Title: Aron prinsessa
Author: Marlitt, E. (Eugenie), 1825-1887
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aron prinsessa" ***


ARON PRINSESSA

Kertomus


Kirj.

E. MARLITT [Eugenie John]


Saksankielestä ["Das Heideprinzesschen"] suomentanut. A.-A.


Helppo-hintainen novelli- ja romani-jakso.
Toinen sarja, 1.


Helsingissä,
K. E Holm'in kustantama.
1883.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino.



I


Pieni, hiljaisen aron lävitse virtaileva joki on yksittäisen vaeltajan
kaltainen. Sen hiljaa loiskivat aallot eivät tiedä mitään siitä
kohinasta, jolla suurten jokien vesi kuohuen syöksyy vuorilta
laaksoihin; ne juoksevat tyvenesti sileitten piikivien ylitse, jotka
eivät ensinkään ole niille haitaksi, ja kulkevat eteenpäin matalain
lepikko- ja pajukko-rantain välitse. Pensaat ovat niin tiheässä
vierekkäin, oksat ristissä, kuin kieltäisivät ne taivastakin
tietämästä, että pieni verevä ja vilpas suoni sykkii keskellä
ylenkatsottua pahamaineista aroa. Ja tämä kätkö onkin erittäin pahojen
kielien mieleen, jotka tuolla ulkona maailmassa koettavat panetella
näitä suuria autioita seutuja, joita usein näkee Saksan alankomaissa.

Mutta katselepa kuitenkin kerran keski kesän aikana tätä pilkattua
aroa. Se ei kyllä kohota otsaansa pilviin ja turhaan etsit siellä
Alppien loistoa tahi rododendronin seppelöitsevää kukkulaa; sillä ei
ole edes matalampien vuoristojen kivikruunua, eikä minkään suuren
joenkaan leveä, kiiltävä teräsvyö ympäröitse sen kupeita; mutta kanerva
kukoistaa siellä; sen punaiset ja sinertävät kellomaiset kukankuvut
levittävät hienolle laineentapaiselle pinnalle kiiltävän, epälukuisilla
keltaisilla mehiläisillä koristetun kuninkaallisen manttelin.

Tuolla kaukana kohoaa laiha hiekkainen maapinta, ainoastaan vähään
tyytyväinen kanerva saa tarpeeksi elatusta, vähän enemmän ylöspäin.
Mutta syrjempänä on maassa mehua ja voimaa; pitkä tumma viiva, joka
äkkiä keskeyttää punaiselta loistavan aron, on metsää, syvää
majesteetillista lehtimetsää, jonka vertaista tuskin on. Tuntikausia
voit siellä kävellä varjoisten taivasta kohti kohoavien pylväsrivien
välillä, joitten juuret saavat elatuksensa ylönkatsotusta arosta.
Peipposet ja rastaat rakentavat pesiänsä puitten latvoihin korkealle
pääsi ylle, ja pensaista katselevat sinua peloissaan arat jänekset ja
metsäkauriit. Ja kun viimein paksu metsä vaihtuu mataloiksi pensaiksi
ja jalkasi epäilee tallata marjoja, jotka ikäänkuin taivaasta
pudonneina värjäävät metsän rinteen purppuran punaiseksi tahi mustan
siniseksi, kun kukkulain juurilla loistavat vastassasi viheriät,
viehättävät niityt ja valmistuvain ruisvainioitten vaalea kulta, kun
inhimillisiä ääniä ja liikunnoita ynnä lukuisan karjan ammunta kuuluu
korviisi keskellä vainiota olevasta kylästä, jonka sievät kodikkaat
talot ympäröitsevät kirkkoa -- silloin muistelet varmaankin hymysuin
ikävää, hylättyä hieta-aavikkoa, semmoisena kuin sitä "kirjoissa
kuvataan."

Äsken mainittu pieni joki juoksee kuitenkin mitä kolkoimman ja
yksinäisimmän seudun läpi. Kauan kulkee se pitkin metsän rinnettä ja
tekee vasta tarkoin mietittyään itsenäisen polvekkeen sitä kohti.
Vaikka joki onkin hiljainen luonnoltansa, kuluttaa se kuitenkin
pehmeätä rantaa ja onpa sille onnistunut muodostaa pieni lampikin,
jossa aallot hitaasti juosten näyttävät ikäänkuin hiukan lävähtävän.
Piikivet näkyvät niin kirkkaina vedestä, että tuskin huomaa, missä ilma
loppuu ja vesi alkaa. Pieni vesiympyrä on saattanut leppäpensaat vähän
erilleen ja valoa etsivä koivu on astunut askeleen leppien eteen,
seisoen siinä kuin suloinen neitonen, jonka kiharoista kesätuuli alati
varistaa hohtavia hopeahelmiä.

Oli viimeiset kesäkuun päivät käsissä.

Pienen lammikon viileässä vedessä oli kaksi päivettynyttä jalkaa. Kaksi
yhtä ruskeata kättä nosti varovasti pienen, karkean, mustan villahameen
polvien ympäri, samalla kuin ruumiin yläpuoli uteliaasti kumartui
eteenpäin. Raidat, valkoisella paidalla peitetyt hartiat ja nuoret
rusottavat kasvot -- sen näköinen oli tämä pieni veteen kuvastuva
olento; mutta noille kahdelle silmälle, jotka siihen myöskin
kuvastuivat, oli jotenkin yhden-tekevää, olivatko kasvot kreikkalaista
säännöllisyyttä vai hunnilaista alkuperää. Täällä aron yksinäisimmässä
paikassa ei ollut mitään naisellisen kauneuden määrääjää, eikä mitään
vertailemiseen kiihoittajaakaan; ainoastaan se seikka herätti tytön
huomiota, että kaikki, joka päivän valossa näytti niin luonnolliselta
ja tavalliselta, oli siinä vedenkalvossa niin vierasta.

Ylhäällä päivänpaisteessa häilyivät suhisevassa arotuulessa tytön
jotenkin lyhykäiset hiukset iloisesti otsalla ja niskassa -- mutta
vedenkalvossa muuttuivat ne alasriippuviksi kaarneen siiviksi, joitten
alta pienet punaiset lasihelmet riippuivat tummina veripisaroina alas,
ja karkea paitakin näytti tuolla alhaalla vedessä hienolta ja pehmeältä
kuin lumivalkeat lummekukat, niin, muuttuihan siinä kaikki ihan kuin
kauniissa vanhassa tarinassa.

Tumman sininen taivaanlaki täytti pensaitten väliset aukot ja teki
veden kalvon synkäksi teräksen väriseksi, laatien siten tytön kuvalle
yksimuotoisen pohjan. Mutta silloin liihotteli äkisti hehkuvia
sumukuvia peilin yli ja -- olihan se uskomatonta -- mutta ne tulivat
noista kiharoista. Ne syöksivät edestakaisin ja hehkuivat yhä enemmän
ikäänkuin koko maailma vähitellen joutuisi tulipunaiseksi. Salainen
tummuus pensaitten juurilla suureni ja muuttui pimeäksi syvyydeksi,
josta yksinäisiä mustien sierokivien kaltaisia oksia pistäytyi ulos ja
tunkeusi valuvaan liekkiin -- taas uusi salamannopea vanha lumosadun
käännös. Kaikki tämä oli ääretön pelon aine. Itse tytön varjokin näkyi
kuin syvästä kaivosta ja kaksi tavattoman suurta peljästynyttä silmää
tirkisteli sieltä rohkeata tyttöä.

Ruskeat jalat eivät olleet minkään sankarin omat; hurjalla hyppäyksellä
olivat ne jälleen rannalla. Mikä naurettava pako! Loistihan iltarusko
punaisena liekkinä tuolla etempänä arolla; purppurapunainen hieno pilvi
oli leppien välisen aukon yllä -- siinä se koko loihdittu liekki.

Entä silmät? Onko nyt koko maailmassa nähty mokomaa pelkuria kuin minä?
Miten lapsekas olento olenkaan kuin juoksen omia silmiäni pakoon!

Ensiksi häpesin itseäni, toiseksi molempia parhaita ystäviäni, jotka
olivat nähneet tämän urhotyön.

Hyvä Miekeni ei tosiaan siitä huolinut, hän oli tyhmempi ystäväni.
Mieke oli kaunihin mustanpilkkuinen lehmä, mikä milloinkaan oli käynyt
arolla laitumella ja seisoi nyt sääret hajallaan koivun alla, nykien ja
repien kostealla rannalla niukasti kasvavaa ruohoa. Se kohotti pitkän,
kapean päänsä, pureskeli, kuten näkyi, halullisesti mehukasta suustansa
riippuvaa ruohoa ja katsoa ällisteli minua hetkisen.

Vilpas Spits sitävastoin, joka laiskana oli maannut viileitten
pensaitten alla, piti asian vaarallisempana. Hän hypähti ylös kuin
hullu ja haukkui loiskuvaa vettä ikään kuin itse paholainen ajaisi
minua sieltä takaa.

Häntä oli mahdotoin rauhoittaa; viimein sortui hänen äänensä julman
raivoisesta haukkumisesta ihan kokonaan. Nauraen juoksin minä takaisin
veteen, häntä kiihoittaen suurempaan vimmaan, potkimalla vettä niin,
että pisarat lensivät korkealle ilmaan. Mutta kolmaskin katselija oli
vielä saapunut siihen Spits'in ja minun huomaamattani.

"No, mutta mitä kummia siellä teet prinsessani?" kysyi hän tuolla
särisevällä, niiden henkilöiden äänellä, joilla eroamaton piippu on
kuin kiinni muurattuna hampaiden väliin.

"Ah, sinäkö, Heintz?" Häntä en hävennyt. Hän juoksi itse kuin jänis,
semmoistakin pakoon, mikä ei kovinkaan vaarallista ollut -- vaikka sitä
ei kenkään olisi uskonut tuosta vanhasta voimakkaasta ihmislapsesta.

Tuossa seisoi hän nyt, Heintz, mehiläisten hoitaja, niin paksuilla
anturoilla varustetut saappaat jalassa, että maa tärisi hänen
astuessansa. Hänen päänsä ulottui puuhaaraan, joka minusta oli milt'ei
taivaan tasalla, ja hänen selkänsä esti minut näkemästä alaa arolle,
ikäänkuin olisi kiviseinä äkkiarvaamatta kohonnut ulkonaisen maailman
ja oman itseni välille.

Tämä jättiläinen pötki hämärän tultua tiehensä minkä valkoisen vaatteen
edestä hyvänsä, ja sepä minua erittäin huvitti. Minä kerroin usein
hänelle niin hirmuisia aavetarinoita, että minua itseänikin värisytti,
enkä mihinkään hintaan olisi tohtinut katsoa likeisimpään pimeään
nurkkaan. Pelkäsimmehän me molemmat yhtä paljon.

"Niin, Heintz, minä poljen rikki kahta silmää", vastasin minä, lyöden
jalkani vielä kerran niin lujasti veteen, että pisarat viskivat aina
hänen vaalealle lakillensa asti. "Tiedätkö, tuolla lammikossa ei kaikki
ole oikein."

"Mitä! keskellä päivääkö?"

"Mitähän vedenhaltija päivänvalosta huolii, kun hän on vihastunut!"
Minä huomasin oikein mielihyvällä hänen puoliksi epäillen puoleksi
peloissaan katsoa tähystelevän ruusunväristä vedenpintaa. "Vai niin,
vai et sinä usko minua Heintz?... No, soisinpa juuri että vetehinen
olisi katsellut sinua yhtä häijysti kuin minuakin."

Sepä jo sai hänet uskomaan. Hän otti piipuu suustansa, sylki äkkiä ja
ojensi naurettavalla voittoriemun ja pelon-alaisella katseella sen
rikkipurrun varren minua kohti.

"Enkö sitä aina ole sanonut, hä?" huudahti hän. "Mutta minä en sitä
enää milloinkaan tee! Minusta nähden saa helmiä olla vaikka kasoittain
tuolla alhaalla. Minä en niihin enää koske, en millään muotoa!"

Nythän olin saanut kelpo asioita aikaan!

Pikku joki, tuo vaeltaja, joka niin yksin kulkee aron lävitse, oli
monta palatsien ja ihmisjoukkojen ohitse juoksevaa, uhkeaa virtaa
rikkaampi; sillä oli helmiä taskussa, vaikk'ei niitä lukuisasti
löydetty, eivätkä ne olleet kylliksi kiiltäviäkään kelvataksensa
koristamaan kuninkaan valtiopäähystä, ei edes hänen kallista
sormustansakaan. Mutta mitä minä siitä ymmärsin? Minä pidin noista
kiiltävistä kapineista, jotka niin ympyriäisinä ja sileinä vierivät
kädessäni. Tuntikausia kävelin minä vedessä etsien simpsukoita, joita
sitten vein Heintz'ille, sillä hän taisi avata niiden kuoret -- kuinka
hän siinä menetteli, oli hänen oma salaisuutensa. Mutta nyt kieltäytyi
hän äkkiä sitä täst'edes tekemästä, kun hän oli varma siitä, että veden
haltija oli syyttävä meitä konnuudesta.

"Mutta, Heintz, tämähän oli aivan pelkkää pilapuhetta", lausuin minä
katuvaisesti. "Älä ole siitä milläsikään." Minä kumarruin taasen veden
yli, joka oli jälleen tullut tyyneeksi.

"Katsohan itse -- mikäpä tuosta kurkistaa?"

Ei mitään, ei mitään muuta kuin omat hirmuiset silmäni... Mutta
minkätähden ne ovat niin tavattoman avoinna, Heintz? Eivät neiti
Streitin silmät senkaltaiset olleet, eikä Ilsenkään."

"Ei, ei Ilsenkään", myönsi Heintz. "Mutta Ilsen silmät ovat terävät,
pikku prinsessani, hyvin terävät."

Heintz oli alussa, tosin kyllä nauraen, uhannut minua peloittavalla
nyrkillänsä -- Heintz ei voinut vihastua. Lausuttuaan viimeisen
muistutuksen, joka kieltämättä oli sangen viisas ja osaava, ummisti hän
huulensa, veti tiheät kulmakarvansa alaspäin ja työnsi kädellänsä
hiuksiansa, jotka keltaisina ja kuivina seisoivat pörröllänsä ja oikein
rätisivät ilta-auringon lämpimässä.

Sitten puhalsi hän oikean savupilven piipustansa, suureksi kauhuksi
tanssiville hyttysille, jotka mitä kiireimmin riensivät ulommaksi. Eipä
"teräväsilmäinen" Ilsekään kärsinyt tätä savua, vaan väitti alinomaa
tupakkaa ihmisen tappajakasviksi. Minä yksin käyttäydyin
urhoollisesti ja, jospa tulisin vaikka satavuotiseksi, muuttaisi tuo
ilkeä tupakansavu minut heti takaisin uunin nurkkaan Heintz'in viereen,
missä tuntisin olevani hyvässä turvassa lumituiskulla, joka vinkuen
leviää aron ylitse, paukutellen ihan oikeilla jääpalasilla
ikkunanruutuja.

Minä juoksin hänen luoksensa rannalle ja samassa tuli Miekekin ja nyhti
tuttavasti muutamia mehukkaita kasveja, jotka puoleksi sotkettuina
kurkistivat Heintzin jalan alta.

"Voi minun päiviäni minkä näköinen tuo on!" huudahti hän nauraen.

"Ei siinä mitään naurettavaa ole", toruin minä,

Mieke olikin komeasti koristettu. Leveitten sarvien välillä
riippui keltaisista, kiiltävistä samettikukista ja koivunlehdistä
sidottu seppele, minun mielestäni kantoi Mieke koristeensa niin
majesteetillisesti ja hilpeästi kuin olisi se sillä ollut syntyessään;
voikukan varsista tehdyt vitjat koristivat hänen kaulaansa ja hännässä
roikkui pieni kanerva-kimppu, joka pikaisesti kieri alas lihavaa
ympyriäistä ruumista myöten joka kerta kuin Mieke häntäänsä
heiluttamalla karkoitti kärpäsiä seljästänsä.

"Mieke on juhlapuvussaan -- mutta sitä et sinä käsitä", jatkoin minä.
"Kuuleppas nyt Heintz, ja arvaa mitä tarkoitan: Mieke on tänään
kaikessa loistossansa ja Dierkhof'issa paistettiin tänään pannukakkuja
-- mitä on siis tapahtunut?"

Mutta siinäpä nyt koskin hänen kipeimpään kohtaansa; arvoitusten
selittäminen ei ollut Heintz ystävän asia. Kun oli niistä puhetta, oli
hän aina avuton ja neuvoton kuin kaksivuotias lapsi -- tässäkin
tilaisuudessa saatin minä hänet mielelläni semmoiseen pulaan.

"Sinä veitikka! et tahdo toivottaa minulle onnea", nauroin minä. "Mutta
niin vähällä et pääse... Hyvä, rakas Heintz kultani, tänään on
syntymäpäiväni". Ilon ja liikutuksen vilahdus lensi hänen leveitten
kasvojensa yli. Hän ojensi minulle karkean kätensä, jota minä
sydämellisesti puristin.

-- "Ja kuinka vanhaksi, prinsessani, olet nyt tullut?" kysyi hän
huolellisesti karttaen onnen toivottamisen. Minä nauroin.

"Oletko sen taas unhottanut? Kuuntele nyt tarkoin, mikä seuraa
kuudettatoista?"

"Seitsemäntoista -- mitä? Seitsemäntoista vuotta... Mutta sehän ei ole
totta ... tuommoinen pikku lapsi kuin olet! Se ei ole totta!" --

Hän korotti ikäänkuin vastustaen molemmat kätensä.

Semmoinen uskomattomuus suututti minua. Mutta vanha ystäväni, joka aina
kahdenkymmenen vuoden ikään asti oli kasvanut kilpaa taivasta kohti
pyrkivän hongan kanssa, ei kuitenkaan ollut ihan väärässä. Ja kolmen
vuodenajan olivat korvani ulottuneet juuri niin korkealle, että kuulin
Heintzin vahvan sydämen sykkivän, enkä minä sen perästä ollut hituakaan
kasvanut. Minä olin pieni olento ja siksi jäin; lapsen jaloilla täytyi
minun vaeltaa elämän läpi ja se seikka riisti minulta, Heintzin
käsityksen mukaan, luonnollisista ihmisistä kaiken oikeuden
vanhentuakin vuosi vuodelta.

Kuitenkin toruin minä häntä ankarasti; mutta sillä kertaa pääsi hän
asiasta taiturin tavalla -- hän muutti puheen-ainetta. Vastauksen
sijasta osoitti hän peukalollaan olkapäänsä taakse ja sanoi hymyillen:
"Tuollapa he vasta syntymäpäivääsi viettävät. He kaivavat ylös vanhan
kuninkaan". Yhdellä hyppäyksellä seisoin minä pensaitten toisella
puolella.
7
Minun täytyi molemmin kasin varjota silmiäni, niin häikäisevästi
purppuranpunainen oli iltarusko. Tuolta kaukaa etäisen metsärinteen
takaa kohosi se keihääntapaisesti ohkaisten pilvien läpi -- siellä
ratsastivat muinaisuuden jättiläiset suuren aron yli ja koskivat
taivasta kiiltävillä keihäillänsä.

Kanerva ei vielä kukoistanut -- tummanviheriä kasvipeite oli edessämme
sileänä kuin pöytä; ainoastaan viidestä unikosta kohosi tämä tasainen
tanner ja kussakin niissä oli kukkula, yksi suurempi ja neljä
pienempää. Kansan tarun mukaan peittivät ne kuolleen ihmissuvun
jättiläisruumiita, joitten askeleista maa muinoin tärisi ja jotka
voimakkaalla kädellä heittelivät kivilohkareita yhtä helposti kuin me
pieniä piikiviä. Suuren kukkulan huipulla kasvoi orapihlajoita ja
ginfterkasvit koristivat sivuja keltaisilla kukillaan. Lieneekö lintu
kulettanut siemenen, tahi oliko ihmiskäsi istuttanut sinne yksinäisen
vanhan hongan, siinä se vaan kasvoi kukkulan kyljessä, harvaoksaisena,
tuulen tuudittamana ja pääsemättä talven lumitaakan tähden kohoamaan
ylöspäin; mutta kuitenkin seisoi se siinä ylpeänä, vaikka se kyllä,
yksin kun oli suojattoman avaran aron keskellä, saikin jokaisessa
myrskyssä taistella henkensä puolesta.

"Tässä on vanha kuningas haudattuna, sillä siinä kasvaa puu ja siinä
kasvaa keltaisia ruusujakin -- toisilla kukkuloilla ei niitä ole",
sanoin minä lapsuudessani Heintzille istuessamme kukkulalla. Ja
tiesinhän minä mahtavan kuninkaallisen kultakruunuisen pään olevan
juuri sillä kohdin, missä honka kasvoi ja tuuhean parran ulottuvan
pitkälle ruumista peittävän purppurapeitteen yli. Syvä yksinäisyys
vallitsi kuolleen salaisuuden ympärillä; mutta metsän lintuset, jotka
levähtivät hongan latvassa, aron yli tanssivaiset, sinertävät perhoset
sekä hyrisevät mehiläiset ja minä, me tunsimme sen. Hiljaa hengittäen,
kädet pääni alla, makasin minä pensaitten välissä katsellen miten
muurahaiset matelivat pieniin koloihin maahan ja miten he niistä
palasivat päivän valoon. Ne tiesivät vielä enemmän kuin me muut. Ne
olivat nähneet kummun kaiken sisällisen loisteen, olivat kentiesi
juoksennelleet purppurapeitteellekin. Minä kadehdin heitä ja halusin
hartaasti saada kerran nähdä ne salaiset ihmeet.

Aina siihen hetkeen asti oli suuri hautakumpu ollut minun puutarhani,
metsäni ja kieltämätön omaisuuteni. Dierkhof, kotini, oli ypöyksin
arolla. Tie, joka yhdisti kotini ulkonaisen mailman kanssa, kulki,
metsästä tullen, kaukaa hautakumpujen sivutse, eikä sielläkään usein
näkynyt ihmisiä. Niinpä ei muistaakseni ollutkaan ihmisjalka
milloinkaan astunut hautakumpujen alalle... Nyt seisoi siinä
äkki-arvaamatta joukko vieraita ihmisiä; he kiskoivat irti suuria
palasia maasta; minä näin nostetun kuokan; pienenä mustana viivana
näkyi se punoittavaa taivaanrantaa vastaan, ja joka kerta kun se
iskettiin maahan, tuntui minusta, kuin hakkaisivat nuot vieraat jonkun
rakastetun olennon eläviä jäseniä.

Ihan miettimättä aloin minä juosta sinnepäin. Minun oli hautaa
sanomattoman sääli, mutta ääretön uteliaisuus saada nähdä, mitä sieltä
tulisi ilmi, valtasi minut myöskin. Spits juoksi haukkuen rinnallani,
ja kun minä hengästyneenä pääsin perille, saapui Heintzkin sinne
seitsenpeninkulmaisilla askeleillaan.

Silloin vasta valtasi minut kainous, tuo lapsimainen ujous, jota
vieraat kasvot minussa aina vaikuttivat. Minä vetäydyin taaksepäin ja
tartuin hämilläni Heintzin takin liepeesen. Siitä oli minulla kumminkin
vähän tukea ja turvaa.



II.

Kukkulalla seisoi kolme herraa äänettä odotellen sillä aikaa, kun
työmiehet kaivoivat ja kuokkivat. Spitsin hirveästä haukunnasta
kääntyivät vieraat hetkeksi meitä katsomaan, ja yksi heistä,
silminnähtävästi nuorin kaikista, uhkasi koiraa kepillänsä, kun se
tahtoi häntä lähestyä. Sitten katseli hän Heintziä ja minua tylysti
tarkastellen ja käänsi meille selkänsä.

Työmiehet olivat alkaneet kaivaa kuoppaa hongan juurelle. Pensaat
olivat revityt ja viskellyt sinne tänne; missä ne olivat kasvaneet,
siinä näkyi nyt suuri aukko ja hongan paksut juuret riippuivat alas
laihasta savi- ja hiekkamaasta. Monesta paikasta näkyi valkoinen puu,
sillä kuokat ja lapiot olivat säälimättä repineet juuret rikki.

"Siitäpä löysimme kiven", lausui yksi herroista, kun aseet kilisivät
kiveä vastaan. Viimeinen multakerros luotiin syrjälle ja suuri
kivilohkare tuli näkyviin.

Herrat astuivat syrjään siksi aikaa kun työmiehet valmistautuivat
vierettämään kiveä paikaltansa. Heintz astui hyvin uteliaana askeleen
eteenpäin; työmiehet eivät luultavasti tehneet työtänsä kyllin
käytännöllisesti. Hänen oikea jalkansa oli ojennettu ja ikäänkuin heitä
auttavinansa nosti ja laski hän ehdottomasti käsiään. Eikä piippukaan
levännyt sillä aikaa, sillä vieraita näin minä enää vaan sinisen
sumupilven lävitse. Mutta sepähän vasta teki erinomaisen vaikutuksen,
joka olisi Ilsen pitänyt nähdä.

Nuori herra, jonka takana ystäväni seisoi, kääntyi niin pikaisesti kuin
olisi häntä äkkiarvaamatta lyöty. Hän loi pitkän sortavan silmäyksen
piippumieheen ja löyhytti kauhistuneena silkkisellä nenäliinallansa
ilmaa, poistaaksensa savupilvet.

Heintz otti sanaakaan virkkamatta rikos-esineen suustansa ja laski
kätensä alas. Hän oli tavattoman hämillänsä. Mitään senkaltaista ei
hänen tupakoimisensa ollut vielä koskaan matkaansaattanut. Minua
vieraan käytös peloitti ja saattoi vapisemaan. -- Minä häpesin ja olin
juuri rientää pois, kun kivilohkare irtautui paikaltansa ja kumisevalla
kolinalla vieri syrjälle.

Se pysäytti minut vielä.

Ensi silmänräpäyksessä en taitanut nähdä mitään, sillä herrat
tunkeutuivat aukon ympäri, mutta enhän siitä enää huolinutkaan. Veri
nousi kulmiini ja ehdottomasti käänsin silmäni toisaalle, sillä minä
luulin nyt jotakin suurenlaista tulevan näkyviin.

"Tuhat tulimaista tuossako kaikki!" huudahti Heintz äärettömän
kummastuneena. Minä katsahdin sinne ja minusta oli kuin olisi kaikki
väri, aron kaikki loisto sammunut ja kaikki sinisen kiiltävät perhoset
laskeneet siipensä kokoon ja kuolleet. Ja mihin kaikki puna
taivaanrannasta oli joutunut? -- Aurinko vaan oli vielä
laskemaisillansa... Kukkulassa ei ollutkaan vanhaa hopeapartaista,
jättiläisvartaloista kuningasta purppura-peitteen alla... Pimeä tyhjä
luola vaan ammotti sieltä.

Vieraista oli se vallan luonnollista. Yksi heistä -- hänellä oli lasit
nenällä ja pitkä läkkinen kotelo selässä -- ryömi sisälle aukosta ja
nuori herra seurasi häntä, mutta kolmas, pitkä solakka mies jäi
tarkastelemaan kivilohkareen sisäpuolta. Minä en voinut nähdä hänen
kasvojansa, sillä hän oli selin minuun, mutta minä luulin hänet
vanhaksi, sillä hän liikkui hitaasti ja hänen lyhyeksi leikatut
hiuksensa, jotka näkyivät ruskean hatun alta, olivat harmaat.

"Kivi on silitetty", lausui hän sitä keveästi koitellen kädellään.

"Niinpä toisetkin ovat!" kuului ääni kukkulan sisällä; "ah, mikä
jättiläisen suuri kattokivi meidän päällämme on! Oikein komea lohkare!"

Nuori herra näkyi jälleen aukosta. Hänen täytyi kumartua syvään ja
siinä putosi häneltä hattu päästä. Siihen hetkeen asti olin minä nähnyt
vaan muutamia miehiä; paitsi Heintzia ja vanhaa pappia lähimmäisestä,
noin kahden tunnin matkan päässä olevasta kylästä sekä muutamia rotevia
harvapuheisia maanviljelijöitä, oli ainoastaan silloin tällöin likainen
luudansitoja-poika ilmautunut tielleni. Minulla ei siis ennen ollut
tilaisuutta nähdä kaunista miestä. Mutta kotona Dierkhof'issa löytyi
Kaarle Suuren kuva; sitä täytyi minun ehdottomasti muistutella,
nähdessäni tuon peittämättömän otsan ilmestyvän mustasta aukosta.
Leveänä, puhtaana valkoisena kilpenä kiilsi se kastanjan-karvaisten
kähäräin alta, jotka nuorukainen pontevalla pään nyykäyksellä heitti
taapäin.

Nuorella miehellä oli keltaisen harmaa saviastia kädessä.

"Olkaa varovainen, herra Claudius!" varoitti lasisilmäinen herra, joka
häntä seurasi, itse kantaen vasemmassa kädessään muutamia kummallisia
esineitä. "Ensin ovat nämät tomuastiat sangen heikot, mutta ne
kovettuvat pikaisesti ilmas..."

Enempää ei hän ennättänyt. Astia särkyi samassa kuin se laskettiin
kivelle. Tuhkaa pölähti ylös ja puoleksi palaneita ihmisluita
vieriskeli kaikkialle.

Lasisilmäiseltä pääsi silloin surkuteltava huudahdus. Hän otti
varovaisesti sirpaleen peukalon ja etusormen väliin, lykkäsi silmälasit
otsalle ja tarkasteli astiankappaleen reunaa taittuneesta paikasta.

"Joutavia, vahinko ei ole suuri, herra professori", lausui nuori mies,
"Onhan niitä kumminkin kuusi tuolla sisällä ja kaikki ovat niin
toisensa kaltaisia kuin munat."

Professori irvisti juuri kuin olisi niellyt etikkaa.

"Hm, tuopa kuuluu aivan ymmärtämättömältä", lausui hän terävästi.

Toinen nauroi, ja ihmeellisen kaunis se nauru olikin, hilpeä ja
uhkamielinen, mutta kuitenkin viehättävästi hillitty. Paitsi sitä katui
hän heti iloansa ja muuttui vakavaksi jälleen.

"Niin, olenkinhan minä vaan ymmärtämätön muinaistieteen harrastaja,
vaikka kyllä innokaskin", puolustihe hän. "Käyttäkää sentähden armoa
oikeuden asemasta ja suokaa anteeksi, jos alottelija väliin unhottaakin
taiteen ankarat vaatimukset ja ajaa väärälle tielle... Minä tahdoin
oikeastaan saada selvää näitten hautakumpujen sisäpuolisesta
rakennuksesta ja -- ah kuinka kaunista!" keskeytti hän äkkiä puheensa
ja tarttui erääsen niistä pienistä kummallisista kaluista, jotka
professori sillä välin oli laskenut kivelle.

Oppinut herra ei silminnähtävästi kuunnellut sanaakaan nuoren miehen
puolustuksista. Vaipuneena syviin, voisi melkein sanoa, tuskallisiin
mietteisin, piti hän tutkistellen pientä esinettä milloin päivää kohti,
milloin liki silmiänsä.

"Hm, niin! Jonkunlaisia hopeateoksia."

"Niin oikein!" mumisi hän itsekseen.

"Hopeatako, muinais-germanilaisessa hautakummussa, herra professori?"
kysyi nuori mies vähän pilkallisesti. "Katsokaa tätä vaskikalua!" Hän
oli ottanut jonkunlaisen tikarin tahi veitsen käteensä ja nosti ja
laski asetta ikäänkuin olisi hän syössyt sitä jotakin vasten ja
punnitsi sitä sitte sormillansa.

"Germanilaiselle kouralle ei tämä sievä pikku kalu todellakaan olisi
ollut kylliksi vahva, se olisi heti musertunut... Ja yhtä vähän on
germanilainen käsi valmistanut tuon heikon hopeakalun, joka teillä on
kädessä, herra professori... Ja tohtori von Sassen on kun onkin
oikeassa, väittäessänsä, että nämät kummut ovat foiniikkialaisten
päällikköjen hautoja."

Tohtori von Sassen! Mikä tunne valloittikaan minut kuullessani sen
nimen! Eikö puhuja sormillaan osoittanut minua? Ja eikö kaikki luonut
silmiänsä minuun, pieneen hämmästyneesen tyttöraukkaan?... Kaikki nuo
silmät! Olisin tahtonut voida kätkeytyä maanpovehen!... Ah! mikä hupsu
minä olin! Ei minua huomattu enempää kuin ennenkään. Rupesin jälleen
hengittämään, mutta voi minua! En ollut muistanut Heintziä. Tuossa
seisoi hän, nyykäytti minulle päätään erittäin viekkaan näköisenä ja
huusi kumartuen korvaani: "Ha ha, prinsessani! Herrat puhuvat..."

"Vaiti, Heintz!" ärjäsin minä -- ensi kerran elämässäni poljin
vihastuneena jalkaani maahan.

Hän katseli minua tuokion aikaa ikäänkuin säikähtyneenä ja kääntyi
sitten arasti toisanne päin. Mutta työntekijät tarkastelivat
meitä; he huomasivat nyt vasta, ett'ei heidän takanansa ollut
orjantappura-pensasta, tahi jotakin semmoista, vaan pieni pelkäävä
tyttö. He katselivat minua lakkaamatta uteliaasti ja iloisesti;
minä olisin mieluisimmin juossut pois, vaan siinä oli jotakin
selittämätöntä, mikä vastustamattomasti pidätti minut siellä ja minulla
oli silloin luja usko, että se "jotakin" oli vaan haluni saada kuulla
puhuttavan äsken mainitun nimen omistajasta.

Sitä paitsi rauhoitti minua se seikka, ett'eivät vieraat herrat olleet
kuulleet Heintzin muistutusta. Sanat "foiniikkialaisten päälliköt"
olivat säkenien tavoin sytyttäneet professorin sielun ilmi tuleen. Sen
mielipiteen silmin nähtävänä vastustajana puolusti hän omaa
mielipidettänsä innokkailla ja kiivailla sanoilla, joita nuori mies
kuunteli velvollisella huomiolla.

Ruskeahattuinen herra sitä vastoin ei ottanut osaa siihen tieteelliseen
keskusteluun. Vakavin askelin käveli hän edes-takaisin. Hän kurkisti
kauan alas avattuun hautaan, nousi sitten kukkulalle ja katseli laveata
aroa.

Sillä välin oli hehkuva iltarusko aivan vaalennut ja muuttui taivaan
rannassa tumman sinertävän väriseksi. Ainoastaan pitkä, ohut
pilvihattara, joka uhkaavan käsivarren kaltaisena kohosi häväistyn
hautakummun yli, oli vielä vähän punertava. Muuttuvaisen näön katoava
loisto loppui ja sitten oli taas tumman sininen taivas vakavannäköinen
yllämme. Sitte alkoi näkyä vaalea kuukin, joka siihen saakka oli
piileskellyt ikäänkuin iltaruskon peittämänä ja levittää hopeista
hohtoansa.

Hautakummun päällä seisova herra katsoi kelloansa. "Jo on aika palata!"
huusi hän toisille. "Meiltä menee vähintään tunti aikaa palatessamme
vaunujemme luo."

"Niin, setä, paha kyllä runsaastikin tunti!" vastasi nuori mies. "Minä
soisin että tämä kirottu aro jo olisi takanamme", lausui hän, katsellen
sieviin jalkimiin puetuita jalkojaan, nulomielisesti professorille,
joka äkkiä oli lopettanut puheensa painavalla: "Niin, saammehan nähdä".
-- "Täytyykö meidän todellakin palata tätä ilkeän huonoa tietä?" lisäsi
nuori mies.

"Minä en tiedä parempaa", vastasi oppinut mies olkapäitään kohottaen.

Nuori mies katseli otsa synkkänä, laveata aroa.

    "Hiljaisella kankahalla
    kesäpäivä paistaa",

lausui hän ivallisella innostuksella. "Minä en ymmärrä, kuinka voi
kirjoittaa runoja arosta. Johan tuo nimikin saattaa, tullessansa
huulieni yli, kaiken runollisuuteni jäätymään. -- Miellyttääkö teitä
todellakin tämä hirveä erämaa, herra professori? Minä rukoilen teitä,
näyttäkää minulle toki jotakin muuta kuin aroa ja taasen aroa, tuota
kauheaa ruskeaa haamua! Kuuletteko ainoatakaan linnun liverrystä? Ja
missä piileskelee se inhimillinen elämä ja liike, jota täällä kuitenkin
sanotaan löytyvän. Piileekö se maan alla? Minä en voi sitä auttaa:
teidän aronne on Jumalan hylkäämä lapsi, puettu ruskeaan vaippaan!"

Professori ei vastannut sanaakaan. Hän vaan lykkäsi nuoren miehen
muutamia askeleita syrjään, missä kukkula oli korkein, tarttui hänen
olkapäähänsä ja käänsi hänet eteläänpäin.

Sieltä näkyi Dierkhof. Sen paksu raskas katto kohosi komeasti neljän
suuren tammen väliltä. Mahtavat savukiehkurat tuprusivat oksien
välitse, muistuttaen kiehuvista lihapadoista hyvin varustetussa
pesässä, ja hajosivat korkealle lämpimään ilta-ilmaan mustan kirjavan
haikaran ylitse, joka alastomilla säärillään seisoi pesässänsä ja
miettiväisesti piti punaista nokkaansa rintansa yli. Oli vielä kylliksi
valoisa nähdäksemme huolellisesti hoidetun nurmen tumman viheriäisyyden
ja heikon valon puutarhan aidan takaa, ikäänkuin olisi loistavan
iltaruskon heijastus viipynyt siellä -- Ilsen lempikukista, punaisen
kellertävistä sametti-ruusuista se hohto tuli... Ja tuollapa Miekekin
tuli kylläksi ravittuna ja kovin ikävystyneen näköisenä yksin
kotiinpäin. Se seisahtui silmänräpäykseksi tuhmana ja laiskana
vieraanvaraisesti avatun korkean portin eteen, miettien, mennäkö siitä
sisälle vai ei. Se muhkea elukka teki tämän maalaisen hyvän-voinnin
kuvan täydelliseksi.

"Onko tuo talo sen näköinen, että siinä asuisi tyhmiä luolalaisia?"
kysyi professori hymyillen. "Ja jos palaat kuukauden perästä, jolloin
aro on kukoistuksessaan, niin loistaa se purppura-värisenä ja on ihmeen
kaunis. Vielä myöhemmin tippuu siitä kultaa, hunajan kultaa -- ja, mitä
siihen sanotte, 'Jumalan hyljätty lapsi' koristaa itsensä
kuninkaallisen prinsessan kaltaiseksi -- monessa sen kätketyissä
puroissa piilee helmiä!"

"Niin tuhat miljoonaa vesihelmiä, jotka juoksevat mereen", muistutti
nuori herra nauraen.

Professori pudisti maltittomasti päätänsä. Yht'äkkiä huomasin
sydämellisesti pitäväni hänestä, vaikka hänen kasvonsa olivat
kuivettuneet, vaikka hän käytti vieraita sanoja ja hänellä oli ruma
helisevä läkkikotelo selässä. Puolustihan hän minun rakasta aroani. Hän
oli muutamilla sanoilla lausunut sen kaiken viehättävyyden ja
siunauksen. Mutta ilveilijän, pilkallisesti nauravine huulineen, joka
sanoillansa polki minun sydäntäni, hänen piti joutua häpeään. En tiedä
vieläkään, mistä sain rohkeutta siihen, mutta minä seisoin
äkkiarvaamatta hänen edessänsä ja ojensin sanaakaan lausumatta hänelle
avatun kourani, missä oli viisi helmeä.

Minusta tuntui kuin olisin seisonut hehkuvien hiilien päällä; minä
tunsin kuinka huuleni vapisivat ujoudesta ja tuskasta, ja silmäni
olivat luodut maahan. Maailma muuttui silmissäni; kaikki ympäröivät
minua. Herra, joka sillä välin oli astunut alas kukkulalta, työmiehet,
kaikki tulivat sinne ja vieressäni näin Heintzin jättiläisen kokoiset
jalkineet. "No, näettekö herra Claudius, tämä lapsi tahtoo vakuuttaa
teitä sanojeni totuudesta. Oivallisesti, tyttöseni!" huudahti
professori kummastuneena ja tyytyväisesti hymyillen.

Nuori herra ei lausunut sanaakaan. Kentiesi kummastutti häntä rohkeus,
jolla aron, karkeaan paitaan ja lyhyeen villahameesen puettu lapsi tuli
hänen eteensä. Hitaasti ja, niinkuin luulin, vastahakoisesti ojensi hän
minulle kätensä -- mutta nyt vasta pelästyin minä aina sydämeni pohjaan
saakka ja häpesin käytöksestäni. Näitten lumivalkoisten pienten sormien
rinnalla näytti minun päivettynyt käteni aivan pahoin ruskealta; minä
vedin sen ehdottomasti takaisin ja olin melkein pudottaa helmet maahan.

"Ne eivät todellakaan ole vielä lävistetyt!" lausui hän kieritellen
kahta niistä kädessänsä.

"Muoto ja väri ovat tosiaan hyvin vaillinaisia -- ne ovat harmaita ja
säännöttömiä", puollusti professori. "Ne eivät ole suuren arvoisia,
vaan ovat kuitenkin miellyttävä ilmaus."

"Minä tahtoisin ne mielelläni omakseni", lausui nuori mies. Tämä kuului
kohteliaalta rukoukselta.

"Ottakaa ne", vastasin minä lyhyesti, katsomatta ylös. Luulinhan heidän
jokaisesta sanastani kuulevan kuinka pelkuri sydämeni sykki.

"Hän otti varovaisesti toiset helmet kädestäni, ja nyt näin minä
edessäni seisovan ruskeahattuisen herran ottavan taskustansa vähän
kiiltävän virkatun kapineen.

"Katso, tässä, lapseni!" sanoi hän laskien viisi suurta ympyräistä
kiiltävää hopea-palaista käteeni.

Häneen minä katsahdin. Minä huomasin leveän, kasvoja puoleksi peittävän
hatunlierin, ja alipuolella suuret siniset silmälasit, jotka tekivät
posket kalmankalpeiksi.

"Mitä nämä ovat?" kysyin minä ihastuneena näitten kummallisten
esineitten muodosta ja kiillosta, mutta yhä vielä ujostellen.

"Mitäpä ne ovat!" toisti herra kummastuneena. "Etkö tiedä mitä raha on,
tyttöseni? Etkö ennen ole nähnyt rahaa?"

"Ei herrani, sitä hän ei ole nähnyt", vastasi Heintz minun edestäni
oikein isällisen vakavasti. "Vanha rouva ei kärsi rahaa talossa. Jos
hän niitä näkee, heittää hän ne armotta jokeen."

"Kuinka?... Ja kuka on tuo kummallinen 'vanha rouva?'" kysyivät kaikki
kolme herraa melkein yhtä aikaa.

"Prinsessan isoäiti, tiedänhän."

Nuori herra nauroi ääneen.

"_Tämänkö_ prinsessan?" kysyi hän minua osoittaen. Minä pudotin
hopearahat ruohoon ja pakenin... Paha, ilkeä Heintz!... Mutta minkä
tähden olinkaan kertonut hänelle sadun ihmeen kauniista ja arasta
herneen päällä makaavasta prinsessasta, ja miksi olin sallinut hänen
sen jälkeen kutsua minua "prinsessaksi", syystä että hän uskoi, ett'ei
hienompaa ja sievempää olentoa löytyisikään kuin se keveä-jalkainen
lapsukainen, joka hänen rinnallansa hyppeli aron yli.

Minä juoksin kotiin päin kuin takaa ajettuna, Nuoren herran pilkkanauru
kaikui perässäni ja minulla oli himmeä tunto, ett'ei se enää soisi
korvissani, kun vaan olin ehtinyt Dierkhofin suojelevan katon alle.

Portilla seisoi Ilse silminnähtävästi etsien minua, sillä olihan Mieke
tullut yksin kotiin. Jo kaukaa kiintyi katseeni hänen vartaloonsa,
jonka piirteet selvästi näkyivät hänen takanansa vallitsevaa
puolihämärätä vasten... Kuinka minä rakastin tuota vaaleakähäräistä
päätä! Se oli yhtä olenkeltainen kuin Heintzin pörröillään oleva tukka
ja päälaelta kohosi aina itsepintaiset kähärät ylöspäin. Ilsellä oli
samankaltainen terävä nenä kuin hänen veljellänsäkin, ja yhtä terve
veri värjäsi hänenkin poskensa kauniin punaisiksi. Mutta silmät,
terävät silmät, joita hänen veljensä Heintz niin pelkäsi, ne olivat
erilaiset, ja tultuani likemmäksi eivät ne minua miellyttäneet.

"Oletko tullut hulluksi, Lenore!" huusi hän minulle jäykällä
tavallansa! Hän oli suutuksissaan, niin suutuksissaan kuin hänen ylen
tasainen luonteensa voi tulla -- sillä hän kutsui minua nimeltäni ja
tämä tapahtui ainoastaan silloin kun hän oli vihainen. Sitten vaikeni
hän ja osoitti sormellaan sitä paikkaa missä seisoin. Minä loin silmäni
alaspäin ja näin jotakin, joka minullekin oli erittäin onnetonta,
nimittäin paljaat jalkani.

"Ah, Ilse, sukat ja kengät ovat vielä joen rannalla", lausuin minä
alakuloisesti.

"Ymmärtämättömyyttä! Tuo ne heti tänne!"

Hän kääntyi ja meni takaisin takan luo, joka tosin oli puiden
säästämistä varten tehty uuden-aikaisella tavalla, mutta vielä
voittoisasti anasti vanhan ali-saksilaisissa taloissa tavallisen
paikkansa, nimittäin talon ta'immaisen pään, joka oli likinnä
puimaluuvaa ja omettaa. Ilse paistoi par'aikaa silavaa, joka käristen
pannussa tuoksui erittäin maukkaalta nenääni, ja pihisevästä
perunapadasta nousi suuria vesikuplia.

Illallinen oli melkein valmis ja minun täytyi siis rientää ehtiäkseni
takaisin hyvään aikaan. Mutta en olisi millään muotoa enää mennyt
suuresta portista. Vaan jos menin ulos toisesta takapuolella olevasta
ovesta, niin varjosi minut talo ja voin päästä joelle kukkulan
päällä seisovien näkemättä.



III.


Minä menin sille sivuovelle, joka puimaluuvan ja asuinhuoneitten
väliltä vei ulos niin sanotulle pihalle. Mutta Ilse esti minut ja
ojensi varoittaen etis-sormensa.

"Sinne et voi mennä, siellä seisoo mummo!" lausui hän puoliääneen.

Ovi oli auki ja minä näin mummoni hurjasti heiluttelevan laivapumpun
vartta ylös ja alaspäin -- joka näky ei muuten minua ollenkaan
kummastuttanut, sillä olihan se joka päivä silmäini edessä.

Mummoni oli pitkä, kookas nainen, jonka kasvot olivat otsasta paksuun
kaulaan asti tulipunaiset.

Se väri kaikinpuolin kaikissa kasvoissa, ynnä kookas vartalo ja hänen
pitkät askeleensa sekä pontevat, voimakkaat käden liikkeensä, tekivät
hänet hurjan ja peloittavan näköiseksi, ja vielä nytkin kun muistelen
miten hän äkkiarvaaamatta lensi ohitseni, miten lattia narisi hänen
jalkojensa alla ja miten hänen ohi mennessään tuntui kuin hyvä tuulen
puuska, ja täytyy minun, vaikka hänellä oli mustat silmät ja
itämaalaiset kasvojen piirteet, muistella noita voimakkaita
kimbriläis-naisia, jotka, eläimennahka käärittynä ruumiin ympäri ja
sotakirves kädessä, syöksivät miesten ankariin taisteluihin.

Hän piti päätänsä paksun vesisuihkauksen alla, joka putosi hänen
kasvojensa ja ylen runsaitten, kaukaloon saakka ulettuvien harmaitten
hiuspalmikkoinsa päälle.

Niin teki hän aina, kylmimpänä talvipäivänäkin, se virvoitus näytti
olevan hänelle yhtä välttämätön kuin ilmakin. Mutta sinä iltana oli
hänen värinsä vielä tavallista kummallisempi. Kylmän, alasputoavan
vedenkin alta vilahti ruskeannäköinen puna ja kun voimakas nainen kädet
levitettyinä heitti päänsä pudistaen taaksepäin ja avosuin hengitti
syvästi saatuaan virkistystä, näyttivät hänen huulensa tumman sinisiltä
valkoisien hampaiden rinnalla.

Minä katselin Ilseä. Hän katseli sinne ikään kuin unhottaen kaikkea
muuta; ja hänen teräksen siniset silmänsä osoittivat syvää huolta.

"Mikä mummoa vaivaa, Ilse!" kysyin minä levottomasti ja alakuloisesti.

"Ei mikään -- on vaan niin kuuma", vastasi hän lyhyesti.

Silminnähtävästi oli hänestä vastenmielistä, että olin huomannut hänen
surullisen katseensa.

"Eikö ole mitään apua tuohon kauheaan verensulkeutumiseen päähän?"

"Hän ei huoli avusta, sen tiedät... Eilen illalla kaatoi hän kylpyveden
minun jalkojeni eteen. Mene nyt, lapsi, tuomaan kenkäsi."

Näin sanoen meni hän takaisin takan luo ja minä pidin velvollisuutenani
mennä ulos toisesta sivuovesta. Minä juoksin joelle, joka oli noin
kolmenkymmenen askeleen päässä Dierkhof'in takana ja koetin hiipiä
rannalla kasvavien pensaitten alitse. Se ei ollut helppoa tiheässä
pensastossa, joka ihmisten koskematta kasvoi, miten itse tahtoi. Mutta
minä hiivin kuitenkin väsymättömästi eteenpäin, sillä pajupensaat,
jotka tosiaan äkkiä yhtyivät minun takanani ja pahasti repivät paljaita
jalkojani, suojelivat minua tykkänään vierailta silmiltä, ja mentyäni
sillä tavoin melkoisen matkan, kiitin minä kahta vertaa enemmän siitä
suojasta, sillä aron yli tulivat kaikki herrat, Heintz etupäässä,
nopein askelin suoraan jokea kohti. Nyt toivoin minä ennen heitä
ehtiväni pieneen virran polvikkeesen, mihin olin jättänyt jalkineeni,
mutta vaikka kuinka ponnistin voimiani, en kuitenkaan ehtinyt niin
nopeasti eteenpäin kuin vieraat, vaan hiivin, ollen jo jotenkin lähellä
päämaaliani, maltillisesti pensaitten väliin.

Mikä heidät saattoi sinne, voin helposti käsittää, Heintz näytti heille
kapean, pitkin rantaa pensaitten vieressä kasvavan ruohokentän. Siinä
oli paljon helpompi kävellä kuin kankeassa kanervikossa; tie oli
pehmeä, juuri kuin luotu arkojen jalkojen astuttavaksi.

Herrat kulkivat ihan likeltä minun ohitseni; minä kuulin heidän
astuntansa ja heidän vaatteensa pyyhkäsi keveästi niitä oksia, joitten
suojassa minä makasin. Koivun viereen jäivät he seisomaan.

"Ahaa, tähän on aron prinsessa riisunut vaatteensa!" huudahti nuori
herra.

Minä kumarruin eteenpäin ja näin hänen ottavan ylös toisen minun
kengistäni. Silloin ymmärsin, vaikk'ei minulla vielä ollut kokemusta
maailmasta eikä elämästä, aivan hyvin, minkä kaltaisen sievän
naisenkengän pitäisi olla. Minä olin saduissani lukenut pienistä
hopealla koristetuista tohveleista, pienistä punaisista kengistä, ja
paperikin, jossa ne ihastuttavat tarinat olivat luettavina, oli minusta
liian paksua ja kankeata anturaksi senkaltaisille yläilmaisille
samettisille ja silkkisille taideteoksille. Mutta tuo hirviö, jota
vieras nauraen piti kädessänsä, oli mitä paksuimmasta vasikannahasta
tehty. Oi Ilse, sinun mielestäsi ei edes puu ollut kylliksi "vahvaa ja
kestävää" minun levottomille jaloilleni.

Tänä aamuna olivat kengät lasketut minun vuoteeni viereen, ihka uusina
ja niiden rinnalla oli paksu sukkapari, jotka Ilse itse oli kutonut,
vieläpä kehrännyt langankin niihin omien lampaittensa villasta -- ne
olivat hänen komea syntymäpäivälahjansa minulle. Minä olin onnellinen
ja Ilse oli hyvin tyytyväisenä nyykäyttänyt päätänsä, sillä suutari oli
ystävällisesti antanut kokonaisen komppanian kiiltäviä nauloja marssia
työpöydälle ja seisahtua sormen paksuihin anturoihin. Nyt kiilsivät ne
kiitellyt naulanpäät oikein ivallisesti minua vastaan.

"Varjelkoon sitä lasta! Onhan hän todellakin jättänyt kenkänsä tänne!
_Ihka uudet_ kengät!" huudahti Heintz pudistaen päätänsä, "tahtoisinpa
kuulla, mitä Ilse sanoo", lisäsi hän levottomasti.

"Kenen on lapsi, jonka näimme hautakummun tykönä?" kysyi vanha
ruskeahattuinen herra vienolla äänellä.

"Hän kuuluu Dierkhof'iin, herra."

"Niin, mutta mikä on hänen nimensä?"

Heintz lykkäsi hattunsa oikealle ja hivui korvallistansa. Minä kyllä
tiesin jo ennakolta hänen viekkaan vastauksensa, sillä hän muisti
epäilemättä sitä hirveätä hetkeä, jolloin minä poljin hänelle jalkaani
ja -- niin, niin, Heintz kyllä tiesi, miten pulasta päästä.

"Niin herra, Ilse sanoo häntä 'lapseksi' ja minä sanon --"

"Prinsessaksi", täytti nuori mies samalla juhlallisella äänellä, jolla
minun sukkela ystävänikin oli puhunut. Kuten äsken tikaria hautakummun
vieressä, punnitsi hän nyt kenkääni kädessänsä, mutta tällä kertaa
liikunnalla, joka osoitti, että hän pilkkasi sen painoa.

"Ah, naiset täällä kankaalla rakastavat liikkua painavaisesti!" lausui
hän ruskeahattuiselle herralle, Charlotten pitäisi näkemän tämä
keijukaisen keveä loistoteos, setä!... Minun melkein tekisi mieli viedä
se mukanani."

"Älä hulluttele, Dagobert!" keskeytti toinen ankarasti. Heintz
puolestansa melkein huudahti pelästyksestä.

"Jumalan tähden herra... Varjelkoon meitä, mitä Ilse sanoisi! -- _ihka
uudet kengät_!"

Kas -- tuo Ilsepä näkyi olevan se lohikäärme, joka vartioitsee
avojalkaista prinsessaa! -- -- "tuoss' on!" nauroi nuori mies
pudottaen kengän maahan. Sitten löi hän kädet yhteen pudistaaksensa
hansikoistansa pölyn, mikä niihin kentiesi oli tarttunut.

He jättivät Heintzin hyvästi ja menivät edelleen, jonka perästä vanha
ystäväni äkkiä pisti onnettomat kengät suureen nuttunsa taskuun. Niitä
seurasivat sukat, kun hän ne huomasi riippuvan puun oksalla; sitten
läksi hän kiiruusti menemään Dierkhof'iin päin.

Minä viivyin vielä hetkisen piilopaikassani kuunnellen vieraitten
askeleita, jotka pian lakkasivat pehmeällä ruohokolla kuulumasta. Minä
olin kovin innoissani. En silloin vielä voinut nimittää sitä tunnetta,
joka ikäänkuin kuristi kurkkuani ja saattoi minut taistelemaan
pidätettyjä kyyneleitäni vastaan, mutta joitten valtaan minä kuitenkin
antauduin hillittömällä kiivaudella. Minä vihasin, vihasin koston
haluisesti Heintziä... "Niin typerästi!" olin mumissut hampaitteni
välistä -- "nyt olisi hän aivan kernaasti saanut kertoa tohtori von
Sassenin olevan isäni". Vaan ei, hän oli puhunut yhtä viisaasti kuin
itse Salomokin, ja minä olin erittäin suuttunut häneen.

Minä läksin pensastosta. Dierkhofista ei enää noussut savukiehkuroita
ilmaan. Ilse oli jo aikoja siten nostanut perunat valkealta;
lautasellani oli luultavasti kauniimmat perunat kuorittuina
kullankeltaisina, ja vieressä oli pikarillinen maitoa. Ilse oli varmaan
antanut minulle aineeksi, vaikka hän näytti kovin ankaralta ja odotti
minua kaikissa tapauksissa. Mutta kotiin en kuitenkaan mennyt; minun
täytyi ensin nähdä mihin tilaan vieraat olivat jättäneet häväistyn
hautakumpu raukan.

Se oli paremmassa tilassa, kuin minä olinkaan aavistanut. Kivilohkare
oli pantu vanhaan paikkaansa. Multakin oli heitetty sen päälle ja
tomuastian sirpaleet olivat poissa. Ainoastaan irti kaivetut pensaat
olivat hajallaan siellä ja täällä nääntymässä. Kapealla hiekkareunalla
kukkulan juurella näkyi siihen kaadettu ihmistuhka vaaleana reunana ja
pienen pensaan alla oli, puoleksi kätkettynä, pieni mustaksi palanut
luusirkale ainiaksi erotettuna toisista, jotka olivat lasketut takaisin
hautaan.

Minä otin varovaisesti sen käteeni. Nuori herra oli ollut oikeassa; ne,
joita hautakumpu peitti, eivät olleet aikoinaan olleet jättiläisiä.
Pikkuinen luusirkale, joka minulla oli kädessäni, oli kuulunut
ruusuväriseen sormeen. Kentiesi oli se kerran ennen muodoltansa ollut
yhtä hieno, ja sen iho kentiesi yhtä valkoinen kuin se, jonka tänään
olin nähnyt, ollut rakastettu ja ihmetelty ja kalliin sormuksen
ympäröimänä. Kentiesi oli pienimmästäkin sen liikunnosta monen ihmisen
onni tahi onnettomuus riippunut. Minä nousin kukkulalle ja kaivoin
sirkaleen maahan hongan alle. Hyvä vanha puu levitti suojelevaisesti
oksansa sen ylitse. Kentiesi oli se tänään saanut kuolettavan iskun.

Minä kiersin käsivarteni sen tyven ympäri ja katselin sitä paikkaa
missä pieni joki teki polvekkeen metsää kohti... Miten kummallista oli
nähdä ihmisiä siellä liikkuvan! Ihmisiä täällä juhlallisen hiljaisella
yksimuotoisen ruskealla lakealla pinnalla, minkä yli korkeintaan
petolintu huimaavan korkealla lenteli, äkkiä jälleen kuulumattomiin
kadotaksensa. Minusta tuntui kuin jäisivät niiden jälet, jotka nyt
läksivät pois arolta, sinne ijäiseksi.

He riensivät takaisin maailmaan -- maailmaan!... Olinhan minäkin ollut
siellä. Minulle oli se ainoastaan ollut synkkä pihanpuolinen huone ja
kostea neljän taivaankorkean muurin ympäröimä puutarha ja ihmisistä,
joita myöskin sanotaan "maailmaksi", oli ainoastaan muutamia tullut
minun läheisyyteeni. Tässä pihanpuolisessa huoneessa olin minä
viettänyt elämäni kolme ensimmäistä vuotta... Ohuet harmaan vaaleat
kähärät liehuivat niiden kasvojen ympäri, jotka selvimmin olivat
kiintyneet muistiini -- minä voisin vielä maalata hehkuvien silmien
vehreän vaalean loiston ja kasvojen harmaan-värisen ihon. Hän oli neiti
Streit, minun kasvattajattareni. Eräät toiset kasvot elivät ainoastaan
vaaleana valona himmeässä muistossani. Niitä olin liian harvoin nähnyt,
mutta joka kerta kuin myöhemmin kuulin silkkileningin kohisevan,
ilmaantuivat ne eteeni jonkunlaisena epäselvänä varjokuvana, ja minä
olin kuulevinani suuttuneen äänen tiuskaavan: "Lapsi, sinä saatat minun
heikkohermoiseksi!" Olla suuttunut ja heikkohermoinen oli minun
käsitykseni mukaan aivan samaa. Tätä silkkistä kahisevaa olentoa, joka
ainoastaan liiteli huoneen lävitse ja korkeintaan yhden ainoan kerran
laski kuuman hienon kätensä pääni päälle, kutsui neiti Streit armoksi
ja minun täytyi kutsua häntä äidiksi.

Ja sitten muistan heränneeni kerran -- vaan en enää pimeässä
pihakammarissa. Minä istuin suuren miehen sylissä. Keltainen tukka oli
pörröllään hänen kulmillansa ja hän nauroi minulle. "Hä, hä, hä, --
onko pienokainen nyt nukkunut kylliksi?" Hänen vieressänsä käveli neiti
Streit puettuna mustaan hattuun ja harsoon. Suuret kyyneleet vierivät
alas hänen poskiansa myöden ja minä näin hänen ääneti hierovan
käsiänsä... Aivan liki meidän edessämme oli talo haikaran pesineen ja
neljine tammineen ja kun minä katselin miehen kuumettuneita kasvoja ja
pelästyneenä kumarruin taaksepäin huutaakseni täyttä kurkkua, huusi
hän: "pull pull, tulkaa tulkaa", ja heti juoksi portista suuri joukko
kirjavia kanoja hänen luoksensa.

Siinä seisoi punakasvoinen rouvakin. Hän ojensi neiti Streitille käden
ja suuteli minua itkien, josta minä kauheasti pelästyin. Mutta minä
unhotin pian pelkoni. Pihalla juoksi vasikka kömpelösti ja seisahtui
ammuen sekä naurettavan leveä-jalkaisena miehen eteen. Talon päällä
istui haikara, ja Ilse -- tummasilmäinen Ilse -- näytti minulle pienen
elävän, jonka silkinhienolle karvalle minä epäileväisesti laskin käteni
-- se oli naukuva kissanpoika... Ja kaikkialla oli päivänpaistetta ja
lehdet suhisivat lakkaamatta aron yli rientävän tuoksuvan tuulen
heiluttamana. Minä riemuitsin ja kirkasin ilosta, sillä välin kun neiti
Streit, sydäntä särkeväisesti nyyhkien ja horjuen astui sisälle.

Niin tapahtui tuloni Dierkhof'iin, Heintzin sylissä, ja siitä
hetkestäpä vasta voin sanoa elämäni alkaneen. Minä tulin äkkiä
onnelliseksi lapseksi, sillä välin kuin ihmiset surkutellen itkivät
minua... Hei vaan! miten päivä päivältä Heintzin selässä lähdin hauskaa
vauhtia aron yli! Ja siellä oli kaikkein yksinäisimmässä paikassa
pikkuinen, matala olkikattoinen savimökki. Pitkän Heintzin täytyi
syvästi kumartua päästäksensä sisälle ovesta: mutta sielläpä vasta
kodikasta! Pöydät ja tuolit kiilsivät lumivalkoisina ja kahden suuren
kaapin välillä oli höyhenillä täytetyitä kirjavia makuuvaatteita.
Heintz ja Ilse olivat luudansitojan lapsia. Vanha luudansitoja oli
rakentanut mökin omilla käsillänsä; molemmat lapset olivat siinä
syntyneet ja sinne Heintz tahtoi kuollakin. Joka vuosi heinäkuussa vei
hän ympäri olevien kylien mehiläisjaot arolle, missä hän sitten hoiti
niitä; sen lisäksi teki hän muutaman päivän vakasen rengin työtä
Dierkhofissa.

Minä kotiunnuin yhtä pian savimökissä kuin mummoni talossa. Minä autoin
Heintziä tattaripuuron syönnissä, ja olin hänen kanssansa heinällä ja
niitä korjaamassa Dierkhofiin. Hän nosti minut korkealle vanhoihin,
ladon katossa riippuviin mehiläis-pesiin, joihin kanat tavallisesti
munivat, ja minä annoin ihastuneena sileät valkoiset munat vieressämme
seisovalle Ilselle.

Neiti Streit istui sillä aikaa koko päivän itkien suuressa
asuinhuoneessa neulomustyö sylissä. Hänestä lienee tämä vanha huone
kyllä näyttänyt naurettavan yksinkertaiselta, sillä seinät olivat vaan
valkoisiksi maalatut; muurin vieressä oli ruskea, kulunut puupenkki ja
seiniä ja pöydät seisoivat suurina ja jykeinä pitkin seiniä. Mutta
neiti Streitin mukavuudeksi oli mummo toimittanut pehmeän sohvan
kaupungista ja Ilse oli ripustanut siniraitaisia uutimia ikkunoitten
eteen. Neiti Streit piti enimmiten ne edessä ja valitti pelkäävänsä
ääretöntä, hiljaista aroa; päivänpaisteessa ja kuutamossa
rupesi hän opettamaan minua lukemaan ja kirjoittamaan. Hän oli
viisitoistavuotiaana tullut kaupunkiin palvelukseen mummolleni, ja tämä
oli opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Kuitenkin alkoi hän
uudestaan minun kanssani. Usein, kun olin väsynyt juoksusta ja
leikistä, hiivin iltasin hänen syliinsä, jossa nojasin pääni hänen
rintaansa vasten, ja silloin tuli Heintz luoksemme, tietysti _sammunut_
piippu suussa, ja siitä neiti Streitkin virkeni. Hänen ohuet poskensa
punoittivat ja vaaleat kähäränsä liehuivat levottomasti kasvojen
ympärillä. Silloin kertoi hän vanhemmistani ja kodistani sekä oloista
siellä ja minä sain niinmuodoin tietoa siitä. Minä sain tietää isäni
olevan kuuluisan miehen ja että äiti vainajani oli ollut oppinut ja
runoilija. Monta kuuluista ja ylhäistä miestä oli usein käynyt heillä,
ja kun neiti Streit huoaten lisäsi: "Minä olin puettu valkoiseen
leninkiin ja minulla oli ruusupunaisia nauhoja hiuksissa, sillä armon
luona oli luku-ilta," heräsi kaikenlaisia ikäviä muistoja himmeästi
lapsellisessa sielussani. Minä kuulin taasen kammarin oven takaa
levotonta astumista ja kävelemistä edestakaisin -- iltamaito annettiin
minulle jääkylmänä ja kun säikähtyen heräsin äsken nukuttuani, olin ypö
yksin suuressa, synkässä huoneessa. Minä pelästyin ja rupesin itkemään
ja silloin tuli neiti Streit valkoisessa puvussaan lentäen huoneesen
kuin aave, torui minua, torui minua, pisti konsehtipalasen suuhuni,
levitti peitteen nenänikin ylitse ja hiipi jälleen ulos.

Paitsi sitä koskivat kasvattajattareni, "taivaalliset muistot", joiksi
hän niitä nimitti, minua sangen vähän. Minä enimmiten nukuin niitä
kuullessani ja heräsin vasta tuntiessani, että minua säälimättömästi
revittiin hiuksista. Yhtä johdonmukaisesti kuin vaaleat valkenevat
kähärät, avattiin minunkin pitkät mustat palmikkoni ja sitte täytyi
minun rukoilla kaukana minusta asuvan isäni puolesta, jonka kasvoja en
voinut muistaa, vaikka kuinka sitä koetin.

Niin kului muutamia vuosia ja neiti Streit kävi yhä levottomammaksi ja
itki vielä katkerammin. Hänellä oli tapana väliin seisoa pihalla ja
siellä huutaa lempeällä ohuella äänellään, silmät taivaasen luotuina:

"Ah, rientävät pilvet, oi ilman purjeet. Jos pääsisin kanssanne
lähtemään pois!" -- ja kun eräänä päivänä hammas putosi hänen suustansa
-- se putosi päivällisellä hänen lautasellensa eikä ollutkaan,
verrattomaksi kummakseni, luonnollinen hammas vaan tekohammas -- pesi
hän kätensä, sulloi kiireesti vaatteensa laukkuun ja lähti matkaan.

"Tämä on velvollisuuteni itseäni kohtaan, Ilse kulta --, eihän täällä
ole mitään toimeentulon toivoa!" kuuluivat hänen sanansa hänen
erotessaan Ilsestä, samalla kun runsaat kyyneleet vierivät alas hänen
vanhoja kasvojansa myöten.

"Ei mitään toivoa laajan lavealla arolla!" Minä olin kuin jähmettynyt
siitä hirmuisesta jumaloitun kotini syytöksestä. Heintz kuljetti
matkalaukun lähimmäiseen kylään ja minä saatin heitä kappaleen matkaa.
Jätettyäni heidät hyvästi, pysähdyin katselemaan meneviä, kunnes hänen
heiluva leninkinsä katosi näkyvistäni kaukana metsän rajassa. Sitte
otin hatun päästäni ja heitin sen korkealle ilmaan ja riisuin ahtaan
puristavan nuttuni, jota ilman ei neiti Streit milloinkaan sallinut
minun mennä ulos. Ah, kuinka viehättävästi lämmin tuuli suuteli
niskaani ja käsivarsiani!... Sillä lailla tulin kotiin... Siellä oli
Ilse jo muuttanut sohvan toiseen huoneesen ja, suojellaksensa sitä,
peittänyt sen vaatteella, ja par'aikaa pani hän uutimia kokoon ja laski
ne sitte laatikkoon.

"Ilse, leikkaa nämät poikki!" pyysin minä, ojentaen hänelle pitkät,
hankalat hiukseni. Ja hän leikkasi heti ne pois, että kihisi ja oli
iloista kuulla. Kähärät heitettiin valkeaan, nuttu koristi kaappia ja
siitä hetkestä kävin minä samalla tavalla puettuna kuin Ilsekin.

Kaikkea tätä muistelin minä seisoessani hongan alla, lakkaamatta
katsellessani kolmea menevää miestä. Jo oli hämärä ja minä voin
töintuskin eroittaa heitä tummista pensaista. He olivatkin jo ehtineet
niin kauas, ett'en enäa huomannut, kuinka he astuivat eteenpäin. Mutta
tiesinhän minä, että heidän oli yhtä kiire kuin neiti Streitinkin mitä
pikemmin sitä parempi jättää ylenkatsottu aro taaksensa... Mitäpä nuori
herra olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt Dierkhof'in vanhan,
punakasvoisen rouvan kerran jättäneen väekkään kaupungin lähteäksensä
arolle ja jäädäkseen sinne ainiaaksi.

Neiti Streit arveli tosin, että mummo oli haaveksivainen ja pelkäsi
sanomattomasti hänen arkaa silmäystänsä; mutta minusta oli vanhan
rouvan kummallinen käytös eroittamaton koko hänen olemuksestansa, ja
jos hän viime aikoina oli muuttunut jäykemmäksi ja äreämmäksi, niin oli
se tapahtunut yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin minä olin kasvanut --
minä luulin kaikkien mummojen olevan samankaltaisia. Mutta mistä se
tuli, että minä silloin rupesin miettimään asioita, jotka siihen
saakka olivat näyttäneet ihan luonnollisilta? Vieraitten ääretön
ihmetteleminen "sitä kummallista vanhaa rouvaa, joka ei kärsinyt rahaa
talossansa," oli herättänyt huomiotani. Ja eikö se ollut kummallista,
että mummoni vuosien kuluessa oli tullut ihan mykäksi, että hän karttoi
kaikkia talolaisiansa ja että hän katseli minua peloittavan
rankasevaisesti joka kerta, kuin sattumalta jouduin hänen lähellensä?
Mistä syystä ei hän milloinkaan nauttinut palaakaan siitä ruoasta,
jonka joku muu hänelle antoi. Hän otti itse munat, joita hän enimmiten
söi, kanojen pesistä; hän lypsi itse lehmän, ett'ei vieras koskisi
maitoastiaan, eikä hengittäisi liki sitä juomaa, jota hän nautti. Hän
ei milloinkaan syönyt lihaa eikä leipää ... ainoastaan ensimmäisinä
vuosina oli hän silloin tällöin hyväillyt minua -- myöhemmin näytti hän
peräti unhottaneen, kuka olin.

Minun isäni ei lähettänyt minulle toista opettajatarta, mummoni ei
pitänyt minusta lukua eikä kaukana meistä asuva kylän koulumestari
ollut mikään loihtija. Sepä oli liian pahasti, arveli Ilse. Hän ei
lähettänyt minua kouluun, vaan ryhtyi itse opettajatoimeen. Se oli
hänestä vaikea asia. Enimmiten luki hän minulle pyhästä Raamatusta
erityisiä lukuja, mutta aina vaan puoliääneen, eikä minulta jäänyt
huomaamatta, että hän usein seisahtui levottomasti kuuntelemaan eikö
mitään kuulunut mummon huoneesta. Seurakunnan vanha pappi laski minut
ripille ja Ilse oli opettanut minulle sitä varten äärettömän paljon
ulkoa. Kirkkoon läksimme salaa, oikein varkain; Heintz oli sillä aikaa
kotivartiana ja minä notkistuin polvilleni pienessä kyläkirkossa ja
lausuin uskontunnustukseni mummoni sitä aavistamattakaan.

Niin olin minä kasvanut vapaana ja iloisena kuin pajupensaat
joenrannalla, ja siinä hongan alla seisoessani avojaloin, lyhyessä,
karkeassa hameessani iltatuulen leikkiessä hiuksissani, nauroin minä,
nauroin täyttä kurkkua nuorta herraa, joka niin huolellisesti etsi
pehmeää ruohokenttää hienoille anturoilleen ja kantoi suojelevaa nahkaa
kädessänsä -- ja se oli minun kostoni.



IV.


Sitä takalla varustettua huonetta, joka alisaksilaisissa taloissa aina
on asunnon ja ometan välissä kutsutaan _Fleet'iksi_. Dierkhofissa
kohosi tämä ikivanhan tavan mukaan ainoastaan muutamaa tuumaa
korkeammalle ometan savilattiaa, muuten ei mikään seinä, ei edes
lauta-aita eroittanut niitä toisistansa; sillä tavoin voi siitä
paikasta nähdä koko ometan ja sen molemmin puolin säilytettyjä heiniä
ja muita eläimen ruokia. Asuinhuoneesta vei yksi ikkuna sekä kaksi ovea
sinnepäin. Siinä huoneessa oli kivilattia sekä, kuten jo olen
maininnut, kaksi ulos vievää ovea. Mielestäni oli se koko talon
hupaisin osa. Kesäiseen aikaan olikin ruokapöytä siellä lähellä takkaa.

Istuessani Ilsen kanssa, sisälle palattuani myrskyiseltä
iltakävelyltäni, paloi lamppu pöydällä, vaan näytti suuressa pimeässä
huoneessa ainoastaan pienen säkenen tapaiselta. Avatusta ovesta valasi
hämärän heikko valo hieman lähimmäisiä hinkaloita. Ne olivat tyhjiä,
sillä Dierkhofissa viljeltiin maata ainoastaan omaksi tarpeeksi.
Lähellä meitä makasi Mieke märehtien ja ojensi minulle sarvensa --
yökoristeiksi eivät heiluvat seppeleet ja kukkakimput kuitenkaan olleet
mukavia.

Ilse loi silmäyksen juhlallisesti koristettuun eläimeen, sitte löi hän
keveästi minua olkapäälle kääntyen toisaalle; sillä eihän minun pitäisi
saaman tietää, että "alinomaiset hullutukseni" häntä väliin
naurattivat.

Ilse ja Heintz olivat jo ilman minutta syöneet illallisensa. Suuresta
perunankuorikasasta huomasin minä, missä Heintz oli istunut. Ilse
lykkäsi tällä kertaa torumatta jäähtyneet perunat syrjään minun
lautaseltani ja asetti eteeni kaksi kuumaa kokonaista munaa. Minä
luulin Heintzin järjestävän ulkona pihalla kaikenlaisia kaluja, sillä
välin kun Ilse vielä täydessä toimessa kiiruusti kävi edestakaisin, Se
ei tosiaankaan ollut sopiva tilaisuus, mutta siitä huolimatta kysyin
minä sitä, joka jo pitkän hetken oli ollut mielessäni:

"Ilse, missä isäni nyt asuu?"

Hän oli juuri mennä ohitseni pihalle. "Tahdotko kirjoittaa hänelle?"
kysyi hän seisahtuen kummastuneena.

Minä nauroin ääneen.

"Minäkö? Minäkö kirjoittaisin kirjeen? Ah Ilse, sepä vasta on
naurettavaa!... Ei, ei, Ilse, minä vaan haluaisin tietää niiden
henkilöitten nimet, joitten tykönä isäni nyt asuu."

"Täytyykö sen tapahtua juuri nyt?"

Minä en tohtinut myöntää siihen, mutta kentiesi huomasi Ilse
kasvoistani, kuinka maltiton minä olin. Hän meni äänettä asuinhuoneesen
ja antoi minulle sitte pienen lippaan.

"Katso tuossa, etsi osoite itse, minä en sitä muista. Vaan älä hukuta
mitään, älä pane paperia liian suureen epäjärjestykseen."

Hän meni ulos. Miten sievästi ja järjestettyinä ne muutamat paperit,
jotka yhdistivät Dierkhofin ulkonaisen mailman kanssa, olivat siinä
pienessä lippaassa! Siinä oli isäni kirjeitä sisältävä pakka.
Jok'ainoan päällekirjoitus oli Ilselle ja kaikki sisälsivät ainoastaan
muutamia kohteliaita riviä, tervehdys mummolle ja jyrkkä kielto Ilsen
rukouksiin, että isä ottaisi minut Dierkhofista, ja lähettäisi minut
kouluun. Kaikki kirjeellinen yhteys tapahtui Ilsen kautta ja joka
kirjeesen vastasi hän suurella vaivalla, tottumattomasti piirtäen
kookkaat kirjaimensa paperille niin lyhyesti kuin mahdollista. Minä en
milloinkaan niistä huolinut, sillä yhtä tottunut kuin olin lukemiseen
ja yhtä hartaasti kuin minä kerta toisensa perässä luin neiti Streitin
jättämät lastenkirja-joukot alusta loppuun, yhtä vaikea oli minusta
kirjoittaminen ja yhtä paljon minä sitä vihasinkin.

Isäni kirjeitten joukossa oli toinen, jonka tiesin vähää ennen
saapuneen Dierkhofiin. "Neuvoksetar von Sassen'ille, Hannoveriin"
kuului sievä, hieno päällekirjoitus; joku muu oli kömpelösti piirtänyt
siihen sen kylän nimen, joka oli Dierkhofia lähinnä.

Kirje oli mummolleni -- ainoa, joka minun muistaakseni oli saapunut
hänelle. Kun Heintz muutama viikko sitte toi sen mukanansa ja antoi sen
Ilselle, katselin minä ohitse mennen päällekirjoitusta ja menin
välinpitämättä tieheni, huolimatta sen sisällyksestä. Aron toisella
puolella oleva maailma ei minua vähintäkään viehättänyt. Silloin oli
kuitenkin kaikki muuttunut; särjetty sinetti houkutteli minua tutkimaan
sen sisällystä, vaan sitä en kuitenkaan tohtinut tehdä Ilsen luvatta ja
laskin senvuoksi kirjeen vastaiseksi pöydänkulmalle.

Isäni osoitteen, jota tahdoin tietää, olin pian löytänyt. Nopeasti
avattuani viimeisen kirjeen luin juuri hänen nimensä alta:
"Kauppahuone Claudius, n:o 64, K----ssa." Minä säpsähdin äkkiä ja
tunsin kasvoni kuumenevan ja punehtuvan nähdessäni nyt kirjoitettuna
sen nimen, jonka professori tänään usein oli maininnut. Miten helposti
taisin lukea isäni epäselvää käsialaa! Hänen nimensä oikein häikäsi
silmiäni... Minä tunsin ennakolta kirjeen sisällyksen; Ilse oli
kertonut sen minulle ja kuitenkin rupesin uudestaan tutkimaan sitä.
Ah! tämäkin oli yhtä välinpitämätön ja kylmäkiskoinen kuin isäni
edellisetkin kirjeet! Hän ei kysynyt: mitä lapseni tekee? Oliko hän
terve ja muisteleeko hän minua?... Silloin tunsin ensikerran, vaikka
hämärästi, että isäni käyttihe väärin minua kohtaan.

Välinpitämättömät rivit loppuivat tällä lauseella: "Neapelista
lähetettävään kirjeesen ei saa vastata, ja että se on pidettävä salassa
äidiltäni, on luonnollista." Sillä tarkoitettiin ihan selvästi sitä
kirjettä, joka oli vieressäni pöydällä. Siinä oli Neapelin
postitemppeli ja se herätti nyt kahta vertaa enemmän uteliaisuuttani.

Ohuen kädessäni olevan kirjeen taitoin minä sitä vastoin yhteen,
pettyneenä toivossani. Siinä ei ollut mitään isäni uudesta
asuinpaikasta, ei sanaakaan isäni oloista, Claudius-nimisistä
ihmisistä, eikä isäni ja heidän keskinäisestä välistänsä. Minä kavahdin
seisomaan ja heitin kirjeen lippaasen. Ah! mitähän minä huolin
vieraista ihmisistä! Siinä mietiskelin minä ihmisiä ja seikkoja, jotka
eivät ensinkään kuuluneet minuun ja Heintz työskenteli vielä ulkona
pihalla, vaikka jo oli pilkkopimeä. Kun hän muuten työskenteli
tavallista työaikaa myöhemmin, löin minä häntä sormillani, tartuin
hänen käsivarteensa ja vedin hänet sisälle luoksemme paksun ja paljaan
puutuolin, hänen kiistämättömän istuinpaikkansa, luokse. Siellä
tarjosin minä hänelle palavan pärepalasen ja heti sen jälkeen häilyivät
savunkiehkurat hänen autuaan näköisten kasvojensa ympärillä. Ilse tuli
sinne ompelutöilleen ja minä luin vähentymättömällä innolla
kertomuksia, jotka jo tunsin puoleksi ulkoa. Jos oli pakkanen tahi
satoi ja myrsky vinkui, pantiin enemmän turpeita pesään ja Ilse keitti
teetä. Silloin oli suloista istua sisällä suojassa, silla aikaa kuin
sadepisarat lakkaamatta putoilivat katolle; sitä lisäsivät valkean valo
takasta ja viehättävä hiljaisuus pitkässä ometassa, johon savupilvet
lensivät. Silloin tällöin kalisivat kytkyet Mieken kaulassa, korkealla
orsilla liikkui uninen kana tahi käänsihe Spits mielihyvin valkean
edessä. Kaikki, mitä rakastin, oli koossa näitten neljän seinän
sisällä.

Silloin oli rauha sielussani; minulla ei ollut mitään toivetta eikä
halua; nuori sydämeni oli ainoastaan täytetty hellyydellä molempia
kohtaan, joitten välillä minä istuin... Nyt tunkeutui yht'äkkiä
ulkonaisia kasvoja meidän joukkoomme ja minä punastuin kovin
muistellessani, minkä kaltaiseksi heidän vaikutuksistansa olin tullut.
En sitä voinut kieltää -- sen sijaan että olisin turvaunut vanhaan
ystävään, johon nuori mies oli luonut niin halveksivan silmäyksen, olin
kehnosti hävennyt häntä. Minä olin ollut äärettömän kiivas, polkenut
jalkaa hänelle, hänelle, joka aina kohteli minua rajattomalla
kärsivällisyydellä ja hellyydellä, sekä kutsunut hänet typeräksi,
sentähden että hän oli rasittanut yksinkertaista ymmärrystään
vastataksensa oikein minun mieleni mukaan. -- Ja miksi olin tehnyt
kaiken sen? Siksi että äkkiä pisti päähäni ylpeillä mainiosta isästäni,
joka oli minut tykkönään unhottanut, sillä aikaa kuu olin kasvanut
suureksi Heintzin sylissä. Minun täytyi pyytää anteeksi, katuvaisesti
rukoilla anteeksi saamista ja se heti paikalla. Minun oli helppo
täyttää se päätös, sillä samassa aukeni ovi Heintz Spitsin seuraamana
astui sisään.

Minä riensin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen leveälle
rinnallensa. Korkeammalle en ulottunut.

"Heintz, sinä olet hirveän suuttunut minuun, se on varma!"

"Ah, siitähän minunkin pitäisi tietämän jotakin, prinsessani," mumisi
hän, piippu suussa. Hän seisoi ujona ja liikkumatonna kuin muuri
edessäni.

"Sinä _tiedätkin_ sen, Heintz," lausuin minä. Kas niin, toru minua nyt
vaan kovasti... Minä olen ollut äärettömän häijy!... Sitähän et sinä
milloinkaan olisi voinut uskoa minusta?... Polkea jalkaa sinulle --"

"No, olihan se vaan vähän leikintekoa --"

"Leikintekoa! Älä usko sitä. Uhallani sen tein ja se oli oikein
hävytöntä!... Älä vaan ole niin hyvä minua kohtaan, Heintz kulta! Minä
en ansaitse sitä, ja sinun täytyy minua rangaista. Minä olen
lapsellinen, kiivas ja kauhean kiittämätön olento!"...

"Vai niin -- ja mitä kaikkia vielä."

"Ja pelkuri, Heintz!... Niin, näetkö, sehän se juuri oli, joka saattoi
minut niin raivoon! Kaikki nuot päät olisivat epäilemättä kääntyneet
minun puoleeni, jos sinä olisit ilmoittanut heille minun olevan --"

"Mutta minä en ole mitään ilmoittanut, ha, ha, ha! En ainoata
sanaakaan." -- Hän osoitti merkitseväisesti otsaansa. -- "Niin älykäs
kyllä ollaan! He olisivat saaneet kysellä kauan." Kömpelösti pisti hän
kätensä nuttunsa rintataskuun. "Mutta tavattoman suuria rahoja, jotka
putosivat ruohoon, eivät herrat tahtoneet ottaa takaisin, ei millään
muotoa!... Minun täytyi ottaa ne ylös, ja tässä ne nyt ovat,
prinsessani!"

Hän laski kiiltävät taalerikappaleet riviin oikealle kämmenellensä.
Hänen pienet silmänsä säihkyivät ihastuksesta, kun hän katseli niiden
loistoa.

"Viisi hopearahaa! Yksi jokaisesta helmestä!"

Sehän oli tarkoitus. Vanhan herran lause: "Katso tässä lapseni" oli
kuulunut niin luonnolliselta, kuin olisin minä pyytänyt rahaa, ja
kuitenkin oli aikomukseni ollut lahjoittaa helmet. Se suututti minua
nyt vasta tavattomasti.

"Minä en huoli niistä, Heintz," lausuin minä lykäten pois hänen
kätensä.

Rahat vierivät taasen maahan. Kuinka nuot raskaat hopeapalaset
helisivät pudotessansa kovalle kivilattialle. Minä en ollut
milloinkaan, eikä Dierkhof moneen vuoteen kuullut senkaltaista kilinää.

Tahtomattani käännyin äkkiä ja katsahdin arasti ometan puolista
ikkunaa. Puoleksi kuulakan ikkunan takana riippui paksu kirjava
samettiuudin, jota minun muistaakseni ei käsi ollut kertaakaan
sisäpuolelta nostanut. Nyt siirtyi se sivulle ja mummon silmät
säihkyivät aukosta.

Se näkö olisi kauhistuttanut rohkeintakin. Vavisten kumarruin kokoamaan
rahoja, mutta silloin aukeni ikkunan vieressä oleva ovikin -- minä
kuulin kuin tuulenpuuskan -- minua lyötiin olkapäähän ja lykättiin
luuvaan päin.

"Älä koske niihin!" kaikui mummon ääni korvissani. Mikä hirveä kaiku
olikaan hänen äänessään, jota en vuosikausiin ollut kuullut! Minä
katsahdin ylös vavisten kauhusta.

Siinä seisoi kookas, vanha vaimo, raivoisasti puristaen nyrkkiään
Heintziä vastaan: "Sinä" -- kuului kähisten hänen huulistansa.

"Älkää suuttuko!" änkytti Heintz rukoillen. "Kannanhan minä kohta, heti
paikalla pois koko turhuuden ja heitän sen jokeen."

Hän vapisi kuin haavanlehti. Ensi kerran huomasin minä tuon terveen
näköisen värin taitavan vaaleta aina huuliin saakka.

Mummo käänsi hänelle selkänsä äkkinäisellä liikunnolla. Pitkät, harmaat
palmikot löivät hänen kupeitansa ja minä odotin, veri jähmettyen
pelosta suonissani, että hän taasen syöksisi minun kimppuuni. Samassa
sattui hänen jalkansa yhteen rahaan; hän säpsähti, kuin olisi hän
tallannut käärmettä. Ja nyt seurasi tapaus, jota en koskaan, koskaan
voi unhottaa. Hengähtäen potkasi hän varpaillansa pois rahan, että se
lensi korkealle ilmaan ja helisten putosi kivelle takaisin, sitte
toisen ja vielä kolmannenkin, ja niin astui hän edestakaisin
huoneessa... Minun täytyi ehdottomasti muistella kissan armotonta
leikkiä hiiren kanssa. Oh, kuinka äkkiä muuttuikaan osoite hänen
veripunaisissa kasvoissansa! Minä näin hänen vihan vimmassa potkivan
pois rahat ja kuitenkin kuunteli hän niiden putoillessa, kaula
kurotettuna, silminnähtävästi ihastuneena, vieläpä halullisestikin,
hopean kirkasta kilinää, kunnes viimeinenkin väräjäminen oli tauoinnut.

Minä en liikkunut paikaltani ja tohdin tuskin hengittää; Spitsikin,
tavallisesti äkeä Spits, hiipi häntä koipien välissä takan tyköä
Heintzin luokse, joka liikkumatonna, ikäänkuin kiinnimuurattuna seisoi
samalla paikalla ja hirveän kauhistuneena katseli muutaman kerran
minuun... Ah, missähän Ilse olikaan? Ainoastaan hänellä oli valtaa
mummon yli. Eikö hän ollenkaan kuullut sitä meteliä, joka niin
kammottavasti ja sydäntä koskevasti kuului Dierkhofin vanhojen seinien
väliltä?

Yhä vaan potkittiin hopearahoja ja yhä ne kilisivät. Vanha rouva ei
ensinkään näkynyt enää tietävän, että kaksi ihmistä seisoi
patsaantapaisilla hänen lähellään. Hän juoksi yhä hurjemmin
edestakaisin, viuhtoen käsiään ja puhutellen jotakuta näkymätöntä
olentoa... Silloin yht'äkkiä ikäänkuin värähtivät kaikki hänen
jäsenensä; hän tuli juuri ruokapöydän luokse ja jäi milt'ei
jähmettyneenä katsoa tuijottamaan pöydän kulmaa... Siinä oli turmion
tuottama kirje, joka isäni ehdottoman käskyn mukaan, ei milloinkaan
saisi tulla mummoni käsiin.

"Rouva neuvoksetar von Sassenille," keskeytti hän viimein haudan
hiljaisuuden, otsaansa kädellään pyyhkien. "Rouva neuvoksetar von
Sassen olin minä -- minä."

Minä mietin itsekseni, juoksisinko ottamaan häneltä kirjeen, jolle hän
juuri laski kätensä. Mutta mitähän minä heikko olento olisin voinut
hänen käsissään! Hän olisi liioitta tempuitta lykännyt minut takaisin
ja kaikissa tapauksissa ottanut onnettoman paperin. Minä viittasin niin
selvästi kuin mahdollista Heintzille, mutta hän vaan katseli minua sitä
ymmärtämättä, ja nyt tapahtui juuri se, mitä olin pelännyt -- mummo
otti kirjeen kuoresta.

"Katsokaamme," lausui hän, levittäen hitaasti paperin.

Hän ei lukenut mitään, hän katseli vaan allekirjoitusta... Mikähän nimi
lieneekään häneen niin kovasti vaikuttanut? Raivoisasti huutaen rutisti
hän kohta kirjeen sormillansa. "Sinun Kristinasi," ulvahti hän
kimakasti nauraen, heitti muodottoman paperin kauas luuvaan ja juoksi,
hurjasti estäväisesti liikuttaen kättänsä, takaisin huoneesensa. Kohta
sen jälkeen kilisi salpa, joka sisäpuolelta lykättiin eteen.

Ilse tuli samassa pihalta kantaen turvekoria ja jäi kummastuneena
seisomaan kynnykselle.

"Eikö se ollut mummo?" kysyi hän puoleksi pelästyneenä, puoleksi
epäillen omia silmiänsä. Eihän koskaan ollut käytetty sitä ovea, joka
nyt räiskähtäen meni kiini -- olivathan sen lukko ja salpa jo aikoja
sitten ruostuneet.

Hampaani kalisivat kuin vilutaudissa, mutta minä tunsin itseni samalla
pelastetuksi ja minä kerroin hänelle kuiskaten, mitä oli tapahtunut.
Minä huomasin selvästi, kuinka hän pelästyi ja vaaleni; mutta Ilse ei
olisikaan ollut Ilse, ell'ei hän sanaakaan lausumatta olisi ruvennut
ottamaan turpeita kopasta ja säännöllisesti latomaan niitä toinen
toisensa päälle. Vasta Heintzin lähestyessä nosti hän päätänsä -- eipä
Heintz syyttä pelännytkään hänen teräviä silmiänsä; ne katselivat
musertavalla tavalla hänen kauhistuneita kasvojansa.

"Sinäpä vasta olet oiva poika, Heintz!" lausui hän. "Minä olen monta
vuotta pitänyt huolta, ett'ei edes pientä rahaa olisi ollut
Dierkhofissa, ja nyt teit sinä viisaudessasi näppärän tempun ja heitit
kourallisen hopeataaleria kivilattialle... Oi Herra Jumala!
Neljäkymmenvuotias eikä vielä sen viisaampi!"

Kyyneleet nousivat silmiini. Vaikka minä todenmukaisesti olin kertonut
asian ja syyttänyt itseäni tapauksesta, sai Heintz kaikki nuhteet, Hän
otti ne nöyrästi vastaan sanaakaan lausumatta puolustukseksensa. Minä
syleilin häntä ja painoin kasvoni hänen vanhan nuttunsa hihaa vastaan.

"Niin, lohduta häntä vaan, sinun Heintziäsi! Te riiputte nyt aina
yhdessä kuin kieru-ruoho!" lausui hän, mutta kaikki ankaruus oli jo
kadonnut hänen silmistänsä.

Hän otti lampun pöydältä ja meni luuvaan etsimään rytistynyttä paperia,
vaan kuinka tarkasti hän hakikaan, ei hän sitä kuitenkaan löytänyt.

Tähän saakka olin ainoastaan kovin harvoin kuullut mitään ääntä mummon
huoneesta, kentiesi sentähden, ett'en laskenut sitä huomiooni. Lisäksi
kartin aina vaistomaisesti sen läheisyyttä. Nyt kuului hänen äänensä,
peitteellä varustetun ikkunan lävitse, intohimoisesti liikutettuna,
ähkämisten ja syvien huokausten keskeyttämänä, käreästi mumisevan
jotakin.

"Hän rukoilee," kuiskasi Heintz? minulle.

Mutta hän ei rukoillut, ollen polvillaan. Hän kävi niin voimakkain
askelin edestakaisin tuolla sisällä, että ikkunan peite hiljaa heilui
ja maa tärisi meidän jalkojemme alla.

"Tuo tänne lamppu!" huudahti hän äkkiä tuskallisesti.

"Lamppu!" toisti Ilse. "Veinhän minä lampun sinne." Hän juoksi kapeaan
käytävään, joka, ollen asuinhuoneitten itäpuolella, vei puutarhaan,
missä mummon kammarin ovi oli.

Hetken perästä palasi hän takaisin, silminnähtävästi levollisempana.
Melkein kohta sen jälkeen kilisi pumpunvarsi ja me kuulimme veden
kohisten putoavan kaivon kaukaloon.

"Maa musteni taas hänen silmissänsä," vastasi Ilse lyhyesti minun
huolestuneihin kysymyksiini.

"Nythän taasen saamme hauskan yön!" mumisi hän sitte surullisesti
itsekseen, korjatessansa vatia ja lautasia ruokapöydältä, ja vei sitte
kirjelaatikon takaisin asuinhuoneesen.

Siis sai hän usein kärsiä vaikeita öitä mummoni tähden! Se oli minulle
surullinen uutinen; minun syvä rauhallinen uneni esti minut tietämästä,
että jotakin erinomaista öisin tapahtui talossa. Nyt muistin tosiaan
usein ennen nähneeni Ilsen aamusin alakuloisena ja väsyneenä, mutta
silloin syytti hän aina vaivaavan häntä usein pahan päänkivistyksen.
Minä laskin käsivarteni ristiin pöydälle ja nojasin pääni niitä vasten.
Minä olin murheellinen ja huolestunut, juuri kuin yön tultua jotakin
pahaa tapahtuisi Dierkhofissa. Melkein haaveksien kuuntelin minä
Heintzin askeleita, hänen vielä kerran käydessänsä talon ympäri. Hän
jätti varovaisesti kaivopihan tarkastamatta, sillä vaikka pumpunvarsi
olikin liikkumatta, oli mummo kuitenkin kaikissa tapauksissa vielä
siellä. Eräällä paikkaa, missä pihan aita muodosti terävän kulman,
seisoi hän usein tuntikausia katsoa tuijottaen äärettömään ilmaan.

"Mene sinä levolle, lapseni, sinä olet väsynyt," sanoi Ilse silittäen
otsaani.

Minä olin siihen asti lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni ollut mitä
huolettomin itsekkäin olento maailmassa -- minä tunsin sen syvästi
silloin.

"En, minä en mene levolle!" vastasin minä koettaen lausua sanani
vakavasti. "Ilse minä olen tänä päivänä täyttänyt seitsemäntoista
vuotta ja olen kylliksi suuri ja vahva -- minä en salli, että minut
lähetetään levolle, sillä aikaa kun mummo saattaa sinulle niin paljon
tuskaa ja vaivaa."

Minä olin kavahtanut seisomaan ja menin hänen viereensä.

"Vai niin, sehän vielä puuttui, että sinäkin olisit minun tielläni,"
vastasi hän lyhyesti, sivulta katsellen minua kiireestä kantapäähän.
"Hm, nyt tiedän siis, minkä näköinen suuri ja vahva nainen on! Hän
ulettuu juuri pöydän yli ja piipittää kuin munasta vasta ulos hiipinyt
kananpoika..."

"Ilse, niin heikko ja kurja olento en toki liene," keskeytin häntä
liikutettuna ja surullisena -- hän ei liioitellut.

"Paitsi sitä en ollenkaan ymmärrä mitä tahdot," lisäsi hän antamatta
keskeyttää itseään. "Tämä on oikein naurettavaa. Mummo seisoo
rauhallisesti pihalla ja nukkuu tunnin kuluttua yhtä makeasti kuin me
kaikki muutkin. Mutta sen sanon sinulle, hän tulee aina levottomaksi
nähdessänsä kynttilän palavan aivan kauvan täällä."

Enempää lausumatta otti hän lampun pöydältä -- ja siihen loppui minun
urhoollinen päätökseni, tahtoisinpa nähdä, ken olisi koettanut
vastustus Ilsen viimeisiä sanoja, liiatenkin kun niitä seurasi ponteva
pään nyykkäys.

Minä huusin "hyvää yötä" Heintzille, joka juuri sulki portin ja
seurasin Ilseä kuuliaisesti kulmakammariin, missä me molemmat
makasimme.



V.


Huoneessa oli hikistä ja kuumaa. Ilse oli pannut luukut ikkunain eteen
ja jos hänellä olisi ollut uutimia, olisi nekin läpinäkymättömäksi
vedetty eteen.

"Tässä, ajattelematon lapsi, ovat uudet kenkäsi," lausui hän osoittaen
sormellaan vuoteeni vieressä olevan tuolin alle. "Ell'ei Heintziä olisi
ollut, olisivat ne vielä ulkona ja sade veisi ne yöllä jokeen."

Minä tunsin, kuinka poskeni punehtuivat nähdessäni rautanaulaiset,
rumat kumppanini. Samassa valasi lamppu kirkkaasti vanhan, savustuneen,
seinällä riippuvan vaskipiirroksen, joka oli olevinaan Kaarlo suuren
kuva. Se näytti lakkaamatta katselevan minua -- minä käänsin sille
selkäni ja lykkäsin ikäänkuin huomaamatta jalallani kengät kauas tuolin
alle. Minä en enää tahtonut nähdä niitä, en muistella vieraita, joitten
tulo oli matkaan saattanut niin paljon mielipahaa ja herättänyt
tuskallisia tunteita yksinäiseen, viattomaan sieluuni.

Ilse ei lähtenyt huoneesta, ennenkuin näki minut vuoteella. Mutta ei
edes nuorukainenkaan nuku, kun sydän on liikutettu ja täynnä pahoja
aavistuksia. Minä hiivin jälleen hiljaa vuoteeltani, pukeuduin
vaatteisiin, nostin pois luukun läntisestä pihanpuolisesta ikkunasta ja
istahdin sen viereen vuoteeni toiseen päähän. Syvä pimeys väheni
huoneesta ja minä rauhoituin; ainakin äskeinen aaveitten pelkoni
katosi.

Hiljaa avasin minä ikkunan. Matalan puun korkeimmat oksat ulettuivat
ikkunan ruutujen yli. Sen puun takana olin minä hyvässä piilossa ja
taisin puutarhan ja niityn yli nähdä yön pimeyden peittämään avaraan
maailmaan. Ilse oli äsken puhunut uhkaavasta myrskystä, mutta
tähtitaivas ei milloinkaan levinnyt kirkkaampana aron ylitse kuin nyt!
Suloinen, lämpöinen yöilma hiipi hiljaa minua vastaan tuskin
huomattavasti hengähdellen; ei pieninkään lehti liikahtanut, ei
kuiskauksellaan keskeyttänyt kuolon hiljaisuutta. Minusta oli kuitenkin
vielä eloa ilmassa -- vaikka en enää kuullutkaan jättiläis-hevosen
jälkiä sen kantaessa vanhaa haudattua kuningasta seurueineen aron yli,
sillä sen kullasta ja purpurasta kiiltävän unelman olivat säälimättömät
kuokat juuri äsken perin pohjin hävittäneet; mutta minä tiesin, että
mehu kuohui joka kanervan oksassa ja muodosti lukemattomia nuppuja,
jotka pian olivat puhkeavat, antaaksensa vielä vaaleain kukkainsa
välkkyä päivän paisteessa. Ja samana päivänä olin minä ollut tammen
korkeimmissa latvaoksissa ja lukenut neljä munaa vanhassa
harakanpesässä! sielläkin oli eloa ja kehitystä eikä kysytty, oliko yö
vai päivä, kunnes pikkuinen nokka oli nakuttanut läven munaan ja
hankkinut tilaa ja valoa kahdelle uudelle älykkäälle silmälle. Minä
tiesin myöskin metsäeläinten kaukaa metsän rinteestä hiljaisin askelein
tulevan halullisesti hengittämään aron raitista ilmaa, joka myöskin
ympäröi Dierkhofia, tuoden mukanansa tuhansien kasvien ja kukkien hyvää
tuoksua.

Veren juoksu hiljeni vähitellen suonissani. Tietämättäni kulkivat
ajatukseni jälleen tavallista tasaista ja rauhallista suuntaansa ja
minä mietin taasen asioita, jotka siihen asti olivat perin pohjin
tyydyttäneet vaatimattoman sieluni.

Talossa vallitsi yhä vielä syvä hiljaisuus, että kuulin Mieken kytkyen
kalinan seinän lävitse. Ilse olikin ollut oikeassa vakuuttaessansa
kaikki olevan hiljaista, ja hän voi nyt koska hyvänsä astua sisälle
lamppu kädessä. Ah, kuinka äkkiä saattoikaan se ajatus minut
kavahtamaan seisaalle! Minä olisin luultavasti muutaman minuutin
kuluttua kadonnut korkeaan höyhenvuoteesen, ell'ei oven äkkiä
sulkeutuminen olisi saattanut kaikkia ovia ja ikkunoita Dierkhofissa
tärisemään.

Minä olin juuri sulkemaisillani ikkunan, kun joku syvästi hengähtäen
riensi kulman sivutse ihan ikkunani alitse. Mummon voimakas pelottava
pää kulki kauhean liki ohitseni.

"Tuossa palaa, tuossa!" ähkäsi hän juosten ohitseni, molemmat kädet
likistettyinä otsaa vastaan.

Minä en tohtinut kumartua ulospäin katsomaan hänen jälkeensä, mutta
kuulin hänen heti sen perästä seisahtuvan, ja huomasin hänen
levitettyjen käsiensä ulettuvan niin lähelle minun näköalaani, että ne
voin nähdä.

"Sillä tuli on vihani sytyttämä," lausui hän korkealla äänellä ja
juhlallisen innokkaasti, "ja on palava aina syvimpään helvettiin asti
ja sytyttävä koko maan kasvineen ja polttava vuoret pohjia myöten!"

Hitaasti kulki hän eteenpäin tammien välitse ja seisahtui pihan
kulmaan. Hän ei ollut aivan kaukana minusta, ja ilma oli kylliksi
kirkas, voidakseni nähdä hänet selvästi, sillä taivaan kullan kirkkaus
oli yksin pohjana tälle kookkaalle olennolle. Hän oli heittänyt pois
päällysvaatteensa; leveät liinaiset hihat roikkuivat ulos hartioilta ja
loistivat valkoisina minun silmissäni, jo selässä killuivat pitkät
palmikot puoleksi hajallaan.

Minä en ymmärtänyt mitä hän lausui, kääntynynnä hiljaiseen aroon päin.
Minusta oli kuin olisin kuullut kaikki vanhan professorin vieraat sanat
toisen toisensa perästä, vaan kummallisen laulavalla äänellä... Äkkiä
keskeytti puoleksi tukehtunut huuto mumisemisen; mummo kääntyi ja
levottomat jalat alkoivat jälleen kahta vertaa nopeammin astuntaansa.
Minä luulin hänen rientävän kaivon luokse, hän juoksi umpimähkään
tammea kohti, horjahti takaisin, juoksi uudestaan, mutta lankesi äkkiä,
koreasti, ikäänkuin näkymättömien käsien maahan heittämänä.

"Ilse! Ilse!" huusin minä, mutta siinä seisoi hän jo ja koetti Heintzin
avulla nostaa langennutta. Molemmat olivat pihan ovesta vartioineet ja
pitäneet mummoa silmällä. Minä juoksin ulos ikkunasta.

"Hän on kuollut!" kuiskasi Heintz, minun tultuani heidän luoksensa. Hän
antoi nulosti raskaan ruumiin vaipua alas takaisin, sillä se
hengettömänä oli sanomattoman painava.

"Ole vaiti!" käski Ilse puoliääneen. "Kas niin, käytä voimiasi --
eteenpäin!" Ja hän tarttui mummoon käsivarsien alle ja nosti hänet
ylen-inhimillisellä voimalla maasta, ja Heintz kantoi jaloista.

En milloinkaan unhota sitä kauheata näköä, kun he raskaasti hengittäen
kuormansa alla palasivat huoneisin ja hengettömän harmaat hapset
laahasivat kivilattiaa, missä hän mieletönnä vielä tunti sitten oli
hurjasti potkinut rahakappaleita sinne tänne.

Minä riensin edellä ja avasin mummon kamarin oven. Minun täytyi
kuitenkin, ennenkuin voin astua huoneesen, siirtää pois ovea puoleksi
piirittävä varjostin, joka oli siinä estämässä vieraita silmiä
katsomasta sisälle. Minä en itse koskaan ennen saanut astua siihen
huoneesen, en edes pienenä lapsenakaan.

Vaikka sinä päivänä olin kokenut niin paljon sieluntuskaa ja olin niin
syvästi liikutettu, tuntui minusta sinä hetkenä juurikuin olisin
pelkäävin silmin katsellut uutta, mutta sanomattoman synkkää maailmaa.
Ainoastaan yhden ainoan kerran on sittemmin sama tunne valloittanut
minut; se tapahtui kerran, kun astuin ikivanhaan hämärään marttiirain
kuvilla runsaasti koristettuun kirkkoon, missä koristeet olivat
puoleksi kuluneet, ja ilma kylmän tummehtunut sekä suitsutuksista
tukahuttava.

Mummo laskettiin nurkassa olevalle vuoteelle, jonka edessä oli
vanhanaikuiset viheriäiset kankeat silkkiuutimet. Kuinka ne kahisivat,
kun ne vedettiin syrjään, ja kuinka pelottavat olivatkaan siniset
kasvot ja sulkeutuneet silmät synkän, tummanviheriäisen värin
ympäröiminä!

Heintz oli pettynyt. Mummo ei ollut kuollut. Raskaasti hengittäen
makasi hän siinä, liikuttamatta ainoatakaan jäsentä, mutta kun Ilse
lempeällä äänellä, niin lempeällä kuin en milloinkaan ennen ollut
häneltä kuullut, lausui hänen nimensä, aukenivat sairaan silmät
hetkeksi ja hän loi Ilseen järkeä osoittavan silmäyksen. Ilse pani
tyynyjä hänen selkänsä alle; tämä teki hänelle silminnähtävästi hyvää
ja heikko kammottava ääni, joka kuului hänen hengittäessänsä, tuli yhä
heikommaksi.

Sillä aikaa oli Heintz lähtenyt noutamaan lääkäriä. Hänen täytyi sitä
varten rientää likeisimpään kylään ja siellä lähettää vaunut vielä
peninkulman päässä olevaan kaupunkiin, saadaksensa lääkäriä
Dierkhofiin. Siis oli luultava, että kolme tahi neljä tuntia kuluisi,
ennenkuin voisi saada apua.

Minun avun yritykseni hyljättiin. Ilse lykkäsi ääneti pois käteni,
levottomasti katsellen sairasta, vaan salli minun jäädä huoneesen.

Minä hiivin puolittain uutimien suojassa vuoteen jalkapäässä olevalle
topatulle penkille ja katselin alakuloisesti ympärilleni kummallista
huonetta. Se oli suurin huone koko talossa, melkein salin suuruinen.
Kentiesi oli mummo antanut hakata pois seinän, saadaksensa sen niin
tavattoman suureksi. Seinillä riippui villakangasta, johon kuvat oli
sidottu; minun silmäni kääntyivät alinomaa luonnollisen lapsen kuvaan,
jonka ihanat kasvot osoittivat surua ja hurskasta kärsivällisyyttä --
se oli nuori Iisakki, uhriksi sidottuna. Seinäverhot olivat kovin
vanhat ja koin vahingoittamat, niin että Abrahamin jäntevästä ruumiista
puuttui toinen silmä sekä nostettu, uhraukseen valmis käsi... Äreitten,
mykkäin ukkojen kaltaisina olivat tuolit taivaankorkuisine
selkälautoineen ja suurikukkaisine samettipäällyksineen tyrmeässä
järestyksessä pitkin seiniä. Vasta jälkeenpäin opin arvostelemaan näitä
kalliimmista puulajista veistettyjä, tumman ruskeita nojatuolia; ensi
katsannolla tuijottivat nauhoilla ja lehtiseppeleillä koristetut
eläimen päät ja aaveentapaiset, ympärillä oleviin kaappeihin sekä
laatikkoihin veistetyt kuvat minua vastaan sekä uhkaavasti että
pelottavasti.

Tummat värit ja syvät nurkat kaikkialla imivät ahnaasti valon kahdesta
pöydällä kirkkaasti palavasta lampusta. Tumma oli matto jalkojeni alla
ja melkein musta oli ikävän matala lautakatto, ainoastaan seinäverhon,
aikojen kuluessa kolmen värisiksi vaalenneet kuvat loistivat siellä
täällä kuin valopilkut, ja yksi ainoa valkea esine roikkui sovittavan,
valkoisen kyyhkysen kaltaisena synkässä huoneessa, -- se oli
monihaarainen, valkoisilla vaksikynttilöillä varustettu, kattohirsistä
riippuva kynttiläkruunu.

Sairas näkyi hieman toipuvan sen tunnin kuluessa, jonka vietin hänen
vuoteensa vieressä. Hän katseli avosilmin ympärilleen, joi vähän
raikasta vettä ja sai äkkiä puhevoimankin takaisin.

"Kuinka minun laitani on?" kysyi hän sortuneella, vallan muuttuneella
äänellä. Ilse kumartui vastaamatta hänen ylitsensä -- minä luulin surun
vieneen häneltä äänen -- ja siirsi hyväillen ja lempeästi hiukset hänen
otsastansa.

"Uskollinen Ilseni!" mumisi sairas. Hän yritti nousta, vaan ei
onnistunut. Kummallisen kankeasti ja kysyväisesti katseli hän vasenta
käsivarttansa.

"Kuollut!" huokasi hän, antaen päänsä vaipua takaisin vuoteelle.

Se sana kauhistutti minua. Minä liikahdin ehdottomasti, pieni penkki
narisi ja uutimet liikahtivat.

"Kuka täällä vielä on?" kysyi mummo kuunnellen.

"Lapsi, armollinen rouva -- Lenore," vastasi Ilse hidastellen.

"Willibaldin lapsi -- niin, minä tunnen hänet; hän juoksentelee pienin
paljain jaloin aroa pitkin ja laulaa tuolla ylhäällä kukkulalla. Minä
en voi kärsiä laulua, Ilse."

Sen minä hyvin tiesin; Dierkhofissa ei saanut milloinkaan kuulua laulun
ääntä huulieni yli -- ah, ja minä lauloin niin mielelläni! Minusta
tuntui kuin sieluni olisi lentänyt kauas rinnastani kohoilevien
sävelten mukana. Senpätähden lauloin Heintzin savimökissä, että vehreät
ikkunaruudut kilisivät, tahi hautakummun päällä, mutta en minä
milloinkaan olisi uskonut mummon sitä kuulevan.

Minä nousin ja astuin vavisten askeleen likemmäksi.

"Yhtä pieni kuin hänen äitinsäkin," mumisi hän itsekseen, "ja hänellä
on samankaltaiset suuret silmät ja kylmä, ahdas sydän -- hänenkin
otsalle on kaadettu vettä."

"Ei, mummo," vastasin minä tyvenesti, "minulla ei ole kylmä sydän!"

Mummo katseli minua niin kummastuneena, kuin olisi hän siihen asti
luullut minun, pienen olennon, voivan ainoastaan laulaa eikä puhua,
vielä vähemmin puhutella jotakuta. Ilse vetäytyi uudinten taakse ja
viittasi levottomasti minulle, että olisin vaiti; hän pelkäsi, että
minun äkkiarvaamaton ilmestymiseni jälleen saattaisi sairaan
hourupäiseksi. Mutta mummo pysyi ihan levollisena ja hänen silmänsä
kiintyivät liikkumatta minun kasvoihini. Nämät silmät, joita olin
siihen saakka niin kauheasti pelännyt, niiden sattumalta epäselvästi ja
hurjasti katsellessa minua, olivat sangen kauniit. Niiden synkkää
loistoa peitti tosiaan kamala varjo, mutta niissä oli älyä ja järkeä.

"Tule tänne vähän luokseni," keskeytti hän minuutin pitkän vaitiolon.

Minä astuin vuoteen viereen.

"Tiedätkö mitä on rakastaa jotakuta?" kysyi hän ja hänen sortunut,
soinnuton äänensä muuttui lempeäksi.

"Kyllä, mummo, sen tiedän. Minä rakastan Ilseä niin sanomattomasti,
niin paljon, ett'en voi sitä kertoa -- ja Heintziäkin."

Hänen huulensa vapisivat hieman, ja sanomattomalla vaivalla ojensi hän
minulle peitteen päällä olevan oikean kätensä.

"Pelkäätkö minua?" kysyi hän vielä.

"En -- en enää," aioin sanoa, mutta nielin molemmat viimeiset sanat ja
kumarruin hänen ylitsensä.

"Anna minulle siis kätesi ja suutele minua otsalle."

Minä täytin hänen pyyntönsä ja kummallista! Samassa kun huuleni
tarttuivat pelättyihin kasvoihin ja hänen suuret kylmät sormensa
lempeästi pudistivat minun kättäni, syntyi uusi suloinen tunne
rinnassani. Minä tunsin nyt yht'äkkiä, että kuuluin siihen paikkaan,
tunsin veren salaisen yhteyden mummon ja lapsenlapsen välillä, ja
innostuneena tästä tunteesta istahdin minä vuoteen syrjälle ja laskin
hiljaa käsivarteni hänen päänsä alle.

Onnen hymy välähti hänen suurissa, vahvoissa kasvoissansa; hän asetti
päänsä käsivarrelleni väsyneen lapsen tavalla, joka tahtoo nukkua.

"Lihaa minun lihastani ja vertä minun verestäni -- Ah!" kuiskasi hän
ummistaen silmänsä.

Mutta Ilse seisoi vuoteen uutimien takana. Hän kätki kasvonsa käsiinsä
ja itki katkerasti.

Taasen vallitsi kuolonhiljaisuus, ainoastaan sairaan heikon ähkimisen
ja vanhan aaveentapaisesti kiiltävän kellon tikittämisen keskeyttämänä.

Niin kului taasen pitkä, ikävä hetki. Kello oli jo lyönyt yksi. Silloin
aukeni portti ja Heintz tuli kotiin miehen seurassa. Hän oli siis
ennenkuin aavistimmekaan, tuonut lääkärin mukanansa.

Ilse hengitti silminnähtävästi huokeammin ja viittasi minua jättämään
sijani vuoteen vieressä. Minä vedin varovaisesti pois kangistuneen
käsivarteni ja annoin sairaan pään hiljaa vaipua tyynylle. Hän näkyi
yhä vaan nukkuvan, eikä huomannut, että ovi hiljaa aukeni ja molemmat
miehet astuivat sisälle.

Siinä seisoi äkkiä lähimmäisen kylän vanha kirkkoherra täydessä
virkapuvussa keskellä huonetta, sillä välin kun Heintz hattu kädessä
kunnioittavasti jäi seisomaan oven luo... Kunnianarvoinen vanhus
papinkaapussaan ja käsikirja kädessä näytti liikuttavan juhlalliselta.
Mutta Ilse kavahti pystyyn, ikäänkuin olisi hän nähnyt aaveen; hän
syöksi eteenpäin viitaten pappia peräytymään, mutta aivan myöhään.
Samassa avasi mummo silmänsä, juurikuin olisi hän tuntenut sisään
astuneen silmäyksen.

Minä vetäydyin takaperin, sillä niin pelästyin hänen äsken rauhallisten
kasvojensa kauheasta muuttumisesta.

"Mitä mustakaappu tahtoo?" oihkasi hän.

"Lohduttaa teitä, jos lohdutusta tarvitsette," vastasi vanhus
lempeästi, pelästymättä kovasta kysymyksestä.

"Lohdutusta?.... Sitä sain jo viattomasta lapsensydämestä, siitä
rakkaudesta, joka antaa kysymättä: ketä uskot ja mitä minulle annat
siitä?... Leonore, lapsi kultani, missä olet?"

Minun sydäntäni liikutti hänen surumielinen äänensä. Minä astuin
nopeasti päänalustan tykö, niin että hän taisi nähdä minut.

"Te ette voi lohduttaa minua, te, jotka olette syösseet minut siihen
hirveään erämaahan, missä auringon säteet ovat polttaneet aivoni!"
lisäsi hän hengelliseen herraan päin kääntyneenä. "Te ette ole
ojentaneet minulle ainoatakaan virkistävää pisaraa sillä matkalla,
joka, niinkuin saarnasitte, on päättyvä helvetissä!... Te,
kärsimättömät, te kehutte, että kaikessa nöyryydessä vaellatte Jumalan
edessä, ja kuitenkin on teillä aina kivi kädessä heitettäväksi
lähimmäisenne päälle, ja anastatte itsellenne oikeuden haudan partaalla
häväiseväisesti tuomita kuolleita, jotka jo seisovat Herransa
tuomioistuimen edessä!... Te, väärät profetat, te kerskaatte siitä,
että muka rukoilette armollista, sanomattoman laupeata Jumalaa ja
teette hänet murhien ja surmien johtajaksi, ankaraksi sekä vihaavaksi
Jumalaksi, niinkuin Hebrealaiset, joita te kutsutte kirotuksi kansaksi.
Te kiitätte häntä täydelliseksi ja teette hänet kuitenkin kaiken
syntisen ihmisluonteenne rikoksen alaiseksi, te annatte hänelle
kostonhimonne, vallanhimoisuutenne, ja teidän säälimättömyytenne...
Teidän Vapahtajanne on antanut teille palmunoksan käteen, vaan te
olette muuttaneet sen ruoskaksi!"

Pappi nosti kätensä, ikäänkuin keskeyttääksensä häntä, mutta hän jatkoi
vielä kiivaammin:

"Ja sillä ruoskalla olette lyöneet minua ja karkoittaneet minut
taivaastanne, kun kirositte: Sinun isäsi, juutalainen, joka sinut on
siittänyt, äitisi, juutalaisvaimo, joka sinut on synnyttänyt, ovat
ijankaikkisesti kirotut!... Tiedä, minun isäni oli yksi viisahimmista
miehistä. Hän kokosi sieluunsa äärettömän tiedon aarteen -- ja hänenkö
pitäisi auttamattomasti kadota helvettiin -- ja pääsisivätkö ne
kuitenkin, jotka eivät milloinkaan ole miettineet, vaan _ainoastaan_
uskoneet, pääsisivätkö ne vaivatta taivaasen, missä tutkijalle on
luvattu selvä totuudesta?... Ja minun isäni," lisäsi hän, "on taittanut
leipäänsä nälkäiselle ja auttanut niin, ett'ei oikea käsi tietänyt mitä
vasen teki. Hän vihasi valhetta, ahneutta, hirveyttä ja ylpeyttä ja
antoi anteeksi vihollisillensa, eikä koskaan kostanut mitä muut häntä
vastaan rikkoivat. -- Hän rakasti herraa Jumalatansa kaikesta
sydämestänsä, kaikesta sielustansa ja kaikesta mielestänsä, ja täytyykö
hänen kuitenkin ijankaikkisesti nääntymän helvetissä, sentähden ett'ei
vettä ole vuodatettu hänen otsallensa?... Olkoon menneeksi, minäkin
tahdon joutua sinne, missä _hän_ on. Minä annoin teille kasteenne
takaisin! Pitäkää taivaanne. Te myytte sen kalliisen hintaan, te
mustakaaput!"

Mitä syvin sääli kuvautuneena lempeissä kasvoissansa, astui vanha pappi
likemmäksi häntä; vaan siinä ei sovinto enää ollut mahdollinen.

"Antakaa olla -- minä olen valmis!" lausui sairas katkerasti ja käänsi
kasvonsa seinään päin.



VI.

Yhtä hiljaa läksi pappi huoneesta, kuin hän oli tullutkin. Ehdottomasti
täytyi minun seurata häntä. Yhtä varmaan kuin mummon käytös ilmoitti
minulle, että joku suuri vääryys oli hänelle tehty, yhtä paljon suretti
minua hänen käytöksensä vanhusta kohtaan, joka kirkossa siunaten oli
laskenut kätensä minun otsalleni. Hän oli lempeä ja hyvä; hän ei olisi
ajanut juutalaisen onnetonta tytärtä mielettömyyden synkkään yöhön;
hän, rakasmielinen ukko, oli kernaasti ja uutterasti lähtenyt ulos
myöhään iltasilla antamaan sairaalle uskonnon lohdutusta.

"Herra kirkkoherra," lausui Ilse hänelle etuhuoneessa, "älkää lukeko
tätä hänen syyksensä. Hän antoi kastaa itsensä, ja se pappi, joka sen
teki, oli hyvä ja kristillinen kuin tekin ja emäntäni pysyi
rehellisesti Kristuksessa... Mutta sitte tuli toinen -- joka itse
vastatkoon työstänsä -- joka oli suvaitsematon eikä koskaan herennyt
kiroomasta eikä tuomitsemasta. Niin, hänen silmissänsä olivat tämän
perheen kaikki vahingot ainoastaan Herran rangaistuksia! Se vei
sairaalta ymmärryksen -- vastatkoon pappi itse siitä!"

"Minä en syytä sairasta siitä," vastasi kirkkoherra lempeästi. "Minä
tiedän, paha kyllä, aivan hyvin, että väärä palvelus herran
viinitarhassa on turmellut paljon jaloa hedelmää!... Vanha rouva on
kärsinyt paljon -- Jumala on häntä armahtava. Minua surettaa, ett'en
saanut lohduttaa tässä, missä iloisin sydämin olisin voinut sen tehdä;
mutta minusta on vastenmielistä pyytämättä, pakoittaen tarjota
viimeistä, vaikeaa taistelua taistelevalle sielulle kirkon apua."

Hän siveli hyväillen kädellänsä päätäni.

"Mene sisälle," lisäsi hän; "hän kaipaa sinua... Minä soisin, että
voisin laskea kaikki uskomme lohdutuksen sinun huulillesi, että
kiusattu sielu saisi oikean levon."

Minä palasin kohta sisään; kirkkoherra joi lasillisen vettä ja
levähtämättä läksi Dierkhofista.

"Missä lapsi on," kuulin jo käytävässä sairaan kysyvän.

"Tässä olen, mummo!" huudahdin minä sisään astuessani ja riensin hänen
vuoteensa luo. Hän oli yhä yksin. Heintz, jonka jätimme hänen
luoksensa, oli mennyt tiehensä, niinkuin luulin, pelosta, kun hän Ilsen
tietämättä omin päin oli tuonut papin tänne.

"Niin, niin, sinähän se olet, tumma kyyhkyseni!" lausui hän lempeästi
ja huolten huojennuksesta. "Minä luulin jo sinunkin vihoissasi ja
ylenkatsoen menneen luotani!"

"Sitä et saa uskoa, mummo!" sanoin minä innokkaasti. "Pappi lähetti
minut takaisin, hän on niin sanomattoman hyvä ja minä -- minä en edes
tiedä, mitä viha ja ylenkatse on."

"Se on, sinä rakastat koko maailmaa!" lausui hän hieman hymyillen.

"Niin, olenhan jo sanonut sinulle! Ilseä ja Heintziä, Spitsiä ja Miekeä
sekä vanhaa honkaa tuolla kukkulalla ja sinistä taivasta --"

Minä vaikenin äkkiä häpeästä. Enhän minä puhunut totta. Semmoista
harrasta, puhdasta rakkautta koko maailmaa kohtaan ei minulla enää
ollut. Juuri tänään olin minä ollut häijy, hurja olento. Sanoisinko
minä hänelle sen?

Minä istuin taasen vuoteen syrjällä ja mummo piti minua kädestä kiinni,
kuin eivät ne milloinkaan enää irtautuisi. Sillä aikaa vaipuivat hänen
silmänsä hitaasti kiinni. Hän oli siihen saakka puhunut niin
voimakkaasti ja pontevasti, ja minä olin niin perin kokematon, ett'en
enää ollenkaan ajatellutkaan voimien uupumista. Mutta nyt laskin toisen
käteni hänen ranteellensa. Minä tiesin aivan hyvin, että veren siinä
täytyi tykyttää lakkaamattomasti ja säännöllisesti. Sanomattomaksi
hämmästyksekseni tulin vähitellen selville siitä, että kamala
hiljaisuus vallitsi kylmän nahan alla; ainoastaan harvoin, sydäntäni
huolestuttavien seisahdusten perästä tunsin suonen tykähtävän kerran ja
kovasti sormeani vastaan.

"Me olemme kuin savea ruukuntekijän kädessä," kuiskasi mummo äkkiä.
"Mitä me olemme, mitä on elämämme ja kaikki ylevyytemme?" Oihkaseva
ääni kuului hänen rinnastansa. "Mutta sinä olet meidän isämme ja me
olemme sinun lapsesi; armahda meitä kuin isä armahtaa lapsiansa!"

Hän vaikeni taas. Mutta minä jouduin sanomattomaan tuskaan; minä olisin
uhrannut kaikki, nähdäkseni nämät ummistetut silmät jälleen avoinna, ja
koskin hiljaa hänen otsaansa huulillani.

Sairas säpsähti, mutta katseli minua hellästi ja lausui lempeällä
vaikka heikolla äänellä: "Mene kutsumaan Ilseä tänne!"

Minä kavahdin ylös. Samassa kuului sanomattomaksi lohdutuksekseni
vaunut pihalla. Heti sen jälleen astui Ilse erään herran seurassa
huoneesen.

"Lääkäri on täällä, armollinen rouva!" lausui hän antaen lääkärin astua
vuoteen viereen.

Mummon kasvot muuttuivat jälleen vakaviksi ja lujiksi. Hän ojensi
lääkärille oikean kätensä, että hän voisi koetella hänen suonensa
tykytystä, ja katseli häntä tarkasti.

"Kuinka pitkä elon aika minulla vielä on?" kysyi hän lyhyesti ja
vakavasti.

Lääkäri oli tuokion aikaa ääneti ja vältti hänen katsettansa.

"Koettakaamme," lausui hän epäillen.

"Ei, ei! Ei siitä ole mitään hyötyä!" keskeytti sairas ja katseli
aaveen tapaisesti hymyillen vasenta sivuansa. "Tämä on jo kuoleman oma.
Kuinka pitkä elonaika minulla vielä on?" toisti hän ihan vakavasti ja
kovalla äänellä.

"No niin, korkeintaan tunnin aika," kuului vastaus.

Kyyneleet valuivat alas poskiani myöten; Ilse pakeni ikkunan luo ja
painoi kasvonsa ruutua vasten. Mummo yksin pysyi vallan tyynenä, hänen
silmänsä katselivat katosta kynttiläruunua. "Sytytä kynttilät, Ilse!"
lausui hän, ja kun Ilse astui tuolille ja liekki toisensa perästä
syttyi, kääntyi sairas lääkäriin päin.

"Minä kiitän teitä tulostanne," lausui hän, "ja pyytäisin teiltä
viimeistä rakkauden työtä, tahtoisitteko kirjoittaa, mitä minä
sanelen?"

"Aivan mielelläni, hyvä rouva, mutta kun kysymys on jälkisäätöksestä,
niin tahdon muistuttaa, ett'ei se laillisitta todistajitta ole
laillinen --"

"Minä tiedän sen," keskeytti sairas häntä... "Mutta niiden hankkimiseen
ei ole aikaa. Minun pojalleni on viimeinen tahtoni tämmöisenäänkin
kylliksi."

Ilse toi kirjoitusneuvot ja mummo saneli:

"Minä määrään Ilse Wickelille Dierkhofin talon ynnä kaikki, mitä siihen
kuuluu, niin kiinteät kuin irtaimet --"

"Ei, ei," huudahti Ilse tuskissansa ja peloissansa, "minä en salli
sitä."

Mummo loi häneen ankaran ja nuhtelevan silmäyksen ja jatkoi mistään
huolimatta: "kiitollisuuden osoitteeksi hänen rajattomasta
hellyydestänsä ja alttiiksi antamisestansa... Minä säädän vielä poikani
lapselle, Leonore von Sassenille, kaikki jälellä olevat valtiopaperit,
älköönkä kukaan vaatiko niitä itsellensä."

Ilse oli noussut seisomaan ja katseli häntä hämmästyneenä. Sairas
katseli kaappia.

"Tuolla sisällä täytyy olla läkkilaatikko," lausui hän. "Anna se tänne,
Ilse. Minä olen vallan unhottanut, kuinka paljon siinä on."

Ilse avasi kaapin ja toi matalan läkkilippaan pöydälle. Pieni ruostunut
avain oli laatikon ulkolukossa.

"Luultavasti on pitkä aika kulunut siitä, kun viimein koskin siihen,"
mumisi sairas ja nosti heikosti kättänsä otsaan päin. "Minussa on
kaikki ollut pimeää, minä tiedän sen. Mikä vuosi meillä nyt on?"

"1861," vastasi lääkäri.

"Ah, sitte on kentiesi monta korkolippua jo langennut ja tullut
arvottomaksi," valitti hän lääkärin avatessa lippaan kantta. Sairaan
pyynnöstä luki hän kaikki paperit.

"Yhdeksäntuhatta taaleria," lausui hän.

"Yhdeksäntuhatta taaleria," toisti mummo tyytyväisenä. "Siinä kylliksi
suojelemaan hädästä... Paitsi sitä täytyy arkkusessa olla pieni
kotelokin."

Minä näin, miten Ilse pudisti päätänsä tälle odottamattomalle sielun
selkeydelle, joka niin helposti solmisi yhteen kauan sitte katkenneen
ajatuksen sileän langan. Lääkäri otti pienen mitättömän rasian. Siinä
oli helminauha.

"Jakobsohnin rikkauden viimeinen jäännös!" kuiskasi sairas
surumielisesti itsekseen. "Ilse, pane helmet tuohon pieneen, ruskeaan
kaulaan!... Ne kuuluvat sinun kasvoihisi, lapseni", sanoi hän minulle,
jota niiden kylmä koskeminen värisytti.

"Sinulla on äitisi silmät, vaan Jakobsohnin kasvojen piirteet... Nämä
helmet ovat nähneet paljon perheen onnea ja kauniita rauhallisia,
loistavia aikoja; mutta ne ovat myöskin paenneet roviota ja muita
suvaitsemattoman kristin uskon kauheita kidutuksia."

Hän hengitti raskaasti hiukan aikaa.

"Nyt tahdon kirjoittaa alle," oihkasi hän, oltuansa hetken uuvuksissa
ja silmin nähtävästi suuressa tuskassa.

Lääkäri laski paperin vuoteenpeitteelle ja pisti kynän hänen kankeaan
käteensä... Tämä viimeinen maallinen teko oli hänelle sanomattoman
vaikea; mutta nimi: Klothilda von Sassen, syntynyt Jakobsohn, oli
kuitenkin viimein suurilla, jotenkin selvillä kirjaimilla asiakirjan
alla, jonka alle tohtorikin muutamilla sanoilla kirjoitti todistajaksi
nimensä.

"Älä itke, sydänkäpyseni!" lohdutti sairas minua. "Tule vielä kerran
luokseni!"

Minä heittäydyin sanatonna vuoteelle ja suutelin hänen kättänsä. Hän
käski minun viedä tervehdyksiä isälleni ja loi sitten suuret silmänsä
vakavasti ja paljon sanovasti Ilseen.

"Lapsi ei saa villiytyä täällä yksinäisellä arolla," lausui hän
merkitseväisesti.

"Ei, armollinen rouva, siitä minä kyllä pidän huolta!" vakuutti Ilse
tapansa mukaan lyhyesti, vaikka hänen huulensa vähän vavahtivat ja
silmänsä kyyneltyivät.

Vielä kerran silitti kylmä, voimaton kasi hyväillen päätäni ja sitte
lykkäsi mummo lempeästi, mutta niin kiireesti kuin ainakin hätäinen,
joka ahneesti tahtoo temmata jokaisen sekunnin, minut pois luotansa ja
katseli ikkunaa kankeasti, vaan niin kummallisen tunnokkaasti, kuin
olisi sielu tahtonut lentää siitä ijankaikkisuuteen.

"Kristiina, minä annan anteeksi!" huudahti hän vaivaloisesti kaksi
kertaa ulos avaruuteen. Silminnähtävästi rauhallisempana laski hän
päänsä jälleen tyynylle, loi silmänsä ylöspäin ja alkoi juhlallisen
hartaasti ja sammuvalla äänellä: "Kuule, Israel, Herra meidän Jumalamme
on ijankaikkinen ja ainoa Jumala!... Kiitetty olkoon hänen nimensä,
hänen valtakuntansa ja kirkkautensa --" ääni loppui hiljaiseen
huokaukseen; hänen päänsä kallistui hitaasti syrjälle.

"Ijankaikkisesti, amen," lopetti tohtori lauseen, sen suun sijasta,
joka ijäiseksi oli vaiennut. Hän painoi lempeästi kuolleen silmät
kiini.



VII.


Minä menin ulos. Ensimäinen suuri suru oli kohdannut minua. Ikäänkuin
kangistuneena seisoin minä tuon järkähtämättömän "ijäiseksi"
edessä, joka elämän loppua nähdessä näyttää niin perinpohjin
käsittämättömältä.

Minä olin kiintynyt jälleen saatuun mummooni niin innokkaasti ja
hellästi kuin nuori, rikas sydän vaan voi. Olinhan saanut kokea
sanomattoman suloista tunnetta, joka ilmoitti minulle jonkun ikävöivän
lapsellisen sydämeni rakkautta ja nyt kidutti minua ajatus, ett'en
antanut kylliksi, ett'en likimainkaan vakuuttavasti sanonut, kuinka
syvästi tahdoin rakastaa häntä. Minun olisi tarvinnut vakuuttaa
hänelle, että kantaisin häntä käsissäni, jos hän paranisi; -- -- sen
sijaan olin huolettomasti kuluttanut kalliin ajan, lapsellisesti
lörpötellen rakkaudestani koko maailmaa kohtaan... Sitä tahtoi hän
vähimmän kaikista kuulla, hän, jolle maailma oli tehnyt niin äärettömän
paljon pahaa... Ja nyt oli hän kuollut, enkä minä enää voinut häntä
lohduttaa. Liian myöhää! koko meidän voimattomuutemme ja avuttomuutemme
ilmautuu siinä sortavassa sanassa!

Minä menin ulos. Kostea ilma virtaili voimakkaasti aron yli. Suuri
höyhenen tapainen valkoinen yömyssy nousi nousemistaan sammalsuosta ja
muuttui ohueksi harso-esiripuksi, jonka takaa auringon tulisäteet
rupesivat hehkumaan. Humisevat tammen latvat kävivät punaisiksi ja
kullanvärisiksi ja Dierkhofin pieni päänpuoleinen ikkuna rupesi
kimeltämään.

Ikäänkuin päihtyneenä horjui heinä raskaitten kastepisarain alla, mutta
ruoho oli noussut jälleen siinä paikassa, missä mummo edellisenä iltana
oli viimeisen kerran käynyt. Kuolinhuoneen ikkunat, joita minä en
muistanut nähneeni muuten kuin puoleksi verhottuina, olivat nyt selki
selällään. Minä kiipesin ikkunalaudalle ja katsoin sisään. Huone oli
tyhjä. Sängyn uutimet, jotka nyt vinosti sisääntunkevassa päivän
paisteessa hohtivat smaragdivehreiltä, olivat syrjään vedetyt, että
raitis ilma pääsi vapaasti vuoteen yli. Niin hiljaa ja rauhallista oli
luultavasti harvoin ollut suuressa huoneessa. Voimakas ruumis, jonka
veri niin kuumana juoksi suonissa, makasi siinä kuolleena valkoisen
peitteen alla, niin muuttuneena, että sen voi ainoastaan tuntea
paksuista harmaista palmikoistaan, jotka olivat jääneet peitteen päälle
ja killuivat alas vuoteen laidalta.

Pelästynyt suuri kärpänen lensi suhisten ohitseni ja hopeisessa
kynttiläkruunussa liehui vahakynttilän liekki levottomasti sinne tänne.
Siinäpä olikin kaikki mitä liikkui suuressa huoneessa. Kellokin seisoi.

Pihalta sitä vastoin kuului jälleen heräävien eläimien äänet. Kukot
lauloivat; Spits juoksi haukkuen kotkottavien kanojen joukkoon ja Mieke
kutsui mylvivällä ammumisella laitumelle laskijaansa. Kissa tuli hiljaa
kattoa myöten ja hyppäsi kuulumatta alas ruohoon, mistä se säihkyvin
silmin hiipi pihlajan alle väjymään pientä lintua, joka huoletonna
viserteli oksalla. Minä tulin samassa nurkan ohitse ja ajoin sen pois.
Ja ylhäällä pesässä pudistelivat haikarat itseään, ahkerasti
läiskytellen nokillansa, ja lentää räpyttivät sitten korkealta pääni
ylitse suolle aamiaista hankkimaan -- kaikki oli entisellään! Etehisen
edessä peljätti minut kuitenkin outo ja tavaton seikka -- hevonen
hirnui raittiissa aamuilmassa ja pihan matalan aidan vieressä seisoi
tohtori, kädet selän takana, katsellen kasteesta ja auringon kullasta
oikein hohtavaa aroa.

Pienet pölyiset vaunut, joissa hän oli tullut, olivat oven edessä, ja
sisällä näin Ilsen kävelevän lujana ja suorana kuten tavallista. Hän
oli kattanut pöydän, järestänyt kupit ja pannut leipää valkoiselle
ruokaliinalle ja keitti siinä kahvia tohtorille.

Minä menin liikutettuna hänen luoksensa.

"Ilse, kuinka voit niin tehdä? Kuinka se on mahdollista täänkaltaisena
hetkenä?" huudahdin minä suuttuneena ja toruen.

"Täytyykö muitten kärsiä janoa ja nälkää sen tähden, että minä olen
suruissani?" kysyi hän kiivaasti ja nuhtelevaisesti. "Sinä näit tänä
yönä mummosi kuoleman, etkä kuitenkaan häneltä oppinut, ett'ei edes
vaikeimpanakaan hetkenä saa joutua pyörälle."

Suuresti häveten tartuin hänelle kaulaan, sillä hänen kasvonsa, jotka
hän silloin vasta käänsi minuun päin, olivat ikäänkuin kangistuneet
surusta, ja terveyttä ilmoittava puna, joka tavallisesti näkyi hänen
poskillansa, oli tykkänään kadonnut. Ja kuitenkin askaroivat hänen
kätensä kuten ennenkin, eikä vähintäkään velvollisuutta saatu
laiminlyödä.

Tohtori astui sisään ja renkikin, joka häntä oli kyydinnyt. Minä
siirryin heidän tieltänsä ja menin jälleen ulos.

Talon ankat seisoivat kaikki suljetun aitaportin edessä, nokat
käännettyinä arolle päin. Ne ikävöivät hetkeä, jolloin portti aukenisi
ja ne saisivat juosta ulos sekä päistikkaa heittäytyä jokeen. Yksi
ainoa käveli vielä ympäri pihaa, valkoinen, raskas paperi suussa. Se
oli sama kirje, jonka mummo edellisenä iltana oli heittänyt pois ja
jota Ilse sitte niin ahkerasti oli etsinyt; se oli lentänyt avonaiseen
oveen saakka. Minä avasin ankan nokan ja otin pois paperin. Sepä oli
aivan kauniina: likainen vaununpyörä oli kierinyt sen yli ja ankka oli
repinyt sen puoleksi rikki.

Kiirehtien pihalla olevan istuimen luo rupesin minä silittämään paperia
ja yhdistelemään revittyjä palasia. Yksi osa puuttui ja sitä paitsi oli
käsiala kovin epäselvä. Suurella vaivalla sain selon seuraavista
riveistä.

"Minä en koskaan ole vaivannut sinua, kun minä, meidän keskinäisen
välimme tähden, olen pitänyt kunnian asiana itsenäisesti vaeltaa elämän
tietä, jonka omavaltaisesti valitsin... Tuo 'kadonnut' on voimiansa
myöten koettanut estää minkään varjon lankeamasta sinun päällesi, en
ole milloinkaan muitten kuullen lausunut oikeaa sukunimeäni, en
milloinkaan tiedustelemalla sinua tahi entistä kotoani herättänyt
epäluuloa, että olisin sukua von Sassenille, vaikk'ei se olisi
ollutkaan mikään häpeä, sillä, ajattele mitä hyvänsä, niin lausun sen
sittenkin ylpeästi, minua sanotaan yksimielisesti nykyajan ihmeeksi,
sen loistavimmaksi tähdeksi..." Siitä kohdin oli pala paperisia poissa,
mutta toiselta puolelta luin: "Nyt on suuri onnettomuus kohdannut
minua, ja mihin kääntyisin, ell'en sinun puoleesi? Minä olen kadottanut
lauluääneni, kalliin ääneni! Lääkärit vakuuttavat, että minä kylpemällä
Saksanmaalla jälleen paranisin. Mutta minä olen tyhjin käsin; muitten
epärehellisten hoidon kautta olen menettänyt omaisuuteni viimeiseen
äyriin asti... Polvillani rukoilen sinua, jolla on yllin kyllin -- joka
et milloinkaan ole kokenut, mitä hätä, kova hätä on -- minä voisin
kertoa sinulle paljon unettomista tuskallisista öistä... Unhota
ainoastaan kerta, tunnin aika vaan, että olin tottelematon ja anna
minulle varoja pelastuakseni! Mitä ovat muutama sata taleria sinulle,
joka -- --" Seuraavat rivit peitti leveä musta pyörän viiva ja
muutenkin vaalea kirjoitus oli tykkänään revitty ja sotkeutunut.
Toiseen lehteen kuuluvassa palassa näkyi kirjoittajan posti-osoite
vielä jotenkin selvästi ja toisessa ne kaksi sanaa, jotka saattoivat
mummoni semmoiseen raivoon, nimittäin allekirjoitus: "Sinun
Kristiinasi."

Kuka oli se Kristiina? se nykyajan ihme, sen loistavin tähti?...

Lause: "Polvillani olen sinun edessäsi" vaikutti minun yksinkertaiseen,
viattomaan sydämeeni äärettömän kuvaavasti. Heti kohta luulin näkeväni
vallasnaisen kuvakirjastani lankeevan polvillensa ja rukoilevaisesti
ojentavan valkoisia käsiänsä. -- Ja nyt oli hän kadottanut äänensä,
kalliin äänensä!... Pelästyneenä nostin käteni ehdottomasti kaulaani.
Kuinka kauheata lieneekään huomata, kun vetää henkeä antaaksensa laulun
kaikua, silloin kurkun kieltäytyvän toimittamasta virkaansa ja jäävän
mykäksi!

Ei neiti Streit eikä Ilsekään olleet ainoallakaan sanalla maininneet
tätä "kadonnutta", joka kuitenkin lienee ollut sukua mummolle, sillä
hänhän oli mummon viimeinen ajatus. Nyt vasta liikutti minua sydämeni
pohjaan asti juhlallinen huuto: "Kristiina, minä annan anteeksi!"
Ehdottomasti muistelin kertomusta tuhlaajapojasta, joka kuitenkin salaa
asui lempilapsena isänsä sydämen pohjassa.

Minä panin katkonaisen kirjeen taskuun ja menin sisälle. Samassa
ajoivat vaunut peloittavasti täristen ulos portista vasemmalle päin
vievää huonoa tietä myöten. Toiselta puolen tulla nahjusti Heintz
Dierkhofiin. Minä menin Ilsen luo, joka oli saattanut tohtoria portille
asti ja seisoi kynnyksellä... Minusta näytti Heintz ystävä
lähestyessänsä jotenkin epävakavalta; hän seisahtui vallan suotta
korjailemaan porttia, ennenkuin tuli meidän luoksemme. Nähdessänsä
meidän kyyneleiset silmämme, jäi hän hämmästyksestä seisomaan.

"No, mitä hän ajatteli?" kysyi hän, ujosti sammaltaen ja peukalollaan
yli olkapäänsä osoittaen lähtevää tohtoria.

"Herra Jumala, Heintz! Etkö sitä tiedä!" kysyin minä, mutta Ilse
keskeytti minua tuimasti.

"Missä olet ollut?" kysyi hän veljeltänsä lyhyesti ja käskeväisesti.

"Kotona!" vastasi hän uppiniskaisesti. Heintz uppiniskainen! Minä en
uskonut silmiäni enkä korviani, mutta siinä seisoi hän kuitenkin, tuo
aina miettiväinen Heintz, silminnähtävästi rohkaisten mieltänsä omalla
uhkamielisellä äänellään, sillä hän oli niin mahdottoman rohkea, että
hän uskalsi katsoa Ilsen teräviin ja vihaisiin silmiin.

"Vai niin! mitä tärkeätä työtä sinulla oli kotona kello yksi yöllä? --
Ruokitko kanojasi?" kysyi hän pilkaten.

Heintz katsahti ylös levottomasti ja epätietoisesti. "Vieläpä mitä --
kello yhden aikaanko kanoja ruokkisin! Kuinka minä olisin niin tyhmä?
Neljän seinäni sisällä olen ollut!" lausui hän sitten kiivaasti. "Isäni
on rehellisillä käsillänsä rakentanut ne ja oven päällä on raamatun
lause... Kuinka minä sitten olisin voinut olla Dierkhofissa, kun
juutalaissielu menee suoraa tietä helvettiin!... Ilse, jos isäni
tietäisi, että sinä olet palvellut juutalaisrouvaa..."

"Heintz, jos isäni tietäisi, että sinä olet palvellut kristittyä, jonka
luona olet vähällä ollut kuolla nälkään ja viluun, kristittyä, missä
joka päivä on uhattu antaa sinulle korvapuustia ja selkääsi," matki
Ilse häntä suuttuneena. "Tuopa vasta on ihka uusi tieto ja sen olet
saanut tuolta..." Hän osoitti sormellaan sitä suuntaa, missä suuri kylä
oli metsän takana ja jossa Heintz nuorempana oli ollut palveluksessa.

"Niin, sinä olet oikeassa, sieltä olen sen saanut," vastasi hän yhtä
uppiniskaisesti nyykäyttäen paatunutta, kankeata niskaansa.
"Juutalaiset ovat sentähden ijankaikkisesti kirotut, että he ovat
ristiinnaulinneet Vapahtajan. Minun isäntäni on sanonut sen, ja hän oli
rikas mies tilanhaltia, ja kirkkoherra on saarnannut sen kirkossa ja
hän kaiketi tietää sen parhaiten -- sillä hänhän on pappi."

Ilse katseli puhujaa terävästi silmiin. "Kuuleppas," lausui hän
lyhyesti ja päättäväisesti, sormi ojennettuna mennen niin liki
veljeänsä, että hän peloissaan astui taaksepäin. "Ei ole ollenkaan
totta, että Jumala ijankaikkisesti tahtoo kostoa Vapahtajan puolesta!
Jos hän sen tekisi, olisi minunkin uskoni mitätön, sillä hän on sanonut
meille 'siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat', ja sen teki hän
itsekin. Kun luen Kristuksen kärsimyksen historiaa, vihastun minäkin
kuin pakana juutalaisiin, mutta huomaa tarkoin, veli Heintz, niihin
juutalaisiin, jotka silloin elivät!... Kuinka minä voisin olla
senkaltainen hirviö, että olisin vihoissani ihmisille, jotka, aina
tähän saakka, ovat syntyneet maailmaan viattomina lapsina, ja joita
vanhemmat kasvattavat omaan vanhaan uskoonsa... Olisiko se sinusta
oikein, Heintz, jos joku tekisi minulle pahaa ja minä sentähden
tahtoisin rangaista hänen viattomia lapsiansa?"

"Ne ovat hyvin viisaita asioita," vastasi Heintz hämmästyneenä ... "sen
olet oppinut vanhalta rouvalta."

"Sitä en ole oppinut samalla tavalla kuin oppii raamatunlauseita
koulussa. Sen on omatuntoni ja --" hän osoitti otsaansa -- "selvä
ihmisjärki minulle opettanut... Alussa puhuin tosiaan paljon emäntä
raukkani kanssa ja toinen sana synnytti toisen. Usein lohdutin häntä,
kun 'mustatakit' saattoivat onnettomuutta aikaan... Juutalaiset ovat
ennen ristiinnaulinneet Vapahtajamme, -- mutta semmoiset kuin
kirkkoherra tuolla" -- hän osoitti vielä kerran metsän takana olevaa
kylää -- "ristiinnaulitsevat hänet vieläkin joka päivä. Ei tuli, miekka
eikä kirous kehoita ihmisiä pyrkimään Kristuksen valtakuntaan, emmekä
me saa moittia heitä, ell'eivät he sentähden tahdo sinne! Se on minun
mielipiteeni asiasta ja nyt lausun sinulle: Hyi, häpeä sydämessäsi,
sinä kiittämätön olento! Etkö monta pitkää vuotta ole saanut leipääsi
Dierkhofista -- ja minä luulen juutalaisleivän maistuneen sinulle hyvin
-- ja nyt jätät vanhan rouvan yksinään kuolinhetkellänsä. Mene kotiisi
ja lue laupiaasta samarialaisesta!"

Hän kääntyi ja meni sisälle.

Ilse oli oikeassa! Jok'ainoasta hänen sanastansa tuntui sydämeni
keveämmältä, juuri kuin itse olisin lausunut ne antaakseni vihalleni
valtaa. Minä olin kovin liikutettu ja kuitenkin oli minun sääli
Heintziä, neuvotonta raukkaa, kun hän vallan sortuneena jäi siihen
seisomaan kynnykselle rohkenematta astua sisälle... Kuinka se oli
mahdollista? Heintz, joka oli hellätuntoinen kuin lapsi, joka ei voinut
nähdä pikku elävänkään kärsimistä, hän ilmasi meille äkkiä pahan kohdan
mielessänsä, selittämättömän kovuuden ja sydämettömyyden ja luuli vielä
lisäksi olevansa siihen vallan oikeutettu -- kristittynä ihmisenä.
"Heintz, tuo oli kovin pahasti tehty!" toruin minä häntä ankarasti.

"Ah, prinsessani, ketä on uskominen?" huokasi hän kyynelsilmin. "Se on
kuolemansynti hyvää Jumalaa vastaan, jos ei tottele kirkkoherraa, ja
nyt sanoo Ilse minua sentähden huonoksi ja pahaksi ihmiseksi, että
noudatan hänen käskyänsä."

"Ilse on oikeassa, se olisi sinun todellakin pitänyt tietämän," lausuin
minä.

Ei onnistunut minulle enää oikein pysyä yhtä ankarana kuin alussa.
Vaikka olinkin tottumaton miettimään, käsitin aivan hyvin, ett'ei
kovuus ensinkään ollut juurtunut hänen sieluunsa, vaan oli
järestöllisesti sinne istutettu. Inhoittavaa!

Ajattelematta katselin taivasta. Runsas valo ei enää pelättänyt minua.
Se oli lempeä lohdutus sortuneelle sydämelleni ja minä ymmärsin
ylösnousemisen ihmeellisen evankeliumin silloin katseltuani kuolemaa
synkkiin silmiin.

Minä tartuin molemmin käsin Heintzin oikeaan käteen.

"Tänne pihalle et voi jäädä seisomaan," lausuin. "Tule vaan sisälle
minun kanssani. Ilse kyllä pian leppyy jälleen. Ja minun rakas
mummokultani, -- hän antoi jo kohta sinulle anteeksi -- hän on nyt
taivaassa."

"Jumala tietää, kuinka minä surkuttelin vanhaa rouvaa," mumisi hän ja
antoi kuin lapsi minun taluttaa itseään sisälle.

Samassa tuli Ilse pihalle, laski sangon kaivolle ja nosti pumpunvarren.
Mutta hän ei ehtinyt nostaa sitä tarpeeksi korkealle, ennenkuin hän
kalman kalpeana sen kitisemisestä antoi sen jälleen painua alas.

"Oi, herra Jesus, minä en enää voi kuulla tätä ääntä!" ähkäsi hän.

Hän meni sisälle takaisin ja vaipui tuolille, peittäen kasvonsa
esiliinallansa. Vaan se ei kestänyt kahta minuuttiakaan.

"Mikä hupsu minä olenkaan!" lausui hän kiivaasti, nousi seisomaan ja
silitti esiliinansa. "Minä en kuitenkaan enää tahtoisi nähdä rouvaani
seisomassa tuolla kaivolla, missä hän aina virkisti kuumaa otsa
raukkaansa, vaan kiitän Jumalaa, että hän makaa rauhallisesti tuolla
sisällä vapautettuna kaikista suurista suruistansa."

"Ilse, oliko Kristiina syypää suureen suruun?" kysyin minä häneltä
ujosti.

Hän katsoi minuun terävästi. "Oli niin!" vastasi hän kotvasen
mietittyään; "sinäkin olet kuullut sen viime yönä. Tiedä siis, että hän
on tuottanut niin paljon surua mummollesi, kuin ainoastaan
pahantapainen tytär voi matkaan saada."

"Vai isälläni on siis sisar!" huudahdin minä kummastuen.

"Sisarpuoli, lapseni... Mummosi oli ensin ollut naimisissa eräällä
juutalaisella, joka kuoli nuorena, kun Kristiina vielä oli kapalolapsi.
Kahden vuoden kuluttua antoi mummosi kastaa itsensä ja lapsensa ja
tuli neuvoksetar von Sasseniksi. Nyt tiedät kaikki."

"Ei Ilse, en vielä kaikkia. Mitä pahaa on Kristiina tehnyt?"

"Hän pakeni salaisesti kotoa ja rupesi näyttelijättäreksi..."

"Oliko se niin pahaa?"

"Oli pakeneminen tietysti, se pitäisi sinun itsesi tietämän. Vaan mitä
näyttelijöihin tulee, niin en tunne niistä ainoatakaan, enkä siis voi
sanoa, ovatko he hyviä vai pahoja. Oletko nyt tyytyväinen?"

"Ilse, älä suutu, mutta minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle, Kristiina
on äärettömän onneton, hän on kadottanut äänensä", lausuin minä
epäileväisesti.

"Vai niin, oletko löytänyt ja lukenut hänen kirjeensä, Lenore?" kysyi
hän minulta niin jääkylmästi kuin suinkin.

Minä nyykäytin ääneti päätäni.

"Etkö häpeä?" torui hän. "Minua sinä nuhtelet, että minä vaikeissa
hetkissä teen velvollisuuteni, ja heti kohta sen jälkeen kurkistelet
sinä vieraisin kirjeisin, jotka eivät ollenkaan koske sinuun. Se on
yhtä pahaa kuin varkauskin, tiedätkö sen?... Älä usko sanaakaan niistä
liiallisista laverruksista, ja tyydy siihen."

"En, sitä en tee! Minun on häntä sääli. Etkö todellakaan aio lähettää
hänelle rahaa?"

"En äyriäkään!... Hän otti muassaan ennakolta enemmän kuin perintönsä
sinä yönä, jolloin hän pakeni kotoa... Sekin on vaivannut tuota
pääraukkaa, joka on tuolla sisällä."

"Mummo on antanut anteeksi, Ilse!"

"Niin, sen voi tehdä äiti, liiatenkin kuolinhetkenänsä. Mutta ken,
niinkuin me, monta vuotta on nähnyt ja rehellisesti kärsinyt hänen
tähden kurjuutta, sille se on vaikeata... Uskotko kaikki todeksi, mitä
on tuossa kirjeessä?... Niin, niin, polvillaan hän todellakin tulee,
vaan ei pyytämään anteeksi; kyllä kai, sillä sitä ilman on hän elänyt
monta vuotta ja on kyllä menestynyt -- ei, ainoastaan rahaa hän tahtoo.
Rahakullat, ne ansaitsevat kyllä, että niiden edestä lankee
polvillensa!"

Kuinka syvästi olikaan se seikka häneen koskenut, kun hän,
harvapuheinen Ilse, nyt puhui siitä niin paljon.

"Koska niin nyt soveltuu, niin voit myöskin saada kuulla, mistä syystä
mummosi ei kärsinyt rahan helinää," jatkoi hän syvästi huoahtaen... "Ei
haittaa vaikka saatkin kuulla, kuinka paljon onnettomuutta riippuu
rahoissa, niissä, joita eilen ensi kerran näit... Mummosi oli
Hannoverin rikkahin rouva -- hänen ensimmäiseltä mieheltään jäi hänelle
täysinäiset raha-arkut... Mutta toisen kerran mennessänsä naimisiin --
hän rakasti liian syvästi sitä miestä -- teki hän suurimman uhrin minkä
taisi, hän uhrasi uskonsa. Hän ei saanut ottaa sitä mukaansa --
juutalaisista rahoista sitä vastoin ei ollut väliä. Eipä viipynyt
kauan, ennenkuin hän pääsi selville, ett'ei hänen miehensä huolinut
hänen rakkaudestansa, vaan rahat hävisivät aikaa myöten joka ilman
haaralle. Niitä hän ymmärsi käyttää."

"Hän oli minun isoisäni, Ilse."

Kaunis, tumma puna näkyi äkkiä hehkuvan Ilsen poskissa.

"Niin, sinunpa kysymyksiltäsi ei kukaan saa olla rauhassa, ja siten
tulee sanotuksi senkaltaisia asioita!" torui hän minua suuttuneena ja
nousi. "Mutta sen sanon sinulle, Kristiinasta et saa enää puhua
sanaakaan. Hän on kuollut minulle, muista se, lapseni!... Ei sinun sitä
paitsi pidä ajatteleman menneitä asioita, -- se ei sovi niin nuorelle
tytölle kuin sinulle!"

Hän antoi Heintzille, joka ääneti ja nöyränä oli istahtanut
tuolillensa, kupin kahvia, vaan ei vielä katsonut häneen. Sitten meni
hän jälleen ulos kaivolle. Minä näin, kuinka hän puri hampaitansa
nostaessaan pumpunvartta. Vaan täytyihän sen tapahtua, vesi virtasi
lakkaamatta sankoon, kunnes se täyttyi.

Ei, vaikkapa Ilse olisikin oikeassa, niin en voinut kuitenkaan totella
häntä. Minun täytyi muistella onnetonta laulajatarta! Olihan hän minun
tätini -- minun tätini! Se soi niin suloiselta ja hyvältä, mutta
kuitenkin liian vakavalta sille lumoavalle kuvalle, jonka näin
mielikuvituksissani... Ja kuitenkin -- hän oli isääni vanhempi, siis
enemmän kuin neljäkymmentä kaksi vuotta -- huh! kuinka äärettömän
vanha!... Mutta se ei auttanut, mielikuvituksissani minä alinomaa
koristelin sitä miellyttävää olentoa -- olihan hän laulajatar.

Minä pakenin ylen täysin sydämin yksinäiselle kukkulalle ja katselin
kyynelsilmin ihanaa, sinistä taivasta... Näkikö minun armas vanha
mummoni, miten siinä istuin surullisena? Varmaan hän ei ollut suuttunut
siitä, että minä muistelin Kristiinaa -- olihan hän antanut hänelle
anteeksi!...



VIII.


Neljä viikkoa oli kulunut mummoni kuolemasta. Minä olin saapuvilla, kun
hänet haudattiin lähimmäisen kylän kirkkomaahan. Vanha, lempeä
kirkkoherra rukoili niin innokkaasti rauhaa poismenneelle kuin olisi
hänen rakkahin rippilapsensa maannut siinä hänen jalkainsa edessä, ja
Heintzkin näkyi unhottaneen, että nuot neljä lautaa sisälsivät
kastetun, vaan kristinuskon yhteydestä jälleen eronneen juutalaisvaimon
-- hän itki katkerasti... Nyt kukoistivat jo kesän kirjavat kukat vasta
tehdyn hautakummun päällä. Ne nousivat keveästi ja vapaasti vaan
mustasta mullasta, kuin niiden alla lepäävän suloiset unelmat ja
katselivat kirkkain silmin päivänloistoiseen maailmaan.

Se oli yksinäisen, keskellä persikanväristä pengertä olevan Dierkhofin
kaunihin aika, -- aro rupesi kukoistamaan ja mehiläisparvet, jotka
siihen asti olivat ahmineet elatuksensa rapsaatti-maista ja
tattaripelloista, lensivät hurmaantuneina hunajarikkaalle tasangolle...
Ne hyrisivät jälleen ikivanhaa yksimuotoista lauluaan vanhan katon
ympärillä! Ilmassa liipoittelivat minun pienet lemmikkini, siniset
perhoset, niin suurin joukoin, että olisi luullut kirkkaan kevättaivaan
pienissä palasissa putoilevan alas maan päälle; hiedalla juoksivat
kullankiiltävät kuoriaiset, niitty- ja puutarhakukkien päällä
levähtivät perlemo-, komea amiraali- ja kaunis pilkkusiipiperhonen.
Ennen ajoin minä aina perhosia takaa, sain niitä kiinni, ihailin heidän
siipiensä ihmeellistä väririkkautta ja päästin ne sitten vapauteen --
niin olin minä usein kulkenut puolen päivää pitkin aroa; Nyt oli kaikki
ihan toisenlaista. Minä oleskelin paljon mummon huoneessa, joka
vanhanaikuisine juutalaiskodista tuotuine huonekaluineen vaikutti
minuun kummallisesti. Siinä oli kaikki entisellä paikallaan, ei
ainoatakaan kalua ollut muutettu, suuri kello vedettiin taasen
säännöllisesti ja ett'ei mitään puuttuisi, joka vaan voisi saattaa
uskomaan, että vainaja vielä asui huoneessansa, oli Ilse pannut uusia
vahakynttilöitä hopeaisiin kynttiläjalkoihin palaneitten sijaan.

Hän avasi minulle milloin minkin arkun taikka kaapin; laatikot olivat
enimmiten tyhjät; mummoni oli paetessaan maailmasta heittänyt kaiken
tyhjän painon laivastaan. Sentähden oli minusta jok'ainoa kirjoitettu
paperipalanen, jokainen kuihtunut kukanjäännös kallis löytö.

Muutamassa kaapissa roikkui vielä joitakuita vaatteita, joita ei mummo
ollut arolla milloinkaan käyttänyt. Eräänä päivänä otti Ilse mustan
villaleningin kaapista, ratkoi sen ja rupesi leikkaamaan -- hän oli
kaupungissa oppinut ompelemaan, ja siitä oli hän hyvin ylpeä... Minä
pelästyin kovin, kun hän vaati minua koetteeksi pukemaan leninkiä
ylleni. -- Se oli minusta haarniskan näköinen.

"Ilse, ai päästä minut tästä!" vastustelin minä väristen ja venytin
levottomasti kaulusta, joka kiristi kurkkuani ja kyynäspääni koetti
salaisesti kaikin tavoin halaista ahdasta hihaa.

"Vieläpä mitä -- siihen kyllä pian totut," vastasi hän
kylmäkiskoisesti, yhä vaan ommellen.

Me istuimme pihalla tammien alla, johon minä olin kantanut pöydän ja
muutamia istuimia. Arolla paistoi kuuma, kiiltävä ilta-aurinko; mutta
siinä oli kalvetta, vilpoista ja hiljaista; ainoastaan mehiläiset
hyrisivät, ja ylhäällä huusivat harakanpojat. Minulla oli tavattoman
suuri olkihattu käsissä, jonka Ilse noin viisi vuotta sitte oli tuonut
kaupungista; siitä ratkoin pois ruusunvärisen silkkinauhan, joka ennen
oli ollut silmäteränäni.

Samassa palasi Heintz kylästä ja antoi Ilselle kirjeen.

Sähkösanomalla olimme antaneet isälleni tiedon mummon kuolemasta ja hän
oli kirjallisesti vastannut, ett'ei hän voinut tulla hautajaisiin,
sillä hän oli kovasti sairastunut. Siitä asti oli kirjeenvaihto hänen
ja Ilsen välillä ollut jotenkin vilkas; minä en tietänyt mitä he
keskustelivat, sillä minä en saanut nähdä riviäkään kirjeistä, mutta
niin paljon tiesin kuitenkin, että Ilsen viimeisen kirjeen ja isäni
vastauksen välillä, jota hän nyt minun nähteni luki oli kulunut viisi
päivää.

"Siitä ei tule mitään!" lausui Ilse pistäen kirjeen taskuunsa,
"ylihuomenna lähdemme -- se on päätetty!" Hattu ja sakset putosivat
käsistäni.

"Lähdemme!" toistin minä ja ääneni tukehtui. "Lähdetkö sinä pois
Heintzin kanssa?... Jätättekö minut ypö-yksin tänne Dierkhofiin?"

"Kas, silloinpa vasta Dierkhof raukka tulisi hyvin hoidetuksi!" sanoi
hän, ja ensi kerran mummon kuoltua näin heikon hymyn hänen huulillansa.
"Hupsu tyttö, sinun pitää lähtemään!"

Minä nousin seisomaan ja lykkäsin tuolini niin äkkiä taaksepäin, että
se kolisten kaatui.

"Minäkö? -- mihin sitten?" kysyin minä.

"Kaupunkiin," kuului vakava vastaus.

Koko päiväpaisteinen aro ja vanhat, mahtavat, kumisevat tammet
katosivat äkkiä silmistäni -- hirveä synkkä pihanpuolinen huone otti
minut vastaan ja minä luulin näkeväni kostean puutarhan neljän
viheriän, homeisen seinän välissä.

"Ja mitä minulla on kaupungissa tekemistä?" kysyin häneltä.

"Oppiminen."

"Mutta minä en lähde, Ilse, ole varma siitä!" selitin päättäväisesti,
vaikka taistellen kyyneleitteni kanssa. "Tee kanssani mitä tahdot --
mutta saat nähdä, että minä tartun kiinni portinpieliin... Hennotko
ajaa pois minut?" Minä pudistin epätoivoisesti hihasta Heintziä, joka
seisoi siinä avosuin.

"Etkö kuule -- minut lähetetään pois!... Voitkos sallia sitä, Heintz?"

"Onko se siis totta, Ilse?" kysyi hän alakuloisesti ja pani kätensä
ristiin.

"Katsokaapas vaan noita lapsia, eivätkö he valita, juuri kuin leikkaisi
joku kurkkua tuolta tytöltä!" torui hän; mutta minä huomasin aivan
hyvin, ett'ei hän ollut hyvillä mielin kiivaudestani.

"Luuletko siis kaiken voivan käydä ijankaikkisesti tällä tavoin,
Heintz, luuletko lapsen päivät päästänsä voivan juoksennella ympäri
kuin pieni villi ja iltasin palata sukat ja kengät kädessä?... Hän ei
taida eikä ymmärrä mitään ja juoksee tiehensä kuin villi kissa, kun hän
vaan näkee vieraita kasvoja tiellä!... Mitähän siitä syntyisi?"...

"Ole järjekäs, lapseni!" jatkoi hän ottaen minut polvellensa kuin
pienen lapsen. "Minä vien sinut isäsi luokse -- ainoastaan kaksi vuotta
täytyy sinun viipyä siellä oppimassa monta asiaa, ja jos et menesty
siellä, niin saat jälleen palata Dierkhofiin, ja sitten olemme aina
yhdessä."

Kaksi vuotta! Olihan se oikea ijankaikkisuus!... Kaksi kertaa
kukoistaisi sill'aikaa aro, muuttaisivat haikarat ja jälleen
palaisivat, enkä minä olisi Dierkhofissa. Sen sijaan täytyisi minun
istua neljän seinän sisällä, kiusallinen sukan kutomus käsissä, tahi
harjoitella kirjoitusta ja oppia uusia raamatun lauseita ulkoa!... Minä
raapisin kauhusta ja jok'ainoassa jäsenessä tunsin halua kovaan
vastarintaan.

"Ilse hautaa minut ennemmin kirkkomaahan!" lausuin minä
uppiniskaisesti. "Siihen kauheaan pihanpuoliseen huoneesen et koskaan
minua saa..."

"Joutavia!" keskeytti hän minua. "Luuletko siis isäsi vieneen sen
mukanaan matkalaukussansa?... Onhan hän muuttanut toiseen paikkaan ja
kaikki on paljon muuttunut -- asuuhan hän K:ssa."

Herranen aika! taasen olin näkevinäni ruskeakähäräisen ja
valkeaotsaisen pään Ja katselevan minua pilkallisesti. Se ilmestyi aina
niin äkkiarvaamatta ja peljätti minua joka kerta niin kovasti, että
punastuin hiuksiin saakka.

"Mutta eihän isäni minusta huoli," lausuin minä kätkien kasvoni Ilsen
kaulahuiviin.

"Sen saamme nähdä!" vastasi hän salaisesti huoaten; mutta samassa
heitti hän uhkamielisesti päänsä taaksepäin ja laski minut luotansa.

"Täytyykö sen siis todellakin tapahtua? Oi Ilse!... Sen _täytyy_
tapahtua, lapseni!... Ja ole nyt hiljaa äläkä tee elämääni raskaaksi!
Muistele mummoasi -- hänkin tahtoi sitä!"

Sitte ompeli hän kahta vertaa kiireemmin toista hihaa mustaan
leninkiini; mutta Heintz pisti sammuneen piippunsa taskuun ja hiipi
pois. Illalla näin hänen istuvan suurella hautakummulla; hän piti kädet
polvillansa ja katseli lakkaamatta ilmaan... Minä juoksin hänen
luoksensa, istahdin hänen viereensä ja silloin valuivat kyyneleet
virtanansa, silla Ilsen nähden en tohtinut itkeä. Niin syvää surua ei
sininen taivas luultavasti moneen aikaan ollut nähnyt.

Seuraavana päivänä näytti huone erittäin siivoomattomalta. Suuri arkku
oli keskellä lattiaa ja Ilse sulloi siihen vaatteita.

"Katso tässä!" lausui hän näyttäen minulle suuren kasan paksuja
ruudullisia lakanoita. "Eivätkö ne ole oivallisin?... Ne vasta vahvoja
ovatkin!... Minä en milloinkaan kärsinyt niitä hämähäkin verkkoja,
joita mummosi aina käytti."

Hän lykkäsi ylenkatseellisesti sivulle kimpun erittäin hienoja,
pitsillä koristettuja lakanoita. "Uudet lakanat saat mukaasi; minä olen
vähitellen hankkinut ne Dierkhofiin tultuamme -- pidä niitä hyvästi!"

Kokonainen rykmentti paksuja, karkeita villasukkia marssi sitten
arkkuun ottaen siitä sangen suuren tilan. Ilse oli monta vuotta koonnut
niitä minulle melkoisen varaston, ja semmoisina minun nyt piti
"komeilla" ulkona maailmassa... Sitte solmittiin äärettömän suuria,
pehmeitä höyhenpolstaria pakaksi ja ommeltiin säkkivaatteesen -- sepä
vaan oli koko jättiläisläjä!

Kaikki nämät valmistukset saattoivat minut äärettömän alakuloiseksi, ja
kuitenkin oli hetkiä, jolloin minun nuori sieluni äkkiä ikäänkuin
paisui, jolloin joku iloinen aavistus, joku suloinen toive sitä
ihastutti; mutta se syntyi ja kuoli nopeasti kuin salama, ja --
kummallinen ajatuksenjakso -- minun silmäni vilkasi joka kerta ujosti
ja tarkastellen kenkiini. Ne olivat jo hyvin venyneet ja sallivat
jalkani liikkua niissä mitä vapaimmalla tavalla. Minä poljin jalkaani
niin kovin kuin suinkin voin ja koetin rauhoittaa levotonta sydäntäni
vastustamattomalla totuudella, ett'eivät naulanpäät enää likimainkaan
kalisseet niin kovin kuin neljä viikkoa sitten. Mutta se ei aina
auttanut, ja niinmuodoin rohkasin kerran hädässäni mieleni ujoon
rukoukseen, että Ilse matkalla ostaisi minulle uudet kengät. Vaan siinä
vasta jouduin pulaan. Hän veti toisen kengän jalastani ja piti sitä
päivän valossa.

"Täänkaltaisia saumoja ja anturoita saa etsiä!" lausui hän. "Näissä
kengissä voit sinä vielä kahden vuoden perästä tanssia!... Sinä et
tarvitse uusia!"

Siihen se asia päättyi.

Ja viimein koitti aamu, jolloin minun täytyi lähteä rakastetusta
Dierkhofistani... Varhain aamulla, ennen kello neljää, juoksin minä
kosteisen aron yli, ojennetuin käsin jätin hyvästi lukemattomilla
kukilla koristetuille kanervikoille ja sumuiselle suolle ja pudistin
ikävissäni vanhaa honkaa niin kovin, että viimeiset edellisen talven
kuivat neulaset karisivat liehuviin hiuksiini... Spits oli tullut minun
kanssani ja iloitsi kuin narri -- hänestä olivat kaikki minun
innostuneet liikuntoni ainoastaan liekkiä. Minä sidoin kirjavan
seppeleen ja laskin sen Mieken sarviin, hän vaan katsahti ylös ollen
unisena liian laiska edes heikolla ammunnalla kiittämään minua tahi
sanomaan minulle jäähyväisiä.

Sitten puki Ilse uuden, mustan leningin päälleni ja solmisi leveän,
lumivalkoisen, rypytetyn kauluksen mummon liinavarastosta kaulaani --
minun ruskea pääni makasi siinä juuri kuin pudonnut pähkinä pienen
lumikinoksen päällä. Sen yli levisi suunnattoman suuri ruskea
olkihattu, johon Ilse oli pannut mustan nauhan. Luultavasti olin
kummallisen näköinen matkustaja, suurihattuisten sienten kaltainen,
jotka minusta olivat niin naurettavia.

Kahvin jälkeen, jonka minä itkien join, toi Ilse laatikon ja otti siitä
juhlallisesti sinertävän silkkihatun.

"Tämä oli minun kirkkohattuni Hannoverissa," lausui hän astuen peilin
eteen ja pani kummallisen silkkirakennuksen päähänsä. "Kaupungissa ei
voi käydä hatutta -- muoti on semmoinen!" --

Minä katselin häntä ujosti. "Muoti" sanaa en minä tietysti käsittänyt.
Minä en aavistanut, että aron toisella puolella vallitsi voima, jonka
alaiseksi ihminen usein vastustamatta vaipuu ja joka muodostaa hänen
ulkonaisen näkönsä kaikkien oikkujensa mukaan. Sentähden ei minun
kunnioitukseni tuota eriskummallista rakennusta kohtaan ensinkään
vähentynyt; mutta se oli kaksikymmenvuotisessa levossaan laatikossa
silminnähtävästi kauhtunut. Ilse ei näkynyt sitä huomaavan. Hän järesti
kauhtuneet orvokit kähäräisten, kultaisten hiustensa yli, heitti
solmiamattomat nauhat niskaan, puki mustan villaviitan yllensä ja oli
valmis lähtemään.

Heintz ynnä renki lähimmäisestä kylästä veivät matkakalumme. Lempeästi,
vaan vakavasti lykkäsi Ilse minut ovesta, jonka kynnyksellä jalkani
viivähtivät ikään kuin siihen kiintyneinä. Minä kuulin avaimen
vääntyvän ympäri, sitte peljätti Ilse pois ankat ja kanat, jotka
tahtoivat meitä seurata; ne kaakottivat kaikki ja ometasta kuului Mieke
ammuvan... Porttikin suljettiin takanani ja niin läksin minä
paratiisistani samaa tietä kuin neiti Streitkin oli käynyt...

Minä en muista, kuinka erosin Heintzistä. Koko sitä päivänpaisteista
eroaamua peittää vieläkin kyyneleinen varjo. Minä muistan ainoastaan,
että kiersin molemmat käsivarteni tämän hyvän, itkevän vanhuksen ympäri
ja että kätkin kasvoni, vaikka hattuni oli niin suuri, syvälle hänen
vanhaan nuttuunsa, ja että hän, uteliaitten kyläläisten ympäröimänä,
otti siniruutuisen nenäliinan taskustaan ja piti sitä silmiensä edessä,
kun minä kylässä astuin vaunuihin, jotka veivät meidät ensimmäiselle
rautatien asemalle.



IX.


Puolipäivän aikana saavuimme väsyneinä ja kankeina K:n rautatien
asemalle, matkustettuamme puolen edellistä päivää ja koko yön. Vieraat,
kaikkialla kohtaavat vaikutukset olivat vähällä uuvuttaa minut. Päivä
paistoi suoraan päämme yltä, juurikuin olisi se tahtonut polttaa
poroksi niin meidät ja kohisevan junan kuin edessämme olevan kaupungin
suuret talorivit.

"Tohtori von Sassenin luo!" sanoi Ilse käskeväisesti kahdelle miehelle,
jotka laskivat matkakalumme pienille käsirattaille.

"Emme tunne häntä!" vastasi toinen heistä.

Ilse ilmoitti talon numeron.

"Vai niin, suureen siemenkauppaan -- Claudiuksen kauppahuoneesen,
hyvä!" lausui mies kunnioittavasti ja kärryt pyörivät pois.

Tukehuttava tomupilvi kohtasi meitä kaupungin ja aseman välillä
olevassa huvikujassa, peittäen leveät ruohokentät ja pienet sievät
kastanjapuut päittemme yllä tuhkan tapaisella harmaalla kuorella...
Siinä tuuli kumminkin heikosti, mutta kaduilla, joita myöten meidän oli
kulkeminen, vallitsi lyijynraskas, tukehuttava kuumuus. Siellä täällä
aukeni joku kapea katu ja aukea tori levisi yksimuotoisen, kimeltävän
levyn kaltaisena, -- minun mielestäni olisi kuumenneiden katukivien
pitänyt oikein höyrytä ja säkenöidä... Ah, punakukkainen tasanko kotona
virkistävine aroilmoineen ja vilpoisine humisevine tammineen Dierkhofin
ympärillä! "Voi tämä on kauheata kuin kuolema, Ilse!" oihkasin minä,
samassa kun hän tarttui käteeni ja veti minut salin vierustalle --
vaunut tulivat juuri ratisten kulmassa.

Siihen asti olimme kohdanneet ainoastaan muutamia ihmisiä; puolipäivän
kuumuus teki kadut tyhjiksi ja hiljaisiksi. Mutta silloin alkoi kaukaa
kuulua rumpujen ja torvien ääniä.

"Vahtiparaati!" lausui Ilse kuunnellen ja tyytyväisesti hymyillen --
vanhoja, viidenkolmatta vuotisia muistoja Hannoverista oli luultavasti
virinnyt hänessä.

Melu läheni lähenemistään ja äkkiä virtaili ihmisjoukko yht'aikaa
kadulle.

"Heih! -- katsokaas tuota! Hän on roikkunut sata vuotta vaatekaapissa!"
huudahti katupoika seisahtuen Ilsen eteen. Hän pani molemmat nyrkkinsä
toinen toisensa yli päänsä päälle, sillä tavalla näyttäen hatun muotoa
ja nauroi pilkallisesti. Kaikki huusivat ja nauroivat sekaisin,
ajomiehemmekin hymyilivät.

"Katupoikia!" lausui Ilse ylenkatseellisesti ja ojentaen ylpeästi
päätänsä, samassa kun me minun suureksi lohdutuksekseni poikkesimme
hiljaiselle sivukadulle. "Hannoverissa on kansa kuitenkin sivistyneempi
-- siellä ei koskaan minulle tämmöistä tapahtunut!"

Joka jäseneni vapisi ja syvä alakuloisuus valtasi minut. -- Ilseä --
minun pyhimyksenä kunnioitettua Ilseäni pilkattu!... Minä nostin hänen
kätensä lohduttaen ja hyväillen poskelleni ja laahasin kuumia,
väsyneitä jalkojani koneentapaisesti eteenpäin.

Vahtiparaadin melske väheni vähitellen ja viimein seisahtuivat
vetomiehemme syrjäiselle, vaan suurilla komeilla rakennuksilla
ympäröidylle kadulle... Me seisoimme kolkon kivimuurin edessä.
Ylikerroksen kaikissa ikkunoissa oli rautaristikot ja korkealla
olevalle ovelle vei kauniilla rautaisilla käsipuilla koristetut
portaat. Vanha rakennus, jonka leveä rintapuoli oli pohjoiseen päin,
näytti sangen mahtavalta; mutta minua kauhistuttivat rautaristikot,
mustat muurit, joihin ei päiväpaiste ulettunut; ja runsaasti
veistoksilla koristetut, raskaat ovet tavattoman suurine, kiiltävine
vaskikolkuttimineen katselivat minua synkkänä peloittavana
arvoituksena.

"Katsopa, Ilse, minä olen oikeassa pihanpuolisen huoneen suhteen?"
huudahdin minä epätoivoisesti. "Palatkaamme takaisin!"

"Odota kuitenkin!" lausui hän ja veti minua rappuja ylös. Kantajat
ottivat matkakalumme olalleen ja seurasivat meitä. Ilse soitti.

Kohta aukeni ovi hitaasti ja vanha mies laski meidät sisään. Sanattoman
leveä ja korkea etehinen oli edessämme. Me seisoimme kiillotetulla
kivimosaikkilattialla -- leveät, kiviset portaat olivat perällä ja
keskellä kaksi mahtavaa kivipylvästä, jotka katossa muodostivat
kauniita kaareja. Ne levittivät suloista viileyttä, mutta samassa
synkkää pimentoa, kirkontapaista hämärää, jota ei edes rappuja valaseva
päiväpaistekaan voinut poistaa.

"Tässäkö kauppahuone Claudius?" kysyi Ilse.

Mies nyykäytti kankeasti päätään ja samassa silminnähtävän
vastahakoisesti astui syrjälle jättääksensä sijaa sisään astuville
kantajillemme.

"Eikö tohtori von Sassen asu täällä?"

"Ei täällä!" vastasi hän pikaisesti, ojennetuin käsin astuen molempien
miesten tielle. "Herra von Sassen asuu Karolinenlustissa -- teidän
täytyy mennä kadunkulman ohi oikealle. --"

"Oi Herra Jumala, täytyykö meidän siis taasen mennä tuonne hirveään
helteesen?" valitti Ilse, syrjästä katsellen minua.

"Minä teitä säälin," vastasi vanhus kylmästi, "vaan tämän talon kautta
ei sinne käydä -- ja teidän pitäisi tietämän, että tuonkaltaista
tavaraa varten on suuri portti sivukadulta!" jatkoi hän kantajille
osoittaen kapineitamme.

Samassa kun hän toruen kohotti äänensä, rupesi pieni koira kiukkuisesti
haukkumaan etehisen peräpuolella. Siellä oli alaspäin portaat, joilla
seisoi vanha rouva puettu mustaan silkkileninkiin ja kirjavilla
nauhoilla koristettuun myssyyn, pyyhkien ulkoa tulleen pienen
sylikoiran jalkoja varovaisesti pyyhinliinalla.

"Laske kuitenkin ihmiset pihan kautta, Erdmann!" sanoi hän
ystävällisesti vanhalle palvelijalle.

"Mutta, neiti Fliedner, ettekö huomaa pölyä!" vastasi hän innokkaasti,
juurikuin olisi Vesuviuksen kaikki tuhka kiintynyt vaatteisimme ja
kenkiimme. "Ja jos herra Claudius sattuu olemaan pihahuoneessa ja näkee
heidän menevän pihan yli, niin syntyy siitä rettelöltä."

"Minä lähetän heti Dörten alas lakasemaan, ja mitä rettelöihin tulee,
niin otan syyn päälleni. Sitä paitsi ei herra Claudius ole
pihakammarissa -- parin minuutin kuluttua lähtee hän Dorotheenthaliin."

Hän avasi itse meille pihan oven ja viittasi meitä tulemaan etehisen
lävitse. Hieno, veitikkamainen hymy lensi hänen kasvojensa yli, kun
Ilse ohi mennessänsä kiittäen nyykäytti tornimaista päätänsä; sitten
kääntyi hän äkkiä ja astui, muriseva koira sylissään, jälleen ylös
portaita myöten.

"Hän on ymmärtäväinen nainen," lausui Ilse tyytyväisesti itsekseen, kun
ovi ratisten sulkeutui takanamme.

"Piha" sana oli kokonansa innostuttanut minut. Minä luulin näkeväni
Dierkhofin koko siipikarjan iloisesti lentelevän edessäni; vaan mitään
semmoista ei ollutkaan suuressa tyhjässä nelikulmiossa, mihin tulimme,
Sen ympärillä oli katurakennus, kaksi siihen ulettuvaa sivurakennusta
ja neljännellä sivulla korkea muuri. Vasemmalla puolella oli suuri
avonainen portti, josta ohitse kulkevan kadun toisella puolella olevat
talot näkyivät. Suuri joukko uusia laatikoita oli päälletysten
la'aistulla pihalla ja uutimien sekä muitten koristeitten puute
ikkunoissa ilmoitti niiden kuuluvan toimistohuoneisin.

Kun astuimme pihalle, talutti ajaja juuri kahta virkkua hevosta ulos
tallista ja vei ne somien vaunujen luo, jotka olivat vaunuliiterin
edessä.

Kantajamme riensivät keskellä muuria olevalle portille ja me seurasimme
heitä.

"Mihin aiotte?" kuului äkkiä jotenkin jäykkä ääni.

Minä vedin hattuni syvemmä kasvoilleni ja varoin tarkasti, ett'en
kääntänyt päätäni -- tunsinhan minä heti vanhan, ruskeahattuisen herran
äänen, vaikk'ei se nyt sujunut yhtä pehmeältä kuin arolla neljä viikkoa
sitten... Hän oli siis kuitenkin peräkammarissa ja nyt "syntyi
rettelöitä", kuten vanhus porstuassa oli ennustanut. Molemmat miehet
seisahtuivat myöskin ikäänkuin komennosta, eivätkä tohtineet
liikahtaakaan, ainoastaan Ilse kääntyi säikähtämättä.

"Me aiomme tohtori von Sassenin luo -- saammeko käydä tätä tietä?"
kysyi hän kohteliaasti.

Me emme saaneet vastausta, mutta herra viittasi luultavasti
myöntäväisesti kädellään, sillä Ilse avasi enempää viipymättä portin ja
kantajat astuivat edelleen... Siinäkin täytyi hänen, samaten kuin
edellisenä aamuna Dierkhofissa, vetää minut mukaansa, sillä minä
seisoin kuin kivettyneenä paikallani... Minun, aron ruskeanharmaasen
väriin ja yksimuotoisiin punakukkiin tottuneet silmäni levisivät, ensin
ihan hämmästyneinä, leveää kenttää peittävän kukkajärven yli. Minusta
oli mahdotonta käsittää, ett'eivät ne kaikenväriset leveät virrat
olleet muuta kuin monenmuotoisia kukkia...

Siinä vasta tulin selville siitä, kuinka inhimillinen kuvitusvoima oli
voinut keksiä satujen ihmeitä -- yksinäisen, tuntemattoman, loihditun
saaren kaltaisena uiskenteli ihmeen kaunis kukkakenttä keskellä uutta
maailmaa, joka ennen oli minusta ollut niin ruma, harmaa ja pölyinen.

Minun jalkojeni juurella levisi sinertävä päivänkukkapenger; raskas
vaniljan tuoksu täytti ilman ja saattoi minut jonkinlaiseen
huumehdukseen... Unhotetut olivat pölyiset kadut ja väsyttävä
matka; unhotettu kauhea vahtiparaati, pilkkaavat katupojat ja
pihakammarin-pelkoni! Minun hattuni ei enää ollut kuin naulattuna
päässäni -- minä heitin sen korkealle ilmaan.

"Ah, Ilse, minä tahtoisin mielelläni heittäytyä keskelle kukkia, että
ne peittäisivät minut!" riemuitsin minä.

"Niin, sen sinä kyllä voisit," vastasi hän tuimasti ja katsoi sopivaksi
pitää minua kiini hameesta.

Suuressa puutarhassa oli sangen hiljaista, sillä paitsi mehiläisten
lakkaamatonta suhinaa ei sieltä kuulunut mitään ääntä. Pikku linnut
olivat vaieten vetäytyneet pensaitten viileään siimekseen ja ihmiset
lepäsivät päivällisen jälkeen. Ainoastaan vanha mies, puvustaan
päättäen puutarhuri, tuli meitä vastaan kasvihuoneesta ja osoitti
kantajille lyhimmän tien Karolinenlustiin. Ilse kiitti häntä neuvosta.

Me saavuimme pienelle joelle, jonka yli vei soma rautasilta. Siinä oli
tavattomien kukkakenttien raja; toisella rannalla kasvoi tiheä pensasto
ja aukkoja välistä kohtasivat kauniit ruohokentät ja vaaleita
hietakäytäviä varjoovat tuuheat puut katsojain silmiä.

Minä säpsähdin ja pakenin pelästyneenä äkkiä Ilsen taakse, sillä
mentyämme sillan ylitse kuului nauru, jonka neljä viikkoa sitten kuulin
hautakummun tykönä ja jota, minä tiesin sen, en ollut niin lainkaan
unhottava... Kuitenkin pakenin minä, sillä siellähän pilkalliset
silmätkin olivat, joita minä niin hirveästi pelkäsin. Ilsen leveä,
jäntevä vartalo peitti minun pienen olentoni täydellisesti ja niin
menimme eteenpäin varjoisten kujien ja vilpoisten lehtimajojen lävitse
-- kovaäänisiä huutoja; naurua ja juttelevia naisääniä kuului yhä
selvemmin ja äkkiä näimme kirjavia vanteita liitelevän aukean,
ympyräisen hietakentän yli, jolle juuri olimme saapuneet.

Yksi vanteista oli eksynyt ja putosi lehtimajaan. Nuori, solakka neiti
ja hoikka mies valkeissa kesäpuvuissa etsivät sitä nostetuin käsivarsin
ja kepit pystyssä; he tunkeusivat kauas pensaitten väliin, mihin se oli
kadonnut. Hoikka mies oli herra Claudius, ja tyttö, joka oli juossut
hänen kanssansa, pienet keveät jalat sievissä kengissä, vaaleat hiukset
vapaasti liehuen, oli minusta hopeanheleöine nauruineen oikein
inhottava, vaikk'en voinut nähdä hänen kasvojansa... Minä olin
kummallisella tuulella; olin suuttunut, vaan tietämättäni mistä syystä,
ja hengitin kuitenkin vapaammin ja iloisesti, että pääsin heidän
ohitsensa nuoren herran näkemättä.

Minä kurkistin esiin Ilsen takaa ja huomasin vielä muitakin neitiä
seisovan siellä täällä; yksi heistä oli kaikkia muita pitempi,
vahvavartaloinen nainen valkoisessa puvussa, jonka ylle hän oli
heittänyt tulipunaisen, kullalla koristetun, pienen nutun... Hänen
liikunnoissansa oli jotakin uljasta, vaan hän osoitti myöskin
välinpitämättömyyttä, joka syntyy voiman tunnosta ja mielen lujuudesta.

"Kaikki hyvät enkelit!" huudahti hän, lyöden muka naurettavalla ja
pelättävällä liikunnolla kätensä yhteen, kun kantajamme, Ilse
etupäässä, tulivat näkyviin; sitten purskahti hän hillitsemättömään
nauruun. Ilse kääntyi katsomaan sänkyvaatekuormaamme, joka niin
uhkaavaisesti ja naurettavasti häilyi kantajien päitten päällä.

Silmänräpäyksessä olimme ympäröidyt.

"Oi, Herra Jesus, Lenore, mitäpä pidät minua hameesta kuin pieni
lapsi?" torui Ilse suuttuneena; hän irroittihe minusta ja veti minut
käskeväisesti jälleen luoksensa.

Kuinka minä häpesin! Toisessa kädessäni oli hattu ja toisessa suuri
valkoinen kaulus, joka, Jumala tiesi kuinka, oli pudonnut kaulastani...
En kaakissakaan olisi hävennyt enempää kuin kaikkien näiden uteliasten
vieraitten naissilmien edessä.

"Ah, pieni mustalaistyttö!" huudahti kaksi ääntä yht'aikaa, kun minä
tuskissani nostin päätäni ja katsahdin ylös.

"Mustalaistyttökö -- vielä mitä?" vastasi Ilse syvästi loukkautuneena.

"Hän on tohtori von Sassenin laillinen lapsi --"

"Mitä, onko sillä kuivettuneella lapsia?" keskeytti suuri, nuori nainen
kummastuneena, ja hänen huulissansa leikki vieläkin pidätetty naurun
halu. Toiset sitä vastoin vetäytyivät hieman taaksepäin ja katselivat
minua ihan toisilla, voisin melkein sanoa ystävällisen kunnioittavilla
silmillä.

Samassa tuli nuori herrakin luoksemme. Minä katselin kenkiäni, joitten
rumat käret uljaasti pistivät esiin vaaleasta hiedasta ja ehdottomasti
vein ja venytin mustaa pukuani, saadakseni sitä edes puolta tuumaa
pitemmäksi.

Herra heitti käydessään vannettansa ja otti sen aina sievästi liikkuen
keppiinsä, vaikka nuori nainen hänen vieressänsä kuinka olisi koettanut
saada sitä valkoisiin käsiinsä... Silloin sattui hän katsahtamaan
minuun: hän säpsähti ja rypisti tutkistelevaisesti suuria ruskeita
silmiänsä. Vihdoin tuli hän äkkiä minun luokseni.

"Mitä hullua -- onhan tuo aron prinsessa!" huudahti hän kummastuneena.

"Kuka?" kysyi pitkä suurisilmäinen nuori neiti.

"Niin, etkö muista, Charlotte -- aron prinsessa! Kerroinhan minä
sinulle pienestä, avojalkaisesta olennosta, joka sisiliskon kaltaisesti
juoksi aron yli -- todellakin, prinsessan-kruunuinen sisilisko!" Hän
nauroi ääneen. "Mutta mitä hullua on helmen myyjä tullut tänne?"

Tunnottomuus, millä nuori herra arvosteli minua ihan silmieni edessä,
ja hänen sanomaton kummastuksensa, kun näki minut puutarhassansa,
masensi minun viimeisen rohkeuteni; mutta "helmenmyyjä" sana saattoi
myöskin vereni kuohumaan.

"Se ei ole totta!" tiuskasin minä. "Minä en ole myynyt teille helmiäni
-- te tiedätte aivan hyvin, että heitin taalerinne hiekkaan!"

Charlotte nauroi ja astui säihkyvin silmin nopeasti minun luokseni.

"Ah, kuinka viehättävä -- hän on ylpeä -- tuo pienokainen!" huudahti
hän.

Hän kumartui ja silitti hiuksiani valkoisella kädellään, melkein
samalla tavoin kuin hyväillään sievää, pientä koiraa.

"Mitä sanot kummallisesta uutisesta, Dagobert?" sanoi hän nuorelle
herralle. "Muumialla on perhettä -- tuo sievä olento on tohtori von
Sassenin tytär --"

"Mahdotonta!" huudahti hän rajattomasti kummastuen.

"No, mitä äärettömän kummallista siinä on?" vastasi Ilse tuimasti.
"Luuletteko siis, ett'ei tyttö voi olla ylhäisten ihmisten lapsia, sen
tähden ett'ei hänellä ole tuonkaltaista satulalointa yllänsä?" lausui
hän osoittaen Charlotten somaa nuttua.

Nuori neiti nauroi kuin mieletön, pistävä moite näkyi huvittavan häntä
äärettömästi.

"Mutta minkä näköinen sinä olet, Leonore!" torui Ilse. "Puuttuu vielä
vaan, että myöskin riisut sukat ja kengät!" Hän pani kauluksen jälleen
kaulaani, silitti molemmin käsin hiukseni ja pani hatun päähäni. Minä
katselin levottomasti ympärillä seisovia naisia; huomasinhan minä äkkiä
olevani heidän rinnallansa sangen naurettava olento -- he varmaankin
nauroivat; vaan kaikki olivat niin vakavat, kuin olisi todellinen
prinsessa järestänyt pukuansa heidän edessänsä. Ainoastaan Charlotten
suu vetäytyi nauruun.

"Uhri raukka!" lausui hän sääliväisellä äänellä. "Mutta tuleeko
prinsessan nyt jäädä isänsä luo," lisäsi hän vilkkaasti.

"Tietysti!" vastasi Ilse päättäväisesti. "Kenen tykö sitten joll'ei
hänen?... Mutta nyt pyytäisin, että laskisitte minut -- me olemme
väsyneet... Onko tuo tuossa viimeinkin Karolinenlust, tahi mikä nimi
sillä lienee?" kysyi hän osoittaen vaaleata viivaa, joka kimelsi
puitten latvojen yli.

"Minä tulen teitä saattamaan," tarjoutui nuori mies sangen
kohteliaasti -- hän oli tykkönään muuttunut; silmätkin, jotka ensin
erhettymättömällä ilolla olivat katselleet Ilsen naurettavaa
päähinettä, kielsivät itseltään jok'ainoan pilkallisen katseen.

Minun sydämeni paisui. Mikä mainio mies minun isäni onkaan, koska jo
hänen pelkkä nimensä tuottaa Ilselle ja minulle niin paljon
kunnioitusta, -- arvelin itsekseni.

Neidit jättivät meidät hyvästi, ja me menimme nuoren herran seurassa
hiekkakentän yli punakatajien välitse Karolinenlustiin päin.

Meillä oli enää vaan vähän matkaa astuttava viheriäisten puitten
virkistävää siimestä, mutta minä kävin sen sykkivin sydämin. Ilse
astuskeli vilkkaasti eteenpäin meidän edellämme, eikä katsahtanut
kertaakaan taaksensa. Tuskin olivat nuoret neidet kadonneet tiheän
pensaston taakse, kun nuori herra nopeasti kumartui minun puoleeni,
katseli minua syvään ja veitikkamaisesti viattomiin silmiini.

"Oletteko vielä suutuksissanne minuun, prinsessa?" kysyi hän
puoliääneen.

Minä pudistin päätäni -- kummallista, että joku puoleksi kuiskattu
sana voi saattaa minut vapisemaan aina sydämeni pohjaan asti...
Karolinenlust näkyi äkkiä edessämme!... Minua ei ensinkään olisi
kummastuttanut, jos haltiattarien kuningatar olisi nyykäyttänyt minulle
päätään korkeista ikkunoista ja kutsunut minua järestämään vuodettansa
ja lakasemaan huonettansa... Minä olin kuin lumottu, eikä edessämme
oleva rakennus ensinkään ollut semmoinen, että se olisi voinut
herättää minut siitä tilasta... Mitäpä minä siihen aikaan tiesin
renessansi- tahi rokoko-rakennustavasta! Lumoavaa näköä ei ankarien
rakennussääntöjen tieto siis voinut vähentää. Minä näin ilmaan kohoavan
ainoastaan kauniita viivoja, niin hienoja ja pehmeitä, kuin olisivat ne
olleet vahasta eikä kivestä. Minä näin pylväitä, patsaita ja reunuksia,
ihastuttavan kauniisti yhdistettyinä tuhlaavaisen monilla kukka- ja
hedelmäköynnöksillä, sekä niiden välissä ikkunoitten kiiltävät, isot
peililevyt -- kauniin, pienen rokoko-linnan, niin koristettuna kuin
viime vuosisadan rakennustapa vaan voi matkaan saada. Se kuvastui
hopeankirkkaasen veteen, joka reikäisen kiviseinän ympäröimänä virtaili
sen jalkojen juuressa. Pieni lammikko ynnä viuhkantapaiset valkoisilla
kivillä ja kankeilla kuusilla koristetut ruohokentät täyttivät jotenkin
ahtaan leveän tien ympäröimän tilan; mutta sen toisella puolella
levisivät taasen puitten synkät varjot. Kuin helmi viheriäisissä
aalloissa oli se pieni linna kätkettynä keskellä metsää, joka kohosi
korkealle sen takaa. Melkein jalkojemme yli pakeni arka hopeafasaani
pensastoon ja siimeksessä pylväskäytävän edessä käveli riikinkukko,
komea, loistava pursto levitettynä, samalla kun tuhanharmaa kurki
seisoi toisella jalallaan lammikon rannalla, pitäen paljasta punaista
päätänsä miettiväisesti alhaalla -- se tuli arvokkaasti meidän
luoksemme, rupesi tanssimaan, kumartaen mitä naurettavimmalla tavalla,
juuri kuin olisi se linnan juhlallisuuksien ohjaaja -- ihme toisensa
perästä minun kokemattomissa silmissäni!

Kantajat laskivat takkansa alikerroksen avonaiseen etehiseen, he saivat
kantopalkkansa, ja sitte astuimme me ylös. Ensimmäisessä kerroksessa
kuljimme monen oven ohitse, jotka, kummallista kyllä, olivat varustetut
suurilla, ympyräisillä, pölyisillä oikeuden sineteillä -- leveitä
valkoisia paperi-kaistaleita oli rakojen päällä, muistuttaen
äänettömyyttä vaativasta, huulille lasketusta sormesta.

Vasta kolmannessa kerroksessa seisahduimme. Nuori herra avasi oven ja
me astuimme sisälle, samalla kun hän ystävällisesti kumartaen peräytyi
ja äänettä sulki oven meidän jälkeemme. Kauhea tuska ja pelko
valloittivat minut äkkiä. Minä olin kotona Dierkhofissa sangen oikein
tuntenut, ett'ei isäni minusta huolinut, että minä olin hänelle
rasituksena, jonka hän mielellään olisi ijäksi päiväksi jättänyt
arolle; kummastuksesta, jonka täällä kaikkialla herätin, tulin selville
siitä, ett'ei hän ollut ainoallakaan sanalla puhunut minusta... Ja nyt
olin kuitenkin tunkeutunut hänen huoneisiinsa ja katselin arasti sitä
maailmaa, missä hän eli ja oleskeli... Kuinka vieraalta ja
käsittämättömältä se kaikki näytti! Seinät suuressa salissa, johon
olimme tulleet, olivat lattiasta kattoon asti kirjojen peitossa;
"peitetyt niin monilla kirjoilla kuin kanervan kukkia oli arolla,"
arvelin minä. Siinä oli tilaa ainoastaan neljälle viheriäisillä
villavarjostimilla peitetylle ikkunalle ja kahdelle ovelle. Vasen ovi
oli selki selällään -- siitä pääsi toiseen suureen huoneesen, niihin
valo tuli ylhäältäpäin. Korkeasta, avarasta kupulaesta valasi kimeltävä
päivän paiste valkoista veistokuvaa: nuijaa kantavaa, uhkaavan näköistä
olentoa ja vielä muitakin ihanien, hienopukuisten naisten kuvia.
Kirjaston ikkunan luona kirjoituspöydän edessä istui herra
kirjoittamassa. Hän ei huomannut meidän tuloamme, sillä kun
epäileväisesti seisahduimme hetkeksi kynnykselle, kuulimme kynän
lakkaamatta vaan rapisevan -- se oikein vaivasi hermojani... En tiedä,
oliko siihen syynä huoneen tavattomuus tahi ahdistava tunne -- isäni
pelkääminen -- samapa se, Ilse, aina vireä, päättäväinen Ilse epäili
silmänräpäyksen, mutta otti sitte minua vakavasti kädestä ja vei minut
ikkunan luo.

"Hyvää päivää, herra tohtori, tässä olemme nyt!" lausui hän. Minusta
kuului hänen heleä, hieman vapiseva äänensä ukkosen jyrinältä hiljaisia
seiniä vastaan.

Isäni säpsähti paperiensa keskellä ja katseli meitä; sitten kavahti hän
pystyyn kuin sähkön vaikutuksesta.

"Ilse!" huudahti hän silminnähtävästi kauhistuneena.

"Niin Ilse, herra tohtori!" vastasi Ilse tyvenesti. "Ja tässä on
Leonore, ainoa lapsenne, joka ei neljääntoista vuoteen ole nähnyt
isäänsä... Se on pitkä aika, herra tohtori, eikä olisi kummaa, jos ette
enää tuntisikaan toisianne."

Isäni oli ääneti ja pyyhki monta kertaa otsaansa, ikäänkuin olisi hänen
ollut vaikea saada ajatuksiansa selville ja käsittää läsnäoloamme.
Keveästi lykkäsi hän hattuni taaksepäin ja katseli minua silmiin. Minä
ajattelin itsekseni hieman peläten, että laihempia ja kuihtuneempia
kasvoja kuin isäni tuskin oli olemassa; mutta hänellä oli mummon
kauniit silmät.

"Vai niin, oletko sinä siis Leonore?" lausui hän hyvin lempeästi ja
suuteli minua otsalle. "Hän on pieni vartaloltaan, Ilse,
vaimovainajatanikin pienempi, luulen." Hän huokasi. "Kuinka vanha lapsi
on?"

"Seitsemäntoista vuotta, herra tohtori. Olenhan sen jo kahdesti
maininnut kirjeessäni."

"Ah, vai niin!" lausui hän taasen silittäen otsaansa; sitte pani hän
kätensä ristiin ja väänsi ne ulospäin että luut luskivat -- hän oli
syvistä unelmista täyteen todellisuuteen äkkiä heränneen ihmisen kuva.

"Sinä olet väsynyt, lapseni, suo anteeksi, että sallin sinun seisoa
niin kauan," lausui hän sangen kohteliaasti, käveltyään ensin kerran
edestakaisin pitkin lattiaa.

Keskellä lattiaa seisoi kirjoilla ja papereilla peitetty pöytä. Isäni
lykkäsi meille kaksi sen vieressä olevaa nojatuolia.

"Ole varovainen, Ilse, minä pyydän, ole varovainen!" huudahti hän
tuskallisesti, kun Ilse, istuutuessaan, viattomasti asetti pienen
korinsa avatun paperivihon päälle. Hänen laihat kätensä vapisivat, kun
hän varovaisesti nosti pois koria, eikä hellä äidinsydän voisi
levottomammin tutkia sairaan sydänkäpysensä kasvoja kuin isäni
ikivanhaa kellastunutta paperia, vapautettuansa sen vieraasta painosta.

Minä katsoin Ilseä. Hän ei ollut siitä millänsäkään; kentiesi tunsi hän
jo ennakolta isäni omituisuudet.

"Tule levähtämään vähän!" lausui isä huomattuaan, että epäilin istua.
"Sitten menemme ravintolaan..."

"Ravintolaanko, herra tohtori?" kysyi Ilse tyvenesti. "Mitäkä lapsella
siellä olisi tehtävää? Se maksaisi vaan suuria summia kahtena
vuotena..."

Isäni vetäytyi äkkiä taaksepäin. "Kahtena vuotena! Mitä sanot, Ilse?"

"Minä sanon vaan, mitä jo kymmenen vuoden kuluessa olen teille
jok'ainoassa kirjeessä sanonut. Me olemme nyt täällä ja jäämme
tänne!... Minä en voi kärsiä, että tyttö villiytyy arolla! Katsokaa
Leonorea! Hän osaa tuskin lukea; ja kirjoittaminen -- varjelkoon meitä
-- teidän pitäisi nähdä hänen harakanvarpaitansa! Puihin osaa hän kyllä
kiivetä kurkistamaan linnunpesiin, vaan ommella säännöllistä saumaa
tahi kutoa kantapäätä sukkaan, sitä ei hän taida -- minä en ole millään
tavoin voinut opettaa hänelle sitä, ja hän juoksee käpälämäkeen
nähdessänsä vieraita kasvoja, juurikuin olisivat he rosvoja. Ettekä te
voisi saada häntä tervehtimään edes hyvää päivää! Ja tämä on tohtori
von Sassenin ainoa lapsi!... Teidän rouva vainajanne kääntyisi
haudassaan, jos hän sen tietäisi!"

Isälleni ei joutunut mieleen Ilsen kiitettävän kertomuksen jälkeen edes
katsellakaan minua, pientä, mitätöntä olentoa.

"Herra Jumala!" huudahti hän repien molemmin käsin epätoivoisesti
päätänsä, "se voi kaikki olla ihan totta; mutta mitä minä teen tällä
lapsella?"

Siihen saakka olin levottomasti ja ääneti kuunnellut heidän puhettansa,
vaan silloin nousin seisomaan.

"Oi, kuinka kauheata tämä kaikki on!" huudahdin minä tuskasta
vapisevalla äänellä. "Ole huoletta, isä, minä en enää tule silmiesi
eteen! Minä palaan heti, ja jos en muuten pääse, niin menen vaikka
jalkaisin takaisin arolle. Onhan Heintz siellä, ja hän varmaankin
iloitsee siitä... Ja minä rupean myöskin ahkeraksi, isä; voit olla
varma siitä -- minä tahdon oppia ompelemaan ja kutomaan... Saat nähdä,
minä en milloinkaan enää, en koskaan tule sinulle kiusaksi!...

"Hiljaa, lapsi," varoitti Ilse nousten seisomaan; kyyneleet valuivat
hänen silmistänsä.

Mutta silloin ympäröi minua kaksi kättä, minä lepäsin isäni sydäntä
vasten. Hän riisui pois hattuni, heitti sen lattialle ja painoi pääni
lempeästi rintaansa vasten.

"Ei, ei, lapsi kultani, pikku Leonore raukkani, sitä minä en
tarkoittanut!" lohdutti hän minua liikutettuna.

Kummallista -- oli ikäänkuin sanani vasta täydellisesti olisivat
saattaneet hänet käsittämään, miten asia oikeastaan oli.

"Nyt juuri pitää sinun jäämän minun luokseni. Ilse, eikö tytöllä ole
samankaltainen ääni kuin vaimo vainajallanikin? Eikö se ole yhtä
hopeanheleä?... Minun luokseni täytyy lapsen jäädä, arolle hän ei enää
saa palata, se on selvää!... Mutta Ilse hyvä, kuinka nyt tehdään?...
Tämä ei edes ole minun oikea kotini; minä olen itse vieras tässä
talossa, määrättömäksi ajaksi... Niin, kuinka nyt tehdään?"

"Kyllä minä pidän siitä huolta, herra tohtori," lausui Ilse
vakavasti ... ja hän oli jälleen oikeassa mielityössään. "Minä voin
huoletta viipyä viikkokauden poissa Dierkhofista, vaikka Heintz sillä
aikaa tekisikin muutamia tyhmän töitä... Kyllä minä järestän kaikki...
Eikä tyttö sitä paitsi tule tyhjin käsin."

Hän otti paperin koristansa ja ojensi sen isälleni; se oli mummon
perukirja.

Minä nostin pääni isäni rinnalta ja lausuin hänelle kuolleen viimeisen
tervehdyksen.

"Eikö äiti kuollut mielipuolena?" kysyi isä.

"Ei." vastasi Ilse. "Hän oli täydessä järjessään kuin terveimpinä
päivinään ja määräsi kaikki, ennenkuin nukkui viimeiseen uneen...
Lukekaa vaan. Laillista todistajaa ei ollut läsnä, mutta hän arveli
teidän pitävän hänen viimeisen tahtonsa tämän kaltaisenakin arvossa --"

"Se on tietty."

Hän avasi paperin ja silmäili ensimmäisiä rivejä. "Tämä ilahuttaa minua
teidän tähtenne, Ilse!" lausui hän. "Dierkhof on laillisesti teidän
omanne."

"Luuletteko todellakin niin, herra tohtori?... Mutta, jos olisin teidän
sijassanne, ajattelisin minä: Ahaa, Ilse on pysynyt vanhan rouvan
luona, ainoastaan saadaksensa periä hyvän tilan --"

"Se ei joutuisi mieleeni --"

"Mutta minun... Minä en ota Dierkhofia omakseni; se kuuluu, jos
suvaitsette, tytölle, hänellä täytyy olla suojapaikka, oma koti, mihin
voi jäädä, jos ei maailma häntä miellytä... Jos minä saan asua
Dierkhofissa ja te sallitte minun hoitaa sitä kuolemaani asti, on se
minulle kylliksi. Minä olisin heti emäntäni kuoltua repinyt paperin
palasiksi; vaan minulla ei ollut oikeutta siihen, sillä siinä on vielä
enemmänkin."

Isani luki eteenpäin. "Kuinka, siis oli vielä rahojakin jälellä?"
huudahti hän kovin kummastuneena. "Olettehan te aina kirjoittaneet
äitini eläneen ainoastaan eläkerahastansa ja Dierkhofin pienistä
tuloista."

"Se onkin ollut pelkkää totta, herra tohtori... Alussa saapui muutama
kerta rahaa muualta, vaan minä en ymmärrä senkaltaisia asioita ja kun
armollinen rouva lakkasi itse kirjoittamasta kirjeitänsä, ei enää
ainoatakaan groschenia saatu ulkomaailmasta. Tohtori selitti minulle
nyt vasta, että pienet painetut paperit ovat poisleikattavat ja
lähetettävät pankkiin, joka niistä maksaa korkoa."

"Onko teillä paperit muassanne?"

"On", lausui Ilse äkkiä hämillään ja viipyen. "Mutta, herra tohtori,
sen sanon teille", lisäsi hän päättäväisesti, "niitä ei saa käyttää
samalla tavalla kuin" -- hän osoitti merkitseväisesti päällään läheistä
salia -- "kuin olette käyttäneet ne suuret rahasummat, joita armollinen
rouva alinomaa lähetti teille Hannoverista."

Isani laihat, kuihtuneet posket punoittivat ja hänen katseensa oli niin
epävakava, juuri kuin olisimme tavanneet hänet jotakin pahaa tekemästä.

"Ei, ei!" vakuutti hän elävästi. "Olkaa huoletta -- rahat ovat
Leonoren."

"Ja tallennatteko ne huolellisesti? Ja säännöllisesti neljästi
vuodessa --"

"Ei, Ilse, sitä minä en voi!" keskeytti isä oikein kauhistuneena.
Raha-asioihin en minä millään tavoin voi ryhtyä! Minun työni vie
minulta kaiken aikani --"

"Olkaa huoleti, siihen kyllä saamme neuvoa, herra tohtori!" rauhoitti
Ilse -- minulta ei jäänyt huomaamatta, että se suuresti rauhoitti
häntä. "Mutta kuinka täällä nyt järestetään? Tuohon suureen huoneesen
emme toki voi jäädä... Eihän täällä näy pesukaappia eikä muitakaan
kaappia --"

"Minä saatan teidät heti alas asuinhuoneisiin -- malttakaa hiukan,
silmänräpäys vaan! Minä lasken ensin käsikirjoituksen talteen."

Hän meni pöydän luo ja käänteli hajamielisesti, pää kumarruksissa,
paperiansa. Sillä välin hivutti hän lakkaamatta otsaansa, sitten ohutta
harmaata partaansa ja vaipui viimein hitaasti nojatuoliinsa. Äkkiä
tarttui hän kynään ja rupesi kirjoittamaan.

Ilse oli sillä aikaa mennyt lähimmäiseen saliin ja minä seurasin
häntä... Miltä me molemmat näytimme keskellä kaikkia muinaisteoksia,
voin nyt vallan hyvin kuvailla, ja millä silmillä minä silloin katselin
taideaarteita, joitten nimiä en tietysti tuntenut, muistan sangen
selvästi. Että kaikki oli sikin sokin odotellen järestävää kättä, voi
helposti huomata. Arkuista kiilsi marmori heinien ja pahnojen väliltä;
pompeiolaisia vaskikaluja olivat pöydät täynnä ja muinaisia
terrakotta-teoksia -- puoleksi särkyneitä, kauhtuneita savikoristuksia,
joita en viitsinyt katsellakaan -- oli hajallaan lattialla. Siellä oli
ylipään paljon särjetyitä ja heikkoja kaluja; suljetun arkun päällä
makasi vielä käsitön ja jalaton naisen kuva -- mitähän minä "torsosta"
tiesin!

"Voisiko uskoa tätä mahdolliseksi!" mumisi Ilse tyytymättömästi,
melkeinpä suuttuneena. "Täänkaltaisessa särjetyssä rojussa on melkein
Jakobsohnin koko rikkaus!"

En minäkään voinut sitä käsittää, mutta jäin kuitenkin viehätettynä
seisomaan, ja tietämättäni koitti minussa aavistus taiteen ihmeistä ja
niiden valloittavasta voimasta. Puuta vasten makasi siinä poika.
Vasemman käsivartensa oli hän kiertänyt taitetun oksan ympäri ja
jäsenet osoittivat semmoista välinpitämättömyyttä, joka ilmoittaa unen
lähestymistä. Minä katselin liikahtamatta hetkisen aikaa kauniita
kasvoja; hieman avatuista huulista kuului hänen hengityksensä, puoleksi
ummistuneet silmät taistelivat unen kanssa ja alas riippuvassa,
laihassa, mutta jäntevässä kädessä näkyivät paisuneet suonet
kellertävän nahan alta: siinä oli elämää -- pelottavaa elämää. Minä
säpsähdin.

"Älä pelkää, lapsi!" lausui Ilse. "Kylläpä tämä kuitenkin on
pelottavaa!... Katsohan vaan isääsi! Luulenpa hänen kokonaan
unhottaneen, että me olemme täällä."

Samassa kolkutettiin ulko-ovea; isäni ei sitä kuullut, vaan jatkoi
kirjoitustansa. Toiseen kolkutukseen huusi Ilse voimakkaasti: "astukaa
sisälle!" Samoin kuin meidän tullessamme, kavahti isä pystyyn ja katsoa
tuijotti hajamielisesti tulijaa, kalliisen pukuun vaatetettua
palvelijaa, joka nöyrästi lähestyi kirjoituspöytää.

"Hänen korkeutensa herttua, lähettää sydämelliset tervehdyksensä ja
pyytää teitä, herra tohtori, puheillensa viheriäiseen huoneesen kello
viisi," lausui hän syvästi kumartaen.

"Vai niin! -- Minä olen aina valmis noudattamaan hänen korkeutensa
käskyä!" lausui isäni molemmin käsin venyttäen hiuksiansa.

Palvelija meni ääneti ulos.

"Täällä me vielä olemme, herra tohtori," huudahti Ilse kynnykseltä, kun
isäni taasen aikoi käydä istumaan.

Minä en voinut olla oikein makeasti nauramatta; mutta minusta tuntui
myöskin, kuin olisi raskas kuorma nostettu rinnaltani -- minä rupesin
ymmärtämään isääni. Hän ei ollut sydämensä kylmyyden eikä kovuuden
tähden unhottanut minua ja äitiäni -- hän eli vaan toisessa maailmassa.
Minä olin varma siitä, että hän rakastaisi minua, jos vaan olisin hänen
luonansa eikä mitään tunkeutuisi välillemme... Ensiksi täytyi minun
voittaa ujouteni, ett'en enää säpsähtäisi omasta äänestäni.

"Isä," lausuin minä yhtä reippaasti kuin esikuvani Ilsekin ja osoitin
nukkuvaa lasta, kun isä melkein naurettavan hämmästyneenä, käsiänsä
väännellen tuli meidän luoksemme, "ethän naura minulle? Eikö tuo lapsi
herää tai irroita kättänsä oksasta? Onhan se ihan elävä?"

"Minäkö nauraisin sinulle, pikku Leonoreni, sentähden että heti
huomasit helmeni, aarteeni?" huudahti hän silminnähtävän iloisesti. Hän
silitti kellertävää marmoria vielä hellemmin kuin äsken poskeani. "Niin
katselehan oikein tarkoin, lapseni! Tämä on kaunis teos Jumalan
kaunihinten luotujen kappalten vertainen!... Semmoista on ainoastaan
yhdessä maailman paikassa, ainoastaan tässä, tässä!... Mikä löytö!...
Jumala tiesi, kuinka kauppias on saanut sen käsiinsä!... Tässä talossa
piilee äärettömiä aarteita, ja mistä olen minä ne löytänyt, ell'en
juuri sieltä, mistä eilen vasta vedin tämän verrattoman kalliin
taideteoksen päivän valoon? Tuolta kellarin nurkista, missä ne ovat
olleet vähintään neljäkymmentä vuotta arkkuihin pakattuina,
unhoituksiin jääneinä -- ryöstö tieteeltä, jota ei milloinkaan voi
anteeksi antaa!... Oi tuota kauppiaan mieltä!"

Se ei tosin kuulunut siltä, kuin olisi hän puhunut minulle, arolta
tulevalle lapselle, joka vasta ensi kertaa sain mitään ymmärtämättä
kurkistaa taiteen ja tieteen valtakuntaan; mutta hänen puhettansa
ymmärsin kuitenkin paljon paremmin kuin professorin vierassanaista
pakinaa tuolla kukkulalla, ja äkkiarvaamaton löytö "kauppahuoneessa"
oli minusta yhtä miellyttävä kuin hautakummun salaisuus.

Ilse katseli minua sivulta, juurikuin olisi hän tahtonut sanoa: "vai
niin, nyt alkaa tuokin;" vaan hän pidätti kaikki muistutukset ja
lausui, kuten ainakin, suoraan ajatuksensa. Hän osoitti pölyisiä
jalkimiansa.

"Anturat polttavat jalkojani ja minä olisin iloinen, jos saisin
lasillisen raikasta vettä, herra tohtori!"

Isä hymyili, lukitsi kirjoituspöytänsä laatikon ja vei meidät
alikerrokseen. Me näimme ohitse mennessämme avatusta ovesta vähäiseen
huoneesen; siellä seisoi sievä palvelusneiti, valkoinen esiliina
edessä, tomuttamassa huonekaluja.

"Neiti Fliedner käski avata kaksi huonetta armolliselle neidelle,"
lausui hän kunnioittavasti isälleni.

Minä nauroin hänelle vasten silmiä. "Armollinen neiti" oli viimeksi
edellisenä aamuna lähtiessänsä Dierkhofista juossut avojaloin aroa
pitkin.

"Herra tosin läksi Dorotheenthaliin," jatkoi tyttö, "eikä neiti
Fliedner tiedä, kuinka hän tahtoo asettaa kotiin tultuansa; vaan hän
tahtoi kuitenkin ennakolta pitää huolta välttämättömimmistä tarpeista.
Minä olen kattanut pöydänkin kolmelle hengelle ja tuonut ruokaa
kahdelle lisää ravintolasta."

Isäni kiitti häntä ja avasi meille sangen komean asuinhuoneensa oven.

Kerronko, kuinka voimallisen aistin ihmeet melkein kohta heräsivät
yksinkertaisessa lapsessa; sen ihmeen, joka saattoi tuhat hellää
huolenpitoa heti syntymään lapsellisessa sielussani, kun rakkaita
velvollisuuksia minua kohtasi? Minun "äärettömän taitamattomiksi"
moititut käteni kuorivat perunat ja laskivat ne, vaikka vielä ujosti ja
kömpelösti, isän lautaselle; minä riensin vetämään akuttimen eteen, kun
aurinko rupesi kuumasti paistamaan isälleni otsaan, ja kun hän hetken
perästä jälleen meni rakastettuun kirjastoonsa, huusin minä hänen
peräänsä, että hänen kello viisi täytyi mennä herttuan luokse, ja
kysyin, saisinko tulla ylös häntä siitä muistuttamaan.

Hän kääntyi säihkyvin silmin ovessa.

"Minä kiitän teitä, Ilse," huudahti hän. "Te olette lapsessani tuoneet
minulle sen onnellisen ajan takaisin, jolloin minulla oli vielä vaimo
vainajani elossa!... Leonore, juuri kello viisi tulet ylös! Minä olen
usein vähän hajamielinen ja, paha kyllä, on jo usein tapahtunut, että
olen ihan unhottanut koko kutsumuksen."

Hän meni ulos.

"Käyhän kaikki hyvin!" arveli Ilse tyytyväisesti ja lykkäsi nuttunsa
hihat kyynäspäittensä yli.



XI.


Isäni asuihuoneitten vieressä oli se huone, jonka neiti Fliedner
toistaiseksi oli määrännyt minulle, ja sen takana pieni makuukammari.
Ne olivat rakennuksen lounaisessa kulmassa ja ensimmäisessä oli kaksi
ikkunaa, joitten edessä riippui raskaat, vaikka vähän kauhtuneet
tamasti-uutimet. Siinä oli keltaisella silkkipeitteellä katettu vuode,
pehmeitä, puhtaisin liinapäällyksiin pistettyjä tyynyjä, sievä,
keltaisilla poimuksilla koristettu peilipöytä, ja toisella seinällä
kierrejalkainen, kalliilla puulajilla muovattu kaappi.

"Makuuvaatteita ei tarvita," sanoi Ilse, vetäen vahvoilla käsillään
meidän säkkivaatteesen ommeltua, jättiläisen kokoista tavaraläjäämme
kynnyksen yli. "Makuuvaatteita on meillä itsellämme, ja minkä
kaltaisia lisäksi!" Hän otti hienot vaatteet vuoteesta ja punnitsi
ylenkatseellisesti käsissänsä keveitä tyynyjä. "Mutta tämä on pahasti!"
huudahti hän äkkiä, kädet puuskassa tarkastellen pientä huonetta.
"Tuossa, missä vuode nyt on, makaat puoleksi kylmän ikkunan alla, ja
tuolla seinällä on kaappi suotta suojassa. Kas niin, auta minua vähän,
tyttäreni -- se otetaan siitä pois!"

Me siirsimme kaapin syrjälle; Ilse löi kätensä yhteen. "Jumala
varjelkoon meitä, silkkiä ikkunain edessä ja sormen paksulta
hämähäkinverkkoa ja tomua kaappien takana -- sepä vasta hyvää
järestystä!" Minun täytyi ehdottomasti muistella neljäkymmentä vuotta
kellarin pimeydessä olleita arkkuja; niin pitkään aikaan ei luultavasti
kaikkialla kiiteleviä hämmähäkkiä ollut häiritty. Paitsi vanhuuttansa
mustaa tomun ja pitkäjalkaisia pakenevia seinälukkia tuli vielä pieni,
tuskin huomattava sala-ovi näkyviin. Ilse avasi sen kursailematta;
tuskin kahta jalkaa leveät, jyrkät portaat vievät ylös toiseen
kerrokseen.

"Ei kaappi siis ole siinä suotta aikojaan", lausui Ilse, sulkien oven
jälleen.

"Meidän täytyy nostaa se paikalleen takaisin!"

Hän meni ulos luutaa ja rikkaviskuria hakemaan.

Hiljaa avasin minä jälleen oven... Kuka asui tuolla ylhäällä? Kentiesi
kaunis Charlotte?... Minä astuin portaan toisensa perästä ylöspäin...
Äkkiä näin omien silmieni tasalta heikon valon -- raon kynnyksen ja
molempia kerroksia yhdistävän oven välillä. Hiljaa, kutea aijoin,
avasin sen -- oi taivas! mikä hirveä melu syntyi: vahva kahiseminen
kuului ja tuo hirveä ovi kirisi, ikäänkuin ei sitä olisi vuosikymmeniin
avattu! Käteni putosi lukosta ja minä olin vähällä kaatua takaperin.
Ovi aukeni hitaasti sisälle päin -- siellä ei ollut ketään -- musta
silkki nuttu oli puoleksi riippunut oven edessä ja siitä se melu
syntyi.

Minusta tuntui, kuin olisi ensimmäinen vaalea aamurusko, jolle niin
usein olin riemuinnut arolla, virtaillut ympäri seiniä -- ne olivat
ruusunpunaiset. Ruusuvihkoja näkyi kaikkialla, mihin vaan katseli,
harmaapohjaisessa matossa, pienissä selkälaudattomissa tuoleissa ja
alaslasketuissa akuttimissa -- ne kyllä olivat vaan ruusun jäännöksiä,
sillä auringon paisteessa olivat ne vallan kauhtuneet. Ikkunan vieressä
oli peilipöytä täynnä hopeakapineita; muita huonekaluja ei ollut...

Minä astuin varovaisesti sisään... Hyi -- eihän sielläkään ollut
pitkään aikaan puhdistettu... Tämäpä hyvää järestystä! olisi Ilse
taasen sanonut. Menestyikö Charlotte todellakin senkaltaisessa
tukehuttavassa, tomuisessa ilmassa? Vasemmalla puolella oli ovi auki,
ja minä huomasin kaksi rinnakkain olevaa vuodetta tumman sinertävän
päällystimen peitossa; niiden vieressä oli kehto, täynnä pieniä
tyynyjä, joitten yli viheriäinen harso oli heitetty... Kummallista,
kuka asunee täällä?... Hiljaisuus, syvä, aaveentapainen hiljaisuus
vallitsi hämärissä huoneissa; rulla-akuttimet olivat alaslasketut,
vieläpä uutimetkin eteen vedetyt, ja kaikki näytti niin autiolta... Ah,
nyt tiesin sen! Asujat olivat sieltä lähteneet pois!... Silmänräpäyksen
aikaa varoitti minua muuten sangen vapaamielinen omatuntoni enempää
urkkimasta -- eihän minun nenäkäs olentoni kuulunut tänne... Joutavia!
oli niin viehättävää kurkistaa salaa ventovieraasen, aavistamattoman
komeaan kotiin!... Olinhan minä todellakin haltiattaren luona hänen
omassa samettisessa ja silkkisessä, kultaisessa ja hopeisessa
kodissansa. Tomua oli kyllä laistakseni ja vuoteitakin järestääkseni...
Minä kävelin ypöyksin hänen huoneittensa ja salinsa lävitse --
ypöyksin! Mutta en pelännyt -- en ollenkaan. Vaan jos haltiatar
todellakin istuisi lähimmäisessä huoneessa korkeassa nojatuolissansa --
silloin astuisin rohkeasti hänen eteensä ja kumartaisin hänelle, siihen
ei tarvitsisi aivan paljon uskallusta -- ei suinkaan, mutta -- minä
huudahdin äkkiä, että seinät kajahtivat, ja peitin kasvoni käsilläni.
Avasin juuri oven. Minä en ollut yksinäni, mutta ei haltiatarkaan
siellä istunut -- pieni, musta olento tuli vastaisesta ovesta minua
kohti.

Sykkivin sydämin odotin minä vieraan lähestymistä; luulin hänen ensin
ottavan kädet kasvoistani ja vaativan selitystä, miten olin tullut
vieraisin huoneisin, mutta haudan hiljaisuus vallitsi yhä, ei ketään
tullut lattian yli, ei mitään oveakaan suljettu -- päättäväisellä
liikunnolla lopetin tuskallisen tilani, minä katsahdin ylös. "Musta"
seisoi yhä vielä kynnyksellä, antaen ruskeiden käsiensä hitaasti vaipua
alas kasvoiltansa ja heitti sitte vallattomat mustat kähäränsä niskaan
-- no, mutta niinhän minäkin tein!... Minä nauroin, nauroin täyttä
kurkkua. Huoneessa oli peiliseiniä; aina kattoon asti ulottui lasi --
luultavasti näytti siitä kokonaan kuvastuva olento sangen
kummalliselta!... Minä pudistin kähäröitäni, nauroin kuin hullu ja
astuin edessäni olevaan saliin.

Se huone ulottui koko rakennuksen leveyden yli ja siinä oli etelän ja
pohjan puolella liki toisiaan kolme tavattoman suurta, ulos vievää
lasi-ovea. Ne olivat varustetut sinisillä silkkiuutimilla, joissa väri
ainoastaan pohjan puolella oli säilynyt, eteläpuolella oli se kauhtunut
likaisen harmaaksi... Siellä ikäänkuin virtaili elämä vastaani
seinistä. Pienillä lihavilla, lentävillä lapsilla oli seppeleitä
käsissään, ne nauroivat minulle veitikkamaisesti, ja katosta
ripottelivat ihanat naiset oikeita kukkakiehkuroita ympärilleen,
Kullatuita koristeita näkyi maalausten välillä, ympäröiden ne
tuhansilla pauloilla ja köynnöksillä. Huonekalut olivat loistavan
valkoiset, reunukset kullatut ja päällystyynyt sinisestä silkistä.

Se oli juhlasali, vaikka sitä silminnähtävästi oli käytetty hupaisena
arkihuoneena. Sievissä ryhmissä täyttivät huonekalut kaikki neljä
nurkkaa ja pohjanpuolisen kaksinaisen oven edessä oli suuri
kirjoituspöytä, peitetty posliinikuvilla ja kaikenlaisilla sievillä
kaluilla, joitten käytännöllisyyttä en tuntenut... Minä näin siinä
myöskin hopeiset kirjoitusneuvot; ne olivat taiteellinen teos: oksista
kudottu pieni matto, jonka päällä musteastia ja hietatolkki pilkistivät
esiin kahdesta ruusunupusta -- yhdelle lehdelle oli vaakuna ynnä
ruhtinaallinen ruunu piirretty... Kirjoitusneuvojen edessä oli
vaakunalla koristettuja paperilevyjä. Hieno, keveä naisen käsi oli
silminnähtävästi koetellut kynää; lukemattomia kertoja seisoi siinä
ristiin rastiin: Sidonia, K----n ruhtinatar, ja välistä oli aina nimet
Claudius ja Lothar.

Minä säpsähdin. Kuinka, olisivatko nämä ruhtinaallisia huoneita?...
Ruhtinatarko on istunut tämän pöydän edessä ja kirjoittanut tuolla
kultaisella välinpitämättömästi paperien sekaan heitetyllä kynällä!...
Hänen hienot jalkansa ovat liidelleet kiilloitettua lattiaa pitkin,
jota minun paksut villasukkani nyt naarmoittavat, ja olivathan ihanat
kasvot katselleet ulos lasiovesta?... Ujous valtasi minut -- minä en
enää tarttunut lähimmäiseen oveen, epäileväisesti siirsin pienen
vaskilevyn avaimenreiän edestä ja kurkistin siitä -- ulkoa näkyi
kauniit portaat, joita aamusilla Olsen ja nuoren herran seurassa olin
astunut ylös... Ah, seisonhan minä niiden ovien takana, joissa oli
suuret sinetit!... Niin lujasti oli prinsessa siis tahtonut suojella
huoneitansa kaikilta uteliailta silmiltä, kunnes hän palaisi -- hän oli
oikein varustanut ovet sinetillä. Eikä sekään auttanut; olinhan minä
siellä sisällä ja katselin uteliaasti kaikkia, mitä ei vieraan silmän
pitänyt näkemän. Mutta siitä minä en ensinkään huolinut -- päinvastoin
oli erinomaisen viehättävää, että sinetit olivat siinä ja ett'ei sinne
voinut tunkeutua ainoatakaan elävää olentoa, paitsi nenäkästä, jostakin
avaimen reiästä hiipivää kärpästä, -- ja minua, minua yksin!

Ja minun täytyi tulla selville, miltä ihanasta ruhtinattaresta tuntui,
katsellessansa ulos lasiovesta. Minä siirsin uutimen hieman syrjälle --
kuin pieni, kodikas, ulos ilmaan pistävä huone, katotta ja seinittä,
liittyi palkkonki oviin -- minä en milloinkaan ennen ollut nähnyt
palkkonkia -- ah, kuinka ihastuttavaa lieneekään saada kuumasta
huoneesta astua suorastaan ulos raittiisen ilmaan.

Kentiesi voisi puitten välitse nähdä maalle! Minä olin kylläksi
kevytmielinen ja rohkea vääntääkseni avaimen ja avatakseni oven
ravolleen; raikas kesäilma tuuli minua vastaan tuoden mukanansa
kukkapengerten suloista tuoksua -- kyllähän kaiketi tohdin pistää
päätänikin ulos silmänräpäykseksi -- taivas! siellä astui Ilse nopein
voimakkain askelin vastapäätä olevasta pensastosta kantaen pitkää
luutaa olallansa! Minä löin oven kiinni ja juoksin kuin hullu
huoneitten lävitse, vedin kengät jalkaani ja hiivin portaita alas. Olin
juuri ehtinyt sulkea salaoven ja mitä viattomimman näköisenä istahtaa
tuolille, kun Ilse astui sisään.

"Minun täytyi mennä aina pihalle asti, löytääkseni luutaa!" lausui hän.
"Tämä talo on kuin loihdittu -- suljetuita ovia, mihin vaan katselee,
eikä ainoatakaan ihmistä näkyvissä... Ja vastuksia minulla vielä oli
sen lisäksi -- palvelustyttö ei tahtonut antaa minulle luutaa,
paljaasta kunnioituksesta ... mutta se suututti minua!... tuo ilkeä
kirkkohattu on syypää kaikkeen! -- jättäisin sen mieluisimmin täst'edes
käyttämättä."

Hän lakasi huolellisesti kaiken tomun ovesta, väänsi avaimen
kaksikertaa ympäri ja lykkäsi kaapin entiselle paikalleen. Sitten
ratkoi hän säkkivaatteen auki ja pinosi tavattoman suuret sänkyvaatteet
korkealle vuoteelle... Miten hävyttömästi punaraitainen päällys koki
kilpaa loistaa keltaisen silkkitamastin rinnalla, ja miten pieniltä ja
mitättömiltä hienot, ylenkatseellisesti poisheitetyt liinalakanat
näyttivät minun paksun vaatteeni vieressä, jonka langat minä melkoisen
kaukaa voin lukea!

Mutta Ilse tarkasteli tyytyväisen näköisenä työtänsä -- olihan kaikki
vahvaa ja kestävää, eikä silloin ollut syytä valituksiin.

"Huomenna varhain menemme katurakennukseen," lausui hän minulle, otti
puhtaan, sileän kauluksen matkalaukusta ja pani sen peilipöydälle.
"Siitä päättäen, mitä isäsi tänään sanoi, näkyvät he siellä olevan
sangen järkevää väkeä."

Minä koetin turhaan muistella senkaltaista lausetta; isäni oli vaan
suuttuneena puhunut kellariin unhotetuista arkuista ja laatikoista ja
kutsunut "järkevää väkeä" kauppiaiksi.

"Kentiesi saan tilaisuutta puhua herran kanssa sinustakin", lisäsi hän.

"Herran tähden ei, ei, Ilse!" huudahdin minä tuskastuneena. "Minä
juoksen paikalla sieltä pois, etkä sinä näe minua milloinkaan enää!"

Hän katseli minua kummastuneena.

"Eihän vaan olisi vikaa?" kysyi hän osottaen merkitseväisesti otsaansa.

"Usko mitä tahdot, vaan minä en kärsi, että puhut ainoatakaan sanaa
minusta tuon nuoren herran kanssa --"

"Kukapa nyt muistelee tuota keikaria -- tuota teeskentelevää nuorta
herraa, joka vanteita heittelee?... Sehän vielä olisi puuttunut --!"

Minä tunsin, kuinka poskeni punottivat -- kiukusta, tuskasta ja
häpeästä... Ei, Ilse oli kuitenkin liian tunnoton, kova ja törkeä!

"Minä tarkoitan sitä herraa, joka eilen huusi meidän takanamme," jatkoi
hän tyvenesti.

"Häntäkö," vastasin minä, "minun puolestani saat puhua hänen kanssansa,
kuinka paljon tahdot -- hän on vanha, ikivanha!"

"Vai niin -- ja oliko hän todellakin yksi niistä, jotka neljä viikkoa
sitten olivat arolla?"

Minä nyykäytin hänelle.

"Ja tuo vanhako antoi sinulle ne onnettomuuden taalerit?"

"Niin, Ilse!"

Minä menin ikkunan luo ja katselin ulos. Olin vähällä käyttäytyä
naurettavasti -- kyyneleet nousivat silmiini. Ilse tiesi tosin, että
minä itkin, kun hän oli liian ankara Heintziä kohtaan; mutta se oli
ihan toista, häntä rakastin minä ensimmäisestä lapsuudestani saakka --
vaan mitä vento vieras mies minuun koski? Mitä se minuun koski, että
Ilse kutsui häntä keikariksi ja teeskenteleväksi nuoreksi herraksi?...
Se oli todellakin naurettavaa -- mutta Ilsen mielipide suututti minua
kuitenkin vielä enemmän ja ihan toisella tavalla kuin hänen toruessaan
vanhaa hyvää Heintziäni.



XII.


Seuraavana aamuna herätessäni olin sangen kummallisella tuulella...
Uudet vaikutukset olivat edellisenä päivänä niin äkkiarvaamatta
karanneet päälleni, että menin levolle kuin päihtyneenä; aamusilla,
kirkkaana selkeänä aamuna, oli levähtänyt sieluni selennyt, ja minä
olin taasen arka sisilisko, joka koetti paeta ihmissilmiä johonkin
synkkään turvapaikkaan. Ikäänkuin lohduttajana lauloi ja visersi äkkiä
pieni lintu minulle, keskeyttäen alakuloiset mietteeni. Luultavasti
istui se ikkunalaudalla ja minä surumielisesti hymyten arvelin, että se
kentiesi oli tullut Dierkhofista, suoraan sen pihalla kasvavasta
pihlajasta... Syvä aamuhiljaisuus keskeytyi suureksi kummastuksekseni
toisellakin tavalla. Seinän takana, missä kaappi seisoi, alkoi äkkiä
syvä miehen ääni hitaasti veisata virttä. Samalla aukesi ovi ja Ilse
astui kuunnellen kynnykselle. Hän nyykäytti ääneti minulle hyvää
huomenta ja jäi kädet ristissä seisomaan.

"Hurskas mies," lausui hän mielihyvin, kun ensimmäinen värssy oli
loppunut, ja astui vuoteeni luo. "Tässä talossa asuu siis muitakin
ihmisiä paitsi isäsi, ja vieläpä tämän miehen kaltaisia!... Eilen
illalla näytti koko talo minusta niin pakanalliselta ja loihditulta --"

Hän vaikeni, sillä ääni alkoi toisen värssyn -- suloinen liiritys
ulkona ikkunalaudan päällä oli lakannut. Ihmisääni oli karkoittanut
pois pienen aran laulajan. "Niin, nouse ylös nyt, lapseni!" lausui
Ilse, hurskaasti kuunneltuansa toistakin värssyä. "Tämä havainto on
minulle aarretta rakkaampi. Mikä kaunis aamurukous!... Alottakaamme nyt
työmme!"

Sitte veti hän ylös rulla-akuttimen ja meni ulos.

Minä hyppäsin vuoteestani. Ulkona säkenöivät kultasäteet vedenpinnalla;
puista ja pensaista tippui kimeltävä aamukaste, riikinkukot ja fasaanit
juoksentelivat ruohokentillä.

Minun pukeutuessani lauloi naapuri yhä edelleen.

"No hyväinen aika, laulaako tuo maksosta?" kysyi Ilse kummastuneena ja
otsa vähän rypyssä, kun kuudennen värssyn loputtua seitsemäskin vielä
alkoi. "Tuonkaltaiseen laulamiseen suuttunee pian Jumala!... Sitä
varten hän ei varmaankaan ole luonut ihanaa kallista aamuhetkeä!"

Ilse oli jo ollut ahkera. Hän oli saanut kyökin oven avatuksi ja,
huolimatta palvelusneidon kaikista tarjoutumisista, itse laittanut
aamiaisemme -- Ilse "ei millään muotoa voinut juoda vieraan keittämää
kahvia". Huone oli jo laistu, vuode, jonka hän oli valmistanut
itsellensä sohvalle, oli poissa ja pöydälle oli sievästi järjestetty
neiti Fliednerin lähettämät kahviastiat.

Minä koputin ujosti isäni ovea.

"Astu sisälle, Leonoraseni!" kuului sisältä... Jumalan kiitos! isä
muisti vielä kuitenkin minun olevan täällä eikä minun siis tarvinnut
ilmoittaa nimeäni! Hän veti minut kynnyksen yli, suuteli minua otsalle
ja puolusti eilistä poissaoloaan sillä, että hänen täytyi viipyä
herttuan luona kello yhteentoista saakka. Ilse ilmoitti hänelle
aikovansa "hetken perästä" keskustella neiti Fliednerin kanssa siitä,
mitä minun kanssani olisi tekeminen, ja siihen isä mielellään myöntyi.
Neiti Fliedner oli erittäin kunnioitettava nainen, arveli hän, ja se
olisi hänelle mieleen, jos Fliedner pitäisi vähän huolta hänen pienestä
tyttärestään; myöhemmin lupasi hän itse käydä hänen luonansa sitä
pyytämässä, vaan silloin oli se mahdotonta, kun hänellä oli kiireitä
töitä ja hänen täytyi kirjoittaa joka hetki.

Hän ei ollut likimainkaan niin hajamielinen kuin ylhäällä kirjastossa,
ja vaikka hän muutaman kerran kutsui minua äitivainajani nimeltä ja
hyvin huolellisesti kysyi ikääni, huomasin kuitenkin kaikesta siitä
hänen jo tottuneen minun jäämiseeni. Se rohkasi mieleni jälleen. Hän
piti minua yhä edelleen kädestä ja minä saatoin hänet kirjastoon asti,
sillä hän oli tottunut juomaan aamukahvinsa siellä.

Etehisessä astui pitkä, vanha herra ohitsemme. Hänen hiuksensa ja
kaulahuivinsa olivat lumivalkeat ja musta puku kiilsi kuin atlaska
päiväpaisteessa. Hän tervehti tosin sangen kohteliaasti, mutta hyvin
jäykästi, ja hänen vaalean siniset silmänsä tarkastelivat oikein
ylenkatseellisen ylpeästi isäni huolimatonta ulkomuotoa.

"Kuka se on?" kysyin minä hiljaa, hänen nopeasti ja erinomattain
arvokkaasti mennessänsä lammikon ohitse; kun hän äkkiarvaamatta
ilmestyi, tunsin kuin terävän pistoksen sydämmessäni.

"Kauppahuone Claudiuksen vanha kirjanpitäjä", vastasi isäni. "Hän on
sinun naapurisi -- etkö jo ole kuullut hänen laulavan?" Ivallinen hymy
näkyi hänen huulillaan, kun hän loi katseen lammin toisella puolella
kasvavien pensaitten taakse katoavaan, hartaasen aamuveisaajaan.

Kaksi tuntia myöhemmin astuin minä samaa tietä Ilsen rinnalla -- me
menimme katurakennukseen. Ilse kantoi mummon arvopaperia sisältävää
läkkilipasta mustan viittansa alla. Hän oli lisännyt matkapukuansa
tummilla, puuvillaisilla sormikkailla ja näytti siten sangen
juhlalliselta.

Ruohokenttä oli tyhjä, vaan sen sijaan oli elämä sitä vilkkaampi
kukkatarhassa. Käsikärryt narisivat hiedatulla tiellä, kukkapengerten
välillä käveli työmekkoon puettuja miehiä, sitoen kukan toisensa
perästä kimppuihin, ja ruusupensastojen takaa kurkisti monta päätä,
meitä kummastuneena katsellen.

Tultuamme liki suuria kasvihuoneita, astui vanha kirjanpitäjä ulos
ovesta. Hän oli paljainpäin ja hänen kunnioitusta vaativa, lumivalkea
päänsä oikein hohti päiväpaisteessa. Hän puhui nuoren herran kanssa,
joka, valmiina menemään kaupungille, käveli hänen vieressänsä. He eivät
huomanneet meitä, vaikka me ihan heidän takaansa poikkesimme leveälle
tielle, joka vei muurissa olevalle portille.

"Te olette huimapäitä, sekä te että sisarenne; te tähtäätte korkealle"
-- lausui vanha kirjanpitäjä.

"Moititteko meitä siitä?"

"Eikö pesä, missä kasvoitte, kunnes pääsitte lentoon, kelpaa enää --
minä olen kauan tietänyt sen!" jatkoi harmaapäinen herra vastaamatta
toisen kysymykseen.

Hänellä oli puhuessansakin syvä ja kaunis ääni; mutta hänen
lausumatapansa oli niin kummallisen leveä ja korotettu, kuin olisi hän
pitänyt jok'ainoaa sanaansa kullanpainavana.

"Sitä en juuri tahdo sanoa", vastasi toinen, olkapäitään nykähyttäen;
"mutta eihän pitäisi olla niin paljoa masentamassa Charlottea ja minua,
painamassa meitä seuraelämässä lyijypainolla maahan ja olemassa
vastuksina korkealle pyrkiessäni... Jospa vaan setä kerrankin luopuisi
tästä kauppapuodista!"

Hän heilutti hienoa kävelykeppiänsä, siten lyöden kaunista tulipunaista
neilikkaa niin kovasti, että se taittui ja lensi kauas tielle... Minä
huudahdin hiljaa ja koetin ehdottomasti molemmin käsin kaulaani,
juurikuin olisi kova lyönti sattunut minua niskaan.

Molemmat herrat kääntyivät. Minun pelästynyt muotoni ja vielä enemmän
liikuntoni houkutteli pilkallisen hymyn nuoren herran huulille.

"Ah, voiko aron prinsessa olla herkkätuntoinenkin?" huudahti hän
kohteliaasti tervehtien ja nostaen lakkiansa kastanjankarvaisilta
kähäröiltänsä. "Nyt olen luultavasti oikea hirviö, raaka ihminen ja
Jumala tiesi mitä kaikkea ja olen kadotettu ijäksi päiväksi", jatkoi
hän nauraen ja katsellen minua sivultapäin; "minun ei nyt auta enää
tehdä muuta kuin asettaa kukka kunniapaikkaan". Hän otti ylös neilikan
ja pisti sen napinläpeensä.

"Se ei enää paranna pientä kukkaraukkaa", lausui Ilse kuivasti, ohitse
mennessämme.

Herra nauroi.

"Eikö teidän nimenne ole Ilse?" kysyi hän veitikkamaisesti.

"Teidän palvelijanne -- Ilse Wichel", vastasi Ilse kääntyen hänen
puoleensa. Se kuului pistämällä kuin olisi kielen päässä ollut pippuria
ja suolaa; mutta miltä se olisi kuulunut, jos hän olisi tietänyt nuoren
herran arolla yhdistäneen hänen nimensä -- lohikäärmeesen!

Minä en voinut käsittää, mistä Ilse ylipään sai rohkeutta katsella niin
itsetyisesti, melkein huolimattomasti noihin ruskeihin silmiin,
juurikuin olisivat ne luudansitojapojan, jolle hän Dierkhofissa
lahjoitti aina leipäpalasen, ja laittoi hänet sitte matkaansa. Niin,
Ilse oli uljas kuin sotamies, hänelle ei kukaan voinut vetää vertoja,
ei kukaan koko maailmassa, minä kaikesta vähimmin, sillä minun arka
sydämmeni sykki niin kovasti, että luulin vanhan kirjanpitäjän sen
huomaavan ja sentähden katselevan minua niin tutkivaisesti kiireestä
kantapäähän.

Luulenpa nuoren herran tahtoneen esitellä meitä kumppanillensa; mutta
Ilse ei viipynyt; hän nyykäytti päätänsä ja kääntyi, ja minä tein
tietysti samaten.

Herrat kävelivät hitaasti meidän perässämme.

"Vaunut tulevat tuolla kulmassa!" sanoi nuori herra äkkiä seisahtuen.
"Niin, niin, ovathan ne meidän hevosemme! Erkki setä palaa
Dorotheenthalista!"

He kiiruhtivat askeleitansa ja saapuivat meidän edellämme pihalle
samassa kun sievät vaunut, katto alaslaskettuna, ajoivat sisälle
portista. Vanha herra istui siinä ruskea hattu päässä ja siniset lasit
silmillä. Hän oli juuri samannäköinen kuin arollakin, liikkui vaan
paljoa keveämmin astuessansa alas, kuin mitä minä, hänen tyvenistä,
vanhuuteensa sopivista liikunnoistansa olisin osannut arvata.

"Hyvää huomenta, setä!" tervehti nuori herra, ja "Sinäkö se olet, Erkki
setä?" kuului Charlotten ääni eräästä ikkunasta.

Vanha herra viittasi tervehtien ylös sekä ojensi kätensä nuorelle
herralle ja vanhalle kirjanpitäjälle. Me menimme samassa huomaamatta
ohitse, sillä vaunujen sisälle ajaessa astui pitkä, voimakas mieskin
matkalaukku selässä pihalle ja ojensi rukoilevaisesti hattuansa.

Minä näin nuoren herran kohta ottavan esiin kukkaronsa ja aikovan
heittää suuren hopearahan hattuun, mutta setä lykkäsi anteliaan käden
takaisin.

"Minkälainen käsityöläinen olette?" kysyi hän kerjäävältä.

"Puuseppä."

"Oletteko hakeneet työtä kaupungissa?"

"Olen, armollinen herra, -- kaikkialla! Mutta en ole saanut, en
ollenkaan, ja Jumala tietää, että mielelläni tekisin mitä hyvänsä! --
Minä olen kyllästynyt kulkemiseen!"

"Vai niin, -- sitten voitte tulla minun luokseni; minulla on teille
työtä" -- hän osoitti ympärillä olevia laatikkoja -- "ja maksan hyvin."

Mies repi hämillään sekaantuneita hiuksiansa. "Siitä olen teille
kiitollinen -- mutta tekisi mieleni ensin mennä majatalooni", lausui
hän sammaltaen.

"Mene!" vastasi vanha herra lyhyesti ja kääntyi pois.

"Katso häntä vaan, hänpä vasta on mies puolestansa!" arveli Ilse
ihmetellen, astuessamme etehiseen, vaan minä olin liikutettu.
Kerjäläinen oli kurjannäköinen ja kuinka lyhyesti ja raa'asti häntä
kohdeltiin! Eikö jo itsestään ollut kauheata, kun täytyi käydä mieron
tietä! Sydäntäni kirveli, kun tuon pitkän miehen täytyi niin nöyränä
seisoa ylpeitten rikkaitten edessä!... Nuori herra oli kuitenkin paljoa
laupeampi ja jalompi; kysymättä olisi hän antanut roponsa... Minua ei
ensinkään olisi kummastuttanut, jos puuseppä ei olisikaan tullut
takaisin -- kukapa tahtoisi kohdata katsetta noista rumista, sinisistä
silmälasista?

Charlotte oli sillä välin nähnyt meidän tulevan pihan ylitse. Hän tuli
alas ja tervehti meitä etehisessä. Minä en voinut kääntää silmiäni
hänestä. Pieni pitsipäähine, keveä ja läpinäkyvä kuin hämmähäkin
verkko, oli huolimattomasti heitetty tummankiiltävän pään yli ja
ympäröi sädekehänä kauniita, vaikka nuorelle immelle melkein liian
suuria kasvoja. Hänen suuren vartalonsa ympäri liehui runsaissa
laskoksissa valkea aamupuku, joka ainoastaan kapealla vyöllä
kiinnitettynä selvästi osoitti hänen uhkean muotonsa.

"Aiotteko minun luokseni, aron prinsessa?" kysyi hän ystävällisesti
tarttuen kursailematta käteeni.

"Sittemmin teidänkin luoksenne, neiti; mutta ensin täytyy meidän
puhutella neiti Fliedneriä," vastasi Ilse. Hänenkin silmänsä katselivat
mielihyvällä kaunista vartaloa -- niin, suuruutta ja vahvuutta hänkin
kunnioitti; kaikissa tapauksissa luuli hän aina tuommoisessa, leveitten
hartioitten päällä olevassa suuressa päässä olevan yhtä vahvan tahdon
kuin hänellä itsellään... Minä olin mielestäni niin pieni, yhtä mitätön
kuin kahden tammen välillä liehuva höyhen, näitten molempien
kookkaitten naisten rinnalla.

Charlotte pudisti nauraen päätänsä Ilsen suoralle vastaukselle ja avasi
oven... Jumalan kiitos, meidän sisään astuessamme ikkunanloukosta
nouseva nainen ei ollut kuitenkaan yhtä pitkä kuin minun molemmat
äärimieheni! Neiti Fliedner näytti silkkipukuineen, valkoisine
myssyineen ja hienoine, vyöstä riippuvine kultavitjoineen yhtä hienolta
kuin eilenkin etehisessä ja tuli ystävällisesti hymyillen meitä
vastaan.

Minä vaivuin kohta alas Ilsen viereen vanhanaikuisen karttuunisen
sohvan pehmeisin höyhentyynyihin; Charlotte puolestansa heittäytyi
nojatuoliin, otti haukkuvaa sylikoiraa, joka juuri oli koettanut repiä
palasta kalliista puvustani, kiinni niskasta ja torui sitä.

Ilse kertoi pitkittä mutkitta lyhyesti entisen elämäni. Pääni, täynnä
hullutuksia, ruskeat käteni, jotka eivät tahtoneet kutoa sukkaa ja
voittamaton haluni juosta avojaloin, olivat kuvan hirveät alkupiirteet,
jotka kaksivuotisen sivistysajan piti poistamaan... Minä istuin ääneti
kuunnellen ja katselin suurta posliinikuvaa vastapäätä olevassa
lasikaapissa; tuo hirveä olento nyykytti väsymättä päätään Ilsen
navakalle puheelle. "Niin, niin, kaiken tämän täytyy muuttua!" Sitten
kuin minä seinällä olevia loppumattomia avainriviä -- voi taivas, mikä
ääretön joukko suuria ja pieniä avaimia, ja neiti Fliednerin täytyi
pienessä, sievässä päässään muistaa, mihin kukin niistä kuului! Minä
tuskastuin ja rupesin pelkäämään taloa, johon kuului niin lukemattoman
monta lukkoa ja avainta -- ah, rakas, rauhallinen Dierkhofini, jossa
oli vaan yksi portin avain, ja sekin usein jäi yöksikin vääntämättä!

"Mielelläni, sydämellisen mielelläni otan pienen neiti von Sassenin
siipieni suojaan", lausui vanha neiti Ilsen lopetettua puheensa ja
laskettua läkkilippaan paperineen pöydälle. "Mutta siinä täytyy miettiä
monta asiata, erittäinkin raha-asiaa. Minä arvelen teidän tarvitsevan
siinä herra Claudiuksen neuvoa --"

"Vaan ei tänäpäivänä, herran tähden, rakas Fliedner!" keskeytti häntä
Charlotte vilkkaasti. "Erkki sedällä on tänään työtä entistä enemmän,
hän oli vähällä pakottaa onnettoman kisällin työhön, mutta kisällipä
oli kyllin viekas ja pakeni... Hän olisi valmis pistämään tyttö raukan
tuonne pihakammariin ja antamaan hänen siellä koko ikänsä sitoa
hautaseppeleitä kuivista kukista!"

Minä katselin häntä mykkänä kauhusta.

"Niin, niin, katsele minua vaan pienokaiseni!" lausui hän tarkastellen
suuria, valkoisia, hyvin hoidettuja kynsiänsä. "Näitä kymmentä
sormiraukkaa vapisen minä alinomaa, peläten, että nekin lähetettäisiin
pihakammariin!"

"No, teillä ei suinkaan ole syytä valitukseen, Charlotte", arveli neiti
Fliedner hieman terävästi.

Ilsen kasvot pitenivät. Vaikka hän näytti äärettömän ankaralta, rakasti
hän minua kuitenkin liian paljon kärsiäksensä ajatusta, että hän
jättäisi minut yksin vieraaseen kaupunkiin onnettomuuteen... Niin, hän
kuvaili taitamattomuuttani mitä tummimmilla väreillä; mutta hänen
täytyi myöskin myöntää itse olleensa syypää siihen -- hänellä ei ollut
milloinkaan kylliksi voimaa eikä vakavuutta pakottamaan minua työhön ja
tukehuttamaan haluani vapaasti kulkemaan ulkona.

"Olkaa huoletta", lohdutti häntä neiti Fliedner hymyillen. "Neiti
Claudiusta huvittaa väliin liioitella. Herra on ankara, vaan ei
tunnoton; te voitte huoletta neuvotella hänen kanssansa."

"No niin, koska sen vakuutatte", vastasi Ilse silminnähtävästi
huojennetunna. "Minä en tiedä mistä syystä, mutta minulla on
luottamusta häneen. Hänen kasvojansa en ole nähnyt -- hän seisoi tuolla
pihalla selkä minuun päin -- mutta tyttö näki hänet neljä viikkoa
sitten arolla ja sanoo hänen olevan vanhan, ikivanhan herran ja silloin
hänellä tietysti on kokemusta maailmasta."

Charlotte nosti kätensä ja purskahti nauruun.

"Erkki setä on varmaan erittäin kiitollinen teille, armollinen
prinsessani!" huudahti hän ja neiti Fliednerkin katseli minua
veitikkamaisesti.

"Ottakaa vaan lippaanne ja seuratkaa minua!" sanoi hän Ilselle. Hän
heitti viitan hartioilleen, järesti valkoiset kalvokkaansa ja silitti
molemmin käsin tavattoman sileitä, harmaita hiuksiaan.

"Siellä minunkin täytyy olla läsnä!" huudahti Charlotte ja heitti
koiran pehmeään makuukoriinsa.

"Aamupuvussako?" kysyi neiti Fliedner kummastuneena.

"Tietysti, eikö se ole puhdas ja sileä?" kysyi Charlotte nauraen ja
veti peilin edessä pitsipäähineen syvemmälle otsaan.

Vanha nainen nyykähytti olkapäitään ja antoi meidän jälleen astua ulos
synkkään etehiseen. Hän avasi melutta vastaisessa päässä olevan oven.



XIII.


Minä olisin mieluimmin kääntynyt takaisin kynnyksellä ja juossut ulos
pihalle katsomaan, paistoiko kesäaurinko todellakin vielä kirkkaalla
aamutaivaalla... Niin kolkkoa ja kylmää oli ristikko-ikkunain takana!
Kadun toiselta puolelta näkyi kyllä valkoinen seinä ikkunasta, mutta se
kimeltävä paikka vaikutti ainoastaan, että holvikatto ja ruskeat
nahkatapetit näyttivät vielä tummemmilta. Joka hengähdyksellä saivat
keuhkot kuumaa, raskasta ilmaa, jossa mitkä kukat hyvänsä olisivat
näyttäneet surkastuneilta ja kuivilta.

Pitkän pöydän vieressä seisoi vanha kirjanpitäjä. Hän oli vetänyt
harmaat, liinaiset hihat käsivarsiinsa ja järesteli pieniä
paperitukkuja; hänen ympärillänsä työskenteli monta ihmistä.

"Hyvää päivää, herra Eckhof!" tervehti häntä Charlotte, ja ojensi
hänelle ohimennessään välinpitämättömästi kätensä ihan samoin kuin
ylioppilas tervehtii toistaan. Vanhus vastasi ystävällisesti
tervehdykseen -- neiti Fliednerille kumarsi hän yhtä kankeasti ja
kylmästi kuin isällenikin.

Me astuimme suuren salintapaisen huoneen lävitse toiseen huoneesen.
Siellä oli ainoastaan yksi herra, vaikka monta kirjoituspöytää seisoi
pitkin seiniä.

Herra istui niin, että hän voi nähdä koko huoneen ja ovenkin, mistä
tulimme. Meidän astuessamme sisälle nosti hän päätänsä; sitten nousi
hän vähän kummastuneena ja läksi ikkunaloukosta, missä hänen
kirjoituspöytänsä oli... Hänellä oli kapeat, jalot, vähän vaaleat
kasvot.

Charlotte riensi meidän edellämme hänen tykönsä.

"Aamupuvussako, Charlotte?" kysyi hän ja hänen suuret siniset, elävät
silmänsä katselivat kummastuneina Charlottea. Terve puna neiden
kasvoissa eneni, peittäen koko kasvot hiuksiin saakka.

"Oi, setä, olethan yksinäsi", lausui hän rukoilevaisesti, katsellen
pikaisesti ympärilleen. "Älä pidä sääntöjä niin tarkoin tällä kertaa --
minun täytyy olla läsnä, kun saat miellyttävän uuden tuttavan."

Minä olin jo aikoja sitten paennut Ilsen taakse.

"Tuo ei ole herra, joka antoi minulle taalerit", kuiskasin minä
pelästyneenä.

Charlotten tarkat korvat kuulivat sanani.

"Setä!" lausui hän nauraen kuin hullu, "neljä viikkoa sitte näki nuori
nainen sinut Lyneburgin arolla, ja hän tahtoo nyt puhutella vanhaa,
ikivanhaa herra Claudiusta --"

"Ah, se on ihan sama, oletteko te se herra, jonka pienokainen on
nähnyt, vai ette", keskeytti Ilse vakavasti. "Minä tahtoisin puhutella
herra Claudiusta, ja tehän se olette?"

Hän nyykäytti päätänsä tuskin huomattavasti hymyillen.

Ja nyt alkoi Ilse toisen kerran kertomuksensa. Hän oli luultavasti
oppinut sen ulkoa kuin pappi saarnansa; sillä suu kävi lakkaamatta kuin
hyrrä ja hän puhui puhumistaan samassa järjestyksessä kuin neiti
Fliednerinkin luona.

Sill'aikaa olin minä piilossa naisten takana ja katselin salaisesti
herraa tarkemmin. Hänellä oli vanhan ruskeahattuisen korkea, solakka
vartalo ja sama äänikin; vaan se oli mahdotonta, että pää oli sama.
Nuorekkaan, sileän otsan yllä aaltoilivat vaaleat, tuhanharmaiset
kähärät, jotka vinosti sisään tulevassa valossa näyttivät
hopeanharmailta. Suurena vastakohtana näkyivät ruskeat kulmakarvat
kiiltävien hiuksien alta. Lujina ja vakavina ympäröiden siniset silmät,
tekivät ne hänen vaaleat, ylevät, vaikk'ei kauniit kasvonsa
miehuullisiksi ja voimakkaiksi... Minä huomasin, kuinka Ilsen puhuessa
pieni ryppy asettui hänen otsaansa; Ilsen kertomus suututti häntä
silminnähtävästi eikä hänellä ollut vähintäkään halua sekautua koko
asiaan; silloin tällöin katseli hän sivultapäin vieressänsä olevia
avatuita kirjoja; näkyi selvästi, että hänestä oli vastenmielistä tulla
häirityksi, vaikka hän kohteliaasti näytti olevan huomiollinen kuulija.

"Minä voin", lausui hän kylmäsi kun Ilse hieman levähti, "ainoastaan
neuvoa teitä mitä pikemmin sitä paremmin lähettämään nuori neito
oppilaitokseen --"

"Ei, setä!" keskeytti häntä Charlotte. "Hirveätä olisi pakottaa tätä
nuorta ujoa olentoa, joka tähän saakka on nauttinut suurinta vapautta,
laitokseen, missä kaikki luonteet muodostetaan saman kaavan mukaan!
Elämä opetuslaitoksessa on hirveä!"

"Onko se hirveä, Charlotte?" kysyi hän kovin kummastuneena. "Ja sinä
olet viettänyt melkein koko elämäsi semmoisessa paikassa!... Miksi et
milloinkaan ole sitä sanonut?"

Neiti kohotti olkapäitään. "Mitä valitukset olisivat auttaneet?" kuului
jotenkin katkerasti hänen huuliltansa.

Herra Claudius loi häneen ankaran ja läpitunkevan katseen, vaan ei
lausunut sanaakaan. Samassa aukeni ovi; vanha kirjanpitäjä astui
sisälle ja häntä seurasi kookas, hyvin kaunis nuori mies. Viimein
mainittu säikähti silminnähtävästi naisten läsnäolosta ja aikoi
peräytyä.

"Astukaa vaan sisälle!" kehoitti herra Claudius. Hänen kulmakarvansa
vetäytyivät hieman ryppyyn; hän otti kellon taskustansa ja näytti sitä
tulijalle. "On jo kovin myöhään, herra Helldorf", lausui hän kylmästi.

Charlotte vastasi nuoren miehen tervehdykseen ylpeästi ja
huolimattomasti nyykäyttäen päätään; mutta sedän sanoista tuli hän
tulipunaiseksi ja loi häneen vihaisen silmäyksen.

"Suokaa anteeksi, herra Claudius; toinen veljeni lapsista sairastui
muutama tunti sitte sangen kovasti," puolustihe nuori mies hiukan
epävakaisella äänellä ja istahti kirjoituspöytänsä eteen.

"Minun on häntä sääli -- onko henki vaarassa?"

"Vaara on, Jumalan kiitos, ohitse."

Herra Claudius kääntyi taasen Ilsen puoleen. "Minä en tiedä, millä
tavoin voin teitä tässä asiassa auttaa", lausui hän. Herra von Sassenia
ei millään tavoin voi vaatia pitämään silmällä -- kuten itse sanotte --
jotenkin laiminlyödyn nuoren neiden opetusta --"

"Sen minä kyllä mielelläni teen!" keskeytti neiti Fliedner.

"Ja minäkin", lisäsi Charlotte vilkkaasti.

"Pääkysymys on pienen omaisuuden hoidosta, joka perinnön kautta on
tullut neiti von Sassenin omaksi", lausui vanha neiti.

"Mutta senkin voisi minusta katsoen hänen isänsä hoitaa."

"Hän ei millään muotoa suostu siihen", vastasi Ilse kiiruusti. "Ja se
onkin minulle mieleen, kun -- kun" -- hän vaikeni hetkeksi ikäänkuin
hieman hämillään etsien sopivia sanoja -- "no niin, kun hän aina
ostelee säretyitä kivikuvia ja astian palasia", lisäsi hän
päättäväisesti.

Hän laski lippaan pöydälle ja avasi kannen. Herra Claudius otti paperit
ja rupesi niitä tutkimaan.

"Näitten joukossa on monta korkolippua, joista ei enää saa rahaa; mutta
velkasetelit ovat hyviä", sanoi hän laskien ne takaisin lippaasen. "Ja
minäkö siis hoitaisin rahat?... Tahdotteko, että kasvut pannaan
pääomaan?"

"Niin, niin, säästäkää niin paljon kuin mahdollista!" kehoitti Ilse.
"Mutta tohtori on kovin hajamielinen ja sentähden olisi hyvä, jos tyttö
väliin saisi muutaman groshenin pieniin tarpeisinsa."

"Missä nuori neiti on?"

"Mutta näyttäytykää toki kerran!" sanoi Charlotte minulle. Ennenkuin
ehdin hiiskuakaan, otti hän hatun päästäni, silitti itsepintaista
tukkaani molemmilla käsillään ja rupesi taluttamaan minua olkapäästä
eteenpäin melkein kuin lasta, jonka pitäisi lausuman ulkoa opittu
nimipäiväruno. Silla kertaa astuin kuitenkin vallan ujostelematta
esiin. Tyventä kauppamiestä minä en ensinkään hävennyt -- minä katselin
häntä silmiin yhtä viattomasti kuin vanhaa herraa arolla. Luulenpa,
että minulla olisi ollut rohkeutta vastustaa häntä, jos hän olisi
ruvennut puhumaan kuivista haudanseppeleistään.

Samassa kun silmämme kohtasivat toisensa, huomasin hänen tuntevan minut
-- hän oli siis kuitenkin sinilasisilmäinen mies.

"Todellakin! Kummallinen pieni tyttö, joka ei milloinkaan ollut nähnyt
rahaa!" sanoi hän kummastuneena.

"Niin, setä, aron prinsessa, kuten Dagobert sanoo, pieni vapaa leivo,
joka heitti rahanne jalkojenne eteen eikä niin vaan anna sulkea itseään
häkkiin!" huusi Charlotte nauraen. "Nyt, pienokaiseni, täytyy sinun
kunnioittavasti tervehtiä tuota vanhaa herraa!"

Herra Claudius punastui äkkiä hieman. "Ei mitään sopimatonta pilaa,
Charlotte!" sanoi hän yhtä vakavasti ja ankarasti kuin hän oli
nuhdellut Dagoberttia tuossa onnettomassa kenkäjutussa. "Teidän
tahtonneko on, että rahat jätetään minun hoidettavakseni?" kysyi hän
minulta ystävällisesti.

Minusta tuntui niin kummalliselta tieto, että ensi kertaa olin rahan
omistajana, että nauroin.

"Ovatko ne todellakin minun omiani!" kysyin minä.

"Tietysti, kenen sitte?" sanoi Ilse närkästyneenä.

"Kuuluvatko ne minulle samalla tavalla kuin käteni tahi silmäni! Saanko
menetellä niiden kanssa kuinka tahdon?" kysyin minä melkein
hengittämättä mielen ponnistuksesta.

"Ette, niin vapaamielisesti ette vielä saa niiden kanssa menetellä",
lausui herra Claudius -- hänellä oli sama lempeä ääni kuin arollakin.
"Te olette vielä liian nuori... Jos minä hoidan paperinne, täytyy
teidän myöskin tehdä tiliä kaikesta, mitä minulta pyydätte."

"Silloinhan ei ole mitään hyötyä niistä", sanoin minä surullisesti ja
alailoisena.

"Olisiko teillä jokin erityinen pyyntö?" Hän kumartui minun puoleeni
katsellen minua kysyväisesti.

"Olisi, herra Claudius, vaan minä en tahdo lausua sitä -- te ette
kuitenkaan sitä täytä."

"Vai niin -- hm, mistä sen päätätte?" kysyi hän tyvenesti.

"Siitä, että minä näin teidän lähettävän pois köyhän kisälliraukan
ilman avutta."

"Te tahdotko siis auttaa jotakuta!" Hän pysyi huolimatonna. Minun
vähäinen moitteeni ei ensinkään häntä auttanut.

"Mitähän nyt on juolahtanut lapsen mieleen?" huudahti Ilse
kummastuneena. "Ketä sinä tahdot auttaa? Ethän tunne ketään koko
avarassa maailmassa!"

"Ilse, sinä tiedät sen", sanoin minä rukoilevaisesti. "Sinä tiedät
aivan hyvin, kuka nyt on hädässä ja kentiesi laskee joka tunnin, kunnes
rahoja saapuu Hannoverista --"

"Kuuleppas Lenore, jos ryhdyt _siihen_, niin loppuu pian kaikki",
keskeytti hän minua. Hän oli niin suuttunut, ett'en milloinkaan ennen
ollut häntä nähnyt semmoisena, "ei grosheniakaan anneta pois!"

"No, pitäkää sitte rahanne!" kuiskasin minä kiivaasti; kyyneleet
himmensivät näköäni. "Vaan en minäkään ota niistä grosheniakaan -- en
koskaan, usko se, Ilse!... Ennen istun minä pihakammarissa ja sidon
hautaseppeleitä ja kukkakimppuja herra Claudiukselle!"

Hän katseli minua. "Kuka on jo ehtinyt kertoa teille pihakammarista?"

Minun silmäni etsivät ehdottomasti Charlottea, joka punastui ja
hymyili.

"Charlotte laski leikkiä, herra Claudius!" sanoi neiti Fliedner
lempeästi puolustaen. Kun minä purskahdin itkuun, laski vanha neiti
kohta käsivartensa minun ympärilleni ja veti minut hellästi luoksensa.
Ilse sitä vastoin suuttui yhä enemmän minun "lapsellisuudestani". Hän
laski suuren työstä karkean kätensä raskaasti ja lujasti läkkilippaan
kannelle, kuin olisi se siten suojeltu kaikilta ryöstäjiltä.

"Herra Claudius, älkää koskaan salliko Lenoren lähettää pois rahaa!"
varoitti hän hartaasti. "Muistakaa, että jos hän sen _kerran_ tekee,
niin on koko hänen perintönsä kadonnut!... Minä en voi sitä tarkemmin
selittää -- se on ikävä perhesalaisuus, jonka täytyy olla haudattuna
... oi Herra Jumala, miksi pakottaa noin nuori tyttö minua puhumaan
siitä vieraille ihmisille!... Sanalla sanoen, tässä on kysymys
sukulaisesta, joka on tuottanut häpeän toisensa perästä koko perheelle,
sukulaisesta, joka on hylätty --"

"Tunnetteko sen sukulaisen?" kysyi herra Claudius, kääntyen minun
puoleeni.

"En, minä en ole koskaan häntä nähnyt ja sain vasta neljä viikkoa sitte
tietää, että hän on olemassa --"

"Pyytääkö hän apua?"

"Pyytää, kirjeessä kuolleelle mummolleni... Hän on antautunut
näyttelijäin pariin, sanoo Ilse, ja hän on laulajatar --"

Tumma puna lensi herra Claudiuksen kasvoihin. Hän pani vieressään
olevan kirjan kokoon.

"Mutta hän on kadottanut äänensä, ihmeen kauniin äänensä!" jatkoin
minä, koettaen tuskastuneena ja rukoilevaisesti katsella häntä silmiin
-- hän kääntyi pois. "Kuinka hirveätä lieneekään, kun tahtoo laulaa ja
ääni pettää!... Ilse, sinä olet kuitenkin niin hyvä, kuinka voit olla
auttamatta, kun toinen on hädässä!"

"Kuinka suuren summan tahtoisitte?" keskeytti herra Claudius lempeällä,
tyvenellä äänellään minun innokkaat rukoukseni.

"Pari sataa taaleria", vastasin minä rohkeasti.

Ilse löi kätensä yhteen.

"Ette arvattavasti aavista, kuinka paljon rahaa siinä on", sanoi herra
Claudius.

Minä pudistin päätäni. "Olkoon kuinka paljon hyvänsä. Minä annan ne
mielelläni -- jos hän vaan saa äänensä takaisin."

"Niin, sen kyllä uskon!" nauroi Ilse katkerasti. "Tuommoinen lapsi kuin
sinä tahtoo tehdä oman mielensä mukaan etkä huoli seurauksista!"

"Minä annan teille rahat", lupasi herra Claudius.

Ilse oikein kirkasi kuullessansa sen.

"Olkaa huoletta. Kyllä minä toimitan, ett'ei neiti von Sassen siitä
joudu vahinkoon -- minä siitä vastaan!" Hän otti neljä seteliä
kirjoituspöydällä olevasta lippaasta ja antoi ne minulle. Sitten
kirjoitti hän nopeasti muutamia sanoja paperille. "Olkaa hyvä ja
pistäkää nimenne tämän kuitin alle", lausui hän antaen minulle kynänsä.

"Se täytyy Ilsen tehdä -- minä kirjoitan liian huonosti", vastasin minä
rohkeasti.

Salainen hymy näkyi Claudiuksen huulissa.

"Se ei olisi säännöllisesti tehty. Jos minä annan rahat _teille_, ei
Ilse rouvan allekirjoitus kelpaa... Taidattehan toki kirjoittaa
nimenne?"

"Taidan kyllä, mutta saatte nähdä siinä oikeata harakantallustusta."

Minä kiipesin topatulle kirjoitustuolille, jonka hän asetti minulle
pöydän eteen ja katselin tyytyväisenä neiti Fliedneriä ja Charlottea,
jotka molemmat nauroivat. Miten hullunkuriselta lieneekään pieni tyttö,
suuri raatimiehen kaulus kaulassa ja kesyttömät kähärät häilyvinä,
näyttänyt suurella, kunnioitettavalla kirjoitustuolilla ja paksun,
vakavan kirjan edessä, jonka yli hänen pieni nenänsä tuskin ulottui!...
Minä nauroin heidän kanssansa, ah, oikein sydämeni pohjasta! Minä olin
niin sanomattoman onnellinen, että olin voittanut rahasumman tädilleni.

Herra Claudius nojasi kätensä kirjoituspöytää vastaan, niin että hän
oli ihan erillään toisista. Minä tartuin kynään ja rupesin maalaamaan
L:llää. "Mutta ei se noin käy", lausuin minä huomatessani hänen
katselevan minua. "Käsiäni ette saa tarkastella."

"Vai niin, onko se kielletty? Saanko luvan kysyä, mistä syystä?"

"No, ettekö sitä itse huomaa? Sentähden, että ne ovat niin ruskeat ja
rumat", vastasin ujostelematta ja hiukan närkästyneenä, että hän
pakotti minun itseni sitä ilmoittamaan.

Hän kääntyi nauraen toisaalle ja minä rupesin jälleen kirjoittamaan --
mutta olipahan siinä nimessä liian monta kirjainta! Silloin aukeni ovi
ja nuori herra astui kiireesti sisälle. Tulipunainen neilikka hehkui
minua vastaan kuin tulipallo -- minä pudotin kynän ja peitin kasvoni
käsilläni; minusta tuntui, kuin olisi koko maailma pyörinyt edessäni.

"Setä", huudahti hän kiireesti, "minä olen sopinut kreivi Kellin kanssa
hinnasta -- ainoastaan viisi Louisdoria määräämäsi hinnan yli...
Suostutko siihen? Ja etkö tulisi Darlingia katsomaan? Minä olen
tuottanut sen tänne pihalle."

"Herra Helldorf tervehti suuta, Dagobert", sanoi herra Claudius
vastaamatta hänen puheesensa ja osoitti nuorta kirjanpitäjää.

Dagobert nyykäytti huolimattomasti päätänsä tervehdykseksi ja astui,
nähtävästi kummastuneena ja huvitettuna minun näöstäni, likemmäksi.

"No kaikkiansa, Dagobert, hemmoiteltu neilikka napinreiässä?" huudahti
Charlotte lyöden kätensä yhteen. "Kuinka _se_ on saanut senkaltaisen
kunnian?"

Dagobert nauroi merkitseväisesti ja katseli minua veitikkamaisesti.
Ilse ymmärsi hänen katseensa, joka paitsi sitä ei voinut jäädä
keneltäkään huomaamatta.

"Oh, älkää ollenkaan luulotelko meille, että pienokainen tuossa olisi
antanut teille kukkasen!" lausui hän kuivasti. "Herra on meidän nähden
kepillänsä lyönyt kukka raukan poikki ja antaa sen nyt vielä kurjasti
surkastua nappinsa reiässä", ilmoitti hän yleiseksi huviksi ympärillä
seisoville.

Nuori herra kohotti olkapäitään ottaen osaa toisten nauruun.

"Mutta kuinka on, Erkki setä, etkö tule hevosta katsomaan?" kysyi hän,
jättäen kukkajutun siksensä.

"Kärsivällisyyttä! Ensin täytyy meidän päättää raha-asia. -- No, kuinka
käy?" sanoi hän, kääntyen minun puoleeni ja asettautuen entiselle
paikallensa.

Kynä oli vielä kuitin päällä. Minä kätkin yhä vaan kasvoni käsiini,
sillä minä tunsin olevani tulipunainen.

"Minä en voi", kuiskasin hänelle.

"Mene ulos, Dagobert, ett'ei mitään häiriötä tapahdu pihalla", käski
hän. "Minä tulen heti paikalla perässä."

Nuori herra läksi huoneesta.

"Niin, kirjoittakaa nyt", sanoi herra Claudius rauhoittaen ja katsoi
sinisilmillään vakavasti, mutta ystävällisesti minun punaisiin
poskiini.

Minä lopetin viimeiset kirjaimet ja annoin hänelle paperin. Samassa
tartuin hänen käteensä -- ensi kerran elämässäni vieraan ihmisen
käteen. "Minä kiitän teitä sydämestäni!" sanoin hänelle liikutettuna.

"Mistä sitte?" kysyi hän hyväntahtoisesti, välttäen sekä kiitostani
että kättäni. "Me olemme vaan joutuneet asia yhteyteen, eikä siitä
tarvitse kiittää."

Minä astuin alas ja kiersin käsivarteni Ilsen kaulan ympäri -- hänen
synkkä katsantonsa huolestutti minua äärettömästi. "Ilse, älä ole
suuttunut", rukoilin häntä. "Sen _täytyi_ tapahtua. Katso, nyt voin
taasen nukkua rauhallisesti."

"Niin, niin, Ilse on nyt lykätty syrjälle, eikä hänellä enää ole mitään
sanomista", sanoi hän lykkäämättä minua luotansa. "Vai niin, sen
_täytyi_ tapahtua. Aivan kernaasti minun puolestani -- mutta minä en
vastaa seurauksista... Arolla et taitanut vieraan kuullen lukea
kolmeen, vaan nyt, kun on kysymys oikkujesi täyttämisestä ja kun
huomaat toisten olevan sinun puolellasi, taidat lörpötellä ja
laverrella kuin harakka, ja poskesi ovat kuumat kuin paistetut
omenat... Siunaukseksi ei tämä tapaus ole -- muista se; vaan minun
luokseni et silloin saa tulla valittamaan."

Hän irroitti käteni kaulastansa, otti minut kädestä ja aikoi lähteä
huoneesta.

"Odottakaa!" huudahti herra Claudius, joka sillä välin oli istahtanut
kirjoituspöytänsä eteen ja kirjoitti nopeasti jotakin paperille.
"Aiotteko jättää neiti von Sassenin omaisuuden ihan kuititta minun
haltuuni?"

Siinä muuttuivat Ilsen posket vuorostansa kuumiksi kuin paistetut
omenat. Hän häpesi, että oli unhottanut kaiken varovaisuuden, hän, tuo
ajattelevainen, joka ei milloinkaan tullut hämille."

"Siihen ovat ainoastaan hyvännäköiset kasvonne syypäät, herra Claudius
-- joltakulta toiselta en missään tapauksessa olisi unhottanut pyytää
kuittia", puolustihe hän häveten ja otti paperin haltuunsa, kun minä
samalla iloisesti pistin setelit taskuuni; nekin olisivat jääneet
pöydälle herra Claudiuksen muistuttamatta -- tuo ankara toimimies
lienee saanut kauniin käsityksen arolaisista.

"Herra Jumala tuota inhottavaa turhantarkkuutta!" huudahti Charlotte
ulkona etehisessä. "Ikäänkuin ei koko maailma tietäisi, ett'ei
kauppahuone Claudius milloinkaan tahraisi mainettaan mitättömän parin
tuhannen taalerin tähden!... Mutta kuitenkin vaativat he
allekirjoitusta jokaisesta siemenestä ja äyristä!"

"Järestystä täytyy noudattaa -- kentiesi opitte sen kerran
ymmärtämään", vastasi neiti Fliedner nenäliinallaan pyyhkien liinaansa,
johon ensimmäisessä huoneessa oli tarttunut hiukan pölyä.

Nuori nainen heitti päätänsä taaksepäin. "Menkäämme nyt Darlingia
katsomaan!" huudahti hän vastauksen asemasta ja riensi rappuja alas
pihan ovelle.



XIV.


Piha oli tyhjä. Sitä vastoin oli puutarhan portti selkiselällään ja
sieltä kuului melua ja huutoa, ikäänkuin juoksisi ihmisiä ja eläimiä
siellä edestakaisin.

Herra Claudius tuli kohta meidän perässämme. Hän kuunteli tuokion aikaa
kummastuneena melua, sitten riensi hän ennen meitä puutarhaan.

Sydämmeni sykki tuskasta ja sääliväisyydestä, kun näin avonaisesta
portista, mitä oli tapahtunut... Pelästynyt hevonen riehui
kukkapengermillä. Salaman nopeasti riensi solakka eläin, jonka
kiiltävän selän auringon säteet värjäsivät puhtaimman kullan
karvaiseksi, suuren kukkakentän yli, harjaansa heiluttaen ja huimasti
hirnuen vapauden ilosta, pilkaten kaikkia takaa-ajajiansa. Todellisella
riemulla sotkivat sen kaviot avaraa leukoija-kenttää, sitte lensivät ne
hävittäväisesti suuren kasvihuoneen lasiruutuja vastaan. Vaahtoisena ja
pelästyneenä lasien kilinästä seisoi kultarautio silmän-räpäyksen aikaa
ihan hievahtamatta, mutta silmänräpäyksen vaan -- nuolen nopeasti
kääntyi se jälleen ja syöksi eteenpäin tuhansilla kukilla koristettua
ruususäleistöä kohti, joka heti kaatui maahan.

Kaikki puutarhan työväki, sisällä työskentelevät työmiehet, molemmat
kirjanpitäjätkin, jotka olivat kuulleet melun konttoriin saakka, ynnä
Dagobert ja nauhoilla koristettu tallirenki, juoksentelivat
edestakaisin ja jo riensi Charlottekin, joka siihen saakka oli
säihkyvin silmin seisonut minun rinnallani, puutarhaan.

Ikäänkuin maasta nousseena ilmestyi äkkiä korkea, voimakas nainen
valkoisessa liehuvassa puvussaan keskelle tietä, jota pitkin eläin
hurjasti lensi. -- Se vavahti tavattomasta näöstä, ja hypähti kuorskuen
syrjälle, mutta taitavalla ja nopealla liikunnolla tarttuivat rohkean
naisen molemmat voimakkaat kädet lujasti ohjiin ja hän laahasi hevosen
jaloissa muutaman askeleen, kunnes pelastajia kaikkialta tuli hänelle
avuksi.

"Charlotte, sinä olet uljas nainen!" huudahti Dagobert hengästyneenä,
mutta ylpeästi, ja riemuiten sekä pitkittä mutkitta suuteli sisartaan
otsalle. Hänen vieressään seisoi nuori kirjanpitäjä kalman kalpeana ja
ujona, -- hän oli ensimmäisenä rientänyt hänelle avuksi... Minä näin
Charlotten luovan katseen nuoreen mieheen ja punastuvan; mutta heti
kääntyi hän niin välinpitämättömästi kuin olisi halveksiva "ah,
joutavia" kuulunut hänen huuliltansa.

Kaikki ihmettelivät ja kiittivät yksimielisesti hänen voimaansa ja
uskaliaisuuttaan; minä olisin mielelläni tahtonut suudella hänen
voimakkaita käsiään -- ainoastaan herra Claudiuksella, hänellä vaan ei
ollut kiittävää sanaa hänelle.

"Kuka avasi puutarhan portit?" kysyi hän ankarasti, astuen
väkijoukkoon, joka heti kunnioittavasti vetäytyi syrjään.

"Minun piti viemän uusia kukkia pankkiiri Tresselin luo ja kaksi miestä
oli minulla apuna suuria purilaita kantamassa, sentähden täytyi
molempien portti-puolikkaitten olla auki", vastasi lempeän näköinen
puutarhuri, joka eilen osoitti meille tien. "Luultavasti pelästyi
hevonen suuresta oleanteri puusta, jota kannoimme."

Herra Claudius oli ääneti. Hän ei lausunut moittivaa sanaa
Dagobertille, joka oli tuottanut vieraan eläimen pihalle, eikä torunut
renkiä siitä, ett'ei hän pitänyt parempaa huolta eläimestä. Ei edes
puutarhassa tapahtuneesta hävityksestä kuulunut moitetta. Hän katseli
tarkasti vaahtoista kultarautiota. Se oli kaunis eläin, mutta siitä,
miten se piti päätänsä alhaalla ja sitte äkkiä nosti sitä, voi arvata
sen oikkuiseksi ja pahaksi.

Silla välin oli Dagobert hypähtänyt sen selkään ja hevonen lensi
ratsumiehineen äkkiä pihalle takaisin... Se oli todellakin kaunis näkö.
Lyhyen, innokkaan vastarinnan perästä totteli eläin herransa ja
voittajansa pienintä viittausta.

Kuinka mitättömiltä näyttivätkään kaikki muut, silmiinpistävän kaunis
Helldorfkin, hevosen selässä istuvan, kastanjanruskea-kähäräisen
Tankredin rinnalla!... Ainoastaan ratsumiehen poskiin äkkiä kohoavasta
punasta voi huomata, että hevonen vieläkin silloin tällöin salaa teki
vastarintaa; ensimainitun jänteä vartalo ei ilmaissut vähintäkään
voimanponnistusta.

"Setä", huudahti hän, "suo Darlingille anteeksi pahat tekonsa hänen
hyvien avujensa tähden!... Eikö hän ole kaunis? Katsele sitä vaan!
Kaunis, jäntevä ruumis, pieni pää hienon kaulan päässä, sievä kuin
hento nainen ja kuitenkin uljas kuin sankari... Setä! sen omistaminen
tekisi minut niin onnelliseksi!"

"Minua surettaa kovin, Dagobert, sillä minä _en_ osta sitä. Kreivi
ratsastakoon itse sillä!" vastasi herra Claudius ystävällisesti, mutta
vakavasti ja meni katselemaan puutarhassa tapahtunutta vahinkoa.

Yhdellä ainoalla hyppäyksellä oli Dagobert maassa ja ojensi ohjat
pilkallisesti hymyilevälle rengille. "Vie terveisiä herra kreiville ja
sano, että minä vielä tulen hänen puheillensa", lausui hän hengähtäen.

Renki ratsasti pois ja ympärillä seisovat hajosivat nopeasti töillensä.

Charlotte tarttui veljensä käsivarteen ja katseli häntä hellästi
tummiksi punehtuneihin kasvoihin. Hän veti hänet puutarhaan, johon Ilse
ja neiti Fliednerkin jo olivat ehtineet ja nopein askelin astuivat
särjettyä kasvihuonetta kohden. Tykkänään unhotettuna kävelin minä
sillalle päin menevien veljen ja sisaren jälestä.

"Eikö totta, siinä seisoin taasen kuin kuritettu koulupoika?" mumisi
Dagobert kiivaasti hampaitten välistä -- hänen äänensä oli puoleksi
tukahutettu, ikäänkuin viha ja kiukku olisivat kuristaneet hänen
kurkkuansa. "Minua ei mikään kiivastuta niin kovin kuin tuo
ulkokullattu tyyneys kaikissa asioissa!... Hän ei ota ratsua kahdesta
syystä, ensiksi sentähden, että hevonen hurjuudessansa on menettänyt
häneltä muutaman groshenin edestä kukkavihkoja ja siementötteröitä, ja
toiseksi sentähden, ett'ei hän poro-porvarillisessa ylpeydessänsä tahdo
saada tekemistä ylhäisen myöjän kanssa; ennen antaa hän ensitulevan
juutalaisen pettää itseään... Mutta siitä ei tietysti saa kuulla
hiiskaustakaan! Hän ei virka sanaakaan eikä ole huomaavinaan vahinkoa,
vaan kostaa sen perusteettomalla kiellolla... Ja sitte tuo
äkkiarvaamaton hevoistuntijaksi teeskenteleväisyys! Naurettavaa!
Hän, joka ei koskaan ole ratsastanut muulla kuin omalla
kirjoitustuolillansa; hän teeskentelee muka ymmärtäväisyyttä hevosen
arvostelemisessa --"

"Äläpä päätä siinä liian nopeasti!" keskeytti häntä Charlotte. "Minä
luulen päinvastoin hänen ennen, enimmiten Parisissa, viettäneen aikansa
ylhäisten tapojen mukaan, ei himosta -- himoja hänellä ei ole, paitsi
työhalua -- vaan kentiesi sentähden, että se oli sen ajan tapa,
mikäli minä tiedän!" Hän kohotti olkapäitään ja katseli taaksensa
ruususäleistöä, jota par'aikaa herra Claudiuksen johdolla taasen
nostettiin pystyyn.

"Tuota kylmäkiskoisuuden ja aprikoimisen teräskilpeä vastaan emme me
kumpikaan voi mitään!" jatkoi hän osoittaen setäänsä. "Silloin ei ole
muuta jälellä kuin purra hampaitansa, laskea kätensä levottomalle
sydämellensä ja odottaa, kunnes vapauden päivä meille koittaa."

Hän huomasi minut kääntyessänsä ja ojensi minulle ystävällisesti
kätensä minua taluttaaksensa. Dagobert sitä vastoin säikähti minut
nähdessänsä; silminnähtävästi oli hänelle sangen vastenmielistä, että
olin kuullut hänen puhettansa... Jospa hän vaan olisi taitanut lukea
minun sydämessäni! Sormeni pusersivat taskussani olevia pankin seteliä
-- minä olisin mieluimmin heittänyt ne takaisin ruususäleistön vieressä
seisovalle miehelle, kuten arolla taalerit hänen jalkojensa juureen,
tuon jäälohkareen eteen, joka teeskennellen hellää ystävällisyyttä ja
hyvyyttä, kuitenkin kohteli näitä ihania nuoria hirmuvaltaisesti ja
antoi heidän kokea mahtavuuttansa... Eikö heillä siis ollut ketään
muuta maailmassa kuin tuo vanha, kovasydäminen setä?... Minä olin,
heidän tietämättänsä, heillä innokkaana liittolaisena.

Charlotte käveli hitaasti minun vieressäni ja sanoi tahtovansa ottaa
erään kirjan kirjastosta.

"Tule tänne pienokaiseni", sanoi hän laskien käsivartensa
hartioilleni; -- hän veti minut, astuessamme eteenpäin, niin liki
itseään, että minä tunsin hänen sydämensä vahvan, nopean sykkimisen.
"Minä pidän teistä, teissä on mielenlujuutta ja uljas sydän sykkii
pienokais-ruumiissanne... Tarvitseehan siihenkin rohkeutta, että voi
katsoa Erkki setää silmiin ja pyytää häneltä jotakin."

"Eikö teillä siis ole isää, ei edes mummoakaan?" kysyin minä hiipien
häntä likemmäksi ja ujosti katsellen hänen ihaniin kasvoihinsa, joissa
vielä näkyi äskeisen liikutuksen jälkiä. Minulle joutui silloin
mieleen, että minäkin olisin voinut olla onnellinen lapsi mielisairaan
mummoni luona.

Hän katseli minua hymyillen. "Ei, prinsessani, ei edes mummoakaan, joka
olisi voinut jättää minulle yhdeksäntuhatta taaleria -- oi Jumala,
miten mielelläni heittäisin kahleet luotani!... Me jäimme sangen
pieninä orvoiksi. Isäni kaatui 1844 Islyn tappelussa Marokossa -- hän
oli ranskalainen upseeri. Hänen lähtiessänsä Ranskasta olin vielä
kapalolapsi -- minä en edes tiedä, minkä näköinen hän oli --"

"Kentiesi herra Claudiuksen -- eikö hän ollut hänen veljensä?"

Hän seisahtui, veti käsivartensa takaisin sekä löi nauruun purskahtaen
kätensä yhteen.

"No, hyväinen aika kuinka eriskummallisen vilpitön te olette!...
Claudiusko Ranskan sotapalveluksessa!... Tämänkö tuikikunnioitettavan
saksalaisen kauppahuoneen poika!... Sehän vasta olisi saattanut sen
pölkkypää-omistajan vapisemaan!... Ei, ei meissä ole hituakaan tuosta
alhaisesta alkuaineesta! Dagobert ja minä olemme ihan ranskalaisia,
ranskalaisia sydämemme pohjasta!... Jumalan kiitos, meillä ei ole
pisaraakaan tuota kalanvertä suonissamme!... Ottolapsia me olemme --
Erkki setä on ottanut meidät, Jumala tiesi mistä syystä -- vaan varmaan
ei sääliväisyydestä!... Tämä kuuluu luultavasti hirveältä minun
suustani, mutta minä en voi muuta uskoa."

Hän laski taasen kätensä minun ympärilleni ja kävimme hitaasti
eteenpäin.

"Tämä ottaminen olisi itsestään hyvin jalo ja kiitettävä, enkä minä
varmaan olisi viimeinen häntä siitä kiittämässä", jatkoi hän, "ell'ei
juuri siinä kohdassa olisi suurin itsevaltaisuus. Hän on pakottanut
meitä ottamaan hänen nimensä -- vaikka meidän oma nimemme on Méricourt,
täytyy meidän kutsua itseämme Claudiukseksi, kirjoittaa itseämme
Claudiukseksi... Claudius, mikä kauhean kauhea poroporvarillinen
nimi!... Jos se missäkin tapauksessa vastaisi saksalaisia korvia
loukkaavaa Méricourt nimeä, pitäisi sen edellä kumminkin oleman tuo
pieni sana 'von'. Meillä ei ole vähintäkään kiitollisuuden syytä siitä
väkinäisestä muutoksesta! Se on ripustanut kauppiaan kyltin otsaamme ja
on Dagobertille erinäiseksi vastukseksi hänen kokiessaan kohota
korkeammaksi upseeriksi."

"Onko hän upseeri?" huudahdin minä kummastuneena. Neiti Streit oli
monesti kertonut minulle upseerien kirjavista puvuista ynnä kiiltävistä
napeista ja sanonut heidän usein käyneen vanhempieni luona.

"No, kummastuttaako se teitä niin suuresti?... Todellakin, te ette ole
vielä nähneet häntä luutnantinpuvussaan! Mutta minusta pitäisi jokaisen
tuntea hänet sivilipuvussakin sotamieheksi. Rykmentti, missä hän
palvelee, on Z:in kaupungissa ja hänellä on nyt muutama kuukausi
virkavapautta... Minä olen ylpeä Dagobertista. Me olemme yksimieliset
ja täydellisennämme toisiamme enemmän kuin sisarukset tavallisesti. Me
rakastamme toisiamme kentiesi sitä enemmän sentähden, että olemme niin
kauan olleet eroitettuina. Minä olen kolmevuotiaasta elänyt
kasvatuslaitoksessa aina siihen asti, kunnes kaksi vuotta sitte sieltä
pääsin ja veljeni ensin eräässä professorinperheessä ja sen perästä
kadettikoulussa."

Me saavuimme Karolinenlustin edessä olevalle kentälle.

"Tule tänne, Hans, tule!" huusi Charlotte. Kurki, joka nytkin seisoi
lammikon rannalla, kiiruhti hänen luoksensa kuin tulinen rakastaja;
kaikilta tahoilta riensi riikinkukkoja ja pikkukanoja ja sieltä täältä
vilahti fasaanikin, vaan juoksi taasen heti pensastoon piiloon -- minun
läsnä-oloni pelotti noita arkoja elämiä.

"Katsokaa tätä ansaitsematonta rakkautta kaikkialta!" nauroi Charlotte.
"Sen olen todellakin vaivatta saavuttanut! minä en koskaan anna niille
mitään enkä hyväile niitä ja kuitenkin seuraavat ne minua askel
askeleelta heti kun kuulevat ääneni. Eikö se ole kummallista?"

Minua ei se ensinkään kummastuttanut. Olinhan minä itsekin hyväillyn
sylikoiran kaltaisena juossut innostuneena hänen perässänsä. Minä olin
vielä aivan kokematon ja ymmärtämätön, voidakseni sovittaa hänen
tenhovoimaansa hänen luonteensa eri kohtiin. Kaikissa tapauksissa
olivat hänen käytöksensä tavaton lujuus ja voima ynnä vakavalla
kimakalla äänellä lausutut sanat se taika-voina, joka pääasiallisesti
minuun niin vaikutti ja minut valtasi, että pidin hänet itsensä ja
kaikki hänen sanansa totisena evankeliumina. Että hän taitaisi
hairahtua ja olla väärässä, ei silmänräpäykseksikään joutunut mieleeni.

"Mihin ovat tuolla asuvat ihmiset lähteneet?" kysyin minä, osoittaen
sinetillä suljetuita ovia, astuessamme Karolinenlustin ensimäisen
kerroksen ohitse.

Charlotte katseli minua epäileväisesti suurilla silmillään, ikäänkuin
en olisi täysijärkinen; sitte purskahti hän nauruun.

"Suljetaanko siis teillä tuolla maalla ovet sinetillä, kun lähdette
pois? Onko Ilse rouva kentiesi myöskin sinetittänyt Dierkhofin ovet?
Ha, ha, ha! Mihin ovat he lähteneet?... Taivaasen, pienokaiseni!"

Minä pelästyin koreasti. "Ovatko he kuolleet?"

"Eivät _he_, vaan _hän_... Naimaton, nuori herra Lothar, Erkki sedän
vanhempi veli asui ensimäisessä kerroksessa -- hän oli komea upseeri.
Saatte nähdä hyvin kauniin öljykuvan, joka riippuu katurakennuksen
salissa --"

"Ja onko hän kuollut?"

"Kuollut, lapseni, todellakin peruuttamattomasti kuollut... Hän kuoli
halvauksesta, kuten julkinen kuolonsanoma ilmoitti -- mutta kaikessa
salaisuudessa ampui hän itseänsä otsaan. Maailma yhdistää hänen
kuolemansa erääsen herttuaalliseen ruhtinattareen --"

"Onko sen ruhtinattaren nimi Sidonia?" kysyin minä ehdottomasti.

"Kuuleppas vaan, tuolla pienellä aron villilapsella on sukujohteisia
tietojakin!... Oliko, täytyy teidän sanoa, sillä Sidonia ruhtinatarkin
on jo aikoja sitten kuollut -- muutamia päiviä ennen kaunista
upseeria... Se aika on jo aikoja sitten kulunut, eikä kenelläkään ole
varmoja tietoja, minulla kaikkein vähimmän. Minä tiedän ainoastaan
sinettien siinä olevan ja viimeisen asukkaan tahdon mukaan siinä
pysyvänkin, kunnes -- no, aina maailman loppuun asti -- jos Jumala sen
sallii!... Mielelläni kurkistaisin sinne -- vallan salaa. Mutta onhan
siinä kaikki suljettu ja teletty ijäiseksi, ja Erkki setä vartioitsee
sinettiä kuin muinoinen satasilmäinen Argos."

Voi taivas, jos tuo jäykkä, ankarakatseinen mies tietäisi vieraan kohta
hiipineen sinettien taakse! Minä vapisin -- jospa vaan tuo onneton
salaisuus ainiaan pysyisi salassa!... Tuskin olin tullut ulos maailmaan
ja heti oli minulla jotakin salattavaa, minulla, jonka ajatukset ja
lörpötykset siihen saakka olivat yhtä vapaasti ja hillitsemättömästi
häilyneet ympäri kuin kähäräni tuulessa.

Sillä välin oli Ilsekin tullut portaita ylös ja torui minua, että olin
"karannut hänen luotansa" hänen katsellessaan turmiota, jonka hevonen
oli tehnyt kasvihuoneessa.

"Sepä kaunis juttu, jonka hirveä eläin on saanut aikaan!" sanoi hän
kovin pahoillansa. "Kaksi suurta kallista lasilevyä on tykkänään
särkynyt ja suuria kukkakasvia on se yhdellä potkauksella kaatanut --
kauniit punaiset kukat ovat kuin poikkileikattuina hajotetut maahan...
Ja siinä on herra Claudius ääneti kuin hiiri eikä lausu sanaakaan --
jospa se olisi tapahtunut _minulle_."

"Erkki sedällä on kamelioita kylliksi", sanoi Charlotte kevytmielisesti
ja pilkallisesti, "muutamista taitetuista kukista ei maksa puhua!
Älkääkä luulko ainoankaan niistä menevän hukkaan; ne sidotaan
rautalankaan ja käytetään kukkavihkoihin, jotka tänään tilattiin
porvaripitoihin. Täällä ei mitään mene hukkaan -- olkaa siitä varma."

Hän avasi kirjaston oven; mutta minä tunkeusin ennen häntä sisälle
ovesta ja riensin akkunaloukkoon, missä isäni kirjoitti. Ei, Charlotten
ei sopinut nähdä, kuinka naurettavasti hän säpsähti ja hyppäsi
seisomaan sekä avuttomasti ja hajamielisesti katseli maailman menoa!
Hänen ei tarvinnut saada tilaisuutta nauraaksensa, minä en sallinut
sitä!

"Isä, tässä olemme taas", lausuin minä ja laskin käsivarteni hänen
kaulaansa; siten hän ei voinut kavahtaa pystyyn, eikä hän sitä
tehnytkään, hän vaan loi silmänsä ylös ja katseli hymyillen minua
silmiin. Minä olin ylen onnellinen -- hän tunsi jo minun ääneni ja
minulla oli valtaa hänen ylitsensä.

"Vai niin, pikku veitikkani tuletko äkkiarvaamatta luokseni?" kysyi hän
leikillisesti ja taputti poskiani. "Mutta jos tahdot tulla ihan
äitikultasi kaltaiseksi, niin saat ainoastaan hiljaa, hyvin hiljaa
laskea kätesi otsalleni, tahi pudottaa kukan käsikirjoitukselleni ja
sitten täytyy sinun samassa olla poissa, ennenkuin edes olen voinut
arvata, kuka siinä oli."

Minun sydäntäni kirveli kuullessani hänen niin puhuvan äidistäni, jota
hän lienee rakastanut ylitse kaikkia. Miehelleen oli äidillä ollut
tuhansia rakkauden osoitteita, vaan hänen yksinäinen lapsensa oli
häneltä ihan unohduksissa.

Silloin näki isäni Charlottenkin. Hän nousi ja kumarsi hänelle.

"Minä olen tuonut teille pikku tyttärenne takaisin", lausui hän. "Herra
tohtori, sallitteko tietämättömien katurakennuksessa asujain vähän
sivistää tuota aron pientä hörriäisiä?"

Isäni kiitti häntä sydämmellisesti hänen tarjoomuksestansa ja myönsi
hänelle siinä rajattoman vallan. Äkkiä hivui hän miettiväisesti
otsaansa. "Minä muistan nyt vasta ... ah, minä olen välistä kovin
hajamielinen... Minä puhuin eilen hetkisen Margareta ruhtinattaren
kanssa ja kerroin sivumennen sinun tulostasi ja hän sanoi mielellään
tahtovansa nähdä sinut tulevalla viikolla. Hän tunsi äitisi, hänen
vielä ollessaan hovineitsyenä L:n hovissa.

"Te onnen lapsi!" huudahti Charlotte. "Vanha aatelinen nimi, kuuluisa
isä ja äiti, joka on ollut hovineitsyt -- todellakin Jumalat ovat
kaataneet runsautensa sarven ylitsenne! Eikö tämä kaikki ole teistä
edes toivottavaa?"

"Ei -- minä pelkään ruhtinatarta!" vastasin minä ujosti ja
tuskastuneena pitäen kiinni Ilsestä.

"Älä huoli pelätä, Leonoraseni; sinä kyllä pian pidät hänestä",
lohdutti minun isäni.

Charlotte sitä vastoin rypisti kulmiansa. "Pikku kanervakukkaseni,
älkää olko lapsekas!" torui hän. "Ruhtinatar on hyvin rakastettava. Hän
on Sidonia ruhtinattaren sisar, josta äsken puhuimme, ja nykyisen
herttuan täti. Hän on emäntänä herttuan hovissa, sillä herttua ei ole
vielä naimisissa, ja hänen sanotaan olevan erittäin hyvän pieniä, ujoja
ja -- älkää pahastuko -- vähän hölmömäisiä tyttöjä kohtaan, jotka
pelkäävät ensimmäistä esittelemistä hovissa... Rauhoittukaa siis,
pienokaiseni!"

Hän käänsi minua olkapäästä. "Mutta aiotteko esitellä tytärtänne
ruhtinattarelle tuonkaltaisena?" kysyi hän isältäni ja näytti iloisesti
hymyillen valkoiset hampaansa.

Isä katseli häntä neuvotonna, käsittämättä hänen tarkoitustansa.

"No, minä tarkoitan tuossa vedenpaisumisen aikuisessa puvussa?"

"Kuulkaa, neiti", keskeytti Ilse terävästi, "noissa vaatteissa on minun
emäntä vainajani murehtinut armollista herraa. Silloin oli hän vielä
kyllä ylpeä ja ylhäinen ja puku oli hänelle kylliksi hyvä, eikä se
sentähden voi olla haitaksi ruhtinattarelle, jos hän saa nähdä tämän
tytön samoissa vaatteissa."

Charlotte nauroi häntä vasten naamaa. "Kuinka monta vuotta siitä on,
hyvä Ilse rouva?"

Silloin asia selkeni isällenikin. Hän hivutti otsaansa. "Hm, siitäkö
kysymys on?... Niin, niin, te olette oikeassa, neiti Claudius;
_tuonkaltaisena_ ei Leonoraa voi esitellä. Minä muistan nyt --
rouvavainajallani oli erittäin hyvä kauneuden tunto ja hän oli monta
kertaa hovissa minun kanssani. Hyvä Ilse, tuolla alhaalla kellarissa
minun kapineitteni joukossa pitäisi olla kaksi arkkua täynnä
naisenpukuja -- surullisen tapauksen jälkeen vei emännöitsijä ne --"

"Varjelkoon meitä, se tapahtui jo neljätoista vuotta sitten!" huudahti
Ilse lyöden kätensä yhteen. "Eikö niitä kaikkia ole _kertaakaan_ otettu
ylös ja tuuletettu?"

Isä pudisti päätänsä.

"Ah teitä kurjaa raukkaa!" riemuitsi Charlotte lyöden käsivartensa
ympärilleni. "Nyt täytyy minun pelastaa teidät; muuten saa hoviväki
semmoisen naurun aiheen, jota heillä ei vielä milloinkaan ole ollut!...
Kyllä minä pidän huolta kaikesta, herra tohtori!"

"Vai niin -- ja kuka kaikki maksaa?" kysyi Ilse kuivasti.

Isäni kasvot venyivät pitkiksi ja näyttivät erittäin tuskallisilta --
hän väänteli käsiään, että nivelet ratisivat.

Charlotte huomasi sen sangen hyvin. "Minä puhun kohta sedän kanssa",
sanoi hän.

"Hän ei voi antaa lapselle muuta rahaa, kuin mitä hänen omaansa on",
väitti Ilse itsepintaisesti, "ja siinä on meillä kohta ulosmaksu; sillä
tavoin lentää omaisuus tiehensä turhuuteen ja ylellisiin koristeihin
kuin tuhka tuuleen, ennenkuin sitä aavistamme."

"No, pitäkää minusta nähden rahanne taskussa!" huusi Charlotte
suuttuneena. "Minä annan hänelle uusimman pukuni, jonka ompelija eilen
toi kotiin... Tässä puvussa minä en laske häntä hoviin -- siksi pidän
jo liian paljon hänestä."

Minä kumarruin sivulle ja suutelin salaisesti pehmeätä, valkoista
kättä, joka lepäsi hartioillani. Ilse näki sen liikunnon; hän pudisti
päätänsä ja hän näytti niin alakuloiselta ja katkeralta, ett'en
milloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin pahoillansa. Luulenpa hänen
jo toisen kerran sinä päivänä katuneen, että oli tuonut minut
"ymmärtäväisten ihmisten" luo.

Ei hänellä kuitenkaan vielä ollut syytä levottomuuteen; tyydytetyn
turhamielisyyden jälkiä ei vielä sekaantunut kiitollisuuteen, jolla
suutelin Charlotten kättä.

Minä en tietänyt ajatella, että ehkä olin kauniimpi ilman tuota suurta
rypytettyä kaulusta, josta Charlotte nopeasti vapautti minut -- minun
ruskeat kasvoni eivät suinkaan näyttäneet valkoisemmilta hienon
pitsikauluksen rinnalla, semmoisen, kuin nuorilla naisilla oli, ja
minun pienet korvani, jotka aina vähimmästäkin tuskasta tulivat niin
punaisiksi, pistivät luultavasti yhtä naurettavasti ylös siitäkin kuin
valkoisesta ryppykauluksesta. Vaan en minä ymmärtänyt miettiä sitäkään
-- minä kiitin ainoastaan rakkaudesta, jolla hän minua kohteli.

Charlotte jätti isäni hyvästi, ottamatta haluttua kirjaa; minun
esittelemiseni hovissa oli saattanut koko joukon ajatuksia ja huolia
hänen päähänsä. Alhaalla etehisessä vakuutti hän vielä kerran pitävänsä
huolta kaikesta, kehoitti minua vielä kerran vakavasti luopumaan
"turhamaisesta pelosta ja ujoudestani", ja riensi takaisin
katurakennukseen.

"Tietysti et pue päällesi, mitä hän tarjoutui lainaamaan sinulle",
lausui Ilse, kun Charlotte lammikon toisella puolella katosi pensaitten
väliin. "Sinun mummo vainajasi kääntyisi siitä haudassansa... Oi herra
Jumala, nyt täytyy minun itseni mennä herra Claudiuksen luo pyytämään
rahaa kaikkiin koristimiin!... He tekevät sinut kauniiksi hempukaksi,
he, tuolla katurakennuksessa!"

Astuessamme asuinhuoneeseni, missä palvelusneitsy par'aikaa kattoi
pöytää, tuli vanha ystävällisen näköinen puutarhuri minua vastaan ja
ilmoitti herra Claudiuksen käskystä asettaneensa kukkapöydän minun
huoneeseni.

Vaivalla mumisin minä jonkun kankean sanan kiitokseksi -- enhän minä
huolinut herra Claudiuksen kukista; minusta nähden olisi hän hyvin
voinut myydä ne, tuo ahdasmielinen raha-setä... Minä en edes mennyt
niitä katsomaan. Mutta iltapuolella, tuskallisimpana ja vaikeimpana
hetkenä, mitä siihen asti olin kokenut, istuin kuitenkin niiden
vieressä, sillä ne puoleksi varjosivat minun kirjoituspöytäni... Minun
kirjoituspöytäni! Miten ivallista! laskea minun huoneeseni pöytä, jonka
ääressä ainoastaan piti kirjoittaman!... Ja nyt istuin siinä kuitenkin
ja hikoilin tuskasta; täytyihän minun sepittää kirje -- ensimäinen
elämässäni. Ilse oli ollut taipumaton. "Pidä nyt itse huolta, kuinka
pääset tuosta jutusta, jonka olet saanut aikaan; minä en sormellanikaan
siihen ryhdy!" selitti hän armahtamatta ja vakavasti sekä jätti minut
yksin jättiläistyöhöni.

"Rakas täti! Minä olen lukenut kirjeesi. Minun on sinua sääli sydämeni
pohjaan saakka, kun olet kadottanut kauniin äänesi, ja kun mummoni on
kuollut, lähetän minä rahat sinulle", merkitsivät väärät, suuret,
mustat, edessäni olevalle valkoiselle paperille piirretyt kirjaimet.
Alku oli onnellisesti löydetty, ja minä katsahdin ylös saadakseni ulkoa
neuvoa, millä tavalla jatkaisin.

Hurmaava tuoksu tuli vastaani; niin, olihan siinä edessäni kukkapöytä;
komeat, vaalean keltaiset ruusut riippuivat raskaina oksissaan ja -- oi
taivas -- kaikkia korkeita ruusu-, atsalea- ja kameliakukkia ympäröi
seppele aron kukkia! Tuo oli vallan hyvä tuuma vanhalta puutarhurilta,
arvelin. Minä heitin pois kynäni ja tartuin molemmin käsin kukkiin...
Olihan siinä mehiläisten ympäröimä katto, aron kukkia koristuksena joka
tiilin raossa, ja harakatkin säkättivät tammien latvoista alas
hiljaiselle pihalle! Vanhalla kuusella oli koko taakka iltapäivän
paistetta oksissaan ja punaisesta ja sinertävästä arosta kurkistivat
keltaiset ginster-kukat kultatähtinä! Sinisiä perhosia! Minä ajoin
niitä takaa aina koivuun saakka, tiheään lepistöön, pajupensastoon, ja
hei vaan, jo polkivat alastomat, kuumat jalkani herttaisen vilpoista,
tummaa jokivettä!... Minä pelästyin, vedin käteni takaisin ja kastoin
suuttuneena kynäni jälleen syvälle tuohon ilkeään musteesen, jonka
ihmiset olivat kiusakseni keksineet.

Mutta nyt enemmän! "Minä asun isäni kanssa herra Claudiuksen luona
K:ssa, jos tahdot kirjoittaa minulle ja sanoa, oletko saanut rahat
postissa." -- Piste! Se oli hyvä, mutta osanneekohan hän lukea sitä?
Ilse sanoi aina, ett'ei löytynyt ajatusta minun kirjoituksissani,
sentähden että kirjaimet olivat niin sekaisin. -- Ah, ja ulkona rupesi
kurki hyppäämään ja joukko pikkukanoja juoksi pelästyneenä lammikkoa
ympäröivän kiviaidan taakse. -- Dagobert tuli pensaitten väliltä; hän
käveli nopeasti ja heilutti keppiänsä ilmassa ja astui suoraan
Karolinenlustia kohti... Minä kyykistyin pelästyneenä alas, sillä hän
katseli lakkaamatta minun ikkunaani. Ei, ei, hän ei tullut sisälle --
olisihan ollut yksinkertaista, jos olisin noudattanut ensimmäistä
nuolennopeaa aikomustani ja pannut oven salpaan... Hän meni ylös
kirjastoon; minä kuulin vielä hänen askeleitansa kivirappujen
ylimmäiseltä portaalta... Oi Jumala, kuinka paljon tapahtuikaan
maailmassa ja kuinka paljon katsottavaa ja koettavaa on ja kuitenkin on
ihmisiä, jotka viettävät päivänsä kirjoittamisella ja nojautuvat
kankean kuolleen paperin yli niinkuin esimerkiksi herra Claudius
suurten kirjainsa yli tallirakennuksessa...

Nyt vielä allekirjoitus "veljesi tytär Leonora von Sassen" ja viimein
päällekirjoitus, jonka minä kirjain kirjaimelta kopioitsin tätini
revitystä kirjeestä... Jumalan kiitos! Tämä oli ensimmäinen, mutta
aivan varmaan viimeinenkin kirje, mitä milloinkaan sepitän -- minä
en tee sitä koskaan enää!... arvelin itsekseni. Kynä oli jälleen
vanhanaikuisten kirjoitusneuvojen päällä, niinkuin sen siitä olin
löytänyt -- minä soin sille sydämmestäni kuolleen rauhaa.

Ilsen täytyi vasten tahtoansa painaa viisi sinettiä kuorelle; sitten
otti hän suuttuneena kirjeen arasti sormiensa väliin, ikäänkuin
polttavan hiilen, ja vei sen itse postiin -- vieraille ei millään
tavoin voitu uskoa niin paljoa rahaa.

Se minun kirjeraukkani muistuttaa minua aina pienestä viattomasta
linnusta, joka tietämättänsä tuo pahan rikkaruohon siemenen
taiteellisesti tehtyyn kukkakenttään.



XV.


Kauppahuone Claudius oli hyvin vanha. Se oli ollut kukoistuksissaan ja
hyvässä maineessa jo silloin, kun tulppaanihuimaus levisi Hollannista
maailmaan seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla, jolloin
kolmesta _Semper Augustus_-sipulista maksettiin meidän ajassamme
todellakin tarumainen hinta, kolmekymmentätuhatta guldenia. Siitä
ajasta sai Claudiuksen rikkaus oikeastaan alkunsa. He olivat
ryhtyneet siihen osaan kukkakauppaa ja kasvattaneet mitä kalliimpia
tulppaanilajia. Kerrotaanpa kaikkein kalliimpien lajien olleen juuri
Claudiusten taitavien kätten kasvattamia, jonka perästä Hollantilaiset
ostivat ne tavattoman korkeihin hintoihin, pitivät niitä ominansa ja
tarjoelivat niitä kaupaksi hollantilaisina lajina... Mutta mitä enemmän
kauppahuoneen rikkaus enentyi, sitä siivommiksi, ja yksinkertaisemmiksi
maailman ja sen ilojen suhteen tulivat sen päämiehet. He olivat
kannattaneet ankarinta porvarillista yksinkertaisuutta ja
jälkisäädöksen kautta vakavasti kehoittaneet aina seuraavaa
kauppahuoneen päämiestä elämään siivosti ja yksinkertaisesti ja
perinnöttömyyden uhalla karttamaan kaikkea ylellisyyttä.

Siinäpä syy, ettei syrjäisen Mauerkadun varrella olevan synkän
kivirakennuksen ulkomuotoa koskaan kaunistettu... Kaikkien päämiesten
täytyi asua siellä yhden toisensa perästä, ja konttorihuoneet ynnä
niihin kuuluva suuri kaarikattoinen sali, jonka seinät olivat verhotut
ruskealla nahalla, olivat juuri saman näköiset kuin ennen muinoin,
jolloin kaupiskeltiin kalliita sipulia, joista sitte itsevaltaisesti
hallitseva kukkakuningatar uudessa loistossaan kasvoi kuumeentapaisesti
levottoman tulppaanien ihailijan silmien edessä.

Vanhojen herrojen, jotka toisella kädellään kasvattivat arkoja,
kalliita kukkia ja toisella koettivat panna jälkeisensä
rautakahleisiin, olisi pitänyt käsittämän, ett'ei suvulaji eikä lajin
muute huoli luonnon lakien määräyksistä ja jos he olisivat olleet
älykkäät, olisivat he sovittaneet sen havainnon ihmisluonteesenkin.

Eberhard Claudius, henkisesti sangen etevä mies, oli luultavasti
kärsinyt paljon perheen ankarista säädöksistä, mutta hän oli
keksinyt keinon millä pääsi kahleistansa. Kuten kerrotaan, oli hänen
ihana, ylhäinen rouvansa, jota hän innokkaasti rakasti, tullut
synkkämieliseksi katurakennuksen kolkoissa huoneissa... Silloin tuli --
maailman tietämättä -- kerran vieraita työmiehiä; ranskalainen
rakennusmestari johtajanaan, rupesivat he keskellä avaraa, korkealla
muurilla ympäröityä metsää, joka kuului Claudiuksen kauppahuoneelle,
kaatamaan ikivanhoja honkia ja vähitellen kohosi tiheässä suojelevassa
metsässä pieni, soma linna, täynnä päiväpaistetta, täyteläisiä tyynyjä,
hymyileviä lemmikkiä ja lattiasta kattoon saakka ulottuvia peiliä,
joissa rakastetun puolison kuva näkyi kaikessa kauneudessaan. Ja sinä
päivänä, jolloin se vaalea kukka ensikerran käveli ihmeen nopeasti
esiin loihditun lammikon ympäri ja riemuiten lankesi hellälle
miehellensä kaulaan päiväpaisteisessa salissa, antoi Claudius pienelle
linnalle puolisonsa kunniaksi nimen "Karolinenlust."

Eberhard Claudius oli muinaistaideteos-kokoelman sekä suuren kirjaston
ja runsaitten käsikirjoitusten kokoelmienkin perustaja. Hän oli
matkustanut läpi Ranskan ja Italian ja harvinaisen taitavasti koonnut
taiteen ja tieteen aarteita, jotka hän toi kotiinsa, mutta jotka sitten
Saksanmaalla pysyivät yhtä kätkettyinä Karolinenlustin saleissa kuin
hänen ihana, jälleen kukoistava nuori rouvansakin.

Hänen jälkeensä tuli hänen poikansa Konrad kauppahuoneen päämieheksi ja
hän asetti jälleen kaikki vanhoilleen. Hän puhdas-uskovaisten
ankaruudella jälleen noudatti perheen vanhoja tapoja, lukitsi
Karolinenlustin, kun se muka oli esi-isien määräyksiä rikkova teko, ja
lajimuute sai vasta hänen poikansa pojassa, Lothar Claudiuksessa,
taasen edusmiehen.

Tämä jyrkästi kieltäytyi tulemasta kauppahuoneen esimieheksi, jäätyänsä
nuoremman veljensä kanssa varhain orvoksi. Hänen tulinen luonteensa
sopi parhaiten sotilaaksi. Hän yleni nopeasti, aateloitiin, tuli
ajutantiksi ja nuoren ruhtinaan suurimmaksi suosikiksi. Silloin
avattiin Karolinenlust jälleen. Sopihan se erittäin hyvin asunnoksi
ylöspäin pyrkivälle eriävälle vesalle, ja ikäänkuin suojaksi kaikkia
lähirakennuksen oloja vastaan rakennettiin sillanpäähän Karolinenlustin
eteen vahva portti.

Siellä vallitsi nyt, oikean metsänhiljaisuuden ympäröimänä, kaunis
nuori sotilas, sillä välin kun kirjanpitäjä Eckhof hoiti kaikki toimet
katurakennuksessa, kunnes koulussa kasvatettu Erkki Claudius palasi
matkoiltansa, ja seuraten esi-isiensä esimerkkiä rautaisella
kestävyydellä ja voimalla omisti perintönsä.

Muinaisteosten kokoelmista huoli iloinen ja vilkas upseeri yhtä vähän
kuin isänsäkin. Arkut ja laatikot jäivät moneksi vuodeksi koskematta
kellariin, kunnes muinaistietoon oikein innostunut nuori herttua äkkiä
tuli hallitsijaksi. Isäni, ollen mainioimpia muinaistutkijoita,
kutsuttiin K:hon ja silloin kasvoi muinaistieteen tutkijoita kuin
sieniä maasta -- hänen korkeutensa olisi voinut täyttää niillä koko
herttuallisen linnansa. Hovipidoissa kuului kreikkalaisia, roomalaisia
ja etruskialaisia lauseita; sanoja senkaltaisia kuin numismatika,
glyptika ja epigrafika virtaili sievien tanssijattarien
purppurahuulilta.

Dagobert oli kertonut hovin uudesta mielenmuutoksesta hiljaisessa
kauppahuoneessa Mauerkadun varrella. Neiti Fliedner, joka jo viimeisen
rouva Claudiuksen, Lotharin ja Erkin äidin, eläessä oli tullut
perheesen rouvan apulaiseksi ja sitten hänen määräyksensä mukaan jäänyt
sinne emännöitsijäksi ja talouden hoitajattareksi, tiesi kertoa paljon,
puoleksi unhotettua, edellisistä perheistä ja niin muodoin joutuivat
hylkyinä olevat muinaisaarteetkin hänen mieleensä. Dagobert puolestansa
kertoi niitä isälleni. Isä kertoi myöhemmin miten hän kerran seisoi
hetkisen epäileväisesti hymyillen tuon synkän porvarillisen talon
edessä; mutta hän kuitenkin astui sisälle pyytämään isännältä lupaa
niiden tutkimiseen. Herra Claudius oli siihen suostunut, vaikka
vastahakoisesti.

Varhain eräänä aamuna oli isäni astunut Karolinenlustin kellareihin
eikä palannut sieltä koko sinä päivänä; hän ei syönyt eikä juonut, vaan
oli melkein mieletön liikutuksesta -- sanomattoman suuri taide aarre
oli siellä levällään hänen silmäinsä edessä... Herra Claudius suostui
arkkujen purkamiseen ja taideteosten järestämiseen sekä tarjosi
isälleni asunnon alikerroksessa ja myönsi hänelle rajattoman oikeuden
käyttää kirjastoa.

Siitä kaikesta en tietysti saanut tietoa ensi päivinä K:hon tultuani.
Minä olin ylipään hyvin vastahakoinen kotiutumaan, sillä tyynnyttyäni
ensi ihastuksesta valtasi aron ikävä minut kaikella voimallaan... Ilse
oli tosin vielä luonani; hän oli ottanut muutaman päivän vapautta
lisäksi "perinpohjin järjestääksensä isäni nuorenmiehen taloutta" ja
kentiesi vielä nähdäksensä minun vähän tottuvan uuteen ilmanalaan.
Mutta se ei rauhoittanut minun levotonta sydäntäni; minä muistin aivan
hyvin, että hän kerran oli lähtevä ja jättävä minut yksin, ja se ajatus
liikutti aina mieltäni äärettömästi.

Katurakennuksessa olivat kaikki sanomattoman hyvät minua kohtaan; mutta
minä vihasin tuota kolkkoa, kylmää taloa ja astuin sinne ainoastaan
pakosta neiti Fliednerin tahi Charlotten kanssa. Vapaaehtoisesti en
millään tavalla voinut mennä sinne. Sitävastoin veti minua näkymätön
voima yhä enemmän isäni läheisyyteen. Hänen lempeitten nuhteittensa
perästä en enää häirinnyt häntä samalla äkkinäisellä tavalla kuin
silloin Charlotten kanssa tullessani ja laskiessani käsivarteni hänen
kaulansa ympäri -- minä en edes tohtinut, kuten äitivainajani, heittää
kukkaa hänen kirjoituksellensa; mutta tultuani rohkeammaksi, oli joka
aamu äskenpoimituita niittykukkia hänen kirjoituspöydällänsä, ja
hiipiessäni kuulumattomasti ohitse silitin ujosti ja hiljaa hänen
harmaita hiuksiansa. Minä oleskelin mielelläni kirjastossa, mutta vielä
ennemmin salissa, mihin kaikki "särjetty romu", kuten Ilse itsepäisesti
kutsui kaikkia muinaistaide-aarteita, oli tuotu. Kaikki ne mykät kasvot
innostuttivat minua vähitellen, että usein hetkiseksi unhotin
pohjoisessa olevan, avaran aron, jota minä kaikesta sielustani ikävöin.

Mutta minut peloiteltiin kovin usein sieltä pois. Dagobert, joka näytti
olevan oikein innostunut muinaistaiteesen ja ylpeillen kutsui itseään
isäni apulaiseksi, vietti usein puolen päivää kirjastossa ja
taidekokoelmien luona. Kuullessani hänen tulevan kirjastoon, pakenin
minä vastaisesta ovesta, syöksin päätä hovin rappuja alas, eikä edes
väli kolmannesta kerroksesta alikerrokseen ollut kylliksi pitkä minun
ujolle, tuskastuneelle sydämmelleni -- minä juoksin, juoksin, kunnes
vasta metsässä hengästyneenä tyynnyin.

Se metsä oli ihana, alkuperäisessä tilassaan. Entiset herrat
Claudiukset olivat ostaneet sen ja ympäröineet korkealla muurilla, ei
käyttääksensä sitä kauppatoimeensa, vaan voidaksensa sunnuntaisin
virkistää itseänsä kävelemällä omalla alallaan vieraitten näkemättä --
sepä olikin ainoa ylellisyys, mitä he nauttivat... Minun suuri
koti-ikäväni ja aron kirkkaan taivaan kaipaukseni teki minut alussa
kylmäksi ja sokeaksi, ett'en nähnyt metsän kauneutta. Minä en
kertaakaan luonut silmiäni ylöspäin -- viheriöinen taivas, kuinka
kauheata! Mutta sitä ihastuneemmin viipyivät silmäni loistavissa
kukkasissa, jotka useasti kurkistivat sammalista, ruohistosta ja
kasteisista kiviraunioista -- ne näyttivät minusta yhtä pelästyneiltä
ja eksyneiltä kuin minäkin.

Yhtä rohkeasti ja huolettomasti kuin kuljeskelin pitkin aroa, yhtä
vähän rohkeutta oli minulla mennä syvemmälle jylhän näköiseen, autioon
metsään. Minä tyydyin Karorolinenlustin läheisyyteen, ja rakkahaksi
olopaikakseni olisi luultavasti virran ranta tullut, sillä siellä oli
niin kodikasta, ell'ei minua jo toisena päivänä olisi peljätetty sieltä
pois. Kun Ilse vei kirjeeni postiin, saatoin häntä sillalle asti.
Kauniin rautakaaren alla virtaili kirkas vesi liristen niin hiljaa ja
suloisesti kuin Dierkhofin takana oleva tuttu joki. Minä hiivin
pensastoon -- siellä oli leppä- ja pajupensaita ja toisella puolella
näkyi valkoisia koivutyviä. Simpukoita ei tosin ollut pohjassa, vaan
sen sijaan pieniä sileitä piikiviä ja matalalla rannalla kasvoi sieviä
sinisirkkuja ja leinikkejä. Epätasainen, loistava, sininen paikka
tärisi pienten laineitten päällä -- kesätaivashan siinä kuvastui veteen
-- kaikki, kaikki oli ihan samankaltaista kuin pienessä kotoisessa
lammikossa; minä riisuin sukat ja kengät ja pian virtaili kirkas joki
jalkojeni yli, jotka mielipahakseni, jo olivat muutaman päivän
ankarassa vankeudessa muuttuneet koko joukon valkoisemmiksi. Minusta
tuntui, kuin olisivat kahleet pudonneet sekä ruumiistani että
sielustani ja virtailleet pois joen aaltojen kanssa. Minä nauroin
ilosta ja riemusta itsekseni ja poljin lakkaamatta vallattomasti vettä,
että kirkkaat pisarat viskivat korkealle. Samassa kahisi pensaissa.
Olihan Spits usein tullut Dierkhofista minua etsimään ja juossut
luokseni jokeen. Hän tuli silloin tavallisesti läpi pensaston, ja minä
olin siinä niin perin juurin muuttunut kotioloihini, että odotin
kuulevani rakkaan kumppanini haukkumista, ääneen huusin hänen nimeänsä
... ah, siinäpä juuri käyttäydyin kauniisti -- tietysti ei Spitsiä
kuulunut; mutta samalla paikkaa, mistä minä kuulin kahisemisen,
liikkuivat pajunoksat taasen ja vaaleihin vaatteisin puettu miehen
käsivarsi vetäytyi äkkiä takaisin.

Yhdellä ainoalla hyppäyksellä seisoin minä jälleen rannalla; olin
melkein itkeä kiukusta. Johan heti sivistysvuosieni alussa olin
antautunut vanhoihin tapoihini; Dagobert oli taasen nähnyt sisiliskon
avojaloin -- nyt pilkkaavat he varmaan minua katurakennuksessa,
mietin... Mutta olihan hänellä tummat pukimet nähdessäni hänen tunti
siiten menevän isäni luo, vaan -- eikö nyt näkynyt kirkasta loistoa
pensastosta? Sitä loistoa olin jo kerran samana päivänä nähnyt, niin
todellakin, konttorissa, ja se tuli herra Claudiuksen kädestä... Minä
hengitin huokeammin -- herra Claudiushan se vaan olikin! Hän oli
luultavasti kuullut vallattoman loiskimiseni ja tullut levottomasti
katsomaan, eikö kuka taittanut pajunoksaa hänen tilallansa tahi pannut
sieviä piikiviä joen pohjassa epäjärestykseen. Ankara herra saattaa
olla huoletta -- minä en suinkaan tee sitä enää toisten.

Me olimme olleet viisi päivää K:ssa; oli sunnuntai. Dierkhofiin
kuulimme aina etäiset kirkonkellot epäselvästi -- sentähden oikein
säikähdyin kuullessani äkkiä syviä, juhlallisia kellonääniä humisevan
ilmassa!...

Ilse valmistihe kirkkoon ja hänen, kellojen soidessa juhlallisesti
mennessänsä lammikon ohitse, jäin minä etehisessä seisoen katselemaan
hänen jälkeensä... Samassa tuli vanha kirjanpitäjäkin huoneestansa;
hänellä oli virsikirja kainalossa ja hän veti mennessänsä uuden,
ahtaan, sinertävän hansikan käteensä -- vanha herra oikein loisti
puhtaudesta ja somuudesta.

Tultuansa minun lähelleni pysähtyi hän. Hän ei kuitenkaan tervehtinyt;
peilinkiiltävä hattu oli kuin naulattu hänen päässänsä ja hän loi
minuun pitkän, rankasevan silmäyksen ja tarkasti minua kiireestä
kantapäähän. Minä vapisin pelosta, ja samassa kun hän avasi huulensa,
puhutellaksensa minua, pakenin metsään.

Tuo hirveä -- seurasiko hän minua?... Minä seisahduin hengästyneenä ja
katselin taaksepäin olkapääni ylitse. Tie, jota olin juossut, vei
tiheimpään metsään -- ja huomaamattani olin juossut jotenkin jyrkkää
mäen rinnettä ylöspäin. Alhaalla pysyi kaikki hiljaisena ja
rauhallisena -- hurskas mies oli siis jatkanut kirkkomatkaansa...
Edessäni oleva polku vei niitylle; aamukaste oli vielä ruohossa ja koko
metsänrinne oli täynnä ikäänkuin kylvettynä purpuran punaisia
mansikoita; luultavasti ei kukaan käynyt niitä sieltä poimimassa. Ne
levittivät hyvää hajuansa kirkkaasen ilmaan ja minä luulin huomaavani
niiden vähän tärisevän kellojen huminasta. Pitkäneulaisia kuusia oli
ylt'ympäri; niiden jättiläistyviä myöten valui pihkakyyneleitä ja
tummissa latvoissa kuului hiljainen humina.

Siellä vallitsi vieras, salaperäinen henki -- siellä oli hiljaista ja
äänetöntä kuin sinettien takanakin... Mutta kahisi metsässä;
punaruskean ja valkoisen kirjava _jotain_ liikkui siellä ja samassa
tuli äkkiä kaunis majesteetillinen sarviruunu näkyviin puitten välissä;
kaunis metsäkauris oli kesy ja rohkea: elävät tulivat niitylle ja
katselivat minua pelkäämättä lempeillä silmillään.

Minä kävelin eteenpäin... En tiedä kuinka kauan löytömatkani sillä
alalla kesti, mutta luultavasti kului monta tuntia minun niin
kuljeskellessani mäkeä ylös, toista alas. -- En ollenkaan tietänyt,
missäpäin olin; mutta en kuitenkaan peljännyt, puhdas metsäilma poisti
minusta kaiken pelon... Mäki oli taasen takanani ja minä olin jälleen
laaksossa, mutta missä?... Polkuja kävi ristiin rastiin, enkä tietänyt,
mitä niistä minun piti lähteä -- samassa kuului vasemmalta puoleltani
ihmisen ääni. Minä tunsin sen heti. Vanhan, lempeän näköisen
puutarhurin ääni kuului mitä hellimmin koettavan rauhoittaa taukoamatta
itkevää lasta. Minä kuljin ääntä kohti ja tulin äkkiä korkean muurin
eteen; sen takana ei enää näkynyt puita -- siinä loppui metsä.
Sanomattoman mielelläni tahdoin nähdä pienen parkujan; vaan muurin
ylitse en päässyt; se oli korkea ja sileä kuin lasi. Sitä vastoin
taisin kiivetä puissa kuin orava, olihan se ynnä polkeminen kirkkaassa,
kylmässä vedessä minun suurin huvitukseni, ja muutaman silmänräpäyksen
perästä istuin siis korkean lähellä kasvavan jalavan latvassa.

Siitä katselin ympärilleni ja näin suuren kappaleen sinistä taivasta.
Oikealla puolellani oli kaupunki komeine kävelypaikkoineen ja
tornineen; näkyipä Claudiuksen alan lävitse juokseva virtakin... Minä
olin tietämättäni tullut sangen liki Karolinenlustia, sillä joki ei
ollut edes kahden sadankaan askeleen päässä; leveä kivisilta kaarehti
sen ylitse. Minun puoleltani virtaa aina metsän rinteesen asti oli
siellä täällä sieviä huviloita kauniitten puutarhojen ympäröiminä.
Vasemmalla puolen minusta oli soma sveitsiläisrakennus niin likellä,
että huokeasti voin eroittaa joka esineen sen yläkerrassa. Ala, johon
se oli rakennettu, oli sangen pieni ja ahdas. Etupuolen edessä oli
kapea kukkatarha ja toisella puolen levitti upea kastanjapuu tuuheat
oksansa pienen ruohokentän yli -- se olikin ainoa puu koko pienellä
tilalla, jonka ainoastaan leveä tie erotti Karolinenlustin metsää
ympäröivästä muurista.

Vanha puutarhuri Schäfer käveli edestakaisin varjoisan pylväskatoksen
edessä. Hän oli heittänyt ruusunvärisen viitan hartioilleen ja kantoi
pientä parkujaa yhtä taidokkaasti kuin tottunein lapsenpiika, laulaen
silminnähtävässä tuskassa kaikenlaisia tuudituslauluja. Asuinhuoneitten
vieressä olevalla nurmella leikki noin neljävuotias pieni tyttö. Hän
oli puettu valkoiseen leninkiin ja pitkät pellavankeltaiset kähärät
riippuivat alas hänen niskastansa aina vyötäisiin asti. Pikku tyttö oli
innostuneena kaikesta sielustansa kiintynyt leikkiinsä. Hän repi
molemmin käsin ruohoa ja kokosi ne pienille koppavaunuille. Kotvaan
aikaan ei hän huolinut pienokaisen itkusta; mutta viimein meni hän
kukkien luo, poimi puoleksi lakastuneen leukoijan ja tarjosi sitä
tyytymättömälle veljellensä.

"Eihän sinun pitänyt saaman poimia kukkia, Gretchen -- kielsihän isä
sinua!" kuului miehen ääni pylväskatoksesta.

Tämän etäinen kulma oli niin tiheästi ympäröity metsäviiniköynnöksillä,
ett'eivät auringon säteet voineet tunkeutua paistamaan keskellä
pylväskatosta seisovaa ruokapöytää. Nuori herra Helldorf, herra
Claudiuksen kirjanpitäjä, kumartui lehdistöstä; minä en ennen häntä
huomannut. Hänellä oli kirja kädessä ja vaikka hän lausui varoituksensa
rankasevalla äänellä, lensi kuitenkin hellä hymy hänen huulillensa.
Nähdessänsä suloisen lapsen seisovan siinä varpaillaan.

Silloin tuli herra naista taluttaen, sillan yli. He pysähtyivät
hetkeksi kuuntelemaan; sitte irroittihe nainen hänen seurastansa ja
riensi edellä levottoman lapsen tykö. Hän oli luultavasti ollut
kirkossa, sillä hän laski joutuisasti virsikirjan lähimmäiselle
puutarhan pöydälle ja tarttui poikaan, joka, kuullessansa hänen
ääntänsä, heti vaikeni ja leletellen käsin, jaloin sätkytteli häntä
vasten -- ylimääräisessä äidinrakkaudessaan suuteli hän suutelemistansa
pientä, paksua lapsukaista. Sitte löi hän vasemman käsivartensa pienen
tyttönsä ympäri ja veti hänet luoksensa; nuori rouva oli niin hento,
että melkein olisi voinut otaksua heikon käsivarren musertuvan lihavan
lapsen painosta. Hän riisui olkihattunsa, joitten sinisiä nauhoja poika
rytisti palleroisilla käsillään, ja silloin näin minä ihmeen hienot,
lumivalkoiset, pienet kasvot runsaitten vaaleitten kähäräin alta.

Sillä välin saapui jälelle jäänyt puoliso perille ja tuli puutarhaan.
Hän oli hyvin nuoren Helldorfin näköinen; he olivat silminnähtävästi
veljekset. Molemmin käsin nosti isä pienen tyttärensä korkealle ilmaan;
valkoinen puku liiteli kuin kesäpilvi; kultaiset kähärät aaltoilivat ja
liehuivat ilmassa ja lapsi huusi riemuiten ylös pylväskatokselle: "Max
setä, näetkö minut?"

Minä olin hurmaantunut; ensi kerran näin mitä puhtaimpaa perheonnea.
Sydämellinen ilo ihanan kuvan näöstä ja syvä nimetön ikävöitsemys
sekaantuivat surumielisyyden kanssa sielussani. Minua ei äiti koskaan
ollut innokkaasti sulkenut syliinsä; minä en koskaan ollut kokenut
kuten luo onnellinen lapsi tuossa, että ainoa ääni äidinhuulilta kohta
voi poistaa kaikki luuletellut tuskat. Mutta minä näin myöskin
salaisella riemulla, kuinka nuori äiti rakasti lapsiansa -- tuo
kadehdittava! Kuinka suloista lieneekään, kun tuommoinen pieni lapsen
käsi ojentuu odottaen ainoasti äidiltään lepoa ja menestystä! Gretchen
palasi jälleen heinävaunuillensa ja jatkoi laverrellen leikkiänsä,
sillä välin kun muut astuivat sisälle. Hiljaa hiivin minä alas
jalavasta ja kävelin etsien muuria myöten; kohta löysinkin portin, joka
vei metsään. Avainkin oli suulla, vaikka sitä, ruosteesta päättäen,
silminnähtävästi ei koskaan käytetty. Mutta haluni puhutella pientä
tyttöä teki minut vahvaksi ja taitavaksi; suuren ponnistuksen perästä
liikkui avain käsissäni, kääntyi ja ovi aukesi naristen.



XVI.


Minä juoksin tien ylitse aidan tykö. Gretchen katseli minua
kummastuneena; hän jätti äkkiä vaunut ja tuli luokseni.

"Sinäkö avasit?" kysyi hän minulta osoittaen avattua porttia. "Voitko
tehdä sen, vaikka olet niin pikkuinen?"

"Mutta kuulepas, sinun puutarhasi ei ole kaunis", sanoi hän,
ylenkatseellisesti nyrpistäen nenäänsä -- hän viittasi portista
näkyvää viheriäistä, hämärää lehdistöä. "Eihän sinulla ole siellä
kukkasiakaan!... Mutta katsopas tänne herra Schäferillä on monta, monta
niin, monta sataa tuhatta kukkaa!"

"Niin on, mutta sinä et saa niitä poimia."

"En, en poimia", vastasi hän alakuloisesti ja pisti pienen etusormensa
suuhun.

"Mutta minä tiedän, missä on paljon sinikelloja ja sieviä valkoisia
kukkia -- niitä saat poimia ja mansikoitakin, suuret heinävaunusi
täpötäyteen!"

Hän otti heti vaununsa, tuli iloiseksi ja laski luottavaisesti kätensä
minun kouraani; kuin pieni linnunpoika, niin hienona ja lämpöisenä
hiipi se sormieni väliin. Minä olin onnellinen uudesta tuttavuudestani;
ei joutunut mieleeni sulkea itsevaltaisesti avaamaani ovea, vaan se jäi
auki, meidän mennessämme siitä pensastoon. Siellä oli mansikoita ja
sinikelloja, juurikuin olisivat ne olleet puitten oksista varisseita.
Pikku tyttö löi kätensä yhteen ja rupesi repimään, ikäänkuin olisi
ollut aikomus viedä herra Claudiuksen koko metsä kotiin.

"Oi, kuinka tavattoman paljon mansikoita!" jupisi hän ylen onnellisena
ja poimi poimimistaan, kunnes hikipisarat valuivat hänen otsastansa.
Samassa hyräili hän itsekseen pientä laulua.

"Minäkin taidan laulaa, Gretchen", lausuin hänelle.

"Niinkö kauniita lauluja kuin minä? Sitä en usko -- Max setä on
opettanut ne minulle -- mutta laulapas vähän!"

Minun soitannollinen taipumukseni lienee hyvin varhain kehittynyt,
sillä kaikki pienet lauluni oli neiti Streit jo pihakammarissa
opettanut minulle. Enemmän kaikkia muita rakastin Taubertin
lasten-lauluja ja aloitin nyt: "Kyyhkyislakka miehell' on." Minä
istahdin kivipenkille. Kuullessansa ensimmäiset säveleet jätti Gretchen
vaununsa, laski käsivartensa polvilleni ja katseli, innokkaasti
kuunnellen, minua silmiin.

Kummallista -- minä pelästyin omasta äänestäni. Arolla oli se heikko,
tuuli levitti sen kaikkiin ilman suuntiin, mutta metsässä pidättivät
puitten latvat äänen, joka siitä kuului täydellisenä ja kirkkaana, niin
toisenkaltaisena, että epäilin kuulevani omaa ääntäni.

Se oli naurettava laulu miehestä ja hänen kyyhkysistään, jotka lensivät
pois. Gretchen nauroi täyttä kurkkua ja löi kätensä yhteen ensimmäisen
värsyn jälkeen. "Saako hän jälleen kiini kyyhkysensä? Eikö sitä laulua
ole enempää?" kysyi hän.

Minä aloitin toista värssyä; mutta äkkiä vaikeni ääni huuliltani. Minä
taisin istuinpaikastani nähdä sangen pitkälle Karolinenlustiin vievää
tietä. Tuulen siellä täällä oksia heiluttaessa näin minä ikkunoitten
kimeltävän... Sieltä päin tuli vanha kirjanpitäjä -- minun täytyi
muistella valkeareunaista raepilveä, tuulen sitä viedessä aron yli;
yhtä synkännäköiset olivat kasvot peittämättömien hopeanharmaitten
hiusten alla ja yhtä kummallisen kiireesti astui peloittava ukko
eteenpäin meitä kohti.

Gretchenkin katseli sinnepäin -- hänen kasvonsa muuttuivat
tulipunaisiksi; ilosta huudahtaen riensi hän vanhan herran luo ja löi
käsivartensa hänen polvensa ympäri.

"Vaari!" huudahti hän katsellen häntä sanomattoman hellästi.

Vanha herra seisahtui ikäänkuin kivettyneenä katsoa tuijottamaan lasta;
hänen käsivartensa olivat ojennetut kuin olisi hän huolettomasti
eteenpäin astuessansa huomannut tuntemattoman syvyyden edessänsä ja
pelästyneenä säpsähtänyt takaperin, ja siihen asemaan jäi hän
liikkumatta seisomaan; kentiesi pelkäsi hän kätensä voivan alas
vaipuessaan tarttua pienen tytön kultakähäröihin.

"Eikö totta, olethan sinä vaarini?... Lovisa on sanonut sen --"

"Kuka Lovisa?" kysyi hän sointuvalla äänellä -- minusta kuului kuin
olisi hän sillä kysymyksellä tahtonut karttaa kaikkia selityksiä.

"Mutta, vaari -- meidän Lovisamme! -- hän joka silloin kantoi pientä
veljeäni, kun hän vielä oli kapalossa. Mutta nyt on hän poissa. Me emme
voi pitää lapsentyttöä, sanoo äiti, se on liian kallista..."

Vanhan herran kivettyneet kasvot vavahtivat ja kädet vaipuivat
syvemmälle alas.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi hän.

"Ah, etkö sitäkään tiedä, vaari?... Ja herra Schäfer sekä hänen
Kaaronsakin sen tietävät ja meidän pikku kissammekin! Gretchen on
nimeni. Mutta minulla on muitakin nimiä -- oikein kauniita nimiä --
minä kerron ne kaikki sinulle. Anna, Maria, Helena, Margareta Helldorf
on nimeni."

Juhlallisesti lausuessansa erittäin kunkin nimensä, luki hän sormiansa.
Viattoman lapsen koko olennossa ja äänessä oli jotakin sanomattoman
viehättävää ja lumoavaa eikä vanha herra voinut ponnistuksellakaan sitä
välttää -- minä näin äkkiä hänen sormuksilla koristetun kätensä
lepäävän lapsen pään päällä; hän kumartui -- tahtoiko hän todellakin
suudella noita suloisia kasvoja... Kentiesi, jos hänellä olisi ollut
aikaa ottaa pieni olento syliinsä ja sydän vasten sydäntä tuntea saman
veren tykyttävän molempien suonissa -- kentiesi olisi silloin tullut
hetki, jolle taivaan enkelit olisivat ilosta hymyilleet. Mutta usein
tarttuu kova käsi hyviin, lempeisin ja sovinnollisiin tunteisin ja
loukkaa oikullisesti juuri parantumaisillaan olevia sieluja niiden
hellimmissä tunteissa.

Minä en tiedä, miksi niin kovin pelästyin nähdessäni vaalean
naisenhaamun liehuvan portin edessä olevien pensaitten välillä. Yhä
likemmäksi se lähestyi meitä ja äkkiä seisoi sveitsiläisessä talossa
asuva nuori rouva muutaman askeleen päässä herrasta ja lapsesta -- hän
kiljahti ja löi kädet silmiensä eteen.

Vanha herra säikähti. En ikinä voi unhottaa sitä ivan osoitusta, joka
heti taasen saattoi liikutetut, kauniit vanhat kasvot kangistumaan.
"Ah, katsopas vaan! näyttely on onnistunut oikein oivallisesti!...
Täällähän osataan hyvin, sangen hyvin opettaa ja käyttää lapsiaan!" Hän
lykkäsi lapsen niin kovasti luotansa, että se kaatui.

Rouva riensi ottamaan lapsen syliinsä. "Isä", sanoi hän ojentaen
varoittavaisesti etusormensa, samalla kun melkein mielipuolinen hymy
nosti ylähuulen, että hampaat tulivat näkyviin, "_minulle_ voitte tehdä
mitä hyvänsä, minua voitte polkea jaloillanne -- minä kärsin sen
nöyrästi; mutta lapseeni ette saa koskea kovalla kädellänne, sitä ette
enää tohdi toista kertaa!" Hän otti pienokaisen, jonka vaaleista
huulista ei ääntäkään enää kuulunut, syliinsä. "Minä en tiedä kuka on
tuonut lapsen tänne --" jatkoi hän.

"Minä!" lausuin minä vapisevalla äänellä ja astuin esiin. "Antakaa
minulle anteeksi."

Vaikka hän olikin hyvin liikutettu, kääntyi hän kuitenkin lempeästi
minun puoleeni, mutta se haihtui samassa.

"Minä aioin viedä pienen tyttöni sisälle", jatkoi hän kääntyen vanhan
herran puoleen -- minusta näytti joka jäntäre tuossa läpinäkyvässä,
hennossa olennossa muuttuneen teräksenkovaksi; "hän oli poissa ja
portti oli auki. Sanomattoman tuskastuneena riensin tänne estämään
teitä koskemasta lapseeni -- minä tulin liian myöhään... Isä, minä olen
kauheiden taistelujen perästä tyytynyt siihen, että te sanotte minua
_sydämettömäksi, kiittämättömäksi kadotetuksi tyttäreksenne_; minä en
voi mitään teidän soimauksianne vastaan, joihin hurskas maailma sanoo
niin ja amen. Mutta _äitinä_ ette saa minua hätyyttää!... Minäkö
käyttäisin sydänkäpyäni, aarrettani" -- hän pusersi innokkaasti lapsen
sydämellensä -- "tätä suloista, viatonta lapsensydäntä itsekkäitten
vehkeitten täyttäjäksi? Tämä on soimaus, jota en kärsi, jonka kumoon,
ja josta teidän kerran tulee vastata Jumalan edessä!"

Rouva kääntyi ja meni pois.

Minä luulin vanhuksen täytyvän rientää syvästi loukatun rouvan
perästä ja sovinnollisesti sulkea hänet syliinsä; mutta hän oli
silminnähtävästi niitä itserakkaita ihmisiä, joitten on mahdotonta
myöntää olevansa väärässä; -- jos he kerran himmeästi huomaamat
olleensa väärässä, tekee se häpeä heidät vasta oikein uhkamielisiksi ja
koviksi.

Hän loi poisrientävään vihaisen silmäyksen ja astui äkkiä, kasvot
kiukusta tulipunaisina, niin liki minua, että minun täytyi peräytyä
takanani oleviin orjantappurapensaisin.

"Kuinka rohkenette te vieraalla alalla luvatta avata suljetun portin?"
tiuskasi hän minulle; hänen äänensä ilmasi vihaa, jota hän selvästi
kauan oli tuntenut minua vastaan.

Minä seisoin, ikäänkuin halvattu pelästyksestä, enkä voinut liikuttaa
kättä en jalkaa... Oi Jumala, ja tuossa sai tuo hirviö vielä
liittolaisen! -- Ihan vieressäni seisoi herra Claudius juurikuin maasta
kasvaneena; hän oli luultavasti tullut taajasta pensastosta. Minä
katselin hänen kasvoihinsa; hänellä oli kauheat, siniset lasit silmillä
ja hän näytti niiden tähden paljoa vaaleammalta kuin nykyisin
tornihuoneessansa... Hän ei varmaan koskaan anna minulle anteeksi, että
omavaltaisesti olin avannut hänen puutarhaporttinsa ja päästänyt
vieraita sisään, arvelin. -- Nyt tuomitsivat he molemmat, heltymättomän
ankarat kovasydämiset kauppiaat... Enkä minä voinut paeta -- minä
seisoin turvatonna heidän edessänsä... Enköhän koettaisi huutaa Ilseä
tahi isääni avukseni?

"Herra Claudius", valitti kirjanpitäjä nulomielisesti, kummallista
kyllä säpsähtäen isännän äkkiarvaamattomasta läsnä olosta, "te näette
minut tässä kovin liikutettuna. Minä tulin tänne tavallisuuden mukaan
kävelemään, kun --"

"Minä näin koko tapauksen pensaitten takaa", keskeytti häntä herra
Claudius tyynesti.

"Sitä parempi -- sitten myönnätte minulla olleen syytä kiivastua.
Ensiksi avataan meidän tietämättämme syrjäinen takaportti, jota emme
voi vartioida ja --"

"Se on tosin luvatonta, herra Eckhof... Mutta te olette
innostuksessanne unhottaneet, että neiti von Sassen on minun vieraani
tytär, eikä ole soveliasta, että häntä puhutellaan _sillä tavalla_ kuin
te äsken."

Minä katselin kummastuneena ylös ja koetin nähdä lasien takana
piileskeleviä silmiä -- tulihan tästä ihan toista, kuin odotin,
kirjanpitäjä puolestansa astui niin kummastuneena taaksepäin kuin olisi
hän ensikerran kuullut senkaltaista vastausta isäntänsä suusta. Hän
veti suuttuneena kulmakarvansa yhteen ja kostonhaluinen vivahdus
rumensi hänen kasvonsa alipuolen.

"Neiti von Sassen?" kertoi hän ivallisesti. "Kenessä pitää minun
kunnioittaman aatelissäätyä? Ei suinkaan tuossa naurettavasti puetussa
lapsessa?"

"Minun mieleeni ei juolahtanut korottaa aatelista nimeä", vastasi herra
Claudius, hieman punehtuen. "Minä ainoastaan muistutin teitä
velvollisuudestanne jokaista talon vierasta kohtaan, olkoon hän ken
hyvänsä."

"No, no, saattehan vielä nähdä mitä siunausta vieraanvaraisuus juuri
tässä kohdassa tuottaa rehelliselle perheellenne!... Minä olen
varoittanut ja rukoillut kylliksi -- ei mikään ole auttanut!
Pakanalliset kuvat ovat taasen kannetut päivän valoon, ja tuolla
ylhäällä Karolinenlustissa istuu eräs, joka ei tunne Jumalaa, vaan
pystyttää jälleen vanhat epäjumalat. Ja hän, jolla on valtikka kädessä,
tuo nuori jumalaton ruhtinaallisella valtaistuimella, hän, jonka
pitäisi olla kansallensa hurskauden, siveyden ja nuhteettomuuden
esimerkkinä, jonka pitäisi tekemän maansa ylistysvirtten ja rukousten
majaksi, hän auttaa kultavasikan kohottamisessa. Sodomassa ja Gomorassa
on suuri huuto ja heidän syntinsä ovat sangen raskaat... Herra on
pitkämielinen, mutta hetki on tullut, jolloin tulta ja tulikiveä on
satava taivaasta."

Herra Claudius salli äänettä, mutta saikähtyneenä hurjan raivion
jatkaa. Vanhus oli silminnähtävästi täydellisesti vakuutettu puheensa
totuudesta. Hän ojensi kätensä ja osoitti henkien näkijän tapaisesti
Karolinenlustia. "Tuo talo on synnissä rakennettu ja on aina ollut
pahuuden pesäpaikka; he, jotka ovat siellä rikkoneet Jumalan käskyjä,
eivät saa rauhaa -- he käyvät ympäri valittaen ja ennustaen turmiota
sapatin rikkojitten rakentamalle talolle --"

Herra Claudius nosti keskeyttäväisesti kätensä.

"Enkö ole kuullut tuota sydäntäsärkevää huutoa suljetuissa saleissa?"
jatkoi yhä vanhus, korottaen vaan äänensä. "Enkö ole nähnyt huoneeni
katossa riippuvan kruunun häilyvän edestakaisin tuon kamalan olennon
levottomien askeleitten alla?... Minä tiedän sen, he ovat nousseet
haudoistansa; he ovat syntiensä tähden tuomitut palaamaan maailmaan ja
varoittamaan soaistuja. Herra Claudius, samana päivänä jolloin tämä
nuori olento -- hän viittasi minua -- saapui Karolinenlustiin, tuli
eloa kiinimuurattuihin saleihin."

Suuri Jumala, mies oli kuullut minut! Kun minä häpeämättömästi
kuleskelin kuolleen huolellisesti vartioituissa huoneissa, olivat
terävät, siniset silmät lakkaamattomasti luodut kynttiläkruunuun ja sen
liikunnoista taisi hän laskea jokaisen askeleeni; vanhus oli kuullut
huutoni oman kuvani edessä ja käytti synkässä erehdyksessään
tilaisuutta, saadaksensa talon omistajaa suuttumaan isääni ja minuun.

Tahdottomasti etsivät silmäni herra Claudiuksen kasvoja -- ne olivat
käännetyt minun puoleeni; mutta siniset kimeltävät lasit peittivät ne
niin täydellisesti, että oli ihan mahdotonta nähdä miten kirjanpitäjän
sanat häneen vaikuttivat. Hän oli lähestynyt minua askeleen; kentiesi
vaalenin pelosta ja hän varoi jotakin heikkohermoisuutta minun
puolestani; mutta nähdessänsä, ett'eivät jalkani minua pettäneet,
kääntyi hän jälleen synkän vihamieheni puoleen.

"Te todistatte tässä osaavasti, että puhdas uskovaisuus viimein on
jälleen vievä meidät takaisin mitä suurimpaan taikauskoon!" lausui hän.
Suuttumusta ja sääliä kuului sekaisin hänen muutoin aina tyynestä
äänestään. "Minä en voi selittää, miten minun on sääli nähdä teidän,
herra Eckhof, antautuvan tuohon kauheaan salapyhäisyyteen! Minua on jo
siitä huomautettu, vaan en ole tahtonut sitä uskoa... Minulla ei ole
tietysti vähintäkään oikeutta moittia mielipiteitänne -- minä vaan
pyydän teitä olemaan huolimatta niin maallisista toimistani kuin
muistakin tekemistäni muutoksista."

"Minä en ole sitä unhottava, herra Claudius", vastasi herra Eckhof.
Hänen silmiinpistävässä alamaisuudessaan oli paljon salaista häijyyttä.
"Mutta sallikaa tekin minun tässä paikassa lausua pyyntö. Minä asun
monta vuotta sitten Karolinenlustissa ja minua on aina ilahuttanut
voida viettää pyhää lepopäivää Jumalan käskyn mukaan kaikessa
hiljaisuudessa ja hartaissa miettimyksissä. Minä pyydän teitä siis mitä
vakavammin asettamaan kaikki niin, ett'ei samankaltainen sopimaton
huuto eikä kevytmielinen laulu kuin äskeinen enää häiritse sapatin
pyhyyttä -- luulenpa vanhana miehenä ansaitsevani niin paljon
kunnioitusta."

Taasen kääntyivät siniset lasit minun puoleeni; minä odotin ankaria
moitteita ja sääntöjä, miten vast'edes käyttäytyisin -- vaan ei tullut
mitään. "Minä en ole kuullut mitään huutoa", vastasi herra Claudius
sangen tyynesti. "Mutta minä olen nähnyt tapauksen, joka kovasti on
loukannut tunteeni... Tämä nuori nainen -- hän osoitti minua -- ei ole
viattomalla lapsenlaulullaan rikkonut Jumalan käskyjä; mutta, herra
Eckhof, te tulitte juuri kirkosta -- te olette, kuten selvästi tänään
olette osoittaneet, yksi niitä nuhteettomia kristityitä, jotka
sovitatte jokaisen tekonne Jumalan käskyihin -- kuinka oli teidän
mahdollista saastuttaa pyhää lepopäivää kovuudella omaa lastanne
kohtaan?"

Häijy katse leimahti harmaitten kulmien alta.

"Minulla ei enää ole lapsia, herra Claudius, sen tiedätte _te_
parhaiten", lausui hän teroittaen pistävästi te sanan ikäänkuin tahtoen
sillä iskeä syvän haavan.

Hän kumartui syvästi ja palasi nopein askelin samaa tietä, kuin oli
tullutkin. Minä tunsin selvästi, että herra Claudiuksen piti tuleman
loukatuksi tuosta omituisesti lausutusta pienestä sanasta; minä katsoin
häneen: tikari oli sattunut.



XVII.


Niin, kirjanpitäjälle onnistui syvästi loukata herra Claudiusta.
Nuolennnopean vavahduksen jälkeen jäi hänen solakka vartalonsa
seisomaan ja hän katseli kiireesti poismenevää, kunnes hän katosi
pensasten väliin.

Minä aioin käyttää tilaisuutta hiipiäkseni pois, mutta liikkumiseni
tuottamasta hiljaisesta kahinasta kääntyi herra Claudius minun
puoleeni.

"Viipykää vähän!" lausui hän estäväisesti ojentaen käsivartensa minua
kohden. "Vanhus on syvästi liikutettu; minä en tahtoisi, että te vielä
kerran kohtaisitte hänet siinä tilassa."

Hän puhui yhtä tyvenesti ja ystävällisesti kuin tavallisesti...
Ilmasenko tässä kahden kesken ollessamme miten Karolinenlustin
toisenkerroksen kummitusten laita oli? mietin itsekseni. Ei, minä en
luottanut häneen ja aina lämpöisesti sykkivään sydämeeni asti tunsin
itseni lannistuneeksi hänen läsnä ollessansa. Yhtä intoisasti kuin
sieluni oli kiintynyt Charlotteen, yhtä vähän myötätuntoisuutta oli
minulla tuota kylmää laskentomiestä kohtaan -- hänen kummallinen
käytöksensä ja tyven luonteensa, jotka eivät milloinkaan sallineet
liiallisuutta itsessänsä eikä toisissakaan, pidättivät minut aina
kaukana hänestä. Hän puhui kyllä äsken kristillisen rakkauden luonteen
mukaan ja jos olisin kuullut jonkun muun lausuvan samat sanat, olisin
luullut niiden tuleman sydämestä -- hänen suussansa olivat ne minusta
ainoastaan tyvenen ihmisen lauseita. Hän oli suojellut minua; mutta
vaikka olinkin lapsellinen ja kokematon, osasin kuitenkin päättää hänen
tehneen niin, ainoastaan estääksensä alamaistaan käyttäytymästä
röyhkeästi minua kohtaan... Minä olin liian innostunut Charlotteen,
että olisin herra Claudiusta tavatessani unhottanut hänen mielipiteensä
sedästään.

Mutta siinä tottelin häntä ja odotin kärsivällisesti, kunnes emme enää
kuulleet kirjanpitäjän raskaita askeleita. Koneentapaisesti lykkäsin
minä varpaallani hiekan pieneen kasaan -- paksu kenkä kaikessa
rumuudessansa tuli näkyviin, minä en siitä vähintäkään huolinut --
herra Claudiushan vaan seisoi vieressäni, ja hänhän sen vaan näki.

"Minä menen porttia sulkemaan", lausuin viimein keskeyttäen lyhyen
äänettömyyden; minun mieleeni joutui äkkiä, että se vielä oli auki...
Minä tahdoin pyytää häneltä anteeksi, vaan en saanut sanoja huulieni
yli.

"Menkäämme siis", sanoi hän. "En käsitä, miten pienet kätenne voivat
avata vuosia sitten ruostuneen lukon.

"Lapsi oli syy siihen --" vastasin minä ja minun täytyi hymyillä
muistellessani suloista pienokaista -- "minä tahdoin kaikin mokomin
likempää nähdä tyttöä ja sitä perhettä, joka on niin onnellinen. Minä
en ole milloinkaan tietänyt, miltä tuntuu, kun vanhemmat niin syvästi
rakastavat lapsiaan."

"Mutta millä tavalla oli teille mahdollista nähdä vierasta perhettä?"

Minä osoitin ujostelematta jalavan latvaa, jonka alla juuri olimme.
"Minä istuin tuolla."

Hän hymyili salaisesti ja lasienkin lävitse huomasin minä hänen
silmänsä vilkasevan vasenta sivuani; ehdottomasti seurasivat omatkin
silmäni hänen katsettansa -- voi! kostonhimoinen jalava oli repinyt
suuren kolmikulmaisen läven mustaan juhlapukuuni, niin suoran kuin
olisi siihen käytetty kulmamittaa. Minä tunsin punastuvani hiuksiin
saakka ja vaikka ainoastaan herra Claudius sen näki, häpesin kuitenkin.

"Oi Jumala -- Ilse!" enempää en voinut sanoa.

"Olkaa huoletta, Ilse rouva ei teitä toru -- sitä emme salli!" lohdutti
hän ystävällisesti, mutta yhtä huolenpitäväisellä äänellä, kuin olisi
hän puhutellut pikku Gretcheniä. Ja se suututti minua -- semmoinen
avuton lapsi en kuitenkaan ollut... Silloin huomasin vasta selvästi,
kuinka toisellainen Dagobert oli käytöksessään. Hän kohteli minua kuin
täysikasvuista neitoa, varsinkin sitte, kun ystävällisesti ja tyvenesti
kuuli, että minut kohta aiottiin esitellä hovissa. "Ilse rouva on jo
pitänyt huolta, että saatte uuden puvun," jatkoi hän puhettaan. "Hän
pyysi jo eilen minulta rahaa, ostaaksensa teille hovipuvun... Mutta
minun täytyy muistuttaa teitä, että Ilse kyllä voi täällä ollessansa
pitää huolta senkaltaisista asioista; myöhemmin pitää teidän itsenne
kääntymän minun puoleeni."

"Onko se välttämätöntä?" kysyin minä salaamatta tyytymättömyyttäni.

"Se on välttämätöntä, neiti von Sassen -- säännöllisyyden tähden."

"No, sitten oli mummo vainajani oikeassa, koska hän ei voinut rahaa
kärsiä... Oi Jumala, kuinka monta temppua on maksaessa muutamia
taaleria toiselle!"

Hän katseli minua hymyillen sivulta. "Minä koetan tehdä sen teille niin
huokeaksi kuin mahdollista," lausui hän hyväntahtoisesti.

"Mutta täytyyhän minun kuitenkin jokaisen groshenin tähden tulla teidän
kolkkoon huoneesenne?"

"Tietysti... Onko se huone siis teistä niin hirveä?"

"Koko katurakennus on niin kylmä ja haudankolkko ... minä en käsitä,
kuinka neiti Fliedner ja Charlotte voivat elää siellä!... Minä kuolisin
tuskasta ja ahdistuksesta!" -- Niin sanoessani laskin ehdottomasti
käteni rinnalleni.

"Tuo paha, vanha talo -- jo ennenkin on se saattanut naishengen
vaaraan!" arveli hän heikosti hymyillen. "Ja nyt on se luultavasti
syypää siihen, ett'ette menesty meidän luonamme?"

"Oi, kukkatarhasta minä pidän paljon!" lausuin kiireesti, vastaamatta
suoraan hänen lauseesensa. "Minusta on se kirja täynnä ihmeellisiä
satuja! Minun täytyy usein nopeasti ummistaa silmäni ja tarkoin pitää
vaari käsistä ja jaloista, muutoin -- voisin tahtomattani päistikkaa
heittäytyä kukkapenkereihin!"

"Voittehan niin tehdä", lausui hän ystävällisesti ja tyvenesti.

Minä katselin häntä kummastuneena. "No sittenhän te vasta kauniisti
toruisitte", sanoin minä. "Kuinka monta groshenia kukkakimpuista
silloin menisi hukkaan!... Oi Jumala! ja niin paljon siemeniä sitte!"

Hän kääntyi, sulki portin, jonka eteen olimme ehtineet ja otti avaimen
lukosta. "Oletteko oppineet tuon grosheniviisauden samasta suusta, joka
jo on ehtinyt kertoa teille pihakammarista ja hautaseppeleistä?" kysyi
hän pistettyään avaimen taskuun.

Minä olin ääneti -- Dagobertin nimeä oli minun mahdoton mainita;
häneltähän olin oppinut tämän "viisauden", kuten sitä herra Claudius
vähän katkerasti nimitti; Hän ei kuitenkaan sen enempää kysellyt.

"Mutta eivätkö Karolinenlust ja metsä teitä miellytä?" jatkoi hän.

"Täällä on hyvin kaunista --"

"Vaan ei likimainkaan niinkuin arolla -- eikö totta?"

"Sitä minä en tiedä -- mutta -- minä ikävöitsen niin kauheasti
Dierkhofiin! Minä kärsin usein hirveästi ja olen niin tuskissani, että
voisin halaista otsani puita vastaan." Se valitus tunkihe melkein
ehdottomasti huuliltani... Sitä ei kuitenkaan ollut kukaan minulta
kysynyt; he luulivat epäilemättä kaikki oloni täällä kaikissa
tapauksissa edullisemmaksi ja hupaisemmaksi.

"Lapsi raukka!" lausui herra Claudius, -- ei, se ei ollut
sääliväisyyttä! Varmaankin oli luonto vaan lahjoittanut hänelle niin
hellän äänen.

Me astuimme juuri Karolinenlustin vieressä olevalle kentälle. Siinä
seisoi vanha Erdmann, joka nykyisin oli kieltänyt Ilseä ja minua
käymästä katurakennuksen pihan lävitse. Hänellä oli vasemmassa kädessä
laatikko, josta hän väsymättä ripoitteli tielle kanan syötettä. Herra
Claudius meni nopeasti hänen luoksensa ja tarttui hänen oikeaan
käteensä, joka juuri oli heittämäisillään ohrasadetta siipikarjalle.

"Te ruokitte noita liian ylellisesti, Erdmann", nuhteli hän. "Katsokaa
tuonne pensaitten väliin, kaikkialla itävät jyvät, joita kanat eivät
millään tavalla jaksa syödä, minä olen mielipahakseni huomannut sen."
-- Hän otti kourallisen siemeniä laatikosta ja antoi niiden pudota alas
takaisin hienojen sormiensa välistä. "Ovathan nämä puhtaita nisuja,
Erdmann; siitä täytyy minun torua teitä! Tiedättehän minun vihaavan
senkaltaista ylellisyyttä. Sillä tavalla hukataan meillä viljaa, vaikka
moni köyhä lapsi raukka turhaan hakee leipää."

Minä oikein vihastuin. Miten tuo mies ymmärsi kaunistaa itaruuttansa!
Hän ei muka torunut, että hänelle tapahtui muutaman groshenin vahinko
nisujen hukkaamisesta -- ei, ei suinkaan! Hän vaan valitti, että ne
leivät menivät hukkaan, jotka olisi saattanut leipoa jollekin köyhälle
lapselle.

Erdmann vanhus puolustihe sillä, ett'ei enää ollut ohran hituakaan koko
talossa. Hän kohotti kuin pahantekijä olkapäänsä molemmin puolin
päätänsä ja koetti nopeasti paeta suojelevien pensaitten välille...
Huh, noita hirveitä sinisiä lasia, miten ne kimelsivät hänen jälkeensä!
Minä en enää ollenkaan tahtonut katsella herra Claudiusta ja käänsin
pois kasvoni; käteni tarttuivat lähimpään pensaasen, repivät sen lehtiä
ja levittivät ne hiekalle.

"Mitä tuo kakaopensas raukka on rikkonut?" kuului herra Claudiuksen
ääni vieressäni, niin hellästi ja tyvenesti, kuin hän ei äsken
olisikaan torunut. "Entäs jos näissä teidän oikullisesti repimissänne
lehdissä olisi vähän samaa tuskastuttavaa koti-ikävää kuin teissäkin!"

"Minä kumarruin, poimin nopeasti lehdet maasta ja laskin ne viileään
pensaan juurella kasvavaan ruohoon, tiheän oksan alle. 'Nyt ne kuolevat
ainakin kodissansa', lausuin minä tahtomattani katsoen sinisiin
lasisilmiin."

"Voitteko kestää täällä?"

"_Täytyyhän_ minun -- pitäähän minun täällä sivistyä ja siihen
tarvitaan kaksi vuotta." Minä panin ehdottomasti kädet ristiin. "Kaksi
pitkää vuotta!... Vaan ei auta, minä tiedän itsekin, että minun täytyy
oppia -- olenhan jäänyt hirveän taitamattomaksi arolla!... Pikku
Gretchen tuolla huvilassa tietää paljon enemmän kuin minä."

Herra Claudius nauroi hiljaa.

"Tietysti on tämä opetus ja kiusausaika teille välttämättömän
tarpeellinen, liiatenkin kun tiedämme, miten vaikeata on oman
nimennekin kirjoittaminen pienelle kädellenne. Kahdessa vuodessa voitte
oppia paljon; mutta isänne ja joku muukin toivonee ehkä, ett'ei nuori,
viaton sielunne oppisi kaikkia, mitä maailma, varsinkin
hallituskaupunki opettaa, vieläpä vaatiikin... Ilse rouva pyysi eilen
minua pitämään töitänne ja toimianne silmällä."

Minua värisytti -- sitä en voinut kärsiä! Sitä aioin vastustaa kaikin
voimin! Vapaaehtoisesti en suinkaan eläessäni aikonut antautua tuon
saman sietämättömän ikeen alle, jonka painoa Dagobert ja Charlotte
kärsivät! Mutta kummallista oli kuitenkin, ett'ei minulla ollut
uskallusta ilmoittaa hänelle sitä jyrkkää päätöstäni vasten silmiä.
"Minä en ymmärrä, mitä on Ilsen mieleen juolahtanut -- senhän neiti
Fliedner jo kohta lupasi tehdä ja Charlottekin", lausuin minä hitaasti.
"Ja Charlottesta pidän minä niin paljon, häntä minä varmaan aina
tottelen."

"Sehän juuri on vältettävä", vastasi hän vakavasti. "Neiti Fliedneristä
kyllä saatte hyvän kasvattajan. Charlottella on vielä itselläänkin
liian paljon oppimista, että hän voisi ruveta teidän opettajaksenne...
Jos sallisin hänen rajattomasti vaikuttaa kokemattomaan lapseen,
täytyisi hänen itsensä olla kaikissa kohdin esimerkkinä -- mutta siitä
hän on kaukana... Charlottella on oikeastaan jalo luonne, mutta hänen
sielussansa on vielä monta heikkoa kohtaa -- minä tiedän, että monta
kertaa olen astuva varoittaen ja kieltäen teidän molempien välillenne."

Jos pieninkään myötätuntoisuuden kipinä oli hehkunut sielussani, niin
sammui se tykkönään näistä suorista ja moittimista sanoista. Hän kosti
siinä katkerasti Clarlotten lavertelemiset pihakammarista -- minä
käsitin sen hyvin ja semmoinen viekas kostotapa se juuri niin syvästi
suututti Dagobertia... Ja tuon jäykän, tunnottoman laskumiehen käsiin
oli Ilse vielä jättänyt minutkin. Hän varmaankin aikoi pidättää minut
neljän seinän sisällä, hankkia minulle opetusta ja puhua kanssani ennen
kaikkea muuta noista vihatuista kirjoitusharjoituksista ja kaikkea,
mitä tekisin, olisivat nuo inhottavat silmälasit tirkistämässä.

Sillä välin olimme astuneet etehiseen ja seisoimme sen käytävän edessä,
josta pääsi minun kammiooni. Herra Claudius otti silmälasit pois ja
pisti ne taskuunsa... Ja vaikka hän vaan oli herra Claudius, enkä minä
häntä kärsinyt, oli hänellä kuitenkin erittäin kauniit silmät -- minun
kävi hänen suhteensa samoin kuin kirkkaan taivaankin, se näyttää niin
lempeältä ja viattomalta, vaan jos tahtoo katsella sitä, ummistuvat
silmäluomet heti sen hehkuvista säteistä.

Minä vaikenin ujosti -- silmälasit olivat minun varustukseni; niiden
kanssa katosi rohkeuteni ja lymyi sieluni sisimpään nurkkaan. Silloin
kuului läheneviä askeleita.

"No, älkää paheksiko, neiti!" kuulin jo kaukaa Ilsen sanovan. "Tämä on
hirveä tapa!... Noin nuori kaunis nainen, ja savuaa kuin uuninpiippu!"

"Ah, te pelkäätte vaan tupakan savun turmelevan koreat orvokit
hatustanne, rouva Ilse!" nauroi Charlotte.

"Joutavia -- se ei johdu mieleeni! Mutta sen sanon, että jos luulisin
lapsen pistävän tuommoisen tupakkapaperin hampaittensa väliin, niin --
lähtisin heti pois hänen kanssansa --"

Hän vaikeni; sillä he olivat ehtineet kynnykselle ja seisoivat meidän
edessämme. Charlottella, joka oli hänen seurassansa, oli paperossi
kirsikkahuuliensa välissä ja hänen nauravat kasvonsa katosivat juuri
sakean savupilven taakse, jonka hän kiusataksensa Ilseä puhalsi
suustansa.

Nähdessänsä herra Claudiuksen, säikähti hän kuitenkin silminnähtävästi,
punastui korviinsa asti ja otti pikaisesti paperossin suustansa. Se
nauratti minua ja sievä tapa, jolla hän käytti sikariansa, teki hänet
minun silmissäni vielä miellyttävämmäksi.

Herra Claudius ei näkynyt häntä huomaavan.

"Te olette oikeassa, Ilse rouva; älkää sitä salliko!" lausui hän
tyvenesti. "Teidän hattuanne ei tupakansavu rumenna; mutta naisen
puhtaan, lempeän mielen peittää se rumalla noella."

Charlotte heitti kiivaasti sikarinsa lammikkoon.

"Oletko pitänyt huolta kutsumuksista, Charlotte?" kysyi hän
levollisesti, ikäänkuin hän ei ollenkaan olisi huomannut kiivautta ja
suuttumusta, jotka saivat neidon sormet vavahtamaan ja silmät
säihkymään.

"En vielä -- Erdmann vie ne illalla."

"Älä unhota lähettää Helldorfillekin kutsumuskorttia."

"Helldorfilleko, setä?" kysyi hän sammaltaen, ikäänkuin epäillen
korviaan; tumma puna lensi hänen kasvoillensa.

"Niin, hän syö huomenna meidän kanssamme -- onko sinulla mitään sitä
vastaan?"

"Eipä juuri -- vaan odottamatonta se oli", vastasi Charlotte viipyen.

Herra Claudius kohotti hiukan olkapäitänsä, otti kohteliaasti
tervehtien hatun päästänsä ja astui rappuja ylös; hän ei mennyt
kirjastoon, minä kuulin hänen ylempänä avaaman toisen oven.

"Onko maailma äkkiä mennyt ylösalaisin?" huudahti Charlotte, joka,
kädet alas-vaipuneina, oli seisonut liikahtamatta, kunnes ylösastujan
askeleet lakkasivat kuulumasta ja ovi sulkeutui hänen takanansa.

"No, Jumala varjelkoon, tästä syntyy hauska juttu!... Minä voin panna
veikkaa, että Eckhof -- suolaa liememme huomenna."

"Kaikkia vielä, mitä vanhalla kirjanpitäjällä olisi keittiössä
tekemisiä!" huudahti Ilse suuttuneena. Väsymätön aamu- ja iltaveisaaja
oli kokonaan joutunut hänen epäsuosioonsa.

"Ilse kulta!" nauroi Charlotte, "minä tahdon sanoa teille jotakin...
Kauppahuone Claudiuksen toimitustaivaassa paistaa toinenkin aurinko,
nimittäin herra Eckhof. Erkki setä tekee kyllä oman tahtonsa mukaan;
mutta hän noudattaa herra kirjanpitäjän neuvoja ja tahtoa niin paljon,
että se vaatimaton auringonsappi oikeastaan on hallitseva isäntä... Ja
Helldorf on herra Eckhofin verivihollinen, syystäkö vai ilman, sitä
minä en tiedä, enkä minä siitä huolikaan, sillä minä en tunne -- tuota
Helldorfia en vähintäkään! Minä tiedän vaan, ett'ei Helldorf tähän
asti ole astunut jalallansa herra Claudiuksen saleihin siitä
yksinkertaisesta syystä, ett'ei herra Eckhof sitä ole sallinut... Ja
huomenna pitää hänen äkkiarvaamatta tulla päivällispitoihin, jotka
herra Claudius pitää kahden amerikalaisen kauppamiehen kunniaksi --
Eckhof syttyy raivoon ja kaikella herännäiskirjojen kaunopuheisuudella,
jotka hän täydelleen taitaa, kutsuu alas taivaan tuomiota ja vihaa --
sillä tämä on Helldorfille semmoinen kunnia, jonka setä muuten osoittaa
vaan arvokkaille kaljupäille ja maailman mainioille kauppahuoneiden
päämiehille... Niin, minä sanon, että maailma on nurin narin, eikä
minua vähintäkään kummastuttaisi, jos kiviherrat tuossa" -- hän osoitti
keskellä lammikkoa olevia kivikuvia -- "nousisivat, kumartuisivat
kohteliaasti ja vakuuttaisivat meidän olevan kauniita tyttöjä."

Minä nauroin ja Ilsekin hymyili.

"Mitä herra Claudius tekee ylikerrassa?" kysyin minä, sillä minua
suututti että "kauppias", joksi isäni häntä nimitti, astui tieteen
alalle.

"Hän katselee luultavasti tähtiä kaukoputkella... Ettekö ole huomanneet
Karolinenlustin kahta pientä tornia? Toinen on muinaisteos-kokoelmia
valaiseva kupulaki ja toisen on setä tehnyt itselleen tähtitorniksi...
Eikö totia, näyttääpä siltä, kuin miellyttäisivät häntä korkeammatkin
asiat. Älkää kuitenkaan Jumalan tähden uskoko sitä! Kaikkialla on hänen
työskentelynsä samankaltainen, hän laskee tornissa samoin taivaan
hopearahoja, kuin toimitushuoneessansa suurella pöydällä heliseviä
taaleriaan."

Hän otti taskustansa pienen, kapean tukun. "Ja nyt syy, miksi tulin
tänne, tässä ovat sukat -- tusina -- jotka tilasin teille N:stä -- ne
saapuivat vast'ikään ja huomenna tuo ompelijatar leningin."

"Älkää antako pettää itseänne, neiti; tässä ei millään muotoa voi olla
tusinaa", huudahti Ilse, punniten tukkua leveässä kädessänsä; mytty oli
yhtä suuri kuin yksi ainoa pari noista kehutuista kotikutoisista
villasukista. Ilse avasi kääreen: ihmeellisen hieno pitsikutoma oli
edessäni.

"Vai niin -- no tämäpä vasta kaunista!" lausui hän suuttuneena. "Tällä
tavoin voi lapsi K:ssakin juosta avojaloin... Kyllähän nämä ovat
hienoja ja ylhäisiä kaluja, mutta niitä ei milloinkaan voi pestä --
ensimmäisen kävelyn jälkeen pistetään ne ryysykoppaan... Voi
emäntä-raukkani rahoja!"

Hän riensi asuinhuoneeseni.

"Älkää antako hänen hämmentää itseänne, pienokaiseni", sanoi Charlotte
järkähtämättömimmällä äänellään. "Minä en milloinkaan käytä
toisenkaltaista, vaikka neiti Fliedner kuinka nyrpistäisi pientä
nenäänsä tälle _ylellisyydelle_, joksi hän sitä sanoo, niin...
_Minulla_ on nyt kerran tuommoinen arka Parisin iho ja _teidän_ täytyy
asettautua olonne mukaan -- muuta neuvoa ei ole!"

Hän riensi pois ja minä menin sykkivin sydämin Ilsen luo. Hän oli
riisunut hattunsa, laskenut virsikirjan kädestänsä ja seisoi hehkuvin
poskin kukkapöytäni edessä, joka näytti laiminlyödyltä ja huonosti
hoidetulta. Minä olin alusta saakka katsellut kukkia epäsuosiollisesti
enkä huolinut kastaa niitä, vaikka Ilse ankarasti oli muistuttanut
minua sitä tekemään. Kukat riippuivat siinä surkastuneina ja janosina.

Ilse ei lausunut sanaakaan, osoitti vaan sormellansa tekoani. Silloin
sai vastustushaluni minussa vallan.

"Mitä tuo pöytä minuun kuuluu?" tiuskasin minä kiukkuisesti. "Minä en
ymmärrä, mitä varten minun pitää nähdä vaivaa niiden hoidosta. Enhän
minä ole niitä pyytänyt herra Claudiukselta? -- mitä varten hän siis
tuo ne minun huoneeseni. Pitäköön itse huolta niiden kastelemisesta!"

"Sepä oivallista -- tästäpä syntyy yhä parempaa!" lausui hän
sointumattomalla äänellä. "Pitsiä jalassa ja kiittämätön sydän. Lenore,
Dierkhofiin et enää koskaan palaa -- enkä minä enää huolikaan sinua
sinne!"

Minä kirkasin ja heittäydyin hänen syliinsä -- hänen sanansa lävistivät
tikarin tapaisesti sydämeni.

"Pikku kyyhkyseni sanoi sinua mummo vainajasi", jatkoi hän
heltymättömästi; "kaunis kyyhkynen!... Jos hän vaan olisi aavistanut,
mitä piileskelee sydämessäsi, olisi hän sanonut sinua --"

"Piruksi", lisäsin minä kiivaasti ja kovin suuttuneena itseeni. "Niin,
niin, Ilse, se minä olen -- minulla on paha, musta sisu; mutta enhän
minä ole siitä tietänyt ja pahuus valloittaa minut alinomaa."



XVIII.


Seuraavana aamuna kertoi isäni Margareta ruhtinattaren tahtovan nähdä
minut kello kuusi illalla. Paremmaksi varmuudeksi tuli vielä palvelija
ilmoittamaan minulle, koska minun piti saapuman hoviin, sillä
ruhtinatar näkyi silminnähtävästi epäilevän isäni muistoa. Isä olikin
eilisestä saakka tavallistaankin hajamielisempi. Iltapuolella oli
nimittäin eräs sangen hyvin puettu herra astunut ylös kirjastoon ja
viipynyt siellä pitkän ajan, ja kun isäni myöhemmin meni herttuan luo,
unhotti hän tykkönään ottaa minulta jäähyväisiä. Minä kuulin hänen
askeleensa, juoksin ulos etehiseen ja näin kuumeentapaisen punan hänen
poskillansa; hänen silmänsä säihkyivät kummallisesti ja kädet
ehtimiseen hämmensivät tukkaa.

Sitte olimme päivällisillä. Minä voin nauttia ainoastaan vähän ruokaa;
sillä olin niin peloissani ja tuskissani -- pelkäsinhän minä kauheasti
ruhtinatarta, jota en voinut kuvailla muun näköiseksi kuin puetuksi
kullankirjattuihin vaatteisin ja kalliista kivistä säkenöivä ruunu
päässä. Lisäksi huolestutti isäni käytös minua. Hän ei nauttinut
palaakaan; lakkaamatta kierteli hän leipämuruja sormiensa välissä ja
katsoa tuijotti eteensä. Hän taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa;
hänen silmänsä katsahtivat silloin tällöin Ilseen, joka viattomasti
hyvällä ruokahalulla nautti ateriataan ja väsymättä vakuutti ei missään
olevan niin hyviä perunia kuin Dierkhofissa, jonka hiekkamaa muka oli
erittäin sovelias niille.

"Ilse hyvä, minä pyytäisin teiltä jotakin", alkoi isäni äkkiä -- hänen
sanansa kuuluivat niin lyhyiltä ja pakotetuilta, kuin olisi hän
ainoastaan sisällisestä ponnistuksesta saanut ne huuliensa yli.

Ilse katsahti ylös.

"Sanoittehan tuoneenne äiti vainajan jättämät arvopaperit mukananne
tänne?"

"Niin, herra tohtori", vastasi hän kuunnellen tarkasti ja laskien äkkiä
pois kahvelinsa. Isäni otti varovaisesti rintataskustansa paperiin
käärityn esineen; hänen kätensä vapisivat ja silmänsä säihkyivät hänen
avatessaan hienon kääreen: suuri komea muistoraha oli sen sisässä.

"Katsokaa tätä, Ilse -- mitä siitä pidätte?"

"Kaunis raha", sanoi Ilse nyykäyttäen hyväksyväisesti päätänsä.

"Ja arvatkaas vaan, se on myytävänä ihan polkuhinnasta. Kolmella
tuhannella taalerilla voin saada oikean raha-aarteen, joka meidän
kesken sanoen on vähintään kahdentoista tuhannen taalerin arvoinen."
-- Hänen muuten lempeät ja tyvenet kasvonsa näyttivät melkein
mielettömiltä. -- "Tämä on ensimmäinen onnellinen sattuma koko
elämässäni; tähän asti olen ainoastaan suurilla uhrauksilla voinut
ostaa kaikki kokoelmani -- eikä minulla tällä hetkeä ole sanottavasti
rahoja käytettävänäni... Hyvä Ilse, te saattaisitte minut ijäkseni
kiitollisuuden velkaan, jos antaisitte teille uskotuista rahoista
kolmetuhatta taaleria minulle. Leonore ei joudu vähääkään vahinkoon,
sillä minä vakuutan kunniasanallani tämän muistorahan olevan kumminkin
kolme kertaa arvoisemman."

"Niin, niin, saattaa olla; vaan _käykö_ se myöskin rahasta?" kysyi hän
käännellen sormissansa rahaa, joka tuotti isälleni niin suuren hermojen
kiihotuksen.

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi hän verkalleen.

"No, minä tarkoitan, ottaako kauppamies sen maksosta."

Isäni säpsähti, juurikuin olisi Ilse häntä pistänyt.

"Ei, Ilse", lausui hän hetken perästä alakuloisesti; "siinä erehdytte.
Täänkaltaisilla rahoilla ei voi mitään maksaa -- niitä voi ainoastaan
jälleen myydä."

"Vai niin -- sitten jäisivät ne kolmetuhatta taaleria lippaasen
katsottaviksi niinkuin kaikki särjetyt kuvat ylhäällä suuressa
salissa?... Siitä ei lapsi voi saada ruokaa tarpeeksi eikä kenkiä
jalkaansa... Herra tohtori, sanoinhan minä kohta, ett'ei rahoihin saa
koskea! Kun Hannoverissa vein viidellä sinetillä suljettua kirjeitä
toisensa perästä postiin ja viinein nurisin siitä, sanoi emäntä
raukkani aina; Ilse, sitä et sinä ymmärrä! Minun poikani on kuuluisa
mies ja sen täytyy niin olla. -- Ja minä olen niin tyhmän tyhmä, herra
tohtori, ett'en koko eläessäni ole voinut käsittää, miksi minun emäntä
vainajani täytyi tulla niin köyhäksi, miksi hänen täytyi myydä kaikki
Jakobsohnin perheen hopeakalut, kulta sormuksensa, rannerenkaansa ja
vitjansa, sentähden että te olette mainio oppinut ja nyt voin minä
vielä vähemmin käsittää, miksi lapsenkin täytyy luopua pienestä
perinnöstänsä. Älkää paheksuko, herra tohtori, mutta minusta on aina
tuntunut kuin putoisivat nämät tavattoman suuret rahasummat syvään,
pohjattomaan kaivoon, sillä niistä ei sitte enää sen enempää näy eikä
kuulu. Mahdollista, että ne ovat tallessa ja että niistä myöhemmin, kun
kaikki myydään..."

Isäni hypähti ylös tuolilta. Kaikkia voi hän kärsiä paitsi ajatusta,
että vieras tulisi hänen kokoelmansa, hänen aarteittensa omistajaksi.
Hän ojensi pelästyneenä keskeyttäen kätensä Ilseä kohti. Ilse vaikeni
silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitte rohkeasti:

"Minulla ei muuten enää olekaan valtaa niitä antaa -- ne ovat
katurakennuksen kassakaapissa -- ettehän te tahtoneet niitä tallettaa
-- sentähden jätin minä ne herra Claudiukselle. Mutta hän ei ole mies,
jonka kanssa saa menetellä mielensä mukaan, eikä hän ota tänään rahoja
vastaan, huomenna antaaksensa ne jälleen pois."

Isäni kääri sanaakaan enää lausumatta kultarahansa paperiin ja pisti
sen taskuunsa. Hänen alakuloisuutensa ja äänetön surumielisyytensä
koski minuun, vaan mitäpä sille taisin. Ilsen koko käytös osoitti
erinomaista mielihyvää siitä, että oli toimittanut rahat varmaan
paikkaan tallelle. Minä pelkäsin hänen ankaroita kylmiä silmiään enkä
tohtinut lausua sanaakaan isäni hyväksi, kun hän meni kirjastoon.

Kello neljän aikaan tuli Charlotten soma palvelusneiti minun
huoneeseni. Hänellä oli pieni kori kainalossa ja kun hän otti pois
peitteen, näkyi siinä pienillä mustilla lehdillä koristettuja
harsolaineita.

"Neiti Claudius lähetti minut pukua koettamaan", lausui hän tyhjentäen
koppansa. Sitä tehdessänsä vakuutti hän Ilselle, että nyt oli päivä
semmoinen, jolloin voisi "pötkiä tiehensä" katurakennuksesta.

"Ajatelkaahan vaan, meillä on päivällispidot herroja varten. Kaikki
ovat liikkeellä ja juoksevat edestakaisin -- silloin käskee herra
Claudius äkkiarvaamatta -- ken voisi sitä uskoa'? --- että
toimitushuoneet heti ovat muutettavat pihanpuolelle -- kaikki miehemme
ovat kuin pilvistä pudonneina! Ajatelkaahan toki, konttorihuoneet,
joissa kaikki Claudiukset ovat työskennelleet enemmän kuin sata vuotta!
Ei kukaan ole tohtinut muuttaa kaappiakaan paikaltansa, ja nyt pitää
kaikki heikot ja lahoneet huonekalut vanhoista, kolkoista huoneista
muuttaa toisiin päiväpaisteisiin ja valkoisiin! Voi miten oudoilta ne
siellä näyttänevät!... Päällystäjän täytyy heti panna viheriäisiä
uutimia ikkunain eteen, sillä huoneet ovat liian valoisat, eivätkä
herra Claudiuksen heikot silmät voi sitä kärsiä... Kukapa sen voi
selittää ... ei kukaan; mutta vanha Erdmann kävelee siellä ihan
kalpeana ympäri ja sanoo sen ennustavan maailman loppua."

Minä kuuntelin häntä vaan puoleksi -- mitäpä herra Claudiuksen
konttorihuoneet minuun koskivat?... Minä vaan katselin noita
ihmeellisiä vaatteita, jotka tulivat näkyviin puhujan käsistä. Ilsekin
katseli jok'ainoaa vaatekappaletta tarkastelevin silmin ja hänen
sormensa nyppivät minun kauhukseni ohutta vaatetta, koetellen kuinka
vahvaa se oli; mutta kun neiti viimein otti parin ihmeen pieniä mustia
atlasta jalkimia korin pohjasta ja hymyillen piti niitä minun edessäni,
läksi hän sanaakaan hiiskumatta huoneesta.

Minä olin kuitenkin äärettömän paatunut. Hänen poismenonsa ei minua
vähintäkään liikuttanut, päinvastoin, oikein takka putosi sydämeltäni
kun viimeinen kaistale Ilsen karkeasta hameesta katosi ovesta.
Aronsuutarin arvokkaat mestariteokset lensivät heti nurkkaan. Ilse oli
oikeassa, pitsissä ja atlaskassa tuntui minusta, kuin olisin avojaloin,
kuin suutelisi arotuuli jälleen hyväillen jalkojani. Sitten antoi
neitsy minun sukeltaa harsopilviin, joita hän kutsui leningiksi ja
asetti aina mustan nauhasolmun minkä mihinkin -- harsoa, mihin vaan
katselin! Keveää harsoa aaltoili käsivarsieni ja hartioitteni
ympärillä, vyötäisistä aina jalkoihin asti -- ja minäkö sen sisässä
piileskelin? Minäkö?... Ah, se oli todellakin enemmän kuin mitä voin
kestää, minä en voinut seisoa paikallani, minun täytyi juosta pois!...
Ja minä juoksinkin.

"Seisahtukaa, viipykää!" huusi kamarineitsy, "vielä puuttuu nauha
vasemmalta olaltanne! Tuolla tavoin ette voi näyttäytyä kenellekään!"

Mutta siitä minä viisi. Minä lensin jo etehisen läpi, sitte sillan yli
ja kukkatarhan lomitse; ympärilläni liehui ja löyhyi, kuin olisin ollut
pukeutuneena valkoiseen kesäpilveen.

En enää pelännyt katurakennusta, Minä juoksin rappuja ylös Charlotten
huoneesen. Hämärässä käytävässä seisoi vanha Erdmann kankeana kuin
puusta veistetty, ruokaliina käsivarrella. Hän katsoa tuijotti minua,
silmät seljällään kummastuksesta, ja minusta näytti, kuin olisi hän
koettanut tarttua leninkiini pidättääksensä minua ohitse rientäessäni.
Vieläpä mitä! mitä minulla oli tuon vanhan karhun kanssa tekemistä?...
Minä syöksin pitkittä mutkitta huoneesen.

Ikkunat olivat pihalle ja puutarhaan päin. Vaikka seinät olivat tummat
ja raskaat, ruskeat tamasti-akuttimet riippuivat ikkunain edessä, oli
se kuitenkin iloisin huone koko rakennuksessa. Kallis piano oli
mustapäisellä seinällä; Charlotte istui sen edessä ja hänen kätensä
lepäsivät koskettimien päällä juurikuin par'aikaa soittamassa. Lähellä
häntä istui neiti Fliedner puettuna siniharmaasen silkkileninkiin ja
sievä harsoista ja pitsistä tehty myssy päässä -- enempää en nähnyt.

"Ah, neiti Charlotte", huudahdin innoissani, "katsokaahan toki
minua!... Mitä nyt sanotte minusta?" Minä koskin leveään hihaan. --
"Eikö minulla ole siivet, ihan oikeat siivet? Ja kenkäni sitte -- ne
teidän täytyy nähdä!" Minä nostin hiukan hameeni lievettä, että kengät
tulivat näkyviin. "Nyt ei enää kuulu kopinaa, kuin hirveistä
naulatuista kengistäni!... Huomatkaa vaan, kuuletteko pienintäkään
ääntä, kun astun lattian yli." -- Vakavin askelin kuin sotamies marssin
minä hänen luoksensa. -- "Eikö totta, nyt en enää ole naurettavasti
puettu lapsi, niinkuin herra Eckhof sanoo?"

"Ette, prinsessani, ette!" huudahti hän. "Kuka olisi luullut semmoisen
perhosen piileskelleen mustassa kotelossa?" Hän nauroi, nauroi niin,
että hänen täytyi pidellä itseään kyljistä ja neiti Fliednerkin piti
nenäliinaansa suunsa edessä katsellessaan hymyilevin silmin ohitseni.
Minusta näytti hän katselevan seinää.

"Oletteko jo katsoneet peiliin?" kysyi Charlotte.

"Vieläpä mitä -- minulla ei ollut aikaa siihen; eikä se ollut
tarpeellistakaan. Näenhän minä sekä leninkini että kenkäni, mihin minä
sitten peiliä tarvitsisin?"

"No, mutta tottahan teidän kuitenkin täytyy nähdä itsenne", nauroi hän
ja osoitti suurta, lattiasta kattoon asti ulottuvaa peiliä, joka oli
ikkunain välillä. Mitään aavistamatta juoksin sinne ja katsahdin lasiin
-- minä huudahdin ujoudesta ja peitin kasvoni käsilläni -- oi Jumala,
en yhtään muistanut päivällispitoja ja nyt olin kaikkien vieraitten
keskellä. Takanani juuri vastapäätä peiliä oli vierashuoneisiin vievä
ovi. Siihen saakka olin sen nähnyt vaan suljettuna -- nyt olivat
molemmat puolet auki ja Dagobert seisoi kynnyksellä; hänen ruskeat
silmänsä kohtasivat hymyillen minun silmiäni, punainen kaulus hohti
hänen leukansa alla ja sekä rinta että olkapäät säkenöivät kullasta --
hän oli luutnantin-puvussaan. Hänen takaansa tuli muita nauravia miehen
kasvoja näkyviin ja eräässä sohvan kulmassa vanhan herran vieressä
istui herra Claudius... Kaiken sen huomasin minä yhdellä silmäyksellä.

Koko ruumiini vapisi; sekä häpeän että vihan kyyneleet nousivat
silmiini. Silloin tarttui kaksi viileätä kättä käsivarsiini ja veti ne
kasvoistani. Herra Claudius oli hypähtänyt ylös ja seisoi minun
vieressäni.

"Te pelästyitte, neiti von Sassen", lausui hän. "Tämä oli huono leikki
Charlottelta, josta hänen on pyytäminen teiltä anteeksi." Hän vei minut
nojatuolin luo ja painoi minut hellästi alas siihen. "Luulenpa sinun
nyt voivasi alottaa soittamisesi", sanoi hän Charlottelle.

"Heti paikalla, setä kulta!" Hän riensi minun luokseni, lankesi
polvilleen ja tarttui käteeni. "Teidän korkeutenne, suotteko minulle
kurjalle, syntiselle anteeksi", rukoili hän veitikkamaisesti. "Minä
rukoilen teiltä täten anteeksi antamusta, prinsessani; mutta ainoastaan
teiltä kaikilta muilta vaadin kiitosta, että pitkitin heidän
ihannettansa."

Minun täytyi nauraa, vaikka kyyneleet vielä riippuivat ripsissäni...
Kuinka oli hänen mahdollista kaikkien nähden langeta polvilleen minun
eteeni -- se oli minusta ihmeellistä -- minun, joka puolestani olisin
mieluummin paennut hiiren läpeen. Hän silitti molemmin käsin hyväillen
kähäröitäni, nousi sitte ja istahti pianon eteen.

Hän soitti taitavasti, mutta liian voimakkaasti; soittokone humisi
hänen käsiensä alla, vaan minusta olisi semmoinen äänien kuohuileminen
ja humina ollut kauniimpi, jos se olisi soinut ja haihtunut avaralla
arolla. Mutta minä olin erittäin kiitollinen soitosta; vetihän se
läsnäolevien huomion minusta; istuttuani hetken aikaa nojatuolissa kuin
suojelevassa satamassa, tohdin viimein luoda silmät ylös.

Ensimmäisenä näin vanhan kirjanpitäjän. Hän istui ikkunan loukossa
puoleksi akuttimien peittämänä -- Charlotte oli ollut oikeassa -- "hän
oli raivoissaan". -- Eilen oli hänen vihansa vimma ollut jotenkin
suurenmoinen -- hän oli jonkinlaisen profeetan kaltainen ja hänen
äänensä manaava into täytti minut pelolla ja kauhulla. Nyt oli hän sitä
vastoin vaan syvästi vihastunut, ainoastaan vaivalla itseään hillitsevä
mies -- vasen käsi, jossa kiilsi kallis sormus, oli kovasti pusertunut
ikkunalautaan; minuun päin puoleksi käännettyä klassillisen jaloa
sivukuvaa rumensi kiukusta alaspäin vetäytyneet suupielet ja koko seura
näkyi menettäneen hänen suosionsa, sillä hän oli kääntänyt sille
selkänsä... Hänen vihansa esine, nuori Helldorf nojasihe ovea vastaan,
josta minä olin tullut sisälle. Hän oli kentiesi huomiollisin ja
kiitollisin kuulija, sillä hän seisoi liikkumatta, silmät kiintyneinä
soittajaan. Hän lienee ollut toista mieltä kuin herra Claudius, joka
jokaisesta säveleen korotuksesta tyytymättömästi rypisti silmäkulmiansa
ja moittivaisesti pudisti päätään. Tässäkin oli hän olevinaan
ymmärtelijä tuo -- kauppias!

Äkkiä tunsin tuolini hieman tärisevän ja katsahdin sivulle. Dagobert
seisoi vieressäni; hän nojasi tuttavasti käsivartensa selkälautaa
vasten. Katsoessani ylös, katseli hän minua syvästi arkoihin silmiin,
kumartui liioitta mutkitta puoleeni ja kuiskasi korvaani soiton
estäessä muita sitä kuulemasta: "pitääkö teidän jo tänään menemän
ruhtinattaren luo?"

Minä nyykäytin päätäni.

"Minä rukoilen teitä -- muistakaa vähän minuakin siinä paratiisissa,
johon tulette!"

Minua melkein pyörrytti. Tämä kuiskaileva, hellästi ja innokkaasti
rukoileva ääni vaikutti sanomattoman kummallisesti sieluuni. Minun piti
suosiollisesti muisteleman häntä -- häntäkö, joka niin pilkallisesti ja
ylpeänä oli arolla seisonut edessäni, tuotako Tankredia, joka
kauneutensa ja sotilasarvonsa kautta oli kuninkaan kaltainen kaikkien
noitten "kauppiaiden" joukossa! Veri syöksi kasvoihini ja vastaamatta
sanaakaan vaipui pääni syvälle rintaani kohti -- minä olin ylpeä ja
onnellinen, mutta sitä ei muitten tarvinnut nähdä.

Soittokappaleen loputtua ja tavallisten kiitosten jälkeen läksivät
vieraat pois. Helldorfkin otti hattunsa. Herra Claudius viittasi häntä
kuitenkin jäämään ja minä kuulin hänen hiljaa kuiskaavan nuorelle
miehelle: "Viipykää vielä, minä tahtoisin mielelläni kuulla teidän
laulavan; teidän barytonianne kiitetään paljon."

Kaikkien pois mennessä hiivin minä viereiseen huoneesen, toivoen sieltä
löytäväni oven käytävään. Koko asemani, äkkiarvaamaton ilmestymiseni
seuraan olivat kuitenkin olleet liian naurettavia, minä pelkäsin
Charlotten pilkkaavan, jos jäisimme kahden ja sentähden tahdoin
mieluummin olla sen päivän poissa hänen näkyvistänsä.

Viereinen huone oli suuri sali, jossa vieraat olivat syöneet.
Avonaisesta ovesta pääsi käytävään, jossa vanha Erdmann vieläkin käveli
edestakaisin kuin mahtimies... Mikä hopean paljous kiilsi keskeltä
huonetta pöydältä ja sivu-pöydiltä. Minä katselin niitä ohimennen, vaan
sitte kiintyivät silmäni sivu-seinään, voimatta katsoa muualle...
"Komea upseeri", joksi Charlotte oli kutsunut häntä, katseli alas
paksusta, runsaasti koristetusta kehyksestä! Kaunis, ylpeä mies,
elämänhalu ja voitonvarmuus hymyilevissä huulissa!... Ja oliko tuo
valkoinen käsi, joka niin voimakkaasti ja kuitenkin luontevan
viehättävästi nojautui pöytää vasten ... oliko se todellakin kohottanut
murha-aseen ja ainoalla laukauksella musertanut kirkkaan hehkuvan
otsan?... Oliko hän tehnyt tuon murhatyön Karolinenlustissa? Oliko
kentiesi jalkani astunut samalle paikalle, jossa tämä mies makasi
veressään, pää muserrettuna?.. Kuinka usein oli Heintz vavisten
vakuuttanut, miten itsemurhaajien sielut öisin "vaelsivat ympäri
saamatta lepoa ja rauhaa"... Kentiesi tämäkin haamu todellakin
keski-yönä hiipii suljettuin salien läpi, astuu alas kapeita portaita
ja äänettömästi lykkää vuoteeni syrjälle? -- Minä olin vähällä huutaa
kauhusta ja käänsin kasvoni elävästä, säihkyvin silmin minua
tirkistelevästä kuvasta. Samassa astui herra Claudius huoneesen ja
näkyi etsivän jotakin. Unhottaen kaiken ujouden ja varovaisuuden
osoitin sormellani pelättyä kuvaa.

"Tapahtuiko onnettomuus Karolinenlustissa?" kysyin melkein
ehdottomasti. Hän peräytyi askeleen, punastui syvästi ja silmät
leimahtivat.

"Lapsi, mihin sekaannutte?" vastasi hän synkästi. "Minun täytyykin,
näen mä, käskeä näitä sopimattomia kieliä vähän hillitsemään
lavertelemishalunsa!" Hän vaikeni hetkeksi ja loi silmänsä
veli-vainajansa kasvoihin. "Ei", lausui hän sitte lempeämmin,
"surullinen seikka ei tapahtunut Karolinenlustissa. Pelottaako se
ajutus teitä?"

"Minä -- minä pelkään aaveita, ja Heintz ja Ilsekin, vaikk'ei hän sitä
myönnä!"

Hellä hymy näkyi hänen huulillansa. "Minäkin näen välistä aaveita,
joita pelkään ja nyt juuri enemmän kuin milloinkaan ennen", lausui hän.
Minä en tietänyt, laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän vakavasti.
"Menettekö tänään vielä ruhtinattaren luokse?"

Minun täytyi nauraa itsekseni, hän kysyi juuri samaa asiaa kuin
Dagobert. "Menen", vastasin hänelle, "ja minun täytyy rientää, kello
kuusi pitää meidän oleman linnassa."

Minä tahdoin kiireesti astua kynnyksen yli, mutta hän pidätti minua
lempeästi.

"Varokaa, ett'ette kadota itseänne hovi-ilmassa!" varoitti hän
kummallisella äänellä ja ojentaen etusormensa. Se oli kummallista,
mutta hänen äänensä melkein koski sydämeeni -- joutavia, sitä neuvoo
minulle mies, joka aina muisteli vaan itseään! Ihan toista oli Dagobert
pyytänyt!... Minä pudistin päätäni, juoksin ulos ja riensin portaita
alas... Onneksi ei Ilse nähnyt tuittupäistä päänpudistustani. Aika
nuhdesaarnanpa olisinkin silloin taas saanut kuulla!



XIX.


Kamarineitsy oli vielä huoneessani. Hän sai minut käsiinsä, kiinitti
puuttuvan nauhasolmun ja pani ympyriäisen valkoisen olkihatun päähäni.

Minä katsahdin peiliin ja huomasin äkkiä, että ylönkatsotut hiukseni,
jotka siihen saakka olivat minulle olleet ikävänä vaivana, paksuissa,
sinertävän mustissa kähäröissä aaltoilivat niskassani ja että ne
erisivät erittäin kauniisti hattuni maidonvalkeista nauhoista. Ilsen
terävät silmät tapasivat minut heti tässä ensi ihastuksessani, hänen
karkeat kasvonsa, niiden tummanpunaiset poskipäät näkyivät äkkiä
katkeran ja suuttuneen näköisinä koristetun pääni ylitse peilistä.

"Vai onko peilinarrikin jo valmis?" torui hän. "Mutta sen sanon
sinulle, siivo nainen ei koskaan uteliaasti kurkista peiliin, vaikka
nenä istuisikin sievästi oikealla paikallaan... Syntiä se on, tiedätkö
sen?... Jos emäntä raukkani ajoissaan olisi ottanut Kristinan pois
peilin luota, olisi monta asiaa ollut toisella kannalla... Minä peitän
peilin ennen lähtöäni, tiedä se!"

Sitä hänen ei tarvinnut tehdä. Minä en voinut käsittää sen olevan
syntiä, sillä niin nenän kuin koko ruumiinkin oli rakas Jumala minulle
antanut; mutta naurettavaa oli ihailla ja ihmetellä itseään; minä
punastuin ja häpesin, juurikuin olisin sanonut jotakin kovin tyhmää.

Kamarineitsy läksi sääliväisesti katsellen minua, jolle laki niin
ankarasti luettiin, ja minä menin ylös kirjastoon noutamaan isääni.

Jo oven ulkopuolella kuulin hänen nopein askelin käyvän edestakaisin ja
ääneen puhuvan itseksensä. Minä luulin jonkun olevan hänen luonansa ja
avasin hiljaa oven. Hän oli yksinänsä, mutta sanomattoman levoton ja
liikutettu. Lakkaamatta mittasi hän askeleillaan avaraa huonetta ja
siveli molemmilla käsillään hiuksiansa. Monta kertaa seisattui hän,
otti pöydältä kultarahan, jota hän oli näyttänyt Ilselle, tarkasteli
sitä ikäänkuin tahtoen lävistää sen silmillänsä ja laski sen syvästi
huoaten jälleen pöydälle. Sitte löi hän laihalla kädellään niin kovasti
pöytään että kaikui, ja alkoi taas kävelemisensä. Minua hän ei
huomannut, vaikka jo olin seisonut muutamia minuuttia huoneessa.

"Isä, mikä sinun on?" kysäsin viimein ujosti.

Hän kääntyi äkkiä. Ensin hän ei tuntenut minua uudessa puvussani; minä
juoksin nauraen hänen luoksensa. Hänen synkistyneet ja sangen kuumat
kasvonsa kirkastuivat heti; hyvänsuopa hymy lensi auringonsäteen
tapaisesti niiden ylitse ja teki minut sanomattoman onnelliseksi.

"Ah, Leonore, sinäkö se olet!... Minun kaunis pikku tyttö sinä
oletkin!" huudahti hän. Hän tarttui molempiin käsiini ja tarkasteli
minua kiireestä kantapäähän. Kuinka selittämättömän kiitollisesti
sydämeni sykki häntä kohtaan! Kaikissa tieteellisissä suruissaan ja
huolissaan huomasi hän kuitenkin minun kaltaiseni pienen mitättömän
olennon.

"Isä, emmekö lähde jo pian?" kysyin minä, ja rohkaisten mieleni
silittelin hänen harmaat hapsensa ja asetin paremmin kaulahuivinsa.
"Kentiesi ruhtinatar jo odottaa meitä -- oi, kuinka sydämeni sykkii
pelosta ja tuskasta!"

"Minä odotan ensin herraa, jonka vien herttuan luo", vastasi hän
lyhyesti, huomaamatta viimeisiä sanojani. Poissa oli taasen iloinen
mieleni! Hän siirtyi pois luotani, rupesi jälleen kävelemään ja kahden
sekunnin perästä olivat suureksi mielipahakseni silitetyt hiukset
taasen pörröllään.

"Etkö tahdo kertoa, mikä sinua niin surettaa?" kysyin rukoilevaisesti.

Hän astui juuri, kädet selän takana, ohitseni.

"Voi lapseni, sitä en voi sinulle sanoa; enhän edes tiedä, kuinka
alottaisin selittääkseni sitä sinulle! -- Päivällispöydässä oli minulla
jo oikea jättiläistyö, kun puhuin siitä Ilselle", sanoi hän melkein
maltittomasti ja jatkoi kävelemistänsä.

Minä en jättänyt häntä niin vähällä. "Tosi kyllä että olen tullut
äärettömän tyhmäksi tuolla arolla", vastasin vilpittömästi, "mutta
kentiesi käsitän sinua kuitenkin paremmin kuin uskot; koeta kuitenkin."

Hän hymyili puoleksi nurjasti, puoleksi vastahakoisesti, mutta otti
kuitenkin rahan ja piti sitä edessäni.

"No, katso siis tätä!... Tämä on ihmeellisen harvinainen esine --
kunniaraha ... Minun kokoelmissani ei ole senkaltaista, syystä ett'en
tähän hetkeen saakka ole voinut saada semmoista ostaa," Säihkyvin
silmin piti hän sitä valoa vasten. "Oivallista -- kuva on melkein
kulumatta!... Herra, jota odotan, myy tämän rahan ja hänellä on niitä
ainoastaan verrattoman harvinaisia -- ymmärrätkö minua, lapseni?"

"Minä en ymmärrä lauseitasi; mutta tarkoituksesi käsitän selvästi. Sinä
et millään tavalla tahtoisi päästää tätä kultarahaa käsistäsi."

"Lapsi, minä antaisin ilomielin vuosia elämästäni, jos voisin ostaa
tämän!" keskeytti hän minua innokkaasti. "Mutta minä en, ikävä kyllä,
voi sitä tehdä. Tunnin perästä on herttua ostanut kaikki harvinaisimmat
kappaleet muinaisrahakokoelmiinsa -- ja minä --"

Hän vaikeni; sillä herra, joka jo eilen pienine lippaineen oli ollut
hänen luonansa kirjastossa, astui sisään. Minä näin, kuinka isäni
vaaleni. "No, kuinka käy, herra von Sassen?" kysyi herra
lähestyessänsä.

"Minun -- täytyy luopua siitä!"

"Isä", lausuin minä päättäväisesti, "minä hankin sinulle mitä
tarvitset!"

"Sinäkö, pikku tyttäreni?... Millä tavalla sitte käyttäytyisit?"

"Jätä se minun huolekseni! Mutta minä tarvitsen rahan, että voin sen
näyttää!"... Ah, kuinka käytölliseksi ja päättäväiseksi äkkiä olin
muuttunut! Minä oikein ylpeilin itsestäni; se olisi Ilsen pitänyt
näkemän.

Isäni hymyili epäileväisesti, mutta se oli kuitenkin ainoa oljenkorsi,
johon hän voi tarttua. Hän katseli kysyväisesti vierasta herraa; hän
nyykäytti myöntyväisesti päätään, kääri rahan paperiin ja antoi sen
minulle. Minä pusersin sitä suonenvedontapaisesti taskussani ja juoksin
katurakennukseen. Ah, miten aioin rukoilla herra Claudiusta antamaan
minulle kolmetuhatta taaleria rahoistani! kuinka innokkaasti kertoa
hänelle isäni huolen! Ell'ei hän ole oikea kivi, pitää tyttären
rukouksen häntä liikuttaman, tyttären, joka ennen kaikkia tahtoo nähdä
isänsä onnellisena... Minä en kuitenkaan koskaan ennen peljännyt
Claudiusta niin paljon kuin silloin väristen ja rukoilevaisena
astuessani vilpoiseen, kolkkoon etehiseen, josta äsken läksin
uhkamielisenä ja uppiniskaisena. Mutta eteenpäin! Sen täytyi tapahtua!
Minä rakastin isääni liian paljon, ett'en olisi uhrannut hänen
hyväksensä, mitä vaan voin, tahdoinpa kärsivällisesti kestää herra
Claudiuksen kylmää katsettakin... Joutavia! Antoihan hän minulle
neljäsataa taaleria lähetettäväksi tädilleni -- mistä syystä hän siis
kieltäisi minulta kolmeatuhatta! Minä vaan kirjoitan nimeni kuitin alle
ja sillä on asia suoritettu.

Erdmann ja kamarineitsy kantoivat juuri ruoka-astioilla täytettyä koria
rappuja alas, kun minä astuin ylös. Ruokasalin ovet olivat vieläkin
auki. Jos herra Claudius vielä on Charlotten huoneessa, voin minä
kentiesi avatusta ovesta herättää hänen huomionsa muitten näkemättä,
sillä minä en tahtonut muita kuulijoita pyytäessäni häneltä
puheenalaista rahasummaa.

Olin juuri astumaisillani viereiseen huoneesen, kun kaksi kaunista,
vahvaa ihmisääntä kohtasi korviani -- ikäänkuin kiintyneenä jäin
seisomaan, vaikka lattia oikein poltti jalkojani ja sydämeni sykki
tuskallisesti jokaisesta kuluvasta silmänräpäyksestä.

    Jos myrskyss' sinut näkisin
    Synkässä erämaass',
    Ma viittan' sulle tarjoisin
    Suojaksi tuulessa.

lauloivat Charlotte ja Helldorf. Minä näin ovesta molempien jalot
vartalot ja Dagobertinkin, joka heitä säesti.

Oi, minun aroni myrskysäässä, kevätmyrskyssä! Kun se vinkuen lensi
Dierkhofin yli, koettaen irroittaa vahvoja nurkkapylväitä ja särkeä
laseja, kun se repi tammien menneenvuotiset kuivat lehdet ja jauhoi ne
pieniksi palasiksi, kun Ilse huolellisesti sulki kaikki ovet ja kanat
avarasta pihasta pakenivat ometan suojeleville orsille, silloin juoksin
minä aidan toiselle puolelle ja huusin kovasti ilman ohitse humisevalle
henkijoukolle... Nyt ei myrsky pauhannut kuten talvella! Nyt kuului
tuhat, monta tuhatta vastaherännyttä ääntä riemuitsevan toisilleen! Nyt
kuohui jäästä irroitettu vesi, nyt humisi metsäkin, jossa elon suonet
jälleen vilkkaasti tykyttivät, tuossa soi pieni kellokukkakin, joka
juuri oli puhjennut nupustansa... Ja minä annoin myrskyn viedä itseäni
eteenpäin; vastustamatta lensin aron yli, pyöriskellen kuin tuulen
pyörittämä lehti, kunnes seisahduin kukkulan päälle ja puoleksi
peljästyneenä, puoleksi riemuiten kiersin käsivarteni vanhan hongan
ympäri. Molemmat, vanha puu ja minä, horjuimme ja vapisimme, mutta
honka ravisti iloisesti neulasiaan ja minä nauroin suuria paksuja
pilviä, joitten vastustamatta ja avuttomasti täytyi hyökätä eteenpäin
hirmuisessa vauhdissa, viimein haihtuaksensa. Tuuli repiä riuhtoi
leninkiäni ja hiukseni löivät kasvojani -- mutta minä en tarvinnut
"suojelevaa viittaa", pienissä lapsenkäsissäni ja jaloissani oli
jotakin raudan ja teräksen kovaa; minä taistelin urhoollisesti tuulta
vastaan palatessani kotiin ja toruin Spitsiä, joka sillä aikaa
laiskasti oli lämmittänyt nahkaansa lämpimän takan edessä.

    Jos turma onnes hävittää
    Ja rauhas häiritsee...

lauloivat he tuolla sisällä ja äänet paisuivat samoin kuin myrskykin
pauhaa päästyään korkeimmillensa. Äänet olivat melkein lumonneet minut;
mutta en saanut antautua lumouksen valtaan -- pois kaikki koti-ikävä
tuskallisen viehättävine unelmineen! -- Minä olin näkevinäni isän
liikutettuna kävelevän edestakaisin kirjastossa ja astuin
päättäväisesti kynnyksen yli.

Huoneessa istui herra Claudius ypöyksin. Hän oli nojallaan tuolinsa
sivua vasten ja oli kätkenyt otsansa ja silmänsä käteensä. Tiheät,
vaaleat kähärät peittivät valkoiset sormet -- minä peräydyin
tuskastuneena, yksin hänen hiustensa heikko hopeanhohtokin vaikutti
minussa kylmyyttä ja saattoi minut jälleen tointumaan; minä en enää
muistanut sanaakaan rohkeasta kauniista pyynnöstäni; nähdessäni hänet
siinä, tunsin selvästi, että hän kuitenkin kieltäisi minulta rahat,
tosin kyllä sangen kohteliaasti ja hyväntahtoisella äänellä, mutta niin
lujasti ja vakavasti, että jos uudelleen pyytäisin, olisi se
tunkeilevaisuutta. Ja vaikka hän nyt istui siinä ikäänkuin muistamatta
koko maailmaa, ainoastaan kuunnellen liikuttavaa laulua, pyöri
kuitenkin -- siitä olin varma -- numeroita hänen päässään, ja, minä
tiesin sen, hän olisi hiljaa nauranut, kun vaan olisin maininnut
kolmeatuhatta taaleria ja sanonut: "teillä ei silminnähtävästi ole
käsitystä, kuinka paljon rahaa siinä on!"

Mutta kuitenkin seisoin äkkiarvaamatta hänen vieressänsä; tuskin
tiedän, kuinka rohkenin astua ne muutamat askeleet hänen luoksensa.
Minä kumarruin hänen puoleensa ja lausuin puoliääneen hänen nimensä...
En aikonut häntä pelättää, ja ääneni kuuluikin hyvin heikolta ja
ujolta, mutta kuitenkin kavahti hän pystyyn, ikäänkuin olisi
tuomiopasuuna kaikunut hänen korvissansa. Hän nousi seisomaan ja
hymyili -- minä tiesin kyllä miksi -- kuinka oli mahdollista pelästyä
tuommoisesta pienestä olennosta, joka tuli sisälle äänettömästi
hypistellen kuin pieni peikko!

Hän ei ollut suutuksissaan, sen kyllä huomasin, vaan en kuitenkaan
saanut sanaakaan huulieni yli. -- Jospa hänellä edes olisi ollut
kamalat lasit silmillä ja leveälierinen hattu päässä! mutta ilman niitä
näytti hän, sinisilmät tulisen vilkkaina, niin nuorelta... Minusta
tuntui, kuin olisin siinä seisoessani näyttänyt äärettömän
tyhmäntypärältä, eikä edes juolahtanut hänen mieleensä auttaa minua
pulastani. Hän oli ääneti sen aikaa, kun sisällä laulettiin:

    Sa turvan, suojan löydät ain'
    Mun sydämessäni!

"Tahdotteko puhutella minua?" kysyi hän viimein puoliääneen, kun laulu
oli loppunut.

"Tahtoisin, herra Claudius, vaan en täällä."

Hän läksi heti kanssani viereiseen saliin ja sulki molemmat ovet.

Silmät lakkaamatta luotuina parkettilattian kiiltävään ruutuun, puhuin
hänelle asiani, kävihän se kuitenkin; minä muistin jälleen sanat ja
lauseet, niinkuin olin ne miettinyt! minä kerroin hänelle, miten
hartaasti isäni halusi saada rahan omaksensa, miten isä ei voinut
nauttia ruokaa pelkästä liikutuksesta, miten en voinut nähdä hänen
kärsivän, en millään tavoin, ja sentähden täytyi minun keksiä keino,
millä mihin hintaan hyvänsä saisin hänelle kolmetuhatta taaleria. --
Sitte katsahdin ylös.

Hän näytti juuri samalta kuin seisoessansa tuolla alhaalla
toimitushuoneessa suurten, paksujen tilikirjojensa keskellä --
suurimman huomion ja kylmimmän luvunlaskun elävänä kuvana.

"Onko tämä teidän oma tahtonne vai onko herra von Sassen sanonut
haluavansa teidän rahoistanne tuota summaa?" kysyi hän viimein. Oi,
miten kiusalliselta tuo tyven ääni kuului minun lämpimän, hellän
puheeni rinnalla ja miten se minua suututti!... Mutta minä en voinut
katsoa noihin kirkkaisin silmiin ja suoraan valhetella, enkä muistellut
mitään veruketta, vaikka mieleni sangen suuresti sitä teki.

"Isäni puhui siitä Ilselle tänään päivällispöydässä", vastasin viipyen.

"Ja kielsikö hän?"

Minä myönsin sen alakuloisesti. Tiesinhän minä nyt, että sillä menetin
viimeisenkin toivoni.

"Ettekö ole ajatelleet, neiti von Sassen, että minä siinä tapauksessa
vielä vähemmin voin antaa teille anottua rahasummaa?" --

Unhotettu oli nyt päätökseni ainoastaan nöyrästi rukoilla ja
kärsivällisesti kestää hänen kauppiaan tapaisia laskujansa ja
kylmäkiskoista tyvenyyttänsä!... Minä tunsin poskeni punehtuvan, "paha
sydämmeni sai minussa vallan."

"Tosin olen sitä ajatellut", vastasin kiireesti, nopeasti hengittäen,
-- minä osoitin kynnystä. "Tuossa seisoin äsken vavisten epätiedosta...
Mutta minä rakastan isääni ja tahtoisin uhrata rahat hänen hyväksensä."

Hän ei lausunut sanaakaan minun hetkeksi vaietessani. Hän oli
todellakin oikein kivenkova, kaikki rukoukseni olivat turhat -- enkö
minä siis olisi suuttunut?

Minua halutti melkein vastustamattomasti polkea jalkaani -- käänsin
äkkipikaisesti hänelle selkäni ja huudahdin olkapääni yli kuohuen
vihasta: "Nyt en enää huolikaan koko rahoista en ollenkaan!
Naurettavaa, että minun täytyy kerjätä vierailta ihmisiltä sitä rahaa,
jonka rakas mummovainajani on minulle antanut!... Mutta sitä en tee,
en millään tavoin!... En koskaan, koskaan enää pyydä teiltä mitään,
vaikka se kymmenesti olisi minun omaani ja minulla olisi oikeutta sitä
käyttää --"

"Tänä hetkenä ei teillä ole äyriäkään käytettävänänne!" keskeytti hän
minua ilman vähintäkään kiivautta, mutta suurimmalla vakavuudella ja
voimalla. "Ja sen sanon teille, että jos noin kiivaasti näytätte
olevanne aron kesytön lapsi, ette voita minulta mitään... Täst'edeskin
saatte kiivetä puitten latvoihin ja kävellä joessa, siinä ei teillä ole
pienintäkään estettä -- mutta sielustanne täytyy minun poistaa kaikki
villiys."

Hän aikoi siis iskeä kiinni minuun rauta sormin eikä päästää minua
ennenkuin noiden piinavuosien kuluttua!... Jumalani, minkä surkean
valhekuvan oli hän minusta tekeväkään!

"Ja luulette minun siihen suostuvani!" vastasin hänelle, heittäen pääni
taakse päin. "Heintz oli kerran saanut kiinni kaarneen, mutta kun hän
tahtoi leikata siltä siipiä, nokki lintu häneltä sormet verille --"

"Ja niin rohkeastiko tekin, pieni aroleivonen, puolustaisitte
itseänne?" kysyi hän, hymyillen katsellen hienoja valkoisia sormiaan.
"Vaan katsokaa, se paha kaarne ei käsittänyt, että Heintz tahtoi
tehdä sen uskolliseksi kumppanikseen... Mutta puhukaamme vielä
raha-asiastanne. Minulla on yhtä vähän oikeutta menetellä omaisuutenne
kanssa kuin teilläkin; sitä vastoin jätän mielelläni omista rahoistani
tarpeellisen summan herra von Sassenille... Ettekö sanoneet myöjän
par'aikaa olevan isänne luona?"

Häveliäästi pistin käteni taskuun ja ojensin hänelle rahan. "Ah,
keisarillinen raha, Antoniuksen ajoilta! Kaunis kappale!" huudahti hän,
meni ikkunan luo ja katseli sitä kauan aikaa tarkasti kaikilta puolilta
-- taasen juuri kuin olisi hän _sitäkin_ ymmärtänyt.

"Tulkaa", sanoi hän ja avasi oikealla puolella olevan huoneen oven.
Siellä oli raskaat silkkiuutimet ja sekin sali oli yhtä synkkä kuin
koko muukin loppumattoman pitkä huonerivi. Erään ikkunan vieressä oli
veistoksilla ja hopeaheloilla koristettu kaappi tummasta puulajista.

Herra Claudius avasi sen kummallisen, vanhanaikuisen kapineen ja veti
ulos laatikon -- siinä oli rivittäin samankaltaisin rahoja, joita isäni
väitti ihmeen harvinaisiksi, ja kaikki järjestettyinä tumman sametin
päällä. Hän otti yhden niistä, laski sen kädellensä sen viereen, jonka
minä olin tuonut muassani, vertaili niitä vielä tarkasti ja ojensi ne
minulle. Ne olivat toisensa kaltaiset kuin kaksi munaa, laatikosta
otettu oli vaan paljoa kuluneempi.

"Tämä on kauniimpi", päätin minä osoittaen isäni hartaasti haluttua
rahaa.

"Sen kyllä uskon", vastasi herra Claudius. "Mutta minua se ei
miellytä."

Samassa aukeni ruokasalin ovi, ja kääntyessämme, näimme Dagobertin
seisovan kynnyksellä. Herra Claudius rypisti tyytymättömästi kulmiansa,
vaan nuori mies ei siitä näkynyt huolivan; hän lähestyi ja hänen
silmänsä lensivät kummastuneina raharivien ylitse.

"Taivas, mikä loisto!" huudahti hän ihmetellen. "Setä, oletko siis
kokoilija?"

"Hiukan, kuten näet."

"Eikä maailma tiedä siitä sanaakaan?"

"Pitääkö maailman siis välttämättömästi tunteman minun
mielipiteeni?" -- Miten ylpeältä se kuului!

"No, ell'ei juuri sitä," vastasi Dagobert; "mutta tähän aikaan, jolloin
koko pääkaupunki kuumeentapaisesta on mieltynyt muinaistieteesen, on
tämä osanottamattomuus todellakin käsittämätön."

"Luuletko niin?... Mutta minä sanon sinulle, että harvoin nautin siitä,
jota muotitavarana enimmin ostetaan maailman markkinoilla ja jota
yleisö käyttää ihan toisella tavalla, kuin tiede on määrännyt... Minä
olen sitä paitsi hyvin varoillani pienten mieltymysteni suhteen, minä
en niillä kilvoittele -- ne valloittavat meidät pian vieraitten
yllyttämisestä, eikä senkaltaiselle hillitsemättömälle himolle mitään
ole mahdotonta, silloin kosketaan pyhimpäänkin esineesen, olkoot varat
silloin otettavat vaikka alttarilta."

"No, _siitä_ synnistä varjelee sinua esi-isiesi säästöt!" nauroi
Dagobert. Hän pudisti päätänsä. "Käsittämätöntä. Muinaistiede sinua
miellyttää ja kuitenkin olet monta vuotta sallinut kalliin
taidekokoelman koskematta homehtua kellareissa."

Herra Claudius kohotti hieman olkapäitään. "Kentiesi olisit toista
mieltä, jos saisit lukea esi-isäni perukirjan. Hän määräsi taideteosten
ikipäiviksi jäämään kellariin haudatuiksi."

"Vai niin -- no silloinhan herra von Sassen voisi ylpeillä -- hän on
rukouksillaan kumonnut perheen mielettömät mielipiteet --"

"Hän vähemmin kuin minun mielipiteeni asiasta, sillä ei esi-isälläni
eikä minulla ole oikeutta salata maailmalta taideaarteita sekä
ijäiseksi antaa niiden kadota", kuului hänen sangen levollinen
vastauksensa.

Minä olin kuin neulain päällä tämän keskustelun kestäessä -- kallis
aika kului. Minä rauhoituin kuitenkin, kun Dagobert astui ikkunan luo
katselemaan ohitse kulkevia vaunuja! Herra Claudius laski rahansa
jälleen laatikkoon ja antoi minulle omani takaisin. "Minun on sääli,
että minun täytyy peräyttää sanani," lausui hän minulle. "Mutta
täänkaltaisten rahojen ostamiseen en voi olla avullinen -- teidän
kourassanne oleva raha on väärä."

Dagobert kääntyi pikaisesti.

"Kuka tahtoisi ostaa tuon muistorahan?"

"Herra von Sassen."

"Kuinka, setä, _hän_ sanoo rahan oikeaksi ja _sinä_ oikaset häntä?...
Suo anteeksi, mutta sanat tunkeusivat ehdottomasti suustani -- minä
olin epäkohtelias!" lisäsi hän heti puolustaen itseään.

Herra Claudius nauroi hiljaa. "Sinä todistit vaan mielipiteeni, että
meikäläiset tekevät parahiten, kun pitävät viisautensa salassa. Mainion
tiedemiehen rinnalla on hänen mielipiteensä aina rohkeus."

Hän sulki kaapin oven ja minä läksin sanaakaan lausumatta ylpeästi
huoneesta. Dagobert astui samalla aikaa kuin minäkin kynnyksen yli.

"Hävytöntä!" mumisi hän hampaittensa välissä, kuitenkin niin ääneen,
että minä voin sen kuulla, ja meni sisarensa huoneesen, sillä välin kun
minä ääneti ja ujona juoksin pois.

Niin, hävyttömyyttä se oli maailman mainiota isääni kohtaan!... Minä
juoksin kuin takaa ajettuna puutarhan lävitse ja riensin mitä syvimmin
liikutettuna Karolinenlustin rappuja ylös.

"No?" kysyi isäni melkein hengästyneenä mielen ahdistuksesta, minun
sisään astuessani.

"Herra Claudius sanoo muistorahaa vääräksi!" kerroin minä tukehtuneella
äänellä.

Vieras herra purskahti hillitsemättömään nauruun -- hän tuskin voi
tyyntyä. Isäni sitä vastoin nykähytti ylenkatseellisesti olkapäitään...
"Kauppiaan viisautta", sanoi hän. "Senkaltaisten ihmisten kanssa ei san
ruveta tekemisiin."

Hän otti hattunsa, laski sen pörröisten hiuksiensa päälle ja tarjosi
minulle käsivartensa. "Menkäämme nyt", sanoi hän alakuloisesti.



XX.


Rientoaskelin kävimme puutarhan lävitse; isäni ei muutaman
silmänräpäyksen perästä enää tietänyt, että ujosti lepatteleva tyttö
riippui hänen käsivarressaan ja varpaillaan lensi eteenpäin kuin
kiehtova lumihiude. Hän puhui lakkaamatta vieraan herran kanssa ja,
minun närkästyksekseni, yhtä käsittämättömästi kuin vanha professori
arolla, sillä hän käytti vieraita sanoja.

Mennessämme vinosti pihan ylitse, kuului Helldorfin kaunis ääni alas,
hän lauloi yksin. Isäni pysäytti hetkeksi kulkunsa. Siihen asti en
ollut koettanut kotiutua pihaan, olihan se minusta liian paljas ja
jokapäiväinen. Mutta nyt, kääntyessämme vasemmassa sivurakennuksessa
olevaa porttia kohden, lensivät silmäni edessäni olevan alikerroksen
yli. Neljässä ikkunassa oli toinen puoli avattu raolleen; ja nuori
tyttöjoukko oli sisällä; ikkunat olivat sangen matalalla ja siellä
näkyi lakkaamattoman ahkeria käsiä; likimmäisessä ikkunassa nosti tyttö
juuri puolivalmista myrttiseppelettä sitä tarkastaaksensa, ennenkuin
sitoi siihen toista oksaa.

Se oli siis pihakamari, jolla Charlotte jo toisena päivänä tuloni
jälkeen minua niin kauheasti peljätti. Huone ei kuitenkaan näyttänyt
minusta niin pimeältä ja kammottavalta; valoa ja ilmaa oli siellä
kylliksi ja tytöt näkyivät olevan sangen puhtaasti ja eheästi puetut.
Kaikki nämät tumman ja vaaleanveriset neidot kuuntelivat laulua, ei
ainoakaan huuli liikkunut... Samassa näin, miten äkkiarvaamaton
peljästys säikähytti kaikkia; päät kumartuivat vielä syvemmin työn
ylitse; myrtti-seppelettä sitova tyttö lykkäsi hiljaa ja
huomaamattomasti kyynäspäällään ikkunan kiini ja hänen punehtuvat
kasvonsa kääntyivät sisälle päin... Ovi suljettiin sisällä ääneen ja
heti sen perästä kuului kirjanpitäjän toruva ääni. "Mikä kauhea veto!"
sanoi hän. Hänen sointuva äänensä kuului vielä kovemmin pihalle, kun
laulu samassa vaikeni. "Vai niin, te olette avanneet ikkunat
kuunnellaksenne saatanan viettelystä ja istutte sillä välin kädet
ristissä!... Te tyhmät neitsyet, teillekin sanotaan kerran: totisesti,
totisesti sanon minä teille, minä en tunne teitä ... parempi on kuulla
viisaan torumista kuin narrien laulua."

Niin lausuen sulki hän ikkunan toisensa perästä, että ruudut kilisivät,
tärisytti niitä vielä nähdäksensä, oliko mikään niistä jäänyt vielä
ravolleen. Hän näki meidän menevän ohitse; vaan hänen silmänsä
katselivat ylpeästi ohitsemme -- hän ei tervehtänyt.

Isäni pudisti ivallisesti hymyillen päätänsä. "Tuo tuossa on tavallansa
käskeväinen pikku paavi", lausui hän vieraalle, "yksi noita tyhmiä,
jotka ovat valmiit huutamaan häväistystä, jos vastavaikutus julistaa
tieteen pannaan... Miten kummastuen ja pilkaten tulevaiset vuosisadat
katsovatkaan näitä meidän aikakautemme rumentavia ja kuitenkin niin
sydämellisesti suositeltuja auringonpilkkuja!"

Oi, kuinka minä säälin noita nuoria tyttöjä tuolla pihakammarissa!
Heidänkin siipensä olivat kauheasti leikatut; heidän sieluissaan ei
varmaan enää ollut "villiyden" merkkiäkään; mutta sentähden olivatkin
he vankia ja omaa tahtoa vailla. He painoivat päänsä alas hiljaa kuin
hiiret ja sallivat vielä, että heitä estettiin raitista ilmaakin
nauttimasta, sentähden, että se oli tuonut mukanansa heille kielletyitä
ääniä... Ja tämä hirveä aamuveisaajahan se oli, jonka täytyi leikata
heidän siipensä ja heitä vartioida. Oi, herra Claudius, minä saatan
teille paljoa enemmän vaivaa! Minä voin juosta kuin jänis, ja jos en
täällä missään löydä suojelevaa kattoa, jonka alle voisin pistäytyä,
niin lähden jonakuna päivänä äkkiarvaamatta sinne, mistä tänne
tulinkin... Eihän minun juuri tarvitse mennä Dierkhofiin, jossa Ilse
toruen ottaisi minut vastaan -- minä hiivin pieneen viheriäikkunaiseen
savimökkiin ja syön Heintzin kanssa tattaripuuroa ja lennän nauraen
leikkaamattomilla siivilläni tasaisen aron yli...

Me olimme jo jättäneet Muurikadun varrella olevan talon jälellemme ja
menimme nyt ruman pölyisen kaupungin lävitse, jota en koskaan tahtonut
nähdä jälleen. Nyt se ei ensinkään näyttänyt niin kauhealta kuin
puolipäivän kuumuudessa, paljon oli paitsi sitä muuttunut -- eihän
silmäni nyt kohdanneet ainoatakaan pilkallista katsetta. Meidän
ohitsemme kulki rouvia, jotka hyvänluontoisesti ja ystävällisen
uteliaasti kurkistivat hattuni alle, juuri kuin olisi heille niin
erittäin hupaista tietää, minkälaiset kasvot olivat tuolla, ihka uuteen
juhlapukuun vaatetetulla tepsuttelevalla lapsella... Mutta se tapa,
jolla isääni tervehdittiin, antoi minulle äkkiä erityisen luottamuksen,
jonkunlaisen sisällisen rohkeuden, jonka vaikutuksesta minä koetin
pitää päätäni tavallista korkeammalla. Kiireesti eteenpäin rientävä,
huolimattoman näköinen, pörrötukkainen mies ei suinkaan ollut
kunnioitusta vaikuttavan näköinen ja sittenkin kumarsivat hänelle
upseerit ja komeasti puetut herrat syvästi ja kunnioittavasti,
ylhäiset, kauniissa vaunuissa ohitsekulkevat naiset tervehtivät häntä
ja viittasivat hänelle käsillään, kuin olisi hän heidän likin
tuttavansa... Se suuri kunnioituksen osoitus tarkoitti yksistään
mainiota oppinutta, jolla oli niin äärettömän paljon taitoa ja
viisautta päässä -- kaikki kumarsivat hänen edessänsä paitsi Muurikadun
varrella asuva "kauppias" -- hän oli tietävinään kaikki paremmin...

Vihastuneena muistelin minä kohtausta rahakaapin edessä ja enimmin
suututti minua sen vaikutus omaan itseeni... Hän seisoi todellakin
siinä ikäänkuin suuremmalla vallalla varustettuna, ikäänkuin olisi
hänen sanansa yhtä vahvalla pohjalla kuin vanha kauppahuoneensakin ja
-- kamalaa -- loistava upseerikin oli, kaikesta komeudestaan ja
kauneudestaan huolimatta joutunut tämän, yksinkertaiseen mustaan
nuttuun puetun miehen rinnalla hetkeksi unhotuksiin... Mikä muutos! Ja
hänkö oli siis sama "hiljainen, vanha herra", joka hautakummulla
oli näyttänyt minusta niin mitättömältä, ett'en häntä edes
tarkastellutkaan...

Meidän täytyi kävellä kauan aikaa ennenkuin saavuimme herttualliseen
linnaan. Palvelija riensi meidän edellämme meitä ilmoittamaan ja
rahanmyöjän jäädessä etuhuoneesen odottamaan, vei isäni minut
lukemattomien salien lävitse. Hän pörristytti vielä kerran sormillaan
hiuksiansa ja lykkäsi minut sitte hiljaa palvelijan avaaman oven
kynnyksen yli. Nyt oli tuo suuri hetki tullut, jota aron kouluttamaton
lapsi vaistomaisesti oli vastustanut -- minä käytin itseäni ylen
kurjasti. Charlotte oli opettanut minut kumartamaan -- hyvä Jumala,
tekihän Spits Heintzin opettamat konstinsa paljoa paremmin! Minun
"elohopea"-jalkani pysyivät lyijyn raskaina samalla paikalla, johon
isäni oli minut lykännyt. Minä näin alasluotujen silmäluomieni alta
ainoastaan kappaleen peilikirkasta lattiaa jalkojeni edessä sekä kuulin
silkkileningin kahisevan ja vihan kyyneleitä pidättäen supisin
itsekseni, että seisoin siinä tyhmänä ja yksinkertaisena kuin mikä
puinen pukki... Silloin kuulin lempeän ja puhtaan nais-äänen --
ruhtinatar tervehti isääni -- ja samassa tarttui pehmeä sormi leukaani
ja nosti kasvoni. Minä katsahdin ylös, vaan ei mikään kiiltokivistä
loistava ruunu häi'äissyt silmiäni -- minä näin ihmeellisen paksujen
ruskeiden kähäräin aaltoilevan hienojen ruusuisten kasvojen ympärillä
ja säihkyvän silmäparin, niin sinisen kuin lemmittyni, aron perhoset,
hymyilevän minua kohden. Minä tiesin, ett'ei ruhtinatar enää ollut
nuori, olihan hän hallitsevan herttuan täti ja äitivainajani nuoruuden
tuttava, ja sentähden arvelin, ett'ei tuo pitkä, solakka nainen,
sametti-ihoineen ja nuorekkaine sivukuvineen, voinut olla Margareta
ruhtinatar. Mutta isäni vapautti minut tästä epäilyksestä. "Teidän
korkeutenne, voitte nyt itse nähdä, miten oikeassa olin, rukoillessani
mitä suurinta anteeksi antamusta", lausui hän. Pidätetty hymy
piileskeli hänen äänessänsä. "Minun ujo hanhikukkani on vallan allapäin
ja neuvoton --"

"Sen kyllä kohta saamme muuttumaan", vastasi ruhtinatar nauraen. "Minä
kyllä tiedän, miten seurustelen täänkaltaisten arkojen pienten tyttöjen
kanssa... Menkää te vaan, hyvä tohtori, herttua odottaa teitä.
Teepöydässä tapaamme toisemme."

Isäni läksi huoneesta ja minä seisoin siinä yksin, hovin pettäväisessä
ilmassa ja sen liukkaalla pohjalla. Silloin huomasin myöskin, ett'ei
ruhtinatar ollut yksinään. Muutaman askeleen päässä hänen takanansa
seisoi sievä, nuori neito -- ruhtinatar esitteli hänet minulle ja niin
sain tietää hänen olevan hovineidon, nimeltä Konstansia von
Wildenspring. Ennenkuin aavistinkaan, olivat hänen vikkelät kätensä
riisuneet minulta hatun ja päällysnutun ja minä istuin vastapäätä
ruhtinatarta, sillä välin kuin nuori neito istahti lähelle akuttimen
taakse ja alkoi työskennellä korko-ompelusta.

Miten oivallisesti ymmärsikään ruhtinaallinen nainen päästää "pienen,
aran tytön" sielun lumouksesta! Hän kertoi minulle, miten hän usein oli
kohdannut äitiäni K:n hovissa, mikä onnellinen iloinen aika silloin
oli, kuinka sivistynyt ja oppinut äitini oli ja kuinka ihmeen kauniita
runoelmia hän kirjoitti. Samalla näytti hän minulle punaisiin kansiin
sidotun kirjan -- vainajan tekemät runot ja yksi draamallinen teos
olivat siinä ja ne olivat ilmestyneet painosta vähää ennen hänen
kuolemaansa. Monen minun kaltaiseni tytön mielestä olisi se kentiesi
ollut suuri onni, kun ensi kertaa hovissa ollessa ilmestyi niin
suosiollinen mielipide, vaan minä en tuntenut mitään senkaltaista.
Jotenkin surullisesti ja ujosti katselin minä kirjaa; olihan sen
sisällys syypää siihen, että ensimmäisen lapsuuteni täytyi kaivata
äidinrakkauden auringon säteitä. Sillä välin kuin runoilija kirkkaassa
iloisessa kadunpuolisessa huoneessa hellästi suojeli ja hoiti
mielikuvituksensa teoksia, oli hänen lapsensa sielun täytynyt neljän
synkän seinän välissä riutua ja ikävöidä rakkauden puutteesta.

Ruhtinatar kentiesi aavisti salaiset ajatukseni -- olinhan minä
kertonut hänelle, ett'en millään tavoin voinut muistaa äitiäni.
Huomaamatta ohjasi hän puheen omaan elämääni -- ja silloin unhotin
viimeisen ujouden. Minä kerroin, ja annoin Heintzin, Ilsen, Mieken ja
iloisesti nauravien harakkain tammen latvoista rohkeasti kulkea
hovihuoneitten lävitse; vanha, yksinäinen honkakin karisti sinne
neulasiansa ja suosta nousivat vedenhaltiat laahaten valkoisia
viittojansa ja raskaita, kosteita liepeitänsä yönhiljaisen aron yli.
Annoinpa vielä lumimyrskynkin viuhuen pauhata Dierkhofin vanhan katon
ympäri, kun minä istuin Heintzin rinnalla takan edessä, ja omenat
paistuen kihisivät kuumassa uunissa...

Monta kertaa pistäytyivät kauniin hovineiden kasvot esiin akuttimien
takaa, ikäänkuin kauhistuneina, ja katselivat minua ivallisen
kummastuneesti. Vaan minä en hukannut aivojeni avaimia -- säihkyiväthän
ruhtinattaren silmät yhä kirkkaammin ja katselivathan ne minua mitä
suurimmalla hellyydellä, voisin sanoa hänen kuuntelevan melkein yhtä
hengittämättä kuin Heintz ja Ilse, minun kotona, valkean ääressä
lukiessani heille ihmeellisiä satuja.

Ja minä kerroin vielä sisiliskoista ja muurahaisista -- olivathan ne
olleet leikkikumppanini ja tunsinhan minä niiden työt ja toimet yhtä
täydellisesti kuin Dierkhofin talouden. Minä tunnustin rakastaneeni
kaikkia eläviä, pienimpiä ja rumimpiakin, sentähden, että heissä oli
henkeä ja heidän heikkojen ääntensä ja liikuntojensa kautta pieni elon
merkki näkyi yksinäisellä arolla. En tiedä enää, kuinka tapahtui, mutta
äkkiä ilmestyi suuri hautakumpukin kertomuksissani -- minä istuin sen
kukkulalla keltaisten ginst-kukkien keskellä ja lauloin, kädet
polvillani, että ääneni haihtui avaraan ilmaan.

Ruhtinatar tarttui äkkiä molempiin käsiini, veti minut luoksensa ja
suuteli minua otsalle. "Minä tahtoisin mielelläni tietää, miltä
yksinäisen tytön ääni kuului lavealla arolla." Tosin värisytti ja
peljätti minua ajatus, että ääneni kaikuisi näitten neljän seinän
välissä; mutta minä olin kuin jollakin tavalla lumottu -- olinhan jo
kuitenkin voittanut ujouteni ja kertonut osan lapsen-elämästäni. Minä
rohkasin mieleni ja lauloin pienen laulun.

Kerran säikähdin keskellä laulua -- hovineidon harmaat silmät kiilsivät
niin kummallisesti silkkiuudinten takaa; minun täytyi ehdottomasti
muistella Dierkhofin kissaa sen kiiluvin silmin väijyessä pihlajan
oksissa viserteleviä lintusia. Joutavia, mitähän minä huolin tuon
pienen neitosen mielipiteestä! Enhän minä hänelle laulanut, eikä ääneni
tarvinnut vähintäkään vavista -- minä annoin sen paisua enemmän ja
lauloin rohkeasti loppuun.

Minun kertoessani oli kaksi palvelijaa kuulumatta kantanut
täydellisesti katetun teepöydän huoneesen ja samassa kun viimeinen
laulun ääni vaikeni, astui mustaan frakkiin puettu herra sisälle. Hän
kumarsi syvään, riensi sitte eteenpäin ja loi kieltämättömän
viehättävästi hansikkailla peitetyt kätensä yhteen.

"Ihmeen kaunista, Teidän Korkeutenne! Oivallista, totta Jumaliste,"
huudahti hän innostuneena, nopeasti, mutta kuitenkin kuulumatta
rientäen ruhtinattaren tykö. "Mutta mikä kovuus meitä kaikkia kohtaan",
lisäsi hän moittivaisesti ja antaen viehättävästi nostettujen
käsivarsiensa vaipua alas. Hän oli vanhanpuoleinen olento, mutta
näyttihe teeskentelevän nuoren neiden tapaisesti. "Vuosia sitte
rukoilemme polvillamme saada kuulla vaan yhdenkin äänen tästä
satakielen kurkusta -- turhaan! Ikäänkuin varas, kuin onneton pois
ajettu, täytyy meidän seisoa tuolla oven takana, jos haluamme kauan
kaivattua nautintoa... Kuinka! tämäkö olisi siis sairas, turmeltunut
ääni? Tämä hieno, hopeanheleä ääni, mistä se siis tulisi, Teidän
Korkeutenne!"

Hän katsahti taivaasen päin ja pani kaksi sormea suullensa
käsimuiskuksi... Minä olin oikein hämilläni. Tämä ihmislaji oli minulle
yhtä outo kuin Otaheitin asukkaat. Ainoastaan jotenkin syvä ääni ja
huolellisesti jaettu leukaparta saattoi minut arvelemaan häntä
mieheksi; muuten olisin voinut vannoa hänen olevan frakkiin puetun
hovineidon.

"Hyvä herra von Wismar", sanoi ruhtinatar salaisesti nauraen, "ennen
aikaan olin väliin rikoksellinen suututtaessani läheisiäni sangen
heikolla ja kovin keskinkertaisella äänelläni -- älkää toki muistuttako
minua siitä, olenhan koettanut sovittaa lakatessani hyvissä ajoin...
Paitsi sitä huomaan suurimmalla mielihyvällä soitannolliset pahatekoni
unhotetuiksi, sillä meidän jalo kammariherramme muuttaa minun syvän
alttoääneni hopeanheleäksi sopraaniksi, varpusen satakieleksi --
_Sidonia_ lauloi hyvin -- minä en milloinkaan.

"Jalo kammariherra" seisoi siinä vallan ällistyneenä. Hänen pidentyneet
kasvonsa huvittivat minua suuresti -- minä nauroin itsekseni, kuten
aina Heintzin seurassa hämmästyneenä, kun olin lausunut jotakin
odottamatonta.

Neiti von Wildenspring oli, ruhtinattaren lausuessa viimeiset sanansa,
nopeasti noussut seisomaan. Hän loi vihaisen silmäyksen iloisiin
kasvoihini ja meni teepöydän tuo.

"Mutta, Teidän Korkeutenne, tuo vastaus on jotenkin ontuva!" mairitteli
hän askaroidessaan hopeisella teekannulla. "Jos herra von Wismar
erehtyykin äänenne laadusta, niin olette, Teidän Korkeutenne, kuitenkin
laulaneet ihmeen kauniisti -- kreivitär Fernau on vieläkin vallan
innoissaan puhuessansa siitä!"

"Varjelkoon meitä, hänkö siitä vaan puhuu, Konstansia", nauroi
prinsessa. "Tuo hyvä Fernau on viisikolmatta vuotta ollut umpikuurona."

"Mutta vanhempanikin ihmettelevät vielä Teidän ääntänne", puolustihe
hovineiti uutterasti, vaan loi kuitenkin alas silmänsä siitä
ivallisesta katseesta, jolla ruhtinatar häntä tarkasti.

"Olkaa hyvä, herra von Wismar, luokaa silmänne oikealle", lausui
ruhtinatar! osoittaen minua, "tuossa on satakieli."

Hoviherra kääntyi joutuisasti. Hän ei ennen ollut huomannut minua,
sillä suurilehtinen kasviryhmä peitti minut kokonaan. Ruhtinatar lausui
esitellen nimeni ja minä nousin seisomaan hänen syvästi kumartaessaan,
nauroin hänelle vasten silmiä ja kumarsin minäkin niin syvästi ja
taiteellisesti, että Charlotte sitä nähdessänsä olisi nauranut täyttä
kurkkua. Veitikkamaisuus, joka mummoni kuolemasta saakka oli melkein
nukkunut sielussani, heräsi jälleen ja antoi liikunnoilleni
luonnollisen liukkautensa takaisin.

Herra von Wismar heti minua mairittelemaan ja niin muodoin ylistettiin
isäni hanhenkukkaa ruusunuppuseksi ja keijukaiseksi; hän torui "hyvää
tohtoria", joka tähän saakka oli riistänyt hovilta minun huvittavan
läsnäoloni ja niin sanaksi jättänyt minut kasvatuslaitokseen.

"Missä oppilaitoksessa olette kasvatettu, armollisin neiti?" kysyi hän
viimein.

"Eräässä talonpoikaistalossa yksinäisellä arolla, herra von Wismar!"
huudahti neiti von Wildenspring, hymyillen viattomasti kuin lapsi.

Kammariherra säpsähti; mutta silmäys ruhtinattaren minulle hymyileviin
kasvoihin saattoi hänet jälleen entisellensä. "Ah, siitäpä siis tuo
raitis ääni... Se maalaisilma, niin maalaisilma!... Teidän Korkeutenne,
tässäpä vasta olisi jotakin uutta tarjottavana hovilaulajaisiimme --"

"Mikä ajatus, herra von Wismar!" keskeytti häntä hovineiti. "Eihän toki
neiti von Sassen tahtone kilpailla hoviteaterimme oivallisen
laulajattaren kanssa -- siinä suhteessa olisi minun häntä sääli!"

"Katsokaa teetänne, Konstansia, pelkäänpä sen karvastuvan!" lausui
ruhtinatar. "Muutoin voitte rauhoittua, minä en missään tapauksessa
hyväksy ehdotusta; harvinaisia vieraita varjelen minä kuin silmäterääni
ja 'yksinäisestä talonpoikaistalosta' meidän helteisiin seuroihin
tunkeutuneen, virkistävän aron ilman pidän minä ihan itseäni varten."

Neiti von Wildenspring oli ääneti, hän kallisti teekannua sekä kaatoi
niin äkkiä ja kiivaasti ensimäisen kelvottoman veden viereiseen
hopea-astiaan, että ruskeita pisaroita läikkyi lumivalkoiselle
tamasti-pöytäliinalle.

"Ja asutteko nyt isänne kanssa herra Claudiuksen talossa?" kysyi
kammariherra minulta äkkiä, huomatessaan ylpeän, nuhtelevaisen katseen,
jolla ruhtinatar rankasi taitamatonta hovineitoansa. Herra von Wismar
näkyi olevan jonkinmoinen ukkosenjohdattaja linnassa.

"Me asumme Karolinenlustissa", vastasin hänelle.

"Ah, Lothar raukan huoneissa!" virkkoi hän sääliväisesti
ruhtinattarelle.

"Ei suinkaan", oikasin minä häntä innokkaasti, "ei siellä. Ovathan ne
sineteillä suljetut."

Minä huomasin, miten tumma puna kohosi ruhtinattarelle aina
hiuskähäröihin asti. Hän tarttui molemmin käsin vieressä olevan
hortensian kukkaryhmään ja painoi syvästi hengittäen kasvonsa alipuolen
siihen. "Vai vieläkin sinetityt? Mistä syystä?" kysyi hän hetkisen
vait'olon jälkeen kammariherralta. "Eikö hänen veljensä ole hänen
ainoa perillisensä?" Herra von Wismar kohotti olkapäitänsä. Hän ei
sanonut tietävänsä enempää; "ovathan ne unhottuneita asioita, ja
Claudius-nimeä on nyt vasta ruvettu mainitsemaan, kun herra von Sassen
löysi muinaistaiteet vanhasta kauppahuoneesta", arveli hän.

"Sinettien täytyy jäädä ovien eteen ijäksi päiväksi", ilmoitin minä
ujosti. Minä muistelin aivan hyvin uteliaisuuttani ja häpesin hieman;
mutta en kuitenkaan tahtonut olla tietoani ilmoittamatta
ruhtinattarelle. "Vainaja on tahtonut sen; herra Claudius ei sentähden
salli, että ainoaankaan sinettiin kajotaan! Hän on niin ankara, niin
hirveän ankara!"

"Vai niin, kuuluupa melkein siltä, kuin pelkäisitte häntä, pikku
armoni!" nauroi kammariherra.

"Minäkö pelkäisin? En -- en!" vastustelin minä kovin suuttuneena. "Minä
en ollenkaan pelkää, en yhtään enää... Mutta minä en voi kärsiä häntä!"
lisäsin melkein ehdottomasti. "Oh, häntä ei kukaan rakasta; ei kukaan
koko maailmassa pidä hänestä ja sehän onkin luonnollista!" huudahdin
elävästi. "Hän rakastaa itse ainoastaan kahta asiaa, työtä -- sanoo
Charlotte -- ja suurta, paksua tilikirjaansa... Hänellä on kukkia, niin
suunnattoman paljon kukkia, että hän voisi haudata niihin koko
Muurikadun varrella olevan ruman talonsa, mutta työhuoneessa, jossa hän
aamusta myöhään iltaan piileskelee työssään, ei hän kärsi ainoatakaan
viheriäistä lehteä... Kello kädessä toruu hän väkeänsä, jos he
silmänräpäyksenkään myöhästyvät umpihenkiseen huoneesen tulemasta ja
öisin katselee hän taivaan tähtiä sentähden vaan, että hän voi lukea ne
samaten kuin pöydällä olevat taalerit. Hän on saituri, eikä milloinkaan
anna köyhälle ropoa --"

"Seis, lapseni", keskeytti minut ruhtinatar, "tätä täytyy minun
vastustaa! Kaupunkimme köyhillä ei ole parempaa ystävää kuin hän,
vaikka hän kentiesi antaa ja vaikuttaa hyvää jotenkin eriskummallisella
tavalla eikä milloinkaan kirjoita nimeään keräyslistoille."

Minä olin hetken aikaa liikutettuna ääneti. "Mutta hän on kovasydäminen
ja jääkylmä -- Charlottea kohtaan", lausuin sitte kiireesti, "ja kaikki
tahtoo hän paremmin ymmärtää kuin muut."

"Kaunis synninluettelo!" nauroi kammariherra. "Muuten on hän vähän
aikaa sitte osoittanut todellakin vähän ymmärtävänsä jotakin muita
paremmin", lausui hän ruhtinattaren puoleen kääntyen. "Viekas kreivi
Zell on vihdoin kaikeksi iloksemme perin pohjin petetty; hänen
Darlinginsa, jonka hän toi mukanaan viimeiseltä matkaltansa, on
erittäin kaunis mutta häijy ja viekas eläin. Moni väittää sen olleen
sirkushevosena, kun sillä on niin kummallisia tapoja. Zell tahtoi
erittäin mielellään jälleen päästä siitä; mutta meikäläisistä ei
tietysti kukaan ole tarttunut onkeen, vaikk'emme kreivi Zellin tähden
ole lausuneet mitään, ett'emme peljättäisi muita... Nuori luutnantti
Claudius syttyi sentähden ilmituleen, kun muutamat Zellin ystävistä
vakuuttivat hevosen olevan hyvän kaupan, mutta setä herra on
tarkastanut hevosen ja hyljännyt sen; sangen suuri hyvätyö
nuorukaiselle, sillä tunti sitte on hepo heittänyt alas pankiiri
Tresselin pojan, joka oli ostanut sen ja jota sanotaan hyväksi
ratsastajaksi, sekä vielä sangen pahasti tallannut häntä kavioillaan."

"Sen sanon, herra von Wismar, semmoinen säälimys teikäläisissä
suututtaa minua kovin, ja olkoon kreivi varoillaan, kun tulee ensi
kerran tänne!" huudahti ruhtinatar ja hänen suuret silmänsä säihkyivät
vihasta. "Onko nuori Tressel pahasti haavoitettu?"

"Tuskinpa luulen sen", sammalsi kammariherra. "Teidän Korkeutenne, te
voitte rauhoittua, kun vaan muistatte kuka ratsastaja oli", lisäsi hän
hiljaa yskien ja nauraen. "Hänessä on väkevää vertä ja ihan
toisenlainen luurakennus kuin aatelistolla, hän ei vähästä kuole;
muutamilla naarmuilla ja sinisillä pilkuilla pääsi hän koko
tapauksesta."

"Te puhuitte äsken eräästä Claudiuksen talossa asuvasta
Charlotte-nimisestä naisesta", lausui herra von Wismar, joka
luultavasti huomasi menneensä liian pitkälle ja nyt tahtoi kääntää
puheen toisaalle. "Onko hän tuo uhkea, nuori kaunotar --"

"Niin, eikö totta, Charlotte on kaunis?" keskeytin häntä autuaallisena
-- minä annoin hänelle kohta anteeksi kaiken lapsellisen käytöksensä
näitten sanojen tähden.

"Minusta on hän liian kookas, itsetyinen ja uhkamielisen näköinen;
minä olen kerran nähnyt hänet rouvasyhtiössä", lausui ruhtinatar
kammariherralle. "Itsetyis"-sanaa en ymmärtänyt, mutta käsitin moitteen
enemmän äänestä kuin sanoista ja se suretti ja loukkasi minua syvästi.
"Kummallinen seikka", jatkoi ruhtinatar. "Mistä syystä on Claudius
ottanut ranskalaisen lapset omikseen?"

Herra von Wismar kohotti olkapäitään taitamatta antaa ruhtinattarelle
tietoja asiasta.

"Ja sitte vielä ovat nämät ottolapset kovin kiittämättömät siitä",
huudahti neiti von Wildenspring. Tämä Charlotte vastusti aina
Claudius-nimeä; hänen koulukirjoissaan oli Méricourt ja koulukumppanit
olivat häijyjä kyllä ja lausuivat niin usein kuin mahdollista vihattua
nimeä, ainoastaan saadaksensa nähdä, miten hänen silmänsä säihkyivät."

"Ah, tunnetteko tarkemmin häntä, Konstansia'?" kysyi ruhtinatar.

"Tunnen, Teidän Korkeutenne, sen verran kuin yhteenpakoitetut
erisäätyiset oppilaat voivat toisensa kanssa tutustua", vastasi neiti
välinpitämättömästi nykähyttäen olkapäitään, joka saattoi vereni
kuohumaan. "Me olimme kaksi vuotta samassa opetuslaitoksessa
Dresdenissä... Hän koetti tänne tultuansa uudistaa tuttavuuttamme ja
kävi heti minua tervehtimässä --"

"No?" tiedusteli ruhtinatar, kun nuori nainen vaikeni.

"Hänen seuransa ei ollut isälleni mieleen ja sentähden lähetin kerran
ohitsekulkiessani vaan käyntikorttini hänelle --"

Hän vaikeni äkkiä, kääntyi sivulle päin ja kumarsi syvästi ja sievästi.
Kaunis, nuori, vakavannäköinen mies astui sisälle sivuovesta isäni ja
muutamien muitten herrain seurassa; hän oli herttua.

Ruhtinatar tervehti häntä hellästi ja sydämellisesti kuin äiti ja
esitteli minut hänelle. Minä en enää tarvinnut erittäin paljoa
rohkeutta katsella hänen Jalouttansa silmiin ja tyvenesti vastata hänen
ystävällisiin kysymyksiinsä, minä olin äkkiä oppinut seisomaan
mukavammin liukkaassa hovissa ja "isän hanhenkukka" lienee paljoa
uljaammin nostanut päätänsä, kuin isä osasi odottaakaan, sillä hän
katseli minua kummastuneena ja silitti äkkiä hyväillen kähäröitäni.

Hänen kasvonsa olivat taasen sangen kuumat. Oikein vihaisesti katselin
kultarahoja, joista nyt herttuakin näytti muutamia tädillensä. Hän
kertoi sen muistoraha-aarteen maksaneen melkoisen rahasumman; mutta nyt
olikin vanhastaan mainiossa K:n herttuallisessa muistorahakokoelmassa
mitä harvinaisimpia aarteita, sillä hänen oli juuri onnistunut saada
ostaa kappaleita, jotka monelle harrastajalle olivat yhtä tarunomaisia
kuin Niebelungenin aarteet.

Minä näin, miten isäni vavahti kerta kerralta ja minun oli häntä
sanomattoman sääli. Aivan hyvin voin käsittää, miten hän kärsi
tuskia, nähdessänsä sen aarteen, jota hän niin hartaasti olisi
tahtonut omaksensa, kulkevan kädestä käteen, toisen rehellisesti
ansaittuna omaisuutena... Katkeruus ja viha häntä kohtaan, joka
"kauppiviisaudessansa" oli kieltänyt isältäni tuon omistusilon, saattoi
sieluni raivoon ja minun unhottamaan kaiken varovaisuuden.

"Katsokaa", sanoin puoliääneen ruhtinattarelle, joka juuri ihastuneena
katseli keisarirahaa, "tätäkin on herra Claudius tahtonut ymmärtää
paremmin, hän väittää rahan vääräksi!"

Herttua kääntyi äkkiä ja kauhukseni katsahti minuun terävästi, puoleksi
kummastuneena, puoleksi vihaisesti.

Mutta isäni vaan nauroi ja silitteli kädellänsä lakkaamatta hiuksiani
otsallani. "Katsos vaan pikkuista valtioviisasta tyttöäni!" huudahti
hän. "Onni on, että isänsä istuu lujasti satulassaan, muuten voisi tämä
sukkela lörpöttelijä saattaa hänelle paljon tekemistä! Naurettavaa!"
sanoi hän halveksien herra von Wismarille, -- ainoalle, joka
epäileväisesti koetti rypyttää kasvojansa, vaikk'ei koko narrimainen
ihminen varmaan ymmärtänyt hituakaan asiasta. "Herra Claudius ymmärtää
numismatiikkiä yhtä paljon kuin minä hänen tulpaani-hoitoansa...
Rauhoittaakseni teitä ilmoitan nyt, että rahakauppias vielä tänäpäivänä
lähtee K----sta, monta minun antamaani suosituskirjettä taskussaan; hän
matkustaa nyt moneen hoviin ja yliopistoon minun nimeni suojassa;
tyydyttääkö teitä tämä vakuutus Hänen Korkeutensa viimeisen oston
suhteen?"

Herra von Wismar nauroi häveliäisesti ja vakuutti, ett'ei hän muka
vähimmällä ajatuksellakaan ollut epäillyt puheenalaisten rahojen
todenperäisyyttä.

Oikea kapina muinaisharrastajia vastaan syntyi nyt läsnä olevien
seassa, eikä kenkään ollut ankarampi lauseissaan kuin neiti von
Wildenspring, joka äsken mitä lujimmin oli seoittanut oppineita
lauseita puheesensa.

"Niin, harrastajajoukko on oikea kiusa tiedemiehelle", lausui isäni.
"Vanhempaa Claudiusta en tosin voi tähän saakka valittaa, -- hän elää
hyvin itsekseen, karttaa minua silminnähtävästi omalla maallansakin ja
antaa minun hallita ja vallita taideteoksia oman mieleni mukaan -- sitä
vastoin tekee niin sanottu apulaiseni minulle elämän sangen raskaaksi."

"Ah, tuo kaunis luutnanttiko?" nauroi eräs herroista.

"Hän maistelee tiedettä niinkuin perhonen kukkakupua", jatkoi isäni
nyykäyttäen myöntäväisesti päätään kysyjälle. "Mutta jos vähintäkään
vetoan hänen ymmärrykseensä, niin menee hän kohta tiehensä!... Hänen
mielestänsä on hovista lähtevä muinaistieteen rakkaus yhtä ja samaa
vaihtelevien hullujen pukutapojen kanssa, jotka määräävät häntä
tänään kantamaan pientä kultasatulaa, huomenna kuoriaista
kellonvitjoissansa... Lyhyt aika sitten seurasi hän setäänsä
toimimatkalle pohjoiseen päin. Hänen hartaista pyynnöistänsä annoin
hänelle suosituskirjeen Hannoverilaiselle professori Hartille, joka
olikin kyllin ystävällinen, vei molemmat herrat Lüneburgin arolla
olevien muinaishautojen luo ja avautti yhden niistä... Oi minun
päiviäni, minkä näköiset ne jäännökset olivat, jotka herra luutnantti
antoi käsiini! Taitetuita ja kappaleiksi särjetyitä, sentähden että hän
oli pannut ne erään kivikokoelman sekaan, jonka professori Hart lähetti
eräälle virkaveljellensä, kuten hän puolustihe -- siitä olisin voinut
tulla melkein mielettömäksi!"

Kuinka vähän voi isäni silloin aavistaa, että minäkin olisin voinut
tulla melkein mielettömäksi, että sanomaton viha syntyi minussa niitä
vastaan, joitten parissa olin!... Veljeä ja sisarta naurettiin ja
pilkattiin eikä kenenkään mieleen juolahtanut puolustaa poissa olevia.
Herra Claudiusta oli ruhtinatar kohta puolustanut minun liioiteltuja
syytöksiäni vastaan; herra von Wismarkin oli puhunut hänen puolestansa
-- Charlotten ja Dagobertin hyväksi ei vaan lausuttu ainoatakaan
ystävällistä sanaa -- orpo raukat!...

Ruhtinatar keskeytti äkkiä yleisen puheen kysymällä isältäni, koska
muinaistaideteokset Karolinenlustissa tulisivat järjestetyiksi; häntä
muka erittäin halutti nähdä päivän valoon tuodut taideaarteet ja hän
oli päättänyt seurata herttuata hänen ensikerran mennessänsä sinne.

"Minulla on samassa toinenkin aate", -- lausui hän. "Minä tahtoisin
mielelläni nähdä Claudiuksen koko talon -- ovathan hänen kasvihuoneensa
suurine palmuineen lavealti kehutut... En tahtoisi vartavasten mennä
sinne, -- onhan isäntä tavattoman ylpeä; kentiesi olisi vielä vaikeakin
saada lupaa --"

"Entäs tuo silmiinpistävä jumalallisuus, jota laitos on jonkun aikaa
muka ollut noudattavinaan ja joka Teidän Korkeudestanne on niin
vastenmielistä?" kysyi neiti von Wildenspring viekkaasti. Ruhtinattaren
aikomus näkyi häntä erittäin inhottavan.

"Juuri sentähden on taideteosten katseleminen päätarkoitukseni -- minä
vaan ohitse mennen tarkastelen puutarhaa, enkä siis ota lukuun herra
Claudiuksen ylpeyttä enkä jumalisuutta."

Hovineiti tarjoi ääneti hallitsijattarellensa kupillisen teetä ja
tarttui sitte silminnähtävän alamaisesti työhönsä. Ilta vietettiin
sitte vilkkaalla keskustelulla muinaistaiteesta ja hoviherrat, jotka
äsken armotta olivat tuominneet tieteen harrastajia, haastelivat niin
vakavasti ja innokkaasti samaa ainetta, juuri kuin olisivat he kaikki
yhtä mainioita oppineita kuin isäni ja kuin olisi muinaistiede ollut
ainoa asia, jota he koko ikänsä olivat tutkineet ja joka heiltä muka
oli vaatinut kaikki heidän sielunsa ja ruumiinsa voimat. Minä olisinkin
perinpohjin uskonut sitä, ell'en olisi huomannut pilkallisia katseita,
joita herttua väliin loi isääni.

Lähtiessämme käski ruhtinatar hovineitonsa tuomaan huivin, jonka hän
pani kaulaani. Ilma oli muuttunut viileäksi eikä hänen rakas aron
leivosensa saanut vilustua. Isälleni vakuutti hän hyvin usein
tahtovansa nähdä minut luonansa ja sanoi aikovansa erittäin suojella
minua; sitte suuteli hän minua otsalle ja me läksimme linnasta.



XXI.


Ukkonen oli sillä välin kulkenut kaupungin yli. Vilpoisesti suuteli
iltailma otsaani ja linnan edustalla oleva läpimärkä hiekka kiilsi
kaasulamppujen valossa. Hovivaunuissa palasimme kotiin; jyristen
ajoimme Claudiuksen pihalle ja sydämeni sykki lapsellisesta ylpeydestä
hypähtäessäni alas, kun ruhtinaallinen palvelija avasi oven ja nöyrästi
seisoi kivipihalla, joka muutama päivä sitten vielä oli minulle
kielletty paikka. Silmäni etsivät Charlotten ikkunia; minä toivoin
hartaasti, että minut sieltä nähtäisiin. Mutta koko rakennus oli
pilkkosen pimeä, paitsi porstuan ikkunat. Komea, vaikka ylen
vanhanaikuinen lamppu roikkui keskellä kattoa, valaisten harmaat,
vahvat kiviholvit, joita ei päivän valossa voitu nähdä.

Yksi niistä tavattoman suurista kasvihuoneista, joista ruhtinatar juuri
oli puhunut, oli valaistu -- kaksi isoa ympyriäistä lamppua loisti
sieltä purpuranpunaisina. Astuessamme eteenpäin suurta valtatietä,
kuulin nopeita askeleita lähestyvän ansarista -- jotakin valkoista
liehui likeisessä ruusupensastossa ja äkkiä seisoi Charlotte edessämme.

"Minä kuulin teidän tulevan", sanoi hän hengästyneenä ja puoliääneen.
"Minä rukoilen teitä herra von Sassen, jättäkää pikku prinsessa vaan
puoleksi tunniksi minun seuraani -- onhan nyt herttaisen kaunis yö --
minä saatan pienokaisen vahingotta takaisin Karolinenlustiin."

Isäni jätti minut hyvästi ja lupasi ilmoittaa viipymykseni Ilselle. Hän
meni; Charlotte löi käsivartensa ympärini ja vahvasti likisti minua
luoksensa.

"Ei auta, kultaseni, sinun täytyy vähän tulla ukkosenjohdattajaksi",
lausui hän minulle kiireesti ja kuiskaten. "Tuolla", sanoi hän
osoittaen kasvihuonetta, "on kaksi kovaa miestä toisensa kimpussa...
Erkki setä viettää niin kummallisen harvoin iltansa meidän parissamme,
että Eckhof vähitellen on tottunut soittamaan ensimäistä viulua
teepöydässämme. Tänään ilmaantui kuitenkin setä itse kaikkien meidän
kummaksemme; mutta tuskin olimme ehtineet ensimäisten sadepisaroitten
pakoittamina paeta kasvihuoneesen, kun Eckhof sanomattoman
yksinkertaisesti ja tyhmästi rupesi nuhtelemaan setää, että hän oli
kutsunut Helldorfin täänpäiväisiin pitoihin -- mutta silloin pisti hän
kätensä kauheaan mehiläispesään..."

Hän vaikeni ja jäi hetkeksi kuunnellen seisomaan: Eckhofin vahva ääni
kuului meidän luoksemme asti. "Ei se todellakaan voi vahingoittaa
vanhusta, että hänen ulkokultaisuuttansa niin talossa kuin toimessa
vähän kukistetaan", lausui Charlotte ja hänen äänestänsä kuului
selvästi, että hän oli suuttunut; "hänen käytöksensä on tullut liian
jäykäksi ja nenäkkääksi, se on tosi! mutta asian ei olisi pitänyt
tuleman Erkki sedän korviin -- hän tappaa vanhuksen terävillä
silmillään, kylmyydellänsä ja tyvenyydellään, jotka tekevät jokaisen
sanan teräväksi tikariksi". Me astuimme eteenpäin hiukan nopeammin.
"Jumala tiesi, mikä lienee syypää tähän äkkinäiseen riitaan! Setä on
monta vuotta ikäänkuin sokeana elänyt tämän ulkokullatun olennon kanssa
-- Eckhof on ollut varovainen eikä hänen kuullen ole joutunut tuohon
kärsimättömään piplialliseen intoon; mutta nyt kiivauden ja
mielenliikutuksen vaikutuksesta pujahtaa ulkokultaisuus ehdottomasti
hänen huuliltansa -- tuskin voi häntä kuunnella! Minun on kovin
vastenmielistä kuulla tuonkaltaista lapsellista lörpötystä miehen
suusta; mutta toiselta puolen olen kiitollisuuden velassa vanhukselle;
hän pitää Dagobertista ja minusta ja sentähden on minun velvollisuus
niin paljon kuin mahdollista lyhentää hänen kuritustansa... Tulkaa,
teidän ilmestymisenne tekee heti lopun koko riidasta!"

Mitä enemmän lähestyimme kasvihuonetta -- se ei ollut sama, jonka lajit
Darling oli rikki potkaissut -- sitä haaveksivammaksi tulin; töin
tuskin käsitin Charlotten kuiskauksia; minä annoin koneentapaisesti
hänen viedä itseäni eteenpäin.

Kuuman ilmanalan kasvien osasto oli hyvän matkan päässä valtatieltä --
minä olin ennen ainoastaan nähnyt sen kimeltävän lasiseinät, enkä ollut
koskaan ollut sen lähellä. Siihen aikaan ei minulla tietysti ollut
vähintäkään aavistusta maantieteestä eikä kasvitieteestä; minä en
silloin käsittänyt, että lasiseinäin sisälle vangitut kummalliset
kasvit olivat osa kuumaa maata keskellä saksalaista kasvikuntaa.
Minusta olivat ne vaan: ihme ja todellisuus.

Siellä ei ollut kukkaruukkuja eikä laatikkoja. Suoraan maasta kohosivat
palmut uljaina ja tukevina korkeuteen, ikään kuin olisivat ne tahtoneet
särkeä suojelevan lasitaivaan. Ruskeain kivilohkareitten välistä
nousi vesisuihkuja ylös ilmaan ja alas pudotessansa hajosivat ne
lukemattomiin säkenöiviin pisaroihin, saattaen kauniitten
höyhenentapaisten sanajalkojen lehdet lakkaamatta vapisemaan.
Kaktus-kasvit hiipivät kivien yli ja koettivat kummallisen näköisillä,
rumilla varsillaan ulottua kaikkialle; mutta niiden viheriästä lihasta
riippui suuria purpurakupuja ja syvimmässäkin hämärässä piileskelevistä
oksista loisti keltaisia ja valkoisia kukkia ikäänkuin sinne asetellut
pienet liekit.

Minä katselin Charlottea, luullen hänen olevan yhtä hurmaantuneen kuin
minäkin, pieni kokematon olento, joka riipuin hänen käsivarressansa.
Minä en muistellut, että sekin kuului "rihkamapuotiin", jota hän
Dagobertin kanssa niin syvästi halveksi... Hänen säihkyvät silmänsä
katsoa tuijottivat lakkaamatta yhtä samaa esinettä, herra Claudiuksen
kasvoja, joka seisoi täydessä lampunvalossa palmun vieressä -- juuri
yhtä suorana ja solakkana kuin sen kuorinen tyvi... Charlotten puhe ei
ollut totta -- sinä silmänräpäyksenä ei ollut surmaavaa kylmyyttä
noissa "terävissä läpitunkevissa silmissä". Kasvot olivat elävät ja
punottivat sisällisestä liikutuksesta, vaikka rinnan yli ristissä
olevat käsivarret tekivät hänet tyvenen ja liikahtamattoman näköiseksi.

Kummalliselta näytti joutuisasti sisäänkannettu teepöytä keskellä tätä
tavatonta, vierasta paikkaa. Dagobert istui sen vieressä -- hän oli
vielä virkapuvussaan; kaikki loisto ja kiilto rinnalla ja olkapäillä
sopi paljoa paremmin kukkien kirjavaan väriloistoon kuin sedän kaikkia
koristeita kaipaava puku. Selkä käännettynä herra Claudiukseen päin,
häveliäisesti viiputtaen teelusikkaa sormensa päässä, näytti hän siltä,
kuin masentaisi häntä ehdottomasti hänen lähellänsä pauhaava myrsky.
Hän ei näkynyt ainoallakaan sanalla ottavan osaa kiivaasen
keskusteluun, hän, yhtä vähän kuin neiti Fliedner, joka neuloi
sukkaansa niin kuumeentapaisen kiireesti, kuin olisi pakko varustaa
sukilla kokonainen orpohuone.

"Sillä ette mitään minulta voita, herra Eckhof", lausui herra Claudius
kirjanpitäjälle, joka melkoisen kaukana suuttuneesta isännästään seisoi
kädet nojattuina tuolin selkälautaa vasten, mutta kuitenkin oli
uhkamielisesti heittänyt päänsä taaksepäin. Hän oli juuri puhunut
tuolla sointuvalla äänellä, jonka välttämättömästi täytyi vaikuttaa
hämmästystä. "Jumalan pilkkaamista, uskottomuutta, Jumalan kieltämistä,
noita teikäläisten lempisanoja ei todellakaan voi pitää mitättöminä
sanoina", jatkoi herra Claudius. "Niillä juuri saatte yhdeksännellä
vuosisadalla aikaan sen uskomattoman totuuden, että suuri osa
valistuneista ihmisistä suostuu ahdasmielisiin yltiöihin; monet,
erittäinkin älykkäät ja oppineet kammoavat vielä tuota kyllä kulunutta
kirousta, joka vaikuttaa tavallisiin ihmisiin, ja ovat vaiti vasten
parempaa vakuutustansa; ja se vait'olo vielä jonkin aikaa tukee
puolueenne valtaistuinta savijaloilla..."

Tuoli tärisi kirjanpitäjän kätten alla, vaan herra Claudius ei siitä
huolinut.

"Minä kunnioitan kristinoppia -- ymmärtäkää minut oikein -- en
kirkkoa", jatkoi hän. "Minä olen omasta vakuutuksestani pitänyt lukua
esi-isäni jälkisäädöistä, joitten mukaan minun pitää valvoman, että
hurskas henki pysyy työmiehissäni ja apulaisissani. Mutta minä en
milloinkaan ole kärsivä, että taloni tulee hengellisen harhauskon
kotipesäksi!... Kauppatoimi, jonka juuret ulottuvat merten toiselle
puolelle ja kasvavat Turkinmaassa ja Kiinassa ja jokaisessa maassa --
ja synkkä puhdasuskoisuus, hairahtumattomuus uskonasioissa, joka hiipii
sisälle hyvin kitattuun raakunkuoreensa -- ristiriitaisempaa yhteyttä
ei ole!... Eikö meidän nuoret tavaran-näytteliämme, joita te hartaasti
koetatte kasvattaa puhtaasen uskoon, tule ulkokullatuiksi joutuessaan
ystävälliseen kauppaan niiden kanssa, joita he pitävät Jumalan
hylkääminä uskottomina?... Minä en voi antaa itselleni anteeksi, että
tämä synkkä aave on niin kauan saanut vallita minun talossani, että
väkeni on saanut siitä haittaa."

"Minä en ole ketään pakottanut!" huudahti kirjanpitäjä.

"Ette tosin ruoska kädessä, herra Eckhof, mutta sitä enemmän
asemallanne, joka teillä on väkeni suhteen... Minä mainitsen
esimerkiksi, että nuorempi kirjanpitäjäni, joka palkastaan elättää
äitiänsä, antaa paljoa enemmän, kuin hänen varansa kannattaisivat,
lähetysrahastollenne, jonka olemisesta ei minulla ole ollut vähintäkään
vihiä. Kaikki työväkenne sallivat kärsivällisesti teidän joka viikon
lopussa ottaa heidän palkastansa osan samaan rahastoon, kun he eivät
tohdi vastustaa, kun he luulevat teidän voivanne vaikuttaa minuun ja
siten vahingoittaa heitä... Ettekö mieti, että he kalliisti kyllä
saavat maksaa uskonsa? Eikö pappi jokaisessa heidän tärkeimmässä
elämänkohdassansa tule heidän luoksensa, aina valmisna ottamaan?
Työllään saavat he maksaa kasteensa, vihkimyksensä, sovintonsa
Jumalan kanssa, yksin viimeisen matkansakin täältä maailmasta saavat he
maksaa kirkolle -- ja sentähden pois kaikki lähetysrahasto minun
talostani! Pois kaikki lukijaiskirjat, joita tänään joukottain löysin
työhuoneitten pöytälaatikoista ja jotka lapsellisilla lörpötyksillään
turmelevat puhtaan kielemme ja muistuttavat meitä keskiajan raaoista
mielipiteistä!"

Koko tämä masentava tuomio lausuttiin mitä tyvenimmällä äänellä, tuskin
kohosi punaa puhujan poskille, hän vaan siiloin tällöin ojensi
rauhallisesti, ikäänkuin pois torjuen, kätensä kirjanpitäjää kohtaan.

Charlotte oli pysähtynyt kuin kiininaulattuna -- hän näkyi unhottaneen
tuoneensa minut mukanansa saadakseen lopun asiasta. "Hän puhuu hyvin",
mumisi hän itsekseen. "Minä en olisi sitä hänestä uskonut, kun hän
tavallisesti on niin harvapuheinen... Eckhof on todellakin kylliksi
tyhmä ja ottaa vielä kerran ylös hansikkaan, saadaksensa toisen
löylytyksen!" mumisi hän suuttuneena ja loi säihkyvät silmänsä niin
läpitunkevaisesti kirjanpitäjään kuin tahtoisi hän särkeä lasiseinän
sirkaleiksi. Vanhus oli lähtenyt paikaltansa ja lähestynyt herra
Claudiusta muutaman askeleen.

"Vaikka te halveksitte lapsellista lörpötystä, herra Claudius", lausui
hän ja hänen kimakka äänensä tuli tikarin teräväksi -- "niin virvoittaa
ja vahvistaa se minua ja tuhatta muuta oikeata kristillistä sielua...
Tahtoohan Herramme meitä vaeltamaan lapsellisessa yksinkertaisuudessa
ja sentähden saammekin ennen armoa hänen silmäinsä edessä kuin
lukiessamme 'kuolemattomien' herrojen Schillerin ja Goethen
mestariteoksia, jotka luonnollisesti _eivät_ turmele kieltämme. Jos
ette te tahdo kärsiä rehellisiä pyrintöjäni teidän talossanne Jumalan
kunniaksi, täytyy minun tietysti kärsivällisesti tyytyä siihen... Minä
arvelin vaan, ett'ei olisi Muurikadun varrella olevalle kauppahuoneelle
haitaksi, jos paljo, paljo rukouksia sieltä nousisi taivaasen -- siellä
on niin paljon tapahtunut, joka huutaa taivaalliselle Jumalalle ja
vaatii sovitusta --"

"Te lausutte jo toista kertaa muutaman päivän kuluessa tämän salaisen
nuhteen", keskeytti herra Claudius tyvenesti. "Minä kunnioitan ikäänne
ja ansiotanne meidän toimissamme, enkä sentähden huoli nimittää sitä
käytöstapaa, joka ei halveksi repiä ylös vanhoja haavoja, käyttääksensä
niitä liittolaisina puolustaessansa katoavaa voimaa -- minä jätän
teidän itsenne päätettäväksi, onko se jalosti tehty... Mitä minä
nuoruudessani himosta ja hulluudesta olen rikkonut, otan omille
niskoilleni -- minä olen, ikävä kyllä, koonnut uuden velan, siten, että
tahtoessani jollakin tavoin olla teille pojan sijainen, olen antanut
teille liian rajattoman vallan talossani ja toimissani sekä itsenikin
ylitse. Hirveä vääryys olisi, jos antaisin kaikkien valtani alaisten
ihmisten päivääkään enää minun kanssani kärsiä pahantekoni rangaistusta
-- minä en _huoli_ esirukouksistanne, jotka eivät vaikuta mitään, kun
ne kuitenkin ovat pakollisia!"

"Mitä hän sitten on tehnyt?" kuiskasin Charlottelle.

"Hän on ampunut Eckhofin ainoan pojan."

Minä irroitin itseäni kauhistuen hänestä ja tukehutin vaivalla huudon.

"Herra Jumala, älkää toki olko niin lapsellinen!" torui Charlotte minua
kärsimättömästi ja veti minut voimallisesti jälleen luoksensa.
"Rehellisessä kaksintaistelussa Eckhofin poika kaatui ja se oli
luultavasti romantillisin kohta Erkki sedän koko poroporvarillisessä
elämässä... Mutta menkäämme jo sisään. Riita on nyt noussut
korkeimmillensa."

Sen enempää lausumatta kävi hän kanssani lasiseinää myöten ja lykkäsi
minut sivuoven kynnyksen yli. Minä seisoin nyt hienon hiedan päällä;
mutkallisia polkuja kävi synkän näköisten pensastojen ja
kalliolohkareitten välitse leikaten siellä täällä poikki mitä
hienoimmat, viheriän sametin kaltaiset ruohokentät. Mitä enemmän meitä
lampunvalosta ja riitaveljistä erottava lehdistö harveni, sitä enemmän
rupesin tuskastumaan... Niin tuttu en toki ollut katurakennuksen
asukkaitten kanssa, että olisin myöhään illalla voinut ilmautua heidän
keskellensä kuulemaan sanoja, jotka eivät olleet aiotut vieraille
korville... Entäs jos talon omistaja suuttuisi siitä?... En tiedä mistä
syystä, vaan en voinut, kuten ennen, ajatella: "Joutavia, onhan se vaan
herra Claudius!" -- Minä vapisin hänen edessänsä.

Charlotte laski käsivartensa ympärilleni ja kun kiireesti paeten astuin
taakse päin, pusersi hän minua armottomasti. Rientoaskelin menimme
eteenpäin ja äkkiarvaamatta seisoimme ikäänkuin taivaasta pudonneina
kummastuneen seuran edessä.

"Minä kohtasin prinsessan puutarhassa", lausui Charlotte rohkeasti,
sillä tavoin keskeyttäen lausetta, joka jo oli kirjanpitäjän huulilla.
"Fliedner kulta, katsokaa toki lasta, eikö hän ole ihan toisen
näköinen? Hän on juonut hoviteetä ja ajanut kotiin hovivaunuissa, juuri
kuin tuhkimuskin -- katsokaa, lapseni, ett'ei toinen silkkikengistänne
ole jäänyt linnan portaille!"...

Kaikessa peljästyksessäni nauroin kuitenkin ja istahdin tuolille, jonka
Dagobert toi minulle. Charlotte oli oikeassa: lopetettu, keskeytetty
oli koko kiista, juurikuin sitä ei olisi ollut olemassakaan ja
katsahtaessani ylös näin vanhan kirjanpitäjän katoavan samaa tietä kuin
minä olin tullut... Herra Claudius seisoi vielä palmupuun vieressä;
ujosti tarkastellen loin silmäni häneen -- eikö hänellä ollut Kainin
merkkiä otsassa? olihan hän surmannut ihmisen! -- Minä näin ainoastaan
hänen vakavain sinisten silmäinsä katselevan minua ja vedin
peljästyneenä pääni olkapäitteni väliin.

Neiti Fliedner hengitti huojennettuna; hän iloitsi silminnähtävästi
tulostani ja pudisti hellästi kättäni.

"Kerropas, lapseni, kerro!" kehotti hän minua, riisuen pois hattuni ja
silittäen rytistyneitä hihojani. "Miten oli hovissa olla?"

Minä hiivin syvälle vitsatuoliin -- jättiläisen kokoinen, viuhkan
tapainen, lampun valossa smaragdinviheriäisenä kimeltävä sanajalan
lehti heilui pääni yllä ja toiset koskivat sivulta hyväillen niskaani
ja alastomia hartioitani. Minä istuin siinä ikäänkuin varjoovan
päällystimen suojassa ja tunsin olevani piilossa. Lisäksi vetäytyi
herra Claudius takaisin; mutta hän ei lähtenyt kasvihuoneesta -- hän
kuului hiljaa ja lakkaamatta kävelevän edestakaisin kivilohkareitten ja
pensastojen välissä.

Mieleni rohkeni ja minä kerroin, alussa ujosti, vaan sitte itsekin
huvitettuna, kunniarikkaasta esittelemisestäni ja siitä, miten hyvin
harjoitettu kumarrus jäi piileskelemään polviini; kerroin vielä
laulustani ja elämästäni, jonka vilpittömästi olin kertonut
ruhtinattarelle.

Charlotte keskeytti minua tuontuostakin suurella naurulla; neiti
Fliednerkin hymyili itsekseen ja taputteli hyväillen poskiani;
ainoastaan Dagobert oli nauramatta; hän katseli minua samalla
kummastuneella kauhulla kuin hovineidon harmaat silmät, ja kun viimein
heitin huivin pöydälle sentähden, että minun tuli liian lämmin ja
samassa ilmoitin sen olevan ruhtinattaren oman, otti hän hyvin
kunnioittavasti huivin ja ripusti sen varovaisesti tuolinsa
selkälaudalle, joka kaikki mahdottomasti ärsytti ja närkästytti minua.

"Odottakaa!" huudahti Charlotte äkkiä ojentaen kätensä minulle, kun
aioin jatkaa kertomustani. "Sanokaa nyt itse, neiti Fliedner, eikö
prinsessa, vaikka hänellä on tumman siniset silmät, ennemmin voisi olla
yksi Israelin tyttäristä, joista Raamatussa puhutaan, kuin ikivanhasta
saksalaisesta aatelissuvusta!... Nyt juuri mustan kähäräisen pään
kurkistaessa esiin sananjalan lehden alta -- olkaa hyvä prinsessani,
antakaa kätenne vielä olla otsanne päällä -- muistutatte minua elävästi
Paul Delarochen nuoresta juutalaistytöstä, joka Niilin kaislikossa
salaa vartioitsee pientä virtaan laskettua Moosesta."

"Mummovainajani olikin juutalainen", lausuin minä huolimattomasti.

Säännölliset askeleet kasvien takana vaikenivat äkkiä, teepöydän
ympärilläkin vallitsi tuokion aikaa kuolon hiljaisuus.

Kuu oli noussut, mutta piileskeli vielä pilvien takana, joitten syrjät
se valasi hopeanvärisiksi. Lavean kentän yli liiteli heikko, epäselvä
valo, muuttaen aaveentapaiseksi esineitten näön -- valkoinen, joen
rannalla kasvamien puitten suojassa leviävä liljapenger näkyi
anastaneen kaiken heikon kuuvalon ja loisti kirkkaasti silmissäni:
minun täytyi taasen väristen ja säälien muistella mummoraukkaani, miten
hän tunnotonna makasi tammien alla... Minussa heräsi taasen muisto
siitä, mitä sinä yönä olin kokenut ja kärsinyt. Minä muistelin taasen
niitä muutamia kertoja, jolloin monen pitkän vuoden kuluessa olin
tavannut mielenvikaista vanhusta, miten hänen rakkautensa minuun oli
äkkiä tullut näkyviin hänen viimeisinä hetkinään ja miten itse olin
tuskissani, kun huomasin kuoleman todellakin anastaman vasta voittamani
sydämen -- kaikki se valloitti minut ja samalla tavalla, kuin sen
tunsin, kerroin sen myöskin. Minä kerroin hirveästä tapauksesta mummoni
ja vanhan kirkkoherran välillä, kuinka mummo hylkäsi hengellisen avun
ja kuoli juutalaisena ja kuinka lempeä vanha pappi silloin oli. --
Äkkiä kaikkien huomiollisesti ja hiljaa kuunnellessa narisi hiekka
kiireistä, raskaista askeleista ja vanha kirjanpitäjä, jonka jo aikoja
luulin olleen kotona Karolinenlustissa, seisoi edessäni. "Mies oli
oikea pölkkypää!" huusi hän minulle kaikuvalla äänellä. "Hänen ei olisi
pitänyt lähteä vuoteen vierestä, ennenkuin vastahakoinen sielu olisi
ollut hänen vallassansa. Hänen olisi pitänyt pakottamalla kääntämän
hänet, papeilla on kyllä keinoja millä kauhistuttaa uskonheittäjiä,
heidän julkein mielin ja vapaaehtoisesti syöstessään helvettiin --"

Minä kavahdin seisomaan. Ajatus, että tuommoinen raivoava ääni kuuluisi
jonkun kuolinvuoteen ääressä ja enentäisi viimeistä, vaikeaa taistelua
kamppailevan sielun tuskia, liikutti minua sanomattomasti.

"Ei, sitä ette olisi tohtineet! Me emme olisi sitä sallineet, Ilse ja
minä emme missään tapauksessa!... Enkä minä nytkään salli teidän lausua
ainoatakaan sanaa armaasta mummovainajastani!" huudahdin tuskastuneena.

Neiti Fliedner oli kiireesti noussut seisomaan -- hän laski
suojelevaisesti molemmat käsivartensa ympärilleni ja katseli
pelonalaisesti kivilohkareitten takana olevaan pensastoon; sieltä
kuului taasen askeleita -- ne lähestyivät nopeasti meitä. "Oletteko
kertoneet kaikkea tätäkin ruhtinattarelle, neiti von Sassen?" kysyi
Dagobert äkkiä. Se esti kaikki muut kiistat ja saattoi kuuluvat
askeleet paikalla vaikenemaan.

Minä pudistin kieltäväisesti päätäni. "No, siinä tapauksessa olisi --
jos minä saan teitä neuvoa -- parasta jättää se täst'edeskin
kertomatta."

"Mutta mistä syystä?" kysyi neiti Fliedner.

"Sen voitte aivan hyvin käsittää, Fliedner kulta", vastasi hän melkein
vastahakoisesti ja olkapäitään nykähyttäen. "Onhan kyllin tunnettu
asia, ett'ei herttua voi kärsiä juutalaisia, sentähden että hänen
entinen asiamiehensä Hirschfeld äärettömästi petti häntä ja viimein
pakeni maasta. Sitä paitsi -- ja se onkin pääasia -- pidetään
von Sassen-nimeä hovissa jo vuosisatoja sitten puhtaana ja
saastuttamattomana. Hänen herttuallisen korkeutensa mielestä on kyllä
herra von Sassenin oppi ja taito tärkein, mutta ihan toisin ovat
hovilaisten mielet -- siihen vaikuttaa ainoastaan nimen vanhuus ja
sukutaulun puhtaus; tuommoinen pieni kielevyys ei olisi ainoastaan
haitaksi herra tohtorille, vaan se hämmentäisi neiden omaa loistavaa
vastaanottoakin hovissa, eikä hän luultavasti tahtoisi sitä."

Minä olin ääneti, sillä hänen puheensa ei ollut minulle oikein selvä;
minä en käsittänyt, millä tavalla se seikka, että mummoni oli
juutalainen, voisi vahingoittaa isääni; eihän minulla ollut vähääkään
käsitystä niin sanotuista maailman tavoista. Ei se hetki paitsi sitä
ollut otollinen aika sitä miettimään -- vapisinhan minä vielä kauhusta,
jonka tuo pelottava vanhus äkkiarvaamattomalla esiinastumisellaan oli
minussa herättänyt. Siinä hän vielä seisoi, käsivarret ristissä ja
silmät säihkyvinä minua vastaan harmaitten kulmien alta, ikäänkuin
olisi hän tahtonut minua polttaa. Minä tunsin nyt ensikerran elämässäni
olevani vihattu -- kokemus, jota nuoren sielun on vaikea käsittää:
ilma, jota minä vihamieheni kanssa hengitin, oli vähällä tukehuttaa
minut ja minä tahdoin välttämättömästi päästä pois. "Minä lähden kotiin
-- Ilse odottaa", sanoin viimein. Voimakkaasti irtaannuin neiti
Fliednerin käsivarsista ja otin hattuni, katsellen kuumeentapaisesti
ulos viileään, avaraan puutarhaan.

"No, menkäämme siis", lausui Charlotte nousten. "Minä huomaan
katseestanne, ett'emme voi enää pidättää teitä -- Te voisitte särkeä
ikkunat, kuin hurja Darling..."

"Darling on tänä päivänä heittänyt alas herransa ja pahasti tallannut
häntä kavioillaan."

Dagobert kavahti seisomaan. "Kuinka, Artur Tresselinkö? Verrattoman
ratsastajan! Mahdotonta!"

"Joutavia, kaunis ratsastaja! Hänen olisi ollut parempi jäädä kotiin
kirjoitustuoliansa ratsastamaan", virkkoi Charlotte silminnähtävän
tyvenesti; mutta halveksivaisesti alasluotujen ripsien alta leimahti
vihainen katse salaisesti lasihuoneen peräpuoleen. "Onko poika raukkaan
sattunut?"

"Herra von Wismar sanoi ruhtinattarelle hänessä olevan väkevää verta ja
ihan toisenlaisen luurakennuksen kuin aatelissäätyisissä -- ei hän
vähästä kuole."

Kivilohkareitten takaa kuului hiljainen nauru. Eipä olisi äkillinen
maanjäristys voinut hirveämmin vaikuttaa veljeen ja sisareen kuin minun
välinpitämätön vastaukseni ja se lyhyt, tuskin kuuluva nauru. Mitä
minä, pieni olento raukka, olinkaan rikkonut, että Dagobertin silmät
noin salamoivat vihasta ja kiukusta? Ja näyttäähän siltä, kuin olisi
Charlotte ensimäisessä kiivastuksessa tahtonut sinkahuttaa vihansa
kivilohkareitten taakse, vaan hän malttoi mielensä ja oli ääneti, pää
ylpeästi pystyssä.

"Tulkaa, pienokaiseni -- lyökää kättä neiti Fliednerille ja sanokaa
hyvää yötä! Jo on aika viedä teidät levolle!" lausui hän minulle.

Se kehoitus olisi jossakin toisessa tilaisuudessa lausuttuna mitä
syvimmin loukannut seitsemäntoista-vuotista arvokkaisuuttani, mutta nyt
annoin sen heti Charlottelle anteeksi; sillä hänen suunsa, joka
pakottihe leikkipuheesen, oli ihan vaalea: ylpeä nainen oli syvästi
loukattu, sen huomasin, vaikka en käsittänyt mistä syystä.

Hän kulki tyvenen näköisenä ja äänetönnä minun vieressäni lasihuoneen
ohitse ja puolen puutarhaa; mutta tuskin olimme ehtineet sillan yli,
kun hän seisahtui ja syvästi hengähtäen pusersi kätensä rintoihinsa.

"Kuulitteko, kuinka hän nauroi?" kysyi hän vihastuen.

"Herra Claudiusko se oli?"

"Niin, lapseni! Kun olette meidän parissamme vähän kauemmin, huomaatte
itse, ett'ei tämä suuri elävä henki koskaan naura ääneen, ja jos hän
ollenkaan nauraa, niin se tapahtuu, kuin äsken, inhimillisille
heikkouksille. Pienokaiseni, kun täst'edes kerrotte, mitä olette
kuulleet hovissa, täytyy teidän sedän läsnäollessa olla varovaisempi."

Minä suutuin. He olivat pyytäneet minua kertomaan ja minä olinkin
oikeastaan ollut suoraan, vilpittömään luonteeseni nähden sangen
varovainen; ei sanaakaan pujahtanut huulieni yli siitä, mitä hovissa
lausuttiin Dagobertista.

"Mitä varten torutte?" kysyin uhkamielisesti. "Enkö saisi kertoa, että
maahan heitettyä ratsastajaa pidetään hovissa vahvana ja voimakkaana?"

"Taivas, mikä yksinkertaisuus!" huudahti Charlotte pilkallisesti
nauraen. "Artur Tressel on solakka, ja hieno kuin sokerikakusta
leivottu. Älykkään herra von Wismarin lause tarkoitti raakaa
porvarissäätyä ylimalkaan. Aatelismies olisi pudotessaan taittanut
eritavalla rakennetut kylkiluunsa ja lähettänyt jalon sielunsa takaisin
taivaasen; mutta voimakkaassa porvariveressä on aivan paljon soraa, se
tarttuu kiinni siihen, eikä sentähden niin vähästä vahingoitu."

Hän nauroi taasen, kävi nopein askelin eteenpäin ja pian seisoimme
Karolinenlustia ympäröimällä ruohokentällä.

Kuu paistoi, pilvistä vapautettuna, kirkkaasti pienen linnan yli.
Pieni, hiljainen, metsän hämärästä anastettu maakappale hurmasi minut
kirkkaassa kuutamossa samoin kuin puutarhan kukkien tuoksu. Marmorinen
Dianankuva näytti tammien alla niin kauhistuttavan elävältä
kantakivellänsä, että olisi luullut viekkaan nuolen heti viuhuvan
jännitetystä jousesta halkasemaan ilmaa. Kuu valasi seinien kukka- ja
hedelmäköynnöksiä, koristuspatsaitten jäykkiä silmiä ja suljetuita
huulia, sekä uiskenteli lammikon pinnalla ja kuvastui ikkunoitten
suuriin lasilevyihin. Minä taisin erottaa jokaisen laskoksen
palkonki-ikkunan vaalenneissa silkkiuutimissa -- nyt käveli kuu
hopeajaloillaan salaperäisissä huoneissa; varmaankin pysyi
kynttiläkruunu nyt liikkumatta vanhan raivion huoneen katossa.

"Hän, joka asui tuolla ylhäällä, hän olisi käsittänyt veljeäni ja
minua", lausui Charlotte osoittaen sormella Karolinenlustin toista
kerrosta. "_Hän_ viskasi pois vahvalla kädellä kauppias-hengen kaiken
pölyn ja lian ja astui uljaasti siihen piiriin, joka yksin antoi
hänelle elämän vapauden." Neito katseli lakkaamatta kiiltäviä ikkunoita
ja nykähytti olkapäitään. "Hän kyllä kaatui, pää muserrettuna -- vaan
mitäpä siitä? Hän pakotti kuitenkin tuon ylpeän aatelissäädyn häntä
tunnustamaan heihin kuuluvaksi; hän tuli heidän vertaiseksensa ja on
kulkenut loistavaa elämän tietään samalla alalla, jonka he raivoavalla
kateudella aina olivat anastaneet omakseen. Ihan yhdentekevä on,
kulkeeko sitä tietä kymmenen tai viisikymmentä vuotta. Minä kuolisin
mielelläni nuorena, jos sillä hinnalla voisin lunastaa itselleni
kahdentoista kuukauden elämän kunnian kukkuloilla!... Minä olen
täydellisesti saanut kokea, mitä on viettää puolen aikaa
nuoruudestansa, sydän ylpeä ja kunnianhimoinen, nimi halpa, nenäänsä
niuristavien aatelisten oppilaitten joukossa -- minä en _ainiaan_ tahdo
olla toisia halvempi -- minä _en tahdo_!"

Hän löi nyrkillään pontevasti ilmaa ja astui nopeasti hengittäen
rajusti edes takaisin.

"Erkki setä tuntee piileskeleväisen tulen sydämessäni -- Dagobert
ajattelee, tuntee ja kärsii ihan samaa kuin minä", jatkoi hän
seisahtuen, "ja kaikella poroporvarillisella ylpeydellään koettaa setä
sitä tukehuttaa... Meidän pitäisi muka etsiä arvomme omasta itsestämme
eikä ulkonaisista kohtauksista, lausuu tuo suuri filosofi --
naurettavaa! Se minua ärsyttää; minä tunnen olevani sidottuna
kidutuspaaluun, minä kalistelen kahleitani ja kiroan kohtaloani, joka
on saattanut nuoren kotkan variksen pesään! Mistä nämät poistamattomat
tunteet ovat syntyneet?" kysyi hän hitaasti astuen eteenpäin. "Ne ovat
jo olleet minussa niin kauan, kuin olen hengittänyt, ja niiden alku on
_veressäni_... Puhe ylimyksellisistä tunteista ei ole tyhjä houraus,
ihan varmaan venyy sukupolvesta toiseen lankoja, jotka tietämättämme
yhdistävät meidät menneesen suuruuteen, vaikk'ei sitä enää ulkonaisista
oloista huomaa, kuten esimerkiksi Dagobertin ja minun laitani, kun
meidän syntyperämme pidetään ihan salassa, synkän pimeyden verhossa --"

Hänen innokas valituksensa vaikeni äkkiä ja viimeiset sanat muuttuivat
jonkinlaiseksi sammaltamiseksi, sillä herra Claudius seisoi edessämme
pensaston lävitse vievällä tiellä ja katseli liikutettua naista
tyvenesti ja vakavasti.

"Kerran on tämä pimeys selkeävä, Charlotte, minä lupaan sen sinulle",
lausui hän niin tyvenesti, kuin olisivat kiivaat, katkerat sanat olleet
lausutut suoraan hänelle ja hän vastaisi niihin. "Mutta silloin vasta
saat kuulla totuuden, kun voit sen kantaa, jolloin elämä ja minä" -- hän
osoitti käskeväisesti itseään -- "olemme tehneet sinut järkevämmäksi...
Mene nyt kotiin, Dörte on siellä valmistava sinulle lasillisen
sokurivettä... Ja vielä yksi asia: Minä kiellän sinua täten ankarasti
täst'edes kävelemästä kuutamossa neiti von Sassenin seurassa,
luuletukset ylhäisyydestä ovat tarttuvaisia, sinä kyllä käsität, mitä
tarkoitan."

Kummallista, lujamielisellä naisella ei ollut sanaakaan vastaukseksi;
äkkiarvaamaton kohtaus lienee hetkeksi veltostanut hänet ja vienyt
häneltä kaiken vastustamisen voiman. Heittäen päätänsä uhkamielisesti
taaksepäin, pusersi hän niin lujasti kättäni, että olin vähällä huutaa,
viskasi sen sitte äkkiä luotansa ja syöksi pensastoon.

Minä olin kahden kesken herra Claudiuksen kanssa -- tuska ja pelko
valloittivat sydämeni; mutta minä en tahtonut näyttää pelkoani hänelle,
en millään muotoa! Jos vahva Goljatti oli hetki sitte joutunut
hämilleen ja paennut, niin pysyi pikkuinen Taavetti rohkeampana!...
Minä astuin hitaammin, kuin nopsat jalkani olisivat suoneet,
Karolinenlustia kohti ja herra Claudius käveli ääneti vieressäni...
Etehinen oli kirkkaasti valaistu; minun huoneeni oven ohitse vievässä
käytävässä paloi joka ilta herra Claudiuksen käskystä kaksi lamppua.
Kun minä ehdin käytävän lattialle, seisattui hän. "Te läksitte tänään
iltapuolella suutuksissanne luotani", lausui hän. "Antakaa minulle
kättä, minä en tahtoisi tehdä yhtä pahaa kokemusta kuin Heintz pahan
kaarneen suhteen."

Hän ojensi minulle kätensä. Käytävän ovessa olevan purppuranpunaisen
lasin lävitse heitti lamppu punaisen valon valkoisten sormien päälle,
ja kalliilla kivellä koristettu sormus säkenöi: minua värisytti.

"Kätenne on verinen!" huudahdin kauhistuneena ja työntäsin sen pois.

Hän peräytyi ja katseli minua. En elämässäni unhota sitä sammuvaa
katsetta, joka kohtasi silmiäni -- ei koskaan ihmissilmä ole minua
sillä tavalla katsellut! ei koskaan!... Hän kääntyi ja läksi pois
lausumatta sanaakaan.

Minä laskin ehdottomasti käteni sydämelleni, juuri kuin olisi pisto
sattunut siihen -- ah, miten sitä kirveli! Katumus, syvä katumus se
oli!... Minä juoksin portaita alas, ulos häntä etsimään. Minä tahdoin
antaa hänelle kättä, kuten hän pyysi, ja rukoilla, ett'ei hän minuun
suuttuisi. Mutta hiekkakenttä oli tyhjä; enkä minä kuullut poistuvia
askeleitakaan, herra Claudius oli varmaankin mennyt metsään päin.

Hyvin alakuloisena menin viimein Ilsen luokse. Hänen aina valppaat
silmänsä huomasivat kohta kyyneleet ripsissäni, vaan minä sanoin tuon
hirveän, veripunaisen lasin käytävän ovessa olevan syynä siihen ja että
olisi ollut paljon parempi, jos Darling olisi särkenyt sen eikä
lasihuoneen ikkunoita.



XXII.


Tätä iltaa seurasi monta surun päivää, semmoisen surun, jonkalaista nyt
ensi kerran eläessäni sain kokea -- suru ja huoli sairaasta isästä. Hän
sairasti niin kauheata päänkivistystä, ett'ei hän kolmeen päivään
voinut mennä rakkaasen kirjastoonsa... Aron kesytön vaapsahainen, joka
kauniilla säällä tuskin pysyi puolta tuntia Dierkhofin iloisessa
tuvassa, istui nyt aamusta varhain myöhään iltaan hämärässä huoneessa,
ääneti sairasvuoteen vieressä huolellisesti kuunnellen jokaista ääntä
hänen suustansa. Ikävyys metsään ja halu nähdä loistavaa elokuun ilmaa,
eivät ainoatakaan kertaa vaivanneet minua; välkähtihän päiväkin väliin
synkkään sairashuoneesen! nimittäin kun minä istuin vuoteen syrjälle ja
vuorotellen laskin joko viileän käteni taikka kylmän kääreen isäni
kuumalle otsalle ja hän heikosti hymyen kuiskasi Ilselle, ei koskaan
aavistaneensa, mikä siunaus oma lapsi on; äitini kuoltua oli hän joka
kerta taudin ilmestyessä -- hän sairasti aika-ajoin palaavaa
pään-kivistystä -- aina tuntenut itsensä kahta vertaa yksinäisemmäksi
ja sairaammaksi, sentähden ett'ei mikään hoitava käsi eikä hellä,
huolellinen silmä ollut hänen lähellänsä; hän katui syvästi, että oli
niin monta vuotta elänyt erotettuna tyttärestään.

Herttuan henkilääkäri kävi hyvin usein isäni luona. Hovista tuli
palvelija kaksi kertaa päivässä kuulustelemaan sairaan tilaa ja toi
mukanansa aina jotakin virkistävää ja Ilsellä oli "täyttä työtä"
vastata jokaiseen, kaikista kaupungin ääristä tulevaan kysymykseen.
Neiti Fliedner tuli itse joka aamu meitä katsomaan ja sanoi kaikkien
palvelioitten olevan meidän käytettävänämme. -- Charlottekin oli eräänä
iltana puolen tunnin aikaa luonani hieman lohduttaaksensa "pienokaista"
yksinäisyydessään. Mutta minusta näytti hän itse paremmin tarvitsevan
lohdutusta ja huvitusta kuin minä. Tummat, tiheät kulmakarvat
osoittivat jonkinlaista synkkää mietiskeleväisyyttä; ylpeä, huolimaton
vakavuus hänen käytöksessään oli kadonnut ja jonkinmoinen levottomuus
astunut sen sijaan. Hän ei sanallakaan maininnut kohtaustaan sedän
kanssa lehtimajan edessä; mutta kertoi sitä vastoin ilman
katurakennuksessa olevan kuuman ja helteisen ikäänkuin ukkosen ilman
syntyessä.

Herra Claudius täytti mitä huolellisimmin lupauksensa puhdistaa talonsa
kaikesta sinne tunkeutuneesta ulkokultaisuudesta. Hän antoi
jalomielisesti kaikki entiset työväen antamat raha-avut jäädä vanhan
kirjanpitäjän haltuun, mutta lahjoitti itse yhtä suuren summan oman
perustamansa rahaston aluksi, jonka tarkoitus oli helpottaa
reaalikoulun käyntiä työväen pojille ja antaa vähän myötäjäisiä
köyhempien tyttärille. Lukijaiskirjat kannettiin kaikki talosta ja
nuorta kirjanpitäjää, joka tekojumalisuudesta yli voimiensa oli antanut
rahaa lähetyskassaan ja niin suurella menestyksellä harjoittanut
ulkokultaisuutta, nuhdeltiin julkisesti ja kiellettiin paikkansa
kadottamisen uhalla jälleen antautumasta samaan inhottavaan
tekohurskauteen. Vanha kirjanpitäjä oli tietysti vallan kurjannäköinen
vihan vimmasta -- sen tiesin jo, sillä minä olin monta kertaa akuttimen
reiästä nähnyt hänet, hänen astuessansa veljen ja sisaren seurassa
lammikon ympäri. He kolme näkyivät yhä hartaammin liittyneen toisiinsa
-- sen todistivat heidän alinomaiset yhteiset kävelynsä metsään.

Charlotten mainitessa herra Claudiusta tunsin aina pistoksen
sydämessäni; mutta katumuksen ja itseni soimauksen tuska oli
merkillisesti vähentynyt tultuani suuttuneena siihen päätökseen, että
isäni sairaus sai alkunsa siitä mielenliikutuksesta, johon hän joutui
muistoraha-kaupan myttyyn menemisestä; seitsentoistavuotisen pääni
tarkka ajatus-kyky lykkäsi viimein koko syyn tuon kovasydämisen
saiturin niskoille ja -- olimmehan sillä tavoin kuitit! --

Mutta nyt olivat kaikki vaikeat päivät ohitse. Sairashuoneen kaikki
ikkunat olivat selkiselällään, ilma ja aurinko virtailivat jälleen
vapaasti sisään ja Ilse lakasi ja puhdisti joka nurkan, ikäänkuin olisi
kaikki erämaan pöly tunkeunut sinne. Minä olin ensi kertaa taasen
vienyt isäni kirjastoon, siellä valmistanut hänelle keittimessä kahvia,
vetänyt viheriäiset villauutimet puoleksi ikkunain eteen, kuten hän oli
tottunut niitä pitämään, ja käärinyt lämpimän villapeitteen hänen
jalkojensa ympäri. Minä tiesin hänen olevan tyytyväisen ja onnellisen
kun voi taasen ruveta työhön ja riensin nuolennopeasti puutarhaan.
Silloin osasin paremmin arvostella tuoksuvaa metsäilmaa ja virkistävää
kalvetta ristiin rastiin yhteen kutoutuneitten oksien alla. Aurinko
paistoi tulipallon kaltaisena puutarhan yli, näyttipä siltä, kuin olisi
se tahtonut ahnaasti juoda loppuun kaikki lammikon sinertävän veden,
joka liikkumatonna pysyi kivikehyksensä sisäpuolella.

Minä astuin samaa tietä, jota en sunnuntaista asti ollut käynyt ja
tunkeusin pensastoon: ihan oikein, siinä olivat vielä Gretchenin pikku
vaunut täynnä surkastuneita kukkia ja osaksi kuivaneita, osaksi
mädänneitä mansikoita. Ei kukaan ollut käynyt vaunuja etsimässä, paitsi
kentiesi kuitenkin vanha puutarhuri Schäfer, vaikka ei ollut niitä
löytänyt. Minusta oli sääli pikkuista tyttöä, joka varmaan kaipasi
kadonnutta leikkikaluansa! Olivathan hänen vanhempansa köyhät, niin
köyhät, että äidin täytyi itsensä toimittaa kaikki talon askareet --
kentiesi he eivät voineet ostaa pienokaisellensa toisia vaunuja
kadonneitten sijaan.

Vaikka herra Claudius moittivaa sanaa lausumatta silloin niin selvästi
kielsi minulta porttitien, pistäessänsä minun silmieni edessä avaimen
taskuunsa, juoksin kuitenkin puutarhan porttia kohti; mutta katso, uusi
lukko kiilsi minua vastaan, suuri, vahva lukko ilman avaimetta,
saranatkin olivat uudet. Todellakin! -- he lienevät sangen paljon
peljänneet lapsen käsien voimia, koska portti oli niin raudoitettu!

Minä kiipesin jalavaan; se oli sillä kertaa vaikea työ. Minulla oli
niin sanotut pitsit jalassani, jotka sitten olin pistänyt arosuutarin
tekemiin kenkiin, ne olivat niihin äärettömän suuret ja uhkasivat joka
silmänräpäys pettäväisesti jättää minut ja lentää alas tiheikköön.

Viimein istuin onnellisesti jalavan latvassa. Pikku
sveitsiläis-rakennuksen pylväskaton alla metsäviiniköynnösten katveessa
olivat pienet lapsenvaunut -- pikku Herman makasi siinä valkoisten
tyynyjen päällä, kovin laiskana, kumminkin hyvin ravittuna. Hänen
vieressänsä seisoi Gretchen halukkaasti syöden suurta voileipää,
välistä loruellen pienen veljensä kanssa; mutta sisällä huoneessa näin
äidin silittävän vaatteita ja alinomaa kurkistavan ovesta nähdäksensä,
olivatko lapsukaiset lähellä.

Kuka olisi voinut aavistaa senkaltaisen myrskyn, jonka minä
sunnuntaiaamuna sain nähdä, taitavan lentää näitten suloisten
naiskasvojen yli! Siitä ei enää voinut huomata vähintäkään jälkeä
hymyilevissä silmissä, yhtä vähän kuin Gretchen näkyi ikävöivän
kadonnutta leikkikaluansa. Mutta lapsen piti saaman se takaisin ja heti
paikalla; minä poimin sen täyteen mansikoita ja metsäkukkia ja pyydän
sitte vanhaa puutarhuri Schäferiä viemään sen kotiin. Minä kiipesin
alas latvasta, hiipien oksalta oksalle, mutta siinä lähestyi ihmisiä
Karolinenlustista ja luultavasti olivat he jo sangen liki
piilopaikkaani! Peljästyneenä säikähdin kuullessani vanhan
kirjanpitäjän äänen, joka kaikui minua kohti, ikäänkuin olisivat he
olleet jo jalavan juurella. En enää voinut kuulumatta kiivetä takaisin
latvaan. Hiljaa toivoen myrskyn pian menevän ohitse, kiersin
käsivarteni tyven ympäri, sillä minä istuin sangen heikolla oksalla ja
kuuntelin sykkyvin sydämin alhaalta päin lähestyviä ääniä.

Mitä ensiksi näin tiheän lehdistön lävitse, oli Charlotten
purpuranpunainen samettinen ruususolmi, jota hän tavallisesti käytti
hiuksissaan -- missä Charlotte oli, siellä oli Dagobertkin; veli ja
sisar pakenivat taasen katurakennuksen ukkosenilmasta metsän
viileyteen; he olivat onnettomia ja tarvitsivat lohdutusta, mutta
kuitenkin tuntui minusta tuskalliselta, että he kääntyivät kammottavan
vanhuksen puoleen.

Kävijät poikkesivat minun piilopaikkani ohitse kulkevalle tielle,
Eckhof hiljensi selvästi äänensä; mutta hänen leveä puhetapansa
vaikutti, että minä selvästi käsitin hänen joka sanansa. Hänellä oli
hattu kädessä; hänen lumivalkeat hiuksensa hohtivat kirkkaasti, mutta
muutoin olivat vanhat, kauniit kasvot eriskummallisen synkistyneet. --
Vihastus ja kiukku olivat piirtäneet lukemattomia ryppyjä noihin
tavallisesti kiiltäviin, voisi melkein sanoa turhamielisesti
hoidettuihin kasvoihin.

"Lopettakaa jo herran tähden lohdutuksenne!" huudahti hän seisahtuen
oikein epäkohteliaasti. "Seuraukset ovat arvaamattomat! Sitä ette te
kumpikaan voi käsittää, te, jotka ette tiedä, minkä tavattoman askeleen
eteenpäin me otimme sen kautta, että kauppahuone Claudius lukuisine
työväkineen liittyi meidän riveihimme -- se vaikutti ja tuotti monen
heikon ja horjuvaisen takaisin kirkon helmoihin. Ja nyt revitään koko
rakennus alas näin julkisesti ja hävyttömästi... Surkuteltavin sokeus
asettaa nykyajan epäjumalan, niin sanotun sivistyksen, siihen paikkaan,
missä vanhurskas Jumala jälleen vallitsi voimallaan ja ankaruudellansa."

"Setä läimähyttää keppihevosellansa itseään vasten naamaa", lausui
Dagobert kylmästi. "Mahtavilla ja rikkailla ei ole parempaa
liittolaista kuin kirkko niiden hyökkäyksiä vastaan, jotka julkeasti
tahtovat kumota kaikkea pysyvää järjestystä... Jos minulla olisi varoja
ja voimaa, niin olisi puolueenne yhtä innokasta edistäjää rikkaampi.
Minä käsitän aikani ja kuulun niiden joukkoon, jotka estelevät hullua
hurjuutta, jota kutsutaan edistymiseksi."

"Kirkon suhteen ajattelee neiti Charlotte ihan toisella tavalla",
vastasi Eckhof ja hänen säihkyvät silmänsä katselivat ankarasti ja
läpitunkevaisesti nuorta naista.

"Niin, siinä suhteessa olemme eri mieltä", vastasi Charlotte
vilpittömästi. "Jos minulla olisi rahaa, niin olisivat ne ennen kaikkia
välikappaleina, joilla poistaisin tuon häpeällisen pimeyden, joka
peittää perheemme entisiä vaiheita -- minä en tahdo enää syödä leipää,
jota minulle armosta annetaan, sentähden en tahdo, että selvästi tiedän
ja tunnen sen olevan minulle halpaa ja että kerran saan vielä hävetä
siitä! Minä rupean täst'edes säästämään ja kokoomaan --"

"Tekö säästämään?" intti Eckhof ivallisesti ja epäileväisesti.

"Minä vakuutan teille", vastasi Charlotte kiivaasti, "minä teen
niin, hankkiakseni varoja, joilla sitte voin lähteä Parisiin
tiedustelemaan --"

"Mutta jos ette tarvitsisi lähteä niin kauas tämän pimeyden poistamisen
tähden?"

Jokainen näistä sanoista soi kimakasti korvissani. Mies, joka hitaasti
ja painavaisesti lausui nämät sanat, seisoi äkkiä siinä, juurikuin
olisi hän ainoalla päättävällä iskulla lopettanut kovan sisällisen
taistelun. "Tulkaa", lausui hän lyhyesti ja käskeväisesti nuorelle
neidelle, joka äänetönnä ja koneentapaisesti seurasi häntä. Hän
istuutui penkille, joka oli vähän syrjässä piilopaikastani ja jolla
minä viime sunnuntaina lauloin pienen lauluni.

Voi minua, mihin hirveään pulaan nyt olin joutunut! Äärettömän
tuskissani pidin puoleksi riippuen kiini jalavan tyvestä -- minä
pelkäsin painollani taittavani pienen oksan altani; ja lisäksi vielä
nuo onnettomuuden jalkineeni vähitellen, vaan lakkaamatta luistivat
pois roikkuvista jaloistani, eikä minulla ollut valtaa niiden ylitse!
Herra Jumala, jos nuot hirviöt äkkiä putoisivat, mikä riemu siitä
syntyisi Dagobertille ja mikä oivallinen tilaisuus viholliselleni pitää
minulle pauhaava nuhdesaarna!

"Minä kerron teille tositapauksen", lausui kirjanpitäjä veljelle ja
sisarelle, jotka olivat istahtaneet hänen viereensä. "Mutta kuulkaa
ensin suora selitykseni... Minä en ilmase sitä, mitä nyt aion kertoa,
rakkaudesta teihin -- se olisi valhe, -- enkä minä puhu koston
halustakaan. Minä kostan, sanoo Herra! Te että tänä hetkenä saa pitää
minua Eckhof-ihmisenä, vaan herran sotilaana, jolla ei ole
valitsemista, jos hän asetetaan ihmisten maallisten toiveitten --
vaikkapa hänen oman perheensä, oman verensäkin -- ja kirkon edun
väliin."

Ja rajaton uskon vimma todellakin innostutti vanhusta -- kova
vakaamielisyys oli hänen sanoissansa. Ei tarvittu siihen muuta
todistusta kuin nähdä synkkää tulta, joka säihkyi hänen silmissänsä,
kun hän hetkeksi katsahti ylös, lehtien väliltä etsien taivasta.

"Te olette lakkaamatta vakuuttaneet yhtyvänne _meidän_ puolueesemme,
jos saisitte ylhäisen nimen ja rikkautta" -- sanoi hän Dagobertille.

"Minä toistan sen lupaukseni tässä juhlallisesti -- enhän voisi hankkia
niille kummallekaan parempaa suojaa -- en katsoisi tuhansia taaleria
liian paljoksi --"

Eckhof nyykäytti päätänsä.

"Herra on katsova ne sovintouhriksi kaikista salaisista synneistä ja on
viimein kääntävä rankasevan kätensä niistä kurjista sieluista, jotka
vielä vaeltavat ympäri rauhattomina", lausui hän innostuneena. "Syy
kaikkiin pahoihin tekoihin oli, että kauppiaan poika halveksi sitä
asemaa, johon Jumala oli hänet syntymisestään asti asettanut, ja
tarttui miekkaan. Hän oli kaunis ja tiesi perinpohjin, millä tavoin
viekoitella ihmisten sydämet puoleensa, ja sitte aateloitsi hänet
herttua eikä laskenut häntä enää luotansa. Hovissa vietettiin silloin
iloista elämää, vaikka sieltä olisi nuhteettomuuden, puhtauden ja
Jumalan pelon pitänyt kirkkaana valona paistaman koko maalle. Herttua
oli iloinen, hänen korkea puolisonsa herttuatar samoin ja hänen nuoria
sisariansa ruhtinattaria Sidoniaa ja Margaretaa voi kuvailla Herodeksen
tyttäresi. He noudattivat paljon omaa tahtoansa, sillä herttua rakasti
heitä sydämellisesti -- he voivat pyytää häneltä kaikkea paitsi hänen
suostumustansa saada mennä naimisiin alhaisemmalle, sillä hän oli ylpeä
ruhtinaallisesta verestänsä. Ihanat sisarukset lähtivät pois ja
palasivat kotiin, koska heitä vaan miellytti -- Margareta ruhtinatar
oleskeli enemmän L:n hovissa kuin kotona; vanhempi sisar taasen oli
mieltynyt matkoihin, Sveitsinmaahan ja Pariisiin. Hän lähti usein pois
kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi, vieläpä pitemmäksikin ajaksi -- aina
tuntemattomana, vanhan sangen arvokkaan hovirouvansa ja saman ikäisen
hoviherran suojassa -- nämät kunnon ihmiset ovat jo aikoja sitte
kuolleet!"

Hän vaikeni hetkeksi, leukaansa sivellen, ja minä istuin syvästi
tuskastuneena oksalla; jalkani vetäytyivät suonenvedon tapaisesti
yhteen pidättääkseni kenkiä paikallaan ja veri syöksyi päähäni, sillä
minä en edes tohtinut hengittää vapaasti. Ja tuo mies kertoi kaikki
niin laveasti kuin mahdollista -- eihän sitä näkynyt loppua tulevan.

"Mutta kummallista oli", jatkoi hän taasen, "että aina ilmestyi kaunis
nainen Karolinenlustiin, kun Sidonia ruhtinatar oli lähtenyt Sveitsiin.
Hän oli yhtä mustakiharainen ja yhtä solakkavartaloinen kuin ruhtinatar
sekä oli ylipään erehdyttäväisesti hänen näköisensä. Silloin oli
etupuutarhasta vievä silta, jos mahdollista, tavallista huolellisemmin
suljettu ja joen rantaa myöten Karolinenlustin puolella kävi vahva
lauta-aita, joka tietysti Lotharin kuoleman jälkeen heti revittiin
alas. Ainoastaan yksi ainoa henki eturakennuksesta sai estämättä käydä
sillan yli -- neiti Fliedner. Vieläpä oli hänellä oma avainkin, jota
hän käytti enemmiten illoin, mutta väliin öisinkin. Jos tahdotte
tietää, mistä tiedän kaiken tämän, niin voin ainoastaan sanoa teille:
vaimo-vainajani on kertonut sen minulle. Hän ei ollut osallinen siihen
salaperäiseen juttuun -- olkoon se sanottu hänen kunniaksensa -- mutta
naisen korvat ja silmät ovat tarkat ja kun vaimon uteliaisuus kerran on
herätetty, ei hän enää huoli, kastuvatko jalat virrassa, ja aina löytyy
joku reikä mistä hiipiä läpi --"

"Vai niin, tuo oivallinen rouva kuunteli _myöskin_!" ajattelin minä
suureksi mielihyväkseni ja unhotin hetkeksi kauhean asemani.

"Siellä elettiin kuin kyyhkyispesässä. Ihana naisen ääni lauloi
kauneimpia lauluja ja kuutamossa myöhemmin yön hiljaisuudessa kiilsivät
upseerin olkaiset tuolla pienellä niityllä ja hoikka, valkoiseen puettu
rouva piti häntä käsivarresta. Mutta eräänä iltana juoksi neiti
Fliedner kiireesti tavallisesta varovaisuudesta huolimatta sillan yli.
-- Karolinenlustissa liehuivat kynttilät edestakaisin ja sydän-yön
aikana kuultiin lapsen itkua."

Charlotte kavahti pystyyn, suu auki, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea
hengittää. Hänen säihkyvät silmänsä imivät ahnaasti jokaisen sanan
kertojan huulilta.

"Monta vuotta peräkkäin huomattiin aika ajalta naisen läsnäolo
Karolinenlustissa -- samankaltainen seikka kuin äsken kerrottu,
tapahtui vielä kerran" -- jatkoi Eckhof -- "mutta sitte kuoli iloinen
Sidonia-ruhtinatar äkkiä halvauksessa eräässä kylpylaitoksessa ja
kaunis Lothar ampui kuulan otsaansa kolmea päivää myöhemmin Wienissä,
jossa sattui olemaan herttuan kanssa. Erkki herra palasi muutamia
päiviä kauhean tapauksen perästä kotiin; hän oli matkoillansa ollut
Wienissäkin, etsinyt Lotharia ja tavannut hänet. Molemmat veljekset,
jotka niin harvoin olivat kohdanneet toisiaan, olivat siellä yhtyneet
sangen likeisesti -- minä kuulin sen Erkiltä itseltään. Ensi kerran
saadessani tilaisuutta puhutella häntä kahden kesken, mainitsin
sivumennen, mitä Karolinenlustissa oli tapahtunut. Hän katseli minua
ylpeästi ja synkästi, ja osoittaen Lotharin kirjelaukkua vastasi,
tuossa ovat asiakirjat; veljeni eli vaimonsa kanssa laillisessa
avioliitossa! Seuraavana päivänä kutsui hän vainajan tahdon mukaan
oikeuden jäsenet. Minä seisoin heidän kanssansa sill'aikaa ulkona
käytävässä, kun hän vielä kerran meni velivainajansa huoneisin. Minä
näin hänen laskevan kirjelaukun suuren salin kirjoituspöytään ja
lukitsevan laatikon; sitte kävi hän kaikkien huoneitten lävitse, joihin
me emme päässeet, sulki ovet, pudisti ikkunoita katsoaksensa olivatko
ne lujasti kiinni ja kolme minuuttia sen jälkeen olivat oikeuden
sinetit ovissa... Molemmat Karolinenlustissa syntyneet lapset
olette --"

"Hiljaa, hiljaa -- ei sanaakaan enää! Älkää lausuko sitä!" huudahti
Charlotte hypähtäen ylös. "Ettekö tiedä, että minä tulen mielenvikaan,
että minun täytyy kuolla, jos -- hetkisenkään vaan uskoisin tuota
ihmeellistä kertomusta ja minun sitte täytyisi sanoa itselleni: se ei
ole totta -- se on vaan aikoja sitten kuolleen vaimon tyhjiä houreita."

Pusertaen kädellään kulmiansa hän melkein juoksi edestakaisin.

"Tyyntykää, älkääkä hukuttako aivojenne avaimia!" varoitti kirjanpitäjä
nousten ja tarttuen nuoren neiden käsivarteen. "Minä kysyn teiltä
ainoastaan: ell'ette ole Lotharin lapsia, kenenkä lapset sitte olette?"

Oi taivas, Charlotte ruhtinattaren tytär! Vähällä olin pudota alas
piilopaikastani. Nythän kaikki oli hyvin, kaikki! Miten selvästi
ruhtinaallinen veri todisti ylevyytensä hänen suonissaan! Minä olisin
riemuinnut ääneen, ell'ei minulla olisi ollut hirveätä kiusaa
jaloistani ja ell'ei minun olisi tarvinnut ponnistaa ihan viimeisiäkin
voimiani pysyäkseni hiljaa ylhäällä. Mitähän olisikaan tapahtunut
minulle, jos raivoisa vanhus nyt, todistuksensa jälkeen, olisi
huomannut minut, vaikka tahtomattani kuunnelleen!

"Mistä syystä kasvattaisi herra Claudius vento vieraitten lapsia,
liiatenkin toisia kansalaisia ja ottaisi ne omiksensa?" jatkoi vanhus.
"Katsokaa, veljensä perintöä, teidän laillista omaisuuttanne hän ei
tahdo teiltä ryöstää -- siksi on hän liian rehellinen -- niin, hän
tekee vielä enemmän hyväksenne, hän vakuuttaa teille _omankin_
omaisuutensa, kun pysyy nuorena miehenä. Rahojen puolesta pitää hän
teistä huolta -- vaikka vasta kuolemansa jälkeen, vaan hän tahtoo, että
siihen asti käytte hänen ohjansa mukaan -- mutta teidän _oikean_
nimenne aikoo hän ijäiseksi salata teiltä, sentähden ett'ei hän salli
tämän aatelisen oksan kasvaa -- minä tunnen hänet perin pohjin --
hänessä on Claudiuksen koko porvarillinen ylpeys! Mutta tyyntykäähän
toki?" lopetti Eckhof maltittomasti, "ja koettakaa koota aikaisimpia
muistojanne!"

"Minä en muista mitään, en mitään!" sammalsi Charlotte laskien kätensä
otsalle. Vahva, luja mieli vallan masentui äkkinäisen onnen painosta.

"Charlotte, tyynny toki!" huudahti nyt Dagobertkin -- hän oli
silmiinnähtävästi paljoa tyvenemmällä mielellä kuin sisko; mutta
minusta tuntui, kuin olisi hän äkkiä kasvanut, sillä hän ojensihe niin
ylpeästi ja hänen kasvonsa minua oikein peljättivät. "Tietysti voit
ainoastaan vähän ja sangen epäselvästi muistaa, mitä ennen asemamme
ensimmäistä muutosta tapahtui; tuskinpa minäkään sen enempää tiedän",
lausui hän kirjanpitäjälle. "Me emme eläneet pienintä lapsuuttamme
Parisissa, vaan pienellä tilalla kaupungin lähellä erään rouva Godinin
luona -- sen jo ennakolta tiedätte. Minä muistan selvästi, kuinka isäni
antoi minun ratsastaa polvellansa, mutta, vaikka kuolisin, en muista,
minkä näköinen hän oli. Tiedän vaan hänen kiiltäneen ja loistaneen --
onhan meille kerrottu, että hän oli upseeri. Äitini näin harvoin --
selvimmin pysyy eräs ilta muistissani. Hän tuli Erkki-sedän ja toisen
herran kanssa luoksemme; kahvia juotiin puutarhassa ja Erkki-setä
juoksi kanssani ruohokentän yli, heitti minut korkealle ilmaan ja
kantoi Charlottea tunnittain sylissään. Hän oli silloin ihan toisen
kaltainen; kasvot olivat terveennäköiset, posket punottivat, liikunnot
vilkkaat ja nopsat. Kahtakymmentä vuotta vanhempi ei hän saattanut
olla --"

"Hän läksi yhdenkolmatta vuotiaana Parisista ainiaaksi", todisti
kirjanpitäjä synkän näköisenä.

"Äiti istahti pianon eteen", jatkoi Dagobert, "ja kaikki huusivat
rukoillen: Tarantella, laulakaa Tarantella! Ja sitte lauloi hän, että
seinät tärisivät ja kaikki olivat ikäänkuin hullut ihastuksesta,
minäkin. Rouva Godinin täytyi sittemmin usein heikolla vanhalla
äänellään laulaa se minulle, saadaksensa minua tottelemaan, enkä minä
koskaan voi unhottaa sitä. Äitini kasvoja en millään tavoin voi muistaa
-- minun mielestäni oli setä sinä iltana päähenkilönä. Jos te
näyttäisitte minulle vaikka kaikenlaisia naisen kuvia, en voisi niistä
tuntea äitini kuvaa. Minä muistasin hänen ainoastaan olleen sangen
kookkaan ja solakan ja pitkien kähäröitten riippuneen alas hänen
rintansa yli -- kentiesi olisin unhottanut nekin, ell'ei äiti juuri
niiden tähden olisi torunut minua, sillä minä olin hyväillessäni häntä
saattanut ne epäjärjestykseen. Sen käynnin jälkeen tuli Erkki setä
hyvin usein yksin meitä katsomaan; hän lellitteli meitä -- nyt tekee
hän päinvastoin -- sitten pysyi hän kauan poissa, kunnes hän eräänä
päivänä erotti meidät rouva Godinista. Siinä on kaikki, mitä minä
tiedän kertoa."

"Se riittääkin kylliksi", lausui Eckhof. "Herra Claudius lienee jo
aikaisemmin saanut tiedon salaisuudesta ja saattanut kälynsä veljensä
lasten luokse. Lähtihän ruhtinatar tavallisesti Parisiin, kun herttua
ajutanttineen oli matkoilla."

Hän pisti käsivartensa nuoren luutnantin kainaloon. "Nyt on vaan
saatava selville, miten voimme tiedustella ja käyttäytyä varovaisesti,
päästäksemme yhteisen tarkoituksen perille", jatkoi hän hitaasti käyden
Dagobertin kanssa metsään. "Neiti Fliedneriä, joka yksin tietää kaikki,
ette tietysti voi saada puhumaan sanaakaan -- ennen antaa hän hakata
itsensä palasiksi! Eikö totta, kuinka viattoman näköiseksi hän voi
tekeytyä tuo vanha, viekas kissa! Ruhtinattaren hovirouva, sekä herra
ja lääkäri, jotka saivat vapaasti käydä Karolinenlustissa, ovat kaikki
kuolleet --"

"Ja rouva Godinkin -- monta vuotta sitten", lisäsi Dagobert
äänettömästi.

"Rohkeutta vaan, me emme tarvitse heitä! Me kyllä keksimme keinoja",
lohdutti Eckhof päättäväisesti -- hän oli tykkönään unhottanut hurskaan
puhetapansa -- "Mutta, kuten sanottu, kaikkea kiirettä täytyy meidän
välttämättömästi karttaa, vaikka vuosiakin kuluisi."

He astuivat eteenpäin -- Charlotte ei seurannut heitä, huomattuaan
olevansa yksinänsä, nosti hän äkkiä käsivartensa ylöspäin ja purskahti
vapisevin sydämin kummalliseen nauruun tahi yhtähyvin nyyhkäykseen.
Minä en tietänyt, kuvasivatko ne sanattomat äänet sanomatonta autuutta
-- tahi olivatko ne mielettömyyden alkua. Juuri samankaltaisena olin
nähnyt mummoni seisovan kaivolla. Peljästyneenä kumarruin taaksepäin:
silloin lensi toinen kengistäni alas tiheikköön -- pieni, nauloitettu
hirviö kolisi aika lailla pensastossa. Charlotte huudahti heikosti.

"Hiljaa Jumalan tähden!" kuiskasin minä, hypähdin alas ja juoksin hänen
luoksensa.

"Onneton lapsi, oletteko kuunnelleet?" kuului hänen huuliltansa, jolle
olin laskenut käteni -- hän heitti sen vihaisesti luotansa ja katseli
minua hurjin silmin.

"Kuunnellutko?" kerroin minä syvästi loukattuna. "Voinko minä siihen
mitä, että te tulette pakinoimaan puun juurelle, jonka latvassa minä
istun? Voinko minä huutaa: älkää tulko tännepäin, jos teillä on
salaisuuksia kerrottavana, sillä minä olen täällä, sillä en millään
muotoa tahdo, että tuo vanha kirjanpitäjä minut näkisi, joka aina on
minulle niin vihainen? Ja minkä tähden pitäisi minun olla onneton?
Onnellinenhan minä olen, niin onnellinen ja hyvillä mielin, ett'en sitä
voi selittää, neiti Charlotte! Nythän on kaikki hyvin! Nyt voitte
ylpeillä! Ajatelkaa toki, Margareta ruhtinatar on tätinne?"

"Taivaan Jumala, tahdotteko kiusata minut kuoliaaksi?" huudahti hän,
pudistaen minua niin voimakkaasti olkapäästä, että häilyin edestakaisin
kuin höyhen. Sitte laski hän minut äkkiä irti ja käveli nupein askelin
edestakaisin. "Älkää uskoko sitä -- en minäkään usko siitä sanaakaan!"
sanoi hän pitkän hetken perästä silminnähtävästi tyvenempänä, vaikka
rinta kohoili nopeasti hengähdyksistä. "Vanhus on uudestaan tullut
lapseksi -- hän on joskus nähnyt unta siitä ja luulee nyt aikoja
sitten kuolleen vaimonsa kertoneen hänelle tuon tarinan. Vähän
todenperäisyyttä saa asia siitä, että Erkki-setä on ottanut meidät
lapsiksensa -- ei kukaan ole tähän saakka käsittänyt, mistä syystä hän
on sen tehnyt ja minä lisään aina sydämessäni: sääliväisyydestä ei hän
varmaan sitä ole tehnyt. Ainoastaan käyminen Karolinenlustin toisen
kerroksen lävitse voisi vakuuttaa minulle, onko vanhuksen kertomus
todenperäinen. Minusta on mahdotonta, että ylpeä ruhtinatar on voinut
elää Karolinenlustissa salaisesti naituna, kun koko meidän
herttuaallinen perheemme on erittäin ylpeä. Voisin vannoa, jos sinetit
tänään otettaisiin pois ovista, ett'ei siellä ole muuta kuin komea
nuoren-miehen asunto, yksinäisen nuoren-miehen koto."

"Älkää vannoko, neiti Charlotte!" keskeytin minä kuiskaten -- minä olin
ikäänkuin huumaantunut, ikäänkuin aivoni olisivat olleet sekaisin.
"Huoneissa riippuu naisen silkkinuttu ja kirjoituspöydällä on paperia,
joihin on piirretty: Sidonia K----n ruhtinatar -- sen lienee hän itse
kirjoittanut, sillä ei isäni eikä herra Claudiuskaan kirjoita
senkaltaista -- niin voi ainoastaan nainen kirjoittaa."

Hän katsoa tuijotti minuun. "Oletteko ollut siellä? Sinettien
sisäpuolella?"

"Niin, minä olen ollut siellä", vastasin nopeasti, vaikka silmäni
olivat maahan luodut. "Minä tiedän tien sinne ja vien teidät huoneisin,
mutta vasta -- sitte kun Ilse on lähtenyt."

Lausuessani Ilsen nimen, tunsin äärettömän tuskan. Minusta tuntui, kuin
olisi hän seisonut edessäni varoittavaisesti kohottaen etusormeansa ja
kuin olisin tehnyt sanomattoman pahan, jota en koskaan voisi sovittaa.
Ei edes Charlotten hyväilemisetkään minua rauhoittaneet ja minä pysyin
yhtä levottomana hänen innokkaasti painaessansa minua rinnoillensa.
Olinhan hänen tähtensä uhrannut vanhan uskollisen Ilseni.



XXIII.


Ilse oli seuraavina päivinä tavallista uutterampi toimissaan. Hän oli
isäni kapineitten joukosta löytänyt kaksi huolellisesti suljettua,
liinavaatteilla täytettyä laatikkoa, joita ei ollut avattu äitini
kuoleman jälkeen. Silloin kuului moittivia sanoja kummallisesta
miehestä, joka purki ylös noita särjetyitä kivikuvia, ikäänkuin
olisivat ne sokurileivoksia ja jätti mitä kauneimmat ja hienoimmat
lakanat ja pöydänpeitteet homehtumaan kosteihin kellareihin. Hänen
katseensa selkeni kuitenkin, kun vaatteet valkasevan auringon avulla
jälleen muuttuivat keltaisista lumivalkoisiksi; mutta tämä toimi oli
syypää siihen, ett'ei hän ehtinyt pitää aivan paljon huolta minusta,
eikä hän huomannut, mitenkä minä usein sydämellisesti syleilin häntä,
näillä rakkauden osoituksilla sovittaen tuota kamalaa: sittekun Ilse on
lähtenyt.

Mutta oli toisiakin arveluksia, jotka huolestuttivat minua. Minä en
tietysti miettinyt, että apuni tässä salaisuudessa voisi olla minulle
_vaarallinen_ -- siksi oli minulla liian vähän maailmanviisautta; minä
vaan himmeästi tunsin itseni rikoksen alaiseksi eturakennuksen
omistajaa kohtaan, joka mitään aavistamatta levollisesti istui
kirjoituspöytänsä ääressä, sillä välin kun kaikki salaisesti liittyivät
häntä vastaan. Hän oli rikoksellinen, siitä ei ollut epäilemistä --
riistihän hän eteenpäin pyrkivältä veljeltä ja sisarelta heidän jalon
nimensä; minä toivoin hartaasti heidän mitä pikemmin pääsevän
luonnollisiin oikeuksiinsa; mutta että syvimmän salaperäisyyden
suojassa juoniteltiin häntä vastaan hänen omassa talossaan, että katala
kirjanpitäjä ynnä veli ja sisar, kuten ennenkin, seurustelivat hänen
kanssansa sekä nauttivat ruokaa hänen pöytäkumppaleinaan ja että isäni
hallitsi ja vallitsi Karolinenlustissa kuin omassa kodissaan, hänen
oman lapsensa ottaessa osaa kaikkeen tähän kavaluuteen, oli minusta
tuskastuttavaa sydämen pohjaan saakka.

"Te kuuntelitte meitä eilen", lausui Dagobert minulle seuraavana
aamuna, kulmat synkissä rypyissä, kun minä, peljästyneenä hänen
äkkiarvaamattomasta läsnäolostansa, aioin etehisessä rientää hänen
ohitsensa. Hän näkyi odottaneen minua. Isäni nöyrä "apulainen" oli yön
kuluessa muuttunut käskeväiseksi herraksi, hän näytti taasen yhtä
ylpeältä ja röyhkeältä kuin aron hautakummullakin ja se suututti minua;
mutta näillä ruskeilla, rohkeilla silmillä oli niin paljo valtaa
ylitseni, ett'ei ainoakaan niistä kiivaista sanoista, joilla aioin
hänelle vastata, pujahtanut huulieni yli.

"Charlotten kertomus on saattanut minut mitä kauheimpaan pelkoon",
jatkoi hän; "minä olin varma siitä, että jo tänään visertelevät
varpuset katolla toisilleen meidän kallista salaisuuttamme, sillä te
olette vielä liian nuori ja kokematon ymmärtääksenne, mistä on kysymys.
Yksi ainoa ajattelematon sana teidän suustanne on herättävä
vihollisemme epäluuloa ja tekevä ijäksi päiväksi kaikki
käräjöimisyrityksemme tyhjiksi."

"Mutta sitä sanaa minä en lausu", tiuskasin minä vihaisesti. "Saadaanpa
nähdä, kuka meistä paremmin taitaa olla puhumatta."

Niin sanoen juoksin rappuja ylös ja pakenin kirjastoon. Nyt oli
minunkin huulillani sinetti -- ennen tahdoin kuolla kuin ilmaista
sanaakaan.

Dagobertin ylpeä ja nurja käytös teki minut uhkamieliseksi. Charlotte
sitä vastoin minua peljästytti ja saattoi minut ujoksi. Tunnittain
seisoi hän pensastossa käsivarret ristissä ja säihkyvin silmin
katsellen toisen kerroksen ikkunoita. Tämä oli minusta paljoa kalpeampi
entistänsä ja kohdatessansa minut, sulki hän minut syliinsä ja kuiskasi
kuumasti hengähtäen: "koska Ilse vihdoin lähtee? Minä en syö enkä nuku
-- minä en kärsi näitä tuskia!"

Päästäkseni näistä rettelöistä, etsin enemmiten suojaa isäni luona. Hän
järjesti par'aikaa viimeisiä muinaistaideteoksia, sillä ruhtinatar oli
ilmoittanut tulevansa niitä katsomaan muutaman päivän kuluttua. Minun
täytyi olla hänelle armollinen siinä ja jos pitelin näitä särjetyitä
kipsi- tahi marmori-palasia yhtä varovaisesti ja visusti kuin isänikin,
tapahtui se hänen selityksistänsä yhteisessä työssämme. Minun
käsitykseni oli tosiaan hyvin epäselvä, mutta minä huomasin kuitenkin
"särjetyssä rohjussa" kuolemattoman ihmishengen taidon, joka
vuosisadasta toiseen asuu aivoissa ja nyt jokaisella muodolla ja
värinmuutteella osoittaa uuden mitan, uuden syyn inhimillisen
kehityksen tavattomassa puussa.

Ja viimein koitti kauhea päivä. Aurinko levitti kuuman kultansa puitten
latvoille ja kuvastui kummallisen sinisilmäisenä pikkuiseen lammikkoon.
"Ah, miten minä uudestaan vihasin tätä lampea, loistavia, pilkallisesti
minuun tuijottelevia kuvapatsaita ja pensasjoukkoja, joitten yli syksy
jo oli hajoittanut muutamia kellertäviä lehtiä! Minä katselin sykkivin
sydämin ulos ikkunasta -- kyyneleeni taittoivat värien loiston.

"Itkeä et saa, lapseni, et millään muotoa", lausui Ilse pyyhkien
silmiäni karkealla kädellään. Hän oli jo matkaviitassa, kirkkohattu oli
pöydällä ja liki sitä pieni laatikko, jossa hänen vähäiset matkakalunsa
olivat. Hän oli jo ollut ylhäällä isäni luona hyvästijättösillä, vaan
minä en saanut seurata häntä sinne; mutta ulkona rappujen juurelta
kuulin hänen vielä kerran rukoilevaisesti purkavan surullisen
sydämensä. Hän palasi sieltä posket punaisena, mutta mielenliikutus ei
estänyt häntä palaamasta pyyhinliina kädessä. Joka askeleella pyyhki
hän leveitä marmoriportaita, sillä pitihän ruhtinattaren tuleman tunnin
perästä ja silloin täytyi kaiken olevan "loistavan kirkasta" ja
puhdasta.

Sitte otti hän mummovainajani antamat helmet pienestä kotelosta. "Katso
tässä lapsi", lausui hän laskien helmet paljaasen kaulaani, "ruhtinatar
huomatkoon, ett'et ole tullut aivan köyhänä isäsi luo. Minä tiedän,
kuinka äärettömän paljon rahaa piilee tuonkaltaisissa kapineissa, sillä
minä näin usein, miten rouva raukkani möi osan toisensa perästä koko
Jakobsohnin perinnöstä."

Hattu pantiin kiireesti päähän, suuri villaviitta levitettiin
hartioille, niin että se peitti pienen matkalaukun, jota hän kantoi
vasemmassa kainalossaan. Sitte läksi hän kanssani taaksensa katsomatta
katurakennukseen. Minä pidin häntä oikeasta kädestä ja painoin sitä
sydämellisesti rinnoilleni, astuessani koneentapaisesti eteenpäin.
Mutta etehisessä säikähdin; Ilse ei mennytkään neiti Fliednerin
huoneesen. Hänen kysyttyään herra Claudiusta, vastasi vanha Erdmann
osoittaen sormellaan: herran uusi työhuone.

"Oletko lapsekas vielä viimeisessä silmänräpäyksessäkin?" torui hän
suuttuneena laskien laukun lattialle ja pitkittä mutkitta avaten
osoitetun oven.

Niskoitellen astuin viheriänhämärään huoneesen. Minä en ollut nähnyt
herra Claudiusta siitä illasta, jolloin niin syvästi loukkasin häntä.
Minä olisin mieluummin karttanut häntä; mutta kun nyt pakotettiin minut
astumaan hänen eteensä, koetin näyttää niin uhkamieliseltä kuin
mahdollista, sillä _hänhän_ oli syyllinen vaan minä en, en suinkaan!

Hän istui eteläisen ikkunan edessä ja kirjoitti. Nähdessänsä meidän
astuvan sisälle, veti hän erästä nuoraa; viheriät ikkunan varjostimet
lensivät syrjälle ja tuoksuvien pensaitten lehdistön läpi loistivat
puutarhan kirjavat kukkapenkereet. Hän nousi ja ojensi Ilselle kätensä.
Minä luulin hänen silmänsä välttämättömästi olevan ihan toisen
näköiset, sen katseen jälkeen, jonka hän taannoin loi minuun, vaan ne
katselivat minua yhtä tyvenesti ja vakavasti kuin hänen ensi kerran
katsahtaessaan minua kirjoituspöydän edessä. Ne tekivät minut ujoksi.

"Herra Claudius, nyt on lähdön hetki tullut", sanoi Ilse ja siihen
saakka pontevasti hillitty eron tuska kuului jokaisesta hänen
sanastansa. "Minun täytyy välttämättömästi lähteä kotiin, ell'en tahdo,
että kaikki menee päin mäntyyn Dierkhofissa. Jumala tietää, miten
raskaalta se minusta tuntuu; mutta te olette lohdutuksenani, sillä te
kyllä muistatte, mitä olette minulle luvanneet ja tuossa on Leonore!"

Mitään aavistamattani sieppasi hän käteni ja aikoi laskea sen herra
Claudiuksen oikeaan. Mutta hän katsahti toisaalle päin ja tarttui
kirjaan, jota hän sitte piti kädessään -- minä käsitin hänen
tarkoituksensa liian hyvin -- olihan siihen koskeminen vähää ennen
minua värisyttänyt.

"Minä tahdon valvoa väsymättä, Ilse rouva", lausui hän tavallisen
tyvenesti; "mutta saanko milloinkaan valtaa ohjata häntä ja häneen
vaikuttaa, en varmaan voi taata."

"Herra Claudius, ettehän toki tarkoittane lapsen liian vähän
kunnioittavan teitä?" kysäsi Ilse. "Leonore tietää kyllä, ett'ei
tohtori tieteellisiltä töiltään ehdi paljon muistelemaan häntä, että
jonkun toisen täytyy pitää hänestä isällistä huolta" -- minä huomasin
heikon punan lentävän herra Claudiuksen kasvojen yli hiusrajaan saakka
-- "kunnes hän jälleen voi palata kotiin Dierkhofiin... Minä tunnustan
teille, että te olette lohdutukseni tänä vaikeana hetkenä ja vaikk'ette
tahdokaan ojentaa Leonorelle kättänne, olette kuitenkin ankara ja
vakava mies ja tyttö on vielä ihan lapsi niin sanoissaan kuin
töissänsä --"

"Asian laita lienee kuitenkin toisin, kuin luulette", keskeytti hän
Ilseä... Mikä tuska! Nyt Ilse vielä tarttui kovakouraisesti minun
iskemääni haavaan. Katumus valloitti minut taasen kaikella voimallaan
-- olisihan minulla nyt tilaisuutta sovittaa mitä olin häntä vastaan
rikkonut -- vaan en, nyt en enää saanut sitä tehdä, sillä minä olisin
siinä tapauksessa yhtä kamala kuin vanha kirjanpitäjä, joka häntä petti
ja kuitenkin teeskenteli uskollisuutta ja ystävyyttä.

"Hoidokkaanne tarvitsee ennen kaikkea lohdutusta", jatkoi hän, silmät
tuskakseni lakkaamatta luotuina kasvoihini. "Hän on niin kalpea, että
minä pelkään hänen täst'edes kahta vertaa enemmän vihaavan ja inhoavan
korkeita, tuuheita puita, jotka estävät häntä näkemästä taivasta." Hän
otti uuden avaimen seinältä ja laski sen eteeni kirjoituspöydälle.
"Minä tiedän, missä parhaiten tyynnytte eron ikävästä ja tuskista,
neiti von Sassen. Minä olen toimittanut uuden lukon puutarhanporttiin
-- avaimen jätän teille; nyt voitte häiritsemättä käydä Helldorfin
perheessä ja seurustella pienen lemmittynne kanssa, niin usein kuin
teitä haluttaa."

Ilse näytti olevan äärettömän kummastunut; mutta nyt ei ollut aikaa
selitellä. Ulkoa pihalta kuului vaunujen jytinä.

"Ilse rouva, nyt täytyy teidän lähteä", lausui herra Claudius mennen
ikkunan luo ja vetäen uutimet enemmän syrjään. Portaitten edessä
seisoivat hänen vaununsa ja vanha Erdmann nosti par'aikaa siihen hänen
laukkuansa.

"Varjelkoon meitä, enhän minä toki vaunuissa lähde!" päivitteli Ilse.

"Miksi ette? Minä luulen eron tällä tavoin huokeammaksi, kuin jos
lähtisitte jalkasin."

"No, Jumalan nimessä siis. Katso tässä! lapsi, älä unhota avainta!" --
hän pisti sen taskuuni. "Minä en tosiaan tiedä, mitä sillä teet; mutta
koska herra Claudius on antanut sen sinulle, niin jätän sen huoletta
käsiisi."

Hän pudisti sydämellisesti herra Claudiuksen kättä ja lähti. Ulkona
etehisessä seisoivat neiti Fliedner ja Charlotte. Minä en voinut kärsiä
viimemainitun säihkyviä silmiä ja onnellista hymyä, vaan kätkin
nyyhkien kasvoni Ilsen rinnoille. Hänkin, tuo voimakas nainen, taisteli
urhoollisesti kyyneleitä vastaan, -- minä kuulin sen hänen raskaasta
hengähtämisestänsä -- ja silmänräpäyksen ajaksi sulki hän minut
innokkaasti syliinsä. Ikäänkuin sumun lävitse näin herra Claudiuksen
seisovan viheriäisten uutimien välissä; hän viittasi salaa Ilselle
lyhentämään tuskani ja suruni; hänen ei tarvinnut sitä tehdä -- minä
tein sen itse. Kädet puserrettuina kulmiini, pakenin minä pihasta
puutarhaan ja vasta juostessani sillan yli kuulin minä vaunujen ajavan
ulos portista kadulle.

Minä suljin ikkunaluukut, lukitsin ovet ja heittäydyin sohvankulmaan,
jossa Ilse viimeiseksi oli istunut. Niin makasin pari tuntia syvän
surun vallassa.

Margareta ruhtinatar tuli; isäni tervehti häntä etehisessä. Minä
kuulin, miten herra von Wismar ja hovineiti toruen ajoivat pois kurjen,
joka luultavasti oli alinomaa kumartaen lähestynyt liian liki
herttuallista vierasta. Toisessa kerroksessa katosivat ylös astuvien
askeleet kuulumattomiin, ruhtinatar viipyi luultavasti salaperäisten
sinettien edessä. Kauhea tuska ahdisti rintaani, sillä olihan Ilse nyt
poissa ja hetki lähestyi, jolloin olin sitoutunut hankkimaan
kumoamattomia todistuksia kirjanpitäjän kertomuksille. Minä pistin
käteni taskuun ja heitin äsken saadun avaimen kauas lattialle,
ikäänkuin olisi se polttanut sormiani. Minua uskottiin, ja minä olin
kuitenkin kamala, kummallista, tuo mies tuolla katurakennuksessa oli
aina vieressäni, mihin menin, vaan vakavana, tyvenenä ja
karkoittamattomana. Enkä minä kuitenkaan _tahtonut_ olla hänen
hoidokkaansa, minä vetäydyin toisten puoleen, luopumattomasti veljen ja
sisaren puoleen; kerran oli hän sen huomaava -- omaksi vahingokseen.
Minä kätkin kasvoni syvemmin tyynyihin. Silloin häikäsi kapea
ikkunanluukun reiästä tuleva päivän valon siinne silmiäni.

Ruhtinatar tuli alas jälleen ja isäni kolkutti oveani; hän kutsui
minua. Minä en liikkunut ja olin iloinen, kun kuulin kaikkien lähtevän
pois; mutta hetken perästä tuli Charlotte rientäen käytävään; hän
pudisti kovasti ovea ja huusi käskeväisesti nimeäni. Entistä
kauniimpana ja komeampana seisoi hän, kun avasin oven, edessäni mitä
kalleimmassa puvussa.

"Joutuun, joutuun, lapsi, ruhtinatar tahtoo nähdä teidät!" huudahti hän
kärsimättömästi. "Oletteko mieletön, kuin suljette itsenne todelliseen,
egyptiläiseen pimeyteen! ja kaiken tämän teette ainoastaan sentähden,
että olette päässeet vapaaksi ikävästä nuhdesaarnaajasta! Te olette
oikein hullu arkatuntoisuudessanne!"

Hän silitti hiuksiani ja rypistynyttä leninkiäni ja käsivartensa, jonka
hän kiersi ympärilleni, ohjasi niin voimakkaasti liikuntojani, että
sangen pian olimme matkalla katurakennukseen.

"Minä olin Dagobertin kanssa sattumalta puutarhassa ruhtinattaren
ohitse mennessä", kertoi hän minulle melkein huolimattomasti. Vaikka
olinkin viaton; ja heti valmis uskomaan kaikkea, mitä minulle
kerrottiin, katselin kuitenki vähän epäillen tuota verrattoman sievää
pukua, johon hän "sattumalta" oli pukeutunut "ja mitä siitä sanotte,
teidän hajamieliselle isällenne, joka ei tavallisesti voi erottaa minua
vanhasta Erdmannista, johtui mieleen esitellä Dagobert ja minut
ruhtinattarelle, ja ajatelkaas vaan, se onnistui hyvin, hän ei
kertaakaan erehtynyt Dagobertin ja minun suhteeni!"

Siinä oli taasen tuo ylpeä käytös, joka aina minua ujostutti
ylevyytensä kautta.

"Erkki setäkin joutui hoviseuraan -- tietysti vasten tahtoansa", jatkoi
hän. "Hän antoi par'aikaa muuttaa kasvihuoneen kivilohkareita, kun
ruhtinatar astui sisään meidän seurassamme. Minä olen varma siitä,
että hän sydämensä pohjasta kiroaa kaupunkimme sanomalehtiä, jotka
huomenna laveasti kertovat Hänen Korkeutensa käynnistä Claudiuksen
kauppatoimistossa; mutta siitä ei voi mitään huomata; hän on varustanut
itseään porvarillisten avujensa koko tyvenyydellä ja näyttää siltä,
kuin kunnioittaisi _hän_ ylhäistä seuraa läsnäolollansa. Naurettavaa,
vaan minä luulen sen melkein vaikuttavan ruhtinattareen -- tämä on
jos mahdollista haistellut jokaista kukkaa ja on nyt mennyt
katurakennukseen perin pohjin tarkastelemaan koko toimistoa -- hirveää
pihakammaria esimerkiksi. Hui hui, no, jokainen tekee mielensä mukaan!"

Me saavuimme juuri etehiseen ruhtinattaren tullessa pihakammarista. Hän
kävi herra Claudiuksen vieressä, suuri komea kukkakimppu kädessä.

"Missä aron prinsessa on piileskellyt?" kysyi hän ja uhkasi nauraen
minua sormellaan. Charlotte oli jo saanut tilaisuutta kertoa
pilkkanimestäni.

"Pilkkopimeässä huoneessa, Teidän Korkeutenne", vastasi hän minun
sijastani. "Pienokaisella on ikävä, sentähden että hänen on tänään
täytynyt erota vanhasta palkkapiiastansa."

"Minun täytyy toki pyytää sinua mainitsemaan Ilse rouvaa toisella
tavalla, Charlotte", ojensi herra Claudius. "Hän on hellästi ja
uskollisesti monta vuotta ollut neiti von Sassenilla äidin sijaisena."

"No, sitte hän kyllä ansaitsee, että hänen tähtensä olette itkeneet
silmänne noin punaisiksi", vastasi prinsessa hellästi suudellen minua
otsalle.

Neiti Fliedner tuli nyt helisevä avainkimppu kädessä juhlallisesti
rappuja alas ja ilmoitti syvästi kumartaen kaikki huoneet olevan avatut.
Vanhanaikuinen kauppahuone miellytti ruhtinatarta erittäin ja hän
halusi nähdä ylikerroksen, kun herra Claudius kertoi huoneitten
suurimmaksi osaksi olleen monta vuotta samassa kunnossa. Silloin astui
isänikin herra von Wismarin ja hovineiden seurassa hymyillen neiti
Fliednerin kammarista; he olivat olleet katsomassa kaikenlaisilla
harvinaisilla kalleuksilla täytettyä lasikaappia.

Silmäni seurasivat ehdottomasti herra Claudiusta hänen astuessaan
herttuallisen ruhtinattaren rinnalla hitaasti portaita ylös. Charlotte
oli oikeassa: ylpeässä umpimielisyydessään ja arvokkaisuudessaan näytti
"kauppias" todellakin siltä, kuin kunnioittaisi _hän_ korkeita vieraita
läsnäolollaan, ja minusta tuntui, kuin olisi koko se loisto äkkiä
levinnyt hänen esi-isiensä vanhaan, synkkään taloon ja kivikaarien yli,
joista joka sana, joka askel majesteetillisesti kaikui, ja leveiden
vaan hienotekoisilla käsipuilla varustettujen portaiden yli.

Vanhanaikuisen porvarillisesti ja käytännöllisesti olivat todellakin
ylikerroksen huoneet sisustetut; huonekalut näyttivät olevan sitä
varten hankitut, että "kestäisivät ikuisesti". Mahdottomasti eroten
Karolinenlustin aistillisesta komeudesta loistivat ne sisällisestä
rikkaudesta. Siinä ei näkynyt pehmeästi topatuita tuolia kiiltävine,
hienoine silkkipäällyksineen, veistettyinä kalleimmista puulajeista;
mutta kulmillisina ja suorina kuin niiden entisten istujain kankeat
niskat, olivat tuolit järjestetyt pitkin seiniä, joista kukkia
ripoittelevien, veitikkasilmäisten keijukaisten sijasta korkeintaan
tummaksi muuttunut Kristuksen kuva tahi Holbeinin maalaama siivo
saksalaisvaimo katselivat alas, silmät sävyisesti luodut maahan ja otsa
käärittynä kummallisen kirkkaasen läpinähtävään harsoon; mutta oikean
gobelini-kankaan vaalenemattomat värit ja nahkatapettien vääristämätön
kultaus loisti siellä sen sijaan ja kultakirjaiset uutimet kohisivat
synkässä komeudessaan jokaisen ikkunan edessä.

Todellisen saksalaisen porvariston ankarat tavat, jotka olivat melkein
suljetut näitten seinien väliin, lienevät epäilemättä vaikuttaneet
kummallisesti ruhtinattareen. Hän astui ensimäiseen saliin, tarttui
siellä molemmin käsin keskellä huonetta tammi-pöydässä loistavaan
hopeamaljaan, jättiläisen kokoiseen esineesen. Nauraen koetti hän
nostaa sitä huulilleen. Samassa seisoi herra Claudius nopealla
askeleella hänen vieressään ottaaksensa vastaan raskaan astian, joka
luiskahti ruhtinattaren käsistä; mutta korkea vieras tuijotti
kalmankalpeana kauniin Lotharin kuvaa.

"Oi Jumalani!" sammalsi hän laskien kätensä silmien eteen.

Jos jotakin löytyy, joka tuskallisissa hetkissä tuottaa meille
lujuutemme takaisin, niin on se muitten teeskennelty osanottavaisuus ja
sääli. Neiti von Wildenspring syöksi hallitsijattarensa luo häntä
tukeaksensa. Mutta ruhtinatar tointui pian ja viittasi hänet takaisin
ylpeällä, käskeväisellä liikunnolla.

"Mitä ajattelettekaan, Konstansia?" kysyi hän hiljaa, vapisevalla
äänellä. "Olisinko siis niin heikko, että luulette minun pyörtyvän?
Eikö voisi tulla liikutetuksi nähdessään aikoja sitten kuolleen
henkilön äkkiarvaamatta seisovan edessänsä peljästyttävän elävänä?
Luultavasti olen unhottanut hajuvesipullon kasvihuoneesen ja minä
soisin mielelläni, eitä toisitte sen minulle."

Hovineiti ja herra von Wismar katosivat heti käytävään. Dagobert ja
Charlotte peräytyivät ikkunakomeron läpitunkemattomien uudinten taakse
ja isäni katseli sivuisessa huoneessa erästä veistettyä ristiinnaulitun
kuvaa. Huone näytti niin muodoin hetkiseksi jääneen tyhjäksi. Syvästi
hengittäen meni ruhtinatar kuvan luo; tuokion äänettömyyden perästä
viittasi hän herra Claudiusta luoksensa.

"Antoiko Claudius maalata tämän kuvan _teille_?" kysyi hän nopeasti
hengittäen.

"Ei, Teidän Korkeutenne."

"Sitten ette luultavasti tiedä, kenen oma se ennen oli?"

"Tämän ainoan esineen olen ottanut velivainajani kodista."

"Ah, Karolinenlustista", lausui hän huojennettuna; "siis hänen omasta
asunnostansa. Kuka lienee sen maalannut? Tämä ei ole vanhan, typerän
hovimaalari Krausen tekoa; hän ei koskaan taitanut näin
valloittavaisesti kuvata sielua silmiin."

Hän vaikeni hetkeksi ja painoi nenäliinaa huuliansa vastaan.

"Tämä ei voi olla maalattu pitkää aikaa ennen hänen poismenoansa",
jatkoi hän vapisevalla äänellä. "Tämän toisten rintatähtien välillä
esiin pilkistävän pienen hopeatähtisen keksi Sidonia sisareni kerran
vallattomalla tuulella ollessaan eräällä pienellä huviretkellä. Sen
päällekirjoitus on: 'uskollinen ja virkkamaton', eikä se tietysti ollut
koristetulle suuremman arvoinen kuin ainoastaan muisti hauskasti
vietetystä hetkestä."

Taasen vallitsi kuolonhiljaisuus, jota ainoastaan silkkiakuttimien
hiljainen kahina keskeytti.

"Kummallista", puhkesi ruhtinatar äkkiä sanomaan, "Claudius ei
milloinkaan käyttänyt sormuksia, turhamielisyydestä, sitten sanottiin;
hän ei sallinut niiden peittää kätensä kaunista muotoa, ja tuossa --
katsokaa kultaviivaa vasemman käden nimettömässä sormessa! Minä tunsin
tarkoin tämän käden, näinhän minä sen niin usein, mutta, aina tuohon
onnettomaan tapaukseen asti, joka kerta ilman tuota kummallista --
yksinkertaista koristetta -- mitä varten kantoi hän sitä _siinä_?
Näyttääpä se -- vihkisormukselta."

Herra Claudius ei vastannut sanaakaan; hänen somat huulensa, jotka aina
olivat ummistetut, kuten miettiväisten henkilöitten useimmiten,
näyttivät nyt tavallista selvemmin kaikki juonteet; mahtoiko hän nähdä
yhtä hyvin kuin minä, miten Charlotten silmät oikein hehkuen riippuivat
hänen kasvoissansa?

"Herrainen aika, mitäpä tässä kuvittelen!" jatkoi ruhtinatar hetkisen
äänettömyyden perästä. "Eipä hän ollut edes kihloissa -- ei, koko
maailma sen tietää. Sanokaa minulle kuitenkin suoraan, eikö kukaan
todellakaan ole hänen kuolemansa jälkeen omistajana vaatinut tätä
kuvaa?"

"Teidän Korkeutenne, ei ole ketäkään paitsi minun, jolla olisi oikeutta
velivainajani omaisuuteen".

Mitä se oli?... Vastaus oli niin selvä ja näytti niin erehtymättömän
todenmukaiselta, että oli melkein mahdotonta häntä epäillä. Kalpein
kasvoin ja sangen peljästyneenä kurkisti Charlotte esiin uutimien
väliltä. Silminnähtävästi oli herra Claudiuksen vastaus vaikuttanut
samaa häneen kuin minuunkin. Ainoastaan Dagobert mittasi setäänsä
pitkällä halveksivalla silmäyksellä ja pilkallinen hymy näkyi hänen
huulillansa: hän oli varma asiastansa, ja lujasti uskoi ruhtinattaren
edessä seisovan miehen valhetelleen. Kuka heistä oli oikeassa? Minä
toivoin vielä voittoa veljelle ja sisarelle; mutta minä tunsin myöskin,
ett'en koskaan eläessäni enää voisi luottaa ihmiseen, jos nyt
toteutuisi, että herra Claudiuksen vertainen mies oli alentunut
valhettelijaksi.

Molemmat lähettiläät palasivat olkapäitään kohottaen tyhjin toimin
kasvihuoneesta ja hajupullo löydettiin viimein ruhtinattaren taskusta;
hän oli äkkiä voittanut takaisin koko vaikuttavan tyvenyytensä.
Ainoastaan hänen poskensa, joita tavallisesti hieno puna rusotti,
hehkuivat nyt purpuranvärisinä.

Neiti von Wildenspring vakuutti huolestuneena taivaan olevan
ukkosenpilvillä peitetyn, ja sitä sanomaa todistivat synkät varjot,
jotka äkkiä levisivät huoneesen. Kuitenkin istahti ruhtinatar
nauttiaksensa harvinaisen kalleita hedelmiä, joita neiti Fliedner
tarjosi hopea-astiasta. Läsnä olevat istuutuivat hänen ympärillensä,
ainoastaan isäni puuttui; äärimmäisessä huoneessa käveli hän tutkien
huonekalua toisensa perästä: hän näkyi ihan unhottaneen, kenen seurassa
hän oli tullut sinne ja ruhtinatar antoi nauraen hänen jatkaa
tutkimistaan.

Minä olin niin synkkämielinen ja minusta alkoi tuntua oikein kamalalta,
juuri kuin olisin peljännyt koko katon raskaine veistoksineen putoavan
helteiseen saliin, taikka kauniin Lotharin koska hyvänsä astuvan alas
kehyksestänsä ja yhtyvän seuraamme. Miten pelottavaisesti ja puhuvin
silmin hän meitä katseli ja miten lämpimästi ja elävästi tuo
"tavattoman kaunis käsi" yksinkertaisine koristelemattomine
sormuksineen erosi tummasta sametintapaisesta pohjasta!

Kentiesi luki ruhtinatar nämät tuskalliset ajatukset minun kasvoistani;
hän viittasi minut luoksensa.

"Lapseni, ette saa olla niin surullinen", lausui hän hellästi ja
lempeästi, sillä välin kun minä vavisten kaikkien katseesta, äkkiä ja
ehdottomasti laskeusin polvilleni hänen eteensä -- olinhan minä usein
tehnyt niin Ilsellekin. Hän laski kätensä pääni päälle painaen pääni
taaksepäin. "Aron prinsessa! Miten kauniilta se kuuluu! Mutta te ette
oikeastaan olekaan pohjoisten arojen lapsen kaltainen, teillä kun on
ruskeat kasvot, itämainen nenä, mustat vastahakoiset kiharat ja ujo
uhkamielisyys käytöksessänne ja liikunnoissanne: Paljoa ennen
otaksuisin teidät Unkarinmaan arojen prinsessaksi, jonka jalkojen eteen
illalla lasketaan kaikki ryöstetyt aarteet ja joka koristakse itämaiden
kalleimmilla helmillä -- ah, katsokaa, kuinka oikeassa olen!" nauroi hän
tarttuen alas rinnalleni luistaneesen helminauhaani; hetken aikaa
kierteli hän sitä kummastuneena sormiensa välissä. "Mutta ovathan nämä
verrattoman kauneita helmiä!" huudahti hän ihmetellen! "Ovatko ne
teidän omanne ja keneltä olette saaneet tämän harvinaisen koristeen?"

"Mummo-vainajaltani."

"Isänne äidiltäkö? Ell'en aivan paljoa erehdy, oli hän syntyisin von
Olderode, tuosta ikivanhasta rikkaasta vapaaherran suvusta -- eikö
totta lapseni!"

Liikunto ruhtinattaren pään yli saattoi minut katsahtamaan ylös: siinä
seisoi Dagobert, etusormi varottavaisesti pystyssä ja hänen silmänsä
kohtasivat minua maneitillisesti ja läpitunkevaisesti. "Älä ilmase
mitään!" varoitti minua mielenilmeinen liikunto. Ikäänkuin unessa
muistin hänen jo ennenkin kerran minua varoittaneen; mutta tässä
elämäni rumimmassa hetkessä ei minulla ollut aikaa eikä ajatuskykyä
kysymään itseltäni: "mistä syystä", ainoastaan sen katseen
valloittamana ja äärettömän hämmentyneenä sammalsin: "minä en tiedä."

Mitä olin tehnyt? Viimeistä sanaa lausuessani katosi lumous ja
oma valheellinen ääneni kauhistutti minua. Kuinka! Olinko
todellakin selittänyt kaikille läsnäoleville, ett'en tietänyt, oliko
mummo-vainajani ollut syntyisin vapaaherratar von Olderode? Valhetta!
valhetta! Yhtä hyvin kuin tunsin Jumalan kymmenet käskyt, tiesin hänen
olleen syntyisin Jakobsohn. Olinhan nähnyt hänen kuolevan juutalaisena
ja olinhan ollut hänen viimeinen lohdutuksensa... Minkä tähden siis
valhettelin? Vielä tänään täytyy minun tunnustaa, "ett'en sitä
tietänyt". Minä puhuin melkein koneentapaisesti vieraan vaikutuksen
alaisena ja huomasin katkeralla tuskalla saavani koko ikäni hävetä sitä
tapausta. Ja mitä se auttoi, jos kaikki Dagobertin kanssa osoittaisivat
minulle tyytyväisyyttänsä siitä? Yksi tuomitsi minua kuitenkin
ankarasti -- hän katseli minua hillitsemättömästi säikähtyen, kääntyi
ja meni ulos; hän oli herra Claudius.

Minä taistelin itseni kanssa, vaan ei minulla ollut rohkeutta heti
tunnustaa totuutta. Häpeä ja pelko tulla naurunalaiseksi sulkivat
huuleni; sitä paitsi keskeytettiin samassa vastaukseni tuottama
hetkinen äänettömyys; ukkosen ilman ensimäinen tuulenpuuska syöksi
katua pitkin, heittäen kadun tukehuttavaa pölyä ja kuivia lehtiä
ikkunoita vasten. Vielä kerran halkasi salama paksun pilviseinän,
kirkas säde tunkeusi sisään, kiilsi loistavasti vastapäätä olevien
talojen ikkunoissa ja heitti vaalean heijastuksen hämärän salin tummiin
seiniin ja huonekaluihin.

Ruhtinatar nousi seisomaan, kaikki riensivät ikkunoitten luo ja
isänikin luopui miellyttävästä tutkimisestansa ja tuli kiireesti meidän
luoksemme.

Äärettömässä tuskassani näin ja kuulin kaikki ikäänkuin unessa. Minä
näin herra Claudiuksen jälleen astuvan sisään, -- korkeana, lujana ja
vakavana; mutta nyt vasta käsitin, miksi ruhtinatar niin lakkaamatta
häntä katseli, häntä puhutellessansa -- olihan hänellä juuri sama
loisto silmissään kuin kuvallakin, loisto, jonka ruhtinatar kutsui
"sieluksi" ja jota typerä vanha hovimaalari ei voinut maalata.
Ruhtinatar laski kätensä hänen käsivarrellensa antaaksensa hänen
taluttaa itsensä alas; minä seurasin heitä koneentapaisesti ja menin
niinmuodoin neiti Fliednerin ohitse; hänen lempeässä katseessansa oli
jotakin kylmää ja vierasta, kun hän kääntyi minuun päin, -- ah niin,
olihan hänkin nykyään kuullut kasvihuoneessa Dagobertin varoituksen ja
näki nyt valheen mustan, häpäsevän pilkun otsassani; minä purin
alihuultani ja astuin kynnyksen yli. Naisten silkkiliepeet kahisivat
rappusissa ja niiden yli kuului ruhtinattaren lempeä, sointuva ääni;
minusta ei hän koskaan ennen ollut puhunut niin hellä-äänisesti. Häntä
halutti vielä kerran tulla tähän "mielenkiintoiseen ylimystaloon",
vakuutti hän herra Claudiukselle. Neiti von Wildenspring ja herra von
Wismar kuiskasivat toisillensa ja sitte nosti hävytön hovineiti
lievettänsä, katseli epäileväisesti rappusia ja herra von Wismar
löyhytti nauraen ilmaa nenäliinallansa, juuri samaten kuin Dagobert
teki hautakummulla. Se oli mitä selvin tyytymättömyyden osoitus
ruhtinaalliseen päätökseen. Charlotte käveli heidän takanansa; minä
huomasin sivulta, miten hänen poskensa punottivat ja miten juonteet
suun ympäri osoittivat sanomatonta vihastusta -- ei sekään minuun
koskenut! mutta nyt heräsin siitä jäykkyydestä, johon olin vaipunut.

"Oivallista!" kuului ääni kuiskaavan vieressäni. "Aron prinsessa on
käyttäytynyt urhoollisesti, nyt olen rauhoitettu salaisuutemme
suhteen!" Ja Dagobert kumartui niin tuttavasti puoleeni, että tunsin
hänen hengityksensä.

Jos joku olisi äkkiä lyönyt minua kavalasti ja kovasti, en olisi voinut
kiivastua siitä enemmän kuin tästä kuiskauksesta. Minä vihasin noita
surkeita silmiä, jotka hymyilivät minulle? ne olivat viekoitelleet
minut tuohon julmaan käytökseen ja tuo lämmin, poskiani koskeva
hengitys, ärsytti ja loukkasi minua -- hän ei enää ollut mies, jonka
hyväksi urhoollisesti taistelisin jokaisen vastustajan kanssa -- hän
oli katala, tuo kaunis Tankred, ja hänen kastanjankarvaiset kiharansa,
joita niin paljon olin ihaillut, olivat otsan ympäri kiemuroitsevia
käärmeitä. Mielettömänä löin häntä kädelläni, juoksin kuin hullu
rappuja alas ja turvauduin isäni käteen, kun hän ruhtinattaren vieressä
astui alas juuri viimeiseltä portaalta.

"No, no, lapseni, emmehän nyt ole arolla!" nuhteli hän minua nauraen,
Hovineito ja kammariherra olivat kauhistuneina väistyneet syrjään,
juostessani heidän ohitsensa ja ruhtinatarkin käänsihe kummastuneena,
kun kuuli minun tavatonta meluani.

"Älkää toruko pientä metsämehiläistä, rakas tohtori", puolusti hän
minua hellästi. "Iloitkaa, että hänen lapsellinen luontonsa niin pian
tointuu eron ikävästä."

Siitä olin vähältä tulla mielettömäksi: nyt luultiin vielä vihastustani
lapsimaisuudeksi ja siksihän herra Claudiuskin sen otaksui. Hän katseli
ylitseni, hänestä en ollut olemassakaan -- ja olinhan ansainnutkin sen
rangaistuksen.



XXIV.


Kuumaa ilmaa toi tuuli etehiseen. Tuntui siltä, kuin puutarhan kukkien
tuoksu olisi saennut paksuksi liikahtamattomaksi aineeksi. Ukkonen ei
vielä ollut jyrissyt, ei ainoakaan virkistävä sadepisara vielä kastanut
kuivaa, janoista maata; mutta kivitetyllä pihalla kieri pieniä lastuja
ja paperiliuskoja ja poppelipuut heiluivat joen rannalla edestakaisin.
Tuuli hengähti syvään, syöstäksensä uudestaan hurjasti esiin.

Ruhtinatar astui kiireesti sivukadulta tuleviin vaunuihinsa ja isäni,
jota oli pyydetty herttuan luo, seurasi häntä. Vielä kerran tarjosi hän
herra Claudiukselle kätensä, Dagobertille ja Charlottelle nyykkäsi hän
ystävällisesti päätänsä, josta he kiittivät syvällä kumarruksella.
Minua, pikku olentoa ei kiireessä huomattu, ja se olikin minulle
mieleen: mitä minä heistä huolin? Minä menin pihan ylitse ja avasin
puutarhan portin. Minun oli vaikea pysyä jaloillani. Tuuli raivosi
jälleen avaran kentän yli. Vihaisesti hyökkäsi se päälleni ja irroitti
portin kädestäni; ponnistaen kaikki voimani tartuin siihen uudestaan ja
työnsin sen lukkoon, sillä ankarien taloussääntöjen mukaan ei sitä
koskaan saanut jättää auki. Ja nyt eteenpäin! Minä tuppuroin
hengästyneenä muutamia askeleita ja minusta tuntui, kuin olisi minut
heitetty keskelle aaltoilevaa vettä. Miten kirjava kukkainen lainehti,
miten välistä näkyivät ainoastaan varret ja lehtien vaaleanviheriäinen
alapuoli, välistä taasen kukat kohosivat komeassa loistossansa! Ja
miten nöyrästi solakat, kauniit italialaiset poppelit kumartelivat
hurjassa tanssissaan tuulen kanssa, huminallaan sekoittaen äänensä sen
vinkumiseen!

Minä en äkkiä enää tuntenut maata jalkojeni alla: kohta lensin keskelle
päivänkukkapengertä, sitten heitettiin minut takaisin pihan muuria
vasten. Nostetuin käsivarsin pitäen kiinni epätasaisista kivistä nojasin
päätäni muuriin ja annoin hengähtäen ja levähtäen myrskyn raivota pääni
ylitse. Ujosti kurkistin esiin kasvoihini lentäneitten kähäröitten
alta, sillä portti aukeni ja herra Claudius tuli puutarhaan. Hän
katseli etsien joka haaralle ja huomasi vihdoin minut.

"Ah myrsky on lennättänyt teidät tänne!" sanoi hän. Heti seisoi hän
suojelevaisesti edessäni: ei ainoakaan hiuskarva kähäröistäni enää
liikkunut tuulessa.

"Todellakin pääskysenpojan kaltainen, jonka myrsky on heittänyt
pesästä!" nauroi Dagobert, joka oli setäänsä seurannut ja horjuen piti
kiinni portinpielestä.

Äkkiä laskin käsivarteni alas ja käännyin toisaalle: samankaltainen
nauru oli arolla ajanut minut pakoon Dierkhofin suojelevan katoksen
alle.

"Tulkaa takaisin eturakennukseen; te ette enää voi päästä
Karolinenlustiin!" kehoitti herra Claudius minua lempeästi.

Minä pudistin päätäni.

"No, sitte minä saatan teitä; suojatta on teidän mahdotonta pysyä
jaloillanne."

"Mun viittan' sulle tarjoisin -- suojaksi tuulessa!" kaikui
liikutetussa sielussani. Ei, minä en tahtonut! Menkööt molemmat pois!
Tuota, jonka otsan takana kavaluus asui, inhosin minä, ja häntä, joka
minua niin lempeästi ja kärsivällisesti puhutteli, häntä häpesin minä.

"Minä en tarvitse suojelevaa viittaa, minä kyllä menen yksinäni",
vastasin vaivaloisesti katsahtaen hänen silmiinsä, mutta kiiltävien
kyyneleitten lävitse, joita en suurimmalla ponnistuksellakaan taitanut
hillitä, hampaani kalisivat ikäänkuin vilusta.

Herra Claudius katseli minua Dagobertin uudestaan nauraessa,
kummallinen liikutus näkyi hänen kasvoissansa. "Te olette sairas",
lausui hän hiljemmin ja kumartuen puoleeni. "Nyt voin vielä vähemmin
jättää teitä yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua."

Tämä loppumaton kärsivällisyys ja sääli pientä, tuittupäistä olentoa
kohtaan, jota hänen varmaan täytyi halveksia, saattoi minut tottelemaan
vastustelematta; samassa laimeni tuuli hetkeksi, minä pysyin helposti
jaloillani ja läksin muurin vierestä.

Dagobert seisoi vielä portin luona. Luultavasti olivat herra
Claudiuksen hiljaa lausutut sanat ja minun äkkiarvaamaton myöntymiseni
häntä seuraamaan herättäneet hänen epäluuloansa. Hän laski
merkitseväisesti sormen huulillensa ja kohotti ankaran uhkaavaisesti
oikean kätensä. Sitten palasi hän pihalle ja sulki portin. Turha
varovaisuuden kehoitus! Minä en virkkanut mitään -- ensin valhetella ja
sitten pettää -- silloinpa vasta olisin ollut oikein inhottava herra
Claudiuksen silmissä, vaikka ilmoitukseni olisikin ollut hänelle
verrattomaksi hyödyksi. Mutta minä muistelin myöskin syvästi
surullisena Heintzin kauhistuttavia kertomuksia panttautuneista
sieluista: olinhan minäkin samanlainen edestakaisin liitelevä,
eteenpäin pääsemätön sieluraukka.

Me saavuimme rientoaskelin etumaisen kasvihuoneen luo; minun ei
tarvinnut kertaakaan etsiä turvaa suojelijaltani -- vaatteet liehuivat
ympärilläni, mutta jalat pysyivät kuitenkin aina maassa lentäessäni
eteenpäin hänen vieressänsä. Silloin leimahti vahva ukontuli ikäänkuin
etsien itselleen tietä tuuheitten poppelipuitten välitse ja värjäsi ne
ruusupunaisiksi; melkein paikalla sen jälkeen jyrähti kauheasti ja
ensimäiset sadepisarat putosivat rapisten kasvihuoneen lasiseinille. Me
astuimme kiireesti sisään vieraan ilmanalan korkeitten kasvien
keskelle, jotka, tietämättä ulkona raivoavasta rajuilmasta, liikkumatta
sitä katselivat. Minä katsahdin sivulta ylös äänettömään saattajaani:
yhtä erillään seisoi hänkin keskellä häärivää ihmissukua -- sentähden
että hän kätki rikoksellisia salaisuuksia rinnassansa?

Hän huomasi silmäykseni ja katseli minua tutkivaisesti kasvoihin.
"Nopea liikunto on jälleen värjännyt huulenne -- onko teidän nyt
parempi olla?"

"Minä en ole kipeä", vastasin hänelle katsahtaen sivulle päin.

"Mutta syvästi liikutettu", lisäsi hän. "Eipä kummaakaan, asunnon
muutos sen vaikuttaa -- nuori viaton sielu ei koskaan astu rankasematta
hiljaisesta kiusauksettomasta yksinäisyydestä häärivään maailmaan."

Minä käsitin aivan hyvin hänen tarkoituksensa. Miten lempeästi hän
arvosteli rikostani! Eilen olisin vielä ajatellut: "senkötähden että
hän itse valhettelee maailmalle!" Nyt en sitä enää taitanut!

"Minä tekisin mielelläni tämän muutoksen teille huokeammaksi", jatkoi
hän. "Ensin sanoin itselleni tuolla ylhäällä salissa, ett'en sitä
voisi, ell'en mitä pikemmin sitä paremmin lähettäisi teitä talostani;
mutta minä en ole erhettymätön teoissani ja voin kovin pettyä niiden
suhteen, joille jättäisin teidät kasvatettavaksi --"

"Enkä minä sallikaan lähettää itseäni pois", keskeytin häntä.
"Luuletteko, että minä olisin tuntiakaan kestänyt täällä eron tuskan
jälkeen? Jalkasin olisin juossut Ilsen perästä arolle saakka, ell'ei
minun -- täytyisi pysyä isäni luona. Tiedänhän minä, että lapsen pitää
kuuluman isällensä; ja hän tarvitseekin minua. Vaikka olenkin
lapsellinen ja taitamaton, on hän kuitenkin jo tottunut minuun."

Hän katseli minua kummastuneena. "Teissä on enemmän mielenlujuutta,
kuin luulin. Tarvitaanhan sangen paljon lujamielisyyttä pakoittaessa
suurimmassa vapaudessa kasvanutta luonnetta velvollisuuden ikeen alle.
No niin, minä huomaankin arvelukseni mahdottomaksi, se heräsikin
minussa pahana henkenä, kun olin masentavien tunteitten vallassa ja
nähdessäni teidän horjuvan."

Niin sanoen kääntyi hän luotani, tarttui loistavan kauniisen,
lasiseinää vastaan likistyneesen kukkaan ja väänsi sen niin
varovaisesti toisaalle päin, että olisi luullut sen toimen anastavan
kaiken hänen huomionsa. Hän ei näkynyt tahtovan huomata, miten minä
vein kädet kasvoihin peittääkseni häpeätäni.

"Te ette luota minuun, elikkä luottamus on säännöllisesti teissä
hävitetty, sillä tullessanne tänne ei teissä varmaankaan ollut
luottamattomuutta maailmaa ja ihmistä kohtaan", jatkoi hän vakavasti,
"Minulla on vaikea tehtävä teissä; uskollisen Eckhardtin katkera
kohtalo on tullut osakseni, minunkin on varoittaminen ihmisiä tästä
vietteleväisestä synnistä ja palkkani on -- ett'ei kukaan minua
rakasta. Mutta se ei ole estävä minua tästä hetkestä alkaen rupeamasta
suojelijaksenne. Kentiesi tulette kerran huomaamaan, että olen
tarkoittanut parastanne, että käteni on ollut isän käden kaltainen,
joka varovaisesti laskeutui pöydän kulmalle, ett'ei lapsikullan otsa
siihen sattuisi -- ja tämä todistus on oleva minulle kylliksi, minä
tyydyn siihen. Mutta älkää toki niin ahkerasti lukeko hiekkaa
jalkojenne edestä!" keskeytti hän itseään. "Ettekö huoli katsahtaa
ylös? Minä haluaisin mielelläni tietää, mitä ajattelette."

"Minä luulen teidän kieltävän seurustelemistani Charlotten kanssa",
vastasin minä nopeasti ja nostaen päätäni.

"En tykkänään: minun nähdessäni tahi neiti Fliednerin läsnäollessa
saatte seurustella hänen kanssansa niin usein, kuin suinkin haluatte.
Mutta minä pyydän teitä välttämään kahdenkeskenoloa hänen kanssansa,
hänellä on, kuten jo olen teille sanonut, pää täynnä kaikellaisia
turmiollisia aatteita, enkä minä soisi samankaltaisia tyhjiä houreita
tarttuvan teihin. Kuinka helposti puhdas, viaton ihmissielu voi joutua
senkaltaisen vaikutuksen alaiseksi, olen nähnyt tänä päivänä.
Lupaatteko totella minua tässä asiassa?" Hän ojensi minulle kätensä.

"Minä en _voi_." huudahdin minä, sillä välin kun hän vaaleten veti
kätensä takaisin. "Minä tuskastun niin tässä kuumassa tuoksuvaisessa
ilmassa" -- sydämeni sykkikin, että luulin sen pakahtuvan. "Katsokaa,
sade on jo hiljennyt -- ja pääsenhän puitten suojassa Karolinenlustiin
saakka -- sallikaa minun mennä!"

Niin sanoen seisoin jo ulkopuolella ja juoksin jokea kohti; rajuilma
raivosi entistä väkevämmin; kohta paikalla tulin läpimärjäksi.
Suojelevaisesti pidin käteni silmäni ylitse, muuten olisin pimein
päisin syössyt jokeen tahi puita kohti ja niin juoksin eteenpäin,
kunnes hengästyneenä seisahduin Karolinenlustin etehiseen. Jumalan
kiitos, nyt en enää kuullut tuota tyventä ääntä, joka kuitenkin
vaikutti minuun, ikäänkuin lämmin sykkivä sydän ilmaantuisi siinä.

Minä heitin pois vettä vuotavan musliini-leninkini, hiivin pilkattuun
mustaan pukuuni jälleen ja avasin ikkunanluukut. Minä olin ypö yksin
koko avarassa suuressa talossa; ja tuolla ulkona kaakotti sateesta
etehiseen paennut siipikarja. Minä hiivin ikkunakomeroon ja irroitin
vapisevin sormin helminauhan kaulastani. Hirveän elävänä joutuivat
mummo-vainajani puoleksi lakastuneet silmät mieleeni ja luulin
kuulevani hänen korisevan äänensä lausuvan: "Ilse, pane helminauha
tuolle ruskealle kaulalle, se kuuluu siihen", ja sitte sanovan minulle:
"helmet sopivat sinun näköösi, sinulla on äitisi silmät, mutta
Jakobsohnin kasvojen juonteet". Nimi jota en tänään ollut tuntevinani,
oli siis kirjoitettu kasvoihinikin: tuskin oli valheellisempaa,
petollisempaa olentoa kuin minä suuressa avarassa maailmassa! Mitä
tietä vaelsinkaan! Kuinka useasti olinkaan näinä muutamina viikkoina
viekoiteltu valheesen ja petollisuuteen! Mutta tästä lähin tahdoin
tulla hyväksi jälleen; innostuneena suutelin helmiäni. Minä en enää
käyttäydy ajattelemattomasti kysymättä: "Kenelle sillä teet vääryyttä
ja ketä suretat?"

Ulkona vinkui tuuli heikkenemättä. Näyttipä siltä, kuin taistelisi
siellä kaksi rajuilmaa vallasta. Nyt näin äkkiä kauhukseni kaksi henkeä
tulevan lehtimajasta ja lähestyvän taloa: veli ja sisarhan ne olivat.

"Noin, lapseni, täytyy raivata itselleen tietä etsiessään onnensa
jälkiä!" lausui Charlotte. Hän heitti tuulen rikkoman sateenvarjon
huoneen kulmaan ja läpimärjän viittansa sohvalleni; sitte pyyhki hän
nenäliinallaan kasvonsa ja hiuksensa.

"Vihdoin!" huudahti hän. "Me olemme olleet kuin kiristyspuissa sedän
viipyessä puutarhassa, kun emme voineet salaa päästä tänne! Nyt istuu
setä kirjoituspöytänsä edessä Eckhofin kanssa, jolle emme teidän
tahtonne mukaan ole kertoneet, että olette uskottumme; tohtori on
linnassa, eikä parempaa tilaisuutta siis voisi sattua. Me voimme
rauhassa hallita ja vallita täällä. Eteenpäin siis!

"Nytkö?" huudahdin minä väristen. "Tuolla ylhäällä mahtaa olla hirveätä
tämmöisessä ilmassa!"

Dagobert purskahti suureen nauruun; Charlotte sitä vastoin tuli tumman
punaiseksi ja polki vihastuneena jalkaansa.

"Herra Jumala, älkää toki olko semmoinen jänis!" torui hän kiivaasti.
"Minä olen kuolemaisillani levottomuudesta ja te rupeatte tuommoista
lörpöttelemään! Luuletteletteko todellakin minun vielä kerran menevän
maltillisesti levolle, toivottuani ja odotettuani tuon ikävän Ilsenne
lähtöä yhtä hartaasti kuin juutalaiset odottavat Messiastansa?
Luuletteko minun edes voivan odottaa iltaa, vapauttamattani itseäni
tuosta kauheasta epäluulosta, jonka setä tänään selityksellänsä herätti
sielussani? Oma sydämeni tukehuttaisi minut sykkimisellänsä! Lisäksi
palaa Dagobert ylihuomenna rykmentiinsä ja hänenkin täytyy tulla
vakuutetuksi. Me emme suo teille minuuttiakaan aikaa! Täyttäkää
lupauksenne! Eteenpäin, eteenpäin, lapseni!"

Hän pudisti minua olkapäästä. Siihen asti olin ujosti rakastanut ja
ihaillut sitä voimakasta päättäväistä tyttöä, nyt pelkäsin häntä, ja
hänen puheensa Ilsestäni suututti minua; mutta minä en virkkanut
sanaakaan, sillä olinhan minä vapaaehtoisesti pistänyt pääni paulaan
enkä enää saanut sitä siitä pois. Ääneti avasin makuukammarini oven ja
osoitin kaappia.

"Onko se poislykättävä?" kysyi Charlotte heti käsittäen tarkoitukseni.

Minä myönsin ja samassa tarttuivat veli ja sisar siihen ja lykkäsivät
sen syrjään, joten salaovi tuli näkyviin. Charlotte avasi sen ja astui
portaalle. Tuokion seisoi hän siinä kalman kalpeana, kädet sydämellä,
ikäänkuin olisi se pakahtumaisillaan kuumasta verestään -- sitte meni
hän lentäen ylöspäin, Dagobert ja minä seurasimme häntä.

Minä olin oikeassa -- siellä ylhäällä oli kauheata olla. Myrsky vinkui
juuri siinä kulmassa ikäänkuin tahtoen laista sen pois ja levitellä
siellä säilytettyjen salaperäisten tapausten jäännökset kaikkiin ilman
suuntiin. Ruusunväristen rullavarjostimien takana kilisivät
ikkunanruudut ja sade virtasi lakkaamatta alas huuhtoen niiden
ulkopuolia; ruusunväriset uutimetkin näyttivät hämärässä ikävän
harmailta.

Avata ovi, astua sisään ja tarttua ovessa riippuvaan kauhtanaan oli
Charlottelle silmänräpäyksen työ; hän otti sen alas naulasta ja levitti
sen, sitä tarkastellaksensa.

"Tätä kauhtanaa voi mies käyttää yhtä hyvin kuin nainenkin", lausui
hän, pudottaen sen lattialle. Olkapäitään kohottaen astui hän
peilipöydän luo, huolellisesti tarkastaaksensa siellä olevia
hopeakapineita. "Hiusvoidetta ja puuteria sekä kaikenlaisia
kauneusvesi-pullosia!" huudahti hän puhaltaen pois paksun pölyn.
"Minkäkaltainen naisten ihaileman upsierin peilipöydän täytyy olla,
tiedämme ennakolta, eikö niin Dagobert? Kaunis Lothar oli turhamielinen
kuin nainen -- ell'ei teillä ole parempia todistuksia, on asiamme
huonolla kannalla!" sanoi hän olkapäänsä yli minulle tyvenen näköisenä;
mutta minä huomasin jotakin kiiltävän hänen silmissään, joka täytti
minut surulla ja säälillä: minä näin siinä kuolontuskaa ja syvintä
alakuloisuutta.

Sitte kaikui äkkiä jonkinmoinen vapiseva huuto hänen huulistansa,
riemuitseva, ytimiin saakka tunkeva huuto. Hän levitti käsivartensa,
syöksi avonaisesta ovesta viereiseen huoneesen ja heittäytyi kehdon
yli, joka oli sinertävä-peitteisten vuoteitten vieressä.

"Meidän kehtomme, Dagobert, meidän kehtomme! Oi Jumalani, hyvä Jumala!"
sammalsi hän ja Dagobert riensi ikkunan luo vetämään uutimia syrjään.
Kalpeasti ja epäselvästi valasi päivä pieniä kellastuneita tyynyjä,
joihin Charlotte oli kätkenyt kasvonsa.

"Kaikki on totta, kaikki aivan tesmällensä!" mumisi hän. "Minä siunaan
kuuntelevaa rouvaa haudassaan! Dagobert, täältä on herttuallinen
äitimme kuullut ensimäisen itkumme! Herttuallinen äitimme, K----n
herttuoitten ylpeä tytär, miten hurmaavalta se kuuluu ja miten saavat
nöyrtyä nyt kaikki ylimysten tyttäret, jotka ovat nyrpistäneet nenäänsä
kauppiaan ottolapsille! Taivaan Jumala, minä sorrun onnestani!"
keskeyttihe hän huutaen ja pusertaen käsillään otsaansa. "Meidän kauhea
vastustajamme tuolla kauppiaan talossa oli oikeassa, sanoessaan minulle
taannoin, että minun ensin täytyy oppia kestämään totuutta! Minua
huikasee!"

"Vai niin!" vastasi Dagobert tylysti ja suuttuneena ja laski uutimen
ikkunan eteen. "Lakkaa toki riehumasta! Tyynny, että voit käyttää
järkeäsi; tuo liiallisuus on ihan moitittavaa! Minä en enää tarvinnut
täänkaltaisia todistuksia, Eckhofin kertomus oli minusta kyllin
tyydyttävä ja sekin oli ainoastaan päivänsäde, joka tarkemmin valasi,
mitä jo kauan olemme tunteneet rinnoissamme ja sydämissämme."

Charlotte levitti huolellisesti viheriän harson jälleen pienen kätkyen
päälle.

"Kiitä Jumalaa tästä sielunrauhasta!" lausui hän tyvenemmin. "Minun
epäileväinen luonteeni on antanut minulle paljon tekemistä viime
päivinä. Oi, te pikku viaton olento", pilkkasi hän minua nauraen, "te
lörpöttelette naisen kasialasta ja kauhtanoista, joitten käyttämistä
voi suuresti epäillä ja tämä huonekalu ei kiintynyt mieleenne! Oletteko
todellakin niin tavattoman -- viaton? Yhdellä ainoalla sanalla olisitte
voineet säästää minulta kaikki viime ajan kauheat tuskat."

Minä tuskin kuuntelin näitä pilkkasanoja. Peljäten muistelin Eckhofin
innostunutta kertomusta, että taasen oli eloa suljetuissa saleissa.
Kahden, monta vuotta sitten kuolleen hengen salaisuudet tulivat ilmi
sinä hetkenä. Ja kuitenkin oli salaisuus niin tarkoin vartioitu!
Ruhtinattaren oma sisarkin oli mitään aavistamatta mennyt niiden ohitse
-- kentiesi tahtoivat vainajat, ett'ei salaisuus heidän kuolemansakaan
jälkeen tulisi ilmi. Mutta nyt lepäsivät kaunis ruhtinatar ja mies
verisine otsineen haudassa, eivätkä voineet estää vieraita käsiä
koskemasta heidän omaisuuteensa -- tahi kentiesi palaavat he vielä
varoittamaan, miten tuo synkkä raivio ennusti! Hirveän eläväksi oli
paikka muuttunut, jossa minä joku viikko sitte näin ainoastaan
äänettömän auringon säteen pilkistävän sisään. Niin, ulkona raivosi
tosin tuuli; mutta täällä hiipi se hiljaa huoahdellen pitkin kattoa.
Hitaasti liikkuivat ja kahisivat uutimet kuin naisten liepeet
lattialla, silloin tällöin laskien kalpean valon säteen
aaveentapaisesti hiipimään hämärän huoneen lävitse -- aaveentapainen
oli se kuin rauhaton, taivaan ja maan välillä liitelemään tuomittu
itsemurhaajan sielu!

Uhkarohkeata oli, luonnon voimien näin raivotessa, urkkia kuolleitten
salaisuuksia; vavisten ja sykkivin sydämin mietin minä sitä. Minun
heikko ääneni ei voinut hillitä sitä himoa ja sitä korkean säädyn ja
arvon ahneutta, joka raivosi Charlotten rinnassa.

Veli ja sisar seisoivat kirjoituspöydän edessä, jota minä taannoin niin
syvästi kunnioitin, että tuskin tohdin hengittää sen yli -- nyt olivat
kaikki sen päällä olevat kapineet nuolen nopeasti heitetyt sikin sokin.

"Tässä näkyy äitimme vaakuna sinetissä, kirjoitusneuvoissa ja
paperissa!" lausui Charlotte. Hänen äänensä vapisi vieläkin; mutta
ylpeä levollisuus ja päättäväisyys olivat palanneet hänen käytökseensä.
"Ja tässä on muutamia vanhoja kirjeenkuoria." -- Hän otti kuoret
kirjepinteen alta: "Hänen herttualliselle korkeudellensa K----n
ruhtinattarelle Sidonialle. Lutserni. Katso Dagobert, kaikki kirjeet
ovat lähetetyt Sveitsiin, sen tuntee postimerkeistä. Luultavasti oli
joku uskottu aina äidin sijasta matkoilla, joka otti kirjeet vastaan ja
lähetti ne salaperäiseen Karolinenlustiin."

Dagobert ei vastannut. Hän tärisytti laatikkoa: avainta puuttui; mutta
Eckhofin kertomuksen mukaan sisälsi tuo ikäänkuin pöytään
kiinnimuurattu laatikko Lotharin kirjelaukun ynnä tärkeät paperit.
Olkapäitään kohottaen, otsa synkissä rypyissä kääntyi Dagobert
toisaalle, meni ikkunan luo ja veti uutimen syrjälle, katsellaksensa
ulos; Charlotte sill'aikaa heitti kuoret huolettomasti pöydälle ja meni
salin vastakkaiseen päähän. Siinä oli piano -- minä en taannoin
kiireesti paetessani sitä huomannut. Charlotte avasi sen pitkittä
mutkitta ja laski kätensä koskettimille, jotka olivat tuomitut
ijäiseksi vaikeneman: _ne_ puolustivat kumminkin kauhealla
epäsoinnulla, siihen niillä oli ääntä; katkaistujen kielien säestämänä
särisivät äänet niin hermoja kiihottavaisesti, että vahva Charlottekin
säpsähti ja kauhistuneena sulki kannen. Hän oli peljästynyt; mutta
hänessä ei kuitenkaan näkynyt hituakaan siitä sydäntä-ahdistavasta
pelosta ja arasta hellyyden tunteesta, jolla minä katselin näitä
hengettömiä kapineita, joissa minun mielestäni oli ikäänkuin
jonkinlainen sielu. Hän koski soittimen päällä olevia nuottivihkoja,
levitti ne hajaalleen, kunnes hän äkkiä huudahti ja puoliääneen mutta
kuitenkin riemuiten rupesi laulamaan: "_Già la luna in mezzo al mare_."

"Dagobert, tässä on laulu, jota äitimme lauloi rouva Godinin luona,
tässä se on -- tässä, tässä!" keskeyttihe hän, heiluttaen vihkoa
ilmassa. Minä en kuullut, vastasiko veli mitään, ja käännyin sentähden
hänen puoleensa. Hän seisoi seljin meihin päin, kumartuneena
kirjoituspöydän ylitse. Nopeasti riensin hänen viereensä.

"Sitä ette saa tehdä!" lausuin hänelle. Minä peljästyin omasta
äänestäni, niin vieraalta ja vapisevalta kuului se; kuitenkin katselin
häntä rohkeasti silmiin.

"Hä, mitä en saa!" kysyi hän pilkallisesti, mutta antoi kuitenkin
kätensä, jossa oli kummallinen esine, vaipua alas.

"Murtaa lukkoa", jatkoin minä rohkeammin. "Minun on syyni, että olette
täällä sinettien takana, minä olen teitä tänne houkutellut; kovin pahaa
se on, minä käsitän sen hyvin. Mutta muuta ei saa tapahtua, minä en
sitä salli!"

"Todellako?" nauroi hän. Kummallista: -- hänen silmänsä kiitivät oikein
mielten koko ruumiini yli ja niihin syttyi tuli, jommoista en ikinä
ollut nähnyt. "Miten sitten käyttäytyisitte, te pikku hauras, elohopean
kaltainen olento?" kysyi hän; pilkallisesti ja pisti nopeasti
tiirikkansa lukkoon. Minä kuulin, miten se ritisi ja ratisi.
Tuskastuneena, mutta myöskin suuttuneena tartuin molemmin käsin hänen
käsivarteensa ja koetin vetää sitä pois. Samassa tunsin hänen kovasti
kiertävän käsivartensa ympärilleni ja kuiskaavan korvaani: "Pikku
villi-kissa, älkää koskeko minuun, älkääkä katselko minua noin -- se on
vaarallista teille! Teidän hurmaavat silmänne ovat jo ensimäisestä
hetkestä asti lumonneet minut! Juuri teidän kesytön kiukkunne ärsyttää
minua ja jos vielä kerran lyötte minua kuin tänään rappusilla, niin
olette hukassa -- hurmaava, liukas sisilisko!"

Minä huudahdin ja hän päästi minut jälleen.

"Mitä hulluttelet, Dagobert!" torui Charlotte rientäen luoksemme. "Anna
lapsen olla rauhassa, sanon sinulle! Hän ei ole sopiva esine sinun
luutnantin-oikuillesi. Leonore on minun suojani alla, siinä kyllä! Sitä
paitsi on hän oikeassa, tuo pieni viaton olento! Me emme saa
väkivaltaisesti avata, mitä löydämme täällä lukittuna. Mitä paperit
meitä hyödyttävät, jos meidän täytyy tunnustaa anastaneemme ne
konnamaisesti oikeuden sinettien takaa? Ne ovat kuitenkin nyt hyvässä
kätkössä, kunnes ne eräänä päivänä julkisesti tuodaan esiin. Ei Erkki
setäkään voi saada niitä käsiinsä sinettien tähden, jotka hän on
antanut laappia oviin. Emmekä me tarvitse enempää todistusta: yhtä
varmaan kuin olen elossa, yhtä varmaan tiedän nyt seisovani
vanhempaimme talossa, omalla perityllä alallamme!" lausui hän
juhlallisesti. "Kuuletko? Myrsky lausuu siihen Amen!"

Niin, nyt tulikin tuulenpuuska, joka saattoi lattian tärisemään
jalkaimme alla ja lennätti auki oven, jonka minä, nähtyäni Ilsen, olin
paetessani ainoastaan lykännyt kiinni ja jättänyt lukitsematta.
Silmänräpäyksessä valeli myrsky kirjoituspöydän vedentulvalla.

"Ha, ha, myrsky sanoo todellakin amen ja näyttää meille, miten meidän
on menetteleminen!" nauroi Dagobert, jälleen sulkien oven. "Tuuli
koskee kovakouraisesti tähän tärkeään pöytään, kuten näet -- valta
valtaa vastaan, sanotaan! Jos asia kävisi sinun ja Eckhofin mielen
mukaan, täytyisi minun kerjätä joka groshenia Erkki sedältä ja kuulla
hänen nuhteitansa minun veloistani, kunnes tulen harmaapäiseksi ja sinä
saisit vanhan piian ikävän kohtalon osaksesi!"

"Vanhaksi piiaksi tulen kaikessa tapauksessa", vastasi Charlotte hieman
vaaleten. "Minä en milloinkaan mene halvemman säätyiselle miehelle,
mutta noita hovinarreja en millään muotoa voi kärsiä. Enkä minä
myöskään tahdo _lempiä_, minä en _tahdo_! Minulla on toinen
pyrintöperä: niinä tahdon tulla abedissaksi aatelisessa naisluostarissa
-- silloin tulee monta, jotka ennen ovat minua halveksineet, minun
valtani alaiseksi -- kavahtakoot itseään silloin! Paitsi sitä en
käsitä sinua, Dagobert", lausui hän syvästi hengittäen. "Olemmehan jo
aikoja sitte päättäneet, että asia vasta tammikuussa, sinun tänne
siirrettyäsi, tulee tutkittavaksi ja että siksi kokoomme niin paljon
todistuksia kuin mahdollista. Minusta on hirveän vaikea kestää täällä
yksin; jo nytkin on minun äärettömän vaikea katsoa Erkki setää silmiin
huutamatta hänelle. Sinä olet pettäjä! seurustella neiti Fliednerin,
tuon kamalan noidan kanssa, joka näyttää mitä viattomimmalta ja
yksinkertaisimmalta, vaan kuitenkin ahkerasti auttaa setää varastamaan
meiltä nimemme ja perintömme! Ja minä olen kuitenkin pitänyt hänestä!
Tämä käy melkein yli voimieni, mutta mitäpä on tehtävä, minun täytyy
kestää! Eckhof on oikeassa, kun lakkaamatta saarnaa meille
varovaisuutta ja suurinta maltillisuutta."

Hän pyyhki nenäliinallansa märkää pöytää ja lykkäsi laatikon jälleen
lujasti liitoksiinsa.

Minä en enää ottanut osaa heidän etsimiseensä ja tiedusteluunsa, vaan
pakenin lasi-oven ja pöydän välille vartiaksi. Luulin maan vieläkin
tärisevän allani, mutta huomasin itse sen sijaan vapisevani. En koskaan
eläessäni ole ollut niin peloissani kuin sinä kauheana hetkenä, jolloin
niin äkkiä tunsin eläviä kahleita kiertäytyvän ympärilleni.

Jos minut heitettäisiin syvyyteen, en voisi enempää peljätä, kuin
kuullessani tuon puoliäänisen kuiskauksen, jota en kokonaan ymmärtänyt,
mutta joka kuitenkin ajoi punan kasvoihini. Ennen kaikkia olisin
jättänyt kaikki sinne ja juossut niin kauas, kuin jalkani olisivat
kantaneet; mutta pelko, että kirjoituspöydän laatikko kuitenkin viimein
tulisi auki murretuksi, pidätti minut paikallani.

"Katsokaa, tämä on meidän vaakunamme, pienokaiseni!" lausui Charlotte
viimein, tullen luokseni ja näyttäen sinettisormusta. "Isämme ei tosin
koskaan käyttänyt sormuksia, vakuutti hänen Korkeutensa tänään, mutta
kaikissa tapauksissa on tämä olemassa ja sitä on silminnähtävästi
käytetty sinettinä, sillä olihan se isän kirjoitusneuvojen päällä; minä
anastan sen ainoan kapineen edeltäpäin." Hän pisti sormuksen taskuunsa.

Nyt olin vapautettu, sillä me menimme alas ja kaappi siirrettiin
jälleen paikallensa. Vapaaherra Lothar von Claudiuksen laillisina
perillisinä, herttuallisen perheen sivuhaarana astuivat veli ja sisar
alas niitä rappuja, joita Charlotte epätoivossa ja tuskastuneena äsken
astui ylös. Päivän selkeä oli nyt se arvoitus -- minullekin -- mutta
kuinka oli herra Claudiuksen mahdollista punastumatta ja vakavasti
kieltää totuutta? Ja kuitenkin: hän ei valhetellut, olipa asian laita
sitte miten hyvänsä!



XXV.


Charlotte otti viittansa, vaan pudotti sen jälleen peljästyneenä,
riensi ikkunan luo ja avasi sen kiireesti.

"Mitä nyt on tapahtunut, herra Eckhof?" huudahti hän ulos.

Vanha kirjanpitäjä juoksi juuri hiekkakentän yli taloa kohti, Hän oli
hatutta ja hänen tavallisesti rauhalliset kasvonsa näyttivät
peljästyneiltä; hän oli silminnähtävästi hyvin liikutettu.

"Vedentulva on tapahtunut Dorotheenthalissa!" huudahti hän
hengästyneenä. "Vähintään neljänkymmenen tuhannen taalerin vahinko
Claudiuksen kauppahuoneelle! Kaikki meidän monenvuotiset istutuksemme
ja laitoksemme ovat tulvan vallassa! Ettekö kuule hätäampumista?
Ihmisiäkin on vaarassa!"

Dorotheenthal oli herra Claudiuksen oma maakartano, vanha, entinen
aatelishovi, joka ynnä kylä oli vähäisessä, jotenkin syvässä laaksossa.
Kauppahuoneen toiminta-ala oli enemmän Dorotheenthalin istutuksissa
kuin kaupungin talon ympärillä puutarhoissa. Puitten kylvö oli
tykkänään asetettu sinne ja erittäin olivat kalliit havupuut tuottaneet
sille jonkinlaista kuuluisuutta. Siellä oli kaikenlaisia suuria
kukkakenttiä ja monta ananas-, kämmekkä- ja kaktus-huonetta pienen
linnan ympärillä. Muutamat pienet lammet ja jotenkin väkevä virta
helpottivat sanomattomasti tätä suurta tointa; mutta nyt oli auttaja
muuttunut pirulliseksi viholliseksi -- lammit olivat paisuneet
tavallisen vesirajan yli ja virta, joka oli rikkonut sulun, yhtyi nyt
niihin, kuten Eckhof kertoi, ennenkuin katosi huoneesensa.

"Mikä onneton tapaturma!" huudahti Charlotte kalman kalpeana.

"Ah, joutavia! Mitäpä siitä niin peljästyt?" lausui Dagobert
välinpitämättömästi olkapäitään kohottaen. "Eihän neljäkymmentätuhatta
taaleria ole paljon Erkki sedän rikkauteen verraten? Hän voi kyllä sen
vahingon kestää -- ja lopuksi, mitä se meihin kuuluu? Hänen oma asiansa
se on -- meidän perintömme ei vähenny siitä äyriäkään! Hänen otsansa
pysyy luultavasti ryppyisenä muutaman päivän ja matkarahat, jotka
huomenna saan, eivät arvattavasti ole runsaat. No niin -- olisihan
minun täytynyt tyytyä niihin, vaikka kaikki täällä olisi tavallisessa
järjestyksessä."

Viimeisiä sanoja tuskin kuulin. Charlotte juoksi ulos ja minä hänen
kanssansa. Ihmisiä oli vaarassa! Oi miten surkealta se kuului! Minä
tahdoin tarkempia tietoja enkä voinut jäädä yksin Karolinenlustiin.
Charlotte tarjosi minulle käsivartensa ja niin riensimme sateen
lakkaamatta meitä kastellessa kuohuilevan joen ylitse ja vedestä
valuvia käytäviä myöten katurakennukseen.

Siellä täällä juoksi puutarharenki peljästynein kasvoin tien ylitse ja
jo kaukaa kuulimme muurin takaa sekavia ääniä ja huutoja. Melkein
kaikki työväki oli koossa pihalla, kun saavuimme sinne, ja porstuan
edessä seisoivat herra Claudiuksen vaunut. Hän itse astui samassa
portaille sadenuttuun puettuna ja hattu kädessä. Oli ikäänkuin
rauhoittava voima lähtisi hänen ihan tyvenistä kasvoistansa: melu
loppui heti. Hän lausui muutamia käskyjä; ei vähintäkään kiirettä eikä
malttamattomuutta näkynyt hänen tyvenistä, jaloista liikunnoistansa.
Siinä näkyi, että tuo valkea, vakava pää pysyi suorana kaikissa elämän
kohtauksissa.

Meidän saavuttuamme väistyi väki syrjälle antaaksensa meille tietä;
minä riipuin vielä Charlotten käsivarressa. Samassa näki herra Claudius
meidän tulevan pihan ylitse ja melkein kuin peljästyi, sillä salaman
nopeasti lensi hänen otsansa ryppyihin; hän veti kulmansa yhteen ja
niiden alta kohtasi minua pitkä, rankaseva katse. Minä loin silmäni
alas ja vedin käteni kumppalini kainalosta.

"Setä, tämä on suuri vahinko!" huudahti Charlotte astuen hänen
luoksensa kynnykselle. "Niin", vastasi hän yksinkertaisesti, muuta
lisäämättä. Sitte kääntyi hän sisälle etehiseen, jossa neiti Fliedner
seisoi.

"Hyvä Fliedner, pitäkää huolta, että neiti von Sassen heti saa kuivat
vaatteet! Minä jätän hänet teidän suojeltavaksenne!" käski hän
tavallisella tyvenellä tavallaan, osoittaen likaisia, ihan märkiä
atlaskenkiäni ja läpimärkää leninkiäni. Mutta kasvoihini hän ei enää
katsonut.

Hän astui nopeasti vaunuihin ja tarttui ohjiin.

"Ottakaa minutkin Dorotheenthaliin, setä!" huudahti Dagobert, tullen
samassa kirjanpitäjän kanssa puutarhan portista.

"Ei ole tilaa enää, kuten näet", vastasi herra Claudius lyhyesti ja
viittasi muutamille työmiehille, jotka Eckhofin kanssa istahtivat
vaunuihin; he olivat Dorotheenthalista.

Vaunut pyörivät pois ja neiti Fliedner tarttui käteeni, viedäksensä
minut huoneesensa. Charlotte tuli meidän perässämme.

"Niin, te olettekin märkä kuin pesty kissanpoika", lausui hän minulle,
neiti Fliednerin noutaessa minulle kuivia vaatteita. "Kummallista,
että setä sen huomasi tämmöisenäkin hetkenä, jolloin hänen
kaupustelijasielunsa kadottaa tuhansia!"

"Siitähän juuri voitte huomata, ett'ei hänellä ole kaupustelijasielua",
vastusteli neiti Fliedner. Hänen lempeät kasvonsa olivat kalpeat
peljästyksestä ja nyt näkyi katkera juovakin hänen suupielissänsä.
"Minä olen usein pyytänyt teitä, Charlotte, vapauttamaan korviani
tuommoisista kovista jo ansaitsemattomista lauseista; minä en
todellakaan voi niitä kärsiä."

"Vai niin! Mutta olettehan ääneti ja teistä on ihan luonnollista, että
setä teidän kuultenne pitää minulle nuhdesaarnoja ja kauheassa
tyvenyydessään käyttää itseään epäkohteliaasti minua vastaan!" huudahti
Charlotte kiivaasti. "Jos hän edes olisi kunnioitettava harmaapäinen
vanhus, niin kärsisin sen helpommin; mutta ylpeyteni kohoaa tuota
miestä vastaan, jolla veljeni ja minun suhteeni on vähemmin etua
vanhemmuudesta kuin mahtavammuudesta. Hän menettelee julmasti
kanssamme!"

"Se ei ole totta", vastasi neiti Fliedner vakaasti. "Hän vastustaa
ainoastaan senkaltaisia haluja, joita hän ei kärsi. Jos käyttäydytte
omavaltaisesti ja kiittämättömästi, niin täytyy teidän nöyrästi ottaa
vastaan nuhteita. Tänään on taasen jotakin tapahtunut, jonka olisitte
voineet estää. Herra Claudiuksen ollessa ruhtinattaren kanssa
kasvihuoneissa, oli nikkarimme ottamassa mittaa kaikista teidän huoneen
ikkunoista; hän sanoi teidän tilanneen luukkuja."

"Niinpä niin! Minä olen kauan kyllä sallinut päivän paahtaa arkaa
ihoani", keskeytti häntä Charlotte uhkamielisesti. "Päivän puolisissa
huoneissa täytyy olla luukut."

"Aivan oikein; mutta olisi ollut kohtuullista, jos ensin olisitte
puhuneet siitä herra Claudiukselle. Tämä on _hänen_ talonsa ja te
menetätte _hänen_ rahaansa."

"Taivaan Jumala, _kerranhan_ toki päivä koittanee, jolloin ei minun
enää tarvitse kuulla näiden kahleiden kalisevan!" huudahti Charlotte
innoissansa.

"Kentiesi te kerran vielä sitä tahtoisitte", vastasi neiti Fliedner
sangen tyvenesti.

"Luuletteko niin, hyvä rakas neiti?" Nuoren naisen pilkallinen ääni
kuului oikein kauhealta minun korvissani. "Se oli mieltä masentava
ennustus! Kuitenkin olen kylliksi rohkea toivomaan, ei, varmaan
odottamaan, että sallimus on minulle suosiollisempi ja määrää minulle
paremman kohtalon."

Hän meni oven luo.

"Ettekö tahdo juoda teetä minun kanssani?" kysyi neiti Fliedner niin
ystävällisesti ja rauhallisesti, kuin ei katkeraa sanaakaan olisi
lausuttu. "Minä valmistan sen kohta; onhan minun vastaaminen neiti von
Sassenin terveydestä ja minun täytyy siis koettaa estää mahdollista
vilustumista!"

"Kiitoksia!" lausui Charlotte kylmästi olkapäänsä yli, avatessaan oven.
"Minä tahdon olla kahdenkesken veljeni kanssa. Lähettäkää teekeitin
ylös, mutta pieni hopeinen; minä en enää tahdo juoda messinkisestä,
vaikka Dörte kirkastaisikin sen kullankiiltäväksi. Hyvästi,
prinsessani!"

Charlotte lukitsi oven ja riensi kuuluvin askelin rappuja ylös. Melkein
heti sen jälkeen kaikui kova pianon soitto muuten hiljaisessa talossa.

Vanha neiti säikähti. "Oi Jumala, miten sydämettömästi!" mumisi hän
itsekseen. "Jokainen ääni koskee kipeästi tuskastuneesen sydämeeni."

"Minä menen pyytämään häntä lakkaamaan!" lausuin lähestyen ovea.

"Ei, ei, älkää tehkö sitä!" pyysi hän pidättäen minua tuskastuneena,
"Hänen tapansa on semmoinen, kun hän on suuttunut; antakaamme hänen
siis olla; mutta tänään, tänä tuskallisena hetkenä -- mitähän väki
ajatellee hänestä! He luulevat häntä jo ennakoltakin paljoa
kovasydämisemmäksi, kuin hän todella onkaan", lisäsi neiti
huolestuneena.

Hän vei minut sohvan luo ja pyysi minua istumaan sen pehmeille
höyhentyynyille. Toisessa tilaisuudessa olisi ollut erittäin hauska
miellyttävässä vanhanaikuisessa huoneessa. Teekeitin hyräili; tuuli
kiiti huoaten tyhjiä katuja pitkin ja sadepisarat valuivat lakkaamatta
alas ikkunaruutuja myöten. Tyytyväisesti nyykytteli ijankaikkisesti
hymyilevä kiinalainen mandariini päätään lasikaapissa, äkäinen pikku
villakoira makasi laiskana ja tyytyväisenä pienellä tyynyllänsä. Mutta
neiti Fliedner valmisti voileipiä vapisevin käsin -- minä huomasin sen
aivan hyvin -- ja Dörte vanha keittäjä, joka par'aikaa toi sisälle
laudallisen vasta paistettua leipää, kysyi levottomasti huoaten:
"Mitenkähän lienee Dorotheenthalissa, neiti Fliedner?"

Minun sydämeni sykki sanomattomasta levottomuudesta. Tulin äärettömän
tuskalliseksi muistellessani herra Claudiuksen lähteneen suuttuneena
luotani ja minun täytyi tuskakseni lakkaamatta sitä muistella. Oi,
miten lapsellisen itsepäiseltä näytinkään hänen silmissänsä, kun tulin
pihaan pitäen Charlottea käsivarresta! Ja kuitenkin piti hän huolta
minusta, huolta tämmöisestä mitättömästä olennosta, vieläpä
semmoisenakin hetkenä, jolloin suuri vahinko tapahtui hänelle! Hampaani
kalisivat hiljaa ja väristen tunkeuduin syvemmälle sohvan kulmaan.
Neiti Fliednerin innokkaasta pyynnöstä join kuitenkin kupillisen teetä,
mutta vanha neiti itse ei nauttinut mitään, hän vaan äänettä istui
vieressäni.

"Onko herra Claudiuskin vaarassa tuolla ulkona?" kuului viimein
huuliltani.

Neiti Fliedner kohotti olkapäitään. "Minä varon hänen olevan --
kauheata siellä lienee olla -- vedenhätä on melkein pahempi
valkeanvaaraa, eikä herra Claudius täänkaltaisessa tilaisuudessa
muistele itseään. Mutta, lapseni, hän on Jumalan kädessä!"

Se ei ensinkään mieltäni huojentanut. Olinhan usein lukenut uponneista
ihmisistä -- viattomista ihmisistä, jotka eivät olleet mitään
rikoksellista tehneet -- ja vaivasihan murha Claudiuksen omaatuntoa!
Oliko murhaajakin Jumalan kädessä? Tuskani pakotti minun
välttämättömästi ilmasemaan ajatukseni.

"Onhan hän syypää ihmisen kuolemaan", kuiskasin vaivaloisesti
ylöskatsomatta.

Neiti Fliedner säikähti ja ensi kertaa näin hänen lempeät silmänsä
säihkyvän syvimmästä vihasta.

"Kauheata! kuka on sitä jo teille kertonut? Ja vieläpä noin
säälimättömällä tavalla?" huudahti hän liikutettuna. Hän nousi
seisomaan ja astui hetkeksi ikkunan luo; sitte istahti hän viereeni ja
otti molemmat käteni omiinsa.

"Tiedättekö enemmän siitä asiasta?" kysyi hän levollisempana.

Minä pudistin päätäni.

"Vai niin, no sitte lienee teidän elämän ja maailman menoista
tietämätön mielenne kuvaillut jotakin hirveätä -- minä voin elävästi
uskoa sen -- Erkki parka! Se on todellakin hänen elämänsä synkin
tapaus; mutta, lapseni, hän oli silloin nuori, tuskin yhtäkolmatta
vuotta vanha ja sen lisäksi innokas, tuntehikas mies. Hän lempi naista,
joka oli hänelle niin rakas, niin rakas -- no, siitä ei minun tarvitse
sen enempää kertoa. Hänellä oli vielä ystävä, joka oli hänen
uskottunsa, ja jonka hän monta kertaa oli pelastanut häviöstä suurilla
uhrauksilla. Eräänä päivänä huomasi hän, mitään edeltäkäsin
aavistamatta, naisen ja ystävän häntä pettävän, molempien olevan
kavalia ja uskottomia. Kiivas kohtaus tapahtui heidän välillänsä ja
sanoja lausuttiin, jotka miesten kauhean tavan mukaan ainoastaan voi
verellä sovittaa. He taistelivat kaksintaistelun katalan rouvan tähden;
ystävä --"

"Nuori Eckhof!" keskeytin minä nopeasti.

"Niin kirjanpitäjän poika -- hän sai luodin olkapäähänsä ja herra
Claudius sangen pahan haavan päähänsä, hänen silmiensä heikkous sai
siitä alkunsa. Eckhofin haava ei itsestään ollut vaarallinen, mutta
hänen jo ennakolta turmeltunut ja heikonnut ruumiinsa ei sitä kestänyt.
Moniviikkoisen sairauden perästä kuoli hän, vaikka mainioimmat lääkärit
häntä hoitelivat."

"Ja rouva, entäs rouva?" keskeytin häntä taasen.

"Niin rouva, rakas lapseni, lähti Pariisista jo aikoja ennen herra
Claudiuksen parantumista; hän lähti matkaansa erään englantilaisen
kanssa."

"Hän oli syypää herra Claudiuksen sairauteen, eikä tullut anteeksi
pyytämään ja häntä hoitamaan?"

"Tyttäreni, rouva oli näyttelijätär; verisen uhrauksen katsoi hän
kauneutensa ylistämiseksi eikä ollenkaan pitänyt velvollisuutenaan
rukoilla anteeksiantamusta ja vielä vähemmin parantaa hänen haavojansa
hienoilla käsillään. Kohta parantumisensa jälkeen palasi herra Claudius
kotiin. Hänen veljensä oli -- kuollut ja jättänyt paljon toimia
perillisellänsä. Pitkän poissa olon perästä näin hänet siis jälleen --
en koskaan koko eläessäni ole nähnyt kenenkään kärsivän niin kauheasti,
kuin tämä, sielunsa pohjasta liikutettu nuorukainen kärsi."

"Oliko hän kovissa omantunnon vaivoissa?"

"Niitä hänellä vähemmän oli, vaan hän ei voinut unhottaa rouvaa.
Ikäänkuin mieletönnä juoksi hän tunnittain puutarhojen lävitse tahi
soitti hän hurjasti pianoa."

"Vakava ja tyven herra Claudiusko?" kysyin minä hengetönnä
kummastuksesta.

"Hän ei ollut semmoinen silloin. Hän etsi rauhaa ja surunsa lievitystä
soitannosta ja miten hyvästi hän soitti! Minä käsitän aivan hyvin
Charlotten 'matkimisen' häntä usein tuskastuttavan. Hän ei kestänyt
pitkää aikaa täällä. Vielä vuoden matkusteli hän ympäri, sitte palasi
hän tykkänään muuttuneena ja rupesi vakaana, ankarana, hiljaisena
miehenä, jommoisena te häntä tunnette, kauppatoimensa esimieheksi. Minä
en sen jälkeen enää ole kuullut hänen soittavan, en ole koskaan
sittemmin kuullut kiivasta sanaa hänen suustansa enkä huomannut
äkkipikaista liikuntoa. Hän oli taistellut toisella tavalla kuin veli,
joka sielunsa suruineen menetti henkensä. Hänen voimakas henkensä antoi
hänen löytää parhaan parannuskeinon -- työn. Ja niinmuodoin tuli hän
siksi, mikä hän nyt on, työntekijäksi sanan oikeimmassa merkityksessä,
lujaksi luonnoksi, joka säännöllisyydessä ja nerollisuudessa näkee
ihmisen parhaan lääkkeen ja sen vuoksi tahtoo sitä kaikkialla käyttää."

Neiti Fliedner puhui niin elävästi, ett'en olisi voinut uskoa sitä
hänestä, tosin kyllä aina miellyttävästä, mutta myöskin harvapuheisesta
neidestä; silminnähtävästi oli hän erittäin innoissansa. Ja minä istuin
hänen vieressänsä ja katselin, henkeäni pidättäen, tuntemattomaan
maailmaan: miten ihmeellinen oli minusta miehen innokas ja palava
rakkaus naista kohtaan! Lempisatuni vaalenivat ja kadottivat
lumousvoimansa tämän tositapauksen rinnalla. Ja mies, joka ei voinut
unhottaa uskotonta rouvaa, joka kadottamisen tuskasta mieletönnä syöksi
puutarhojen lävitse, oli siis herra Claudius -- voiko hän todellakin
tuntea mitään niin syvästi?

"Rakastaneeko hän vieläkin sitä rouvaa?" keskeytin minä hiljaa
äänettömyyden.

"Lapseni, sitä en voi teille sanoa", vastasi vanha neiti hymyillen.
"Luuletteko todellakin kenenkään tietävän, mitä herra Claudiuksella on
mielessä? Tunnettehan te itse hänen katsantonsa ja käytöksensä ja
sanotte niitä vakaviksi ja tyveniksi. Hänen sielunsa on kaikille
suljettu kirja. Paitsi sitä en voi uskoa sitä mahdolliseksi; täytyyhän
hänen halveksia sitä kavalaa rouvaa."

Jo oli pimeä. Neiti Fliedner oli hetken aikaa sitte avannut ikkunan,
sentähden, että huone oli niin helteinen; sade oli jo tauonnut. Täällä
syrjäisellä kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäisimmillä kaduilla,
joilla liike oli vilkkaampi, kuului humina milloin enentyvän, milloin
vähentyvän. Kadun toisella puolella sytytettiin kaasuliekki toisensa
perästä. Ne kuvastuivat kadun vesilätäköissä ja näyttivät meille, miten
mustina ja uhkaavina pilvet vielä peittivät taivaan ja riippuivat
kaupungin yli. Huoneesenkin, jossa me äänettöminä istuimme vierekkäin,
loisti niiden heikko valo ja minä pyysin neiti Fliedneriä jättämään
lampun sytyttämättä, sillä olihan meillä kirkasta kyllä, vaikka
oikeastaan pelkäsin katsella häntä silmiin, sillä minä tiesin hänen
olevan tuskaisena ja liikutettuna.

Silloin kuului kovia askeleita katuvierustalta ja ikkunan alta
tunkeutui kertova ääni meidän luoksemme: "Eräs rampa rouva ei voinut
pelastua, vaan on hukkunut! Siellä lienee kauheata!"

Me kavahdimme seisomaan ja neiti Fliedner alkoi lakkaamatta kävellä
edestakaisin. Etehisestäkin kuului jo puhetta. "Eikö vielä ole uutisia
Dorotheenthalista?" kuulimme Charlotten käsipuita vastaan nojautuneena
huutavan alas samassa kun neiti Fliedner avasi ovensa. "Meidän
väestämme ei ketäkään ole palannut", vastasi vanha Erdmann. Hän seisoi
palvelijoitten keskellä ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta.
"Mutta toiset kertovat siellä olevan hirveätä", jatkoi hän, "ja meidän
herramme on ensimäinen pelastamassa -- Jumala varjelkoon, hän ei kysy,
kaatuuko tuommoinen pähkinänkuoren tapainen kapine kuin hänen pieni
ruuhensa! Onhan siellä muutakin pelastukseen kykenevää väkeä! Jospa hän
olisi edes vähän varovaisempi! Herttuankin sanotaan siellä olevan."

"Kuinka, hänen herttuallinen korkeutensako itse?" huudahti Dagobert
alas.

Erdmann myönsi. Yliovi lyötiin kiinni; mutta heti kohta tuli herra
luutnantti alas -- käski satuloida hevosensa ja lennätti pois -- kaunis
Tankred -- miten kurjalta hän nyt näytti minusta!

Minä hiivin jälleen sohvan kulmaan, neiti Fliednerin istahtaessa
ikkunan komeroon. Minä en voinut muistella muuta kuin vettä, miten se
raivoisasti syöksi eteenpäin hukuttaen kaikki ihmiset, jotka eivät
voineet pelastaa itseänsä. Kuinka kauheata hukkua kuohuileviin
vaahtoisiin aaltoihin! Mutta "herra Claudius ei huoli, kaatuuko pieni
pähkinänkuori", kuten Erdmann vanhus vakuutti; hän ei luultavasti
rakastanut maailmaa, ihmisiä eitä omaa elämätänsä ja siihen oli hänellä
syytä. Rouva, jota hän ei voinut unhottaa, oli ollut uskoton; kavalat
olivat veli ja sisar, kavala vanha kirjanpitäjä, ja minäkin, jolle hän
aina osoitti niin paljon hyvyyttä, minäkin olin viekas ja olin muutama
tunti sitte ilmaissut kumoomattomimpia todistuksia häntä vastaan. Neiti
Fliedner yksin piti hänen puoltansa; minä katsahdin melkein
kateellisesti ikkunan komerossa istuvaa, pientä, sievää olentoa;
hänellä oli puhdas omatunto, hän ei koskaan ollut tehnyt isännällensä
pahaa, eikä hänen tarvinnut katuvaisesti nuhdella itseään pahasta
käytöksestä, jos -- aallot lainehtisivat jalon vaaleahiuksisen pään
ylitse. Olin melkein kiljahtaa sitä kuvaillessani, mutta purin
hampaitani ja rupesin jälleen tuskallisesti lukemaan jokaista kuuluvaa
askelta, jokaista kaukaista vaunujen jytinää.

Niin kului tunti tunnin perästä. Ei isänikään ollut vielä palannut.
Neiti Fliednerin käskystä oli Erdmann ollut kuulustelemassa
Karolinenlustissa. Melu ei vielä ollut tykkänään tauonnut liikutetussa
kaupungissa, mutta oli jo vähentynyt. Sydänyö lähestyi. -- Silloin
pyörivät vaunut muurikadulle. Neiti Fliedner kavahti pystyyn, hiljaa
huudahtaen sekä ilosta että pelosta ja minä juoksin lentäen etehisen
lävitse ja avasin pihan oven. Melkein läpitunkematon pimeys vallitsi
ulkona, mutta minä riensin sokeasti pihalle ajavia vaunuja kohti.

"Herra Claudius, oletteko itse siellä?" huusin vapisevin äänin.

"Olen", kuului kuskinistuimelta.

"Jumalan kiitos!" Minä painoin kädet sydämelleni, luulin sen pakahtuvan
vapaasti hengähtämisestäni, kun vaara oli ohitse.

Nyt riensivät palveliat kaikkialta ja ympäröivät vaunut. Herra Claudius
astui alas.

"Onko turmio todellakin niin suuri, herra Claudius?" kysyi Erdmann.
"Todellakin neljänkymmenen tuhannen taalerin vahinko, kuten Schäfer
sanoo?"

"Vahinko on suurempi -- kaikki on hävitetty; saamme alkaa
Dorotheenthalissa uudestaan. Minä vaan surkuttelen havupuitani -- ei
ainoatakaan ole enää", lausui hän liikutettuna. "No, kaikki ne voi
hankkia uudestaan aikaa myöten; mutta tässä" -- hän vaikeni ja avasi
vaununoven.

Hän auttoi varovaisesti jonkun alas vaunuista. Useitten sytytettyjen
lamppujen valo lankesi nyt etehisen ovesta nuoreen neitoon, joka
puoleksi riippuen herra Claudiuksen käsivarressa, astui alas.
Suonenvedontapainen nyyhkiminen tärisytti hentoa, eteenpäin
kumartunutta olentoa ja peittämättömät hiukset riippuivat
epäjärjestyksessä ja hajallaan kauniitten, mutta kauheasta tuskasta
vääristyneiden kasvojen ympäri.

"Hänen äitinsä on hukkunut", kuiskasi hänen seurassansa tullut väki.

Herra Claudius kiersi lujemmin käsivartensa tytön ympäri ja saattoi
hänet etehiseen. Hän sattui minuun pimeässä -- ja hänen vaatteensa
olivat läpimärjät.

Neiti Fliedner seisoi ylimäisellä portaalla ojentaen hänelle molemmat
kätensä; en kuullut, mitä herra Claudius hänelle sanoi; äkkinäinen,
selittämätön ujouden ja tuskan tunne karkoitti minut heidän
läheisyydestänsä etemmäksi, mutta minä näin vanhan neidon lempeästi ja
hellästi tarttuvan itkevän tytön käteen ja taluttavan häntä sisälle.
Herra Claudius viipyi vielä tuokion aikaa etehisessä puhuen Charlotten
kanssa. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän ikäänkuin etsien
katseli ympärillensä -- oliko hän siis kuullut ääneni ja tahtoiko hän
täten tulla vakuutetuksi, olinko minä, johon hän oli niin suuttunut,
todellakin siellä. Mikä hullu ajatus! Hänellä oli tärkeämpää
mietittävänä -- kuinka paljon kurjuutta olikaan hän nähnyt tänään ja
kuinka paljon vaikeuksia olikaan hänellä taasen uudestaan voitettavana!
Eikö hän nyt tuonut syvästi sortunutta orpoa tyttöraukkaa kotiinsa,
ottanut häntä luoksensa sydämellisen hellästi ja sääliväisesti? Hän ei
varmaan ollut yhtä kiittämätön kuin minä; hän ei lykännyt suojelevaa
kättä luotansa; luottavaisesti turvasi hän hänen tukevaan käteensä. Ja
sitte muistelisi hän vielä arolta tullutta, uppiniskaista lasta? Ei
suinkaan!

Hän astui taasen portaita alas, seisahtui ovessa ja katseli tarkkaan
ympärillensä pimeään. Sillä välin oli herrakin astunut alas vaunuista
ja meni hänen luoksensa -- minä tunsin hänet isäkseni. Kummastuneena
näin hänen ojentavan herra Claudiukselle, halveksitulle "kauppiaalle",
mitä ystävällisimmästi kätensä ja mitä hartaimmin häntä kiittäen,
jättävän hänet hyvästi. Puutarhassa hiivin hänen luoksensa ja tartuin
hänen käsivarteensa. Hän oli siitä erittäin hämillään ja hänen oli
erinomaisen vaikea käsittää, "että hän näin myöhään yöllä näki pikku
kyyhkysensä ulkona". Hän oli seurannut herttuaa Dorotheenthaliin ja
sitte palannut sieltä herra Claudiuksen vaunuissa. Mennessämme
Karolinenlustiin kertoi hän vedentulvasta ja herra Claudiuksesta.

"Minkälainen mies! Herttua oli innostunut nähdessään hänen
kylmämielisyyttänsä ja neuvokkaisuuttaan ja vakavaa arvokkaisuutta,
jolla hän kärsi vahinkonsa. Minä olen tähän saakka luullut miehen
eläväksi luvunlaskun esimerkiksi -- siitä täytyy minun pyytää häneltä
anteeksi!"

Niin, minkälainen mies! "No, kaikki voi hankkia uudestaan aikaa myöten,
mutta tässä" -- niillä yksinkertaisilla sanoilla vertasi hän oman
äärettömän vahinkonsa nuoren tytön onnettomuuteen. Ja hän olisi
numero-setä, jääkylmä rahamies? Ei, vaan "työntekijä sanan oikeimmassa
merkityksessä", joka ei tehnyt työtä halvan voiton tähden, mutta
sentähden että "huomasi säännöllisyyden ja nerollisuuden olevan ihmisen
parhaan lääkkeen". Ah, nyt jo rupesin ymmärtämään häntä paremmin!

Sinä yönä en enää mennyt levolle. Minä istahdin ikkunankomeroon ja
odotin päivän koittoa. Puitten takaa koittavan päivän kuluessa tahdoin
alkaa uutta elämää.



XXVI.


Seuraavana päivänä iltapuolella otin minulle uskotun puutarhan avaimen
ja menin sveitsiläistaloon: Minä tiesin pikku Gretchenin isän olevan
opettajan K:n korkeammassa tyttökoulussa -- hän kyllä oli auttava minua
tulemaan toiseksi ihmiseksi. Pitkää esittelemistä ei tarvittu. Rouva
Helldorf tunsi minut heti kohta. Kuten myöhemmin sain kuulla, oli vanha
Schäfer tarhuri jo kertonut paljon "oppineen herran" kesyttömästä,
kummallisesta lapsesta, joka niin äkkiarvaamatta oli tulla tipahtanut
Karolinenlustiin, ja pikku Kreetta kavahti minulle kaulaan.
Taannoisesta tapauksesta puutarhassa, johon minä olin syypää, ei
lausuttu sanaakaan.

"Tahdotteko opettaa minua?" kysyin yliopettaja Helldorfilta, joka
korjaeli äärettömän suurta kirjoitusvihko-kasaa. "Minä tahtoisin oppia,
oppia niin paljon kuin vaan mahtuu päähäni! Olenhan jo koko vanha
tyttö, enkä taida edes oikein kirjoittaa." Hän hymyili ja hänen
suloinen pikku rouvansa samoin, ja me päätimme lujasti, että minä
saisin käydä kuin heidän oma lapsensa heidän perheessänsä ja saisin
joka päivä vähintään kolme oppituntia. Sen päätöksen kerroin minä neiti
Fliednerille, joka hyväksyi sen kokonaan ja lupasi minun pyynnöistäni
toimittaa kaikki siihen kuuluvat raha-asiat. Siis ei minun tarvinnut
sentähden mennä herra Claudiuksen kirjoitushuoneesen.

Siitä alkaen tein minä väsymättä ahkerasti työtä. Tosia lensi kynä
alussa usein pöydän alle ja minä juoksin kuumentunein päin kyynelsilmin
metsään; mutta minä palasin myöskin huoaten takaisin, otin pienen
terästirannin hitaasti lattialta ja rupesin jälleen maalaamaan, kunnes
kopioiminen tykkönään oli tarpeeton ja somat, vakavat, paperille
piirretyt kirjaimet tulivat ajatusten eloon saattajiksi. Silloin
aukenivat silmäni ja minä käsitin entisen tietämättömyyteni! Minä
edistyin opettajani iloksi sanomattoman nopeasti ja sitte lisääntyivät
alussa harvat oppiaineeni laululla ja soitannollakin, joissa
luonnollinen taipumukseni oli minulle suureksi avuksi. Kohta seisoin
minä pianon vieressä laulaen kaksiäänisiä lauluja nuoren Helldorfin
kanssa.

Se seurustelu sveitsiläis-talossa, vaikka isäni sen hyväksyi ja neiti
Fliedner sekä herra Claudius sitä julkisesti suojelivat, oli eräille
henkilöille malka silmässä. Eckhof raivosi ja Charlotte oli kummallisen
kiukkuinen ja vihastunut. Minä sain sieltä likempiä tietoja vanhan
kirjanpitäjän ja hänen tyttärensä välisestä eripuraisuudesta. Helldorf
oli lukenut jumaluusoppia ja jo ylioppilaana kihlannut Anna Eckhofin.
Vanha salapyhäinen oli suostunut tähän liittoon sillä ehdolla, että
nuori mies lopetettuaan oppimääränsä, lähtisi nuoren rouvansa kanssa
Itä-Indiaan lähetyssaarnaajaksi, -- mutta tietysti evankelisen
uskonlahkon sääntöjä ankarasti noudattavana saarnaajana. Se määräys
tuntui sulhosta yhä raskaammalta, hän kieltäytyi viimein sitä
täyttämästä ja ilmaisihe kaiken ulkokultaisuuden ja tekopyhän
lavertelemisen jyrkäksi vastustajaksi. Lisäksi selitti lääkäri nuoren
morsiamen ruumiinrakennuksen liian heikoksi kestämään lähetyssaarnaajan
vaimon vaivaloista ja puutteellista elämää. Vanhusta ei se lepyttänyt;
hän hurjasti väitti Herran kyllä suovan tyttärelle armonsa kautta
siihen voimaa, ja ell'ei niin kävisi, menisi hän Jumalan luo pyhän
kirkon oikeana ja valppaana soturina. Kun Helldorf lujasti pysyi
kiellossansa eikä tahtonut luopua armaastansa, hylkäsi isä tyttärensä.

Aivan selvästi käsitin minä ukon vihan, kun muuri sillä tavoin
revittiin alas sveitsiläistalon ja hänen hallitsemansa alan
väliltä, mutta mistä syystä katseli Charlotte epäsuosiollisesti
seurustelemistani opettajan perheen kanssa? Suuttuneena sanoi hän
minulle vasten silmiä, ett'ei hän käsittänyt, kuinka herra Claudius
taisi uskoa valtatien varrella olevan portin avaimen minun
huolimattomiin lapsenkäsiini; pian pääsisivät muka kaupungin kaikki
kerjäläiset tulvaamaan puutarhaan. Hän moitti minun tulleeni siitä
saakka inhottavan ylpeäksi, kun rupesin harjoittamaan sekä lukemista,
että kirjoitusta; "ihastuttavan luonnollisesta aron prinsessasta" ei
enää löydy jälkeäkään ja kähäröitäni olin muka ruvennut järjestämään
jotenkin paljoa teeskenteleväisyyttä ja kiekailevaisuutta osoittavalla
tavalla. Vielä vihaisemmaksi ja pisteleväisemmäksi tuli hän alotettuani
soitantoa ja laulua harjoittamaan. Useasti tapasin hänet muurin takana,
kun oppitunnin perästä palasin kotiin; säihkyvin silmin, mutta
kuitenkin melkein loukkaavan välinpitämättömästi sanoi hän pienen
linnun voivan ylpeillä sangen kimakasta äänestään, josta hän oli vaan
ohitsemennen kuullut muutamia säveleitä; mutta kun eräänä sunnuntaina
iltapäivällä laulukumppalini, nuori Helldorf saatti minut puutarhan
portille asti; hyökkäsi hän esiin pensastosta ja rupesi lakkaamatta
nauramaan, silloin tällöin ivallisesti kysyen: "Saanko luvan onnitella,
neiti von Sassen?"

Minä annoin hänen olla, kun en todellakaan käsittänyt hänen
käytöstänsä. Muuten hillitsi hän itseään ilmoittamattoman salaisuuden
suhteen paljoa paremmin kuin mitä olisin voinut uskoa. Ainoastaan
kahdessa kohdassa ilmaantui hänen enentynyt ylpeytensä selvemmin: hän
ei nimittäin milloinkaan enää tullut aterialle muuten kuin puettuna
sihisevään silkkiin ja lisäksi näytti hän kaikissa tilaisuuksissa
ylenkatsettansa porvarisäätyä kohtaan. Enimmiten sai nuori Helldorf
sitä tuta, sillä herra Claudius kutsui häntä yhä useammin perheesensä.
Hän kohteli nuorta miestä kylmästi ja epäkohteliaasti, joka usein
suututti minua, liiatenkin kun vähitellen puhdas sisarellinen rakkaus
häneen oli syntynyt minussa. Suureksi mielihyväkseni ylenkatsoi nuori
mies tykkänään hänen käytöstänsä. Hän ei ollut huomaavinaankaan ylpeätä
loukkaavaa naista. Minulla oli usein tilaisuutta huomata se, sillä
minäkin otin enimmiten osaa Claudiuksen pieniin pitoihin, mutta
kuitenkin aina isäni seurassa. Hänen ja herra Claudiuksen välillä oli
sangen vilkas seurustelu saanut alkunsa. Herra Claudius tuli hyvin
usein kirjastoon, jota hän ei ennen koskaan tehnyt, ja isäni puolestaan
meni iltaisin tähtitorniksi valmistettuun huoneesen. Pienissä
teepidoissa olivat he aina yhdessä. He näkyivät sangen paljon
mieltyneen toisiinsa; mutta he eivät koskaan, vaikka usein kuuntelin
heidän puhettansa, koskeneet muistoraha-seikkaan. Herra Claudiuksen ja
minun keskinäinen välimme ei kuitenkaan vähääkään muuttunut.
Päinvastoin kartoin häntä entistä huolellisemmin, sillä olihan tuo
onneton salaisuus välillämme. Tammikuussa, Dagobertin palatessa, oli
asia ratkaistava; kuinka kamala olisinkaan ollut, jos olisin
teeskennellyt ystävyyttä ja luottamusta, ennenkuin herra Claudius saisi
tietoa asiasta! Ja vielä toinenkin seikka ujostutti ja peljätti minut
hänen läheltänsä. Usein, katsahtaessani ylös, jutellessani toisten
kanssa, huomasin hänen silmänsä, oikein tuskallisen miettiväisesti,
olevan luodut minuun; minä tiesin aivan hyvin miksi: Hän näki valheen
yhä vielä tahraavan otsaani. Veri syöksi kasvoihini ja synnytti taasen
minussa entisen uhkamielisyyden ja uppiniskaisuuden. Hän ei näkynyt
odottaneen toisenlaista käytöstä minulta. Hän ei sanallakaan
muistuttanut minua Ilsen antamasta holhoojaoikeudesta, vaikka minä
tiesin hänen, kuten alusta asti, pitävän huolta töistäni ja toimistani
ja sitä paitsi minun tietämättäni joutuneen yhteyteen opettajan kanssa,
jonka itse olin valinnut. Hän piti uskollisesti Ilselle annetun
lupauksensa, vaikka se aikaa myöten olikin tuleva hänelle vaivaloiseksi
ja tukalaksi. Nähdessäni hänen lempeän vakavana ja moittimattoman
arvokkaana kävelevän vieraittensa joukossa, tuskastuin usein
sanomattomasti, kun häntä uhkaava salaisuus muistui mieleeni.
Voineekohan hän puollustaa itseään sen ilmi tullessa?

Niin kului kolme kuukautta. Minä ylpeilin vakavasta kauniista
käsialastani, jonka avulla jo olin salaa kirjeenvaihdossa Kristina
tätini kanssa. Hän oli innokkaasti kiittänyt minua lähettämästäni
rahasta ja kertonut aikovansa lähteä Dresdeniin lääkärien
hoidettavaksi, lujasti toivoen saavansa äänensä takaisin. Hänen
vakuutuksensa mukaan olin muka hänen pelastajansa, suojelusenkelinsä ja
ainoa olento, joka enää sääli häntä, kovasti koetettua rouva raukkaa.
Hän lausui lakkaamatta toivovansa kerran saada sulkea minut syliinsä.
Se kirjeenvaihto liikutti minua niin syvästi, että eräänä päivänä
ujosti yritin puhua isäni kanssa onnettomasta tädistäni. Isä kavahti
seisoalleen, kieltäen minua koskaan enää puhumasta hänestä ja lausui
suuttuneena, ett'ei hän ymmärtänyt, miten Ilse oli antanut sanankaan
tästä synkästä perhejutusta tulla minun tietooni. Tätini yhä useammin
saapuvat kirjeet saattoivat minut siis sangen levottomaksi, vaan minä
en kuitenkaan hennonnut jättää niitä vallan vastaamatta.

Vähitellen sain kokea toisiakin huolia. Minä, joka en muutamaa
kuukautta ennen vielä tietänyt, mitä raha oli, minä luin nyt
levottomasti jokaista groshenia, sillä -- sitä puuttui usein. Minä olin
iloisesti ja hiukan taitavastikin hoitanut pientä talouttamme; joka
ilta oli pieni teepöytä kirjastossa, mukavuus, jota isälläni ei ollut
moneen vuoteen ollut; mutta että meidän myöskin kerran täytyi maksaa
kaikki, sitä en minä käsittänyt, ennen, kuin palvelusneitini laski
eteeni pitkän luettelon kaikenlaisista ostoksista.

"Rahaa!" huudahti isäni kavahtaen pystyyn papereistansa, kun minä
viattomasti annoin hänelle rätingin. "Lapseni, minä en käsitä -- miksi
sitte?" Hän tunnusteli etsien liivinsä ja nuttunsa sivutaskuja. --
"Minulla ei ole, Leonoraseni!" selitti hän olkapäitään nykähyttäen,
avuttoman ja tuskallisen näköisenä. "Kuinka -- äskenhän maksoin
ravintolan päivällisrätingin?"

"Maksoitte, isä. Mutta tämä on illallisista", sammalsin minä
hämmästyneenä.

"Vai niin!" Hän repi molemmin käsin hiuksiansa. "Katso, lapseni, tämä
on minulle ihan uutta, minä en ole sitä koskaan käyttänyt. Katso,
tässä!" sanoi hän, näyttäen minulle harmaasen paperiin käärittyä
sokuripalasta kirjoituspöydältä, "tämä on erittäin ravitsevaista ja
hyvin terveellistä."

Ah, miten minä peljästyin ja mikä hirveä valo nyt koitti silmissäni.
Isälläni oli runsaat tulot, mutta hän kielsi kokoelmiensa tähden
itseltään välttämättömimmätkin tarpeet. Se oli siis syy hänen kauheaan
laihuuteensa; olivathan hänen kasvonsa jo Ilsen ja minun lyhyestä
hoidostani muuttuneet silminnähtävästi terveemmän näköisiksi. Jos
tahtoisinkin, niin en kuitenkaan hänen itsensä tähden voisi suostua
tähän kummalliseen sokuriruoan nautintoon. Mutta minä en tohtinut häntä
vastustaa, en edes pyytää rahaa, nähdessäni hänen useasti maksavan
satoja taalereja vanhasta kellastuneesta käsikirjoituksesta tahi
vanhasta, korkokuvaisesta posliiniruukusta eikä jättävän äyriäkään
taskuunsa. Hänen lempeä ja hellä käytöksensä, melkein lapsellinen ilo,
jolla hän näytti minulle ostetut aarteensa ja oma kunnioitukseni hänen
työtänsä ja tietoansa kohtaan sulki minulta suun.

Minä etsin pienen kukkaron, jonka Ilse oli jättänyt laatikkoon
"hätävaraksi", vaan jota minä siihen saakka olin ylenkatsonut. Ne rahat
riittivät joksikin aikaa; mutta kun sitte annoin ulos viimeisen
groshenin, palasivat huolet jälleen. Ilsen puoleen en tohtinut kääntyä,
enkä herra Claudiuksenkaan; täytyihän minun heille aina ilmoittaa,
mihin aioin käyttää omaisuudestani otetut rahat. Nyt, voidakseni
selvemmin arvostella ihmistä ja seikkoja, muistin myöskin Ilsen
ankarasti moittineen tätä kiihkeätä kokoomista; minä käsitin nyt perin
pohjin herra Claudiuksen lauseen: senkaltainen hillitsemätön kokoilija
ottaa varat vaikka alttarilta, enkä minä siis voinut toivoa, että hän
suostuisi pyyntööni. Mutta mitä itse ansaitsin, siihen ei hänellä ollut
oikeutta; minun ei edes tarvinnut sanoa, mihin käytin ansaitsemani
rahat -- sangen nopeasti juolahti se pelastava ajatus mieleeni.

Ja toisena päivänä Dorotheenthalin vesitulvan jälkeen näin nuoren
neidon, jonka äiti oli hukkunut, istuvan pihakammarin ikkunassa;
kauniit, vaaleat kasvot syvälle alaspainettuina teki hän niin ahkerasti
työtä, että minun oli mahdotonta nähdä ainoatakaan katsetta.

"Mitä hän tekee?" kysyin neiti Fliedneriltä.

"Hän on pyytänyt työtä, sillä hän luulee ainoastaan sillä tavalla
voivansa hillitä surunsa. Hän kirjoittaa kukkasten nimiä
siemenkoteloihin; hänen isänsä oli koulunopettaja Doretheenthalissa ja
tyttö kirjoittaa sangen kaunista käsialaa."

Tämä joutui taasen mieleeni, kun Emma, palvelija-neitsyt, antoi minulle
paperin täynnä numeroita. Minulla ei enää ollut äyriäkään ja pyysin
sammaltaen häntä odottamaan muutaman päivän. Silminnähtävästi
kummastuneena ja hämillään läksi hän huoneesta ja minä menin kello
kuusi sykkivin sydämin katurakennukseen. Herra Claudiuksen luona oli
pidot -- isänikin oli kutsuttu, mutta hän viipyi vielä linnassa
tervehtimässä Margareta-ruhtinatarta, joka sinä päivänä oli palaava
kolmekuukautisen poissaolon jälkeen.

Minä riisuin päällysvaatteeni ja hattuni neiti Fliednerin huoneesen.

"Lapseni", lausui vanha neiti vähän hämillään ollen, vetäen pääni
rinnoillensa, "jos joskus joudutte rahapulaan, eikö totta, tulettehan
silloin minun luokseni?"

Minä peljästyin -- Emma oli kielitellyt; mutta minä en kuitenkaan
tahtonut myöntää olevani tarpeessa, minä häpesin isäni tähden. Enhän
minä kuitenkaan ollut sillä autettu, että hän lainaisi minulle rahaa,
täytyihän minun kaikissa tapauksissa maksaa ne hänelle takaisin. Minä
kiitin häntä sydämellisesti ja menin jotenkin vakavin askelin
toimitushuoneesen -- ensi kerran Ilsen lähdettyä.

Jo oven takana kuulin herra Claudiuksen kävelevän edestakaisin.
Avatessani oven kääntyi hän puoleeni ja seisattui kädet selän takana.
Hänen kirjoituspöydällään paloi yksinäinen viheriävarjostiminen lamppu,
kaikki muut pöydät olivat jo pimeät; herrat olivat lähteneet työstään.

Minna värisytti: kookas, solakka mies oli juuri nopeilla askeleilla
mitannut puolihämärää huonetta; entistä elävämmin muistui aika
mieleeni, jolloin ääretön suru ja tuska saattoivat hänet rauhatonna
puutarhan ja metsän yksinäisyyteen. Tuloni näkyi kummastuttavan häntä,
ikäänkuin ehdottomasti tarttui hän lampun varjostimeen ja kohotti sen,
että valo kirkkaasti valasi minua, ujosti seisoissani odottaen oven
edessä. Tilani oli minusta niin tuskallinen kuin olisin äkkiä joutunut
pilkkalavalle; mutta minä kokosin kaiken rohkeuteni, menin hänen
luoksensa ja laskin jotenkin kömpelösti niiaten, paperin hänen eteensä
kirjoituspöydälle.

"Olkaa hyvä ja tarkastelkaa tätä käsialaa!" pyysin alasluoduin silmin.

Hän otti paperin käteensä.

"Kauniita, luontevia kirjaimia: ne ovat siinä niin lujina ja
uhkamielisinä, tahtoisin sanoa, haarniskaan puettuina, mutta kuitenkin
viehättävinä", lausui hän ja puoleksi hymyillen käänsi kasvonsa
puoleeni. "Luulisipa kirjoittajan pukeutuneen rautahansikkaasen
peittääksensä pienen käden!"

"Siis on kirjoitus kaunis -- mutta kelpaako se myöskin käytännössä?
Minun ilahuttaisi, jos niin olisi!" lausuin sammaltaen.

"Vai niin, asia koski teihin enemmän, kuin luulin. Oletteko te tämän
kirjoittanut?"

"Olen."

"Ja mitä tarkoitatte 'käytännöllä?' Ettekö tyydy siihen, että äkkiä
olette oppineet kirjoittamaan niin kauniisti ja kuten kirjoituksesta
huomaa, myöskin sujuvasti ja nopeasti?"

"En, en, en lainkaan!" vastasin vilkkaasti. "Minä tahtoisin osata
kirjoittaa niin, että -- että minulle uskottaisiin työtä." -- Nyt olin
sen sanonut ja nyt tulin rohkeaksi. "Minä tiedän teidän antavan
naisienkin kirjoittaa kukkasien nimiä siementötteröihin; ettekö antaisi
minunkin koettaa? -- Minä koettaisin parastani ja kirjottaisin
tarkkaan, mallin mukaan." -- Nyt katsahdin ylös, mutta loin heti
jälleen silmäni alas, sillä katselivathan hänen siniset silmänsä minua
niin tulisesti, mutta samalla myöskin ikäänkuin sääliväisesti. Ne
olivat niin säihkyvät ja iloiset, kuin eivät ne ensinkään olisi tuon
muuten rauhallisen, vakavan miehen omat.

"Tahdotteko siis kirjoittaa rahasta?" kysyi hän kuitenkin kovin
tyvenesti, melkein toimekkaasti. "Ettekö tiedä, ett'ei teidän tarvitse
sitä tehdä? Onhan teillä omaisuutta. Sanokaa vaan, kuinka paljon
tarvitsette ja mitä varten." Hän laski kätensä vieressään seisovalle
rauta-arkulle.

"Ei, minä en huoli!" huudahdin äkkiä. "Antakaa rahojen olla
myöhemmäksi. Armas mummo-vainajani sanoi siinä olevan kylliksi hätää
torjumaan, enkä minä vielä ole hädässä, Jumalan kiitos!" Hän otti
jälleen pois kätensä arkusta. En tiedä, mistä syystä joutui mieleeni,
hänen eriskummallista hymyänsä nähdessäni, että _hänkin_ jo tiesi Emman
lörpötyksistä. Se masensi minut, mutta vahvisti samassa päätökseni.

"Te ette silminnähtävästi käsitä sitä työtä, jota nyt minulta
pyydätte", jatkoi hän. "Minä tiedän jo ennakolta, miten käy: yhden
minutin kuluttua rupeavat poskenne punottamaan, ajatuksenne ja jalkanne
kapinoitsemaan kauheata kirjoitusta vastaan --"

"Nyt on kaikki ihan toista", keskeytin häntä puoliääneen ja häveliäänä,
sillä toistelihan hän omia lapsellisia sanojani, joilla olin kertonut
hänelle, miten inhosin kirjoitusta. "Vaikeaa on oppiminen minusta
ollut, se on tosi, enkä minä sitä kiellä, mutta minä olen voittanut
itseni."

"Todellakin?" Tuo paha hymy lensi taasen hänen huulillensa. "Te olette
siis jättäneet kaikki, mihin olitte arolla tottuneet? Te inhoatte
kiivetä puissa, ettekä voi käsittää, miten ennen mielellänne juoksitte
joen vedessä!"

"Ei, ei, niin sivistynyt en ole lainkaan!" huudahdin tahtomattani.
"Minä en ylipäänsä voi käsittää, koittaako koskaan päivä, jolloin
ikävöimättä taidan kuulla puitten huminaa ja laineitten loiskimista;
mutta minä opin hillitsemään ikävyyttäni, samaten kuin olen hampaitani
kiristäen -- minä osoitin paperia -- pakottanut itseni oppimaan
kirjoittamaan tätä."

Herra Claudius kääntyi viheriän ikkunan varjostimeen päin, ikäänkuin
olisi hän tahtonut lukea sen lankoja. Sitte otti hän pienen
paperitötterön ja näytti sen minulle, kauniisti kirjoitettuna seisoi
siinä "_Rosa Damascena_."

"Ajatelkaa nyt, että teidän täytyy kirjoittaa nämät sanat neljä sataa
kertaa", lausui hän painavasti.

"Hyvä, saatte nähdä, sen taidan! Onhan se kukkasen nimi, ja vaikka
tuhat kertaa kirjoittaisin 'rosa'-sanan, niin olen aina tuntevinani sen
herttaisen tuoksun. Ruusu on minusta ihme, minä olen aina pitänyt sitä
kuoriaisen linnana -- sekin on tottumus arosta -- tahdotteko uskoa
minulle työtä?"

Hän oli ääneti ja raskain sydämin arvelin minä hänen luetelleen nämät
vaikeukset päästäksensä sanomasta, ett'ei hän voinut kirjoitustani
käyttää. Syvästi alakuloisena muistelin Loviisaa, tuota orpoa opettajan
tytärtä -- hän oli vielä täällä ja kaikki kiittivät hänen
ahkeruuttansa; kaikissa tapauksissa suoritti hän tehtävänsä paljoa
paremmin kuin minä ja minä olin röyhkeä vertaillessani itseäni häneen.
Ah, miten katkerasti nyt kaduin tuloani toimitushuoneesen! Entinen
uhkamielisyys kuohuili taasen minussa, minä otin näytekirjoitukseni ja
pistin sen taskuuni.

"Minä huomaan olleeni nenäkäs ja arvostelleeni omaa taitoani liian
hyväksi", lausuin hengähtäen. "Nyt häpeän nähdessäni tuon viehättävän
käsialan."

Kiireesti läksin oven luo, mutta herra Claudius seisoi samassa
vieressäni.

"Älkää menkö noin luotani", lausui hän mitä hellimmällä äänellä. "Minä
olin väärässä! Te osoitatte ensi kerran minulle heikkoa luottamusta ja
minä vastustan teitä. -- Mutta minä en salli, että te kiusaatte
itseänne työllä, joka on koko luonteellenne vastenmielistä. Sanoittehan
äsken itse hampaita purren tekevänne koneentapaista työtä. Minä en sitä
paitsi tahtoisi, että puhdas kätenne, jota kulta tuskin on liannut
kirouksellaan, rupeisi ahkeroimaan muutaman groshenin tähden,
luuletteko te seitsentoistavuotisen ihmis-ihmeen, joka ei koskaan ollut
rahaa nähnyt, todellakin luiskahtaneen silmieni ohitse, kuten vieraan
maiseman, kummallisen kansallispuvun tahi jonkin muun semmoisen? Minä
selitin kohta alussa teille, että kesytön, uhkamielinen luonteenne on
kukistettava, sillä säädytön käytös rumentaa minun mielestäni naisen,
kiittäköötpä vaikka tuhannet sitä kesytönnä viehätyksenä; mutta
luonteenne omituisuuksien täytyy jäädä hätyyttämättä."

"Mutta minä otan ohjat omiin käsiini ruvetessani ankaraan työhön",
vastasin tuittupäisesti. "Etsiväthän toisetkin lohdutusta työssä;
olettehan te itsekin toimelias aamusta iltaan ja vaadittehan te muilta
samaa."

Hän hymyili. "Minä vaadinkin oikeuden mukaan kaikilta ahkeruutta,
velvollisuutensa täyttämisessä. Mutta luuletteko minua senkaltaiseksi
työnharrastajaksi, että tahdon muodostaa kaikki ihmiset saman kaavan
mukaan? -- Jos joku sahaa pois liikanaiset oksat puusta, annan minä
hänen jatkaa työtänsä; mutta minä en salli kenenkään karkeilla sormilla
koskea hienoon kukkaan ja riistää sen lehdistä kaunista samettia. --
Minä tahtoisin mielelläni nähdä tämän pienen kähäräpään uhkamielisyyden
vähennettynä, mutta ainoastaan henkisen ylevyyden, ei milloinkaan
koneentapaisen työn vaikutuksesta."

Minä olin vähällä kadottaa ainoan keinon, millä ansaitsisin rahaa,
sillä nyt en voinut enää puhua asianmukaisesti, liiatenkin kun hänkin
äkkiä hylkäsi saman puhetavan. Kaikki hänen sanansa kuuluivat niin
pidätetyiltä ja hillityiltä kuin pelkäisi hän jokaisen äänen korotuksen
sytyttävän sisällisen innostuksen ilmituleen ja saattavan hänet
kiivaaksi. Olinkohan lausunut jotakin, joka muistutti häntä kamalasta
uskottomasta rouvasta? Sanomaton sääli tuota syvästi loukattua miestä
kohtaan liikutti minua ja nyt tartuin ainoaan jäljellä olevaan keinoon
-- rukoukseen, ja lausuin sanani niin innokkaalla, hellällä äänellä,
että itsekin siitä peljästyin.

Ikäänkuin auringonsäteen valasemana kirkastuivat hänen kasvonsa.

"No niin, te saatte, mitä pyydätte!" lausui hän, tuokion aikaa
mietittyänsä, väräjävällä äänellä. "Nyt käsitän, miksi ei ankara,
jäykkä Ilse rouvakaan voinut vastustaa aron pikku prinsessaa! Ei, ei,
niin nopeasti emme ole valmiit!" huudahti hän, kun minä, lausuttuani
muutamia kiitossanoja, aioin lähteä huoneesta. "Onpa kohtuullista, että
minä vuorostani pyytäisin teiltä jotakin, eikö niin? Älkää peljästykö,
teidän ei tarvitse lyödä minulle kättä --" Miten katkeralta tämä
selitys minusta kuului ja kuinka minä häpesin! "Minä pyytäisin teitä
ainoasti vilpittömästi vastaamaan kysymykseeni."

Minä palasin ja katsoin häntä silmiin.

"Petyinkö -- vai teidänkö äänenne huusi nimeäni, kun palasin
Dorotheenthalista tuona onnettomana päivänä?"

Minä tunsin tumman punan lentävän kasvoihini ja kuumentavan poskiani;
mutta viipymättä vastasin hänelle: "Minä se olin, niin -- minä olin
niin levoton --" samassa vaikenin, sillä ovi aukeni ja vanha Erdmann
astui sisään. Todellakin tyytymättömän näköisenä osoitti herra Claudius
kirjejoukkoa, joka oli vietävä postiin. Vanhuksella oli muassaan kirje,
jonka hän laski pöydälle, kunnes ehti pistää toiset laukkuun.

"Neiti Charlottelta", selitti hän huomatessaan isännän suuresti
kummastuneena katselevan pienen kirjeen sinettiä.

"Tämä kirje on vasta huomenna varhain vietävä, Erdmann", lausui herra
Claudius lyhyesti ja pisti kirjeen taskuunsa.

Sillä aikaa olin minä saapunut oven luo ja ennenkuin hän ennätti huutaa
minua, seisoin jo kovasti sykkivin sydämin etehisessä. Minä hengähdin
syvästi, karhumainen, äreä vanhus tuli sisälle tosiaan onnellisena
hetkenä; eipä paljoa puuttunut, että olisin tunnustanut, mitä tuskia
silloin kärsin hänen tähtensä. Mutta mitä tämä on? Johan luja pohja
luiskahtaa jalkojeni alta; ikivanha herra sinisine silmälasilleen --
valekuvan tapaisesti haihtui tämä ensi kuvailemiseni kaikkiin ilman
suuntiin, eikä mikään, mikä oli minuun vaikuttanut astuessani uuteen,
vieraasen maailmaan, vetänyt vertoja kunnioitusta vaativalle
kauppiaalle.



XXVII.


Minä riensin rappuja ylös seurahuoneisin. Kolme peräkkäin olevaa suurta
huonetta -- Charlotten siihen luettuna -- olivat aina viehättävästi
lämmitetyt ja valaistut. Ovet olivat selki seljällään, sillä herra
Claudiusta huvitti puhuessansa silloin tällöin, vitkallisin askelin
käydä huoneitten lävitse. Teepöydän ympäri kokoontuva seura ei ollut
suurilukuinen. Muutamia vanhoja herroja, talon ystäviä entisiltä
ajoilta tuli välistä; mutta isäni -- tietysti "hanhenkukkineen" -- ja
nuori Helldorf olimme vakinaisia vieraita; Loviisakin, tuo nuori
hiljainen orpo oli siellä. Sitä vastoin oli kirjanpitäjä kokonaan
kieltäytynyt tulemasta, selittäen olevansa liian vanha sekä pelkäävänsä
vilustumista mennessänsä kylminä, sumuisina iltoina puutarhan lävitse;
mutta oikeastaan oli hän peittämättömästi ilmoittanut Claudiuksen
kauppahuoneen muuttuneen niin pelottavasti, että hän kumminkin "pesi
kätensä", eikä huolinut ottaa osaa rikoksiin, joista toimen päämiehen
kerran oli vastaaminen edellisille päämiehille.

Sinä päivänä olivat huoneet vielä typötyhjät. Oli kylmä marraskuun
ilta; ensimmäiset lumihöytyvät sekaantuivat hiljaiseen sateesen, joka
maanpinnalla kohosi tiheäksi pahanhajuiseksi sumuksi ja tuuli vinkui
tyhjillä kaduilla.

Astuessani saliin järjesti neiti Fliedner par'aikaa kiliseviä
teekuppia. Hän oli liikutettu, sillä hän muutteli jotenkin typerästi
astioita edestakaisin. Charlotte katseli häntä ivallisesti hymyillen.
Hän oli heittäytynyt sohvan kulmaan, puoleksi vaipuneena pitseillä ja
rimsuilla koristetun viheriöisen silkki-leningin kimeltäviin
laskoksiin. Hänen uhkea kauneutensa miellytti minua taasen -- muhkea
ruumiin muoto kuvautui niin kauniisti lämpimässä, pehmeässä sohvassa;
kuitenkin värisytti minun vertaillessani kylmää syysilmaa ihanan neiden
paljaisin, ainoastaan erittäin hienojen pitsien peittämiin hartioihin
ja käsivarsiin.

"Herran tähden, Fliedner kulta, menetelkää varovaisesti!" huudahti hän
teeskentelijän pelolla, vähintäkään muuttamatta huolimatonta, mukavaa
asemaansa. "Rouva Claudius-vainaja kääntyisi haudassaan, jos hän
tietäisi, miten te nyt menettelette hänen posliinisten ristiäis- ja
muitten perhejuhlamuistojen kanssa, sillä jotakin semmoista luultavasti
kuppeihin poltetut kirjoitukset varmaan ylistänevät. Asia ei kannata
puhumista -- mitä siitä siis niin ällistytte? Voinko minä siihen mitä,
että tämä Loviisa on minulle niin vastenmielinen? Ja olenko minä syypää
siihen, että tämä itkullinen naama aina näyttää siltä, kuin tahtoisi
hän pyytää sekä Jumalalta, että ihmisiltä anteeksi, kun on niin rohkea,
että on ollenkaan olemassa? Tyttö tuntee vaistomaisesti, mitä minä nyt
peittämättä lausun -- hän koulumestaritapoineen ei kuulu hienoon
seuraan. Ylipään on setä liian hyvä, kun asettaa hänet seuraan, johon
hän ei missään tapauksessa kuulu. Hyvä Jumala, minä en ole mikään
hirviö, mutta mikä oikeata on...! Hyvää iltaa, prinsessani."

Hän ojensi minulle kätensä ja veti minut viereensä sohvalle. "Pysykää
nyt tässä, älkääkä aina lentäkö tuulispään tapaisesti ympäri huonetta!"
lausui hän käskeväisesti! "Muuten asettaa setä taasen viereeni
kumppalin, joka ikuisella korko-ompeluksellansa ja karkealla
terässormustimellaan saattaa minut epätoivoon."

"Yhden noista monista vastuksista voitte helposti poistaa",
arveli neiti Fliedner tyvenesti. "Antakaa Lovisalle yksi
hopeasormustimistanne. Te ette kuitenkaan koskaan niitä käytä."

"Tai hyvin harvoin ainakin", nauroi Charlotte, liikuttaen kauniita
valkoisia sormiaan silmiensä edessä. "Ja tiedänpä myöskin, mistä
syystä. Katsokaa, hyvä Fliedner, näitä kynsiä! Ne eivät ole erittäin
pienet, mutta somat, ruusuiset ja nuhteettomat -- jokaisessa on
aateliskirja -- ettekö usko?" Hän avasi ylpeästi huulensa ja näytti
nenäkkäästi nauraen koko rivin kauniita, tasaisia hampaita.

"En, sitä en usko", vastasi neiti Fliedner liikutettuna; puna
lensi suuttumuksesta hänelle poskiin. "Luonto ei salli etevyyttä,
joka vapauttaa ihmisen työstä, eikä tuolla kirjoitetulla
ruhtinaansanallakaan, jolle mieletön luulo suo saman muuttamisen voiman
kuin pyhälle ehtoollisellekin ja josta muka terve punainen luonnollinen
veri muuttuu siniseksi -- ei sillä sanallakaan ole valtaa vapauttaa
ketään työstä, jota tekemään ihmissuku kuitenkin on luotu. Kovin pahaa
olisi ja vasten Jumalan tahtoa, jos valtioille todellakin olisi suotu
oikeus hyväksyä tyhjäntoimillista. Mutta eräästä asiasta täytyy minun
nyt muistuttaa teitä, Charlotte -- ne sanat eivät koskaan ennen ole
käyneet huulieni yli; vaan teidän ylpeytenne on tullut rajattomaksi,
hetki hetkeltä se tulee sietämättömämmäksi ja niin muodoin muistutan
teitä siis: Älkää unhottako, että olette _ottolapsi_!"

"Niin, niin, tuommoinen armonleipää nauttiva raukka, eikö tosi, hyvä,
armas Fliedner?" huudahti Charlotte, ja hänen tuliset, säihkyvät
silmänsä katselivat terävästi vanhaa neitoa kasvoihin. "Mutta ajatelkaa
vaan, minä en siitä paljoa huoli" -- hän nipisti peukalonsa ja
etusormensa -- "armonleipä maistuu minusta oivallisesti, sentähden
ett'en voi päästä vapaaksi ajatuksesta, että minulla on oikeutta sedän
leipään. Paitsi sitä oli hynin totta, mitä tänään kirjoitin
Dagobertille: te vingutatte ensimäistä viulua sedän teepöydässä, kun
Eckhof on joutunut epäsuosioon. Te tulette nenäkkääksi, ystäväni!"

Hän vaikeni ja katsoi avonaisen oven puoleen, jonka kynnyksen yli herra
Claudius kuulumatta juuri oli astunut. Vähintäkään hämmästystä
osoittamatta nousi hän setäänsä tervehtimään, johon tervehdykseen setä
lyhyesti vastasi, astui pöydän luo ja piti takavarikkoon otettua
kirjettä lampun valossa.

"Mistä olet saanut tämän vaakunan, Charlotte?" kysyi hän tyvenesti,
vaikka jotenkin terävästi.

Charlotte peljästyi -- minä huomasin sen hänen puoleksi suljettujen
silmäluomiensa väräjämisestä, vaikka hän huolimattomuutta teeskennellen
katseli vaakunaa.

"Mistäkö sen olen saanut, setä?" toisti hän melkein leikillisesti
kohottaen olkapäitään. "Minä olen pahoillani -- mutta en voi sitä
selittää."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Enkö ollut kylliksi selvä, setä? No niin, minä en tällä hetkeä voi
selittää sinulle, millä tavoin tuo sievä sinetti on joutunut käsiini.
Minullakin on pieniä salaisuuksia, jommoisia Claudiuksen vanhassa
perheessä on yltäkyllin. Varastanut sitä en ole, enkä ostanutkaan, eikä
sitä myöskään ole minulle lahjoitettu." Hän oli vielä kylliksi rohkea
pitääksensä noiden vakavien silmien edessä salaperäistä arvoitustansa
leikkikalunaan!

"Järjellinen selitys on siis, että olet löytänyt sen, vaikka en voi
aavistaa, mistä", lausui herra Claudius silminnähtävästi pahoillansa
hänen röyhkeästä leikkipuheestansa. "Minä en enää huoli urkkia
salaisuuttasi -- pidä se omanasi. Sitä vastoin kysyn sinulta vakavasti:
'Minkätähden käytät tätä sinettiä?'"

"Siksi että -- no, että se miellyttää minua!"

"Vai niin! sepä kummallinen käsitys omastansa ja toisen omaisuudesta!
Tällä sinetillä ei tosiaan ole omistajaa, enkä minä puolestani pidä
minkään arvoisena tuommoista pientä vaakunaa ympäröitsevää loistoa;
voisin siis suoda sinulle lapsellisen ilon sulkea kirjeesi tuolla
kruunatulla kotkansiivellä, ell'et -- olisi Charlotte; mutta
himolliselle pelaajalle, jota tahtoo parantua, ei jätetä korttia
käteen. Minä kiellän sinua täst'edes käyttämästä löydettyä sinettiä!"

"Setä, minä kysyn teiltä, onko teillä todellakin siihen oikeus!"
huudahti Charlotte tuskin hillittävällä innolla. Minä vapisin tuskasta
ja pelosta: Charlotte oli vähällä hakata yhdellä ainoalla lyönnillä
poikki gordilaissolmun.

Herra Claudius peräytyi askeleen ja katsoi häntä kiireestä kantapäähän
ylpeällä, kummastuneella silmäyksellä.

"Rohkenetko sitä epäillä?" Hän suuttui, mutta hillitsi kuitenkin
tykkänään vihansa. "Hetkenä, jolloin te -- veljesi ja sinä -- minun
taluttaminani jätitte rouva Godin'in kodin, sain minä oikeuden siihen.
Minä olen antanut teille nimen Claudius, eikä mikään oikeuskunta
maailmassa voi kieltää minua vaatimasta sinua käyttämään sitä ilman
kaikitta koristeitta. Koittaisiko todellakin hetki, jolloin minun
täytyisi katua, että olen pitänyt tätä esi-isieni kalliinta aarretta
kilpenä sinun ja Dagobertin pään yli? Veljeni tahrasi sen,
liittäessänsä tämän pienen turhamaisuuden siihen" -- hän osoitti
sinettiä; -- "minun suostumuksellani se ei enää saa tapahtua."

Pilkallinen hymy näkyi Charlotten suunsopissa; herra Claudius näki sen
ja rypisti synkästi kulmiansa.

"Lapsellisen heikko, kivulloinen sielu niin terveessä, voimallisessa
ruumiissa!" sanoi hän silmäillen nuoren neidon uhkeata vartaloa. "Sinä
valitat ja nureksit aateliston sietämätöntä ylpeyttä ja vahvistat sen
kuitenkin, ynnä tuhannet toisetkin heikot sielut, halullasi pyrkiä
heidän pariinsa ja orjamaisella alamaisuudellasi, jos sinua vaan
siellä kärsittäisiin. Minä en kuulu aatelissäädyn raivoisaan
vastustajajoukkoon, joka tahtoo syöstä sen kantakiviltään -- pysyköön
se minusta nähden siinä aivan kernaasti -- mutta minäkin puolustan
asemaani. Aateliston merkitys on nyt ihan toisenlainen: ell'en _tee_
itseäni sen palvelijaksi, en siksi _tulekaan_. Sen luuleteltu voima ja
etevyys ovat ainoastaan teidän heikkoudessanne; missä ei ole
rukoilijaa, ei ole epäjumalaakaan."

Charlotte heittäytyi jälleen sohvankulmaan. Hänen poskensa hehkuivat;
selvästi oli hänen äärettömän vaikea hillitä kieltänsä.

"Herra Jumala, mitä voin minä luontooni!" huudahti hän ivallisesti.
"Olkoon niin -- minä en voi auttaa, että kuulun noitten heikkohenkisten
lukuun! Miksi sitä salaisin -- jos tuo kruunattu kotkansiipi todellakin
kuuluisi oikeaan sukunimeeni, olisin ylpeä -- ylenmäärin ylpeä!"

"No, onhan, Jumalan kiitos, pidetty huolta, ett'eivät puut kasva
taivaasen asti. Voi niitä raukkoja, joitten täytyisi elää sinun
parissasi, jos todellakin tulisit osalliseksi tuosta säädyn niin
sanotusta etevyydestä! Kaikeksi onneksi ei sinun nykyinen nimesi eikä
oikea sukunimesikään oikeuta --"

"Oikea sukunimenikö? -- Mikä se on, setä?" Neiti kavahti ehdottomasti
seisomaan, ja hänen säihkyvät silmänsä oikein salamoivat hänen
katsellessansa herra Claudiusta kasvoihin.

"Oletko todellakin unhottanut sen, joka kuuluu tuhat vertaa
kauniimmalta ja ylhäisemmältä kuin karkea, karhumainen, saksalainen
poroporvarillinen nimi Claudius?... Méricourt, se on." Hän lausui,
kuten selvästi näkyi, tuon nimen vastenmielisesti. Charlotte vaipui
jälleen pehmeisin tyynyihin ja pusersi nenäliinaansa huuliansa vastaan.

"Onko teenne jo valmis, hyvä Fliedner?" kysyi herra Claudius vanhalta
neideltä, joka, kuten minäkin, äärettömässä mielen ponnistuksessa
kuunteli vaarallista puhetta. Herra Claudiuksen lykätessä tuolia pöydän
viereen kaatoi neiti Fliedner kiireesti teetä; hänen pienet, somat
kätensä olivat hieman epävakavat hänen tarjotessaan isännälle kuppia ja
huolestunut katse vilkasi ujosti hänen rypistynyttä otsaansa. -- Mutta
kuinka: pitihän tuon vanhan naisen oleman hänen rikoskumppalinsa, tuon
lempeän, helläsydämmisen, hyvän neidon tietämän siis jatketusta,
julmasta rikoksesta -- mahdotonta! Herra Claudius oli lujana, vakavalla
vastauksellaan taasen saattanut asian mitä suurimpaan epätietoon; mutta
häntä minä uskoin. Charlotte oli sitä vastoin toista mieltä; minä
huomasin sen hänen kasvoistansa, hän oli luja uskossansa. Ruhtinattaren
tapaisesti istui hän vieressäni sallien neiti Fliednerin häntä
palvella, ja ivallinen, halveksiva, suunsoppia alasvetävä hymy syntyi
Méricourt nimestä. Mikä ristiriitaisuus tässä ylpeässä sielussa!
Muinoin vastusti hän suuttuneena ja pontevasti tällä ranskalaisella
nimellä luulon, että Claudiusten saksalainen poroporvarillinen veri
tykytti hänen suonissansa ja nyt heitti hän sen luulon ikäänkuin vanhan
kuluneen vaatteen, huomatessaan todellakin olevansa Claudiuksen,
halveksitun kauppiaan lihallinen veljentytär. Ah, minä aron viaton
lapsi, enhän minä käsittänyt, että ruhtinaan mahtava sana, muutama
kirjain hänen kädestänsä oli halaissut vanhan kauppahuoneen suvun
kahteen osaan aina juuriin asti ja jalostuttanut erotetun vesan
tuntemattomaksi! Loviisa astui sisään ja kohta hänen perässänsä
Helldorf. Minä hengähdin vapaammin, ikäänkuin raitis ilma olisi
tuulahtanut minua vastaan -- he kumpikaan eivät aavistaneet, millä
tulivuorisella pohjalla viehättävä, rauhallinen teepöytä seisoi, he
keskeyttivät tietämättänsä herra Claudiuksen sanojen jälkeen syntyneen
synkän äänettömyyden, ja lisäksi tuntui minusta turvallisemmalta,
kotoisemmalta Helldorfin läheisyydessä, sillä vähitellen olin tullut
lellitellyksi lapseksi hänen veljensä kodissa.

Hän tarjosi minulle hymyillen ja varovaisesti paperitötterön. Minä
tiesin, mitä se sisälsi -- tuskin täysipuhjenneen teeruusun, jota rouva
Helldorf jo kauan aikaa oli hoitanut minua varten ja jonka hän jo
aamulla lupasi teen aikana lähettää minulle, jos se päivän kuluessa
avaisi kupunsa. Minä huudahdin ilosta, avatessani paperin --
valkoisena, vähän keltaiseen vivahtaen riippui tuoksuva kukka
varressaan.

"Ah, varokaahan toki hiukan pukuani, Loviisa! Revittehän pitsit
rimsuistani!" huudahti Charlotte samassa kiukkuisesti ja veti kankean
puvun kahisevat poimut likemmäksi. Hän oli kovin vihastunut, vaan minä
en saanut päähäni, että hän olisi huolinut leningistänsä, sillä läpi
kalleimmassakin puvussa oli hänestä aina yhdentekevä. Minä näin hänen
kerran suurentavan ruusupensaan repimää kolmikulmaista läpeä pitsisessä
nenäliinassansa sentähden, että se näytti "niin naurettavalta", ja
neiti Fliednerin pientä villakoiraa repi hän kerran nauraen ja
hyväellen korvista, kun se "niin viehättävän häijysti" oli repinyt
hänen uuden leninkinsä rimsut rikki.

Loviisa kavahti pystyyn kuolon tuska silmissään, sammaltaen toisen
anteeksipyynnön toisensa perässä, vaikk'ei väitettyä vahinkoa missään
näkynyt; selvästi voi huomata, miten ujo orpo raukka pelkäsi tuota
vallanhimoista nuorta naista. Koko kohtaus oli erittäin tukala ja olisi
varmaan tuottanut Charlottelle ankaria nuhteita, ell'ei neiti Fliedner
olisi tullut ukkosenjohtajaksi. Luoden silmäyksen herra Claudiuksen
ankarasti rypistyneihin kasvoihin otti hän ruusun ja pisti sen
kähäröihini.

"Te näytätte komealta, pikku itämaalaiseni", lausui hän taputtaen minua
poskelle.

Charlotte nojautui takaisin sohvankulmaan -- pitkät, tummat ripset
hänen alasluoduista silmistänsä varjosivat hänen hehkuvia poskiansa,
eikä hän edes katsahtanutkaan koristettani.

Huolimatta pahasta ilmasta tuli muutamia vieraita kaupungista. Vilkas
keskustelu alkoi kohta ja Charlottekin heräsi valeellisesta
haluttomuudestansa, eikä voinut vastustaa puhetaidollansa toistamisen
viettelyä. Hän oikein säkenöi elävyydestä; minä en milloinkaan ennen
ollut nähnyt häntä niin vilkkaan puheliaana. Tosin kuului hänen
ilkkunaurunsa usein sekä terävältä että tuimalta ja uhkean naisen
hillitsemättömät liikkeet ynnä paljaitten hartioitten rohkea
keikaileminen riistivät häneltä vaimollisen kainouden viimeisenkin
jäljen. Oli ikäänkuin sähköä jokaisessa hänen jäsenessänsä ja tulta
veren asemasta hänen suonissaan.

Puoleksi väristen, puoleksi ihaillen olivat silmäni kuin häneen
lumotut, vaan silloin laskeusi vitkaan käsi silmien eteen; herra
Claudius, joka istui vieressäni, tahtoi siten estää minua häntä
katsomasta. Samassa pyysi hän Helldorfia laulamaan. Hänen epäilemätön
aikomuksensa saada nuorukaisen laululla tuo punainen sutkasuu kumminkin
hetkeksi vaikenemaan, ei näkynyt onnistuvan; Charlotte jatkoi
puhettansa, vaikka kuitenkin hieman hiljemmin, juurikuin ei hänellä
olisi aavistusta, että Schubertin "Matkamiestä" par'aikaa mitä
tunteellisimmin laulettiin.

"Ell'et itse huoli soitannosta, niin älä kuitenkaan häiritse toisten
nautintoa", keskeytti äkkiä herra Claudius ankarasti vaatien käden
viittauksella vait'oloa.

Charlotte säpsähti ja vaikeni. Välinpitämättömästi ja ylpeästi nojasi
hän päänsä sohvaa vasten, tarttui toiseen paksuista alasroikkuvista
kähäröistänsä ja kiersi sitä heikkohermoisesti sormissaan. Hän ei edes
katsahtanut ylös nuoren miehen jälleen astuessa huoneesen ja saadessa
kaikkien läsnäolevien kiitoksen.

Eräs herroista pyysi häntä laulamaan yhdessä Helldorfin kanssa.

"En, en tänään -- minä olen haluton", vastasi hän välinpitämättömästi,
liikahtamatta ja huolimatta edes luoda silmiään ylös.

Minä näin, miten Helldorfin kauniit kasvot kalpenivat aina huuliin
saakka. Minun oli häntä sanomattoman sääli. Minä en voinut kärsiä, että
joku siitä perheestä, jota minä niin rakastin, tulisi solvaistuksi.
Rohkeasti nousin seisomaan.

"Kyllä minä laulan kanssanne, jos tahdotte", sanoin hänelle -- ääneni
vapisi ehdottomasti, sillä minusta olivat sanani äärettömän rohkeat ja
yli-inhimilliset.

Helldorf tiesi sen -- tunsihan hän pelkoni laulaa vieraitten kuullen.
Kiitollisesti suuteli hän kättäni; sitte menimme pianon luokse.

Luulenpa, ett'en koskaan eläessäni ole laulanut niin hyvin ja
tunteellisesti kuin sinä iltana. Mahtava käsittämätön liikutus saattoi
minut voittamaan ensi säveleitäni heikentävän pelon. Jo laulun
alkupuolessa tulivat läsnäolijat toinen toisensa perästä luoksemme ja
lopetettuamme saimme ylen runsaat kiitollisuuden osoitukset osaksemme;
vanhat herrat kiittivät minua erittäin, vertaillen minua leivoseen ja
Jumala tiesi mihin kaikkeen. Charlottekin tuli rientäen. Hän syöksi
luokseni ja laski käsivartensa ympärilleni. Minä peljästyin -- hän
kumartui syvään ylitseni, että voin nähdä kyyneleet hänen säihkyvissä
silmissänsä, mutta vihan kyyneleitä ne olivatkin, joita hän yhteen
likistetyin huulin, tukalasti hengähdellen, koetti pidättää. Jos
minulla silloin olisi ollut vähintäkään aavistusta, mistä syystä hän
oli niin kiihtynyt, helppo olisi minun todellakin ollut häntä
rauhoittaa! Mielelläni olisinkin sen tehnyt. Mutta nyt minut valloitti
ääretön pelon tunne ja ehdottomasti koetin irtaantua hänen
syleilyksestänsä.

"Hei, kuulkaa vaan pikku aroleivosta!" nauroi hän. "Yhdellä ainoalla
syleilyksellä voisi musertaa tämän pienen linnunruumiin." Hän likisti
minua, että olin vähällä tukehtua, "ja kuitenkin lirittelee se, että
seinät kaikuvat!"

Ennenkuin aavistinkaan, oli hän, silminnähtävästi hyväillen minua,
siirtynyt etemmäksi kanssani muitten joukosta, silitti kiireesti
päätäni ja äkkiä lensi ruusu hiuksistani kauas viereiseen saliin.

"Pikku, viehättävä koketti, te olette loistavasti toimittaneet osanne
-- ken olisi luullut niin vaarallista ainetta piileskelevän
tuommoisessa pienessä avojalassa!" kuiskasi hän vapisevin äänin.
"Tiedättekö, miten ylistetyitä kohdellaan?" huudahti hän kovemmin.
"Ne kohotetaan korkealle halvan ihmisjoukon ylitse. Katsokaa, noin,
noin -- te höyhenen painoinen, mitä sievin pikku nukkeni!"

Minä liitelin äkkiä korkealla ilmassa ja olisin voinut koskea kattoon
käsilläni, sillä ylikerran huoneet olivat jotenkin matalat. Hänen
vahvoissa käsissään olin minä todellakin ylös ilmaan nousevan höyhenen
kaltainen, heikko olento; kykenemätön puolustamaan itseäni heikoilla
lapsenkäsilläni, en ollut niin mitään; ääntänikään en voinut hallita,
häpeä ja pelko likisti kurkkuni kiinni; minä luulin olevani mielettömän
vallassa. Nauraen lensi hän kanssani huoneitten lävitse, jolla aikaa
minä ehdottomasti ummistin silmäni. Silloin sattui jotakin äkkiä
kovasti päähäni -- hän oli viimeisessä salissa juossut matalalla
riippuvaa vaskista kynttiläkruunua vastaan. Minä kirkasin: läsnäolijat
riensivät luoksemme ja pelästyneenä antoi Charlotte minun vaipua alas.
Ikäänkuin harson lävitse, tiesin vaan herra Claudiuksen nostavan minut
ylös -- sitten laskeutui unentapainen hämärä tuntoni yli.

En tiedä, kuinka kauan makasin tainnoksissa, mutta minusta tuntui
tointuessani samalta kuin muinoin herätessäni Ilsen sylissä. Minä
tunsin, että minua lempeästi syleiltiin ja korvaani hiipi silloin
tällöin heikko kuiskaus, jota en ymmärtänyt, vaan joka kuitenkin kuului
samalta kuin Ilsen salaiset lempinimet, joita minun ei oikeastaan olisi
pitänyt saada kuulla. Mutta sydän, jota vastaan pääni nojautui, sykki
kovasti -- se oli toista kuin Ilsen sylissä. Peljästyneenä avasin
silmäni ja näin kalman kalpeat kasvot, joitten ääretöntä tuskaa en
milloinkaan ole unhottava.

Äkkiä käsitin asemani ja käänsin punastuen pääni toisaalle; äkkinäinen
liikkuminen teki kovin kipeätä. Heti vetäytyi käsi pois ympäriltäni ja
herra Claudius, joka istui vieressäni sohvan päällä, nousi seisomaan.

"Ah, armas lapsi kulta -- Jumalan kiitos, ovathan suuret silmänne auki
jälleen!" huudahti neiti Fliedner vapisevalla äänellä, vääntäen
liinariepua posliiniastiassa.

Minä koskin päähäni, joka oli sidottu ja vasemmalla kulmalla olevasta
liinakääreestä tippui kylmää vettä alas. Nopeammin, kuin olisin voinut
luulla, voitin heikkouteni ja äskeisen ihmeellisen tunteen, joka niin
sanomattoman suloisesti värähteli minussa, tuskastuneena muistelin
Charlottea ja häntä odottavia nuhteita -- minun täytyi niin pian kuin
mahdollisesti taasen seisoa vakavasti jaloillani.

"Mitä hullutuksia nyt olen tehnyt?" kyselin uljaasti nousten seisomaan.

"Te pyörryitte, sydänkäpyseni", vastasi neiti Fliedner silminnähtävästi
iloisena reippaudestani.

"Mikä heikko olento mä olenkaan? Jos Ilse sen tietäisi! Hän ei voi
kärsiä heikkoja naisia. Mutta ottakaamme kääre jälleen pois, eikö niin,
neiti Fliedner? Sitä ei todellakaan tarvita." Minä koetin sitä tehdä.
"Oi ruusuni!" huudahdin ehdottomasti.

"Te saatte sen takaisin", sanoi herra Claudius alakuloisesti. Minä
huomasin, miten hiljainen huokaus kohotti hänen rintaansa. Hän meni
läheiseen huoneesen, missä kukka vielä oli lattialla, ja toi sen
minulle.

"Minun täytyy pitää se visusti, rouva Helldorf on niin kauan hoitanut
sitä minulle -- me olemme yhdessä pitäneet sitä silmällä ja nähneet
jokaisen lehden kasvavan", lausuin häntä katsellen, hänen tarjotessaan
sitä minulle.

Niillä muutamilla sanoilla oli kummallinen vaikutus; ne karkoittivat
viimeisenkin alakuloisuuden jäljen herra Claudiuksen otsasta; silloin
kahisivat akuttimet ja Charlotte, joka silminnähtävästi ensimäisessä
pelossaan ja hämmästyksessään oli paennut pimeän ikkunakomeron suojaan,
tuli nyt nopeasti esiin. Rientäen lähestyi hän minua ja heittäytyi
polvillensa eteeni.

"Prinsessani!" rukoili hän hellällä, puoleksi sortuneella äänellä ja
ojensi minulle anteeksi rukoillen oikean kätensä.

Herra Claudius astui väliimme. Minä vapisin -- en koskaan ollut nähnyt
noiden suurien sinisien silmien säihkyvän niin hillitsemättömästä
vihasta ja kiivaudesta.

"Älä koske häneen sormillasikaan! Et koskaan, koskaan enää! Minä olen
täst'edes tietävä suojella häntä sinusta!" huudahti hän kiivaasti
lykäten hänen kätensä takaisin. Kuinka taipumattoman kovalta ja
ankaralta hänen heleä, tyven äänensä voi kuulua!

Neiti Fliedner kääntyi peljästyneenä ja katsoi häntä tuskastuneena
silmiin -- mielenkiihkeys, jonka jo luultiin viimeiseen kipinään asti
sammuneen, ilmestyi nyt ensi kerran moneen vuoteen ja rikkoi ankaran
tyvenyyden ja itsensähillitsemisen sulun. Kuulumatta sulki vanha neiti
oven -- olivathan kaikki vieraat vielä Charlotten huoneessa.

"Minä kadun -- kadun nyt katkerasti hetkeä, jolloin otin sinut
lapsekseni ja koetin muuttaa sinua siivompiin oloihin!" jatkoi herra
Claudius kiivaasti. "Minä olen ammentanut vettä seulalla -- luonto ei
kieltäydy koskaan ja hurja veri suonissasi --"

"Sano, setä, ennemmin: ylpeä!" keskeytti häntä Charlotte noustessaan.
Hän oli kalman kalpea ja taaksepäin heitetty pää oli todellakin
ikäänkuin kivettynyt ivallisessa tyvenyydessään.

"Ylpeä!" toisti setä katkeralla hymyllä. "Sanopas, millä tavalla sinä
osoitat ylpeyttä, naisen kauniinta koristetta ja koska! Kentiesi äsken,
jolloin, vailla kaikkea vaimollista kainoutta ja armollisuutta, käytit
itseäsi vallattoman irstaisesti!"

Charlotte peräytyi, kuin olisi häntä lyöty kasvoihin.

"Ja mitä sinä muuten ylpeäksi nimität?" jatkoi hän säälimättömästi.
Perusteeton arvon ja korkean elämän aseman halusiko? Vai ylpeä
sydämetön tapako, jolla kohtelet ihmisiä, jotka luulosi mukaan ovat
sinua halvempia? Semmoisella käytöksellä loukkaat minua usein mitä
syvimmin, ja tietämättäsi uurrat tärisevätä pohjaa jalkojesi alta. Varo
itseäsi --"

"Mistä, setä?" keskeytti hän herra Claudiusta kylmästi, pilkallinen
hymy suunsopissa.

"Emmekö jo, veljeni ja minä, ole kärsineet sortoa kaikissa
muodoissaan. Onko enää ainoatakaan kohtaa ylevissä sieluissamme, johon
et ole kovakätisesti koskenut sekä väittänyt kelvottomaksi ja
epäkäytännölliseksi konttiporvarillisessa elämässäsi. Etkö koeta polkea
ihanteitamme, milloin vaan voit?"

"Kyllä, mutta myrkyllisinä käärmeinä, tyhjinä houreina, joilla ei ole
vähintäkään yhteyttä siveyden eikä ihmishengen korkeitten ja pyhimpien
pyrintöjen kanssa. Sinä ja veljesi, te olette halpoja ja epäjaloja
sielunne pohjasta! Siellä ei ole tilaa kiitollisuudellekaan!"

"Minä kiittäisin sinua nautitusta leivästä, ell'ei minulla olisi
enempää vaadittavana!" kiivastui Charlotte.

"Jumalan tähden, vaietkaa, Charlotte!" huudahti neiti Fliedner kalman
kalpeana tarttuen hänen käsivarteensa. Vihoissaan irtaantui nuori neiti
hänestä.

Mykkänä kummastuksesta katseli herra Claudius uhkaavaa naista kiireestä
kantapäähän. "Ja mitä vaadit?" kysyi hän tavallisella tyvenyydellään.

"Ennen kaikkea, selkoa syntyperästäni!"

"Tahdotko tietää totuuden!"

"Niin -- sanokaa se -- minun ei tarvitse sitä peljätä!" huudahti hän
melkein riemuiten. Herra Claudius kääntyi hänen luotansa ja kävi kerran
lattian yli. Kaikki oli niin hiljaa, että luulin voivani kuulla
sydämeni kovan tykytyksen.

"Ei, ei nyt -- ei nyt, kun olet minua niin syvästi loukannut; se olisi
halpa kosto!" sanoi hän viimein seisahtuen hänen eteensä. Hän nosti
kätensä ja osoitti ovea. "Mene! Sinä et milloinkaan olisi voinut
vähemmin kestää totuutta kuin juuri nyt!"

"Minä tiesin sen!" nauroi Charlotte rientäen ulos.

Neiti Fliedner asetti äänettä, vapisevin käsin uuden kääreen päähäni;
sitte meni hän ulos katsomaan, tarvitsivatko herrat mitään.

Minun sydämeni sykki; minä olin kahden kesken herra Claudiuksen kanssa.
Hän istahti tuolille viereeni.

"Se oli hurja kohtaus, sopimaton näille peljästyneille silmille, joita
ennen kaikkea tahtoisin varjella pahoilta vaikutuksilta!" sanoi hän
epävakaisella äänellä. "Te näitte minut kiivastuneena ja se pahoittaa
mieltäni! Nyt on luultavasti tänään osoittamanne vähäkin luottamus
kadonnut -- eikö niin?"

Minä pudistin päätäni.

"Eikö?" kysyi hän levottomasti hengähtäen, surullisen näköiset silmät
säihkyen ilosta. -- "Liekki on syttynyt aivoihini -- minä olen kauan
sitä tuntenut, mutta aina kukistanut sen; vaan tänään, kuullessani
valitushuutonne ja nähdessäni veren juoksevan kalpeitten kasvojenne
yli, en sitä enää voinut." Hän nousi, astui äkkiä kerran huoneen yli
edestakaisin, ikään kuin valloittaisi se näkö hänet tykkönään.

Hän silmäili kattoa ja vanhanaikuista kynttiläkruunua.

"Paha, vanha talo!" lausui hän seisattuen. "Joku paha henki on
loihtinut huoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Nyt voin käsittää, miksi
Karolinenlust täytyi rakentaa -- minä ymmärrän vanhan Eberhard
Claudiuksen. Ihana isoäitini kuihtui täällä kuin kukkanen --
yksinkertaiset emännät, joita ei rakkaus tänne tuonut, ovat hallinneet
ja vallinneet sekä löytäneet täällä hiljaisen, rauhallisen kodin --
jumaloidulle, rakastetulle naissydämelle on tämä vanha talo aina ollut
vaarallinen turvapaikka."

Hänen liikutettu äänensä tunkeutui aina ytimiini saakka. Sillä äänellä
oli hän varmaankin puhutellut uskotonta lemmittyänsä -- kuinka olikaan
mahdollista, että hän kuitenkin voi hänet hyljätä?

"Viaton lapsensydämenne varoitti teitä ehdottomasti kylmästä, kolkosta
katurakennuksesta", jatkoi hän jälleen istahtaen viereeni.

"Niin, alussa", keskeytin häntä elävästi, "alussa, jolloin tulin arolta
ja luulin jokaisen vieraan muurin vankilaksi -- se oli kovin
lapsellista. Mutta eihän Dierkhofissakaan ole kirkasta eikä valoisaa --
siksi on siellä kylliksi auringon polttamia lasiruutuja, joista päivä
ainoastaan pilkistää sisään ja luuvassa on aina vilpoista ja hämärää,
vaikka päivä kimeltää kuumana aron yli. Ei, nyt rakastan vanhaa
katurakennusta, nyt katson sitä ihan toisilla silmillä, ja luettuani
Augsburgista ja Fuggerin perheestä on minusta aina, kuin täytyisi
vanhojen rouvien harsoineen astua alas kehyksistänsä ja tulla minua
vastaan käytävissä ja portailla."

"Ah, tämä on runollisuutta, jolla aron prinsessa tiesi koristaa kolkon
yksinäisen lapsuutensakin kodin! Voisitteko sen avulla kestää vanhassa
kauppahuoneessa, pakenematta valoisaan Karolinenlustiin?"

"Voisin -- täällä on minusta mieluisampaa ja kodikkaampaa. Eikö täällä
katurakennuksessa siis ollut ketään, jota ihana iso-äitinne rakasti?"

Mitä olinkaan sanonut, että hän kavahti ylös ja katsoi minuun meikein
kangistunein kasvoin.

Samassa aukeni ovi ja neiti Fliedner astui sisään kutsutun kotilääkärin
kanssa; kohta sen jälkeen saapui isänikin. Hän oli alussa sangen
peljästyksissään tapaturmastani, mutta lääkärin vakuutuksen mukaan ei
ollut vähintäkään syytä pelkoon. Yksi kiharoistani leikattiin pois ja
pieni side pantiin haavan päälle ja sitten kiellettiin minua menemästä
ulos yö-ilmaan. Ensi kertaa makasin, neiti Fliednerin vartioimana,
katurakennuksessa; ja keveissä houre-unelmissani näin pienen olennon;
entisten emäntien harso päässä astui hän käytävillä ja leveillä
rapuilla. Mutta hänen jalkansa eivät koskeneet kylmiin kivilattioihin,
sillä puutarhojen koko kukkarunsaus oli levitetty niille, ja
autuaallisella varmuudella huomasin, että se olinkin minä itse.



XXVIII.


Seuraavana aamuna haihtuivat suloiset unelmani ja minä heräsin vaalean
ja kylmän auringonsäteen suudelmasta. Minä häpesin, vaikk'en oikeastaan
tullut selville, mistä syystä. Neiti Fliedner kyllä vastusti kovin
aikomustani, vaan turhaan: minä hypähdin vuoteesta, pukeuduin kiireesti
vapisevin käsin ja juoksin Karolinenlustiin -- minä pakenin
katurakennusta. Mutta tuota vakavaa silmää, jonka edessä äkkiä rupesin
vapisemaan, en enää voinut paeta ja kummallista -- herra Claudius, joka
siihen saakka oli kohdellut tylyä käytöstäni ankarasti ja vakavasti, ei
enää peräyttänyt rahtuakaan vallasta, jonka hän tuona iltana oli saanut
ylitseni. Hän oli kerran suojelevaisesti tukenut minua ja nyt tuntui
sitä tekevän vieläkin näkymättömästi. Kaino pakoni hänen lähestyessään,
alasluodut silmäni hänen minua puhutellessansa, äänettömyyteni, kaikki
jäi häneltä huomaamatta -- hän puhutteli minua muuttumattoman hellästi,
eikä hänen kirkas otsansa enää synkistynyt. Hän piti lujasti minusta
kiinni, minuun koskematta, ja lupauksensa, että hän tietäisi minua
suojella, täytti hän kaikin puolin. Hän oleskeli melkein enemmän
tähtitornissa kuin toimintohuoneessa; pieniä teepitoja ei enää ollut
eturakennuksessa, mutta sitä vastoin istui hän usein meidän pienessä
teepöydässämme kirjastossa, ja talvimyrskyn vinkuessa nurkissa ja eteen
vedettyjen viheriäisten villa-akuttimien hiljaa heiluessa, piti isäni
molemmille pöytäkumppaleilleen yhden maailman mainioista esitelmistään.
Herra Claudius kuunteli häntä syvästi miettien; ainoastaan silloin
tällöin väittäen jotakin vastaan -- vaan siitä säpsähti puhuja, sillä
hän kuuli jotakin uutta ja omituista, niin syvälliseen tieteesen
perustuvaa, jommoista hän vähimmiten olisi odottanut "kauppiaalta."

Sopimuksemme kirjoitukseni suhteen oli myöskin käynyt toteen. Minä sain
työn neiti Fliednerin kautta ja jätin sen jälleen hänelle, onnellisena
ja kovin kummastuneena, että kirjoituksella voi ansaita niin
"suunnattomasti" rahaa; huolet eivät milloinkaan enää minua
rasittaneet, ja kuitenkin oli minulla aina pieni aarre käytettävänäni.

Mikä muutos! Tunsin olevani ijäiseksi sidottu toiseen sukuun, enkä
kuitenkaan enää kadehtinut aron yli vapaasti liitelevää lintua --
olisin voinut riemuiten kaikkiin ilman suuntiin kertoa olevani vangittu
ja olisin todellakin voinut lyödä otsani puihin, nähdäkseni, miten tuo
toinen sielu minun tähteni kärsi tuskia. Tämän ainoan seikan tähden
unhotin itseni, koko maailman ja senkin että minun omaatuntoani vielä
rasitti kaksi syntiä: valhe ja tietoni häntä niin liki koskevasta
salaisuudesta. Mutta voi, miten putosin taivaastani, milloin vaan
Charlotten äänen kuulin tahi näin hänen lähestyvän! Tosin peräytyi hän
ylpeästi läheisyydestäni; mutta tuon myrskyisen kohtauksen jälkeisenä
päivänä tuli hän kuitenkin huoneeseni. -- "Minä en koske teitä
sormellanikaan, en edes anna hengityksenkään saastuttaa teitä!"
huudahti hän minulle katkerasti kynnykseltä, -- "Tahtoisin vaan tehdä
rauhaa kanssanne, prinsessani! Suotteko anteeksi, mitä tein teille?"
Minä juoksin hänen luoksensa ja ojensin hänelle liikutettuna käteni.

"Huomasitteko, miten eilen saatoin tirannimme oikein temppelin tornin
huipulle? Hän on kuitti! Minä käyn äänettä, sykkivin sydämin
kauppiaantalossa ja jokaisen ruokapalasen palkitsen harmilla ja
mielessäni kuohuvalla vihalla; mutta minä kestän kaikkea -- täytyyhän
minun vartioida kirjoituspöydän laatikossa olevaa kallista aarrettamme,
minä en saa poistua ennenkuin Dagobert palaa! Oi, miten olen
riemuitseva viimein ijäiseksi sulkiessani 'rihkamapuodin' oven jälkeeni
ja astuessani isänkodin kynnykselle!"

Tätä innostunutta puhetta kuullessani irroitin ujosti käteni ja astuin
muutaman askeleen taaksepäin. Sen jälkeen kohtasimme ainoastaan harvoin
toisiamme; mutta kerran palatessani hovivaunuissa ruhtinattaren luota,
tuli hän pihalle ja saattoi minua puutarhan lävitse, ja silloin täytyi
minun kertoa kaikesta. Kohta käyntinsä jälkeen Claudiuksen talossa oli
herttuallinen rouva sairastunut jäsenten särköön ja lähtenyt K:sta
parantuaksensa lämpimämmässä ilman-alassa. Hänen poissa ollessansa en
tietysti käynyt hovissa, mutta nyt täytyi minun säännöllisesti käydä
siellä kahdesti viikossa ne olivat ainoat hetket, joina herra Claudius
oli synkän näköinen.

Niin kului viikko toisensa perästä, alinomaisen onnen ja sisällisen
levottomuuden vaihdellessa. Sitte lähestyivät tammikuun viimeiset
päivät, ynnä niiden kanssa Dagobert. Ääretön tuska valloitti minut
kuullessani herra luutnantin saapuneen kaikkine kapineineen. Nyt
lähestyi sitä tuo onneton hetki ja minä ummistin silmäni, päästäkseni
näkemästä, kuinka jättiläisen kokoisena se kohosi edessäni, ja kuitenkin
arvelin pikaista, vaikka tuskaistakin päätöstä paremmaksi kuin
senkaltaista epätietoisuutta. Sillä tulipa minkäkaltaiseksi hyvänsä,
niin olin kuitenkin vapaa onnettomasta vaikenemisen lupauksestani sekä
voin puhua ja katuvaisesti rukoilla kevytmielisyyteni anteeksi.

Hankala aika koitti minulle, sillä toinenkin suru painoi sydäntäni:
isäni oli äkkiä eriskummallisesti muuttunut. Koko hänen käytöksensä
muistutti minua tuosta muistorahan oston ajasta; hän ei nauttinut
ruokaa ja öisin kuulin hänen levottomasti kävelevän edestakaisin.
Ääretön joukko kirjeitä saapui joka päivä tulvantapaisesti ja
jokaisesta uudesta kohosi kuumeenpuna hänen laihoille poskillensa.
Hän kirjoitti herkenemättä, vaan ei Karolinenlustissa tavatuita
taideaarteita koskevaa käsikirjoitusta: se makasi pöydän laatikossa,
Tarkasti kuuntelin hänen mumisevaa puhettansa, kun hän astuskeli
edestakaisin huoneessansa, vaan en voinut erottaa sanaakaan enkä
tohtinut kysellä, kun pelkäsin kiivastuttavani häntä.

En milloinkaan ole unhottava hetkeä, jolloin hänen pidätetty tuskansa
viimein puhkesi ilmi! Oli kolkko, mieltä masentava talvi-ilta. Isäni
oli päivällisen jälkeen vetäytynyt sanomalehtineen kammariinsa. Jo
muutaman minuutin kuluttua kuulin hänen kavahtavan ylös; hän heitti
oven kovasti kiinni ja syöksi kirjastoon. Peljästyneenä menin hänen
perässänsä.

"Isä!" huudahdin rukoilevaisesti ja syleilin häntä, kun hän minua
huomaamatta meni ohitseni.

Lienen näyttänyt kovin peljästyneeltä, sillä hän silitti otsaansa
silminnähtävästi koettaen tulla rauhallisemman näköiseksi.

"Ei mitään hätää, Lorchen", lohdutti hän minua huolestuneena. "Mene nyt
vaan alas jälleen, lapsi kultani. Ihmiset valehtelevat! He kadehtivat
isäsi mainetta -- he tietävät antavansa hänelle kuolonhaavan
ahdistaessansa hänen mainettansa. Ja nyt tulevat he joukottain ja
jok'ainoalla on kivi kädessä. Niin, kivittäkää hänet, kivittäkää hänet!
Hänen maineensa ja taitonsa ovat jo loistaneet liian kauan!"

Hän vaikeni äkkiä ja katsoi pääni ylitse ovea kohti. Eräs nainen astui
kuulumatta sisään, kookas vartalo puettu mustaan, kärpän nahasta
päärmettyyn samettiviittaan. Hän nosti harson silmiltään: taivas, mikä
kauneus! Minä muistelin ehdottomasti Lumisirkkua: silmät nokimustat,
otsa valkea ja poskilla hieno puna. Isäni katsoa tuijotti kummastuneena
häneen, kun hän kevein askelin lähestyi meitä. Hieno hymy lepäsi hänen
huulillansa ja veitikkamaisesti iski hän sivulta päin silmää isälleni:
kaikki näytti lumoavalta, melkein lapsellisen viehättävältä; mutta
kuitenkin arvelin viattomien liikuntojen salaavan tuskallisesti
sykkivän sydämen, sillä huulet vapisivat heikkohermoisesti.

"Hän ei tunne minua enää", lausui hän sointuvalla äänettä, kun isäni
yhä oli vaiti. "Täytyneehän minun siis muistuttaa häntä ajasta, jolloin
leikimme Hannoverin puistossa ja vanhempi sisar kiltisti juoksi
hevosena ja sai maistaa Willibaldin ruoskaa -- muistatko sitä vielä?"

Isäni peräytyi, kuin olisivat peikon kynnet pilkistäneet esiin ihanan
rouvan samettinutun alta. Jääkylmällä katseella silmäili hän vierasta
kiireestä kantapäähän; en milloinkaan olisi luullut tämän hajamielisen
oppineen voivan osoittaa senkaltaista kovuutta ja ylenkatsetta!

"En todellakaan voi käsittää, että Kristina Wolf, joka kerran eli
isäni, herra von Sassenin talossa, rohkenisi astua jalkaansa minun
kynnykseni yli", lausui hän ankarasti.

"Willibald --"

"Mä pyydän", keskeytti hän kieltäväisesti ojentaen kätensä, "meillä
ei ole mitään yhteyttä! Jos olisitte ainoastaan hairahtunut,
vastustamattomasta taiteenhalusta kotoa luopunut tytär, ottaisin teidät
heti vastaan -- mutta _varkaan_ kanssa ei minulla ole mitään
tekemistä."

"Oi, Jumalani!" Hän löi kätensä yhteen, katsellen surullisesti taivasta
kohti. Minä en käsittänyt, miten isäni voi tuota madonna-katsetta
vastustaa, vaikka sana "varas" sattui minuun kuin sähköinen isku. --
"Willibald, ole armollinen! Älä tuomitse niin ankarasti nuoruuden
rikosta!" rukoili hän. "Kuinka olisin tyhjin käsin voinut alkaa
hartaasti toivottua taidetietäni? Äitini ei antanut minulle äyriäkään,
sen tiedät, ja kuitenkin oli rikkaalta rouvalta anottu summa niin
vähäinen."

"Ainoastaan kaksitoista tuhatta taaleria, jotka otit hänen
huolellisesti lukitusta kirjoituspöydästänsä --"

"Eikö minulla ollut oikeutta niihin, Willibald! Sano itse!"

"Ja myöskin vapaaherratar Hankenin, vieraamme kiiltokiviinkö, jotka
sinun kanssasi katosivat ja jotka äitini täytyi suurimmalla uhrauksilla
maksaa, pelastaaksensa nimeämme täydellisestä häpeästä?"

"Valhe, Valhe!" huudahti vieras.

"Mene ulos, Leonora! tätä ei sinun sovi kuulla!" sanoi isäni taluttaen
minut oven luokse.

"Ei, älä mene, lapsi kulta! Ole armollinen ja koeta saada isääsi
uskomaan minua viattomaksi! Niin, sinä olet Leonore! Oi, noita lempeitä
suloisia silmiä!" Hän syleili minua ja suuteli silmiäni -- leveä
samettiviitta peitti minut tykkänään ja lumoava orvokin tuoksu lemusi
oikein hurmaavaisesti minua kohtaan hänen rinnoiltansa. Kovalla kädellä
irroitti isäni minut hänestä. "Älä saastuta viatonta lastani!" huudahti
hän kiivaasti, vieden minut ulos.

Minä menin rappuja alas ja vaivuin ikäänkuin hurmaantuneena alimaiselle
portaalle. Hän oli siis Kristina tätini, "perheemme häpeäpilkku", joksi
Ilse häntä nimitti, "tähti", joksi hän itse sanoi itseään. Tähti hän
olikin, tuo lumoava rouva. Kaikki naisellinen viehättävyys, mitä siihen
saakka olin nähnyt, vaaleni tätini nuorekasten, loistavien kasvojen
rinnalla! Miten hänen mustat kiharansa lepäsivät raskaasti paksun
kärpän-nahan päällä! Ah, kuinka tuo peloton, sileä otsa loisti ja
kuinka kauniisti hienot, siniset suonet näkyivät hänen kulmissansa! Ja
tuo lumoavan hellä ääni, sen oli hän saanut takaisin, parannuskeino oli
siis auttanut! Ja nuo pienet kätöset, jotka niin lempeästi ja hellästi
vetivät minut lumoavan rouvan rinnoille -- nekö olivat varastaneet!
Ei, ei, tätini viha näytti tämän syytöksen kokonaan valheeksi: näinhän
minä kyyneleitten kiiltävän hänen silmissänsä!

Sykkivin sydämin kuuntelin kirjastosta kuuluvaa sananvaihtoa. En voinut
erottaa sanaakaan, eikä se kauankaan kestänyt. Ovi aukeni -- "Antakoon
Jumala tämän sinulle anteeksi!" kuulin tätini lausuvan; sitte kahisi
hänen liepeensä portaissa. Hänen askeleensa tulivat yhä hitaammiksi ja
hiljaisemmiksi; äkkiä peitti hän silmät kädellään ja nojautui käsipuita
vastaan. Minä juoksin hänen luoksensa ja tartuin hänen oikeaan
käteensä.

"Kristina täti!" huudahdin liikutettuna.

Hän antoi kätensä vitkaan vaipua alas, katsoen minua, surullisesti
hymyillen.

"Pikku enkelini, sydänkäpyseni, eikö totta, ethän sinä luule minua
pahantekijäksi?" sanoi hän, hellästi silittäen poskeani. "Ethän voi
aavistaa, miten pahanilkiset ihmiset kiduttavat minua kuoliaaksi
valheellisilla syytöksillään! Oi, jos tietäisit, mitä kaikkia minun jo
on täytynyt kärsiä! Ja missä hirveässä asemassa olenkaan nyt ankaran
isäsi ijäiseksi hyljättynä! Lapsi, minulla ei ole kattoa suojaksi, ei
turvapaikkaa, mihin yöksi voin laskea pääni levolle! Viimeinen grosheni
taskussa saavuin viimein vaivaloisesti K:hon, sillä tahdoinhan nähdä
sinua, pikkuista Leonoraani! Taivaan Jumala, jospa vaan muutamaksi
päiväksi saisin suojaa, niin kyllä sitten taasen voisin suoriutua tästä
pulasta!"

Minun asemani oli tuskallinen! Mielelläni olisin jättänyt hänelle oman
huoneeni ja itse maannut oljilla -- niin äärettömästi oli tämä rouva
minut lumonnut; mutta vasten isäni tahtoa en tohtinut ottaa häntä
huoneeseni. Minä muistelin neiti Fliedneriä -- hän oli aina niin hyvä
ja avulias, kentiesi voisi hän minua neuvoa. Ah, mihin olivat nyt
kaikki hyvät aikomukseni joutuneet, joitten mukaan ensin tahdoin
miettiä ja sitten käyttää itseäni?

Sanaakaan lausumatta, vein tätini alas ja sitte hiekkakentän yli. Hän
seurasi minua myöntyväisesti kuin lapsi. Olimme juuri menemäisillämme
pensaston ohitse, kun Dagobert sekä Charlotte tulivat meitä vastaan,
viimemainitulla kiiltävän valkoinen silkkihattu päässä ja sinertävä
samettinuttu hartioilla. He olivat silminnähtävästi kävelemässä.

Minä en vielä ollut nähnyt "herra luutnanttia", sillä olin
säännöllisesti karttanut häntä, vaikka hän usein tuli Karolinenlustiin.
Nyt säpsähdin ja peljästyin sydämeni pohjasta. Hänkin näkyi
kummastuvan: ruskeat silmänsä, joita minä oikein pelkäsin tuon
kohtauksen jälkeen suljetussa salissa, katselivat minua
eriskummallisesti säihkyen. Minä en ollut huomaavinani hänen iloisesti
ojennettua kättänsä ja esittelin tätini Charlottelle. Kummastuksella
huomasin äkkinäisen liikutuksen vivahtavan onnettoman rouvan kasvojen
yli. Hän tahtoi puhua, vaan ei saanut ääntäkään huuliensa yli.

Charlotte nyykäytti välinpitämättömästi ja ylhäisesti päätänsä, sekä
loi ylpeän, tarkastelevan katseen edessänsä seisovaan naiseen.

"Neiti Fliedner tuskin voi teitä neuvoa", sanoi hän minulle
kylmäkiskoisesti, kerrottuani hänelle muutamin sanoin aikomuksestani.
"Ja vielä vähemmin taitaa hän teitä auttaa; meillä on sangen ahdasta
katuhuoneuksessa. Jos saan teitä neuvoa, niin menkää ystävienne
Helldorfien luo; heillä on varmaan pieni kammari, johon voitte asettaa
tätinne."

Minä käännyin suuttuneena ja tätini laski kiireesti harsonsa kasvojensa
eteen. Samassa meni Schäfer puutarhuri tervehtien ohitsemme.
Sveitsiläistalo oli hänen omansa ja minä tiesin hänen usein vuokranneen
rouvavainajansa niin sanotun "juhlahuoneen" vieraille. Minä riensin
hänen jälkeensä kysymään. Hän oli heti valmis antamaan sen tädilleni
ja pyysi meitä heti tulemaan hänen kanssansa, kaikki oli muka
"parhaimmassa järjestyksessä."

Luomatta katsettakaan veljeen ja sisareen meni tätini vanhuksen kanssa,
joka sävyisesti häntä puhutellen, vei hänet portin luo, jonka avain oli
minun hallussani. Sisällinen tuskako häntä niin kiireesti ajoi
eteenpäin -- Schäfer tuskin voi pysyä hänen vieressänsä, ja minä,
vaikka kyllä ponnistin voimiani, jäin koko joukon jäljelle.

"Herran tähden, poistakaa tuo pilvistä pudonnut täti niskoiltanne!"
huudahti Charlotte jälkeeni. "Hän ei tuota teille kunniaa -- näkyyhän
maalia sormenpaksulta hänen kasvoistansa! Ja tuo valheellinen
teaatteri-kärpänpäärmä! Hyi! Lapsi, teillä on kummallisia sukulaisia:
syntyisin juutalainen mummo ja nyt tuo ylen määrin maalattu opera-täti!
Kuulkaapa, älkää tulko aivan myöhään tänä iltana -- setä on,
odottamatonta kyllä, tuhlaava rahoja -- kasvihuone tulee komeasti
valaistuksi -- olkoon se hänelle hyödyllistä!"

Hän naurahti ja tarttui tätiäni katselevaa Dagoberttia käsivarteen.

"Minä en tiedä -- minä -- olen varmaan ennen kohdannut tuon rouvan",
sanoi hän miettiväisesti hivuttaen otsaansa. "Jumala tietäköön,
missä --"

"No, se on helppo sanoa -- sinä olet nähnyt hänet näyttämöllä", arveli
Charlotte, vetäen hänet maltittomasti mukanansa.

Kovin suuttuneena katselin heidän peräänsä. Täti raukka! Niin, hän oli
onneton, ihmisten hätyyttämä nainen -- ainoa mikä hänellä vielä oli
jäljellä, hänen kauneutensa, oli muka lainattu -- oli maalattua.

Minusta oli kulmakammari, johon Schäfer saattoi meidät, erittäin soma
ja viehättävä. Silmänräpäyksessä oli vanhus asettanut tulta pesään, ja
ikkunoihin kukkivia reseda- ja ruusupensaita.

"Ahdas ja matala", sanoi tätini nostaen käsivartensa ikäänkuin
koskeaksensa lumivalkeaan kattoon. "Minä en ole tämmöiseen asuntoon
tottunut, mutta voinhan tätä kuitenkin kestää -- lujalla tahdolla voin
kaikkia tehdä -- tiedätkö sen, enkeliseni?"

Hän heitti pois hatun ja viitan, sekä seisoi nyt edessäni puettuna
siniseen samettileninkiin. Saumoista ja kyynäspäistä oli se tosin
vaalennut ja kulunut, mutta se ympäröi mitä kookkaimman hoikan
vartalon, lyhyt lieve teki tämän ruhtinaallisen muodon täydelliseksi ja
aukeasta herttamaisesta kaulakaarteesta loisti lumisirkun rinta
vastaani. Mutia mitkä hiukset! Otsassa oli pieniä sinertävän mustia
kiharoita, ja niitä riippui rintaa ja selkääkin alas, vaan sittekin
seppelöi mitä kauneimmat palmikot pientä päätä -- en käsittänyt, miten
se voi kantaa kaiken sen komeuden, vielä vähemmin, että hän liikutti
päätään niin nopeasti ja keveästi.

Peittämättömän ihailemiseni luki hän selvästi kasvoistani.

"No, Leonoraseni, mitä pidät tädistäsi?" kysyi hän veitikkamaisesti
hymyillen.

"Ah, sinä olet liian kaunis!" huudahdin innostuneena. "Ja niin nuori,
niin nuori -- mutta kuinka se onkaan mahdollista? Olethan kuitenkin
kolmea vuotta vanhempi isääni!"

"Hupsu tyttö, sitä ei huudeta noin kaikkiin ilman suuntiin!" sanoi hän
vaivaloisesti nauraen ja laski hienon kätensä huulilleni.

Hänen silmänsä lensivät etsien ympäri huonetta ja pysähtyivät viimein
pieneen ikkunain välillä seisovaan peiliin.

"Ah, tämä ei käy laatuun -- ei millään muotoa!" huudahti hän
peljästyneenä. "Tuossa palasessa ei voi nähdä nenänippuansakaan! Kuinka
voin nyt pukea päälleni? Enhän minä ole mikään porvarinvaimo, lapsi --
minä olen tottunut elämään ruhtinaallisesti! Mielelläni suostun
kerraksi mihin hyvänsä, vaan tähän en voi! Kuuleppas, hankithan minulle
toisen, sopivamman peilin, että kuitenkin vähän saisin noudattaa
tavallisia tapojani? Tuolla linnassa, missä asut, on luultavasti joku
liikanainen, suuri peili. Kaikessa salaisuudessa -- lapseni -- voin
sanoa sinulle että, jokainen apu, jonka tässä satunnaisessa pulassani
minulle annat, tulee myöhemmin eräältä toiselta puolelta tuhat kertaa
palkituksi. Tuota huoletta tänne, mitä välttämättömästi tarvitsen
mukavuudekseni; minä vastaan kaikesta."

"Kuinka voisin sitä hankkia?" vastasin kainosti. "Ovathan kaikki
huonekalut herra Claudiuksen omat!"

Hän hymyili.

"Minulla ei ole valtaa asettaa tuoliakaan toisin kuin miten
olivat tänne tullessani", jatkoin vakavasti häntä vastustaen.
"Karolinenlustista en voi, vaikka kuinka tahtoisinkin, hankkia sinulle
mitään; mutta kentiesi rouva Helldorf lainaa sinulle, mitä tarvitset.
Menkäämme hänen luoksensa."

Mieleni masentui kovasti, kun rouva Helldorfkin vastaanotti kauniin
komean holhokkaani silminnähtävän kummastuneena ja kylmästi. Ei
auttanut, että täti vastustamattoman hellällä äänellä lausui hänelle
tuhansia kohteliaisuuksia ja kutsui molempia leikkiviä lapsia
kultakutrisiksi enkeleiksi. Ystäväni hienot kasvot eivät vähintäkään
kirkastuneet, vaan pysyivät yhtä kylmän ja epäileväisen näköisinä ja
kun viimein ujosti pyysin häntä lainaamaan peiliänsä, tuli hän vielä
kylmemmäksi, otti melkoisen suuren peilin -- ainoansa -- seinältä,
tarjosi sitä kauniille rouvalle ja sanoi ivallisesti: "Minä kyllä tulen
ilmankin toimeen."

"Olkaa varoillanne, Leonore! Kyllä _minäkin_ olen pitävä häntä
silmällä", kuiskasi hän minulle etuhuoneessa sinisen samettipuvun
kadotessa rappusissa.

Kovin alakuloisena laskin alhaalla pienen kukkaroni pöydälle.
Palkinnoksi sain suutelon sekä vakuutuksen, että "kaikki pienet
uhraukseni" kaikissa tapauksissa vähän ajan kuluttua tulisivat
maksetuiksi tuhat vertaa runsaammin. Sitte oli tädilläni suuri vaiva
asettaessansa peiliä valoisimpaan paikkaan ja minä palasin kahta vertaa
raskaimmin sydämin takaisin Karolinenlustiin.



XXIX.


Iltahämärä jo levisi jälleen hiljaa astuessani kirjastoon. Isäni käveli
muinaistaidesalissa hiljaisten vaaleitten veistokuvien keskellä eikä
ainoallakaan sanalla maininnut sisartansa. Hän ehkä luuli hänen olevan
poissa ijäksi päiväksi eikä koskaan enää tulevan hänen tiellensä, ja
minun pitäisi muka mitä pikemmin sitä parempi unhottaman koko seikka.
Väristen vedin viittani paremmin rintani yli, sillä oli kovin kylmä
lämmittämättömässä suuressa salissa ja lunta putoeli taajasti lasiselle
kupulaelle.

"Sinä vilustut täällä, isä", lausuin tarttuen hänen käteensä. Se oli
tulenkuuma; ah, ja miten hänen silmänsä säihkyivät syvissä kuopissaan!
"Vilustunko? Täällä on viehättävää -- tuntuu niin suloiselta, kuin
saisin kylmän kääreen polttavalle otsalleni."

"Mutta on jo myöhä", sanoin hitaasti; "ja tarvitseehan sinun vähän
järjestää pukuasikin. Olet luultavasti unhottanut, että ruhtinatar
tulee suurta kasvihuonetta kaasunvalossa katsomaan?"

"Oi, Jumalani, mitä minulla on tekemistä kasvihuoneessa?" huudahti hän
maltittomasti. "Tahdotteko saattaa minut mielettömäksi kaasuliekeistä
ja aivojani vahingoittavasta kukkaistuoksusta? Ei, ei, mitä minä huolin
ruhtinattaresta tahi herttuasta!"

Tapaturmasta lykkäsi hän kiivaalla käden liikunnolla pienen kuvan
maahan. Kummallista -- hän, joka tavallisesti helläkätisesti koski
muinaistaideteoksiin, hän ei nyt edes kääntynyt katsomaankaan
tapahtunutta turmiota, vaan antoi rikotun epäjumalan kuvan
välinpitämättömästi jäädä lattialle.

Kovin peljästyneenä koetin rauhoittaa häntä. "Kuten tahdotte, isä
kulta", sanoin. "Minä lähetän heti ilmoittamaan katurakennukseen
kotiinjäämisestämme."

"Ei, ei, sinun täytyy kaikissa tapauksissa mennä, Leonoreseni!"
keskeytti hän minua hellemmin. "Minä soisin sinun menevän ruhtinattaren
tähden, joka sinusta pitää, sekä tahtoisin myöskin mielelläni olla
häiritsemättä tänä iltana."

Hän meni takaisin kirjastoon ja rupesi kirjoittamaan. Minä suljin ovet,
korjasin valkeata pesässä ja katoin teepöydän; sitte menin
nulomielisenä alas järjestämään pukuani, se on, minä otin taasen
mummoni antamat helmet kotelostaan ja kiersin ne kähäröihini. Melkein
satumaisen loistavasti, mutta myöskin silmiinpistäväisempinä kiilsivät
kosteat, sinertävän kimeltävät pisarat tummissa kiharoissani ja sitäpä
juuri tahdoinkin; ken tiesi, milloinka ruhtinatar taasen oli tuleva
Claudiuksen taloon!

Oli jo myöhä, kun vihdoin astuin sillan yli matkallani kasvihuoneesen.
Silmänräpäykseksi jäin häikäistynä seisomaan. Hiljaa varisivat
hajoavaisten pilvien viimeiset lumihiuteet päälleni, jalkojeni alla
narisi jäätynyt jalanmittainen lumi ja minne katsoin, ojensivat lumiset
puut ja pensaat minulle kankeat aaveentapaiset oksansa -- ja tuolla
olivat komeat palmujen latvat ylpeästi levällään sanajalkojen ja
kaktuskasvien sekä pienten vehreitten ruohokenttien yllä, ja niiden
väliltä kiilsivät suihkulähteitten hopeankirkkaat pisarat. Kätkettyjen
kaasuliekkien valossa vaihtui vehreä väri tuhansilla tavoilla, vaalean
viheriäisestä kuusen tummaan väriin -- kasvihuone oli valkoisen sametin
päällä makaavan, viheriäisen smaragdikiven kaltainen keskellä suurta
lumikenttää.

"Ah, hyvää iltaa pienokaiseni!" huudahti ruhtinatar astuessani hänen
luoksensa. Hän istui sananjalkojen keskellä, juuri samassa paikassa,
jossa minä taannoin kerroin mummostani. Herra Claudius seisoi vähän
sivulla hänen tuolinsa takana puhuen hänen kanssansa ja ruhtinattaren
seura ynnä Dagobert ja Charlotte olivat istahtaneet molemmin puolin
luonteviin joukkioihin. "Pikku aronprinsessani, miten keijukaisten
tapaan siinä tulette!" lausui hän leikillisesti. "Ihanhan luulisi
suihkulähteen heittäneen teidät tänne? Lapsi, te ette todellakaan
tiedä, mitä kallista aarretta noin viattomasti ja keveästi kannatte
kiharoissanne!"

"Kyllä, teidän korkeutenne, minä sen tiedän: helmeni ovat suuren
rikkauden viimeiset jäljet", vastasin hänelle koettaen saada äänelleni
tyvenen kaiun. "Armas mummoraukkani lausui, kun ne hänen käskystänsä
laskettiin kaulaani, niiden nähneen paljon perheonnea, mutta niiden
myöskin paenneen piinapenkkiä sekä muita kidutuksia, joita sietämätön
kristinusko oli hankkinut juutalaisille, sillä mummokultani oli
juutalainen, syntyisin Jakobsohn Hannoveristä."

Minä lausuin viimeiset sanat painavaisesti, katsellen herra Claudiusta.
Mitäpä minä siitä, että herra von Wismar häveliäästi yski, ujosti
sivultapäin vilkahtaen ruhtinattareen, että neiti von Wildenspring
riemuisasti liikkui, ikäänkuin tahtoen sanoa: Enkö ollut oikeassa, kun
aatelinen nenäni tässä olennossa haisti jotakin porvarillista? Mitä
minä siitä huolin, että kaunis Tankred suuttuneena kierteli viiksiänsä
ja vihastuneena kuiskasi Charlottelle muutamia sanoja? Enkö nähnyt
riemun iloa herra Claudiuksen kasvoissa -- enkö luullut hänen tahtovan
ojentaa minulle kätensä erottaaksensa minut tästä kurjasta seurasta ja
painaaksensa minut hellälle ylevälle sydämellensä, siksi että olin
voittanut väärän häpeän ja urhollisesti heittäytynyt ylpeän joukon
ylenkatseen alaiseksi, jälleen voittaakseni _hänen_ kunnioituksensa!

"Kas vaan, sepä odottamaton tieto!" huudahti ruhtinatar iloisesti ja
hilpeästi. "Nyt tiedän myöskin, mistä pikku lemmikkini on saanut tuon
itämaisen muodon! Niin, niin, tuommoinen mustakähäräinen,
elohopeankaltainen keijukainen se varmaan oli, joka Herodekselta
vietteli Johannes kastajan pään! Kun taasen tulitte luokseni, tahdon
tietää enemmän tuosta miellyttävästä mummosta, lapseni?" Hän veti
helminauhan syvemmin hiuksiini ja antoi sormensa vieriä alas
kiharoitteni välissä. "Minä pidän sanomattoman paljon tästä
puhdasmielisestä, viattomasti lörpöttelevästä Rebekasta!" jatkoi hän
hellästi minua suudellen.

Tällä kertaa ei lörpöttelemiseni ollut viaton, sen tiesi hän parhaiten,
joka ei enää luonut silmiänsä minusta!

Ruhtinatar veti minut jalkojensa juureen ja siinä istuin sitte koko
illan ääneti kuunnellen heidän puhettansa, kunnes neiti Fliedner tuli
ilmoittamaan kaikki olevan valmiina katurakennuksessa. Herttuaallinen
ruhtinatar oli pyytänyt saada juoda kupillisen teetä "vanhassa
miellyttävässä talossa" -- hänen kivuloisuutensa ei sallinut hänen
kauan viipyä kasvihuoneitten kosteassa ilmassa. Hän pukeutui
päällysnuttuunsa, tarttui herra Claudiuksen käsivarteen ja meni
iloisen, nauravan seuransa etupäässä lumisen puutarhan lävitse. Lyhtyjä
kantavia palvelijoita ei tarvittu -- pilvet olivat hajonneet,
poppeliston oksien väliltä näkyi kirkas säde heittävän kummallista,
hopeista valoa lumikentälle: kuu nousi.

Minä riensin vielä kerran takaisin sillan yli ja katsoin ylös kirjaston
ikkunoihin. Uutimet eivät olleet eteen vedettyinä, isäni
kirjoituspöydällä paloi lamppu ja suuren salin vastaisessa huoneessa
pesän lähellä, jossa illallispöytä oli, leimusi sinertävä liekki -- se
oli teekeittimen viinaliekki. Kaikki näytti rauhalliselta. Suuremmaksi
varmuudeksi hiivin vielä rappuja ylös ja kuuntelin oven takana. Sisällä
oli hiljaa; isäni kirjotti varmaan. Täydellisesti rauhoitettuna palasin
katurakennukseen.

Sinä iltana piileskelivät varmaan kauppahuone Claudiuksen kaikki
haltiat talon pimeimmissä nurkissa -- olihan valoa kaikkialla,
jommoista ei arvokkaat entiset päämiehet sallineet edes tulevaisen
päämiehen ristiäisissäkään!

"Mitähän tämä ennustaa, neiti Fliedner? Herra ei voi saada kylliksi
valoista!" mutisi, minun mennessäni rappuja ylös, vanha Erdmann
kummastuneena ja asetti tikapuita ylikäytävän seinää vastaan. "Nyt
täytyy minun ripustaa tornihuoneen suuri lamppu tänne."

"Niin tehkää se, Erdmann", arveli vanha neiti, joka juuri tuli ulos
salista. "Minua ilahuttaa, että kerran tulee valoista tässä vanhassa
talossa!" Veitikkamaisesti hymyillen silitti hän hiuksiani ja riensi
etehiseen.

Se hymy saattoi veren poskiini. Kainosti annoin käteni vaipua alas
salin oven lukosta: minun oli tuiki mahdotonta mennä sisälle
lukemattomien liekkien valaistavaksi. Minä menin Charlotten huoneesen.
Se oli tyhjä; avatulla pianolla paloi kaksi lamppua ja salista, jossa
kauniin Lotharin kuva riippui, kuului kuppien helinää ja iloista
puhetta. Minun miettiessäni, miten huomaamattomimmin voisin yhtyä
seuraan, kuului astuntaa läheisessä huoneessa ja Charlotte veljineen
astui sisään.

"Ruhtinatar tahtoo kuulla minun laulavan", sanoi hän minulle
käännellessään nuotin lehtiä. "Kuinka tänne olette joutuneet ja miksi
piileskelette täällä, pienokaiseni? Teitä kaivataan seurassa."

"Minä olin huolissani isäni tähden ja kävin häntä katsomassa; hän ei
ole oikein terve --"

"Eikö terve?" nauroi Dagobert hiljaa; hän istui jo pianon edessä
aloitellen soittoa. "Niin, niin, sangen arveluttava kipu! Minä kuulin
jo klubissa tästä ihmeellisestä uutisesta. Ei siellä puhuttu muusta ja
koko kaupungin lävitse lentää uutinen valkean vauhdilla, että
muinaistutkinnon huimaus on kuoleman kielissä. Ennen pitkää on meillä
jotakin uutta muodissa, Charlotte! Jumalan kiitos, nyt ei enää tarvitse
tuota kreikkalaista, romalaista eikä egyptiläistä sanansotkua -- kova
papu se onkin ollut purra!" Hän laski kätensä koskettimille ja mitä
kauneimpia säveliä tulvaili esiin hänen taitavien sormiensa alta; minun
sydämeni lakkasi sykkimästä, niin hämmästyin, "Ja isänne horjuessa
satulassa ja kadottaessa maineensa, kerrotte te käsittämättömän
viattomasti hänen suoraan syntyneen juutalaisesta; se heittää hänet
tykkänään maahan!"

"Niin, se oli pieni tyhmyys, älkää paheksuko, että sen sanon!" torui
Charlotte laskien nuotit telineille. "Minä en vaadi, että suoraan
valehtelisitte, en _minäkään_ sitä tee; mutta täänkaltaisissa
tapauksissa on paras pysyä keski kohdalla ja -- olla vaiti."

Dagobert alkoi säestystä ja kohta sen perästä kaikui Charlotten vahva
ääni seinissä.

Mitä olikaan tapahtunut? Kaikki kauniin Tankredin huolimattomat,
ivalliset, äänijuoksujen seuraamat sanat, kaikuivat niin epäselviltä ja
hämäriltä korvissani. Äärettömän karvasmielisesti katselin tuota kurjaa
miestä; "muinaistutkinnon huimaukseksi" kutsui hän isäni vaikutuksen;
hän, joka nöyränä "apulaisena" oli tunkeutunut mainion miehen niskoille
ja usein ollut hänelle rasitukseksi; kuinka usein olin kuullut isäni
valittavan tunkeilevasta häiritsijästä! Niin paljon käsitin kuitenkin,
että isäni asema hovin suhteen oli heikommalla kannalla ja että kehno
imartelijajoukko nyt kääntyi hänen puolestansa ruveten häntä
kivittämään.

Ruhtinatar ei milloinkaan ennen ollut niin hyvä ja hellä minulle kuin
sinä iltana; vaan ei minulla kuitenkaan ollut uskallusta taasen
lähestyä häntä. Minä hiivin läheiseen saliin ja istahdin hämärään
nurkkaan, Charlotten ääneen laulaessa. -- Istumapaikastani oli minun
helppo nähdä koko teepöytä. Ruhtinatar istui vähän sivulla päin
Lotharin kuvan alla, vaan ei kuitenkaan tahtonsa mukaan, sillä minä
näin hänen huomaamatta koettavan saada kokonaan sitä katsella.
Vasemmalla puolella hänestä istui herra Claudius. Yksi ainoa silmäys
näihin jaloihin, tyveniin kasvoihin rauhoitti suuttumuksesta ja
huolista sykkivän sydämeni. Mikä kirkas loisto näkyi hänen otsassansa!
Kehyksissä oleva kaunis pää tunnokkaine silmineen oli kentiesi
kauniimpi ja hienompi sekä näytti uljaammalta, mutta mitäpä hyötyä
tästä uhkarohkeudesta? Elämän taistelua ei hän kuitenkaan voinut
kestää; rikoksellinen itsemurhaaja oli uupunut, jota vastoin tuo
hiljamielinen mies, samaa taistelua taistellessaan, vahvasti ponnistaen
mieltänsä, tarttui peräsimeen ohjataksensa hukkuvan laivan satamaan ja
niin muodoin pelastuaksensa.

"Teillä on kaunis ääni, neiti Claudius", lausui ruhtinatar, kun
Charlotte, lopetettuaan laulunsa, jälleen lähestyi teepöytää.
"Erittäinkin väliäänissä muistuttaa se minua elävästi Sidonia-sisareni
matalasta sopraanosta. Teidän tulinen laulamisennekin herättää mieleeni
aikoja sitte tapahtuneita seikkoja -- sisareni piti aina hurjan
omituisia lauluja parempina kuin yksinkertaisia ja surullisia."

"Jos, teidän korkeutenne vaan sallitte niin laulan tuommoisen hurjan ja
omituisen laulun", vastasi Charlotte kiireesti. "Minä rakastan
tarantellaa, se hurmaa minua."

"Minä pyydän sinua olemaan laulamatta tarantellaa, Charlotte",
keskeytti isäntä herra Claudius vakavasti. Hänen äänensä ei vavissut,
mutta syvä kalpeus peitti hänen kasvonsa ja kulmakarvat olivat
ankarasti sekä uhkaavasti rypistetyt.

"Te olette oikeassa, herra Claudius", lausui ruhtinatar elävästi.
"Minäkin tunnen samaa vastenmielisyyttä. Tämä tarantella oikein riehui
minun nuoruudessani. Se oli kaikkien laulajatarten mielikappale ja
Sidoniakin lauloi sitä harmikseni sanomattoman mielellään. Minusta on
se liian irstas ja hurja!"

Hän laski kuppinsa pöydälle ja nousi seisomaan. "Luulenpa, että nyt
lähdemme pienelle löytömatkalle", sanoi hän hymyillen. "Minä tahtoisin
kerran oikein perinpohjin tarkastella tätä ihmeellistä, vanhanaikuista
taloa; minusta on kuin lukisin ikivanhaa kirjaa. Herra von Wismar,
katsokaa tuota harvinaisen kaunista hirvenpäätä!" Hän osoitti
sormellaan ta'immaista huonetta. -- "Siinäpä jotakin katsottavaa
metsästäjälle!"

Kammariherra riensi pois ja samaten hovineiti, sillä tahtoihan hänen
korkeutensa jäädä yksin. Samassa käänsi Charlotte päänsä, että voin
nähdä häntä vasten silmiä; nähdessäni hänen kiihtymyksensä ja silmiensä
säihkyvän tulen, ymmärsin heti hänen aikovan tänä iltana rohkeasti
ryhtyä salaisuutensa selittämiseen. Hän seurasi tosin veljeänsä ja
molempia imartelijoita herttuallisen sormen osoittaman hirvenpään
luokse, ruhtinattaren jäädessä yksin salin viereiseen, pienempään
huoneesen, kuten näytti, huomiollisemmin tarkastelemaan villaisiin
seinäverhoihin kuvattua Genovevan kärsimyshistoriaa.

"Ettekö tiedä, mihin neiti von Sassen on jäänyt?" kysyi herra Claudius
kiireesti neiti Fliedneriltä, joka juuri oli astumaisillansa huoneesen,
jossa minä olin viivyskellyt.

"Tässä olen, herra Claudius", lausuin hänelle nousten seisomaan.

"Ah, pikku sankarini!" huudahti hän, kiireesti astuen luokseni,
huolimatta siitä, että se tavaton tuli niin äänessä kuin liikunnoissa,
kummastuttaisi toisia. Neiti Fliedner vetäytyi heti takaisin saliin ja
rupesi askaroimaan teepöydän luona.

"Pimeimmässä nurkassa olette piileskelleet tänään, jolloin olen
tahtonut kaiken valon, minkä tämä vanha talo voi hankkia, valasemaan
aron pikkuista prinsessaa!" lausui hän puoliääneen. "Tiedättekö,
että minä tänä kalliina iltana olen viettänyt jonkinlaista
uudestisyntymistä? Minä olin vielä sangen nuori, kun tuomitsin itseni
vaeltamaan vanhuuden hiljaista tietä, ankarasti ja taivuttamattomasti
olen pakottanut nuoruuden innostuksen pysymään kuohuvassa sydämessäni
-- minä en tahtonut enää olla nuori ja nyt, kun en oikeastaan enää ole
nuori, kuohuilevat tunteeni vastustamatta ylös, vaatien oikeutta,
ylivuotista oikeuttansa, ja minä antaudun vapaaehtoisesti niiden
valtaan, minä olen sanomattoman onnellinen jälleen tunteissani olevani
nuori, juurikuin olisivat pahat kokemukset sekä aika jättäneet tämän
kalliin sydämeni aarteen koskematta vaan eikö 'tuo vanha, ikivanha
mies, jonka ensiksi näitte arolla, tässä kohden ole turhamainen?'"

Minä kallistin pääni kovasta hengähdyksestä kohoilevaa rintaani
vastaan. Huoli isästäni, pelko, että Charlotte täyttäisi uhkauksensa,
ympärillämme liikkuvat ihmiset, kaikki, kaikki haihtui kuullessani
hänen värisevän äänensä. Ja hän, tarkalla silmällään kyllä käsitti
minun tunteeni.

"Leonore", lausui hän kumartuen ylitseni, "otaksukaamme, että me
molemmat ypö yksin olisimme tässä vanhassa kauppahuoneessa, eikä meillä
olisi mitään tekemistä kaikkein noitten kanssa --" hän osoitti
sormillaan toisia huoneita. "Minä tiedän kenen tähden tänään lausuitte
uljaan tunnustuksenne ja otan sen hetken autuaallisen tunteen omakseni,
minä yksin, ja puolustan aarteeni koko maailmaa, teitäkin vastaan, jos
tunnetulla entisellä uhkamielisyydellännekin koettaisitte kieltää sen.
Meidän sielumme löytävät toisensa, vaikka te kovasydämisesti
kieltäisittekin minua koskemasta käteen, joka kerran ylpeästi heitti
rahani jalkojeni juureen."

Lausuttuansa nämät sanat meni hän kiireesti pianon luokse ja heti sen
jälkeen kaikui korvissani säveleitä, jotka melkein hurmasivat minut.
Nämä ihmeelliset säveleet olivat aiotut yksistään minulle, minulle,
mitättömälle olennolle -- niillä "ei ollut mitään tekemistä noitten
kanssa", joitten lörpötys nyt epäselvästi kuului äärimmäisestä
huoneesta! Niin nuoruuden tunteet kuohuilivat ylös tämän syvästi
loukatun miehen sydämestä, hänen, joka täydellisellä elämän, onnen ja
nautinnon kieltämisellä oli tahtonut sovittaa lyhyen ajan äärettömän
innon. Ja kädet, jotka "eivät sittemmin milloinkaan enää kajonneet
koskettimiin", soittivat nyt, hänen vahvaa henkeänsä ja minun heikkoa
horjuvaa lapsen sieluani salaperäisesti yhdistyttävää säveltä:

    Jos myrskyss' sinut näkisin
    Synkässä erämaass,
    Mun viittan' sulle tarjoisin
    Suojaksi tuulessa.

"Taivaan Jumala, herra Claudiusko soittaa!" huudahti neiti Fliedner
hyökäten sisään viereisestä salista; hän löi iloisessa hämmästyksessä
kätensä yhteen, nähdessään soittimen edessä istuvan.

Minä menin hänen ohitsensa, silla mahdotonta oli minun antaa hänelle
tilaisuutta katsoa silmiini. Pakenin salin syvään ikkunankomeroon,
paksujen silkkiuutimien taakse, jotka vedin kiinni, että vaan kapea
rako jäi auki. Siellä saivat poskeni vapaasti hehkua ja silmäni säihkyä
autuaallisista tunteistani; ei kukaan minua muistanut, ei edes neiti
Fliednerkään, joka, pää alas vaipuneena, kädet ristissä helmassaan, oli
istahtanut pimeään nurkkaan sekä liikkumatta kuunteli soitantoa.

Silmänräpäyksen ajan vallitsi hiljaisuus tyhjässä salissa. Jok'ainoa
sävel, heikoinkin, lensi luokseni ja huoneesta, jossa hirvenpää koristi
seinää, kuului väliin naurua tahi kovemmin lausuttuja sanoja.

Silloin astui ruhtinatar äkkiä kynnyksen ylitse; minä näin hänen
rintansa ikäänkuin vapautettuna suuresta painosta, kohoilevan
tietäessään viimein olevansa yksinään. Hän otti pois varjostimen
teepöydällä seisovasta suuresta lampusta, että sekin valasisi Lotharin
kuvaa. Vielä kerran katseli hän kiireesti ja epäileväisesti
ympärillensä sekä sivuiseen huoneesen, astui sitte kuvan eteen, otti
pienen kirjan taskustansa ja alkoi mitä kiiruimmin piirustaa -- hän
koetti silminnähtävästi sinä vartioitsemattomana hetkenä piirtää
paperille kauniin pään haahmoviivat, kentiesi sielua kuvailevat
silmätkin.

Minä peljästyin, sillä minä voin piilopaikastani lukea ylpeän
herttuattaren sydämestä, että hän varmaan antaisi vuosia elämästänsä,
jos vaan voisi omanaan ottaa alas kuvan seinältä. Ei kukaan varmaan
sinä hetkenä ollut suuremmassa salayhteydessä hänen kanssansa kuin minä
-- minä onnen lapsi, jolle "toinen sielu" par'aikaa ilmoitti
tunteitansa mitä liikuttavimmilla sävelillä! Minusta oli, ikäänkuin
täytyisi minun ehdottomasti juosta esiin, repiä kirja ja kynä hänen
kädestänsä ja kätkeä ne; sillä hän ei kuullut toisista huoneista
läheneviä askeleita; hän ei nähnyt Charlotten hiljaa hiipivän salin
lävitse ja äärettömän kummastuneena säikähtävän huomatessansa soittajan
olevan herra Claudiuksen. Ennenkuin tiesinkään oli hän hiljaa sulkenut
oven, että soitto ainoastaan epäselvästi tunkeutui saliin, ja seisoi
muutamin askelia ruhtinattaren edessä.

Se pieni melu saattoi viimein ruhtinattaren katsahtamaan ylös; purpuran
värisenä kohosi peljästyksen puna hänen koko kasvojensa yli; mutta hän
tointui arvaamattoman nopeasti, ummisti kirjansa ja katsahti
häiritsijään olkapäänsä yli närkästyneesti ja ylpeästi.

"Teidän korkeutenne, minä tiedän käyttäytyväni anteeksi antamattoman
taitamattomasti", lausui Charlotte. Minä kuulin vahvan, päättäväisen
naisen äänen vapisevan liikutuksesta. "Tämä on sopiva tila, jota
rohkenen käyttää, voidakseni luvatta puhutella teidän korkeuttanne;
sillä en tiedä, koska muuten saisin siihen tilaisuutta! Jos, teidän
korkeutenne, antaisittekin koska hyvänsä minulle tilaisuutta päästä
puheellenne, en saisi rohkeutta kylliksi lausuakseni, mitä näitten
silmien suojassa" -- hän osoitti Lotharin kuvaa -- "pelkäämättä
rohkenen."

Ruhtinatar kääntyi äärettömän kummastuneena hänen puoleensa. "Ja mitä
teillä on minulle sanottavaa?"

Charlotte lankesi polvilleen, tarttui ruhtinattaren käteen ja suuteli
sitä. "Teidän korkeutenne, auttakaa veljeäni ja minua luonnollisiin
oikeuksiimme!" rukoili hän puoliääneen. "Meiltä riistetään oikea
nimemme, meidän täytyy syödä armoleipää, vaikka meillä on oikeus
melkoisiin varoihin ja jo kauan sitte olisimme voineet päästä lentoon.
Suonissamme tykyttää ylpeä, jalo veri, ja kuitenkin kiinnitetään meidät
todellakin kahleilla tähän porvariperheesen ja pakotetaan väkisin
poroporvarillisiin oloihin."

"Nouskaa ja tyyntykää, neiti Claudius", keskeytti häntä ruhtinatar eikä
siinä arvokkaassa, vakavassa liikkeessä, jolla hän viittasi rukoilijaa
nousemaan, ollut mitään mieltä rohkasevaa. "Sanokaa ennen kaikkia,
_kuka_ pettää teitä?"

"Ah, sanat eivät tahdo päästä huulieni ylitse, sillä ne näyttävät mitä
suurimmalta kiittämättömyydeltä. Maailma tuntee meidät ainoastaan
jalomielisen miehen ottolapsiksi --"

"Niin minäkin --"

"Ja hän se kuitenkin on, joka meitä pettää!" lausui Charlotte
epätoivoisena.

"Seis -- herra Claudiuksen vertainen mies ei petä eikä ryöstä ketäkään!
Minä luulisin sitä pikemmin suureksi erehdykseksi teidän puoleltanne!"

Minä olin vähällä syöstä esiin ja halata ruhtinattaren polvia siitä
hänen mielipiteestään.

Charlotte kohotti päätänsä. Hän näkyi selvästi kokoelevan kaikkea
rohkeuttansa. Nopealla liikunnolla sulki hän oven, jonka lävitse
Dagobertin äänekäs leikinlasku hovineidon kanssa kuului korviimme.
"Teidän korkeutenne, tässä ei ole puhetta rahasta -- ne ovat tykkänään
sivuseikkoja", sanoi hän lujasti, "Herra Claudius kyllä rakastaa
rikkautta, mutta minä olen itsekin varma, että hän ankarasti
ylenkatsoo jokaisen väärän rahan voiton. Kuitenkin myöntänette, teidän
korkeutenne, että moni oivallinen luonne, jonkin aatteen tahi
kovakiskoisen, soaistun mielipiteen innokkaasti täyttäessä hänen
ajatuksensa, ensin on pettänyt itseään ja sitte rikkonut toisia
vastaan!"

Hän pusersi, syvästi hengittäen, kätensä rintaansa vasten ja ihmeen
kauniit sävelet kaikuivat korvissamme. Herra Claudius avasi tuolla,
ensi kerran moneen vuoteen, ankarasti valloitetun sielunsa mitään pahaa
aavistamatta, antaen tunteensa säveleinä virtailla ulos, ja täällä
häväistiin hänen puhdasta, virheetöntä nimeänsä; enkä minä voinut edes
varoittaa häntä, minunkin täytyi kärsiä tätä kidutusta! Kuinka
vihasinkaan tänä tuskallisena hetkenä tuota päällekantajaa!

"Herra Claudius halveksii aatelissäätyä, niin, hän sitä oikein vihaa!"
jatkoi Charlotte. "Hänellä ei tietysti ole voimaa muuttamaan maailman
oloja; mutta missä hänellä vaan on valtaa estää aateliston voimaa,
siinä hän sen tekee, eikä hän siinä kohdassa pelkää rikostakaan. Teidän
korkeutenne, veljessäni ja minussa astuu uusi aatelissuku elämään ja,
minä mainitsen ylpeästi, uusi vahva tuki sanomattoman kadehditulle
aatelille; sillä me, veljeni ja minä olemme ylin määrin kiintyneet
aatelisvaltaan. Mutta juuri siitä syystä ei meidän koskaan pidä saaman
tietää, ketkä vanhempamme ovat -- herra Claudius ei voi sietää
aatelista vaakunaa vanhan kauppiasnimen päällä."

Ruhtinattaren kasvot muuttuivat äkkiä kalman kalpeiksi. Hän kohotti
kiireesti keskeyttäen kätensä ja osoitti Lotharin kuvaa. "Ja minkä
tähden tahdoitte sanoa kaikkea tätä juuri noitten silmien suojassa?"
oihkasi hän ihan muuttuneella, sortuneella äänellä.

"Sentähden, että ne ovat armaan isävainajani silmät -- teidän
korkeutenne, minä olen hänen tyttärensä!"

Ruhtinatar horjahti taaksepäin ja tarttui pöydänpeitteesen.

"Valhe, inhottava valhe! Älkää toistako sitä!" huudahti hän. Kuinka
kauheasti värähtelivät lempeät kasvot, kuinka kovasti ja jäykästi
kohosikaan uhkaava käsivarsi! -- "Minä en salli häpeäpilkkua hänen
nimeensä! Claudius ei milloinkaan ollut nainut, sen tietää koko
maailma! Hän ei edes rakastanut, ei koskaan rakastanut -- oi, Jumalani,
älä riistä minulta tätä ainoata lohdutusta!"

"Teidän korkeutenne --"

"Vaiti! Tahdotteko todellakin väittää hänen, ylpeän, umpimielisen
miehen niin hairahtuneen? Mutta jos -- oi, Jumalani, se ei voi olla
totta -- mutta jos niin olisikin, tahtoisitteko te todellakin vaatia
uhalla oikeutta, josta saatte kiittää hetken hairausta, vaan ei
_rakkautta_?"

Miten sortavan ivallisesti lausuivat tuskallisesti vapisevat huulet
nämät sanat. Charlotte oli mykkänä säikähdyksestä vaipunut alas;
loukkaus sattui häneen, ikäänkuin lyönti vasten silmiä sekä saattoi
hänet hämmästyksestään.

"Eikö hän milloinkaan olisi rakastanut?" kysyi hän. "Eikö teidän
korkeutenne tiedä, mistä syystä hän vapaaehtoisesti meni kuolemaan?"

"Äkkinäisestä mielensynkeydestä -- hän oli sairas -- kysykää kaikilta,
jotka ovat hänet tunteneet," mumisi ruhtinatar, peittäen silmänsä
kädellään.

"Niin, hän oli sairas, hän oli mieletön surusta ja epätoivosta
lemmittynsä kuolemasta --"

"Kenen kuolemasta, ha, ha, ha!"

Charlotte vaipui taasen lattialle ja halasi itkien sekä sanomattomasta
tuskasta ruhtinattaren polvia.

"Teidän korkeutenne, minä rukoilen teitä, kuulkaa minua vaan
silmänräpäyksen aika tyynemmin!" rukoili hän. "Minä olen jo käynyt
liian pitkälle taitaakseni peräytyä. Minun _täytyy_ sanoa teille totuus
veljenikin tähden, sillä minä en voi kestää teidän pysyvän uskossa,
että me olemme laittomia lapsia. Lothar von Claudius oli nainut --
salaisessa, mutta kirkon siunaamassa avioliitossa eli hän
Karolinenlustissa -- siellä olemme syntyneet."

"Ja kuka oli tuo onnen oma, jota hän niin rakasti, että hänen tähtensä
kuoli?" kysyi ruhtinatar teeskennellyllä tyvenyydellä. Marmoripatsaan
kaltaisena seisoi hän siinä ja sanat pujahtivat soinnuttomina hänen
huuliltansa.

"Minulla ei ole rohkeutta lausua hänen nimeänsä," sammalsi Charlotte,
ikäänkuin väsyneenä. "Teidän korkeutenne on liian epäsuosiollisesti
kuullut kertomustani -- minä en tohdi jatkaa! Tuon miehen tuolla," hän
osoitti sormellaan huoneesensa, "ei pidä vielä saaman tietoa
salaisuudestamme -- me olemme sitä paitsi kadottaneet toivomme
ankkurin, kun teidän korkeutenne kääntyy meistä, poljetuista ja
sorretuista raukoista. Minä olen nytkin vavissut pelosta, että jokainen
kiivaammin tahi korkeammin lausuttu sana tunkeutusi hänen korviinsa.
Minä tiedän, ett'ette voi tyveneesti kuulla äitimme nimeä --"

"Kuka sen on teille sanonut, neiti Claudius?" keskeytti ruhtinatar
häntä ylpeästi nousten. Charlotten viimeksi lausutut sanat olivat
herättäneet hänen ruhtinaallisen ylpeytensä. -- "Te olette ihan
väärässä, jos uskotte äskeisen kiivauteni muuksi kuin sanomattomaksi
kummastukseksi! Mitä se minuun oikeastaan koskeekaan, kuka tuo rouva
oli? Minä vapauttaisin teitä mainitsemasta hänen nimeänsä, ell'en juuri
tahtoisi näyttää teille, että sangen tyvenesti voin kuulla sen; ja
sentähden käsken minä teitä lopettamaan tunnustuksenne hänen nimensä
mainitsemisella!"

"No niin, teidän korkeutenne, minä tottelen! Hänen puolisonsa oli
Sidonia, K:n herttuallinen ruhtinatar."

Hän luuli itsensä vahvemmaksi, tuo ylpeä ruhtinatar! Hän luuli voivansa
pitää huulensa hymyssä, käskeväisesti pakoittaa veren pysymään
poskissa, olipa se nimi mikä hyvänsä -- mutta se lankesi ukonnuolen
tapaisesti hänen päällensä ja hän vaipui ääneen valittaen sammuvin
silmin seinää vasten, ikäänkuin tikari olisi sattunut hänen rintaansa.

"Tämä on kamalin petos, mikä naisen sydäntä voi kohdata," kuiskasi hän.
"Hyi, hyi, kuinka musta ja kamala!"

Charlotte tahtoi tukea häntä.

"Pois! Mitä te tahdotte?" lausui ruhtinatar suutuksissaan lykäten
nuoren naisen luotansa. "Joku piru on saattanut juolahuttaa mieleenne
valita juuri minut uskotuksenne! Menkää! Minä lasken salaisuutenne
takaisin käsiinne, minä en huoli mitään siitä tietää, en mitään! Sillä
minä en voi enkä tahdo sekaantua siihen enkä auttaa teitä niin
sanottuihin oikeuksiinne!"

Hän nousi, mutta hänen täytyi jälleen tarttua kiinni pöytään. "Olkaa
hyvä, kutsukaa seurueeni tänne. Minä voin kovin pahasti!" käski hän
sammuvalla äänellä.

"Teidän korkeutenne, antakaa anteeksi!" rukoili Charlotte mielettömänä.

Ruhtinatar osoitti sanaakaan lausumatta käskeväisesti ovea ja vaipui
nojatuoliin. Charlotte kiirehti pois ja heti täyttyi sali esiin
rientävästä, peljästyneestä seurueesta. Soittokin loppui
epäsointuisalla äänellä. Herra Claudius tuli sisälle.

"Vanha kipu kohtasi minua äkkiä," sanoi ruhtinatar hänelle heikosti
hymyillen.

"Minua vaivaa sydämenkouraukset. Tahdotteko lainata minulle vaununne?
Minun on mahdoton odottaa, kunnes omani saapuvat."

Herra Claudius riensi ulos ja muutaman minutin kuluttua saattoi hän
sairaan vieraansa rappuja alas. Hän nojausi raskaasti häneen; mutta
tapa, jolla hän jätti hänet hyvästi, osoitti selvästi, ett'ei
Charlotten tunnustus vaikuttanut vähintäkään muutosta hänen
käytökseensä häntä kohtaan.



XXX.


Minä käytin yleisen hämmästyksen hyväkseni, otin viitan ylleni, hatun
päähäni ja läksin katurakennuksesta. Polveni vapisivat vielä ja veri
tykytti kuumeentapaisesti suonissani; kohtaus oli kauhea! Tavaton
ajattelemattomuus, että olin sekautunut Claudiuksen perheen salaisiin
kohtiin, rankasi minua hirveästi ja heltymättömän johdonmukaisesti.
Rengas renkaan perästä näistä salaperäisistä vitjoista kulki silmieni
ohitse ja joku paha voima piti minua leikkikalunaan sekä pakotti minut
tavalla tahi toisella ottamaan osaa asian joka muutokseen. Minun täytyi
kuulla, miten häntä, jonka edestä mielelläni olisin vuodattanut
sydänvereni, julkisesti syytettiin pettäjäksi. Joka sana tuntui minusta
kuin tikarin pistos ja täytti minut palavalla kostonhalulla innokasta
syyttäjää vastaan; ja kuitenkin täytyi minun, kädet nyrkissä,
kyyneleitä vuotavin silmin pysyä piilopaikassani. Niin, minä olin
melkein kuolla häpeästä. Enkö minäkin kerran, hovissa ruhtinattaren
silmien edessä, juuri samoin kuin Charlotte nyt, kaikin voimin
koettanut panetella pahaa aavistamatonta miestä? Enkö silloin rohkeasti
selittänyt, ett'en voinut häntä kärsiä? Ja vaikka koko elämäni
palvelisin häntä kuin palkkatyttö, en kuitenkaan koskaan voisi
sovittaa, mitä pahaa hänelle olin tehnyt lapsellisessa sokeudessani! Jo
se karkoitti minut hänen talostansa puutarhan hiljaisuuteen. Oi, jos
olisin näin voinut kulkea eteenpäin sileillä, lumisilla teillä! Yhä
eteenpäin aina arolle asti, jossa Ilse ja Heintz rauhallisesti istuivat
suuren takan ääressä. Siellä olisin istahtanut pienen pallin päälle
pörrökarvaisen Spits ystävän viereen ja tuntenut, kuin ennenkin
hiljaisina, kodikkaina talvi-iltoina, Ilsen rakkaan, karkean käden
pääni päällä; kentiesi silloin olisin saanut rauhaa! Nyt vasta tiesin
pitää arvossa entistä sisällistä ja ulkonaista rauhaa, nyt kun sydämeni
levoton sykkiminen ajoi minut ulos rauhattomana, milloin nosti minut
onnen kukkuloille, milloin syöksi katkeran katumuksen ja itseni
syyttämisen syvyyteen.

Huikaseva valo levisi avaran puutarhan ylitse; ikäänkuin veistettynä
kiiltävästä hopeasta, nousi kuu kylmälle lasintapaiselle taivaalle.
Minä menin sillan yli. Tuolla alhaalla kimelsi jäätynyt joki kiiltävän
käärmeen kaltaisena lehdettömien ranta-pensaitten välissä ja
lehtimajoissa kiilsi hopeiset lumihiuteet oksista. Lammikon
kivi-titaanit eivät enää levänneet sinisen samettipeitteen päällä --
jättiläisen kokoinen timantti kannatti heitä ja lumihuntu peitti heidän
partaiset kasvonsa; viluinen Diana oli muuttanut keveän harsopukunsa
paksuun, valkoiseen talviturkkiin. Ja lumikuningas oli maalannut
hienolla penselillään pienen linnan kaikki koristeet valkoisiksi ja
lasiovien edessä olevan balkongin päälle oli hän laskenut puhtaan
untuvapatjan. Kuinka lapsellisen viaton olikaan ensi kuvailuni
sinetittyjen huoneitten salaisuuksista ollut! luulinhan minä satujen
elävinä vaeltavan siellä! Ja nyt kummittelee siellä enää vain
paperikääry, jonka kaksi sanomattoman kunnianhimoista sisarusta odotti
avaavan heille lumotun kultaportin, josta maailman aarteet itsestään
lankeisivat heidän syliinsä.

Minä katsahdin kirjaston ikkunoihin, lamppu polot vielä
kirjoituspöydällä, mutta katossa näkyi tumma varjo nopeasti liehuvan
edestakaisin -- minun isäni varjo; hän näkyi olevan entistä
levottomampi ja kovin liikutettu. Alakuloisesti astuin portaita ylös --
kirjaston ovi oli suljettu. Epäselvä mumiseminen kuului huonetta
mittaavien askelten keskeyttämänä ja silloin tällöin löi isäni
kaikuvasti nyrkkinsä pöytään.

Minä kolkutin ja pyysin häntä avaaman.

"Jätä minut rauhaan!" huusi hän ankarasti ja kiivaasti, lähestymättä
ovea. "Väärennetytkö, sanotte?" Hän naurahti. "Tulkaa sitä todeksi
näyttämään! Mutta laskekaa pois sauvanne! Miksi lyötte minua päähän?
Voi aivojani!"

"Isä, isä!" huusin minä tuskallisesti ja toistin rukoukseni päästä
sisään.

"Mene! älä kiduta minua!" huusi hän maltittomasti ja meni huoneen
toiselle puolelle.

Minun täytyi totella, ett'en häntä ärsyttäisi, ja menin pois
silmänräpäykseksi. Alhaalla paloi lamppu ja minä menin hänen
huoneesensa, järjestääkseni kaikki yöksi. Siellä olivat sen päiväiset
sanomalehdet pöydällä päälletyksin ja silminnähtävästi lukematta,
paitsi yksi, jonka hän oli rytistänyt palloksi ja heittänyt lattialle.
Minä silitin sen ja huomasin heti pitkällä punaisella viivalla merkityn
kirjoituksen. Säkenentapaisesti pisti kirjainten sekasorrosta nimi von
Sassen silmiini, täyttäen minut kovalla peljästyksellä. Kiireesti
silmäilin alkua, vaan en sitä ymmärtänyt, siksi oli siinä liian paljo
taidesanoja. Mutta sitte tuli isku ja minä peitin tykkönään
masentuneena pimenevät silmäni käsilläni. Siinä seisoi: "Tällä
rahakiihkeydellä on luottamus oppineitten päätökseen saanut kovan iskun
-- yksi mainioimmista nimistämme on ainiaaksi alttiiksi heitetty.
Tohtori von Sassen on käsittämättömän sokeasti antanut suosituskirjeitä
rahanväärentäjälle kaikkiin hoveihin ja yliopistoihin. Kuitenkin
vakuuttaa hannoverilainen professori Hart, joka ensiksi huomasi
petoksen, väärennyksen olevan ihmeellisen hyvin tehdyn."

Professori Hart Hannoverissa! Hän se oli, tuo vierassanainen professori
aroni muinaishaudalla, tuo hyvännäköinen mies, kalisema läkkikotelo
seljässä. Minä pidin hänestä, kun hän niin hyväntahtoisesti puolusti
rakasta aroani, ja tuo melkein lapsellisen lempeä vanhus oli nyt
isäni vastustaja sekä sysäsi hänet alas satulasta, kuten Dagobert
tänään lausui. Näitten rahojen ostoonhan minä juuri olin niin
röyhkeästi vaatinut rahojani herra Claudiukselta, ja kun hän hyvin
perusteellisista syistä kielsi pyyntöni, olin minä hovissa syyttänyt
häntä itserakkaaksi olennoksi. Nyt olin näkevinäni hänen taasen
seisovan muinaisraha-aarteensa edessä, niin viisaana ja vaatimattomana,
mutta samassa niin tyvenen lujanakin päätöksessänsä. Ja tämä
tietorikas mies, joka ei huolinut levittää tietoansa ja taitoansa
maailman markkinoille, kärsi Dagobertin hävytöntä moitetta ja minä olin
sujuvana kaikuna kertonut noita pahoja sanoja. Kuinka loistavaisesti
tuo ylpeä harvapuheinen mies nyt puhdistuikaan! Juuri tämä rahaseikka
syöksi isäni hovin epäsuosioon -- sama asia se oli, josta
löyhäluontoinen, kurja Dagobert tänä iltana puhui niin himmeästi ja
pilkallisesti. Isä raukka! Se hairaus syöksi hänet alas maineen
kukkuloilta vihamiestensä ja kadehtijainsa poljettavaksi. Siinä oli
kylliksi huumaamaan yöt päivät tieteen palveluksessa ankarasti
työskennelleen, kivuloisen, heikon miehen pään.

Kuinka avutonna seisoin minä heikko, kokematon tyttö siinä hänen kovan
onnensa suhteen! Minä käsitin kyllä hyvin, ett'ei rakkahinkaan ääni
täänkaltaisena hetkenä voinut häntä lohduttaa -- ja mitä taitaisinkaan
minä hänelle sanoa? Vaan minä en saanut jättää häntä yksin; hänen piti
nyt kahta vertaa enemmän tunteman rakkauden mykkää huolenpitoa.
Kiireesti läksin hänen huoneestansa, rientääkseni ylös ja lakkaamatta
rukoillakseni päästä sisään, kunnes kirjaston ovi aukenisi. Äkkiä
seisahduin kuuntelemaan -- minun makuukammaristani kuului melua, juuri
kuin huonekaluja siirrettäisiin paikoiltaan -- minä tempasin oven auki;
kuuvalo virtasi häikäseväisesti vastaani, sillä molemmat ikkunat olivat
vielä auki. Liikutettu kun olin tätini tulosta, olin unhottanut sulkea
ne ja panna luukut eteen. Huutaen peljästyksestä astuin minä säikähtyen
askeleen taaksepäin -- eräs mies koki molemmin käsin lykätä
salaperäistä kaappia kaikin voimin sivulle, että salaovi tulisi
täydellisesti näkyviin, huudostani kääntyi hän nopeasti. Dagobertin
valkoinen otsa hohti minua vastaan ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.
Yhdellä ainoalla hyppäyksettä seisoi hän vieressäni, sulki oven
takanani sekä veti minut keskelle huonetta.

"Olkaa toki kerran järkevä ja miettikää, että sekä minun että
_teidänkin_ onnenne riippuu tästä hetkestä!" kuiskasi hän korvaani.
"Charlotte on tyhmästi ryhtynyt asiaan; hän on ilmoittanut
salaisuutemme ruhtinattarelle ja joutunut ojasta allikkoon. Pahin
seikka, mikä olisi voinut meille tapahtua, on vanhan ruhtinattaren
ikäänkuin taivaasta äkkiä pudonnut mieletön rakkaus, sillä hänen
korkeutensa ei edes suo _haudassa_ lepäävää isääni toiselle. Nyt on
meillä _kaksi_ vastustajaa ja he kentiesi tulevat salaliittolaisiksi --
hiisi luottakoon tuommoiseen hulluun vanhaan naiseen! Kuka takaa
meille, ett'ei joku sineteistä eräänä yönä katoa yhdestä ovesta?
Siihenhän ei setä ole syypää -- varjelkoon -- tietäähän koko maailma
hänen juuri niin huolellisesti niitä vartioivan. Voihan se sattumalta
pudota; ja kuka saa vihiä siitä, että kirjelaukku on kadonnut
pöydänlaatikosta? Kas niin, älkää olko lapsellinen enää! Tässä on avain
suulla, ei minun tarvitse muuta kuin vääntää se ympäri -- ei ole
murtovarkautta, jos menen ylös ja vien luotettavaan kätköön sen, mikä
oikeastaan minulle kuuluu."

Minä en käsitä, miten minun onnistui niin nuolennopeasti luikahtaa
hänen ohitsensa, temmata avain sala-oven suusta ja pistää se taskuuni.

"Käärme", kähisi hän hampaittensa välistä. "Te tahdotte myydä itsenne
kalliisen hintaan. Te arvelette tämä avain taskussa synnyttävänne
minussa _vielä palavampia himoja_!"

Silloin en edes aavistanutkaan niitten sanojen inhottavaa merkitystä;
sitte en olisi alentanut itseäni vastaamaan hänelle, kurjalle
olennolle.

"Minä tahdon estää teitä vääryyttä tekemästä!" lausuin hänelle,
päättäväisesti nojaten selkäni oveen. "Olkaa suora herra Claudiusta
kohtaan; sillä tavoin paljoa ennemmin pääsette tarkoituksenne perille
kuin lukon murtamalla. Minä tulen kanssanne -- sanokaamme vielä
paikalla hänelle kaikki."

Minä vaikenin, sillä hänen silmänsä tarkastelivat minua loukkaavaisesti
kiireestä kantapäähän ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillansa.
"Ihana olette, pikku avojalkaseni! Sukkela, ruhtinattaren kruunua
kantava sisilisko on muutamassa kuukaudessa muuttunut lumoavaiseksi
tenhottareksi -- mutta mihin sisiliskon _viekkaus_ on jäänyt?" Hän
naurahti ääneen. "Kaunis asema, totta tosiaan! Me astumme _in corpore_
sedän eteen, tarjoamme kalliin salaisuutemme hänelle ikäänkuin
hopeatarittimella ja palaamme pettyneenä!" Hän lähestyi minua niin
liki, että tuskastuneena, vaan kuitenkin lujemmin nojauduin oveen.
"Sallikaa minun nyt sanoa teille jotakin: nyt vielä voin hillitä itseni
ja olla teihin koskematta -- siitä voitte kiittää ääretöntä rakkauttani
ja salaista teidän jumaloitsemistani! Minä en tahdo teitä ärsyttää,
sillä minä tiedän teidän olevan pienen noidan, kun olette suuttuneet --
luulenpa voivanne senkaltaisessa mielentilassa kieltää, mitä minä onnen
poika, jo aikoja sitte olen tietänyt."

Mitä tämä merkitsee? Luultavasti näytin äärettömän kummastuneelta,
sillä hän rupesi taasen nauramaan. "No, älkää käyttäytykö, kuin olisin
minä susi ja te punahilkka, joka suurin, viattomin, kysyväisin silmin
kummastuneena katselee hirviötä!" huudahti hän. "Asemani on kuitenkin
tästä päivästä tullut paljoa vaikeammaksi -- teidän käsittämättömän
lörpöttelevä kielenne, jonka jo luulin taivuttaneeni meidän kummankin
eduksi, on tahrannut sukunne juutalaisuuden häpeäpilkulla; lisäksi on
isänne kadottanut herttuan suosion; mutta innokas rakkauteni teihin on
kumoava kaikki esteet; vielä on äitini ruhtinaanviitta peittävä paljon"
-- hänen huulensa melkein koskivat korvaani -- "ja minä haluaisin nähdä
sen, joka riistäisi minulta viehättävän, pikku Leonorasen --"

Nyt ymmärsin hänet -- ah, kuinka kovasti ja katkerasti minua
rangaistiin siitä sokeasta mieltymyksestä, jolla miettimättä olin
antautunut heidän liittolaiseksensa! Ihan tuskissani käännyin hänen
puolestansa sekä nostin uhkaavaisesti käteni pääni yli -- luulenpa
asettuneeni ikäänkuin vastustamaan päällehyökkäystä.

"Ah, tuossapa on pieni raivio taasen, aiotteko taasen lyödä minua kuin
taannoin?" kysyi hän pilkallisesti hampaittensa välistä. "Varokaa
itseänne! Olenhan jo kerran sanonut teille --"

"Minä tiedän varsin hyvin, että te yhdellä ainoalla puserruksena voitte
musertaa minut -- tehkää se sitte!" huudahdin pelkäämättä.
"Vapaaehtoisesti en anna avainta! Te olette kunniaton mies! Minä en
enää ole mikään ymmärtämätön lapsi, joka näkee noissa" -- minä osotin
hänen kuutamassa kiiltäviä olkaimiansa -- "yksin koristeita -- minä
tiedän, että niitä ainoastaan kunnialla voi kantaa! Ja nyt tulee tuo
ylpeä upseeri öisin murtovarkaan tapaan ja uhkaa turvatonta tyttöä."

"Vai niin, kyykäärme koettaa pistellä!" mumisi Dagobert lyöden
käsivartensa ympärilleni; mutta sukkeluuteni auttoi minut -- huutaen
luikahdin hänen sylistänsä ja seisoin yhdellä hyppäyksellä ikkunan
laudalla.

"Jumalan tähden, mitä nyt?" kuului ulkoa vanhan Schäferin ääni; ukko
oli kotimatkalla ja juoksi rientäen lumikentän yli.

"Tulkaa sisälle -- ah, pian, pian!" sammalsin minä puoleksi itkien
liikutuksesta, puoleksi riemuiten läheisestä pelastuksesta.

Kiroten hyppäsi Dagobert ulos toisesta ikkunasta, sillä aikaa kun vanha
tarhuri juoksi rappuja ylös.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kummastuneena katsellen ympärillensä.
"Herranen aika, neiti, näytättehän te yhtä peljästyneeltä kuin pikku
kanaria-lintuni, kun kissa on huoneessa! Onko täällä kuulunut mitään
melua? Älkää peljätkö -- hiirien melua se vaan on. Ei aaveita löydy,
vakuuttakootpa ihmiset kuinka innokkaasti tahansa, ett'ei
Karolinenlustissa kaikki käy luonnollisesti."

Minä jätin hyvän vanhuksen, joka lempeästi koetti lohduttaa minua,
siihen uskoon, että luulin jonkun aaveen todellakin minua peljättäneen,
sekä käskin hänen vaan mitä vahvimmin sulkea ikkunanluukut. Sitte
lukitsin kaikki ovet ja menin ylös kirjastoon. Minä tunsin itseni hyvin
väsyneeksi. Viimeinen loppu siitä melkoisesta uppiniskaisuudesta, joka
niin valloitti minut astuessani uuteen maailmaan, oli nyt haihtunut, ja
minä olin kuitenkin vielä niin nuori, niin nuori! Oliko koko ihmiselämä
taistelu omien hairausten välttämättömiä seurauksia vastaan? Täytyikö
minun aran, pelkäävän lapsensieluni aina kamppailla omaa itseäni
vastaan, avutta ja turvatta taistella elämän kovaa taistelua? Minä
värisin kauhusta -- minun täytyisi vaipua alas tuskasta ja hädästä,
ell'ei vahva lasi minua tukisi. Mun viittan' sulle tarjoisin, suojaksi
tuulessa! -- Ah, jos olisin suojassa! Ah, jos se, jonka siivet lennossa
ovat väsyneet, saisi pelastautua toisen turvaan ja siellä vapaasti
hengittää kaiken tuskansa jälkeen! Kuinka olinkaan arvellut
"lapsenkäteni" voimat liian suuriksi, että ne iloisesti olivat
torjuneet pois esteet, rientäessäni kevätmyrskyssä aron ylitse!
Minkätähden vaipuivatkaan ne nyt väsyneinä alas haparoiden tukea ja
turvaa!

Kirjaston ovi oli vieläkin lukossa ja vaikka kyllä kolkutin ja pyysin
päästä sisään, en saanut vastausta. Ensin luulin isäni lähteneen ulos,
sillä sisällä vallitsi kuolon hiljaisuus. Mutta sitte kuulin kaukaa
epäselvän jytinän ja kohta sen perästä kimakan naurun; melu kuului
muinaiskokoelma-salista, jonka ovet epäilemättä olivat auki. Minusta
kuului, kuin olisi heitetty kovia raskaita esineitä lattiaan ja nauru
kaikui niin kummalliselta, että tunsin hiukseni kauhusta nousevan
pystyyn. Nyt lensi joku esine kirjastossa lattiaan sekä särkyi kilisten
tuhansiksi kappaleiksi ja riemuhuuto kaikui tämän tapauksen jälkeen.
Minä löin nyrkilläni ovea ja huusin epätoivoisesti isäni nimeä.

Silloin aukeni toisella puolella rappuja oleva ovi ja herra Claudius
astui ulos tähtitornistaan -- melkein päivän kirkkaasti valui kuuvalo
minua vastaan. Minä riensin hänen luoksensa ja kerroin hänelle hätäni
ja tuskani, kaikin voimin koettaen estää kyyneleitäni virtaamasta
silmistäni. Kolkutukseni jälkeen oli kamala, syvä hiljaisuus syntynyt
kirjastossa ja minä kerroin kuiskaten, alasluoduin silmin rahaseikasta.

"Minä tunnen sen", vastasi herra Claudius tyvenesti.

"Suru tekee isäni mielettömäksi; ah, miten minäkin olen tuskissani
hänen tähtensä", huudahdin surussani. "Hän on häväisty ja kadottanut
maineensa."

"Älkää uskoko sitä. Surkuteltavaa olisi, jos yksi ainoa erehdys
saattaisi koko elämän ahkeran työn mitättömäksi. Herra von Sassenilla
on tavattoman suuri ansio tieteestä, sitä ei voi kukaan häneltä riistää
ja juuri sentähden koettavat kaikki pienet hyttyset nyt pistää häntä
tähän kipeään paikkaan. Mutta tämä seikka kyllä unhottuu. Olkaa
rauhassa, Leonore, älkääkä itkekö!" Hän kohotti ehdottomasti kätensä,
ikäänkuin tarttuaksensa lohduttavaisesti minuun, vaan antoi sen
nopeasti vaipua alas, astui kirjaston oven luokse avataksensa sitä.

Samassa putosi jotakin kalisten lattialle.

"Ethän sinä ole Agafiaan tekemä!" huudahti isäni; oh, minä tuskin enää
tunsin sitä käreää ääntä! -- "Sassen on valhetellut! Kysykää vaan
Hannoverilaiselta Hartilta, hän sen kyllä tietää! Pois, sinäkin olet
väärennetty!" -- Nyt kuulin, miten hän jalallaan polkasi lattialle
pudonnutta kuvaa.

"Ah, se on nukkuva poika, hänen epäjumalansa, josta hän on kirjoittanut
monta nidosta, näyttääksensä todeksi, että se on Agafiaan tekemä!"
huudahdin vavisten. "Taivaan Jumala hän särkee veistokuvat!"

Herra Claudius kolkutti vahvasti ovea.

"Ettekö tahtoisi avata minulle, herra tohtori?" huudahti hän ääneen,
mutta ihan tyvenesti.

Isani naurahti kimakasti. "Ja kirjoitettu on -- ha, ha, kaikki on
alusta asti ollut valhetta! puolusta toki, jos olet Jumalan armon
kautta kuolematon henki. Katso, miten keltaiset liekit sinut nielevät?
Hui, tuossa kiemurtaa hengen valhesikiö, joka oli mainion miehen
ylpeys, ylös kattoon! -- Savua -- ei mitään muuta kuin savua!"

Herra Claudius vetäytyi peljästyneenä takaisin; avaimen reiästä sekä
ovenraoista tuprueli paksu savu ja paha käry; villaisia esineitä paloi
nyt sisällä.

"Hän polttaa käsikirjoituksensa ja uutimet palavat", huudahdin ruveten
mitä katkerimmasti valittamaan sekä heittäytyen epätoivoisesti ovea
vastaan -- ah, mitä minun heikot käteni ja jalkani voivat paksuja
lankkuja vastaan! ne eivät edes liikahtaneetkaan!

Herra Claudius riensi takaisin tähtitorniinsa ja nyt muistin minä
pientä tuskin näkyvää salaovea kirjastossa; se vei suureen
kaikenlaisella rohjolla täytettyyn pimeään huoneesen, joka erotti
mainitun huoneen tähtitornista. Jos ovi olikin lukossa niin oli helppo
kahdella vahvalla potkauksella saada ohuet laudat rikki. Vaan ei edes
sitä tarvittu; nopea juokseminen kirjastossa ja isäni vimmastunut huuto
ilmoittivat minulle, että herra Claudius vastuksetta oli päässyt
sisään. Avain väännettiin lukossa ja ovi heitettiin seljälleen. Mikä
näkö! Savupylväitä ja niiden välillä korkealle kiitäviä liekkejä ja
säkeniä aaltoili tuttavassa nurkassa, jossa isäni kirjoituspöytä
seisoi. Raskaita paksuja villauutimia söivät "keltaiset kielet",
ainoastaan hitaasti; mutta sitä pikemmin nuolivat ne ikkunoitten
välillä seisovan hyllyn päältä vanhoja käsikirjoituskasoja. Isäni
kirkasi ja puolustihe hurjasti. Hän koetti paeta herra Claudiusta, joka
tahtoi saada hänet kiinni ja viedä hänet ulos huoneesta. Taistelemien
jaloissa kirisi sirkaleita, sillä lattia oli peitetty kalleilla,
vanhoilla saviastioilla.

Minä juoksin sisään. "Takaisin, Leonore! Ulos! Muistakaa ohueita,
helposti syttyviä vaatteitanne!" huudahti herra Claudius tuskastuneena
rientäessänsä isäni luo, joka nauraen koetti syöstä liekkiin. "Juoskaa
katurakennukseen apua pyytämään!"

Minä näin pois rientäessäni, miten isäni kompastui lattialla makaavaan
marmoripatsaasen ja kuinka herra Claudius, huolimatta hänen
voimakkaasta vastarinnastansa, otti hänet syliinsä ja kantoi hänet
ulos; mutta tuskin olin ennättänyt etehiseen, niin kuulin, miten
molemmat kaikin voimin taistellen saapuivat rapuille.

"Murhaaja, kamala murhaaja!" huusi isäni, että marmoriset seinät
kajahtivat -- sitte kuului kauhea melu.

En vielä tällä hetkelläkään käsitä, miten melkein kauhistuneena pelosta
jälleen pääsin ylös toiseen kerrokseen, tiedän vaan, että minusta
tuntui kuin olisi tuulispää minut saavuttanut ja heittänyt minut
rappujen juurelle, jossa tumma esine makasi liikkumatonna myttynä
lattialla.

Herra Claudius oli jo seisomassa; hän piti kiinni rappujen käsipuista
ja käänsi minulle kasvonsa, jotka kuu valasi täydellä valollansa -- hän
oli kalman kalpea.

"Me putosimme onnettomasti", lausui hän hengästyneenä voimiensa
ponnistuksesta ja osoittaen isääni. "Hän on tainnoksissa, enkä minä voi
viedä häntä etemmäksi. Pikku Leonore raukka, jalkanne eivät teitä
kannata ja kuitenkin _täytyy_ teidän hankkia meille apua."

Nyt juoksin puutarhan lävitse -- takanani syöksivät liekit ulos
kirjaston ikkunoista ja mustia paksuja savupilviä kiemuroi puitten
latvojen yli jäljestäni.

"Karolinenlust palaa!" huudahdin etehisessä.

Silmänräpäyksessä olivat kaikki katurakennuksessa jaloillaan. Yleinen
kauhu vallitsi avuksi rientävien tullessa ulos pihalle ja nähdessä
poppeliston yli lentävän paksun savun himmentämän hiljaista,
hopeakirkasta taivasta. Kaikki tarttuivat joutuisasti sankoihin ja
saaveihin ja vaunuvajasta tuotiin kaksi suurta paloruiskua.
Sivukadullakin huomattiin tuli ja portista riensi ihmisjoukko toisensa
perästä avuksi -- muutaman minuutin kuluttua olivat puutarha ja
Karolinenlustin etupuolella oleva aukea kenttä täynnä sammuttajia,
jotka joutuisasti hakkasivat avantoja niin lammikkoon kuin jokeen, sekä
ammensivat vettä ruiskuihin.

Palatessani oli herra Claudius nojallaan käsipuita vasten; oikealla
kädellään painoi hän vasenta rintaansa. Minä en surusta ja kauhusta
saanut sanaakaan suustani, vaan kumarruin isäni yli, joka makasi pää
alimmalla portaalla. -- Herra Claudius oli pannut viittansa hänelle
päänalustaksi. Silmät olivat ummessa ja laihat kasvot näyttivät niin
kalman kalpeilta ja verettömiltä, että luulin hänet kuolleeksi --
ääneen valittaen peitin kasvoni käsilläni.

"Hän on ainoastaan tainnoksissa eikä, mikäli minä olen voinut tutkia,
mikään jäsen ole taittunut", sanoi herra Claudius. Nytpä vasta, tänä
sanomattoman tuskan ja surun hetkenä opin minä arvostelemaan tätä
tyventä ääntä, jonka tähden kerran sanoin häntä jääkylmäksi! Kuultuani
hänen sanansa rohkasin heti mieleni.

"Alas herra von Sassenin huoneesen", käski hän miehille, jotka nostivat
isäni lattialta. "Se on syrjässä -- talo on tiivis, vettä sekä
sammuttavia käsiä on meillä tarpeeksi -- sinne ei valkea voi tunkea!"

Ihmisjoukko tulvasi ohitsemme rappuja ylös.

"Entäs te?" kysyin herra Claudiukselta vetäytyessämme syrjään,
kun miehet neiti Fliednerin seuraamana, kantoivat isääni hänen
huoneesensa. "Minä näen aivan hyvin teidän kärsivän tuskia, te olette
vahingoittaneet itseänne. Ah, herra Claudius, kuinka paljon te saatte
kärsiä, että olette ottaneet isäni ja minut taloonne!"

"Luuletteko niin?" Melkein autuaallinen hymy kartoitti
silmänräpäykseksi tuon tuskan näön, joka saattoi hänet rypistämään
kulmiansa. "Minä olen toista mieltä, Leonore. Minä tunnen aivan hyvin
viisaan säännön, jonka mukaan meidän ensiksi täytyy kärsiä useita
koetuksia, ennenkuin pääsemme taivaasen; jokaisella vastoinkäymisellä
lähestymme pyrintöperäämme ja sentähden olkoot ne siunatut."

Hän astui palavaan huoneesen ja minä riensin isäni luokse. Hän makasi
hiljaa ja liikkumatonna vuoteellansa; ainoastaan jonkun paloruiskun
jytiseväisesti ajaessa sillan yli, avasi hän silmänsä ja katseli
ympärillensä mielettömästi ja epäselvästi. Sitte kuiskasi hän
lakkaamatta hiljaa ja lempeästi itsekseen. Neiti Fliedner asetti kylmiä
kääreitä hänen otsallensa ja ne näyttivät häntä rauhoittavan. Apua ei
minulta puuttunut. Rouva Helldorfkin, joka ei tuon myrskyisen
sunnuntaiaamun perästä ollut astunut jalkaansa Claudiuksen puutarhaan,
voitti pelkonsa isäänsä kohtaan ja tuli luokseni.

Minä istuin sairaan vieressä, pitäen hänen kuumaa kättänsä omassani.
Hänen aaveentapainen mumisemisensa, joka ei silmänräpäykseksikään
lakannut, hänen tuskastuneet kasvonsa, josta itsenäisen ajatusky'yn
viimeinenkin jälki näkyi ijäiseksi lähteneen, lisäksi kiduttava huoli
herra Claudiuksesta, jonka tiesin olevan palavissa huoneissa -- kaikki
se saattoi minut mykkään epätoivoon.

Huoneen nurkassa paloi yölamppu -- sairaanvuode oli melkein varjossa;
mutta sitä valoisampaa oli ikkunoitten ulkopuolella. Hopealta
välkkyväin puitten yli aaltoilivat savupilvien varjot liehuvina
lippuina; sihisten lensi tuliruiskun kirkas vesisuihku keskeltä
ihmisjoukkoa -- savupilvet hajosivat sekä alentuivat kohta taasen
majestetillisesti kohotaksensa äärettömäksi peljästyksekseni. "Ottakaa
vaari!" kuului alinomaa muminasta ja suhinasta -- pelastettuja kaluja,
maljakoita, peilejä, marmoripatsaita kannettiin ulos sekä laskettiin
Dianan viereen -- suuret kirjakasat ulottuivat hänen kasvoihinsa asti
ja ympäriheitetyt polstarit ja kiiltävät pöydät näyttivät sanomattoman
kummallisilta tuossa välkkyvässä lumimaisemassa.

Vähitellen vähentyivät tiheät, mustat savupilvet jonkinlaiseksi
harsoksi tuijottavissa silmissäni -- melu rapuista kuului yhä
heikommalta -- ei enää viety alas tulesta pelastettuja kaluja.

"Vaara on ohitse", sanoi rouva Helldorf syvästi hengittäen ja minä
kätkin kyyneleiset silmäni vuoteen tyynyihin.

Charlotte astui sisään. Hänen leninkinsä laahasi revittynä lattiassa ja
hänen paksut palmikkonsa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin selkää --
hän oli ollut avullisena sammuttaessa ja tehnyt työtä kuin mies.

"Tämä on kaunis ilta meille, prinsessani", sanoi hän epätoivoisesti ja
istuutui väsyneenä viereeni pienelle jakkaralle. Hän nojasi otsansa
polviini. "Oi, pääraukkaani!" kuiskasi hän, molempien toisten naisten
hetkeksi mentyä viereiseen huoneesen. "Lapsi, jos tietäisitte, mitkä
tunteet minua nyt valtaavat! Tiedättekö, tuolla ylhäällä juolahti
hirveä ajatus mieleeni, että kentiesi olisi parasta, jos tulivirrat
äkkiä tempaisivat minut mukanansa ja niin muodoin lopettaisivat sieluni
tuskat. Ja rientäessäni sinetittyjen ovien ohitse arvelin niiden
_täytyvän_ aueta ja äitivainajani ojentaa minulle kätensä, vetääksensä
onnettoman lapsensa syliinsä. Tänään en ensi kertaa voi antaa isälleni
anteeksi, että hän niin epäilemättä luottaen veljensä kunniaan, jätti
meidät hänen käsiinsä! Ja vaikka hän olisi ollut vieläkin suuremmassa
epätoivossa, ei hänen olisi pitänyt kuoleman, hänen olisi täytynyt elää
meidän tähtemme -- hän oli pelkuri!"

Ulkoa väheni väkijoukko vähentymistään ja vesisuihkausten sihiseminen
kuului selvemmin korviimme. Viimeinkin tuli odotettu lääkäri. Hänen
äänettä kulkiessaan ja tarkastaessaan sairasta kaikui väkevä ääni
käytävästä hiljaiseen huoneesen.

"Enkö ole tietänyt, herra Claudius että näiden viisasten esi-isiemme
kätkemien, pakanallisten kuvien esiintuominen oli herralle inhottava
teko?" kysyi vanha kirjanpitäjä hyvin intoisesti.

"Hän on parantumaton, tuo vanha raivio!" mumisi Charlotte suuttuneena.

"Enkö ole ennustanut tulta putoavan alas taivaasta?"

"Herra Eckhof, tuli ei pudonnut taivaasta", keskeytti häntä herra
Claudius silminnähtävästi maltitonna.

"Te käsitätte asian ehdollisesti väärin, hyvä herra," intti toinen ääni
lempeästi.

"Ah, tuo on lukijaispappi, koko kaupungin pahin ihmiskalastaja -- he
tulevat nyt molemmat rukoushuoneesta, se kuuluu selvästi! Heistä on
tämä tulipalo mitä suurin riemutapaus", kuiskasi Charlotte.

"Veli Eckhof tietää varsin hyvin, ett'ei Herra enää nykyajoissamme
lähetä rangaistustaan niin suoraan taivaasta kuin muinoin", jatkoi
ääni.

"Mutta hänen voimansa tulee aina näkyviin, jos vaan huolii sitä
huomata. Niin, herra Claudius, minua surettaa kaikesta sielustani, että
teitä on niin koeteltu; mutta en myöskään voi olla Herraa kiittämättä,
että hän lakkaamattomasta armostansa teitä niin muistelee. Hän on
viisaudessaan ja oikeudessaan sallinut, että tuo pakanallinen
inhottavaisuus -- minä huomasin vast'ikään noitten niin sanottuin
ihmetöitten makaavan nokisina ja _särjettyinä_ puutarhassa --"

Hän ei ehtinyt lopettaa nuhdesaarnaansa, sillä herra Claudius avasi
sanaakaan tuhlaamatta huoneen oven ja minä kuulin hänen astuvan sinne.
Lääkäri meni hänen luoksensa. Herra Claudius seisoi pöydällä olevan
lampun vieressä, niin että sen valo kirkkaasti valasi hänen kasvojansa.
Hän pusersi kummallisella tavalla vasempaa käsivarttansa oikealla
kädellään vasten rintaa. Minä huomasin hämärästä istuinpaikastani,
miten hänen kasvonsa lääkärin kuiskaamasta kertomuksesta kovasti
synkistyivät.

"Tekin kärsitte, herra Claudius", kuulin lääkärin viimein lausuvan
kovemmalla äänellä.

"Minä olen satuttanut käsivarteni," vastasi herra Claudius tyvenesti,
"ja jätän katurakennuksessa itseni teidän huostaanne."

"Hyvä -- ja silmätkin täytyy meidän joksikin aikaa sulkea pimeään
huoneesen, huomaan minä," vastasi lääkäri.

"Vaiti, vaiti -- tiedättekö minun tässä kohdassa olevan aran ja te
voitte saada minut peljästymään!"

Sydämeni lakkasi sykkimästä -- jos hän tulisi sokeaksi? Minä luulin,
ett'ei niin suuri tuska eikä kurjuus koskaan voisi kohdata ihmissydäntä
kuin mitä tänään olin saanut kokea.

Charlotte nousi kiireesti ja meni luotani. Melkein samassa aukeni
kammarini ovi äkkiä ja joku mies astui nopeasti sisään.

"Herra Claudius, herra Claudius! Oi, mikä konnan työ!" kuulin vanhan
kirjanpitäjän valittavan. Hän tuli näkyviini -- ikäänkuin poisheitetty
oli kaikki ulkokultaisuus; tuo hurskauden, sekä Jumalan että ihmisten
edessä pyhän vaeltamisen teeskenteleminen oli tykkänään haihtunut hänen
tuskasta vääristyneistä kasvoistansa.

Herra Claudius viittasi kädellään häntä hiljentämään äänensä, mutta hän
oli liian liikutettu huomataksensa tätä viittausta.

"Ja tämä on tapahtunut minulle, minulle!" huudahti hän kiivaasti ja
kovasti suuttuneena. "Herra Claudius, joku kurja konna on käyttänyt
tulipalosta syntyneen häiriön hyväksensä, on murtanut itsensä
huoneeseni ja ryöstänyt minulta vähät säästörahani. Ah, tuskin voin
pysyä seisoalla! Minä olen niin liikutettu -- muistakaa, tämä minut
surmaa!"

"Tuo on syntisesti ja epäkristillisesti lausuttu", nuhteli häntä pappi
lempeästi. "Muistakaa, että on kysymys maallisesta mammonasta. Paitsi
sitä ei ole mahdotonta, että varas saadaan ilmi ja te saatte rahanne
takaisin, ja ell'ei, niin lausuu Vapahtaja: helpompi on kamelin mennä
neulansilmän läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan" -- minä
näin selvästi hänen tässä terävästi katselevan herra Claudiusta. "Eikö
tämä ole kallis, suloinen lohdutus sille, jota Jumala koettaa
maallisten varojen ryöstämällä?"

"Mutta samassa lippaassa olivat nekin tuhat taaleria lähetysrahaa,
jotka juuri näinä päivinä piti pois lähetettämän!" oihkasi kirjanpitäjä
epätoivoisesti vieden molemmat kätensä huolellisesti kammattuihin
hiuksiinsa.

Nyt oli papin vuoro säikähtyä.

"Oi, tämäpä oli todellakin äärettömän onnetonta, hyvä herra Eckhof!"
huudahti hän suurimmassa hämmästyksessä. "Mutta kuinka olittekaan --
suokaa anteeksi -- niin puolustamattoman kevytmielisesti tallettaneet
teille uskotut rahat? Te tiedätte kuitenkin, että joka groshenista
riippuu toisten autuus! Mitä nyt on tekeminen? Meidän täytyy
välttämättömästi lähettää rahat ensi päivinä. Seuraamme mainitaan aina
säännöllisyyden esimerkkinä emmekä voi teidän tähtenne kadottaa hyvää
mainettamme -- se teidän kyllä pitäisi käsittämän. Minun on teitä
sääli, vaan en millään muotoa voi teitä auttaa, teidän täytyy hankkia
rahat ennen määrättyä aikaa!"

"Oi, Jumalani, miten on se minulle mahdollista? Olenhan nyt
kerjäläinen!" Hän nosti valkoiset, hyvin hoidetut kätensä lampun
valoon. -- "Ei minulla edes enää ole timanttisormustani, entisen
päämieheni kallista lahjaa, sekin oli lippaassa -- minä riisun aina
kaikki kevytmieliset maalliset koristeet mennessäni Jumalan sanaa
kuulemaan. Oi, minun taivaallinen Herrani ja Jumalani, miksi olen minä,
uskollisin palvelijasi, ansainnut tämän kohtalon?"

Pappi lähestyi häntä ja laski lohduttavaisesti kätensä hänen
käsivarrellensa. "No, no, älkää toki epätoivoon langetko, hyvä herra
Eckhof. Asia on tosin ikävä kyllä, mutta kellä, niinkuin teillä, on
mahtava puolustaja, sen on helppo rohkaista mielensä. Herra Claudius on
jalo mies, rikas mies; hänestä on asia vähäpätöinen ja hän kyllä on
auttava teidät pulastanne. Eihän hän siinä pane mitään alttiiksi, onhan
teidän vuosipalkkanne hänen käsissänsä ja te voitte siitä vähitellen
maksaa hänelle rahat takaisin."

"Asia vaatii miettimistä, herra pappi", lausui herra Claudius
tyvenesti. "Minä en sekaannu senkaltaisiin asioihin; paitsi sitä
väititte äsken Kaikkivaltiaan viisaudessaan ja oikeudessaan sallineen
jalojen ihmishenkien kauniimpien muistojen, suuren sivistyksen
kukkasien kurjasti hukkua -- no, nyt tahdon minäkin kerran asettautua
uskovaisten kannalle, tahdon heidän vaativaisella yksipuolisella
tavallansa harkita asiaa ja tulla päätökseen, että Herra viisaudessaan
ja oikeudessaan on sallinut rahojen hukkua, joilla pakanan sielu --
tuhat taaleriako semmoinen käännetty maksanee? -- pakotetaan
kristinuskoon; pappi on tahtonut opettaa teitä, herra Eckhof, että
kirkko, jonka hyväksi olette uhranneet kallihin tavaranne -- perheenne
-- on raha-asioissa armahtamattomin velkoja."

Hän katseli ylpeästi olkapäänsä yli pikkuista pappia, joka kiivaasti
juoksi hänen tykönsä. "Meidän täytyy olla armottomat -- meidän pyhä
velvollisuutemme se on", huudahti hän innoissaan. "Mihin kirkko
joutuisi, ell'emme me Sionin uskollisina vartioina kokoilisi, säästäisi
tahi tekisi työtä koko päivän. Ja mitä vaivaloisemmin ropo on ansaittu,
mitä enemmän sekä työn että köyhyyden hikeä ja verta siinä riippuu,
sitä otollisempi on se Herralle. Te, herra Eckhof, joka olette yksi
meikäläisistä, te tiedätte minkäkaltaisten sääntöjen alaiset olemme ja
olette ponnistava kaikki voimanne hankkiaksenne rahat. Minä pesen
käteni! Minä olen tehnyt enemmän kuin mitä velvollisuuteni olisi
vaatinut -- minä olen alentanut itseni epäuskoisten edessä!"

Hän meni, niska kankeana, ovelle.

Silloin seisoi rouva Helldorf äkkiä masentuneen isänsä edessä.

"Isä", lausui hän vapisevin äänin. "Minä voin sinua auttaa, tiedäthän,
eitä minulla on seitsemän sataa taaleria äitivainajani perintöä, loput
saan varmaan langoltani, jolla on vähän rahaa säästössä."

Eckhof säikähti, ikäänkuin olisi hän hänen suloisessa äänessään kuullut
kutsumuksen viimeiselle tuomiolle. Hän katseli jähmettyneenä tytärtänsä
ja lykkäsi hänet molemmin käsin luotansa.

"Pois, pois! Minä en huoli rahoistasi", huusi hän hoiperrellen papin
perässä ulos ovesta.

"Olkaa huoletta, rouvaseni", lohdutti herra Claudius itkevää tytärtä.
"Sehän vielä puuttuisi, että tekin heittäisitte viimeisen roponne tähän
pohjattomaan syvyyteen. Minä olen pakotettu olemaan kova -- tätä
vaativaa uskonlahkoa kohtaan ei voi olla kylliksi ankara. Mutta
rohkaiskaa mielenne -- kaikki voi vielä muuttua hyväksi."

Kaikkien suuttuneina moittiessa isän kovuutta tuli Claudius
sairashuoneesen, jossa minä puolihämärässä istuin vuoteen vieressä. Hän
kumartui kuuntelevaisesti isäni yli, joka, tietämättä, mitä hänen
ympärillänsä tapahtui, yhä edelleen mumisi itsekseen.

"Hän on onnellinen hourauksissaan, hän luulee olevansa
päivänpaisteisessa Kreikanmaassa", kuiskasi herra Claudius minulle
hetken kuluttua. Hän seisoi ihan vieressäni -- silloin tartuin molemmin
käsin hänen oikeaansa ja suutelin sitä pahantekoni, entinen raakuuteni
häntä kohtaan olivat nyt sovitetut.

Hän oikein horjahti taaksepäin; ei sanaakaan tullut hänen huuliensa
yli, mutta hän laski kätensä pääni päälle, kallisti sen taaksepäin ja
katseli minua syvästi ja tutkivaisesti silmiin -- ah, kuinka raskaina
luomet peittivät hänen kauniit silmänsä!

"Onko meidän välimme nyt kaikin puolin hyvä, Leonore?" kysyi hän
viimein tukahutetulla äänellä.

Minä nyykkäsin vilkkaasti päätäni, muistelematta, että tuo synkkä
salaisuus vielä erotti meitä.



XXXI.

Monta päivää oli isäni henki vaarassa. Tuo vimma, jonka vaikutuksesta
hän tuli syypääksi Karolinenlustin tulipaloon, ei ollut, kuten minä
pelkäsin, mielettömyyttä, vaan hänessä jo kauan piileskelleen salaisen
hermotaudin alku. Vaara, johon hänen henkensä oli joutunut, ei voinut
jäädä minulta tietämättä, ja niin istuin minä yöt päivät hänen
vuoteensa vieressä, vanhalla uhkamielisellä tavallani arvellen, ett'ei
kuolema minun valvovien silmäini edessä tohtisi sammuttaa tätä heikkoa
hengen kipinän. Pelkäsikö tuoni todellakin uhkaavaa tyttöä, en tiedä,
mutta hän kumminkin jätti isäni eloon ja sanomattoman tuskallisen
viikon kuluttua ilmoittivat lääkärit sairaan pelastuneeksi. Paitsi
rouva Helldorfia oli minulla vielä taitava sairaanhoitaja, johon
saattoi luottaa, ja herttuan henkilääkäri, jonka hänen korkeutensa itse
oli lähettänyt, viipyi tuntikausia Karolinenlustissa huolellisesti
valvoen "mainion oppineen kallista elämää". Kunnon pääkaupunki näytti
erhettyneen luulossaan, että onnettoman raha-asian välttämättömästi
täytyi saattaa isäni hovin epäsuosioon -- ei herttua ollut koskaan
ollut armollisempi eikä osanottavaisempi kuin tänä raskaana aikana;
hänen lähettiläänsä saapuivat joka päivä pari kertaa kuulustelemaan
sairaan tilaa ja niihin yhtyi matelevain hovilaisten enemmän tahi
vähemmän nauhoitettu palvelijaparvi.

Katurakennukseenkin oli sairashuone valmistettu -- puolipimeä,
paksuilla uutimilla varustettu huone. Herra Claudius oli pudotessansa
isäni kanssa pahasti niukahuttanut käsivartensa ja siihen yhtyi
vaarallinen tukehuttavan savun sekä häikäsevien liekkien tuottama
silmäpolte, joka alussa saattoi lääkärin pelkäämään pahinta. Minä olin
sanomattomassa tuskassa, sillä en saanut häntä nähdä. Mutta heti
lääkärien väkivaltaisin ajettua minut ulos sairashuoneesta raikasta
ilmaa nauttimaan, juoksin eturakennukseen, enkä tyytynyt, ennenkuin
neiti Fliedner itse tuli ulos kertomaan minulle hänen laitansa. Omassa
kovassa kärsimyksessään ei hän kuitenkaan unhottanut pikku Leonoraansa.
Huoneeni ikkunan laudat sekä kukkaispöydät olivat täynnä neilikoita,
lehmänkieloja ja hyasinttejä -- minä tunsin aina kevätilman ympäröivän
itseäni. Hovilääkäri arveli aron prinsessan runollisesti kuolevan siitä
kukkien tuoksusta ja vanha Schäfer uskoi minulle myhäillen
kasvihuoneissa olevan kauhean tyhjää sekä ylipuutarhurin siitä kovin
nurisevan. Rouva Helldorf, lääkärit, sairaanhoitaja, kaikki, jotka
vähän tahtoivat virkistyä hengiteltyänsä sairashuoneen tukehuttavaa
ilmaa, pakenivat aina minun kalliisti koristettuun huoneeseni; yksi
vaan katseli sitä epäsuosiollisesti ja se oli Kristina tätini.

Niin kauan kuin isäni vielä oli mielen horroksissaan, tuli hän joka
päivä minua katsomaan. Minun täytyy myöntää, että aina vapisin
kuullessani hänen keveitä askeleitaan; hänen ensimäinen käyntinsä isäni
vuoteella liikutti minua syvästi. Mitä viehättävimmin kääntäen kaunista
päätänsä, kuiskasi hän nähdessänsä isäni laihat kasvot minulle
säälimättömästi: "lapsi, valmistaudu kestämään mitä ikävintä kohtausta
-- hänen kuolemansa on jo kovin lähellä". -- Siitä asti pelkäsin häntä;
mutta kiukku ja mieliharmi syntyi minussa, hänen eräänä päivänä
astuessansa minun huoneeseni. "Jumalani, kuinka taivaallisen
viehättävää!" huudahti hän lyöden valkoiset kätensä yhteen.
"Sydänkäpyseni, sinulla lienee melkoisen paljo käsirahaa, koska olet
noin äärettömän tuhlaavainen!"

"Minä en ole noita kukkia ostanut -- herra Claudius on käskenyt
koristaa huoneeni", vastasin minä loukattuna -- minäkö tuhlari!

Hän kääntyi nopeasti ja nyt näin ensi kerran näiden säihkyvien
lempeitten silmien voivun luoda tikarin teräviä katseita.

"Onko tämä sinun huoneesi, Leonore?" kysyi hän terävällä äänellä.

Minä myönsin.

"Ah, lapsukaiseni, sinä varmaan erehdyt. -- No, no, se onkin hyvin
siedettävä, olethan lapsi vielä!" arveli hän sitten nopeasti hymyillen
ja silitti hyväillen poskeani sametinhienoilla sormillaan. "Katsos,
vanha Schäfer on suuri kukkashupakko -- hän se on, joka on täyttänyt
kammarisi kukilla, että olen tukehtua niiden tuoksusta -- pikku
veitikka, näytät olevan hänen suosittunsa! Herra Claudiuksen vertaisen,
vakavan miehen, joka on niin vaipunut onnettomiin muistoihinsa -- kuten
olen kuullut sekä sinulta että rouva Helldorfilta -- ei varmaan
juolahda mieleen tuhlata kasvihuoneittensa kukkasloistoa tuommoiselle
-- suo minulle se anteeksi -- tuommoiselle, pienelle, mitättömälle
keltanokalle."

Minä olin vaiti ja nielin närkästykseni. Hänen sanansa olisivat
voineet kovin masentaa mieleni, en voi sitä kieltää, sillä hänen
Junon-vartalonsa rinnalla olin minä ihan pienin, mitättömin olento,
minkä voi kuvailla -- mutta kukat olivat _kuitenkin_ herra Claudiuksen
lähettämät, sen minä varmaan tiesin, vaikka kätkin sen suloisen
visseyden sydämeni pohjaan. Tätini ei enää astunut jalkaansa
huoneeseni; hän vakuutti lyhyen olonsa "kasvihuoneen ilmassa"
tuottaneen hänelle kauhean päänkivistyksen. Kummallista, ett'ei kaunis
lempeä-ääninen, suikeavartaloinen rouva voinut tulla hyvälle kannalle
sveitsiläisrakennuksen asukkaitten kanssa! Vanha Schäfer näytti aina
nurjalta, minun puhellessani Kristina tädistä, ja väitti soman, puhtaan
vierashuoneensa muuttuneen oikeaksi tomupesäksi -- rouva ei muka
milloinkaan koskenut tomuttimeen eikä näyttänyt tietävän, miksi
vaatenauloja käytettiin, sillä kaikki vaatteet makasivat sikin sokin
lattialla; rouva Helldorf eräänä päivänä oikein suuttui, nähdessänsä
minun antavan tädilleni rahaa.

"Tuo on oikein syntiä", lausui hän jäätyämme kahden kesken; "siten te
kannatatte vapaalla aikomuksella tätinne laiskuutta ja tuhlaavaisuutta.
Hänen luonansa ovat pöydät täynnä kaikenlaisia herkkuja ja makeisia --
rouva hävetköön syödä osteroita ja ankeriaita sekä pitää
sampanjapulloja sohvan takana ja antaa teidän maksaa kaikki! Sitä ette
voi pitkittää! Voisihan hän opettamalla ansaita leipänsä; hänen äänensä
on tosin kulunut, mutta hänellä on oivallinen laulutapa."

Omaksi rauhoittamisekseni taisin vakuuttaa hänelle sen varmaankin
olevan tädin aikomuksen, sillä olihan hän monta kertaa sanonut
aikovansa panna jonkun tuuman toteen, vaan siinä tarvitsevansa miehen
apua ja neuvoa, sekä toivoneensa saada sitä isältäni; ja isäni niin
kovasydämmisesti hyljättyä hänet, tahtoi hän odottaa, kunnes herra
Claudius paranisi. -- Sen mukaan, mitä hän hänestä oli kuullut, luuli
hän hänen parhaiten voivan auttaa ja neuvoa häntä. Minulla ei ollut
tähän mitään sanomista ja olin vähällä suuttua, kun rouva Helldorf
päätänsä pudistaen sanoi luulevansa herra Claudiuksen jättävän rouvan
oman onnensa nojaan, kun näkee hänen maalatut kasvonsa.

Nuori rouva oli tänä surun aikana tullut minulle erittäin rakkaaksi,
kuinka paljon uhrasikaan hän minun hyväkseni astuessansa taloon, jossa
hänen isänsä asui. Ikäänkuin paeten tuli hän aina syvästi hengähtäen ja
sykkivin sydämin -- pelko tavata isäänsä riennätti hänen askeleensa.
Hyljätty raukka rakasti kuitenkin isäänsä innokkaasti ja oli kovin
suruissansa, kun kuuli hänen pantanneen koko omaisuutensa, maksaakseen
hänelle uskotut lähetysrahat. Vaikka kaikin tavoin koetettiin saada
varasta ilmi, ei kuitenkaan löydetty hänen jälkiänsä. Minusta oli
kirjanpitäjävanhus kummallisesti muuttunut; hän tervehti minua nyt aina
sekä alentui välistä kysymään isäni vointia. Charlotte vahvisti
havaintoni; hän väitti suuttuneena kirjanpitäjän välttävän häntä ja
Dagobertia; "vanha hupakko" muka varmaan katui, että oli ilmoittanut
isäntänsä salaisuuden ja oli viimein -- sen hän jo ennakolta tiesi --
valhetteleva ratkasevana hetkenä. Intokiihkoinen neito oli kovissa
tuskissa. Ruhtinatar oli kipeä eikä ottanut osaa hovielämän
häärimiseen. Muurikadun varrella olevaa taloa ei hän enää näkynyt
muistavankaan. Mitä nyt oli tapahtuva? Minä toistin ehdotukseni
tunnustaa kaikki herra Claudiukselle, mutta Charlotte hylkäsi sen,
sanoen kiivaasti ja pisteliäisesti, että kammarini kukkasenlemu oli
varmaankin hurmannut minut. Sen jälkeen kuuntelin ääneti hänen
valituksiansa.

Viisi viikkoa oli kulunut tulipalon ja kovan koetukseni tapahduttua.
Isäni oli jo aikoja sitte jättänyt vuoteensa ja hän virkistyi
ihmeellisen nopeasti; lääkäri ilmoitti hänelle varovaisesti kaikki,
mitä oli tapahtunut ja hän kesti kaikkein kummastukseksi jotenkin
helposti ikävän seikan, että hänen kalliit käsikirjoituksensa olivat
muuttuneet tuhaksi, paljoa enemmän tuskastui hän kuullessansa suuren
joukon kalleita kirjoja ja käsikirjoituksia jääneen pelastamatta,
kauneimpien vanhanaikuisten saviastioitten särkyneen ja ett'ei voitu
löytää nukkuvan pojan pientä marmorikättä, vaikka sitä erittäin
huolellisesti etsittiin. Hän itki surusta ja voi tuskin rauhoittua
syystä, että oli saattanut maailmalle ja herra Claudiukselle semmoisen
korvaamattoman vahingon. Herttua tuli sangen usein häntä tervehtimään;
niinmuodoin johdatettiin hänen ajatuksensa huomaamatta entiseen
kulkuunsa ja hänellä oli jälleen lukemattomia tuumia miettiäksensä.
Minua kohteli hän sanomattoman hellästi -- kova onni oli likemmin
yhdistänyt isän ja tyttären -- hän ei enää voinut olla ilman minutta;
kuitenkin vakuutti hän usein ja vakavasti kevään tullessa lähettävänsä
minut kuukaudeksi Dierkhofiin, sillä minä olin muka vaalennut ja
tarvitsin lepoa.

Oli sumuinen maaliskuun ilta. Ensi kerran aioin jälleen viiden viikon
kuluttua mennä sveitsiläisrakennukseen; tätini oli nimittäin muutamilla
rivillä nuhdellut minua, että kovasti laiminlöin häntä, vaikka isäni jo
oli terve jälleen. Etehisessä syöksi Charlotte vastaani. Minä
peljästyin hänestä -- senkaltaista hurjaa voittoriemua en ollut
milloinkaan nähnyt ihmiskasvoissa. Hän tempasi paperin taskustansa ja
piti sitä silmäni edessä.

"Katso tässä, lapsi", huudahti hän hengästyneenä. "Viimein nousee
minunkin onnen aurinko! Ah! --" Hän levitti käsivartensa, ikäänkuin
tahtoisi hän sulkea koko maailman rinnoillensa. "Katsokaa minua,
pienokaiseni -- tään näköinen onni on! Tänään tohdin ensi kerran
lausua: tätini Margareta ruhtinatar! Oi, hän on kuitenkin hyvä, niin,
hän on sanomattoman jalo! _Niin_ voi ainoastaan todellakin
korkeasukuinen, jaloverinen nainen voittaa itsensä! Hän kirjoittaa
minulle, hän tahtoo minua puhutella; huomenna täytyy minun olla hänen
luonansa. Jos vaatimuksemme ovat todenperäisiä -- ah, minä tahtoisin
nähdä sen, joka olisi kylliksi julkea kieltääksensä sitä -- niin sitte
saatetaan luonnolliset oikeutemme voimaan. Hän on jo keskustellut siitä
herttuan kanssa -- kuuletteko herttuan kanssa!" Hän tarttui
käsivarteeni ja pudisti sitä. "Tajuatteko, mitä se on? Meidät
julistetaan Sidonia ruhtinattaren lapsiksi ja me tulemme herttuallisen
perheen jäseniksi."

Minua värisytti -- ratkaseva hetki lähestyi.

"Aiotteko todellakin puhua tästä asiasta, kun herra Claudius vielä on
sairas?" kysyin häneltä epäselvällä äänellä.

"Joutavia, hän ei ole enää sairas. Paksut uutimet ovat jo otetut hänen
ikkunoistansa; hän käyttää viheriäistä silmävarjostinta ja on tänään
ensi kerran minun huoneeni viereisessä, ohuilla akuttimilla
varustetussa salissa. Hän on huvittanut itseään antamalla Eckhofille
hänen syntymäpäivänään mitä sievimmän pikku kukkaron täytettynä
tuhannella taalerilla, että vanhus voisi lunastaa omaisuutensa. Tämä
koski niin ukon sydämeen, että minä kovasti pelkäsin hänen lankeevan
sedän jalkojen juureen ja tunnustavan, mitä hän oli meille ilmoittanut
-- suureksi onneksi ei hän pelkästä liikutuksesta saanut sanaakaan
suustansa. Paitsi sitä olen minä tullut kivikovaksi -- minä olen
kärsinyt liian paljon näinä viimeisinä päivinä; Dagobertiltakin olen
aamusta iltaan saanut kuulla katkerimpia moitteita 'röyhkeästä
ilmoitustavastani'. Minulla ei ole enää armahtavaisuutta; ja vaikka
setä tänä hetkenä vietäisiin oikeuteen -- en minä liikuttaisi
sormeakaan sitä estääkseni."

Hän seurasi minua aina puutarhan portille asti, sitten näin hänen
nuolennopeasti rientävän lehdettömään metsään. Rintaa melkein halkaseva
onnentunto pakotti hänet nousemaan mäen kukkulalle, josta hän voi
riemuitsevaisesti julistaa onnensa avaraan maailmaan, ja minä sitä
vastoin olisin mieluisimmin kääntynyt takaisin sekä kätkeytynyt
Karolinenlustin pimeimpään nurkkaan, salatakseni pelkoni ja tuskani
herra Claudiuksen tähden.

Minä hiivin aluksi Kristina tädin kammarin oven ohitse.
Kummastuksekseni kuului sieltä koiran haukkumista. Minä menin
ylikertaan. Helldorfin perheessä rauhoittuivat aina levottomasti
tykyttävät suoneni. Suuri riemu kohtasi minua siellä. Herra Helldorf
ojensi minulle molemmat kätensä, Gretchen syleili polviani ja pikku
Hermann istui lattialla sätkytellen jalkojansa ja pyrkien syliin. Rouva
puolestansa otti kohta kahvikeittimen kaapista, toi minulle säästetyn
torttupalasen syötäväksi ja pian istuimme kodikkaan kahvipöydän
ympärillä. Silloin tällöin keskeytti vaikea koloraturilaulu --
hopeanheleitä äänijuoksuja ja lirityksiä -- puheemme -- Kristina täti
lauloi tahi oikeammin rallatteli alhaalla; se kuului ihmeelliseltä;
mutta heti hänen koetettuaan lujasti laulaa jotakuta pitempää säveltä,
kirveli oikein sydäntäni ääni, joka ennen lienee ollut ihastuttavan
kaunis, oli tykkänään särkynyt.

"Rouvan tuolla alhaalla täytyy niin pian kuin mahdollista saada jotakin
työtä -- hän todellakin viettää oikeata laiskurin elämää", lausui herra
Helldorf hieman rypistäen otsaansa. "Hänen laulutapansa on oivallinen
ja minä olen tarjoutunut hankkimaan hänelle oppilaita. Hän voisi
ansaita paljon rahaa, jos tahtoisi. Mutta ylpeätä katsetta sekä
pilkallista hymyä, jolla hän kiitti minua hyvästä suojeluksesta, en
milloinkaan voi unhottaa. Sen perästä ei hän enää ole käynyt luonamme."

"Blanche haukkuu -- joku tulee, äiti", sanoi Gretchen.

"Niin, Blanche -- se on sveitsiläisrakennuksen uusi asukas, jota ei
vielä ole teille esitelty, Leonore", arveli rouva Helldorf hymyillen.
"Tätinne osti toissa päivänä pienen, viehättävän silkki-villakoiran.
Schäfer on harmissansa, hän ei siedä sitä häijyä eläintä."

Hän vaikeni äkkiä ja kuunteli: vakavia miehen askeleita kuului
portailta, ne astuivat etuhuoneen yli ja viipyivät tuokion aikaa oven
takana. Rouva Helldorf oli muuttunut kalmankalpeaksi; hän seisoi siinä
hengittämättä, liikkumatta kuin patsas, ikäänkuin olisi hänen
mahdotonta astua askeltakaan ovea kohti sitä avataksensa. Nyt laskeusi
käsi ulkopuolella avaimen päälle, ovi aukeni ja pitkä, korkea mies
astui vitkaan kynnyksen yli.

"Isäni!" huudahti nuori rouva. Se huuto oli melkein sydäntä särkevä
voihkaus, melkein suurimman riemun osoitus. Eckhof otti horjuvan
tyttärensä syliinsä ja pusersi hänet rinnoillensa.

"Anna, minä olen ollut kova -- unhota se", lausui hän epäselvällä
äänellä.

Rouva Helldorfilla ei ollut sanaakaan vastaukseksi, hän vaan kätki
kasvonsa syvemmin isänsä syliin, josta hän niin kauan aikaa oli ollut
karkoitettu. Vävyllensä ojensi vanhus sanaakaan lausumatta oikean
kätensä, Helldorf tarttui siihen voimakkaasti ja pusersi sitä
kyynelsilmin.

"Minäkin tarjoon sinulle käteni, vaari", sanoi Gretchen, nousten
varpaisillensa ulettuaksensa vanhukseen.

Vieno lapsen ääni saattoi nuoren rouvan viimein katsahtamaan ylös; hän
juoksi pikku pojan luo, nosti hänet lattialta ja näytti hänet
isällensä. "Suutele häntä, isä kulta!" lausui hän puoleksi itkien,
puoleksi nauraen. "Gretchenin tunnet jo entiseltään, vaan et
pienokaistani. Katso vaan, hän on perinyt äitivainajani suuret siniset
silmät -- oi, isäni!" Hän kavahti uudestaan isällensä kaulaan.

Minä ennätin ovelle, hiivin kuulumatta ulos. Vaikka olinkin kotiutunut
Helldorfin perheesen, huomasin kuitenkin nyt, kun tuo suuri aukko isän
ja tyttären välillä täyttyi, ett'en kuulunut siihen pieneen seuraan: ei
minkään vieraan silmäyksen pitänyt sinä pyhänä hetkenä kohdata
katuvaista isää. Mutta minun sielussani vallitsi autuaallisuus ja
kirkkaus -- kirkkaus, jommoinen niin kummallisesti valasi yläkerran
onnellisia ihmisiä minun ulos hiipiessäni, sillä samassa pilkisti ohut
vaalea auringonsäde pilvisestä taivaasta, jakaen loistoaan seinien
vanhoille perheenkuville, ikäänkuin kehoittaen heitä ottamaan osaa
autuaalliseen sovintoon.

Tätini makasi sohvalla minun huoneesen astuessani. Hurjasti haukkuen
hyökkäsi pieni Blanche raivio vastaani, tavoittaen minua hampaillansa.
Minä löin häntä vähän päähän, jonka perästä hän muristen pakeni
emäntänsä syliin.

"Ei, ei, Leonore, sinä et saa lyödä pikku lemmittyäni!" huudahti täti
puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuen. "Katsos, nyt on Blanche
vihastunut sinuun ja saat nähdä paljon vaivaa jälleen päästäksesi hänen
suosioonsa."

Minä arvelin itsekseni tuskin huolivani nähdä sitä vaivaa.

"Katsos, eikö hän ole viehättävän kaunis eläin?" Hän silitti lempeästi
silkin hienot karvat todellakin ihmeen kauniin elukan älykkäiltä
silmiltä, "Ja ajattelepas, minä sain sen oikeasta polkuhinnasta. Myöjä
oli varmaankin rahan puutteessa; neljä taaleria minä vaan siitä
maksoin; enkö saanut sitä melkein ilmaiseksi?"

Syvässä hämmästyksessäni en saanut sanaakaan huulieni yli. Nykyään olin
rehellisesti tasannut rahani Kristinan ja itseni välillä, ja hän sai
kahdeksan taaleria.

"Minulla oli jo ennenkin tuommoinen pikku silkkikoira, oikein pulskea
elävä -- minä sain sen kreivi Stettenheimiltä ja se maksoi useampia
Louisd'oria kuin tämä taaleria. Ei voitu kauniimpaa elävää nähdä, kuin
tuota pikkuista, vaaleankeltaista kiiltävää, sinisellä silkkityynyllä
makaavaa koiraa. Poloinen tukehtui viimein syödessänsä metsäkanan
siipeä."

Niin laverteli hän hymysuin. Vieläkin näkyi siitä hymystä kauneimmat
kuopat hänen poskissansa ja silmäni riippuivat ehdottomasti noissa
kauneissa, tasaisissa, lumivalkoisissa hampaissa, jotka loistivat esiin
hänen purpurapunaisten huuliensa väliltä. Kauniin rouvan hiukset olivat
moittimattomasti kammatut, mutta hänen pukunsa minua oikein peljätti.
Kulunut, sinertävä, likainen aamupuku täynnä tahrapilkkuja riippui
löysästi hänen hartioillansa, rinta-aukosta sekä lävistä kyynäspäässä
kurkisti epäiltävän valkoinen yöpaita rohkeasti esiin. Puvun mukaan oli
koko huone. Keskellä lattiaa oli kaksi likaista rikki-poljettua
valkoista atlaskenkää, jotka varmaan olivat arvossaan alentuneet sekä
tohveleiksi että Blanchen leikkikaluiksi. Tavallisesti kiiltäviä pöytiä
ja pesukaappia peitti läpitunkematon pöly ja vuoteen uudinten takana
oli tyynyjä ja pitovaatteita mullin mallin; ilma sitä vastoin oli
täytetty hienoimmalla ja viehättävimmällä neilikkahajulla.

"Eikö totta, sinä tapaat huoneeni äärettömässä epäjärjestyksessä?"
sanoi hän kysyväisesti huomatessaan minun katselevan ympärilleni. "Minä
en tahtonut valittaa siitä luonasi käydessäni, ett'en liiaksi
surettaisi sinua. Onhan sinulla sitäkin paitsi kyllä raskas taakka
hartioillasi. Mutta nyt ilmoitan sinulle, että tunnen itseni
äärettömän onnettomaksi tässä kurjan köyhässä pesässä. Schäfer on
oikea narri -- senkaltaisella ihmisellä ei ole vihiäkään, minkä
kaltaisiin oloihin minun vertaiseni, Jumalan ja koko maailman
hemmoitettu rouva on tottunut. Sen sijaan, että hän, kuten aina on
tavallista vuokrahuoneessa, pitäisi huolta kamarini puhdistamisesta,
vaatii hän naurettavasti, että minä pölyttäisin hänen huonekalujansa ja
koskisin luutaan -- sitä hän saa odottaa."

Hän otti pikkuisen rusinoilla ja kuorimanteleilla täytetyn vadin
pöydältä ja rupesi syömään.

"Ota sinäkin", lausui hän tarjoten Blanchelle makean rusinan. "Tosin on
minulla vaan vähän sinulle tarita, mutta veitikka se, joka antaa
enemmän kuin on annettavaa. Kerran koittaa minulle parempi aika ja
silloin saat nähdä, minkälaisia viehättävän hauskoja pitoja minä taidan
valmistaa. Mutta palatkaamme Schäferiin! Tuo vanha lempeä ulkokullattu
voi myöskin olla jotenkin raaka. Ajattelepas vaan, kaksi päivää sitten,
ostaessani Blanchen ja maksaessani miehelle rahat varoitti hän minua
hävyttömästi ja vaati minulta ensin viime kuukauden hyyryä ja mitä hän
vielä oli maksanut puista ja valosta puolestani täällä asuessani. Eikö
totta, se ei kuulu _minuun_, sydänkäpyseni? _Sinähän_ se olet, joka
olet toimittanut minut tänne."

Tuskan hiki valui otsastani -- kuinkahan tämä päättyisi? Jos
kirjoittaisin aamusta iltaan herra Claudiukselle, en kuitenkaan voisi
elättää tätiäni. Ilse muistui mieleeni -- kuinka usein olinkaan
moittinut sydämessäni tuota vanhaa rehellistä sielua kovaksi ja
järkähtämättömäksi, syystä että hän kaikin voimin koetti estää minua
yhtymästä Kristina tätiin -- nyt olin kauniissa pulassa.

"Täti, minun täytyy vilpittömästi tunnustaa sinulle, että varani ovat
sangen vähäiset", lausuin hänelle punastuen, mutta kuitenkin
lujamielisesti: "Minä tahdon olla suora sinua kohtaan ja kertoa, mitä
ei edes isäni tiedä; melkein kaikki talousrahat ansaitsen minä
kirjoittamalla kukkien nimiä herra Claudiuksen siemenkoteloihin."

Ensin tuijotti hän minuun ällistyneenä ja epäillen, vaan sitte
purskahti hän hillitsemättömään nauruun. "Siis on keskinäinen välimme
niin runollista laatua? Sepä on taivaallista! Ja minä kuin olin niin
lapsellinen, että hetken aikaa pelkäsin -- no, pienokaiseni,"
keskeyttihe hän iloisesti; "se työ on loppuva sinä päivänä, jolloin
kohtaloni muuttuu, siitä voit olla varma! Sitten en enää kärsisi sitä!
Hyi, kuinka poroporvarillisen halpaa! Saat nähdä, miten minä menettelen
hänen kanssansa! Kopioiminen on todellakin raskas työ, enkä minä
sentähden millään tavoin enää tahdo elää sinun varoillasi. Mutta mitä
tehdä? Lapseni, minä luen minutteja, kunnes sanottaisiin herra
Claudiuksen olevan terveen ja jälleen voivan laskea ihmisiä
puheillensa."

"Hän on tänään ensi kerran lähtenyt sairashuoneestansa."

"Taivas! Ja sen sanot minulle nyt vasta?" Hän kavahti ylös puoleksi
makaavasta asemastaan. "Etkö tiedä jokaisella turhaan kuluneella
silmänräpäyksellä viivyttäväsi elämäni onnea? Enkö kylliksi usein ole
sanonut sinulle tahtovani laskea tulevaisuuteni onnen tämän kunnon
miehen käsiin sekä antaa onneni ja onnettomuuteni riippua hänen
neuvostansa ja päätöksestänsä?"

"Minä en luule hänen voivan neuvoa sinulle muuta kuin herra
Helldorfkaan, täti kulta", vastasin hänelle. Herra Claudius ei huoli
ottaa osaa seuroihin, kun sitä vastoin Helldorfille opettajana ovat
ylhäisintenkin ovet auki. Hän kertoi minulle taannoin, että sinä voisit
ansaita paljon rahaa, jos --"

"Pidä tietosi itseksesi, ole hyvä", keskeytti hän minua jääkylmästi.
"Minun asiani se on, millä tavalla raivaan itselleni tietä, ja minä
tunnustan sinulle suoraan, ett'en ollenkaan tahdo tekemistä ylikerran
asukkaitten kanssa, ole siis pakottamatta minua vahimpäänkään yhteyteen
heidän kanssansa. He ovat tuommoisia tuttuja, jotka sitten riippuvat
kiinni takiaisen tapaan ja -- niin, lapseni, he pysyvät aina kaukana
niistä seuroista, joihin minä olen tottunut kuulumaan! Ja nyt pyydän
sinua hartaasti koettamaan parastasi hankkiessasi minulle lupaa
puhutella herra Claudiusta."

Minä nousin ja hän kumartui alas sohvasta sekä puki kiireesti
atlaskengät jalkaansa ja nyt näin minä lihankarvaisten sukkien
ympäröivän hänen hienoja jalkojaan.

"Ah, sinä, pikku hiiri!" nauroi hän iloisesti korottaessansa hoikan
vartalonsa ja ojentaen käsivartensa ylitseni. Me seisoimme juuri peilin
edessä ja ehdottomasti katsahdin siihen; minun valkea ihoni, vaikka se
olikin moitteettoman sileä ja nuorekas, oli kuitenkin ruma tätini
persikan-väristen poskien ja lumivalkoisen otsan rinnalla; mutta tänään
näin myöskin ensi kertaa tuota inhottavaa maalia, joka paksulta peitti
hänen neljänkymmetä-vuotiset kasvonsa. Minä häpesin kaikesta sielustani
ajatellessani, että herra Claudiuksen terävät, ankarat silmät
huomaisivat sen; mutta vaikka kuinka useasti avasin huuleni,
pyytääkseni häntä nenäliinallaan pyyhkimään pois enimmän osan siitä, en
kuitenkaan saanut sanaakaan suustani, sitä vähemmin kun hän samassa
kutsui minua pieneksi ruskeaksi hasselipähkinäksi ja äärettömästi
ihmetteli tuota "samettimaista mustalaisihoa", vaikka Jakobsohnit,
kuten hänestä selvästi näkyi, aina olivat olleet lumi-valkoisia.

Minä vetäydyin pois hänen hyväilevistä käsistänsä ja läksin huoneesta,
vakuuttaen kohta meneväni neiti Fliednerin luo keskustelemaan hänen
kanssansa tuon puheen mahdollisuudesta.

Sydämmellisesti suudellen minua jätti täti minut hyvästi.



XXVII.


"Pikku Leonore kultani, paras olisi, jos itse keskustelisitte asiasta
herra Claudiuksen kanssa", keskeytti minua Fliedner hymyillen, kun
ehdin puoleksi lausua asiani.

"Saako häntä siis puhutella?" kysyin ujosti.

"Tietysti, kuka vaan haluaa. Menkää vaan ylös ensimäiseen saliin, jossa
Lotharin kuva riippuu -- siellä on jo monta käynyt tänään -- sali on
vastaiseksi toimitushuoneena."

Minä menin ylös. Oven edessä viivyin hetken aikaa ja pusersin kädet
sydäntäni vasten -- minä luulin sen kovan tykyttämisen minua
tukahduttavan. Sitte astuin hiljaa sisälle. Huone ei ollut niin hämärä,
kuin minä luulin. Ikkunoita peitti viheriät uutimet, jotka levittivät
lempeän, viehättävän valon huoneesen. Herra Claudius istui nojatuolissa
seljin minuun päin ja nojasi päätänsä selkälautaa vastaan; viheriä
varjostin peitti hänen silmänsä. Hän ei näkynyt huomaavan kenenkään
astuneen huoneesen, tahi luuli minua kentiesi neiti Fliedneriksi, sillä
hän ei liikahtanut paikaltansa.

Ah, nyt oli syvin hartahin toivoni täytetty -- minä näin hänet jälleen!

En voinut puhua -- minä pelkäsin äärettömästi omaa ääntäni tässä
hiljaisessa huoneessa. Melkein kuulumattomasti astuin lähemmäksi ja
tartuin epäileväisesti hänen vasempaan, tuolin käsilaudalla riippuvaan
käteensä. Vieläkin pysyi vaaleahiuksinen pää samassa asemassaan, mutta
nuolennopeasti tarttui hänen oikeansa minun käteeni ja minä olin
äkkiarvaamatta vangittu.

"Ah, minä tiedän, kenenkä oma tämä pikku ruskea kätönen on, joka niin
pelokkaasti värähtelee sormissani kuin arka linnun sydän!" huudahti hän
yhä vaan liikahtamatta. "Enkö kuullut jotakin hypähtelevän rappuja ylös
ja askeleitten eri vikkelyydestä kuulin selvästi: menenkö sisälle vai
enkö? Voittaako sääli tuon vanki raukan suhteen tahi entinen
uhkamielisyys, joka odottaa kunnes _hän_ jättää vankilansa ja tulee
_minun_ luokseni?"

"Oi, herra Claudius", keskeytin häntä, "uhkamielinen en ole ollut!"

Silloin käänsi hän kiireesti kasvonsa puoleeni, laskematta kättäni
irti.

"Ei, ei, sitä ette ollutkaan, Leonore", sanoi hän puoli ääneen, "minä
tiedän sen. Lähiseurani ei aavista, miksi minä juuri hämärässä aina
tulin niin kärsimättömäksi ja käskeväisesti vaadin syvintä
hiljaisuutta. Näinä hetkinä kuuntelin minä hengellisellä korvallani
tahi ainoastaan sykkivällä sydämellä, sillä tiesinhän minä varmaan,
mihin aikaan nuot leveät tytönjalat läksivät Karolinenlustista, minä
seurasin jokaista askelta puutarhan lävitse sekä rappuja ylös ja odotin
hartaasti tuota puoleksi kuiskattua: kuinka hänen laitansa on? Kärsiikö
hän paljon tuskia? Se ei kuulunut uhkamieliseltä. Ja sitte luulin
näkeväni, miten nuot hurjat kähärät tuolla tutulla liikunnolla
heitettiin niskaan ja suuret, armaat, pahat silmät riippuivat neiti
Fliednerin kertomissa huulissa."

Minä unhotin kaikki, mitä vielä erottavaisesti oli välillämme ja
antauduin vastustamatta hetken valtaan. "Ah, _hän_ ei käsittänyt minua
niin hyvin", lausuin nopeasti ja ajattelemattomasti. "Minä toivoin
hartaasti, että hän kerran, ainoan kerran vaan, olisi vienyt minut
teidän luoksenne. Olisin rauhoittunut, jos olisin saanut katsella teitä
silmäraukkoihin ja te olisitte sanoneet minulle: Minä näen teidät! Minä
rukoilen teitä, nostakaa kerran vaan varjostintanne!"

Hän kavahti seisomaan, otti pois varjostimen ja heitti sen pöydälle.
Hän seisoi siinä niin korkeana, notkeana ja taipumattomana kuin
ennenkin.

"No niin, minä näen teidät!" lausui hän hymyillen. "Minä näen, ett'ei
pikku Leonora näinä viitenä viikkona ole linjaakaan kasvanut ja yhä
vaan ulettuu juuri sydämelleni asti. Minä näen myöskin päänne
heittäytyvän yhtä tuittupäisesti taaksepäin kuin ennenkin -- vaan mitä
te siihen voitte, että luonto kerran tahtoi nähdä tuommoisen ihmeen
pienen keijukaislapsen luotuinsa seassa! Minä näen vielä, että nuot
ruskeat kasvot ovat vaalenneet pelosta, huolista ja valvomisesta.
Leonora parka, meillä on paljo sovittamista -- isällänne ja minulla!"

Hän tarttui käteeni ja aikoi lempeästi vetää minut luoksensa! se
saattoi minut äkkiä jälleen tointumaan ja täytti sydämeni pahan
omantunnon kaikilla tuskilla.

Minä irrotin itseni hänestä. "Ei", huudahdin, "älkää olko niin hyvä
minua kohtaan -- minä en ole sitä teiltä ansainnut! Jos tietäisitte,
mikä inhottava olento mä olen, kuinka viekas, katala ja häijy mä voin
olla, niin ette kauemmin kärsisi minua talossanne."

"Leonore --"

Minä pakenin oven luokse. "Älkää kutsuko minua Leonoraksi. Tuhat kertaa
mieluummin kuulisin teidän sanovan minua hurjaksi, tuittupäiseksi ja
taipumattomaksi sekä toruvan minua epänaiselliseksi; älkää vaan lausuko
nimeäni niin hellästi ja lempeästi. Minä olen tehnyt teille
sanomattoman pahaa -- vahingoittanut teitä, missä vaan olen voinut.
Minä olen loukannut kunniaanne ja auttanut vihamiehiänne -- te ette
koskaan voi antaa minulle anteeksi, ette koskaan! Minä tiedän sen niin
varmaan, ett'en edes tohdi sitä teiltä pyytää!" --

Horjuen tartuin ripaan. Hän seisoi heti vieressäni.

"Luuletteko todellakin minun laskevan teidät noin liikutettuna luotani?
Noin vaalein, vapisevin huulinko, jotka tuskastuttavat minua?" lausui
hän hellästi siirtäen pois käteni lukosta. "Koettakaa tyyntyä ja
kuulkaa minua. Te tulitte tänne puhtaana, maailmasta saastumattomana ja
katselitte viattomimmin silmin uutta, edessänne häärivää maailmaa. Minä
kadun kovasti, ett'en heti puhdistanut taloani kaikista pahoista
jäsenistä, vaikka heti ensi tuntina tulin selville siitä, että muutos
oli tapahtuva elämässäni ja että kaiken täytyi tulla toisenlaiseksi.
Selvästi osoitetun inhonne minua kohtaan kärsin minä tosin
maltillisesti, sillä minä olin ylpeä ja tyydyin varoittamiseen -- minä
viivyin liian kauan tekemättä sitä, joka olisi näyttänyt kovalta, mutta
joka kuitenkin olisi ollut oikein: ei Charlottelle ja teille olisi
pitänyt olla tilaa yht'aikaa minun talossani -- hänen olisi pitänyt
väistymän! Olkoonpa mitä hyvänsä tapahtunut, vaikkapa mitä olisitte
tehnyt minulle, väärin käsittäessänne asiain oikean laidan, niin ei
siihen tarvita anteeksiantamista, sillä olenhan minä yhtä syyllinen
siihen kuin tekin. Te voitte ylipään ainoastaan yhdessä suhteessa
oikein surettaa minua, nimittäin, koska tylysti ja kylmästi kuten jo
usein on tapahtunut -- käännytte minun luotani -- ei, ei, sitä en voi
kestää!" keskeyttihe hän syvästi liikutettuna minun purskahtaessani
katkeraan itkuun. -- "Jos teidän välttämättömästi täytyy itkeä, niin
tehkää se ainoastaan tässä." Hän veti minut puoleensa ja painoi pääni
rintaansa vastaan. "Näin, -- tunnustakaa nyt huoletta -- minä luon
silmäni tuohon uutimeen ja kuuntelen vaan puolella korvalla."

"Enhän saa puhua," lausuin hiljaa, "kuinka iloinen olisin, jos voisin
ilmaista teille kaikki! Mutta tuleehan sekin aika kerran ja sitten...
Voitte kuitenkin jo nytkin tietää, sillä sen olen yksistään tehnyt --
minä olen parjannut teitä hovissa, minä olen kutsunut teitä jääkylmäksi
numeromieheksi -- itserakkaaksi --"

Minä huomasin, miten hän hymyili itsekseen. "Ah, minkäkaltainen häijy
kieli tuolla pikku Leonoralla on."

Minä kohotin pelokkaasti päätäni, lykkäsin pois hänen minua ympäröivän
käsivartensa ja huusin: "Älkää luulko tehneeni kaikkea tätä pelkästä
lapsellisuudesta!"

"Sitä en luulekaan", vakuutti hän yhä edelleen hymyillen. "Minä tahdon
kärsivällisesti odottaa, kunnes kaikki nuot kauheat salaisuudet tulevat
ilmi -- sitten rupean tuomariksenne; rauhoittaako se teitä?"

Minä myönnyin siihen.

"Mutta sitte täytyy teidän myös tyytyä minun lausumaani tuomioon."

Syvästi hengittäen vastasin hänelle:

"Sen tahdon mielelläni."

Sitte pyyhin kyyneleeni ja aloin puhua tädistäni.

"Minä olen jo kuullut neiti Fliednerin kertovan tuosta kummallisesta
vieraasta, joka on etsinyt suojaa ajattelemattoman pikku aron-leivon
siipien alla", keskeytti hän minua hetken perästä. "Sama rouvako se on,
jolle rahaa lähetitte?"

"Niin."

"Hm -- se ei ole minun mieleeni. Minä luotan rajattomasti Ilseen ja hän
puhui kovin ankarasti siitä tädistä. Mistä tuo kummallinen ajatus on
juolahtanut hänen mieleensä puhutella juuri _minua_ -- mitä tahtonee
hän minulta?"

"Pyytää teiltä neuvoa. Oi, herra Claudius, olkaa hyvä häntä kohtaan!
Isäni hylkäsi hänet --"

"Ja kuitenkin tahtoo hän oleskella samalla paikkaa hänen kanssansa ja
aina elää pelossa tavata häntä, joka on hänet hyljännyt? Siitä en minä
pidä! Mutta minun täytynee tahtomattanikin ottaa häntä vastaan, sillä
minä en millään muotoa salli aron prinsessan seurustella ihmisten
kanssa, jotka eivät kestä tarkastelevain silmieni edessä. Rouva ...
mikä hänen nimensä on?"

"Kristine Paccini."

"Siis saa rouva Kristine Paccini tänä iltana juoda teetä minun luonani.
Menkää nyt häntä noutamaan! No, eikö myöntyväisyyteni ansaitse edes
käden pudistustakaan?"

Minä palasin hänen luoksensa, laskin mielelläni käteni hänen
ojennettuun oikeaansa. Sitten riensin pois.

Luulenpa, ett'en edes arolla, missä kuitenkin olin yhtä vapaa ja
suruton kuin lintunen ilmassa, koskaan rientänyt niin iloisesti ja
riemuisesti eteenpäin kuin nyt polkiessani puutarhan hiekkakäytäviä.
Olinhan nyt varma, ett'en milloinkaan eksyisi suuressa avarassa
maailmassa, sentähden, että _hän_ piti suojelevaisesti kättänsä
ylitseni, mennessäni vaikka mihin. Ei mikään vaara voinut minua enää
kohdata, sillä minä pakenin hänen syliinsä ja olin turvassa. Kuinka
ujosti vetäydyinkään takaisin hänen syleillessään minua ja mikä
autuaallinen rauha minussa silloin syntyi -- samalla tavalla tuntui
minusta lapsena, kun peljästyin, että rupesin itkemään ja Ilse levitti
kasivartensa suikeaksensa minut syliinsä.

Jälleen saapuessani Kristina tädin luo, askaroitsi hän par'aikaa
suklaan keittämisessä. Blanche hyppi suuren ympyriäisen pöydän päällä,
nuoli pienennettyä suklaata ja söi torttuja. Taivas miten tätini heitti
Blanchen, suklaan sekä tortut mullin mallin, minun kertoessani herra
Claudiuksen kutsuvan häntä juomaan teetä katurakennukseen! Silloin
vasta huomasin, kuinka hartaasti hän oli sitä hetkeä toivonut. Puoleksi
riemuiten, puoleksi haaveksivaisesti hymyillen avasi hän kahden
vaiheella laatikon toisensa perästä -- minä olin tilaisuudessa nähdä
vaalenneita kukkia, nauhoja ja hopeaneuloksia kauheassa sekasorrossa.

"Sydänkäpyseni, minun täytyy tietysti ensin pukeutua paremmin enkä
siinä voi saada sinulta apua -- huone on niin ahdas -- voithan
viipyä Helldorfin luona sen aikaa", sanoi hän kiireesti. "Mutta yhtä
pyytäisin sinulta vielä; mene Schäferin luo -- minä en enää tahdo sitä
hävytöntä miestä puhutella -- hänellä on komeita keltaisia ruusuja
kukoistuksessaan -- käske hänen leikata ne sinulle ja maksa niistä,
kuinka paljon hän niistä pyytää, vaikka kaksi taaleria -- sinä saat ne
jo kentiesi huomenna takaisin. Mutta mene toki!" huudahti hän kiivaasti
ja lykkäsi minut ulos ovesta, kun minä kummastuneena häntä katselin.
"Minä olen tottunut aina kantamaan kukkia kädessä, astuessani
kutsuttuna vieraana sisään."

Schäfer lahjoitti minulle ruusut ja minä vein ne tädille. Sitte menin
isäni luo pyytämään lupaa juoda teetä katurakennuksessa.

Tunnin perästä astuin Kristina tädin rinnalla puutarhan lävitse.
Palatessani tätini luo tapasin hänet jo päällysviitta yllä, hattu
päässä ja harso silmien edessä. Jo hämärsi ja sadetta rupesi ripsumaan
astuessamme sillan yli vievää tietä.

"Mihinkä aiotte?" kysyi ääni takanamme. Charlotte palasi vasta silloin
metsästä.

"Minä menen esittelemään tätiäni herra Claudiukselle", vastasin hänen
kysymykseensä.

Nuori neito ei lausunut sanaakaan, Kristina-tätikin oli vaiti, ja niin
kävivät he ääneti rinnakkain. Minua rupesi kummallinen tuska
valloittamaan. Tuossa astuivat he sillan yli; kummallista, näyttivätpä
he melkein aaveentapaisilta, sillä niin saman muotoiset olivat he
molemmat, kummallakin sama ylpeä, halveksiva pään nyykkäys,
samankaltaiset, pyöreät hartiat, sama käynti ja luulenpa, ett'ei ollut
laisinkaan erotusta heidän pituudessansa -- he olivat erehdykseen
saakka toisensa näköiset ja kuitenkin niin jäykät toisiansa kohtaan.
Charlotte kumminkin näytti jääkylmältä.

"Riisukaa päällysvaatteenne minun huoneessani", lausui Charlotte
minulle ylhäällä käytävässä.

Me astuimme huoneesen, joka oli viehättävästi valaistu ja lämmitetty.
Neiti Fliedner järjesti par'aikaa teepöytää ja tervehti meitä sangen
vieraasti.

"Missä on herra Claudius!" kysyi minulta tätini hiljaa; ne olivat hänen
ensimäiset sanansa lähdettyämme sveitsiläisrakennuksesta.

Minä osoitin äänettä salin ovea.

"Ah, Herra Jumalani, piano!" huudahti hän innostuneena sekä riensi
soittimen luo, jonka kansi oli avattu. "Kuinka äärettömän kauan olen
saanut sitä kaivata! Oi, sallikaa minun ainoastaan hetkiseksi laskea
käteni koskettimille! Oi, minä olisin onnellinen jos vaan saisin
soittaa muutamia ääniä!"

Silmänräpäyksessä olivat viitta ja hattu lähimmäisellä tuolilla ja
sanomattomaksi ihmeekseni seisoi Kristina tätini edessämme
täydellisessä konserttipuvussa: Paksu maidonkarvainen atlaspuku laahasi
pitkään matolla ja syvästi kaarretun uuman pitsikoristuksista kohosivat
kauniit, hurmaavat marmorintapaiset hartiat, jommoisia tuskin
löydettiin Karolinenlustin muinaistaidekokoelmien joukosta. Ah, miten
nuot pitkät kähärät aaltoilivat pitkin rintaa ja niskaa ja kuinka
haaveksivaisesti nuo tuoreet, vaaleankeltaiset ruusut kurkistivat esiin
sinertävän mustista kiharoista!

"Mutta tämäpä melkein liian hullua!" lausui Charlotte kuivasti ja
välinpitämättömästi. Tätini vaan vaipui alas tuolille, piano humisi
hänen sormiensa alla ja heti kajahti soinnuton, mutta vahva ääni
seinissä "_Già la luna il mezzo al mare_ --"

Samassa heitettiin salin ovi seljälleen ja herra Claudius seisoi
kalmankalpeana kynnyksellä -- hänen takaansa näkyivät Dagobertin
kummastuneet kasvot.

"Diana!" huudahti herra Claudius sanomattoman kauhistuneella äänellä.

Kristina täti syöksi hänen tykönsä ja heittäytyi polvilleen. "Suokaa
anteeksi, Claudius, anteeksi!" rukoili hän. kumartaen päänsä melkein
mattoon asti. "Dagobert, Charlotte, te armaat, kauan kaivatut lapseni,
auttakaa minua rukoilemaan häntä taasen rakastamaan minua entisellä
innollaan!"

Charlotte huudahti vihasta. "Viekkautta", mumisi hän. "Kuka maksaa
teille tästä oivallisesti esitetystä näytöksestä, rouvani?" kysyi
hän ivallisesti. Sitte syöksi hän luokseni ja pudisti kiivaasti
käsivarttani ja huusi huikeasti: "Leonore, te olette pettäneet meitä!"

Herra Claudius seisoi kohta välillämme ja työntäsi hänet takaisin.
"Viekää ulos neiti von Sassen", käski hän neiti Fliedneriä -- ai, ai
miten soinnuttomalta ja vapisevalta hänen äänensä kaikui, vaikka hän
koetti näyttää tyveneltä!

Neiti Fliedner laski käsivartensa ympärilleni ja vei minut saliin,
jossa Lotharin kuva riippui -- takanamme suljettiin ovi. Vanha neito
vapisi kuin haavanlehti ja jonkinlainen hermoinväristys saattoi hampaat
kalisemaan hänen suussansa.

"Te toitte pahan vieraan tähän taloon, Leonore", kuiskasi hän
levottomasti kuunnellen, mitä salissa tapahtui; siellä kuului Kristina
tädin sointuva, heleä ääni melkein keskeyttämättä. "Te ette tietysti
voineet aavistaa hänen olevan tuon kamalan, uskottoman Dianan, jonka
tähden herra Claudius on niin kovin saanut kärsiä. Varjelkoon Jumala
tuon naisen enää saamasta valtaa hänen ylitsensä! Hän on vielä
innostuttavan kaunis!"

Minä likistin päätäni molemmin käsin; pelkäsinhän koko maailman
kaatuvan ylitseni!

"Kuinka viekkaasti hän on sommitellut kaikki!" jatkoi neiti Fliedner
syvästi kiivastuneena. "Kuinka äkkiarvaamatta hän hyökkää kaikkien
päälle odottamattomassa ensimäisessä hämmennyksessä! Yht'äkkiä
muistelee hän 'armaita, kauan kaivatuita lapsiaan', jotka hän niin
häpeällisesti jätti --"

"Onko hän todellakin Dagobertin ja Charlotten äiti?" puhkesin sanomaan.

"Lapsi, voitteko epäillä sitä kuultuanne sekä nähtyänne tätä kaikkea?"

"Minä luulin heitä hänen" -- minä osoitin Lotharin kuvaa -- "ja
ruhtinattaren lapsiksi", oihkasin viimein.

Hän säikähti ja katsoa tuijotti minuun. "Ah, nyt selkenee
kaikki minulle!" huudahti hän. "Siinä siis selitys Charlotten
kummalliseen käytökseen! Hänkin uskoo samaa! Luuleeko hän syntyneensä
Karolinenlustissa? Eikö niin? No, saanhan sitte selkoa, kuka on ottanut
tämän huolellisesti kätketyn salaisuuden jälleen puheille sekä
selittänyt sen niin väärästi. Kuitenkin voin sanoa teille, että kaksi
lasta todellakin syntyi Karolinenlustissa -- toinen kuoli muutaman
tunnin perästä, toinen puolenvuotisena hampaankivusta -- he olivat
paitsi sitä molemmat poikia. Dagobert ja Charlotte sitä vastoin ovat
katteini Méricourtin lapsia, hänen, joka oli nainut tätinne ja sitten
kaatui Marokkossa. Lapsi raukka, hyvä enkelinne jätti teidät
ottaessanne tämän rouvan suojaanne. Hän tuottaa onnettomuutta meille
kaikille!"

Minä kätkin kasvoni käsiini.

"Erkin tutustuessa hänen kanssansa oli hän jo leski ja ensimäinen
laulajatar Parisin suuressa operassa", jatkoi vanha neiti. "Hänen
lapsensa kasvatettiin erään rouva Godinin luona. Erkki rakasti niitä
omina lapsinaan ja vaikka äiti äärettömästi loukkasi häntä, oli hän
kuitenkin jalo kyllä pitämään huolta hyljätyistä pienokaisista, jotka
kunniaton ja velvollisuutensa rikkova äiti jätti kaikitta varoitta
kasvatuslaitokseen. Rouva Godin kuoli vähän aikaa sen jälkeen ja
minulta, ainoalta, jolle hän uskoi lasten syntyperän, on hän vaatinut
vait'oloa asiasta. Hän tahtoi säästää veljeltä ja siskolta masentavan
tunteen olla lapsia äidille, josta heidän täytyisi hävetä. He kiittävät
häntä huonosti siitä!"

Hän hieroi hiljaa käsiänsä kävellen edestakaisin. "Kuulehan vaan
tuota!" mumisi hän. "Tuolla äänellä on todellakin hurmaava valta --
minä kuulen sen! Oi miten imartelevaisesti, lempeästi ja hellästi hän
rukoilee -- hän virittää hänelle uusia pauloja --"

"Setä, setä -- minä olen äärettömässä tuskassa! Oi, minua kurjaa
kiittämätöntä olentoa!" huudahti Charlotte syvästi liikutettuna.

Minä syöksin ulos, rappuja alas ja puutarhan lävitse. Minä olin omasta
syystäni sysätty paratiisista, omasta syystäni. Vastoin Ilsen pontevaa
varoitusta, vastoin isäni lujaa kieltoa olin salaa ollut yhteydessä
tämän tädin kanssa. Minä olin tuottanut miehelle, jota kaikesta
sielustani rakastin, hänen nuoruutensa pahan enkelin takaisin, enkelin,
jonka valtaan hän uudestaan oli joutuva ja joka oli myrkyttävä hänen
koko elämänsä.

Etehisen kirkkaassa lampunvalossa hiljensin hurjan vauhtini -- ei,
tässä tilassa en voinut näyttäytyä isälleni -- hiukset, kasvot sekä
vaatteet läpimärkinä sateesta; koko ruumiini vapisi ja poskeni
punottivat, ikäänkuin kuumeessa. Minä menin makuukammariini, muutin
vaatteita sekä join lasillisen raikasta vettä. Minun täytyi olla
levollinen, ihan levollinen, jos pääsisin muka ainoan pelastukseni
perille.

Isäni istui kammarissaan, mukavassa nojatuolissaan, vuorotellen lukien
tahi kirjoittaen ja hänen vieressänsä seisoi höyryävä teekeitin. Hän
näytti niin iloiselta ja terveeltä, jommoisena harvoin näin hänet ennen
sairastumistansa ja tuo tuttu, vanha hymykin oli palannut hänen
huulillensa. Asuinhuoneissa valmisti rouva Silber, hoitaja, hänelle
voileipiä, järjesti huoneen lämmön mittarin jälkeen ja viittasi minulle
ystävällisesti olla aivan nopeasti sisään astumatta -- hän oli itse
huolenpito inhimillisessä muodossa, parempiin käsiin en voinut isääni
uskoa.

Minä istahdin isän viereen pienelle jakkaralle, kuitenkin niin, että
kasvoni jäivät varjoon. Hän kertoi minulle iloisesti herttuan
henkilääkärin käyneen hänen luonansa ja luvanneen hänen huomenna ensi
kerran lähteä ulos ajamaan, herttua oli itse tuleva noutamaan häntä
vaunuissansa -- sitte silitti hän hyväillen päätäni ja lausui
iloitsevansa, ett'eivät Claudiuksen teepidot kestäneet niin kauan ja
että taasen olin hänen luonansa.

"Kuinka sitte käy, isä, jos minä kuukaudeksi palaan arolle?" kysyin
häneltä vetäytyen vielä syvemmin taaksepäin varjoon.

"Minun täytyy tyytyä siihen, Leonoraseni", vastasi hän. "Sinun täytyy
välttämättömästi vähäksi aikaa palata oikeaan koti-ilmaasi
vahvistuaksesi. Kumpikin lääkäri sanoi sen välttämättömäksi. Heti kuin
ilma lämpiää --"

"Nyt on lämmin, suloinen ilma", keskeytin häntä kiireesti.
"Ajattelepas, aro oikein pyörii päässäni -- minusta tuntuu, kuin
sairastuisin ja voisin tuon pahan vieraan karkoittaa ainoastaan
hengittämällä aron ilmaa. Isä, jos sallit minun lähteä sinne, miksi ei
se voisi tapahtua jo tänä iltana?"

Hän katseli minua kummastuneena.

"Se kuuluu sinusta kummalliselta, eikö niin?" kysyin häneltä, pakottaen
hymyn huulilleni. "Mutta se on järkevämpää, kuin luuletkaan. Ilma on
lämmin; minä lähden yöjunassa, olen huomisiltana rakkaassa, rakkaassa
Dierkhofissa, juon neljä viikkoa maitoa, hengitän aron ilmaa ja palaan
terveenä tänne takaisin kun täällä on kaunista, kun puut kukoistavat ja
silloin -- on kaikki, kaikki hyvä -- eikö niin, isä? Voinhan nyt
lisäksi lähteä ihan huoletonna; jäähän rouva Silber sinun luoksesi,
parempaa hoitoa et voi saada. Minä rukoilen sinua isä, anna minun
lähteä!"

"Mitä te siitä arvelette, rouva Silber?" kysyi hän kahden vaiheella.

"Oi, sallikaa te vaan neiti Leonoran lähteä, herra tohtori!" lausui
hyvä vanhus astuen ovelle. "Ihmisen ei pidä pakottaman luontoansa ja
jos neiti luulee tulevansa sairaaksi ja ainoastaan arolla parantuvansa,
niin älkää Jumalan tähden sitä vastustako. Tunnin jälkeen lähtee
yöjuna, sullokaa matkalaukkunne, neiti, minä tulen auttamaan ja saatan
teidät rautatien asemalle."

Pakolaisen tapaan lähdin Karolinenlustista. Oli pilkkosen pimeää eikä
saattajani voinut nähdä, miten kyyneleet valuivat alas silmistäni ja
miten minä kädelläni viittasin jäähyväiset kasvihuoneelle, jossa olin
viettänyt monta onnellista hetkeä. En tahtonut katsoa katurakennuksen
ikkunoihin mennessämme pihan yli -- ah, mitä minun tahtoni voi
rinnassani kuohuilevaa eron ikävyyttä vastaan? Silmäni riippuivat
Charlotten ikkunoissa, joista kirkas valo virtasi ulos -- he olivat
unhottaneet laskea alas uutimet, Kaikki olivat vielä siellä, se näkyi
selvästi katossa liikkuvista varjoista. _Hän_ antoi kavalalle anteeksi,
jonka tähden hän ennen oli epätoivoisena, ikäänkuin raivion takaa
ajamana öisin syössyt puutarhan lävitse -- hän sopi jälleen hänen
kanssansa -- niin olihan tänään sovinnon päivä -- sillä välin kuin
"ajattelematon pikku aron-leivo" hänen sydämeltänsä peljätettynä lensi
pois ulos pimeään, kolkkoon yöhön.



XXXIII.


Mikä jälleennäkeminen! Jalkasin kävin viimeisestä kylästä Dierkhofin
haudan hiljaisen, paljaan metsän lävitse. Jo hämärsi tiheikössä ja
kuivia lehtiä tarttui kiinni pukuuni. Ne olivat reippaasti suhisseet
aamutuulessa minun vaeltaessani ulos maailmaan ja nyt seurasivat ne
minua aaveentapaisesti pitkän matkan, kahinallaan kertoen minulle
kuolostansa. Ja ennätettyäni avaralle arolle, jossa hautakummut
kohosivat iltahämärässä, jossa yksinäinen valo kaukaa Dierkhofista
loisti ja Spitsin tuttu haukunta kuului, heittäydyin tuskasta itkien
jäätyneelle maalle. Minä palasin onnettomana, sortuneena takaisin
kotiini.

Ja tammet kohosivat yhä korkeammalle edessäni. Minä selitin tumman
pilkun keskellä latvaa, vanhan tutun harakanpesän -- nuoret linnut,
jotka taannoin niin iloisesti ottivat osaa erontuskaani, olivat aikoja
sitte eronneet pesästään ja ainoastaan vanha pari istui tuolla ylhäällä
Dierkhofin torninvartiana katsellen älykkäin silmin yksinäistä arolla
kävelevää ihmisraukkaa. Syvän portin lakeen loisti hämärästä heikko
valo, takassa paloi turpeita ja rakas katto, josta savu nousi
keltamaisissa kiehkuroissa suoraan taivasta kohti, näytti ikäänkuin
kasvaneen maasta, niin matala ja pieni oli minusta nyt Dierkhof.
Samassa näin Spitsin hurjasti juoksevan pihan yli -- portilla seisattui
se hetkeksi, ikäänkuin hengästyneenä korvat pystyssä; mutta syöksi
sitte luokseni -- hyppäsi ilosta vinkuen minua vasten pystyyn
nuollaksensa poskiani -- minun oli vaikea pysyä jaloillani.

"Mikä koiraa vaivaa? Onhan se kuin hullu!" lausui Ilse astuen ulos
ovesta. Ah, tämä ääni! Minä juoksin pihan yli ja heittäydyin hänen
uskolliseen syliinsä. Siinä arvelin viimein pääseväni kaikista
tuskistani, jotka raivioina ajoivat minua takaa hiljaiselle arolle
asti. Ilse ei huudahtanut eikä lausunut sanaakaan; mutta hänen
käsivartensa kiertyivät lujasti ympärilleni. Minua hyväiltiin enemmän
kuin koskaan lapsuudessani ja minä huomasin heti hänen äärettömästi
ikävöineen minua ja astuttuamme sisään valkean valoon, huomasin hänen
vaalenneen.

Mutta Ilse ei milloinkaan sallinut tunteiden päästä valloille. Hän
lykkäsi minut äkkiä luotansa. "Leonore, sinä olet karannut!" lausui hän
samalla pelottavalla äänellä, jolla hän muinoin torui minua vioistani.

Kaikessa tuskassani täytyi minun nauraa. Minä istahdin Heintzin
tuolille ja kerroin hänelle tulipalosta ja isäni sairastumisesta, josta
hän kerta kerralta löi kätensä yhteen kummastuksesta. Tämä ei
kuitenkaan estänyt häntä korjaamasta valkeata, panemasta teekattilaa
kiehumaan ja vasten tahtoani syöttämästä minulle voileipää.

"Niin, niin, tämä olikin viisain keino", arveli hän viimein, kun
kerroin lääkärien lähettäneen minut Dierkhofiin. Sitte katosi hän
asuinhuoneisin heti sen perästä viedäksensä minut taivaankorkeaan
vuoteesen.

"Kas niin, lapseni -- nyt sinun täytyy mennä levolle ja seljateetä tuon
sinulle heti paikalla. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä huomaa
selvästi sinun vilustuneen matkalla -- ovathan kasvosi oikein
kuumeentapaiset. Nyt emme juttele enää -- huomenna saat kertoa lopun."

Pontevasta vastustuksestani pääsin kaikeksi onneksi seljateestä, mutta
levolle minun armotta täytyi mennä. Siinä katseli Kaarle suuren
savustunut kuva taasen minua lakkaamatta. Minä kavahdin ylös, otin sen
naulastansa ja käänsin kuvan seinään päin. Kuinka minä vihasin noita
kasvoja. Kuinka paljon kevytmielisyyttä, valhetta ja petosta peitti tuo
valkoinen otsa, joka hautakummulla minua oikein hurmasi! Kirkkaana
valona oli se valaissut minua tuntemattomaan maailmaan. Puoleksi
tietämättäni olin seurannut sen petollista valoa ja hänen tähtensä
luopunut vanhasta kodistani. Nyt käsitin selvästi, mitkä tunteet minua
silloin valloittivat. Ne olivat soaisseet minut ja saattaneet minut
tielle, joka oli täynnä hairauksia ja valhetta.

Minä istahdin taasen, kuten mummoni kuolonyönä, vuoteen jaloksiin ja
katselin ulos loppumattomaan avaruuteen. Ei, -- en Dierkhofissa saanut
rauhaa ja mitä suurempi hiljaisuus vallitsi ympärilläni, sitä kovemmin
valitti yksinäinen sydämeni. Nyt käsitin, miksi mummoraukkani
tuntikausia taisi seisoa tuossa pihankulmassa ja lakkaamatta tuijottaa
avaraan maailmaan. Soaistut silmät etsivät jotakuta tuolta sumuisesta
taivaanrannasta -- kadonnutta, turmeltunutta tytärtä, jota ei syvästi
loukattu äidinsydän kuitenkaan voinut unhottaa. Ja minusta kohosi
miljoonilla tähdillä valaistu taivaanlaki ainoastaan yhden ainoan
paikan -- vanhan kauppahuoneen yli.

Ulkona heräsi tuuli ja saattoi pihlajan paljaat oksat hiljaa lyömään
ikkunaa vasten; minä peräydyin ja laskin käteni silmieni eteen --
ikkunan allahan seisoi penkki, jossa istuin ensi kerran lukiessani
Kristina tädin kirjeen. Nyt olin todellakin nähnyt tuon kauniin olennon
makaavan polvillansa paljoa ihanampana ja saduntapaisempana kuin
kauneimpien kirjojen liljoista ja ruusuista nousevat keijukaiset. Ja
valkoisista silkkiaalloista ojensihe kaksi käsivartta hyväillen
sulkeaksensa ennen niin julmasti petettyä miestä syliinsä. Minä löin
itseäni ehdottomasti nyrkilläni rintaan -- minä olin heikko ja pelkuri
tuona kauheana hetkenä, minun olisi, kuten muutama tunti ennen, pitänyt
nojata pääni hänen rintaansa vastaan -- hän oli itse osoittanut minulle
sen paikan ja minä tiesin sen tapahtuneen hellyydestä; minä tunsin sen
hänen sydämensä sykkimisestä, hänen kätensä vapisemisesta, joka
varovaisesti ja hyväillen, minun tunnustaessani pahaa käytöstäni,
silitti hiuksiani. Minun ei olisi pitänyt kärsimän, että nämät hienot
valkoiset kädet häneen koskivat, ett'ei hän taasen joutuisi hänen
lumouksensa alaiseksi.

Nyt oli varmaan katurakennus valastu niin kirkkaasti kuin ruhtinattaren
siellä käydessä. Ja _hän_ istui soittokoneen edessä -- unhotettu oli
aika jolloin hän pettäjä-lemmittynsä tähden ei koskenut koskettimiin,
nyt lauloi lemmitty itse hänelle hurjaa tarantellaa. Ja muutaman viikon
kuluttua oli uusi emäntä kävelevä Claudiuksen kauppahuoneen käytävissä
ja saleissa, ei puettuna läpinähtävään harsoon, vaan pitkään kahisevaan
silkkipukuun, kukkia hiuksissa ja laulu huulilla -- ja sitte
vietettiin iloista elämää hiljaisissa vierashuoneissa, vieraat menivät
edestakaisin, samppanja-pullojen korkit pamahtelivat, eikä kukaan
kummastellut, että herra Claudius valitsi hänet rouvakseen, sillä
olihan hän vielä "ihmeen kaunis."

Nyt oli hän tullut sedäkseni -- minä kavahdin ylös ja juoksin
epätoivoisena edes takaisin. Ei, minä en ollut mikään enkeli, minä en
voinut hymyillä; kuumat katkerat kyyneleet silmissäni, vastustelin minä
ääneen huutaen sitä tikaria, joka armahtamatta syöstiin rintaani! Minä
en koskaan palaisi K:hon, minä aioin rukoilla isääni valitsemaan toista
asuinpaikkaa -- kuinka saisin minä "setä" sanaa huulieni ylitse? En
koskaan, koskaan!

Sade-pisarain hiljainen ripsuttaminen muuttui nyt ankaraksi
hakkaamiseksi ikkunan ruutuja vastaan. -- Kevät-myrsky vinkui aron yli.
Taasen kuulin vanhojen orsien paukkumisen, myrskyn ulvomisen ja
vinkunan nurkissa, ja tammien latvoissa ratisivat kuivat lehdet, jotka,
vaikka jo kauan aikaa surkastuneina, kuitenkin aaveentapaisesti
säristen tuskallisesti riippuivat kiinni elävissä oksissa. Vanha
Dierkhof tärisi vahvoista tuulenpuuskista, ullakon aukon pielet
huokasivat ja ikkunanruudut kilisivät, ikäänkuin olisi myrsky
kuljettanut hienoja heliseviä hopeavitjoja niiden ylitse.

Ilse astui sisälle lamppu kädessä.

"Arvasinpa juuri, ett'et saanut unta", lausui hän nähdessänsä minut
täysissä vaatteissa istuvan vuoteen syrjällä. "Lapsi, sinä et enää ole
tottunut aromyrskyn vinkunaan. Siellä ylänkömaalla on tuuli kesy, vaan
minä en pidä siitä puoltakaan yhtä paljoa. Mene sinä vaan levolle --
myrsky ei sinua vahingoita!"

Todellakin, se ei minua vahingoittanut; siitä suojeli minua uskollinen
Dierkhof!

Kolme päivää olin jo ollut arolla ja myrsky lensi levähtämättä vinkuen
yöt päivät avaran lakeuden yli. Mieke, Spits ja siipikarja pysyivät
ometassa ja katselivat avatusta ovesta hirviön elämöimistä. Mutta se
toi jo mukanansa lämpöä ja minä luulin huomaavani hienon kukkasen
tuoksun leviävän sen siivistä. Heintz viipyi yöt Dierkhofissa, Ilse ei
sallinut hänen lähteä semmoisessa rajuilmassa mökkiinsä. Ah, kuinka
kaikki oli muuttunut! Minä en enää lukenut heille, istuessamme
luuvassa. Sadut eivät enää viehättäneet minua -- eikä kaupungin
kertomuksetkaan sujuneet. Ilsen mainitessa Claudius nimeä -- ja se
tapahtui kauhukseni useasti kyllä -- ikäänkuin rypistyi kurkkuni; minä
tiesin, että jos ainoankin kerran lausuisin sen nimen, murtaisivat
vaivaloisesti pidätetyt kyyneleeni auttamattomasti itsellensä tien ja
minä ilmoittaisin tuskani kaiken maailman ääriin. Heintz katseli jo
muutoinkin minua salaa sivulta päin, hän ei enää käsittänyt minua
oikein ja Ilse kertoi minulle nauraen hänen sanoneen minun nyt tulleen
oikeaksi prinsessaksi ja että hän ei ymmärtänyt, miksi ei Ilse
ripustanut uutimia ikkunain eteen ja nostanut hienoa sohvaa sisälle,
kuin neiti Streitinkin aikana.

Kolmantena iltana laimeni tuuli; kuitenkin syöksi se vieläkin sangen
voimakkaasti aron ylitse; mutta kauemmin minä en voinut kestää sisässä.
Minä riensin ulos ja annoin tuulen viedä itseni hautakummulle. Ah,
niin, seisoihan tuo armas vanha honka vielä paikoillaan ja minun
kiertäessäni käsivarteni sen ympärille ripoitteli se hienoa
neulasadetta päälleni. Ja ginst-pensaat takertuivat vaatteisini; mutta
paikka, josta hauta viime vuonna avattiin, oli paljas ja hiekka vieri
vähitellen alas, johon ihmistuhka ripahtui särkyneestä tomuastiasta.
Taivaan rannalla näkyi leimuava iltarusko ennustaen myrskyä
huomeneksikin; näyttipä siltä, kuin ilman haltiattaret tahtoisivat
erottaa minut ulkonaisesta maailmasta. Ja tuossa suikerteli pieni joki,
jota myöten kolme herraa taannoin rientoaskelin lähti arolta. Siellä
näin korskean, solakan "vanhan herran" vakavasti astuvan pensaitten
välissä, kauniin Tancredin huolellisesti etsiessä sametinhienoa
nurmipolkua aroille jaloillensa.

Nyt vallitsi siellä kuolonhiljaisuus -- ei -- minä varjosin silmät
kädelläni paremmin nähdäkseni yksinäisellä arolla ilmestyvää ihmettä.
Liikkuihan jotakin tuolla kapealla tiellä, jota Heintz kunnioitti
"maantien" nimellä. Taivas, Ilse oli täyttänyt uhkauksensa ja
lähettänyt tohtoria noutamaan! Peloittivathan minun kalpeat kasvoni ja
alakuloisuuteni häntä sanomattomasti. Tumma pilkku lähestyi
lähestymistään! punainen iltarusko valasi sen tykkönään -- oikein,
nyt tunsin samat vanhat vaunut, joissa lääkäri tuli mummoni
kuolinvuoteelle. Ne kääntyivät vähän, varjokuvan tapaiselta näyttivät
hevonen ja vaunut taivasta vasten; ikkunoittenkin näin kiiltävän ja
minä voin erottaa kutsinlaudalla istuvan hartehikkaan ajajan.
Äkkiä seisahtuivat vaunut ja herra hyppäsi ulos -- ja vaikka tuo
vaaleanhiuksinen vartalo olisi ollut huolellisesti verhottu kiireestä
kantapäähän, olisin kuitenkin tästä ainoasta liikunnosta tuntenut hänet
tuhansien joukosta! Suoneni lakkasivat tykkimästä, minä purin
hampaitani ja tuijotin tuskallisesti vaununoveen -- pitihän nyt
valkoisella kärpän nahalla päärmettyyn, mustaan samettiviittaan puetun
naisenkin astuman ulos -- "setä" ja täti tulivat karkulaista kotiin
noutamaan -- mutta ovi sulkeutui, vaunut kääntyivät ja lähtivät
takaisin metsään. Herra Claudius tuli aron yli suoraan hautakumpua
kohti; leveä viitta riippui hänen hartioillaan ja siniset silmälasit
kiilsivät ilta-auringossa. Minä hellitin hongan, levitin käsivarteni ja
aioin rientää alas kukkulalta; mutta minä annoin niiden jälleen vaipua
alas -- eihän _setää_ niin innokkaasti tervehditä -- horjuen tartuin
taasen honkaan ja likistin otsani sen rousteista kaarnaa vastaan.

Nyt lähenivät askeleet yhä enemmän -- minä en liikahtanut, minusta
tuntui, kuin olisin sidottuna kidutuspaaluun ja minun täytyisi
äänetönnä kestää siinä äärettömiä tuskia.

Kukkulan juurelle seisattui hän. "Leonore, ettekö tule askeltakaan
minua vastaan?" huudahti hän ylös.

"Setä!" kuului vaivaloisesti huulieni ylitse.

Muutamalla askeleella seisoi hän vieressäni -- hymy leikki hänen suunsa
sopissa.

"Kummallinen tyttö, kuinka äärettömästi olettekaan erehtynyt!
Luuletteko todellakin oikean sedän niin intomielisesti ja tuskastuneena
rientävän paenneen pikkuisen veljentyttären luokse?"

Hän tarttui lempeästi molempiin käsiini ja vei minut alas kukkulalta.
"Näin, tässä olemme myrskyn suojassa. Minä en ole setänne, vaan minä
olen käynyt isänne luona pyytämässä häneltä toista oikeutta teihin; hän
on iloisesti antanut minulle luvan tuoda teidät kotiin -- mutta ei
Karolinenlustiin. Leonore! jos tahdotte seurata minua, niin on meillä
molemmilla ainoastaan yksi tie. Leonore, teitä ja minua erottaa enää
ainoastaan teidän oma tahtonne -- eikö teillä vielä ole muutakin nimeä
minulle?"

"Erkki!" riemuitsin kiertäen käsivarteni hänen kaulansa ympäri.

"Paha lapsi", sanoi hän lujasti minua syleillen. "Minkä tuskan sä
minulle tuotit! En milloinkaan unhota hetkeä, jolloin neiti Fliedner
palasi Karolinenlustista ja kertoi sinun olevan poissa, lähteneen
yöjunassa -- minun arka arolintuseni yksin ulkona yöllä vieraitten
joukossa. Minä surin katkerasti, ett'et edes tietänyt, mitä tuskaa
minulle pakenemisellasi tuotit! Leonore, kuinka oli sinun mahdollista
luulla minun sulkevan hellästi rakastetun tytön sydämelleni, heti
hyljätäkseni hänet hirveästi maalatun synnin tähden?"

Minä irtauduin hänen sylistänsä.

"Katsele minua vähän!" huudahdin puoleksi itkien, puoleksi nauraen
antaen hänen tarkastella itseäni. "Kristina tädin rinnalla olen
kuitenkin pieni, mitätön olento, joksi Charlotte minua aina sanoo. Minä
näin tätini teidän jalkojenne juuressa; hän rukoili anteeksi -- ah, ja
kuinka hellästi! Tiesinpä vielä teidän rakastaneen häntä niin
sanomattomasti --"

Tumma puna lensi hänen kasvoillensa -- minä en ole koskaan nähnyt häntä
niin punaisena.

"Neiti Fliedner on kertonut, minä tiedän sen", vastasi hän. "Hän
väittääkin nyt itseänsä syypääksi sinun pakenemiseesi, kummallisesti
kyllä lausuessaan pelkäävänsä taasen joutuvani entisen lumouksen
alaiseksi. Pikku lemmittyni, minä en anna sinun katsahtaa sitä aikaa,
jota seurasi monivuotinen katumus -- sinun pitää säilyttämän
viattomuutesi, se on minun ylpeyteni ja virkistykseni. Minä erehdyin
kovasti enimmiten itsestäni, minä pidin kurjan intohimon petollisen
loiston sinä kirkkaana valona, joka ensin sinut kohdatessani rupesi
valasemaan elämääni. Aina tähän hetkeen asti olen saanut kärsiä
nuoruuteni rikoksista; mutta nyt olen myöskin tehnyt kylliksi
sovittaakseni kaikki -- nyt vaadin minäkin onneni osan!"

Hän suuteli minua -- sitte verhosi hän suojelevaisesti manttelinsa
ympärilleni. "Paljon on muuttunut saapuessamme kotiin, lapseni", lausui
hän tuokion perästä puoli ääneen. "Schäferin vierashuone on tyhjä
jälleen -- muuttolintu on lentänyt takaisin etelään --"

"Mutta hän oli köyhä -- mihin hän nyt on ryhtyvä?" intin minä
alakuloisesti.

"Siitä on huolta pidetty -- onhan hän sinun tätisi, Leonoraseni."

"Entä Charlotte?"

"Hän pettyi hirveästi toiveissansa; mutta minä en ole erehtynyt hänestä
-- hänessä on hyvä siemen. Alussa oli hän syvästi liikutettu, mutta on
nyt tointunut ja oikea ylpeys, todellinen arvo puhkeaa nyt hänessä
ilmi. Hän häpee käytöstänsä kasvatuslaitoksessa; hän ei ole paljoa
oppinut, vaikka hänellä oli oivalliset luonnonlahjat; sentähden ei hän
oppinut, että luuletteli syntyneensä suurisukuisena, joten hänen ei
muka tarvinnut tehdä työtä. Nyt tahtoo hän opettajalaitokseen. Minä en
millään tavoin vastusta tätä päätöstä -- hengellinen työ on hänet
tykkänään parantava; minun taloni on aina oleva hänen kotonsa. Dagobert
tahtoo jättää sotapalveluksensa ja lähteä Amerikkaan. Veljen ja sisaren
turha luulo syntyperästänsä sekä totuuden äskeinen ilmisaaminen on
tunnettu kaupungissa. -- Kuka siitä lienee puhunut, en tiedä.
Dagobertin asema täällä tutisi luultavasti tuskalliseksi, sentähden
ottaa hän vapaaehtoisesti eron. Muutama tunti ennen lähtöäni kotoa
kävin ruhtinattaren luona..."

Minä kätkin kasvoni hänen helmaansa. "Nyt saan minäkin rangaistukseni!"
kuiskasin pelokkaasti.

"Niin, niin, nyt tiedän kaikki!" vahvisti hän teeskentelevän ankarasti.
"Aron prinsessa pisti jo ensi päivänä uteliaan nenänsä Karolinenlustin
salaisuuksiin ja on uljaasti auttanut muitten salavehkeitä onnetonta
miestä vastaan --"

"Eikä hän anna minulle anteeksi --"

Hän katseli minua hymyillen.

"Olisiko hän siinä tapauksessa suudellut noita pieniä huulia, jotka
niin uljaasti voivat kätkeä salaisuuden?"

Me läksimme kukkulan suojasta. Tuuli hyökkäsi raivoisasti päällemme.
"Jos myrskyss' sinut näkisin!" lauloin riemuiten myrskyn vinkunaan.
Olihan se tosi, kävinhän hänen kätensä suojelemana hänen vieressänsä,
ja vasen käsi piti huolellisesti viitasta, jonka hän suojelevaisesti
oli käärinyt ympärilleni. Ja tuuli syöksi kevättuoksuineen ylitseni,
huutaen minulle pilkallisesti: vangittu, vangittu! Minä vaan nauroin
sille ja hiivin likemmäksi suojelijaani -- nyt saivat tuuli, mehiläiset
ja perhoset vapaasti lentää eteenpäin -- minä en enää heitä seurannut!

Ilse istui luuvassa perunia kuorimassa ja Heintz tuli juuri pihasta,
tupruava nysäpiippu suussa, meidän astuessamme sisään. En milloinkaan
ole nähnyt uskollista hoitajaani niin hämillänsä kuin herra Claudiuksen
nostaessa viitan kulman päästäni ja minun hymyilevien kasvojeni
kurkistaessa esiin, puukko ja puoleksi kuorittu peruna putosivat hänen
käsistänsä. "Herra Claudius!" huudahti hän ällistyneenä. Näistä
sanoista otti Heintz peljästyneenä piipun suustansa ja kätki sen
selkänsä taakse.

"Terve, rauha, Ilse rouva!" tervehti herra Claudius. "Te olette pitänyt
luonanne pientä karkuria; minä olen tullut häntä kotiin tuomaan -- hän
on _minun_ omani!"

Siitä selkeni asia Ilse rouvalle. Hän kavahti seisomaan, veitsi,
kuoret, perunat, kaikki putosivat hänen esiliinastansa kivilattialle.
"Oi, Herra Jumala, sekö siis oli koko tauti?" Hän löi kätensä yhteen.
-- "Sitte oli kyllä seljatee sopimaton parannuskeino! Sinäpä olet
kauniisti pettänyt minut, Leonore, voi, herranen aika! Ja te tahdotte
naida tuon lapsen, herra Claudius! Katsokaa toki lapsen käsiä, pieniä
kasvoja ja nuoria silmiä --"

Herra Claudius punastui tyttömäisesti. "Minun nuori Leonorani tyytyy
minuun", lausui hän hiljaa ja hitaasti. "Hän sanoo voivansa rakastaa
tätä vanhaa, ikivanhaa miestä."

Minä hiivin häntä likemmäksi.

"Varjelkoon, herra Claudius, enhän minä semmoista tarkoittanut",
puolustihe Ilse innokkaasti. "_Sitä_ minä haluaisin nähdä, joka ei
paikalla ilolla suostuisi teihin! Mutta, mutta -- monet palvelijat,
joita hänen on hallitseminen, kuinka ne tottelevat moista pientä
emäntää, jota te voitte kantaa käsivarrellanne kuin lasta."

Herra Claudius naurahti hieman. "Kyllä he häntä tottelevat ja pelkäävät
nähdessänsä, miten 'pikku emäntä' pitää kauppahuoneen päämiehen
komentonsa alaisena. Ja nyt, Ilse rouva, valmistautukaa matkaan --
huomenna lähdemme kotiin -- morsian voi palata ainoastaan teidän
seurassanne."

Ilse pyyhki esiliinansa kulmalla silmiään. "Mutta Dierkhof, herra
Claudius? Jos tietäisitte, missä tilassa se oli viimein palatessani!"
sanoi hän hieman äreästi.

Heintz repi ujosti korvaansa ja katseli pelokkaasti ankaraa sisartansa.
Mutta minä juoksin hänen luoksensa ja otin häntä kädestä. "Heintz,
häijy Heintz, etkö minua onnittele?"

"Kyllä, kyllä, prinsessani; mutta minua surettaa myöskin; aroa ei
siellä kuitenkaan ole."

       *       *       *       *       *

Tätä kertomusta alotin kaksi vuotta hääpäiväni jälkeen. Kätkyt seisoi
kirjoituspöytäni vieressä ja tyynyjen välissä nukkui pieni olento --
minun kaunis vaaleaverinen esikoiseni. Tälle pienelle ihmeelle, jota
minun alinomaa täytyi katsella, tahdoin kirjoittaa elämäni vaiheet. Sen
jälkeen on pulskea ruskeakähäräinenkin, vahvaääninen poika maannut
viheriän harson ympäröimässä kätkyessä ja nyt nukkuu Leonore, ainoa
tyttömme samassa paikassa. Minä olen seitsemän vuotta ollut naimisissa.
Minä istun Charlotten entisessä huoneessa. Tummat akuttimet ovat
kadonneet -- päivä paistaa ympärilläni, niin ommeltuja kuin maalatuita
ruusukimppusia on hajoitettuina kaikkialle, mattoihin, huonekaluihin,
seiniin, ja ikkunankomeroissa lemuaa oikeita kukkapenkereitä. Leonore
nukkuu, pikku kätönen posken alla -- on niin hiljaa, että kuulen
kärpäsen surinan; nyt ehdin viimein kertomukseni loppuun. Samassa
aukenee ovi ja Claudiuksen nimen molemmat perilliset syöksevät meluten
sisään. "Mutta äiti, sinä kirjoitat liian kauan!" huutaa valkeaverinen
nuhtelevaisesti. "Me tahdomme syödä kermapiimää puutarhassa -- Fliedner
täti on jo lehtimajassa ja me olemme tuoneet vaarinkin sinne."

Minä katselin häntä silmiin vavisten ilosta -- hän kohoaa
kuusentapaisesti korkealle; mutta, ai, kuinka käynee pelon kanssa,
kun hän on kasvanut pikkuista äitiänsä pitemmäksi? Mutta pikku
tummanveriseni nousee varpaillensa, laskee sormenpaksuisen köyden pään
ja hienon pajunoksan paperilleni pyytäen luottavalla äänellään: "Äiti
kulta, tee minulle ruoska!"

"Menkää vielä puutarhaan", sanon minä, koettaen sormillani saada
melkein mahdottoman ruoskan tehdyksi. "Minun täytyy vielä kirjoittaa
vähän Charlotte tädistä."

"Ja pikku Paavostakin!" Luvattuani tehdä niin juoksivat he taasen ulos.

Palattuani arolta Karolinenlustiin, lähti Charlotte seuraavana päivänä
opettajalaitokseen. Vähän aikaa sen perästä läksi nuori Helldorf
Englantiin. "Hän oli kosinut Charlottea, vaan saanut rukkaset. Minulle
tunnusti Charlotte kirjallisesti kohdelleensa häntä ylpeydestä pahasti,
eikä hän nyt langettuansa luullusta korkeudestansa voinut tulla hänen
omaksensa. Me emme sallineet hänen, palattuansa suoritetun oppimäärän
jälkeen, joutua toisten käskynalaiseksi; hän palasi siis meidän
hartaista pyynnöistämme kotiin takaisin ja tuli lempeäksi ja
hyödylliseksi perheenjäseneksi. Helldorfin nimeä hän ei koskaan
maininnut, vaikka hän kuten mekin usein kävimme opettaja Helldorfissa.
Syttyi niin sota 1866. Max Helldorf kutsuttiin sotapalvelukseen ja
haavoitettiin vaarallisesti Königgrätzin tappelussa. Tunti sen perästä,
kun yliopettaja kalmankalpeana oli meille kertonut sen ikävän
uutisen, astui Charlotte matkapuvussa huoneeseni. 'Minä lähden
sairaanhoitajaksi, Leonore', lausui hän lujasti. 'Kerro sedälle
päätökseni -- en voi tehdä toisin.'"

Claudius oli poissa -- minä suostuin iloisesti. Neljän viikon kuluttua
sain pitkän, onnea kertovan kirjeen Charlotte Helldorfin
allekirjoittamana. Rykmentin pappi oli vihkinyt parantuneen sairaan ja
uskollisen hoitajattaren. Nyt asuu nuori pariskunta Dorotheenthalissa.
Helldorf on tullut kauppatoimi Claudiuksen valtuusmieheksi -- ja pikku
Paavon synnyttyä ei Charlotte enää voi käsittää, että ihmiset, jotka
kaikki syntyvät maailmaan saman oikeuden perillisenä, voivat jakautua
ylhäisiin ja alhaisiin.

Nyt kuuluu vakavia askeleita portaissa -- toimihuoneet ovat suljetut.
Minä jatkan kirjoitustani enkä ole kuulevinani hänen tulevan, mieheni,
joka on antanut minulle enemmän anteeksi, kuin voin käsittääkään. Minä
nauran aina hänelle hänen nostaessansa minut syliinsä ja ikäänkuin
puolustautuakseen sanoessansa isälleni: "Onhan hän vanhin ja
ajattelemattomin kaikista lapsistani." Ja isäni nyykäyttää päätään yhtä
haaveksivaisesti hymyillen kuin ennenkin, sillä hän on vielä hyvin
hajamielinen, tuo armas isäkultani; me hoidamme häntä hellästi ja hänen
viimeinen kirjansa nostaa mainiota huomiota oppineissa. Kentiesi ovat
hänen tyttärensä pojat syypäät siihen; he saavat meluta jälleen
järjestetyssä kirjastossa ja mielensä mukaan kiivetä isäni syliin hänen
kirjoittaessaan. Hänen asemansa hovin suhteen on entistä parempi ja
ruhtinatar käy usein meitä tervehtimässä; mutta Lotharin kuvaa peittää
paksu vaate ja Karolinenlustin toiseen kertaan vievä salaovi on kiinni
muurattu.

Nyt on pitkä, yhä vielä hoikka mies hiljaa astunut sisään, hän kumartuu
kätkyen ylitse katsellaksensa nukkuvaa tytärtänsä.

"Kummallista, kuinka tuo lapsi on sinun näköisesi, Leonore!"

Minä juoksin ylpeästi ylös; sillä hän lausui tämän innostuneella
äänellä. Pois kynä ja käsikirjoitus! Ne eivät voi kuvailla onnen
loistoa, joka ympäröipi aron prinsessan otsaa!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aron prinsessa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.