Title: Korpelan seppä
Author: Meriläinen, Heikki, 1847-1939
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Korpelan seppä" ***


KORPELAN SEPPÄ

Kirj.

Heikki Meriläinen


Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1909.



I LUKU.


Harmaana, raskaannäköisesti pulppuilevana patsaana nousi kesäillan
tyyneen korkeuteen savu Erkkilän karjatarhaan tehdystä suitsusta. Talon
lehmät siinä hyvässä sovussa kiertelivät suitsua, mutta Marian lehmää,
joka oli muualta ostettu, vihasivat kaikki eikä se uskaltanut tulla
lähellekään, vaan täytyi värjötellä ulompana. Toisista lehmistä
eronneet hyönteiset keräytyivät hänen ympärilleen, niin että yhtenä
pilvenä pörisi ja surisi paarmat, tuppipaarmat, tökkijäiset, kärpäset
ja monenmoiset hyönteiset. Eikä ne vähääkään hälvenneet, vaikka lehmä
hoikalla hännällään myötäänsä huiski, kopisteli jalkojaan maahan ja
puisteli päätään niin että suuret korvat löpisivät kasvopäihin.

Mutta Maria tuli nyt tarhaan, aholta kerättyjä kannonpalasia kainalossa
ja kuiva tuohikäppyrä kädessä. Lehmä kun arvasi Marian nyt olevan
suitsuntekohommissa, niin se ystävällisesti myristen lähti juoksemaan
Marian luokse.

Maria, nähtyään lehmänsä pilvenä häärivän hyönteisparven hätyyttämänä,
ryöpsähti maahan polvilleen ja edessään olevan pienen kannon juureen
teki tuomistaan kannon palasista ja tuohikäppyrästä tulen ja kattoi sen
maasta kynsimillään sammalilla ja turpeilla, joten se rupesi
tupruttamaan sakeaa, harmaata savua. Tätä savua nyt Maria esiliinallaan
huiskautti vieressään seisovan lehmänsä yli, että siitä hyönteiset
eroaisivat, ja silloinpa ne pöristen lähtivätkin korkeuteen ja
hävisivät sille tielle, ettei näkynyt eikä kuulunut yhtään.

Nyt lehmä koetti osottaa kiitollisuuttaan Marialle nuoleskelemalla
tämän käsiä, kyynäspäitä ja lanteita ja mitä vaan kerkisi. Mariakin
kynsien lehmänsä korvallisia ja taputellen sen kasvoja puheli: "Sinä
Maatikki, minun oma Maatikkini! sinä olet yhtä orpo ja turvaton kuin
minäkin. Sinun täytyy pelätä kaikkia muita ja olla allakynsin kuten
minunkin. Ei ole sinullakaan edes sarvia, joilla puolustaisit itseäsi.
Ja mitäpä etua olisi sinulle enempi kuin minullekaan itseni
puolustuksesta; saisit vaan ylivoiman ärsytetyksi itseäsi vastaan.
Niin... Me olemme huonemiehiä, toisten armoilla eläjiä, meidän on aina
toteltava. No, no, elä nyt niin kovasti nuole sillä karkealla, suurella
kielelläsi, ihan hajalle kaahnutat minun vaatteeni... Voi, voi, kun
sinulla nyt on lysti, kun pääsit syöpäläisistä vapaaksi. Oikein
silmäsikin panet melkein umpeen, nuo suuret paksuluomaiset silmäsi, ja
nuokin suuret korvasi lupsahtelevat hermotonna siinä minua nuollessasi.
Voi, voi, kun sinä kuhnutat niin kovasti! Vaan enhän voi sinua kieltää,
kun sinä muuten et voi minulle hyvyyttäsi osottaa."

Nyt kuitenkin suitsun päällä olevat sammalet ja turpeet paloivat
tuhkaksi ja tuli pääsi vapaasti liekehtimään, joten savu muuttui
kuumuutta henkiväksi siniseksi kitkuksi. Nyt Maria kokosi liekehtivät
kannon palaset koommaksi, peitti ne uusilla turpeilla ja vielä kerran
taputeltuaan Maatikkia kasvoille lähti taloon, tullakseen sieltä vähän
ajan perästä lypsämään.

Mutta nyt kun Maatikin suitsu rupesi tupruttamaan paksua savuaan ja
talon lehmien suitsusta oli jo savu väsähtänyt, niin yksi talon
lehmistä lähti tulla lurjottamaan Maatikin luokse ja tullessaan jo
mulisteli verestäviä silmiään, näyttääkseen Maatikille että suitsu on
jätettävä hänelle. Tämän mulistelemisesta ei Maatikki kuitenkaan ollut
tietääkseenkään, märehti vaan rauhallisena ja olisi antanut sen tulijan
tulla toiselle puolen suitsua. Mutta se tulija tapansa mukaan töyttäsi
Maatikkiin käsiksi, osottaen suuret sarvensa Maatikin kylkeä vasten.
Maatikki ei nyt väistynyt, pyörähti vaan päin ja rupesi vastustamaan ja
vihasta möristen puski vastustajaansa. Vastustaja, kun aina oli nähnyt
Maatikin pakenevan, ei kuitenkaan antanut perää, vaan rynnisti yhä vaan
uhemmin. Tässä temmellyksessä joutuivat Maatikin etujalat suitsuun.
Suuttuneena vastustajalleen ei se tullutkaan tarpeellisessa
silmänräpäyksessä hypänneeksi pois, vaan sitten vasta kun tunsi
polttavan, sydäntyi enemmän ja teki vielä hurjemman rynnistyksen, millä
voittikin vastustajansa. Vihasta älisten meni viimeksimainittu monta
kymmentä askelta yhtenä jakkarana ja jalat kyntivät syviä vakoja ahon
kamaraan.

Voitettuaan vastustajansa Maatikki tunsi tuskan jaloissaan ja puhalti
raskaan henkäyksen, tullen levottomaksi. Sitten rupesi juoksentelemaan
ympäri ahoa ja tuskan yltyessä lähti laukkailemaan. Pani kielensäkin
pitkälle ja kummallisesti möristen laukkaili, kiihtyen yhä enemmän kun
tunsi tuskan jaloissaan suurenevan.

Tämän näkivät talon lapset tullessaan talon lehmien suitsua korjaamaan
ja juoksivat Marian huoneeseen. Maria oli juuri lähtemässä lypsämään,
kun lapset, pyörein silmin, melkein huutaen, sanoivat: "Meidän Sunteri
puski Maatikkia että se poltti jalkansa ja laukkailee tuolla aholla."

Sen kuultuaan Maria meni kuin ukkosen lyömä. Hehkuvan punakat kasvot
menivät melkein mustiksi, lypsinkiulu putosi käsistä ja tuskainen
huudahdus kuului: "Herra Jumala sentään!" Tämän sanottuaan lähti
ikäänkuin mieletön juoksemaan sinne lehmitarha-aholle ja nähdessään
Maatikin kieli pitkällä ja ölisten laukkailevan sinne tänne, huusi:
"Maatikki, Maatikki! Minun rakas Maatikkini, mikä sinulle on tullut!"

Tätä ei Maatikki kuitenkaan näyttänyt kuulevan, laukkasi vain kuin
järjetön. Mutta viimein hän syöksyi pitkäkseen aholle, missä
tuskaisesti öhkien kimputti etujalkojaan, niin että koko ruumis liikkui
sen mukaan, ja kielensä työnsi yhä pitemmälle ja väliin mörähteli
entistä kamalammasti.

Nyt Maria riensi Maatikin luokse. Mutta nähtyään, että kumpasestakin
etujalasta olivat kaviot lähteneet ja että veri roiski kyntyräisistä,
löi käsiään toisiinsa ja hampaat kirahtivat yhteen.

Maria tunsi nyt koko ruumiinsa vapisevan niin että luuli luhistuvansa
maahan. Pieksi vaan käsiään yhteen kuni mieletön eikä ymmärtänyt mitä
tehdä; ei edes voinut mennä puhuttelemaan Maatikkia, se kun ihan
mielettömän näköisenä kiemurteli, pieksäen ja kimpsuttaen jalkojaan,
joista veri yhä roiski kauvas ympärille. Maria väänteli ja väliin
pieksi käsiään yhteen ja vapisemisen pakosta hoiperteli sinne ja tänne,
ja yhteen kiristyneitten hampaitten raosta ikäänkuin väkisten tunkeutui
katkeamattomat voivotukset.

Tuokion kuluttua hän kuitenkin melkein itse tajuamattaan lähti
juoksemaan peltojen perillä kyntämässä olevan talon isännän luokse,
joka nähdessään Marian ihan mielettömän näköisesti juoksevan sinnepäin
ja kuultuaan hänen tuskaiset katkeamattomat voivotuksensa seisotti
hevosensa ja Marian vielä ollessa kaukana huusi: "Mikä on tullut? Onko
joku kaivoon pudonnut? Vai mikä? Onko tuli irti?"

"Maatikilta on kaviot lähteneet", kuului Marian suusta hätäisesti
melkein huutavat sanat, jonka sanottua pääsi parahtava itku.

Isäntä painoi auransa syvään, nakkasi suitset aitaan kiinni, jota
tehdessään sanoi: "No Jumala nähköön, mikä kumma siltä nyt on kaviot
vienyt!" Sen sanottuaan lähti juoksujalassa katsomaan sitä tapausta.
Silmät renkaisillaan, että valkeaiset näkyivät ympäri ruskeitten
silmäterästen, läheni hän Maatikkia, joka tällä välillä oli noussut ja
laukannut toiseen paikkaan ja kaatunut uudestaan samalla tavalla
pieksämään itseään.

Maatikin luokse tultuaan isäntä punalti suurta takkutukkaista päätään
ja sanoi: "Siitä on lehmä mennyt. Täytyy lopettaa sen tuskat." Sen
sanottuaan juoksi suuren kirveensä, jonka hamaralla voimainsa takaa
iski Maatikin otsaan, jolloin kaikki jäsenet lavahtivat
liikkumattomiksi. Nyt isäntä tempasi tupestaan terävän veitsensä ja
kahdella vihlauksella aukasi Maatikin rinnan, josta kohisevana koskena
lähti tulemaan mustanruskea veri.

Tämän tehtyään isäntä rupesi kiireimmän kautta toimittamaan Maatikkia
lihaksi, eikäpä siinä ollutkaan pitkä aika ennenkun Maatikista oli
nahka tangolla ja lihat suolassa.

Maria ei tätä voinut nähdä, meni vaan yövuoteelleen ja siinä
kiemuroiden ja käsiään väännellen itki ja hoki: "Voi, voi Maatikki
parkaa! Voi, voi Maatikki parkaa!"

Hän ei nukkunut koko yönä ja silmät olivat turvoksissa itkusta. Kun
muutakaan ei osannut tehdä, niin talon emännän mentyä aamulypsylle meni
hän karjatarhaan hyvittelemään lehmiä. Kynsistellessään emännän
lypsettävän lehmän korvain tauksia vaikeroi: "Voi, voi että ei ole
minulla lehmää! Ei usko kukaan miten katkera on mieleni, kun piti
lehmän mennä sitä tietä ja joutua lehmättömäksi ja nähdä se surkeus."

Talon emäntä kun tässä Marian vaikeroimisessa luuli kuulevansa sitä
että Maria toivoisi saavansa talosta lehmän, jossa kaupassa
korvattaisiin hänen vahinkoaan, niin tekeytyi tavallista kylmemmäksi ja
lehmän alta maitokiulun kanssa noustuaan, keikauttaen pitkäkaulaista
päätään ja häntäänsä ylpeästi heilauttaen, sanoi: "Oma syysi! Mitä
laitoit sille eri suitsua juuri kuin pyydykseksi; olisihan se tullut
ilmankin hyvin aikaan. Sen siitä sitten sait. Kiitos keikaus ettei
meidän lehmistä sattunut siihen viemään sorkkiaan. Eikähän tuo ole suon
silmään mennyt, syöt suuhusi, niin tiedät saaneesi. Kiitä että sattui
miehiä kotiin, jotka korjasivat lihat. Siitä osaat vasta olla
viisaampi. Oppia ikä kaikki. Sen minä sanon semmoisesta vahingosta,
joka ei ole vahinko, vaan tollistus."

Tähän ei Maria voinut virkkaa sanaakaan, kun kuuli että hän sillä vaan
lisäisi emännän sättimishalua. Lähti vaan kävelemään taloon ja
kävellessään pyyhki kasvojaan vaaleankirjavaan esiliinaansa ja kiirehti
huoneeseensa, ikäänkuin kaikkea pakoon.

Huoneeseen tultuaan istui hän pöytänsä taakse ja painoi otsansa pöydän
laidalla oleviin käsiinsä, siinä itkeäkseen niin paljon kuin sydän
vaatii ja kyyneliä riittää. Mutta samassa muisti olevansa piakkoin
tulemassa äidiksi ja muisti erään kokeneen ihmisen sanoneen, että siinä
tilassa ollessa itkeminen vaikuttaa pahaa. Hän hyppäsi sentähden ylös
ja puisti päätään. Sitten meni hän pesukaapilleen, pesi kasvonsa ja
kätensä ja ne pyyhittyään otti pöytälaatikosta kuvastimen. Katsoen
siihen kampasi hän ruskeankellahtavan tukkansa yli otsasta kaatumaan
taaksepäin. Tukkansa palmikoituaan hän kuvastimeen katsoen
korvallisiltaan yhä kammalla hiljalleen ohjaili sinne irtaalleen
jääneitä lyhyitä tukan haimenia niskassa riippuvan vahvan palmikon
juurelle ja sovitteli muotoaan niin iloisen näköiseksi kuin
mahdollista. Viimein hän pisti kamman ja kuvastimen pöytälaatikkoonsa
ja istuutui kankaansa taakse, otti sukkulan käteensä ja asetti jalkansa
poikimiin. Mutta kangas tuntui tavattoman raskaalta polkea ja sukkula
rupesi tärisemään käsissä eikä osunut kankaan rakoon, vaikka kolmeen
kertaan tarjosi. Nyt Maria laski sukkulan kankaan päälle, vapautti
jalkansa poikimia polkemasta ja rupesi katkennutta loimilankaa niisien
takana liittämään kiinni, mutta sormet tuntuivat kankeilta ja silmät
hämärtyivät väkisten tunkeutuvista kyynelistä. Maria koetti viihdyttää
itseään katsomalla talon lasten kiikkumista kun ne iloisina kuni
perhoset paisteella kiikkuivat, istuen molemmissa päissä keskeä
telineelle asetettua pitkää lankkua. Mutta ei tämäkään tuntunut
huvittavan.

Hän meni nyt sänkynsä päälle pitkäkseen ja peitti kasvonsa lakanalla.
Mutta jokainen jäsen näkyi tutisevan ja tuokion perästä kuului
väräjävät sanat: "Voi että Tapani ei tiedä tuskaani että kiirehtisi
kotiin... Voi voi... Eikö hän edes näkisi unta minusta... Kunpa
tietäisin missä hän on, niin lähtisin sinne vaikka tielle kaatuisin.
Mutta seitsemässä viikossa on hän voinut kulkeutua alle ilman
aidattoman... Hyvä Jumalani, jos nyt joutuu vaikea aikani... Jumala
yksin tietää kohtaloni."

Mutta ulkona kuului heikko jyrähdys, ja heti sen jälkeen vihlaseva
kirkaisu, joka jatkui sydäntä särkevinä parkumisina.

Nyt Maria ihan kimpoamalla hyppäsi ylös. Päästyään akkunan luokse, näki
hän talon neljännellä vuodella olevan Liisin kiemuroivan maassa
pitkänään, jalka raskaan kuutta syltä pitkän lankun nenän alla, ja
Kalle ja Katri parkuivat hätääntyneinä.

"Hyvä Jumala sentään!" huudahti Maria, syöksyen ulos mennäkseen Liisiä
auttamaan. Mutta emäntä oli pirtissä taikinaa alustaessaan kuullut sen
hätä-äänen ja juoksi nyt taikinaisine käsineen ulos ja joutui ennen
paikalle. Viskattuaan lankun nenän Liisin jalan päältä pois, näki hän
jalan olevan säärivarresta poikki. Emäntä tempasi pyörtymäisillään
olevan tytön syliinsä. Pienokaisen kasvot olivat vaalenneina kuin
haavan lastu ja pää retkahti äidin käsivarrelta riippumaan varatonna.
Tämän nähtyään emäntä puristi Liisin rintaansa vasten ja kauhusta ihan
mustuneena huusi: "Rakas Jumala! Kuollut Liisi! Liisi kultani, Liisi
kultani, Liisi kultani!"

Maria kun näki emännän olevan melkein järjeltään, tarttui häntä
olkapäähän ja sanoi: "Ei Liisi ole kuollut, vain pyörtynyt. Laitetaan
vain makaamaan ja pannaan kylmä kääre pään ympäri, kyllä hän selviää."

Tätä totteli emäntä ja Marian kanssa kantaa retuuttivat Liisin emännän
kamarin sängyn päälle, jossa hän alkoikin virota. Mutta mitä
selvemmäksi Liisi virkosi tajulleen, sitä tuskaisemmin rupesi hän
kiemuroimaan ja parkumaan, niin että kahden hengen täytyi pidellä,
ettei sitä katkennutta jalkaansa rempsuttaisi aivan säpäleiksi.

Tuli nyt isäntäkin paikalle ja haki suuren villalankaisen vyönsä, kääri
Liisin jalat sillä lujaan kiini ja hampaat yhteen puristettuina, sanaa
puhumatta toimittautui Liisiä viemään kaupunkiin saamaan lääkärin apua.

Äiti ei kuitenkaan uskonut Liisiänsä miesten kuljetettavaksi, vaan
toimittautui hänkin matkaan. Ja kun venhe oli rannassa lähtöön
valmiina, niin emäntä kantaen käsivarsillaan vaatteisiin käärittyä,
kipeästi vaikeroivaa Liisiä juosta hynttyytti venheeseen, jossa
piitalle istuttuaan polviensa päällä heilutteli ja hyvitteli Liisiä,
hokien: "Liisi kultani, Liisi kultaseni! Voi, voi sinua Liisi
kultaseni!" Ei kuitenkaan Liisin valitus tauonnut, vaan niin kaukaa kun
kolmivuotiaan lapsen ääni voi kuulua, kuului Liisin katkeramielinen
valitus Luopajärven selällä etenevästä venheestä, mikä kahdella
airoparilla soutaen ja huopariparilla huovaten kiirehti kaupunkia
kohti.

Kotiin jäänyt talonväki oli kuni ukkosen lyömä, puhumattomina vaan
tölläkehtivät sinne ja tänne. Mariakin tunsi elävänsä kuin unissaan. Ei
tuntenut surua eikä iloa. Helteinen taivaskin näytti sulkeutuvan
itseensä ja Luopajärven takaa näkyvät vuoretkin näyttivät tahtovan
kätkeytyä synkkään yöhön. Ilmassa lentelevät pääskysetkään eivät
näyttäneet tietävän mihin mennä, luikoilivat vaan sinne ja tänne.

Maria istui kamarinsa akkunan pielessä ja katseli sen tapahtuman syytä
ja näki että jos emäntä ei tänä aamuna karjatarhassa olisi lisännyt
hänen suruaan, niin tuota tapausta ei olisi tullut. Hän näki että
lapset olivat kiikkulautansa laittaneet kiikkumaan entistään
korkeammalle, joten se kiikkuessa oli luistanut päätään myöten, jossa
lankun ympärille käpertynyt Liisin jalka oli joutunut lankun nenän
alle. Ilman emännän lisäämää surua hän olisi ollut kankaansa takana ja
nähtyään lapset siinä vaarallisessa kiikkuhommassaan joutunut estämään
sitä. Tätä hän siinä akkunansa pielessä istuessaan mietti ja aina
väliin tunsi ruumiinsa läpi käyvän sähkövirran tapaisen väristyksen,
joka samalla sammui tietämättömäksi.

Viimein kuitenkin hän melkein itse ajattelemattaan istui kankaansa
taakse ja rupesi kutoa nelistämään entisen tapansa mukaan eikä
muistanut väsymystään, vaikka kädet vapisivat. -- --

Nyt oli lauvantai-ilta. Maria oli kylpemästä tultuaan pukeutunut
puhtaisiin pyhäpukineisiinsa ja mitään erityistä ajattelematta istui
taas huoneensa akkunan eteen ja katseli kesantopellolla kisailevia
lampaankaritsoita, jotka emiensä rauhallisina maatessa ja märehtiä
vippastessa pukkailivat toisiaan ja väliin aina kapusivat
kiviraunioitten korkeimmille huipuille, sieltä alas ja samassa
toiselle, ja se kun kyllästytti, niin varsinkin oinaskaritsat rupesivat
taas pukkailemaan toisiaan että rusaus kuului huoneeseen aina silloin
kun niiden otsat joutuivat vastakkain.

Tätä katsellessa Marian oma yksinäisyys rupesi tuntumaan ihan
puristavalta. Tuntui kuin huoneen seinät ympärillä likeneisivät
kaikilta puolilta toisiaan, joitten puristavaan rakoon hän tunsi
olevansa joutumaisillaan. Täytyi ihan katsoa ympärilleen että onko se
totta. Seinät kuitenkin seisoivat mykkinä entisellä sijallaan,
ainoastaan pieni lyömätön seinäkello yhdellä seinällä kävellä
naksutteli tasaisia askeliaan ja oli lopettamassa yhdettätoista tuntia.
Sen nähdessään kävi kuuma huumaus Marian läpi ja kyynelten esiin
tullessa tunsi hän povessaan tuttua liikettä ja painoi päänsä pöydän
laitaan käsiään vasten ja huokasi. "Voi, voi että ei tänäkään iltana
tule Tapani. Ehkä jo ennen tulevaa lauvantaita tapaa minut vaikea aika,
niin mikä on kohtaloni silloin! Eloko, kuoloko? Jumala sen tietää."

Samassa rupesi ovesta kuulumaan hiljaista koputusta. Silloin Marian
sydän hytkähti ja ihan leimahtamalla hän kiirehti ovelle, jota
auastessa häneltä pääsi iloinen huudahdus: "No Tapani! Siinä hyvä missä
hyvää mainitaan; olin juuri ihan odottamassa."

"Niinhän sitä sanotaan että siinä paha missä pahaa mainitaan", sanoi
Tapani ja iloisesti hymyillen työntyi sisään, missä heitettyään
takkinsa ja hattunsa naulaan, kierti kätensä Marian ympäri ja veti
mukanaan sängyn laidalle istumaan.

"En voinut sanoa paha sinua nähdessäni, olit niin hyvä kun tulit. En
tietäisikään minkä makuista ikävä on, jos en olisi elänyt viimeisiä
päiviä", kuuluivat Marian iloiset, mutta valituksen sekaiset sanat.

"Mutta todellakin, olethan ihan itkenyt, kun silmäsi on aivan
turvoksissa."

"En minä ole ikävää sanottavasti itkenyt, muuta minulle on tapahtunut."

Tämän kuultuaan Tapani kalpeni ja näkyi etsivän sanaa ennenkun kysyi:
"Mikä sinulle sitten on tapahtunut?" ja ääni värisi tätä sanoessa.

"Minulla ei ole enää lehmää", sanoi Maria vapisevalla äänellä ja kierti
kätensä lujempaan Tapanin kaulaan.

Sen kuullessa Tapanin silmät leimahtivat iloisiksi kun kuuli että puhe
ei ole pahemmasta kuin lehmän vahingosta, ja rauhallisesti kysyi: "Mikä
sinulta lehmän vei?"

"Talon lehmän kanssa puskiessaan poltti suitsussa jalkansa niin pahoin
että täytyi lopettaa."

"No sitäkö sinä sitten rupeat itkemään silmäsi puhki. Lapsethan
semmoisia itkevät."

"Se raukka kärsi niin hirmuisia tuskia ennenkuin isäntä joutui
lopettamaan, että tuskin voinen koskaan unohtaa sitä kamalaa näkyä, kun
se tuskissaan pieksäytyi maassa makkarana tuossa aholla ja veri roiski
jaloista, joista tuskissaan laukkaillessa tuossa louhikolla olivat
kaviot lähteneet."

"No mutta mitäs vahingolle tekee. Ja katsohan tänne, eikö täällä ole
toinen lehmä", sanoi Tapani, povitaskustaan vetäessään paperiin
käärittyä paksua rahavihkoa.

"Eipä se ole lehmänä. Enkä usko että Maatikin laista saisin enää
koskaan, se oli niin hyvä. Voi, voi, kun se oli soma. En unohda sitä
hetkeä ihan sen tapauksen edellä, kun se nuoli minua ja koetti minulle
olla parempi kuin osasikaan. Voi, voi sentään, miten se oli soma!"

"No ei se Maatikki kuitenkaan ollut ainoa hyvä ja soma auringon alla",
sanoi Tapani iloisesti hymyillen ja taputti Mariaa kasvoille.

"Minkäs minä sille teen kun muuten en voi uskoa."

"Voi, voi, minkälainen lapsi sinä todellakin olet, kun et voi uskoa
auringon alla löytyvän kuin yhden ainoan hyvän ja soman lehmän", sanoi
Tapani leikillisesti ja kallisti Marian rintaansa vasten. Siinä hän
taputteli Marian kasvoja ja kysyi: "Johan nyt voit unohtaa surusi
lehmän vahingosta?"

"En tiedä sitä. Nyt vaan iloitsen siitä kun sinä tulit minua näkemään.
Ja iloitsisin vielä enemmän, jos lupaisit minulle tehdä pikkuisen oman
mökin tuonne järven rannalle. Siellä ei minulla tulisi koskaan niin
ikävä sinua odottaissa kuin näinä päivinä."

"En lupaa sinulle tehdä mökkiä, vaan ostan talon ja laitan sinut talon
emännäksi, ihan tulen palavaksi emännäksi", sanoi Tapani iloisesti.

"Ethän todellakaan, Tapani, pidä leikkinä; et usko miten tuskallista on
olla ylpeitten ihmisten huonemiehenä."

"Siitä on leikki kaukana. Jos vaan tahdot, niin ennen huomeniltaa saat
tässä huoneessa olla kotonasi. Isäntä on monestikin puhunut että hän
velkoja vähentääkseen möisi tästä puolen ja kauppaan pääsemme ottamalla
isännän velkoja niskaamme. Siis sana rahaksi, viimeinen velaksi."

"No aivanko totta!" huudahti Maria iloisesti.

"Se on totta kuin vettä. Jos sinulla vaan tekee mieli talon emännäksi,
niin se virka on tarjonasi aivan huomisesta päivästä."

"Totta tosiaan rupean iloitsemaan, jos saan toivoa lähestyvän vaikean
aikani saavani viettää omassa katoksessani. Voithan arvata miten vaikea
olisi minun pahana päivänäni turvautua vanhusteni turviin, kun ne niin
katkerasti kieltivät ja estivät minua sinun matkaasi lähtemästä ja
parjasivat sinuakin."

"Sitä et saa tehdä. Et kahden kaulasi edestä! Usko se", sanoi Tapani
päätään punaltaen.

"Siihen olisi ollut pakko, jos et olisi tullut kotiin, ja sehän pelko
juuri lisäsi suruani, kun kuitenkaan tämän talon ylpeään emäntään en
olisi voinut turvautua. Verihän se kuitenkin on vettä sakeampi,
sanotaan."

"Voi, voi, kultanen Mariani... Kyllä nyt tiedän syyt minkätähden
silmäsi ovat turvoksissa." Sen sanottuaan Tapani otti Marian syliinsä
polviensa päälle ja puristaen rintaansa vasten piteli kuin pientä
lasta.

Maria oli nyt ilosta niin täysi ettei voinut puhua mitään, koetti vaan
pysyä mykkänä siinä Tapanin sylissä ja puristi vaan hänkin käsillään
itseään Tapanin rintaa vasten. Tuntui siltä että ne vastakkain sykkivät
rinnat parhaiten kykenevät toisilleen tulkitsemaan tunteensa.



II LUKU.


Seuraavana päivänä rupesikin Tapani isännän kanssa tuumimaan kaupasta.
Isännästä ja emännästäkin oli tämä mieluista senkin tähden kun Liisi
piti kymmeneksi viikoksi jättää kaupunkiin jalkansa parannukselle,
johon tarvittiin rahaa, eikä ollut tietoa mistä saataisiin muuten kuin
olisi pitänyt ruveta lehmiä myömään. Aivan iloisina leimusivat nyt
talon emännän joukeat, tummaveriset kasvot Marian kamarissa istuessaan
ja kaupantekokahvia juodessaan, kun Tapani pieninä paperirahoina luki
isännän eteen viisisataa markkaa. Lauhkeasti hymyillen emäntä työnti
kätensä Marian käteen ja sanoi: "Nyt me olemme talon emäntiä. Sinä et
saa enää minua teititellä, vaan sinun täytyy minua sanoa sinuksi; minä
olen Santra." Mieluisesti hymyillen Mariakin puristi Santran kättä,
sanoen: "No minä olen sitten Maria."

Nyt Santra istui Marian viereen ja vieläkin enemmän näyttääkseen
yhdenvertaisuuttaan rupesi kertomaan niiden Marialle maan kaupassa
tulleiden kahden lehmän tapoja ja sukuperää, miten Helakukka on sitä
maan mainiota Ilkan hovin rotua, joita nyt juuri etsimällä etsitään
siitoseläimiksi ja miten he juuri karjan aluksi tahtoivat antaa parasta
mitä heillä oli. Kertoi vielä miten sekin toinen lehmä, Hopitenka on
isuksen puolelta sen mainion Kaikkolan siitossonnin alaa, joka
kaksivuotisena vasikkana maksoi neljättäsataa markkaa, silloin kun se
Littoisten hovista tuotiin Kaikkolaan.

Maria tunsi Santran puheen vaan tavalliseksi markkinapuheeksi eikä
siitä välittänyt lainkaan. Elämänhalulla täytettynä vaan istui siinä
Santran luona ainoastaan sentähden ettei viitsinyt näyttää Santralle
epäkohteliaisuuttaan lähtemällä siitä pois, ja muutenkin tuntui somalta
ja mukavalta istua omassa katoksessa, jossa yhdessä käden käänteessä
oli kaikki mikä näkyi, yksin harmaat seinän saumatkin muuttuneet
puhumaan kodin lämmintä kieltä, kun ne aina tähän asti olivat pysyneet
kylminä ja selkänsä kääntäneinä hänen tunteilleen.

Kun nyt Maria ikäänkuin lumoutuneena istui siinä melkein äänetönnä,
niin Santrakin lopetti puheensa ja toivottaen onnea lähti omalle
puolelleen ja ovessa mennessään päätään nyökyttäen sanoi: "Muistahan
nyt käydä meidänkin puolella."

"Kylläpähän, kylläpähän sitä tästä tilaa", sanoi Maria hymyillen, ja
korvat jäivät kuulemaan kun Santra juosten mennä jytyytti yli kartanon
omalle puolelleen.

Isäntäkin poistui emännän jälkeen, joten Tapani ja Maria jäivät
kahdelleen sinne kamariin. Tapani kiepsahti Marian eteen ja kahden
puolen taputellen Marian kasvoja iloisesti sanoi: "No nythän minä jo
täytin lupaukseni. Nythän sinä et ole enää vuokralaismuija, kuten
kaupungissa näet sanotaan, vaan möllötät ison talon emäntänä."

"Mutta kunpa lupaisit vielä ettet koskaan lähtisi mihinkään kotoa, vaan
asettuisit tekemään työtä tässä kotona. Sitten vasta hyvä olisi. Eikös
niin, Tapani?"

"Ei, ei! Ei pala kauan tuli tässä talossamme, jos minä jään kotiin",
sanoi Tapani päätään punaltaen ja sanoissa kuului lujuus.

"Leikilläni toki sanoinkin. Mutta yhtä minä sinulta vaadin, että
opettelet kirjottamaan, jotta voit ilmottaa missä kulloinkin olet ja
miten voit. Nämä viimeiset seitsemän viikkoa eivät olisi olleet
puolenkaan pituiset jos olisit voinut minulle ilmottaa olostasi ja
terveydestäsi."

"Olisin jo aikoja ennen sen tehnyt, mutta uskon sen sananlaskun että
vanhasta ei tule pappia, eikä tuohesta lakkia. Ja kuka Jumalan luoma
sen mahdin minulle antaisi että alkuun pääsisin ja mistä se aika
minulle tulisi että lähteä oppiin. Ja nähtävä se olisikin, kun minä
poikanulikkain kanssa koulupenkissä aakkosia piirtelisin. Tulisithan
sinäkin katsomaan kun minä koulupenkillä könöttäisin kynä kädessä,
tolkussa kuni porsaan keritsijä."

"No elähän tee pilaa hyvästä asiasta. Sinä voit opetella ihan itse.
Meillä oli kerran renki, joka minulle kirjotti aa-pee-kirjaimet, ja
tässä tuonoin löytönäni löysin sen paperin vanhan käsityökopperoni
pohjalta erään pienen laulukirjani sisästä, johon olin sen pienenä
tyttönä pannut. Annas kun minä näytän sitä."

Sen sanottuaan Maria liemahti ylös ja kankaansa takaa
konttikirjaisesta, päreistä tehdystä vakastaan kaivoi esille pienen
kirjan, jonka välistä otti kortin kokoisille laskuille taitellun,
harmaaksi tummuneen paperin ja hellävaraisesti purki sen laskuista,
ettei mutkista murtuisi. Sitten hän sitä paperia kaksin käsin pidellen
meni Tapanin viereen ja hymyillen sanoi: "Tässähän se on se koulupöytä,
jonka takana voit könöttää kenenkään näkemättä, minä koulumestarina."

"Sinä koulumestarina! Miten sokea sokeata taluttaa?"

"En ole niin sokea kuin luulet. Kyllä sinua kykenen opettamaan, ja
sehän onkin pääasia. Eikös niin?"

"Niin, niin. Mutta mitenpä sinä opetat, joka et itse osaa?"

"Hm, mistäs sinä minun osaamiseni tiedät! Kenellepä olisin mahtiani
näyttänyt, kun sinä et ole osannut lukea?"

Tapani otti nyt sen paperin kahteen käteensä ja alkoi katsella sitä
että silmät menivät soikeiksi. Kauan aikaa sitä Tapani katseli silmät
rävähtämättä ja huulet liikkuivat. Mutta nyt hän punalti päätään ja
sanoi: "Tästä ei tule hullua viisaammaksi. Kyllä karjalaispojan sana
käypi toteen, että: ennen nurmie kyntäis ennenkuin lukis."

"No mutta etkö todellakaan usko, että voisit oppia kynällä piirtämään
nämä kirjaimet?"

"Tokihan minä nyt sen opin jos en vähemmässä niin ainakin
puuronkeitto-ajassa. Mutta eihän tässäkään paperissa siltä ole
varsinaisesti mitään, vaikka tässä ovat nämä kirjaimet."

"Mutta siinähän ovat juuri ne kirjaimet mitä sanoihin tarvitaan. Ja kun
sinä opit ne kirjaimet tekemään, niin niistä voit luoda sanoja niin
paljo kuin ikänä tarvitset ja niin paljon kuin ajatus kehiä luopi."

"Todellakin... Mutta miksi et tätä ole jo ennen ottanut puheeksi?"

"Sentähden että olen sen pitänyt tarpeettomana ja olisin aina tullut
pitämään tarpeettomana, jos nämä viimeiset seitsemän viikkoa eivät
olisi olleet niin ijankaikkisuuden pituiset. Mutta elämä on oppia
kaikki. Vastaiset viikkomme voimme saada lyhennetyiksi siten että
opettelemme kirjottamaan."

"No tokihan me nyt sen teemme että opettelemme joitakin koukeroita
tekemään siksi että itse tunnemme. Suuren mieron kanssa meillä ei ole
asioitakaan."

Kun Maria näissä Tapanin viimeisissä sanoissa kuuli olevan varman
päätöksen että Tapani rupeaa opettelemaan kirjottamaan, niin lähti ulos
ja kävi Kerälän Santerilta hakemassa arkin paperia ja lyijykynän
palasen. Suoraltaan retalehtava paperi kädessään ja toisessa kolmisen
tuuman pituinen, musta lyijykynän palanen tuli hän nyt loistavin ja
matkan kulkemisesta hieman tulehtunein kasvoin kamariin, ja
ojentaessaan paperia ja kynää Tapanin eteen pöydälle, sanoi: "Nyt se
alkaa, sanoi valokuvan ottaja. Alappashan tehdä jytältää kirjaimia,
tässä on työmaa auki."

Tapani istui nyt pöydän ääreen kuten ainakin työhön ja alkoi sommitella
näppiinsä sitä lyijykynän palasta, mutta ei se ruvennut pysymään
oikeassa asennossa, vaikka Maria sitä kolmeen kertaan asetti. Viimein
kuitenkin Tapani rupesi puristamaan ihan hammasta purren ja alkoi
piirtää A:ta. Mutta kynän puristuksen takia vapisi käsi että tuskin
kynän kärki asettui paperille ensinkään. Jännitti hän sen kuitenkin
siihen ja pitkän tuokion perästä sanoi: "No tuli se yksi, mutta nuo
sakarat tulivat räntsöttämään kuin sammakon takaset."

"No, ei se ole muillakaan ollut ensimäinen aa höylällä höylätty. Teehän
toinen, niin siitä tulee jo parempi. Tästä mallistahan sinä näet,
missä suhteessa se on korjattava."

Taas rupesi Tapani A:ta tehdä jytältämään että paperi rikkautui kynän
jälellä, mutta tuokion perästä punalti päätään ja taas virkkoi: "Mutta
siitähän tuli vieläkin huonompi. Tuli pitkä kuin Nahkalan kissa."

"No, kyllä sen sivut kestävät, vaikka olisivat vieläkin pitemmät.
Teehän vielä", kehotti Maria tosissaan, vaikka sydämessään nauroi, kun
näki Tapanin olevan niin tolkussa.

Nyt Tapani jämiysi oikein uhasta. Painoi rintansa pöydän laitaan,
kierti kynällään sen malli-A:n, siten nähdäkseen miten siinä pitää
kynän kulkea tullakseen noin soma, ja sitten jännitti jokahisen
jäsenensä, että paitsi kynä-kättä oli koko olento jäykkänä kuin aitaa
vasten kallelleen väännetty tervasjuurikka. Nyt hän silmät rävähtämättä
piirti A:ta niin sydämen pohjasta että kieli työntyi hampaitten välistä
ulos sitä myöten kuin kynän jälki jatkui paperilla.

Tämän nähdessään Marialta purskahti väkisten ponnahtava nauru, niin
että täytyi mennä sängyn päälle pitkänään nauramaan.

Siitä huolimatta Tapani kuitenkin piirti A:nsa loppuun. Mutta sen
tehtyään nujautti hartioitaan ja ihmeissään sanoi: "No, todellakin.
Onko tämä nyt sitten näin vaikeaa, että viitsii yksi A syntyessään noin
paljon juonitella, vaikka häntä miehinen mies tekee ihan hiki päässä...
Minä kun lähden kirvestä tekemään, niin se syntyy kuin loitsimalla,
niin annas tuo yksi A:n ilvattu tuommoisen työn osottaa eikä sittenkään
ota sukeutuakseen."

"No mutta sanoithan sinä ensimäisen kirveen teoksesikin pajan loukkoon
joutuneen, vaikka olit tynnyrin hiiliä polttanut. Kunhan teet niin
monta A:ta kuin kirvestä olet tehnyt, niin kyllä se sitten tulee yhtä
hyvä kuin kirveskin nyt."

Näissä Marian sanoissa kuului salaista arkuutta, josko Tapani kuitenkin
kyllästyisi ja lopettaisi siihen, joten sitä sitten ei saisi koskaan
alkamaan. Tämän arkuuden huomasi Tapanikin ja nujautti voimakkaita
hartioitaan ja sanoi: "Sen minäkin sanon, että jos teen yhtä monta A:ta
kun olen tehnyt kirvestä, niin uskon että ei enää A kaipaa kätilöä
syntyessään. Mutta alkuhan se on aina hankala, sanoi entinen juurivakan
tekijä."

Sen sanottuaan Tapani painui taas pöydän laitaa vasten ryntäilleen
piirtämään A:ta ja kielen kärki taas ilmestyi hampaitten välistä
näkyviin.

Nyt Maria ei viitsinyt enää nauraa, tuntui pahalta äskeinenkin
naurunsa; pelkäsi sillä pahottaneensa Tapanin mieltä, mutta ei osannut
sitä kuitenkaan anteeksi pyytää, jäi vaan ajattelemaan Tapanin
uhraavaisuutta, kun se hänen tähtensä voi antautua noin lapselliseen
ponnistukseen.

Kauvan aikaa olivat nyt kumpikin toisilleen virkkamatta. Mutta viimein
Maria hiipi Tapanin olan yli katsomaan ja varsin miellyttääkseen
Tapania iloisesti huudahti: "No johan ne rupesivat paranemaan. Ei muuta
kuin alku on matkassa. Hiljaa se härkäkin kyntää."

"Kyllä tästä kalu tulee kunhan verrytellään, sanoi taulan tekijä",
virkkoi Tapani hymyillen ja piirti vaan A:ta että posket pullistuivat
jännityksen painosta ja otsassa oli ihan kikaraisillaan pieniä
hikihelmiä.

Maria rupesi nyt pelkäämään että taitaa Tapanille ruveta ponnistus
menemään yli voimien. Hän laski sentähden kätensä Tapanin olkapäälle ja
kehotti:

"Mutta jospa rupeisit nyt tekemään niitä pieniä kirjaimia mitä siinä
mallin alimaisessa osassa on. Ne ovat saman nimisiä kuin siinäkin
ylä-osassa. Niiden nimet saat kiinni kun muistat Aapisen tapulan.
Muistathan sen?"

"No, jo toki. Kyllä tuota penikkana sai siksi monta kertaa juntata
päähänsä, ja jos huomenna et sattunut muistamaan, niin tuli korvalle
läimäys, että kotvasen pyöri maailma mustana silmissä ja korvat
maukuivat, että luuli hautauskellojen soitannan kuuluvan. Luulisi
niitten toki yhden miehen ijän pysyvän kallossa."

Sen sanottuaan rupesi Tapani tekemään pieniä kirjaimia. Mutta mitä
kummia! Kynästä ei lähtenytkään mitään. Tapanin silmät menivät
tavattoman pyöreiksi ja melkein hätäisesti huudahti hän: "Loppuiko
tästä aine?"

Maria naurahti ja suu aukesi sanomaan: "Voi kun sinä olet lapsellinen!"
mutta tapasi huuliltaan kiinni sen sanan ja muutti sanaksi: "Ei siitä
ole aine loppunut, vaan sydän on kulunut puun tasaan. Katsohan kun minä
vuolen, niin saat nähdä että lähtee."

Marialta saatuaan kynän Tapani katseli sen ihmeellisyyttä, kun siinä on
puun sisässä se aine, joka paperille jälen tekee. Mutta hetkisen sitä
katseltuaan jämistäytyi taas entiseen asemaansa ja suusta kuului
hiljakseen: "aa", ja tuokion perästä: "pee" ja taasen tuokion perästä:
"see". Nyt pysähtyi muistelemaan aapisen tapulata, -- vaan kohta
kuului: "tee".

Tuosta d:stä tuli kaikkein luonnollisin ikäänkuin vahingon kaupassa.
Sen nähdessään Maria ihastuneena sanoi: "Mutta niitähän lähti tulemaan
kuin turkin hihasta! Nyt näkyy olevan pahin salmi soudettu."

"Kyllähän näitä penikoita näkyisi rupeavan tulemaan, kun vaan nuo
emakot opittaisiin tekemään", sanoi Tapani e:tä piirtäessään, ja kieli
jäi hammasten väliin lipottamaan.

"No, mutta sitähän paremman puutteessa voi kirjottaa sanoja vaikka
kilometriä pitkältä ilman yhdettäkään alkukirjaimetta. Katsohan
esimerkiksi tässä testamentissa. Alkukirjaimia on ainoastaan lauseen
alussa ja nimisanan alussa, joten koko tällä aukeamalla ei ole kovin
monta kymmentä alkukirjainta."

Silmät renkaisillaan katseli Tapani Marian kädessä auki olevaa uutta
testamenttia, mutta ei näkynyt pääsevän järkeensä.

Nyt Maria Tapanin olan yli kurotti sormensa Tapanin eteen paperille ja,
ikäänkuin hellävaraisesti jääden syliksi Tapanin kaulaan, sanoi:
"Piirräppäs tuohon tuo tee. Piirrähän sen viereen yy -- tee nyt kaksi
teetä -- -- no, tee nyt öö. -- Heitähän nyt tuon verran väliä ja tee
taas tee -- tee nyt uu, tuosta mallikirjasta katso. -- No, tee nyt
ällä, tuo naisen sauva. No, tee nyt ii. -- -- Jätä nyt taas tuon verran
väliä ja tee koo. -- No, tee nyt yy -- etsihän tuolta mallikirjasta.
Tee nyt ällä, tuo sama naisen sauva. Tee ää -- no, tee nyt ässä. -- --
Tee nyt taas tee, tuo tienviitta. No, tee nyt ää."

Nyt Maria taputti Tapania kasvoille ja sanoi: "No, sanoppa, mitä siihen
paperille nyt tuli?"

"Enintään hui hai."

"Elähän, mies! Siinä on kokonainen lause. Siinä on: 'Tyttö tuli
kylästä'."

Nyt Tapani rupesi tolkussa ottamaan selvää että todellako sen
kokonaisen lauseen saa niin vähällä vaivalla, ja hetken perästä
iloisesti huudahti: "No pahus! Nyt ollaan jo veräjällä. Tässähän ei ole
muuta kuin tavata jammistaa sanaa sitä myöten kuin sanaa kirjottaa,
niin siinähän se selviää mikä kirjain minkin perään on kirjotettava."

"Siinähän se, hyvä Tapani, on koko mahti. Ja sinä kun olet niin selvä
lukemaan, niin se rupeaa menemään ihan vettä valaen, kun kirjaimien
teon saat vaan opituksi", sanoi Maria ja puristi Tapania kaulasta,
siten antaakseen tietää mielihyvänsä siitä että Tapani oli ruvennut
kirjotusta opettelemaan.

Maria lähti nyt ulkokausteelle toimittelemaan ulkotehtäviään. Keveästi
hän nyt hulmakehti asiasta toiseen, ikäänkuin olisi unohtanut
raskautensa, ja hyräili erään uskonnollisen laulukirjan lauluja, kun ei
ilonsa tähden voinut aivankaan vaiti olla eikä viitsinyt nuoruutensa
ajan lauluja laulaa. Viivyttyään siellä ulkona parisen tuntia palasi
hän kamariin ja yli Tapanin olan katsottuaan huudahti: "No, sitähän
tulee kuin köyttä, johan siinä on kolme ihan kokonaista lausetta: 'Isä
kyntää kaivopeltoa. Äiti pesee rannasa vaatteita. Kerttu ajaa lehmiä
metsään'. Ainoastaan yhtä kirjainta puuttuu. Tuossa pitää olla kaksi
ässää. Tuommoisenaan tuo sana kuuluu 'rannasa', vaikka sen pitää kuulua
'rannassa', siis tuosta puuttuu toinen ässä."

"Kyllähän sitä muuten alkaisi tulla, mutta niinhän tuo tulee mutkaista
juuri kuin sika juoksisi riihitietä ja juostessaan vintturoisi sinne ja
tänne."

"Hm, se vika on heti korjattu. Tässähän on valmis tie käveltävänä.
Katsohan näitä paperissa himmeästi näkyviä viivoja. Tämän viivan
selkään istutetaan kaikki kirjaimet juuri kuin varikset aidan selkään,
ainoastaan g:n, y:n ja j:n hännät vetästään viivan alapuolelle
ikäänkuin tasapainoksi muille kirjaimille, etteivät siitä viivan päältä
tuuskahteleisi siimalleen kuni variksen poikaset aidan selästä."

Sen sanottuaan Maria otti Tapanilta kynän, istui Tapanin viereen tuolin
nurkalle ja sanoi: "Tässä se juuri tulee näkyviin alkukirjainten puute.
Se kirjotus ilman alkukirjaimia lauseitten alussa tulee tuommoista
köyden näköistä, vaikkapa sanat ovatkin täydet. Katsohan, miten toisen
näköiseksi muuttuu tämä sinun mutkainen kirjotuksesi, kun lauseitten
alkuun tehdään alkukirjaimet, vaikka niitä tulee vain kolme... Katsohan
nyt!"

"No, onhan tuo niinkuin sillä olisi siivet ja sarvet. Mutta niinhän nuo
ovat kuin tylsällä aseella tehtyjä sinunkin kirjaimesi", sanoi Tapani
ajattelematta ja kierti kätensä Marian kaulaan.

"Elähän sentään jaloin hyppää Jumalan viljaan. Olen ollut yli kymmenen
vuotta ottamatta kynää käteeni, eipä siis kumma jos ne nyt tulisivatkin
hieman hiilikoukulla tehdyn näköisiä. Vaan katsohan, kun minä haen
nutunkaavani, joissa näkyy vielä sen aikuisia kirjotuksiani, niin saat
nähdä että niissä kirjaimissa ei ole teon vikoja."

Sen sanottuaan Maria kiirehti huoneensa laipiolle ja kauan aikaa siellä
rumuttuaan palasi mustan tymperäksi tummunut paperikäärö kädessään ja
levitti sen Tapanin eteen pöydälle.

Tapani nyt katseli silmät rävähtämättä niitä kirjotuksia ja huulet
itsekseen liikkuivat. Viimein hän puistalti päätään ja vakavalla
tavalla sanoi: "Jos se on hyvää, niin se on niin hyvää, että minä en
tunne kolmeakaan kirjainta."

"Hm, sitä en minä kummastele", sanoi Maria hymyillen ja istui Tapanin
viereen tuolin nurkalle. "Käsiala on kaikilla ihmisillä siksi
omalaisena, että ensinnä nähdessään ennen näkemätöntä käsialaa joutuu
hieman ymmälle. Mutta alahan tuosta laulaa: 'Minä seisoin korkealla
vuorella -- -'. Onko se laulu sinulle tuttu?"

"Ei", kuului Tapanin vakava sana ja hieman nujautti päätään.

"No, alappas tuosta Torvelan Liisan laulua. Sehän on tuttu."

"Sitähän tuota lonkuteltiin ennen, mutta en enää tuskin muistaisi
montakaan värsyä."

"Mitäs värsyjä muistat?"

Nyt näkyi Tapani huomaavan tutun värsyn, suu vetäytyi hymyyn ja
sormellaan viilettäen rupesi hän kovalla äänellä nuotilleen laulamaan:

    Kuka sitä saattaa sanoa
    että Torvelan Liisa on hullu?
    Punasella reslalla, valkealla tammalla
    Kajaanin linnaan tullu.

    Kajaanin linnan edessä
    on veden harmaja kivi;
    siihenpä on kirjotettu
    Torvelan Liisan nimi.

"Osaatpahan sinä lukea minun kirjotustani", keskeytti Maria melkein
huudahtaen.

"No, kun kerran matkaan pääsee, niin sittenhän sitä näkyy menevän
niinkuin viittatietä... Mutta totta tosiaan, kun sinä et ole tästä
kirjotustaidostasi ennen virkkanut. Olisitpas silloin kun oltiin nuoria
ja toisistamme kaukana opettanut minua tämän verran kuin tänä aamuna,
niin olisit kerinnyt saada monta kirjettä ja tietysti minä olisin
myöskin saanut. Eihän yhdeltä puolen päiväkään paista."

"Silloinko kun olimme nuoria ja kaukana toisistamme? Silloin olin
puoleton sinulle esittämään, kun et sitä pyytänyt."

"Pyytänyt! Miten sitä osaa pyytää, jota ei tiedä olemassa olevan. Vaan
olisitpas antanut pienenkään viittauksen sinnepäin, niin olisit nähnyt
että vähästä terve ymmärtää... Mutta se aikahan on mennyt. On sama kun
kaipaisimme kolmannen vuotista lunta."

"Niinpä kylläkin. Ja onhan totta että parempi myöhään kuin ei koskaan.
Tallessa on taito taiturilla. Nytpä löytyi edestä, että sain ohjata
sinua, joka kuitenkin olisit niin ylpeä, ettet viitsisi kenenkään
muitten oppiin antautua."

"Sehän nyt on toki totta, että enhän minä tämän ikäisenä isäksi
tulevana miehenä olisi viitsinyt ajatellakaan muitten oppiin
antautumista. Mutta sitähän sanonkin että kun et ennen tätä oppiasi
minulle ilmottanut."

"En ole uskonut että sinä antautuisit todellakin niin täytenä miehenä
näin lapsellisiin hommiin."

"No, sinun tähtesi, Mariani."

Tässä Tapanin viimeisessä sanassa kuului omituinen lämpö, että Maria ei
kyennyt enää jatkamaan, vaan nojasi itsensä Tapanin syliin ja käsillään
puristi Tapanin rintaa omaa rintaansa vasten.

Äänetönnä istui Tapanikin. Mutta pitkän tuokion perästä taputti Mariaa
kasvoihin ja hymyillen sanoi: "Katsoppas, mihin tuo aurinko jo on
kiertänyt."

"Hm, eihän se ole kauvempana kuin eilenkään näillä päivin", murahti
Maria eikä kääntänyt päätäänkään näkemään sitä seinän vierellä
lojottavaa länneltä päin tullutta, keltasen vaaleaa akkunan kuvaa.
Piteli vaan itseään Tapanin sylissä, missä Tapanin sydän niin somasti
sykki hänen kasvopäähänsä.

Siinä hän ei kuitenkaan kauan viipynyt, vaan kohousi ylös ja tukkaansa
kaksin käsin työntäessään takaraivolleen sanoi: "No, todellakin se on
päivä kulta siivin lentänyt, kun kello käypi viittä eikä ole
puolipäivällisestäkään muistettu puhua mitään. Ai ai sentään! Kohta
tulevat lehmät ja pitää joutua niille suitsua valmistamaan!"

Sen sanottuaan kiirehti ruokakoppanaansa kamarin oven takana ja toi
sieltä päivällisruoat pöydälle, johon toisiaan vastapäätä istuivat
syömään. Mutta samassa Marian kasvot kävivät totisiksi ja hieman arkoja
väreitä liikkui kasvoilla. Tuokion perästä hän tyynesti kysyi: "Mihin
sinä nyt lähdet?"

"En minä nyt mene kauas. Tässä Kokkolassa, Kekkolassa, Riihelässä,
Rimpilässä ja Huhtaniemelläkin on töitä, joihin olen lupautunut. Niin
näissä lähiseuduissa rupean takoa kolkuttelemaan, että pääsen sinua
näkemään pahana päivänä. Sitten kun sinä tulet jalalta pois, niin
kahmerehdan tässä kotona. Silloin en heitä sinua päiväksikään
näkemättä. Eikös se ole oikea suunnitelma?"

"On", sanoi Maria ja hymyili.

Nyt rupesivat kuulumaan lehmien kellot. Maria hyppäsi pala suussa
pöydästä ja huudahti: "Nyt tulevat lehmät! Oi oi, että minullakin on
lehmä ja vieläpä kaksi."

Sen sanottuaan tempasi pöydältä leipäkannikan mukaansa, syöttääkseen
Helakukalle ja Hopitengalle, ja kiirehti karjatarhaan suitsun
laitantaan.

Sinne tuli Tapanikin näkemään ja kuulemaan tarkemmin miten se Maatikin
kohtalo johtui.

Maria oli saanut suitsun parhaalleen tupruamaan. Lehmät keräytyivät
sitä niin likelle kuin mahdollista ja jos ilman henki sattui
heilauttamaan savua johonkin päin kaatumaan, niin lehmät kilvan
kiirehtivät savun alle. Nyt Maria teki toisen suitsun vähän loitommaksi
ja leipäsuupaloilla viekotellen sai sinne tulleeksi Helakukan ja
Hopitengan, jossa sitten niitä hyvitellen syötti sen leipäkannikan.
Sitten lähti hän juoksemaan lypsyastiat kotoa, jona aikana Tapani jäi
puhuttelemaan lehmiä. Nyt Tapani taittoi kahdeksi Marialta saamansa
viimeisen leipäpalasen ja antoi molemmille lehmille ja alkoi
kynsöstellä niiden korvain juuria, puhutellen: "Voi, voi sinä
Helakukka, kun sinulla on kaunis, sievä pää. Niin suuret, lauhkeat
silmät, ja sarvet niin sievät ja somat. Ja etpä sinäkään Hopitenka ole
aivan ruma, vaikka onkin pääsi vähän suurempi ja nuokaan sarvesi eivät
ole aivan niinkuin yhtä paria; mutta kyllä sinä siltä olet hyvä, ethän
sinä sarvistasi lypsäkkään ja itsehän sinä ne kannat. Viime talvena
teillä on ollut nälkä niin pahantapainen, että nahkanne sisästä on
varastanut lihan pois, vaan kyllä sen tuleva talvi tuopi lisästen
kanssa takaisin. Kukkurina se hyvä mies velkansa maksaa. Mutta kyllä
todella ihan lapiolla saapi losahutella lihaa lanteillenne, ennenkun
pääsette lehmän näköisiksi. Voi, voi, kun kylkiluutkin ronottavat kuni
tuuliajon venheen kaaret ja pistelevät luut tuntuvat selissänne noitten
soman kirjavain, punakyyttöisten ja pystykarvaisten nahkojenne alta.
Voi, voi sitä nälkää, kun se on paha jos se pääsee hallitsemaan, kun
ihan lehmän nahan sisästäkin viepi lihan pois, juuri kuin sitä ei olisi
ollutkaan. Mutta kuule sinä Helakukka ja sinä Hopitenka, jotka siinä
nyt niin mielissänne lupotatte, että nälkä se kuitenkin on se
palvelija, joka nahkainne sisään lihan vielä kokoaa."

Sen sanottuaan Tapani kääntyi korjaamaan suitsua, mutta lehmät
kiertivät Tapanin luokse ja työntivät päänsä Tapanin eteen vielä
kynsittäväksi.

Nyt tuli Maria lypsyastioineen ja tullessaan iloisesti hymyillen huusi:
"Sinä täällä puhuttelet lehmiä kuni paimenpoika ainakin."

"Niinkuin Laabanin paimen, mutta lehmät vaan jo kestyivät minuun, että
tulevat perässä mihin minä vain menen."

"Kyllähän se toki hullukin hyvän tuntee. Sinä kun osaat niitten kanssa
mieliksi luperehtaa. Mutta saapas nähdä, oudostelevatko minua, kun minä
tulen lypsämään", sanoi Maria ja laskeutui Helakukkaa lypsämään.
Helakukka ei kuitenkaan arkaillut, työnti vaan päänsä Tapanin kainaloon
ja ummisti silmänsäkin, Tapanin yhä kynsöstellessä leukapieliä. Tämä
Helakukan turvautuminen tuntui Tapanista tavattoman somalle. Tuntui
kuin elukka olisi ymmärtänyt hänen äskeisen puheensa tulevan talven
viljaruuasta.

Mutta Maria nousi nyt kukkuraisillaan vaahtoilevan maitokiulun kanssa
Helakukan alta ja syvään huokaisten, ikäänkuin Jumalaa kiittäen, sanoi:
"Oi kuinka tuntuu somalle noustessa oman lehmän alta omalla maalla, kun
sitä vastoin viisi päivää takaperin samalla tantereella täytti mieleni
toivoton suru ja sanomaton kauhistus."

"Ihmisen ikä on kirjava, sanotaan", sanoi Tapani hymyillen.

Kun kumpainenkin lehmä oli lypsetty ja Maria lähtenyt kotiin juustoa
keittämään, niin Tapani poikkesi Mäkiniitylle, missä tuomet jo
parhaallaan kukkivat. Sieltä hän taitteli suurikukkaisimpia tuomen
oksia aika vihon ja toi kotiin. Sitten he molemmin laittelivat ne
kukkaiset oksat vesiastioihin, joissa ne kesäkuun illan ruskon
kultavalossa näyttivät tavattoman kauniilta ja kukkien tuoksu täytti
koko huoneen.

Kesäillan hohteisessa ja kukkien tuoksuisessa huoneessaan nyt
äänettöminä istuivat Tapani ja Maria eivätkä itsekään tienneet
minkätähden siinä olo tuntui niin omituisen somalle, vaikka ei tuntunut
halua minkäänlaiseen puheluun.

Maria viimein ikäänkuin sanoja etsien ja nojautuen Tapania vasten
sanoi: "Tuntuu kuin tämä olisi vasta meidän varsinainen
kihlaushetkemme, vai onko tämä sitten luonnon siunaava vihkimäjuhla?"

"Kumpikin tavallaan", kuului Tapanin suusta ystävällinen sana, hänen
nostaessaan kätensä Marian kaulaan.



III LUKU.


Niin kului muutamia vuosia. Tapani ei joutanut olemaan alituisesti
sepän töissä, vaan täytyi aina väliin tehdä rohmuilla kotitöitäkin.
Mutta keväiseen aikaan oli ihmisillä kiintein sepän tarvis, kun kaikki
kesätyökalut piti ennen kesää saada kuntoon. Tänä kevännä Tapani aikoi
keritä enempi kuin koskaan ennen, joten hän taloissa ennen kesätöitä
laittoi kärryt, aurat, karhit ja kuokat kuntoon ja viikatteitten
takomisen jätti siksi että kerkeisi ne takoa ennen heinän tekoa. Ja kun
toukokuun helteiset päivät kuhisten sulattivat lunta että silmissä
suurenivat pelloilla pälvet, niin ne yhä lisäsivät Tapanin mielessä
kiirettä.

Niinpä hän nyt tänä päivänä Pehkolan pajassa kuumuudessa höyryten teki
uutta auraa ja oli se valmistumaisillaan, mutta toisen saaran kärki
venyi hiukan pitemmäksi toista, joten siitä täytyi leikata liika pois.

Nyt Tapani kuumenti ahjossa sen auran saaran kärjen, minkä tehtyään
nosti sen alasimelle, otti toiseen käteensä varsiniekan leikkoraudan ja
tarkasti katsoen asetti sen sille paikalle mistä sen piti katkaista se
saaran kärki. Pajamies kun näki Tapanilla olevan kiireen, niin ei
käskyä odottanut, vaan sieppasi moukarinsa ja tuimalla tempauksella
iski leikkoraudan päähän. Mutta samassa silmänräpäyksessä Tapanilta
pääsi sydäntäsärkevä kirkaisu; kaikki aseet putosivat käsistä, jotka
hän nostalti silmiään painamaan ja pyörien yksissä jalkainsa sijoissa
huusi: "Voi, voi, voi!"

Pajamiehelle tuli hätä ja hän alkoi huutaa: "Mikä teille tuli? Herra
Jumala! Mikä teille tuli?" Mutta tuokion perästä vasta voivotustensa
seasta sai Tapani sanotuksi: "Se raudan pala lensi silmään... Miten
pääsemme taloon -- en taida nähdä mitään."

Tapanin viimeisissä sanoissa kuului katkera epätoivo ja ne loppuivat
nyyhkyttävään itkuun.

Nyt pajamies otti Tapania kädestä ja lähti taluttamaan taloon ja
voivotteli ja tuskitteli hänkin: "Voi, voi, mikä piti tulla! No jotakin
pitää nähdä! Voi tokiinsa että tuommoinen tapaus -- Herra Jumala --
että silmänräpäyksessä piti tuommoinen tapaus tulla!"

Talossakin syntyi hälinä ja jokainen tahtoi tietää, miten se tapahtui
ja miten se oli mahdollista. Mutta kun Tapani sanoi: "Täytyy päästä
kaupunkiin saamaan lääkärin apua niin pian kuin mahdollista, tuska on
suuri", niin jokainen rupesi valmistamaan lähtöä ja kohta sai Tapani,
lakanaan käärittyine päineen ruveta rekeen pehmeälle vuoteelle
selkäkenoon pitkäkseen.

Silloin Pehkolan reipas isäntä hyppäsi ajajan istuimelle ja nykäsi
oriinsa suitsia niin että humahdus vaan kuului, kun mentiin portista
tielle ja reki rupesi soutelemaan irtonaisena alla.

Illan aurinko paistoi vielä korkealla kun tultiin kaupunkiin. Pehkolan
isäntä ajoi suoraa päätä lääkärin kartanoon, ja sitaistuaan hevosensa
kiinni katon räystästä vasten pystytettyyn tikapuuhun, juoksi sisälle
ilmottamaan asiaa. Mutta lääkäri sanoi: "Huomenaamuna yhdeksän ja
kymmenen välillä on vastaanottotuntini, tuokaa silloin tänne."

Tähän ei isäntä tyytynyt, vaan kertoi että asia on kiireellisempi.
"Minäkin olen hevoseni ajanut puolikuolluksiin. Jos lähdette katsomaan
miten vaahti juoksee sen lanteita alas vieläkin." Mutta isännän puhe
suututti tohtoria, joka alkoi rönkyä että kuului kartanolle saakka:
"Minäkö sinun hevostasi katsomaan! Johan sanoin että huomenaamuna kello
9 ja 10 välillä on vastaanottoaikani, tuokaa silloin tänne."

Tämän jälkeen isäntä ilmestyi tohtorin korkeille portaille ja kovalla
äänellä porisi: "Luulisi että tohtori on ihminen, joka säälii kärsivää,
vaan perkele näkyy olevan, perkele, vaikka porossa keittäisi. Jos
olisit käden tilassa, niin heiluttaisin koiran piiskaa lanteillesi
siksi paljon, että tulisit ymmärtämään mikä kipeä on, sen tuhannen
tulinen tojohka!"

Tapanin, kun kuuli tohtorin kieltäytymisen, rupesi jokahinen jäsen
värisemään kuin ankarassa vilussa ja yhä synkempi epätoivo täytti
mielen. Mutta täytyihän siihen tyytyä.

Majapaikassaan Tapani koetti kylmässä vedessä kastetulla kääreellä
hautoa sitä jo melkein umpeen ajettunutta silmäänsä. Se kylmä kääre
vaikutti toiseen silmään hyvää, että sillä alkoi yön hämärässä saattaa
katsella. Tapanin mielen täytti nyt ihastus, että toinen silmä
kuitenkin on terve, vaikka tuska toisesta vaikutti ensin niin kovin,
että ei voinut nähdä aivan mitään ja luuli tulleensa sokeaksi.

Huomenaamuna oli tohtorin vastaanottotunti tullut ja Tapani meni nyt
tohtorin vastaanotto-huoneeseen. Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa,
ennenkun viereisestä ovesta työntyi sisälle oven täyteinen olento,
jonka leveät työkirveellä tehdyt risaiset kasvot olivat tavattoman
turvotuksissa illallisesta humalasta.

Nyt se seisattui Tapanin eteen paremmin sotaherran kuin minkään
tohtorin tapaan ja kysyi: "Mikä on silmässä?"

"Pajassa lensi tulen palava raudanpalanen", kuului Tapanin vapiseva
ääni sen suun eteen asti riippuvan kääreen takaa, mitä hän käsillään
painoi kipeää silmäänsä vasten.

Nyt tohtori tarttui kaksin käsin Tapanin päähän ja viskattuaan kääreen
lattialle väänti pään niskoille että kasvot tulivat melkein ylöspäin.
Sitten se kaksilla näpillään veti ne ajettuneet luomet auki, että näki
silmän sisään. Siinä se sitten pitkän tuokion tähysteli ja kallisteli
tavattoman suurta päätään puoleen ja toiseen, vaan kun silmästä rupesi
pursumaan vettä, niin heitti pois ja vetäytyen selkäkenossa seisomaan
sanoi: "Siinä on tehtävä leikkaus, jota ei täällä voida tehdä, vaan on
mentävä merikaupunkiin."

"Leikkaus!" kuului Tapanin suusta tuskaisen surullinen huudahdus.

"Niin. Raudan polttama palanut osa täytyy leikata", kuului tohtorin
jäykkä sana.

"Mutta miten on silmän laita, onko toivoa saada parannetuksi?"

"Riippuu leikkauksen onnistumisesta. Tervettä siitä ei koskaan tule."

Tohtorin viimeisissä sanoissa kuului sellainen kylmyys, että selvään
huomasi hänen tahtovan lopettaa keskustelun, jonka tähden Tapanikin
lopetti kyselynsä, otti lattialta kääreen, jota painoi käsillään
silmäänsä vasten, ja rupesi lähtemään pois. Mutta samassa kuuli
takanaan vihaisen ärjähdyksen: "Maksettava on kaksi markkaa!" Tämän
sanan jälestä tohtorin hengitys kuului aivan röhisevältä.

Tohtorin repostelemisen takia Tapanin silmää karttoi aivan vihlomalla
ja pani vapisemaan ihan jokahisen jäsenen. Nyt hänen vapisevasta
kädestään tohtorille ojentaessa kahta markkaa putosi toinen lattialle
ja pyöri tohtorin jalan sivulle. Tohtori potkasi sitä rahaa jalallaan
Tapaniin päin ja piti kätensä ojennettuna saadakseen Tapanilta sen
pudonneen sijaan. Tapani antoikin tohtorin käteen toisen markan ja
kiirehti kaksin käsin painamaan silmäänsä, jota vihloi ja poltti kuni
tulessa.

Veden vuotamisesta sokeana Tapani ei kyennyt pudonnutta markkaansa
etsimään, vaan lähti haparoimaan ulos päästäkseen matkalle
merikaupunkiin.

Merikaupungissa asui Tapanin serkku, jonka luokse hän ensiksi kiirehti.
Tämä nähdessään ja kuullessaan Tapanin kohtalon, sanoi varmasti:
"Täällä on kyllä yksi mainio silmälääkäri, mutta se on kallis."

"Kallis! Se on mitätön asia", huudahti Tapani.

"Sitä kun et säikähdä, niin kaikki on hyvin. Tohtori Lisitzin asuu yksi
risti tuonne rantaan päin juuri tuossa valkeassa rakennuksessa, minkä
nurkka tuosta näkyy. Ovi on tältä kadulta suoraan, jossa sinisellä
maalilla kirjotettuna näkyy hänen nimensä. Nyt onkin juuri hänen
vastaanottotuntinsa."

"Hänen vastaanottotuntinsa ", sanoi Tapani hieman säpsähtäen.

Nyt hän ei viivytellyt, vaan kiirehti lähtemään ja pelätessään vielä
jäävänsä huomeneen meni hän tohtorin asunnolle ihan juosten.
Odotushuoneeseen tultuaan näki hän lähes satakunta henkeä, melkein
kaikki herrasväkeä, istuvan ympäri huonetta asetetuilla penkeillä.
Tästä hän huomasi kerinneensä oikeaan aikaan ja rauhallisena istui oven
pieleen ja kyynäspäänsä polviinsa varaten käsillään painoi silmänsä
päällä olevaa käärettä. Siinä hän käsillään käärettä painaen toisella
silmällään tirkisteli joukkoa, joka enimmäkseen näytti tulleen aikansa
kuluksi vaan rupattelemaan toistensa kanssa eikä missään tohtorin
tarpeessa. Mutta Tapanin vierellä istuva mies kysyi: "Mistä kaukaa
olette?"

"Olenpahan tuolta Tuhertajan kaupungin takaa", kuului Tapanin suusta
hiljainen sana.

"Tuhertajan kaupungin takaa! Sinnehän on matkaa! Mutta Tuhertajassahan
on lääkäri, miksi ette sinne jääneet?"

"On siellä lääkäri, vaan ei se voinut tälle kipeälleni mitään."

"Mikä se sitten on sellainen kipeä?"

"Kuuma raudanpalanen lensi pajassa silmään."

"Kuuma raudanpalanen silmään!" kuului perältä huonetta naisten
joukosta, ja melkein kaikkien naisten kasvot vetäytyivät kärsivän
näköiseen puristukseen ja kaikki heiluttivat päätään kauhistuksensa
merkiksi ja pitkän tuokion perästä kuului kysymys: "No, onko se yhäkin
siellä silmässä se raudan palanen?"

"Ei se kokonaan ole, vaan joku kuona siellä kuitenkin lienee, kun siinä
on tuska niin kova."

Tapanin viimeisessä sanassa kuului jotakin tuskaisen äänen värähdystä
ja muutenkin Tapanin kasvoissa oli kolmen yön ja päivän valvomisen
takia silmään pistävä kurjuuden leima. Nyt erään huoneen perällä
istuvan leveän rouvan suusta kuului ystävälliset sanat: "Mutta sinun,
Siiri, täytyy antaa vuorosi tuolle miesparalle, että hän pääsee saamaan
lääkärin apua; sinulla on ensiksi vuoro."

"Mutta minä jään sitten viimeiseksi ja näin paljon ihmisiä. Tuskin koko
päivänä kerkiää ottaa vastaan kaikkia."

Samassa aukeni tohtorin vastaanottohuoneen ovi, josta työntyi nainen
paksu, valkea kääre kaulassa ja kädessä kaitanen paperiliuska. Naisen
jälessä ihan kantapäitä hippoen tuli ovelle keski-ikäinen ja
keskikokoinen, tummaviiksinen mies. Lennätettyään palavan silmäyksensä
yli huoneen ja hieman nyökäyttäen itseään naisjoukkoa kohti sanoi hän:
"Olkaa hyvä."

Silloin se Siiriksi mainittu hieno rouva hieman punastunein kasvoin
hyppäsi ylös ja kiirehti tohtorin huoneeseen. Samassa lupsahti ovi
kiinni niin kiireesti että koko rakennus jumahti vastaan, jolloin
kaikki jäivät äänettöminä istumaan.

Tapanin mielessä tuntui kuuma väristys kun kuuli sen tohtorin
huoneeseen menneen rouvan sanovan: "tuskin kerkiää ottaa vastaan koko
päivänä" -- vieläkö sittenkin täytyy jäädä huomeneen! -- Viimein hän
vapisevalla äänellä kysyi: "Luuletteko todellakin ettei tohtori tänä
päivänä kaikkia näitä ottaisi vastaan?"

"Riippuu siitä miten vaikeita tutkimuksia on tehtävä", kuului leveän
rouvan sanat. "Usein kyllä, varsinkin näin lauvantai-päivänä kuuluu
jäävän, ettei ehdi kaikkia. Vaan kyllä te pääsette. Minä annan vuoroni
teille, kun voin jättää käyntini huomiseksi. On yksi tässä välissä
enää, niin sitten pääsette."

"Kiitos, kiitos!" virkkoi Tapani ja sydän hytkähti ilosta.

Nyt oli tullut leveän rouvan vuoro. Mutta samassa kun tohtorin huoneen
ovi aukeni, kiirehti hän sanomaan: "Olen antanut vuoroni tälle
miehelle." Silloin tohtorinkin suusta kuuluivat sanat: "Olkaa hyvä."

Tapani hyppäsi seisaalleen kiirehtiäkseen sisään ja samassa kuulikin
oven tulevan jälkeensä kiinni sellaisella painolla, että se ilmaisi
kiirettä. Samassa tarttui tohtori Tapania kyynäspäähän ja talutti
suuren akkunan edessä olevan korkeataustaisen tuolin luokse ja istutti
siihen. Samassa hän sievästi repelehti Tapanin silmän päältä kääreet
irti ja sitten vasta ystävällisesti kysyi: "Mikä silmään on tullut?"

"Kuuma raudanpalanen siihen lensi pajassa."

"Kuuma rauta! Ai, ai", sanoi tohtori ja punalti päätään, mutta samalla
asetti suurennuslasinsa silmäänsä ja varovasti aukaisten aivan yhteen
ajettuneita luomia, katsoi silmään ja kohta sanoi: "Juuri silmäteräsen
laidassa on pienen pieni raudan siru, joka on saatava pois. Mutta
voittekohan pysyä niin vakavana että saisimme pois ilman kutsumatta
toista lääkäriä, joka tulisi teille kalliiksi."

"Koetan parastani", sanoi Tapani, ja sanoissa kuului itseensä
luottamus.

Nyt tohtori asetti Tapanin pään sen istuimen taustan päälle niin
takaraivolleen, että suuresta akkunasta vapaasti tuleva toukokuun
keskipäivän valo sopi parhaiten näyttämään tehtävään. Sitten tohtori
asetti suurennuslasinsa silmäänsä vieläkin tarkemmasti, otti sitten
oikeaan käteensä pienet kirkkaat pihtinsä ja vasemman kätensä sormilla
aukasi ja piti auki ajettuneita luomia. Nyt hän nähtävästi jämistäytyi
oikein vakavaan asemaan ja sanoi: "Katsokaa vaan minua silmiin niin
vakavasti, ettei vähintäkään liiku silmänne puoleen eikä toiseen."
Tapani pani nyt itsensä määrättyyn jännitykseen ja pidättäytyi
hengittämästä. Mutta samassa tuokiossa tuntui silmässä kipeä vihlaus ja
kumpasestakin silmästä rupesi vettä pursumaan, joten silmäkuopat
täyttyivät aivan tulvilleen.

Nyt tohtori pani pihtinsä pöydälleen ja rauhallisesti sanoi: "Kyllä
siitä lähti, mutta lähtikö kaikki, täytyy tarkastaa vielä." Sitten
tohtori pyyhki Tapanin silmäluomet kuiviksi, asetti taas Tapanin pään
entiseen asentoon ja suurennuslasinsa avulla tarkasteli. Mutta tuokion
tarkasteltuaan hän hieman punalti päätään ja sanoi: "Rauta siitä on
lähtenyt, vaan siinä on jotakin, josta emme saa selvää ennenkuin
sulatamme ajetuksen ja tuon verhon mikä on syntynyt kivun johdosta."
Sen sanottuaan teki pieneen pulloon lääkettä, jolla kostutti käärettä
ja asetti sen kostutetun kohdan Tapanin kipeän silmän kohdalle ja sitoi
kääreen nenät pään ympäri. Nyt hän ojenti pullon Tapanille ja sanoi:
"Kastelkaa tällä aina väliin käärettä ja huomenna yhdeksän aikana
tulette tänne." Sen sanottua tohtori kiirehti aukaisemaan oveaan, josta
liikkeestä Tapani huomasi taas olevan kiireen ja koetti joutua ja
pujahti jo ulos kun tohtori sai oven siksi auki että sopi syrjittäin
tulemaan ja sitä tietään lähti kiirehtimään majapaikkaansa. Mutta
kadulle tultuaan Tapani töllähti seisomaan kuni ukkosen lyömä ja
itsekseen hätäili: "Voi, voi, että jätin kysymättä tohtorin palkan! Voi
minua hölmöä! Voi, voi, jos se luulee minua joksikin petturiksi! Voi,
voi!"

Tapani palasi monet askelet takasin, mennäkseen tohtorilta kysymään,
mutta seisatti siihen taas ja punalteli päätään ja sipitti: "Voi, voi!
No kaikkia sitä!"

Viimein hän kuitenkin lähti kiirehtimään majapaikkaansa, jossa
serkulleen rupesi kertomaan tyhmyyttään.

Mutta serkku hymähti ylenkatseellisen naurun ja sanoi: "Kerkiättehen
sen moneenkin kertaan kysyä, mutta kysymättäkin se määrää sitten kun se
päästää lähtemään kotiinne. Jos nyt olisitte kysyneet, niin tohtori
olisi pitänyt pahana. Se olisi luullut teidän pelkäävän häntä liian
ahneeksi, mutta nyt se tietää että te luotatte häneen kaikessa
suhteessa, ja siitä riippuu verrattoman paljon, tunteeko tohtori että
sairas häneen luottaa täydellisesti. Aivan toisenlaisella innolla hän
silloin hoitaa sairasta."

"Siis se erehdykseni oli paljas hyvä", sanoi Tapani ilostuneena.

"Niin kyllä tässä tapauksessa. Minä kyllä neuvoisin teitä ettette
puhuisi mitään palkasta ennenkun tunnette olevanne tarpeeksi terve
lähtemään pois."

"Mitäpäs minä kiirehdin, kun vaan pääsen tajuuni, että minua ei tohtori
epäile petturiksi", sanoi Tapani tyytyväisenä. Sen sanottuaan otti
laukkunsa päänsä alle ja rupesi majahuoneensa lattialle makaamaan.
Samassa menikin tiedottomaan uneen, jotta kuorsaukset ja puhkailut
rupesivat tulemaan niin voimakkaina että koko ruumis nytjähteli mukana,
kirkkaitten hikihelmien kohotessa punottaville kasvoille.

Huomenaamun päivä oli jo valkeimmillaan kun Tapani vasta heräsi tästä
unesta. Hänestä tuntui kuin koko olentonsa olisi kappaleina kukin eri
paikassaan ja sen köyhän lesken ahtaan asunnon likaiseen lattiaan
kiinni tarttuneet. Mutta hiljalleen hän kuitenkin sai kuontumaan ja
yhden ja toisen kätensä ja jalkansa tuntumaan omakseen. Hän ei nyt enää
tuntenut suurta kipua kipeässäkään silmässään ja terve silmä oli
nukkuessa saanut entisen kirkkautensa.

Maria, Tapanin kohtalosta tiedon saatuansa, oli alituisessa hädässä.
Viikkokauteen ei hän saanut unta ja oli puolipyörryksissä Tapanin
kohtalosta, josta aina uudet kulkupuheet tiesivät pahempaa ja pahempaa.
Sekin seikka ettei Tapanilta tullut kirjettä, vakuutti hänen luuloaan
että tuskinpa hän lienee hengissäkään.

Eräänä aamuna kuitenkin kirjeenkantaja toi Marialle kirjeen, minkä
kuoressa hän nukkumattomuudesta ja itkemisestä hämärtyneillä silmillään
näki Tapanin käsialan. Sen nähtyään Maria moneen kertaan suuteli
kirjettä. Sitten vasta hän sen aukaisi ja rupesi kovalla äänellä
lukemaan:

"Rakas Mariani.

Hyvin tiedän että nämä viisi päivää ovat olleet sinulle tuskallisin
aika mitä elämä tähän asti on sinulle antanut. Mutta sille en minä ole
voinut mitään, sillä tähän asti sitten silmäni särkymisen on elämäni
ollut kuin unennäköä, tuskaista hourailua, josta ei ole ollut mitään
tietoa mihin se päättyy. Mutta nyt sanoi lääkäri että silmäni paranee,
mutta kestää kaksi viikkoa ennenkun pääsen lähtemään pois.

Arvaan että tämä tieto tekee sinutkin enemmän kuin iloiseksi. Sillä
minulle se tieto oli enemmän kuin koko elämä, kun luulin kerrassaan
menettäneeni toisen silmäni. Ja muutenkin on täällä hyvä olla. Olen
täällä iloisen serkkuni luona, joka kyllä osaa pitää minut hyvällä
tuulella. Jään tyytyväiseksi kohtalooni.

                                  Oma rakas Tapanisi."

Kirjeen viimeistä sanaa Maria suuteli moneen kertaan ja tuli
mielihyvästä levottomaksi, että käveli sinne ja tänne huoneessaan, ja
kasvoissa näkyi mieluinen hymy. Yhä uudelleen luki hän kirjeen alusta
loppuun ja päästyään loppuun suuteli aina viimeistä sanaa.

Tapanin silmässä oli jo ensi viikolla kaikki ajetus sulanut pois ja
karttaminen kadonnut, jotta saattoi aivan vapaasti katsella, mutta se
särkynyt silmä oli aivan pimeä. Nyt tohtori määräsi Tapanin kaksi
kertaa päivässä käymään luonansa ja rupesi käyttämään siinä silmässä
valkeita pulveria, joita se joka kerran kaasi sinne pienen lusikallisen
ja piteli Tapanin päätä takaraivolle kallistettuna, ettei ne pulverit
päässeet silmästä pursuvan veden kanssa menemään pois. Ne karkeat
pulverit vihloivat silmässä niin tavattomasti että Tapanin koko olento
vapisi. Mutta kun ne olivat ystävällisen tohtorin panemat, niin tuntui
se kestäminen vaan mieluiselta. Sitä hauskemmalta rupesi se kärsiminen
tuntumaan, kun parin päivän perästä jo rupesi sillä silmällään sen
verran näkemään, että ummistettuaan toisen silmänsä näki huoneessa
akkunan reijän; ja taas muutamien päivien perästä erotti kädessään
sormet ja yli huoneen ihmisen. Mutta sittekään ei ruvennut näkö
selviämään, vaikka muuten tuli silmä niin puhtaan ja terveen näköiseksi
ja kuvastimeen katsoenkin se oli aivan terve, mutta teräsessä näkyi yhä
tuskin näkyvä harmaa pilkka. Tänä päivänä tohtori asetti Tapanin
tuoliinsa vakavaan asentoon ja asetti kymmenen kertaa suurentavan
suurennuslasinsa silmäänsä ja rupesi tarkastamaan Tapanin silmää, jota
tehdessään käski Tapanin katsoa akkunan pielessä riippuvaan suureen
kultakelloonsa niin vakavasti ettei vähintäkään liikahda. Nyt tohtori
katseli syrjistäkin päin Tapanin silmää joka puolelta niin vakavasti
että tuskin hengittikään. Mutta viimein hän heitti pois, huokasi syvään
ja sanoi: "Tällä kerralla emme voi enempi tehdä kuin mitä olemme
tehneet. Se kuuma rauta on teräseen tehnyt vian, jota ei saa muuten
pois kuin leikkaamalla. Mutta kestää vähintään kaksitoista tai
neljätoista vuotta ennenkun sen leikkauksen voi tehdä, eikä tällä
ajalla olisi sepän työn tekeminen sille terveellistä, ja kirkkaalla
ilmalla ainakin ensimältä on pidettävä sinisiä silmälasia, jottei
auringon loiste pääse silmään."

Tohtorin ystävällisistä sanoista kuului sellainen varmuus, ettei siinä
tuntunut olevan tinkimisen varaa: Tapanin pää painui alas ja äänetönnä,
huuliansa puristaen hän sitä hieman nyökytti. Viimein hän pyyhkäsi
nenäliinallaan silmiään, nosti päätään ja kääntyi kysymään: "Mitä minä
olisin maksava?"

Tapanin sanoissa kuului surullinen värähdys, joka ei jäänyt tohtorilta
huomaamatta. Kotvasen mietittyään hän ystävällisesti sanoi: "Otan
ainoastaan kaksikymmentä markkaa, kun en voinut saada terveeksi. Sen
kuitenkin vakuutan että kukaan ihminen ei olisi nyt sille enempi
voinut... Tämän lisäksi sanon ja pyydän että muistaisitte tohtorin
sanoneen että kun se kaksi- tai paremmin neljätoista vuotta on kulunut,
on mentävä täysin kykenevän lääkärin luokse, jonka annatte sen vian
leikata, muutoin koko silmä on vaarassa... Arvaan että tämä odotusaika
on ikävä; vaan te olette nuori mies, jolla on vielä sittenkin paljon
ikää jälellä täysin kirkkailla silmillä katsellaksenne elämää. Pysykää
vaan iloisena. Iloisuus on terveellisin lääke kaikissa vaivoissa."

Sen sanottuaan ja saatuaan Tapanilta kaksikymmenmarkkasen tohtori
ojensi kätensä Tapanille ja pehmeällä kädellään puristaen puisti
Tapanin kättä kolmeen kertaan ennenkun heitti irti.



IV LUKU.


Tapani oli ollut jo viikon kotona. Tämä aika oli mennyt miettiessä
mille työlle tässä on parhain ruveta.

Vähän väliin hän kävi pajassa koettamassa josko siitä tulisi
takomisesta mitään, ja tukalalta entiseen verraten tuntui kun toinen
silmä oli hämärä ja siniset lasit vähentivät toisenkin näköä. Mutta
aivankaan mahdottomalta se ei näyttänyt, kunhan silmistä häviää se
heikkous mikä oli jälellä sen särkymisen johdosta. Ja kun Maria oli jo
ennen Tapanin kotiin tuloa toimittanut kevätkylvöt maahan, ettei ollut
niitten kanssa hätiköimistä, niin Tapani tahtoi parannella silmiään ja
oleskeli kotona. Teki vaan viroikseen Marialle sukkulapuolia sen mukaan
kun Maria sai niitä kudotuksi, ja väliin harjotteli kirjotusta.

Mariasta tuntui Tapanin kotona olo tavattoman hauskalta, kun tiesi sen
olevan vaan sentähden että silmät vahvistuvat, jotka muuten hänen
mielestään näyttivät terveiltä ja kirkkailta.

Oli niin kaunis päivä kun kesäkuun alkupuoliskolla voi olla.
Täysilehtinen metsä humisi helteisen päivän lenseässa tuulessa. Järven
aallot väsyneen näköisinä vaan tavan vuoksi ajelivat toisiaan ja
pehmeillä syleilyillä loiskivat rantaa. Kalamiehet paitahihasillaan
kokivat verkkojaan salmien ja saarien rantavesillä. Poutahaukat
siipiään räpäyttämättä loikailivat siintävässä korkeudessa ja
pääskysemot kilvan kantoivat tarveaineita pesiensä rakenteiksi.

Maria oli kolmivuotiaan pikku Hilmansa kanssa mennyt rantaan vaatteita
huuhtomaan, missä pikku Hilmakin kykötti rannan kivellä ja pientä
rievun palasta huiskutti vedessä samaan tapaan kuin näki äidinkin
tekevän, ja kun sattui rievun nurkasta pirskahtamaan vettä vasten
kasvoja, niin rupesi siitä vaan nauraa rähisemään ja pyöreillä
silmillään katsoi äitiin nähdäkseen mitä hänen nauramisensa tähän
vaikuttaa. Tapanikin tahtoi nyt nauttia luonnosta. Pestyään kasvonsa ja
kammattuaan tukkansa suoraan otsalta taakse hän aukaisi akkunan
puoliskon aivan selki selälleen. Vilpoinen tuuli hengähteli siitä
sisään ja tuntui se vasta pestyihin kasvoihin ja kaulaan tavattoman
somalta. Tapani siirsi nyt istuimensa aivan akkunan eteen, otti
merikaupungista ostetut siniset silmälasinsa ja katseli niillä ulos.
Mutta hetken perästä pudisti päätään ja sanoi: "Hyi, kuinka rumaksi
menee kaunis päivä näillä katsellen, juuri kuin syksyhämärä tai jos
aurinko olisi puoleksi pimennyksissä. Hyi, kuinka kaamean väriseksi
menee koko ilma ... ja tämä huonekin. Hyi todellakin! miten pelottavan
kaameaksi muuttuu näillä katsellen."

Hän heitti silmälasinsa akkunalle ja katseli vapailla silmillään ulos
tunteakseen tuntuuko silmiin pahalta. Mutta samassa rupesi pellon aidan
yli vilkkamaan naisen leveäreunainen, kellahtava hattu, joka oli
asetettu tavallista enemmän otsalle, joten se kiireesti kulkiessa kun
ruumis oli etunojassa näytti olevan aivan syrjällään.

Veräjästä sisäpuolelle tultua Tapani tunsi tulijan kievarin
Gunilla-neidiksi ja arvasi olevan toisen puolen emännälle jotakin asiaa
eikä siis välittänyt tulijasta mitään, istui vaan akkunan edessä yhä
tunteakseen tekeekö ulkoilmaan katseleminen silmille pahaa. Mutta ei
kauan kulunut kun huoneen lukossa avain pyörähti ja oven auetessa
ilmestyi Gunilla-neidin hikiset kasvot ovelle ja tuskin ehti painaa
ovea kiinni ja istua keskellä huonetta olevalle tuolille, kun jo
sanojaan sievistellen sanoi: "Meillä on yksi matkustavainen herra, joka
pyysi teitä tulemaan sinne hänen puheilleen."

"Herra minua puheilleen... Mitä se merkitsee?" sanoi Tapani ja silmät
suurenivat että melkein valkeiset näkyivät ympäri terästen.

"Minä en muuta tiedä kuin sen että se pyysi teitä tulemaan mitä
pikimmin puheilleen", sanoi neiti ja kumartui katsomaan kenkiään,
jolloin heilautti hartioitaan siksi että selässä riippuva
pellavan-keltainen, paksu hiuspalmikko vierähti etupuolelle. Näkyi
tietävän että se on siinä vaaleapohjaisen, suurikirjaisen leningin
monirynkkyisellä pinnalla soman näköinen ja arvokas riippumassa, vaikka
nyt ei ollut ketään näkemässä, joka olisi siitä mitään piitannut.

Maria palasi Hilman kanssa rannasta, ja Tapani, sanottuaan Marialle
vieraan asian, rupesi panemaan kiireesti vaatteita päälleen, jota
tehdessään sanoi: "Pitääpä käydä kuulemassa mitä sillä herralla minulle
on asiaa. Ihmeellistä että herrallakin on minulle sanomista, vaikka
luulin että herrasmiehet eivät tiedä minunlaistani maailmassakaan
olevan."

Mutta Gunilla-neiti ei näkynyt tahtovan lähteä Tapanin kanssa
yhtämatkaa, vaan nousi kiireesti istuimeltaan ja samassa heilautti
vartaloaan että palmikko huiskahti hartioille ja tuskin kuuluvasti
sanoi: "Hyvästi". Samassa tuokiossa kun oli oven painanut jälkeensä
kiinni, näkyi hän jo tiellä, missä hän hameensa takapuolta enemmän
tavan kuin tarpeen tähden kantoi toisella kädellään ja toisella veti
hattuaan otsalleen, ettei vasten paistava puolipäivän aurinko
päivetyttäisi kasvoja, kun ei ollut harsoa. Nyt hän keveästi ja
lyhyillä askelilla juosta lipsutti hieman alas viettävää tietä ja
lanteilla löyhällä riippuva hameen osa lökkäsi jokaisen askeleen mukaan
ja samoin palmikkokin hartioilla.

Tätä jäivät Tapani ja Maria katsomaan akkunasta ja Maria sanoi
hymyillen: "Tulihan siitä kun tulikin Gunillasta aimo ryökkinä, kun sai
käydä kansakoulun ja kaksi luokkaa tyttökoulua. Sai kun saikin hatun
päähänsä."

"Hm", myhähti Tapani, "on sentään samanlaista kuin Saarelankin tytöt
kerran tuumasivat, että kaksi sitä meidänkin sisaruksista on ehtinyt
sinne asti että saavat panna hatun päähänsä, vaikka ansioita ei ollut
enempi kuin toinen oli käynyt kansakoulun ja yhden vaivaisen lukukauden
seminaaria ja toinen kaksi kesää kasvitarhakoulua erään lesken kotona.
Sama arvo hatun saantiin on Gunillallakin. Vaan saanuthan se saappaat
pitävi, saamaton rajaiset kengät. Saahan se rikas vaikka sarvet
päähänsä."

"Kohta näkyy kievarin ukon otsaan kynttilä paistavan", sanoi Maria yhä
hymyillen. Luulen että Gunilla on jo kahdeksallatoista, siis joutumassa
ihan korvaan."

"Näkyy jo tietävän itsekin että hän on sievä ja kaunis ... ja sievä se
olisikin jos ei itse tietäisi siitä mitään. Katselisi vaan vapaasti
niillä suurilla tummansinisillä silmillään kauniista päästään, eikä
teeskentelisi", sanoi Tapani vakavasti ja lähti.

Kestikievarin kartanon perimmäisessä huoneessa, keinutuolissaan
nojautuneena selkäkenoon, istui vallan levollisena ikäpuoli herra,
vedellen puolta syltä pitkästä piipustaan savurenkaita, jotka
hiljalleen suureten hajosivat huoneessa näkyväksi, siniseksi kitkuksi.
Mutta kun Tapani aukasi oven ja astui reippaasti sisään, hyppäsi herra
pystyyn ja tuikeasti silmiin katsoen ojenti laihan, pitkäsormisen
kätensä tervehtimään, sanoen: "Minä olen insinööri Dampbell. Tekö
olette Tapani Korpela?"

"Kyllä", sanoi Tapani ja katsoi herraa silmiin yhtä kysyvästi kuin
herrakin ja kävikin se hyvin laatuun kun oli hänen silmänsä hieman
korkeammalla kuin herran.

Kun herra oli kehottanut Tapania istumaan, niin käänsi hän Tapaniin
päin keinutuolinsa, johon istuttuaan silmäsi vielä Tapania päästä
jalkoihin ja veteli savuja, jota tehdessään näkyi hieman valitsevan
sanojaan, että ne kuuluisivat arvokkailta, yhtä arvokkailta kuin sekin
rinnalle riippuva, tumman ruskea, vasta kammattu parta, jonka yläosa
peitti suurimman osan muotoa. Nyt hän puhtaanvalkoisilla, melkein
kuihtuneen laihoilla näpillään käänti ylähuuli-partaansa kahtaalle päin
huuliensa edestä ja sanoi: "Minulla on tämän pitäjän Sarajärven kylässä
maanjakotyö, jossa tarvitsisin apulaista. Sattumalta tuli tässä talon
isännän kanssa siitä puhe ja hän esitti teidät, jonkatähden kutsuin
teidät tänne."

"Kun tuota osaisi", sanoi Tapani, voimatta kasvoissaan salata sitä
mieltymystä minkä hän tästä esityksestä tunsi.

Tämän huomasi herrakin vaikka ei ollut sitä huomaavinaan, sanoi vaan
että: "Isäntä kehui teitä nerokkaaksi mieheksi ja kun kerran nerokas
olette ja minä olen neuvomassa, niin kyllä sitä opitaan."

Sen sanan 'ja minä olen neuvomassa' sanoi herra sellaisella painolla
että Tapani kuuli siinä vetoa uskottamaan että se on ainoastaan hän
joka kykenee siinä suhteessa toista opettamaan. Tapanikin sai niistä
sanoista ikäänkuin syytä sanoa: "No, ei tuo vielä minullakaan ole käsi
päähän mennyt siinä mihin kerran olen ryhtynyt. Vasta on viides vuosi
kulumassa kun alotin varsinaisen sepän ammatin ja kuitenkin olen
voittanut jo korkeimman sepän maineen tällä paikkakunnalla. Ja onpa
vielä höylälläkin lastu lähtenyt puusta siitä kohti josta sen on
pitänyt lähteä. Nyt kuitenkin tuli onnettomuus että loukkautui silmäni,
jonka kanssa piti kulkea merikaupungissa ja menettää aikaa ja rahaa
eikä vieläkään tullut terveeksi."

"Mutta ovathan silmänne terveen näköiset", sanoi herra ja tuijotti
rävähtämättä Tapanin silmiin.

"Ei niissä ole kipua, vaan toinen on hieman hämärä ja heikko."

"No silloin se on mainio asia että tulette ulkoilmaan, sitä vastoin
kuin pajassa oleminen olisi sille aivan turmiollinen."

"Sitähän tohtorikin sanoi että pajatyötä olisi vältettävä."

"No niin, enkös minä arvannut", kuului taas herran itserakkaat sanat.
Sitten hän pani piippuunsa uusia venyviä, kellahtavan ruskeita,
pehmeitä rouheita ja jäi odottamaan, onko Tapani niin tyhmä ja
epäkäytännöllinen, ettei osaa antaa tulta piippuun.

Tapani huomasi nyt herran partaisissa kasvoissa salaisen värähdyksen ja
tuikeissa silmissä oudon vilahduksen. Silloin hän hieman säpsähtäen
koppasi pöydältä tulitikkulaatikon ja oikein seisaalleen nousten
tarjosi tulen herran piippuun, josta herra kiitokseksi nyökäytti
päätään ja kasvot palasivat rauhallisiksi.

Nyt herra nojasi itsensä keinutuolissa niin selkänojaan kuin tuoli
antoi. Monisolmuiseksi sorvatun kiiltomustan piippunsa varren asetti
keskeä sormiensa väliin niin että varsi oli kaikista muista sormista
käsiselän puolella mutta ainoastaan nimetön sormi kierti ympäri varren
ja puristi pysymään kädessä. Siten hän nyt veteli piippuaan ja väliin
aina partaisten huuliensa välistä pihautteli sievän näköisesti pyöriviä
savurenkaita, joitten tekemisellä näkyi olevan tarkotus näyttää taitoa,
johon Tapani ei kyennyt.

Tuokion kuluttua herra kuitenkin ikäänkuin heräsi ja kohoutuen istumaan
sanoi: "No niin, se lienee sitten päätetty että tulette minulle
apulaiseksi."

"Saahan tuota koettaa; yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Parempi
koettaa kuin miettiä", sanoi Tapani ja hymyili.

"Minulla on huomenna Sarajärven kievaritalossa sen lohkokunnan miesten
kanssa kokous, joten vasta ylihuomenna joudutaan metsään. Siis tulette
huomenna Sarajärven kievaritaloon. Terve siksi!"

"Sepä onkin hyvä että tänään voin laittaa metsäsaappaani parempaan
kuntoon", sanoi Tapani ojentaessaan kätensä herran käteen.

Herrakin nousi nyt seisaalleen ikäänkuin näyttämään sitä rinnalla
leveänä vihkona riippuvaa partaansa, joka puheen mukaan siinä hieman
tutisi ja puristi Tapanin kättä ystävällisesti. Vieläpä näyttääkseen
ystävyyttään saattoi Tapania portaille, missä talon isäntäkin oli
kuistin penkillä istumassa.

Tapani ei ollut sitä näkevinään, vaan reippaasti astuen lähti
kiirehtimään kotiinsa.

Herra katsoi nyt Tapanin jälkeen, mutta silmäsi isäntään ja
arvostelevalla tavalla sanoi: "Olisi tavallisen komea mies, jos
olisivat nuo jalat suoremmat, mutta polvet ovat rumasti sisäänpäin...
No... Ne nuo talonpojat... Niillä on yhdellä yksi, toisella toinen
vika. Siinäpä se, sivistyksestä ei olisi mitään etua jos ulkokuori on
sopimaton. Hänestäkään ei tulisi näin suorana seisovaa miestä vaikka
saisi kuinkakin paljon sivistystä... No niin, tavaran mukaanhan aina
astia laitetaan... Miltäpä näyttäisi jos kallista viiniä pantaisiin
tervatynnyreihin. Tässä on sama suhde."

Talon isäntä istuessaan kattopäällisen kuistinsa penkillä oikasi
itseään kuistin kaidetta vasten, työntäen saviset jalkansa suoriksi
lattialle päin, tekeytyi kylmännäköiseksi eikä virkkanut mitään.

Herra huomasi, ettei puheensa ollut isännän mieleen, eikä siihen enää
jatkanut, vaan rupesi kaivamaan piipustaan poroja ja panemaan siihen
täytettä.

Saatuaan piippunsa täytetyksi, ojenti kukkaronsa isännälle, saadakseen
tämän mielen toiselle tolalle. Isäntä täytti kukkarosta suuren
visakoppa-piippunsa, ja herra alkoi puhua ilmoista, kesän hyvyydestä,
hyvän vuodentulon toiveista ja muista sellaisista. Mutta isäntä ei
virkkanut mitään, veteli vaan savuja ja pullautteli niitä ihan suun
täydeltä, joten sekä herra että isäntä melkein näkymättömäksi
peittyivät yhteiseen savupilveen.

       *       *       *       *       *

Tapani palatessaan kotiinsa ei tiennyt oliko hyvällä vaiko pahalla
mielellä. Jalkansa hän tunsi vaan tavattoman keveiksi astuessaan
kotiinsa johtavaa jalkapolkua. Eikä koko matkalla hänen silmänsä
keksineet mitään, vaikka ne tavallista virkeämmän näköisinä katselivat
kaikille suunnille. Loppumatkalla Tapani kävellessään kumartui
katsomaan eteensä maahan juuri kuin kaitaisia portaita kävellessä
hyllyvän pehmeällä suolla. Koko matkan kulki hän kuin unissaan, että
vasta kotiin tultuaan kun hän pani nuttunsa ja hattunsa naulaan, tunsi
itsensä hikiseksi ja hieman huohottavan. Tapani kun näki että Marialla
on suu auki kysymään matkan uutisia, niin jo istuessaan sängyn päälle
sanoi: "Siellä oli yksi insinööri, joka tahtoi minua ei vähemmän kuin
apulaisekseen."

"Apulaisekseen!" huudahti Maria ja seisautti kankaansa kutomisen niin
äkkiä että viskattu sukkula jäi toisella laidalla kankaan suuhun.

"Niin. Ei vähemmän kuin apulaisekseen koko kesäksi."

"No, Jumalan kiitos. Sehän on ihan kuin laitettu taas meidän onneksemme
että siellä saat silmäsi oikein parannella. -- Mikä insinööri se sitten
oli ja kuka sille sen kukkui suuhun, että sinä nyt tulisit sen
palvelukseen?"

"Niin, ei tuo tosin mikään insinööri ole, vaikka ne insinööreiksi
antavat itseään kutsua, sillä maanmittaus-alalla en ole kuullut
insinööriä olevan. Se oli vaan maanmittari ja nimensä kuului olevan
Dampbell. Työt kuuluivat olevan tuolla Sarajärven kylässä... Kievarin
isäntä oli minut sille esittänyt."

"Kievarin isäntä esittänyt! -- No nauraa völlöttäessäänkö hän tuon
teki, vaiko tosissaan?"

"Sitä en tiennyt, ei ollut isäntä siinä puheessa; herra oli yksin",
sanoi Tapani hiljaisella äänellä ja näkyi ajattelevan jotakin syvempää.

"Samapa se, esittipä todella tai leikillä, kunhan siitä vain tosi
tulisi", sanoi Maria Tapania silmiin katsoen ja äänessä tuntui hienoa
epäilyksen synnyttämää väristystä.

"Tosiko tulisi?" sanoi Tapani. "Minä lähden jo huomenna ja ylihuomenna
olen työssä. Se puoli asiasta on valmista, vaan toinen puoli on
tietämätön, nimittäin se että tuleeko tämä palvelus olemaan hupainen
vaiko ikävä."

"No, sinähän aina sanot työssä olevan huvan itsessään", sanoi Maria ja
nauroi tekonaurua.

"Niinhän minä aina sanon, että siinä on lipu itsessään kuin
Tulirantalaisen kalakukossa; vaan kun olin jo tottunut käskijäksi, niin
käskettäväksi alistuminen tuntuu pahalta."

"Köyhän täytyy olla nöyrän. Herroja palvella on toki kuin voita leivän
päällä... Oliko palkasta mitään puhetta?"

"Ei ollut", sanoi Tapani ja lupisti silmänsä melkein kiinni,
näyttääkseen siten ettei hän tahdo enempää siitä puhua. Sitten nojasi
hartiansa sängyn päätä vasten ja nosti jalkansakin sängyn laidalle ja
heilutteli siinä jalkoteriään puoleen ja toiseen, josta näkyi että
mieli oli hieman levoton, vaikka hän sen muuten saattoi salata.

Maria, nähdessään Tapanin olevan niin mykällä tuulella, rupesi
tavallista kiivaammin kutomaan kangasta, jotta yhtenä tärinänä oli koko
huone aina niin kauvan kun puola kesti, jolloin se uuden puolan
sukkulaan panoaikana silmänräpäykseksi seisattui. Mutta viimein Marian
käsi ei löytänytkään kopasta puolaa. Hän heitti kätensä hermottomaksi
kankaan päälle ja näkyi ajattelevan. Sitten hän kääntyi kehtoon päin
missä pikku Hilma nukkui. Nykäsi hiljaa kehtoa likemmäksi itseään ja
hymyillen sanoi: "Voi, kun loppuivat taas puolat ja pieni on vielä tämä
minun puolarini, joka täällä kehdossa nukkua pyysköttää. Se äsken
tuolla rannalla kyykkelehti ja suritti kuin pieni lintunen, vaan sepä
vaikuttikin raukaisevasti... Nyt se siinä punaverissään nukkua
sihottaa, luulee ihan herneissä tippuvan veren noista poskista. Tulehan
sinäkin, Tapani, katsomaan tätä kultakyyhkystämme... Tuntuu mieli niin
rikkaalta kun meillä on tämmöinen. Eikös niin, Tapani?"

"No jo", sanoi Tapani ja kasvot levisivät lystiin nauruun.

Sen enempää ei Tapani välittänyt Marian puheesta eikä kehdossa
nukkujasta, jäi vaan paikoilleen, jalkoteriään heilutellen entiseen
tapaansa.

Tapanin levottomuutta ei Maria nyt joutanut seuraamaan, kun auki
olevasta akkunasta lenti kärpänen, joka häristen sinne ja tänne vainosi
Hilman kasvoja, joten Marialla oli työtä sitä pyytäessä. Viimein
kuitenkin sai huivinsa nurkalla lyödyksi kärpästä ja pani akkunan
kiinni, ettei muita unen häiritsijöitä tulisi. Sitten hän istui Tapanin
viereen, silitti kädellään hänen otsaansa ja sanoi: "Siitäkö sinä
todellakin olet niin alakuloinen, kun pitää lähteä herroja palvelemaan.
Minusta olisi vaan lystiä palvella itseään parempaa. Herrathan meidän
käskijöitämme ja haltioitamme kaikessa ovat, niin miksi emme palkan
edestä voisi mielellämme palvella, kun sitä täytyy tehdä palkattakin."

"Tuntuu todellakin kuin menisi pääni hajalle ajatellessa miten sinä
tulet täällä näiden kotitöiden kanssa toimeen, kun minulla ei ole
vapautta päästä sinua näkemään ja auttamaan kiinteimpänäkään aikana. Se
herra näytti niin itsevaltiaalta että se ei palvelijansa kohtalosta
piittaa enempi kuin Turkin sulttaani. Ensi näkemässä näin, että se
herra osaa käskettävänsä suitset pitää lujalla."

"Suuri mies ja niin lapsellinen että pelkäät sellaista", sanoi Maria,
hymyillen tekonaurua ja taputtaen Tapania kasvoille. "Minä olen isäntä
ja emäntä, otan työaikana työmiehiä niin monta kuin tarvitsen ja
silloin kun en tarvitse ketään, olen Hilmani kanssa kahden ja koti
tuntuu silloin kodilta, usko pois."

Näitä sanoja sanoessaan Maria nyökytti päätään vakuudeksi ja koetti
muutenkin sanoa niin uskottavan tapaisesti kuin vaan taisi. Mutta nyt
hän jäi odottamaan Tapanilta vastausta ja silmät maahan luotuina
nypästeli Tapanin paidan hihaa.

"No hyvähän tuo olisi kun niin olisi", sanoi Tapani lievästi hymyillen.
"Mutta sittekin tuntuu kuin olisin nahkani myönyt nahkapeitturille,
joka huomenna jo panisi sen kalkkiammeeseen ja tavan takaa kävisi sitä
aina pitkällä taikollaan hämmentämässä siksi kunnes karva on irti,
jonka lykättyä se panee toiseen lystiin parkkiammeeseen."

"Hyi... Mikä sinun nyt pani semmoista ajattelemaan... Olethan sinä
mies, joka tähän asti et ole ollut kenenkään hämmenneltävänä
pienemmälläkään aseella kuin taikolla."

"Niin... Sepä juuri tulee siitä että tähän asti en ole valtaani antanut
kenellekään, olen ollut oma herrani. Vaan nyt kun valtani annan
toiselle, niin se valtani saaja muuttuu herrakseni, ja kun tämä on
ensimäinen kerta elämässäni, niin tuntuu se kauppa ihan
pahanmakuiselta. Enkä tiedä mikä aavistus se on, kun rupeaa tuntumaan
niin pelottavalta se lähtö. Niistä herran käärmeellisen tuikeista
silmistäkö minuun se arkuus jäi."

"Mutta olethan sinä nyt ihan pikkulapsi, kun pelkäät mörköä, jonka
sanotaan olevan tuolla pimeässä loukossa... Eihän sinua siihen vihitä.
Pääsethän sinä siitä erillesi silloin kun parhaaksi näet erota."

"Se ajatus on vielä lapsellisempi... Tiedätkö että minä olen jo
lupautunut koko kesäksi. Siinä on takana minun oma lupaukseni, joten
tuo herra saa minua tämän kesän pitää vaikka aidan vitsaksena, sillä
'ennen rauta katkeaa ennenkun miehen sana', on vanha sananlasku."

"No, en minä kuitenkaan pääse siitä ajatuksesta, että sinä olet liiaksi
lapsellinen ruvetessasi sitä nyt niin syvältä punnitsemaan, kun
kuitenkin on mentävä. Parashan on ottaa päivä vastaan semmoisena kuin
se tulee."

"No, sinä todellakin puhut kuin keitetystä lampaan päästä... Muistatko
kuinka monta kertaa itkit lehmän vahinkoa, joka ei sillä parannut ja
kuinka monta kertaa itkit minun kohtaloani merikaupungissa ollessani,
joka sekään ei sillä sen paremmaksi tullut. Otitko sinä päivän vastaan
semmoisena kuin se tuli?"

"Minäpä olenkin nainen", sanoi Maria ja nojasi itsensä Tapanin
olkapäätä vasten.

Kun Marian viimeisissä sanoissa kuului alakuloinen värähdys, niin
Tapani ei enää jatkanut puhettaan, nosti vaan kätensä Marian kaulaan,
merkiksi ettei Maria luulisi mitään mielen kylmyyttä syntyneen siinä
keskustelussa.



V LUKU.


Sarajärven kievaritalon salissa oli ympäriinsä vieri vieressään
istumassa kokousmiehiä, ja muutamia viimeksi tulleita oli oven suussa
seisomassa, joiden joukkoon aina yksi ja toinen lisäytyi, joten ennen
tulleet yhä joutuivat keskemmälle lattiaa.

Mitään varsinaista kokousta ei kuitenkaan vielä ollut, vaikka
alotusaika oli jo monta tuntia jälellä. Ainoastaan Dampbell oli
keskilattialla oikein haltioissaan puhumassa omasta maanviljelyksestään
ja väliin aina siinä melkein suksisauvan pituisessa varressa olevan
piippunsa pohjalla piirtäen näytti milloin uuden, oman keksimänsä
navettarakennuksen, milloin sika- tai kanahuoneensa pohjapiirustusta,
jonka perästä aina kuului huudahdus: "Tämäkin on minun keksimäni!"

Tapani seisoi tuokion siellä ovenpielessä, edessään olevien miesten
suojassa, joten hän heidän välistään saattoi hieman nähdä, miten
Dampbell oli sielultaan ja ruumiiltaan kiintynyt kotinsa kiittämiseen.
Viimein Dampbell oli kotinsa kiittämisessä kerinnyt siihen miten heidän
silakkansa ovat paljon parempia kuin muitten ja miten niiden päistäkin
heidän perunainsa kanssa sekasin keittämällä tulee työväelle mainio
moska. Tämän kuullessa kuului joukosta yhteinen iloinen myhähdys, juuri
kun teaatteriyleisöltä silloin kun näytös tekee katsojiin mieluisen
vaikutuksen.

Dampbell, tämän myhähdyksen kuultuaan ja nähtyään miesten kasvot
mieluisessa hymyssä, kiihtyi yhä innokkaammin kehumaan kotiaan aina
saunan kiukaasta navettalapioon asti. Mutta Tapanista rupesi maistumaan
puulle, joten hän hiljaa aukaisten ovea hiipi ulos ja meni perheen
pirttiin, missä ei muuta väkeä liikkeellä ollut kuin kaksi talon
täysikasvuista tytärtä, jotka kutoivat kilvan kangasta. Tapani meni nyt
toisen kankaan korvassa olevalle puolan tekijän tuolille istumaan ja
puoleksi syrjittäin nojasi hartiansa tuolin taustaa vasten. Tytöt eivät
kumpanenkaan olleet tietävinään mitään Tapanin siinä olemisesta. Vaan
kuitenkin se näkyi sen vaikuttavan, että tytöt rupesivat kutomaan
sellaisella vauhdilla, jotta aivan kuin tuskassa surisivat puolat
sukkuloissa ja kutojain jalat käpsähtelivät poikimissa sukkelammin kuin
kärppä halkopinon risteyksessä.

Mutta viimein loppuivat puolat Tapanin likimmäiseltä kutojalta, joten
hän nousi istuimeltaan ja hieman pois käskevällä tavalla silmäsi
Tapania, päästäkseen puolarukkinsa lähelle.

Tapani tekeytyi leikilliseksi ja naurusuussa kysyi: "Enkö minä saisi
tehdä puolia, kun tässä talossa ei näytä muutakaan työtä annettavan."

"No, kissa vieköön! Sitä työtä annetaan", vastasi tytär iloisesti, ja
kirkkaasti säteilevin silmin pani kasteruuni-värisen kudelanka-viihden
kerinlautoihin ja salaperäisesti hymyillen ojenti langan nenän
Tapanille. Sen saatuaan käteensä, Tapani nyökäytti päätään ja kasvoissa
näkyi mieluinen hymy, minkä tytöt luulivat merkitsevän sitä että vieras
tahtoo tehdä pilaa, kuten tavallisesti pojat tyttöjä kiusaavat.
Senpätähden viihden laittaja asettuikin likelle puolan tekijää
seisomaan, ettei vieras saisi sotkea koko viihteä. Keskeyttipä
toinenkin kankuri kutomisensa ja asettui hänkin katsomaan uutta
puolaria ja silmät paloivat enemmän puolan tekijään kuin työhön.

Mutta kun Tapani sai käärästyksi langan nenän puolan alaseen ja
pistetyksi sen puolarukin piikkiin, rupesi hän polkemaan puolarukkia
niin vimmatusti, että tyttö ei kerinnyt tehdä muuta kuin katsoa. Pian
Tapani seisauttikin rukin ja nykästyään langan poikki, pisti puolan
odottavan tytön käteen, iloisesti sanoen: "Tuli yksi, sanoi suutari
lauvantaina". Sen sanottuaan koppasi kopasta toisen alasen ja rupesi
toista tekemään samalla kiireellä eikä ollut perustavinaan mitään kun
tytöt puolaa katsellen ihailivat: "Ai ihme, kuinka sievä puola! Nythän
ei ollakkaan oppipojan kanssa tekemisissä, vaan itsensä päämestarin.
Ai, ai! niitähän tulee ihan kuin turkin hihasta. Kyllä se poika eukkoja
saa!"

"Aivanko todella?" kysyi Tapani naurahtaen ja puolaa päästäessään
puolapiikistä vilkasi iloisen silmäyksen tyttöjen palaviin silmiin.

"No aivan! Ihan parhaan parvesta, julkeimman joukosta."

"Olkoon sanaanne! Ei kiistetä", sanoi Tapani ja jatkoi työtään.

Nyt tytötkin rupesivat kutomaan kankaitaan, mutta ei kauvan ennenkun
toinen tytöistä seisautti kutomisensa ja leikillisesti sanoi: "Niin
sinulla... Olisipas minullakin sellainen kuin sinulla."

"On kun annetaan... Eikös niin, vieras?" sanoi Tapaniin vilkaisten se
tyttö jolle Tapani puolasi.

"Kunhan tämä viihti loppuu, niin saaman pitää", sanoi Tapani totisesti
ja nyökäytti päätään vakuudeksi.

Sen kuultuaan tyttö otti seinältä naulasta keltasen ja valkean
pumpulilanka-viihden ja laittoi ne omaan kerimeensä ja iloisesti
leikillisen näköisenä siirti sen kerinpuunsa Tapanin luokse ja sanoi:
"Entäs kun näistä kumpaisestakin viihdestä pitäisi yhdellä kertaa
puolata."

"Eri puolalleko kumpikin?"

"Ei kuin yhdelle puolalle", sanoi tyttö ja nauroi makeammasti kuin
asiakaan olisi sietänyt.

"No koetetaan", sanoi Tapani päätään nyökäyttäen ja muutti toisen
niistä vahdista toiseen kerinpuuhun ja selviteltyään viihdet selviksi
otti langan nenät näppiinsä ja alkoi äänetönnä tehdä puolia. Tytötkin
rupesivat aivan parhaansa mukaan kutomaan kankaitaan, ja tehtaan
jyrinältä kuului syrjästä kuulijan korviin, kun kutomisen tärinään
sekautui puolarukin omituinen räminä, mikä pakotti kerinpuut totiseen
ja uskollisen näköiseen pyörintään.

Emäntäänkin, tyttöjen äitiin, teki tämän näkeminen ja kuuleminen
mieluisen vaikutuksen. Hän tuli juuri alakeittiöstä maitoastiain
pesusta ja huudahti pirtin ovesta sisään astuessaan: "No nythän se
vasta on oikein äänellään! Minkä Herran lahjan te nyt puolariksenne
saitte? Ja aivanko ne sitten tulee oikeita puolia?"

"No, parempia kuin puolia", sanoivat tytöt yhdestä suusta ja samalla
vilkasivat Tapaniin.

"Tuoltako ne kokouspaikasta viskasivat teille puolarin? -- Ja mikä
tuhannen kokous siellä tuolla sisällä on, kun se insinööri, huitoen
piipullaan, saarnaa keskellä salin lattiaa kuin paras pappi ja
sanankuulijat istuvat ristissä käsin kuni Tervajärven kirkkomiehet
kuunnellen ja tutkistellen ja painaen sydämiinsä, vaikka puhe kuului
olevan vaan nuotan vedosta. Ikäänkuin sitä ei osaisi tehdä kuka
tahansa... Mikähän leuhkan kyytimies hänkin lienee! Illallakin ne
isännän kanssa sivu puolesta yöstä saarnasivat ja porisivat kuin
suolavenäläiset, että kahden seinän taakse kyökkikamariin kuului kuin
porokattilan kiehunta."

"Siis siellä ei vieläkään ollut kokousta", keskeytti Tapani.

"Enhän minä sen paremmin tiedä mitä se on. Minä vaan, kun alakeittiöstä
tullessani kuulin porinaa, raotin salin ovea ja toisella silmälläni
katsoin sisään, mutta kuultuani että puhe oli nuotan vetämisestä ja
tarpomisesta, painoin oven kiinni. Sielläpä he vetäkööt ja tarpokoot
moiset nuottansa vaikka tappuroiksi", sanoi emäntä hieman
kyllästyneellä tavalla.

Sen sanottuaan emäntä kopperehti pirtistä pestäviä astioita syliinsä ja
lähti jälleen alakeittiöön.

Emännän mentyä tuntui Tapanista pahalle emännän vastenmielisyys, kun
tiesi olevansa insinöörin palvelija; ikävähän on viipyä talossa, jossa
ei voittaisi talonväen myötätuntoa. Kuitenkin hän toivoi puolan
tekemisellään jonkun verran parantavan asemaansa. Senpätähden Tapani,
kun sai viihtensä puolatuksi, lystikkäästi hymyillen sanoi: "Pian on
lyhyt virsi veisattu, käsi on tyhjä, toisessa ei mitään."

"On virrelle jatkoa, jos sitä haluttaa, tuolla naulassa seinällä",
virkkoi iloisesti toinen tyttö. "Se ei lopu, vaikka vähenee, kuten
viisussa lauletaan, että

    Raha ei lopu, vaikka vähenee,
    sano' Rannanjärven Jukka;
    vaan jos ei isäni irti pääse,
    niin pojanki perii hukka."

Sen sanottua rupesivat kumpanenkin tyttö yhteen ääneen laulamaan sitä
laulua ja laulaessaan tarkastelivat kankaitaan, olisiko loimia
katkeillut tai niisissä mitään joutunut epäkuntoon. Huomattuaan kaikki
olevan hyvässä kunnossa rupesivat he taas uudestaan kutoa ravistamaan,
Tapanin tehdessä puolia.

Mutta nyt alkoi kuulua liikettä, josta saattoi kuulla että kokousmiehet
tulevat kokoushuoneesta ulos. Nyt Tapani seisatti puolansa teon ja
lähti sisälle. Dampbell, nähtyään Tapanin, huudahti iloisesti: "Johan
olette täällä juuri kuin varis tullut puheilleen Maarian aikana."

"Olen ollut jo kotvasen tuolla pirtissä", sanoi Tapani tyynesti ja
odotti käsketäänkö häntä istumaan, vai esitetäänkö mitä tehdä.

Dampbell oli nyt tavattoman virkeällä tuulella vielä sentähden kun oli
kylän miesten kanssa saanut niin paljon puhua ja luuli niiden jääneen
hänestä ikimuistoisesti pitämään. Oikein ihastuksen leimu näkyi
kasvoissa, kun hän alkoi Tapanille melkein hätiköiden puhella: "Meillä
on tässä kylässä tilusten rajottaminen ja päätettiin huomenna alottaa
työ tämän talon ja tuon Sivolan välirajalta. Mutta nyt pitäisi saada
tehdyiksi taulun jalat jo tänä iltana valmiiksi. Osaisittekohan niitä
tehdä? No, ehkä, kun minä neuvon."

"Luulen osaavani neuvomattakin", sanoi Tapani tyynesti.

"Oletteko koskaan nähnyt maanmittarin taulua?"

"Olen käyttänytkin."

"Käyttänyt! Missä?"

"Tuolla Raudusjoen kylässä, silloin kun siellä oli suurijako, olin
maanmittarilla kättä pitempänä ja löin linjoja ulos että hurisi. Kun
pahasta penikasta olen ollut tarkka ampuja, niin opin heti tarkaksi
kepittäjäksi, tarkemmaksi ketään muita. Sitä tietä pääsin
harjottelemaan taulunkin käyttöä ja hyvin se veteli, vaikka olin vasta
kuusitoistavuotias poika-vökäle."

"Te sanoitte kepittäjäksi. Meillä ei saa linjan staakottamista sanoa
kepittämiseksi. Se on keppi millä lyödään kylän koiraa tai vierasta
sikaa, ja linjastaaka on staaka", sanoi Dampbell päätään nyökyttäen
sanainsa mukaan ja kasvoissa näkyi pahan ilman merkkejä. Siitä
kuitenkaan, mitä hänen mielessään oli, ei hän nyt virkkanut mitään,
osotti vaan perikamarin sopesta säkistä ottamaan taulun kannan ja
tekemään siihen jalat.

Tapani oli ulkokausteelta löytänyt kolme kuivaa aidan seivästä,
leikannut ne tarpeellisen pitkiksi ja toi ne pirttiin höyläilläkseen,
aikoen tehdä niistä sukeat ja hyvät jalat. Ne olivatkin jo
valmistumaisillaan, kun Dampbell pitkästä piipustaan oikein kiivaasti
vedellen savuja tuli sinne ja silmissä näkyi outo kiilto. Nyt hän
pitkästä nenästään puhalti sakean savun pitkin partaansa, jotta koko
parta oli hetken savupilveen peittyneenä. Sitten otti yhden ja toisen
jalan teoksen, katseli niitä pitkin ja hieman vihelteli. Sitten punalti
päätään ja sanoi: "Ihme olisi ollutkin, jos taulun jalat olisivat
syntyneet minun neuvomattani, ainoastaan sillä mahdilla että on nähty
Raudusjärven maanmittarilla."

Tapani tunsi tyrmistyvänsä eikä tiennyt mitä tehdä, mutta kysyi
kuitenkin: "Mikä näissä on vikana? Minkälaiset ne sitten pitää olla?"

Dampbell vetäsi nyt taas piipustaan aikasen savun, minkä vetäsi
henkeensä ja ylpeän näköisenä puhalti sen ylöspäin ja sanoi: "Kun te
pyydätte neuvoa, niin minä neuvon ja niin on aina tehtävä; minä sanon
vastaisen varalta... Katsokaa nyt, onko nämä suorat? Ne pitää olla
aivan suorat. Nämä kyllä voisivat välttää Raudusjärven maanmittarille
ja monelle muulle, vaan minulle ei vältä se joka Raudusjärven
maanmittarille ja monelle muulle."

"Onko näissä liikaa paksuutta?" kysyi Tapani alakuloisesti ja katseli
pitkin niitä jalkoja.

Nyt Dampbell otti Tapanin kädestä taulun jalkapuun ja puristeli sitä ja
viimein ajatusalta sanoi: "On vähän. Se pitää olla noin kouran
täyteinen, että sormien nenät yltävät ympäriinsä." Sen sanottuaan lähti
sisälle ja veteli savuja mennessään.

Tuskin oli Dampbell pannut pirtin oven kiinni, kun tytöt keskeyttivät
kankaittensa kudonnan ja kääntyen Tapaniin kysyivät: "Mistä sillä
tuolla vökäleellä on sellainen äkä sitä Raudusjärven maanmittaria
vastaan, että on ihan purra, pistää... Kuulostaa ettei soisi ei
syödyille mailleen."

"En tiedä", sanoi Tapani.

"Kun te ette sanoneet, että hulluille ja herroille ei keskitekoista
kalua saa näyttää."

"Mahdoitte te sanoa."

"Oli ihan jo suuni aukeamassa, vaan ei tullut kuitenkaan sanotuksi. Kun
vaan olisi irti päässyt, niin olisi kyllä mennyt kuin itsestään."

"Minä olin sanomassa, että 'mistä sika satulan tietää?' Moinen
karvaturri, on kuin minkähän hapsen-katti", sanoi toinen tyttö ja
kääntyi kankaaseensa päin.

Tapanista tuntui somalle että tytöt myötätuntoisuudellaan maksoivat
hänelle puolan tekopaikan.

Tapani höyläsi nyt ne taulun jalat aivan suoriksi joka puolilta ja
veitsensä hamaralla lykkäsi ne kiiltävän sileiksi. Sitten otti yhden ja
lähti sen kanssa Dampbellilta kysymään, mitä se vielä olisi vailla ja
miten pitkät ne pitää olla.

Dampbell mitteli ja koetteli sitä moneen kertaan, laittaen niin
kalttoon asemaan kuin taulun jalka tulee olemaan, mutta ei näkynyt
kuitenkaan tietävän sen varmaa pituutta. Sitten hän kuitenkin määräsi
pituuden ja katseli sitä jalkaa pitkin kaikilta puolilta ja
tyytyväisenä sanoi: "No kyllä niistä nyt tulee hyvät, kunhan kaikki
kolme tulevat tämmöiset."

Taulun jalat tehtyään Tapani meni kysymään, mitä vielä on tehtävä,
mutta Dampbell oli ystävällinen ja käski istumaan siksi kunnes hän
kerkiää opettamaan miten paperi on pantava tauluun.

Tapani tiesi, että kyllä hän osaa senkin panna, mutta nyt hän ei sitä
sanonut; oli sen opin saanut taulun jalkoja tehdessään, että tässä
palveluksessa ei saa sanoa mitään osaavansa, vaan aina on käytävä
avossa suin kysymässä neuvoa, vaikkapa neuvokin veisi päin mäntyä.

"Se Raudusjärvellä toimiva insinööri minusta piti ja pyysi oppiinsa,
vaan kun en osannut kirjottaa ja vanhempani eivät päästäneet, niin jäi
sikseen."

"Mikä sen insinöörin nimi oli, joka Raudusjärvellä jakoi?"

"Se oli Kastreeni."

"Kastreeni!" huudahti Dampbell, "mikä insinööri se Kastreeni on.
Ainoastaan maanmittarin sisäänkirjotettu apulainen. Insinööriä ei ole
kuin kaksi koko läänissä, minä ja yksi Tegström."

Dampbellin sanoissa kuului jotakin sellaista, että Tapani ei tuntenut
osaavansa puhua ja jäi siis äänetönnä istumaan.

Nyt Dampbell tahtoi Tapanille antaa tietää, mitä hän ajattelee Tapanin
suhteen ja kautta rantain ensin puheli, miten hän, juuri hän on ihan
pelkistä talonpojan pojista opettanut maanmittarin apulaisia ja
toimittanut ihan sisäänkirjotetuiksi oppilaiksi, joista kaksi on tullut
aivan maanmittareiksi. Muut maanmittarit eivät ole kukaan saaneet
talonpojista opetetuksi minkäänlaista apulaista.

Sitten pani taas vereksiä tupakkia piippuunsa, johon Tapani antoi
tulen. Vedeltyään muutamia henkisavuja Dampbell alkoi: "Kyllähän minä
sen sanon, että jos varsinkin olisitte naimaton, niin kyllähän minä
teistä miehen tekisin... No, se on tehty mikä on tehty. Jälelle
mennyttä kiveä ei saa ruveta katsomaan. Kyllähän niitä vielä keinoja
löytyy teidänkin suhteenne, kunhan tässä koteudutaan. Se on pääasia
että opista otatte vaarin. Se on pääasia se."

Viimeisen lauseensa Dampbell lausui erinomaisella painolla ja katsoi
Tapanin silmiin, mitä se siihen vaikutti.

"Mitenkäpäs muuten", kuului Tapanin suusta hieman katkonainen murahdus,
josta kuitenkin kuului salainen vastenmielisyys, sillä koko Dampbellin
puhe tuntui hänestä olevan vaan kunnioitusta tavottelevaa laatua.
Senpätahden hän jäikin mykäksi istumaan tuolillaan ja hieman tympein
kasvoin katseli vainion perillä työskentelevää ojankaivajaa.

Siihen Dampbellkin terotti silmänsä ja hymähti halveksivan hymähdyksen
ja sanoi: "Katsokaahan tuota työmiestä, miten se päivään katsoen tekee
työtä. Olen lystikseni päiväkauden seurannut sen liikkeitä. Katsokaahan
miten se jämpii kuin itikka ravassa ja siitä mojahtaa seisomaan.
Katsokaahan kun se taas katsoo aurinkoa, että tuohonko se karahkaan
tarttui, kun se ei siitä pakene mailleen päin... Nyt se taas kumartui
ja sai kun saikin multaa lapiolleen. Katsotaanhan montako kertaa se
heittää ennenkun taas seisoo. Se oli kolmas lapiollinen. Se oli neljäs
... viides, kuudes ... seitsemäs ... kahdeksas ... yhdeksäs ...
kymmenes... Mutta paljohan sitä nyt tuleekin... Ahaa, jopa tuli pää
vetävälle. Nyt kai se sietääkin huokasta pitempään, kun kerrassaan
yksitoista kertaa viskasi multaa. Eihöhän tuo jo istukin... Kas niin!
Enkös arvannut. Hahaa! nyt se istuu ja ihmettelee kun tuo aurinko ei
tänäpäivänä muista laskeutuakkaan."

Dampbell oli nyt unohtanut piippunsa imemisen, joten se oli sammunut,
ja nousi nyt kävelemään lattialle ja kävellessään kaiveli piipustaan
periä kaataakseen ne uunin edessä olevaan sylkilaatikkoon. Tätä
tehdessään hän päätään punoen oikein uhkaavasti puheli:' "Joshan
olisit, ukko, minun työmiehenäni, niin muuttuisivat sinulla tavat, kun
minä kerran kävisin tuolla työmaalla. Lähtisi kyllä miehestä tauti, kun
minä ärjäsisin. Mutta talonpoika on talonpoika vaikka missä. Ne
työmiehetkin pitävät isäntiä vaan vertaisenaan, naureskelevat vaan kun
menee isäntä kiirehtimään. Vaan herrasmies ja vielä sitten minunlaiseni
herrasmies kun on käskemässä, niin silloin on leikki kaukana. Ei muuta
kun tukka suorana ne menevät kun minun ääneni kuulevat."

Nyt Dampbell oli taas saanut piippunsa palamaan ja veteli siitä
äänettömänä henkisavuja, joiden välissä piippunsa varrella kirjotteli
ilmaan, josta ei Tapani tiennyt mitä se merkitsi ja mitä hän kirjotti,
muuta kuin S-kirjaimen näkyi aina ensiksi tekevän. Tätä tehdessään
Dampbell salaisesti vilkuili Tapaniin, nähdäkseen mitä hänen viimeinen
puheensa vaikutti.

Tapani, joka selvään huomasi että häntä ja yleensä tulevia työmiehiä
varten oli se koko puhe, oli kuin kynsille lyödyn näköinen ja
alakuloisesti sanoi: "Sehän se taululle paperin pano oli puheena, kun
minä sen osaisin panna."

"Kyllä se osataan", sanoi Dampbell kohteliaasti. "Ottakaahan tuolta
säkistä taulu ja instrumenttilooda käsille."

Kun Tapani toi määrätyt kapineet, niin Dampbell otti sen kapinelaatikon
käteensä ja oikein huomattavalla painolla sanoi: "Tämä on
instrumenttilooda tämä ja tämän sisällä olevat aseet ovat
instrumentteja." Sitten hän aukasi laatikon, otti sieltä liimapalasen
ja rupesi neuvomaan, miten sitä kastellaan suussa ja sitten hivutetaan
taulun laitoihin, kun paperi on ensin kasteltu ja miten sitten sen
paperin laidat vedetään siihen kiinni ja viimeksi käännetään nurkat.

Tapani nyökäytti päätään jokaiselle sanalle, merkiksi että kyllä hän
ymmärtää. Sitten hän otti taulun ja siihen pantavan paperin ja
liimapalasen ja lähti pirttiin panemaan sitä paperia taululle ja
itsekseen hymyillen ajatteli: "Mitähän vikaa nyt tästä tehtävästä
löytynee."

Tapani kun oli Raudusjärven maanmittarilla jo satoja kertoja pannut
paperin taululle, oli sen oppinut jo hyväksikin, ja nyt hän aikoi
parhaansa mukaan tehdäkin. Hän kasteli paperin toiselta puolen aivan
likomäräksi ja pingotti sitte taulun kaikille kulmille, painaen niin
kiinteälle kuin paperin vaan tiesi kestävän ja laidat liimattuaan
kiinni meni keittiöön, jossa hellassa palavan tulen paisteessa kuivasi,
joten paperi veti itsensä ihan helisevän kiinteälle. Sitten hän varsin
tahallaan otti hieman aran näköisen muodon ja vei taulun insinöörin
nähtäväksi.

Dampbell, nähdessään Tapanin taulun kanssa tulevan, muuttui asiallisen
näköiseksi ja laihat kädet jo itsestään ojentuivat ottamaan vastaan
taulua. Käsiinsä saatuaan hän katseli sitä kaikilta puolilta. Mutta
pitkän hetken sitä pyöriteltyään nyökäytti päätään ja sanoi: "Kyllä
tämä kelpaa", ja kasvot menivät salaperäiseen hymyyn. Sitten hän
ystävällisesti sanoi: "Tapani olisi hyvä ja ottaisi sieltä säkistä
minun metsäsaappaani ja voitelisi ne. Ne ovat aivan menneen kesäiseltä
jäleltään hoitamatta."

Tapani kaivoi nyt säkistä käppyrään ja ihan kyrsäksi kuivaneet
pieksusaappaat, joiden kannatkin olivat poljetut länttään, että melkein
varren tyvi oli joutumassa kantapään alle. Nämät nähdessään Tapani
itsekseen hymähti, mutta salasi ivansa ja meni pirttiin, johon jo talon
työväkikin oli tullut. Tapanissa syntyi iva, ja kostoksi äskeisestä
taulun jalkojen moittimisesta näytti niitä kengän kantoja penkillä
istuville miehille ja ivallisesti hymyillen sanoi: "Tässä ovat
herrasmiehen kengät, tässä."

"No on tottaperään."

"Ovat tottaperään pojan kengän kannat leiponeet rieskaa oikein
emälailla."

"Vasikan jaloissa kai nämä ovat viimeksi olleetkin."

"No, ne ovat olleet korjuulla jos pidollakin."

"Ja vielä viitsitään kylään tuoda, vieläpä toiseen ja kolmanteen
pitäjääseenkin, tuollaisia, joita täällä ei raunioltakaan korjattaisi."

"No, elkäähän sentään. Saatte nähdä että humu kuuluu eikä köyhyyttä,
kun näillä lähdetään huomenna metsään", sanoi Tapani ja lähti
hankkimaan lämmintä vettä, jossa ne liottaisi. Tapanista tuntuikin
hyvälle että sai niissä kengissä työtä koko illaksi, eikä siis
tarvinnut enää mennä sisälle kuulemaan niitä niin ikävälle maistuvia
Dampbellin tarinoita ja esityksiä.



VI LUKU.


Huomenaamuna pirtin oviseinällä omituisessa kaapissaan oleva
suuritauluinen ja harvaan kävellä lonksautteleva seinäkello näytti jo
puolen tuntia yli yhdeksän, kun pirtin ovelle ilmestyivät emännän
kiireiset kasvot ja sanat kuuluivat: "Herra kutsuu kenkiään!"

Tapani ei odottanut toista käskyä, vaan hyppäsi pystyyn, koppasi
orrelta ihan tekokuosilleen oijotut ja voidellut kengät, joita hän
varsien suista kantaen lähti viemään sisälle, missä Dampbellin kiiluvat
silmät näkyivät sängystä. Nyt hän kuitenkin, nähtyään kenkänsä niin
pulskan näköisinä, kohosi istualleen, otti käteensä ja hymyillen sanoi:
"No nythän ne ovat aivan kuin uudet. Kiitos, kiitos... Mutta jokos
siellä on miehiä metsään lähtemään?"

"Jo aikoja sitten. Jo kuutta käydessä tulivat."

"Hm ... vai jo kuutta käydessä. Mitä ne ovat tehneet?"

"Laania laskeneet, mikä parasta olisi osannut, ja mittatikkuja ovat
viroikseen vuoleskelleet, että niitä vissiin on kolmille vitjoille."

"Ja tuskin yhtään oikeaa kalua, niinkuin meillä pruukataan."

"Sitä en tiedä, vaan paljon niitä kyllä on, varmaan kuusikymmentä, jos
ei enempikin."

"Vai kuutta käydessä jo tulivat. Taitavat luulla että minä talonpoikien
tavalla hämärästä hämärään nuhjustelen. Vaan kohta näkevät että meiltä
kun lähdetään, niin siinä ei ähketä", sanoi Dampbell, punalteli päätään
ja nousi pukeutumaan.

Kului kuitenkin vielä kaksi pitkää tuntia ennenkun Dampbell nähtiin
talon pihalla, laajareunaisine hattuineen, antamassa määräyksiä, mitä
aseita minkin on otettava mukaan, ja lähtemässä miesjoukon edelle,
missä vitjojen kilinä, mittatikkujen kalina ja kapinelaatikon kolina
sekaantui miesten askelten sekavaan jytinään.

Viimein oli tultu paikalle, mistä piti Saralan ja Sivolan raja lyödä.
Jo taulua pystyttämään ruvetessa Dampbell vihaisesti viittasi kädellään
ja ärähti: "Tuosta metsä auki ja muutamat tekevät staakoja."

"Mitä tankoja?" kuului ääni joukosta.

"Keppejä", virkkoi Tapani, mutta samassa huomasi Dampbellin tulisesta
silmäyksestä tehneensä väärin sanoessaan kepiksi.

Dampbell ei kuitenkaan mitään virkkanut, laittoi vaan tauluaan kuntoon.
Kun vihdoin sai tähtäinlaitoksen taululle, niin Tapani otti kolme
keppiä käteensä, lyödäkseen ne siihen mihin Dampbell tähtäinten läpi
katsoen ne käskee lyödä.

Talon isäntä, joka oli taulun kantajana, oli nyt kapinelaatikkoa
pitelemässä taulun luona. Mutta kun oli alkukepit lyöty, niin isäntä
katsoi pitkin keppien osottamaa suuntaa ja päättävästi sanoi: "Ei mene
nyt siihen niityn kujaan, siihen kaahlattimeen, johon se pöytäjaossa
määrättiin ja johon rajan täytyy tulla."

"Se on minun asiani mihin se menee ja mihin sen pitää mennä!" ärjäsi
Dampbell ja huusi: "Lyökää vaan leveäksi. Meillä tiedetään mitä meillä
tehdään."

Tämän kuultuaan Tapani, kun joutui linjaa kepittämään, kehotti miehiä
lyömään oikein leveäksi, varsinkin sentähden kun isännältä kuuli että
se menee väärään, saadakseen siten nähdä minkänäköiseksi Dampbell
sitten muuttuu kun joutuu jälkiään korjaamaan.

Mitä likemmäksi Saralan niittyä tultiin, sitä selvemmäksi kävi
kaikille, että linja menee väärään. Mutta ylimielisille poikasille se
vaan antoi intoa lyödä leveämmäksi ja leveämmäksi, ja yksi lotina
kuului vaan metsän syvyyteen tunkeutuvan aukon perältä, mistä tulisina
salamoina välkkyivät kirkkaat kirveitten terät ja rytisten kaatuivat
komeat puut.

Saralan isännän mieli meni oikein katkeraksi, nähdessään parhaan
säästömetsänsä kaatuvan tällä tavalla. Hän ei kuitenkaan puhunut
mitään, kuljetteli vaan taulua ja taulun kapineita mukanaan, kun
Dampbell tarkasteli Tapanin lyömiä keppejä ja oli niitä hieman
liikauttavinaan, muka korjatakseen.

Tultiin viimein niitylle, jossa linja katkasi melkein puolen latoalaa
Sivolan puolelle. Silloin Dampbell oikein hartiain voimasta kävellen
tuli niitylle ja käski mittarien ottaa "tuolta puron äyräältä kujan
aidasta mitta tähän linjaan."

Tätä mittausta ei Dampbell uskonut mittarien varaan, vaan meni itse
näkemään ja seurasi mukana nähdäkseen omilla silmillään kuinka paljon
sitä on. Sen tehtyä käski kaikkia sinne, mistä tämä linja lyötiin ulos,
ja itse lähti osaksi juosten ja osaksi kävellen ja hyppien puulta
puulle, näyttääkseen miten asialla on kiire, ja kovinpa huohotti mies
parka päästyään linjan päähän.

Nyt Dampbell istui hakatun puun tyvelle, otti taskustaan paperin
palasen ja kynän, jolla rupesi polvensa päällä laskemaan ja sanoi:
"Tässä ei tarvita taulua, saadaan laskemalla."

Mutta siinä kiireissään hän laski väärin, joten toinenkaan linja ei
tavannut määrättyä paikkaa, ainoastaan puolen verran läheni sitä kujaa,
mihin sen piti tulla. Nyt Dampbell repäsi korvallistaan ja
epätoivoisesti kiljahti: "No p----le... Missä nyt on vika! Varmaan on
mitassa vika, mitassa se on vika! P----leen p----le! Mitassa se on
vika." Sen sanottuaan lähti taas painaltamaan sinne lähtökohtaan. Mutta
ylimieliset poikaset alkoivat porista:

"Tämäpä lystiä!"

"Hirveän lystiä, sanoi kaupungin tyttö."

"Ei, -- mutta riena nyt on asiassa! Sietäisi olla Luttusen Mari
paikoilla, joka yhdeksän puun vuosikuntaisilla vesoilla kylvettäisi."

"Ketä?"

"Meitä kaikkia eksyneitä, jotka emme osaa luvattuun maahan."

"Onpa itse Faarao elossa; hän vie meidät takaisin Egyptin lihapatojen
ääreen."

"Mutta meidän suuripartaisella Faaraollamme on yhtä tyhjä pata, luulen
minä, kuin meillä kaikilla muillakin onnettomilla erämaan
matkalaisilla."

"Jospa se onkin itse Mooses, joka tuolla savua suitsuvalla
taikasauvallaan saa meille kalliosta irti ihan rautakylmän ja
hopeankirkkaan vesivirran juodaksemme ja kylpeäksemme täällä
helteisessä korvessa."

"Ei janota vähääkään. Nälkä kurisee suolissani kuin parvi sammakoita."

"Sama on täälläkin."

Näin porisivat ylimieliset pojat, palaillessaan takaisin samaan
paikkaan vielä kolmannen kerran. Mutta vaikka miehet yksitellen sieltä
vetäytyivät paikoilleen, ei Dampbell ollut sitä näkevinänsäkään, laski
ja laski vaan sitä äskeistä laskuaan, väliin ravistaen päätään että
parta tärisi. Viimein hän kuitenkin huomasi että oli äsken ottanut
sen matkan niitylle puolta pitemmäksi kuin se oli, joten se
syrjäänmenemis-mitassa laskettuna vei vaan puolimatkaan.

Dampbell asetti nyt kolmannen linjan ja meni se nyt siihen mihin sen
pitikin. Vaan kovin oli isäntä nyrpeissään ja puhumatonna koko päivän
eikä kotiin tultuaankaan vienyt taulua eikä taulun neuvoja sisälle,
vaan jätti portaille, ja mennen heti makuukamariinsa köllähti sänkynsä
päälle, missä katseli lakeen ikäänkuin tahtoisi lukea niitä nauloja,
millä laipiolaudat olivat altapäin lyödyt niskoihin kiinni.

Dampbell huomattuaan isännän nyrpeyden tekeytyi emännälle tavattoman
ystävälliseksi ja pyysi hänet istumaan toiselle puolen pöytäänsä
puhetoverikseen ja olivatkin jo iloisessa, leikinsekaisessa puhelussa,
kun Tapani toi taulua ja taulun neuvoja sisälle, etteivät jäisi ulos
yöksi.

Tapanin nähtyään emännän suuret silmät leimahtivat häneen iloisesti ja
hän sanoi: "Vai te sitä olette se Korpelan seppä, Harjulan Marian mies,
kuten tää insinööri kertoo. Olette niin poikamiehen näköinen, partaakin
ilman, haimenia vasta..."

"Tuskinpa sitä niin suurta lahjaa kuin partaa saanenkaan."

"Mutta muutenkin olette niin vihanta kuin heinä... Meidän tyttäret tänä
päivänä jo eilisestä puolaristaan löivät arpaa. Tietysti leikillään,
vaan se on tosikin toisena puolena."

"Sepä lystiä että minusta vielä tyttäret arpaa lyövät. Kumpika heistä
joutui voitolle?"

"Tietysti vanhempi, ettei kivikontti jäisi selkään."

"Panisi konttiin silkkiset viilekkeet ja suun alaspäin, niin ei olisi
raskas."

"Mutta teistä nähden, kuulemma, on kumpaisenkin kontti yhtä raskas...
Vai niin, että te sitä olette se Korpelan seppä, joka Harjulan Marian
tähden lähti kotoaan ihan tyhjänä pois. Olen teistä niin paljon
kuullut", sanoi emäntä katsellen Tapania ylhäältä alas ja alhaalta
ylös. Sitten hän kääntyi Dampbelliin ja sanoi: "Sanasta sana tulee,
kypenestä maa kytee. Mikäs se teidän nimenne on? En sitäkään tiedä,
vaikka monta päivää ja yötä jo olette talossa ollut."

"Minun nimeni on Dampbell ja arvoni on maanmittaus-insinööri eli toisin
sanoen komisioni-maanmittari."

Emäntä hymähti ja sanoi: "Vai Tomppelli... Mistä te sellaisen nimen
olette kaivaneet; en ikänä ole ennen kuullut."

"Ei minun nimeni ole Tomppelli, vaan Dampbell", kuuluivat insinöörin
suusta sanat ja nyt hän oikein pitkäveteisesti sanoi, että sen emäntä
oikein saisi päähänsä.

Emäntä ei enää parsinut, vaan lähti pirttiin kuulemaan jos häntä siellä
kaivataan, ja pirtin lattiaa kävellessään hymyillen sanoi: "Vai
Tomppelli se on tuon suuripartaisen herran nimi!"

"Tomppeli onkin ... kele aivan täydessä sanan merkityksessä, kun kolme
linjaa pieksätti meillä yhden rinnan ja yhdellä vaivaisella
ojelmuksella menetti kauniin kesäisen päivän", kuuluivat penkillä
loikovan talon rengin vihaiset sanat.

"Nimensä väärti on, sen sanon minäkin", lisäsi siihen toinen penkillä
loikova mies.

"Siitäköhän se isäntäkin on aivan kipeänä tuolla sängyn päällä. Kunhan
ei vaan pappia jouduttaisi tässä hakemaan", sanoi emäntä nauraen.

"Vähemmästäkin olisi joku kipeänä, kun parhaan säästömetsän hakkuutti
aivan yksiksi siekaleiksi", kuului miesten joukosta vakava ääni.

Sitä ei emäntä kuitenkaan ollut kuulevinaan, meni vaan taikinapyttynsä
luokse ja siihen happanemaan laitettua taikinaa rupesi paksulla
hierimellään hämmentämään ihan hartian voimasta, että leveällä
riippuvat hameen helmat tutisivat.

Siitä päästyään hän kääntyi kankaittensa takana oleviin tyttöihinsä ja
sanoi: "Kuulkaapas, se teidän päivällinen arpaesineenne on se Korpelan
seppä, se Harjulan Marian mies, josta olette kuulleet, kuinka se
Mariansa tähden lähti kotoaan pois... Eikös lieteen katso silmänne kun
ukkomiehestä löitte arpaa."

"Vähätpä katsoisi lieteen. Löimmehän arpaa vaan puolarista, ja kunpa se
taas tulisi puolan tekoon, niin ystävänämme katselisimme. Mutta missä
hän viipyy, kun häntä ei näy?" sanoi vanhempi tyttö.

Toinenkin tyttö oli suutaan aukasemassa puolustamaan itseään, mutta
samassa aukesi pirtin ovi ja Tapani pistäysi sisään, kantaen kädessään
Dampbellin kenkiä, laittaakseen niitä kuivamaan. Tapanin nähdessään
tytöt yhteen ääneen huudahtivat: "Siinähän se on jossa sitä mainitaan.
Tässä olimme kaipaamassa hyvää puolariamme ja nythän se jo tulee. Eikös
niin?"

"Niinpä niin", sanoi Tapani kenkiä pujottaessaan orteen ja siitä
päästyään meni puolarukin ääreen kuten ainakin tehtäväänsä ja rupesi
alakuloisen näköisenä tekemään puolia, juuri kuin toisten pakottamana.
Mutta tytöistä Tapanin alakuloisuus tuntui tavattoman pahalta, kun
olivat mananneet häntä puolan tekoon eivätkä löytäneet syytä mistä
olisivat nyt paremmin kuin eilenkään päässeet puheluun. Mutta emäntä
teki nyt tekosyyn. Hän tuli nyt aivan Tapanin luokse seisomaan; seisoi
siinä hetken oikein leveänä ja hymyili.

"Korpelan seppä", sanoi hän viimein, "-- mutta eipä kätenne ole
niinkuin sepän kädet, ovat puhtaat ja valkoiset kuin kankurin kädet.
Tuskinpa meidän kankurienkaan kädet ovat niin valkoiset. Ojennappas,
Riikka, kätesi rinnalle." Riikka keskeytti nyt kutomisensa ja ojensi
hymyillen kätensä Tapanin käden rinnalle. Toinenkin tyttö seisautti
kutomisensa ja valeli suurilla silmillään Tapania ja sanoi: "Ne ovat
vaan sepän kellon juotteita mitä äiti puhuu, että vieras olisi seppä.
Eihän tää ole mistään päin katsellen sepän näköinen. Sepäthän ovat
sellaisia kumarahartiaisia köniä... Vai oletteko seppä? Sanokaapa
itse!"

"Kyllä... Mutta nyt en ole toiseen kuukauteen tehnyt sitä työtä, niin
ovat käteni puhdistuneet", sanoi Tapani tyynesti ja pysyi vaan
alakuloisena ja lyhytsanaisena.

Tyttärien mielestä oli paha kun näkivät Tapanin alakuloisena, ja he
koettivat saada häntä iloisemmaksi kyselemällä hänen elämän
tarinoitaan. Mutta kun Tapani vastasi vaan lyhyesti, ainoastaan sen
mitä kysyttiin, niin tyttöinkin täytyi lopettaa kyselynsä.

       *       *       *       *       *

Oli nyt viikon päivät kuljettu jo metsässä ja muutamina päivinä oli
Tapani ollut rajoja lyömässä omin päinsäkin. Dampbell oli vaan käynyt
omia aikojaan katsomassa, tuleeko linjat tarpeeksi suuria ja muuta
sellaista, jonka tehtyään oli aina tullut talon väen kanssa pakisemaan
mitä milloinkin.

Sellaisessa paikassa ja lähtökohdassa, jossa ei ollut aivan varma
sattuminen määrättyyn paikkaan, Tapani kepitti ensin kaitaisen
koetuslinjan siksi että saattoi kepittää, ja sitten kun näki minkä
verran se meni syrjään määrätystä paikasta, laskemalla osotti siihen ja
hakkautti leveäksi kun tiesi sen jäävän rajaksi. Tämä oli talon
isäntäin mielestä niin mieluinen keksintö että rupesivat itse
Dampbellille kehumaan Tapania mainioksi rajain hakkauttajaksi.

Sitä ei kuitenkaan Dampbell sietänyt vaan lähti eräänä päivänä itse
metsään ja oli tavattomaan virallinen. Tänä päivänä kuitenkin linjat
menivät ensikerralla oikeaan, ettei tarvinnut parsia. Mutta iltasella,
kun oli jo lähellä tavallinen kotiin lähtöaika, Dampbell löi vielä
lähes kahden kilometrin pituisen linjan, joka päättyi Sorajärven
rantaan. Tämän alkuun pantua hän määräävällä äänellä huusi: "Se pitää
lyödä leveäksi ja viedä järveen asti." Sen sanottuaan hän lähti taulun
kantajan kanssa kotiin.

"Eivät kerkiä tänä iltana Sorajärveen, sinne on siksi pitkältä ja
vankkoja metsiä", sanoi taulun kantaja lähtiessään Dampbellin jälkeen
kävelemään.

"Se on pakosta keritä, kun minä olen määrännyt."

Taulun kantaja ei vastannut mitään, hymyili vaan ja käveli jälkeen.

Dampbellin kotiintulosta ei ollut pitkäkään aika kulunut kun jo
miehetkin tulivat kotiin ja viskelivät kirveitään mikä mihinkin
loukkoon, että yksi kolina kuului, jonka jälkeen kiivas porina rupesi
kuulumaan pirtistä.

Tämän kuultuaan Dampbell heti arvasi, että linja oli heitetty kesken ja
kiivastuneena hän käveli edestakasin salin permannolla. Samassa
ilmestyikin sinne Tapani, jolta hän heti kysyi: "Minkälaiseen paikkaan
se meni rannassa, menikö se lahden pohjaan vaiko syrjään?"

"Se jäi kesken ja miehet sanoivat menevän väärään", sanoi Tapani
varovasti.

"Kesken!" ärjähti Dampbell, "enkö minä sanonut että se pitää viedä
järveen!"

"Sanoitte kyllä, mutta miehet lähtivät pois. Sanoivat menevän väärään."

"Väärään... Väärään linja!" kertasi Dampbell kiukusta kähisten. Sitten
hän tömäytti kantapäätään lattiaan ja kirkui: "Enkö minä sinulle
sanonut, että se pitää viedä järveen, ja sinä kehtaat tulla sanomaan
että miehet lähtivät kesken... Minä näytän sinulle huomenna, että eivät
lähde miehet kesken, eikä ennenkun minä lupaan."

Tapani ei tähän virkkanut mitään, istui vaan kuin tuomittu ja katseli
maahan. Tunsi että on paras pysyä äänettömänä.

Tapanin äänettömyys ei kuitenkaan Dampbellia lepyttänyt, hän vaan yhä
puhki katsellen syvillä kiiluvilla silmillään kuin mato mättäästä ja
matki Tapanin sanoja: "Väärään sanoivat menevän... Lähtivät kesken
pois... Ne ovat päällikön sanoja ne!"

Tapani nousi viimein ja salin loukosta otti ne Dampbellin
länttäkantaiset kengät ja nöyrästi sanoi: "Nämä kai minä saan viedä
hoitaakseni?"

Nämä sanat olivat kuin tulta olisi tervaan pannut. Dampbell huusi että
parta tärisi: "Kysyäkö sinun vielä sitäkin pitää, mokoma vääräpolvi!"

Tämä vihlasi Tapanin sydäntä niin, että piti lähteä kiireesti ulos,
ettei Dampbell näkisi hänen kyyneliään.

Etuhuoneessa oli emäntä odottamassa milloinka hän saisi sille herralle
laittaa iltasta ja sattui juuri Tapania vastaan silloin kun tältä
puhkesi huokaus ja kasvoille tulvahtivat kyyneleet. Hän otti Tapania
kädestä kiinni, veti kyökkikamariinsa ja kysyi: "Mitä se teille puhui,
kun se niin koski... Sanokaa nyt minulle."

"Se osasi sanoa niin pahasti että ikäni muistan."

"Mitä se sanoi? Sanokaa nyt minullekin."

"Se soimasi näitä jalkojani, kun ne ovat näin polvista sisäänpäin, joka
on äitini vika... Ne ovat olleet syntyessäni ulospäin väärät, ja äitini
on kapalovyöllä kiristänyt niitä oikaistakseen, ja siten kasvatti
polvijäsenet sisäänpäin vääriksi... Olen niistä kärsinyt ja hävennyt
ikäni ja sitten kun vielä soimataan, niin ennen antaisin lihaani
leikata, ennenkuin sellaista kuulisin."

"Ja tuo järjetön rupee tuollaisia vikoja soimaamaan... Vihellä sinä,
minä pyöritän", sanoi emäntä ja pyöritti kättään, minkä etusormi oli
ojennettu suoraksi ja toiset olivat nyrkkiin puristetut. "Mutta minä en
tuota mokomaa teidän sijassanne olisi jättänyt sanattoman saaren
päähän. Minä olisin antanut sanan sanasta, kaksi parhaasta. Olisin minä
sanonut, että kävele itse ensin terät kengistäsi, ennenkun varsilla
rupeat kävelemään, ja soimaa sitten vasta toista", porisi emäntä ja
leveät kasvot olivat vihasta hohtavan punaiset.

Emännän puhe tuntui Tapanista hyvälle, mutta ei mielestä sentään
katkeruus poistunut. Koko yönä ei Tapani saanut unta, joten kesäinen yö
tuntui joulun aikuistakin yötä pitemmältä.

Kun vihdoinkin aamu tuli, niin Tapani ennen muiden nousua meni
kaivolle, jossa hän virkistääkseen nukkumattomia silmiään pesi kasvonsa
kylmällä vedellä.

Kun ei ketään näkynyt liikkeellä, niin hän meni vielä vuoteelleen ja
samassa kun kallistui maata, menivät silmät uneen ja ajatuksetkin
sammuivat samassa.

Herättyään Tapani ajatteli, että tänä päivänä ei hän tee mitään muuta
kuin mitä käsketään. Mutta kun kello jo oli lähes kymmenen eikä sisältä
päin vieläkään kuulunut kenkäin kaipuuta, arvasi hän että niitä
odotetaan häneltä. Nyt hän laittoi itsensä vasiten kylmäverisen
näköiseksi, puristi hampaansakin yhteen ja lähti viemään kenkiä.

Dampbell oli jo ylhäällä ja asetti kartalta taululle niitä rajoja,
mitkä sinä päivänä tulisivat avattaviksi, ja merkitsi taululle niitä
merkkipaikkoja, mistä lyötäväin rajain lähtökohdat otetaan kiinni.

Tapani kun ei huoneeseen tullessaan sanonut hyvää huomenta, niin
Dampbell arvasi Tapanin päässä olevan vielä illallista eikä ollut
näkevinäänkään, roppelehti vaan tulisella kiireellä tekemisensä kanssa.

Vaikka Dampbell ei mitään virkkanut, niin Tapani seisattui kuitenkin
pöydän luokse näkemään mille rajoille lähdetään ja odottamaan mitä
käsketään. Nyt Dampbell kesken työtänsä koppasi piippunsa, pani siihen
tupakkia, sytytti itse ja rupesi vihasen näköisesti harmimaan siitä
savuja eikä vieläkään ollut tietävinään Tapanista.

Tapani nähdessään olevansa liikaa, niinkuin Piikin Kalle Pietarissa,
lähti pirttiin, missä miehet kirveet kourissaan jo odottivat lähtöä.
Pirttiin tullessa menivät Tapanin kasvot hymyyn, kun oli huomannut
Dampbellin hötelöivän linjoja taululle asettaessaan. Tapanin kasvoissa
näkyvä mielihyvä veti kaikkien huomion puoleensa ja kaikki odottivat
avossa suin mitä hän sanoisi. Tämän huomattuaan Tapani vakavasti sanoi:
"Nyt näytään lähtevän Kytölän ja Kotilan välistä rajaa lyömään. Tästä
Kytölän ja Kotilan lähitse näkyy kulkevan ylimitan oikunen ruutulinja,
siitä näytään lyövän näin vitaan kahtaalle päin."

Kytölän renki löi kinttaitaan yhteen ja iloisesti huudahti: "Ahaa
pojat! Nyt päästäänkin vileikköön, jossa taretaan ennenkun
Kytökankaalle on kolme maantien levyistä linjaa leivottu. Jo maar
taretaankin!"

"Mutta Kotilan ukolle pitää saada tieto että se tulee näkemään, mitenkä
hänen säästömetsällään on tänä päivänä viimeinen tuomio. Ukko riepu on
vartioinut kuin piru piispaa sitä Kytökankaan petäjikköä, ettei
suksisauvaa ole miespolveen saanut ottaa. Minä lähden sanomaan ukolle",
sanoi Kotilan renki ja lähti hattu kourassa juoksemaan Kotilaan.

"Kyllähän siihen männikköön ei hakata monta linjaa", jurautti
Kantolainen ja punalti päätään.

"Onkin tuo hulluutta tuolla tavalla mäskätä kuin tuossa meidänkin
rajalla", sanoi emäntä vihasena. "Tuo meidän ukko on sellainen
vasikanhäntä että sille saa tehdä mitä kukin tahtoo. Jos minä olisin
ollut isäntä, niin tulen olisin takonut moiselle metsän kaatajalle.
Illalla minun pisteli kuullessani kun se säksenteli tälle Tapanille.
Sen sanon että jos minulle olisi sen tehnyt, niin korennon olisin
siepannut ja näyttänyt mistä on viisi hirttä poikki..."

"Mitä se Tapanille säksenti?" kysyi Soralan isäntä ja pyöreät silmät
tuijottivat emäntään.

"Siitä kun tämä muka ei ollut teidän ja Lampelan välistä linjaa vienyt
päähän asti, Sorajärveen. Siitä se säksenti ja vielä pahempaakin, ihan
hävytöntä..."

"Vai sitä linjaa perille asti... Sitä ei koskaan viedä sen pitemmälle
kuin se on viety. Siellä on kyllä äksä edessä. Meidän metsiä ei kyllä
raiskata niin kurjasti kuin tämän talon", sanoi Soralan isäntä
vihasella äänellä.

Mutta nyt kuului ulkoa Dampbellin ärjähdys:

"Missä miehet?" Yhdessä humahduksessa hyppäsivät miehet pystyyn kuin
pulmusparvi pälvestä ja lähtivät sukittamaan ulos.

Sanaakaan puhumatta, ihan kuin ruumissaattoväki astua jölkkästiin
Dampbellin jälessä, joka pitkästä piipustaan pölyytti vankkaa savua
edellä, juuri kuin höyryhepo junan edessä. Ja niin äänettöminä tultiin
sille ruutulinjalle, mistä piti lähteä. Nyt Dampbell katseli puoleen ja
toiseen, näkyisikö missään mittapaalua, josta näkisi missä päin on
lähtökohta. Jopa huomasikin kolmisen sadan askeleen päässä paalun
tököttävän. Hän lähti sinne ja silmättyään paaluun komenti: "Vitjat
suoraksi! Ja mitataan sata kolmekymmentä kyynärää tännepäin!"

"Viisi tikkua, viisi kyynärää", kuului mittarien suista yhteen ääneen
ja rupesivat helistämään vitjojaan suoraksi.

Tapani vilkasi paaluun silloin kun Dampbell sitä tarkasti, ja luuli
näkevänsä 10-merkin yläpuolella pykälän tapaista. Mutta kun hän ei
ollut siitä varma, niin hän Dampbellin mentyä tarkemmin katsoi siihen
ja näki että se pykälä oli vaan lastuperä, joten paalu olikin kymmenes,
vaikka sen piti olla yhdeksäs.

Tämä Kotilan ja Kytölän rajalinja oli jo pöytäjaon aikana vedetty
kartalle paikalleen ja sanottu silloin sen tulevan ruutulinjasta
menemään yhdeksännestä paalusta satakolmekymmentä kyynärää länteen.
Kotilan ukko oli tämän matkan jo pöytäjakopäivänä mitannut kyynärällä
ja pannut siihen neljältä sivulta veistetyn paalun. Nyt ukko renkineen
oli paalunsa luona odottamassa, ja kun sieltä toisesta paikasta rupesi
näkymään liikettä ja kuulumaan ärjymisiä, niin ukko lähti sinne. Avossa
suin huohottaen hän saapui taulun luokse ja puoleksi huutaen sanoi: "Ei
se siitä tule raja, täältä se tulee..."

Dampbell ei siitä välittänyt, vaan ärjähti voimainsa takaa: "Tuosta
auki!" ojentaen samalla pitkän, laihan kätensä siihen määrättyyn
suuntaan ja piti sitä tuokion ylhäällä, että oikein näkisivät sen
suunnan. Mutta kukaan ei totellut ja melkein yhteen ääneen miehet
huusivat: "Ei tästä tule raja, se menee ihan Kotilan pelloille."

"Minä sanoin että lyökää auki!" kirkui Dampbell että parta tärisi.

"Ei lyödä, ei lyödä!" huusivat miehet yhteen ääneen Dampbellin
polkiessa jalkaa ja kirkuessa sekaan: "Minä sanoin että lyökää auki!
Tiedättekö että minä olen komisioni-insinööri!"

"Mutta järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi. Oo
te tomppelit ja hitaat sydämestä kaikkia niitä ymmärtämään mitä
partasuut puhuneet ovat!" huusi sekaan Kytölän iloinen renki ja äänen
lisäksi pieksi rukkasiaan yhteen.

Silloin Dampbell tempasi Tapanin kädestä linjakepin ja hurjana kirkuen:
"Sinäkö minua sanoit tomppeliksi!" lensi Kytölän rengin luokse, ja
ennenkun viimeksi mainittu kerkisi aavistaakkaan, löi häntä hartioille
ja rupesi lyömään toisen kerran, vaan silmänräpäyksessä renki viskasi
kintaansa metsään, tarttui Dampbellin rintaan ja viskasi hänet
jalkoihinsa, hampaittensa välistä sanoen: "P----leen tomppeli."
Dampbell kimposi kuitenkin samassa ylös ja kaulaansa pidellen huusi:
"Puukottivat, puukottivat, puukotti p----le!"

Sitä huutaen ja kaulaansa yhä puristaen Dampbell lähti taloon ja
unhotti piippunsakin siihen taulun luokse.

Nähtiin, että Dampbellin kaulasta juoksi veri, ja ruvettiin
tarkastelemaan mikä sen synnytti. Huomattiin, että maassa, aivan
marjanvarsikon sisässä piikotti linjan hakkuun aikuinen, kuiva, terävä
näreen kanto. Siihen oli Dampbellin kaula sattunut rengin maahan
nykästessä; se nähtiin siitä että kannossa näkyi verta.

Kun siitä oli selvitty, niin Tahvolan isäntä iloisesti huudahti:
"Nythän siitä pahasta on päästy! Mitäpäs muuta kun lähdetään oikealle
paikalle ja lyödään linjaa että humisee. Osaammehan sitä kylläkin ilman
Dampbelliä. Eikös niin, Tapani?"

"Osaamme kyllä", sanoi Tapani, "mutta en huoli nyt tehdä mitään, siitä
hyvästä että illalla oli niin hävitön. On parasta että jätätte minun
haltuuni tämän jutun niin saatte nähdä että se oikiaa eikä siitä tule
muuta kuin pitkä nenä tuolle herralle", sanoi Tapani vakavasti. Sitten
hän kokosi taulun neuvot kokoon, otti Dampbellin piipun käteensä ja
lähti kotiin, ja toiset lähtivät hänen perässään.

Tällä välin oli Dampbell kerinnyt emännällä pesettää ja voiteluttaa
kaulansa. Tapanin tultua pirttiin alkoi emäntä naurusuin puhella:
"Johan se koira sai kylässä kolauksen korvalleen. Mutta jo se ähki ja
hammasta puri, kun minä vuodatin siihen haavaan pikiöljyä ja
kanvärttiä. Ja käärin minä kyllä ryökköjä sen kaulaan niin että kyllä
pää pysyy pystyssä, kun vähänkään lienee selkärangassa kiinni."

"Onko siinä suurikin haava?" kysyi Tapani.

"On siinä tarpeeksi yhdeksi kerraksi haavaa. Tässä korvan alla näin
vitaan on noin sormenpituinen haava. Sanoo puukotetun, vaan ei se ole
puukon eikä minkään teräaseen tekemän haavan näköinen; on kuin joku puu
olisi töksähtänyt ja palkeenkieli on jäänyt repottamaan."

Nyt alkoi tulla toisiakin miehiä pirttiin. Mutta Tapani ei niitten
kuullen tahtonut emännän kanssa puhua mitään, vaan lähti sisälle
viemään Dampbellin piippua.

Dampbell käveli salin lattialla edestakasin ja kasvoissa aaltoilivat
levottomat väreet. Mutta Tapanin nähtyään hän ihastuen sanoi: "Toitte
toki piippuni... No en elämässäni ole tuohon kummaan yhtynyt että
miehet tekevät tuollaisen tenän ja päälliseksi puukottavat...
Maanmittaus-insinööri virkatoimessaan puukotetaan... Keisarin ja
Kuvernöörin määräämässä virkatehtävässä. Se on jo sitä jota ei ole
ennen kuultu... Vaan kyllä minä näytän niille... Minä en lähde enää
nimismiehen avutta metsään. Huomeneksi täytyy saada nimismies
poliiseineen matkaan, koetetaan tekevätkö sitten tuollaisen tenän ja
puukottavatko vielä lisää."

Kun Tapani pysyi kylmän näköisenä eikä virkkanut mitään, niin Dampbell
saatuaan piippunsa tuleen ja vedeltyään siitä muutamia henkisavuja,
saadakseen Tapanin sanomaan jotakin, sanoi tavallisen kohteliaasti:
"Lähtisittekö viemään nimismiehelle kirjeen, kun minä sen tässä saan
kirjotetuksi."

"Samahan minulle on mitä minä teen ja mitä teetetään", sanoi Tapani
jäykästi, vaikka mieltään salaa kutkutti, kun kuuli vielä nimismiehen
saatavan siihen himphamppuun.

Nyt Dampbell kaivoi matkalaukustaan kirjekuoren ja paperi-arkin ja
rupesi kirjottamaan. Tapani, kirjettä odottaessaan, lähti pirttiin
tytöille puolan tekoon.



VII LUKU.


Nimismies oli määrännyt huomenaamuna kello kymmenen aikana ollakseen
paikalla poliisitutkintoa tai muuta avun antoa varten. Eilis-aamuisen
tapahtuman paikalle oli kokoontunut paljon muutakin väkeä, kuin
ainoastaan työmiehiä, joten metsä silmän kantamalta oli täynnä miehiä
ja naisia, kuin paremmassakin kesäjuhlassa. Naurusuin kuuntelivat
kaikki kun Kytömäen renki lauleli tavallista rekilauluaan:

      Rannanjärvi se vieterillä
    ajeli letkuvilla.
    Toisen muija vierellä
    se poskilla hehkuvilla.

      "Isola vaan", sano' Rannanjärvi
    kun kirjotti herroja vastaan.
    "Talo on oma, vaan akka on toisen,
    ja kolme on poikalasta."

      "Raha ei lopu, vaikka vähenee",
    sano' Rannanjärven Jukka.
    "Vaan jos ei isäni irti pääse,
    niin pojankin perii hukka."

Tätä laulua kuulemaan seisattui nimismieskin ja kun laulaja oli
viimeisen värsynsä ensimäisen lauseen oikein hartioitaan mukauttaen ja
erityisellä voimalla laulanut, niin nimismieskin nauroi niin
sydämellisesti että silmistä vesi tihisi.

Nyt olisi nimismies ollut valmis pitämään poliisitutkintoa, mutta
Dampbell ei sitä vaatinutkaan. Tahtoi vaan, että jos nyt joku
kieltäytyy hänen käskyään tottelemasta, niin laitettaisiin sen talon
kustannuksella hänelle mies sijaan.

Tämän sanoi Dampbell jyrisevän virallisella tavalla ja rupesi
pystyttämään tauluaan. Mutta Tapani punalti tuimasti päätään sanoen:
"Kyllä miehet hakkaavat kun viedään sille paikalle mistä on hakattava.
Ei kukaan tällaisia hirsimetsiään rupea mistä tahansa loukuttamaan
maahan."

"Mitä sinä puhut? Tiedätkö sinä kuka minä olen?" ärjäsi Dampbell ja
kohona hyppäsi Tapanin eteen.

"Tiedän kumpasenkin, sen kuka te olette, ja tiedän senkin että tämä ei
ole se paikka mistä se raja on tuleva, mitä tällä tarkotetaan. Sen
rajan täytyy leikata tämä linja yhdeksännen paalun tuolta puolen, joten
tämä yritys on ei vähemmän kuin viisisataa kyynärää kaukana oikeasta
paikasta."

"Eikö tuo ole yhdeksäs paalu? Sanotko että ei ole?" ärähti Dampbell,
mutta kasvoissa näkyi hätäisiä väreitä.

"Se on kymmenes paalu."

"No p----le", sanoi Dampbell vihaisesti ja lähti tarkastamaan paalua.
Tapanikin lähti sinne, ja oli Dampbell jo Tapanin paalun luokse
tullessa kynnellään ruopostelemassa sitä ristin vieressä olevaa
lastuperää ja ylpeästi huudahti: "Mikä se tämä pykälä on? Osaatko sinä
tämän lukea?"

"Se on lastuperä ei mikään muu."

Nimismies, nähdessään että asiasta tulee kova intos, tempasi sen paalun
maasta irti ja ruoposteli hänkin sitä lastuperää. Mutta kohta hän
näytti Dampbellille paalua, rauhallisesti sanoen: "Kyllä tämä on
lastuperä tämä pykälä. Roomalainen kymppi tässä on oikeaa lukua."

Nyt Dampbell repäsi vihaisesti korvallistaan ja olisi punonut
päätäänkin, vaan kaula oli kipeä. Viimein hän tuskaisella tavalla
sanoi: "Tuo kanalja, minkä petoksen teki tuo valepykälä." Sitten hän
sanoi Tapanille: "Menkää nyt ja lyökää se raja, minulla on nimismiehen
kanssa asioita."

Tapani ei toista käskyä tarvinnutkaan, vaan lähti heti pitkin linjaa
kävellä vihmomaan. Miehet lähtivät kynttä kantta perässä ja ylimielet
huutelivat ilosta mikä mitäkin. Mutta Kytölän renki päästi taas oikein
kaikuvan laulun:

      Pojan hevonen se kävelee ja juoksee
    ja väliin se pystyyn hyppää;
    tytöstä, josta en pitänyt,
    en pidä vielä nytkään.

      Talo oli pulska ja tyttö oli komea,
    ja molemmat olisin saanut;
    sitä hommas isä ja sitä hommas äiti,
    vaan tyttö ei rakastanut.

Tätä laulaessa tultiin Kotilan ukon paalun luokse, johon Tapani nosti
taulun pystyyn ja viittasi suunnan. Samassa rupesi kirveitten lätinä
kuulumaan ja jokaisen kasvoissa näkyi mieluinen hymy. Taulun kantajakin
ihan käsiään nykerteli, sanoen: "Sai se nyt tarpeeksi pitkän nenän...
Vaan eipä ilennyt seurata enää, kiitti kun pääsi lehvän taakse
häpeämään... Näkyy pahan luontonsa kanssa tottuneen peppuroimaan, menee
ihan silmittömäksi kun vaan nimeksikin saa jotakin aihetta. Nostaa
tuollaisen mötäkän, nimismiehet kuljettaa paikalle, ja asiata ei ole
kuin sihaus vaan..."

Tapani ei puhunut mitään, koperehti vaan kiireimmän kautta saadakseen
linjan alkuun ja rupesi sitten sitä kepittämään. Mutta mieluinen hymy
näkyi hänenkin kasvoillaan.

Dampbell ei tänä iltana, miesten metsästä tultua, kysellyt ollenkaan
mihin ja mitenkä linjat menivät. Oli vaan entistä lihmakampi ja puheli
miten hän tänä päivänä kirjotti eräälle vanhalle apulaiselleen ja pyysi
tulemaan tänne jo ensi viikolla, että päästään kahdella joukolla
tekemään työtä. "Minä opetan", sanoi hän Tapanille, "kunnes
harjaannutte, niin että minä tässä heinäaikana pääsisin joksikin
viikoksi kotiin." Sitten hän puhui siitä tulevasta apulaisestaan, miten
oppinut ja sivistynyt, ja miten hupainen ja iloinen toveri se on.
Kertoipa vielä sen syntyperästä aina neljännestä polvesta asti, miten
se on arvokasta sukua.

Tässä puheessa Tapani luuli tuntevansa jotakin semmoista sivuajatusta,
että hänen on opittava sitä kunnioittamaan niinkuin Dampbelliä
itseäkin, eikä viitsinyt puhua mitään. Hän päätti vastedeskin olla
sekautumatta tavallisiin ajanviete-tarinoihin, sillä se eilisiltainen
soimaus tuntui yhä niin pahalta.

       *       *       *       *       *

Nyt oli muutettu toiseen osaan Sarajärven kylässä ja oltiin majalla
Sarajärven Niemelässä. Tänä päivänä oli Dampbellille tullut uusi
apulainen, joten iltasella Tapanin kotiin tullessa hän vieraineen nousi
pöytänsä luota Tapania vastaan, kiirehtien sanomaan: "Minun
apulaiskokelaani Korpela ja herra Gall." Viimeksimainittu puristi
Tapanin kättä ja katsoen terävästi silmiin, ikäänkuin tunteakseen,
kysyi: "Mitäs sinne metsään kuuluu?"

"Eipä tuonne muuta kuin sitä tavallista kirveitten lätinää ja puiden
runkojen jymähdyksiä maan tunkaiselle kamaralle", sanoi Tapani tyynesti
ja kääntyi kainalossaan olevaa taulua laskemaan huoneen tyhjälle
seinustalle seinää vasten syrjälleen.

Tällä aikaa Dampbell siirsi kolmannen tuolin pöytänsä luokse, missä
seisoi kirkas pullo ja valkoinen kannu täynnä kuumaa vettä ja täytti
kolmannen juomalasin saman näköisellä keltasenruskealla nesteellä kuin
toisetkin kaksi lasia olivat täytetyt. Nyt Dampbell kädellään osottaen
kohteliaalla tavalla sanoi: "Tapani on hyvä ja tulee tekemään meille
seuraa."

Tapani, nähtyään lasin, luuli siinä olevan teetä, ja koska hän lämpymän
takia tunsi suunsa kuivaksi, otti hän sen mielihyvällä ja kolautti
toisten laseihin, niiden sanoessa: "Terve!" vaikkei hän tiennyt mitä se
merkitsi. Nyt hän, katsoen toisten esimerkkiä ojenti lasia suuhunsa,
luullen siinä olevan teetä. Mutta nenään tuoksahti väkevä haju,
jonkatähden hän kaasi suuhunsa vaan niin paljon että maun tunsi ja
laski lasinsa pöydälle.

Dampbell ja Gall palasivat nyt jatkamaan äskeistä keskenjäänyttä
puhettaan eräästä Gallin kotipaikalla olevasta suuresta
maanviljelijästä, sen tiilisestä navetasta, sen kolmesta jalkavaimosta,
joilla on oma koti, ja oikean emännän häijyydestä isännälle. Tätä
puhuessaan herrat eivät olleet näkevinään, että Tapanin lasi jäi
täyteläisemmäksi kuin heidän. Sitten viimein ikäänkuin havahtuneena
Dampbell kohotti lasinsa toisten siihen kolautettavaksi ja nyökäytti
päätään Tapanille. Tapani punalti hieman päätään ja sanoi: "En huoli."

"Noo, morsiannakos Tapani aikoo olla?" sanoi Dampbell ja työnti lasiaan
likemmäksi. Mutta Tapani pysyi jäykkänä.

Tämä nähtyään Gall katsoi Tapaniin läpitunkevasti ja sanoi ivallisen
halveksivasti: "Teeskentelyä..."

Siitä kun ei ollut mitään apua, niin kääntyivät toistensa laseja
kalistelemaan ja jatkamaan äskeistä puhettaan sen suuren maanviljelijän
jalkavaimojen pienimmistäkin yksityisseikoista, joka keskustelu
ikäänkuin kuljetti heidät puhumaan huonomaineisista naisista ja miesten
menettelystä niiden kanssa. Näistä puhuessaan he aina makeasti
nauroivat ja Gall aina kääntyen Tapaniin kysyi: "Tiedättekö te niistä
mitään?"

Tapani aikoi pysyä niittenkin kysymysten suhteen jäykkänä, vaan jo
kerran punalti päätään ja sanoi: "En tarvitsekkaan tietää", ja nousi
lähteäkseen pois.

Dampbell tämän nähtyään sanoi kohteliaasti: "Istukaahan nyt siksi
kunnes saatte meidän kumpaisenkin kengät hoitaaksenne." Tähän jatkoksi
Gall, tekeytymällä niin asialliseksi kuin taisi ja sanojaan asetellen
sanoi: "Tuota mi-minä va-vanhempa-pana mi-mie-he-henä o-otan
va-vapaude-den a-anta-taa te-teil-le se-sen ne-neuvon e-että e-ei
sa-saa va-van-he-hemmi-mille to-toksa-sautella se-senla-laisia
sa-sanoja." Viimeisen sanansa sanoi oikein hartioitaan mukaan
nujauttaen.

Tapaniin se ei mitään vaikuttanut, istui vaan pöydän sivulla hieman
allapäin, nojaten oikean kätensä kyynäspään pöydän laitaan ja
korvallisen kämmeneensä, joten kätensä suojasta katsoi Gallin korvan
takana olevaa, kuolleen veren näköiseltä pohottavaan kohtaan
huolellisesti liitettyä paperipaikkaa ja sen alta valuvaa märkäpurosta,
mikä näitä viimeisiä sanoja puhuessa puhkesi sen paperipaikan alta
valumaan kaulalle.

Sen näkeminen rupesi Tapania inhottamaan ja hän nousi aikansa kuluksi
käymään ulkona. Pitkän hetken perästä hän palasi taas katsomaan,
milloin saisi ne kengät.

Tapanin tullessa huoneeseen olivat kumpasetkin herrat lattialla
kävelemässä, kasvot makeassa hymyssä, ja hänet huomattuaan sanoi
Dampbell polviaan väännellen: "Koetappas sinä, Gall, osaatko panna
polvesi kuten tuo Tapani ja kävellä sillä tavalla. Koetahan osaatko...
Kävelehän sinä Tapani tässä lattialla, että me näemme."

Gall rupesi nyt vääntelemään sääriään ja matkimaan Tapanin kävelyä,
vaikka oli niin päissään että tuskin jaloillaan pysyi.

Tapani punalti päätään tulisesti ja syöksähti kahdella harppauksella
ovesta ulos, lyöden oven raskaasti kiinni ja meni suoraa päätä
pirttiin, purren hampaitaan mennessään.

Pirtissä ei ollut enää ketään, vaan olivat kaikki jo menneet
yötiloilleen, mikä minnekin. Ainoastaan russakoita ja luteita
juoksenteli sekaisin pirtin kaikilla suunnilla, josta Tapani arvasi
kaikkien ihmisasukasten menneen niitä pakoon. Niistä huolimatta Tapani
kuitenkin istui pöydän päähän, nojaten päänsä käteensä, ja ajatteli
kotiin lähtöä. Vaan kun ei ollut ottanut palkkaansa lainkaan niin
tuumasi jäädä odottamaan erottamista, jonka syyn hankkimiselta
Dampbellin menettely hänestä näyttikin. Hän kuvitteli jo mielessään
sitä hetkeä, kun hän huomenillalla tapaa kotona Mariansa ja pienen,
kirkassilmäisen Hilmansa.

Talon tytär oli kyökkikamarissa odottamassa, mitä herrat milloinkin
häneltä pyytävät ja milloin hän pääsee vuoteita laittamaan. Nyt hän
ilmestyi pirtin ovelle, kädessään kaksi paria saappaita, ja hymyillen
sanoi: "Nämä käskettiin Tapanin hoitaa hyväksi."

"Käskettiin! -- Kuka se käski!?" sanoi Tapani ja tulta säihkyivät
ruskeanharmaat silmät.

"Ne herrat", sanoi tyttö, heittäen kengät lattialle.

Tapani tempasi kengät varsien suista käteensä ja meni niin tuimasti
kävellen sisälle että etuhuoneesta kuuluivat herroille Tapanin
vihaisesti lähestyvät askeleet, ja he olivat nyt ihan hölmistyksissään,
niin että valkeaiset näkyivät silmissä ympäri terästen heidän
katsoessaan vastaan, kun Tapani aukasi ovea. Tapani ei ovella viipynyt
enempi kuin räväytti kengät huoneen lattialle, jotta ne pyörien menivät
yli huoneen seinään asti. Sitten hän taas meni pirttiin ja laittoi
päällysvaatteitaan päänalusekseen pirtin pöydänpään penkille, jossa
aikoi russakoista huolimatta viettää yönsä, kun ei tiennyt muutakaan
sen parempaa paikkaa. Mutta ei aikaakaan kun pirtin ovi aukesi ja Gall
hoippuen ja kumarrellen työntyi sisään, kantaen niitä kahta kenkäparia
ja yhä myötäänsä kumarrellen tolitti: "Tota no, tota no, elkää
mi-minu-nulle o-olko vi-vihassa-sa. Tota no me-mehä-hän o-ollaan
vi-virkave-velje-jet. E-em-me ri-riite-le... Mi-minä nöyrärasti
py-pyydä-dän te-teitä ho-hoita-maan nä-näitä sa-saappa-paita."

Tapani oli päättänyt olla mitään sanomatta ja antaa käytöksen ilmottaa
mielensä, mutta nyt hän kuitenkin jäi ajattelemaan mitä hän tekee. Hän
ravisteli päätään ja katseli vihaisesti Gallia. Vaan tämä kun oli
melkein tolkutonna päissään, ei näkynyt katseesta ymmärtävän mitään.
Nyt Tapani tempasi penkiltä päänalukseen käärityn nuttunsa, vihaisesti
puistalti sen suoraksi, suki päälleen ja lähti ulos mennäkseen johonkin
kontuhuoneeseen yöksi ja mennessään murisi: "Sitte lienee kumma, että
minä en tänä yönä pääse tuosta itsekseen märkänevästä lurjuksesta
erilleni."

Gall hoippuroi jälkeen, hokien: "Tota no-noin, tota noin, ku-kuul-kaa,
mi-minä sa-sano-non..." Tätä tököttäen Gall tapasi lähellä ovea Tapanin
olkapäästä kiinni, vaan Tapani ovea aukastessaan heilautti hartioitaan,
jotta Gall romahti lattiaan pitkäkseen, että romahdus kuului sisälle.
Mutta silloin Tapani oli jo ulkona ja ovi lupsahti kiinni.

Pahaa aavistaen sieltä tulla koppasi Dampbell katsomaan ja hätäisesti
aukasi pirtin oven, jossa Gall kompuroi seisaalleen kuin vasta syntynyt
hevosen varsa ja hoki: "Tota noin, tota no-noin."

Talon tyttökin kuultuaan romahduksen kiirehti paikalle, mutta kun ei
sen pahempaa näkynyt, kuin että juopunut oli horjahtanut, niin hän
kiirehti ulos ja juoksi kartanolle Tapanin jälkeen ja hätiköiden sanoi:
"Äiti käski minun tehdä teille vuoteen tänne kyökkikamariin, vaan en
saata ennen tehdä ennenkun nuo herrat asettuvat."

"Missäs se talonväki nukkuu?" kysyi Tapani ja seisattui.

"Tuolla vanhalla puolen ne nukkuvat kaikki. Sinne menen minäkin, kunhan
saan tämän perheeni asetetuksi."

"Onkos kyökkikamarin lukoissa salvat?" kysyi Tapani, terävästi katsoen
tyttöä silmiin.

"On. On jokaisessa lukossa salvat. Kyllä niitten takana säilytte, kun
vaan pyöräytätte kiinni", sanoi tyttö, samalla nauraen lystin
näköisesti.

Tytöllä näkyi olevan sanomista enemmänkin, vaan ei tiennyt mitä ensiksi
sanoisi, seisoi vaan ja katseli päivettyneitä käsiään, jotka ulkotöissä
ollessa aurinko oli paahtanut ruskeiksi. Viimein hän punalti päätään ja
sanoi: "Pahokkaat tähän laittautuivat pataroimaan ja kursuamaan, ettei
ihmiset pääse yökautena nukkumaan... Mikä sen tuon tänä päivänä tulleen
herran nimi on? Tomppeliko se tämä eilen tullut kuului olevan?"

"Sen isopartaisen herran nimi on Tomppeli ja sen paikkapään nimi Kallo;
saatte muillekin sanoa", sanoi Tapani nauramattomalla suulla.

"Kallo ja Tomppeli... Tomppeli ja Kallo ... ne ovat herrasväkeä ne!"
kummitteli itsekseen tyttö. Vaan portailta kuului Dampbellin
herttaiseksi sommiteltu ääni: "Hildaa!" Silloin tyttö kätensä puristaen
rintansa alle lähti juosta hynttyyttämään sisälle. Tapanikaan ei siinä
kauvan seisonut, vaan aikansa kuluksi lähti kiertelemään talon
ruispeltoa, jossa täysipitkä, helmimäisillään oleva sankka ruis
huojahteli sinne tänne hengähdellessä yön hiljaisen tuulen.

Sieltä palatessaan Tapani tapasi Hiltan portaitten penkiltä istumasta
ja odottelemasta, sanoakseen että siellä on nyt vuode. Mutta kun Hilta
sen sanottuaan ei noussut lähtemään pois, niin Tapanikin istui toiselle
penkille, kun ei tuntunut nukuttavankaan.

"Te olitte viisas", sanoi Hilta, "te olitte oikein viisas, sanon minä,
kun näytitte noille herroille sen mitä olivat vailla... Minä näin ja
kuulin ovenraosta, mitenkä varsin kostoksi siitä kun te ette ruvenneet
juomaan, että olisivat saaneet teidät oikein ilvehtimisensä esineeksi,
tekivät sen että rupesivat teidän polvianne matkimaan. Tuo tänäpäivänä
tullut herra sanoi, kun te oikein lujasti löitte oven kiinni: 'Onpa se
lysti kun se siitä niin pahastuu, siitä on meille hupia. Kyllä siihen
aina suolaa löytyy'. Ja tuo suuripartainen herra nauroi makeasti sille
puheelle. Kuului siltä että teistä aijotaan tehdä leikkikalu koko
kesäksi ja tiesi kuinka kauvaksi. Vaan elkää toki kertoko minun
sanoneen ... Minun kävi vaan niin ilkeäkseni se niitten ilveily, etten
malta olla sanomatta."

"Saatte olla huoletta etten kerro, jos heidän parissaan lienenkään;
vaan luulen että pois ne toki minun laittavat."

"Elkää peljätkö. Kiittävän kuului teitä töilleen tuo suuripartainen.
Vaan sentähden kun olette talonpoika, aikoivat teidän kanssanne
leikitellä. Vaan elkää todellakaan sanoko että minä olen kertonut",
sanoi Hilta ja nousi lähtemään.

Tapanikin nousi ja puristaen Hiltan kättä sanoi: "Kiitos, kiitos
kaikesta ja hyvää yötä."

"Hyvää yötä, hyvää yötä", sanoi Hilta ja puristaen kätensä rintansa
alle, lähti hiljalleen juosta lepsuttelemaan lyhytnurmista kartanoa
vanhalle puolelle, mikä ränsistyneine räystäineen ja kallistuneine
seinineen seisoi kartanon toisella sivulla, missä varsinainen
asuinkartano oli.

Tapani seisahtui katsomaan Hiltan menoa, kun sen keltasenruskean hameen
helmat heiluivat ja sievät hartiat notkuivat juoksevain askelien
mukaan. Kun Hilta oli kadonnut vanhan kartanon eteisen auki ammottavaan
aukkoon, lähti Tapani kyökin kautta kyökkikamariin, päästäkseen
vuoteelleen. Mutta sinne tullessaan näki hän huoneen ainoalla vuoteella
Gallin rötköttävän, toinen jalka riippumassa lattialla ja toinen
suorana vuoteella, toisen käden ollessa sivulla ja toisen pään taakse
heitettynä. Tämän nähtyään Tapani palasi ulos ja painoi oven hiljaa
kiinni; mutta lukko kirahti, josta Gall heräsi ja alkoi melkein
kuiskimalla hoihkia: "Hilda, Hilda... Oliko se Hilda?... Hildaa!...
Oliko se Hilda?"

Kyökin loukossa oli korento, ja Tapani pönkitsi sillä nyt oven
panemalla korennon toisen nenän vastaamaan uuniin ja toisen oven
peililaudan lomaan ja sanoi: "Pannaan koira pönkän taakse että säilyvät
kylän karitsat."

Sen sanottuaan Tapani lähti tavottamaan, saisiko vielä Hiltan käsiinsä,
ja mentyään vanhan kartanon porstuaan, kuulikin porstuan perässä
olevasta pöksästä Hiltan laulun hyräilyä ja kahmerehtamista, kun hän
laittoi sen huoneen yhdelle seinämälle vuodettaan vanhoista, pirtistä
viedyistä työvaatteistaan.

Tapani koputti nyt ovelle, vaikka näki että ei siinä mitään lukkoa ole.
Sen kuultuaan Hilta varovasti raotti ovea ja nähtyään Tapanin arasti
sanoi: "No mitä nyt?"

"Se elävältä märkänevä on rötkähtänyt siihen kyökkikamarin vuoteelle...
Eihän kuitenkaan ollut tarkotuksena asettaa minua sen kanssa samalle
vuoteelle", sanoi Tapani ja nojasi olkapäänsä oven pieleen, missä Hilta
seisoi toisella puolen.

"Herra-inen..." sanoi Hilta. "Minähän tein sille Tomppelille
perikamariin vuoteen ja Kallolle tein saliin ja teille kyökkikamariin,
niinkuin äiti oli käskenyt, ja minähän sanoin heille kenelle mikin
vuode on tarkotettu... No niitten luhjaksien kanssapa nyt on
pääsemättömissä tänä yönä!"

"No, elkää sentään minusta huoliko", sanoi Tapani rauhottavasti,
"voittehan neuvoa jonkun kontuhuoneen, johon minä menen. Näin lämminnä
kesäyönä tulee aikaan vaikka missä."

"Olisi kyllä tallin ylisellä heiniä", sanoi Hilta vaikeroivasti, "vaan
siellä tallissa on ori, joka aina silloin tällöin kopistelee jalkojaan
ja lystikseen kaaputtaa lattiaa, joten se taitaisi häiritä untanne
siellä." Sen sanottuaan näkyi Hilta vielä miettivän parempaa paikkaa,
mutta Tapani ei enempi kuunnellut, vaan sanoi: "Sinne minä lähden.
Kunhan pääsen kylkeni päälle paitani sisään, muusta ei ole kysymystä."
Sen sanottuaan nyökäytti päätään Hiltalle ja lähti.

Huomenaamuna olivat jo kaikki miehet kotona ja metsään lähtöä
odotellessaan kovasti ja iloisesti jutellen tahkosivat kirveitään
tallin etehisessä olevalla talon isolla tahkolla, jonka kuiva akseli
vinkui kipeästi. Niitten pölinästä ja tahkon vinkumisesta ja
omituisesta kahinasta heräsi Tapani ja heiniin rypeytyneenä laskeutui
tallin yliseltä alas ja tultuaan kartanolle näki että päivä oli
menemässä puoleen rintaan.

Tapani tunsi nyt itsensä tavallista virkeämmäksi, kun oli saanut nukkua
niin kauan. Hän pudisti vaatteensa heinistä, meni kaivolle ja kylmällä
kaivovedellä pesi kasvonsa, kostutti tukkansakin ja kampasi ne tapansa
mukaan otsalta suoraan taakse ja oli juuri saanut päänsä kammatuksi ja
tullut pirttiin, kun Hilta ilmestyi pirtin kyökin puoleiselle ovelle ja
iloisesti sanoi: "Tapania kutsuttiin."

"Tässä se on", sanoi Tapani ja lähti pystypäisenä sisälle. Siellä
olivat herrat iloisina kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja Dampbell
jouduttautui näyttämään kartasta miten "se viikolla kesken jäänyt linja
pitää mennä juuri tuon niityn päitse aivan aitaa hippoen suoraan
järveen. Se on ajettava ensin ja sitten on tässä taululla tämä Sutelan
raja. Se on lähdettävä kiertämään tämän ruutulinjan kolmannesta
paalusta viisitoista kyynärää itään päin; se on tähän merkitty, mutta
sitäpaitsi saatte tämän kartan mukaanne, josta näette miten rajat
menevät missäkin paikassa."

Sanaakaan puhumatta otti Tapani kartan, kääri sen kokoon ja sitoi
ympärille öljyvaatteen. Sitten koppasi tauluneuvonsa ja meni ulos,
missä kaikuvasti huusi: "Kaikki mun mieheni matkaan!"

Silloin ponnahti pirtin ovi auki ja pilvenään rupesi sumppuutumaan
iloisia miehiä ulos. Kartanolle tultuaan Kytölän iloinen renki
remahutti raikuvan laulun:

    Järven rannalla punanen talo
    ja valkonen akkunalauta,
    siellä on pojan oma henttu,
    ja ämmäin kiukku ei auta.

    Järven rannalla punanen talo
    ja siellä on sisarukset;
    nai sinä toinen ja minä nain toisen,
    niin ollaan suoverukset.

    Voi kuinka sievällä paikalla
    on tään pojan kullan koti;
    ei se ole maantien varrella,
    vaan poiketa sinne sopii.

    Sinilaita paatilla purjetuulella
    pojan kulta kulkee;
    vaikka on köyhä, kun muuten on sievä,
    niin halata sitä julkee.

    Jokitöyräällä vinkkeli-talo
    ja tiilistä ristipääty.
    Viidestä, kuudesta vissimmästäki
    heilast' on poika jäänyt.

Tähän lauluun yhtyivät kaikki nuoret miehet ja kaikui se kesän
räikeässä ilmassa somemmalta kuin itse laulu olikaan. Syrjästä
kuulijasta kuului se kadehdittavan miellyttävältä. Rakennuksen
portaalle tulivat Dampbell ja Gallikin kuulemaan laulua ja kuuntelivat
siksi kunnes se kokonaan vaipui kaukaisuuteen.

       *       *       *       *       *

Tapani oli koko viikon saanut kulkea metsässä oman joukkonsa johtajana
ja saanut kartalta ottaa taululle lyötävänsä rajat, jotka hän aina joka
ilta metsästä tultuaan näytti Dampbellille, kysyen mitä rajoja hän
huomenna avaisi. Muuta ei Tapani puhunut mitään, vaikka ne kumpaisetkin
herrat koettivat kaikenlaisella kohteliaisuudella taivuttaa
keskusteluun kanssansa.

Tänä iltana oli lauvantai-iltapäivä, ja molemmat herrat olivat metsästä
tultuaan harmistuneena puhumassa siitä kuinka tämän seudun ihmiset ovat
niin tyhmiä, etteivät tahdo opetella sanomaan ihmisten nimiä, niinkuin
ne ovat sanottavat ja vihasta kiiluivat Dampbellin pikkuiset silmät
hänen ottaessaan kahvikuppia Hiltan tarjoamalta tarjottimelta. Mutta
kun Hilta siirtyi Gallille tarjoomaan, niin tämä rupesi lystisti
hymyilemään ja rasvaisen näköisillä silmillään katseli Hiltaa päästä
jalkoihin ja jaloista päähän. Sitten hyvin ystävällisesti ja samalla
leikin makuisesti sanoi: "Mutta ettehän te, Hilda, sano tuota
insinööriä Tomppeliksi ja minua Kalloksi, kuten nuo muut tämän
kyläläiset."

"Mitenkäpäs minä muuten sanoisin kuin muutkaan", sanoi Hilta hymyillen.

"Eihän toki! Niin sievä ja soma tyttö kuin sinä meidän herttainen
Hildamme."

"Mikäpäs sievä ja soma minä olen. Samallaisella työkirveellä tehty kuin
muutkin... Joka lantiksi lyödään, se lanttina pysyy."

"Ei. Kyllä meidän sievä Hiltamme osaa sanoa oikeinkin. Koetappas sanoa
minun jälessäni: Dampbell... Koetahan sanoa, elä kainostele, sanohan
vaan minun perässäni: Dampbell... Sano, sano, elä naura, ethän sinä
nauramalla opi... No, sanoppas sitten minun nimeni, Gall... Sanohan
vaan niinkuin minäkin... Näytäppäs kielesi että minä asetan, miten sen
pitää olla minun nimeäni sanoessa vähän toisella laidalla suuta.
Näytähän! Vai onko Hildalta kissa vienyt kielen, kun se ei osaa kuin
pikkuisen nauraa hykätellä vaan."

Sen sanottuaan vasta otti kuppinsa tarjottimelta ja kääntyessään
silmäsi ivaa puhuvan silmäyksen Dampbelliin, joka hänkin salaisesti
hymyili sitä että Gall seisotti Hiltaa edessään, tutkiakseen miten
herkkiä taipumuksen merkkiä hän Hiltasta löytäisi.

Heidän kahvia juodessaan ja puhellessaan tuli Tapani metsästä ja istui
tuolille odottamaan. Samassa rupesi tulemaan talon isäntiä panettamaan
miestensä päiviä päiväkirjaan ja kuulemaan, mistä taloista ensi
viikolla määrätään miehiä tulevaksi. Tähän keskeytyi herrain puhe, ja
Gall otti päivälistan käsilleen, alkaen kirjottaa siihen tämän viikon
miehet ja sitten merkitä, mistä taloista tulee tulevaksi viikoksi.

Kun se oli tehty, erosivat miehet kotiinsa mennäkseen. Tapani yksinään
tuli pirttiin, missä emäntä parhaallaan pauhasi suutuksissaan, kun oli
kuullut herrojen vielä viikon viipyvän talossa vastuksina ja
mieliharmina.

Siinä emännän poristessa avautui ovi ja kuului Gallin ystävällinen
ääni: "Onko Hilda täällä?"

"Eipä ole. Sielläpäin kai se on, missä lienee", sanoi emäntä,
päätäänkään kääntämättä sinnepäin; rupesi vaan pykäläpohjaisella
kaulauslaudallaan pöydän sivulavitsalla kaulata jytyyttämään miesten
pyhäpaitoja ja oli olevinaan kiireemmässä puuhassa kuin itse asiassa
olikaan, näyttääkseen ettei hän jouda puheluun. Samassapa kuuluikin
oven takaa Gallin perihuoneisiin päin pakenevat askeleet.

Sen kuultuaan emäntä keskeytti kaulauksensa, purki kaulaustukilta
paidan ja laskulle taitellessaan huokaisten sanoi: "Siellä tuolla hyvän
Isän aituuksessa on vaikka minkälaista matosta, minkä tuokin kurja!"



VIII LUKU.


Oli päästy elokuuhun. Tämä aika oli ollut Tapanin mielestä kuin
ijankaikkisuus. Hän ei koskaan ennen ollut sellaisessa seurassa ollut
kuin nyt. Vanhemmiltaan ja muiltakin vakavilta ihmisiltä hän aina oli
kuullut kammon herrojen seuraan joutumisesta, joten aina siitä
puhuessakin sanottiin: "Parempi kuningas kuulumassa kuin näkymässä!"
Sen sananlaskun totuuden Tapani nyt vasta oikein ymmärsi.

Nyt kuitenkin Dampbell aikoi lähteä matkustamaan kotiinsa, maatilallaan
järjestämään toukojen leikkuuta ja muita tärkeitä kesätöitä, ja Tapanin
toimitti hän Kytösalon erämaalle rajottamaan Saralan kylän talojen
ulkopalstoja ja niittypalstoja. Tapanin sydän hytkähti nyt ilosta, kun
kuuli pääsevänsä kauvas näkemästä herroja ja sen lisäksi oli juuri
metsästysaika käsissä.

Tapani varustikin nyt matkaan ampumaneuvot ja koiran. Ensi viikolla
saatiinkin lintuja niin paljon kuin vaan tuli keitetyksi ja syödyksi.
Mutta nyt oli pyhäaamu ja niin kaunis ja tyyni kuin elokuun aamu voipi
olla. Tapani otti kaksi poikaa mukaansa ja lähti enemmän huvikseen kuin
lintukeiton halusta metsälle. Oli jo kymmenen lintua, enimmäkseen
vanhoja metsoja, ammuttu, kun sattumalta tultiin lammin rannalle, missä
oli vedessä vitsalla pajuun sidottuna kuivista kuusista vitsoilla
yhteen nidottu lautta, millä jonkun mökin asukkaat olivat lammin
ulapalla kulkeneet ongella. Lautan kohdalla rannalla, suuren kuusen
juurella oli kiviriippa köysineen ja kaksi airon tapaista lapiaa ja
kolme onkivapaa onkineen kuusta vasten pystyssä, ja lierakiulun korva
näkyi kuusen lehväin alta sammalmättään sisästä. Se oli haudattu
sammaliin, sitävarten ettei lierat kuolisi.

Nämä nähtyään pojat yhteen ääneen riemuissaan huudahtivat: "Jopa
päästäänkin ongelle. Vielä ihan kuin meitä vasten laitettu kolme
onkeakin. Ei muuta kuin venhe vesille! Lähtö vaikeinta."

"Se kieltoa mikä minusta", sanoi Tapani. "Mutta koettakaapas tuota
lauttaa, kantaako se meitä kaikkia; näyttää niin vettyneen näköiseltä."

Pojat hyppäsivät lautalle ja huusivat: "Kyllä tämä kantaa vaikka
seitsemän miestä. On sama kuin sirkkunen hyppisi kun me hypimme."

Tapani, nähdessään että se ei poikain alla paljon painunut, laittoi
poikain lintutakat riippumaan kuusen oksaan ja pyssynsä pani kuusta
vasten pystyyn, jonka luona koira häntäänsä leputtaen ja käpälöitään
levottomasti nostellen luimussa korvin vikisi, kun näki laittauduttavan
järvelle. Nähtyään koiran levottomuuden, Tapani silitti sen päätä ja
viitaten oksassa kiikkuvia lintutakkoja ja kuusta vasten olevaa pyssyä
sanoi: "Sinä minun kaunis Sepeli koirani, vahtaa sinä nyt näitä tässä,
elä anna niitä kenellekään."

Koira näkyi sen ymmärtävän ja laskeutui vaan käpäläinsä päälle
vatsalleen, pää järvelle päin näkemään mitä sitä hommataan.

Nyt Tapani ojenti lautan päällä oleville pojille kiviriipan, airot,
onget ja lierakiulun. Kuusen takana hän huomasi tyhjän kalanelikon,
jota nähtävästi oli lautalla pidetty kala-astiana, etteivät harvalta
lautalta menisi takaisin järveen. Tapani otti nelikon käteensä ja
hyppäsi sen kanssa lautalle. Mutta silloinpa lautan pää hurahti niin
syvään että vesi kohosi puoli-sääriin ja toinen pää nousta töllähti
pystyyn. Tapani kiirehti nyt keskelle lauttaa että lautta saisi
tasapainon. Sitten hän punalti päätään ja sanoi: "Eipä tottaperään ole
liikoja kantamisessa, eihän tähän jää kuivaa paikkaa."

"Kyllä tämä kantaa!" huusivat pojat, "tämä onkin amerikkalainen
vedenalainen sotalaiva, istukaahan te vaan siinä torpeedon nenässä,
niin me melomme tuonne missä näkyy noita yksinäisiä kaihloja, siellä ne
suuret ahvenet körilästävät."

Sen sanottuaan pojat lähtivät toinen toiselta puolen lauttaa melomaan
ja lautta lähti hiljalleen, raskaanlaisesti mennä töllöttämään ulappaa
kohti. Tapanista tämä tuntui tavattoman hauskalta huviretkeltä ja
muistutti hupaisimpia lapsuuden hetkiä. Sentähden hän nauroi ihan
ääneen koko matkan, kunnes lautta pääsi sinne kaihlikon rintamalle,
missä pojat sen seisottivat ja laskivat kiviriipan pohjaan. Mutta sillä
aikaa kun toinen poika sitoi köyttä korvakkoon, toinen poika kopperehti
onkeensa täyn ja huudahtaen:

    "Anna Ahti ahvenia,
    Vellamo ve'en kaloja!"

viskasi onkensa veteen niin kauas kuin siima ylti, mutta samassa
kiljahti: "Nyt on jo yksi kiinni ja aikanen jukuripää. Katsokaa, miten
se huitelee tuota siimaa, hyvä ettei minua veisi perässään."

"Me pidämme säärestä kiinni", sanoi toinen poika tosissaan, koettaen
hänkin jouduttaa onkeaan veteen.

Ensimäisen pojan ahven oli siksi väsynyt että sai nostetuksi lautalle,
jossa se lautan päällä olevaa vettä rupesi päristämään vasten silmiä.
Tapanin täytyi nyt ryhtyä avuksi, jos mieli saada se kolmen korttelin
pituinen ahven asettumaan siksi että saisi ongen suusta pois. Mutta
samassa kun hän oli ahvenen pudottanut tynnyriin, huudahti toinen
poika: "On se minullakin kiinni, eikä olekaan poikia pahempi!
Katsokaapa miten lanka sirisee vedessä kun poika siellä kyntelee...
Kyntele, kyntele vaan, mutta 'perässäni tulet viel' pikemmin kuis
luulet', kuten virsikirjasta lauletaan... Niin vaan, paras on että
mielikaupassa tulet tänne, ei muuta kuin loiskisi", kiljahti poika
tempastessaan ahvenenkämpäleen lautalle.

Samassa tarttui Tapani taas ahvenen niskaan ja päästellessään onkea
ahvenen suusta sanoi: "Mutta minullahan tässä ei ole muuta tehtävää
kuin päästellä valmista."

"Sehän on yhtä ja samaa Herran viinamäen työtä. Päästelkäähän te vaan,
kyllä me nostannasta huolen pidämme", sanoi ensimäisen ahvenen saanut
poika, viskatessaan onkeaan veteen.

Tapani kuitenkin kerkisi nyt panna täyn onkeensa ja viskata veteen.
Mutta samassa häneltäkin pääsi iloinen huudahdus: "Mutta on se minunkin
ongessani! No, tämähän vasta paikka taitaa olla, kun tässä ei ahvenilta
saa silmiään auki... Katsokaa tätä känttyrää, tämä se vasta isäntä on!"

"Miestä myöten, miestä myöten", sanoi poika. Mutta samassa entistä
riemuisemmin huudahti: "Mutta nyt se itse jepeuna tarttui! Nyt on
leikki kaukana, kyllä ei kestä neuvot nyt."

"Antelehan vähän perään minkä voit", sanoi Tapani ja naurusuin katseli
kun pojan onkisiima sirisi vedessä, kun ahven sitä sinne tänne
huiruutteli. Ahven kuitenkin rupesi väsymään, joten poika sai vedetyksi
lautan sivulle ja tempastessaan lautalle kaikista suurimman ahvenen
kiljahti: "Vieläkö parempia!"

"Parhaassahan se on vievän mieli!" huudahti toinen poika. "Mutta nyt se
kuitenkin on itse vetehinen kiinni... Katsokaa, miten lauttakin menee
mukaan, kun se jumuaa! Se olisi koko juupeli, jos sen saisi käsiinsä."

Tapani, kun kuuli pojan hieman hätäilevän, vaihtoi pojan kädestä vavan
omaansa ja kohta tempasi ahvenen lautalle ja sanoi: "Loiskis
todellakin! Siinä on semmoinen äijä että en tähän elettyyn ole
tämmöistä nähnyt, on juuri kuin neljän kuukauden vanha sian porsas."

"No, se on koko elävä!"

"Se on jo ikänsä elänyt ja pyhäpäivät päälle", ihailivat pojat Tapanin
päästellessä onkea irti.

Mutta eivät pojat joutaneet Tapanin ahventa kauan ihailemaan, kun
heidän onkiinsa yhtä aikaa jämähti kumpaseenkin.

Siten he nostelivat ahvenia, että nelikko oli jo kohta täynnä siinä
myllerehtäviä kaloja, kun Tapani hyvämielisenä sanoi: "Mikähän meidät
tämän saaliin runsauden kanssa perii! Mitenkähän me nämä saatamme
Paukkoseen, kun on lintujakin?"

"Ei ole hätää", sanoi toinen poika, "me pujotamme ahvenet kiduksistaan
vitsoihin, sidomme ahvenkimput ja lintutakat samaan tankoon, millä
kannamme Paukkoseen ja sen tangon heittäessämme sanomme todellakin
kuten Männistön muori kerran, että: Tässä ovat viimeiset sekakalat,
teeret ja mateet."

"No, vaan näistä jo tulee tankoon painoa", toisti yhä Tapani.

"Tuli mitä tuli. Mieluinen tavara on puolta keveämpi. Otetaanhan vaan
ahvenia, silloin kun ovat antajat kotona."

Kun pojista oli onkiminen niin mieluista, niin Tapanikin antoi heidän
vielä onkia siksi kunnes nelikko täytyy. Eikä Tapani paremmin kuin
pojatkaan seisoessaan lautalla siinä onkimisen touhussaan huomanneet,
että lautta hiljalleen vajosi syvempään, eivätkä huomanneet sitäkään,
että airot olivat jo menneet lautalta vesiajolle ja oli jo vähäinen
tuulen henki viennyt ne enemmän kuin sadan askeleen päähän. Nyt lautta
rupesi vajoomaan kiireemmästi, minkä huomattuaan Tapani huudahti:
"Herra Jumala! Mehän hukumme kohta. Katsokaa! Nelikko on
puolikyljistään vedessä."

Sen kuultuaan pojat rupesivat hätiköimään ja tapailemaan airoja, mutta
samassa kaatui lautta ja kääntyi pohjapuoli päällepäin, joten kaikki
joutuivat vesivaraan. Pojat, ollen uimareita, hyökkäsivät uimaan ja
yks'kaks' uivat likimpään rantaan, missä nousivat maalle katsomaan
miten Tapanin käypi. Mutta Tapani kun ei ollut oppinut uimaan, ei
uskaltanut erota lautasta, vaan koetti siitä pitää kiinni ja pysytellä
edes päätään kuivalla. Nähdessään poikain päässeen rannalle, hän huusi:
"Kiirehtikää saamaan talosta apua; minä tuskin pääsen kunnialla maalle,
kun tuuli kuljettaa minua selälle päin!"

Sen kuultuaan pojat lähtivät niin kiireesti kuin märissä vaatteissaan
voivat mennä. Mutta ennenkun lähes peninkulman päästä olivat miehet
kerinneet paikalle, niin päivä oli melkein illalla, vaikka nekin
koettivat parastaan, kun koiran hätäinen haukunta ja surkeaääninen
ulvominen alkoi jo kuulua puolimatkaan, joka todisti Tapanin hätää.

Tällä aikana oli se vähäinen päivän tuulenhenki kuljettanut Tapanin
lauttoineen lammin toiseen päähän, matalikon rintaan, jossa oli rantana
vaan veden päällä olevaa ohutta sammalta ja ruohotuppaita, jonka alla
oli pohjaton, vetelä lieju, monta sataa askelta pitkältä kovaan
rantaan.

Nyt miesten täytyi tehdä puista uusi lautta, jolla pääsivät hakemaan
Tapanin pois. Mutta lautta kun yhä vettyi veden sisässä umpipäässä
ollessaan, että kantoi siksi vaan että Tapani oli seisoessaan lautalla
vaan olkapäitään myöten kuivalla, niin ollessaan liikkumattomana siinä
asemassa, meni aivan tönköksi, jotta miesten ottaessa lautalleen kaatui
lautan päälle kuni ranka. Tapani ei itse tiennyt itseään niin tönköksi,
tunsi vaan ruumiissaan syvää väristystä ja hengitys tuntui
puristavalta; mutta väristyskään ei ollut vedessä ollessa niin ankara
kuin sitten, kun koko ruumis tuli kuivalle. Ihan rupesivat hampaat
lotisemaan yhteen ja koko ruumis tärisi.

Rannalle tultuaan hän kuitenkin voimistui jaloilleen, jossa askel
askeleelta rupesi vertymään, että saattoi kävellä taloon missä
miehetkin olivat. Pojatkin olivat tulleet lintutakkojaan hakemaan ja
Paukkosen mökkiin päästyä laittoivat niistä linnuista kaikille miehille
yhteisen aterian, jota syödessä pojat kilvan iloisesti kertoivat
kalastuksestaan. Eikä Tapanikaan ollut pahoillaan, nauroi vaan poikain
mukaan ja väliin ravisteli päätään, kun muisti, miten oli likellä
länget olkapäitä; yksi ainoa horjahtaminen lautalta olisi ollut ijän
loppu. Mitään hän ei kuitenkaan valittanut, kun oli koko tapahtumaan
oma syy.

Tästä tapahtumasta kuitenkin jäi Tapanin jalkoihin sellainen jäykkyys
ja raskaus, että saattoi vaan jalkojaan siirtelemällä kävellä, että
metsässä kun oli vähänkin korkeammalle mättäälle eli puun rungon yli
astuttava, niin täytyi kaksin käsin tarttua polviinsa ja nostaa jalka
määrättyyn paikkaan. Tapani koetti niitä hieroa ja hierottaa muillakin.
Vaan siitä ei ollut vähääkään apua. Niissä ei ollut mitään kipua, mutta
ne vaan olivat raskaat, ettei jalkojen omilla voimilla voinut niitä
nostella.

Tämän nähtyään ihmiset alkoivat aivan kuni yhdestä suusta: "Huomaan
että niissä ei ole oikea tauti, niissä on vesikalma tai pahemmassa
tapauksessa vesihiisi."

Tapani sitä kuitenkaan ei uskonut, luuli vaan kylmyyden syyksi, kun
tuli niin kauan siinä lammin vedessä seisomaan, ilman että olisi voinut
hituistakaan liikuttaa jäseniään. Mutta kaksi viikkoa oli nyt kulunut,
kun hän metsästä kotiin tullessaan ei saanut jalkojaan pirtin
kynnyksestä yli, muuten kuin käsillään nostamalla. Tämän nähtyään talon
isäntä säälien huudahti: "Voi mies parka!... Sen minä sanon että
ijäksesi on kurikkata jaloissasi, jos et ajoissa turvaudu Runsikon ukon
apuun."

"Saaneehan todellakin koettaa jotakin", sanoi Tapani. "Olen uskonut
kylmän syyksi, mutta sen syy se ei liene, koskapa olen varsin uhalla
pitänyt joka päivä kolmet sukat jaloissani, ja ne ovat pysyneet vaan
kylminä, raskaina ja voimattomina."

"Niin, vaikka on ollut tämmöiset helteet", mukautti isäntä.

"Niin, vaikka tämmöiset helteet ovat olleet, että muussa ruumiissa on
ollut liiaksikin lämmintä. Mutta jalat vaan ovat pysyneet ihan
palelevan kylminä ja kankeina. Muuta kipua niissä ei ole."

"Ei ole se kylmä oikeaa, sanon minä", sanoi isäntä päätään punoen.
"Mutta Runsikon Mouses-ukko se kyllä siitä selvittää. Se on monta
kummaa tehnyt ja monen saattanut uskomaan. Ei tuokaan tämän Kolistimen
piirin metsävahti Kolehmainen sanonut uskovansa taikureita siihen asti,
kun tässä pari vuotta sitten eräs metsänrosvo pilasi hänet
mielivikaiseksi, siitä syystä kun hän ilmotti sen metsävarkauden. Mutta
nyt se Kolehmainenkin jo uskoo Runsikon ukkoon, kun se päästi hänet
mielivikaisuudesta. Viluna se tuli Kolehmaiseenkin. Vilustunut se oli
ensin, ettei ollut tarennut missään, vaan sitten se oli muuttunut
polttavaksi kuumuudeksi ja vei mieheltä järjen, että miehissä
hallittiin. Mutta kun Mouses lämmitti saunan sitä varten, niin mies
pääsi kuin vedellä pesten."

"Ja nytkö on mies Runsikon ukon uskossa?" sanoi Tapani naurahtaen.

"Niin on, ja siihen uskoon on teidänkin tultava, jos mieli päästä
jaloillenne."

"Kun tuosta sillä pääsisi, niin ei tuo olisi vaikeakaan", sanoi Tapani
ja viittasi talon poikaa vetämään kenkiä jaloistaan.

Poika kun sai kengät vedetyksi Tapanin jaloista, niin isäntäkin
kiirehti niitä tunnustelemaan ja ihmetteli niiden kylmyyttä ja sitä kun
ovat valkeat kuin haavan lastu, "ettei suinkaan verta lähtisi, jos
puukolla viiltäisi." Kaikki muukin talon väki keräytyi tunnustelemaan
jalkoja ja ihmettelemään isännän mukaan.

Huomena Tapani antoi hakea Runsikon ukon luokseen, ja hän oli juuri
majatalonsa kartanolla auringon paisteessa lykkäilemässä jalkojaan, kun
Runsikon ukko suurine, kammattuine partoineen väsymyksestä huohottaen
tuli luokse ja keppinsä varaan rintaansa nojaten seisattui Tapanin
eteen. Ukon kokkanenäisissä, partaisissa kasvoissa loistivat tutkivan
näköisinä pahasti kieroon katsovat, suuret silmät, ja toisen silmän
päällä näkyi valkoinen jää. Muutenkin oli ukko omituisen näköinen,
seisoessaan siinä elokuun helteisen auringon paisteessa, vanha
repalelaitainen huopahattu päässään, työnnettynä takaraivolle melkein
riipuksiin, ja paksusta sarasta tehty, vanhuuttaan ruskehtunut nuttu
päällään ja samallaiset housut jaloissaan, niin jäykän näköisinä että
näyttivät niiden lahkeet pitävän koko ukkoa pystyssä, se kun huohotti
väsymyksestä ja lämpymästä.

Tapani ei kuitenkaan kauan katsellut ukkoa, vaan yhä jalkojaan
lykkäillen sanoi: "Minulla on jaloissa kiviset kengät. Olen ihan
onneton, jos en löydä riisujaa."

"Onhan tuota jo tehty kummempiakin", arveli ukko varmalla painolla. "On
sulettu suuremmatkin, jalommatkin jaksettuna... Luulin pahemmaksikin ja
sentähden kiirehdin päästäkseni ennen puolta päivää paikalle."

"Minkätähden ennen puolta päivää?"

"Sentähden että tämä päivä kuuluu puoleen päivään asti tässä suhteessa
lauvantai-vuorokauteen."

"Mutta sepä kumma! Lauvantai-vuorokausihan loppuu puoleen yöhön
iltasella ja sitten alkaa pyhä."

"Hm ... niin se vuoden päiviä lukiessa, mutta näillä asioilla ovat omat
lukunsa. Sanonpahan sen nyt sinulle, että tällaisiin asioihin, kuin
kuulemma sinullakin on, ei voida käydä käsiksi muina viikon päivinä
kuin tiistaina, torstaina ja lauvantaina aina puolenpäivän jälkeen,
joten eilisestä puolesta päivästä nyt vasta täytyy vuorokausi."

"Niin siinä tapauksessa. Mutta miksi ei muina viikon päivinä kuin
tiistaina, torstaina ja lauvantaina, eikä silloinkaan aamupäivästä,
voida käydä käsiksi?"

"Ne ovat asioita, joita ei poikasten tarvitse tietää... Mutta jos
sinulla olisi lasillinen viinaa, niin saisimme tietää miten asiat ovat.
Jos uneeni on taikaa, niin olet poikaseni pahoissa päivissä, siksi
monenlaisia ja näköisiä olivat ne, mitä he sitten lienevät olleetkin,
joiden kanssa olin viime yönä tekemisissä."

"Luulen että saamme sitäkin viinaa; kuulin että talon muorilla on siksi
kätkössään", sanoi Tapani noustessaan seisaalleen ja alkoi siirrellä
jalkojaan pirttiin päin.

Tapanin jälkeen lähti ukkokin ja virkkoi: "Taitaapa todellakin olla
jaloissasi kiviset kengät." Sen sanottuaan veti paksut, risaisen
näköiset huulensa visuun ja heitettyään sauvansa porstuan loukkoon,
arvokkaalla tavalla käveli pirttiin, missä talonväki tervehti kuni
ainakin aivan vierasta.

Talonväki alkoi ystävällisesti kysellä kaikenmoisia kotiseikkoja, vaan
ukko pysyi hyvin lyhytsanaisena ja totisena, näytti mieli olevan vaan
siinä asiassa, mitä varten oli kutsuttu. Tämän nähtyään Tapani toimitti
isännän kamarin pöydälle viinapullon ja sen viereen lasipikarin. Sitten
hän meni pirtin ovelle ja sen aukaistuaan viittasi Runsikon ukkoa
tulemaan.

Kamariin tultuaan ukko sanoi Tapanille: "Tuoppas se lakkisi tänne, joka
on silloin ollut päässäsi, jolloin tiedät tartunnan tapahtuneen."

"Se jäi sinne lampiin ja hukkui sinne."

"Hukkui sinne!" huudahti ukko. "Sepä oli vahinko!... Sille ei
kuitenkaan mitään mahda. Tuo sitten se lakkisi mitä viimeksi olet
pitänyt."

Kun Tapani toi hattunsa, niin ukko painoi sen tasalleen pöytään, että
päälaki tuli pöytään kiinni. Sitten kaivoi taskustaan vanhan,
ruostuneen tuliraudan. Sen päälle asetti pikarin ja kaasi viinaa
melkein täyteen. Sitten otti tupestaan veitsen, mikä oli jo kulunut
melkein purasimen näköiseksi, ja sen hamaralla piirsi hatun ympäri
kaksi kertaa myötäpäivin ja yhden kerran vastapäivin. Sitten otti hatun
päästään, laski sen penkille ja kaksin käsin käänti pitkiä, aivan
kaulalle asti riippuvia, suortuvaisia hiuksiaan taakse päin. Sitten hän
vakavan näköisenä kuin tuomari oikeusistuimelleen istui pöydän taakse,
jossa loitsulukuja höpisten rupesi sillä veitsensä kärjellä
hämmentelemään sitä viinapikaria. Sitä tuokion hämmenneltyään hän
punalti päätään ja sanoi: "Jopahan arvasin että ei olla vähäväkisten
kanssa painisilla. Vaan meidän on kuitenkin voitto. Tuonne takalaitaan
pakenevat ja pyrkivät yli laidasta ja minä annan heille tietä." Sen
sanottuaan kaasi viinapikarin suuhunsa, laski toisen ja taas hetken
sillä veitsensä kärellä hämmenneltyään punalti päätään ja sanoi:
"Niinpä se näkyy olevan, että siitä lammista on tarttunut vesihiisi
aivan pahinta lajia. Sitä paitsi on tarttunut hevoskalma ja hirvikalma.
On kerran siihen lampiin hukkunut hevonen ja hirvikin."

"Hm, tietääpähän mies", sanoi muori. Minun isältänihän tuohon hukkui
hevonen, orit, ihan kirkkokunnan kuulu, valtakunnan valio. Hirvestä en
tiedä milloin se lienee hukkunut, mutta liepä sekin tapahtunut, kenpä
heitä on paimenessa."

"Niin, uroshirvi on hukkunut siihen lampiin ja sitä tietä on metsän
haltialla tekemistä", sanoi ukko, oikein vakavasti katsellen
viinapikariin ja hieman kallistellen pitkätukkaista, suurta päätään
puoleen ja toiseen. Viimein hän sanoi: "Se on niin että tiistaina
iltapäivällä käymme asiaan käsiksi. Meillä näkyy olevan voitto.
Keveämmät ovat jalkasi tulevana pyhänä. Minun nimeni ei tarvitse olla
Mouses, jos ei niin käy."

Sen sanottuaan kaasi sen viinapikarillisen suuhunsa, otti sitten sen
viinapullon, katsoi siihen akkunaa vasten, sanoen: "Säästäisit tämän
siksi kunnes tiistaina lähdemme saunaan. Silloin täytyy henki haista
yhdeksälle eri lajille!" Viimeisen lauseensa sanoi ukko niin uhkaavalla
tavalla ja silmiään mulkoillen että näytti olevan jo ukon edessä ne
poisajettavat henget.

Maanantaipäivänä Runsikon Mouses-äijä jo haki Saarijärven rannalta
veden kuljettamia puita saunapuiksi ja kolme yksikantaista vesipajua,
kolme yksikantaista pihlajaa ja kolme yksikantaista katajaa huomeisen
tarpeen varalle.

Tiistaiaamuna hän nyt haki metsästä lastuja semmoisilta tanterilta,
missä tiesi venheen lautoja veistetyn, ja sellaisen kurikan, jolla oli
venheen lautapuita halkaistu, ja kattilallisen vettä siitä lammista,
jossa Tapani oli ollut hukkumaisillaan. Nyt hän niillä vesiajolla
olleilla puilla ja niillä lastuilla, joita oli venheen laudoista
veistetty, lämmitti Komulan vanhan saunan. Sitten hän vielä metsästä
haki yhdeksänlaisten puitten kolmivuotisia vesoja, joista teki
punasella langalla sidotun vastan. Sitten ne pihlajat, pajut ja katajat
halkoi keskeä, niin että tyvistä ja latvoista jäivät kiinni. Ne hän
laittoi saunan kynnykselle renkaiksi, joitten läpi piti pujottautua
saunaan.

Nyt oli päivä mennyt yli puolen. Ukko ryyppäsi kolme ryyppyä viinaa ja
pakotti Tapaninkin ryyppäämään edes niin paljon että henki haisisi
sille. Sitten ukko punalti päätään, puri hampaitaan, mulkoili suuria,
kieroja silmiään ja äänettömänä lähti saunaan. Tapanin piti mennä
edellä, ja ukko tultuaan perässä veti oven kiinni, joten kumpikin
jäivät pimeään saunaan, johon ei tullut valoa muuta kuin haristuneen
oven raoista siksi että tuskin näki toisensa lattialla, mutta
kylpylauteilla ei nähnyt mitään. Nyt ukko asetti Tapanin lauteille
lumpeista ja kaihloista tehdylle vuoteelle pitkäkseen, löi löylyä
kiukaalle että tuli hyvin kuuma kylpylöyly. Sitten otti sen
yhdeksänlaisista vesoista tehdyn vastan, jolla kylvettämään ruvetessaan
ävähti:

      "Ruvennenko, rohtinenko,
    tarttunenko, tohtinenko
    käsin ruttohon ruveta,
    käsin käydä perkelehen,
    sylin hiittä sysimähän?

      Kun ei lie minussa miestä,
    urosta ukon pojassa,
    niin panen parempiani:
    puhun torven taivosehen,
    pillin pilvien lomahan,
    panen äänen pakkohisen
    läpi maan, läpi manuen,
    läpi taivahan tasaisen;
    sieltä armot auki käyvät,
    rikki vierivät veräjät,
    tuhat tuttua tulevi,
    sata Herran sankaria
    väeksi vähän urohon,
    miehen pienen miehueksi."

Ukolla rupesi nyt viina nousemaan päähän, ja hän yltyi yhä enemmän
lukemaan loitsuja, joita lukiessaan aina väliin ävähti niin uhkaavalla
tavalla kuin vaan taisi. Aina väliin hän löi uutta löylyä ja kylvetti
Tapania kaikilta puolilta. Tapanin piti jalkansa nostaa pystyyn, että
ukko saattoi kylvettää niitäkin joka puolelta. Kun vastassa oli
havupuun vesoja ja muitakin melkein lehdettömiä suvikuntaisia ja kun
ukko innostuksissaan pieksi tavallista lujemmin, niin koski se Tapanin
ruumiiseen ja jalkoihin melkein tuskaisen kipeästi, mutta hän puri vaan
hampaansa yhteen ja ähki.

Viimein kuitenkin silmänräpäykseksi taukosi kylvetys, vaan samassa
hulmahti jääkylmä vesi yli ruumiin, niin että Tapani oli häkeltyä
siihen paikkaan. Samassa kun ukko kaasi Tapanin päälle sen lauteelle
asetetun, kylmän vesisaavin, niin hän vihan vimmoissaan ävähti:

      "Tuonne ma kipuja käsken,
    tuonne vaivoja vajotan
    korvalle tulisen kosken,
    johon puut tyvin menevi,
    hongat latvoin lankeavi,
    kukin kaatuvi kanervat.

      Mene tuonne, kunne käsken:
    keskelle tulisen kosken,
    Vuoksen koskenen kovahan,
    Imatrahan ilkeähän,
    kahen kallion lomahan,
    kinahmehen kauheahan,
    josta et pääse päivinäsi,
    selviä sinä ikänä
    ilman luojan päästämättä,
    kaikkivallan katsomatta!

      Jos sä kyytiä kysynet,
    anonet ajohevosta,
    laitan sulle kylmän kyyin,
    valmistan kivisen kelkan,
    reen rautaisen rakennan,
    otan hevon helvetistä,
    poropetran Pohjolasta,
    konkarin kovilta mailta;
    pää sen on kivestä pantu,
    varsi vaskesta valettu,
    teräksestä selkä tehty,
    jalat rauasta valettu,
    turpa tulta tuiskuavi,
    säkeniä säärivaarret;
    sen ei kynnet jäällä nulju,
    jalat järky kalliolla,
    ilmankana iljanella,
    kalmankana kaljamalla."

Tätä lukiessaan ukko löi yhä kuumempaa löylyä ja kylvetti yhtämittaa.
Mutta viimein kuitenkin, kun itseäänkin rupesi pyörryttämään se tavaton
kuumuus ja viinan vaikutus, heitti kylvetyksen, joten Tapanikin sai
laskeutua lauteilta alas.

Sitten ukko asetti Tapanin vesikattilan päälle ja valeli sillä lammista
tuodulla vedellä ja valellessaan luki:

      Pois minä kivut kiristän
    tämän ihmisen ihosta.
    Sinne kivut kiihtyköhöt,
    vaivat tuonne vaipukohot:
    Kivuttaren kippasehen,
    Vaivattaren vakkasehen.

      Jos sä lienet veestä tullut,
    niin sä vieriös vetehen
    selville meren selille,
    lakeille lainehille;
    siellä on onni ollaksesi,
    lempi liekahellaksesi.

Valeltuaan ukko pyyhki Tapanin koko ruumiin aivan kuivaksi vanhasta
purjeesta revästyllä vaatteen kaistaleella, ja sitä tehdessään luki:

      Mitä tähän tuotanehen
    ja kuta kutsuttanehen
    kipehille voitehiksi,
    vammoille valantehiksi?

Sitten hän ryyppäsi viinaa suuhunsa ja puhalti sen viinan Tapanin
päälle. Ryyppäsi toisen ja kolmannen kerran ja aina puhalti Tapanin
päälle, ja sitten jatkoi lukuaan:

      Ukko kaukoa tulevi,
    haaraparta harppoavi,
    kontti kuin salo selässä,
    saoin sarvia sisässä,
    sarvet täynnä voitehia,
    sulka joka sarven suussa,
    siipi on sivulla sarven.

      Anna, ukko, sarviasi,
    sarviasi, sulkiasi,
    joilla voian voipunutta,
    katson maahan kaatunutta
    avulla hyvän Jumalan,
    sanan kautta kaikkivallan.

Tätä lukiessaan ukko kaksin käsin suki Tapanin ruumista kaikilta
puolilta, niin että se kastui kokonaan, ihan jalkapohjatkin, sillä ukon
suustaan puhaltamalla viinalla.

Sitten sai Tapani tulla ulos saunasta niitten samojen rengasten läpi,
mistä oli mennytkin. Mutta ukko kokoili siihen kattilaan sen lumpeista
tehdyn vuoteen, vastan ja pyyhevaatteen, ja ovesta tullessaan murti ne
halotut renkaat ja pani nekin kattilaan. Sitten heitti kattilan
kädestään nurmelle ja pani saunan oven selkäpiilleen auki. Otti sitten
kurikan ja lyöden sillä saunan perinurkkaan ävähti:

      Siirrä jo sijasi,
    konna, muuta murhakartanosi!
    Lähe kumma kulkemahan,
    maan paha pakenemahan,
    uimahan tuliset kosket,
    vastavirrat vatvomahan.

Sitä lukien hän löi kurikallaan nurkkaan toisen ja kolmannen kerran ja
muutti sitten toisen perinurkan luokse. Siihen hän oikein voimainsa
takaa jyrähytti, mutta kurikka kimmotessaan nurkasta hoiperrutti
väsyneen ukon mukanaan kumoon. Siitä ukko tulistuneena kimposi ylös ja
irvellä ikenin kiljahtaen:

      Lähe lempo lentämähän,
    saatana samoamahan
    verisillä kynsilläsi,
    rautaisilla varpaillasi
    pölkyn pyörivän nenähän,
    suuhun vankuvan variksen!

löi taas nurkkaan. Mutta kurikka taas teki äskeisen tempun. Mitä
useammin ukko siten meni kumoon, sitä hurjemmin hän kiihtyi lukemaan
loitsujaan ja luki niitä ihan kirkuen vihasta kähisevällä äänellä,
kurikallaan jyrähytellen nurkkia.

Viimein kuitenkin ukko väsyi, niin että väsymyksen ja viinan
vaikutuksesta rupesi ilmassa näkemään sinne tänne lenteleviä säkeniä.
Silloin hän väsymyksestä huohottaen, silmät renkaisillaan seisattui
saunan eteen ja sanoi: "Mutta nyt ne kuitenkin menevät. Katsohan, miten
puitten latvat heiluvat ja säkeniä jälkeensä heittävät. Tietävätpä
minne on mentävä. Ihan kuin linjalla menevät tuonne Sorsalammille.
Näetkö miten oikein puitten latvat huiskuvat."

"Näen, näen", sanoi Tapani ukolle mieliksi, vaikka hän ei mitään
nähnyt; ainoastaan helteisen päivän tuuli heilutteli puiden latvoja,
että ne verkalleen liikkuivat.

"Sinne ne nyt menevät. Kyllä niistä nyt on päästy. Täytyy lähteä
saattamaan nuo pesuvedet itselleen." Sen sanottuaan ukko koppasi
kattilan sangasta käteensä ja toiseen käteensä otti kurikan ja lähti
hajalla jaloin, väsyneen näköisesti astua toippuroimaan lammille päin.

Tapani jäi puhtaisiin vaatteisiin pukeutuneena istumaan helteisen
elokuun auringon paisteiselle nurmelle ja miettimään kohtaloaan.
Omituista kutisemista ja väliin kipeätä vihlomista tuntui jaloissa,
jommoista ei ollut koskaan tuntenut. Hän nousi kävelemäänkin ja tunsi
jokaisella askeleella jaloistaan vähenevän sen entisen kankeuden ja
raskauden.

Hetkisen käveltyään hän tuli pirttiin, missä talon muori liekutti
emännän pienintä lasta. Muorin nähtyään Tapani huudahti: "Oi, Jumalan
kiitos! Nyt siitä pahasta on päästy. Ette usko kuin jalat tuntuvat
somalle."

"Joko nyt uskot, mihin Runsikon Mouses kykenee", sanoi muori leveästi
hymyillen.

"Jo uskon... Mutta jo sillä riittää niitä lukuja, kun koko kylvetysajan
pani kuin porokattila."

"Hm, yhden kylvetysajan ja yhdenlaisista rikkeistä päästäessä...
Mitähän sanoisit, jos sen kuulisit useampia sairaita kylvettävän ja
pesevän. Rikkeitä on tuhannenkin erilaisia ja ukolla on omat lukunsa
kullekin taudille, eivätkä lopu sanat."

"Mutta mitähän se merkitsi, kun se lopuksi kurikoi tuota saunaa?"

"Sehän ajoi saunasta pois ne sinun pirusi. Ukko ei heitä niitä
kenenkään saunaa hallitsemaan, vaan antaa niille kyydin sinne josta
ovat kotoisinkin."

"Sanoihan se näkevänsä kun ne menevät ja osotteli minullekin, mutta en
minä nähnyt mitään."

"Ei sitä kaikki näe mitä ukko näkee, se on sellainen ukko se ukko."

"Mihin asti se kantaa niitä pesuveden tähteitä ja niitä muita kompitta
sillä kattilalla?"

"Sinnepä Sorsalammille tietenkin. Juuri aivan lampiin ne täytyy viedä
ja vielä kattilan laidasta vuolta vasken siruja siihen paikkaan, mihin
veden kaataa. Ja silloin se taas lukee:

    Kaunotar valittu vaimo,
    Kärehetär kultavaimo,
    tule kullan keitännästä,
    hopean sulatannasta,
    annan kullat kuppihisi,
    hopeat pikarihisi.
    Nämä on kullat kuun ikuiset,
    päivän polviset hopeat,
    isäni soasta saamat,
    tavottamat tappelosta."

"Käypi ihan säälikseni ukko parka, kun sinne asti piti lähteä", sanoi
Tapani. "Eikö olisi muut voineet sitä tehdä?"

"Ei usko ukko muita sille asialle. Vaan iltahan se on kuitenkin käsissä
ennenkun ukko on sieltä takaisin."

"Kunhan ei ihan uupuisi ja jäisi sille retkelle, rupeanpa sitä
pelkäämään."

"Ei se sentään aniksi uuvu", sanoi muori. "Se askeleen tekee ja toista
rupeaa tekemään, niin siinä se matka kuluu. Ei se ukko ole ensi kertaa
väsyneenä taipaleella. Ikänsä erämaan sisässä ollessaan ja takkasillaan
kaiken elämisensä monien peninkulmien päästä kuljettaessaan on saanut
tuhansiakin kertoja tulla väsyneenä kotiin ja lähteä vieläkin
uudestaan. Kodista ei ole paljon muuta turvaa kuin katos sateella ja
suoja pakkasella. Leipä on petäjässä ja muu ruoka järvessä ja metsässä,
ja 'liha ei tule linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta', on vanha
sananlasku."

Tässä muorin puheessa luuli Tapani kuulevansa jotakin sellaista, että
Tapanin pitäisi hyvästi palkita ukon vaivat, jonkatähden hän kysyi:
"Mutta paljonkohan minä osaisin maksaa sille tästä vaivasta?"

"Ei se ota rahaa. Annat vielä ryypyn ja iltasen, niin siinä kaikki",
sanoi muori varmasti.

"Annan kaksikin ryyppyä, kun vaan teidän kassassanne siksikään lienee,
mutta eihän sillä hänen vaivansa tule maksetuksi."

"Ei se kuitenkaan enempää kaipaa", sanoi muori vakavasti. "Kerran
Konkkarin isäntä tuli mielivikaiseksi että ihan jo raudoissa pidettiin,
ja sen parantamisessa meni ukolta monta viikkoa, eikä siitäkään ottanut
mitään palkkaa, mutta isäntä kuitenkin vaivoin sai sen ottamaan nuo
sarkavaatteet, mitkä sillä nyt ovat ainoina harviais-päällysvaatteina
kesällä ja talvella."

"Vai niin", sanoi Tapani, jääden miettimään mitä hänkin voisi sille
antaa, kun sille raha ei kelpaa. Samassa hän muisti että ukon kengät
olivat niin paikkaset että kantojen päällyksetkin olivat paikatut,
jonkatähden hän päätti antaa ukolle toiset saappaansa että kerrankin
Runsikon isäntä pääsee kävelemään oikein pitkävartisilla saappailla,
joiden varsien suut ovat punasella nahalla kantatut.

Oli jo iltamyöhä, kun Runsikon ukko horjuvin askelin palasi lammilta.
Tapanin kävi sääliksi nähdessään ukon horjahtamalla istuvan penkille,
missä hän kumpasenkin kätensä laski penkin laitaan ja vakuutti itseään
pysymään istuallaan, ja leukakin jäi melkein riippumaan hetkeksi,
kunnes tuokion huoahdettuaan sanoi: "No, päästiin niistä kun
päästiinkin. Mutta ei olisi hyvä perinyt, jos en olisi itse voinut
mennä sinne lammille. Tulisena tuiskuna pyörivät lammin pinnalla ne
voimat, jotka saunasta evästettiin ja jotka puiden latvoja huiskuttivat
mennessään."

"Vai tuiskuna pyörivät lammin pinnalla?" kysyi Tapani totisesti.

"Ihan tuiskuna monessa eri paikassa pyörivät ja pärhyyttivät vettä
ilmaan, kuni kaikkein äkein tuuliaispää, vaan heti asettuivat, kun minä
sain ne kaneet ja pesuveden tähteen lampiin ja sain sanotuksi muutamia
sanoja. Sen jälkeen ei kuin muutaman kerran sillä lammin takarannalla
muutaman koivupensaan latvassa kohahti ja pelmuutti pensaan latvoja ja
siihen hävisi."

"Mutta eiköhän kuitenkin ne pyörijät liene olleet tuulispäitä, jotka
poutaa ennustaakseen pyörivät kynnöspelloillakin ja pyörittävät multaa
ilmaan."

"Ei, ei, ei, kyllä minä ne tunnen", sanoi ukko päätään punoen ja
harmaat silmät tulistuivat. Tapani näki että ukko on luja uskossaan
eikä ruvennut enempiä huomautuksia tekemään, kiirehti vaan sanomaan:
"Mutta minun jalkani ovat paremmat ja uskon jo että ne kaikeksi
ilokseni paranevat aivankin terveiksi... Mutta en tiedä millä saisin
teidän vaivanne hyvitetyksi?"

"Palkoista ei puhuta, mutta näin väsyneelle tekisi hyvää, jos poikaseni
saisit tilkkasen kieleni kasteeksi."

"Se kuuluu asiaan. Mutta palkkanne?"

"Ei, poikaseni, puhuta palkoista. Pahoja henkiä ei voiteta rahalla. Ne
voitetaan voimalla, jumalallisella voimalla", sanoi ukko ihan sydämensä
pohjasta.

"Mutta minun täytyy saada teille antaa edes nämä kengät. Näen että
kenkänne ovat kovin vanhat ja paikkaiset."

"Kuluuhan se pidettävä. Viisi vuotta ovat olleet ainoina kenkinäni ja
vanhenevanpa ne näkyvät."

"Viisi vuotta yhdet kengät ainoina kenkinä! Kuinka se on mahdollista?
Minulta menee kahdet yhtenäkin kesänä."

"On se mahdollista, kun kesällä kaikissa kotioloissa ja vieläpä
kirkkomatkatkin kävelemme tuohivirsuilla, perillä vaan pidämme kenkiä."

"Mutta tässä on kuitenkin teille kengät, joita saatatte pitää perillä
ja taipaleella", sanoi Tapani, ojentaessaan ukolle kenkiä.

Ukko katseli kauvan niitä kenkiä kaikilta puolilta ja näpin kanssa
tunnusteli niitä punasella nahalla kantatuita varsien suitakin. Viimein
hän hymyillen sanoi: "Otan minä teiltä lahjana enkä palkkana."

"No, sitten lähdetään harjakaisryypylle", sanoi Tapani iloisesti ja
lähti muorin kamariin.

Kaksin käsin itseään auttaen nousi ukko ja lähti etukumarana, raskaan
näköisillä jaloillaan astua työntelemään Tapanin jälkeen.



IX LUKU.


Tapanin jalat paranivat päivä päivältä. Mielikin tuli iloiseksi,
etenkin kuultuaan että Gallin piti mennä Vinkuvan sairaalaan,
viipyäkseen siellä koko kesän, ja Dampbellikin kirjotti tulevansa vasta
syksyllä, sitten kun kaikki talon kesätyöt ovat tehdyt.

Dampbell ei kuitenkaan kerinnyt lähtemään, ennenkun Sarajärven kylän
talojen rajat olivat kaikki avatut. Täten joutui Tapani menemään
Dampbellin kotiin viemään karttoja ja kuulemaan mitä hänelle maksetaan
palkkaa.

Tapanin tullessa perille tuli Dampbell oikein sydämellisen iloiseksi ja
näyttääkseen ystävyyttään osotti keinutuoliinsa istumaan. Sitten
piippuhyllystään otti komeimman piippunsa, täytti sen tupakilla,
toiseen käteensä otti tulitikkulaatikon ja kumartaen tarjosi piippua
Tapanille, saadakseen sitten tulenkin antaa piippuun.

Tapani kuin huomasi Dampbellin käytöksessä olevan tahallista
teeskentelyä, niin tekeytyi juroksi ja vakavasti sanoi: "En minä huoli
tupakista."

"Ette huoli!" huudahti Dampbell.

"En... Tiedättehän ennestään etten minä tupakoi."

"No, mutta nämä nyt ovat kaikkein hienointa tupakkaa auringon alla,
eikä tällä piipullakaan ole sitten poltettu kun kuvernööri revisuunilla
kulkiessaan, tässä minun luonani yötä ollessaan, poltti."

"Mutta minä kun en tupakoi, niin minä en tupakoi en kuvernöörinkään
piipulla."

"Ei tupakoiminen kuitenkaan ihmistä pilaa. Esimerkiksi Lapissa
polttavat tupakkaa kaikki naiset ja nuoret neitosetkin. Polttavat että
pölisee", sanoi Dampbell ja pani piipun täysineen piippuhyllyyn.

Tapani ei vastannut mitään, mutta Dampbell ei ollut siitä tietävinään,
otti vaan oman pitkävartisen piippunsa, ja saatuaan sen palamaan, istui
vastapäätä Tapania ja vakavalla tavalla alkoi puhella: "Tällä viikolla
oli täällä luonani eräs niitä Sarajärven kylän isäntiä, joka kertoi
että työt siellä ovat vähinä, ja olin tästä juuri huomenna tai
ylihuomenna viimeistään aikeessa lähteä pitämään loppukokousta, mutta
nyt se jäi. Sen voin käydä pitämässä milloin satun joutamaan."

Tämän sanottuaan Dampbell jäi hieman miettimään ja tapansa mukaan teki
savurenkaita. Tuokion perästä hän sanoi: "Ensi kesänä minulla on työt
Lapissa. Me kai lähdemme sinne yhdessä, vai miten?"

"Sinne on vielä monen miehen ikä; siihen asti kerkiää monastikin
aikoa."

Tässä Tapanin sanassa luuli Dampbell kuulevansa jotakin epäilystä
palkan suhteen, kun ei oltu vielä puhuttu mitään tämänkään kesän
palkasta. Hän teki taas muutamia savurenkaita ja väliin piippunsa
varrella kirjotteli ilmaan, mutta viimein sanoi: "Kun meillä työt
menevät hyvästi, niin minä maksan palkan hyvästi. Minä en ole
Nauku-Maijan poikia. Minulla ei ole käsi koukussa työmiehelle palkkaa
maksaessa." Tätä sanoessaan hän katsoi kiinteästi Tapanin silmiin,
nähdäkseen mitä tämä puheensa vaikuttaa.

Tapani pysyi vaan alakuloisena ja hieman arasti sanoi: "Tuleeko ensi
kesänä Gall mukaan?"

"Gall parka", huoahti Dampbell, "Gall on yhä Vinkuvan sairaalassa.
Liekö miehessä enää henkeä. Viikko sitten sain häneltä kurjasti
vapisevalla kädellä kirjotetun kirjeen, jossa hän sanoo tautinsa olevan
auttamattoman, monet tohtorit ovat sen vakuuttaneet... Ei tule enää
Gall... Niin hauska toveri ja iloinen sielu ... kyyneleet tulivat
silmiini lukiessani hänen kirjettään, kun hän sanoi puhuvansa viimeiset
sanansa tässä elossa... En unohda hänen muistoaan."

Tätä kuullessaan Tapani ei voinut salata ihastustaan, ettei hänen
kasvoissaan olisi näkynyt siitä merkkiä. Mutta ei hän kuitenkaan
puhunut mitään, hiljalleen vaan keinutteli itseään siinä lyhyeen
soutavassa keinutuolissa ja näkyi miettivän.

Dampbellikin oli miettivän näköinen ja teki taas savurenkaita, mutta
kohta hän sanoi: "Niin, Gall ei tule enää, ja sentähden minun täytyy
aikanaan pitää huolta apulaisista ja siinä tapauksessa kai päätämme
taas lähteä."

"No, kunpahan selvitään tämän kesän töistä, niin päätetään sitten
uusista."

"Tämän kesän töistä minulla on jo päätetty. Minä maksan sata markkaa
kuulta, ja jos Sarajärven kylässä ei synny teidän tekemienne töitten
suhteen mitään valituksia, että revisuuni menee hyvästi, kuten
luulenkin, niin maksan vielä sata markkaa, joten tältä kesältä tulette
saamaan viisisataa. Sen sanon, että ne eivät olisi tulleet sepän työllä
tienatuiksi."

"Ei olisikaan", sanoi Tapani ja kasvot levisivät mieluiseen hymyyn.

Tapani tahtoi vielä näyttäytyä miettivän näköiseltä, vaan tuokion
perästä sanoi: "No, lähdetään vaan Lappiin näkemään sitä yösydämen
aurinkoa, jota niin monen olen kuullut ihmettelevän."

"No siellä se nähdään. Muonionniskan pitäjässä, johon mennään, paistaa
kuusi viikkoa aurinko ilman laskeutumatta."

"Kummallista!"

"On se kummaa, mutta niin se on", sanoi Dampbell ja aukasi kaappinsa,
mistä veti esiin neljä aivan uutta, suoraa satamarkkasta, jotka
nurkista näpisti näppiensä väliin ja levitti ne eri haaralle kunkin.
Sitten loistavasti hymyillen toi Tapanille ja sanoi: "Luulen, että on
ensikertaa kädessänne tämmöiset rahat kerralla... Nämä eivät ole
homehtuneita, ovat vasta toisissa käsissä... Ymmärtää varmaan
kotiväkikin tulla hyvilleen nämät nähdessään."

"Kyllä kai", sanoi Tapani, kääriessään rahoja ruotsalaisen sanomalehden
palaseen ja pannessaan nuttunsa povitaskuun.

       *       *       *       *       *

Tuleva kevät oli tullut. Maa oli jo melkein sulana, ainoastaan
pohjarinnoilla mailla näkyi lumenpeittoisia siekaleita. Dampbell oli
kutsunut Tapanin luokseen Lappiin lähtöä varten, mutta Tapanin
saavuttua rupesi hän vakavalla tavalla kertoilemaan, miten hänelle
tässä on ilmestynyt voittamattomia esteitä, ettei hän pääse lähtemään
kun vasta kahden viikon päästä; vaan eipä sillä väliä, kun hänellä on
työtä antaa Tapanille.

Tapani ei virkkanut mitään, mutta kasvot punastuivat korvia myöten.
Tämän huomattuaan Dampbell keskeytti hieman kertoilemistaan ja
puhalteli muutamia voimakkaita henkisavuja, tehden muutamia
savurenkaitakin. Sen jälkeen hän taas jatkoi: "Minulla on meidän uuteen
navettaan tehtävä vesikouru, jossa on sepän työtäkin, jos rupeatte sitä
tekemään tässä lähtöä odotellessa. Eikös niin?"

"Minulta jäi monta luvattua työtä siellä kotipuolessa tekemättä; lähden
niitä tekemään", sanoa jurautti Tapani hiljaisella äänellä.

Dampbell kun kuuli Tapanin päättäväisyyden, niin kiirehti sanomaan:
"No, päätetään sitten niin, että tulette kahden viikon perästä
takaisin."

"En luule, että tulen", sanoi Tapani. "Mitäs lystiä minulle olisi tämän
kuuden peninkulman edestakaisin kulkemisesta."

Tämän kuultuaan Dampbell tuli pitkäksi aikaa puhumattomaksi ja veteli
piipustaan savuja entistä kiivaammin. Nousi kävelemäänkin
kirjavamattoisella lattialla, kirjavista villalangoista kudotuilla
yökengillään, ollen levottoman näköinen. Viimein punalti päätään,
sanoen: "Se lienee sitte parasta että lähdette yksin sinne alottelemaan
töitä; tulen sinne koska kerkiän. Se on pahinta, että minulta menee
teidän matkarahanne aivan kuin kaivoon, kun yhdessä pääsisimme samalla
kyydillä. Mutta senkin voitte korvata ahkeruudellanne."

Sen sanottuaan hän levitti pöydälleen kartan ja sirkkelillä mittasi
matkan Muonionniskan kirkolle ja sanoi: "Se tavallisen kyytipalkan
mukaan tekee sata kuusi markkaa, vaan minä annan sata kymmenen, niin
jää neljä markkaa sattuman varalle."

Nyt Dampbell viskasi sirkkelin pöydälle, aukasi kaappinsa, otti sieltä
sata- ja kymmenmarkkasen, joita ojentaessaan Tapanille sanoi: "No, nyt
ei muuta kuin pillit pussiin ja soittelemaan soilla mennessään." Sen
sanottuaan hän rupesi kaivelemaan piippuaan, ja kasvoissa näkyi
salaperäinen hymy, josta Tapani ei tiennyt, mitä se merkitsi.

Tapanin sydän jylähti kylmästi, kun ei ollut itsellään rahaa eikä
saanut muuta kuin matkarahat. Kasvot totisina ja hampaat yhteen
puristettuina hän jäi miettimään, mutta viimein hän ajatuksissaan
sanoi: "Sääressä on sudella murkina", punalti päätään ja rupesi
jouduttautumaan tielle.

       *       *       *       *       *

Tapani oli kestikievareitten hevosilla matkustanut Kainulan taloon
asti, mihin loppui maantie. Mutta nyt oli vielä matkaa kolmekymmentä
kaksi peninkulmaa, millä matkalla ainoana kulkutienä oli Lapista
laskeva suuri valtajoki. Ikäänkuin jähmettyneenä istui Tapani Kainulan
kartanolle pysähtyneen hiirakkokarvaisen hevosen kärryissä ja katseli
noin sata askelta kaukana juoksevaa jokea, jonka koskien jyrinä täytti
ilman ja maa alla tuntui täräjävän niiden hurjina syöksyvien aaltojen
salaperäisestä voimasta.

Talon isännän tullessa näkyville Tapani ikäänkuin heräsi ja hypättyään
kärryistä alas kiirehti tervehtimään ja sanoi: "Tähän asti sitä on
päästy, vaan mitenkäs sitä tästä päästään eteenpäin aina Tirrajärvelle
asti?"

"Tirrajarvelle? Aina viisi penikulmaa edemmäksi Muonionniskan kirkkoa!
Ei mitenkään", sanoi isäntä päätään pudistaen.

"Eikö mitenkään?"

"Ei mitenkään. Ei kerrassaan mitenkään, sillä joki on niin
pahimmoiltaan tulvassa, että venheellä ei voida kulkea, ja joen tulva
on levinnyt penikulmia laajoille alangoille, ettei voi edes jalkasin
päästä mihinkään."

"Eikö jalkasinkaan?"

"Ei kun ei. Kerrassa se nyt on tie poikki."

"Mutta nythän sitä todellakin ollaan kummissa käsinä... Jouduttiin
joutavan jälille, aina käyvän askelille", sanoi Tapani alakuloisena.

Nyt hän ymmärsi, mitä merkitsi Dampbellin kasvoissa se salainen hymy
hänen lähtiessään, sillä Dampbell tiesi tämän joen tavat. Tämän
muistaessaan Tapani seisoi hetken kuin kivettynyt, puristi hampaansa
yhteen ja silmät rävähtämättä katsoi jyrkästi viettävän törmän alla
kohisevaan uomaan, jossa kuohupäiset aallot hurjassa vimmassa ajoivat
toisiaan ja ikäänkuin tuskaisina tehtäväänsä roiskivat vaahtoisia
hyrskyjään rannan kallioisille törmille. Silmissä rupesi näyttämään,
että maa hänen jalkainsa alla ja koko se kosken ranta tasaisesti mutta
kiireesti kulki vastavirtaan. Kun Tapani huomasi silmänsä valehtelevan,
hän pyörähti isäntään päin, sanoen: "Kuinka kauan luulette kestävän,
ennenkuin päästään tuota jokea kulkemaan?"

"Kyllä se kestää lähemmäs kuukauden, ennenkuin jokea kuljetaan, mutta
siihen ei oiki-suunnassa ole monta päivää, ennenkun vesi siksi
laskeutuu että pääsee jalkapatikassa joen rantoja kulkemaan", sanoi
isäntä. Sitten siirtyi hän kymmenisen askelta rannalle päin ja
sormellaan osottaen ylösviteeseen jokeen sanoi: "Tuolta tuon rannalla
olevan huoneröksän nurkatse näkyy joen keskeltä luodon puurto, jossa
näyttää aallot taittuvan. Siinä kun alkaa kivien nokat näkyä, niin
silloin on vuomilta ja jänkiltä vesi laskeunut, että pääsee jalan."

"Lienee vielä joku kyynärä tuossa luodon päässä vettä", sanoi Tapani.

"On siinä enempi syltäkin, vaan ei sen laskeminen sentään ole
monipäiväinen, jos ei suuria sateita tule... Hyvässä lykyssä kolmessa
vuorokaudessa siinä ensimäinen kiven nokka paljastuu, ja silloin on
jalkatie auki."

"Kolmessa vuorokaudessa!... Miten se on mahdollista", huudahti Tapani
ja kasvoissa näkyi ihastus.

"On se mahdollista", sanoi isäntä. "Se tuo korkein tulva kulkee kuin
matkamies. Se nousee muutamissa vuorokausissa ja laskee myöskin samassa
ajassa. Mutta niin alas että venheellä kuljettaisiin ei laske niin
kauvan kun lunta ylimaan mailla kestää... Jos kevätkesä tulisi olemaan
lämmin, että tunturitulva joutuisi laskemaan yhtämittaa, niin ei ennen
kesäkuun loppua olisi venheellä-kulusta toivoa."

"Ei ennen kesäkuun loppua!... Mikä se tunturitulva sitten on?"

"Katsokaas tuonne", sanoi isäntä kädellään osottaen pohjoista taivaan
rantaa kohti, "tuolta näkyy esimerkiksi tunturi, joka on päivän
puoleltakin vielä valkea kuin talvinen jänes, vaikka täällä alhaalla on
lunta ainoastaan pohjarinnoilla ja rotkoissa. Tuntureissa on vielä
aivan liikkumaton lumi, ja jos Juhannuksen edellä tulee kylmät, kuten
usein tapaa olla, niin tuntureissa keskeytyy lumen sulaminen ja sulaa
se vasta heinäkuussa, jolloin sitten vasta syntyy niinsanottu
tunturitulva. Vaan nyt jos tätä lämmintä riittäisi Juhannukseen, niin
tunturitulva laskisi yhtämittaa."

"Minä en muuta toivoisi kuin että pääsisin jalkasessa eteenpäin", sanoi
Tapani rauhallisesti.

"No, siihen ei ole pitkä aika", sanoi isäntä. "Tänä päivänä ei ole enää
noussut -- kyllä kai se nyt rupeaa laskemaan. Se on juuri tämä koski,
joka imee sieltä ylhäältä. Tämä näin tulvan korkeimmillaan ollessa on
niskalta tavattoman avara ottamaan vettä sisäänsä ja senpä tähden se
tässä kaitaisimmassa kohdassa synnyttääkin sellaisen jymyn, että ihan
maan panee vapisemaan... On sitä vedelläkin voimaa, kun sitä paljon on
yhdessä matkassa."

"On sitä vedellä voimaa, kun sitä tuonlaiseen koskeen ahdistetaan
paljon yhtä aikaa", sanoi Tapanikin ja lähti kävelemään taloon.

Tuntui somalta jäädä levähtämään päivä-kolmiseksi, kun viisi
vuorokautta oli yhtämittaa matkustanut, että pää tuntui jo läikkyvän
liian pitkästä valvomisesta ja kärrien tärinän vaikutuksesta. Tuntui
kuin Luoja olisi matkalle laittanut sen seisauksen, sillä muuten hän
olisi matkustanut matkansa perille ilman levähtämättä, kuten oli
itselleen määrännytkin. Nyt oli mielessä niinkuin matkan pää, ja hän
kiirehti nukkumaan. Mutta vasta yövuoteelleen laskeutuessaan hän oikein
tunsi miten tarpeellista oli jo lepo, sillä koko olentonsa tuntui
olevan hajallaan yksinä siekaleina, ajatus jähmettynyt ja sekava, että
tuskin kykeni muistamaan missä hän on, ja kaikki ympärillä olevat
esineet, huoneen seinätkin näyttivät liikkuvan ja heiluvan kuni vedessä
ja vajoavan alaspäin, ja koko oleminen oli kuin hämärää uninäköä.

Huomenna olikin päivä jo puolen rinnassa kun hän heräsi. Säikähdyksestä
punastunein kasvoin alkoi hän toinnutella tajuttomiksi kuoleentuneita
käsiään ja jalkojaan. Samassa aukeni ovi hiljaa raolleen ja emännän
ihastunut ääni kuului: "No, johan se viimein on valveella! Olen monet
kerrat käynyt katsomassa onko siinä henkeäkään, kun yhdessä sijassa
aina reuvotitte."

"Mutta emäntä rakas, minä en ymmärrä, olenko saanut halvauskohtauksen
vai mitä tämä on, kun kaikki jäseneni ovat kuni pihkalla liisteroidut
vuoteeseen kiinni", sanoi Tapani hätäisesti ja nujerteli hartijoitaan
puoleen ja toiseen.

"Eikös mitä!" sanoi emäntä ja meni hieromaan Tapanin käsiä ja jalkoja.
"Ei ole mitään muuta kuin ovat kuoleutuneet liiaksi kauvan yhdessä
kohden olemisesta. Kunhan veri pääsee kiertämään tavallisia teitään,
niin kyllä niistä hyvä tulee."

"Mutta minä en kuitenkaan ole tähän kummaan ennen yhtynyt, kun nuokin
sormet ovat jäykät ja voimattomat kuni puusta tehdyt."

"Olen minä jo sen kumman tuntenut satojakin kertoja", toisti emäntä.
"Minun käteni jos parisen tuntia retkottavat hermotonna yhdessä
paikassa, niin silloin jo menevät ihan tajuttomiksi, ettei tiedä omaksi
ihokseen."

"No, kun tuosta ei sen pahempaa olisi kuin että pääsisin
säikähdyksellä. Mutta koko ruumiini jokahinen jäsen tuntuu menettäneen
kaiken voimansa."

"Hyvä tästä tulee", sanoi emäntä. "Jopa alkavat kädet punastua, vaikka
ensin olivat valkeat kuin haavan lastut." Sitten emäntä kämmenillään
räpsytti Tapanin käsiä ja jalkoja ja pitkin selkääkin, hokien: "Tämä se
hyvää tekee, tämä se hyvää tekee." Tätä tehdessään emäntä nauroi niin
herttaisesti ja sydämensä pohjasta että Tapaninkin täytyi ruveta
nauramaan, ja hän nauraa kutuutti että koko ruumis tutisi, vaikka se
emännän räpsyttäminen tuntui pahalta. Mutta kun emäntä hänen
nauramisestaan yltyi vaan yhä lujemmasti pieksämään, niin hän hyppäsi
ylös että peitteet pölähtivät ympäri huoneen lattiaa. Emäntä ei ollut
sitä näkevinäänkään, vesissä silmin vaan nauroi ja kähenteli yhä
rapsimaan Tapanin selkään ja puheli: "Sepähän se hyvää teki, johan
sanoin että se kuiva kylpy se hyvää tekee. Eikös tehnytkin?"

"Todellakin", sanoi Tapani ja tekeytyi totiseksi. "Ensin se tuntui
ilkeältä, että yritin suuttumaan, mutta sitten alkoi todellakin tuntua
hyvältä."

"Miksi ette suuttuneet?"

"Kun te nauroitte. Kukas toki nauravalle suuttuisi."

"Niin, ja sille joka hyvää tekee."

"Niinpä niinkin."

Siihen ei emäntä enää jatkanut. Lystikkäästi vaan nauraa hekotteli ja
meni noutamaan kahvia. Vieläpä tullessaankin, tarjotinta silmäinsä
tasalla kantaen, lepposesti nauroi mustain, tuuheitten kulmainsa alta
suurilla läpikuultavilla silmillään valellen Tapanin hymyileviä
kasvoja. Mutta ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, vaan Tapanin
otettua tarjottimelta kahvikuppinsa, pyörähti ja lähti astua
hytkyttelemään keittiöönsä.

Kahvia juodessaan Tapanille tuli mieleen kysymys: miksikähän emäntä on
noin iloinen ja hauskamielinen, vaikka isäntä on niin vakava jumikka
kuin kaksikesäinen härkämulli, ettei näytä osaavankaan nauraa?

Emännän tuodessa toisen kerran kahvia, kysyi Tapani: "Onko isäntä
kotona?"

"Tuolla hän on pirtissä. Hänkin parhaillaan särpää kahvia."

"Oikeinko se särpää?" sanoi Tapani ja nauroi.

"Mitäpäs se tekisi kuin särpäisi, kun on edessä. Kun käteen, niin
kärsään", sanoi emäntä taas tutkivasti silmäillen Tapania ja nauraen
että pulleat rinnat hytisivät mukaan.

Emännän mentyä Tapani pesi kasvonsa ja jouduttautui pirttiin näkemään
talon elämää ja jotakin ehkä huomaamaan siitä mikä se emännän pitää
niin iloisen ja hehkuvamielisen näköisenä.

Pirtissä kaikki rahvas istui pöydän ympärillä, jossa kirkas kahvipannu
sokeri- ja kerma-astioineen oli keskellä. Siitä pannusta jokainen oman
mielensä mukaan kaasi kahvia kuppiinsa ja iloisesti leikkiä laskien he
niitä sitten tyhjentelivät. Emäntä nähdessään Tapanin tulevan, huusi:
"No, vieraskin! Tulkaapas tekin tänne joukon jatkoksi ottamaan kuppi
kuumaa. Juotteko minun kupistani?"

"Kyllä, kyllä, mutta minähän jo join."

"Niin, kaksi kuppia... Tässä on kolmas. Istukaapas tähän minun
viereeni."

"Tulenpa kyllä hauskuuden vuoksi niin iloiseen joukkoon, vaikka ei
kyllä kahvia haluttaisi."

"Kahvia haluttaisi!" sanoi emäntä lystikkäästi.

"Tämä meidän isä ei sano kahdesta kupista kerkiävänsä tuntea makuakaan;
vasta kun viisi tai kuusi kuppia yhdellä istuimella tyhjentää, niin
sanoo saaneensa kahvia."

Nyt nousi isäntä pöydästä ja noustessaan vakavasti sanoi: "Ei se hiukka
piisaa raatavalle miehelle." Sen sanottuaan kaivoi taskustaan pienen
piippunysänsä ja saatuaan sen palamaan istui kynkkämäksilleen penkille
ja toista silmäänsä tapansa mukaan kiinni pitäen rupesi vetelemään
savuja.

Kaikki muutkin hajosivat pöydän ympäriltä. Emäntä meni nyt isännän
viereen istumaan ja alkoi ystävällisesti puhella: "Kuuleppas sinä
Antti, kun Hannes sanoo jo Suolammissa jäitten rupeavan liikkumaan,
niin laita sinä nyt tänä iltana rouvukset valmiiksi, että aamulla
noustuasi saat värjätä rysät ja verkot, jotta huomeniltana saatte panna
veteen, mihin jäiltä saattaa. Jäitten liikkuessahan aina Suolammesta
suurimmat hauet saadaan."

"No, lähteköön Hannes toiseksi ja ottakoon kontin, johon kerää kuusen
käpyjä; minä otan säkin, jolla tuon lepän kuoria ja sianmarjan varsia",
sanoi isäntä tyynesti ja nousi lähtemään.

"Menköön vaan Hannes hakemaan käpyjä. Me laitamme muurin tyhjäksi, että
saatte jo tänä iltana laittaa ajoissa rokan kiehumaan."

Tapanin silmät kiintyivät isäntään, kun se niin nöyrästi kuni asialle
laitettu poikanen lähti säkki kainalossa ja kolorauta oikeassa kädessä
astua kyömistämään metsään.

Isännän mentyä Tapani tekeytyi leikilliselle tuulelle ja kääntyen
emäntään, sanoi: "Te käskitte isäntää työhön kuin renkiä."

"Niin. Kunpa minä hänen syötän ja juotan, niin tottahan minä käsken
työhönkin."

"Entäs sitten, jos se ei tottelisi?"

"Sepä tottelee."

"Vaan jos ei tottelisi?"

"Sepä tottelee... Minä en olisi ottanut sellaista miestä, joka ei
tottelisi", sanoi emäntä ja nauroi että koko lihava ruumis hytisi.

"Hm... Sitä ottaessaan näkee vaan hampaisiin asti."

"Ei, ei... Kyllä sitä näkee syvemmällekin kun vaan malttaa katsoa."

"Vähänpä näkee."

"Kyllä sen näkee... Varmaan jos tekin olisitte minun mieheni, niin te
tottelisitte. Minä osaisin olla teille niin hyvä ettette voisi olla
tottelematta minua."

"Tottelisittekos te minua?"

"Tietysti, kuinkas muuten?"

"Silloin me toinen niinkuin toinenkin olisimme toistemme käskijät."

"Niinpä niin, kuten asiat kulloinkin vaativat."

Tämän sanottuaan emäntä iloisesti hymyillen lähti ulkoaskareihinsa.
Mutta Tapani jäi pirttiin ja rupesi aikansa kuluksi silittelemään
penkillä unisen näköisenä maata motkottavaa harmaata, suurta talon
kissaa, ja tuntui somalta jäädä viipymään sen iloisen emännän kotiin.



X LUKU.


Joessa oli jo vesi laskeutunut siksi että isäntä vakuutti olevan joen
rantain jo kuivilla. Tapani rupesi toimittautumaan matkalle. Kaikki
liiemmät matkatamineensa hän jätti talon talteen, ainoastaan
maanmittauskapineet pani säkkiin, jonka sitoi selkäänsä, ja ottaen
pienen takkinsa käsivarrelleen, lähti jokivartta pitkin kulkevaa,
isännän neuvomaa tietä astua vihmomaan. Mieli oli keveä, ja viisi
päivää levänneet jalat tuntuivat vieläkin keveämmiltä, joten metsäiset
kankaat ja joen virtaiset niemet toinen toisensa perästä jäivät
jälelle. Mielessä oli vaan kolmen peninkulman taival ja emännän
hyvästellessä sanotut leikilliset sanat: "Hukuttakaahan siellä vaan
itsenne ja tulkaa sitten huoletta kotiin."

Ei ollut päivä vielä puolessa, kun Tapani isännän neuvomien merkkien
mukaan tiesi olevansa jo puolimatkassa. Tässä kulki tie aivan joen
äyrästä ja virran vesi oli aivan maan äyrään tasassa, että vedet
lakkaamatta huuhtelivat tien laitaa ja lipsuttivat tielle pieniä
aaltojaan. Tapanista ensin tuntui tämä virran pinnan tasalla
käveleminen tavattoman somalta, mutta ei kauvan ennenkuin tuon aivan
tien sivussa vinhaa vauhtia kiirehtivän virran näkeminen alkoi tuntua
pahalta, rupesi melkein päätä pyörryttämään, jotta täytyi lähteä metsän
laitaa vesakkoa kulkemaan. Mutta nyt tuli kohta, jossa jyrkkä mäen
rinta ahdisti tien aivan joen partaalle, missä virran samea syvyys oli
ainoastaan puolen askelta syrjässä tieltä. Tämä matka ei ollut pitkä,
vaan noin sata askelta. Tapani jännitti itsensä, että hampaansa yhteen
puristaen ja ainoastaan jalkoihinsa katsoen ja ruumistaan mäkeen päin
kallelleen vääntäen lähti puoleksi juosten menemään sitä taivalta.
Mutta samassa tie alta humahti syvyyteen ja Tapani ennätti vaan
parkaista sanattoman parahduksen, kun tunsi jo olevansa
läkähdyttävässä, multasekaisessa syvyydessä, jota kiivas virta kuljetti
mukanaan. Mutta silmänräpäyksen perästä virran pyörre kohotti Tapanin
veden pinnalle, jossa hän kerkisi huokaista ilmaa ja huutaa pari
hätäistä huutoa. Samassa pyörre painoi hänet taas syvyyteen, mutta
kohta taas sama virran voima työnsi siihen suuntaan että Tapani
tietämättään joutui veden pinnalle ja sai ilmaa keuhkoihinsa ja
huudetuksi muutaman hätä-äänen.

Tässä kohti joen virta puski toisella puolen jokea olevaa nientä
vasten, joten se kantoi Tapania rantaa kohti. Rannalla oli myrskyn
kaatama suuri petäjä, jonka latva ulottui virtaan. Tapani näki sen
petäjän latvan pelastajakseen ja huutaen: "Auta Jumala! Pelasta rakas
Jeesus henkeni!" koetti voimiensa takaa uida maalle päin, saadakseen
sitten petäjän latvasta kiinni kun virta vie sen kohdalle. Hän saikin
puun latvasta kiinni, mutta samassa silmänräpäyksessä kiskasi virta
hänen jalkansa petäjän latvan alle. Selässä oleva säkki, joka tähän
asti oli häntä kannattanut, tuntui nyt painavan syvyyteen, ja mitä
syvempään latva painui veteen, sitä hurjemmin sitä virta rupesi
puistamaan. Vain silloin tällöin rungon joustavan voiman vaikutuksesta
latva silmänräpäykseksi nousi ylös, niin että hän sai huokasta. Yhä
voimakkaammin tuntui virta vetävän, ja hän töin tuskin jaksoi pitää
itseään kiinni. Toivottomana hän uskoi itsensä Jumalan haltuun.

Mutta silloin kuului rannalta ääni: "Pitäkää nyt lujasti kiinni!" ja
samassa tärähti kirveen isku petäjän runkoon, joka siitä vikuutui
siksi, että virran paino sai murretuksi sen poikki ja käännetyksi
pitkin rantaa. Sen mukana Tapanikin kivissä kolisten hurahti virran
louhiselle rannalle ja tunsi samassa kahden voimakkaan miehen käsien
riuhtasevan hänet törmälle. Törmälle päästyään tunsi hän itsensä aivan
kangistuneeksi ja sydämensä värisi ihan kuolettavasti vilusta.
Sentähden hänen rintansa hytkähteli hätäisesti ja suusta kuului
kankeita, sekavia sanoja.

Miehet nähdessään hänen hätänsä ottivat metsästä suuret vitsat ja
sitten toisella vitsalla hartiain ja toisella reisien kohdalta sitoivat
hänet tankoon riippumaan ja kantoivat kolmisen tuhatta askelta kaukana
olevalle tulelleen. Siellä he ensi työkseen riistivät häneltä kengät ja
päällimmäiset vaatteet ja päiväpaisteen ja tulen lämpymässä alkoivat
hieroa jäykistynyttä ruumista kaikilta puolilta.

Hieromisesta sekä tulen ja päiväpaisteen vaikutuksesta Tapanin ruumis
rupesi lämpiämään ja kuontumaan, niin että miehet saattoivat nostaa
hänet istualleen. Mutta silloin koko hänen ruumiinsa rupesi värisemään,
että hampaatkin lokattivat yhteen, ja jokainen jäsen tarrasi kuin
virrassa.

Miehillä oli päivälliseksi metson lihat kiehumassa nuotion päälle
laitetussa kattilassa. Toinen miehistä otti nyt kattilasta kiehuvaa
lientä pieneen kupposeen, ja puhalleltuaan siitä polttavan kuumuuden
pois, kaatoi sitä lusikalla Tapanin suuhun. Mutta leuka tärisi vilusta,
niin että miehen täytyi puristaa leukapielet toiseen käteensä ja
toisella kädellään kaataa lientä suuhun. Suurella ponnistuksella sai
Tapani nielaistuksi ensimäisen nielauksensa ja kipeästi kärsien meni se
alas, että pääsi tuskallinen voivahdus. Mutta sen perästä saattoi
ruveta oikein ahmimalla nielemään ja kerta kerralta väristys väheni ja
jäsenissä rupesi tuntumaan tarmoa. Tapani saattoi jo vetää kätensä
rintaansa ja kankeasti sanoa: "Voi ihme, kun se tuntuu hyvälle. Pitkin
ruumista rupesi kulkemaan niin sanomattoman somalle tuntuva, kuuma
virta. Nyt tuokin tulen paiste tuntuu lämmittävän, tähän asti se on
vaan ikäänkuin kuiviltaan polttanut."

"Mutta nyt riisutaan mies alasti", sanoi se liemen juottaja iloisesti,
"riisutaan kaikki märät vaatteet päältä tulen paisteeseen kuivamaan."

Sen sanottuaan tempasi nuotion takaa kuusen juurelta omansa ja toisen
miehen päällysnutut; niistä levitti toisen nuotion sivulle maahan ja
toisen heitti kokoon nähtävästi peitteeksi, sanoen: "Tuossa voitte
keturoida siksi kunnes vaatteet kuivavat."

Kun Tapanilta oli kaikki vaatteet riisuttu, niin silmänräpäyksessä
syntyi ruumiissa sellainen jokaista jäsentä täryyttävä vilun väristys,
että koko ruumis tärisi kuin elukan ruumis, kun se nousee uimasta
rannalle ja pudistaa itsestään märkyyttä pois.

Tämän nähtyään mies punalti päätään ja sanoi: "Ei ole vilu vielä
lähtenyt ruumiista." Sitten tempasi kuppinsa taas ja ammenti siihen
kattilasta lientä, toi sen Tapanille ja sanoi: "Ryyppikäähän tuota niin
kuumana kuin kärsitte, niin kyllä vilu pakenee, vaikka olisi
ijankaikkinen routa povessa."

Tapani istui nyt petäjän juurelle, kääri miehen päällystakin
ympärilleen, ja nojaten hartiansa petäjän tyveä vasten rupesi likasen
näköisellä puulusikalla lippimään kuumaa lientä sitä mukaa kuin vaan
kärsi. Mutta kun oli lipiskoinut kuppinsa tyhjäksi, niin tunsi niin
voittamattoman väsymyksen, että täytyi painautua pitkäkseen, ja
ennenkun kerkisi mitään ajatella, nukkui hän sikeään uneen. Miehetkään
eivät tahtoneet sitä häiritä, vaan liikkuivat niin hiljaa kuin vaan
saattoivat, ettei muuta ääntä koko tienoossa kuulunut kuin nuotiotulen
heikosti rupsahtelevia paukkuja ja noin puolen sadan askeleen päässä
seisovan kuusen latvasta laulurastaan laverrukset sekä alempaa oksilta
peipposen sadetta ennustava, yksitoikkoinen valitus.

Miehet olivat saaneet keittonsa keitetyksi ja antaneet kattilansa olla
mättäällä siksi kunnes keitto oli jäähtynyt parhaalleen syötäväksi.
Olipa toinen miehistä tehnyt puun oksista kolme kerppua ja asettanut ne
keittokattilan ympärille istuimiksi, sillä aikaa kuin toinen mies vuoli
lepän mutkasta itselleen lusikan, jotta Tapanillekin olisi lusikka.

Kun kaikki oli valmista, niin toinen miehistä meni Tapanin luokse ja
alkoi olkapäästä nykiä herätelläkseen häntä. Vaan kun tämä ei vähästä
herännyt, niin mies heilutteli kovemmin ja kovemmin ja puheli: "Onko
päivä laulanut miehen? Kylläpä on uni makeaa kylmän kylvyn päälle. No,
katkaskaahan nyt kuitenkin unen köysi ja nouskaa syömään."

Tapani ei tointunut, vaikka mies heilutti olkapäästä niin että koko
ruumis liikkui mukaan. Tämä sikeä nukkuminen rupesi miestä huolettamaan
ja hän rupesi aina kovemmasti retuuttamaan, hokien: "No, no, nouse nyt
pois. Eihän se nyt ole oikeaa unta."

Viimein kuitenkin Tapanin koko ruumis tärähti ja suusta tuli kipeästi
parahtava hätä-ääni: "Oi-oi!" Samassa remahtivat silmät aivan
ympyriäisiksi ja silmävalkeaiset olivat ihan veripunaiset kun hän
hätäisesti ympärilleen katsoen kimposi istualleen.

Mieskin säikähti, että kohona hyppäsi toiseen kohti, mutta samassa
tarttui kaksin käsin Tapanin olkapäihin, sanoen: "Hyvä Isä! Mikä teillä
on?"

"Tuntui kuin kosken aallot heiluttaisivat ja puskisivat ruumistani
sinne tänne. Mutta oli toki vaan hourausta", sanoi Tapani ja kasvot
elpyivät. Sitten hän alkoi verkalleen lykkäillä käsivarsiaan ja
kopristella ruumistaan ja sanoi: "Tuntuu joka kohdassa nahka niin
paksulta ja kankealta kuin parkittu vuota."

"Senlaisessa paitossapa se olikin äsken tuolla joessa", sanoi mies.
"Mutta nyt on metsokeitto syötävä. Rupesin juuri syömään herättelemään.
Tässä vaatteenne, pujottakaa päällenne, että joudutte syömään."

"Metsokeitto... Se ei käy vihaksi... Metsokeitto ja keitetty metso on
melkein sama asia. Mutta ihme ja kumma, että tämä mies elävin jaloin
polkee maata", sanoi Tapani ja alkoi kankeasti kömpiä noustakseen ylös,
pannakseen vaatteet päälleen ja päästäkseen sinne kattilan luokse.

Vaatteet saatuaan päälleen hän ensin kuonnutteli itseään kävelemällä
sinne tänne. Tuokion perästä hän likeni kattilaa ja istuessaan
havukerpulle naurahtaen sanoi: "Metsokeitto! Ai sentään! Aivan makea
vesi lorahtelee kielelle nähdessä metsokeittoa, minun ilmoisen ikuista
ihanne-atriaani."

"Vai on se metsokeitto tuttu ruoka. Mutta päälle tuulen näkyy kokki
sattuneen tätä keittoa suurustaessaan", sanoi Pentti -- se oli toisen
miehen nimi -- hymyillen ja kallisteli kattilaa, missä rasvainen velli
oli jäähtyessään sakonut melkein puuroksi.

"Suolainen ja sakea on köyhän mielestä makea, on vanha sananlasku",
sanoi Tapani kiitokseksi kokille ja alkoi puisella lusikalla pistellä
velliä, joka todellakin oli niin sakeaa, että kololle jäi sija mistä
oli ottanut.

Nyt Pentti tonkasi uudella, lepän mutkasta tehdyllä lusikalla metson
raajoja kattilan pohjalta pinnalle ja kehotti Tapania ottamaan lihaa.
Itse Pentti otti metson kaulan näppiinsä, sanoen: "Pää pyytäjälle,
kaula kantajalle." Sen sanottuaan imeksi siitä metson kaulasta vellin
ja rupesi järjestään luineen purra ruskuttelemaan, että rutisivat vaan
metson kaulaluut Pentin hampaissa ja paksuiksi makkaroiksi kohosivat
suonet hänen kaulassaan aina nielaistessaan palaansa. Kun oli saanut
metson kaulan syöneeksi, koposteli hän metson päästä lihaa ja makeasti
imeskellen metson pääkoppaa ja väliin sormiaan, sanoi: "Kyllä siinä
tuossa metsokeitossa todellakin on lipu itsessään kuin Tulirantalaisen
kalakukossa. Mutta mieleen pantava tämä metsokeitto kuitenkin on... Ei
usko outo, miten kylmät kädet sillä kuolemalla on. Ei olisi verta
lähtenyt minusta, vaikka olisi puukolla pistetty, silloin kun kuulin
teidän ensimäisen hätä-äänenne. Enkä tiedä koskiko minulla jalat maahan
kun lähdin tuonne rantaan. -- Mutta mikä seikka se oikeastaan saattoi
teidät tuonne jokeen.

"Maa lohkesi jalkain alta ja silloin yksi humahdus ja olin
umpisokkelossa mullansekaisessa virrassa."

"No, että sitten?"

"Sitten tuolla puoli-joessa olin menossa, kun selässä oleva säkkini
alkoi kiskoa veden pinnalle, ja silloinhan minä sain äännetyksi."

"No, entä sitten?"

"Yksi tupsahdus vaan ja taas olin mennyt pyörien kuten pieni rikka
pohjaan, josta taas uusi mänkä nosti pinnalle. Silloin minä huomasin
sen petäjän latvan rannalla ja pelastuksen toivo välähti povessani, kun
virran näin kantavan sitä kohti. Jokaisen jäseneni tunsin silloin
kuumaksi."

"Mutta ette voineet päästä sen petäjän latvan päälle."

"Pääsin ryntäilleni, vaan samassa silmänräpäyksessä virta tempasi
jalkani petäjän latvan alle ja minä jouduin selälleni, niin että virta
vastasi tarakkaani ja painoi syvyyteen, jossa virran voima reutuutti
petäjän latvaa ylös ja alas niin paljon kuin vaan kerkisi."

"No, ihmeitten ihme, että siinä pysyitte niin kauan kiinni."

"Sattui toinen kainaloni joutumaan petäjän runkoon ja toisella
kädelläni pitelin oksasta. Mutta kädestäni katosi voima, että oli
pääsemässä irti, ja kainalokin rupesi lipumaan erilleen petäjän
rungosta, niin että viimeinen toivoton silmänräpäys oli kulumassa
silloin kun kuului äänenne: pitäkää kiinni!... Ei kukaan, joka ei liene
ollut putoamaisillaan kuoleman kitaan, voi arvata miten hyvältä äänenne
tuntui." Tätä sanoessa Tapanin silmät vettyivät ja pala rupesi
pyörimään suussa.

"No, oma kuljettajansa siinä piti olla tuossa retkessä", sanoi Sipo --
se oli toisen miehen nimi ja ravisteli pitkätukkaista päätään.

Kun ei Tapani tähän jatkanut, niin miehetkin jäivät äänettömiksi, ja
salainen alakuloisuus näkyi heidänkin kasvoissaan. Oli jo noustu
syömästä, kun Tapani huokasi ja lähestyen Penttiä surullisen
voittoisesti sanoi: "Mutta mikä hyvä se kuitenkin minut täällä
hyvittää? Melkein alastonna, ilman lakkia, ilman takkia olen nyt täällä
erämaan uumenessa, kuten emänsä menettänyt hirven vasikka."

"Mihin se on oikeastaan matka?" kysyi Pentti.

"Tuonne Tirrojärvelle se mieli pitäisi."

"Tirrojärvelle... Ei, ei... No, en sentään tiedä tarkalleen tuosta
ensimäisesta kylästä eteenpäin. Vaan tästä ette pääse ensimaiseen
kylään, sillä tuossa kappaleen matkan päässä yhtyy Osmojoki tähän
jokeen, josta ei pääse yli eikä ympäri. Kun jouduitte tälle puolelle
jokea, niin ainoa keino päästä ihmisten ilmoihin on palata takasin
samaan kylään, josta läksitte."

"Osmojoesta pääsee lautalla yli", sanoi Sipo, lusikallaan kaavitessaan
kattilan pohjasta pohjautunutta keitosta.

"Todellakin, tuolta Sirkkaharjun suvannolta taitaa päästä lautalla.
Siitä saa honkia lautaksi", sanoi Pentti, suurin silmin katsoen
sinnepäin.

"Eteenpäin sitä mieluummin menisi kuin taaksepäin", sanoi Tapani.
"Lähtisitte saattamaan siitä joesta poikki, kun teillä on kirves."

Kumpainenkin mies rupesi nyt katselemaan aurinkoa ja kasvot kävivät
kumpaisellakin tympeän näköisiksi. Tuokion katseltuaan aurinkoa sanoi
Pentti hieman kylmästi: "No, tosin siellä nyt ennen metson laulantoa
kerkiää käydä, kun lähtee siekailematta." Sen sanottuaan hän koppasi
taskustaan piippunsa, pani sen kiireesti täyteen, tempasi nuotiosta
kekäleen, puhalti siihen että se hiiltyi kirkkaaksi, sitten laski sen
piippunsa päähän ja yhdellä imasulla otti siitä tulen. Kekäleen
nakattuaan tempasi kirveensä ja sanoi: "Lienee parasta että sinäkin
Sipo lähdet sinne." Samassa hän lähti jo pitkillä jaloillaan mennä
hatmimaan Sirkkaharjua kohti ja piipun harmaansinertävä savu pölisi
männikön vileikössä. Pentin perään lähti kiirehtimään Tapani ja
Sipokin, mutta Tapani ei tahtonut pysyä menijöissä, vaikka koetti
juostakin. Jalat olivat kankeat ja raskaat kuin puujalat, jotta
mättäältä mättäälle hyppiessä jalka ei tavannutkaan sitä paikkaa mihin
tarkotti, vaan tupsahti likemmäksi ja usein syrjäänkin. Koko kulkeminen
oli kuin ensikertaisen opettelemista. Tässä kulkemisessa tuli hän
kuitenkin ponnistelemaan ihan voimainsa takaa ja kaikki jäsenet saivat
liikettä, joten ennenkun Osmojoelle tultiin, oli ruumiista kaikki
kankeus ja vilun tunne kokonaan hävinnyt. Mutta elämä tuntui vaan kuin
unelta eikä todelliselta elämältä, sillä ajatukset risteilivät niin
levottomina ja väliin tupsahti mieleen ikäänkuin pimeys, ettei osannut
ajatella mitään.



XI LUKU.


Tapani pääsi kuitenkin matkansa perille ja oli jo saanut majansa
Niemelän talossa, mikä punaseksi maalattuine seinineen ja
valkeapuitteisine akkunoineen seisoi kaitaisen Tirrojärven pohjoisella
rantatöyräällä. Järven toisella puolella seisoi mahtava, pyöreälakinen
Jyngästunturi, joka jokaisena talvena Niemelän asukkailta kahdeksaksi
viikoksi kätki taakseen talvisen auringon. Tunturi seisoi nyt tänä
kesäkuun kauniina iltana täydellisessä talvipuvussaan, puhtaana kuni
morsian hääiltanaan. Kesäyön ruusuhohteinen aurinko kultasi nyt sen
jättiläispatsaan puhtaimmalle kullalle hohtavaksi, ja kuvastui tämä nyt
Tirrojärven peilikirkkaaseen pintaan, että koko järvi kauttaaltaan
näytti kaikkine syvyyksineen kultavaippaan käärityltä.

Järven rannalla seisoi iso, ympäri mitaten noin kaksi miehen syltä
täyttävä, monihaarainen, rosotyvinen petäjä. Tapani meni, vaikka tunsi
uuvuttavaa väsymystä, ikäänkuin vaistomaisesti sen petäjän juurelle
istumaan. Ja vaikka hän ei tuntenut kykenevänsä siitä luonnon
ihanuudesta nauttimaan, eikä oikeastaan tiennyt minkätähden hän siinä
istui, kun kaikki ajatukset olivat hajanaiset, niin istui siinä
kuitenkin kauan. Vihdoin hän heräsi kuin unesta, kuumien kyynelten
tulvahtaessa kasvoille. Niitä kyyneliäkään hän ei tiennyt minkätähden
ne oikeastaan tulivat. Tunsi vaan, että mieli oli avonainen ja herkkä
kuin pienellä lapsella.

Myöhään yöhön hän siinä istui, hajanaisesti ajatellen ihmeellistä
pelastumistaan ja sitä, minkätähden hänen niin usein täytyy joutua
hukkumishätään, että oli jo kolmas kerta. Miksikä juuri nytkin hänen
täytyi astua se askel, jonka alla maa lohkesi ja minkätähden ne metson
ampujat sattuivat siihen tilaan, että joutuivat apuun. Tätä ajatellessa
pysyi mieli yhä herkkänä: väliin kuivivat kyyneleet, mutta väliin taas
tulvahtivat esiin ja elämä oli kuin unta.

Viimein rupesi yöilma tuntumaan kostealta ja kylmältä, ja hän lähti
sisälle. Mutta kauan hän vielä vuoteellaankin valvoi ja tunsi ruumiinsa
värähtävän pienimmällekin ajatuksen vaihteelle.

Viimein hän kuitenkin nukkui aivan itse tietämättään, ja heti kun oli
nukkunut, näki unissaan idän taivaan yhtä kauniina kuin Jyngästunturin
kuvan Tirrojärven pinnasta. Nyt hän näki kuinka sinne idän taivaan
kanteen yksitellen rupesi ilmestymään miehen korkuisia, kultaisia
kirjaimia, joista Tapani luki sanat: JEESUS NATSAREENUS. Sitten sylen
levyisen välin perästä ilmestyi taas yhtä suurista kirjaimista sanat:
JUUTALAISTEN KUNINGAS. Siihen sanojen välillä olevaan aukkoon ilmestyi
ihmisen kasvot ja yläosa ruumista. Ne kasvot ja koko olento hohtivat
yhtä kirkkaasta puhtaudesta kuin yöllä se Jyngästunturin laki
kuvastuneena järven pintaan, ja ne kasvot katsoivat ystävällisinä
kohtisuoraan Tapaniin, ja ne hopeaiset huulet rupesivat puhumaan
hänelle, vaan hän hyrskähti ilosta että koko ruumis hytkähti, ja siitä
heräsi.

Hän ei nyt enää nukkunut, iloitsi vaan siitä unestaan ja itse
tietämättään aina väliin pani kätensä ristiin, painaen niillä
rintaansa, ikäänkuin se olisi hänellä tavallinen tapa. Niinpä hän
nytkin, emännän tuodessa aamukahvia, makasi seljällään, kädet ristissä
ja kasvot mieluisessa hymyssä.

Emäntä, tämän nähdessään, katsoi häntä tutkivasti silmiin kumartuessaan
tarjoamaan kahvia ja kysyi: "Onko teillä tapana uneksia?"

"Miksikä sitä kysytte?"

"Ilman vaan, kun luulin tässä äsken tuonne toiseen huoneeseen kuulevani
uneksuvan tapaisia sanoja."

"Mikä ero niissä on uneksivan sanoissa?" kysyi Tapani kahvikuppia
tarjottimelta ottaessaan.

"On niissä sentään eroa; ne ovat epämääräisiä ja äänikin niissä on
omituinen, se kuuluu kuin kuopasta."

"Kuulitteko mitä sanoin?"

"Jotakin se oli sen tapaista että: Jeesus, Jeesus -- ja oli siinä
muutakin, vaan minä tuonne seinän toiselle puolen en saanut selvää. Nuo
kertomani sanat te sanoitte melkein huutamalla ja kuului se iloiselta
ihastuksen huudolta... Oliko sitä sellaista?"

"Kyllä sitä oli."

"Oletteko uskovainen?" kysyi emäntä, katsoen yhä terävämmin Tapania
silmiin.

"Ainakin tulemassa olen", sanoi Tapani ja hymyili.

Emäntä lähti nyt noutamaan kahvia toista kuppia, ja sitä tuodessaan
hymyillen ja loistavin silmin sanoi: "Vai uskovaiseksi tulemassa...
Minäpä olen ollut jo lähes kolmekymmentä vuotta."

"Mutta oletteko uskon pääruhtinasta nähneet koskaan kasvoista
kasvoihin?"

"En luonnon silmillä, vaan uskon silmillä näen hänet aina. Ja niinhän
on kirjotettu, että: Autuaat ovat ne jotka eivät näe ja kuitenkin
uskovat."

"Niin", murahti Tapani ja mieli nyrvähti alakuloiseksi.

Emäntä huomasi, että Tapani tahtoo lopettaa puhelun, ja saatuaan tyhjät
kahvikupit mukaansa lähti astua löntöstelemään pois. Samassa nousi
Tapanikin vuoteeltaan ja kiirehti akkunaan katsomaan sitä toisella
puolen järveä seisovaa tunturia, ja silmättyään sitä käänti silmänsä
idän taivaalle päin, sille kohdalle mihin unissa oli se kummallinen
näky ilmestynyt. Mutta sillä kohdalla näkyi vaan kesän hiljaisen tuulen
mukana pohjoiseen päin hitaasti kulkeva, harmaa pilven reutale, jonka
mentyä jäi jälelle hopean vaalea taivaan kansi, ilman mitään merkkiä.
Tunturikin seisoi nyt jäykkänä, kylmää mahtavuutta herättävänä muurina,
ylpeänä siitä että oli yllään eheä lumihanki, jonka kiiltävä pinta
kimalteli vielä kesäkuun auringon paisteessa.

Hetken tätä katseltuaan Tapanin toimittautui toimiinsa saamaan kylän
miehiä kokoon ja päättämään työhön rupeamisesta.

       *       *       *       *       *

Tapani oli Tirrojärven kylässä ollut tasan kuukauden, kun Dampbell
eräänä päivänä oli saapunut Niemelän taloon, jossa Tapani oli vielä
majalla.

Tapani iltasella työstä tullessaan kuuli Dampbellin tulleen ja tekeytyi
tavallista reippaammaksi, mennessään taulu kainalossa huoneeseensa,
mistä jo oven taakse kuuluivat Dampbellin virallisen raskaat askeleet.
Mutta huoneeseen astuttuaan ja huomattuaan Dampbellin kasvoissa
ilkeämielisen ilmeen Tapani tunsi kuin lamautuvansa, joten
tervehtiminenkin kävi kankeammasti kuin itse olisi tahtonutkaan.
Dampbell oli kuullut Tapanin vedenhädästä ja näytti aikovan jo ensi
näkemässä ruveta sillä pilkkaamaan, mutta Tapanin mukana kun ei tullut
huoneeseen muita, niin jätti semmoisekseen, puheli vaan yhtä ja toista
vähäpätöistä.

Tapania ei huvittanut kuulla Dampbellin matkasatuja; hän otti vaan
kaapin laatikosta ne tauluarkit, jotka oli saanut kartotetuiksi, ja
ojenti ne Dampbellille.

Dampbell nähdessään ison vihkon tauluarkkeja tekeytyi vakavaksi, mutta
silmät kiiluivat hyvästä mielestä. Hän levitti ne pöydälle, silmäillen
niitä itsekutakin erikseen, mutta viimein osotti sormellaan muutamaan
paikkaan ja sanoi: "Mihin päin tuo puro juoksee?"

Tapani kuuli sanoissa moittimisen halua ja sanot hieman arasti: "Se
juoksee tähän järveen. Tuolla tuon kankaan laidassa on suuri hete,
siitä se ottaa alkunsa ja sitten näitä korpia myöten juosta luikertelee
tähän Kulpakkojärveen."

"Niin, mutta sitä ei ole tähän merkitty", sanoi Dampbell.

"No, mutta onhan merkitty järvestä lähtevän puron veden juoksu: onhan
itsestään selvä, etteivät suinkaan ne vastakkain juokse", sanoi Tapani
tyynesti, osottaen sormellaan järvestä lähtevään puroon.

Dampbell ei nyt jatkanut, vaan osotti toiseen paikkaan ja entistä
kylmemmin sanoi: "Mikäs se tämä on?"

"Se on pieni mökki kaukana erämaan sisässä. Sen nimi on Putkola", sanoi
Tapani.

"Mutta se on mitattu metsäskaalaan, vaikka se olisi pitänyt ja pitää
mitata peltoskaalaan", sanoi Dampbell karkealla tavalla, ja erittäinkin
sanan 'pitää' sanoi erityisellä painolla, että emännän kasvot
punastuivat korvia myöten, kun sattui olemaan juuri kahvia tuomassa
Tapanille.

Emäntä kun oli päivällä kerinnyt Dampbellille kertoa, miten työmiehet
ja heidän isäntäkin pitävät Tapanista, niin nyt Dampbell varsin emännän
kuullen tahtoi sanoa, että: "Se pitää huomenna mennä mittaamaan
peltoskaalaan ja linjoilla kiertää se ala mikä peltoskaalaan mitataan.
Meillä ei saa mitään tehdä miten tahansa, vaan pitää tehdä hyvästi."

Sitten Dampbell kääri tauluarkit käärölle ja kasvoissa näkyi mieluinen
tyytymys. Näkyi selvään ettei hän olisi puhunut mitään niistä
löytämistään vioista, jos emäntä ei olisi sattunut kiittävästi
muistelemaan Tapania.

Tapani oli tänä iltana alakuloinen. Vaikka hän ei ollut valittavinaan
mitään siitä määräyksestä, että huomenaamuna oli lähdettävä jälkiä
parsimaan, niin kuitenkin tuntui mieli raskaalta ja kuivalta. Sen
lisäksi vielä Dampbell valvoi myöhään yöhön ja vaati Tapaniakin
viipymään ja olemaan mukanaan, kuulemassa keskusteluja, jotka häntä
eivät ollenkaan huvittaneet.

Mutta viimein, kun salin suuritauluinen seinäkello oli lyönyt kaksi,
lopetti Dampbell juttelunsa, jolloin Tapani pääsi poistumaan
vuoteelleen. Hän nukkui kuin hako, ettei tiennyt mitään ennenkuin
emäntä toi kahvia. Silloin hän heräsi säpsähtäen.

Emäntä nähdessään Tapanin säikähtävän sanoi iloisesti hymyillen: "Mitä
te minusta säikytte, enhän minä mikään mörkö ole; vai teidän
isäntännekö se mörkönä kummittelee?"

"En minä mörköjä säiky ... mikä lienee ollut se säpsäyttäjä", sanoi
Tapani kahvikuppia tarjottimelta ottaessaan, silmät vielä renkaisillaan
säikähdyksestä.

"Eipä todellakaan luulisi enää teidän kokoisenne miehen mörköjä
säikkyvän", sanoi emäntä nauraen ja ajatteli sitä illallista Dampbellin
äksyämistä, ettei sitä kannata pelätä. Siitä hän ei kuitenkaan
virkkanut mitään, kääntyi vaan, saatuaan kahvin annetuksi, hymyillen
astua löpsyttelemään pois.

Tapani näki kellosta että miehet ovat jo valmiit lähtemään metsään. Hän
laski kuppinsa tuolille jäähtymään siksi aikaa kun suki vaatteet
päälleen, jonka tehtyään ryyppi kahvinsa ja joutui pirttiin ennenkuin
emäntä kerkisikään tuoda lisää kahvia.

Emäntä oli jo kerinnyt miehille kertoa illallisen Dampbellin määräyksen
Putkolaan menosta. Tapanin pirttiin astuessa oli jokaisen miehen suu
naurussa ja melkein yhteen ääneen he kiirehtivät sanomaan: "No,
Putkolan äidin suolaiselle kahvilleko sitä nyt kuulutaan pääsevän!"

"Niinhän sitä tässä maailmassa ihmisiä heilutetaan", sanoi Tapani
umpikuljuisesti.

"Silmätköhän sille Putkolalle nyt lähdetään tekemään vaiko toinen
akkuna siihen turvekattoiseen pirttiin, vai käydäänkö se lakeistorvi
työntämässä kohdalleen, kun se on ihan kaatumassa kallellaan", sanoi
nauraen Rantalan nuori isäntä ja kaikki muutkin nauroivat.

"Ei akkunoita eikä lakeistorvia, vaan se parin kapan alainen pelto- ja
kapanalainen kartanomaa lähdetään mittaamaan peltoskaalaan, kun minä
sen vähäpätöisyyden takia tulin mitanneeksi metsäskaalaan", sanoi
Tapani vain.

Siitä sen pitempiin puheisiin rupeamatta hän toimittautui lähtemään, ja
kohta näkyikin hänen laajapartainen, harmaa hattunsa miesjoukon edellä,
Putkolaan vievällä tiellä. Talon isäntä yksin jäi istumaan pirttinsä
penkille, allapäin, äänetönnä hieroskelemaan kintaitaan.

       *       *       *       *       *

Täksi illaksi oli Dampbell kutsunut Tirrojärven kylän miehiä Niemelään,
pitääkseen kokouksen tapaista ja siten tullakseen tunnetuksi kylän
miehille. Tapanin kotiin tullessa oli Niemelän salissa ympäriinsä
istumassa miehiä, joille Dampbell oli kehumassa kotiaan, ja oli juuri
piippunsa varrella lattiaan piirtämässä navettarakennuksensa
pohjapiirustusta, kun Tapani astui sisään. Mutta Dampbell ei siitä
välittänyt, vaan totuttuun tapaansa meni läpi läksyjensä.

Sitten Dampbell rupesi täyttämään kertomuksensa aikana sammunutta
piippuaan ja rupesi hymyilemään uudesta asiasta ja kääntyi sitten
Tapaniin, sanoen: "Eikös sillä matkalla ollutkaan jokea, kun Tapani on
kuivana. Tämä Tapani se on mies, joka koiran venheellä kulkee joesta
yli silloin kun vaan mieleen juolahtaa. Olihan tämä Kullejoestakin
tänne tullessaan mennyt koiran venheellä yli. Mutta olipa yrittänyt
olla pitkä yö Raatajan talon kohdalla, kun olivat talossa kerinneet
ruveta nukkumaan; vaan onneksi oli lapsi sattunut emännän herättämään,
joka sitten kuuli äänen ja herätti miehet venhettä viemään. Tämä ei
kuitenkaan yöllä kulje koiran venheellä. Viime kesänä tämä matkusti
ahvenien valtakunnassa. Vaan siitä retkestä ei selvinnyt saunassa
käymättä. Poppamies kylvetti miestä kesäisen päivän ja mies pääsi kun
pääsikin vesihiiden rikkeistä."

Tapani kun kuuli taas joutuvansa pilkattavaksi, pyörähti ja lähti ulos.

Miehet, nähdessään että Tapani loukkaantui Dampbellin puheesta, eivät
yhtyneet puheeseen, istuivat vaan äänettöminä. Torvelan isäntä
kuitenkin viimein vakavasti sanoi: "Ei liene lystinpäällistä ollut
Tapanilla Kullejokeen syöstyminen; maahan se oli lohennut jalkojen
alla. Vahinko saattaa tulla viisaallekin, tyhmällähän se onkin toisessa
kädessä."

"Maa lohennut", sanoi Dampbell. "Mikä sen maan pani juuri silloin
lohkeamaan. Hyh!"

"Se kun sattuu", kuului joukosta vakava sana.

Kun Dampbell näki miesten haluttomuuden, niin tekeytyi lystillisen
näköiseksi ja antaen tupakkikukkaronsa Torvelan isännälle käski antaa
sen kiertää miehestä mieheen. Sillä aikaa kun miehet täyttelivät
piippujaan, hän keinutuolissa istuessaan heittäytyi melkein
hermottomaksi, nojautuen hieman oikeanpuoleisen kaiteen puolelle, jossa
hän veteli savuja ja väliin piippunsa varrella kirjotteli ilmaan.
Sitten hän sanoi: "Tämä Tapani on niin itsepäinen, se pitää aina 'oman
päänsä kuin Könnilän Jyrki', niinkuin sanotaan. Minä lähtiessä
houkuttelin tätä viipymään kunnes olisi tänne yhdessä lähdetty, vaan ei
kun ei, tämä ei taipunut. Vaan siitähän sitä oppii. Oppia se on ikä
kaikki. Sittenhän se koirakin tietää uineensa kun häntä kastuu."

Tähänkään eivät miehet tahtoneet jatkaa, polttelivat vaan piippujaan ja
rupesivat keskenään puhelemaan naapurien välisistä asioistaan.

Tällä aikaa oli Tapani oleskellut pirtissä, jossa hän viipyikin niin
kauan että salista olivat kerinneet kaikki vieraat mennä pois ja
Dampbell yksinään kävellä törkkäili lattialla edes takasin.
Dampbellista tuntui kuin olisi itseltään kaivannut jotakin, jota ei
oikein itsekään tiennyt. Hän kyllä tiesi osaavansa esiintyä todellisena
virkamiehenä, mutta sittenkin tuntui mielessä vaistomainen kaipuu ja
jonkunmoinen tyhjyys. Sentähden Tapanin nyt tullessaan huoneesen hänen
kasvoissaan ja silmissään vilahti salainen iloisuus, ja hän sanoi
tavallisen ystävällisesti: "Näyttää että tässä kylässä on kansa tuiki
jäykkäluontoista... Tulin ajatelleeksi, että mitenkähän te näiden
kanssa täällä olette tullut toimeen."

"Tullut toimeen... Minäkö ihmisten kanssa?" sanoi Tapani kylmästi.

"Niin, kun ne näyttävät niin jäykkäniskaisen näköisiltä."

"Se on juuri näitten jaloin puoli."

"Miksi niin?"

"Siksi että nämä eivät ole kenenkään ajeltavia kuni jänikset hakaan,
vaan näistä löytyy mies asian kohdalla."

"Mistäs te sen tietäisitte?"

"Olenhan jo kuukauden ajan ollut joka päivä näitten kanssa asiassa."

"Esimerkiksi, mihinkä erinomaiseen nämä sitten teidän mielestänne
pystyvät?" sanoi Dampbell, ivahymy kasvoissaan.

"Nämä pystyvät työhön raikkaammin kuin monen muun paikkakunnan miehet,
ja esimerkiksi koko näinä viikkoina en nuorilta enkä vanhoilta ole
kirosanaa kuullut."

"Kirosanaa!... Sekö se sitten asian pilaa, jos kiroaa silloin kun asia
sen sietää?"

"No, opettakaa te nämä sitten kiroilemaan", sanoi Tapani ja suu
vetäytyi hymyyn.

"Kyllä minä ne opetan. Saatte uskoa että kyllä minä opetan. Kyllähän ne
niskasuonet notkistuvat kun ovat minun parissani. Minun parissani on
toista kuin teidän parissanne!"

Tapanin kasvot olivat hienossa hymyssä, eikä hän pitkään aikaan
virkkanut mitään. Eikä puhunut Dampbellkaan mitään, veteli vaan savuja
piipustaan, ja suustaan ulos puhaltaessaan työnti alahuulensa ylähuulen
taakse, että savu tulla tuhisi ylähuulessa olevan parran läpi. Tätä
tehdessään näkyi hän ajattelevan.

Tapani katsoi kelloa, ja nähdessään sen olevan yhdeksän, kääntyi
Dampbelliin, sanoen: "Sitä kai minun on lähteminen aamulla metsään."

"Minäkin lähden aamulla mukaan", sanoi Dampbell ja Tapani kuuli äänestä
että hänen ei ole ennen lähtemistä kuin Dampbellin kanssa.

Nyt Tapani nousi istualtaan, ja sanottuaan hyvää yötä lähti verkalleen
kävelemään ulos. Hänestä tuntui hyvälle ettei Dampbell pyytänyt häntä
viipymään, vaan hän sai vapaasti lähteä.

Ei hän kuitenkaan tästä vapaudesta ilostunut eikä liioin tuntenut halua
mennä nukkumaan. Hän istui pirtin penkillä, kasvot jäykkinä ja silmät
tuijottavan näköisinä katsellen ulos akkunasta, eikä virkkanut mitään,
kun emäntä tuli sanomaan, että vuode on valmis.

Emäntä istui nyt hänen eteensä toisen akkunan pieleen ja hymyillen
sanoi: "Mistä se meidän Tapani nyt on niin pahoillaan?"

Tapani oli kauvan ääneti. Mutta kun tunsi että emäntä odottaa
vastausta, niin sanoi: "Tuntuu niin ikävältä ajatella koko tätä pitkää
kesää. Näyttää siltä kuin Dampbell olisi aivan tehtäväkseen määrännyt
minun halventamiseni. Se ehkä kostoksi siitä kun minä tänne lähtiessäni
en ruvennut hänen navettaansa vesikourua tekemään, kun hän viekkaudella
kutsui minut ennen aikojaan luokseen, muka tänne lähtemään."

"Jotakin sillä vissiin on hampaan kolossa, kun se niin koettamalla
koettaa ilvehtiä."

"Minulla on ollut pahat vanhemmat. Mutta jos en Dampbellia olisi tullut
tuntemaan, niin en tietäisi, miten suuri ero on pahalla ja häijyllä
ihmisellä. Neljänkolmatta vanhaksi olin vanhempaini kotona, enkä
kuullut heidän yhtään sanaa sanovan eikä kukaan saanut sanaa sanoa,
jolla tahallaan tahdottaisiin toista ihmistä häväistä tai pilkata."

"Sanoitte vanhempianne pahoiksi, mutta miten ne olivat pahat, kun
olivat niin suoraluontoiset?"

"Olivat niin sokeasti vakaumustensa orjat, etteivät voineet mitään
muuta uskoa oikeaksi kuin yksinomaan omat käsitteensä asioista. Niitten
lakien rikkomisesta sitten kuritettiin niin tavattomasti, että se oli
petomaista rääkkäystä eikä ihmisellistä opetusta."

"Ne olivat sitten vaan vakaumuksen ihmisiä ja uskolliset omille
vakaumuksilleen. Heidän erehdyksensä ovat annettavat anteeksi, eikä
muisteltava heidän vikojaan. Eikös niin, Tapani?"

"Aivan mielelläni voin antaa anteeksi tällaisena hetkenä, kun juuri
olen kärsimässä häijyn ihmisen tahallisesta pilkasta. Mutta ne haavat
eivät kuitenkaan sillä parane, jos teot antaisinkin anteeksi."

"Olen teitä tullut ymmärtämään, että omistatte liiaksi herkän ja aivan
liekehtivä-tunteisen sielun. Eräs kokenut ihminen sanoikin, että mitä
tunteikkaampi sielu on, sitä useammin saa kärsiä. Teidän sijassanne
pitäisi olla sellainen härkä, joka osaisi aina puskea vastustajaansa,
antaisi sanan sanasta, kaksi parhaasta. Mutta teissä ei näy olevan
siihen miestä."

"En ole oppinut sitä nuorena ja Luojani on luonutkin minut ihmiseksi
eikä ihmisten pilkkaajaksi."

"Kiittäkää siitä Luojaanne ja lähtekää nukkumaan. Uni se on sellainen
ystävä, joka huolet ja murheet haihduttaa", sanoi emäntä leppyisesti
hymyillen ja lähti makuuhuoneeseensa.

Makuuhuoneeseensa lähti Tapanikin, ja tuntui somalta kun emäntä oli
häntä niin hyvin ymmärtänyt.

Huomenaamuna miehet kokoontuivat tapansa mukaan lähtemään jo viiden
aikana, ja silloin oli Tapanikin valmiina. Vaan emäntä sanoi, että:
"Insinööri käski vasta yhdeksän aikana tuoda aamukahvia."

"Yhdeksän aikana!" huudahtivat miehet. "Ei tullut mitään, ei kerrassa
tullut siitä hommasta mitään... Menkää emäntä viemään kahvia ja
kiskokaa säärestä, niin että herää", sanoi joukosta joku.

"En minä lähde niin tuikeasilmäistä herraa herättämään ennenkuin aika
tulee", sanoi emäntä hieman nauraen.

"No, mutta Tapani menee", sanoi isäntä.

"En minä lähde, kun minä olen hänen palvelijansa; vaan teille Ylitalon
isännälle se sopii kaikkein parhaiten."

"Todellakin! Ylitalon isännälle se sopii", kuului joukosta kehotus.

Isäntä kuuli että kyllä sitä hänen täytyy lähteä, ja pannen niskansa
jäykän näköiseksi ja selkä hieman kumarassa lähti varmoilla askelilla
mennä könöttämään sisälle. Kun housut olivat laskeutuneet tavallista
alemmaksi, niin oli selkä tavattoman pitkän näköinen ja koko olento
niin pelkäämättömän näköinen, että Tapanin suu vetäytyi makeaan hymyyn.

Kuin isäntä tavallisen kiireesti aukasi Dampbellin makuuhuoneen oven,
niin Dampbell nosti silmänräpäyksessä päänsä pystyyn ja silmät
renkaisillaan kysyi: "Onko tuli irti, vai mikä?"

"Ei ole tuli irti, vaan työhön sitä ollaan menossa", jorautti isäntä
jäykästi.

"Työhön! Sinäkö sitä sitten minua tulet työhön käskemään?" ävähti
Dampbell vihaisesti, että kieli sammalti.

"Niin. Meitä on monta jotka olemme odottamassa työhön lähtöä."

"Etkö sinä p----leen sika tiedä että minä olen komisioni-insinööri,
että sinä tulet minua käskemään kuten ruotilaistasi!" ävelti yhä
Dampbell, tömistäen sängyn perää kummallakin jalallaan, että tärisi
koko huone.

"Minun ei tarvitse muuta tietää kuin sen, että Tapani ei sanonut ennen
lähtevänsä työhön ennenkun te nousette ja siksi tulin herättämään",
sanoi isäntä vakavasti ja samassa lähti pois.

"Mene, mene sinne Tapanin luokse odottamaan... Vai sinä aijot minua
ruveta kuskaamaan niinkuin ajattelet, p----leen vetelys! Kaikkea pitää
nähdä", porisi Dampbell isännän mennessä. Mutta kun tämä oli oven
painanut kiinni, niin Dampbell kääntyi kyljelleen, vetäsi peitteen
ylleen ja asettui nukkumaan.

Kun pirttiin kuului Dampbellin ävellys, niin Ylitalon isännän tullessa
pirttiin oli jokaisen kasvot iloisessa naurussa ja joku sanoi:
"Ampiaisen pesällepä taisit sattua."

"Niinpä yritin", sanoi Ylitalon isäntäkin nauraen.

"No miten sitten kävi? Saitko pystyyn?"

"Ei tuo vielä, vaan ehkä se sieltä toimiaa; ei sillä ainakaan uni ole
enää ristinä, hyvin näkyivät valkeaiset silmistä ympäri terästen.
Taitaa se olla sentään vihasta miestä... Arvelin minä sanoa kuin
entinen mies papille, että: pidä koiras kiinni", jaaritti Ylitalon
isäntä ja katseli kintaitaan kuten ainakin lähtöön valmistautuja.

Kaikkien muittenkin silmät olivat sinnepäin ja korvat terällään
kuulemaan oven aukeamista ja Dampbellin askelia, mutta niitä ei
kuulunut. Viimein Tapani riisui kengät jaloistaan ja varpaisillaan
hiipi Dampbellin huoneen oven raosta kuulemaan, kuuluisiko liikettä.
Mutta tuokion perästä palasi ja sanoi:

"Nukkuvan kuului ja unissaan kirskutti hampaitaan. Kyllä se ei ennen
kymmentä ole pystyssä."

Sen kuultuaan Ylitalon isäntä hyppäsi ylös ja ulos työntyessään sanoi:
"Odotelkoon kerran herra kerjäläistä".

Silloin lähtivät kaikki muutkin ulos ja menivät koteihinsa. Talon
miehetkin lähtivät töihinsä. Tapani yksin jäi vaan venyskelemään pirtin
penkille. Aina vähän väliin hän nousi akkunoista katselemaan ulos, ja
taas heittäytyi penkille pitkäkseen ja puristi silmänsä kiini, mutta
kasvot liekehtivät virkeästi ja aina väliin silmätkin remahtivat auki.

Viimein kuitenkin kiertyi kello yhdeksään ja emäntä vei kahvia
Dampbellille. Emännän tullessa Dampbell hymyili lauhkeasti ja kysyi:
"Jokos siellä nyt ovat miehet lähtöön valmiina?"

"Ne ovat olleet ja menneet niinkuin nukkuneen rukous", sanoi emäntä
nauraen.

"Menneet! Mihinkä?" huudahti Dampbell ja silmät kilistyivät.

"Kotiinsa tietenkin, kun Tapani ei lähtenyt viemään metsään", sanoi
emäntä ja katsoi terävästi Dampbellia silmiin.

"Nyt on helvetti!" sanoi Dampbell päätään punaltaen ja kynsästen
korvallistaan.

"Voi, kun puhutte pahasti. Ei täällä meidän puolessa niin rumia sanoja
sanota", sanoi emäntä ja näytti kärsimättömältä.

"No p----le kaikkiaan!... Kieltikö niitä Tapani lähtemästä?" lisäsi
Dampbell.

"Kielti monastikin, vaan minkäs se yksi monelle tekee", sanoi emäntä
mennessään ulos.

Samassa tuli Dampbellkin pirttiin ja kuivasti kysyi Tapanilta: "No
kotiinsako miehet ovat menneet?"

"Niin", murahti Tapani.

"Sinun on mentävä ne käskemään tänne ja heti."

"Minä en lähde", sanoi Tapani jäykästi.

"Sinäkö et lähde?"

"En."

"Miksi et?"

"Siksi että siitä ei ole mitään etua; ne eivät ole tänä päivänä tässä,
hainpa niitä minä tahi minun takaseni."

"No nyt on helvetti!... No, juonitelkaahan minun kanssani!" sanoi
Dampbell uhkaavana ja meni kamariinsa.

Tapani jäi nyt odottamaan kuin toisesta kädestään Dampbellin julmana
näyttäytymistä ja mielessään määritteli, minkälaisena se nyt tulee.
Varmaan se tulee lakkiaan pieksäen noitumaan hänelle. Tai jos se tulisi
tavattoman hyvänä häntä houkuttelemaan lähtemään, että siten saisi
tahtonsa täytetyksi.

Dampbell ei tullut kumpasenakaan, jäi vaan sydäntään sulailemaan
sisälle. Siellä hän kävellä taahkaili sinne tänne, ravisteli päätään,
repäsi aina väliin korvallistaan ja sipitti: "Jos olisi nimismies
likempänä, niin näyttäisin! vaan mikäpä sen kymmenen peninkulman päästä
tänne lauloi. Ääh... Tuli ja leimaus!... Mutta kun Tapanikin äkäytyi...
Se varmaan illalla loukkautui minun ivastani, mutta kyllä se siitä
kestyy." Hän pani piippuunsa aina verestä tupakkaa ja poltti ja poltti,
kävellen edestakasin levottomana. -- Viimein hän istui keinutuoliin,
nojasi ohimonsa vasempaan käteensä, jonka kyynäspää oli varattu
keinutuolin kaiteeseen, ja oikean kätensä sormien välissä härvelinä
pyöritti pitkää piippuaan. Istui siinä sitten silmät tulisina kiehuen.

Mutta vähitellen hän siitä rauhoittui. Hän rupesi hiljalleen
viheltelemään, nousi ja otti Tapanin kartottamat tauluarkit, vertaili
niitä toisiinsa ja etsi vikoja. Niitä katsellessa hänelle kuitenkin
juohtui jotakin mieleen. Hän heitti tauluarkit käsistään pöydälle, meni
kiirein askelin pirtin ovelle ja tyynesti sanoi: "Tapani tulisi tänne."

Tapani pyörähti menemään. Kamariin tultua seisattui aivan kynnyksen
eteen.

Dampbell meni pöytänsä luokse, katseli vielä hetken niitä karttoja,
mutta viimein kääntyi Tapaniin ja sanoi: "Tulin ajatelleeksi ja
päättäneeksi, kun tässä on näin hyvä huone, että minä rupeaisin tässä
tekemään sisätöitä ja te tekisitte ulkotöitä sen mukaan kuin minä
ohjaan... Te hankkisitte miehet kokoon ja rupeaisitte tätä itäpuolista
osaa mittaamaan. Nyt miehet kokoon ja menette!"

"En luule että tänä päivänä ovat ne kenenkään käsissä, vaan huomiseksi
voin ne hankkia", sanoi Tapani.

"No, vaikkapa huomiseksi", sanoi Dampbell istuessaan keinutuoliin, ja
rupesi rauhallisena täyttämään piippuaan.

Tapanin mentyä Dampbell kutsui talon emännän huoneeseensa ja pyysi
istumaan tuolille. Kun hän näki emännän kasvoissa aran punastuksen ja
salaisen kylmyyden, niin palavilla silmillään valellen emäntää,
tekeytyi niin herttaiseksi kuin vaan taisi ja sanoi:

"Te, emäntä hyvä, mitäs sanotte kun minä olen aikonut teillä tulla
viipymään?"

"Kuinka kauan?"

"Muutamia kuukausia."

"Muutamia kuukausia... En luule että se käy laatuun", sanoi emäntä
tyynesti.

"No, mutta onhan tässä huoneita vielä talon väellekin, jos minä tässä
yhdessä asun, maksua vastaan tietysti", sanoi Dampbell, nyökäyttäen
päätään viimeisille sanoille.

"Kyllä huoneitten vuoksi, vaan muuten --."

"Mitenkä muuten?"

"Muuten vaan luulen, ettette tulisi menestymään."

"Minkä lemmon tähden?"

"Juuri sentähden. Meillä ei siedetä kiroilemista, lastenkaan tähden;
eikä tuon kuuleminen ole hupia aikuisillekaan... Isäntäkin on siitä
niin vihanen, että jos olisi tänä aamuna sattunut metelinne kuulemaan,
niin uskon ettette olisi paljon painaneet portille viedessä, ja
takaisin tulemisesta ei olisi ollut puhettakaan."

"Aivanko totta?"

"Kyllä se on juuri totta."

"Minulla pisti vihaksi kun se pöljä tuli minua käskemään. Minua,
komisioni-insinööriä, tuli herättämään kuin ruotilaista."

"Ei se mies ole pöljä. Se on viisaimpia miesten joukossa ja täsmällinen
kaikessa", sanoi emäntä vakavasti.

"Olkoon mikä tahaan miesten joukossa, vaan ei se nyt kuitenkaan ollut
oikein, että hän hattu päässä tulla torjotti... Toisin olisi ollut
laita, jos esimerkiksi te olisitte tulleet kahvin kanssa ja kertoneet
asian."

"Minähän lupasin tulla vasta yhdeksän aikana tuomaan kahvia, niin eihän
se ollut minun asiani ennen tulla."

Dampbell näytti hetkeksi sulkeutuvan itseensä; veteli piipustaan
savuja, ylähuulen partansa läpi puhaltaen niitä ulos. Viimein hän
hieman nureksien sanoi: "Minulla on luonto pikainen. Se joskus syttyy
kuin tuli tappuroihin... Kyllä minä ymmärrän, että olisi se tänä aamuna
vähemmälläkin välttänyt. Mutta se on ollut joka on ollut, emme saa
syötyä takasin. Emme huoli ruveta jälelle mennyttä kiveä katsomaan.
Mennään vaan eteenpäin ja ruvetaan tässä yhdeksi taloksi. Eikös niin,
emäntä?"

"No, saahan tuota koettaa", sanoi emäntä hymyillen.



XII LUKU.


Tänä aamuna oli Dampbell tavallista iloisemmalla tuulella ja emännän
aamukahvia viedessä oli jo vaatepäällä. Olipa jo pessyt kasvonsa,
kammannut partansa ja tukkansa parhaimman mukaan. Tämän nähtyään emäntä
hieman säpsähti ja vilkasi tuvan seinällä harvakseen käydä
loksuttelevaan, isotauluiseen seinäkelloon. Mutta kello oli kun olikin
yhdeksän, kuten pitikin olla aamukahvia tuodessa. Emännän kasvoihin
palasi tavallinen hymy ja hän kääntyi tarjoamaan kahvia.

Dampbell tahtoi nyt olla lystikkäällä tuulella ja ilosta loistavin
silmin sanoi: "Arvatkaapa emäntä mitä minä nyt olen miettinyt ja
päättänyt?"

"Mitenpä minä sen toki arvaisin mitä se insinööri milloinkin miettii.
Insinöörienhän juuri sanotaan olevan oikein sitä väkeä, jotka miettivät
ja kykenevät miettimään sitäkin johon tavallinen ihmisjärki ei
riitäkään."

"Sen te sanoitte oikein. Mutta nyt minä en sentään ole miettinyt mitään
erinomaista, mietin vaan kotiin lähtöä ja päätinkin lähteä ihan tänä
päivänä."

"Vai jo ihan tänä päivänä! Sepä on äkäistä hommaa."

"Niin se on. Mitä minä mietin, minä myöskin päätän."

"Miten se kotiin lähtö nyt näin heti tapahtuu? Sanoittehan viipyvänne
muutamia kuukausia ja nyt olette vasta ollut kolme viikkoa?"

"Sen sanoin siltä varalta etten joutuisi valehtelijaksi, jos asiat
vaatisivat viipymään kauemmin, vaan nyt olen saanut täällä työt
järjestetyiksi oikealle tolalle ja kun työt ovat näin yksinkertaista
laatua, mittausta ja mittausta ja aina vaan mittausta, jonka Tapani
kykenee hyvin tekemään, kun olen sen hänelle opettanut, niin minä olen
täällä joutilas kuin Piikin Kalle Pietarissa."

"Onhan se mukavaa päästä kotiin. Näkee ihan päältäpäin insinöörinkin
mielen, että somalle ja mukavalle se, entisen miehen sanaan, tuntuu
päästä kotiin, varsinkin näin pahalta perältä. Insinöörillä lienee
siellä nuori rouvakin ikävöimässä, kuinka nuori lieneekään."

"Minä olen neljänkymmenen kahden ja rouvani on kuuttatoista vuotta
nuorempi minua. Sanokaapa nyt kuinka vanha hän on."

Emännän suuret silmät seisattuivat ja kääntyivät rävähtämättä katsomaan
laipion rajassa riippuvaan isännän haukiuistimeen ja kasvotkin tulivat
vakaviksi. Mutta pienen tuokion perästä hän sanoi: "Kylläpä se on
nuori, se kai on vasta kahdenkymmenen kuuden. Melkein tyttäreksi sopisi
ikänsä puolesta."

"Melkein. Mutta sopii se silti rouvaksikin."

"Eipä oikein... Miten semmoinen suuripartainen, ikänsä elänyt mies kuin
tekin voitte olla yhdenvertainen kuudenkolmatta vanhan naishuplakkeen
kanssa?"

"Mitäs yhdenvertaisuutta minulla hänen kanssaan pitäisi olla?" sanoi
Dampbell.

"No, kuinkas muuten? Tokihan nyt saman avioparin täytyy olla
yhdenvertaisia ja ymmärtää toisiaan, mutta täydellisesti toistensa
ymmärtäminen ei liene mahdollista muilla kuin samanikäisillä."

"Ymmärtää toisiaan? Niinkö?"

"Niinpä niin. Kuinkas muuten?" sanoi emäntä katsoen Dampbellin silmiin
ja hymyillen tehtyä hymyä.

"Tehän luette, että vaimo on luotu miehen tähden eikä miestä vaimon
tähden. Ja juuri sen laskun mukaan vaimolla ei ole mitään ymmärtämistä
miehestään, mutta miehen, joka on vahvemmalla luonnolla varustettu,
täytyy ymmärtää vaimonsa heikommaksi astiaksi ja se sen kyllä
ymmärtääkin. Ja sen se kun ymmärtää, niin muuta ei tarvita."

"Niin nainenko teidän kirjoissanne on vaan käsissä kanneltava nukke?
Minä en kuitenkaan sellaiseksi rupea."

"Niin, kun olette onnistunut miehenne saamaan tohvelinne alle ja olette
nyt miehenne pää eikä mies vaimon pää. Olette kääntänyt nurin Jumalan
luomisjärjestelmän, mutta minun kanssani se ei kävisi päinsä."

"Mutta minäpä en teidänlaisestanne miehestä huolisi, vaikka leskeksikin
joutuisin, sitä vähemmän olisin huolinut ollessani vielä tyttönä",
sanoi emäntä, lähtien helmojaan heilauttaen kyökkiinsä.

Tämän nähdessään Dampbellin kasvopäihin kihahti punasia pilperoita, ja
ylenkatseellisesti syrjäsilmin katsoen hän heitti kahvikupit pöydälle,
josta rämähdyksestä emäntäkin kuuli, että hänen viimeinen sanansa ja
käytöksensä ei miellyttänyt Dampbellia.

Siitä ei emäntä kuitenkaan ollut milläänkään, vaan entistä loistavammin
silmin ja leveästi hymyilevin kasvoin toi lisää kahvia. Dampbellkaan ei
ollut äskeisistä tietävinään, vaan kahvikuppia ottaessaan emännän
hopeanväriseltä, laajalta tarjottimelta alkoi kysellä, kuka tämän kylän
miehistä olisi osaavin tämän joen kulkija, kuka esimerkiksi osaisi
Narkauskosken parhaiten laskea, ettei tarvitsisi rantaa myöten kävellä,
ja että laskenevatko ne Kallioköngästä ja Patoköngästä ollenkaan
venheellä?

Emäntä ei sanonut tietävänsä eikä tahtonutkaan tietää mitään, sanoi
vaan että miehet ne sellaisista asioista tietävät, ja kääntyi
lähteäkseen huoneesta, mutta pyörähti takaisin ja sanoi: "Luulisin että
Harjun äijä, se mustapartainen, juutalaisen näköinen äijä niistä
parhaiten tietäisi. Hän niissä koskissa tietää jokahisen kiven
kolonkin, ei ainoastaan venheväylät, sillä hän on kaiken ikänsä joka
syksy puurajastanut siellä lohia tuohustaen."

"Vai niin. No sepä hyvä! Minun täytyy Harjun äijä kutsua tänne", sanoi
Dampbell ihastuneena ja rupesi kiireen vilkkaan ryyppimään kahvia,
josta päästyään hyppäsi seisaalleen ja itsekseen tuumien: "Tupakka
päälle, sanoi Vänni kun vihiltä pääsi", pani piippuunsa tupakkia ja
ulos kävellessään sytytti sen ja veteli suun täyteisiä savuja ikäänkuin
äkäpäissään.

Illalla Tapanin metsästä tultua ja hänelle annettuaan viimeiset
ohjeensa, Dampbell lähti kotimatkalleen, joten Tapani jäi yksinään
toimittelemaan mittaustöitä.

Tämä aika kului Tapanilta ilman mitään erityisiä tapauksia. Työnsä hän
sai vasta marraskuun alussa niin loppuun että pääsi niistä irti. Nyt
hän juuri oli kotimatkalle lähtemässä. Viime yönä oli satanut lunta,
että maalla oli jalkaisku ja metsä oli huurteesta sujuksissa. Joessakin
kulki virran mukana hyydelauttoja melkein kantenaan, ettei venheellä
kulkemisesta voinut olla puhettakaan. Tapanin täytyi siis ottaa
matkakapineensa selkäänsä ja lähteä jalkapatikassa tallustelemaan
kotiin päin. Yli kaksikymmentä peninkulmaa hän siten sai kulkea
ennenkuin pääsi sellaisille teille, joilla voi ajaa hevosella.
Marraskuu olikin jo puolivälissä, kun kauniina kuutamoiltana, reen
jalasten kovasti kitistessä pakkastuneessa lumessa Tapani pääsi
Dampbellin kotiin.

Nähtyään Tapanin reen pysähtyvän kartanolleen Dampbell kiirehti
pitkävartisine piippuineen avopäin ulos ja mataloilta portailtaan
iloisesti huusi: "Ainahan elävän silmät näkee. Olen jo luullut
kuolleheksi, kalmahan kaonneheksi, kun en moneen monituiseen viikkoon
ole saanut mitään tietoja."

Tapani, joka oli vilusta kontetuksissa, ettei kieli tahtonut suussa
kääntyä, kun lähes kolmen peninkulman taipaleen yhteen mittaan oli
kesävaatteisillaan talvipakkasella kyyröttänyt reen perässä, ei
vastannut mitään. Vasta Dampbellin luokse päästyään hän tervehtiessään
sanoi: "Nyt on tosi kylmä", ja kiirehti huoneeseen.

Dampbell nyt ihan juosten kiirehti kyökkiin piikoja potuuttelemaan että
tuotaisiin Tapanille teetä, ja heti sitä tulikin oikein monenlaisten
leivosten kanssa.

Sen juotuaan Tapani puistalti hartioitaan ja ilostuneesti sanoi: "Sepä
tuntui paremmalle kuin hyvälle. Aivan rupesikin kylmä hätää näyttämään
loppumatkalla. Sitä kun päiväkaudet tulee näin keveillä vaatteilla
reessä olemaan, niin kerkiää talven ilma tunkeutua ihan ytimiin asti."

"Aivanko noilla pikkutakkisillanne koko matkan olette tehnyt?"

"Aivan. Mistäpäs minulla lienee muuta ollut."

"Olisitte ostanut oikein lappalaiset turkit, niin olisitte tarennut."

"Ei ollut rahaa. Jos en olisi Merikaupungissa saanut velaksi
kahtakymmentä markkaa, niin olisin saanut apostolin kyydillä tulla koko
matkankin, nälkä toisena toverina. Yli kaksikymmentä peninkulmaa sieltä
alkumatkasta aina tänne Jormakan kylään asti tulinkin jalkapatikassa;
vaikka lunta oli maassa puolisääreen."

"Mitä tuhannen täytistä te siellä niin myöhään rupesitte olemaan,
olisitte tullut jo venhekelin aikaan."

"En heittänyt kesken sitä mittausta."

"Kesken? No joko ne sitten tulivat koko jakokunnan maat mitatuiksi?"
kysyi Dampbell silmät suurina.

"Kartalla ovat."

"Aivanko niittypalstoineen, kaikkineen?"

"Aivan on... Sehän se Lainiojoen perukka veikin pari viikkoa... Mutta
se oli kuitenkin hauska retki. Siellä elimme oikein muinaissuomalaisten
elämää. Meillä oli muutoin pyssyn tapainen, uistin ja onki matkassa,
jotka meitä kuuttatoista miestä elättivät. Metsä rymisi lintuja täynnä
ja niitä sillä pyssyräikällä saatiin niin paljon kuin vaan jaksettiin
syödä, ja kun ruuan muutosta tahdottiin niin uistimella temmottiin
joesta lohia ja taimenia ja perho-ongella harreja ja rautuja niin
paljon kuin halutti. Niitä syötiin miten osattiin, ja osattiinkin sitä,
sillä leivät siellä eivät paljon kuluneet."

"Taisi se pyytö sentään viedä aikaakin, että joudettiinko sitä muuta
paljon tekemäänkään kuin metsästämään ja kalastamaan", sanoi Dampbell
hymyillen.

"Kumpaisenkin tekivät ne kaksi miestä, jotka ruokavaroja kuljettivat
työn mukana... Katsotaanpas niitä tauluarkkeja, niin kyllä näette että
on siellä tehty muutakin eikä vaan metsästetty ja kalastettu."

Sen sanottuaan Tapani purki karttakäärönsä ja äänetönnä erotteli niistä
ne tauluarkit, mihin oli Lainiojoen niityt mitattu. Sitten hän levitti
yhdeksän tauluarkkia Dampbellin suurelle työpöydälle ja ylpeillen
sanoi: "Eikös rupea näyttämään, että on siellä tehty muutakin kuin
metsästystä ja kalastusta?"

"Ovatko nämä nyt kaikki niitä niittypalstoja?" sanoi Dampbell silmät
renkaisillaan.

"Tämä on, näette, yhtä palstaa, yhtä Lainiojoen palstaa. Näette, tässä
halki näitten kaikkien tauluarkkien juoksee tämä sama Lainiojoki, ja on
tätä yhtä palstaa vähän yli kuuden kilometrin."

"Yli kuuden kilometrin!" huudahti Dampbell ihastunein kasvoin.

"Kuusi tuhatta kaksikymmentä viisi metriä pitkältä sitä on, mutta siinä
ovatkin koko sen kylän ulkoniityt. Yksikantaisia rääsyniittyjä ei
olekaan ollenkaan."

"No on tuota tuossakin, kun kohta puolet koko lohkokunnan
maa-alueista."

"Ei toki sentään kolmatta osaakaan. Kaksikymmentä kahdeksan täyttä
tauluarkkia on muuta maata, mutta näissä arkeissahan on monessakin
sentään enempi puoli tyhjää."

"Mutta paljonhan siitä lohosta sentään karttui. Kaksikymmentä kahdeksan
tauluarkkia... Ja sekö on sitten koko lohko mitattu?"

"Aivan on laidasta laitaan, ja siinä ne nyt ovat koko sen jakokunnan
maat", sanoi Tapani itsetietoisesti, painaessaan kädellään Dampbellin
työpöydälle asettamaansa tauluarkki-pinkkaa, ja tuntui kuin siinä
piilisi jonkunmoinen muistojen aarre. Vielä istuttuaan tuolille,
toiselle puolen huonetta, menivät hänen silmänsä siihen
tauluarkki-pinkkaan. Tuntui siltä kuin se puhuisi jotakin mieluista
satua, johon olisi liitetty nekin hauskat syksyillat, mitkä Lainiojoen
erämaassa nuotiotulen paisteessa metsokeittoa ja paistettua lohta
syöden vietettiin, revontulten hulmutessa metsässä.

Dampbell oli nyt tavattomasti mielissään, mutta ei hän kuitenkaan
Tapanin töistä enempää puhellut, rupesi vaan kertoilemaan kesän
toimistaan kotona.

Tapanista tuntuivat ne mitättömiltä ja mauttomilta. Saadakseen
sentähden puhetta toisaalle hän kääntyi katsomaan akkunasta ulos, missä
täyden kuun valaisema lumen pinta kimalteli, jättäen siihen harmahtavia
kasvattipuitten suojaamia levyjä. Tuokion niitä katseltuaan Tapani
hymähti ja sanoi: "Olen aina kuullut puhuttavan revontulista ja
nähnytkin niitä taivaalla, mutta viime tiistai-iltana sain nähdä ihan
käsistäni ja olla niitten sisässäkin."

"Miten niin?"

"Kuljin metsätaivalta Miekojärven ja Meltosjärven kylien välillä, niin
ihan niiltään nimiään alkoi metsässä hulmahdella ja syttyi se aivan
tyhjästä synnyttämättä mitään ääntä, ja aina väliin hulmahti metsä niin
täyteen sitä vaaleaa ja vaalean sinertävää kaasua tai usvaa, ettei
tahtonut eteensä nähdä... Olisi ollut hieman kaameaakin, jos olisin
ollut yksinäni, vaan kun oli kumppalinani Kuikkalan Jörkki, joka oli
monasti ennen olut samallaisessa kylvyssä, niin tuntui se vaan
hauskalta."

"Ja metsä humisi täynnä revontulta", sanoi Dampbell hymy kasvoissa.

"Niin. Kyllä sitä aina välistä oli aivan metsän täydeltä. Ja se kumma,
että vaikka se ihan silmänräpäyksessä hulmahti, niin ei synnyttänyt
pienintäkään ääntä eikä puitten hienoimmatkaan oksat vähääkään
värähtäneet, ei enempi sen tullessa kuin lähtiessäkään. Tuli tyhjästä
ja katosi tyhjäksi aina siksi kunnes taas hulmahti uudestaan."

"Mutta olikohan se revontulta? Eiköhän se ollut jotakin metsäkalman
savua. Hyvähän olisi ettei olisi teihin taas joku kalma tarttunut",
sanoi Dampbell ja sanoista selvään kuului ettei hän uskonut koko
kertomusta.

Tapani kääntyi katsomaan ulos, jääden mykäksi. Ja kun Dampbellikaan ei
siinä hetkessä jatkanut, niin Tapani saadakseen puhetta alkuun sanoi:
"On sitä sentään muistella aikaa siitä kun kotoa lähdin, mutta huomen
iltana siellä taas lienen."

Silloin Dampbell tosissaan sanoi: "Ei puhuta nyt mitään kotiin
lähdöstä. Minä tahdon teitä nyt pitää vieraanani, ainakin yhden viikon.
Meillä on teille aivan omituinen huonekin tuossa pihan toisella puolen,
tuo nuoren herran tupa, kun se ei ole nyt kotona. Levähtelette ja
virkistelette itseänne tässä matkanne vaivoista. Eikä meiltä pannakaan
lähtemään jalkasin, meillä on hevosiakin saattamaan ainakin ensi
taipaleen päähän."

Dampbellin puheessa tuntui jotakin salattua, jonkatähden Tapanin mieli
värähti, ja hän pyydellen sanoi: "Kyllä minä kuitenkin tahtoisin
huomenna päästä kotiin."

"Mikäs sinne nyt sellainen kiire? Olkaahan vaan nyt täällä vieraanani
edes yksikään viikko. Sitten ette tarvitse kurjana väsyneenä mennä
kotiin, vaan heti tultuanne kykenette pajassa paukkamaan, kuten ainakin
levähtänyt mies", sanoi Dampbell, piippunsa varren nenällä ylähuulensa
partaa käännellen puoleen, ja toiseen.

Tapanista tuntui hirmuiselta jäädä viikkokaudeksi Dampbellin kotiin,
jossa tuskin saisi rauhaa pilaamiseltakaan, ja Dampbellia ei käynyt
laatuun suututtaminen, kun oli kesän palkka saamatta. Nyt tunsi Tapani
olevansa sellaisissa kahleissa, joihin ei uskonut eläessään joutuvansa.
Puhumattomana hän vaan istui ja akkunasta katseli kuutamo-yöhön.

Seuraava päivä oli kaunis päivä, niin kaunis kun marraskuun
puolivälissä voi olla. Auringonpaiste sulatti seinämillä lunta ja
puitten oksista tippui kuura ja satanut lumi auringonpaisteen
vaikutuksesta. Tapanissa syntyi ihan polttava halu päästä lähtemään
kotiin. Hän meni Dampbellin luokse, ja tekeytyen niin nöyrän näköiseksi
kuin vaan taisi, sanoi: "Kyllä minä kuitenkin tahtoisin päästä kotiin
näkemään kotilaisiani. Jos insinööri olisi hyvä ja maksaisi minulle sen
palkka-vähäseni; en voisi rahatta mennä kotiin, kun koko kesänä en ole
lähettänyt penniäkään."

"Hm... Mikä se sellainen hätä. Kyllä minä maksan sitten kun minun
aikani tulee. Ollaanhan nyt tässä tämä viikko. Olenhan minä sanonut
että pidän teitä vieraanani nyt tämän viikon", sanoi Dampbell
ystävällisellä tavalla, vaan ei kuitenkaan voinut salata salaista
iloansa, josta Tapani ymmärsi että nyt sitä kostetaan sitä, kun hän ei
keväällä ruvennut navettaan vesikourua tekemään.

Tapani kulutteli nyt aikaansa miten osasi. Viikon kuluttua hän uudisti
pyyntönsä päästä kotiin. Dampbell tekeytyi asialliseksi ja tolkussaan
sanoi: "No, nythän sitä jo onkin toisenlainen lähteä kotiin kuin
Lapista tultua. Mutta tänä päivänä eivät jouda hevoset kyytiin, vaan
huomeneksi järjestetään asiat niin että pääsette lähtemään. No,
huomenna sitten!"

Tämän viimeisen lauseensa Dampbell sanoi reippaasti huudahtamalla ja
katsoi Tapania silmiin, nähdäkseen mitä tämä ilmotus vaikuttaa.

Tapani ei siitä ollut millänsäkään, umpimielisenä vaan ajatteli:
pitäneehän kortteli kestää kun kyynärä on kestetty -- ja lähti
ulkokausteelle aikansa kuluksi kävelemään. Mutta sielläkään hän ei
tahtonut mitään nähdä eikä kuulla, koetti puristaa itsensä ettei
ajattelisikaan mitään.

Tulevana yönä Tapani nukkui tavallista sikeämmin ja oli päivä jo
harmaan hevosen kokoinen, kun seiniä täristävästä tuiskun jyrinästä
heräsi. Säikähtyen hän hyppäsi vuoteeltaan akkunasta näkemään ulos.
Mutta ulkona satoi lunta taivaan täydeltä ja ankara tuuli pelmuutti
pehmyttä vitiä, ettei nähnyt yli kartanon. Sen nähdessään Tapani
huokasi syvään, purasi hampaansa yhteen ja itsekseen sanoi: "Nyt se
veitikka tekee tuosta tuiskusta tekosyyn, ettei päästä tänäkään
päivänä." Se pelko kuitenkin oli turha, sillä tuskin oli hän ehtinyt
pestä kasvonsa ja pukeutua, kun piika huppukorvin juoksi yli kartanon
ja tempastuaan oven auki kiljahti: "Insinööri kutsuu teitä sisälle!"

Tapani ei odottanut toista käskyä, vaan lähti samassa avauksessa ulos
ja piian jälessä kynttä kantta juoksi kartanon yli, ettei tuisku
kerkiäisi lumittaa vaatteita.

Astuessaan Dampbellin huoneeseen hän jäi lattialle seisomaan hieman
hämmästyneenä nähdessään Dampbellin olevan juuri kuin matkaan
valmistautumassa. Kasvot pestyinä, tukka ja parta kammattuina hän
seisovillaan kiireen kautta tunki tupakkia piippuunsa. Mutta Tapanin
huomattuaan hän heti sanoi: "Minä kävin renki Aatelle sanomassa että
toimittautuu teitä kyytiin, mutta tämäkös siitä noituilemaan, ettei hän
tämmöisellä ilmalla lähde, juuri kuin se nyt sää tarttuisi sääreen.
Mutta kyllä minä sille sanoin, että meillä lähdetään silloin kun
aiotaan, eikä rengit ole meidän lähtöjen määrääjiä."

Sitten hän viittasi pöydälle viisi- ja kymmenmarkkasista ladottuun
rahaläjään, ystävällisesti sanoen: "Siinä on nyt teille kaksisataa
eturahoiksi. Sitten revisionin jälkeen, kun teidän töistänne olen
saanut, annan lisää. Ja nyt lähtekää kotiin!" Tämän viimeisen lauseensa
hän sanoi iloisesti huudahtaen ja ilosta palavin silmin ojenti
pitkäsormisen, laihan kätensä hyvästelläkseen, ja toivottaen terveyttä
vastakin kykenemään lähtemään puristi lämpimästi Tapanin kättä. Samassa
renki Aatekin alakartanosta ajaa hurahutti ja seisautti rekensä juuri
porrasten eteen, jolloin Dampbell viimeiseksi sanakseen iloisesti
huudahti: "Nyt ei muuta kuin suti puti tielle!"

Tapani juoksi nyt huoneestaan pienen laukkunsa kintasresut käsiinsä ja
juosten hyppäsi rekeen, jolloin reki pääsi irti ja Dampbellin iso musta
täyttä kyytiä juosta röhkäsi kylälle viepää kujaa, jonka öinen tuisku
oli täyttänyt lumella ihan aitojen tasalle. Reki nyt vuoroin sinne,
vuoroin tänne nujerrellen kulki aivan lumen sisässä, jota vielä
tuiskukin pölisti, jotta ei tahtonut saattaa hengittääkään sakeassa
tuprussa.

Pitkän tuokion perästä kuitenkin tie johti korkean ja tuuhean petäjikön
suojaan, jossa tuisku jyrisi vain puiden latvoissa.

Tapanista oli kaikki tähän asti ollut kuin hajanaista houreunta, jota
voi nähdä silloin kun pää on jonkinlaisen aivokuumeen tapailemana. Nyt
hän vähitellen tointui näkemään itseään ja kohtaloaan ja huomasi
olevansa kaulaa myöten lumeen haudattuna. Hän pyysi Aatea pysäyttämään
hevosen ja tyhjentämään lunta vähemmäksi reestä. Nyt kallistettiin reki
ja tyhjennettiin lumi, jota tehdessä Aate hammasta purren kiroili ja
sadatteli, että: "Tässä talossa sitä ei koskaan eikä mihinkään osata
lähteä muulloin kuin jumalattomalla ilmalla! Oli se kesällä tai
talvella, kun milloin vaan syntyy paha ilma, niin kyllä tietää että nyt
se on taas lähtöpäivä."

"Kyllä kai viime viikolla olisi ollut kauniitakin ilmoja tehdä tämäkin
matka, ja tällaisilla matkatamineilla olisi minullekin ollut toista kun
nyt", sanoi Tapani hieman harmissaan.

"Piruusissaanpa se teitäkin kiusasi, kun tiesi teillä olevan ikävän
kotiinne. Oli sille meidän timperille, joka uuteen talliin sillan
niskoja laittaa, kertonut että hän nyt kostaa sen, kun te ette olleet
keväällä ruvenneet siihen uuteen navettaan vesikourun tekoon. Sillä
p----llä pitääkin aina olla yksi kiusattava. Silloin kun ei saa muita
niin kiusaa omaa rouvaansa."

"Se rouva näyttää niin kelpo ihmiseltä."

"Se on ihan ihmisten parhaita. Sillä saa rauhan, se ei ole kynsin
hampain piikojensakaan kimpussa, kuten tuo ukko, joka kiertää jokaista
kuin piru pappia ja hakee nokkansa tietä kuin sika päästäkseen riihen
eteen."

"No, miten ja mistä syystä se rouvaansa on kiusaavinaan?"

"Syytäkö se piru tarvitsee! Ihan ihto aikojaan kun juohtuu mieleen,
niin yökaudet passauttaa itseään ja valvottaa rinnallaan siksi kun on
nousun aika, jolloin rouvan täytyy tulla talousaskareihin. Silloin se
paholainen itse rupeaa nukkua hahottamaan; sen ajan sitä sitten kaikki
saa olla rauhassa."

Nyt oli reki saatu tyhjäksi. Tapani kääriytyi hevosen loimeen, jonka
Aate sattumalta oli pannut rekeen, ja kun ilo kotiin pääsemisestä ja
siitä, että vihdoinkin oli päässyt kiusaajasta, lämmitti mieltä, niin
tuisku ei tuntunut miltään. Tuntui vaan somalta, kun tunsi reen olevan
kiireessä kulussa ja jouduttavan kotiin pääsöä.

       *       *       *       *       *

Oli jo ilta pimenemässä melkein pimeimmälleen ja tuisku jyrisi ensistä
ankarammin, että nurkat vinkuivat ja viiri rämisi tangossaan ihan kuin
tuskassa. Maria oli ilta-askareiltaan tultuaan riisunut kenkänsä ja
lämmitteli jalkojaan iloisesti palavan takkavalkean ääressä, hymyillen
katsellen valkean toisella sivulla olevaa Hilmaa, joka kapaloi
posliinipäistä nukkeaan ja laulaa lirkitteli:

    Elä itke ilman syyttä,
    elä vaivatta valita...

Mutta tähänpä katkesikin Hilman laulu, kun lumisena ja vilusta
kontettuneena mies työntyi huoneeseen. Hilman ja Marian silmät
terottuivat kiinteästi tulijaan, mutta samassa Maria hyppäsi pystyyn ja
huudahti: "Isä!... No, tuiskuko sinut nyt lennätti siihen! En yrittänyt
tuntea, kun on niin parrottunut ja luminen kuin koira!... Ja niillä
ketineilläkö sinä olet henkesi pitänyt tuommoisessa ilmassa?"

"Näillä kai sitä on tarettu", sanoi Tapani hieman väristen, ja ensin
tervehdittyään Mariata kiirehti tervehtimään Hilmaa. Mutta tämä
nähdessään hänen lähenevän koppoi nukkensa syliinsä, juostakseen
piiloon. Kyyristyneenä loukkoon, naulassa riippuvain vaatteiden taakse,
hän Tapanin lähestyessä rupesi hätäisesti parkumaan: "Elä, elä, elä
tule!" ja sylin veti vaatteita itseensä niin lujaan kuin vaan taisi.

"Hilma rukka ei tunne enää isää", sanoi äiti ja kiirehti hyvittelemään:
"Isähän se on! Katsohan, enhän minäkään pelkää, tämähän on isä, tullut
nyt sieltä Lapista, josta on odotettu."

"Ei ole, ei ole", väitti yhä Hilma, mutta äänessä kuului kuitenkin,
että kyllä hän silloin jo tunsi, vaan ei viitsinyt sanoa.

Tapani jätti nyt Hilman rauhaan ja istui keinutuoliinsa, missä hän,
Marian keittäessä kahvia, kertoili kaikista matkansa tapahtumista. Tätä
kuullessaan Hilma sormi suussa ja kainoudesta punastuksissaan hiipi
Tapanin selän taakse, saadakseen tilaisuutta päästä kättä antamaan
isälle. Sen huomattuaan Tapani huudahti: "No Hilma! Sinähän sitä olet
kuitenkin se minun entinen Hilmani. Tuleppas syliini!... No mutta
oletpa sinä kasvanut ja lihonut, olet raskas kuin mikäkin jysky... No,
joko sinä nyt tunnet minut?"

"Jo."

"Mutta minkätähden sinä et äsken tuntenut?"

"Kun oli tuo parta", sanoi Hilma, sormeaan suussaan yhä pyöritellen, ja
kirkkailla silmillään vilkasi isänsä partaan.

"Pitäisikö se ottaa pois tämä parta?"

"Pitäisi."

"Minkätähden?"

"Kun on niin ruma."

"Ovatko ne kaikki partamiehet rumia?"

"Ovat."

"Mutta mitenkäs se sinun lehmäsi, Muutikkisi, jaksaa? Onko sillä häntä
alaspäin?"

"On."

"Onkos sulla monta lammasta?"

"Minulla on yksi ja äitillä kolme."

"Pässikö se on sinun lampaasi?"

"Ei ole. Se minua pelottaa kun se aina uhkaa pukata, kun minä
karsina-aidan raosta pitäen omalle piitilleni leipää antaisin."

"Se uhkaa sentähden pukata kun sinä et hänelle anna leipää."

"Hänelle antaa äiti", sanoi Hilma ja painoi päätään isän rintaa vasten
lujempaan, ikäänkuin lopettaakseen isän kyselyn. Maria sen nähtyään
sanoi: "Taitaa se nyt sentään tuntua Hilmasta somalle oleminen isän
sylissä. On sillä ollutkin jo monta ikävää. Syksykesällä jo usein ihan
itsestään mällähti itkemään, kun ei tule se isä... Mutta ei nyt isä
enää lähtenekään eikä jättäne meitä niin kauvaksi yksinämme."

"En lähdekään enää."

"Aivanko totta?"

"Kyllä se on juuri totta."

Tapanin sanoissa kuului luja päättäväisyys. Sen kuullessaan Hilma
nyhjäytti ruumistaan yhäkin lujempaan isänsä rintaa vasten, ja ilosta
hytkähti Mariankin sydän ja kirkkaat kyyneleet vierähtivät poskipäille.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Korpelan seppä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.