Title: Elämän tarina
Author: Maupassant, Guy de, 1850-1893
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän tarina" ***


ELÄMÄN TARINA

Kirj.

Guy de Maupassant


Suomentanut Martti Wuori


Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1918.



I.


Saatuaan matkalaukkunsa kuntoon, meni Jeanne ikkunan luo, mutta sade ei
vain ollut tauonnut. Koko yön oli rankkasade rapisten piessyt
ikkunaruutuja ja kattoja. Matala, vettä tulvillaan oleva taivas näkyi
kuin haljenneen, tyhjentäen kaiken sisällyksensä maan päälle, liuottaen
sen liemeksi, sulattaen sen kuin sokerin. Tuulenpuuskat henkäilivät
painostavan lämpiminä. Yli äyräittensä paisuneiden ojien kohina täytti
autiot kadut, ja talot imivät kuin sienet itseensä kosteuden, joka
tunkeutui niiden sisään, saaden seinät kellareista ullakkoihin asti
hikoilemaan.

Jeanne, joka edellisenä päivänä oli päässyt luostarikoulusta ja nyt
vihdoinkin oli kokonaan vapaa ja valmis ottamaan haltuunsa elämän
onnen, josta hän niin kauan jo oli unelmoinut, pelkäsi, että isänsä
kieltäytyisi lähtemästä matkalle, ellei ilma kirkastuisi, ja siksi hän
nyt jo sadannen kerran aamusta lähtien tarkasteli taivaan rantaa.

Sitten hän huomasi, että oli unohtanut panna almanakkansa
matkalaukkuunsa. Hän otti seinältä kuukausiin jaetun pienen
pahviliuskan, jossa kuvan keskellä oli kultaisilla numeroilla kuluva
vuosiluku 1819. Sitten pyyhkäisi hän lyijykynällä yli sen neljä
ensimmäistä saraketta ja merkitsi viivalla jokaisen pyhimyksen nimen
toukokuun 2:een päivään saakka, jona päivänä hän oli luostarikoulusta
päässyt.

Oven takaa kuului ääni: "Jeannette!"

Jeanne vastasi: "Tule sisään, isä!" Ja hänen isänsä ilmestyi ovelle.

Paroni Simon-Jacques Le Perthuis des Vauds oli edellisen vuosisadan
aatelismiehiä, omituinen ja hyväluontoinen ihminen. Intomielisenä
J.-J. Rousseau'n oppilaana hän oli rakastajan tavoin kovin ihastunut
luontoon, vainioihin, metsään ja eläimiin.

Synnynnäisenä ylimyksenä hän vihasi vaistomaisesti vuoden 1793
tapahtumia; mutta luonnonlaadultaan ajattelijana ja kasvatukseltaan
vapaamielisenä hän inhosi tyranniutta loukkaamattomalla ja
korupuheisella vihan tunteella.

Hänen suurin voimansa ja suurin heikkoutensa oli hänen hyvyytensä,
jolla ei ollut riittävästi käsivarsia hyväilemiseen, antamiseen,
syleilemiseen, hyvyys, kuin Luojan, säännötön, vastaansanomaton, aivan
kuin tahdon hermo hänellä olisi ollut turtunut, aivan kuin joku aukko
olisi ollut hänellä tarmossa, hyvyys, joka oli melkein kuin pahe.

Teorian miehenä hän oli keksinyt kokonaisen kasvatussuunnitelman
tytärtään varten haluten tehdä hänet onnelliseksi, hyväksi, suora- ja
helläluontoiseksi.

Kahdenteentoista ikävuoteensa asti oli tyttöä pidetty kotona, ja sitten
oli hänet, vastoin äitinsä kyyneleitä, pantu Sacré-Coeur'in
luostarikouluun.

Isä oli pitänyt häntä siellä lujasti lukittuna, kuin luostariin
suljettuna ainakin, jättäen hänet tietämättömäksi ihmisten oloista. Isä
halusi saada tyttärensä sieltä seitsemäntoista vuoden iässä siveänä
neitseenä, voidakseen itse kastaa hänet jonkinlaiseen jälkirunouden
kylpyyn, voidakseen ulkona maalla, viljavien vainioiden keskellä, avata
hänen sielunsa, haihduttaa hänen turtuneen tietämättömyytensä,
näyttämällä hänelle luonnon suoraa rakkautta, eläinten yksinkertaista
hellyyttä, elämän lain ylevää puhtautta.

Nyt Jeanne tuli luostarikoulusta säteilevänä, täynnä elämän nestettä ja
onnen himoa, valmiina kaikkiin iloihin, kaikkiin sattuman tarjoamiin
hurmaaviin tilaisuuksiin, jotka hän jo hengessään oli nähnyt
joutohetkinään, pitkinä öinä, toiveittensa yksinäisyyteen uponneena.

Ulkomuodoltaan hän oli kuin joku Veronesen maalaama kuva hohtavine
vaaleine hiuksineen, jotka tuntuivat ottaneen värin hänen hipiästään,
tuosta ylimyksen hipiästä, joka hiukkasen vain vivahti ruusunpunaiselle
ja oli kevyen untuvan varjostama. Sitä saattoi pitää vaaleana
samettina, joka kuulteli esiin vain silloin kuin aurinko sitä
säteillään hyväili. Hänen silmänsä olivat siniset, himmeän siniset kuin
kuvilla hollantilaisissa porsliinimaalauksissa.

Vasemmanpuoleisessa sieraimen siivessä oli hänellä pikkarainen
kauneuden-merkki, oikealla puolella leuassa toinen, jossa oli muutamia
hienoja karvoja, siihen määrin hänen ihonsa värisiä, että niitä tuskin
huomasikaan. Kasvultaan hän oli kookas, rinta oli hänellä täyteläinen,
vartalo solakka ja notkea. Hänen kirkas äänensä tuntui toisinaan liian
terävältä, mutta hänen raikas naurunsa levitti iloa hänen ympärilleen.
Usein oli hänellä tapana teeskentelemättömällä liikkeellä nostaa
molemmat kätensä ohimoilleen ikäänkuin silittääkseen hiuksiaan.

Jeanne juoksi isäänsä vastaan ja syleili ja suuteli häntä.

-- Lähdemmehän sittenkin, isä? -- kysyi hän. Hänen isänsä hymähti,
ravisteli jo harmaantuvia, pitkiä hiuksiaan, ja ojensi kätensä ikkunaa
kohti.

-- Mitenkä luulet voitavan lähteä matkalle tällaisella ilmalla?

Mutta tytär rukoili häntä mielistellen ja innokkaasti:

-- Voi, lähtekäämme, isä! Jälkeen puolen päivän on varmaan jo kaunis
ilma.

-- Äitisi ei siihen suostu millään ehdoin.

-- Kyllä, varmasti, minä saan hänet suostumaan.

-- No, jos sinä hänet taivutat, niin minä puolestani olen valmis.

Ja Jeanne hyppäsi juoksujalassa paronittaren huonetta kohti, sillä hän
oli odottanut tätä lähtöpäivää yhä kasvavalla kärsimättömyydellä.

Siitä saakka kuin oli tullut Sacré-Coeur'in luostarikouluun ei Jeanne
ollut Rouen'ista liikkunut minnekään, sillä hänen isänsä ei ollut
myöntänyt hänelle minkäänlaisia huvituksia ennen hänelle määräämäänsä
ikää. Vain kaksi kertaa oli hänet otettu mukaan Parisiin, mutta sehän
oli kaupunki sekin, ja tyttö haaveksi vain maalle pääsyä.

Nyt oli hän pääsemäisillään kesää viettämään heidän maatilalleen
Peuples'iin, vanhaan perhekartanoon, joka sijaitsi meren rannalla
likellä Yport'ia, ja siellä uskoi hän löytävänsä ääretöntä iloa
vapaasta elämästä laineiden liepeillä. Lisäksi oli päätetty, että hän
saisi omakseen tuon hovin, asuakseen siellä pysyväisesti, sitten kuin
joutuisi naimisiin.

Sade, jota taukoamatta oli kestänyt edellisen päivän illasta saakka,
oli nyt hänen elämänsä ensimmäinen suuri suru.

Mutta kolmen minutin kuluttua hän palasi juosten takaisin äitinsä
huoneesta ja huusi niin, että koko talo kaikui:

-- Isä, isä, äiti suostui; anna valjastaa hevoset!

Veden tulva ei vain laannut, vaan tuntui lisääntyneen melkein
kaksinkertaiseksi, silloin kuin vaunut ajoivat portaiden eteen.

Jeanne oli jo valmis astumaan ajoneuvoihin, kun paronitar laskeutui
alas portaita toiselta puolen puolisonsa, toiselta isokasvuisen sisäkön
tukemana, joka oli väkevä ja roteva kuin mies. Tämä tyttö oli
normandialainen, Caux'n seudulta kotoisin, ja näytti vähintään
kahdenkymmenen vuotiaalta, vaikka oli korkeintaan yhdeksännellätoista.
Talossa häntä pidettiin melkein kuin toisena tyttärenä, sillä hän oli
ollut Jeannen rintasisar. Hänen nimensä oli Rosalie.

Tytön päätehtävänä muutoin oli talutella emäntäänsä. Tämä oli jo
muutaman vuoden ajan tavattomasti lihonut sydänvian tähden, jota hän
lakkaamatta valitteli.

Paronitar saapui kovin hengästyneenä vanhan kartanon portaikolle, loi
katseensa pihalle, jossa vesi valui virtanaan ja mutisi:

-- Ei ole todellakaan viisasta lähteä.

Hänen miehensä, yhä hymyillen, vastasi:

-- Itsepä niin tahdoit, rouva Adélaïde.

Kun hänen vaimollaan oli tuo komea nimi Adélaïde, niin paroni aina
lisäsi sen eteen sanan "rouva" äänensävyllä, josta kajahti hieman
ivallista kunnioitusta.

Sitten paronitar lähti astumaan ja nousi vaivoin ajoneuvoihin, joiden
kaikki vieterit taipuivat. Paroni kävi istumaan hänen viereensä, ja
Jeanne ja Rosalie asettuivat etupenkille selin hevosiin.

Keittäjätär Ludivine toi joukon päällysvaatteita, jotka pantiin
polville, ja lisäksi kaksi koria, jotka kätkettiin jalkoihin; sitten
kiipesi hän ajomiehen istuimelle ukko Simonin rinnalle ja kääriytyi
isoon peitteeseen, jolla verhosi kokonaan päänsäkin. Ovenvartija
vaimoineen tuli sanomaan hyvästi ja sulki vaunujen oven. Heille
annettiin viimeiset määräykset matkatavaroista, joiden oli seurattava
kärryillä perässä. Ja sitten lähdettiin matkalle.

Ajaja, ukko Simon, istui pää painuneena ja selkä kumarassa sateessa
hyykistyen kolmella kauluksella varustetun päällystakkinsa peittoon.
Sadekuurot pieksivät yhä armottomasti ruutuja ja vesi valui tietä
pitkin virtanaan.

Hevosten nopeasti laukatessa pyörähtivät vaunut rantakadulle,
sivuuttivat rivittäin seisovat suuret laivat, joiden mastot, reivit ja
köydet surullisina kuin lehdettömät puut kohosivat kohti vetistä
taivasta, ja kääntyivät sitten Mont Riboudet'n bulevardille.

Pian vaunut sitten saapuivat ulos kedolle, jossa siellä täällä, oksat
riipuksissa, raukeana ja sumuun uponneena seisoi yksinäinen salava.
Kuului vain hevosten kavioiden kapse pyöräin painaessa lätäköistä
säteinä räiskähtäviä kuvioita.

Ei kukaan puhunut mitään; mieli tuntui yhtä märältä kuin maakin. Äiti
oli kumartunut taaksepäin ja nojasi päätänsä vaunujen seinään silmät
ummessa. Paroni tarkasteli synkin silmin yksitoikkoisia, kosteita
maisemia. Rosalie, jolla oli joku käärö polvillaan, oli vajonnut, kuin
rahvaan lapset ainakin, omiin puoleksi itsetiedottomiin mietteisiinsä.
Mutta Jeanne tunsi tuosta lämpimästä kosteudesta elpyvänsä eloon kuin
sisällä säilytetty kasvi, joka on tuotu ulkoilmaan, ja hänen
ylenpalttinen ilonsa loi kuin tiheä puun lehvä alakuloisen varjon hänen
sydämeensä. Vaikk'ei hän mitään puhunutkaan, niin oli hänellä kuitenkin
halu laulaa, kurottaa ulos kätensä ottaakseen kouransa täyteen vettä
juodaksensa sen siitä, ja hän nautti hevosten kiivaasta juoksusta,
maisemien surkeasta näöstä ja siitä tunteesta, että tiesi olevansa
suojassa tässä vedentulvassa.

Ja ankarassa sateessa kohosi molempien hevosten kiiltävistä lanteista
höyrypilvi aivan kuin kiehuvasta vedestä.

Paronitar vaipui vähitellen uneen. Hänen kasvonsa, joita reunusti kuusi
riippuvaa, säännöllistä hiuskiehkuraa, kävivät veltoiksi, leväten
pehmeästi hänen kaulansa kolmella suurella aallolla, joiden viimeiset
mainingit katosivat hänen rintansa ulappaan. Hänen päänsä, joka kohosi
jokaisesta hengenvedosta, vaipui jälleen paikoilleen, ja hänen poskensa
pullistuivat, samalla kuin hänen raollaan olevien huuliensa lomasta
lähti äänekäs kuorsaus. Hänen miehensä kallistui häntä kohti ja pani
hiljaa hänen käsiensä väliin, jotka olivat ristissä hänen kookkaan
vatsansa ympärillä, pienen nahkalaukun.

Tämä kosketus herätti paronittaren, ja hän katseli tuota esinettä
himmeällä, keskeytyneen unen tylsistyttämällä katseella. Laukku putosi
maahan ja aukeni. Kulta- ja setelirahoja varisi vaunun pohjalle.
Paronitar heräsi nyt kokonaan ja hänen tyttärensä ilo puhkesi pitkään
naurunpuuskaan.

Paroni kokosi rahat ja laski ne paronittaren syliin sanoen:

-- Kas siinä, rakas ystäväni, mitä on jäljellä moisiostani Élétot'sta.
Möin sen voidakseni toimittaa korjaustöitä Peuples'issa, jossa tästä
lähtien tulemme usein oleskelemaan.

Paronitar sai luetuksi kokoon kuusituhatta neljäsataa frangia ja pisti
rahat rauhallisesti taskuunsa.

Se oli jo yhdeksäs näin myyty maatila niistä kolmestakymmenestä
yhdestä, jotka heidän vanhempansa olivat heille perinnöksi jättäneet.
Heillä oli kuitenkin vielä noin kaksikymmentätuhatta livres'ea
vuotuisia korkoja maista, jotka hyvin hoidettuina helposti olisivat
voineet tuottaa kolmekymmentä tuhatta frangia vuodessa.

Koska he elivät yksinkertaisesti, olisivat nämä tulot heille kyllä
riittäneet, ellei talossa olisi ollut reikää, joka oli aina auki:
hyvyys. Se haihdutti rahat talosta kuin aurinko veden soista. Ja ne
vuotivat pois, katosivat, hävisivät, mutta miten, sitä ei kukaan
tietänyt. Alituisesti jompikumpi heistä sanoi: "En tiedä, kuinka lienee
käynyt, mutta olen kuluttanut tänään sata frangia ostamatta kuitenkaan
mitään huomattavaa."

Tämä kevyt tapa käsitellä rahoja oli muuten heidän elämänsä suurimpia
viehätyksiä, ja siinä kohdin sopivat he toisilleen erinomaisen hyvin,
oikein liikuttavan hyvin.

Jeanne kysyi:

-- Onkos minun hovini sitten kaunis?

Siihen vastasi paroni hilpeästi:

-- Saatpa nähdä, tyttöseni.

Vähitellen rankka sade kuitenkin vaimeni ja muuttui vihdoin
usvantapaiseksi, hienon hienoksi ilmassa liiteleväksi vesipölyksi.
Pilvien muodostama katos tuntui kohoavan, vaalenevan, ja yht'äkkiä
lankesi vainioille pilven reiästä, jota ei lainkaan näkynyt, pitkä,
viisto auringon säde.

Ja kun pilvet halkesivat, näkyi taivaan sininen pohja. Sitten halkeama
suureni aivan kuin vaatetta reväistessä, ja kauniin taivaan puhdas,
kirkas ja syvä siinto aukeni yli maailman.

Puhalsi raitis ja suloinen tuulen henki, joka oli kuin maan mielihyvän
huokaus, ja kun vaunut kulkivat puistojen tahi metsien läpi, niin
kuului sieltä täältä jo höyheniään kuivattavan linnun hilpeätä
viserrystä.

Tuli ilta. Kaikki nukkuivat nyt vaunuissa paitsi Jeanne. Kaksi kertaa
pysähdyttiin majataloihin, jotta hevoset saisivat puhaltaa, jolloin
niille syötettiin vähän kauroja ja juotettiin vettä.

Aurinko oli mennyt mailleen; jostakin kaukaa kuului kellojen soittoa.
Pienessä kylässä sytytettiin lyhdyt ja taivaalla alkoivat tiheässä
tuikkia tähdet. Paikka paikoin näkyi valaistuja taloja, joiden tulet
pilkistivät esille pimeästä. Ja yht'äkkiä ilmestyi vuoren rinteen takaa
kuusten oksien lomitse kuu punaisena, suunnattoman suurena, kuin unen
horroksissa vielä.

Ilma oli niin lauha, että vaunun ikkunat pidettiin auki. Jeanne lepäsi
nyt unelmiensa raukaisemana, onnellisten näkyjensä tyydyttämänä.
Toisinaan, kun hänen jäsenensä olivat jäykistyneet kauan samassa
asennossa istumisesta, aukaisi hän silmänsä, katsoi ulos, näki
valoisassa yössä jonkun talon puitten vilahtavan ohi tahi jossakin
niityllä jonkun lehmän makaavan ja nostavan päätään. Sitten hän muutti
asentoa ja koetti saada kiinni keskeytyneestä unelmasta; mutta pyörien
lakkaamaton kolina soi yhä hänen korvissaan, uuvutti hänen aivonsa, ja
hän sulki uudelleen silmänsä tuntien sielunsa yhtä runnelluksi kuin
ruumiinsakin.

Vihdoin pysähdyttiin. Miehiä ja naisia ilmestyi lyhdyt käsissä vaunujen
ovien eteen. Oli tultu perille. Jeanne, joka yht'äkkiä oli herännyt,
hyppäsi tuota pikaa ulos. Hänen isänsä ja Rosalie, joille muuan renki
näytti valkeata, miltei kantaen saattoivat sisään paronittaren, joka
oli aivan menehtymäisillään, valitteli vaivojaan ja lakkaamatta hoki
heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä: "Voi, Jumala! Lapsi raukat!" Hän
ei tahtonut mitään juoda, ei mitään syödä, vaan pani maata ja nukkui
heti.

Jeanne ja paroni söivät illallista kahden kesken.

He hymyilivät katsellessaan toisiaan ja tarttuivat toinen toisensa
käteen yli pöydän. Heidät valtasi lapsellinen ilo, ja he ryhtyivät
tarkastelemaan talon korjattua rakennusta.

Se oli korkea ja tilava normandialainen kartano, osaksi talonpoikais-,
osaksi hovirakennus, tehty valkoisista, harmaiksi muuttuneista kivistä,
ja niin avara, että kokonainen suku sopi siellä asumaan.

Tavattoman iso eteissuoja jakoi rakennuksen kahtia ja ulottui sen läpi
niin, että sen molemmat suuret ovet olivat kummallakin julkisivulla.
Kahdet portaat nousivat tästä eteisestä, muodostaen keskelle aukon, ja
yhdistyivät kerrosta ylempänä sillaksi noiden molempain portaitten
välille.

Alakerroksessa oikealla oli äärettömän suuri sali. Sen seinät olivat
verhotut matoilla, joiden lehtikuvioissa näkyi lintuja. Huonekalujen
päällys oli kudotusta kankaasta, johon kuvitus oli otettu La Fontainen
saduista, ja Jeanne oikein vavahti ilosta löytäessään tuolin, jota hän
pikku tyttönä oli suuresti rakastanut ja johon oli kuvattu satu ketusta
ja haikarasta.

Salin vieressä sijaitsi kirjasto täynnä vanhoja kirjoja sekä kaksi
muuta asumatonta huonetta. Vasemmalla oli ruokasali uusine
pöytäkalustoineen, liinavaatteiden säilytyshuone, ruokakamari ja
keittiö sekä pieni erillinen osasto kylpyhuoneineen.

Välikkö jakoi koko alakerran kahteen osaan. Kymmenen huoneen kymmenet
ovet johtivat tästä käytävästä. Aivan perällä oikealla puolella oli
Jeannen huoneusto. He astuivat sinne sisään. Paroni oli sen vastikään
laitattanut uuteen kuntoon, ottaen yksinkertaisesti käytäntöön
ullakolle jo ammoin joutuneet seinäverhot ja huonekalut.

Alkuperäiset, sangen vanhat flaamilaiset verhot kansoittivat
sovinnaisilla henkilökuvillaan tämän huoneen seinät.

Vuoteensa huomattuaan tyttö ihan huudahti ilosta. Kultakin neljältä
kulmalta kannattivat vuodetta, ikäänkuin sen vartijoina, suuret,
pikimustat, tammipuusta veistetyt ja kiiltäviksi vahatut linnut.
Reunustoilla kulki kaksi leveää puuhun veistettyä kukkais- ja
hedelmäkiehkuraa, ja neljä hienosti uurrettua korinttilaispilaria
kannatti ylhäällä kulkevaa ruusu- ja lemmikkikiehkuraa.

Vuode oli monumentaalisen, mutta samalla sangen siron näköinen,
huolimatta ajan ruskeuttamista sivuistaan.

Vuoteen peite ja sen yläpuolella oleva "taivas" loistivat vastakkain
kuin taivas ja sen kuvajainen. Ne olivat tehdyt vanhanaikaisesta
tummansinisestä silkistä, jossa tähtinä oli suuria kultalankaisia
liljoja.

Vuodetta kyllin ihailtuaan Jeanne kohotti kynttiläänsä ja alkoi tutkia
seinäverhoja päästäkseen selville siitä, mitä niihin oli kuvattu.

Nuori herra ja neito, kumpikin puettuina mitä merkillisimpiin
viheriän-punakeltaisiin vaatteisiin, haastelivat keskenään sinisen puun
alla, josta riippui valkeita hedelmiä. Suuri samanvärinen jänis
pureskeli harmaata ruohoa.

Aivan näiden henkilöiden yläpuolella, mutta sopivan matkan päässä,
näkyi viisi pientä, suippokattoista majaa, ja ylhäällä, aivan taivaan
rajoilla, seisoi tulipunainen tuulimylly.

Suuret kukkaisköynnökset kiertelivät koko tämän kuvasarjan ympärillä.

Kaksi muuta esitystä näytti aivan samanlaiselta kuin tämäkin, paitsi
että taloista nähtiin tulevan ulos neljä pientä, flaamilaiseen tapaan
puettua ihmistä, jotka ojensivat käsivarsiaan taivasta kohden näyttäen
äärimmäisen hämmästyneiltä ja raivostuneilta.

Viimeinen verho esitti kokonaisen näytelmän. Jäniksen lähellä, joka
tässäkin pureskeli ruohoa, makasi pitkällään kuolleelta näyttävä nuori
mies. Nuori nainen katseli häntä ja lävisti parhaillaan miekalla
rintaansa, ja puun hedelmät olivat muuttuneet mustiksi.

Jeanne ei voinut ymmärtää näytelmän tarkoitusta, ennenkuin hän
kuvauksen nurkasta keksi mikroskooppisen pienen petoeläimen, jonka
jänis olisi voinut pistää poskeensa yhtä helposti kuin ruohonkorren. Ja
kuitenkin se oli leijona.

Silloin hän muisti Pyramuksen ja Thisben onnettomuudet, ja samalla kuin
hän hymyili piirrosten yksinkertaisuudelle, hän tunsi olevansa
onnellinen saadessaan elää tämän rakkaustarinan seurassa, joka
lakkaamatta haastoi hänelle hänen rakkaampien toiveittensa kieltä ja
seuloi hänen uniinsa joka yö vanhanaikaista legendanomaista hellyyttä.

Muussa sisustuksessa yhtyivät mitä erilaisimmat muodot ja makusuunnat.
Ne olivat huonekaluja, jotka jokainen polvi jättää jälkeensä suvun
huostaan ja joiden vaikutuksesta vanhat talot muodostuvat eri
aikakausia esittäviksi museoiksi. Muhkea Ludvig XIV:n tyylinen
kuparilla panssaroitu säilikkö seisoi kahden Ludvig XV:n tyylisen
nojatuolin välissä, jotka yhä komeilivat alkuperäisissä kukallisissa
silkkipäällyksissään. Ruusupuinen kirjoituspöytä seisoi uunia vastassa,
jonka reunustalla oli pyöreän lasikuvun alla empiirityylinen
pöytäkello.

Se esitti pronssista mehiläispesää, joka riippui neljän marmoripilarin
varassa kultaisia kukkia kasvavan puutarhan päällä. Sangen ohuen
heiluritangon päässä tuli pesän raosta esiin pieni emaljisiipinen
mehiläinen, leijaillen ikuisesti edestakaisin tässä puutarhassa. Kellon
fajanssinen numerotaulu oli sovitettu mehiläispesän kylkeen.

Kello alkoi lyödä yhtätoista. Paroni syleili tytärtään ja meni sitten
omiin huoneisiinsa.

Silloin Jeanne kaikkea nyt näkemäänsä kaihoten rupesi levolle.

Hänen katseensa silmäili viimeisen kerran huoneen eri esineitä; sitten
sammutti hän kynttilän. Mutta päittäin seinää vasten olevan vuoteen
vasemmalla puolen oli ikkuna, josta tulvaili sisään kuunvalo,
levittäytyen kirkkaaksi valoläikäksi lattialle.

Kuun paiste heijasteli seinillä kietoen Pyramuksen ja Thisben
liikkumattoman lemmentarinan yhä tarunomaisempaan hohteeseen.

Vastapäätä vuodettaan olevasta ikkunasta Jeanne näki suuren puun, joka
aivan kylpi suloisessa kuunpaisteessa. Hän kääntyi kyljelleen ja sulki
silmänsä, mutta avasi ne jonkun ajan kuluttua uudelleen.

Hän tunsi vieläkin vaunujen heilahtelua, ja pyöräin jyrinä soi yhä
hänen korvissaan. Hän asettausi ensin aivan liikkumattomaksi, toivoen
lopultakin vaipuvansa uneen. Mutta hänen kärsimätön odottelunsa sai
koko hänen ruumiinsa kiihdyksiin.

Hänen jalkojaan nyki, ja häneen tuli kuumetta. Silloin hän nousi ylös,
ja avojaloin, paljain käsivarsin ja pitkässä yöpaidassaan, joka teki
hänet aaveenkaltaiseksi, hän astui lattialle, meni valoläikän yli,
avasi ikkunan ja katsoi ulos.

Yö oli niin valoisa, että näki melkein yhtä selvästi kuin kirkkaalla
päivällä, ja nuori tyttö tunsi jälleen seudun, jota hän oli rakastanut
varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen.

Hänen edessään levittäysi yöllisessä valaistuksessa keltaisena kuin voi
laaja nurmikenttä. Kaksi jättiläiskokoista puuta levitti oksiaan
kumpikin omalla puolellaan rakennuksen edessä, plataani pohjois- ja
lehmus eteläpuolella.

Aivan laajan nurmikentän äärellä näköala päättyi pieneen
huvimetsikköön. Tämä käsitti viisi riviä jalavia, jotka olivat
istutetut suojaksi myrskyjä vastaan. Vääntyneinä, pyöristyneinä ja
tasaisesti katkenneina kuin katto ne seisoivat meren irrallisia tuulia
vastassa.

Tämän puistokappaleen halki kulki sekä oikealla että vasemmalla pitkä,
suunnattoman suurten poppelien reunustama kujanne. Näitä sanottiin
Normandiassa _peuples'iksi_, ja ne erottivat herraskartanon kahdesta
siihen kuuluvasta moisiosta, joista toinen oli Couillard-nimisen,
toinen Martin-nimisen perheen hoidossa.

Näistä poppeleista oli kartano saanut nimensä. Ja näiden rajojen
ulkopuolella levisi laaja viljelemätön tasanko, jossa kasvoi
orjanruusupensaita ja jossa puhuri puhalsi ja rienui yötä päivää.
Siellä sitten maankamara yht'äkkiä katkesi jyrkäksi, sadan metrin
korkuiseksi suoraksi ja valkoiseksi äyrääksi, jonka juurta meren aallot
huuhtelivat.

Jeanne näki etäällä meren laajan, läikehtivän pinnan, joka tuntui kuin
uinailevan tähtien alla.

Tähän öiseen hiljaisuuteen kohosivat maan kaikki tuoksut. Ikkunan
edessä kasvava jasmini levitti yhä voimakasta lemuaan, joka
sekaantui vasta puhkeavien lehtien hienompaan tuoksuun. Ja vienot
tuulenhenkäykset lisäsivät siihen suolaisen meri-ilman väkevää makua ja
levän kirpeätä hikeä.

Nuori tyttö antautui nauttimaan tuoksujen suloa, ja ympäröivä
hiljaisuus rauhoitti häntä kuin raitis kylpy.

Kaikki eläimet, jotka illan tultua virkoavat ja saavat hämäräperäiselle
elämällensä yön rauhallisuudesta turvan, täyttivät pimeyden hiljaisella
hyörinällä. Suuria lintuja kiiti ääntä päästämättä ilmassa kuin täpliä,
kuin varjoja, näkymättömäin hyönteisten surina hipaisi korvia ja
äänetöntä liikettä huomasi kasteisella ruohikolla tahi autioilla
hiekkaisilla teillä.

Ainoastaan muutamat alakuloiset sammakot päästivät kuuta kohti lyhyitä,
yksitoikkoisia äännähdyksiään.

Jeannesta tuntui kuin hänen sydämensä olisi avartunut ja täyttynyt
äänistä, hiljaisista kuin tämä kuutamoilta, ikäänkuin siinä olisi
alkanut väreillä tuhansia erilaisia haluja, noiden öisten hyönteisten
kaltaisia, jotka hyrisivät hänen ympärillään. Hänen mielentilansa
sulautui tähän elävään runouteen. Ja tässä kalpean yön leppoisassa
rauhassa hän tunsi ruumiissaan yliluonnollisia puistatuksia,
käsittämättömäin toiveiden sykähtelyjä, jotakin onnen henkäyksen
tapaista.

Ja hän alkoi unelmoida rakkaudesta.

Rakkaus! Se oli jo kahden vuoden ajan täyttänyt hänen sielunsa
lähenemisensä lisääntyvällä levottomuudella. Nyt oli hän vapaa
voidakseen rakastaa, nyt ei tarvinnut muuta kuin vain kohdata sen
esine, mies.

Minkälainen hän oli oleva? Sitä ei Jeanne tarkalleen tietänyt eikä sitä
edes itseltään kysellytkään. _Hän_ oli vain oleva _hän_, siinä kaikki.

Jeanne tiesi vain, että oli jumaloiva häntä koko sielustaan ja että hän
oli rakastava Jeannea kaikista voimistaan. He tulisivat kävelemään
yhdessä iltoina kuin tämä siinä valon hohteessa, joka tähdistä sataa.
He tulisivat kävelemään käsikädessä, toisiansa vastaan painautuneina,
kuunnellen toistensa sydämien sykintää, tuntien toistensa käsivarsien
lämpöä, levittäen lempeään kesäyön leppoisaan kuulakkuuteen, siihen
määrin yhdistyneinä, että yksin pelkän tunteensa voimalla helposti
voisivat tunkeutua toistensa ajatusten salatuimpiinkin sopukkoihin.

Ja tätä olisi kestävä iankaiken, selittämättömän rakkaudentunteen
kirkkaudessa.

Ja yht'äkkiä Jeannesta tuntui, että mies oli siinä, aivan hänen
vieressään ja äkkiä puistatti omituinen intohimon väristys koko hänen
ruumistaan. Hän pusersi tietämättään käsivartensa rintaansa vastaan
aivan kuin syleilläkseen unelmaansa, ja hänen tuota tuntematonta kohti
käännetyillä huulillaan tuntui jotakin, joka melkein raukaisi hänet
tainnoksiin, aivan kuin kevään henkäys olisi antanut hänelle lemmen
suudelman.

Yht'äkkiä kuuli hän alhaalla kartanon takana tiellä askeleita yön
hiljaisuudessa. Ja sielunsa hurjassa hurmiossa, intomielisessä
uskossaan mahdottoman mahdollisuuteen, salliman sattumiin,
jumalalliseen aavistukseen ja kohtalon oikkuihin hän ajatteli: "Jospa
se olisi hän?" Ja henkeään pidättäen hän kuunteli kulkijan
määräperäisiä askeleita varmana siitä, että tämä oli pysähtyvä portille
ja pyytävä häneltä vieraanvaraisuutta.

Kun hän oli mennyt ohi, tuli Jeanne alakuloiseksi pettymyksestä. Mutta
hän käsitti myös toiveestansa syntyneen innostuksen ja hymyili tälle
mielettömyydelleen.

Sitten antoi hän, hieman rauhoittuneena, mielensä liitää järkevämmän
unelman vuohon, koettaen tunkeutua tulevaisuuteen ja suunnitella
elämäänsä.

Täällä, tässä rauhallisessa kartanossa, joka valtavana kohosi yli
meren, oli hän asuva miehensä kanssa. Hänellä oli varmaan oleva kaksi
lasta, poika miestään, tytär itseään varten. Ja hengessään näki hän jo
lastensa juoksentelevan nurmikolla plataanin ja lehmuksen välillä isän
ja äidin seuratessa heitä ihastunein silmin ja vaihtaessa keskenään,
heidän päittensä yli, helliä katseita.

Ja kauan, kauan hän näin unelmoi kuun päättäessä kulkuaan poikki
taivaan ja vaipuessa meren helmaan. Ilma kävi viileämmäksi. Idässä
alkoi taivas vaaleta. Kukko lauloi oikealla olevassa moisiossa ja
siihen toiset vastasivat moisiosta vasemmalta. Niiden käheät äänet
tuntuivat tulevan jostakin hyvin kaukaa kanakopin seinien läpi. Ja
taivaan äärettömältä kannelta, joka huomaamatta oli valjennut,
sammuivat jo tähdet.

Vähäinen linnun ääni piipahti jostakin. Viserrystä, alussa arkailevaa,
kuului puun lehvistä; sitten se kävi rohkeammaksi, vilkkaammaksi,
iloisemmaksi, leviten oksalta oksalle, puusta puuhun.

Jeanne tunsi yht'äkkiä olevansa kuin kirkastunut, ja kohottaen päänsä,
jonka oli kätkenyt käsiinsä, hän sulki silmänsä, joita huikaisi hohtava
päivän koi.

Kokonainen vuori purppuran punaisia pilviä, jotka osaksi olivat suuren
poppelikujanteen peitossa, levitti loistettaan yli havahtuneen maan.

Ja verkalleen, hajoittaen hehkuvat pilvet, sirotellen tulta puihin,
tasangoille, valtamerelle, yli kaiken ilmojen lakeuden, ilmestyi
taivaalle ääretön, liekehtivä päivän kehrä.

Jeanne tunsi aivan hullaantuvansa onnesta. Hurmaava ilon tunne, tuon
luonnon loiston herättämä ääretön ihastus valtasi hänen sydämensä,
raukaisi sen. Siinä oli hänen aurinkonsa, hänen päivänsä koi, hänen
elämänsä aamu, hänen toiveittensa nousu! Hän ojensi käsivartensa kohti
tuota säteilevää avaruutta, tuntien halua syleillä itse aurinkoa. Hän
tahtoi puhua, huudahtaa jotakin jumalallista niin kuin tämä päivän
valkeneminen, mutta hän oli kuin kivettynyt paikalleen, herpoutunut
innostukseensa. Ja painaen otsansa käsiinsä hän tunsi silmäinsä
täyttyvän kyyneleistä, ja hänen itkunsa oli suloinen.

Kun hän jälleen kohotti päänsä, oli tuo ihana päivän nousu jo ohitse.
Hän tunsi jo itsekin tyyntyneensä, hieman väsyneensä, aivan kuin
jäähtyneensä. Sulkematta ikkunaa kävi hän pitkälleen vuoteeseensa,
unelmoi vielä hetkisen ja nukkui sitten niin sikeään uneen, ettei kello
kahdeksan aikaan lainkaan kuullut isänsä herätyshuutoa, vaan havahtui
vasta, kun isä astui sisään hänen huoneeseensa.

Isä tahtoi näyttää hänelle, kuinka kartano, _hänen oma_ kartanonsa, oli
tullut kauniiksi.

Rakennuksen julkipuolen, joka oli sisämaalle päin, erotti tiestä avara
piha, johon oli istutettu omenapuita. Tämä tie, jota nimitettiin kylän
tieksi, se kun kulki talonpoikain tilusten väliltä, yhtyi noin puolen
peninkulman päässä Havre'sta Fécamp'iin kulkevaan maantiehen.

Suora lehtikuja johti metsän laidasta aivan portaiden eteen.
Ulkohuoneet, jotka olivat pieniä, rantakivistä tehtyjä olkikattoisia
rakennuksia, seisoivat rivittäin molemmin puolin pihaa, kummankin
moision rajaojan reunoilla.

Katot olivat uudelleen laitetut, kaikki puusepän työt korjatut, seinät
paikatut, huoneisiin pantu uudet seinäpaperit, koko sisusta uudelleen
maalattu. Ja vanhalla, tummentuneella asuinrakennuksella oli nyt, kuin
mitkäkin täplät, uudet, hopeanhohtavat, valkoiset ikkunaluukkunsa ja
verekset rappauksensa suurella, harmahtavalla julkipuolellaan.

Toinen julkipuoli antoi merelle päin, joka näkyi etäällä pensaikon ja
tuulen riipimien jalavain muodostaman seinämän yli.

Käsikädessä tarkastelivat Jeanne ja paroni kaikkea, yhtäkään nurkkaa
sivuuttamatta. Sitten kävelivät he verkalleen pitkin poppelikujanteita,
jotka rajoittivat sitä aluetta, jota sanottiin puistoksi. Puitten
välissä nurmi levittäytyi vihreinä mattoina. Ihan perällä sijaitseva
pensasmetsä oli hurmaava pienine kiertelevine polkuineen, joita
reunustivat lehtiaitaukset. Yhtäkkiä lähti sieltä jänis loikkaamaan,
pelästyttäen nuorta tyttöä, ja puikki sitten mäen rinnettä myöten,
kadoten ruohikkoon meren äyräälle.

Aamiaisen jälkeen, kun rouva Adélaïde vieläkin väsyneenä halusi
levähtää, esitti paroni Jeannelle kävelyä Yport'iin saakka.

Ja he lähtivät kulkien ensin Étouvant'in kylän kautta, jossa Peuples
sijaitsi. Kolme talonpoikaa tervehti heitä aivan kuin olisivat olleet
vanhoja tuttuja.

Sitten he tulivat metsään, joka kaltevana laskeutui meren rantaan
pitkin kiertelevää notkoa.

Kohta näkyi jo Yport'in kylä. Ovien kynnyksillä istui siellä
vaatteitaan paikkaillen naisia, jotka heitä katselivat. Luisuva kylän
raitti, jonka keskellä juoksi puro, ja talojen edessä viruvat romuläjät
levittivät kirpeätä suolaveden hajua. Ruskeita verkkoja, joihin sinne
tänne oli jäänyt kiiltäviä, pikku hopearahain näköisiä suomuksia,
riippui kuivamassa talorähjäin ovissa, joista tunkeutui ulos
suurilukuisten, yhdessä ainoassa huoneessa ahtaasti majailevain
perheitten lemua.

Muutamia kyyhkysiä käveli puron vartta ruokaansa etsien.

Jeanne katseli tätä kaikkea uteliaana ja ihmetellen kuin jotakin
teatterilaitetta.

Mutta yhtäkkiä, erään talon nurkasta kääntyessä, näki hän meren, joka
sinertävänä ja iloisen kiiltävänä levisi hänen eteensä silmän
siintämättömiin.

He pysähtyivät rantaäyräälle katselemaan. Purjeita, valkoisia kuin
linnun siivet, näkyi meren selällä. Oikealla ja vasemmalla kohosi
äärettömän jyrkkä äyräs. Toisella kädellä pysähdytti heidän katseensa
niemeke, toisella taas ulottui rannan juova äärettömän kauas
häipyäkseen lopulta näkymättömäksi viivaksi.

Satama ja taloja näkyi eräästä läheisestä rannan halkeamasta; ja pieni
maininki kantoi meren laidalle vaahtoröyhelöä, hiljaa loiskahdellen ja
lipuen rantakiville.

Asukkaiden alukset, jotka olivat vedetyt pyöreistä kivistä tehdyille
veneteloille, lepäsivät kyljellään kääntäen päivää kohti tervatut
pyöreät poskensa. Muutamat kalastajat laittoivat niitä kuntoon illaksi,
kun tuli nousuvesi.

Eräs kalastaja tuli kaupittelemaan kaloja, ja Jeanne osti yhden
kampelan, jonka itse tahtoi kantaa Peuples'iin.

Sama mies tarjosi palvelustaan purjehdusmatkoja varten ja mainitsi
monta kertaa nimensä, että se hyvin painuisi mieleen: "Lastique,
Josephin Lastique".

Paroni lupasi pitää sen muistissaan.

Ja sitten he lähtivät kotia päin.

Kun ison kalan kantaminen alkoi Jeannea väsyttää, pisti hän sen
kiduksien läpi isänsä kepin, jonka päihin kumpikin sitten tarttui
kiinni, ja siten he astuivat iloisesti ylös mäkeä, rupatellen kuin
kaksi lasta, pää pystyssä ja silmät säteilevinä kantaen kampelaa, joka
vähitellen alkoi heidän käsivarsiaan uuvuttaa, ja jonka paksu pyrstö
laahasi maata pitkin.



II.


Jeannelle koitti nyt hurmaava, vapaa elämä. Hän lueskeli, haaveili ja
kuljeskeli yksinään ympäristössä. Hän harhaili hitain askelin pitkin
teitä unelmiinsa vaipuneena tahi juoksenteli keikkuen luikertelevissa
laaksoloissa, joiden rinteiden molempia harjanteita orjanruusut
kattoivat kuin kultapäähine ikään. Niiden väkevä ja suloinen tuoksu,
joka vielä oli kuumuudesta kiihtynyt, huumasi häntä kuin hehkuva viini,
ja rantaan vierivien laineiden etäinen loiske tuuditti hänen mieltänsä
kuin maininki.

Toisinaan hän raukeuden painostamana heittäysi loikomaan tiheälle
nurmikolle mäen rinteelle; toisinaan taas, kun hän yht'äkkiä, laakson
käänteessä, lehväin lomitse sattui näkemään palasen meren sineä
säteilevän auringon paisteessa ja purjeen siellä kiitävän taivaan
rannalla, yllätti hänet hurja riemu, kuin aavistuksena hänen päällään
liitelevän, salaperäisen onnen lähestymisestä.

Rakkaus yksinäisyyteen valtasi hänet tämän suloisen seudun raittiissa
ilmassa ja laajojen taivaan lakeuksien tyynnyttävässä rauhassa, ja
kauan istui hän aina mäkien harjanteilla, missä arat jäniksen pojat
kuppelehtivat melkein hänen jalkojensa juuressa.

Usein ryhtyi hän juoksemaan rantakallioiden äyräällä, jossa kevyt
merituuli häntä ympäröi, väristen aivan ihastuksesta, kun ei väsymys
häntä siinä vaivannut enemmän kuin kalaa uidessaan tahi pääskystä
lennossaan.

Kaikkialle kylvi hän muistoja niinkuin siemeniä maahan, niitä muistoja,
jotka kestävät kuolemaan asti. Hänestä tuntui, että hän jätti näiden
laaksojen jok'ikiseen rakoon jotakin omasta sydämestään.

Hän alkoi innokkaasti ottaa merikylpyjä. Hän ui silmänkantamattomiin
ulos rannasta, sillä hän oli voimakas, rohkea, vaaraa pelkäämätön.
Hänen oli suloista olla raikkaissa, kirkkaissa, sinisissä aalloissa,
jotka häntä kantoivat ja keinuttelivat. Päästyään loitommalle rannasta
hän kääntyi selälleen ja loikoi käsivarret ristissä yli rinnan, katse
suunnattuna taivaan syvään siintoon, jonka väliin nopsasti halkasi
pääskysen lento tahi jossa leijaili jonkun merilinnun valkea haahmo.
Siellä ei kuullut enää muuta ääntä kuin aaltojen etäistä loisketta
rantakiviin ja omituista kaikua maalta päin, joka mainingin mukana
liiteli epämääräisenä, miltei huomaamattomana. Ja sitten hän
kohottautui taas ja kirkui ilosta hurjana räiskyttäen vettä molemmin
käsin.

Toisinaan, kun hän seikkailuissaan uskalsi edetä liian kauas, tuli vene
häntä sieltä noutamaan.

Hän palasi kotia kalpeana, nälkäisenä, mutta virkeänä, hilpeänä,
huulillaan hymy ja silmät onnea täynnä.

Paroni puolestaan suunnitteli suuria viljelystuumia. Hän tahtoi tehdä
kokeita, järjestää uusia yrityksiä ja ottaa käytäntöön uusia koneita,
tuottaa ulkolaisia karjalajeja. Ja osan päivistään käytti hän sitä
varten keskusteluihin talonpoikain kanssa, jotka epäillen näiden
hankkeiden onnistumista puistelivat hänelle päätään.

Usein läksi hän ulos merelle Yport'in merimiesten seurassa. Katseltuaan
seudun kaikki rotkot, lähteet ja vuorten huiput hän halusi mennä kalaan
tavallisena kalastajana.

Tuulisina päivinä, jolloin puhuri pullisti purjeet ja kiidätti aallon
harjoilla veneen kaarevaa kupua ja jolloin makrillit sen molemmin
puolin aina meren pohjaan saakka uiskentelivat suurina parvina, piteli
hän jännityksestä vapisevin käsin lankaa, jonka tunsi nykähtelevän niin
pian kuin uistimeen oli tarttunut kala, joka siitä pyrki irtautumaan.

Kuutamolla kävi hän usein kokemassa verkkojaan, jotka edellisenä
päivänä oli laskenut ulos. Häntä viehätti kuunnella maston narinaa ja
antaa yön raikkaan, viheltelevän vihurin puhaltaa keuhkoihinsa. Ja
kauan risteiltyään löytääkseen poijut, pitämällä merkkinä jonkun
kallion kärkeä, tornin huippua tahi Fécamp'in majakkaa, hän nautti
pysähtymällä paikoilleen, kun nouseva päivä lennätti ensimmäiset
säleensä ja valaisi venheessä hänen pyydystämäinsä kalojen limaisia
rasvaisia vatsoja.

Jokaisen aterian aikana kertoili hän ihastuneena matkoistaan. Ja äiti
puolestaan ilmoitti hänelle aina, kuinka monta kertaa oli kulkenut
suurta poppelikujannetta, sitä, joka oli oikealla kädellä Couillard'in
moision puolella, toisessa kun ei ollut tarpeeksi aurinkoa.

Koska äitiä oli kehoitettu "jaloittelemaan", niin oli hän innostunut
kävelyyn, ja niin pian kuin yön viileys vain oli haihtunut, meni hän
ulos, nojautuen Rosalien käsivarteen, kääriytyneenä kappaan ja kahteen
huiviin, päässä musta myssy, jonka ympärille vielä oli kierretty
kudottu liina.

Näin teki hän lakkaamatta kävelymatkoja suoraan edestakaisin kartanon
nurkan ja metsikön ensimmäisen puun väliä, laahustaen vasenta
jalkaansa, joka oli hieman raskas ja joka oli uurtanut pitkin tietä,
toisen tullen, toisen mennen, kaksi pölyistä vakoa, joista ruoho oli
kuihtunut. Tämän ratansa kumpaankin päähän oli hän antanut laittaa
penkin, ja joka viiden minuutin kuluttua pysähtyi hän, sanoen
kärsivälliselle palvelijattarelleen, joka häntä talutti:
"Levähtäkäämme, kultaseni, minä olen hiukan väsynyt."

Ja joka ainoan kerran jätti hän jommalle kummalle penkille milloin
pääliinansa, milloin huivin, sitten toisen, sitten myssynsä, sitten
kappansa, ja tästä kaikesta kerääntyi kujanteen molempiin päihin kaksi
suurta vaatekääryä, jotka Rosalie kantoi kotiin toisella vapaalla
käsivarrellaan, kun he menivät sisään aamiaiselle. Ja jälkeen
puolenpäivän teki paronitar taas samoin, kävellen hiukan hitaammin,
levähtäen pitemmän ajan, jopa nukahtaenkin silloin tällöin tunniksi
lepotuoliin, joka hänelle tuotiin ulos. Tätä hän nimitti
"voimisteluksi" samalla tavoin kuin hän puhui sydämensä
"liikakasvannaisesta".

Eräs lääkäri, jonka neuvoa oli kymmenen vuotta sitä ennen kysytty sen
johdosta, että rouvaa vaivasi hengenahdistus, oli puhunut
"liikakasvannaisesta". Siitä asti oli tuo sana, jonka merkitystä hän ei
ollenkaan käsittänyt, takertunut hänen päähänsä. Alituisesti antoi hän
paronin, Jeannen ja Rosalien tunnustella sydäntään, jonka sykkimistä ei
kukaan enää tuntenut, sillä niin syvälle oli se jo hautautunut hänen
lihavuuttaan paisuneen povensa peittoon, mutta tarmokkaasti vastusti
hän uuden lääkärin tarkastusta peläten, että hänessä löydettäisiin
vielä toisia tauteja. Ja hän puheli tästä "liikakasvannaisestaan" joka
tilaisuudessa ja niin usein, että tuntui kuin tämä tauti olisi ollut
vain hänen erikoistautinsa, kuulunut vain hänelle yksityisesti siihen
määrin, ettei muilla ollut sentapaiseen enää mitään oikeuttakaan.

Paroni sanoi "vaimoni liikakasvannainen" ja Jeanne -- "äitini
liikakasvannainen" aivan kuin olisivat puhuneet leningistä, hatusta
tahi sateensuojasta.

Hän oli muuten ollut sangen kaunis nuoruudessaan ja solakampi kuin
liljan varsi. Tanssittuaan kaikkien keisari-ajan sotilaspukuisten
miesten käsivarren varassa oli hän lukenut _Corinne'n_, joka oli
nostanut kyyneleitä hänen silmiinsä, ja siitä saakka kantoi hän
ikäänkuin tuon romaanin leimaa.

Sitä mukaa kuin hänen vyötäisensä laajenivat sai myöskin hänen sielunsa
runollista lentoa, ja kun lihavuus oli kahlehtinut hänet tuoliin,
kiertelivät hänen ajatuksensa lemmenseikkailujen maailmoita, joiden
sankaritar hän uskotteli olevansa. Niiden joukossa oli muutamia
etuoikeutettuja, jotka olivat hänen unelmiensa erikoisina esineinä
aivan kuin alituisesti uudistettu laulelma, jota käymään kierretty
soittokone soittaa. Kaikki hentomieliset romaanit, joissa puhutaan
vangituista naisista ja pääskysistä, saivat erehtymättä hänen silmänsä
kostumaan. Jopa miellyttivät häntä muutamat Béranger'n rivot laulutkin
niiden kaipuuta sisältävän sävyn tähden.

Tuntikausia saattoi hän istua hievahtamatta paikaltaan unelmiinsa
vajonneena. Ja tämä hänen asuntonsa Peuples'issa miellytti häntä
äärettömästi senvuoksi, että se loi kehyksen hänen sydämensä
tarinoille, muistuttaen hänelle ympäröivine metsineen, aavoine
lakeuksineen ja läheisine merineen Walter Scottin romaaneista, joita
hän muutamina kuukausina jo oli lueskellut.

Sadepäivinä hän sulkeutui huoneeseensa katsellakseen, niinkuin hänen
oli tapansa sanoa, "pyhäinjäännöksiään". Ne olivat kaikki hänen vanhoja
kirjeitänsä, hänen isänsä ja äitinsä kirjeitä sekä paronin kirjeitä
siltä ajalta, kun hän oli kihloissa, ynnä vielä muita.

Ne olivat kaikki suljetut mahonkiseen kirjoituspöytään, jonka nurkkia
koristi vaskiset sfinksit. Ja erikoisella äänellä hän aina lausui:
"Rosalie, kultaseni, tuo minulle _muistojeni_ laatikko!"

Sisäkkö aukaisi pöydän, otti esille laatikon ja pani sen tuolille
rouvansa viereen, joka ryhtyi kirjeitään lukemaan hitaasti, yksitellen,
vuodattaen niiden päälle silloin tällöin jonkun kyyneleen.

Toisinaan toimi Jeanne Rosalien sijassa ja talutteli äitiään, joka
kertoili hänelle lapsuutensa muistoja. Nuori tyttö tapasi näistä
entisajan kertomuksista itsensä ja ihmetteli heidän ajatustensa
yhtäläisyyttä, halujensa heimolaisuutta, sillä jokainen sydän
kuvittelee yksin, ennen kaikkia muita, sykähdelleensä sillä lailla sitä
tunteiden tulvaa, joka on saanut sykkimään ensimmäisten ihmisolentojen
sydämet ja on saava väräjämään vielä viimeistenkin miesten,
viimeistenkin naisten sydämet.

Heidän askeleensa noudattivat kertomuksen hidasta kulkua, jonka
toisinaan ahdistus muutamaksi silmänräpäykseksi keskeytti. Ja silloin
riensi Jeannen ajatus, kiitäen kerrottujen tapahtumain edelle, kohti
riemurikasta tulevaisuutta ja hekkumoi ihanissa toiveissa.

Kerran jälkeen puolenpäivän, heidän levätessään kujanteen perällä
olevalla penkillä, huomasivat he yhtäkkiä kujanteen toisesta päästä
lihavan papin astuvan heitä kohti.

Pappi tervehti etäältä, hymyili, tervehti uudelleen ja huudahti:

-- Rouva paronitar, kuinkas nyt voidaan?

Se oli paikkakunnan pappi.

Äiti, joka oli syntynyt suurten filosoofien vuosisadalla ja oli
saanut kasvatuksen vähäuskoiselta isältä vallankumouksen vuosina, ei
käynyt koskaan kirkossa, vaikka hän rakastikin pappeja naisen
uskonnollisuuteen kallistuvalla vaistolla.

Hän oli kokonaan unhottanut pappinsa, kirkkoherra Picot'n, ja punastui
nyt hänet nähdessään. Hän pyysi anteeksi, ettei ollut ensin käynyt
vierailulla kirkkoherran luona. Mutta hyväluontoinen pappi ei tuntenut
olevansa lainkaan loukattu. Hän katsahti Jeanneen, sanoi hänelle
kohteliaan sanan hänen terveen ulkomuotonsa johdosta, istuutui, laski
hattunsa polvilleen ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli hyvin paksu,
hyvin punainen, ja hiki valui hänestä virtanaan. Tuon tuostakin veti
hän taskustaan esille äärettömän suuren, ruudukkaan, hiestä läpimärän
nenäliinansa, jolla kuivasi kasvojaan ja kaulaansa, mutta tuskin oli
tuo kostea liina jälleen joutunut hänen syvään taskuunsa, kun uudet
hikihelmet kihosivat hänen ihostaan ja tippuen hänen suuren vatsansa
pullistamalle takilleen jättivät siihen tarttuneeseen pölyyn pieniä
pyöreitä täpliä.

Hän oli oikea maalaispappi, iloinen, suvaitsevainen, puhelias kunnon
mies. Hän kertoili kaikenlaisia tarinoita, jutteli paikkakuntalaisista
eikä ollut tietävinään, etteivät nämä hänen seurakuntalaisensa vielä
olleet käyneet kirkossa, paronitar kun sovitti huolimattomuutensa
hämärällä uskonkäsitteellänsä, ja Jeanne oli kovin iloinen, että oli
päässyt vapaaksi luostarikoulusta, jossa häntä hartauden harjoituksilla
oli kylläiseksi ravittu.

Sitten ilmestyi paroni. Hänen panteistinen uskonsa oli tehnyt hänet
välinpitämättömäksi kirkon opinkappaleille. Hän oli ystävällinen
kirkkoherraa kohtaan, jonka hän jo kauan oli tuntenut, ja pyysi häntä
jäämään päivälliselle.

Kirkkoherra osasi olla miellyttävä sen luontaisen viekkauden avulla,
jonka antaa sielujen opastaminen kaikkein keskinkertaisimmillekin
miehille, jotka sattuman kautta ovat saaneet tehtäväkseen hallita
vertaisiaan.

Paronitar osoitti hänelle erikoista suosiotaan, kenties jonkinlaisen
hengenheimolaisuuden vaikutuksesta, joka lähentää toisiinsa kahta
samanlaista luonnetta, koskapa lihavan papin punakka muoto ja lyhyt
hengitys sopivat hänen omalle läähöttävälle turpeudelleen.

Jälkiruokaan tultua pääsi papin hilpeys valloilleen, ollen sitä oikeaa
riihottomuutta, jonka tapaa iloisten ateriain syötyä tuttavallisessa
seurassa.

Ja yht'äkkiä huudahti hän aivan kuin joku onnellinen ajatus olisi
pälkähtänyt hänen päähänsä:

-- Meilläpä on uusi seurakuntalainen, joka minun täytyy teille esittää,
-- varakreivi de Lamare.

Paronitar, joka tunsi kuin viisi sormeaan paikkakunnan aatelissuvut,
kysyi:

-- Onko hän de Lamare de l'Eure'n sukua?

Pappi kumarsi vastaukseksi:

-- Kyllä, rouva. Hän on viime vuonna kuolleen varakreivi de Lamare'n
poika.

Silloin alkoi rouva Adélaïde'n puolelta, joka ylitse kaiken rakasti
aatelistoa, sadella kysymyksiä. Ja hän sai kuulla, että tuo nuori mies,
sen jälkeen kuin isän velat olivat maksetut ja perheen sukutila oli
myyty, oli perustanut itselleen pienen kodin yhteen niistä kolmesta
moisiosta, jotka hän omisti Étouvent'in kunnassa. Nämä tilukset
tuottivat kaiken kaikkiaan viisi tahi kuusi tuhatta markkaa korkoa
vuodessa, mutta varakreivi oli luonteeltaan säästäväinen ja järkevä
mies ja päätti elää yksinkertaisesti kahden tahi kolmen vuoden ajan
tuossa vaatimattomassa asunnossa kerätäkseen varoja voidakseen sitten
esiintyä ihmisten ilmoilla semmoisena henkilönä, että saattoi mennä
edullisiin naimisiin velkaantumatta tahi kiinnittämättä tilojansa
lainaa vastaan.

Pappi lisäsi sitten:

-- Hän on kovin miellyttävä, säädyllinen ja siivo mies. Mutta hänen ei
ole lainkaan hauska tällä seudulla.

Paroni sanoi siihen:

-- Tuokaa hänet, herra kirkkoherra, meille. Ehkäpä häntä silloin
tällöin huvittaisi käydä talossamme.

Kun kahvin juotua siirryttiin saliin, pyysi pappi lupaa saada tehdä
kävelyn puutarhassa, hän kun näet oli tottunut hieman jalottelemaan
ruuan jälkeen. Paroni meni hänen kanssaan. He kävelivät hiljakseen
pitkin kartanon julkipuolta edestakaisin. Heidän varjonsa, toinen
laiha, toinen pullea, jolla oli sieni päässä, seurasivat heitä milloin
edessä, milloin takana, sikäli kuin he astuivat kuuhun päin tahi siitä
poispäin. Kirkkoherra pureskeli jonkinlaista savuketta, jonka oli
ottanut taskustaan. Ja hän selitteli sen hyödyllisyyttä suoraan kuin
maalainen ainakin.

-- Se edistää röyhtelemistä, sillä ruuansulatukseni on hitaanlainen.

Katsahdettuaan sitten taivaalle, jossa kuu kirkkaana vaelsi, lausahti
hän:

-- Tuo näky ei väsytä koskaan. Ja sitten hän meni sanomaan kartanon
naisväelle hyvästi.



III.


Seuraavana sunnuntaina paronitar ja Jeanne menivät kirkkoon, jonne
heitä ajoi hienotuntoinen kunnioitus heidän kirkkoherraansa kohtaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen he jäivät odottamaan häntä pyytääkseen häntä
tiistaina tulemaan heille aamiaiselle.

Kirkkoherra tuli sakaristosta erään pitkän, nuoren ja hienon herran
seurassa, joka tuttavanomaisesti käveli käsitysten hänen kanssaan.
Huomattuaan molemmat naiset kirkkoherra teki kädellään iloista
yllätystä osoittavan liikkeen ja huudahti:

-- Mikä onnenpotkaus! Sallikaa minun, rouva paronitar ja neiti Jeanne,
esitellä teille naapurinne, herra varakreivi de Lamare.

Varakreivi kumarsi, lausui kauan jo halunneensa tulla näiden naisten
kanssa tuttavaksi ja ryhtyi heidän kanssaan keskusteluun vaivattomasti
kuin hienosti sivistynyt ja seurusteluun tottunut mies ainakin. Hänellä
oli senlaatuinen onnellinen ulkomuoto, josta naiset haaveksivat ja joka
ei ole vastenmielinen miehillekään. Hänen mustat, kähärät hiuksensa
varjostivat hänen sileätä, ruskettunutta otsaansa, ja isot,
säännölliset kulmakarvat, jotka näyttivät miltei kuin laitetuilta,
tekivät hänen tummat silmänsä, joiden valkuainen vivahti hieman
sinertävälle, syviksi ja helläkatseisiksi.

Hänen tiheät ja pitkät silmäripsensä antoivat hänen katseelleen
senlaatuisen intohimoisen ilmeen, joka saattaa vierassalin korskean
kaunottaren hämille ja panee myöskin palvelijattaren, joka kadulla
myssy päässä kantaa koria käsivarrellaan, kääntymään häneen päin.

Tuo katseen hurmaava raukeus saattoi uskomaan ajatustenkin syvyyttä ja
antoi erityisen painon hänen pienimmillekin sanoilleen.

Tiheä, kiiltävä ja hieno pari peitti melkein liian jykevää leukaa.

He erosivat sanottuaan toisilleen joukon kohteliaisuuksia.

Herra de Lamare kävi parin päivän kuluttua ensimmäisellä vierailullaan.

Hänen tulonsa sattui juuri siihen aikaan, kun koeteltiin erästä
kotitekoista penkkiä, joka samana aamuna oli asetettu ison plataanin
juurelle salin ikkunain eteen. Paroni tahtoi, että pantaisiin toinen
vastaavalle paikalle lehmuksen juurelle. Äiti taas, joka ei suosinut
yhdenmukaista järjestystä, pani vastaan. Kun varakreivin mieltä siitä
kysyttiin, niin piti hän paronittaren puolta.

Sitten puhui varakreivi seudusta, jota hän sanoi hyvin
"kuvanomaiseksi", ja kertoi yksin kävellessään löytäneensä ihastuttavia
näköalapaikkoja. Silloin tällöin, aivan kuin sattumalta, kohtasivat
hänen silmänsä Jeannen katseen. Ja Jeannessa herätti omituisen tunteen
tuo pikainen, äkkiä pois kääntyvä katse, jossa ilmeni hyväilevää
ihastusta ja vilkasta myötätuntoa.

Herra de Lamaren isä, joka edellisenä vuonna oli kuollut, oli
sattumalta tuntenut juuri herra de Cultaux'n läheisen ystävän, jonka
tytär Jeannen äiti oli, ja tämän tuttavuuden ilmitulo synnytti
loppumattoman keskustelun solmituista avioliitoista, päivämääristä ja
sukulaissuhteista. Paronitar ponnisteli muistiaan, luetteli eri sukujen
nousevia ja laskevia polvia ja kulki eksymättä, erehtymättä läpi noiden
sukujen mutkikkaat sokkelot.

-- Sanokaahan, varakreivi, oletteko kuullut puhuttavan des Saunoy de
Varfleur'ista, jonka vanhin poika Gontean nai neiti de Coursilin,
erään Coursil-Courvillen, nuorin poika taas minun serkkuni neiti de la
Roche-Aubert'in, joka oli sukua Crisangen kanssa? Herra de Crisange,
nähkääs, oli isäni hyvä tuttava ja tunsi siis varmaan myöskin teidän
isänne.

-- Kyllä, rouva. Eikö hän ollut juuri se herra de Crisange, joka muutti
muille maille ja jonka poika teki vararikon?

-- Se sama. Hän kosi minun tätiäni, tämän miehen, kreivi d'Éretryn
kuoltua, mutta tätini antoi hänelle rukkaset sen tähden, että hän
nuuskasi. Tiedättekö, puheen tullen, kuinka Viloise'ien kävi? He
muuttivat Tourainesta 1813 paikoilla heitä kohdanneen onnettomuuden
tähden asettuakseen Auvergne'en, ja sen koommin en ole heistä mitään
kuullut.

-- Minä luulen, rouva, että vanha markiisi kuoli pudottuaan hevosen
selästä ja että hän jätti jälkeensä yhden tyttären, joka oli naimisissa
erään englantilaisen kanssa, ja toisen joka oli naimisissa erään
Bassollen kanssa, joka kuuluu olleen rikas liikemies ja hänet
vietelleen.

Näin ilmestyivät lapsuudessa kuullut ja vanhempien sukulaisten
keskusteluista muistiin jääneet nimet uudelleen esille. Ja näiden
perheenjäsenten naimiset muuttuivat heidän ajatuksissaan suuriksi,
tärkeiksi tapahtumiksi. He puhuivat ihmisistä, joita eivät olleet
koskaan nähneet, ikäänkuin olisivat heidät hyvin tunteneet, ja nämä
ihmiset omalla tahollaan puhuivat vuorostaan heistä samalla lailla; ja
he tunsivat kaukaakin toinen toisensa tuttaviksi, melkeinpä ystäviksi,
milt'ei sukulaisiksi pelkästään siitä, että kuuluivat samaan
yhteiskuntaluokkaan, samaan säätyyn, ja että yhtäläistä verta vuoti
heidän suonissaan.

Paroni, joka luonteeltaan oli kokolailla ujo ja jonka kasvatus ei
soveltunut lainkaan hänen säätynsä henkilöiden maailmankatsomukseen, ei
tuntenut lainkaan sen paikkakunnan perheitä. Sen tähden tiedusteli hän
niistä varakreiviltä.

Herra de Lamare vastasi:

-- Oi, näillä seuduin ei ole paljon aatelisia.

Ja sen hän sanoi semmoisella äänellä kuin jos olisi selittänyt, että
siellä oli hyvin vähän jäniksiä. Sitten antoi hän niistä tarkempia
tietoja. Kolme perhettä ainoastaan siellä asui jotensakin rajoitetulla
alalla: markiisi de Coutelier, joka oli jonkinlainen Normandie'n
aateliston päämies, sitten varakreivi ja varakreivitär de Briseville,
jotka olivat erinomaisen hienoa väkeä, mutta elivät hyvin erillään
muista, ja lopuksi kreivi de Fourville, omituinen umpimielinen pökkelö,
jonka sanottiin kiusaavan vaimoansa kuoliaaksi ja joka eleli
metsästäjänä hovissaan de la Vrillettessä, joka oli rakennettu keskelle
lammikkoa.

Muutamat nousukkaat, jotka tunkeutuivat heidän joukkoonsa, olivat
ostaneet siellä täällä tiluksia itselleen. Niitä ei varakreivi tuntenut
lainkaan.

Hän hyvästeli, ja viimeisen katseensa loi hän Jeanneen aivankuin olisi
erikoisemmin, sydämellisemmin ja hellemmin hyvästellyt häntä.

Paronittaren mielestä oli varakreivi viehättävä ja erittäin "_comme il
faut_". Isä sanoi siihen:

-- Kyllä, tosiaankin, hän on oikein hyvin kasvatettu nuori mies.

Hänet kutsuttiin päivälliselle seuraavalla viikolla, ja sitten kävi hän
säännöllisesti talossa.

Hän tuli useimmiten noin neljän aikaan jälkeen puolenpäivän, tapasi
äidin "kujanteessa" ja tarjosi hänelle käsivartensa "jaloittelemista"
varten. Kun Jeanne oli kotosalla talutti hän paronitarta toiselta
puolelta, ja kaikki kolme astuivat hiljakseen yhdessä kujannetta pitkin
päästä toiseen, edestakaisin, lakkaamatta. Varakreivi ei puhutellut
ollenkaan nuorta tyttöä, mutta hänen silmänsä, jotka olivat kuin mustaa
samettia, kohtasivat usein Jeannen silmät, jotka olivat kuin siniset
helo-piikivet.

Usein kävelivät he yhdessä paronin kanssa Yport'iin.

Eräänä iltana heidän ollessaan merenrannalla tuli ukko Lastique heidän
luokseen ja ottamatta hampaistaan piippua, jonka poissaolo olisi
hämmästyttänyt kenties enemmän kuin jos hän olisi ollut ilman nenää,
sanoi:

-- Tällä tuulella, herra paroni, sopisi huomenna mennä vaikka
Étretat'han asti ja palata sieltä samalla vaivalla.

Jeanne löi kätensä yhteen:

-- Niin, isä, etkö tahdo?

Paroni kääntyi herra Lamaren puoleen:

-- Tuletteko mukaan, varakreivi? Menemme sinne syömään aamiaista.

Ja samassa oli matka ratkaistu.

Päivän noustessa oli Jeanne jo jaloillaan. Hän sai odottaa isäänsä,
joka pukeutui hitaammin, ja sitten lähtivät he matkalle kasteen vielä
ollessa maassa, kulkien ensin ahon poikki ja sitten läpi metsän, joka
kaikui jo lintujen laulusta. Varakreivi ja ukko Lastique istuivat
siellä köysikelan päällä odottamassa.

Kaksi muuta merimiestä auttoi heitä lähtemään. Hartioillaan laitoja
painaen lykkäsivät he venettä kaikin voimin ja saivat sen vaivoin
liikkumaan eteenpäin kivilaituria myöten. Lastique pani silloin
rasvattuja teloja emäpuun alle, asettui paikalleen ja alkoi pitkään
venytetyllä äänellä laulaa: "Hiiiiop", jonka mukaan miesten yhteisesti
oli ponnistettava voimiaan.

Kun sitten olivat vierulle päässeet, sai vene yht'äkkiä vauhdin, soljui
pyöreitä mukulakiviä myöten alas, raapaisten niitä aivan kuin olisi
vaatetta reväisty, ja pysähtyi seisomaan veden vaahtoavaan laitaan.
Kaikki kävivät sitten istumaan teljoille, ja ne kaksi merimiestä, jotka
jäivät maihin, survasivat veneen vesille.

Heikko, tasainen tuuli, joka puhalsi mereltä päin, kareili sen pintaa.
Purje nostettiin ylös, se alkoi pullistua ja vene lähti tasaisesti
kulkemaan aaltojen hiljaa sitä keinuttaessa.

Ensin purjehdittiin ulommas rannasta. Kaukana silmänsiintämättömissä
painui taivaanranta alas ja yhtyi valtamereen. Maan puolella oikealla
loi korkea rantakallio juurelleen suuren varjon, ja päivänpaisteiset
nurmivierut muodostivat siihen paikoitellen lovia. Tuolta takaa,
Fécamp'in valkoisen rantalaiturin päästä, kohosi ruskeita hattaroita,
tuolla taas edessä omituisen näköinen, pyöristynyt ja päivänläpäisemä
kallio näytti äärettömän isolta norsulta, joka upotti kärsänsä
aaltoihin. Se oli Étretat'n pieni satama.

Jeanne, joka piteli kädellään veneenlaidasta ja jota aallokon kiikunta
huimasi, katsella tuijotti kaukaisuuteen, ja hänestä tuntui kuin vain
kolme seikkaa koko luomakunnassa olisi ollut todella kaunista: valo,
avaruus ja vesi.

Kukaan ei puhunut mitään. Ukko Lastique, joka piteli peräsintä ja
purjeköyttä, otti silloin tällöin kulauksen pullosta, joka hänellä oli
kätkettynä penkin alle, poltellen levähtämättä piippunysäänsä, joka ei
näyttänyt koskaan sammuvan. Hänen piipustaan lähti lakkaamatta ohut
sininen savujuova, samalla kertaa kuin aivan samanlainen tuli ulos
hänen suupielestään. Eikä kertaakaan kukaan nähnyt ukon uudelleen
sytyttävän tahi täyttävän tupakalla piipunpesäänsä, joka oli mustaa
mustempi. Toisinaan otti hän sen suustaan kouraansa ja ruiskahutti
samalta puolelta, josta savu oli lähtenyt, mereen pitkän, ruskean
sylkysuihkun.

Paroni, joka istui keulapuolella, piti silmällä purjetta toimittaen
kansimiehen tehtäviä. Jeanne ja varakreivi istuivat vierekkäin hiukan
hämillään kumpainenkin. Outo voima veti toisiinsa heidän katseensa,
jotka he loivat ylös samalla hetkellä, aivankuin yhteinen tunne olisi
sitä vaatinut, sillä heidän välillään liiteli jo tuo vieno ja
epämääräinen hellä tunne, joka niin helposti syntyy kahden nuoren
välille, kun poika ei ole ruma ja tyttö on kaunis. He tunsivat itsensä
onnellisiksi istuessaan vieretysten, kenties siksi, että he ajattelivat
toinen toisiaan.

Aurinko kohosi taivaanlaelle ikäänkuin katsellakseen korkeammalta sen
alla leviävää merta, joka kuin veikistellen samalla alkoi verhoutua
hienoon usvaan, auringon säteiden huntuun. Tämä sumu oli kuulakkaa,
matalalla liitelevää, kullanhohtoista, se ei peittänyt mitään, mutta
vaimensi vienosti etäisyyttä. Silloin päivänkehrä lennätti liekkejään
ja alkoi sulattaa hohtavaa sumupilveä, ja sen päästyä täyteen voimaansa
hälveni huntu ja haihtui pois, ja sileänä kuin peili kajasteli meri
päivän valossa.

Hurmaantuneena kuiskasi Jeanne:

- Kuinka kaunista!

Ja varakreivi vastasi:

-- Niin, se on kaunista!

Näin herätti tämän aamun heleä kirkkaus ikäänkuin vastakaiun heidän
sydämissään.

Yht'äkkiä tulivat näkyviin Étretat'n suuret kaaret, jotka kuin kaksi
kallion jalkaa astuvat mereen ja ovat niin korkeat, että alukset voivat
purjehtia niiden väliseen holviin; edellisen edessä kohosi vielä
valkoinen ja terävä kallion kärki.

Laskettiin maihin, ja sillä välin kuin paroni, joka ensimmäiseksi
hyppäsi veneestä, piteli sitä köydestä kiinni, otti varakreivi Jeannen
syliinsä ja nosti hänet kuivin jaloin maalle. Sitten kulkivat he
vieretysten kovaa kivikkorantaa myöten ylös heidän sydäntensä sykkiessä
tästä pikaisesta halailusta, ja yht'äkkiä kuulivat he ukko Lastiquen
sanovan paronille:

-- Minun mielestäni olisi tuo koko sievä pari yhtä kaikki.

Aamiainen, joka syötiin pienessä ravintolassa rannikolla, oli
ihastuttava. Meri oli turruttanut heidän kielensä ja ajatuksensa ja
tehnyt heidät vaiteliaiksi. Ruokapöydässä he kävivät puheliaiksi ja
lavertelivat kuin vapaiksi päässeet koululaiset.

Tavallisimmatkin asiat synnyttivät heissä ääretöntä iloa.

Pöytään käydessään kätki ukko Lastique hattuunsa vielä savuavan
piippunsa, mikä herätti naurua. Kärpänen, jota varmaan houkutteli ukon
punainen nenä, yritti useita kertoja istuutua siihen. Ja kun ukko oli
ajanut sen pois, ollen liian hidas saadakseen sen kiinni, lensi se
istumaan ikkunauutimelle, johon sen toiset toverit jo olivat tahroja
jättäneet, ja näkyi sieltä innokkaasti vaanivan äijän hehkuvaa nokkaa
eikä jättänyt sitä rauhaan, ennenkuin palasi siihen uudelleen.

Joka kerta kun kärpänen tuli takaisin, syntyi kova nauru, ja kun ukko
suutuksissaan kärpäsen kosketuksesta mutisi: "Sekös on hiton
itsepäinen!", niin Jeanne ja varakreivi melkein itkivät naurusta,
vääntelivät itseään ja olivat tukehtua painaessaan suuliinaa suulleen,
etteivät oikein huutaisi. Kun kahvi oli juotu, sanoi Jeanne:

-- Emmekö menisi hiukan kävelemään.

Varakreivi nousi paikaltaan, mutta paroni halusi mieluummin levähtää
päivänpaisteessa rannalla ja sanoi:

-- Menkää, lapsukaiset, tapaatte minut täältä tunnin kuluttua.

He kulkivat muutamain suoraan riviin rakennettujen mökkien ohitse, ja
sivuutettuaan pienen kartanon, joka muistutti suurenpuoleista moisiota,
saapuivat he soikeaan, puuttomaan laaksoon.

Merimatka oli kiikunnallaan raukaissut heitä ja järkyttänyt heidän
tavallisen tasapainonsa, suolainen meri-ilma oli heissä synnyttänyt
nälän, aamiainen oli sitten huumannut heidät ja iloisuus jännittänyt
heidän hermonsa. He tunsivat nyt olevansa vallattomia ja heidät valtasi
halu lähteä huimaa vauhtia juoksemaan. Jeannen korvissa humisi, ja
uudet, nopeasti, vaihtuvat tunnelmat sokaisivat hänet kokonaan.

Aurinko paahtoi heidän päällänsä. Molemmin puolin tietä kasvoi kypsä
vilja, tähkäpäät kuumuudesta painuksissa. Heinäsirkat, joita oli
vehnän, rukiin ja ruohon korret täpöisen täynnä, sirkuttelivat
kimakalla, korvia huumaavalla äänellään minkä jaksoivat.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut hehkuvan taivaan alla, jonka sini
kajasteli kellahtavalta ikäänkuin se olisi ollut yht'äkkiä
muuttumaisillaan punaiseksi kuin metalli, jota tulessa kuumennetaan.

Huomattuaan etäämpänä oikealla pienen metsän poikkesivat he sinne.
Kahden rinteen väliä kulki siellä kapea kujanne suurien puitten
suojassa, jonka lehvien läpi ei päivä päässyt paistamaan. Homeiselta
tuntuva viileys tuulahti sieltä heitä vastaan, semmoinen kostea ilma,
joka värisyttää ihoa ja tunkee syvälle keuhkoihin. Ruoho ei siellä
kasvanut ilman valoa ja raitista ilmaa, sammal vain peitti maankamaran.

He astuivat sinne. Jeanne sanoi:

-- Tuonnehan voimme hiukan istahtaa.

Siellä oli kaksi vanhaa, lahonnutta puuta ja niitten lomitse pääsi
sille kohtaa päivän valo tulvimaan, niin että maa oli lämmin ja ruohoa
hiukan kasvanut, ja sen seassa kasvoi pieniä valkoisia kukkia, niin
hentoja kuin sumu. Perhosia, muurahaisia, äärettömän suuria hyttysiä,
jotka olivat aivan kuin luurankoja, tuhansia lentäviä hyönteisiä,
leppäterttuja, punaisia ja täplikkäitä, ja muita kaikenvärisiä
sarvipäisiä kovakuoriaisia kuhisemalla kuhisi tässä valaistussa ja
lämpimässä kaivossa, joka oli syntynyt tuohon mädänneitten lehvien
kylmään rotkoon.

He istuutuivat sinne niin, että heidän päänsä olivat varjossa ja
jalkansa päivänpaisteessa. He katselivat tuota vireätä elämää, jonka
auringonsäde synnyttää, ja ihastuneena huudahti Jeanne:

-- Kuinka täällä on hyvä olla! Kuinka ihanaa onkaan maalla! On hetkiä,
jolloin tahtoisin olla kärpänen tahi perhonen kätkeytyäkseni kukkasiin.

He puhelivat itsestään, tavoistaan, mielihaluistaan tuolla hiljaisella,
hellällä äänellä, jolla ihminen kertoo sydämensä salaisuuksia.
Varakreivi sanoi jo kyllästyneensä seuraelämään ja väsyneensä sen
turhanpäiväisyyteen, se kun oli aina yhtä ja samaa. Ei koskaan siinä
tavannut mitään todellista, mitään vilpitöntä.

Seuraelämä! Sitä olisi Jeanne puolestaan tahtonut oppia tuntemaan,
mutta hän oli edeltäkäsin vakuutettu siitä, ettei se kuitenkaan ollut
maaelämän veroista.

Ja kuta enemmän heidän sydämensä lähenivät toisiaan, sitä enemmän
nimittivät he toisiaan juhlallisesti "herraksi ja neidiksi", ja sitä
enemmän hymyilivät ja yhtyivät heidän katseensa. Ja heistä tuntui, että
heissä heräsi uudenlaatuinen hyvyys, laajempi hellyyden tunne,
mielenkiinto tuhansiin esineihin, joista eivät koskaan ennen olleet
välittäneet vähääkään.

He palasivat takaisin. Mutta sillä välin oli paroni mennyt jalkaisin
Chambre-aux-Demoiselles'iin saakka, joka oli eräs rotko ylhäällä
kallion huipulla. Ja he odottivat hänen paluutaan ravintolassa.

Paroni tuli takaisin vasta viiden aikaan iltasella tehtyään pitkän
kävelymatkan rannikkoa pitkin.

Sitten noustiin jälleen veneeseen. Tuuli oli myötäinen, mutta heikko,
ja vene kulki verkalleen. Tuulenhenki kävi vitkain ja lämpimin
puhalluksin ja pullisti hetkiseksi vain purjeita, jotka velttoina
roikkuivat mastojen varassa. Sinertävä meri näytti kuolleelta ja
kuumuutensa tyhjentänyt aurinko läheni hiljalleen kiertomatkansa
loppua.

Meri-ilma turrutti jälleen mielet ja pani kaikki vaikenemaan.

Vihdoin sanoi Jeanne:

-- Minun tekisi kovin mieli matkustaa.

Varakreivi jatkoi:

-- Niin, mutta on ikävä matkustaa yksin. Täytyy olla ainakin toinen
mukana voidakseen keskustella saamistaan vaikutelmista.

Jeanne mietti:

-- Se on totta, mutta minä kävelen kuitenkin mielelläni yksin. On niin
ihanaa haaveksia aivan yksinään.

Varakreivi katsoi häneen pitkään:

-- Voi sitä haaveksia kahdenkin.

Jeanne loi silmänsä maahan. Oliko tuo jonkinlainen vihjaus? Kenties.
Hän katseli taivaanrantaa aivankuin nähdäkseen kauemmas. Sitten hän
sanoi verkkaisella äänellä:

-- Tahtoisin käydä Italiassa ... ja Kreikassa, voi niin, Kreikassa ...
ja Korsikassa. Siellä on varmaan kovin jylhää ja kaunista!

Varakreivi suosi enemmän Sveitsiä alppimajoineen ja järvineen.

Jeanne sanoi:

-- Ei, minua miellyttävät enemmän aivan uudet maat, niinkuin Korsika
tahi hyvin vanhat ja muistorikkaat maat, niinkuin Kreikka. Mahtaa olla
ihanaa nähdä jälkiä niistä kansoista, joista lapsina olemme lukeneet
historiassa, nähdä paikat, joissa on suuria tapahtumia ollut.

Varakreivi, joka oli vähemmän kiihkomielinen, lausui:

-- Minua houkuttelee Englanti kovin. Se on maa, jossa voi oppia paljon.

Näin he kävivät läpi koko maailman keskustellen jokaisen maan
viehättäväisyyksistä, maapallon navoista aina päiväntasaajaan saakka,
innostuneesti puhuen kuvittelemistaan seuduista ja muutamien kansojen,
niinkuin kiinalaisten ja lappalaisten, uskomattomista elintavoista,
mutta tulivat lopulta sittenkin siihen päätökseen, että maailman ihanin
maa on Ranska, jossa ilman-ala on lauhkea, kesät viileät, talvet
lauhat, maaperä rikas, metsät vihannat, suuret virrat tyynet ja jossa
kukoistavat kuvaamataiteet semmoisina, ettei moista ole nähty missään
Ateenan suurten vuosisatojen ajoilta asti.

Sitten he vaikenivat.

Aurinko oli jo matalalla ja näytti veripunaiselta. Leveä valojuova,
silmiä huikaiseva tie kulki vedenpintaa pitkin valtameren ääriltä
veneen vanaveteen asti.

Tuulen viimeiset henkäykset laimenivat, kareet katosivat veden pinnalta
ja purje punotti liikkumattomana. Rajaton tyven tuntui hyydyttäneen
avaruuden, luoneen hiljaisuuden tähän luonnonaineiden kohtaukseen,
sillä välin kun meri, tuo ääretön morsian, levittäen taivaan alla
hohtoaan ja kostean povensa, odotti tulisulhoaan syliinsä. Ja se
riennätti vaipumistaan sinne, hehkuen syleilemisen halusta, saavutti
sen vihdoin, ja vähitellen meri nieli sen.

Silloin tuulahti taivaanrannalta viileä ilmanhenki, ja väristys
röyhelsi meren liikkuvan poven, aivan kuin sen nielemä taivaankappale
olisi päästänyt ilmoille helpoituksen huokauksen.

Hämärä oli lyhyt, yö levisi tähtien täyttäessä taivaan kannen. Ukko
Lastique tarttui airoihin ja meri näytti tulikiveä säihkyvän. Jeanne ja
varakreivi katselivat rinnan tuota välkkyvää valoa, jonka vene jätti
jälkeensä. He tuskin ajattelivatkaan enää, tuijottivat vain
epämääräisesti eteensä, hengittäen illan ilmaa suloisen
mielihyväntunteen valtaamina. Ja nojatessaan toista kättään penkkiin
Jeanne tunsi naapurinsa sormen kuin sattumalta painuvan sen päälle,
mutta hän ei hievahtanutkaan, ollen yhtä hämmästynyt kuin onnellinen
tästä kevyestä kosketuksesta.

Tultuaan iltasella kotiinsa huoneeseensa valtasi hänet semmoinen
omituinen mielenliikutus ja herpautuminen, että hänen teki mieli ruveta
itkemään. Hän katseli pöytäkelloaan ja hänestä tuntui, että sen pieni
muurahainen oli kuin sykkivä sydän, että se oli oleva koko hänen
elämänsä todistaja, oli seuraava hänen ilojaan ja surujaan vilkkaalla,
säännöllisellä tikutuksellaan, ja hän pysäytti tuon kultaisen
hyönteisen painaakseen suudelman sen siiville. Hän oli valmis
suutelemaan ketä tahansa. Hän muisti kätkeneensä laatikon pohjalle
vanhan nuken, haki sen esille ja ihastui sen jälleen nähdessään, aivan
kuin olisi tavannut jonkun rakkaan ystävättären; ja puristaen leluaan
rintaansa vasten hän tuhlasi tulisia suudelmia sen maalatuille poskille
ja käherretylle tukalle.

Pidellessään sitä sylissään vaipui hän mietteisiinsä.

Oliko tämä mies nyt oleva hänen puolisonsa, se, jonka tuhannet salaiset
äänet olivat hänelle ennustaneet ja jonka Kaitselmus, ylevä ja suopea,
oli hänen tiellensä tuonut? Sekö oli häntä varten luotu olento, jolle
hän oli elämänsä antava? Hekö olivat ne edeltäpäin toisilleen määrätyt,
joiden tunteiden tuli yhtyä, liittyä toisiinsa, eroittamatta sekaantua
toisiinsa ja siittää rakkauden?

Hänellä ei ollut vielä koskaan ollut tämmöistä koko olemuksensa rajua
innostusta, hurjaa hurmiota ja valtavaa tunteiden nousua, jonka hän
luuli rakkaudeksi. Hänestä tuntui kuitenkin, että hän alkoi rakastaa,
sillä toisinaan oli hän aivan kuin herpaantunut tuota miestä
ajatellessaan, ja häntä hän ajatteli lakkaamatta. Hänen läsnäolonsa sai
hänen sydämensä liikkeelle niin, että hän punastui ja kalpeni
kohdatessaan hänen katseensa, ja värisi kuullessaan hänen äänensä.

Hän nukkui hyvin vähän sinä yönä.

Ja päivä päivältä hänet valtasi valtaamistaan tuo levoton halu saada
rakastaa. Hän tiedusteli sitä itseltään lakkaamatta, tiedusteli sitä
myöskin voikukilta, pilviltä ja rahoilta, joita heitteli ilmaan.

Niinpä sitten eräänä iltana hänen isänsä sanoi hänelle:

-- Somista itsesi huomenn'aamuna!

-- Miksi niin, isä? -- kysyi hän.

-- Se on salaisuus, -- vastasi isä.

Ja kun Jeanne seuraavana aamuna tuli alas virkeänä vaaleaan pukuunsa
puettuna, näki hän salin pöydän täynnä makeislaatikoita ja eräällä
tuolilla äärettömän ison kukkavihkon.

Pihalle ilmestyivät vaunut, joissa oli kilpi: "Lerat, kondiittori
Fécamp'issa. Valmistetaan hääaterioita". Ja kokkipojan avustamana veti
Ludivine vaunun perällä olevasta ovesta esille joukon isoja, latteita
koreja, jotka levittivät hyvänhajuista tuoksua.

Sitten saapui varakreivi de Lamare. Hänen housunsa olivat siloisiksi
silitetyt ja pingoitetut sirojen kiiltonahkakenkien alle, jotka
verhosivat hänen pientä jalkaansa. Hänen pitkän, mustan, vyötäisistä
kavennetun takkinsa rinnuksesta näkyi koristeilla reunustettu kauluri,
ja hieno, moneen kertaan ympäri kaulan kierretty kaulaliina pakoitti
hänen pitämään pystyssä kaunista, tummaa päätänsä, josta loisti ylevä
arvokkuus. Hänen ulkomuotonsa oli toisenlainen kuin tavallisesti. Siinä
oli tuota erikoista sävyä, jonka juhlapuku äkkiä antaa tutuimmillekin
kasvoille. Hämmästyneenä katseli Jeanne häntä aivankuin olisi nähnyt
hänet ensimmäistä kertaa, ja varakreivi näytti hänestä valtavan
hienolta herralta, ylimykseltä kiireestä kantapäähän saakka.

Hän kumarsi ja kysyi hymyillen:

-- No kummi-kumppani, oletteko valmis?

Jeanne mutisi vastaukseksi:

-- Mitä nyt? Mitä on tekeillä?

-- Sen saat kohta tietää, sanoi paroni.

Avovaunut ajoivat esille ja rouva Adélaïde tuli alas huoneestaan
juhlapukuisena Rosalien taluttamana, joka ällistyi niin herra de
Lamare'n hienon olemuksen nähtyään, että äiti oikein kuiskasi:

-- Kuulkaas, varakreivi, luulenpa, että sisäkkömme on teihin oikein
ihastunut.

Varakreivi punastui korviaan myöten, mutta ei ollut sitä kuulevinaan,
ja siepaten ison kukkavihkon hän ojensi sen Jeannelle. Tämä otti sen
vastaan vieläkin enemmän hämillään. Ja kaikki neljä nousivat vaunuihin,
jolloin Ludivine, joka toi paronittarelle vahvikkeeksi kupin kylmää
lihalientä, lausui:

-- Todenperään, rouva, nämä on ihan kuin häät.

Vaunuista astuttiin ulos lähellä Yport'ia, ja sitä mukaa kuin
kuljettiin kylän läpi, ilmestyivät merimiehet uusissa tamineissa
asuntojensa eteen, nostivat lakkiaan, kättelivät paronia ja seurasivat
heidän perässään kuin jotakin juhlakulkuetta ainakin.

Varakreivi oli tarjonnut käsivartensa Jeannelle ja astui hänen kanssaan
muitten edellä.

Kirkon kohdalle tultua pysähdyttiin ja suuri hopearisti tuli esille
kuoripojan pystyssä pitelemänä, hänen käydessään toisen, punaisiin ja
valkoisiin puetun pojan edellä, joka kantoi vihkivesiastiaa, mihin
kasteltiin pirskoitinta.

Sitten seurasi kolme vanhaa laulajaa, joista yksi oli ontuva, sitten
pasuunanpuhaltaja ja vihdoin pappi, joka pönäkkänä pullisteli ristillä
koristeltua kultaista messukaapuaan. Hän tervehti hymyillen ja päätään
nyökäyttäen, ja seurasi silmät puoleksi suljettuina, huulillaan
rukousta sopotellen, myssy painettuna syvälle nenään saakka,
esikuntaansa, suunnaten matkansa meren rannalle.

Siellä odotteli kansanjoukko uuden purjeveneen vieressä, joka oli
köynnöksillä koristeltu. Masto, purjeet ja köydet olivat somistetut
pitkillä, liehuvilla nauhoilla, ja veneen nimi, _Jeanne_, oli maalattu
kultakirjaimilla sen perään.

Ukko Lastique, joka oli tämän, paronin rahoilla rakennetun veneen
omistaja, astui saattueen eteen, ja yhdellä haavaa paljastivat kaikki
miehet päänsä samalla kun jono jumalisia naisia, jotka olivat verhotut
väljiin, heidän hartioiltaan suurin laskoksin riippuviin mustiin
viittoihin, polvistui piiriin ristin ympärille.

Pappi asettui molempien kuoripoikien väliin veneen toiseen pääpuoleen,
toiseen taas ne kolme laulajaa, jotka tahraisissa valkoisissa
puvuissaan seisoen, leuat sängellä, tuijottaen virsikirjaansa,
juhlallisesti kajahuttivat minkä kurkusta pääsi veisuaan kirkkaaseen
aamu-ilmaan.

Joka kerta, kun he vetivät henkeään, jatkoi pasuunanpuhaltaja yksin
mylvimistään, ja hänen pienet harmaat silmänsä katosivat kokonaan hänen
pullistuneitten poskiensa peittoon. Jopa hänen otsanahkansakin ja
kaulansa näyttivät lihasta irtaantuvan, siihen määrin turposi hän
puhaltaessaan soittokonettaan.

Liikkumattomana, kuulakkaana näytti meri ottavan osaa näihin veneen
ristiäisiin, tuskin kuuluvasti loiskahtaen rantahiekkaan ja hivellen
sitä sormenkorkuisilla vähäisillä läikähdyksillä. Ja suuret valkoiset
lokit liitelivät, siivet levällään, kaarrellen taivaan siinnossa,
edeten ja palaten jälleen, yli tuon polvistuneen kansanjoukon,
aivankuin katsoakseen, mitä siellä alhaalla oli tekeillä.

Vihdoin päättyi laulu kovaääniseen ameneen, jota venytettiin viiden
minuutin ajan, ja puurosuisella äänellä popotti pappi muutamia
latinalaisia sanoja, joista ei voinut erottaa muuta kuin heleät
lopputavut. Sitten kiersi hän ympäri veneen pirskoittaen sitä pyhällä
vedellä ja alkoi lopuksi sopottaa: "Rukoilkaamme!", asettuen nyt veneen
laidan ääreen isä- ja äiti-kummin eteen, jotka seisoivat hievahtamatta
käsi kädessä.

Nuori mies osasi edelleen pitää kauniit kasvonsa arvokkaan vakavina,
mutta neitonen, jota mielenliikutus äkkiä kuristi kurkusta, menetti
voimansa ja alkoi väristä niin, että hampaat löivät loukkua suussa. Se,
josta hän jo jonkun ajan oli unelmoinut, oli nyt yht'äkkiä mielikuvasta
muuttumaisillaan tositapahtumaksi. Oli puhuttu häistä, siinä oli jo
läsnä pappikin siunaamassa ja kuoro lauloi juhlapuvussa rukouksia.
Eiköpä juuri häntä nyt vihittykin?

Eikö hänen sormissaan värähdelleet hermot ja eikö hänen sydämensä
hurmaus suonia myöten siirtynyt hänen naapurinsa sydämeen? Käsittiköhän
tämä, arvasikohan hän, olikohan hänetkin samalla lailla vallannut
lemmenhuume? Tai tiesiköhän hän ehkä kokemuksesta, ettei yksikään
nainen voinut häntä vastustaa? Ja Jeanne huomasi yhtäkkiä, että tuo
mies puristi hänen kättään, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja kovemmin.
Ja kasvojen värähtämättä, kenenkään havaitsematta, sanoi mies, niin,
varmasti sanoi hän aivan selvään:

-- Oi, Jeanne, jos tahdotte, niin ovat nämä meidän kihlajaisemme?

Jeanne kumarsi hitaasti alas päätään, mikä saattoi olla myöntymisen
merkki. Ja pappi, joka vielä pirskoitti vihkivettä, sirotti muutaman
pisaran heidänkin sormilleen.

Toimitus oli lopussa. Vaimoväki nousi seisoalleen. Palaus tapahtui
epäjärjestyksessä. Poikien kantama risti oli nyt menettänyt arvonsa. Se
riensi nopeasti pois horjuen oikealle ja vasemmalle tahi kallistuen
eteenpäin niin, että oli kaatua nenälleen. Pappi, joka oli lopettanut
rukoilemisen, laukkasi perässä. Laulajat ja pasuunanpuhaltaja olivat
livistäneet tiehensä oikotietä saadakseen pikemmin puvun yltään ja
merimiehet kiirehtivät ryhmittäin pois. Sama ajatus, joka tuntui heidän
päässään ruuanhajulta, riennätti heidän askeleitaan, sai syljen
vuotamaan heidän suustansa ja tunkeutui vatsanpohjaan asti, jonka se
pani voimakkaasti kurisemaan.

Heille oli valmistettu Peuples'issa hyvä aamiainen.

Iso pöytä oli kannettu pihalle omenapuitten juurelle. Kuusikymmentä
henkeä kävi sen ääreen istumaan. Siinä oli merimiehiä ja talonpoikia.
Molemmin puolin paronitarta, joka asettui keskelle, istuivat molemmat
papit, Yport'in ja Peuples'in. Vastapäätä istui paroni, jonka vieressä
olivat kunnallislautakunnan esimies ja hänen vaimonsa. Tämä oli jo
iäkäs maalaisnainen, joka nyökäytteli päätään tervehdykseksi joka
puolelle. Hänellä oli hyvin kapeat kasvot, jotka olivat ahdetut isoon
normandilaiseen myssyyn ja näyttivät oikealta valkoiselta kananpäältä
pyöreine, aina hämmästyneine silmineen. Ja hän söikin nopeasti, pienin
paloin, aivan kuin olisi nokkinut nenällään ruokaa lautaselta.

Jeanne, joka istui isäkummin vieressä, harhaili onnenmailla. Hän ei
nähnyt, ei tietänyt enää mitään, oli vaiti vain, pää ilosta aivan
sekaisin.

Hän kysyi vieruskumppaniltaan:

-- Mikä onkaan ristimänimenne!

-- Julien, vastasi toinen. -- Ettekö sitä tietänyt?

Jeanne ei siihen sanonut mitään, ajatteli vain:

-- Kuinka usein tulenkaan lausumaan sen nimen!

Kun ateria oli syöty, jätettiin väki pihaan ja siirryttiin toiselle
puolen kartanorakennusta. Paronitar kävi paroniin nojaten
"jaloittelemaan", ja heitä seurasivat molemmat papit. Jeanne ja Julien
kävelivät metsikköön asti ja astuivat sen ruohoa kasvaville poluille.
Yht'äkkiä tarttui Julien Jeannen käteen ja kysyi:

-- Sanokaa, tahdotteko tulla vaimokseni?

Jeanne kumarsi jälleen alas päänsä. Ja kun Julien sopersi:

-- Vastatkaa, minä rukoilen!

Niin loi Jeanne hiljaa silmänsä häneen. Ja hän luki vastauksen tytön
katseesta.



IV.


Eräänä aamuna tuli paroni Jeannen huoneeseen ennenkuin hän oli noussut
ylös ja istuutui hänen vuoteensa jalkopuolelle sanoen:

-- Varakreivi de Lamare on pyytänyt meiltä sinua vaimokseen.

Jeannen teki mieli kätkeä kasvonsa lakanoiden alle. Hänen isänsä
jatkoi:

-- Olemme jättäneet vastauksen antamisen toistaiseksi.

Jeanne läähätti mielenliikutuksen valtaamana. Hetkisen kuluttua lisäsi
paroni hymähtäen:

-- Emme ole tahtoneet ratkaista asiaa kysymättä sinun mielipidettäsi.
Äitisi ja minä emme tätä avioliittoa vastusta, mutta emme myöskään
vaadi sinua siihen. Sinä olet häntä paljoa rikkaampi, mutta kun on
kyseessä onni, niin ei varallisuutta ole otettava huomioon. Hänellä ei
ole enää läheisiä sukulaisia; siis, jos menet hänen kanssaan naimisiin,
niin saamme perheeseemme pojan, jos taas otat jonkun toisen, niin
joudut sinä, meidän tyttäremme, vieraaseen taloon. Tuo nuori mies meitä
miellyttää. Miellyttääkö hän ehkä ... sinuakin?

Jeanne sopersi punastuen hiusmartoa myöten:

-- Kyllä, isä.

Ja katsoen tytärtään silmien pohjaan sanoi hänen isänsä yhä hymyillen:

-- Sitä vähän aavistin, neitiseni.

Iltaan saakka Jeanne oli kuin huumeessa, ei tietänyt mitä tehdä,
erehtyi esineistä ja tunsi jalkansa aivan hervottomiksi väsymyksestä,
vaikkei ollut kävellyt yhtään.

Kuuteen mennessä, hänen istuessaan äitinsä kanssa plataanin juurella,
saapui varakreivi.

Jeannen sydän alkoi hurjasti sykkiä. Nuori mies lähestyi heitä
näyttämättä lainkaan levottomalta. Tultuaan aivan likelle, tarttui hän
paronittaren käteen ja suuteli hänen sormiaan, ja kohottaen sitten
nuoren tytön vapisevaa kättä painoi hän siihen huulillaan pitkän,
hellän ja kiitollisen suudelman.

Siitä alkoi sitten onnekas kihlausaika. He juttelivat istuskellen
kahden kesken salin nurkassa tahi mäen rinteellä metsikön perällä
edessään aava tasanko. Toisinaan taas kävelivät he äidin kujanteessa,
sulhanen puhellen tulevaisuudesta, morsian silmät maahan luotuina ja
tuijottaen paronittaren pölyiseen jälkeen.

Kun asia kerran nyt oli ratkaistu, tahdottiin se myös panna nopeasti
täytäntöön. Päätettiin niinmuodoin, että vihkiminen tapahtuisi kuuden
viikon kuluttua, elokuun 15 päivänä, ja että nuori pariskunta sitten
heti lähtisi häämatkalleen. Kun Jeannen mieltä kysyttiin, minne hän
halusi lähteä, niin valitsi hän Korsikan, jossa hänen arvelunsa mukaan
saattoi olla enemmän yksin kuin Italian kaupungeissa.

He odottivat avioliittonsa solmiamista varten määrättyä aikaa ilman
erikoisempaa kärsimättömyyttä, mutta herkullisen hellyyden valtaamina
ja hekkumoiden kaikenlaisten pikku hyväilyjen suloisessa hurmassa,
istuskellen käsi kädessä ja intohimoisesti toisiaan katsellen aivan
kuin yhdistäen sielunsa toinen toiseensa, tuskallisesti kuitenkin
tuntien omituista halua suureen lemmen halailuun.

Päätettiin, ettei häihin kutsuttaisi muita kuin täti Lison,
paronittaren sisar, joka eleli täysihoitolaisena Versaillesin
luostarissa.

Isänsä kuoleman jälkeen oli paronitar tahtonut ottaa sisarensa luokseen
asumaan, mutta vanha neiti, joka itsepintaisesti uskoi olevansa
kaikille rasitukseksi, tarpeeton ja hyödytön, vetäytyi erääseen noita
uskonnollisia laitoksia, jotka vuokraavat huoneustoja murheellisille ja
elämässä yksinään oleville ihmisille.

Silloin tällöin vietti hän kuitenkin kuukauden tahi pari heidän
perheessään.

Hän oli pieni, harvasanainen nainen, joka aina pysyttäytyi
syrjässä, ilmestyi vain aterioiden ajaksi ja palasi oitis jälleen
huoneeseensa, jossa hän istui suljettujen ovien takana alituisesti.
Hän näytti hyväluontoiselta ja vanhanpuoleiselta, vaikka oli vasta
neljänkymmenenkahden vuoden ikäinen, silmissä lempeä, surullinen katse;
kotona ei häntä oltu koskaan pidetty minkään arvoisena. Kun ei hän
ollut lainkaan kaunis eikä riehakas, ei häntä oltu hyväilty koskaan;
hän pysyi nurkassaan aina hiljaa ja rauhassa. Siitä saakka oli hän
hyljeksitty eikä nuorena, kasvavana tyttönä kukaan hänestä huolehtinut
vähääkään.

Hän oli kuin jonkinlainen varjo tahi esine talossa, elävä huonekalu,
jonka on joka päivä tottunut näkemään, mutta johon aina suhtautuu
välinpitämättömästi.

Hänen sisarensa oli, vanhempainsa kototavan mukaan, aina pitänyt häntä
epäonnistuneena olentona, jolla ei ollut mitään arvoa. Häntä kohdeltiin
kylmän tuttavallisesti, tavalla, jossa piili jotakin ylenkatseellista
suopeutta. Hänen nimensä oli Lise, ja tämä veikeä, nuorekas nimi tuntui
häntä vaivaavan. Kun nähtiin, ettei hän joutunut eikä koskaan
varmaankaan joutuisi naimisiin, tehtiin Lise'sta Lison. Jeannen
syntymästä saakka oli hänestä sitten tullut "täti Lison", nöyrä, siisti
sukulainen, joka oli hirveän ujo, jopa sisarensa ja lankonsakin
seurassa, jotka häntä kuitenkin rakastivat, vaikka sentapaisella
epämääräisellä rakkaudentunteella, jossa oli sekä välinpitämättömyyttä
että huoletonta myötätuntoa ja luontaista hyvänsuopaisuutta.

Välistä, kun paronitar puhui nuoruutensa aikuisista, kaukaisista
seikoista, sanoi hän sitä aikaa määritelläkseen: "Se tapahtui siihen
aikaan, kun Lison sai päähänpistonsa".

Siitä ei sitten puhuttu sen enempää ja tuo "päähänpisto" jäi kuin
hämärän sumun verhoon.

Lise oli eräänä iltana, ollessaan kahdenkymmenen vanha, heittäytynyt
veteen kenenkään tietämättä mistä syystä. Ei mikään seikka hänen
elämässään tahi tavoissaan voinut antaa aavistusta, mistä semmoinen
mielettömyys johtui. Hän oli saatu ylös vedestä puolikuolleena. Ja
hänen vanhempansa, jotka olivat tapahtumasta kovin hämmästyneet,
tyytyivät vain, sen sijaan että olisivat koettaneet ottaa selkoa tuon
teon salaperäisestä syystä, puhumaan "päähänpistosta" samalla lailla
kuin he puhuivat hevosestaan, jolle oli tapahtunut se onnettomuus, että
se vähän aikaisemmin oli taittanut jalkansa ojassa ja että oli täytynyt
ottaa elukka hengiltä.

Sen jälkeen Liseä, pian jo Lison'ia, pidettiin hyvin heikkopäisenä. Se
lievä ylenkatse, jonka hän herätti omaisissaan, siirtyi vähitellen
kaikkiin muihinkin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin. Pikku
Jeannekaan ei, lasten luontaisen aavistuskyvyn perustuksella,
välittänyt hänestä vähääkään, eikä mennyt koskaan hänen huoneeseensa
tervehtimään häntä. Sisäkkö Rosalie, joka piti tuota huonetta
asianomaisessa kunnossa, näytti olevan ainoa, joka tiesi jotakin sen
olemassaolosta.

Kun täti Lison tuli ruokasaliin syömään aamiaista, meni "pikkuinen"
tavanmukaan vain ojentamaan hänelle otsansa suudeltavaksi, -- siinä
kaikki.

Jos joku tahtoi puhutella täti Lisonia, lähetettiin palvelija aina
häntä hakemaan, ja kun hän oli poissa, niin ei kukaan häntä ajatellut,
ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt sanoa: "Kas, enpäs ole nähnyt
Lisonia tänään".

Hänellä ei ollut mitään tekemistä elämässä. Hän oli niitä olentoja,
jotka jäävät tuntemattomiksi läheisimmilleenkin, ollen aivan kuin
käyttämättömiä, ja joiden kuolema ei synnytä vähintäkään aukkoa talon
elämään -- niitä olentoja, jotka eivät ymmärrä mukautua heidän
ympärillään olevien ihmisten elämään, ei tapoihin eikä tunteisiin.

Kun mainittiin: "täti Lison", niin eivät nuo kaksi sanaa herättäneet
mitään, niin sanoakseni, tunnetta kenessäkään. Oli aivan kuin olisi
sanottu vain: "kahvipannu" tahi "sokerirasia".

Hänellä oli tapana kävellä pienin askelin, nopeasti ja kuulumatta. Ei
koskaan hän aikaansaanut mitään melua, ei survaissut mitään vastaan ja
hän näytti antavan kaikille esineillekin ominaisuuden pysyä
äänettöminä. Hänen kätensä tuntuivat olevan kuin jonkinlaisesta vanusta
tehdyt, siihen määrin kevyesti ja hellävaroen käsitteli hän kaikkea,
mitä hän liikutti.

Hän saapui taloon heinäkuun keskivaiheilla, aivan päästä pyörällä
tulossa olevien häitten johdosta. Hän toi mukanaan suunnattoman paljon
lahjoja, jotka eivät herättäneet juuri mitään huomiota, koska olivat
hänen tuomiaan.

Seuraavana päivänä ei enää edes huomattukaan hänen siellä oloaan. Mutta
hänessä kuohui tavaton mielenliikutus ja hänen silmänsä katselivat
hellittämättä kihloissa olevaa paria. Hän huolehti kapioista erittäin
innokkaasti, oikein kuumeentapaisesti, tehden kuin tavallinen
ompelijatar työtä huoneessaan, jossa ei kukaan käynyt hänen luonaan.

Vähän väliä hän toi paronittarelle päärmäämiään nenäliinoja tahi
pyyhkeitä, joihin hän oli nimeillyt kirjaimet kysyen: "Onko näin hyvin,
Adélaïde?" Johon äiti, niitä välinpitämättömästi silmäiltyään, vastasi:
"Älä, Lison parka, vaivaa itseäsi niin paljon!"

Eräänä iltana kuukauden lopulla, ilman oltua kovin painostavan koko
päivän, oli kirkas, leppoisa kuutamo, semmoinen, joka myllertää,
hellyttää ja hurmioittaa mielen ja ikäänkuin herättää sielun kaikki
salaiset runolliset tunteet eloon. Ulkoa puhalsi vieno tuulen henki
rauhalliseen saliin, jossa paronitar miehensä kanssa veltosti pelasi
korttia valokehässä, jonka lampun varjostin loi pöydälle. Täti Lison
istui solmiamistyö kädessään heidän välillään. Ja nuoret katsoivat
ikkunaan nojautuen ulos puutarhaan, jota kuu valaisi kirkkaasti kuin
päivä. Lehmus ja plataani loivat varjoja sinne tänne nurmikolle, joka
kalvaana ja hohtavana levisi aivan mustan metsän laitaan asti.

Yön hiljaisen hurman, pensaitten ja puitten yli lankeavan valaistuksen
vastustamattomasti houkuttelemana kääntyi Jeanne vanhempainsa puoleen,
sanoen:

-- Isä kulta, me menemme hiukan kävelemään puistoon.

Peliään keskeyttämättä sanoi paroni:

-- Menkää vain, lapsukaiset.

Ja he menivät ulos, kävellen hiljakseen valkoista nurmikkoa pitkin aina
sen perällä olevaan pensaikkoon asti.

Tunti kului heidän aikomattakaan palata takaisin. Paronitar, joka oli
väsynyt, halusi mennä ylös huoneeseensa. Hän sanoi:

-- Täytyy kutsua rakastuneet sisään.

Paroni loi silmäyksen avaraan, kirkkaaseen puutarhaan, jossa nuo kaksi
varjoa hiljakseen kuljeksivat.

-- Antaa heidän olla, -- sanoi hän. -- On niin ihana ilma. Lison kyllä
odottaa heitä; vai kuinka, Lison?

Vanhapiika loi häneen levottoman katseen ja vastasi ujolla äänellään:

-- Tietysti odotan.

Paroni auttoi paronittaren ylös ja, ollen itsekin päivän helteestä
väsynyt, sanoi:

-- Minä menen myöskin maata.

Ja hän seurasi vaimoaan.

Silloin nousi täti Lisonkin vuorostaan, jätti tuolille solmiamistyönsä,
villalangan ja koukun, ja meni nojaamaan ikkunaan, katsellen ihanaa
yötä.

Kihlatut kävelivät siellä lakkaamatta edestakaisin pitkin nurmikkoa
portaikon ja pensaikon väliä. He astuivat käsikädessä mitään puhumatta,
aivankuin itsestään tietämättöminä, kokonaan sulautuneina tuohon
näkyvään runouteen, joka uhkui maasta.

Yht'äkkiä huomasi Jeanne ikkunan kehyksessä vanhanpiian haahmon, jonka
lampun valo kirkasti.

-- Kas, -- sanoi hän, -- täti Lison katselee meitä.

Varakreivi kohotti päätään ja välinpitämättömällä äänellä, mitään
ajattelematta, sanoi hänkin:

-- Niin, täti Lison katselee meitä.

Ja he jatkoivat haaveiluaan, hiljaista kävelyään rakkautensa hurmiossa.

Mutta kaste peitti nurmikon ja yön viileys värisytti heitä hiukkasen.

-- Menkäämme jo sisään, -- sanoi Jeanne.

Ja he palasivat takaisin.

Kun he tulivat saliin, oli täti Lison jälleen käynyt käsiksi työhönsä.
Hän istui pää kumarruksissa ja hänen laihat sormensa värähtelivät
hieman aivan kuin liiasta väsymyksestä.

Jeanne meni hänen luokseen.

-- Täti, nyt menemme maata.

Vanhapiika loi häneen silmänsä, jotka olivat punaiset aivan kuin hän
olisi itkenyt. Rakastuneet eivät kiinnittäneet siihen sen enempää
huomiota, mutta sulhanen huomasi samassa, että hänen morsiamensa hienot
kengät olivat aivan kosteat. Huolestuneena kysyi hän silloin hellästi:

-- Eivätkö kultaiset pikku jalkasi ole kylmät?

Silloin alkoivat tädin sormet yht'äkkiä vavista niin kovasti, että
hänen käsityönsä kirposi niistä ja lankakerä vierähti kauas lattialle.
Kätkien nopeasti kasvonsa käsiinsä hän puhkesi itkemään pitkin,
hermostunein nyyhkytyksin.

Hämillään, liikkumattomina katselivat nuoret häntä. Jeanne heittäytyi
sitten polvilleen hänen eteensä, poisti hänen kätensä ja uteli aivan
suunniltaan ollen:

-- Mikä sinun on, mikä sinun on, täti Lison?

Änkyttävällä, itkunsekaisella äänellä ja kipeän tunteen kouristamana
vastasi sitten vanhapiika:

-- Kun hän kysyi sinulta, ... eivätkö kul ... kul... kultaiset pikku
jalkasi ole kylmät... Minulle ... ei ole koskaan ... koskaan puhuttu
... sillä lailla.

Vaikka Jeanne olikin hämmästyksissään ja säälin tunteen valtaamana,
teki hänen kuitenkin mieli nauraa sille ajatukselle, että joku
rakastunut olisi voinut lausua täti Lisonille moisia helliä sanoja. Ja
varakreivi kääntyi pois salatakseen nauruaan.

Mutta täti nousi äkkiä paikaltaan, jättäen lankakeränsä lattialle ja
solmiamistyönsä tuolille, ja pujahti, ottamatta kynttilää, ulos
pimeille portaille, etsien siellä kopeloimalla huoneensa oven.

Jäätyään yksin nuoret katsahtivat toisiinsa hymyillen ja liikutettuina.
Ja Jeanne kuiskasi:

-- Täti parka!

Johon Julien lisäsi:

-- Hän on vannaan hiukan päästä sekaisin tänä iltana.

He pitelivät toisiaan kädestä voimatta erota toisistaan, ja verkalleen,
hyvin verkalleen he ottivat toisiltaan ensimäisen suudelman sen tuolin
ääressä, jonka täti Lison juuri oli tyhjäksi jättänyt.

Seuraavana päivänä he eivät muistaneetkaan enää vanhan piian
kyyneleitä.

Niiden kahden viikon aikana, jotka vielä olivat jäljellä häihin, oli
Jeanne koko lailla levollinen, aivan kuin hän olisi ollut väsynyt
suloisista mielenliikutuksista.

Hänellä ei ollut enää aikaakaan ajatella mitään ratkaisevan päivän
aamuna. Hän tunsi ainoastaan suurta tyhjyyttä koko ruumiissaan, aivan
kuin liha, veri ja luut olisivat sulaneet ihon alta pois, ja
kosketellessaan esineitä huomasi hän sormiensa kovin vapisevan.

Hän toipui oikein vasta kirkossa alttarin edessä seisoessaan.

Naimisissa! Hän oli siis naimisissa! Kaikki, mitä aamun koitosta asti
oli tapahtunut, tuntui hänestä unelta, oikealta unelta. On hetkiä,
jolloin kaikki näyttää kuin muuttuneen ympärillämme. Jopa käden
liikkeilläkin on uusi merkitys ja tunnitkaan eivät enää tunnu oikein
olevan paikoillaan.

Hän tunsi olevansa huumaantunut, mutta varsinkin hämmästynyt.
Edellisenä päivänä ei mitään vielä ollut muuttunut hänen elämässään;
hänen ainainen toivomuksensa oli vain tullut lähemmä, miltei käsin
kosketeltavaksi. Hän oli maata pannessaan tyttö, nyt oli hän vaimo.

Hän oli niinmuodoin astunut yli sen raja-aidan, jonka takana näkyy
olevan kätkettynä tulevaisuus kaikkine riemuineen ja onnenunelmineen.
Hänestä näytti kuin portti olisi ollut auki hänen edessään ja hän oli
astumaisillaan _odottamaansa_.

Vihkiminen päättyi. Mentiin sakaristoon, joka oli melkein tyhjä, sillä
ei ollut mitään kutsutuita. Sitten lähdettiin ulos.

Kun he tulivat kirkon ovelle, räjähti hirveä pamaus, niin että morsian
säpsähti ja paronitar kirkaisi. Talonpojat olivat ampuneet
yhteislaukauksen. Ja aina Peuples'iin asti kesti tätä ammuntaa.

Siellä tarjottiin virvokkeita talonväelle, seudun ja Yport'in papeille
ja todistajille, jotka olivat valitut seudun suurviljelijäin joukosta.

Sitten, päivällistä odoteltaessa, tehtiin kävely puistossa. Paroni,
paronitar, täti Lison, kunnallislautakunnan esimies ja kirkkoherra
Picot mittailivat äidin kujannetta sillä välin kuin toisessa,
vastapäätä olevassa, toinen pappi astuskeli pitkin askelin
rukouskirjaansa lukien.

Rakennuksen toiselta puolelta kuului iloista rähinää; siellä
ryyppäsivät talonpojat puitten varjossa omenajuomaa. Piha oli tullut
täyteen juhlapukuisia paikkakuntalaisia, miehiä ja naisia. Jeanne ja
Julien kulkivat pensaikon läpi ja nousivat vuorenrinteelle, josta
ääneti katselivat merta. Ilma oli hiukan viileä, vaikka oltiinkin
elokuun puolivälissä. Tuuli oli pohjoisessa ja aurinko paistoi valjusti
ihan siniseltä taivaalta.

Suojaa tuulelta etsiessään kulkivat vastanaineet nummen poikki,
kääntyivät oikealle ja pyrkivät metsäiseen, epätasaiseen laaksoon, joka
laskeutui Yport'iin päin. Heidän tultuaan metsän sisään, ei tuuli sinne
enää yltänyt, ja he poikkesivat tieltä kapealle polulle, painuen yhä
lehväin peittoon. He saattoivat tuskin käydä rinnan, ja silloin tunsi
Jeanne käsivarren hiljaa kiertyvän hänen vyötäistensä ympäri.

Hän ei sanonut mitään, mutta hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä ja
hengitys kävi läähättäen, katkonaisesti. Matalalla riippuvat oksat
hipasivat heidän hiuksiaan ja heidän oli kumarruttava päästäkseen
kulkemaan. Jeanne poimi lehden: kaksi leppäterttua istui sen alla kuin
kaksi haurasta punaista kuorta.

Viattomasti, hiukan rohkaistuneena sanoi hän:

- Kas, pieni pariskunta!

Julien kosketti huulillaan hänen korvaansa ja kuiskasi:

-- Tänä iltana olet oleva minun vaimoni.

Vaikka Jeanne maalla olonsa aikana oli paljon jo oppinutkin, ei hän
kuitenkaan vielä ollut ajatellut muuta kuin runollista rakkautta ja
joutui nyt aivan hämilleen. Hänen vaimonsa? Eikös hän sitä sitten nyt
jo ollut?

Silloin alkoi Julien suudella häntä pienin, nopein suudelmin ohimoille
ja niskaan, hiusten rajaan. Jeanne ei ollut tuollaisiin miehen
hyväilyihin vielä tottunut, ja jokaisesta suudelmasta kallisti hän
vaistomaisesti päätään toiselle puolelle kuin välttääkseen niitä,
vaikka ne hänelle mielihyvää tuottivatkin.

Samassa saapuivat he metsän perälle. Jeanne pysähtyi hämmästyneenä
siitä, että he olivat niin etäällä. Mitä kotona arveltaisiin?

-- Palatkaamme! -- sanoi hän.

Julien veti pois kätensä hänen vyötäisiltään ja molemmat kääntyivät
niin, että seisoivat kasvot vasten toisiaan, niin lähellä, että
tunsivat toistensa hengityksen, la he katselivat toisiaan, katsoivat
silmiin sillä tiukalla, tuijottavalla, läpitunkevalla katseella, millä
kaksi henkeä tuntee kuin yhteen sulavansa. He etsivät toisiaan toinen
toisensa silmistä ja silmäin takaa ihmisolemuksen läpipääsemättömästä
tuntemattomasta, tutkistellen toisiaan äänettömällä, hellittämättömällä
kysynnällä. Mitä tulivat he olemaan toisilleen? Mitä tuli olemaan se
elämä, jota he alkoivat yhdessä elää? Mitä iloa, mitä onnea, mitä
pettymystä oli heillä tarjottavana toinen toiselleen avioliiton pitkän,
eroittamattoman yhdessäolon aikana? Ja heistä molemmista tuntui,
etteivät he vielä olleet nähneetkään toisiaan.

Ja yht'äkkiä laski Julien molemmat käsivartensa vaimonsa olkapäille ja
painoi keskelle hänen suutaan suudelman niin syvän, ettei hän ollut
koskaan ennen semmoista saanut. Ja se tunkeutui, se suudelma, hänen
suoniinsa, hänen luittensa ytimiin asti, synnyttäen niin salaperäisen
puistatuksen, että hän lykkäsi rajusti Julienin pois luotaan ja oli
kaatua selälleen.

-- Mennään pois, mennään pois! -- kuiskasi hän.

Julien ei vastannut siihen mitään, mutta tarttui häntä käsistä ja
piteli niitä käsissään.

He eivät vaihtaneet sitten enää sanaakaan kotiin asti. Loppuilta tuntui
kovin pitkältä.

Syömään käytiin vasta pimeän tullen. Ateria oli yksinkertainen ja lyhyt
vastoin normandilaisia tapoja. Omituinen tukaluus lamautti pöydässä
olijain mielentilan. Ainoastaan molemmat papit, kunnallislautakunnan
esimies ja neljä kutsuttua maanviljelijää ilmaisivat äänekkäämpää
hilpeyttä, jommoinen on tavallinen hääpidoissa.

Nauru tuntui elottomalta, mutta vilkastui lautakunnan esimiehen
lausuttua sukkelan sanan. Kello oli jo likemmä yhdeksän, kun noustiin
juomaan kahvia. Ulkona pihalla, omenapuitten juurella, alkoi tanssi.
Avoimesta ikkunasta saattoi nähdä koko juhlan. Puitten oksiin
ripustetut lyhdyt loivat vihreän-harmaan valaistuksen lehviin.
Miehet ja naiset hyppivät piiritanssia laulaen täyttä kurkkua
maalaislaulujaan. Niitä säestivät heikosti kaksi viulua ja klarinetti,
joiden soittajat olivat kavunneet istumaan isolle keittiön pöydälle
kuin millekin lavalle ikään. Talonpoikain remakat huudot voittivat
toisinaan soittokoneiden äänen niin kokonaan, että niiden hillittömän
laulun katkaisemat heikot säveleet tuntuivat tipahtelevan kuin
taivaasta pieninä palasina, hajanaisina sävelmän sirpaleina. Kahdesta
isosta, leimuavien soihtujen ympäröimästä tynnyristä vuoti juomaa
hääväelle. Kaksi palvelijaa ei tehnyt muuta kuin huuhtoi kaukalossa
lakkaamatta laseja ja maljoja pistääkseen ne vielä vettä tippuvina
tynnyrin hanan alle, josta juoksi viinin punainen tahi omenajuoman
kullankeltainen, kirkas neste. Ja janoiset tanssijat, vanhat levolliset
penkilläistujat ja hikoilevat naiset riensivät sinne ja kurottivat
käsiään saadakseen vuorostaan jonkun lasin ja kulauttaakseen pää
takakenossa pitkän siemauksen haluamaansa juomaa kurkkuunsa.

Pöydällä oli leipää, voita, juustoa ja makkaroita. Jokainen pisti
sieltä silloin tällöin palan suuhunsa, ja nämä valaistujen puitten
lehvien alla vietetyt iloiset, remuisat pidot herättivät sisällä
salissa olevien vakavien vieraitten mielissä halun tanssia myöskin,
laskea itselleen juomaa noista jyhkeistä tynnyreistä ja haukata päälle
viipaleen leipää voin ja sipulin kanssa.

Kunnallislautakunnan esimies löi tahtia veitsellään ja huudahti:

-- Tuhat tulimmaista! Tämä on mainiota. Luulisi olevansa Ganache'n
häissä.

Kaikki olivat purskahtaa nauruun, mutta kirkkoherra Picot, joka
luonnoltaan oli yhteiskunnallisten vallanpitäjäin vihollinen, vastasi:

-- Tarkoitatte varmaan Kaanaan häitä.

Toinen ei kuitenkaan pitänyt sitä oikaisua hyvänään, vaan sanoi:

-- Ei, herra kirkkoherra, minä tiedän, mitä tarkoitan. Kun sanon
Ganache, niin se on Ganache.

Noustiin sitten pöydästä ja siirryttiin saliin. Sitten mentiin
ilakoivan rahvaan kanssa vähän seurustelemaan. Ja sitten lähtivät
vieraat pois.

Paroni ja paronitar kiistelivät jostakin keskenään hiljaisella äänellä.
Rouva Adélaïde, joka oli tavallista hengästyneempi, näytti vastustavan
miehensä pyyntöä ja sanoi vihdoin milt'ei kovaan:

-- Ei, kultaseni, minä en voi, minä en osaa.

Silloin poistui hänen miehensä nopeasti, meni Jeannen luo ja sanoi
hänelle:

-- Tahdotko tulla hiukan kävelemään kanssani, lapsikulta?

Jeanne joutui kokonaan hämille ja vastasi:

-- Niinkuin haluat, isä.

Ja he menivät ulos.

Kun he olivat tulleet meren puoleiselle portaikolle, puhalsi heitä
vastaan kirpeä tuuli, semmoinen kylmä kesätuuli, joka jo tietää syksyn
olevan tulossa. Taivaalla kiiti pilviä vuoroin peittäen, vuoroin
päästäen näkyviin tähdet.

Paroni painalsi rintaansa vastaan tyttärensä käsivartta puristaen
samalla hellästi hänen kättään. He kävelivät muutamia minuutteja.
Paroni näytti epäröivän, olevan hämmennyksissään. Vihdoin kävi hän
asiaan käsiksi.

-- Minulla on, kultaseni, vaikea tehtävä, joka oikeastaan kuuluisi
äidillesi, mutta koska hän ei ota sitä suorittaakseen, niin täytyy
minun asettua hänen sijaansa. En tiedä, minkä verran sinä olet selvillä
elämästä. On, näet, asioita, jotka pidetään huolellisesti salassa
lapsilta, tytöiltä varsinkin, tytöiltä, joiden on pysyttävä hengeltään
puhtaina, nuhteettoman puhtaina siihen hetkeen saakka, jolloin
luovutamme heidät sen miehen käsiin, jonka on pidettävä huoli heidän
tulevasta onnestaan. Hänen tehtävänsä on silloin kohottaa sitä huntua,
joka verhoo elämän salaisuuden. Mutta ellei siitä mikään hämärä
aavistus vielä ole päässyt koskettamaan nuoria tyttöjä, niin joutuu
heidän mielensä usein kuohuksiin sen hieman tylyn todellisuuden
ilmestyttyä, joka heidän unelmiensa pohjalla piilee. Loukattuina
hengessään, loukattuina ruumiillisestikin tahtovat he kieltää
aviomieheltään sen, minkä laki, ihmisten ja luonnon laki, hänelle
myöntää ehdottomana oikeutena. Enempää, rakkaani, en voi sinulle sanoa,
mutta älä unohda sitä, että nyt olet kokonaan miehesi oma.

Mitä tiesi oikeastaan Jeanne?

Mitä otaksui hän? Hän oli alkanut vavista masentavan ja tuskallisen
alakuloisuuden, kuin jonkun aavistuksen, lamauttamana.

He palasivat sisään. Salin ovella kohtasi heitä yllätys. Rouva Adélaïde
itkeä nyyhkytti Julien'in rintaa vastaan painuneena. Kyyneleet, rajut
kyyneleet, jotka tulivat kuin palkeista puhallettuina, tuntuivat
vuotavan samalla kertaa nenästä, suusta ja silmistä, ja nuori mies,
joka näytti hämmästyneeltä ja nololta, tuki tuota lihavaa rouvaa, joka
oli vaipunut hänen syliinsä jättääkseen suosituksin hänen haltuunsa
armaan, suloisen, kultaisen pikku tyttönsä.

Paroni kiirehti heidän luokseen ja sanoi:

-- Mitä turhia mielenpurkauksia! Minä pyydän, jättäkäämme kyyneleet!

Ja tarttuen vaimoaan käsivarresta, saattoi hän hänet nojatuoliin hänen
pyyhkiessään kyyneleitä silmistään. Sitten kääntyi hän Jeannen puoleen,
sanoen:

-- No, tyttöseni, suutele nyt äitiäsi ja mene makaamaan!

Itku kurkussa suuteli Jeanne nopeasti vanhempiansa ja poistui.

Täti Lison oli jo mennyt huoneeseensa. Paroni ja hänen vaimonsa jäivät
yksin Julienin kanssa. Ja he olivat kaikki kolme niin hämillään,
etteivät saaneet sanaakaan suustaan; molemmat miehet seisoivat siinä
iltapuvuissaan tuijottavin katsein, rouva Adélaïde'n istuessa
voimattomana tuolissaan, kurkussa vielä viimeiset nyyhkytykset. Kun
heidän hämminkinsä alkoi käydä sietämättömäksi, ryhtyi paroni puhumaan
matkasta, jolle vastanaineiden oli määrä lähteä muutaman päivän
kuluttua.

Sillä välin antoi Jeanne huoneessaan Rosalie'n, jonka kyyneleet koskena
valuivat, riisua vaatteita yltään. Sisäkön kädet vapisivat niin, ettei
hän oikein löytänyt nauhoja eikä neuloja, ja hän näytti todenperään
olevan vielä enemmän liikutettu kuin hänen nuori rouvansa. Mutta Jeanne
ei ajatellut ensinkään tytön kyyneleitä; hänestä näytti aivan kuin hän
olisi joutunut johonkin toiseen maailmaan, johonkin toiseen maahan,
että hän oli eroitettu kaikesta, mitä oli ennen tuntenut, kaikesta,
mikä oli hänelle ollut rakasta. Kaikki näytti olevan mullin mallin
hänen elämässään ja aivoissaan. Jopa johtui hänelle mieleen omituinen
ajatus: rakastiko hän miestään? Ja yht'äkkiä oli hänestä hänen miehensä
aivan kuin vieras, jota hän töin tuskin tunsikaan. Kolme kuukautta
aikaisemmin ei hän ollut tietänyt hänen olemassaolostaan mitään ja nyt
oli hän hänen vaimonsa. Miksi niin? Miksi niin pian piti langeta
avioliiton helmaan aivan kuin johonkin hautaan, joka oli jalkojen alle
avautunut.

Saatuaan yöpuvun ylleen pujahti hän vuoteeseensa. Lakanat, jotka olivat
hiukkasen kylmät ja aikaansaivat väristyksen hänen ruumiissaan,
lisäsivät vielä sitä kylmyyden, yksinäisyyden ja surun tunnetta, joka
oli painostanut hänen mieltään jo kahden tunnin ajan.

Rosalie poistui yhä vain itkien ja Jeanne jäi odottamaan. Hän odotti
huolestuneena, kouristavin sydämin, jotakin, jota hän kentiesi oli
aavistanut ja josta isä oli hämärin sanoin puhunut, odotti sitä
mystillistä ilmestystä, joka on rakkauden suurin salaisuus.

Hän ei ollut huomannut kenenkään astuvan portaita, kun hän kuuli
ovellaan kolme kevyttä kolkutusta. Hän vapisi kauheasti eikä vastannut
mitään. Kolkutus uudistui ja sitten lukko kitisi. Hän kätki päänsä
peitteen alle ikäänkuin rosvo olisi tullut hänen huoneeseensa.
Lattialla kuului hiljaisia, narahtelevia askeleita ja yht'äkkiä joku
kosketti hänen vuodettansa.

Hän säpsähti hermostuneesti ja huudahti hiukkasen. Ja kohottaen päätään
peitteen alta näki hän Julien'in seisovan edessään, hymyilevän ja
katselevan häntä.

-- Oi, kuinka pelästytitte minua, -- sanoi Jeanne.

Julien jatkoi:

-- Ettekö sitten odottanut minua lainkaan?

Jeanne ei vastannut mitään.

Julien seisoi siinä juhlapuvussaan, mahtavana ja komeana. Ja Jeannea
hävetti kauheasti maata sillä lailla vuoteessaan tuon nuhteettomasti
puetun miehen edessä.

He eivät tietäneet enää, mitä sanoa, mitä tehdä, eivätkä uskaltaneet
katsoakaan toisiinsa tällä vakavalla hetkellä, josta riippuu koko
elämän sisin onni.

Julien tunsi kentiesi hämärästi, mikä vaara piilee tuossa ottelussa ja
mitä taitavaa itsensähillitsemistä, mitä ovelaa hellyyttä tarvitaan,
ettei loukkaisi yhtäkään noista haaveiden täyttämän neitsyeellisen
sielun hennoista siveyden vaistoista, sen äärettömän hienoista
tunteista.

Senvuoksi tarttui hän hiljakseen Jeannen käteen, suuteli sitä ja,
polvistuen hänen vuoteensa ääreen ikäänkuin alttarin eteen, kuiskasi
äänellä, joka oli vieno kuin tuulen henkäys:

-- Tahdotteko rakastaa minua?

Silloin kohotti Jeanne rohkaistuneena päänsä ja vastasi hymyillen:

-- Minähän jo rakastan teitä, armaani.

Julien otti huulilleen vaimonsa pienet, hienot sormenpäät ja sanoi tuon
äänen vaimentajan vaikutuksesta muuttuneella sävyllä:

-- Tahdotteko sitten näyttää minulle, että minua rakastatte?

Ja jälleen hämmentyneenä, täysin käsittämättä, mitä sanoi, vastasi
Jeanne isänsä sanoja muistaen:

-- Olen teidän kokonaan, armaani.

Julien peitti hänen kätensä kosteilla suudelmilla ja nousten hiljakseen
tuli hän lähemmäksi hänen kasvojaan, joita Jeanne jälleen koetti
piiloittaa.

Jeanne pelästyi vaistomaisesti ja sopersi:

-- Oi, älkää, minä pyydän.

Julien tuntui pettyneeltä, hieman loukatulta ja jatkoi vieläkin
rukoilevalla, mutta jäykemmällä äänellä:

-- Miksi pelkäätte, koska kuitenkin nyt olemme mies ja vaimo.

Jeanne pahastui tuosta lauseesta, mutta nöyränä ja alistuvaisena sanoi
hän toistamiseen:

-- Olen teidän kokonaan, armaani.

Silloin poistui Julien nopeasti pukuhuoneeseen, ja Jeanne kuuli
selvästi hänen vaatteidensa kahinan kun hän riisuutui ja hänen
taskussaan olevain rahain kilinän ja kenkäin putoamisen permannolle.

Ja yht'äkkiä astui Julien yöpuvussaan, tohvelit jalassa, kiireesti
poikki huoneen pannakseen kellonsa uunin reunalle. Sitten palasi hän
takaisin pieneen viereiseen huoneeseen, jossa vielä liikkui vähän
aikaa, ja kun Jeanne huomasi hänen taas tulevan kääntyi hän nopeasti
toiselle kyljelleen ja sulki silmänsä. -- --

-- Ettekö sitten tahdokaan olla pikku vaimoni? -- lausui hänelle Julien
tultuaan hänen viereensä.

Johon Jeanne kuiskaten sormiensa lomitse vastasi:

-- Enkös sitä sitten jo ole?

Hiukan pahastuneella äänellä sanoi silloin Julien:

-- Ette rakas; ettehän toki tahdo tehdä pilkkaa minusta?

Tämä tyytymätön äänen sävy liikutti Jeannen mielen niin, että hän
yht'äkkiä kääntyi Julien'iin päin pyytääkseen anteeksi, häneltä. -- --

Mitä sitten tapahtui? Siitä ei Jeanne muistanut mitään, sillä hän oli
kuin sekaisin; hänestä tuntui vain, että Julien peitti hänen huulensa
loppumattomin, kiitollisin suudelmin.

Sitten Julien oli hänelle jotakin puhunut ja hän vastannut hänelle.

Kun Julien senjälkeen ei enää puhunut mitään eikä liikahtanutkaan,
käänsi hän katseensa mieheensä ja huomasi hänen nukkuvan. Hän nukkui
suu raollaan, kasvot levollisina! Hän nukkui!

Jeanne ei voinut sitä oikein uskoa ja hän pahastui siitä, loukkaantui
tuosta unesta enemmän vielä kuin hänen rajusta käytöksestään, tuntien
olevansa kohdeltu kuin mikäkin ensimmäinen vastaantullut naikkonen.
Kuinka saattoi hän nukkua tällaisena yönä? Mikä heidän välillään oli
tapahtunut ei siis hänestä ollut mitään sen erikoisempaa! Oi, Jeanne
olisi mieluummin tahtonut tulla piestyksi, jopa kolhituksi niin, että
olisi mennyt tainnoksiin.

Jeanne ei hievahtanut enää paikaltaan; hän nojasi vain kyynärpäähänsä
kumartuneena Julieniin päin ja kuuli hänen huuliltaan kevyen
hengityksen, joka välistä muuttui kuorsaukseksi.

Sitten valkeni aamu, ensin himmeänä, sitten kirkkaampana, sitten
ruusunhohteisena, häikäisevänä. Julien aukaisi silmänsä, haukotteli,
ojensi käsivartensa, katsahti vaimoonsa, hymyili ja kysyi:

-- Oletko nukkunut hyvin, rakkaani?

Jeanne pani merkille, että Julien nyt sinutteli häntä, ja vastasi
hämmästyneenä:

-- Olen. Entä te?

Julien sanoi siihen:

-- Minä, oikein hyvin.

Ja kääntyen vaimoonsa päin hän suuteli häntä ja rupesi sitten
rauhallisesti puhelemaan. Hän selitteli vaimollensa suunnitelmiaan
säästäväisyysaatteineen. Ja tuo usein esiintyvä säästäväisyys-sana
hämmästytti Jeannea, joka kuunteli häntä täysin käsittämättä hänen
sanojensa merkitystä, katseli häntä ja ajatteli tuhansia asioita, jotka
kiitivät nopeasti hänen ohitsensa tuskin hipaistenkaan hänen sieluansa.

Kello löi kahdeksan.

-- Kas niin, nyt täytyy nousta, -- sanoi Julien, -- meille nauretaan,
jos olemme kauemmin vuoteessa.

Ja hän nousi ensimmäiseksi. Kun hän oli pukeutunut, auttoi hän kiltisti
vaimoaankin pikku seikkoja myöten, sallimatta hänen kutsua Rosalie'ta
avukseen.

Heidän lähtiessään huoneesta pysäytti hän vaimonsa ja sanoi:

-- Tiedäthän, että me kahden kesken nyt voimme sinutella toisiamme,
mutta vanhempiesi läsnäollessa on parasta toistaiseksi vielä odottaa.
Kun palaamme häämatkaltamme on se aivan luonnollista.

Jeanne tuli esille vasta aamiaiseksi. Ja päivä kului kuin tavallisesti,
aivan kuin ei mitään uutta olisi tapahtunut. Talossa oli vain yksi mies
lisää.



V.


Neljä päivää myöhemmin ilmestyi matkavaunu, joka oli vievä heidät
Marseille'hin.

Ensimmäisen tuskallisen yön jälkeen oli Jeanne jo tottunut Julien'iin,
hänen suudelmiinsa ja helliin hyväilyihinsä, vaikka ei vastahakoisuus
noihin suhteihin nähden hänessä ollutkaan vähentynyt.

Julien oli hänestä kaunis, Jeanne rakasti häntä ja tunsi olevansa
uudelleen onnellinen ja iloinen.

Jäähyväiset suoritettiin nopeasti ja ilman ikävän tunnetta. Paronitar
yksin tuntui liikutetulta. Ja kun vaunu oli valmis lähtemään, pisti hän
ison kukkaron, joka oli raskas kuin olisi ollut lyijyä täynnä,
tyttärensä käteen, sanoen:

-- Tässä on nuoren rouvan pikku menoja varten.

Jeanne pani kukkaron taskuunsa ja hevoset lähtivät liikkeelle.

Iltapuoleen kysyi Julien häneltä:

-- Kuinka paljon on rahaa äitisi antamassa kukkarossa?

Jeanne ei sitä muistanutkaan enää ja tyhjensi nyt rahat syliinsä.

Kokonainen virta kultarahoja valui ulos, kaikkiaan kaksituhatta
frangia. Ilosta löi hän kämmenensä yhteen ja, keräten jälleen rahansa,
huudahti:

-- Nyt voin tuhlata vaikka mihin.

Kahdeksan vuorokautta matkustettuaan hirveässä kuumuudessa he saapuivat
Marseille'hin.

Ja seuraavana päivänä vei heitä _Rois-Louis_, määräkulkuinen posti- ja
matkustajalaiva, joka kulki Ajaccion kautta Napoliin, Korsikaa kohti.
Korsika! Tiheiköt, rosvot, vuoret, Napoleonin syntymämaa! Jeannesta
tuntui, että hän valveilla ollen joutui unelmien maille.

Vierekkäin laivan kannella seisoen näkivät he Provence'n
rantakallioiden kiitävän ohi. Meri levisi liikkumattomana, mahtavasti
siintäen ja kuin hyytyneenä hehkuvassa päivänvalossa, äärettömän
taivaanlaen alla, joka tuntui aivan ylenmäärin siniseltä.

Jeanne sanoi:

-- Muistatko purjematkaamme ukko Lastique'n veneellä?

Vastauksen sijasta suihkasi Julien nopeasti suudelman hänen korvaansa.

Laivan siivet pieksivät merta, häiriten sen sikeää unta, ja aluksen
taakse ulottui silmän siintämättömiin suorana vakona pitkä vaahtoava
jälki, iso vaalea juova, jossa vesi kuohui kuin poreileva samppanja.

Yht'äkkiä ponnahti ylös vedestä keulan puolella, vain muutaman sylen
päässä laivasta, iso delfiini eli pyöriäinen ja katosi jälleen pää
edellä sukelluksiin. Jeanne pelästyi siitä niin, että huudahti ja
painautui Julienin povea vastaan. Sitten hän alkoi nauraa pelästyksensä
johdosta ja katseli innokkaasti, eikö tuo merieläin ilmestyisi
uudelleen. Muutaman sekunnin kuluttua se hyppäsikin taas esille aivan
kuin iso, joustimen lennättämä leikkikalu. Sitten se keikahti jälleen
veteen ja ilmestyi uudelleen. Nyt niitä tuli jo kaksi, kolme, sitten
kuusi, jotka heittivät kuperkeikkaa laivan ympärillä ja saattoivat tätä
suurta toveriaan, rautaevillä varustettua jyhkeätä kalaa pitkän matkaa.
Ne väistyivät milloin vasemmalle puolelle sitä, milloin taas nousivat
esille sen oikealta puolelta, ja milloin yhdessä, milloin toinen
toisensa perässä, aivan kuin leikkien ja ajaen toisiaan takaa
syöksyivät ylös ilmaan kaaressa ja sukelsivat jälleen mereen.

Jeanne taputteli käsiään ja oikein vapisi ihastuksesta joka kerta, kun
nuo suuret, ketterät uijat tulivat esille. Hänen sydämensä hypähteli
heidän laillaan hurjasta, lapsellisesta ilosta.

Yht'äkkiä ne hävisivät. Ne näkyivät kerran vielä hyvin kaukana meren
selällä päin, sitten ei niitä huomannut enää, ja muutaman hetkisen
tunsi Jeanne ikävääkin niiden katoamisen johdosta.

Tuli ilta, tyyni, säteilevä, mitä kirkkahin ja leppoisin. Ei
värähdystäkään ilmassa eikä veden pinnalla. Ja tämä meren ja taivaan
avaruuden ääretön rauha levisi turtuneihin ihmissieluihinkin, jotka
eivät tunteneet vähäistäkään väristystä.

Mahtava aurinko painui hiljalleen alas kohti Afrikan näkymätöntä
rantaa, tuota polttavaa maata, jonka kuumuudesta sai jo vähäisen
aavistuksen. Mutta omituinen sukoileva viileys, joka kuitenkaan ei
tuntunut tuulenhenkäykseltä, hipaisi kasvojen hipiää, kun päivä oli
mennyt mailleen.

Heitä ei haluttanut mennä alas kajuuttaan, joka oli täynnä merilaivan
kaikkia hirveitä hajuja, vaan he kävivät vierekkäin loikomaan
välikannelle kääriytyen vaippoihinsa. Julien nukkui heti, mutta Jeanne,
jota outo matka vaivasi, ei saanut silmiään ummistetuiksi. Siipien
yksitoikkoinen läiske uuvutti häntä ja hän katseli niitä lukemattomia
tähtiä, jotka hänen yllään tuikahtelivat terävän kirkkaalla, mutta
ikäänkuin kostealla valollaan etelän puhtaansinisellä taivaalla.

Aamupuoleen hän kuitenkin nukahti.

Hänet herätti sitten huuto ja melu: merimiehet puhdistivat laulaen
laivaa. Jeanne pudisti hereille miehensä, joka nukkuessaan ei ollut
liikahtanutkaan, ja he nousivat ylös.

Ihastuksella Jeanne hengitti suolaista meri-ilmaa, joka tuntui
tunkeutuvan aina sormien päihin asti. Kaikkialla siinsi vain merta.
Keulan puolella häämöitti kuitenkin veden pinnalla jotakin harmaata,
aamunkoitossa vielä hämärästi näkyvää, aivan kuin rykelmä omituisia,
suippoja, harkkoreunaisia hattaroita.

Vähitellen rupesivat ne näkymään selvemmin. Niiden ääriviivat
eroittautuivat paremmin taivaan kirkastuessa ja esiin nousi pitkä jono
teräviä, kummallisia vuoria. Siellä oli Korsika, aivan kuin hienoon
huntuun verhottuna.

Ja sen takaa nousi aurinko, jota vastaan vuorten harjanteet kuvastivat
mustina varjoina, mutta sitten alkoivat kaikki huiput hehkua muun osan
saarta jäädessä huurun peittoon.

Laivan päällikkö, joka oli vanha, lyhytkasvuinen, kovassa, suolaisessa
tuulessa ahavoitunut, ruskettunut, kuivunut ja kuihtunut mies, ilmestyi
kannelle ja sanoi Jeannelle äänellä, joka oli käynyt käheäksi
kolmekymmentä vuotta kestäneestä komentamisesta ja oli loppuun kulunut
myrskyssä huutamisesta.

-- Tunnetteko tuota hajua?

Jeanne tunsi todellakin väkevän, omituisen, villien kasvien hajun.

Kapteeni jatkoi:

-- Se on Korsika, rouva, joka sillä lailla tuoksuaa. Se on sen kauniin
naisen hajua. Vaikka olisin kaksikymmentä vuotta poikessa, niin
tuntisin sen sittenkin viiden tuhannen meripenikulman päähän. Olen
nähkääs sieltä kotoisin. Hänkin tuolla Pyhän Helenan saarella kuuluu
yhä vain muistelevan kotiseutunsa hajua. Me ollaan samaa sukua.

Ja paljastaen päänsä tervehti kapteeni Korsikaa ja tervehti samalla
valtameren poikki suurta keisariakin, vankia, joka oli samaa sukua kuin
hän.

Jeanneen koski se niin, että hän oli vähällä ruveta itkemään.

Sitten ojensi kapteeni kätensä taivaan rantaa kohti ja mainitsi
kallioiden nimet.

Julien seisoi vaimonsa vieressä pidellen kättään hänen vyötäistensä
ympärillä ja molemmat he katselivat etäisyyteen nähdäkseen mainitun
paikan.

Vihdoin huomasivatkin he muutamia pyramiidinmuotoisia kallion kärkiä,
jotka laiva kohta kiersi laskeakseen suureen, tyyneen lahteen. Se oli
korkeiden vuorenharjojen välissä, joiden alavimmat rinteet näyttivät
olevan aivan kuin sammaleen peittämät.

Kapteeni osoitti vihantaa kohti ja lausui: "Tiheiköt."

Sikäli kuin tultiin lähemmäksi maata, näkyi vuorien kehä sulkeutuvan
järveksi laivan ympärille, joka ui hiljakseen tuossa sinisessä ja niin
kirkkaassa vedessä, että toisin paikoin saattoi nähdä pohjaan asti.

Ja yht'äkkiä ilmestyi näkyviin ihan valkoinen kaupunki, joka sijaitsi
siellä lahden perällä, aivan veden partaalla, vuorien juurella.
Muutamia pieniä italialaisia laivoja seisoi ankkuroituina satamassa.
Neljä, viisi venettä tuli ja kierteli _Roi-Louis'n_ ympärillä
noutaakseen maihin sen matkustajat.

Julien, joka keräsi heidän tavaransa yhteen, kysyi vaimoltaan:

-- Riittää kai kantajille frangi mieheen?

Jo viikon päivät kysyi hän alituisesti tuota samaa ja tämä kysymys
kiusasi Jeannea, joka nyt vastasi hiukan kärsimättömänä:

-- Kun ei tiedä varmaan antavansa kylliksi, niin antaa mieluummin
enemmän.

Lakkaamatta kiisteli Julien hotellienkin isäntien ja palvelijain,
ajurien ja kaupustelijain kanssa, ja jos hän kepelästi oli onnistunut
saamaan vähän alennusta, niin sanoi hän Jeannelle käsiään hykertäen:

-- Minä en tahdo antaa varastaa mitään itseltäni.

Kun laskut tuotiin esille, niin Jeanne oikein vapisi, varmana jo
edeltäkäsin, että hänen miehensä oli tekevä muistutuksia joka ainoasta
erästä, ja häntä vaivasi tuo tinkiminen aina niin, että hän punastui
hiusmartoaan myöten palvelusväen halveksivain katseitten edessä, jotka
seurasivat hänen miestään tarkastaessaan riittämätöntä juomarahaa
kädessään.

Soutajankin kanssa vielä, joka vei heidät maihin, syntyi hänellä kinaa.

Ensimmäinen puu, jonka Jeanne sitten näki, oli palmu.

He asettuivat asumaan suureen tyhjään hotelliin, joka sijaitsi avaran
torin kulmassa, ja tilasivat itselleen aamiaista. Sen syötyään tahtoi
Jeanne lähteä kaupungille kävelemään, mutta Julien halusi käydä
lepäämään. Siitä syntyi heidän välillään riitaa ja pahastuneena alistui
Jeanne hänen vaatimukseensa.

He oleskelivat kolme vuorokautta tässä pienessä, sinisen lahden
pohjukkaan kätketyssä kaupungissa, jossa ilma oli kuuma kuin ahjossa
vuoriverhon takana, joka ei koskaan päästä sinne tuulen henkeä
puhaltamaan.

Sitten tekivät he muutaman päivän matkasuunnitelman ja ettei tarvinnut
väistyä minkäänlaisten huonoista tieoloista syntyvien vaikeuksien
edestä, päättivät he vuokrata hevoset. He ottivat niinmuodoin kaksi
pientä tulisilmäistä, laihaa ja uupumatonta korsikalaista oritta ja
lähtivät matkalle eräänä päivänä aamun valjetessa. Opas, joka ratsasti
muulin selässä, seurasi heitä ja kantoi heidän ruokatavaransa, sillä
majataloja ei tässä villissä maassa ole.

Tie kulki ensin lahden laitaa ja painui sitten loivaan laaksoon
korkeita vuoria kohti. Usein oli kuljettava melkein kuivuneiden
virtojen poikki, joissa vain kivien kätköissä heikosti solisten vielä
juoksi vähän vettä.

Maa oli viljelemätöntä ja aivan autiota. Vuorien kupeet kasvoivat
korkeata ruohoa, joka tähän kuumaan vuoden aikaan oli kokonaan
kellastunut. Siellä täällä tuli vastaan joku vuorelainen joko pienen
hevosensa tahi koiran kokoisen aasinsa selässä. Ja jokaisella riippui
hartioilla panostettu pyssy, vanha ruostunut ase, joka heidän käsissään
oli peloittava kalu.

Saari oli täynnä hajuruohoja, ja niiden kirpeä lemu tuntui kuin
tiivistäneen ilman; ja verkalleen alkoi tie nousta vuorien pitkien
poimujen lomissa.

Punaisten ja sinisten kallioiden kärjet loivat maisemalle
tarunomaisen sävyn ja matalammalla olevat vuorien rinteet äärettömine
kastanjametsineen näyttivät ylhäältä vain pieniltä vihannoilta
pensaikoilta tämän saaren jättimäisen korkeilla pengermillä.

Opas ojensi välistä kättään kohti jyrkkiä vuorenharjoja ja mainitsi
jonkun nimen. Jeanne ja Julien katselivat ensin näkemättä mitään, mutta
eroittivat vihdoin jotakin harmaata, joka näytti ylhäältä pudonneen
kiviröykkiön tapaiselta. Siinä oli kylä, pieni kiviasutus, joka oli
kuin mikäkin linnun pesä, kiinni tarttunut sinne melkein näkymättömiin
korkeiden kallioiden kupeelle.

Tämä pitkä, käyden ajettava matka alkoi hermostuttaa Jeannea.

-- Ajetaan hiukan juosten, -- sanoi hän ja kiirehti hevostansa. Kun hän
sitten ei huomannut miestään vieressään, kääntyi hän ja alkoi hilpeästi
nauraa nähdessään Julienin aivan kalpeana pitelevän kiinni laukkaavan
hevosen harjasta ja lystikkäästi hölköttävän sen selässä. Ja kun hän
lisäksi oli kaunis ja komea mies, niin näytti hänen kömpelyytensä ja
pelkuruutensa vieläkin hullunkurisemmalta.

He alkoivat silloin ajaa hiljemmin. Tie kulki nyt kahden loppumattoman
metsän väliä, jotka vaippana levisivät yli koko vuoren rinteen.

Se oli Korsikan kuuluisaa tiheikköä, läpipääsemätöntä metsää, jossa
kasvoi sekaisin tammea, katajaa, laakeripuuta, myrttiä, kanervaa ynnä
kaikenlaisia muita puu- ja kasvilajeja, jotka kietoutuivat toisiinsa
niin ja muodostivat vuorien kupeille semmoisen peitteen, että oli aivan
mahdotonta siitä selviytyä.

Heidän tuli nälkä. Opas saavutti heidät ja saattoi suloisen lähteen
luo, jommoisia on tuiki tiheässä näillä jylhillä seuduilla ja jotka
ohuena, jääkylmänä säikeenä tulevat pienestä kallionreiästä ja vuotavat
siitä sitten sitä kastanjan lehteä pitkin, jonka ohikulkija sen alle
asettaa juoksuttaakseen siten veden suuhunsa.

Jeanne tunsi niin suurta mielihyvää, että hänen oli miltei mahdotonta
pidättää ilon huudahduksiaan.

Sitten he lähtivät takaisin laskeutuen vuorelta alas Sagone'n lahtea
kiertämällä.

Illan suussa he kulkivat läpi Cargèse'n, joka on pieni kreikkalainen
kylä, muinaisaikoina isänmaastaan karkoitettujen pakolaisten
perustama. Siellä seisoi ryhmä kookkaita, kauniita sorealanteisia,
solakkavartaloisia, erittäin siroliikkeisiä naisia erään suihkukaivon
partaalla. Kun Julien huusi heille "hyvää iltaa", vastasivat he
laulavalla äänellä entisen kotimaansa sointuvalla kielellä.

Piana'an tultua oli heidän pakko turvautua erään talon
vieraanvaraisuuteen niinkuin vanhoina aikoina tehtiin tuntemattomissa
maissa eksyksiin jouduttua. Jeanne oikein värisi ilon tunteesta
odottaessaan, että ovi, jolle Julien oli kolkuttanut, aukeaisi. Oi,
tämä oli vasta oikea huvimatka odottamattomine seikkailuineen aivan
kuin jollakin oudolla löytöretkellä!

He olivat sattumalta kääntyneet nuoren pariskunnan puoleen. Heidät
otettiin vastaan niinkuin patriarkat varmaankin vastaanottivat Jumalan
lähettämän olennon. Heidän oli maattava olkipatjalla vanhassa
ränsistyneessä rakennuksessa, jonka madonsyömät hirret, joissa
pitkäkoipiset, puutasyövät lukit asustivat, paukkuivat, tuntuivat
elävän ja huokailevan.

Sieltä he lähtivät auringon noustessa ja pysähtyivät pian metsän luo,
oikean purppuranpunaisen graniittimetsän luo. Siinä oli huippuja,
patsaita, torneja ja omituisia kuvioita, jotka aika, jäytävä tuuli ja
meren sumu olivat muovailleet. Nuo jo kolmensadan metrinkin korkuiset,
ohuet, pyöreät, kierät, väärät, muodottomat, eriskummalliset,
hämmästyttävät kalliot olivat puitten, kasvien, eläimien,
muistopatsasten, ihmisten, kaapuun puettujen munkkien, sarvipäisten
pirujen, äärettömän suurten lintujen, kokonaisen suunnattoman
kansakunnan, oikean hirviöiden lauman näköisiä, jotka jonkun
hurjapäisen jumalan tahdosta olivat sinne kivettyneet.

Jeanne ei saanut sanaakaan suustaan, niin hänen sydäntään ahdisti tuo
näky, ja hän tarttui Julienia kädestä, jota puristi tuntien
rakastamisen halua tuon ihanuuden valtaamana.

Ja tultuaan ulos tuosta mahtavasta kaaoksesta huomasivat he yht'äkkiä
uuden lahdelman, jota ympäröi joka haaralta punaisen graniitin verinen
muuri kuvastuen meren siniseen veteen.

Jeanne kuiskasi vain:

Oi, Julien!

Eikä hän ihmetyksen valtaamana löytänyt mitään muuta sanaa. Hänen
kurkkuaan kuristi ja kaksi kyyneltä vuoti hänen silmistään.
Hämmästyneenä loi Julien katseensa häneen ja kysyi:

-- Mikä sinun on, muruseni?

Jeanne pyyhkäisi poskeansa, hymähti ja vastasi hiukan väräjävällä
äänellä:

-- Ei se ole mitään... Hermostumista vain... En tiedä... Hurmaannuin
niin. Olen niin onnellinen, että pieninkin seikka liikuttaa sydäntäni.

Julien ei ymmärtänyt tätä naisen hermojen arkuutta, noita tyhjästä
suunniltaan joutuneen olennon värähtelemisiä ja puistatuksia, joita
ihastus saattaa hänessä synnyttää jonkun järkyttävän kohtauksen
tavalla, herättäen hänessä käsittämättömän tunteen, saattaen hänet joko
hulluksi ilosta tahi epätoivon valtaan.

Nuo kyyneleet näyttivät Julienistä naurettavilta, ja, ajatellen
kokonaan vain huonoa tietä, sanoi hän:

-- Teet viisaammin, kun pidät silmällä hevostasi.

Tietä myöten, jota oli melkein mahdoton kulkea, laskeutuivat he tuon
lahden pohjukkaan ja kääntyivät sitten oikealle noustakseen Ota'n
synkkään laaksoon.

Polku osoittautui kuitenkin kauheaksi. Julien esitti silloin:

-- Mitä, jos menisimme sinne jalkaisin?

Jeanne suostui siihen mielellään, ihastuneena saadessaan kävellä ja
olla yksin miehensä kanssa äskeisen mielenliikutuksensa jälkeen.

Opas lähti kulkemaan edellä muulin ja hevosten kanssa, he astuivat
hiljakseen perässä.

Vuori, joka on haljennut ylhäältä alas asti, aukenee raolleen, ja
siihen loveen painuu polku, joka kulkee pohjaa myöten kahden
kummallisen seinän välissä. Rotkon läpi juoksee koski, ilma siellä on
jäätävä, kivi on musta ja sininen taivas, jota ylhäällä näkyy pikkuinen
pala, hämmästyttää ja huimaa päätä.

Äkkiä omituinen suhina sai Jeannen vavahtamaan. Hän nosti silmänsä ja
näki äärettömän suuren linnun lentävän ulos kolosta. Se oli kotka,
jonka molemmat siivet näyttivät ihan koskettavan syvänteen molempia
seiniä sen kohotessa siintoon, jonne se katosi.

Kauempana vuoren halkeama jakautuu kahtia, ja polku nousee molempien
rotkojen välitse sinne tänne nopeasti luikerrellen.

Kevyesti hypiskellen kulki Jeanne edellä, potkaisten kiviä pyörimään,
ja kumartui pelkäämättä katsomaan alas kuiluihin. Julien seurasi
jäljessä hiukan hengästyneenä ja tuijottaen maahan huimausta peläten.

Yht'äkkiä tulvahti päivän valo heidän ylitsensä. Heistä tuntui kuin he
olisivat tulleet ulos helvetistä. Heidän oli jano; kostea jälki johti
heitä kiviröykkiöiden kautta pikkuruiselle lähteelle, johon oli
laitettu ontosta kepistä kouru vuohipaimenia varten. Sammal peitti maan
lähteen ympärillä. Jeanne kävi siihen polvilleen juodakseen, ja Julien
teki samoin.

Kun Jeanne nautti raikkaasta vedestä, otti Julien häntä vyötäisistä ja
koetti vallata hänen paikkansa kourun suussa. Jeanne vastusteli, ja
siinä heidän huulensa kilpailivat milloin kohdaten toisensa, milloin
taas sysäten toinen toisensa tieltä. Näin otellessaan saivat he vuoron
perään kourun pään suuhunsa ja iskivät siihen kiinni hampaillaan
tahtomatta päästää sitä irti. Tästä alituisesta kiinniottamisesta ja
irtilaskemisesta avautui ja sulkeutui kylmä suihku räiskyttäen vettä
heidän kasvoihinsa, kaulaansa, vaatteilleen ja käsilleen ja sirotellen
pisaroita kuin helmiä heidän hiuksiinsa suudelmien vaihtuessa toiselta
toiselle samassa ryöpyssä.

Yht'äkkiä valtasi Jeannen rakkauden puuska. Hän otti suunsa täyteen
kirkasta lähdevettä ja, posket pullollaan kuin leilit, hän antoi merkin
Julienille tahtoen antaa hänen, huulet huulissa kiinni, juoda vettä
suustaan.

Julien kurotti hymyillen kaulaansa, kallisti päätään taaksepäin,
levitti käsivartensa ja joi yhdellä siemauksella veden tuosta elävästä
lähteestä, joka näin juoksutti hänen ruumiiseensa hehkuvan intohimon.

Jeanne painautui häntä vasten hellyydellä, jota hän ei ollut miestään
kohtaan ennen osoittanut. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa
kohosi, hänen silmänsä näyttivät raukeilta ja kosteilta. Hiljaa
kuiskasi hän:

-- Julien, minä rakastan sinua.

       *       *       *       *       *

Kesti kauan ennenkuin he saavuttivat vuoren harjan, siihen määrin
Jeanne tunsi uupumista, ja he saapuivat vasta iltasella Evisaan heidän
oppaansa sukulaisen Paoli Palabrettin luo.

Tämä oli isokasvuinen, hiukan kumaraselkäinen mies, jonka kasvot olivat
synkänkalpeat kuin keuhkotautisella. Hän vei heidät heidän
huoneeseensa, joka paljaine kiviseinineen teki kolkon vaikutuksen,
mutta siihen nähden, että tässä maassa kaikenlainen komeus on
tuntematonta, oli kaunis. Ja korsikalaisella murteellaan, joka on
ranskan ja italian kielten sekoitusta, ilmaisi hän ilonsa heidän
tulostaan taloon. Samassa keskeytti hänet heleä ääni ja pieni
tummanvärinen nainen, jolla oli suuret mustat silmät, päivän lämpöä
hohtava iho, ohuet vyötäiset, hampaat aina näkyvissä yhtä mittaa
hymyilevässä suussa, syöksähti sisään, suuteli Jeannea ja pudisti
Julienin kättä sanoen:

-- Hyvää päivää, rouva! Hyvää päivää, herra! Mitä kuuluu?

Ja hän otti heiltä hatut ja huivit käyttäen vain toista kättänsä, sillä
toinen käsi oli hänellä siteessä. Sitten hän lähetti kaikki pois
huoneesta sanoen miehelleen:

-- Vie heidät kävelylle päivälliseen asti!

Herra Palabretti totteli oitis, asettui molempien nuorten väliin ja vei
heidät katselemaan kylää. Hän laahusti sekä jaloillaan että äänellään,
yski usein ja toisti joka yskänkohtauksen jälkeen:

-- Se on tuo laakson kylmä ilma, joka on mennyt keuhkoihini.

Hän saattoi heitä yksinäistä polkua pitkin laajaan kastanjametsään.
Yht'äkkiä hän pysähtyi ja sanoi yksitoikkoisella äänellään:

-- Tässä tappoi Mathieu Lori serkkuni Jean Rinaldin. Olin, nähkääs,
tuossa ihan lähellä Jeania, kun Mathieu ilmestyi kymmenen askeleen
päähän meistä ja huusi: "Jean, älä mene Albertaceen, älä mene, muuten
sinut tapan, kuuletko sen." Tartuin Jean'ia kädestä ja sanoin: "Älä
mene, Jean, hän tekee sen." Se oli erään tytön takia, jonka perässä he
molemmat juoksivat, -- Paulina Sinacoupi nimeltään. Mutta Jean alkoi
huutaa: "Menenpäs, Mathieu; sinä et ole mies minua siitä estämään."
Silloin ojensi Mathieu pyssynsä ennenkuin olin ehtinyt saada omani
kuntoon ja laukaisi. Jean ponnahti vain korkealle ilmaan tasajaloin
kuin nuoraa hyppivä lapsi, niin juuri, herra, ja kaatui koko painollaan
päälleni niin, että pyssyni kirposi kädestäni ja lensi tuon suuren puun
juurelle tuonne. Jean'in suu oli ihan ammollaan, mutta hän ei sanonut
enää sanaakaan, -- hän oli kuollut.

Nuoret katselivat kummissaan tuota rauhallista miestä, joka oli ollut
kerrotun tihutyön näkijänä ja Jeanne kysyi:

-- Entäs murhaaja?

Paoli Palabretti yski kauan ja jatkoi sitten:

-- Hän katosi vuoristoon. Minun veljeni tappoi hänet seuraavana vuonna.
Tiedättehän veljeni, Philippi Palabrettin, rosvon?

Jeanne säpsähti:

-- Teidänkö veljenne? Rosvo?

Levollisen korsikalaisen silmässä välähti ylpeä katse:

-- Niin, rouva, hän oli kuuluisa mies, hän. Hän otti hengiltä kuusi
santarmia. Hän kuoli Nicolas Moralin kanssa yhdessä, kun joutuivat
saarroksiin Niolossa kuusipäiväisen ottelun jälkeen ja olivat kuolla
nälkään.

Sitte aivan samalla äänen sävyllä kuin hän oli sanonut "se on tuo
laakson kylmä ilma", lisäsi hän alistuvaisesti:

-- Se on maan tapa.

Sen jälkeen palasivat he syömään päivällistä, ja pieni
korsikalaisnainen kohteli heitä aivan kuin olisi tuntenut heidät jo
kaksikymmentä vuotta.

Mutta Jeannea vaivasi levottomuus. Oliko hän vielä löytävä Julienin
suudelmassa saman ihmeellisen ja valtavan tunneväristyksen kuin siellä
lähteen luona.

Kun he olivat kahden kesken huoneessa, vapisi hän pelosta, ettei hänen
suudelmillaan olisi enää samaa vaikutusta. Mutta kohta saavutti hän
varmuuden, ja siitä tuli hänen ensimmäinen rakkaudenyönsä.

Seuraavana aamuna, kun tuli aika lähteä, oli hänen miltei mahdoton
erota tästä matalasta majasta, sillä hänestä tuntui, että hänelle
siellä oli koittanut uusi onni.

Hän kutsui luokseen huoneeseensa talon emännän ja vaikka tarkkaan
hänelle selittelikin, ettei suinkaan tahtonut antaa hänelle mitään
lahjaa, niin hän vaatimalla vaati, jopa suuttuenkin, saada lähettää
hänelle Parisista, kun oli palannut sinne, jonkin muiston, jolle hän
antoi melkein taikauskoisen merkityksen.

Nuori korsikalaisnainen pani kauan vastaan, mutta suostui vihdoin,
sanoen:

-- No, lähettäkää minulle sitten pikkunen pistooli, aivan pikkunen!

Jeannen silmät kävivät pyöreiksi. Ja ikäänkuin sanoen jonkun mieluisan
ja suuren salaisuuden kuiskasi hän ihan hänen korvansa juurella:

-- Tarvitsen sen tappaakseni lankoni.

Samalla kiersi hän hymyillen nopeasti siteen auki käsivarrestaan, jota
hän siihen saakka ei ollut käyttänyt, paljasti pyöreän valkoisen
kyynärvartensa, jossa siellä täällä näkyi muutamia, jo naarmoittuneita
tikarin pistoja, ja sanoi:

-- Ellen olisi ollut yhtä väkevä kuin hän, olisi hän minut tappanut.
Mieheni ei ole mustasukkainen, hän tuntee minut kyllä, ja lisäksi on
hän sairas, niinkuin tiedätte, ja se pitää hänen verensä levollisena.
Muuten olenkin, rouva, rehellinen ihminen, mutta lankoni uskoo kaikki,
mitä hänelle kerrotaan. Hän on mustasukkainen mieheni puolesta ja alkaa
varmaan saman jutun uudelleen. Mutta silloin onkin minulla pikkunen
pistooli, voin olla rauhassa ja varma siitä että voin kostaa.

Jeanne lupasi lähettää hänelle aseen, suuteli hellästi uutta
ystävätärtään, ja he jatkoivat matkaansa.

Häämatkan loppuosa oli hänelle vain yhtä ainoata unelmaa, lakkaamatonta
syleilemistä ja hyväilyjen huumetta. Hän ei nähnyt mitään, ei maisemia,
ei ihmisiä eikä paikkoja, joihin he pysähtyivät. Hän ei nähnyt muuta
kuin vain Julienin.

       *       *       *       *       *

Kun he saapuivat Bastiaan oli opas maksettava. Julien kaiveli
taskujaan. Kun ei hän löytänyt sitä, mitä tarvitsi, sanoi hän
Jeannelle.

-- Koska et käytä äitisi sinulle antamia kultarahoja, niin anna ne
minun huostaani. Ne ovat paremmassa säilyssä minulla ja minä pääsen
sillä lailla vaihtamasta seteleitäni.

Jeanne ojensi hänelle kukkaronsa.

Sitten matkustivat he Livornoon, kävivät Firenzessä, Genuassa ja läpi
koko Välimeren pohjukan saapuen eräänä tuulisena aamuna takaisin
Marseille'hin.

Kaksi kuukautta oli kulunut siitä kun he olivat kotoa lähteneet. Nyt
oli 15 päivä lokakuuta.

Kova, kylmä tuuli, joka tuntui tulevan sieltä kaukaisesta Normandiesta,
sai Jeannen mielen alakuloiseksi. Julien näytti jo jonkun aikaa olevan
muuttunut, väsynyt, välinpitämätön, ja Jeanne pelkäsi jotakin,
tietämättä mitä.

Hän pitkitti vielä neljä päivää heidän paluumatkaansa kotiin voimatta
erota tästä ihanasta päivänpaisteisesta seudusta. Hänestä tuntui, että
samalla oli hänen onnensakin retki päättyvä.

Vihdoin he sitten lähtivät.

Parisissa oli heidän tehtävä kaikki ostoksensa lopullisesti
asettuakseen asumaan Peuples'iin, ja Jeanne iloitsi siitä, että saattoi
tuoda mukanaan kaikenlaisia kauniita esineitä äitinsä lahjoittamilla
rahoilla. Ensimmäinen, jota hän ajatteli, oli kuitenkin tuolle
korsikalaiselle naiselle lupaamansa pistooli.

Seuraavana päivänä tulonsa jälkeen sanoi hän Julienille:

-- Kultaseni, ole niin hyvä ja anna minulle äitini lahjoittamat rahat,
että saan tehdä ostoksiani.

Julien kääntyi häneen tyytymättömän näköisenä.

-- Kuinka paljon tarvitset?

Jeanne hämmästyi ja sopersi:

-- No, ... mitä tahdot antaa.

Johon toinen vastasi:

-- Annan sinulle sata frangia, mutta älä vain tuhlaa niitä.

Jeanne joutui siitä niin hämilleen, ettei tietänyt, mitä sanoa. Vihdoin
lausui hän epäröiden:

-- Minähän annoin sinulle ne rahat vain...

Julien ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Niin kyllä. Mutta yhdentekevä on, ovatko ne sinun tahi minun
taskussani, kun meillä kerran on yhteinen kukkaro. Enkähän minä
kielläkään niitä sinulta, annanhan sinulle sata frangia.

Jeanne otti häneltä vastaan viisi kultarahaa sanomatta enää sanaakaan,
mutta ei uskaltanut sen koommin enää pyytää lisää eikä ostanut muuta
kuin pistoolin.

Viikkoa myöhemmin lähtivät he matkalle palatakseen Peuples'iin.



VI.


Valkoisen tiiliaidan vieressä seisoivat vanhemmat ja palvelijat
odottamassa. Matkavaunu pysähtyi ja syleileminen kesti kauan. Äiti
itki, Jeanne pyyhki heltyneenä silmiään ja isä käveli hermostuneesti
edestakaisin.

Sillä aikaa kun tavaroita kannettiin sisään, saivat tulijat kertoa
matkastaan kaikkien istuessa salin uunin ääressä. Jeannen huulilta
oikein sateli sanoja ja kaikki tuli kerrotuksi ihan perin pohjin
puolessa tunnissa, ehkä muutamia pikkuseikkoja lukuunottamatta, jotka
siinä ryöpyssä häneltä unohtuivat.

Sitten meni nuori rouva myttyjään aukaisemaan. Rosalie, joka oli
liikutettu hänkin, auttoi häntä. Kun se työ oli lopussa, kun
liinavaatteet, hameet ja muut pukuesineet oli pantu paikoilleen, meni
sisäkkö pois ja Jeanne, joka oli hieman väsyksissä, kävi istumaan.

Hän ajatteli, mitä hänen nyt oli tehtävä, ja koetti keksiä jotakin
henkistä askartelua ja työtä käsilleen. Häntä ei ollenkaan haluttanut
mennä alas äitinsä luo, joka oli käynyt lepäämään, ja hän aikoi lähteä
kävelemään, mutta maisema näytti niin kolkolta, että alakuloisuus alkoi
painostaa hänen sydäntään jo pelkästä silmäyksestä ulos ikkunasta.

Silloin huomasi hän, ettei hänellä ollut enää mitään tehtävää, ei
koskaan enää mitään. Koko hänen nuoruutensa, joka oli kulunut
luostarikoulussa, oli ollut vain tulevaisuuden unelmaa. Alituiset
levottomat toiveet olivat siihen aikaan täyttäneet hänen sielunsa joka
ainoa hetki hänen lainkaan huomaamatta niiden kuluvan. Kun hän sitten
juuri oli päässyt koulun kolkkojen muurien sisältä, jonne hänen
kuvitelmansa olivat olleet teljetyt, toteutui hänen lemmenhaaveensa
heti. Mies toivottu tuli, johon hän rakastui, jonka kanssa muutamassa
viikossa joutui naimisiin, niinkuin usein käy, ja joka vei hänet
käsissään antamatta hänelle vähääkään aikaa mitäkään miettiä.

Mutta nyt alkoi ensimmäisten päiväin suloinen todellisuus muuttua
arkipäiväiseksi todellisuudeksi sulkien oven rajattomilta toiveilta,
kauniilta kaipuulta johonkin tuntemattomaan. Niin, nyt oli odotus
lopussa.

Eikä siis enää mitään tehtävää, ei tänään, ei huomenna, eikä
milloinkaan. Tuon kaiken hän tunsi hämärästi erityisenä pettymyksenä,
rauenneena unelmana.

Hän nousi paikaltaan ja meni painamaan otsaansa ikkunaruutuun. Ja
katseltuaan jonkun aikaa taivasta, jossa vyöryi paksuja synkkiä pilviä,
päätti hän lähteä ulos.

Oliko siinä sama maisema, sama nurmikko, samat puut kuin toukokuussa?
Minne oli joutunut lehväin päivänpaisteinen iloisuus ja nurmen
runollinen vehreys monivärisine kukkineen ja eriskummallisine
perhosineen? Ja päätä huumaava, elämää uhkuva, tuoksuva ja
hedelmöittävä ilma, sekin oli poissa.

Kujanteet, jotka olivat läpimärät alituisista syyssateista, kulkivat,
kuihtuneiden lehtien paksun peiton verhoamina, autioina laihuuttaan
värjöttävien, miltei lehdettömien poppelien keskitse. Puitten hauraat
oksat vapisivat tuulessa, sen puistellessa siellä täällä vielä
riippuvia yksinäisiä lehtiä, jotka olivat karisemaisillaan avaruuteen.
Ja lakkaamatta pitkin päivää irtaantui, pyöri ja lenteli ilmassa ja
putosi maahan isoina kultarahoina, noita viimeisiä, kellastuneita
lehtiä ikäänkuin lakkaamattomana sateena, niin mieltä painostavana,
että Jeanne oli vähällä ruveta itkemään.

Jeanne käveli metsään asti. Se oli kolkko kuin kuolevan kammio. Vehreä
aita, joka erotti somat, luikertelevat käytävät toisistaan ja teki ne
niin salaperäisiksi, oli alaston nyt. Siinä kiertävät köynnökset, jotka
ennen olivat kuin hienoa puukarikkoa ikään, ojentelivat nyt toisilleen
laihoja oksiaan. Ja varisseiden kuivien lehtien kahina tuulessa, joka
niitä lennätteli ja paikoitellen kasoitteli, tuntui kuin kuolevaisen
surulliselta, viimeiseltä huokaukselta.

Pienen pieniä lintusia hypiskeli siellä paikasta paikkaan viluisesti
piipatellen ja suojaa etsien.

Lehmus ja plataani, joita jalavat paksulla verhollaan aivan kuin
etuvartiostona meren puolella seisten suojelivat ja jotka olivat
säilyttäneet vielä kesäpukunsa, olivat kuin vaatetetut toinen punaiseen
samettiin, toinen oranssiväriseen silkkiin, näin ensimmäisten
syyskylmien värjääminä niiden oman elinnesteen mukaan.

Jeanne käveli verkkaisin askelin edestakaisin äidin kujannetta pitkin,
Couillard'in moision laitaa. Häntä painosti jokin, aivankuin aavistus
vasta-alkavan yksitoikkoisen elämän pitkästä ikävästä.

Sitten hän istuutui sille mäen rinteelle, missä Julien ensimmäisen
kerran oli puhunut hänelle rakkaudesta, ja hän istui siellä kauan
unelmoiden, melkein mitään ajattelematta, riutuneena sydämen pohjaan
asti, rinnassaan halu käydä maata, nukkua pois tämän päivän
painostavasta alakuloisuudesta.

Yhtäkkiä hän huomasi lokin, joka tuulen kiidättämänä lensi poikki
taivaan. Ja hänelle muistui mieleen kotka, jonka hän oli nähnyt
Korsikassa Ota'n laaksossa. Hän tunsi sydämensä vilkkaasti
värähtelevän, kuin herätessä muiston jostakin suloisesta, joka on ollut
ja mennyt, ja hengessään hän näki silloin uudelleen tuon ihanan saaren
outoine tuoksuineen, sen auringon, joka kypsyttää sitruunat ja
seetripuun hedelmät, sen vuoret ruusuhohteisine huippuineen, sen
siintävät lahdelmat ja sen rotkot kohisevine koskineen.

Silloin kietoi tämä häntä ympäröivä kostea ja kolkko maisema varisevine
lehtineen ja tuulen repostelemine pilvineen hänet niin painostavaan
epätoivoon, että hän palasi kotia, ettei rupeaisi itkemään.

Siellä istui äiti viluisena uunin ääressä ja torkkui. Tottuneena
syyspäivien alakuloisuuteen ei hän siitä enää välittänyt. Isä ja Julien
olivat menneet kävelemään, puhellen asioistaan. Ja yö läheni levittäen
synkkää varjoaan avaraan saliin, johon vain lämpiävä uuni loi loimuavaa
valoaan.

Päivän sammuessa saattoi ikkunoista vielä eroittaa tuon loppuvan vuoden
lokaisen luonnon ja harmaan taivaan, joka sekin oli kuin loan tahraama.

Pian saapui sitten paroni Julienin seurassa. Heti astuttuaan hämärään
huoneeseen hän soitti kelloa ja huusi:

-- Tuokaa sukkelaan valoa! Täällä on niin synkkää.

Ja hän istui uunin ääreen.

Kuivattaessaan tulen edessä märkiä kenkiään, jotka kuumuudesta
höyrysivät ja joista loka kuivuen irtaantui, hän hykerteli iloisena
käsiään ja sanoi:

-- Luulenpa todella, että alkaa jäätää. Taivas kirkastuu pohjoisessa ja
meillä on täysi kuu. Yöllä pakkanen jo hyvästi nipistää.

Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän jatkoi:

-- No, tyttöseni, oletko tyytyväinen, että olet kotona jälleen, omassa
talossasi, vanhusten luona?

Tämä viaton kysymys saattoi Jeannen aivan suunniltaan. Hän heittäytyi
isänsä syliin silmät täynnä kyyneleitä ja suuteli häntä hermostuneesti,
aivan kuin anteeksi pyytäen, sillä vaikka hän tarmokkaasti koettikin
olla iloinen, tunsi hän niin kovaa surua, että oli menehtyä. Hän
ajatteli kuitenkin sitä iloa, mikä hänellä oli oleva vanhempiaan
jälleen tavatessaan ja hän hämmästyi itse siitä kylmyydestä, mikä hänen
hellyytensä lamautti, aivan kuin ihminen poissa ollessaan paljon
ajateltuaan niitä, joita rakastaa, tuntee, kun pitkään aikaan ei ole
heitä joka hetki silmiensä edessä nähnyt, heidät uudelleen tavatessaan
kuin jonkinlaisen katkeamisen rakkauden siteissä, kunnes jokapäiväinen
yhdessäolo ne taas liittää yhteen.

Päivällinen kesti kauan, eikä syödessä puhuttu mitään. Julien näytti
unhottaneen vaimonsa.

Senjälkeen Jeanne istui kuin horroksissa uunin ääressä vastapäätä
äitiään, joka nukkui, ja kun hän siinä kerran tointui kuultuaan
vanhempien herrojen ääneen keskustelevan, ajatteli hän, koettaessaan
ravistaa itseänsä valveille, oliko ehkä hänetkin valtaava tuo
tottumusten synkkä unitauti, jota ei mikään enää keskeytä.

Kamiinan tuli, joka päivän valossa näytti heikolta ja punertavalta, oli
nyt muuttunut eloisaksi, kirkkaaksi ja räiskyväksi, ja loi ajoittain
suuria läikkiä huonekalujen haalistuneelle verholle, ketun ja haikaran,
alakuloisen kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen päälle.

Paroni lähestyi hymyillen ja sanoi ojentaen käsiään hehkuvien hiilien
eteen:

-- Kylläpä palaa hyvin tänä iltana. Ulkona jäätää, lapset, ulkona
jäätää.

Sitten hän laski kätensä Jeannen olkapäille ja sanoi tuleen osoittaen:

-- Näes, tyttöseni, tämä on maailmassa kaikkein parasta: oma kotiliesi
ja omaiset sen ympärillä. Ei mikään ole sen veroista. Mutta ehkäpä
menemme nyt makaamaan. Olette, lapsukaiseni, varmaankin lopen
väsyneitä?

Tultuaan ylös huoneeseensa ajatteli nuori rouva, kuinka erilaisilla
tunteilla saattoikaan eri kertoina saapua samaan paikkaan, jota luuli
rakastavansa. Miksi oli hän näin masennuksissa, miksi tämä talo, tämä
rakas seutu, kaikki mikä siihen saakka oli saanut hänen sydämensä
sykähtelemään, tuntui hänestä nyt niin musertavan alakuloiselta ja
kolkolta.

Yhtäkkiä sattuivat hänen silmänsä pöytäkelloon, jossa pieni mehiläinen
yhä liikkui oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, yhtä nopeasti
lakkaamatta tuota kukkakenttää pitkin. Silloin valtasi Jeannen
hellyyden puuska ja hän puhkesi itkemään katsellessaan tuota pientä
koneen liikuttamaa eläintä, joka hänestä tuntui elävältä, joka hänelle
lauloi hetkien kulun ja sykki kuin sydän.

Totisesti hän ei ollut näin liikutettu isäänsä ja äitiään
suudellessaan. Sydämellä on salaisuuksia, joiden perille ei mikään
järkeily pääse.

Ensimmäisen kerran naimisissa ollessaan hän nyt oli yksin vuoteessaan,
sillä Julien oli, syyttäen väsymystä, sijoittunut toiseen huoneeseen.
Sitäpaitsi he olivat sopineet, että kummallakin oli oleva oma
huoneensa.

Kesti kauan ennenkuin Jeanne nukkui, sillä hänestä tuntui niin
omituiselta, ettei ketään ollut hänen vieressään, hän kun ei enää ollut
tottunut makaamaan yksin, ja kun lisäksi kova pohjoistuuli tempoeli
talon kattoa.

Hän heräsi aamulla häikäisevään valoon, joka loi punertavan läikän
hänen vuoteelleen. Ja huurteiset ikkunaruudut olivat punaiset, aivan
kuin koko taivaanranta olisi ollut ilmitulessa.

Kääriytyen suureen aamuviittaan hän juoksi ikkunan luo ja avasi sen.

Jäätävä, pureva viima tunkeutui hänen huoneeseensa nipistäen kirpeällä
kylmällä hänen hipiätään ja nostaen kyyneleet hänen silmiinsä; ja
purppuran punaisella taivaalla näkyi puitten takana mahtava aurinko,
hehkuvana ja pullistuneena kuin juopuneen naama. Maa, jonka peitti
valkoinen, kuiva riite, ritisi ihmisten jalkojen alla. Tänä yhtenä yönä
olivat poppelien kaikki oksat pudottaneet lehtensä, ja aution maiseman
takaa näkyi vihertävä, lainehtiva meri, jonka pinnalla vaahtoili
valkoinen hyrsky.

Plataanit ja lehmukset riisui tuuli nopeasti puhtaiksi. Jokainen
jäätävän viiman puhallus sai äkkiä tulleen pakkasen riipimät lehdet
lentelemään ilmassa kuin linnut. Jeanne pukeutui, meni ulos ja, jotakin
tehdäkseen, lähti katselemaan moisioita.

Martin'in talonväki ihastui kovin hänen tulostaan ja emäntä suuteli
häntä poskelle. Siellä hänet vaadittiin juomaan lasi aprikoosiviinaa.
Sitten hän lähti toiseen moisioon, Couillard'in perheen luo, jossa
ihastus oli yhtä suuri. Emäntä silitteli hänen päätään, ja siellä oli
nautittava ryypyllinen mustaviinimarjaviinaa.

Sen jälkeen hän palasi kotia.

Päivä kului taas samoinkuin edellinen. Nyt oli pakkanen, sen sijaan
että eilen oli suoja. Ja kaikki viikon päivät olivat samanlaisia ja
kaikki kuukauden viikot tuntuivat samanlaisilta kuin tämä ensimmäinen.

Vähitellen hänen kaukaisten maitten herättämä kaipuunsa kuitenkin
väheni. Tottumus loi hänen elämäänsä ikäänkuin kerrostuman
alistuvaisuutta, niinkuin muutamat vesilajit jättävät esineihin
kalkkikuoren. Ja hänen sydämessään heräsi jälleen eräänlainen
mielenkiinto jokapäiväisen elämän tuhansia pikkuseikkoja kohtaan, halu
vaatimattomaan, pieneen askarteluun. Hänessä kehittyi omituinen
mietiskelevä alakuloisuus, hämärä elämän pettymys. Mitä tarvitsi hän?
Mitä kaipasi hän? Sitä ei ihan itsekään tietänyt. Hän ei tuntenut
mitään suuren seuraelämän tarvetta eikä hänessä ollut mitään
huvittelemishalua, ei mitään pyrkimystä kohti mahdollisia iloja. Ja
mitäpä ne olisivat olleet? Samoin kuin hänen asuntonsa huonekalut
olivat aikaa myöten haalistuneet, samoin kadotti kaikki hänen
silmissään värinsä, kului pois, vaaleni ja synkistyi. Hänen ja Julienin
välit olivat kokonaan muuttuneet. Hänen miehensä tuntui, heidän
palattuaan häämatkalta, aivan toisenlaiselta, ikäänkuin näyttelijältä,
joka on osansa suorittanut ja ottaa oman tavallisen muotonsa jälleen.
Hän tuskin välitti vaimostaan, tuskin puhuttelikaan häntä. Pieninkin
rakkauden haarne oli äkkiä kadonnut, ja harvoin hän enää kävi vaimonsa
huoneessa.

Julien oli ryhtynyt taloa ja taloutta hoitamaan, tarkasti
sopimuskirjat, kovisteli alustalaisia, vähensi menoja ja kun hän oli
itse ottanut aatelisen maamiehen tavat, oli hänestä kokonaan kadonnut
sulhasmiehen hieno, komea ulkomuoto.

Hän kävi alituisesti puettuna vanhaan samettiseen, vaskinappiseen
metsästystakkiin, joka oli tahroja täynnä ja jonka hän oli löytänyt
poikamiespuvustostaan. Ja käytyään huolimattomaksi kuten ihmiset,
joiden ei enää tarvitse miellyttää ketään, hän ei huolinut
partaansakaan ajaa, ja hänen pitkä, huonosti leikattu partansa rumensi
häntä tavattomasti. Hän ei huolinut enää hoitaa käsiänsäkään, ja joka
aterian jälkeen hän joi neljä tai viisi lasillista konjakkia.

Kun Jeanne häntä tästä lempeästi nuhteli, vastasi hän tylysti:

-- Eiköhän ole parasta, että jätät minut rauhaan?

Ja sen jälkeen ei Jeanne enää yrittänytkään huomauttaa hänelle mistään.

Tähän muutokseen suhtautui hän sitten tavalla, joka ihmetytti häntä
itseänsäkin. Julien oli tullut hänelle vieraaksi, jonka sielu ja sydän
olivat hänelle suljetut. Hän ajatteli ja mietti usein, mistä johtui,
että he, näin kohdattuaan toisensa, rakastuttuaan toinen toiseensa ja
mentyään lemmenhurmassa naimisiin, yht'äkkiä taas olivat miltei yhtä
tuntemattomat toinen toiselleen kuin eivät olisi koskaan toistensa
aviopuolisoita olleetkaan.

Ja miks'ei hän, Jeanne, kärsinyt enemmän siitä, että hänet näin oli
hyljätty? Semmoistako oli elämä? Olivatko he erehtyneet? Eikö hänellä
tulevaisuudessa sitten ollut enää mitään?

Jos Julien edelleen olisi ollut kaunis, siisti, hieno, miellyttävä,
ehkäpä hän silloin olisi paljonkin kärsinyt?

Oli päätetty, että vastanaineet uudelta vuodelta jäisivät yksin ja että
isä ja äiti matkustaisivat muutamiksi kuukausiksi Rouen'iin. Nuoren
pariskunnan oli sinä talvena määrä asua koko ajan Peuples'issa
lopullisesti siellä järjestääkseen kotinsa, tottuakseen oloon siellä ja
mieltyäkseen seutuun, missä koko heidän elämänsä oli kuluva. Heillä oli
lähistöllä muutamia naapureita, joille Julienin oli esiteltävä
vaimonsa. Ne olivat Briseville'n, Coutelier'n ja Fourville'n perheet.

Nuori pariskunta ei kuitenkaan vielä voinut alkaa vierailujaan, sillä
tähän saakka oli ollut mahdotonta saada käsiinsä maalaria, joka olisi
laittanut vaunujen oven vaakunan toisenlaiseksi.

Paroni oli näet luovuttanut langolleen perheen vanhat vaunut, eikä
Julien millään ehdolla olisi suostunut ajamaan naapurikartanoihin,
ennenkuin de Lamare-suvun kilpi oli sovitettu yhteen Les Perthuis des
Vauds-suvun vaakunan kanssa.

Mutta koko seudulla oli vain yksi ainoa mies, jonka erikoisalana oli
vaakunataide, ja se oli eräs maalari Bolbec, jota nimitettiin
Bataille'ksi. Häntä käytettiin vuoronperään kaikissa Normandien
aatelishoveissa maalaamassa noita arvokkaita koristeita ajoneuvojen
oviin.

Vihdoin eräänä joulukuun aamuna, kun aamiainen oli loppumaisillaan,
nähtiin erään henkilön avaavan pihan portin ja tulevan suoraa tietä
taloon. Hänellä oli arkku selässään. Se oli Bataille.

Hänet saatettiin ruokasaliin ja hänelle tarjottiin syötävää kuin
herralle ainakin, sillä hänen erikoisalansa, hänen alituiset suhteensa
sen maakunnan koko ylimystöön, hänen tietonsa vaakunataiteen, sen
vanhojen oppisanojen ja vertauskuvien alalla olivat tehneet hänestä
eräänlaisen vaakunahenkilön, jonka kättä kaikki aateliset puristivat.

Oitis tuotiin lyijykynä ja paperia, ja sillä aikaa kuin hän söi,
tekivät paroni ja Julien neliruutuisen vaakunansa luonnoksen.
Paronitar, joka joutui aivan haltioihinsa, kun oli kysymys
tämäntapaisista asioista, ilmaisi myöskin mielipiteensä. Jopa Jeannekin
otti osaa neuvotteluun, aivan kuin joku salaperäinen mielenkiinto olisi
yht'äkkiä herännyt hänessäkin.

Koko ajan syödessäänkin Bataille lausui ajatuksiansa, tarttui välistä
lyijykynään, piirsi luonnoksia, mainitsi joitakin esimerkkejä, selitti
kaikki sen seudun ylimystön vaunut ja tuntui olemuksessaan, jopa
äänessäänkin kantavan mukanaan jotakin aateliston ilmapiiristä.

Hän oli pienikasvuinen mies, jolla oli harmaa, lyhyt tukka ja
värintahraamat, hiukan öljylle haisevat kädet. Kerrottiin, että hänellä
aikoinaan oli ollut joku ruma siveellisyyshorjahdus, mutta kaikkien
ylhäisten perheitten häntä kohtaan osoittama yleinen kunnioitus oli
aikoja sitten poistanut hänestä tämän tahran.

Kun hän oli juonut kahvinsa, saatettiin hänet vaunuvajaan, ja vaunujen
päältä otettiin pois vahavaate, jonka peitossa ne olivat. Bataille
tarkasti vaunuja ja ilmaisi päättävästi ajatuksensa siitä, kuinka
suureksi hänen mielestään vaakuna oli tehtävä. Kun asiasta vielä oli
keskusteltu, ryhtyi hän työhönsä.

Kylmästä ilmasta huolimatta antoi paronitar tuoda vajaan tuolin
katsellakseen, kuinka maalari työskenteli. Vieläpä hän sitten tuotti
sinne lämmityslaitteenkin jalkojensa alle, joita alkoi palella. Sitten
ryhtyi hän rauhallisesti puhelemaan maalarin kanssa, kyseli häneltä
ihmisten sukulaisuussuhteista, joista hän itse ei ollut selvillä,
kuolleista ja syntyneistä ja täydensi saamillaan tiedoilla sen
sukupuun, jota hän säilytti muistissaan.

Julien oli siellä anoppinsa seurassa ja istui hajareisin tuolilla,
poltteli piippuaan, syljeskeli lattialle, kuunteli ja seurasi
silmillään vaakunansa värittämistä.

Kohta tuli tätä työtä katsomaan itse ukko Simonkin, joka lapio
olkapäällään oli menossa perunamaalle, ja kun tieto Bataille'n tulosta
oli levinnyt molempiin moisioihinkin, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin
niiden emännät liittyivät katselijoihin. He olivat kovin ihastuksissaan
seisoessaan työn ääressä molemmin puolin paronitarta ja toistelivat:

-- Tarvitaanpas siinä taitavuutta ripotellakseen noita laitoksia.

Molemmat vaunujen ovien vaakunat valmistuivat vasta seuraavana päivänä
yhdentoista aikaan. Silloin olivat kaikki läsnä, ja vaunut vedettiin
ulos vajasta, jotta voitiin työtä paremmin arvostella.

Suoritus oli onnistunut erinomaisesti. Bataille'lle lausuttiin
kiitokset, ja hän lähti tiehensä laatikko selässään. Paroni, hänen
vaimonsa, Jeanne ja Julien olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että
maalari oli hyvin pystyvä mies ja että hänestä, jos olosuhteet olisivat
sallineet, epäilemättä olisi tullut taiteilija.

Säästäväisyyttä silmällä pitäen oli Julien pannut toimeen parannuksia,
jotka vaativat uusia muutoksia.

Vanhasta ajomiehestä oli tehty puutarhuri, koska varakreivi tahtoi ajaa
hevosiaan itse, ja parihevoset oli myyty, jottei tarvitsisi niiden
ruokkimiseen rahoja käyttää.

Kun tarvittiin joku pitämään hevosia herrasväen noustessa vaunuista,
niin oli hän sitä varten ottanut palvelijaksi erään nuoren
lehmäpaimenen, jonka nimi oli Marius. Saadakseen taas itselleen hevosia
pani hän Couillard'in ja Martin'in kanssa tekemiinsä välikirjoihin
erityisen pykälän, joka velvoitti nämä molemmat alustalaiset antamaan
hänen käytettäväkseen kumpikin yhden hevosen yhtenä päivänä kuukaudessa
hänen määräämänään aikana, jota palvelusta vastaan heidät vapautettiin
maksamasta kanaveroa.

Kun sitten Couillard toi hänelle ison luisevan voikon, ja Martin pienen
pörröisen valkoisen hevosen, niin valjastettiin molemmat nämä elukat
parina vaunujen eteen, ja Marius, joka oli kuin uponnut ukko Simonin
vanhaan kauhtanaan, ajoi nämä ajoneuvot kartanon portaikon eteen.

Julien, joka oli siistinyt itsensä ja käyttäytyi ryhdikkäästi, näytti
jälleen komealta kuin ennen, mutta hänen pitkä partansa teki hänet
kaikesta huolimatta alhaisen näköiseksi.

Hän tarkasti valjaat, vaunut ja palvelijansa, ja oli niihin
tyytyväinen, sillä tärkeätä oli hänestä vain äsken uudelleen maalattu
vaakuna.

Paronitar, jota hänen miehensä talutti käsivarresta, pääsi vaivoin
nousemaan vaunuihin ja istuutui selän taakse pantujen tyynyjen varaan.
Sitten saapui vuorostaan Jeanne. Hän naurahti ensin parihevosille,
joista valkoinen, niinkuin hän sanoi, oli voikon lapsen lapsi. Kun hän
sitten huomasi Mariuksen, joka oli kokonaan hautautunut kokardilla
koristettuun korkeaan hattuunsa, niin että vain pikkusen nenän päätä
näkyi hatun reunan alta, ja jonka molemmat jalat olivat kuin hameissa
kauhtanan liepeiden sisällä, niin että suunnattoman suuret saappaat
eriskummallisesti törröttivät niiden alta esiin, ja kun hän näki pojan
kallistavan päätään taaksepäin voidakseen käyttää silmiään, kurottavan
kaulaansa voidakseen astua aivan kuin harpatakseen ojan yli, ja
hapuilevan kuin sokea käskyjä täyttäessään, joutuen siinä kokonaan
päästä pyörälle ja kadoten väljiin vaatteisiinsa, niin purskahti hän
semmoiseen hillitsemättömään nauruun, ettei siitä tahtonut tulla loppua
ollenkaan.

Paroni kääntyi, silmäili pientä hölmistynyttä poikaa ja naurun
tartuttua häneenkin, päästi semmoisen hohotuksen, ettei ollut saada
puhutuksikaan sanoessaan vaimolleen:

-- Ka ... ka ... katsos Ma ... Ma ... Mariusta! Se ... se ... sekös on
ly ... ly ... lystikkään näköinen!

Silloin paronitarkin, joka kumartui ulos vaunun ovesta ja katseli
poikaa, sai semmoisen naurunpuuskan, että vaunut jysähdellen hytkyivät
vietereillään.

Kasvot kalpeina kysyi Julien:

-- Mikä teitä noin naurattaa? Olettehan aivan hulluja.

Jeanne, jota nauru puistatti niin, että hän oli melkein sairas, ja joka
ei voinut hillitä itseään, istuutui portaikon astimelle. Samoin teki
paronikin, ja vaunusta kuuluva hermoisa aivastelu ja lakkaamaton
kotkotus ilmaisivat, että paronitar oli vähällä läkähtyä. Ja yht'äkkiä
alkoi Mariuksenkin kauhtana hyppiä. Hän oli varmaan käsittänyt asian,
sillä hän nauroi itsekin minkä jaksoi isoon päähineeseensä uponneena.

Silloin vihastui Julien ja hyökkäsi esille. Paiskaten poikaa korvalle
hän lennätti pojan päästä ison hatun, joka vierähti maahan. Kääntyen
sitten appensa puoleen änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä:

-- Minun mielestäni ei teillä ole mitään naurun aihetta. Ei oltaisi
tässä tilassa, ellette olisi omaisuuttanne tuhlannut. Kenen on syy,
että olette joutunut häviöön?

Koko ilo oli kuin pois pyyhkäisty. Ei kukaan sanonut enää sanaakaan.
Jeanne, joka nyt oli ruveta itkemään, nousi hiljakseen vaunuihin
äitinsä viereen. Paroni, joka ällistyi ja oli vaiti, istuutui naisia
vastapäätä, ja Julien asettui ajopenkille, hinattuaan sinne viereensä
itkevän pojan, jonka poski oli turvoksissa.

Matka oli ikävä ja tuntui pitkältä. Vaunuissa ei puhuttu mitään. Kaikki
kolme synkkinä ja hämillään, he eivät tahtoneet toisilleen ilmaista,
mitä heidän sydämissään liikkui. He tiesivät hyvin, etteivät olisi
voineet muusta puhua, siihen määrin tuo ikävä ajatus oli vallannut
heidän mielensä, ja heistä oli parempi olla alakuloisesti vaiti kuin
kosketella tätä kiusallista kysymystä.

Hevosten epätasaisesti juostessa kulkivat vaunut moisioiden ohi,
karkoittivat tieltään pitkin askelin juoksemaan mustat pelästyneet
kanat, jotka hyykistyen katosivat aitojen taakse, ja saivat välistä
ulvomaan peräänsä jonkun äkäisen koiran, joka sitten karvat pystyssä
palasi kotiinsa kääntyen tuon tuostakin haukkumaan ajoneuvoja.
Lokaisissa puukengissä kävelevä pitkäkoipinen poika, joka astua
retusteli kädet taskussa ja sininen pusero selkäpuolelta tuulen
pullistamana, väistyi myös vaunujen edestä tiepuoleen ja paljasti
kömpelösti tahmeiden, litistyneiden hiusten peittämän päänsä.

Näin sivuutettiin talo toisensa perästä uusien tasankojen yhä auetessa
eteen, kunnes vihdoin saavuttiin suureen kuusikujanteeseen, joka yhtyi
maantiehen. Rapakkoiset, syvät kuopat saivat vaunut yhtä mittaa
kallistelemaan ja äidin tavan takaa huudahtelemaan. Kujanteen päässä
oli valkoinen suljettu portti, jonka Marius hyppäsi avaamaan, ja
kiertämällä ympyrän muotoisen suuren nurmikon ajettiin korkean, ison ja
kolkonnäköisen rakennuksen eteen, jonka ikkunaluukut olivat kiinni.

Talon keskiovi avautui samassa, ja vanha, halvattu palvelija, yllään
puna- ja mustajuovikkaiset liivit, jotka osaksi katosivat hänen
työesiliinansa alle, tulla köntysteli syrjittäin alas portaita. Hän
tiedusteli, keitä vieraat olivat ja saattoi heidät avaraan saliin,
jonka suljetut sälekaihtimet hän vaivoin sai avatuiksi. Huonekalut
olivat päällisillä peitetyt, pöytäkello ja kyntteliköt valkoisiin
liinahuntuihin verhotut ja ummehtunut, kylmänkostea ilma imeytyi
keuhkoihin, sydämeen ja ihoon tehden mielen alakuloiseksi.

Kaikki istuutuivat odottamaan. Ylhäältä väliköstä kuului askeleita,
joista arvasi, että taloon oli tullut tavallista enemmän kiirettä:
kartanonväki oli tullut yllätetyksi ja alkoi nopeasti pukeutua. Se
kesti kuitenkin kauan. Kello helähti usean kerran. Ja portaita noustiin
ja laskeuduttiin. Paronitar, jota salin kylmä ilma puistatti, aivasteli
tuon tuostakin. Julien käveli edestakaisin pitkin askelin. Jeanne istui
synkkänä äitinsä vieressä. Ja paroni nojautui pää kumarassa marmorista
uunia vasten.

Vihdoin avautui yksi salin suurista ovista, ja varakreivi ja
varakreivitär de Briseville astuivat sisälle. He olivat molemmat
pieniä, laihanpuoleisia ihmisiä, joiden ikää oli mahdoton määritellä ja
jotka käyttäytyivät hyvin kursailevasti ja arkaillen.

Rouva oli puettu kukitettuun silkkihameeseen ja hänen päässänsä oli
pieni, nauhoilla kiinnitetty myssy. Hän puhui sukkelaan ja hiukan
happamella äänellä.

Hänen miehensä, jonka vartaloa kiristi upea pitkä takki, kumarsi kuin
niiahtaen. Hänen nenänsä, silmänsä, ikeniä myöten näkyvät hampaansa,
aivan kuin vahalla voideltu tukkansa ja kaunis juhlapukunsa loistivat
hyvästi ja tarkasti hoidettuina.

Kun ensimmäiset tervetuliaiset ja naapuruuskohteliaisuudet oli
lausuttu, ei kukaan tietänyt enää mitä sanoa. Silloin ruvettiin muun
puutteessa toisiaan kehuskelemaan. Toivottiin, että näitä erinomaisia
välejä jatkuisi aina. Olihan mieluista käydä toistensa luona, kun
asuttiin maalla vuodet umpeensa.

Ja salin kylmä ilma tunki luihin ja teki äänet käheiksi. Paronitar yski
eikä ollut vielä kokonaan lopettanut aivastelemistaan. Silloin antoi
paroni lähtömerkin. Briseville'n herrasväki koetti estellä:

-- Kuinka? Joko nyt? Istukaa toki vielä vähän aikaa!

Mutta Jeanne oli jo noussut huolimatta Julienin viittauksista, jonka
mielestä vierailu oli liian lyhyt.

Yritettiin soittaa palvelijaa määräyksen antamiseksi vaunujen esille
ajamisesta, mutta kello ei soinut. Herra juoksi silloin ulos ja tuli
sitten ilmoittamaan, että hevoset oli viety talliin.

Täytyi siis odottaa. Jokainen koetti keksiä jonkun lauseen, sanoa
jonkun sanan. Puhuttiin sateisesta talvesta. Jeanne, jota tuskallisen
tunteen synnyttämä väristys ehdottomasti puistatti, kysyi, miten
herrasväki kahden kesken ollen sai koko vuoden ajan kulumaan. Tämä
kysymys hämmästytti kovin Briseville'n herrasväkeä, sillä heillä oli
tekemistä lakkaamatta. He kirjoittivat usein kirjeitä ylhäisille
sukulaisilleen, joita oli tiheässä pitkin koko Ranskan maata, viettivät
päivänsä kaikenlaisissa pikku töissä ja olivat nähtävästi yhtä
kursailevia toisiaan, kuin vieraitakin ihmisiä kohtaan, puhellessaan
juhlallisesti kaikkein vähäpätöisimmistäkin asioista.

Ja tämän avaran, asumattoman, verhoihin peitetyn salin himmentyneen,
korkean katon alla tuntuivat Jeannesta nuo kaksi pientä, siistiä ja
säntillistä ihmistä vanhoilta, aatelisilta säilyketölkeiltä.

Vihdoin ajoivat nuo kahden ruman hevosluuskan vetämät vaunut ikkunan
ohitse portaiden eteen. Mutta Marius oli kadoksissa. Luullen olevansa
vapaa iltaan asti hän oli varmaankin lähtenyt kävelemään pellolle.

Kiukustuneena tästä pyysi Julien, että ajopoika lähetettäisiin
jalkaisin kotia, ja pitkien hyvästelyjen jälkeen lähdettiin matkalle
Peuples'iin.

Heti kun vaunujen ovet oli suljettu, alkoivat Jeanne ja hänen isänsä,
huolimatta heitä painostavasta mielialasta, jonka Julienin raakuus oli
synnyttänyt, jälleen nauraa matkien Briseville-herrasväen liikkeitä ja
puhetapaa. Paroni jäljitteli herraa, Jeanne näytteli rouvaa, mutta
paronitar, jonka arvoa tämä hieman loukkasi, sanoi:

-- Ei ole oikein, että näin teette pilkkaa säädyllisistä ihmisistä,
jotka kuuluvat ylhäisiin sukuihin.

Paroni ja Jeanne vaikenivat, mutta vähän väliä ryhtyivät he
näyttelemään uudelleen, kun vain katsahtivat toisiinsa. Paroni kumarsi
hienostelevasti ja lausui juhlallisella äänellä: -- "Teidän hovissanne
Peuples'issa on varmaan hyvin kylmä, rouva, kun kova merituuli puhaltaa
sinne joka päivä?" -- Jeanne taas sanoi veikistellen ja päätään
nyökytellen kuin kylpevä sorsa: "Oi, herra, täällä minulle riittää
työtä pitkin vuotta. Sitä paitsi meillä on niin paljon sukulaisia,
joiden kanssa olemme kirjevaihdossa. Ja herra de Briseville antaa minun
tehdä kaikki, sillä hän harrastaa tieteellisiä tutkimuksia rovasti
Pelle'n kanssa. He valmistavat yhdessä Normandie'n uskonnonhistoriaa".

Paronitar hymyili pahastuneena, mutta suopeasti, ja lausui jälleen:

-- Ei ole oikein tehdä tuolla tavalla pilkkaa oman säätymme ihmisistä.

Yht'äkkiä vaunut pysähtyivät, ja Julien huusi jollekin takanaan. Kun
Jeanne ja paroni kumartuivat katsomaan, huomasivat he kummallisen
olennon, joka näytti melkein kuin pyörivän heitä kohti. Sieltä tuli
Marius juosten minkä jaloista pääsi. Hänen koipensa olivat takertua
kauhtanan hulmuaviin helmoihin, silmät olivat ison hatun peitossa, joka
yhtä mittaa vaappui puolelle ja toiselle, hänen kätensä huitoivat kuin
myllyn siivet, hänen jalkansa pärskäyttelivät lätäköitä hänen niiden
yli huimasti harpatessaan ja töksähtelivät kaikkia kiviä vastaan; poika
vapisi ja oli aivan loan peittämä tästä laukkaamisestaan.

Kun hän oli saavuttanut vaunut, kumartui Julien, tarttui häntä
kauluksesta, nosti hänet viereensä, heitti ohjakset ja alkoi nyrkillään
lyödä häntä hattuun, joka painui aivan olkapäihin asti ja kaikui kuin
rumpu. Poika ulvoi hatun sisällä, koetti päästä pakoon ja hypätä alas
ajolaudalta, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä piti häntä kiinni
toisella kädellään ja toisella yhä vain lyödä paukutteli häntä.

Jeanne joutui aivan suunniltaan ja änkytti:

-- Isä ... voi, isä!

Ja harmistuneena tarttui paronitar miehensä käsivarteen sanoen:

-- Estä häntä toki, Jacques!

Silloin laski paroni nopeasti vaunujen etuikkunan alas ja ottaen
vävyään kiinni kädestä, huusi hänelle vapisevalla äänellä:

-- Ettekö jo herkeä lyömästä sitä lasta!

Ällistyneenä kääntyi Julien:

-- Ettekö te sitten näe, missä siivossa sen kauhtana on?

Mutta pistäen päänsä ikkunasta ulos paroni jatkoi:

-- Vähät siitä! Ei sovi tuolla tavalla raivostua!

Mutta Julien vihastui uudelleen:

-- Pyydän! Antakaa minun olla! Tämä ei liikuta teitä!

Ja hän kohotti vieläkin kätensä, mutta silloin tarttui hänen appensa
nopeasti siihen kiinni, veti sen alas semmoisella voimalla, että se
iski ajolautaa vasten, ja huusi ankarasti:

-- Ellette nyt lopeta, niin tulen alas, ja sen tiedätte, että minä
kyllä saan teidät hillityksi.

Varakreivi rauhoittui tästä yht'äkkiä, kohotti mitään vastaamatta
olkapäitään ja sivalsi piiskalla hevosia, jotka lähtivät juoksemaan
täyttä laukkaa.

Molemmat naiset olivat purppuranpunaiset, he eivät hievahtaneetkaan, ja
selvään saattoi kuulla paronittaren sydämen jysähtelevät lyönnit.

Päivällistä syödessä oli Julien jälleen miellyttävä, aivan kuin ei
mitään olisi tapahtunut. Jeanne, hänen isänsä ja rouva Adélaïde, jotka
ylevässä hyvänsuopaisuudessaan unohtivat asian ja heltyivät nähdessään
hänet ystävällisenä, mukautuivat iloon tuntien mielihyvää aivan kuin
toipuvat sairaat. Ja kun Jeanne taas alkoi puhua Briseville'n
herrasväestä, niin yhtyi hänen miehensäkin laskemaan leikkiä, mutta
lisäsi pian:

-- Yhdentekevää, mutta heissä on ylhäistä sävyä.

Muita vierailuja ei sitten enää tehty, sillä kaikki pelkäsivät
Mariuksen jutun uudistuvan. Päätettiin vain lähettää naapureille
kortteja uudeksi vuodeksi ja lykätä vieraskäynnit seuraavan kevään
ensimmäisiksi lämpimiksi päiviksi.

Tuli joulu. Päivällisille kutsuttiin kirkkoherra, kunnallislautakunnan
esimies ja hänen vaimonsa. Heidät kutsuttiin vielä uudenkin vuoden
päiväksi. Siinä olivatkin sitten kaikki huvit, jotka katkaisivat heidän
elämänsä yksitoikkoista menoa.

Isän ja äidin oli määrä lähteä Peuples'ista 9 päivänä tammikuuta.
Jeanne ei tahtonut heitä laskea, mutta kun Julien ei lainkaan puuttunut
asiaan, ja nähdessään vävynsä yhä kasvavan välinpitämättömyyden heitä
kohtaan, tilasi paroni Rouenista matkavaunut heitä noutamaan.

Lähtöpäivän aattona, kun tavarat jo olivat valmiit ja kun oli kaunis
pakkasilma, päättivät Jeanne ja hänen isänsä kävellä Yport'iin saakka,
jossa he eivät olleet kertaakaan käyneet, siitä lähtien kuin Jeanne oli
palannut Korsikasta.

He kulkivat saman metsän läpi, jossa Jeanne oli kävellyt hääpäivänään,
silloin kokonaan kiintyneenä häneen, jonka elämänkumppaniksi hän tuli,
sen metsän läpi, jossa hän oli saanut ensimmäisen rakkauden hyväilyn,
tuntenut ensimmäisen lemmen väristyksen, saanut aavistuksen siitä
aistillisesta rakkaudesta, jonka hän oli tunteva vasta Ota'n jylhässä
laaksossa sen lähteen partaalla, josta yhdessä olivat juoneet
sekoittaen suudelmansa veteen.

Nyt ei ollut enää puissa lehtiä, ei maassa tuuheaa ruohoa, ei mitään
muuta kuin oksien ritinää ja tuota kuivaa kahinaa, jota talvella kuulee
lehdettömässä metsässä.

He tulivat pieneen kylään. Raitit olivat tyhjät ja hiljaiset, ja
ilmassa tuntui suolaisen veden, meriruohon ja kalan hajua. Suuret,
ruskeat nuotat riippuivat kuten ennenkin kuivamassa ovien edessä tahi
olivat levitetyt kallionkielekkeille. Harmaa kylmä meri ikuisine,
möyryävine hyrskyineen oli laskemaisillaan ja paljasti Fécamp'in
puolella rantakallioiden vihertävät juuret. Ja pitkin rannikkoa olivat
isot veneet kyljellään, näyttäen äärettömän suurilta kuolleilta
kaloilta. Ilta pimeni ja kalastajat tulivat ryhmittäin alas meren
partaalle, astuen raskaasti isoissa vesisaappaissaan, villaliina kaulan
ympäri käärittynä, litra paloviinaa toisessa ja venelyhty toisessa
kädessä. Kauan kiertelivät he kallellaan olevia aluksiaan, ja
hitaasti, normandilaisten tapaan, he asettelivat niihin verkkojaan,
ankkurimerkkinsä, ison leipäkyrsän, voipytyn, lasit ja viinapullonsa.
Sitten lykkäsivät he vesille veneet, jotka ratisten painuivat
rantakiviä myöten veteen, halkaisivat hyrskeen, kohosivat aalloille,
keinuivat jonkun ajan, levittivät sitten ruskeat siipensä ja katosivat
yön pimeyteen pieni tuli maston nenässä.

Ja kalastajien rotevat naiset, joiden luisevat raajat näkyivät heidän
ohuitten hameittensa alta, seisoivat rannalla siksi kunnes viimeinenkin
mies oli lähtenyt ja palasivat sitten unteloon kyläänsä, häiriten
kirkuvilla äänillään mustien raittien painostavaa unta.

Paroni ja Jeanne katselivat hievahtamatta noita yön pimeyteen
loittonevia kalastajia, jotka näin joka ilta lähtivät merelle henkensä
uhalla elatustaan etsimään ja olivat niin kurjia kuitenkin, ettei
heillä ollut koskaan panna lihapalaa suuhunsa.

Haltioissaan valtamerta katsellen paroni lausui:

-- Se on hirvittävä ja kaunis. Kuinka tuo meri, jota yön varjot
peittävät, jossa niin moni ihmiselämä on vaarassa, onkaan suurenmoinen!
Eikö totta, Jeanne?

Tämä vastasi viluisella hymyllä:

-- Ei se ole Välimereen verrattava.

Mutta hänen isänsä pahastui:

-- Välimeri! Se on öljyä, sokerivettä, sinistä solkkua
huuhtoma-astiassa verrattuna tähän. Katsohan kuinka peloittava se on
vaahtoharjoineen! Ja ajattele kaikkia noita miehiä, jotka tuonne
ulapalle lähtivät ja jo ovat poissa näkyvistä!

Huoahtaen myönteli Jeanne:

-- Niin, ehkä olet oikeassa.

Mutta tuo sana "Välimeri", joka oli hänen huulilleen tullut, oli
jälleen koskettanut hänen sydäntään ja kantanut hänen ajatuksensa kauas
noille etäisille maille, missä hänen unelmansa lepäsivät.

Sen sijaan, että olisivat palanneet metsän läpi kulkivat isä ja hänen
tyttärensä, maantielle ja nousivat hiljaisin askelin rinnettä ylös. He
eivät puhuneet enää mitään; lähenevä eron hetki teki mielen
surulliseksi.

Heidän kulkiessaan moisioiden ojien ohi tuoksahti paikoitellen heitä
vastaan survottujen omenain haju, tuo vereksen omenajuoman haju, joka
siihen vuodenaikaan koko sille seudulle oli ominainen, toisin paikoin
taas väkevä navetanhaju, lehmäin lantatunkioista nouseva lämmin, hyvä
lemu. Pienestä valaistusta ikkunasta arvasi asuinrakennuksen olevan
pihan perällä.

Ja Jeannesta näytti, että hänen henkensä avautui käsittämään
näkymättömiä asioita. Nuo siellä täällä tuikkivat tulet loivat häneen
yht'äkkiä elävän tunteen kaikkien ihmisolentojen yksinäisyydestä,
siitä, että kaikki hajottaa, kaikki erottaa ja kaikki vetää heidät
kauas siitä, mikä heille on rakasta.

Alistuvalla äänellä lausui hän silloin:

-- Ei ole elämä aina hauskaa.

Paroni vuorostaan huoahti ja sanoi:

-- Minkä sille voimme, tyttöseni.

Ja seuraavana päivänä isä ja äiti lähtivät, ja Jeanne ja Julien jäivät
yksin.



VII.


Silloin tulivat kortit käytäntöön nuoren pariskunnan elämässä. Joka
päivä aamiaisen syötyään, piippuaan poltellen ja särpiskellen konjakkia
vähitellen jo kuusi, jopa kahdeksankin ryypyllistä, pelasi Julien
vaimonsa kanssa bésigue'a. Jeanne lähti sen jälkeen ylös huoneeseensa,
istuutui ikkunan ääreen ja ompeli ahkerasti alushameen pitsireunustetta
sateen pieksäessä ja tuulen rämistellessä ikkunaruutuja. Levähtäessään
toisinaan hän loi silmänsä kauas synkälle merenselälle, jossa aallot
vihaisina vyöryivät. Jonkun hetken sinne tuijotettuaan hän jälleen
ryhtyi työhönsä.

Ei hänellä muutoin ollutkaan muuta tekemistä, sillä Julien oli ottanut
käsiinsä koko talouden hoidon, täydellisesti tyydyttääkseen arvovallan
tarvettaan ja säästäväisyyden haluaan, joka häntä syyhytti. Hän oli
aivan rajattoman ahne, ei antanut koskaan juomarahaa ja supisti elannon
kaikkein vähimpään. Ja kun Jeanne, Peuples'iin tultuaan, oli leipurilta
joka aamu tilannut itselleen pienen normandilaisen piirakkaan, niin
lakkautti hän nyt senkin menon ja pakoitti Jeannen tyytymään
käristettyyn leipään.

Jeanne ei sanonut mitään koettaen välttää selityksiä, keskustelua ja
riitaa, mutta hän kärsi joka kerta kuin neulan pistoista nähdessään
miehensä saituruuden. Hänestä se tuntui halpamaiselta ja inhoittavalta,
sillä hänet oli kasvatettu perheessä, jossa rahalla ei ollut mitään
arvoa. Ennen oli hän usein kuullut sanottavan: "käytettäväksi raha on
tehtykin." Ja nyt toisteli Julien alati: "Etkö sinä sitten koskaan voi
oppia olemaan heittämättä rahaa ikkunasta pellolle?". Ja joka kerta kun
oli saanut vähennetyksi muutaman sou'n [viiden centimes'in (pennin)
raha. Suom.] jonkun palkasta tahi jostakin laskusta, lausui Julien
ilomielin pistäessään rahan taskuunsa:

-- Pienistä puroista syntyvät suuret virrat.

Oli kuitenkin päiviä, jolloin Jeanne jälleen alkoi haaveilla. Hän
keskeytti hiljakseen työnsä ja kädet rentonaan, silmät sameina eli hän
uudelleen lapsuuden aikaiset romaaninsa, siirtyen kauas suloisten
seikkailujen maille. Mutta yht'äkkiä kuuli hän Julienin antavan
käskyjään ukko Simonille, ja tuo ääni tempasi hänet pois tuudittavista
unelmista. Ja hän ryhtyi jälleen kärsivällisyyttä kysyvään työhönsä
miettien itsekseen: "Se on ollut ja mennyt kaikki." Ja kyynel putosi
hänen sormilleen, jotka liikuttelivat neulaa.

Myöskin Rosalie, joka ennen oli ollut niin iloinen ja aina hyräili, oli
muuttunut. Hänen pulleat poskensa olivat kadottaneet verevyytensä ja
näyttivät syvälle vajonneina joskus aivankuin mullalla hierotuilta.

Usein kyseli Jeanne häneltä; "Oletko, lapseni, sairas?" Siihen vastasi
sisäkkö aina: "En, rouva", jolloin puna nousi hänen poskipäilleen ja
hän livisti nopeasti tiehensä.

Ennen hän aina juoksi, mutta nyt laahasi jalkojaan eikä näyttänyt enää
olevan turhamainen; hän ei enää ostanut kuljeksivilta kaupustelijoilta
silkkinauhoja, kureliivejä eikä minkäänlaisia hajuvesiä. Ja koko avara
talo tuntui niin tyhjältä ja kolkolta ja sen julkisivutkin olivat
tahraantuneet pitkillä harmailla juovilla.

Tammikuun lopussa alkoivat lumisateet. Jo kaukaa näki pohjoisesta
synkän meren ylitse kiitävän paksuja pilviä, joista rupesi satelemaan
valkoisia hiutaleita. Yhtenä ainoana yönä oli koko tasanko lumen alle
haudattu, ja puut näyttivät aamulla kuin hyiseen vaahtoon verhotuilta.

Pitkävartiset saappaat jalassa, pörröisennäköisenä turkkeihinsa
kääriytyneenä vietti Julien aikansa metsässä, jossa hän pellon laidalla
ojan taakse piiloutuneena väijyi muuttolintuja. Silloin tällöin kajahti
sieltä talvi-ilmaan pyssynlaukaus, ja pelästyneitä mustia korppia lensi
korkeista puista laumoittain pakoon.

Ikävään nääntyen tuli Jeanne toisinaan ulos portaikolle. Elämän kohina
kuului sinne vain äärettömän kaukaa kuin kaikuna tämän sinertävän,
synkän meren unteloon hiljaisuuteen. Sitten hän ei kuullut enää muuta
kuin etäisten aaltojen kuorsailua ja yhäti putoelevien, hyytyneiden
vesihaahtuvien alituista hämäräperäistä suhinaa ilmassa. Ja kinokset
kasvoivat lakkaamatta tässä tiheässä ja kevyessä lumiryöpyssä, jolla ei
tuntunut loppua olevan.

Eräänä tällaisena valjuna aamuna lämmitteli Jeanne paikaltaan
liikkumatta jalkojaan huoneessaan uunin edessä, sillä aikaa kuin
Rosalie, joka päivästä päivään oli muuttunut, verkalleen korjasi hänen
vuodettaan. Yht'äkkiä kuuli Jeanne takaansa tuskaisen huoahduksen.
Päätään kääntämättä hän kysyi:

-- Mikä sinua vaivaa?

Kuten tavallista sisäkkö vastasi:

-- Ei mikään, rouva.

Mutta hänen äänensä kuulosti särkyneeltä ja ahdistuneelta.

Jeanne ajatteli jo muita asioita, kun hän huomasi, ettei kuullut enää
tytön liikkuvan. Hän lausui:

-- Rosalie!

Ei hiiskahdustakaan. Ja kun hän luuli tytön hiljaa menneen pois, huusi
hän kovemmin:

-- Rosalie!

Ja hän ojensi jo kätensä soittaakseen, kun kova valitus, joka kuului
aivan hänen läheltään, sai hänet pelästyneenä hypähtämään ylös.

Hänen palvelijattarensa istui lattialla kasvot sinisinä, silmät
tuijottavina, jalat suorina ja nojaten selin sängyn laitaa vasten.

Jeanne kiirehti hänen luokseen:

-- Mikä sinun on, mikä sinun on?

Toinen ei sanonut sanaakaan, ei hievahtanutkaan, tuijotti vain
rouvaansa hurjin katsein ja läähätti kuin hirveän kivun valtaamana.
Yht'äkkiä oikaisi hän sitten ruumiinsa, luisui maahan selälleen ja
hampaitaan kiristäen koetti pidättää tuskan huudahdusta.

Silloin liikahti jotakin hänen hameensa alla, joka oli kiristynyt hänen
hajalle levitettyjen reisiensä ylitse. Ja sieltä kuului samassa
omituista ääntä, ikäänkuin molskahtelua, kuin kuristetun kurkun
kulahdusta, ja yht'äkkiä oli se kuin kissan pitkä naukuminen, hento,
mutta valittava huuto, elämään ilmestyneen lapsen ensimmäinen tuskan
ääni.

Heti käsitti Jeanne, mitä oli tapahtunut, ja kuin päästä pyörällä
juoksi hän portaille huutaen:

-- Julien, Julien!

Tämä vastasi alhaalta:

-- Mitä sinä tahdot?

Jeanne sai töintuskin lausutuksi:

-- Täällä... Rosalie on...

Julien kiirehti ylös, harpaten kaksi astinta kerrallaan ja, tultuaan
äkkiä huoneeseen, syöksyi hän tarkastamaan Rosalieta. Tämä oli
synnyttänyt lapsen, joka käpristyneenä ja kouristuneena itki ja
liikahteli lattialla äidin helmoissa. Julien nousi ylös vihaisen
näköisenä ja sysäsi ulos huoneesta pelästyneen vaimonsa, sanoen:

-- Tämä ei sinuun koske. Mene tiehesi! Lähetä tänne Ludivine ja ukko
Simon!

Vapisten koko ruumiiltaan riensi Jeanne keittiöön ja kun ei enää
uskaltanut palata ylös huoneeseensa, meni hän saliin, jota ei oltu
lämmitetty siitä saakka kuin hänen vanhempansa olivat lähteneet, ja
odotti siellä peloissaan, mitä oli tapahtuva.

Hän näki ukko Simonin kohta juoksevan ulos talosta. Viiden minuutin
kuluttua palasi hän mukanaan paikkakunnan kätilö, leskirouva Dentu.

Sitten kuului portailta liikettä aivan kuin sairasta olisi kannettu, ja
sitten tuli Julien ilmoittamaan vaimolleen, että tämä saattoi palata
huoneeseensa.

Jeanne vapisi aivan kuin hän olisi nähnyt jonkun kamalan näyn. Hän kävi
jälleen istumaan uunin eteen ja ajatteli: "Kuinka hän jaksanee?"

Levottomana ja hermostuneena käveli Julien huoneita pitkin edestakaisin
ja oli aivan suunniltaan vihasta. Ensin ei hän puhunut mitään, mutta
muutamien hetkien kuluttua hän pysähtyi ja kysyi:

-- Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä?

Jeanne ei ymmärtänyt ja katsahti mieheensä.

-- Kuinka? Mitä sinä tarkoitat? Minä en ymmärrä.

Ja aivan kuin kiukustuen huudahti silloin hänen miehensä:

-- Emmehän toki voi pitää äpärää talossamme.

Jeanne oli aivan ällistynyt. Pitkän äänettömyyden jälkeen sanoi hän
sitten:

-- Emmeköhän, ystäväni, voisi antaa sitä elätettäväksi?

Mutta Julien ei antanut hänen jatkaa.

-- Ja kuka sen maksaa? Sinä varmaankin?

Jeanne mietti vielä kauan, etsien jonkinlaista ratkaisua.

Vihdoin hän sanoi:

-- Isä tietenkin pitää siitä huolen, lapsen isä. Ja jos hän nai
Rosalien, niin on kaikki hyvin.

Julien menetti silloin kokonaan malttinsa ja sanoi raivostuneena:

-- Isä!... Isä!... Tunnetko sinä sen ... isän... -- Tietysti, et. No
niin, mitäs silloin?...

Liikutettuna Jeanne innostui:

-- Hän ei varmaankaan jätä tyttöä. Silloin olisi hän kunnoton. Otamme
selkoa hänen nimestään ja etsimme hänet käsiimme. Hänen kyllä täytyy
selvittää asia.

Julien oli tyyntynyt ja ryhtyi jälleen kävelemään:

-- Kultaseni, ei tyttö sitä sano, sen miehen nimeä. Ei hän sitä ilmaise
sinulle eikä minulle, -- ehkäpä hän ei siitä miehestä välitäkään.
Missään tapauksessa emme voi talossamme pitää naimatonta naista
äpäränsä kanssa, sen kai ymmärrät?

Mutta Jeanne intti vastaan:

-- Se mies on sitten kurja raukka. Meidän on kuitenkin saatava tietää,
kuka hän on, ja silloin joutuu hän meidän kanssamme tekemisiin.

Julien tuli tästä ihan punaiseksi ja kiihtyi kovasti.

-- Entä ... siihen saakka?

Jeanne ei tietänyt, miten hän ratkaisisi asian, ja kysyi:

-- Mitä sinun mielestäsi on tehtävä?

Hänen miehensä lausui heti mielipiteensä:

-- Minun mielestäni on asia hyvin yksinkertainen: pistän hänelle vähän
rahaa kouraan ja lähetän hänet hiiteen kakaransa kanssa.

Mutta Jeanne joutui siitä pahoille mielin, hänen sydämensä kuohahti:

-- Se ei tapahdu koskaan, ei koskaan. Tuo palvelustyttö on minun
rintasiskoni ja me olemme kasvaneet yhdessä. Hän on, ikävä kyllä,
hairahtunut, mutta sen tähden minä en hylkää häntä. Ja jos niiksi
tulee, niin otan minä kasvattaakseni tuon lapsen.

Nyt puhkesi Julienin viha:

-- Kylläpä me saisimme hyvän maineen, me, joilla on tämmöinen nimi ja
tämmöiset sukulaissuhteet! Joka paikassa sanottaisiin meidän suosivan
pahetta ja suojaavan kaikenlaisia ruojia talossamme, eikä yksikään
kunnon ihminen enää tulisi luoksemme. Mitä sinä oikein ajattelet? Olet
ihan mieletön!

Jeanne oli pysynyt levollisena ja vastasi:

-- Minä en salli koskaan heittää Rosalieta pellolle, ja ellet sinä
tahdo häntä pitää, niin ottaa äitini hänet uudelleen palvelukseensa. Me
lopulta kyllä saamme selkoa tuon lapsen isästä.

Silloin lähti Julien vimmastuneena ulos ja paiskasi oven kiinni
huutaen:

-- Naiset ovat aina järjettömiä mielijohteineen!

Jälkeen puolisen meni Jeanne nuoren äidin luo, joka leskirouva Dentu'n
valvomana, makasi liikkumatta, silmät selällään, vuoteessaan,
lapsenhoitajan sylkytellessä vastasyntynyttä sylissään.

Huomattuaan rouvansa tulevan alkoi Rosalie nyyhkyttää ja kätki
epätoivosta väristen kasvonsa lakanoihin. Jeanne tahtoi suudella häntä,
mutta hän ei antanut, vaan peittäytyi. Silloin tuli hoitaja ja paljasti
hänen kasvonsa, ja nyt Rosalie myöntyi, yhä vielä itkien, vaikka
hiljakseen.

Liedessä paloi heikko valkea. Oli kylmä. Lapsi itki. Jeanne ei
uskaltanut puhuakaan pikkusesta peläten aikaansaavansa uuden
itkukohtauksen. Hän piteli sisäkköään kädestä ja toisteli
koneellisesti:

-- Ei se ole mitään, ei se ole mitään.

Tyttöparka katsoi salaa hoitajaan päin ja vapisi lapsen huutaessa.
Häntä kuristi yhä tuska, joka hänessä vielä ajottain synnytti
suonenvedontapaisia nyyhkytyksiä, samalla kun esiinpuhjenneet kyyneleet
kulisivat hänen kurkussaan. Jeanne suuteli häntä vielä kerran ja
kuiskasi hänelle ihan hiljaa korvaan:

-- Me kyllä pidämme siitä huolen, tyttö kulta.

Ja kun siiloin uusi itkunpuuska alkoi, pujahti Jeanne kiireesti pois.

Hän kävi siellä sitten joka päivä, ja joka päivä purskahti Rosalie
itkemään, kun näki rouvansa.

Lapsi annettiin elätettäväksi erään naapurivaimon luo.

Julien tuskin puhuttelikaan nyt vaimoaan, aivan kuin hän olisi kantanut
kovaa kaunaa häntä kohtaan sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt
lähettämästä sisäkköään pois talosta. Eräänä päivänä ryhtyi hän taas
puhumaan siitä asiasta, mutta Jeanne veti taskustaan paronittaren
kirjeen, jossa tämä pyysi viipymättä lähettämään tytön hänen luokseen,
ellei häntä pidettäisi Peuples'issa. Raivoissaan huudahti silloin
Julien:

-- Äitisi on yhtä hullu kuin sinäkin.

Mutta jätti asian sikseen.

Kahden viikon kuluttua saattoi lapsensynnyttäjä jo nousta vuoteesta ja
ryhtyä työhönsä.

Eräänä aamuna pani Jeanne hänet sitten istumaan viereensä, tarttui
häntä käsistä ja sanoi, katsellen häntä syvälle silmiin:

-- No, lapseni, sano minulle nyt kaikki!

Rosalie alkoi vavista ja änkytti:

-- Mitä niin, rouva?

-- Kuka on lapsen isä?

Silloin valtasi tytön jälleen kauhea epätoivo, ja hän koetti kaikin
tavoin irroittaa kätensä peittääkseen niillä kasvonsa.

Mutta puoleksi väkisin Jeanne suuteli häntä ja lohdutteli:

-- Se on kyllä onnettomuus, kultaseni. Olit liian heikko, mutta samahan
tapahtuu monelle muullekin. Jos lapsesi isä nai sinut, niin ei kukaan
sitä ajattelekaan enää. Ja me voimme ottaa hänet palvelukseemme sinun
kanssasi.

Rosalie valitti aivan kuin häntä olisi kidutettu ja riuhtoili käsiään
päästäkseen irti ja pakenemaan. Jeanne jatkoi:

-- Ymmärrän varsin hyvin, että sinua hävettää, mutta näethän, etten ole
sinulle ollenkaan suutuksissa ja että puhuttelen sinua lempeästi. Kun
tiedustelen sen miehen nimeä, niin teen sen sinun tähtesi, sillä
surustasi arvaan, että hän tahtoo sinut hylätä ja haluan estää sitä.
Julien hakee hänet, näetkös, ja me pakoitamme hänet naimaan sinut. Ja
kun sitten pidämme teidät molemmat, niin pakoitamme kyllä hänetkin
tekemään sinut onnelliseksi.

Nyt tempaisihe Rosalie niin rajusti, että hän sai kätensä irti rouvansa
käsistä ja juoksi kuin hullu ulos huoneesta. Illalla päivällistä
syödessä sanoi Jeanne Julienille.

-- Koetin taivuttaa Rosalien ilmaisemaan minulle viettelijänsä nimen,
mutta se ei minulle onnistunut. Koeta nyt sinä puolestasi, voidaksemme
pakoittaa sen kurjan naimaan hänet.

Mutta Julien vihastui heti:

-- Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan enää tuosta jutusta. Kun olet
halunnut pitää tytön täällä, niin pidä, mutta älä kiusaa minua enää
sillä asialla.

Tuon synnytyksen jälkeen tuntui Julien entistään kiukkuisemmalta. Ja
hän oli ottanut tavakseen olla enää puhuttelematta vaimoaan muutoin
kuin huutamalla aivan raivostuneen tavoin, kun taas hänen vaimonsa
päinvastoin alensi ääntään ja koetti olla lempeä ja sovinnollinen
välttääkseen kiistaa. Ja usein Jeanne öisin itkikin vuoteessaan.

Vaikka Julien alati olikin näin kiukustunut, niin oli hän uudistanut
jonkun aikaa unhotuksissa olleet lemmensuhteensa vaimoonsa.

Rosalie oli pian jälleen aivan terve; hän ei ollut enää niin
surullinen, vaikka olikin edelleen ikäänkuin hämmennyksissään ja
ikäänkuin salainen pelko olisi häntä vaivannut. Ja vielä kahdesti
karkasi hän Jeannen käsistä tämän yrittäessä uudelleen ottaa selkoa
asiasta.

Julien tuntui odottamatta käyneen paljoa ystävällisemmäksi, ja hänen
nuoressa vaimossaan heräsi hiukan parempia toiveita. Jeanne muuttui
iloisemmaksi, vaikka toisinaan tunsikin omituista pahoinvointia, josta
kuitenkaan ei puhunut mitään. Suojat ilmat eivät olleet vielä alkaneet,
ja jo kohta viiden viikon ajan oli taivas päivisin pysynyt sinisen
kirkkaana kuin kristalli ja öisin ollut huurteisia tähtiä täynnä, niin
ankara kylmä vallitsi avaruudessa, joka levisi tasaisen, kovan,
loistavan lumikentän yli.

Moisioiden rakennukset näyttivät ikäänkuin valkoisiin vaatteisiin
verhotuilta, eristettyinä neliskulmaisten pihojensa keskellä, härmän
peittämien suurten puitten takana. Ei ihmisiä, ei elukoita näkynyt
ulkosalla. Savutorvet vain, joista suoraan ylös kylmään talvi-ilmaan
kohosi hienoja lepereitä, tiesivät kertoa sisälle piiloutuneesta
elämästä.

Kedot, pensas-aidat, puut, kaikki näyttivät kuolleilta, pakkasen
panemilta. Aika-ajoin kuuli puitten rysähtelevän, aivan kuin niiden
jäykistyneet jäsenet olisivat murtuneet, ja toisinaan taittuikin joku
suuri oksa ja putosi maahan, kun ylivoimainen pakkanen oli kivetyttänyt
puiden mahlajan ja säikeet särkenyt.

Jeanne odotti ahdistunein mielin lämpimäin ilmain tuloa, pitäen kovien
pakkasien aiheuttamina kaikki ne oudot taudin oireet, jotka häntä
vaivasivat.

Toisinaan hän ei voinut syödä mitään ja hänelle oli vastenmielistä jo
nähdäkin ruokaa. Toisinaan sykki hänen valtimonsa kovin rajusti.
Toisinaan taas etoi häntä, kun ei saanut paljon mitään syödyksi. Ja
hänen hermonsa olivat semmoisessa alituisessa jännityksessä ja
väräjöimistilassa, että häntä vaivasi lakkaamaton, sietämätön
kiihtymys.

Eräänä iltana, kun ilmapuntari yhä oli laskeutunut ja Julien viluisena
nousi pöydästä (sillä ruokasalia ei oltu lainkaan lämmitetty,
säästäväisyyssyistä), hieroi hän käsiään ja sanoi:

-- Nyt on hyvä maata kahden, eikö totta, muruseni?

Hän nauroi entistä hyvänsuopaa nauruaan, ja Jeanne heittäytyi hänen
kaulaansa. Mutta koska hän juuri sinä iltana voi kovin pahoin, oli
kovin sairas ja omituisen hermostunut, niin pyysi Jeanne aivan hiljaa
ja suudellen miestään huulille, että hän antaisi hänen maata yksin. Hän
selitti miehelleen muutamalla sanalla, että hän voi pahoin:

-- Minä pyydän sinua, rakkaani. Vakuutan sinulle, etten ole terve. Ehkä
voin paremmin jo huomenna.

Julien jätti asian sikseen, sanoen:

-- Kuinka tahdot, kultaseni. Jos olet sairas, niin on sinun hoidettava
itseäsi.

Ja puhe siirtyi muihin asioihin.

Jeanne pani aikaiseen maata. Vastoin tavallisuutta antoi Julien tehdä
valkean omaan huoneeseensa. Kun hänelle ilmoitettiin, että uuni
lämpisi, suuteli hän vaimoaan otsalle ja poistui.

Koko talo tuntui olevan pakkasen vallassa. Se oli tunkeutunut seinien
läpi, jotka aivan kuin värisivät vilusta. Ja Jeannea se puistatti hänen
maatessaan vuoteessaan.

Kaksi kertaa nousi hän lisätäkseen puita pesään ja etsiäkseen hameita
ja vanhoja vaatteita, jotka hän keräsi peitteensä päälle. Ei mikään
riittänyt lämmittämään häntä. Hänen jalkansa jäykistyivät, samalla kun
pohkioissa ja reisissä tuntui väristyksiä, jotka panivat hänen
lakkaamatta kääntymään vuoteessaan ja saivat hänet kiihtymään ja
hermostumaan.

Kohta alkoivat hänen hampaansa kalista, hänen kätensä vapisivat, hänen
rintaansa ahdisti; hänen sydämensä sykki rajusti ja tuntui toisin
vuoroin kuin pysähtyvän, ja hänen kurkkuansa kuristi niin, ettei henki
tahtonut päästä kulkemaan.

Hirveä ahdistus valtasi hänen sielunsa samalla kun ylivoimainen kylmyys
turrutti häntä luihin ja ytimiin saakka. Tämmöistä ei hän ollut koskaan
kokenut, ei ollut koskaan tuntenut itseään näin hylätyksi, ja hän oli
valmis päästämään viimeisen huokauksensa. Hän ajatteli: "Minä kuolen...
Minä kuolen ..." Ja pelon valtaamana kavahti hän ylös vuoteestaan,
soitti Rosalieta, odotti, soitti uudelleen, odotti yhäti vavisten ja
kylmeten.

Rosalieta vain ei kuulunut. Hän nukkui varmaan alkuyön sikeätä unta,
josta ei millään saa hereille. Ja menettäen malttinsa syöksyi Jeanne
paljain jaloin ulos portaille.

Hän nousi niitä ylös hapuellen, löysi oven, avasi sen ja huusi:
"Rosalie!" astui vielä etemmäksi, satutti vuoteeseen, tunnusteli sitä
käsillään ja huomasi sen tyhjäksi. Se oli tyhjä ja ihan kylmä, niinkuin
ei kukaan olisi siinä maannut.

Hämmästyneenä ajatteli hän: "Kuinka?! Onko hän vielä juossut ulos
tämmöisellä ilmalla?!" Ja kun hänen sydämensä äkkiä alkoi vieläkin
rajummin sykkiä, jyskyttäen niin, että hän oli tukehtua, palasi hän
jälleen horjuvin askelin alas herättääkseen Julienin.

Hän syöksähti kiireesti hänen huoneeseensa aivan kuin hänet olisi sinne
ajanut varma tunne, että hän oli kuoleva, ja halu saada nähdä miehensä
ennenkuin menisi tainnoksiin.

Sammuvan hiiloksen valossa huomasi hän silloin miehensä pään vieressä
pieluksella Rosalien pään. Hänen huudahtaessaan kavahtivat he molemmat
ylös. Jeanne seisoi hetkisen hievahtamatta, tyrmistyneenä tästä näystä.
Sitten pakeni hän pois ja palasi huoneeseensa. Ja kun Julien
ällistyneenä oli huutanut hänelle: "Jeanne!" niin valtasi hänet julma
pelko nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, hänen selityksiään, hänen
valehtelevan, kohdata hänen katseensa silmästä silmään. Ja silloin
syöksyi hän uudelleen portaille.

Hän kiirehti portaita alas niin nopeasti, että oli vähällä kaatua
pimeässä ja taittaa jalkansa. Hän riensi yhä, sisällinen pakko ajoi
häntä eteenpäin, hän tahtoi paeta, päästä mitään kuulemasta, ketään
näkemästä.

Ehdittyään alas istuutui hän eräälle astimelle paitasillaan ja paljain
jaloin ja jäi siihen paikalleen tietämättä, mitä tehdä.

Julien oli sillä välin hypännyt ylös vuoteestaan ja pukeutui kiireesti.
Jeanne nousi silloin jälleen paetakseen. Hänen miehensä astui jo
portaita alas ja huusi hänelle:

-- Kuule, Jeanne!

Mutta Jeanne ei tahtonut kuulla, ei edes antaa sormen päilläkään
itseänsä koskettaa. Ja hän syöksyi ruokasaliin juosten aivan kuin
murhaajan tieltä. Hän etsi ulospääsyä, piilopaikkaa, pimeätä soppea,
jotakin keinoa päästä Julienista. Hän kyykistyi pöydän alle. Mutta
samassa avasi Julien jo oven, kynttilä kädessään, ja toistaen yhä:
"Jeanne!" Ja kuin jänis lähti Jeanne jälleen juoksemaan, syöksyi
keittiöön, kiersi sen ympäri kahdesti kuin takaa-ajettu otus, ja kun
hänen miehensä jälleen ehätti hänet, avasi hän nopeasti puutarhan oven
ja juoksi ulos.

Lumen kylmä kosketus, hänen jalkainsa upotessa kinoksiin polvia myöten,
loi häneen yht'äkkiä hurjaa tarmoa. Hänen ei ollut enää vilu, vaikka
hän olikin ihan alasti, eikä hän tuntenut enää mitään, siihen määrin
oli sielun ahdistus turruttanut hänen ruumiinsa. Ja hän juoksi
valkoisena kuin lumi.

Hän juoksi suurta kujannetta myöten, läpi metsikön, yli ojanteen ja
suuntasi tiensä kentän halki.

Kuu ei paistanut, tähdet vain tuikkivat tiheään kylvettyinä tummalla
taivaalla, mutta kenttä oli kuitenkin valoisa leviten himmeän
valkoisena ja kuin liikkumattomaksi hyytyneenä äänettömässä
hiljaisuudessa.

Jeanne riensi rientämistään, henkeään pidättäen, tietämättä,
ajattelematta mitään. Ja yht'äkkiä huomasi hän olevansa rantakallion
äyräällä. Hän pysähtyi siihen vaistomaisesti ja kyykistyi maahan
ajatuksettomana, tahdottomana.

Hänen edessään olevasta kolkosta onkalosta tunki näkymättömän,
äänettömän meren pakoveden aikainen suolainen haju.

Hän jäi siihen pitkäksi aikaa istumaan herpoutuneena sielultaan ja
ruumiiltaan. Sitten alkoi häntä yht'äkkiä puistattaa niin rajusti, että
hänen ruumiinsa lepatti kuin tuulen pieksemä purje. Hänen käsivartensa,
kätensä, jalkansa värisivät ja vapisivat jonkun näkymättömän voiman
vaikutuksesta nopein äkillisin nykähdyksin, ja yhtäkkiä palasi häneen
jälleen tietoisuus selvänä ja sydäntä kouristavana.

Silloin kulkivat entiset tapahtumat näkyinä hänen henkisen katseensa
ohi: purjehdusmatka Julienin kanssa ukko Lastique'en veneellä, heidän
tarinansa, hänen alkava rakkautensa ja purjeveneen ristiäisjuhla;
sitten siirtyi hän ajatuksissaan vieläkin kauemmas, aina tuohon yöhön
saakka, joka tuuditti häntä unelmiin hänen tultuaan ensi kerran
Peuples'iin. Ja nyt, nyt! Oi, hänen elämänsä oli murtunut, hänen ilonsa
kokonaan lopussa, kaikki tulevaisuuden toiveet hävinneet. Vastainen
elämä näytti hänestä kauhealta, se oli täynnä tuskia, petosta ja
epätoivoa. Parempi kuolla, niin oli kaikki heti lopussa.

Mutta kaukaa kuului ääni huutavan:

-- Tänne, täällä ovat hänen jälkensä; pian, pian tänne!

Julien etsi häntä.

Oi, häntä ei Jeanne tahtonut enää nähdä. Edestään, kuilun pohjalta
kuuli hän nyt hiljaista kohinaa aaltojen solahdellessa kallion
kupeisiin.

Hän nousi ylös, valmistautui jo syöksymään syvänteeseen, sanomaan
elämälle epätoivoon joutuneitten hyvästin, ja hänen huuliltaan pääsi
kuolevain viimeinen valitus, tuo taistelussa haavoittuneiden nuorten
sotilaitten viimeinen sana: "Äiti!"

Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä hänen äiti raukkansa ja hän näki
hänen itkevän edessään, näki isänsä polvillaan hänen hukkuneen
ruumiinsa ääressä, ja hetkiseksi valtasi hänet epätoivon ääretön tuska.

Silloin vaipui hän rentonaan lumihangelle eikä yrittänytkään enää
juosta pakoon, kun Julien ja ukko Simon, joiden perässä tuli Marius
lyhty kädessä, tarttuivat häntä käsivarsista ja vetivät häntä
taaksepäin, sillä hän oli jo aivan kuilun partaalla.

Jeanne ei enää hievahtanutkaan eikä vastustanut heitä lainkaan. Hän
tunsi, että he kantoivat hänet pois, panivat hänet vuoteeseen ja
hieroivat häntä kuumilla liinoilla; sitten ei hän muistanut enää mitään
ja menetti tajuntansa kokonaan.

Hänet valtasi painajainen. Lieneekö se ollut painajainen? Hän oli
makaavinaan huoneessaan. Oli valoisa päivä, mutta hän ei voinut nousta
ylös. Miksi, sitä hän ei tietänyt. Sitten kuuli hän jotakin ääntä
lattialta, aivan kuin nakertelua, kihnutusta, ja samassa juoksi
nopeasti hänen lakanansa yli pieni harmaa hiiri. Kohta tuli sen
jäljessä toinen, sitten kolmas ja ne lähestyivät nopeasti sipsutellen
hänen rintaansa. Jeanne ei pelästynyt, vaan tahtoi ottaa hiiren
käteensä ja hän kurotti jo kättään, mutta ei saanut hiirtä kiinni.

Silloin alkoi toisia hiiriä, kymmenittäin, sadottain, tuhansittain,
ilmestyä joka haaralta. Ne kapusivat ylös sängyn pylväitä myöten,
pujahtelivat sen verhoihin ja peittivät vuoteen täpötäyteen. Pian
tunkeutuivat ne peitteenkin alle, ja Jeanne tunsi niiden hiipivän hänen
ihoaan pitkin, kutittavan hänen sääriään, juoksentelevan hänen
ruumistaan myöten edestakaisin. Hän näki niiden tulevan vuoteen
jalkopuolelta ja pyrkivän hänen kaulaansa kohti. Ja hän koetti
puolustautua, huitoi käsillään eteensä ottaakseen yhden niistä kiinni
ja sulkeakseen sen kouraansa, mutta aina oli hänen kätensä tyhjä.

Hän joutui siitä epätoivoon, tahtoi paeta ja huusi, ja hänestä tuntui,
että häntä pidettiin kiinni, että voimakkaat kädet kiertyivät hänen
ruumiinsa ympäri ja estivät häntä, mutta ketään hän ei kuitenkaan
nähnyt. Hänellä ei ollut mitään tietoa ajan kulusta, mutta varmaan tätä
painajaista kesti kauan, hyvin kauan.

Sitten hän heräsi, mutta kovin väsyneenä, riutuneena, ja kuitenkin oli
tämän heräämisen tunne suloinen. Hän oli hyvin, hyvin heikko. Hän
aukaisi silmänsä eikä hämmästynyt lainkaan nähdessään rakkaan äitinsä
istuvan hänen huoneessaan erään lihavan herran kanssa, jota hän ei
ollenkaan tuntenut.

Hän ei tietänyt omaa ikäänsäkään ja uskotteli vielä olevansa pikku
tyttö. Ja muistikin oli häneltä kokonaan kadonnut.

Lihava herra sanoi:

-- No, nyt hän tulee tajuihinsa.

Ja hänen rakas äitinsä alkoi itkeä. Mutta lihava herra jatkoi:

-- Rauhoittukaahan toki, rouva paronitar! Sanon teille, että nyt
vastaan hänestä. Mutta älkää puhuko hänelle mitään, ei mitään! Antakaa
hänen vain maata!

Ja Jeannesta tuntui, että hän oli vielä hyvin kauan horrostilassa,
painostavan unen vallassa. Hän ei yrittänytkään mitään muistella, aivan
kuin hän olisi pelännyt sitä elämän todellisuutta, joka uudelleen
heräsi hänen aivoissaan.

Mutta kerran havahtuessaan huomasi hän Julienin yksin olevan hänen
luonaan ja yht'äkkiä muistui hänelle mieleen kaikki, aivan kuin olisi
avautunut esirippu, joka verhosi hänen entisen elämänsä. Hän tunsi
sydämessään kauheata tuskaa ja tahtoi jälleen lähteä pakoon. Hän heitti
päältään peitteen, hyppäsi lattialle ja kaatui maahan, sillä hänen
jalkansa eivät kannattaneet häntä.

Julien kiirehti hänen luokseen, mutta hän alkoi kovasti huutaa, ettei
Julien saisi koskea häneen. Hän kiemurteli ja väänteli itseään. Silloin
aukeni ovi. Täti Lison juoksi huoneeseen leskirouva Dentu'n kanssa,
sitten tuli paroni ja vihdoin äiti hengästyneenä, hätääntyneenä.

Jeanne pantiin uudelleen vuoteeseen, ja hän sulki heti salakavalasti
silmänsä, ettei hänen tarvitsisi puhua ja että hän saisi miettiä
mielensä mukaan.

Hänen äitinsä ja tätinsä hoitivat häntä, pitivät huolta hänestä ja
tekivät hänelle kysymyksiä:

-- Kuuletko meitä nyt, Jeanne, pikku Jeannemme?

Jeanne ei ollut kuulevinaan eikä vastannut mitään. Hän huomasi kyllä,
että tuli pimeä ja yö ja että hoitaja tuli hänen luokseen ja antoi
hänelle juomista. Ja hän joi sanomatta mitään, mutta ei nukkunut. Hänen
järkensä toimi vaivaloisesti ja hänen oli vaikea käsittää kaikkia
asioita, aivan kuin hänen muistissaan olisi ollut aukkoja, suuria
valkoisia ja tyhjiä paikkoja, joihin tapahtumat eivät olleet lainkaan
merkityt.

Pitkien ponnistusten jälkeen hän vähitellen kuitenkin sai niistä
kiinni. Ja hän alkoi miettiä niitä hellittämättömän itsepintaisesti.

Hänen äitinsä, täti Lison ja paroni olivat saapuneet; hän oli siis
ollut kovin sairas. Mutta Julien? Mitä oli hän sanonut? Tiesivätkö
hänen vanhempansa? Ja Rosalie? Missä oli hän? Ja mitä oli tehtävä, mitä
tehtävä? Hänessä välähti ajatus: palata isän ja äidin kanssa Roueniin,
elää siellä kuin ennen vanhaan. Hän oli oleva leski, siinä kaikki.

Sitten hän odotti, ja kuunteli mitä hänen ympärillään puhuttiin, ja hän
ymmärsi kaikki varsin hyvin, ja kärsivällisesti, viekastellen, iloitsi
hän ajatuskykynsä palaamisesta.

Iltasella vihdoin oli hän yksin paronittaren kanssa, ja silloin
kuiskasi hän hiljaa:

-- Äiti kulta!

Ja hänen oma äänensä hämmästytti häntä, tuntui hänestä muuttuneelta.

Paronitar tarttui hänen käsiinsä:

-- Tyttäreni! Rakas Jeanneni! Tunnetko minut?

-- Kyllä, äiti kulta, mutta et saa itkeä! Meillä on paljon puhuttavaa.
Onko Julien kertonut sinulle, miksi karkasin ulos lumikinoksiin?

-- Kyllä, sirkkuseni; sinussa on kova, vaarallinen kuumetauti.

-- Ei äiti, ei. Kuumeen sain perästäpäin. Mutta eikös hän ole sinulle
sanonut, mistä sen kuumeen sain ja miksi karkasin ulos?

-- Ei, kultaseni

-- Se oli siksi, että tapasin Rosalien hänen vuoteessaan makaamasta.

Paronitar luuli hänen vielä hourailevan ja silitteli häntä sanoen:

-- Nuku, sirkkuseni, rauhoitu, koeta nukkua!

Mutta Jeanne jatkoi itsepäisesti:

-- Minulla on nyt jo järkeni selvä, äiti kulta. En puhu mitään
hullutuksia, niinkuin varmaan olen edellisinä päivinä puhunut. Olin
eräänä yönä sairas ja läksin silloin Julieniä hakemaan. Rosalie makasi
silloin hänen vieressään. Surusta jouduin aivan suunniltani ja karkasin
ulos lumihankeen syöksyäkseni rantakalliolta syvänteeseen.

Siihen paronitar vain sanoi:

-- Niin, sirkkuseni, olet ollut kovin sairas.

-- Ei, ei, äiti. Minä näin Rosalien makaamassa Julienin vuoteessa. Enkä
tahdo enää jäädä hänen luokseen. Sinun täytyy viedä minut Roueniin;
tulen asumaan siellä kuten ennenkin.

Paronitar, jolle lääkäri oli sanonut, ettei Jeannea saisi vastustella,
vastasi:

-- Niin, sirkkuseni, niin.

Mutta sairas kiihtyi siitä:

-- Minä näen, ettet sinä usko minua. Mene hakemaan isää, hän varmasti
tulee ymmärtämään minua.

Ja vaivoin pääsi hänen äitinsä ylös, otti molemmat sauvansa ja mennä
laahusti ulos. Muutaman minuutin kuluttua palasi hän paroni muassaan ja
hänen taluttamanaan.

He istuutuivat sairaan vuoteen viereen, ja Jeanne alkoi heti puhua. Hän
kertoi kaikki hiljakseen, heikolla äänellä, mutta selvästi: Julienin
omituisen luonteen, hänen tylyytensä, saituruutensa ja lopuksi hänen
uskottomuutensa.

Kun hän oli lopettanut, huomasi paroni hyvin, ettei hän houraillut,
mutta hän ei tietänyt, mitä ajatella, mitä päättää, mitä vastata.

Hän tarttui Jeannea kädestä hellästi kuten ennen vanhaan, kun hän
viihdytti hänet tarinoillaan uneen, ja sanoi:

-- Kuule, rakas lapsi, nyt täytyy olla varovainen. Ei saa toimia liian
kiireesti. Koeta sietää miestäsi siksi, kunnes ehdimme jotakin
päättää...! Lupaatko sen minulle?

Jeanne kuiskasi:

-- Kyllä. Mutta tänne en enää jää, sitten kun olen tullut terveeksi.

Ja sitten jatkoi hän ihan hiljaa:

-- Missä on Rosalie nyt?

Paronitar vastasi:

-- Häntä et enää tule näkemään.

Mutta Jeanne kysyi itsepintaisesti:

-- Missä hän on? Minä tahdon tietää.

Silloin tunnusti isä, että hän edelleen oli talossa, mutta vakuutti
hänen kohta lähtevän pois.

Sairaan luota poistuttuaan meni paroni, kiihtyneenä vihasta ja
isäntunteissaan loukattuna, tapamaan Julieniä ja lausui hänelle
tuimasti:

-- Minä tulen, herraseni, vaatimaan teiltä tiliä käytöksestänne
tytärtäni kohtaan. Olette pettänyt häntä palvelijattarenne kanssa, ja
se on kaksin verroin halpamaista.

Mutta Julien tekeytyi viattomaksi, kielsi innostuneena ja vannoi ottaen
Jumalan todistajaksi. Mitä todisteita muuten oli? Eikö Jeanne ollut
aivan järjiltään? Eikö hänellä ollut aivokuume? Eikös hän ollut
kuumeenhoureessa, kun hänen tautinsa alkoi, karannut ulos
talvipakkaseen? Ja juuri sen kohtauksen aikana, juoksi hän melkein
alasti läpi koko talon, väittäen nähneensä sisäkkönsä miehensä
vuoteessa!

Ja Julien kiivastui niin, että uhkasi oikeudenkäynnillä, sanoen
olevansa syvästi loukattu. Hämillään pyyteli paroni anteeksi tarjoten
sovinnon kättä, jonka Julien kuitenkin hylkäsi.

Kun Jeanne sai kuulla miehensä vastauksen, ei hän ollenkaan vihastunut,
vaan vastasi:

-- Hän valehtelee, isä, mutta me saamme kyllä lopuksi hänen väitteensä
kumotuksi.

Ja kahden päivän kuluessa oli Jeanne vaitelias, ajatuksiinsa vajonnut
ja mietiskeleväinen.

Kolmannen päivän aamuna hän sitten tahtoi nähdä Rosalien. Paroni ei
tahtonut antaa hänen tulla ylös ja selitti, että hän oli lähtenyt
talosta. Mutta Jeanne ei antanut myöten, vaan toisti:

-- Lähettäkää sitten hakemaan häntä!

Ja hän oli jo vihastua, kun tohtori astui huoneeseen. Asia esitettiin
hänelle hänen ratkaistavakseen. Silloin alkoi Jeanne yhtäkkiä itkeä
ylenmäärin hermostuneena ja miltei huusi:

-- Minä tahdon nähdä Rosalien! Tahdon nähdä hänet!

Lääkäri tarttui hänen käteensä ja sanoi hiljaisella äänellä:

-- Rauhoittukaa, rouva hyvä! Jokainen mielenliikutus voi olla teille
vaarallinen, sillä te olette raskaana.

Jeanne ällistyi tästä, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä ja
samassa tuntui hänestä kuin jotakin hänen sisässään olisi liikahtanut.
Sitten oli hän hiljaa eikä edes kuullut, mitä hänelle sanottiin,
vaipuen kokonaan ajatuksiinsa. Yöllä hän ei voinut nukkuakaan. Hänet
piti hereillä tuo uusi ja outo ajatus, että hänen kohdussaan eli lapsi;
häntä painosti suru, että se oli oleva Julienin poika, ja hän oli
levoton ja pelkäsi, että se tulisi olemaan isänsä näköinen. Päivän
tultua kutsutti hän luokseen isänsä ja sanoi:

-- Isä kulta, olen tehnyt päätökseni. Nyt tahdon kaikki tietää,
kuuletko, minä tahdon. Ja sinä tiedät, että minua ei saa vastustella
tässä tilassa. Kuule siis! Sinun on mentävä hakemaan kirkkoherraa.
Minun täytyy saada tavata häntä estääkseni Rosalieta valehtelemasta.
Kohta kun hän on tullut, tuo Rosalie tänne, ja sinun ja äidin on oltava
täällä läsnä. Mutta ole varovainen, ettei Julien saisi vihiä tästä!

Tunnin perästä saapui pappi, joka oli vieläkin lihonnut ja läähötti
yhtä paljon kuin Jeannen äitikin. Hän istuutui tämän viereen
nojatuoliin vatsa riipuksissa levällään olevien jalkojen välissä ja
alkoi puhua laskien leikkiä ja tapansa mukaan pyyhkien otsaansa
nenäliinallaan:

-- Näyttääpä siltä, rouva paronitar, kuin emme ollenkaan laihtuisi.
Minusta tuntuu, että me siinä suhteessa olemme oiva pari.

Ja kääntyen sitten sairaan puoleen hän sanoi:

-- Kas, kas! Olenpa kuullut kerrottavan, nuori rouvaseni, että kohta
saamme taas ristiäiset. Ha, ha, ha! Ja tällä kertaa ne eivät ole
purjeveneen ristiäisiä. -- Ja siihen hän vielä lisäsi juhlallisella
äänellä:

-- Saamme isänmaan puolustajan. -- Ja vielä vähän aikaa mietittyään
jatkoi hän: -- Ellei siitä tule hyvä perheen äiti, -- ja kumartaen
paronittarelle -- niin kuin te, rouva.

Samassa aukeni peräovi. Rosalie, joka oli aivan suunniltaan, itki ja
tarttui oven pieleen paronin sysätessä häntä sisään, ja rimpuili
vastaan. Kärsimättömänä tuuppasi paroni hänet silloin yhdellä
survauksella huoneeseen. Ja Rosalie peitti kasvonsa käsiinsä ja jäi
itkien paikalleen seisomaan.

Huomattuaan tytön, nousi Jeanne heti nopeasti istualleen, ja hänen
kiihtynyt sydämensä sykki niin, että hänen ohut paitansa, joka oli
piukasti kiinni hänen ruumissaan, kohoili sen lyönneistä. Hän ei saanut
sanaa suustaan ja oli tukehtua, voiden töin tuskin hengittää. Vihdoin
puhkesi hän puhumaan mielenliikutuksesta katkeavalla äänellä:

-- Mi! ... mi ... minun ... ei tarvitse ... ky ... kysellä sinulta ...
mi ... mitään. Rii ... riittää jo ... nä ... nähdä sinut ... tuossa ...
hä ... hä... häpeävän ... edessäni.

Lyhyen väliajan jälkeen, koska hän ei voinut hengittää, jatkoi hän:

-- Mutta minä tahdon tietää kaikki ... kaikki. Olen pyytänyt herra
kirkkoherraa tänne, jotta tämä olisi sinulle ikäänkuin rippi, kuuletko.

Hievahtamatta paikaltaan Rosalie melkein huudahteli kouristuneisiin
käsiinsä.

Vihan valtaamana tarttui paroni hänen käsiinsä, tempasi ne rutosti
hänen silmiltään ja heitti tytön polvilleen lattialle vuoteen viereen:

-- Puhu nyt sitten...! Vastaa!

Rosalie jäi paikalleen lattialle samaan asemaan kuin missä Magdaleena
mainitaan olleen. Hänen myssynsä oli luisunut syrjään, hänen
esiliinansa riippui lattialla, ja hän peitti jälleen kasvonsa saatuaan
kätensä vapaiksi.

Silloin alkoi kirkkoherra puhua:

-- No, tyttöseni, kuulehan mitä sinulle sanotaan ja vastaa! Emme tahdo
sinulle mitään pahaa, mutta meidän on saatava tietää, mitä on
tapahtunut.

Kumartuen vuoteensa laidalle katseli Jeanne häntä ja sanoi:

-- Onhan totta, että olit Julienin vuoteessa, kun minä yllätin teidät.

Käsiensä lomitse päästi Rosalie valituksen:

-- On, rouva.

Silloin purskahti paronitar yht'äkkiä itkuun hengästyen niin, että
hänen kurkkunsa korisi, ja hänen kouristuksen tapaiset nyyhkytyksensä
säestivät Rosalien nyyhkytyksiä.

Palvelijaansa tuijottaen kysyi Jeanne:

-- Mistä asti sitä on kestänyt?

Rosalie änkytti:

-- Siitä saakka kuin hän tuli...

Jeanne ei ymmärtänyt oikein ja kysyi:

-- Siitä saakka kuin hän tuli...? Siis ... aina ... aina keväästä
saakka?

-- Niin, rouva.

-- Siitä saakka kuin hän tähän taloon tuli?

-- Niin, rouva.

Ja kuin kysymysten ahdistamana jatkoi hän tiedusteluaan yhä nopeammalla
äänellä:

-- Miten se tapahtui? Miten tahtoi hän saada sinut? Miten otti hän
sinut? Mitä sanoi hän sinulle? Milloin, miten antauduit hänelle? Kuinka
saatoit sinä antautua hänelle?

Ottaen pois kätensä silmiltään alkoi Rosalie, aivan kuin hänetkin olisi
vallannut jonkinlainen puhumiskuume ja tarve saada vastata:

-- Mist' mä tiedän? Se ol' sinä päivänä, jolloin hän ens' kertaa söi
tääll' päivällist', kun hän tul' luokseni kamariini. Hän ol' piiloss'
ullakoll'. Enkä mä huutaa uskaltann'. Hän tul' maate kanssan' enkä mä
tienn' enää mitä mä sill' hetkell' tein. Hän tek', mitä tahtoi. Enkä mä
mitää sanonn', sill' hän ol' minust' niin pulska...

Silloin huudahti Jeanne:

-- Entäs sinun ... sinun lapsesi? Onko se hänen?

Rosalie nyyhkytti:

-- On, rouva.

Sitten he molemmat vaikenivat. Ei kuulunut enää muuta kuin Rosalien ja
paronittaren nyyhkytys.

Jeanne oli nyt aivan masennuksissaan, ja hän tunsi vuorostaan
kyyneleidensä alkavan vuotaa; hiljaa tipahtelivat ne hänen poskilleen.

Hänen palvelijansa lapsella oli siis sama isä, kuin hänen omalla
lapsellaan oli oleva! Hänen vihansa oli lauhtunut, mutta hän tunsi nyt
koko sielussaan synkkää, kalvavaa, syvää, ääretöntä epätoivoa.

Vihdoin ryhtyi hän taas puhumaan, mutta muuttuneella itkevän naisen
äänellä:

-- Kun olimme palanneet ... sieltä ... matkaltamme, ... milloin hän
sitten alkoi uudelleen?

Sisäkkö raukka, joka oli aivan luhistunut maahan, änkytti:

-- En ... ensimmäisenä iltana hän tuli.

Joka ainoa sana raateli Jeannen sydäntä. Siis jo ensimmäisenä yönä,
heidän palattuaan Peuples'iin, oli hänen miehensä hänet jättänyt tuon
tytön tähden. Siksipä hän antoikin hänen maata yksin.

Nyt Jeanne oli saanut kuulla tarpeekseen ja huusi:

-- Mene tiehesi! Mene tiehesi!

Ja kun Rosalie, joka oli aivan lamassa, ei hievahtanut paikaltaan,
sanoi Jeanne isälleen:

-- Vie hänet pois! Saata ulos hänet!

Silloin arveli kirkkoherra, joka siihen saakka ei ollut vielä sanonut
sanaakaan, ajan tulleen pitääkseen pienen saarnan.

-- On kovin pahoin, -- sanoi hän, -- mitä olet tehnyt, tyttöseni, kovin
pahoin. Ja Jumala ei anna sitä sinulle helposti anteeksi. Ajattele
helvettiä, joka sinua odottaa, ellet tästä lähin tule käyttäytymään
hyvin. Kun sinulla nyt on lapsi, on sinun elettävä siivosti. Rouva
paronitar on varmaan tekevä jotakin hyväksesi, ja me koetamme löytää
sinulle aviomiehen...

Hän olisi puhunut kauankin, mutta paroni tarttui jälleen Rosalieta
olkapäistä, nosti hänet seisoalleen, veti hänet ovelle ja heitti kuin
mytyn välikköön.

Paronin palattua takaisin huoneeseen kalpeampana kuin hänen tyttärensä,
jatkoi kirkkoherra:

-- Mitäpä tehdä? He ovat tällä seudulla kaikki samanlaisia. Se on
todellakin surkeata, mutta sille ei mahda mitään. Täytyy vain hieman
suopeasti suhtautua luonnon heikkouksiin. Tytöt eivät täällä koskaan
joudu naimisiin olematta raskaina, eivät koskaan, rouva hyvä. -- Ja
hymyillen jatkoi hän: -- Se on aivan kuin paikallinen tapa. -- Ja
närkästyneenä lisäsi hän vielä: -- Jopa lastenkin keskuudessa. Niinpä
tapasin viime vuonna kaksi nuorta rippikoululaista, pojan ja tytön,
hautuumaan puistikosta. Ilmoitin asian vanhemmille. Mutta tiedättekös,
mitä he minulle vastasivat: "Minkäs sille voi, herra kirkkoherra? Emme
me ole heille noita siivottomia asioita opettaneet. Emme voi sille
mitään." -- Siinä näette, herra paroni, että palvelijanne tekee
niinkuin kaikki muutkin.

Hermostuneena ja vavisten keskeytti hänet silloin paroni:

-- Palvelijani? Hän ei minua liikuta. Julien minua närkästyttää. On
kunnotonta se, mitä hän on tehnyt, ja minä aion viedä tyttäreni täältä
pois.

Ja hän käveli yhä kiivaammin edestakaisin ja lausui raivostuneena:

-- On kunnotonta pettää sillä lailla tyttäreni, se on kunnotonta! Hän
on lurjus, roisto, kurja raukka, tuo mies. Ja minä sanon sen hänelle,
annan hänelle korville, pieksän hänet kepilläni kuoliaaksi.

Pappi, joka hiljakseen veti nuuskaa nenäänsä istuessaan itkevän
paronittaren vieressä ja koettaen suorittaa rauhoitustehtäväänsä,
puuttui puheeseen:

-- Nähkääs, herra paroni, meidän kesken sanoen on hän tehnyt niinkuin
kaikki muut. Vai tunnetteko te monta aviomiestä, joka olisi vaimolleen
uskollinen? Ja hyvänsävyisen häijysti lisäsi hän: -- Niinpä olen valmis
lyömään vetoa, että te itsekin olette vähän kujeita pitänyt. Käsi
sydämellenne'! Eikö se ole totta?

Paroni oli pysähtynyt hämmästyksissään papin eteen, joka jatkoi:

-- Tietysti olette tehnyt niinkuin kaikki muutkin. Kuka tietää, ettekö
tekin joskus ole koetellut tuollaista pikku sisäkköä kuin tämä. Sanon
teille, että kaikki tekevät samalla lailla. Ei ole oma vaimonnekaan
ollut vähemmin onnellinen eikä häntä ole vähemmin rakastettu, vai
kuinka?

Paroni ällistyi niin, ettei saanut sanaakaan suustaan. Olikin, lempo
soikoon, totta, että hän oli tehnyt samalla lailla, jopa montakin
kertaa, niin usein kuin vain oli voinut, eikä hänkään sen enempää ollut
aviovuodetta arvossa pitänyt, ja kun palvelijattaret vain olivat
sieviä, niin ei hän koskaan hyljeksinyt heitä vaimonsa tähden. Oliko
hän silti mikään kurja raukka? Miksi hän sitten tuomitsi näin
ankarasti Julienin käytöstä, koska ei milloinkaan ollut tullut
edes ajatelleeksikaan, että hänen oma käytöksensä saattoi olla
rikoksellinen?

Ja paronitar, joka itkustaan oli vielä ihan hengästynyt, sai huulilleen
vienon hymyn muistellessaan miehensä vallattomuuksia, sillä hän oli
sitä hentomielistä, helposti heltyvää ja hyvänsävyistä lajia naisia,
joille lemmenseikkailut ovat osa elämää.

Jeanne taas, joka masentuneena ja eteensä tuijottaen makasi selällään
ja kädet hervottomina, oli tuskallisiin mietteihinsä vajonnut. Yksi
Rosalien lause muistui hänelle mieleen, loukkasi häntä syvästi ja
tunkeutui kuin myrkky hänen sydämeensä, tämä: "Enkä mä mitää sanonn',
sill' hän ol' minust' niin pulska".

Hänestäkin Julien oli kaunis ja sen vuoksi vain oli hän itse hänelle
antautunut, yhdistänyt häneen elämänsä, luopunut kaikista muista
toiveista, kaikista suunnitelmista ja vastaisuuden tuntemattomista
mahdollisuuksista. Hän oli langennut tähän avioliittoon, tähän
pohjattomaan kuiluun noustakseen sieltä taas tähän kurjuuteen, tähän
suruun, tähän epätoivoon, sentähden, että hänestäkin, niinkuin
Rosaliesta, Julien oli kaunis.

Vimmatusta sysäyksestä aukeni ovi ja Julien syöksyi julmistuneena
sisään. Hän oli nähnyt Rosalien portailla itkevän ja tuli ottamaan
asiasta selkoa, sillä hän aavisti jotakin olevan tekeillä ja tytön
varmaan jotakin puhuneen. Papin huomattuaan pysähtyi hän kuin
naulattuna paikalleen.

Väräjävällä, mutta levollisella äänellä kysyi hän:

-- No, mikä on?

Paroni, joka juuri oli ollut niin raivostunut, ei uskaltanut sanoa
mitään, sillä hän pelkäsi saada kuulla vävyltään saman väitteen omasta
käytöksestään kuin oli kuullut papilta. Äiti itki yhä kovemmin, mutta
Jeanne oli kohottautunut käsiensä varaan ja katsoi hengästyneenä
häneen, joka oli tuottanut hänelle nämä julmat tuskat, ja änkytti:

-- Me kyllä jo tiedämme ihan kaikki, kaikki teidän inhoittavat tekonne
siitä ... siitä päivästä saakka, jolloin tähän taloon tulitte ...
tiedämme, että sisäkkömme lapsi on teidän niinkuin ... niinkuin
minunkin ... lapseni... Ne ovat siis veljeksiä.

Ja äärettömän tuskan valtaamana tuon ajatuksen johdosta hän vaipui
vuoteeseen ja alkoi rajusti itkeä.

Julien seisoi suu auki eikä tietänyt, mitä sanoa, mitä tehdä. Pappi
puuttui silloin vielä asiaan:

-- Kas niin, kas niin! Älkää toki olko noin murheissanne, nuori
rouvaseni! Olkaahan järkevä!

Ja hän nousi paikaltaan, meni vuoteen luo ja laski lämpimän kätensä
epätoivoisen sairaan otsalle. Tämä kosketus yksistään teki häneen
omituisen raukaisevan vaikutuksen ja hän tunsi väsähtyneensä, aivan
kuin tuo karkea talonpoikaiskäsi, joka oli tottunut tekemään
synninpäästöliikkeitä ja virkistävästi hyväilemään, olisi tuottanut
hänelle salaperäisen lievennyksen.

Jääden paikalleen seisomaan sanoi pappi:

-- Rouvaseni, täytyy aina antaa anteeksi. Teitä on kohdannut suuri
onnettomuus, mutta armossaan on Jumala palkinnut teitä suurella
onnella, koska olette tuleva äidiksi. Lapsenne on oleva lohdutuksenne.
Hänen nimessään minä nyt rukoilen teitä, vannotan teitä antamaan herra
Julienin hairahduksen anteeksi. Lapsi on oleva uusi side teidän
välillänne ja hänen vastaisen uskollisuutensa pantti. Voitteko elää
erossa sen miehen sydämestä, jonka lasta kohdussanne kannatte?

Jeanne ei vastannut mitään, niin runneltu, masentunut, nääntynyt hän
oli, jopa kykenemätön edes suuttumaan, kantamaan vihaa. Hänen hermonsa
tuntuivat höltyneiltä, hiljakseen katkenneilta, hänessä töin tuskin
pysyi enää henkikään.

Paronitar, josta kaikenlainen kaunan kantaminen tuntui mahdottomalta ja
jonka luonto ei enää kauemmin jaksanut kestää ponnistusta, kuiskasi:

-- No, Jeanne!

Silloin tarttui pappi nuorta miestä kädestä, veti hänet vuoteen ääreen
ja laski hänen kätensä hänen vaimonsa käteen ikäänkuin tällä
ratkaisevalla teolla yhdistäen heidät. Ja jättäen virallisen
saarnaäänensä hän lausui tyytyväisen näköisenä:

-- Kas niin! Nyt se on tehty! Uskokaa minua, näin on paremmin.

Mutta sitten nuo hetkeksi yhteen liitetyt kädet kohta taas erosivat.
Julien, joka ei uskaltanut syleillä Jeannea, suuteli anoppiaan otsalle,
pyörähti kantapäillään ja tarttui paronin käsivarteen tämän sitä
estämättä, tyytyväinen kun pohjaltaan oli, että asia näin tuli
ratkaistuksi, ja he lähtivät yhdessä ulos huoneesta polttamaan sikarin.

Silloin sairas, joka oli aivan menehtynyt, nukkui papin ja äidin hänen
vuoteensa ääressä hiljaa puhellessa.

Kirkkoherra selitteli ja kehitteli mielipiteitään, ja paronitar
myönteli aina päännyökkäyksellä. Päätökseksi lausui pappi vihdoin:

-- Se on siis päätetty: te annatte tuolle tytölle Barville'n moision,
ja minä otan toimekseni hankkia hänelle miehen, siivon, kunnon pojan.
Kahdenkymmenen tuhannen frangin omaisuudella ei ole puutetta
halukkaista ottajista. Pahin on vain valinta.

Ja nyt paronitar jo hymyili onnellisena. Pari kyyneltä oli vielä
pudonnut hänen poskilleen, mutta niiden kostea jälki oli jo kuivunut.

Pappi selitti vielä edelleen:

-- Niin, se on päätetty. Barville on vähintäin kahdenkymmenen tuhannen
frangin arvoinen. Mutta maatila on pantava lapsen nimelle. Vanhemmat
saavat nauttia siitä etuja niin kauan kuin he elävät.

Ja kirkkoherra nousi paikaltaan ja puristi paronittaren kättä sanoen:

-- Älkää vaivatko ollenkaan itseänne, rouva paronitar, älkää vaivatko
ollenkaan itseänne! Minä tiedän, mitä käveleminen on.

Hänen ulosmennessään tuli häntä vastaan Lison täti, joka oli matkalla
sairaan luo. Mutta täti ei huomannut mitään, hänelle e: sanottu mitään
eikä hän tietänyt mitään, niinkuin aina.



 VIII.


Rosalie oli lähtenyt talosta, ja Jeanne eleli vaivaloista raskauden
aikaansa. Hän ei tuntenut sydämessään mitään iloa siitä, että tiesi
tulevansa äidiksi, sillä liian suuri surunkuorma oli hänet kokonaan
lamauttanut. Hän odotti ilman uteliaisuutta lapsensa syntymistä,
peläten yhä edelleen, että häntä saattoivat kohdata vieläkin jotkut
uudet onnettomuudet.

Kevät oli tullut aivan huomaamatta. Puut värisivät vielä lehdettöminä
koleassa ilmassa, mutta märissä ruohikoissa ojien partailla, missä
syksyn lehdet mätänivät, alkoivat jo elpyä eloon keltaiset
leskenlehdet. Kedoilta, talojen pihamailta ja liuenneilta pelloilta
kohosi kostea, hapatuksen makuinen tuoksu. Ja pienen pieniä vihreitä
ruohonkärkiä nousi joukottain ruskeasta maasta ja loisti päivän
paisteessa.

Iso jykeväruumiinen nainen oli otettu Rosalien sijalle ja talutteli
paronitarta hänen yksitoikkoisilla kävelyillään pitkin kujannetta,
missä hänen raskaan jalkansa jälki lakkaamatta pysyi märkänä ja
lokaisena.

Isä käveli käsitysten Jeannen kanssa, jonka nyt oli vaikea astua ja
joka alati voi pahoin. Ja täti Lison, joka levottomana ajatteli tulevaa
tapausta, piteli Jeannea toisesta kädestä, tuntien tuon salaperäisen,
jota hän ei koskaan ollut kokeva, kokonaan häntäkin painostavan.

Näin he kävelivät kaikki mitään puhumatta tuntikausia, kun taas Julien,
jonka äkkiä oli vallannut uusi halu ratsastella, ajeli hevosellaan
pitkin seutua.

Ei mikään ollut häirinnyt enää heidän alakuloista elämäänsä. Paroni,
hänen vaimonsa ja varakreivi kävivät vierailulla Fourville'n perheessä,
jonka Julien näkyi jo tuntevan hyvin, vaikk'ei voitu oikein selittää,
kuinka tämä tuttavuus oli syntynyt. Toinen juhlallinen vierailu
vaihdettiin Briseville'n perheen kanssa, joka edelleen piileskeli
untelossa rakennuksessaan.

Eräänä päivänä neljättä käydessä, kun kaksi henkeä, herra ja nainen,
ratsain ajoi kartanon etupihaan, juoksi Julien innostuneena Jeannen
huoneeseen huutaen:

-- Pian, pian alas! Meille tulivat Fourville'laiset. Naapureina tulivat
he yksinkertaisesti vain kuulustelemaan vointiasi. Sano, että olen
mennyt ulos, mutta että tulen kohta takaisin. Laitan pukuni kuntoon.

Hämmästyneenä meni Jeanne alas. Eräs nuori kalpea, kaunis, surullisen
näköinen nainen, jolla oli kiihtynyt katse silmissä ja jonka vaaleat
hiukset olivat kiillottoman himmeät niinkuin ei päivän säde olisi niitä
koskaan hivellyt, esitti tyynesti miehensä, joka oli oikea jättiläinen,
suurilla punaisilla viiksillä varustettu variksen pelätin. Sitten hän
lisäsi:

-- Olemme useita kertoja kohdanneet herra de Lamare'n, joka on kertonut
meille teidän olevan sairaan. Emme ole tahtoneet enää viivytellä
käydäksemme naapureina, näin aivan kursailematta, teitä tervehtimässä.
Niinkuin näette tulimme ratsain. Muutoin oli minulla toissa päivänä ilo
saada vastaan ottaa kotiimme äitinne rouva paronitar ja herra paroni.

Hän puhui tavattoman vaivattomasti, tuttavanomaisesti ja hienosti.
Jeanne ihastui häneen heti. "Siinä minulle ystävätär", ajatteli hän.

Sensijaan oli kreivi Fourville kuin saliin tullut karhu. Kun hän oli
istuutunut, pani hän lakkinsa viereiselle tuolille, epäröi hetkisen,
minne panisi kätensä, laski ne ensin polvilleen, sitten tuolin
käsinojalle ja lopuksi hän pani sormensa ristiin kuin rukoukseen.

Samassa tuli Julien sisään. Jeanne hämmästyi eikä ollut tuntea häntä.
Hän oli ajanut partansa, oli kaunis, komea ja miellyttävä kuin kihloissa
ollessaan. Hän puristi kreivin karvaista kämmentä, tämän aivan kuin
herättyä hänen sisään tulostaan, ja suuteli kreivittären kättä tämän
kalpeiden poskien lievästi punastuessa ja silmäluomien rävähdellessä.

Julien puheli ja oli herttainen kuin ennen aikaan. Hänen suuret
silmänsä, nuo rakkauden kuvastimet, olivat käyneet rukoileviksi, ja
hänen hiljan vielä kiillottomat, kankeat hiuksensa olivat äkkiä harjan
ja tuoksuvan öljyn vaikutuksesta muuttuneet lienteiksi, loistaviksi
laineiksi.

Pois lähtiessään kääntyi kreivitär Fourville hänen puoleensa sanoen:

-- Tahtoisitteko, rakas varakreivi, torstaina lähteä ratsastamaan?

Ja sillä välin kuin Julien sopersi:

-- Tietysti, rouva.

Hän tarttui Jeannen käteen ja sanoi lempeällä sydämeen käyvällä
äänellä, teeskennellysti hymyillen:

-- Kun te tulette terveeksi, niin ratsastelemme kaikki kolme pitkin
seutua. Se tulee olemaan ihanaa. Haluatteko?

Ja sirolla kädenliikkeellä hän kohotti ratsastuspukunsa laahusta,
hyppäsi kuin lintu kevyesti satulaan, sillä välin kuin hänen miehensä
kömpelösti hyvästeltyänsä, istuutui sääret hajallaan ison hevosensa
selkään valtavana kuin mikäkin tarunomainen olento.

Kun he olivat kadonneet aidan nurkan taakse, huudahti Julien
ihastuksissaan:

-- Mitä miellyttäviä ihmisiä! Siinä tuttavat, joista meille on oleva
hyötyä.

Jeanne, joka tuntemattomasta syystä myöskin oli hyvillään, vastasi
siihen:

-- Pikku kreivitär on hurmaava. Minusta tuntuu, että tulen häntä
rakastamaan. Mutta hänen miehensä on pedon näköinen. Missä olet sinä
heihin tutustunut?

Julien hykersi ilomielin käsiään:

-- Näin heidät sattumalta Briseville'n perheessä. Mies kyllä näyttää
hieman raa'alta. Hän on innokas metsästäjä, mutta todellinen
aatelismies.

Ja päivällinen oli miltei iloinen, aivan kuin kadoksissa ollut onni
olisi jälleen ilmestynyt taloon.

Sitten ei tapahtunut mitään uutta heinäkuun loppupuolelle.

Kun he silloin eräänä tiistai iltana istuivat plataanin
juurella puupöydän ympärillä, jossa oli kaksi ryyppylasia ja
mehuviina-karahviini, huudahti Jeanne yht'äkkiä ja käyden aivan
kalpeaksi tarttui molemmin käsin kylkeensä. Hän tunsi äkillisen
pistoksen, joka kohta kuitenkin katosi.

Mutta kuuden minuutin kuluttua tunsi hän uutta kipua, joka kesti
kauemmin, vaikka ei ollut niin voimakas. Hän pääsi niin vaivaloisesti
sisään, että hänen miehensä melkein täytyi kantaa häntä. Lyhyt matka
plataanin juurelta hänen huoneeseensa tuntui hänestä melkein
loppumattomalta. Hän vaikeroi, tahtoi istuutua ja pysähtyi aivan
voimattomana sietämättömästä, painavasta tunteesta vatsassaan.

Aika ei ollut vielä tullut, sillä synnytyksen odotettiin tapahtuvan
vasta syyskuussa. Mutta koska pelättiin onnettomuutta, valjastettiin
rattaat, ja ukko Simon lähetettiin kiireesti noutamaan lääkäriä. Tämä
tuli likemmä kello kaksitoista ja totesi heti paikalla ennenaikaisen
synnytyksen oireet.

Kun Jeanne oli päässyt vuoteeseen, hiljeni kipu hiukan, mutta hirveä
ahdistus vaivasi häntä, ylenmääräinen raukeus oli koko hänen
olemuksessaan, jokin kuoleman aavistuksen tapainen salaperäinen tunne
kosketti häntä. On hetkiä, jolloin kuolema hipaisee meitä niin läheltä,
että sen henkäys jäädyttää jo sydämemme.

Huone oli ihmisiä täynnä. Äiti oli vaipunut nojatuoliin ja hengitti
raskaasti. Paroni, jonka kädet vapisivat, juoksi joka haaralle, toi,
mitä tarvittiin, neuvotteli lääkärin kanssa ja oli aivan päästä
pyörällä. Julien käveli edestakaisin huolestuneen näköisenä, mutta
mieleltään tyynenä. Ja leskirouva Dentu seisoi vuoteen jalkopuolella,
kasvoissaan asianhaarain mukainen ilme kuin sellaisella naisella
ainakin, jolla näissä asioissa on kokemusta ja jota ei mikään
kummastuta. Ollen sairaanhoitajatar, kätilö ja kuolleitten ääressä
valvoja, toimenaan ottaa vastaan maailmaan tulijat, kuulla heidän
ensimmäiset huutonsa, pestä ensimmäisessä vedessä heidän nuoret
ruumiinsa, kääriä heidät ensimmäisiin kapaloliinoihin, kuulla yhtä
levollisin mielin maailmasta eroavien viimeisiä sanoja, viimeisiä
henkäyksiä, nähdä heidän viimeiset vavahduksensa, suorittaa heidän
viimeinen pukemisensa, heidän viimeinen pesemisensä sienellä ja
etikalla ja heidän peittämisensä viimeisellä lakanalla, oli hän käynyt
järkkymättömän välinpitämättömäksi kaikkia tapauksia kohtaan
syntymisestä kuolemaan saakka.

Keittäjätär Ludivine ja täti Lison pysyivät vaatimattomasti
kätkeytyneinä eteisen oven takana.

Aika ajoin pääsi sairaalta heikko valitus. Kahden tunnin kuluessa
saattoi luulla, että asia kestäisi vielä kauan, mutta ennen päivän
koittoa poltot kävivät yht'äkkiä rajuiksi ja kehittyivät pian aivan
hirvittäviksi.

Ja Jeanne, joka hampaitaan yhteen purren ei voinut pidättää
huudahduksiaan, ajatteli koko ajan Rosalieta, joka ei ollut kärsinyt
lainkaan näin, joka tuskin oli valittanutkaan ja jonka lapsi, äpärä
lapsi, oli tullut maailmaan vaivatta ja tuskitta.

Kurjassa, ahdistetussa sieluntilassaan vertasi hän lakkaamatta heitä
toisiinsa, ja hän kirosi Jumalaa, johon ennen oli uskonut, ja oli
vihoissaan sallimukselle siitä, ettei se ollut yhtä oikeamielinen
kaikkia kohtaan, ja harmissaan rikollisista valheista niille, jotka
saarnaavat oikeutta ja kohtuutta.

Toisinaan poltot kävivät niin rajuiksi, että ajatuskyky hänessä
kokonaan sammui. Hänellä ei ollut enää voimaa, elämää eikä tajuntaa
muuhun kuin kärsimiseen.

Helpoitusten hetkinä hän ei voinut luoda katsettaan Julienista. Ja
toinen, sielullinen tuska ahdisti silloin häntä muistuttaen hänelle
siitä päivästä, jolloin hänen sisäkkönsä, lapsi jalkojensa välissä, sen
pikku olennon veli, joka nyt näin julmasti raateli hänen sisälmyksiään,
makasi maassa hänen vuoteensa jalkopuolessa. Hän näki hengessään
selvästi miehensä kaikki liikkeet, silmäykset ja sanat tytön viruessa
lattialla, ja huomasi nyt hänessä, aivan kuin hänen ajatuksensa
olisivat olleet kirjoitettuina hänen liikkeisiinsä, saman
kyllästyneisyyden, saman välinpitämättömyyden, kuin jota hän oli
osoittanut tuota toistakin naista kohtaan, saman huolettomuuden, joka
on ominainen itsekkäille miehille, joita isyys vain ärsyttää.

Mutta silloin valtasi Jeannen kauhea kouristus, niin hirveä, että hän
ajatteli itsekseen: "Minä kuolen, minä kuolen". Ja hänen sielunsa
täytti hurja raivo, halu kirota tuota miestä, ääretön viha miestänsä
kohtaan siitä, että tämä oli hänet turmioon saattanut, ja sitä
tuntematonta lasta kohtaan, joka nyt oli hänet tappamaisillaan.

Hän oikaisi itsensä äärimmäisellä ponnistuksella vapautuakseen tuosta
taakastaan. Ja yht'äkkiä hänestä tuntui, että hänen vatsansa tyhjeni
yhdellä kertaa, ja hänen tuskansa rauhoittui.

Hoitajatar ja lääkäri seisoivat kumartuneina hänen vieressään ja
hoitelivat häntä. He ottivat jotakin pois, ja se tukahdutettu ääni,
jonka hän oli kuullut, sai hänet säpsähtämään, ja sitten tuo pieni
vikinä, tuo vasta syntyneen lapsen heikko äännäntä tunkeutui hänen
sieluunsa, hänen sydämeensä, koko hänen nääntyneeseen, viheliäiseen
ruumiiseensa, ja kuin tietämättään kurotti hän lasta kohti kätensä.

Ilon tunne tulvahti läpi hänen ruumiinsa, ponnahdus kohti uutta onnea,
joka nyt puhkesi ilmoille. Silmänräpäyksessä tunsi hän olevansa
vapautettu, rauhoitettu ja onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen
oli ollut. Hänen sydämensä, hänen ruumiinsa sai uutta eloa: hän tunsi
olevansa äiti!

Hän tahtoi nähdä lapsensa. Sillä ei ollut hiuksia, eikä kynsiä, sillä
se oli syntynyt liian aikaiseen. Mutta kun hän näki tuon toukan
liikahtavan, kun hän näki sen avaavan suutaan, kuuli sen valittavat
äännähdykset, kun hän kosketti tuohon kurttuiseen, irvistelevään,
elävään sikiöön, niin valtasi hänet vastustamaton ilo, ja hän tunsi
olevansa pelastettu, turvattu kaikkea epätoivoa vastaan ja että hän nyt
oli saanut, mitä saattoi rakastaa välittämättä mistään muusta.

Siitä saakka oli hänellä vain yksi ainoa ajatus: hänen lapsensa.
Hänestä tuli äkkiä kiihkomielinen äiti, sitäkin kiihkeämpi, kun hän oli
pettynyt rakkaudessaan ja toiveissaan. Hän tahtoi aina pitää kätkyen
vuoteensa vieressä, ja kun hän sitten pääsi jalkeille, istui hän
päiväkaudet ikkunan luona, kehdon ääressä, sitä keinutellen.

Hän oli oikein kateellinen imettäjälle, ja kun tuo pikku janoinen
olento kurotti käsivartensa imettäjän täyteläistä rintaa kohti ja alkoi
ahnaasti imeä, niin katseli hän kalpeana ja vavisten tuota rotevaa ja
rauhallista talonpoikaisnaista, ikäänkuin olisi tahtonut siepata hänen
käsistään poikansa ja lyödä, raapia kynsillään tuota vierasta rintaa,
jota lapsi niin himokkaasti imi.

Sitten tahtoi hän itse ommella lapselle hienoja pukuja, koristaa sitä
kaikilla keinoin. Se käärittiin karikkoihin kuin pilviin, ja päähän
pantiin sieviä myssyjä. Hän ei puhunutkaan enää muusta kuin siitä,
katkaisi keskustelut pyytääkseen katsomaan jotakin kaunista kapaloa,
kuolalappua tahi ylenmäärin taidokkaasti valmistettua nauhaa, ja
kuulematta lainkaan, mitä hänen ympärillään puhuttiin, innostui hän
niin jostakin rievusta, että käänteli ja katseli sitä kauan aikaa,
tarkastaakseen sitä oikein hyvin. Ja yht'äkkiä saattoi hän sanoa:
"Luuletteko, että tämä kaunistaa häntä?"

Isä ja äiti hymyilivät tälle intohimoiselle hellyydelle, mutta Julien,
tullen häirityksi tavoissaan, menettäen hallitsijan arvonsa tämän
kirkuvan, kaikkivaltiaan tyrannin ilmestymisen johdosta ja tietämättään
kateellisena tälle miehen murulle, joka vei häneltä hänen paikkansa
talossa, toisti alinomaa kärsimättömänä ja suutuksissaan:

"Sekös kiusaa meitä vesallaan".

Jeanne joutui kohta siihen määrin tämän rakkautensa valtaan, että
vietti yötkin istuen kätkyen ääressä ja katsellen nukkuvaa lastansa.
Kun hän tästä intohimoisesta ja sairaanomaisesta katselemisestaan ja
liiallisesta valvomisesta heikkeni, laihtui ja alkoi yskiä, niin
määräsi lääkäri, että hänet oli erotettava pojastaan.

Jeanne siitä vihastui, itki ja rukoili, mutta hänen pyyntöjään ei
otettu kuuleviin korviin. Poika vietiin joka ilta imettäjän viereen, ja
joka yö nousi äiti vuoteestaan ja meni paljain jaloin painamaan
korvansa avaimenreiän kohdalle kuunnellakseen, nukkuiko lapsi
rauhallisesti, eikö hän ollut herännyt ja eikö tarvinnut jotakin.

Kerran tapasi hänet sillä matkalla Julien, joka oli tullut myöhään
kotiin päivällisiltä Fourville'n perheessä, ja sen jälkeen suljettiin
nuori äiti lukon taa huoneeseensa, jotta hän pysyisi vuoteessaan.

Ristiäiset tapahtuivat elokuun lopulla. Paroni oli isäkummina, täti
Lison äitikummina. Lapsi sai nimet: Pierre Simon Paul, mutta häntä oli
nimitettävä Pauliksi.

Syyskuun alkupäivinä matkusti täti Lison ilman melua pois. Hänen
poissaolonsa herätti yhtä vähän huomiota kuin hänen siellä olonsa.

Eräänä iltana, päivällisen jälkeen saapui kirkkoherra. Hän oli
hämillään, aivan kuin hänen sydämellään olisi ollut jokin salaisuus.
Pitkän, tyhjänpäiväisen puhelun jälkeen pyysi hän paronittaren ja hänen
miehensä suomaan hänelle muutamia minutteja yksityistä keskustelua
varten.

Hiljakseen kävelivät he kaikki kolme vilkkaasti tarinoiden ison
kujanteen päähän, sillä välin kuin Julien, joka oli jäänyt yksin
Jeannen kanssa, oli ihmeissään, huolissaan ja kiihdyksissään tästä
salaperäisyydestä.

Kun pappi hyvästeli, sanoi Julien tahtovansa saattaa häntä, ja he
katosivat yhdessä kirkolle päin, jossa iltakelloa soitettiin.

Ilma oli viileä, melkein kylmä, ja toiset menivät kohta sisään saliin.
Siellä he kaikki istuivat torkuksissaan, kun Julien äkkiä astui
huoneeseen punaisena ja vihaisen näköisenä. Ajattelematta, että Jeanne
istui siellä, huudahti hän appivanhemmilleen:

-- Te olette hulluja, Herran nimessä, kun menette heittämään
kaksikymmentätuhatta frangia tuolle tytölle!

Kaikki ällistyivät niin, ettei kukaan vastannut mitään. Vihasta ulvoen
jatkoi hän sitten:

-- Niin typerä ei saa olla! Vai tahdotteko jättää meidät ilman ropoa!

Silloin koetti paroni, joka oli tointunut hämmästyksestään, puuttua
puheeseen ja keskeyttää hänet sanomalla:

-- Olkaa vaiti! Muistakaa, että puhutte vaimonne läsnäollessa!

Mutta Julien polki jalkaansa raivostuneena:

-- Minä välitän siitä viis! Hän tietää muuten hyvin asian. Se on
varkautta, joka tuottaa hänelle vahinkoa.

Jeanne oli hämmästynyt, katseli neuvottomana ympärilleen ja sopersi:

-- Mistä nyt on puhe?

Silloin kääntyi Julien häneen päin ja otti hänet todistajaksi, aivan
kuin hän olisi ollut liikekumppani, jonka odottamaa voitto-osuutta
myöskin oli kähvelletty. Hän kertoi tuota pikaa salajuonesta Rosalien
naittamiseksi ja Barville'n, ainakin kahdenkymmenen tuhannen frangin
arvoisen alustilan lahjoittamisesta tytölle. Ja hän jatkoi:

-- Vanhempasi ovat hulluja, ihan pähkähulluja! Kaksikymmentä tuhatta
frangia! Kaksikymmentä tuhatta frangia? He ovat kokonaan menettäneet
järkensä! Kaksikymmentä tuhatta frangia äpärälle!

Jeanne kuunteli kiihtymättä, vihastumatta ja ihmetteli itsekin, että
oli niin levollinen. Mutta hän oli nyt välinpitämätön kaikesta, mikä ei
koskenut hänen omaa lastaan.

Paroni hengästyi eikä tietänyt, mitä vastata. Vihdoin hänen
mielenmalttinsa loppui ja polkien jalkaansa hän huusi:

-- Ajatelkaa, mitä sanotte! Tuo on jo mieltä kuohuttavaa. Kenen on syy,
että on täytynyt antaa tytölle myötäjäisiä? Kuka on hänen lapsensa isä?
Te kai olisitte nyt tahtonut jättää hänet ilman muuta!

Julien, joka hämmästyi paronin kiivaudesta, katsoa tuijotti häneen ja
jatkoi nyt sävyisämmällä äänellä:

-- Viisitoista tuhatta frangia olisi hyvin riittänyt. Heillä on
kaikilla lapsia, ennenkuin naimisiin menevät. Yhdentekevää siis, kuka
lapsen isä on. Sen sijaan nyt annatte pois yhden moisioistanne, jonka
arvo on kaksikymmentä tuhatta frangia, lukuunottamatta vielä meille
tuottamaanne vahinkoa, sillä tuo lahjoitus kertoo koko maailmalle, mitä
on tapahtunut. Teidän olisi ainakin pitänyt ajatella meidän nimeämme ja
meidän asemaamme.

Ja hän puhui ankaralla äänellä kuin oikeudestaan ja sanojensa
johdonmukaisuudesta varma mies ainakin. Paroni, joka joutui hämilleen
tästä odottamattomasta todistelusta, istui suu auki hänen edessään. Ja
tuntien etevämmyytensä lausui Julien silloin johtopäätöksensä:

-- Kaikeksi onneksi ei mitään vielä ole tehty. Minä tunnen miehen, joka
tuon tytön aikoo naida. Hän on kunnon poika ja hänen kanssaan voidaan
asia kyllä järjestää. Sen otan minä toimekseni nyt.

Ja hän lähti heti ulos, peläten varmaankin jatkaa keskustelua ja
tyytyväisenä siitä, että kaikki olivat vaiti, minkä hän piti
hyväksymisen merkkinä.

Niin pian kuin hän oli mennyt, huudahti paroni äärimmäisyyteen asti
yllätettynä ja vavisten:

-- Tämä on jo liikaa! Tämä on jo liikaa!

Mutta Jeanne, joka oli luonut silmänsä isänsä hämmästyneisiin
kasvoihin, purskahti yht'äkkiä heleään nauruun, niinkuin ennen
nauraessaan jollekin hassunkuriselle. Ja hän toisti:

-- Isä, isä! Kuulitko, kuinka hän lausui: kaksikymmentä tuhatta?

Ja hänen äitinsä, joka oli yhtä herkkä nauramaan kuin itkemään ja joka
oli iloinen Jeannen hyväntuulisuudesta, sai, muistellessaan vävynsä
raivostumista, hänen harmistuneita huudahduksiaan ja kiivasta kieltoaan
antamasta hänen itsensä viettelemälle tytölle rahoja, jotka eivät
olleet lainkaan hänen, semmoisen naurun puistatuksen, että kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä. Nyt tarttui nauru paroniinkin, ja kuin
entisinä hyvinä aikoina nauroivat kaikki kolme niin, että olivat
pakahtua.

Kun he olivat hiukan tyyntyneet lausui Jeanne ihmetellen:

-- On kummallista, ettei se koske minuun enää lainkaan. Katselen häntä
nyt kuin jotakin vierasta. En voi uskoa olevani hänen vaimonsakaan.
Nähkääs, minua oikein huvittavatkin nämä ... nämä ... nämä hänen
epäkohteliaisuutensa.

Ja, tietämättä oikein miksi, äiti ja tytär suutelivat toisiaan yhä
hymyillen ja heltyneinä.

Kaksi päivää myöhemmin, aamiaisen jälkeen, kun Julien lähti
ratsastamaan, hyppäsi muuan iso nuorukainen, joka oli iältään siinä
kahdenkymmenen kahden ja kahdenkymmenen viiden välillä ja oli puettu
uuden uutukaiseen siniseen puseroon, joka oli vasta kangistettu, niin
että sen hihatkin pulloilivat, ja ranteista napitettu, salakähmäisesti
aidan yli, aivan kuin hän aamusta saakka olisi ollut pensaiden takana
piilossa, hiipi pitkin Couillard'in moision puoleista ojannetta, kiersi
kartanon nurkan ympäri ja lähestyi varovin askelin paronia ja molempia
naisia, jotka istuivat plataanin juurella.

Huomattuaan heidät mies otti lakin päästään ja astui likemmäksi
kumarrellen ja hämillään. Tultuaan tarpeeksi lähelle, että saattoi
kuulla hänen puhettaan, hän mongersi:

-- Hyvää päivää, herra paroni, rouva ja koko herrasväki!

Kun ei hänelle mitään vastattu, sanoi hän:

-- Minä olen justiinsa se Désiré Lecoq.

Kun tästä nimestä ei käynyt sen enempää selville, kysyi paroni:

-- Mitä on asiaa?

Siitä joutui mies kokonaan hämille, sillä hän oli nyt pakotettu asiansa
selittämään. Hän änkytti, luoden silmiään lakistaan, jota pyöritteli
käsissään, kartanon katon rajaan, vuoroin ylös, vuoroin alas, lausuen:

-- Mulle, tuota noin, kirkk'herra, otti niinkuin puheeksi sen jutun,
että...

Ja sitten hän vaikeni kuin pelosta höllittää liika paljon ja turmella
asiansa.

Vieläkään mitään käsittämättä jatkoi paroni:

-- Minkä jutun? Minä en tiedä mitään.

Silloin ratkesi toinen puhumaan ja sanoi ääntään hiljentäen:

-- Sen sisäkkönne ... Rosalien jutun...

Arvattuaan asian nousi Jeanne ylös ja lähti lapsi sylissään pois. Ja
paroni lausui:

-- Tulkaa likemmäksi.

Ja hän osoitti miehelle tuolia, jolta hänen tyttärensä juuri oli
noussut.

Mies istuutui heti ja jupisi:

-- Ootte hyvin kohtelias.

Sitten odotti hän aivan kuin ei hänellä olisi ollut enää mitään
sanottavaa. Vihdoin, pitkän äänettömyyden jälkeen, päätti hän jälleen
ruveta puhumaan ja loi silmänsä sinistä taivasta kohti.

-- On nyt oikein kaunis ilma ollakseen tähän vuoden aikaan. Maa siitä
ottaakin hyötyäkseen, kun, näetsen, kylvökin jo on tehty.

Ja sitten hän taas oli vaiti. Paroni tuskaantui ja iski kuivasti kiinni
asiaan:

-- Siis te aiotte naida Rosalien?

Mies hätääntyi tästä heti, jouduttuaan pois tolalta, sillä hän oli
tottunut normandielaisten viekasteleviin tapoihin. Ja käyden
epäluuloiseksi, vastasi hän vilkkaammalla äänellä:

-- Se nyt on siin', ehkäpä, ehkäpä ei, se nyt on siin'.

Silloin paroni kyllästyi hänen luikerteluihinsa:

-- Vastatkaa, lempo soikoon, suoraan! Senkö vuoksi olette tänne tullut?
Niinkö vai ei? Otatteko hänet vai ette?

Ällistyneenä ei mies katsellut enää muuta kuin jalkojaan!

-- Jos se on niin, kuin kirkk'herra sanoi, niin otan, mutt' jos se on
niin, kuin herra Julien sanoo, niin en ota.

-- Mitäs herra Julien teille sanoi?

-- Herra Julien sanoi, ett' mä saan viistoist'tuhatt' frangia,
ja herra kirkk'herra sanoi, ett' mä saan kaks'kymment'tuhatt'.
Kahdest'kymmenest'tuhannest' otan, vaan viidest'toist'tuhannest' en mä
hänest' huoli.

Silloin alkoi paronitar, joka oli vajonnut syvälle nojatuoliinsa,
nauraa hytkytellä nähdessään tuon moukan huolestuneen muodon. Mies taas
katseli häntä syrjäsilmällä, tyytymättömänä ja käsittämättä hänen
nauruaan, ja odotti.

Paroni, jota tämä tinkiminen vaivasi, ratkaisi asian pitemmittä
puheitta:

-- Olen sanonut herra kirkkoherralle, että saatte Barville'n moision
elinajaksenne ja että se sitten on joutuva lapselle. Se on
kahdenkymmenentuhannen frangin arvoinen. Mitä olen sanonut, se pysyy.
Tyydyttekö vai ette?

Mies hymyili nöyrän ja tyytyväisen näköisenä, käyden samalla
puheliaaksi:

-- Siin' tapauksess' en mä kieltäydy. Ei siin' muut' estett' ollukkaan.
Kun herra kirkk'herra siit' mull' puhui, olin, hitto vie, kyll' het'
valmis, ja halusin kyll' oll' mieliks' herra paronill'ki, joka, mä
sanoin, sen mull' viel' palkittee. Sill' on tos' se, ku ihmiset toissii
auttaa, ett' viel' toistekki toisens' tapaa ja toisens' palkittee.
Mut' sitt' tul' herra Julien mun luo, ja sitt' ei ollunn' kun
viis'tois'tuhatt' jälell'. Ja mä sanoin: "Täytyy menn' kuulustaa". Ja
niin mä tänn' tulin. Ei sen vuoks' ett'en mä luottais', mut mä tahdoin
kuull'. Hyvist' väleist' vain hyvät ystävät tulee, herra paroni...

Hänet täytyi keskeyttää, ja paroni kysyi:

-- Milloin tahdotte mennä vihille?

Mies muuttui taas äkkiä ujoksi ja joutui aivan ymmälle. Vihdoin viimein
sai hän epäröiden sanotuksi:

-- Eik's' mun ens' olis saatav' paperi?

Nyt paroni suuttui:

-- Tehän saatte, hiisi vie, naimakirjan. Sehän on paras kaikista
papereista.

Mies ei hellittänyt kuitenkaan:

-- Sill' välin olis' vai' hyvä saada pien' lappu. Ei se vai' haittais'.

Paroni nousi silloin tehdäkseen lopun keskustelusta.

-- Vastatkaa heti: niinkö vai ei! Ell'ette tahdo, sanokaa se! Minulla
on kyllä tiedossa toinenkin ottaja.

Silloin sai kilpailun pelko kavalan normandielaisen pään pyörälle. Hän
teki oitis päätöksensä ja ojensi kätensä sopiaksensa asiasta kuin
lehmäkaupasta.

-- Tuohon käteen sitt', herra paroni, se on päätett'. Konna se, ku
sanans' takas' ottaa.

Paroni löi kättä päälle ja huusi:

-- Ludivine!

Keittäjätär kurotti päätään ulos ikkunasta.

-- Tuokaa pullo viiniä!

Kaupanpäättäjäisiksi kilistettiin, ja mies lähti kevein askelin
tiehensä.

Julienille ei puhuttu tästä käynnistä mitään. Naimasopimus
kirjoitettiin kaikessa hiljaisuudessa, ja kun kuulutus oli tapahtunut,
vietettiin häät eräänä maanantaiaamuna. Muuan naapurinnainen kantoi
lapsen kirkkoon nuoren pariskunnan perässä, ikäänkuin varmana takeena
luvatusta omaisuudesta. Eikä tästä asiasta kukaan sillä paikkakunnalla
ollut ihmeissään. Päinvastoin kadehdittiin Désiré Lecoq'ia. Hän oli
onnenkantamoinen, arvelivat ihmiset, huulillaan viekas hymy, jossa ei
piillyt vähääkään ilkeyttä.

Julien nosti tapahtuman johdosta hirveän melun, joka lyhensi hänen
appivanhempiensa oloa Peuples'issa. Jeannessa ei heidän lähtönsä
synnyttänyt kovin syvää surua, sillä Paulista oli hän nyt saanut
tyhjentymättömän onnen lähteen.



IX.


Kun Jeanne oli täydellisesti toipunut lapsivuoteestaan, päätettiin
käydä vastavierailulla Fourville'n perheessä ja myöskin esitellä
itsensä markiisi Coutelier'lle.

Julien oli eräästä huutokaupasta ostanut uudet yhden hevosen vedettävät
vaunut, voidakseen ajella kahdesti kuukaudessa. Ne valjastettiin nyt
eräänä kirkkaana syyskuun päivänä ja, kun oli ajettu kaksi tuntia
Normandien lakeuksien poikki, saavuttiin pieneen alhoon, jonka
molemmilla puolilla kasvoi metsää. Pian muuttuivat sitten kylvömaat
tasangoiksi, ne taas rämeeksi, joka kasvoi korkeata, siihen vuoden
aikaan kuivaa ruohoa, jonka keltaisten nauhain kaltaiset pitkät lehdet
kahisivat tuulessa.

Yht'äkkiä teki alho jyrkän käänteen ja eteen ilmestyi Vrillette'n hovi,
takanaan metsäinen rinne ja toisella puolellaan iso lampi, jonka
vesirajasta rakennuksen seinä yleni ja jota etupuolelta rajoitti
korkea, laakson toiselle rinteelle kapuava kuusikko.

Oli ajettava vanhan nostosillan yli ja kuljettava sisään Ludvig XIII
ajan malliin tehdyn avaran portaikon kautta päästäkseen hovin
etupihaan, komean päärakennuksen eteen, joka oli samalta aikakaudelta
kuin portaikkokin. Sen ikkunakehykset olivat tiilestä ja sen molemmissa
päissä kohosi liuskakivillä katetut tornit.

Julien selitti Jeannelle rakennuksen kaikki eri osat kuin asiaan hyvin
perehtynyt talossakävijä ainakin. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi ollut
talon isäntä ja puhui ihastuneena sen kauneuksista.

-- Katsopas tuota portaikkoa! Eikös olekin suurenmoinen rakennus! Koko
toinen julkisivu on lampeen päin oikein kuninkaallisine portaineen,
jotka vievät ihan veden partaalle saakka, ja neljä venettä on siellä
alimpaan astimeen kiinnitetty, kaksi kreiviä ja kaksi kreivitärtä
varten. Tuolla oikealla, missä näet poppelirivin, päättyy lampi ja
sieltä alkaa joki, joka juoksee Fécamp'iin asti. Seutu on ihan täynnä
metsänriistaa, ja kreivi on innokas metsästäjä. Tässä vasta oikea
herraskartano.

Pääovi avautui ja kalpea kreivitär tuli vieraitaan vastaan hymysuin ja
puettuna laahushameeseen kuin entisaikain hovirouvat. Hän oli
todellakin kaunis ja aivan kuin syntynyt tätä kreivin hovia varten.

Salin kahdeksasta ikkunasta oli neljä lammen puolella, ja niistä näkyi
jylhä kuusikko, joka yleni vastapäätä olevalla rannalla ja jonka
tummanvehreä havupuku loi syvän, synkän varjon veteen. Kun tuuli kävi,
synnyttivät kuusikon huokaukset suomaan sävyn.

Kreivitär tarttui Jeannea molemmista käsistä, aivan kuin Jeanne olisi
ollut hänelle vanha lapsuudenystävä, vei hänet istumaan ja asettui itse
matalalle tuolille hänen viereensä, sillä välin kuin Julien, jossa koko
entinen unhotettu hienous jo viisi kuukautta sitten oli uudelleen
elpynyt eloon, puheli ja hymyili herttaisena ja ystävällisenä.

Kreivitär ja hän puhuivat ratsastusmatkoistaan. Pyssynlaukaus, joka
pamahti ikkunain edessä, sai Jeannen huudahtamaan. Kreivi oli ampunut
tavisorsan.

Hänen vaimonsa huusi hänelle.

Kuului airojen kolinaa, veneen sysäys kiveä vastaan, ja
jättiläiskokoinen kreivi ilmestyi pitkävartisissa saappaissaan, kahden
märän koiran seurassa, jotka olivat punertavat kuin hänkin ja jotka
kävivät pitkälleen matolle oven suuhun.

Kotonaan tuntui kreivi luontevammalta ja oli ihastunut vieraidensa
tulosta. Hän antoi laittaa pesään tulen ja tuoda madeiraa ja leivoksia.
Yht'äkkiä huudahti hän:

-- Teidän täytyy syödä päivällistä luonamme!

Jeanne, joka lakkaamatta ajatteli lastaan, kieltäytyi, kreivi taas
vaati vaatimistaan, ja kun Jeanne ei antanut myöten, niin teki Julien
tuskastuneena äkkinäisen kädenliikkeen. Silloin pelkäsi Jeanne hänen
häijyn, riitaisan luonteensa puhkeavan ja taipui jäämään, vaikka häntä
kiusasikin ajatus, ettei saisi nähdä Paulia ennenkuin vasta seuraavana
aamuna.

Päivä oli ihana. Käytiin ensin katsomassa lähteitä, jotka pulppusivat
esille sammaleisen kallion kyljestä kirkkaaseen altaaseen, jossa vesi
lakkaamatta poreili. Sitten tehtiin soutumatka oikeita kanavia pitkin,
jotka olivat avatut kuivan kaislikkometsän läpi. Kreivi istui
soutamassa molempien koiriensa välissä, jotka kuono pystyssä
vainuilivat. Jokaisesta airojen vetäisystä vene oikein kohosi ja kiiti
eteenpäin. Toisinaan kasteli Jeanne kättään kylmään veteen ja nautti
sen jäätävästä kosketuksesta, joka juoksi sormista sydämeen asti.
Veneen perässä istuivat Julien ja, huiveihinsa kääriytyneenä,
kreivitär, joka hymyili tuota ikuista, keskeytymätöntä hymyään,
ominaista tyytyväisille ihmisille, joille onni ei suo enää mitään
toivomisen varaa.

Tuli sitten viluinen, värisyttävä ilta, tuulen puhaltaessa pohjoisesta
kuihtuneisiin kaisloihin. Aurinko oli uponnut kuusien taakse, ja
punainen taivas, jossa siellä täällä tulisina hohti kummallisia pieniä
pilvenhattaroita, synnytti ruumiissa väristyksen jo pelkästä
näkemisestä.

Mentiin sisään avaraan saliin, jossa suuri uunivalkea loimusi.
Lämmittävä mielihyvän tunne synnytti ilon heti kynnyksen yli tultua. Ja
kreivi, jonka riemu puhkesi ilmi, koppasi vaimonsa jättiläissyliinsä,
kohotti hänet kuin lapsen ylös ja painoi hänen molemmille poskilleen
tyytyväisenä kaksi kaikuvaa suudelmaa.

Hymyillen katseli Jeanne tuota kunnon jättiläistä, jota olisi luullut
oikeaksi peikoksi pelkästään jo hänen viiksistään, ja ajatteli:

-- Kuinka helposti ihmisistä erehtyykään!

Ja luotuaan melkein tietämättään katseensa Julieniin, hän näki
miehensä seisovan oven suussa hirveän kalpeana, tuijottaen kreiviin.
Huolestuneena meni hän miehensä luo ja kysyi häneltä hiljaisella
äänellä:

-- Oletko sairas? Mikä sinua vaivaa?

Johon toinen vihastuneena vastasi:

-- Ei mikään Anna minun olla. Minun on kylmä.

Kun he olivat siirtyneet ruokasaliin, pyysi kreivi saada laskea
koiransa sisään. Ne tulivatkin sitten kohta ja kävivät istumaan toinen
oikealle, toinen vasemmalle puolelle isäntäänsä, joka lakkaamatta antoi
niille jonkun palasen ja silitteli niiden pitkiä, silkkisiä korvia,
niiden kurottaessa päätään, heiluttaessa häntäänsä ja väristessä
tyytyväisyydestä.

Kun Jeanne ja Julien päivällisen jälkeen tahtoivat lähteä, pidätti
herra de Fourville heitä vielä näyttääkseen heille tuohuskalastusta.
Sitä varten sijoitti hän heidät ja kreivittären lammenpuoleiselle
portaikolle ja astui veneeseen palvelijan kanssa, jolla oli käsissään
haavi ja palava soihtu. Yö oli kirkas, pakkanen nipisteli ja tähdet
kimaltelivat taivaalla.

Tuohus loi veden pinnalle ja kaislikkoon kummallisesti loimuavia
valoläikkiä ja valaisi tiheän kuusikon. Ja veneen kääntyessä ilmestyi
yht'äkkiä tuon valaistun metsän rinteeseen äärettömän iso, aaveen
tapainen miehen varjo. Sen pää ulottui yli puitten, hävisi taivaalle ja
jalat upposivat lampeen. Sitten tuo suunnattoman suuri olento kohotti
käsivarttaan ikäänkuin ottaakseen tähtiä taivaalta. Nopeasti kohosivat
nuo äärettömän pitkät käsivarret ja vaipuivat sitten alas. Samassa
kuului hiljaista loisketta kuin vettä olisi kuohutettu.

Vene kääntyi hiljakseen, ja kummallinen aave näkyi juoksevan pitkin
metsän rinnettä, jota tuohus veneen kääntyessä valaisi, sitten se
katosi näkymättömälle taivaan rannalle ilmestyäkseen taas pienempänä,
epäselvempänä, omituisesti liikkuen pitkin kartanorakennuksen
julkisivua.

Ja kreivin kova ääni kajahti:

-- Gilberte, minulla on jo kahdeksan.

Airot loiskuivat vedessä. Iso varjo pysyi nyt paikallaan rakennuksen
seinällä, mutta pieneni pienenemistään, himmeni himmenemistään; sen pää
näkyi alenevan, ruumis laihtuvan, ja kun herra de Fourville,
palvelijansa seuraamana, joka kantoi tuohusta, nousi portaikon
astimille, oli varjo jo hänen kokoisensa ja jäljitteli kaikki hänen
liikkeensä. Ja hänellä oli haavissaan kahdeksan isoa, sätkähtelevää
kalaa.

Kun Jeanne ja Julien, kääriytyneinä kaapuihin ja peitteisiin, jotka
heille oli lainattu, olivat paluumatkalla kotiin, sanoi Jeanne melkein
tietämättään:

-- Hän on oikein kelpo mies, tuo jättiläinen.

Ja Julien, joka ajoi hevosta, vastasi:

-- Kyllä, mutta hän ei osaa aina käyttäytyä ihmisten seurassa.

Viikon perästä kävivät he Coutelier'in perheessä, jonka sanottiin
olevan seudun ensimmäinen aatelisperhe. Heidän tilansa Reminil sijaitsi
aivan Cany'n ison kauppalan vieressä. Uusi kartanorakennus, joka oli
Ludvig XIV ajoilta, seisoi kuin piiloutuneena muurien ympäröimässä
suurenmoisessa puistossa. Mäellä näkyi entisen hovin raunioita.
Juhlapukuiset palvelijat saattoivat vieraat valtavan isoon saliin.
Keskellä tätä huonetta oli pylvään tapainen laite, jonka päällä lepäsi
äärettömän iso, Sèvres'ssa valmistettu maljakko ja jonka jalustalla
oli, kristallikuvukon suojaamana, kuninkaan omakätinen kirje, jossa
markiisi Léopold-Hervé-Joséph-Germer de Varneville, de Rollebosc de
Coutelier'ta pyydetään vastaanottamaan tämä hallitsijan lahja.

Jeanne ja Julien tarkastelivat tätä kuninkaan lahjaa, kun markiisi ja
markiisitar astuivat huoneeseen. Rouva oli puuteroitu, virallisen
ystävällinen ja käytökseltään teeskennelty, tahtoen näyttää
alentuvaiselta. Hänen puolisonsa, joka oli suurikasvuinen,
vaaleatukkainen mies, osoitti liikkeillään, äänellään ja koko
ryhdillään ylevyyttä, joka ilmaisi hänen tietävän oman arvonsa. He
olivat molemmat hienoja seuratapoja noudattavia ihmisiä, joiden
ajatukset, tunteet ja sanat alati näyttivät liikkuvan kuin puujaloilla.

He puhuivat yksin, odottamatta vastausta, hymyilivät välinpitämättömän
näköisinä ja tuntuivat aina vain täyttävän heille heidän syntymänsä
kautta annettua tehtävää ottaa kohteliaasti vastaan seudun pikku
aatelistoa.

Jeanne ja Julien tästä lamautuneina ponnistelivat voimiaan ollakseen
miellyttäviä. Heitä vaivasi vierailun pitkittyminen, mutta he eivät
tietäneet, milloin oli soveliasta lähteä. Silloin lopetti markiisitar
itse vierailun luontevasti, yksinkertaisesti, keskeyttäen puhelun
pisteeseen, aivan kuin kohtelias kuningatar päättää vastaanottonsa.

Kotiin palatessa sanoi Julien:

-- Jos tahdot, lopetamme tähän vierailumme. Fourville'n perhe riittää
ainakin minulle.

Samaa mieltä oli Jeannekin.

Joulukuu kului hitaasti, tuo pimeä kuukausi, joka on kuin synkkä luola
vuoden pohjalla. Kuten edellisenäkin vuonna, alkoi taas suljettu elämä.
Jeannella ei kuitenkaan ollut lainkaan ikävä, sillä hän askarteli koko
ajan Paulin kanssa, jota Julien syrjästä katseli levottomalla,
tyytymättömällä silmällä.

Usein, pidellessään poikaa sylissään ja hyväillessään sitä tuolla
intomielisellä rakkaudella, jota äiti osoittaa lapselleen, nosti Jeanne
lapsen isän eteen ja sanoi:

-- Suutelehan toki sitä! Näyttää aivan siltä kuin et sitä
rakastaisikaan.

Isä kosketti silloin huulillaan vastahakoisesti lapsen hiuksetonta
päätä, kumartuen sitä kohti etäältä, jottei lapsi liikkuvilla,
levottomilla, kiemurtelevilla pikku käsillään satuttaisi häneen. Sitten
äiti lapsineen poistui. Näytti siltä kuin Julien olisi tuntenut inhoa
heitä kohtaan.

Aika ajoin olivat kunnallislautakunnan esimies, tohtori ja kirkkoherra
heillä päivällisillä. Toisinaan taas kävi heillä Fourville'n perhe,
jonka kanssa tuttavuus kasvoi kasvamistaan.

Kreivi näkyi olevan ihastunut Pauliin ja piteli häntä polvellaan
koko vierailuajan, jopa koko päiväkaudenkin. Hän piteli hellävaroin
poikaa isoissa jättiläiskäsissään, kutitteli hänen nenänpäätänsä
pitkien viiksiensä kärjillä ja suuteli häntä äidin tapaan oikein
intohimoisesti. Kreivi kärsi kovin siitä, ettei heillä itsellään ollut
yhtään lasta.

Maaliskuussa ilma oli kirkas ja kuiva, miltei lauha. Kreivitär Gilberte
alkoi jälleen puhua ratsastusmatkoista, joita heidän kaikkien neljän
oli yhdessä tehtävä. Jeanne, joka oli kyllästynyt pitkiin, aina
samanlaisiin, yksitoikkoisiin iltoihin, öihin ja päiviin, suostui
mielihyvällä tähän esitykseen, ja viikon päivät valmisteli hän
ihastuneena ratsastuspukuaan.

Sitten alkoivat heidän huvimatkansa. He ratsastelivat aina kaksi
rinnan, kreivitär ja Julien edellä, kreivi ja Jeanne sadan askeleen
päässä jäljessä. Viimeksi mainitut puhelivat keskenään kuin kaksi
ystävää ainakin, sillä heistä oli tullut ystävykset heidän suoran
luonteensa ja vilpittömien sydämiensä vuorovaikutuksesta; jälkimmäiset
taas puhelivat useimmiten hiljaa keskenään, mutta nauroivat välistä
kovasti, katsoivat yht'äkkiä toisiinsa, aivan kuin heidän silmillään
olisi ollut toisilleen jotain sanottavaa, jota ei heidän suunsa
ilmaissut. Ja odottamatta lähtivät he silloin nelistämään aivan kuin
haluten paeta jonnekin, päästä jonnekin kauas, hyvin kauas.

Silloin tuntui Gilberte kiivastuvan. Hänen kova äänensä kaikui
toisinaan tuulen kantamana jäljelle jääneiden korviin. Sen kuullessaan
kreivi hymyili ja sanoi Jeannelle:

-- Vaimoni ei ole joka päivä hyvällä tuulella.

Kun kreivitär eräänä iltana kotiin palatessa kannusti tammaansa, iskien
sitä kylkiin ja taas äkkiä pysäyttäen sen, kuului Julien useita kertoja
sanovan hänelle:

-- Varokaa, varokaa! Hevosenne voi hurjistua!

Siihen vastasi kreivitär:

-- Yhdentekevää. Ei se teitä koske.

Ja hänen sanansa kaikuivat avokentällä niin kimakkoina, kovina ja
selvinä, että ne olivat kuin ilmaan naulatut.

Hänen ratsunsa karkasi pystyyn ja potki kuolan valuessa suusta. Silloin
tuli kreivi levottomaksi ja huusi voimakkailla keuhkoillaan hänelle:

-- Ole toki varovainen, Gilberte!

Kuin uhallaan, hermostuneen naisen tavalla, löi Gilberte silloin
ruoskalla hevostaan molempien korvien väliin. Ratsu raivostui, karkasi
pystyyn, polki ilmaa etujaloillaan ja laskeutui jälleen maahan,
syöksähti hirveään juoksuun ja kiiti nuolen nopeudella kenttää
pitkin. Ensin ajoi Gilberte yli niityn ja sitten peltojen poikki.
Ratsastaessaan kohotti hän paksun kostean mullan pölypilveksi ja
etääntyi niin nopeasti, että pian tuskin enää eroitti ratsua ja
ratsastajatarta.

Julien jäi ällistyneenä paikalleen ja huudahteli epätoivoissaan:

-- Rouva, rouva!

Mutta kreivi murahti itsekseen, painautui etunojaan ison ratsunsa
niskalle ja syöksi hevosen ruumiinsa koko voimalla juoksuun. Ja hän
lennätti sitä, kannusti, hoputti, kiihdytti äänellään, liikkeillään,
kannuksilla niin, että tuo kookas ratsastaja näkyi ikäänkuin kantavan
suurta hevostaan sääriensä välissä, kiidättäessään sitä aivan kuin
lentoon. Ja hevonen ja mies kiitivät käsittämättömän nopeasti, syöksyen
suoraa tietä eteenpäin. Jeanne näki enää vain kaukana kaksi varjoa,
naisen ja miehen, etenevän etenemistään, pienenevän, hälvenevän,
häviävän kuin kaksi lintua, jotka toisiaan takaa ajavat, katoavat ja
häipyvät taivaan avaruuteen.

Silloin ajoi Julien vaimonsa luo ja sopersi vihaisen näköisenä:

-- Luulen, että hän on tänään hullu.

Ja molemmat läksivät sitten ystäviensä jälkeen, jotka nyt olivat
painuneet alavaan lakeuteen.

Neljännestunnin kuluttua näkivät he heidän jälleen tulevan takaisin ja
saavuttivat heidät pian.

Kreivi, joka oli aivan punainen ia hikinen ja hymyili tyytyväisenä,
voiton riemu katseessaan, piteli lujalla kädellään vaimonsa vapisevaa
ratsua suitsista. Kreivitär oli kalpea ja hänen kasvojansa mursi tuska.
Hän nojasi toisen kätensä miehensä olkapäähän aivan kuin olisi ollut
menehtymäisillään.

Sinä päivänä käsitti Jeanne, että kreivi rakasti vaimoaan kiihkeästi.

Sitä seuraavana kuukautena oli kreivitär iloisempi kuin koskaan ennen.
Hän kävi usein Peuples'issa, hymyili alituisesti ja suuteli Jeannea
hellästi ja innostuneesti. Näytti kuin hänet olisi vallannut
salaperäinen hurmio. Hänen miehensä, joka myöskin oli ihastunut,
katseli häntä hellittämättä, tavoitteli alinomaa hänen kättään, ja
kosketti hänen pukuaan. Näytti kuin rakkaus olisi kasvanut hänessä
kaksinkertaiseksi.

Eräänä iltana hän sanoi Jeannelle:

-- Tämä on onnemme päivä. Gilberte ei ole koskaan ollut näin
herttainen. Hän ei ole enää huonolla tuulella eikä vihainen. Tunnen,
että hän rakastaa minua. Tätä ennen en ollut siitä varma.

Myöskin Julien näytti olevan muuttunut, iloisempi, malttavampi, aivan
kuin molempien näiden perheiden hyvät välit olisivat tuoneet ilon ja
rauhan kumpaiseenkin.

Kevät oli tavattoman aikainen ja lämmin. Suloisesta aamusta tyyneen,
lauhaan iltaan asti synnytti aurinko kaiket päivät ituja maan pintaan.
Nopea ja valtava oli kaikkien kasvien puhkeaminen samalla kertaa, tuo
elämän nesteen vastustamaton nousu, jälleen syntymisen kiihko, mikä
luonnossa ilmenee muutamina erityisesti hyvinä vuosina, jotka saavat
uskomaan maailman uudelleen nuortumiseen.

Jeanne tuntui olevan aivan kuin suunniltaan tästä elämän käymistilasta.
Kun hän näki ruohikossa pienen kukkasen, valtasi hänet äkkiä mielen
raukeus, suloinen alakuloisuus, tuntikausia kestävä veltto
unelmoiminen.

Ja sitten saivat hänen mielensä heltymään muistot hänen rakkautensa
ensimmäisiltä ajoilta. Ei niin, että hänen sydämessään olisi herännyt
uusi rakkaus Julienia kohtaan, sillä kaikki tuo oli ollut ja mennyt
ainiaaksi, mutta koko hänen ruumiinsa joutui tuulen hyväilevästä
kosketuksesta ja kevään tuoksujen vaikutuksesta aivan kuin kuohuksiin.
Tuntui kuin joku näkymätön, hellä ääni olisi häntä kutsunut ja
kiihdyttänyt.

Hän tahtoi mielellään olla yksin, heittäytyä päivän helteeseen ja
antautua kokonaan tunteitten, epämääräisten, ihanain ilojen valtaan.

Kun hän eräänä aamuna näin unelmoi, heräsi hänessä näky, pikainen
muisto tuosta päivänpaisteisesta kolkasta puitten siimeksessä
metsikössä lähellä tretat'ta. Siellä oli hän ensimmäisen kerran
tuntenut ruumiissaan rakkauden väristyksen sen miehen rinnalla, joka
häntä silloin rakasti, siellä tuo mies ensimmäisen kerran ilmaisi
hänelle sydämensä ujot tunteet ja siellä hän itsekin luuli yht'äkkiä
saavuttaneensa valoisan tulevaisuuden.

Ja hänen teki mieli taas nähdä tuo metsä, tehdä sinne jonkinlainen
pyhiinvaellusmatka, aivan kuin siellä käynti olisi aikaansaava
muutoksen hänen elämässään.

Julien oli lähtenyt ulos jo aamun koittaessa, -- minne, sitä hän ei
tietänyt. Jeanne antoi siis satuloida Martinin pienen valkoisen
hevosen, jolla hän joskus ratsasteli, ja lähti matkalle.

Oli tuollainen tyyni päivä, jolloin ei mikään missään liikahda, ei
ruoho, ei lehti; kaikki tuntui pysähtyneen paikalleen, aivan kuin tuuli
olisi kuollut. Yksin hyönteisetkin näyttivät hävinneen.

Polttava, valtava lepo laskeutui kultahuuruina alas auringosta, ja
Jeanne ajoi käyden tyytyväisenä keinuen hevosensa selässä. Silloin
tällöin loi hän ylös silmänsä katsellakseen pientä, valkoista
pilvenhattaraa, joka unhotettuna riippui siellä ylhäällä, ypö yksin
keskellä sinistä taivaan lakea.

Hän ratsasti laaksoon, joka aleni merelle päin korkeiden
rantakallioiden välitse, joita nimitetään tretat'n porteiksi; aivan
hiljaa ajoi hän sitten metsään, jonne sateli päivän säteitä vehreiden
lehvien lomitse, jotka olivat vielä vaaleita. Hän etsi tuttua paikkaa,
löytämättä sitä, ajellen polkuja pitkin sinne tänne.

Ajaessaan pitkän kujanteen poikki hän huomasi yht'äkkiä aivan sen
perällä kaksi ratsuhevosta, jotka olivat sidotut kiinni puuhun, ja hän
tunsi ne heti: ne olivat Gilberten ja Julienin hevoset. Yksinäisyys
alkoi häntä jo painostaa; hän oli tyytyväinen tähän odottamattomaan
kohtaukseen ja kannusti ratsunsa juoksuun.

Tultuaan molempien hevosten kohdalle, jotka tottuneina tämmöisiin
pitkiin pysähdyksiin, kärsivällisesti odottivat, huusi hän, mutta
kukaan ei vastannut.

Naisen hansikas ja kaksi ratsuruoskaa makasi tallatulla nurmella. He
olivat siis siinä istuneet ja sitten menneet etemmäksi, jättäen hevoset
paikalleen.

Jeanne odotti neljännestunnin, kaksikymmentä minuttia, ja oli ymmällä
siitä, mitä he mahtoivat tehdä. Hän oli laskeutunut alas hevosen
selästä ja seisoi hievahtamatta paikallaan, puunrunkoon nojautuen, kun
kaksi pikkuista lintua häntä huomaamatta lensi alas nurmelle aivan
lähelle häntä. Toinen niistä hypiskeli toisen ympärillä, siivet
harallaan ja väristen, nyökytellen päätään ja piipatellen.

Jeanne joutui hämilleen, ikäänkuin lintujen rakkaus olisi ollut hänelle
tuntematon asia, mutta sitten ajatteli hän itsekseen: "Se on totta; nyt
on kevät". Mutta pian heräsi hänessä toinenkin ajatus: epäluulo. Hän
näki jälleen hansikkaan, ruoskat ja molemmat hevoset, jotka olivat
yksikseen jätetyt, ja kiireesti nousi hän satulaan tuntien
vastustamatonta halua paeta pois.

Hän ajoi nyt nelisten takaisin Peuples'iin. Aivot työskentelivät hänen
päässään, harkitsivat asioita, yhdistivät tapahtumia toisiinsa ja
tekivät päätelmiä. Kuinka ei hän ollut sitä aikaisemmin arvannut?
Kuinka ei ollut mitään huomannut? Kuinka ei ymmärtänyt Julienin
poissaoloa, hänen entisen hienoutensa uudistumista ja sitten hänen
mielialansa rauhoittumista? Ja hän muisti myöskin Gilberten äkilliset
hermostumiset, hänen ylenpalttiset hellyydenosoituksensa ja sen jo
jonkun aikaa kestäneen auvoisen mielentilan, jossa Gilberte oli ja
josta kreivi oli niin iloinen.

Hän pidätti hevosensa käymään, sillä hän tahtoi tarkkaan miettiä,
ja nopea juoksu häiritsi hänen ajatuksiansa. Kun ensimmäinen
mielenliikutus oli ohi, oli hänen sydämensä melkein rauhallinen, ilman
mustasukkaisuutta, ilman vihaa, mutta täynnä ylenkatsetta. Hän ei
ajatellut Julienia lainkaan: ei mikään häneen nähden enää ihmetyttänyt
häntä, mutta kreivittären, hänen ystävättärensä kaksinkertainen petos
kuohutti hänen mieltään. Koko maailma oli siis kavala, valheellinen ja
petollinen. Ja kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Kuvitelmiaan suree
välistä yhtä syvästi kuin rakkaita vainajiaan.

Hän päätti kuitenkin olla olevinaan, kuin ei asiasta mitään tietäisi,
sulkea sielunsa kaikilta muilta tunteilta ja rakastaa ainoastaan Paulia
ja vanhempiaan, ja sietää muita rauhallisen näköisenä.

Heti kotiin tultuaan riensi hän poikansa luo, vei hänet omaan
huoneeseensa ja suuteli häntä rajusti pitkän aikaa. Julien palasi
päivälliseksi herttaisena, hymyilevänä, ystävällisenä ja kysyi:

-- Eivätkö isä ja äiti tänä vuonna tulekaan tänne?

Tämä kohtelias kysymys miellytti Jeannea niin, että hän melkein antoi
miehelleen anteeksi sen, mitä metsässä sai tietää, ja yht'äkkiä valtasi
hänet kova halu saada jo kohta nähdä ne molemmat henkilöt, joita hän
Paulin jälkeen eniten rakasti, ja hän käytti koko sen illan
kirjoittaakseen heille ja kiirehtiäkseen heitä tulemaan Peuples'iin.

He vastasivat tulevansa 20 p:nä toukokuuta. Nyt oli saman kuun 7 päivä.

Jeanne odotti heitä yhä kasvavalla kärsimättömyydellä, aivan kuin hän
olisi tuntenut, paitsi lapsen rakkautta heitä kohtaan, uutta tarvetta
saada keventää sydäntään rehellisille ihmisille, puhella avoimin
sieluin puhtaille, kaikenlaisesta riettaudesta vapaille ihmisille,
joiden elämä ja kaikki teot, kaikki ajatukset ja kaikki pyrinnöt aina
ovat olleet suorat ja oikeat.

Se, mitä hän nyt tunsi, oli eristäytymistä kaikista noista horjuvista
omistatunnoista, joiden keskellä hän eli. Ja vaikka hän äkkiä oli
oppinutkin teeskentelemään, vaikka hän ottikin vastaan kreivittären
ojennetuin käsin ja hymyilevin huulin, niin tunsi hän tuon tyhjyyden ja
ylenkatseen tunteen ihmisiä kohtaan yhä kasvavan ja kehittyvän. Niinpä
synnyttivät hänessä joka päivä sen paikkakunnan pikku juorutkin yhä
suurempaa inhoa, yhä suurempaa halveksumista ihmisiä kohtaan.

Couillard'in tytär oli saanut lapsen ja pian oli vietettävä häät.
Martinin palvelijatar, muuan orpotyttö, oli raskaana. Eräs viisitoista
vuotias naapurin tyttö oli raskaana. Eräs köyhä, ontuva ja siivoton
leskivaimo, jota sanottiin "Likaiseksi" hänen hirveän likaisen
ulkomuotonsa tähden, oli myöskin raskaana. Yhtämittaa kerrottiin
muista raskaudentapauksista tahi jonkun nuoren tytön, jonkun
talonpoikaisvaimon ja perheenäidin tahi jonkun rikkaan, arvossapidetyn
talonpojan lemmenseikkailuista. Tämä lämmin kevät tuntui herättävän
elämännesteen yhtä paljon ihmisissä kuin kasveissakin liikkeelle.

Ja Jeanne, jonka tunteet olivat sammuneet, jonka masentunutta sydäntä
ja hentomielistä sielua näkyivät liikuttavan ainoastaan leudot
tuulenhenkäykset, joka vain unelmoi ihastuneena, mutta haluttomana ja
oli innostunut haaveilemiseen, mutta kuollut lihan himoille, hän oli
kaikesta tuosta petomaisesta saastaisuudesta hämmästyksissään ja täynnä
inhoa, joka muuttui hänessä vihaksi. Paritteleminen luomakunnassa
kuohutti hänen mieltään ikäänkuin se olisi ollut jotakin
luonnonvastaista. Ja kun hän oli vihoissaan Gilbertelle, niin se ei
johtunut siitä, että tämä tahtoi riistää häneltä hänen miehensä, vaan
siitä, että Gilberte'kin oli vajonnut tuohon yleiseen, yhteiseen
lokaan. Eihän hän ollut enää tuota alhaisen rahvaan sukua, jossa
vaistot ovat vallanpitäjinä. Kuinka oli hän siis voinut alentua samalle
tasolle kuin millä nuo raavaat olivat?

Samana päivänä, jolloin hänen vanhempainsa oli määrä saapua, kiihoitti
Julien vielä hänen inhontunteitansa iloisesti kertomalla erään heidän
leipurinsa luona sattuneen siveettömän tapahtuman aivankuin jonkun ihan
luonnollisen ja hauskan jutun. Ja Julien lisäsi nauraen:

-- He syöttävät meille lemmenleipää, nuo veitikat. Tämä on oikea La
Fontainen tarina.

Jeanne ei uskaltanut enää kajotakaan leipään.

Kun sitten matkavaunut pysähtyivät portaikon eteen ja paronin iloiset
kasvot näkyivät vaunujen ovesta, syntyi Jeannen sydämessä niin syvä
mielenliikutus, niin raivoisa rakkauden puuska, ettei hän ollut
semmoista koskaan ennen tuntenut. Mutta hän hämmästyi niin, että oli
melkein mennä tainnoksiin, kun näki äitinsä. Paronitar oli, näet,
näiden kuuden kuukauden kuluessa käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Hänen isot, veltot, riippuvat poskensa olivat alkaneet punoittaa aivan
kuin olisivat verestä turvonneet, hänen katseensa näytti sammuneelta,
ja hän saattoi liikkua vain kahden hengen taluttamana. Hänen raskas
hengityksensä oli käynyt vinkuvaksi ja niin vaikeaksi, että tuntui
oikein tukalalta olla hänen lähellään. Paroni, joka oli nähnyt hänet
joka päivä, ei ollut huomannut tätä hänen huonontumistaan, ja kun
paronitar valitteli alati tukehtuvansa ja yhä työläämmin voivansa
liikkua, niin vastasi paroni vain:

-- Eihän toki, kultaseni, tämmöinenhän sinä olet ollut aina.

Kun Jeanne oli saattanut heidät heidän huoneeseensa, poistui hän omaan
huoneeseensa itkemään, niin masentunut ja toivoton oli hän nyt. Sitten
meni hän uudelleen isäänsä tapaamaan, heittäytyi hänen kaulaansa silmät
vielä täynnä kyyneleitä ja sanoi:

-- Voi, kuinka äiti on muuttunut! Mikä häntä vaivaa, sano, mikä häntä
vaivaa?

Isä hämmästyi kovin ja vastasi:

-- Niinkö?! Turhia hätäilet! Olen koko ajan ollut hänen kanssaan, ja
vakuutan sinulle, ettei hän minusta ole entistään huonompi. Hän on
samanlainen kuin aina.

Illalla sanoi Julien vaimolleen:

-- Äitisi on alaspäin menossa. Taitaa jo lähetä loppuaan.

Ja kun Jeanne purskahti itkuun, tuskaantui hän:

-- No, no, enhän sillä sano, että hän jo olisi kokonaan mennyt. Sinä
nyt aina liioittelet mahdottomiin. Hän on muuttunut, ei muuta, se
kuuluu jo hänen ikäänsä.

Viikon kuluttua ei Jeanne enää tätä asiaa ajatellut, sillä hän tottui
äitinsä uuteen ulkomuotoon ja kentiesi ehkäisi pelkonsa, niinkuin
ihmisen on tapa, jonkinlaisen itsekkään tunteen vaistomaisesta
vaikutuksesta ja luonnollisesta sielun rauhan tarpeesta, ehkäistä,
lykätä luotaan aina pelkonsa ja mieltä ahdistavat huolensa.

Paronitar, joka ei juuri enää voinut kävellä, oli ulkona päivittäin
vain puoli tuntia. Tehtyään yhden ainoan matkan kujanteensa läpi ei hän
enää jaksanut liikkua ja halusi istuutua penkille. Ja kun hän tunsi
olevansa kykenemätön päättämään kävelynsä, sanoi hän:

-- Pysähtykäämme! Sydänvikani on tehnyt jalkani voimattomiksi.

Nyt ei hän enää nauranut lainkaan, hymyili vain asioille, joille hän
vielä vuosi sitten olisi nauranut oikein sydämensä pohjasta. Mutta
hänen silmänsä olivat pysyneet mainiossa kunnossa ja hän lueskeli
kaiket päivät _Corinne'a_ tahi Lamartine'n runoja _Méditations_, ja
sitten pyysi hän, että hänelle tuotaisiin "muistojen" laatikko.
Tyhjennettyään siitä helmaansa vanhat, rakkaat kirjeensä hän asetti
laatikon viereensä tuolille ja pani sitten "pyhäinjäännöksensä",
tarkastettuaan verkalleen jokaisen niistä, yksitellen takaisin
laatikkoon. Ja kun hän joskus oli yksin, aivan yksin, suutelikin hän
muutamia noista muistoesineistä niinkuin salassa suudellaan rakkaiden
vainajien hiuksia.

Kun Jeanne joskus tuli odottamatta huoneeseen, tapasi hän äitinsä
itkemästä, itkemästä vetreitä kyyneleitä. Hän kysyi silloin:

-- Mikä sinun on, äiti kulta?

Johon paronitar pitkään huoaisten vastasi:

-- Se on vanhain muistojen vaikutusta. Ne herättävät eloon niin paljon
suloisia asioita, jotka nyt ovat ainiaaksi menneet. Henkilöitäkin,
joita ei lainkaan enää ole ajatellut, tulee yht'äkkiä jälleen mieleen.
Luulee näkevänsä heidät, kuulevansa heidän puhuvan, ja se tekee niin
tuskallisen vaikutuksen. Sen sinäkin myöhemmin saat kokea.

Kun paroni näinä alakuloisina hetkinä sattui tulemaan sisään sopersi
hän:

-- Jeanne kulta, usko minua, polta kirjeesi, kaikki, äitisi kirjeet ja
minun, kaikki! Ei ole mitään kauheampaa kuin pistää vanhoilla
päivillään nenänsä omaan nuoruuteensa.

Mutta Jeanne säilytti myöskin kirjeensä ja valmisti itselleen oman
"pyhäinjäännösten lippaan", noudattaen siinä, vaikka muuten olikin
kaikessa äitinsä vastakohta, jotakin haaveksivaa hentomielisyyden
perinnöllistä vaistoa.

Muutaman päivän kuluttua oli paronin lähdettävä matkalle toimittamaan
eräitä asioita.

Ilma oli siihen vuoden aikaan ihana. Leudot yöt, taivaan ollessa tähtiä
täynnä, seurasivat tyyniä kirkkaita iltoja, jotka vuorostaan seurasivat
hohtavista aamunkoitoista alkaneita säteileviä päiviä. Äiti alkoi
piakkoin voida paremmin, ja Jeanne, joka unhotti Julienin rakkausjutun
ja Gilberten petollisuuden, oli melkein täydellisesti onnellinen. Maa
oli kaikkialla täynnä tuoksuavia kukkia ja aava, alati tyyni meri
loisti aamusta iltaan auringon paisteessa.

Eräänä päivänä otti Jeanne Paulin käsivarrelleen ja lähti ulos kedolle.
Hän katseli vuoroin poikaansa, vuoroin pitkin maantien vartta kasvavaa
nurmea, joka oli kirjavanaan kukkasia, ja hänen mielensä täytti rajaton
auvon tunne. Vähä väliä suuteli hän lastaan ja painoi häntä
intohimoisesti povelleen. Kedolta tuulahti häntä vastaan omituinen
makea tuoksu, joka raukaisi häntä, vaivutti hänet äärettömän mielihyvän
tilaan. Ja hän alkoi haaveksia poikansa tulevaisuudesta. Mikä oli
hänestä tuleva? Milloin toivoi hän hänestä suurta, kuuluisaa, mahtavaa
miestä, milloin taas halusi saada pitää hänet vain vaatimattomana,
rakastavana, aina uskollisena, äitiään kohti käsiään hellästi
ojentavana lapsenaan. Rakastaessaan häntä äidin itsekkään sydämen
tunteilla toivoi hän, että hän pysyisi hänen poikanaan, pelkästään
hänen poikanaan, mutta rakastaessaan häntä intohimoisesti järkensä
mukaan, syttyi hänessä samalla kunnianhimo, ja hän toivoi, että pojasta
tulisi jotakin suurta maailmassa.

Hän istuutui ojan reunalle ja alkoi katsella lastaan. Hänestä tuntui,
ettei hän ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Ja äkkiä ihmetteli hän
sitä, että tuosta pienestä olennosta oli kerran tuleva suuri, että hän
oli kävelevä varmoin askelin, että parta oli kasvava hänen poskilleen
ja että hän oli puhuva kovalla äänellä.

Kaukaa kuuli hän jonkun huutavan hänelle ja hän kohotti päätään. Marius
tuli juosten häntä kohden. Jeanne luuli jonkun vieraan odottamatta
saapuneen ja nousi ylös tyytymättömänä, että häntä häirittiin. Mutta
poika juoksi, minkä jaloista pääsi, ja kun oli tullut lähelle, huusi
hän:

-- Rouva, rouva paronitar on hyvin sairas!

Jeannesta tuntui kuin kylmä vesi olisi valunut pitkin hänen selkäänsä,
ja aivan pyörällä päästä kiirehti hän kotiin.

Kaukaa jo huomasi hän ihmisjoukon seisovan plataanin juurella. Hän
juoksi sinne, ja kun ihmiset väistyivät syrjään, näki hän äitinsä
makaavan maassa kaksi tyynyä pään alla. Hänen kasvonsa olivat ihan
mustat, silmät olivat kiinni, ja hänen rintansa, joka kahdenkymmenen
vuoden ajan aina läähötti, ei, kohonnut enää. Imettäjä otti lapsen
syliinsä ja vei pois.

Jeannen katse harhaili, kun hän kysyi:

-- Mitä on tapahtunut? Mitenkä hän kaatui? Juoskaa hakemaan lääkäriä!

Ja kääntyessään huomasi hän kirkkoherran, jolle oli lähetetty sana, ei
tiedetty miten. Hän tahtoi auttaa ja kääri innokkaasti ylös kauhtanansa
hihoja. Mutta ei ollut apua etikasta, ei hajuvedestä eikä hieromisesta.

-- Täytyy riisua vaatteet ja panna hänet vuoteeseen, -- sanoi pappi.

Moision vuokraaja Joseph Couillard, ukko Simon ja Ludivine olivat
myöskin läsnä. Kirkkoherra Picot'n kanssa tahtoivat he kantaa
paronittaren pois, mutta kun he yrittivät nostaa häntä, niin vaipui
hänen päänsä taaksepäin ja hame, josta he olivat ottaneet kiinni,
repesi, sillä hänen iso ruumiinsa oli kovin painava ja vaikea kantaa.
Silloin valtasi Jeannen kauhu, ja hän alkoi itkeä ja valittaa. Suuri,
hervoton ruumis täytyi laskea jälleen maahan.

Salista oli tuotava nojatuoli, ja kun ruumis oli pantu siihen, saatiin
se vihdoin kannetuksi. Käyden askel askeleelta pääsivät kantajat
portaikolle, sitten ylös portaita, ja tultuaan paronittaren huoneeseen
panivat he hänet sänkyyn.

Kun keittäjätär ei saanut vaatteita riisutuksi hänen päältään, niin
ryhtyi häntä auttamaan leskirouva Dentu, joka sattui olemaan paikalla,
ja joka oli tullut sinne yht'äkkiä samoin kuin kirkkoherrakin, aivan
kuin he olisivat "tunteneet kuoleman hajun", niinkuin palvelusväki
sanoi. Joseph Couillard lähti kiireen kaupalla lääkäriä hakemaan, mutta
kun pappi aikoi mennä noutamaan öljyä viimeistä voitelua varten,
kuiskasi sairaanhoitajatar hänelle korvaan:

-- Älkää vaivatko itseänne, herra kirkkoherra; minä kyllä tiedän, että
henki on jo lähtenyt.

Jeanne oli aivan suunniltaan eikä tietänyt mitä tehdä, mitä koettaa,
mitä lääkettä käyttää. Kirkkoherra antoi oli miten oli, synninpäästön
paronittarelle.

Kahden tunnin ajan odotettiin ruumiin ääressä, joka oli aivan sininen
ja hengetön. Jeanne oli laskeutunut polvilleen ja itkeä nyyhkytti surun
ja tuskan masentamana.

Kun ovi aukeni ja lääkäri astui huoneeseen, tuntui hänestä kuin hän
olisi nähnyt pelastuksen, lohdutuksen ja toivon tulevan sisään. Hän
juoksi lääkäriä vastaan ja kertoi hänelle änkyttäen kaikki, mitä tiesi
tapahtuneen.

-- Hän oli kävelyllä kuten tavallisesti joka päivä ... käveli hyvin ...
jopa oikein hyvin ... oli syönyt lihalientä ja kaksi munaa aamiaiseksi
... yht'äkkiä kaatui hän maahan ... muuttui mustaksi kuten näette ...
eikä sitten enää ole hievahtanut ... koetimme virvoittaa häntä ...
turhaan.

Hän vaikeni hämmästyneenä, kun näki sairaanhoitajattaren
kädenliikkeellä osoittavan lääkärille, että kaikki oli lopussa, ja kun
hän ei voinut vielä uskoa sitä, kysyi hän hätääntyneenä:

-- Onko se vaarallista? Luuletteko, että se on vaarallista?

Johon lääkäri lopulta vastasi:

-- Kovin pelkään, että se on ... että se on ... lopussa. Mutta
rohkaiskaa, rohkaiskaa itseänne!

Levittäen kätensä heittäytyi Jeanne äitinsä ruumiin yli.

Julien tuli huoneeseen. Hän pysähtyi hämmästyneenä, nähtävästi pahoilla
mielin, mutta ei ilmaissut mitään surua eikä huomattavaa epätoivoa,
sillä kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja odottamatta, jotta hän
yhdellä kertaa olisi ehtinyt ottaa sitä varten tarvittavan ilmeen ja
asennon. Hän sopersi vain:

-- Tätä odotinkin. Tiesin hyvin, että loppu oli lähellä.

Sitten otti hän esille nenäliinansa, pyyhki silmiään, polvistui, teki
ristinmerkin, jupisi jotakin ja tahtoi noustessaan nostaa ylös myöskin
vaimonsa. Mutta Jeanne piteli ruumiista molemmin käsin ja suuteli sitä
miltei maaten sen päällä. Hänet oli vietävä väkisin pois. Hän oli aivan
kuin mieletön.

Tunnin kuluttua sallittiin hänen tulla takaisin. Ei mitään toivoa ollut
enää olemassa. Asunto oli nyt järjestetty ruumishuoneeksi. Julien ja
pappi puhelivat hiljaa ikkunan ääressä. Leskirouva Dentu, joka
mukavasti oli sijoittautunut nojatuoliin kuin ainakin nainen, joka on
tottunut valvojaisiin ja tuntee olevansa kuin kotonaan talossa, niin
pian kuin kuolema on siellä käynyt, näytti jo torkahtelevan.

Tuli yö. Kirkkoherra astui Jeannen luo, tarttui häntä kädestä ja
rohkaisi häntä vuodattaen hänen toivottomaan sydämeensä kirkon runsasta
lohdutusvoidetta. Hän puhui vainajasta, ylisti häntä hartain sanoin ja
tarjoutui, papin teeskennelty suru ilmeessään, hänelle kun kuollut aina
oli vain hyvä tulolähde, viettämään yönsä rukoilemalla ruumiin ääressä.

Mutta Jeanne antoi, yhä rajusti itkien, kieltävän vastauksen. Hän
tahtoi olla yksin, ihan yksin tänä jäähyväisyönä. Silloin lähestyi
Julien:

-- Se on mahdotonta. Me jäämme tänne molemmat.

Jeanne teki vain päällään kieltävän liikkeen, sillä hän ei voinut enää
puhua. Vihdoin sai hän sanotuksi:

-- Hän on minun äitini, minun äitini. Tahdon valvoa yksin hänen
luonaan.

Silloin puuttui lääkäri puheeseen:

-- Antakaa hänen tehdä, niinkuin hän tahtoo! Hoitajatarhan voi olla
viereisessä huoneessa.

Pappi ja Julien suostuivat nyt siihen ajatellen kumpikin omaa
vuodettaan. Sitten polvistui kirkkoherra vuorostaan, rukoili, nousi
ylös ja lähti pois lausuen: "Hän oli hurskas nainen", samalla tavoin
kuin oli sanonut: "Herra olkoon kanssanne!"

Julien kysyi sitten tavallisella äänellään:

-- Tahdotko syödä jotakin?

Mutta Jeanne ei vastannut mitään, ei ollut tietävinäänkään, että häntä
oli puhuteltu. Julien jatkoi:

-- Sinun olisi kuitenkin hyvä syödä vähän voimiasi ylläpitääksesi.

Harhailevin katsein vastasi Jeanne:

-- Lähetä heti hakemaan isää!

Ja Julien poistui lähettääkseen miehen Rouen'iin.

Jeanne vaipui nyt jonkinlaisen herkeämättömän tuskan valtaan, aivankuin
hän olisi odottanut viimeisen kahden kesken olon hetkeä voidakseen
kokonaan antautua sen epätoivoisen surun valtaan, jonka aallokko kuohui
hänen rinnassaan.

Yön varjot olivat vallanneet huoneen verhoten vainajan pimeydellä.
Leskirouva Dentu alkoi siellä liikuskella kevein askelin, etsi ja
sijoitteli Jeannelle näkymättömiä esineitä sairaanhoitajattaren
hiljaisin liikkein. Sitten sytytti hän kaksi kynttilää, jotka asetti
valkoisella pyyhkeellä peitetylle yöpöydälle vuoteen pääpuoleen.

Jeanne ei näyttänyt huomaavan mitään, ei tuntevan mitään eikä
käsittävän mitään. Hän odotti vain saadakseen olla yksin. Julien tuli
sisään. Hän oli syönyt ja kysyi uudelleen:

-- Etkö tahdo syödä mitään?

Hänen vaimonsa vastasi päätään pudistaen "en".

Julien istuutui enemmän alistuvaisen kuin murheellisen näköisenä eikä
puhunut mitään.

Ja kaikki kolme istuivat kaukana toisistaan liikahtamatta tuoleillaan.
Toisinaan torkahti hoitajatar ja kuorsasi heräten sitten äkkiä.

Vihdoin nousi Julien paikaltaan, meni Jeannen luo ja sanoi:

-- Tahdotko nyt jäädä yksin!

Jeanne tarttui kuin ihastuneena häntä kädestä:

-- Niin, niin! Jättäkää minut yksin!

Julien suuteli häntä otsalle jupisten:

-- Käyn sinua silloin tällöin katsomassa.

Ja hän poistui rouva Dentun kanssa, joka siirsi nojatuolinsa toiseen
huoneeseen.

Jeanne sulki oven ja meni aukaisemaan molemmat ikkunat selkoselälleen.
Oli juuri heinänteon aika, ja vasten hänen kasvojaan tuulahti leuto
ilma. Edellisenä päivänä tehty heinä oli karheella kuutamossa. Tämä
suloinen tunne koski häneen ja pahoitti häntä kuin iva. Hän palasi
vuoteen viereen, tarttui äitinsä toiseen, hervottomaan käteen ja alkoi
katsella häntä.

Hän ei ollut enää turvoksissa niinkuin silloin kohtauksen jälkeen. Hän
näytti nukkuvan rauhallisemmin kuin koskaan ennen. Kynttiläin kelmeä
valo loi tuulenhengen käydessä tuon tuostakin varjoja hänen
kasvoilleen, niin että ne näyttivät kuin eläviltä.

Jeanne katseli häntä herkeämättä, ja hänen lapsuutensa etäisiltä
ajoilta heräsi joukko muistoja hänen mieleensä. Hän muisti, kuinka äiti
kävi häntä tervehtimässä luostarikoulussa ja kuinka hän antoi hänelle
paperipussin, joka oli täynnä leivoksia; hän muisti koko joukon pikku
seikkoja, pieniä yksityistapauksia, pieniä hellyyden osoituksia,
sanoja, äänenpainoja, kurtut hänen silmäinsä pielissä, kun hän nauroi,
ja hänen syvän huokauksensa, kun hän hengästyneenä kävi istumaan
tuolille.

Ja hän katseli herkeämättä äitiään ja toisteli itsekseen kuin
tylsistyneenä:

-- Hän on kuollut, kuollut...

Ja tämän sanan koko kauhea sisällys aukeni hänen eteensä.

Tuo, joka makasi tuossa, hänen äitinsä, rouva Adélaïde, oli kuollut?
Hän ei hievahda enää, ei puhu enää, ei naura enää, ei syö enää koskaan
pöydässä häntä vastapäätä, ei sano koskaan enää: "Hyvää huomenta,
Jeannette". Hän oli kuollut.

Hänet pannaan arkkuun, joka naulataan kiinni, ja lasketaan hautaan, ja
kaikki on lopussa. Häntä ei saa nähdä enää. Onko se mahdollista? Eikö
hänellä ollut siis enää äitiä? Nuo armaat, tuttavalliset kasvot, jotka
hän oli nähnyt siitä saakka, kuin silmänsä aukaisi, joita oli
rakastanut siitä saakka, kuin kätensä kurotti, olivat poissa, tuo suuri
hellyyden lähde, tuo ainokainen olento, äiti, sydämelle kalliimpi kuin
mitkään muut olennot, oli kadonnut. Muutamia hetkiä vielä sai hän
katsella hänen kasvojaan, noita liikkumattomia, ilmeettömiä kasvoja, ja
sitten ei ollut enää mitään, ei mitään muuta kuin muisto jäljellä.

Ja hän vaipui maahan polvilleen hirveän epätoivon valtaamana.
Kouristunein käsin puserteli hän lakanaa, painoi suutaan vuodetta
vastaan ja huusi sydäntä särkevällä, peitteeseen tukehtuvalla äänellä:

-- Voi, äiti, äiti raukka, äiti!

Kun hän sitten tunsi ikäänkuin tulevansa hulluksi samalla tavalla kuin
silloin yöllä ulos lumikinoksiin paetessaan, niin nousi hän ylös ja
meni ikkunan luo vilvoitellakseen ja imeäkseen keuhkoihinsa
toisenlaista ilmaa kuin tämä kuolinvuoteen ilma oli.

Kaadettu heinä, puut, lakeus ja meri tuolla etäällä lepäsivät
hiljaisina, rauhallisina, uinuivat hurmaavassa, leppoisassa kuutamossa.
Tätä viihdyttävää suloista rauhaa tunki hieman myöskin Jeanneen, ja hän
alkoi hiljaa itkeä.

Hän palasi jälleen vuoteen ääreen ja otti käteensä äitinsä käden, aivan
kuin olisi valvonut sairaan vieressä. Iso hyönteinen oli kynttiläin
valon houkuttelemana lentänyt huoneeseen, iski kuin pallo seiniin ja
syöksyi paikasta toiseen. Sen surina herätti Jeannen ajatuksistaan, hän
nosti silmänsä nähdäkseen hyönteisen, mutta ei huomannut muuta kuin sen
varjon, joka kuvastui valkoiselle katolle...

Sitten hän ei kuullut siitä enää mitään. Hän kuuli vain pöytäkellon
kevyen tikutuksen ja erään toisen hiljaisen äänen tahi oikeammin
melkein huomaamatonta sihinää. Se tuli äidin kellosta, joka kävi
edelleen unhotettuna hänen hameeseensa, joka oli heitetty tuolille
vuoteen jalkopuoleen. Ja samassa herätti jonkinlainen vertauskuva
vainajasta ja tuosta kellosta kirpeän tuskan tunteen Jeannen sydämessä.

Hän katsoi kelloa. Se ei ollut vielä puolta yhtätoistakaan. Ja hänet
valtasi kauhea pelko ajatellessaan, että hänellä oli vielä koko yö
valvottavana.

Vielä muitakin muistoja heräsi hänen mielessään: muistot hänen omasta
elämästään, -- Rosalie, Gilberte -- hänen sydämensä katkerat
pettymykset. Kaikki oli siis vain kurjuutta, surua, onnettomuutta,
kuolemaa. Kaikki petti, kaikki valehteli, kaikki tuotti kärsimyksiä ja
kyyneleitä. Missä oli löydettävissä hiukankaan lepoa ja iloa? Jossakin
toisessa elämässä varmaankin, kun sielu oli vapautettu maallisen elämän
koettelemuksista. Sielu! Hän alkoi miettiä tuota käsittämätöntä
salaisuutta ja heittäytyi äkkiä runollisiin todisteluihin, jotka toiset
yhtä epämääräiset otaksumiset heti paikalla kumosivat. Missä oli nyt
äidin sielu, tuon liikkumattoman, kylmän ruumiin sielu? Kenties hyvin
kaukana, jossakin avaruudessa. Mutta missä? Hävinnytkö kuin joku
näkymätön lintu, joka on päässyt häkistään irti? Vaiko kutsuttu Jumalan
luo? Hajoitettu kenties uusien luomusten joukkoon, sekoitettu juuri
puhkeamaisillaan oleviin ituihin? Tahi kenties oli se hyvinkin likellä,
tässä huoneessa, tuon hengettömän ruumiin läheisyydessä, jonka se oli
jättänyt? Ja yht'äkkiä tuntui Jeannesta kuin häntä olisi jokin henkäys
hipaissut, koskettanut. Hänet valtasi pelko, niin julma, niin kova,
ettei hän uskaltanut enää hievahtaakaan, ei hengittää, ei kääntyä
katsomaan taakseen. Hänen sydämensä sykki kauhistuksesta.

Ja yht'äkkiä alkoi sama näkymätön hyönteinen jälleen lentää, kierrellä
ja iskeä seiniin. Jeannea värisytti läpi koko ruumiin, mutta
tunnettuaan taas tuon siivekkään eläimen surinan, hän nousi ylös ja
kääntyi. Hänen silmänsä sattuivat kirjoituspöytään, jonka laatikossa
äidin "pyhäinjäännökset" olivat.

Hänet valtasi omituinen ajatus: lukea tänä viimeisenä valvojaisyönä
vainajan rakkaat, vanhat kirjeet aivan kuin jonakin hartauskirjana.
Hänestä tuntui, että hän siten täytti arkaluontoisen, pyhän
velvollisuuden, oikean tyttären tehtävän, joka oli äidille tuottava
iloa toisessa maailmassa. Siinä oli hänen isoisänsä ja isoäitinsä
kirjeenvaihto. Hän ei ollut heitä lainkaan tuntenut ja tahtoi näin yli
heidän tyttärensä ruumiin ojentaa heille kätensä, lähestyä heitä tänä
kalman yönä, aivan kuin hekin olisivat nyt kärsineet, luoda
salaperäisen rakkauden siteen noiden ammoin jo kuolleiden, tämän
vastaeronneen ja hänen itsensä välille, joka vielä oli maan päällä.

Hän nousi, avasi pöydän kannen ja otti alalaatikosta kymmenkunnan
pientä keltaista paperipakettia, jotka olivat säntillisesti kiinni
sidotut ja järjestetyt vierekkäin.

Hän pani ne kaikki vuoteelle paronittaren käsien väliin, aivankuin
osoittaen hellää hienotunteisuutta, ja ryhtyi sitten lukemaan niitä. Ne
olivat noita vanhoja kirjeitä, joita löytää vanhanaikuisista
pöytälaatikoista ja joista tuulahtaa edellisen vuosisadan henki.

Ensimmäinen alkoi sanoilla: "Rakkaani", toinen: "Kultainen
lapsukaiseni", sitten seuraavat: "Rakas tyttöseni", -- "Muruseni", --
"Armas lapseni", sitten: "Rakas Adélaïde", -- "Rakas tyttäreni", aina
sen mukaan, kenelle kirjeet olivat kirjoitetut, joko pikku tytölle tahi
kasvavalle tahi myöhemmin nuorelle vaimolle.

Ja kaikki nuo kirjeet olivat täynnä intohimoista, lapsellista
rakkautta, tuhansia pikkuseikkoja ja noita suuria, mutta tavallisia
kodin tapahtumia, jotka muille ovat aivan arvottomia. "Isässä on yskä;
Hortenseraukka poltti sormensa; kissa 'Croquerat' kuoli; aidan oikealla
puolella oleva kuusi hakattiin poikki; äiti hukkasi kirkosta tullessaan
virsikirjansa ja luulee, että se on häneltä varastettu".

Niissä puhuttiin myöskin ihmisistä, joita Jeanne ei tuntenut, mutta
joista hän hämärästi muisti kuulleensa puhuttavan lapsuudessaan.

Hän heltyi lukiessaan näistä yksityisseikoista, jotka tuntuivat hänestä
ilmestyksiltä, aivan kuin hän yht'äkkiä olisi siirtynyt menneeseen,
salaiseen elämään, äitinsä sydämen elämään. Hän katseli vuoteessa
lepäävää ruumista ja alkoi äkkiä lukea ääneen, vainajaa varten,
ikäänkuin huvittaakseen, lohduttaakseen häntä.

Ja liikkumaton ruumis näytti onnelliselta.

Yksitellen viskasi Jeanne kirjeet vuoteen jalkopuoleen ja ajatteli,
että ne piti panna arkkuun niinkuin sinne lasketaan kukkiakin.

Hän aukaisi toisen kääryn. Siinä oli toinen käsiala. Hän alkoi lukea:
-- "En voi enää elää ilman sinun hyväilyjäsi. Rakastan sinua niin, että
olen tulla hulluksi."

Eikä mitään muuta, ei nimeäkään.

Hän käänsi paperin mitään ymmärtämättä. Siinä oli osoite: "Rouva
Paronitar Le Perthuis des Vauds".

Sitten aukaisi hän seuraavan: "Tule tänä iltana heti kun hän on
lähtenyt ulos. Meillä on tunti aikaa. Jumaloin sinua."

Toisessa taas hän luki: "Olen viettänyt yöni kuin kuumeessa sinua
himoiten. Tunsin ruumiisi sylissäni, huulesi huulillani, silmäsi
silmieni edessä. Ja minut valtasi semmoinen vimma, että olin heittäytyä
ulos ikkunasta, ajatellessani, että sillä hetkellä makasit hänen
vieressään ja että hän sai omistaa sinut mielin määrin..."

Jeanne oli aivan ymmällä eikä käsittänyt mitään.

Mitä tuo oli? Kelle ja keitä olivat nuo rakkauden ilmaisut?

Jeanne luki edelleen, löysi yhä uusia intohimoisia tunnustuksia,
sopimuksia tapaamisesta kahden kesken kehoituksineen olla varoillansa
ja lopussa aina nämä sanat: "Muista polttaa tämä kirje!"

Vihdoin aukaisi hän tavallisen kirjeen, jossa kiitettiin kutsusta
päivällisille ja joka oli samaa käsialaa. Siinä oli allekirjoitus:
"Paul d'Ennemare", sama henkilö, jonka paroni aina mainitsi puhuessaan
hänestä: "Vanha Paul parka" ja jonka vaimo oli ollut paronittaren paras
ystävätär.

Silloin heräsi Jeannessa yht'äkkiä epäluulo, joka oitis muuttui
varmuudeksi. Tuo mies oli ollut äidin rakastaja.

Joutuen aivan suunniltaan hän viskasi yht'äkkiä pois nuo inhoittavat
kirjeet, aivankuin olisi heittänyt luotaan jonkun myrkyllisen eläimen,
joka oli tullut hänen päälleen, juoksi ikkunan luo, purskahti itkuun
eikä voinut pidättää huudahduksia, jotka kuristivat hänen kurkkuaan.
Aivan masennuksissaan vaipui hän sitten seinustalle, peitti kasvonsa,
ettei hänen valituksensa kuuluisi, ja itkeä nyyhkytti äärettömän
epätoivon näännyttämänä.

Siihen olisi hän ehkä jäänyt koko yöksi, ellei viereisestä huoneesta
olisi kuulunut askeleita, jotka saivat hänen nousemaan ylös. Tuliko
ehkä hänen isänsä? Ja siinä olivat kaikki kirjeet vuoteella ja
lattialla! Hänen ei tarvinnut avata muuta kuin yksi, niin hän tiesi jo
kaikki, hän!

Jeanne hypähti paikaltaan, kahmaisi käsiinsä kaikki nuo vanhat,
kellastuneet paperit, äidin vanhempain ja hänen rakastajansa kirjeet,
ja ne, joita ei vielä ollut avannut, ja nekin, jotka vielä olivat
sidottuina laatikossa, ja viskasi ne kaikki uuniin. Sitten otti hän
yöpöydältä toisen kynttilän ja sytytti koko kirjekasan palamaan. Iso
liekki loimahti valaisten huoneen, vuoteen ja ruumiin kirkkaalla,
lekottelevalla valolla ja luoden sängyn pään valkoiselle verholle
mustan, häilyvän varjon vainajan jäykistyneistä kasvoista ja hänen
lakanan alta näkyvän suuren ruumiinsa piirteistä.

Kun uunin pohjalla ei ollut jäljellä enää muuta kuin tuhkaläjä, palasi
Jeanne avonaisen ikkunan luo, ikäänkuin hän ei enää olisi uskaltanut
jäädä ruumiin viereen, ja alkoi itkeä kasvot peitettyinä käsiinsä,
valittaen sydäntä särkevällä, epätoivoisella äänellä:

-- Voi, äiti raukka, voi äiti raukka!

Ja hänen päähänsä juolahti hirveä ajatus: mitäs, jos äiti ei ollutkaan
kuollut, jos hän vain oli nukkunut unitautiin, jos hän yht'äkkiä
nousisi ylös ja alkaisi puhua? Eikö silloin se, että hän nyt tiesi tuon
inhoittavan salaisuuden, vähentäisi hänen lapsenrakkauttaan?
Suutelisikohan hän äitiä silloin yhtä hartain tuntein? Rakastaisikohan
hän äitiä samalla pyhällä rakkaudella? Ei. Se oli mahdotonta. Ja tämä
ajatus särki hänen sydäntään.

Yö kului loppuun, tähdet kalpenivat, ilma kävi viileäksi aamun
sarastaessa. Kuu oli painunut alas ja oli uppoamaisillaan mereen, jonka
koko pinnan se valaisi helmiäisväriseksi.

Ja Jeanne muisti sen yön, jonka hän vietti ikkunan ääressä Peuples'iin
tultuaan. Kuinka siitä oli pitkä aika, kuinka kaikki oli muuttunut,
kuinka tulevaisuus hänestä nyt näytti toisenlaiselta!

Kas, tuolla kävi taivas jo ruskottamaan, hohtaen hempeänä, hurmaavana
kuin rakastunut. Hän katseli hämmästyneenä, kuin jotakin ilmiötä, tuota
hehkuvaa päivän koittoa, ajatellen itsekseen, oliko mahdollista, että
tämän maan päällä, missä tuollaisia aamuruskoja näkyi, ei ollut iloa,
ei onnea.

Hän säpsähti oven narahduksesta. Julien astui huoneeseen ja kysyi:

-- No, etkö ole kovin väsynyt?

Jeanne vastasi vain lyhyesti:

-- En.

Mutta hän oli tyytyväinen, ettei ollut enää yksin.

-- Mene nyt makaamaan, -- sanoi hänen miehensä.

Ja Jeanne suuteli hiljakseen, verkalleen, tuskallisin tuntein äitiään
ja poistui huoneeseensa.

Päivä kului sitten niissä ikävissä toimissa, joita kuolemantapaus
vaatii. Paroni saapui iltasella. Hän itki kovin.

Hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Suudeltuaan äitiään viimeisen
kerran hänen kylmälle otsalleen ja katsottuaan, kuinka arkun kansi
naulattiin kiinni, meni Jeanne pois. Kutsuvieraat alkoivat saapua.

Gilberte tuli ensimmäisenä ja heittäytyi nyyhkyttäen ystävättärensä
kaulaan.

Ikkunasta näki vaunujen kääntyvän portista pihaan ja ajavan ravia ylös.
Ja suuresta eteisestä kuului ääniä. Mustiin puettuja naisia, joita ei
Jeanne tuntenut, tuli sisään huoneeseen. Markiisitar de Coutelier ja
varakreivitär de Briseville suutelivat häntä.

Yht'äkkiä huomasi hän täti Lisonin hiipivän hänen taakseen. Ja hän
suuteli vanhaa neitiä niin hellästi, että tämä oli mennä tainnoksiin.

Julien astui sisään surupukuun puettuna, komeana, häärivänä ja
tyytyväisenä siitä, että oli saapunut niin paljon vieraita. Hän puhui
vaimolleen hiljakseen kysyen häneltä jotakin neuvoa. Ja salaperäisellä
äänellä lisäsi hän:

-- Koko aatelisto on saapuvilla. Se on oikein hyvä.

Tervehdittyään mahtavasti naisia poistui hän jälleen.

Täti Lison ja kreivitär Gilberte jäivät yksin Jeannen viereen, siksi
aikaa kun hautajaismenot toimitettiin. Kreivitär suuteli häntä vähä
väliä toistaen:

-- Rakas ystävä raukkani, rakas ystävä raukkani!

Kun kreivi de Fourville tuli takaisin noutamaan vaimoaan, itki hän itse
aivan kuin olisi kadottanut oman äitinsä.



X.


Seuraavat päivät olivat kovin ikävät ja kolkot, kuin päivät ainakin
talossa, joka tuntuu tyhjältä perheen jäsenen kadottua ainiaaksi, nuo
päivät, jolloin suru raatelee joka kerta, kun näkee jonkun esineen,
jota vainaja alati oli käsitellyt. Vähä väliä johtuu mieleen
masentava muisto. Tuossa hänen tuolinsa, tuossa nurkassa hänen
päivänvarjostimensa, tuossa hänen lasinsa, joka on pysynyt ehjänä. Joka
huoneessa tapaa joitakin esineitä: sakset, käsineet, kirjan, jonka
lehdet ovat hänen sormiensa kuluttamat, ja tuhansia vähäpätöisyyksiä,
jotka saavat surullisen merkityksensä sen vuoksi, että herättävät
muistoon tuhansia pikkuasioita. Hänen äänensäkin kaikuu vielä korvissa;
on kuin kuulisi sen ja tahtoisi paeta jonnekin, päästä pois talosta.
Mutta siellä täytyy yhä edelleenkin olla, ja siellä on muitakin, jotka
kärsivät samalla tavalla.

Lisäksi masensi Jeannea alati muisto siitä, mitä oli löytänyt ja saanut
tietää. Tuo ajatus painosti häntä, ja hänen murtunut mielensä ei
ottanut parantuakseen. Yksinäisyyden tunne kasvoi hänessä nyt vielä
enemmän kauhean salaisuuden vaikutuksesta. Viimeinenkin luottamus oli
hänessä luhistunut viimeisen uskon mukana.

Jonkun ajan kuluttua matkusti isä pois, sillä hän tarvitsi vaihtelua,
ilman muutosta, vapautumista tästä kolkosta ikävästä, johon hän
vaipumistaan vaipui.

Ja näin katosivat vähitellen asukkaat tuosta suuresta kartanosta, jossa
jälleen alkoi hiljainen ja säännöllinen elämä.

Sitten sairastui Paul. Siitä oli Jeanne kadottaa järkensä; hän ei
nukkunut eikä syönyt kahteentoista vuorokauteen.

Poika parani, mutta Jeannea pelotti edelleen se ajatus, että poika
saattoi kuolla. Mitä tekisi hän silloin? Mitä tulisi hänestä silloin?
Ja vähitellen heräsi hänen sydämessään hämärä halu saada toinen lapsi.
Hän alkoi siitä jo haaveksia, ja kohta valtasi hänet kokonaan hänen
vanha toiveensa nähdä ympärillään kaksi pientä olentoa, pojan ja tytön.
Hän oli aivan hullaantunut.

Mutta Rosalien jutun jälkeen eli hän erillään miehestään. Läheneminen
tuntui hänestä aivan mahdottomalta silloisissa olosuhteissa: Julienin
rakkaus oli muualla, sen hän tiesi, ja pelkkä ajatus joutua hänen
hyväiltäväkseen sai hänet inhosta vapisemaan.

Häntä kiusasi halu tulla vielä äidiksi siihen määrin, että hän olisi
ehkä alistunutkin, mutta hän ei tietänyt, kuinka alkaisi. Ennen hän
vaikka kuolisi nöyrtymisestä, kuin antaisi miehensä arvata hänen
aikeensa. Ja Julien ei näyttänyt enää ajattelevankaan häntä.

Hän olisi ehkä jättänytkin kaikki sikseen, mutta joka yö rupesi hän
haaveksimaan tytöstä, ja hän oli jo näkevinään hänen leikkivän Paulin
kanssa plataanin juurella. Ja toisinaan tunsi hän vastustamatonta halua
nousta ja mennä sanaakaan sanomatta miehensä luo. Kahdesti hän jo
hiipikin ovelle, mutta palasi takaisin häpeästä sykkivin sydämin.

Paroni oli lähtenyt, äiti oli kuollut eikä Jeannella ollut enää ketään,
kenen kanssa neuvotella, kenelle puhua sydämensä salaisuuksista.
Silloin päätti hän mennä kirkkoherra Picot'n luo ja ilmaista hänelle
ripin varjolla nämä vaikeat asiat.

Jeanne saapui juuri kun pappi oli lukemassa rukouskirjaansa pienessä
hedelmäpuistossaan. Puhuttuaan hänen kanssaan muutamia minuutteja
kaikenlaisista muista asioista, sanoi Jeanne punastuen:

-- Tahtoisin, herra kirkkoherra, ripittää itseni.

Pappi ällistyi ja korjasi silmälasejaan häntä tarkastaakseen. Sitten
purskahti hän nauruun:

-- Teillä ei suinkaan saata olla suuria syntejä omallatunnollanne.

Jeanne joutui kokonaan hämille ja jatkoi:

-- Ei, mutta minun on kysyttävä neuvoa eräässä asiassa ... niin ...
niin ... niin vaikeassa, etten voi puhua teille siitä näin ilman muuta.

Kirkkoherra muutti oitis hyvänsävyisen muotonsa papillisen
juhlalliseksi, sanoen:

-- Hyvä on, lapsukaiseni; kuuntelen teitä sitten rippituolissa.
Menkäämme sinne.

Silloin Jeanne pidätti häntä epäröiden. Hänet valtasi yht'äkkiä
jonkinlainen arkuus puhua noista hieman hävettävistä asioista kirkon
hartautta herättävien holvien alla ja hän jatkoi:

-- Tai ei ... herra kirkkoherra ... minä voin ... jos niin tahdotte,
... sanoa teille täällä asian. Voimmehan istuutua tuonne teidän
lehtimajaanne.

He astuivat sinne verkalleen. Jeanne mietti, kuinka ilmaisisi asiansa,
kuinka alkaisi. Ja he istuutuivat. Aivan kuin ripittäytyen alkoi
Jeanne:

-- Isä!

Mutta sitten hän epäröi ja alkoi taas:

-- Isä!

Nyt hän joutui kokonaan hämille ja oli vaiti. Pappi odotti kädet
ristissä vatsallaan. Huomattuaan Jeannen epäröivän hän lausui
rohkaisten:

-- No, lapseni, näyttää siltä kuin ette uskaltaisi puhua. Rohkaiskaa
nyt mielenne!

Jeanne teki silloin päätöksensä aivan kuin pelkuri, joka heittäytyy
vaaraan:

- Isä, minä tahtoisin saada toisen lapsen.

Pappi ei vastannut mitään, sillä hän ei käsittänyt asiaa.

Silloin alkoi Jeanne selittää joutuen hämille ja sekautuen puheessaan:

-- Minä olen nyt yksin elämässä. Isäni ja mieheni eivät sovi ollenkaan
keskenään. Äitini on kuollut ja ... ja ... -- hän jatkoi aivan hiljaa
ja vavisten, -- äskettäin olin kadottaa poikani. Kuinka minun silloin
olisi käynyt?

Hän vaikeni. Pappi katseli häntä ihan ymmällään ja sanoi:

-- No, käykää asiaan!

Jeanne lausui:

-- Minä tahtoisin vielä toisen lapsen.

Silloin vastasi kirkkoherra, joka oli tottunut rahvaan mehevään,
ujostelemattomaan leikinlaskuun, päätään kujeilevasti nyökytellen:

-- No, minusta nähden, se riippuu vain teistä itsestänne.

Jeanne loi häneen viattomat silmänsä ja sopersi hämillään:

-- Mutta ... mutta ... ymmärrättehän, että ... että ... niinkuin
tiedätte ... tuon sisäkön jutun jälkeen ... mieheni ja minä ... elämme
erillämme toisistamme.

Kirkkoherra, joka tunsi maalaisrahvaan epäsiveelliset tavat ja olot,
hämmästyi ensin tästä tiedosta, mutta luuli yht'äkkiä arvanneensa
nuoren rouvan oikeat toivomukset. Hän katseli häntä syrjäsilmällä
hyvänsuopaisesti ja myötätuntoisesti hänen onnettomuutensa johdosta, ja
lausui:

-- Niin, minä käsitän täydellisesti. Ymmärrän, että teidän ... teidän
leskeytenne vaivaa teitä. Olette vielä nuori ja terve. Sehän on siis
luonnollista, ihan luonnollista.

Hän alkoi taas nauraa, voimatta hillitä rivoa maalaispapin luonnettaan,
ja taputteli Jeannea hiljakseen kädelle jatkaen:

-- Se on teille luvallista, hyvinkin luvallista kymmenien käskyjen
mukaan. Liha himoitsee ainoastaan avioliitossa. Ja tehän olette
naimisissa, eikö totta? Sehän ei ole vain sitä varten, että kävisi
nauriita varastamassa.

Jeanne vuorostaan ei ensin ymmärtänyt papin kaksimielistä puhetta,
mutta heti kun hän oli päässyt asiasta selville, punastui hän niin,
että kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän sanoi:

-- Mutta, herra kirkkoherra, mitä te puhuttekaan? Mitä te ajattelette?
Minä vannon ... minä vannon...

Ja hän nyyhkytti aivan tukehtuakseen.

Silloin pappi hämmästyi ja alkoi lohduttaa häntä:

-- Enhän minä toki tahtonut loukata teitä. Laskin vain hiukkasen
leikkiä, eikä se ole rehellisiltä ihmisiltä kielletty. Mutta luottakaa
minuun; voitte luottaa minuun. Minä käyn tapaamassa herra Julienia.

Jeanne ei tietänyt enää, mitä sanoa. Hän tahtoi nyt kieltää
kirkkoherraa ryhtymästä välittäjäksi, sillä hän piti tuon toimen
sopimattomana ja vaarallisena, mutta ei uskaltanut. Ja hän kiirehti
tiehensä soperrettuaan:

-- Kiitän teitä, herra kirkkoherra.

Kului viikko. Jeannea vaivasi koko ajan levottomuus ja huoli.

Eräänä päivänä päivällistä syödessä katseli Julien häntä omituisilla
silmillä, suupielissä hymynväre, jonka Jeanne aina oli nähnyt, kun
hänen miehensä oli kujeilevalla tuulella. Jopa Julien suhtautui häneen
hieman ivallisen kohteliaastikin, ja kun he sitten olivat kävelemässä
äidin kujanteessa, kuiskasi hän vaimolleen hiljaa korvaan;

-- Tuntuu siltä kuin olisimme sopineet.

Jeanne ei vastannut mitään, katsoi vain maahan pitkin suoraa, melkein
jo näkymätöntä jälkeä, johon oli kasvanut ruohoa. Se oli paronittaren
jalan jälki, joka oli kadonnut kuten muisto katoaa. Ja Jeannen sydäntä
kouristi kirpeä suru. Hän tunsi olevansa yksin elämässä, kaukana poissa
koko maailmasta.

Julien jatkoi:

-- En toivo sen parempaa. Pelkäsin sen olevan sinulle vastenmielistä.

Aurinko oli mailleen menossa. Ilma oli lauha. Jeannen teki mieli itkeä.
Hän kaipasi rakastavaa sydäntä, hän tunsi tarvetta saada puristaa
jonkun povelleen ja ilmaista surunsa. Itku kuristi häntä kurkusta. Hän
levitti kätensä ja vaipui Julienin rintaa vasten.

Ja hän itki. Hämmästyneenä katseli Julien hänen hiuksiaan voimatta
nähdä hänen kasvojaan, jotka Jeanne oli kätkenyt hänen povelleen. Ja
Julien uskoi, että Jeanne vielä rakasti häntä ja painoi alentuvasti
suudelman hänen tukalleen.

Sitten palasivat he sisään sanaakaan sanomatta. Julien seurasi vaimoaan
hänen huoneeseensa ja oli hänen luonaan koko yön.

Sen jälkeen alkoivat heidän entiset välinsä taas. Julien eli kuin olisi
täyttänyt jonkun velvollisuuden, joka ei kuitenkaan ollut hänelle
vastenmielinen; Jeanne taas tyytyi siihen kuin johonkin eltovaan,
tuskalliseen välttämättömyyteen, josta päätti tehdä lopun heti, kun
tuntisi jälleen olevansa raskaana.

Pian huomasi hän kuitenkin, että hänen miehensä kävi häntä kohtaan
välinpitämättömäksi niinkuin ennenkin. Hänen hyväilynsäkin muuttuivat
kylmemmiksi. Hän kohteli häntä kuin varovainen rakastaja eikä kuin
tyyni aviopuoliso.

Jeanne ihmetteli tätä kovin ja huomautti siitä kerran miehelleen.
Julien ilmoitti silloin hänelle suoraan, että pelkäsi hänen joutuvan
uudelleen raskaaksi. Kuullessaan sitten, että se juuri olikin hänen
vaimonsa hartain toivomus, Julien melkein raivostui.

Jeanne vaikeni, mutta päätti käyttää viekkautta saavuttaakseen
haaveksimansa uuden onnen. Sekin oli turhaa.

Vielä kerran kääntyi hän silloin kirkkoherra Picot'n puoleen ja saikin
häneltä neuvon uskotella sekä miehelleen että tuttavilleen olevansa jo
raskaana. Tämä kavala keino onnistuikin niin, että hän parin viikon
kuluttua jo tunsi tulevansa äidiksi. Julien ei vaimonsa vakuutuksista
huolimatta ottanut sitä vieläkään uskoakseen, mutta kuukauden perästä
Jeanne kertoi jo kaikille tämän uutisen, ja raivostuneena huudahti
silloin hänen miehensä:

-- Sepä tuli pyytämättä!

Papin ennustus toteutui siis täydellisesti.

Huumaavan ilon valtaamana sulkeutui Jeanne nyt joka ilta huoneeseensa
ja kiitollisuuden hurmassa sitä jumaluutta kohtaan, jota hän ihasteli,
pyhitti hän itsensä ikuiselle puhtaudelle.

Hän tunsi uudelleen olevansa melkein onnellinen ja ihmetteli, että
hänen surunsa äidin kuoleman johdosta oli niin pian vaimentunut. Hän
oli uskonut, ettei koskaan enää löytäisi lohdutusta, ja nyt kun tuskin
vielä oli kaksi kuukauttakaan kulunut, tuo kipeä haava jo oli
kasvamassa umpeen. Hänessä oli jäljellä vain vieno alakuloisuus, joka
oli kuin suruharso hänen elämänsä yllä. Ei mitkään järkyttävät
tapaukset enää näyttäneet hänestä mahdollisilta. Hänen lapsensa
tulisivat kasvamaan suuriksi ja rakastamaan häntä. Ja itse tulisi hän
vanhenemaan rauhassa, tyytyväisenä, välittämättä miehestään enää
laisinkaan.

Syyskuun lopulla tuli kirkkoherra Picot juhlallisesti vieraisille
puettuna uudenuutukaiseen kauhtanaan, jossa oli vasta yhden viikon
tahrat, ja esitteli seuraajansa kirkkoherra Tolbiac'in. Tämä oli vielä
aivan nuori, laiha ja kasvultaan hyvin pieni pappi, joka puhui
mahtipontisesti ja jonka sisäänvajonneet, mustain kehäin ympäröimät
silmät ilmaisivat rajua luonnetta.

Vanha kirkkoherra oli nimitetty Goderville'n ylikirkkoherraksi. Hänen
poislähtönsä herätti Jeannessa todellista mielipahaa. Olihan tuon
kunnon ukon hahmo yhteydessä kaikkien hänen muistojensa kanssa siitä
asti kuin hän naimisiin joutui. Picot oli hänet vihkinyt, hän oli
ristinyt Paulin ja siunannut paronittaren hauraan. Hän ei voinut
kuvitella itselleen Étouvent'ia ilman kirkkoherra Picot'ta kävelemässä
möhömahoineen kyläntiellä. Ja hän rakasti häntä hänen hilpeän,
teeskentelemättömän luonteensa tähden..

Vaikka hänen nimityksensä olikin virkaylennys, ei kirkkoherra Picot
näyttänyt iloiselta, ja hän lausui:

-- Minuun se koskee, minuun se koskee, rouva varakreivitär. Olen,
nähkääs, ollut täällä jo kahdeksantoista vuotta. Totta on, että tulot
täällä eivät ole suuret ja että seurakunta ei ole paljon mistään
kotoisin. Miehet eivät tiedä uskonnosta muuta kuin mikä on ihan
välttämätöntä, ja naiset, naiset taas eivät osaa ollenkaan siivosti
käyttäytyä. Tytöt tulevat vihille vasta sitten, kun ovat tehneet
pyhiinvaelluksen Hedelmöittävän Neitsyen luo ja myrttiseppeleellä ei
ole suurta arvoa tällä paikkakunnalla. Yhtäkaikki minä viihdyin täällä
hyvin.

Uusi kirkkoherra teki kärsimättömiä kädenliikkeitä ja kävi aivan
punaiseksi. Tylysti sanoi hän:

-- Minun tultua tänne täytyy kaiken tuon muuttua.

Hän näytti kiukkuiselta lapselta, oli kovin hento ja laiha kuluneessa,
mutta siistissä kauhtanassaan.

Kirkkoherra Picot katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin hänen oli tapa
katsoa iloisina hetkinään ja lausui:

-- Nähkääs, kirkkoherra, ehkäistäkseen noita asioita täytyisi
seurakuntalaiset panna rautoihin, eikä siitäkään vielä mitään apua
lähtisi.

Pikku pappi vastasi räikeällä äänellä:

-- Pianpahan nähdään.

Ja vanha kirkkoherra hymyili vetäen nuuskaa nenäänsä:

-- Ikä kyllä teidät vielä taltuttaa, kirkkoherra, ja kokemus myöskin.
Karkoitatte vain kirkosta viimeisetkin uskolliset ystävät, ei muuta.
Tällä seudulla ihmiset ovat uskovaisia, mutta heittiöitä, olkaa siis
varovainen. Totta totisesti, kun minä näen tulevan saarnaa kuulemaan
jonkun tytön, joka minusta näyttää hiukan paksulta, niin ajattelen
näin: "Hän tuo minulle yhden seurakuntalaisen lisää", ja minä koetan
toimittaa hänet naimisiin. Sillä, nähkääs, hairahtumasta heitä ei saa
estetyksi, mutta voitte kyllä mennä hakemaan miehen käsiinne ja estää
häntä äitiä hylkäämästä. Naittakaa vain heidät, kirkkoherra, naittakaa
vain heidät älkääkä välittäkö muusta!

Uusi pappi vastasi jäykästi:

-- Meillä on eri mielipiteet; ei maksa vaivaa siitä puhua.

Silloin alkoi kirkkoherra Picot säälitellen puhua paikkakunnasta ja
merestä, jonka hän näki pappilan ikkunoista, ja pienistä kallion
rotkoista, joissa hänen oli tapa kävellä lukien rukouskirjaansa ja
katsellen laivoja, jotka kulkivat kaukana ulapalla.

Sitten molemmat papit hyvästelivät, ja vanha kirkkoherra suuteli
Jeannea, jonka teki mieli itkeä.

Viikon kuluttua tuli kirkkoherra Tolbiac uudelleen. Hän puheli
uudistuksista, jotka hänellä oli aikomus panna toimeen, niinkuin
ruhtinas, joka ryhtyy valtakuntaansa hallitsemaan. Hän pyysi, ettei
varakreivitär jäisi pois jumalanpalveluksista ja että hän kävisi
ehtoollisella kaikkina juhlina:

-- Te ja minä, -- sanoi hän, -- olemme tämän seudun päähenkilöitä.
Meidän täytyy täällä hallita ja olla aina esimerkkinä muille. Meidän
täytyy liittyä yhteen ollaksemme voimakkaat ja arvossa pidetyt. Kun
kirkko ja aatelisto käyvät käsi kädessä, niin rahvas pelkää ja tottelee
meitä.

Jeannen uskonto oli yksinomaan hentomielisyyttä. Hänessä oli tuo
haaveksiva usko, joka aina on naiselle ominainen. Ja jos hän jossakin
määrin täyttikin velvollisuuksiaan, niin johtui se tottumuksesta, joka
oli jäänyt häneen luostarikoulun ajoilta. Paronin uhmaileva tieteily
oli näet jo aikoja sitten kumonnut hänen vakaumuksensa.

Kirkkoherra Picot tyytyi siihen vähään, jonka Jeanne voi hänelle antaa,
eikä koskaan häneltä liikoja vaatinut. Mutta hänen seuraajansa, joka ei
ollut nähnyt varakreivitärtä edellisenä sunnuntaina kirkossa, tuli nyt
levottomana ja ankarana hänen luokseen.

Jeanne ei tahtonut joutua pappilan kanssa huonoihin väleihin ja antoi
lupauksen, vaikka päättikin kohteliaisuudesta olla ahkera kirkossa
kävijä vain ensimmäisinä pyhinä.

Vähitellen tottui hän kuitenkin kirkossa käyntiin ja joutui tuon
hintelän, taipumattoman ja vallanhimoisen papin vaikutuksen
alaiseksi. Mystikko kun tuo mies oli, miellytti hän Jeannea tulisen
kiihkomielisyytensä tähden. Hän sai Jeannessa väräjämään sen
runollisuskonnollisen kielen, joka on olemassa kaikkien naisien
sielussa. Hänen lahjomaton ankaruutensa, hänen kaiken maailmallisen ja
aistillisen halveksimisensa, hänen inhonsa kaikkia inhimillisiä
askareita kohtaan, hänen rakkautensa Jumalaan, hänen nuorekas, riihoton
kokemattomuutensa, hänen kova puhetapansa ja hänen luja tahtonsa
herättivät Jeannessa käsityksen siitä, mitä marttyyrit mahtoivat olla.
Ja hän, tuo loppuun kärsinyt olento, hurmaantui tuon lapsekkaan taivaan
lähetin ankarasta uskonkiihkosta.

Pappi johti hänet pelastusta tuovan Vapahtajan luo, näytti hänelle,
kuinka uskon hurskaat riemut vaimentavat sielun tuskat, ja Jeanne
polvistui rippituolin viereen nöyränä, tuntien itsensä pieneksi,
heikoksi tuon papin edessä, joka näytti tuskin viidentoista vuoden
vanhalta.

Koko paikkakunta alkoi kuitenkin kohta pappiaan vihata. Ollen
lahjomattoman ankara itseään kohtaan osoitti hän muita kohtaan
säälimätöntä suvaitsemattomuutta. Yksi asia varsinkin herätti hänessä
vihaa ja suuttumusta. Se oli rakkaus. Siitä puhui hän saarnoissaan
kiivastuneena peittelemättömin sanoin, kirkontavan mukaan, huutaen
maalaiskuulijakuntansa korviin jyliseviä lauseita lihan himoa vastaan,
ja hän oikein vapisi ja polki jalkaansa raivosta, manatessaan esille
kauhun kuviaan.

Nuoret pojat ja tytöt loivat salakähmäisiä katseita toisiinsa, ja
vanhat rahvaan miehet, jotka aina mielellään pistävät pilapuheita,
lausuivat paheksumisensa pikku papin suvaitsemattomuudesta palatessaan
kirkosta kotiin sinipuseroisen poikansa ja mustiin puetun vaimonsa
vieressä käyden. Ja koko paikkakunta oli oikein kuohuksissaan.

Hiljakseen kuiskailtiin keskenään hänen ankaruudestaan rippituolissakin
ja hänen määräämistään kovista katumusohjeista. Ja kun hän
itsepintaisesti kieltäytyi antamasta synninpäästöä tytöille, joiden
siveys oli saanut jonkin tahran, niin ruvettiin häntä jo ivaamaan. Jopa
suurina juhlapäivinä nähtiin, että nuoriso pysyi penkissään sen sijaan,
että olisi muitten kanssa mennyt ehtoolliselle.

Kohta alkoi hän väijyä rakastuneita estääkseen heitä tapaamasta
toisiaan, aivankuin metsänvahti väijyy salametsästäjiä. Hän ajoi
heitä takaa kuutamo-iltoina pitkin ojanvarsia, riihennurkkia ja
ranta-äyräiden tiheätä ruohikkoa. Niinpä hän kerran sai kiinni kaksi,
jotka eivät hänen tieltään toisistaan eronneet. He kävelivät, kädet
toistensa vyötäisillä ja suudellen toisiaan, pitkin kivistä rotkoa.

Kirkkoherra huusi heille:

-- Ettekö jo lopeta, senkin moukat!

Poika kääntyi pappiin päin ja vastasi:

-- Hoitakaa omia asioitanne, herra kirkkoherra, tämä ei teitä liikuta.

Silloin keräsi pappi kiviä ja heitteli heitä niillä kuin koiria.

Molemmat rakastuneet juoksivat nauraen pakoon. Mutta seuraavana
sunnuntaina ilmoitti pappi koko seurakunnalle kirkossa heidän nimensä.

Kaikki sen seudun nuoret miehet lakkasivat senjälkeen käymästä
kirkossa.

Torstaisin oli kirkkoherra aina päivällisellä varakreivin kartanossa ja
kävi siellä usein muutenkin viikon kuluessa puhelemassa katuvaisen
rouvan kanssa. Jeanne oli myöskin intomielinen, keskusteli kernaasti
hengellisistä asioista ja käänteli ylösalasin uskonnollisten
riitakysymysten koko vanhan ja sekavan varaston.

He kävelivät kahden kesken pitkin paronitarvainajan kujannetta puhellen
Kristuksesta, apostoleista, Pyhästä Neitsyeestä ja kirkonisistä, aivan
kuin olisivat tunteneet heidät. Toisinaan pysähtyivät he tehdäkseen
toisilleen syvämietteisiä kysymyksiä, jotka saivat heidät hämärästi
jaarittelemaan, jolloin Jeanne eksyi runollisiin, pilviä tavotteleviin
kuvitelmiin, pappi taas täsmällisemmin teki johtopäätöksiä kuin
härkäpää asianajaja, joka on ryhtynyt matemaattisesti todistamaan
ympyrän neliöitsemistä.

Julien suhtautui uuteen kirkkoherraan suurella arvonannolla ja toisteli
alinomaa:

-- Tuo pappi on minulle mieleen; hän ei tingi vakaumuksistaan.

Ja hän kävi usein ripillä ja ehtoollisella, antaen siten
ylenpalttisesti hyvää esimerkkiä muille.

Nyt kävi hän melkein joka päivä Fourville'n perheessä, metsästeli
herran kanssa, joka ei enää voinut elää ilman häntä, ja ratsasteli
kreivittären seurassa sekä myrskyssä että sateessa. Kreivi sanoi sen
johdosta:

-- He ovat hullaantuneet ratsastamiseen, mutta se on vaimolleni
terveellistä,

Paroni tuli takaisin marraskuun puolivälissä. Hän oli muuttunut,
vanhentunut, ja oli raskaan surun runtelema, joka oli tunkenut syvälle
hänen sydämeensä. Ja kohta näytti rakkaus hänen tytärtään kohtaan
hänessä kasvaneen, aivan kuin nämä muutamat kuukaudet, jonka ajan hän
oli ollut yksin, olisivat äärimmäisyyteen asti kiristäneet hänen
hellyyden ja luottamuksen tarvettaan.

Jeanne ei puhunut hänelle mitään uusista ajatuksistaan, ei läheisestä
tuttavuudestaan kirkkoherra Tolbiac'in kanssa eikä uskonnollisesta
innostuksestaan. Mutta heti ensimmäisen kerran papin nähtyään tunsi
paroni itsessään heräävän häntä kohtaan voimakkaan vastenmielisyyden.
Ja kun hänen tyttärensä illalla kysyi häneltä:

-- Kuinka hän miellyttää sinua?

Niin paroni vastasi:

-- Se mies on oikea inkvisiittori. Hän on varmaan hyvin vaarallinen
henkilö.

Ja kun hän sitten kuuli talonpojilta, joiden kanssa hän oli hyvissä
väleissä, kuinka ankara ja tyly tuo nuori pappi oli ja kuinka hän
tavallaan oikein vainosi luonnon lakeja ja vaistoja, niin syttyi hänen
sydämessään todellinen viha häntä kohtaan.

Itse, näet, hän oli vanhojen, luontoa ihailevain filosoofien sukua.
Luomakunta käsitti itsessään kaikki idut, aatteet ja elämän, kehittyen
itse itsestään kuin kukat ja hedelmät puussa. Hänestä oli siis siitos
se mahtava yleinen laki, pyhä, kunnioitusta ansaitseva, jumalallinen
toimitus, joka täyttää korkeimman olennon salaisan, ainaisen tahdon. Ja
siksi alkoi hän käydä talosta taloon taistelemassa tuota
suvaitsematonta, elämää vainoavaa pappia vastaan.

Epätoivoissaan rukoili Jeanne Jumalaa ja rukoili isäänsä, mutta tämä
vastasi aina:

-- Tuommoisia miehiä vastaan on taisteltava; se on sekä oikeutemme että
velvollisuutemme. He eivät ole inhimillisiä. -- Ja ravistellen pitkää,
valkoista tukkaansa hän jatkoi: -- he eivät ole inhimillisiä, he eivät
ymmärrä mitään, ei kerrassaan mitään. -- Ja vielä huudahti hän aivan
kuin kirouksen singoten: -- he ovat luonnonvastaisia olentoja.

Pappi huomasi hyvin hänet vihollisekseen, mutta koska halusi edelleen
olla kartanon ja sen nuoren rouvan valtijaana, niin päätti hän odottaa
tuonnemmaksi, ollen varma siitä, että lopulta kuitenkin voittaisi.
Lisäksi oli hänellä muuan päähänpiintymä. Hän oli, näet sattumalta
päässyt Julienin ja Gilberten rakkaussuhteiden perille ja tahtoi
hinnalla millä tahansa tehdä niistä lopun.

Hän tuli eräänä päivänä Jeannea tapaamaan, ja pitkän, salaperäisen
keskustelun jälkeen kehoitti hän Jeannea yksissä neuvoin hänen kanssaan
ryhtymään taisteluun, hävittämään paheen omasta talostaan, pelastamaan
kaksi sielua uhkaavasta vaarasta.

Jeanne ei ensin ymmärtänyt ja pyysi häntä selittämään asian. Pappi
vastasi:

-- Hetki ei ole vielä tullut. Käyn luonanne kohta uudelleen.

Ja hän poistui kiireesti.

Talvi alkoi silloin lähetä loppuaan, räntäinen, leuto talvi.

Kirkkoherra tuli muutamien päivien kuluttua uudelleen ja puheli hämärin
sanoin sopimattomista suhteista ihmisten kesken, joiden olisi
käyttäydyttävä nuhteettomasti. Hän oli muka niitä, jotka hyvin tuntevat
asiat, ja hän kykeni tekemään niistä lopun. Sitten ryhtyi hän
korkealentoisiin tutkisteluihin, tarttui vihdoin Jeannea kädestä ja
vannotti häntä aukaisemaan silmänsä, ymmärtämään ja auttamaan häntä.

Silloin Jeanne kyllä jo käsitti, mutta oli vaiti, pelästyneenä
ajatuksesta, mitä kaikkea kiusallista saattoi tapahtua hänen nyt jo
rauhallisessa talossaan, ja hän tekeytyi tietämättömäksi siitä, mitä
pappi puhui. Mutta silloin kirkkoherra ei enää malttanut, vaan alkoi
puhua selvästi:

-- Minulla. on täytettävänä ikävä velvollisuus, rouva varakreivitär,
mutta en voi menetellä toisin. Pappina minun on pakko ilmoittaa teille
asia, josta te voitte tehdä lopun. Tietäkää siis, että miehenne elää
rikollisissa väleissä rouva de Fourville'n kanssa.

Jeanne painoi päänsä alas alistuvaisena, masentuneena.

Pappi jatkoi:

-- Mitä aiotte siis tehdä?

Silloin sopersi Jeanne:

-- Mitä minun sitten, herra kirkkoherra, teidän mielestänne pitää
tehdä?

Pappi vastasi lyhyesti:

-- Estää rikoksellinen rakkaus jatkumasta.

Jeanne purskahti itkuun ja lausui murtuneella äänellä:

-- Mieheni on jo ennen pettänyt minut sisäkköni kanssa ja sanoistani
hän ei välitä. Hän ei minua rakasta enää, kohtelee minua tylysti niin
pian kuin vain ilmaisen hänelle tahtoni, joka ei häntä miellytä. Mitä
voin sille tehdä?

Vastaamatta kysymykseen huudahti pappi:

-- Te siis alistutte, taivutte, myönnytte?! Aviorikos tapahtuu oman
kattonne alla ja te sen siedätte! Rikos tehdään omien silmienne edessä
ja te käännätte katseenne siitä pois! Oletteko näin ollen aviopuoliso,
kristitty, äiti!

Jeanne nyyhkytti:

-- Mitä minun sitten on tehtävä?

Pappi vastasi:

-- Kaikki paitsi ei sallia tuon inhoittavan asian tapahtumista. Kaikki
sanon minä. Hylätkää hänet! Paetkaa tästä saastutetusta talosta.

Jeanne lausui siihen:

-- Minulla ei ole rahaa, herra kirkkoherra. Ja sitäpaitsi puuttuu
minulta siihen nyt rohkeuttakin. Kuinka muutoin voin lähteä ilman
todisteita! Siihen minulla ei edes ole oikeutta.

Pappi nousi ja sanoi vapisten:

-- Tuo on vain kehnoa pelkuruutta teissä, rouva; luulin teitä
toisenlaiseksi. Te ette ole kelvollinen saamaan Jumalalta armoa.

Jeanne vaipui polvilleen:

-- Oi, minä rukoilen teitä, älkää hylätkö minua, neuvokaa minua!

Lyhyesti lausui silloin pappi:

-- Avatkaa herra de Fourville'n silmät! Hänen on tehtävä loppu tuosta
rakkaussuhteesta.

Jeannen valtasi tuon ajatuksensa johdosta kauhu, ja hän sanoi:

-- Mutta silloin hän tappaa heidät, herra kirkkoherra. Ja minähän
olisin ilmiantaja. Oi, ei, sitä en tee koskaan.

Vihasta raivostuneena nosti pappi silloin kätensä kuin kirotakseen
hänet:

-- Jääkää sitten häpeäänne ja rikokseenne, sillä te olette vieläkin
rikoksellisempi kuin he! Minulla ei ole enää mitään täällä tekemistä.

Ja hän poistui niin hurjistuneena, että koko hänen ruumiinsa vapisi.

Aivan päästä pyörällä seurasi Jeanne hänen jäljessään, ollen valmis
suostumaan ja alkaen jo taipua. Mutta harmista väristen astui pappi
nopein askelin tiehensä ja puristeli vihaisena suurta sinistä
sateensuojaansa, joka oli melkein yhtä pitkä kuin hän itse.

Aidan luona näki hän Julienin johtamassa puiden oksimista. Silloin
kääntyi hän vasemmalle kulkeakseen Couillard'in pihan läpi ja toisti
vielä itsekseen: "Antakaa minun olla, rouva, minulla ei ole enää mitään
täällä tekemistä."

Keskellä pihaa, aivan hänen tiellään, seisoi joukko talon ja naapurien
lapsia, ryhmittyneinä Mirza-nimisen koiran kopin eteen ja katsellen
jotakin uteliaina, tarkkaavina ja äänettöminä. Keskellä heitä, kädet
selän takana, seisoi myöskin paroni uteliaasti katsellen ja näyttäen
aivan kuin koulunopettajalta. Mutta huomattuaan kaukaa papin tulevan,
lähti hän tiehensä, ettei tarvitsisi tavata, tervehtiä ja puhutella
pappia.

Seuraten papin jäljessä, Jeanne sanoi silloin rukoillen:

-- Antakaa minun muutamia päiviä ajatella, herra kirkkoherra, ja tulkaa
sitten uudelleen. Sanon teille, mitä voin tehdä ja mitä siihen mennessä
olen toiminut. Neuvottelemme sitten yhdessä.

He saapuivat silloin lapsilauman kohdalle, ja kirkkoherra meni
lähemmäksi katsomaan, mikä heitä niin huvitti. Siinä oli narttu
synnyttämässä penikoita. Kopin edessä ryömi jo viisi pentua emänsä
ympärillä, joka heitä hellästi nuoleskeli maaten kyljellään kovissa
poltteissa. Samalla hetkellä, kun pappi kumartui katsomaan, oikaisi
koira kouristuksissa itseään pitkälleen ja kuudes pieni penikka tuli
ulos. Riemastuneina alkoivat silloin kaikki nulikat huutaa käsiään
taputtaen:

-- Vielä tuli yksi, vielä tuli yksi.

Se oli heistä hauska, aivan luonnollinen leikki, jossa ei ollut mitään
epäsiveellistä. He katselivat tätä synnytystä aivan kuin olisivat
nähneet omenain putoavan maahan.

Kirkkoherra Tolbiac jäi ensin ällistyneenä seisomaan paikalleen, mutta
sitten valtasi hänet hillitön raivo, hän kohotti ison sateensuojansa ja
alkoi sillä huitoa minkä jaksoi lapsilaumaa. Pelästyneinä lähtivät
pojat pakoon minkä käpälistä pääsivät, ja pappi huomasi silloin
yht'äkkiä seisovansa synnyttämässä olevan nartun edessä, joka yritti
nousta jaloilleen. Mutta hän ei antanut sen edes nousta, vaan alkoi,
aivan kuin olisi menettänyt järkensä, kaikin voimin lyödä sitä.
Kahleiltaan ei koira päässyt juoksemaan pakoon, vaan uikutti kauheasti
ja reuhtoi iskuja vastaan. Lyödessään taittoi pappi sateensuojansa,
astui koiran päälle, tallasi sitä hurjasti, survoi ja ruhjoi. Hänen
ahdistellessaan synnytti koira vielä viimeisen penikkansa. Vihan
vimmassa polki pappi silloin koroillaan kuoliaaksi nartun verisen
ruumiin, joka vielä nytkähteli, vastasyntyneiden, sokeiden pentujen
ynistessä sen ympärillä ja etsiessä emänsä nisiä.

Jeanne oli paennut pois; mutta yht'äkkiä tunsi pappi, että joku tarttui
häntä niskasta, ja korvapuusti lennätti hänen hattunsa maahan. Aivan
suunniltaan ollen kantoi paroni hänet aidan luo ja viskasi hänet
maantielle.

Käännyttyään näki paroni tyttärensä, polvillaan maassa, pienien
koiranpentujen keskellä nyyhkyttävän ja keräävän niitä hameensa
helmaan. Hän riensi hänen luokseen pitkin askelin ja huusi käsiään
huitoen:

-- Semmoinen hän on, semmoinen hän on, tuo mustatakki! Näetkös sen nyt?

Talonpojat olivat rientäneet paikalle, ja kaikki katselivat kuollutta
eläintä. Couillard'in emäntä sanoi silloin:

-- Voiko sitä olla noin julma?!

Jeanne oli kerännyt kaikki seitsemän penikkaa ja sanoi tahtovansa
kasvattaa ne suuriksi.

Niille koetettiin antaa maitoa, mutta kolme kuoli jo seuraavana
päivänä. Silloin juoksi ukko Simon ympäri kylää löytääkseen imettävän
nartun. Semmoista ei hän kuitenkaan saanut käsiinsä, mutta toi
naaraskissan, jonka vakuutti kyllä tekevän saman. Sitten tapettiin
vielä kolme muuta penikkaa, ja viimeinen annettiin toista eläinlajia
olevan imettäjän hoitoon. Kissa ottikin pennun heti omakseen, kellahti
kyljelleen ja tarjosi sille nisää.

Ettei koiranpentu kuitenkaan rasittaisi kasvattiemäänsä liiaksi,
vieroitettiin se jo kahden viikon kuluttua, ja Jeanne otti itse
huolekseen syöttää sitä imukkeella. Hän oli antanut sille nimeksi
"Toto", mutta paroni muutti sen omalla vallallaan ja risti sen
"Massacre'ksi". [Massacre = joukkosurma, verilöyly. Suom.]

Pappi ei tullut takaisin, mutta seuraavana sunnuntaina sinkoili hän
saarnastuolista kirouksia, manauksia ja uhkauksia Peuples'in kartanon
yli; hän sanoi, että haavat siellä olivat tulisilla raudoilla
poltettavat, tuomitsi kadotukseen paronin, joka tälle kaikelle vain
nauroi, ja teki salavihjauksia Julienin uusista rakkaussuhteista.
Varakreivi oli siitä kovin harmissaan, mutta peläten hirveän
häväistysjutun leviämästä hillitsi hän vihansa.

Joka ainoassa saarnassaan jatkoi pappi sen jälkeen kostoaan ja ennusti
hetken lähestyvän, jolloin kaikki Herran vihamiehet tulevat lyödyiksi.

Julien kirjoitti arkkipiispalle kunnioitusta osoittavan mutta ankaran
kirjeen, jonka johdosta kirkkoherra Tolbiac'ia uhattiin rangaista
epäsuosiolla. Sen jälkeen hän lakkasi pauhaamasta.

Mutta sitten nähtiin hänen tekevän kauas yksinäisiä kävelymatkoja
pitkin askelin ja kasvot kiihtyneinä. Gilberte ja Julien näkivät
hänet ratsastusmatkoillaan vähä väliä, milloin pienenä mustana
pisteenä kaukana lakeudella tahi kallion reunalla, milloin lukien
rukouskirjaansa jossakin ahtaassa laaksossa, juuri kun he olivat sinne
tulossa, ja he kääntyivät takaisin, ettei heidän tarvinnut ajaa hänen
ohitsensa.

Kevät oli tullut elvyttäen eloon heidän rakkautensa ja heittäen heidät
joka päivä toistensa syliin missä milloinkin heidän tiellään sattui
suojaa olemaan.

Kun puitten lehvät vielä olivat hatarat ja nurmi kostea ja he näin
ollen eivät saattaneet kuin kesäsydännä painua metsän peittoon, olivat
he, saadakseen olla kahden kesken, vakituiseksi suojapaikakseen
valinneet erään paimenen kojun, joka oli siirrettävä ja joka syksystä
oli jätetty tyhjilleen Vaucotte'n rantaäyräälle.

Se seisoi siinä yksin korkeilla pyörillään viiden sadan metrin päässä
rannikolta, ihan jyrkänteen partaalla. Siellä oli heitä vaikea
yllättää, sillä sinne näkyi koko lakeus. Molemmat hevoset seisoivat
kiinni sidottuina kojun aisoihin ja odottivat, kunnes he olivat
rakasteluunsa väsyneet.

Mutta eräänä päivänä, juuri kun he olivat lähtemässä suojapaikastaan,
näkivät he kirkkoherra Tolbiac'in istuvan piilossa rannan ruohikossa.

-- Täytyy toiste jättää hevoset notkoon, -- sanoi Julien, -- muuten voi
hän etäältä huomata meidät.

Ja sen jälkeen panivat he aina ratsunsa kiinni notkoon, joka oli täynnä
risuja.

Kun he sitten eräänä iltana yhdessä palasivat Vrillette'en, jossa
heidän oli määrä syödä päivällistä, kohtasivat he Étouvent'in
kirkkoherran, joka juuri oli kartanosta pois tulossa. Hän väistyi
syrjään antaakseen heille tietä ja tervehti katsomatta heitä silmiin.

Heidät valtasi levottomuus, joka kuitenkin pian haihtui.

Mutta eräänä iltapäivänä toukokuun alussa, kovan tuulen vallitessa,
istui Jeanne lukien uunin edessä, kun hän yht'äkkiä näki kreivi de
Fourville'n tulevan jalkaisin ja niin kiireesti, että hän luuli jonkun
onnettomuuden tapahtuneen.

Jeanne riensi häntä vastaan, ja kun oli tullut hänen eteensä, luuli hän
kreivin tulleen hulluksi. Hänellä oli päässä iso karvalakki, jota hänen
oli tapana käyttää vain kotonaan, yllään metsästystakki ja hän oli niin
kalpea, että hänen punaiset viiksensä, jotka tavallisesti eivät
eroittautuneet hänen punakoista kasvoistaan, nyt olivat kuin
tulenliekki. Hänen katseensa harhaili, silmät pyörivät päässä aivan
ilmeettöminä. Hän sopersi:

-- Onhan vaimoni täällä, eikö niin?

Jeanne joutui aivan ymmälle ja vastasi:

-- Eikä ole. En ole häntä tänään lainkaan nähnyt.

Silloin kreivi istuutui, aivan kuin hänen jalkansa olisivat katkenneet,
otti lakin päästään ja pyyhki nenäliinalla otsaansa useaan kertaan
koneellisesti. Sitten hypähti hän äkkiä paikaltaan, astui Jeannea kohti
kädet ojossa, suu ammollaan kuin puhuakseen, ilmaistakseen hänelle
jonkin hirveän onnettomuuden, mutta äkkiä katsoa tuijotti häneen ja
lausui aivan kuin houraillen:

-- Mutta hänhän on teidän miehenne... Tehän myöskin...

Ja lähti juoksemaan merenrannalle päin.

Jeanne juoksi perässä pidättääkseen häntä, huutaakseen häntä takaisin,
rukoillakseen häntä, ja hänen sydäntänsä kouristi kauhu hänen
ajatellessaan: "Hän tietää kaikki. Mitä tekee hän nyt? Oi, jospa hän ei
heitä löytäisi!"

Mutta Jeanne ei saanut enää kiinni häntä, eikä kreivi kuullut hänen
huutojansa. Hän kiirehti vain eteenpäin epäröimättä, varmana
päämäärästään. Hän hyppäsi ojan yli, harppasi ruohikon läpi
jättiläisaskelin ja riensi jyrkännettä kohti.

Jeanne seisoi mäenrinteellä, jossa kasvoi puita, ja katsoi kauan hänen
jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, palasi hän tuskan ahdistamana
takaisin.

Kreivi oli kääntynyt oikealle ja alkanut juosta. Merellä kävi korkea
aallokko, ja paksut mustat pilvet kiitivät hurjaa vauhtia toinen
toisensa perässä, huuhtoen rantaa rajulla rankkasateella. Tuuli vinkui
ja vonkui ja repeli ruohikkoa, painoi maahan nuoren laihon ja lennätti
kuin vaahtoa suuria valkoisia lintuja kauas maanpuolelle.

Taajat vihurin puuskat pieksivät kreivin kasvoja, kastelivat hänen
poskiaan ja viiksiään, niin että vesi virtanaan valui, ja täyttivät
hänen korvansa kohinalla, ja hänen sydämensä hurjalla raivolla.

Tuolla hänen edessään oli Vaucotten laakson syvä kuilu. Tällä puolen ei
näkynyt muuta kuin muuan paimenen koju tyhjän lammastarhan vieressä.
Kaksi hevosta oli sidottu tuon pyörillä kulkevan kojun aisoihin. Mitäpä
oli pelättävää tällaisella myrskyllä?

Heti hevoset huomattuaan painautui kreivi maahan ja ryömi käsillään ja
polvillaan kuin mikäkin iso likainen karvapäinen hirviö. Hän konttasi
tuon yksinäisen kojun luo ja piiloutui sen alle, ettei häntä
huomattaisi lautojen raoista.

Nähtyään hänet kävivät hevoset rauhattomiksi. Silloin leikkasi hän
hiljakseen niiden suitset poikki veitsellä, joka hänellä oli valmiina
kädessään, ja kun samassa puhalsi kova tuulispää, lähtivät ratsut
karkuun pelästyneinä rakeista, jotka rapisten pieksivät kojun kattoa ja
tärisyttivät koko rakennetta.

Nousten polvilleen painoi kreivi silmänsä oven alaraon kohdalle ja
katseli sisään. Hän ei hievahtanut; hän näkyi jotakin odottavan. Kului
pitkänlainen aika, kun hän yht'äkkiä nousi ylös tahraisena päästä
jalkoihin asti. Rajulla kädenliikkeellä paiskasi hän oven ulkopuolisen
pienapuun säppiin, tarttui aisoihin ja alkoi ravistella kojua, aivan
kuin olisi tahtonut ruhjoa sen mäsäksi. Yht'äkkiä kävi hän sitten itse
kuin hevonen aisojen väliin, painoi isoa vartaloaan eteenpäin hurjalla
voimalla ja veti kuin juhta läähättäen tuon pyörillä kulkevan kojun ja
ne, jotka sen sisällä olivat, jyrkänteen partaalle.

He huusivat siellä sisällä ja jyskyttivät nyrkeillään seiniin
ymmärtämättä, mitä oli tekeillä.

Kun kreivi oli saanut vedetyksi kojun kuilun reunalle, sysäsi hän sen
menemään, ja se alkoi vieriä jyrkännettä alas.

Sen vauhti alkoi kiihtymistään kiihtyä, ja hurjasti kiitäen horjui se
ja hyppi kuin peto aisojen pieksäessä maata.

Vanha kerjäläinen, joka istui kyyristyneenä ojan reunalla, näki sen
pompahtaen lentävän päänsä yli, ja kojun sisältä kuuli hän kamalaa
huutoa.

Yht'äkkiä irtaantui tästä sysäyksestä kojun toinen pyörä, koju kaatui
kyljelleen ja alkoi pyöriä kuin pallo, kuin kivijalaltaan luhistunut
talo, suistuen alas vuoren harjalta. Ehdittyään viimeisen jyrkänteen
reunalle, pompahti se ilmaan ja lensi kaarena alas kuilun pohjalle,
jossa se meni mäsäksi kuin muna.

Heti kun se oli särkynyt kivikkoon, laskeutui kerjäläinen, joka oli
nähnyt sen vierivän ohitsensa, hiljakseen orjantappurapensaikon läpi
alas ja uskaltamatta, varovainen rahvaan mies kun oli, lähestyä
rikkoutunutta kojua, meni hän läheiseen taloon tapauksesta
ilmoittamaan.

Väki juoksi sinne, ja kun kojun pirstaleita kohotettiin, löydettiin
niiden alta kaksi ruumista, jotka olivat ruhjoutuneet ja veriset.
Miehen otsassa oli ammottava reikä ja hänen kasvonsa olivat
musertuneet. Naisen leuka oli repeytynyt ja riippui irrallaan, ja
molempien jäsenet olivat niin murtuneet ja pehmeät, kuin ei niissä
lihan sisällä olisi luuta ollutkaan.

Heidät tunnettiin kuitenkin, ja tämän onnettomuuden tapauksen syistä
keskusteltiin pitkälti.

Muuan nainen lausui:

-- Mitä niillä lie siinä kopissa ollut tekemistä!

Silloin arveli vanha käypäläinen, että nähtävästi olivat he etsineet
sieltä suojaa myrskyltä ja sateelta ja että kova tuulispää oli
varmaankin huojuttanut kojua ja syössyt sen kalliolta alas. Ja vielä
selitti hän, että oli itse aikonut sinne piiloutua, mutta näki hevoset
sidottuina aisoihin ja siitä ymmärsi siellä jo olevan toisia. Ja
tyytyväisenä lisäsi hän:

-- Muuten oisin minä sinne mennyt.

Muuan ääni sanoi:

-- Se oisi ehkä ollut parempi.

Mies parka vihastui siitä ja kysyi:

-- Miks' oisi se ollut parempi? Siksikö, että minä olen köyhä ja he
ovat rikkaita? Katsokaa heitä nyt tuossa!...

Ja sateesta märkänä, väristen, risaisena, likaisena, parta pörröisenä
ja pitkät hiukset roikkumassa repaleisesta hatusta osoitti hän molempia
ruumiita väärän sauvansa kärjellä sanoen:

-- Kaikki olemme yhdenarvoisia lopulta.

Siihen oli tullut vielä muitakin ihmisiä, jotka katselivat
syrjäsilmällä, salakähmäisesti, peloissaan ja arastellen. Sitten
neuvoteltiin siitä, mitä oli tehtävä, ja päätökseksi tuli, että ruumiit
olivat vietävät hoviin, sillä he toivoivat saavansa tästä työstään
palkinnon. Valjastettiin siis kahdet rattaat, mutta nyt tuli uusi
vaikeus eteen. Toiset tahtoivat panna vain olkia rattaiden pohjalle,
toiset taas arvelivat, että säädyllisyyden vuoksi niihin asetettaisiin
patjat.

Nainen, joka aikaisemmin jo oli puhunut, huusi:

-- Patjathan käyvät niin verisiksi että ne pitää lipiässä liuottaa!

Silloin puuttui muuan iloisennäköinen emäntä puheeseen ja sanoi:

-- Nehän ne maksavat. Mitä arvokkaampia ovat, sitä kalliimpi niillä on
hinta.

Ja se lause tepsi.

Molemmat rattaat, jotka olivat korkeapyöräisiä ja ilman vietereitä,
lähtivät liikkeelle, toinen oikealle, toinen vasemmalle, tärisyttäen ja
viskellen jokaisen maantien kuopan kolahduksesta noiden kahden olennon
maallisia jäännöksiä, jotka juuri olivat toisiaan halailleet eivätkä
koskaan enää saa toisiaan kohdata.

Heti kun oli nähnyt kojun vierivän jyrkännettä alas, pakeni kreivi,
minkä jaloista pääsi, sateessa ja myrskyssä. Hän juoksi siten
tuntikausia poikki teiden, vuoren rinteitä viistäen ja yli aitojen, ja
hän saapui kotiaan illan suussa käsittämättä itse miten.

Palvelijat odottivat häntä pelästyksissään ja ilmoittivat hänelle, että
molemmat hevoset olivat tulleet takaisin ilman ratsastajia. Julienin
ratsu oli, näet, seurannut toisen mukana.

Silloin horjahti kreivi de Fourville ja sanoi murtuneella äänellä:

-- Heille on varmaankin tapahtunut jokin onnettomuus tällä hirveällä
ilmalla. Kaikkien on lähdettävä heitä etsimään.

Ja hän lähti itsekin taas ulos. Mutta päästyään pois ihmisten näkyvistä
piiloutui hän erään orjanruusupensaan peittoon ja alkoi tuijottaa
tielle, mistä oli tuleva kuolleena tahi kuolevana tahi ehkäpä
raajarikkoisena, ainiaaksi muodottomaksi muuttuneena se, jota hän
vieläkin hurjan intohimoisesti rakasti.

Ja kohta ajoivatkin hänen ohitsensa rattaat, joissa oli jotakin
omituisennäköistä. Ne pysähtyivät kartanon eteen ja ajoivat sitten
pihaan. Siinä se oli, siinä viedään hänen vaimonsa! Mutta kauhea tuska
piti hänet kuin kiinninaulattuna paikallaan, hirveä pelko saada tietää,
kammo saada kuulla totuus. Ja hän ei hievahtanut paikaltaan, hyykistyi
vain alas kuin jänis ja vapisi kuullessaan vähäisimmänkin äänen.

Hän odotti siinä tunnin, kenties kaksi. Rattaat eivät ajaneet takaisin.
Hän ajatteli itsekseen, että hänen vaimonsa oli kuolemaisillaan, ja tuo
ajatus, että oli näkevä hänet, kohtaava hänen katseensa, synnytti
hänessä semmoisen kauhun, että hän yht'äkkiä alkoi pelätä tulevansa
löydetyksi piilopaikastaan ja pakoitetuksi tulemaan kotiin vaimonsa
kuolinvuoteen luo, ja silloin hän pakeni vielä kauemmaksi metsään.
Mutta yht'äkkiä juolahti taas hänen päähänsä, että hänen vaimonsa
kenties tarvitsi apua ja ettei varmaan kukaan voinut hoitaa häntä, ja
silloin lähti hän juoksemaan takaisin huimaavaa vauhtia.

Kun hän saapui kotia, tuli häntä vastaan hänen puutarhurinsa, jolle hän
huusi:

-- No?

Mies ei uskaltanut vastata mitään. Silloin kreivi miltei ärjäisi:

-- Onko hän kuollut?

Johon palvelija änkyttäen vastasi:

-- On, herra kreivi.

Hän tunsi siitä ääretöntä helpoitusta. Äkillinen rauha valahti hänen
vereensä ja hänen väräjäviin hermoihinsa, ja varmoin askelin astui hän
suuren portaikon astimia ylös.

Toiset rattaat olivat saapuneet Peuples'iin. Jeanne oli huomannut
kaukaa niiden tulevan, näki patjan, arvasi ruumiin olevan sen päällä ja
ymmärsi heti kaikki. Se synnytti hänessä semmoisen mielenliikutuksen,
että hän meni tainnoksiin.

Kun hän tuli tajuihinsa, piteli hänen isänsä hänen päätään ja kostutti
hänen ohimojaan etikalla. Hän kysyi Jeannelta varovasti:

-- Tiedätkö sinä?

Jeanne jupisi:

-- Kyllä, isä.

Mutta kun hän tahtoi nousta ylös, ei hän voinut, niin kovin kärsi hän.

Samana iltana synnytti hän kuolleen lapsen, tytön.

Julienin hautajaisista ei hän nähnyt mitään eikä saanut tietää mitään.
Hän huomasi vain päivän, parin kuluttua, että täti Lison oli tullut
takaisin, ja kuumeen houreessaan koetti hän alinomaa muistella, milloin
hänen tätinsä oli matkustanut pois Peuples'ista, mihin aikaan ja
minkälaisissa oloissa. Mutta siitä hän ei päässyt selville, ei edes
silloin, kun oli vähän enemmän tajuissaan. Hän oli kuitenkin varma
siitä, että oli nähnyt hänet äitinsä kuoleman jälkeen.



XI.


Jeanne ei kolmeen kuukauteen päässyt ulos huoneestaan. Hän oli niin
heikko, niin kalpea, että jo luultiin ja sanottiin hänen olevan
kuoleman oman. Vähitellen hän kuitenkin virkistyi. Isä ja täti Lison
eivät enää lähteneet hänen luotaan, vaan asettuivat molemmat asumaan
Peuples'iin. Tuon järkyttävän tapauksen jälkeen oli hän saanut
hermotaudin; vähimmästäkin melusta hän oli mennä tainnoksiin, ja usein
aiheuttivat mitättömätkin seikat hänessä pitkiä pyörtymiskohtauksia.

Hän ei ollut koskaan tahtonut tarkempia tietoja Julienin kuolemasta.
Mitäpä se häntä liikutti? Johan hän siitä tiesi tarpeeksi. Kaikki
uskoivat sen onnettomuuden tapaukseksi, mutta hän oli asian oikeasta
laidasta varma ja säilytti visusti sydämessään tuon kamalan
salaisuuden: tietonsa aviorikoksesta ja hirveän näyn, kun kreivi äkkiä
tuli hänen luokseen samana päivänä, jolloin loppuratkaisu tapahtui.

Nyt oli hänen sydämensä täynnä helliä, suloisia, alakuloisia muistoja
niistä lyhyistä rakkauden päivistä, jotka hän ennen muinoin oli elänyt
yhdessä miehensä rinnalla. Alinomaa värähdytti hänen sieluaan jokin
odottamatta herännyt ajatus. Hän näki miehensä semmoisena kuin hän oli
sulhasena ja semmoisena kuin hän häntä rakasti noina ainoina hetkinä
Korsikan hehkuvan auringon alla. Kaikki hänen vikansa ja virheensä
pienenivät hänen silmissään, Julienin tylyys katosi, jopa hänen
uskottomuutensakin nyt hälveni umpeen luodun haudan kasvavaan
kaukaisuuteen. Ja omituisen, epämääräisen, kuoleman jälkeisen
kiitollisuuden valtaamana tuota miestä kohtaan, joka häntä sylissään
oli hellitellyt, antoi Jeanne anteeksi kaikki menneet kärsimyksensä
muistellen vain onnenhetkiään. Vähitellen kylvi aina eteenpäin rientävä
aika, kuukaudet kuukausien perässä, unhetta kuin paksunevaa pölyä
kaikkien hänen muistojensa ja surujensa yli, ja hän alkoi elää
yksinomaan poikaansa varten.

Paulista tuli häntä ympäröivän kolmen henkilön epäjumala, ainoa ajatus,
ja hän hallitsi itsevaltiaana. Jopa jonkinlainen toistensa kadehtiminen
ilmeni hänen kolmessa orjassaan. Jeanne katseli hermostuneesti kuinka
poika hellästi suuteli paronia, saatuaan ratsastaa hänen polvellaan. Ja
täti Lison, jota poikakin kohteli välinpitämättömästi niinkuin kaikki
muut aina olivat tehneet ja johon tuo pikku herra, joka ei vielä
puhuakaan osannut, toisinaan suhtautui kuin lapsenhoitajattareen,
katosi usein huoneeseensa itkemään ja vertaamaan niitä vähäpätöisiä
hyväilyjä, jotka hän kerjäämällä ja töintuskin pojalta sai, niihin
halailuihin, jotka hän soi äidilleen ja isoisälleen.

Kaksi rauhallista vuotta kului ilman erikoisempia tapahtumia lasta vain
ajatellessa ja hoitaessa. Kolmannen vuoden alussa päätettiin muuttaa
asumaan Rouen'iin kevääseen asti, ja koko perhe siirtyi sinne. Mutta
heidän saavuttuaan tuohon vanhaan asumattomaan ja kosteaan taloon sai
Paul ankaran yskän, jota pelättiin keuhkopussin tulehdukseksi, ja
epätoivoisina päättivät kaikki kolme sukulaista, ettei Paul voinut elää
muualla kuin Peuples'issa. Hänet vietiin siis sinne takaisin niin pian
kuin hän oli parantunut.

Sitten alkoi kokonainen sarja yksitoikkoisia, mutta ihania vuosia. Aina
olivat he kaikki yhdessä pienokaisen seurassa, vuoroin hänen
huoneessaan, vuoroin isossa vierassalissa, vuoroin puutarhassa, ja
olivat innostuksissaan hänen lepertelystään, hänen hullunkurisista
lauseistaan ja leikeistään.

Hänen äitinsä antoi hänelle hyväilynimen Paulet, joka sitten jäikin
hänen nimekseen, eikä häntä muuksi koskaan nimitettykään.

Kun poika sitten alkoi nopeasti kasvaa, oli noiden kolmen sukulaisen
tahi, niinkuin paroni sanoi, "hänen kolmen äitinsä" ainoana toimena
mitata lapsen pituutta. Niinpä oli oven pieleen kynäveitsellä tehty
koko joukko merkkejä, joista näki, kuinka paljo hän kunkin kuukauden
aikana oli kasvanut. Tuolla asteikolla oli melkoinen merkitys heidän
kaikkien elämässään.

Sitten tuli vielä muuan uusi olento tärkeäksi tekijäksi perheessä. Se
oli koira "Massacre", jonka Jeanne oli jättänyt syrjään omistaessaan
kaiken huolensa pojalleen. Keittäjätär Ludivine oli elättänyt koiraa,
jota pidettiin vanhassa tynnyrissä tallin edessä ja joka eleli siellä
aikojaan aivan yksin ja aina kahleissa.

Eräänä aamuna oli Paul huomannut sen ja alkoi huutaen vaatia saada
hyväillä sitä. Hänet vietiin varovasti koiran luo. Koira puolestaan
ihastui kovin, ja poika alkoi kauheasti parkua, kun hänet sitten
tahdottiin viedä pois. Silloin päästettiin Massacre irti ja siirrettiin
taloon.

Siitä tuli Paulin eroittamaton, ainainen toveri. He piehtaroivat
yhdessä ja makasivat vierekkäin lattiamatolla. Jopa Massacre kohta
nukkuikin ystävänsä vuoteessa, joka ei tahtonut koirasta enää lainkaan
luopua. Jeanne oli tästä toisinaan kirppujen pelosta kovin huolissaan,
täti Lison taas oli pahoillaan koiralle siitä, että se otti itselleen
niin suuren osan pojan rakkautta, varasti sitä, niin kuin hänestä
näytti, häneltä, joka sitä niin kovin halusi itselleen.

Ylen harvoin oli heillä vuorovierailuja Briseville'n ja Coutelier'n
perheiden kanssa. Ainoastaan kunnallislautakunnan esimies ja tohtori
kävivät säännöllisesti häiritsemässä tuon vanhan hovin yksinäisyyttä.
Ja Jeanne ei enää käynyt kirkossa tuon koiran tapon ja niiden
epäluulojen jälkeen, jotka hänessä pappi oli herättänyt kreivittären ja
Julienin kuolemaan nähden, sillä hän oli ikäänkuin vihainen Jumalalle
siitä, että hänellä saattoi olla semmoisia palvelijoita.

Aika ajoin julisti kirkkoherra Tolbiac peitellyin sanoin kirouksensa
tuon vanhan hovin yli, jossa asusti paheenhenki, erhetyksen ja valheen
henki, vääryyden henki, synnin ja turmeluksen henki. Sillä hän
tarkoitti paronia.

Hänen kirkkonsa oli muuten käynyt autioksi, ja kun hän käveli peltojen
ohi, missä kyntäjät astuivat auransa kurjessa, niin eivät talonpojat
pysähtyneet hänen kanssaan tarinoimaan, eivät kääntyneet edes
tervehtimään häntä. Häntä pidettiin muutoin noitana, sillä hän oli
ajanut pahan hengen eräästä sen riivaamasta naisesta. Hänen sanottiin
osaavan loihtia ja ehkäistä saatanan salaiset juonet, niinkuin hän itse
sanoi, parantaa lehmiä, jotka lypsivät sinistä maitoa ja pitivät
häntänsä kippurassa, ja salaperäisillä taikasanoilla löytää kadonneita
esineitä.

Ahdas- ja kiihkomielinen kun hän oli, antautui hän intohimoisesti
tutkimaan uskonnollisia teoksia, joissa puhuttiin perkeleen
ilmestymisestä maan päällä, hänen valtansa eri muodoista, hänen
salaisista, moninaisista mahtikeinoistaan ja hänen kavaluutensa
kaikista eri puolista. Ja kun hän uskoi olevansa erityisesti kutsuttu
taistelemaan tuota salaperäistä, turmiollista voimaa vastaan, niin oli
hän harjaantunut käyttämään kaikkia niitä manauskeinoja, joista kirkon
käsikirjoissa puhuttiin.

Hän luuli alati tuntevansa, milloin rietas henki liikkui pimeässä, ja
yhtämittaa oli hänen huulillaan latinankielinen lause: _Sicut leo
rugiens circuit quaerens qvem devoret_ (Niinkuin kiljuva jalopeura
ympäri käy etsien, kenen hän saisi niellä).

Näin levitti hänen salainen voimansa pelkoa ja kauhua. Jopa hänen
virkaveljensäkin, nuo vähätietoiset maalaispapit, joille Belsebul on
uskonkappale ja jotka pikkumaisiin kirkonohjeisiin takertuneina, tuon
paheen voiman ilmestyessä, joutuvat sekoittamaan uskonnon ja taikauskon
toisiinsa, pitivät kirkkoherra Tolbiacia noitana. Ja he kunnioittivat
häntä yhtä paljon sen salaperäisen voiman vuoksi, jonka luulivat
hänessä olevan, kuin hänen ankaran, moitteettoman elämänsä takia.

Tullessaan Jeannea vastaan ei pappi häntä tervehtinyt.

Tämä asiaintila vaivasi ja huolestutti täti Lisonia, joka arkana
vanhanapiikana ei voinut käsittää sitä, että saattoi olla käymättä
kirkossa. Hän oli epäilemättä hurskas ja kävi ripillä ja ehtoollisella,
mutta siitä ei kukaan tietänyt mitään eikä halunnutkaan saada tietää.

Ollessaan yksin, ihan yksin Paulin kanssa puheli täti hänelle
hiljakseen Jumalasta. Poika tuntui kyllä jossakin määrin kuuntelevan,
kun hän hänelle puhui maailman ensimmäisten aikojen ihmeellisistä
tapahtumista, mutta kun hän pojalle sanoi, että täytyi paljon, paljon
rakastaa Jumalaa, niin kysyi poika: "Missä hän on, täti?" Ja silloin
osoitti täti sormellaan taivasta sanoen: "Tuolla ylhäällä, Paulet,
mutta älä puhu siitä kellekään". Hän, näet, pelkäsi paronia.

Mutta eräänä päivänä lausui Paulet:

-- Jumala on joka paikassa, mutta ei kirkossa.

Hän oli silloin puhunut isoisälleen tädin salaisista kertomuksista.

Lapsi oli kymmenennellä vuodella; hänen äitinsä näytti silloin
neljänkymmenen vanhalta. Poika oli väkevä, riehakas ja rohkea
kiipeämään puihin, mutta ei osannut paljon mitään. Luvut eivät häntä
miellyttäneet, ja hän jätti ne pian kesken. Ja kun paroni tavallista
pitemmän aikaa piti häntä kirjan ääressä, tuli Jeanne kohta ja sanoi:

-- Päästä hänet jo leikkimään. Ei häntä saa rasittaa, hän on niin
nuori.

Jeannesta poika oli aina vain puolenvuoden tahi vuoden vanha. Hän
tuskin oli selvillä siitä, että poika käveli, juoksi ja puhui kuin
suuri lapsi ainakin. Ja alati pelkäsi hän, että poika kaatuisi tahi
vilustuisi tahi että hänen tulisi kuuma juostessaan tahi että hän söisi
liiaksi ja hänen vatsansa tulisi kipeäksi tahi söisi liian vähän eikä
kasvaisi tarpeeksi.

Kun poika tuli kahdentoista vuoden vanhaksi, oli edessä pulmallinen
kysymys: hänen ensimmäinen ehtoollisella käyntinsä.

Eräänä aamuna, näet, tuli täti Lison Jeannen luo ja huomautti hänelle,
ettei voinut enää jättää lasta ilman uskonnon opetusta ja olla
täyttämättä kaikkein ensimmäisiä velvollisuuksia, Hän selitteli kaikin
tavoin asiaa ja esitti tuhansia syitä, ennen kaikkia niiden ihmisten
mielipiteet, jotka hän oli tavannut. Mutta äiti epäröi, joutui
suunniltaan ja vakuutti puolestaan, että varsin hyvin vielä saattoi
odottaa.

Kuukautta myöhemmin, hänen käydessään varakreivitär Brisevillen luona,
kysyi tämä sivumennen:

-- Tänä vuonna teidän Paulinne varmaankin pääsee ensimmäisen kerran
ehtoolliselle?

Tämä kysymys, joka tuli aivan odottamatta, ällistytti Jeannea niin,
että hän vastasi:

-- Niin, rouva.

Ja tuo sana tuli ratkaisseeksi kysymyksen. Puhumatta asiasta mitään
isälleen, pyysi hän täti Lisonin viemään pojan rippikouluun.

Kuukauden ajan kävi kaikki hyvin. Mutta eräänä iltana saapui Paul kotia
ääni ihan painuksissa. Ja seuraavana päivänä hänessä oli yskä. Aivan
päästä pyörällä koetti äiti ottaa asiasta selkoa ja sai tietää, että
kirkkoherra oli lähettänyt pojan lopputunniksi seisomaan kirkon ovelle
eteiseen, jossa kävi kova uho, siitä syystä, että hän oli käyttäytynyt
pahasti.

Äiti piti sen jälkeen pojan kotona ja opetti hänelle itse uskonnon
ensimmäiset alkeet. Mutta täti Lisonin rukouksista huolimatta ei
kirkkoherra Tolbiac päästänyt poikaa ripille, koska hän muka ei ollut
riittävästi siihen valmistettu.

Samoin kävi seuraavanakin vuonna. Silloin vihastui paroni ja sanoi
kiroten, ettei pojan tarvinnut lainkaan uskoa noita loruja, tuota
lapsellista vertauskuvaa leivän ja viinin muuttumisesta lihaksi ja
vereksi, ollakseen kunnon ihminen. Ja päätökseksi tuli, että hänet oli
kasvatettava kristityksi, mutta ei katolisen kirkon oppiin, ja että hän
täysi-ikäiseksi tultuaan itse vapaasti saisi valita, mitä halusi olla.

Kun sitten Jeanne jonkun ajan kuluttua kävi vierailulla Brisevillen
perheessä, ei hänen luo enää tultu vastavierailulle. Hyvin tuntien
naapuriensa tarkan kohteliaisuuden oli Jeanne tästä kovin ihmeissään,
mutta markiisitar de Coutelier ilmaisi hänelle korskeasti tämän
laiminlyönnin todellisen syyn.

Markiisitar, joka miehensä aseman, ylhäisen arvonimensä ja melkoisen
omaisuutensa nojalla piti itseään jonkinlaisena Normandien aateliston
kuningattarena, hallitsikin kuin oikea kuningatar, puhui mitä mieli,
oli muita kohtaan armollinen tahi tyly aina asianhaarain mukaan,
nuhteli, neuvoi tahi lausui hyväksymisensä joka tilaisuudessa. Kun
Jeanne kävi vierailulla hänen luonaan, sanoi tuo rouva muutaman
jäätävän lauseen jälkeen:

-- Yhteiskunnassa ihmiset jakautuvat kahteen luokkaan: niihin, jotka
uskovat Jumalaan ja niihin, jotka eivät Häneen usko. Toiset,
alhaisimmatkin, ovat ystäviämme ja vertaisiamme, toiset taas eivät ole
meille mitään.

Jeanne käsitti hyvin iskun tarkoituksen ja vastasi:

-- Mutta eikö voi uskoa Jumalaan käymättä kirkossa?

Siihen lausui markiisitar:

-- Ei, rouva. Uskovaiset käyvät kirkossa rukoilemassa Jumalaa, aivan
samoin kuin ihmiset käyvät toisiaan tervehtimässä heidän kodeissaan.

Pahastuneena vastasi silloin Jeanne:

-- Jumala on kaikkialla, rouva. Mitä minuun tulee, joka sydämeni
pohjasta uskon Hänen hyvyyteensä, niin en tunne Hänen läsnäoloaan enää,
jos eräänlaiset papit asettuvat Hänen ja minun välilleni.

Markiisitar nousi ylös:

-- Pappi kantaa kirkon lippua, rouva. Joka ei sitä seuraa, hän on sitä
vastaan ja meitä vastaan.

Jeanne oli myöskin noussut ja sanoi väräjävällä äänellä:

-- Te, rouva, uskotte yhden puolueen Jumalaan, minä uskon hyvien
ihmisten Jumalaan.

Ja hän kumarsi ja lähti.

Myöskin talonpojat keskenään soimasivat Jeannea siitä, ettei hän ollut
antanut Paulin käydä ehtoollisella. He eivät itse lainkaan käyneet
kirkossa, eivät käyttäneet sakramentteja tahi menivät ehtoolliselle
ainoastaan pääsiäisenä, kirkon muodollisia määräyksiä täyttääkseen.
Mutta lapsiin nähden oli asianlaita toinen. Kaikki olisivat he
arastelleet kasvattaa lapsensa tuon yhteisen lain ulkopuolella, sillä
uskonto on uskonto.

Jeanne huomasi varsin hyvin heidän paheksumisensa ja oli vihoissaan
kaikista noista sovitteluista omantunnon kanssa, tuosta yleisestä
pelosta, suuresta arkuudesta, joka piili kaikkien sydänten pohjalla ja
näyttäytyessään koreili arvokkaasti naamioituna.

Paroni otti sitten ohjatakseen Paulin opintoja ja pani hänet latinaa
lukemaan. Äidillä puolestaan oli vain yksi neuvo: "Älä rasita häntä
liiaksi!" Ja levottomana liikkui hän lukuhuoneen läheisyydessä, sillä
hänen isänsä oli kieltänyt häntä tulemasta sisään siitä syystä, että
hän alinomaa keskeytti opetuksen kysymällä: "Eikö jalkojasi palele,
Paulet?" tahi: "Eikö päätäsi kivistä?" tahi opettajan puoleen kääntyen:
"Älä pakoita häntä niin paljon puhumaan, hänen kurkkunsa voi tulla
kipeäksi."

Heti kun poika oli päässyt vapaaksi, meni hän alas hoitamaan
kasvitarhaa äitinsä ja tätinsä kanssa. Heillä oli nyt lempitehtävänään
viljellä maata, ja kaikki kolmisin istuttivat he keväisin puita,
kylvivät siemeniä, mielenkiinnolla seuraten niiden nousemista ja
kasvamista, karsivat puita ja poimivat kukkia.

Pojan pääaskare oli kasviksien viljely, ja sitä varten oli hän
laittanut neljä suurta sarkaa, joihin oli istutettu kaikki mahdolliset
vihanneslajit. Siellä hän kuokki, kasteli, kitki ja istutti uudelleen
äitinsä ja täti Lisonin avulla, joilla hän teetätti työtä kuin
päiväläisillä. Tuntikaudet näki heidät siellä polvillaan penkereiden
keskellä, jossa likasivat hameensa ja kätensä pannessaan istukkaita
multaan, johon ensin sormellaan pistelivät reikiä.

Paul kasvoi suureksi; hän oli nyt jo viidentoista vuoden vanha. Salin
ovipielen asteikko näytti jo metrin ja viisikymmentäkahdeksan, mutta
henkisesti oli hän yhä vielä vähätietoinen, tyhmä lapsi, joka ei
päässyt kehittymään noiden kahden naisen ja tuon vanhan herran parissa,
joka ei kuulunut samaan vuosisataan.

Eräänä iltana otti paroni vihdoin puheeksi koulun käynnin, mutta Jeanne
purskahti heti itkuun. Täti Lison pysyi pelästyksissään pimeässä
nurkassaan.

Äiti vastasi:

-- Eihän hänen tarvitse niin paljon tietää. Tulkoon hänestä
maanviljelijä, maalaisaatelismies. Hän voi hoitaa tilaansa kuten monet
muutkin aateliset, elää ja vanheta tässä talossa, jossa me olemme
vanhenneet ennen häntä ja jossa tulemme kuolemaan. Mitä muuta hän
kaipaakaan?

Mutta paroni ravisti päätään.

-- Mitäs hänelle vastaat, jos hän tultuaan viidenkolmatta vanhaksi
sanoo sinulle: "En ole mitään enkä osaa mitään, ja siihen olet sinä
äidillisessä itsekkäisyydessäsi syypää. Olen kykenemätön tekemään
työtä, tulemaan joksikin, ja yhtä kaikki en ole luotu tätä pimeää,
alhaista ja kuolettavan surullista elämää varten, johon sinun
lyhytnäköinen rakkautesi on minut tuominnut".

Jeanne itki vain ja kääntyi poikansa puoleen:

-- Sano, Paulet, ethän koskaan tule soimaamaan minua siitä, että olen
sinua liiaksi rakastanut, mitä?

Ja hämmästyneenä vakuutti tuo iso lapsi:

-- En, äiti.

-- Vannotkos sen?

-- Kyllä, äiti.

-- Tahdot siis jäädä kotiin, mitä?

-- Niin, äiti.

Silloin alkoi paroni puhua vakavasti ja kovalla äänellä:

-- Jeanne, sinulla ei ole oikeutta määrätä hänen elämänsä mielesi
mukaan. Minkä nyt teet, on kehno, milt'ei rikoksellinen teko: uhraat
lapsesi oman yksityisen onnesi tähden.

Jeanne kätki kasvonsa käsiinsä, ja itkeä nyyhkytteli rajusti ja sopersi
läpi kyyneleittensä:

-- Olen ollut niin onneton ... niin onneton! Nyt olen levollinen, kun
minulla on hän, mutta hänet tahdotaan riistää minulta pois. Miten minun
käy ... ypö yksin ... nyt?

Hänen isänsä nousi, istuutui hänen viereensä ja tarttui häntä käsistä:

-- Enkö minä ole luonasi, Jeanne?

Silloin heittäytyi Jeanne nopeasti hänen kaulaansa, suuteli häntä
rajusti ja yhä nyyhkytellen, itkun kuristaessa hänen kurkkuaan hän
änkytti:

-- Niin, olet oikeassa ... ehkä, ... isä. Olen kuin mieletön, sillä
olen niin paljon kärsinyt. Suostun siihen, että hänet viedään kouluun.

Käsittämättä liioin, mitä hänelle aiottiin tehdä, alkoi Paulet
vuorostaan parkua. Silloin nuo kaikki kolme äitiä kävivät suutelemaan
häntä, hyväilivät ja lohduttelivat häntä. Ja kun sitten mentiin
makuulle, ahdisti kaikkien sydäntä, ja kaikki itkivät vuoteissaan, jopa
paronikin, joka oli tähän asti hillinnyt itseään.

Päätökseksi tuli, että poika lukukauden alkaessa pantaisiin Havre'n
kouluun. Ja koko sen kesän häntä hemmoiteltiin enemmän kuin koskaan
ennen.

Äiti itki usein ajatellessaan eroa. Hän valmisteli poikansa vaatteita,
aivan kuin tämä olisi ollut lähdössä kymmenen vuotta kestävälle
matkalle. Eräänä lokakuun aamuna, unettoman yön jälkeen, nousivat
sitten nuo molemmat naiset ja paroni vaunuihin, jotka kahden hevosen
vetäminä lähtivät tielle.

Aikaisemmin tehdyllä matkalla Havre'en oli siellä jo valittu pojalle
vuode opiston makuuhuoneessa ja paikka luokalla. Jeanne järjesteli
yhdessä täti Lisonin kanssa kokonaisen päivän pojan vaatteita
säilikköön. Kun ei siihen kuitenkaan: sopinut neljättä osaakaan mukana
tuoduista tavaroista, meni äiti johtajan luo hankkiakseen toisen lisää.
Taloudenhoitaja kutsuttiin esille, ja hän selitti, että semmoinen
joukko liinavaatteita ja muuta tavaraa oli vain vastukseksi tuottamatta
koskaan vastaavaa hyötyä, ja sääntöjen perusteella kieltäytyi hän
antamasta toista säilikköä. Epätoivoissaan päätti äiti silloin vuokrata
huoneen läheisestä hotellista ja antoi hotellin omistajalle toimeksi
itse viedä Paulille kaikki, mitä hän tarvitsi, niinpian kuin poika vain
jotakin tahtoi.

Sitten kävivät he laivalaiturilla katsomassa, kuinka laivat lähtivät ja
tulivat.

Surullisena pimeni ilta yli kaupungin, jossa valot syttyivät vähitellen
toinen toisensa jälkeen. Palattiin takaisin syömään erääseen
ravintolaan. Ei kellekään maistunut ruoka. He katselivat vain toisiaan
kostein silmin vatien kulkiessa heidän ohitsensa palatakseen melkein
täysinä pois.

Aterian päätyttyä lähdettiin verkalleen astumaan koulua kohti.
Kaikenkokoisia lapsia kerääntyi sinne vanhempiensa tahi palvelijain
saattamina. Monet itkivät niin, että kuului vain kovaa nyyhkytystä
koulutalon melkein pimeältä pihalta.

Jeanne ja Paulet syleilivät toisiaan kauan. Täti Lison oli kokonaan
unhotettu ja pysytteli takana, kasvot nenäliinaan kätkettyinä. Mutta
paroni, joka myöskin oli heltymäisillään, keskeytti hyvästelyn ja veti
tyttärensä pois. Vaunut odottivat portilla, he nousivat niihin kaikki
kolme ja palasivat yötä myöten Peuples'iin.

Vähä väliä kuului vaunujen pimennossa nyyhkytystä.

Seuraavana päivänä Jeanne itki iltaan asti, Sitä seuraavana päivänä
antoi hän valjastaa kiesit ja ajoi Havre'en. Paulet tuntui jo tottuneen
eroon. Ensimmäisen kerran elämässään oli hänellä nyt tovereita, ja
istuessaan vastaanottohuoneen tuolilla äitinsä seurassa hän oikein
värisi halusta päästä pois leikkimään.

Näin kävi Jeanne siellä sitten joka toinen päivä ja niinä sunnuntaina,
jolloin Paul pääsi käymään kaupungilla. Tietämättä kuinka kuluttaa
aikansa tuntien kestäessä, kunnes välitunnit tulivat, istui Jeanne aina
vain vastaanottosalissa, sillä hän ei jaksanut eikä uskaltanut poistua
opistolta. Johtaja pyysi hänen tulemaan luokseen ja kehoitti häntä
käymään opistossa harvemmin, mutta Jeanne ei tästä neuvosta välittänyt.

Silloin ilmoitti johtaja, että jos äiti edelleenkin esti poikaansa
leikkimästä loma-aikoina ja häiritsi lakkaamatta hänen opintojaan, niin
oli hän pakoitettu lähettämään pojan kotia. Siitä ilmoitettiin
kirjeellisesti paronillekin. Ja sen jälkeen pidettiin Jeannea
Peuples'issa tarkasti silmällä aivan kuin vankia.

Kaikkia lupa-aikoja odotti äiti kärsimättömämmin kuin poika itse. Ja
alituinen levottomuus vaivasi hänen mieltään. Hän alkoi kuljeksia
pitkin seutua kävellen yksin "Massacre"-koiran kanssa päiväkaudet ja
haaveksien aavoilla lakeuksilla. Välistä istui hän koko iltapäivän
kallion partaalla katsellen merta. Toisinaan taas käveli hän metsän
kautta Yport'iin asti verestäen vanhoja muistojaan kulkiessaan entisiä
teitä. Kuinka kaukana olikaan tuo aika, jolloin hän nuorena tyttönä
haaveittensa hurmassa juoksenteli näillä samoilla seuduilla!

Joka kerta kun hän tapasi poikansa, tuntui hänestä aivan kuin he
olisivat olleet erossa kymmenen vuotta. Paulet miehistyi kuukausi
kuukaudelta, hän taas vanheni kuukausi kuukaudelta, jopa siinä määrin,
että hänen isänsä näytti ikäänkuin hänen veljeltään, ja täti Lison,
joka ei vanhentunut lainkaan, hän kun oli lakastunut jo viidenkolmatta
vuoden ikäisenä, oli aivan kuin hänen vanhempi sisarensa.

Paulet ei viitsinyt lukea ollenkaan. Neljännellä luokalla oli hän kaksi
vuotta, kolmannen läpäisi hän miten kuten, mutta toiselle jäi hän
toiseksi vuodeksi. Ja hän oli jo kahdenkymmenen vanha, kun pääsi
retoriikkaluokalle.

Hän oli silloin iso, vaaleaverinen nuorukainen, jolla oli jo tuuheita
poskikarvoja ja huomattavat viikset; hän kävi nyt Peuples'issa joka
sunnuntai. Hän harjoitteli ratsastamista ja vuokrasi sentähden
itselleen ratsuhevosen, jolla pääsi kahdessa tunnissa kotia.

Varhain aamulla meni Jeanne aina häntä vastaan tädin ja paronin kanssa,
joka vähitellen kävi yhä kumarammaksi ja astui kuin vanha ukko, kädet
selän takana ikäänkuin estääkseen, ettei kaatuisi nenälleen.

He kävelivät hiljakseen tietä pitkin, istuutuivat silloin tällöin ojan
reunalle ja katselivat etäisyyteen, eikö sieltä jo näkyisi ratsastaja
tulevan. Heti kun he sitten huomasivat aivan kuin pienen mustan pisteen
valkoisella juovalla, alkoivat he huiskutella nenäliinojaan, ja poika
taas hoputti ratsunsa laukkaamaan tullen kuin tuulispää, niin että
Jeannen ja täti Lisonin sydämet pelosta sykkivät ja isoisä innostui
huutamaan hyväksymistään heikolla äänellään.

Vaikka Paul olikin äitiään päätä pitempi, kohteli tämä häntä yhä vielä
kuin lasta kysellen alati:

-- Eivätkö jalkasi ole kylmät, Paulet?

Ja kun poika käveli pihalla aamiaisen jälkeen savukettaan poltellen,
aukaisi Jeanne ikkunan ja huusi hänelle:

-- Älä ole, kultaseni, ulkona paljainpäin, voit saada nuhan.

Ja hän oikein vapisi pelosta, kun Paul palasi ratsain yötä myöten:

-- Älä vain, -- sanoi hän, -- aja liian kovaa, pikku Paulet! Ole
varovainen ja ajattele äiti raukkaasi, joka tulisi aivan hulluksi, jos
sinulle jotakin tapahtuisi.

Mutta sitten tuli eräänä lauantaiaamuna Paulilta kirje, jossa hän
ilmoitti, ettei hän seuraavana päivänä saapuisikaan kotiin, koska
toverit aikoivat panna toimeen huviretken ja hänet oli kutsuttu mukaan.
Jeannea vaivasi kauhea tuska koko sunnuntaipäivän, aivan kuin joku
onnettomuus olisi tapahtunut, ja kun tiistai tuli, ei hän enää
malttanut, vaan lähti Havre'en.

Paulet näytti hänestä muuttuneelta, vaikk'ei hän oikein voinut
selittää, missä suhteessa. Hän tuntui Jeannesta vilkkaammalta, ja puhui
miehekkäämmällä äänellä. Ja yht'äkkiä ilmoitti hän äidilleen kuin aivan
luonnollisena asiana:

-- Tiedätkö, äiti, koska sinä tulit tänään täällä käymään, niin en minä
vielä ensi sunnuntaina tulekaan Peuples'iin, sillä me panemme toimeen
uuden huviretken.

Jeanne joutui aivan ymmälle ja nyyhkytti, aivan kuin hänen poikansa
olisi sanonut lähtevänsä Amerikkaan. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan,
sanoi hän:

-- Voi, mikä sinun on Paulet? Sano minulle, mitä on tekeillä?

Paulet alkoi nauraa ja suuteli äitiään lausuen:

-- Ei kerrassaan mitään, äiti. Huvittelen vain toverieni kanssa. Sehän
kuuluu ikääni.

Jeanne ei saanut vastatuksi mitään, ja kun hän istui yksin rattaissaan,
heräsi hänessä kummallisia ajatuksia. Hän ei tuntenut Paulet'aan enää
samaksi entiseksi pikku Paulet'kseen. Ensimmäisen kerran huomasi hän
nyt, että hänen poikansa oli tullut suureksi, ettei hän ollut enää
hänen ja että hän alkoi elää omaa elämäänsä välittämättä heistä
vanhoista. Hänestä tuntui, että Paulet yhtenä päivänä oli muuttunut.
Niin, se oli hänen oma poikansa, hänen pikku lapsiraukkansa, joka ennen
muinoin pani hänet vihanneskasveja istuttamaan, tuo iso parrakas
nuorukainen, jonka tahto nyt yhä vahvistui.

Kolmeen kuukauteen ei Paul sitten käynyt omaistensa luona kuin ani
harvoin ja silminnähtävästi halusi hän aina matkustaa takaisin
mahdollisimman pian, koettaen joka ilta lähteä tuntia aikaisemmin.
Jeanne kauhistui siitä ja paroni lohdutteli häntä aina:

-- Anna hänen tehdä, mitä tahtoo! Poikahan on jo kahdenkymmenen vanha.

Mutta eräänä aamuna tuli sitten muuan vanha, huonosti puettu mies ja
kysyi saksanvoittoisella ranskankielellä rouva varakreivitärtä. Kauan
juhlallisesti kumarreltuaan veti hän taskustaan esille likaisen
lompakon selittäen:

-- Mine on bikku baberi tesse teille.

Ja hän aukaisi pienen tahraisen paperiliuskan, jonka ojensi Jeannelle.
Tämä luki ja luki uudelleen, katsahti juutalaiseen ja luki vielä kerran
ja sanoi:

-- Mitä tämä merkitsee?

Luikerrellen alkoi mies selittää:

-- Mine tahto sanno teille. Teide poikka ole tarvis rahha ja ku mine
tiede, te on hyvve eiti, niin mine lainas hen bikkuse, mite hen tarvis.

Jeanne vapisi ja lausui:

-- Miks'ei hän pyytänyt rahaa minulta?

Juutalainen selitti pitkälti, että oli kyseessä pelivelka, joka oli
ollut maksettava seuraavana päivänä ennen kello kahtatoista, että kun
Paul vielä oli alaikäinen, niin ei kukaan tahtonut antaa hänelle rahaa
lainaksi, ja että hänen kunniansa olisi tullut tahratuksi ilman tuota
pientä palvelusta, jonka hän nuorukaiselle oli tehnyt.

Jeanne tahtoi pyytää paronin puheilleen, mutta mielenliikutus lamautti
hänet niin, ettei hän päässyt nousemaan paikaltaan. Vihdoin sai hän
sanotuksi koronkiskurille:

-- Tahdotteko tehdä hyvin ja soittaa?

Mies epäröi peläten jotakin salajuonta ja änkytti:

-- Jos mine teite heiri, mine tule toine kertta.

Jeanne pudisti kieltävästi päätään. Mies soitti, ja äänettöminä
odottivat he vastakkain istuen.

Kun paroni tuli, käsitti hän heti asian. Vekseli oli puolentoista
tuhannen arvoinen. Hän maksoi tuhat ja sanoi miehelle katsoen häntä
terävästi silmiin:

-- Varoitan teitä tulemasta toiste.

Toinen kiitti, kumarsi ja katosi.

Isoisä ja äiti lähtivät heti Havre'en, mutta saavuttuaan kouluun,
kuulivat he, ettei Paul enää kuukauteen ollut siellä käynyt. Rehtori
oli saanut neljä Jeannen allekirjoittamaa kirjettä, joissa ilmoitettiin
oppilaan olevan sairaana ja annettiin tietoja taudin kulusta. Jokaiseen
kirjeeseen oli liitetty lääkärin todistus. Kaikki oli tietysti petosta.
Omaiset seisoivat kuin kivettyneinä ja katselivat toisiaan.

Rehtori, joka tästä oli kovin masentunut, saattoi heidät
poliisikomissariuksen luo. Yön nukkuivat he hotellissa.

Seuraavana aamuna tavattiin nuorukainen erään ilotytön luota. Hänen
isoisänsä ja äitinsä veivät hänet Peuples'iin puhumatta sanaakaan koko
matkalla. Jeanne itki kasvot nenäliinan peitossa. Paul katseli vain
maisemaa välinpitämättömän näköisenä.

Viikon kuluessa selvisi, että hän kolmen viimeisen kuukauden aikana oli
tehnyt velkoja viisitoistatuhatta markkaa. Velkamiehet eivät siihen
mennessä olleet vielä ilmaantuneet, koska tiesivät, että hän kohta
tulisi täysi-ikäiseksi.

Asiasta ei keskusteltu lainkaan. Tahdottiin lempeydellä voittaa hänet.
Hänelle annettiin herkkuruokia, häntä vaalittiin ja hemmoiteltiin.
Silloin oli kevätaika. Hänelle vuokrattiin, Jeannen pelosta huolimatta,
purjevene Yport'issa, jotta hän mielinmäärin saisi purjehtia merellä.
Ratsua ei hänelle annettu sen vuoksi, ettei hän pääsisi käymään
Havre'essa.

Hän kuljeksi joutilaana, oli kiukkuinen, jopa toisinaan rajukin. Paroni
oli huolissaan hänen keskeytyneistä opinnoistaan. Jeanne taas, joka
joutui suunniltaan ajatellessaan eroa hänestä, ei kuitenkaan päässyt
selville siitä, mitä hänelle oli tehtävä.

Eräänä iltana ei Paul tullutkaan kotiin. Saatiin tietää, että hän oli
lähtenyt veneellä kahden merimiehen kanssa. Hänen äitinsä oli siitä
aivan kuin järjiltään ja juoksi paljain päin yöaikaan Yport'iin.
Muutamia miehiä oli siellä rannalla odottamassa veneen paluuta. Tulen
pilke tuikahti ulapalla ja vene läheni huojuen rantaa. Paulia ei siinä
ollut. Hän oli antanut viedä itsensä Havre'en.

Poliisi ei saanut häntä käsiinsä, vaikka kuinka etsi. Tyttö, jonka
luona hän ensimmäisen kerran oli ollut, oli kadonnut jäljettömiin,
myynyt huonekalunsa ja maksanut vuokransa. Paulin huoneesta
Peuples'issa löydettiin kaksi tuon naikkosen kirjottamaa kirjettä, joka
niistä päättäen tuntui olevan häneen aivan hullaantunut. Tyttö puhui
matkasta Englantiin ja sanoi jo saaneensa sitä varten tarvittavat
varatkin.

Ja sen jälkeen nuo hovin kolme asukasta elivät hiljakseen,
synkkämielisinä tunnon tuskien kolkossa helvetissä. Jeannen jo harmaat
hiukset olivat käyneet valkoisiksi. Miksi, ajatteli hän naivisti, oli
sallima häntä näin rangaissut.

Hän sai kirjeen kirkkoherra Tolbiac'ilta, joka kirjoitti:

"Arvoisa rouva! Jumalan käsi on raskaana laskeutunut päällenne. Te
kielsitte Häneltä lapsenne; sen tähden on Hän vuorostaan ottanut
poikanne teiltä heittääkseen hänet portolle. Etteköhän nyt aukaise
silmiänne taivaan opetuksia näkemään? Herran armo on rajaton. Kentiesi
antaa Hän teille vielä anteeksi, jos tulette ja lankeatte polvillenne
Hänen eteensä. Olen Hänen nöyrä palvelijansa ja aukaisen teille Hänen
asuntonsa oven, kun tulette siihen kolkuttamaan."

Jeanne istui kauan tämä kirje kädessään. Ehkä olikin totta, mitä pappi
sanoi. Ja kaikki häilyvät uskonnolliset käsitteet alkoivat raadella
hänen omaatuntoaan. Voikohan Jumala olla kostonhimoinen ja kateellinen
kuin ihmiset? Mutta ell'ei Hän olisi sellainen, niin eihän kukaan Häntä
pelkäisi, ei kukaan rakastaisi Häntä. Varmaankin oppiaksemme paremmin
tuntemaan Häntä Hän ilmoittaa itsensä ihmisille heidän omien
käsitteidensä avulla. Ja kun tuo arkamainen epäily, joka ajaa horjuvat,
hämmentyneet sielut kirkkoon, oli vallannut Jeannen, juoksi hän eräänä
iltana, pimeän tultua, salaa pappilaan, polvistui pienen laihan
kirkkoherran eteen ja anoi häneltä synninpäästöä. Pappi lupasi
anteeksiannon vain puoleksi, sillä Jumala ei voi vuodattaa kaikkea
armoaan sen talon yli, joka soi suojaa semmoiselle miehelle kuin paroni
oli, ja hän vakuutti:

-- Kohta tulette tuntemaan Jumalan laupeuden vaikutuksen.

Kahden päivän kuluttua sai Jeanne todellakin kirjeen pojaltaan ja,
ollen surustaan hulluksi tulemaisillaan, piti hän sen nyt papin
lupaaman huojennuksen ensimmäisenä alkuna.

  "Rakas äiti! Älä ole minun tähteni huolissasi! Olen nyt Lontoossa ja
  olen terve, mutta kovassa rahan tarpeessa. Meillä ei ole enää yhtään
  mitään, niin ett'emme voi edes syödä joka päivä. Nainen, joka on
  seurassani ja jota rakastan kaikesta sielustani, on antanut kaikki,
  mitä hänellä oli, ollakseen kanssani: viisi tuhatta frangia, ja sinä
  ymmärrät varsin hyvin, että kunniani velvoittaa minua ennen muuta
  maksamaan tuon summan hänelle takaisin. Tahdotko siis olla niin hyvä
  ja antaa minulle etukäteen viisitoistatuhatta frangia isäni perintöä,
  koska piakkoin tulen täysi-ikäiseksi. Siten pelastat minut kovasta
  pulasta.

  Hyvästi, rakas äiti! Suutelen Sinua kaikesta sydämestäni, samoin myös
  isoisää ja täti Lisonia. Toivon kohta saavani nähdä Sinut.

  Poikasi Varakreivi Paul de Lamare".

Hän sai siis pojaltaan kirjeen! Paul ei siis ollut unhoittanut häntä.
Jeanne ei ollenkaan ajatellut sitä, että poika pyysi häneltä rahaa.
Pitihän sitä hänelle lähettää, kosk'ei hänellä sitä enää ollut. Vähät
rahoista! Olihan hän vihdoinkin äidilleen kirjoittanut!

Ja itkien juoksi hän näyttämään tätä kirjettä paronille. Täti Lison
pyydettiin myöskin sisään, ja tuo paperi, joka puhui Paulista, luettiin
uudelleen, sana sanalta. Sen joka ainoasta lauseesta keskusteltiin
erikseen.

Jeanne, joka täydellisestä epätoivosta joutui jonkinlaiseen toivon
hurmaan, puolusti Paulia:

-- Hän tulee, hän tulee varmasti takaisin, koska kerran kirjoitti.

Paroni tyynempänä lausui:

-- Se on yhdentekevä. Hän jätti meidät tuon heittiön tähden. Hän siis
rakastaa häntä enemmän kuin meitä, koska uskalsi menetellä sillä
lailla.

Äkillinen, hirvittävä kivun tunne viilsi Jeannen sydäntä ja hänessä
syttyi äkkiä viha tuota naikkosta kohtaan, joka oli varastanut häneltä
hänen poikansa, hurja, leppymätön viha, mustasukkaisen äidin viha.
Siihen saakka oli hän vain ajatellut Paulia. Tuskin oli muistanutkaan
tyttökutaleen olevan syypään hänen poikansa hairahduksiin. Mutta
yht'äkkiä tuo paronin lause muistutti hänelle kilpailijattaresta,
paljasti hänen tuhoisan valtansa, ja Jeanne tunsi, että tuon naisen ja
hänen välillään nyt alkoi taistelu, tunsi myöskin, että hän mieluummin
kadotti poikansa kuin tahtoi jakaa hänet toisen kanssa.

Ja koko hänen riemunsa luhistui maahan.

He lähettivät hänelle viisitoista tuhatta frangia, eivätkä saaneet
häneltä senjälkeen enää mitään tietoja viiteen kuukauteen.

Sitten ilmestyi muuan asiamies järjestämään Julienin
jälkeenjääneen perinnön yksityisseikkoja. Jeanne ja paroni
tekivät ilman vastaväitteitä tiliä kaikesta, jopa luopuivat leskelle
tulevista koroistakin. Ja palattuaan Pariisiin sai Paul periä
satakaksikymmentätuhatta frangia. Sen jälkeen kirjoitti hän neljä
kirjettä puolen vuoden kuluessa, antaen lyhyesti tietoja itsestään ja
lopettaen aina kylmillä rakkauden vakuutuksilla, tähän tapaan. "Teen
työtä; olen saanut paikan pörssissä. Toivon voivani tulla muutamaksi
päiväksi Peuples'iin tervehtimään teitä, rakkaat omaiseni".

Sanaakaan ei hän maininnut naisestaan, ja tämä vaikeneminen ilmaisi
enemmän kuin jos hän olisi kirjoittanut hänestä neljä sivua täyteen.
Jeanne huomasi näiden kylmien kirjeiden takana piilevän tuon
leppymättömän naisen, äidin ikuisen vihollisen, porton.

Nuo kolme yksinäistä henkilöä keskustelivat usein siitä, mitä Paulin
pelastamiseksi voisi tehdä, mutta eivät keksineet mitään. Matkustaako
Pariisiin? Mutta mitä se hyödyttäisi?

Paroni sanoi:

-- On annettava vain hänen rakkautensa kuluttaa itsensä loppuun. Kyllä
hän vielä itsestään tulee takaisin.

Heidän elämänsä oli yhä edelleen surullista. Jeanne ja Lison kävivät
kirkossa paronin tietämättä. Ja pitkä aika kului sitten ilman tietoja
Paulista, kunnes eräänä aamuna seuraava epätoivoinen kirje tuli ja
masensi heidät kokonaan.

  "Äiti kulta! Olen hukassa. Ei ole enää muuta jäljellä kuin ampua
  kuula otsaani, ellet sinä tahdo auttaa minua. Minulla oli suuria
  toiveita eräästä yrityksestä, joka on mennyt myttyyn, ja nyt olen
  velkaa kahdeksankymmentäviisi tuhatta frangia. Ellen sitä saa
  maksetuksi, seuraa siitä minulle häpeä ja häviö, ja minun on sen
  jälkeen enää mahdotonta yrittää mitään. Olen hukassa, ja sanon sen
  vielä kerran, että ammun kuulan otsaani ennemmin kuin jään tuon
  häpeän jälkeen eloon. Olisin sen ehkä jo tehnytkin, ellei minulle
  vielä olisi antanut rohkeutta ja voimaa muuan nainen, josta
  en koskaan ennen ole sanaakaan maininnut ja joka on minun
  kaitselmukseni.

  Suutelen Sinua, rakas äiti, sydämeni pohjasta. Tämä on ehkä viimeinen
  kirjeeni. Hyvästi!

  Paul."

Tämän kirjeen mukana tuli joukko asiakirjoja, joissa oli erikoistietoja
häntä kohdanneesta onnettomuudesta.

Paroni vastasi heti seuraavassa postissa, että koetettiin asiaa
harkita. Sitten matkusti hän Havre'en tiedustelemaan ja sai
kiinnityslainan. Näin hankitut rahat lähetettiin Paulille.

Kolme kirjettä kirjoitti Paul vastaukseksi, ilmaisten ihastuneena
kiitollisuutensa ja hellän rakkautensa, ja lupasi viipymättä käydä
tervehtimässä omaisiaan.

Mutta hän ei käynyt. Kokonainen vuosi kului sen jälkeen. Jeanne ja
paroni olivat jo lähtemäisillään Pariisiin etsiäkseen häntä ja
tehdäkseen viimeisen ponnistuksensa, kun tuli kirje, joka ilmoitti,
että hän jälleen oli Lontoossa, jossa aikoi avata höyrylaivakonttorin
liikenimellä, "Paul Delamare ja Kump." Hän kirjoitti;

  "Tämän kautta on vastainen toimeen tuloni turvattu, ehkäpä tulen
  rikkaaksikin. Eikä tässä ole mitään menettämisen vaaraa. Näette
  tästä kaikki edut. Kun teidät jälleen tapaan, on minulla hyvä asema
  maailmassa. Asioimalla vain voi nykyjään tulla elämässä toimeen."

Kolme kuukautta myöhemmin teki laivayhtiö vararikon, ja sen johtaja
pantiin syytteeseen väärästä kirjanpidosta. Jeanne sai sen johdosta
hermokohtauksen, joka kesti monta tuntia, ja joutui sitten vuoteen
omaksi.

Paroni lähti taaskin Havre'en ottaakseen asiasta selkoa,
kävi asianajajain ja liikemiesten puheilla ja sai tietää, että
Delamare-yhtiön vaillinki teki kaksisataa kolmekymmentäviisi tuhatta
frangia. Ja taaskin otti hän uuden kiinnityslainan. Peuples'in
kartano ja sen molemmat moisiot joutuivat nyt vastaamaan suuresta
velkasummasta. Kun hän eräänä iltana oli lopullisesti järjestämässä
tätä asiaa erään asioitsijan luona, sai hän halvauksen ja kaatui
maahan.

Jeannelle lähetettiin ratsastaja viemään kiireen kautta sana. Kun hän
saapui, oli paroni kuollut.

Hän vei isänsä Peuples'iin ja oli nyt niin lamassa, että hänen surunsa
oli pikemmin henkistä tylsyyttä kuin epätoivoa.

Kirkkoherra Tolbiac kielsi ruumiilta kirkollisen hautauksen, vaikka
molemmat naiset sitä mitä kiihkeimmin rukoilivat. Paroni haudattiin
sitten iltahämärässä ilman mitään juhlallisia menoja.

Paul sai kuulla tästä kuoleman tapauksesta eräältä asiamieheltä, joka
hoiti hänen vararikkopesäänsä. Hän oli silloin vielä piilossa
Englannissa. Sieltä kirjoitti hän ja pyysi anteeksi, ettei ollut
saapunut, koska muka liian myöhään oli saanut tietää tuosta
onnettomuudesta; ja hän lisäsi: "Koska muutoin, rakas äiti, nyt
pelastit minut pulasta, niin palaan Ranskaan ja saan siis kohta
suudella sinua."

Jeanne oli kuitenkin siihen aikaan niin masennuksissa, että näytti
tuskin käsittävän mitään.

Talven lopulla sai sitten täti Lison, joka silloin oli kuudenkymmenen
kahdeksan vuoden vanha, henkitorven tulehduksen, joka paheni ja muuttui
keuhkokuumeeksi. Hän kuoli siihen hiljakseen sopertaen: "Rakas Jeanne
parka, rukoilen Jumalaa, että hän sinua säälisi."

Jeanne saattoi hänet hautaan, näki mullan putoavan hänen arkulleen, ja
kun hänenkin voimansa olivat niin loppuun rauenneet, että hän vain
halusi kuolla, päästä kärsimyksistään ja kaikista ajatuksista, niin
täytyi erään väkevän talonpoikaisnaisen tukea häntä käsillään ja kantaa
lopulta pois kuin pienen lapsen.

Kotia palattuaan antoi Jeanne, joka oli valvonut viisi yötä täti
vainajansa kuolinvuoteen ääressä, tuon tuntemattoman, häntä hellävaroen
ja taitavasti hoitavan naisen vastustelematta panna itsensä vuoteeseen
ja vaipui väsymyksestä ja kärsimyksistä lamautuneena, nääntyneenä
uneen.

Hän heräsi puoliyön aikaan. Yölamppu paloi uunin reunalla. Nojatuolissa
nukkui nainen. Kuka oli tuo nainen? Jeanne ei tuntenut häntä, ja
kumartuen vuoteensa laidalle koetti hän tarkastaa naisen
kasvonpiirteitä lekottavan liekin valossa, joka paloi sydämen kärjessä
tavalliseen lasiin kaadetun öljyn pinnalla.

Hänestä tuntui kuitenkin, että hän joskus ennen oli nähnyt nuo kasvot.
Mutta milloin ja missä? Nainen nukkui rauhallisesti, pää kallistuneena
toiselle olkapäälle ja myssy maahan pudonneena. Hän näytti olevan
neljänkymmenen tahi neljänkymmenen viiden vuoden vanha. Hän oli roteva,
verevä, tanakka ja lihava. Hänen suuret kätensä riippuivat molemmin
puolin tuolia. Hänen hiuksensa olivat hieman harmahtavat. Jeanne
katseli häntä katselemistaan kuumeentapaisessa unenhorroksessaan,
jommoinen usein seuraa suuria onnettomuuksia.

Varmasti oli hän ennen nähnyt nuo kasvot. Oliko siitä pitkä aika vaiko
äskettäin? Sitä hän ei tietänyt, ja tuo ajatus kiusasi, hermostutti
häntä. Hän nousi hiljakseen katsellakseen lähemmältä tuota nukkuvaa ja
hiipi varpaisillaan hänen luo. Se oli sama nainen, joka oli auttanut
häntä hautausmaalla ja sitten pannut hänet vuoteeseen. Sen hän muisti
nyt hämärästi.

Mutta oliko hän nähnyt hänet vielä muualla, toiseen aikaan elämässään?
Vai kuvitteliko hän vain tuntevansa hänet vasta kuluneen päivän
sekavassa muistossa? Ja kuinka oli tuo nainen tullut hänen
huoneeseensa? Ja minkä tähden?

Nainen raotti silmäluomiansa, huomasi Jeannen ja hypähti äkkiä
paikaltaan. He seisoivat siinä toisiaan vastapäätä ja niin lähellä,
että heidän rintansa koskettivat toisiinsa. Tuntematon sopersi:

-- Kuinka?! Miks' ootte noussut? Voitte täss' viel' sairastua. Tehkää
hyvin, käykää jälleen nukkuun!

Jeanne kysyi:

-- Kuka te olette?

Mutta nainen levitti käsivartensa, koppasi hänet syliinsä, otti ja
kantoi hänet taas miehen voimalla vuoteeseen. Ja laskiessaan hänet
hiljakseen lakanoille, kumartuen melkein hänen ylitsensä, alkoi hän
itkeä ja suudella Jeannea poskille, hiuksille ja silmille, kastellen
hänen kasvojansa kyynelillään ja sopertaen:

-- Kultainen rouva, pikku neiti Jeanne, kultainen rouva, ettekö enää
tunnekaan mua?

Silloin huudahti Jeanne:

-- Rosalie tyttöseni!

Ja heittäen molemmat käsivartensa hänen kaulaansa hän syleili ja
suuteli häntä, ja molemmat itkivät halaillen kovasti toisiaan, voiden
tuskin irroittaakaan käsiään toisistaan.

Rosalie rauhoittui kuitenkin ensiksi ja sanoi:

-- No, täytyy oll' kiltti ny', ei saa vilustuu!

Ja hän otti peitteen, tukki vuoteen reunat, korjasi pielukset Jeannen
pään alla, vaali entistä rouvaansa, joka itkeä nyyhkytti ja oikein
värisi vanhojen muistojen herätessä hänen mieleensä.

Vihdoin kysyi Jeanne:

-- Mitenkä sinä tulit takaisin, lapsi raukka?

Rosalie vastasi:

-- Totta kai! En maar mä ois' ny' jättänn' teitt' ihka yksin.

Jeanne jatkoi:

-- Sytytähän sitten kynttilä, että näen sinut!

Ja kun kynttilä oli tuotu yöpöydälle, katselivat he kauan toisiaan
sanaakaan sanomatta. Sitten ojensi Jeanne kätensä entiselle sisäkölleen
ja sanoi:

-- En olisi sinua koskaan tuntenut, lapsi kulta, niin olet muuttunut,
mutta et kuitenkaan likimainkaan niin paljon kuin minä.

Ja katsellessaan tuota valkotukkaista, laihaa ja kuihtunutta naista,
jonka luota hän oli lähtenyt, kun hän vielä oli nuori, kaunis ja
kukkea, vastasi Rosalie:

-- On totta kyll', rouva Jeanne, ett' ootte muuttunn', enemp' kuin
totta. Mut muistakaa seki, ett' on jo enemp' kuin kakskymment' neljä
vuott' siit' kuin me toistemme nähtiin.

He vaikenivat ja vaipuivat jälleen mietteisiinsä. Vihdoin sopersi
Jeanne?

-- Oletko edes ollut onnellinen?

Peläten herättävänsä eloon joitakin ikäviä muistoja, jupisi Rosalie
epäröiden:

-- No ... kyl ... lä, rouva. En mä voi valittaa. Oon vissist' ollu
onnellisempi kuin te. Yks asja vain on mun sydäntän' vaivannu', se
ett'en mä tänne jäänn'...

Sitten hän äkkiä vaikeni pelästyneenä, että oli koskettanut siihen
kovin ajattelematta. Mutta Jeanne jatkoi leppeästi:

-- Minkäs sille voi, lapseni? Ei voi aina tehdä mitä tahtoo. Olethan
leski myöskin, vai?

Ja tuskasta väräjävällä äänellä jatkoi hän:

-- Onko sinulla muita ... muita lapsia?

-- Ei, rouva.

-- Entä hän, poikasi, ... mikä hän nyt on? Oletko tyytyväinen?

-- Kyll', rouva, hän on kovast' työteliäs poika. Hän meni naimisiin
puol' vuott' sitte ja ottaa ny' moision, kun mä tul' takas teidän luo.

Mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä sopersi Jeanne:

-- Sinä siis et enää lähde luotani, lapseni?

Siihen vastasi Rosalie:

-- En tietenkään, rouva, kosk' mä jo olen kaikk' sitä varte tehny'.

Sitten he eivät vähään aikaan puhuneet mitään.

Tahtomattaan alkoi Jeanne verrata heidän elämäänsä toisiinsa, mutta
ilman mitään mielenkarvautta ja nöyränä kohtalon julman vääryyden
edessä. Hän sanoi:

-- Minkälainen oli sinun miehesi sinua kohtaan?

-- Kyll' hän ol' kelpo mies, rouva, eik' ollenkaan turhanpäinen ja
osas' hyvin varallisuutt' kerät'. Hän kuol' rintatautiin.

Silloin halusi Jeanne tietää enemmän ja nousi istumaan vuoteessaan:

-- Kuule, -- sanoi hän, -- kerro minulle, kultaseni, kaikki, koko
elämäsi! Tahtoisin tänään niin mielelläni kuulla.

Siirtäen likelle vuodetta tuolin, istuutui Rosalie siihen ja alkoi
puhua itsestään, talostaan ja tuttavistaan, mainitsi kaikki maalaisille
tärkeät, pienet yksityisseikatkin, kuvasi heidän pihamaansa, nauroi
välistä muutamille jo vanhoille asioille, jotka muistuttivat hänelle
menneitä aikoja, ja korotti vähitellen äänensä niinkuin ainakin emäntä,
joka on tottunut talossa komentoa pitämään. Lopuksi selitti hän:

-- Niin, kyll' mä ny' oon hyväss' turvass'. En pelkää enää mitää.

Sitten joutui hän taas hämilleen ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:

-- Teille mä täst' oon kiitollisuuden velass' kuitenki. Siks' mä en
mistää palkkaaka tahdo, en, en. Ja jos ette minust' lainka huoli, niin
kyll' mä poiski lähden.

Jeanne sanoi silloin:

-- Et suinkaan sinä aio minua ilmaiseksi palvella?

-- Kyll' tietenki, rouva. Rahaako!! Antaisitteko te mull' rahaa?! On
maar' sit' mull' likimain yhtä paljo kuin teill' itselläki. Tiedättekö
te, kuin paljo teill' jälell' on kaikist' kiinnelainnoist' ja muist'
koroist', jotk' ei oo maksettu ja joka vuos' vain kasvaa lisää.
Tiedättekö te? Ette vain! Mut' mä kyll' voin teill' vakuuttaa, ettei
teill' oo enämp' kuin kymmenen tuhat' tuloja vuodess', tuskin sitäkää,
kuulettekos sen. Mut mä kyll' järjestän teill' kaikk' ja hyvin
sukkelaan.

Hän oli jälleen alkanut puhua kovalla äänellä, kiihtyen ja kiivastuen
noiden maksamattomien korkojen ja uhkaavan rappiotilan tähden. Ja kun
hän huomasi rouvansa huulilla sen johdosta lempeän hymynväreen,
huudahti hän kuohuksissaan:

-- Ei se mikä naurun paikk' oo, rouva, sill' ilman rahaa ei sit' oo muu
kuin moukka vain.

Jeanne tarttui häntä käsistä ja piteli niitä käsissään. Sitten lausui
hän verkalleen, yhä tuon saman ajatuksen pyöriessä hänen päässään, joka
häntä aina ahdisti:

-- Minulla ei ole ollut onnea elämässä. Kaikki on ollut vastoinkäymistä
vain. Kova kohtalo on minua aina vainonnut.

Mutta Rosalie pudisti päätään, sanoen:

-- Ei saa niin puhua, rouva, ei saa. Teill' ol' vain huono lykky
naimisiss'. Sill' viisii ei pidä naimisii mennä, ettei lain tunne
sulhastans'.

Ja he puhelivat yhä puhelemistaan kuin kaksi vanhaa ystävätärtä.

Aurinko nousi jo heidän vielä tarinoidessa keskenään.



XII.


Rosalie oli viikon kuluttua täydellisesti alkanut hallita kartanon
asioita ja väkeä. Jeanne alistui ja totteli vastaansanomatta. Ollen
heikko voimiltaan ja käydä laahustaen niinkuin ennen aikaan hänen oma
äitinsä, hän käveli ulkona verkkaisin askelin palvelijattarensa
taluttamana, joka antoi hänelle neuvoja, lohdutteli häntä sekä jäyhin
että lempein sanoin ja kohteli häntä aivan kuin sairasta lasta.

He puhelivat aina entisistä ajoista. Jeannella oli itku kurkussa,
Rosalie taas oli tyyni kuin kylmäluontoinen talonpoikaisnainen ainakin.
Vanha sisäkkö otti usein puheeksi nuo maksamattomat korot ja sitten
vaati hän, että hänen haltuunsa annettaisiin ne paperit, jotka Jeanne,
kaikkiin asioihin perehtymättömänä, piti salassa häveten poikaansa.

Viikon ajan kävi Rosalie sen jälkeen joka päivä Fécamp'issa ottamassa
noista asioista selkoa eräältä notaarilta, jonka hän tunsi.

Pantuaan sitten eräänä iltana rouvansa vuoteeseen, istuutui hän hänen
sänkynsä pääpuoleen ja sanoa tokaisi yht'äkkiä:

-- Nyt kun ootte, rouva, vuoteessa, niin jutellaan vähän.

Ja sitten hän selitti asian.

Kun kaikki oli maksettu, tuli Jeannelle jäämään noin seitsemän tahi
kahdeksan tuhatta frangia korkoja. Siinä kaikki.

Jeanne vastasi:

-- Minkäs sille, lapsi hyvä, voi? Minä tunnen varsin hyvin, etten tule
olemaan pitkäikäinen; siinä on minulle kylliksi.

Mutta Rosalie vihastui:

-- Teille, rouva, ehkä, mut ettekös sitt' aio herra Paulille mitään
jättää?

Jeannea värisytti, kun hän sanoi:

-- Minä pyydän sinua, älä puhu minulle koskaan hänestä! Minun sydämeeni
koskee liian paljon, kun vain häntä ajattelen.

-- Mä tahdon päinvastoin hänestä puhua, rouva, -- sanoi Rosalie, --
sillä te ootte kovin vähän järkevä, nähkääs, rouva Jeanne. Hän kyll'
tekee tuhmuuksia, mut ei niit' aina tekemään tu'. Sitt' hän menee
naimisiinki ja häll' tulee lapsii olemaan ja niit' kasvattaakse pitää
häll' olla rahaa. Kuulkaas ny' sitt'. Teidän pitää myydä Peuples!

Jeanne hypähti istualleen vuoteessaan:

-- Myydäkö Peuples? Mitä sinä ajattelet? En, sitä en ikinä tee.

Rosalie vain ei joutunut ymmälle:

-- Mut mä sano, rouva, mä, ett' kyll' te myytte, sill' se pitää myydä.

Ja hän esitti laskelmansa, suunnitelmansa ja perustelunsa. Kun Peuples
siihen kuuluvine molempine moisioineen myytäisiin halulliselle
ostajalle, jonka hän oli saanut käsiinsä, jäisi jäljelle vielä neljä
Saint-Léonard'issa olevaa moisiota, jotka, kun niiden kiinnityslainat
maksettaisiin, tuottaisivat kahdeksantuhatta kolmesataa frangia tuloja.
Vuosittain olisi niistä varattava tuhat kolmesataa frangia
korjaustöihin ja tilojen hoitoon. Näin jäisi jäljelle seitsemän tuhatta
frangia, joista vuotuisiin menoihin käytettäisiin viisi tuhatta, ja
kaksi tuhatta pantaisiin sitä varten muodostettavaan vararahastoon. Ja
hän lisäsi:

-- Kaikk' muu on syöty, se on siis lopuss'. Ja sitt' tulen mä pitään
avaimen, nähkääs. Herra Paul, hän ei saa enää mitään, ei ikinä mitään.
Hän kyll' ottais teilt' viimeisenki rovon.

Jeanne, joka itki hiljakseen, sopersi:

-- Mutta ellei hänellä ole mitään syötävää.

-- Kyll' hän sitt' tulee meill' syömään, ku nälkä kuristaa. Häntä varte
meill' ain' on vuode ja keittoa. Luulekkos te, ett' hän ois' kaikk' nuo
tuhmuutens' tehny', jos ette te ois' aluks' häll' rahaa antann'?

-- Hänellähän oli velkoja. Hän olisi menettänyt kunniansa.

-- Kun teill' ei enää mitää ole, ei hän sitt' voi velkoj' tehdä. Ootte
maksann', hyvä on, mut nyt ette enää maksa, sen mä vain sanon, mä. Ja
hyvää yöt' ny' sitt', rouva!

Ja hän poistui.

Jeanne ei nukkunut lainkaan, siihen määrin saattoi hänet suunniltaan
ajatus, että Peuples oli myytävä, että hänen oli lähdettävä sieltä
pois, jätettävä tämä talo, johon koko hänen elämänsä oli kiinnitetty.

Kun Rosalie seuraavana aamuna tuli hänen luokseen, sanoi Jeanne
hänelle:

-- Rakas lapseni, minä en voi koskaan lähteä täältä.

Mutta hänen sisäkkönsä vastasi siihen vihaisesti:

-- Niin sentää täytyy, rouva. Heti kohta saapuu notaarikin sen kanss',
jok' on halukas ostaan kartanon. Muuss' tapauksess' ei teill' neljän
vuoden peräst' oo yht' ainoata suupalaakaan.

Jeanne oli aivan lamassa vastatessaan:

-- Minä en voi, en voi sitä koskaan tehdä.

Tunnin kuluttua toi kirjeenkantaja hänelle kirjeen Paulilta, joka vielä
pyysi kymmenen tuhatta frangia. Mitä oli tehtävä? Epätoivossaan
neuvotteli hän Rosalien kanssa, joka hämmästyen kohotti käsiään ja
sanoi:

-- Enkös mä sanonn', rouva? Kyll' te oisitte olleet putipuhtaat
molemmat, ell'en mä ois väliin tullu'.

Ja alistuen sisäkkönsä tahtoon, vastasi hän pojalleen:

  "Rakas poikani! En voi sinulle enää mitään antaa. Olet saattanut
  minut häviöön ja olen nyt pakoitettu myymään Peuples'in. Mutta
  muista kuitenkin, että saat aina suojaa, milloin vain tahdot
  turvautua vanhaan äitiisi, jolle olet paljon kärsimyksiä tuottanut.

  Jeanne."

Kun notaari tuli entisen sokeritehtailijan herra Jeoffrin'in kanssa,
niin otti hän itse heidät vastaan ja näytti heille kaikki kartanon eri
paikat.

Kuukautta myöhemmin allekirjoitti hän kauppakirjan ja osti samaan
aikaan pienen talon läheltä Goderville'a, valtamaantien varrelta
Batteville'n kylästä.

Iltaan asti käveli hän sitten aivan yksin äitivainajansa kujanteessa
pakahtuvin sydämin ja mieli masennuksissa, ja lausui epätoivossaan
nyyhkyttäen hyvästit avaruudelle, puille, plataanin juurella seisovalle
madonsyömälle penkille, kaikille noille tutuille esineille, jotka
tuntuivat kuin painuneen hänen silmiinsä ja sieluunsa, pensaikolle
mäenrinteellä, josta näkyi koko lakeus, jossa hän niin usein oli
istunut ja josta oli nähnyt kreivi Fourville'n juoksevan Julienin
hirveänä kuolinpäivänä, vanhalle latvattomalle jalavalle, johon hän
niin usein oli nojautunut, ja koko herttaiselle puistolleen.

Rosalien täytyi tulla ottamaan häntä käsivarresta viedäkseen hänet
sieltä pois.

Portilla odotti roteva viidenkolmatta vuoden vanha talonpoika, joka
tervehti ystävällisellä äänellä, aivan kuin hän olisi tuntenut Jeannen
jo kauan:

-- Hyvää päivää, rouva Jeanne; kuinka voitte? Äiti käsk' mun tulla
tänne muuttoa hommaamaan. Tahtoisin tietää, mitä kaikkea viette täält'
pois, ett' mä voisin tehdä kaikk' vähin erin maatöit' vahingoittamatt'.

Se oli hänen sisäkkönsä poika, Julienin poika ja Paulin veli.

Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi tauonnut sykkimästä, ja
kuitenkin teki hänen mieli suudella tuota nuorta miestä.

Jeanne katseli häntä koettaen nähdä, oliko hän hänen miesvainajansa
näköinen, oliko hän hänen poikansa näköinen. Nuori mies oli verevä ja
voimakas, ja hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät kuin hänen
äidilläänkin. Ja kuitenkin oli hän Julienin näköinen; mutta missä
suhteessa ja miten, siitä ei Jeanne saanut selkoa. Jotakin oli vain
Julienista hänen kasvojensa yleispiirteissä.

Mies jatkoi:

-- Oisin mä kovin kiitollinen, jos voisitte näyttää kaikk' mull' heti.

Jeanne ei kuitenkaan vielä tietänyt, mitä aikoi ottaa mukaansa, koska
hänen uusi talonsa oli kovin pieni, ja hän pyysi nuoren miehen tulemaan
viikon lopulla.

Silloin alkoi hänellä muuttohuolet, tuoden surullista vaihtelua hänen
synkkään elämäänsä, jolla ei enää ollut mitään tarjottavaa.

Hän kulki huoneesta huoneeseen katsellen kalustoja, jotka muistuttivat
hänelle kaikenlaisista tapahtumista, noita rakkaita esineitä, jotka
ovat kuin osa elämäämme, milt'ei olemustammekin, jonka nuoruudestamme
saakka tunnemme, joihin liittyvät muistot iloista ja suruista, elämämme
merkkipäivistä, jotka ovat olleet suloisten ja ikävien hetkiemme
äänettömiä seuralaisia, ja jotka ovat vanhentuneet ja kuluneet meidän
rinnallamme niin, että niiden päällystä on paikoitellen rikki ja
vuorikin repeytynyt, kehykset huojuvat ja värit tyystin haalistuneet.

Hän valikoi niitä yksitellen, usein epäröiden, epävarmana aivan kuin
olisi pitänyt tehdä jokin suuri tärkeä päätös, muuttaen yhtämittaa jo
tekemänsä ratkaisun, ja punniten kahden nojatuolin tahi kahden vanhan
kirjoituspöydän arvoja vertaamalla niitä johonkin vanhanaikuiseen
työpöytään.

Hän aukoi laatikoita ja koetti muistella eri seikkoja, ja kun hän
vihdoin sai sanotuksi: "Niin, minä otan tämän", vietiin esine
ruokasaliin.

Hän halusi pitää oman huoneensa koko kaluston, vuoteensa, verhot,
pöytäkellon, kaikki.

Salista otti hän muutamia tuoleja, ne, joiden päällystä oli häntä
miellyttänyt hänen lapsuudestaan asti, joissa oli ketun ja haikaran,
ketun ja kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen, ja surullisen haikaran
kuvat.

Katsellessaan sitten rakennuksen kaikkia soppia, meni hän eräänä
päivänä ylös ullakollekin ja joutui aivan hämille. Siellä oli sekaisin
tavaraa kaikenlaista, toisia särkyneitä, toisia vain tahraisia, toisia,
jotka olivat sinne tuodut Jumala tiesi mistä syystä, ehkäpä siksi,
etteivät enää miellyttäneet tahi että oli hankittu uusia sijaan. Siellä
oli tuhansia pikkuesineitä, joita Jeanne oli ennen muinoin nähnyt ja
jotka olivat äkkiä kadonneet aivan hänen huomaamattaan, vaikka ne
olivat hänen käsissäänkin olleet, tuota vanhaa joutavanpäiväistä romua,
joka oli viidentoista vuoden ajan vetelehtinyt hänen ympärillään,
esineitä, joita hän päivittäin oli nähnyt ja tuskin merkillekään pannut
ja nyt yht'äkkiä löysi tuolta ullakolta muitten vanhempien esineiden
joukosta, joiden paikatkin hän varsin hyvin muisti niiltä ajoilta kuin
Peuples'iin oli tullut, ja kaikki nuo tavarat saivat odottamatta
unhottuneiden todistajien, jälleen tavattujen ystävien tärkeän
merkityksen. Ne vaikuttivat häneen kuin ihmiset, joiden seurassa on
ollut kauan heidän koskaan paljastamatta itseään ja jotka yht'äkkiä
jonakin iltana jonkin aivan mitättömän asian johdosta alkavat
loppumatta rupattaa ja ilmaista sielunsa sisimmän, josta ei ole ollut
aavistustakaan.

Hän kulki esineestä toiseen sykkivin sydämin ja ajatteli: "Kas, tuonhan
kiinalaisen kupin minä särjin eräänä iltana muutamia päiviä ennen
häitäni. -- Ja tuossahan on äidin pikku lyhty ja isän keppi, jonka hän
taittoi, kun tahtoi aukaista sateesta turvonneen portin".

Joukossa oli paljon semmoisiakin esineitä, joita hän ei tuntenut, jotka
eivät herättäneet hänessä mitään muistoja ja jotka olivat vanhempien
vanhempain ja heidänkin vanhempainsa ajoilta, noita pölyisiä kaluja,
jotka ovat kuin pakolaisia joltakin niille oudolta ajalta ja näyttävät
surkeilta alennustilassaan, joiden historiaa ja seikkailuja ei kukaan
tunne, koska ei kukaan ollut nähnyt heitä, jotka ne olivat valinneet,
ostaneet, omistaneet ja joille ne olivat rakkaita, eikä kukaan tuntenut
niitä käsiä, jotka niitä olivat hellävaroen pidelleet, eikä niitä
silmiä, jotka niitä mielellään olivat katselleet.

Jeanne kosketteli ja käänteli esineitä jättäen sormistaan jälkiä niiden
paksuun pölyyn, ja hän viipyi kauan siellä, tuon vanhan romun keskellä,
siinä hämärässä valossa, joka tuli ullakolle muutamien pienien, katon
rajaan kehystettyjen lasien läpi.

Hän katseli tarkkaan ullakolla olevia kolmijalkaisia tuoleja koettaen
muistella niiden merkitystä, kuparipannua, rikkinäistä jalkojen
lämmitintä, joka hänestä näytti tutulta, ja kokonaista läjää käyttöön
kelpaamattomia taloustarpeita.

Sitten päätti hän ottaa osan niistä mukaansa, meni alas ja lähetti
Rosalien niitä noutamaan. Hänen sisäkkönsä kieltäytyi kuitenkin
vihoitellen ottamasta ullakolta "tuota törkyä". Mutta Jeanne, jolla ei
enää ollut mitään omaa tahtoa, piti sillä kertaa puoliaan, ja häntä oli
toteltava.

Eräänä aamuna tuli sitten Julienin poika, moision vuokraaja Denis Lecoq
kärryineen ensimmäistä tavarain muuttoa varten. Rosalie läksi hänen
mukaansa valvoakseen tavarain purkamista ja huonekalujen asettamista
oikeille paikoilleen.

Yksin jäätyään alkoi Jeanne kävellä ympäri kartanon huoneita, ja hänet
valtasi hirveä epätoivon puuska. Intomielisen rakkautensa hurmassa hän
suuteli kaikkea, mitä ei voinut ottaa mukaansa: salin seinäverhojen
suuria valkoisia lintuja, vanhoja soihtuja, kaikkia, mitä vain hänen
eteensä sattui. Hän kulki huoneesta huoneeseen kuin mieletön,
kyyneleiden valuessa hänen silmistään. Ja lopuksi meni hän ulos
"sanomaan hyvästi" merelle.

Syyskuu läheni loppuaan. Matala, harmaa taivas painoi ilmaa ja meren
kolkko, kellahtava aallokko ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Jeanne seisoi kauan kallion partaalla, ja hänen päässään pyöri
ahdistavia ajatuksia. Kun alkoi pimetä, palasi hän kotiin, kärsittyään
sinä päivänä yhtä paljon kuin suurimpien surujensa aikoina.

Rosalie oli tullut takaisin ja odotti häntä, ihastuneena uuteen taloon,
joka hänen mielestään oli paljoa iloisempi kuin tämä ison arkun
tapainen rakennus, joka ei edes ollut maantien varrellakaan.

Jeanne itki koko sen illan.

Sen jälkeen kuin kartano oli myyty, eivät moisioiden vuokraajat
osoittaneet häntä kohtaan paljon muuta kunnioitusta, kuin mikä juuri
oli välttämätöntä, ja nimittivät häntä keskinäisissä puheissaan
"hupsuksi", liioin tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että he
maalaisvaistollaan ikäänkuin tunsivat hänen kasvavan sairaaloisen
hentomielisyytensä, hänen kiihtyneen haaveksivaisuutensa, koko tuon
onnettomuuden järkyttämän ihmisraukan sekavan sieluntilan.

Lähtöpäivänsä aattona meni Jeanne sattumalta talliin. Sieltä kuului
murina, joka sai hänet säpsähtämään. "Massacre", jota hän ei enää
kuukausimääriin ollut muistanut, oli siellä. Sokeana ja rampana,
saavutettuaan jo iän, joka näille eläimille on harvinainen, eleli se
vielä oljillaan Ludivinen hoitamana, joka sitä ei ollut unhoittanut.
Jeanne otti koiran syliinsä, suuteli sitä ja vei sen taloon. Se oli
paksu kuin tynnyri, jaksoi tuskin liikuttaa jäykkiä, hajallaan olevia
jalkojaan ja haukkui aivan kuin puiset koirat, joita lapsille
lahjoitetaan leikkikaluina.

Vihdoin valkeni lähtöpäivä. Jeanne oli nukkunut Julienin entisessä
huoneessa, sillä hänen omasta huoneestaan oli kaikki huonekalut jo
viety pois.

Hän nousi vuoteestaan riutuneena ja hengästyneenä, aivan kuin olisi
juossut pitkän matkan. Rattaat hänen matkalaukkuineen ja vielä jäljellä
olevine muine irtaimistoineen seisoivat jo valmiina pihalla. Toiset
kaksipyöräiset kärryt, joiden oli määrä viedä rouva ja hänen
sisäkkönsä, olivat valjaissa niiden takana.

Ukko Simon ja Ludivine jäivät yksin taloon, kunnes uusi omistaja
saapuisi. Sitten oli heidän määrä palata kotiaan. Jeanne oli näet
antanut heille pienen eläkkeen. Muuten oli heillä vähän säästöjäkin. He
olivat nyt jo kovin vanhoja, työhön kelpaamattomia ja lörppöjä. Marius
oli naimisiin mentyään aikoja sitten jo lähtenyt talosta.

Kello kahdeksan tienoilla alkoi kylmä tihrusade, jota heikko tuuli ajoi
mereltä päin. Sentautta täytyi nostaa ylös rattaiden kuomit. Puista
irtautui jo lehtiä, jotka lentelivät ilmassa.

Keittiön pöydällä höyrysivät kahvikupit. Jeanne istuutui kuppinsa
ääreen, joi hetkisen, nousi sitten ylös ja sanoi:

-- Lähdetään!

Hän pani hatun päähänsä, otti huivin, ja sillä välin kuin Rosalie veti
kalossit hänen jalkaansa, lausui hän itku kurkussa:

-- Muistatko, kuinka silloin satoi, kun me matkustimme Rouen'ista
tänne?...

Hän sai samassa kouristuskohtauksen, painoi kätensä rintaansa vasten ja
kaatui tunnottomana selälleen lattialle.

Enemmän kuin tunnin ajan oli hän aivan kuin kuollut. Sitten aukaisi hän
silmänsä ja puhkesi kouristuksen puistattamana hurjaan itkuun. Kun hän
oli hieman rauhoittunut, tunsi hän olevansa niin heikko, ettei voinut
nousta ylös. Mutta Rosalie, joka pelkäsi kouristuksen uudistuvan, jos
matkalle lähtö lykkäytyisi, juoksi hakemaan poikaansa. Yhdessä he
kantoivat Jeannen ulos ja nostivat hänet kärryihin vahaliinalla
peitetylle laudalle, ja hänen vanha sisäkkönsä nousi hänen viereensä,
peitti hänen jalkansa, heitti ison kapan hänen olkapäilleen ja
avattuaan sateensuojan hänen päänsä yli huusi:

-- Pian, Denis, matkalle!

Nuori mies kiipesi äitinsä viereen ja istuutui tilan puutteessa vain
toiselle pakaralleen ja päästi hevosensa täyttä ravia juoksemaan, niin
että naiset oikein hyppivät rattailla.

Kun he kylän nurkkauksesta kääntyivät, huomasivat he erään miehen
kävelevän edestakaisin maantiellä. Se oli kirkkoherra Tolbiac, joka
näytti salaa odottavan heidän lähtöään. Hän pysähtyi antaakseen tietä
hevoselle. Toisella kädellä nosti hän kauhtanansa liepeitä, etteivät ne
kastuisi rapakossa, ja silloin näkyivät hänen laihat mustiin sukkiin
puetut säärivartensa, jotka upposivat äärettömän suuriin lokaisiin
kenkiin.

Jeanne loi silmänsä maahan, ettei kohtaisi hänen katsettaan. Ja
Rosalie, joka tiesi kaikki asiat, joutui aivan raivoon ja mutisi:

-- Senkin moukka, senkin moukka!

Ja tarttuen poikansa käteen lisäsi hän:

-- Sivalla hänt' vähä piiskall'!

Mutta juuri kun he tulivat papin kohdalle, käänsi nuori mies kovaa
vauhtia kiitävien kärryjensä toisen pyörän äkkiä maantien kuoppaan
niin, että lika siitä roiskahti ylös ja tahrasi papin päästä jalkoihin
asti. Ja Rosalie kääntyi hyvillään ja pudisti hänelle nyrkkiään, sillä
välin kuin hän suurella nenäliinallaan pyyhki likaa vaatteistaan.

He olivat jo ajaneet viiden minuutin ajan, kun Jeanne äkkiä huudahti:

-- Massacre unohtui!

Täytyi siis seisahtua ja Denis juoksi hakemaan koiraa Rosalien
pidellessä sillä aikaa ohjaksia.

Vihdoin palasi Denis, kantaen sylissään tuota isoa, muodotonta,
paikoitellen jo karvatonta koiraa, joka sijoitettiin molempien naisten
hameiden väliin.



XIII.


Kahden tunnin kuluttua pysähtyivät rattaat pienen, tiilistä rakennetun
talon eteen, joka seisoi vaivaisia päärynäpuita kasvavan puistikon
keskellä ihan maantien varrella. Neljä huvimajaa, joiden säleitä pitkin
kasvoi vuohenkuusamia, oli tuon puutarhan neljän nurkan rajapyykkinä ja
keskus siinä oli jaettu pieniin neliön muotoisiin vihannessarkoihin,
joita toisistaan eroittivat kapeat, hedelmäpuitten reunustamat polut.
Hyvin korkea lehtiaita ympäröi joka taholta tämän maatilan, jonka
naapuritalosta eroitti pelto. Sadan askeleen päässä oli maantien
varrella sepän paja. Kaikki muut lähimmät naapurit asuivat noin
kilometrin päässä.

Tilan ympärillä levisi Caux-seudun lakeus; siellä näkyi tiheässä
talonpoikaistaloja isojen, neljään kaksoisriviin istutettujen puitten
peitossa, jotka ympäröivät talojen omenatarhoja.

Heti perille saavuttua halusi Jeanne levätä, mutta Rosalie ei sitä
hänelle sallinut peläten hänen jälleen rupeavan turhia mietiskelemään.

Godervillen puuseppä oli jo tullut auttamaan talon kuntoon panemisessa,
ja kohta ryhdyttiinkin järjestämään jo paikalle saapuneita huonekaluja,
odotettaessa viimeistä kuormaa, joka ei enää voinut kauan viipyä. Siinä
oli melkoinen työ, joka kysyi pitkiä tuumailuja ja laajoja
keskusteluja.

Tunnin kuluttua ilmestyivät sitten vankkurit portille ja kuorma oli
purettava sateessa.

Illan tullen oli talo kauheassa epäjärjestyksessä, täynnä sinne tänne
sullottuja tavaroita. Ja kovin uupuneena nukkui Jeanne heti, kun oli
päässyt vuoteeseen.

Seuraavina päivinä ei hänellä ollut aikaa sureksia, siihen määrin
rasittivat häntä talon toimet. Jopa häntä pian alkoi huvittaakin uuden
asunnon järjestäminen hänen ajatellessaan, että hänen poikansa tulisi
sinne. Hänen entisen huoneensa verhot ripustettiin ruokasaliin, joka
samalla myöskin oli vierashuone. Ja erityisen huolellisesti järjesti
hän alakerroksen toisen huoneen, jota hän ajatuksissaan nimitti
"Paulet'n huoneeksi." Toisen varasi hän itselleen, ja Rosalien oli
määrä asua ylhäällä ullakkohuoneessa.

Pikku talo oli taitavasti sisustettuna hyvin sievä, ja Jeanne viihtyi
siellä ensimmäiset ajat hyvin, vaikka hän jotakin kaipasikin tietämättä
itsekään mitä.

Eräänä aamuna toi Fécamp'in notaarin kirjuri Jeannelle
kolmetuhattakuusisataa frangia, joka summa oli maksu Peuples'iin
jääneistä huonekaluista, joiden hinnan eräs verhoilija oli arvioinut.
Saadessaan nämä rahat tunsi Jeanne ilon väristyksen ruumiissaan, ja
heti kun mies oli poistunut, kiirehti hän ottamaan hatun päähänsä
lähteäkseen mitä pikemmin Godervilleen toimittaakseen nuo odottamatta
tulleet rahat Paulille.

Mutta maantiellä tuli häntä vastaan Rosalie, joka palasi ostoksilta ja
alkoi epäillä jotakin, aavistamatta asian oikeata laitaa. Kun hän
sitten pääsi siitä selville, sillä Jeanne ei voinut enää salata häneltä
mitään, laski hän korinsa maahan ja rupesi purkamaan kiukkuansa, minkä
jaksoi. Kädet puuskassa huusi hän, tarttui sitten rouvaansa oikealla
kädellään, otti korin vasempaan käteensä ja vihan vimmassa lähti hänen
kanssaan marssimaan kotia päin.

Heti heidän kotiin tultuaan vaati Rosalie häntä luovuttamaan hänelle
rahat. Jeanne suostui siihen pidättäen itsellään kuitenkin kuusisataa
frangia, mutta pian pääsi tuo epäluuloinen palvelijatar hänen
viekkautensa perille ja hänen täytyi antaa hänen käsiinsä kaikki.

Rosalie salli kuitenkin lähettää tuon ylijäämän Paulille, jolta
muutaman päivän kuluttua tuli kiitoskirje.

"Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, rakas äiti, sillä elämme mitä
kurjimmissa oloissa."

Jeanne ei kuitenkaan tottunut elämään Batteville'ssa. Hänestä tuntui,
ettei hän voinut hengittääkään enää niinkuin ennen ja että hän oli
entistään vieläkin enemmän yksin, hylätty ja hukkaan joutunut. Hän
oli ulkona kävelyillä, kulki Verneuil'in kylään asti ja palasi
Trois-Mares'en kautta, ja kun hän sitten oli tullut takaisin, halutti
häntä jälleen ulos, aivan kuin hän olisi unhoittanut kulkea juuri sinne
asti, jonne hänen piti tahi jonne hän tahtoi kävellä.

Ja tätä jatkui joka päivä hänen itsekään käsittämättä tämän omituisen
halunsa syytä. Mutta eräänä iltana tuli kuin itsestään hänen huuliltaan
lause, joka paljasti hänen levottomuutensa salaisuuden: "Voi, kuinka
tahtoisin nähdä merta!"

Se, mitä hän niin kovin kaipasi, oli meri, joka oli ollut hänen suuri
naapurinsa kahdenkymmenen vuoden ajan, meri, sen suolainen ilma, sen
vihainen ärjy, sen möyryävä ääni, sen voimakkaat vihurit, meri, jonka
hän joka aamu oli nähnyt ikkunastaan Peuples'issa, jota hän siellä
hengitti päivät ja yöt, jonka hän aina tunsi lähellään ja jota hän oli
rakastanut kuin ihmistä aivan tietämättäänkin.

"Massacre" oli samoin alati kovin levoton. Sinä iltana kun he sinne
muuttivat, oli se käynyt makaamaan keittiön kaapin alle, ja sieltä oli
mahdotonta saada sitä pois. Siellä pysyi se kaiket päivät melkein
liikkumatta kääntyen silloin tällöin vain raskaasti murahtaen.

Mutta heti yön tultua nousi koira ylös ja laahusti puutarhan portille
satuttaen päätään seiniin. Oltuaan aikansa pihalla tuli se takaisin,
kävi takapuolelleen istumaan lämpöisen lieden eteen, ja niin pian kuin
sen molemmat emännät olivat panneet maata, alkoi se ulvoa.

Ja siinä se ulvoi koko yön valittavalla, surkealla äänellä, tauoten
välistä tunniksi, alkaakseen sitten uudelleen vieläkin sydäntä
särkevämmällä äänellä. Silloin sidottiin se kiinni ja pantiin tynnyriin
talon eteen, mutta se ulvoi nyt ikkunoiden alla. Kun se oli jo kovin
heikko ja lähellä kuolemaa, täytyi se ottaa takaisin keittiöön.

Jeannen kävi mahdottomaksi nukkua, sillä hän kuuli tuon vanhan
eläinraukan lakkaamatta valittavan ja raapivan ja koettavan perehtyä
tähän uuteen taloon, sekin käsittäen, ettei se ollut enää vanhassa
kodissaan. Eikä sitä millään saanut rauhoittumaan. Aivan kuin sen
sammuneet silmät ja tietoisuus omasta heikkoudestaan olisivat estäneet
sitä liikkumasta silloin, kun muut elävät olennot olivat liikkeellä,
oli se makuulla koko päivän, mutta alkoi kävellä ympäri levottomana,
niin pian kuin vain tuli ilta, ikäänkuin se ei olisi enää uskaltanut
elää ja liikkua muulloin kuin pimeällä, juuri niinkuin kaikki sokeat
tekevät. Eräänä aamuna se vihdoin tavattiin kuolleena ja se oli suuri
helpoitus.

Talvi alkoi ja Jeannen valtasi voittamaton epätoivo. Se ei ollut tuota
kirpeätä kipua, joka raatelee sydäntä, vaan synkkää, kolkkoa
alakuloisuutta.

Ei mikään huvittanut häntä. Ei kukaan välittänyt hänestä. Talon portin
ohitse kulkeva valtamaantie oli milt'ei aina tyhjä. Silloin tällöin
kiiti siinä vain nopeasti kärryt, joissa ajoi joku punanaamainen mies,
niin että hänen puseronsa pullistui tuulessa siniseksi ilmapalloksi.
Toisinaan taas kulkivat siitä verkalleen ohi vankkurit tahi näki kaukaa
kahden talonpojan, miehen ja vaimon, astuvan, ensin aivan pieninä ilman
rannalla ja sitten yhä suurenevina, sitten taas talon ohi kuljettuaan
pienentyäkseen pienentymistään kahden hyönteisen kokoiseksi,
kadotakseen vihdoin sen valkoisen juovan kohdalla, joka kulki siellä
silmän siintämättömissä nousten ja laskien aina maanpinnan aaltojen
mukaan.

Kun ruoho oli alkanut kasvaa, kulki portin ohi joka aamu lyhythameinen
pikku tyttö, ajaen edellään laihoja lehmiä, jotka maantienojan varsilta
pureksivat nurmea. Ja joka ilta palasi hän takaisin lehmiensä jäljessä
astuen yhtä untelona yhden askeleen joka kymmenes minuutti. Joka yö oli
Jeanne unissaan asuvinansa yhä vielä Peuples'issa. Hän oli olevinaan
siellä milloin isänsä ja äitinsä, milloin täti Lisonin seurassa. Hän
oli tekevinään aivan samoja, unheeseen joutuneita, ammoin jo olleita ja
menneitä asioita, kuvittelipa taluttavansakin rouva Adélaïdea hänen
kävelyillään kujannetta pitkin. Ja joka kerta kun hän heräsi, alkoi hän
itkeä.

Hän ajatteli Paulia usein miettien: "Mitähän hän tekee? Minkähänlainen
hänen asemansa nyt on? Muistaakohan hän minua koskaan"? Kävellessään
hiljakseen talojen välisiä kuoppaisia teitä hautoi hän päässään kaikkia
noita kalvavia ajatuksia, mutta varsinkin kiusasi häntä hellittämätön
kateus tuota tuntematonta naista kohtaan, joka oli riistänyt häneltä
hänen poikansa. Tuo viha yksistään pidätti, esti häntä toimimasta,
lähtemästä etsimään häntä, menemästä perille asti aivan hänen luokseen.
Hän oli näkevinäänkin jo tuon naikkosen seisovan ovella ja kysyvän
häneltä: "Mitä tahdotte täältä rouva?" Hänen äidillinen ylpeytensä
joutui aivan kuohuksiin jo pelkästä ajatuksesta, että semmoinen kohtaus
saattaisi olla mahdollinen, ja se ylevä omanarvontunne, joka on
ominainen siveille, moraalisesti lujille ja tahrattomille naisille,
kiihdytti hänen mielensä yhä enemmän kaikkea sitä kehnoutta vastaan
ihmisessä, joka on joutunut sydämiäkin turmelevan lihallisen rakkauden
likaisten himojen orjaksi. Koko ihmiskunta näytti hänestä saastaiselta,
kun hän mietti aistien kaikkia törkeitä salaisuuksia, kaikkia lemmen
seikkailuja, jotka turmelevat sielun, ja kaikkia ajateltavissa olevia,
salaperäisiä, eroittamattomia rakkaudenyhtymiä.

Kului siten vielä kevät ja kesä. Mutta kun tuli syksy, sen pitkät
sateet, harmaa taivas ja synkät pilvet, niin valtasi hänet sellainen
elämän väsymys, että hän päätti tehdä viimeisen ponnistuksensa
saadakseen Paulet'insa takaisin. Hänestä tuntui, että tuon nuorenmiehen
intohimo jo mahtoi olla loppuun kulunut. Ja hän kirjoitti hänelle
seuraavan lohduttoman surullisen kirjeen:

  "Rakas lapseni! Minä rukoilen nyt sinua palaamaan minun luokseni.
  Ajattelehan toki, että olen jo vanha ja sairas, ypö yksin vuoden
  umpeensa palvelijani kanssa. Asun nykyjään pienessä talossa
  maantienvarrella. Ja täällä on kovin ikävä. Mutta jos sinä olisit
  täällä, olisi kaikki minulla toisin. Minulla ei ole koko maailmassa
  muita kuin sinä, mutta en ole saanut nähdä sinua seitsemään vuoteen!
  Et koskaan tule tietämään, kuinka onneton olen ollut ja kuinka paljon
  sydämeni odotti sinusta. Sinä olit koko elämäni, unelmani, ainoa
  toivoni, ainoa rakkauteni, mutta sinua en saanut pitää, sinä hylkäsit
  minut.

  Oi, tule takaisin, pikku Paulet'ni, tule syliini, tule vanhan äitisi
  luo, joka ojentaa sinulle epätoivossaan kätensä.

  Jeanne."

Muutaman päivän kuluttua tuli Paulilta vastaus.

  "Rakas äitini! En toivo mitään hartaammin kuin saada tulla Sinun
  luoksesi, mutta minulla ei ole vähäistäkään rahaa. Lähetä minulle
  jotakin, niin tulen. Minulla oli muuten jo aikomus käydä luonasi
  puhumassa eräästä yrityksestä, jonka avulla voin tehdä, mitä Sinä
  minulta pyydät.

  Sen henkilön epäitsekkäisyys ja rakkaus, joka on ollut kovien
  aikojeni kumppani elämässäni, on edelleen rajaton minua kohtaan.
  Minun on siis mahdotonta enää olla julkisesti tunnustamatta hänen
  rakkauttaan ja harrasta uskollisuuttaan. Hän käyttäytyy muuten
  erittäin hyvin, jonka Sinä itse saat päättää. Hän on saanut hyvän
  kasvatuksen ja lukee paljon. Sanalla sanoen, sinulla ei ole
  käsitystäkään siitä, mitä hän minulle aina on ollut. Olisin
  heittiö, ellen osoittaisi hänelle kiitollisuuttani. Pyydän nyt
  siis Sinun suostumustasi saada naida hänet. Suonet anteeksi minulle
  entiset kevytmieliset tekoni, ja me tulemme nyt asumaan yhdessä
  uudessa kodissasi. Jos hänet tuntisit, antaisit varmaankin heti
  suostumuksesi. Vakuutan Sinulle, että hän on moitteeton ja hyvin
  kunnioitettava ihminen. Tulet varmasti häntä rakastamaan. Minä
  puolestani en ainakaan voi elää ilman häntä.

  Odotan kärsimättömänä vastaustasi, rakas äiti, ja me suutelemme
  Sinua täydestä sydämestä.

                                                Poikasi
                                       Varakreivi Paul de Lamare".

Jeanne oli aivan kuin puulla päähän lyöty. Hän istui hievahtamatta
paikallaan, kirje sylissään, sillä hän arvasi hyvin tuon naisen
viekkauden, joka lakkaamatta oli pitänyt käsissään hänen poikaansa
laskematta häntä kertaakaan hänen luokseen ja joka odotti vain sitä
hetkeä, jolloin vanha, epätoivoon joutunut äiti, voimatta enää kauemmin
vastustaa haluaan saada syleillä lastaan, oli tullut niin heikoksi,
että suostui kaikkeen. Ja kova suru siitä, että Paul näin itsepäisesti
antoi etuoikeuden tuolle naiselle, särki hänen sydäntään. Hän toisteli
sentähden alati: "Hän ei minua rakasta! Hän ei minua rakasta!" Rosalien
tultua sisään sopersi Jeanne:

-- Hän tahtoo nyt naida sen naisen.

-- Voi, rouva, -- vastasi siihen hänen sisäkkönsä kiivastuen, -- ette
maar' sit' salli. Herra Paul ei saa sit' luuskaa ottaa.

Ja masentuneena, mutta kuohuksissaan sanoi Jeanne:

-- En milloinkaan, lapsukaiseni, sitä salli. Ja koska hän ei tahdo
tulla tänne, niin menen minä hänen luokseen. Sittepähän nähdään, kumpi
meistä kahdesta voittaa.

Ja heti kirjoitti hän Paulille ilmoittaen hänelle tulevansa ja
haluavansa tavata häntä muualla, vaan ei hänen asunnossaan, missä tuo
huono nainen oli.

Odottaessaan sitten häneltä vastausta ryhtyi hän valmistuksiin matkaa
varten. Rosalie alkoi sulloa vanhaan matkalaukkuun rouvansa
liinavaatteita ja muita tavaroita. Kääntäessään erästä vanhanaikuista
hametta, huudahti palvelija:

-- Ei teill' oo oikein ees mitä pääll' panna. Enk' mä pääst' teit'
sill' viisii lähteen. Näin te saisitt' koko maailman häpeen ja Pariisin
rouvasväk' kattelisi teit' kuin jotaki piikaa just'.

Jeanne antoi hänen tehdä, mitä tahtoi. Ja molemmat lähtivät he
Godervilleen valitsemaan viheriäistä, ruutukaista kangasta puvuksi,
joka annettiin kauppalan ompelijattaren valmistettavaksi. Sitten
menivät he notaarin, herra Roussel'in luo, joka vuosittain kävi
pääkaupungissa oleskellen siellä parin viikon ajan, ja pyysivät häneltä
tietoja, sillä Jeanne ei ollut kahdeksaan kolmatta vuoteen ollut
Pariisissa. Hän antoikin koko joukon neuvoja, kuinka oli vältettävä
ajurien käyttämistä ja kuinka pidettävä varansa varkaihin nähden
ompelemalla rahansa vaatteiden vuoriin ja pitämällä taskussaan vain
ihan välttämättömimmät; hän kertoi paljon ravintoloista, joissa hinnat
olivat kohtuulliset, ja mainitsi niistä pari kolme, joissa enimmäkseen
kävi naisväkeä, ja sitten suositteli hän Hôtel de Normandieta, jossa
hän itse piti asuntoa ja joka oli likellä rautatien asemaa. Sinne
tullessa saattoi viitata hänen suositukseensa.

Kuusi vuotta oli silloin Pariisin ja Havren välillä jo ollut rautatie,
josta puhuttiin kaikkialla. Mutta Jeanne, jota suru yhä oli pitänyt
vallassaan, ei ollut vielä nähnyt noita höyryllä kulkevia vaunuja,
jotka panivat koko maan ylösalaisin.

Paulilta vain ei tullut mitään vastausta.

Jeanne odotti viikon, sitten kaksi, ja käveli joka aamu pitkin
maantietä kirjeenkantajaa vastaan kysellen häneltä vavisten:

-- Eikö teillä ole minulle mitään, ukko Malandain?

Ja aina vastasi postimies, jonka ääni oli käynyt käheäksi eri
vuodenaikojen ankarista ilmanvaihteluista:

-- Ei vielä tällä kertaa, rouva hyvä.

Varmaankin tuo naikkonen kielsi Paulia vastaamasta äidilleen.

Silloin päätti Jeanne lähteä heti paikalla. Hän tahtoi ottaa
Rosalien mukaansa, mutta tämä kieltäytyi, ettei koituisi liikoja
matkakustannuksia. Sitäpaitsi ei hän sallinut rouvansa ottaa mukaan
enemmän kuin kolme sataa frangia. "Jos teitin viel' lisää tarvis
tulee", -- sanoi hän, -- "niin kirjoittakaa mull' vain, ja mä menen
notaarin tykö, ett' hän teitill' laittais. Sill' jos mä teitill' enemp'
annan, niin pistää herra Paul sen kaikk' plakkariins'".

Eräänä joulukuun aamuna nousivat he sitten Denis Lecoqin kärryihin,
joka oli tullut viemään heitä asemalle. Rosalie saattoi, näet,
rouvaansa sinne.

Siellä ottivat he ensin selkoa lippujen hinnasta, ja kun sitten kaikki
oli järjestetty ja matkalaukku pantu tavaroiden kirjoihin, odottivat
he, katselivat tuota rautaista rataa ja koettivat saada selvää siitä,
mitenkä se kapine oikein toimi, vaipuen niin tuohon salaperäiseen
asiaan, etteivät enää ajatelleetkaan matkan surullista aihetta.

Vihdoin kuului kaukaa vihellys, joka sai heidät kääntämään päänsä, ja
he huomasivat mustan koneen, joka suurenemistaan suureni. Se lähestyi
kauhealla kolinalla ja kulki heidän ohitsensa, perässään pitkä jono
pyöriviä rakennuksia. Ja kun eräs virkamies oli avannut oven, suuteli
Jeanne kyyneleet silmissä Rosalieta ja nousi erääseen noista vaunuista.

Liikutettuna huusi Rosalie:

-- Hyväst', rouva! Onnea matkalle! Ja tulkaa ny' koht' takaisi!

-- Hyvästi, lapsukaiseni!

Sitten kuului vielä lyhyt vihellys ja koko tuo vaunujono lähti
pyörimään, ensin hiljakseen, sitten sukkelammin ja lopuksi oikein
huimaavaa vauhtia.

Siinä osastossa, missä Jeanne oli, nukkui kaksi herraa, loikoen
kumpikin nurkassaan.

Jeanne katseli, kuinka pellot, puut, talot ja kylät kiitivät ohi, ja
hänen päänsä oli aivan sekaisin tuosta nopeasta kulusta. Hän tunsi
itsessään kuin uuden elämän, hänestä oli kuin hän olisi joutunut aivan
uuteen maailmaan, joka ei ollut enää hänen, ei se, jossa hänen
rauhallinen nuoruutensa ja yksitoikkoinen elämänsä oli kulunut.

Oli jo ilta, kun juna saapui Pariisiin. Kantaja otti Jeannen
matkalaukun ja Jeanne seurasi häntä pää pyörällä, ihmisten survomana,
tottumattomana kulkemaan väen vilinässä ja miltei juosten miehen
perässä pelosta, ettei kadottaisi häntä näkyvistä.

Tultuaan hotelliin ilmoitti hän heti:

-- Tulin herra Rousselin suosituksesta.

Hotellin omistaja, joka oli isokasvuinen, vakava nainen, ja istui
konttorissaan, kysyi:

-- Minkä herra Rousselin?

-- No, Godervillen notaarin, joka käy joka vuosi täällä.

Toinen vastasi:

-- Hyvin mahdollista. Minä en tunne häntä. Haluatteko huoneen?

-- Kyllä, rouva.

Ja eräs hotellin palvelija otti hänen tavaransa ja astui hänen edellään
ylös portaita.

Jeanne tunsi sydäntään ahdistavan. Hän istuutui pienen pöydän ääreen ja
tilasi itselleen lihalientä ja paistetun kananpojan, sillä hän ei ollut
syönyt mitään aamusta saakka.

Hänen syöntinsä kävi vaivaloisesti hänen siinä istuessaan yhden ainoan
kynttilän valossa. Tuhansia asioita pyöri hänen päässään. Hän muisti
olonsa tässä samassa kaupungissa silloin, kun hän palasi häämatkaltaan,
ja Julienin luonteenominaisuuksien ensimmäiset merkit. Silloin oli hän
vielä nuori, luottavainen ja rohkea. Nyt tunsi hän olevansa vanha, jopa
pelkääväinenkin ja heikko ja joutui aivan joutavasta ymmälle.
Lopetettuaan syöntinsä, istui hän ikkunan ääreen ja katseli katua, joka
oli täynnä ihmisiä. Hänen teki mieli mennä ulos, mutta ei uskaltanut.
Hän pelkäsi eksyvänsä, pani maata ja puhalsi kynttilänsä sammuksiin.

Mutta hälinä, tietoisuus siitä, että hän oli oudossa kaupungissa, ja
matkan tuottama hämminki estivät häntä saamasta unta. Kului tunti
tunnin perästä. Vähitellen hälveni melu kaduilta, mutta hän ei voinut
sittenkään nukkua, hän oli hermostunut tuosta suuren kaupungin
puolinaisesta levosta, tottunut kun oli hiljaiseen, syvään maaelämän
rauhaan, joka uuvuttaa uneen kaikki, ihmiset, eläimet ja kasvit. Nyt
tunsi hän ympärillään koko ajan jonkinlaista salaperäistä liikettä. Hän
oli kuulevinaan melkein huomaamattomia ääniä, jotka hiipivät hotellin
seinissä. Ja välistä narahti lattia tahi sulkeutui ovi tahi soi kello.

Yht'äkkiä, kahden aikaan yöllä, kun hän juuri oli nukahtamaisillaan,
kuului viereisestä huoneesta naisen huuto. Jeanne hypähti istualleen.
Sitten tuntui hänestä kuin joku mies olisi nauranut.

Sikäli kuin päivä valkeni, valtasi hänet ajatus Paulista, ja hän alkoi
pukeutua jo aamun hämärtäessä.

Paul asui Sauvage-kadun varrella Cité'ssa. Jeanne aikoi mennä sinne
jalkaisin noudattaakseen Rosalien säästäväisyysneuvoja. Ilma oli
kaunis, vaikka kylmä vähän nipistelikin ihoa. Ihmisiä juoksi
kiireissään jalkakäytävillä. Jeanne astui mahdollisimman sukkelaan
kulkien hänelle osoitettua katua pitkin, jonka päässä oli käännyttävä
oikealle, sitten vasemmalle ja torille tultua kysyttävä taas. Toria ei
hän kuitenkaan löytänyt ja kysyi neuvoa sitten eräältä leipurilta, joka
antoi hänelle erilaisia tietoja. Hän lähti jälleen kulkemaan,
hairahtui, harhaili, seurasi taas uusia neuvoja, ja joutui kokonaan
eksyksiin.

Kuin hullu kulki hän nyt aivan umpimähkään. Hän aikoi jo ottaa
ajurinkin, kun huomasi Seinen. Silloin alkoi hän kulkea pitkin
rantakatua.

Noin tunnin kuluttua saapui hän vihdoin Sauvage-kadulle, joka oli
aivan pimeä pieni kuja. Hän pysähtyi portille semmoisessa
mielenliikutuksessa, ettei voinut enää astua askeltakaan.

Tuossa, tuossa talossa siis oli Paulet. Hän tunsi polviensa ja käsiensä
vapisevan. Vihdoin meni hän sisään, kulki läpi porttikäytävän, löysi
portinvartijan asunnon ja pyysi häntä, antaessaan hänelle hopearahan:

-- Voisitteko mennä sanomaan herra Paul de Lamare'lle, että eräs vanha
rouva, hänen äitinsä ystävä, odottaa häntä alhaalla.

Portinvartija vastasi:

-- Hän ei asu enää täällä, rouva.

Kova väristys kulki läpi Jeannen ruumiin. Hän sopersi:

-- Niinkö! Missä ... missä hän nyt asuu?

-- Sitä en tiedä.

Jeanne tunsi päätään huimaavan niin, että hän oli kaatua maahan ja
seisoi kauan aikaa voimatta saada sanaa suustaan. Ankaran ponnistuksen
jälkeen tuli hän vihdoin sen verran järkiinsä, että voi jupista:

-- Milloin hän muutti täältä?

Portinvartija antoi hänelle koko joukon selityksiä:

-- Pari viikkoa takaperin. He lähtivät vain eräänä iltana eivätkä
sitten enää tulleet takaisin. Heillä oli velkoja joka paikassa tässä
kaupunginosassa. Ymmärrättehän siis hyvin, etteivät he osoitettaan
jättäneet.

Jeannen silmissä välähteli isoja liekkejä, aivan kuin olisi pyssystä
ammuttu ihan hänen kasvojensa edessä. Mutta piintynyt ajatus piti häntä
voimissa, seisoallaan, näöltään tyynenä ja miettivänä. Hän tahtoi saada
tietää ja löytää Paulet'n.

-- Eikö hän sanonut mitään lähtiessään?

-- Ei mitään. He livistivät täältä tiehensä, ettei heidän tarvitsisi
maksaa.

-- Mutta varmaankin lähettää hän jonkun hakemaan täältä kirjeitänsä?

-- Jopa minä ne heille antaisin! Ja sitäpaitsi ei hän niitä saanut
kymmentäkään vuodessa. Yhden tässä vein hänelle paria päivää ennen kuin
lähtivät.

Se oli varmaankin juuri hänen kirjeensä. Jeanne sanoi nopeasti:

-- Kuulkaa! Minä olen hänen äitinsä ja minä tulin häntä hakemaan. Tässä
on teille kymmenen frangia. Jos saatte hänestä jotakin kuulla, joitakin
tietoja, niin ilmoittakaa minulle Hôtel de Normandie'hen, Havre-kadun
varrella.

Vartija vastasi:

-- Voitte luottaa minuun, rouva.

Ja Jeanne lähti nopeasti pois.

Hän alkoi kulkea välittämättä ollenkaan siitä, minne meni. Hän riensi
kuin kiireessään jollekin tärkeälle asialle, pielsi seiniä pitkin,
tuuppi ihmisiä, kulki katujen poikki huomaamatta ajajia ja ajomiesten
kiroillessa hänelle, kompasteli jalkakäytävien astimiin varomatta
niitä, riensi vain edelleen kuin mieletön.

Yht'äkkiä huomasi hän olevansa eräässä puistossa ja tunsi itsensä niin
väsyneeksi, että istuutui penkille. Siellä viipyi hän nähtävästi hyvin
kauan ja itki itse sitä huomaamatta, koska ohikulkijat pysähtyivät
häntä katselemaan. Sitten tunsi hän itseään vilustavan ja nousi
lähteäkseen pois. Hän oli niin väsynyt ja heikko, että hänen jalkansa
tuskin kantoivat häntä enää.

Hänen teki mieli mennä erääseen ravintolaan syömään vähän lihalientä,
mutta ei uskaltanut omituisesta häpeästä, pelosta ja ujoudesta,
tuntien, että kaikki huomaisivat hänen masentuneen tilansa. Hän
pysähtyi silmänräpäykseksi ovelle, katsoi sisään, näki paljon ihmisiä
pöytien ääressä syömässä ja riensi pelästyneenä pois ajatellen
itsekseen: "Minä menen seuraavaan ravintolaan". Mutta hän ei mennyt
liioin sinnekään.

Lopuksi osti hän eräältä leipurilta puolikuunmuotoisen pienen leivän ja
kävi sitä pureksimaan kulkiessaan edelleen. Hänen oli kova jano, mutta
ei tietänyt, missä juoda.

Hän kulki erään holvin kautta ja huomasi nyt olevansa
toisessa, pylväskäytävien ympäröimässä puistossa. Hän tunsi sen
Palais-Royal'iksi. Hän istuutui sinne tunniksi, pariksi, sillä
kulkiessaan auringonpaisteessa oli hänen tullut kuuma.

Sinne tuli paljon hienoa yleisöä puhellen, hymyillen, tervehtien
toisiaan, tuota onnellista yleisöä, johon kuuluu kauniita naisia ja
rikkaita herroja ja joka elää vain koreita pukuja ja huvitteluja
varten.

Joutuen hämilleen sellaisen loistavan joukon keskellä Jeanne nousi
paikaltaan ja aikoi lähteä tiehensä. Mutta yht'äkkiä juolahti hänen
päähänsä ajatus, että hän saattoi tavata siellä Paulin, ja hän alkoi
kävellä ja tarkastella ihmisten kasvoja, kulki yhtämittaa edestakaisin
puiston päästä toiseen, vaatimattomin, mutta nopein askelin.

Ihmiset kääntyivät ja katsoivat häneen, toiset nauroivat hänelle ja
viittailivat keskenään häneen. Jeanne huomasi sen ja lähti pois
ajatellen, että varmaankin naurettiin hänen pukunsa kuosille ja
ruutukaiselle, viheriäiselle hameelleen, jonka vaatteen Rosalie oli
valinnut ja joka oli Goderville'n ompelijattaren ompelema Rosalien
neuvojen mukaan. Eikä Jeanne uskaltanut enää kysellä ohikulkijoilta
tietäkään. Lopulta rohkaisi hän kuitenkin mielensä ja pääsi vihdoin
hotelliinsa.

Sen päivän istui hän sitten kokonaan tuolillaan sänkynsä jalkopuolella
hievahtamatta paikaltaan. Hän söi, kuten edellisenä iltana, keittoa ja
vähän liharuokaa. Ja sitten pani hän maata, tehden kaikki aivan
koneellisesti, totuttuun tapaan.

Seuraavana päivänä hän meni poliisipäällikön virastoon pyytääkseen,
että ottaisivat selkoa hänen pojastaan. Ei voitu hänelle mitään varmaa
sanoa, mutta luvattiin ryhtyä asiaan.

Sitten maleksi hän katuja pitkin yhä toivossa, että Paul sattuisi
tulemaan häntä vastaan. Ja tuossa väenvilinässä hän tunsi olevansa
vieläkin enemmän yksin, hukkaan joutunut ja kurjempi kuin koskaan
autiolla maaseudun lakeudella.

Hänen palattuaan iltasella hotelliin sanottiin hänelle, että herra
Paulin puolesta oli kyselty häntä ja että oli luvattu tulla uudelleen
seuraavana päivänä. Veri tulvahti Jeannen sydämeen ja hän ei ummistanut
silmiään koko yönä. Olikohan se hän? Kyllä, hän se oli varmasti,
vaikk'ei Jeanne voinut päättää häntä siksi niistä merkeistä, jotka
hänelle annettiin.

Yhdeksän aikaan aamulla kolkutettiin hänen ovelleen ja hän huusi:
"Sisään!" ollen jo valmis avoimin sylin heittäytymään poikaansa
vastaan. Mutta eräs tuntematon henkilö esittäytyi. Ja pyytäen anteeksi,
että oli tullut häiritsemään, selitti hän asiansa ja ilmoitti tulleensa
perimään rahoja, jotka Paul oli hänelle velkaa. Jeanne tunsi itkevänsä,
vaikk'ei tahtonut näyttää sitä, ja kuivasi sormensa päällä kyyneleitään
niiden kiertyessä hänen silmäinsä kulmiin.

Vieras oli, näet, Sauvage-kadun varrella olevan talon portinvartijalta
saanut kuulla rouvan tulosta, ja kun ei hänen ollut onnistunut saada
käsiinsä tuota paennutta nuorta herraa, niin kääntyi hän nyt äidin
puoleen. Ja hän ojensi paperin Jeannelle, joka alkoi sitä katsella
mitään ajattelematta. Hän luki numeron 90, otti taskustaan rahat ja
maksoi.

Sinä päivänä ei Jeanne enää käynyt kaupungilla.

Seuraavana päivänä tuli vielä toisia velkamiehiä, ja Jeanne antoi
kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, jättäen itselleen vain parikymmentä
frangia. Sitten kirjoitti hän Rosalielle ja ilmoitti hänelle tilastaan.

Päivänsä vietti hän maleksimalla kaupungilla odottaessaan vastausta
palvelijaltaan ja tietämättä, mitä tehdä, miten saada ikävät,
loppumattoman pitkät hetkensä kulumaan, tuntematta ketään, jolle olisi
voinut ystävällisen sanan sanoa, ketään, joka olisi hänen kurjan
asemansa tuntenut. Hän käveli vain umpimähkään ja häntä vaivasi nyt
kova halu päästä lähtemään pois, palaamaan takaisin pieneen kotiinsa,
joka siellä yksinäisen maantien varrella seisoi.

Häntä oli murhe masentanut siihen määrin, ettei hän muutamia päiviä
aikaisemmin ollut voinut siellä enää elää, ja nyt tunsi hän
päinvastoin, ettei voinut enää elää muualla kuin siellä, minne hänen
synkän elämänsä tavat olivat juurensa laskeneet.

Eräänä iltana sai hän vihdoin kirjeen ja kaksi sataa frangia.

Rosalie kirjoitti:

  "Rouva Jeanne! Tulkaa kohta takaisin, sillä minä en lähetä teille
  enää mitään. Ja herra Paulia lähden minä sitten hakemaan, kun olemme
  saaneet tietoja hänestä.

  Terveiseni! Palvelijanne Rosalie."

Ja Jeanne palasi Batteville'en eräänä aamuna, jolloin satoi lunta ja
oli hyvin kylmä.



XIV.


Jeanne ei käynyt enää ulkosalla, ei hievahtanut enää paikaltaan. Hän
nousi joka aamu samaan aikaan, katsoi ikkunasta, minkälainen ilma oli,
ja meni sitten istumaan ruokasaliinsa uunin ääreen.

Siellä hän istui päivät pitkään liikkumatta, tuijottaen vain tuleen,
antaen ikävien ajatustensa harhailla mielin määrin ja seuraten
kurjuutensa surullista kulkua. Ja hämärä laskeutui vähitellen hänen
pieneen huoneeseensa hänen hievahtamatta paikaltaan muuta kuin
lisätäkseen puita pesään. Sitten toi Rosalie hänelle lampun ja sanoi:

-- No, rouva Jeanne, teittiä pitää vähä ravistaa, ett' tulis' viel'
ruokahalu tän' iltan'.

Häntä vaivasivat usein piintyneet ajatukset, ja turhanpäiväiset
mietteet kiusasivat häntä niin, että vähäisimmätkin asiat näyttivät
hänen sairaissa aivoissaan äärettömän tärkeiltä.

Hän eli vain menneisyydessä, ammoin jo olleessa ajassa, muisteli alati
elämänsä ensimmäisiä aikoja ja häämatkaansa Korsikaan. Tämän saaren
maisemat, jotka jo kauan sitten olivat jääneet häneltä unohduksiin,
ilmestyivät yht'äkkiä hänen silmiensä eteen uunin hiiloksessa. Ja hän
muisti kaikki yksityiskohdat, kaikki pikkuseikat, kaikki henkilöt,
jotka oli siellä nähnyt. Hän oli näkevinään heidän oppaansa Jean
Ravolin ja kuulevinaan hänen äänensäkin.

Sitten muisteli hän Paulin lapsuuden ajan suloisia vuosia, jolloin
poika pani hänet istuttamaan vihanneskasveja ja hän oli polvillaan
mullassa täti Lisonin vieressä ja he molemmat kilpailivat tehdäkseen
mieliksi lapselle, joka tahtoi koettaa, kumpi heistä taitavammin pystyi
istukkaita ottamaan ylös ja sai suurimman määrän uusia niistä
kasvamaan. Ja hiljakseen sopersivat hänen huulensa: "Paulet, pikku
Paulet poikani!" aivan kuin hän olisi puhutellut poikaansa. Ja kun
hänen unelmansa tulivat tähän sanaan, niin kirjoitteli hän välistä
tuntikausia tyhjään ilmaan sormellaan kirjeitä hänelle. Hän piirteli
niitä verkalleen istuessaan uunin ääressä, kuvitteli oikein näkevänsä
ne, ja kun luuli erehtyneensä, alkoi hän P:stä uudelleen, kirjoittaen
väsymyksestä vapisevalla kädellään ja ponnistaen voimansa voidakseen
kirjeen loppuun panna oman nimensä. Ja lopetettuaan alkoi hän uudelleen
taas.

Lopulta ei hän enää jaksanut, sekoitti kaikki, kirjoitti ihan toisia
sanoja ja hermostui aivan hulluuteen saakka.

Hän sai yksineläjän kaikki omituiset tavat. Häntä suututti, kun
pieninkin esine ei ollut tavallisella paikallaan.

Usein pakoitti Rosalie hänet kävelemään ja vei hänet ulos maantielle,
mutta parinkymmenen minuutin kuluttua sanoi jo Jeanne: "En jaksa enää,
lapsukaiseni!" Ja istuutui ojan reunalle.

Kohta oli kaikkinainen liikkuminen hänelle vastahakoista, ja hän oli
vuoteessaan niin myöhään kuin mahdollista.

Yksi ainoa tapa oli hänessä pysynyt lapsuudesta asti aivan
muuttumattomana, se, että hän heti kahvin juotuaan äkkiä nousi
vuoteestaan. Hän oli aivan erikoisesti mieltynyt juomaan kahvia
puolittain keitetyn maidon kanssa, ja häneen olisi koskenut kovasti,
jos hänen olisi täytynyt jäädä ilman tätä juomaansa. Siksi odottikin
hän joka aamu kärsimättömänä Rosalien tuloa huoneeseen, ja heti kun
täysi kuppi vain oli asetettu hänen yöpöydälleen, hypähti hän
istualleen ja tyhjensi sen nopeasti, jopa hieman ahmienkin. Ja heittäen
sitten pois peitteensä hän alkoi nopeasti pukeutua.

Mutta vähitellen otti hän tavakseen ruveta haaveksimaan ja
mietiskelemään vielä jonkun aikaa sen jälkeen, kun oli pannut kuppinsa
pois, ja kävi uudelleen pitkäkseen vuoteeseensa. Ja päivästä päivään
venytti hän tätä laiskotteluaan, kunnes Rosalie vihoissaan tuli ja
miltei väkisin puki hänen päälleen.

Ei hänellä muuten ollut enää nimeksikään omaa tahtoa, ja kun hänen
palvelijansa pyysi häneltä neuvoa, kysyi häneltä jotakin, tahtoi tietää
hänen mielipidettään, niin vastasi hän: "Tee miten tahdot, kultaseni!"

Hän uskoi, että häntä suorastaan vainosi jonkinlainen
hellittämätön kova kohtalo, niin että hänestä tuli oikea itämaalainen
sallimaanuskoja, ja kun hän oli aina nähnyt, että hänen unelmansa
häipyivät tyhjiin ja hänen toiveensa raukesivat, niin ei hän uskaltanut
enää mitään yrittääkään, vaan horjui ja epäili päiväkaudet ennenkuin
kävi yksinkertaisempiinkaan asioihin käsiksi, sillä hän oli varma
siitä, että aina tekisi nurinkurin ja että kaikki kääntyisi hänelle
pahoinpäin. Ja alati sanoi hän:

-- Minulla vain ei koskaan ole ollut onnea elämässä.

Johon Rosalie vastasi:

-- Mitähä te sanoisitt', jos teittin pitäis työt' tehdä leippänn'
etteen, jos teittin pitäis' jok' aamu kello kuudelt' ylös noust' ja
päivätyöhön menn'? Ja niit' semmoisii kyll' on senttää, ja kun he
vanhoiksi tulee, niin kuolee he kaikk' kurjuuteen.

Jeanne sanoi silloin:

-- Ajattelehan toki, että olen aivan yksin, että poikanikin on minut
hylännyt.

Siitä Rosalie suuttui ja tiuskasi:

-- Mokomaki juttu! Entäs sitt' ne lapset, jotk' ovat sotapalveluksess'?
Entäs ne, jotk' Ameriikkaha menee?

Ameriikka oli hänestä jokin epämääräinen maa, jonne ihmiset menevät
rikkautta ansaitsemaan palaamatta sieltä koskaan takaisin.

Ja hän jatkoi:

-- Ain' tulee kuitenk' hetk', kun erot' pitää, sill'ei vanhat ja nuoret
voi koko ikääns' yhdess' elää. Entäs, jos hän kuollu' ois, mitäs te
silloin sanoisitt'? -- lopetti hän jäyhästi.

Silloin ei Jeanne vastannut enää mitään. Hän voimistui kuitenkin
hiukan, kun ilma kevään tullen kävi lauhaksi, mutta tätä virkeyden
paluuta käytti hän hyväkseen vain niin, että heittäytyi yhä enemmän
synkkien ajatustensa valtaan.

Mentyään eräänä aamuna ullakolle jotakin esinettä etsimään, löysi hän
sattumalta sieltä arkun, joka oli täynnä vanhoja almanakkoja. Niitä oli
säilytetty, kuten on tapa muutamilla maalaisihmisillä. Ja Jeannesta
tuntui silloin, että hän oli löytänyt entisen elämänsä vuodet. Ja hänet
valtasi silloin omituinen, sekava mielenliikutus, kun hän seisoi tuon
almanakkakasan ääressä.

Hän vei ne kaikki alas ruokasaliin. Niitä oli kaiken kokoisia, suuria
ja pieniä. Ja hän alkoi järjestää niitä pöydälle vuosiluvun mukaan.
Yht'äkkiä löysi hän ensimmäisen, jonka oli tuonut mukanaan Peuples'iin.
Sitä hän katseli kauan. Siinä olivat ne päivät, jotka hän oli merkinnyt
samana aamuna, jolloin lähti Rouen'ista, seuraavana päivänä sen
jälkeen, kun oli päässyt luostarikoulusta. Ja hän alkoi itkeä. Hän itki
karvaita, verkkaisia kyyneleitä, kuin vanha vaimo raukka ainakin
istuessaan pöydälle levitetyn viheliäisen elämänsä edessä.

Hänet valtasi silloin ajatus, joka kohta vietteli hänet hirveällä,
hellittämättömällä, hurjalla tavalla. Hän tahtoi ottaa selkoa siitä,
mitä oli tehnyt, melkein päivästä päivään.

Hän ripusti seinille peräkkäin kaikki nuo kellastuneet almanakat ja
kulutti tuntikausia katsellessa niitä, milloin mitäkin, ja
miettiessään:

-- Mitä tapahtui minulle tuossa kuussa?

Hän oli alleviivannut elämänsä muistettavimmat päivät, välistä löysi
hän kokonaisen sanankin, ja näin järjesti, ryhmitti ja liitti hän
sitten yhteen kaikki pikkuseikat, jotka olivat sattuneet jonkun tärkeän
tapauksen edellä tahi jälkeen. Itsepäisesti tarkastamalla kaikki,
ponnistamalla muistiaan ja keskittämällä kaiken tahdonvoimansa onnistui
hänen selvittää melkein kaikki Peuples'issa oloaikansa ensimmäiset
vuodet, sillä hänen elämänsä etäisimmät muistot johtuivat hänelle
tavattoman helposti ja havainnollisesti mieleen. Sitävastoin tuntuivat
hänestä seuraavat vuodet häipyvän jonkinlaiseen usvaan ja sekaantuvan
toinen toisiinsa, niin että hän välistä viipyi äärettömän kauan jonkun
vuoden almanakan edessä seisoen pää painuksissa ja ajatus jännitettynä
menneisyyttä kohti voimatta selvittää, oliko se muisto tästä vai tuosta
almanakasta löydettävissä. Näin kulki hän toisesta almanakasta toiseen
pitkin salia, jota ympäröivät aivan kuin ristintien kuvat nuo menneiden
päivien muistomerkit. Äkkiä saattoi hän istuutua jonkun eteen ja jäädä
paikalleen liikkumatta iltaan asti katsellen sitä mietteisiinsä
vaipuneena.

Kun sitten auringon lämmittäessä kaikki elämännesteet elpyivät eloon,
kun vilja alkoi pelloilla kasvaa ja puut vihannoida, kun omenakukat
pihalla puhkesivat vienosti punertaviksi palloiksi ja levittivät
tuoksuaan lakeudelle, silloin valtasi hänet yht'äkkiä kova levottomuus.
Hän ei pysynyt enää paikoillaan, vaan käveli edestakaisin, meni ulos ja
tuli jälleen takaisin monta monituista kertaa päivässä, ja kuljeksi
välistä talosta taloon haltioissaan aivan kuin jonkinlaisen ikävän
kuumeessa.

Kun hän näki ruohikossa päivänkukan piilevän tahi auringon säteen
väreilevän puunlehvillä tahi sinisen taivaan kuvastuvan vesilätäkössä
maantien kuopassa, niin käänsi ja myllersi se hänen mielensä kokonaan
herättäen hänessä kuin kaiun nuoren tytön sydämen ailahduksista,
tunteita niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin hän haaveksi kenttiä
pitkin samoillessaan.

Hän oli tuntenut saman väristyksen, nauttinut samasta suloisesta
hurmasta noina lämpiminä päivinä, jolloin hän odotti tulevaisuutta,
kuten nyt, kun hänen tulevaisuutensa jo oli mennyt. Nyt nautti hän
siitä vielä sydämessään, mutta kärsi samalla kertaa aivan kuin tuo
uudelleen heränneen elämän ikuinen ilo tunkeutuessaan hänen
kuihtuneeseen ruumiiseensa, hänen viileään vereensä ja lamautuneeseen
sieluunsa olisi kyennyt luomaan häneen vain heikon ja tuskallisen
viehätyksen tunteen.

Hänestä tuntui myöskin kuin jotakin olisi muuttunut kaikkialla hänen
ympärillään. Aurinko ei ollut enää yhtä lämmin kuin hänen
nuoruudessaan, taivas ei enää yhtä sininen, nurmi ei enää yhtä vihanta
eikä kukkaset yhtä heleät ja tuoksuvat, yhtä juovuttavat.

Toisin päivin valtasi hänet kuitenkin niin suloinen elämän tunne, että
hän alkoi uudelleen ikävöidä jotakin, toivoa ja odottaa, sillä onko
edes mahdollista, olkoonpa kohtalo kuinka itsepintaisen kova tahansa,
olla kokonaan toivomatta, kun luonnossa on kaunista.

Hän käveli kävelemistään tuntikausia kuin kiihtyneen mielensä
pakoittamana. Ja toisinaan pysähtyi hän yht'äkkiä istuutuakseen
maantien varrelle ja miettiäkseen noita ikäviä asioita. Miks'ei häntä
oltu rakastettu niinkuin muita? Miks'ei hän ollut saanut osakseen
rauhallisen elämän vaatimattomintakaan onnea?

Jopa hän toisinaan hetkiseksi unhoitti senkin, että oli tullut
vanhaksi, ettei hänellä ollut enää muuta edessään kuin muutamia ikäviä,
yksinäisiä vuosia ja että koko hänen elämänsä ura jo oli loppuun
kuljettu. Ja kuin ennen muinoin, kuudentoista vuotiaana ollessaan,
rakenteli hän silloin sydäntään viihdyttäviä suunnitelmia, pieniä
suloisia tulevaisuuden unelmia. Mutta sitten tuli taas hänen sieluunsa
todellisuuden kova tunne, hän nousi ylös masentuneena kuin jokin raskas
paino olisi murtanut hänen voimansa, ja verkalleen lähti hän kulkemaan
kotia kohti jupisten: "Senkin vanha hupsu! Senkin vanha hupsu!"

Silloin sanoi Rosalie hänelle yhtämittaa:

-- Olkaas tok' rauhass', rouva! Mitäs te sill'viisii hääritt'.

Johon Jeanne alakuloisesti vastasi:

-- Minkäs sille voin? Olen kuin "Massacre" viimeisinä päivinään.

Eräänä aamuna tuli Rosalie hänen huoneeseensa tavallista aikaisemmin
ja, pannessaan hänen yöpöydälleen kahvin, sanoi hän:

-- Juokaas pian ny'! Denis on tuoll' ulkon' oottamass'. Me lähdemm'
kaikk' Peuples'iin, sill' mun on sinn' asiaa.

Jeanne luuli pyörtyvänsä, niin liikutetuksi tuli hänen mielensä. Ja
vavisten, päästä pyörällä ja voimattomana tuon ajatuksen johdosta, että
sai nähdä entisen rakkaan kotinsa, alkoi hän pukeutua.

Taivas levisi heleänä yli maailman ja hilpeästi juoksi hevonen lähtien
välistä laukkaamaan. Kun he olivat saapuneet Étouvant'in kuntaan, voi
Jeanne tuskin hengittääkään, niin rajusti sykki hänen sydämensä. Ja kun
hän sitten näki aitauksen tiilipatsaat, äännähti hän hiljaa ja aivan
tietämättään: "Oi, oi, oi!" aivan kuin hänen sydämeensä olisi koskenut.

Couillard'in talossa riisuttiin hevonen valjaista, ja sillä välin kuin
Rosalie poikansa kanssa meni asioilleen, tarjoutuivat moision
vuokralaiset saattamaan Jeannea kartanoa katsomaan. Kartanon isäntäväki
sattui juuri olemaan poissa ja hänelle annettiin avaimet käteen.

Hän meni sinne yksin, ja tultuaan vanhan kartanon eteen meren puolelle,
pysähtyi hän katselemaan. Kaikki oli ulkona entisellään, ja sinä
päivänä säteili aurinkokin hymyillen tuon ison, harmaan rakennuksen
himmentyneille seinille, joissa ikkunaluukut olivat kiinni.

Pieni kuivettuneen oksan palanen putosi hänen hameelleen ja hän loi
ylös silmänsä. Se oli kirvonnut plataanista. Jeanne meni sen luo ja
taputteli kuin eläintä tuon suuren puun sileätä, vaaleata runkoa. Hänen
jalkansa sattui sitten nurmella olevaan lahonneeseen puupalaseen. Se
oli kappale penkkiä, jossa hän niin usein oli istunut omaistensa
kanssa, sitä samaa penkkiä, joka oli laitettu samana päivänä, jolloin
Julien ensimmäisen kerran kävi heillä.

Sitten tuli hän eteisen kaksoisovelle, jota hänen oli kovin vaikea
saada auki, sillä ruostunut iso avain ei ottanut kiertyäkseen. Vihdoin
aukeni kuitenkin lukko kovalla kitinällä ja ovenpuolisko, joka myös
vähän piti vastaan, antoi myöten hänen sysäykselleen.

Melkein juosten riensi Jeanne heti ylös huoneeseensa. Hän ei tuntenut
sitä entisekseen, sillä sen seinät olivat verhotut vaaleilla
papereilla. Mutta hänen avattuaan ikkunan huumasi häntä ytimiin asti
koko tuo rakas näky taivaanrantaa myöten, metsikkö, jalavat, lakeus ja
meri ruskeine purjeineen ylt'ympäriinsä, jotka näyttivät
liikkumattomilta kaukana aavalla ulapalla.

Sitten alkoi hän samoilla tyhjässä, avarassa rakennuksessa. Hän katseli
noita seinillä olevia hänen silmilleen tuttuja tahroja. Hän pysähtyi
pienen rei'än kohdalle, joka oli rappauksessa ja jonka paroni oli
siihen tehnyt, kun nuoruuden aikojaan muistellen huvikseen usein
ikäänkuin aseella iski kepillä seinään siitä ohi kulkiessaan.

Äitivainajansa huoneesta löysi hän oven takaa, pimeästä nurkasta,
kultanuppisen neulan, jonka hän oli sinne ennen muinoin pistänyt (hän
muisti sen nyt) ja jota hän sitten monta vuotta oli kaivannut. Ei
kukaan ollut sitä silloin löytänyt. Hän otti sen sieltä kallisarvoisena
muistona ja suuteli sitä.

Hän kävi joka paikassa ja etsi, tunsi taas nuo huoneiden
seinäpapereissa olevat, melkeinpä näkymättömät jäljet, sillä uusia
papereita ei oltu seinille pantu, näki jälleen nuo kummalliset kuvat,
jotka mielikuvitus usein muodostaa kankaiden ja marmorin kuvioista ja
ajan likaamien kattojen varjoista.

Hän astui äänettömin askelin tuossa suuressa, hiljaisessa kartanossa
aivan kuin hautausmaalla, sillä siellä lepäsi koko hänen entinen
elämänsä.

Hän meni alas saliin, joka oli pimeä ikkunaluukkujen ollessa kiinni, ja
kesti kauan ennenkuin hän saattoi mitään eroittaa siellä. Mutta sitten
kun hänen silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, tunsi hän taas
vähitellen seinäverhot lintukuvineen. Kaksi nojatuolia seisoi vielä
uunin edessä aivan kuin niissä juuri olisi istuttu; ja huoneen hajukin,
jonka hän hyvin tunsi ja joka on olemassa samoin kuin elävilläkin
olennoilla, tuo epämääräinen, mutta silti helposti tunnettava vanhojen
huoneustojen selittämätön haju tunkeutui hänen sieramiinsa, kietoi
hänet muistoihin ja juovutti hänen ajatuksiaan. Hän seisoi siellä
läähättäen, vetäen keuhkoihinsa tuota menneen ajan henkeä ja tuijottaen
noihin kahteen tuoliin. Ja yht'äkkiä synnytti hänen aivoihinsa
kiintynyt ajatus hänessä hetkellisen harhakuvan ja hän oli näkevinään,
hän näki, aivan samoin kuin monta kertaa ennen oli nähnyt, isänsä ja
äitinsä istuvan lämmittelemässä jalkojaan uunin edessä.

Pelästyneenä peräytyi hän, työkkäsi selin oven pieleen, piteli siitä
kiinni, ettei kaatuisi, ja tuijotti tuijottamistaan tuoleihin.

Näky katosi.

Hämmästyksissään seisoi hän paikallaan muutamia minuutteja, sai sitten
vähitellen vallan itsensä ylitse ja tahtoi paeta pois peläten tulevansa
hulluksi. Sattumalta loi hän silmänsä oven pieleen ja huomasi siinä
Paulet'n mitta-asteikon. Kaikki pienet viivat olivat paikoillaan
maalissa eri pitkien välimatkojen päässä ja numerot, jotka olivat
kynäveitsen kärjellä siihen merkityt, osoittivat Paulet'n iän
kuukausittain sitä mukaa, kuin hän oli kasvanut. Paikoitellen oli siinä
paronin, -- isompaa, -- käsialaa, paikoitellen hänen omaansa,
pienempää, paikoitellen taas täti Lison'in hieman vapisevaa käsialaa.
Ja hänestä tuntui, että hänen lapsensa, semmoisena kuin hän silloin
oli, seisoi siinä hänen edessään vaaleatukkaisena ja painaen otsaansa
oven pieltä vasten mitattaessa hänen pituuttaan.

Paroni huudahti:

-- Jeanne, hän on kasvanut yhden senttimetrin kuudessa viikossa.

Ja rakkaudenpuuskassaan Jeanne alkoi suudella oven pieltä.

Samassa huudettiin hänelle ulkoa.. Se oli Rosalien ääni:

-- Rouva Jeanne, rouva Jeanne, aamiainen on valmis.

Hän juoksi suinpäin ulos. Hän ei ymmärtänyt mitään, mitä hänelle
sanottiin. Hän söi vain, mitä hänen eteensä pantiin, kuuli puhuttavan
tietämättä mistä, puheli varmaankin talonpoikain kanssa, jotka
kyselivät hänen vointiaan, antoi suudella itseään, suuteli itsekin
poskia, joita hänen eteensä kurotettiin, ja sitten nousi hän rattaille.

Kun kartanon korkea katto oli kadonnut näkyvistä puitten taakse, alkoi
hirveä ahdistus painaa hänen poveaan. Hän tunsi sydämessään, että oli
sanonut kodilleen ainiaaksi hyvästi.

He tulivat takaisin Batteville'en. Juuri kun hän oli menemässä sisään
uuteen asuntoonsa, huomasi hän jotakin valkoista oven alla. Se oli
kirje, jonka postimies oli sinne pistänyt hänen poissaollessaan. Hän
huomasi heti, että kirje oli Paulilta ja hän aukaisi sen tuskasta
vavisten. Paul kirjoitti:

  "Rakas äitini! En ole sinulle ennemmin kirjoittanut, sillä en
  tahtonut, että tekisit turhan matkan Pariisiin, koska minun itseni
  hetimmiten täytyy käydä Sinun luonasi. Minua on juuri kohdannut suuri
  onnettomuus ja olen kovassa pulassa. Vaimoni on kuolemaisillaan
  synnytettyään pikku tytön kolme päivää sitten ja minulla ei ole
  vähääkään rahaa. En tiedä, mitä tehdä lapselle, jota ovenvartijan
  vaimo elättää imukepullolla niin hyvin kuin voi, ja minä pelkään
  lapsen kuolevan. Etkö sinä voisi siitä huolehtia? En suorastaan
  enää tiedä, mitä tehdä, eikä minulla ole rahaa antaakseni lapsen
  elätettäväksi. Vastaa ensi postissa!

                                            Sinua rakastava poikasi
                                                     Paul."

Jeanne vaipui tuolille jaksaen tuskin kutsua Rosalieta luokseen. Kun
hän oli tullut, lukivat he kirjeen uudelleen ja istuivat kauan ääneti
toistensa edessä.

Vihdoin lausui Rosalie:

-- Mä lähden pikkast' hakemaan, rouva. Ei hänt' sill' viisii voi
jättää.

Jeanne vastasi:

-- Lähde, kultaseni!

He olivat vielä ääneti; sitten sanoi Rosalie:

-- Pankaa hattu päähänn', rouva, niin mennään Goderville'en notaarin
tykö. Jos se toinen kuolee, niin on herra Paulin nyt hänet naitava sen
pikkase vuoks'.

Sanaakaan sanomatta pani Jeanne hatun päähänsä. Sanomaton, syvä ilo
täytti hänen sydämensä, kavala ilo, jonka hän tahtoi salata mistä
hinnasta tahansa, noita inhoittavia iloja, jotka nostavat punan
kasvoille, mutta joista äärettömästi nauttii sielunsa sisimmässä
sopessa: hänen poikansa jalkavaimo oli, näet, kuolemaisillaan.

Notaari antoi Rosalielle tarkkoja tietoja ja Rosalien pyynnöstä lausui
hän ne moneen kertaan. Ja kun oli sitten varma siitä, ettei erehtyisi,
sanoi Rosalie:

-- Olkaa huolet' ny'! Kyll' mä asian toimitan.

Ja samana yönä hän matkusti Pariisiin.

Kaksi päivää oli Jeanne pää niin sekaisin, ettei hän kyennyt miettimään
mitään. Kolmannen päivän aamuna sai hän pienen kirjeen Rosalielta, joka
ilmoitti vain tulevansa, saman päivän iltana, ei mitään muuta.

Kello kolmen aikaan antoi Jeanne naapurinsa valjastaa kärryt ja viedä
hänet Beuzevillen asemalle, jossa hän odotti palvelijattarensa tuloa.

Hän seisoi asemasillalla tuijottaen koko ajan raiteita pitkin, jotka
kapenemistaan kaveten häipyivät etäisyyteen. Vähä väliä katsoi hän
kelloa. -- Vielä kymmenen minuttia. -- Vielä viisi. -- Vielä kaksi. --
Nyt oli aika junan tulla. -- Mutta ei mitään näkynyt tuolla etäisellä
tiellä. Yht'äkkiä huomasi hän sitten valkoisen kohdan, savua, ja sitten
sen alla mustan pisteen, joka alkoi suurenemistaan suureta läheten
kovaa vauhtia. Ja vihdoin kulki iso kone vauhtiaan hiljentäen ja
puhkuen Jeannen ohi, joka katseli tarkkaan vaunuihin. Useita ovia
avautui ja ihmisiä tuli ulos, puseroihin puettuja talonpoikia, naisia
korineen ja pikkuporvareja, lerppahatut päässään. Vihdoin huomasi hän
Rosalien, joka tuli kantaen sylissään jonkinlaista valkoista kääröä.

Jeanne tahtoi mennä häntä vastaan, mutta hänen jalkansa olivat käyneet
niin hervottomiksi, että hän pelkäsi kaatuvansa. Kun Rosalie huomasi
hänet, meni hän emäntänsä luokse rauhallisena kuten aina ja sanoi:

-- Päivää, rouva! Täss' mä taas oon. Mut ei se vaivatt' kulunn'.

-- No? -- kysyi Jeanne.

-- No, -- vastasi Rosalie, -- hän kuol' viime yön'. Heiät vihittiin ja
täss' on pikkanen.

Ja hän ojensi Jeannelle lapsen, jota ei näkynytkään vaatteiden sisältä.

Koneellisesti otti Jeanne lapsen häneltä; he poistuivat asemalta ja
nousivat rattaille.

Sitten sanoi Rosalie:

-- Herra Paul tulee hautajaisten peräst'. Huomenn' vissist tähä aikaa.

Jeanne sai vain soperretuksi:

-- Paul!...

Aurinko oli painumaisillaan taivaanrantaan valaen kirkkauttaan
vihannoiville lakeuksille, jossa siellä täällä heleinä kukki
kullankarvaisia voikukkia ja veripunaisia valmuja. Ääretön rauha lepäsi
yli tyynen maan, josta versoivat elämänidut. Kärryt kiitivät nopeaa
vauhtia ajomiehen hoputtaessa hevostaan kieltään maiskauttamalla.

Ja Jeanne katsella tuijotti eteensä ylös ilmaan, kohti sinistä
taivasta, jossa viilteli pääskysiä kiitäen, kaarrellen. Ja äkkiä tuntui
hänen polvissaan, hänen ihossaan, läpi hänen hameensa, suloinen lämpö
tuosta pikkuolennosta, joka nukkui hänen sylissään.

Silloin valtasi hänet ääretön mielenliikutus. Hän paljasti yht'äkkiä
lapsen kasvot, joita ei vielä ollut nähnyt, poikansa tyttären kasvot.
Ja kun tuo hento olento, kirkkaan valon häikäisemänä, aukaisi siniset
silmänsä ja liikutti huuliaan, alkoi Jeanne sitä kiihkeästi halailla,
nosti sen käsivarsilleen ja suuteli sitä suutelemistaan.

Tyytyväisenä, mutta karskisti hillitsi Rosalie häntä:

-- No, no, rouva, riittää jo, tai laitatt' sen huutaan! Ja sitten
lisäsi hän vastaten varmaankin omille ajatuksilleen:

-- Elämä, nähkääs, ei oo niin hyvä eikä niin huono kuin miks' sit'
luulee.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.