Title: Korpelan Tapani - Kuvaus kansan elämästä
Author: Meriläinen, Heikki, 1847-1939
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Korpelan Tapani - Kuvaus kansan elämästä" ***


KORPELAN TAPANI

Kuvaus kansan elämästä


Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN


Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1905.



I.

Itkin muistooni ensi kerran.


Huonemiehinä oli oltu, vaan nyt muutettiin toiseen taloon, joka oli
omaksi ostettu. Se oli suuren järven toisella puolen.

Muistan kun muutettiin sinne. Oli silloin maailmankaato tuisku ja
kirmakka pakkanen. Keskellä järveä alkoi minua palella kipeästi jotta
valitus pääsi. Taloon ajettiin ja kyytimies, lyhyenläntä, paksunlainen
miehen tallukka, kantoi minut lämpiämässä olevan savupirtin pankolle
lämmittelemään. Siinä hän minut selvitteli vanhain ikikulujen
raanuremujen seasta päivän valoon kuin linnunpojan munasta. Sitte hän
piteli uuninpaisteessa pieniä käsiäni, joita heti rupesi kynnäröimään
ja tikkuilemaan, jotta luulin joka sormen poikki katkiavan. Minä itkeä
nirrittelemään ja itkin muistooni ensikerran tämän mailman vaivoissa.
Pekka, se kyytimies, puheli lirkitteli, etten itkisi. Sormellaan
viittasi uuniin ja sanoi: »Katsohan.»

Puut palaessaan paukkuivat ja räsähtelivät ja punaset tulikielet niin
liukkaan näkösesti nuoleskelivat uunin mustaksi savustunutta otsaa.
Minä sitä jäin katsomaan suu auki ja unhotin itkuni. Kun nyt Pekka otti
riepupalan ja pyyhki silmistäni kyyneleet, niin olin taas niinkuin en
olisi itkenytkään. Vähän vielä näpisteli sormia, vaan en tuosta ollut
millänikään. Pekan hyvyys teki minut iloseksi, jotta aloin puhella ja
naureskella ja leikeissäni tartuin tormailin Pekkaa partaan. Pekka muka
vikisi kun minä vedin, ja se nauruani kutkutteli.

Sikseen se piti jättää pian se leikki, sillä lähdettiin taipaleelle.
Pekka kääri minut ryysyihin kuin eväskukon ja kantoi rekeen. Ja kun hän
sitte minut taas suoritti kääreistäni erään pirtin lattialle, niin
sanoi, että

»tässä on nyt kotisi.»

Pirtti oli hyvin pimeä, ettei keskipäivällä tahtonut tuletta nähdä ja
tuntui se ikävältä. Akkunat olivat painuneet penkin tasaan. Useampi
ruutu oli tuohen ja päreen palasista, ja joka oli lasista, niin se oli
paksussa karstasessa jäässä, niin ettei siitä ulos nähnyt. Vaan se
minusta oli hupasta, sillä noissa jäätyneissä ruuduissa oli hyvä
leikkipaikka. Jäätä kun sai kynsiä raapustella ja sormellaan hautoa
reikiä siihen, niin se oli niin hauskaa, etten alussa muuta tehnytkään.
Vaan siitä minut hätyytettiin pois, äiti hätyytti, että piti leikikseni
ottaa muuta.

Pekka, jonka kanssa olin tullut hyväksi tutuksi ja joka oli kernas
minun kanssani leikkimään, oli mennyt menojaan takasin. Muut miehet,
joita meillä oli, eivät ruvenneet leikkiin. Yhtä miestä kerran,
leikeissäni muka, löin piipun kopalla päähän, vaan tämäpä tästä ärteysi
ja kiroili. Äiti torui minua ja kurittamaan hommaili, vaan isä sanoi,
että »ymmärtämättömyydessä kai se sen teki.» Niin pääsin siitä enkä
enään koettanut ruveta kenenkään kanssa leikkimään. -- Katri sisko oli
paljon minua vanhempi, ettei hänestäkään ollut leikkitoveria. Niin sain
yksinäni puuhata. Ja ainahan sitä puuhaa löytyi ja leikkipaikkaa jos ei
muuta niin toista.

Porstuassa oli vesisaavi. Sinne kerran kuikistin yli laidasta. Ja
minäpä kummiini, kun sieltä veden alta katsoi minua silmiin
lihavanlainen, punaposkinen, ilosen näkönen poikamullikka. Minä aloin
sille naureskella. Se nauroi minulle samalla tavalla. Minulla oli
ristiraitanen, sinipohjanen pusero päälläni, jossa oli leuan alla
valkea luunappi, ja sillä toisella pojalla oli samanlainen. Minä
koettelin sitä nappia, että eihän liene vaan minulta varastanut. Se
koetteli samalla lailla. Minä ojensin kättäni, se ojensi myös. Minä
osotin silmään sormellani, niin se osotti silmäänsä. Tuo kävi minun
innolleni. Rupesin räpsäyttämään kädelläni vasten hänen kasvojaan.
Käteni kävi veteen ja silloin särkyi se poika siellä saavin pohjassa,
että yksinä riepaleina heilui vaan veden seassa. Minua rupesi se niin
makeasti naurattamaan. Juoksin pirtin ovelle ja siinä nauraa rähisin,
että kohona hyppelin. Vaan enpä kauan viipynyt ennenkuin juosta
kilmasin katsomaan, että särkyikö se aivan ijäkseen. Ilokseni näinkin,
että poika oli aivan terve ja entistään ilosempi, silmät naurun tähden
vähän vesissä. Mutta nytpä niin hyvää toveria en raskinut särkeä, vaan
tein hälle kaikenmoisia kujeitani ja nauroimme yhdessä, että katketa
oltiin. Jopa viimmein huomasin, että se poika tulee likemmäksi kun
painan pääni syvempään saaviin. Sitä rupesin koettelemaan, vaan siinäpä
kadotin tasapainoni ja molskahdin saavin pohjaan. Pahasti olin ehtinyt
kiskasta veden henkeeni, kun äiti hätään joutui. Sen perästä en
kyennytkään leikin liehuun minkäänlaiseen moneen viikkoon. Sain vaan
kätkyessäni maata motkottaa.



II.

»Tapani, souata Samppaa.»


Talvinen aamupuhde oli. Päre palaa tuikotti nurkassa pihdissä ja tuuli
huhahteli raskaasti nurkissa, kun heräsin yöunestani vanhassa
kätkylonkamassa. Uneni läpi olin kuullut kireätä itkua ja siitä minä
heräsinkin. Äkkiä selvenivät silmäni unesta ja hyppäsin jalan viljaan
katselemaan, että mikä on liikkeellä. Vaan en huomannut mitään niin
erittäin ihmeellistä. Äitini makasi ajastuneen näkösessä
sänkylotiskossa ja eräs vanhanpuoleinen nainen istui pankolla ja piteli
sylissään pienosta soikeata vasua, jossa oli valkonen riepumytty.

Se vieras sanoi, että

»tuleppas, Tapani katsomaan mitä täällä on.»

Toista käskyä en odottanut, juoksin ja kuikistin sinne vasuun. Näin
siinä makaavan hyvin pienen punakan ihmisen, juoksin äidin luo, kysyin
hältä hiljaa, että

»mikä se on tuossa vieraan vasussa?»

»Pieni poika», sanoi äiti. »Tuo vieras oli sen löytänyt saunan sillan
alta.»

»Viepikö se pois mukanaan?» kysyin vähän pelossani, että jos tuo vienee
sen löytökäisen.

»Ei suinkaan se vie», sanoi äiti. »Eikö tuo antane minulle tuota.»

Vieras naurusuin toi sen vasun äidin viereen.

Kun näin että se annettiin äidille, niin aloin houkutella sitä vierasta
hakemaan toista minullekin. Vaan äiti sanoi, että

»pidetään yhteisesti tämä. Saat veikoksesi.»

»Pidetään», sanoin vähän verran ilossani ja aloin koetella
etusormellani pienen pojan nokkaa ja poskia. Se oli minusta niin
mieluinen, yhtä mieluinen kuin puuhevonen, jonka Pekka oli minulle
tehnyt siellä toisessa talossa. Sitä hevosta minä sille näyttelemäänkin
heti, vaan eihän tuo sitä nähnyt. Huuti ja melusi vaan. Kuitenkin oli
se minusta mieluinen.

Joka päivä minä palasin sen ääreen ja pakkausin hypelöimään, niin että
usein minut pois pyörähytettiin ja äiti sanoi:

»Ei se ole sinun leikkikalusi.»

Kului muutamia aikoja, niin alettiin sitä pientä ihmistä sanoa Sampaksi
ja vallattiin minulta kätky sille Sampalle. Ja silloin muuttui asia.
Kätkyestä en tahtonut luopua, kun se oli mielestäni minun omani. Ja
siinä olin tottunut nukkumaan, niin muualla mielestäni en saattanut
nukkua ollenkaan. Juonittelin vaan sen kätkyen tähden, ja joka kerran
kun Samppa pantiin siihen nukkumaan, niin kävi kateekseni, että teki
mieleni ajamaan se pois. Ja useinpa sattuikin että häiritsin hänen
untansa, kun silmä sattui välttymään vanhemmilta.

Alettiin pakottaa minua souattamaan, muka kun olin siihen toimeen
kaikkein joutilain koko talon rahvaista, sillä Katrinkin piti tehdä
muuta. Ja se kun oli minua souvattanut, niin oli saanut osansa sillä
kuitatuksi. Souvatus oli minusta vasten mieleen, kun oli kannemieltä
kätkyen päältä. Ja tuntui tuskalle olla kätkyen korvassa, kun siinä
piti olla alinomaa. Ja tuska tuli ylimmilleen, kun alkoi pakkautua uni
ja nälkäkin apumiehiksi. Ei ollut minusta silloin enää mieheksi
lapsenlikan tehtävissä. Vaan silloinpa sanottiin tiukasti, että piti
ruveta pysymään paikoillaan, ja sanan vahvikkeeksi ilmausi seinän
rakoon vesan latvoja, jotka kaiket päivät vouhottivat siinä
muistuttamassa: Tapani souvata Samppaa! Meni mielestäni liiaksi
poikkiloimeen, että piti minulta ryöstetyssä kätkyessä ruveta
alituiseen toista tuudittamaan. Vaan siinä ei auttanut mikään kuin:
käydä käsketyn piti.



III.

Minua piiskataan.


Seinän raossa vouhotti parin kyynärän pituinen karahka, jolla
vahvistettiin päätös, ja kuin ei ollut yhdestä kerrasta apua, niin
annettiin toinen kerta, joka tepsi. Vaan yhä sitä sentään tuli
välinpitämättömyyttä, kun sattui silmä välttymään. Siskoni rupesi
kieliä kantamaan vanhuksille, äidille erittäinkin, ja minua ropotettiin
selkään ja sanottiin, että

»sentähden sinua kiusataan myötään yksinään souvattamaan lasta, kun
sinä olet niin tottelematon. Kun olisit nöyrempi, niin annettaisiin
Katrinkin souvattaa vuorollaan. Vaan kyllä sinä saat nyt olla
yksinäsi.»

Sepä vaikutti Katriin hyvää, kun näki, että minua ruvettiin kurittamaan
aina kun hän kanteli ja kertoi vikojani vanhuksille. Hän alkoikin kerta
kerralta lisätä ja lisäysten kanssa viedä äidille. Tästä pilausikin
välimme sikseen. Minä koettelin salakähmässä käsirysyllä kostaa sitä
Katrille, vaan eihän siitä tullut kahta valmista, kun olin niin paljon
nuorempi. Mutta sydän ei ollut sen sulempi: koettaa sitä vaan piti,
tuli tuohta tahi malkaa, kävi syvin tahi matalin. Vaikka Katri voitti,
niin oli hän heti valmis kantelemaan minun ilkeyksiäni, josta hetikohta
tukkani pölisi. Vaan siitä ei ollut apua kuin siksi aikaa.

Katri kun oppi siihen, että äiti uskoo kaikki hänen sanansa, niin
rupesi käyttämään leikkikalunaan minun pahaa sydäntäni. Aina nääritti
ja kiusasi minua, että sai suuttumaan, ja siitä hän äidille sanomaan.
Niinpä eräänkin kerran olin Samppaa souattamassa ja siinä vuoleskelin
puikkoa kärkiniekalla puukolla, kun Katri taas tapansa mukaan härnäsi
ja lupasi lähteä äidille sanomaan jotakin ilkityötäni ja menikin jo
juosten pihalle. Silloin pisti vihakseni, että viritin puukon hänen
jälkeensä. Puukko sattui käymään jalkaan ja teki vähäsen haavan. Nyt
olikin syytä ja hyvä todistus. Silloin näytti asiani olevan sillä
kannalla, ettei vähillä selviä, kun äiti tuli kouran täysi varpuja
toisessa kädessä -- ei isojen asioitten aikana piisanneet pirtissä
olleet kuluksi pieksetyt vitsat. Tuli säihki äidin silmistä, kasvot
olivat vihasta punaset. Kun alettiin paljaaseen selkääni ravistaa sillä
varpukoprajaksella ja vielä tukasta pyörittää, koski niin kipeästi,
että pyörryin nimeni tietämättömäksi. Kuinka kauvan lie sitä kylpyä
kestänyt ja mitä lienee tehty, en osaa sanoa. Heräsin vaan kuin unesta
ja pyörin maassa makkarana, tuskissani kirkuen ja voivotellen, kun koko
ruumiini paloi kuin tulessa. Vähän toimeta kun aloin, niin äiti alkoi
vannottaa, etten vasta olisi niin tottelematon. Vaan tuskat olivat niin
ankarat, etten voinut puhua. Mutta äiti uhkasi uudestaan piiskata.
Silloin nousi tuska mieleeni, kun tiesin että ilman en pääse enkä
mitenkään saattanut ruveta anteeksipyyntöön. Pyörryin uudestaan. Kun
toimesin vähän, alkoi äiti sitä samaa virttään. Tosin siinä ei olisi
ollut pitkä läksy, sanoa vaan: annahan, äiti kulta, anteeksi, en vasta
tee semmoista. Mutta niitten sanain sanominen oli vaikea. Muu kun ei
auttanut, niin huulillani ne höpötin ja halasin äitiä. Siihen luuloon
kuitenkin jäin, että minussa ei ollut syytä ollenkaan, että liiaksi
viattomasti sain kärsiä.

Katkeamaton viha istuutui sydämmeeni siskoani kohtaan, ja yhä hän
osasikin sitä kartuttaa. Eikä se ollut kiitettävä sopu Sampankaan
kanssa. Pakostahan sitä piti hoitaa silloin kun olivat näkemässä, vaan
kun lie kahden jääty, niin sai elää omillaan. Minä pojan kiles en
malttanut pysyä siinä yhdessä sijassa aina kuin vanha koni. Vilhakka
luontoni ei asettunut, vaikka kuinkakin kuritettiin. Senpä huomasivat
vanhuksetkin, että ei tule oikeata lapsen hoitajata, jos miten
opetettaisiin.



IV.

Vankeudessa.


Kun minusta ei tullut vanhuksille kelpaavaa kalua, jätettiin minut
kotiin yksinäni silloin kun muut kesäseen aikaan siirtyivät töille
ulkokausteella. Pistettiin pönkän taakse. Varsinkin heinäaikana sain
olla pitkät päivät vankeudessa.

Muistan ikäni, kun ensikerran jätettiin pönkän taa koko kesäseksi
päiväksi. Ruuaksi pantiin voileipä ja kupillinen piimää ja lyötiin
salpa lujaan oven päälle. Koetin rukoilla ja itkeä, vaan se ei
auttanut. Sinne jäin ja oven edessä itkerehdin siksi kunnes väsyin ja
uni tuli. Kun heräsin, tuli sama työ eteen. Syöntiä en muistanut
ollenkaan.

Vihdoin viimein tuli äiti ja tapasi minut itkemässä ja silmiäni
hieroskelemassa. Niin olin hieronut, että olivat turvoksissa, kohta
umpeen turistumassa. Äiti torui ja kielsi hieromasta. Mutta kun niitä
karvasteli, niin en saattanut olla hieromatta vieläkään. Silloin
tarttui hän tukkaan ja pelmuutti että niskasuonet ruski. Ärjyi, että

»vieläkö itket, hä, vieläkö itket?»

Itkuani kun en voinut pidättää, niin haki sujuvan kepin ja nuhitti
sillä kuin lampomusta koiraa.

Huomissa päivänä oli taas sama kohtalo, vaan en silloin tohtinut itkeä
enkä silmiäni hieroa, kun äitini tuli kotiin. Ja muistin syödä
ruokiani. Ja siitä äiti kiitteli.

Sitä menoa kesti, samaa vankeutta. Siihen aloin tottua sen verran,
ettei niin itkettänyt, vaikka eihän tuota olisi jaksanutkaan enään.
Tuntui kun olisivat kuivuneet vesilähteet, joista karvas mieli imee
kyyneliä. Ainoastaan välistä tuli sydäntä värisyttävä, katkera puuska,
niin silloin muutamia pieniä helmiä vierähti kasvoilleni.

Tuohon ikävyyteen umpipäähän haudattuna istuin yksinäni päivän
päivältään. Mutta eräänä päivänä alkoi penkin alta kuulua jonkunmoista
liikettä, jota minä tirkistelemään ja katsomaan. Vähän ajan perästä
näin elukan, joka hiljakseen mateli penkin aluksia, keltasen ja valkean
kirjava elukka. Se oli mielestäni ihmeen kaunis ja toivoin, että kun ei
milloinkaan menisi pois. Koettelin ottaa käteeni, vaan se kun alkoi
kähistä, niin minä näin, ettei se sille kelpaa. Muulla koettelin
kesyttää. Hain piimäkuppini, panin sen lattialle eteen sille. Sepä
rupesikin paikalla syömään, tokasi kuin lintu aina sitä piimää suuhunsa
ja nosti sitten päänsä pystyyn. Aina tokasi ja aina nosti päänsä
pystyyn ja sitä tekosta teki kauvan aikaa. Se oli minusta mieleen.
Olisin antanut kaikki ruokani sille niin ihmeen kauniille elukalle.
Vaan sepä aikansa syödä vintattuaan vetäytyi kokoon niin kummalliselle
kiemuralle, että sitäkös ihmettelin ja rupesin taas ottamaan käsiini.
Vaan se rupesi kähisemään ja pani suunsa niin vihasen näköseksi. Sitten
kun heitti sähisemästä, niin lipsutti ja luikutti kieltään niin
vikkelästi, etten erottaa tahtonut. Minä kun näin, ettei sille kelpaa
minun hyvittelyni, niin annoin rauhassa nukkua siinä lattialla.
Istahdin vaan viereen ja katselin sitä keltasen kirjavata, somasti
tehtyä vyyhtiä. Olisin suonut olevan sen käsissäni. Mutta se aikansa
siinä oltuaan oikaisihe hiljalleen suoraksi ja lähti mutkaillen mennä
loirottamaan pois penkin alla olevasta reiästä, joka oli lahossa
seinähirressä. En olisi mielelläni päästänyt ja tartuin häntään, kun
oli siinä reiällä menossa. Vaan se oli kylmä ja liukas, niin luiskahti
kuin matikan pursto ja niin se meni. Tuntui elämäni paljon
hupasemmalta, kun olin saanut semmoisen toverin kanssa oleskella.

Huomenna kun jäin taas siihen entiseen tilaani, niin odottelin
tulevaksi sitä eilistä kaunista elävää. Ja kun ei sitä näkynyt pitkään
aikaan, luulin, ettei tulekaan. Mutta vihdoin kun jo olin herennyt
odottamasta, havaitsin kirjavan elukan kuljeksivan penkin alla. Heti
pyöristyi silmäni, ja kun niissä päivän valossa kimalteli vedet, niin
se elukka toisinaan välähteli silmissäni koiran korkuisena ja ne
kirjavat sen selässä oli niin moniväriset, ett'ei siihen olisi
piisanneet vesikaaren kaikki värit. En joutanut siekailemaan, vaan
kopoin piimäkuppini, vein eteen, ja se rupesikin syömään entisellä
tavallaan ja loikuili eilistä rohkeammin ympäri pirttiä. Paistoipa
aurinko muutamasta ikkunasta lattialle, niin hän siihen
päiväpaisteeseen vetäytyi taas semmoiselle kiemuralle kuin eilenkin ja
minä rupesin viereen köllöttämään. Siihen nukuimme kumpanenkin. Kun
heräsin, niin se lasista tuleva pienonen valolevy oli kulkenut monta
kyynärää syrjään eikä näkynyt makuutoveria. Hyppäsin katselemaan ja
havaitsin ilokseni, että se oli siellä piimäkupilla appamassa. Menin
sinne taas luokse, ja nyt ei ollut mihinkään ikävätä. Sekään ei
arastellut enään, vaan antoi silitellä itseään.

Joka päivä tuli se kun palkattu sinne pirttiin ja alkoi itsestään etsiä
piimäkuppia, jonka minä heti juoksutin eteen. Tarjosin voileipääkin.
Leipää toisinaan tokasi, vaan voita ei huolinut, lieneekö suolaa
moittinut.

Pyhänä ja silloin kun oli muita ihmisiä kotosalla, niin ei näkynyt
sitä. Minä kerroin kauniista elukasta muille, vaan ne eivät saaneet
päähänsä, että mikä se olisi. Luulivat, että mitä lienen kerran
unissani nähnyt, niin sitä muistelen, ja siihen luuloon jäivät. Minulle
oli ihan sama, jos jäivätkin. Minut kun jätettiin vaan yksinäni, niin
se silloin tuli. Oli koko pitkän kesän jokapäivänen vieraani, ja minä
pidinkin siitä enemmän kuin veli Sampasta ja sisko Katrista.

Vaan syksykesällä äiti tuli keskellä päivää kotiin rieskan tekoon.
Minulla oli paraallaan vieraani luonani piimäkupin vieressä kiemurassa.
Se äidin nähtyään alkoi hommata pois lähtöä. Vaan äiti koppasi halon ja
löi kuoliaaksi sen elukan. Minä itkemään katkerasti. Itkin, enkä voinut
asettua, vaikka käskettiin, ja siitä sain taas kuria, että olin
tottelematon.

Muut kun tulivat kotiin, niin äiti kertoi heille koko tapauksen ja
miten minä olin niin houkka, että itkin käärmeen kuolemata. Siihen muut
sanoivat, että

»ei ole paljon ihmisen luuta, kun semmoista säälii. Kuoharikin
kammoksuu käärmettä, niin tämä meidän lapsi syöttää ruokansakin
käärmeelle.»

»Käärmeen tuo lienee sukuakin, kun hän on niin tottelematon», sanoi
muutama joukosta.

Tuota heidän puhettaan en ollut kuulevinani, surin vaan sen käärmeen
kuolemaa. Juoksin pois katsomaan rauniolle, jonne se oli pantu, että
eikö se alkaisi virota. Vaan eihän se vironnut, joka kerran kuollut oli
ja jonka pää oli aivan repaleina.

Karvas oli mielestäni katsella kuinka se siinä kuolleena makasi.

Mitähän se silloin minusta ajatteli, kun en minä sitä suojellut. Kun en
minä ainoata ystävääni suojellut.

Mitään hupaa, mitään toveria, mitään aikani hauskaa tuossa
loppumattomassa, kolkossa vankeudessani minulle ei jäänyt, siinä meni
minulta kaikki. Vesikarpaleet heruivat poskilleni.



V.

Karkasin metsään.


Se kesä meni semmoissaan ja tuli talvi. Välimme sisko Katrin ja veli
Sampan kanssa ei siitään somentunut. Riitaa ja rätinää oli Katrin
kanssa, ja Sampan hoito oli minusta karvasta kuin terva. Minä sain
nöyryytystä, vaan sydämmeni ei ottanut nöyrtyäkseen.

Seuraava kesä kun tuli, oli se minulle samanlainen kun mennyt. Samppa
vietiin Katrin kanssa niitylle ja minut jätettiin taas pönkän taakse
siihen entiseen puolipimeään pirttiin. Koettelin rukoilla miten vaan
osasin, lupasin olla nöyrä ja kuuliainen, vaan ei siitä heltynyt
ylivalta. Piimäkuppi, leipäkannikka ja sen päällä vähän voita tuotiin,
salpa oven päälle lyötiin ja sanottiin:

»Kyllä siellä ei ole hätää, ilman pahoissa juonissasi itket, vaan kyllä
siellä sulaa sydämmesi.»

Olin kuudennella ikävuodellani, siis kaikkein kilhuimmallani metsässä
ja niityllä juoksentelemaan. Mutta menepäs nyt, kun olit oven taakse
salvattu, koko kesäksi salvattu neljän seinän sisään.

Kyyneleet tunkeusivat silmiini ja vähän väliä ryöstäysi syvä huokaus.
Nousin katsomaan ikkunasta ulos. Kaunis oli ulkona päivä. Lampaan
vuonat tanhualla hyppivät ja kippelehtivät. Minun kävi kateeksi niiden
tila. Aloin miettiä miten pääsisin ulos. Kävin pukata rysäyttämässä
ovea, että eikö olisi unehtunut pönkkä pois. Vaan ovi ei mahtanutkaan,
sama kuin uunin kylkeä olisi puskenut. Karvaaksi painui mieli. Entäs,
jos sären lasin? Vaan samassa näin aivan kuin silmissäni äitini,
karahka kourassa, ja valtasi minut semmoinen pelko, että kauhisti.

Olla täytyi siis niin kun olin pantu. Vaan mietteet poispääsemisestä
kun kerran olivat mieleen johtuneet, niin jatkuivat edelleen. Ja illan
tullen tulin siihen päätökseen, että huomenna karkaan. Aamusella
ennenkuin työlle menevät kätkeyn olkilatoon. Sitten kun ovat menneet,
lähden kävelyyn, menen vaikka minne asti. Joku hyvä ihminen ottaisi
pojakseen. Minä kuvailin sitä niinkuin jo olisi tapahtunut. Vaan
seuraavana aamuna, kun panin toimeen päätökseni, kävi huonosti.
Löysivät minut olkiladosta hetken haettuaan ja äiti jo siellä antoi
kukakäskyä oikein tuntuvasti. Niskatukasta talutti hän sitten
kartanoon, työnsi oven raosta sisään ja iski pitimen ovelle. Huusi
sitten:

»Menepäs, poika, nyt pakoon.»

Katri äidin kumppanina häsysi ja akkunan takaa huusi:

»Tule niitylle, siellä on marjoja.»

Niin mieltä karvasteli, että hampaat puristausivat yhteen ja vasta
kotvasen ajan kuluttua purskahti itku, tuli äkkiä kuin ukkosen sade.

Mutta karkaamis-ajatus ei ollut kuitenkaan täydellisesti haihtunut.
Uudestaan se elpyi taas, ja tuli entistä valtavammaksi. Minä päätin
karata metsään. Sieltä eivät löydä, kun juoksen kauvas. Tehty on työ
alotettu. Ja toivo taas hivensi sen päiväistä vankeutta.

Ja kun seuraava päivä tuli, otin aitani ajohevoset, lähdin kapistamaan
alle ilman aidattoman. En tiennyt mikä tien päässä lienee, menin sitä
soittuaan, juoksin minkä minusta lähti, riensin kuin petoa pakoon. En
uskaltanut tuskin hengittääkään, pelko ajoi takaa. Pelotti, että jos
joku näki minun lähtevän ja lyöttyi perään. Viimmein alkoi lääpästyttää
ja sain rohkeutta katsomaan jälkeeni, että näkyykö jälestä ajajaa, ja
kun ei näkynyt ketään, silloin remahti vapauden päivä silmissäni
valoisimmalleen, silloin puhalsin tyhjäksi tuon paisuneen rintani ja
siinä puhalluksessa laskin tuulen teille kaikki katkerat muistot
kärsimisistä. Ikäänkuin voitosta sykki sydän.

Muutaman vaaran liepeellä oli nuori, aukea aho, jolla oli paljon
puolikypsiä puolukoita ja muutamia lyhyviä vatunvarsia, joissa oli
oikein mustanpunakoita, suuria meheviä vattuja. Sille aholle oli
kokoontunut suuri lammaskarja, joka niitä puolukoita syödä roplasi.
Siihenpä asetuin minäkin ja aloin katsella niitä vattuja, jotka
maistuivat paremmalta kuin vattu. Olin vapaana ja mieleni oli
samanlainen kuin noilla pässikaritsoilla, jotka tuolla körysivät
keskenään ja välistä aina kapusivat suurelle kivelle. Minäkin hyppelin
ilosta, laittausin siihen lammasjoukkoon. Katselin niitä vattuja ja kun
niitä ei ollut, niin selvittelin kypsimpiä puolukoita suuhuni. Sen
lystimpää en luullut olevan kellään tässä maailmassa. Ei ollut vilu,
tuntunut ei nälkä. Kotiin en ajatellut mennä koskaan. Kaikki tuntui
olevan paremmasti kuin kotona.

Ilma oli lämmin ja kaunis, tyyni poutapäivä oli. Vaan iltasella tuli
hyvin julma ukkosen sade. Pilvi kun alkoi nousta ja liketä sade, niin
silloin lampaat alkoivat juosta reklittämään ahon laidassa olevaan,
tiheään kuusikkoon. Siinä näkyivät jo ennenkin käyneen, koska olivat
aivan mustalle mullalle kuluttaneet kuusen juuret. Siihen lampaat
asettuivat sadetta pitämään kuin kotiinsa, rupesivat maata ja märehtiä
vippasivat vaan niin rauhallisen näkösesti, eikä yksikään näyttänyt
minusta pitävän väliä olinpa missä tahani. Pilvi nousi, ukkonen löi
tulta niin hirveästi, että punasena läimähteli pilven savuavan näköset
liepeet ja vettä alkoi tulla kuin saavista olisi kaatanut.
Lehdikkömetsä kohisi kuin koski, ja tuuli riuhtoi puitten latvoja, että
luuli mukaansa vievän. Tuo oli vähän kamakkaa, vaan kun lampaatkaan
eivät pelänneet, niin en ollut minäkään tietääkseni. Asetuin vaan
istumaan hyvin tuuhean, pitkäoksasen kuusen juureen, ja siihenpä
tunkeusi lampaitakin mikä sopi ja asettuivat nukkumaan miessä
huoletonna yöteloilleen. Minäpä kanssa työnnyin kahden lampaan väliin.
Toisella oli kello kaulassa, kaunis kahdeksasoppinen vaskikello, ja se
emä oli niin kesy, että käsiäni nuoleskeli, minä taas sen kelloa
katselin ja väliin aina soittelinkin. Mutta pian uni silmät ummisti ja
siihen nukuin ihan henkihieverinä kuin hako.

Heräsin kellojen kilinästä, kun lampaat puistellen pemistellen itseään
kiireimmän kautta puittivat aholle etsimään mitä murua löytyisi
eineeksi.

Minäkin laittausin pystyyn. Vaan äkkiä sälähti korviini kimakka,
uhkaavan sointunen naisen ääni, että

»täälläkös sen riivattu olet?»

Säikähdin, että lysähdin polvilleni, värisin, että joka luun solmu
lotisi. Vallaton itku purskahti, eikä ollut tointa paeta. Tiesin kyllä
mikä oli tulossa. Äitini sisko, vanhanpuoleinen nainen seisoi edessäni.
Silmät seisoi hänellä päässä, ja hampaitaan purren tarttui hän kiinni,
nakkasi olalleen kuin jonkun pyydyksestä saadun otuksen. Uhkaellen
kantoi kotiini.

»Sinua kuritetaankin nyt niin paljon, että tottelet. Entiset kuritukset
ovat olleet vähät.»

Ja minä sainkin kuritusta, että sitä kuritusta tottelin, en uskaltanut
paeta toista kertaa. Ymmärsin, että oli tyytyminen pönkän takana
olemaan.

Siinäpähän kesä meni.



VI.

Työnteossa.


Heinä kun saatiin tehdyksi ja leikkuut leikatuksi, niin äiti alkoi asua
kotosalla. Minäkin sain vähän vapautta, ja nyt oli Samppakin jo
vahvistunut, ettei tarvinnut souvatusta. Se vanha kätkytkin oli jo
hävinnyt koko talosta. Vaan välit ei meillä Katrin ja Sampan kanssa
paranneet siitään. Katri ei ollut heittänyt pois kielen pieksämistä.
Samppa taas kun vahvistui, niin alkoi kyetä kanssani nätelemään. Minä
kun pahan sydämmeni tähden olin joutunut sortotilaan, niin hän hoksasi
sitä jo pienenä käyttää hyväkseen. Hän pakkausi minun kanssani
nätelemään, kun ei hänelle suotu minkäänmoista leikkikalua paremmin
kuin muillekaan. Hän kiersi minua kuin paha pässi karitsa, että oli
ristinä joka paikassa, ja kun lien sitten sattunut sysäämään häntä
vähänkään, niin silloin oli jo vankumassa ja ränkymässä kuin päästään
leikattava. Se lankesi luonnosta, että minulle siitä selkään
loikutettiin, olipa syy kenen tahansa. Sanottiin vaan, että vanhemman
pitää olla viisaamman ja antaa perään. Semmoisenaan se meni aika
edelleen, viikko viikon perästä.

Tuli kesäkin taas, vaan sitte sain jo seurata työmiehiä sekä niitylle
että pellolle. Nyt luulivat vanhukset minun voimistuneen niin, että
kykenen työhön muitten mukana, ja niinpä ajettiinkin aamusella ylös
silloin kun muutkin lähtivät työhön. Se tuntui liian vaikealta taas
vuorostaan. Niittämään pakotettiin, vaan eihän siitä tullut porikkata.
Jälki tuli kuin lehmän syömä, että hävetti itseänikin. Silloinpa olin
virkani menettänyt ja pantiin lehtiä taittamaan. Niitä kyllä rupesi
tulemaan kuin turkin hiasta, kun vaan olisi voimia riittänyt. Vaan
siitä tahtoi olla risti, ja nälkä pakkausi lopulla rupeamaan ihan
yhdeksi taloksi, kun ruokaa ei annettu minulle tiheämpään kuin
aikuisillekaan henkilöille. Semmoisen poika palleron luultiin kestävän
miehen rinnalla. Tosinhan minä tavallani kestinkin, vaan huonomman se
väsymys ensiksi voitti. Iltasellakin iltasta syödessä kun sain ruokaa
kipeimmän nälän silmään, niin nukuin pala suuhun, että saivat muut
kantaa vuoteelle. Mutta joskus jäin siihenkin, että yöllä kun satuin
heräämään, niin palanen oli kourassani. Silloin ratuutin leipää vähän,
nukahdin uudelleen, sillä unilusikka oli makeampi, aamulla neljättä
käydessä kun piti olla matkassa.

Niin sitä mennä nuivattiin eteenpäin, ettei sen merkillisempää koko
kesänä tapahtunut. Selkäsaunojakin tuli harvempaan, kun sain olla
Sampasta erilläni.



VII.

Isoisä puhutteli kaimakseen.


Syksypuolella kesää muutamana pyhänä tuli meille paljo vieraita.
Miehiäkin oli lähemmäs kymmenen ja niitten joukossa eräs hyvin vanha ja
ryhdikkään näkönen äijä. Se kuului olevan minun isoisäni. Isoisä kutsui
minua kättä antamaan ja puhutteli kaimakseen. Enkä minäkään kauvan
viipynyt, ennenkuin menin rohkeasti, lopsautin kättä että läiskähti. Ja
samoja antimia jakelin kaikille vieraille. Sitte se vanhus kutsui
siskoani ja veljeäni kättä antamaan, vaan ne eivät tahtoneet tulla, ei
minkään edestä. Vanhempien pakotuksesta tulla kännistivät kuitenkin.
Vaan eihän siitä tullut oikeata kalua siitäkään annista. Isoisälle vaan
pistivät kuin joku pikkukapine olisi ollut muilta salaa kouraan
pistettävä ja sen kanssa mennä kyykkäsivät karsinasoppeen, josta
alkoivat katsoa ällöttää kuin lehmä uutta konttia. Muuan niistä
vieraista sanoi, että

»tulee raitis mies tästä Tapanista. Ei tämä ujostele enään. Nää toiset
ovat ujompia.»

»Ei sillä Tapanilla ole häpyä ujostella ketään», sanoi äiti. »Vaikka
olisi minkälaisia vieraita, niin siellä se on joukossa. Jos
kieltäisikin, niin eihän sille lie suusanasta apua, se ei tottele, kun
ei vaan keppiä ottane. Nämä toiset ne vaan kyhnöttävät, ei ne nämä
pakkau vierasten jalkoihin.»

Vaan siihen sanoi ukko, että

»rohkeus ei ole vika, vaan se on tapa. Oraasta se touko tutaan. Kyllä
sen näkee että kaimasta tulee mies. Kunhan joutuu viidesti
viisitalviaaksi, niin ei ole kutaleilla asiaa sen nokan alle sateen
pitoon.»

Vaan äitini, joka oli melkein toivoton minun oikeamisestani ihmiseksi,
alkoi vaikeroiden selvittää minun puoliani vieraille:

»Ei se olisi tyhmä Tapani, vaan se on niin tuiki tottelematon ja
äikkäpäinen, että se ei taivu hyvällä eikä pahalla. Ei sitä vailla,
että sitä ei ole kuritettu, vaan siitä ei ole apua. Se on niin
pahankurinen ollut aivan pienestä lähtein näitten toistenkin sikiäin
kanssa, että on kynsiä niiltä silmät pois. Ja sitä on kuritettu
kurittamallakin, vaan sille ei ole tehoa. Sanotaan, että nuijien
pojasta pahasta, vaan aivan pahasta ei nuijienkaan. Mutta täytyyhän
sitä kuitenkin koettaa minkä voipi. Raamattuhan sanoo, että joka vitsaa
säästää, se vihaa lastaan. Siitähän ei ole Jumalan edessä vastuuta, kun
koettaa ohjata ihmisten polulle hyvällä ja pahalla minkä vaan voipi. Ja
sanotaanpa niinkin, että silloin vitsa pitää vääntää kun vääntyy. Ja
yrittänyttä ei laiteta», puhua laapotteli äiti ja huokaili vahvasti.

Eräs vieraista sanoi, että

»elkää tyhjää huolehtiko Tapanista. Siitä ei vielä tiedä ei uuta eikä
aata. Se vaan on pääasia, että on vilkasluontonen, niin silloin siinä
on vara mistä lähteä, sitte kun se mieheksi joutuu. Vaan joka on jo
tyhmä lapsena, niin se ei sen viisaammaksi tule aikuissakaan. Eihän
tuonikaan tyhjästä saa, eikä tauti päästä paljaasta. Ei tyhjästä voi
järkikään kehittyä.»

Niin puheli vieras aivan kuin minun puolestani ja sanoi vielä, että

»Nähtiinpä tuo Pekolan Risto. Siitä nyt mustilaispojan kokosena ei
luullut tulevan ei kolmen koiran syöttäjää, vaan kyllä se nyt miehestä
moukasee. Se ei olekaan jokaisen räkänokan narrattava.»

»Mikä tuo nyt on Pekolan Risto? Suruton miehen roikale. Kyllähän sillä
on sitä maailman viisautta, vaan kyllä taitaa Jumalan edessä lyhyeen
loppua viisautensa. Ja sepä se juuri onkin, että nuorena pitäisi
ihmislapsi saada vakautumaan ja pois siltä maailman hurjalta tieltä
vierautumaan. Ja ensimmäinen ehto on se, että lapsen pitää nuorena
oppia rakastamaan vanhempiansa. Joka sen käskyn rikkoo, niin se
rangaistaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Minä pidän sen
muistossani eikä meidän lapset saa olla niin vallatonna kuin Pekolan
Risto poikasena. Ja niinpä ei poikasena ole paljon jalkansa jatkuneet,
kun vielä pyhäillat löi koppia ja kirppasilla räiki kylän
poikaviikarien kanssa. Kaunis kunnia tämä! Vielä te viitsitte lasten
kuullen sen miehuutta ylistää», puheli äiti oikein tosissaan.

Mutta minä kun kuulin, että ilosuus kelpaa vieraille, niin tulin vaan
ilosemmaksi ja tein kaikenmoisia sukkeluuksia. Muun muassa otin
laudalta pikkusen harmajan lankakerän, solmisin sen purkautumattomaksi
ja jätin siihen jukkoa parin kyynärän verran. Lähdin sitä sitten
vetelemään siinä luulossa, että ehkä kissan poika huomaa, kun näkyy nyt
olevan niin leikkituulella. Eipä pitkältä tarvinnut vetääkään ennenkuin
kasahti pienonen harmaa elävä sen kerän kimppuun, otti sen hampaittensa
ja käpälöittensä väliin, kemmahti selälleen, löi painia sen kanssa,
potkia riksutti taivasta kohti, kipruili ja mulkerehti. Siitä hyppäsi
kahdelle jalalle, taas paiskausi selälleen ja potki ja telusi kerän
kanssa, ja aina kävi sen innolle kun minä hiljalleen nykäsin sitä
kerää. Välistä heitti irti, loikastausi vähän syrjään, vaan kun minä
liikutin kerää, niin silloin ropsahti taas kynsin hampain siihen
käsiksi ja telkkusi ja mäiki sen kanssa, että vanha kissakin tuli
siihen yhteen nujuun toiseksi sääksi. Ja sitte siinä vasta elämä rupesi
lentämään, kun ne yhdessä rupesivat kemuamaan. Se nauratti jokaista
vierasta, että katketa olivat, ja kutkutti se minuakin aivan sydäntä
myöten. Joku vieraista sanoi, että

»kyllä tuo poika hoksaa ne lystipaikat.» Vaan silloin tuli äiti ulkoa,
mulautti minuun silmänsä kuin kellokaslehmä siihen, jonka hän on saanut
pelkonsa alle ja tahtoo, että pitäisi siirtyä tieltä pois. Äiti ärjäsi,
että

»joko sinulla taas on muuan piruus siinä harjoitettavana? Älyätkö vai
tahdotko häntäluusi päälle.»

Silloin piti totella. Menin isoisän viereen rahille istumaan.

»Lyhyeltä on virsi kaunis», sanoi isoisä äidille, joka rupesi yhä
jatkamaan riitelyään.

Vaan en minä siinä malttanut kauvan istua, lähdin kävelemään ulos
vetäen jälessäni sitä lankakerää toivossa, että kissa ehkä sen huomaa
ja tulee jälessä. Silloinpa juoksi Samppa jälkeen ja polki kerää, että
katkesi jukko. Suututti se minua. Minä pukkasin häntä ja ryöstin pois
keräni. Samppa rupesi itkeä värnöttämään. Samassa tuli äiti, jauhoi
tukkaani, niin että säkenet silmissä vilisi, otti kerän ja antoi
Sampalle, joka sitä katseli kuin pulliaishaukka kiiluvin silmin ylpeänä
voitostaan. Vaan vieraista muuan sanoi, että

»nyt oli tuon toisen pojan syy, ei olisi pitänyt Tapania kurittaa.»

»Tapanin pitää huimemmalleen antaa perään. Mitäs rupesi koko peliin.
Muistaa vasta istua tyynessä. Ja ei ole sitä vailla, että niistä
joutavista ei olisi kielletty, kyllä se on saanut muistipaloja useammat
kerrat. Mutta oikean ihmisen tavalla se ei kyllä pysy siunaaman aikaa.
Sen on jo lapsena saanut sielun vihollinen riivata ja sokaista, että ei
anna kuritustakaan totella. Toisia lapsia niitä ei ole tarvinnut monta
kertaa piiskata eläessään, vaan näettepä miten ne ovat vakaat kuin
vanhat ihmiset. Jo sitä on lysti nähdä tuommoista lasta kuin tuokin
Katri on. Se ei ole ikänään särkenyt korvia ei vanhemmiltaan eikä
muilta.» Syvästi huokaellen meni äiti asioilleen.

Vaan äidin nuhdesaarnaa en saattanut ottaa omakseni.



VIII.

Metsässä isoisän kanssa.

Isoisäni jäi meille. Hän oli ollut syntymäkylässäni ruotilaisena kaiken
aikaa, minkä me olimme olleet sieltä poissa. Nyt pitkästä kotvasta
kyläili poikansa kotona. Eräänä päivänä hän alkoi tuumailla, että

»ruvetaanpas me kaimakset lintuja pyytämään. Niinhän sanotaan, että ei
tule liha linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta.»

»Ei ole teissä linnunpyytäjää», sanoi isäni. »Meidän lintumaat ovat
siksi kaukana.»

»Kyllä me ne taipaleet vielä jaksamme kulkea, ja eihän meillä olekaan
piiskaa laidalla. Kuletaan mikä jaksetaan ja sitte levähdetään», sanoi
ukkeli.

Aamulla päätettiin lähteä. Minua ei tahtonut nukuttaa, niin oli hyvä
mieleni, kun pääsin vieraan kanssa niin hupaiseen työhön. Aamusella kun
lähdettiin aijottuun työhön, niin mieli tuntui olevan vähän paremmalla
sijalla. Minä hyppelin ja lentelin kuin siipiorava, silkoilin sinne ja
tänne, juoksin edes ja taakse kuin metsäkoira. Päästiin sitte metsään,
ja siellä rupesi ukko niitä pyydöksiä tekemään ja minä autoin minkä
voin. Iltapäivällä lähdettiin kotiinpäin. Käveltiin vähän matkaa, niin
istui telolle ukko ja sanoi, että

»tie käydä, hako levätä, haon vierus haukotella.»

Otti hän piippunysänsä, pani siihen rouheita, iski tulen, alkoi
vedellä, ja siinä hän tupakoidessaan rupesi minulle puhumaan
muistojaan. Kirkkaina loisti ukolla kuoppaan painuneet elävät silmät,
kun hän kertoi elämänsä vaiheita. Siinä hän kertoi nälkävuosista,
kalliista ajoista, tapausten edellä käyneistä luonnon ilmiöistä ja
ennustuksista, Ruotsin kuninkaista, joitten alle hän oli kuulunut,
niitten hyvistä ja huonoista puolista, Suomen surkeasta tilasta, sen
paljo kärsineestä, kuitenkin voittaneesta kansasta. Hohtavia suuria
karpaloita pyöri ukon tummille, kurttuisille poskipäille niitä
kertoessaan. Ja silmiäni räpäyttämättä, suu kolmantena korvana
kuuntelin hänen tarinoitaan. Ukkeli kun huomasi, että niin halulla
hänen kertomustaan seurasin, tuumasi, että

»laaja se on uroon tarha. Tyvessä vielä olet, poikaseni, enemmän tiedät
kun olet latvassa. Siellä tulet näkemään tuulenkin, tuiskunkin aina
vastarantasenkin. Tikka on kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi. Ei
sitä tiedä lapsena, minkälainen on olla aikamiessä.»

Levähdettyään nousi ukko, otti tien vieressä olevasta raitapehkosta
vesan, siitä leikkasi kepin, lähti kävelemään ja tuumaili:

»Hiljaa se huono käypi, sauvan voimaton pitääpi, niin sanoivat ennen
vanhat. Ja tosi tuntuu olevankin. Ei tunnu olevan miehestä menneestä
eikä tuiki tulleesta. Niin ne olivat minunkin jalkani keveät sinun
ikäsenäsi kuin sinulla nyt, vaan matka on vienyt eväänsä.»

Niin tuumaili ukko, kun käydä koppasi keppi kolmantena jalkana. Minä
vaan siemakehdin ja suikelehdin ukon ympärillä. Menin aina eteen
katsomaan, kuinka ukko astua vinnasi. Hiki valui vanhuksen päästä, että
suortuvassa oli hopeaiset hapset, jotka valuivat imekkeinä
kurttuiselle, mustansiintävälle kaulalle, ja märkinä olivat kaikki
nahka-aallot, jotka aika oli ajanut kokoon ukon kasvoille. Löyhällä
näkyi olevan vanhat paikkaset sarkahousujen lahkeet ukon polvissa,
jotka askelta tehdessä horjahtivat puoleen ja toiseen. Välistä oli
toinen jalka toisen ristinä.

Matkallamme sattui noin parin sylen levyinen joki, jossa oli yksi
sujuva puu hakattu portaaksi. Minä yritin sitä myöten juosta vitasemaan
yli, vaan ukko kielsi ja sanoi, että

»Muistapas poikaseni vanhain sananlasku, että syli puuta, vaaksa vettä,
askel paikkaa pahaa miehelle surmasijaksi. Hakataanpas puu toinen tähän
kumppaliksi. Vara ei venettä kaada, eikä tuki suovaa alenna. Parempi on
katsoa kuin katua. Tulee kyllä vahinko viisaallekin, mutta tyhmällä se
on toisessa kädessä.»

Ukko hakkasi puun ja tulimme yli joesta. Siinä tuli erään talon isäntä
vastaan. Hän ihastui nähdessään ukkoa, tervehti ja kummasteli:

»Kun vielä jaksatte kulkea näin pitkät matkat.»

»Vielähän sitä on kynttä ketoon pistetty», tuumasi ukko, »vaikka ei
sitä ruton sataa vuotta eletä. Minkä minunkaan käyntini ei joutuisata
ole, vaan aina olen seisovan puun kuitenkin jättänyt.»

»Miten vanha nyt on äijä?»

»Yhdeksänkymmentäseitseman vuotta on minun kerälläni ajan solmuista
lankaa. Siellä on jo monta mutkaa matkalla. Vaan pää tuntuu tulevan
vetävälle. Maa tuntuu alkavan puoleensa minua vetää. Vuosi takaperin
olin paljon topakampi, vaan tosi näkyy olevan kuin sanotaan, että vuosi
vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa. Vaan mihinkäpä tästä
mentänee, täällä täytyy olla niin kauvan kuin henki luita lämmittää.
Eikä minun aikani kulu yhdessä kohti, kun vähänkin pysynen pönkilläni.»
Näin puheli ukko vähän sammaltavalla äänellä, tarjosi pitkävartista,
suonirikasta kättään sille isännälle, pyörähti ja lähti astua
telläämään kotiin, ja minä koiran asemesta välistä edessä ja välistä
jälessä.

Kotiin tultua äiti antoi iltasen, laittoi vuoteen, ja me lähdimme ukon
kanssa vierekkäin nukkumaan kuin työmiehet konsanaan. Ukko nukkuikin
heti, vaan minä, vaikka olin kyllä väsynyt, en nukkunut pitkään aikaan,
ukon kertomukset kun lisäsivät ajatuksiani. Elämä tuntui niin
suloselta. Siinä vieressäni oli semmoinen aarre, niin hyvä ystävä,
jommoista en tiennyt aavistaa olevan koko maailmassa.

Olipa ennen pitkää uni varastanut minutkin toiseen elämään, jossa näin,
että minulla oli kaunis kylvöpelto, niin kauniit, terhakat, hyöteät
oraat, jonka oli isoisäni kylvänyt, vaan heti tuli ankara myrsky, joka
ruhtoi ja reutosi ja mullan kanssa sotki kaikki oraat, ettei jäänyt
kuin juuret jälelle. Siitä heräsin. Ukko oli jo mennyt pois vierestäni.
Minä hyppäsin säikähtäen lattialle, kapasin pirttiin, kysyin äidiltä,
että missä ukko, ja kun sain tietää olevan saunassa, menin sinne,
Siellä hän oli tuohivirsuja tekemässä.

»Viikon virsua pitää, toisen viikon parsimalla», tuumaili ukko. Minä
tahdoin tekemään itselleni myös, jotka hän lupasi ja teki aivan heti.

Nyt kun saatiin aamiainen suuhunsa, silloin virsut jalkaan
kumpasellekin ja lähdettiin astua vihmomaan eilisiä jälkiä. Virsut
kitkasi jalassani, kun juosta väkellin kuin metsäkana ukon edellä,
jonka valkoset tuohitöppöset harvakseen löpsivät tiehen. Elämän koreus
ei meitä silloin kiusannut. Niin sitä vaan mentiin ja tehtiin
tehtävänsä.



IX.

Isoisäni tautivuoteella.


Se talvi, joka nyt seurasi, oli mitä onnellisimpia eläessäni. Ukko jäi
meille, ja hänen kanssaan kyönäsin kuin juottoporsas. Hänestä en jäänyt
en puunkaan taakse. Ja koko pitkänä talvena ei seonneet asiat niin
pahasti, että olisi selkään minulle annettu. Sen ukon seura vaikutti
sen. Iltasilla kun rupesimme olkivuoteelle nukkumaan, niin opetti hän
minulle virren värsyjä ja rukouksia, joita käski aina maata ruvetessa
lukea ja rukoilla Jumalaa, että ruma henki ei saisi yön pimeydessä
tehdä meille pahaa. Joka ilta hän opetti aina jonkun värsyn, jota hänen
ei tarvinnut monta kertaa parsiakaan, ennenkuin sen muistin.

Ja sillä tavoin meni talvi.

Kesä oli alussa, lehti alkoi tulla puuhun, nurmet alkoivat härmittää,
kun isoisäni sairastui melkein äkkiä. Minun kävi säälikseni, kun näin,
että ukko on kipeä, ja olisin tehnyt hänelle vaikka mitä hyvää. Itkin
hänen vuoteensa vieressä, jossa hän vielä värisevin huulin kertoi
juttuja ja väliin luki virren värsyjä ynnä muita lukuja ja kehotti
minuakin turvaamaan luojaan nuoruudessa, niin hän auttaa vanhuudessa,
kun pahat päivät tulevat.

Tautivuoteensa oli hänellä ikkunan poskessa penkillä, johon oli pantu
rahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja. Siinä hän nousi kerrankin
istualleen, katsoi ikkunasta ulos. Päänsä vapisi, äänensä värisi, kun
tuumaili harvasteesen.

»Lehti puuhun, ruoho maahan, minä marras maanrakohon.»

Sitten hän lausui minulle: »Jo nyt on, poikaseni, surman suitset
suussani, kalman käpy leuallani, tuonen ohjat olkapäillä.»

Hän painui vuoteelleen, kirkasta vettä ilmausi syviin silmäkuoppiin, ja
suurina herneinä vierähti se vuoteelle, kun vanhus päätään kallisti.
Syvältä näytti lähtevän ne tuskalliset huokaukset, joita hän kaikin
voiminsa koetti pidättää, että ei ulos tullessaan synnyttäisi
minkäänmoista ääntä. Helppoa se ei liene ollut, koska hiki juoksi joka
karvan nenästä ja tuo vanhanpuoleinen hurstipaitansa kastui kuin
järvestä nostettu. Ei hän puhunut, ei valituksen sanaa kuultu.

Minä itkin hänen jaloissaan, kun näin, että paras ystäväni oli niin
kipeä. Vaan sitä en voinut ajatella, että voipi kuolla. Viimein asettui
hänen tuskansa ja hän näytti nukkuvan, kun muu rahvas tuli kotiin
iltasella.

Aamulla kun heräsin, niin nukkui ukko rauhallisesti. Hän nukkui sitä
unta, josta ei milloinkaan herää. Minä en tahtonut oikein uskoa, että
hän oli kuollut. Menin katsomaan. Liikkumattomana lepäsi tuo illalla
tuskasta koukisteleva ruumis, kuivina olivat nuo syvät silmäkuopat,
joissa illalla kiehui kirkas vesi, kalpeana oli kurttuset kasvot, jotka
illalla tuskasta punehtuivat, sammuneet olivat välkkyvät silmät, jotka
säihkyivät kun hän kertoi elämänsä vaiheita, hermotonna retkotti tumma
käsi, joka viime vuonna niin usein silitti päätäni ja taputteli
olalleni, levollisina näkyi kuin vuori kesäpäivänä tuo tuhansien
mielenvaikutusten reutoma, satojen maailman myrskyjen murtama ja
kuitenkin voittanut korkea rinta. Autiona kuin maja saarella, jossa
ystävä ennen on asunut, oli tuo vanhanakin urhollisen ja ryhdikkään
näkönen mies, ei ollut rauniota parempaa nyt tuo kunnioitettu ystävä,
jonka sydän vielä eilen sykki palavasta rakkaudesta minua kohtaan,
jolle sulimmalla ystävyydellä toivotti Jumalan siunausta elämäni
matkalle.

Kaikki oli siinä mennyt. Karvas oli mieleni, niin karvas kuin
seitsenvuotiaan poikapalkeron mieli voi olla, kun surma teki semmoisen
vääryyden, että vei parhaan ystäväni ja hyväntekijäni. Vaan siinä ei
auttanut itku eikä valitus. Surma teki tehtävänsä.

Minä jäin orvoksi. Orvoksi jäin, sillä vanhemmistani ei tuntunut olevan
mitään turvaa, synkkä pelko vaan heidän julmuudestaan kierteli tuntoani
ja tuntui kuin olisi aina kappaleen repäissyt kierrellessään,



X.

Kissasta taas tuli harmi.


Nyt kun ei jäänyt minkäänmoista ystävää, niin rupesin opettelemaan
lukemaan, ja siitäpä sainkin huvitukseni. Aloin lukea mitä kirjoja vaan
saatavissa oli. Vanhukseni pakottivat aapelusta ja katkismusta
lukemaan, vaan minä varastausin tutustumaan muihinkin kirjoihin ja
miellyin enemmän siihen kiellettyyn hedelmään. Silloinpa vanhemmat
kokonaan kielsivät muitten kirjain luvun, siksi kun on aapelus ja
katkismus aivan selvä. Minä kun kaikkein mielusimmin luin raamatusta
kuningasten kirjoja ja aikakirjoja, joissa on niitten vanhain miesten
seikkailuja, niin vanhukset katsoivat sen synniksi ja sielun vihollisen
työksi. Siinä oli heillä selvä todistus, kun minun mieleni riensi
paremmin maallisten perään. Se oli perisynnin vika, jonka juuret piti
nuorena saada revityksi. Ja jos ei hyvästä ollut apua, niin täytyi olla
pahasta, arvelivat.

Mutta mitä enemmän komennettiin lukemaan niitä pakollisia kirjoja, niin
sitä vastenmielisemmiksi ne kävivät ja sitä enemmän halutti vaan lukea
maallisia kirjoja. Ja sepä veikin toivon vanhuksiltani. He alkoivat
vaikeroida, että

»kyllä sen näkee, että sille ei ole apua. Vaan kunhan koettaa taivuttaa
minkä voipi, niin eihän Jumalan tuomiolla anneta siitä syntiä.»

Ja siitä syystä tarkenikin selkänahkani mielestäni liikojakin kertoja.

Semmoissaan se meni aika edelleen.

Erään kerran tuli useita vieraita; oli sunnuntai, ja he rupesivat
joukolla seurojaan pitämään. Isäni oli esimiehenä lukemaan saarnoja ja
veisaamaan virsiä. Vaan kissasta minulle taas tuli harmi, kun heidän
hartaudestaan huolimatta rupesin sille toiseksi sääksi. Äiti otti minua
kädestä, suhahti korvaani jonkun nuhtelevan sanan ja alkoi taas muitten
kanssa veisata höveltää. Mutta eipä aikaakaan, niin kissa siellä
lattialla nosti häntänsä pystyyn, selkänsä köykkyyn, jalkansa niin
pitkiksi kuin voivat venyä ja silloin laukata köykkäsi korvat pystyssä,
ikenet irvellään, tehden matkallaan jos jonkinlaisia joutavia mutkia.
Se kiepasi sen penkin alle, jossa minä olin istumassa, ja siellä se
alkoi kopperehtaa muutaman pienen kenkärajan kanssa. Minäkin aloin
kohdallani olevan penkinjalan juuresta varpaani kynnellä lattiata
raaputtaa, niin silloinpa kissa kärähti kinttuuni täysin sylin, kynnet
harallaan kimppusi ja kärysi, potki ja kuoputti minkä osasi. Minä
ilosta ja säikähdyksestä päästin sellaisen äänen, että jokaisen silmät
irtausivat virsikirjasta. Vaan siltä ei veisuu keskeytynyt. Äitini vaan
sanoi hyvin katkeran haikeasti:

»Herra Jumala hyvästi siunatkoon tuota lapsiraukkaa», painoi päänsä
alas ja kuiskasi tuskin kuuluvasti, »kuinka sinä ilkeät olla
tuommoinen?»

Harmillisen näkösellä mielellä alkoi hän taas veisata ja äänensä
vapisi. Kissapa jälleen kähähti jalkoihini, vaan minä päätin, etten
päästä tällä kertaa mitään häiritsevää ääntä ja koetin pidättää sitä
sisääni, että silmistä vesi tihisi ja poskeni pullistuivat kuin puhuttu
rakko. Kissan into eneni, se liikkui nilkassani kuin tulen sammuttaja.
Juuri virren nuotti sattui olemaan korkeimmillaan, niin silloin ratkesi
siteet ja minulta porahti ulkoilmaan semmoinen ilonpurska, että sana
katkesi jokaiselta kuin puukolla ja silmät erosivat kaikilla
virsikirjasta. Muutamissa vieraissa synnytti niin imelää kutkutusta,
että luuli olevan sen kissanpojan povessaan potkimassa. Silloin silpasi
äiti kädestäni, läksi viemään pihalle sellaista vilkkaa, että varpaat
vaan välistä maahan hippoivat. Tunkion liepeellä sai varpuja kouransa
täyteen, riisui, pani pääni polviensa väliin ja ropotti selkään. Minä
koetin kirkua ja ränkyä kuin syötävä, toivoin, että vieraat ehkä
lähtisivät auttamaan, vaan äiti kääräsi pääni hameen mutkaan ja tukki
suuni, että henkikään ei päässyt kulkemaan. En tajunnut paljon tälle
ilmalle, kun hän minut irti heitti, sillä maailma oli mustana
silmissäni ja korvat kihisi kuin saunankiuas vettä lyödessä.
Selvittyäni ja kun olin halannut äitiä ja sanonut, että anna anteeksi,
rakas äiti, niin oli kaikki sovittu. Äiti talutti seurapirttiin
istumaan penkille, katsoi isän kirjasta missä asti virsi menee, haki
sen ja alkoi veisata.

Minä menin karsinasoppeen ja koetin olla tyynessä kuin vahinko
loukossa. Vaan en voinut itseäni hallita, sillä väliin aina nousi
rinnastani kova nikkasekanen puuska. Kuumana viilteli selkävuoliani ja
sekin lisäsi syytä itkuuni. Virsi oli loppunut, niin isä sanoi, että

»tuosta Tapani pahasesta ei näy kalua tulevan, jos sitä ei kovemmasti
kuritettane.» Ja minulle hän ärjäsi: »Et ole lukenutkaan koko päivänä.
Otapa kirjasi!»

Minä en toista käskyä odottanut, otin aapelukseni ja aloin ääneen
lukea. Vaan pelkäsin, etten osaa kyllin hyvästi, ja kun tiesin olevani
entistä ankaramman lain alla, niin ääneni väkisenkin tahtoi väristä.
Isä tokasi äreästi:

»Mikä siinä kiikastaa, kuin et raittiimmasti saata lukea?»

Mutta kun lukuni siitä kävi yhä sekavammaksi, niin hyppäsi isä ylös
penkiltä, tapasi tukkaani ja möykytti päätäni seinään, että jytisi kuin
riihtä puidessa. Hampaat kirahtelivat yhteen isälläni ja hän rupesi
pieksämään kuin mielivaivanen. Paljoa en olisi enää kestänyt, kun olin
vastikään hengen rajoja myöten revitty. Sattui kummini, Keskitalon
emäntä, ja kasakka Juho paikalle, niin että ottivat käsistä pois.

Kummilleni kertoivat vanhukset oikein sydämmen pohjasta lähtevästä
harmista, että miten se on kovakorvanen ja miten tuossa
seitsenvuotiaassa poikakuotassa on jo saanut ruma henki vallan. Toisia
lapsiaan alkoivat kiitellä ja minua vaan laittaa. Kummini aikansa
kuunneltuaan virkkoi siihen:

»Minä olin tuon kokosena aivan yhdenlainen ja luulivat kaikki, ettei
minusta tule pahastakaan kalua, vaan kalunapa häntä on pidetty. Ei sitä
vielä tiedä tuomita Tapaniakaan, siitä voipi tulla jalompi mies kuin
näistä nyt kiitettävistä lapsista, se on nyt vielä uusi kiittää, kypsi
laittaa.»

Äitini vastusti, että

»kyllähän sen nyt jo alkaa nähdä, ja sehän on aina, että joka ei parane
se pahenee.»

Mutta kummin puhe sulostutti elämääni. En saata sanoa minkälainen
kappale se oli mielestäni. Tuli hän pois lähtiessään vielä luoksenikin,
silitteli päätäni ja pyyhki esiliinallaan silmiäni.

»Elä huoli olla milläsikään», sanoi, »kyllä sinusta mies tulee, kun
jalka kasvaa, hammas karkiaa. Osaatko sinä jo lukea?»

»Osaan minä vähäsen», sanoin nyyhkyttäen. En saattanut oikein asettaa
itkuani, vaikka se oli ilosta, kun kuulin että minussakin on jotain
hyvän toivon sijaa.

»No, elä huoli itkeä, pilaantuu silmäsi. Anna hevosen huolla,
pitkäjouhen juorrotella! Lähde nyt kanssani kotiin, niin annan sinulle
kirjan, koska jo osaat lukea.»

He alkoivat hommata lähtöä ja minä olin aikeessa lähteä mukaan, vaan
isä sanoi hyvin päättäväisesti, että

»Tapani ei saa mennä kylään. Kyllä ne siihen ovat oppimassa sittenkin,
kun on korva korvan tasalla.»

»Kyllä se on koko herännyt, tuo Keskitalon akka», kuulin äitini
puhelevan heidän mentyään. »On se koko kummi ja senlaisen se on hänkin
valan tehnyt kummina ollessaan. Ilkeäisi, kelvoton, viedä mieroon
sikiön, kun tuossa toinen koettaa paraansa mukaan opettaa ihmiseksi.»

Hetken perästä juoksutti naapurin poika meille sen luvatun kirjan,
jonka nimi oli »Maunulan Matti». Siinä kerrottiin eräästä talonpojasta,
joka isänsä kuoleman jälkeen oli tullut isännäksi ja muutamissa
vuosissa juonut ja korttipelillä hävittänyt talonsa ja saattanut
itsensä, perheensä ja vanhan äitinsä viheliäisimpään kurjuuteen. Se oli
siis maallinen kirja ja se kannettiin oikein juhlariemulla palavaan
uuniin. Katselivat ikäänkuin autuuden ihastuksella, kun kuitenkin tämän
maailman tuli poltti niin jumalattoman kirjan.



XI.

Lehtiä taittamassa.


Olin kahdeksanvuotias, kun muutamana syyskuun päivänä hyvin kylmällä
itätuulella lähdettiin koko rahvaalla lehtiä taittamaan. Minulla oli
sormi kipeä, etten voinut taittaa, niin pantiin kantamaan jälestä
kotiin niitä lehtiä. Vaan se ei ollut helppoa, kun takkaa kantaessa
tuli hiostavan lämmin ja metsään mennessä värisyttävän kylmä, että piti
juosta palatessaan.

Siellä oli isä jo aina takan tehnyt valmiiksi sillä aikaa, kun olin
yhtä viemässä. Vaan nepä aina kerta kerralta väsyvälle poika ressukalle
eivät olleet sattuneetkaan paraiksi raskaita. Ei tarvinnut monta viedä
ennenkuin itku tuli toiseksi kantajaksi. Sepä toveri vaan viivytti,
että alettiin perillä torua ja sanottiin olevan laiskuuden syynä.
Käskettiin joutua pikemmin takasin. Mutta se oli mahdotonta, aina kävi
matka pitemmäksi ja itku hartaammaksi.

Raskasta takkaa kun yli voimaini kannoin ja sen ohessa itkeä turskin,
niin se ei tehnyt sisuksilleni hyvää, ja jopahan viimmein alkoi veri
lähteä rinnastani. Silloin muistin mitä ukkovaari aina puheli, että
Jumala auttaa ihmistä. Mutta minkätähden se minua ei nyt auttanut? Ihan
pelkäsin kuolevani, rintani oli niin kipeä ja hengittäessä ryyhitti
kuin metsäkissan rinta ja verta lähti. Koetin kuitenkin vielä takkaani
viedä eteenpäin. Jonkun kymmenen syltä kannoin nuivasin takkaani ja
aina makasin. Päätäni viemasi ja sydäntäni ellosteli pahasti.

Isäni tuli hakemaan ja tapasi vielä minut taipaleella makaamassa. Jo
matkan päässä tullessaan alkoi ärjyä, että

»vieläkö sen tulinen lurjus olet taipaleella nukkumassa, vaan heräät
vissiin, kun minä joudun.»

Sen kuultuani säikähdin, verta purskahti suustani enemmän ja menin
aivan tietämättömäksi tainnoksiin, etten tiedä kurittiko hän minua vai
ei. Lähellä kotia olin isäni selässä, kun toinnuin. Isäni kantoi kotiin
ja äitini toi vähän rehuja lattialle ovensuuloukkoon. Siihen laskivat
minut ja panivat vähäsen raanurepaleen peitokseni. Mutta tuli kova
kuume, että tuleen luulin syttyväni. Kylmää vettä rukoilin, vaan sitä
ei annettu kuin lusikka aina pitkän ajan päästä. Koettelin rukoilla
miten vaan taisin, vaan siitä ei ollut apua. Törmäsin itse usein ylös
vettä tavottelemaan, vaan eivät sittenkään antaneet, sanoivat pahaa
tekevän. Sitä tuskaa ei voi kertoa, mikä raivosi sielussani silloin,
kun äidin, isän, siskojen ja veljien sydämmet olivat niin kivettyneet,
että voivat tukkia korvansa minun rukouksilleni, niin että semmoisessa
tuskassani ei annettu vettä. Siihen tuskaan luulin halkeavani ja
kuolevani kerrassaan pois.

Viisi viikkoa olin ollut yhdessä houriossa ja kaksi kertaa kuului
katsotun hengen lähtöä sillä ajalla. Pitkältä olin maannut ja paljon
oli ruumiissani niitä paikkoja, joista nahka oli lahonnut pois, eläviä
matoja oli muutamissa haavoissa. Sydäntä särkevä suru valtasi, kun ensi
kerran katselin puoleksi lahonnutta, luiksi kuihtunutta ruumistani,
hintyneitä, voimattomia käsiäni.



XII.

Ensimmäiset omat vaatteet.


Kymmenen vuotias olin, kun tehtiin ensimmäiset omat vaatteet. Siihen
asti olin pitänyt vanhoja muitten tähteitä, mitä rehkasta lienen
milloinkin saanut tuulen suojaksi.

Katrille ja Sampalle tehtiin jo nuorempana uusia vaatteita, kun ne
olivat nöyremmät ja hiljasemmat. Ja niitä käytettiin kirkossa ja
kylässä. Minä kun olin turhuuteen taipuvaisempi, niin minua ei
uskallettu ottaa mihinkään, pelosta että minut sielun vihollinen ottaa
ihan elävänä selkäänsä. Siispä en tarvinnut uusia vaatteitakaan
ennemmin, enkä sittenkään ehkä muuten, vaan papit alkoivat messussa
kaivata lukemaan.

Messuunpa laittauttiin oikein koko veneellä kerran, kun oli
lähimmäisessä naapurissa messu. Silloin tuotiin minulle päälleni
pantavaksi uudet harmajat, puolivillaset vaatteet, joissa oli röijyn
helma kolmesta kohti halki. Sillä ne olivat mielestäni pilassa koko
vaatteet, vaan minkäpäs niille taisi, piti työntää päälleen ja messuun
sitä vaan mentiin kuin mentiinkin.

Messutalon kartanolle menin muitten kokosteni poikanaskalien joukkoon.
Mutta heti havaitsivat korttini, ja sanoi muutama mieheksi saapa
poikatollisko:

»Ristuksen piiskariko tuosta kasvaa, kun on nuo viilekkeet selässä?»

Eräs taas sanoi:

»Karhu sitä näkyy tavanneen selästä, kun on kynnen jälet jääneet.»

Muuan sanoi:

»Keskitekonen se näkyy olevan tuo röijy.»

Ja niin osoittivat yksi yhtä, toinen toista. Minulla ei ollut
minkäänmoista puolustuskeinoa, kuuntelin vaan vähän alamielisenä.
Ajattelin että väärin tekevät, kun minua pilkkaavat, sillä enhän minä
ole tahtonut mokomia leluja röijyni helmaan.

Miehet alkoivat tunkeutua messupirttiin, jossa jo pappi ja lukkari
olivat. Pappi määräsi virren, lukkari alotti veisuun, muu rahvas rupesi
säestämään. Virren loputtua eräs talonisäntä piti rukouksen, jota
yksimielisesti polvillaan kuunneltiin. Siitä päästyä rupesi pappi
tutkimaan »Jumalan kymmenistä käskyistä».

Minä kuuntelin oikein avossa suin, kun kuulin papin selittävän, että
Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä. Vanhukset olivat minulle jo satoja
kertoja selittäneet, että semmoista kuin minua ei rakasta Jumala, joka
olen tottelematon vanhemmilleni. Neljättä käskyä pappi kun selitti ja
määräsi ihan välttämättömästi rakastamaan vanhempiaan, ilman ei pääse
Jumalan rakkauteen osalliseksi, niin oikein tyrmistyin. Ajattelin,
pitääkö minunkin rakastaa vanhempiani, jotka ovat minulle niin paljon
pahaa tehneet, pieksäneet, repineet ja kaikilla tavoin piinanneet
hengen rajoja myöten. Koetin miettiä miten heitä saattaisin rakastaa.
Ajattelin, että rupean olemaan hyvä ja teen kaikkea heille mitä
haluavat. Koetan minkä voin. Ja minusta tuntui kuin olisin voinut nyt
halata äitiä ja isää.

Miettiessäni meni aika, etten joutanut pappia seuraamaan. Vasta
havahduin mietteistäni, kun ruvettiin luettamaan. Meidän numerosta kun
huudettiin, niin minä pääsin rovastin eteen lukemaan. Sisästä luetti
rovasti virsikirjasta ja semmoista evankeliumia, jonka olin ennen
lukenut ja olisin osannut vaikka ulkoa. Sitä kun minä päästin tulemaan,
niin ei rovastille tullut ikävä. Sitte sattui taas aapeluksesta ja
katkismuksesta selväksi luetut paikat. Niitä minä taas puotin kuin
hyllyltä enkä pelännyt särkymistä. Minä näin, että rovastista on
mieleen, niin minä parannin kuin hyvä hevonen juoksuaan, kun hiostua
alkaa. Rovasti alkoi kallistella päätään kuin pulliaishavukka
viiritangon päästä hiirtä vahtaellessaan eikä yrittänyt muistaa ottaa
kiinni ollenkaan lukuani. Viimein kun lopetti, otti polvelleen minut
istumaan ja siinä silitti päätäni, taputteli, ja kiitteli kupliksi
veden päälle ja antoi pikku kirjan minulle ja sitten vielä kiitti.

Sitte rupesi toisia luettamaan, siskoani ja veljiäni, jotka olivat sen
aikaa päältä katsoneet, kun minä lueskelin. Siskoni vaikka oli
neljäntoista vanha, niin hänen luvustaan ei tahtonut tulla mitään
tolkkua. Sitä niin ujostutti. Ja veljeni se ei osannut papin
jälestäkään. Ei katkastua sanaa saatu siltä. Rovasti sanoi äidille,
että

»säkissäkö näitä on kasvatettu, kun nämä eivät osaa ollenkaan? Ja tämä
Tapani on niin erinomaisen hyvä.»

Äiti koetti selittää, että

»nämä ovat niin ujot, etteivät viitsi rahvaassa lukea. Kyllä nämä ovat
ahkerammat lukemaan kotona kuin Tapani, ja muutenkin nämä ovat
nöyremmät ja kuuliaisemmat vanhemmilleen kuin Tapani.»

»Miksi teidän lapsia ei kuleteta ihmisten ilmoissa, jotta ne
tottuisivat ihmisiin? Se on vanhuksien vika, kun lapset pelkäävät
ihmisiä. Onpa tuo nähtävä rippikoulun ijässä oleva ihminen tuokin
tyttö, kun niin pelkää. Se tulee siitä aivan, että kasvatetaan kuin
elukoita orjina ja vankeina, ettei päästetä mihinkään vapaasen
liikkeesen ja muitten ihmisten seuraan. Niistä sillä tavalla
kasvatettuina voipi tulla ikusia tyhmiä ja vieläpä mielivaivasiakin. Ja
siitä menettelystä saa semmoiset vanhemmat katkerasti kärsiä ajassa ja
ijankaikkisuudessa. Lapset ovat Herran lahjat, niitä pitää hoitaa sekä
sielun että ruumiin puolesta, että ne jo lapsena pääsevät kehittymään
oikeiksi ihmisiksi. Se muistakaa vaan.» Niin puheli kiivastuksissaan
rovasti.

Äidin täytyi luimussa korvin kuunnella. Ei se nyt ollutkaan teerevän
näkösenä, kuin ennen aina vesanlatva kourassa minua repiessään,
luirutti vaan kuin uinut koira, nokka norpallaan ja alta kulmainsa
syrjäsilmällä katsella volautteli, juurikuin olisi ollut minun syyni.
Minä ilosena, kiitollisella mielellä kirjastani ynnä muista,
pystypäisenä vilkuilin, vaan sentään kun äitiä toruttiin, niin kävi
häpeikseni ja sääli tuli.

Siskoni oli niinikään nokka kyömässä allapäin, surkean näkösenä ja
punastuksissaan kuin kalanpaistaja. Katseli vaan kenkiään. Veljeni
katsella mollisteli viattoman näkösenä, kun äitiä toruttiin.

Kyllä mahtaa olla tuo rovasti suuri herra, kun ei äitikään uskalla
virkkaa mitään, vaikka noin sille meinataan, ajattelin ja katsoin
vuoroon rovastia, äitiä, siskoa, veljeä ja lahjaksi saatua kirjaani ja
säälin ja ilon tunteita vaihtui mielessäni.

Kotiin päästyä alkoi äiti isälle, joka ei ollut messussa, laverrella,
että

»tuo Tapanin hölmö se sai pahuutensa päähän kiitokset rovastilta, kun
osasi lukea höpöttää. Ei ujostellut ollenkaan. Eipähän sillä liene
häpyäkään ujostella ketään. Siellä se hökälehti ja körysi kuin mokoma
varsa, että ilkeäksi kävi sitä nähdä siellä roikamassa. Nämä toiset
vaan nyköttelivät äidin mukana kuin hyvät lapset ainakin. Ne kuitenkin
ovat oikeita kirjoja lukeneet ja ahkerammin kuin Tapani ja paremmin ne
osaavatkin lukea.»

»Vähät kait se nyt tekee kesää tahi talvea suruttoman pappirahjan
kiitos, saipa tuon kuka hyvänsä», lasketteli isäni aivan tosissaan.

Tahdottiin minulta se rovastin antama kirja tutkittavaksi, että onko
siitä lasten luettavaksi ollenkaan. Minä jo pelkäsin, että sillä on
sama loppu kuin kummin kirjalla, oikein sydän löi. Isä luki jatuutti
tavaamalla vähän aikaa sitä kirjaa muutamasta kohti. Siinä kerrottiin
lähetyssaarnaajista pakanain maassa ja niitten kulusta sinne. Toisessa
kohti juteltiin kuinka Ovambon maassa eräässä virrassa on virtahepo
hätyyttänyt muuatta lähetyssaarnaajaa, ja miten se on kumminkin
ihmeellisellä tavalla pelastunut. Sen enempää ei tarvinnut lukea, siitä
huomattiin, että se sisältäisi vaan joutavia taruja ja turhia loruja.
Annettiin se kirja siskoni käteen ja käskettiin viedä uuniin. Sisar
lähtikin paikalla niin sievästi. Koreasti pystypäisenä astua nöpötteli
uunin luo ja suikahutti kirjan uuniin. Minä vaan ajattelin siskoa, että
jos olisit tikkuna hampaan raossa, niin heti rusahtaisit. Veljeni
näytti minusta niin ilkeältä, kun se katseli uuniin, suu auki, ja
sitten siirtyi mun eteeni, maha kellollaan kuin leili, räkä valui
nokasta kuin varsan sääri, ja kieli oli pitkällä kuin pakahtuneella
peuralla ja katsella tillisteli minuun ja välistä virnotti. Isä alkoi
puhella siinä, että

»sitähän se hepo syö, jota vetää. Joka härillä ajaa, se häristä puhuu,
minkä kirkkoherra raiskakin, tuo jumalaton, paatunut mammonan
palvelija, tekopyhä, ulkokullattu pölhä. Kuinka taitaa häjy puu kasvaa
hyvää hedelmää. Tuossapa nähdään hänenkin hedelmänsä: tuommoisia
kirjoja viitsii, mokoma sieluton, levitellä seurakuntaan, vieläpä
lapsille. Kun papit ovat jo sokeana perkeleen nuotassa, niin miten sen
silloin käypi seurakunnan, mitenkä sen käypi? -- Susien ja metsän
petojen käsiinhän ja niitten keskenään jaettaviksihan ne joutuvat
silloin lampaat, kun ei paimenta ole. Aikoihin häntä on eletty.
Kylläkait merkkiin nähden ei ole mailman loppu kaukana. Ja kun Jumala
nuo muutamat valittunsa kaappaa pois, niin kylläkait se nykysistä
papeista ja nuoresta kansasta nähden saattaa hulmauttaa milloin mieleen
johtuu.» Niin jaaritteli isäni harmista vähän kalpeana, hienossa vihan
kihnassa kirkkoherralle.

Vaan minä ajattelin poltettua kirjaani. Vihani kiehui. Teki mieleni
halko kaapata ja sillä iskeä Katria ja Samppaa ja vanhempianikin.
Johtui mieleeni rovastin määräys, että pitää rakastaa vanhempiaan. Vaan
haihtunut nyt oli kaikki rakkaus, mikä messussa oli syntynyt. Tunsin,
etten voisi heitä rakastaa, vaikka kaaret syliin tulkoon. Ennen jäät
palavat tammikuussa, kuin minä voisin hyvällä ajatella vanhempiani. Ja
minusta tuntui hyvältä, että rovasti oli nuhdellut kopuuttanut äitiä.
-- Kutti, parahiksi kutti, kutti!



XIII.

Kirkossa.


Pastori oli paremmin Jumalan mieluinen isästä kuin rovasti. Sitä isä
kiitteli, että se osaa näyttää tien taivaasen ja puhuu kauniisti ja
raamatun mukaan. Mutta kirkkoherra se puhui vaan maallisesti. Ja
maisterin saarnavuorolla aina isä ja äiti kurkkasivat surkean näkösinä
kirkkoon. Minuakin arveltiin kerran käyttää kirkossa näkeiksi,
rupeaisiko tuohon Jumalan sana pystymään. Ja isäni niin vei kirkkoon
mukanaan. Istuttiin erääseen penkkiin. Vaan siihen ristin nurkan
suojasta sopi vaan laitaa näkymään kirkon perässä olevasta
kuvataulusta, jossa oli Vapahtaja kuvattu ristiin naulituksi ryövärien
keskeen. Minä aloin sitä kurkistella että näkisin kokonaan. Isäni
kielsi. Vähän ajan päästä en muistanut enään kieltoa, aloin taas
venyttää kaulaani sinne päin. Vaan kun lyhyeksi kävi kaula, etten
yltänyt näkemään sen nurkan ympäri, joka suojasi kuvan, niin täytyi
panna muuta ruumista jatkoksi. Isäni taas kielsi, nuhteli ja sanoi,
että

»nyt pitää istua tyynessä ja kuunnella papin saarnaa».

Pappi juuri nousikin silloin pönttöön. Isä rupesi niin juhlallisen
näkösesti selkä kenossa istumaan, kädet ristissä kirjalaudalla ja
silmät tuijottivat rävähtämättä pappiin, juuri kuin olisivat kantoon
lyödyt. Vaan minun silmäni ne olivat sitä hullummassa vimmassa. Ei
ollut pitkä aika ennen kuin oli kolmeen kertaan yksin lukien luettu
jokainen laipiolauta ja jouduttu sinne peräseinälle, jonka paraat
kohdat olivat nurkan suojassa. Nyt taas rupesivat silmät kiskomaan
kaulaani, vaan ei se sinkonut sen pitemmäksi. Nousin seisoalleni,
kurkistin toisen penkin päältä, ja nyt näkyikin kokonaan se kuvasto.
Silloinpa vihan vimmassa isä kiskasi viereensä istumaan. Minä taas
katsomaan laipiolautoja, vaan ne oli ennen luettuja, ennen nähtyjä.
Silmäni kiersivät taas sinne peräseinälle kuin ainakin saalispaikkaan.
Mutta nurkkapahuus kun oli siinä tiellä! Minä koetin kurkottaa ja
kurkottaa nähdäkseni. Isä kiskasi ja jysäytti istumaan niin että koski
kipeästi. Mieli poskeni vähän pullistumaan, silmäni hämärtymään, vaan
siihen se kuitenkin suli. Pari hernettä vettä solahti silmäkuopista,
siinä kaikki.

Pappi paraaltaan saarnata mellasti, huuti, paukutti ja möyräsi,
semmoisessa vimmassa, että koko kirkko helisi kuin vanha patarämä,
johon rautakappaleella laitaan koputtaa. Viimein heitti tuon kauhean
melun, pyyhki otsaansa ja lukea pölisi vähän aikaa vielä, mutta
rauhallisemmasti. Näytti kuin olisi se vihattu kappale loikastunut
ulommas, jolle äsken näytti niin kovasti äkää olevan, että oli purra ja
pistää. Kun hän laskeusi pois, niin me kävelemään ulos ja menimme
kotiin.

Kotona isä torui minua ja sanoi, että

»ei oteta Tapania kirkkoon enään, kun ei malta olla yhdessä kohti».

Vaan minä ajattelin, että ottakaapa jos tahansa, ikäväpä tuolla on
ollakin.

»Sen on ruma henki niin vallannut, ettei siihen pysty Jumalan sana»,
arveli isä lisäksi.

Minä en välittänyt sanomisistaan, muistelin sitä kuvaa kirkon seinässä,
ja se johdattikin mieleeni mitä olin Jesuksesta lukenut. Ja kaikki mitä
olin lukenut kuvaantui selvemmin silmiini, kun olin nähnyt Jesuksen
kuvan.



XIV.

Rippikouluun.


Minussa syntyi nyt kiihkeä halu saada lukea Jesuksesta. Virsikirjaa
sentähden pidin, milloin sain, käsissäni ja sittemmin rupesin
raamattuakin lukemaan, kun kuulin isäni sieltä lukevan Jesuksesta.
Katkismo se jäi syrjään enkä lukenut muulloin, paitse kun vanhemmat
kepin kanssa hätyyttivät. Vaan eihän siitä koirasta ole haukkujaksi,
joka väkisin metsään viedään, ei pystynyt päähän mitään katkismosta,
mutta raamatusta osasin ulkoa pitkät luvut. Ja siitä olikin hyötyä
rippikoulussa, kun sinne pääsin.

Kuudestoista ikävuoteni oli kulumassa, kun muutamana kesäkuun päivän
aamuna harmajat, puolivillaset körttihelmavaatteet päälläni, suuri
konttiraja selässä ja siinä viikon eväs, kävelin pappilaan. Pirtin
porstuassa heitin kontin selästäni, pyyhin hikeä otsastani ja seisahdin
kuuntelemaan, kun pirtistä kuului ilosta hälinää. Heti kuulin, että
siellä on rippikoulupoikia, ja ne siellä viisaammat tyhmempiään
pilkkasivat ja kiusasivat. Se mies, ken paraiten osasi, ja sillä sitte
joukolleen yhdestä suusta remahdettiin nauramaan, että oven täydeltä
tunkeusi porstuaankin sitä iloa. Minä seisoin kuin tuomittu, selkä
seinää vasten. Tiesin että kyllä minä heidän makupalanansa noitten
körttieni tähden tulen olemaan. Vihloi sydäntäni, että olisin selkääni
ottanut, jos vaan olisin sillä saanut pois selästäni mokomat autuuden
välikappaleet. Sattuipa tulemaan pirtistä eräs oman kylän poika. Se
ihastui kuin olisi nähnyt parhaan ystävänsä. Tuli tervehtimään ja
kyselemään milloin minä olen tullut ja missä rupean majapaikkaa
pitämään ja pyysi kumppanikseen. Samassa puhaltausi sieltä pirtistä iso
joukko niitä ilosia velikultia porstuaan. Puhellessani toverini kanssa
oli selkäni kääntynyt pois seinästä, niin hetikohta muuan viikari
tuumasi, että

»nuotallekos tuo poika on menemässä, kun on verkon laudat selässä?»

Ja niin jatkoivat lasketellen mikä mitäkin.

Minun puolestani alkoi se minun kumppanini:

»Elkäähän pojat pilkatko Tapania, kyllä se ajaa naurut päältään: tuskin
on koko joukossa semmoista lukijaa kuin on Tapani. Minä kuulin viime
talvena messussa. Ja sitte olen kuullut, että se on lukenut raamatun
läpi monta kertaa, niin sitä ei olekaan rovastin helppo panna hymälään,
sinne on itsellänne ennen asiaa. Ilvehtikää vaan siihen katsoen.»

»Raamatun monta kertaa lukenut! Ei ole sillä sijalla silmätkään päässä
kuin raamatun lukijalla», muuan poika sanoi puolustuksekseen. Mutta
siihen heittivät pilkanteon.

Tuntui minusta hyvältä, kun se naapurin poika oli puolestani. Se oli
niinkuin turva, että jos alkavat hyvin sortaa, niin sehän se auttaa, ja
sen kanssa olimme yhdessä kuin juottokaritsat.

Kohta sitä saatiinkin lähteä koettamaan, miten se milläkin lähtee.
Kirkon kello jo mälähti, se kutsui poikia kirkkoon, johon sitä
lähdettiin joukolla kuin yksi mies vaan suhittamaan.

Siellä saatiin todellakin koettaa keltä lähti. Minä sain kiitokset
luvustani, mutta se paras viisas, joka tänä aamuna enimmän pilkkasi,
määrättiin lukkarin kouluun. Kirkosta palatessa maksoin velkani, sanoin
sille:

»Lyhyeenpä se loppui se tämän aamunen viisaus. Kyllä siellä nyt vonkuu
niskasuonesi, kun lukkari pyörittää hattaraasi. On miehellä pää kuin
höppörasia, silmät kuin sauvakansompa ja sentään niin tyhjä, että sanat
jo loppuvat ennenkuin suukaan aukiaa.»

Siihen pojat nauraa röhähtivät ja tuumasivat:

»Jokohan Eliaksesta lukkari paininpuun tekee?»

Seuraavana päivänä tuli meillä ensimmäinen tutkintopäivä, ja se oli
minusta hauska. Osasin niin hyvästi vastata, että rovasti kiitti minut
ylimmäiseen taivaaseen. Muihin kun kyllästyi, niin tuli minun luokseni
minua tutkimaan ja lupasi jo ensi päivänä, että minun ei tarvitse käydä
koulua kuin tämä viikko ja sanoi vielä, että voisi hän jo uskonopin
vuoksi nytkin päästää ripille, vaan on tarpeellista virren nuottien
ynnä muitten seikkain tähden viipyä tämä viikko. Sekös minusta mieleen.
Ei huolettanut enään toisten poikain pilkat eikä mitkään, mieli oli
hyvä kuin lehmällä kesällä.

Koulunkäyntini meni sitä jälkeä. Syksyllä Mikkelilauantaina käskettiin
tulla rippikirjoitukseen muitten päästettäväin koululasten kanssa
yhteen joukkoon. Ja silloinpa menin. Rovasti tutki vielä ja lahjoitti
raamatun minulle.

Huomenna piti kristillisen seurakunnan edessä vannoa valat vakaset, ja
silloin sitä päästettiin pyhän, kristillisen seurakunnan yhteyteen.

Mikkelisunnuntai-iltana tulin kotiin kirkosta, niin alkoi äitini:

»Nyt sinä, poikani, olet tehnyt kalliin valan ja pyhän seurakunnan
edessä. Nyt sinä olet kasteesi liiton uudistanut, nyt sulla on oma
nahka edessä. Siihen katsoen tee hyvää tahi pahaa, itse saat vastata.
Nyt ei tarvitse minun kaulavilloikseni tehdä syntiä, nyt ei tarvitse
minun eikä muitten vastata sinun edestäsi. Olen kait koettanut ohjata
oikealle tielle, et suinkaan viimeisellä tuomiollakaan saata sanoa,
että en ole pitänyt huolta kasvatuksestasi ja saattanut aikoinaan
Jumalan tuntoon. Olen kait kokenut opettaa jo pienenä Jumalan sanan
harjoitukseen ja elämätäsi hyvällä ja pahalla koettanut Jumalan sanan
rinnalle asettaa. Siitä on omatuntoni vapaa, että parastani olen
koettanut. Elä nyt niinkuin päästä käsketään, nyt on oma nokka
edessäsi. Viime kerran opetan, pane nyt mieleesi vanhempasi opetus.»
Kyynelet valuivat äidillä pitkin poskipäitä.

Minä sanoin hyvin ivallisesti:

»Hyvästi on äidin leivät uunissa: ei pala eikä paistu. Nyt ei ole
hätäpäiviä, jos ei ole kuura-aamuja. Niin paranee kuin pukin ruoka tää
elos, koska selkänahkani jäi viimeinkin rauhaan. Vaan milläs maksatte
ne velkavillat, joita olette satoja kertoja päästäni repineet. Ne
saatte karvaasti maksaa, ennenkuin harmaita korviltanne nykitte.»

Äitini purskahti suureen itkuun ja koetti sanoa, vaikka ei tullut
oikeata kaluakaan, että

»olen kyllä kurittanut, vaan en ole pahassa tarkoituksessa tehnyt.
Omatuntoni ja Jumalan sana on minut siihen pakottanut. Syystä olen
kurittanut ja vähäksi tuntuu käyneen, koska kosto on jo huulillasi.»

»Niin sanoi isoisä vainaja, että hyvä sana sydämmen murtaa, paha sana
kankattaa, ja se on tosi. Ja tuon körttiröijyn, sen tulisen kiusan
kappaleen minä hakkaan havupölkyn päässä tuhannen jauhoksi, jos ei vaan
laiteta minulle oikeita vaatteita.» Sen kanssa menin ulos
makuuhuoneeseni ja paneusin nukkumaan. Ajattelin aluksi, että kunpa ne
nyt tosiaankin olisivat heittäneet rauhaan vihdoin viimeinkään, niin
kaikkena se menisi. Eiväthän kuitenkaan ole vaivaseksi saaneet, vaikka
paljonkin ovat repineet. On terve ruumis. Ja silloin ei sitä ole hätää.
Nyt minä rupean oikein omasta halustani työtä tekemään. Niihin
mietteisiin nukahdin.

Lapsuuteni aika oli loppunut.



XV.

Oikea Siionin veisaaja.


Nyt kun pääsin vapaampaan maailmaan, rupesin tekemään työtä oikein
innolla ja voimani rupesi karttumaan päivä päivältä. Kohta kykenin
lähtemään miehen reikään vaikka missä pelissä.

Isäni oli tarkka ja julma työntekijä, vaan puutokset ne tahtoivat
ahdistella: talomme oli velkanen ja rappiotilassa. Mutta nyt kun
lapsetkin alkoivat kynnelle kyetä, niin yhteisillä voimilla ruvettiin
taloa korjaamaan kaikin puolin, minä etunenässä. Talvet hakkasin
hirsiä, joita isä ja veljet vetivät kotiin, keväät salvoin huoneita,
kesät revin peltoa uudelta, hoidin vanhoja hyvästi. Kaasin kaskea kuin
Kullervo. Vuosia alkoi tulla hyviä. Pellot ja halmeet kasvoivat. Niin
että ruvettiin rikastumaan yksin päivin, ja alkoi mielestäni olla
kaikki hyvästi.

Meidän talonväkenä oli paitsi vanhukseni, siskoni Katri, veljeni
Samppa, vielä toinenkin veli Mikko. Hän oli vielä niin nuori, ettei
hänestä ollut hyötyä eikä tappiota, ei hupaa eikä haittaa. Sitte oli
vielä tätini Liisa. Hänkin pääsi talon vakinaiseksi perheen jäseneksi,
vaikka tähän asti oli ollut piian nimellä. Täti oli oikea Sionin
veisaaja, harmaja kerettiläinen, mutta pahasydämminen, ja tuon pahan
sydämmensä turvissa jäänyt yksinään tämän maailman saralle vakoilemaan.
Ja tästä ihmisestä heitti ristin minulle. Hän siinä uskon vimmassaan
yhtäläiseen korvan juuressa kurnutti, kuin kuteva sammakko. Ei äänensä
lakannut, saarnasi yhtäläiseen ruikutti taivaan autuudesta, helvetin
vaivoista, perkeleen kavalista juonista, Jumalan julmasta vihasta ja
ankarasta tuomiosta, maailman turhuudesta, elämän turhuudesta, elämän
turhasta koreudesta, helvetin laveasta tiestä, taivaan ahtaasta
portista, orjantappuraisesta ruusun laaksosta, ja miten Jumala on
ylpeitä vastaan, ja miten se nöyrille antaa armonsa, ja miten se kuulee
vankein huokaukset ja kirvottaa kuoleman lapset, ja miten se maailman
surut kääntää iloksi, ja miten se kuulee surevaisten rukoukset ja miten
se ilosten ihmisten Jumalan palvelus on toisen käskyn rikkominen, ja
mitä kaikkea hän lienee löytänyt puheensa aineeksi, vaan yhtenä
mokinana se vaan meni, että pelotti aina työstä kotiin tulo, kun ei
mistään muusta ollut kertomista. Ne saarnat olivat kaikki minua varten,
kun minä olin ilonen, paraallaan oleva raitis ja ripeä miehen solakka,
joka olin polttanut körttiröijyni ja teettänyt suoran takin sen sijaan
ja luin vaan maallisia kirjoja enkä ottanut osaa heidän Sionin
virsiinsä. Se oli heillä ainoana keinona, jolla koettivat saada minua
kääntymään pois pahalta tieltä. Kovuudella ei ollut aikomistakaan,
sillä minun karttuneet ruumiinvoimani olivat siinä ristinä.

Nuo heidän alituiset saarnansa kyllästyttivät minut, että koti ei
alkanut kodiksi tuntua, ja tuo aina korvissani soiva julmanvihasen,
ankaratuomioisen Jumalan nimi soi niin pahalta korvissani, että paljon
mieluummin kuulin koirain nimeä mainittavan. Se varsinkin synnytti
vastenmielisyyttä, kun kuitenkaan ei ollut sen paremmat hedelmät
heidänkään elämässään. He, kun tilaa sattui, pettivät kaupassa,
kännäsivät köyhältä ainoan lehmän ja nylkivät missä saivat kuin paha
mustalainen. Ja se kaikki tehtiin Jumalan nimessä.

Kotini kun oli minusta ikävä kuin hauta, niin pyhäpäivinä ja
joutohetkinä täytyi hakea huvitukseni kylästä ja maallisista kirjoista,
mitä sattui olemaan saatavissa ja lauluista, mitä yhteinen kansa
silloin lauloi. Kirjoja ja lauluja, joita sain, varastivat ja polttivat
kotilaiseni myötään, vaan ei ne sentään loppuneet. Kerran sain Rasilan
renki Juusolta mielestäni oikein kauniin ja pitkän laulun, joka alkoi
että »Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu.» Sen oli äiti löytänyt minun
pyhätakkini lakkarista, ja minun nähteni varsin minua suututtaissaan
työnsi palamaan. Vaan sepäs pistikin värilleni. Otin äidin kiinni ja
pitelin siksi kunnes lupasi, että hakee laulun mistä hyvänsä minulle
sijaan eikä polta enää kirjojani. Äiti lähti Rasilan renki Juusolla
kirjoituttamaan laulua, vaan toi sen valeuksen, että ei ole ruvennut
kirjoittamaan, varsinkaan arkena. Vaan ei odottanut toista käskyä, kun
minä laitoin uudelleen hakemaan. Hän lähti itkien kuin pikkulapsi
astuskelemaan Rasilaan päin ja iltasella toi laulun. Mutta nyt oli isä
kotona ja oli kuullut asian ja tuli kova kysymys. Isä luuli, että kun
hän polttaa, niin menee omasta edestään. Siinä erehtyi: hänenkin täytyi
luvata, että antaa minun kirjoilleni rauhan ja varottaa vielä muitakin
niitä sortamasta. Niin pääsin siitä vastuksesta, ja nyt sain vapaasti
lukea kirjojani, laulaa laulujani, väkivaltaa ei niille tehty.

Mutta yhä minulle saarnattiin ja sentähden pyhäpäivinä riensin kylään
hakemaan huvitustani. Siellä oli tarjona viinan juonnit, kortin
lyönnit, tanssit ynnä muut kehnonmoiset seurat. Minä olin arvossa
pidetty mies kylässä. Isäntämiehetkin pitivät vertanaan ja tarjosivat
ryypyn vuorollaan niinkuin muillekin miehille. Minä taas en ollut
miestä kepeämpi: ostin hallin vuorollani ja olin antajana. Ja niin
aloin oppia muitten mukana juoda lätköttämään, vaikka suurta humalaa
olin pelkäävinäni.

Kyläretkilläni kurjassa uskottomassa joukossa irtausin taikauskosta,
vaikka apuna oli siihen maalliset kirjatkin. Vanhempianikin ivailin, he
kun olivat niin taikurit, että kulkivat kylissä tekemässä taikoja, kun
luultiin olevan jonkun rienan taloudessa. Vieläpä paransivat
mielivaivasia sairaita, panivat varkaat tuomaan takasin varastetut
kalut ynnä muuta, mitä kaikkea lienee sattunut. Mutta kun taikauskosta
irtausin, niin tulin muka tietämään senkin, ettei pirua ole olemassa,
jota turhaan olin pelännyt, ja Jumalaa josta kaikkein enimmän eläissäni
olin kuullut puhuttavan, että korvani olivat turtana, ei ollut sitäkään
ollenkaan, eikä kuoleman jälkeen ijankaikkisuutta ollut enempi kuin
vasikalla. Ihminen on kaikkivaltias vapaa elävä, kun vaan seuraa
maallista lakia, siksi ettei se pääse kurittamaan, on uskollinen
keisarille -- ja siinä kaikki läksyt.

Niin olin ylpeä kuin kuningas viisaudestani ja voimastani enkä pitänyt
vertaisenani ketään, sillä minä osasin taloni hoitaa hyvästi, että
rikastuttiin paremmin kuin muut ja osasin paraiksi juoda viinaakin,
että en humaltunut älyttömäksi milloinkaan. Joukkoon kun tulin,
valtasin muilta puhevallan itselleni, rupesin joka paikassa inttämään
vastaan ja sekausin muitten asioihin. Toisinaan tekivät muut kovan
kiistan, vaan usein heittivät, minun tyhmyyteni tähden kun eivät
viitsineet rähistä. -- Vaan minä luulin että olin niin viisas, että
eivät pitäneet puoliaan, ja se luulo antoikin vaan intoa jatkamaan
ilvettäni.

Niin koko käytökseni kaikin puolin muuttui erillaiseksi kuin muilla
ihmisillä. Minä luulin sitä hyväksi. Tuolla tavalla olin eksynyt pois
muitten ihmisten tieltä ja kulin vaan omaa tietäni.



XVI.

Lepytän nimismiestä.


Talouden hallinnossa uskottiin kaikki isännän toimet minulle. Minä
kulin maksuissa ja muissa asioissa missä vaan tarvittiin eikä niissä
tullutkaan rettelöä.

Siihen aikaan oli paikkakunnallamme nimismies sitä laatua, että kun sai
rahaa, niin saattoi kohentaa vähän syrjään kallistunutta asiaa. Niinpä
kerran meilläkin oli naapurin kanssa asiat sotkeuksissa, että pelättiin
pahaa.

»Käyhän tuumille nimismiehen kanssa», sanoi isäni. »Ja ota annettavaa
mukaasi. Eiköhän tuo lauhtuisi, kun lepyttää?»

Saatua neuvoa noudatin. Ja kun tuumittelin nimismiehen kanssa ja annoin
viisikymmentä ruplaa rahaa, silloin hän vakuutti, että ei ole hätää.
Mutta se riitapuolelainen oli vienyt enemmän rahaa, ja minä olisin
hävinnyt, vaan kun minä taas lisäsin rahaa, niin silloin kääntyi kello
lampaan kaulassa, ja niin voitin kuin pyhä poika: toisen vähemmät rahat
joutuivat vettä juomaan. Raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen,
on sananlasku. Vaan sitä en tuntenut pahaksi jos niin käykin, kun
voitto oli minun puolessani.

Vanhukseni tulivat oikein liposiksi ja näyttivät siltä, että alkoivat
uskoa minusta miehen tulevan, kun joutuu, ja joukollaan rupesivat
lampattelemaan moisista herroista, että ne ovat kaikki yhdenlaisia
herroja.

»Toistensa kilvalla ne vaan nylkevät talonpoikia, keskenään ne kyllä
sopivat: eihän koira koiran hännälle pole!» Ja niin tuomittiin kaikki
herrat yhteen lautakantimeen.

Sattuipa erään kerran, että kuntaamme otettiin talonpoikanen mies
lautakunnan esimieheksi. Sitä luultiin, että kyllä se nyt asiat oikoo.
Vaan olipa kumminkin sattunut ruotiintasauksessa tulemaan semmoinen
ereys, että oli pantu ruotilaista meidän elätettäväksi kaksi kertaa
kuin minkä manttaalin jälkeen jaettuna olisi tullut. Niin silloin
sanottiin, että jo on sekin samanlainen kuin muutkin virkamiehet. Kyllä
on toiset osakkaat käyneet lahjomassa, ilman se ei olisi tuolla
tavalla. Ja päätettiin, että pitää lähteä tuumimaan, eikö hän sitä
muuttaisi, ja maksaa hänelle joku parikymmentä markkaa.

Laitettiin minut asialle. Minä menin. Aloin tuumia:

»Eikö sitä käy laatuun muuttaa sitä ruotilaisen kohtaa, kun sitä on
meille tullut niin paljon enempi kuin toisille osakkaille?»

»Se ei ole minun asiani yksinään, kun sen on lautakunta niin asettanut.
Se täytyy tämän vuoden antaa olla semmoissaan ja tulkaa tulevana vuonna
itse ruotitasaukseen, niin silloin ehkä saatte muuttumaan.»

Vaan minä en sitä uskonut, tarjosin niitä rahoja ja pyysin yhäti. Vaan
lautamies sanoi, että

»en minä sitä sun rahasi edestä rupea tekemään.»

»Minkä verran teille sitte pitäisi maksaa, jotta muuttaisitte?»

Lautamies suuttui ja käski heti huilata ulos rahoineni päivineni.

Vaan minäpä en niin pyörähtänytkään kuin jänis haavalta, vaan rupesin
haukkumaan ja keräsimpä mitä hävyttömimpiä haukkumanimiä ja sanoja vaan
oli pussissani ja niitä latelin vasten partaa ukolle ihan tuhka
tiheään. Mutta ukkopa ei kärsinytkään paljolta, vaan työnsi ulos. Kun
en sittenkään tukkinut turpaani, niin kaappoi luudanvarren ja alkoi
sukia selkääni. Silloin alkoi tie tuntua kaikkein makeimmalta, ja
lähdin kyllä talmistamaan, että tukka oli suorana. Vaan kun se
jälkimies mieli olemaan kulkiampi, niin yhä sateli sinne ruotopuolelle
ja keppi ilmassa vinkui melkein tiheään. Minäkin parannin ja parannin
kulkuani ja päästelin, mikä takasistani lähti, niin kyllästyi viimein
saattajani ja jäi tielle seistä tököttämään kuin huuhdan kanto.
Hiljennin silloin vähän kulkuani, vaan en uskaltanut enään suutani
rupattaa. Pelkäsin, että jos se vielä tuopi tuota kiireen voidetta,
niin kyllä rupeaa sapso laulamaan, kun oli vielä talvinen umpitie.
Siinä jäi lähdön hötäkässä kintaatkin, vaan en tohtinut palata takasin
niitä noutamaan. Kävelin niine hyvineni kotiini noin kolmen penikulman
taipaleen pakkaskirtutuiskulla, käsiäni suojellen povessani, nokka
norpallaan harmista ja häpeästä. Kotona kerroin juurta jaksain asiani,
miten oli käynyt, niinkuin ainakin asiapoika. Siinä sitten joukolleen
mietittiin ja aprikoittiin, että mikä oli siinä vikana, ettei virkamies
rahaan taipunut.

Jopa viimein keksittiin syy, kun eräs tiesi kertoa, että se ruotimummo
oli kulkenut kirkolla. Nyt arvattiin, että se on käynyt lumoamassa
kantoherraa päästäkseen varakkaampaan taloon pitemmäksi aikaa. Ja
silloin uhattiin mummolle kiusaamalla kostaa se ilkityö ja sanottiin,
että

»tulehan muori meille, kyllä tulet tuulen tuntemaan, taivaan
tajuamaan!»

Mummo tuli kuin tulikin. Sille luettiin tuo päätös, joka oli määrätty
seurattavaksi. Muori kyllä koetti pidellä puoliaan ja selvittää
suoraksi rantaansa, vaan se ei auttanut. Päätös oli seurattava. Ja niin
mummolle alettiin antaa vaan ruuan tähteitä ja niitäkin määrän perästä
kuin venäläisen koiralle. Makuupaikkansa sai hän rikkasopella,
paljaalla lattialla. Muori rupesi nurkumaan, vaan vastaukseksi sai
pilkkaa ja ilveilystä. Minä olin osanottajana siihen iloon. Olin
harmissani tuosta kyydistä, minkä sain lautamieheltä, ja siitä halusi
sydän puskea vihojaan muorille. Hänen vanhuuttaan ja vaivasuuttaan
ilkamoin. Kaikkea se maa päällään kantaa toisten ristiksi, semmoista ja
muuta sanelin muorista.

Muori koetteli rukoilla elämän parannusta, vaan siitä ei tullut sen
paremmuutta. Hän näki, että hyvä sana ei tepsi, niin rupesi käyttämään
pahempaa puolta. Alkoi haukkua ja häväistä kaikkia ja laittoi vanhan
suunsa laulamaan niin, ettei luullut häpyä olevan ollenkaan. Siten
koetti kyllästyttää. Vaan silloin tehtiin päätös, että muori pitää
laittaa saunaan:

»Ei tuota ilkeä kuunnella tuossa.»

Minä tiesin että nyt ei hyvä peri muoria, kun on talvisydän ja hatara
sauna, jota ei tule lämmitetyksi sinne asti, että se voi sulana pysyä,
varsinkin kun oli mieli tehdä kiusaa. Sentähden minä rupesin muorin
puolesta tuumimaan, ettei vietäisi saunaan paleltumaan. Vaan ei ollut
apua. Sauna lämmitettiin ja mummo teljettiin sinne, huolimatta hänen
rukouksistaan.

Minun mieleeni kiertyi muistot omasta kohtalostani, kun minua pidettiin
pönkän takana. Tuo muisto herätti sääliä muoria kohtaan ja alkoi hänen
tilansa painaa minun mieltäni. Kaikin tavoin paneusin pitämään hänen
puoltaan. Siitä ruvettiin minulle ilkkumaan. Vaan se ei kuin lisäsi
sääliä muoriin. Ja omassatunnossani syntyi vähitellen kuin pakotus,
että minun täytyi tehdä hyvää muorille. Ilman en saanut tunnossani
rauhaa enkä lepoa. Salaa kuletin aina leipää ja kaloja, joita ikkunasta
pujotin muorille saunaan, että eihän edes nälkä panisi päätä. Laitoin
puita sinne, että sai mielensä mukaan lämmittää. Joutohetkinä menin
mummon luo tarinoimaan hänen huvikseen ja vein aina jotakin.
Kyynelsilmin hän kiitti Jumalaa hyvyydestäni.

»Niin olette tekin laupiasmielinen kuin Harjulan Marikin», sanoi muori
aina. »Harjulassa olin tätä ennen.»

Ja sitten kertoi hän miten se Mari häntä hoiti sairaana ja miten aina
autti. Kun oli ylistänyt tuota Maria kupliksi veden päälle, sanoi:

»Anna Luoja, suo Jumala, anna onni ollaksensa, hyvin ain elääksensä.»

Kevään tultua minä aloin viipyä pitkät keväiset päivät työssäni ja
toisinaan muutamissa työpaikoissa useampia vuorokausiakin enkä päässyt
käymään muorin luona. Tuli muori tautiin, ettei jaksanut lämmittää
huonettaan eikä syödä, jos olisi ollut mitä syödäkin. Kerran käydessäni
tahtoi hän muutamia vaatekappaleita, joita hänellä oli, vaihtamaan
jauhoihin, että hän saisi hyvää leipää. Minä sen toimitin. Sain 2
leiviskää jauhoja, niistä käskin äitini tehdä leipää mitä parasta. Vaan
vielä tänä päivänä karvastelevaksi harmikseni hän pani puoleksi
olkijauhoja siihen leipään, ja jätti leivontapalkakseen melkein toiset
puolet niistä jauhoista itselleen. Sitä moista härän vihkoa ei tuo
vilun, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden katkasema ja sairastunut muori
voinut niellä. Minä olisin vienyt hänelle lihaa ja voita, vaan se oli
mahdotonta: ne oli pantu senkin seitsemän lukon taakse. Laitettiinpa
lukko saunan oveenkin, etten pääsisi katsomaankaan. En voinut muuta,
kuin välistä ikkunasta kävin puhuttelemassa. En aina kauvan voinut
puhutella, sillä hänen katkera itkun hyrskeensä teki niin pahaa.
Tuossahan oli mielestäni todistus, että Jumalaa ei ole olemassakaan,
kun ei pelasta tuota muoria eikä rankaise hänen kiusaajiaan.

Muori huononi huononemistaan, ettei alkanut viimein päästä
istualleenkaan, mateli vaan kuin mato maassa siksi kunnes täytyi
asettua yhteen selkänsä tiehen ennenkuin katkeaa. Vaan monet viikot
kuului valitus, kuului itku, kuului rukoukset, kuului sydäntä särkevät
huokaukset. Ne kaikki vei tuuli, ei ollut korvia kuulemassa, ei ollut
sydäntä ottamassa vastaan, ei kuulunut auttajaa. Minä aina aamusella
ylösnostuani juoksin oven taakse kuulemaan, vieläkö kuuluisi virkantaa.
Kun kuulin jotakin elonmerkkiä, menin aina pois, purren hampaitani ja
nieleskellen ikäänkuin estääkseni jotakin karvasta kohtausta suuhun
nousemasta. Useinpa puristausi silmistä kyynelkin.

Siten kului kevät. Kesä alkoi jo olla käsissä, kun muutamana tyynenä
aamuna heräsin ennen muita ja menin ulos ja arvelin sillä tielläni
käydä taas muoria kuulemassa. Hiljasena kuin hauta seisoi matala
lahonut, mustaksi savustunut sauna. Nouseva aurinko purpuroi saunan
tervattua ovea ja kirkkaasti sälähteli punanvalo sen yksiruutusesta
ikkunasta. Astuskelin oven luo ja kuuntelin, kuuluisiko mitään. Vaan ei
valitusta, ei kuulunut huokauksia, ei itkun tursketta. Koputin ovea ja
kysyin, nukkuuko muori. Vaan ei kuulunut risausta ei rasausta, ei
hengenvetoakaan. Nyt tiesin, että nukkuu mummo. Minua hieman
väristytti, vaan samassa tuntui iloakin. Pyörähdin takasin ja juoksin
kepein askelin kartanoon. Herätin kaikki ylös ja sanoin:

»Muori on kuollut.»

Heti raitistuivat vanhuksieni silmät unen töhkeröstä. Lähdettiin
joukolleen katsomaan.

Kokoon oli vetäytynyt tuo kaikenlaiseen lokaan ryvettynyt pienonen
luuranko, tuskallisen näkösessä asemassa oli kurjuuden ja kaikenlaisen
kiusan imeksimät, pistelevät, nahkapäälliset, likaset luut, nyrkkiin
oli puristettu kuivan näköset luusormet, pään sisään oli uponneet
suoniksi kujunneet silmät. Sitä levollisesti katsellessaan tuumailivat,
että

»Niin sitä pääsee ihminen toisen pahoista, vaan omistaan ei koskaan.»

Ikäänkuin mummo olisi ansainnut tuon kurjuuden, jonka läpi hänen piti
viimeinen taival kulkea ja johon hänen täytyi hukkua!

Sitten lämmittivät vähän vettä, viruttivat enintä likaa, kiskoivat
koukistuneet luut suoriksi, pujottivat paitaresun päälle ja oikoivat
ruumiin laudalle. Veisattiin pari virren värsyä, luettiin Isämeitä ja
Herransiunaus, vietiin vainaja riiheen, ja niin oli se palvelus tehty,
joka oli tehtävä ennen hautaan vientiä.

Siitä ei kuulunut hiiskaustakaan, että muorille olisi vääryyttä tehty.
Epäiltiin vaan muorin sielun tilaa, kun hän oli niin kärty
kuolintaudissaan, eikä ollut tyytyväinen kohtaloonsa eikä kuuliainen
Herran vitsalle, vaan luki muitten syyksi kärsimisensä. Niin
tuumailtiin ja heitettiin mummo siihen kiukaalle keuvottamaan siksi
kunnes arkku tehtiin. Ensi sunnuntaina vietiin viimeiseen lepoonsa.
Kirkosta tultua veisattiin kuoleman virsiä, ja isäni puheli siitä
viimeisestä majan muutoksesta, johon hän sanoi olevan syvään painuvana
muistutuksena sen muorin kuoleman ja kehotti kaikkia tyytyväisemmällä
mielellä ottamaan Herran kutsumusta vastaan.

»Eikä ole Herralle otollista», jatkoi isä, »niin vastenmielisesti
kantaa ristiään kuin se muori vainaja. Meidän pitää olla taipuvaiset
kuin hyvät lapset vanhempiensa kuritukselle, sitte ikeemme on huokea ja
kuormamme keveä, silloin Herra ei pane raskaampaa kuormaa päälle kuin
kantaa voimme. Se olisi meidän kaikkien varottava, ett'ei se aina
väjyvän ja kiljuvan jalopeuran tavalla kiertelevä sielun vihamies saisi
tulla ja kylvää ohdakkeita nisuin sekaan. Kyllä ne sitten kasvaa
kuoleman hetkellä suuriksi vesoiksi, kyllä se sitte perkele joutuu
seulomaan ja pohtamaan synnin tomua vasten silmiä, kyllä se sitte kun
kuoleman kamppauksiin tullaan on mies sotkemaan taivaan tietä sen
tuhansiin haaroihin, niillä eksyttääkseen pois elämän Herrasta. Ja
silloin se siltä oikealta tieltä eksyneenä tulee ihminen niin
kärsimättömäksi, niin tunnottomaksi, niin kiittämättömäksi
hyväntekijöilleen, ja sanalla sanoen niin sokeaksi kuin järjetön
luontokappale, jolle pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman, kuin juuri
tuo muori vainajakin. Vaikka en minä tahdo häntä tuomita, vaan hänet on
jo Jumalan sana tuominnut, sillä se sanoo: joka ei usko hän on jo
tuomittu. Uudestasyntyminen on tarpeellinen niille, jotka eivät tunne
taivaan tietä, ja jotka eivät voi kantaa nurkumatta ja tuskailematta
ristiään kuolemanhetkeensä asti. Kyllähän sitä silloin on kaikki
onnellisia, tyytyväisiä ja kuuliaisia, kun on hyvät päivät ja ollaan
terveet. Vaan kun tulee sairaus ja pahat päivät, niin kyllä silloin on
moni valmis kiepauttamaan syyn toisen niskaan, ja pyörähtää itse
puhtaaksi kuin pesty kekäle. Vaan kun henki lähtee, niin kyllä sitte
silmät aukiaa, kyllä se sitte näkee, mihin katiskaan on joutunut. Vaan
se on sitte myöhästä, voi, se on myöhästä.»

Lopuksi rupesi isä hartaasti vapisevalla äänellä veisaamaan: »Ajalla,
jolla emme ajattele.» Kaikki ottivat osaa oikein niekutellen ja
kiskoivat minkä jaksoivat virttä. Minä olin ivoissani ja nauroin
hengessä. Ajattelin että turhaan huutavat, sillä paha on olemattoman
kuulla. Jos Jumala olisi, vanhurskas ja vihanen Jumala, niin tuohon
istualleen ruhtoisi se nuo mölisijät, tekopyhät vääryyden tekijät...
Jos minä olisin Jumala, niin minä näyttäisin kyytiä tuommoisille
rukoilijoille.

Miten lie ollutkaan, niin joutui mieleeni tapaus lautakunnan esimiehen
luona, kun sain kelpo kyydin sieltä. Rupesi hävettämään itseäni. Ja
alkoi mieleeni pujottautua yhtä ja toista elämästäni. Niin että piti
lähteä kävelemään.

Pihalla tapasin Marttilan isännän, joka oli hevosen hakuun menossa. Se
oli työnsä teolla rikastunut niinkuin minäkin, ja sentähden oli minusta
hänen kanssaan mieluista tuumia lopikoida, sillä hänhän oli paraita
miehiä maailmassa. Kotvasen tuumimme maan hoidosta ja minkä mistään.
Vaan en minä päässyt puheen intoon oikein, sillä oli kuin tuo muori
olisi pakkautunut mieleeni alinomaa. Ja rauhatonna se piti minua koko
päivän ja toisenkin ja vielä kauan aikaa. Tunsin syyllisyyttä hänen
kurjuuteensa, enkä voinut tunnossani puoltaa itseäni, vaikka koetin.



XVII.

Mie oon vaimon pää.


Eräänä pyhänä oli Johannan päivä. Silloin kokousi paljon vieraita
kunnioittamaan äitini nimipäivää. Vieraat olivat suurimmaksi osaksi
naisia. Puheena alussa oli minkä mitäkin, vaan suljui se lopulta sinne,
että rupesivat naisia ylistelemään, miehiä sortamaan. Sanottiin miehiä
mitään tekemättömiksi, tyhjän toimittajiksi. Minä sen puheen olin
virittänyt ja nyt jatkoin teerevänä.

»Minä en kärsi kuunnella akkoja kiitettävän. Tytär ei ole lapsi, eikä
akka ihminen. Eihän sitä ole oikeitten ihmisten kera yhtä aikaa
luotukaan, sehän on jälestä tehty, ja senpä vuoksi siitä on tullutkin
vaan valmiin keittäjä eikä minkään saaja. Sen täytyy olla miehensä
orja, orjaksi on hän luotu.»

»Elkää nyt olko noin suukas, tyvessä olette, ette latvassa. Kyllä se
vielä härkä jäniksen tapaa, jos ei ennen niin kattilassa. Kun sattuu
miten kuten, niin saatte itse semmoisen vaimon, joka antaa tietää, onko
monta päivää viikossa. Vieläpä hyvässä lykyssä kääntää housun
takapuolen eteenpäin. Jos ei sanokaan, että minä tässä isäntä olen,
niin on kuitenkin», lasketteli muutama talon emäntä.

»Silloin on huulet hukassa, kun kieli maata vetää. Saattepa uskomalla
panna, että minun ohjakseni ei pysy akkain käsissä niin kauan kuin tämä
pää on tässä kaulassa. Minä olen itse itseni haltia niinkauan kuin
peukalo liikkuu», sanoin minä, puistelin päätäni ja katselin
voittosasti kuin hirvaspeura vaajin laumaa kiertäissään, karstisti
kävellä ropsin lattialla, sihkoin sieramiini kuin säikähtynyt oinas
pehkon takana, viskelin tulisia katseita akkaryhmään, joita pirtti
puolillaan istua luhjotti, kuin lakovareksia.

Vaan sattuipa joukkoon siellä semmoinen muori, joka rohkeni aukasta
suunsa. Hän tuumaili:

»Eihän siitä ole puheen hyvyydestä, kunhan on suu märkänä. Sehän on
vanha sananlasku, että haukkuva koira ei pure, eikä ulvova susi syö
lampaita. Saattaahan siitä Tapanista siltä tulla vaikka kuinka taipusa
vaimolleen, vaikka nyt ei tunne koko seikkaa, niin puhua pällistää kuin
keitetystä pässin päästä, työntää mitä vaan sylki suuhun tuopi. Kyllä
se reki varsan neuvoo. Ikä on pitkä ilman ranta, ja oppia se on ikä, ei
elää. Panehan nuori mies se päähäsi, että sitä sanaa ei ihminen sano,
jonka päähän ei pääse.»

»Oli miten oli, vaan mies on vaimon pää, niinkuin kissa hiiren pää»,
sanoin minä päättävästi ja käänsin puhettani toisaalle, kysyin Ruokolan
isännältä, että

»joko teidän hevosen jalka on parannut, jonka se kuului aitaan
repäisseen? Siinähän kuului olleen iso haava.»

»Jopa se alkaa olla jotenkin terve, ja kyllä siitä nyt näkyy hyvä
tulevan», sanoi isäntä.

»Mitä siinä on pidetty voiteena, ja miten sitä on hoidettu?»

»Minä en oikein tiedä, mitä kaikkea se eukko lie siinä käyttänyt. Sitä
on emännän pitänyt hoitaa koko ajan, se ei suvaitse silmiinsä miehiä.
Se kun vaan näkee miehenpuolen, niin paikalla alkaa teutua ja hyppiä
seinille kuin mielipuoli, ja siinä telmäissään särkee vielä pahemmaksi.
Niin sille ei saata miehet ei silmää näyttää. Vaan eukko kun on
yksinään tallissa, niin se kuului katselevan niin koreasti ja huulet
kuului höplättävän kuin naurajalla. Eukko saa vapaasti pestä haavaa.
Ori kuului pitävän vaan niin vakavasti, ettei silmäkään liiku, eikä se
kuulu kimpsuvan vaikka tervaa panisi siihen haavaan. Niin on siihen
eukkoon perehtynyt, että kun se vaan kartanollakaan kuulee sen puheen,
niin alkaa hirnua niin imelästi että luulisi olevan nälkään
kuolemassa.»

»Se on tyhjä puhe ja surkea vale, että hevonen ei taivu miehiin eikä
anna miesten hoitaa itseään. Se on vaan miesten kunnottomuutta. Kun
lukee selkään, niin kyllä taipuu. Sen takaan, että jos olisi minun
hevosenani, niin ei tarvitseisi akkain hoitaa eikä hyppisi seinille»,
puhelin ylpeästi isännälle.

Isäntä hyvin puoltaan pitäen ja miehuuttaan ilmaisten selitti:

»Kyllä se on saanut selkäänsä meidän ori. Se kun ei ruvennut taipumaan,
niin sitä pieksettiin oikein monissa miehin, vaan siitä ei ollut apua,
syöntyi räikämään vaan enempi. Me vannenäreillä rosotettiin puolelle ja
toiselle, niin se heittaysi tuskissaan jo pitkäkseen ja sitte potki
seiniin ja pilton laitoihin ja särki sen haavan paljon pahemmaksi ja
särkipä toisenkin jalkansa. Ja kun mahapuolelle rapsittiin, niin ei
kuin kiuhtui vaan ja alkoi älistä kuin peura käsissä ja työntyä soimen
alle kippuraan kuin mato. Eikä se olisi monta minuuttia elänyt, jos
emme olisi heittäneet pieksämistä ja jos ei eukko olisi tullut ja
katkassut köysiä ja houkutellut leppymään. Siihen ei ollut likelle
asiaa miehellä vielä sittenkään, vaikka ei ollut kuin yksi jalka
terveenä. Kyllä se on silleen, että jos ei eukko ruvennut hoitamaan,
niin korpeen olisi saanut vetää sen elävän. Vaan nyt kyllä tulee kalu,
siitä olen varma. Ja sata markkaa olen aikonut eukolle maksaakin siitä
hyvästä tulevana talvena markkinoilla, jos vaan ori tervehtyy. Ilolla
maksan.»

Niin puheli isäntä vakavasti ja kopisteli piippuaan kenkänsä kärkeen,
että kypenet karisivat pois. Otti taskustaan massinsa ja alkoi panna
tupakkaa piippukänäänsä.

»Mitä se sitte emäntä tekee sillä satamarkkasella? Onko sillä
veronmaksuja?» sanoin ivallisesti ja katsoin nurkkasilmällä Ruokolan
isännän puoleen, joka mielestäni oli semmoinen lampaan maidolla
juotettu, ei ole hevosensa kurittajaa tottelemaan asti.

»Kyllä niitä reikiä olisi, kun vaan nauloja olisi. Akoilla on niitä
rahan tarpeita niin hyvin kuin miehilläkin, ja ilman sitä, meidän
emäntä on tarkempi rahan haltia kuin minä. Siltä ei luuna luiskahtele.»
Ruokolan isäntä puheli ja lähti kävellä kyhnyttämään pihalle.

Minä katsoin jälkeen syrjäsilmällä hymysuin, arvelin itsekseni:

»Olet koko vätös, ukko riepu. Ilmankos on lakeistorvi kallellaan
Ruokolassa, kun akkain pitää hevosetkin hoitaa.»

»Kyllä se Ruokolan emäntä on järkevä nainen ja oppinut talouden
hoitaja. Sillä on kaikki järjestyksessä. Vaan se ei nukukaan
viimmeiseksi. Eikä usko karjaansakaan piikain huostaan ei yhdeksikään
päiväksi. Päivät myysää niitten kanssa ja itse iltasella vuoteuttaa
lehmänsä, katselee jokaisen pitimet, kokoilee iltaset eteen.
Ensimmäiseksi aamusella on kengässä. Kuka hänen tiennee kuinka monta
kertaa se on jo ennen muitten nousun tallissakin käynyt hevosille
antamassa heiniä ja vettä. Eikä sitä kertaa mene talliin, ettei sillä
ole aina joku hipleämpi pala pistää hevosen suuhun. Hevoset sen äänestä
tuntevat: ne kun kartanolla kuulevat sen puhelevan, niin alkavat
piltossaan kiehkua kahden puolen ja katselevat niin lempeästi, että
luulee sulavan silmäin, ja heti äänen päästävät kun emäntä tulee
talliin.»

Niin ylisteli Partalan renki Kusti, joka oli kaksi vuotta ollut
Ruokolassa renkinä, jatkoipa:

»Se on niin hyvän sopunenkin siinä pereessään, ettei kahteen vuoteen
kuullut harkosanaa. Ei tyhjiä tynise. Tuolle isännälleen se on kanssa
niin hyvä, että sen mieltä se ei loukkaisi vähässä kummassa. Ja ne ovat
niin vertaiset toisilleen, että kaikki asiat tuumivat keskenään.»

»Kyllä siinä on enempi kuin puoli taloutta semmoisessa emännässä, kuin
Ruokolassa on. Sanotaanpa, että akka on haahti, akka on hauta, akka on
pahan paikan kattila. Ja tosi onkin se. Ruokolainenkaan ei olisi enää
talona, jos olisi ollut kehnompi akka, ja se tunnustaa sen itsekin
vaikka minä päivänä. Ruokolainen jo yhdellä aikaa yritti ratketa
juomaan. Oli salajuoppo jo poikamiessä ollessaan, ja semmoisesta
useinkin tulee nahkajuoppo sitte kun naittuu. Niinpä Ruokolainenkin
alkoi vaan viipyä viinan reessä ja tehdä huonoja kauppoja. Niin silloin
jos emäntä ei olisi voinut hallita, ei olisi karvan kantavaa. Toisen
pöydän alle saisi jalkansa työntää, ja kurjuudessa olisi joukko kuin
Nimettömällä Matilla. Olihan se sekin porhakka ja siisti poikamiessä
ollessaan, ei luullut vedenkään läpi kulkevan. Kosi pitäjän kuuluja,
komeita, kauniita ja rikkaita, eikä ollut silloin suksimiesten
puhuteltava. Vaan yhteen on tien päässä tultu: nyt ei ole itsellään
eikä joukollaan suojaa ei sijaa ei tyyntä valkamaa. Samoin yritti käydä
Ruokolaisen. Se on emännän ansio, että se isäntä pysyi talossaan. Kyllä
se nyt katsoo kalunsa, kun pääsi vakautumaan siitä vasikkataudistaan»,
puheli Hyyrylän vanha isäntä.

»Vaan pahapäinen se on humalassa tuo Ruokolan isäntä. Minä näin kerran,
kun veronmaksusta palatessaan oli Halilan pellon kupeella ajaa
kahauttanut hevosensa nietokseen, että korvia vaan vilkkui. Siinä kun
se ukko noitui ja äystäsi, vaikka oli humalassa, että silmät äljötti
valkeana kuin juuston kokka ja kieli sammalti kuin olisi ollut
pehkokupo suussa, ja teuhasi ja metulasti sen hevosensa kanssa ja repi
suitsilla, vaikka se oli jo kääntynyt päin rekeensä ja oli
kuristumassa. Siihen se olisi sen nylkenytkin, nahkan se olisi saanut
korviinsa, jos ei me tuon Timolan Villen kanssa olisi satuttu tulemaan
paikalle. Me ropostelimme sen hevosen irti niistä valjaista,
suokkasimme tielle, valjastimme uudelleen, laitoimme ukon rekeen
korottamaan, annettiin ohjakset kouraan kuin apinalle, ja päästettiin
menemään. Vaan silloin ruuna tiesi, mistä latu lähtee: se kun päästi,
niin häkärä paistoi perästä. Ei sitte vesi hulluja hukuta, jos tuo
kunnialla pääsee kotiinsa, arvelimme. Vaan oma varjelijain sen oli
varjellut. Ei ollut muuta tullut kuin kartanoon pyörähtäissä oli reestä
toinen laita romahtanut luhin nurkkaan ihan tuhannen jauhoksi, vaan
ukko jäänyt terveeksi kuin kultapoika, ei kuulunut olleen ei putken
polttamata.» Niin selitti Niskalan nuori isäntä.

»Pikanen se on selvilläänkin. Se on semmoinen tulisukka, se kun
puuttuu, niin se syttyy. Vaan se ei ole pitkävihanen, kun ympärinsä
pyörähtää, niin silloin se on kuin vedellä pesty. Vaan se on kumma,
että sille emännälleen se ei sano pahasti silloinkaan kun muille
vihassa kalmaa», puheli Partalan renki.

Ja siihen loppui Ruokolan historian selvitys. Sieltä akkalaumasta alkoi
kuulua hieno naisen veisuu, johon yhtyi koko pirtin väki. Eikä silloin
virsi ollutkaan omalla asiallaan, kun kolmisen kymmentä henkeä repi
yhteen ääneen, ja jokainen tahtoi että hänen äänensä pitäisi kuulua yli
muitten.

Minä lähdin kävelemään ulos, ajattelin mennessäni, että jos tuo on
kaikki totta, mitä puhutaan Ruokolan emännästä, niin jonakuna se
sentään talossa menee, vaan ei sitä akassa kumminkaan kiitoksen sijaa
ole: ruokansa edestä ne menevät akkain ansiot.



XVIII.

Hourauksia ja näkyjä tautivuoteella.


Ankarasti vilustuin ja siitä sairastuin. Sain niin kovan kuumeen, että
puolessa vuorokaudessa rupesin houraamaan. Houreissani olin minä
sortumassa kaikenmoisten vaarain uhriksi. Milloin olin korkealta
putoamassa, milloin joku peto repimässä ja milloin mitäkin. Lautakunnan
esimies usein tuli hirveä karahka kädessä ja uhotteli. Minä koetin
juosta, vaan en päässyt minnekään, aina pysyi uhkaaja kintereilläni.
Tuli naapurin isäntä nimismiehen kanssa ja panivat sänkyni pyörimään,
että minua pelotti, ja nauroivat rähättivat, kun minä pelkäsin. Vaan
ilmestyipä kerran ruotimuorivainaja ja toi Harjulan Marin ja sanoi:
tämä hoitaa sinut. Ja aina sitten, kun tuli mikä vaara tahansa, niin
lopulta tuli Harjulan Mari minua niistä pelastamaan. Minusta oli
semmoinen ilo, kun näin hänen ovesta tulevan, että räpytin käsiäni.
Olin sairastavinani, kuolemaisillani, ja silloinkin oli hän hoitamassa,
puhutteli hellästi ja lohdutteli. Ja niin painui se mieleeni, että kun
tunsin houriopuuskan tulevan, niin aloin ääneen kysellä, että

»missä se Mari on?»

»Eihän täällä ole Maria», sanottiin.

»On se Mari, missä se viipyy», intin ja hätäilin.

»Jos sinä sisko Katria...?» koetteli äiti.

»Taikka minua. Minä olen tätisi Liisa.»

Hourauksen näyt kun yhä likenivät, huudin minäkin tiukemmin Maria. Vaan
täti Liisa se luuli itseään Mariksi, koppoi raamatun siitä lohdutusta
antaakseen. Keräytyi siihen muitakin akkoja, rupesivat veisata
killittämään vuoteeni ääressä ja opitulla tavallaan saarnaamaan
parhaastapäästä pahasta hengestä ja ijäisestä kuolemasta. Kun oli
taudin tuskaa kestää asti, niin olivat jo enemmän kuin liiaksi mokomat
soittajat itkuineen ja huokauksineen. Useinkin koetin rukoilla
jättämään minua rauhaan, vaan siitä ei ollut kuin kiihotusta. Jo kerran
kävi vihakseni ja lähdin työntäymään ylös, että otan sopelta luudan
varren ja annan kotikuria, vaan kaaduin ja kulmani kävi vesikorvon
laitaan, niin että sija jäi kuuksi ijäksi. Niin täytyi jättää se homma
sikseen ja saivat rauhassa soittaa suutaan miten ilkesivät. Minä
hyrskähdin itkuun. Vaan ne luulivat, että itkin synteini paljoutta, ja
sekös antoi vettä myllyyn. Päivät umpeensa sain asua saarnan ja veisuun
paahteessa.

Kun tauti lientyi, näytkin muuttuivat. Katosivat nuo kamalat vaarat.
Heikkous vielä päätä viemaili, mutta hyvä haltijani oli luonani ja hän
minut piti turvassa kaikesta. Luulin häntä näkeväni selvin silmin,
kuinka hän liikkui huoneessa, istui sänkyni laidalle ja näytti niin
ystävälliseltä. Päivä päivältä hän tuli harvemmin, vaan selvänä
mielessäni oli hänen kuvansa aina.

Isäni oli yhtä harras noitakeinojen kuin uskonopin harjoittamisessa.
Sukkelaan pani hän koiransa kotiinsa, kun vaan lie joku uskaltanut
vähänkään rienoa hänen elämistään. Ja kylään oli hän näpäteränen
apuansa antamaan, jos sai tietää, että on joko metsän, maan, veden,
tulen, raudan tai minkä haltija hyvään suututettu. Ja kaikki hän teki
taivaan Jumalan nimessä. Hän uskoi, että ihminen on perisynnin kautta
semmoisessa yhteydessä perkeleen ja kaikkien hänen henkiensä kanssa,
että paha ihminen voi yllyttää ruman hengen voimalla hyviäkin olentoja
pahaa tekemään, niinkuin metsän, veden, talon ja muita haltijoita,
jotka eivät ilman vihotusta tee kellekään pahaa. Uskoi myös, että
ihmisellä on valta hallita niitä olentoja tahtonsa mukaan, varsinkin
semmoisella, joka oli uskon kautta kiintynyt Jumalaan ja sen kautta
tullut Jumalan välikappaleeksi. Ja uskoipa isäni tautiakin voivan
parantaa jonkummoisilla uhrilla.

Sentähden tuumi isäni minulle että tekisin semmoisen uhrin, että
lupautuisin kaiken ikäni aivan jokaisen Pitkänperjantain olemaan
syömättä koko päivän, ja jonkun vähäsen summan rahaa lupaisin kirkon
vaivastukille, jos Jumala heti parantaisi tästä taudista. Sen uhrin
neuvoi hän tekemään sillä tavalla, että Tiistai- tai Torstai-aamuna
auringon nousun edellä menisin metsään semmoiseen paikkaan, jossa ei
muut näkisi. Siellä piti riisuutua alasti ja sitten kädet ristissä
taivaasen katsovin silmin rukoilla Jumalaa ja kaikkia haltioita
jättämään minut rauhaan ja palkkioksi luvata yllä kerrottu uhri. Vaan
minä kieltäysin siitä hommasta, sanoin että

»joka taijan tietää, se taijan tarvitsee.»

Isäni suuttui ja koetti pakottaa minua sitä tekemään. Saarnaili sen
pitkää tämän lyhyttä sen asian tarpeellisuudesta.

»Minä olen neljättä kymmentä vuotta ollut jo terve, eikä ole sanottavia
romuskoita ollut sitä myöten, kuin sen urkon tein. Se on enempi, kun
saa olla turvattu terveydestään, kuin sen yhden päivän syömättä olo.
Eikä se tule nälkäkään. Kyllä se antaa ruuan, joka työnkin. On se
vapahtajakin paastonnut ja tuskin vaan lie nälkäänsä volissut.»

»Kerta kuolla syntyneen. Kun ei kestäne, niin katketkoon. Silloinhan
minun pahoistani pääsette», arvelin vaan vastaukseksi.

Siihen heitti ukko. Vaan minä paranin hiljakseen niine hyvineni, ei
tarvinnut urkkoja eikä uhria.



XIX.

Mielikaipuuta.


Neljänkolmatta vanha vohlakka poika, täysirahkeinen mies olin. Ilonen
olin. Laulelin joka lehdon, joka kummun kukkuelin. Vaan aina tuon
tautivuoteen jälkeen tunsin niinkuin jotakin olisi poissa. Varsinkin
töillä ollessani ulkokausteilla tuntui tuo kaipuu. Kalliorinteistä,
kuusikkokummuista värähtelevä, kaukaisuuteen pakeneva kaiku, joka oman
ääneni kertoi, eihän se puhunut minulle muuta kuin yksinäisyyttäni.
Suorsa lahden perällä, rastas kummun kuusikossa, peippo rannan
koivussa, ne kaikki lauloivat omaa onneaan kumppaninsa mielihyviksi.
Kenen mielihyväksi minä? Omaksi mielihyväkseni. Mielihyväksenikö? Eipä
tuosta ollut lisää. Kuta enemmän lauloin, sitä enemmän tunsin
mielikaipuuta. Enemmän, enemmän tuli lauluuni kysymyksiä, joihin mieli
hentoisesti vaati vastausta. Vaan vastausta ei tullut. Kaiku kuletti
kysymykseni yli laaksojen rinteeltä rinteelle ja sinne hävitti.

Erään kerran jo sanoin renki Pekalle, kun ruvettiin maata:

»Mikä se nyt lienee, kun en minä tiedä mitään tulleeksi ja tuntuu kuin
olisi viisi penniä poissa.»

»Siitäkö sinun on paha mieli, ettei ole hyvää mieltä? Eihän se ole
tuulikaan aina yhdellä sijalla. Vedähän unta päähäsi, niin kyllä huolet
kaikoaa», sanoi Pekka ja paneusi nukkumaan.

Minä valvoskelin vaan, ja ajatukset lentelivät, nousivat ja laskivat,
menivät mailman ääriin ja sieltä toiseen. Jopa kajahti päähän, että ei
ole aika tuon vähempänä, jos lähden huomenna sedän luo atimaan ja
sieltä menen kirkolle Helluntaina, niin tulee yksi tie, kaksi asiaa.
Niin teen. Menen mutkan kautta suoraan kirkolle. Muut ovat käyneet
siellä kyläilemässä, minä en sitten kuin pikku pakurana toista kymmentä
vuotta sitten. Kyllähän kieltävät, vaan menen, siinä ei auta ei
laupiaat silmätkään. Siellä näen nekin Harjulan asukkaat. Köyhiä
sanotaan olevan niiden, vaan eipähän se liene vika: eihän sitä pääse
päätään ylemmäksi. Voi kun ei tullut se räätäli, jotta olisin saanut
uudet vaatteet. On niin nukkaviero se minun takkini. Se
pystykaulustakki olisi uusi, vaan se on niitä nuuskaukkojen takkeja,
vaikka välttäähän se, kun panee välttämään. Se muille välttää mikä
itsellekin.

Aamu tuli, nousi Pekkakin. Pian olin pystyssä minäkin, vaan en tiennyt
lähtisinkö setä-ukon luo atimaan. On pitkä matka jalkapatikassa
tellätä: kolme pitkää peninkulmaa. En lähde. Onpa häntä aikaa vastakin.
Todempaan menee aikani, kun lähden niityn aitaa Varpunotkolle panemaan.

Otin kirveen ja menin aidanpanokselle. Aloin rotuilla. Löin seipään.
Kirsi, sen vietävä, on vielä, ei tästä tule mitään. Orja se ajakseen
aitaa panee, ei talon mies. Istuin mättäälle ja mietin: mitähän jos
hiljankin lähden setäukon luo kylään. Kyllä sen silmät aukeaa, kun
minut näkee pitkästä kotvasta. Kyllä siellä kengät sillä taipaleella
näkee taplakan, vaan liepä tuota kuolleen nahkaa. Lähden kuin
lähdenkin. Käynyt matkansa sanoo, käymätön ajattelee.

»Käykääpä hakemassa vaatteen tapasia. Lähden sedän luo kylään», sanoin
kotona karskisti.

Äiti ällistyi.

»No, mikä se nyt on päähän pistänyt, Mikä se nyt arkina on lähtö,
tuleehan pyhiä perjantaina, jos niikseen on. Ainoa arkipäivä, niin nyt
lähdet, ja eläs pikku taivalta jalkatannikassa.»

»En minä kuoltuani jalkojani potkittele, jos jalankin marssin. Käykää
vaan puhtaita vaatteita.»

Äiti toi siintyneen paidan.

»No vedeltä pesty haisee, minkä tämä paita. Eikö ollut valosampaa
paitaa näin kirkkaan päivän aikana?»

»Kyllä välttää. Kun järestään pitää, niin järestään jääpi.»

»No eihän tuo hevosta haittaa, jos miestä moititaan. Tietää kait sen
lapsetkin, että naisethan vaatteita pesee, ei miehet. Eikä liasta lähde
kunniaa kellekään», tuumin ja työnsin verhokseni.

»Se kunnia se sinulla aina huulilla. Vaan kyllä sen selästä surkeasti
putoat kerran. Mutta oma otsasipa poukahtaa.»

Lähdin kävellä lopsimaan, tuumaillen itsekseni mitä tie neuvoi. Kyllä
se lysti taitaa tulla tienatuksi, ennenkuin on kolme peninkulmaa
lekkastu. -- Kenenkäs hevonen tuo? Kaunis varsa, vaan siitä paha, kun
ei ole minun. Tulevana talvena minä vaihdan laukilla hyvän hevosen.
Sanotaan että vaimo on miehen kunnia, vaan on se hevonenkin. Kemiläisen
sanaan, että kaikilla on kalaa, leipää, vaan harvalla on hyvää hevosta.
Eikä raha raudassa katoa, minkä hevosessakin, sillä saa aina omansa.
Vaan on se sentään toisinaan: miten Mustolan Esa, kun veljeltään
perinnöstään otti tuhannesta markasta sen ison mustan. Liekö pari
kertaa kirkolla käynyt, syötti keväimen hyvän parasta, työnti kesäksi
metsään, päästi kuin linnun käsistään, ei ole mies nähnyt luun
suremata. Sen tien perässä on ne tuhat markkaa. Toisen tuhannen markan
kanssa kun veslailee tämän kesää, niin menevät ihan sormia nuollen.
Siihen se meni sitten senkin isän tavara. Kyllä sen isä niitä rahoja
kokosi oralla jos ongellakin, kalmasi ja nylki jokaista. Kylläpä toinen
veli koettaa harpata samalla tavalla kuin isänsäkin: väärällä kuitilla
oli kälmännyt Rantalan Tuomaalta sisarensa Ullan perinnön. Vaan
katsokoon vaan, kyllä se vielä pää tulee vetävälle. Ei sitä ole yhtä
ilmaa ijäksi...

Niin tuossa töllissä asuu entinen Kuosmasenmäen Iikka. Oli sekin
porakka poika vuotta kymmenen takaperin, oli kylän kuulu, veen valio,
kosi pitäjän paraita tyttöjä, sai suuren perinnön lähtiessään. Osti
maita ja taas möi, kuin mustilainen hevosia. Vaan tosi näkyy olevan se
isoisän sananparsi, että ei vierevä kivi sammallu eikä mies muuttava
rikastu. Niin on kasvanut tämäkin mies kuin lehmänhäntä alaspäin...

No, kukas tuohon tekee taloa? Rikkolan Niilo kaiketi.

»No, päivää, Niilo!»

»Päivää, päivää! Terve mieheen! En yrittänyt tuta enää. Siitähän on
päiviä hyvänkin variksen ikä, kuin olen sinua nähnyt. Ja kasvanut olet
pääsi sitte viime näkemän. Mikä täytinen sinua nyt on korvista vetänyt?
Ei ole siitä pitkä kun olit tuommoinen mustilaispojan kokonen kääry, ja
nyt pää pilviä pitelee.»

»Eihän tuossa vielä ole liiaksi, tuossa kolmeen kyynärään alkaa
tärppiä.»

»Silloinpa sitä on somimmilleen.»

»No, sinä tähän taloa tehdä pusket. Peltoa olet raatanut sen pitkää
tämän lyhyttä.»

»Olenhan minä tähän rypypaikkaa laittanut. Olen kokenut hieroa vähissä
voimissani, vaan eikö tuo liene pää harmaassa ennenkuin tästä elatuksen
apua on. Sitä kun kylmään metsään rupeaa repimään ja laittamaan
huonoakaan tölliä, niin siinä ei lennä kypsät kärpäset suuhun
ensimmältä.»

»Silmäthän ne työtä suurestuu, vaan kädet sen käventelee. Olehan
odottavainen. Ei se päiväkään paista ennenkuin nousee. Ei se oinaan
tavoin pukkaa maa, aikaa se vetää.»

»Toivossahan köyhä elää, pelossa rikas kuolee. Kun häntä kinnaroipi
yhden päivän kerralla, jälellähän on sekin aika.»

»Siinähän sitä onkin, kunhan päivän pääsee. Jää terveeksi!»

»Terveeksi, terveeksi! -- Mihin sinä kulet!»

»En tiedä itsekään. Tänne näin nokkaani päin kävelen, mikä hänestä
sitte perästä tulenee.»

»Sinä menet sarapuita hakemaan, koska et sano. Sinulla taitaa olla
karhu kierroksessa», huusi Niilo jälkeeni vilkutellen.

»Ei tule ne herkut eikä pure ne kirput. Ei kelpaa köyhät tanssiin eikä
nihuväkiset painiin», arvelin ja lähdin lapikoimaan.

Tiepuoli se näytteli tapahtumia, näytteli elämän näkyjä.

Tuossa on ne rauniot, josta kerran ukkonen poltti talon. Muistan
pikkusen kuin pahaa untani. Siinä se aika kuluu. Siinä on rauniot.
Siinä on käynyt tähteetön vieras. Kerran kahdessa tiimassa oli mennyttä
talo täysineen, talopa talon päivänenkin, pitäjän napataloja. Siellä
ovat niin puhujat kuin tekijätkin. Lehtoniemen muori kerran puhui, että
se tuon talon ukkokallas on tappanut rikkaan juutalaisen ja hukuttanut
tuohon Kuntuvan lampeen ja sen tavaroilla muka olisi rikastunut.
Lammista ei kuuluta sitte kaloja saadun. Sanotaan että se siellä
Kuntuvan kankaalla näyttelehtää kulkijoille milloin minkin näkösenä.
Kerrankin oli muka Tahvolan Reetiä vastaan sininen lammas verissä päin
laukannut ja vähän matkan päästä oli metso lentänyt, jolla ei ollut
päätä eikä kaulaa.

On niitä juttuja.

Tällä puolen maailmaa se on se talo, jossa on vanha härän pää tallessa.
Sanotaan, että Sipolan ukko oli pannut aarteensa Petäjäjoen taakse ja
sille oli pannut semmoisen urkon, että pitää olla vaskinen silta joen
yli, ja sitä siltaa myöten pitää noutajan tulla, ennen ei saa nousta.
Vaan olipa itselleen tullut rahasta kapela, niin ei ollut tuumaa
tulevaa, vaan pitänyt huilata Lappiin kysymään neuvoja... Lappalainen
sanonut, että

»kaataa roikase puu sen joen yli telaksi, vedä sen päälle vaskilanka,
mene sitä myöten yli. Silloin olet tullut vaskista siltaa ja silloin on
aarre käsissä.»

Sitten ukko oli sanonut, että »aamulla olisi kekri kotona, vaan täällä
on pää, ei polttele näppiä kekripaisti.» Lappalainen sanonut:

»Kun antanet minulle palkasta sen mustan härän periparresta, niin
aamulla olet kotona.»

Sipolan ukko miettii: hyvä olisi niin ja hyvä näin. Sääli huttua ja
sääli vatsaa. Härän päässä on paljo mieltä, semmoinen härkä ei tule
tuulesta, se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa. Vaikka tosin
meidän talo ei sairasta yhtä härkää. Ja eihän silloin suon silmään mene
jonka itse antaa.

»Sama on, oli menneeksi», ukko sanonut. »Kun lienee miestä melaan, niin
saa tuon nähdä kerran kumman kyydin.»

Lappalainen laittanut ukon nukkumaan, sitte sytyttänyt pärekuvon
palamaan ja sen selkään oli laittanut ukon ja itse hypännyt siihen. Ka
silloin kyyti valmis. Ja kun ne olivat lähteneet, niin ei niillä ollut
rikkoja varpaissa. Kun oli rutakon kirkonviiri sattunut matkalle ja se
oli Sipolan ukolta lakin repässyt, silloin oli ukko herännyt ja
sanonut:

»Voi kun lakkini putosi.»

Lappalainen sanonut:

»Aika sitä nyt on hätäillä, jo ollaan yhdeksännellä kirkolla.»

Ukko oli nukkunut jälleen ja aamulla oli löytänyt itsensä oman
pirttinsä pöydän päästä miessä huoletonna. Sitte oli akoille sanonut:

»Käykää musta härkä peräparresta päästämässä irti.»

Akat menneet navettaan, niin häntä vaan oli moiskahtanut oven pieleen.
Sen olivat nähneet koko härkää, pää oli ollut kytkyessä parressa vaan.
Ja sen pään sitte olivat vieneet aitan lakeen ja sanotaan sen tänäkin
päivänä olevan vielä siellä tallessa. Ja se ukkokato kuuluu kuollessaan
sanoneen, että niin kauvan pysyy talo kohallaan kuin härän pää pidetään
tallessa. Siitä syystä sanotaan pidettävän sitä siellä aitan laessa, ja
jos minä olisin niin joutilas kuin joutamaton, niin kävisin katsomassa,
onko siinä puheessa hihaa tai helmaa, vai onko aivan tuulen tuoma, veen
viemä.

On sitä uskoa tässä maailmassa. Ihan totena pitävät sitäkin juttua
Leppimäestä. Vanhus oli kuoltuaan sanonut, että hänen peijaikseen pitää
tappaa paras lehmä. Vaan eivät tappaneet kuin huonoimman. Mutta
kylläpäs oli itse käynyt hakemassa: muutaman viikon päästä oli eräänä
aamuna piiat menneet navettaan, niin oli äijä ollut kellokkaan parvessa
seisoa vokottamassa. Vaan siihen oli kadonnut. Piiat olivat katsoneet
lehmää, niin siinä ei ollut henkeä helmeäkään. Olipas Pekka velkansa
perinyt, oli vienyt julkeimman joukosta, ja siitä päivästä on muka
Leppimäen talous tahkoa vetänyt. On se kyllä mennyt takaisin aivan
varrasta vaeltaen ja likeltä kaapii, ettei häviä koko talo ihan puille
juurittomille. Sinne se vetää kuin köydellä: Vaan on se nykysessä
isännässä vika: juo ja kaupittelee.

Matkasta ei ollut kuin tähteet jälellä. Näkyy jo setäukon talo. Tuossa
se nyt rehjottaa tiellä poikkiteloin kuin santakuorma. Akkavalta on,
kun pirtin piippu on kallellaan. Mitähän tuo setä sanoo, kun pitkästä
kotvasta näkee. Tuossa se on Harjula, talo kuin talo. Eihän tuo niin
köyhän näkönen ole päältä katsoen. Veräjä on hyvästi, kyllä se on
molemmin käsin tehty. Ja hyväksi muokattu pelto. Isäntä kiitetään jo
pellon veräjällä, emäntä vasta pirtin kynnyksellä. Minkälaista lie
talossa. Soma nähdä sitä Maria, joka tautini aikana oli kummituksia
luotani häätämässä.

Semmoinen mieliteko paloi minussa tuohon taloon mennä ja silmät
kulkiessani palastivat sinne asumaan, etten muualle paljon joutanut
katsomaankaan. Koetti silmä hakea sieltä, että eikö sattuisi liikkumaan
Mari puuhissaan ulkona, jotta saisi häntä nähdä. Mutta kerkiääpä hänet
vielä nähdä sittenkin, ja jos ei näekään, niin ei tuosta vahinkoa.
Eihän se muita tyttölapsia kummempi lie.



XX.

Setäukon talossa.


»No, aina elävän silmät näkee. Terve mieheen! Mistä sinä kirposit?
Puusta vai pilvistä?» alkoi setä hyvillään minulle, kohdattuamme pajan
ovella.

»Lähdetäänpä tänne mökkiin katselemaan risua nälän silmään. Onpa ollut
taivalta. Eiköhän siellä mahanahka lie käynyt läikämään selkärankaan?»

»Miestä päiväksi, koiraa viikoksi. En minä ole niin hätäpoika, että
yhtenä päivänä nälkääni vinkuisin.»

Huoneesen tultua käskettiin suoraa päätä pöytään ja setä sanoi:

»Käypäs, pitkän matkan kulkenut mies, ota murua rintaasi. Talonpoikasia
nämä on tässä eväät, vaan syöpihän se nälkänen jäniksenkin pään. Kyllä
tässä nälän silmä sokiaa.»

Syödessä puhuttiin asiaa minkä mitään. Kyseli setä meidän puuhistamme
ja minä taas hänen toimistaan ja viljelyksistään. Kun sattui
aukkopaikka puheesen, teki mieleni kysellä jotakin Harjulasta, vaan
aina pelotti, että jos luulevat mitä tahansa, ja sentähden arvelin,
että suu kulta, elä virka mitään. Ja omille ajatuksilleni sanoin, että
mitä se minua liikuttaa miten Harjulaiset elävät.

»Eipä ollut meidän leivällä keliä, eipä tullut suurta koloa», arveli
setä syötyämme.

»Ei mies meri ole, vaikkei taas tyhjälläkään elä. En minä vielä ole
ennenkään pöytää poikki syönyt.»

»No, parempi on ruoka syömättä kuin painamatta, sanotaan. Rupeapas nyt
köllöttämään siksi kunnes sauna joutuu, niin saat selkääsi oikein veden
kanssa. Minä lähden pajaan. Taitaa siellä sepällä viisi näkemätä olla
oveen, kun yksin heitettiin.»

»Ei uni maaten lopu eikä virret veisaten vähene. Enkä minä ole tänne
nukkumaan tullutkaan. Minä lähden pajaan. Seppä sitä minäkin olen.
Seppä sepän takanen, tuhkavasara sepältä nimeä riitelee. Vaan
tekemälläänhän mölkä soutaa: omiksi tarpeikseni olen takonut jo vuotta
pari kolme. Välistä olen vieraankin hädästä päästänyt.»

»Apu lapsesta lienee, minkä sillä velimiehellä, kun on pojat tuommoisia
miehiä. Kyllä sillä nyt on pahin taival kulettu. Nyt elää luotuja
päiviään, kun on pere se saapa, mikä syöpää. Vaan toisin on minulla:
yksin olen pojaton pinolla, tyttäretön huuhmarella. Yhdestä aisasta on
reki perässä, vaikka kolmen eukon ikäseksi olen elänyt. Kahdesti katala
naipi, kolmasti kovaosanen, sanotaan ja onkin tosi. Kyllä sitä ei
orithevosellakaan vaihtaisi sitäkään kauppaa, eukonkaan kuolemaa. Vaan
se pitää ottaa kuin annetaan», tuumaili setä surumielisesti.

Minä ilvehtien sanoin:

»Eikö ole teillä, niinkuin kerran mies oli tuumaillut eukon kuoltua,
että kaksi sitä on ilopäivää ihmisellä: ensimmäinen on kun akan saapi
ja toinen se kun kuolee.»

Setä vähän rykäsi ja sanoi:

»Kaukana siitä on leikki.»

Ääneti astuimme pajan luo.

Paja ei ollut päivän piilemässä. Se oli kauniilla paikalla kuin
keskellä maailmaa. Peltoja oli ympäriinsä silmämäärään ja taampana oli
maailma järviä täynnä, yhtenä repaleena kuin kerjäläisen takin selkä.
Helppo tästä oli katsella ja kaunista. Aurinko oli laskullaan ja sen
punertava valo levittäysi kuin kullalle kimalteleva vaippa yli avaran
laakson, yli harjanteitten ja saaristen järvien.

Laulua kuului taampaa harjun rinteeltä metsän sylistä.

»Kuka siellä laulaa?» kysäsin.

»Kuulustaa olevan tämän toisen talon tyttö, Harjulan Mari», sanoi setä,
ja seppämieskin sanoi:

»Marihan siellä taas heläyttelee.»

»Kylläpä se laulaa vähän liika kauniisti. Aivanko se talonpoikasesta
suusta laskee ilmoille tuommoisia säveleitä? Kuunnellaanpa ottaako
korva mitä se laulaa.»

Ei ottanut korvaan sanat, vaan vienot säveleet tulivat tänne kuin
aallot, pienet väreaallot, jotka lempeästi lipottelevat rantaa vastaan.
Tuonne kukkuloihin kun vastasi äänensä, synnytti se monenkertaisen
kaiun takaisin, niin että koko avaruus helähteli yhtämittaa.

»Enpä ole tähän elettyyn kuullut tuommoisia säveleitä», arvelin.

»Kyllä se laulaa koreasti, mutta kaunis se on laulajakin. Siinä on
tyttö, joka on ensi uunin leipiä. Se on etukärryn väkeä, se tyttö»,
kehui setä.

»Miksi sitä ei ole viety miehelään?»

»Sitä hyvät hylkii ja pahat pyrkii, sillä kun ei ole perintöä.
Köyhäähän ei katsota risuaidan läpikään. Eikä se juuri lähdekään
kaikkien renttujen rekeen. On se siksi itsestään pitävä, että kyllä se
katsoo syömään ruvetessaan, piisaako sitä veroksi asti.»

»Vaan jos sattuu luu lihan valitsijalle, kuori leivän alkajalle. On
monelle käynyt niinkin, että kun ovat aikansa valinneet, niin ovat
jääneet aivan ilman, tai on pitänyt syöstyä, kunhan on saanut
torrakkaa.»

»Ei hyvä heinä suovassa pilaudu. Kyllä se aika tavaran kaupitsee»,
sanoi setä ja jatkoi naurahtaen vähän toisella suupuolellaan:

»Saat sinä ottaa siitä rekilinnun, silloin ei ole tyhjä reessäsi.»

»Huoleksi on hyvä hevonen, katumoiksi vaimo kaunis», arvelin minä.
»Eikähän ne semmoiset minusta perusta enempi kuin Jumala
lehtikerpusta.»

»Yrittäneen päätä ei leikata. Sitte sen tietää, kun koettaa. Se näkyy
lehmiä tuovan kotiin. Tähän pellolle tuopi niitä lypsääkseen. Kyllä sen
saat nähdä.»

»Eihän tuosta silmät osaa ota, jos tuota katseleekin. On kait se
ihmisiä nähnyt ennenkin, näkee kai se minut alalleen.»

Kun pajasta jouduimme taloon astumaan, niin siellä pellolla oli Mari
lehmiensä kanssa.

»Hyvää iltaa, Mari!» tervehti setä.

»Iltaa, iltaa! mitä kuuluu?»

»Eipä liikoja, rauhaa vaan. -- Tää ilma on kesän sijalla nyt, niin minä
näyttelen tätä vaaraa tälle harvijaisvieraalle.»

»Kuka on vieraanne, en muista nähneeni. Jos hyvinkin lienee likeltä.»

»Tämä on minun veljeni poika tuolta toiselta puolen pitäjästä. Ettepä
usein ole mahtaneet ollakaan yksillä tulilla.»

»Korpelan Tapani», sanoi Mari ja lähetteli minuun semmoisia silmäyksiä,
etten tiennyt minä, minne katsoa ja mitä tehdä.

»Olenhan kuullut puhuttavan», jatkoi Mari ja tähysti yhä.

Minä ajattelin sanoa, että olimme yhtä aikaa rippikoulussa, vaan mikä
lie ollut, etten saanut suutani auki. Minä neljänkolmatta vuotias
poika, reimaluontonen, aina rohkea ja suupaltto ennen, seisoin siinä
kuin lapsi ujona. Luulin että hänen silmänsä kiertää nukka
vierutakissani ja sen pystykauluksessa, repaleisessa silkkihuivissani
ja siintyneessä paidankauluksessa.

»Häpeä sanoa, kipeä kärsiä: minä en jouda vieraita viemään huoneesen,
ja muut on ihan joka kynsi potun panossa. Ei ole ristin sielua talossa
kotona muita kuin minä, ja minun täytyy näitä lehmämullia hoitaa ja
ilta-askareita tehdä, etten jouda en päätäni sammuttamaan. Niin saapi
aivan rautahammassa käydä tuokin ensikertanen vieras. Vaan tulkaa
huomenna, niin sitte on miehet kotona, tulkaa niiden kanssa
rupattelemaan», saneli Mari.

Setä naurusuin arveli:

»Ei me tänne sinun luoksesi nälän tähden tultu, vaan sinua katsomaan,
itseämme näyttämään. Jää terveeksi!»

»Terveeksi, terveeksi! -- Kyllä täällä oli teillä koko katsottavat,
tämmöinen karjakörri, likakäpälä.»

En minä ollut huomannutkaan hänen vanhaa paimennuttuaan ja suuria
pieksulopposiaan, olin nähnyt vain hohtavat posket, loimuavat silmät,
ruskeat tukkakiemurat ja sorean vartalon.

»Työmies on työnsä karvanen. Kyllä se ei hyvä hävetä, jos työssään on
vähän likanenkin», sanoi setä ja lähdettiin.

Minusta tuntui kuin olisi Marin silmä seurannut, ollut välistä takin
kauluksessa, välistä silkkihuivissa ja siintyneessä paidan kaulustassa.
Minä astua rauskuttelin kiivaasti ja vasta kun etemmä päästiin saatoin
vapaammin hengittää.

»Kovinpa ehätät», sanoi setä jälessä astuen.

Minä hiljennin kulkuani ja sanoin:

»Soma tyttö, tuo Mari.»

»Kyllä siinä on tyttö, jonka kelkka kääntyy, kun se lähtee asiaan»,
heti kehumaan setä. »Ja se antaa pakinan hyvälle ja huonolle, se ei tee
rajaisia missään tilassa, niinkuin moni tekee, jolla on vähän parempi
vaatenuttu päällään ja niin ovat olevinaan, ettei luulisi vedenkään
läpi kulkevan. Vaan kyllä ne semmoiset sentään haravatta loukosta
löytyvät.»

»Eipä sitä tiedä tuotakaan. Saattaa se alas katsoa, vaan ylös ajatella.
Saattaa se olla tuon näkönen, vaan monen makunen», sanoin minä, vaikka
mieli muuta ajatteli.

»Niin, en minä hänestä tiedä sanoa muuta kuin sen, minkä olen nähnyt,
toista vuottahan nuo ovat tuossa olleet, ja niinhän sitä sanotaan, että
pian jalo tapansa näyttää. Enkä minä tahdo toden päältä sinulle eukoksi
esitellä, leikillä vaan äsken sanoin. Ei se sinulle ole sopiva eikä
varsinkaan teidän taloon: se on siksi liiaksi koreuteen taipusa. Siitä
on omiensakin vanhusten kanssa riitoja, vaikka se itse tekee kaikki
vaatteensa ja vieläpä muillekin. Ja kun huomenna katselet, niin ei ole
sen tytön rinta porossa. Sillä onkin vaatteet yllä eikä vieressä, niin
ovat sievästi tehdyt. Omassa tekemässään se on aina, ja sen puolesta
siitä pidän. Ja vaate se varren kaunistaa. Näkö ja kokohan on niinkuin
Jumala luopi, vaan tavat niinkuin itse tahtoo», sanoi lopuksi setäukko
pirttiin astuessamme.

Emäntä, joka kuuli sedän viime sanat, kysyi:

»Kellä ne niin on?»

»Jokaisella muullakin, vaan Harjulan Marista tuolla puhelimme.»

»Taidatpa sitä leuhaketta olla jo puhemiessä vieraallesi. Eihän tuota
viitsi toki vakaset ihmiset suulleen vetää, näkeehän tuon toki
alalleen.»

»En ole ollut puhemiessäkään, enkä minä tiedä kiittää enkä laittaa,
vaan kun tuolla tuli puheiksi, niin sanoin sen minkä tiesin, että se on
tekevä ja komea ihminen. Ja mitä olen kuullut ja nähnyt, niin se on
paljasta hyvää kaikki. Kuka tuntenee hänet omakseen, niin vieköön, itse
kullakin on oma mieli maksan päällä, sopikoot keskenänsä. Ja kaksi kun
keskenänsä sopii, niin kolmannelle korvapuusti.»

»Minkä hyvän se sitte on sinulle tehnyt, kun et saata sanoa asiata
arvolleen. Mikä ihminen se on? Korea rutkale, ei pidä muita ihmisiä
vertanaan. Oli se näkemys viime pyhänäkin tuolla Kurkelassa seuroissa,
kun sinne tulla kohahti kuin parempikin Jumalan sanan vaivanen. Korea
kuin riikinkukko, avopäin keiluaa joukossa. Vaan älysi se, kun
Taipaleen Lauri-isäntä alkoi katsella mulautella oikein pahoilla
silmillä ja siihen muut lisäili, niin hengestä tiesi, mistä tuulee ja
takansa katsomatta läksi pois kesken saarnan lukemisen. Tuskin se
siellä heti on toista kertaa. Onko se oikeitten ihmisten joukkoon
luettava tuonlainen kauneuden käärme? Kyllä se on kaunis kakku päältä,
vaan silkkoja on sisässä. -- Ja köyhä rutale, eihän sitä katso kukaan
miksikään.»

Minä tuumailin verkalleen eukolle:

»Niin sanoi ennen iso-isä, että rikas ei ole aina rikas ja rakas ei ole
aina rakas eikä kaunis ole aina kaunis, vaan _hyvä_ on aina _hyvä_.»

Eikä sen enempää puhuttu enään Marista.

Vaan maata pannessa ei tullutkaan uni vieraakseni heti. Koko ajan oli
ajatukset Maria kierrelleet, vaan nythän ne vasta valtaansa pääsivät.
Minä näin selvän kuvan hänestä semmoisenaan kuin hän oli pellolla ja
semmoisenaan kuin hän oli luonani sairastaessani. Ne eivät olleet
samanlaisia, vaan minä en osannut sanoa, kumpi oli kauniimpi. Eikä
siitä tullutkaan kiistaa. Ne liittyivät toisiinsa, hiljakseen yhtyivät
yhdeksi henkilöksi. Niin että kun muistin tuota Maria, joka haamuna
kuin enkeli liikkui tautivuoteeni ympärillä, tuntui se samalta Marilta,
jonka äsken olin nähnyt todellisena inhimillisenä olentona
jokapäiväsissä askareissa ja joka siinäkin työssä oli mieltäni
miellyttänyt. Ja tuon Harjulan Marin rinnalla minä näin Korpelan
Tapanin vähäpätösenä nukkavierutakissa, repaleinen silkkihuivi kaulassa
ja siintynyt paidankaulus ja omituinen rauhaton tunne rinnassa.

Mutta uni vihdoin mieleni kietoi. Minä seisoin pajan luona, ja alhaalta
harjanteen rinteeltä kuului kaunis laulu ja lehdossa näin Marin ihanana
kuin Tapiolan impi.



XXI.

Lähdin Harjulaan.


Aamulla heti kun silmäni auki sain oli ajatukset Marissa. Ja
ensimmäiseksi ajattelin, että eihän tuo pukuani pahaksune, eihän tuo
tuntunut sillä lailla puhuvankaan. Ja lähdin Harjulaan päin kävelemään,
sillä oli niinkuin olisi köydellä vedetty sinne.

Pajasärkälle kun tulin, näin Marin istuvan pellon pientareella kivellä,
selin minuun, hiljakseen lauluja hyräillen. Arvelin, että menen ja
puhelen hänen kanssaan, kun on niin palava halu. Eihän ota, jos ei
annakaan. Onhan tuota suuta surmallekin, kieltä maassakin märätä.

»Päivää! Miksi niin yksin istutaan?» kysyin ennenkuin ehti vastaan
tervehtiä.

Mari vähän säpsähti, pyörähti katsomaan.

»Päivää, päivää! -- Sentähden minä olen yksin, kun ei ole kumppania.»

»Pitää ottaa kumppani.»

»Mistäpä se tulee voi lehmättömälle. Ja parempi onkin yksin kuin kehnon
kumppanin kanssa.»

Mielestäni oli vähän liian ylpeä tuo Marin puhe. Vaan istahdin
kuitenkin toiselle kivelle ja kysyin tyynesti:

»Ketäs kaikkia meni kirkkoon?»

»Aivanhan ne meni joka kynsi, ken vaan kynnelle kykeni. Ruotimuorin
kanssa minut hätyyttivät tähän talon silmäksi. Tuon laihopellon aita on
huono, niin sitä vahtailen, ettei pääsisi elukoita tulemaan.»

Siitä se puhe alkunsa sai, ja kun minä näin puheeni miellyttävän Maria,
niin laskettelin tulemaan oikein lautasiaan myöten. Kerroin halki
halean maailman, kaikki ummet ja pimeät. Usein Marin suu vetäysi
viattomaan hymyyn ja silmät liekehti niin lämpymän näkösesti. Se
puhalsi pois ne äsköset kainouden väreet mielestäni ja täytti sen
ilolla ja rohkeudella.

Mari viimein sanoi lempeästi:

»Olisi sitä huoneen tapasta, jos vieras lähtee huoneesen. Vaan kyllä te
olette kovaosanen mies, kun ei ole mitä tarjota. Äiti on vienyt
avaimet, etten saa edes vesikuppia tarjota ensikertaselle vieraalle. Se
kierteleekin kuin mustalaisen kirous: illalla en joutanut, ja nyt on
käsi tyhjä, toisessa ei mitään.»

»Lähdenhän kyllä käymään huoneissanne, vaan turha on huolenne siitä
minun hoidostani. Lähdin vaan huvikseni kävelemään, kun setäukko ja
nuorempi väki kaikki meni kirkkoon, ettei jäänyt kuin emäntä ja yksi
kaatuva muorinlaho soppeen veisaamaan. Sen veneen huutaminen ei minua
paljon miellytä», tuumailin.

»Jos sananne olisi paikoissa, niin ette olisi ylimmäisen papin
tuttava», sanoi Mari naurahtaen.

Lähdimme kävelemään piennarta verkalleen ja väliin aina seisahduttiin
puhelemaan. Syrjästä katsojan silmään olisi eroa tehnyt minun
pystykaulukseni, nukkavieru, ikävoitto, harmaa takkirehkani,
silkkihuivini ja siintynyt paidankaulus verraten Marin raitaseen, vasta
neulalta heitettyyn pumpulileninkiin, nuo minun ikänsä eläneet
pieksulontsani verraten Marin narskaviin kiiltokärkisiin anturakenkiin.
Mutta se seikka unehtui minulta aivan muistamattomaksi, eikä Marin
mielestäkään näyttänyt olevan huomioon otettavaa erilaisuutta.

Marin kamari oli sievänpuoleinen, järjestys oli sisustuksessa mukava,
jota vielä teki elävämmäksi kukkapöytä, jossa oli senkin
seitsemänlaiset pensaat sievissä astioissa kasvamassa. Mari näytteli
vaatepakkoja, joita hän oli kutonut. Kyseli, että

»onko teillä nyt minkälaista miesten kesävaatetta tehty?»

Sitä sanoessaan katsahti hän minun takkiini, ja siitä katseesta luin,
että tuon sijaan saisi tehdä uuden ja vähän eri tapaan. Sanoin
naurusuissani, että

»kutoi ne muutamanlaista, vaan ei siinä meidän talossa niillä
väriaineilla pilata kankaita. Mitä sattuu lampaan selässä olemaan, niin
sen näköstä siitä tulee. Eikähän Jumalalle kuulu kelpaavan kuin
harmaa.»

Samassa tuli sedän emäntä happamet sieramissa oikein kiirein askelin
kamariin, vihasena, että henkeä ahdisti ja tulta silmät oksenti. Hän
vaan koetti hallita ja siivolleen tuumaili, että

»setäsi laittoi hakemaan pois. Kuului olevan asiata tärkeätä.»

»Sanokaa sedälle että ensi päivinä tulen», tuumailin naurahtaen.

»Se käski tulla paikalla, ilman siekailematta.»

»No ei ole niin kiirettä, ettei lähteä kerkiä. Kiire ei ole niin suuri
herra, ettei jouda vähää aikaa odottamaan. Sanokaa vaan, että kyllä
minä elän ja tulen kun kerkiän.»

Eukko alkoi tulistua ja sanoi vihasemmasti:

»Miksi et nyt saata lähteä minun mukaani?»

»Sitä ei tarvitse teidän tietää, se on aivan sama saaliillenne kuin
sitä ette kysykään ja vielä paljon helpompi hengellenne. Minä pääsen
taluttamatta sitten, kun minä lähden, ja vieras tietää talosta lähteä,
kun on tietänyt tullakin. Minulla ei ole kiirettä koskaan, enkä
myöhästy mistään.»

Muori löi jäsäytti vihasesti ovea kiinni ja lausui mennessään, että

»nyt ei kiitetä, kyllä minä nyt tiedän mikä on merrassa.»

Kun tulin sedän taloon, siellä emäntä otti kirkkoon minut. Se
potuutteli oikein aika tavalla mokomasta käytöksestä kyläretkelläni.
Ajattelin että ei nyt pidot parane, jos ei vieraat vähene, ja pistin
pillit pussiin, lähdin kävelemään kotiin. Emäntä kankutti jälkeen ja
uhkaili, että

»menehän huoletta kotiin, meren sinä kierrät, vaan miestä et kierrä!»

Minä naureskelin ja ivalla tuumailin, että

»harvoin on hätä-ääntä kotiin tuotu. Pakottaako teillä pernaa, vai onko
sydänala ronkasta kipeä, kun niin tuskittelette?»

Ja niin lähdin taipaleelle. Mitäs se nyt tie neuvoi? En minä tiellä
nähnyt mitään, minä kulin kuin sokea taipaleella. Jalat kulki tietä,
vaan ajatukset asustivat eroamattomasti Harjulassa. Ja jos ne sieltä
irtausivatkin joskus, niin toivat ne Marin mukanaan luokseni. Ja kaikki
mitä minä silloin näin yhdistyi häneen. Minä astelin kuin suloista unta
nähden, kulin kuin toisessa maailmassa.

Nuo hyiset tunteet, joita oli kasvanut rintaani elämäni kuluessa ja
lakkaamatta synnyttivät kylmää tuulta, joka vei usein harjan majastani
ja viljan saraltani ja karkotti kaiken lämmön elämästäni, ne tunteet
olivat nyt poissa. Ja sijassa oli tunteet niin mieluiset kuin kukkien
tuoksu.

Mutta oli mielessäni jotain painavaakin, rauhatonta. Siinä oli se
entinen kaipuu. Mutta nyt se oli selvänä, ketä kaipasin.



XXII.

Mäkelän loiseukko sanansaattajana.


Setälän emäntä ei ollut asiasta jäänyt huolettomaksi. Hän laittoi heti
sanansaattajan kotiini, Mäkelän loiseukon, joka oli siihen työhön kuin
luotu: kielevä, talon sukulainen, pintapuoli harmaassa keretissä. Sen
oli asiana kertoa minun käyntini kosimassa ja oikein juurta jaksain
maalailla Harjulan Marin kehnot puolet.

Kun eukko tuli, arvasin asiansa, vaan en ollut tietävinänikään.
Ilosesti laulellen teeskelin töitäni. Semmoisia vähäsiä kahmerehtamisia
oli siinä kartanossa, kun kevättouvot oli vasta pantu: veräjien
laittamista, kartanon siivoamista, rekien ja muitten kesäteloilleen
laittamista, joitten kanssa minä rahmelehin siellä ulkoilmassa. Muu
rahvas oli vierasta puhuttelemassa. Ne eivät olisi joutaneet ei päätään
sammuttamaan, niin tolkussa kuuntelivat sen akkaluhjan lörpötyksiä,
joka yhtenä rutinana meni kuin sotkupata. Renki Pekka vaan jouti
työhönsä. Hän meni jo noustuaan kantelemaan kiviä kesantopellolta.

Jopa käskettiin meitäkin Pekan kanssa aamiaiselle.

Rahvas oli kaikki eri tuulella. Sitä renki Pekka, joka ei tiennyt
vähääkään aavistaakaan, näytti vähän kummeksivan, seisahti lattialle ja
oli kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtynyt. Minä vaan hölmyilin kuin
rosvokoira enkä ollut huomaavinani mitään, vaikka isä jo katseli kuin
olisi miehen syönyt ja toista katsoisi syödäkseen. Äidilläni oli suu
murrollaan ja silmät kiilui, käveli levottomana, näytti kuin paras
lehmä olisi metsän peitossa. Veljeni Samppa seisoa tarvotti keskellä
lattiaa, silmät nurin päässä kuin pistetyllä vasikalla, eikä väistynyt
tieltäni jos satuin kautta kulkemaan, seisoi vaan sijassaan kuin
variksen pelko kylvöpellolla. Liisa käveli rauhatonna tyhjää
toimitellen, kasvot harmista kylmetyksissä. Näytti kuin olisi äitinsä
perintö varastettu. Siskoni oli tavallista ilosempi, kävellä kapsutteli
ja sinne tänne viilteli tyhjää hakien, suu vähän naurussa heitteli
minun päälleni katseita, joilla näytti antavan tietää, että kohta tulee
tuskan soutu, että taisi sattua nyt kala Hannuksen verkkoon. Mikko,
kymmenvuotias poika hökäle seisoi avossa suin eikä näyttänyt tajuavan
tälle ilmalle, välmötti vaan viatonna penkillä. Se vieras kulta ei
ollut älyävinään mitään, puhua möpätti yhden ja toisen kanssa siellä
karsinan puolella. Alta kulmainsa lähätti toisinaan pitkän katseen,
niin pitkän ja sitkeän, että näytti sillä käärivän minut kapaloon.

Ruoka oli valmis pöydällä. Me Pekan kanssa työnnyimme syömään, ja
siihenpä alkoivat kokoontua muutkin. Vieraalle oli tuotu vähän
niepseämpiä ruokia sinne karsinapäähän pöytää, johon se käskettiin
istumaan. Niin siihen asetuttiin istumaan ympäriinsä kuin lähtevään
veneesen.

Äiti pani puheen alkuun, jota minä jo odotin, kuin hepo kesää, että
millä äänellähän se nyt mahtaa panna. Äiti sanoi, että

»tämä vieraspa se tietää uutisia.»

Minä en ollut kuulevinani, kysyin Pekalta, että

»joko sinä sen Räikön kuokoksen sait kivitetyksi?»

Pekka ei joutanut minulle vastaamaan mitään, vaan tarttui äidin sanaan
ja kysyi:

»Mitä nyt vieras tietää?»

»Tietääpä tämä sen, että Tapani pyhän aikana kylämatkoillaan on
kihlannut morsiamen», sanoi äiti tekonauru suupielessä.

Pekka kilmahti kysymään, että

»kenenkä?»

»Sen Harjulan kaunokin. Tiedäthän sinä, että paraassa se on vievän
mieli!» sanoi äitini ja yhä ivan hymy veti suunreikää korviin päin
pitemmäksi, että hampaat alkoivat näkyä.

Pekka tunsi, että minulle on apu tarpeesen. Hän kiljahti ilosesti:

»Se on oikein, että luu koirille. Se ei ole satu eikä tapaus, jos mies
kihlaa morsiamen. Ja kun ottaa, niin ottaa semmoisen, joka näkyy
kaivolta kotiin. Hönkä on aina hönkä. Niin sanotaan hevosestakin, että
kiitä pientä, moiti suurta, vaan istu ison rekeen.»

Samppa alkoi mupatella, että

»saattaa sika syödä ne naimaeväät. Taitaa pitää minun lähteä tästä
akkaperiin, ei tässä panna semmoisia ryökkinöitä vielä emännäksi eikä
taloutta sotkemaan, se on selvä tosi.»

»Tutki veikkonen ruumiissasi, että leipä lapselle parasta, mikä
sinullekin vielä. Työnnä vaan leipää laipiosi rakoon, niin sillä
asettuu vielä sinun naimahommasi», tuumaili Pekka pönäkästi. Hän oli
näet ennestään huonoissa väleissä Sampan kanssa, niin viitsi sanoa
vastenkin.

Minä arvelin, etten virka mitään.

Vieras, jolla leuka jauhoi kuin mylly, alkoi leivän seasta puplattaa,
että

»omansahan se on itsekustakin hyvä. Ja kyllähän Harjulan Marissa on
näköä ja kokoa. Sillä se voi vietelläkin semmoisen, joka ei tunne hänen
tapojaan. Jos takki tavat sanoisi, turkki juonet tunnustaisi, niin ei
moni kiittäisi. Vaikka kahdenhan tuo on kauppa ja kolmannelle
korvapuusti. Enkä minä tahdo puhua suden enkä lampaan puoleen, vaan
minä, joka olen pahasta penikasta hänen kanssaan ollut ja tiedän
niinkuin oman itseni, niin tuttavan vuoksi sanon, että yhdellä sanalla
sanoen: sillä ihmisellä ei tee kukaan mitään. Ja olisiko se siinä enää
semmoisten vanhempain lapsi, kun olisi kelpaava kalu? Jo olisi sen
näkönen ihminen aikoja korjattu.»

Ja sitte rupesi eukko Marin vikoja luettelemaan yksin lukien kuin
helmiä nauhaan, eikä ne tunnustaneet loppuvankaan. Minä sitte viimein
katkasin ja sanoin, että

»kyllä minä kaikki uskon sen teidän puheenne, vaan minä uskon valeeksi.
Minä otankin vaan vaimon itselleni, ja silloin olette viisas, kun ette
virka koko asiaan mitään.»

Vaan silloin syttyi kuin katajapehko tuleen. Jokainen rupesi
kutkuttamaan kuin Wenäjän käräjissä ja tahtoi, että hänen äänensä piti
kuulua yli muitten. Isä pieksi nyrkillään pöytään, että lasit seinillä
tärisi ja äystäsi, että

»jos vaan sen ihmisen tuot tähän taloon, niin sillä kertaa lyön sääret
poikki ja talutan salolle itsesi, eikä ole asiata takaisin, sen saat
pitää varanasi.»

Äiti ja Liisa solventivat yhteen ääneen:

»Kyllä Tapania ei kielletä naimasta, kun ottaa semmoisen, joka meille
sopii. Ja olisi tuo Tervon Matleena eri ihminen, kun sen ottaisit, ja
sillä olisi perintöäkin. Siinä on ihminen, jonka suuntiin ei suutu.»

Minun pisti vihakseni.

»Minäkö ottaisin tuon tolvakkeen, töppösen lestan, mätimahan, pää kuin
variksen pesä, suu kuin telkän uuttu, metsäkana sopisi lentämään
suolineen sorkkineen siitä ikkunasta. En, en, en huoli, vaikka en
muitten jälkiäkään näkisi. Kyllä saatte pitää variksenne omana
nuottakumppaninanne. Antakaa Matleenan kiskoa virren päitä, että kortit
lepattaa ja suu kahdessa korvassa», latelin vähän vihoissani. Sitte
käännyin Pekan puoleen ja sanoin vähän ilvehtimisen viistaan, että

»eikös sitä passaisi rakastaa myötämäessä, jos vastamäessäkin, mokomata
soppimörköä?»

Pekka vähän naurun kihnassa sanoi, että

»kyllä osaat kiitellä morsiamesi, tuon kauniin herran lahjan.»

Vieras taas alkoi, että

»tosi on kuin sanotaan, että ei se näe, joka naipi, eikä usko vaikka
kontitaan. Vaan koetahan mies, kyllä vielä jalo tapansa näyttää. Niin
sanoi ennen vanhat, että ei näkö työtä tee, eikä kauni kaskia rovitse.
Eikä ne sanat mene pateetta nytkään vielä. Se on vaan synnin ja lihan
pahain himojen syöttämistä perustua kauneuden päälle sinä aikana. Siitä
kevytmielisyydestä on ollut usein surkea seuraus, ja siitä olen varma,
että vaivasen kuppikumppani on Harjulan Mari, saakoonpa hänet kuka
hyvänsä. Vaikka on hänen vanhempansa niin hartaat uskovaiset, niin
yhtäkaikki on hän aivan suruton raiska ja korea kuin riikinkukko.
Semmoinen naiminen tulee aivan perkeleen mielen jälkeen eikä Jumalan,
ja silloin siinä ei ole siunausta. Silloin se alkaa surkea katsoa
silmästä sisään. Eikähän ole pakosta aivan tapposen tahallaan heittäytä
Jumalan vihan alle. Vapahtaja sanookin, että joka ei minun kanssani
kokoa hän hajottaa. Ja nyt minä hyvässä ystävyydessä sanon, että nyt
olisi paras, että rupeaisit ajattelemaan kohtaloasi ja antaisit
vanhempien ihmisten neuvoa itseäsi ja antaisit vanhempiesi valita
itsellesi kumppanin, joka olisi Jumalalle otollinen ja itsellesi
hyödyllinen. Silloin et pahentaisi vanhempain mieltä, etkä tulisi
rikkomaan neljättä käskyä, josta Jumala uhkaa rangaista kaikkia, jotka
sen ylitse kulkevat. Sillä tavalla pysyisi hyvä sopu, rauha, rakkaus
talossa, ja mikä on kauniimpaa!» saarnaeli vieras hartaasti ja
lopetettuaan huokasi, syvään puhalti kuin palkeesta.

Minä sanoin, että

»paljo melua ja vähä villoja! sanoi akka, kun sikaa keritsi. -- Se on
vanhan testamentin aikuista tapaa, että toinen valitsee toiselle
morsiamen. Minä jo katson itse, otan itse itselleni toverin. Meiltä kun
lähdetään, niin itse on Iikka ison oriinsa turvassa, ja minä kun olen
meiltä, niin muita ei kaivata. Silloin humu kuuluu, eikä köyhyyttä.»

Siitä saivat uutta intoa, rupesivat räpättämään, yksi papatti yhtä,
toinen lopatti toista, että meni koko pirtti kuin porokattila.

Sanoin vielä:

»Pankaahan kiinni murukoppanne, asia ei parane parran pärinällä. Minä
teen minkä teen, ja silloin on suu puhdas jokaisella.» -- -- --

Isäni nousi toukosiin tomuihinsa, alkoi pauhata ja möykyttää pöytää
nyrkillä kuin mielipuoli, tiuskuen kiroili ja ävelti:

»Jos vain et heitä sillä sanalla sitä hommaasi pois, niin minä talutan
salolle, minä työnnän tielle, etkä saa tulla takaisin. Sinä tässä
rupeat vaan tukkimaan jokaisen suuta, eläs pätö kalu.»

Renki Pekka sanoi sekaan ivalla:

»Järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi.»

»Mitäs kuntonanne pidätte silloin kun viette minua salolle», sanoin
minä ja jatkoin: »asettuu kai se siitä, ei suinkaan sitä nyt ole yhtä
ilmaa ijäksi.»

Vaan silloin alkoivat kähennellä korvuksiini. Mutta minä pyörähdin ja
lähdin taulametsään. Lähtivät kopistamaan kynttä kantta jälkeen, vaan
eivät muut pitkältä ajaneet kuin Samppa veljeni. Hän tulla suhotti
perässäni pellon pientareelle. Hänellä kai oli se ajatus, että kun hän
alkaa taistella minun kanssani, niin kyllä muut tulevat auttamaan,
sillä yleinen aikomus oli nähtävästi antaa minulle selkään oikein
aikatavalla, kerrassaan sillä varalla, ettei aina tarvitse antaa. Minä
kun huomasin, että on niin vähä sitä jälkiväkeä, että Samppa yksinään
vain, niin pyörähdin päin. Samppa hurjana käsiksi minuun, vaan siinä
hän loukkasi vähän itseään. Sai siinä muistipalan, että jos kuin
vanhaksi elää niin joka päivä muistaa sen tapauksen. Siinä lupasikin
minulle, että hän antaa rauhan eikä virka mitään minun asioihini. Sitte
lähdettiin pois kuin hyvätkin miehet, tulla julpotettiin kuin
työpaikasta. Mutta heti alkoi Samppa niinkuin pikku poikanakin kertoa
vanhuksilleni minun ilkityöstäni eikä muistanutkaan lupaustaan. Siitä
rupesivat kaikki pakisemaan ja päättämään, kuka kummemman tuomion olisi
osannut tehdä. Minä kyllästyin siihen, käskin Pekan niityn aitaa
korjaamaan ja itse lähdin ulos kävelemään. Mennessäni sanoin
pilkoillani:

»Polina pois ja yksi puhumaan.»

Menin kesantopellolle, rupesin kaivamaan koloa suuren kiven viereen,
että hukutan sen kiven siihen koloon kyntäjän ristinä olemasta pois.
Tuokion perästä tuli se vieras akka sinne työpaikalleni, niin lauhkeana
kuin lammasnahkanen tuppi, ja alkoi tuumia lopotella.

»Heitä sinä nyt ajassa pois se Harjulan Mari mielestäsi, sillä minä
tiedän ettei hänestä ole sinulle kumppaniksi. Ja minä tiedän miten sinä
olet työllä ja totuudella riehnannut talosi tuohon kuntoon, ja kaikin
puolin olet kunnon mies ja vanhuksesikin sinusta pitävät kaikkein
enimmin. Mutta äsken vannoi isäsi tuolla kartanossa, että jos vaan sen
ottaa, niin joutaa jalkoihinsa, tie eteen, keppi käteen suoriaa
miehelle.»

»Mistä se tietää sen niin kehnoksi? Eihän ole nähnyt ilmoeläissään koko
ihmistä?» kysyin minä totisesti, vaikka hyvin tiesin, että eukko oli
juuri se, joka vanhuksilleni panetteli Maria.

»Hyvä kellohan se kauas kuuluu, vaan paha paljoa etemmä. Kyllä sen
ilveet tietään kolmessa kuvernöörin läänissä. Etkö sinä tiedä, että
paremmin se sana kyydin saa kuin huono herrasmies. Kaikkenahan se
menisikin, kun se ei olisi ympäri maailman naurettavana ja jokaisen
sormellaan osotettavana. Mokoma rutkale.»

Loppui kärsivällisyyteni, vihasta kihisi korvani.

»Jos et silmänräpäyksessä tuki suutasi ja korjaa luitasi pois, niin
kummat tulee!» karjasin ja polkasin jalkaa, että kenttä jytisi.

Akka säikähti, törmäsi pois minkä jaksoi ja parkasi mikä kulkusta
lähti, sylki ja siunasi, peppuroi kuin kukko tappuroissa ja rukoili
Jumalaansa auttamaan sekä minua että itseään. Siitä kun selvisi, niin
yritteli vielä puhelemaan, vaan minä yritin jälkeen ja sanoin, että

»jos et katoa meiltä ennenkuin minä tulen syömään, niin silloin näet
yhden kumman kerralla, et selviä niin vähällä kuin nyt.»

Akka lähti tuhkien kävelemään, eikä ollut pitkä aika ennenkuin mennä
lenttasi piennarta myöten kotiinsa päin suuri kannannainen mytty
selässä. Sen oli äiti sille laittanut muka hyvän sanoman tuojalle.

Teeskelin työtäni. Alkoipa aivojani kierrellä kummallisia ajatuksia,
rinnassani mateli outoja tunteita, jommoisia en ennen ollut tuntenut.
Istahdin kuopan laidalle ja vaivuin ajattelemaan, että onko tuo nyt
totta, että tämä kotini täytyy jättää sen tautta, jos otan Harjulan
Marin vaimokseni. Ei se sovi maille eikä halmeille semmoinen homma...
Ei se ollut kuin sitä hurausta vaan, kun tuon akkaruhnun puheesta
raivostuivat. Vihan vimmassa sitä tulee sanotuksi liiemmaksi vaikka
kellä, vaan viha kun menee, niin silloin on paikat paikallansa, asiat
entisellään. Pyörähdin taas työhöni, aloin kuokkia kolon pohjaa ja aina
kun sain multaa irti, luoda tomautin lapiolla penkereelle ja arvelin
että aika on aikaa kutakin: on ollut ja mennyt ne isän uhkaukset. Nyt
voipi jo isä katua sitä kovuuttaan, kun se kumminkin pitää minusta niin
paljon työni teon tähden.

Vaan kun jo oli ilta tulossa eikä käskeneet minua puolipäiväselle, niin
ajattelin että nyt on vika myllyssä. Ei ole nyt hyvä jalassa, ei ole
ennot entojaan, ja uudestaan palasi ne äsköset ajatukset päätäni
vannehtimaan, ja taas kangerti aivoissani sen akan puheet ja isän
uhkaukset, alkoipa kahertaa niin mielessä, että mieli työ
seisoskelemaan. Koetin kyllä takertua aina työhöni ja sillä tavalla
saada hälvenemään ne painavat ajatukset. Ja vähän ne kaikosivatkin,
vaan heti tulivat takaisin ja toivat joukon uusia ajatuksia mukanaan.
Ja niitä alkoi ilmaantua kuin korppeja raadolle, niitä tuli joka
suunnalta.

Istahdin kolon paltteelle.

Päivä oli loppumaisillaan. Yön rauhaan hyvästi jättelevä illan rusko
punasi korkealle taivaan rannan jyrkkiä seiniä, syleili harmaita
kallioisia vuorien rintoja, ystävällisesti suuteli järvien mutkikkaita
heinikkorantoja. Minä olin kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty.
Katselin aikani niitä kultalaitasia pilvenmöhkäleitä, jotka hiljalleen
omia aikojaan uiskentelivat ilman avaruudessa.

Minulla yhä vaan tunkeusi syvemmälle ja syvemmälle ajatus, että
täytyykö minun jättää tämä kotini, jonka melkein oma käteni on
tämmöiseksi tehnyt, jonka itse olen työlläni ja toimellani pelastanut
perikatoon joutumasta. Usein olen ollut sairas työn tähden, kun en
säästänyt ruumistani, selkäni on poikki ollut ja kädet ajetuksissa,
käsivarret kankeina juurikoitten repimisestä, kivien vääntämisestä ja
muusta puskemisesta. Ja nämäkö kaikki vaikean työni hedelmät pitää
uhrata sen tähden, että otan vaimon oman mieleni mukaan? Saisin pitää
nämä kaikki, jos ottaisin Tervon Matleenan, tahi jonkun muun
kerettiläisen, jonka he mielensä mukaan valitsevat ja laittavat kuin
kerjäläiselle voileivän. En, en vaikka kaaret syliin tulkoon, niin en
saata ottaa muita kuin sen, joka itselleni kelpaa. -- Punaltelin
päätäni ja arvelin että ei se ole totta, että isäni on niin kova.
Kunhan kuluu aikaa, että saavat tietää Harjulan Marista hyviäkin
puolia, niin muuttuu ääni kellossa. Minä nyt heittäyn etten virka
enempi kuin kanto, jos ne mitä puhuisivat tästä asiasta. Tottapahan
kyllästyvät ja jättävät minut rauhaan. Ja lopulla käypi samoin kuin
Komulan Ristolle. Sitäkin vastusteltiin ensi alussa Ilkan Lyyliä
ottamasta, vaan kun näkivät, että siinä ei auta ei juonet eikä kauhut,
niin lopussa tuli hyvä kaunis. Sen käypi samoin minun kohdassani ja
minä otan Harjulan Marin, siinä ei auta ei laupiaat silmätkään. Minä en
huoli mistään, vaikka päällään pyörisivät.

Menin kotiini ja kun tulin pirttiin, niin huomasin että Samppa makasi
kipeänä loukossa. Renki Pekkakin oli tullut kotiin eikä näyttänyt
olevan oikein puhelivussaan. Jokainen äkötti olojaan kuin pottu
piimävellissä. Siskoni hiljakseen itkeä puhki muutamassa sopessa.
Hänelle minä sanoin:

»Kenenkä turkkia sinä olet ruvennut paikkaamaan?»

Hän luikasi pihalle eikä virkannut mitään, hän eikä muut. Mutta minä
paneusin iloseksi ja heittäysin rohkeaksi, volkuilin vaan kuin susi
puhteella, viheltelin ja itse kullekin lähetin jonkun sanan niinkuin
täyksi, että eikö siitäkään selviäisi kielen kantimet. Vaan siitä ei
tullut apua, könöttivät vaan kuin puuhevonen.

Renki Pekka se alkoi puhella, kun näki että minä olen sitä vailla.
Ruvettiinpa taas syömään, silloin otettiin minut ja minun morsiameni
käsille. Ruvettiin oikein miehissä topuuttamaan siitä, kun olin Samppaa
ruhtonut. Pekka tuumasi, että

»syystä on sepälle palkka. Mitäs hän menee syyhyttä saunaan. Siitä
tietää mies panneensa vasta aluksi paitansa toisen porokattilaan. Sen
nyt viisas olisi tiennyt lähtiessäänkin, että siellä ei kunniankukko
laula.»

Isäni vihastui Pekalle ja alkoi niin koston kiihkosella mielellä
puhella:

»Kurikka on orren päässä, pala patsaan nenässä, ei kuiva eikä märkene.
Kunhan Samppa joutuu emosolalle, kunhan mies kasvaa, hammas karkiaa,
niin kyllä kurikka orren päästä putoaa. Varokoon Tapani sitä vaan.
Tulee vuoro vielä vieraiksi, ja kun sattuu, niin lisän kanssa se nousee
voi porosta.»

»Vaikka Samppa eläisi sata vuotta ja pyhäpäivät päälle, niin ei saa
Tapanista ei pukin päitä ei putken polttamata. Suussa on särellä sappi,
minkä semmoisella miehellä kuin Sampalla, Tapanin rinnalla», puheli
päättävällä tavalla Pekka.

Vaan siitäkös yltyivät koko joukko Pekan päätä panemaan, niin Pekka
tiesi olevansa messussa. Ne rupesivat jokainen paahtamaan kuin
käärmettä pyssyyn, että Pekka rievulla ei ollut tuumaa tulevata, täytyi
kuunnella valmista. Siinä sai Pekka kuulla syntiluettelonsa, miten hän
pikkupoikana oli isänsä vanhasta takista napin ottanut omaan takkiinsa,
ja miten hän kerjätessään Pietolassa oli taikinan juurta syönyt ja
antanut toisillekin kerjäläispojille, ja miten Rikkolan kanoja oli
kerran ajellut, että olivat ilmassa sinkoilleet ja hätäyksissään
lentäneet Tuhkalan muorin maitohuoneesen ja siellä viilit sotkeneet
kuin puuron ja vellin ja rypeneet itsensä viilissä että talveksi oli
tullut vasikan juomista, kun oli pesty ne kanat, ja kukko oli parkunut
pestessä, että piika Riitulta oli korvat särkyneet ihan rämäksi, ettei
kuule muorin toruntaa kuin vähän himinätä vaan. Tuo viimeinen paha teko
mieli minua vähän kutkuttamaan. Pekka luuli, että rupean vuoroni hänen
puolestaan puhumaan ja hänen puoltaan pitelemään, vaan en virkannut
mitään, olin ääneti kuin säkki loukossa. Pekka tunsi, että hän on nyt
joutunut alle kanteen, niin ei hänkään virkannut mitään, antoi heidän
kankatella ja marmatella mieliään myöten.

Semmoisenaan se meni. Me tuuman tokeesta ruvettiin Pekan kanssa, ettei
milloinkaan virkata mitään, niin niiltä yksipuolelta loppuu lappaminen,
kun eivät saa tulta ahjoonsa. Vaan sepä ei loppunutkaan, näytti vaan
siltä, että kiltausivat siitä vaan kun emme vastustaneet. Rupesivat,
missä vaan saivat, keskensä kärhäämään kuin koirat kylän sikoja, ettei
ollut yön rauhaa.



XXIII.

Tuoni käynyt Tervolassa.


»Mitäs siellä nyt Pokke haukkuu, kun säköö, että luulee tuleen
syttyvän?» sanoi äitini muutamana Elokuun iltana kalakaukeloa
iltaspöytään tuodessaan.

Isäni oli liesihiilloksesta tulta päreesen virittämässä. Päre kun oli
syttyä hulmahtanut palamaan, pisti hän sen uunin nurkassa olevaan
rautapihtiin ja sanoi: »Se on vanha sana, että silloin tuli päreesen
kun kuhilas pellolle.»

Sitte hän hiljalleen astua löntsi pöydän päähän, jossa hän tavallisesti
asuskeli, ja istahti ikkunan pieleen. Muu väki, joka oli vasta
ruispellolta leikkuusta tullut, istuivat iltasta odotellen alakulosina
ja väsyneen näkösinä ympäri pirttiä mikä missäkin, sanaakaan
haastelematta.

Yhä alkoi Poken haukunta kuulua kovemmasti. Isäni katsoi akkunasta ulos
ja sanoi: »Mahtanee Kanalan halmeen leikkaajat tulla tänne yöksi.
Taitavat olla leikkuussa: tässä illan kuhjassa sieltä kuului puheen
pälinätä... Kylläpä tosiaankin Pokke räsöttää. Eihän vaan se Kanalan
rengin pöyskä härnänne tuota koiraa? Ruvetkoonhan sen kanssa pahoin
päin pelihtemään, niin kyllä siitä saa vetimensä. Vaan elköön panko
pahakseen, jos nilkastaankin löytää... Kyllähän sen kalu härnää, kun
niin äkäsesti räseltää kuin tuli katajapehkossa. On silloin mieli
vähässä aikusella tolvanalla, kun koiran hännässä... Ei, yksi nainen
sieltä tulla kiskoo. Kävellä silpoo semmoista hojakkaa, ettei häntä
perää tavota.»

Renki Pekka istui toisessa poskessa pöydänpää-ikkunaa ja kurkisti ulos,
sanoi totisesti, että

»kyllä tulee äkäsesti, tulla tohkasee kuin höyrypaketti
markkinahaminaan täynnä herroja ja mustilaisia.»

Jokainen naurahti pikkusen kuivan naurupalan ja kapasi ikkunasta
katsomaan ja tunnustelemaan tulijaa. Eipä tuntenut kukaan, ennenkuin
aukasi pirtin oven ja työntyi sisään, astui tasasesti keskelle lattiaa,
sanoi kainon hyvänillan. Jokaisen kautta kierteli sitten ympäri pirttiä
kättä tarjoten tervehdykseksi, pistipä kättä Renki Pekallekin, joka
istui kuin tuomittu sivupenkillä. Pekka katsoa tuikasi terävästi
vieraan silmiin, niin kysyvän näkösen katseen, että mistä tämä tuli?

Vieras istua röhähti peräpenkille kuin tavallinen heinäruko.

Äiti kysyi:

»Mitäs sitä nyt kaukavieraalle kuuluu?»

Vieras vähän arastellen sanoi, että

»eipähän tuota semmoista kuulu, jota ei olisi jo ennenkään tapahtunut.»

Tuo sana »jota ei ole ennenkään tapahtunut» punasti kaikkein kasvoja ja
pyöristi jokaisen silmät. Kaikki kuuntelivat höröllä korvin varmempaa
selitystä, mitä tuolla makasi niitten umpikuljusten sanojen ja
salaperäsen mielen takana. Äiti tulehtunein kasvoin ja palavin silmin
kysyi suusta sanaa katkasten, että

»mikä todellakin on tapahtunut? Onko kuolema käynyt vai mitä? Totta
vissiin oli pätö asiaa, kun näin pitkän matkan kiireinnä työaikana
olette lähteneet astua kutostamaan?»

»Olihan sitä vähän asiaa, siksi jotta tien telaksi... Tuoni on käynyt
Tervolassa, vienyt paraan parvesta, julkeimman joukosta: isäntähän
kuoli Tervolasta keskiviikkoa vasten.»

Noita viimmeisiä sanoja sanoissaan hän antoi äänensä väristä. Olisi
ehkä hieman itkenytkin, vaan ei saanut kyyneleitä.

Isäni kavahti pöydän päässä seisoalleen, ja tuo julkea muoto lenti niin
jylhän totiseksi ja nuo jo ennestään mustat kulmat tulivat kahta vertaa
mustemmiksi ja tuuheammiksi, ja niin synkän loistava, rauhaton katse
lennähti ympäri pirttiä hänen pihkan ruskeista suurista silmistään,
että luuli salaman lentäneen. Punalti päätään, rykäsi matalan kuivahkon
rykäyksen ja kauhistuneella painolla, matalasti mutta niin vahvasti,
että luuli alimmaisten seinähirsien tärisevän, sanoi hän:

»Vai kuolla keiskahti veli ja kesken ikänsä... Ei olisi uskonut...»

Pitkän äänettömyyden perästä painoi hän päänsä vähän alemmas ja sanoi:

»Sinnehän se on velka viimmeisenki, asia pojan ainoanki...»

Painui isä taas istumaan penkille, siinä tökötti kotvasen aikaa kuin
kivettynyt. Nuo vasken hohtavat, leveän puoleiset posket näyttivät
vähän vaalenevan, tuo mustan parran sängellä peitetty, vanha leuka ja
yhteen näpistetyt lihaset huulet veivät niin rutistuneen näköseksi koko
muodon, että ainoastaan tuo korkea otsa oli entisellä paikallansa,
silmänsä kiirottivat tuokion yhtä mittaa rävähtämättä lattialla olevaan
kissan ruoka-astiaan, eikä ukko näyttänyt kuulevan vaikka olisi ampunut
korvan juuressa.

Äiti löi käsiään yhteen ja harmista väristen:

»No Herra hyvästi siunaa... Herran edessä ei ole yhtään asiaa
mahdotonta .. Ei olisi uskonut, kun toissa pyhänä kirkolla niin
keppelänä kuin kymmenvuotias poikanappelo tuli niin ystävällisesti
tervehtimään: ei tiennyt että on viimme kerta. Niin on, kenen vuoro
tulee, niin täytyy lähteä, ei auta voima ei viisaus. Kaikki olemme sen
merkkilampaita, ottaa kenen tahtoo, ei ole rautaa rinnassa kellään.»

Vieras painoi päähuivinsa vähän enemmän silmilleen ja heilutteli
itseään kädet autuaassa kähermässä polvien päällä ja lausuili
murtuneella painolla:

»Niin on, ei ole paremmasti: hän on muuttanut pois tästä matosesta
maailmasta, hän on tehnyt sen, joka on meillä vielä tekemättä. Ei tule
muuten sanoa, kuin että autuas ain' öin päivin muistanee tykönsä
rientävän kuoleman hetken.»

Hän peitti silmänsä huivin nurkalla ja hänen leveät hartiansa niin
lystin näkösesti notkahtivat, kuin olisi koira liikahtanut
heinäruvossa. Tuokion äänettömyyden perästä jatkoi nyökytellen
katkeamatta:

»Kyllä se on kamalaa, kun semmoisen täysirahkeisen miehen melkein
terveestään pitää lähteä kuin markkinaan. Viikko takaperin oli mies
ihan terve kuin rautanen jänis. Viimme pyhänä se tuli kipeän nuusaksi
ja sitte oli taudin vointeessa tiistai-iltaan. Silloin lypsyjen aikana
se rammasi sen aivan yhteen sanaan tunnottomaksi.»

»Tahtoiko se pappia?» kysyi äitini.

»Ei se tahtonut eikä siihen kiireesen olisi kerinnyt, vaikka olisi
lentämällä hakenut, eikä se sitä tarvinnutkaan: se toissa pyhänä kävi
ripillään ja Jumalan sanaa se on viljellyt. Tiistaina vielä puolisten
tienoillakin luki oikein hartaasti Armon järjestystä ja Hengellistä
sydämmen herättäjää, kunnes se kouristi. Tuokion perästä kun se tointui
tajulleen, niin me Keikka-Riitan ja Murto-Maijan kanssa veisasimme
Sijoonista pari virttä ja virsikirjasta: 'Minä vaivanen mato ja
matkamies, monta vaarallista vaellan retkee' ja 'Sen Herra aina
autuaaksi Sanassaan sanoo vakaaksi.' Sitte minä oikein helakasti alotin
virren: 'Ah' surutoin koskas synnistä lakkaat', jota se kuunteli oikein
kirkkailla silmillä. Vaan silloin se heti kouristi ja siinä
rytäkässähän siltä purra rotasi sydämmen. Voi surkeata, se ei ole
lasten leikkiä», ja eukko näytti koettavan katkerasti itkeä ja painoi
silmiään huivinsa nurkalla.

Kaikki olivat äänettöminä ja mietteissään. Isän kookas vartalo pöydän
päässä, pää pöytään sujutettuna, oli kuin luokin paininpuu.

Hetkisen äänettömyyden perästä tuon vieraan kasvoissa väikkyi ilo siitä
että oli onnistunut tehtävässään hyvin. Hänen leveä muotonsa tavattoman
pitkässä kaulassa paistoi kuin hallayön kuu murheisen taivaan rinteeltä
kylmäneelle kaalimaalle ja hän kertoili:

»Kyllä se tuoni teki veräjän Tervolan taloon, joka ei ole tukittu. Vaan
ei auta surut ei huolet, ei saata mennä menneen jälessä. Kovalta tuntuu
syrjäsestäkin, mitä sitte siitä, joka käsissä kipertelee. Kyllä lesken
mieli ei makealle maista. Vaan toiselta puolenhan se lohduttaa, kun
tietää autuaana lähteneen.»

»Oliko se viimmeisellä oikein hätäsessä tilassa?» kysyi äitini niin
hartaalla painolla, että hänen vähän entistään kumarat hartiansa
lusahtivat vielä kumarampaan.

»No sehän oli kauhean hätäsessä tilassa, juuri niinkuin ryöväri ristin
päällä. Vaan se meidän veisuu sen muutti kuin vedellä pesten ihan
toisenlaiseksi. Sen kerrassaan näki, että nyt siitä on synti eronnut:
se katseli niin kirkkaasti kuin taivaan enkeli. Vaan minä veisasinkin
oikein kovasti ja likellä, että kuulisi sanat tarkkaan.»

»Kyllä se on sentään kaunista, että päästä oikein lähtemään semmoiselle
matkalle. Vaikka se on jälkeen jääneistä raskas se surun turkki, vaan
kyllä se aina jääpä aikaan tulee, jos lähtevä evästä saapi», sanoi
äiti.

Isäni nousi, kävellä kaahni puolipitkillä askelilla uunin luo, jatkoi
päreen pihtiin ja tuumaili:

»Sitä se koira illalla ulvoa jollotti. Minä jo sanoin, että ei se
pateetta mene.»

»Niin entäs se tuononen unesi? Mitenkäs se olikaan, jota puhuit eräänä
aamuna ylös kankoissasi? Se Tervolan uusi rustinki, miten se olikaan?»
kysyi äitini hyvin kelkkiästi ja iloa leimusivat hänen suuret
mustanharmaat silmänsä ja koko hänen pitkänhoilakka vartalonsa näytti
kohonneen siitä äskösestä alennuksesta.

»Niin, olihan siinä velimiehen talossa tässä tuonoin unissani uusi
rakennus tekeillä, jonka harjavuolta tuntemattomat miehet iskivät
sijalleen, eikä siinä näkynyt itseään. Ne tekivät niinkuin omin lupinsa
sitä rakennusta. Tuossa se nyt on se uni, vaikka minä ajattelin, että
unet on öitä myöten, näkijä unen jälessä. Vaan kyllä se sieltä aikaa
voittaen koituu. Kyllä se unikakkinen tietää.»

Äitini rupesi pankolta padasta velliä ammentamaan maljoihin ja kanteli
pöydälle ja puheli:

»Kyllä siihen Tervolaan aukesi isännän tila, kuka häneesen nyt pääsee.
Sen kyllä tietää, että ei se nuori leski tule kauvan ilman miehettä
aikaan ja talon hoitokin se kaipaa. Ei se reki kauvan pysy tiellä, jota
yhdestä aisasta vedetään.»

»Kyllä se miehiä saa välilläkin panna. Semmoiseen taloon on tulijoita
ja semmoiselle ihmiselle: se ei olekkaan jonni joutava töppösen lesta.
Olipa heitä Sivolankin emännällä kosijoita. Kun jäi leskeksi, niin
paikalla alkoi kulkea kuin myllymiehiä toinen toistaan parempia. Vaan
eipä hänkään osannut ottaa kelpo miestä. Paha on paljosta valita,
sanotaan, ja tosi onkin. Olisi sillä ollut tarjona pätösempiäkin
miehiä: semmoisia kuin Kemppaalan Mattikin, joka on harras herännyt ja
tarkka kuin saivaren nylkijä. Se muka ei huolinut siitä sen tähden, kun
se on silmäpuoli, rokonrikko, mustaverinen, isonenänen ja se käsnämolli
siinä alahuulessa. Mikä vika se siltä oli? Itsehän se kantaa ne, ja
siksi toiseksi näköhän on kuten Jumala luopi», lopotteli vieras.

»Sen silmänsähän kuuluu markkinassa tapellessaan tapanneen», sanoi
renki Pekka tyynesti.

Sitä ei vieras ollut kuulevinaan, kertoili vaan:

»Sittehän se otti sen suruttoman roikaleen, kun se oli potra ja komea.
Tosin hyvästi se kuuluu talonsa hoitavan ja emäntänsä pitävän suuressa
arvossa, vaan mitäs tästä katoavasta, joka kestää niin vähän aikaa.
Täällä pitäisi etsiä sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste
raiskaa», huokasi pitkään kuin venyttelevä rahtihevonen, että nuo
römäkät hartiat rytkähtivät pitkältä alaspäin.

»Niin, onhan siellä se Joensuun entinen Samppa, vanhapoika. Sen se
Tervolan leski ottaa», sanoi äitini, ja työväelle, jotka tyynessä istua
nököttivät iltasta odottaen, sanoi hän, että

»nyt on iltanen valmis.»

Hetipä kapsahtivat pöytään ja vieras käskettiin yhteen joukkoon. Kaikki
yksituumasesti rupesivat syödä rapelehtamaan surutonna kuin
kananpoikue. Vieras jatkoi äidin puheesen:

»Kylläpä ei ole paljon muutenkaan, ettei Joensuun Sampan päälle arpa
lankia isännäksi päästä Tervolaan. Se onkin niinkuin tehty siihen
sijaan, ja sen lisäksi se tietää Jumalankin sanasta enemmän kuin joku
tolikka. Ja onhan se tarkka, sen tietää siitäkin, kun yksiä
sarkahousuja on pitänyt kesänsä talvensa pyhähousuina ilmosen ikänsä ja
vasta on polvet paikoissa. Sen tietää siitä jo, että se osaa tavaransa
katsoa.»

Äskönen sortavan näkönen suru oli vieraasta ottanut kyytinsä.
Matlakoissa silmissä ja talimaisissa pöhlö kasvoissa ei jälkiäkään
näkynyt; ainoa mitä voi huomata hänen muodossaan oli tuo paksun leuvan
raskas, totinen liike, kun se ahkerasti tehdä hietritti hienoa vatsan
täytteeksi.

Syötyä äiti vei vieraan porstuan pohjassa olevaan kamaripökinään
ikäänkuin haastatellakseen salasia. Muut kaikki sukittivat kiireimmän
kautta yöpahnoilleen, mikä minnekin.

Minulla veli Sampan kanssa oli unisija porttiluhin soppeen tehdyllä
ravatilla. Me pötkähdimme siihen kuten ainakin väsyneet työmiehet.
Samppa ihan sillä kertaa nukkui, ettei tiennyt enempi kuin hako minun
liikkeistäni, kun minä viehkuroin tilani reunalla.

Minä keturoin selkäni tiessä, ei unta kuulunut ei näkynyt. Tuntui niin
kamalalta. Oli kuin olisi jotakin tullut hukkaan. Mitä enemmän siinä
kiemuroin, sitä oudommaksi painui mieleni. Koko maailma tuntui
kopisevan tyhjältä. Suuren kolon oli tehnyt tuoni, kun vei ainoan
sukulaisen, joka minua oli ymmärtänyt. Epätoivon pilvien raosta
vilahteleva tähti Harjulan Mari oli enää jälellä näyttämässä tulta
myrskysen salon rinteisellä tiellä. Vaan poissa oli se, josta olin
toivonut apua juuri tässä asiassa. Silmät renkaalla katsoa äjötin
pitkään naulassa riippuvaan renki Pekan kaulahuiviin, joka vaan hiukan
kuumotti niukassa illan valossa. Joka haaralta oli pilkkosen pimeä
eloni, ei yhtään valon pilkausta. Niin olin kuin kaivossa ja kansi
päällä, mieleni musta kuin tervasankko. Nousin ylös, kaahuroin pihalle.
Siellä oli niin lienteätä, leuhakkata. Etelän mieto henki huokaili kuni
rauhan unta nukkuva lapsi hiljasessa kehdossansa. Verkalleen vaan
nuokkui rukiin raskaat tähkät. Ainoaa ääntä pitivät aitan perässä
olevan haavan lehdet, jotka toisinaan aina läpättivät juuri kuin
olisivat tahtoneet nauraa minun tyhjän etsimiselläni. Pakeneva aurinko
oli imenyt perässään luoteiselta taivaan reunalta kultasen iltaruskon
leimuavat varjot, ettei ollut jälellä kuin muutamia hohtavia
viilekkeitä kaitasien pilven suikaleitten alapaltteessa, jotka kohta
hupenivat aivan olemattomiksi, jättäen jälelleen vaan mustan öisen
seinän. Niinpä oli öinen mielenikin. Kaiken valon oli pois vienyt tuo
odottamaton setäni kuolemansanoma. Tuo itsepintasen totinen kuu, joka
kiipesi korkeutta kohti vesietelän taivaan jyrkkää seinää, ei voinut
lähettää yhtään valon pilkausta minun pimeään sieluuni. Kävellä
latostelin yön rauhallista uneksivaa piennarta ympäri ruispeltoa
hiljalleen kuin kissa, jänistä vainoten. Tulla väläilin takaisin toista
piennarta, joka kulki kamarin peräti. Kamarin peri-ikkunasta tunkeusi
hämärä kynttelin valo, joka ulkona sekausi täyden kuun mietoon valoon.
Juuri ikkunan sivu kulkiessani hajanaisesta ikkunan ruudusta vuoti
korviini hiljasen imelä kikatusnauru ja Harjulan Marin nimi. Se lenti
teräsnuolena korvieni läpi, että kohona hypähdin, vaan siitä sain
hengityksen lämmintä kesä-ilmaa lumiseen mieleni tarhaan.

Kohonnein rinnoin kävelin äidin ja vieraan luo pieneen kamariin. Asian
nimenä kysyä juomista, vaikka tarkoituksena oli katkasta heidän
keskustelunsa minusta ja Harjulan Marista. Kun aukasin kamarin oven,
silloin vieras kadotti aivan tukkunaan tuon mälpäkän puhekykynsä. Äiti
kammahti, että hänen voimakkaat pulleat hartiansa rutistuivat paljon
läjemmäksi ja tumman ruskea hiusmarto kohosi melkein päälaelle ja
kaitasen puoleisista poskistaan vaivain ja vuosikymmenien vihurin
tähteeksi jättämä puna karkasi aivan näkymättömiin, että hänen mustan
harmaitten silmäinsä hätäsen terävästä katseesta ja harmaan tuhrakoista
kasvojen juonteista tummassa kynttelin valossa voi lukea aivan selvään,
että keskustelu oli minua ja Maria koskevista asioista. Vieraan kieli
sokkelehti ja koetti etsiä sanoja, kuin säikähtynyt jänis reikää
laihopellon aidasta, ja sotkeusi ihan siihen paikkaan kuin kukko
tappuroihin, kun minä mulautin oikein polkevan tuikean silmäyksen
vasten hänen leilimäistä muotoansa. Puplakehti sitä ja tätä, että
inhottavalta tuntui koko löpinä.

Kuultuani äidiltä juomispaikan menin tieheni ja jätin heidät jatkamaan
alotettua työtään. Menin vuoteelleni, eikö jo uni ottaisi rekeensä,
vaan ei vieläkään kuulunut. Tuntui vaan yhtä tyhjältä ja kamalalta.

Aamulla heräsin pahasta unesta. Väsynyt olin ja tunsin pääni raskaaksi.
Kävelin pientarelle vähän tuulluttelemaan pouta-aamun raikkaassa
ilmassa. Sieltä tulin pirttiin, jossa oli vilkasta keskustelua kuin
ylimmäisten pappein kokouksessa. Pääpiispana oli isäni, jonka suuhun
katsoi jokainen avossa suin kuin parempatakin saalista. Renki Pekka ei
näkynyt välittävän, työnti vaan repaleista nuttua päälleen, haukotella
vengautteli niin imelästi, että vesi tihisi unen töhmeröisistä,
pikimustista, tiirisko silmistään ja alakulosen näkösenä, hartiat vähän
kumarassa, lähti astua nyrkkäsemään leikkuuksen rinteesen.

Minä otin kenkäni uunin korvalta ja riipasin jalkaani. Istahdin
penkille kuulemaan sen kokouksen päätöstä, jota ei kauvan tarvinnut
odottaa. Isäni heti luki sen semmoisella äänen painolla, että siinä ei
tuntunut olevan valitusaikaa ollenkaan.

»Tästä lähdemme kaikki muut velivainaan hautajaisiin paitse ruotiämmä
ja Tapani jäävät tulen pitimiksi ja renki Pekka töitä toimittelemaan.
Mieron hevosjoukkojen tähden tarvitsee olla Tapanin ruotimummolla
kumppanina, etteivät saa toukoja sotkea.»

Minä tuon kuultua kiepasin ulos ja kävellä rihmoin Pekan luo. Aloin
leikata kahmia vähän harmin viehkassa, että Pekkakin huomasi minulla
kiireen olevan. Kovasti kahisi raskasteränen lynkäruis Pekankin
eteyksillä. Tiheään nousi pitkät, kellahtavan vaaleat pijoukset, jotka
hän aina roiskautti järeälle sängelle sidottavaksi lyhteisiin. Muuta
ääntä ei kuulunut kuin sirpin jurske ja rukiin kahina koko pitkänä
aamurupeamana. Tuosta äänettömyydestä jäätyi rintani, että kun
huudettiin syömään, niin poveni tuntui pakottavan täydeltä. Ei tuntunut
ruokaa sinne mahtuvan. Pekalle sanoin:

»Menepäs syömään, minulla ei tunnu haluttavan.»

Tuosta Pekka näytti vähän oudostuvan ja höröstyen hän kysyi:

»Eikö peijaisiin kutsuttukaan, eikös sinne muut jo ole laittaumassa?»

»Ei ole minua kutsuttu, ja nurkkia nuuskimaan en lähde.»

Pekka naurahti ja sanoi, että

»korea on kutsuttu vieras, kutsumaton koreampi.»

»On se niin korea, että sille tarjotaan luut lihoista, päät kaloista,
kuoret leivistä kovista ja saa seistä oven suussa orren alla, kahden
kattilan välissä, kun sinne menee kärkkymään», sanoin minä hyvin
kolkolla äänellä.

Pekka kävellä vihmoi kotiin, minä jäin työhöni. Leikkasin muutaman
lyhteen, lähdin huvikseni kävellä völäilemään pitkin piennarta. Menin
metsään, istuin kivelle. Pullistui poveni, kun ajattelin miten halulla
olisin tahtonut nähdä vielä kerran setääni edes elottomanakaan.
Köllähdin kiven viereen, pääni mättäälle, takkini liepeillä peitin
pääni, ettei nuo harvat alakuloset sääsket tulisi viemään viimmeistä
rauhaa, ja antausin muistelemaan ystävääni. Vaan siihen nukuin
lehtikoivujen ja kuusten hiljasessa hymyssä.

Olihan muutaman sormihaaran päivä kiertänyt puolta päivää kohti, kun
sekavaa unensotkua nähdessäni unimieliin kuului outo korahdus. Silmäni
pyöristyivät ja edessäni aivan likellä näin pilkkaotsasen hevosen, pää
viidentenä jalkana, sieramet höröllään, katse tutkivan terävänä, minua
lähenevän niin vakaisin askelin, ettei kaulassa oleva kello
vahingossakaan kalahtanut. Taas korahti sieramet kummastukseksi minun
siinä olostani. Minä en liikahtanut, katsoin vaan sen hevosen kujeita.
Se yhä vaan vähä väliin korahdellen läheni. Jalkansa näytti jokaisella
siirroksella panevan sillä varan maahan, että tarpeen tullessa ovat
valmiit viemään. Kuta lähemmäs vetäysi, niin sitä ystävällisemmästi
alkoi katsella ja ympäriinsä haistella ikäänkuin tahtoisi minua auttaa.
Siitä nousin ja puhuttelin vähän sitä hevosta, joka näytti iloissaan
olevan siitä, että pääsin ylös.

Nyt olin kuin uusi mies, oli kuin olisi tuuleen hävinnyt rinnastani se
pakottava kasa. Luonnon rauhallisuudessa olin saanut kuitata sitä
yöllistä rauhattomuutta ja univelkaa. Irtonaisin mielin kävellä rihmoin
kotiin. Pekka oli tullut leikkuuksen rinteesen. Minä menin kotiin
aamiaista etsimään. Siellä oli Tuonelan tyhjyys ja kuolon hiljasuus.
Vanha vapiseva harmaapää ruotimummo pirtin ovisopessa sukkaa kutoa
jampi ja kissa keskellä lattiaa miessä huoletonna maata motkotti. Minä
rohmuilin ruokaa, söin mitä löysin. Makupaloja ei ollut saatavissakaan,
ne olivat lukon takana. Suolamuikkuja, piimää, leipää työntelin nälän
silmään. Lähdin siltä silmääni Pekan luo pellolle. Leikata rotistimme
kuin kilpaa koko pitkän pitusen lauvantai päivän, että yksi jurmitus
kuului ryömylleen painuneen rukiin rinteestä.

Maanantaina puolisten edellä Pekka pijoustaan nostaissaan leikkuuksen
rinteestä ilosesti sanoi, kun huomasi peijaismiesten kekkasevat päät
vilkkuvan rukiin yli:

»Nyt se tuo joutilaan valtakunta kotiutuu. Nyt se on mennyt suusta,
vaan ei mielestä. Ne on peijaat likellä, vaan pahalla puolen.»

Minunkin toinen suupieleni jo vetäysi nauruun, vaikka ne koko pyhän
ajan olivat niin kontetuksissa, etteivät puhumaankaan sujuneet. Mekin
lähdimme puolipäiväselle ja pirttiin tultua havaitsimme kaiken rahvaan
kotona rekottelevan, niin ilosena kuin saaliin jaossa. Liisa veisaili
hiljalleen tyytyväisenä, vaan kasvoilla ivallinen ylenkatse silloin kun
hän katsahteli meitä Pekan kanssa sinne sivupenkille, jossa me
alakulosina istuimme, kuin valmiin katsojat. Isä, äiti ja sisko ja
toiset veljet puhuivat vilkkaasti pöydän latvalla siitä, miten pitää
ruveta purkamaan sitä testamenttia, jonka veli vainaja on tehnyt
vaimonsa kanssa, että pääsee perilliseksi veljensä talouteen. Isä sanoi
kuulleensa muutaman niistä peijaisvieraista sanovan, että se ei ole
tullut se testamentti vahvistetuksi. Silloin muitten silmistä paloi
voiton liekki. Isäni aikoi lähteä kaupunkiin puhumaan asiasta erään
virkaheitto tuomarin kanssa. Siihen hän tuntui luottavan, että kyllä se
parastaan koettaa, kun lupaa osan saaliista. Liisa veisaili vaan, ei
näyttänyt välittävän koko perintöjutusta.

Ruotimuori tuli sanomaan:

»Potut on pehmeät, kiehuvat ihan liemeksi, jos ette käy pois.»

Äitini sen kuultuaan lähti ruokapuuhaan ja heti toikin pottumaljan
pöydälle ja muuta siihen lisäksi, että tuokion perästä oli pöytä täynnä
ruokatavaroita. Siinä oli peijaistulijaisia: muutamia ryynipiirakkaita,
joista kappale meille Pekan kanssa eteen pistettiin äänettömästä päästä
ja melkein samalla silmänluonteella kuin koiralle.

Syötyään isä lähti kaupunkiin tuomarin pakinaan. Muut suti puti
töihinsä ilosina. Minä ainoa tyhjän kaipaaja olin alla päin pahoilla
mielin kaiken kallella kypärin.



XXIV.

Luullaan hulluksi.


Ei ollut mitään puhekumppania minulla muuta kuin tuo renki Pekka,
kasvava hulivili poikaketale. Ja ne tarinat eivät olleet mitään mieltä
keventäviä, joita hänen kanssaan voi puhella. Syvimmät tunteet täytyi
salvata sydämmeensä. Vaan eipä se pato kauvan kestänyt, ennenkuin alkoi
yli äyräitten kuohua. Täytyi etsiä semmoinen toveri, joka voi sulun
aukasta, ettei pato murtuisi.

Eräänä päivänä päätin lähteä Harjulan Marin luona käymään. Kävelin
rantaan, ajatukset kevensivät jalkani, pitkiä tulivat askeleet. Rantaan
päästyäni hyppäsin veneesen ja nykäsin purjeen päälle. Ähmä vihuri otti
mukaansa, lennätti venettä kuin lehteä, että muutaman tunnin kuluttua
olin matkani perillä.

Mari otti ystävällisesti minut vastaan ja hänelle kerroin asiani
ujostelematta, kerroin mieleni tilan pohjaa myöten. Hän kuunteli.
Lausui viimmein:

»Enkä nykyjään mene vielä naimisiin, vaikka kuin hyvä tulisi tahtomaan:
siihen lystiin kyllä kerkiää oiki kiirein. Sen kyllä sanon kerrassaan,
että poissa olisin älyltäni, kun rupeaisin semmoiseen joukkoon päätäni
kaupalle, kuin on teidän talossa. Säärenihän oli aijottu ensi näkemässä
katkasta, kertoi tuo Mäkelän huonemiesmuori, joka oli kuullut
uhkauksen. Ja sinuthan kuului aijotun ajaa suineen puineen pois
kotoasi, kun minut vaan ottanet eukoksesi.»

Minä sanoin, että

»paraiten se pappikin panee, minkä semmoiset akat. Vaan kyllä siinä on
vähän perääkin, ei se aivan emätöntä ole. Mutta se on juuri sen akan
hyvää työtä: sehän tuli aivan asioikseen sinua panettelemaan.»

»Viehän vaan isällesi ja äidillesi terveisiä, että rauhan saavat
minusta nähden», sanoi Mari päättävästi.

Minua rupesi värisyttämään.

Puhelimme kuitenkin yhtä ja toista vielä hyvän aikaa, ennenkuin lähdin
pois. Hyvästellessäni kysyin, että

»tokko saan edes puheilla käydä?»

»Vähän kai se minua liikuttaa, kun ei itseäsi haitanne. Vaan itsehän
saat selkänahallasi maksaa ne kyläkulut. Sen puolesta katsoisin
paremmaksi, että pysyisit kotonasi.»

Lähdin kotiin soutelemaan. Ajattelin, että ei se päätös pidä
paikkaansa... En usko että Mari ei minusta huolisi ... en usko ... en
usko. Annetaan vaan ajan kulua, ei huolita hätäillä. Hiljaa se härkä
kyntää, vaan hyvän se jälen tekee. Ja niin menin miessä huoletonna
kotiin.

Siellä älä pääsi rahvaasta. Nyt siellä vasta ilma nousi. Olivat purra
pistää syödä ihan siltään. Saivat uutta juurta huomeneksi, pääsivät
niinkuin uutta jälkeä laklattelemaan. Minä vaan äänetönnä kuuntelin ja
katselin, että mikä verkko tuossa nyt peräksi pannaan, tuleeko nyt
sanoista siltaa, kestääkö noitten kerällä nyt loppumattomasti
lappamista. Vaan kestihän sitä, ei tullut toista päätä. Minä vaan
äjötin äänettä kuin urkkomiehen purakka, teeskelin työtäni, hyräelin
laulujani. Koettelivat oikein uuten uhkain kaivella vanhaa Aatamiani,
vaan eipä se vanha mies leikistä suuttunutkaan. Pysyin rauhallisena ja
ystävällisenä kaikille. Pari viikkoa myllyä käytettyään tulivat siihen
päätökseen, että minä en ole täydellä taidollani, vaan minut on
Harjulan Mari syöttänyt itseensä ja siten saanut taidottomaksi.
Ennestään muistivat, että minä en sietänyt kolmea pahaa sanaa,
ennenkuin sai tietää mistä tuulee ja tuli kysymys kuka kentän korjaa.
Vaan nyt kun ei näytä korvia olevankaan. Mikä sen nyt olisi niin
lampaan maidolla juottanut, jos vaan älyllään olisi.

Ja jopa rupesivat viimein houkuttelemaan, että antaisin jonkun tietäjän
koettaa päästää, että eihän ota, jos ei annakaan, ja pyysivät lupaa
saada tuoda velhon konstiaan koettamaan. Vaan minä sanoin sillä kertaa
loppuvan päivien siltä mestarilta, kun vaan joutuu minun eteeni. Vaan
eräänä pyhäpäivänä sittenkin hakivat muutaman poppaämmän, joka oli
heidän mielestään oikein maklakka viekottelemaan. Arvasinpa heti, kun
tuo vieras tuli, että se ei ole kunnian tiellä. Katselin sitä vierasta
kuin mato mättäästä, että eikö huomaisi jo katselusta paraaksi pysyä
erillään. Vaan eipäs. Akka kun oli syötetty ja juotettu, niin rupesi
peliin. Minä olin pitkälläni pirtin penkillä, niin tuli kutkuttelemaan
korvani juureen. Minulla viha kiehui kuin pikipata. Koetin kumminkin
puristaa, sillä tiesin että ei siitä hyvä seuraa, jos liikkeelle sen
päästän. Siivolla käskin pois, vaan se ei kuin enemmän ja enemmän alkoi
liverrellä ja silitteli hiusmartoani, kiitellen sitä kauniiksi. Mutta
silloin en kerinnyt saada itseäni kiinni, kun hyppäsin kuin ammuttu ja
siipasin sen akan ovea kohti, että rötjähti kuin märkä roivajas oven
pieleen, josta väleen selvitteli itseään pönkilleen.

Kaikki luulivat todella minua hulluksi ja yrittelivät hallitsemaan,
vaan en silloin pysynyt niin vähällä väellä. Liepsautin sitä akkaa
vielä kartanolle ja sanoin, että

»jos nyt et älynne huveta pois silmistäni, niin päiväsi lopun näet
sillä kertaa.»

Silloin löysi akka liinasukkansa, ei katsonut takaisin kun otti
liehkoa. Tapailin kepakkota, että antaisin loikkiin vielä terveisiksi.
Samassa keräysivät minua uudestaan tavottelemaan, luulivat minun
päättömiä tekevän. Vaan sanoin, että

»nyt jos ette jätä rauhaan, niin saatte kohta minun oikeasta kädestäni
maistaa osanne jokainen. Saatte huokua hihaanne ja tietää, että minä en
ole teidän vanki. Jos muu ei auta, niin te lautoihin, minä rautoihin.
Sen kirotut, te vaan laittautte minua paistamaan kuin käärmettä
pyssyyn. Minä koetan hammasta purren painaa pahkaani ja olla vaiti,
että heittäisitte pois tuon alinomasen loilotuksen, mutta siitä
hulluksi nousette vaan, vaikka minua luulette hulluksi.»

Purin hammasta ja polin jalkaa ja karjasin, että

»pakenettako pois silmistäni vai tahdotteko tietää, mikä mies Mooses
oli!»

Silloin luikasivat hönttyynsä ja jättivät minut kartanolle. Minä lähdin
kävelemään. Kävelin metsään ja siellä olin koko päivän. Heti hävisi
viha, vaan paljon jätti työtä jälkeensä: paljon oli ajatuksia. Kaduin
että suutuin niin armottomasti ja lupasin itsekseni, että en suutu enää
niin sokeaksi toista kertaa.

Iltasella tulin kotiin. Väki oli kuin kynsille lyöty, ei kukaan puhunut
paljon mitään. Äiti itki huivi silmillä. Minä menin tallin yliselle
heinille nukkumaan. Yksinäisyys tuntui olevan lystintä.

Huomenaamuna menin työhöni karhitsemaan peltoa. Siellä laulelin ilman
lintusille mieleni vaiheista.

Heittäysin taas iloseksi. En ollut tietävinäni mistään mitään, tein
työtäni, söin ruokaani, en puhellut sanaakaan muitten kuin Pekan
kanssa. Väliin kävin aina Harjulassa kylässä. Äiti rupesi manaamaan,
että hän saisi tehdä mulle pikku taian. Ja sanoi olevansa siitä
vakuutettu, että minulle on syötetty se mieliteko, joka mulla on
Mariin, ja sanoi kaksi kertaa nähneensä unissaan, että minkälaisessa
paikassa on vielä syötettykin. Vaan sen kielsin kuoleman uhalla pois.
Hän itkien koetti rukoilla ja houkutteli, että

»tiedäthän sinä itsekin, että konsti ei ole kangella käännettävä. Ethän
siihen nyt kuole, jos syöt muutaman palan, jonka laitan, ja annat pestä
itseäsi.»

Silloin taas rupesi vihan tuli hehkumaan rinnassani. Luulin jo liekkien
suun sieramen kautta leimuavan, vaan niinkuin olin aikonut itseäni
hillitä, en päästänyt valloilleen, purin hammasta ja lähdin kävelemään.
En voinut sanoa sanaa, niin olin täperällä. Jos olisin yhdenkään sanan
sanonut, niin silloin olisi viha hulmahtanut pilvien tasalle.

Nyt tiesin vasta oikein, miten vahvasti ne uskoivat sen, että minä en
ole oikealla älylläni, ja arvasin, että ne koettavat salaa minulle
syöttää niitä parantavia aineita. Ja kun minä tiesin miten inhottavia
aineita semmoiselle mielivikaselle syötetään, joksika minua luulivat,
niin alkoi pelottaa kuin kuolema. Jos milloin tarjosin ruokapalaa
suuhuni, niin aina juohtui mieleen, että jos tuossa lienee käärmeen
raatoa tai kutevan sammakon raatoa, naaraskissan suolta ja raatoa, ja
sitä ja sitä vielä ilkeämpää ainetta, jota tässä en voi mainita. Eikä
ollut pitkä aika ennenkuin kolmeen eri kertaan tapasin tekeillä
semmoisen syötin. Sitte en uskaltanut muitten tuomaa vettä juoda, en
muitten pesujäleltä ruokaa panna astiaan, enkä ketään voinut uskoa
näkemättäni keittoa padasta panemaan kuppiini, enkä muitten pesemää
lusikkaa suuhuni, enkä leipää alottaa, vaikka olisin syömättä jäänyt.
Saunassa en uskaltanut kylpeä muitten viemällä vastalla, enkä peseytyä
muitten viemällä vedellä, vaatteet pelottivat joka kerran kun päälleni
panin, että jos tuohon on hierottu sitä ja sitä. Lakkaamaton pelko oli
joka paikassa. Unesta kun heräsin, niin jo tuli mieleen, että jos
nukkuessa ovat hieroneet sitä ja sitä ruumiiseni.

Nyt alkoi kotona olla ikävä, ei koti kodolle tuntunut, ei ollut yhtään
niin pelottavaa paikkaa kuin koti.

Synkkämielisenä kuljeskelin päivät pitkät toimitellen hiljasuudessa
askareitani. Tästä saivat lisää uskoa hulluudestani, ja kohta alettiin
kylässäkin puhua, että minä olen heikkopäinen. Ihmisiä alkoi kulkea
katsomassa kuin parempaakin. Niinpä eräänäkin pyhänä kun lähdin metsään
kävelemään huvikseni, niin sillä aikaa oli tullut minun
syntymäkylästäni isäni sukulaisia, iso joukko vieraita katsomaan sitä
kummaa, kun tytön syötännästä on mies päävikasena.

Minä omia aikojani kävelen kotiin kuin kelloton hevonen hölkötellen
vaan, niin huomaan pellon piennarta astuissani, että miehiä seisoa
volhottaa kartanolla kuin helluntai-epistolassa. Siinä oli ruhaakin,
rampaakin ja jokaisella silmät minuun päin. Minä arvasin, että minkä
tähden on vieraat tulleet. Heittäysin hyvin iloseksi, menin
miesjoukkoon, tervehdin kaikkia, kyselin kuulumiset ja aloin puhua
rupatella yhden ja toisen kanssa minkä kerkesin. Kerroin kaskuja, jotka
hyvin naurattivat vieraita. Nauroin ja remusin, että saivat oikein
kyllikseen vähämielistä.

Vanhukseni olivat hommanneet niille vieraille, että niitten piti
houkutella minua taipumaan tietäjien parannettavaksi. Ja jopa muutama,
joka luuli olevansa paras siihen toimeen, kutsui minut yksinäiseen
paikkaan ja siellä alkoi tuumata hyvänä miehenä, että miten minun
asiani on pahalla kantilla ja miten käypi hullusti, jos en ajassa
korjuuta itseäni, että minun käypi aivan samoin kuin Kärpäs-Juuson, jos
vaan vielä muutaman kuukauden tuonaan menee. Selvitti miten se ja se
oli samanlaisissa pauloissa ja miten sen Vornikka ukko pelasti.

»Ja nyt on paras aika: yläkuu vielä. Niin mene sinä kanssa sinne tahi
laita hakija tänne.»

Kävi karvalleni, sanoin äkäsesti:

»Heitä nyt pois se homma, tahi minä suutun ja rupean nauramaan.»

Se yhä jatkoi, että

»lupa on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko ilvennellä. Kyllä tässä on
asia siksi suuri, että ei siitä pääse suuttumalla.»

Vaan silloin kun minä vetäsin poskeen sitä hyvän tuuman keksijätä, niin
se kuului seinänkin taakse, että jo se nyt putosi, ja sanoin, että

»joko se asia nyt tuli maksetuksi, jonka viime markkinoilla Haatajan
kartanolla reestäni varastit, vai tahdotko toiselle puolelle saman
verran?»

Vaan siihen tyytyi ja lähti pois muitten joukkoon ja uskoi hyvin, että
minä olen nöyräpäinen, ja selitti, miten sen kanssa pitää varoin puhua
ja miten häntä veti korvalle kun hän vähän vasten sanoi:

»En eläissäni ole parempata maukkua saanut. Vielä nytkin senki
seitsemällä äänellä korvani huutaa tilliä.»

Minä kutsuin Kestilän isännän kahden kesken ja sille kerroin juurta
jaksain kaikki alusta loppuun koko tämän jutun, millä tavalla se on
alkanut ja mistä syystä niillä on syytä luulla mielivikaseksi, miten
minulla on ikävä olla kotona, kun täytyy semmoisen pelon orjana olla,
ja miten olen varmasti päättänyt, että otan, jos saan, Harjulan Marin
eukokseni. Ja pyysin, että hän puhuisi vanhuksille minun puolestani,
että viimeinkin heittäisivät edes tuon taikahomman pois.

»Jos eivät heitä niitä joutavia kujeitaan pois, joilla ne minua niin
paljon kiusaavat, niin se on niin likellä kuin kaukanakin, että saavat
minusta todella mielivikasen, sillä minä en enään kauvan kestä.»

Kestilän isäntä uskoi puheen tarkkaan ja puhui vanhuksilleni. Vaan ne
eivät päätäänkään kääntäneet, eivätkä olisi uskoneet, vaikka joka puu
metsässä olisi huutanut: Tapani ei ole mielipuoli. Ja niin asiata ei
parantanut ei neulan edestä sekään yritys. Täytyi tyytyä entiselleen.

Tuossa parressani koetin aikaani hilata eteenpäin toivossa, että
tuleehan pää vetävälle, että väsyyhän ne viimein.



XXV.

Hukutin tupakkineuvoni.


Kuukausi toista oli kulunut siitä kun olin käynyt Harjulassa. Lähdin
taas myötätuulen selkään. Päästyäni selälle pyörähti tuuli vastaseksi,
joka viivytti vähän matkaani, vaan hupasta se sentään oli. Syksysen yön
tuuli röyhyytteli leppien latvoja, kovasti tohisi kuusikkokummut, kun
kävellä rapsin vaaran lievettä Harjulaan. Virstan päähän näkyi tuli
Marin kamarista. Näytti kuin olisi hän tahtonut valaista yksinäistä
matkaani.

Katkesi Marilta hiljanen laulun sävel, kun kuuli ääneni ovensa takaa,
vaalistui vähän kun sanoi:

»Missä sinua nyt on pidetty, kun olet niin laihtunut? Eihän ole kuin
nukkumaton henki jälellä.»

»Eihän se tule vanhuus yksinään», sanoin ja otin tupakkineuvoni esille.

Istahdin ja rupesin vetelemään savuja, kuin aikamiehet. Tein paksuja
savurenkaita, jotka suurena makkarana, mahtavan näkösesti hiljalleen
pyörien ja suureten kohota loilottivat lakeen päin ja puhelin jonkun
sanan. Tein uusia savurenkaita ja syleskelin lattialle.

Mari ompeli tulensa luona ristirantusia pumpulivaatteita. Yöllä piti
hänenkin tehdä itselleen, päivät piti puida riihiä, hoitaa karjaa ynnä
muuta hommata.

Juttelimme niitä näitä. Minä panin aina uutta tupakkaa, vetelin savuja,
sujuttelin sormieni välissä uutta punasta varrenletkua, tein uusia
savurenkaita, syleskelin puhtaalle lattialle yhä uusia laattoja, juuri
kuin olisi ollut minun tehtäväni saada vasta pesty lattia aivan sylen
valtaan. Savua oli jo matalanlainen pieni kamari täynnä kuin huono
kota. Mari alkoi tuumia, että

»miten sinä noin nuorena olet jo oppinut niin ahneeksi
tupakkimieheksi?»

»Etkö sinä sitte pidä tupakkimiehestä? Melkein kaikki miehethän
polttavat tupakkia.»

»En huoli minä tupakinpolttajasta, ja senpä vuoksi saan jäädäkin
vanhaksipiiaksi, kun kaikki miehet polttavat tupakkia», sanoi hän
puoleksi leikillä ja pani kamarinsa oven raolleen varsin antaakseen
tietää, että hän ei tahdo läkähtyä tupakan savuun.

Ajattelin, että jos olisin kymmenen vuotias, niin pyytäisin anteeksi,
vaan kun olin täysi mies, niin en viitsinyt. Mutta päätin, että ei
hakartele minun tupakkini savu kenenkään henkireikiä. Sen päiväsen
perään en ole piippua leuoilleni tarjonnut.

Puheltuamme tovin aikaa seikoista, jotka keskustelua kaipasivat, läksin
purjetuulen nojaan.

Matkalla ajattelin, että mahtoikohan Mari hyvin pahaksi panna
käytöstäni. Olisihan minun pitänyt älytä itsessänikin se sopimattomuus.
Hukutin tupakkineuvot järven pohjaan keskelle selkää.

Aamu oli jo, kun pääsin kotiin. Siellä tuli taas kinapeli. Rupesivat
entisellä tavallaan haukkumaan, kun näkivät, ettei ollut houkutuksista
apua, jota kolmisen kuukautta koettivat. Minä en ollut tietävinäni
mistään mitään, heittäysin iloseksi. Enkä enää perustanut, ajakootpa
minä päivänä hyvään pois kotoa. Arvelin, että elänhän missä hyvään
työni teolla, eikä tarvitse joka palaa pelätä että mitä nyt lie tuohon
hierottu.

Tupakin mieliteko heitti semmoisen vastuksen, että siitä olin
pääsemättömissä, pienestä lähtien kun olin siihen harjaantunut, niin
sepä ei niin sanomin tuulen matkaan pyörähtänytkään. Kolmen viikon
perästä vielä tuon tuostaan kirkas vesi lorahti suuhuni, ja kun näin
tupakkineuvot, niin tietämättäni menin siihen käsiksi, sitte vasta
muistin päätökseni kun pistin piipun suuhuni. Se öljyn haju, joka siitä
piipun varresta jäi suuhuni, tuntui niin makealta, etten tiennyt mihin
verrata. Mutta aikojen kuluttua irtausin himostani, ja silloin haisi
muitten polttama savu niin pahalta, että piti paeta siitä huoneesta,
jossa alkoi olla näkymään asti. Silloin osasin arvostella, miten
pahalle se maistaa siihen tottumattomalle ja miten pahaa olin tehnyt
Marille hänen omassa huoneessaan.

Lopuksi pari kuukautta oli vetäytynyt aikaa jälelle. Sillä aikaa olivat
kotiväkeni viimeisetkin hommansa koettaneet ja panneet parastaan mikä
heistä lähti. Koettelivat kovaa ja pehmeää. Usein itkien rukoilivat,
että antaisin sen tai sen tietäjän koettaa korjata, ja lupasivat naida
kenen hyvään, kun vaan heitän Marin pois. Tuhannet kerrat luettiin se
tuomio, että ajetaan pois kotoa ihan alastonna, jos vain sen otan.
Esittelivät sitä ja sitä, että sen ja sen saat ottaa.

Minä vastasin lyhyesti, että

»en perusta enempi kuin Jumala lehtikerpusta niistä teidän
ehdokkaistanne omani ehdolla.»

Eräänä päivänä oli kamarin pöydälle laitettu kahvikuppi, johon oli
pantu niitä rohtoja, jotka muka miehen päästävät järjelleen. Kamariin
oli kokounut kaikki väki ja pari vierasta lisäksi. Minut käskettiin
juomaan se kuppi, vaan minä kirveen silmään vannoin, etten ota. Silloin
rupesivat hommaan, että pannaan väkisellä minun suuhuni. Mutta silloin
tuli keveäksi kaikki esineet käsissäni, reuhkana lentelivät
itsekokoseni miehet seinästä seinään.

Vihasta olin halkeamassa kuin puhuttu rakko: puhalsin ulos, menin
luhtiin, kopoin nursuja päälleni, sukset jalkaani ja niinkuin noidan
nuoli lähdin suhottamaan Harjulaan.

Siellä kerroin kaikki perin pohjin miten nyt on asiat, että minä en
tule toimeen kotonani, vaan täytyy lähteä onnea koettamaan. Marilta
kysyin uudelleen, että voipiko hän minun kanssani tarttua mailman
kelkan jukkoon, ruveta yhtä köyttä vetämään.

»Kotoasi pois ajettuna, tyhjänä, alastonna, sinut otan, vaan siihen
joukkoon en mene en kahden kaulani edestä. Olen sinusta kuullut, että
olet kova työmies, ja minä olen toinen, niin muuta ei tarvitse», sanoi
Mari, tarttui kaulaani ja sanoi lisäksi:

»Sinuun luotan kaikesta sydämestäni. Isäsi kodin kun jätät minun
tähteni, niin uskon että olet mies ja elämäni turva. Rakastan sinua
kuolemaani saakka.»

Itkimme hetkisen kuin pienet lapset. Siinä oli kihlat, siinä vierivät
kirkkaina helminä ne hohtavat sormukset, ne helisevät kolikat,
rotisevat satamarkkaset, joita rikkaat ja ylpeät käyttävät.

Silloin lähdin kotonani viime kerran käymään. Nyt olin irti mailmasta,
nyt luistivat sukset kuin noitavoima olisi kärestä vetänyt. Kotona
näytti olevan tuumat tukussa, että vielä kerta kuritetaan minua oikein
isällisellä tavalla, kun hyvästä ei ollut apua. Kussa pääsin pirttiin,
niin Samppa alkoi haamuilla ihan käsiksi, kun tiesi että kyllä muut
auttavat. Vaan minä nyt pyörähdin kuin tulenkieli kartanolle, sain
asetta käteeni, sanoin, että

»pysy erilläsi, muuten nukut henkesi viereen. Nyt on leikki kaukana.»

Sitte kutsuin isää ja äitiä sinne kartanolle, että tahtoisin tuumia
asioita. He luulivat, että nyt on ehkä kääntynyt kello lampaan
kaulassa. »Eipä se ole ennen tarvinnut tuumimaan kumppalia.»

Sanoivat:

»Jos on asiata tuumia, niin tule huoneesen.»

»En tule pieksettäväksenne. Minä tahtoisin tietää todella, että pitääkö
minun lähteä pois kotoa, jos Harjulan Marin otan. Minä olen luullut
tähän asti leikiksi, vaan nyt tahtoisin tietää toden.»

Isä alkoi kiroilla niin synkästi, säksysi ja räiskyi:

»Vielä sinä, sen tulinen retka, tulet kyselemään», huusi ja alkoi
tapailla niskasta kiinni.

»Kyllä nyt jo selvitään riitelemättä. Hallitkaa vihanne, minä nyt
lähden enkä tule takaisin en itse isän haudalle», sanoin.

Isä röyhysi yhä vaan:

»Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, vaan pane päähäsi, että elä tule.»

Mennessäni sanoin:

»Sen vannon, että en pole kynnyksiänne.»

Sen kanssa lähdin astua nyrköttelemään. Huonot työvaatekulut oli
päälläni, ei yhtään äyriä rahaa, nälkä oli mahassa. Mutta ei kumminkaan
se surettanut, että mitä suuhun pannaan. Sääressä on sudella murkina,
arvelin. Tiesin, että nyt ei kutevan sammakon täkkää jauheta
vellikuppiin. Jos ruokamurun saan, niin en tarvitse pelätä noidan
nuolia enkä velhon veitsirautoja. Ryysynen olen, nälkänen olen, vaan
mies olen missä tarvitaan. Olenhan nuori ja terve, siinä on minun
pohjaton aarteeni.

Kuumana hartiani kuhahteli, voimasta rintani hytkähteli, toivosta
tuntoni liekehti, rauhasta ja sulasta mieleni leimuili, kun kävelin
ensimmäistä onneni sarkaa.

Ei ajan karhi heti tasota sitä vakoa, jonka muistoni aura kynti sinä
päivänä. Kauvas vaivanen lapsi muistaa, sanotaan.



XXVI.

Appiukkoni.


Menin Harjulaan ilmoittamaan tekoani. Mari kysyi:

»Tokko isälle olet virkannut vielä mitään näistä hommistasi?»

»En ole virkannut, vaan pitää kait sitä sanoa jotakin. Ei suinkaan
meidän hommista ilman tule porikkata.»

Minä ajattelin, että itsekköhän minä sitä lupaa ukolta kysyisin, vai
ottaisinko jonkun vanhemman miehen niinkuin niitten tapa on. Vaan
kumminkin päätin, että itseni edelle ei ole käynyttä. Käyköönpä nyt
syvin tai matalin.

Iltapuhde oli, kun menin pereen pirttiin. Ukko vuoleksi kapustapuuta
pöydän päässä pärevalkealla. Minä kävelin rohkeasti ukon luo. Paikan
laidat housuni polvissa repottivat kuin kukon heltat, parin tuuman
pitusia puikkonappia votkotti ikänsä eläneen sarkatakkini rinnassa,
vuosikymmenisen palvellut sarkapäällinen, lammasnahka lakki hallitsi
melkein hartioille yltyviä tukkiani. Vääräkantaset, kurttuun
rytistyneet pieksurontsat suojelivat jalkojani. Semmoisessa asussa
tulla sulotin ukolta tyttöä tahtomaan. Puhelin vaan rohkeasti, en ollut
tietävinäni, että olisin mitään vailla.

Ukko väliin aina syyteli päälleni pitkiä katseita, näytti siltä kuin
olisi arvellut: napit ovat liian pitkät, housun paikat liian huonolla
langalla ommellut, kun paikan laidat lepottavat irti kuin kerjäläisen
laukun kieli, kengät röhöttävät kuin venäläisen piirakainen ja lakki
kuin vanha rastaan pesä. Kaikista näytti hän kuin mitan ottavan
katseillaan. Minä vaan ajattelin: katsele vaan mitä katselet. Ei
suinkaan minusta silmä osaa ota, eikähän tässä nyt ole tyhjä
edessäsikään.

Jopa kiersi puheemme siihen sopukkaan, että tunsin paraan tilaisuuden
olevan tarttua pääasiaan. Sanoin suulla julkealla asiani ja kysyin:

»Mitä arvelette puolestanne?»

Pilveen meni ukon naamalauta. Näin, että kohta ei kiitetä, ja aloin
katsella matkaa oveen päin, että jos tässä tulee sulhasella
taulametsään lähtö. Pysyin kuitenkin asemallani ja tutkin, että minkä
värin tuo nyt ottaa.

Ukko alkoi hyvin karmakasti tuumailla:

»Hupsuja niitä ei tarvitse kyntää eikä kylvää, niitä tulee itsestään.
Onko se nyt miehen hommia jättää talonsa ja lähteä elolta elettävältä
tielle tietymättömälle, höyhöttämään kuin jänis haavalta? Mikä sinun
hyvä hyvittää, millä sinä luulet päätäsi elättäväsi? Siihen ei päivä
pitkältä kierrä ennenkuin joutuu hampaasi naulaan. Annahan tämä sitten
joukolliseksi hankkiutuisi. Vähäksi se menee järkikin ennenkuin kaikki
loppuu. Tämä värtäjä tulee tyttöä kysymään kuin kintaan mallia talosta
lainaan luullen, että se on niin kaapattava kuin leipä kaapista. Häpeä
veikkonen ja mene sillä kunnialla samaa tietä takaisin kotiisi ja pyydä
anteeksi vanhuksiltasi. Niinkuin sattuu hyvilleen, niin ottavat vielä
kotiisi.»

Minä kävellä votkin ulos. Tunsin kun housuissani paikan laidat
reppasivat kuin hurtan korvat. Ukko jälkeeni yhä evästi:

»Usko nyt sillä puheella ilman suolatta, että mene kotiisi tahi minä
panen halon häntääsi kuin rosvolle kissalle, niin muistat käyneesi
akkaperissä.»

Vielä kerran siis kuulin kelpaamattomuuteni ja olin epätoivosta niin
täysi, etten tahtonut sopia omiin riepuihini. Harmi puri mieltäni,
nälkä kouristeli suoliani, käsi tyhjä, toisessa ei mitään, ei suojaa ei
sijaa ei tyyntä valkamata, mihin päätä pistää. Tie nousi pystyyn, jos
mihin päin ajattelin. Kylmä pohjatuuli tunkeusi takkini halenteista.
Tie jälkeeni oli tukossa, eteenpäin aivan outo ja umpi. En tiennyt
mistä nauhasta nyt vedetään. Seisahduin nurkkaviereen, vaan tuo
pakkasvihakka pohjatuuli yön pimeydessäkin etsi kuin paha metsäkoira ja
hätyytti, etten saanut siinäkään rauhaa. Siitä lähdin kuin nälkänen
kulkukoira tunkion liepeitä nuuskien hitain askelin kävelemään. Menin
kylmään saunaan ja sinne kyyristyin kuin vahinko loukkoon. Käteni
pujotin takkini hihoihin ja sitte puristin vatsaani. Siinä istuin kuin
vaivanen syntinen, miettien, että saaneeko edes kerran vielä nähdä
Maria. Tarkasti korvani seurasi liikettä talossa ja odotti viimeistä
oven lusausta, että milloin asettuvat.

Kaikki oli hiljasta, ja viimein kuului hienoa laulun hyräilyä, joka
likeni saunan ovea. Mari oli arvannut, että olin sinne mennyt. Hän
kutsui kamariinsa, johon oli kähveltänyt ruokaa, ja käski minut
syömään. Silloin talon vävylle ei annettu mielikaupassa iltasta!

Nälkähän minulla oli, vaan kun muistin, että tuo manattu armopala oli
syötävänäni, josta talon isäntä oli minulle muistuttanut pari kolme
tuntia sitten, niin ei maistunut ruoka. Pyörimään kävi pala suussa.

Kova oli tuska sielussani. Tuskan hiki uhkui kirkkaina muruina silmieni
kautta ulos, näkymään asti alkoi niitä karista, niin oli ahtaalla
asiat. Sitä en uskonut tullessani. Hilpeällä ilomielellä riensin tänne
kuin lapsi rakkaan äitinsä helmaan, luullen kaikki sorrot ja polkeet
voittaneeni. Vaan nyt näytti siltä, että karhu oli tullut vastaan kun
sutta olin lähtenyt pakoon. Katkera kunniata polkeva armopala pyöri
suussani, ja korvissani soi appiukkoni äskeiset hävittömät parjaukset.
Olin melkein varma, että ukolla on semmoinen valta tyttönsä yli, että
sen täytyy erota minusta pois.

Mari kiepsahti syliini ja ilosesti lausui:

»Ei me itkemällä eletä.»

Tuo »me» lensi kuin nuoli läpi sydämmeni. Minä pyörähdin kysymään:

»Mekö? Vieläkö sinä voit minuun luottaa?»

»Luottaako? Olenhan aikonut ja pysyn kyllä päätöksessäni. Minä en
jänistä, tulkoon tuohta tai malkaa. Onsi on taivaan alus, on siellä
sijaa meillekin. Kunhan ollaan yksituumaset ja otetaan yhtä
tyytyväisesti paha päivä vastaan kuin hyvä päiväkin, niin se menee yksi
päivä kerrallaan ihan rikasten rinnalla. Sovinto, rauha ja tyytyväisyys
on enempi kuin puoli ruokaa, sillä niinhän sanotaankin, että rasvanen
on rauhan kattila, vaikka vettä keitetään.»

Rupesimme yhdessä miettimään että mikä naula se vetäisi. Aukesikin
teitä mihin lähteä. Työalaapa oli, kykyä oli, kuntoa oli, tahtoa oli.



XXVII.

Sulhasmiehenä.


Ensimmäiseksi arvelin lähteä sepän oppiin, kun ennestään osasin takoa
kaikkia kaluja, vaan terän teko oli satunnaista. Lähitienoissa asui
hyväksi tunnettu teräseppä, ja minä sain eräältä isännältä 20 markkaa
velkaa oppirahoiksi. Lähdin tuumaan sen sepän kanssa. Hetihän
köyhänlainen mies taipui kaksikymmen-markkaseen, ja mitäs muuta kuin
tuumasta toimeen. Huomenna ruvettiin peliin.

Heti seppä huomasi, että minusta on apua työssä, niin katsoi parhaaksi
opettaa ensiksi viinan juontiin, sen sijaan kuin olisi pitänyt näyttää
miten teräkalut valmistetaan. Siten olisin tullut viipymään enempi
aikaa hänen seurassaan takomassa hänelle terättömiä kaluja. Vaan viinan
juonti-opetus ei tahtonut mennä päähäni hänen suureksi harmikseen.
Siinä oli pahinna vikana se, kun luulin, että se kotimieheni toivoo
sitä oppia kaikkein vähimmin.

Teräkaluja valmistaessa seppä ei minua neuvonut ollenkaan, että mikä
tässä on konstina. Mutta kun minä jo ennen olin tehnyt kaikkia kaluja
ja kun siinä ei ollut mitään ylenluonnollista, kaikki oli vain siinä
ihmisen vallassa, niin ne muutamat minulta puuttuvat temput huomasin
kun syrjäsilmällä katsoin hänen tekoaan. Olin kumminkin lopuksi pari
kuukautta hänen mukanaan.

Perjantai-ilta oli Maaliskuun alkupäivinä, kun sanoin mestarille, että

»nyt jätän tällä kertaa palveluksenne, lähden aluksi koettamaan, ja jos
ei rupea vetelemään, niin tulen takaisin.»

Seppä kielsi kiven kovaan sen homman ja sanoi:

»Nythän tulee vasta opin aika. Enhän ole sinua vielä opettanutkaan, en
ole luullut että sinulla niin kiiru on.»

»Ei kulu aikani alituisessa viinan juomisessa. Nyt lähden, jääkää
terveeksi», sanoin ja silloin lähdin.

Seppä sanoi jälkeeni, että

»parempi olisi kerta viipyä kuin kahdesti joutua. Vaan kun olet niin
omapäinen, niin tee vaan niinkuin päästä käsketään. Vallassaan on
vasikalla kuolema.»

Minä yhä mennessä sanoin vastapainoksi:

»Menköön nyt vaikka Matin pellon ojaan, taikka haapaseen kuuseen.
Yrittäneen päätä ei leikata.» Menin Marin kotiin, tuumasin sille, että

»eikös lähdetä käymään kirkolla, tehdä kuulutuskirja, sillä minä en ole
heti nyt kotona, minä lähden ulkopitäjääsen koettamaan tienata?»

»Lähdetään vain. Mutta ethän ole sulhasmiehen näkönenkään», sanoi Mari
hymyillen.

»Tuota ... että minä lainaan nursuja siksi aikaa selkääni», esittelin.

»Elähän kiirehdi», sanoi Mari ja lähti ulos pesuvettä ja toisella
kertaa toi vaatteet.

»Tässä on vaatteet omasi, sillä ne ovat minun kutomani ja teettämäni.
Pukeuhan niihin, niin lähdetään», ja ilosesti katsoen minuun riensi hän
ulos.

Minusta tuntui omituiselta pujottautua noihin vaatteisiin. Olin kuin
lumouksessa, niinkuin viehättävässä unessa. Tämmöistä huolenpitoa,
hellyyttä en ollut koskaan nauttinut, ja sitä sain nyt juuri osakseni
kun olin kotoani ajettu, turvatonna kuin linnun poika avarassa ilmassa.
Minä aikamies olisin voinut ruveta onnesta itkemään.

»No nythän kelpaa lähteä», sanoi Mari tultuaan ja katseltuaan minua.
»Kengät ovat huononlaiset, vaan eipähän yksi kolo komeassa haittaa.»

Kengät, nuo vanhat loppaset, joita appiukkokin kerran oli silmillään
mittaellut, tekivätkin huiman poikkeuksen muuten hyvässä
vaatteuksessani. Vaan ei tässä ollut aikaa niitä murehtia, ja kun ne
Marille vältti, niin ne vältti minullekin ja piti muillekin välttää.

Kyytimieheksemme hommasimme naapurin isännän, jolla oli iso ja kaunis
ori.

Mutta morsiamen isä kun näki, että kirkolle hankkiudumme, niin nousi
toukosiin tomuihinsa ja olisi noussut aika messu, jos ei Marin kaksi
veljeä olisi puolestani ruvenneet. Ja silloin ukolla oli suu puhdas, ei
voinut mitään.

Oli kylmä itävinkka, pakkastuisku ilma, niin olisi ollut turkki
tarpeesen rekikulussa, vaan se täytyi saada lainaksi, ei ollut omaa.
Naapurin isännältä saatiin vanhuuttaan ruskettunut ja rajettunut,
sarkapäällyksinen työturkkikauhtana ja saman ikänen lammaspuuhkanen
lakkikopsa päähän. Ja nyt suti puti rekeen, sen komeaksi ja ylpeäksi
mainitun Harjulan Marin kanssa rinnakkain rekiperään istumaan. Ja
silloin lähti iso musta vetämään kirkolle päin semmoista havakkata,
että korvissa vinkui.

Enpä kerinnyt monta kertaa pääni ympäri ajatella ennenkuin kurahettiin
pappilan kartanolle. Rippikirjotusta varten oli pappilaan kokoutunut
paljon väkeä, jotka jokainen katsoivat meitä kuin lehmä uutta konttia.
Se onkin tavallista, että kuulutuskirjan teettäjöitä katsotaan edestä
ja takaa, kupeelta kummaltakin, ihan kiireestä kantapäihin asti. Vaan
meissä turkin päältä katsoen oli tavallista harvinaisempata. Me kun
väännyttiin reestä ylös kuin suuretkin herrat ja menimme pitäjän
pirttiin, niin sielläkös oli suhisijoita. Sattuipa muutamalle niin
karkeasti, että minäkin kuulin kun sanoi toiselle alta kulmainsa
katsovalle ja piippuaan sytyttävälle toverilleen:

»Tuossa se nyt höllöttää Harjulan Marin sulhanen. Jopa sattui luu lihan
valitsijalle, kuori leivän alkajalle, minkä sille komealle. Se on
näyttänyt katselevankin komeammasta naamasta kuin muut ihmiset, ja on
näyttänyt että hän sitä onkin ja muut ei mitään.»

Toinen ivallisesti lisäsi:

»Antaa sattua lakkarit housuihin. Sitte tietää koira uineensa kun häntä
kastuu.»

Minä en ollut tietääkseni heidän arvosteluistaan, heitin vaan sen
turkkini naulaan, ja silloin jäi päällysvaatteekseni ne hyvästi tehdyt
harmaat vaatteet, jotka eivät säätyni suhteen olleet ristiriidassa muut
kuin kengät.

Kyytimiehemme tuli käskemään rovastin puheille, johon me lähdimme ihan
kynttä kautta jälekkäin astua silpomaan kartanon yli, edellämme
kyytimies, puhemies, astua reuhtoi, että kädet heilui kuin riusan
kieli. Sitte työnnyttiin sinne rovastin huoneesen. Minä jäin vähän oven
suun puolelle seisomaan toivossa, että eiköhän nuo kenkäni jäisi
papilta huomaamatta. Ja kun oli silmäni pesty ja pääni kammattu
niinkuin muillakin miehillä ja kun muutamia nuoruuden kukkia vielä
väikkyi rohkeuden ja ilosuuden sulaamilla poskipäilläni, niin rovasti
katseli vaan pään puoleen ja jätti minun ilokseni takajalkaani
katselematta. Rupesi tehdä jutistamaan kuulutuskirjaa, joka menikin
kuin luomisen työ, ja mikäs oli mennessä vanhalla oppineella. Kyseli
vaan puhemieheltä, että

»voipiko puhemies valansa uhalla todistaa, että nämä ovat terveet ja
etteivät ole sukulaisia toisilleen?»

Kiltisti vastasi puhemies:

»Ne ovat terveet kuin potelli ja riskit kuin kesäpeurat, eivätkä ole
sukulaisia enempi kuin susi koiralle.»

Sitte kysyttiin viimeksi meidän mieltä, jonka me lyhimmittäin
selitimme. Sitte rovasti kirjoittaa romisti sen pitkää tämän lyhyttä.
Me vaan seisottiin kuin viimeisellä tuomiolla, sydän kourassa, että
mikähän tuohon pomettiin vielä tarvitaan.

Minä ajattelin että eihän täällä vaan liene mitään sissiä käynyt
minusta puhumassa juoruja rovastille. Samassa rovasti niinkuin säpsähti
ja näytti muistavan jotakin. Kysyi puhemieheltä:

»Miten on sen asian laita, kun puhui eräs, että tää sulhanen on
mielinyt vähä hutiloimaan niinkuin päävikanen?»

Siihen päätä puistain vastasi puhemies:

»Sen takaan että se on vale ja vihapuhe. Tällä Tapanilla on mieltä
enempi kuin pienessä kylässä, on muistikin että sen pääkoppaan tarttuu
mitä kerran kuulee. Hänet olen jo merkinnyt mustilaispojan korkusesta.»

Minulla oli sydän kintaan peukalossa, että miten tässä hiljankin hitain
käynee kärpän nylky, nahkan otto oravalta, kun se yhä vaan kyselee
uusia selityksiä.

Me seisottiin Marin kanssa, seisottiin yhä kuin tuomitut, ei
haiskahdettu, katseltiin vaan toistensa silmiin kuin samasta rikoksesta
syytettävät ja oli ikävä kuin mustilaisella kirkossa. Mutta puhemies
seisoi terhakkana kuin pureva koira, valmis vastaamaan mitä kysytään.
Rovasti kirjoitti, että paperi rotisi ja huulet höpisi kuin
hammassuolain tekijällä.

Jo viimein lopetti ja luki sen kirjoituksen ja käski tulla puumerkkiä
panemaan. Morsiameni pani omin sulin käsinsä, vaan minä kun en niin
paljon vielä osannut kirjoittaa, niin määrättiin pitämään kynän
varresta. Minä puristin, että sylki kieltäni kiersi, kun rovastin
kanssa kahden miehen tehdä ponnistettiin niitä viimeisiä kirjaimia.
Sitte tuli puhemiehen vuoro: ne taas rupesivat tolkussa kahden miehen
tehdä jammistamaan niitä lujoituskirjaimia. Pari muuta henkilöä
kirjoitti vielä muutaman sanan, luultavasti nimensä siihen kirjaan, ja
silloin oli teko tehty, vaiva nähty. Sitte rovasti määräsi ne rahat
maksettavaksi, jotka kirkkolain sen ja sen pykälän mukaan on
pariskunnan maksettava, ja puhemies rupesi niitä ihan ensi työkseen
kaivamaan taskustaan. Sillä aikaa rovasti tuumaili tyytyväisesti, että
harvoinpa on niin yhden ikäistä paria. Ei ole kuin kolme viikkoa
nuorempi morsian.

Puhemies kilautti lantit papin kouraan. Silloin lapsautimme kättä
papille, lähdimme pois kävellä vihnaamaan ja tulimme taas pirttiin.
Siellä muutama koiranhammas alkoi, että

»tervaurkot taisitte tehdä?»

Puhemies sanoi, että

»niin tehtiin.»

»Tehtiinkö monelle tynnyrille?»

»Koko ruukille tehtiin kerrassaan, ei ole pienessä ruukissa jakamista.»

Sitte muutama näsäkuokka alkoi minulle, että

»osa se on yksillä, minkä sinullakin, kun kääverrytit semmoisen talon
tytön kuin hyväkin mies. En suinkaan minä sinuna olisi hirvinnyt
ajatellakkaan.»

Siihen puhemies tarttui, että

»se on vanha sananlasku, etkö sinä sitä tiedä, että kalahan se etsii
kansaistaan, verkko silmäistään. Talon poikahan se on tämäkin
sulhanen.»

»Poissahan tää kuuluu olevan kotoaan.»

»Se on vaan jäähdyttelemässä. Käy huomenna kirkossa, niin saat kuulla,
että vielä on talon poika.»

»No mitä sinä nyt alat työnäsi pitää, ja millä sinä eukkoasi rupeat
elättämään, kun olet kotoasi pois lähtenyt?» sanoi taas muutama
ikäänkuin olisi antanut tietää, että nyt on taikinapytystä vanne
katkennut ja joutaa siis hampaat naulaan.

»Onhan se kerjuulupa auki», aloin minä, vaan puhemies taas katkasi,
että

»ruoka ei syömällä lopu, vaan saamattomuudella.»

Siihen yhtyi vielä eräs, joka alkoi jaaritella:

»Ei sitä ole koiraa karvoihin katsomista. Ylenkatsottu kanto se reen
kaataa. Tapani se vielä ajaa naurut päältään, sillä se mies on terästä
ja se elää luotuja päiviään.»

Minä sinne väliin, sen miehen koetin solvettaa, että

»rahalla sitä saa ja hevosella pääsee: minulla on tienaamattomia rahoja
vielä paljon maailmassa.»

Vielä joukosta muutama kerettiläisukko sanoi:

»Olen kuullut sen tautta ajetun pois kotoaan, kun ei ole kehdannut
työtä tehdä ja kun tuolle puulle on mennyt, ettei ole jo tullut
opituksi työtä tekemään, niin kyllä meni mato rasvoineen. Se on tosi
kuin sanotaan, että jonka nuorra oppii, sen vanhana taitaa. Saattaa
nälkä ruveta hosumaan kun tulee oma nokka eteen, vaikka sitä ei
lähtiessään tiedä, mitä matkalla tarvitaan. Moni matkassa tulevi,
tapahtuvi taipaleella.»

Puhemies jatkoi äskeistä puhettaan, että

»uusi on kiittää, kypsi laittaa. Kyllä kissa kyntensä löytää, kun näkee
putoavansa. Ja toisinnan sen tiedät sinäkin, vaikka suusi mauksi puhua
vällötät kuin lampaan päästä. -- Lähdetäänpä virstalle, ei tässä pidot
parane, jos ei vieraat vähene», sanoi meille.

Silloin aloimme kokoilla kettuja päällemme. Muutama vielä sanoi
puhemiehelle hiljaa:

»Juoppohan tuo sanotaan olevan.»

»Mies syöpi, mies saapi, miehelle antaa Jumala», sanoi puhemies kovaan
ja pönäkästi, ja silloin lähdimme pirtistä. Jälkeen vielä eräs sanoi:

»Ne nuo puhemiehet on kaikki samanlaisia; ne puhuu pussiinsa kuin
venäläinen vierasmies.»

Ja muutama joukosta huusi:

»On tielläkin tilaa, jos on vartta virsussakin, minkä tuon sulhasen
kengissä.»

Tulimme rappusille, siellä oli äitini. Hän itki poikansa surkeutta, kun
aivan elävältä viepi perkele sielun ja ruumiin.

Minä istua kuhjahin rekiperään morsiameni rinnalle. Kyytimies hyppäsi
kuskin istuimelle, ojenti oriinsa tielle. Se lähti, kun oli
pakkasviuhassa vilustunut, semmoista vohkaa että jälki savusi. Minä
käärin itseäni ja sitä rekilintuani huopasien sisään. Nostelin turkkini
kaulustan ylemmäs korvuksieni suojaksi. Itäpohjanen puhalteli vastaan
oikein äitipuolen henkeä, joka tehosi vielä paremmin semmoisessa
hurakassa.

»Nyt se on tehty sekin työ, minkä meilläkin käyty tämäkin retki»,
sanoin siinä vaan itsekseni ja heittäysin äänettömäksi. Siinä tuli
mieleen ne ukon äsköset sanat, että ylenkatsottu kanto reen kaataa,
vielä naurut päältään ajaa, ei ole koiraa karvoihin katsomista.
Lainaturkki on päälläni, lainalakki päässäni, kehnot kengät jalassani,
lahjavaatteet päälläni. Ei ollut omaani kuin paljas ruumis, 20 markkaa
velkaa, jonka otin oppirahaksi, ja toista olisi pitänyt saada, jos
mieli päästä liikkeelle. Kamalalta tuntui. Vaan hartioissani kuhahteli
voima, se tuntui, että täällä on mistä lähteä, se vastasi lupaavasti
ukon sanaan että ylenkatsottu kanto reen kaataa.

Morsiameni alkoi ilosesti, että

»jokos alkaa tulla pitkät ajatukset, eikös olisi ollut parempi katsoa
kuin katua. Se on hiljasta hiiren haukotella kun on kissa puolen
syönyt.»

»En ole katuakseni tehnyt. Hätä ei ole tämän näkönen», sanoin ja
rupesin laulamaan, että

    »Mitäs minä huolin,
    kun olen poika nuori
    ja maata olen kulkevainen.
    Isästä ja äitistä erotettu
    enkä ole surevainen.»

Päästiin erään järven yli, tie nousi maalle ja tuulta vasten pitävää
metsätaivalta. Kyytimies antoi hevosensa kävellä ja alkoi puhella:

»Kyllä se on tuo rovasti tarkka mies noissa toimissaan, kun niin joka
paikan tarkkaan kyseli. Jos vaan olisi sattunut arempi mies
puhemieheksi, niin likeltä olisi kaapinut, ettei olisi hätyyttänyt.
Vaan kuulitko miten minä tanakasti vastasin puolestasi, että siinä ei
ollut vesiä kun minä aina sanoin. Ja olisi ne sinulle sielläkin
pirtissä räkyyttäneet enemmän, vaan eivät ilenneet, kun minä olin
puolestasi. Etkös nähnyt miten ne hammasta hijoivat, vaan kun näkivät,
että minä olen sinun puolestasi, niin löivät näppiä lakkarissaan. Minä
sitä olen semmoinen mies, että ketä minä kerran rupean puoltamaan, niin
minä en sitte heitä kuin susi poikiaan, vaan minä puollan loppuun asti,
vaikka nahka päästä lähteköön.»

»Kyllä minä näin, että eipä voinut rovastikaan, ei pukin päitä, vaikka
koetti urkkia kaikkia tietoja. Te vaan nauramattomasta päästä
vastailitte. Ja hetipä katkesi Räätäkylän viisaus sielläkin pirtissä,
kun vaan te suunne aukasitte. Kyllä minä laitan ryypyt teille siitä
vielä, kun siksikään rikastunen.»

Puhemies huultaan näpistellen sanoi:

»Kyllähän niillä sovitaan, en minä ole sitä tehnyt ryyppyjä
saadakseni.»

Tultiin morsiamen kotipellon veräjälle. Kyytimiehemme nykäsi ohjaksia,
silloin reki oikein kohoksi leimahti, ja tuokion perästä kuhahettiin
oikein herrashuilua kartanolle, jossa appi-ukkoni peppuroi tulisissa
tauloissa siitä, kun häneltä tyttö viedään väkisellä. Meillä ei ollut
tuumaa tulevata. Menimme sitä soitua toiseen taloon. Siellä iltamassa
pistettiin tanssiksi. Sattuipa paikalle vielä sen paikkakunnan paras
viulunsoittaja, joka alkoi puistaa sitä iloleiliään semmoisella
tenhovoimalla että rupesi nuorta väkeä kohoksi kiskomaan. Hankittiin
kahvia, teetä, vehnästä ja vieläpä vanhojen miesten kaulan kasteeksi
muutamia kannuja viinaakin. Silloin kohta oli koko seura iloissaan,
miehet oli mielellä hyvällä, naurusuulla sulo neidot. Nuoret lauloivat
piirilaulujaan ja mitä mieli halusi, vanhat lauloivat Väinämöisen
virsiä, mitä mikin olisi luullut olevan sopivata sen illan iloksi,
päivän kuulun kunniaksi. Kaikki ottivat osaa kemuihin, ei ollut
nurkkavierasta, kaikki elivät kuin kutsutut. Ei kellään näyttänyt
olevan huolta huomisesta. Niinpä minäkin arvelin, että antaa hurista,
antaa päivän mennä, toisen tulla. Paremmalla sijalla oli silloin miehen
mieli.

Aamusella alkoivat vieraat lähteä, lähtiessään pistelivät lantteja
morsiamen kouraan -- morsianavun nimellä, vaikka mielessä lie ollut
nimenä köyhänapu. Mutta summa oli se, että keräysi lopuksi niitä rahoja
40 markkaa. Suuri apu oli meille. Nyt sain maksaa velkani, jonka otin
oppirahaksi. Sitte ostettiin lakki ja kengät. Kolme markkaa otin
matkarahaksi, viimeiset jäi morsiamelle kotitarpeiksi, varalta, jos ei
isä ottaisi kotiin.

Mari oli kasvatettu melkein samaan suuntaan kuin minäkin. Hänen
vanhempansa olivat innokkaimpia kerettiläisiä ja pitivät lujassa
kurissa lapsiaan, koettivat kuolettaa heissä nuoren mielen haluja,
jotka olivat jumalattomuutta ja perkeleen kuiskutuksia kaikki. Tähän ei
mielellään alistunut nuori, raitis, hehkuva mieli. Jo aikoja ennen oli
Marin toinen sisko eronnut kodistaan, mennyt oman onnensa nojaan, ja
Mari oli samoin kyllästynyt alituiseen orjuuteen. Ja sen tähden hänestä
olisi ollut miehinen vahinko, jos eivät olisi ottaneetkaan kotiinsa.
Ottivat ne kuitenkin, kiittivät kun saivat. Ottivat entiseen sijaansa
tekemään talon töitä, syömään talon ruokaa.

Minä läksin maailmalle kolme markkaa taskussa. Ilonen olin, arvelin
vaan, että hätäkös tässä, rahaa on entistä ja toista tuntuu tulevan.
Mitä huolii mies nuori, terve ja ripeä eikä mistään kipeä. Nyt ei suru
janota, vaan rikkaan hyvät eväät!



XXVIII.

Kolme markkaa taskussa.


Tuiskun sekanen, pakkasen kirtsakka ilma oli, kun kopoin sukset
jalkaani ja lähdin toiseen pitäjääsen hiihtää suhottamaan. Sauvani
naukasi kipeällä äänellä joka kerralla kun pukkausin eteenpäin,
ikäänkuin uhaten retkelleni vaivaloisuutta.

Päätäni vannehti ajatukset, rinnassani kierteli tunteet, jommoisia en
piimäsuuna tiennyt aavistaa. Maailma kaikkine avaruuksineen oli
hallussani, vaikka tyhjä oli näpissä. Ajatukseni lenteli kuin kotka
halki ilmoja tuoden aina nokassaan jonkun hyvän toivon kipinän, mutta
tunteeni olivat kiinni kotona kuin laiva ankkurissa meren myrskysellä
lahdella.

Matkaani mietiskelin. Ajattelin, että sinne kun pääsen toiseen
pitäjääsen, niin siellä pitää hyvästi ansaita, kun siellä ei kuulu
olevan seppää. Tein laskun, kuinka paljon päivässä voin saada rahaa ja
kuinka paljon on minulla tulevana syksynä säästöä. Ja sitte pidetään
sievät häät. Laitan eukolleni mukavan asunnon, jossa rupean onnellista
elämää viettämään.

Minä mielessäni piirustin itselleni kartanon, määräsin sopivat hevoset
ja sovittelin lehmät parsiinsa, laitoin vesijohdon karjan keittiöön,
asetin lammasnavetan lehminavetan viereen, jotta vaimollani olisi
mukavampi lampaita hoitaa. Vieläpä laitoin kontusäiliön navetan päälle,
ettei tarvitse mitään hakea sen etempää. Ojat kaivoin ympäri kartanon,
että kartanomaa olisi aina kuiva. Sannotin kartanon, laitoin
kasvitarhan ja siihen hiekkakäytävät. Sieväksi minä kotini laittelin.
Rahasta ja rakennusaineista ei tuntunut olevan puutetta.

Näitä ajatellessani meni ensimäinen päivä läpi käsieni, etten tiennyt
mihin se hupeni. Harvassa oli taloja tielläni, tuskin puoli kymmentä
kerkesin jälelleni jättää.

Yhdessä talossa kävin pikipäin syömässä, ja siitä vielä oli puheitten
mukaan 6 virstaa siihen taloon, jossa ajattelin yötä olla. Pimeä alkoi
tulla, pakastumaan rupesi vielä kovemmasti ilma. Läpi tähtien Iisakin
siidettä sataa tihuutti. Kenkäni alkoivat kylmettyä, jalkojani puristi
ja paleli kipeästi, sauvani entistä kipakammin huusivat. Paransin
kulkua, että loppuisi taival.

Jopa viimein alkoi tulet vilkkua lähenevien rantapuitten siimeksestä ja
alkoi koira haukkua. Tuntematon oli talo, johon pyrin, ja tuntemattomia
oli ihmiset, joitten turviin täytyi työntyä. Vaan minä ajattelin, että
tokihan nuo ottanevat mielellään taloon yöksi, kun kuulevat minun
sepäntöitä tekevän. Koira kävi ärhäkämmäksi mitä enemmän talo likeni,
haukkui, että kartano helisi. Hiihdin portille ja laskea suhautin
kartanolle. Ihmiset ryntäsivät pieniin ikkunoihin eräässä vanhan
näkösessä huoneessa, josta kuulin veistännän kolkutusta. Pistin sukseni
tallin nurkkaa vasten ja astua karskuttelin kylmettyneillä kengilläni
pirttiin. Siellä jokainen lakkasi työstään ja tuijotti minuun silmät
rävähtämättä. Outoahan se on, että vieraita tulee niin myöhällä enää.
Istuin penkille. Kaikki alkoivat hiljakseen uskoa tarpeeksi katsoneensa
ja rupesivat taas työhönsä, aina kumminkin silmäpuolellaan minuun
vilkasten.

Viimein pirttiin tuli vanhanpuolinen mies hyvin totisessa asemassa,
tulollaan jo antaen tietää, että hän on isäntä. Tuli pöydän päähän ja
katsoa tuijotti niin kysyvän näkösesti minuun ja minä velkani. Kysyi
sitte kuulumiset. En sanonut tietäväni entistä kummempaa.

»En suinkaan tunne miestä näin tulen näöllä, jos lienee hyvinkin tuttu,
tietty, ennen nähty. Minulla on tuo tuntomerkki niin huono, että kun
varsinkin muutaman vuoden olen näkemättä, niin en kuolemakseni tunne
enää. Ennen miessä nuorempana tunsin paremmin, vaan vanhuus ei näy
tulevan yksinään, sillä on monta kasakkaa.»

»Minkäpäs minä sille taidan, jos ette tunnekaan, ja tuskinpa täällä
tuntee kukaan. Minä kyllä olen toisen pitäjään kasvatteja ja olen ensi
kerran täällä retkeilemässä.»

»No, mihin se sitte pää viepi, häntä viilettää? Ja mikä asian nimenä?
Tottakai sitä on asiata tien telaksi, ei suinkaan täältä lystiä
hakemaan ole lähdetty.»

»Lähdinhän tänne sepäntöitä varten, kun kuulin että täällä on vähä
seppiä, että ehkä täällä saan tienestiä, kun meidän puolessa on seppiä
kuin harmaita kissoja joka paikka täynnä. Lähdin pois muiden tieltä, en
tiedä mihin täällä sitte lopuksi pohjastunen.»

»Kyllä se ei ole maa miehittään, kylä koirittaan», tuumasi isäntä. »On
täällä seppiä, vaan onhan sitä sentään työtä tekijälle. Mutta siitä se
on tuntemattomassa puolessa vastus, että ne eivät tahdo uskaltaa antaa
töitään kulkusepille, ne pitävät niitä tuhkavasaroina ja nälän
opettamina. Monasti on käynytkin, että kun ovat antaneet kalunsa
tuntemattomille, niin sen erän perään on menneet kalut. Siitä ovat
oppineet, että siinä se tulee kuusi markkaa oravalle, kun kahdesti
ammutaan.»

Minä vaan pönäkästi vastasin:

»Kyllä minä näytän, että olen mies miehen reikään siinä mihin rupean.
Itse sanon, vaan itsepä sen tiedänkin.»

»No pianpahan jalo tapansa näyttää. Lähdetään huomisaamuna pajaan, että
pääsette alkuun. Meillä on työtä tovimmaiseksi, jos sinusta on miestä
melaan. Meille viime keväällä nokastui seppä, kun ei annettu viinaa
niin mahamäärää kuin muutamissa. Siitä piekausi, että ei ole saatu
työhön, vaikka kova tarve olisi ollut. Se näkyy olevan niin, että
parempi papin vihoissa kuin sepän vihoissa. Vaan kylläpähän se työ
tekijänsä näkyy löytävän, ei ole kangas yhden langan varassa.»

»Parempi koettaa kuin kiittää. Ruvetaan vaan aamulla hytinään.»

»Koetetaan aamulla lähteä kirveitä korjaamaan, että pääsette alkuun. Ja
lähdetään tänne kamarihöntyyn, ehkä akat laittavat ruuan laatua, niin
otetaan murua rintaansa.»

Isäntä lähti kävellä työstelemään ja minä jälkeen. Kynttä kantta
tultiin matalaan pieneen kamariin, jossa pikkusessa lampussa tuli palaa
uilotti. Isäntä aukasi lahvin, laski ryypyn ja tarjosi ruuan aluksi.
Minä en huolinut, sanoin:

»Nälkä on ruuan alku.»

Isäntä kummiinsa:

»Eipä täällä ole nähty, ettei sepälle viina kelpaisi. Mutta onhan se
semmoisessa työssä terveellinen ja siis tarpeellinenkin.»

»Ei terveelle sairaan ruokia. Minä olen terve ja tahdon terveenä pysyä.
Viina on vienyt monasti mielen miehen päästä.»

»No ei siitä mieltä väärää eikä vitsaa laidalla. Silloin on annettu,
kun on tarjottu», ja emännälle puhumaan:

»Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee: tässä on seppä, joka
ei huoli viinasta, vaikka ikeniin hieroisi.»

»Jotain sitä näkee», sanoi emäntä laitellessaan ruokia.

»Toista on kuin Romppaisen kanssa. Viime kevännäkin aivan silmisikona
viikkokauden oli, ja kun ei enää annettu, niin siitä nokka norpahti.
Jos tämä seppä on töilleen oikea kalu, niin halla paneekin Romppaisen
leivän tänä kevännä tässä kylässä.»

»Oikeinko ne on sitte ylpeitä sen virkansa puolesta?» kysyin.

»No nehän ovat niin ylpeitä että haisevat oikein. Vaan olisi niille
kutti paraiksi, kun olisi joku, joka hännälle astuisi. Kunhan nyt
pääsisivät pitämään tästä sepästä. Ja mikä siinä on, kun alkaa
hiljalleen tehdä. Työhän se tekijänsä neuvoo, kunhan ei kiirettä pidä.
Ei sitä kysytä, että kauvanko se viipyy, vaan sitä kysytään kuka sen
teki. Ja sentähden ei pidä ylenkatseesen tehdä eikä ajatella, että
ajakseen orja aitaa panee», tuumia lerkutteli emäntä.

»Elä neuvo neuvottua, elä seppää opeta», sanoi isäntä.

»Ei neuvo syrjään sysää», sanoin minä ja lisäsin:

»Tottahan minä, köyhä poikariepu parastani koetan, eikä ole
laiskuudesta ristiä.»

Isäntä käski minun istua syömään ja sanoi, että

»Ei tässä ole hyvin erilaiset nämät syömisetkään, vaan sitähän se lintu
linnulle, jota linnulla itsellään.»

Minä istuin pöytään ja sanoin:

»Kyllä se välttää vieraalle ajakseen, joka talon väelle aina. Ja kyllä
se nälkä ruuan suolaa. -- No eikös isäntä ole vieraan arvonen? Ettekö
tule syömään yhtä aikaa?»

Emäntä sanoi, että

»syö vaan, Pekka, sinäkin siitä, omaan mahaasihan sinä syöt, jos syöt
vieraankin kanssa.»

Minä en saattanut syödä muuta kuin kipeimmän nälän silmään. Koetin
niellä niitä muikkuja ja vähän karkeata leipääkin. Piimä oli niin
hapanta vinkerätä, että veden kiskoi silmästä. Isäntä vaan särpi, että
orret tärisi ja puheli välissä. Kyseli minun vanhempiani miten ovat
rikkaat ja miten minä olen tullut sepäksi oppimaan, Minä selvitin asiat
niin paljo kuin oli tarpeellista. Sen kotoa lähtemisen kun kuuli, niin
sanoi pilkallaan:

»Te näytte olevan nälän opettama seppä.»

Sanoin totisesti, että

»Nälän opettamia ne on kaikki sepät, niinkuin muutkin työmiehet. Nälkä
se opettaa Lappalaisenkin ampumaan.»

Isäntä naurahti ja sanoi:

»Lupahan se on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko irvistellä. Sanotaan
että joka leikistä suuttuu, se mieltä puuttuu. Pitäähän sitä
leikillekin olla sijaa maailmassa.»

»Kosta Jumala ruuasta, suuri kiitos!» kiittelin syötyäni.

»Jumalalle kiitos», vastasi emäntä. »Eipä lystännyt meidän talviset
eväät. Ei ne ole niin rasvasia kaikki palat, vaan hätä niillä
häkeltyy.»

»Kyllä minä söin, minkä suu kutsui. Vaan minä puren aikanani kuin
vihovenäläinen, rouhin kuin hevonen, niin joudun ennen.»

Isäntä kelaili vaan leipää suuhunsa ja piimää rämäytteli kyytimieheksi.
Siitä viimein nousi niin tyytyväisenä kuin appanut kyyhkyläinen ja
tuumaili, että

»syödä sitä pitää syntyneen, maata käydä kasvaneen. Ei sitä ole
syömättömästä hyvästä. Syönyttä sitä on hyvä käskeä. Vähällä syönnillä
ei sitä pysy miessä kauvan, rupeaa takoessa mahanahka selkärankaan
lorkkasemaan.»

»Joka on rutto ruuvilleen, se on töilleen terävä», puheli emäntä ja
laitteli vuodetta. Osotti sitte sänkyä ja sanoi:

»Tuohon saa seppä ruveta unisille. Ehkä se nyt kelpaakin kätkyettä, kun
on senlaisen matkan hiihtää suollatellut aivan yhteen kaikuun.»

Mutta uni ei heti tullutkaan. Mielessä liikkui tunteita ja ajatuksia
monenlaisia. Minä olin siirtynyt sen luota, jonka tykönä oli mielusinta
olla. Olin täällä tuntemattomilla perillä. Mikä verkko peräksi tulee,
en osannut aavistaakaan. Toivo pilkotti kuitenkin mielessä, kun oli jo
työtä luvassa, ja Romppaisen ylpeys ja kelvottomuus se näytti minulle
onneksi heittäyvän. Koetan parastani. En pidä kiirettä: verkka ruton
voittaa. Teen hyvästi, niin voitan rahvaan suosion. Hyvällä alulla jo
olen.

Uni varasti vihdoin hupaseen helmaan minut tietämättäni.



XXIX.

Paja hatara.


Aamulla herätettiin kahvea juomaan kuin mestaria ainakin, ja kahvin
juotua lähdimme pajaan. Isäntä otti viisi pahan päivästä kirvesnyrhiä
mukaan, nähtävästi pahimpia mitä talossa oli, että noissa ei tule
suurta vahinkoa, jos tuo noita vähän korventeleekin, jos tulittelee
vähän liiemmaksikin, että antaapa hänen niitä korvennella
opetellessaan.

Paja oli hatara kuin niittylato. Kinos oli ahjolla. Pihtiä ei
yksiäkään. Vasara kuin kissan pää, jolla ei tee muuta kuin kuikkaa
lampiin nakata. Alasimen selkä pehmyt kuin tina ja pieksetty kololle
kuin kuusen koskut. Vanha nahkanen palkeenraja pakkasessa kohmettunut,
se ei puhunut kuin pikkusen tuhahteli. Minä mielin vähän moittimaan
sitä pajan hoitoa, vaan isäntä ennätti sanoa, että

»kyllä tässä pajassa on tehty paljo kaluja. Kun olisi tuossa lattialla
kaikki ne kalut, niin kummiinne menisitte.»

No mitäpäs muuta kuin ruvettiin toimeen. Alettiin jyrsiä jäätikköä
ahjosta, tehtiin tuli, pantiin suuri röykkiö hiiliä, alettiin lietsoa
tuhkuttaa. Hiilet vähitellen rupesivat paukkamaan kuin paremmassakin
ahjossa. Korjasin muutamia pihdin remoja siksi, että ensi hätään.
Arvelin, että ajakseen orja aitaa panee. En kuitenkaan minä ole
kaukanen kalu tässä pajassa.

Ruvettiin terästämään kirvestä. Ahjo oli vielä märkä ja kylmä, pale
puhui huonosti, ja minulla peukalo pakkausi keskelle kämmentä. Ei siitä
yrittänyt tulla ei kahta valmista. Kolmasti putosi teräs ensimmäisestä
kirveestä ahjoon, johon se viimein hävisi, ja piti panna uusi teräs.
Silloin tuli isäntä jo puhumattomaksi, silmät molkuili vaan päässä.
Näytti siltä, että kohta se antaa matkapassin mestarille. Minä en
kumminkaan ollut huomaavinani mitään, olin vaan toimessa. Teräs
tarttuikin melkein hyvin kirveesen, kun ahjo alkoi lämmetä. Vaan kun
alasin oli korkeaselkänen ja vasara kehno, niin tuli törkeä tekonen.
Siitä huolimatta kuitenkin terästettiin kaikki ne viisi kirvestä, joita
isäntä jälestä sitä myöten kuin saatiin valmiiksi vei pirttiin
tahkottavaksi, tietysti sen vuoksi, että nähdään terät ennenkuin seppä
kerkiää mennä matkoihinsa.

Terät kyllä tulivatkin hyvät, vaan muita silmän sijoja niihin jäi:
ensimmäisessä paloi lapa vähän liiemmaksi, toisessa terä kierossa,
kolmannessa lapasyrjä väärä, neljäs liian kumara, viidennessä kasa
liika pyöreä. Siis jokaisessa vikansa. Isäntä katseli niitä jokaista
puolelta ja toiselta. Näytti ajattelevan, että nälän opettama
seppäpähän oli, oikeinpa arvasin. Sitte kysyi, että

»paljonko sinä tahtoisit palkkaa näistä töistäsi?»

»Paljonkopa noista tämän vertasista tullee, kun ei liene enempätä.
Tässä kun on syöty ja juotu yön seutu, niin eikö nuo käyne vastakkain.»

Isäntä sanoi:

»paha se on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa. Paljoa en
näistä viitsi maksaa: nämä eivät tulleet oikein minun mieleisiäni. Ja
kumma kun teillä ei ole mitään työkaluja, täällä on sepillä kaikki
itsellään, ettei talossa tarvitse olla kuin pale vaan.»

»Meidän puolessa ei ole sepillä ei kynttä karkeampaa. Ne pitää olla
talossa kaikki neuvot ihan lusikasta lähtien. Vaan saatanhan minä
laittaa ja elää maassa maan tavalla», tuumailin vaan toimissani enkä
ollut tietävinäni siitä seikasta, että minulla ei ollut varoja, millä
laittaa edes vasaraakaan.

Isäntä pisti markan kouraani. Silloin tiesin takoneeni itseni irti
siitä talosta ja lähdin hiihtelemään uutta työpaikkaa etsimään.

Eräässä talossa sain taas tienata muutaman markan. Näin ettei tule
tästä hommasta kalua, jos ei vaan saa itselleen työneuvoja. Lähdin
hiihtämään muutamaan taloon, jossa sanottiin olevan hyvä paja. Arvelin,
että menen sinne ja teen siinä vasaran. Asiani selvitettyä pyysin
isännältä pajan ja rautaa. Tein kaksi vasaraa. Eräältä rättien
kerääjältä sain ostaa muutamia viiloja. Isännältä ostin laukun
kapineilleni. Rahaa jäi ainoastaan 40 penniä. Siitä lähdin tielle
tietymättömälle. Hiihtelin ja kävin taloloissa kysymässä olisiko työtä.
Aina vastattiin kieltämällä. Menin yöksi erääsen taloon. Ei kuulunut
työtä siinäkään. Ruokaa täytyi ostaa, ja siinä meni kerrassaan puolet
rahoistani. Silloin alkoi korvukset kuumana kihistä ja alkoi pelottaa,
että kerjuuhan täällä tulee työksi. Eikähän se kaukana ollutkaan: nälkä
oli, ja rahaa oli näpin tarkalta vaan yhdeksi veroksi. En kumminkaan
ostanut einettä siitä talosta. Lähdin puolentoista peninkulman
taipaleelle aina eteenpäin. Siellä tulin isonlaiseen taloon, jossa
sydämmeni iloksi kuulin olevan sepän työtä ja hommattiin lähteä
paikalla pajaan, vaikka oli keskellä rupeamata. Kuitenkin isäntä sanoi:

»Ruoka on orjan ensimmäinen, syödä ensin pitää.»

Kamariin oli laitettu ruoka. Isäntä vei sinne, tarjosi ryypyn ensiksi,
vaan siitä kun en huolinut, niin ihmettelemään ja paikalla kertoi
emännälleen, että

»nyt ne ilmoset kummat nähtiin, kun ei sepälle viina kelpaa.»

Ja se lisäsi kummaa kumman päälle, kun kuuli, etten polta tupakkiakaan.

Minä söin lujasti, sillä nälkä oli höystänyt ruuan makeaksi. En
hirvinnyt oikein niin paljo syödä kuin suu kutsui. Puolessatoista
päivässä kun olin 8 peninkulmaa hiihtänyt ja yhden kerran välillä
syönyt, niin johan sitä siinä olin onttunut.

Sitte lähdettiin pajaan. Paja olikin tavallinen, pale oli hyvä. Siinä
pääasia, kun itselläni oli vasarat. Taas kirveitä korjaamaan. Muistin
vanhain sananlaskun: parempi kerta viipyä kuin kahdesti joutua. Keitin
teräksen hyvästi kiinni, taoin sukeaksi, katsoin lavan ja terän
kaikinpuolin suoraan ja viilasin puhtaaksi ja tervasin kuumana. Niin
niistä alkoi tulla kuin uusia kirveitä. Tahkottiin ensimmäiset kirveet
ihan paikalla. Niissä oli hyvät terät, ja silloin sain kiitokset.

Monta niitä ei päivässä tullut, vaan kun jälki tuli hyvä, niin
hitasuuteni antoivat anteeksi. Teinpä pari kirvestä uudestakin, tein
paraan mahtini mukaan, että ne lähti paraan tapin takaa. Ja niistä
sattuikin oikein isännän mieluset tulemaan. Näytteli joka vieraalle ja
näytellessään kertoi, että

»siinä on seppä, joka ei polta tupakkia eikä ryyppää viinaa.»

Siitä levisi tieto heti kohta ympäri kylää ja tarttui kuin tauti
jokaiseen, että kaikkien olisi pitänyt saada työhönsä.

Siihen alkoivat kantaa töitään, että sain siinä samassa pajassa tehdä
työtä lopuksi pari kuukautta. Eduksi oli yhdessä kohti lakkaamatta
työtä tehdä. Kehityin työssäni niin paljon, etten itsekään uskonut
edeltä. Samassa asemassa, samoilla työaseilla tehdessä taipui ruumiini,
ja koko työn luonto painui luontooni, että alkoi mennä kuin luomisen
työ, ja enemmän ja enemmän aloin voittaa ihmisten suosiota.

Vaan siitä alkoi kiivetä luontoni ylpeyden kukkuloille: aloin vaan
tehdä työtä varakkaille ja semmoisille arvokkaammille isännille.
Köyhemmät, vaikka heiltä olisin saanut palkkani yhtä hyvästi, katsoin
ylön, pilkkasin vielä joskus, kun sattui hyvä tila.

Sattui kerran tulemaan laukkuryssä. Se mielistyi minun tekemiini
kaluihin ja alkoi houkutella mukaansa lähtemään sinne hänen
kotikyläänsä. Siellä sanoi hän olevan sepän työtä jos kuin paljon ja
selvitteli, että paja on kylässä eikä ole seppää yhtään, vaikka työtä
olisi kolmellekin.

»Kun ei ole seppää», sanoi, »niin kuletetaan 8 peninkulman päässä
seppälässä ja maksetaan aina markka kirveen terästyksestä. Niin että
jos sinä sinne lähdet, niin heti pääset rikkaaksi.»

Pian oli huima houkuteltu. Silloin ei kysytty kylästä kyytiä. Lähdin
hiihtää leuhottamaan kuin tietä juoksevan koiran jälkeen, kokoilemaan
kukkarooni niitä suuria päiväpalkkoja. Sen venäläisen kanssa hiihtää
suollettiin lähes parikymmentä peninkulmaa. Sivuutettiin Venäjän kyliä
toista toisensa perästä. Kiire oli kuin tulen sammutukseen. Jopa eräänä
iltana päästiin perille. Venäläinen vei minut kotiinsa, melkein kurjan
näköseen asuntoon. Kamalat tunteet alkoivat mustuttaa toivoni taivasta.

Emäntä rupesi laittamaan iltasta, vaan ei tahtonut löytää mieron
tolsoja, sillä eihän »Ruotsin mies» saanut samoista astioista kuin he
ei vettäkään juoda, sitä vähemmän syödä. Jopa viimein oli jonkunmoisia
ropposia löytänyt, jotka paremmin olivat koiran kuin ihmisten
ruoka-astiain näkösiä. Outo haju löyhähteli, että nokan veti kippuraan
ja sydäntä mieli katkomaan. Vaan ei auttanut, syödä täytyi, nälkä oli,
joka teki niin ankaran päätöksen.

Sinä päivänä oli hiihdetty kahdeksatta peninkulmaa, mutta kumminkaan ei
nukuttanut. Lattialla keturoin, ja ajatukset kiertelivät aika vauhtia
ympäri aivokopasta. Taisin joutua joutavan jälille, aina käyvän
askelille.

Aamulla lähdin kylää katselemaan ja kuulustelemaan, saattaako tässä
ruveta viipymään vai pitääkö ottaa samanlainen laukka takaisinpäin.
Kylä olikin kaupunki, rakennettu melkein nurkka nurkkaan kiinni
kymmeniä taloja, joista useammat olivat pyöreistä kuorineen olevista
hirsistä koiran kaulalle salvetut kuin paha kalasauna. Ja siitä syntyi
koko kylälle niin kurjan näkönen ulkomuoto, että luulin olevani vilun,
nälän ja kaiken kurjuuden valtakunnassa. Kävelin kuitenkin talosta
taloon kyselemässä sepän työtä. Sitä sanottiinkin olevan joka talossa,
ja jokainen kehotti ryhtymään työhön ja olivat ystävällisiä. Ja eipä
aikaakaan, kun rupesi pauke kuulumaan kylän pajasta.

Mutta kun kaluja vein omistajilleen, tarjosivat hinnasta Venäjän rahaa
otettavaksi ja niin suuresta rahasta, etten saanut siitä osaani, täytyi
jättää velaksi. Niin tein työtä muutaman kuukauden, ja silloin arvelin,
että lienee paras kuin keräilen palkan käsiini, jatkan sitte työtäni,
jos maksavat rehellisesti. Vaan eipä sitä moni muistanut koko asiaa, ja
kun rupesin muistia kaivelemaan, niin koppoivat keppinsä kuin kylän
koiralle. Huomasin, että se oli kylän yhteinen tuuma, että pidettiin
suuret rahat aina ristinä ja myöhemmin ei oltu tietävinäänkään. Lähdin
pois takani katsomatta kiirehtimään Suomen puolelle, kesää vasten.
Ensimmäiseen taloon päästyäni Suomen puolelle, kuulin kerrottavan, että
siellä on ollut keväillä hyvä seppä, vaan on mennyt Venäjälle. Tiesin
minusta puhuttavan, ja se tuntui herttaselta kuin kesäiltana soitto
etäältä. Ja heti kun kuulivat että olen sama mies, niin pyysivät
työhönsä, johon ei tarvinnut kärttää, sillä olin rahasta melkein
puhdas. Nyt pääsin taas kuin uutiseen käsiksi. Unhotin kaikki ne mustat
huolet. Minä työtä sain ja tehdä ryskin, ja palkka hyvin maksettiin.
Ajattelin aina vaan, että mitä olisin jo kerännyt rahoja, jos täällä
olisin pysynyt enkä lähtenyt merta etemmä kalaan.



XXX.

Aloin hommautua kotipuoleen.


Kesä oli tulossa, kosket kohisi, purot porisi, norot turisi, metsät
möhisi lumesta sulavan veden kuohusta. Kirjavana oli maalla riittyviä
lumen kietaleita. Lahonneet oli niskat Simon sillasta, jonka se
valmisti pahan Martin maalle päästä. Mustan harmaana räijötti se vaan
kuikan pellolla, jota tuloa vaan ylemmäksi nosti.

Minä lopetin työni ja aloin hommautua kotipuoleen. Kyselin tarkasti
taipaleen ensimmäiseen taloon ja tiedustelin talonkin kaikin puolin.
Kolme peninkulmaa sanottiin olevan matkaa, tietöntä saloa, sillä järveä
ei enään päässyt suksin eikä soutimin. Vaan minä en tuosta huoleksi
pannut, olin mielestäni tottunut metsän kävijä, ja miessä huoletonna
painuin vuoteelle, työntyäkseni aamulla varhain taipaleelle.
Kaikenmoiset näyt kuitenkin häiritsivät untani, hyvin kamalat.
Herättyäni tulin levottomaksi enkä saanut enempi unta silmiini. Koetin
uskotella, ettei ne voi mitään ennustaa. Unet on öitä myöten, näkijät
unen jälessä, arvelin, ja joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää. Vaan
sillä en päässyt erilleni, tuntoni oli levoton, viehkuroin vaan
vuoteellani ja odottelin eikö alkaisi väki nousta ylös. Kun nousisivat
ja keittäisivät ne lähtökahvit, niin työntyisin menon mukaan suulla
suuruksettomalla, sillä kerityssä ei ole kerkiämistä. Eivätpä
hiljankaan nousseet. Aurinko jo ruskotti noustakseen, ja kaunis näytti
olevan aamu. Lähdin pihalle kävelemään. Aurinko juuri nousi taivaan
rannalta ja kultasi talvivaipan jäännöksistä kirjavia vuoren rinteitä,
ihaniksi siveli kankaan hongiston tuhuralatvat, ja kukkivan näytti nuo
tummaliepeiset, ikivanhat kuuset. Lintuset laulullaan tervehtivät
aamuaurinkoa. Mieleni paloi salolle.

Lähdin huoneesen, herätin emännän ylös. Tämä nousi, suki vaatteita
päälleen, kopperehti pannunsa käsille, laittoi tulen takkaan.

Kun sain kahvin poskeeni, silloin pillit pussiin. Emäntä ja isäntä
tahtoivat väkivetoaan, että syödä pitää toki lähtiessään. Vaan minä
kopoin laukkuni, sanoin, että

»miestä päiväksi, koiraa viikoksi.» Isäntä pani kengät jalkaansa, lähti
saattamaan aidan taka. Siellä hän tarkkaan neuvoi sen matkan, neuvoi
neuvomastakin päästyään.

»Viimeisellä peninkulmalla matka menee kahden suuren järven väliin,
josta ei pääse mihinkään väärään, täytyy mennä kuin ahvenen katiskaan.»

Pistin kättä isännälle, ja tämä toivotti onnea matkalle. Lähdin tuulen
vauhdilla astua suoltamaan ja arvelin, että kohta katkiaa yksi
peninkulma.

Kaunis oli päivä. Lämpimästi hiotti hartioitani, kun hyppelin kiveltä
kivelle, telalta telalle. Mutta eineen seutuvista alkoi taivas
kihnautua ja heti meni pilven limaskaan yltä yleensä, että aurinko
paistaa öllötti vaan kuin turvakon suusta. Muutaman tiiman kuluttua oli
taivas harmaassa peitossa, niin sakeassa, että päivä pimeni. Tiesin
puolelta päivin tulevan sateen. Siispä pelossani lisäsin vauhtia.
Tasakäpälässä silkoilin yli juurikkain, liekojen, kantojen ja kivien.
Syksyisen peuran lailla tolvasin kummut ja kukkulat, korvet ja rämeet,
mitä vaan eteen sattui.

Luulin olevani voittopuolella matkasta, kun alkoi maa laskeutua
alaisemmaksi ja lumisemmaksi. Tulipa oikein äärettömän näkönen korpi
vastaan, jossa oli lunta ja vettä päälle polven. Minä vaan huolimatta
siitä astua porskuttelin, vaikka kengät oli täynnä hyyhmää. Tuli joki
eteen, josta kumminkin pääsin yli erästä tuulen kaatamaa puuta myöten.
Korpi synkkeni, ilma pimeni yhä vaan. Alkoipa hiljalleen vettä
tihkutella, tyynestään satoi. En huomannut tuulen värettä yhdessäkään
oksassa. Korpi ei loppunut, vesi ja hyyhmä ei vähennyt, mutta minä vaan
painoin menemään yhtä kiivaasti ajatellen, että tuleehan pää vetävälle.

Aloin jo mielessäni ikävöidä niitä järviä, joitten väliin pitäisi
matkani mennä. Ei näkynyt järveä, ei näkynyt maata, yhtä ijankaikkista
korpea oli vaan. Lunta alkoi sataa lohnia harvasteesen kuin akan
paloja. Ja sakeni sade ja korpi kävi yhä synkemmäksi. Hyyhmää tuli
paksummalta, että alkoi käydä eteenpäinpääsy mahdottomaksi. Pyrin vaan,
minkä henki antoi. Jalkani olivat turtana, vaan hyppelin sentään yli
kaatuneitten puitten, yli hakojen ja mättäitten.

Lunta räntää alkoi sataa minkä taivaasta mahtui. Jokaisella vesalla ja
kuusen lehvällä oli räntää hyyhmää niin paljon kuin pysyi. Niitä en
joutanut varomaan, en kiertelemään, mennä rosotin vaan. Valui pitkin
ruumista rantavesi, että olin aivan märkänä kuin uitettu. Lumiset oksat
yhä ropsivat uutta lunta ja hyyhmää vasten silmiä ja korvia, että
alituistaan vaan valui hyinen vesi pitkin selkää.

Kengät olivat vettä täynnä, jalat turtana, väsymys alkoi nälän
kumppalina tahtoa palvelukseensa. Kumpasellekin täytyi ruveta tenimään,
kun ei ollut ruokaa eikä ollut tilaisuutta levähtää.

Eteeni tuli korven sisästä semmoisia louhikkotöyräitä, aivan
veitsiviilorinteitä, että neljän kontan, kynsin hampain piti kavuta
päälle ja ihan pitkällään laskeutua alas. Niitä semmoisia tuli
useampia, että ei kuin nousi ja laskeusi. Sitä tekostaan teki kymmeniä
kertoja, vaan ei auttanut. Korvesta korpeen piti vain työntyä. Kamala
aavistus alkoi käydä tunnossani, kun ei alkanut tulla edes niitä
järviä, joita sanottiin loppumatkalla olevan.

Taas tuli eteeni muutama louhikkoselänne. Nousin sen päälle, että eikö
jotakin näkyisi. Vaan mitäpä näkyi, kun lunta satoi ja oli pimeä kuin
olisi kumolleen mailma kaadettu. Ei auttanut mikään neuvo. Piti
vieläkin lähteä rämpimään eteenpäin.

Tuli eteeni aavakonlainen louhikkosekamaa, jossa huomasin ihmisenjälet
poikkiteloin edessäni. Ensi katseella heti näin, että on omat jälkeni.
Pahasti jysähti sydämmeni, kuumaksi karahti koko ruumiini. Siihen
ällistyin seisomaan, katselin niitä jälkiäni, en tahtonut uskoa, että
olivat omat jälkeni. Lähdin niitä noudattelemaan, ne painuivat korpeen
ja menivät sen joen rantaan, josta lumisateen alussa menin kaatunutta
puuta myöten yli. Silloin tiesin että olen hukassa.

Läksin takaisin jälkiäni. Sieltä tiesin löytyvän semmoisen maan, jossa
voi määrätä ilmansuunnan. Muutaman puolen virstan päässä tuli kangas,
jossa oli muurahaispesiä ja semmoisia puita, joissa on ilmansuunnan
merkkiä. Vaan kaikki pohjosen merkit näyttivät olevan eteläänpäin ja
etelän merkit pohjoseenpäin. En kumminkaan uskonut tuntoni väitteitä.
Läksin harpastamaan sinnepäin, missä niitten talojen piti olla, jonne
matkani tarkotus oli. Tiesin ett'en paremmin osaisi jälkiänikään siihen
taloon, josta lähdin, ja jos olisin osannutkin, niin tunsin voimani
olevan niin lopussa, etten sinne voisi päästäkään.

Sanomaton tuska oli sielussani, sillä toivoni taloon pääsemisestä petti
kerta kerralta enemmän ja enemmän. Voimani tunsin vähenevän. Hyinen
vesi vain valui pitkin selkääni, saappaat turski hyyhmää täynnä. Koko
ruumis oli turtana, etten tiennyt omaksi ihokseni. Omantuntoni
soimaavat aallot hyöryivät ja pauhasivat täydessä vauhdissa ylitseni.
Metsään kuolema oli minusta nyt varma. Kumminkaan en voinut ruveta
kuolemaan, ennenkuin voimat kaikki loppuisivat. Vetäysin vain eteenpäin
minkä jaksoin, siksi kunnes täytyi uinistua kuin sutkalta ammuttu
metsänotus. Yö alkoi tulla jo synkimmälleen. Lunta ja vettä satoi minkä
taivaasta mahtui. Tunnossani soi sana: tämä on viimeinen yö. Jokainen
kuusi kun alkoi näkyä, niin mietin, että jokohan tuon juureen täytyy
jäädä. Sitä tekosta hilausin paikasta toiseen.

Jo alkoi kuulua metsästä kosken pauhina, hiljainen kuin tuulen vieno
humina. Läksin sinne kosken rannalle. Tuntui minussa jotakin semmoista,
että parempi tuo on kosken rannalla kuolla, ja se tunto kasvoi oikein
tyyneksi ajatukseksi, ja näin mietin sitä kohden ajatellessani: koski
on ollut lempipaikkani ilmosen ikäni. Koski on laulanut mulle
ensimmäiset kehtolauluni. Koski veisatkoon virren haudallani.

Alkoi jo vilkkua metsän läpi valkeita aaltoja, ja kohta oli edessäni
noin parin kymmenen sylen levyinen väylä.

»No tähän se on nyt minun nyykistyminen, ei auta mikään.»

Katselin ympärilleni, en pelastuksen toivossa, vaan aivan
kylmäkiskosesti.

Alempaa metsän takaa huomasin järven kuumottavan. Minä painuin sen
rantaan, toivossa että siellä lie taloja. Se olikin lampi, noin virstan
pitunen ja puolen levynen. Lumisade oli hälventynyt vähän, ja kajasti
hiukan pohjonen taivas. Lammin toiselta puolen otti silmääni talon
näköstä. Tarkastelin sitä yhä. Talohan siellä näkyi kuin näkyikin. Vaan
mitäpäs siitä. Tiesin, että jää ei kanna, kun semmoinen koski tunkee
vetensä, niin sen virta on kuluttanut ja ehkä aivan sulaksi tuolta
keskeä. Kaksi oli kovaa kysymystä nyt, heittäytyäkö tähän rannalle, vai
tullako haudatuksi tuohon lampiin, jos koettaisi mennä yli; kiertää en
olisi jaksanut kuitenkaan.

Kiskoin eräästä kaatuneesta hongasta vahvan oksan kepiksi, sillä aloin
koetella jäätä. Se vielä kantoi. Silloin ilosta lensin kuumaksi.
Vieläkö on mahdollista pelastua tästä vaarasta. Minä jokaista askelta
koetin kangellani. Jäällä oli päälle polven jään sohjua, jota koski oli
työntänyt. Käsieni avulla koetin jalkojani siirrellä hyyhmässä
eteenpäin. Sydämmeni sykki vielä pelastuksesta, rinnassani loiski vielä
toivon lämpimät laineet, ja siispä en kokonaan uupunut. Pääsinpä
likemmäksi rantaa ja näin, että talo, johon riennän, on autio. Siinä ei
ollut kuin maahan rytistymäisillään olevia lahonneita huoneröksiä,
joissa ei ollut kattoa lastuakaan. Ovet ja ikkunat auki. Nyt tiesin,
että lammissa on hautani. Menin kumminkin niin pitkältä kuin pääsin. Ja
kun loppui jää, oli vielä matkaa rantaan joku 15 syltä, joka oli
melkein kantenaan sulavia jään laidasta murtuneita lohkareita.
Pohjoisrannalla näet aukean maan kohdassa päivärinnassa oli
rantaporetta kerinnyt tulla enempi kuin siellä päivän suojassa korkean
metsän alla, josta läksin jäälle. Siinä jään laidalla rupesin
mahalleni, koettelin kepilläni, eikö jalka ottaisi pohjaa, vaan ei
kuulunut. Vaikka olin jo ennen ollut varma kuolemastani, en kuitenkaan
sen makua ollut tuntenut. Olihan ollut pakenemisen sijaa kuin
jäniksellä metsäkoiran edessä, vaan nyt minulla ei ollut askeltakaan,
mihin lähteä. Siinä vilusta ja kuoleman tuskasta värisin yksissä
jalkaini sijassa. Hampaani lotisi, polveni lokatti. Siinä en voinut
olla enkä odottaa viimeistä hengenvetoani. Luulin, että pikemmin loppuu
tuskani, kun paiskaun tuonne jäitten sekaan. Heitin laukun ja takin
päältäni, että koetan uida maalle, jos jaksan, jos ei, niin ei.

»Elä hyvä mies hyppää siihen, muuten sinne jäät, kun on jään sohjua
niin paljon. Odota vähän, niin tuon veneen, jolla pääset maalle.»

Minä tyrmistyin tuosta äänestä. En kaualle aikaa osannut päättää, oliko
se aave vai ihminen, joka puhui. Ja kun vihdoin näin ihmisen, niin en
tahtonut uskoa sittenkään. Vaan kun vihdoin uskoin, niin rupesi
sydämmeni läkättämään, että olisi luullut sen rinnasta ulos hyppäävän.
Sitä ei tiedä, joka ei hädässä ole ollut eikä kuolemaa silmiin
katsonut, että miten rakas on henki ihmiselle.

Minä katselin miestä rannalla kuin pelastuksen enkeliä. Hänellä oli
niemen toisella puolen vene. Vaan hän meni saunaan ensin, pani kengät
jalkaansa, takin päälleen, piipun palamaan. Sitten lähti kävellä
jampimaan veneensä luokse. Savuja pullautteli vain sinne räntäsateesta
sumuseen ilmaan. Otti veneensä, sauvoskeli verkalleen rantaa myöten ja
veteli piippuaan. Kohdalleni kun pääsi, niin pyöräytti veneenperän
minun luokseni, käski tulla veneesen. Vaan minä siksi kuuluvasti, että
hän kuuli, jaksoin sanoa, että en voi liikuttaa jalkojani. Hän kun näki
minun olevan niin surkeassa tilassa, tulla kahmerehti veneensä perään,
otti minut kuin pienen lapsen veneesen ja saattoi maalle, talutti
sitten kuumaan saunaan. Siellä hän sanoi, että

»olisin minä vähän kiireemmästikin joutunut, jos olisin luullut, että
teillä niin kylmä on, kun uimaan olitte aikeissa.» Tuntui siltä kuin
olisi tahtonut anteeksi pyytää viivykkiään.

Mies kiskoi kengät jalastani ja riisui kaikki vaatteet, rupesi
lykkäämään ruumistani ja sitä tehdessään surkutteli kohtaloani.

Saunassa oli toinenkin mies. Se heräsi ja kauhistuen hyppäsi
seisalleen. Heti lähti räämeet hänen silmistään, kun näki, että
alastonta miestä muokataan. Alkoi hätäyksissään kysellä, että

»mikä on tullut? Onko mies hukkunut vai pudonnut jäähän?»

»Ei aniksi hukkunut, vaan ei kaukaakaan palannut», sanoi hieroja.
»Kyllä oli liki länget olkapäitä», ja hän kertoi toiselle miehelle,
miten olin tönkkö ja miten yritin lähättäytyä hotuun, jossa on kolme
syltää vettä, ja miten hän polonen ei uskonut niin vähissä hengin
olevani eikä ollut kiireissäänkään veneen kanssa. Tuntui siltä kuin tuo
mies vieläkin olisi pyytänyt anteeksi hitasuuttaan. Koettelivat sitten
kilpaan kysellä, mistä kulen ja mihin matka vetää ja mikä on vienyt
tuonne lammin taakse, johon ei ole asiaa muilla kuin metsämiehillä.
Hiljalleen vertyivät kieleni kantimet, että saatoin kertoa, minkälaisia
matkoja olen kulkenut. Retkeni kuultuaan miehet pitivät aivan
mahdotonna ihmiselle kulkea sitä yhdellä syömää ja vieläpä eiliseltä
syönniltä.

»Jumalan ihmetyö se on, ei muu, pelastumisesi», sanoi kumpanenkin.

Jumalan ihmetyö... Minä en ollut muistanut Jumalaa koko matkallani enkä
moneen aikaan, sillä en uskonut sitä olevankaan. Mutta tuo miesten
lause tuntui nyt somasti iskeytyvän tuntooni, se painui kuin naula
puuhun.

Ruumiini oli kuuma kuin kekäle. Veret olivat palanneet takaisin. Joka
paikkaa tikkuili ja kihelmöi kuin olisi puukolla vedellyt. En voinut
paljon puhua. Miehet olivat peloissaan, että jos hiljankin hitain
kuolen. Vaan minä nousin seisalleni ja aloin kuonnutella itseäni.
Sitten antoivat ruokaa, mitä heillä mukana oli. Siitä selvisin
haastelemaan.

Miehet olivat täällä metsäsaunalla tervatynnyrin teossa. Ne kertoivat
oikein iloissaan tänne tulostaan. Toinen sanoi:

»Oli kuin vetäjäs meitä veti tänne, että oltiin kahdella päällä,
lähteäkö vasta aamulla. Se oli aivan saada sammua, kun Antti vielä
hommasi tänä iltana käydä Kölkän puron suuhun rysiä panemassa ja
aamulla lähteä tänne päivää myöten, vaan se oli minulla kuin hiimosti
vain selässä, että en saanut rauhaa, piti vain lähteä.»

»Minä tulin juuri ulos, kun tämä näytti hommailevan uimasilleen
ruveta», sanoi toinen. »Nukuttiin täällä saunassa, vaan oli tullut
kuuma minulle, niin läksin ulos jäähdyttelemään, ja sattui näet sekin
juuri paraiksi.»

»Tuon edellä se oli kaikki. Ilman meitä olisi hukka perinyt tämän
miehen; siinä oli sittenkin paraiksi vettä ja köyttä, että päästäkö
ihmisten ilmoihin. Vaan kyllä tämä nyt elää päälle päiväinsä, elää ihan
luotuja päiviään, kunhan pääsee selviämään tuosta vasikkataudista. Vaan
kyllä minä luulen, että se tuommoinen urkko tuntuu kotvemmaisen, kun
vilu ja nälkä katkasee aivan hengen rajoja myöten. Hyvähän olisi, jos
ei vain taudiksi kääreytyisi. Ei ole taudille jaloa paremmissakaan
oloissa, mitä sitten tuossa, kun on jo ihan kuoleman kielissä»,
puhelivat miehet ja koettivat keksiä konstia, miten olisivat saaneet
minua virkistymään ja tointumaan entiseen kameneen.

Vaatteeni alkoivat kuivaa. Niitä aloin panna päälleni ja arvelin lähteä
taipaleelle, sillä saunassa ei ollut tilaa levähtää, kun rupesivat
tynnyriä tehdä möykkämään. Läksin ulos kävelemään, että tuntuisiko
siltä, että jaksaisin kävellä sen puolen peninkulman taipaleen, mikä
oli matkaa likimäiseen taloon. Pääni oli tohjona, ruumiini tönkelä.
Lähdin kumminkin, kun kuulin olevan hyvän matkan. Räntäsade oli jo
lakannut, päivän valkeuksen puoli oli jo aivan poudassa, aamuruskon
hohto leimusi taivaan rannalla. Näyttipä siltä kuin olisi tahtonut
palkita eilisen päivän ikävyyttä, pyyhkiä pois elämäni historiasta
eilisen päivän synkät muistot ja sulostuttaa vaivaloista taivaltani.
Ajatukseni olivat hyvin yksinkertaset, ruumis ja sielu oli väsynyt.
Lyhviä ja horjuvia olivat askeleeni, joilla mittasin ystävällisen
aamu-auringon valasemaa polkuani. Lintujen raikkaat, suloset nuotit
virittivät sielussani eloa. Hiljalleen astua lotostelin ja pääsin
taloon ilman mitään erikoista tapahtumaa.

Talossa olivat ihmiset ystävällisiä, ne ottivat vastaan kuin veljensä.
Talon vanha isäntä, erittäin kielevä, kuultuaan eksymiseni, kyseli
kaikki matkani, missä olin kulkenut. Ukolle olikin joka paikka tuttua,
hänellä oli nimet joka louhirystylle, joka korven tökrölle. Hän kun oli
ikänsä sieltä lintuja pyytänyt, niin hän luki kuin isämeitää, missä
paikassa olen päässyt pyörähtämään. Olin sortunut eteläpuolelle siitä
järvestä, jonka pohjospuolelle olisi pitänyt mennä, jos mieli päästä
niitten puheena olevain kahden järven väliin.

»Juuri järven näkyvistä olet päässyt luiskahtamaan väärälle puolelle»,
ukko jahkaili.

Minä muistelin matkani yksityiskohtia, ja minusta tuntui ihmeeltä, että
vielä olen näillä mailla. Vaan sen selvemmälle en tullut Jumalasta enkä
ajatellutkaan sitä.

Sillä kylällä olin kesäkuun loppuun. Tein työtä ja tienasin rahoja,
sillä nyt oli sepällä paras aika. Nythän tarvittiin kuokkaa, kirvestä,
auroja, karhia, viikatetta j.m.s. Paikkakunnalla kyllä oli seppiä, vaan
olivat viinamiehiä. Minua viinatonta pidettiin sen tähden kilvalla.
Mutta kiireen työni ohessa tunsin jotakin kaipausta tunnossani.



XXXI.

Uusi kotini.


En osannut kirjoittaa, ja niin en saanut koko pitkällä ajalla puhella
morsiameni kanssa yhtään sanaa. Päätinpä lähteä käymään hänen luonaan
ja lupasin tulla takaisin, jos ei alkaisi olla työtä mieliksi
kotipuolessa.

Eipä ollutkaan monta päivää, ennenkuin eräänä lauvantai-iltana astua
rapsin sykkivin sydämmin morsiameni kotipellon piennarta. Sattuipa
hänkin olemaan viikon vaivoista vapautettuna kesäillan ihanuutta
nauttimassa. Tulennasta hän jo miehen tunsi, astunnasta arvaeli. Juoksi
vastaani niinkuin noutamaan.

Tuntui silloin olevan meillä mielet paremmalla sijalla. Rintani
riemusta läikki. Ilta oli kaunis. Sammuvan iltaruskon kultaset helmet
riippui pilvien reunoissa. Lempeä hymyili rannan kuuset, sulosta itki
niityn kukat. Rannassa soitti purot. Ilosta kohosi kastepisarat
kumppalini silmiin, kohosi minunkin.

Morsiameni vei minut huoneesensa, laittoi ruokaa. Ja sitte kun olin
syönyt, kantoi hän suuria vaatepakkoja, joita oli valmistanut sillä
aikaa, ja alkoi näytellä.

»Tätä olen tehnyt sitä varten, että sinulle harviaisvaatteiksi ja tätä
työvaatteiksi, ja tätä itselleni jokapäiväseksi, ja tässä on nyt
tekeillä kangas omiksi pyhävaatteikseni.»

Enpä malttanut olla minäkään näyttämättä, mitä olin saanut aikaan. Otin
kukkaroni, jossa oli kolmesataa markkaa rahaa. Pieninä kappaleina kun
olivat, niin näytti olevan suuri joukko.

Mitä olimme saaneet saaduksi, ei ne rikkauksia suuren suuria olleet,
vaan oli niissä meiksi. Kumpikin meistä saattoi ansaita. Ja se oli
nähty, että kumpikin meistä saattoi kärsiä ja kärsiessäänkin tyytyä ja
ilonen olla. Silloin ei ollut reki yhdestä aisasta perässä. Me
saatoimme tulevaisuudelta toivoa. Ja molemmat me näimme elomme aamun
nyt ruskottavan, pahojen tuulenkynsien katoavan taivaaltamme ja kaikki
olevan hinteätä.

»Emmekö voisi jo alottaa elämäämme?» kysyin Marilta aivan sydämmen
pukkauksesta.

»Jumalan avulla», lausui Mari ja kiepsahti kaulaani.

Ja niin me hommasimme häät ja vuokrasimme eräästä talosta sievän
kamarin. Siellä Mari alkoi heti kankaita kutoa ja minä kuleksimaan
kylässä seppänä. Työtä sainkin kotikylässä runsaasti. Saavutin suosiota
kaikkialla, sen tähden että tein hyvää ja helpompaa kuin muut.

Kun sattui olemaan minulla työtä omassa kotipajassa, silloin vaimoni
tuli lietsomaan ja lyömään rautaa minun avukseni. Siten ei tarvinnut
vierasta pajamiestä pitää, ja niin saatiin syödä kaikki kuin kissa
saamansa.

Rahaa alkoi vähitellen karttua, talon kapineita alkoi tulla yksi
kerralla. Kotimme hiljalleen kasvoi kuin muurahaiskeko.

Saalis miestä yllytti tarttumaan työn tukkaan kahta kauheammasti. Mutta
elämä tuntui vaan hauskalta, mieli oli vaan ilonen, jos kuinkakin
olisin työssäni väsynyt. Päivän pajassa oltuani kun tulin kotiin,
peseysin, panin puhtaat vaatteet päälleni. Vaimoni vaali minua kuin
pientä lasta tuossa lämpymässä, puhtaassa ja muuten kaikin puolin
kodikkaassa huoneessamme, jossa hänellä aina oli mielihyviksi suuhun
tarjottavaa, milloin kahvia, milloin teetä, vehnästä, milloin mitäkin
suuhun sujuvaa. Elämä tuntui niin lumoavan viehättävältä, niin
rakkaalta, niin vapaalta, niin rauhalliselta, että mielestäni turhaan
sanottiin maailmaa murheen ja surun laaksoksi.

Mutta kun vertasin nykystä elämääni entiseen, niin huomasin, että tämä
maailma voi sentään olla surunlaaksokin, palava helvetti. Semmoisenahan
vielä tuntui mielessäni vanhempieni koti, jonne en olisi suurin surmini
mennyt. Ja kun muistelin siellä oloani pienestä suureen, eroamistani,
elämääni sen jälkeen tähän saakka, näytti se pitkältä polulta, jota en
toistamiseen lähtisi en henkeni edestä kulkemaan. Näytti ihmeeltä
kerrassaan, että olin päässyt siihen, jossa olin. Tuo tynnyrein
tekijäin lause 'Jumalan ihmetyö', se aina tuli mieleeni, kun muistelin
elämääni.

Minä vakaannuinkin uskomaan, että on ollut tässä Jumalan ihmetyötä. Ei
se ole minua sormesta vetänyt, vaan tietämättäni autellut. Ja mistä
hyvästä?...

Minua kadutti pahuuteni ja varsinkin, että köyhiä olin ylenkatsonut
enkä rakastanut.

Mutta nyt -- Jumalan avulla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Korpelan Tapani - Kuvaus kansan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.