suurimmalla kiireellä pois. Tuo ummehtunut, kamariin suljettu ilma
lienee niin levottomasti ajanut veren hänen kumiseville ohimoilleen,
jotka olivat halkeamaisillaan. Tämä kai ajoi hänet ulos vapaasen ilmaan
-- hän meni ulos ainoastaan hengittämään raitista ilmaa niin yksin ja
ainoastaan siitä syystä. Hän olisi voinut lähteä kotimatkalle pihan
portin kautta, mutta tuolla ulkona oli kaikkialla päivänpaistetta ja
niin polttavan kuuma varjottomalla, kivisellä ajotiellä, samalla kun
puiston puut tarjosivat viileätä varjoa -- ja mistä syystä ei hän olisi
saanut mennä puiston kautta kotiin.



12.


Hän vältti huolellisesti puiston portin narisemista kiinni pannessaan,
ja jäi hetkeksi liikkumatta seisomaan varjostavain korkeiden
vadelmapensaiden väliin, koska -- no niin, koska siinä tuntui niin
vilposelta ja raittiilta... Ja nähdessään tytön tuolla niitetyllä
kentällä -- miten hän juuri samassa ojentelihe itseään ja veti
kotiopettajan heikosti tuoksuvan nenäliinan taskustansa, painaaksensa
sitä kasvojansa vastaan -- ystävyys talon neidin ja palvelustytön
välillä meni siis niin pitkälle, sen mukaan kuin hän nyt selvästi näki,
aina siihen asti että omaisuuskin oli yhteistä.

Tyttö seisoi, selkä käännettynä toista kohti ja tytön hartioiden
liikkeestä näki hän, että tyttö suonenvedon tapaisesti veti henkeänsä.
Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi hän tytön vieressä.

"Miksi itkette?" kysyi hän puoleksi ivaten, puoleksi levotonna. Tyttö
päästi heikon pelästyksen huudahduksen, ja pudotti tahtomattansa
nenäliinan, joka peitti hänen silmiänsä. Niin, silmälaudat olivat
itkusta punaiset, mutta hänen katseistansa loisti syvin harmi
kysyjälle. Tyttö ei vastannut, vaan otti taasen viikatteen maasta,
ikäänkuin aikoisi uudestaan työhön huomaamatta toista kysymyksineen.

"Enkö saa mitään vastausta", kysyi toinen vielä tukahutetulla äänellä.

Tyttö selvästi taisteli itsensä kanssa.

"Ette, ennenkuin voin teille todistaa, että kovasti olette loukannut
minua", kuului viimein hampaiden välistä puristettu vastaus.

"Sen tahtoisitte todistaa?" Toinen naurahti ankarasti. "Minä tosiaankin
tahtoisin tietää, miten siinä käyttäyisitte! Mutta sen sanon teille",
ja tässä muuttui äkkiä hänen äänensä korko ja se sai hehkuvan
kajahduksen, "polvillani tahdon pyytää teiltä anteeksi, jos tämän
voisitte minulle todistaa".

Tyttö katsahti, hämmästyneellä ja epävakaisella katseella toiseen --
sitten painoi hän päänsä syvään rinnalle, ikäänkuin olisi hän
syyllinen.

"Tiesinhän sen", sanoi toinen tämän nähtyänsä halveksivaisesti. "Te
olitte eilen illalla Grafenholzissa...".

"Te myöskin", väitti tyttö tyyneesti.

Tämä tyyni rohkeus teki toiseen vaikutuksen ja samalla häpesi hän aina
sydämmeen asti sitä vakoilemista, josta tyttö oli hänet tavannut.

"Ah, en tiennyt, että metsänvartijan huoneessa tarkastellaan niitä,
joista on hauska kuljeskella metsässä", sanoi hän, häilyen hämmästyksen
ja pohjattoman kurkun välillä.

"Sellaiseen ei metsänvartijan huoneessa ole aikaa eikä halua", jatkoi
tyttö yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Koira rupesi haukkumaan --".

"Jos silloin katsahditte ulos sitä, jota ehdotettiin kotiin", lisäsi
toinen päättäen lauseen, jonka tyttö oli alkanut. "Illallinen oli
valmis, hänen tarvitsi ainoastaan istua katetun pöydän ääreen, Hänen
onkin muuten oikein hyvä olla. -- Te olette jo ihmeellisesti kotiutunut
ja toimekas tulevassa kodissanne".

Suurin silmin katsoi tyttö ensin toiseen, mutta sitten näytti hän äkkiä
käsittävän toisen tarkoituksen. Hän punastui ja suupielensä vavahtivat
ikäänkuin pidätetystä ivanaurusta.

"Ei kai ole tarkoitus, että me muutamme metsänvartijan huoneesen",
sanoi hän puoleksi kysyen.

"Tosin emme 'me', jos tällä myöskin tarkoitatte isäntäväkeänne. Minä
luotan, että neiti Agnes Franz nöyrimmin kiittäisi päästäksensä
matelemasta entisen kamarineitsyensä kotiin ja taloon".

"Grafenholzin metsänvartijan asunto on hänen korkeutensa ruhtinaan",
vastasi toinen pidättäen hymyilyänsä, "enkä tiennyt milloinkaan saavani
oikeutta määrätä siitä. Muuten on aikani Thüringissä pian ohi, kun
'neiti Agnes Franz' matkustaa pois, katoan minäkin ulkona maailmalla
ansaitakseni leipääni".

Sanomattoman hämmästyneenä katseli hän tyttöä.

"Minä jo voisin teistä sitä uskoa, ellen tietäisi -- että olette
petollinen", sanoi hän vitkaan kääntämättä katsettansa tytöstä.

Tytön huulet vapisivat, mutta näennäisesti tyyneenä kuunteli hän tätä
syytöstä.

"Minä en teitä vastusta -- miksi puhuisinkin kuuroille korville. Te
katselitte oloja sumuisen lasin läpi enkä minä voi liikuttaa
sormianikaan antaakseni totuuden tulla näkyviin... Sen pahempi olette
yhdessä suhteessa aivan oikeassa vastakin väittääksenne, että olen
petollinen --".

"Niin, naisellinen mieltymys halun suhteen, jota ei käy puolustaminen;
tottuneelta ja kokeneelta salonkinaiselta olette sen keinon itsellenne
anastaneet".

"En, siihen en tunnusta itseäni vikapääksi". Tyttö sanoi sen
päättävästi, sekä vakavalla, ehkä suuttuneella katseella.

Toinen nauroi pahasti uskomatta tytön sanoja. "Olisi hauskaa tietää
mitä metsänvartijan asunnon mies ajattelee tästä asiasta".

"Hän ajattelee ja toistaa joka päivä: 'Jumalan kiitos, että tämä
kauhea, surullinen aika maatilalla nyt on ohitse'. Hän tuntee
vapautuksen suloista tunnetta samassa määrässä kuin minäkin".

"Ja sellaisella lohdutuksen perusteella täytyy hänen niin pian kuin
mahdollista on pian parantua siitä tuskasta, että te niin julmalla
tavalla olette leikkineet hänen kanssansa?"

Ylpeästi kohotti tyttö päätänsä ja terävä vastaus pyöri selvästi hänen
huulilla, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi aivan tyyneenä:

"Sanotteko sitä kovaa, raskasta työtä, jonka me, kuin uskolliset
toverit olemme yhteisesti tehtäväksemme ottaneet leikiksi? Fritz Weber
on rehellinen, kunnon ihminen, jota kohtaan tunnen ikuisesti olevani
kiitollinen. Minä olenkin sentähden hänelle luvannut" -- kevyt
veitikkamaisuuden tunne näkyi ja katosi yhtä pian kauniilta
kasvoiltansa -- "olla hänen häissänsä, jospa täytyisikin tullani meren
toiselta puolen. Kahden vuoden kuluttua on hän siinä asemassa, että voi
silloin tuoda kotiinsa uskollisen morsiamensa Magdeburgista, jossa hän
muinoin oli sotapalveluksessa".

Nuoren kartanon omistajan kasvot kirkastuivat, ikäänkuin valo olisi
hänen sydämmessänsä kajastanut. "Ja te tulisitte sinne meren toiselta
puolen? Aikooko kotiopettaja neitinne etsiä onneansa siellä?"

Tyttö kohotti olkapäitänsä. "Kentiesi", sanoi hän, sivumennen ja
lyhyesti sekä kuljetti heikkoja sormiansa viikatteen terävää terää
myöden, ikäänkuin tahtoisi siitä pyyhkäistä pilkun.

"Antakaa sen olla", varoitti hän tyttöä ärtyneenä tästä liikkeestä. "Te
vahingoitatte itseänne. -- Heittäkää pois tuo hullu kapine! Te ette
sitä enää tarvitse enempää kuin neitinnekään kukan maalaamista".

Tyttö antoi sen käden, jossa hän terävää asetta piti, vaipua alas,
mutta ei hänen mieleensäkään tullut sen pois heittäminen.

"Minä teen työtä ja pysyn paikallani siksi, kunnes joku tulee sijaani
työskentelemään", vastasi tyttö tyynesti ja totisesti. "Ja miksikä
'neitini' luopuisi taiteesta, joka häntä miellyttää, en käsitä".

"No, mutta sanoittehan itse, että hän menisi meren yli? Ja näettekö se
on suora tie onnellisuuden maahan ja uneksitun kultaisen prinssin luo".

Halveksien rypisti tyttö suutansa. "Mikä suuri ajatus rikkaalla
miehellä sentään on rikkauden voimasta", sanoi hän katkerasti.

Toinen nauroi. "Olisiko se mielipide väärä? Jumala varjelkoon! Se
toteutuu joka päivä. Jos vaan olisi varaa antaa sataa kalliita kiviä,
sekä pitää palatsia suuressa maailman kaupungissa ja satunnaisesti
kaunista kesähuvilaa rehevien puistojen keskellä, niin sellainen
kotiopettaja pitäisi kaikkien näiden salaisuuksien tuhlaajaa
ihastuttavana, vaikka hän olisikin musta ja törkeä kuin itse perkele.
Ettekö sitä usko?"

"Tietysti, koska te sen sanotte", vastasi tyttö samalla kevyellä
äänellä, jolla toinenkin oli puhunut. "Sillä, jota tarkoitan, on
myöskin mieltymyksensä. Eikö ole äärettömän rohkeasti häneltä, että hän
uskaltaa pitää mieltymyksiä ja vastamielisyyksiä, aivan kuten tekin.
Minä tiedän, että hän asettaa rikkauden etuisuudet aivan samalle
korkeudelle, jonne tekin panette inhoittavat kotiopettajat -- se on
paljon hänen toiveidensa määrän alle".

Tästä terävästä vastauksesta selkeni, että tyttö mitä syvimmin tunsi
itsensä vihastuneeksi ja loukatuksi, ehkei toinen näkynyt sitä
huomaavan.

"Älkää niin liian tietäväksi itseänne luulko!" sanoi hän nauraen. "Te
olette älykäs tyttö ja minusta näytätte sielunne puolesta olevan
ihmelapsi piirissänne, mutta neitinne sisällinen olento on teille
jäänyt seitsemällä sinetillä lukituksi kirjaksi. Hän pettää teitä, ja
menköön siis tiehensä Eldoradoonsa. Minä sydämestäni toivon hänelle
kaikkea mahdollista iloa ja hyvää. Tulkoon hän tavallansa onnelliseksi,
jos hän vaan jättää varjonsa jälkeensä! Ettehän te seuraa häntä -- eikö
niin ole? Te jäätte Hirschwinkeliin?" kysyi hän melkein rukoillen ja
syvästi vetäen henkeänsä.

Hänen sanansa eivät tehneet tyttöön mitään vaikutusta. "Minäkö jäisin
tänne? -- Kentiesi vastaista kohtaloani oöottamaan?" kysyi tyttö
vuorostansa sanomattoman äreällä ja pilkallisella äänellä.

"Se kai ennen, kuin luulettekaan, saavuttaisi teidät", jatkoi herra
Markus ihmeellisellä tavalla puristaen nämät sanat ulos -- ne kuuluivat
kuitenkin ikäänkuin riehuva sydän lyöntiänsä löisi epävarmassa äänen
korossa. Hän astui äkkiä tyttöä lähemmäksi, mutta tyttö väistyi
pelästyneenä sumealla katsannolla ja kohotti, ikäänkuin tahtomattansa
puollustukseksi kätensä -- viikatteen kirkas terä välkähti heidän
välillänsä.

"Minun täytyy kai ottaa teiltä tuon inhoittavan leikkikalun", sanoi hän
ärtyneenä ja ojensi pikaisella liikkeellä kätensä viikatetta kohti.
Tämä tapahtui ajatuksen nopeudella, mutta miten se tapahtui, ei kai
kumpikaan heistä tiennyt -- hän väistyi takaperin ja tyttö päästi
pelästyneenä huudahduksen sekä heitti viikatteen kauvas pois luotansa.

"Oliko se minun syyni", änkytti tyttö kauhistuneena.

"Ja jospa niin olisi ollutkin? Eikö se olisi ollut oikein?" kysyi
hän ottaen nenäliinansa ja kääri sen haavoitetun käden ympäri.
"Rangaistuksen täytyi seurata! Niin antaa tyhmä saakeli itseänsä
viekoitella!" Hän veti suunsa pikaiseen ivanauruun, jolloin kauniit,
valkoiset hampaat tulivat näkyviin. "Minä tiesin jo ensi päivänä --
tuolla sillalla sahamyllyn vieressä, jossa sain niin mukavia vastauksia
-- että Thüringin ohdakkeet voivat pistää ja päälliseksi vielä oikein
kovasti -- ja nyt taasen olin sentään niin tyhmä, että menin niiden
tielle". Hän kumarsi syvään ja ivallisesti. -- "Ja nyt olemme kuitit,
kaunis ujo. Minä olen osani saanut."

Tyttö ei vastannut mitään. Kokoon vaipuneena oli hän seisonut, silmät
sanomattomalla kauhistuksella kiinnitettynä valkoiseen huiviin, jonka
läpi suuria, punaisia pilkkuja salaman nopeudella nyt tunkeusi esiin.
Heti tämän nähtyänsä riensi hän, ikäänkuin karkulainen puiston läpi ja
katosi vadelmapensaiden taakse.

Huolimatta suuresta nyreydestään täytyi herra Markuksen nauraa. Tämä
urhoollinen sankaritar, joka oikein rohkeasti ja urhokkaasti oli
hartioillensa raskaan elon kuorman sälyttänyt, ei voinut katsella vähää
veren tilkkaa, vaan jätti uhrinsa pulaan. Hän huomasi hyvin, ettei
haava ollut erittäin vaarallinen ja ettei tuo pieni suonen isku voinut
häntä vahingoittaa -- virtasihan veri jo muutamia päiviä niin
kuumana ja riehuvana hänen suonissansa, ikäänkuin olisi hän kovassa
kuumeessa, tämä kaikki teki hänen sydämestänsä oikein synkäksi ja
hajamieliseksi... Hänen täytyi hävetä itseänsä. Hän ansaitsi ystäviensä
ankaraa pilkkaa ja ivaa. Jos he olisivat nyt nähneet hänet, koulusta
kotiin lähetetyn oppimattoman pojan perikuvana. Sellaisen tapauksen
sääliväistä ivahymyä ei hän voinut ajatella nyrkkiänsä pudistamatta. Ja
mitä oli tuosta halveksimisesta tullut, johon hän kääriytyi -- hyvä
Jumala siitä oli hädässä kehno apu! Ensimäisellä silmäyksellä tytön
itkeneisin silmiin oli koko halveksiminen kuin puhallettu pois. Ja tuo
raitis rivakkuus, jolla hänen muulloin heti sekä hengellisesti että
ruumiillisesti oli tapana pudistaa päältänsä kaikki huolet ja
ahdistukset, ei sekään häntä nyt ensinkään hyödyttänyt, ei edes voinut
tuottaa mitään epätoivon iloisuutta.

Hänen näin käydessään eteenpäin -- puistosta oli hän heti lähtenyt --
ja astuessaan yksinäistä polkua männistön läpi, jossa ei yksikään
ihmissilmä häntä nähnyt, siellä oli niin hiljaista ja rauhallista ja
siellä havupuiden, nuorilla, pehmeillä kasvannaisilla täytetyt oksat
vilvottaen silittivät hänen paljasta, kuumaa otsaansa, taisteli hän
voimakkaasti sydämessään tuskallisimman, pettyneen tunteen kuvittelun
kanssa... Hetkisen oli hän koko sydämellään riemuinnut, ikäänkuin
rajattoman onnen täysi päivä-paiste äkkiä olisi hänet ympäröinnyt --
tyttö oli viaton ja vapaa, ei kellään muulla ollut mitään oikeutta
häneen, hän oli vastustamattomasti sen todistanut, mutta mitäpä se nyt
häntä hyödytti? Hänen oli samalla kertaa täytynyt varmistua siitä,
ettei hänelläkään ollut tytön omistamiseen ensinkään toivoa. Tässä
eivät mitkään kaunistelemiset tai tulevaisuuden toiveet auttaneet, tai
kaikki tuo, mitä sanotaan pettyneen toiveen haamoitteluksi -- tyttö ei
tahtonut ensinkään huolia hänestä, sen sanoi hänelle hänen pohjasta
rehellinen, totuuden mukainen mielensä, ja sen vuoksi nyt pitikin
miehuullisesti kestää taistelu, ettei itsetuntoisuuden ja kunnioituksen
viimeinen hitukin joutuisi kadoksiin.



13.


Hirschwinkelin puistopaviljongissa oli rasittava helle. Ei ollut
pitkään aikaan satanut, päivä päivältä oli aurinko noussut ja laskenut
pilvettömällä, loistavan sinisellä taivaalla, sekä oli vähittäin
kuumentanut kaikki, katot, seinät, puiden oksat ja metsän pensastot,
sekä pellot sangen syvälle maahan.

Herra Markuksen mielestä oli rouva Griebelillä oikein, kun hän, tosin
sangen runottomasti, mutta sen sijaan oikein kiivastuneena lausui, että
sellainen sopimattomalla ajalla sininen taivas, joka "koko
ijankaikkisuudessa" ei nostata ainoatakaan siunattua pilveä, näytti
hänestä, ikäänkuin ilkeät ja pahat kasvot, jotka pilkkasivat
eläinraukkoja Jumalan luomalla maalla. Herra Markuksestakin näytti,
ikäänkuin tuo kuihduttava helle, jonka vaitutuksesta kypsyneiden
tähkäpäiden painama olki heikkona häilyi nuokuksissaan ja lehdet sekä
kukat saivat ensimäisen, heikon, alkavaa surkastumista muistuttavan
näön, tunkeusi syvälle hänen sieluunsa kaikkien huokoisten ja hermojen
kautta, ikäänkuin hän ympärillään kuulisi vahingon iloista liritystä
heikoista, raukoista eläimistä Jumalan luomalla maalla, joiden täytyi
tyytyä siihen mitä kohtalo heille antoi, sama se jos raivokkaina
pöyhistyivät tai tuskallisesti alistuivat suruun sen taakan alla, joka
heille oli pantu.

Hänen haavoitettua kättänsä poltti ja olipa sangen hyvin että hän muun
mukavuuden muassa oli lepohuvilaansa hankkinut raikasta vettä ja
pesukaapin siihen kuuluvine kaluineen -- nyt ei hänen tarvinnut mennä
oikeaan asuntoonsa eikä juosta rouva Griebelin luo, joka ei ensinkään
näyttänyt hänestä toivottavalta -- mutta hän ei sentään välttänyt
kohtaloonsa.

Juuri samalla hetkellä, kuin hän kastoi kätensä pesuastiaan, astui
kunnon lihava rouva puhisten ja hikeä valuen rappusia paviljonkiin
"iltapäiväkahvin tähden" katsoaksensa oliko hän kotona.

Eipä hän ollutkaan nainen, joka niin helposti antoi pettää itsensä. Hän
pudisti vaan päätänsä toisen kertoessa, että oli itseänsä kynäveitsellä
haavoittanut, sanoi vaan kuivalla tavallaan: "Minusta on todellakin
käsittämätöntä, miten olette käyttäinnyt, herra Markus. Jos olisi
peukalo tai etusormi, niin pitäisin pilanne hyvänäni -- mutta keskelle
kämmentä?!" Siitä seuraavan johtopäätöksen: "Teidän on kuitenkin
täytynyt menetellä sangen taitamattomasti", nieli rouva, näennäisesti
vaivoin... Sitten poistui hän tuodaksensa vanhaa, kulunutta aivinaista
ja Arnicalaastaria, mutta herra Markuksen täytyi odottaa ja pitää sillä
aikaa kättänsä vedessä -- vanhaa aivinaista ei aina ole käsillä ja
minkä rouva oli Arnicalaastarinsa laskenut, ei samalla hetkellä voinut
muistaa.

Huoneessa oli taasen hiljaista ja rauhallista. Altaania kohti oleva ovi
oli auki ja heikko tuulenpuuska tunkeusi toisinaan huoneesen ilmaa
vilvoittamatta. Herra Markus istui sohvalla huoneen nurkassa, edessänsä
oli pieni matkalaukku, josta hän oli ottanut palasen nielaastaria --
hän tahtoi nimittäin lopettaa jutun, ennättääksensä, ettei rouva
Griebel, kuten oli luvannut, tulisi sitomaan haavaa -- mutta samalla
hetkellä oli hän jo unhottanut aikomuksensa. Vasen käsi otsalla ja
suljetuin silmin uneksui hän itsensä taasen olevan maatilalla puistossa
ja kauniit, tuskalliset, kalmanvaaleat kasvot olivat taasen häntä
lähellä, ikäänkuin olisi hengityksen tuntenut.

"Luulenpa lopulta tulevani hulluksi tuon tytön tähden", mutisi hän
itsekseen hampaiden välistä ja hänen sormensa, ikäänkuin epätoivossa,
harailivat tuuheissa hiuksissa, jotka varjostivat hänen otsaansa.

Silloin tuntui hänestä, ikäänkuin joku pikaa liikkuisi altaaniin
tulevilla rapuilla -- kevyesti ja melkein kuulumattomasti kuten kissan
pojan pehmein askelin. Ihminen ei se suinkaan olla voinut. Tämä puiston
osa oli niin yksinäinen, eikä ympärillä asuvista naapureista olisi
yksikään uskaltanut käyttää tätä tietä kartanon herrasväen luoksi
tullaksensa.

Herra Markus katsoi ylös ja luuli, pikaisen pelästyksen vaikutuksen
alaisena, joka kuin pistos hänen läpitsensä riensi, vieläkin
uneksivansa -- mutta se ei auttanut, tuolla seisoi jo melkein ovella
haamu, joka oli tullut rappusia ylös, hän se oli, tuo ujo, jonka
poskille ja huulille ei puna vielä ollut palannut, huolimatta ilman
paahtavasta helteestä, joka jokaisen kasvoille toi heleämmän värin...
Tyttö tuli hänen luoksensa -- hänen kotiinsa! No niin, hänpä se olikin
joka huolimatta kainoudestaan ja arkuudestaan seurustelussa, vapaasti
ja ujostelematta tuli ja meni naimattoman metsänvartijan huoneesen. Ei
tyttö huolinut ankaroiden, ulkonaisten tapojen vaatimuksista, eipä hän
välittänyt parjaavista, pahoista kielistäkään -- sen oli hän itse
sanonut. Ja nyt oli hän täällä, tosin arka katsantoisena, ja
pelästyneenä viipyen alttaanin osaksi puolueettomalla alalla, mutta
sentään selvästi aikoen astua sisään. Harvinainen tunne, osaksi hänen
näkemisensä autuutta, ja harmia hänen ottamastansa askeleesta, valtasi
herra Markuksen ja siihen yhtyi vielä pelko, että rouva Griebel millä
hetkellä tahansa voisi astua sisään -- niin, se olisi ollut vettä hänen
myllyynsä! Varomattoman tytön hyvän nimen ja maineen viimeisestäkin
jäännöksestä olisi loppu tullut.

Liikutettuna hyppäsi hän sohvalta ja lämmin puna nousi hänen
poskillensa. "Mitä nyt?" kysyi hän epätietoisesti, mikä teki hänen
äänensä vähän ankaraksi ja epäsointuisaksi. Tämän kuultuansa näytti
tyttö vaipuvan kokoon. Hän tarttui ehdottomasti alttaanin rintanojaan
ja painoi toisen kätensä silmillensä. Pian tyyntyi hän toki.

"Herra -- herra amtmanni kiittää sangen paljon kirjoista ja pyytää
saada lainata Immermanin Münchausin'", sanoi tyttö kolkosti ja ojensi
kaksi kirjaa, jotka amtmanni oli lainannut ja jotka tyttö nyt oli
tuonut kopassa, joka oli hänen käsivarrellansa. Ah, hän oli siis
asialla herrasväkensä piikana. Miten kummallista, että toinen saattoi
unhottaakaan tytön aseman elämässä! Amtmannin käskiessä täytyi
hänen vastustamatta mennä -- tämänlaisessa tapauksessa ei rouva
Griebelilläkään ollut mitään muistutettavaa.

"Sitä kirjaa ei minulla ole täällä", sanoi hän kirkastuneella
katsannolla, "minun täytyy pyytää teitä odottamaan hetkisen -- minä
menen sitä noutamaan". Hän kääri huivin yhä verta vuotavan kätensä
ympäri ja aikoi juuri aukasta puistoon johtavan oven -- kun tyttö
muutamalla askeleella riensi hänen rinnallensa.

"Siihen on aikaa", sanoi tyttöä äkkiä ujolla hämmästyksellä aikoen
estää toista aikeessaan. "Minun piti viemän kirjat metsän vartijalle,
että hän pitäisi huolta niiden tuomisesta teille ja taasen pyytää
toista kirjaa lainaksi -- hän tulee tänä iltana sitä noutamaan --
tahdotteko antaa sen hänelle". Tyttö nosti äkkiä, ikäänkuin häpeän
valtaamana molemmat kätensä kasvoillensa. "Oi, Jumala, miten
kiusallista!" mutisi hän ja antaen taasen kättensä vaipua lisäsi
alasluoduin katsein: "Kirjalaina oli vaan minulla tekosyynä tulemaan --
kentiesi itsekin sen huomasitte. Minä tulin -- koska en voi kestää
tietäessäni saattaneeni teille tuskaa lieventämättä sitä. Minä tahdon
palkita niin paljon kuin voin".

Ah, kuinka pian kaikki, mitä äsken oli ajatellut, meni hänen
mielestään! Hänen liiaksi siveelliset epäilyksensä, rouva Griebelin
liikutettu sopivaisuuden tunne -- miten kaikki nämät vähäpätöisyydet
voivat tulla kysymykseenkään kuullessa tuota liikutettua värisevää
ääntä, joka nyt sattui hänen korvaansa ja nähdessään suloiset vaaleat
tytön kasvot, jotka nöyränä vaipuivat rinnalle. Tahtomatta kumartui hän
sulkeaksensa tytön syliinsä, jossa tämä kaikkina aikoina olisi
suojeltuna. Mutta tämä pikainen liike vaan peloitti tytön heti aina
kynnykselle asti, jonka yli äsken oli astunut. Tyttö näytti oikein
kauhistuneen sanainsa vaikutusta, nuoren miehen kirkasta katsantoa ja
seisoi jalka valmiina, jos nuori mies vielä olisi askeleenkin astunut,
juoksemaan rappusia alas ja rientämään kauvas pois.

"Minä juoksin heti huoneesen tuomaan sidettä haavaan", sanoi tyttö
vakavasti ja synkästi rypistetyillä silmäripsillä, "tullessani takaisin
olitte te jo mennyt. En tiedä olenko yksin syynä tähän onnettomaan
tapaukseen -- kuitenkin olen ollut varomaton, enkä saa mitään rauhaa,
se toi minut tänne... Minä en tahdo sydämmelläni kantaa sovittamatonta
velkaa kenellekään ihmiselle, kenellekään maailmassa, ken tahansa se
olisi".

"Vai niin. Siinä tapauksessa kiitän teitä sangen paljon
osanottavaisuudestanne", sanoi toinen katkerasti hymyillen astuen
pöydän luo. "Te voitte levollisena ja rauhallisena mennä kotiin. Minä
yksin olen tähän syynä, miksi olinkaan niin tyhmä, että tulin uhkaavaa
asetta niin liian lähelle! Muuten näette, että minä teidän tullessanne
olin aikeissa" -- hän viittasi laukkuun -- "aivan yksikertaisesti
nielaastarilla sitoa 'tämän onnettomuuden tapauksen' todistajan".

"Ei siinä kylläksi", sanoi tyttö vilkkaasti ja vakavasti, sekä astui
taasen huoneesen. "Haava meni jotenkin syvälle -- minä näin sen ja
tiedän keinon, joka estää kuumeen ja riennättää haavan parantamista".
Tyttö aukasi kopan, joka hänellä oli muassansa, kannen, sekä otti
pienen käärön aivinaista, "Sallitteko, että sidon haavan. Voitte
huoletta luottaa minuun -- diakonissanvirka ei ole minulle outo".

"Varjelkoon! Mitä ajattelettekaan? Minäkö sallisin sellaisen äärettömän
uhrauksen teiltä. Ei, en milloinkaan, kaunis ujo! Se, joka niin hyvin,
kuin minäkin tietää, millä sisällisellä vastahakoisuudella te
sellaisiin laupeuden töihin antautte -- teidän tarvitsee vaan muistaa,
miten kävi sillalla sahamyllyn vieressä, jossa minun ensin täytyi
vetoutua teidän kristilliseen laupeuteenne, ennenkuin irroititte minut,
kulkulaisraukan, pintehestä -- niin, se joka tämän kaiken tietää, ei
toista pyydäkään. Menkäät nyt Jumalan nimessä kotiin tai vieläkin
parempi, Grafenholziin ja sanokaa metsänvartijalle, että hän illalla
saa minulta hakea sen kirjan, josta puhe oli! Se on silloin
saatavilla".

Tyttö ei lähtenyt -- päinvastoin! Astuen kartanon omistajan rinnalle
pöydän viereen, kääri hän käärönsä auki, otti tulpan pienen lääkepullon
suulta sekä levitti erityisiä sidetarpeita -- tämä kaikki tapahtui
rivakasti, varmasti, ja äänettömällä totisuudella, kuten lääkärin on
tapana menetellä vastahakoisen sairaan kanssa.

"Sanokaa minua laupeuttomaksi, tuomitkaa minua, halveksikaa minua
enempi kuin ennen, minä en sentään mene pois ennenkuin olen
velvollisuuteni täyttänyt", sanoi tyttö lempeästi, mutta vakavasti.

"Mutta minä en tahdo ensinkään olla tekemisessä teidän velvollisuuden
täyttämisenne kanssa. Minä vältän palvelustanne ja todistan teille
täten että olette tehnyt kaikki, mitä ihminen voi, tyynnyttääksenne
arkaa omaatuntoanne", huudahti toinen vapisten sisällisestä
liikutuksesta. "Tyydyttekö siihen?"

Tyttö pudisti päätänsä. "Minä olen käyttäinnyt tuimasti teitä kohtaan
ja haavoittanut teitä liian kovilla sanoilla. Te olette aivan oikeassa
pyytäessänne diakonissalta etenkin itsensä hillitsemistä, ja sen vuoksi
pyydän teidän antamaan anteeksi äkkinäisyyteni". Epäileväisellä
arkuudella ojensi tyttö kätensä.

"Paljon melua tyhjästä", huudahti toinen, puoleksi nauraen, puoleksi
suuttuneena, huomaamatta tytön aihetta. "Kenpä tuollaisen mitättömän
naarmun tähden haluaa tuhlata ainoatakaan sanaa... Jospa todellakin
saattaisin kärsivällisyyteni siihen, että antaisin teidän täyttää
tahtonne, ensi hetkellä kuitenkin repisin siteen, -- sillä minä olen
liian kärsimätön".

"Olkaa nyt niin hyvä", keskeytti tyttö hänet lempeästi pyytäen.

Näillä sanoilla ja tällä äänellä oli häneen loihtiva vaikutus.
Olkapäitään kohauttaen, käänsi hän päätänsä sivulle ja ojensi vaiti
ollen haavoitetun oikean kätensä tytölle.

Tyttö oli todellakin ollut diakonissana -- tämä haavan laadun
tutkimiseen tottunut, varma tapa ei johtunut ainoastaan naisen
synnynnäisestä taitavuudesta.

Herra Markus käänsi vitkaan kasvonsa tyttöön päin ja katseli häntä.

"Oletteko ollut jossain diakonissa laitoksessa?" kysyi hän
huomattavalla kummastuksella.

"Olen, mutta en kauvan, enkä aikeessa antautua kokonaan tähän toimeen.
Tahdoin vaan saada niin paljon oppia, että maalla, jossa usein on monen
tunnin matka lääkärin luo, hädän tullessa voisin auttaa ensi
silmänräpäyksessä", vastasi tyttö tointansa keskeyttämättä. Sitten
katsahti hän ylös ja sanoi: "Te olette kuitenkin pakoitettu lääkäriä
etsimään", näin puhuen loisti kyyneleitä tytön silmissä, "oli lovia
terässä".

Toinen nauroi. "Ommelkaa vaan huoletta haava", sanoi hän kehoittaen,
"ja luottakaa vahvaan luontooni".

Tyttö puri hampaitansa yhteen ja kuljetti neulaa rivakasti ja varmasti
ehkä silloin, tällöin värähdys kulki hänen ruumiinsa läpi... Oli vielä
jotain arvoituksen tapaista tytön olennossa, minkä hengen lapsia hän
todellakin oli. Hänen lausumis- ja käytöstapansa, koko hänen olentonsa,
hänen puoleksi itse kieltämät mutta yhä enempi esiytyvät taitonsa
ilmaisivat, että hänen kotonsa alkujaan oli sivistyneissä seuroissa ja
kuitenkin piti kotiopettaja, joka sentään paraiten tiesi, mikä rikas
hengellinen aarre oli tytön sielussa, tyttöä ankarasti vangittuna
alentavan aseman painossa... Mikä tälle itsekkäälle naiselle antoi
sellaisen vallan tytön selkeästi ajattelevaan henkeen ja elämään?

Herra Markuksen katsanto rippui, ikäänkuin lumottuna tuossa kauniissa
päässä, joka nojasi hänen kätensä yli, tuossa komeassa,
yksinkertaisesti taaksepäin kammatussa ruskeassa tukassa -- hämärä
virta täynnä sähkövoimaa, saavutti hänet. Hänen hengityksensä muuttui
raskaaksi... Huivin peittämättä jättäneellä valkoisen kaulan kapealla
alalla näki hän taasen mustan samettinauhan, tällä kertaa puoleksi
solmittuna. Oliko tytöllä rinnallaan taikakalu tai kallis muisto, josta
ei milloinkaan luopunut? Luuleva, riehuva tunne ajoi kaiken veren hänen
päähänsä -- hän olisi halusta tahtonut tempaista nauhan ja heittää sen
kauvas pois. Tyttö ei varmaankaan aavistanut, mitä väkivaltaista tekoa
toinen tuumi, muuten ei hän olisi niin kiitollisella ja sydämmellisellä
katsannolla katsonut ylös; hän irroitti hiljaa kätensä ja astui pöydän
luo taasen pannaksensa koppaan sideaseensa.

"Kiitän teitä", sanoi tyttö helpoituksen hengähdyksellä, ikäänkuin
raskas taakka olisi hänen sydämeltään nostettu. "Huomenna tulen taasen
katsomaan haavaa".

Tähän ei toisella ollut mitään sanomista, eikä hän vastannutkaan. Hänen
sisällänsä pahat toiveet ja petolliset keinot kehittivät salaa
aikeitansa. Hän näytti tosin sangen tyyneesti katselevan tytön toimia,
ja kuitenkin uneksi hän, että vihuri tempasi tämän pienen majan, nosti
sen kokonaan ja vei sen pikemmin kuin höyryhepo, siivitettynä kuin
toivoisa ajatus, äkkiä ilman läpi, sievästi laskeaksensa sen Markuksen
huvilan puistoon lähellä Berliniä... Kauvaksi, kauvaksi Thüringin
metsiin jäi silloin itsekkään ullakkokammarin neidin selittämätön
voima, Grafenholzin metsänvartijan huone luoksensa vetävine voimineen
ja selittämättömine arvoituksineen -- temmattuna irti kaikesta, joka
häntä piti täällä, olisi tuo lämpymästi toivottu pakoitettu kääntymään
ainoasti häneen ja hänen suojelukseensa -- eikä hän milloinkaan laskisi
tyttöä. -- Niin, lähes sellainen oli tuo petollinen verkko, joka solmu
solmulta valmistui hänen seisoessaan tytön rinnalla ja hengittäessään
orvokkien tuoksua -- kotiopettaja neidin mielituoksu, jolta
palvelijankin karkeat vaatteet lemahtivat.

Ja mikäpä häntä estikään itse näyttelemästä vihurin osaa, ja äkkiä
riehahtavalla kosinnalla voittamasta hänen rakkauteensa
valmistumattoman. Ei mikään muu kuin tuon älykkään pienen tytönpään
tahdon voima. Ja tahtoiko hän todella nähdä, amtmannin piian lyhyesti
selittävän ja kiittävän eikä tahtovan tulla Markuksen rouvaksi ja
huvilan haltijaksi. Koti-opettajan elämän-pyrinnöiden rinnalla oli
sellainen päätös sentään uusi ja kuulumaton -- mutta ettei se toisella
tavoin lankeaisi, sen tiesi hän, herra Markus nuorempi, jonka oli
tapana kotona jotenkin säästämättä ja ankarasti esiytyä hienoissa
puvuissa esiytyvää kiekailua vastaan, hän oli nyt varallaan ja puri
huuliansa, ettei ainoakaan tulinen sana häneltä toisi purevaa,
kieltävää vastausta työpukuiselta totiselta tytöltä.



14.


Herra Markuksen oli ylipäänsä mieleen, että rouva Griebel astui hänen
luoksensa. Hän jutteli aina sangen mielellään rouvan kanssa, mutta
tällä hetkellä tunsi hän sydämmessään syvimpää vastenmielisyyttä,
kuullessaan nahkakenkien narisemisen jotka kovalla melulla tulivat
rappusia ylös astuen. Hän näki miten tämän kuultua kova puna lensi
tytön poskille. Tyttö ei sentään hämmästynyt, vaan kiinnitti sidettä
aivinaiskäärönsä ympäri rouva Griebelin aukaistessa oven.

Rouvan pikku tytärkin, Louise, oli tällä kertaa mukana.
Lautasilla, joita molemmat kantoivat, oli tuskin tilaa mehu- ja
seltterivesipulloille, kahvikaluille, arnikaoljylle ja laastarille ja
Jumala tiesi mitä kaikkia kunnon rouva oli koonnut.

"No --?" kysyi hän pitkäveteisellä äänellä ja silmäripseet
kummastuksesta korkealle nostettuina, seisoen ikäänkuin naulattuna
rappusien ylimmäisellä askeleella. Ja pikemmin kuin tavallisesti
katsahti hän tyttäreensä, sekä levitti itseänsä ehdolla niin, että
ruumiillaan melkein täytti oven leveyden ja siten melkein kokonaan
sulki näköalan uteliailta pieniltä silmiltä, jotka tiesi takanansa
olevan.

"Niin, nyt tulette myöhään, parahin rouva Griebel", sanoi herra Markus.
"Ei sentään ole niin pahasti ettei ole vanhaa aivinaista, eikä arnikaa
käsillä, kuten maatilalla näyttää olevan. Kokemattomalle kädelleni
sattui onnettomuus siellä, ja kun kauhistun hirveästi kaikkia siteitä
-- minä olen jotensakin arka -- riensin tieheni, mutta turhaan" --
tässä hän totisella katsannolla kohautti olkapäitään. "Apu seurasi
kantapäilläni ja tahdoinko vaiko en, täytyi antaani tapahtua mitä
tehtämän piti. Ja katsokaas nyt, huolellisin kasvatusäideistä.
Ammottava haava on neulottu, neulottu taiteen kaikkien sääntöjen mukaan
ja tahdonpa nähdä sen, jolla on mitään muistuttamista siteen suhteen".

-- "Onko se mahdollista -- neulottu!" näin sanoen laskettiin lautanen
helisten pöydälle, eikä siis ollut kielletty pikku Louisenkaan
astumasta sisään.

"No, nyt on siis kaikki hyvin", tuumi rouva Griebel. "Mutta tästä lähin
saatte, herra Markus, toistaiseksi säästää arkuutenne, sillä enhän
minäkään eiliseltä ole... Kunniani kautta, side näyttää todellakin,
ikäänkuin sen olisi tehnyt vanha lääkeneuvoksemme Heinrichsdalin
linnasta itse -- hän on kunnon mies, kiitetty lääkäri, herra Markus.
Niin tuollaisen siteen edessä, kuin tuo on, täytyy todellakin Tillrodan
vanhan parturin väistyä häpeäloukkoon. Ja sen olet sinä tehnyt? Ja olet
vaan amtmannin piika". -- Hän kiinnitti terävästi silmänsä tyttöön.
"No, sano minulle, missä teidän seuduillanne piioille opetetaan
tuollaisia miehen töitä? Eipä laitoksessakaan, jossa Louiseni kuitenkin
oppii kaiken, mitä ihminen oppia voi, sellaista tapahdu vai miten
Louise?"

"Ei, äiti", vastasi pikku tyttö, joka tähän asti vaiti ja kummastellen
oli katsellut amtmannin kaunista piikaa. -- "Mutta eräs toveri, joka
pääsiäisestä saa paikan kotiopettajana eräällä tilalla, etelä
Venäjällä, käy nyt diakonissalaitoksessa oppiaksensa sairaita
hoitamaan".

"Vai niin! -- Siinäpä se onkin. -- Neitinne tuolla on myöskin sellainen
ja sinä olet häneltä oppinut", sanoi rouva Griebel tytölle, joka
tyyneenä, mutta pois käännetyin kasvoin lopetti tuomiensa kapineiden
järjestämisen ja nyt painoi kopan kannen kiinni. "Todella olikin sangen
hyvin ja sopivasti että hänellä oli sinä tänne lähetettävänä
tällaisessa tapauksessa. Luonnollisesti ei hän uskaltanut itse tulla
tänne, miehen huoneesen sepä amtmannin veljentyttärelle olisi kaunista
ollut. Huh! Olisinpa halunnut kuulla, mitä alamaiseni tallissa ja
keittiössä olisivat silloin sanoneet".

Kova puna leimahti nuoren tytön poskille ja hänen kätensä liikkuivat
nopeasti aukaistaksensa suuren valkean huivinsa taakse sidotut kulmat.

"Mitä puhutte?" huoahti herra Markus terävällä ja vihastuneelle
äänellä. "Missä nyt on kunnon rouva Griebelin terve ja selkeä äly?
Tahdon vaan kysyä teiltä, ken älykäs ihminen alistuisi niiden
ajattelemattomien tuomioiden alaisiksi, joita alamaisenne lausuvat?
Lääkärin apu, sama se keneltä se saapuu, on seuraelämän usein tyhmien
tapojen yläpuolella. Olisipa minusta sievä auttaja, joka hukkuvan tai
verta vuotavan ihmisen nähdessään rupeaisi tuumailemaan sopiiko auttaa
hädänalaista".

"Ei veren vuoto niin vaarallinen ollut, herra Markus", sanoi rouva
Griebel, vähääkän oikaisusta huolimatta ja järkähtämättömän tyyneesti.
"Kauniille puheellenne kunnia, mutta eipä se niin sattuma ollut. Naisen
hyvää mainetta voi karkea seura, jota tarkoitan, johonkin määrin
vahingoittaa, -- siinä pysyn -- aivan kuin ilkeät hiiret järsivät
parhaimmankin silkin, kysymättä onko se hieno. Kuulisitte vaan
kerrankin, miten kielet tärisevät kuin myllynkivet tuolla mäen tuvassa,
esimerkiksi tuosta puhuttaessa" -- hän näytti tyttöä -- "mutta en enää
tahdo toria saada -- ei Jumala varjelkoon, olen hiljainen kuin muuri",
keskeytti hän itsensä.

"Sitä minäkin nöyrimmästi pyytäisin", sanoi herra Markus totisesti ja
synkällä katsannolla.

"Olettehan totinen, ikäänkuin seisoisin oikeuden edessä, herra Markus.
Eikö totta, 'kunnon rouva Griebel' on yhtäkkiä muuttunut vanhaksi
syöjättäreksi, kaiken nuorison ankaraksi viholliseksi sen luulenkin.
Mutta se en ole, en ole milloinkaan ollutkaan. Kauniit, nuoret tytöt
ovat aina, omassa nuoruudessakin minua ihastuttaneet ja olen
mieluisasti katsellut ja ihastellut tuollaista muhkeata tyttöä,
jonkalainen itse en ole ollut, en ole ollut kaunis, minulla oli
yhtäläinen ympyriäinen, paksu pää, kuin nytkin ja sentään kelpasin
Pietarilleni. No, kuten sanon, on aina sydämestäni vihlaissut, jos
yhtäkkiä joku tyttö, josta olen pitänyt, on tarttunut pauloihin, ja
ihmiset ruvenneet häntä sormellansa näyttämään, niin ei sinun tarvitse
hiipiä pois", sanoi hän, kääntyen tyttöön, joka oli hiljaa astunut
ovelle ja aikoi avata sen, ja otti samoin kuin maantielläkin sahamyllyn
vieressä tytön esiliinasta kiinni. "Mitä sanon, sopii sinullekin, juuri
sinulle... No, ei sinulla ole nyt suojelustilkkua, nyt oikein näkee,
miltä näytät. Sinä olet kaunis tyttö -- sitä ei kuitenkaan voi kieltää.
Kaukaa saa todellakin sellaisia kasvoja etsiä --".

Hän vaikeni hetkeksi, oikein hämmästyneenä, sillä viimeiset sanat
kuultuansa oli tyttö siepannut kaulahuivin ja äkkiä peittänyt kasvonsa.
Mutta seuraavana hetkenä sai pyhä kiukku vallan tyyneessä rouvassa ja
hänen aina tasaisessa mielessään.

"Mitä? Oletko katoolilainen, nunna, koska tämä näyttää sinua kiusaavan.
Onko häpeällistä, että rehellinen rouva katsoo kasvoihisi. Heikkari,
sinä olet oikea pyhimys. Kerro minulle, oletko metsänvartijan
huoneessakin sellainen arka ja ujo kana".

Korkea huudahdus Louiselta keskeytti äkkiä tämän rangaistussaarnan...
Tytön äkkinäisesti äsken liikehtiessä oli irtonaisesti solmittu
samettinauha pudonnut lattialle. Ei hän enemmän kuin vihastunut
rouvakaan ollut sitä huomannut, mutta sitä suuremmalla jännityksellä
oli herra Markus nähnyt, miten nauha valui alas. Äkkiä kumartui hän ja
otti sen ylös -- kultaraha rippui nauhassa. Tämän rahan nähtyänsä pieni
Louise päästi riemun huudahduksen.

Samassa silmänräpäyksessä sattui vieraan tytönkin katse nauhassa
rippuvaan kultarahaan ja molemmin käsin tarttui hän kaulaansa.

"Se on minun muistotukaatini", selitti hän tyyneesti ja ojensi kätensä
sitä kohti.

"Vai niin! Sinun! kuuleppas tyttöseni, sitä en tahdo päähäni saada.
Miten sitten olet saanut niin arvokkaan koristuksen?" kysyi rouva
Griebel, tyyneesti lykäten pelästyneen Louisen sivulle itse
taistellaksensa tämän taistelun. "Tuon muistorahan tunnen yhtä hyvin
kuin minkä muun tahansa tässä maailmassa -- se on Louiseni, niin
totta kuin kaks kertaa kaks on neljä... Sellaiset ikivanhat
perhekalliudet eivät joukottain lennä maailmassa -- sen sanoi
vanha ylimetsänhoitajamme itse -- edespääsö-päivänä antaessaan
pikkutyttärelleni tämän tukaatin -- se oli oikein juhlallinen hetki ja
vieläkin käy kylmä väre selässäni sitä ajatellessani... Ja sen vuoksi
sano nyt vaan -- eihän mitään onnettomuutta ole tapahtunut -- eikö
totta, sinä löysit muistotukaatin tuolta portin ulkopuolella, ja se
houkutteli sinua kerran koettelemaan, miltä tuollainen kaunis kiiltävä
kapine sinulla näyttäisi".

Tyttö vaaleni silloin koko kasvoiltansa.

"Löydettyjen korujen kantaminen ei ole parempaa kuin niiden
varastaminen", sanoi tyttö sitten näennäisellä ponnistuksella.

"Mitä nyt -- varastaa!" huudahti pieni paksu rouva, pudistaen päätänsä.
"Ken sellaista väittääkään, narrimainen tyttö? Et sinä siltä näytäkään.
Vanha ja kokenut ihminen kuten minäkin, tietää heti mistä 'Taavetti
olutta osti'. Jos ymmärtäisit olla pitkäsorminen, olisit kyllä
hankkinut parempia vaatteita verhoksesi. Mutta sinä olet nuori ja
täytyy turhamielisyyttäsi katsoa sormen läpi. Jumala varjelkoon minua
toimittamasta sinulle mitään ikävyyksiä tämän tähden. Minä olen aivan
iloinen saatuani muistotukaatin takaisin".

"Ei se sitten tämä tukaati tule olemaan", selitti tyttö päättävästi.
"Sellaisessa tapauksessa pikku tyttärennekin kantaisi koristusta, joka
ei ole hänen. Tämä on jo monta vuotta ollut minun omani", -- sanoi hän
samalla kääntyen totisena herra Markuksen puoleen -- "ja -- minun
_täytyy_ se sanoa ja todistaa -- se on ennen ollut ylimetsänhoitajan
rouva-vainajan. Olkaa hyvä ja katsokaa leimaa. Se on ensimäisiä
Sicilialaisia kultarahoja kahdenneltatoista vuosisadalta --".

"Aivan oikein", todisti herra Markus tytön sanat. "Minä tunnen rahan ja
sen päällekirjoitus kuuluu:

    "Sit tibi Christi, datus --"

    "Quem tu regis, iste ducatus",

paatti tyttö lauseen.

Herra Markus laski hymyillen muistorahan tytön käteen.

"Mitään todistuksia teiltä ei oikeastaan tarvita. Yksi asia vaan
herättää ihmetystäni, nimittäin että itsekäs neitinne myös voi
jalomielinen olla kaunistaessaan palvelijansa tällä muistolla vanhalta
ystävältään".

Punastuneena vaikeni tyttö. Taasen solmiessaan huivia joka oli
päässään, pani hän riidan alaisena olleen nauhan tukaatineen kaulansa
ympärille.

"Ja tätä minun täytyy kärsivällisesti ja mykkänä kuin kala
katsella!" huudahti rouva Griebel aivan liikutettuna ja näytti tytön
ahavoittuueita sormia, jotka solmisivat samettinauhaa. "Minun täytyisi
nähdä, miten amtmannin piika aivan silmieni edessä solmiaa kaulaansa
muistorahan, jota Luiseni kolme vuotta päivät läpeensä on kaulallansa
kantanut! Ja siitä syystä vaan, että tuo tyttö, jonka aina täytyy olla
omituinen laatuansa, on ulkoa oppinut rahassa olevan värsyn pätkän.
Totta on tosin, etten minä sellaista oppisi, en mistään hinnasta, en,
vaikka tappaisitte minut, herra Markus. Sellainen ulkomaalainen
lörpötys ei milloinkaan päähäni pysty, minä olen rehellinen
saksalainen, johon voi luottaa -- mitä minä ranskalaisilla
lörpötyksillä teen?"

"Se on latinaa, äiti!" huudahti pikku Louise nauraen ja kiersi kauniit
kätensä vihastuneen rouvan kaulan ympäri.

"Minun puolestani olkoon ranskaa tai latinaa, sama se. Ja mene nyt
tiehesi liehakova kissan poika. Tällä kertaa en anna itseäni narrata.
Ei ole oikein teiltä, herra Markus, tuon nuoren karkulaisen puoltaminen
rehellistä vanhaa ihmistä vastaan. Ei teidän nyt olisi tarvinnut olla
minään Salomona, kuten raamatussa on, -- niin mutkikas ei asia ole --
mutta tuomioonne kuuluu todisteitakin. -- Niin naurakaa vaan, naurakaa
niin paljon kuin tahdotte -- minä en siitä ensinkään pahastu. Kyllä
tiedän, että itse nauran viimeksi... Tyttö sanoo muistorahan aikoinaan
olleen rouva-vainajamme -- mutta amtmannin uusi piika, kuten hän nyt
tuossa on, saapui Hirschwinkeliin vasta sitten, kun ylimetsänhoitajan
rouva jo kauvan oli maannut haudassaan. Lieneeköhän rouva vainaja
taivaasta pudotellut muistotukaateja vieläpä ihmiselle, jota ei ollut
ijäissään milloinkaan nähnyt. Älkää sellaista kokeko minulle
selittääkään... Ja montako sellaista rahaa lienee vanhalla rouvalla
ollut? Eihän saata kantaa kaulan täyttä sellaisia, vaan kannetaan
ainoastaan yhtä, eikä useampia" --.

"Mutta parahin rouva Griebel, voi kantaa yhdeksänkin sellaista
kultaiseen kaulanauhaan kiinnitettynä, kuten olen tätini omaisuuden
joukosta löytänyt", sanoi talonomistaja suuttuneena, mutta sentään
leikillisesti: "Koska suotte, tahdon sen vast'edes todistaa, jolloin
itse voitte tulla vakuutetuksi, että kaksi kultarahaa puuttui nauhasta,
eikä kukaan voi epäillä, ettei toista ole maatilalle lahjoitettu. Tai
tahdotteko kentiesi väittää, ettei siellä asu henkilöitä, jotka olivat
vainajata lähellä?"

"Miten sen voisin? Siis todella yhdeksän kappaletta samassa ketjussa ja
kaikki yhtäläisiä?" kysyi hän matalalla äänellä ja luulossaan
järkähytettynä. "Sitä en ole tiennyt", puollusti hän itseänsä
kohauttaen olkapäitään. "Vanha rouvamme ei ollut niitä, jotka
koreilivat itseänsä -- hyvä Jumala, kenelle hän olisikin koreillut?
Tillrodan markkinain aikana oli täällä kartanolla yläkerta aina kiinni
koko kaksi päivää, eikä hiirikään, sitä vähemmin markkinoille kävijä
olisi löytänyt sokurileivän palaakaan kaapista, hän ei pitänyt
meluavasta seurasta... No, olkoon niin, kuten sanotte. Toisen tukaatin
on kai amtmannin rouva tai neiti Franz saanut lahjaksi. Mutta siinä
tapauksessa tahtoisin kysyä, miten se on joutunut hänen kaulaansa, --
kentiesi neitsy vastaa siihen kysymykseen", sanoi hän, puoleksi
kääntyen tytön puoleen ja puhuen olkapäänsä yli. "En saata luulla, että
maatilan rouvasväki tyyneenä katselee, kun piika koreilee heidän
koristuksillaan. Ja vieläpä keskellä viikkoakin, jolloin täytyy
haravoita ja kantaa heiniä latoon ja päälliseksi noin vanhassa
hameessa, joka tuskin päällä pysyy -- se on ilveilyä --".

"Mutta, äiti!" sekautui Louise puheesen lempeästi moittivalla äänellä.
Nuoren tytön katsanto rippui yhä 'omituisessa', joka kaikkien
häväistyksien aikana, joita oli saanut osakseen, ei hetkeksikään ollut
menettänyt ylpeätä, reipasta käytöstänsä. "Tuo kuuluu haavoittavalta.
-- Sinä olet muulloin hyvä ja lempeä, etkä voi nähdä silmän vettyvän.
-- Maatilan rouvasväki on kai lahjoittanut muistorahan".

"Lahjoittanut!" toisti rouva Griebel vihastuneena. "Sitä voi vaan
sellainen kottarainen sanoa, jos tahtoo, ja sitten ihmetellä
viisauttansa, eikä sentään siinä ole järkeä. Luojani, tuolla
maatilalla, jossa ystävä Nälkänen on kokkina ja jossa ei
iltapäivälläkään ole kahvipannua tulella ja jossa vanha herra häilyy
ympäri vanhassa takissaan, joka tuhansine paikkoineen näyttää vanhalta
seinäkartalta -- siellä lahjoitettaisiin palvelijoille tukaattia --
niin tukaateja -- hanhen poikani. Vettyneitä silmiä en tosin voi nähdä,
mutta ole hyvä ja katso noita mustia silmiä! Niissä ei ole kyyneleitten
jälkiäkään --".

Hän pysäytyi puhuessaan ja katsahti herra Markukseen, joka ikäänkuin
keskeyttääksensä hänen puhettansa oli ojentanut kätensä, mutta hänen
jyrkkä katsantonsa ei rouvaa peloittanut. "No, mitä teillä, herra
Markus, olisi puhettani vastaan?" kysyi hän aivan hyvänlaisesti.
"Näyttääkö tuo paatunut piika, että hänellä milloinkaan on kyyneleitä
silmissä ollut? Ylpeyden piru niissä vaan on. Ne katsovat meikäläiseen
ikäänkuin santaan jaloissaan. Jos sellaiselle olisin laupias,
teeskentelisin, jos niin sanoisin. Muuten en enää tahdo itseäni
unhoittaa. Huomaan kyllä ettei se meidän muistorahamme ole, eikä minuun
koske, kenen se on. Maatilan hyvät ihmiset pitäkööt itse silmänsä auki,
minä en ole pantu heidän aarteistansa huolta pitämään".

Näin sanoen astui rouva pöydän luo järjestämään tavaroita
tarjottimellaan ja tyttö meni matkaansa. Turhaan koki herra Markus
nähdä silmäystä tytön silmistä -- hänen katsantonsa oli läpinäkymätön,
ikäänkuin olisi kivestä ollut. Hän ei nostanut silmälautojaan, kulki
ohitse, sekä meni rappuja alas.

Ikäänkuin magneetisesti seurasi pikku Louise häntä ja jäi balkongille
seisomaan. "Älä lähde vihaisena", huusi hän puoli ääneen ja pyytäen
tytölle.

"Älä koskaan koekaan, pikku Louise!" sanoi herra Markus, joka myös oli
balkongille astunut, "tätä ei lapsellinen pyyntösi voi parantaa.
Syyttömän täytyy kärsiä syyllisen kanssa -- se on naisten tapa. Minäkin
olen pannaan ja kiroukseen pantu, koska luulin että jokainen sana
moisia syytöksiä vastaan olisi oikeastaan ollut loukkaus".

"Tule sisään Louise, äläkä tee tyhmyyksiä", kuului rouva Griebelin
lyhyt ja kuiva käsky. "Anna hänen mennä matkaansa! Vielä tarvittaisiin,
että laskisi sanansa täällä kultavaakalle, kuten hovissa, kun sokeakin
voi nähdä, ettei muistorahan laita ole oikein. -- Niin, herra Markus,
piika hän on kuten muutkin piiat ja että hän osaa niin mahtavoida, ei
teidän sentähden tarvitse menetellä kuin olisi amtmannin neiti itse.
Siten vaan ihmisiä liehakoidaan, eikä kukaan voi enää ohjata heitä".

Näin sanoen läheni rouvakin ovea, pyyhkien juomalasia, jossa aikoi
vadelmamehua ja seltteriä sekoittaa. "Halusta tahtoisin tietää, mistä
maatilan nuori neiti on tuon tytön onkinut. Minä en saa milloinkaan
päästäni, ettei hän ole karannut mustalaisseurasta. Hän osaa kaikkia
mahdollisia konstia, kuten siteestäkin näkee. Hän puhuu niin
omituisesti ja hullunkurisesi, ja -- ei, mutta katsokaas metsikköön
päin, miten hän käyttäyy. Huivi putoo hänen päästään, eikä hän sitä
huomaakaan, -- niin, kuten sanoin, saa se jäädä tielle. Siinä on oikea,
kevytmielinen mustalaisveri! Ja hänellä on pikimusta, paksu tukka kuin
tatarilaisella. Se oikein kiiltää auringossa. Niin, pitkä, notkea ja
sorja on tatarilainen, vanhat noidat varastavat rahakukkarolta naisten
taskusta ja nuoret varastavat usein miesten sydämiä. Muistakaa, herra
Markus, muistorahan juttu ei ole loppunut vielä -- me kuulemme vielä
yhtä ja toista".

"Sitä saamme odottaa!" sanoi hän keskeyttäen lyhyesti ja ankaralla
katsannolla rouvan puheen, ottaen pöydältä kirjat, jotka tyttö oli
tuonut.

"Niin -- muuta keinoa ei olekaan, mutta paljon kärsivällisyyttä
tarvitsemme", sanoi rouva kuivasti ja heitti, päätänsä pudistaen,
silmäyksen toiseen, joka kirjoineen meni rappuja alas pihanpuolelle
huoneisinsa, jättäen rouvan yksin kaikkine tuomisinensa. Sitten suuttui
rouva todenteolla, sillä huoneistaan meni herra Markus suoraan metsään,
kuten piiat kertoivat.

Ja herra Pietari Griebel hymyili itsekseen, syödessään iltaistansa
päärynäpuun alla pihalla. Hän pyöritti peukaloitansa rouvan tullessa
hänen luoksensa ja pikemmin kuin tavallisesi lausui: "Hyvä herra
luulee, että olen vaan hänen tähtensä tänne tullut. Kiitoksia. Olen nyt
kuumuudessa keittänyt kahvia hänelle, hakenut seltteriä kellarista,
leikkasin aivan uuden lakanan palasiksi, jonka itse olen kutonut --
sepä minua enimmän harmittaakin -- hakenut arnikaa joka loukosta ja
kenen hyväksi -- kissan! odota jahka hän tulee takasin!"



15.


Tuo arvoituksen alainen olisi siis mustalainen! Hän on siis kasvanut
ra'assa leirielämässä. Tällä rohkealla alukkeella oli rouva Griebel
viskannut pallin, jonka herra Markus melkein vasten tahtoansa otti
kiinni ja sitten eilisen sille toisinaan nauroi, toisinaan sitä
hämmästyneenä tutki. Hän hymyili, muistellessaan tytön sydämmellistä
suloutta, tytön luonteen esiin tulevia piirteitä, hän hymyili, että
ruskeat silmät -- rouva Griebel oli kiukussaan niitä mustiksi sanonut
-- vielä olivat säilyttäneet neitsyeellisen katsantonsa, kuten
ihossakin oli hienous ja sentään olisi hän lapsena ollut ra'an joukon
seassa, -- ei, sellainen metsäkukka ei hän ollut, ja sentään tunkeusi
hämäriä arveluita hänen mieleensä: olisivatko metsänvartijan salaiset
vieraat sen heimon jäseniä, joita tyttö oli paennut. Olivatko he
kentiesi löytäneet hänet ja tahtoivat nyt omistaa samalla kun metsän
vartija, toveri, joka oli uskollinen kuin kulta, suojeli heimon
kokouksia ja heille antoi huoneensa kenties aikoen sovittaa heimolaiset
ja lunastaa tytön heiltä. Sepä oli koko seikkailu ja kun hän mieleensä
johti tytön kovan työn, äärettömän uskollisuuden ja hartauden poisti
hän nämä ajatukset aivan hullunkurisina. Mutta eilen illalla näki hän
taasen tytön metsänvartijan huoneessa. Kauvan metsässä kuljettuaan oli
hän -- vasten tahtoansa tietysti -- taasen joutunut tutulle polulle,
joka hänelle oli loihturenkaana, jota kuolleiden morsiamien sielut,
sinipiiat kiersivät uhrinsa ympäri, taikapiirin, joka ympäröi
Hirschwinkeliä ja Grafenholzin metsänvartijahuoneen alaa, ulkopuolelle
ei hän päässyt.

Niin hän oli kuunnellut tyttöä myöhäisenä iltahetkenä. Ennenkuin
huomasikaan, oli hän noussut rahille kulma-akkunain alla. Näistä oli
sinertävä valo lähtenyt, loitsuvalo, yhtä houkutteleva ja puoleensa
vetävä hänelle kuin metsistössä suriseville hyönteisillekin. Toinen
akkunan verho oli vähän sivulle lykätty ja antoi hänen hiukan katsoa
salaperäiseen kulmahuoneesen ja kun nyt yhä pimenevässä metsässä oli
niin hiljaista, ikäänkuin kaiken millä henki oli, kärsimätön helle
olisi uuvuttanut, oli hän selvästi suljettujen akkunoiden takaa kuullut
miehen äänen mutinan. Se oli kuulunut yksitoikkoiselta, melkein kuin
ripitys sortuneesta sielusta ja sitä oli usein keskeyttänyt raskas
hengenveto ja katkera huokaus.

Lampun valo ei voinut valaista koko huonetta, suurin osa siitä oli
synkässä hämärässä. Hän näki siellä tytön istuvan liikkumatonna, pää
nojautuen korkean nojatuolin selkälautaa vasten, ja vasen käsi
ojennettuna. Näytti, kuin joku pitäisi tytön kättä omassaan. Monta
kertaa huomasi hän värähdyksiä tytön kädessä. Herra Markus koki parhaan
kykynsä mukaan katsoa ken henkilö oli, joka istui tytön rinnalla
huoneen pimeässä nurkassa ja keskeyttämättä puhui tytölle pitäen hänen
kädestään, kuten tyttö olisi hänen aivan omansa, mutta akkunan lauta
esti häntä eikä näkymätön ollut niin kohtelias että kerrankaan olisi
eteenpäin kumartunut.

Tytön vaaleat kasvot olivat loistaneet hämärän läpi. Katsanto oli
surullinen ja haukutut silmät, joissa ei ollut kyynelten jälkeäkään,
olivat surullisina ja kosteoina kiintyneet puhujaan. Sitten oli tyttö
äkkiä kohonnut kuuntelevaan asentoon -- hevosen askeleen ääni läheni
joka oli jo kauvan herra Markusta vihoittanut ja häirinnyt, kuului jo
tytönkin korviin. Oli aika jättää paikkansa kuuntelijana ja herra
Markus haki vanhan paikkansa tiheässä metsässä, ja heti sen jälkeen
ilmausi ratsastaja tien mutkaan. Hiljaisessa juoksussa läheten metsän,
varjosta yöllisen tähtitaivaan epämääräiseen valoon, näytti
ratsastajalla olevan jättiläismoinen vartalo ja salaperäinen komeus,
eikä ollut vaikeata ajatella ratsastajan leveäröytäiseen hattuun
mustalaispäällikön hopealla huoliteltua takkia.

Ratsastajan lähetessä aukeni huoneen ovi melutta ja metsänvartija astui
hiljaa rapuille. Kuiskuttaen tervehti hän ratsastajaa, otti hevosen
ohjat, talutti sitä edestakasin muutaman kerran, samalla kun toinen
meni huoneesen.

Kentiesi nyt arvoitus olisi selinnyt, ellei Dacks-koira olisi väliin
ehtinyt. Koira oli äkkiä huoneesta juosten alkanut haukkuen kiertää
hevosta, kunnes isäntänsä, jalkaansa polkien oli sen vaientanut jolloin
koira kääntyi sille suunnalle, jossa kuuntelija oli.

Koiran uudestaan haukkuessa oli Markus huoletonna astunut metsästä ja
viheriälakkista huomaamatta kulki maantietä kotiin päin. Sittemmin oli
hän tosin kääntynyt takasin metsänvartijan huoneesen ja valo loisti yhä
vielä akkunasta, kuten himeä tähti metsään, mutta hevonen ja ratsastaja
olivat kadonneet, kuin yöllinen kummitus. Nojatuoli jossa tyttö oli
istunut oli tyhjä, eikä sanaakaan kuulunut äsköisestä mutinasta, kaikki
tuo salaperäinen toimi oli tiehensä lentänyt huoneen ainoan asukkaan
hyväksi joka nyt istui yksin lampun ääressä lukemiseen kiintyneenä
nojaten kauniita parrakkaita kasvojaan kirjaa kohti.

Tuohon verkkoon, josta ei Markus kaikella selvällä
tarkkaavaisuus-voimallaan voinut vapautua, kietoutui yhä uusia lankoja.
Muuan juutalainen, joka tuli ostamaan kartanosta hevosia, kertoi
mustalais-joukon kulkeneen Tillrodan läpi, ja tehneen ilkitöitä, kun ei
heidän annettu pysähtyä yöksi. He olivat olleet oikein hienoa väkeä,
joilla oli ollut oikein muhkeita, jalorotuisia hevosia -- Unkarin
aroilta luonnollisesti varastettuja. Ja heti sen jälkeen tuli muuan
renki valittamaan, että metsänvartija sulki ovensa aivan hänen nenänsä
edessä, eikä laskenut enää häntä huoneesen, vaan jutteli aivan
maantiellä, ikäänkuin renki olisi roisto, vaikka hän kävi isäntänsä
asialla -- nämähän olivat kummallisia ilmoituksia. Nyt tahtoi herra
Markus katsoa oikein syvälle ruskeisin silmiin. Hän tahtoi käyttää koko
terävä-älyisyyttään, hillitä hullumaisen himonsa selvällä ja tarkalla
järjellä kohdataksensa käsittämätöntä tyttöä, jos hän tuli ja hänen
täytyi tulla. Tosin oli hän eilen lähtenyt syvimmälle sieluun asti
loukattuna, mutta hän oli myöskin luvannut tulla takaisin katsomaan. Ja
tähän lupaukseen luotti toinen, kuin rehellisen miehen käden lyöntiin.
Hän huolellisesti varoi siteen loukkautumista, ehkä se vaikealtakin
tuntui; tyttö näkisi, että toinen oli uskollisesti odottanut.

Siten kesti hän urhoollisesti uuvuttavan iltahetken huvihuoneessa.
Ulkorappusen ovi oli sepo seljällään, jotta "apu" voisi suoraan tulla,
mutta hetki kului hetken päästä. Polku pysyi yksinäisenä, ei
perhonenkaan liehunut kuumuuden halkaisemalla hienon tomun peittämällä
tiellä... Taivas kaareili vielä selkeänä ja pilvettömänä kuten
sinikiuhtava lasikansi janoavan maan yli, mutta kaukainen ilmanranta
metsän reunalla alkoi jo tulla epäselväksi. Aivan hiljaa kohousi tuolla
jotain, se heilui ja häilyi, kunnes vihdoin näkyi monia varjoja puun
latvojen yli -- ensimäiset pilvet monen päivän päästä. Aina sen mukaan
kuin ne ojentuivat eteenpäin ja pitkin haaroin tarttuivat siniseen
ilmaan ja rohkeoina heiluivat hehkuvaa aurinkoa kohti, niin samassa
suhteessa kasvoi odottavan kärsivällisyyskin -- jos tyttö viipyi,
kunnes rajuilma syttyi, ei häntä saisi nähdä enään tänään.

Hän otti hattunsa, sulki lasioven ja astui rappuja alas ja samassa
silmänräpäyksessä, kuin hän astui tielle, näkyi liikettäkin metsikössä,
jossa polku polveutui. Näkyi kuitenkin, että levottomasti odottavan
nuoren miehen sydän tällä kertaa syyttä joutui rieheesen -- siinä ei
tullut vihattu ja samalla niin lämpymästi odotettu "suojelustilkku" --
olkihatussa häilyvin sinisin nauhoin tuli Louise juosten ja hänen
jälkeensä astui lihava, kunnon äitinsä.

Rouva Griebel seisahtui puolitiehen.

"Jumalan kiitos, nyt se tulee, herra Markus", huudahti hän, päätään
nyökäyttäen nousevia pilviä kohti. "Jos saamme sateen, nimittäin oikein
perinpohjaisen pesun, muuten kiitän nöyrimmästi, niin kermaan huomenna
Tillrodan kerjäläislapsille kakun, niin makean että vielä kymmenen
vuodenkin päästä vesi suuhun tulee". Hän laski suuren koppansa, jota
kantoi kädessään, maahan ja pyyhkäsi otsaansa.

"On ollut uuvuttava kävelymatka kuumuudessa, herra Markus, enkä itse
tähteni olisikaan tänään viileästä huoneestani lähtenyt", sanoi hän
nuorelle isännälleen, "mutta uusi piika astui tänään palvelukseen
maatilalla ja minun täytyi itse mennä katsomaan, että kaikki kävi
oikein. Ja hyvä olikin, että sinne menin. Tuo tyhmä tyttö tulee
varakkaasta talonpoikaistalosta, ja vihoittelee nyt tyhjistä kaapeista
ja kellarista. Sitä minä arvelinkin, ja panin sen vuoksi koppaan vähän
lihaa ja makkaraa ja kun tyttö melusi keittiössä, niin Louiseni salaa
pani hyvät tavarat kaappiin. Eikä todella juuri hyvältä näytäkään
siellä ja se, joka hiljan on istunut Egyptin lihapatojen ääressä, ei
sinne mieli. Siksi pitäisikin maatilan herrasväen oikeastaan oleman
kahta ystävällisemmän uudelle piialle, mutta niissä ihmisissä on aina
amtmannilaisuus ylpeyksineen veressä, kuten koi vanhoissa turkissa,
eikä siinä voi mitään tehdä. Juuri tullessamme pihalle, minä ja
Louiseneni, tuli kotiopettaja rappuja alas. Hän oli käärinyt harmaan
huntunsa kasvojen ympärille".

"Niin, en nähnyt paljon kasvoista", lausui Louise, "mutta hän on
niin ihmeen muhkea vartaloltaan ja näytti ylpeältä kuin oikea
hovineitonen --".

"Ja koko piha tuoksui yhtäkkiä orvokeista, kuten vaatekaappini",
lopetti rouva Griebel aletun lauseen. "Ja kun hanhenpoikani vähän
uteliaasti katsoi sinisillä silmillään hänen kasvoinsa, käänsi hän
kasvonsa pois ja oli heti portin ulkopuolella, eikä yksikään ihminen
voisi sanoa, miten hän käyttäytyi. Niin, herra Markus, kauheata on,
miten ylpeitä he ovat, vaikk'ei ole leipää aitassa eikä korkoa
saappaassa. Minä kuulin, kun amtmanni huusi akkunasta hänelle: 'Minne
menet, Agnes?' -- 'Vai niin, metsään'. -- 'Oletko ottanut hansikat
käteesi?' -- No mitä siitä on sanominen, herra Markus?"

Toinen nauroi. -- "Mutta miksi ei neiti nyt pitäisi huolta kauniista
kätösistään, kun kaksi piikaa tekee hänelle työtä --".

"Kaksi piikaa? Nyt hämmästytte, kun kerron, mitä tiedän... Näettekö" --
hän kohotti rankaisevalla ja loukatulla armollisuudella etusormensa --
"kun eilen niin äkkiä kokositte kirjanne ja riensitte huvihuoneesta
ikäänkuin tuli olisi kintuillanne ollut, ajattelitte varmaankin: 'Tuo
vanha syöjätär', minä nimittäin. No, olkaa huoleti. -- Sen tiedän kuin
aakkoset -- sen näin vihastuneesta muodostanne. Mutta olin vaiti ja
mietin minäkin. Ja minulla on oikein, ja toisen kerran voitte paremmin
uskoa vanhaa, kunnon vaimoa, joka ei milloinkaan ole valehdellut, kuin
sellaisia tummia mustalaissilmiä --".

"Miten on käynyt?" kysyi toinen äkkiä keskeyttäen, salaamatta
pelästystä, jota tunsi.

"Ei onnettomuutta, josta tarvitsisi pelästyä. Mikä teihin on tullut
herra Markus? Mitä meidän kummankaan oikeastaan siihen tulee, jos
amtmanni yht'äkkiä ajoi pois piikansa.

"Ajoi pois, sanotte".

Tällä hetkellä hänen järkähtämätön tyyneytensä vähän syrjäytyi. Hän
katsoi jotenkin vihastuneena nuoreen mieheen, joka siten ärjyi hänelle.

"Te käyttäytte, ikäänkuin minä olisin ottanut tytön kauluksesta kiinni.
Kuten asia nyt on, täytyy nöyrimmästi pyytääni teidän kuuntelemaan
minua tyyneenä. Valehtelisin, sanoessani, että milloinkaan olen siitä
ihmisestä pitänyt, hän ei ole minun mieleni mukainen, sen halusta
myönnän, mutta en milloinkaan voisi häntä vahingoittaa tai kiihoittaa
isäntäväkeänsä häntä vastaan. Kysyin sivumennen uudelta piialta, missä
toinen on. Silloin katsoi hän tyhmänä ja hämmästyneenä minuun, eikä
hänellä ollut aavistustakaan toisesta piiasta... Neiti oli näyttänyt
hänelle, mitä hänen aluksi täytyi tuntea, sanoi hän ja vanha herra
häilyi ympäri keittiössä ja komensi siellä muristen ja ylpeänä kuin
alaupseeri -- yhtään muuta elävää ihmistä ei hän ollut talossa nähnyt".

"Aivan!" kiirehti herra Markus täynnä kärsimättömyyttä.

"No niin -- ja kun sitten sisällä herrasväeltä kysyin tyttöä, jonka
kyllin usein olin nähnyt maatilalla työssä, -- niin, voitteko uskoa,
niin käänsi vanha rouva vuoteella aivan vaaleana ja mykkänä kasvonsa
seinään päin ja amtmanni itse muuttui tulipunaiseksi kasvoiltansa ja
katsoi minuun ikäänkuin olisi tahtonut syödä minut, yskäsi ja tiuskasi
minulle: 'Vai niin hänkö? Hän on tiessänsä kaukana maailman poluilla,
senhän jokainen voi käsittää. Luuleeko, pikku rouva, että minun pitäisi
ruokkiman kaksi sellaista laiskuria nyt juuri kun aiotaan repiä katto
päältäni ja koko pulskea maatalouteni joutuu häiriölle ja pysähtyy'. --
Huomatkaa, herra Markus', hän sanoi: 'koko pulskea maatalouteni', tuo
vanha kerskaaja! -- Ja sitten luulotteleitse hän, että vanha, kokenut
emäntä, kuten minäkin, uskoisin tuon tarinan tytöstä. Koko maailmassa
ei yksikään palvelija anna ajaa pois itseänsä, olematta käsketty
laillisessa järjestyksessä, ellei muuta asiaa ole. Miksi muka
minunlaiseni henkilö ei saisi kuulla, miten asian oikea laita on, en
todellakaan tiedä, mutta saatte heti ottaa pääni, ellei muistorahalla
ole siansa seikassa... No, minkä nyt aiotte, herra Markus, sellaisella
kiireellä?"

Hän kääntyi, katsoen silmät selällään isäntäänsä, joka rientoaskelin
kulki hänen sivuitsensa samaan suuntaan, josta hän juuri oli tullut.

"Ja sitä vielä kysytte", huudahti toinen. "Ettekö huomaa, että olen
kauhean utelias tuntemaan verrattoman uuden piian". Hän riensi
eteenpäin ikäänkuin ensimäinen, kevyt tuulenpuuska, joka männyissä
suhisi, olisi häntä vienyt. Hän katseli tutkien arenttitilan maata --
jostain tuolta, joko joltain kehnolta pellolta, tai heinärukojen
välistä likeiseltä niityltä, pitäisi valkean huivin vihdoinkin näkymän,
mutta ei läheltä eikä kaukaa kuultu eikä nähty ainoatakaan ihmistä.
Odotetut pilvivarjot kulkivat vaan pellon yli kuten lohduttavat
viestit, myrskyn airueet, päärynäpuiden latvoissa amtmannin puistossa
suhisi tuuli pudottaen pieniä, kutistuneita hedelmiä maahan.

Herra Markus kulki lehmuksien ohi ja astui vadelma-pensaistosta pihalle
-- silloin kuului vihdoinkin jotain ääntä. Portin nariseminen pani
koiran nostamaan kuonoansa ja haukahtamaan, sisältä kuului toraa.
Pihalle astuessaan näki hän amtmannin seisovan kaapin edessä
keittiössä, jonka ovi oli auki. Vanhalla herralla oli piippu ja keppi
vasemmassa kädessään ja oikealla löi hän juuri kaapin oven kiinni, niin
että saumat tärisivät. Sitten otti hän avaimen ja pisti sen taskuunsa.

"Hiisi vieköön koko talouden!" murisi hän astuen pihalle. Sitten ojensi
hän kätensä Markukselle, joka ei voinut olla häntä vertaamatta huonoon
näyttelijään, joka näytteli nahjuksen osaa. "Kaikille avoinna on tuolla
kaapissa suuri makkara ja vähintäin kolme naulaa parasta kinkkua. Hyviä
herkkupaloja todella konnille ja kerjäläisille, jotka täällä
kuljeksivat. Niin, luojani, jos samalla tavalla meneteltäisiin minun
huoneessani omieni kanssa, ei tarvitsisi ihmetellä minne tulot
joutuvat". Hän kynsäsi korvallistaan. "En ensinkään uskalla kertoa
rakkaalle vaimolleni, miten hänen varastoansa ryöstetään, hiis' ties
mistä syystä. En tiedä onko päivällinen aikeissakaan. Veljenityttären
tullessa kotiin --".

"Kentiesi voi piika teille antaa tiedon asiassa", keskeytti Markus.

"Hänkö?" Hän näytti piipulla pöytää kohti, jonka ääressä uusi piika
vihaisena toimi. "Hyvä herra Markus, hän on ollut vasta pari tuntia
talossa".

"Minä tarkoitin toista".

Amtmanni katsoi hetken pilviin, ikäänkuin tarvitsisi hän aikaa
vastatakseen. Sitten kumartui hän äkkiä alas, pyyhkien kädellään
takista lastun, joka keittiössä oli siihen tarttunut.

"Vai hän? Te tarkoitatte häntä?" mutisi hän jotenkin epäselvästi --
hänellä oli piippu taasen suussa. -- "Hän ei ole enää täällä -- ei
enää! On tiessään kiluineen". Hän ojensi taasen itseänsä, nojaava asema
oli hänet tummanpunaiseksi tehnyt kasvoiltaan. "Mutta ettekö astu
sisään, herra Markus. Vaimoni on ihastuva teidät nähtyään ja minun
täytyy välttämättömästi puhua kanssanne uudesta huoneesta. Minä olen
saanut kaikellaisia epäilyksiä yhdessä ja toisessa suhteessa siinä
kohdin. Niin esimerkiksi on sali --".

"Ettekö ensin hyväntahtoisesti suvaitsisi sanoa, minne tyttö on
mennyt?" keskeytti herra Markus kohteliaasti mutta päättävästi.

"Hyvä herra, se on kummallinen kysymys", tiuskasi amtmanni. "Pyydän
anteeksi, mutta mikä isäntä huolii, minne väki, minkä hän eroittaa,
menee. Minulla on tapana maksaa muuttavalle palvelijalle palkka --
siinä kaikki. Sitten ovat he kokonaan kuolleina ja haudattuina minun
puolestani. Minuun ei koske, jos he menevät uudestaan palvelukseen tai
matkustavat mustalaisen tavalla ympäri maailmaa. Minusta on tyttö
tiessänsä ikäänkuin tuuli olisi hänet puhaltanut, ikäänkuin ei häntä
milloinkaan olisi ollutkaan, juuri niin".

"Mutta mitä sanoo veljenne tytär, joka toi tytön mukanaan, tästä
äkillisestä eroittamisesta?"

Taasen kova puna amtmannin kasvoille. "Veljeni tytär!" toisti hän
vitkaan. "Ei ole otettu selkoa hänen ajatuksestansa asiassa. Vaimoväen
mietteet seuraavat vasta toisena, minä olen herra talossani! Mutta hyvä
herra Markus, niin kummallista sentään! Tässä seisomme molemmat,
kiistellen pesuakoista ja mitättömyyksistä! Olkaa hyvä ja astukaa
sisään. Minulla on mainio tuuma. Uuden salin lattia --".

"Siitä asiasta saamme toista puhua, herra amtmanni!" keskeytti Markus
synkkämielisenä ja paikaltaan liikkumatta. "Mitättömyys on minulle
tärkeä ja erityisistä syistä täytyy minun saada lähempiä tietoja
tytöstä, joka pelloilla myrskyssä, sateessa ja auringon helteessä teki
puolestanne työtä --".

"Pelkkiä hullutuksia! Eihän se niin vaarallista ollut!" mutisi vanhus
harmistuneena ja hämillään.

"Hyvä!" sanoi Markus -- palaen kärsimättömyydestä käveli hän lujaa
muutaman askeleen edestakasin ikäänkuin olisi maata polkenut,
"jättäkäämme se asia. Minä vetoun vaimoväkenne oikeudentuntoon".

Hän aikoi astua sisälle vanhan rouvan luoksi, mutta aivan
pelästyneenä astui amtmanni hänen tiellensä. "Herra, oletteko kokonaan
noiduttu", sanoi hän äkkiä, estäen toisen menemistä. "Tahdotteko
tutkija-muodollanne peloittaa kipeän vaimoraukkani. Koko juttu on jo
hänelle ohimennyt asia, eikä siihen enää kosketa. Olkaa hyvä ja
miettikää miksi soitatte hätärumpua tytön tähden, joka kuin varjo on
kulkenut talomme läpi eikä enää meillä ole".

"Eikö neiti Franzillekaan, jolle hän aina oli uskollinen ja altis
palvelija?"

"Vai niin, ken teille on sen sadun kertonut?" kysyi amtmanni sivulta
omituisesti katsoen nuoreen mieheen -- viekas ja salaperäinen hymyily
valaisi hänen kuihtunutta muotoansa.

"Tyttö on itse niin kertonut --".

"Helkkari, onko hän puhunut teidän kanssanne. Ja itse, todellakin itse
sanonut erittäin palvelevansa veljeni tytärtä?" Tuo ilkeä hymy ei
lähtenyt vanhuksen kasvoilta. "Kas vaan, kas vaan! No, halusta minun
puolestani! Minä en tiennyt koko asiasta, kehnot jalkani eivät laske
minua ullakkokamarin korkeuteen asti. Siis kamarineitsy". Hän hymyili
olkapäitään kohottaen. "Nyt täytyy kuitenkin kauniin veljentyttären
itse auttaa itseään, kunnes taasen astuu suureen maailmaan tai
oikeammin sanoen, rikas poikani palaa. Silloin kuuluu luonnollisesti
toinen ääni, herra Markus! Hän ei jätä kaunista orpanaansa osattomaksi,
jospa hän oleskelisikin hovissa. Silloin olemme itse hallitsevia
henkilöitä, hallitsevia kullan armosta. Silloin ei hän aja toisten
vaunuilla vaan omillamme. Ah, herra Markus, minä olen keksinyt kaksi
vaunuhevosta, oikein loistavaa, kaunista ja nopeaa. Mutta en ilmaise
kenen tallissa ne nyt ovat. Te voisitte viedä ne minun nenäni edestä.
Minullakin on keinoja päässäni. Eikä niitä yksikään saakaan niin
helposti selville. Ja jos nyt poikani astuisi tämän kurjan katoksen
alle niin parissa päivässä, ikäänkuin maasta loihtisin ympäristön,
jollainen sopii rikkaalle miehelle". -- Hän ei ehtinyt pitemmälle
puheessaan sillä herra Markus kohotti hattuansa ja meni tiehensä.



16.


Menetettyä aikaa. Hän puri hampaitansa kiukusta ja harmista,
rientäessään pihan yli portille.

"Herra Markus, katsokaa että pääsette sateen suojaan!" huudahti
amtmanni hänen jälkeensä piipullansa osoittaen taivasta kohti, auringon
juuri täydellisesti kadotessa synkkien pilvien taakse. Oli ikäänkuin
virvoituksen pikainen tunne olisi janoavaan maahan laskeutunut ja
hiljainen, vapiseva ja lämmin tuulen puuska kulki huoneiden ohi
liekuttaen vanhan herran valkoista, harvaa tukkaa ohimoilla. "Jos
kohtaatte harmaahuntuisen naisen, niin ajakaa hän kotiin tänne
maatilalle!" huusi hän pitäen käsiänsä suunsa ympärillä. "Kirottu
kukkien etsiminen! Sentähden saavat vanhukset kotona huolehtia".

Viimeiset sanat kuuli pois menevä pihamuurin yli, jonka takana
hän kulki. Harmissaan nauroi hän. Jospa hän kohtaisikin kauniin
veljen-tyttären! Eipä ajaisikaan tätä kotiin -- päinvastoin sulkisi
tien ja vaatisi hänet edesvastaukseen armotta ja säälittä, ukkosessa,
salamassa ja rankkasateessa.

Rakennuksen viereinen ajotie katosi pellolle tai oikeammin kapeni
poluksi, joka halkaisi Grafenholzin. Sitä oli tyttö kulkenut kiluineen,
jätettyänsä maatilan metsää, viheriää metsää kohti. Eikö amtmannikin
puhunut jotain mustalaisten tavoin kulkemisesta? Eikö puun latvojen yli
kohonnut savua tulelta, jossa mustalaisten pata kiehui! -- Miten
naurettavaa. Pilvet siellä levottomasti taistelivat. Ei suinkaan hänen
ruhtinaallisen korkeutensa hyvin hoidetulla metsämaalla olisi
suvaittukaan mustalaisleiriä. Mutta tie oli avoin ja vapaa ruskeoiden
ratsastajain johtamille vaunuille ja kangasseinille, tie vilpoisen,
siimeisen metsän läpi avaraan maailmaan oli avoinna. Sellainen matka
kului hitaasti, rivakka jalkamies olisi heidät saavuttanut ja tutkinut
istuiko todellakin katoksen alla tuo kaunis arvoituksen-alainen
kiinteiden siteiden alaisena, jotka yhdistävät kuljeksivia kansoja.
"Tyhmyyksiä", oli amtmannin tapana sanoa ja nyt sanoi Markus samaa
pudistaen päätänsä ja jalallansa potkaisten kiven tieltä. Tyhmyyksiä!
Olisiko tuo niin hienotunteinen, ylpeä ja rohkea tyttö puolialastomien
mustalaisten joukossa, hirveiden roisto- ja noita-naamojen seurassa
kulkisi maailman ympäri. Ei ollut mahdollistakaan, että sellainen hullu
luulo yhä voisi hiipiä terveellä ihmisjärjellä varustettuun päähän.

Enennetyllä vauhdilla kiirehti hän. Metsänvartijan huoneessa täytyi
hänen saada selko asiasta ja jos tyttö todellakin oli pois niin silloin
kiirehtisi perässä kunnes löytäisi.

Herra Markus kulki synkässä ja liikkumattomassa metsässä, usein
kuivuneen puron yli heitetyn portaan yli ja tuolia kaukana olivat
yksinäisen huoneen tiiliseinät näkyvissä. Metsänvartijan huoneen
nähdessään pysähtyi Markus hämmästyneenä. Samalla hetkellä astui
nimittäin yöllinen ratsastaja rappuja alas ja hyppäsi hevosen selkään,
jota metsänvartija piti suitsista. Muhkea vanha herra kesäpalttoossa ja
lyhyeksi leikatuilla, harmailla hiuksilla olisi kai nöyrimmästi
kiittänyt mustalaispäällikön osaa, jonka toinen hänelle antoi. Rivakkaa
vauhtia ratsasti hän pois. Dacks-koira juoksi edellä ja metsänvartija
kulki rinnalla -- hetken perästä olivat he kadonneet metsään.

Mitä tämä merkitsi? Ensi hetkellä riensi Markus eteenpäin,
viheriälakkinenhan oli ainoa, joka voi hänelle asiasta selkoa antaa,
mutta vähittäin hidastuivat hänen nopeat askeleensa -- ei hän
kuitenkaan voinut kohdella tätä miestä, joka selvästi kiireessä jätti
huoneensa, rosvona ja yleisellä maantiellä pakoittaa häntä selitykseen.
Samalla hetkellä huomasi hän miten kissa hiipi huoneen rappuja alas ja
kulki maantien yli metsään, oven täytyy siis olla auki ja löytyi kai
siis joku kotonakin. Hän asettui kulmakamarin akkunan alle, sininen
verho varjosi vielä akkunaa, mutta ovi oli todellakin auki eikä herra
Markus epäillyt aukaista ovea äänettömästi sekä astua sisään.
Etehisessä ei ollut akkunoita, siellä oli pimeä ja vilponen. Oikealla
hänestä oli ruokahuoneen ovi, virtaavan viileyden tähden oli ovi sepo
seljällään ja sinertävä valo levisi huoneesta etehiseen.

Vastenmielinen tunne valtasi hänet; itse seisoi hän nyt kuin varas,
joka on murtaunut epäiltävään taloon. Miten voisi hän tyydyttävästi
selittää läsnäolonsa aivan oudoille ihmisille? Yhtä kaikki veti hän
etehisen oven hiljaa kiinni ja pysähtyi hetkeksi paikalleen ympäristöä
tarkistamaan.

Kuolon hiljaisuus vallitsi koko talossa, aluksi epäselvä valo hämmensi
esineet, mutta sitten teki hän hämmästyttävän keksinnön, kotiopettaja
oli tässä huoneessa. Pöydällä oven vieressä oli sama hattu harmaine
huntuineen, samat hansikat, jotka olivat kuohuttaneet rouva Griebelin
rauhallista mieltä. Lintu oli siis satimessa! Voiton ja kostonhalun
tunne heräsi hänessä vilkkaasti. Nyt tempaisi hän hunnun kuvajaisen
kasvoilta. Tuo hirveän itsekäs nainen saisi nyt tehdä katumuksen ja
ripittää itsensä, hänen täytyisi auttaa toista kohtaamaan tytön, jonka
oli mukanansa tuonut hätään ja kurjuuteen ja sitten säälittä jättänyt
kohtalonsa alaiseksi.

Rivakalla päätöksellä astui Markus ovelle, mutta pelästyneenä vavahti
hän ja vetäysi takaisin. Huoneen vastaisessa nurkassa, juuri samalla
paikalla, josta eilen illalla oli kuulunut yksitoikkoinen mutina ja
miehen ääni, oli vuode, jolla mies makasi horroksissa. Värjäsikö lampun
sinertävä, heikko valo kasvot kalman karvaisiksi, vai sulkiko kuolon
uni todellakin silmät, oli vaikea päättää. Tätä ei hämmästynyt mies
etehisessä ajatellutkaan, hän tujotti tuuheaan punaiselle kiuhtavaan,
vaaleaan partaan, joka peitteellä levisi. Miten tämä mies, jonka hän ja
rouva Griebel äskettäin olivat maantieltä korjanneet ja yötä kartanolla
ravinneet, miten hän oli tänne tullut, ja kauvanko hänellä oli ollut
lepopaikkansa tuossa salaperäisessä nurkassa, joka Markukselle oli
antanut niin paljon päänvaivaa? Ja etenkin mitä oli kotiopettajalla,
tällä salaperäisellä, hienolla naisella metsänvartijan asunnossa ja
kulkulaisen sairasvuoteella tekemistä?

Hameen sähinä sisähuoneen kynnöksellä saattoi hänet astumaan vieläkin
edemmäksi varjoon, hän tahtoi ensin saada selvän ullakkokamarin neidin
toimista, ennenkuin astui sisään. Hän lienee astunut sivuovesta kenties
keittiöstä ja sitten vielä hetken toiminut pöydän ääressä, kuului, näet
heikko lasien helinä ja sitten astui nainen tarkastajan näkyviin.

Korkea, solakka, hieno vartalo oli kääntänyt selkänsä häneen. Hän
voi nähdä hyvin kammatun pään, tummat palmikot, joista pari lyhyttä
kähärää hiipi korvan taakse, hän näki käden tarttuvan tumman hameen
helmuksiin, sitä sievästi nostaaksensa. -- Ihmeellistä! Hän oli
äskettäin ilta-hämärässä ainoastaan hätäisesti nuoren neidin ikäänkuin
varjon enon vieressä nähnyt ja kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin
tuntisi hän hänet jo pitkiä aikoja. -- Neiti kumartui syvälle makaavaa
kohti, kuunnellen hänen henkitystänsä. Sitten kääntyi hän ympäri ja --
mies etehisessä seisoi ikäänkuin salaman iskemänä. Niin, jospa hän
ilmausikin hienona naisena, jospa hieno kutrinen kiehkura peittikin
otsaa ja hieno, muodin mukainen puku kaidosti hiipikin vartalon ympäri,
jota työpuvun ja karkean esiliinan kankeiden laskoksien oli tähän asti
onnistunut salaamaan -- niin oli se kuitenkin amtmannin piika, joka
itseensä vaipuneena, alasluoduin silmäyksin palasi pöydän luo. Niin, se
oli amtmannin piika, tuo omituinen tyttö, jonka nimeä ei kukaan ollut
kysynyt ja jota toki kylän lapset -- millä perusteella, on vaikea
päättää -- tavallisesti nimittivät "Amtmannin Mariaksi".

Nuoren miehen silmistä putosivat ikäänkuin suomukset, kun hän
hämmästyneenä veti henkeänsä. -- Hiis vieköön! -- hän oli hävyttömästi
antanut uskotella itseänsä. Hän oli vasten tätä viekasta naista ollut
rehellinen herkkäuskoinen pöllö, joka ilman mitään vainua sekoitti
oikean ja vasemman ja jospa hän olisi käyttänyt vähän enemmän älyä,
kuin mitä luonto äitipuolen tavoin oli hänelle antanut, olisi hän
helposti voinut arvoituksen selittää, sillä se ei ollut vaikea,
katkeran totisuuden rinnalla oli, sen mukaan kuin hän nyt tiesi, tytön
kujeilevaisuus pilalla leikkinyt rakastettavasti ja ilman salattua
aikomusta. Kuvajainen saa kyllä istua huntunsa takana ullakkokamarissa,
samalla kuin neiti Agnes Franz orjaili työntekijän puvussa
hankkiaksensa leipää molemmille onnettomille vanhuksille.
Eroittamattomat, yksi sydän ja sielu, olivat kotiopettaja ja amtmannin
piika, ne sanat olivat aivan todenmukaiset, ehkei hän silloin tullut
ajatelleeksi, että tällä kaksoisolennolla voisi olla sama pääkin --
sellaista voi tapahtua vaan hänen laisellensa ujolle, auttamattomalle
vanhalle pojalle.

Hänen mieltänsä täytti samalla harmi ja ihastus, koston halu ja säälivä
hellyys, ja hän kiitti onneansa, että oli pysynyt etehisessä varjossa
-- hän sai aikaa tointua. Kotiopettaja neiti ei kuitenkaan saisi
maistaa riemua nähdä hänet rajattomassa hämmästyksessään. Ei hän saisi
nähdä kummastuksen jälkiäkään toisen kasvoissa.

Toista huomaamatta meni neiti avonaisen oven ohi. Hän kumartui
eteenpäin katsellaksensa oikein tyttöä. Tämä leikkasi citroonaa ja pani
palasia lasiin. Nyt tiesi hän miksi ei kauniin veljen tyttären pitäisi
kävelemän ilman hansikoita; vanha kerskuri maatilalla koki voimiensa
mukaan estää tiedoksi tulemasta, että "neiti Franzin, korkeamman
upseerin tyttären" oli täytynyt tehdä piian töitä, ja vaarallisimpina
ilmiantajina tässä olivat hänen ahavoittuneet kätensä, joista eivät
vaivalloisen työn jäljet niin pian lähtisi.

Taasen veti myrsky syvän henkäyksen, myräkän merkkinä kaikui se ilman
läpi ja herätti majesteetillisen rätinän ja suhinan tuulen pudistamissa
puun latvoissa. Huoneen ruudutkin tärisivät ja helisivät ja ovi
kimmahti ikäänkuin myrsky tahtoisi sen aukaista. Nainen pöydän ääressä
kuunteli ja katsoi levottomana sairaasen, joka ei kuitenkaan
sormeansakaan liikuttanut. Selvästi nukkui hän kovin väsyneenä.

Melua herättämättä astui Markus lähemmäksi. Hän oli hillinnyt itseänsä
ja tytön hiljaa kääntyessä työhönsä, lankesi hänen silmänsä hattu
kädessä ja kohteliaana kysymyksellä seisojaan. Tyttö selvästi pelästyi.
Citroona ja veitsi putosivat hänen kädestään, mutta hän tuli
sanomattoman pian tajullensa, näytti kuin hänen vartalonsa olisi toisen
silmissä kasvanut. Ylös nostetulla päällä jätti hän pöydän, meni
kynnyksen yli herra Markuksen ohi, joka vetäysi taaksepäin, sekä aukasi
toisella puolen etehistä oven, joka johti metsänvartijan huoneesen.

"Olkaa hyvä, herra, ja astukaa sisään", sanoi hän, kutsuvalla
liikkeellä kädellään, kohteliaasti, oudolla ja matalalla äänellä. "Te
haette suojaa myrskyltä --?"

Toinen hillitsi hymynsä. "Neiti Franz?" lausui hän kysyen, keskeyttäen
toisen lauseen kylmästi, varovasti, kuten aivan oudolle.

"Niin, hyvä herra, minä olen amtmannin veljentytär, Agnes Franz",
myönsi hän, luoden katseensa alas veren virratessa kasvoihin. --
"Koti-opettaja", lisäsi hän vakavalla ja vähän terävällä äänellä. Hän
katsahti ylös, silmissä välkähti näkyvä taistelu hämin ja uhan välillä.

Toinen ei tätä huomannut vaan näytti välinpitämättömältä. Ovella
seisoen sanoi hän puolustuksekseen: "Aikomukseni ei ole täällä odottaa
myrskyn loppua, vesikylpy ei minua pelota, sillä sangen mahdollista on,
että minun tällaisena ensi hetkenä täytyy lähteä tuntikausiksi
eteenpäin kulkemaan. Minä haen nuorta tyttöä, laupiuden sisarta, joka
eilen sitoi tämän" -- hän näytti haavoitettua kättänsä. "Herra amtmanni
sanoo tytön jättäneen meidät ainaiseksi. Onko se totta, neiti Franz?
Onko hän pois?"

Tyttö, malttaen toisen läpitunkevan silmäyksen kohtaamista, vastasi
epävakaisella äänellä: "Hänen apuansa ei enää tarvita. Tehän olette
itse hankkinut hänelle sijaisen".

"Ja hän on siis mennyt pois muistamatta, että hänellä oli annettu
sana lunastettavana. Eilen sanoi hän: 'Minä tulen taasen huomenna
katsomaan'. Tietäkää, että minusta oli se yhtä hyvä kuin miehen sana,
järkähtämätön kuin evangeliumi. Minä olen tuntikausia hehkuvassa
helteessä katsellut akkunastani toivoen kerrankin tämän työpukuisen ja
valkohuivisen tytön astuvan esille tien mutkassa. Minä en ole
uskaltanut sidettä liikuttaakkaan pelosta, että se heltyisi ja
saattaisi minulle toria laupiaalta samarialaiselta. Ja nyt on hän
mennyt pois avaraan maailmaan, kuten tuuli olisi hänet pois
pyyhkäissyt, sanoo amtmanni, -- mitä nyt teen?"

"Sallikaa minun lunastaa hänen lupauksensa", sanoi toinen.

"Kiitän teitä", sanoi hän estellen. "Siihen en voi suostua. Side jää
alallensa, kunnes olen hoitajani löytänyt. Minä mainitsin jo
aikomuksessani olevan mennä hänen jälkeensä ja luottamuksella toivon
teidän olevan kyllin ihmis-ystävän, antamaan minulle osoituksen, miten
saavutan hänet".

"Sitä en milloinkaan tee", keskeytti tyttö äkkiä ja kääntyi pois.

"Mutta sehän on kovaa, epäkristillistä ja inhottavan puolueellista.
Mikäpä antaa tuolle oudolle kerjäläiselle sairasvuoteella
ennakko-oikeuden tulla huolellisesti hoidetuksi, samalla kun kieltäytte
minulle ilmoittamasta sitä, mikä parantaisi ja terveeksi tekisi minut".

Neito vaaleni ja sulki äänettömästi oven, joka oli ollut raollaan.
"Niin kerjäläinen", sanoi hän sumealla katsannolla, "ihminen, joka ei
omaa edes vuodettakaan, jolla hän on hengenvaarallisen tautinsa
sairastanut. Katkeralta tuntuu lavean meren yli matkustaminen,
tuhansien vaarojen ja vastuksien kautta hankkiaksensa kultaa ja vihdoin
kuoloon asti väsyueenä, köyhänä kuin Job, uupuminen löydetyn kodin
kynnykselle. Rakastetulle äidillensä on hän siellä tahtonut tehdä työtä
ja koota rahaa. Hän tiesi päivän täytyvän valjeta, jolloin äiti
vaipuisi katkerimpaan hätään, ja siksi tempasikin hän itsensä irti
kodista, luullen vielä aikaa olevan tämän onnettomuuden ehkäisemiseen.
Toinen kentiesi, aikeensa tyhjäksi mentyä, olisi itsensä kuolleena ja
haudattuna omaisillensa pitänyt, sitä ei hän voinut -- vanhan rouvan
ikävöiminen on ajanut hänet melkein vangin kyydillä kotiin takaisin. Ja
nyt täytyy hänen täällä, ei tuhattakaan askelta kodistansa, levätä --"

"Onko se hän jonka takasin tuloa amtmanni toivoo, kuten juutalaiset
Messiaansa", keskeytti Markus hänet aavistaen ja henkitystänsä
pidättäen. Hän nyökäytti myöntäen ja vaieten päätään. Markus tunsi
itsensä syvästi liikutetuksi. Siinä oli siis nabobi. Vielä hetki sitten
oli vanha mies äärettömässä kuvittelussaan nimittänyt itseänsä ja
poikaansa kullan armosta hallitseviksi. Hän oli ylpeillyt mainiosta
tulevaisuuden ohjelmastaan, jonka mukaan hän äkkiä Kalifornian kullan
avulla tekisi paradiisin erämaasta. Ja jospa otaksua täytyikin, ettei
kerskuri itse erittäin paljon luottanut rohkeisiin, toiverikkaisiin
tulevaisuuden kuvaelmiin, oli sentään liikuttavaa tietää että vanha
veitikka epäluulon alaisine kasvoineen jolle hän oli lähettänyt rovon
ja leivän palan portin ulkopuolelle, oli hänen omaa lihaansa ja
vertansa, hänen oma rikas poikansa!

Ja keskellä tätä perhe näytelmää seisoi tyttö urheana ja rohkeana
ikäänkuin kooten väkevin käsin vihollisen peitset lapsen
uskollisuudella painaaksensa omaan rintaansa. Hän oli kaiken sälyttänyt
päällensä, kovan työn hirveän raskaan takan, joka päiväisen huolen ja
kahden avuttoman vanhuksen hoidon -- ja tässä oli vielä yksi, jonka
kotiin tuloa hänen täytyi salata. Salaa uskalsi hän vaan hiipiä hänen
luoksensa. Millä sydämen tykytyksellä ja tuskalla, eikö hänen täytynyt
yöllä jättää maatilan valvoaksensa sairaan vuoteella. Ja tässä
rakkauden työssä oli rouva Griebel hänet nähnyt ja niin julmasti
tuominnut.

Markus näki hänen seisovan oven vieressä alla päin ja olisi tahtonut
halata hänen polviansa. Neito oli oikeudella katkeramielinen hänelle,
tuo niin usein moitittu kotiopettaja -- hänen täytyi hillitä itseänsä,
ainoakin liike tuota syvästi haavoitettua tyttöä kohti, olisi hänet
heittänyt kauvaksi toivotusta tarkoitusperästä.

"Luuletteko orpananne jäävän henkiin?" kysyi hän kaikin voimin hilliten
ääntänsä ja kasvojensa piirteitä.

"Jumalan kiitos -- kyllä. Lääkäri, joka äsken ratsasti täältä, sanoi
hänen jo olevan paranemaan päin. Eilen illalla vielä epäili hän,
hourailu oli arveluttavaa laatua".

Siinä salaperäinen mutina huoneen pimeässä nurkassa ja sävyisästä
kylänlääkäristä oli riehuva luulevaisuus mustalaispäällikön tehnyt.

"Silloin oli meillä, hänen hoitajillansa, raskas hetki vaikeassa
kysymyksessä, jonka olimme päällemme ottaneet. Oton kotiin tulon näin
onnettomien suhteiden vallitessa olimme pakoitetut hänen vanhemmiltansa
salaamaan, mutta jos hän olisi kuollut" -- hän vaikeni kauhean
epäröisyyden vaikutuksen alaisena, joka oli hänen ylitsensä rippunut.
-- "Myrsky lähenee ja metsänvartija on Tillrodan apteekissa", lisäsi
hän huolestuen.

"Ja maatilalla huolehtii kaksi ihmistä nuoresta neidosta, joka meni
metsään kukkia poimimaan", liitti Markus.

"Eipä vahingoksi olisi, jos laiskat, hennoitellut neidon kädet, jotka
tunkeuvat kukkamaalauksiin ja sormiharjoituksiin, rankkasade kerrankin
pesisi", sanoi tyttö sivumennen.

Markus purasi huultaan katsahtaen sateesen. "Niin minäkin luulen",
sanoi hän, kääntyen hetken perästä, "mutta en käsitä millä oikeudella
teette muistutuksenne noiden ahavoittuneiden käsien suhteen", hän
osoitti tytön käsiin, jotka vielä pitivät ovesta kiini.

"Eivät ne kauniit ole", sanoi toinen pilallisesti ja nosti oikeata
kättänsä. "Setäni varottikin minua ankarasti päivällä etten saisi
hansikoitta mennä vanhaan rakkaasen metsääni".

"Hän pitää ulkonaisesta valosta -- nimestään".

Tyttö nauroi, nauru kuului katkeralta. "Hän ei tiedä, ei voi luulla,
miten pahoin tämän nimen laita on. Kaikki Franz nimiset ovat tuota
pikaa nähneet kaikki toiveensa raukenevan ja sitä paitsi on --
kotiopettaja perheessä!"

"Jota minä pidän paljon, paljon pahempana -- kauhean kostonhimoinen
leppymätön veressään", lopetti toinen lauseen, päästäen harminsa ilmi
ja hattuunsa tarttuen.

"Ettehän mene myrskyyn?" kysyi tyttö pelästyen.

"No, miksi en? Ei voi vahingoittaa rikasta, jollaisena hän on
raamatussa, jos sade putookin hänen päällensä. Ilma täällä huoneessa
kuohuttaa vertani. Minä tuhat kertaa mieluimmin taistelen sateen ja
myrskyn kanssa, kuin tahdon vastustaa kovasydämistä katkeruutta. Te
olette ehkä sitä paitsi unhottanut että ainoastaan tulin tänne aikeessa
hakea tyttöäni -- anteeksi, rakasta hoitajaani, tahdoin sanoa. Hän ei
ole täällä tuo urhokas, jalo, hellämielinen, joka ei voinut kärsiä
ajatusta, että hän on saattanut minulle tuskaa ja joka kieltäen oman
luonteensa, tuli luokseni".

"Hän teki ainoastaan velvollisuutensa", keskeytti neiti Franz äkkiä ja
uhkamielisesti, mutta näin lausuessaan värähtivät hänen huulensa ja hän
punastui kovin. "Teillä on oikein, työpukuista tyttöä huivipäässä ette
täältä löydä -- ettekä enää tule löytämäänkään. Eikö hän teille sanonut
olevansa yksi sydän ja sielu minun kanssani? Eikö hänen sopinut
vihastua, kuten minunkin ja tuntea samaa kuin minäkin; että ei tyttö,
jolla on kunnioitusta itseensä, voi antaa anteeksi niitä halpoja
sanoja, jotka hänestä sanoa voidaan ja sanottukin on: että hän
pyydystelee miesten sydämiä? Minä paraiten tiedän, miten hän rappusten
juurella, jotka huoneesenne johtavat, taisteli itsensä kanssa --".

"Mutta kaikesta tästä huolimatta tuli hän näitä rappuja ja teki kuten
oikean naisen tuleekin tehdä, säälivällä sydämellä, eikä itsekkäällä
ymmärryksellä tuon kovan periaatteen mukaan, joka sanoo: silmä
silmästä. Tämän sydämen epäileminen olisi synti, jota en itselleni
voisi anteeksi antaa ja siksipä sanonkin -- miten täällä huoneessa
kieltäisittekin tuon hyvän, itsekkäisyydestä vapaan tytön -- sanon: hän
on tuleva takaisin, koska samarialaisvelvollisuutensa vielä kerran
hänet täytyy luokseni tuoda" -- hän osoitti sidettä.

"Hän on muistava, että minä tarjouduin?"

"Ja te tiedätte, että minä hylkään _tämän_ avun... Minä odotan
kärsivällisesti, kunnes rakas hoitajattareni muistaa holhottinsa. Ja
nyt menen tieheni, kentiesi löydän tuolla metsässä pikemmin hänen
jälkensä kuin täällä sisällä".

"Ette mitenkään voi mennä ulos".

"Myrskynkö tähden? Katsahtaessanne akkunasta huomaatte, ettei tällä
hetkellä putoa sadepisaraakaan".

Rankkasateen loiskina olikin yht'äkkiä tau'onnut, mutta se oli, kuten
taisteliain huokaus, hengähtääkseen uusia voimia. Huone pimeni
yht'äkkiä, ikäänkuin yö olisi tullut -- musta pilviseinä laskeusi alas,
ikäänkuin tahtoisi puristaa katon ja puun latvat.

Herra Markus kumarsi kevyesti, katsahtaen puheliaasti nuoren neidin
käsiin, jotka vielä olivat oven hankkiluksessa.

"Älkää menkö!" sanoi nuori neiti, niin lempeästi ja taivuttavasti, kuin
eilen: "Olkaa hyvä!"

Toisen silmät leimahtivat tulisesti: "Minä jään, jos niin käskette.
Minä käsitän että tunnette pelkoa tässä myrskyssä".

"Niin heikko en ole. Aina lapsuudestani asti, olen pikemmin rakastanut
kuin pelännyt myrskyä".

"Sitten on toiveenne arvoitus minulle. Jos laupeuden sisar olisi tämän
toiveen lausunut, olisin käsittänyt, että se oli huolesta minun
suhteeni, kuten hän eilenkin tuli luokseni --".

"Te erehdytte! Selittipä hän selvään, että vaan omantunnon vaiva ja
velvollisuutensa tunne ihmisenä pakoittivat hänet ottamaan tämän
askeleen", sanoi neiti melkein pikaisesti ja kohotti päätään ylpeällä
ja uhkamielisellä liikkeellä.

"Ah, tässä on katkera totuus siis? -- Ja teillä on todellakin
sydäntä tempaista minut haaveilustani sentähden että olen lausunut
kevytmielisen ja pintapuolisen arvostelun eräästä toimesta ja sen
harjoittajista?"

Neiti katsoi lattiaan, hänen kätensä vaipuivat alas.

"Eikö teillä ole yhtään lempeää sanaa, joka soisi lohdutusta minulle?"

Näkyi, että kova taistelu riehui tytön tunteissa, mutta hänen huulensa
pysyivät kiini ja vaaleissa kasvoissa oli taivuttamattoman vastustuksen
kylmä katsanto jättäessään oven viereisen paikkansa.

"Siis otan mukaani elämän katkerimman erehdyksen ja menen!" sanoi
toinen avaten oven ja mennen etehisessä rappuja kohti.

Hän oli unohtanut sairaan olevan huoneessa, eikä siis ensinkään
hiljentänyt reippaita, voimakkaita askeleitaan, eikä liikkeitään --
jonka tähden oven aukaisemisen ja pikaisten askeleiden etehisen
kivipermannolla synnyttämä melu unesta herätti sairaan.

"Agnes!" huusi heikko rukoileva ääni huoneesta.

Herra Markus näki nuoren tytön lähtevän huoneesta, josta äsken itse oli
lähtenyt, hiljentävän, tovin itsensä kanssa taistellen, askeleitaan
etehisessä ja tuskallisin silmäyksin seuraavan häntä, kunnes hän sai
myrskyn pusertaman oven auki ja kiini.



17.


Hän tarvitsi koko suuren ruumiin voimansa kestääkseen riehuvassa
myrskyssä, joka pauhasi häntä vastaan. Ympäristö näytti kamalalta.
Tummalla, kuohuvalla pilvijoukolla oli kai vielä kyllin rakeita ja
salamaa huostassaan ja ulvova myrsky joka pudisteli ja lykkäsi, kuten
palloa, häntä edellään, saattoi joka hetki pilallaan tempaista
juuriltansa jonkun valittavan metsän jättiläisen ikäänkuin olisi se
kukkavana ja heittää sen voimattoman, eteenpäin heiluvan maan madon
päälle.

Metsän vartijan huoneessa olisi tosin turvallisempi ollut ja jokainen
muu tavallisessa mielentilassa ja vähemmän kuumeisella päällä olisikin
palannut takaisin -- mutta hän ei sitä tehnyt. Jokin piti häntä täällä
ulkona. Parempaa liittolaista, kuin tuo kauhea riehuva jyminä ja melu
ilmassa, ei hän toivoakaan voinut. Siten taisteli hän hetken maantietä
eteenpäin kunnes äkkiä salama sähisten iski alas, heti seurasi pitkä
kauhea rätisevä ukkosen jyrinä, niin voi ukkonen ainoastaan laaksossa
korkeiden vuoriseinäin välissä kaikua. Hetken oli Markus huumautuneena
ikäänkuin salama olisi hänen jalkoihinsa iskenyt ja häneen koskenut.
Myrsky vaikeni kuni pelon valtaamana ja hiljaisuus syntyi kestäen
muutamia sekunteja, jolloin salaman rikinkeltainen valo vielä näytti
loistavan ja leiskuvan avaruudessa. Mutta taasen putosi vesijoukkoja
kuni vankeudestaan päästettyinä, vapisevalla raivolla ja tuoden
mukanaan koko joukon pieniä jäärakeita.

Herra Markus juoksi tieltä vuoren rinteelle. Entuudestansa tiesi hän
siellä mäntyjen alla olevan pienen kopin, puun latvojen puoleksi
peittämänä, jossa työmiehet tavallisesti etsivät myrskyltä turvaa. Pian
oli hän päässyt tähän alkuperäiseen suojapaikkaan, jossa oli kolmesta
suuresta kivestä tehdyt seinät ja männyn rankainen katto. Kun ei
rankkasade voinut irroittaa rakojen täytteeksi telkityitä sammalia, oli
suojan etsiä ainakin hitusen suojassa myrskyltä ja sateelta. Hän
vetäysi syvälle koppiin katsellen puoleksi kauhun valtaamana myrskyn
menoa. Nyt oli saatu, mitä pappi ja seurakuntalaiset sunnuntaina niin
hartaasti olivat taivaalta pyytäneet, tämä kallis rankkasade, jonka
piti täyttämän kasvimaailman puoleksi kuivaneet suonet ja taasen
elähyttävän toiveet hyvästä sadosta ja samalla jokapäiväisestä
leivästä. Mutta millä kauhealla taistelulla luonto lahjansa antoi?
Hirveän elokkaina sähisivät salamat ikäänkuin tulikäärmeet kaikilta
tahoilta ja keskeytyksittä paukkuivat jyräykset, olisi luullut entisen
kreikkalaisen ylijumalan salamakäärynsä pudottaneen -- näytti ikäänkuin
kovat jyräykset tahtoisivat eroittaa vuosituhansia toisissaan kiinni
olleet vuoriseinät. Yht'äkkiä muuttivat alas virtaavat vesipurot
alhaiset niityt järviksi, täyttivät pienen puron kuivettuneen juovan ja
riensivät savensekaisina eteenpäin, temmaten ruohoja, korsia, kiviä,
vihdoinpa puron yli johtavan portaankin mukaansa. Pitiköhän kunnon
rouva Griebel tätä pesua kyllin perinpohjaisena?

Muuten pysyi tuo metsän paikka, jota kolme kiviseinää suojeli aivan
kuivana, sadevesi juoksi molemmin puolin alas laaksoon. Kattokin kesti
hyvin, mäntyjen suhisevien latvojen alemmat oksat tosin löyhyttivät
häilyvää rakennusta, mutta ne myöskin suojelivat sitä rankkasateen ensi
iskusta ja vasta sitten kun myrskyn onnistui eroittaa mahtavat rungot
kuten päreitä olisivat, silloin lankesi rankkasade alas suoraan ja
runsaasti, että aluksi huumasi suojassa olevan silmät ja korvat. --
Myrsky oli metsässä! Vihasta riehuva, ärjyvä peto ahtaassa kujassa! Se
ei voinut päästä korkeiden vuorten yli, riehui siis, kunnes uupui. Se
kesti kauvan, äärettömän kauvan. -- Markus alkoi vihdoin levottomuutta
täynnä kulkea edestakaisin ahtaassa huoneessaan. Vihdoin rupesi
selkenemään. Ukkosen jyrinä vaikeni ja sade taukosi. Vähittäin muutkin
äänet uskalsivat kuulua, linnun viserrys, jonkun pienen elävän kevyt
rapina sateen kastelemassa pensaistossa ja vihdoin kuului vähän
elonmerkkiä ihmisasunnostakin. Kaukaa kuului rattaiden ääni, maantietä
läheni tämä ääni yhä ja pysähtyi hetkeksi -- juuri metsänvartijan
asunnon kohdalla. Sitten kuultiin rattaiden raskaasti kulkevan
eteenpäin pehmoisella maalla ja tulivat tien mutkassa vihdoin näkyviin,
jotta herra Markus voi ne tilaltaan nähdä. Ne olivat kuomulla
varustetut häkkirattaat, joihin metsänvartia kotimatkalla luultavasti
oli otettu ja joista hän nyt asuntonsa edessä oli astunut.
Viheriätakkinen oli siis nyt kotona! Nyt rupesi hän sairaan hoitajaksi
ja jos neidillä oli yhtään huolta toisista ihmisolennoista, joita
kauhea myrsky oli pelottanut, ei hän huolisi sateesta eikä läpimärästä
maasta, hän käyttäisi vapauttaan pakoittavasta hoitajan toimesta ja
tulisi.

Hän tulikin! Hän tuli kuin vankilasta päässyt -- hattu harsoineen,
hansikat olivat jääneet metsänvartijan huoneesen. Hän kannatti
helmuksiansa, sievät nopsat jalat riensivät pitkin tietä ja pikaisin
liikkein käänteli hän kaikille tahoin päätänsä, etsien -- luuliko hän
jonkun salaman iskemän olevan tien vierellä. Markus jätti kopin ja
painui suojaan tiheään metsikköön. Neiti voi tieltä nähdä avonaisen
kopin ja hänen täytyisi nähdä sen tyhjänä. Silmäyksen koppiin
heitettyänsä riensikin hän sen ohi ja poikkesi kapealle, metsän läpi
vievälle polulle. Ei hän voinut tosin tietää, ettei tätä polkua voinut
tänään kulkea, hän pysähtyikin ja hämmästyi leveää, kuohuvaa jokea,
joksi hiljainen, puoleksi kuivunut tien katkaiseva puro oli paisunut.
Ei näkynyt porrasta lähellä eikä kaukana. Hän juoksi epätoivoisena
pitkin rantaa etsien kapeampaa paikkaa, josta voisi hypätä yli.

Sill'aikaa oli Markus, tytön huomaamatta, tullut vuoren rinnettä
alaspäin. Hän seisoi tytön takana, juuri kun tämä nopeasti kääri
vaatteitaan kahlataksensa virtaavan veden yli. -- Salaman nopeudella
löi hän kätensä tytön ympäri ja nosti hänet korkealle maasta. -- Neiti
päästi huudahduksen -- hänen kasvonsa, jotka melkein puolitainnoksissa
olivat vaipuneet toisen olkapäätä vastaan, olivat aivan itkeneinä ja
vieläkin tuskan rumentamina; nyt selkenivät ne hänen vetäissään syvän
helpoittavan hengähdyksen.

"Minä en tee tätä yleisesti ihmisvelvollisuudesta", kuiskasi hän tytön
korvaan kantaessaan häntä veden yli, "ei, niin nopea auttaja en ole.
Minä teen tämän ainoastaan teidän tähtenne". Puron yli päästyänsä,
antoi hän tytön hiljaa laskeutua maahan.

"Te olette vahingoittanut itseänne!" huudahti hän, tarttuen toisen
sidottuun käteen, toisen astuttua pikaisella liikkeellä muutaman
askeleen sivulle.

"En minä ole itseäni vahingoittanut", sanoi toinen monitakeisella
äänellä, jokainen muu olisi huomannut veitikkamaisuuden hänen
silmissään, mutta neiti liikutuksessaan ei sitä huomannut. "Mahdollista
on, että side on joutunut epäjärjestykseen", tuumi hän, "mutta mitäpä
siitä? voimakas luontoni kyllä auttaa minua. Ja nyt täytyy teidän mitä
pikemmin rientää kotiin. Minä tiedän, että maatilalla vanhukset ovat
huolissaan kukkien poimijasta. Mutta setänne varmaan toruu tullessanne
hansikoitta kotiin -- noudanko ne teille?" Hän teki liikkeen aikoen
juosta metsänvartijan huoneelle.

Neiti pudisti kieltäen päätään ja hänen itkeneisin silmiinsä selkeni
veitikkamainen hymy.

"Ja hattunnekin olette jättänyt, sadepisarat loistavat kuni jalokivet
hiuksissanne ja voitte helposti vilustua. No, eipä ne olisi
kunnioittaneet ohutta, harmaata huntuakaan -- parempi oli
hoitajattareni huivi, tuo rakas, valkoinen huivi ja nyt hyvästi!"

Näin sanoen juoksi hän taasen kuohuvan puron yli ja astui, kertaakaan
katsomatta taakseen, maantielle. Romantillinen kävely märässä metsässä
ei tänään voinut kysymykseen tulla -- oli ollut oikea Griebelinmoinen
suuri pesu ilman vertaistansa -- mutta hän tahtoi kaikin mokomin
välttää sitä tietä, jota kukkien etsijä meni, hänen täytyi mennä
metsänvartijan asunnon ohi ja vähän matkaa siitä poiketa metsäpolulle,
jolla oli rouva Griebelin kohdannut tämän palatessa Grafenholzista.

Nopeasti astui hän -- hänellä oli kiire kotiin. Sade oli tauonnut, puut
olivat pisaroita täynnä ja kun rientävä kulkija sattui koskemaan
johonkin oksaan, sai hän koko vesikylvyn niskaansa. Kyllin vettä oli
tämä huolien täyttämä hetki antanut, sammaleinen, pehmeä metsä oli
vettä täynnä, pieni joki, joka täytti sahamyllyä, riensi reunoihin asti
täynnä kovasti kuohuen laakson läpi.

Siellä oli sahuri iloisin katsein. "Tänään on satanut leipää, herra
Markus", sanoi hän ohikulkevalle isännälleen ja kartanon portilla tuli
Pietari Griebel häntä vastaan. "Männikköön nälkä ja kallis aika --
perunoista tulee parahin sato. Niin, tällaisesta saunasta minä pidän",
sanoi vuokraaja erittäin tyytyväisenä, osoittaen kädellään sateesta
kimaltelevia, märkiä peltoja. Etehisessä juoksi rouva Griebel sisään
astuvan isännän melkein syliin.

"No, herra Markus, mitä sanotte tällaisesta ilmasta? Luulenpa hieman
toisin jyrisevän kuin teidän kotiseudullanne. Niin nähkääs ilman
kunnollista jyryä ja myryä emme täällä tule toimeen, sellainen on tapa
ja minä kuuntelen sitä yhtä kernaasti kuin urkuja kirkossa. Ja tässä
ovat" -- hän näytti rusinapussia kädessään -- "rusinat tarkoitan,
joista lupasin leipoa kakun kylän lapsille, mutta olipa se kunnon
sadekin".

"Aivan niin, rusinakakun ja minä tarjoan viiniä lisäksi. Kuulkaas rouva
Griebel, osaatteko leipoa hääkakunkin?" Näin lausuen tarttui Markus
herra pieneen lihavaan rouvaan ja pyörähti pari kertaa ympäri hänen
kanssansa.

"Hääkakun!" toisti rouva hengähtäen ja katseli toista epäilevästi.
"Mutta missä olette ollut, herra Markus, kun niin iloisena tulette? Ja
märkänä kuin koira! Oih, katsokaa mitä jälkiä teette kauniille, äsken
pestylle lattialle! Menkää nyt tiehenne -- tanssitte täällä, kun puoli
maantietä on anturoissanne! Kiitoksia! miten Hanna nyt mutiseekaan, kun
hänen taasen täytyy pestä. Hääkakkuja, sanotte! Aivan mainioita
sellaisia osaan kermata, makeita, että suussa sulavat. Mutta kysyisinpä
kenelle täällä hiljaisessa rauhallisessa Hirschwinkelissä! Ken sitä
söisi?"...

"Ken? Ken tahansa, jota haluttaa vieraakseni tulla! Vanhat ja nuoret,
köyhät ja rikkaat, kaikki ovat tervetulleita. Joka on aarteen löytänyt,
ei saa kitsastella kiitoksellansa lahjasta". Hän nauroi vilkkaasti
hämmästyneelle rouvalle vasten kasvoja ja astuen ylikertaan lauloi
kauniilla barytoniäänellä Georg Bromnin tunnettua aariaa "Valkoisesta
rouvasta": "Tule miellyttävä kaunotar!"



18.


Pian tuli hän taasen alas ja astui rapuille. Hän oli muuttanut pukua ja
kammannut sateen ja myrskyn pörröttämät tuuheat hiuksensa; hän oli
muhkea, melkein juhlallinen.

"Todellakin kuin sulhaspoika!" huudahti rouva Griebel keittiöstä.
"Mutta puistossa pisartelee vielä puista ja pian on muhkea, kaunis
takkinne yhtä märkä kuin toinenkin. Ja kai minun täytyy illallisen
kanssa uida luoksenne kaikkien vesilätäkköjen poikki?"

Hän sanoi haluavansa syödä huoneessaan kello kahdeksan, eikä tahtonut
että kukaan häntä häiritsisi, ei "huolellisin kasvatus-äitikään".
Sitten lähti hän suurimmalla kiireellä, ikäänkuin myöhästymistä
välttääkseen.

Huvihuoneessa kohtasi häntä suljettu, kuuma ilma. Totinen hymy
huulillaan aukasi hän balkongin oven päästääksensä sateen puhdistavaa
ilmaa huoneesen. Tuskin kaksi tuntia sitten, oli hän sieltä lähtenyt,
aikonut vaan metsikköön, siitä kääntyä takasin eikä askeltakaan
edemmäksi. Mikä kurja kappale ihmistahto on kohtalon suhteen kun
päättävä hetki on käsissä. Sen oli täytynyt lytätä häntä edellään, oli
ajanut hänet metsään jossa arvoitus oli selkenevä miellyttävimmällä
tavalla. Hän oli seisonut salaperäisen oven edessä itsekkäästi
luulotellen täytyvänsä päällään lykätä auki sen; hänen vaatimaton
kuvittelunsa oli mustalaisiin eksynyt, mutta lähimpänä oleva, johon
olisi voinut käsin tarttua, oli hänen lyhyen katseensa ohi
epäluuloitta, arvoituksitta liehunut. Yksin ei hän sentään tähän syynä
ollut, kaikki Hirschwinkelin asukkaat olivat pitäneet pelloilla ja
niituilla työskentelevää tyttöä amtmannin piikana ja amtmanni itse,
ainoa, joka tiesi asian oikean laidan, oli häntä erehdyksessään
vahvistanut, tuo vanha ilveilijä oli suoraan kieltänyt itsensä uhraavan
työpukuisen veljensä tyttären.

Nyt oli kaikki muuttunut. Uhkaava myrskypilvi taivaalla oli pelkäksi
siunaukseksi ja onneksi sulanut, salaperäinen ovi oli sepo selälleen
au'ennut, mutta kuten äskenkin käveli hän sanomattomassa kiihoituksessa
huoneessaan. Tuolla metsänrinteellä voi mikä hetki tahansa jotain
valkoista liehua, sen täytyi tapahtua, ellei hänen kävisi kuten senkin,
joka on suotuisan hetken käsistään laskenut pannen onnensa yhdelle
ainoalle kortille. Pettyisikö hän toiveissaan? Jos hän nyt ylpeänä ja
totisena pitäisi Grafenholzissa lausutun jäähyväisen viimeisenä, eikä
milloinkaan enää hänen elämänsä tielle tulisi. -- Veri nousi
raivokkaasti hänen päähänsä, seuraavana hetkenä seisoi hän balkongilla
-- ei askeltakaan kauvemmaksi hänen tarvinnut mennä.

Vapisevalla kädellä varjosti hän silmiään ilta-auringon kullanpunaista
loistoa vastaan ja katsoi yhä polulle -- tuolla havupuiden takana joku
liikkui ja lähestyi, eikä se ollut sininen niinistä punottu pieni hattu
liehuvine nauhoineen, jotka hän tänä iltana mielipahassaan oli toivonut
sinne, missä pippuri kasvaa, vaan jotain valkosta ja karkeaa, jolta
ihmispäätä suojeleva kankea huivi näyttää, näkyi tuolta. Raivoisa
riemuhuudahdus, jonka tuskin voi tukahuttaa oli hänen huulillansa ja
sydämensä tykki, että oli melkein halkeamaisillaan.

Niin pian kuin mahdollista, astui hän takasin paviljonkiin: tyttö oli
jo tien mutkassa. Hän oli puettu karkeaan työpukuunsa; leveä sininen
esiliina rippui kankeissa laskoksissa ja rinnan piirteet katosivat
muodottoman monissa laskoksissa rippuvan, taakse solmitun kaulahuivin
alle. Ei milloinkaan ollut suojelustilkku vedetty niin syvälle kasvojen
yli kuin tänään.

Niin kulki hän eteenpäin petollisena ja ikäänkuin arkana; hetkisen
näytti ikäänkuin kaikki hänen rohkeutensa katoaisi nähdessään avonaisen
oven ja että halu palata takasin mitä pikemmin voittaisi hänessä. Se
oli tärkeä hetki, joka melkein lakkautti katselijan tuolla huoneessa
sydämen tykyttämästä, mutta se kului ja "samarialainen armeliaisuus"
voitti ajaen tyttöä eteenpäin.

Hänen täytyi ajatella sitä aamua, jolloin tyttö oli samaa tietä niin
huolettomasti kulkenut. Silloin oli yksinäisen kulkijattaren kuva
kuvastunut aamuauringon valossa, kuin kultapohjalla -- nyt laskeui
ilta-auringon loisto kuin tummasti hehkuva purpura sateen kastelemille
pelloille. Hehkussa täytyi tämän odotuksen, tämän levottomuuden, tämän
taistelun, joka jokaisena aamuna oli uudestaan alkanut, loppua. Silloin
oli hänen kesyttämätön vapauden tunteensa ollut sotajalalla tytön
ylpeän ja uhkamielisyyden kanssa; tänään oli hän voitettu -- mutta
tänään juoksikin arka otus hänen verkkoonsa.

Syvään painuneena sohvan kulmaan ei hän liikuttanut itseänsä ja pidätti
tietämättänsä hengitystänsä. Hänestä näytti ikäänkuin tällä hetkellä
koko hänen elämänsä onni rippuisi heikolla langalla -- äkkiä pensaasta
lentoon lehahtava lintu, tienpoikki juokseva peltohiiri, melu
kartanosta olisi voinut pelottaa liikutuksen alaisen tytön, tehdä
otuksen niin araksi, ettei enää palautuisi. Jota lähemmäksi tyttö tuli,
sitä taajemmin tykytti hänen sydämensä. Melkein rukoileva katsanto
silmissään katsoi hän avonaista ovea kohti ja toivoi vielä viime
hetkelläkin jonkun väliin tulevan esteen auttavan häntä -- ei mistään
hinnasta maailmassa ojentaisi hän itse siihen suuntaan sormensa
päätäkään. Hän tahtoi maistaa tämän hetken koko suloutta, -- tytön
täytyi itsestään, sisällisen mahdin pakoittamana tulla hänen silmiensä
eteen asti.

Ei hän nähnyt enää tyttöä -- tämä oli paviljongin vieressä. Hän kuuli,
miten kankeat oljenkorret ohrapellolla kahisivat tytön villahameen
liepeissä, hänen kulkiessaan, viivähdys, tuntui kuuluvan raskaita
askeleita rapuilla -- sitten näki hän tytön äkkiä seisovan balkongilla
melkein uupuneena ja hengähtämättä nojautuen rinta nojaa vastaan.

Hän hypähti ylös ja astui tytön luoksi.

"Minä pidän sanani", muhisi tämä melkein huuliaan liikuttamatta.
Värähdyksellä silmälaudoissa katsoi hän ohrapellolle eikä hänen kätensä
hellinnyt rintanojasta.

"Minä tiesin sen", sanoi toinen.

Nyt katsoi tyttö surullisella ja moittivalla silmäyksellä häneen.
"Niin, te olitte varma asiastanne sen kokemuksen johdosta, mikä teillä
on kotiopettajasta", vastasi hän katkerasti, vetäen valkoisen huivinsa
ikäänkuin suojaksi häntä ja koko ulkomaailmaa vastaan, vieläkin
syvemmälle kasvoillensa. Ääni, jolla hän tämän lausui, ja tämä liike
sanoivat toiselle, että hän oli vielä kaukana tarkoitusperästään.

"Minä tiesin, ettei rakkaalla hoitajattarellani olisi sydäntä jättää
lähimmäisen avuttomana kärsimään", sanoi Markus teeskennyllä
tyyneydellä ja vetäytyi sivulle antaakseen tytön astua huoneesen. Hän
astuikin heti ja meni toisen ohi pöydän luo, jossa otti sideaseensa
kopasta.

Herra Markus karttoi tytön katsomista samalla kun astui hänen
rinnallensa -- ainoastaan suurin tyyneys ja suurin itsensä
hillitseminen hänen puoleltaan voi tytölle antaa mielen tyyneyden, jota
hän koki saada. Hän näki miten tytön jokainen hermo vapisi, miten hänen
kätensä turhaan kokivat järjestää siteitä, jotka olivat
epäjärjestykseen joutuneet. "Miten taitamattomasti menettelen!" mutisi
hän itsekseen nostaen kätensä otsalle. "Minä en tiedä -- ilma täällä
tuntuu niin raskaalta -- mikä olento-raukka sentään olen".

Kuumeentapaisella kiireellä aukasi hän kaulahuivinsa solmun, lykkäsi
huivin niskalle voidaksensa vapaammin hengittää. Sitten tarttui hän
katsahtamatta ylös, toisen sidottuun käteen.

"Tämä kärsimys pian päättyy", lausui Markus äänellä, jonka piti
tyynnyttämän tyttöä, mutta joka puoleksi tukahtui hänen omasta
sisällisestä liikutuksestaan. Tyttö oli vaiti ja rupesi aukaisemaan
siteitä.

"Hyvä ainakin, että se on minulta säästynyt -- te ette ole uudestaan
kättänne vahingoittaneet", sanoi hän otsaansa kohottaen. "Haava paranee
sangen hyvin. Ei tule jäämään arpeakaan tästä".

"Ikävä kyllä! Minä olisin koko elämäni ijän iloinnut sellaisesta
muistomerkistä, kuten ylioppilas iloitsee isosta arvesta kasvoissa. Ja
tällä kai käsitettänee myöskin, että haavalääkärin hoitoa ei enää
tarvita?"

"Ei ainakaan minun apuani", jatkoi tyttö, nopein käsin käärien uutta
sidettä. "Sen, mitä vielä on tehtävänä, voi rouva Griebelkin aivan
hyvin tehdä".

"Te olette sangen hyvä! No, minun täytyy siis tyytyä siihen,
ehkä en juuri taipuvakaan ole ja nimittää Griebelin kunnon eukon
hoitajattarekseni ... Kentiesi saan maatilalta noutaa lisää
ohjeita --?"

"Silloin turhaan kävisitte", lausui tyttö katsahtamatta työstään ylös.
Sitten astui hän askeleen taaksepäin -- hän oli lupauksensa täyttänyt.

Tulisella kiireellä kokosi hän kapineensa ja laski ne koppaan.
Ennenkuin toinen ehti aavistaakaan, oli hän mennyt ohitse ovesta ulos,
ikäänkuin irti laskettu lintu, joka rientää vapaasen ilmaan. Vasta
balkongilla, jalka jo toisella rappuaskeleella kääntyi hän ympäri.

"Onko siinä kyllin itsensä kieltämistä" ja pidätetty katkeran uhan
sekainen valitus ilmausi äänessä, jolla hän lausui nämät sanat. "Jos
jokainen samarialaistyö sisältäisi sellaisen pistävän okaan alennusta,
niin --".

"Miksi kiusaatte itseänne ja minua tällä pienellä ilkeydellä, joka ei
tule sydämmestännekään", keskeytti Markus -- hän oli äkkiä tarttunut
hattuunsa ja seisoi jo tytön vieressä. "Niin minä olen pitänyt
oikeudestani kiini, kenpä minua siitä voi moittia ja te olette
täyttäneet annetun lupauksen. Onko se sitten aina pahasti? Siksi
pyydänkin nyt saada ritarillisesti saattaa teitä kotiin -- ei, älkää
sitä vastaan olko! Te kentiesi ette tiedäkään, että Hirschwinkelissä
vilisee mustalaisia".

"Niin, ne voisivat viedä minut mukanansa nuoralla tanssimaan", sanoi
tyttö puoleksi hymyillen kääntyen toista kohti, joka seurasi häntä
rappusia alas.

"Ellei nuoralla ainakaan, niin sentään vaunujensa varjostimen alla.
Vanhojen noitanaamojen ja raakojen mustalaisjoukkojen keskellä olenkin
jo nähnyt teidät tänään. Sen kerron teille toisen kerran, se on",
oikaisi hän, "se on, jos armon aurinko ullakkohuoneesta jonakuna
päivänä paistaisi minun poikaraukan päälle. Siihen on tosin tähän asti
niukasti toivetta ja tietäessäni, että kentiesi puolen tunnin kuluttua
valkoinen huivi ja työpuku samalla kuin amtmannin piikakin katoavat
minulta, koen, niin paljon kuin voin, käyttää näitä rientäviä
minuuteja".

Tyttö loi sivulta pikaisen silmäyksen häneen, jonka kasvojen muoto oli
sangen vakava ja käynti hiljeni. He olivat jo ennättäneet metsikköön ja
kävelivät jotenkin keskellä tietä, sillä vielä loistivat mäntyjen
pitkät neulaset vesihelmistä, joita oli metsistössä miljoonittain ja
jotka vähitellen putosivat alas. Mutta jokainen helmi, sateen
kastelemat ohratähät, jokainen peilikirkas pieni lätäkkö tiellä
vangitsi sovittavasti ilta-auringon punaista loistoa; rajuilman ja
luonnon kapinan jälkeen näkyivät taivas ja maa, auringon valo ja vesi
sulavan yhteen.

"Mihinkä toimeen luulette nuoren Franzin parannuttuansa ryhtyvän",
kysyi Markus herra pidemmättä johdannetta. "Kaliforniaan ei hän
suinkaan missään tapauksessa palaa?" Tyttö pudisti päätään.

"Ennen murtaa hän kiviä Thüringin kivivuorista, niin sanoi hän itse
minulle, kun ensi kerran näimme toisemme". Syvä huokaus kohotti hänen
rintaansa. "Te itse tiedätte kaikkein parahin maailmassa, missä tilassa
maatilan vanhan ukon 'rikas poika' on palannut kotiin. Sen mukaan kuin
hän minulle kertoi, otitte te armeliaasti hänet tieltä ja ensi yönä
ravitsitte kartanossa -- häpeän ja kehnouden alaisena ei hän ole ollut
-- hän olisi mieluummin tahtonut yksin kuolla ja mädäntyä metsässä kuin
antautua toisten armeliaisuuden alaiseksi, sen minä käsitän, käsitän
liian hyvin", keskeytti hän itsensä painaen käsiänsä rintaansa.
"Hänellä oli oikein, yksinäisyydessä kuoleminen ei ole puoleksikaan
niin katkeraa ja vaikeaa kuin täytyminen elää alentavan
hyväntekeväisyyden yhä jatkuvan painon alla".

Hän vaikeni sitten muutamaksi sekunniksi. Silmäripset tuskallisesti
rypistettyinä ja alahuuli kovasti puristettuna hampaisin katseli hän
keskeymättä hehkuvaa taivasta eikä hänen rinnallaan kulkeva nuori mies
sanallakaan keskeyttänyt katkeraa hiljaisuutta.

"Siten on hän hoivinut itseänsä metsän läpi yhä edemmäksi", jatkoi hän
syvän, tuskallisen hengähdyksen jälkeen kertomustaan, "kunnes maatilan
portilla uupui syliini --".

"Ja miten oli mahdollista teille tulla väsyneen kanssa toimeen?"

"Tuska antoi minulle voimia, hänen täytyi pois vanhempainsa silmistä.
Vanha rouva olisi kuollut tuon sydäntä särkevän näyn nähdessään".

"Teillä on pitkä matka aina metsänvartijan asunnolle asti --".

"Sillä kertaa tuntui se minusta loppumattomalta. Mutta silloin sainkin
voimakasta apua. Metsänvartija, tuo uskollinen ihminen, on ollut Oton
leikkitoveri ja myöhemmin hänen jokapäiväisenä seuranansa; hän itki ja
nauroi samassa hengähdyksessä tuota surullista kohtaamista. Muutamia
tuntia myöhemmin oli kotiin tullut ja täydessä houreessa --".

"Ja kirkui sekä melusi kuumehoureissaan, niin että metsään kuului",
lisäsi Markus herra miettivänä ja matalalla äänellä. "Ja ihmiset
kuultuansa tuon raivon naurun tielle luulivat juomatoverien tuolla
kulmahuoneessa peitettyine akkunoineen pitävän... Niin, nyt tiedän että
koko elämä täynnä innokasta rakkautta tuskin riittää unohtamaan nuo
kovat, ilkeät, kostonhimoiset sanat, joilla jalo sydän syvästi on
haavoitettu".

Melkein pelästyneenä käänsi tyttö päänsä hänestä ja melkeinpä, näytti
ikäänkuin hän itseksensä tuumisi, eikö sentään olisi paras sen sijaan,
että jatkaisi tietä hänen kanssaan, rientää kotiin jotain oikopolkua
sadepisaroita valuvan metsän läpi.

Tämä ehdoton halu lähteä pakoon lienee jäänyt hänen seuralaiseltansa
huomaamatta, sillä samalla hetkellä teki hän tyyneenä ikäänkuin ei
pienimmällä mietteelläkään olisi poikennut oikeasta keskusteluaineesta,
seuraavan kysymyksen:

"Mitä tointa entinen kullan etsijä alkujaan on harjoittanut?"

"Maanviljelystä", vastasi tyttö kulkiessaan karttaen pisarain täyttämiä
puiden oksia, jotka tielle ulottuivat. "Hänellä oli ennen toivoa päästä
isänsä seuralaiseksi Gelsungenin lahjoitusmailla, mutta se toive on jo
luonnollisesti kauvan sitten kadonnut. Nyt, kun hän ulkona maailmalla
on kärsinyt kauhean haaksirikon, ovat hänen vaatimuksensa ja
toiveensakin paljon häveliäimmiksi muuttuneet. Vaatimattoman toimialan
saaminen, joka hänelle varman toimeentulon antaisi -- jospa se olisikin
maailman syrjimmässä sopukassa ja raskainta työtä -- sekä saada
oleskella vanhan äitinsä luona, edemmäksi eivät hänen toiveensa mene".

"Sitten voisi hän jäädä Hirschwinkeliin".

Tyttö pysähtyi taasen katsahtaen toiseen ilon loiste katseessaan.
"Antaisitteko maatilan hänelle vuokralle".

Toinen katsoi sivulle olkapäitään kohottaen. "Maatilan suhteen en enää
voi määrätä".

"Ette voi määrätä", toisti tyttö viimeisiä sanoja kolkosti,
koneellisesti äärettömässä hämmästyksessä, vaaleten samalla. "Oletteko
myynyt Hirschwinkelin?"

"Mitä ajattelette? Minäkö myisin tämän helmen, joka ansiottani on
syliini taivaasta pudonnut. En, ennen annan koko tehtaani vasaran alle.
Seikka on niin, ettei maatila enää vuoden aikaan ole kartanoon
kuulunut".

"Teillä ei ole siis enää oikeutta määrätä sen suhteen? Ja onnettomien
vanhuksien täytyisi taasen surra ja taistella saadaksensa katon
ylitsensä!" huudahti hän puoleksi epäilyksessä ja antoi päänsä vaipua
rinnalle kuin murtuneena. "Miten julmaa! Ja juuri tämä keksintö nyt,
kun olette uuden rakennuksen piirroksen asettanut sairaan vuoteelle!
Miten voitte sen tehdä nykyisen omistajan tietämättä".

"Minä otaksuin saavani omistajattaren myöntymyksen".

"Omistajattaren? -- Maatila on siis naisen?" Hän katsahti
kummastuneena, mutta luottavammin ylös. "Ja sanoitte äsken itse, että
Otto Franz voisi pysähtyä Hirschwinkeliin, silloin kai uusi
omistajatarkin vuokraa maatilan?"

Toinen kohotti olkapäitään katsahtaen tytön tuskallisesta odotuksesta
jännitettyihin kasvoin. "En tiedä -- teidän täytyy sitä kysyä neiti
Agnes Franzilta".

Tyttö seisoi kuin kivettyneenä ja antoi tajuamatta ja ikäänkuin
henkisesti poisolevana toisen ottaa hänen molemmista käsistänsä kiinni
ja pitää niitä hetken omissaan. Hän kertoi tytölle, miten sattumalta
oli saanut tietää tätinsä viimeisen tahdon ja otti vihdoin taskustansa
ylimetsänhoitajan rouva-vainajan muistokirjan näyttääksensä
todistuksen.

Liikutuksen kyyneleitä valui tytön poskille katsahtaessaan
kirjoitettuihin riveihin, mutta ei hän ottanut käteensä tarjottua
kirjaa, pikemmin sysäsi sen lempeästi luotaan.

"Tämä ei ole laillinen testamentti, hyvä herra", sanoi hän vakaasti ja
päättävästi, hilliten syvää liikutustansa. "Ei yksikään avarassa
maailmassa tämän perusteella tunnustaisi aiotulle perijälle todellisen
oikeusvaatimuksen rahtuakaan".

"Ei yksikään!" toisti toinen. "Mutta mitä pahaa on maailma-raukka
teille tehnytkään, kun luulette sen olevan täynnä roistoja? Mahdollista
on, että ihmisiä löytyy, joiden mielestä sukulaisen ilmaisema viimeinen
tahto ei ole minkään arvoinen, ellei niin ja niin monen vieraan ihmisen
piirtämät harakanvarpaat ole kirjoituksen alla -- minun puolestani
olkoot siinä miten paljon tahansa nimittämällänsä oikeutetulla
perusteella -- mutta kuten minä asian ajattelen, olisi se aivan
epärehellistä tämän laisessa tapauksessa nojautua lakiin. Niin, älkää
minulle päätänne pudistako, ikäänkuin oikeuskäsitteeni olisivat
kotoisin satumaisesta maasta, josta ei ole tiedetty pitkiin aikoin.
Kenties nämät käsitteet pohjalta ovat yhtä raskaita ja hitaita, kuin
koko henkinen asustoni -- itsehän tiedätte, miten taitamaton minä olen
käsittämään ihmisiä ja suhteita, miten naurettavassa luottamuksen ja
vakuutuksen luulossa viikkokausia mukavasti ja hyvin voin pitää
harvinaisimpaa täytenä totena -- mutta miten onkaan, on minun
oikeuskäsitteilläni kuitenkin korkein, virheettömin tuomari, omatunto
puolellansa".

Tyttö oli toisen huomauttaessa petetyn osaa, jossa hänen oli
tahtomattansa täytynyt pitää toista, kovasti punastuen ja askeleitansa
kiirehtien rientänyt eteenpäin toisen pysyessä hänen vieressään.
Metsikkö oli jo jäänyt heidän taaksensa ja amtmannin puisto tuli
näkyviin.

"Tämä löytö edesmenneen tätini työrepussa ei tosin minulle mieluinen
ollut, sen suhteen, että se saattoi minut persoonalliseen yhteyteen
ikävän amtmannin väen kanssa", jatkoi hän hetken vaiti oltuansa,
jolloin miellyttävä kujeilu, joka niin kaunisti hänen kasvoillansa,
auringon valon tavoin tuli näkyviin. "Velvollisuuden tunteeni,
syntisesti kyllä, paadutin ja luulottelin otaksuttavaksi, että
asianajajani aivan hyvin asian toimittaisi, sitten kun olin ehtinyt
lähteä Hirschwinkelistä. Ja silloin astui äkkiarvaamatta muuan
amtmannin poikakin näkyviin, joten asia yhä enemmän kietoutui. Minä
huomasin itseni pakoitetuksi lähemmin tutkimaan olosuhteita maatilalla,
jos tahdoin oikeudenmukaisesti toimia. Minun täytyi saada selville,
miksi tätini oli määrännyt tytön molempien vanhuksien hoitajaksi ja
holhoojaksi, kun näillä oli poikakin, jonka piti olla heidän
luonnollisena turvanansa".

"Minä käsitän aivan hyvin rakkaan, uskollisen vanhan ystävän", sanoi
hänen rinnallansa kulkeva tyttö liikutettuna. "Otto oli aina muinoin
hyväsydäminen ja aina heikkouteen asti myöntyvä. Vallanhimoista
isäänsä vastaan ei hänellä ollut tahtoa eikä uskallusta, kuten ei
äitiraukallansakaan. Mutta nyt kun hän on saanut elämästä niin katkeria
kokemuksia, tietäessään miten kovaa nälkä on, ja että hän ainoastaan
säästäväisyydellä ja lujasti vastustaen tunnettua tuhlauskiihkoa voipi
tehdä vanhempainsa elämän ihan huolettomaksi, nyt --".

"Tarkoitatteko, että minun pitäisi hänen hyödyksensä muuttaman tämän
kirjan testamenttimääräyksen?"

Tyttö oli hetken vaiti ja kohotti kauniit, loistavat silmänsä täynnä
sanomatonta kiitollisuutta toista kohti. "No niin", sanoi hän
vakavasti, "ellei ole väärin minulta vakauttaa teitä tässä äärettömässä
jalomielisyydessä".

Toinen nauroi aukaisten puiston veräjän, jonka luo juuri olivat
tulleet. "Siis en enää voi kehoittaa teitä astumaan omalle tilallenne,
kuten aikonut olin -- te olette lahjoittanut oikeutenne".

"Ja niin sydämen halusta!" huudahti hän astuen ja kääntyen toista
kohti. "Minä en tarvitse mitään itselleni -- ja yhden asian tiedän" --
hän laski kätensä vakavasti ristiin rinnan yli -- "minne menenkin,
täällä on kotoni, tänne voin tulla, kun joskus tahdon maistaa kotona
olemisen suloista tunnetta".

"Minusta näyttää että kyllin raskaasti olette sen oikeuden itsellenne
taistelleet. -- Mutta ettekö sitten tiedä, että naisen ainoa ja oikea
mies ja isäntä ei kärsi että hänen vaimonsa pitää muusta kodista kuin
hänen rinnallaan".

Tyttö astui sivulle, harmikas, katkera tunne kuvastui hänen vaaleissa
kasvoissaan. "_Minulle_ ei mies milloinkaan määrää mitä olen tekevä,
mitä tekemättä jättävä. Luuletteko, että söisin palaakaan sellaisen
miehen pöydän ääressä, joka sydämessään yhä kokisi tukahuttaa
epäilystä, että paremman ulkonaisen aseman toive, eikä rakkaus on minut
hänen syliinsä vienyt. En, tämän rinnalla on kotiopettajan itse
ansaitsema leipä maukasta ja kunnioitettavaa. Ja sitä minä syön niin
kauvan kuin minulla terveyttä ja voimia on".

"Agnes!" -- -- -- Hän tarttui toisen käsiin ja piti kiinni niistä,
vaikka tyttö ponnisteli vastaan ja veti hänet luoksensa. "Tahdotteko
todellakin niin julmasti rankaista tuota jumalatonta poikaa, joka
pintapuolisen ja mielettömän ennakkoluulon sokaisemana, ei itsekään
tiennyt, mitä rikkoi?"

Veitikkamainen hymyily kuvastui hänen suupielissään.

"Täytyykö minun tässä, märällä ruoholla langeta jalkainne juureen ja
pyytää anteeksi? Täytyykö minun heittää mereen tuon pienen rikkauteni,
jonka tähden ette voi suvaita ilkeätä, luulokasta ihmistä? Minä tahdon
tämän kaiken tehdä. Minä tahdon koko elämän ikäni kilvelläni kantaa
kotiopettajan niin väärin moittimani toimen ylistystä ja, missä vaan
voin, taistella sen kunnian ja arvon puolesta. Minä tahdon elämäni
loppuun asti varojeni mukaan auttaa ijällisten opettajattarien kotia --
vikaani sovittaakseni -- Agnes!" hänen äänensä muuttui sydämelliseksi,
vakavaksi. -- "Te ette kai käsitä, että te annatte, enkä _minä_. Te
puhuitte äsken paremmasta ulkonaisesta asemasta -- ken sanoo, että minä
voin teille sellaisen tarjota. Suonissani ei juokse ylhäistä verta,
eikä minua seuraa kauppaneuvoksen, eikä muu arvonimi. Rakas, kunnon
isäni on reppu selässä käsityöläisoppilaana vaeltanut ympäri maailmaa
-- minä olen työmiehen poika ja aikaisemmasta nuoruudestani olen saanut
työskennellä syvistä riveistä, se on alasinten ja ruuvipenkin luota
aivan kuten työmiehetkin, jotka nyt käskettävänäni ovat. Ja vielä
tänäänkin, jos täytyy jotain uutta koetella, saattaa tapahtua, että
nokisin kasvoin tulen vaimoni huoneesen -- näettekö, minä olen
parempi, paljon parempi kuin te -- minulta ei voi kukaan ottaa
vakuutusta, ettei hän, hienosti sivistynyt kotiopettaja, silloin
vetäytyisi luotani vaan paljon enempi kunnioittaisi käsityön jälkiä --
olenko oikeassa, Agnes?"

Hänen päänsä oli vaipunut syvälle rintaan, ei ääntäkään tullut
vastaukseksi hänen huuliltansa, mutta kirkkaita kyyneleitä putoili
hänen silmäripsistänsä.

"Minun ei oikeastaan pitäisi enää tuhlata sanaakaan, vaan suoraan
ottaa, mikä minun kerran on", jatkoi toinen. "Pyytääkö linnun
pyydystäjä pikkulinnultaan lupaa saada pitää hänet? Ja minun olitte te
siitä hetkestä, kun äsken vapaehtoisesti astuitte tilalleni. Minä sanon
lempeisin, rakastettaviin kasvoihinne, ettei teidän velvollisuutenne
laupeuden sisarena, eikä tunnollisuutenne, jolla lujasti pysytte
antamassanne sanassa, voineet voittaa naisellista ylpeyttänne,
solvaistua kunniaanne -- ei, vaan sama vastustamaton voima, joka minut
auttamattomasti ajoi teidän luoksenne ja oikein kahlehti minut teihin
-- me kuulumme ijankaikkisesti toisillemme. -- No, Agnes, paha,
epäsovullinen, tahdotteko nyt minua vastaan taistella?"

"Miten voisin, kun tempaatte aseen toisensa perään käsistäni?" mutisi
hän painaen kasvojansa rintaansa vastaan.

He eivät seisoneet kaukana lehtimajan lehmuksista, oli niin
juhlallisen hiljaista koko puistossa ja tuolla viheriöiden
lehtilatvojen alla, että kuuli vielä silloin tällöin putoavien
yksityisten sadepisarain tärisevän pöydän kivilaatalla, eikä tässä
ympärillä vallitsevassa hiljaisuudessa vaihtanut sanaakaan kumpikaan
noista, jotka seisoivat sydämellisesti toisiansa syleillen.

Sitten menivät he käsikädessä tietä pitkin, joka vadelma-pensaista läpi
johti pihalle. He tulivat sitten pienen kyökkitarhankin ohi, jossa
nuori tyttö, kartanon omistajan ensi kertaa talossa käydessä
pelästyneenä, pelästyneenä, tai, kuten hän oli luullut pikemmin
kateellisena, oli vetänyt pitkät hiansa paljaiden käsivarsiensa
päälle.

"Eikö rahtunenkaan Franzilaisylpeyttä tehnyt katkeraksi sinulle
työpuvussasi kohdata vierasta, ja eikö se saattanut sinua piian osaasi
pitämään?" kysyi hän.

"Ei todellakaan! Ensin minua huvitti erehdys, enkä siis tehnyt mitään
sitä selittääkseni; mutta sittemmin pidin siitä kovin kiinni,
tuntiessani että minua oli kovin loukattu ja katkerassa harmissa ja
uhkamielisyydessä... Ei sinun pitänyt milloinkaan oppia tuntemaan
halveksittua kotiopettajaa... Minä olin sitä paitsi saanut kiellon,
etten aukaisisi silmikkoani. Setä oli aivan suunniltansa ajatellessaan,
että uusi kartanon omistaja voisi keksiä amtmannin veljentyttären
niityillä työskentelevässä naisessa, hän otti minulta lupauksen, että
olisin varoillani, -- kunnes tilanomistaja on täältä lähtenyt. --
Vanhus on nyt vähän arka sellaisissa kysymyksissä --".

"Inhoittavan kiittämätöin, tahdoit sanoa", keskeytti hän harmissaan
tytön. "Ja läksytyksen siitä olenkin hänelle säästänyt", lisäsi hän
itsekseen. Hän meni pihan yli samalla kun Agnes jätti hänet hiipien
asuinhuoneiden akkunain alatse ullakkokamarissa muuttaaksensa pukuansa.

Amtmanni oli huoneessaan ja aukasi juuri akkunan koputtaaksensa tuhan
piipustansa. Hän ei sattunut huomaamaan nuorta neitoa mutta sen sijaan
näki hän heti pihan yli tulevan tilan omistajan.

"Tehän se olettekin, herra Markus, terveenä ja raittiina ja kaikki
jäsenet säästössä sen mukaan kuin voin nähdä!" huudahti hän. "Allons,
tulkaa sisään, tulkaa sisään. Vaimoni on täydellä todella ollut
huolissaan terveydestänne".

"No, pikku Sannani, oletko nyt tyytyväinen? Tässä näet nyt hänet itse,
nuoren naapurimme, terveenä ja reippaana ja sitäpaitsi aivan ihka
uutukaisena ikäänkuin hän itse olisi kuoresta pujahtanut", lisäsi hän
nauraen herra Markuksen juuri astuessa huoneesen. "Enkö aavistanutkin,
että löytäisitte varman suojapaikan ja voida teille toivottaa onnea
löydöstänne. Se oli oikea Jumalan ilma! Eikä tyttö-raiskammekaan tullut
kotiin! Emme voinut ajatellakaan, että hän sen ajan oli suojassa
metsänvartijan asunnossa. Siitä huolimatta oli hän kotiin tullessaan
vihdoinkin hatutta ja sade valui hänen hiuksistansa ja hän tärisi ja
vapisi joka jäsenestään kuin haavan lehti. Niin ei muuten ole hänen
tapansa, tietäkää se. Hänellä on sisällänsä sotilasverta suonissaan
eikä häneltä puutu rohkeutta, mutta sellainen rajuilma metsässä ei
olekaan lasten leikkiä".

"Minä tiedän sen omasta kokemuksestani -- minäkin olin metsässä", sanoi
herra Markus, joka oli astunut vuoteen luo tervehtiäksensä vanhaa
rouvaa.

"Ah, tuhat vieköön -- todellakin? No, onko itse paholainen heitä
kyydittänyt, hyvä herra, kun niin suin päin syöksyitte myrskyn kitaan?"

"Viimeksi täällä ollessani sanoin teille seuraavani jälkeä", vastasi
tilanomistaja tyyneesti, "ja siis täytyi astua rivakasti eteenpäin,
eikä istua neljän seinän välillä odottamassa, kunnes sade olisi minulta
jäljet hävittänyt. Tiedättehän, että lähdin etsimään erotettua
piikaanne".

Vanhan rouvan käsi, jota hän vielä piti omassaan, värähti tässä.

"Oh, olkaa huoletta", sanoi hän katsoen lempeästi ja loistavin silmin
sairaan pelästyneisin kasvoihin. "Ei teillä ole syytä ollaksenne
levoton. Se oli tosin minulle vaivalloista tietä ja kova taistelu
täytyikin ensin taistellani -- mutta tytön olen kuitenkin löytänyt.

"Löytänyt!" toisti amtmanni änkyttäen ja kivettynein katsein sekä antoi
käden, joka piteli piippua, ikäänkuin hervotonna vaipua. "Tahdotteko
tehdä pilaa meistä?"

"Rakkahin mieheni, millaisia sanoja käytät!" sanoi sairas valittavalla
ja värisevällä äänellä.

"Älkää siitä huoliko", sanoi herra Markus tyynnyttävästi samalla kun
totinen hymyily kajastui hänen kasvoillansa. "Tämä 'vaihdosten komedia',
jossa minäkin olen pääosaa näytellyt, on nyt lopussa ja olisin kai
viimeinen, joka toivoisin sen enempää jatkumista. Kuitenkin on, kuten
sanoin: tytön olen minä löytänyt. Te tunnette hänet ja pidätte hänet
rakkaana ettekä kentiesi kuitenkaan huomaa, kuinka suuren määrän
kauneutta ja aatelia hänen olennossaan on, muuten ette suinkaan olisi
luullut, että tämä työpukuinen palvelija jäisi huomaamattomaksi. Minä
olen tutkinut tätä harvinaista olentoa ja kun asetan toimintavoiman ja
pontevuuden naisen luonteessa paljon korkeammalle ylhäisiä tapoja ja
suuren maailman naisen mielipiteitä ja kun itse olen rehellisen työn
ystävä, ei mitään löytynyt, joka olisi estänyt minua sydäntäni
kadottamasta".

Hän kääntyi nyt sairaanvuoteelta amtmanniin, joka oli vetäytynyt
akkunan luo ja sangen tarkkaavasti katsoi pihalle.

"Minä olen todellakin jo aikaa sopinut itsekseni, herra amtmanni,
siitä, että teen teidän piikanne vaimokseni. Silloin minulle sanottiin,
että hän on äkkiä eroitettu, ja itsehän hän minulle antoi tästä selvän
todistuksen. Ei siis teitä kummastuttane, että suoraa tietä juoksin
myrskyn kitaan, sillä minun oli saaminen elämäni onni kiinni. Ja, kuten
sanoin, minä löysin hänet, tosin en samaa, joksi hänet ajatellut olin,
-- kävi kuten sadussa, jossa sankari ja sankaritar päättävällä hetkellä
muuttuvat -- tuli ilmi nimittäin, että viimeinen asianomainen, jonka
luo minun täytyi kääntyäni, on maatilalla ja sen vuoksi pyydänkin täten
velvollisuuteni mukaisesti Agnekseni kättä teiltä".

"Hiton tyttö! Sellainen pieni pahuus, joka näyttelee koko romaanin
vanhuksien selän takana, ettei siitä ole aavistustakaan", huudahti
amtmanni vaivoin salaten rajatonta hämiänsä. "Mutta te saatte hänet,
herra Markus -- te saatte hänet! Olethan sinä, pikku Sannani, yhtä
mieltä minun kanssani tässä?"

"Sydämeni pohjasta, rakkahimpani, armahimpani!" sanoi vanha rouva
syvästi liikutettuna. "Polvillani tahtoisin kiittää hyvää Jumalaa siitä
onnesta, jonka hän suo rakkaalle, alttiille lapsellemme".

Amtmanni yskähti pari kertaa, aukasi siten etehisen oven ja huusi
sitten korkealla äänellä veljensä tytärtä. Heti riensikin hän rappuja
alas sekä astui sisään punastuneena, lempeänä, vaaleassa kesäpuvussaan.
Hän vaipui sairaan vuoteen viereen ja taivutti kauniin päässä
vapisevien, kuihtuneiden käsien alle, jotka laskeuivat hänen
päälaellensa.

"Mikä muutos, lapseni!" kuiskasi vanha rouva, ilokyyneleiden valuessa.
"Eikö ole samoin kuin jalon Boaan kosiessa Ruthia".

"Rakas ystäväni, mitä lapsellisuuksia sinä latelet!" huudahti amtmanni
ärtyen. "Älkää pahastuko, mutta tuo vertaus nuoren morsiamemme täällä
ja tähän poimijatar raukan raamatussa välillä ei sieluni kautta, sovi
paremmin kuin korvapuusti. Älkää antako pelottaa itseänne, herra Markus
-- niin huonosti ei sentään ole omaisuuden laita. Antakaahan Kalifornia
retkeilijäni ensin olla kotona vaan!"

Agnes katsoi hämmästyneenä, rukoilevalla silmäyksellä tilanomistajaan
ja vanha rouva vaipui kuin murtuneena taasen patjoillensa, samalla kun
amtmanni meni ulos, kuten sanoi, onnellisen tapauksen kunniaksi
noutamaan viinipullon kellaristaan.

"Ah, miten pahaa se minulle tekee!" huokasi sairas. "Kullalla
sälytettynä täytyy hänen tulla kotiin, poika-raukkani, jos isänsä sanoo
hänet tervetulleeksi -- ja minä, minä antaisin viimeisen hidun kehnosta
elostani, jos vaan saisin nähdä hänet, palatkoon minkälaisena tahansa!
Mutta hän ei ole enää hengissä --".

"Hän elää. Te saatte nähdä hänet taasen ja kentiesi piankin. Minä
vakuutan sen sanallani!" vakuutti Markus herra vanhalle rouvalle,
lempeästi kumartuen hänen ylitsensä. "Kaikki muuttuu vielä hyväksi --
pankaa vaan kaikki, mikä teitä huolettaa, luottavasti minun
niskoilleni".

"Jumala siunatkoon teitä! Jumala siunatkoon teitä moni tuhat
kertaisesti!" lausui hämmästynyt vanhus ja selkeämmällä katsannolla
pani kätensä ristiin taivasta kohti.



19.


"No, sittenpä on hyvin!" olisi rouva Griebel sanonut, jos hän olisi
ollut paikalla. Mutta tuskin olisi ollut hänen mieleensä, jos tämä
kertomus oli päättynyt amtmannin vanhan rouvan lausumalla siunauksella.
Sillä ensinnäkin olisi syvästi loukannut hänen äidillistä ylpeyttänsä,
jos hänen Louisensa siten pitemmittä mutkitta katoaisi näkymöltä; vielä
olisi ollut velvollisuutta ja omaatuntoa vastaan, jos eivät kaikki
lukijat saisi tietää, mistä ja miten vanhan ylimetsänhoitajan rouva
vainajan edespääsölahja, pikku Louisen muistoraha taasen tuli päivän
valoon ja vihdoin on kunnon, lihavalla rouvalla vielä sangen paljon
tointa, ennenkuin kaikki tulee oikealle radalle ja täyteen kuntoon --
eikä saa vaieta kaikkea tätä, täytyy kertoa, -- jos tahtoo olla
rehellinen.

Myrskyn jälkeisenä päivänä seisoi hän pienen tyttärensä kanssa
etehisessä ja leikkeli palasiksi luvattua jättimoista rusinakakkua,
samalla kun pihalla, rappusilla ja päärynäpuiden alla kaikilta tahoilta
saapuneet pienet herkkusuut olivat jännitetyssä odotuksessa katsellen
aralla kunnioituksella seposeljällään olevasta etehisen ovesta sisään.
Mutta eivät ne voineet eivätkä uskaltaneetkaan tulla sisään --
"kartanon hoitajan rouvan ja hänen pienen neitinsä" valkoiset esiliinat
oikein loistivat ja valkoisuudellaan häikäsivät, ja äsken pesty lattia
loisti samoin ja sitä paitsi seisoi Hanna siellä pöydän vieressä suuri
keittiölautama kädessään ja loi todellakin murhaavia silmäyksiä
jokaiseen pieneen, alastomaan jalkaan, joka uhkasi jättää jäljen
puhtaalle kynnykselle.

Rouva, neiti ja piika katsahtivat äkkiä ylös, kun kaksi sisälle
astuvaa, korkeata vartaloa pimennytti käytävän. Rouva Griebel pudotti
veitsen kädestään ja levitti pienet, siniset silmänsä seposeljälleen.
Niin, se oli todellakin herra Markus, hänen äidillisen huolenpitonsa
esine, hänen "hennoitettu kasvatuslapsensa", kuten hän itse nimitti
itseänsä, mutta miten muuttunut eikö hän ollut! Niin korkealla hän
kantoi päätänsä, niin ylpeältä, loistavalta hän näytti! Ja hänen
rinnallansa liehui valkoinen hame ja kaunis, solakka neito, joka tätä
pukua kantoi ja nojausi toisen käsivarteen, "ikäänkuin niin ollakin
piti", hänellä oli kaunis, harmaa, hunnutettu, pieni hattu, mutta tämän
hatun oli rouva Griebel ennen nähnyt; niin, vaaleapukuinen neiti oli
amtmannin veljentytär, "kotiopettaja neiti", ja siinä täytyi olla
umpisokean, joka ei heti päivän selvästi nähnyt, että puheella
hääkakuista oli perusteensa.

Ja tämä kaikki tuli kuin salama selvältä taivaalta! Kaikki tämä oli
tapahtunut hänen selkänsä takana! Täytyi oikein hävetä, että oli
tyhmyydessä kulkenut rinnalle, eikä ollut silmiä päässä, mutta hänen
kummastustansa, kuinka äärettömän suuri se olikaan, sitä ei hän
kuitenkaan saisi huomata, tuo veitikka! Hän pyyhkäsi molempia käsiänsä
esiliinaansa, astui muutaman askeleen eteenpäin ja tervehti heitä
sitten juhlallisesti niiaten, samalla kun hän, viitaten rusinakakkuun,
sanoi tärkeällä katsannolla: "Tämä ei se vielä ole, herra Markus".

Hän nauroi. "Ei, aluksi vietämme kihlajaisia, kuten tapana on ja
paraiten sopii, vai miten Agnes?" Hän esitteli sitten morsiamensa ja
sillä aikaa oli vihastuneella Hannalla täysi kädessä pysytellessään
asianomaisen matkan päässä likaisia avojalkaisia, jotka tunkeusivat
esiin oikein läheltä katsellaksensa kaunista morsianta vaaleassa
puvussa.

Eikä hän ollutkaan ensinkään ylpeä. Hän otti heti hansikat kädestään ja
auttoi pikku Louisea sokerikakun paloja jaettaessa lasten kesken
samalla kun sulhasmies pikaa otti avaimet ja heti sen jälkeen tuli
kellarista syli täynnä viinipulloja. Jokainen lapsi sai lasillisen
Rheinin viiniä ja tilanomistaja tyhjensi sitä paitsi pieniä hopearahoja
täynnä olevan kukkaronsa morsiamensa käteen, jotta hän riemuitseville
lapsille jakaisi rahat. Kun hän nyt seisoi rapuilla meluavain lapsien
ympäröimänä ja toisinaan nauraen, toisinaan kehoittaen koki pitää
järjestystä näiden joukossa, maistoi rouva Griebel miettimättä
kultaista rypäleen mehua lasistaan, samalla kun hänen älykkäät,
vilkuttavat silmänsä rippuivat nuoressa tytössä, jonka nopeat kädet
kuitenkin näyttivät merkillisesti ahavoittuneilta ja päivän
paahtamilta, lyhyiden, hienojen hameen hiojen alta. Kaulalla loisti
kauluksen pitsien joukossa muistoraha ja kelmeät kasvot -- no, olipa
hän jo kerran ennen sanonut, että lavealta sai etsiä sellaisia kasvoja.
Mutta tällä kertaa ei hän sanonut mitään, ei yhtään mitään; hän kilisti
vaan lasia herra Markuksen kanssa "sille aatteelle, joka hänellä oli",
kuten tämä itsekin eilen: oli sanonut, ja päätteli sen mukaan kuin hän
voi asiata arvostella herra Markuksen olevan oikein onnen helmalapsen,
eikä pettyneen.

Ja kun hän vähän sittemmin nuoren kihlatun parin keralla astui
yläkertaan, koska Agnes tahtoi nähdä alttaanihuoneisiin, osoitti hän
ylimetsänhoitajan rouva-vainajan muotokuvaa ja sanoi salaperäisesti:
"Pikku morsian neiti, tämä oli hänen ensimäinen rakkautensa
Hirschwinkelissä -- tuohon maalattuun kutriseen päähän oli nuori
herramme mieltynyt, pellavakiherät olivat hänet loihtineet --".

"Kaikkein vähimmin pellavakiherät, rakkahin rouva Griebel", keskeytti
herra Markus hänet nauraen. "Ei, tämän olennon loihtuvoima vaikutti
vasta silloin oikein viehättävästi, kun olin saanut heittää syvän
silmäyksen tämän omituisen naisen sisälliseen elämään", sanoi hän
sangen vakavasti ja morsiameensa kääntyneenä: "niin pehmeä ja
rakastettava, että näytti heikolta naiselta ja samalla voimaa ja
pontevuutta täynnä oleva sielu. Tämä ihmeellinen luonteen yhdistys
esiytyi täällä ensikerran silmieni eteen ja on minut saattanut
ymmärtämään ja oikein arvostelemaan sinua, Agnekseni".

Näin sanoen syleili hän hellästi nuorta tyttöä, joka vanhan
ystävättärensä elinaikana ei milloinkaan ollut käynyt Hirschwinkelissä;
sellaisesta keskeytyksestä yksinäisyydessään ei viimemainittu
olisi pitänyt. Sitä vastoin oli hän usein saapunut Gelsungenin
lahjoitusmaille, jossa hän oli tilaisuudessa oikein oppia tuntemaan ja
arvostelemaan amtmannin veljentytärtä ja kasvatuslasta. Sielläkin oli
vanha rouva koonnut kasveja ja hänen retkillään metsissä ja pelloilla
oli Agnes ollut hänen alituisena seuralaisenansa.

Nuori tyttö tunsi itsensä liikutetuksi ja kostea loiste silmissään
katseli hän ympäri kadonnutta aikaa muistuttavassa huoneessa, jonka
seinät hiljaisiin olivat katselleet autioksi jääneen naissydämen
kaikkia vaiheita ensimäisestä tuskan rajusta puhkeamisesta aina
miettiväisyyden hiljaiseen vaitioloon asti. Tähän asti oli hän vaan
sivumennen ja kunnioittavalla arkuudella katsahtanut alttaania kohti --
nyt uskalsi hän astua itse huoneesen, jonka luottamusta herättävät
seinät olivat hänen neitsykammionansa, kunnes rakastettu tulisi viemään
häntä vaimona kotiinsa.

"Niin kauvan kuin ylimetsänhoitajan rouva-vainaja eli näytti minusta
aina tuo pieni lasihuone, alttaania tarkoitan pieneltä aavehuoneelta
täynnä kukkivia resedoja ja alppiruusuja ja jouluksi oli siellä
liljakieloja ja tulppaaneja akkunan laudoilla aivan kuin kauniimmassa
talvihuoneessa", sanoi rouva Griebel. "Ah niin, oli kuitenkin jotain
omituista rakkaassa, vanhassa rouvassamme -- 'pelkkää runollisuutta' --
sanoo Louiseni aina sellaisesta. Mutta siitä huolimatta oli hän
aina niin päättävä ja käytännöllinen kuin vaan joku -- mikä oli
välttämätöntä ja tarpeellista tuli aina ensin, niin, niin sellaisessa
tapauksessa ei ollut nauraminen... No, ja mitä nyt aivon sanoa, herra
Markus, niin eivät vieraanne tule täällä ylhäällä suurta tilaa saamaan,
siksi on liiaksi ahdasta --".

"Hyvä rouva Griebel, te oikein peloitatte minut! Ja minä olin juuri
aikeessa ilmoittamaan uuden vieraan luoksemme -- amtmannin poika on
saapunut --".

"Mitä sanotte? Tuoko kultamaalta?"

"Hän juuri. Ja hän on ollut sairas ja hänen täytyy täällä koota voimia.
Itse jään luonnollisesti kanssa Hirschwinkeliin niin kauvaksi, kuin
vaan voin. -- Nyt täytyy teidän sioittaa meidät kaikki".

"Tietysti, tietysti, olkaa huoletta. Teidät majoitan alhaalle omaan
kamariini ja täällä ylhäällä -- no, antakaa minun pitää huolta
kaikesta --".

       *       *       *       *       *

Metsänvartijan huoneessa eivät enää siniset akkunanvarjostimet ripu
akkunoissa ja Tillrodan lapset, jotka tavattoman runsas mansikkasato
viekotteli metsään, näkevät joka päivä äsken kihlatun parin käyvän
metsänvartijan luoksi. Sairas saavutti voimiansa. Aluksi oli hän tosin
ollut kovin alakuloinen, hän oli toivonut, ettei milloinkaan enää saisi
nähdä tilanhaltijaa, joka kerran oli hänet löytänyt niin toivottomassa
tilassa, niin vieläpä viimeisellä järjellisellä hetkellänsäkin ennen
taudin puuskaa oli hän pyytänyt Agnesta ja metsänvartijaa, etteivät
sanallakaan ilmaisisi hänen siellä oloansa -- hän oli toivonut, ettei
enää olisi maailmassakaan kartanon asukkaita... Mutta nyt tuli tuo
muhkea miellyttävä nuori mies joka päivä hänen vuoteellensa ja auttoi
häntä hoidettaessa. Veljellinen, sydämellinen ääni, jota tämä käytti,
auttoi vihdoin kotiin tullutta unhottamaan rajattoman alennuksensa
tunteen. Erittäin virkistävästi vaikutti häneen ilmoitus, että maatila
lankeisi hänelle. Siitä päivästä, jolloin hän tämän kuuli, näytti
ikäänkuin hänen henkensä pontevuus ja tahdonvoimansa olisivat palanneet
ja näennäisessäkin määrässä ojentaneet hänen taipunutta vartaloansa.

Tämä oli toinen osa Agneksin toimesta, jonka herra Markus nyt oli
nostanut miellyttävän tytön hartioilta omillensa; toinen osa siitä, ja
jota juuri näyteltiin maatilalla antoi hänelle verrattomasti enemmän
työtä -- amtmanni ei näet ensinkään antanut riistää itseltänsä
luottamustansa kalifornialaisiin rikkauksiin. Vastaukseksi jokaiseen
lausuttuun epäilykseen tämän suhteen nauroi hän halveksivasti ja hänen
purevat vastauksensa ilmaisivat, että hän luuli epäilijässä olevan
kateutta ja pahansuontia. Mutta kun herra Markus samana päivänä,
jolloin nuori Franz hänen käsivarrellensa nojautuneena, oli ensikerran
lähtenyt vapaasen ilmaan, ilmoitti amtmannille, että kirje tämän
pojalta oli saapunut metsänvartijalle, nuoren miehen vanhalle
leikkitoverille, niin silloin vanha herra pysyi sangen hiljaisena ja
ikäänkuin epäröivänä "kultapojan" tähän astisesta, pitkällisestä
vaitiolosta ei enää voinut mitään pääomaa koota asianomaisten laskuun.
Joka päivä läheni pojan luuloiteltu kotiin tulo ja koetettiin selittää
vanhukselle, että hän ei tuonut mukanansa muuta kuin sydämen täynnä
uskollista lapsen rakkautta ja lujan tahdon tekemään työtä ja pitämään
huolta omaisistansa, ilmaistiin myöskin vanhan ystävättären
testamenttimääräys parantavana lääkkeenä masennetuille.

"No, olkoon minun puolestani, kun ei kerran toisin voi käydä", sanoi
amtmanni imelänhappamalla muodolla, mutta vanha äiti itki ilon tunteen
kyyneleitä.

Samalla aikaa tapahtui ulkonaisessakin suhteessa suuri ja meluisa
muutos. Sellaista toimeliaisuutta ei miesmuistiin ollut
Hirschwinkelissä ollut. Maatilalla vilisi työmiehiä, jotka kaatoivat
suuren osan metsistön puita, tuolla taasen purjettiin tallirakennusta,
samalla kun kiviä uutisrakennukseen joka päivä vedettiin. Ja kartanossa
hallitsi luuta ja pesosangot. Paitoja neulottiin, mattoja ja
huonekaluja tomutettiin ja rouva Griebel kiitti taivasta, että paraikaa
toimitetut korjaustyöt laitoksessa olivat hänen Louisensa loma-aikaa
pidentäneet, joten pikku tyttö oli tilaisuudessa auttamaan äitiänsä.
Kaiken tämän häiriön vallitessa saapui vihdoin tavaralähetyksiä
Berlinistä: pyörituoli amtmannin rouvalle, mukavia nojatuoleja
vanhuksille, sekä vähän myöhemmin -- herra Markus ei voinut olla
nauramatta, kun itse auttoi lähetystä purjettaessa -- pianino
alttaanihuoneesen määrätty. Siellä olisi sen paikka vastaisuudessa,
että tulevan nuoren rouvan vastaisilla kesäkäynneillään Thüringissä
ei tarvitsisi olla vailla soittamisen huvia.

"Niin, nyt näette itse, herra Markus, niin käypi, niin muuttuu
ihminen", sanoi rouva Griebel kohottaen silmäripsiään ja ottaen hyvin
opettavaisen muodon, kuin kaunis soittokone oli huoneesen asetettu.
"Tänne tullessanne annoitte minun jotenkin selvästi ymmärtää, ettette
voi kärsiä pianonsoittoa. Luonnollisesti ei ole pikku tyttäreni sen
jälkeen uskaltanut koskea ainoaankaan tangenttiin teidän ollessanne
kotona -- ja minä olisin kuitenkin yhtä halusta, kuin elän -- halunnut
kuulla lempikappaleitani, ah niin! -- Nyt tuotatte kalliista maksusta
suoraan Berliinistä tuollaisen 'kirotun helylaatikon', nyt autatte itse
sitä purettaessa ja hikoilette, tuumitte ja harkitsette miten pitäisi
klaverin parahiten asettaman, ettei heikoinkaan sen kalliista äänistä
kadoksiin menisi, kun sillä ruvetaan soittelemaan... No niin, tiesinhän
sen -- 'kesä tuo kukkasia' ja 'hätä taittaa rautaa' ja ne, jotka
elävät, astuvat oikeuksiinsa maan päällä ja mikä kuollut on, pysyy
siivosti ja hiljaa. Hyvä Jumala, jospa koko maailma ajattelisi, kuten
te -- minä tarkoitan siinä suhteessa, että mahtajien asuinhuoneet
kaikkine kaluinensa pitäisi ijankaikkisesti pidettämän muilta
suljettuna -- niin silloin maailma muuttuisi vaatekojuksi ja ihmisten
täytyisi antaa tilaa rääsyille ja romulle. Minäkään en suinkaan ole
mikään peto ja tosin kunnioitan niiden muistoa, jotka ovat menneet pois
ja siksi olenkin täyttänyt herra ylimetsänhoitaja vainajan aamunutun
koiruohoilla, koska koita oli sormen paksuudelta tuossa vanhassa
vaatteessa -- ja pannut nutun kaiken muun tarpeettoman, poisviskatun
rojun kanssa arkkuun. Se on nyt lukittuna jossain sopessa ja siellä se
saa ollakin vaikka tuomiopäivään asti, en minä suinkaan häiritse sen
lepoa ja rauhaa. Ja tuo kaunis, pieni höyhen patja jolla monta, monta
vuotta sitten ylimetsänhoitajan rouvan kaikkein rakkain aarre pari
viikkoa sai sijailla, sen olen perinpohjaisesti tuulettanut ja
tomuttanut ja nyt se on tuolla sänkykamarissa, niin että voipi aikojen
kuluessa joku muukin tulla sillä lepäämään. -- Ja nyt -- nyt näette,
miten kauniit, sopivat ja mukavat nämät huoneet täällä yläkerrassa
ovat, niin että minun puolestani saapi kernaasti tulla vaikka kymmenen
amtmannin poikaa kultamaalta".

Näin sanoessaan aukasi hän oven vasemmalle, niin että koko huonerivi
tuli näkyviin. Hänellä oli oikein; miellyttävämpiä ja kodikkaimpia
asuntohuoneita oli vaikea löytää. Tästä huolimatta liikutti tuo
perinpohjainen muutos nuorta isäntää vähän tuskalloisesti -- olipa hän
kuitenkin hyväksynyt sen, siitä tietämättä.

"Aika jo olikin, että ymmärtäväinen ihminen kerran astui tähän
kalmistoon", jatkoi rouva Griebel vähääkän huolimatta nuoren herran
noloudesta. "Ja jos nämä tomu- ja koipilvet olisivat lentäneet vasten
vanhan rouva-vainajamme silmiä, olisi hän tuhat kertaa lausunut
myöntymyksensä ja aamenen perinpohjaiseen siivoamiseen. -- Muuten
tahtoisin kysyä miten olisi käynyt, jos kerran perheinenne olisitte
tulleet viettämään kesää Hirschwinkelissä? Silloin kai pikku
brandenburgilais-veitikat olisivat saaneet seisoa nurkassa, tuon kuuden
viikon vanhan, lahonneen lapsen tähden, joka ennen oli tässä talossa.
Niin, sepä olisi kaunista ollut!"

Tämä päätelmä, järkevä ja voimakas käytännössään, oli selvään kaikkein
pontevin koko tuossa laveassa, selittävässä puheessa. -- Sanaakaan
lausumatta pötki herra Markus tiehensä.

Tämä tapahtui sen päivän aamuna, jolloin amtmannin väen muuton
maatilalta kartanoon piti tapahtuman. Yläkerrassa oli kaikki valmiina
ja paraimmassa järjestyksessä. Alttaani oli täynnä komeita kukkia ja
kaikkien ovien yläpuolella rippui seppeleitä ja vauloja, mutta
alakerrassa oltiin vielä täydessä touhussa arkihuoneen siivoamisessa,
puhdistamisessa ja muuttamisessa, jonka huoneen vastaisuudessa piti
oleman herra Markuksen asuinhuoneena.

Oltiin kai erittäin piirtyneinä tähän siivoustyöhön, sillä saapuvien
astuessa pihalle oli siellä heitä tervehtimässä vaan Sultan koira; joka
kuin riivattu haukkui ilosta, sekä kalkkunat, jotka ylpeillen
astuskelivat, muuten ei nähty ainoatakaan elävää henkeä. Vasta kun
herra Markus morsiamensa kanssa astui etehiseen, lensi arkihuoneen ovi
auki ja siitä astui ulos rouva Griebel Louise takanansa.

"Niin, sehän oli kaunista!" huudahti pieni, paksu rouva "Hitua vaille
olen unohtanut sanoa herrasväkeä tervetulleeksi ja olen sentään
miettinyt kaikkein kauniimman tervehdyspuheen. Mutta siihen kaikkeen
on tämä syynä". Hän näytti kadonnutta muistorahaa pitkällä
samettinauhalla. "Niin, tässä se on, se veitikka! Piironkin takana on
se ollut, herra Markus -- kun muutimme sen tilaa saadaksemme teitin
kirjoituspöydällenne, kilisee tuo veitikka lattiata vastaan. Ja Hanna
luulee, että Roosa heittiö on nakannut rahan sinne, että me luulisimme
tuota köyhää poika-raukkaa, jonka maantieltä korjasimme, roistoksi ja
varkaaksi. Voisiko sellaista uskoa kristitystä ihmisestä? Eihän tuo
miesrukka taivahan nimessä, ollut hänelle mitään pahaa tehnyt".

"Hän ei ollut mikään varas -- sen kyllä tiesin", sanoi Louise. "Hän oli
ylpeä ja kunniallinen! Sellaiset hyvät, siniset silmät" -- hän vaikeni
yht'äkkiä ja punastui aina korvia myöden. Etehisen oven ulkopuolella
tuskin kolme askelta itsestänsä näki hän pitkän, solakan vähän
laihahkon nuoren miehen. Tämä oli loistavasti puettu, näytti hienolta
ja ylhäiseltä, ja hänen ajelluille kasvoilleen näytti samassa leviävän
heiastus punasta, joka peitti pienen vaalea-ihoisen tytön poskia.

Hän oli johtanut amtmannia rappuja ylös. Vanha herra hengähti hetken,
ennenkuin astui etehiseen. Sitten nipisti hän pikku Louisea poskeen ja
esitteli tämän "äiti-rouvalle" sivullansa seisovan, hieman arasti ja
keinostelevasti katselevan nuoren miehen rakkaana poikanansa, joka
tutkintojensa tähden oli tehnyt pitkän ja hupaisen matkan -- kuten
hyväsukuisen nuoren miehen tuleekin -- ja joka vasta eilen oli palannut
suoraan Bremenistä. Heti sen jälkeen vyöryi pyörätuolikin rapuille.
Metsänvartija oli pyytänyt saada tänne tuoda kipeän amtmannin
rouvan. Nyt otti hän tuon heikon pienen olennon ikäänkuin lapsen
käsivarrellensa ja kantoi hänet rappuja ylös alttaanihuoneeseen, jossa
juhlallisesti valmistettu aamiaispöytä odotti saapuneita.

Tästä päivästä alkoi hauska ja hupaisen seuraelämän aika kartanossa.

Itse amtmannikin, joka oli tuntehikas suurelle muutokselle olossaan,
hillitsi, niin paljon kuin mahdollista oli, toranhimoansa ja haluansa
olla oikeassa -- hänen malttamattomat kerskaus-puuskahduksensa toiset
suopeasti ja vaitiollen jättivät huomiotta; hän olisi kai tukahtunut,
ellei olisi saanut parantumatonta himoansa päästää ilmi.

Kotiin palannut poika antautui kokonaan uuteen toimeensa. Hän astui
vielä kerran oppiin ja tällä kertaa yksinkertaisen, kunnon
kartanonhoitajan luokse. Aikaisin ja myöhään oli hän metsässä ja
pellolla ja teki työtä kuin päivämies, niin että Pietari Griebel sanoi
luulevansa maatilan nyt saavan toisen paremman muodon.

Tässä onnen päiväpaisteessa näytti vanha rouvakin, joka niin kauvan oli
ollut vuoteesen kahlehdittuna umpeassa sairashuoneessa, uudestaan
elävän, ja lääkäri jo vakuutti hänen täydellisesti parantuvan. Iltasin
kokoutuivat tämän pienen seurueen kaikki rakkaat joihin Pietari
Griebelkin nyt vaimoneen, lapsineen kuului, sairaan nojatuolin
ympärillä alttaanibuoneessa, jossa soiteltiin ja juteltiin ja usein
vielä keskiyölläkin loistivat kirkkaasti kartanon akkunat hiljaisen,
juhlallisen metsän hämärään.

Herra Markus siirsi viikko viikolta matkustuksensa ja pikku Louise
toivoi liikuttavalla avomielisyydellä, etteivät laitoksen kouluhuoneet
milloinkaan tulisi valmiiksi. Hän ei enää soittanut marsseja --
Mendelsohnin "Sanomattomat laulut" sekä sellaiset olivat nyt
järjestykseen tulleet, mutta vieläkin mieluimmin lauloi hän lempeällä,
neitsyeellisellä äänellänsä: "Metsän puihin ma piirtää tahdon" ja
paljon muita, joihin suuri säveltäjä aavistettuja toiveita ja salaista
lempeä on hurmaaviin säveliinsä liittänyt.

Että paljon ja monenlaista salaperäisyyttä oli käynyt tämän
sopusointuisen, onnellisen yhdyselämän edellä, ei kukaan näyttänyt enää
ajattelevankaan, eikä sanallakaan siihen koskettu. Metsänvartijakin,
joka melkein joka päivä kävi kartanossa -- herra Markus oli hänen
ihastukseksensa antanut kaikki kirjastohuoneen aarteet hänen
käytettäväksensä -- metsänvartijakin oli varuillansa, eikä milloinkaan
päässyt häneltä huomautusta ajasta, jolloin hän huoneessansa oli
hoitanut kovasti sairastunutta nuoruuden ystävää. Herra Markus nauroi
itsekseen älykästä, paksua rouvaa, joka aina väitti "ei olevansa
eilisen teeren poikia" -- tällä kertaa olivat terävät, siniset silmät
kuitenkin olleet sangen veltot ja pikku äiti saattoi viattomuuden
suhteen helposti asettua kuudentoista vuotiaan lemmikkinsä rinnalle.

Oli sama ilta, joka nyt oli lopullisesti määrätty tilanomistajan lähdön
edelliseksi -- hänen täytyi matkustaa kotiin pitämään huolta kaikesta
mikä oli tarpeellista majoittamiseen. Kaikki olivat kokoutuneet
alttaanihuoneesen. Amtmanni rouvanensa ja Pietari Griebel pelasivat
whistiä; kauniilla morsiamella oli nyt juuri jotain toimittamista
teekyökin ääressä, rouva Griebel levitti voileipiä erään sivupöydän
luona, samalla kun Louise istui pianon ääressä ja sisällisellä
liikutuksella lauloi: "Leponi on pois; sydäntäin vaivaa". Nuori Franz
seisoi seinän nojalla, niin että hän saattoi katsoa ihastuttavan,
vaaleanverisen tytön kasvoihin, ja hän tekikin sitä täydellä todella --
hän oikein näytti nielevän tytön silmillään.

Herra Markus lykkäsi hiljaa käsivarrellaan voileipiä levittävää rouvaa
ja katsahti nuoreen pariin.

"Miten olisi, rakkahin kasvatusäiti, jos Syyskuun 15 päivänä Tillrodan
kirkossa vihittäisiin kaksi paria, eikä yksi?"

"Vähän liian aikaista, herra Markus", vastasi hän hämmästymättä ja
laski luotansa omantunnon mukaisella tarkkuudella kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan tehdyn voileivän. "Tyttöni on vielä liian nuori, eikä
kelvollisia kaapioita saa niin yht'äkkiä valmiiksi, kuin te luulette.
Siihen tarvitaan enempi. Muuten on kyllä mieleni mukaan. Hän on hyvä,
kelpomies, parempaa vävypoikaa emme voisi toivoakaan. Entä Louiseni
sitten! Terve, raitis ja kätevä on hän, eivätkä Griebelillä kistut ja
laatikot tyhjinä ole -- Pietarini ja hänen akkansa eivät aikoinaan ole
laiskuria olleet ja he ovat ymmärtäneet säästää. No niin, kuten sanoin,
kylläpä se meitin vanhuksien mieleen olisi, mutta", tässä vilkutti hän
silmiään viekkaasti hymyillen tilanomistajalle ja kohousi vähän
varpailleen voidaksensa kuiskata hänen korvaansa "mutta eikö totta,
herra Markus, ken olisi luullut tätä, kun tuolla maantiellä pistin
vehnäsen palan punaparran käteen?"

Herra Markus vaivoin pidätti nauruansa ja lausui: "Te olette siis
saanut selvän asiasta?"

"No niin, jotenkin -- minä ja Louiseni. Ja hän sentään kaikkein ensin.
Ensi silmäyksellä tiesi hän mistä Taavetti olutta osti ja vieläpä
vaikka amtmannin poika kymmenen kertaa yhtä hyvin kuin kerran olisi
ajellut punasen partansa. Olisiko voinut sitä uskoa, pikku Louise, tuo
pieni, viaton olento, joka tuskin on kuoresta vielä pujahtanut! Mutta
rakkaus tekee katsannon tarkaksi ja hyväksi. Yleiseen on se
tavallisesti sokea ja kuuro kaikessa, mikä siihen seikkaan koskee --
rakkauteen, tarkoitan, eikä huomaa mitään kunnes itse täydellä todella
on asiaan sekoittunut -- mutta eihän toisin ollut teidän ja amtmannin
piiankaan laita, vai miten, hyvä herra Markus?"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Amtmannin Maria" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.