Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kuusten juurella - Romaani
Author: Meriläinen, Heikki, 1847-1939
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuusten juurella - Romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KUUSTEN JUURELLA

Romaani


Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN


Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1922.



Ensimäinen luku.


Lumiräntää satoi koko päivän. Ilma oli sakea ja harmaa kuin piimävelli.
Näytti siltä, ettei siinä seiväs kaatuisi, jos pystyyn heittäisi.

Kivelän Mikko ei koko päivänä yrittänytkään ulkotöille, kiskoskeli vain
vasupäreitä ja teki vasuja talven tarpeiksi. Niitä hän vain teki ja oli
koko päivän vähäpuheisempi kuin tavallisesti, juuri kuin paha ilma
olisi häneen vaikuttanut ja painostanut. Kuitenkin teki hän töitään
tavallista roppelammin ja kun sai aina vasun valmiiksi, viskasi sen
loukkoon, ikäänkuin olisi sille tehtävälleen ollut hieman kyllissään.
Samalla hän kuitenkin tarttui toisiin päreisiin, ja vasu rupesi
syntymään entistä mukaa.

Ilta oli jo hämärtynyt niin pimeäksi, ettei päiväksi enää tiennyt.
Aunokin, Mikon vaimo, oli ulkoaskareensa lopettanut ja pirttiin
tultuaan riisui päällysvaatteensa päältään, pudisteli ja rapisteli
niistä enimmän märkyyden pois ja ripusteli ne uunin lähelle nauloihin
kuivumaan. Hän riipaisi päästäänkin harmaankirjavan päähuivinsa,
räpsäytti siitäkin irtonaisen märkyyden pois ja ripusti uunin
savupellin varteen, riisui kenkänsä ja sukkansa jaloistaan ja asetti ne
uunin kupeelle pystyssä olevien halkojen neniin kuivamaan. Sitten hän
istahti uunin luo tuolille kuin levähtämään päivän askareistaan. Mutta
kun Mikko roppelehti ahkerana tehtävässään, ei Auno malttanut siinä
istuallaan kauan olla, vaan hyppäsi siitä ja avojaloin mennä sipsutti
karsinaloukkoon rukkinsa luo, tarttui siihen kaksin käsin ja kantoi sen
pöydän sivulle, missä Mikon lamppu paloi, nähdäkseen kehrätä samalla
tulella, jolla Mikkokin teki töitään. Hän kävi karsinaloukosta
karttajaisvasunsa rukin luo, mutta ennenkuin istui rukkinsa taa,
katsahti karsinalasin edessä lattialla olevaan kehtoon, jossa vuoden
vanha pienokainen nukkua sihotti mitään tietämättömänä. Auno istui nyt
rukkinsa taa ja valkoraitaisella esiliinallaan kaksin käsin pyyhkäisi
kasvojaan, ikäänkuin olisi niistäkin tahtonut pyyhkiä pois ulkona
sataneen märkyyden. Mutta nyt hän ei tavalliseen tapaansa tarttunut
rukkiinsa, eikä pannut sitä pyörimään vaikka istuikin rukkinsa takana.
Kädet jäivät hervottomina helmaan, suu näpistyi visuun ja kurkku näytti
nielaisevan jotakin. Auno pyyhkäisi taas esiliinallaan silmiensä
aluksia ja sanoi alakuloisesti:

-- Milloin häntä saanee ja saaneeko koskaan mieltään irti sieltä
Mäkelästä. Ei koko päivänä ole silmäni alukset kuivuneet, niin
raskaalta on tuntunut syntymäkotini hävitys... Missä on lapsuutensa
elänyt omien vanhempien luona... Nyt menee kuin tuhka tuuleen.

-- Mitä vielä. Mitä tuosta surisi, virkkoi Mikko. -- En välitä koko
asiasta enempää kuin Jumala lehtikerpusta. En välitä vaikka
kääntäisivät nurin ja nuolisivat koko Mäkelän. Sen viimeisen tuomion
päivä kun tänäpäivänä on valjennut, niin sielläpä nyt erotelkoot
lampaat ja vuohet omiin karjoihinsa.

Aunon kurkusta näkyi taas menevän pala alas. Hän pyyhkäisi taas
esiliinallaan silmäinsä aluksia ja sanoi:

-- Älä puhu leikkiä, on työtä tosissakin.

Kun Mikko ei siihen jatkanut, niin Auno sanoi:

-- Sinua se ei niin läheltä koske kuin minua, kun minun silmäni ovat
Mäkelässä auenneet. Mäkelän pientareilla ja niityillä olen ensimäiset
elämäni askeleet teutaroinut. Lapsuudenkoti, jossa on huolettoman
nuoruuden päivät viettänyt, ei mene koskaan mielestä. Hyvä oli olla
vanhempien turvissa, ja jos isä ja äiti vielä olisivat elossa, niin ei
olisi ryöstöherran vasara paukkanut tänä päivänä Mäkelässä. Mutta eipä
tullut pojista pahaistakaan kalua: vajaassa neljässä vuodessa
menettivät ja tuhlasivat semmoisen talouden, maan ja mannun
ryöstömiehen vasaran alle.

-- Se meni ja menköön vaan. Eipä meille sieltä kypsät kärpäset suuhun
lentäisi, vaikka pojatkin olisivat pysyneet talona, sanoi Mikko hieman
lauhkeammin.

-- Eipä suinkaan, mutta sukea olisi kuitenkin sovinnon poski,
somemmalta kuitenkin tuntuisi, jos olisivat velipojat pysyneet talona,
kuin se, että ryöstömiehen vasaran kautta tulee siihen vieras omistaja.
Ja tuntuisihan veri vettä sakeammalta, kun tietäisi oman äidin lasten
synnyintannerta asuvan.

Samassa rupesi ulkoa kuulumaan kiireitä askelia. Ovi aukeni kuin
repäistynä, ja tupaan hulmahti Aunon nuorempi sisar Jertta,
hartioillaan harmaa, räntäinen saali ja päässä valkoristinen
suurikirjainen päähuivi.

Jertta ei malttanut enintäkään räntää puistella itsestään, vaan niine
märkineen syöksähti pöydän luo melkein Aunon ja Mikon väliin ja sanoi
ihastuneesti.

-- Teille tulee vieraita, hyviä vieraita. Ne ovat jo kartanolla.

-- Mitä tuhannen vieraita? virkkoi Auno säpsähtäen, ja Mikkokin
keskeytti vasunsa kutomisen.

-- Kauppias Lättenperi konttoristineen.

-- Kauppias Lättenperi! No mitä ne tänne?

Siihen katkesi keskustelut, kun ulkoa alkoi kuulua raskaita askelia ja
sitten oven kahvan hapuilua.

Kohta aukesikin ovi, ja sisään työntyi kaksi paksuihin pahtoihin
pukeutunutta, yltä päältä räntäistä miestä, joista edellinen
hyvän-illan virkettyään sanoi:

-- Suokaa anteeksi, meidän täytyy keventää vähän vaatteitamme.

Odottamatta vastausta alkoivat vieraat palttoitaan riisua ja enintä
hyydettä kopistella.

Mikkokin pani konttikirjaisen vasutekeleensä syrjään ja kiirehti
vieraiden avuksi. Hän otti pärelistakon ja toisella kädellään palttoota
kauluksesta riiputtaen sillä ruoski sitä, niin että räntäsokareet
lentelivät ympäri pirttiä.

Auno vei rukkinsa ja karttajaisvasunsa karsinan syvimpään ja pimeimpään
loukkoon, ja kun Jertta oli saalinsa ja päähuivinsa riisunut,
istahtivat Auno ja Jertta vierekkäin karsinaseinämällä olevalle sängyn
kannelle, jossa hiljaa puhelivat keskenään, eivätkä olleet vieraista
tietävinään mitään. Mutta Mikon kopistellessa vierasten palttoita oli
kauppias Ledenbergillä aikaa silmäillä huonetta, ja kun hän huomasi
Aunon ja Jertan, tekeytyi hän leikilliselle tuulelle ja tervehtimään
tullessaan sanoi:

-- No mitäs se emäntäväki meistä niin arkailee? Ei meidän matkassamme
ole isänne tappajaa! Taidatte olla talon emäntä, tämän toisen minä
tunnen: tämähän meille siellä Mäkelässä kahviakin keitti -- muuten emme
olisi saaneet sulaa suuhumme koko pitkänä päivänä. Te olitte ihminen,
mutta toista oli ne pojat. Voi niitä kelvottomia, miten kehtasivat
syyttömiä ihmisiä haukkua!

-- No, mistä ne niin? kysyi Auno alakuloisesti, vaikka arvasi syyn
haukkumisiin.

-- Tietysti siitä, että oli tultu huutokaupanpitoon. Tuskinpa
nimismieskään lienee ennen sattunut semmoisille markkinoille.

Naiset eivät jatkaneet puhetta. Ledenberg arvasi syyn: he eivät
halunneet kuulla vieraalta omista veljistään... Konttoristikin istui
pirtin sivupenkiltä niin elämäänkyllästyneen näköisenä, ettei talon
isäntä näkynyt saavan hänestä puhetoveria. Nyt Ledenberg kääntyi Mikon
puoleen ja sanoi iloisesti ja kovalla äänellä, ikäänkuin tahtoen
sanansa kaikkien talossa-olijain kuultaviksi:

-- Niin, meillä oli taloon sellaista asian nimeä, että siinä
tämänpäiväisessä huutokaupassa tuo Mäkelän talo lankesi minulle, vaikka
se on minulle tarpeeton. En olisi muuten tullut koko huutokauppaan,
mutta kun minulla oli tilaan kiinnitys ja täytyi se muitten velkojain
mukana hakea tuomioksi ja tuomiolla tila myytäväksi, niin asiain
pakosta täytyi tulla -- muuten en olisi tullut maille enkä halmeille,
en paremmallakaan ilmalla, sitä vähemmän tällaisella. Mutta tuolla
miesjoukossa kun aloin tiedustella ostajaa tälle Mäkelän tilalle, niin
joku virkahti, että kun menette Kivelän mökkiin niin haravatta löydätte
Kivelän Mikosta ostajan jo senkintähden, että Mäkelä on Mikon vaimon
syntymäkoti ja kun muutenkin Mikko haluaa päästä isommalle tilalle.
Sellaisella asialla me täällä olemme, että eiköhän sitä ruveta
hieromaan ei vähempää eikä pienempää kuin Mäkelän maan kauppaa.

Tämän kuultuaan Auno hyppäsi seisoalleen ja huudahti iloisesti: -- Voi,
voi, miten olette hyviä vieraita! Nyt pannaan kahvipannu tulelle. Mene
sinä Jertta laittamaan navettakotaan tulta, minä laitan muita kompeita.
Tuossa uunin takana on pieniä kuivia, pilkeitä tuohensiluja ja
tulitikkuaski on tuossa uunin rupussa.

Jertta ei odottanut toista käskyä, vaan hyppäsi neuvottuja kapineita
kokoilemaan syliinsä. Samassa hän jo mennä hulmusi ulos virkkaen
mennessään:

-- Tuli kyllä hetkessä syntyy, -- tässä on tuli ja halot. Mutta missä
siihen on lammas polttouhriksi.

-- Kyllä minä siitä huolen pidän, menehän vaan, sanoi Auno ja samassa
tempasi sängyn päässä olevan ison harmaan arkun kannen auki, nosti
sieltä kirkkaan pannun ja ruskeamaalisen neliskulmaisen kahvimyllyn,
jonka laatikosta kaasi pannuun huomenaamuksi varatut kahvijauhot ja
lähti pannuineen ulos. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin hän jo
tulla hurahti pirttiin ja melkein huutaen sanoi: -- No mutta teillähän
on matkassa Mäkelän ruunakin, sen kai te toki jätätte meille? Se
hirnahti ystävällisesti minun heiniä antaessa, ihan kuin olisi minut
vielä tuntenut.

-- Siitä ruuna-asiasta puhumme sitten, kun tässä isommat kaupat ensin
päätetään, sanoi Ledenberg ystävällisesti ja kääntyi Mikon puoleen, kun
Mikolta ei ollut ensimäiseen kauppapuheeseensa kerinnyt saada
vastausta.

Mikko ei tuntenut mitään ihastusta Ledenbergin tarjousta kuullessaan.
Koko asia jylähti oudosti mielessä ja tuntui vastahakoiselta. Mutta kun
oli kysymyksessä Aunon kotitalo, ei hän tahtonut asettua vastarintaan.
Tarjous oli Aunolle kuin taivaan lähettämä ilosanoma, ja siksi Mikkokin
koetti voittaa vastahakoisuutensa.

-- Ottaisihan koirakin leipää, kun olisi rahaa. Meikäläisillä on matti
taskussa, käsi melkein tyhjä eikä toisessa mitään, vanha sananlaskuhan
on, että kielletty on rahaton kaupasta.

-- Sana rahaksi, viimeinen velaksi. Nuori mieshän on rahaa, sanoi
Ledenberg iloisesti.

Mikko vähän ajatteli ja sanoi miettiväisenä:

-- Kuinka suuri on Mäkelän hinta ja kuinka paljon sitä kaupan aikana
pitäisi olla rahoja.

-- Mäkelän hinta on kuusituhatta kolmesataa, sanoi Ledenberg vakavasti.
-- Se oli sen tuomion sisältö, ja siitä ne sen minulle löivät, kun ei
kukaan tarjonnut enempää, ja siitä minä sen myyn. Kaupan aikana maksun
suuruus riippuu siitä, minkä verran te jaksatte ja haluatte maksaa,
mutta aivan rahatta en olisi hyvin halukas kauppaan.

-- Riittäisiköhän, jos minä nyt kaupan aikana keräilisin tuhannen
kolmesataa? Jäisi tasalleen viisi tuhatta kauppasummaksi.

-- Riittää. Se riittää yllinkyllin. Loput voitte maksaa suorittamalla
esim. tuhat markkaa vuodessa, huudahti Ledenberg ja voimakkaalla käden
hujauksella viittasi penkillä istuvaan konttoristiin ja sanoi
käskevästi:

-- No Niilo, alapas tehdä kauppakirjaa! Sinulla kai on laukussa paperia
ja kirjoituskompeet?

Konttoristi toi ulkoa pienen laukun, josta kaivoi pöydälle kaikki
asiaan tarvittavat kojeet ja istuessaan kirjoittamaan sanoi:

-- Minä luulin leikiksi tämän kauppahomman, mutta tosi tästä sittenkin
taitaa tulla.

-- Ei se jouda nyt leikiksi, sanoi Ledenberg vakavasti ja rupesi Mikon
kanssa hiljalleen puhua rupattelemaan jokapäiväisistä pikkuasioista.

Kun konttoristi oli muutaman rivin kirjoittanut, katsahti hän
Ledenbergiin ja Mikkoon ja alkoi lukea: »Minä allekirjoittanut myyn
Mäkelän tilan numero neljä, Kaislarannan kylässä, Sukevan läänissä,
Kalisten kihlakunnassa, ostajalle Mikko Mäntylälle ja hänen
vaimolleen...»

Konttoristi katkaisi siihen lukunsa ja kysyi:

-- Mikä se on emännän nimi?

-- Aunoksi sitä on kutsuttu, omaa sukua Turunen, sanoi Mikko tyynesti.

Konttoristi taas kirjoitti muutamia rivejä ja luki: »-- -- -- Mikko
Mäntylälle ja hänen vaimolleen Agnetta Mäntylälle, omaa sukua
Turuselle, välillämme sovitusta kuudentuhannen kolmensadan markan
kauppahinnasta, jota kaupan aikana maksetaan tuhat kolmesataa ja
loput...»

Siihen katkesi konttoristin luku, kun ovesta tulla syöksähti Auno
kirkkaine kahvipannuineen ja iloisesti huudahti:

-- Ja eivätkös jo kirjoita kauppakirjaa! Mutta tokkohan ne minusta ovat
tietävinäänkään, vaikka minähän sitä olisin oikea Mäkelän perillinen.
Minä olen siihen syntynyt ja siellä kasvanut, eivät ole jalkani sitten
jatkuneet.

-- On täällä kirjassa jo yksi Agnetta Turunen, sanoi konttoristi
ystävällisesti naurahtaen.

-- Eihän sitä toki emäntää unohdeta! »Emännästä ensin laulan», sanotaan
Paavo Korhosen runoissakin, mukautti Ledenbergkin mielissään hymyillen.

Auno toi nyt kahvipannun pöydälle, levitti siihen puhtaan liinan, jonka
päälle asetti kahvikupit ja leivoskorin. Kaasi kupit täyteen
tummanruskeaa kahvia ja kehoitti vieraita ottamaan pöydältä, kun ei ole
tarjottimia.

-- Kyllähän sitä näin täysissä voimissa olevat miehet pöydältä saavat,
kun pöydällä on, sanoi Ledenberg ja hyvillä mielin hymyillen alkoi
panna sokeripaloja kahvikuppiinsa ja kirkkaalla pienellä lusikalla
hämmennellä, jotta sokerit pikemmin sulaisivat.

Mikko oli vähäpuheisella tuulella eikä itsestään aloittanut puhetta.
Ledenberg oli sitä puheliaampi ja hän rupesi nyt kertomaan:

-- Se kuusi siinä Mäkelässä on mainio. Lieneeköhän sen vertaa koko
Suomessa? Yhdeksän syltä läpimitaten kattaa maata oksillaan, ja kun
kolme miestä sormen nenistä sormen neniin venyttää sylensä ympäri puun,
niin vielä jää kämmenen verran auki viimeisen ja ensimäisen miehen
sormien nenäin väli. En uskoisi, jos en näkisi, mutta tänä aamuna
nimismiestä odotellessaan miehet mittasivat, ja nyt on uskottava. Näin
senkin, että kahdeksantoista miehen pitkää askelta läpimitaten kattaa
oksillaan maata. Ja mikä vielä kummempaa: sille ei ole kukaan tehnyt
mitään pahaa, ei nekään pojat, jotka muuten ovat niin hävyttömiä. Ne
vasta värkkejä ovat.

-- Ei siihen kuuseen uskalla koskea kukaan, sanoi Mikko. -- Pienet
poikasetkin sen tietävät, että jos siitä pienimmän oksan rihvankaan
murtaa, niin silloin sen kuusen haltija rupeaa taittajaa viskelemään
seinästä seinään, heitteleepä siksi kunnes vanha henki on ruumiista
irti.

-- Onkohan tuo totta? sanoi Ledenberg ja konttoristi naurahti, mutta ei
virkkanut mitään.

-- Kyllä sitä totena ainakin kerrotaan, sanoi Mikko.

-- No olkoon totta tai valetta, mutta se temppu se kuitenkin on kuusen
varjellut ilkitöiltä... Aivan mainio temppu, sanoi Ledenberg.

-- On sen ruumiissa kuitenkin yksi keihään arpi vanhan vihan ajoilta.
Lienettekö sitä tarinaa kuulleet? sanoi Mikko oikein totisena.

-- En. Miten se kuuluisi? sanoi Ledenberg.

-- En minäkään ole kuullut, vakuutti konttoristi.

Mikko mietti hetkisen ja alkoi kertoilla:

-- Täällä kylällä on silloin vihan aikana tapahtunut monta kauheaa
tapausta, ja senpätähden täältä ne ihmiset, jotka ovat henkiin jääneet,
ovat paenneetkin kolmen peninkulman päähän Horjun erämaahan. Siellä nyt
vielä näkyy kymmeniä pakopirttien uunin raunioita. Mutta Mäkelässä on
asunut kaksi pelkäämätöntä veljestä, Jyrki ja Tommo eli Tuomas. Ne
eivät ole lähteneet pakoon, ne ovat eläneet kotonaan, vaikka eivät
liene kaikkia uniaan aivan levollisesti nukkuneet. Kerrankin oli
vihollisia pari miestä tullut Jyrin makuuhuoneeseen kostamaan Jyrille
entisiä tuhoja. Jyrki oli kerjennyt herätä ja tempaista ankaran
tuppivyönsä, johon oli kiinnitetty suuri visainen tupakanpoltto-piippu,
tupakkamassi ja suuri visapäinen puukko tuohituppineen. Sillä vyöllään
kun oli Jyrki alkanut kurautella vihollisiaan, niin palata oli pitänyt.
Olivat kiittäneet, kun henkiin olivat sillä kerralla jääneet, ja olivat
sittemmin kertoneet toisilleen, että sieltä oli leikki kaukana, kun
tuppi tuli, kukkaro lähti ja piippu kovimmin kolahti. -- Mutta kerran
eräänä kesänä ne veljekset olivat muutamana päivänä menneet tuonne
Lintuselän rinteelle parin virstan päähän kasken hakkuuseen koko
väkineen. Jyrin emäntä yksinään oli jäänyt kotiin leipomaan. Silloin
oli tullut kymmenen vihollista. Ne olivat syöneet talosta viilit ja
mitä parasta olivat löytäneet ja ruvenneet emännältä kovistamaan
tietoa, missä on talon rahat. Emäntää kun ei ollut saatu
minkäänmoisilla uhkauksilla sanomaan, niin olivat köytelleet hänet
kuuseen selin, kädet taaksepäin köysillä vedetty ympäri kuusta ja
uhattu tehdä kaikenlaista pahaa ja lopuksi keihäällä pistää kuusta
vasten, jollei vastausta tule. Tähän hätään oli Jyrki kerjennyt suurine
kaskikirveineen tulla. Vihollinen huomattuaan Jyrin oli hätäyksissään
koettanut keihäällään pistää emännän kuusta vasten, mutta keihäs oli
sattunut niin syrjään, että paita oli kainalosta mennyt läpi ja pieni
verinirhama vain tullut sydämen kohdalle kainaloon. Vihollinen oli
yrittänyt pakoon, mutta Jyrin kirves oli takaapäin tavannut vihollisen
hartioita, niin että selkäpuolelta olivat sisälmykset pudonneet
tantereelle. Toiset yhdeksän vihollista olivat hyökänneet Jyrin
kimppuun, mutta Jyrin kirves oli tehnyt työtä käskettyä. Tuonne
Raatosuohon ne oli kaikki yhteen kuoppaan huomenna toimitettu, ja siitä
on Raatosuo saanut nimensä. Niin oli silloin siihen kuuseen raudalla
lyöty, ja kauan se keihään haava kuuluu näkyneen kuusen kupeessa, mutta
nyt sitä ei enää näy.

-- No itsestäänköhän Jyrki niin tärkeänä hetkenä osasi kaskimaalta
lähteä kotiin? Eikö tarina tiedä kertoa, oliko kuka tuonut viestin vai
paljas sattumako miehen toi, kysyi Ledenberg.

-- Koiran kerrotaan tulleen Jyrin luo ja alkaneen hätäisesti vokista,
sanoi Mikko. Jyrki oli silloin ottanut pitkät askeleet ja juossut koko
matkan hurjemmin kuin tulensammutukseen.

-- No sen arvaa, mukautti konttoristi.

Nyt konttoristi oli saanut kauppakirjan valmiiksi, ja hän luki sen
kovalla äänellä alusta loppuun. Viimeiset sanat kuuluivat: »Ja tila
lankeaa ostajan omaksi tänäpäivänä.»

Sen sanottuaan hän työnsi kauppakirjan Ledenbergin eteen ja melkein
huudahtaen sanoi:

-- Ei muuta kuin nimiä alle.

Ledenberg ja Mikko olivat ja kirjoittaneet kauppakirjaan nimensä. Kun
Auno kuuli nimensä kauppakirjassa, tiesi hän nimikirjoitustaan
tarvittavan kirjaan ja tahtoi siksi aikaa jättää pienokaisen sylistään
Jertan syliin. Mutta kun oli vieraita talossa, ei pienokainen tahtonut
lähteä Jertalle eikä isälle. Se kääriysi vain syliksi äidin kaulaan ja
puristautui niin lujaan kuin suinkin jaksoi. Kun pienokainen ei
tahtonut äidistä erota, työntyi Auno pienokaisineen pöydän taa ja
sanoi:

-- No me yhdessä Matin kanssa kirjoittaa hurautetaan.

Mattikin rauhoittui kun Auno istui pöydän taa. Nojaten olkapäänsä äidin
rintaan se suurilla silmillään katsella remuutteli toisella puolen
pöytää olevia vieraita.

-- Jopa siinä on kaunis lapsi, huudahti Ledenberg. -- Katsohan sinäkin,
Niilo, eikö ole oikein harvinainen.

-- Kyllä siitä kasvaa Mäkelään oikein komea Matti, sanoi konttoristi.

-- Nytpä sitten muuttuu siinä Mäkelässä suku, mietiskeli Mikko. --
Siinä tiedetään Turusen suvun olleen siitä saakka kun ensimäiseen
kekäleeseen on tuli viritetty, ja siitä lienee jo lähes tuhat vuotta.
Sen ensimäisen tulen virittäjän tiedetään olleen kotoisin Turun
läänistä, ja siksi naapurit ovat alkaneet kutsua sitä Turuseksi, ja se
on itsekin henki- ja papinkirjoihin merkityttänyt nimensä Turuseksi.
Tähän päivään asti on siinä Mäkelässä Turusen suku lämmitellyt, mutta
huomenna ei enää, jos vain niiltä Turusen suvun jätteiltä saanee
rauhan.

-- Kyllä niiltä saatte hyvänkin rauhan, sanoi Ledenberg. -- Kyllä pojat
kiittävät käteistään, kun kiireimmän kautta pääsevät maailman toiseen
laitaan. Ne haukkuivat ja häiritsivät nimismiestä virkatoimessa ja
sitäpaitsi ovat hävittäneet pantattuja tavaroita. Ovat tappaneet kaikki
lampaat, härän ja lehmänuoren, joitten lihoja ja nahkoja ei löytynyt
mistään. Eikä jyviä yhtään kappaa, vaikka nekin olivat pantattuja.
Nimismies laittoi hakemaan Piiraalan lautamiestä niitä haastamaan
tulevalla viikolla alkaviin käräjiin, mutta heti pojatkin katosivat
kuin suola suureen mereen, vaikka ei siitä nimismiehen hommasta olisi
luullut poikain tietävän mitään.

-- Se Harakkaniemen Kustihan niillä oli korvana, sanoi Jertta. Siellä
Harakkaniemellähän niillä on kätkö. Siellä tapettiin lampaatkin ja
sinne vietiin sonnin ja Tiistikin lihat ja nahat. Jyviä ne lienevät
piilottaneet heinälatoihin ja mihin kaikkeen nuo lienevät panneet.

-- Mutta miksikä ette sitä siellä sanonut? kysyi Ledenberg.

-- Tappaneet olisivat minut, sanoi Jertta alakuloisesti.

-- Mutta mitä siinä sitten oli myytävää, sanoi Mikko arasti ja ääni
hieman värisi, sillä hän arvasi, että nimismies toimittaa ne pojat
käräjiin, ja silloin niistä on pääsemättömissä.

-- Olihan siinä tuo hevonen, neljä lehmää ja heinälatoja niitä kuinka
monta lienee ollutkaan. Yhden niistä minä sain, sanoi Ledenberg.

-- Mutta te saitte parhaan ladon, sanoi Jertta. Siinä alangon ison
aukean ladossa on tosi hyviä heiniä, ne tehtiin parhaalla
poutaviikolla, mutta muissa ladoissa, ainakin muutamissa, on valmista
lantaa, kun heinät sateella märkinä lätkistivät.

-- Sen heinäladon kai te annatte meille? kysyi Auno ystävällisesti
hymyillen.

-- Saattehan sen. Siitä ei tule kiistaa, sanoi Ledenberg reippaasti.

Tähän asti oli Auno kuunnellut puhetta, mutta nyt hän otti kynän ja
kirjoitti nimensä Mikon nimen jälkeen ja hetken silmäiltyään kirjaa
sanoi:

-- Letemper. Minkätähden teitä kutsutaan Lättenperiksi, vaikka nimenne
on Letemperi.

Ledenbergin partaiset kasvot hieman punastuivat, mutta hän virkkoi
kohta:

-- Se kai tulee siitä, että suomalainen talonpoika ei osaa sanoa nimeä,
joka vähänkin vivahtanee vieraaseen kieleen.

-- Kieli ei suju ääntämään pehmeitä kirjaimia, sanoi konttoristi, --
mutta ei se mitään ole jos Ledenbergistä tulee Lättenperi. Sen meidän
naapurin kauppiaan Belfastin nimen ovat muuttaneet Pölvästiksi ja
meidän viskaali Ståhlista on tehty Tollos. Ja eihän ne kaikki säästä
omiakaan nimiään. Mäkelän emännän on pappi ristinyt Agnetaksi, mutta se
taitaakin nyt olla Auno ja Mäkelän isännän on pappi ristinyt
Mikaeliksi, mutta nyt se on Mikko.

-- Eihän se suomalaisen kieli taida olla solmulle vedettävä, mutta
aikaan sillä kuitenkin tulla nujuutetaan, sanoi Mikko hieman kylmästi.

-- Kyllä silti suomalainen kielellään aikaan tulee, sanoi Ledenberg
ystävällisesti.

Mikko ei ollut kuulevinaan Ledenbergin puhetta, vaan aukaisi
pöytälaatikkonsa ja sanoi: --

-- Taitaa tässä pitää ruveta rahoiksi. Monet vuodet olen tähän kassaan
kitkettänyt siinä ajatuksessa, että kerran saisin pitemmän pöydän alle
jalkani ojentaa. Tämä torpparähjä on semmoisessa kallion kolossa, että
millään mahdilla ei saa tämän viljelyksiä suuremmiksi, ja sitä paitsi
talon isännät eivät anna palstatilaksikaan. Nyt ne puitteet sitten
pitänee särkeä.

Sen sanottuaan Mikko luki pöytään kolmetoista kuulakkaa satamarkkasta
ja sanoi:

-- Siinä se on se, mutta entäs tuo ruuna ja se heinälato.

-- Ruuna maksoi sata kolmekymmentä ja heinälato seitsemänkymmentäyksi
markkaa, yhteensä kaksisataayksi markkaa. Sillä ne saatte, en tahdo
penninkään voittoa, sanoi Ledenberg reippaasti. Sen kuultuaan Mikko
tempasi laatikostaan kaksi satamarkkasta ja niiden päälle yhden
kirkkaan hopeamarkan ja sanoi ylpeästi: -- Tässä on sekin.

Ledenberg kokosi hymyillen pöydältä rahoja ja sanoi iloisesti:

-- Tässä talossahan on rahaa ihan kuin vuoresta purkaisi.

-- Ei ne ole kassat vuorenlaiset, jotka tukkisavotasta kitkutetaan,
sanoi Mikko, -- ja paljon tarvittaisiin jos mieli päästä edes alkamaan,
kun on puussa pohjat, petäjässä liisteet.

-- Kun meillä on kerran Mäkelä, hevonen ja lehmä, niin ei meiltä
entisen akan sanaan puutu muuta kuin Jumalan armo ja rautakärryjä,
sanoi Auno iloisesti.

-- Kas, kas, miten Mäkelän emäntä on jo hyvällä tuulella, virkkoi
Jertta nauraen. -- Kyllä sinä saat koreasti silittää tuon kauppiaan
päätä, kun se yhdellä kynän piirroksella muutti matalan mökkitönön
emännän ison Mäkelän emännäksi. Mutta se nimismies pahuus, kun se
yhdellä vasaran paukauksella muutti minut, talon tytön, miksi lienee
muuttanutkaan.

-- Hahaa, eihän tämä suuri mutka ole, sanoi Ledenberg. -- Huomenna
emännän mukana palaatte takaisin Mäkelään, ja silloin ei Mäkelän pirtin
kynnys ole kortteliakaan korkeampi kuin tänäkään päivänä.

-- Mutta nythän tässä ei pidot parane, jollei vieraat vähene, sanoi
konttoristi ja alkoi tapailla palttootaan.

Mutta Mikko nousi seisoalleen ja sanoi: -- Eiköhän tässä sentään
tultaisi yötä toimeen, aamuhan on aina iltaa viisaampi.

-- Ei, ei, keskeytti Ledenberg. -- Meidän maatilalla Savelassa on
peruna nostamatta ja talvi näkyy kättä antavan. Täytyy joutua
huomiseksi hankkimaan Savelaan ainakin kolme tusinaa perunan nostajia.
Ja eihän se yö silmiä puhko.

-- Alkaahan nyt olla jo aikakin perunain nostoon, myönsi Mikkokin. --
Huomenna taitaa olla viimeinen päivä tätä syyskuuta. Sehän niillä on
vanhoilla ihmisillä määränä, että Mikon-päivänä pitää olla nauriskin
kuopassa, ja Mikon-päivä oli tänä päivänä.

-- Niin tosiaankin, huudahti Ledenberg. -- Onneksi olkoon! Toivotan
teille nyt vaan menestystä!

       *       *       *       *       *

Vieraat olivat menneet ja sysimustana näkyi ulkoa pilvinen syyskuun yö.
Suuria märkiä lumenrentaleita aina silloin tällöin näkyi akkunan edessä
viistoon sinne tai tänne putoilevan. Lampun valaiseman akkunan läpi ne
vilahtelivat, mutta maahan pudottuaan ne kuitenkin sulivat, joten maa
pysyi yhtä mustana kuin yökin. Mikko oli unohtanut vasunsa teon ja
äänetönnä katseli akkunasta mustaan yöhön eikä tarkoin seurannut Jertan
kertomusta, kun tämä teki Aunolle selkoa huutokaupan kulusta, miten
pojat olivat tahallaan tuhranneet kasvonsa likaisiksi, pukeutuneet
vanhoihin rikkinäisiin riihiryömiin ja jalkoihinsa panneet vanhoja
satavuotisia kenkäresuja, jotka tuskin jalassa pysyivät, vaikka niillä
joka mieheen pitkät saappaat, joita ne monta viikkoa olivat lähtöä
varten voidelleet ja tervailleet. Huutokauppaväkeä he haukkuivat,
etenkin niitä, joitten tuomioilla myytiin, ja se huutokauppa oli
pääasiassa pojista mieleen, he kun nyt pääsivät siihen toivottuun
tukkilaisten vapauteen. Talonpito oli heistä ollut paljasta orjuutta,
palkatonta riekkumista, jossa saa maksaa veroja ja pappien palkkoja,
mutta itse jää aivan palkattomaksi.

Jertan kertomuksista ei tuntunut ollenkaan tulevan loppua, kun Auno
kuunteli niitä mielellään ja itsekin väliin kertoi tietojaan poikain
käytöksestä jo isän ja äidin eläessä, mikä kaikki osoitti selvästi,
ettei heistä tule talonpitäjää, kun isästä aika jättää. Kuunnellessaan
Mikkokin ikäänkuin heräsi unelmistaan, otti loukosta konttikirjasen
vasutekeleensä, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:

-- Minkähän korkuinen tästä vasusta pitäisi tulla.

-- Sillä ei väliä, sanoi Auno. -- Siitä näkyy karttajaisvasuksi tulevan
liian suuri, näkyy tulevan vasu, jossa minä voin pitää kasassa olevia
villoja, ja silloin on sitä parempi, mitä korkeampi se on. Ja kun
elettäneen, niin lienee toki kerran villoja korkeaankin vasuun, kun
lampaat siinnevät kuten ennen minun hoitaessani.

Jertalta oli nyt kertomus katkennut. Aloittaakseen uuden alan
kertomuksessaan velipojistaan hän sanoi hartaasti kuuntelevalle
Aunolle:

-- Sivolan Pentti se sai Onnenkukan. Sen te saatte ostetuksi toiseksi
lehmäksenne. Pentti sitä kuului kaupittelevan, kuului sanovan rehujaan
vähiksi eikä navetassakaan kuulunut olevan tilaa. Kuului kertovan
miehille, että hänellä ei ollut halua kauppaan, rupesi vain hintaa
kohottamaan, mutta niinpä loivatkin hänelle.

-- Voi, Onnenkukka, minun sormijuottoni! huudahti Auno. -- Ihan
huomenaamuna, kun silmäni aukeavat, lähden kysymään myyvätkö todellakin
ja millä hinnalla.

-- Muutaman markan voitolla minä kuulin Pentin sitä kaupittelevan,
sanoi Jertta.

-- En kahtakaan kieltäisi, kun saisimme Onnenkukan palautetuksi Mäkelän
navettaan, sanoi Auno. -- Minä muistan, miten soma se oli vasikkanakin.
Silloin minä aina sille maitoa juotin, ja se ikäänkuin kiitokseksi sen
saatuaan karsinassaan ihan tasakäpälässä hyppi ja telkkusi, ja sen
karva kiilteli kuin paras silkki. Mutta kuka se kuuluikaan saaneen ne
toiset lehmät?

-- Omenan sai Heikkisen Esa, Kestikin sai Vehmaan Rekke ja Yötikin sai
Karjalan Timo, ja siinähän ne neljä ovatkin. Tiistikin ja härän
tappoivat ja kätkivät. Kerta pari niitten lihoista keitettiin.

Mikkokin kuuli, että Jertan ja Aunon keskustelut kulkeutuivat taas
poikiin. Kuullakseen tarkemmin poikain aikeista hän sanoi:

-- Mutta jos ne pakanat kuitenkin varsin tahallaan asettuisivat meille
vastuksiksi, niin niitten kanssa sitä joutuu päin taivasta.

-- Ei... Ei ole pelkoa, nyt varsinkaan, kun lautamies on kintereillä,
sanoi Jertta varmasti. -- Ne olivat lähtönsä pohjolaan valmistaneet
niin valmiiksi, että pistää vain pillit pussiin ja soittaa suolla
mennessään. Jäivät vain piruuksissaan huutokauppaa häiritsemään. Sen
uskon, että matkalla pohjolaan ovat miehet tai kissan linnassa,
jossakin niittyladossa yötä. Taloon Harakkaniemellekään eivät ole
uskaltaneet yöksi jäädä.

-- Viisainta onkin, että pakenevat tämän nimismiehen piiristä. Silloin
ehkä nimismieskin jättää rauhaan, kun tietää, että niitten ajelusta saa
vain vaivat palkakseen, sanoi Mikko tyytyväisesti ja katseli
valmistunutta vasuaan kaikilta puolilta ja veitsellään leikkeli, jos
missä näki pienintäkään päreen sälöä sirhottamassa. Viimein hän laski
vasun penkille ja sanoi: -- Tuohon niitä sopii kolmisen kymmentä kiloa
villoja, -- sattuneeko saamaan täyttään koskaan.

Nähtyään Mikolta puhdetyön loppuneen Auno nousi laittamaan illallista
ja katsottuaan vasua huudahti:

-- Voi, voi, miten tuli komea vasu! Sitten kun meillä on kolmekymmentä
lammasta, niin kyllä vasu saa täytensä, ja eipähän se ääriään itke, jos
se ei aina ihan kukkurina olisikaan.

Kun illallinen oli syöty, vuoteet tehty ja seinällä riippuvan
valkotauluisen kellon viisarit osoittivat yhtätoista, köllistyi Mikko
vuoteelleen ja Mikon esimerkkiä seurasi Auno ja Jerttakin, vaikka uni
ja väsymys tuntuivat olevan kaukana ja koko nukkumaanmeno tuntui olevan
vain sen vuoksi, että on tapana joka ilta tehdä se sama temppu. Auno
siinä yön pimeydessä alkoi vielä puhella:

-- Mitähän se lienee merkinnyt, kun menneenä yönä unissani äitivainaa
laittoi minut leipomaan suurta leipätaikinusta ja ne leivät kohosivat
niin suuriksi, että ei ne ilmisissä olisi sopineet minkäänmoiseen
uuniin. Ne olivat suuren ammeen kokoisia, eikä se talokaan ollut
Mäkelänlainen, se oli semmoinen muutamanlainen talo. Huoneita oli
paljon ja ne sikin sokin, niin että minä niihin eksyin ja siten haihtui
käsistäni sekin leivontahomma. Minusta oli paha, kun en enää löytänyt
sitä leivontahuonetta. Siitä heräsin ja tuntui somalta, kun se oli
unta.

-- Minäkin viimeyönä unissani rähmästin semmoisessa vanhassa talossa,
jonka laista en ole ikinä nähnyt, sanoi Jertta. -- Semmoisia
pyhäpukuisia ihmisiä siinä oli, ja niillä oli kiirettä tointa, mutta en
minä saanut selville, mitä se oli, ja aurinkokin paistoi pohjoisesta.

-- Unikekkonen on vain kummitellut tämänpäiväistä huutokauppaa, sanoi
Auno.

Kukaan ei jatkanut enää puhetta. Aunokin jäi äänettömäksi, vaikka unta
ei kuulunut. Virkeinä vain silmät harreilivat mustaan yöhön ja
ajatukset askartelivat huomisessa majanmuutossa ja siinä, että
huomenillalla hän taas Onnenkukkaa illastaa ja hoitaa Mäkelän navetassa
ja saa puuhailla omalla synnyintantereellaan. Tulipa kuitenkin mieleen
ikäviäkin ajatuksia: veljien jumalattomuus. Hellän ja hurskaan äidin
lapsista oli tullut tuollaisia sukunsa häpäisijöitä. Palanneeko heistä
kukaan tuhlaajapoikana maailmalta?

Siinä selällään sängyssään maatessaan ja ajatellessaan veljiään ja
heidän kohtaloaan Auno tunsi silmiensä nurkkien kostuvan. Mutta silloin
tuli myös uni niin hiipien, ettei sitä huomannutkaan, ja hän nukkui
tietämättään.



Toinen luku.


Vaaleanpunertavana, raukeakasvoisena nousi aurinko kaukaisen metsän
latvojen välistä. Ruskealaitaiset pilvet hiljalleen vajuivat pohjoista
kohti. Niistä tuiskahteli muutamia kuivia lumen hetaleita, jotka
tyynessä ilmassa sinne tänne leijaillen laskeutuivat maahan, missä
ruohon latva oli hieman jään kohmeessa ja rapakkojen pinnalla näkyi
riitan hiutaleita. Tätä katseli Mikko Kivelän kartanolla ja navetasta
tulevalle Aunolle sanoi:

-- Kylmä on ilmassa, lunta näkyy pilvissä olevan, mutta etelässä se
kuitenkin näkyy tuuli olevan, kun pilvet ovat pohjoiseen matkassa. Jos
rupeaa etelästä tuulemaan, niin lauhtuu ilma. Viisasta kuitenkin oli,
että Lättenperi kiirehti perunoittensa ääreen.

-- Kyllähän on tämä Mikkelin-aika sellainen vuodenaika, että saa olla
perunat kuopassa, sanoi Aunokin ja lähti maitokiuluaan kantaen
pirttiin, jossa Jertta ja Matti ilakoivat ja nauraa rähisivät niin että
kartanolle kuului.

Mikko katseli vielä hetken noita pohjoiseen lipuvia pilviä. Paksuimpien
alla näkyi vaaleita usvamaisia juoluvia.

-- Saapa nähdä, syntyykö tuosta totinen tuisku vai sulavatko nuo ilman
suurempaa sadetta, sanoi hän itsekseen. Korkealla nuo vielä ovat, mutta
hetihän ne voivat laskeutuakin, kuten toissayönäkin. Toissapäivänä oli
niin kaunis ilma, ettei elokuussakaan ole kauniimpaa, mutta kerkisipäs
eiliseksi muuttua sellaiseksi räntäsateeksi. Niinhän sitä sanotaankin,
että viitenä, kuutena syksyinen yö, seitsennä kesäinen päivä.

Mikko meni sitten aittaan, toi sieltä suuren kontin, katseli sen
sisusta ja viilekkeitä, kopisteli sitä pirttiin kävellessään, jotta
siitä karisisi joutavat roskat. Pirttiin tultuaan hän sanoi:

-- Mitähän sitä tähän konttiin saataisiin sopimaan semmoista, mitä
ensiksi tarvitaan.

-- Tietysti ruokaneuvoja, sanoi Auno, -- mutta kunhan tässä saadaan
aamiainen suuhun, niin kerjetäänpähän sittenkin yksi kontti saada
täyteen. Ja mitäs me konttisillamme ruvettaisiin kantamaan, kun meillä
on hevonen!

-- Hevonen on, mutta rekeä ei lastuakaan, sanoi Mikko. -- Ja jos olisi
rekikin, niin häntäänkö sen sitoisi, kun ei ole länkiä eikä luokkia.

-- Niin tosiaankin! virkkoi Auno. -- Puussa on pohjat, petäjässä
liisteet! Mutta kylläpähän tästä tilasta saadaan ensihätään
kantamallakin. Hätä on hukassa, kun on mitä noutaa. Pannaan nyt vain
siihen konttiin tuosta pari leipää, pari rieskaa, ja sitten kun on
syöty, pannaan siihen pata ja tärkeimpiä ruoka-astioita. Niihin
saatamme panna kaloja ja voita. Lihaa ota sieltä aitasta minkä verran
haluat. Mitäpä senkään paljoudesta, kunhan siksi että päästään
keittämään. Perunoita emme sinne saa, mutta saamme me keiton lihasta
ilman perunoitakin.

-- Sopii tähän konttiin joku sangollinen perunoitakin, sanoi Mikko. Sen
sanottuaan hän heitti konttinsa lattialle selälleen ja lähti kuopasta
noutamaan perunoita.

Kun aamiainen oli syöty ja matkaan lähtevät laitteet saatu
lähtökuntoon, sitoi Auno suuren vaatteilla täytetyn lakananyytin
selkäänsä. Mikko taas otti selkäänsä raskaan kontin, ja kirveen
käteensä. Jerttakin sitoi lakananyytin selkäänsä, otti Matin syliinsä,
ja niin työnnyttiin ulos. Auno lähti viimeisenä. Ovea kiinni
painaessaan hän sanoi:

-- Hyvästi nyt vaan, hyvä koti, ja kiitos kaikesta!

Sitten Auno otti navetasta lehmän, jota lähti taluttamaan Mäkelään
päin. Jertta kantaen Mattia seurasi lehmän perässä ja Mikko taas
kuurusissaan raatustaen raskasta konttiaan talutti ruunaa. Mutta kun
ruunan sieraimiin tuoksahti kontista leivän ja rieskan haju, ei se
tahtonut malttaa olla konttiin käymättä hampain käsiksi, joten Mikon
piti myötään kirvesvarrellaan huitoa ruunaa pysymään erillään. Niin
matkue astua julppasi Mäkelää kohti. Ääntä ei matkueesta juuri
ollenkaan kuulunut, eilisen sateen synnyttämät rapakot vain elukkain
jaloissa porskivat, ja kun Matti näki puitten oksissa auringon
paisteessa kiiltäviä lumihiuteita, osoitteli hän niitä sormillaan ja
virkkoi: »Oo, oo, oo».

Jertta koetti Matille selittää, että ne ovat pakkasen silmiä, pakkanen
kun katselee tuhansin kirkkain silmin. Matti ei kuitenkaan Jertan
selityksiä ymmärtänyt, vaan aina kun tuli näkyviin uusia kirkkaita
tähtiä, hoki: »Oo, oo, oo».

Mäkelään tultua Jertta meni Matin kanssa suoraa päätä pirttiin, mutta
Auno vei lehmänsä navettaan ja tuli sitten taakkoineen pirttiin, missä
päästeli selästään raskaan kantamuksensa ja heitti sen pöydälle.
Väsymyksestä huohottaen hän sitten istui penkille, missä kuumuutta
hohtavista kasvoistaan pyyhki esiliinaansa hikeä ja hetken äänetönnä
kädet helmassaan katseli lattialla tepastelevaa Mattia, jota Jertta
varoi lattialla levällään oleviin roskiin kompastumasta, ja iloisesti
naureskellen sanoi:

-- Tässä se on nyt Mäkelän isäntä. Tämä ei korkealta katsele, mutta ei
se korkealta kaadukaan. Hei! Nythän se kupsahti, kun tuo risu tarttui
kenkään. No, eipä muuta kuin saman verran ylös!

Mikko oli alangolta ladosta hakenut heiniä ruunalle ja lehmälle ja tuli
sitten vasta pirttiin, kun elukat olivat saaneet syömistä. Ovesta
tultuaan ei Mikko astunut montakaan askelta, kun jo seisahtui ja
nähtyään pirtistä revityn kaikki orret oviseinästä, kahdesta hirrestä
puolihirteen lohkotun puuta ja lattian täynnä kaikenlaista pärtöä,
tunsi mielensä jäykistyvän. Hän muisti nyt toisenöisen unensa ja
ajatteli, alkaako nyt todella se unissa nähty pitkä matka, kun häntä
juuri samanlaisen raiskatun asumattoman huoneen läpi oli kuljetettu,
ennenkuin hän joutui kammottavalle veriselle tantereelle. Auno nauroi
hänelle: -- Mitä sinä nyt siihen jäit kuin Lootin emäntä
suolapatsaaksi?

-- Enpähän erikoisesti mitään. Näyttää vain niin kummalta, sanoi Mikko
alakuloisesti.

-- Kummalta tämä kyllä näyttää, mutta ei tässä muu auta, taloksi tässä
on ruvettava. Nyt on meillä lauantai. Iltaan mennessä täytyy pirtti
saada pyhäkuntoon, sanoi Auno.

Ovisopella oli vielä Jertan tekemä varpuluuta täydessä kunnossa. Sen
otti Auno ja alkoi lakaista lattiaa, Jertan käski hakemaan puita
uuniin, jos niitä on. Jertta toimittikin uunin lämpiämään, ja kun
uunissa rupesivat puut ja Aunon lattialta keräämät roskat humisten
palamaan, niin vertyi Mikonkin mieli. Oli sentään jotain hyvääkin
jälellä, kun uuni oli hyvä.

Siinä Aunon lattiata lakaista humutessa tuli Kejosen Malla pirttiin ja
iloisesti nauraen huudahti:

-- No herrainen aika! Johan täällä on ihmisiäkin! Minä läksin juuri
katsomaan, kun illalla kävi sanoma, että autioksi on talo jätetty,
minkä näköiseksi se nyt on mennyt.

-- No terve, hyvä ystävä! huudahti Auno. -- Sinähän tulit kuin käsketty
meidän avuksemme. Etkö joudakin, että ruvetaan ja pestään tämä pirtti?
Mutta mistä saadaan saavi, jolla saataisiin vettä?

-- Minä tiedän saavin, sanoi Jertta. Tuolla navetan päällä on talon
paras saavi, sitä eivät näkyneet eilen löytäneen, enkä minäkään
sanonut. Kesällä kun pesuja teimme, niin piika-Maikin kanssa nostimme
sen sinne talteen.

-- No silloin on hätä hukassa! Joudanhan minä avuksenne, sanoi Malla,
rupesi riisumaan nuttua päältään ruvetakseen asiaan ja sanoi:

-- No aivanko te olette tulleet ihan asumaan?

-- No aivan ja kotiin, sanoi Auno. -- Illalla ostimme kauppias
Lättenperiltä, joka oli tämän huutokaupassa saanut.

-- No onneapa olkoon! No ei olisi uskonut, kun pyörähditte takaisin
syntymämaallenne.

-- Olihan se todellakin pyöräys. En vielä eilen illalla illan pimetessä
tätä uskonut, itkin koko eilisen päivän ja itkin vielä illallakin tämän
syntymäkotini kohtaloa, kun velipojista ei tullut kalua eikä
syntymämaansa asujaa. Mutta kun illalla se räntäsateinen ilta oli
pimennyt pimeimmilleen, niin Lättenperi tuli konttoristeineen kuin
tuulen tuomana. Ja kun kuulin, mikä vierailla on asiana, niin ilosta
hyppäsi sydämeni. Sitä ei usko, jos ei ole kokenut, että niin voisi
maallisesta onnesta riemastua. Aivan yhdessä hengenvedossa minä
hyppäsin syvimmästä surusta ihan korkeimpaan iloisuuteen.

-- Eihän tuo mikään kumma, jos teillä on ollut surua velipojistanne,
niitten elämä ei viimeaikoina enää ollut oikeitten ihmisten elämää:
alituista kortinlyöntiä, juominkia, tappelua ja kaikenlaista
roistoutta. Mutta kyllä heidätkin maailmanranta opettaa, jos ei ennen
niin Kakolassa.

Jertta toi nyt sylyksensä kuusen oksia ja koivun varpuja, joista he
kaikki kolme, Auno, Malla ja Jertta rupesivat kilpaa tekemään luutia.
Malla se sai ensimäiseksi havu- ja varpusekaisen luutansa valmiiksi,
pani sen pitkään varteen ja alkoi voimansa takaa kahdakäsin husata
lakea ja sanoi ylpeästi:

-- Nyt kun on uudet asukkaat tulleet taloon, niin puhdistetaan kaikki
vanhat liat laesta ja lattiasta, kerta keskiseiniltäkin.

-- Se on oikein, että luut koirille, sanoi Jertta ja alkoi luudallaan
huhkia seiniä. Auno ripsui uunia ja uunin seutua. Jouduttuaan seinien
luutimisessa oviseinälle sanoi Jertta nauraen:

-- Silloin ei velipojilla ollut puumetsä kovinkaan kaukana, kun tuosta
hellapuuta ropottivat. Se tapahtui viime pyhänä parhaana kirkkoaikana.
Orret ne polttivat jo silloin, kun nimismies tämän talon panttasi.

-- Riettaan orjat, mitä ovat tehneet, sanoi Malla.

-- No, ei olla milläänkään, puulla ne puut paikataan, vaskilla hevosten
varsat, sanoi Auno reippaasti.

Mikko oli navetan päältä hakenut saavin, vanhasta aisasta tehnyt
korennon ja kun Malla oli laen ripsumisesta joutunut, rupesi nyt Mallan
kanssa kantamaan vettä, jolla roikuttivat lattian joka paikasta
huleisilleen, jotta lika alkaisi liota puusta irti sillaikaa kun
pestään akkunoita, pöytä, rahi ja penkit. Kun ne oli pesty, teki Malla
viimeisistä luuta-aineista luudan Mikollekin, ja silloin kaikki neljä
henkeä rupesivat luudillaan ihan voimainsa takaa lykkäämään lattiaa ja
väliin aina kylvivät hiekkaa yli lattian. Matti se sillaikaa istui
pöydällä ja käsiään räpittäen nauroi sille kummalle. Kun sen ensimäisen
märkyyden ja hiekan avulla oli joka paikasta niin paljon lykätty, että
puhdas puu alkoi luudan jälessä vilkkua, rupesivat Mikko ja Malla taas
kantamaan vettä, ja nukuttelivat lattialle Aunon ja Jertan husatessa
luudallaan. Hölisten meni likainen vesi sillan raosta sillan alla
olevaan syvään hautaan, mutta siitä ei kukaan huolinut, vaikka tulisi
vettä tulvilleen, kunhan vain puhdasta tuli. Ja puhdastapa tulikin! Ei
ollut päivä vielä laskenut, kun pirtti oli niin puhdas, että ihmisten
ääni rupesi helisemään kuin juhlasalissa. Malla oli vielä niin
toimekas, että kävi metsästä katajan lehviä, pienenteli niitä ja
ripotteli joka paikkaan lattialle ja hymyillen sanoi:

-- Laitetaan pirtti ihan kuin juhannukseksi tai helluntaiksi.

Mikonkin mieli tuntui lauhkealta, kun pirtti oli niin kodikkaan
näköinen. Kaikki seinät, laki ja lattia näyttivät ilmaisevan: huomenna
on pyhä! Juuri kuin sen muistutuksesta lähtivät kaikki ilta-askareille
hoitamaan karjaa ja jouduttamaan saunaa kylvettäväksi aikanaan ja
sitten aikanaan joutumaan lauantai-illan rauhaan.

Kun ensimäinen päivä Mäkelässä näin oli päästy iltaan, päivän touhu
sammunut, illallinen syöty ja alettiin laittautua yöteloilleen, rupesi
Malla kertoilemaan miten vanhat ihmiset ovat Mäkelän jättiläiskuusta
pitäneet ihan jumalanaan. He eivät ole lähteneet kalalle, ei metsälle
eikä millekään vesimatkoille käymättä kuuselta neuvoa kysymässä. Ihan
totisena totena on kerrottu, ettei ole matkalla myötäkäymistä, jos
lähtee vasten kuusen tahtoa.

Mikko köllötti jo vuoteellaan, veteli verkalleen pahsaisesta piipustaan
sinisenharmaita tupakansavuja ja kuunteli Mallan tarinoita. Hän oli
kuullut muiltakin samanlaisia kertomuksia.

Kaikki vähän hämmästyivät, kun Mikko hyppäsi vuoteeltaan ja sanoi:

-- Mutta minäpä lähden kuulemaan kuusen puhetta, virkkaako se minulle
mitään, vai pitääkö se vielä vieraana.

Sen sanottuaan hän pisti kengät jalkoihinsa, takin ylleen ja melkein
juosten meni ulos. Auno huusi hänen jälkeensä:

-- Muista vain ettet sen kuusen saarnoja kuuntele kauan! Kylpyihoosi
tarttuu vilu ja saat taudin. Siinä on sitten kylliksi tarinaa.

Mikko ei kuunnellut Aunon varoituksia, vaan meni mustaan yöhön. Tuokion
kuluttua hän jo palasi, kasvot mieluisessa hymyssä, kuin jotakin hyvää
olisi saanut, ja sanoi:

-- Saa nähdä mitä tuo kuusi ennustaa. Kun sen kylkeen painaa korvansa,
niin kuuluu hyvin kiinteätä tuulen tuhinata, ja kun kasvonsa painaa
kuusen kylkeen, niin tuntee sen hieman värisevän, vaikka nyt muuten on
aivan tyyni. Saunan savukin äsken nousi aivan pystyyn, korkeana kaarena
meni tuolla alangolla ja siellä vasta laskeutui siniseksi vaipaksi
alas, tuskin sylen korkeudelle. Kun savu tyynellä ilmalla laskeutuu
sellaiseen lavaan, niin se tavallisesti merkitsee pikaista ilman
muutosta, mutta mitä sitten kuusen tuhina ennustanee tai ennustaneeko
mitään.

Sen sanottuaan Mikko otti pöydältä piippunsa, kaivoi siitä porot
lieteen, täytti sen uusilla rouheilla ja sytytettyään laskeutui
vuoteensa laidalle vetelemään savuja.

Nähtyään, että isäntää ei vielä nukuta, sanoi Malla:

-- Missähän nyt tämän talon entinen Esko viuluaan vingutellee! Viime
lauantai-iltana se tässä vielä oli tanssittanut tämän kylän nuoria.

-- Soitolle sitä silloin tanssitaan, kun Eskon soitolle! Sama kuin
porsasta hännästä vetäisi, sanoi Mikko.

-- Elähän sano! virkkoi Mallan vieressä makaava Jertta. -- Eskon
viulusta kun pääsi aina: »Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu, Hiltulan
toopissa sininen sintu», niin silloin me Tuovilan tyttöjen ja poikain
kanssa jouduttiin lattialle.

-- Sen »kaakkurin» tuo lienee jotenkuten osannut, sanoi Malla. -- Mutta
sen minäkin sanon, että eri sävelet lähtevät Mustalais-Jannen viulusta,
vaikka on mies musta ja vanha eikä ole viulukaan neljänkymmenen markan
maksava, kuten Eskolla. Mutta mitenhän sen maksun lienee käynyt,
velaksi se Esko oli sen Piiraalan Viljamilta saanut, viisi markkaa sitä
oli kaupan aikana maksettu.

-- Kyllä se taisi sen maksaa, sanoi Jertta. -- Jyviä ja perunoita möi
Esko varkain toisista, ja useinpahan se Viljami kävi täällä Eskoa
opettamassa soittamaan. Esko viime aikoina harjoittelikin uskolla. Se
lienee opetellut sitä taitoa pääelinkeinokseen, niin se kuulosti olevan
aie.

-- Siellä savottapaikoissa kai sitä sellaista taitoa tarvitaan, sanoi
Malla, -- jos tuota nykyaikana näkyy tarvittavan vaikka missäkin. Mutta
kaikista viheliäisintä elinkeinoa se soitto kuitenkin on. Sen ympärille
se kaikenlainen riettaus kokoontuu... Kun olisivat miehet olleet
miehiä, niin jo kelpaisi tämmöisessä talossa asua. Kolme miestä kuin
Viron sutta, ei kokoa eikä näköä vailla, ja juuri parhaassa iässä työtä
tekemään. Heittäydytään rentuiksi ja ruvetaan uneksimaan puuveitsellä
hopean vuolemista. Siinä on sentään ajatusta!

-- Eipä se ole maailma niin avara talossa-olijalle kuin savotassa,
sanoi Jertta ja painoi päätään tyynyä vasten syvempään. Malla tunsi,
että Jertta haluaa painautua nukkumaan, ja kun ei Mikon ja Aunon
vuoteeltakaan päin virketty mitään, niin Mallakin painoi kasvonsa
päänalusta vasten, vetäisi peitettä hartioilleen ja rupesi odottamaan
unta.

Kello oli kaksi aamusella, kun Mikko heräsi. Ulkoa kuului tuulen
jyrinää ja kuusi tohisi kuin koski. Mikko sytytti tulen lamppuun,
sytytti piippunsakin ja katseli akkunoista ulos. Mallakin valveutui,
hyppäsi kimpoamalla istualleen ja kysyi:

-- Mikä se on tuo jyrinä, tuuliko semmoinen?

-- Tuuli ja tuisku, ihan maankaato, sanoi Mikko ja piippuaan vedellen
meni kartanonpuoleisestakin akkunasta katsomaan.

Sitä se kuusi illalla ennusti.

Sitä vilua se värisi, vaikka oli aivan tyyni eikä edes kovin kylmä
ilmakaan.

-- Voi hyvänen sitä ilmaa! Kuusikin tohisee kuin Pankakoski ja nurkissa
jyrisee kuin ukkonen.

-- Sen näki jo eilen aamulla, sanoi Mikko, -- että lunta on ilmassa,
pilvet olivat valkean äljäkät ja lunta kasvoivat. Päivemmällä ne
katosivat ja ilmakin lämpeni, kun tuuli lienee ollut etelässä, koskapa
pilvet pohjoiseen pakenivat. Niinpä näkyy olevan kuin sanotaan:
syksyinen hyvä ilma pahaa ajattelee. Ei sitä kuitenkaan eilen osannut
uskoa, että nyt on tuommoinen ilma.

-- Ei olisi uskonut, mutta eihän sitä tiedä taivasta taata.

Mikon ja Mallan puheesta valveutui Aunokin. Säikähtäen kimposi hän
istualleen ja puolihätäisesti kysyi:

-- Mitä on tapahtunut? Mikä on tuo jyrinä ja tohina?

-- Tuisku ihan ponneton, sanoi Mikko ja rauhallisena veteli piippuaan
näyttääkseen Aunolle, jonka näki säikähtävän, ettei tässä ole mitään
hätää.

-- Minä olen nukkunut ihan kuin porsas, etten ole koko yönä herännyt
enkä kuullut mitään, ja kuinka pitkään olisin nukkunutkaan, jollen
olisi tulta huomannut ja kuullut teidän puhettanne, sanoi Auno.

-- En minäkään olisi tiennyt, vaikka olisivat pirtin päältä purkaneet,
sanoi Malla. -- Makeata unta tuntuvat vanhat asukkaat jättäneen tähän
taloon.

-- Eiväthän nuo aivan kaikkea unta tunnu lopettaneen, vaikka kyllä kai
ne sitä oman osansa viljelivät. Yhdeksän aikana aamusella on sanottu
veljesten vielä heinäaikanakin olleen yölevolla.

-- Olisiko nuo viime kesänä koskaan nousseet, jollei olisi ollut joku
repijä, sanoi Jertta, joka hänkin oli Mallan puheesta valveutunut. --
Minun kun piti nousta lehmiä hoitamaan kuutta käydessä. Minä lypsin
lehmät, siivitsin maidon, sitten vasta keitin kahvin ja sääristä
kiskomalla sain sitä juomaan. Sitten ne keitäntäaikana kävivät niittää
väikkäsemässä, mutta aamiaisen jälkeen ne pari ja kolmekin tuntia
nukkuivat ruokalepoa. Minä lähdin syötyäni niitten aamurupeamaiset
niitokset haravoimaan luo'olle ja luo'olle saatuani sitä minäkin
kerkisin vielä kolme kyllääni nukkua, ennenkuin heinikon rinteeseen
alkoi yksi ja toinenkin niittäjä ilmestyä. Mutta elähän malta, sillä
lailla niillä kolmella poutaviikolla saatiin tehdyksi tuo alangon ison
aukean latoala, joka nyt on meillä, ja siinä on heiniä kuin
sirkunrintoja.

-- Kolmessa viikossa yksi latoala, vaikka teitä oli neljä henkeä!
huudahti Malla. -- Penttilässä, jossa minä olin haravamiehenä, tehtiin
niillä kolmella poutaviikolla kaikki heinä eikä ollut kuin kolme
niittäjää ja minä alituisena haravaihmisenä. Piikatuppelo siellä kävi
joskus muka minua auttamassa, mutta se ei merkinnyt mitään, ja emännän
apulaisenapa sen melkein piti ollakin, kun sillä oli pieni lapsi. Se
olikin eri tuohenlähtöä, kun kolmessa viikossa tehtiin koko talon
heinä, vaikka Penttilässä on kuusitoista lypsävää, erittäin kymmenkunta
päätä joutokarjaa, kaksi täysirahkeista hevosta, yksi varsa ja pari
tusinaa lampaita. Mutta Penttilän miehet ne eivät tuntikausia
ruokalepoa nukkuneetkaan. Isäntä kuului olevan raskasuninen, ja siksi
hän ei syötyään milloinkaan uskaltanut pitkäkseen heittäytyä, sytytti
vain piippunsa ja rupesi sitä kynkkämöisillään vetelemään. Ja kun siinä
uni tuli siksi, että piippu putosi hampaista, niin silloin se hyppäsi
ja silloin sitä lähdettiin. Ja sitä tulikin jälkeä: kolme ja neljäkin
latoa aina päivän osaksi täytettiin. Mutta kyllä olikin iltasella
juustomaljat ja viilihulikat pöydällä, kun tultiin niityltä kotiin.
Siinä talossa ei nälkä palele päätä. Niitylläkin kun aamiaiseksi puuroa
keitettiin, niin isäntä se asettui puuron silmän panijaksi ja sanoi:
»Yli puurosta sen pitää lusikkaan silmän mennä, se se viikatteelle
livun antaa».

Malla oli innokas juttelija eikä malttanut jättää heinäntekomuistojaan,
joihin oli joutunut näin keskellä yötä, vaan jatkoi:

-- Ja kaukaniityllä kun oltiin, josta ei päästy kotijuustoille eikä
viilille, niin isäntä se ei uskonut muita iltaskeiton höystön panoon,
vaan itse se hakkasi siihen lihaa ja sitä piti olla syödä tähteen
jättäen, ja usein sitä jäi Murrillekin ja joskus jäi siltäkin. Sekin
oppi syömään paljon. Ensi-iltana se mitenhän lienee ollut niin
ajattelematon, että söi vellintähteen kaikki, olipa siinä luisimpia
lihojakin. Sitä ukkoparkaa rupesi sitten janottamaan, se meni purosta
juomaan, lakki, lakki hyväsen aikaa ja lähti kävelemään majaanpäin,
mutta pääsi vain sylen verran matkaa, kun palasi uudelleen lakkimaan,
lakki taas tovin aikaa ja lähti majalle, mutta ei vieläkään päässyt
kuin sylen verran. Taas piti palata takaisin lakkimaan ja nyt sillä
rellotti maha kuin tiineellä sialla. Kun ei enää sopinut mahaan vettä,
niin se rupesi puron rannalle pitkäkseen, turpa ihan veden kielelle, ja
siitä se pitkällä kielellään aina lipsautti vettä suuhunsa. Sille
meidän piti nauraa puoli yötä, ei tullut nukunnasta tolkkua. Mutta
kyllä Murri osasi toisina iltoina syödä paraiksi, vaikka säälisilmillä
se katseli pataa, kun siinä olisi ollut vielä syömistä, ja hyvää
olisikin, mutta ei uskalla. Ensi-iltana sille se erehdys lie tullut,
kun kotona annettiin aina juuston tähteitä, jotka eivät olleet niin
suolaisia kuin lihakeitto... Mutta siinä miehessä oli sellainen
tavarain vahti niityllä, että ei ollut pelkoa rosvoista, jos jätti
eväät majalle. Kerran oli Tololan härkä tunkeutunut niittyyn, se kun
oli semmoinen möyrä, että ei kiertänyt aitaa vaikka olisi ollut
hirsistä tehty, pisti vain sarvensa alle, nosti aidan ylös, mujahti
aidan alitse sisään ja aita putosi paikalleen tai särkyi. Silloinkin
sen matka oli sattunut majaa kohti, josta tuoksahti ruokien haju, ja se
meinasi käydä niitä hieman maistelemassa. Murri pahakas oli ollut niin
viisas, että oli härän antanut tulla ihan majan eteen, mutta silloin
oli osannut härkää säikäyttää. Syvään olivat majan edessä härän käpälät
uponneet, kun se oli lähtenyt pakoon, eikä se ollut sittenkään päässyt
kuin pari pitkää laukkaa, kun oli pitänyt kääntyä päin. Sieltä kun
alkoi rätäkkä kuulua, niin isäntä juoksi katsomaan tapausta. Härällä ei
ollut muuta keinoa kuin pyöriä päin Murriin, heristellä sarviaan ja
puhista. Jos yritti pakoon, niin Murri housuja repimään, ja pahasti
olivat härän housut pölisseet sittenkin, kun isäntä oli seipäällä
ajanut sitä aidan taakse. Sitten Murri tulla lehvotti hyväntuulen
näköisenä niittymiesten luokse isännän matkassa ja hökisteli henkeen
menneitä härän villoja kurkustaan. Käytyään siellä niittymiesten luona,
jokaisen luona ikäänkuin ilmoittamassa tekonsa, se lähti juosta
leksottelemaan takaisin majalle.

Mallan kertoessa koirajuttuaan nousi Aunokin ylös, mutta kun näki, että
kello on vasta kolme, niin heittäytyi vuoteelleen Matin viereen, jossa
Matti nukkua sihotti henkihieverinä, ja sanoi:

-- Näkyisipä sitä vielä saavan parisen tuntia nukkua, kun saisi sen
äskeisen unenpään kiinni. Matti siitä kyllä näkyy pitävän, eikä
päästäkään niin sanomin käsistään.

Mikkokin pani piippunsa akkunalaudalle, puhalsi lampun sammuksiin ja
sanoi:

-- Antaapa hänen sitten jyristä, kun on ruvennut jyrisemään, tottapa
hän lopettaakin, kun on alkanut. Sen sanottuaan Mikko laskeutui
vuoteelleen.

-- Loppuuhan se hauskalta tavara, minkä tuiskultakin, sanoi Malla ja
painautui vuoteeseensa.

       *       *       *       *       *

Päivä oli jo valjennut harmaan hevosen näköiseksi, kun vasta
varsinaisesti noustiin, mutta tuisku ei ollut tauonnut. Aidat olivat
kaikkialla nietosten peitossa, sylen korkuisia nietoksia näkyi
huoneitten ympärillä. Tanhuan suullakin oli nietos räystään tasalla.
Navettaan ei päässyt lapiotta, mutta lapiota ei ollut. Mikko oli eilen
huomannut tallin nurkkaa vasten pystyssä laudanpalasen. Hän haki sen ja
teki siitä lapion tapaista ja rupesi sillä huhtomaan navettatieltä
lunta. Pienen tuokion perästä tuli Mikko pirttiin lumisena kuin
lumipallo, silmän reikiä vain näkyi, ja sanoi:

-- Ei siellä vedä henkeään, siellä on sellainen pöläkkä, että sokaisee
miehen. Mutta nyt täytyy rikeneen joutua navettaan. Se minun tekemäni
ura on kohtasilleen täysi.

Auno olikin jo varustautunut vaate päälle. Hän koppasi nyt
lypsykiulunsa ja lähti.

Mikko rapisteli itsestään lumihyydettä ja sanoi:

-- Vettähän sitä tarvittaisiin sekä lehmälle että hevoselle, mutta ei
ole pienempää astiaa kuin tuo saavi. Sillä on minun yksinäni mahdoton
saada ja teistä yksilahkeisista ei taida olla lähtijää.

-- Jo on käyty tuulessakin, tuiskussakin, oltu vastarannassakin. Sää ei
sääreen tartu, ei muuta kuin lähtö vaikeinta, sanoi Malla ylpeästi,
koppasi naulasta nuttunsa, suki sen päälleen, tempasi loukolta eilisen
korentonsa, pisti sen saavin korviin. -- Silloin sitä lähdetään. Menkää
te edellä, minä seuraan perässä syvin tai matalin.

Mikko veti lakkinsa puuhkat korvilleen, tarttui korennon nenään ja niin
työnnyttiin tuvasta ulos. Mutta kun he pääsivät eteisen ovelta ulos,
hulmahti Mallalta hameet korviin, ja siinä silmänräpäyksessä putosi
korento olalta. Mikko pyörähti taakseen katsomaan ja sanoi:

-- Mikä se tuli?

Malla riipoi hameensa korvistaan alas ja sanoi:

-- Ei mitään.

Kun Malla sitten sai hameensa oikealle paikalleen toisella kädellään,
hallitsi hän hameensa helmoja polviensa kohdalla ja kahlasi Mikon
jälessä kaivolle. Matalat kengät oli lunta täynnä ja lumen kylmentämät
paljaat pohkeet punottivat kuin aamurusko. Vaikka uusi lumi tarttui
pohkeisiin joka askeleella, ei Malla puistelehtanut eikä räpistellyt.
Ja vaikka tuisku tuprusi niin, etteivät kulkijat toisiaan nähneet,
pysyi Malla vain rauhallisena, kuin ei mitään kummaa olisi käsissä. Kun
Mikko sai vintatuksi saavin vettä täyteen, tuli Mallalle sama temppu
kerätä helmansa toiseen käteensä ja toisella hallita olkapäälle otettua
korentoa. Niin sitä päästiin tanhuan suulle asti, missä äskeinen Mikon
lapiointi oli peittynyt entistä korkeampaan nietokseen. Nyt eivät
kumpaisellakaan yltäneet jalat pohjaan. Vesisaavi täytyi heittää
nietokseen. Silloin Mikko puolihätäisesti sanoi:

-- Mene sinä poloinen pirttiin, minä koetan tavalla tai toisella saada
tämän navettaan.

-- Hei vaan! Mikäs tässä on hätänä, matalassa kaivossa! huudahti Malla
iloisesti. -- Otahan lapio ja madalla nietosta, niin viedään kaikella
kunnialla viemisemme perille.

Mikko haki lapionsa, jolla tupruutti pehmyttä nietosta syrjään sen
verran, että jalat rupesivat vastaamaan, Silloin Mikko ja Malla
tarttuivat taas saaviinsa ja haalasivat navettaan, missä Auno iloisesti
huudahti:

-- Vettäkö todellakin! Olin vasta ajattelemassa, miten sitä lehmän suu
märäksi saadaan.

-- Vettäkö tuo lienee vai lunta. Aivan tuo nyt täyttää lumella, mihin
hitunenkaan sopinee, sanoi Mikko ja katseli sitä saaviaan, jossa piti
olla vettä. Se oli kukkurina lunta. Siinä nietosta lapioidessa oli
tuisku täyttänyt saavin lumella.

Malla päähuivistaan kopisteli lunta ja sanoi:

-- Täksi olen elänyt, mutta enpä totta tosiaan ole kummempaan sattunut.
Kun ihan silmät ja korvat täyttää lumella! Sen sanottuaan hän lähti
pirttiin itseään täydellisemmästi selvittelemään lumen ryytteestä.

Mikko jäi navettaan odottamaan kunnes Auno joutuu, jotta saisi lapion
avulla saatetuksi hänet navetasta pirttiin. Sitten hän toimitti
ruunalle vettä ja heiniä ja tuli lopulta pirttiin lumen ympäröimänä,
valkeana kuin talvinen jänis. Nyt tuntui siltä kuin kaikki olisi
voitettu. Jertta vain ilossaan siitä, ettei hänen tarvinnut tuiskuun
lähteä, nauraa remusi ja sanoi:

-- Kaikki ne sentään nuo ihmiset osaavat tänne kuin kotiinsa ainakin!
Se on sitten ilmaa se! Tuokin navettarakennus tuossa parinkymmenen
askeleen päässä näkyy vain joskus kuin vilahtamalla.

-- Kyllähän tätä ilmaa kun lienee merelle asti, niin ihmeitä kuuluu,
sanoi Mikko vakavasti. -- Ei tätä kestä laivat eikä mikään muu kuin
kiintonainen kallio.

-- Mutta tuo kuusi se ei tyhjiä säiky, se vain veisaa vanhaa virttään,
sanoi Malla akkunasta katsoen, kun myrsky taivutti ja reutuutti sen
malanpaksuisia oksia.

-- Se ei liene ensikertalainen, se lienee iässään jo ennenkin sattunut
asiaan tuulen kanssa, sanoi Mikko turvallisesti.

-- Mutta kerran se on viimeinen päivä hänelläkin, virkkoi Malla
säälimielellä. -- Tässä matoisessa maailmassa kun kaikki kasvit,
hengelliset ja hengettömät, ovat kuoleman alamaisiksi vannoutuneet,
niin kerran se kuoleman viikate elämän langan katkaisee tuolta kuuselta
samoin kuin kaikelta muultakin.

-- Eiköhän se siinä viimeistä maailman aikaa seisone, sanoi Mikko. --
Jonkun tuhat vuotta lienee jo seisonut ja voipihan vielä toiset tuhat
vuotta seistä, ja siihen mennessä se tulee loppu maailmastakin, kun
vanhat kirjat totta puhunevat.

-- Niin... Kyllähän ne vanhat kirjat pohtinsa pitävät, mutta sitä aikaa
ja hetkeä, milloin maailma viimeisen värsynsä veisaa, ei tiedä muut
kuin taivaallinen isä yksinään, sanoi Malla huokaisten ja laskeutui
akkunan poskeen istumaan. Kun ei kukaan jatkanut puhetta, istui
Mallakin ääneti ja katseli, miten kuusi voimakkain liikkein taisteli
myrskyä vastaan.

Koko päivänä ei myrsky heikennyt, se näytti päinvastoin vaan yltyvän.
Aina kun tuimimman puuskan aikana pirtin nurkat roskivat ja koko
pirttirakennus tuntui vapisevan, tulivat talon uudet asukkaat aivan
vähäpuheisiksi pelosta. Malla ja Aunokin aina kädet ristissä
siunasivat, kun pirtin nurkat rupesivat rosahtelemaan. Mikko se
vähimmin hätäili, hän istuskeli ja veteli piippuaan. Mattikin oli
kummissaan siitä jyräkästä, ei tahtonut sylistä uskaltaa liikkua, aina
vain istui jonkun sylissä ja pyörein silmin katseli aikuisten ihmisten
meininkiä ja kuunteli ulkoa kuuluvaa jyrinää.

Mutta ilta kun kului yhtä pitkälle kuin eilenkin Mikon käydessä kuusta
kuulemassa, veti Mikko lakkinsa syvään päähänsä, nosti takkinsa
kauluksen pystyyn, puristi sitä kaulaansa visuun ja sanoi:

-- Mutta minäpä lähden oikein itseltään kuuselta kysymään, mitä se
tämmöisellä ilmalla puhuu.

Sen sanottuaan Mikko puikaisi ulos ja juoksi kuusen juurelle, jossa oli
lunta vain harmaana roskien seassa. Oksien alitse kulkeva yhäkin
tiukempi tuulivirta oli lumen vienyt sitä tietä kuin tuonutkin.

Pitkän tuokion perästä tuli Mikko lumisena takaisin ja sanoi:

-- Minä luulen kuusen puhuneen sitä, että tänä yönä lakkaa myrsky. Se
tohisee niinkuin ankarin koski, mutta se tohina on semmoista lauhkoisen
makuista ja väliin heikkenee. Se kohina ei ole niin yhtämittaista
kiinteää, miltei vinkumista, kuten illalla se vähäinen tuskin kuuluva
himinä oli. Tärisee se nytkin, kuten keppi virrassa, tuo kuusi.

-- Jospa se tuo tuisku, kun vuorokauden saa täyteen pelmutuksi,
lopettaa työnsä, mukautti Mallakin. -- Minäkin pääsisin tästä mökille,
jos tuo vielä jalka vastaisi pohjaan.

-- Viivytte siksi, kunnes alkavat hevosilla ajaa, sanoi Mikko
rauhallisesti.

-- Se lienee parasta, myönnytti Malla ja kallistui penkille pitkälleen.

       *       *       *       *       *

Huominen päivä valkeni poutaisen ja tyynen taivaan alla. Puunoksa ei
liikahtanut, ja talojen savutkin nousivat pillinä pystyyn. Aurinko
noustessaan puhalsi kerästään säteilevän valosoihdun, joka sitten
häipyi, kun aurinko itse tuli näkyviin. Kun Mikko nyt oli saanut
Aunolle navettatien lapioiduksi, meni hän kenellekään virkkamatta
kuusen juurelle, painoi kasvonsakin kuusen kylkeen ja kuunteli kauan.
Viimein hän tuli hymyillen pirttiin ja sanoi:

-- Mutta nyt ei kuusi puhu mitään eikä värise hitustakaan. Jos se nyt
ennustaa täksi päiväksi ja ehkä enemmäksikin tyyntä ja kaunista ilmaa,
niin minä rupean kuusen puheita ymmärtämään, ja meistä tuleekin hyvät
ystävykset.

-- Niin hyvät ystävykset kuin siitä isosta Jyristä, siitä hammas suussa
syntyneestä Jyristä. Kuinka kaukasukulainen se näille Aunolle ja
Jertalle lienee?

-- Minä ja Auno olemme neljännessä polvessa. Se Jyrki on ollut isän
isän isän isä, sanoi Jertta.

-- Se oli hammas suussa syntynyt, siksi oli annettu papin ristiä
Jyriksi, sen isonvihan aikuisen Jyrin muistoksi, joka on tässä pysynyt
kotonaan, vaikka muista taloista olivat kaikki menneet Horjuun. Sen
Jyrin juuri kerrotaan olleen niin hyvissä väleissä kuusen kanssa, että
se ei vahingossakaan ollut lähtenyt kalalle eikä metsälle kuuselta
kysymättä. Jos kuusessa ei kuulunut myötäisiä säveliä, -- minkälaisia
lienevät olleet ne hänen merkkisävelensä, -- niin Jyrki ei ollut
lähtenyt. Mutta sen kerrotaankin tehneen taikoja, uhrauksia. Sanotaan
joulu- ja pääsiäisyönä leikanneen vasemman kätensä nimetöntä sormea ja
siitä tiputtaneen verta tuon kuusen juurille, ja mitä kaikkea tuo
lienee tehnyt.

-- Sellaisia eväitä minulta ei tule saamaan, sanoi Mikko ylpeästi,
minkä vuoksi Mallakaan ei enää jatkanut juttujaan.

Mikko tunsi olonsa oudoksi, hän ei tiennyt mihin ryhtyä ja oli
avuttoman näköinen. Hän käveli vain akkunasta akkunaan ja katseli lumen
peittämää maisemaa ja aitojen tasalla olevia nietoksia. Muutamien
aitojen sivulla olivat nietokset tumman harmaita, kun myrsky oli
kynnöspelloista repinyt multaa ja lumen mukana vienyt nietoksiin.
Sitten hän virkkoi:

-- Olen kuin puulla päähän lyöty, en tiedä mihin asian laitaan tässä
ensiksi osannee tarttua. Rekeäkin näkyisi tarvittavan, mutta mistäpä
ottaisi, jalaksiakin tuuli heiluttaa. Ei ole länkiä, ei luokkia. Viittä
on vaivainen vailla, ei yhtä sian lihaa.

-- Tuolla riihen takana pientareella on rautapohja reki, kun vain
pajuttaa, sanoi Jertta. -- Niilon päyskä pani riiheen lyhteitä
vetäessään niin suuren kuorman, että reki meni ihan kahdeksi. Jalakset
linttasivat ihan syrjälleen. Riihen eteen se pääsi, mutta kun siinä
käännäytti hevosta, niin silloin ne pajut risahtivat. Ja Lehtoniemen
Teppana se näkyi huutokaupasta lähtiessään käärivän selkäänsä niitä
silanresuja, länkiä ja mäkivöitä ja otti luokin käteensä. Se kai toki
antaa niitä vehkeitä, jos ei iäksi, niin ensihätään lainaan.

-- No kun ne pojat kuitenkin riihet kehtasivat puida ja leikata elot!
keskeytti Malla.

-- Kehtasivathan ne toki, kun siitä oli rahan tulo, sanoi Jertta. --
Nehän olivat leikkuun ja riihien puinnin kanssa tolkussa kuin sika
loimessa ja myivät jyvät, kun oljista irti saivat. Ja mitä eivät
saaneet myydyksi, sen kätkivät niittylatoihin ja Harakkaniemelle ja
mihin kaikkeen nuo lienevät noita kaivaneet.

-- Mutta mitenhän sen reen raiskan mahtaisi löytää, sen on lumi nyt
peittänyt? kysäisi Mikko.

-- Kyllä sen löytää, sanoi Jertta. -- Se on riihestä Keskitaloon
menevän aidan vieressä Sirviölän puolella aitaa, noin pari tai
korkeintaan kolme syltä riihestä.

Sinne lähti nyt Mikko laudasta tehty lapio olallaan ja kirves kädessään
kahlailemaan ohuimpia paikkoja myöten kierrellen. Ei kestänytkään
kauan, kun hän jo toi sieltä pirttiin yhden rautapohjaisen jalaksen.
Hyväntuuleisen näköisenä hän laski sen olaitaan lattiaan ja sanoi:

-- Kalu on halpa haltijaton, sanotaan, ja niin onkin. Tuommoinen reki
joutuu rauniolle, kun pajut särkyvät.

Sen sanottuaan Mikko lähti noutamaan toista jalasta ja kun oli sen
tuonut pirttiin, niin otti kirveen käteensä ja katosi metsään.

Aunokin tuli navetasta maitokiuluineen, ja kun näki reen jalakset
lattialla, huudahti:

-- No, tuossa se on tuonoinen unesi! Mikko on huoletellut reen
puutetta, mutta tuossahan se on, ei muuta kuin sitoo kokoon. Aivanhan
noita tavaroita rupeaa satamaan kuin taivaasta.

Samassa tuli Mikkokin pirttiin, kantamus rekipajuja ja sidevitsoja
olallaan. Laskettuaan ne lattialle hän sanoi:

-- Käypäs, Jertta, tuolta navetan takaa pinon rähilöstä hakemassa
halkoja ja laita pirtti lämpiämään, jotta saadaan uunissa hautoa pajun
kauloja.

Samassa hän rupesi katselemaan jalaksia, olivatko kaplaat kiinni.
Terveethän ne olivat. Ruvetessaan laittamaan jalaksia hammaspuuhun
Mikko itsekseen sanoi: -- Siinä ei näy olleen sepipajuja, ja kun
hevonen on raskaan kuorman alla, vieläpä sulassa maassa, aisalla
vääntänyt syrjään, niin on pajuille käynyt työksi ja ne ovat
rusahtaneet. Jos olisi ollut sepipaju, niin reki olisi terve, mutta
eipä se silloin olisikaan tässä. Tämmöinen rautapohja reki olisi
kelvannut vaikka kenelle.

-- Vaikka se olisi ollut kullalla kirjailtu, niin sitä ei olisi tiennyt
kukaan, kun pojatkaan eivät neuvoneet minkäänmoisia kapineita
huutokauppamiehille, sanoi Jertta, joka halkoja uuniin työntäessään
kuuli Mikon arvelut. -- Jos ne mitä kysyivät, niin kirosivat ja
sanoivat: »Hakekaa, teillä on siihen aikaa». Huutokauppamiehet eivät
näkyneet etsivänkään, kun näkivät, että jyvät ja perunat oli hävitetty
-- he eivät uskoneet mitään muutakaan toiselle kelpaavaa tavaraa olevan
jälellä. Niinpä jäi saavikin navetan yliselle. Ei sekään niin kaiheessa
ollut, ettei olisi löytynyt jos vähänkään olisi syrjäpaikkoja
silmäillyt.

-- Siinäpä onni potkaisi meitä, sanoi Mikko hyvillään ja rupesi
roppelehtamaan rekeen pajuja. -- Mutta se on ihmeellistä, kun se tuuli
ei ole kattoja tainnut viedä mistään. Terveet näyttää olevan katot
tuolla kylällä joka talossa, ja tuolla pajuja hakiessani silmäilin
niittylatoja. Terveet näyttävät olevan katot tuollakin kyläläisten
isolla niityllä... Se etu lienee ollut siitä perjantaisesta
räntäsateesta. Se kun holvasi ne märiksi ja raskaiksi ja sitten
toissayönä oli vähän kylmännyt, niin lujia niistä näkyy tulleen.

-- Onnipa on, että niin on, sanoi Auno. -- Se ei olisikaan lantin
vahinko taloille, jos katot olisivat niittyladoilta menneet ja sitten
semmoinen lumenpaljous täyttänyt ladot.

-- Kyllä niissä lunta on sentään! Kyllä sitä ei isoa rakoa tarvitse,
josta se sellaisella ilmalla lumi pääsee, mutta moninkerroin pahempihan
olisi, jos katto puuttuisi.

Malla tuli ulkoa tunnustelemasta, jaksaako sitä lähteä kotiin, ja
sanoi:

-- Kävin tuota matkan suuntaa silmäilemässä, uskaltaisiko sitä lähteä
paatostamaan kotimökille, ja kyllähän sitä muualta menee kun lähtee,
mutta monissa nietoskohdissa se tulee nylä eteen. Niissä sitä joutuu
uimasillaan vetäytymään.

-- No elähän nyt kiirehdi, Malla, sanoi Mikko, kun tästä saadaan reki
ja minä pistäydyn tuolla kylällä, -- ehkäpä saan sieltä valjaita --
niin panemme ruunan reen eteen, ja kyllä siihen sitten rantu saadaan.
Vien perille asti.

-- Sehän tuo on sitä parempi, sanoi Malla hyvillään. -- Nämä kengät
ovatkin niin lyhytvartiset räppöset, ettei paljoa tarvitsekaan lunta
ennenkuin näihin yltä menee.

Malla näki nyt Aunon menevän navettaan ja hän lähti Aunon avuksi,
kunnes Mikko joutuisi lähtemään.

Päivä alkoi jo käydä puolen rintaan. Taivas oli ylt'yleensä hienossa
sileässä pilvenkihnassa. Aurinko näkyä ullotti kuin sumun läpi, ja koko
ilma näytti olevan hienoa untuvaa täynnä. Mikko oli saanut kylältä
hevoselleen valjaat ja kopperehti sitä kiireimmän kautta valjaisiin.
Malla tuli Aunon saattamana reen luokse ja istui rekeen. Mikkokin sai
ohjakset suoriksi, ohjasi hevosen tielle, istahti reen laidalle ja
sanoi:

-- Nyt näkyy ilma muuttuvan. Saattaa käydä niinkin, että tämä lumi
sulaa vielä pois. Pitää minunkin ruveta liikkumaan hevosella, jotta
saadaan ne elämisen vähät sieltä autiosta mökistä kotiin ja puitakin
kotiin. Ken tietää, jos vielä pitkäkin kelirikko tulee.

-- Eihän sitä tiedä. Eihän sitä tiedä muuta kuin sen minkä näkee, sanoi
Malla. -- Tässä Mäkelässä ja ylipäätään koko kylällä ei kelirikko saa
suurta kummaa, kun on niityt likellä ja kovat maat puumetsiin.

-- Saahan sitä kyllä sulallakin siksi että aikaan tulee, mutta
lumikelihän se parempi olisi kun ei ole niitä kärryteitä, sanoi Mikko,
kaivoi tupakkaneuvot taskustaan, sytytti piippunsa ja rauhallisena
veteli piippuaan ruunan kävellä kupsutellessa melkein polveen yltävässä
lumessa.

Pitkän äänettömyyden perästä Malla sanoi:

-- Minä sitä en oikein usko, että tämä lumi tänä syksynä enää sulaa
kaikki, kun tässä metsän sisässäkin, johon ei tuuli ole tuonut eikä
tästä vienyt, on melkein hevosella polveen.

-- Elähän sano, virkkoi Mikko katsellen taivaalle. -- Vettä tuntuu jo
vihmovan, puoleltapäivin näkyy lientyvän satamaan: ei näy aurinkoakaan
enää, ja koko ilma on niin raskaan näköinen. Kun näin tuuman takeesta
aloittaa sateen, niin sitä saattaa kestää kauankin, ja heti se
tuommoiseen hätylumeen toki tehoaakin, kun alla on sitäpaitsi vielä
sula ja kesän jäleltä lämmin maa. Jos rupeaa etelästä raskaasti
tuulemaan ja satamaan, niin siinä lumi joutuu kahden tulen väliin. Nyt
on toista kuin keväällä. Keväällä on lumen alla kylmä, routainen maa,
joka ei anna pienintäkään apua lumen sulamiselle altapäin. Sulamisen
täytyy tapahtua yksinomaan päältäpäin.

-- Mutta silloin on päivä pitempi ja auringon paiste voimakkaampi.

-- Auringonpaisteella se ei nyt sula, vaan se sulaa vesisateella ja
etelätuulella. Jos vettä rupeaa oikein lätisten satamaan, niin saatte
nähdä, että tulevana pyhänä ollaan sulajalassa.

-- Niin. Ihmeellisethän ne ovat Luojan työt. No nythän sitä päästään
kotimökille ihan tuossa tulleessa paikassa. Tuossa tuon kuusen takana
tienmutkassa on jo peltotilkun veräjä.

-- Eihän sinne kovin pitkältä enää liene. Niinhän tämä päästiin kuin
nauramalla, kun hevonen saatiin eteen. Mutta totta tosiaan, nythän
rupeaa satamaan ihan uskolla, sanoi Mikko, kun rupesi suuria vesiä
tulla lopistamaan alas ja taivas synkistyi mustaan, raskaaseen pilveen.



Kolmas luku.


Nyt oli sunnuntai. Ilma oli kaunis ja lämmin kuin elokuussa, lunta
näkyi vain aitojen sivuilla katkonaisia riutuvia kappaleita. Viikko oli
asuttu Mäkelässä. Mäkelä oli sillä viikolla paljon muuttunut. Pirtissä
entisten orsien sijalla oli uudet sileiksi höylätyt orret. Oviseinä oli
lujasti paikattu uusilla hirsillä, rosoinen, musta uuni oli rapattu
sileäksi ja valkaistu ihan liinavalkeaksi, tuohilla ja päreillä
paikattujen akkunaruutujen sijalla oli uudet kirkkaiksi puhdistetut
ruudut, olipa peräseinässä, pöydän kohdalla olevassa akkunassa
saranoilla aukeavakin osa, josta oli tarkoituksena talvellakin saada
puhdasta ilmaa, kun ilma alkaisi tuntua pilaantuneelta. Pöydällä oli
Kivelästä tuotu kirjavasu, jossa oli Nordborgin postilla, Wegeliuksen
postilla, Uskonharjoitus ja paljon muita pienempiä uskonnollisia
kirjoja.

Auno aukaisi akkunan. Kun hän näki Keskitalon lehmien olevan ulkona
kimmoissaan laukkailemassa sadan askeleen päässä olevan raja-aidan
toisella puolen, jätti hän Matin siihen aukiolevan akkunan puoliskon
kohdalle penkille seisomaan ja katsomaan lehmien hommia. Matti ne heti
huomasikin, alkoi sormillaan osoitella ja hoki: »Oo, oo, oo».

Auno otti nyt Nordborgin postillan ja rupesi lukemaan sen päivän
saarnaa.

Keskitalon härkä oli ruvennut puskemaan ja kuopimaan aitavierellä
olevaa nietosta, niin että suuret nätälumikokkareet sinkoilivat
korkealle ilmaan. Sen huomasi Matti ja alkoi iloissaan hyppien nauraa
rähistä ja sormillaan osoitellen hokea: »Oo, oo, oo». Huomatessaan,
että Auno halusi lukea, siirtyi Mikko nyt Matin luokse varomaan poikaa,
ettei tämä innoissaan hoipertuisi penkiltä alas.

Auno oli lukenut sen saarnan loppuun ja selaillessaan lehtiä sanoi: --
Kyllä se tuo Nordborg on tarkalleen ja vaikeimpienkin elämäntapausten
kautta osannut viitata tien iankaikkiseen elämään, kun ihminen vaan
seuraisi sitä rataa. -- Sen sanottuaan hän pyhällä kunnioituksella
painoi kiinni kirjansa, laski sen kirjavasuun, otti sieltä pienen
laulukirjan, josta heleällä äänellään lauloi: »Tie Jeesus on ja ovi
totta».

Kun Auno oli virtensä lopettanut ja katseli toista mieleistään, moukasi
korviin avoimesta akkunasta kirkonkellon laimea ääni. Auno heitti
kirjansa käsistään, kääntyi katsomaan kirkolle päin ja sanoi:

-- Nytkö ne jo kirkosta soittavat pois, vaikka kello on vasta
kaksitoista... Mitähän ilmaa se nyt tietää, kun niin selvästi kuuluu
kirkonkellojen ääni?

-- Olisiko tuulenhenki siellä, vai tietäisikö tuulta sinnepäin. Ja
mikäpäs kumma sen tuosta viiden kilometrin päästä on kuuluessa näin
kauniilla ilmalla!

-- Kyllä minä muistan entisestään, että ei se aina kuulu yhtä hyvästi,
olkoon vaikka miten kaunis ilma, tuuliko häntä sitten pidättänee vai
muu luonnon vaikutus, sanoi Auno yhä katsellen pyhällä kunnioituksella
Salmenniemen kirkkoa ja alla olevaan pelityyneen Salmijärven pintaan
kuvastuvaa kymmenen sylen korkuisen, vaaleankeltaiseksi maalatun
kellotornin kuvaa.

Pienen väliajan perästä rupesi selvässä tahdissa soimaan kumpainenkin
kello.

Lumoavalta tuntui tuo avonaisesta akkunasta sisälle tunkeutuva
kirkonkellojen harras, tahdikas pyhä hyminä. Se tuntui ihanalta
juhlavirreltä pirtissä. Äänettöminä sitä kuunneltiin. Mattikin oli
laskeutunut penkille istumaan. Nojautuen äitinsä helmaa vasten hän
siinä raukeana loilotti ja silmät vierähtelivät uneen.

Kun kirkonkellot olivat lakanneet soimasta, tuntui kuin juhlamenot
olisivat loppuneet. Mikkokin sytytti piippunsa ja kynkkämäksillään
pöytää vasten alkoi sitä verkalleen vedellä, nähtävästi vain aikansa
kuluksi eikä varsinaisesta tupakan halusta.

Auno katseli Mikkoa ja näkyi hakevan sanoja, millä aloittaisi puheen.
Viimein hän hieman alakuloisesti sanoi:

-- Minkätähden sinä, Mikko, olet yhä niin hallanpanneen näköinen? En
koko täällä olomme aikana ole sinussa huomannut entistä iloista
reippautta. Mikä se sitten sinulla on vaivana; eihän nyt mitään syytä
maalliseen suruun ole.

-- Kyllä minä tunnen itsekin, että minulla on jokin painajainen
niskassa. Minun unenikin ovat niin katkonaisia ja aina kun herään,
tulee mieleen se Kivelässä nähty ilkeä uni. Ja sitä ilkeämmäksi tekee
mielen, kun toissa perjantaina astuessani tähän pirttiin huomasin tämän
samaksi huoneeksi, jonka unessani olin nähnyt -- nyt muistan, että
sitten jouduin käräjäpaikalle, jonne ilkeät olennot kuljettivat minut.

-- Lienee tuo toki niin, että unet ovat öitä myöten, näkijä unen
jälessä. Ei toki kaikkivaltias suuri Jumala salline sen unen meille
ennustaa mitään pahaa... Vai sellainen painajainen sinua painaa! Olen
luullut, että sinua tuskastuttaa velkataakka, kun on viisituhatta
markkaa velkaa.

-- Se velka minua ei paina. Kun meillä näkyy olevan vankka hevonen,
niin minä aion talveksi lähteä hevosella pohjolan savottoihin. Tässä
keliä odotellessa laitan sinulle talven tarpeet, laitan reet kuntoon,
jotta kelin tultua olen valmis lähtemään. Kun terveenä lienen, niin
tyhjin käsin en palaa.

-- Se on oikein että sinne lähdet. Minä täällä kotona koetan parastani
olla tarkkana ja kaikessa kotiinpäin. Mutta koeta nyt Jumalan avulla
vieroittaa mielestäsi se kamala unesi. Vaikka se ennustaisi pahaakin,
niin eihän siitä muuten kuin kohti käymällä sivu pääse. Jumalan avulla
voitamme kaikki, ja sitä paitsi pääsithän sinä sentään sen kamalan
tasangon yli lopulta. Jumalahan voi ihmeellisesti pelastaa pahastakin.

-- Eiköpähän tuo ajan pitkään kulumalla mene ja katoa, mutta vedellä
pesten se ei lähde. Olen äitivainaaltani perinyt sen tavan, se se aina
tunsi ruumiissaan ja näki unissaan niitä ennustuksia. Se on minullakin
ikäänkuin jokin näkymätön henkiolento olisi aina mukana ennustamassa,
välistä ihan vähäpätöisiäkin asioita. Jos lähden vaikka kuinka
mieluisella ilmalla metsälle tahi kalalle ja jos se tulee menemään
tyhjään, niin lähtiessä käy enne, että sieltä ei mitään saa. Se enne on
niin voimakas, että tekee mielen tylsäksi ja vastahakoiseksi ja tuntuu
kuin vetäisi jalkoja toisaalle. Mutta kun on ilma mieluinen, niin ei
malta olla lähtemättä. Enne ei kuitenkaan sillä eroa, vaan seuraa
mukana katkeamatta muistuttamassa, että tältä retkeltä ei mitään saada.
Ja kun ensimäisen linnun tai muun otuksen nähtyään rupeaa sitä
väijymään ampuakseen, niin näkee, että enne puhui totta. Ei usko
kuitenkaan vielä, vaan lähtee etsimään toista otusta, mutta sen saannin
käy samalla tavalla kuin ensimäisenkin. Ja samalla tavalla on
viimeisenkin saanti, ja vasta kotiin tultua harmimielellä näkee, että
se enne puhui totta. Kurjemmin vielä käy kalalle lähtiessä. Jos on
kaunis ilta, niin eipä malta olla lähtemättä heittämään verkkoja
järveen. Mutta jos tuntee enteen vastustavan, niin huomenna verkkoja
kokiessa näkee, mitä enne tiesi. Joko on yöllä syntynyt myrsky ja
repinyt ja kaikenlaiseen roskaan sekoittanut verkot tai kalat ovat
tienneet myrskyn tulon ja sentähden menneet jo ennakolta syvyyksiin,
joten verkot jäivät tyhjiksi. Mutta vaikka sen enteen tunteekin
metsälle tai kalalle lähtiessä, ei sitä tule totelleeksi, sitä lähtee
vain koettamaan.

-- Mitäs sitä silloin tuntee, kun lähtee pyyntiretkelle, jolta saa.

--- Ei tunnu mitään salaista, on mieli keveä ja kiire lähtemään ja jo
ensimäisen otuksen vilahtaessa näkee, että nyt on onni myötäinen.
Koiran edestä lintu rymähtää lentoon, lehahtaa oksalle tahi puun
latvaan, josta ei muuta kuin ojentaa alas. Jänis saattaa koiraa
säikähtäneenä laukata vastaan. Sattuupa niinkin, että kun kotiin
palatessa istahtaa mättäälle huoahtamaan matkan väsymyksestä, niin
metso lentää touhottaa metsän yli ja istuutuu likimmän kuusen latvaan,
mutta silloin se ei kerkiä laskea siipiään lukkoon ennenkuin luoti on
sen lävistänyt. Hieman vielä ylivoimaa vastaan taisteltuaan se sortuu
rymisten maahan. Samoin on laita kalastaessakin. Kun järvi on
antotuulella, niin kietoutuu suuria kaloja verkkoihin, niin suuria,
ettei niiden nokka ole ollenkaan sopinut verkon silmään, vaan ne ovat
myllertäneet verkon ympärilleen tai saaneet leukaviiksiinsä niin
lujaan, etteivät ole itse saaneet itseään selvitellyksi irti.

-- Se on kummallista. Sellaisesta en ole ikänä kuullut puhuttavan.
Kumma ettet sinäkään jo ennen ole siitä puhunut.

-- Ei ole tullut puheeksi ja tuskinpa nytkään olisi tullut, jollei tuon
unijuttu olisi tuonut sitä mieleen, sanoi Mikko ja rupesi kirjaillusta
nahkaisesta kukkarostaan täyttämään piippuaan.

Kun päiväkin oli jo kallistunut illan korvalle, niin otti Auno
helmaansa vasten nukkuvan Matin varovasti syliinsä ja kantoi kätkyeen
ja katsoi, heräsikö poika kätkyeen laskettaessa. Mutta ei ollut
herännyt. Auno poistui mennäkseen navettaan hoitamaan elukoita ja
mennessään itsekseen sanoi:

-- Sen Jertan aikapa kuluu kylässä. Aamiaiselta lähti eikä vieläkään
näy tulevaksi. Huima raukka hänkin vielä.



Neljäs luku.


Neljä kuukautta oli Mikko hevosineen ollut pohjolan tukkityössä, kun
Auno sai postista kirjoihin viedyn kirjeen, josta kotiin kävellessään
luki:

»Hyvä, aina muistossani pysyvä Aunoni. Kuulepas, kun minulla on täällä
kypsymässä uusi ajatus. Kirjeessäni lupasin, kuten muistat, tässä
huhtikuussa tulla hevosineni kotiin tekemään kesää varten
välttämättömimpiä tehtäviä. Mutta nyt tulee täällä kevätuiton aikana
luultavasti olemaan korkeat palkat, ja senvuoksi meinaan jäädä tänne.
Hevoseni saan sijoitetuksi erään pienen talon hyvään hakaan sillä
urakalla, että ne sillä tekevät vähäiset kevättyönsä. Sovi sinä
aikanaan Aholan könnien kanssa, että ne hevosineen ja kaikkine
kesäajokaluineen tekevät sinulle kevätkylvöt. Lupaa niille palkkaa niin
paljon kuin ne tahtovat. Ne eivät kyllä ole työssään hyvin kiireisiä ja
siitä syystäpä niitä könneiksi sanotaankin, mutta ne tekevät työn
tolkusti ja sepä se onkin pääasia. Tässä lähetän kolmesataa markkaa
niitä asioita varten. Mutta jos luulet niitten käyvän vähäksi, niin
kirjoita minulle entisellä osoitteella, niin lähetän lisää. Eihän sitä
merta pisaroitta soudeta. Eihän se vähä riitä, kun on siemenet suurin
osa ostossa ja työ teetettävä vieraalla. Mutta kyllä täällä raha
riittää. Kuten sanoin, olen täällä kevätuiton ajan ja sitten
viimeistään heinäkuun alussa ratsastan selkähevosella kotiin. Jään
odottamaan sinulta taas uusia tietoja. Oma aina muistava Mikkosi.»

Auno ilosta loistavin kasvoin pani rahat takaisin kirjekuoreen, kätki
sen sitten poveensa ja melkein juosten lähti mennä hynttyyttämään
kotiin päin. Kotimatkallaan hän poikkesi Aholaan, jossa teki isännän ja
tämän kolmen leveähartiaisen pojan kanssa toukojenteko-urakan. Nyt asia
oli sitä myöten valmis. Ilosta leimuten tuli Auno kotiin ja portilla jo
tullessaan huudahti porrasten eteen havunlehviä laittelevalle Jertalle:

-- Isä ei tulekaan kotiin ennenkuin kesällä. Me saamme täällä isännöidä
omin päimme, mutta onha rahaa. Kolme ihan rotisevaa satamarkkasta sain.

-- Onpa sitten rahaa, vaikka köyttä tekisi, kun ei tee pitkältä eikä
paksua, sanoi Jertta iloisesti ja meni Aunon jälessä pirttiin
katsomaan, kuinka komeat ne rotisevat satamarkkaset olivat.

       *       *       *       *       *

Aholan miehet olivat tehneet kevätkylvöt oikeana aikana ja
kasvuhaluisen näköisinä nousivatkin oraat ja perunantaimet maasta.
Aholan miehet olivat korjailleet niittyjenkin aidat sillä urakalla,
että saivat niittää yhden latoalan niittyä. Hyvin mielissään kasvoi
heinä niityssäkin ja mielissään sitä luonnon työtä katseli Auno,
povessa polttava kysymys: milloin isä kotiutuu laittamaan viikatteita
ja haravia kuntoon. Päivä päivältä se kysymys tiukkeni, ja kun juhannus
alkoi lähetä, alkoi silmät lakkaamatta kiintyä sille tien suunnalle,
mistä tiesi Mikon ruunan selässä ajaen tulla hypittelevän kotiin.

Juhannus oli nyt kolmen päivän takana, kun postitoimistosta tuli
ilmoituskortti, että siellä on kirjoihinviety kirje. Anna löi käsiään
yhteen ja huudahti:

-- Herra Jumala! Kyllä ei isä tule vieläkään kotiin. Sen sanottuaan hän
suki pyhävaatteita ylleen ja otti voileivän käteensä, kun ei ollut
vielä syönyt päivällistä, ja lähti juosta huristamaan postitoimistolle
päin. Väliin hän aina haukkasi voileivästään, povessa katkeamaton
pelko, että kyllä se ei isä tule koko kesänä, ja onko tervekään. Kun
Auno sai postitoimistossa kuitatuksi ja hänelle annettiin kirje, jossa
näkyi Mikon käsiala, sykähti hänen sydämensä omituisesti. Hän syöksähti
ulos, lähti juoksujalassa kotiin päin ja raposteli käsillään kirjeen
auki. Tiepuolessa oli aikoinaan maantien ojasta vyörytetty kivi. Sille
istui nyt Auno ja veti kirjeen sisukset helmaansa. Kirjeen sisään oli
nytkin taitettu kolme puhtaudesta kumaltelevaa satamarkkasta. Ne Auno
jätti helmaansa ja alkoi lukea:

»-- Rakas Aunoni. Nyt minä tämän kirjeen kautta lähestyn sinua
vaivaisena syntisenä tunnustaakseni, että olen syönyt sanani
kotiintulosta. Kuulehan sentään. Tänä kesänä on Lapin perillä
valtakunnan rajan aukaisu. Nimismiehelle on tullut sen työn teettorahat
ja määräys, että sen pitää hankkia työmiehet, mutta kun se työmaa on
niin kaukana ihmisistä, ei kukaan hyvänpäivän lapsi sinne uskalla
lähteä.

Eilen tuli nimismies tänne meidän savottaamme ja sanoi: »Eikö täällä
olisi niin vaivoja pelkäämättömiä miehiä, että sinne lähtisivät?»

Kun kuulimme, että se raja kulkee katkoen tänne Suomeen juoksevien
jokien latvoja, joten ruokia saa venheillä jokia myöten aivan rajalle
asti, niin meistä viisi miestä lupautui viidentoista markan
päiväpalkalla lähtemään. Sillä ei ole onnea, jolla ei ole kovaa
sydäntä. Nyt ei auta muu, enkä osaa sinulle antaa muuta neuvoa, kuin
että korjautat sepällä viikatteet ja Jertan kanssa tehdä nykerrät
heinää, minkä jaksat. Ne alat, joita ette jaksa itse tehdä, teetä
osaheinällä, kyllä silläkin lailla heiniä karttuu meidän karjalle. Elot
koeta aikanaan saada leikatuksi ja kootuksi kykäisiin. Eloja puimaan
tulen minä, puinnista ei tarvitse huolehtia. Lähetän tässä kolmesataa
markkaa sitä varten, että niillä suoritat leikkuumiesten palkat ynnä
muut, mitä tarvitset.

Kirjoittaa et minulle osaa. Se rajan aukaisutyö alkaa heinäkuun
ensimäisenä päivänä ja lähdemme täältä nimismiehen kotoa juhannuksena.
Tänä kesänä emme saa tietoa toisistamme, mutta meitä yhdistäköön tieto,
että syksyllä tapaamme toisemme yhtä onnellisina ja elämänhaluisina
kuin ennenkin. Oma aina muistava Mikkosi.»

Auno kokosi helmastaan rahat, pani ne kirjeen sisään ja kätki poveensa.
Sitten vasta hän huomasi, että kyyneleet olivat kihahtaneet hänen
silmiensä nurkkiin. Hän otti taskustaan nenäliinansa ja pyyhki
silmäinsä aluksia, pyyhkäisi yleensäkin kasvojaan ja sanoi:

-- No, Jumalan avulla!

Alakuloisena tuli nyt Auno kotiin. Oli kuin kotikaan ei oikein kodilta
tuntuisi. Hetken kädet helmassa istuttuaan ja Jertan kanssa puheltuaan
pääsivät ajatukset vähän irti kirjeen sisällyksestä. Auno meni aittaan,
otti sieltä viikatekimpun olalleen ja lähti seppälään. Sieltä tultuaan
tutki haravat, olisiko niissäkin korjaamista, jotta nekin veisi
aikanaan Aholaan korjattavaksi. Ne olivatkin hyvässä kunnossa.

Juhannuksesta oli kulunut viikko, kun kylältä kävi sanoma, että siellä
pyhältä lähdetään heinäniitylle. -- Mekään emme tahdo olla viimeisiä,
sanoi Auno. -- Me laitamme jo lauantaina viikatteet varsiin ja haravat
tikaportaaseen ja maanantaiaamuna ennen kukon heräämistä olemme tuolla
alangolla heilumassa.

Niinpä olivatkin Auno ja Jertta maanantaiaamuna ennen auringonnousua
alangolla paitahihaisillaan heilumassa viikatteineen, keveät
pumpulihameet yllään ja tukat käärittyinä niskaan pienelle nyttyrälle.
Mutta kohta veräjän taa ilmestyi nuori lihavanpuoleinen, terveen
näköinen miehen vöntsäke, joka aitaan nojaten hetken katseli niittäjiä.
Mutta kun niittäjät eivät olleet siitä tietävinään, vaan jatkoivat
työtään, hyppäsi mies aidan yli, tulla vökelti Jertan luo ja sanoi
iloisesti:

-- Sitä ei kuin niittää huiskitaan.

-- Niinhän tässä on huono meininki, sanoi Jertta ja rupesi liippaamaan
viikatettaan.

-- Enkö minä saisi neidin sijasta ruveta niittämään. Neiti poimeksisi
minulle marjoja. Näkyvät mustikkain kyljet jo ruskehtuvan ja kohta ne
lakatkin alkavat joutua.

-- Ei passaa pastihuivi köyhän tytön päähän, sanoi Jertta iloisesti ja
rupesi niittämään.

Mies tarttui Jertan viikatteeseen ja sanoi ystävällisesti:

-- Annahan kuitenkin, minä koetan sinun viikatettasi. -- Sitten hän
hujautti muutamia kertoja ja sanoi:

-- Hyvä viikate. Onko tuolla aukealla kiviä?

-- Ei ole. Tuolla metsän laidalla on joku, mutta se on niin suuri, että
siihen ei pöljäkään lyö viikatettaan.

Sen kuultuaan mies nakkasi harmaan lättälakkinsa maahan ja lähti noin
viidenkymmenen sylen päässä edessään olevan ladon editse laistansa
painamaan. Mentyään parisataa askelta ladon ohitse kääntyi hän
takaisin.

Nähtyään sen Auno iloisesti nauraen sanoi:

-- Tuostako se Jumala meille niittäjän viskasi?

-- Pudotti kuin pilvestä, ja kyllä tuo vaan sitä näkyy saattavan tehdä.

-- Kyllä, sanoi Auno, mutta ei ollut sen paremmin siitä niittäjästä
tietäkseen, niitteli vain järjestään.

Mies saapui Jertan luokse, paitansa hihalla pyyhkäisi hikeä otsastaan,
katsahti siten jälelleen, missä näkyi jo kolmen sylen levyinen suora
uoma, jonka keskellä oli valtainen aalto katkennutta heinää. Sitten hän
tarjosi viikatteen Jertalle ja sanoi: -- Hyvä viikate... Mutta eikös se
siltä näytä, että tämmöisen pojan matkaan saattaisit lähteä
keittäjäksi?

-- Ei passaa kaikki jauhot talkkunaksi, sanoi Jertta nauraen ja
liippaili viikatettaan.

Auno tuli nyt Jertan ja miehen luo ja sanoi:

-- Mistä ja kuka ja mihin olette matkalla?

-- Olenpahan tuolta Sankarilahden kylältä. Olen tuon Toivolan nuoren
emännän veli. Ne pääsiäisen aikana kulkivat siellä kylillä ja sanoivat,
että jos minä tulisin kesällä niittämään, niin arvelin käydä heille
hosumassa.

-- Mutta kun meillä ei toden teolla ole miestä minkäänlaista, niin
etköhän rupea meille niittämään.

-- No eihän tuota minulla ole pestiä Toivolastakaan eikä aivan varmaa
lupaakaan, sanoi mies. Sitten hän tekeytyi leikillisen näköiseksi ja
sanoi:

-- Kyllä te saisitte minun vanhemman veljeni niittäjäksenne, mutta
siitä ei olisi tämän neidin kanssa ajan ratoksi käsertelijäksi, sillä
on eukko ja kolme lapsen sommeloa.

-- Käsertelyn vuoksi me täällä kyllä tullaan toimeen, mutta muuten.
Etkö todellakin rupea niittämään? Palkkasi maksetaan puhtaana rahana,
vaikka joka ilta.

Mies punalti päätään, viskasi lakkinsa maahan ikäänkuin vihassa ja
sanoi:

-- No, samapa on! Mutta sinä, neitikäinen, kun heitetään leikki pois,
niin saat hankkia haravan avuksesi. Jos niittynne eivät liene hyvin
kivisiä, niin minä takaan, ettet tarvitse viikatetta tänä kesänä etkä
jouda kauas marjailemaankaan.

Sen sanottuaan hän lähti äskeisen laisiinsa sivua painamaan. Vihaisesti
äänsi viikate sakean heinän juuressa ja vankka suora aalto rupesi
syntymään jälelle.

Auno lähti kotiin lypsämään lehmiä ja sanoi Jertalle:

-- Lähde sinä keittämään kahvia, keitäkin rikeneen ja tuo tänne tuolle
niittäjälle. Minä en tänne enää jouda tulemaan, laitan siellä
aamiaista, kun ensin saan lehmät ohjatuksi metsään.

Jertta luuli nopeasti keittäneensä kahvin, mutta kun hän kahvineen tuli
niitylle, niin kuusi verestä heinäaaltoa oli sillaikaa ilmaantunut ja
koko latoala näytti olevan kannikkaina.

Jertta levitti nyt ladon lattialle oven eteen valkoisen liinan, jonka
päälle laittoi kahviastiat ja kutsui niittäjän kahville.

Niittäjällä oli hartiat märkinä, vesiliko paita lätkötti kiinni
hartioissa, kun hän käveli ladon luo. Mutta ei hän siitä hartiainsa
märkyydestä ollut tietävinään mitään, otsastaan pyyhkäisi vain hikeä
paitansa hihalla ja istahti ladon kynnykselle ruveten ryyppimään.
Tyhjän kuppinsa laskettuaan liinalle hän sanoi:

-- Kylläpä siinä on entinen hyvä makunsa kuin jättiläisen tervassa.

-- Mikä sinun on nimesi? Emmehän me sitäkään vielä tiedä, virkkoi
Jertta ystävällisesti.

-- Saathan sinä panna minulle nimen mielesi mukaan. Pane kultaiseksesi
tahi vaskiseksesi, sanoi vieras terävästi silmiin katsoen ja nauraen.

-- Ei, vaan miksikä muut sinua kutsuvat?

-- Enimmältä osalta olen kuullut sanottavan minua Juhaniksi, mutta äiti
minua piennä poikasena kutsui Junnuksi.

-- Se on sitten kuten Kerilän emännällä. Se kun oli kuullut Junnuaan
sanottavan Juhaniksi tai Jussiksi, niin oli virkkanut:

-- Jänis on Jussi, myllyssä pussi, meidän Junnu on Junnu.

Kun Juhani oli kolmannen kuppinsa tyhjentänyt, hyppäsi hän
tasakäpälässä seisoalleen ja sanoi:

-- Sinä moinen myllyn pussi, laita harava heilumaan, että heinät
joutuvat luo'olle, toisia alkaa kaatua kuin tuskassa. -- Sen sanottuaan
hän lähti pitkin askelin mennä vötkimään viikatteensa luo.

Pitkän tuokion perästä tuli Auno niitylle. Nähtyään, että latoalasta
oli vain laitaa pieni kaistale niittämättä, meni hän niittäjän luo ja
sanoi ihastuneena:

-- Täällähän heinikko kaatuu ihan kuin taikavoimalla.

-- Hetihän se näkyy kaatuvan, mikä juuresta poikki joutuu, sanoi Juhani
leikillisesti ja pitkillä käsillään hartiainsa voimasta hujautteli
leveätä laistiaan.

-- Mutta nyt lähdetään kuitenkin taloon aamiaiselle.

-- Niityllähän sitä on heinäaikana lysti syödä.

-- No lähdetäänhän tällä kerralla taloon, kun siellä olen laittanut jo
ruuat pöydälle ja kun ette ole vielä käyneet koko talon katoksissa.

-- No lähdetään sitten, sanoi Juhani, nakkasi viikatteensa ja liippansa
mättäälle ja lähti Aunon jäljessä raskain askelin astua junttailemaan.

Edellä kävelevä Auno huusi loittona olevalle Jertalle:

-- Jertta, arvaapa mihinkä me menemme!

-- Hän pysyköön täällä, hänellä on urkkona saada heinät luo'olle
ennenkuin annetaan murenaakaan ruokaa, sanoi Juhani siksi kovalla
äänellä, että Jerttakin sen kuuli.

-- Katsotaanpa, eikö siinä urakassa ole välipuheita! sanoi Jertta
nakaten haravansa käsistään ja lähti juosten mennä huurottamaan kotiin.

Auno siinä Juhanin edellä kävellessään puheli:

-- Jos tuota menoa ruvennee niitto menemään ja tätä ilmaa piisannee,
niin meillä ei heinäntekoa riitä kovinkaan moneksi viikoksi.

-- Kyllä minä sen sanon, virkkoi Juhani -- että kun menette Jertan
kanssa urakkaan, että hoidatte heinät, jotta minä saan vain niittää ja
niittää, ja jos niittynne eivät liene kovin kiviset, niin summassa
sanon, että teillä ei ole niin paljon niittyä, että kolmen viikon
perästä ei olisi joka ikinen karva poikki.

-- Ei niissä kivet haittaa.

-- Mutta onhan teillä noita vaaranrinneniittyjäkin. Mikä niistä olisi
kivet viennyt?

-- Ne entiset vanhat miehet kun ovat raivanneet niittyä, niin ne eivät
ole raivanneet ainoastaan metsää vaan kivetkin. Niillä oli mukana
hirveän suuret teräsmoukarit, joilla jylmäsivät kivet murskaksi ja
ajoivat maaemään. Ainoastaan semmoinen louhi, joka ei lainkaan peity
heinikkoon, sai jäädä paikoilleen, mutta siihenhän ei toki hupsukaan
lyö viikatettaan. Heinän juuresta, sen minä takaan, ei löydy
viikatteeseen yltävää kiveä, vaikka olenkin kolme kesää ollut niitä
näkemättä.

-- Eipähän ne sienien tavalla kasvane, kun ne kerran ovat hävitetyt,
sanoi Juhani tyytyväisesti.

Pirtin pöydällä oli pöydänpään puolessa kukkurillinen juustomalja,
piimähaarikka, kukkurilautanen hohtavaa kesävoita ja kolme paksua
leipää päällekkäin. Pirttiin tultua Auno kädellään viitaten sanoi: --
Menehän sinä -- sanon sinua sinuksi -- tuonne isännän paikalle syömään,
siihen ei toista isäntää ilmesty ennen syksyä.

Auno ja Jertta asettuivat toiseen päähän pöytää vastakkain. Matti pääsi
äitinsä syliin.

-- Kylläpä tämä näyttää nololta, heinäaikana syödä yksinään, sanoi
Juhani tuokion kuluttua. -- Ennenhän tuota ruokapaikan ympärillä
heinäaikana kihisi ihmisiä kuin muurahaisia. Tekin siellä erillänne
kuin eriuskolaiset Karjalassa.

-- Kyllähän sen sentään tämän toimituksen saattaa tehdä yksinäänkin,
sanoi Auno. -- Kolme kesää ja enimmät osat talviakin olen saanut syödä
yksinäni ja sama kohtalo olisi nytkin, jos ei olisi tämä talo joutunut
käsiimme.

-- Kyllähän se ruoka maistaa yksinäänkin, sanoi Juhani lauhkeasti. --
Kun hän tunsi, ettei Auno ottanut leikin kannalta hänen sanaansa, ei
hän jatkanut puhetta.

Kun Juhani oli päässyt syömästä, kantoi Auno pöydänpäähän suuren tyynyn
ja sanoi: -- Tässä on päänalusta levätäksesi. Me lähdemme Jertan ja
Matin kanssa haravoimaan.

-- En uskalla tänne jäädä yksin, kun te menette pois. Minä pelkään,
että minut uni pettää. Olin jo eilen aikeessa tulla tänne Toivolaan,
mutta satuin tuolla tullessani tanssikemuihin. Kun siellä meni yö
silmää ummistamatta, niin pelkään, että uni rupeaa velkaansa perimään.
Lähden sinne niitylle ja nukahdan siellä, ja jos en ala jonkun
viidentoista tai korkeintaan kahdenkymmenen minuutin perästä konkoa
pystyyn, niin käykää potkaisemassa.

Niitylle tultuaan Juhani meni viikatteensa luo, köllistyi mättään
kupeelle, pani lakkinsa silmilleen ja heittäytyi mitään
ajattelemattomaksi, jotta uni tulisi pikemmin. Samassa rupesivatkin
leveät hartiat nytjähtelemään hengityksen mukaan.

Oli kulunut aikaa ainakin puolentoista tunnin verran, kun haravoiminen
oli lopulla.

-- Minä lähden kiehauttamaan kahvia ja tuon sen tänne, sanoi Auno
Jertalle. -- Annamme niittäjän nukkua ja herätämme vasta kahville. Se
kun on viime yön valvonut, niin nukkukoon nyt sen sijaan, kylläpä hän
sen saattaa korvata sitten kun on hyväksi levännyt.

Oli kuin Juhani olisi kuullut sen puheen. Hän kimposi pystyyn ihan kuin
säikähtynyt, hieraisi kaksin käsin silmiään, tillisteli taivaalle, taas
hieraisi silmiään, tiiristeli aurinkoa ja viimein sanoi:

-- Aurinkohan on kiertänyt senkin seitsemän sormihaaraa ja ette
herättäneet. -- Hän punalti päätään, hieraisi vielä silmiään ja
vihaisesti koppasi mättäältä liippansa ja viikatteensa.

-- Kuulimme sinun yön valvoneen, niin annoimme nukahtaa pitempään.
Kyllä nyt on vielä päivää heiluakin, ei ole hetikään puolessa, sanoi
Auno ystävällisesti ja lähti kahvinkeittoon.

Kun Auno toi kahvia niitylle ja hoihkasi Juhania tulemaan latoon
kahville, oli Juhani sen alan viimeistä metsän väliin pujottautuvaa
lahdeketta niittämässä. Hän ei lähtenyt ennenkuin sai sen niitetyksi.
Sitten hän viikate olallaan tuli ladon luo ja sanoi:

-- Tuostako sitä järjestään niitetään? Se tämän alan osa taitaa olla
niitetty.

-- Siitä sitä niitetään, sanoi Auno, -- eikä siinä aivan paikalla laita
vastaakaan. Tässä aituuksessa on yhdeksän alaa yhteen rautaan ja
melkein kaikki laajempia kun tämä.

-- Ei ole kaikki isompia, sanoi Jertta. -- Sukastin ala, Suoperän ala
ja Pörönperän ala ovat paljon pienempiä kun tämä.

-- Niin, mutta siitä edestäpä tuo isonaukean ala on melkein kaksi
vertaa niin laaja kuin tämä Pellonaluksen ala, sanoi Auno ja kehoitti
Juhania istumaan kahvin lähelle.

Juhani ja Auno olivat istuneet ladon kynnykselle, jalat ulospäin, ja
Matti Aunon viereen, mutta Jertta seisoi vielä ulkona ladon edessä
katsellen, miten hän siihen istuisi, kun aukko oli Juhanin ja Aunon
välillä.

Juhani kiirehti sanomaan:

-- No, sovithan tähän sinäkin, moinen Pörönperä.

-- En minä ole mikään Pörönperä.

-- Niin todellakin, Herttahan sinun nimesi kuului olevan, kun minä
oikein muistan -- Hertta-rouva.

Jertalta pääsi nauru ja hän sanoi:

-- Sattui ihan kohti. Kyllä olisi kätilö saanut syntymälämminnä
puristella sitä sinun päätäsi visummaksi. Kovin on hatara.

-- Ei. Hatara on hyvä. Siihen ei vastaa elämän surut eikä murheet eikä
ilotkaan. Saattaa elää päivän semmoisena kuin se on käsissä, huominen
tulkoon tuumineen...

Kun kahvi oli juotu, nousi Juhani, otti viikatteensa ja liippansa ja
sanoi:

-- Onko tuolla toisella alalla mitään rajamerkkiä, mihin asti se yltää?

-- On. Tuolla tuo iso tasalatvainen koivu on sen alan pisimmässä
nurkassa. Siitä katkeaa näitten syrjissä olevain alain raja viistoon
puolelle ja toiselle, kyllä sen siellä näkee, sanoi Auno.

-- Ehkäpähän asia tekijänsä opettaa, sanoi Juhani ja lähti viikate
olalla verkalleen kävellä vätöstelemään heinikon laitaa kohti. Heinikon
laidassa hän seisahtui, liippasi viikatteensa ja lähti yhtä reippaasti
painumaan latoalan halki kuin tänäkin aamuna niittotaitoaan Jertalle
näyttäessään.



Viides luku.


Juhannuspäivänä ennen puoltapäivää ne pohjolan nimismiehen värväämät
miehet saapuivat nimismiehen asunnolle kysymään, lähdetäänkö matkalle
jo tänäpäivänä. Mutta nimismiehen luo oli saapunut valtion lähetti,
jonka pitikin toimittaa se rajankäynti eikä nimismiehen, joten
herroilla oli yhteistä toimenpidettä koko päiväksi, eikä kuulunut
lähdöstä mitään. Oli ilta jo likellä, aurinko suurena, punaisena ja
pyöreänä hiljalleen vieri lähellä metsän latvoja, kun nimismies sen
valtion herran kanssa tuli kartanolla istuskelevien ja keskenään
iloisesti tarinoivien miesten luo ja sanoi:

-- Kuulkaahan nyt, miehet rakkaat! Minä en tule lähtemäänkään sinne
rajalle, sinne lähtee tämä hallituksen sitä varten lähettämä herra.
Mutta kun minä en sinne itse tule, niin minä pyytäisin teitä
palvelukseeni. Kuulkaahan nyt! Siellä sen rajan seuduilla, jota te
tulette avaamaan, harjoitetaan ihan jumalattomasti porojen varkautta.
Tuhansittain vuodessa varastetaan takapuolen rajan poroja. Kymmeniä
perheitä tuolla puolen rajan elää aivan sillä, siellä on kymmeniä
miehiä, joitten syntejä on saatu niin paljon ilmi, että miehet voidaan
vangita, missä vain Suomen puolessa tavataan. Niin, jos te niitä
tapaisitte, niin minun vastuullani vangitsisitte ja lähettäisitte ne
minulle. Olen tämän valtion herran kanssa tuumannut siitä asiasta,
mutta hän sanoo, ettei hän voi uskoa ruokatarpeitten laittamista
muille, koska hän ei aina ole rajalla, vaan te tulette aina olemaan
rajalla. Täällä lähempänä rajaa Kurtinjoen kylässä ja Vaatimen-ojan
kylässä on miehiä, jotka tarkoin tuntevat ne miehet, jotka meidän on
valta vangita, jos ei sattuisi niitä uudelta rikokseltaan tapaamaan.
Tämän valtion herran kanssa olemme tuumanneet, että tämä ottaa niitä
miehiä työmiehikseen, ne kun juuri ovat innokkaita itsestään käymään
asiaan. Niille rajan lähellä asuville se varastus juuri onkin kovin
painajainen. Ovat monelta ja monesti vieneet koko karjan niin
puhtaaksi, että armeliasten ihmisten on pitänyt lahjoittaa poroja,
jotta on uudestaan päästy alkuun.

-- Minun kohdalleni ei tarvitse toista. Jos tapaan rosvon, joka
todistetaan varmasti rosvoksi, niin jo tarttuu ja pysyy myös, olkoon
hänellä vaikka syli silmien väliä, sanoi Mikko tulistunein kasvoin ja
kouriaan puristellen, juuri kuin koettaakseen, onko niissä vielä
entinen tarmo.

-- Se on hyvä, sanoi nimismies ystävällisesti, tuli Mikon luo ja
taputteli Mikkoa olalle.

Kurtinjoen kylästä saatiin miehiä ja Vaatimen-ojan kylästä saatiin
viimeiset tarvittavat miehet, vieläpä kaksi ikämiestä, jotka olivat
olleet mukana silloin, kun tunturien huippuihin oli rajamerkkejä lyöty.
Ne muistivat matkat ja niistä mihinkin paikkaan ruokatarpeita saa.

Nyt lähdettiin kahdenkymmenen miehen voimalla hyvin raskaat
kantamukset olalla kiirehtimään kymmenen peninkulman päässä olevaan
Orjanpää-tunturiin, jossa piti olla heinäkuun ensimäisenä päivänä. Kun
valtion herra tyhjänä, ilman mitään kantamusta, pitkillä säärillään
kävellä roikki, niin miehille, joille oli kantamuksia sälytetty, tuli
ensimäisellä peninkulmalla hätä, ja he sanoivat yhdestä suusta
palaavansa paikalla takaisin, jollei anneta levätä ja muuteta kulkua
hiljemmäksi, he kun muka eivät ole tehneet sitä pahaa, joka pakottaa
tänne erämaahan hengenrajoja myöten uupuneena kuolemaan.

Herra istui sammaloituneelle puunrungolle, pyyhki silkkiseen liinaansa
kasvojaan ja sanoi ystävällisesti:

-- Minun kyllä täytyy päästä sinne huomiseksi, mutta jääköön teille
näistä opasmiehistämme toinen, ja toinen lähtee minua opastamaan.
Tulette sitten kun jaksatte. Otamme parin päivän ruokatarpeet
mukaamme... Timo lähtee minulle oppaaksi ja Aaro jää tänne jälkijoukkoa
opastamaan.

Timo tukki nyt laukkuunsa ruokatarpeita pariksi päiväksi, kuten herra
oli sanonut, sitoi laukun selkäänsä ja sanoi:

-- Mitäpäs muuta kuin tie eteen ja keppi käteen.

Timo lähti työntymään metsään. Kun herra tiesi, mitä kohti oli
kuljettava, kiirehti hän Timon edelle ja lähti ikäänkun vihassa astua
heittelemään. Risut ruskivat vain menijäin jaloissa. Kun se ruskamisen
ääni kiireesti eteni ja kävi kuulumattomaksi, niin joku sanoi joukosta:

-- Kyllä siellä Timon pinta rupeaa höyryämään.

-- Hm. Kyllä siellä on semmoinen Timo matkassa, että sitä ei herra
vaahteen aja, sanoi Aaro.

-- Se onkin oikein, sanoi joukosta joku. -- Se onkin kirottua noilla
herroilla, että niillä on olevinaan aina kiire, niillä on aika ostossa.
Tuokin kun olisi viikon puoliskon lisäaikaa varustanut matkaansa, niin
ei olisi kenelläkään kiirettä.

-- Helsingin herrat eivät kykene arvostelemaan etukäteen, mitä
tällaisilla erämaantaipalilla tarvitaan. Ei tuokaan niin höperö ole,
että olisi määrännyt vajaassa kahdessa päivässä kuljettavaksi tämän
kymmenpeninkulmaisen taipaleen, jos olisi tiennyt ja osannut arvata
nämä matkat.

-- Sitten se pahinta vielä, että ne eivät ota lukuun sitä, että
toisilla on kuoleman kuorma kantamusta selässä ja itse roikkivat vain
tyhjänä.

-- Siitä ne tuskin älyävätkään mitään, sanoi Aaro ja nousi istumasta.

Nyt olivat miehet levänneet ja lähtivät painumaan metsään, Aaro edellä
ja toiset kynttä kantta perässä.

Kolmannen päivän aurinko alkoi painua laskulleen, kun miehet taas
istahtivat taakkoineen levähtämään. Aaro tiesi, että nyt kohta ruvetaan
nousemaan tunturille, jossa tämän taipaleen pää tavataan. Mutta
edestäpäin rupesi kuulumaan huhuiluja. Jokaisen korvat höristyivät ja
joku sanoi:

-- Ihmisen ääniäkö?

-- Ihan ihmisten, sanoi Aaro. -- Ne ovat asettuneet tunturin juurelle
meitä odottamaan. Eikä siellä tunturin laella juuri kauan viihdykään.
Paljas kallio tai hiekka ja kylmä viima käy aina. Ei koskaan ole
tyyntä.

-- Ei koskaan tyyntä! huudahti Mikko.

-- Ei siellä pilvien rajalla ole koskaan tyyntä, sanoi Aaro ja nousi
lähtemään.

Huhuilu alkoi kerta kerralta kuulua lähemmältä, ja kohta noin
kolmensadan askeleen päästä harveikkometsän läpi rupesi näkymään
raukeita sinisenharmaita savutuppaita, jotka nousivat erään kuusiryhmän
juurelta. Kohta rupesi näkymään korkealla puun telalla seisova Timo,
joka katsoi hieman toiselle suunnalle ja aina tuokion kuluttua huusi
täyttä kurkkua: »Huhuiuii». Tulijat olivat jo vähemmän kuin sadan
askeleen päässä, kun Timo taas huikasi: »Huhuuuuui». Lainehtien lähti
ääni leviämään erämaan äänettömään, raikkaaseen iltailmaan, mutta sitä
ei Timo nyt joutunut kuuntelemaan, kun Aaro etumaisena kumarruksissaan
taakkaansa kantaen tullessaan kiljaisi:

-- Sillä ei hätä, joka huutaa, vaan sillä, joka voivottelee.

-- Ka, tuoltapäinkö sen pahakkaat tulevat, sanoi Timo. Samassa valtion
herrakin nuotion takaa kimposi pystyyn ja ihastuneena sanoi:

-- Ja sieltähän te tulette kuin tulettekin kaikki terveinä ja iloisina,
kuten pitääkin.

Miehet riisuivat taakkansa ulommaksi nuotiosta ja tulivat nuotion
luokse, jonka toisella puolen oli kolme oksaista tunturikuusta, joitten
oksat olivat nuotion puolelta karsitut miehen korkeudelta. Siellä
kuusten juurella, pää kuuseen nojaten, puoliselällään rötkötti suuri
ruskeanuttuinen mies mustat, hankuroisiin yltävät saappaat jaloissa, ja
kellon vitjoissa oli senkin seitsemänlaisia hetaleita. Ne reklottivat
monitähtisinä kiiltäen tummien liivien rinnalla. Sitä kummaa otusta
miehet hieman katselivat senkintähden, että se heidän tullessaan ei
siitä hievahtanut edes sen vertaa, että olisi jotakin nähnyt, siinä
vain vätkötti. Hieman naurussa olevasta suuresta suusta näkyi ruskeat,
leveät kuin hevosen hampaat, ja työkirveellä tehdyltä näyttävän
tummanruskean nokan juurelta näkyä moljotti pari ruskeanharmaata
laiskaa silmää.

Sitä miehet katselivat kuin lehmä uutta konttia. Mutta valtion herra
katkaisi sen vaitiolon sanoen:

-- Nyt, miehet! Kumpi on ensimäinen, syöntikö vai nuotioitten teko?
Täällä tunturimaailmassa tuntuu olevan yö kylmä. Viime yönä oli meillä
työtä tuskaa tässä tarjetessa, vaikka nuotio paloi. Tähän ei sovita
kaikki yhdelle nuotiolle, ja uusi nuotio tähänkin täytyy tehdä.
Loppuvan tuo entinen näkyy, mutta onpa se vuorokauden kestänytkin.

-- Nuotiot ne ovat ensimäiset, kuului monen miehen suusta, ja kaikki
rupesivat kantamuksistaan päästelemään kirveitään.

Alempaa, noin sadan askeleen päästä, näkyi kuusikkometsää ja suuria
honkia. Sinne lähtivät nyt miehet kirveineen. Kohta rupesikin lätisevä
kaiku leviämään ilmaan ja hongat kipeästi räsähdellen kaatuivat maahan.
Kuusiryhmän keskelle tekivät miehet kaksi vankkaa nuotiota pääksekkäin
ja nuotioitten kumpaisellekin sivulle tehtiin kuusista ja kuusen
havuista noin neljän kyynärän etäälle nuotioista miehen korkuinen visu
seinä, jonka sivulle laitettiin näreitten lehvistä ja lehtioksista
pehmeät vuoteet. Sen tehtyään rupesivat miehet palavia tervassästyjä
tukkimaan nuotioiden rakoon, saadakseen ne syttymään.

Kuusikon keskeen ilmestyi nyt paksu savupatsas, joka kaaretellen
hiljalleen kallistui etelää kohti. Tämän nähtyään valtion herrakin tuli
nuotioitten luo, jossa miehet jo loikoivat, ikäänkuin nähdäkseen tuliko
tästä kalua. Timolta kyseltiin, mikä kumma elävä siellä nuotion sivulla
on. Timo ilmoitti, että se on valtion herra sekin, tuolta toiselta
puolen rajan. Tuli sekin pitkäsaappainen ja nauraa hörhötti kuin
hevosen varsa.

-- Tämmöinen se metsämiehen talo on ja olla pitää, alkoivat miehet
innoissaan kertoa nähtyään valtion herran. -- Tämmöisessä talossa sitä
tarkenee talvisenakin yönä. Katsokaas, kun tässä yhtämittainen
liekotteleva tuli tulee näin korkealta ylhäältäpäin maata vasten
lämmittämään ja tässä tämä visu seinä kuurtaa lämpöä, niin tarkenee
talviyönäkin ihan pöksyittä. Teillä oli viimeyönä kylmä, kun nuotio oli
alhaalla ihan maaperässä eikä ollut tätä seinää vastassa. Tuli veti
syrjästä tulevaa kylmää ilmaa teidän kauttanne tuleen, joten tulitte
olemaan katkeamattomassa viimassa.

-- Ei Timo tehnyt meille tämmöistä.

-- Minä en jaksanut, sanoi Timo hieman ärtyisesti ja kellahti
selkäpiilleen nuotion havuvuoteelle varsin näyttääkseen, että hän ei
enää välitä mistään mitään.

Aaro otti pienellä lastulla nuotiosta tulta piippuunsa ja sanoi:

-- Entäs pitääkö sitä nyt lähteä teille sinne tekemään tämmöinen
yömaja?

-- Kyllä, jos tässä ei tilaa liene minulle asti.

-- Kyllä tässä on tilaa vaikka viidellekymmenelle miehelle, sanoi Aaro.

-- Sopuhan se sijaa antaa, jos muuten rupeaa vähäksi käymään, kuului
joukosta mukauttava sana.

-- No, mitäpä siinä sitten muuta kuin tavarat tänne lähemmäksi ja
rymähdetään yhdeksi taloksi, sanoi valtion herra ja lähti noutamaan
käsilaukkuaan ja pieniä kapineitaan. Sekin toinen lähti jäykin askelin
astua väntsimään mukaan, ja raskaat kellonvitjat hilisten rötkyilivät
vyötäisten alapuolella.

Sinne jälkeen lähtivät kaikki miehet ja näyttivät ikäänkuin siitä
olevan iloissaan, että heidän joukossaan on niin ilvatun näköinen
olento kuin se toinen valtion herra. Kun miehet olivat Timolta
kuulleet, että se on aivan ummikko, eikä taida meidän kieltämme yhtään
sanaa, niin he jäljessä kävellessään ilvehtivät siitä yhtä ja toista.
Joku sanoi sitä kelpaamattomaksi ratapölkyksi, toinen mainioksi
hamppulion painoksi, kolmas kaivonvintin perän painoksi. Sanoipa joku
tahtovansa koko värkistä vain kellonvitjat; ne kun panisi talvella
ajoporon kaulaan, niin kenenkään muun poroilla ei olisi sellaista
kaulakoristetta.

Kaikki tavarat tuotiin nyt nuotioitten luo, ja kun valtion herrat
olivat valinneet paikkansa, niin joka mies otti palaset eväitään ja
asettui syömään nojaten havuseinustaa vasten. Toiset ottivat hatut
päästään, toiset taas söivät hattupäisinä. Hattu päässä syövät eivät
olleet tietävinään mitään, vaikka toiset olivat avopäin, eivätkä
avopäin syöjät olleet tietävinään mitään lakkipäisistä, hyvässä
ystävyydessä rupattelivat vain keskenään hyvällä ruokahalulla,
leikkasivat leipää ja lihaa ja suut pulluilivat täysinä. Mutta ei ollut
vielä syöty puolisyöntiinkään, kun Aaro sanoi melkein komentavalla
äänellä:

-- Syökää miehet siihen katsoen, että vettä ette saa ennenkuin tuolla
tunturin takana, vasta kun on kuljettu rajaa myöten enemmän kuin puoli
peninkulmaa. Siellä on sitten vettä, ihan hölisevä puro tulee vuoren
alta. Ja se ei iljetä, se on kirkasta kuin ilmeinen hopea.

Sen kuultuaan heitti joka mies syöntinsä ja joku heistä sanoi kaikkien
puolesta:

-- Hyvä, Aaro, kun sen sanoit! Kuollaksemme olisimme syöneet, niin
tuntui ruoka makealta. Nyt täytyy elää sydänrasvoillamme sinne
vesipaikalle asti. Mutta sitten me keitämme ja syömme ja syömme ja
keitämme ja elämme kuin herrain hevoset laihossa.

Muutamat joukossa murisivat, kun ei nyt menty sinne asti. Olisihan
sieltä pitäen voitu raja käydä noutamassa jäljestäpäin sinne. Mutta
Aaro puolusteli itseään sillä, että kun sinne on lähes peninkulma
matkaa, ei hän uskaltanut enää esittääkään. -- »Mutta jos teitä
haluttaa, niin lähdetään vain, kyllä sinne osataan», lisäsi hän.

Muutamat miehet sanoivat aivan innoissaan: »Lähdetään vain, ei muuta
kuin saapas laulamaan.» Mutta toiset vastustivat lähtöä, kun tähän
jäisi valmiiksi laitettu yöpaikka. Valtion herrakin sanoi:

-- Ollaan tässä nyt yösydän. Aamusella ennen auringon nousua kohoamme
tunturin lakeen, lyömme rajan ja sitten lähdemme hyvä toivo povissamme,
kuin rahtihevosella ruokataloon päin kulkiessaan.

Niinpä jäätiin siihen yöksi. Yksi ja toinen alkoi painua havuiselle
vuoteelleen, nuttunsa lievettä vetäen korvilleen, jotteivät uilottavat
sääsket tulisi puremaan kaulaa tai kasvoja ja siten häiritsemään unta.

Sanottuaan toisilleen jonkun sanan valtion herratkin seurasivat miesten
esimerkkiä, ja tuokion kuluttua ei koko joukosta kuulunut muuta kuin
sieltä täältä joku jyrisevä kuorsaus ja lieskottelevasta nuotiosta
silloin tällöin pieniä ripsauksia, jolloin lennähti pieni palava kipinä
syrjään, sammuen kuitenkin siihen.



Kuudes luku.


Huomisen päivän aurinko oli jo yli tunturin laen paistamassa, kun Aaro
heräsi ja varovasti nousi istualleen ja katseli, näkyisikö ketään
valveella aloittaakseen puhetta, jotta sen kuultuaan alkaisi yksi ja
toinenkin valveutua. Mutta kun jokainen reuotti hervotonna ja elämästä
tietämätönnä, niin Aaro kallistui entiselle paikalleen.

Aaroa ei kuitenkaan enää nukuttanut. Ajatukset askartelivat siinä
vuoren alta tulevassa kirkkaassa purossa ja milloin siellä ollaan.
Vähin hän katsoi kelloaan ja itsekseen hymähteli illalliselle miehisten
miesten päätökselle, että aamulla ennen auringon nousua jo lähdetään.

Viimein, kun kello kävi jo kahdeksatta, Aaro pukkasi vieressään olevaa
miestä kylkeen ja sanoi:

-- Ala nousta henkesi lähtöä katsomaan.

Mies hyppäsi ihan kimpoamalla istualleen ja tirkisti nuotion yli
kuusten lomasta paistavaa aurinkoa ja sanoi:

-- Voi saksan saakeli ja tuohitöppöset, kun tuolla on jo tuo
valonheittäjä!

Yksi ja toinen rupesi samalla valveutumaan, mutta valtion herrat
nukkuivat yhä makeaa unta, jonka nuotion yli paistava aurinko teki
vieläkin makeammaksi. Mutta kun kaikki miehet alkoivat konkoa ylös ja
pitkään haukotella lojautella, niin kuului se valtion herrain korviin
kaukaisen huudon tavoin.

Silloin valveutui Helsingin herra ja silmät harreillaan alkoi välhyillä
ympärilleen, tirkistellä aurinkoa ja kummastellen sanoi:

-- Tuolla astiko aurinko? Mutta kylläpä totta tosiaan tässä oli makeaa
unta, jo tulikin kuitatuksi kolmen yön univelka.

-- Mutta kuurassa onkin partanne, sanoi Aaro nauraen.

-- Elä hiidessä!

-- Katsokaa vaan kuvastimeen, niin näette.

Herra otti taskustaan pienen kuvastimen, johon katsottuaan näki
partansa ja tukkansa valkeassa kuurassa. Hän sukaisi kädellään
partaansa ja tukkaansa ja virkkoi:

-- Huh, mitä tämä on?

Miehet nauroivat mutta Aaro sanoi: -- Aamun tuuli hieman kallisti
nuotion savua teitä kohti. Siitä savusta on laskeutunut valkeita
hipeniä. Ei ne sen ihmeellisempää ainetta ole.

-- No, jopa tässä oli hyvä nukkua, vakuutteli valtion herra yhä. Minäpä
laitan Helsingin Esplanaadille uudenvuoden yöksi tällaisen laitoksen ja
kutsun kaikki Helsingin suurimmat herrat sinne yöksi, niin eivät
herääkään kahdentoista lyötyä uutta lukua kirjoittamaan, kun tällä on
tuollainen taikavoima nukuttamiseen. Ja nuotio siinä vain yhä palaa
liekuttelee. On se mainio keksintö tuo tuommoinen tuli, joka ei
tarvitse kokkia eikä kohentajaa, vaan palaa ja palaa yhtämittaisesti
saman suuruisena.

-- Se onkin laiskanpojan valkea vanhalta nimeltään, sanoi Aaro. --
Kerran oli ollut enemmän kuin puolitusinaa veljeksiä, yhden äidin
lapsia. Niistä oli yksi sattunut olemaan niin taatusti laiska, että se
ei koskaan ollut yhteiseen tuleen tuonut puuta. Kerran sitten olivat
toiset veljet sanoneet: »Mene sinä hyvin kauas tulesta, jotta osaat
tuoda puuta tuleen». Poika oli lähtenyt kirveineen metsään ja tehnyt
sinne tämmöisen tulen. Kun toiset veljet olivat aamulla nähneet puitten
välistä kitkahtelevan sinistä savua, olivat he menneet katsomaan miten
siellä jaksetaan, mutta siellä oli poika vain hiki päässä pöksyittä
maata sojottanut. Siitä sai nimensä laiskanpojan valkea.

-- Se onkin toden teolla laiskan valkea, sanoi valtion herra nousten
samassa seisoalleen ja jatkoi, kun näki, että kaikki miehet olivat jo
kengässä ja lähtöön valmiina: -- Nyt miehet tehkää noin sylenpituisia
keppejä, latvapäät valkoisiksi kuorittuja, viisi kappaletta mieheen.
Tunturi näkyy olevan paljas, sieltä emme saa keppejä, ja kepeittä emme
osaa minnekään.

Miehet eivät odottaneet toista käskyä, vaan katosivat tiheikköön, ja
tuokion perästä alkoi sieltä yksi ja toinen mies palata, viisi keppiä
olallaan. Kohta olivat kaikki tulleet ja heittäneet keppinsä maahan.
Nyt miehet saivat määräyksen ottaa kaikki tavarat ja kepit mukaan. Kun
kaikki saivat tavarataakat sidotuiksi selkäänsä ja kepit olalleen,
lähti valtion herra kävelemään tunturia kohti. Matka nousi joka
askeleella. Samalla rupesi vähenemään metsä ja maan pinta
koveni. Viimein ei ollut metsää, näkyi vain polvenkorkuisia
vaivaiskoivupensaita, mutta kohta loppuivat nekin, ja maassa oli vain
tuuman pituista harmaata jäkälää, kunnes sekin katosi: jaloissa oli nyt
vain helisevä kallio, jonka kolopaikoissa hiekkaa ja soraa. Mutta yhä
vain nousemistaan nousi ja rupesi tuntumaan siltä, että nyt ollaan
ilmassa eikä maassa. Edessä kävelevät ihmisetkin näyttivät pienemmiltä
kuin tavalliset ihmiset. Kerta kerralta rupesi eteen leviämään ääretön
avaruus, jossa pitempien ja lyhempien välimatkojen erottamina kohosi
ilmaan erimuotoisia lumesta kirjavia tunturinhuippuja ja -kärkiä, vain
valkoiset poutapilvet niitten tasalla ajelehtien. Viimein näkyi edessä
ruhjoutuneelta uuninrauniolta näyttävä kiviröykkiö. Sen luo nyt valtion
herrat seisahtuivat, siihen pudottivat seipäänsä olaltaan miehetkin ja
taakkoineen istuivat maahan pyyhkimään hikeä kasvoistaan ja kaulastaan.
Mutta heti katosi hiki, kun kylmä, ilkeältä tuntuva kiinteä viima
myötäänsä hiveli kasvoja ja hengityskin tuntui oudon keveältä.

Sen kiviröykkiön korkeimman kiven harjalle asetti nyt valtion herra
taulunsa ja kiikarinsa, ja kun Aaro tiesi, että tuolta taivaanrannalta
näkyvät pohjoiseen päin kaatuvalta näyttävän tunturin korkeimpaan
huippuun asetetut rajamerkit, niin sinne suuntasi nyt herra kiikarinsa
ja tarkasteli, näkyisikö mitään erityistä merkkipaikkaa. Mutta kun sitä
ei näkynyt, käski hän Aaroa ottamaan kolme keppiä käteensä ja menemään
tuonne noin sadan sylen päähän asettamaan tukevasti pystyyn ensimäisen
kepin siihen paikkaan, johon hän viittaa.

Aaro käveli nyt arviolta sata syltä ja asettui katsomaan, mihin herra
viittaa kepin pantavaksi.

Aaro riiputti nyt keppiä näppiensä välissä ja liikutteli sitä puoleen
ja toiseen sen mukaan kuin herra käsillään viittoi, ja kun herra
kädellään hujautti maata vasten ja kuului huuto »kiinni», pudotti Aaro
keppinsä maahan ja iski sitä siihen sijautumaan. Mutta kun maa oli
kova, ei puinen keppi siihen uponnut. Aaro kynsi maasta kiven liuskoja
ja niillä kuurtasi keppinsä pystyyn. Nyt sai Aaro palata viidenkymmenen
askeleen verran takaisin, minne pystytettiin toinen keppi. Kolmas
pystytettiin aivan kiviröykkiön lähelle. Nyt valtion herra lähti
kiikareineen kepittämään linjaa edelleen ja miehet saivat ottaa tavarat
mukaansa ja lähteä linjan osoittamaan suuntaan menemään, kunnes siellä
metsä vastaa. Sitten täytyy yksien miesten taivaltelemalla kuljettaa
tavaroita sitä mukaa kuin toiset saavat linjaa auki.

Mikko, joka oli ollut paljon maanmittarien apuna linjojakin
kepittämässä, jättäytyi kiviröykkiön luo viimeiseksi lähtijäksi ja
salaa tarkasteli, miltä lähtö näyttää. Hän huomasikin, etteivät kepit
seiso puhtaasti yhtenä keppinä.

Silmänkantaman päässä näkyi tavattoman suuri kaksihaarainen
aarniohonka, jonka toisen haaran latva oli kuiva. Se sattui juuri kuin
laitettu keskelle sitä silmän tietä, joka vei kalttopäisen tunturin
korkeimpaan kärkeen. Nyt Mikko näki, että jokainen uusi rajalle
ilmestyvä keppi kallistaa linjaa vasempaan ja että viimeinen keppi
osoittaa linjaa jo tunturin sivulle.

Mikko ei kuitenkaan aikonut virkkaa mitään ennenkuin sen hongan
kohdalla. Hän otti taakkansa ja kirveensä ja lähti mukaan jouduttamaan
asiaa, jotta päästään vesipaikalle keittämään ja syömään.

       *       *       *       *       *       *

Aurinko oli jo jättänyt puolenpäivän piirunsa, kun vasta päästiin
toivotulle, vuoren alta tulevalle purolle. Jok'ikinen mies joi nyt
ensityökseen ihan mahoissaan hölkkämään asti vettä, ennenkuin rupesi
tulien tekoon ja kattiloitaan laittamaan tulelle. Joi valtion herrakin
monta lipillistä, väliin ähki, kun vesi oli kylmää, ja joi. Viimein
heitti lippinsä maahan ja sanoi:

-- Veden puutteeseen tuntuisi ihminen ennemmin kuolevan kuin ruuan
puutteeseen. Kaksi vuorokautta olemme Timon kanssa olleet vedettä, ja
tuska tuntuikin olevan lähellä, kieli rupesi kuivumaan suulakeen ja
rintaa poltti kuolettava kuivuus.

Toinenkin valtion herra eri paikassaan juomalasin kokoisella,
hopeanvärisellä motilla ammensi vettä suuhunsa ja väliin aina ähkäisi,
kun se oli kylmää, mutta kauan kestikin tuo tahti, vuoroon ähkäiseminen
ja vesimotin kaataminen. Vihdoin vääntäytyi mies seisoalleen, puistalti
koko ruumistaan kuin vesiämpärin juonut hevonen, tuli sitten Helsingin
herran luo ja omalla kielellään sanoi jotakin.

Helsingin herra sanoi miehille: -- Tekaiskaa tuli tällekin kaverille,
hän kuuluisi keittävän teetä.

Mikko hyppäsi ennenkuin muut kerkisivät, koppoi kirveensä, rotasi
pienen honkasorvan maahan, pilkkoi sen sästyiksi, otti omasta tulestaan
kaksi palavaa honkakekälettä, asetti ne kannon juureen, niitten päälle
asetteli ne pilkkeet ja viittasi kädellään siihen vieraaseen herraan ja
toisella kädellään valkeaa savua tupruavaan tuleen. Se älysikin sen,
toi tavarakorinsa tulen luo, korinsa pohjalta kaivoi kirkkaan
messinkisen keittiönsä, haki ojasta vettä täyteen ja rupesi keittämään
kuin mies. Ja kun vesi oli tarpeeksi kiehunut, pani siihen teetä, minkä
tehtyään asetti korinsa kannelle kaksi noin kahden juomalasin vetoista
kirkasta teelasia, täytti ne ruskealla teellä ja kutsui Helsingin
herran vieraakseen. Helsingin herra tottelikin pyyntöä, ja kohta siitä
sakista rupesi kuulumaan iloinen naurunsekainen puheenläiskytys, jota
kuulosti kestävän aivan loppumattomiin.

Kaikilla miehillä oli keitot keitetty. He asettuivat nyt syömään.

-- Nyt täytyy syödä, kuten amerikkalaisen kasakan, aamiainen,
päivällinen ja iltainen samalla kertaa, sanoi Aaro. -- Nyt emme syö
ennenkuin on kuljettu yksi noin suden hännällä mitattu peninkulma.
Silloin tulee eteen joki, jossa on lohia, oikeita Valkeanmeren lohia,
ei kuitenkaan suurimpia. Suuria harreja saamme myös keittää.

-- Lohia, Valkeanmeren lohia! huudahti valtion herra. -- Jos niitä
saamme käsiimme, niin niitä keitämme.

-- Käsiimme kyllä saamme. Minulla ovat uistimet ja perhosonget mukana,
sanoi Aaro varmasti.

-- Mutta parasta lienee, sanoi valtion herra, että Aaro lähtee niitä jo
etukäteen pyytämään ja pyytää niitä niin ison läjän, että riittää
meille joka miehelle.

-- Ei tarvitse vielä lähteä, sanoi Aaro. -- Kyllä niitä saa sinä
aikana, kun toiset tekevät tulia.

-- Satua tuo lienee.

-- Ei ole satua, vakuutti Aaro. -- Siellä on kaloja paljon, eikä
yksikään ole nähnyt pettymystä. Kun sen eteen viskataan jokin kirkas
esine, niin se tokaisee kiinni. Se vetäistään maalle, uistin viskataan
uudelleen, nyt tokaisee toinen uhemmin kerjetäkseen ennen muita. Sama
temppu suoritetaan niin monta kertaa kuin tarvis vaatii.

-- Mutta sinne, juuri sen joen partaalle, minä laitan kesähuvilani,
sanoi valtion herra innoissaan.

-- No siellä ei ole puutetta puusta eikä kalasta, eikä naapurit
häiritse rauhaa, sanoi Aaro, mutta sanoista kuului hieno epäilys.

-- Rauhaa sitä kesällä juuri etsiikin, sanoi herra. -- Kun on talven
suuren kaupungin hyörinässä ja pyörinässä, niin sitä kesän tullen
rupeaa kaipaamaan rauhaa ja lepoa.

-- No sitä on täällä, ja vielä lohia, joita ei monen rauhan majan
seinävieressä loiskahtelekaan, sanoi Aaro varmasti.

-- Se lohijuttu minusta kuitenkin tuntuu sadulta, kunnes sen näen,
sanoi valtion herra ja nousi lähtevän näköisenä.

Kaikki miehet olivatkin jo syöneet, käyneet juomassa ja poltelleet
piippunsakin. Kirvesmiehet lähtivät käskyä odottamatta kirveineen rajan
päähän, ja tavaroitten kantajat rupesivat kokoilemaan neuvoja ja
viemään ensimäisiä kantamuksiaan jonkun matkaa eteenpäin.

Linjalta rupesikin kuulumaan entistä hurjempi kirveitten lätinä ja
yhtämittainen puitten kaatumisen ryske. Nopeasti kuin tuuli eteni
linjan pää. Mutta ilta oli jo aivan lähellä, kun vasta päästiin sen
Mikon merkkihongan kohdalle. Silloin linja oli jo lähes sata askelta
syrjässä. Nyt Mikko meni herran luokse, joka oli juuri keppiä lyömässä
maahan ja kiikarinsa avulla tähysti sitä suoraan, ja sanoi hiukan
arastellen: -- Hyvä herra! Saisinko minä sanoa, että tämä linja ei mene
siihen paikkaan, mihin te tarkoitatte.

-- Mistä tiedät, kivahti herra hieman ärtyisästi.

-- Tiedän ja olen varma tiedoistani. Tuon suuren hongan tuossa täytyy
tulla ihan keskeltä linjalle, jos mieli mennä oikein.

-- Onko se nyt totta?

-- On se totta, uskokaa jos tahdotte, sanoi Mikko varmasti. -- Mutta
mielestäni on teidän liian myöhä tulla uskomaan vasta sitten, kun on
päästy perille, vaikka meille se kyllä on yhden tekevä. Kuitenkin
tuntuisi kovin nololta yhtä erämaataivalta vahlata edestakaisin, ja
senvuoksi sanon, että voitte aikanaan oikaista jos tahdotte.

Herra punalteli päätään, korvanjuuret punastuivat. Viimein hän sanoi:

-- Pitääköhän minun uskoa? Olen niin huolellisesti kepittänyt.

-- No, ette kadu kauppojanne jos uskotte, vastasi Mikko varmalla
painolla.

-- No sen varmempi se on, sanoi herra. -- Lähdetään me yhdessä
katsomaan. Tunturin lakeen, lähtökohtaan, jos näkyy tämä linjan aukko,
silloin todellakin näkee, meneekö se oikeaan, ja voi ojentaa jos ei
mene.

-- Mekö kahden lähtisimme, ja toisetko jäisivät tänne hakkaamaan? kysyi
Mikko tyynesti.

-- Niin.

-- Mutta nythän tavoittaa yö. Ennenkuin olemme tunturin laessa ja jos
vielä tulee linjan uudestihakkaus, niin mitä silloin meillä kahdella
siellä valmistuu?

-- Sitä en vieläkään usko, että linja olisi uudestaan hakattava, sanoi
herra päätään punaltaen. -- Vähäisen lengon voimme muutenkin
oikaista. Mutta kun ei ole tiedossamme sellaista vesipaikkaa kuin
päivällispaikassamme oli, niin palattaneen sinne yöksi. Aamulla päivän
valjettua voimme käydä tunturin laessa tarkastamassa.

-- Se päätös minusta on oikein.

-- No, mitäpä siinä! Aurinko näkyy todellakin painuvan mailleen. Ilta
se tulee, kun aletaan lähteä yöpaikkoja laittamaan. Saat sanoa
miehille, että neuvot mukaan ja päivällispaikalle yöksi. Sen sanottuaan
herrat venäjänkieltä harvasteeseen läiskäytellen lähtivät kuin
metsittyneet sonnit paksusammalista rämettä jälekkäin kävellä
vöhlistämään tunturille päin. Ja kohta linjanaukon perältäkin lakkasi
kirveitten lätinä ja puitten kaatumisen räiske kuulumasta. Yksi ja
toinen taakkaselkäinen mies ilmestyi rajalle matkaten tunturia kohti.

Huomenaamuna aurinko paistoi tunturien lakiin ja punertavana valona
laskeutui alankoihinkin, kun miehet nousivat ja rupesivat keittämään
aamukahviaan. Timo se sai keittää valtion herran kahvista ja siitä sai
itsekin. Toinen herra keitti teetä omaan laskuunsa omilla neuvoillaan.
Kun sitten kaikki miehet olivat kahvinsa juoneet, saivat he heittää
neuvonsa siihen ja varmuuden vuoksi lähteä kaikki tunturille. Mikko
kiirehti sinne ennen muita juuri kuin saadakseen saaliin ennenkuin muut
kerkiävät. Ja salattu ilo loisti nyt Mikon kasvoista, kun hän toisten
tullessa seisoi kiviröykkiön takana katsellen aamuauringon valaisemia
lumenkirjavia tuntureita, jotka ulottivat raskaan näköisen hämäräisen
varjonsa kauas alangoille.

Tuli herrakin siihen kiviröykkiön taa ja tarkasti linjaansa, tarkasti
kiikarillaankin. Väliin punalteli päätään ja ähki kuin kylmää vettä
juodessa ja taas tarkasti linjan päätä ja kalttopäistä tunturia taivaan
rannalla. -- Minäpä en osaa itselleni selittää, miten se noin meni,
sanoi hän viimein hyvin kärsimättömänä. -- Olen minä tuhansia linjoja
lyönyt, mutta en ennen noin hullusti. Se näkyy pitävän lyödä uudestaan,
ei sitä matkalla saa ohjatuksi.

Sen sanottuaan hän alkoi asetella tauluaan korkeimman kiven harjalle.

Mikko tuli nyt siihen ja sanoi pyytävästi: -- Olen ollut paljon
maanmittarien kanssa, kepittänyt niille linjoja ja lyönyt uloskin. Enkö
saisi nyt koettaa tätä linjaa panna alkuun? Te katsoisitte valmista.

-- Aivan mielellään, sanoi valtion herra, ja toinen suupuoli nauroi.

Mikko otti nyt kolme suorinta keppiä, veisti niitten latvat hienoiksi
suoriksi puikoiksi ja asetti ne korkeimmalle tunturin laelle
vaakasuorasti ja yhteen linjaan pystyyn, niin että niitten hienot
latvat halkaisivat kalttopäisen tunturin korkeimman huipun, ja lähti
nyt yhtä hienolatvaisilla kepeillä kepittämään edelleen, sanoen valtion
herralle:

-- Pyytäisin teitä viipymään täällä siksi, että linja rupeaa tuolta
tunturin juurelta selvältä tänne näkymään. Vielä parempi jos
katsoisitte, kunnes kerkiämme tuon hongan luokse. Silloin minäkin
tiedän, että olemme oikeassa ja jatkan pelkäämättä työtäni vaikka
kauemminkin viipyisitte.

-- Aivan mielelläni, sanoi valtion herra. -- Mutta meidän on mentävä
evästen luokse ja syötävä aamiainen. Sitten te lähdette viemään linjaa,
minä nousen tänne tarkastelemaan ja kun näen mitä tulee, niin tulen
aikojani myöten luoksenne ja tuon hyvän tai huonon tai keskinkertaisen
sanoman.

-- Viisain temppu, sanoi Mikko ja uudella innolla rupesi keppejään
laittamaan suoriksi ja kiirehtimään kepitystään metsän laitaan, jotta
miehet pääsisivät työhön. Miehet odottivatkin metsän reunassa. Ja
kun alkoi tunturin rinteeltä näkyä keppirivi, rupesivat miehet
vaivaiskoivupensaitten latvoja huiskimaan poikki ja sitä tehden, kun
maan aletessa puut suurenivat, rupesi kymmenen metrin levyinen aukko
painumaan tunturin juurelle. Ja kerta kerralta rupesi kirveitten läiske
kovenemaan. Alkoipa silloin tällöin kuulua räiskähteleviäkin puun
kaatumisia.

Miehillä oli oma kiireensä joutua lohijoelle. Purolle päästyään he
pureksivat kuivaa poronpaistia ja leipää ja voita, ja ken ensimäiseksi
pääsi syömästä ja sai juoneeksi tuota ihmeellistä vuoren vettä, työntyi
kirveineen linjalle. Samalla tavalla mies toisensa perästä alkoi sinne
vetäytyä, ja viimeksi nähtiin kantomiestenkin kohta korpirämeen
katveikkoa raskaine taakkoineen lähtevän kahlaamaan eteenpäin.

Kun herrat olivat nousseet tunturille eivätkä olleet äänen kuuluvissa,
huudahti Mikko iloisesti miehille:

-- Nyt lyödään kuin vierasta sikaa. Nyt tiedetään mihin mennään.

-- Kuka sen on sinulle sanonut? murahti Kankaan Väinö, johon Mikko oli
jo tukkijoella tutustunut. Heistä oli tullut hyvät ystävät, jotka aina
leikillä aikaa hauskensivat.

-- Jokainen keppi, jokaisen kepin kärki, tuo hieno piikki sen sanoo
minulle. Saat uskoa.

-- Mutta jos ei menisi, niin entä sitten? Sinulla jäisi suu auki
töllöttämään kuin telkän uuttu.

-- Sen täytyy mennä siihen paikkaan, mihin olen määrännyt. Mutta jos
haluat, niin lyödään kymmenen markan veto.

-- En raski sinulta köyhältä mieheltä ottaa sitä ainoata rahan tilkkua.

-- No elä raski, tee tahtosi, mutta kyllähän sen kymmenmarkkasen sinä
kalttopään niskassa minulle päin suorittaisit.

-- Elä usko itsekään.

-- Uskon ja toivon ja rakastan.

-- Rakastat? Niitäkö lohia siellä vastaan tulevassa lohijoessa?

-- Elä puhu mitään lohista, vesi lorahtelee jo kielen selkään.

-- Minulla tuntuu jo sydänalassa rakkaus lohiin. Sydän pamppailee
sulasta rakkaudesta hänen puoleensa. Ah! Milloinkahan saan nähdä hänen
kasvonsa armaat.

Puhetta jatkui ja hartian voimasta loi Mikko keppejä maahan. Nyt oli
tultu sen Mikon merkkihongan luo ja kepitys ampui hongan kylkeen eikä
keskelle. Mikko tarkasteli nyt, seisooko honka sen verran kallellaan,
että latva tulisi kepityksen kohdalle, mutta honka seisoi suoraan
pystyssä. Nyt Mikko tiesi, että oli menty sen verran syrjään oikeasta.
Kun honka oli kaadettu, pisti Mikko keppinsä kannon sydänonteloon
keskelle kantoa ja löi toisen keppinsä niin, että kolmanneksi kepiksi
tuli tunturin laesta vielä silmään näkyvänä muhkurana häämöttävä
lähtökohta. Silloin Mikko innoissaan huudahti:

-- Lyön vaikka sadan markan vedon, että linja menee juuri kuin neulan
silmään oikeaan.

-- Hm. Kukapa sinulta miesparalta sitten raskisi sitä olematonta
satamarkkasta ottaa, murahti Väinö ja löi kirveellään tavallista
vihaisemmin linjan kohdalla seisovaan honkaan.

Kohta rupesi rajalla häämöttämään pari likenevää ja puoleen ja toiseen
turvelehtavaa liikkujaa, jotka aina ja aina lähemmäksi tullen rupesivat
näyttämään miehiltä. Mikko arvasi tulijat valtion herroiksi. Hän jäi
kannon päähän istumaan ja odotellessaan aikansa kuluksi veisteli
keppiään suoraksi.

Näkösen päästä jo Suomen herra huusi:

-- Hyvästi menee, hyvästi menee. -- Toinen herra pölisi innoissaan ja
kovalla äänellä, huitoi käsillään, pölisi ja pölisi, niin että korvat
heiluivat.

Mikon luo tultuaan herrat istuivat kaadetun puun rungolle ja
nenäliinoillaan pyyhkivät ihan norosiinsa juoksevaa hikeä kasvoistaan
ja kaulastaan. Sitten huoahdettuaan Suomen herra sanoi:

-- Olen ajatellut ruveta Aaroa opettamaan kepittämään ja muutenkin
johtamaan työtä, mutta nyt sen saat sinä. En voi jättää ruokatarpeitten
hankintaa tänne päin vaivaloiseen erämaahan yksistään miesten toimeksi.
Täytyy itseni olla mukana ja sitten aina kun tulen ruokatarpeita
tuomaan, tarkastan rajan. Lähtisin juuri nyt muutamien miesten kanssa
ruokavarain hankintaan, mutta kun Aaro ja Timo tietävät olevan edessä
-- ei hyvin kaukana liene enää -- joen, jossa on lohia, niin tahdon sen
nähdä, saako siitä yhtään pataansa. Se olisi herkkua täällä erämaassa.

-- Miehet aikovat juuri lyödä rajan syömättä sinne asti ja sentähdenhän
ne ovat tuolla aukon perällä noin hurjina. Metsä kaatuu kuin
taikavoimalla, sanoi Mikko. -- Äsken kuuluivat Aaro ja Timo arvelevan,
että ei pitäisi olla joelle kuin korkeintaan parisen kilometriä.

-- Ohoh. Se ei kestä kauan, sanoi herra, otti kiikarinsa tupesta ja
sillä kiikaroi pitkin linjaa tunturiin asti, missä valkeaksi veistetyt
kepit näkyivät kuin suoraksi vedetty valkea lanka. Mutta nyt rupesi maa
alenemaan, tunturi peittyi maasärkänteen suojaan. Ei ollut mitään
kaukamerkkiä, vain muutamat lähimmät kepit olivat apuna. Työ vaati nyt
Mikolta suurta tarkkuutta. Hän veisteli keppinsä pitkin pituuttaan
suoriksi ja joustavasti hienoneviksi tyvestä latvaan, löi ne sitten
vaakasuoraan maahan ja latvahipukan asetti keskeltä halkaisemaan
jäljelle päin jääneitä keppejä.

Maa aleni alenemistaan ja sitä mukaa yleni metsä. Alkoi olla
aarniohonkia, kuivia ja tuoreita, ja oikein keltakaarnaisia,
tuhatvuotisia kuusia ja visatyvisiä, naavakkaita koivuja, mutta niiden
oli nyt kaaduttava, ja kymmenen metrin levyinen aukko tunkeutui askel
askeleelta metsään. Metsän takaa rupesi kuulumaan hienoa yhtämittaista
tuhinaa, juuri kuin hieno tuuli tuhisi puissa. Mikko teroitti korviaan,
kuunteli ja kuunteli. Viimein hän kysyi toisilta:

-- Mitä se merkitsee tuo juhina tuolla metsässä? Miehet seisahtuivat
kuulemaan ja Aaro sanoi heti:

-- Ai! Sen lohijoen koski! Joki meillä ei nyt ole kaukana. Luulin, että
tämä raja tulisi menemään tuon kosken tienoilta poikki, mutta sivulle
tuntuu koski jäävän. Kun joki kulkee noin vitaan, niin kyllä se vielä
raja menee jonkin kilometrin ennenkuin tapaa joen. Tässä pitäisi tulla
vielä oikein paksukuntaista harveikkorämettäkin ja sitten vasta
joenvarsimetsää. Tämä ei vielä ole jokikorpea, jos oikein muistan.

-- No, oli mitä oli, lyödään vaan, että tavoitetaan joki, sanoi
miesjoukossa joku, mihin toiset vastasivat: -- Lyödään, lyödään! --
Samassa rupesivat märät hartiat heilumaan ja ryhmittäin räiskähteli
metsää maahan. Kuten Aaro oli sanonut, rupesi metsä harvenemaan ja
pienenemään, ja raja työntyi melkein aukealle rämeelle, missä ruskea
sammal upotti miestä polveen asti. Pienet vaivaismännyt heiluivat siinä
sammalessa juuri kuin juuria ei olisikaan. Pitkin joen vartta kulkevan
parinsadan askeleen levyisen rämeen poikki meni nyt vitaan raja ja kun
tuli vastaan lepänsekainen kuusikko, niin samalla rupesi puitten
lomista näkymään monenlaisten kukkien kirjavoima, korkea heinikko ja
sen yli näkyi kirkasvetinen joen uoma, jossa kosken synnyttämät valkeat
vaahtipallot pyörivät ja pyörteilivät sikäli kuin vesi kumpuili sinne
tänne.

Nyt saatiin rajalinja jokeen asti auki, mutta kun tunturilla
parhaillaan lumi suli ja sen takia vesi oli joessa niin korkealla, että
joenrantametsä oli vedessä, ja kun toisella puolen jokea nähtiin viiden
askeleen päässä joesta olevan kuiva maa, niin täytyi vielä ruveta
lautan tekoon, jotta pääsisi joen poikki, kun pitkäkään puu ei yltänyt
portaaksi. Miehet rupesivat joenrantametsästä hakkaamaan kuivia kuusia
ja kuivia honkia, ja toiset rupesivat vääntämään vitsoja. Heti oli nyt
vitsoilla nidottu viisipölkkyinen, noin neljän sylen pituinen lautta
valmis. Mutta täytyi vielä hankkia viiden sylen pituiset sauvoimet,
joilla voitiin joen pohjasta pitäen sauvoa lauttaa poikki joen. Jos
olisi melomalla lähdetty, olisi virta vienyt lautan noin viidenkymmenen
askeleen päässä olevaan koskeen.

Kahdella kerralla saatiin miehet kaikkine tavaroineen yli, ja nyt
oltiin kuivajuuristen aarniokuusten juurella, jotka tänä tyynenä
kesäpäivänä seisoivat totisina ja oksainsa lehvien pisimpiin kärkiin
odottivat pieniä vaalean vihreitä kesän lahjoja ja latvoihinsa pieniä
mansikan kokoisia tummanpunaisia nupukoita.

Kaikilla miehillä tuntui povessa pettymys lohien suhteen. Kenenkä lohet
viihtyisivät tuollaisessa aarniometsän pimittämässä jääkylmässä joessa?
Sitäpaitsi koski tuolla, koski täällä. Aaro yksin uskoi lohiin. Poikki
joen päästyään hän suoraa päätä juoksi rinteellä seisovaan hienoon
männikköön, toi sieltä noin neljän sylen pituisen notkean virven, jonka
latvaan sitoi kirkkaan uistimensa jättäen vain kolmisen sylen verran
lankaa virven ja uistimen välille, viskasi nyt uistimensa veteen ja
virvellään ulotti sen keskemmä jokea ja hiljalleen rantaa käyden
ylösvirtaan kuljetti uistinta keskusjoella. Mutta hän ei päässyt
kymmentä askelta, kun lohi tömähti uistimeen niin että vesi pärskähti
korkealle ilmaan ja alkoi täysillä voimillaan riidellä uistinta
mukaansa. Mutta Aaro tanakkana seisoen rannalla hallitsi notkeaa
virpeään, kunnes lohi hieman rauhoittui. Silloin Aaro kiireimmiten
lappoi virpensä maalle, otti nuorasta ja nopeasti sen lapettuaan,
kunnes oli vain kyynärän verta kalan ja käsien väliä, nykäisi hartian
voimasta, ennen kuin lohi kerkisi mitään ajatella, ja kiljahti:

-- Tuossa on yksi, sanoi suutari lauantaina.

Noin kymmenen kilon painoinen, hopealta välkkävä lohi lensi maalle niin
että kenttä jymähti. Kaikki miehet katsoivat henkeään pidättäen tätä
leikkiä, ja kun lohi loiskahti maalle, niin kaikkien suista samassa
silmänräpäyksessä pääsi huudahtava ihastuksen nauru. Venäjän herra
rupesi ihan suuntäydeltä nauramaan ja pölisi innoissaan. Väinö hyppäsi
samassa kentällä telmivän lohen kimppuun, jonka suussa uistin helisi.
Aaro ei kyennyt muuta tekemään kuin pitelemään langasta, jottei kala
pääsisi jokeen viettävältä maalta takaisin veteen. Mutta kun Väinö
kirveskulilla jämäytti niskaan, niin lohi jäi tärisemään paikolleen,
evät harreillaan. Väinö löi lohta niskaan Aaron päästellessä uistintaan
lohen suusta ja sanoi: -- Sinä meren neitonen, minun ihanaiseni, minun
sydämeni sytyke, tulit sinä kuitenkin, sinä minun kauan kaivattuni!
Kuinka ihana ja suloinen sinä oletkaan, minun armaani! Sinun pääsi on
niinkuin Karmeli. Sinun pääsi nahka niinkuin kuninkaan purppura,
poimuinen, kuten Korkiassa veisussa sanotaan.

Nyt Väinö heitti lohen siihen toisten ihailtavaksi, kiirehti metsään ja
toi sieltä laajan tuohilevyn. Mutta silloin jo miehet tappelivat
kentällä isommasta lohesta. Väinö ei siitä perustanut, tarttui vain
ensimäistä lohta kitusiin ja laskeutui tuohilevyineen ja lohineen joen
rantaan, missä halkaisi lohen selästä sekä mahasta ja paloitteli pataan
pantavaksi, viskaten sisälmykset ja kituset jokeen. Mutta heti kun ne
olivat joutuneet veteen, tömähti iso lohi niihin käsiksi, niin että
vesi pärskähti Väinön silmille. Sen nähtyään miehet ja Väinökin
sanoivat, että toisen lohen sisälmyksiä ei annetakaan raudatta; ne
kääritään uistimeen ja annetaan siinä. Sen miehet tekivätkin. Toisen
lohen sisälmykset käärittiin Aaron uistimeen, ja heti kun se joutui
veteen ja Aaro virvellään työnsi uistinta keskelle jokea, tömähti
entistä suurempi lohi uistimeen ja nieli vatsaansa asti. Kun uistin
saatiin kalan vatsasta, toimitti Aaro sen jokeen niine laitteineen ja
samassa veti ensimäiseksi saadun lohen kokoisen jässikän maalle.

Kun nyt oli neljä lohta maalla, sanoi Aaro: -- Miehet! Eiköhän tehtäisi
tulet ja maisteltaisi näitä? Kyllä niitä sitten tarpeen mukaan saadaan
lisää.

Miehet taipuivat siihen hommaan mielellään, ja kohta näkyi seitsemän
kullanhohtavilla lohen kappaleilla täytettyä kattilaa kiehumassa, eikä
puhuttu mistään muusta kuin lohista. Aaro tiesi kertoa oikein niitten
tarinan, miten niitä kesän tullen Valkeastamerestä nousee tänne
suunnattomat määrät. Tultuaan ne hävittävät kaikki pienet kalat ja
sammakotkin. Ne ovat niin tavattoman nälkäisiä, että ne nielevät vaikka
kirveen. Ja kun niitä ei koskaan pyydetä, niin ne eivät pettämisestä
tiedä mitään. Lohia eivät täällä pyydä lappalaisetkaan, ne pyytävät
vain siikoja, lohi on heidän mielestään liian rasvainen. Ja totta
onkin, ei sitä keitettyä lohta monesti syö vatsaansa täyteen, mutta
siikaa ja haukea ja harria syö kolmesti päivässä.

Mikolla ja Väinöllä oli yhteinen keitto. Kun se oli tullut kypsäksi,
sanoi Mikko: -- Malttaa köyhäkin keittää, mutta ei jäähdyttää. Sen
sanottuaan hän leipineen istui kattilan viereen. Siihen istui Väinökin,
nosti nyt kattilasta lohenpalasen tuohilevylle jäähtymään ja sanoi
naama vakavana: -- Sinä minun ihanaiseni! Oi kuinka kaunis ja suloinen
sinä olet! Sydämeni pohjasta sinua suutelen ja sylini syvimpään
syvyyteen kätken.

Väinön käsiä rupesi nyt vetämään lohen kämpäleeseen.

Pian pulluilivat kaikkien suut samassa toimessa niin hartaasti, ettei
mitään puhelua joukosta kuulunut. Väliin sentään Venäjän herra molautti
suurta kieltään ja nauraa hörhötti mielissään.

Aaro pääsi kaikkein ensimäiseksi syömästä, hyppäsi ylös ja sanoi:

-- Nyt on paras kalansyöntiaika, ei saa olla laiskana! Ne siinä kuuden
ja yhdeksän välillä ovat nälkäisimpiä.

Hän viskasi uistimensa veteen ja alkoi virvellään vedellä, mutta ei
kuulunut mitään. Aaro antoi virran viedä uistintansa uloskinpäin, mutta
menestys oli yhtä huono.

-- Minä pelkään, että ne kaipahtivat savuja ja tulia, sanoi Aaro
tuokion perästä, veti uistimensa maalle ja käveli rantaa myöten sadan
askeleen verran ylemmäksi. Kun hän viskasi sieltä uistimensa jokeen,
tarttui heti suurin kaikista lohista, joka oli viedä Aaron mukaansa
jokeen. Mies sai kuitenkin vieressään olevasta mättäästä kiinni. Ei
raukaissut toisiakaan miehiä. Sikäli kuin pääsivät syömästä siirtyivät
he Aaron onkimista katsomaan. Ja ennenkuin aurinko oli lakannut puitten
latvoihin paistamasta, oli joka miehellä oma lohi. Niitä kitusista
kantaen miehet tulivat tulille ja rupesivat tekemään yönuotioita.

Kun nuotiot oli tehty ja äskeisiä keiton tähteitä iltaisen nimellä
viimeistelty, asetuttiin yöteloille. Mutta Suomen herra otti puheeksi
kysymyksen, missä järjestyksessä ja miten tänne ruokavaroja saadaan.
Sen tiesi Aaro ja Timo, että vähintään yhdeksän tai kymmenen päivän
muona tarvitaan, ennenkuin ollaan Kemijoen latvan kohdalla
Korvapuolitunturissa, johon Kemijokea voi nousta venheellä niin
lähelle, että on vain neljä tai korkeintaan viisi peninkulmaa rajalle.
Ja kun nyt on mukana korkeintaan vain viiden päivän eväs, niin on
saatava viiden päivän eväs lisää.

Päätettiin jakaa miehet siten, että kuusi miestä lähtee Vaatimenojan
kylästä noutamaan tänne lisäeväitä, kuivia poronlihoja, leipää ja
voita, ja rajalle jäävät siksi aikaa vain toiset kuusi miestä.
Päätettiin myös, että herra suunnilleen kymmenen päivän kuluttua on
Kemijoen latvassa mukanaan vähintään neljän viikon muonavarat, joilla
päästään Paatsjoelle, minne saadaan Inarista ruokavaroja venheellä ihan
rajalle asti.

Oli vielä päätetty, että jos herra joutuu ruokavaroineen ennen Kemijoen
latvaan, niin hän kuljetuttaa miehillä eväitä rajalle ja itse tulee
oppaan kanssa auttamaan ja samalla näkee rajan. Jos taas rajan
aukaisijat kerkiävät ennen Korvapuolitunturiin, on heidän tultava
Kemijoen haaraan odottamaan.

-- Mitä sillä tuolla vieraalla herralla on täällä merkitystä? kysyi nyt
Mikko. -- Saahan se mennä teidän matkassanne täältä pois?

-- Olen sitä sille esittänyt, sanoi Suomen herra, mutta se ei sano
rajaa uskovansa teidän haltuunne, ja sitäpaitsi sanoo olevan hänelle
tulemassa työmiehiä, jotka tuovat ruokatarpeita.

-- Näkyy sietävänkin, sanoi Mikko kylmästi. -- Yksi leipäkiekura on
miehellä, suuruksen puolta palanen lihaa, teekojeita vähäisen, siinä
kaikki. Pelkään että joudumme sitä härkää vielä elättämään. Miehiä
hänelle ei tule, siitä toki osaamme olla varmoja.

-- En minäkään usko, sanoi valtion herra, -- mutta tottapahan elävä
tietää kuolevansa. Tottapahan pitää huolen syömisistään. Syyttömät kai
sitä te olette elättämään.

Aaro rykisteli ja sanoi: -- Kyllähän siitä meille senverran ristiä
koituu, että joudumme sitä taluttamaan tuonne lappalaiskylään. Tässä
noin peninkulman päässä on järvi, johon tämä joki laskee. Sen ympärillä
asuu kymmeniä perheitä oikeita lappalaisia ja oikeita porovarkaita,
jotka eivät tee mitään muuta kuin kesänsä talvensa varastavat poroja ja
ihan sillä elävät.

-- Ja tässäkö ne sitten asuvat ne, jotka nimismies pyysi vangitsemaan?
kysyi Mikko kuivasti ja kasvopäät punastuivat.

-- On niitä vielä muuallakin. Ei ne tuon järven ympärillä kaikki ole,
niitä on pitkin rajan vartta, sanoi Aaro kärsimättömästi.

Nyt kääntyivät puheet porojen varastamiseen ja niitten paimennukseen.
Vartioipa poroja miten hyvin tahansa, on niillä toisella aikaa kuusta
halu kohota tänne tunturimaailmaan, ja silloin ne nuo rajantakalaiset
ovat niitten niskassa: karja karjan perästä viedään, eikä niistä
yksikään palaa.

Mikolla kuohuivat veret näitä kertomuksia kuullessa. Kun yö oli jo
pimeimmillään eikä joukosta kuulunut muuta ääntä kuin väsyneitten
miesten kuorsaukset ja raskas hengitys, harreilivat Mikon silmät
unettomina ja korvalliset tuntuivat kuumilta. Hän tunsi pyhää vihaa
niitä kohtaan, jotka ovat tuollaisena maanvaivana muutenkin vaikeissa
oloissa eläville pohjolan asukkaille.



Seitsemäs luku.


Huomenaamuna oli Aaro hiipinyt ylös ennen auringonnousua ja mennyt
uistelemaan. Ja kun yli tunturien paistava aurinko rupesi punottamaan
kuusten ja honkain latvoja, kantoi Aaro kahta suurta lohta.

-- Nouskaapas katsomaan, minkälaisen kannen alla ovat lohet, sanoi hän
nuotion luo tultuaan.

Miehet hyppäsivät istualleen ja näkivät ihmeekseen, että joen yllä oli
parin sylen paksuinen kylmyyden synnyttämä harmaa usvakerros, niin
sakea, että sen läpi kolmen sylen päähän ei nähnyt mitään. Päältä se
oli tasainen kuin höylätty.

-- Tuollaista en ole ikinä nähnyt, huudahti valtion herra.

-- Kun tähän huvilanne rakennatte, niin näette toisenkin kerran, sanoi
Aaro naurahtaen.

-- Mutta miten se tuollainen voi syntyä.

-- Asia on luonnollinen, sanoi Aaro. -- Korvessa oleva taivaanikuinen
routa synnyttää yöllä kylmän ilman ja siitä tulee usva. Ylhäällä olevan
lämpimän ilman raja on niin jyrkkä, että usvan selkä jää noin
tasaiseksi. Näette, -- kun aurinko joutuu ilmaa enemmän lämmittämään --
että usvan täytyy tasaltaan painua alas ja hävitä, kunnes aurinko on
iltasella mennyt mailleen.

-- Mutta eipähän illalla nähty, vaikka yö oli jo pimeimmällään, kun
vielä valvottiin.

-- Ette sitä huomanneet. Kyynärän korkuinen usvan untuva peitti jo joen
meidän asettuessamme maata. Yön kuluessa se on kohonnut noin korkealle.

Aaro viittasi nyt kahteen kentällä makaavaan loheen ja sanoi: -- Tuossa
niitä on taas kaksi joessa yötään viettänyttä lohta. Meidän pitää
varata itsellemme lohia, niitä kun emme saa ennenkuin Paatsjoesta.
Harreja, rautuja, nieriäisiä ja tammakoita saamme monesta paikasta ja
erittäinkin Kemijoen latvasta.

-- Täytyy suolata, mutta mihin? Kattilatkaan eivät siihen joutane,
sanoi valtion herra miettien.

-- Säkkinä se on köyhä kaikki, sanoi Aaro ja lähti puukko kädessä
metsään ja mennessään mutisi: -- Kyllä tähän vuoden aikaan koivu
astioita antaa.

Sinne kuusikon- ja koivikonsekaiselle viitakummun rinteelle lähtivät
toisetkin miehet. Sieltä he tuokion kuluttua palasivat, kantamuksina
suuria tuohilevyjä ja hienoja pihlajan vesoja. Niistä tuohilevyistä,
jotka parhaiten sujuivat ropeeksi, rupesivat miehet yksituumaisesti
valmistamaan ropeita, ja kohta olikin jokaiselle miehelle,
herroillekin, pihlajaisilla ludilla nidottu nelisnurkkainen, enemmän
kuin korttelin syvyinen tuohinen valmis. Niihin meni jokaiseen enemmän
kuin kymmenen kiloa lohen kappaleita.

Nyt miehet rupesivat kilvassa paloittelemaan lohia ja suolaamaan
astioihinsa, ja kohta olivatkin ropeet tasalaitoina täynnä lohen
kappaleita peitettyinä tuohilevystä juuri sisään sopivalla
tuohikannella, ropeissa vitsoista tehdyt sangat kantamista varten.
Mutta saaduista lohista oli nyt vain päät ja purstot jäljellä. Kun oli
noloa ruveta niistä aamiaiskeittoa valmistamaan, lähti Aaro
juoksujalassa joelle. Sinne lähtivät pian muutkin miehet, ja pian Väinö
palasi sieltä ylempänä päätään kädessään riiputtaen isoa lohta, jota
hän haltioituneena ylisteli taas Korkeanveisun sanoilla.

Venäjän herra sen nähdessään viittoi käsillään ja riemuissaan nauraen
pölisi.

-- Mitähän tuokin tönissee. Suu puhuu, nokka tohajaa, eipähän äly
haitanne, sanoi Väinö heittäen kalansa nuotion luo.

-- Se puhuu sitä, että hän ei ole ikänään nähnyt näin komeita lohia,
sanoi valtion herra. -- Volgan lohien sanoo olevan harmaampia ja
pitempirunkoisia. Niissä ei ole ollenkaan tuota hopealle välkähtelevää
kauneutta.

Kun aamiainen oli syöty, lähti Suomen herra illallisen päätöksen mukaan
kuuden miehen kanssa Vaatimenojan kylää kohti. Viiden tuli ruokavaroja
tuoden palata rajalle, ainoastaan Timon piti jäädä herran matkaan tämän
kapineita kantamaan ja seuraamaan, kunnes viimeistään kymmenentenä
päivänä saavutaan Kemijoen latvaan siihen paikkaan, jossa kolme pientä
jokea yhtyy ja jota sentäbden kutsutaan Jokihaaraksi. Toiset kuusi
miestä lähtivät nyt lyömään rajaa. Kappaleen matkaa kuljettuaan
aikoivat he joukolla käydä hakemassa tavaransa matkan varrelle.

Rajalinja kulki nyt pitkän matkaa alavia maita väliin nousten kummulle
ja väliin laskeutuen taas rotkoon, mutta viimein kohosi linja niin
korkealle selänteelle, että linjan päästä näkyi lähtötunturi ja edestä
paljon likempää Kalttopäätunturi. Nyt Mikko palasi puolenkymmentä
keppiväliä takaisin katsomaan, tähtäävätkö ne Kalttopään korkeimpaan
kuljuun. Jos ne eivät siihen ampuisi, pitäisi nyt osoittaa siihen
ampuviksi. Mutta kun kepit eivät tarvinneet korjausta, palasi Mikko
jatkamaan kepitystään sitä mukaa kuin kirvesmiehet saivat linjaa auki.
Selänteen takaa näkyi suuri aukea suo, jolle linja rupesi painumaan, ja
suon takana näytti maa rupeavan kohoamaan tunturiin. Sitä katseli nyt
Mikko ja mielessään mitteli, päästäänköhän tänä päivänä tuon
Kalttopäätunturin alle, siinä luultavasti on hyvä vesipaikka yötä
ollaksemme. Sitä katsellessaan ja miettiessään hän huomasi, että suon
takaa kuusen- ja männynsekaisen harveikkokummun liepeestä kitkahteli
sininen savu, jota mieto tuuli yksikantaisina tuppaina hiljalleen ajoi
suolle, missä miehenkorkuisia kitumäntysiä piikotti pystyssä. Mikon
rinnassa tuntui voimakas sysäys, mutta hän koetti sen salata ja sanoi
rauhallisesti;

-- Mutta mikähän savu tuolta suon takaa näkyy?

Joka mies rupesi nyt katsomaan Mikon osoittamaan suuntaan. Aaron ja
Aron Pentin kaula ja korvalliset rupesivat muuttumaan tummanpunakoiksi,
ja mustat silmätkin alkoivat kiilua outoa valoa. Vihasta turtuneena
Aaro viimein sanoi:

-- Se helvetin joukko on taas meidän porojamme teurastamassa! Tuossa
suon laidassa on suuri hete, sen luokse ovat asettuneet taas lihan
tekoon.

-- Mutta loukussa nyt ovat, koska meillä on vangitsemisoikeus, sanoi
Aron Pentti jäykästi.

-- Meidän täytyy olla viisaita, etteivät pääse livistämään omalle
puolelleen, sanoi Mikko tyynesti. Meidän täytyy nyt lähteä sinne,
ennenkuin tietävät rajan suunnasta. Meidän täytyy mennä hyvinä ystävinä
niitten puheille, ja kun rajasta tulee puhe, niin täytyy kaikkien
muistaa se, että sanoo rajan menevän monta sataa syltä päivän puolitse.
Kukaan ei saa siinä tempussa erehtyä.

-- Entäs jos se Venäjän moloska sanoo toisin? huomautti joku.

-- Venäjän moloska on evästen luona, sanoi Mikko. -- Se täytyy taluttaa
tuolta kiertotietä tuonne tulille, niin se ei tiedä rajansuunnasta
tuolla tulien kohdalla mitään. Ja nyt te neljä miestä lähdette tuomaan
tuolta tavaroita. Me Aaron kanssa lähdemme tuonne tulille edeltä.

Tulille tultuaan Aaro ja Mikko näkivät, että kolme vastateurastetulla
poronlihalla täytettyä kattilaa oli tulella kiehumassa. Mikon ja Aaron
nähtyään hyppäsi siitä yksitoista karvaista miehen tallukkaa pystyyn
kuin säikähtyneet metsäeläimet ja seisoivat arkoina ja lenkojalkaisina,
jaloissa suuret karvaiset poronkallokengät, pyörein silmin katsellen
tulijoihin.

Aaro alkoi ystävällisesti kertoa ennenkuin tulijoilta oli mitään
kysytty, että he ovat valtakunnan rajaa avaamassa. Tuli jano, ja kun he
eivät tuolta suon päästä löytäneet vettä ja huomasivat tämän savun,
niin arvasivat täällä olevan hetteen, läksivät tänne saamaan vettä.

-- On täällä hete, mutta juo sie tuosta kattilasta, siinä on vasta
hetteestä tuotua vettä, kiirehti joku joukosta sanomaan juuri kuin hän
olisi tahtonut sillä tarjouksellaan saada estetyksi menon hetteelle.

Aaro oli juovinaan oikein ähkäen ja sanoi viimein laskiessaan kattilan
maahan:

-- Kylläpä se tuntui hyvältä! Kun tämmöisellä helteellä on päivän suu
kuivana, niin kyllä vesi silloin maistuu.

Mikkokin oli juovinaan, vaan ei kuitenkaan siitä likaisesta kattilasta
hernettäkään ottanut suuhunsa, nieli vain tyhjää, ja tuokion perästä
kattilan maahan laskettuaan sanoi:

-- Eipä uskoisi, että vesi maistuu noin hyvältä.

Lappalaiset rupesivat nyt Aarolta kyselemään, onko heitä miehiä kuinka
monta, missä ne ovat ja mistä se raja tulee tällä kohdalla kulkemaan.
Ja kun he saivat Aarolta kuulla, että raja tulee kulkemaan monta sataa
syltä tuolta päivän puolitse, kaukaa vielä tuon kummun taitse, ja että
miehiä on kaikkiaan vain kuusi ja herraa ei ole heillä suomalaisilla
ollenkaan, Venäjän herra on heillä päänä, mutta sillä ei ole miehiä,
rauhoittuivat kaikkien silmät. Hyvämielinen tyytyväisyys palasi
jokaisen kasvoihin ja iloisesti naureskellen rupesivat he katsomaan
suon sivua harveikkokangasta myöten tulevia taakkaselkäisiä tulijoita.

Venäjän herra jo kolmenkymmenen askeleen päässä alkoi hohottaen nauraa
ja pölisi. Lappalaiset alkoivat iloisesti vastata venäjänkielellä.

Kun Venäjän herra kuuli venäjänkielen, huudahti hän riemuissaan omalla
kielellään ja lähti puolijuosten mennä vöntöstämään miesten luo, jossa
tulisesti käsiä puristaen tervehti kaikkia ja sanoi niille nimensäkin.

Kun lappalaiset nyt näkivät, ettei Aaron kertomuksessa ollut mitään
petosta, häipyi povista viimeinenkin pelko ja he rupesivat rauhallisina
keittojaan valmistamaan syötäväksi. Toiset myötään mälisivät Venäjän
herran kanssa.

Suomalaiset tekivät tulensa rajan puolelle, noin neljänkymmenen
askeleen päähän lappalaisten tulesta. Aaro ja Pentti kiertelivät
ulkokausteella. Lappalaisetkin näkivät, että miehet nuuskivat heidän
tekojaan, mutta kun tiesivät ja näkivät kaikin puolin olevansa
turvassa, niin eivät olleet tietävinään, elivät vain omaa elämäänsä.

Aaro ja Pentti tulivat nyt kauhistunein kasvoin tulelle ja Aaro sanoi
vihasta ja harmista vapisten:

-- Kolme poroa on tapettu. Minun on yksi, Kenttä-Jaakon Kurtinjoen
kylästä on toinen ja Vataniemen Esan Vaatimenojan kylästä on kolmas.
Tuolla ovat päät kuusen juuressa ja lihat hetteessä.

Mikon ruskeanharmaat silmät painuivat tavallista syvempään ja
hampaitaan yhteen kiristäen hän sanoi:

-- Köyteen sen tulen omat panemme nyt!

-- Herra Jumala! Miten me tämän vertaiset miehet. Olisipas kaikki
miehemme tässä, sanoi Aaro katkerasti.

-- Nuo kentaleet eivät vastaa enempää kuin tyhjät töppöset miehen
käsissä, sanoi Mikko varmasti. -- Se on meille voitoksi, että meitä on
näin vähän. Jos meitä olisi kaksitoista miestä heille näyttäytynyt,
silloin ne olisivat hyökänneet yksi yhtäälle, toinen toisaalle ja
hävinneet metsän uumeneen kuin säikähtyneet jänikset. Olisimme ehkä
saaneet yhden tai kaksi juoksemalla kiinni. Mutta nyt nuo yksitoista
roistoa ovat meidän paulassamme.

-- Miten se on mahdollista?

-- En sitä teille osaa sanoa edeltäpäin, mitä on tehtävä, sanoi Mikko.
-- Olkaa vain miehinä ja tehkää, mitä minä käsken tai minkä näette
ensimäiseksi tehtäväksi. Se on tiettävissä, että ne tekevät tappelun
meitä näin vähiä vastaan, mutta minä en sitä pelkää. Minä olen koko
asiassa sydämenä ja käyn rintimaisena asiaan. Te vain auttakaa minua,
jos näette, että minulle hätä tulee.

-- Herra Jumala, te tapatatte itsenne, se on varma, sanoi Aaro arasti.

-- No meinaatteko te sitten tämän ainoan sattuman, jolloin nuo rosvot
ovat käsissämme, jättää paljaan tyhjän pelon takia sikseen?

Siihen kiirehti Pentti sanomaan: -- Ei, sitä emme tee, kun meillä on
esimies keskellä tulta. Me koetamme parastamme. -- Kaikki sanoivat nyt
samat sanat.

Miehet olivat niin kiihdyksissä, ettei syönti muistunut kenenkään
mieleen. Varma päätös povissa he kuitenkin odottivat, kunnes
lappalaiset olivat päässeet syömästä.

Mikolla oli iso moniteräinen linkkuveitsi taskussaan. Hän otti sen ja
puristi kouraansa, ikäänkuin näyttääkseen voimansa, ja sanoi:

-- Tuo tekee käden raskaaksi. Jälki näkyy mihin se hujahtaa, vaikka sen
teräkin on lukossa. Sitten Mikko pani revolverinsa täyteen latinkiin.

Hetki oli tullut. Mikko ilmoitti, että tuolla puolen tulen näkyi olevan
kaksi pyssyä petäjää vasten ja lisäsi: -- Ottakaa te ne pois, kun minä
aloitan tehtävämme!

Nyt Mikon jälessä lähtivät kaikki miehet lappalaisten leiriin, jossa
nämä iloisesti nauraen Venäjän herran kanssa kovalla äänellä puhuivat.
Mutta miesten tulennasta huomasivat lappalaiset, että jotakin outoa on
tekeillä. Pyörein silmin hyppäsivät he pystyyn.

-- Te olette tappaneet näitten miesten porot, sanoi Mikko tuimasti ja
samalla päättävästi. -- Siksi me vangitsemme teidät ja lähetämme
nimismies Nyströmin haltuun. Sanokaa heti, aiotteko vastustaa vai
antaudutteko sovinnossa.

Eräs lappalaisista oli puolta päätään pitempi toisia. Tämän veret
näkyivät kiihtyvän. Hän kääntyi Venäjän herran puoleen ja
venäjänkielellä nähtävästi sanoi mistä oli kysymys.

Venäjän herra käänsi päänsä niskoilleen, nauroi suurella suullaan kohti
kurkkuaan niin ivallisesti kuin suinkin osasi ja sanoi sitten
käskevästi jotakin. Silloin sen suurimman lappalaisen hampaat
kirahtivat ja samassa hän hyökkäsi Mikkoon käsiksi. Kuin muurahaiset
seurasivat toiset nyt esimerkkiä, mutta Mikko riuhtaisi kätensä irti ja
sivalsi isointa lappalaista korvalliseen. Mies lytkähti maahan kuin
ammuttu pyy. Mikko sipaisi toista ja kolmatta, joilla oli sama kohtalo,
mutta silloin suomalaisten suusta kuului kirkaisevan hätäiset: »Ampuu,
Herra Jumala, ampuu.» Silloin Mikko huomasi, että sylen päässä hänestä
oli häntä kohti tähdätty pyssy. Mikko hyppäsi täyden voimansa takaa
syrjään ja löi kädellään pyssyyn, joka samassa laukesi ilmaan, tempasi
pyssyn, rätsäytti sitä petäjään niin että kaikki muut osat putosivat
maahan, ainoastaan rauta jäi käsiin. Pyssyn rauta käsissään hän sitten
pyörähti, ja samassa oli jokainen lappalainen irti Mikosta ja puolet
maassa pökerryksissä.

Silloin Venäjän herra sai maasta honkaisen halon. Halko korkealla
ilmassa hän ränkyen kuin ahdistettu karhu hyökkäsi Mikkoa vastaan
lyödäkseen sillä halolla Mikkoa. Mikko hyökkäsi vastaan aikoen sillä
pyssyn piipulla lyödä käsille, mutta isku sattuikin halkoon käsien
rajalle. Halko kuitenkin tärähti niin paljon, että se pyörien lensi
kuin ammuttu nuoli käsistä. Mikko uudisti lyöntinsä, tahtoi saada
lyödyksi Venäjän herraa kasille, mutta hujauttaessa sattui pyssynpiippu
koskettamaan hänen päänsä päällä olevaa petäjän oksaa, ja se hairautti
niin paljon iskua, että lyönti sattui niskaan olkapään rajaan. Silloin
Venäjän herra kamalasti älähtäen kaksin käsin tarttui niskaansa,
pyörähti pois ja lähti pakenemaan. Mutta jo ensimäisen askeleen päässä
hän ryömähti otsa edellä pyörtyneenä maahan.

Koko joukosta rupesi kuulumaan hätäisiä ääniä.

-- Vieläkö vastustatte? ävähti nyt Mikko. Kaikkien suista kuului
rukoileva sana: -- Emme vastusta, elkää meitä tappako!

Siinä parhaan tuoksinan aikana oli yksi lappalainen päässyt livistämään
pakoon. Nyt se näkösen päässä lenkojalkaisena juosta vekelti
hengentulleen edestä pakoon. Kun hän juostessaan suurien kenkäinsä
tavattoman korkeista nokista tarttui risuun, tuprahti hän päälaelleen
maahan. Samassa hän kuitenkin kimposi pystyyn ja lähti juoksemaan,
kunnes taas suistui pää edellä sammaleeseen.

Kun Mikko pelkäsi, että toisetkin seuraavat sen esimerkkiä, otti hän
revolverin käteensä ja ärjäisi: -- Jos askeleenkaan yritätte
pakenemaan, niin siinä silmänräpäyksessä olette läpi!

Nyt jäivät kaikki vapisten seisomaan ja niitten joka jäsen värisi kuin
virrassa. He rupesivat kohti kurkkuaan itkemään ja rukoilemaan, ettei
lasten ja vaimojen tähden heitä vangittaisi. Mikko ei sitä kuullut,
vaan sanoi käskevästi tovereilleen:

-- Noitten säkeistä ottakaa nuoria, joilla sidotaan kädet selän taakse
ja puuhun kiinni.

Mikon toverit eivät tähän asti olleet kättä puuttaneet asiaan, mutta
nyt sen verran selvisivät hölmistyksistään, että alkoivat kilpaa purkaa
nuoria lappalaisten säkeistä, ja kun alkuun oli päästy, oli työ
miehistä mitä mieluisinta. Toiset purkivat nuoria ja toiset sitoivat
käsiä selän taakse ja vänäsivät puuhun selin kiinni. Kaikki kävi kuin
tulen sammutuksessa, ja kohta olivatkin ne kymmenen kappaletta kukin
omassa puussaan selkä puuta vasten seisomassa. Venäjän herra oli tällä
aikaa tointunut. Hän istui verta sylkien kaatuneen puun rungolla ja
itki kuin pieni lapsi.

Lappalaisilla oli hienoista nuorista harvoille verkonsilmille kudotut
suuret säkit kantamuksia varten. Niistä purettiin vangitsemissiteet ja
niistä täytyi vielä purkaa ja laittaa jukkoja kuljetusta varten. Toiset
miehet rupesivat nyt purkamaan säkkejä, toiset taas laittoivat lohia
kiehumaan päivälliseksi. Suuret läjät sykkyräisiä nuoria olikin
valmiina, kun kaksi kattilallista lohta oli tuhalla kypsynyt.

Syömään asettuivat nyt miehet ja iloitsivat kuin ainakin suuresta
saaliista eivätkä olleet kuulevinaan korvia särkevää, katkeamatonta
itkun ulinaa. Herrakin itki turskien ja niskaansa pidellen voivotteli
sydämensä pohjasta.

Mikolla ei syönti luistanut, palat pyrkivät vain pyörimään suussa. Hän
oli miettivän näköinen ja melkein puhumaton.

-- Mustelma on kaulassanne tuolla niskan puolella ja laajajuurinen
ajettuma näyttää syntyvän, sanoi Aaro.

-- Saihan tuota joku takaapäin, nyrkilläänkö lienee iskenyt niskaani
vai millä. Mustia verkon silmiä rupesi ilmestymään silmieni eteen ja
luulin tuhon tulevan, kun lisäksi eräs sylineen jämeysi jalkaani ja
rupesi kaatamaan. Se on tuo, jonka ohimosta veri tihkuu. Lienee tuo
veitsen pää sattunut kourassa olemaan sen verran pitkällä, että särki
pääkuoren. Ja kun tuo herra tuupertui kumoon, rupesi minunkin
selkäpiitäni kuuma virta karmimaan: taitaa tässä haudan kaivanta tulla
ensimäiseksi työksi. Mutta vanha henki siinä oli vielä sentään luita
lämmittämässä.

Kun syömästä oli päästy, saivat Pentti ja Teppo määräyksen laittaa
eväitä niin paljon mukaansa, että pääsevät ensimaiseen kylään ja
voivat, joskin vain niukasti, ruokkia kuljetettavansa sinne asti.
Toiset rupesivat laittamaan nuorilla lappalaisia toisiinsa kiinni. Sen
verran jätettiin väliä, että miehet sopivat hyvästi kävelemään ja
jälkimäinen edelliseltään näkemään jalkoihinsa. Kohta seisoikin yhdessä
jonossa kymmenen voivottelevaa ja sydämensä pohjasta rukoilevaa
karvaista ihmisolentoa, kädet selän taakse sidottuina toisissaan
kiinni.

Mikko antoi nyt Pentille revolverinsa ja sanoi kovalla äänellä ja
määräävästi:

-- Jos matkalla rupeavat vastustelemaan, niin käyttäkää omaa lakianne.
Tämä auttaa lopussa, jos ei vähemmästä ole apua.

Joukosta kuului rukoilevia pyyntöjä: -- Älkää rakas herra toki määrätkö
meitä tapettaviksi, armahtakaa edes lastemme tähden.

-- Ei teitä tapeta, vaan annetaan tietää mikä on pahantekijän palkka,
sanoi Mikko jäykästi.

Jono lähti liikkeelle. Pentti raskas eväslaukku selässään noin
sylenpituisesta jukosta talutti etumaista, ja kantaen vieläkin
raskaampaa evästarakkaa lähti Teppo kävelemään jälkimäisen takana.
Kymmenen lenkojalkaista, suurikenkäistä, matalaa miestä neljäntuulen
lakit päissään takaraivolle kallistettuina lähti hajalla säärin kahden
ison miehen välillä astua vemmeltämään. Matkue katosi heti kuusikon- ja
männikönsekaiselle rinteelle, mutta kauan kuului vankijonon valitus.
Hiljalleen loittoni sekin, vain metsän rinteistä saapui hienoa kaiun
hyminää, joka vaimeni tyyneksi, auringon kultaamaksi illan rauhaksi.

Saadakseen aikaan sovinnon meni Mikko Venäjän herran luo ja
ystävällisin kasvoin työnsi kätensä herran käteen, puristi sitä
lämpimästi ja toisella kädellään taputti olkapäähän. Venäjän herra
hyppäsi seisaalleen, rupesi iloisesti pölisemään ja tahtoi kaksin käsin
Mikon sulkea syliinsä ja suudella häntä, mutta Mikko esti sen, taputti
vain toistamiseen olkapäähän ja hymyilyllään näytti, että hän ei ole
vihassa. Nyt rupesi Venäjän herra viittilöimään käsillään ja
osoittamaan liikkeillään, että Mikon pitäisi häntä lähteä viemään
sinne, mihin lappalaiset viedään, mutta Mikko ilmaisi merkkikielellä,
että hänen oli lähdettävä rajalle. Venäjän herra otti eväskorinsa,
jossa oli vain leivän kannikka, näytti kannikkaa Mikolle, heitti sitten
koriin ja surullisen näköisin kasvoin kallellapäin näytti Mikolle
tyhjiä käsiään ja taas viittilöi ja pölisi sinne päin, mihin
lappalaisia vietiin.

Mikko nouti silloin eväistään kaksi leipää, ojensi ne Venäjän herralle
ja viittasi rajan suuntaan, kallisti sitten päänsä käteensä, ummisti
silmänsä ja nukkuvan hengityksellä ilmaisi, että tässä ollaan yötä.
Sitten päänsä oikaistuaan viittasi rajan suuntaan, jotta Venäjän herra
ymmärtäisi tässä oltavan yötä ja aamulla lähdettävän rajaa käymään.

Nyt rupesivatkin miehet tekemään yömajoja ja nuotioita. Olisi kyllä
ollut iltaa käydä raja hakemassa sille kohdalle, mutta Mikko tunsi
kaulansa kipeäksi eikä tahtonut sitä enää vaivata. Haettuaan
taistelupaikalta sinne pudonneen hyvän linkkuveitsensä hän istuutui
kaulaansa hieroskellen kaatuneen puun jäkäläiselle rungolle ja antoi
miesten laittaa yön tarpeita.



Kahdeksas luku.


Kolmas päivä oli jo puolen korvilla, kun saapuivat evääntuojamiehet
rajalle ja heidän mukanaan Risto Tervakka, hänkin ruokataakkaa kantaen.
Riston oli Suomen herra toimittanut työmieheksi ja samalla tulkiksi
Venäjän herralle, kun Risto pienenä poikasena Venäjällä kerjuulla
ollessaan oli oppinut venäjän aivan selväksi.

Kun Risto nyt sanoi Suomen herralta terveiset, pääsi Venäjän herran
suusta huutava ihastus. Kaksin käsin hän sulki Riston syliinsä ja
tahtoi suudella, koko mies näytti olevan täynnä sydämellistä iloa.

Kun päivä ei ollut päivällisen kohdalla, niin lähtivät miehet
joukollaan viemään rajaa eteenpäin, kunnes tulisi vastaan vesipaikka.
Mutta Venäjän herra pidätti Riston puhetoverinaan ja tahtoi saada
hetimiten kerrotuksi kaiken, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun Suomen
herra täältä lähti.

Päivällistulella sai Risto kuulla asian oikean laidan ja hän ilmoitti
silloin Venäjän herralle, että tämä oli asettunut rosvoja puolustamaan
ja että Mikko oli nimismiehen palvelija ja saattoi hänen puolestaan
vangita paitsi rosvot myös heidän auttajansa, jonka hän saattaisi
vieläkin antaa Suomen viranomaisten käsiin, jos tahtoo.

Nyt Venäjän herran ruskeat silmät muuttuivat hätäisiksi, hän ymmärsi
olevansa verkossa. Mikko oli hänelle hyvänä vain saadakseen hänet
seuraamaan itseään, kunnes voi jättää hänet viranomaisten käsiin. Nyt
hän antoi Riston kertoa Mikolle, että hänet oli petetty, lappalaiset
olivat muka hänelle kertoneet, että porot olivat omia, suomalaisilta
ostettuja, ja sen vuoksi niillä oli korvissa suomalaisten merkit.
Sitten Venäjän herra kättä puristaen Riston avulla pyysi Mikolta
anteeksi erehdystään, ja kun Mikko oli luvannut olla asiasta
kantelematta, pyysi Venäjän herra saada kirjoittaa taskukirjaansa Mikon
ja Mikon vaimon nimen ja osoitteen, jolla saa postilähetyksen Mikolle
lähetetyksi. Hän muka aikoi lähettää Mikolle ja Mikon vaimolle
kallisarvoiset joululahjat, joihin antaa piirtää kumpaisenkin koko
nimet. Mikko kiitti nyt kättä puristaen Venäjän herraa ja taputti
olkapäähän.

Neljäntenä päivänä saapui rajalle Pentti ja Teppo tuoden lämpimät
terveiset nimismieheltä. Pentti kaivoi taskustaan rotisevan
satamarkkasen, ojensi sen Mikolle ja sanoi:

-- Tämän lähetti teille nimismies vaivastanne palkkioksi, ja sitä
pahoili, kun ette sitä Venäjän herraa tuoneet samalla tänne. Olisi
opetettu tuntemaan Suomen lakia.

Venäjän herra tahtoi tietää mitä merkitsi satamarkkasen lähetys
Mikolle. Risto selitti nyt sen juurta jaksain Venäjän herralle. Sitä
kuullessa herran silmät taas tulivat hätäisiksi ja ennestään ruskeat
korvalliset kävivät vieläkin ruskeammiksi. Hän puhui melkein hätäisesti
muutamia sanoja Riston kanssa. Sitten Risto kääntyi Mikon puoleen ja
sanoi:

-- Herra pyytää kysymään, onko nimismies käskenyt vangita hänet ja
vangitseeko Mikko hänet.

Mikko tarttui Venäjän herran käteen ja sitä lämpimästi puristaen sanoi
kovalla äänellä:

-- Minä kun olen luvannut olla kantelematta, niin minä en vangitse
teitä, ja kun minä en teitä vangitse enkä vaadi vangitsemista, niin
kukaan ei teitä Suomessa vangitse, ellette tee uutta rikosta.

Kun Risto tulkitsi Mikon sanat Venäjän herralle, niin herralta
hyrskähti sydämen pohjasta kohoava ilon sysäys ja silmien nurkkiin
ilmestyi kirkkaat kyyneleet. Oikein kaksin käsin hän nyt taputti Mikkoa
olkapäihin ja sanoi ystävällisesti jotain, minkä Risto suomensi: »Sinä
jalomielinen herra, pidän teidät muistossani». Sen jälkeen oli Venäjän
herra aina hyvällä tuulella ja iloisena. Hän ei näyttänyt muistavankaan
niskassaan kannettavaa nyrkinkokoista veripahkaa.

Kun kaikki miehet nyt olivat kotiutuneet rajalle, rupesivat he
yhteisellä kiireellä jouduttamaan rajaa Kemijoen latvan jokihaaraan,
ollakseen siellä ennenkuin Suomen herra tulee sinne levähtelemään
uutta, kaikkein vaikeinta taivalta varten, minkä tiedettiin olevan
Paatsjoelle mennessä, ja onkimaan jokihaaran harreja, rautuja,
nieriäisiä ja tammakoita. Yhdeksäntenä päivänä Suomen herran lähdöstä
olivat jo miehet jokihaarassa. Aamusella ennen auringon nousua oli
taivas ruvennut hikeytymään, koko ilma hämärtyi kuin auringon pimetessä
ja kävi yhä raskaamman näköiseksi. Juuri kun miehet saapuivat
jokihaaraan, rupesi tuulemaan raskaasti, satamaan taivaan täydeltä ja
ukkonen siellä täällä laimeasti jyrähteli.

Vettä tuli taivaalta aivan kaatamalla. Tuuli kuljetti sitä harmaana
tuiskuna metsän lomia myöten, eikä minkäänlainen metsä voinut suojata
tältä vesiryöpyltä. Siitä huolimatta miehet kuitenkin laittoivat
sankkaan aarniokuusikkoon vankan nuotion palamaan. Tuulen puolelle
tehtiin syltä paksu seinä kuusia vasten pystytetyistä parin sylen
korkuisista kuusista. Nyt tämä seinä suojasi tuulen, ja rintimaisia
kuusia myöten valui satanut vesi alas, joten majaan ei tullut yhtään
vettä. Siihen kuusten sammaleiselle juurelle, missä ei muuta roskaa
näkynyt kuin kuusista karisseita suuria pörhistyneitä käpyjä,
asettuivat miehet nuotion paisteessa kuivailemaan itseään. Siihen
ystävällisesti naurua hörhöttäen iloisin naamoin ja pölisten tuli
Venäjän herrakin joukkoon. Hän oli iloissaan siitä, että jouduttiin
tänne sateen ajaksi ja päästiin näin hyvään suojaan, jossa ollaan kuin
Novgorodin parhaassa hotellissa.

Lappalaisten teurastamia parhaimpia lihoja oli otettu mukaan, ja vaikka
oltiin kalaveden rannalla, laittoivat miehet kolme kattilallista lihaa
tulelle. Tätä lihavelliä Venäjän herrakin särpi ja ihastuksissaan
pölisi, ettei Novgorodin parhaassa hotellissakaan ollut saanut parempaa
lientä.

Koko yön satoi vettä. Sateen ja tuulen kohina milloin hurjemmin,
milloin hieman laimeammin kuohui metsässä. Mutta majan asukkaille ei
satanut pisaraakaan, ainoastaan kuusien juuret nutjahtelivat nukkujain
alla ja nuotion liekki hulmahteli puolelle ja toiselle, juuri kuin
olisi tahtonut kaiottaa sääsket pois kumpaiseltakin puolen. Aamusella,
kun aurinko alkoi nousta, taukosi sade, pilvet ohenivat ja tuuli
kuoleutui aivan tyyneksi. Suurena, ihanana kultapyöränä kohosi vuorien
takainen aurinko, jonka kellahtavan kultaista lämpöä nyt myrskyn ja
sateen puhdistama luonto ahmien näkyi hengittävän keuhkoihinsa. Luonnon
valmistamaa juhlapöytää eivät nauttimatta sivuuttaneet joen harrit,
taimenet, raudut, nieriäiset eivätkä tammakotkaan, vaan kilpaa molskien
ja mäiskähdellen nokkivat joen pinnalla lehvottavia tai horisevia
perhosia ja muita hyönteisiä. »Noille nälkäisille täytyy tarjota
terästä», sanoi Väinö aamukahvinsa juotuaan, ja kohtapa olikin joka
mies joen rannalla vapa kädessä viskelemässä ja vetämässä onkeaan. Yksi
ja toinen harrin känttyrä, raudun sirkka, nieriäisen palko, taimenen
kämpäle ja tammakon penikka lensi rannan mättäikköiselle penkereelle.
Venäjän herrakin oli saanut ongen; hänkin rannan mättäällä seista
kamotti ja toisten esimerkin mukaan viskeli ja sinne tänne kuljetti
onkeaan. Vetäessään silloin tällöin harrin tai tammakon penikan
rannalle hän pölisi ihastuksissaan, juuri kuin lehmän olisi saanut.

Se toimi oli kaikista niin mieluista, että unohtivat syöntinsäkin, eikä
kukaan pitänyt mielessään, mitä kaloja ja montako oli saanut. Päivä oli
jo puolen rinnassa, kun Mikko näki, ettei siitä tästä hommasta toista
päätä tule. Hän nousi korkealle mättäälle ja tukkilaisen tapaan kovalla
äänellä huusi: »Kello s-o-o-i.» Silloin miehet kokoilemaan kaloja,
minkä käsissään saattoivat tuoda, ja laittamaan kalakeittoja tulelle.
Venäjän herrallakin oli suuri kyhmyniskainen harrin känttyrä, taimen ja
tammakko kourissa, kun hän nauraa hohottaen tuli jälempää muita
tulille. Hän pyysi Ristoa keittämään hänelle erityisen kalakeiton. Pian
Venäjän herra jo katkeamaton naurun hymy kasvoissaan hoiteli kattilan
alla palavaa tulta tuntien povessaan kutsumusta keiton jouduttamiseen.

Miehillä oli nyt kaloja valtainen koko. He eivät tienneet itsekään,
mitä niillä tehdä. Entistä suolattua lohta oli enemmäksi kun yhdeksi
viikoksi, ja Aaro tiesi, että matkalla Paatsjoelle tulee melkein joka
päivä vastaan pieniä jokia, joista saa rautuja ja tammakon penikoita
niin paljon kuin haluaa. Vain taimenien parhaat kohdat suolattiin
matkaan otettavaksi, muut kalat jäivät rannalle läjään odottamaan
Suomen herran määräystä. Herran piti aikomuksensa mukaan viimeistään
tänään tulla. Yksi ja toinen kävi joen rannalla kuuntelemassa, eikö
alkaisi kuulua tulijain ääniä, mutta sieltä ei kuulunut mitään sinä
päivänä eikä vielä huomennakaan. Vasta ylihuomenna puolenpäivän
rinnassa alkoi joelta kuulua kolinaa ja puheen pälinää. Kohta joen
mutkan takaa ilmestyi ruskea venhe ja kohta toinenkin, joita miehet
sauvoimilla joen pohjasta työntelivät. Nauraen ja kovalla äänellä
pölisten Venäjän herra nyt etumaisena vökelti rantaan, missä Suomen
herra olikivuoteeltaan konkoi pystyyn ja alkoi kömpiä rannalle.

-- Tässä on matkan pää, ei juokse pituuttaankaan eteenpäin, sanottiin
kun keula oli tärähtänyt rantaan. -- Mikko sai nyt Suomen herralta
kuulla niiden lappalaisten kohtalosta, jotka tämä oli nähnyt
nimismiehen kotona. Oikein oli sääli raukkoja, kun oikeitten ihmisten
vaatetta ei ole rihmankiertämää päällä muuta kuin niissä neljäntuulen
lakeissa vähäisiä viilekkeitä. Karvaiset poronnahkapukineet
kesähelteelläkin ja mitten poimuissa kitisee syöpäläisiä niin paljon
kuin sopii. Venäjän herrakin sai nyt kuulla, että lappalaisia oli
lähdetty kuljettamaan Merikosken kaupungin linnaan, kunnes virkateitse
saadaan niitten papinkirjat ynnä muut asiaan kuuluvat tiedot, jolloin
ne sitten haetaan oikeuden tutkintoon.

Venäjän herra alkoi taas peloissaan kertoa, miten hänet oli petetty, ja
pyysi päästä matkustamaan Suomen herran mukana täältä pois, kun hänelle
ei tullut miehiä.

Tuliaiskahvia odotellessaan Suomen herra kyseli, miten raja on mennyt
vanhoihin merkkeihin tuntureissa ja missä se on menossa. Kun hän sai
kuulla, että raja on hyvästi kohdannut merkkipaikat ja että se on hyvän
matkaa Korvapuolitunturista Huurupäätunturiin menossa, sanoi hän
palaavansa takaisin venetietä ja sieltä aikojaan myöten matkustelevansa
Inarin kirkonkylään, josta toimittaa venheet Paatsjoelle. Niillä on
kaikkien miesten tultava kirkonkylään kylpemään ja puhdistelemaan
itseään, kun ei täällä jääkylmässä joen vedessä voi uidakaan.
Kuullessaan, että herra lähtee takaisin ihmisten ilmoihin ja lupaa
viedä kirjeen postiin, Mikko kaivoi laukustaan kirjoitusneuvot ja
taskukirjansa kannella kirjoitti kirjeen kotiin sillaikaa kun Timo
toimitti kahvia juotavaksi ja venhemiehet kalakeittojaan syötäväksi.

Suomen herra oli tuliaiskekkeriksi varustanut matkaansa monenlaisia
sokeri- ja vehnäleivoksia. Kun kahvi oli kaadettu kattilasta pannuun ja
pannusta kuppiin, alkoivat miehet juoda sitä herran käskystä
vehnäleipäkimpaleitten ja monenlaisten kompiaisten kanssa. Ja vinhasti
nyt miesten suut pulluilivatkin kahvia ryyppiessä. »Yhdeksän ei yhtä
odota», huomautettiin Mikolle, kun tämä yhä viipyi kirjoittamassa,
vaikka kaikki muut olivat jo saaneet juoduksi. Mutta Mikko ei heittänyt
kirjettään kesken, vaan sanoi: »Viipyneen eväät parahat.» Saatuaan
kirjeensä valmiiksi ja annettuaan sen herralle vietäväksi postiin pääsi
Mikko yksinään juomaan viimeksi ja sai loput leivoksista panna
matkaevääkseen.

Aaro sai arvioida, milloin olisi Paatsjoelle toimitettava venheet ja
opas. Viimeistään neljän viikon päästä arveli hän oltavan siellä. Mutta
opas saa venheineen olla jo puolen neljättä viikon päästä paikoilla.
Hän yksinään on joutilaampi odottamaan. Asettukoon hän noin kahdensadan
sylen päähän Paatsjoen niskasta jokea alas. Sillä Olostunturista
Kallopäähän katsoen näyttää raja niiltä paikoin menevän poikki joen.

Suomen herra kiirehti lähtöään joutuakseen huomenillalla Martinkylään
yöksi. Miehet saivat nyt ottaa venheistä ruokatavaransa: kolme
sadankilon säkkiä leipiä, kolme takkaa kuivia poronlihoja, kolmen kapan
pussin suoloja, kolme kymmenen kilon pyttyä voita, viiden kilon pussin
kahvia, kaksi isoa toppaa sokeria ja Mikolle erittäin kymmenen kilon
pussi parhaita riisiryynejä.

Kun tavarat oli otettu venheestä, käski Suomen herra venhemiesten ottaa
toiset puolet hänen vuodeoljistaan ja laittaa toiseen venheeseen
Venäjän herralle samanlaisen vuoteen kuin hänellä itsellään oli.

Oltiin lähtöä varten jo seisovillaan, kun Venäjän herra tarttui Mikkoa
käteen ja sitä lämpimästi puristaen ja ystävällisesti pölisten vakuutti
lähettävänsä lupaamansa joululahjat ja oman ja vaimonsa valokuvan ja
erittäin kellonvitjoissa kannettavan kalliin koristeen, johon on
piirretty Mikon nimikirjaimet.

Mikko sen kuultuaan kumarsi kiitokseksi, mutta samalla sanoi:

-- 'Lupa ei taloa hävitä', sanotaan. Nuo kauniit lupaukset ovat vain
sitä, että niitten varjossa pääsee livistämään rauhassa omaan maahansa.

Kun Suomen herrakin oli hyvästellyt kaikki miehet ja toivottanut
terveyttä näkemiin, lähtivät herrat ja venhemiehet rantaan, kaikki
miehet saattoivat lähtijöitä rantaan ja kun venheet olivat kääntyneet
matkalle, alkoi joka mies huiskuttaa mikä hattuaan, mikä nenäliinaansa,
mihin vastaukseksi herratkin heiluttivat nenäliinojaan, kunnes venheet
kiertyivät niemen taa. Silloin miehetkin lähtivät tulille valmistamaan
rajalle lähtöä. Kohtapa nähtiinkin kolmetoista raskastaakkaista miestä,
Aaro etumaisena, lähtevän Huurupäätunturia kohti ja katoavan metsään.

Huurupäätunturin juurelle pääsivät miehet vasta huomenna, matkalla
täytyi olla yötä. Mutta sillä tempulla, että mentiin suoraan Huurupään
juurelle, lyheni eväänkantomatkaa enemmän kun kolme peninkulmaa. Nyt he
saattoivat tyhjinä miehinä hakea rajan sinne, kaikki miehet
kirvesmiehinä.

Siitä yöpaikasta lähtiessä miehet tekivät sopimuksen, ettei pidetä
pyhää eikä arkea, vaan lyödään rajaa hengentulleen edestä päivät
päästänsä. Lyötäisiin yötkin, mutta Mikko ei voi antaa tietä, minkä
vuoksi se aika nukutaan ja päivän valjetessa ollaan valjaissa.

Kävikin niin, että ennenkuin näkyi yhtään venhemiestä rajansuun
seudulla, oltiin Paatsjoella onkimassa Paatsjoen lohia. Vasta kolmen
päivän perästä tulivat venheitten tuojat. Miehistä olivat silloin
muutamat ihan hämmennyksissä viikonpäivistä. Venheitten tuojilta täytyi
Mikonkin kysyä, mikä viikonpäivä siellä Inarin kirkon kylässä on
tänään. Mies naurahti ja sanoi:

-- Siellä on tänään perjantai ja huomenna on lauantai, mutta mikä
teillä täällä lienee?

-- Me otamme sen Inarin ajanlaskun käytäntöön. Olkoon meilläkin tänään
perjantai, sanoi Mikko.

-- Perjantai? Päästäänkö huomenillaksi kirkonkylään? kuului
miesjoukosta ääni.

-- Päästään, kun ollaan ahneina, sanoi venhemies. -- Nyt auttaa tuuli,
on ihan peräntakainen, kun vain pysyisi tuolla.

Miehet olivat jo ennakolta laittaneet eväittensä tähteet, kirveet ja
kattilat metsän sisään tehtyyn majaan. Laukuissa oli vain parin päivän
eväs. Nyt miehet eivät käskyä odottaneet. Kiireimmän kautta he
kantoivat rannalta kuusen oksilla peitetystä läjästä kolmekymmentä
suurta lohta venheeseen ja peittivät kuusen lehvillä, sitten
toimittautuivat laukkuineen venheisiin ja niin työnnyttiin matkalle.
Parisataa syltä täytyi virtaista joen rantavettä mennä sauvomalla,
mutta kun oli päästy joen niskaan, nostettiin purjeet. Silloin kaksi
suurta selkävenhettä lähti rinnakkain pakenemaan ensimäistä saaren
salmea kohti.

Kiihtyvä itätuuli pilvisen taivaan alla ikäänkuin lennätti venheitä
salmesta salmeen, mistä aukeni näkymään korkeita paljaspäitä
tuntureita, jotka kuin taikavoimalla siirtyivät sivulle ja uusia aukeni
eteen. Matka näytti eksyksissä kulkemiselta, mutta perämiesten
kasvoissa ei näkynyt vähintäkään arkuutta. Melan ponnesta pidellen
hallitsivat he venheitä. Keltainen vaahto kohosi venheitten vierissä.
Mikko viimein kysyi perämieheltään: -- Onko tämä nyt sitä kuuluisaa
kaksitoista peninkulmaa pitkää ja kahdeksan leveää Inaria?

-- On, tämä on juuri sitä. Tämä on täynnä saaria, sanoi perämies
tyynesti ja silmät rävähtämättä katsoi venheensä käyräkokkaisen nokan
yli matkan suuntaa.

-- Kuinka kauan luulette kestävän, ennenkuin ollaan kirkonkylässä?

-- Jos tätä menoa kestää ja tuuli pysyy tuolla eikä tyynny, niin
huomenaamuna ennen ihmisten ylösnousua ollaan kirkkorannassa.

-- Silloinko on kaksitoista peninkulmaa kuljettu?

-- Eikö tätä liene viisikintoista, vielä suden hännällä mitattua, sanoi
perämies tyynesti.

Taivas hämärtyi paksunevaan sileään pilveen ja tuuli kylmeni. Näytti
tulevan illaksi oikein kylmä itäsade. Mutta vasta puolen yön aikaan
rupesi hienosti tihuttelemaan vettä, joka hiljalleen muuttui
raskaammaksi sateeksi. Viluaan ilmaisevat miehet kyyristyivät
nuttuihinsa, missä venheen laita suojasi tuulelta, ja vaikka vilu
yhtämittaa hienosti värisytti ruumista, niin somalta vain tuntui, kun
venhe aaltojen keinuttamana sihisten ja kohisten halkaisi vettä. Ja
kuten perämies oli sanonut, oli aamulla tuskin aurinko vielä ylhäällä,
kun edestä ilmestyi pappilan maalattu kartano ja harmaa, matala
kirkontorni näkymään. Ne rupesivat juuri kuin rautatiejunan vauhdilla
tulemaan vastaan. -- Kun tultiin rantaan ja noustiin venheistä, rupesi
jokainen mies värisemään vilusta niin että äänikin värisi. Alettiin
kiirehtiä talojen suojiin. Perämies tiesi, että Suomen herra asuu
pappilassa. Siksi Mikko meni pappilaan päästäkseen siellä perheen
pirttiin sisälle. Mutta pappilan suuri jäniskoira puhalti portaan alta
esiin ja nähdessään nuotion savusta mustuneen oudon miehen se nosti
niin tavattoman haukunnan, että siitä melusta valveutui koko talon väki
ja samalla Suomen herrakin. Hän katsoi akkunasta ja näki Mikon koiran
ahdistamana kartanolla. Herra kun huomasi Mikon värisevän vilusta, niin
haki palvelijan käsiinsä, toimitti sen kahvinkeittoon niin kiireesti
kuin mahdollista. Pian palvelija höyryävät kahvikupit tarjottimella
tulla sipsutti huoneeseen, jolloin herra viittasi ensiksi tarjoamaan
Mikolle. Kun herra kahvia juodessa kuuli, että miehet olivat pyhänsä
arkensa työtä tekemällä voittaneet aikaa niin paljon, että enemmän kuin
kaksi vuorokautta ennen venheitten tuloa oli jouduttu joelle, sanoi
hän:

-- Nyt saatte levähtää ainakin tulevaan keskiviikkoon ja kylpeä joka
päivä. Sen näytte sietävänkin, kovin on kaulanne ja korvanne nokisen
näköiset.

-- Sitä kun aina väliin täytyy sääskien ahdistamisen takia hipua
pikiöljyä, ja aurinko paahtaa siihen, niin täytyyhän sitä mustua, sanoi
Mikko hieman nureksien.

Mikko vei sitten herran rantaan katsomaan venheessä olevaa lohien
paljoutta. Herra ihmetteli tavatonta saalista. -- Lohiako ne ovat
kaikki? kysyi hän.

-- Lohia ja niitä oikeita Valkeanmeren lohia. Niitä on kolmekymmentä
kappaletta, ne saatte te käyttää mihin tahdotte. Me olemme syöneet
lohia niin kylläksemme, että enemmän peloittaa kun haluttaa, sanoi
Mikko päättävästi.

-- Mutta mitä sanovat toiset miehet?

-- Eivät sano mitään, kyllä näille minä saan olla isäntä.

-- Kun asia niin on, niin minä annan majatalooni, pappilaan, noista
puolet ja loput kahtia nimismiehelle ja metsäherralle. Ja suuhan se
olisi lukkarillakin, mutta pappilasta saakoon hän osansa.

Kylmässä sateessa vastarannassa eivät Mikko ja herra viipyneet kauan,
vaan lähtivät taloon.

Kirkkoherrakin oli jo sillä välin noussut ja ensi töikseen kuultuaan
odottamattomasta lahjasta lähti heti rantaan katsomaan lohiaan.



Yhdeksäs luku.


Mäkelässä oli heinänteko ollut nyt kaksi kokonaista viikkoa aivan
seisauksissa, kun oli vain satamistaan satanut. Väliin oli yrittänyt
ilma kuivamaan, mutta samalla tupsahtunut uuteen pilveen ja lientynyt
sateeseen. Alituinen sade ja töitten edistymättömyys tekivät Aunon
mielen raskaaksi, mitä lisäsi katkeamaton, eroamaton kysymys, missä on
Mikko, ja Mikon viime kirjeen sanat: »Et osaa minulle kirjoittaa.»
Usein herahti silmiin kyyneleet huomaamatta, juuri kuin omia teitään.
Nyt oli pyhä ja naapurin kirkkomiehet toivat postista kirjeen, jonka
kuoressa näkyi Mikon käsiala.

Henkeään pidättäen Auno avasi kirjeen ja alkoi ahmien lukea ja kun sai
loppuun lukeneeksi, alkoi uudestaan. Mitä useammin hän luki, sitä
enemmän yleni mieli, ja juuri kuin sen kirjeen tuomana yleni ilmakin.
Ilta-aurinko laskeutui kirkkaaseen poutaan, eikä huomenaamuna auringon
noustessa näkynyt pienintäkään pilveä. Auno joudutti nyt entistä
aikaisemmin aamukahvin, jota juomaan ei Juhaniakaan tarvinnut
herätellä. Kenkäjalassa ja lähtöön valmiina tämä odotteli kahvin
joutumista ja ilmaa katsellen tuumaili:

-- Näyttää siltä kuin tänäpäivänä saisi niiton halunkin itsestään pois.

-- Niinpä näyttää, sanoi Auno kopperehtaessaan kahvinjuontikompeita
pöydälle.

Pouta oli huomennakin, ja nyt pantiin pukaten pakaten lato täyteen
Juhanin eilisiä niitoksia. Tyytyväisenä istui Auno mättäälle ja sanoi
tovereilleen:

-- Jospa olisi Luojalta se armo, että tämä viikko olisi poutaa, niin
meidän heinäntekomme menisi kuitiksi.

-- Mistä meillä koko viikoksi olisi heinäntekoa? sanoi Juhani. -- Kun
tuo ala tuolla lahdenperässä lienee aholaisten, niin eihän tässä ole
kuin kaksi kokonaista alaa. Tämän alan tähteen pyyhiskelen tässä tänä
iltana, tuo menee huomenna, tuo viimeinen ylihuomenna ja silloin ollaan
selvät tervaksista.

-- Tuota perkkiöalaa et, kuule, pyyhkäisekään päivässä, sanoi Jertta,
-- siinä on kantoja, kun se on isävainaan perkkaama.

-- Isämeidän perkkaama. Enhän minä kantoja niitä, älä luulekaan. Minä
niitän vain heiniä, kannot jätän sinun isämeidällesi, jatusti Juhani
virnistellen ja lähti niittämään.

Auno istui vielä Jertan kanssa ja he katsoivat varsin tahallaan, kun
Juhani rupesi niittämään ja niitti kuin kilvassa.

-- Se kunniakseen koettaa, kun tietää ettei yhdessäkään talossa tällä
viikolla lopu heinänteko, päästä ensiksi irti, vaikka on yksinään
varsinaisena niittäjänä, sanoi Jertta.

-- Hm! Uskonpa, ettei Juhani paljaasta rahapalkasta olisi noin ahne ja
kaikessa kotiinpäin. Tässäkin sadeviikolla paikkasi latojen kattoja
ihan itsestään. En älynnyt esittääkään. Luulenpa, että Juhani toivoo
sinusta parempaa palkan lisäystä kuin rahaa.

-- Minusta? Hui, hai! Jo on mies mieltä vailla, kun siinä toivossa
puskenee.

-- Niin, mutta luuletko Niemelän Erkistä saavasi paremman miehen?
Uneksit pääseväsi rikkaaseen taloon miniäksi, mutta muistahan
sananlasku: »Niin on miniä miehelässä, kuin on koira kahlehissa». Kaksi
köyhää on paljon onnellisemmat kuin rikas ja köyhä yhdessä. Kyllä
Jumalalla on rikkautta, kun kahdella köyhällä on rakkautta.

-- Heitä jo höpinäsi! Akkaiselle puhemiehelle pannaan halko häntään.

-- Elähän sano! Minä olen kuitenkin yötä vanhempi ja askelta etempänä.

-- Pianhan minä sen tavoitan ja joudun edellesi.

-- Hyvä kun jäljessä pysyisit!

-- Tokihan tuossa kiireessä. Yhdestä aisasta on reki perässäsi tänäkin
kesänä, toisen aisan vetäjä kiipeilee Lapin tuntureilla revontulia
haistellen. Semmoinen se on sen kahden köyhän kohtalo, osa ja arpa.
Mutta köyhä kun pääsee rikkaan kainaloon, niin on kuin herran
kukkarossa.

-- Sinä puhut niinkuin sinulla ei olisi poskiluitakaan. Minullako olisi
reki yhdestä aisasta perässä. Etkö tiedä, että meillä on kumpaistakin
aisaa vetämässä mieheni lähettämät satamarkkaset. Minä vain työnnän
rekeä sitä mukaa kuin jaksan, ja maa on kasvamassa leipää vetäjälle ja
työntäjille. Mutta sinulle ei Niemelän pellot kasva muuta kuin kuivan,
kaunaisen, kyynelillä kasteltavan kannikan.

-- Tiedätkö varmaan vai sanotko summassa? sanoi Jertta ja lähti
haravoimaan Juhanin niitoksia.

Perjantaina ei Auno tullut niitylle, vaikka Juhani ja Jertta olivat
manailleetkin, että saataisiin haravat ja viikatteet tuoda iltasella
kotiin. Auno leipoi tänään kotona rieskaa ja vehnästä ja keitti illaksi
oikein juhannusjuustoa. Nyt Auno näki jo ennen tavallista
kotiintuloaikaa Juhanin ja Jertan viikatteet, hangot ja haravat
olallaan hiljalleen astuskellen kohoilevan alangolta kotiin.

Silloin hän toimitti pirtin pöydälle kuuman teekannun, kahvikupit,
sokeriastian kukkurillaan sokeripaloja ja vakaisen koon isoiksi
paloiksi leikeltyjä pehmeitä vehnäpaloja. Pantuaan tikaportaaseen
viikatteensa ja haravansa Juhani ja Jertta tulivat pirttiin.

-- Menehän sinä Juhani pöydän taa, Jertta olkoon ylimmäisenä
juomanlaskijana, ja pitäkää siinä juhlaa oikein jalkatenästä sen
muistoksi, että meillä on heinänteko lopussa, eikä kenelläkään muulla.

Auno lähti itse lypsylle ja sieltä palattuaan näki, että Jertta ja
Juhani olivat lopettaneet teen juonnin. Hän siirsi nyt teekojeet
latvapäähän pöytää ja toiseen päähän kantoi kaksi kukkurikuppia
ruskeakokkaista juustoa, kaksi viilihulikkaa, neljä rieskaa ja kaksi
kukkurilautasta hohtavaa kesävoita ja kehoitti niittymiehiä käymään
pöytään, istuen siihen itsekin.

Juhani istui entiselle paikalleen ja sanoi:

-- Sietäisipä nyt olla kolme mahaa, mutta ei ole kuin yksi ja sekin
enemmällä puoliaan entistä panosta. En totta tosiaan tässä elämässäni
ole saanut tuommoisen heinänteon loppiaispöydän alle jalkojani ojentaa.

-- Niinkö on mennyt?

-- Niin on mennyt. Ei ne tuolla isoissa taloissa pidä päivää kummempana
heinänteon paremmin kuin leikkuun loppiaispäivääkään. Juurikkalahdessa
kuulutaan juhlittavan kumpaakin -- lieneekö taian vuoksi vai muuten,
mutta siinä talossa en ole ollut.

-- Onhan tuo toki niin tärkeän työn kuin heinänteon ja leikkuunkin
loppuminen kunnialla siksi mieltä ylentävä seikka, että mielellään tuon
erikoisemmalla ruokaverolla tahtoo merkitä elämänsä muistikirjaan.
Tuntuu siltä kuin se tekisi uuden lehden mieluisemman näköiseksi, olipa
siinä vaikka miten paljon vaivoja.

-- Niin on, mukautti Juhani. -- Somasti se vaikuttaa olentoon, kun
joskus aina saa jokapäiväisyydestä eroavan ruokaveronkin, vaikka se on
vain ruokavero. -- Minulla on niin paha elämän laatu, että
yksitoikkoinen muutteeton elämä tummentaa ja tylsentää ajatuksenkin, on
kuin aurinkokaan ei paistaisi täydeltä terää.

-- Kenelläpä tuo ei niin liene. Niin minullakin on ja näyttääpä
muutteeton elämä painavan rahtikoninkin mielen alas.

Jertta ei ollut keskusteluun ottanut ollenkaan osaa. Hän pääsi
ensimäiseksi syömästä ja sanoi:

-- Kunpa olisi soittaja, niin tanssiksi pantaisiin ja paikalla. Siinä
olisi vaihtelua ja valoa elämän pimeään yöhön.

-- Sehän se sinun valosi on, poloinen henki, sanoi Auno hieman
huokaisten, oikaisi selkänsä seinää vasten ja maahan luoduin silmin
näkyi miettivän. Juhanikin nousi pöydästä ja äänettömänä alkoi riisua
kenkiään nähtävästi laittautuakseen nukkumaan.

       *       *       *       *       *

Juhani jäi vielä leikkuuajaksikin Mäkelään, ja Auno käski häntä
ryhtymään joutuneimpia kohtia ohrasta leikkaamaan, siinäpähän toisetkin
kohdat joutuvat. Näin Mäkelässä leikattiin kokonainen viikko, kun
toisissa taloissa tehtiin heinää, tehtiinpä muutamissa taloissa
kaksikin viikkoa jälemmäksi heinää, joten silloin Mäkelässä oli kaikki
elot kuhilaalla ja osa jo kykäissä. Kun nyt oli kuumat poutailmat, niin
kyläläisten touot muutamissa päivissä joutuivat kariseviksi. Sen vuoksi
kyläläiset rupesivat pitämään leikkuutalkoita. Talkoot pidettiin siinä
talossa ensiksi, jonka touot parhaiten olivat joutuneet. Huomenna oli
samanlaiset talkoot toisessa talossa, kunnes koko kylän joka talon
vuoro oli tullut. Jokaisessa talkoopaikassa oli iltasella
tanssikekkerit, Mustilais-Janne, kuuluisa viulunsoittaja soittajana.
Jertasta ja Juhanista oli tavattoman mieluista niissä talkoissa
kulkeminen, eikä Jerttaa pitänyt pitäväkään niihin menemästä. Ja kun
Mikko oli keväällä kirjoittanut tulevansa puimaan riihet, ei Auno
tahtonut kieltää Juhaniakaan taikoihin menemästä: eihän riihienkään
puinnista olisi tullut tolkkua Juhanilta yksinään, kun Jertta oli
poissa. Auno itse kotona vain kokoili eloja kykäisiin ja aumoihin
sikäli kuin kuhilaat kuivuivat. Kun Jertta oli kaunis ja norja ja koko
seudun paras tanssija, -- päivällä hän sitäpaitsi leikkuupellolla
kykeni näyttämään etevintä sirpinkäyttöä -- niin hän sai jokaisessa
tanssikekkerissä uusia kosijoita, ja juorumuijat alkoivat kertoa ikäviä
juttuja. Auno huomautti niistä Jertalle, mutta Jertta vastasi ylpeästi:

-- Kyllä kuiva rikka pian hännästä putoaa.

Talkoot loppuivat. Jertta ja Juhani rupesivat puimaan riihiä.

Kun Mustilais-Janne yhäkin viipyi kylällä, niin nuoret melkein joka
illaksi panivat toimeen tanssit, joihin Jertta ja Juhani iltaisensa
syötyään lähtivät. Usein he palasivat vasta aamupuoleen yötä.
Tanssipaikasta erotessa tahtoivat Jertan kosijat monesti pakottaa
Jerttaa jäämään sinne yöksi. Tappelun tapaisella meiningillä sai Juhani
Jertan niitten käsistä pois, joten Jertan ja Juhanin välit pakosta
muodostuivat semmoisiksi, että Jertta ei milloinkaan lähtenyt tanssiin,
jollei Juhani lähtenyt. Kerran Juhani ei lähtenyt, aamulla varhain kun
oli oltava riihellä. Mutta huomenaamuna Jertta nousikin aikaisin
herättämään Juhania lähtemään riihelle, jotta he saisivat aikanaan
riihen puhtaaksi, toisen sisään ja elot puhdistetuksi niin varhain,
että ehtisivät päivännäköä kylpemään ja iltaisen syötyään lähtemään.
Kaikki näkyi käyvän Jertalla ja Juhanilla yksituumaisesti. Aunosta
näytti, että Juhani ja Jertta vähitellen likenevät toisiaan, kuten Auno
oli toivonutkin. Näkipä Auno Juhanin joskus Jertan vuoteen liepeelläkin
leikkiään laskien venyskelevän, mutta siitä hän ei ollut millänsäkään,
kun toivoi vain näiden perinpohjaista likenemistä.

Auno oli saanut Mikolta Inarissa kirjoitetun kirjeen, josta näki, että
Mikko joutuu vasta lokakuun loppupuolella kotiin. Hän rupesi
ahnehtimaan perunannostoa samalla kuin riihiäkin puitiin, joten ennen
syyskuun loppua oli riihet puitu ja perunat ja nauriit kuopassa. Nyt
Auno laski Juhanin pois talonsa toimista ja he elää kyhnerehtivät
Jertan ja Matin kanssa kolmen ilman mitään lisäväkeä. Jertankin täytyi
pysyä tanssista poissa, mutta hänen mielensä painui ikäväksi. Niemelän
Erkin uusien ja vanhojen kirjeiden lueskeleminen oli ainoa huvi. Mutta
vaikka Jertta pysyikin poissa tanssista, eivät ilkeät juorut silti
loppuneet. Päinvastoin oli kolme miestä, Komulan Taavetti, Tuokkilan
Eetu ja Kinnulan Matakka, jotka olivat saaneet tuntea Juhanin nyrkin
voimaa, sepittänyt juorun, että he ovat maanneet Jertan kanssa, joka on
ollut valmis mihin tahansa. Tämä juoru kulki ämmäin avulla Niemelän
Erkinkin tietoon ja koko Niemelän talonväellä nosti karvat pystyyn. Nyt
Erkki oli kirjoittanut Jertalle ankaran erokirjeen, jossa muunmuassa
oli sanottu: »Sinä inhoittavista innoittavin olento et saa lähestyä
minua kolmea syltä likemmäksi. Ja parempi olisi, kun pysyisit niin
kaukana, etten ikänä näkisi niitä sinun roistojen tahraamia kasvojasi.»

Nyt oli eräs lokakuun päivä. Taivas oli pilvessä, vinha itätuuli juhisi
nurkissa kylmää lumi- tai räntäsadetta ennustavana ja kohisi kuusessa,
kun eräs muija pistäytyi pirttiin ja niiltä seisoviltaan pisti Jertan
käteen kirjeen ja kaikista pyytämisistä huolimatta työntyi ulos kiirein
askelin. Jertta repi pahaa aavistaen kirjeen auki ja ensimäistä riviä
lukiessa rupesivat korvalliset ja hiusmarto käymään kuuman näköisiksi,
ja koko ruumis värisi ennenkuin kirje oli loppuun luettu. Kun Jertta
oli saanut kirjeen loppuun luetuksi, tunsi hän olevansa kuin tulisilla
hiilillä. Hammasta purren hän koetti jäykistää itseään ja väliin aina
kirjettä lukien kävellä lattialla. Viimein hän kuitenkin repäisi
kirjeen pieniksi paloiksi ja viskasi lattialle, jolloin puhkesi
voittamaton itku. Jertta paiskautui karsinapenkille vatsalleen. Siinä
hän itki kiemuroiden ja ruumistaan tuskaisesti heitellen. Lattialla
kipelehtävä Mattikin oudostui tätä ja juoksi sivupenkillä istuvan
äitinsä syliin ja siinä pyörein silmin, sormi suussaan, katseli Jerttaa
ja väliin vilkaisi äitinsä silmiin.

Samassa aukeni ovi, ja Mikko parrakkaana, punaposkisena ja ilon hymystä
loistavin kasvoin työntyi sisään. Mutta ennenkuin Mikko kerkisi virkkaa
mitään, hyppäsi Jertta ylös ja kasvojaan näyttämättä kiirehti ulos ja
juoksi navettaan.

Mikko katsahti hämmästyneenä jälkeen, mutta se hämmästys hälveni heti,
kun Auno iloisesti alkoi:

-- Ja sinä tulit kuin varis puheillesi. Ja niin terveen näköisenä ja
lihoneena kuin mikähän patruuna.

-- Etkö sinä ole nähnyt kirjeistäni, että saattaa sillä hoidolla terve
ihminen lihoakin? sanoi Mikko päällysvaatteita riisuessaan.

Saatuaan naulaan päällysvaatteensa lähti Mikko ojennetuin käsin
tulemaan Aunon luokse ottaakseen Matin syliinsä ja sanoi:

-- Lihonutpa tuo on Mattikin, ja ethän tuota ole karvakato sinäkään.

Matti kääriytyi kuitenkin syliksi äitiinsä ja hätäisin silmin rupesi
nyhkimään itkua. -- Sehän on isä, jota me yhdessä olemme niin usein
muistelleet ja ikävöineet, sanoi Auno Matille. -- Nythän se tuli. Tuon
parran tähdenkö sinä et tunne. Menehän nyt isälle tahi tuonne lattialle
juoksentelemaan. Matti jo saattaa juoksennellakin, niin että minä
pääsen kahvin keittoon.

Sen kuultuaan rupesi Matti hymyilemään ja ojensi kätensä Mikkoa kohti.

Mikko ottikin Matin äidiltä ja istuttuaan penkille istutti Matin
polvelleen, jossa Matti pyörein silmin rupesi silittelemään Mikon
tummanruskeata partaa ja hoki: »Palta, palta, palta». Mikko kysyi
partaa yhä silittelevältä Matilta: »Onko sinulla ollut minua ikävä?»
»On», sanoi Matti tuskin kuuluvasti. »Onkos äidillä ollut ikävä?» »On»,
sanoi taas Matti tuskin kuuluvasti ja painoi päänsä Mikon rintaa
vasten. Samassa Auno toi kahvipannun pöydälle.

Nyt asetuttiin pöydän taa oikein istualtaan juomaan kahvia.

-- Mitä se Jertan menettely merkitsi, kun se niin kummasti käyttäytyi?
Onko hän kipeä vai mikä hänellä on? kysyi nyt Mikko.

-- Sillä on sydänala ronkasta kipeä, kuten sanotaan, vastasi Auno. --
Se oli Niemelän Erkin kanssa kihloissa, mutta nyt sai Erkiltä
erokirjeen. Sen sirpaleet ovat tuossa lattialla. Se siihen näkyi
koskevan vähän liiaksi.

-- Hm. Siitä taudista nuori, hänen näköisensä ihminen kyllä selviää.
Viisussa lauletaan: »Entinen on hyljännyt, vaan otan uuden kullan».

-- Ei taida se lääke tepsiä. Meillä oli tässä kolme kuukautta
nuorimies, joka näkönsä ja kaiken puolesta on enemmän kuin Erkin
arvoinen, mutta ei niin rikas. Se nähtävästi piti koko ajan mieltä
päästäkseen lähestymään Jertan sydäntä ja teki siinä toivossa työtä
kuin hurja: kaikki niityt niitti yksinään ja heinänteko meiltä loppui
paljon ennen muita. Leikkuut oli leikattu, riihet puitu, perunat ja
nauriit nostettu ennen muita. Minä koetin olla sille puhemiehenä, mutta
Jertta ei kärsinyt kuulla koko puhetta. Sen näki siitäkin, että sillä
oli aina Erkin uudet ja vanhat kirjeet taskussa. Niitä se luki tuon
tuostaan. Sai se kirjeitä muiltakin, mutta ne se poltti paikalla
luettuaan. Kyllä se on todella kiintynyt Erkkiin.

-- No, mistä syystä se sitten ero tuli?

-- Sitä ihminen kun on nuori, niin sitä on huima ja hupsu.
Leikkuuaikana kylällä joka talossa pitivät leikkuutalkoita, joissa
iltasella oli tanssit. Jertta ei tietysti pysynyt sieltä poissa.
Semmoisissa tilaisuuksissahan ne kauniit ja norjat tytöt, jotka vielä
päivällä leikkuurintamalla kykenevät ensimäistä numeroa näyttämään,
luonnollisesti saavat uusia kosijoita, ja rupesikin kosimakirjeitä
tulemaan ihan tulvana, mutta kaikki saivat rukkaset. Niin siitä vihasta
kolme roistoa sepitti juorun, että he siellä tanssitilaisuuksissa ovat
Jertan kanssa harjoittaneet aivan törkeintä salavuoteutta ja varta
vasten laittoivat juoruämmät toista toisensa perään viemään sitä tietoa
Niemelään. Sen arvaa, että matkalla se asia ei ole pienennyt. Muuan
muijankynttyrä, joka lieneekin paras, Kerilän Inka, oli saanut sen
kirjeen tuodakseen. Jo kasvoista näki, kun Inka astui pirttiin, että ei
ole hyvä jalassa. Ja vaikka olisin köyteen pannut, niin ei taipunut
viipymään talossa, pisti vain kirjeen Jertalle ja meni ettei häntä
perää tavoittanut.

Mikon kasvot kävivät totisiksi. -- Ei luulisi, jos häntä laissa lienee
oikeutta, niitten roistojen päitä silitettävän, jos tyttö on syytön.

-- Sen minä kyllä uskon, että se on viaton, sanoi Auno varmasti ja
lähti navettaan käskemään Jerttaa tuliaiskahville. Mutta Jertta ei
tullut, oli vain painaunut navetan loukkoon heinäläjään kutjottamaan.

Aunon tultua pöydän luokse Mikko otti lompakon povestaan, purki siitä
pöydälle vihkon, jossa oli sekaisin isompia ja pienempiä rahoja, ja
sanoi:

-- Pitääpä katsoa, mitä täällä on tähteenä. Tuhat markkaa jätin
tullessani Lättenperille kauppasummasta.

Sitten Mikko luki rahat ja sanoi: -- Kahdeksansataa kahdeksankymmentä
viisi, ja täällä kukkarossa on siksi, että yhdeksäs sata täyttyy ja
vähän jääpikin. Ja tänne olen lähettänyt yhdeksän sataa.

-- Lähes kolme tuhatta vajaassa vuodessa, huudahti Auno. -- Niin
sanotaankin, että joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää. On sitä
meillä kumpaisellakin ollut huolta ja puuhaa, mutta ei ole kuumille
kiville mennyt.

Auno vuorostaan ylpeili sillä, että hänellä oli viisi Mikon lähettämää
satamarkkasta jäljellä. -- Leipämme, kahvimme ja kaiken, mitä olemme
tarvinneet, olen ottanut kapaloistani, olen hoitanut lehmiä hyvin ja
kirnunnut voita enemmän kuin monessa talossa kymmenestä lehmästä,
lisäsi hän.

-- Nyt minä en lähde ensi talvena mihinkään, sanoi Mikko niitä Aunon
tuomia rahoja sovitellessaan lompakkoonsa. -- Rupean laittamaan maata
kuntoon. Ensi talven vedätän muraa pellot täyteen. Nyt ensi työkseni,
jos sulaa olisi, täytyy ruveta kyntämään sänget.

-- Mutta missä se on ruuna? keskeytti Auno.

-- No, vastako sinä sitä muistat? Se on tallissa.

-- Vasta. Tässä on todellakin ollut niin monta mielessä, että en
muistanut sellaista olentoa kuin ruunaa olevankaan.

-- Tallissa on ruuna, sillä oli paras kesä ikänään. Lieneekö viikon
päivät ollut siinä talossa kevättöitä, jotka toimitettiin ruunalla,
sitten sai kesän koloilla heinäisessä haassa, aivan kuin niityssä.
Hetteestä puhkeava puro juoksee halki haan. Kun sitten yöt alkoivat
jatkua ja ilmat kylmetä, olivat yöksi ottaneet talliin ja päiväksi aina
päästäneet köllehtimään hakaan. Se on nyt uudella karvalla, karva lyhyt
kuin hiiressä ja ojassa on lautanen. Kun nyt syksystä lähtien ruvetaan
sen paloja vähän parantelemaan, niin kyllä sillä asia sujuu. Humu
kuuluu eikä köyhyyttä, kun me ruunan kanssa lähdemme.

-- Vai kotona se on ruuna... No nythän me todellakaan emme ole muuta
vailla kuin Jumalan siunausta. Meillä on aitassa enemmän kuin vuoden
leipä ja siemen. Meillä on kauniit hinkalot venäjänkarjalaisen sanaan
»helmenkarvallisie eloja». Ohra ei kasvanut kovin pitkäksi, mutta kun
siihen kauttaaltaan ripisteltiin karjan lantaa, niin terä tuli hyvä,
jok'ikinen pää tuli kauniisti veriinsä. Ne sitten parhaassa lemmessään
ollessa leikattiin ja korjattiin kykäisiin -- ei vesipisaraa
kuhilaittenkaan päälle satanut. Niistä kun tekee rieskan, niin sitä ei
usko, että se on ohrista. Rukiita ei tullut kuin neljä riihtä, mutta
lähtö oli hyvä. Yli kolmen hehdon lähti aina riihestä, ja ne ovat
suuria ja kauniita. Niitä ei ole vielä maisteltu, mutta ei sitten enää
elojen kauneudesta ole etua, jos ei niistä tule hyvä leipä.

-- Ei se näkö tavoittaan mene.

-- On niitä ollut Mäkelän aitassa ennenkin kauniita eloja, mutta on
siellä nytkin.

-- Kyllä todellakin on eloja, on mistä antaa ruunallekin ja muillekin
elukoille, sanoi Mikko tyytyväisesti ja lähti lompakkoaan viemään
kamariin arkkuun. Ja Auno poistui navettaan katsomaan, tointuisiko
sieltä Jertta tulemaan pois. Jertta ei kuitenkaan tullut navetasta
ihmisten ilmoille ennenkuin huomenna silmät punaisina ja turvoksissa.
Iltasella hän taas meni navettaan yöksi eikä tehnyt pirttiin vuodettaan
tullakseen siihen yölläkään.

Aunokin oli alakuloinen koko huomisen päivän ja iltaista syödessä alkoi
nureksien puhua:

-- Kyllä tuo Jertta menettää järkensä, ei tuota leikkiä kauan kestä.
Kuuluisi haastavan käräjiin ne roistot, kun saisi asiamiehen. Tulevalla
viikolla kuuluvat alkavan käräjät.

-- Eiköhän lautamies ajaisi hänen asiataan? arveli Mikko.

-- Lautamies, joka on Kerilän Ingan veli! Ei ole ollenkaan
ajateltavissa, että se ajaisi. Kun ei kukaan usko, että Jertta on
viaton, niin ei sen asiaa rupea kukaan ajamaan. Kukaan ei häntä
puolusta, jos et sinä asetu puolustamaan.

-- Minä käräjiin!... Minä en lähde käräjiin. Minä tahdon siinä
suhteessa olla isäni lainen. Se aina ylpeili, että tässä on mies, joka
ei ole lakituvan kynnyksen yli jalkaansa astunut ja täksi on elänyt.

-- Mutta eihän siellä pilaannu. Ihmisiä ja vieläpä ihmisten oikeuksia
vartenhan sekin laitos on laitettu. Sanotaanhan pyhässä kirjassa, että
se on pahoille rangaistukseksi ja hurskaille kiitokseksi.

Tähän ei Mikko virkkanut mitään, jäi vain ajattelemaan, kun näki Aunon
mielen menevän alakuloiseksi. Kauan vielä vuoteellaankin Mikko ajatteli
tätä kysymystä, eteen asettui kaksi vastakkaista puolta: vastahakoisuus
lähteä käräjiin ja tieto, että Jertan kohtalo ei lähtemättä selviä
eivätkä miehet saa palkkaansa. Mikko joutui nyt taistelemaan sisäistä
taistelua.

Aamulla ei Jerttaa ylösnousun aikana näkynyt asuinkartanon puolella ja
Auno oli päähuivinsa laskenut silmilleen, minkä Mikko arvasi
merkitsevän sitä, että Aunokin oli itkenyt tai itki, vaikka puheessaan
salasi surunsa. Mikko teki ratkaisun ja sanoi aamukahvia juodessa:

-- Jos Jertta hankkii tohtorin todistuksen viattomuudestaan, niin minä
otan huolekseni hänen asiansa esittämisen oikeudelle.

Sen kuultuaan Auno meni navettaan kertomaan tästä Jertalle, joka
huvikseen kampaili ja puhutteli lehmiä. Jertta löi käsiään yhteen ja
huudahti:

-- Kiitos Jumalan. Lähden tulisen paikalla kaupunkiin. -- Samassa hän
syöksähti ulos, pesi kaivolla kasvonsa ja kohta nähtiin Jertan
pyhäpukuisena puoleksi juosten mennä hurottavan valtatielle päin.

Huomenna Jertta palasi kaupungista ruotsinkielinen tohtorin todistus
mukanaan. Todistuksen sisällöstä ei saatu selvää, eikä Jerttakaan
tiennyt sanoa, mitä todistukseen oli kirjoitettu, hän tiesi vain
itsensä viattomaksi ja uskoi, että tottapa se todistuskin on sitä
mukaa. Mutta Mikko ei Jertan vakuutusta uskonut, vaan Auno sai
pappilasta -- tai mistä saisi -- hakea ruotsalais-suomalaisen
sanakirjan, jonka avulla otetaan selvä sen sisällöstä. Auno lähti sitä
hakemaan ja sai kirjan jo puolimatkasta pappilaan yhteiskoulua käyvältä
siltavoudin pojalta. Sen avulla saatiinkin selville, että todistus oli
niinkuin ollakin piti.

Nyt Mikko määräsi toimitettavaksi haasteet kunnianloukkauksesta niille
miehille ja haastatti todistajiksi kaksi niitä juoruämmiä, jotka olivat
suurinta suuta pitäneet ja joille tiedettiin miesten puhuneen
teoistaan.

-- Mutta siihen ei ole sen parempia kuin Kinnulan Inka ja Peltolan
Hetta, sanoi Auno ihastuksissaan. -- Peltolassahan nyt kuuluu juuri
olevan se paha paikka, jossa nekin miehet kortteerautuvat, kun tästä
talosta on loppunut sellaisten kestipaikka.

Auno kävi nyt toimittamassa haasteet, ja kohta Aunon kotiin tultua
tulla hökelti Peltolan Hetta Mäkelään, suuri suu seitsemällä sopella.
Tuskin hän oli ehtinyt istua ovensuupenkille, kun jo alkoi kovalla
äänellä hoveltaa:

-- Minähän sitä sain siihen Jertan kauniiseen juttuun haasteen
todistajaksi, mutta minä en tiedä mitään, en enempi kuin vastasyntynyt,
en tiedä mitään, tyhjään minua kuljetetaan. Ja eikä nuo miehetkään
sanoneet hätäilevänsä, siinä nuo meillä nekin haastettiin. Nauroi
lautamieskin sillä jutulla, vaan käydähän sitä käsketyn pitää, minkä
lautamiehenkin. Sen minä sanon, että minä en tiedä en kerrassa mitään.

-- Mitä te sitten hätäilette, kun te ette tiedä mitään? sanoi Auno
hieman naurahtaen.

-- En hätäilekään, mutta sen minä sanon, että minä en tiedä mitään, ja
sen sanon, että kyllä jaksavat nekin käräjiin vaatijat voittonsa
korjata.

-- Tiedättepähän, vaikka ette sano tietävänne, sanoi Auno hieman
ivallisesti nauraen.

Hetan ennestään mustanpunakat kasvot kävivät Aunon sanasta vieläkin
mustemmiksi, ruskeat silmät liikkuivat tulisesti, ja hän sävähti:

-- Sen minä sanon, että oikean ihmisen ei tarvitse käräjistä kunniataan
haparoida eikä sieltä koko korkene. Silloin on jo kunnia vähänä, kun
sen viimeisiä rippeitä pitää käräjistä keräillä.

Sen sanottuaan Hetta puoleksi lentämällä leimahti ulos, ja pitkässä
kaulassa oleva pää kahden puolen toihuillen mennä hutmelti Keskitaloon
vievää tietä.



Kymmenes luku.


Käräjät alkoivat kirkonkylässä. Tuomarina oli vakinainen kihlakunnan
tuomari, vanhapoika, jonka tiedettiin suhtautuvan erityisen
myötätuntoisesti naisiin ja lapsiin. Ei yksikään lapsenruokkojuttu
ollut päättynyt muuten kuin lapsen hyväksi. Mikko tunkeutui tuomarin
puheille rakennuksen perimpään kamariin, jossa tämä toimetonna
keinutuolissa hiljalleen keinutteli itseään ja pitkää harmaansekaista
partaansa käsillään veteli rinnalleen metson pyrstön laiseksi
kiihotukseksi, jommoiseksi se näkyi jo ennen taivutetun.

-- Olen ensi kertaa käräjätalossa, sanoi Mikko arasti ja syvään
kumartaen. -- Asianani on täällä saada esiin kirjoitetuksi erään neidin
juttu. Eräät ilkeät miehet ovat soimanneet häntä törkeästä
salavuoteudesta, mutta neidillä on viattomuustodistus, tohtorin antama,
jos saan kunnian teille näyttää.

-- Ei, ei. Esittäkää se oikeudelle, kiirehti tuomari sanomaan, ja
tuuheitten kulmakarvain alla olevat vesiharmaat silmät välkähtivät
ihastuksesta.

-- Jos minä saisin sen asian joksikin määrätyksi päiväksi, niin ei
minun tarvitsisi olla joka huutoa kuulemassa, ehdotti Mikko.

-- Antakaa siellä sen lautamiehen, joka on haasteen toimittanut,
kirjoittaa se listalleen, niin minä täällä jakaessani asioita asetan
sen neljänneksi käräjäpäiväksi. Tämä on ensimäinen, sanoi tuomari ja
lyijykynällä kirjoitti pöydällään olevaan paperiin.

Mikko palasi isoon saliin, missä kukin lautamies oman pöytänsä ääressä
kirjoitti asioita listalle. Mikkokin työntyi asianomaisen lautamiehen
luo, työnsi sille sisäänkirjoitusrahat ja sanoi varmasti:

-- Se Jertta Turusen asia on kirjoitettava esiin.

Kaikki huoneessaolijat rähähtivät ilkeään nauruun ja joku sanoi:
»Tuleepa, näemmä, näihin käräjiin oikeitakin asioita. Saadaan täällä
vielä harjaisiakin juoda».

-- Älkäähän nuolaisko ennenkuin tipahtaa, sanoi Mikko jyrkästi ja
kysyi: -- Tuliko se nyt se asia kirjoitetuksi esiin?

-- Tuli ja lujaan tulikin, sanoi lautamies jäykästi, kun kuuli Mikon
äänestä, että leikki on poissa.

Tuo käräjämiesten ilkeä nauru meni Mikon koko olennon läpi ja kovetti
mielen uhmaavaan vireeseen. Lähtiessään kävelemään kotiin oli Mikko
samalla selvillä siitä, ettei Jertta saisi puolustajaa muualta.

       *       *       *       *       *

Neljäs päivä oli tullut. Tiedettiin, että oikeus rupeaa istumaan vasta
kymmeneltä. Mikko ja Jertta varustautuivat vain siksi ajoissa, ettei
liikoja tarvitsisi olla muiden ilveilyjä kuulemassa. Mikko kävi
katsomassa käräjähuoneen seinälle naulattua listaa, ja näki että Jertan
asia oli kolmantena. Nyt menivät Mikko ja Jertta odotushuoneen loukkoon
rinnakkain istumaan. Toisella puolen huonetta Jertan vastaajat
todistajineen leikillisessä naurussa kuhisten pitivät koko käräjäväkeä
hyvällä tuulella. Ylinnä kuului Peltolan Hetan ääni.

Mikosta ja Jertasta tuntui raskaalta, kun heidän ei käynyt
puolustautuminen sanoilla. Mutta kohta huudettiin asia esiin. Mikko ja
Jertta menivät oikeushuoneeseen, missä tuomari leveäpartaisena ja
rauhallisen näköisenä kuin Rooman paavi selkäkenossa keinutuolissaan
istuen hiljalleen keinutteli itseään. Mikko ja Jertta asettuivat
oikeuspöydän eteen rinnakkain seisomaan juuri kuin vihille. Tuomari
silmäili kauan siitä yli pöytänsä Jerttaa ylhäältä alas ja alhaalta
ylös. Sitten hän kumartui kirjoittamaan sekä kantajat että vastaajat
pöytäkirjaansa, oikaisi taas selkänsä ja vieläkin Jertan vartaloa
silmäiltyään kysyi ystävällisesti: -- Mitä te nyt sanotte?

Mikko hieman selvittääkseen ääntään rykäisi ja sanoi: -- Nämä miehet
ovat sanoneet tämän neidin kanssa harjoittaneensa salavuoteutta, ja
tämä neiti tahtoo nyt nämä miehet langetettavaksi kunnianloukkauksesta
lailliseen edesvastuuseen.

Tuomari kirjoitti tämän pöytäkirjaan, kääntyi miesten puoleen ja silmät
säkenöiden kysyi karkealla äänellä:

-- Oletteko puhuneet sellaista tästä neidistä.

Miehet nähtävästi olivat jo valmistaneet yhteisen lauseen, koska nyt
tuli kuin yhdestä suusta:

-- Olemme sanoneet, ja olemme sanoneet totta, meillä on todistajat.

Nyt Mikko kaivoi taskustaan tohtorin todistuksen ja ojensi sen
tuomarille. Miesten kasvot tulehtuivat, he rupesivat katselemaan
toisiaan. Tuomarin tummat kasvot tulistuivat sitä mukaa kuin hän eteni
lukemisessaan. Kun tuomari sai luetuksi, heitti hän vihaisesti paperin
pöydälle ja leimasimellaan rusautti siihen oikeuden leiman. Silloin
Taavetti sanoi kaikkien puolesta:

-- Me tahdomme kuulla, mitä siihen paperiin on kirjoitettu. -- Mutta
tuomari tömisti kumpaisellakin jalallaan lattiaan, niin että koko
käräjätalo tärisi ja vihasta sähisten käski ulos.

Miehet lähtivätkin kuin risan syöneet koirat häntä koipien välissä
jälekkäin työntymään ulos. Heidän jälkeensä lähtivät Mikko ja
Jerttakin, mutta tuomarin vihasta oli Mikkokin niin töperryksissä,
ettei muistanut kysyä kulujaankaan. Hetken perästä esiinhuutaja aukaisi
oven ja kysyi: »Tahdotteko kuluja?» Sen kuultuaan miehet yhteen ääneen
kiljaisivat: »Tahdomme ja oikein porvoonmitalla», mutta esiinhuutaja ei
vetänyt ovea kiinni ennenkuin Mikko oli sanonut: »Tahdomme!»

Käräjäväki, joka äsken oli pitänyt ilkeämielistä naurua vireillä, oli
kuin kynsille lyöty. Peltolan Hetankin korvalliset näkyivät olevan
kuumina ja silmät välähtelivät tulisina. Levotonna, mutta puhumatta hän
kävellä töpsäili sinne tänne odotushuoneen lattialla.

Oikeushuoneen ovi aukeni, ja ovelta kuului esiinhuutajan sanat:
»Asialliset sisään». Mutta samassa avauksessa meni asiallisten mukana
asiattomia melkein huone täyteen kuulemaan päätöstä. Kun tuomari näki,
että asialliset olivat sisällä, silmäsi hän Jerttaa ylhäältä alas ja
alkoi jotenkin kovalla ja kylmänvoittoisella äänellä lukea
pöytäkirjastaan oikeuden päätöstä, jossa sanottiin: »Koska kihlakunnan
oikeus on tohtorin todistuksesta havainnut, että kantaja, neiti Jertta
Turunen, on viaton, niin vastaajat kukin kohdastaan tuomitaan
sadanviidenkymmenen markan sakkoon, joka varojen puutteessa on
suoritettava kolmenkymmenen päivän vankeudella, ja varalliset Jertta
Turuselle maksamaan sata markkaa oikeudenkäyntikuluja.»

Kun päätös oli luettu, ei koko käräjätalossa kuulunut yhtään sanaa. Oli
kuin jokaisen suusta olisi kieli pudonnut. Mikko ja Jertta lähtivätkin
sitä suoraa kävelemään kotiin.

Jertan koko olento pyrki tulvimaan iloa, kun hän kuuli oikeuden
päätöksen, mutta hän puristi sen itseensä, kunnes tultiin käräjätalon
sivuitse kulkevalle maantielle. Silloin Jertta Mikon rinnalla käyden
tarttui Mikon käteen ja siitä pidellen huudahti:

-- No, se meni niinkuin minun kädestäni! On tuo tuomari kuin Jumala
eikä ihminen! Voi, voi, kuinka se meni hyvästi! Mitähän tuosta nyt
Erkki arvelee? Nyt ne miehet saivat mitä olivat vailla, ja tukkeutuipa
siellä Peltolan Hetan ja Kerilän Ingankin suut.

Tähän kaikkeen ei Mikko vastannut mitään, näytti vain olevan
mietteissään, minkä vuoksi Jertta kysyi:

-- Mitä sinä mietit? Etkö sinäkin voi olla iloinen minun kanssani?

-- En.

-- Minkätähden?

-- En tiedä itsekään. Koko oikeudenkäynti oli minusta niin
yksipuolinen, että se teki minuun niin kumman vaikutuksen.

-- No Herra Jumala! Minkä puolesta? Sehän nyt oli niinkuin olla piti.
Vai mitä siinä sinun mielestäsi oli vikaa?

-- Oli paljonkin. Pitihän niittenkin miesten saada puhua puolestaan, ja
se tohtorin todistus olisi mielestäni pitänyt lukea miehille, eikä
tuomarin olisi tarvinnut semmoista töminätä panna toimeen. Siinä jäi
sitäpaitsi selvittämättä se seikka, että meidän talonpoikien kesken
sanotaan salavuoteudeksi, kun nähdään mies tytön vuoteella puhelemassa
tytön kanssa, vaikka molemmat ovat niin viattomat, ettei ajatuksen
vivahdustakaan ole törkeisiin tekoihin. Herrat ymmärtävät sillä toista
ja sentähden olisi tuonkin tuomarin pitänyt päästä selville
erotuksesta. Silloin hänkin olisi pysynyt rauhallisempana. Sakotettu
miehiä kyllä olisi ja olisi saanutkin sakottaa, vaikkakin vähän
vähemmän, kun rikos oli ensikertainen. Siihen nähden, että miehillä oli
todistajia mukana, minä uskon että sinut on nähty miesten kanssa
samalla vuoteella. Jollei sinulla olisi ollut tohtorin todistusta, niin
tapannut olisit, enkä minäkään olisi täällä sinun matkassasi, vaikkapa
uskoisinkin että sinä pääasiassa olet viaton.

Jertta painui alakuloiseksi aivan liki kyyneliä ja sanoi:

-- Minä en sittenkään käsitä, minkätähden sinä tahdot puolustella noita
miehiä, vaikka uskot kai, että minä niitten jalkeille laittamaan
juoruun nähden olen viaton. Kun sinä olet mies, niin et osaa asettua
minun kannalleni etkä voi arvata, mitä minä olen saanut kärsiä ja saan,
jos Erkki ainiaaksi on hyljännyt. Uskon kuitenkin, että kääntyy Erkin
mieli, kun hän saa kuulla oikeuden päätöksen.

-- Ihan täydellisesti osaan asettua sinun kannallesi ja osaan
arvostella kärsimyksesi, mutta samalla uskon, että niissä on osa omaa
syytäsi. Kun sinä rakastit Erkkiä ja Erkki rakasti sinua, niin turha
sinun oli lähteä muuta hupaa tanssipaikoista hakemaan ja öitä siellä
viipymään.

-- Mutta mitä minä siellä sitten olen pilautunut?

-- Et pääasiassa. Mutta sitä tietä sait Erkiltä erokirjeen. Ja se osa
on omaa syytäsi.

-- Eipä sitä saa syötyä takaisin... Uskon toki, että Erkki ymmärtää
minua, sanoi Jertta ja suuret kyyneleet valahtivat kasvopäille.

Mikko ei enää tahtonut lisätä Jertan alakuloisuutta. Kääntääkseen
puheen koko jutusta muualle hän sanoi:

-- On kummallisen lämmin ja kaunis ilma, vaikka lokakuu on
loppumaisillaan. Usein tähän aikaan ajellaan reellä, onpa joskus
rekikeli ihan parhaallaan, vaan nyt on maa sula ja lämmin. Saattaisi
vaikka perunaa nostaa ja naurista listiä.

Puhe siirtyi maanviljelysasioihin ja Juhaniin, kesämieheen, jonka
ansiota töiden onnistuminen pääasiassa oli. Näin jutellessa päästiin
kotiveräjälle, josta Auno nähtyään tulijat juosta huurotti avopäin ja
avojaloin vastaan ja ennenkuin pääsi luoksekaan, huusi:

-- No miten se kävi kärpän nylky, nahkan otto oravalta?

-- Hyvästi ovat äidin leivät uunissa, eivät pala eivätkä paistu, sanoi
Jertta iloisesti nauraen.

Tulijain luokse tultuaan Auno pistäytyi Mikon ja Jertan väliin ja
Jerttaa kädestä pitäen kysyi: -- Miten se sitten meni?

-- Tienasivathan ne miehet vähän, sanoi Jertta. -- Sata viisikymmentä
markkaa kukin saivat sakkoa ja yhteensä meille sata markkaa kuluja;
saamme periä keltä varoja löytyy.

-- No, sitä ne olivat juuri vaillakin! Oliko siellä todistajat, Kerilän
Inka ja Peltolan Hetta?

-- Olivat toki, ja oli niillä puolikymmentä muuta todistajaa, mutta
niitä ei tarvittu, ei heidän eikä meidän todistajia.

-- Mutta sepä nättiin lupsahti lukkoon... Miehilläkin todistajia, mitä
varten?

-- Kukapa sen tiesi, mutta oli niitä Kettulan veljekset kumpaisetkin ja
Rahulan kaksi pojan väikkänää ja Sipilän Janne ja vieläpä kuudeskin,
Ypykän Kustaa, kaltainen poika kuin aidaksen särmä.

-- Mitä ne sanoivat.

-- Kaikilta putosi kieli, kun tultiin oikeudesta.

-- Ähäh! Vai putosi kieli Hetankin suusta! Sen se sietikin. Mutta mitä
tuosta kaikesta nyt sanoo Erkki? Mikko saa lähteä käymään Niemelässä.

-- En lähde minä, sanoi Mikko jyrkästi. Sen puolen asiasta saatte jakaa
keskenänne.

-- Tuntuu siltä, että sinne täytyy lähteä minun, sanoi Auno. Jertta
itse on sopimaton.

-- Lähdepä todellakin, lähde paikalla, sanoi Jertta ihastuksissaan.

-- En lähde ennenkuin huomenna. Antaa hänen nyt vähän jäähdähtää tuon
asian, ettei aivan rapa kurkussa lähdetä juoksemaan, sanoi Auno ja
tyytyväisin kasvoin astui etumaisena pirttiin, missä Matti
keltaisenkirjava kolttu yllään punaposkisena, kädet levällään nukkua
reuotti kehdossaan.

Huomenaamuna aurinko ruskotti pilviin ja taivaanranta auringon nousun
kohdalta oli vaalean kullan värisenä, kun Auno kiirehti lähtemään
kahden peninkulman matkalle Niemelään joutuakseen iltasella takaisin.
Ja ilta olikin jo niin myöhä, että vain sammuva matala päivänvalon
juova näkyi enää läntisen taivaan rannalta, kun Auno hikisenä ja
päähuivi kaulalle laskettuna saapui kotiin. Väsymyksestä huohottaen hän
istui pöydän sivulla olevalle rahille lähelle Mikkoa, joka oli lampun
valossa kutomassa verkkoa. Jertta tuli nyt Aunon luokse, ilmeinen
epätoivon arkuus kasvoissaan, ja ääni hieman väristen sanoi:

-- No mitä sitä nyt sinun matkoillesi kuuluu?

Auno kaivoi povestaan vaaleankeltakuorisen kirjeen, ojensi sen Jertalle
ja sanoi:

-- Tuosta kai näet mitä kuuluu.

Jertta repäisi kirjeen pään auki, nykäisi kahdeksi taitetun kirjeen sen
sisästä ja ensimäisen rivin nähtyään hypähti koko olennollaan, kasvot
hulmahtivat loistaviksi. Toisella kädellään lyöden lanteeseensa hän
taas hypähti.

Sen nähtyään Mikkokin seisautti verkonkudontansa ja Jerttaan katsoen
kysyi: -- Mitä siinä luetaan?

-- Tässä on vain neljä lausetta, mutta ne ovat paljon puhuvia, vastasi
Jertta. -- On vain: »Rakas Jerttani! Kiroten niitä ilkeitten juorujen
kuljettajia pyydän anteeksi viimeisen kirjeeni tuomaa erehdystäni.
Sydämestäni iloitsen, että se oli juorua. Ensi pyhänä tulen hakemaan
sinut kotiini tänne, ja katkaistaksemme juoruämmäin tiet käymme samalla
tiellä kirkolla laittamassa kuulutuksen. Ole silloin valmis lähtemään.
Oma Erkkisi.»



Yhdestoista luku.


Jertta oli viety Niemelään ja Mäkelässä Mikko, Auno ja Matti olivat
kolmen. Mikko veti muraa pelloille ja maaliskuussa oli kaikilla
pelloilla sitä aalto aallon vieressä. Ainoastaan laihopellon lumen
pinta näkyi sileänä, murarystyjen synnyttämiä nietosjuovia ei näkynyt.

Oli tuiskuinen maaliskuun sunnuntai, eikä aurinkoa näkynyt koko
päivänä. Keskitalosta oli kuitenkin oltu kirkossa ja kirkkomiehet
toivat postista saamansa kirjeen Mikolle. Kirjekuoressa oli kummallisen
kuluneella herraskädellä niin huonosti kirjoitettu Mikko Mäntysen nimi,
että siitä tuskin sai selvän. Mikko katseli sitä kauan ja koetti
arvailla, kuka tuo nyt on tuo kirjoittaja. Viimein hän kuitenkin
aukaisi kirjeen, josta näki, että kaksi kirjearkkia oli aivan täyteen
kirjoitettu vielä huonompaa ja oikein tiheää kirjoitusta. Mikko hymähti
itsekseen arvellen, että onpas työtä täksi kevääksi, ennenkuin tuo on
selvänä. Tuntui lamauttavalta ruveta sitä ollenkaan lukemaan. Mutta
viimeisen sivun alla seisoi: »Nygren, kruununnimismies.» Kuuma virta
hulmahti Mikon koko olennon läpi, sillä hän arvasi, että tuossa on nyt
selvänteko niistä lappalaisista. Ja oikein hän arvasikin. Se
lappalaisten juttu oli päättynyt, ja nimismies siitä hyvästä, että
Mikko oli lappalaiset toimittanut hänen käsiinsä, oli tässä kirjeessä
juurta jaksaen kuvannut koko oikeudenkäynnin. Mutta Mikko ei kerjennyt
lukea muuta kun kaksi sivua, kun kaksi lautamiestä, Taanun Tuomas ja
Komulan Kusti, ajoi pitkällä, tyhjällä matkareellä kartanolle ja
kiireesti pistäytyivät pirttiin.

Mikko huomasi jo tulijain kasvoista, että niillä on jotakin asiallista
asiaa. Mutta hän kysyi vain rauhallisena, mitä sitä vieraille kuuluu.

-- Eipä muuta, kuin että nimismies laittoi meidät teitä hakemaan sinne
puheilleen, mitä lienee hänellä asiaa, sanoi Tuomas hieman nenäänsä
änkyttäen, jotta ääni kuuluisi hieman herraisemmalta.

-- Nimismies? No, mitä sillä nyt semmoista kiirettä?... Sanokaa nyt
hänelle, että tulen huomenna, kun nyt on näin tuisku. Jos ei huomenna
juokse suksi, niin tulen hevosella, sanoi Mikko arvelun alta.

-- Ei, kyllä se nimismies tahtoi, että tulisitte meidän mukana. Meidän
reessä pääsette suksitta ja hevosetta, sanoi Tuomas yhäkin
virallisemmasti nenäänsä änkyttäen.

Mikko kuuli nyt, että miehet on varta vasten laitettu häntä hakemaan,
jotapaitsi vierasten ääni ja eleet kuvastivat jotakin outoa ja
salaperäistä, josta hän tahtoi mitä pikimmin päästä selville. Mikko
rupesi sukimaan nuttua ja turkkia ylleen ja sanoi: -- Koska asia on
niin, niin tässä on mies, joka ei ole painojen alla lähdön aikana.

Saatuaan turkin ylleen, lakin päähänsä ja naulassa riippuvat kintaat
käteensä syöksähti Mikko ulos, ja sillaikaa kun vieraat käänsivät
hevostaan matkalle, kävi navetassa iltaruokintaa toimittamassa olevalle
Aunolle sanomassa: -- Nimismies on kutsunut minut puheilleen. Lähden
siellä käymään, tulen iltasella, vaikka myöhälläkin kotiin.

Sen aukiolevasta navetan ovesta kuultuaan vieraat ivallisesti
naurahtelivat ja mutisivat keskenään, mutta Mikon tullessa reen luo ja
heittäytyessä reenperään istumaan vieraat kävivät totisiksi. Reessäkään
ei puhuttu mitään. Kusti korkealta kuskipukilta ohjasi hevosta, ja
Tuomas Mikon rinnalla rekiperässä äänetönnä istua toivotti ja katseli
käsissään olevia pitkävartisia ruskeita koirakintaitaan.

Nimismies, laiha ja musta mies, jolla oli toinen jalka korttelia
lyhempi, lähti huoneensa perältä tulla lynkkäilemään, kun Mikko oli
tullut sisälle. Hän oli ystävällisen, mutta levottoman näköinen. Hän
pyysi Mikkoa peremmäksi istumaan. Itse hän vain kävellä lynkkäili salin
lattialla ja puheen aluksi ystävällisesti kysyi Mikon kotitöistä. Mikko
kertoi vetäneensä muraa koko talven, nelisen tuhatta kuormaa kaikkiaan.

-- Nelisen tuhatta! Nelisen tuhatta kuormaa mutaa! Aivanhan ne ovat
kukkuripäänä kaikki pellot.

-- Pitäisi sen näkyä, kun alkaa lumi sulaa. Nyt ne ovat lumen peitossa,
kun on haljalleen vedetty, sanoi Mikko tyynesti.

Nimismies ei osannut enää jatkaa tätä keskustelua, hän tuli
äänettömäksi ja huolestuneen näköisenä käveli lattialla. Viimein hän
saattoi ryhtyä asiaan, mikä näytti olevan hänelle erittäin vaikeata:

-- Minulla on verrattoman ikävä asia teille ilmoitettava. Itsensä
keisarin allekirjoittaman ukaasin perusteella minun täytyy teidät
vangita ja lähettää Pietariin. Teillä on kai siinä porojen varkaitten
sitomisjutussa, jota sanomalehdissäkin on kerrottu, ollut riitaa
keisarin lähettämän rajaherran kanssa ja te olette sitä lyönyt. Ja nyt
on Suomen kenraalikuvernöörin ja läänin kuvernöörin kautta tullut
minulle ukaasi, että minun pitää viipymättä luotettavasti vangittuna
lähettää teidät Pietariin.

Mikko meni aivan turraksi, tuntui siltä kuin ei lähtisi verta, vaikka
mihin kohtaan puukolla pistäisi. Vaaleana kuin haavan lastu olivat
Mikon kasvotkin ja hätäiset silmät kuoppiinsa painuneina. Kuitenkin
tointui hän siksi hämmästyksestään, että vapisten sanoi:

-- Miten on mahdollista, että minut viedään Pietariin, vaikka asia on
tapahtunut Suomen puolella? Minulla on tässä Lapin nimismiehen kirje,
josta näkyy, että tappelu on tapahtunut Suomen puolella ja että tuo
keisarin lähettiläs niitä rosvoja puolustaen hyökkäsi ase kädessä minua
vastaan, jolloin minun täytyi oman henkeni varjeluksessa sitä lyödä.
Minä olin nimismies Nyykreenille sinne erämaahan lähtiessäni luvannut,
että otan kiinni ne lappalaiset vaikka millä hinnalla, jos tapaan
Suomen puolelta. Ja kun sattui niin hyvin, että tapasin kokonaista
yksitoista venäjänlappalaista tappamasta suomalaisten poroja, niin en
heittänyt niitä vangitsematta, vaikka itse Venäjän keisarin lähettiläs
niitä puolusti. Ja tästäkö minut vangitaan vietäväksi Pietariin
hirtettäväksi? Sitä ei toki suuri Jumalani salline.

Kyyneleet karvastelivat kuin suola Mikon silmiä.

Nimismies luki Mikon antamaa kirjettä ja levottomasti kävellä kynkkäili
lattialla. Väliin hänen kasvonsa vaalenivat, väliin taas tulistuivat.
Viimein hän laski kirjeen pöydälleen ja ikäänkuin väsyneenä pitkästä
kävelystään istui pianon viereen tuolille ja mietteissään sanoi:

-- Oli sekä minulle ja teille onni tai oikeastaan Jumalan sallimus,
että juuri nyt tärkeimmässä hetkessä joutui tuo Nygrenin kirje tänne.
Tuo kirje voi meitä auttaa. Jos tahdon olla aivan virallinen, niin ei
minun auta muu kuin tuon ukaasin perusteella vangita teidät ja lähettää
suoraa tietä Pietariin. Mutta virkavalani velvoittaa minua noudattamaan
Suomen lakia ja valvomaan Suomen kansalaisten oikeuksia, ja siksi
voidaan ehkä Nygrenin kirjeeseen nojaten järjestää asia niini että kun
laitatte kaksi valtion virkamiestä takuuseen siitä ettette karkaa tällä
välillä, niin vastataan kirjeellä tämä kerta. Nygrenin kirjeeseen
viitaten te selitätte, että Venäjän lähettämä herra on ammattivarkaita
vangittaessa käynyt aseellisesti puolustamaan varkaita ja tällöin
saanut sen vamman. Ja vaatikaa hänet haastettavaksi ja varmasti
vangittuna lähetettäväksi Suomen-Lapin välikäräjiin vastaamaan
osallisuudestaan suomalaisten porojen varastamiseen ja teurastamiseen.
Keskiviikkona lähtee täältä posti. Tuokaa tänne selityskirjelmänne ja
kirjallinen takuu, ettette karkaa, niin minä teidän papereihinne liitän
oman lausuntoni ja Suomen lakien valvojana ja yleisenä syyttäjänä
vaadin Venäjän edustajan, insinööri Nikiforovin vangitsemista ja
lähettämistä Suomen-Lapin käräjiin. Luulen sen tepsivän, sillä
venäläiset tavallisesti pelkäävät Suomen oikeutta enemmän kuin
kuolemaa.

Epätoivon kuilusta kohoava Mikko tunsi sydämensä läikehtivän iloa,
tuskallinen puristus oli lauennut, taas kangasti elämä rakkaana,
entistä kalliimpana. Kaikin voimin puristaen hyvästeli hän nimismiestä
lähteäkseen kotiin.

       *       *       *       *       *

Keskiviikon aamupäivällä oli nimismies juuri pukeutunut, kun
Mikko saapui nimismiehen saliin kasvot hymyssä. Hän tiesi
puolustuskirjelmänsä ja takauskirjan olevan hyvässä kunnossa ja työnsi
nyt paperit nimismiehen käsiin. Silmättyään ensiksi takauskirjaa
nimismies naurahti iloisesti ja sanoi:

-- Onpa siinä ukkomiehet takuussa, kun reservikomppanian päällikkö
Furuhjelm ja kaupungin pormestari Normén...

Sitten hän luki Mikon selityskirjelmän ja mitä kauemmin hän sitä
tarkasteli, sitä loistavammiksi kävivät hänen kasvonsa. Viimein hän
päätään punauttaen sanoi:

-- Tämä on hyvä. Tähän kun minä liitän yhtä pontevan lausuntoni,
virkani voimalla vaadin Nikiforovin toimittamista Lapin käräjiin ja
lähetän nämä paperit Suomen valtiosihteerin kautta keisarille, niin
luullakseni sille tielle häviää koko juttu. Jos ei ennen huhtikuun
loppua kuulu mitään, niin saamme uskoa, että siitä pahasta olemme
ainiaaksi päässeet. Kun ei kuvernööri ole ukaasiin mitään merkinnyt,
niin me kerkiämme tässä välissä Lapin tuomarilta saada oikeuden
pöytäkirjat ja Nygreniltä täydellisen todistajain vakuuttaman
selityksen, että Nikiforov on aseellisessa rosvojen
puolustustaistelussa saanut vammansa. Joka tapauksessa tulee asia
Suomessa tutkittavaksi, ja silloin ei ole hirttonuorasta pelkoa. Näkyy
olevan näkymättömän vallan johto tässä asiassa...

Nimismiehen täytyi nyt ruveta kirjoittamaan, jos mieli saada paperit
postiin.

Mikko lähti ja tultuaan nimismiehen asunnosta hän tunsi olevansa irti
maasta avarassa ilmassa kuin paulasta päässyt lintu, joka ei ensi
hetkessä kerkiä ajatella, mihin lentää. Lentää huitelee vain sinne ja
tänne, mutta jokaiseen siiven lyöntiin vastaa vapaudesta puhuva ilma.
Mikkokaan ei muistanut jalkojaan, onko niitä vai ei. Mieli oli vain
siinä nimismiehen viimeisessä puheessa ja siinä sattumassa, että
Nygrenin kirje oli joutunut hänen pelastajakseen. Jos se kirje olisi
joutunut päivääkin ennen hänen käsiinsä, olisi hän sen ehkä polttanut,
ja silloin tuo vanha, raihnainen nimismies olisi vanginnut hänet, kun
ei olisi tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen seikkaan, ettei
kuvernööri ollut ukaasiin liittänyt mitään erikoismääräystä.

Nämä mietteet kohottivat Mikon yläilmoihin, hän ei koko kotimatkalla
muistanut jalkojaan. Ne kuitenkin vaistomaisesti väliin juosten ja
väliin käyden veivät kotiin. Kotiveräjällä sattuivat Mikon silmät
kotikuuseen. Mikä olisi hänen kotinsa kohtalo, jos hän olisi matkalla
Venäjän hirttomaailmaan. Tämä ajatus vavahutteli häntä, mutta hän
hillitsi itsensä ja astui rauhallisena pirttiin, jossa uuni parhaaltaan
iloisen näköisesti lämmitä rekotteli, Auno alusti valkoista
leipätaikinaansa ja Matti puikoista rakennellen huoneita iloinen hymy
kasvoilla kipelehti lattialla.

Auno ei Mikon asioista tiennyt mitään ja siksi hän kysyi vain: --
Terveenäkö siellä oli nimismies ja onko siellä nyt tie hyvin ummessa?
Mikko vastasi lyhyesti ja saatuaan muutetuksi arkivaatteet ylleen meni
valjastamaan hevostaan murareen eteen, jota ruuna verkalleen kävellen
lähti vetämään murahaudalle päin.



Kahdestoista luku.


Aika kului rauhallista latuaan, tuli kesä ja tuli juhannus. Kesäkuun
päivä ei voi olla kauniimpi kuin nyt juhannuksena.

Jertta oli tullut miehineen Mäkelään kylään, kun kaikki elukat olivat
laitumella eikä kotona ollut mitään hoidettavaa. Noin kilometrin päässä
kylästä kulki leveä, luhtarantainen ja lahdikas joki, jonka tyyneen
kalvoon rannan lehtiset yksikantaiset puut tai siellä täällä seisovat
vaahtolatvaiset ja -oksaiset tuomet kuvastuivat.

-- Eikö lähdetä joukolla tuonne soutelemaan, sanoi Auno, kun minulta
niin harvoin tulee lähdetyksi eikä usein pääsekään. Sitä on aina
jotakin, joka hännästä pitää.

-- Lähdetään vaan, sanoi Erkki. Vai mitä sanoo Jertta?

-- No sitähän lähdetään, sanoi Jertta innostuneena, vaikka tiesi kohta
olevansa tulemassa äidiksi.

-- Minä myöskään en pane vastaan, sanoi Mikko ja nousi seisoalleen
lähtemään.

Auno pujotti nyt Matille vaaleankirjavan tähtikirjaisen koltun ylle,
päähän pani tupsupäälakisen, punaisella ja sinisellä langalla
koristellun, pumpulivaatteesta tehdyn hammaspartaisen keveän myssyn ja
lähti Mattia kädestä taluttaen rantaan. Aunon jälkeen lähtivät
toisetkin.

-- Eikö sillä niin matalalla miehellä ole liian lyhyet askeleet, Erkki
kysyi? Etkös tulisi minun syliini?

-- Ei ne ole pitkiä ne askeleet, mutta kun niitä tulee sakeaan kuin
sian porsaalla, niin kyllä se matka edistyy, sanoi Auno. -- Antaahan
sen ensi alusta kävellä, kannetaan sitten kun askeleet alkavat harveta.
Pian alkoikin Matti väsyä. Erkki koppasi hänet syliinsä ja sanoi: --
Oh, miten on raskas mies. Ei se näin raskas mies jaksa pitkältä
kävellä, meidän keveämpien sitä pitää jalkoina olla.

-- Mutta ennen sen heität kuin rantaan pääset, on se Matti siksi
tuoreista aineista, sanoi Auno hymyillen.

-- Eihän mitä! Kyllähän mies miehen kantaa, vakuutteli Erkki.

Mattikin näkyi uskovan Erkin puheen. Jalat hervottomina hän istui Erkin
käsivarrella ja toisella kädellään pidellen Erkin kaulasta suurilla
silmillään katseli kulkijoita.

Tultiin viimein rantaan ja venhe työnnettiin vesille. Auno se istui
soututuhdolle, Mikko periin ja Jertta, Matti ja Erkki keskelle
venhettä. Soudeltiin hiljalleen ylös virtaan enemmän kuin kilometrin
matka, sitten venhe jätettiin virran valtaan ja ruvettiin katselemaan
vaaran rinteen taloja, joitten melkein kaikkien talojen välillä oli
vaaralta alas joelle päin laskeva niittynotko. Sinne tänne niityn
kaunistukseksi jätetyt tuomipehkot seisoivat vaahtolatvaisina, tehden
heinikkoiset notkot valkokirjaisiksi viheriäpohjaisiksi vaipoiksi.
Venhe lipui vähäisen virran mukana alasvirtaan. Erkki teroitti silmänsä
Mäkelän kuuseen ja sanoi:

-- Tuota kuusta ei tänne katsoen kukaan usko puuksi. Se on kuin
tummanvihreä vuorenkukkula.

-- Ei sitä tunne puuksi tänne katsoen, toisti Mikkokin. Mutta Aunon
silmät yht'äkkiä suuntautuivat heinikkoisen lahdekkeen pohjukkaan ja
hän sanoi:

-- Mutta tuolla on ihminen, tuolla tuon matalan pensaan luona. Se menee
piiloon tuon pensaan taakse. Emmekö käy katsomassa, kuka ja mitä varten
hän siellä on?

-- Käydään vaan, käydään vaan, kuului jokaisen suusta. Auno rupesi
soutamaan ja Mikko ohjasi venhettä sinne. Pensaan kohdalle töksähti nyt
venheen keula rantaan. Soututuhdolla ollut Auno hyppäsi rannalle ja
kiersi pensaan toiselle puolen, missä harmaapukuinen tyttönen suullaan
kutjotti maassa ja kaitaiset hartiat nytkähtelivät juuri kuin itkua
nyhkien. Auno hieman kammahtuneena nykäisi tyttöä olkapäästä siksi
voimakkaasti, että näki kasvot, ja samassa huudahti. -- No Jumalan
tähden, mitä minun pitää nähdä! Pekkilän Sikrikö, ja verissään kuin
kotkan repimä!... Nouse pois ja tule venheeseen.

-- Elkää viekö minua minnekään. Minä kuolen tänne, kuului tytön ääni
sammalesta.

-- No, ei sinua nyt siihen heitetä kuolemaan, se on varma, sanoi Auno
tarttuessaan tyttöä olkapäihin ja nosti seisoalleen. Venheessä olijat
katsoivat äänettöminä, pitääkö sinne lähteä apuun, mutta huomasivat
pian tytön tulevan Aunon taluttamana venheeseen. He näkivät kauhukseen,
että takaraivalla vaaleankeltaiset tukat olivat hyytyneenä veritallona,
kulmassa oli nyrkinkokoinen mustelmapahka ja toisen silmän ympärillä
laaja, melkein musta kuolleen veren kiehkura. Silmä oli muutenkin
melkein umpeen turistunut.

Tyttö istui venhepohjaan ja hyrski itkua. Auno se kerkisi ensiksi
tiedustamaan:

-- Hyvä Jumala nähköön, mikä sinua on tuollalailla repinyt?

-- Se äitipuoli, sanoi tyttö tuskin kuuluvasti.

-- No, mistä syystä?... Heitähän nyt itku, ei se asia sillä parane.
Mikä sillä oli olevinaan syynä?

Tyttö nyt pyyhki esiliinaansa kasvojaan ja jäykistäen itseään sanoi:

-- Sillä akalla oli meininki mennä kirkkoon, ja siksi se tänä aamuna
ajoi minut puolessa öin lehmiä yösyönnistä hakemaan. Mutta lehmät
olivat laskeutuneet sinne Saraojan varrelle ja osuneet Romppaalan
toisenvuotiselle puiraan sängelle, jossa oli kyynärän pituinen
nurmikas- ja ohraheinän sekainen heinä. Siitä en saanut niitä
lähtemään, vaikka mitä olisin tehnyt. Kun kellokasta ajoin, niin toiset
eivät lähteneet, ja kun toisia palasin ajamaan, niin se sillaikaa
palasi joukkoon, joten piti antaa niitten syödä kyllikseen. Kun minä
sitten aloin ajaa kellokasta, niin toiset lähtivät jälkeen, ja eihän
tuo aurinko kovin korkealla vielä ollut, kun lehmät sain kotiin. Mutta
hänen mielestään viivyin kauan, ja siitä hän repi tukkiani, löi tänne
takaraivaani ja tuohon kulmaani. Silmääni millä lienee lyönyt. Se olisi
tappanut siihen paikkaan, mutta Pikkulan Santra kuuli kirkumiseni ja
juoksi hätään ja silloin nakkasi akka kivensä pellolle ja hyppien ja
noituen lähti höntyynsä. Uhkasi tappaa minut, jos vielä saa käsiinsä.
Se noitui ja hyppi kuin hullu. Minä lähdin juoksemaan metsään, mutta
pellon pientarelle päästyäni kaaduin ja kuinka kauan siinä lienen
ollut, ennenkuin toinnuin ja lähdin tänne rannalle.

-- Se on äitipuoli se! No mitä varten tänne rannalle? kysyi Erkki.

-- En aikonut mennä enää kotiin. Toivoin kuolevani tänne.

-- Missä se isäsi oli, kun ei tullut apuun?

-- Se oli kirkolla. Eilen meni itseään ja akkaansa kirjoittamaan
lukukirkkoon.

-- Hm. Rippivieras pitänyt aamuhartaushetken.

-- Onko se ennenkin ollut niin pahana sinulle, se akka?

-- On monestikin, tuossakin on iso aho, josta repi tukat, sanoi tyttö
kädellään osoittaen päälakeensa.

-- Kun se isäsi antaa sen sinua repiä?

-- Minkä sille isä taitaa, kiittää kun saa pitää silmät päässään.

-- Miksi et jo ennen ole lähtenyt oman onnesi nojaan.

-- Isä on aina houkutellut, kun se ei saa minkäänlaista apulaista...
Nyt en aio enää mennä, menen vaikka koskeen, sanoi tyttö ja samassa
alkoi itkeä.

Mikko, joka oli kaiken aikaa korvalliset kuumina kuunnellut ääneti,
sanoi nyt jäykästi:

-- Ei tarvitse enää mennä koskeen eikä Pekkilään. Lähdet meille, niin
ehkäpä tukkasi saavat rauhan.

-- En minä saa teillä rauhaa. Ne hakevat sinne ja vievät
väkiselläkin... Meninhän minä jo kerran Timolaan, niin isä haki ja vei
väkisellä, kun olin alaikäinen, sanoi tyttö itkunsa seasta.

-- Katsotaan kannasta rekeä, tuleeko Pekkilän läntsykkä hakemaan sinua
meiltä, sanoi Mikko tulisesti silmät säihkyen.

-- Ja pitäisi kai lainkin olla meidän puolellamme, kun sinä olet minun
äitini sisaren tyttö... Sinä ihmisraukka olet todellinen orpo, sanoi
Auno, ja kirkkaat kyyneleet kihahtivat silmien nurkkiin.

Sikri tuli nyt Mäkelään ja Auno pesi ja liotteli veren Sikrin päästä,
voiteli haavat puuöljyllä, pani huolellisesti kääreet ja toimitti tytön
aittaan nukkumaan, mistä Sikri huomenaamuna tuli pirttiin virkeänä,
mutta aroin katsein silmäillen kaikille suunnille.

Mikko ja Auno istuivat pöydän takana aamukahvia juomassa, ja sinne
kutsuttiin Sikrikin. Mutta samassa nähtiin Pekkilän ukon Keskitalosta
päin kiirein askelin astua työntelevän. Miehen asia arvattiin ja
silloin Mikon korvalliset kävivät punaisiksi.

Pekkiläinen työntyi pirttiin ja silmät sattuivat ensimäiseksi Sikriin.
Vieras istui penkille, mutta kun ei vieraalta kysytty sanomia ja kun
hän muutenkin kohtasi kylmiä katseita, sanoi hän tiukasti:

-- Tännekö se Sikri on pohjaistunut? Minä tulin hakemaan, alahan
toimittautua mukaan.

Sen kuultuaan Mikko loi Pekkiläiseen silmäyksen, jonka olisi luullut
ainakin sylen verran siirtävän katsottavaa kauemmaksi, ja sanoi:

-- Alahan laittaa luitasi nyt pois minun näköpiiristäni ennenkuin
kerkiän antaa kiireen voidetta. Sitä on tuossa halossa semmoiselle
turvattoman orvon hoitajalle. Tyttö ei lähde sinun matkaasi.

-- Sinäkö meinaat anastaa minulta lapsen! Helisevissäpä kävelet, mies!
Siihen ei ole pitkä aika, sano minun sanoneen, sanoi Pekkiläinen
vihasta sähisten ja suurta päätään nyökyttäen sanainsa mukaan.

Mikko hyppäsi pöydän takana pystyyn kuin lentoon lähtevä ja sanoi: --
Etkö meinaa totella sanaani?

Pekkiläinen tunsi nyt tuhon tulevan, hyppäsi seisoalleen ja lähti
kiireen kaupalla ulkonevine suurine jalkoterineen mennä läntsimään ulos
poristen: --- Kyllä semmoisia oriita on taltutettu ennenkin, kyllä
tänne kohta tulee vieraita, joitten mukaan lähtee tyttö ja helisevissä
lähdet niitten mukaan itsekin.

Sen enempää ei Pekkiläinen kerjennyt porista, kun kuuli Mikon raskaat
askeleet kintereilleen. Juoksujalassa syöksähti vieras ulos ja
räiskäyttämällä löi oven jälkeensä kiinni. Ja kohta nähtiin Pekkiläisen
samaa Keskitaloon vievää pellon piennarta, jota oli tullutkin, vihaisen
näköisesti astua tempovan, ja pää pyöri puoleen ja toiseen
vilkaisemaan, näkyykö Mikkoa tulevaksi. Auno ja Sikri kiirehtivät
akkunasta katsomaan. Auno nauraen:

-- Pekkiläinen menee kuin saaliin jaolle.

Sikri jäi Mäkelään ja oli iloinen kuin perho. Hän autteli Aunoa
kaikissa tehtävissä, ja kun isän uhkauksista ei näkynyt mitään
koituvan, kävi Sikri päivä päivältä iloisemmaksi.

Oli heinäkuu puolivälissä, kun tuli Mäkelään suuri joukko
talvimatkailijoita ihmettelemään Mäkelän satumaista kuusta.
Matkailijain joukossa oli lääninkamreeri rouvineen. Rouva oli entisen
Salmenniemen rovastin tytär, joka oli nuoruudessaan kiipeillyt tuon
kuusen oksilla, kun isä ja äiti tulivat tänne marja-aikana kyläilemään.

Sikri oli eilen ja tänäpäivänä poiminut mansikoita viedäkseen
kirkonkylään kaupaksi. Kun nyt Auno kuuli kamreerinrouvan mainitsevan
marjoista, nykäisi hän Sikriä mukaansa lähtemään ulos. He palasivat
kohta, Sikri kantaen suurta maljaa kukkurillaan hohtavankypsiä suuria
mansikoita ja Aunolla kumpaisessakin kädessään isot maitomukit.
Laskiessaan maitomukit pöydälle Auno sanoi:

-- Tässä olisi vieraille marjoja ja maitoa, mutta asian mukaisia
syöntiastioita meidän talossamme ei ole.

Vieraat naurahtivat ja rupesivat kuin kotonaan tapailemaan astioita.
Pian oli kullakin oma astiansa, kamreerilla ja hänen rouvallaan
porsliiniset lautaset. Sikri toi vielä kolme kissanpään kokoista
mokaretta sokeria. Vieraat kurikoivat sokeriharkot pienemmiksi
paloiksi. Kukin sai palan, josta rupesi taskuveitsellään raaputtamaan
sekorijauhoa marjamaitoonsa. Kamreerin rouva, jonka katse oli kiintynyt
Sikriin, sanoi:

-- Kun minä tarvitsisin juuri tuommoisen tyttösen, niin eikö emäntä
antaisi tuota tyttöä minulle, jos nimittäin tyttö tahtoisi lähteä?

-- Saatte kai sen, kun ette muuta tahtone, sanoi Auno iloisesti.

-- Aivanko totta?

-- Aivan totta kuin vettä. Se on kaikkein turvattomin orporaukka.
Äitipuolensa hengenrajoja myöten rusikoimana kuukausi takaperin
löytönämme löysimme tuolta joen rannalta. Oli paennut sinne kuolemaan,
kuten kuolinhaavan saanut metsän otus.

Kaikki vieraat keskeyttivät syöntitoimensa ja kääntyivät katsomaan
Sikriin ja Aunoon.

-- Ei jouda saduksi. Vielä on akan kiven haava tytön päässä ja kulmassa
kuhmu. Silmän ympäriltä juuri näinä päivinä on kadonnut kuolleen veren
kiehkura.

-- Ja irtikö sitä pidetään sellaista petoa? sanoi kamreeri ja tummat
silmät säihkivät tulisina.

-- Vähänpä irtikin. Ukon läntsykkä tuli ihan rautakahleitten uhalla
hakemaan tyttöä sinne, mutta me emme antaneet.

-- Hakemaan tyttöä sinne! huudahti kamreeri. -- Olisi sietänyt saada
halosta muistoa sen asiamiehen.

-- Jos ei olisi lähtiessään venyttänyt askeleitaan tavallista
pitemmiksi, niin se olisi saanutkin halosta kiireen voidetta, sanoi
Auno.

-- No mitäs se sitten sanoo tyttö, Sikrikö se kuului olevan nimesi?
Lähdetkö sinä sinne Merikaupunkiin meidän kotiimme? kysyi rouva.

Sikri katseli hieman arasti Aunoa silmiin, eikä tullut sanaa suusta.
Auno kiersi kätensä tytön kaulaan ja sanoi ystävällisesti: -- No sano
nyt, lähdetkö vai et. Siellä kyllä ei ole Pekkilän akasta pelkoa.

Sikri käänsi päänsä Aunoon päin ja sanoi tuskin kuuluvasti: -- Lähden.

-- Aikoo tämä lähteä, ilmoitti Auno hymyillen.

-- No meiltä ei tule Pekkilän ukko eikä akka hakemaan tyttöä, sanoi
kamreeri jäykästi.

-- Ei tule. Ei tule, toisti rouvakin. -- Me täällä Salmenniemen
kirkonkylässä ja lähipaikoilla kyläilemme noin viikon päivät. Sitten
kotimatkallamme poikkeamme ottamaan sinut mukaamme. Niinkauan saat olla
tämän hyvän emännän turvissa. Sitten meissä Jumalan avulla on turvaa
kaiken puolesta, sen lupaamme.

Marjasyönti oli loppunut. Kamreeri nousi lähtemään. Isäntäväen
kiellosta huolimatta kaivoi kukin vieraista taskustaan markan ja heitti
pöydälle ja kiirehti Aunoa ja Sikriä hyvästelemään. Ja kohta nähtiin
valkolakkisia nuoria miehiä ja valkolakkisia neitejä rinnakkain
parikkaina, jälkimäisenä parina harmaahattuinen kamreeri ja
tummapäähineinen rouva, kävellä heilottavan alasmäkeen painuvaa
kirkonkylälle vievää tietä.

Vierasten kadottua metsän suojaan Auno ja Sikri tulivat pöydän luo ja
luettuaan kahdeksantoista hopeamarkkaa ja kaksi viisimarkkasta sanoi
Auno:

-- Saitpa, Sikri, hyvän hinnan marjoillasi. Näillä ostetaan nyt
vaatetta ja laitetaan, ettei Pekkilän ryököissä tarvitse lähteä
Mäkelästä. Nyt, Jumalan kiitos, sinun kurjan orporaukan edessäsi
loistaa elämä, eikä kuolema ole enää katsomassa vasten silmiäsi.

       *       *       *       *       *

Sikri oli viety ja kesä oli kulunut jo lokakuuhun saakka. Pekkilästä
päin ei kuulunut hiiren hiiskausta. Mutta eräänä päivänä Mikko
Aunoineen ja Matti-poikineen istui päivällispöydässään mitään pahaa
aavistamatta. Väliin he katselivat ulos, kun pilvien raosta paistavat
auringon valolevyt tuulen nopeudella kulkivat vaarojen rinteitä ja
laaksojen pohjia jättäen harmaan pimennon jälkeensä. Hulmahtipa aina
pirttikin valoisaksi ja lattialle ilmestyi akkunoitten laajuiset
valovyöt, jotka samassa katosivat ja huone peittyi levottomaan pimeään.
Valon leikitellessä tällä lailla rauhattomasti tuli lautamies kahden
toverinsa kanssa pirttiin. Miehet istuivat umpimielisen näköisinä
penkille.

Mikko luki kasvoista vieraitten asian, mutta ei ollut siitä
tietääkseenkään, kysyipä vain:

-- Mitä sitä vieraille kuuluu?

-- Eipä liikoja, sanoi lautamies. Sitten hän rykäisi tekorykäyksen ja
sanoi: -- Pekka Pulkkinen se vaatii sinua oikeuteen lapsensa
valtaamisesta ja sen kaupitsemisesta orjaksi.

-- Hohhoh! Nytpä eivät ole asiat pienuudella pilassa, sanoi Mikko
ääneensä nauraen. -- Eiköhän tuossa olisi vähän niinkuin tinkimisen
varaa.

-- Oikeuspa hänet tutkii... Onhan siinä vähän paha puoli se, kun ette
pitäneet tyttöä kotonanne, vaan päästitte alaikäisen siirtymään
maailman jalkoihin.

Mikko hymähti vain eikä jatkanut minkäänlaista puhetta. Vieraat näkivät
Mikon ylpeän mielen ja nousivat lähtemään, mutta silloin Mikko sanoi:

-- Elkääpä kiirehtikö ennenkuin laitan teidät asialle. Timolan isäntä
ja emäntä ja Pikkulan Santra ovat haastettavat minulle todistajiksi
siinä Pulkkisen jutussa. Mikko haki kamarista sopivat haastepalkkarahat
ja heitti ne ylpeästi lautamiehen kouraan. Nyt lautamieskin ymmärsi
seurueineen lähteä pois.

Oikeuden istuntohuoneessa seisoi yleinen syyttäjä hajasäärisenä ja
virallisesti pönäkkänä, seisoi tavallisella paikallaan oikeuspöydästä
kolmisen askelta syrjässä. Tuomari oli heittäytynyt keinutuolinsa
selkänojaa vasten selkäkenoon ja silmäili tarkoin Mikkoa, näkyisikö
miehessä arkuuden merkkejä, kun se on niin törkeästä rikoksesta
haastettu. Mikko kuitenkin seisoi rauhallisena tuomaria vastapäätä,
verkalleen käänteli päätään nähdäkseen huoneen kaikille suunnille.
Tuomari kääntyi kantajan puoleen ja kysyi sävyisästi:

-- Mitä tässä nyt sanotaan?

Pekkiläinen rykäisi kaksi tekorykäystä, kohotti harmaakulmaisen suuren
päänsä pystyyn, jolloin kaulasta näkyi pystyssä töröttävä,
tummanharmaaksi pinttynyt hurstipaidan kaulus, joka oli kaitaisella
silkkihuivin siisnalla alempaa sidottu kiinni, aukaisi suunsa ja sanoi:

-- Tämä vastaaja Mikko Mäntynen viime kesäkuussa valtasi ja anasti
minun alaikäisen lapseni Sikrin ja sitten kuukauden perästä, viime
heinäkuussa kaupitsi sen Merikaupunkiin orjaksi.

-- Merikaupunkiin orjaksi? keskeytti tuomari.

-- Niin, Merikaupunkiin orjaksi, siten tuottaen minulle, lapsen isälle,
sanomatonta harmia ja tuskaa. Tästä aivan ennenkuulumattomasta teosta
vaadin hänen langettamistaan kaikkein ankarimpaan edesvastuuseen ja
rangaistukseen.

Tuomari kirjoitti kantajan kanteen pöytäkirjaan ja kääntyi sitten
Mikkoon päin kysyen lauhkeasti: -- Mitäs tähän nyt sanotte?

Mikko rupesi verkalleen ja jäykästi kertoilemaan, millaisessa tilassa
tyttö oli löydetty, miten häntä oli Mäkelässä hoidettu ja miten hän
sitten oli joutunut kamreerin perheeseen. Hän uskoi tehneensä siinä
tytölle hyvän työn, tyttö oli sieltä jo kirjoittanut ja kiittänyt
Mikkoa.

-- Lääninkamreerin hoitoon Merikaupunkiin, itsekseen jatusti tuomari.

Pulkkisen todistajat kävivät ensin kaikki puhumassa, sitten huudettiin
Pikkulan Santra sisään. Hän astui keihakkana oikeuspöydän eteen ja jo
tulennasta näki, että muija tietää jotakin. Kun tuomari oli kysynyt,
mitä Santra asiaan tiesi, suoristui Santra vieläkin suoremmaksi ja
sanoi kelkkeästi:

-- Tiedän minä sen, että likellä Pekkilätä asuessani olen usein nähnyt,
että tämän Pekka Pulkkisen eukko, Sikrin äitipuoli, on repinyt Sikrin
tukkia ja lyönyt sitä kuin järjetön. Tyttö on paennutkin toisiin
taloihin, mutta tämä ukko on keppi kädessä pakottanut tytön palaamaan
takaisin. Ja viimeksi viime juhannusaamuna pellollaan akka rääkkäsi
tyttöä, repi tukkia, otti pellosta kiven mukulan ja mukiloi sillä
tyttöä päähän. Ja miten olisikaan tyttöparan käynyt, jos en olisi
kerjennyt hätään ja jo näkösen päästä huutanut: »Elä tapa, elä sen
tulinen ruoja tapa sitä tyttöä!» Silloin se kuitenkin heitti uhrinsa
käsistään ja tasakäpälässä hyppien, noituen ja tappaa uhaten mennä
rötkelti huoneeseensa. Luultavasti se häpesi minua.

Santran puheen aikana tuomarin kaulasuonet pingottuivat paksuiksi
makkaroiksi ja korvain lehdetkin kävivät punaisiksi kuin hiili.

Kun Santra sai mennä ulos, avasi Pekkiläinen suunsa jotakin sanoakseen,
mutta tuomari jyristi kohta kantapäätään lattiaan ja kielsi miestä
puhumasta.

Kesti kauan ennenkuin tuomari tunsi sen verran rauhoittuneensa, että
tavallisella äänellä voi sanoa, että isäntä Timonen käsketään sisään.
Se olikin nokka oven raossa jo odottamassa aukaisua, kun tiesi, että
hänen vuoronsa tulee Santran jälestä. Timolan isäntä kertoi miten
Pekkilän Sikri mustelmille lyötynä oli viime kevättalvella tullut
hakemaan häneltä turvaa ja miten raa'alla pakotuksella tyttö oli haettu
takaisin kotiin.

Kauan kesti odotusta ennenkuin huudettiin kaikki asialliset sisään.
Tuomari alkoi jyrisevän kovalla äänellä lukea, että kihlakunnanoikeus
on katsonut oikeaksi kumota kanteen ja tuomita kantajan vastaajalle,
Mikko Mäntyselle maksamaan oikeudenkäyntikuluja kahdeksankymmentä
markkaa sekä kantajan loukkaamisesta sata markkaa ja orvon tyttönsä
sopimattomasta hoidosta kolmesataa markkaa sakkoa, joista puolet Suomen
kruunulle ja puolet vastaajalle.

       *       *       *       *       *

Lappalaisten vangitseminen samoin kuin Jertan ja Sikrin jutut tuottivat
Mikolle kuntalaisten luottamuksen. Mikon suora, järkähtämätön
oikeudentunto ja uhrautuvaisuus oikeuden puolesta tuli yleisesti
tunnetuksi.



Kolmastoista luku.


Oli talvinen pyhäilta, pakkanen paukahteli nurkissa, täysi kuu
hopeanhohtavana paistoi itäiseltä taivaalta. Kuun valossa sekä maalle
että kuusen oksille karttunut lumi säteili pieniä kirkkaita säteitä.

Mikon luo Mäkelään oli tullut neljä kunnan luotetuinta miestä
valittamaan rovastin ahneutta ja väärinkäytöksiä saatavain kannossa. He
olivat tulleet ajatelleeksi, että rovasti ehkä häpeäisi, jos tuosta
kirjoitettaisiin sanomalehteen. -- Me päätimme pyytää sinua sitä
tekemään, meiltä muilta se ei synny, ja jos joltakin syntyisi, niin se
on rovastin suosiossa, ja koirahan ei koiran häntää polje, sanoivat
miehet.

Mikko ajatteli kauan ja viimein sanoi: -- Kyllä minusta se tuntuu
tavattoman vastenmieliseltä, mutta kun se on teidän tahtonne ja ehkä
monen muun tahto, niin jospa kirjoitan, tuli hänestä perästäkin tuohta
tai malkaa.

Kun asia oli päätetty, haki Mikko paperinsa ja kirjoitusneuvonsa
pöydälle ja rupesi kokonaiseen isoon arkkiin kirjoittamaan. Vieraat
tupakoivat äänettöminä, eivät keskinäiselläkään puhelullaan tahtoneet
häiritä kirjoittajaa. Kirjoittaessa Mikon korvalliset ja kasvotkin
tulistuivat ja väliin lauhtuivat. Puolitoista tuntia saivat vieraat
tupakoida, ennenkuin se arkki oli täyteen kirjoitettu ja kirjoitus
valmiina, jolloin Mikko sanoi:

-- Kuulkaapas nyt kun luen, onko tässä teidän mielestänne liikaa tai
lisättävää.

Kun Mikko oli lukenut loppuun, sanoivat vieraat kuin yhdestä suusta:

-- Siinä ei ole rikkaakaan liikaa, ja muutenkin on sanottu, mitä
sanottavaa on. Olemme valmiit kirjoittamaan alle.

-- Riittää kai se, kun minä yksin kirjoitan alle, sanoi Mikko, haki
kirjekuoren, johon kirjoitti: »Kalevalan Kaiulle», ja pani kirjeen sen
sisään. Miehet saivat sen viedä postiin.

Tulevana pyhänä olikin se Kalevalan Kaiussa toista palstaa pitkänä
kirjoituksena luettavana. Kirkkomiehet toivat pappilasta kuulumisia,
että rovasti aikoo nostaa kunnianloukkausjutun Mikkoa vastaan. Mikon
mieltä hieman vavahutti, mutta kun hän tiesi totta kirjoittaneensa,
niin ei osannut mitään pelätä. Tuntui vaan vähän ilkeältä joutua taas
käräjiin, hän kun ei halunnut miksikään käräjäpukariksi, vaikka oli
saanut jo muutaman kerran käräjätuvassa käydä.

Rovasti haastoi Mikon maaliskuussa pidettäviin käräjiin, kuten oli
uhannut.

Pappilassa oli suurin juhlallisuuksin vietetty rovastin
viidettäkymmenettä nimi- ja syntymäpäivää, ja tuomarikin, hovioikeuden
määräämä uusi tuomari -- oli ollut siellä ja viipynyt myöhään yöhön,
minkä tähden tänä aamuna aloitettiin oikeuden istunto kaksi tuntia
myöhemmin kuin muina päivinä. Hyvin olivat tuomarin kasvot pöheisinä,
silmävalkeaiset verestävinä ja ääni äräkkänä. Kauan piti miehen
tuomioistuimellaan rykästellä ja kakistella ennenkuin hän kykeni
puhumaan.

Rovasti näkyi heränneen ennemmin kun tuomari. Hyvin olivat pöheissä
rovastinkin kasvot, mutta leveä leuka oli ajeltu sileäksi, rosoinen
nenä ja risaiset kasvotkin hohtivat puhtautta. Hienot huulet
luonnottoman kehnotekoisen nenän alla nipistyneinä visuun, pitkä musta
viitta yllään ja sanomalehti kultasormuksisessa kädessään seisoi nyt
rovasti oikeushuoneessa keskellä lattiaa.

Lautakuntakin istui penkillään kymmenmiehisenä rivinä kenkiään
katsellen. Kaikki näkyivät odottavan, milloin tuomari kykenee
tehtäväänsä. Viimein kuitenkin tuomari loi ruskeat pullistuneet
silmänsä rovastiin ja örähti: -- Mitä tässä nyt sanotaan?

Rovasti kumarsi niin syvään, että pitkän viitan helmat huiskahtivat
ylemmäksi vyötäisiä ja sanomalehteä tavattoman pitkällä kädellään
ojentaen tuomarille rykästellen sanoi:

-- Ehkä minulla on kunnia korkealle oikeudelle esittää tämä
sanomalehti, jossa on tämän vastaajan kirjoitus, joka äärimäisen
hävyttömästi loukkaa minun kunniaani. Minä en ole pakottanut vastaajaa
saatavissani maksamaan penniäkään liikaa, jota paitsi minä olen Jumalan
palvelija ja hänen pyhän evankeliuminsa saarnaaja, mikä tekee syytöksen
vielä raskaammaksi. Toivon, että korkea oikeuskin ymmärtää minua ja
tuomitsee tämän hävyttömän vastaajan tästä teosta mitä ankarimpaan
rangaistukseen. Aa... -- Rovasti esitti tämän kanteensa hartaalla
saarnanuotilla ja aikoi panna loppuun aamenen, mutta huomasi
keskeyttää.

Tuomari sanomalehdestä lukea änkytti koko sen kirjoituksen, heitti
sitten sanomalehden pöydälleen ja yhäkin ulommaksi pullistunein silmin
katsoi Mikkoon ja ärjymällä kysyi:

-- Onko tämä rovasti kahden tai kolmen lihanaulan sijasta pakottanut
sinut maksamaan kokonaisen häränlavan ja onko rovasti pakottanut sinut
jyvämitan panemaan kukkurina ja villanaulan sijasta määrättömän
annoksen villoja ja niin poispäin. Onko tämä totta?

-- Kun rovastin saatavien kanto on luonnossa maksaen ollut tuollaista
määrätöntä, niin omasta kohdastani olen suorittanut rahalla, enkä saa
tässä selvitetyksi, mikä siinä on liikaa, mutta eihän kirjoituksessani
puhutakaan minun yksityiskohdastani, siinä puhutaan yleisön puolesta,
sanoi Mikko jäykästi.

-- Sinä et ole yleinen syyttäjä, täällä on meillä yleinen syyttäjä,
ärjäisi tuomari kädellään osoittaen nimismieheen, joka sekin kasvoista
ja silmistä päättäen oli illalla ollut rovastin nimi- ja
syntymäpäivillä.

Mikko näki mitä tuleva on eikä tahtonut enää jatkaa puhetta puolestaan,
sanoi vain kylmästi: -- Kuunneltakoonhan kuitenkin todistajat.

Mikolla oli kaikki ne neljä miestä todistajina, jotka olivat Mikkoa
pyytäneet kirjoittamaan.

Kun yksi heistä valansa tehtyään sai jäädä sisään, kysyi tuomari, oliko
tämä nähnyt rovastin pakottavan Mäntystä liikamaksuihin.

-- En minä sitä pakotusta ole nähnyt Mikko Mäntysen suhteen, mutta sen
minä kyllä tiedän, että rovastin saatavainkantotapa on ollut semmoinen
kuin siinä sanomalehtikirjoituksessa luettiin, sanoi todistaja
varmasti.

Mutta todistajan suusta sanan katkaisten tuomari ävähti: -- Tässä ei
ole kysymys yleisön asioista, tässä on vain kysymys, onko rovasti
pakottanut vastaajan maksamaan nämä sanomalehdessä mainitut
liikasaatavat. Jos ette sitä tiedä, niin saatte mennä ulos.

Todistajan korvalehdetkin olivat punastuksissaan. Päätään hieman punoen
ja hiljaa itsekseen mutisten hän meni hitain askelin ulos. Kaikki
todistajat tiesivät tarkalleen saman kuin ensimäinenkin.

Tämä juttu ei päättynyt yhtä hyvin kuin Mikon aikaisemmat käräjämatkat.
Kihlakunnanoikeus katsoi oikeaksi yleisen syyttäjänkin vaatimuksesta
tuomita vastaaja Mikko Mäntynen rovastin kunnian loukkauksesta
kolmensadan markan sakkoon. Ja kun rovasti oli pyytänytkin ainoastaan
sata markkaa oikeudenkäyntikulujaan, ei oikeus puolestaan sitä
lisännyt.

Päätöksen kuultuaan Mikko kivahti: -- En tyydy päätökseen. Laita
minulle heti osa pöytäkirjasta. -- Silloin nimismies murahti jotakin ja
tuomari koppasi kynänsä, kumartui kirjoittamaan jatkoa pöytäkirjaansa
ja sanoi: -- Vastaajaa sakotetaan viisikymmentä markkaa röyhkeästä
käytöksestä oikeuden puheenjohtajaa vastaan.

Mikko lähti nyt ulos ja mennessään sanoi kaikuvalla äänellä: -- Jos
sata sakotetaan niin tuhat maksetaan.

Mikon todistajat olivat kuin kynsille lyödyt. -- No, nythän sitä
tiedämme olleemme etsimässä laista oikeutta, sanoi eräs heistä. -- Ei
olisi asia tuolla tavalla mennyt, jos entinen tuomari oli tuomitsemassa
ja nimismies yleisenä syyttäjänä. Mutta se tuo ruskosilmä sai tuosta
nimismiehen potjakkeesta juoppotoveristaan vauhtia. Taluttamalla oli
viime yönäkin kumpainenkin tuotu pappilassa rekeen, missä ne
nimensätietämätönnä muka lauluja älisten oli vedätetty tänne
asuntoihinsa... Emme ole tuommoista vielä nähneet.

Nyt Mikko näki, että käräjäkartonon porrasten edustalle ajoi hevonen,
jonka perässä oli monilla komeilla peitteillä varustettu reki. Kun
rovasti suurissa turkissaan käräjäkartanon toisessa päässä olevasta
ovesta lähti tulla tönöttämään, sanoi Mikko kovalla äänellä:

-- Ei huolita olla millämmekään, me olemme sanoneet totuuden ja se on
enemmän kuin kolmesataa viisikymmentä markkaa. Se yksi sata meillä aina
täytyy olla varattuna, jos joku pyhän laitoksen palvelija helvettiin
kyytirahakseen tarvitsee.

Rovasti koetti turkkinsa kauluksella suojella korviaan, jottei kuulisi,
mutta kyytimies pukilla istuen ja häkien häntäänsä pyörittävää hevosta
lähtemään katsoi sinne toisilla portailla oleviin ihmisiin ja nauroi.
Mikosta ei siinä hetkessä tuntunut pahaltakaan. Oli sääli niitä
todistajia, kun näki niiden tunnonvaivat.

       *       *       *       *       *

Viikko oli kulunut, kun kauniina huhtikuun iltana, auringon viime
säteillään vuoria punatessa Mäkelän kartanolle ajaa karahutti viisi
hevosta. Vieraita oli kaksikymmentä henkeä, naisia ja miehiä, nuoria ja
vanhoja. Mikolta, joka oli tullut portaalle, kysyttiin etumaisesta
reestä iloisesti: -- Sopiiko sokea sotaan? Saammeko tulla sisälle näin
suurella joukolla?

-- No, jo vaan. Sitä vartenhan talo tiellä poikkiteloin, levätä
vierahan väsynehen, sanoi Mikko iloisesti ja kiirehti pirttiin
puusepänkompeitaan työntelemään. Vieraat tulla sukittivat koommaksi
pirttiin ja päällysvaatteensa riisuttuaan kuntakokousten esimies
ensimäisenä tuli Mikkoa kättelemään. Kun kaikki olivat tervehtineet
Mikkoa, niin kuntakokousten esimies sanoi:

-- Eilen illalla oli meillä ompeluseurat, ja siellä päätettiin tänä
iltana, jos ilma sallii, tehdä tänne rekiretki ja tulla katsomaan,
kuinka te olette suruissanne viime aikain tapahtumista.

-- Hm... Itkekööt ilvekset, niillä on suuremmat silmät ja enempi vettä,
sanoi Mikko reippaasti.

-- Mutta sitten toinen asia. Meillä on matkassa teetä ja kahvia ja
minkä mitäkin. Kun talosta saisimme tulisijaa ja keittoastioita, niin
iltamme kuluessa viljelisimme tuomisiamme.

-- Pitäisi löytymän, sanoi suutari lestiään. Patoja ja kattiloita
löytyy ja tuossa loukolla on rojo honkaisia halkoja.

Auno tuli navetasta. Vieraat käteltyään hän rupesi vierasten neitien
kanssa laittamaan hellaan tulta ja pesemään patoja. Toiset neidit
purkivat koreistaan pöydälle kaikenlaisia leivoksia, ja kohta olikin
pöytä ihan kukkurillaan leivoksia ja makeisia. Kun iloinen seura pääsi
kahvin ja teen kimppuun, kehoitettiin Mikkoa ja Aunoa ensiksi ottamaan.

Kun ensimäinen kierto oli juotu, nousi kuntakokousten esimies
seisaalleen ja sanoi: -- Lauletaan nyt joku laulu. -- Kaikki vieraat
hyppäsivät seisoalleen, ja kohta kajahti »Jos sydän sulla puhdas on...»

Mikko tunsi, että laulu oli hänelle tarkoitettu. Hän tunsi sydämensä
lämpenevän, ja ennenkuin laulu oli loppunut, kiilsivät kirkkaat
kyyneleet Mikon ja Aunon silmien nurkissa.

Vieraat viljelivät ahkerasti teetä ja kahvia ja nousivat väliin
seisoviltaan laulamaan vereksen kansanlaulun. Mutta viimein, kun ilta
oli jo myöhä, nousi kuntakokousten esimies pöydän päässä seisoalleen ja
sanoi: -- Tällä meidän rekiretkellämme oli toinenkin tarkoitus, se ei
ole vain huvimatka. Olemme siellä kirkonkylässä panneet toimeen
rahankeräyksen teidän hyväksenne, ja on saatukin niin paljon kokoon,
että voitte murheetta maksaa sen inhoittavan rovastin jutun. Tässä on
nyt tasalleen neljäsataa viisikymmentä markkaa teille. Lopuilla
ostettiin näitä matkaeväitä, mitä on tässä viljelty.

Mikko vakuutti jo sen myötätunnon, jota hänelle oli osoitettu,
riittävän yllinkyllin palkitsemaan jutun vaivat ja maksut. Hän ei
siitäkään syystä voinut ottaa lahjaa vastaan, että juttu menee
hovioikeuteen ja senaattiin, joten maksu on vuosien takana -- päätöksen
hän ei uskonut muuttuvan, kehoitti antamaan rahat jollekin
hyväntekeväisyyslaitokselle.

-- Ei se käy muuten laatuun, sanoi kuntakokousten esimies. -- Meillä on
sanomalehteen menevä kirje melkein valmis, jossa pääpiirteissään
kerrotaan tämä juttu ja mainitaan tämän rekiretken tarkoituksesta,
rahojen antamisesta teille, vieläpä teidän jalomielisestä
puheestannekin. Muu ei käy laatuun, kuin että te otatte nämä rahat,
joten rovasti näkee sanomalehdestä kaikki meidän toimenpiteemme teidän
hyväksenne.

Kaikki ilmaisivat toivovansa, että Mikko käyttää rahat tuon iljettävän
jutun suoritukseksi, joutukoon se maksettavaksi ennen tai myöhemmin.
Mikko otti rahat erityisesti puristaen jokaisen vieraan kättä.

Ilta oli Mikolle unohtumaton. Hän oli saanut tunnustusta, joka poisti
katkeruuden hänen mielestään.



Neljästoista luku.


Kaksi vuotta oli mennyt kuin nukkumalla, ei mitään muuta ollut
tapahtunut, kuin että rovastin juttu oli palannut hovioikeudesta, ja
Mikko oli uudella valituksella lähettänyt sen senaattiin, ja että
rovasti oli saatavilleen asettanut määrät, vaikkakin oman harkintansa
mukaan. Mutta jos joulupaistilihaa oli neljää kiloa enemmän, annettiin
tähteet takaisin. Jyvämittaa ei otettu kukkurina, villoja ja hamppuja
vain naula kumpiakin, heiniä kaksikymmentäviisi leiviskää ja
kalatihuntia vain vanha leiviskä nuotalta. Voita ei otettu hiehoilta
eikä poikimattomilta mahoilta, kuten ennen.

Mikko oli nyt nämä kaksi vuotta liikkumatta kotonaan, joten kesäisin
oli aikaa kalastella ja syksyisin ja talvisin metsästellä enemmän kuin
koskaan ennen. Mutta nyt ei Mikko lähtenyt kalalle eikä metsälle kuusta
kuulematta. Ja pitkällisen harjoituksen avulla hän tuli ymmärtämään
kuusen puheen. Jos kuusessa kuului yhtämittaista kiinteää ilmavirtaa,
olivat kaikki otukset niin arkoja, etteivät silmiä sietäneet, olipa
ilma miten kaunis tahansa. Linnutkin jo hänen ollessaan kaukana
lähtivät lentämään ja nousten korkealle ilmaan lensivät alle ilman
aidattoman. Ja jos lähti verkkojaan kokemaan, olivat ne tyhjät. Kun
Mikko tuli tietämään, että kuusessa kuuluva kiinteä ilmavirta ennusti
ensi tai toisella vuorokaudella syntyvää kylmää tai lauhkeaa myrskyä ja
näki, että linnut ja kalat järvessä tietävät sen jo paria vuorokautta
ennen, ei hän lähtenyt metsälle eikä kalalle, milloin kuuli sellaista
ilmavirran ääntä kuusessaan. Kun taas myrsky oli laantumassa ja
kuusessa alkoi kuulua lauhkeampaa, vaikka voimakastakin tohinaa, lähti
Mikko heittämään verkkojaan järveen tai metsästämään ja silloin hän
huomasi, että kalat olivat jo olleet liikkeellä ja metsässä linnut
kesyjä, juuri kuin edellisen myrskyn väsyttäminä. Mikko ymmärsi nyt
täydelleen kuusen kielen. Hän tiesi, ettei kuuselle tarvitse uhrata
lahjoja eikä antimia, mutta luonnon salainen voima puhui kuusen
välityksellä ennustuksensa hänelle samoin kuin metsässä jokainen puu
linnuille, jäniksille ja oraville ja luultavasti järvessä veden
liikunta kaloille.

Mikko tunsi suurta riemua rinnassaan, kun näki, että hänellä on luonnon
ja itsensä välillä sellainen puhelin, jota ei monellakaan ole. Eikä
kulunut sitä päivää, ettei Mikko olisi kerran tai useammin painanut
korvaansa kuusen kylkeen, olipa sitten lähtöä mihinkään tai ei. Tuntui
kuin salainen voima vetäisi häntä kuusen puheille.

       *       *       *       *       *

Tänä keväänä liikkui puheita, että pohjolan tukkitöissä maksetaan
kaksinkertaiset palkat entiseen verrattuna. Senvuoksi Mikko esitteli
eräänä päivänä Aunolle, että jospa hän vielä kerran lähtisi pohjolaan,
kun kotona ei tule kokoon niin paljon, että saisi kartanoa korjatuksi.
Pirttirakennus pitäisi kengittää ja laudoittaa ulkoa ja maalatakin.
Navetta rupeaa lahoamaan, mutta sitäkään ei jaksa apulaisetta saada
pystyyn.

-- Enhän minä kiellä sinua lähtemästä. Tiedäthän, että minä koetan
parastani kotona. Ehkäpä kesän aikana voin hankkia apua siksi, että
saan pellot kylvöön, heinän tehdyksi ja leikkuut leikatuksi. Ehkäpä
Jumala lähettää taas jonkun minun avukseni, kuten kerran sen Juhanin.

Maaliskuun viimeisenä päivänä Mikko voiteli kahdet saappaat lähtöä
varten, toiset jalkaan ja toiset tarpeen varalle. Hän tervasi ja
voiteli suksensakin ja laittoi varpaalliset kuntoon huomenaamuna jo
aamukylmäsen aikana lähteäkseen matkalle, päästäkseen hyvän suksikelin
aikana perille, ennenkuin rupeaa suveilemaan ja sydänmaan joet tulevat
tulvilleen. Aamulla päivän valjetessa olikin Mikolla laukussa saappaat,
neljä paria sukkia, kaksi paria paitoja, kahden päivän eväs ja laukun
ulkopuolelle nuoranpalasella sidottu harmaa nuttu. Juotuaan lähtökahvit
ja hyvästeltyään Mikko sitoi laukun selkäänsä, työntyi ulos ja oikaisi
suksensa pohjoista kohti. Nopeana kuin tuuli eteni Mikko pellon
perillä, laukun päällä olevan nutun helmat vain liehuivat ilmassa.
Kahden viikon perästä tuli Mikolta kirje, josta Auno luki: »Eilen
illalla pääsin tänne perille. Täällä on hankitöitä enemmän kuin
tekijöitä. Ei kuitenkaan hankitöitten aikana makseta kuin neljä ja
puoli markkaa päivältä, josta markka päivältä menee ruokaan. Puhtaaksi
tuloksi jää yli sadan markan kuussa, kun tekee työtä pyhänsä arkensa.
Kun vedet aukeavat, luvataan meille ensiluokan tukkilaisille seitsemän
markkaa päivältä. Silloin se vie puhtaan tulon hyvään määrään
kolmannelle sadalle kuussa. Ruokaa täällä saapi, saapi herkkujakin,
mutta kun sitä on lähtenyt ansaitsemaan, niin herkutteleminen täytyy
jättää niille, jotka elävät kädestä suuhun, arvellen että huominen
päivä saa tulla tuumineen. Toivon saavani sinulta kirjeen. Osoitteeni
on: Sodankylä, Kitisen latva. Oma Mikkosi.»

       *       *       *       *       *

Auno tiesi voivansa nyt lähettää Mikolle mieluisen kirjeen. Hän saattaa
ilmoittaa, että on saanut Juhanin vaimoineen kesäapulaisiksi, että
Juhanilla on jo vaimo, mutta ei lasta, että ne toukokuun ensimäisenä
päivänä tulevat ja ovat kekriin asti.

Auno kirjoittikin samalla istuimella, missä sai Mikon kirjeen. Hän haki
sitten Keskitalon tytön Matin huviksi ja lähti juoksuttamaan kirjettä
postiin.

Tänä kesänä olikin säännöllinen kirjeenvaihto Mikon ja Aunon välillä.
Kaksi viikkoa viipyi Aunon kirje mennessään Mikolle ja Mikon kirje
kaksi viikkoa tullessaan Aunolle.

       *       *       *       *       *

Näin kului aika syksyyn. Oli jo lokakuun päivät käsissä, oli ne päivät
kulumassa, jolloin Mikko viime kirjeessään oli luullut joutuvansa
kotiin. Mutta sinä iltana, jolloin Auno hartaimmin odotti Mikkoa
tulevaksi, syntyi illan kuhjassa myrsky, jota Auno luuli
ukkosmyrskyksi, kun kaukaa läntisen taivaan rannalta näkyi salaman
leimauksia, jotka aina silmänräpäyksen ajaksi valaisivat huoneenkin.
Salaman leimaukset kuitenkin vähitellen himmenivät ja kohta loppuivat
kokonaan, mutta sensijaan yltyi myrsky hirvittäväksi. Se jyrisi kuin
ukkonen, ja koko huonerakennus tutisi, seinät sujahtelivat ja kipeästi
ruskivat myrskyn voimasta. Auno ei hirvinnyt mennä ulos, istui vain
vavisten Matin kanssa sylikkäin pirtin rahilla povessa polttava ajatus,
missä on isä ja mikä hetki on viimeinen, sillä hän uskoi hautautuvansa
asuntonsa murskautuvaan pärtöläjään. Yö oli jo pimeimmillään, kun
kuului entistä kovempi myrskyn puuska. Koko rakennus jyrähti kuin olisi
suunnattoman kiviraunion kaatanut seinää vasten. Hirvittävä porskahdus
kuului ulkoa ja samassa hulmahti yön valo huoneeseen selvempänä kuin
äsken. Auno säikähti niin, että melkein parkaisten siunasi ja Mattia
rintojaan vasten puristaen sanoi: -- Pirttimme murtuu, mutta me emme
pääse pakoon.

Hetken kuluttua Auno selvisi pökerryksistään ja huomasi, että kuusen
tohinaa ei enää kuulu. Hän hiipi Matin kanssa akkunan luo, kurkisteli
puoleen ja toiseen, löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Herra Jumala!
Kuusta ei näy missään. Ilmaanko on lentänyt vai maan alle vajonnut?

Kun kuusi oli poissa, kuului myrskyn ääni toisenlaiselta. Myrsky ei
enää jyrissyt ja tohissut kuusessa ja nurkissa, nyt tuntui maa
jyrisevän ja nurkat vinkuivat toisella tavalla.

Kamalalta tuntui olo akkunan lähellä, ja siksi Auno ja Matti palasivat
entiseen paikkaansa istumaan rahille, jossa Matti ihmetellen sanoi: --
Mutta miten se niin raskas kuusi olisi ilmaan lentänyt, ja mitenkä
maahan olisi niin iso kuoppa syntynyt, johon se olisi sopinut?

-- Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, sanoi Auno huokaisten. -- Jumala
on tyhjästä luonut koko maan ja kaikki, mitä sen sisällä ja päällä on.
Hän on luonut kuun, auringon ja tähdet taivaalle, hänelle on
vähäpätöinen asia lyödä yksi kuusi tuhaksi, jonka myrsky lennättää ja
piristelee maille ja merille aina maailman ääriin asti.

-- Milloinka se Jumala teki tämän maailman? kysyi Matti sormeaan
suussaan pyöritellen.

-- Aikojen alussa. Siitä on jo lähes kuusituhatta vuotta. Siitä on jo
pitkä aika. Kauan on kerjennyt kasvaa tuokin kuusi, jota nyt ei enää
ole. Kaikki katoo ja mullaksi muuttuu. Kukas osasi uskoa, että
tuommoinen jättiläinen murtuu?

Huomenna oli aivan tyyni, ei pienintäkään tuulen henkäystä tuntunut.
Lokakuun aurinko paistoi vaisusti poutaiselta puolenpäivän taivaalta,
kun Mikko hitain askelin tuli kuusen kannon kohdalle, missä seisahtui
katselemaan myrskyn tuhoja. Hänestä tuntui kaamealta. Auno ja Matti
juoksivat vastaan ja Auno huusi iloisesti:

-- Vielähän näemme isän aivan terveenä ja lihavampana entistään, vaikka
minä viikolla näin unissani sinut niin surkean näköisenä ja laihtuneena
kuin luuranko.

Mikko katseli alakuloisena myrskyn jälkiä: katottomia huoneita,
kaatuneita aitoja ja murskautuneitten puitten sämäytyneitä kantoja tai
kaatuneitten puitten juurikoita. Sitten hän siirtyi kuusen kannon luo,
missä suuret rautamuurahaiset harhaillen hiljaa etsivät entistä
kotoaan. Ne olivat satojen vuosien kuluessa maan rajasta jyrsineet
ontoksi kuusen tyven ja siten heikentäneet...

Mikko ei ollut koskaan kotiin tullessaan tuntenut mieltään niin
masentuneeksi kuin nyt. Riisuttuaan enimmät vaatteensa hän sanoi: -- On
ihan onehko tämä pirtti nyt, kun kuusi on poissa hämärtämästä
akkunoita. On ihan kuin seinä olisi poissa.

-- Niin se on. Ulkoa tullessa juolahtaa aivan mieleen, että poissa se
on tuo sivuseinä. Ja et sinä usko, miten minä säikähdin, olin ihan
pyörtyä, kun tuosta kuusen kohdalta kuului ponneton rouskahdus ja tämä
huone tuntui lekahtavan ylöspäin.

-- Se näkyy olleen erityinen iili, sanoi Mikko. -- Se on kulkenut
tuolta lännestä itään ja sen linjalle on sattunut kuusikin. Sen näkee,
kun se on siltä linjalta lakaissut kaikki isoimmat puut ja aidat kumoon
ja huoneet katottomiksi. Ja mihinkähän tuon kuusen olisi vienytkään,
jos ei se olisi sattunut pyörimään tuonne kartanon suojaan!

Kun kahvi oli juotu, lähti Mikko katsomaan kartanon takana oksiensa
varassa pitkällään rymöttävää kuusta, jonka sämäytynyt tynki näkyi
huoneitten räystäitten tasalta. Vesalan harmaapää äijäkin
käsnäkeppineen tulla köntysti sinne Mikon luokse ja tervehdittyään
Mikkoa sanoi:

-- Sitä jotakin pitää nähdä, kun kauan elää, että tuon kuusen näkee
murtuneena... Mutta ei se ole ollut hänkään terve, vaikka päältä
katsoen on luultu terveeksi. Ihan on miehen mentävä ontto sisässä.
Mutta nuo muurahaiset ne vasta mestareja ovat kavertamaan kotelokaan
tuonne puun sisään. Niissä on ihan paperin paksuiset väliseinät ja
niitä on kotelo kotelon vieressä. Luulisi, että se on eri perhekuntien
välillä jaettu asumuksiksi.

-- Kukas sen tietää, vaikka heilläkin olisi jonkinlainen perhejako.
Mutta eivätpä viihdy nyt tuolla ontelossa. Tuolla ikäänkuin eksyneet
harhailevat pitkin puun runkoa ja kiipeilevät oksissakin, sanoi Mikko.

Ukko ei voinut kylliksi ihmetellä puuta. -- Täällä latvassa on niitä
haaroja ja haaroja ja vielä sittenkin haaroja, sanoi hän. -- Mitähän,
jos joku rohvessyöri olisi tutkimassa, niin eiköhän se huomaisi tämän
olleen jotakin muuta kuin tämänpuolen tavallista kuusen rotua, kun tämä
latvaosa runkoa on aivan yksinä lukemattomina haaroina ja niitten
kanssa turistunut yhdeksi turpeeksi, niin että tuskin tuo muurahainen
sopii läpi pujottelemaan.

-- Mistäpä häneeseen ulkomainen siemen olisi tullut, tuumi Mikko. --
Tuossa yksinään kun on vuosisatoja, ehkä tuhansiakin touhottanut, niin
luonnolla on ollut aikaa kutoa, mitä on mieleen johtunut.

-- Mutta jos ulkomaalaisen kuusen siemen on yhtä kevyt kuin nuo, mitä
meidän puolen oravat ja käpylintuset syövät, niin esimerkiksi sellainen
myrsky kuin viimeöinen voisi lennättää kuusen siemenen vaikka
Amerikasta tai Portukalista.

-- Eihän se mitään mahdotonta ole, arveli Mikko.

-- Mutta mitenhän tuo yksi siemen olisi sieltä tullut, kun täällä ei
muita tämänlaisia ole. Tämä on ollut jo suuri puu, kun tähän on
ihmisasuntoa perustettu, koska tämä on otettu pitämyspuuksi, jos
kertomuksissa on perää. Sitten sitä kyllä on ruokittu vaikka millä
tavalla. Sille on uhrattu vaikka mitä, ja onhan se itsekin osannut
ravinnostaan huolehtia. Kartanon ja lantatunkioitten alitse tulevat sen
juuret tänne pellolle. Jos tätä peltoa kyntäessään painan auraa
tavallista syvempään, niin tuon sormen ja vieläpä peukalonkin paksuisia
juuria nousee aurassa. Ja täältä se on imenyt itselleen sen hyöteän,
mustanpuuhakan värin, joka on kaikkia katselijoita ihmetyttänyt. Eipä
sen pinta olisikaan näin terveenä säilynyt tähän asti, jollei sitä
olisi säilytetty pitämyspuuna. Mutta on tämän rungossa sentään
rautaakin.

-- Mistä se sitä olisi saanut? virkkoi Mikko.

-- Se vihavenäläinen oli sitä ison Jyrin vaimoa ruvennut tätä kuusta
vasten hätäyksissään pistämään, ja silloin oli keihäs äiskähtänytkin
kuuseen ja katkennut siihen. Kun minä olin mustalaispojan kokoinen,
niin näkyi se arpi, ja kun puukon kärjellä koeteltiin sen haavan
pohjaa, niin puukon kärkeen tuntui rauta. Mutta nyt ei siinä enää
moneen vuosikymmeneen ole näkynyt minkäänlaista merkkiä.

Ukko lähti nyt kuusen sivua pitkin askelin astua lohnimaan ja tyven
kohdalle päästyään huudahti ihastuneesti: -- Kun on ainoastaan yhtä
näppäistä syltä pitempi kuin paksu. Tämä on kolmetoista syltä pitkä ja
runsaasti kaksitoista syltä läpimitaten kattoi maata oksillaan.

-- Vai on se sentään syltä pitempi! Pystyssä ollessaan se on näyttänyt
olevan yhtä korkea kuin leveäkin. Kolmeatoista syltä pitkäksi sitä ei
olisi uskonut pystyssä ollessa, sillä kolmetoista syltä pitkä
tavallinen puu on pitkän näköinen, eikä niitä näistä kylän lähimetsistä
monta löydäkään.

Mikko katseli kuusta ja miettien sanoi: -- Mutta siinä on työperä,
ennenkuin se on halkona, ja muutakaan hänestä ei tule.

-- Ei siitä poikaset saa enempi eloa kuin hiiri kovasimesta.

Auno viittasi Mikkoa tulemaan kartanoon. Mikko arvasi päivällisen
olevan laitetun ja lähti alakuloisin mielin kävelemään kartanoon.
Vesalan ukkokin lähti keppi kolmantena jalkana astua työntelemään
kotiinsa.

Tulevana yönä ei tullut unta paremmin Aunolle kuin Mikollekaan, vaikka
Auno ei viime yönä ollut nukkunut silmänsäkään täyttä. Matinkin silmät
pysyivät kirkkaina, kun hän näki isän ja äidin alakuloisuuden. Kaikki
olivat kuin puusta pudonneet ja vähän säikähtäneet. Aunolla oli
mielessä ruveta ajankuluksi kyselemään Mikon kesäisiä retkiä, mutta suu
oli kun suljettu. Jos hän mitä hiukan puhui, oli se kuin väkisellä
tehtyä. Viimein Mikko laski kyynäspäänsä pöydälle ja kasvot kämmenten
nojassa sanoi: -- Oli kuin kylmää vettä olisi kaadettu selkään, kun
tuolta tullessani huomasin, että kuusi on kadonnut. Näytti niin
alastomalta ja autiolta koko talo, kuin ei kymmeneen vuoteen olisi
asunut ketään ja yhäkin tuntuu se kokonaan arvonsa menettäneeltä. Ihan
selittämätön turvallisuus on kadonnut, ennustaneeko se sitten mitään
pahaa. Kummalta se vaan tuntuu.

-- Se on totta, toisti Auno. -- Onkohan tuossa kuusessa tosiaankin
asunut jokin näkymätön olento, joka on tätä taloa varjellut kaikelta
pahalta? Esimerkiksi tässä ei tiedetä tulen tehneen hiuskarvankaan
vahinkoa. Kerrankin äidin kuoleman jälkeen oli isä tuon kamarin yöllä
tuntenut kylmäksi ja varhain aamusella pannut lämpiämään ja ruvennut
köllöttämään sänkyynsä, jonka pää oli lähellä uunia. Isä oli siihen
nukkunut eikä tiennytkään, kun kekäle omia aikojaan oli pudonnut uunin
kielen alla olevaan havuilla täytettyyn sylkilaatikkoon, jossa havut
olivat ruvenneet rätisten palaa liemuamaan. Liekit olivat ihan
hipponeet sängyn päältä riippuvaa lakanaa, kun harmaapukuinen,
pyöreämuotoinen nainen oli tullut ja nykäissyt isää kyynäspäästä,
jolloin isä oli herännyt. Ensin oli isä selvästi nähnyt sen naisen,
mutta sitten se oli muuttunut harmaaksi usvaksi. Isä uskoi, että hyvä
enkeli oli hänet herättänyt.

Mikkokin rupesi kertomaan vanhain ihmisten tarinoita haltioista ja
niitten ihmeistä ja ennustuksista. Niitä kertoessa kuluikin yö. Päivä
rupesi valkenemaan ja helakat ruskot levisivät yli taivaan. Myrskyn
puhdistamat lehdettömät metsärinteetkin kumaltelivat puhtaudesta.
Kultainen hohde rupesi valaisemaan pirttiäkin. Rupesi tuntumaan siltä
kuin entinen hyvä haltia palaisi takaisin, koti alkoi tuntua kodilta ja
kotoiset tehtävät mieluisilta. Mutta kylmästi jylähti Mikon ja Aunon
sydän aina, kun silmät sattuivat sinnepäin, missä kuusi ennen seisoi.



Viidestoista luku.


Talvi oli kulunut enempään kuin puoleen, kun erään tuiskupäivän
iltamyöhänä lumisena ja viluisen näköisenä Mäkelän pirttiin tulla
syöksähti Ledenbergin konttoristi, sama, joka kirjoitti Mäkelän
kauppakirjan. Päästyään kynnyksen yli konttoristi huudahti
ihastuneesti: -- Hoh, hoh, miten täällä on lämmin pirtti, ihan kuin
käen pesä. Terveisiä Koskelasta ja erittäin kauppias Ledenbergiltä.
Mutta minulla on ensimäinen asia pyytää saada olla yötä talossa, kun
sitäpaitsi on vähän niinkun asiankin nihua taloon.

-- Tervetuloa vaan! Onhan tässä lämmintä lakeen asti, sanoi Mikko
iloisesti ja kiirehti riisumaan turkkia vieraan yltä ja kopistelemaan
lumesta. -- No, mitä sinne muuta kuuluu?

-- Eipä liikoja, rauha vain. Rauha ramea ja ruoka makea.

-- Millä kyydillä sitä on kuljettu, onko hevonen ja kyytimies mukana?

-- Tulin oikein kievarikyydillä, mutta kyytimies lähti kartanolta
takaisin, ei sanonut tulevansa pirttiin sulailemaan lumiansa, sanoi
olevan paremman olla yhdessä lumessaan.

-- No tulkaahan tänne peremmäksi istumaan, onhan sitä istuimen
laatuakin, sanoi Mikko ja osoitti pöydän lähellä olevaa uutta valkoista
jakkaraa.

-- Kiitos vaan! En halua istua, kävelen, niin paremmin lämpiän. Huh,
tuli vähän kylmän köhmäkkä tuossa reessä vastatuuleen istuessa, sanoi
vieras hartioitaan nujautellen.

Nähtyään vieraan viluisena Auno kiirehti panemaan tulta hellaan
saadakseen kahvia vieraalle. Kainostellen vierasta Mattikin kahmerehti
siellä äitinsä suojassa. Vieras kääntyi sinne ja naurusuin sanoi:

-- Täällähän se emäntä hyörii ja pyörii askareissaan yhä näinkin
myöhäisenä iltahetkenä ja täällähän se on se talon nuori isäntäkin,
joka minun Kivelässä käydessäni mötkötteli kätkyessä ja völlötteli
tämän ilman tietymätönnä äidin sylissä. Mutta olethan sinä paljon
kasvanut, kohta puoli miehen pituutta ja yhtä punaposkinen ja
kirkassilmäinen kuin silloinkin. Lopsautapas päivää nyt pitkästä
kotvasta. Kas niin, se mies antaa kättä toiselle miehelle, niin että
oikein katto raikuu. Tiedätkö sinä miten vanha sinä olet?

-- Kuudennella, sanoi Matti kainosti.

-- Tiedätkö sinä, mitä varis tekee, kun pääsee kuuden vuoden vanhaksi.

Matilla meni sormi suuhun. Hän ei osannut sanoa mitään.

-- Jos sinulta toinen kysyy, mitä varis tekee, kun pääsee kuuden vuoden
vanhaksi, niin sano sinä, että se lähtee paikalla seitsemännelle.

Sen kuultuaan Matti naurusuin pyörähti äitinsä suojaan.

Nyt vieras silmäsi ympäri pirtin ja sanoi: -- No tämän verranko teillä
sitten pientä väkeä onkin, kun ei näy kätkyttä eikä lattiallakaan
ryömijöitä?

-- Mitäs noilla vielä monilla tekisi! On tuota tuossakin villipyörässä
hallitsemista ja vaate-päällä pitämistä. Tuolla lumihangessa myötään
köryää. Jos laittaa kuin uudet vaatteet, niin yksi kaksi ovat
repaleina, sanoi Auno ikäänkuin moittien Mattia, mutta kasvoissa näkyi
tyytyväinen hymy.

-- No niin, mutta sieltä ne ovat nuo punaiset posket kotoisin, sanoi
vieras. -- Meidän pesuettamme ei ollut vähemmän kuin yhdeksän päätä ja
meillä äidin kanssa tahtoi olla siitä riidat, että me päiväkaudet
jymysimme ulkona niin kesällä kuin talvellakin. Mutta me emme
tarvinneetkaan apteekin lääkkeitä, kuten herrastalojen lapset, joita
hengentulleen edestä varottiin varsinkin talvista ulkoilmaa henkeensä
vetämästä.

-- Kyllä se tämä meidän Matti ottaa luntakin henkeensä eikä vain ilmaa.
Monta monituista kertaa päivässä tulee ulkoa ihan yltäpäältä lumessa,
silmänreikiä vain vähän näkyy. Kun entinen pirtissä vähän sulaa, niin
sittenhän se uusi lumi paremmin tarttuu makkarana pyöriessä nietosten
harjoilta alasmäkeen. Se se sitten onkin vaatteille taulakkata, puheli
Auno ja lähti kirkasta kahvipannuaan viemään pöydälle, minkä ympärille
talon väki vieraineen kehiysi jatkamaan iloista keskustelua.

Tänä iltana ei konttoristi puhunut asiastaan mitään. Mutta kun
huomenaamuna oli aamukahvit juotu, otti hän asiallisen näköisenä
pienestä laukustaan paperivihkon, laski sen pöydälle ja sanoi:

-- Minulla on taloon hyvin merkillistä asiaa. Kuten tietänettekin, se
ukko Ledenberg on nyt kuollut, ja sen pesänselvitys on nyt käynnissä.
Pesän päähoitaja nuori Ledenberg toimitti minut käymään täällä
merkitsemässä tämänkin talon näihin pesän kirjoihin.

Aunon kasvoihin hulmahti kauhistuksen ilme, hän löi käsiään yhteen ja
hieman hätäisesti sanoi: -- Herra Jumala! Miten se tämä talo kuuluu
ukon kuolinpesään? Mehän tämän ostimme, kuten tiedätte, nuorelta
Lättenperiltä ja olemme hyvin lopuksi maksaneetkin.

-- Me olemme tämän nuorelta Lättenperiltä ostaneet ja maksaneet. Nyt on
enää sata kuusikymmentä markkaa auki. Senkin olisin syksyllä pohjolasta
palatessani maksanut, mutta herra ei ollut itse kotona. Siksi jätin
toistaiseksi, mutta sen voin maksaa minä päivänä tahansa, joten tämä
talo ei kuulu eikä saa kuulua ukon kuolinpesään, sanoi Mikko jäykästi,
ja sisäinen viha kihosi partaisiin poskipäihin.

-- Teillä on tässä asiassa jonkinmoinen erehdys, sanoi konttoristi
kohteliaasti. -- Tämä tilankauppa, joka silloin Kivelässä tehtiin, kun
minä kirjoitin kauppakirjan, tuli ukko Ledenbergin tiliin, sillä nuori
Ledenberg oli silloin ukon prokuristi ja koko hänelle kuuluvan
omaisuuden hoitaja. Teille on tullut siinä erehdyttävä usko, kun tämä
nuori Ledenberg on samanniminen kuin ukkokin. Poika kirjoitti
kauppakirjan alle ukon nimen, ja te luulitte sen kirjoittaneen oman
nimensä. Ettekö huomanneet sitäkään, että nimen alla oli sana »kautta»
ja nimimerkit.

-- Mistä me tyhmät talonpojat niitä kaikkia kommelluksia tietäisimme,
kun niitä ei selvitetä! Ettepähän tekään silloin puhunut näistä
halkaistua sanaa, sanoi Auno vihasta sähisten.

-- Minua oli nimenomaan kielletty siitä, sanoi konttoristi tyynesti. --
Ja jos muistatte, niin minä koko kaupan aikana olin vähäpuheinen,
katsoin vain valmista ja tein mitä käskettiin... Ja, kuten tiedätte,
tämä tilahan silloin huutokaupassa myytiin ukko vainaan velasta, ja kun
nuori Ledenberg huusi tämän vasaran alta, niin eihän se mitenkään
voinut omassa nimessään myydä.

-- No, mutta kun minä olen tämän hinnan maksanut ja maksan
viimeisenkin, niin tottahan silloin tämä tila on minun, olkoonpa kauppa
kenen tahansa nimiin tehty. Tottahan tämän hinta tukki sen tilin, sanoi
Mikko kuivasti.

-- Se on totta, sanoi konttoristi. Jos maksatte kaiken, mikä teillä on
maksamista, niin totta totisesti täytyy asian selvitä. Mutta teillä
näkyy olevan muutakin maksamista, ei ainoastaan tämän tilan hinta.

-- Mitä muuta? tikaisi Mikko. -- Minulla ei ole pennin pyöreän velkaa
Lättenperin pesälle muuta kuin tämän tilan kauppasumman jäännös, kuten
jo äsken sanoin.

-- Kyllä sitä on, sanoi konttoristi päättävästi. Nyt tämän
pesänkirjoituksen aikana minäkin olen vasta huomannut, että täällä
pesän kirjojen joukossa on konttokurantti aina emännän isävainaan
ajoilta, jota tämän emännän veljet ovat sitten melkein joka vuosi
lisänneet. Te olette siitä sitten tämän emännän ja lankomiestenne
kanssa antaneet yhteisen velkakirjan ja yhteisesti sitoutuneet
maksamaan, kellä varoja löytyy.

-- Minäkö antanut semmoisen velkakirjan! Sitä ei ole eikä tule olemaan!
sanoi Mikko mieli kuohuksissa.

-- Kyllä täällä on kirja, ja ei suinkaan siihen taivaasta ole teidän ja
teidän emäntänne nimet pudonneet, sanoi konttoristi ottaen salkusta
velkakirjan ja siirtäen sen Mikon eteen. -- Tässä on paperi, jossa on
teidän ja emäntänne nimet, kuten teidän käsialannekin todistavat.

Mikko katseli kirjaa ja näki omalla käsialallaan kirjoitetun nimensä ja
samoin Aunon nimen tämän käsialalla kirjoitetuksi. Hänen silmänsä
rupesivat syvenemään ja kasvot kävivät kamalan vaaleiksi. Viimein hän
sanoi huokaisten ja ääni väristen: -- Nyt ollaan myllyssä.

-- Mitä se sitten on? kysyi Auno vapisten ja tuli hänkin katsomaan
paperia.

-- Eikö emäntäkään tunne tätä paperia? sanoi konttoristi ja katsoi
terävästi Aunon silmiin.

-- En, Jumalan tähden, minä tunne tätä enkä minä ole tuota nimeäni
kirjoittanut, sen sanon, vaikka kaula pölkylle vietäköön.

-- Sen minäkin sanon, että minä en ole tuota paperia ennen nähnyt kuin
tuossa. Sen sanon, vaikka puukkoja niskaan satakoon.

-- Minä puolestani en tiedä tähän asiaan muuta, kuin että nimensä
kieltäminen on paha asia, jos se tulee toteen näytetyksi, ja yhtä paha
asia on toisellekin, jos joku muu on teidän nimenne kirjoittanut ja
sekin tulee toteen näytetyksi. Tunnustan kyllä, että tästä vielä kerran
syntyy lujilleotto, sanoi konttoristi vakavasti.

-- Kutka tuossa kirjassa on todistajat? huomautti Mikko ja kääntyi
katsomaan niitä nimiä.

-- Se on juuri pahin, että todistajat ovat kuolleet. Se käypi siten,
että ainoastaan käsialojen tuntemisella ja niitten todistamisella tämä
asia tullaan ajamaan perille, jos nimittäin ei teillä tulle sovintoa
pesänomistajain kanssa, sanoi konttoristi ja lähti siitä pöydän luota
kävelemään lattialle. Hän huomasi nyt, että iso kuusi oli poissa, ja
alkoi puhua siitä saadakseen mielet siirtymään pois ikävästä asiasta.

Nyt Mikko viskasi kädestään sen paperin pöydälle ja sanoi: -- Tuo ei
ole muuten mitenkään, kuin että tuon äidin veljet, sen tulen kirotut
sielut, ovat tuon paperin meidän kaulavilloiksemme valmistaneet.

-- Sitä mahdollisuutta minäkin tässä mielessäni haimentelen, mutta
juolahti mieleeni toinenkin mahdollisuus ja päätin teiltä kysyä, kuinka
kauan te olette olleet naimisissa.

-- Seitsemän vuotta, vähän päälle, sanoi Mikko.

-- Tulevana syksynä Topiaksen päivänä täyttyy kahdeksan vuotta, sanoi
Auno varmalla painolla. -- Mutta miksi sitä kysytte?

-- Tämä velkakirja on lähes seitsemän vuotta vanha. Uumoilin, että jos
te olisitte saaneet tästä isänne kodista jotakin periä ja siinä
tapauksessa kirjoittaneet tuohon paperiin, mikä mahdollisesti on teiltä
unohtunut.

-- Sain minä yhden lehmäsiivatan, rukin ja kartat, en tämän
taivaallista ole muuta saanut, enkä minä sen pantiksi ole nimeäni
kirjoittanut mihinkään paperiin, jotapaitsi minä pienemmätkin asiat
muistaisin... Ja kuinka suuri se velka sitten on? kysyi Auno jäykästi.

-- Onhan se seitsemäntuhatta sata ja seitsemäntoista markkaa, ja
korkojahan siihen karttuu niin, että se loppusumma tulee olemaan lähes
kymmenentuhatta, sanoi konttoristi.

-- Kymmenentuhatta! huudahti Auno. -- Se hirsi kun päälle kaatunee,
niin sen alle kyllä jäämme, se on totinen tosi.

-- Ei ole sanottu, olettehan nytkin viidessä vuodessa maksaneet
seitsemättä tuhatta, sanoi konttoristi ikäänkuin taivutellen,
ruvettaisiinko siihen suuntaan tuumimaan.

-- En penniäkään minä maksa tuota velkaa, ävahti Mikko jalkaansa
polkaisten. Minulla ei ole Lättenperille muuta velkaa kuin tämän tilan
kauppasumman tähde, sen maksan ja silloin on suu puhdas, kahta päätä ei
ole leikatulla.

Auno otti taas pöydältä sen velkakirjan katsellakseen, katseli nimeään
ja viimein sanoi:

-- Sen sanon ja vannonkin, että tuon nimeni kirjoitus on veli Teemun
työtä. Se aina jäljitteli muitten käsialoja minunkin kotona ollessa.
Jos oikein lujille otetaan, niin tuossakin Mikon nimessä jos ei muuta
niin ainakaan tuo i:n pää ei ole isän tekemä.

-- Eikö niitä lurjuksia ole nähty milloinkaan liikkuvan siellä
kaupungissa? kysyi Mikko.

-- Kyllä vuosi takaperin oli siellä kaksikin niitä samoja, jotka tässä
silloin huutokaupan aikana rähisivät. Siellä herran puolella ne olivat
koko päivän ja olivat päivälliselläkin, mutta minä en heidän nimiään
tullut kysyneeksi, eivätkä ne konttorissa käyneetkään.

-- Mutta se on varma, että silloin se on laadittu tämä paperi, ihan
juuri silloin, huudahti Auno ja tapansa mukaan löi käsiään yhteen.

-- Mutta silloin olivat nuo kirjan todistajat jo kumpikin kuolleet,
huomautti konttoristi.

-- Niinhän se on pitänyt ollakin, että siihen on täytynyt kuolleet
kirjoittaa todistajiksi, sanoi Mikko ja tuimasti punalsi päätään.

Konttoristi pyöräytti lyhyttukkaista, suurikorvaista päätään, oli
hetken ääneti ja silmättyään todistajain nimiin ajatusalta sanoi: --
Lienee niinkin mahdollista, mutta minun uskooni ei ota mahtuakseen,
että esim. tuo Aleksanteri Lindgrenin nimi olisi koulua käymättömän
tukkilaisen tekemä. Se näyttää oikein konttorimiehen kädestä
lähteneeltä, lienee sen sitten tehnyt kuka tahansa... Yksi seikka
tuossa kyllä on, joka hiukan niinkuin puhuu teidän puolestanne. Se on
se, että tämä paperi ja nämä kirjoitukset näyttävät nuoremmilta kuin
viiden tai kuuden vuoden vanhoilta. Paperi ja kirjoitukset kuudessa
vuodessa enemmän muuttuvat kuin tämä on muuttunut. Mutta voihan se
sentään ehkä pysyä muuttumattomana, kun se on jossakin pinkassa
liikuttelematta. Minä ainakaan en ole nähnyt tätä paperia, ennenkuin
nyt tänne lähtiessä annettiin mukaan. Mikä verkko peräksi lopussa
tullee, mutta siltä nyt vain kuulostaa, että oikeudessa käymättä te
ette selviä. Kun tällä velkakirjalla teiltä ruvetaan perimään, on
teidän pakko nostaa juttu, ellette aio ruveta maksamaan.

Mikko punalsi tuimasti päätään ja ävähtäen sanoi:

-- Minä en maksa. En vaikka jäät palakoot tammikuussa, niin minä en
maksa.

-- Ei tuo toki Jumalakaan salline, että tuommoiseen vahinkoon meidät
kiedottaisiin tai oikeammin sanoen kokonaan haudattaisiin, sanoi Auno
nureksien ja rupesi toimittamaan aamiaisruokia pöydälle.

Konttoristi nousi lattialle kävelemään, rupesi puhumaan, että hänen on
toimittauduttava taipaleelle.

Auno kantoi juuri kukkuripäistä juustokuppia pöydälle ja sanoi: -- Ei
tässä nyt vielä puhuta lähdöstä ennen syöntiä. »Syödä sitä täytyy
syntyneen, maata käydä kasvaneen», on vanha sananlasku. Alkakaahan
vieras kiertää tänne pöydän taakse.

Konttoristi ei odottanutkaan toista käskyä, kiersi pöydän taakse ja
sanoi ihastuneesti: -- Toista täällä maalla on kuin kaupungissa. Ei
siellä kanneta herrain eikä narrien eteen tuommoisia juustokuppeja, ja
matalampia ne ovat voilautasetkin siellä. Puntarin nokasta otetaan niin
voi kuin muukin syöminen.

-- Onhan tuota vielä ollut syömistä tähän asti, miten käynee tästä
lähtien, jos vietäneen syöminen ja saaminenkin, sanoi Auno matalalla
äänellä, nykäisten päähuivinsa otsemmalle, ja istui Mattia vastapäätä
pöytään.

-- No, ei nyt sentään liene tarvis ruveta kovin huolehtimaan, sanoi
konttoristi. -- Saattaahan nämä asiat muuttua hyvinkin hyviksi.
Paistaahan aurinko synkänkin pilven takaa selvittyään yhtä herttaisesti
kuin ennen sitäkin. Eihän sitä nyt vielä osaa pelätä, että syytön
tuomitaan.

-- No, ei taivaan enkelikään ole syyttömämpi Jumalan edessä, kuin me
olemme tuosta asiasta, sanoi Auno alakuloisesti.

Tähän ei kukaan enää jatkanut. Mattikin äänetönnä pyörein silmin
katseli kaikkia silmiin. Hän oli nukkunut ja herännyt vasta syömään
eikä tiennyt, mistä ikävyyksistä nyt oli puhe.



Kuudestoista luku.


Oli kirkas maaliskuun päivä, kun Kinnusen Leena, liinaan kääritty
nyytti selässään, työntyi Mäkelän pirttiin. Auno oli pöydän luona
leipomassa ja huudahti iloisesti: -- Leena! Vielä sitä Leenaakin näkee!
Siitä kai on hetki heijahtanut, kun Leenaa on täällä nähty.

-- Ainahan sitä elävän silmät näkee, mutta silmäthän nuo jäävät ulos,
kun tuo lumen pinta kimmeltää noin kirkkaalla paisteella. Huoneeseen
tultua ei näe mitään. Enhän minä olisi, eikähän minua sanottaisikaan
läänin kuppariksi, jos minä joka viikko samoja vakoja kyntäisin, sanoi
Leena Aunoa tervehtiessään.

Leena ennätti puhua paljon ennenkuin päällysnuttukaan oli riisuttu.
Asiatta hän ei ollut tullut, vaikka sanoikin Aunon ja Mikon tuntuvan
läheisiltä sukulaisilta. Mikkoa odottaessa hän kääri hihansa ylemmäksi
kyynäspäitään ja meni auttamaan Aunoa leipomisessa.

-- Mutta jopa teillä on valkeata taikinaa, ihan kuin nisutaikinaa.
Tuommoista se ennen äitivainaannekin leipoi, taitaa se olla kotipellon
kasvuista?

-- Kotipellon on, sanoi Auno. -- Eihän tuota sitten, kun tähän taloon
asetuttiin, ole säkkiään tarvinnut vieraan aitan kynnyksen yli tarjota.

-- Kyllä se on kaunista tuo taikina, en malta olla maistamatta.
Tämmöistä se juuri äitivainaannekin leipoi, ja sillä olikin mistä
leipoa, vaikka sen käsi ei ollut koukussa köyhän kulkijankaan talosta
lähtiessä. Paksun, oikein savolaispullan antoi aina muun hyvän lisäksi
minullekin lähtiessäni, vaikka minä silloin en ollutkaan harvoin
käymässä, tuossa Kurkiharjun mökissä kun sikiöjoukon kanssa elää
kituroimme. Urpupuuhunhan se lintu lentää, sanotaan, ja tosi se onkin.

Puhe kääntyi Aunon äitiin, hänen hyvään luonteeseensa ja kauniiseen
kuolemaansa. Tultiin siihen, että hyvä omatunto on pehmein vuode
kuollessakin. Kun ei Auno tätä puheen aihetta enää jatkanut, niin Leena
työnsi taikinaa suuhunsa ja sanoi hymyillen: -- Uudeltahan se sika
lihoo ja talon emäntä taikinalta. Taikinaltakohan sitten tuo Polvelan
emäntä lienee lihonut. Siinä on jo ainetta, ei ovista tahdo sopia, ja
lattiat notkuvat kun se kävellä mäykyttelee.

-- Niin, mutta kyllä sen kelkka sentään kääntyy asian kohdalla. Ei se
sentään vetele jalkojaan niinkuin vaivainen kana, kuten tuokin
Tuokkilan emäntä. Ensimäiseksi valmistuu heinäruko heinäniitylläkin
Polvelan emännältä ja isoimman haravan se valitseekin luo'olle
lähtiessään. Tuokkilan emäntä yhkää ja ähkää eikä tahdo yli kynnyksen
päästä, vaikka on nuorempi ihminen.

-- Tuokkilan emäntä oli jo tyttönä ollessaan kirveellä halkaistavan
laiska. Äiti hupsu passasi sitä kuin lapsiakkaa ja kasvatti kuin kukkaa
kämmenellä. Ja jos se ei olisi ollut ison Laitilan ainoa tyttö, niin
kyllä kosijat olisivat sivu ajaneet, mutta kun se oli rikas, niin
tottapa se oli rakaskin ja pääsi kuin pääsikin Tuokkilan pulskalle
Santerille emännäksi. Rahan vieressähän sitä kelpaa vaikka minkälainen
töntsä, kunhan vain on hamepäällinen.

-- Niinhän se on, että rahahan se kaikki voittaa, sanoi Auno ja lähti
uunia hoitamaan.

Päivällistä syömään ruvetessa Leena korvallisillaan riippuvia harmaita
hapsiaan kaksin käsin hutaisi korviensa taakse ja puheen aluksi sanoi:
-- Eilen olin päivällisillä Koskelassa kauppias Lättenperillä ja nyt
olen täällä.

-- Paljon se Leena vielä jaksaa ryötöstää, kun enemmän kuin
kolme peninkulmaa vuorokaudessa, vaikka ikä kai se on jo yli
seitsemänkymmenen missä asti lieneekään, sanoi Mikko kummastellen.

-- Näkyy sitä vielä taival katkeavan, varsinkin kun on asiallista
asiaa. Se toisenpuolen keventää jalkoja, ja tien päälläpä minä enimmän
ajan olen ollutkin. -- Leena kuvasi matkan varrella käydyt
majapaikkansa, niiden ihmiset ja kahvinjuontinsa. Polvelassa ei emäntä
kauan siekaillut, kun pani pannunsa tulelle. -- Kolme ihan pirivaloa
kuppia pakotti juomaan. Ihan mahassa hölkki kahvi, kun siitä lähdin,
muisteli Leena.

-- Eikö Lättenperin herrasväki laittanut terveisiäkään? keskeytti Auno.

-- Eipä ne tienneetkään, että minä olen tännepäin aikeessa, minä tein
koiranjuonen, sanoin meneväni Seitaharjun kylälle. Sanoin, että
Seitalan emäntää olen aikonut tulla näinä päivinä hieromaan ja
kuppaamaan. Ne sen hyvästi uskoivat ja päästivät lähtemään, vaikka
olisivat muuten vielä pitäneet. Herrakin jäi aivan koskemattomaksi.
Minun täytyi päästä tänne vaikka läpi valkean.

-- Mikä se sellainen pakottaja oli? kysyi Mikko, ja korvallisissa näkyi
outo punoitus.

Leena ryyppäsi haarikasta piimää ja rupesi paksusta pehmeästä pullasta
leikkaamaan uutta palasta hiukan miettivän näköisenä. Sitten hän
kelkkeästi sanoi: --Tuskinpa minä sitä asiaani tässä ruokapöydässä
rupean kertomaan, minä taas tästä talosta en lähdekään, kuten jänis
haavalta. Emännän jalkoja kuuluu pitävän hieroa ja kupata. Huomenna on
lauantai, minä silloin lämmitän saunan, siinä saadaan kaksi kärpästä
yhdellä lyönnillä. Kylvetään pyhäksi ja kupataan samalla. Minä tulevan
yön tienoona hieroa nujuutan emännän jalkoja, eipähän siltä päivällä
saisikaan niitä haltuunsa, sen tiedän vanhastaan. Meillä on sitten
aikaa tarinoida sitäkin jos tätäkin.

-- Sanokaahan pois! Eihän se ruokaa suusta vie syödessäkään, jos
kuinkakin kamalaa olisi, sanoi Mikko, ja korvalliset yhä enemmän
punastuivat.

-- No, kun niin tahdotte! Minä satuin siihen Lättenperiin tulemaan
juuri kuin henki olisi vetänyt. Se vanha rouva oli niin ystävällinen ja
hyvä ihminen, että siitä on minulla samanlainen muisto kuin tämän talon
emäntä vainaasta. Vaikka tiesinkin, ettei vanha rouva eikä vanha
herrakaan ole enää elossa -- monta kertaa tuota sitäkin vanhan herran
kohjaketta hieroin, nyt on maan povessa sekin -- niin menin talon
keittiöön kuin meninkin ja ajattelin, että jos talo näyttää kovin
kolkolta, niin tästä vieraasta ei ole pitkällistä ristiä, minä heti
pääsen takaisin Helsteenille, varsinaiseen majatalooni, syöp nyytystäni
ja nukun omaa untani. Mutta rouva sattui olemaan keittiössä ja minut
nähtyään se tuli ystävälliseksi kuin liposen lintu, vei paikalla minut
sisälle ja siellä sisällä minua kestittiin kuin piispaa pappilassa ja
piti huomispäiväksi lupautua rouvaa hieromaan. Huomennahan minä sitä
siellä sen omassa pienessä kamarissa hieroa nytystelin. Paljonkopas ne
semmoiset sylivauvat kestävätkään ja paljonkopa he tarvitsevatkaan,
missäpä heidän jäntereensä kipeytyvät, tavan vuoksi vain nytystelin,
siksi miten parhaiksi tiesin lystiltä tuntuvan. Niin siinä minä kuulin
kummia! Minä kuulin sellaisia kummia, että näitten harmaitten hapenieni
tunsin päässäni nousevan pystyyn kuin piikkisian harjan. Oli
kymmenkahvin aika, kun piika toi meille kahvia ja rouva kysyi siltä: --
Onko siellä herran puolella nyt vieraita? -- On siellä kauppias
Restliini ja kauppias Pölvästi. -- Mitä ne siellä toimivat? -- Mikä
lienee heillä yhteinen kirja-asia, sen ääressä nuo nauravat ja
rähisevät, sanoi piika. Kun piika poistui, rupesi rouva minulle
avomielisesti kertomaan kuin parhaalle ystävälleen -- senkään kielen
alla eivät tunnu asiat kauan salassa pysyvän. Rupesi kertomaan, että
nyt ne siellä sen Mikko Mäntysen velkakirjaa laittavat liikkeelle.
Minkä Mikko Mäntysen, Mäkelänkö Mikon? kysyin minä. -- Niin juuri,
sanoi rouva makeasti hymyillen. -- Mikä velkakirja sillä on, vieläkö
sillä on Mäkelän hinta maksamatta? kysyin. -- On kai sitä sitäkin ja
sitäpaitsi sillä on lankojensa ja vaimonsa kanssa yhteinen, lähes
kymmenen tuhannen kirja, jota Mikko ei ole uhannut maksaa. Sillä
haetaan kuvernööristä panttausvälipäätös. Siihen hakemukseen täytyy
liittää takaus, ja sitä ne herrat nyt siellä valmistavat. Huomenaamuna
vaiko jo tänä iltana lähtenee herra läänin kaupunkiin kätten mahtain
viemään paperit kuvernöörin päätettäväksi. Ei ole monen päivän takana
ennenkuin sillä tuomiolla Mäntylästä pantataan kaikki, mitä hengestä on
irti, ja ajetaan koko talosta pois kuin kylän koirat alle ilman
aidattoman. Siitä tietävät uhanneensa olla maksamatta velkaansa. --
Minua rupesi niin vapisuttamaan, ettei tullut hieronnasta kalua,
sormetkin tuntuivat jäykistyvän. Minä viimein sanoin, ettei ole oikein
eikä ihmisellistä ajaa ihmiset talostaan tielle tietymättömälle, olipa
asiat miten tahansa.

-- Sanoitteko? kysyi Auno vapisten.

-- Sanoin ihan nenästä nokkaan.

Auno rykäisi kurkustaan karvaan palan ja kysyi, mitä siihen rouva
virkkoi.

-- Virkkoihan se hävytön, sanoi että tehkööt uudesta talon semmoiset
yrittäjät, isässäni ei ole talon tekijää, sille täytyy valmistaa sijaa,
se pääsee jo kevätkesästä vankeudestaan. Se sen isä kuudentuhannen
kassavaillingista raahattiin neljäksi vuodeksi kuritushuonevankeuteen.

       *       *       *       *       *

Kuultuaan Leenan kertomuksen loppuun Mikko kysyi katsoen Leenan
silmiin: -- No puhuuko se Leena nyt aivan totta? Leenan päässä
näyttivät hiukset pöyhistyvän ja hän kivahti: -- Jokahinen sana on niin
totta kuin minä tässä, ja sentähden olen tässä, että teille se hanke ei
tulisi niin tietämättä kuin ukkosen salama poutaiselta taivaalta... En
minäkään uskoisi, jos olisin muualta kuullut, mutta kuulin sen
asianomaisen suusta, ja tunsinhan minä, että rouvalla tämä puhe ei
ollut tavallisia muilta kuultuja hierontalörpötyksiä, vaan se oli
asiaa. Ja tämän lisäksi päivällispöydässä kuulin, että herra sanoi
syötyään lähtevänsä ajamaan läänin kaupunkiin ja huommenna ennen
kahtatoista olevansa kuvernöörin virastossa.

Mikko ja Auno näyttivät kivettyvän ja syönti katkesi kokonaan, vaikka
Mikko ei sanonut Leenan kertomuksen ruokaa suusta vievän. Mattikin
tyrmistyksissään katseli kaikkia silmiin eikä senkään syönnistä näkynyt
tulevan tolkkua.

Leenastakin alkoi siitä asiasta puhuminen maistua puulta. Syömästä
päästyään hän kävellä löntösteli sivuakkunan luo ja alkoi kertoa, miten
ihmeelliseltä hänestä tuntui, kun kuusi nyt oli poissa. Matilta sai hän
kuulla, että myrsky kaatoi sen.

Jokohan tuo ennusti jotakin kummempaa, niinpä se minun mielessäni
rupeaa kummittelemaan? Kerran tuolla Heinärannan Kukkolassa vei myrsky
kuusen, joka oli yli neljäsataa vuotta ollut pitämyspuuna. Yksi suku
oli asunut siinä talossa koko ajan. Senkin kuusen vei syksyllä myrsky,
mutta tulevana kesänä oli tila vieraalla. Talvella kuoli isäntä ensin
ja sitten muutamaa kuukautta myöhemmin kuoli emäntä. Jäi viisi
alaikäistä lasta, nuorin viiden päivän vanhaksi. Talo ennen kesää
myytiin huutokaupalla. Silloin siitä Kukkosen suku haihtui ja uusi
asukas tuli Rissalan pitäjästä. Mutta ei se siinä menestynyt, vaikka
oli uopea ja rikas. Ensi juhannuksena kaatoi karhu kaksi lehmää ja
rukiinpanoaikana hevosen, kylän hevosella piti ruis panna. Tulevana
talvena uudenvuoden yönä paloi navettakartano täysineen, eikä yhtään
vuotta ollut, ettei milloin kaksi tai kolme karvajalkaa olisi mennyt
ylenkäden, ja mikä pysyi käsissäkin, niin se oli pystykarvainen kuin
ukonkoira. Eikä siinä ollut menestystä ihmisilläkään. Yksi ihminen
siinä oli aina sairasvuoteella, milloin isäntä, milloin emäntä tai joku
muu talon ihminen, ja lapsissa oli joutava itkettäjä. Yöt ne itkivät ja
parkuivat kuin päätään leikattavat. Koirakin rupesi kitumaan, vaikka
sille ei mitään tapahtunut. Niin uumoilen pahasta päästäni, että jos
tästäkin Turusen suku kokonaan joutuu pois, niin ei ylistä onneaan uusi
asukas, koska kuusi on tuosta poissa. Kumma on nähdä, joka elää.

Kun Mikko ja Auno olivat yhä puhumattomina, löntösteli Leena suurine
kenkineen heidän luokseen istumaan ja sanoi: -- Te olette nyt niin
kynsille lyödyn näköiset, vai puustako lienette pudonneet.

-- Vielä korkeammalta kuin puusta, sanoi Mikko. -- Jo menee yli minun
ymmärrykseni, miten tuo hanke voi toteutua, että sillä velkakirjalla
nyt aivan suorastaan riistetään koko elämisemme, kun velkakirja on
väärennetty.

-- Väärennettykö velkakirja? huudahti Leena.

-- Väärennettypä hyvinkin. Nuo äidin veljet, sen tulen uhrit, ovat
antaneet velkakirjan ja kirjoittaneet, kirotut sielut, meidänkin
nimemme.

-- Kirjoittaneet teidänkin nimenne ja teillä itsellä ei ole osaa eikä
arpaa koko asiaan?

-- Ei hiuskarvan vertaa.

-- Nyt kummia kuuluu! Jos tuon olisin tiennyt, niin olisin kyllä sen
akan siihen pitkälleen haukkunut aivan kypsäksi. Sen sydämellinen ilo
tästä asiasta minua jo pisteli. Silmille olisin sylkenyt. Ei usko itse
rietaskaan, mitä tässä maailmassa tapahtuu.

-- Minä en osaa muuta ajatella kuin että Jumala ei anna pahalle niin
paljon valtaa, että meille viattomille ihmisille voisi toinen ihminen
tehdä niin paljon pahaa, sanoi Auno tyynesti.

-- Jumalasta nähden ne kyllä maailmassa saavat tehdä ja tekevätkin
vaikka mitä, jollei omatunto ole estämässä, virkkoi Mikko katkerasti.

-- Se on totta, sanoi Leena.

-- En ymmärrä mitä tekisimme. Jos olisi ostaja, niin myisin ainakin
tuon irtaimen ja pistäisin rahat taskuuni. Mutta mistäpä sai ostajia
nyt muutamassa päivässä!

-- Emme rupea siihen. Paras on katsoa mitä tuleva on, sanoi Auno
väräjävin äänin.

-- No niin minustakin on, että eihän nyt osaa tulipalon tavalla ruveta
liikkumaan, sanoi Leena.

Kaikki olivat nyt kuin puolipyörryksissä. Mikko ei tänä iltapäivänä
osannut lähteä mihinkään työhön eikä vielä huomennakaan, käveli vain
kartanon tienoissa kuin hammassärkyä sairastava kykenemättä puhumaan
mitään. Eikä Aunoltakaan tahtonut puhe luistaa, vaikka Leena aloittikin
aina eri asioista. Auno vakuutti vain aina tyynesti, että hän luottaa
Jumalaan. Ei tullut tulevan yön tienoona Aunon jalkojen hieronnasta
eikä huommenillalla kuppauksesta tolkkua, kaikki elivät niinkuin
unissaan.

Mutta pyhänä Mikko ja Auno saivat harvinaisen vieraan, jota ei ollut
osattu odottaakaan. Aunon enon poika Tuomas oli kymmenen vuotta ollut
Amerikassa ja tullut nyt syntymäseutuaan näkemään. Kun tämä rupesi
kertoilemaan Amerikan tapahtumista ja näkemistään kummista, haihtuivat
Mikon ja Aunon haikeat ajatukset ja kielet kuontuivat tehtäväänsä.
Vieraalta ei kuitenkaan salattu uhkaamassa olevaa asiaa. Hän jäikin
Mäkelään nähdäkseen mitä tuleva on, ja hän ymmärsi, että tarinoita
pitää tulla riittämään, toista toiseen puuttumaan. Niitäpä täytyi olla
öiksikin, kun Mikko ei saanut unta levottoman mielensä takia. Niin
kului aika päivästä toiseen. Oli tultu tulevan viikon tiistaipäivään,
kun puolen päivän rinnassa ajaa kahautti kaksi tähtiotsaista herraa
Mäkelän kartanolle ja humalasta hoiperrellen tulla kompuroi Mäkelän
pirttiin. Tulijat eivät sanoneet hyvää päivää eivätkä tervehtineet
talon väkeä, riisuivat vain turkkinsa päältään. Toinen herroista oli
Koskelan kaupungin viskaali, toinen kaupungin poliisi. Humalasta
pöhöttyneillä, vinoilla silmillään viskaali rokonarpisesta naamastaan
hetkisen katsella töllisteli kuin paleltuneesta nauriista, ja nähtyään
akkunasta, että jo alkavat hänen jälkiväkensä saapua kartanolle, otti
hän pienestä laukustaan paperin, jonka sivulla näkyi laaja sinetti. Se
kuului olevan kuvernöörin välipäätös. Sitä hän vapisevissa käsissään
pitäen katkonaisesti lukea tolitti ja kun sai lukeneeksi, niin
röyhkeästi sanoi:

-- Nyt saat ottaa vaatteesi ja akkasi vaatteet ja lähteä tästä talosta.
Me otamme tämän talon kaikkineen tämän kuvernöörin päätöksen voimalla
haltuumme. Ala keräillä hyntteitäsi ja mennä.

Mikko menetti tavallisen malttinsa ja jalkaansa lattiaan jyräyttäen
sanoi:

-- En tunne sitä paperia. Tuosta on viisi hirttä poikki, ala kävellä
tuosta veräjästä ja katoa papereinesi.

-- Sinun ei tarvitse tätä tietää, kun minä sen tiedän, karjaisi
viskaali öräkällä äänellä. -- Vai meinaatko ruveta minua vastustamaan
virkatoimissani?

-- Tokko tottelet sanaani vai näytänkö? ärjäisi Mikko, tulta säihkyvin
silmin ja lähti uunin luota ottamaan halkoa, mutta kun viskaali lähti
vökeltämään ulos hakemaan sieltä apuväkeä, niin Mikko syöksähti jälkeen
ja lennätti viskaalia monen sylen päähän pihalle. Mies rätjähti
päälaelleen maahan ja juuri saapuneen oman joukkonsa reen kantaan löi
kulmansa niin että rupesi verta vuotamaan. Poliisi aikoi portailla
ottaa Mikon kiinni, mutta sekin oli melkein älyttömänä humalassa eikä
kerjennyt mitään tehdä ennenkuin Mikko lennätti sen vieläkin
kauemmaksi. Päästyään jaloilleen viskaali alkoi puolihätäisesti ränkyä:
-- Vangitaan tuo roisto! Miehet, köysiä tänne! Vangitaan tuo roisto!
Tappaa se minut, tuokaa pian köysiä!

Miehillä olikin reissään köysiä. He rupesivat jo lähenemään portaita.
Silloin Mikon amerikkalainen vieras sanoi vakavasti Mikolle: -- Se on
nyt somimmillaan, heitä nyt pois vastustus, ei sinua tänä päivänä
vangita. -- Samalla hän sanoi köysimiehille: Heittäkää se homma
kerrassaan pois, tätä ei vangita tänä päivänä eikä teidän hommillanne,
minä takaan sen. -- Kun viskaali yhä ärjyi: -- Se vangitaan, minä
käsken, että se vangitaan, varoitti Tuomas ryhtymästä sellaiseen
kokeiluun, koska hänkin on miesväestä kotoisin ja on parasta ensin
katsoa hänen nyrkkejään. -- Selittäkää ihmisiksi asianne ja näyttäkää
meille paperinne, jos teillä sellaista onkaan. Jos se on lain mukainen,
niin me tyydymme. Viskaali ei kuullut mitään, pyyhki vain veristä
kulmaansa ja ärjyi samaa.

Miehet ymmärsivät nyt asian ja alkoivat puhua viskaalille, että on
parasta lukea siivosti se kuvernöörin päätös ja näyttää tälle
isännälle. Jos se ei sitä tottele, niin sitten he vangitsevat, eivät
ennen. He huomauttivat myös, että viskaali oli liiaksi päissään.

Poliisi humalassa ja silmät valkeina toikkuroi kartanolla ja houkutteli
viskaalia ryypylle.

Viskaali ei sitä kuunnellut eivätkä muutkaan miehet. Poliisi ryyppäsi
pullostaan kaksi pitkää kuilausta, sitten nojasi hartiansa reen perää
vasten ja alkoi laulaa lojautella yksikantaisia jonninjoutavia
rekilaulun pätkiä, mutta kohta vötkähti pitkälleen ja nukkui
tiedottomaksi.

Kun viskaalin kulmasta yhä tihkui verta, painoi joku miehistä haavaan
paperilapun ja sitoi vaatteen siisnalla ympäri pään. Toinen silmä
kääreen alta näkyvissä hän sitten töllisteli ja aina väliin ähkäisi ja
porisi: -- Tämä vielä kerran maksaa miehelle... Virkamiehelle
virantoimituksessa... Tästä ei vielä kerran miehen päätä silitetä, äh.

Kun miehet pysyivät vaatimuksessaan, kaivoi viskaali, joka alkoi hiukan
selvitä humalastaan, kainalolaukustaan asiakirjat, antoi kirjavihon
eräälle miehistään, ja kaikki keräytyivät kuulemaan ja näkemään
päätöstä. Tuomaskin kävi katsomassa kirjavihkoa, siirtyi Mikon luo ja
sanoi: -- Kyllä ne näkyvät olevan lailliset paperit. Ne ovat
hakemukseensa liittäneet takuun, jonka kuvernööri on hyväksynyt. Kyllä
ne nyt tekevät mieluistaan. Vastustaminen pahentaa vain asian.
Asiakirjat oli sillä välin luettu ääneenkin.

-- No aivanko kaikki irtainkin jää heille? kysyi Mikko levottomana.

-- Lupasihan se vaatteet, ja ennen muuta ota rahasi, sanoi Tuomas.
Tämän viimeisen lauseen sanoi Tuomas Mikon korvaan kuiskaten, jotteivät
miehet kuulisi.

Mikko ymmärsi asian ja lähti puoleksi juosten pirtin kupeessa olevaan
kamariin. Tuomaskin tuli sinne jälessä. Siellä Mikko aukaisi kaappinsa
ja sen laatikosta kopristi hankosensa täyden paperirahoja tunkien ne
nuttunsa povitaskuun.

Mikon ja Tuomaan jälessä tulla vetelehti pari miestä, jotka silmät
suurina katsoivat, kun Mikko työnsi rahoja nuttunsa povitaskuun ja
sulloi niitä pohjaan.

Auno, Leena ja Matti olivat paenneet navettaan ja istuivat siellä
muurin vieressä halkoläjän päällä, kun Mikko ja Tuomas menivät sinne.
Ennenkuin Mikko kerkisi virkkaa mitään, tekeytyi Tuomas iloiseksi ja
sanoi kovalla äänellä: -- Ei auta itku markkinassa. Semmoista se on,
että lähtö teillä on tästä talosta, mutta onsihan se on taivaan alus.

Auno kimposi silmänräpäyksessä seisoalleen ja huudahti tuskaisesti: --
Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mikä se nämä lehmät hyvittää.

-- Kuuluvat nuo ryövärit ottavan mukaansa. Vaatteet on luvattu meille.
Lähde niitä katselemaan, siellähän ison kaapin alalaatikoissa on paljon
vaatteita, sanoi Mikko.

-- Sekö siitä lopultakin tuli, sanoi Leena tyrmistyneenä.

Kaikki lähtivät kiireesti hynttyyttämään luhtiin, josta Tuomas kantoi
sylyksen toisensa perästä sekä pito- että sänkyvaatteita kartanon
ulkopuolelle lumihangelle. Ja kun kaikista huoneista ja huoneitten
ylisiltä oli kaikki tuotu siihen yhteen kokoon, oli siinä ylemmäksi
Tuomaan päätä ylettyvä tunkio. Tuomas sitten viskaalin miehille
kehahtikin, että tuossa läjässä on enemmän kuin tuhannen markan edestä
tavaraa, mutta sillä on miehinen haltija.

Kylältäkin alkoi tulla ihmisiä kummaa katsomaan. Mutta kun viskaalin
miehiltä saatiin kuulla, että on kysymys kymmenentuhannen markan
velkatuomiosta, murahtelivat jotkut, että velihän se on velka
otettaessa. Eihän siitä velasta pääse mustalainen maksettaissa muuten
kuin maksamalla.

Nyt viskaali komensi miehensä hakemaan elukoita. Lammas- ja
vasikkakuormat lähtivät etumaisina, sitten talutettiin lehmiä, mutta
kun Auno jäi kotiin ja tuntemattomat miehet olivat taluttamassa, niin
lehmät rupesivat vastustelemaan, ryöhyilivät tiepuoliin ja vänkeilivät
tullakseen takaisin kotiin. Mutta kun miehet pitkillä kaarakoilla
ruoskivat ja ärjyivät, niin täytyi oieta tielle, mutta eläimet
päästivät yhteisen surumielisen ammomisen, jota kuului kauan. Auno ei
voinut tätä katsella, vaan kiirehti navettaan ja kyyristyi sen loukkoon
itkemään.

Kun navetassa vallitsi peloittava tyhjyys, ei Auno siellä kauan
viipynyt. Hän kuivasi kasvonsa vaaleapohjaiseen esiliinaansa ja tuli
ulos näkemään, mitä Mikko ja Tuomas hommaavat, mihin päin sitä aiotaan
lähteä. Mutta nyt juuri oli myöskin Virtalan Tahvo-isäntä, Mikon
rippikoulutoveri, tullut katsomaan ihmeellistä hävitystä ja puheli
paraikaa Mikolle ja Tuomaalle, että hänellä on kattoa Mäkelän väen pään
päälle, ei sitä vielä taivaan katettavaksi tarvitse jäädä.

Kohta olikin Virtalan kaksi hevosta kartanolla. Rekiin lastattiin
kaikki vaatteet ja viisi suurta vuodepatjaa täysineen, joten kuormista
tuli oikein majanmuuttokuormien näköiset. Mutta Mäkelän kaikki huoneet
oli nyt sineteillä lukittu ja viimeiset viskaalin matkueen kuormat
lähtemässä. Poliisikin oli jo herännyt ja laittoi hevostaan
lähtövalmiiksi. Toinen silmä kääreen takana viskaali silmäili
pöhöttyneine naamoineen itsetietoisena suuri turkki yllään huoneitten
ovilla lopottavia, poltettuun lakkaan painettuja sinettejä. Ja kun ne
sinetit nyt mykällä kielellään vakuuttivat vartioivansa taloa,
heittäytyi viskaali rekeensä ja nojasi selkänsä reen perää vasten.
Rokonarpiset kasvot töllöttivät virallisen jäykkinä hevosta kohti, joka
nyt vihaisesti huiskautti häntäänsä, kun poliisi alkoi häkiä
taipaleelle.

Kun viskaalikin oli lähtenyt, sijoittuivat Mikko, Matti, Auno ja Tuomas
vaatekuormiin ja katselivat vielä kerran maaliskuun ilta-auringon
valaisemaa kotiansa. Kumiseva tyhjyys vastasi Mäkelän kartanosta
lähtijäin aisakellon ääneen, kun Virtalan hevoset reipasta hölkkää
juosten lähtivät alamäkeen. Liukkaasti tutisivat jalakset rekien alla
huilatessa alasmäkeen. Mutta Mikon ja Aunon mielestä se oli kuin
kamalaa unta, josta oli mahdotonta selvitä.

       *       *       *       *       *

-- Virtalassa annettiin Mikolle ja Aunolle oma tilava ja valoisa tupa,
jonka emäntä oli omista askareistaan tyhjentänyt. Hohtavan valkeine
kuvikaspeitteisine pöytineen se odotti tulijoita. Kun hevoset tulla
hurahtivat kartanoon, tuli talon ketterä emäntä Aunoa auttamaan reestä
ja sydämellisen ystävällisesti vei Aunon sinne hänelle aiottuun
huoneeseen ja auttoi päällysvaatteitten riisumisessa. Ja kun Mikko,
Matti, Tuomas ja isäntäkin olivat saapuneet huoneeseen, tuoda kyyhötti
emäntä kirkkaan pannunsa pöydälle. Sen ympärille kaikki kehiysivät.
Samalla alkoi siinä kyselyt ja selitykset tämänpäiväisistä
tapahtumisista. Tuli siinä kerrotuksi juurtajaksain koko se juttu aivan
alkujuuriaan myöten. Vaikka isäntä ja emäntä kahvipöydässä
osaaottavasti päivittelivät, näkyi kasvoissa kuitenkin salainen tieto
ja usko, että velkakirja ei ole ollut kokonaan väärennetty. Tuomas oli
melkein äänetönnä kuunnellut muiden keskustelua, mutta lopuksi sanoi
hymyssäsuin:

-- Tämänpäiväisessä näkemisessä oli minusta merkillisintä se, että näin
kahden miehen lentävän. Toinen niistä kyllä lensi enemmän kuin siivet
kantoivat ja putosi liian raskaasti maahan.

Kun Tuomas sitten mehukkaasti ja hyvästi lisäillen selitti, mitä hän
tuolla siivettömällä lentäjällä tarkoitti, pääsivät kaikki nauramaan.
Mikonkin rinnassa hytkähteli nauru ja kasvot hetkeksi elpyivät, mutta
mieli kuitenkin pysyi synkkänä ja pian synkistyivät taas kasvotkin.
Leena jäi nyt tänne kylälle hieromaan ja kuppaamaan. Hän kertoi
kaikkialla kuulemansa ja näkemänsä. Pianpa alkoikin näkyä Leenan
puheitten vaikutus. Ihmisten kasvoissa näkyi sääli Mikkoa ja Aunoa
kohtaan. Tulipa viikon päästä Leena Virtalaankin Aunoa näkemään ja sai
päivän emäntää, toisen isäntää hieroa. Silloin muuttui niidenkin usko.
Kaikki kyläläiset tulivat ystävällisiksi ja osaaottaviksi. Talojen
emännät rupesivat kilvan kantamaan Aunolle syömisenapua. Mikä toi
voita, mikä maitoa, mikä lihaa, mikä kalaa, mikä leipää, mikä jauhoja.
Auno unohtikin kohta vastoinkäymisensä, mutta Mikko ei päässyt siitä
elpymään.

Tuomas viipyi viikkokauden Mikon ja Aunon hupina ja Mikkoa
viihdytelläkseen myötäänsä puhui Amerikan oloista kehuen niitä ja
kehoitti lähtemään sinne hänen matkaansa. Matti oli niin perehtynyt
Tuomaaseen, ettei tahtonut erota. Kun Tuomas lähti kyläilemään
tuttaviinsa ja sukulaisiinsa, otti hän Matin mukaansa, joten Mikko ja
Auno jäivät kahden Virtalaan.



Seitsemästoista luku.


Kaksi viikkoa olivat Mikko ja Auno asuneet Virtalassa, mutta tänä
aikana ei Mikolle työ eikä ruoka maistanut. Unikin katosi. Vasta
aamuyöllä hän vaipui unenhoureeseen, mutta heräsi siitä säikähtäen,
kuin joku olisi häntä repäissyt. Samalla takertuivat ajatukset siihen
yhteen ja samaan ikävyyteen.

Kun kevät nyt oli tulossa, ajatteli hän lähteä pohjolan savottaan,
mutta mieli oli niin herpautunut, että pois piti heittää sekin ajatus.
Ainoa mieltä hyvittävä seikka oli se, että Auno näytti melkein
unohtaneen surulliset tapahtumat ja liikkui jotakuinkin yhtä iloisena
kuin ennenkin talon askareissa emännän apuna. Mutta vähitellen alkoi
Mikon tila huolettaa Aunoa. Hän näki, ettei Mikolle maistu ruoka,
vaikka hän parhaimman mahtinsa mukaan koetti laittaa sitä, mikä ennen
oli ollut Mikosta mieluisinta, ja Mikon unettomuus tuntui hänestä
arveluttavalta. Hän rupesi vaikeroimaan, että Mikko heittäisi
ajattelemisen, kuten hänkin oli tehnyt. -- Silloinhan vasta
onnettomaksi joudumme, jos rupeamme yhtä tapahtumaa suremaan, niin
ettemme muuhun mihinkään kykene.

Mikko tiesi sen sanomattakin, mutta hän ei voinut mitään sille, että
ajatukset, jotka hän koetti suunnata toisaalle, palasivat tuohon yhteen
eivätkä löytäneet elämästä sitä, mikä mieltä hyvittäisi.

-- Ruvetaan nyt vain ajattelemaan, että johonkin järven rannalle
tehdään nyrkin kokoinen puumökki, jossa kaloja ja lintuja pyydellen
rupeamme asumaan, sanoi Auno koettaen lietsoa Mikkoon elämänhalua. --
Onhan meillä neljä vahvaa kättä, ja Matti kohta joutuu kättä
pitemmäksi. Kuokimme siihen peltoa, raivaamme niittyä, joten ennen
pitkää on lehmä, vieläpä toinenkin meidän pienessä navetassamme. Jumala
voi siunata elämämme päivät valoisiksi ja onnellisiksi.

-- Onni on yksillä, kesä kaikilla, sanoi Mikko, juuri kuin ei tahtoisi
kuulla puhuttavan mistään onnesta. Eipä saanut Mikko pitkiä aikoja olla
Virtalassakaan, ennen kuin jo oli lautamies hänen kimpussaan. Lautamies
oli saanut Ledenbergiltä haastemääräyksen. Mikon oli saavuttava
huhtikuussa pidettäviin välikäräjiin Tuomelan kievariin.

-- Mitä se nyt vielä minusta tahtoo, nahkanko se vielä tahtoo minusta
nylkeä? sanoi Mikko ja kasvot vaalenivat.

Lautamies otti taskustaan kirjeen ja katseli sitä joka puolelta. Siinä
sanottiin kuitenkin vain, että Mikko oli haastettava käräjiin. Asiaa ei
mainittu. Kun lautamies oli lähtenyt, tuli Auno Mikon viereen, kasvot
kummallisesti vaalenneina hänelläkin. He rupesivat tuumimaan keskenään,
onko kaikki vain paljasta kiusantekoa vai mitä. Mutta ei kerjetty
varsinaisesti tuumia mitään, kun Tuomas ja Matti tulivat kotiin. Matin
silmät loistivat ilosta. Tuomaankin kasvoista näkyi jotakin
erinomaista. Riisuessaan palttootaan ja pannessaan naulaan Tuomas
virkkoi iloisesti: -- Tiedättekö, että me Matin kanssa lähdemme
huomenna Amerikkaan! Sivolan Santra ja Väinö lähtevät mukaan, ja tällä
kyläretkellä on päätetty sekin, että me Santran kanssa siellä
Amerikassa rupeamme yhdessä padassa keittämään.

Auno löi tapansa mukaan käsiään yhteen ja huudahti:

-- No sillä lailla! Onnipa olkoon! Vai Sivolan komean Santran kanssa
sinä rupeat yhdessä padassa keittämään!

-- Niin on päätetty, sanoi Tuomas vakavasti. Ja minä puolestani olen
päättänyt, että jos Matti tulee lähtemään mukaan, niin lähdemme parin
päivän perästä, ja sitten toisen luokan vaunussa kahnaisemme poispäin
tästä puolesta. Matin kohtaa ajattelen senkin tähden, kun teillä täällä
on tämä eläminen näin rempallaan. Jos annatte Matin mukaan, niin
kasvatan siinäkin toivossa Mattia mieheksi, että se kykenee teitä
vanhaksi tultuanne kuurtoilemaan. Rahan vähyydestä ei meillä tule
olemaan mitään puhetta.

-- Tuntuuhan tuo vähän kummalliselta Matin lähteminen noin pienenä
outoon maailmaan, mutta minä en siitä rupea päättämään mitään, sanokoon
isä mitä sanoo, arveli Auno hieman alakuloisesti.

-- Hyvä on, että pääsee Matti näitä näkemästä, mitä meillä on
nähtävänä, sanoi Mikko tyynesti ja huulet näpistyivät visuun. Ajatukset
palasivat äskeiseen haasteeseen.

Sitten Auno kääntyi Mattiin ja sanoi hymyillen: -- Mitäs se Matti
sanoo, lähdetkö sinä sedän matkaan?

-- Lähden minä, sanoi Matti jäykästi ja päätään pyöräyttäen.

Kirkkaat kyyneleet kiilsivät Aunon silmien nurkissa. Tuomas oli
asiaansa innostunut ja alkoi kuvata, miten onnellista on tulla Matin
iällä Amerikkaan.

-- Kun suomalainen oppii selväksi maan kielen, niin se on Amerikassa
haluttua tavaraa, vaikka millä alalla. Eipä ole tietoa, minkälaisena
käskijänä tämä kirkassilmäinen Matti on kahdenkymmenen vuoden perästä.

-- Ihmisiähän ne ovat käskettävätkin. Kunpahan hänestä tulisi kunnon
käskettävä, niin eihän sekään paha olisi, sanoi Auno, mutta sanoissa
tuntui Tuomaan puheen vaikuttama mieltymys.

       *       *       *       *       *

Raskaalta tuntui Aunosta ja Mikosta tottua uuteen, yhtäkkiä päätettyyn
asiaan, joka oli riistävä heidän ainoan lapsensa valtamerien taa. Matti
oli ollut kodin ilona eikä häntä olisi nyt päästetty lähtemään, ellei
elämä olisi näin suistunut raiteiltaan.

Ylihuomenaamuna oli päivän kajastus vaisuna, matalana juovana itäisellä
taivaanrannalla, kun Alatalon Kustin oriin kulkuset ja aisakello
helisivät kartanolle, josta hetken perästä Kusti itse pitkine
turkkineen ja pitkäsääryksisine koirakintaineen työntyi tupaan. Pian
oltiin yhdessä pöydän ympärillä lähtökahvia juomassa. Eikä siinä kauan
viivyttykään, ennenkuin oli kaikki lähtöön valmiina. Mattikin silmät
kirkkaina oli jo vaate päällä ja toimittautui kasvot totisina sitä
mukaa kuin näki Tuomaankin toimivan.

Auno otti nyt vuoteeltaan lämpimät huopapeitteet, kääri ne Matin
ympärille ja kantoi sitten pojan rekeen, missä peitteli yltä päältä.
Syvästä vilttien lomasta näkyi vain pojan kasvot. Kuumat kyyneleet nyt
tippuivat Matin kasvoille, kun Auno moneen kertaan suuteli Mattia ja
sanoi: -- Tokkohan sinua nähnen enää.

Tuomas kaivoi povitaskustaan lompakkonsa, otti sieltä sadan dollarin
rahan, pisti sen hyvästellessään Aunon käteen ja sanoi: -- Tuolla saat
kesäksi lehmän, osta se minun ja Matin muistoksi. -- Sen sanottuaan hän
istui Matin viereen rekiperään. Samassa hyppäsi Kusti reen
kuskipukille. Silloin helähtivät kulkuset, remahti aisakello ja reki
lähti jymisten pakenemaan tielle. Kulkusten kilke levisi tyynessä
aamuhämärässä raikkaaseen ilmaan, mutta kohta vaipui tuskin kuuluvaksi
himinäksi, joka sekin vähitellen sammui.

Syvä tyhjyyden tunne povissaan palasivat Mikko ja Auno tupaan, istuivat
pöydän taa, missä Auno täytti molemmat kupit kahvilla ja sanoi: --
Lähtö, lähtö seuraa ihmislasta synnyinsijalta hautaan asti. Kyllä
minulla kauan pysyy mielessä Matin lähtö. Mutta minä voin kuitenkin
Jumalan avulla ottaa päivän vastaan sellaisena kuin se tulee. Jumalan
johto oli siinäkin, että tuo Tuomas tuli huviksemme näiksi kamaloiksi
päiviksi ja ehkä Matin ikuiseksi elämän onneksi.

-- Oli se todellakin soma sattuma tuo Tuomaan tuleminen tänne, mukautti
Mikkokin ja jäi syviin mietteisiinsä.



Kahdeksastoista luku.


Huhtikuun neljästoista päivä oli tullut. Taivas oli kauttaaltaan
uhkaavassa pilvessä, mutta ilma oli lauha ja tyyni, kun Mikko istui
Tuomelan kievarihuoneiston korkeilla portailla odotellen sitä määrättyä
hetkeä. Odotus tuntui ilkeältä, paha aavistus sanoi, että oli ikävä
edessä, josta ei voittajana suoriuduta. Tunnelmaa lisäsi sisältä
kuuluva juopuneen nauru. Mikko huudettiin sisään. Hän ei ollut
ensikertalainen, hän oli jo tottunut käräjätapaan. Hän näki taas
valkealla liinalla katetun pöydän raamattuineen ja lakikirjoineen ja
kymmenmiehisen rivin vakavia lautamiehiä. Huomatessaan pöydän takana
istua mörsöttämässä saman juopponaamaisen tuomarin, joka rovastinkin
asian oli ratkaissut, valtasi hänet täydellinen toivottomuus ja kylmä
välinpitämättömyys. Toisella sivulla huonetta seisoi paperiretaleet
käsissään Koskelan kaupungin viskaali, liisterillä kiinnitetty lappu
otsakulmassa. Vahingon ilo turvottuneissa kasvoissa hän katsella
öllisteli Mikkoa ajatellen: pyydyksessä sinä sankari nyt olet. Siitä ei
Mikko ollut tietävinään, seisoi vain oven lähellä olevan, vasta
lämmitetyn uunin vierellä katsellen puoleksi auki olevaa kamarin ovea
kohti, mistä näkyi pöytä pitkine pulloineen, kirkkaine pikareineen.
Tämä näky ei hänen toiveitaan lisännyt eikä mielialaansa kohottanut.

Kun Mikon asiaan päästiin, ojensi viskaali tuomarille käsissään olevan
paperiretaleen ja katkonaisesti sanoa tolitti:

-- Tässä on kauppias Ledenbergiltä valtakirja, jonka nojalla minä
saanen kunnian korkealle oikeudelle hänen puolestaan esittää seuraavaa:
Kuten siellä korkean oikeuden hallussa olevista asiakirjoista näkyy,
minä viime maaliskuun 10 päivänä läänimme herra kuvernöörin antaman
välipäätöksen nojalla sanotun kauppias Ledenbergin puolesta tulin tämän
vastaaja Mikko Mäntysen hallussa olevalla Mäkelän tilalla panttaamaan
kaikkea sekä irtainta että kiinteää hänen hallussaan olevaa omaisuutta,
jolloin sanottu Mikko Mäntynen yhdessä erään apumiehensä kanssa anasti
suuremman summan rahaa, joka oli ulosoton alaista, ja kaikki
vaatetavarat, vaikka ulosottolain mukaan hän olisi saanut viedä
ainoastaan välttämättömät pitovaatteensa, mihin katsoen vaaditaan tämän
Mikko Mäntysen asettamista konkurssitilaan. Ja koska vielä minua,
laillista virkamiestä, häirittiin virkatoimessani, pideltiin pahoin ja
lyötiin otsaan, mistä on todistuksena tämä haava kulmassani, vaadin
hänen langettamistaan suurimpaan lain ja asetuksen mukaiseen
rangaistukseen.

Sitten kauppias Björkqvist ojensi tuomarille kädessään olevan paperin
ja sanoi: -- Kuten tästä paperista näkyy, minullakin on tältä Mikko
Mäntyseltä saamista, minkä tähden yhdyn kauppias Ledenbergin
vaatimukseen Mäntysen asettamisesta konkurssitilaan.

Tuomari kirjoitti kanteen nyt pöytäkirjaansa, oikaisi selkänsä
takakenoon, katsoa moljautti Mikkoon ja kylmän öräkästi kysyi: -- Mitäs
tähän nyt vastaaja sanoo?

Mikko ei ollut moneen yöhön nukkunut, pää oli tohjona, äänikin tuntui
salpautuneen. Viimein hän rykäisi ja ponnistaen viime aikoina
käyttämättä ollutta puhekykyään jäykästi sanoi: -- Minä en ole mitään
laittomuutta tehnyt. Minulla ei ole mitään velkaa Lättenperille. Se
velkakirja on väärennetty, tuulesta tehty, jolla minulta ryöstettiin
omaisuus.

-- Vai väärennetty, tuulesta tehty! sanoi tuomari purevan ivallisesti.

-- Se on väärennetty, minulla ei ole sitä asiaa Lättenperille, sitä
vähemmän tälle Jörkvistille.

-- Anastitkos sinä ne rahat ja vaatteet, joista kantaja kertoi? sanoi
tuomari, äänessä puolihumalaisen iva.

-- Otin minä, ja ne olivat omiani, niissä ei ollut mitään varastettua.

-- Löitkös sinä tätä ulosottomiestä kulmaan, vai kuka löi?

-- Minä vähän pukkasin tieltäni, ja silloin humalainen rötkö lankesi
kulmansa reen kantaan, sanoi Mikko ja mieluisasti kutkutti povea, kun
sai sanotuksi.

Lähtiessään salista Mikko melkein huutaen sanoi: -- Minulla ei ole
Lättenperille mitään velkaa, enkä mitään laitonta ole tehnyt. -- Ovea
kiinni painaessaan Mikko kuuli Björkqvistin katkeran ivallisena
sanovan: -- Etkö sinä tahdo kulujasikaan? minkä jälkeen kuului yleinen
rähähtävä nauru.

Ulos tultuaan Mikko istui rakennuksen portaalle. Tuuli kylmästi ja
hänen tuli vilu, mutta hän ei osannut muuallekaan mennä, vaikka
täytyikin enemmän kuin kaksi tuntia siinä istua. Ja kun viimein
käskettiin sisään ja Mikko seisattui entiseen paikkaansa uunin luo,
niin vilu pudisti ruumista, joka jäsen tutisi. Silloin Björkqvistin
suusta kuului ilkkuva kuiskaus: »Sian vilupa tarttui mieheen.» Suut
vetäytyivät hymyyn.

Silmättyään ympäri huoneen ja nähtyään, että kaikki oli niinkuin olla
piti, alkoi tuomari virallisen kylmällä örisevällä äänellä lukea:
»Kihlakunnan oikeus on tämän asian ottanut lopullisesti tutkiakseen, ja
kun asiakirjoista on käynyt selville, että kauppias Ledenberg-vainajan
kuolinpesän saaminen perustuu selvään velkakirjaan, jonka sisällön
kuvernööri on tuominnut ulosotettavaksi, ja koska on käynyt ilmi, että
vastaaja ulosottotilaisuudessa on anastanut suuremman määrän rahaa ja
vaatteita, jotka olisivat olleet ulosoton alaisia, niin kihlakunnan
oikeus katsoo oikeaksi asettaa vastaajan Mikko Mäntysen
konkurssitilaan.»

Sanat »asettaa konkurssitilaan» tuomari lausui oikein jyrisevän
painokkaasti ja ne kävivät Mikon koko olennon läpi kuin sähkö-isku.
Mikko ei enää kyennyt tarkkaamaan, mitä luettiin. Hän kuuli jotain
valvontapäivästä, pesän hoitajista, esiinhuudosta, yleisestä
syyttäjästä, virkamiehen pahoinpitelystä, verihaavasta, sakosta ja
vankeudesta. Mikko oli niinkuin vesi-astia, joka on jo ennestään
laitojaan myöten täynnä; jos siihen kaadetaan lisää, ei se sen
täydemmäksi tule, vaan vierii laitojen yli. Kun tuomari viimein lopetti
lukunsa ja kaikkien eleistä näkyi, että toimitus on lopussa, ärjäisi
Mikko epätoivon ja vihan täyttämänä: -- Minä en ole tehnyt mitään
laitonta, minulla ei ole velkaa Lättenperille, se on väärä tuomio. --
Tuomarin kasvot lensivät punaiseksi kuin kekäle ja hän ärjyi jalkaansa
polkaisten: -- Viekää ulos tuo lurjus! Kaksi lautamiestä nousi
paikaltaan, aukaisi oven ja työnsi Mikon ulos, mutta Mikko vielä
sittenkin huusi, että tuomio on väärä ja että hänellä ei ole
Lättenperille mitään velkaa, sitä vähemmän Jörkvistille, sen tuliselle
pöllöhavukalle. Hän vaikeni vasta kun lautamiehet raskaasti
lupsauttivat oven kiinni.

Nimismies huomautti nyt vaativansa yleisenä syyttäjänä, että Mäntystä
sakotetaan näin törkeästä käytöksestä oikeutta vastaan, ja tuomari
rupesikin hommaamaan, että Mäntynen on kutsuttava sisään. Mutta samalla
nähtiin, että Mikko oli menossa pellon veräjän takana Virtalaan päin.
Kukaan ei lähtenyt häntä sieltä hakemaan, joten sakotushomma jäi
semmoisekseen.

Mikko koetti kaikin voiminsa taistella itsensä kanssa saadakseen
synkeyden kulumaan pois sielustaan, mutta sitä hän ei saanut. Hän ei
saanut sammumaan sitä vihan tulta, joka hänen sielussaan nyt paloi
Ledenbergiä ja tämän rouvaa kohtaan. Ajatukset kiehuivat sen ympärillä
suomatta yön lepoa, päivän rauhaa. Unettomuuden aiheuttama heikkous ja
aivojen rasitus saivat hänen mielensä ilkeään, levottomaan houretilaan,
jossa selvä arvostelukyky katosi. Aivoissa jyskyttivät irtonaiset sanat
ja lauseet, ja silmissä kieppuivat kaikenlaiset kiusalliset näyt.

Aunoa rupesi huolettamaan, kun hän näki, että Mikko ei viikkokausiin
nukkunut. Auno rupesi rukoilemalla pyytämään Mikkoa lähtemään lääkärin
apua saamaan, ennenkuin olisi myöhäistä. Mutta Mikko ei lähtenyt, kun
pelkäsi joutuvansa hourusairaalaan. Aunolle hän ei kertonut pelkoaan,
vaikka uskoikin ennen pitkää menettävän järkensä, jos ei kuolema
pelastaisi. Mikko tunsi sielustaan pakenevan kaiken muun paitsi vihan.
Katkeamaton palava viha poltti sielusta sen, mikä ennen oli
elähdyttänyt sielua ja ruumista. Kuoleman ajatus tuli nyt yhä useammin
ja itsepintaisemmin hänen mieleensä. Veteen hukkumista oli sanottu
helpoimmaksi kuolemaksi, minkä vuoksi Mikko alkoi olla yhä enemmän
selvillä siitä, että hänenkin oli sitä tietä siirryttävä pois tästä
elämästä.

       *       *       *       *       *

Noin parinsadan askeleen päässä Virtalasta oli virran yli vievä
maantiesilta, joka oli niin korkea, että höyryvenheet savupiippuineen
sopivat alta kulkemaan. Siinä sillalla Mikko usein kävi istumassa ja
siinä hän istui tänäkin iltapäivänä. Ennen oli jo kaksi epätoivoista
sielua siitä sillalta heittäytynyt virtaan, ja Mikko ajatteli itseään
kolmanneksi. Sillalta hän ei kuitenkaan halunnut hypätä, vaan katsoi
itselleen toisen paikan. Virran rannalla oli sileä kallio miltei virran
tasalla, siksi ylhäällä vain, että pysyi kuivana. Vilisevä virta hiveli
lakkaamatta sen laitaa. Tälle kalliolle laskeutui nyt Mikko pitkäkseen
lähelle virran laitaa. Laskeva aurinko kultasi luontoa, ruskopilvet
kuvastuivat veden pintaan ihanina. Mikosta tuntui, että teko on nyt
tehtävä, turha sitä on lykätä, mutta samassa helähti Aunon ääni
sillalta: -- Isä! Mitä sinä nyt sinne kylmälle kalliolle olet ruvennut
maata. Tule syömään, siellä on keitto valmis. Silloin Mikon koko ruumis
hytkähti. Hän osasi vain sopertaa: -- Ei tämä ole kylmä, - - ja nousi
seisoalleen, mutta jalat olivat siinä kylmällä kalliolla niin
jähmettyneet, että hän oli hoipertua virtaan.

Mikko ja Auno lähtivät rinnakkain hitain askelin kävelemään Virtalaan.
Auno alkoi huolestuneesti puhella.

-- Ei, rakas Mikko, sinusta tule miestä, jos sinä et heitä ja irroita
itsestäsi tuota surua. Otetaan kaikki tämä Jumalan, hyvän Isän,
rakkaana kurituksena, jonka hän suuressa viisaudessaan lähettää meidän
parhaaksemme.

-- Mutta mitä minä sitten olisin pahaa tehnyt Jumalalle, kun tällä
tavoin rankaisee, vielä noita roistoja apumiehinään pitäen?

-- Voi, rakas Mikko, mitä sanot! Jumalan kirkkaitten kasvojen edessä ei
ole mitään puhdasta. Kultakaan ei kuulu olevan puhdasta, kun se maasta
tai kallioista kaivetaan, sekin täytyy tulella puhdistaa. Jumala tahtoo
saada tulen avulla kuvansa itsensä kaltaisiksi. Hiuskarva ei putoa
päästömme taivaallisen Isän tahdotta, eikä varpunen putoa oksalta hänen
tietämättään. Jumalan tahdosta ja meidän hyväksemme tämä kärsiminen on.
Minulle ei ainakaan, jos tätä mieltä jatkuu, tule tässä elämässä niin
kovaa koetusta, jota en ilolla ja kiittäen Jumalaa voisi ottaa vastaan,
vaikka se katkeraltakin lihasta ja verestä tuntuisi.

-- Se on hyvä se, sanoi Mikko, äänessä outo kankeus.

Mikko ja Auno tulivat nyt Virtalan tupaan. Auno rupesi kiireimmän
kautta laittamaan illallista, toi keittiöstä keittopatansa tuvan uunin
eteen ja sanoi: -- Laurilan emäntä toi suuren rieskan ja niin rasvaisen
vasikan ronkan, ettei munuaisia näkynyt. Siitä keitin nyt paistin,
panin vielä emännän antamaa maitoa tähän keittoon. Tämmöinenhän tuo
sinusta ennen on ollut mieluista.

Mikko ei kuullut Aunon puhetta, käveli vain tavallista ripeämmin
lattialla sormet nyrkkiin puristettuina ja voimakkaasti ojennellen
käsiään kaikille suunnille, kasvot entistä synkempinä.

-- Mikä sinun on? Onko sinulla jotakin suonenvedon tapaista? kysyi Auno
levottomana.

-- Tuli vähän kylmä, sopersi Mikko.

-- Johan tuon nyt tiesi, kun iltakylmällä menit sinne kalliolle, jossa
kinos on vielä törmän vieressä, nuhteli Auno ja toimitti ruokaa
pöydälle. Mutta Mikko yhä käveli lattialla ojennellen nyrkkiin
puristettuja käsiään. Hänessä oli huomaamatta herännyt ajatus, että jos
hän itsensä lopettaa ja jättää Ledenbergin akkoineen eloon, niin ne
vain makeasti nauravat. Hänen täytyy laittaa niin, että ne samassa
kaupassa tulevat pois maailmasta. Mikko tiesi, että Ledenberg akkoineen
usein kävelee kaupungin kosken sillalla. Hänen suunnitelmansa oli tuota
pikaa selvä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän uskoi voivansa tämänkin
teon suorittaa.

Keittokuppi höyrysi pöydällä, siinä oli hänen lempiruokaansa. Mistä
kummasta lieneekään äkkiä ilmaantunut. Hän siirtyi halukkaasti pöydän
ääreen, söi enemmän kuin moneen viikkoon, kuppinsa melkeen tyhjäksi.
Auno sanoi jo ihastuneesti:

-- No mieshän sinusta takanakin taitaa ruveta tulemaan, kun noinkin
hyvästi söit. Moneen viikkoon en ole huomannut ruuan kuluvan, millä
häntä lienet elänytkin. Lieneekö niin kuten sanotaan, että joka antaa
työn, se antaa ruuankin.

-- Niin kai se on ollut, mukautti Mikko.

Illan ruusuhohteinen kajo valaisi vielä huonetta, niin että erotti
esineet yli huoneen, kun Auno ja Mikko olivat käyneet levolle.
Vuoteellaan selällään ollen Auno liitti kätensä ristiin ja korkeuteen
katsoen luki hartaammin kuin koskaan ennen iltarukouksensa, sillä
hänellä oli povessaan salainen pelko, jonka Mikon uhkaavat eleet olivat
synnyttäneet. Kun Auno oli painunut uneen, tunsi Mikko olevansa yksin
ja koko sielu ja ruumis hulmahtivat täyteen äskeistä aietta. Hän tiesi
kerkeävänsä Koskelan kaupunkiin huomenaamuksi...

Auno nukkui varmasti, Mikko hiipi niin hiljaa kuin taisi vuoteeltaan,
panna kähnehti kengät jalkaansa ja puki vaatteet päälleen. Hiljalleen
ja varovasti painaen työnsi hän sitten oven auki ja ulos hiivittyään
samalla tavalla painoi sen kiinni, jottei Auno sitä kuulisi. Pian oli
hän Koskelan kaupunkiin vievällä maantiellä. Hän oli niin innoissaan,
että suoritti alkutaipaleen puolittain juosten. Lopulta oli hänen
kuitenkin istahdettava kivelle tiepuoleen. Siinä hän pyyhki hikeä
otsaltaan ja hämärillä silmillään katseli jälkeen jäänyttä kauan sitten
palanutta, monen kilometrin pituista kangasta, jossa nyt oli miehen
korkuinen koivikon vesakko. Sen keskestä piikotti sieltä täältä
katkolatvainen palaneen puun pökkelö. Koivikon vesakossa kuului
urosmetsäkanan räkätys. Mikko oli poikasena opetellut kaikkien lintujen
ääniä matkimaan ja alkoi nyt enempää ajattelematta naukuttaa kuten
naarasmetsäkana. Mutta samassa vesakosta lentää kurahti oikein kukkapää
urosmetsäkana ja istui Mikon päälaelle. Mikko tempasi silmänräpäyksessä
metsäkanan sääristä käteensä, rapsautti kiveen ja heitti kiven
juurelle, missä se muutamia kertoja räpäytti siipiään ja jäi
kuolleeksi. Pian alkoi kankaan liepeeltä kuulua metson laulu. Mikko
rupesi kotkottamaan koppelon tavalla ja väliin matki metsoa. Silloin
metso lähti lentää tohkaisemaan Mikkoa kohti. Mikko kyyristi päänsä
alas: istuisikohan tuokin hänen hartioilleen? Sitä ei metso kuitenkaan
tehnyt, vaan laskeutua humahti Mikon eteen maantielle, jossa sinne
tänne juoksenteli kuulostellen äskeisiä laulajia. Mutta kun ei niitä
kuulunut, niin se nosti pyrstönsä pystyyn, pöyristi höyhenensä, levitti
siipensä ja rupesi laulamaan. Siinä laulaessaan ja pyörästellessään se
huomasi kuitenkin Mikon ja säikähtyneenä hyökkäsi lentoon ja lensi
korven pisimmän kuusen latvaan, missä pystypäisenä pyörästeli ja
toihuili nähdäkseen ja kuullakseen toisia. Mikko muisti nyt matkansa,
hyppäsi tielle ja lähti juoksujalkaa jatkamaan kulkuansa.

Koskelan kaupunki oli kahden jyrisevän putouksen rannalla. Putouksien
välisessä suvannossa oli keskellä jokea korkea kalliorystyinen saari,
jonka kautta, jakaen korkeat kalliorystyt kumpaisellekin puolelle
tietä, kulki nyt leveä maantiesilta kaupunkiin. Tälle sillalle kerkisi
nyt Mikko juuri kun aurinko selvisi paistamaan joen toisella puolen
olevan korkean metsäisen vaaran yli. Heleän aamuauringon paisteessa
loistivat akkunat kuin liekehtivä tulimeri. Kun ei sillalla vielä
näkynyt ketään liikkujaa, niin Mikko katseli hetken kaupunkia ja
virtaa, joka vinhasti kiirehti noin viidenkymmenen askeleen päässä
olevaa putousta kohti. Korkeuteen hyökyilevät aallot täristivät
pauhaten ja jyristen vierellään seisovia mustia kallioseiniä. Se jyrinä
lauloi nyt Mikolle kaameata jäähyväisvirttä. Mikko puristi hampaansa
yhteen ja sormensa nyrkkiin.

Eräistä kaupungin savupiipuista alkoi hienoja savusuortuvia hiljalleen
pyörteillen nousta korkeutta kohti. Kaupungin kaduilla näkyi jo joku
kävelijä ja aurinko alkoi kohota yli vaaran paistamaan sillallekin. Yön
kylmyys tuntui rupeavan poistumaan ilmasta, mistä Mikko arvasi, että
kohta niitä tyhjän toimittajia alkaa tulla sillalle.

Siinä missä sillan hirsistä rakennetun reunakaiteen pää liittyi saaren
pystyjyrkkään kallioseinään, oli kallioseinää enemmän kuin metrin
verran jätetty kaiteen päästä tien puolelle, joten siihen jäi nyt
tasakulmainen pieni loukko.

Kun ihmisiä alkoi näkyä tulevaksi sillalle, kyyristyi Mikko tähän
loukkoon istumaan ja odottamaan koston hetkeä jokainen hermo
jännityksessä ja kädet nyrkkiin puristuen. Hirsinen kaide oli
vähäpätöinen este, jos Ledenberg, tuo kiusanhenki, hänen elämänsä
turmelija, ilmestyisi sillalle. Meno kaiteen yli tekisi toimituksen
vain juhlallisemmaksi.

Ihmisiä alkoi täytyä sillalle. Toiset kävelivät rinnakkaisina pareina,
toiset yksinään. Tätä sinne tänne liikkuvaa joukkoa katseli Mikko,
mutta hänen silmänsä eivät keksineet Lättenperiä. Mikko tarkasteli
liikkumattomana istuen niin tolkussa jokaista kulkijaa erikseen, ettei
huomannut, kun entinen Tervolan Ville, hänen rippikoulutoverinsa,
seisahtui hänen eteensä ja hieman kumartuneena Mikkoon sanoi: -- No,
Mikkoparka! Terve mieheen! Mitä sinä nyt siinä? En yrittänyt tuntea.

Mikko ojensi nyt kätensä Villelle, mutta ei noloudessaan tahtonut saada
suutaan auki. -- Enpähän varsinaisesti mitään, sammalsi hän viimein.

-- Nousehan nyt yhteen matkaan. Minä olen kuullut sinun ikävyyksistäsi
ja olisin mielelläni lähtenyt sinua katsomaan, mutta kun on toisen
palveluksessa, niin ei ole helppo päästä. Tänäpäivänä olen kuitenkin
minäkin vapaa, kun on vapunpäivä.

Mikon oli vaikea siirtyä siitä ajatusmaailmasta, johon hän oli
eläytynyt. Hän kuunteli vain puolella korvalla ja kysyi jonkun ajan
kuluttua: -- Oletko nähnyt Lättenperiä täällä päin liikkuvaksi?

-- Miksikä?

-- Ilman vaan, sanoi Mikko kankeasti.

-- Ei se ole täällä. Se matkusti rouvineen muutamia päiviä sitten
Sortavalaan, siellä nyt tänä vapunpäivänä mikä lienee muistojuhla, ja
sitäpaitsi niitten sukulainen tulee sinne rovastiksi ja pitää
tuliaiskekkerit. Ne sukulaiset eivät ole tätä Ledenbergin nuorta rouvaa
vielä nähneetkään.

-- Milloinkahan ne tulevat?

-- Eivät suinkaan ne siellä kovin monta päivää viivy, sanoi Ville ja
pyysi Mikkoa kotiinsa. Hän luuli Mikon tulleen riitajuttunsa tähden
tänne tapaamaan Ledenbergiä.

Asuntoonsa tultuaan Ville kehoitti Mikkoa istumaan pöydän takana
olevalle topatulle sohvalle. Itse hän istui toiselle puolen pöytää
tuolille, josta saattoi nähdä torille. Sinne olivatkin Villen silmät
enimmäkseen kiintyneet. Puheen aluksi hän sanoi: -- Näyttää, että sinä
et ole terve. Oletko tullut lääkärin apua saamaan? Mikä sinulla on
vaivana?

-- En ole terve enkä sairas, ei minulla ole muuta sanottavaa vaivaa,
kuin että pää on tohjona. En ole kuuteen viikkoon hetkeäkään kelpo
tapaan nukkunut.

-- Kuuteen viikkoon? Onpas henki sitkeässä! huudahti Ville.

-- Niin... Nyt sitten välikäräjäin en ole nukkunut silmäni täyttä.

-- Miten se on mahdollista?

-- On täytynyt olla mahdollista, kun ei ole saanut unta.

-- Täällä täytyy jotakin koettaa, eiköhän täällä kosken äänen
kuuluvissa sentään löytyisi unta. Mutta tiedätkö sinä, että minäkin
olen kihloissa?

-- No, onnipa olkoon! Kenen kanssa vai yksinäsikö?

-- En aivan yksinäni. Tuon kapteeni Gyldénin Liljan kanssa.

Ei kestänyt kauan ennenkuin kaunis kesäpukuinen nainen tuli Villeä
hakemaan. Se oli juuri Lilja Gyldén. Heidän oli määrä lähteä yhdessä
kävelylle.

Ville joutui esittämään: -- Minulla on täällä vieras. Hän on minun
syntymäkylästäni. Me olemme rippikoulutoverit tämän Mikko Mäntysen
kanssa.

-- Mutta sinähän olet sairaanhoitaja, etköhän sinä siellä sairaalassa
ole nähnyt semmoisia, joita on vaivannut pitempiaikainen unettomuus.
Tämä mies ei ole nukkunut kuuteen viikkoon juuri ollenkaan.

-- Tottahan siellä nyt jotakin on nähnyt, mutta enhän minä silti
lääkäri ole, sanoi Lilja. Sitten hän riisui saalinsa hartioiltaan,
istui Mikon viereen sohvalle, jossa puristeli Mikon kalvosia, koetteli
päätä ja niskasuonia ja kysyi: -- Mistä se unettomuus on tullut?

Ville jouduttautui sanomaan ennenkuin Mikko kerkisi mitään virkkaa: --
Tämähän se on juuri se Ledenbergin leikin uhri, josta minä sinulle jo
kerran puhuin.

-- Hyvä Jumala sentään! Vai tämä se on se kovan onnen lapsi ja siitä
surusta se unettomuus!

-- Vähempikin tuo valvottaa kuin se, että viedään koti ja kaikki, mitä
hengestä on irti, ja työnnetään talostaan paljaan taivaan alle kuin
kylän koira, sanoi Ville silmät säihkyen.

-- Vai niin! Vai niin. Mutta me emme lähde nyt kävelemään. Sinun pitää
käydä pullo hyvää viiniä, sanoi Lilja määräävästi. -- Minä laitan tänne
meille aamiaista, me syömme täällä ja toimitamme tämän vieraan
nukkumaan. Sitten on meillä aikaa kävellä.

-- Se on viisain temppu, sanoi Ville, pani kesäpalttoon ylleen ja
katosi ulos. Mutta tuokion perästä hän palasi, otti palttoonsa povesta
tumman, kultakaulaisen pullon, pani sen kaapin päälle ja sanoi: --
Tuossa sitä on oikein espanjalaista, sitä ei ole joka pojan nokan alla.

-- Jää sinä nyt tämän vieraamme huviksi, minä lähden kotiin
toimittamaan sieltä syötävää tänne. Laita sinä tuonne toiseen
huoneeseen pöytä valmiiksi, sanoi Lilja, nousi, hulmautti saalinsa
hartioilleen ja kiirehti ulos.

Mikko näki Lilja-neidin juoksujalkaa suuntautuvan kapteeni Gyldénin
talon porttia kohti.

-- Sekö on tuon ukko Jylteenin tyttö? Tiennenkö väärin, se kai on
ainoa? kysyi hän Villeltä.

-- Sen se on. Ei sillä ole muita perillisiä... Onhan tuo vielä vähän
varhaista sanoa, mutta sinne päin ovat sukset soutamassa, että josko
jonkun kuukauden perästä lienen tuon talon omistaja.

-- Se ei sentään entiselle Tervolan Villelle ole aivan lyhyt askel.
Eikö tämän isällä sitten ole ketään sukulaisia.

-- Ei sillä ole, se on norjalainen ukko, isätön poika, päässyt jo
pienenä merelle ja siellä kohonnut kapteenin arvoon.

-- Mutta jos ukko testamenttaisi jollekin hyväntekeväisyyslaitokselle
tavaransa ja jättäisi vain jonkun osan teille.

-- Hm. Sitä hän ei tee. Merimies ei tiedä hyväntekeväisyyslaitoksista
mitään.

-- Hyvä on, sanoi Mikko ja painoi otsansa kämmeneensä ja peitti
silmänsä, kun alkoi taas valvomisesta päätä huimata.

-- Eiköhän sinun olisi parempi olla pitkänäsi, sanoi Ville ja toi
tyynyn. -- Mutta pysy nyt sentään valveilla, kunnes syödään. Laitetaan
sitten vuode, johon rupeat nukkumaan, täällä ei häiritse kukaan, kun
otamme avaimen ovelta.

Sen sanottuaan Ville rupesi toiseen huoneeseen laittamaan pöytää, kun
tiesi Liljan kohta tuovan ruokia. Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa
ennenkuin Lilja tulla hoilotti korit kumpaisessakin kädessä. Kohta
olikin pöytä katettu kaikenlaisilla ruuilla. Keskellä pöytää oli
viinipullo, sen vieressä kolme isoa, kirkasta pikaria. Siihen pöydän
ääreen Lilja-neidin osoittamalle tuolille istui nyt Mikko. Lilja täytti
pikarit, otti yhden niistä käteensä ja sanoi: »Vieraan kunniaksi!»
Mikkokin seurasi talonväen esimerkkiä ja ryyppäsi puolilleen, mutta
Lilja pakotti hänen ryyppäämään tyhjäksi ja täytti samalla pikarin
uudelleen ja sanoi: -- Kaksi silmää on vierahalla!

Mikko puistalti päätään ja sanoi: -- Ei nyt toki enää.

-- Tämä tekee teille hyvää, tätä annetaan sairashuoneessakin heikoille
sairaille, sanoi Lilja siirtäen pikaria Mikon eteen.

Mikko ei kyennyt vastustamaan, vaan ryyppäsi pikarin tyhjäksi ja tunsi
kohta somaa kiertelyä sydänalassaan. Sitten Lilja pani ruokia Mikon
lautaselle kuten pienelle lapselle, kehoitti syömään ja täytti taas
lasin viinillä. Mikko ei nyt enää vastustanutkaan, vaan ryyppäsi ensi
esityksellä.

Kun syömästä oli päästy, niin Lilja laittoi vuoteen ja sanoi: --
Riisukaa kenkänne ja nuttunne ja ruvetkaa vuoteeseen.

Siihen Mikko rupesikin, mutta Lilja toi hänelle vielä unipulverin, joka
Mikon oli nielaistava, ja sanoi: -- Nyt me jätämme teidät nukkumaan.
Älkää nyt ajatelko mitään, antakaa unen tulla vaan.

Liljan ja Villen mentyä Mikon sameat silmät vielä kauan aikaa
harreilivat valveilla, mutta ajatukset olivat jo päässeet koko lailla
vapautumaan Ledenbergistä. Ne olivat saaneet toisen kiinnekohdan: --
Lilja ja Ville pääsevät Gyldénin talon omistajiksi; kun he ovat noin
ystävällisiä, niin ne antavat palasen siitä meille. Me teemme sille
maalle pienen talon, kuten Auno oli esitellyt... Viimein tuntui hieman
raukaisevan, ja kohta sammuivat ajatukset kuin riutuva tuli. Uni oli
voittanut.

Oli jo iltapäivä, kun Mikko yhä nukkui sikeästi lausuen unissaan
katkonaisia sanoja kuusesta, vihavenäläisistä, isosta Jyristä,
lappalaisista, virrasta, kalliosta, viskaalista, Tuomaasta, Matista,
metsosta ja metsäkanasta -- kaikista sekaisin.

Kun hän sitten heräsi, oli hänen päänsä paljon selvinnyt. Kahvipannu
sattui olemaan pöydällä. Mikko kutsuttiin kahville pöydän ääreen, jolla
oli runsaasti houkuttelevia leivoksia. Lilja ja Ville näyttivät hyvin
tyytyväisiltä, kun näkivät Mikon levänneen ja päässeen hyvään unen
alkuun.

Mikko otti leivoksia paljon ja monenlaisia Liljan kehoituksen mukaan.
Liljan katsoessa kelloaan kiintyivät Mikon silmät vitjoihin.
Laskettuaan kuppinsa pöydälle hän sanoi: -- Mitä ainetta noissa teidän
kellonvitjoissanne ovat nuo säteilevät tähdet? En tuommoisia ole ennen
nähnyt.

Lilja otti povestaan kellon käteensä ja sanoi: -- Ne ovat jalokiviä.
Tahdotteko nähdä tätä kelloa? Sitten Lilja-neiti kertoi, miten hänen
isänsä ollessaan Brasiliassa oli laivojen yhteentörmäyksessä pelastanut
oman henkensä uhalla monimiljonääri-neidin hukkumasta. Kun pelastaja ei
huolinut rahalahjasta, lähetti neiti, joka sai periä isänsä kuuluisan
jalokiviliikkeen, hyväntekijälleen tämän kellon. Lilja-neiti sai sen
sitten isältään. Tämän kerrottuaan Lilja otti Mikon kädestä kellon,
aukaisi sen ja Mikolle jälleen tarjoten sanoi: -- Tuossa on sen neidin
kuva, jonka isäni on pelastanut.

Mikko katseli hetken sitä kuvaa ja arvellen sanoi:

-- Pulska tyttö. Mahtaa sillä olla kosijoita.

-- Hyvin luultavasti, mutta tyttö ei ollut sanonut koskaan menevänsä
naimisiin. Isäni oli silloin jo leski, ja tuo neiti oli sanonut, että
hän menisi naimisiin vain siinä tapauksessa, että saisi tulla isäni
elämäntoveriksi.

-- Sitä on kummallisia luonteita, niinkuin tuollakin neidillä, kun ei
halua tulla naimisiin. Luulisi, että rikkaan on kaikista parhain mennä
naimisiin nauttimaan elämästä, sanoi Mikko yhä jalokiviä ja kuvaa
katsellen.

-- Kaikista vaikein on rikkaan tulla naimisiin, sanoi Lilja vakavasti.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että kaikki kosijat ovat ihan sanomatonta rakkautta täynnä.
Niitten kirjeetkin ovat niin rakkaudesta ylitsevuotavia, että oikein
haisevat, vaikka monet kokemukset näyttävät, että rakkaus onkin
kestänyt vain kosinta-ajan. Rikkaan on paras mennä naimisiin semmoisen
pojan kanssa, joka ei uskalla kosia. -- Miten niin? -- Siksi vain, että
sitä voi syrjästä katsomalla nähdä toisen sisimpään, ja katse voi
merkitä enemmän kuin sanat. -- Mutta meiltähän tässä unohtuu elämän
tärkeimmät toimet ja jäähtyy meidän lempiliememme. Sitten hän,
kaadettuaan kupit täyteen kahvia, kehoitti Mikkoa panemaan sokeria
sekaan ja ottamaan leivoksia. -- Tehän kuulutte olevan metsästäjä.
Kohta joutuu metsopäivällinen. Me olemme ostaneet suuren metson
salametsästäjältä.

Mikon sydän hytkähti, kun hän kuuli tänä päivänä pääsevänsä
metsopäivällisille. Hän ei osannut sanoa muuta kuin: -- Kuinka te
voitte minulle, tuntemattomalle miehelle, olla näin hyvä? Lilja koetti
torjua ylistelyn, vakuutti, ettei Mikko ole tuntematon -- onhan Ville
hänestä paljon puhunut -- ja alkoi kertoa, miten sairaalassa oppii
rakastamaan lähimäistään, siellä kun tapaa vain kärsiviä ihmisiä.

Päivällispöydässä johtui puhe metsästykseen. Mikkokin kertoi, miten
metsäkana lensi hänen päänsä päälle ja miten metso lensi eteen, kun hän
matki koppelon ja metson laulua. Kun Lilja tätä kovasti ihmetteli,
kertoi Mikko:

-- Minä kun olin äitini lapsista vanhin, niin täytyi jo
kahdeksanvuotiaana yksin olla karjan paimenessa laitumilla
kuljettelemassa lehmiä ruokapaikasta toiseen. Siellä toukokuun ja
kesäkuun pitkinä päivinä tuli miettineeksi jos jotakin. Nuori kieleni
oli silloin taipuisa vaikka solmulle vedettäväksi. Siellä taivuttelin
ääntäni matkimaan lintuja ja kohta aloin nähdä, että milloin metsäkana,
milloin teeri, milloin metso lentää korahti eteeni, vieläpä
päälaellekin.

-- Silloin kai se käsikin tottui viskaamaan kiveä mihin paikkaan
tahtoi, sanoi Ville.

Nyt Ville kertoi, miten he rippikouluaikanaan olivat joutuneet
kivisotaan rovastin pahanilkisten poikien kanssa. -- Me olimme uimassa,
kun sen riettaan orjat rupesivat meitä kivittämään sinne järveen --
tässä kulmassani näkyy arpi vieläkin, kun muuan vinkula viskasi
teräväsärmäisellä kivellä. Mikko oli rannalla, tämä kun
pohjanmaatulaisena ei osannut uida. Tämän Mikon täytti pyhä viha, hän
koppasi rannalta kivenmukulan ja sanoi: »Sitten on ihme, jos noista ei
lopu risti», ja viskasi kivellä juuri sitä, jonka kivi sattui minuun,
ja silmä meni sisään.

-- Se kai osui sattumalta? sanoi Lilja.

 -- Sattuipahan toinen kivi toista takaraivaan, kun lähtivät älisten
juoksemaan kotiinsa, ja vielä kolmatta selkään, vaikka olivat jo
ainakin viidenkymmenen sylen päässä menossa.

-- Osasin minä toki siihen aikaan viskata kivellä mihin lehteen puussa
tahansa, sanoi Mikko vakuudeksi.

-- Oli tällä poikasena kummallisia taipumuksia, sanoi Ville. --
Vieläköhän sinä osaisit saarnata sen Nilsiän rovastin vaalisaarnan.
Tämä kun kuuli minkä papin tahansa kirkossa saarnaavan, niin paikalla
samalla äänellä saarnasi saman saarnan, mutta muut eivät olleet niin
ylösrakentavia kuin se Nilsiän rovastin vaalisaarna. Me tätä
kutsuimmekin Nilsiän rovastiksi.

       *       *       *       *       *

-- Etköhän antaisi minulle pyssyä ja ampumatarpeita, veisin jonkun
linnun kotituliaisiksi, sanoi Mikko seuraavana päivänä Villelle.

-- Aivan mielelläni annan ja hyvän annankin, olin juuri sitä ajatellut,
vastasi Ville. -- Mutta sinulla ei ehkä ole niin kiirettä sinne
kotipuoleen, ettet joutuisi olemaan huomeneen ja nukkumaan vielä
tulevan yön.

-- Kyllä minä nyt unelta jaksan, ja sitäpaitsi näkyy tulevan tyyni yö
tänä iltana. Metso laulaa, puhui Mikko päättävästi, mistä äänen sävystä
kuului, että hän tahtoi nyt lähteä.

Ville ja Lilja eivät nyt enää kieltäneetkään lähtemästä, mutta Ville
kysyi: -- Mitä nyt meinaat siellä kotipuolessasi, mitä latua aiot
lähteä hiihtämään, kun Mäkelän tie on noussut pystyyn.

-- Jos joltakin hyvältä ihmiseltä saisin tilkareen maata, rupeisin
siihen tekemään pikkuista kouran kokoista mökkiä, jossa rypisimme.

-- Onhan meillä maata vaikka paljon, kiirehti Lilja sanomaan.

Siihen Liljan esitykseen ei Ville tarttunut, vaan sanoi: -- Minulla on
tilkka tiedossani, käpylintu kätkössäni. Tällä kauppias Leizénillä on
maatila tuolla Koutajärven takana Kuurtajanjoen suulla, joka Leizéniltä
joutaa myytäväksi. Silloin ei tarvitse paljaan taivaan alle, kylmään
metsään ruveta talontekoon.

-- Silläkö Lentsulla? keskeytti Mikko jo hiukan innostuen.

-- Sillä Lentsulla juuri on maatila, joka joutaa ja hyvin joutaakin
myytäväksi, miehellä ovat raha-asiat siksi rempallaan ja luottoa ei
tahdo löytyä hakemallakaan.

-- Söisihän se koirakin leipää, kun olisi rahaa. Mistäpä siihen
semmoisen tilan ostoon minunlaiseni rahat koppasi, sanoi Mikko
tyynesti.

-- Rahoja niitä kyllä on ja saadaan myös, sanoi Ville. -- Minä olen
toimikunnan jäsenenä tässä täällä sijaitsevassa Kontiorannan pitäjän
säästöpankissa ja siinä on nyt rahaa. Otetaan siitä rahat kiinnitystä
vastaan, niin ei tarvita takausmiehiä eikä mitään, kiinnitetään vain
tila takuuseen. Eikä muuta kuin asiaan käsiksi. Silloin sikaa säkkiin,
kun se on päin.

Mikko punalti päätään ja sanoi: -- Sietääpä harkita. Kun käyn Aunon
luona, niin tulen tänne uudelleen. Silloin tuon sen pyssysi, jonka nyt
annat.

Lilja oli tätä kuunnellut ääneti, mutta yhtyi nyt puheeseen: -- Jos se
homma ei ottaisi tulta, niin meillä on tuolla Hirvilahden rannalla
maata paljonkin. Kaikki sanovat sitä hyväksi viljelysmaaksi. Jospa
rupeatte sinne tekemään taloa. Paha kyllä siellä ei ole entistä.

-- Se sitten, kunhan tästä Leizénin tilasta otetaan ensin selvä, sanoi
Ville.

Kaikki nousivat pöydästä. Kiiteltyään isäntäväkeään Mikko toimittautui
kotimatkalle. Elämä oli saanut taas sisältöä. Oli taas olemassa
muutakin kuin Ledenberg ja kosto.



Yhdeksästoista luku.


Virtalan emäntä oli Aunon kanssa jo käynyt toimittamassa aamulypsyn
navetassa ja hellaan oli jo pantu tulta aamiaiskeiton keittämistä
varten. Nyt keskustelivat taas naiset siitä ainoasta mahdollisuudesta,
että Mikko on sillalta hypännyt jokeen, kun häntä ei kuulu missään eikä
kukaan ole nähnyt. -- Mutta kukas tuolta tulee! sanoi emäntä
ihastuksissaan, osoittaen kädellään akkunaan. Auno pyörähti katsomaan,
tapansa mukaan löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Herra Jumala hyvästi
siunatkoon! Mikko ja lintutakka selässä. -- Muuta ei osannut Auno
sanoa, räpäytti vain käsiään kuin lentoon pyrkijä ja kiirehti
aukaisemaan Mikolle ovea.

Mikko heitti nyt kauloista vitsalla yhteen sidotut lintunsa lattialle
-- kantamuksessa oli neljä metsän parhainta metsoa, kaksi suurta mustaa
teertä ja kukkapää metsäkana -- ja sanoi tyynesti: -- Siinä on
keittämisen apua.

Hikeä otsastaan pyyhkien meni Mikko pöydän taakse istumaan. Auno oli
riemuissaan Mikon tulosta ja hänen tuomisistaan. Hän rupesi emännän
kanssa päästelemään lintuja vitsasiteistä ja he hokivat yhteen suuhun:
-- Siinä on keittämisen apua, siinä on keittämisen apua. -- Kun linnut
oli levitelty lattialle, otti Auno yhden metson, ojensi sen emännälle
ja sanoi iloisesti: -- Saaneen kädet ne ovat sulimmat, tässä on sinulle
tämä. Emäntä ihastui: -- No se tuo ei ole vähäinen käsianti -- ja lähti
viemään metsoa pirttiin muittenkin nähtäväksi.

Auno olisi nyt lähtenyt, mutta emännällä oli valmis pannu, sitä kantaen
hän palasi tupaan ja naurussa suin ilmoitti: -- Pitää se toki
metsämiehen suu saada sulaksi. Sen suu se napsaa, jonka jalka kapsaa.
Tuommoinen lintuläjä ei ole joka miehen lattialla.

-- Ei olekaan, mutta meidän lattiallamme se ei ole ensi kertaa. Ja kun
Jumalalta lienee myötiä, niin ei se ole vielä viimeinenkään, sanoi
Auno. Kun oli istuttu kahvipöydän ääreen, täytyi Mikon ruveta tekemään
selvää matkastaan. Hän kertoi lyhimmittäin menneensä Koskelan
kaupunkiin entiseltä Tervolan Villeltä saamaan pyssyä ja ampumatarpeita
ja sitten metsästellen sieltä palailleensa. Sen Auno ja emäntä
uskoivatkin.

Mikko ei välittänyt välipalasta, hän rupesi syömään vasta kun
lintukeitto oli valmis. Emäntä oli tuonut pöytään rukiisen pullan ja
voilautasen. Auno ei tullut pöytään ennenkuin oli laittanut Mikolle
vuoteen. Hän näki Mikon nyt syövän aivan harvinaisella halulla ja uskoi
nyt myös saavan unta, kun tiesi hänen koko yön rähmästäneen metsojen
jälessä. Syötyään Mikko sanaa puhumatta riisui kenkänsä jaloistaan ja
köllistyi vuoteelle ja vetäisten peitteen ylleen hautautui kokonaan
peitteen alle. Auno otti nyt keittokuppinsa, lusikkansa ja
leipäpalasensa ja hiljaa ovea kiinni painaen poistui keittiöön
syöntiään lopettelemaan. Hän varoitteli vielä talon lapsiakin pysymään
hiljaa, jotta Mikko pääsisi nukkumaan. Mikko koetti olla nyt mitään
ajattelematta. Ajatukset liikkuivat kuitenkin kaupunkimatkassa,
Leizénin maatilassa ja viimeöisessä metsästysretkessä. Ne Lättenperin
aikaansaamat tapahtumat tuntuivat olevan likellä, mutta ne olivat kuin
kaiken viljan sortanut raesade, joka pois paetessaan viimeisiä
rakeitaan piristelee, samalla kuin heikkenevä ukkosen jyrinä kerta
kerralta etenee ja pilven synkkä seinäkin loittonee. Ennen pitkää
rupesi Mikkoa raukaisemaan. Oli kuin korviin kuuluisi Liljan herttainen
puhelu ja hänen rinnoillaan näkyisivät häikäisevän säteilevillä
jalokivillä koristetut kellon vitjat letkahtelemassa, mutta kohta
katosi kaikki. Jäsenet valahtivat hervottomiksi, ainoastaan peite
liikkui huokumisen mukaan.

Oli jo päivä kallistumassa illaksi, eikä vieläkään kuulunut tuvasta
mitään liikettä. Auno oli varustanut kahvipannun toivossa, että Mikko
ehkä nyt herää kahvia juomaan. Hän aukaisi varovaisesti tuvan oven ja
hiipi tupaan. Mikko nukkui aivan tiedotonna, oli vain kääntynyt
selälleen ja peitettään solauttanut jalkoihinsa päin. Toinen käsi
peitteen alla ja toinen heitettynä vuoteen liepeelle hän nyt veteli
sellaista unta, jota Auno oli Jumalalta hänelle monta viikkoa
rukoillut. Ei Auno nyt raskinut herättää Mikkoa kahvia juomaan, vaan
hiipien poistui tuvasta ottaen avaimenkin ovelta, jotteivät lapsetkaan
sinne menisi ilakoimaan.

Kun ei Mikko herännyt koko sinä iltana, poistui Auno pirtistä, meni
tupaan ja teki vuoteensa lähelle Mikon vuodetta, kuullakseen milloin
Mikko alkaa liikkua ja voidakseen nousta toimittamaan, mitä hän
tarvitsee. Mutta ennen pitkää Auno oli nukkunut yhtä sikeään uneen kuin
Mikkokin. Huomisaamun hämärä oli harmaan hevosen kokoinen, kun Auno
heräsi, ja samassa alkoi Mikkokin viehkuroida ja verrytellä nukkuessa
rauenneita jäseniään.

Kimpoamalla hyppäsi nyt Auno vuoteeltaan ja kiiruhti keittiöön saamaan
ensinnäkin kahvia. Kun kahvipannu jo oli tuvassa, venytteli ja oikoi
Mikko käsiään ja jalkojaan vuoteellaan ja kysyi: -- Iltako nyt on vai
aamu? Olen nukkunut niin sikeästi, etten ole tiennyt tästä maailmasta
tämän taivaallista.

Auno naurahti ja virkkoi iloisesti: -- Kyllä tämä on aamu.

-- Kyllä kai se nyt Uni-Matti sai sitten velkansa, sanoi Mikko ja alkoi
konkoa vuoteelta. Seisoalleen päästyään hän kankein askelin poistui
ulos. Sieltä tullessaankin hän vielä käveli kankeasti ja sanoi
hymähtäen: -- Kukahan minulta on nukkuessa jalat vaihettanut, kun nämä
eivät tunnu entisiltä omilta jaloiltani?

-- Eiköhän se kauppa sentään purkaudu, kunhan tässä saadaan kahvia,
sanoi Auno tyytyväisenä kahvia kaataessaan kuppiin. Sinne pöydän taa
istui nyt Mikko ja kankeasti käsitellen kuppia alkoi ryyppiä kahvia.



Kahdeskymmenes luku.


Kylvöaika alkoi olla käsissä, minkä vuoksi Mikko lähti ottamaan selvää
Leizénin maatilasta. Hän matkusti ensinnäkin Kuurtajanjoen suulle
näkemään tätä tilaa. Hän tuli Leizénin omistamalle Korholan tilalle ja
näki kartanon olevan kauttaaltaan ränsistyneenä, ihan viimeistä
värsyään laulavana ja raunioiset pellot laihaa nurmea kasvavina
ketoina. Ainoastaan muutaman pelto-osan puolisko oli hyvin nikuraisena
rukiinlaihona ja muutaman osan nurkka sulana peltona, jossa viime
kesänä näkyi kasvatetun perunoita. Aitaa ei peltojen ympärillä ollut
yhtään tavallista riehtoväliä, ainoastaan pönkittelemällä köhilöitä ja
repaleita. Mutta näköala matki Mäkelän näköalaa. Mikon silmä kaipasi
vain isoa kuusta, jota ei kuitenkaan ollut -- eihän sitä ollut enää
Mäkelässäkään. Mikon povessa tuntui mieluisa sysäys: Mikäs tässä
hätänä, kaiken muun voi sentään korjata käsin!

Tilan yhdessä huonerähjässä asui vaimoineen ruma mies, jonka toinen
jalka oli korttelia lyhempi toista. Kuullessaan Mikon asian mies nousi
levottomana kävellä länkkäilemään huoneensa lattialla, suuri
paksuhuulinen suu puoleksi auki hölmöttäen. Hänen suurinokkainen
vaimonsakin alkoi toihuutella nokkaansa pahantuulisen näköisenä ja
porisi: -- Kyllä on hätäisistä hätäisin, joka tähänkin kyykistelee. Ei
miespolveen ole oikeaa asujaa ollut eikä tule.

-- On kai tässä kerran ollut oikeakin asuja, kun noita peltoja on
noinkin paljon ollut sulana ja huoneitakin on ollut ihan tarpeen
mukaan, sanoi Mikko vakavasti.

-- On ollut, mutta nälkä on ajanut asukkaan ja ajaa vieläkin, sanoi
akka melkein ävähtäen, ja vinot pikkuiset käärmeensilmät kiiluivat
syvistä kuopistaan.

-- No, onko teillä sitten mitään asiallista vastaansanomista, jos minä
tämän ostaisin, sanoi Mikko tutkivasti kumpaistakin silmiin katsoen.

-- Ei mitään, kyllä kait tämän meistä nähden saatte ostaa, sanoi ukko
ja istahti mustalle jakkaralle.

Akka toihautti suurinokkaista päätään ja salaperäisen ivallisesti
sanoi: -- Kyllä kait tähän tulla saa ken haluaa, vaan ei tässä lysti
olla ole.

Mikko siinä ei enää viipynyt, vaan lähti kiirehtimään Koskelan
kaupunkiin. Matkalle tultuaan hän ajatteli: »Taitaa tuolla muijalla
olla huonemieheksi pääsy huonoa, siitä syystä ehkä mielii vastustamaan
meidän tuloamme. Mutta kun älynnee olla siivolla, niin kyllä tuossa on
tilaa sekä meille että heille.»

Kuurtajanjoen suulla, aivan siinä niemessä, missä joki yhtyy
Koutajärveen, asui rikas kauppias. Tultuaan talon kohdalle Mikko
pistäytyi kauppapuotiin, missä iloisesti hymyilevä toimeliaannäköinen
talon rouva hääri mitaten vaaleata kangasta muutamalle ostajalle.
Hoikkainen puotineiti luki rautanauloja toiselle ostajalle.

-- Olisiko kauppias saatavilla, kysyi Mikko rouvalta.

-- Kyllä se on. Mistä te olette, ette suinkaan liene näiltä tienoin,
koska en teidänlaistanne ole täällä nähnyt? sanoi rouva Mikkoa silmiin
katsoen.

-- Olen tuolta Salmenniemen pitäjästä.

-- Missä täällä sitten kuljette?

-- Kävinpähän tuota Korholan tilaa katsomassa ostaakseni.

-- Mikä on nimenne?

-- Mikko Mäntyseksi ne ovat sanoneet.

-- Varmaan se Mikko Mäntynen, josta tässä toisella viikolla
sanomalehdistä luettiin, että oli tuomittu konkurssitilaan.

-- Se sama minä olen, sanoi Mikko hieman alakuloisesti.

Kun puotineiti oli saanut rautanaulat antaneeksi ostajalle, sanoi
rouva: -- Käypä sinä, Olka, sanomassa kauppiaalle, että tulee käymään
täällä ja että eräällä vieraalla on sille asiaa.

Kauppapuodin perällä olevasta ovesta tulla töpsytteli kohta puotiin
leveämuotoinen, hyväntuulen näköinen kauppias, jolle rouva virkkoi
iloisesti: -- Tässä kuuluu olevan Korholan uusi isäntä, se Mikko
Mäntynen, josta toisella viikolla luettiin sanomalehdestä.

-- Terve sitten, hyvä naapuri! Lähdetään tänne sisälle, sanoi kauppias
tarjoten kätensä Mikolle.

Kauppias vei sitten Mikon kahden huoneen läpi valoisaan, loistavasti
kalustettuun saliin ja osoitti istumaan eräälle hyllyvälle tuolille.
Itse hän istui toiselle ja sanoi: -- Te olette siis ostanut Korholan.

-- En vielä ole ostanut, mutta luulen ostavani. Kävin vasta sitä
katsomassa. Muu tuossa ei miellytä kuin näköala, vaikka eihän sitä
sillä eletä.

-- Kyllä siinä Korholassa elää muutenkin, kun työtä tekee, sanoi
kauppias varmasti. -- Korhola on seudun parhaimpia tiloja, mutta sattui
joutumaan huonoille jälille. Se joutui kerran perikunnan tilaksi, tuo
ukko kämpyrä huusi sen huutokaupasta. Siltä kuoli sitten emäntä, sitten
lapsilleen äitipuoleksi nai tuon koleron, mikä sillä nyt on toverina.
Tämä levitti lapset maailmalle eikä alkanut saada minkäänlaista
vierasta apulaista. Parikymmentä vuotta on nyt ukko yksinään
kämpyröinyt ainoana työntekijänä, ja sitä tietä on tila mennyt
tuommoiseksi kuin se on. Oli ukko joutumassa ihan lintujen kirjoihin,
mutta sai myydyksi tuolle kauppias Lentsulle. Siitä sai muutamia satoja
markkoja, joita se nyt syöpi.

-- Paljonkohan siitä Lentseeni on maksanut.

-- Lieneekö ollut aivan täyteen kolmetuhatta. Ei sitä nykyään kuljeteta
suurista rahoista.

-- Sentähdenpä se minulle onkin sopiva, minä en kykene kallishintaisiin
kättäni puuttamaan, kuten tunnutte tietävän. Pari viikkoa sitten olen
tuomittu konkurssitilaan ja paljastettu ihan luita myöten. Enkä muutan
olisi uskaltanut ajatella tämmöistäkään, mutta tuolla Koskelassa se
konttoristi Ville Tervonen minua kehoitti tähän hommaan. En minä muuten
olisi tiennytkään tästä tilasta.

-- Se konttoristi Tervonen minulle juuri teidän kohtalostanne kertoi jo
ennen sitä konkurssijuttua. Oli silloin juuri tuotu teidän
lehmäkarjanne Koskelaan. Minusta tuntui se Tervosen kertomus
mahdottomalta uskoa, mutta nythän minä sen saanen kuulla itseltänne,
onko se sitten niin, että väärennetyillä papereilla olisi teidät
paljastettu todellakin luita myöten.

-- Kyllä se on totta ja vielä enemmän kuin totta, sanoi Mikko lujasti.

-- Miten aiotte päästä nyt alkuun, kysyi kauppias ja äänessä kuului
myötätunto.

-- Se Tervonen aikoi pitää huolen ainakin ensimäisestä kauppasummasta
tai vaikka koko hinnastakin. Ja eräs vaimoni sukulainen, Amerikasta
tullut, lahjotti vaimolleni sata dollaria. Sillä saamme lehmän ja ehkä
jonkinlaisen hevosenkin. Ja jos se ryöstö olisi siihen päättynytkin,
että karja ja maatila irtaimineen ryöstettiin, niin minulla olisi yli
parin tuhannen rahaa sen vaimoni sadan dollarin lisäksi, mutta kun
minut tuomittiin konkurssitilaan, niin pesänhoitajat paljastivat nekin,
ettei ole muuta penniäkään kuin se sata dollaria.

-- Voi katalaa tekoa, sanoi kauppias ja lisäsi oltuaan hetken vaiti: --
Jos te tulette tarvitsemaan työaseita, niin niitä saatte meiltä
lainaksi, ettei niitä tarvitse paikalla ruveta ostamaan.

-- Kiitos, kiitos siitä. Mutta minulla oli asian nimenä tähän taloon --
kun tuossa Korholassa näkyy olevan vähäsen sulaa peltoa, niin saisinko
teiltä ohran siemeniä vai pitäisiköhän niitäkin sieltä Koskelasta
haalia?

-- Saatte ja hyviä saattekin niin paljon kuin tarvitsette, ja saatte
muutakin mitä vain tarvitsette. Ei täällä vielä nälkä tule päätänne
palelemaan, sanoi kauppias reippaasti.

-- Olen sangen kiitollinen, en osannut aavistaakaan, että täällä
tuntemattomassa puolessa sellaista osanottoa tulisin tapaamaan, sanoi
Mikko hyvillään.

-- Ette te kovinkaan tuntematon ole, kuulin konttoristi Tervoselta
siksi tarkoin kohtalonne.

Mikolla oli kiire päästä Koskelaan talon kauppaa tekemään. Hän nousi
lähtemään ja kiitteli kauppiasta, joka puristi lämpimästi Mikon kättä
ja ystävällisesti sanoi: -- Tervetuloa naapuriksemme.

       *       *       *       *       *

Mikko lähtikin nyt kiirehtimään Koskelaan. Jo huomenaamuna oli hän
siellä kaupanteossa ja saapui samana iltana illan pimetessä Virtalaan,
missä iloisin kasvoin sanoi Aunolle: -- Nyt sitä minä olen taas talon
isäntä ja sinä tulenpalava talon emäntä.

Auno löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Nyt kummia kuuluu! Mistä
pilvestä se nyt putosi?

-- Ei ole pilvestä, maasta se on kotoisin ja maaksi se on jälleen
tuleva, sanoi Mikko. -- Meillä on pitkä muuttomatka, mutta eipähän
tavarat haitannekaan. Enemmän kuin kuusi peninkulmaa saamme taivaltaa,
ennenkuin olemme kotonamme.

-- Enemmän kuin kuusi peninkulmaa! Aivan toisessa maailman ääressähän
se sitten on!

-- On sitä vielä ilmaa etempänäkin, eikä se ole sen loitompana kun
Kuurtajanjoen suulla, Koutajärven takana, ei kaukana Koutajärvestä.

-- Aivan tuntemattomaan puoleen, sanoi Auno, äänessä väräjävä
alakuloisuus.

-- Eihän meillä täälläkään pestyä pöydänpäätä ole, ja ihmisiä niitä
näkyy olevan sielläkin, naapurinamme on rikas kauppias, joka lupasi
meitä auttaa kaikella, mitä tarvitsemme. Sanoi tietävänsä kohtalomme,
ja se häntä näkyi lämmittävän.

-- Joko sitä milloin lähdetään?

-- Täytyy lähteä matkalle jo huomenna, jotta ylihuomenna pääsemme
perille. Täytyy joutua tekemään toukoa.

-- Tekemään toukoa? Semmoistakinko lystiä siellä on, että vielä omaan
peltoon saa tehdä toukoa?

-- Saamme tehdä vähän kevättoukoakin ja rukiin laihoakin. Kun sattuu
hyvilleen, niin pari riihentäyttä tulee rukiita.

-- Ihan vuoden leipä! No ei ole hätä tämän näköinen kun aivan oinaan
tavoin pukaten päästään vielä maahan kasiksi. En ole osannut
aavistaakaan enkä ajatellakkaan, muuta kuin pientä puumökkiä johonkin
järven niemeen, sanoi Auno ja syvä ihastus povessaan rupesi laittamaan
illallista.

-- Vai viime kerta me tässä iltaistelemme, sanoi Auno sitten
illallispöydässä mietteissään. -- Kiitollinen muisto jää tähän taloon,
on tässä kovimman kohtalon aikana ollut hyvä olla. Ovat lämpimästi
meidän kohtalomme ymmärtäneet ja tukeneet juuri kuin sairasta lastaan.

Puhe siirtyi huomiseen lähtöön. Huomattiin, että pitäisi olla kontti,
johon ottaisi evästä, mutta ei ole sitäkään, jos ei talosta saa. --
Säkkinä se on köyhä kaikki, huomautti Auno. -- Jos emme saa konttia,
niin käärimme evästä niitten vaatteitten sisään, mitä emme päällämme
tarvitse. Niihin kääröihin laitamme joistakin nuoranpalasista
lapinviilekkeet, joilla kiinnitämme kääröt selkäämme, ja
lähdetään pitkin ruununsarkaa astua heittelemään. Se sitten on
majanmuuttajaisrymäkkätä se!

Mikko itsekseen hymähteli ja sanoi viimein:

-- Kyllä vissiin siellä ihmisillä silmät aukeavat, kun näkevät Korholan
uusien asukkaiden kaikkine tavaroineen tulla rymyävän.

-- Onko siinä asukkaita ollenkaan?

-- On siinä oikein ruma ukko ja vielä rumempi akka, nokkakin on kuin
piilikirves ja kaula pitkä kuin kuokan varsi.

-- Hyi!... Onko niillä siinä talossa mitään osaa?

-- Ei mitään, mutta eihän niitä siitä viitsi taivasalle ajaa, kun vain
siivolla lienevät.

-- Ei suinkaan, kun hänessä lienee meille jotakin katosta.

-- On siinä huoneita, mutta ovat ikänsä eläneitä, melkein kaikki aivan
päälle kaatuvia.

-- Onko siinä navetta lehmälle, sehän meillä täytyy olla ensimäinen.

-- On siinä navettakin, mutta siitä toki näkyi jo laipio pudonneen
alas.

-- No, kyllä sitä kesän aikana tulee laipiottomassakin aikaan.
Talveksihan saa laipion.

-- Täytyy kai se saada ja on siinä talossa muitakin puutteita, jotka
täytyy kiireesti korjata. Ei ole pelloilla aitaa aidanlajista yhtään
riehtoväliä. Niityillä ei mahtane olla sitäkään vähää. Jos mihin päin
katsoo, niin näkee, että se talo on laitaan eletty.

-- Kukapa se hyvän talonsa meille antanee! Kellä on hyvä, se asuu itse
talossaan. Ei ole muusta huoliminen, kunhan on työalaa, mitä voi työllä
korjata.

-- Sitä siinä on, sanoi Mikko, nousi pöydästä ja alkoi riisua kenkiään
ja päällysvaatteitaan ruvetakseen maata.

Huomenaamuna nousevan auringon rusko valaisi vasta korkeampien vaarojen
lakia, kun Mikko ja Auno säännöttömiksi mykerretyt ja nuoranpalasilla
sidotut vaaterykelmät selässään työntyivät Virtalan portilta tielle,
minne isäntä ja emäntä saattoivat lähtijöitä ja viime kerran käsiä
puristaessaan sanoivat: -- Miloinkahan teitä nyt näkee tai näkeekö
milloinkaan? -- Mutta Auno sanoi emännän kättä puristaessaan: -- Minä
kyllä en sinne niin juurilleni kasva, etten joskus vielä kävisi teitä
näkemässä ja näkemässä vielä Mäkelääkin, jossa silmäni olen tälle
maailmalle aukonut.

-- Sitä en minä halua nähdä. Kamalat muistot vain uudistuisivat, sanoi
Mikko ja lähti astumaan. Jälkeen lähti Aunokin ja äänettöminä astua
julppasivat toinen toista laitaa tietä eivätkä katsoneet jälkeensäkään,
vaikka Virtalan isäntä ja emäntä katsoivat menijöitä niin kauan kuin
tien kääntyessä vesakko peitti suojaansa menijät.

       *       *       *       *       *

Toukokuun keltainen aurinko paistoi jo lännen syrjältä, kun Mikko ja
Auno kaikille ilmansuunnille katsellen saapuivat Korholan
kotipientareelle. Päivä oli jo jälellä puolen. Kun talosta ei näkynyt
mitään liikettä, istuivat Mikko ja Auno tiepuolessa olevalle rauniolle
ja siinä istuessaan he katselivat lähelle ja kauas. Auno katseli lännen
rannalle, mistä näkyi vielä jääpeitteinen Koutajärven selkä, ja sanoi:
-- Tuo näköalahan tässä on puoli ruokaa. On vielä avarampi ja
mahtavampi kuin Mäkelässä. Olen tuota Koutajärveä aina kuullut
mainittavan isoksi, mutta en sitä noin suureksi ole uskonut, kun
tuoltakaan suunnalta ei näy laitaa. Ai, ai, miten on miellyttävä tuo
näköala!

Auno näki Mikon katselevan toisaalle päin, missä sieltä täältä mäkien
rinteiltä näkyi taloja ja vainioita vihottavine laihopeltoineen. Nyt
Aunokin kääntyi sinne katsomaan, huomasi raunioiselta pellolta
jäkäläpäällisten raunioitten lomasta näkyvän vihantaa rukiin laihoa ja
sanoi ihastuneena: -- Tuollako se meidän rukiinlaihommekin on?

-- Siellä se on.

-- Mutta jo noita raunioita on noilla pelloilla. Mitenkä noita
kynnetään ja kartutaan, jos sulaksikin saisi?

-- Nuo rauniot eivät ole juurillaan. Myötäinen on maa tuonne, kyllä ne
tulevat muuttamaan majaa, sanoi Mikko varmasti ja nousi lähteäkseen
taloon.

Pirtin ja tuvan välillä olevaan eteiseen, jossa kattoa oli vain
muutamia ruoteen piikkejä ja siellä täällä joku ruoteeseen käpristynyt
tuohenriepale, heittivät nyt Mikko ja Auno kantamuksensa. Kun tuvasta
kuului liikettä, menivät he sinne.

Kun tuvan asukkaat näkivät Mikon, niin kumpaisenkin kasvot värähtivät
ja ukko heti sanomat kysyttyään virkkoi: -- Vieraat taitavat olla tämän
talon tulevat isäntä ja emäntä.

-- Kyllä me olemme, sanoi Mikko ujosti.

Sen kuultuaan akka toihautti päätään ja sanoi: -- Jälestäkö ne tavarat
tulevat? Eihän teidän matkassanne ole muita tulijoita.

-- Ei tule tavaroita jälestä eikä edeltä, sanoi Auno hieman ylpeästi,
kun tunsi akan niin kylmän tuulen puhaltamana käyvän asiaan.

-- Ja tyhjin käsin aiotte tähän ruveta taloksi! Vihellä sinä, minä
pyöritän, sanoi akka katkera iva kasvoissa pyörittäen ojennettua
sormeaan ilmassa.

-- Koetella täytyy, sanoi Auno yhtä ylpeästi.

-- Miten te luulette pääsevänne alkuunkaan? sanoi akka kylmästi.

-- Kylä ei kudetta kiellä kyynärältä kymmeneltä, sanoi Auno varmasti.

Varsin lopettaakseen Aunon ja akan keskustelun Mikko virkkoi:
-- Mahtaisikohan täällä kenelläkään olla myytävää lehmää ja vieläpä
hevostakin?

-- Kyllä niitä toki näin kyläisessä kylässä löytyy kumpaisiakin, kun
vain rahaa on, sanoi ukko ja kopisteli piipustaan tuhkia.

-- Sana rahaksi ja viimeinen velaksi, huomautti Mikko reippaasti.

Akka rähähti ilkeän ivalliseen nauruun ja huudahti: -- No kyllä sillä
lailla!

Mikkoa rupesi kyllästyttämään tämä keskustelu.

-- Missäpäin tässä on likinnä taloja, minä lähtisin käymään kylässä?
kysyi hän ukolta.

Ukko viittasi luoteen suunnalle ja sanoi: -- Tuonnepäin niitä on.
Tuosta vesakon läpi näkyy ensimäinen, ja siitä lähtien niitä on ihan
rupenaan kymmeniä taloja, ja sitten vähän väliä eteenkinpäin.

-- Siinäkö se on se Ryhälänmäen kylä? kysyi Mikko ja viittasi Aunoa
lähtemään mukaan.

-- Siinä se on, kuului ukon sana.

Mikko ja Auno lähtivät kylälle, mutta ei kestänyt kovin kauan, kun
Repolan emäntä talutti suurta, lihavaa lehmää, kuin hyljettä, ja Auno
heinätakka selässä tulla hynttyytti perässä.

Repolan emäntä vei suoraa päätä lehmän navettaan, sitoi sen parren
rahiloon vitjoista kiinni ja nähdessään akan tulevan navettaan sanoi
ylpeästi: -- Tuossa on tähän navettaan nykyiselle emännälle ensimäinen
ja ilkeää sen tarjota ensimäiseksikin: se ei ole karvakato eikä sen
alta tarvitse emännän tyhjin astioin nousta. Iso pitää olla kiulu,
jonka se vuotaa kerralla.

Akka oli kumman tuulen näköinen. Sillaikaa kun Auno taakasta purki
heiniä lehmän eteen, viittasi akka Repolan emäntää hätäisesti ulos,
missä emännän korvaan söpöttäen kysyi: -- Oliko sillä rahat lehmästä?

-- Oli. Ihan rotisevan satamarkkasen työnsi isäntä lehmästä.

Samassa joutui Auno navetasta ulos, mutta ei ollut puhetta kuulevinaan,
kutsui vain Repolan emäntää jäljessään tulemaan huoneeseen, kaivoi
vaatemyttynsä sisästä pannunsa ja kahvikompeensa, haki talon sivuitse
juoksevasta pienestä purosta pannuunsa vettä ja meni porstuan perällä
olevaan keittiöön. Keittiön loukossa oli polven korkuinen kivilaite,
jolla oli tulisija ja ylhäältä orresta riippuva puukoukku ja muutamia
kekäleitä. Siihen koukkuun pani Auno pannunsa sangasta riippumaan ja
kekäleistä viritti tulen alle. Siinä kyllä mustui pannu, mutta saatuaan
kahvin keitetyksi Auno vei pannunsa purolle ja luuturaasulla puhdisti
kirkkaaksi ennenkuin toi pöydälle. Siinä talon sinne tänne
hetjahtelevalla mustalla pöydällä olivat nyt kahvineuvot. Sen ympärillä
oli sekä talon väki että Auno vieraineen iloisesti keskustellen
juomassa kahvia, kun mies mustaharjalla ruunikolla hevosella toi
heinäkuormaa ja Mikko asteli heinäkuorman perässä. Kun ukko akkunasta
havaitsi sen, leimahtivat kasvot kumman näköisiksi. Hän nousi katsomaan
ja sanoi: -- Koivulan Risto!

Hevonen saatiin talliin ja heiniä eteen. Miehet tulivat tupaan, ja
nähtyään pöydän ympärillä kahvinjuojat Risto virkkoi hyvän tuulen
näköisenä iloisesti: -- Tekö täällä olette, tuota, harjakkaita
juomassa, ja meinaatteko meidät asianomaiset jättää, tuota, kuiville
suin.

-- Nämä ovat lehmän harjakkaita, hevosen harjakkaat tulevat perästä,
sanoi Auno iloisesti ja kohotti pannuaan, tuntuisiko siitä vielä edes
yhdet kupit tulevan. Pannussa tuntui vielä olevan. Auno puhdisti kaksi
kuppia ja laski ne täyteen.

-- Siinä on aluksi teillekin, minä tuon kohta lisää, sanoi hän ja
melkein juosten kiirehti ulos.

Risto ja Mikko tyhjensivät kuppinsa. Nyt Mikko otti povitaskustaan
lompakkonsa, veti siitä kolme suorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta
ja sanoi: -- Tuo hevosenkauppa kai se päätetään, mutta kun teiltä nuo
kärryt eivät joutane myötäväksi, niin kyllä minä tulen aikaan. Minulle
ensi hätään on kärryt luvassa lainaksi, vaikka omiensa edellehän sitä
ei olisi käynyttä.

Satamarkkasia Mikon kädestä ottaessaan Risto sanoi arvellen:

-- Ne, tuota, ovat minulla ainoat. Kesää vasten ainoat eivät jouda,
tuota. -- Sitten Risto kääntyi ukon ja akan puoleen ja hieman kaupasta
hyvillään satamarkkasia poveensa kätkiessään sanoi: -- Meillä, tuota,
tuli äkäisesti hevosen kaupat. Sanotaan, että yhdellä lastulla, tuota,
ei puu kaadu, vaan nyt se kaatui. Minä, tuota, lähdin tälle isännälle
tuomaan heiniä, niin tämä isäntä, tuota, kysyi ostaakseen tuota ruunaa.
Minä, tuota, arvelin, että saattaa sen yhtä hyvin myödäkin. Tämä
isäntä, tuota, kysyi mitä, tuota, tahdotte tuolla ruunalla. Minä
sanoin, tuota: »Minä tahdon, tuota, kolme sataa». Tämä isäntä, tuota,
tarjosi kättä siihen sanaan.

-- Tyhmä mies, kun et tahtonut kuuttasataa, sanoi akka ilkeä ivan hymy
kasvoissa.

-- Kohtalainen makkara se paras on, tuota. Minä en, tuota, aiokaan
uutta naapuriani ruveta nylkemään. Ja sen minä sanon, tuota, että tällä
kylällä eletään siksi röytämällä, tuota, että ei tahdota vasta tullutta
ruveta, tuota, paikalla paljastamaan.

Lennätettyään kahvipannun pöytään alkoi Auno valitella sitä, ettei
täksi kesäksi voida saada perunankylvöä ollenkaan. Jos saisi
siemeniäkin, niin ei ole aikaa idättämään, ja siksi toiseksi ei näytä
olevan sulaa peltoakaan. Se tilkka, mikä olisi sulana, pitäisi saada
ohraksi, jotta saisi muutamankaan riihen täyden ohria.

-- Meillä on, tuota, siksi roppakädellä pantu perunan siemeniä itämään,
tuota, että hehdon tai parikin saatan antaa, tuota, teille, virkkoi
Risto reippaasti.

-- Sepä olisi Jumalan lykky, jos niin kävisi laatuun, sanoi Auno
tyytyväisenä.

Mikko ei raskinut viimeisiä rahojaan panna perunan kauppaan eikä siinä
ukon ja akan kuullen tahtonut puhua velkakaupasta. Kääntääkseen
senvuoksi puheen toisaalle hän sanoi: -- Mutta niitä raunioita, niitä
näkyy olevan teidänkin pelloillanne, jos tämänkin talon. Se on kumma,
kun ne niitä sietävät pelloillaan, kun niitä näkyy olevan joka talon
pellot täynnä.

-- No kun niitä tottuu kiertelemään, tuota, niin siinä se, tuota,
menee.

-- Minulla kyllä ei riitä kärsivällisyyttä niitä kiertelemään. Kyllä
lähtevät sitä mukaa kuin sulaksikin saan ja sen sanon, että haihtunut
niitten luku on, kun tulette tulevana keväänä näillä ajoin katsomaan.

-- Paljon mahdollista, tuota, mutta kyllä ne sentään ovat isompia nuo
rauniot, tuota, kuin ne näyttävät. Ne kun satoja vuosia ovat painuneet,
tuota, niin niissä on kätösen loimet niitä ottaessa, tuota. Ne eivät
tämänkään talon pellolla ole eilisen teeren poikia, tuota. Tämä on
vanhimpia taloja. Tässä tiedetään tulen palaneen ennen isoa vihaa,
tuota, ja niillä monilla raunioilla on jo päiviä päässä, tuota.

-- Olkoon niinkuin on, kyllä ne tästä lähtien rupeavat muuttamaan
majaa, sanoi Mikko jäykästi.

Risto nousi kahvipöydästä, onnea toivottaen alkoi kätellä Mikkoa ja
Aunoa ja kutsui ensi pyhänä tulemaan kumpaisenkin kotiinsa kylään.

-- Me tulemmekin, ja sitten tehdään se perunakauppa, sanoi Mikko Riston
kättä puristaessaan.

Ukko ja akka näkivät, että asiat lähtivät loistavasti uusilla
asukkailla alkuun, ja he olivat nyt kuin kynsille lyödyt. Alakuloisina
ja häveten päivällistä käytöstään akka kysyi: -- No miten se nyt on,
pitääkö meidän nyt tästä ihan suin päin lähteä pois, vai sovimmeko
vielä olemaan, meillä kun ei ole tämän enempää perhettä?

-- Kyllä ainakin syksyyn asti, sanoi Mikko. -- Tuossa tämän kupeessa
näkyy olevan pöksä, johon minä laitan uudet akkunat ja muutenkin sitä
puhdistelen. Siinä me tulemme aikaan, sillä minä en päivällä tule
tarvitsemaan huonetta muuta kuin syöntiaikana ja sitten yöllä.

-- Kyllä sopu tilaa antaa, kun kukin panee siipensä sivulleen, sanoi
Auno viitaten akan päivälliseen käytökseen heidän ensi näkemässään.

Auno lähti hoitamaan lehmäänsä ja Mikko hevostaan, mutta nyt täytyi
saada talosta huomiseen asti lainaksi astioita, joilla antaisi
elukoille vettä ja lypsäisi lehmän.

Ukko toimittikin Mikolle ämpärintörppöjä elukkain astioiksi ja akka
antoi inhoittavan mustan puukiulun lypsyastiaksi. Auno vei sen purolle
ja koetti siellä hiekalla puhdistaa, mutta se ei sen valkeammaksi
tullut, siihen täytyi lypsää. Navetasta palatessa olikin maitoa
kaikille tämän katoksen alla asuville ihmisille.

       *       *       *       *       *

Huomeniltana ei Aunon enää tarvinut Onnikkiaan lypsää akan mustaan
kiuluun, vaan oli sekä maito- että muut ruoka-astiat uudet ja omat.
Illalliskeitonkin sai keittää omalla padallaan ja sai ruveta nukkumaan
omaan sänkyyn, omiin vaatteisiin oman katon alla. Vuodetta kyllä
ympäröivät mustat seinät, mutta ne eivät mieltä ahdistaneet. Kaikki
vastoinkäymiset tuntuivat olevan takana päin. Taivaan siunaus tuntui
viihdyttävän vastatulleita illan uneen. Ja huomenaamun tulikeränä
kohoava aurinko näkyi tuovan uutta siunausta.



Kahdeskymmenes ensimmäinen luku.


Kaksi viikkoa olivat Mikko ja Auno asuneet Korholassa. Kaikki
kevätkylvöt oli jo tehty, oli korjattu vainioitten aidat, lakaistu
pientareet niityiltä ja nurmilta kerätty risut. Lukemattomat
teräväkärkiset ruohon oraat vihannoittivat maata, puitten urvuista
puhkeavat lehdet loivat päivä päivältä metsäisille rinteille kesän
herttaista väriä.

Mikko käveli tänä aamuna nurmisella vainiolla, jonka aikoi sulata tänä
kesänä kylvettävälle rukiille. Kun raunioita oli paljon, mietti Mikko,
mitä hänen nyt oli lähinnä tehtävä: ruvetako vetämään rauniot ensin
pois ja sitten vasta sulata nurmi pelloksi. Rauniot olivat satojen
vuosien kuluessa uponneet puolikyljistään maan sisään ja ympärille oli
syntynyt korkeita, nurmea ja vaaraimen varsia kasvavia penkereitä.
Tuollaiselle nurmen orasta vihottavalle penkereelle istui nyt Mikko ja
kun ympärillä näkyi vain raunioita, tuntui hänestä kuin hän olisi
hautautunut näiden jäkäläpäällisten raunioitten sisään. -- Kaikkea
pitää nähdä, kun satoja vuosia on taloa asuttu ja noita on siedetty
pelloilla, tuumi Mikko itsekseen.

Aitojen takana vesakossa oli louhinen kumpu, jota ei voinut koskaan
pelloksi sulata. Sinne raivasi nyt Mikko kivenvetotien ja kohta
nähtiinkin hänet ruunallaan vedättämässä tuolle kummulle kiviä. Kuului
kuin ankara ukkosen jyrähdys aina kun Mikko päästi kärryjen korista
kivikuormansa valumaan.

Päivä oli puolen rinnassa. Etelän lauhkea tuuli leuhutti ruunan pitkää
harjaa ja kesän ensimäisten kärpästen takia ruuna kimpsautteli
jalkojaan seisoessaan kärryjen edessä rauniolla, mistä Mikko hikipäässä
kaksin käsin ammensi kiviä kärryihin. Hän ei huomannut vieraan tuloa,
ennenkuin tämä sanoi hyvänpäivän ja hymyillen lisäsi: -- Jopa nyt on
vanhoja aarteita ruvettu purkamaan.

-- Eiväthän nämä eilisiä näy olevan, sanoi Mikko kääntyessään
vieraaseen päin. Samassa Mikko tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi
olentonsa: vieraan otsalla oli poliisin merkki ja virkalaukku
kainalossa.

-- Eivät nähtävästikään ole eilisiä, sanoi vieras. Lienevät niitten
Korhosten kokoamia, joiden tiedetään jo paljon ennen isoavihaa Savosta
tänne tulleen. Niitä tiedetään olleen kaksi veljestä, toinen on
asettunut tuohon Kuurtajanniemeen ja toinen tälle paikalle. Tuota jokea
ovat ruvenneet kutsumaan Kuurtajaksi, kun se on kuurronnut heidän
eläimiään metsän pedoilta toiseltapuolen, -- toiselta puolen kuurtoaa
taas tuo ympäri niemen kiertävä järven ranta.

-- Tämäköhän se sitten on vanhin paikka tällä kylällä.

-- Tämä se tiedetään vanhimmaksi. Tästä ne sitten ovat levinneet sitä
mukaa kuin ihmisiä on lisäytynyt.

-- Vanhuuttaanko tämä sitten sairastaneekin, kun on näin kulolleen
joutunut. Uudesta on alettava, jos mielii maasta leipänsä saada.

Vieras punalsi varmasti päätään ja sanoi: -- Kyllä tämä maa antaa
leipiä kyntäjälleen. Asujain kunnottomuutta tämä on tällä jäljellä.
Vuosikymmenen, jopa enemmänkin, on ollut aivan omine ruokineen... On
soma nähdä, mitä on tuleva, kun näyttää teillä olevan aikomus aivan
perustuksia myöten ruveta kuntoon laittamaan taloa. Tuntuu senkintähden
somalta, kun tähän minunkin isäni isä on syntynyt. Siitäpä olen
kuullutkin tämän talon historian. Isän isältäpä kuulinkin, että hänen
vanhemmillaan tässä on ollut leipää ja leivän särvintä toistenkin
lapsille.

-- Eivätpähän ole noita raunioita pelloilta raivanneet, sanoi Mikko
istuessaan rauniota kiertävälle penkereelle. Siihen istahti vieraskin,
kaivoi taskustaan sikaarin, jonka sytytettyään juuri kuin
puolustaakseen vanhempiaan sanoi: -- On ollut yleisenä tapana koota
pelloilla kivet raunioihin. Kuten näette, on niitä kaikkien talojen
pelloilla, missä vain kiviä on. Onpa ollut luulona, että rauniot
suojelevat hallalta toukoja, että kesän lämpö kun lämmittää rauniot
perinpohjin, niin ne hallayönä vuorostaan höyryävät lämpöä ympärilleen.

-- Hm... Voi lapsellista ajatusta! sanoi Mikko. -- Päinvastoin
raunioitten kohdalla, jossa ei talven lumi suojele maata, menee routa
syvään, ihan maaemään asti, ja sieltä se kesän pitkään sulaessaan itkee
vettä ja pitää maata kylmänä. Sanokaapas, kuka on raunion ympäriltä
leikannut täyden tou'on? Nekin korren piikit, jotka vaivaisesti raunion
ympärille kasvavat, pysyvät vihantina jälemmäksi eivätkä maan kylmyyden
vuoksi voi tuleentua muitten mukana... Jos pysyn elossa ja Jumalasta
lienee myötiä, niin kolmen vuoden perästä ette näe tämän talon
pelloilla rauniota eikä halla kylmä viljaa aikaisemmin kuin
rauniopelloilla.

-- Paljon mahdollista, paljon mahdollista, sanoi vieras ja kiven
särmään niisti sikaarinsa päästä valkeaksi palaneen hiilen. Sitten hän
rykäisi kolmeen kertaan ja osaaottavalla tavalla virkkoi:

-- On oikein mieluista nähdä, että tätä rappiolle joutunutta isoisäni
syntymäkotia näin perinpohjin ruvetaan kuntoon ottamaan. Mutta minulla
on sangen ikävä asia teille ilmoitettavana. Siinä eräässä Salmenniemen
rovastin välisessä jutussa, jonka hyvin muistanette, on hovioikeus
vahvistanut kihlakunnanoikeuden päätöksen. Sen on vahvistanut
senaattikin ja tuominnut teille kolmekymmentä päivää vankeutta, jonka
johdosta nimismies toimitti minut teitä täältä hakemaan ja saattamaan
Koskelan kaupungin vankilaan suorittamaan vankeuttanne. -- Sen
sanottuaan mies kaivoi kainalolaukustaan paperin, jonka nurkissa näkyi
ruskeankirjavat leimamerkit, ja sanoi: -- Tässä se on päätös.

Mikko ei välittänyt päätöksen näkemisestä. Kasvot synkistyivät ja hän
puristi suun ja hampaansa visuun ja oltuaan kauan ääneti sanoi
surunvoittoisesti: -- No, hyvä tuo oli, ettei sattunut heinän- tai
elonkorjuuaikana. Mutta rukiinkylvöttä jään tulevaa vuotta varten. Voi
tätä maailmaa!

Mikko riisui hevosensa aisoista, talutti sen taloon, missä toimitti
Aunolle, jonka tuli viedä se Koivulaan. Koivulainen toimittaisi ruunan
omien hevostensa mukana laitumelle.

Nololta ja haikealta tuntui Mikosta tämä lähtö. Hän neuvotteli lyhyesti
Aunon kanssa elämän järjestämisestä kuukaudeksi eteenpäin, sanoi
katkerana jäähyväiset ja lähti poliisin jälkeen kävelemään, kasvot
synkkinä ja hampaat lujaan puristettuina.

Saman päivän iltana poliisi saattoi Mikon Koskelan vankilaan, missä
vankilan päällikön vaimona oli Pekkilän Sikri. Mikon nähtyään ja
poliisilta kuultuaan asian tämä sanoi iloisesti nauraen: -- Nyt
kuitenkin minulle aukeaa tilaisuus sen velan maksamiseen, joka on ollut
minun sydämeni pohjalla siitä Pekkilän syöjättären kynsistä
pelastumisesta. Hän osoitti keinutuolinsa Mikolle istuimeksi ja poistui
kahvin keittoon.

Vankilan päällikkö sai poliisilta nimismiehen antaman passin ja
merkitsi kirjoihinsa, jonka jälkeen poliisi sai poistua. Sitten hän
kirjansa lupsautettuaan kiinni kääntyi Mikkoon ja sanoi ystävällisesti:

-- Me olemme pitkin matkaa seuranneet teidän elämänne tarinaa ja
tapahtumia, ja tämä Sikrihän se tuon tuostaan on säälistä itkeä
suhauttanutkin. Nyt minä puolestani lupaan, että teidän ei tarvitse
tietää olevanne vankina. Iltaisin, kun toiset vangit suljetaan
yöteloilleen, suljen minä toisten silmien peitteeksi teidätkin
koppiinne, mutta samalla heitän lukon auki. Kun kaikki vangit ovat
paikallaan, niin pääsette omia aikojanne tulemaan tänne meidän
seuraamme samoille illallisille.

-- Kiitos teille vaan, sanoi Mikko. -- En minä vankeudesta vankeutena
kovinkaan paljon perustaisi, olinpa minä nämä kolmekymmentä päivää
vaikka aidan vitsaksena. Mutta se kaivaa sydäntäni, kun rukiinmaa oli
kedosta sulattava ja nyt tämän seikan takia jään rukiinkylvöttä.

-- Ei nyt sentään, sanoi vankilan päällikkö mietteissään. -- Nyt on
vasta toukokuun kahdeskymmenes viides. Kesäkuun kahdentenakymmenentenä
neljäntenä päivänä pääsette vapaaksi. Heinän teko alkaa tavallisesti
siellä maaseudulla vasta heinäkuun puolivälissä. Siihen mennessä vielä
kerkiätte laittaa rukiinmaata ison alan.

-- Kun se tuo rukiinmaan laitto olisi yksin, niin jotakinhan sitä
kolmessakin viikossa kerkiäisi, mutta viittä vaivainen vailla, kun
on puussa pohjat, petäjässä liisteet. Ei ole viikatteita, ei
viikatevarsia, ei hankoa, ei haravia, ei sanalla sanoen mitään kynttä
karkeampaa. Niin ne ovat yhtäälle yhden jäljet, kun sitä on yksinään
laittamassa.

-- Onhan se niin, mutta täytyy tehdä yksi ensin, mikä on ensimäinen, ja
toiset perästä. Lopulla tulevat kaikki tehdyiksi.

-- Niin kai on tehtävä, sanoi Mikko alakuloisesti.

Sikri toi nyt kahvipannua tupaan ja sanoi hymyillen: -- Olin ihan
sikisoki tänä aamuna lähtemässä teitä katsomaan, kun sanottiin ensi
kerran laivan lähtevän sinne Kuurtajansuulle, mutta siihen se kuitenkin
häläytyi lähtö ja nyt se jää siksi, kunnes te pääsette vapaaksi. Sitten
lähden teitä saattamaan ja näkemään Aunoakin. Lättenperin rouva se nyt
on hyvillään, ei tiedä lintuko hän on vai kala, kun isälleen sai
keinotelluksi Mäkelän. Mutta sen kuusenhan siitä kuuluu toki myrsky
vieneen, jonka tarinoita te aina kävitte kuulemassa.

-- Mennyt on kuusi ja se joutikin, sanoi Mikko vahingoniloa tuntien.

-- Sehän kuului olleen suuri se kuusi. Sikri on siitä paljon kertonut,
sanoi vankilan päällikkö.

-- Oli se jommoinenkin näre, sanoi Mikko. Kolmetoista ja puoli metristä
syltä lähti halkoja. Sinne jäivät nekin jokainen kapale, kuten muutkin
vaiviot. -- Mutta vähät huolisin kuusesta, kun vain se olisi vahinkoa,
mutta kun meni kaikki henkeä, hipiätä myöten, niin se on enempi kuusta.

-- No niinköhän tuo menee, että se asia ei koskaan oikea? sanoi
Sikri. -- Täällä on toissa talvena oleksinut kaksi niitä
lankomiesväikkänöitänne, ne ovat majailleet Lättenperissä ja täällä
kaupungilla kehuneet, että eivät siinä Mäkelässä kauan tule olemaan
nykyiset asukkaat... Olen niiltä, joille ovat kehuneet, kysellyt,
ovatko sanoneet syytä minkätähden Mäkelän asukasten on lähdettävä,
mutta eivät ole sanoneet syytä, sen vain että eivät ne kauan ole.

-- Sepä se. Saahan sitä miehestä päivän pahaa puhua, kunhan ei nimeä
sano, virkkoi Mikko.

Kun nyt kahvi oli juotu, poistui Sikri keittiöön laittamaan
illallisruokia. Pitkän tuokion perästä hän tuli ruoka-astioita kantaen
tupaan ja sanoi tyytyväisen näköisenä: -- Sitä on lykkyäkin, jos
pahojakin päiviä. Postin mukana saimme tuolta Kolehmajoelta
kolmattakymmentä kiloa painavan lohen juuri kuin teidän varaksenne.
Hätä ei ole tämän näköinen.

-- Mutta eiköhän siinä Kuurtajanjoessa liene lohia, sehän on melko
suuri joki, sanoi vankilan päällikkö.

Tuli puhe lohista. Mikko oli pohjolan-matkoillaan tullut siinä asiassa
hyväksi asiantuntijaksi.

-- Kuuluu siinä järvilohia olevan, mutta kun minulla ei ole mitään
pyydystä, niin pysyvät lohet niinkuin muutkin kalat siellä missä ovat,
sanoi Mikko alakuloisesti.

Nyt Sikri oli saanut pöydän katetuksi illallisruoilla ja kehoitti
Mikkoa ja miestään kääntymään pöytään.

Sikri istui pöydässä pieni lapsi sylissään ja alkoi Mikolta kysellä
olojen kulkua aina siitä päivästä lähtien, jona hän lähti Mäkelästä.

       *       *       *       *       *

Kesä oli lämmin ja pitkä. Syyskuun loppuun kesti lämmintä, joten
Korholan ruis kerkisi hyötyä, kasvaa ja joutua aivan täysikypsäksi.
Tuli kaksi riihentäyttä rukiinlyhteitä ja toiset kaksi ohria, joten
niistä lähti enemmän kuin vuoden leipä ja siemenet tulevaksi vuodeksi.
Olipa iso ala terhakkaa rukiin laihoakin tulevan kesän varalle, mutta
laihon keskellä näkyi nyt raunioita, joita ei olisi näkynyt, jos Mikko
olisi saanut olla Korholassa.



Kahdeskymmenes toinen luku.


Mikko oli nyt joka tapauksessa linnassa istunut mies, ja se seikka ei
mennyt jälkeä jättämättä, vaan kuvastui hyvinkin selvästi naapurien
käytöksessä. Olihan hän joutunut linnaan vielä papin syytöksestä ja
eihän tietenkään pappi tyhjiä kaivele.

Olipa sattunut varjoa lankeamaan Aunonkin maineeseen. Mikon istuessa
vankilassa oli Aunon sukulainen Saara tullut Etelä-Suomesta Aunon luo
ja siellä saanut kuolleena syntyneen lapsen. Ukko ja akka toitottivat
vahingoniloisina maailmalle, että oli tapahtunut lapsenmurha, he kun
muka olivat aamulla kuulleet selvästi lapsen itkua. Tieto levisi
nopeasti ja Auno joutui Saaran mukana vastaamaan asiassa. Lääkäri kyllä
todisti lapsen kuolleena syntyneeksi, joten ukon ja akan kuulema itku
jäi vain maurullaan olevien kissojen naukumiseksi. Sitäpaitsi oli akan
kolero oikeudessakin hullusissaan kertonut, että juuri Auno oli hänelle
ensiksi jo aamulla varhain ilmoittanut lapsen syntymisen, joten
salaamisesta ei voinut olla puhettakaan, ja oikeus vapautti Aunon
syytteestä. Mutta tämä lapsenmurhajuttu rikkoi lopullisesti vanhuksien
ja Aunon välit.

Aunon poissa ollessa olivat lisäksi elukat syöneet rukiinlaihon ja
hänen palatessaan makasi parhaillaan suuri lammaskatras laihossa. Auno
oli heti selvillä siitä, että ukko ja akka -- »nuo kirotut henget» --
olivat tahallaan repineet aidat. Ukko ja akka viipyivät toista viikkoa
käräjämatkallaan. Kun he sitten palasivat, koetti akka tavatessaan
Aunon olla kuin liposen lintu. Hän alkoi kertoa matkastaan, missä he
ovat olleet ja mitä kaikkea siellä kuulleet ja nähneet. Mutta Auno ei
kuunnellut akan kertomuksia. Hän tunsi rintansa kuohahtavan ja sanoi:
-- Te ette saattaneet olla meidän kanssamme ihmisiksi. Muun pahan
lisäksi syötitte nuo ainoat laihon piikit mierolaisten elukoilla
repimällä aidat auki.

-- Nyt kummia kuuluu! Mekö repineet aidat auki ja mieron elukoilla
syöttäneet laihon! Se vasta vale on, tohisi akka.

-- Te juuri! Kumpainenka lienee teistä se, joka on aidan repinyt auki
ja siitä ovat Erkkilän lehmät ja kyläläisten lampaat silloin
käräjäpäivänä tulleet laihoon ja syöneet mustalle mullalle. Mutta nyt
on sillä lailla, että ei tarvitse enää kähennellä näitten kattojen
alle, vaan saatte kiireimmän kautta toimittautua sinne, missä ei meitä
ole. Siellä opitte erottamaan, mikä on lapsen itkua ja mikä on
maurullaan olevien kissojen marmatusta ja volinaa.

Sen kuultuaan akka hyppäsi tasakäpälässä ja käsiään yhteen räiskäyttäen
sanoi: -- Mutta me emme lähde sinun käskylläsi. Meidät on Lentseeni
luvannut asumaan, emmekä lähde muitten kuin Lentseenin käskyllä.

-- Lentsutta tästä lähdet, kunhan sieltä Mikko kotiutuu. Näette varmaan
silloin lähdön, jommoista ette ole ennen nähneet, sanoi Auno ja niistä
sanoista kuulikin ukko ja akka sellaisen varmuuden, että huomenna
katosivat Korholasta. Myöhemmin kuultiin, että lähes kahden peninkulman
päässä olevalle Koikeron kylälle, ukon veljenpojan luokse olivat
päässeet asumaan. Mutta vihansa hyvikkeeksi he eivät osanneet tehdä
muuta kuin kaiken kykynsä mukaan levittää juorua, että se tohtori, joka
Saaran lapsen ruumiin tutki, on ollut lapsen isä ja neuvonut Saaraa
myrkyttämään lapsensa. Tästä juorusta ei Saara eikä Aunokaan heti
tiennyt, ja kun he sanomalehdestä näkivät, että sama tohtori tiedusteli
palvelijaa, niin Auno tunsi olevansa hyvän velassa ainoalle
pelastajalleen ja kehoitti Saaraa menemään tarjoksi tohtorille
palvelukseen.

Saara pääsi tohtorille palvelukseen. Tästä sai akka uutta vettä
myllyynsä. Nythän muka nähdään, että Saara on kuin onkin tohtorin
jalkavaimo! Olivathan molemmat lisäksi tulleet äskettäin
Etelä-Suomesta. Kohta olikin yli koko Koutajärven seurakunnan ihmisissä
se usko, että Auno on Saaran kanssa yksissä tuumin murhannut Saaran
lapsen. Auno näki nyt kaikkien ihmisten silmissä halveksivan ilmeen.

Kaikki olivat herkät uskomaan, että Mikko ja Auno ovat tapainsa vuoksi
tulleet syntymäpitäjässään niin ihmisten sierateiksi, että täytyi paeta
tänne vieraaseen paikkakuntaan.

       *       *       *       *       *

Mikon ja Aunon mieltä ei ihmisten ylenkatse painanut eikä sekään, että
he näin jäivät kaikista paikkakunnan luottamustoimista syrjään. Heille
riitti, kun he saivat rauhassa ahertaa kotinsa hyväksi. Vähitellen
rupesikin vuosien kuluessa Korholassa kartano muuttumaan koko kylän
huomattavimmaksi. Pellot puhdistuivat raunioista ja tou'ot olivat joka
kesä Korholan pelloissa paremmat kuin toisissa taloissa. Niitytkin
laajenivat ja puhdistuivat pensaista, ja uuteen, isoon navettaan
lisäytyi vuosi vuodelta karjaa ja lampaita kuin itsestään. Ennen pitkää
karttuikin karja niin suureksi, että Auno ei jaksanut niitä yksin
hoitaa, vaan piti saada palvelija. Kävivätpä Mikonkin työalat niin
laajoiksi, ettei hänkään tullut yksin toimeen, vaan piti saada renki.
Tänä syksynä ruvettiinkin tiedustelemaan palvelijoita, mutta kun
kaikkialla tiedettiin Korhola muita taloja ahneemmaksi työtaloksi, niin
kukaan paremmanpuoleinen palvelija-ihminen ei lähtenyt Korholaan.
Korholaiset saivat tyytyä niihin maailman kiertolaisiin, mitä
milloinkin saivat. Jonkun viikon tai kuukauden oltuaan nämä aina
lähtivät pois. Niitä piti koettaa pitää mielin kielin, kesyttää juuri
kuin metsäeläimiä, että pysyisivät talossa.

Tänä syksynä, eräänä marraskuun päivänä, tulla leimotti Korholaan
iloinen, reippaannäköinen mustatukkainen keskikokoinen nuori tyttö,
joka hilpeydellään jo ensi näkemässä miellytti Aunoa. -- Mistä olet?
joutui Auno kysymään. -- Et ainakaan aivan naapurista ole.

-- Olen Sysmäjoen pitäjästä asti, virkkoi vieras, heilutteli jalkojaan
istuessaan penkillä ja olkapäällään riippuvan vahvan palmikkonsa
huiskautti selkänsä taakse.

-- Mikä sinun on nimesi? kysyi Auno terävästi katsoen vieraan silmiin.

-- Reetaksi ovat kutsuneet. Pappi kuuluu nimeä antaessaan
karahteeranneen Markareetaksi, mutta sittemmin en ole kuullut muita
kuin Reeta.

-- Mihin se sitten on matka?

-- Kaikkeen maailmaan. Ei ole isää eikä ole äitiä, olen kuin taivaan
lintu ilman alla. Avara maailma on edessä ja takana.

-- Mikä taika se sitten tänne veti, sanoi Auno yhäkin kiinteämmin,
katsoen Reetan silmiin ja käärien käsillään luudan ympärille sidettä
väännetystä vitsasta.

-- Kun pääsin palveluspaikastani irti, niin päätin lähteä tänne
pohjolaan näkemään niitä maailmankuuluja revontulia. Täällähän niitä jo
sanotaan nähtävän. Ja tuolla muutamassa talossa sanottiin, että tässä
talossa ei ole palvelijaa. Senvuoksi pistäydyin tähän kysymään saisiko
työtä ja leipää. Vai lieneekö se sananlasku yhäkin tosi, että pyrkivää
ei oteta ruokapalkallekaan?

-- Meillä on kumpaistakin, on työtä ja on ruokaakin ja vielä palkkaakin
kun vain lienee olijassa olijata. Sanotaanhan sitä niinkin, että paha
on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa.

-- Sittenhän sen näkee kun koettaa, sanoi Reeta jalkojaan yhäkin
virkeämmin heilutellen, ja pyöreillä kasvoilla näkyi mieluinen hymy.

Auno sai nyt luutansa sidotuksi ja pani sen lyhyeen
huoneittenlakaisuvarteen, jätti sen loukkoon ja ystävällisesti virkkoi:
-- Lähdepä, Reeta, sitten katsomaan meidän navettahoitoa.

Reeta hyppäsi seisaalleen, nykäisi vaaleankirjavan päähuivinsa
kaulalleen niskansa taakse ja lähti kynttä kantta Aunon jäljessä mennä
leimottamaan navettaan.

-- Ai, ai, miten iloinen ja valoisa navetta, ja siisti kuin parhain
pirtti, ja lihavat ja puhtaat lehmät kuin hylkeet! huudahti hän
astuessaan navettaan. -- Oliko noita monta? Yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän. Yhdeksän aikuista, ja
mitäs täällä toisella sivulla?

-- Täällä ei ole kuin pari sonnia, vanhempi ja nuorempi, ja kolme
nuorukkata, sanoi Auno tarttuen pumpun kampeen ja alkoi pumpata vettä
vesisäiliöön.

Reeta katseli yhä karjaa ja puheli: -- Onpa tosiaankin soma navetta ja
vielä somemmat elukat. Noita kyllä hoitaa ihan mielellään, ei mikään
ole mieluisempaa työtä kuin hoitaa elukoita. Minä olenkin semmoinen
otus, että minä saan elukat heti suopumaan itseeni.

-- Kyllähän sikakin sukijansa tuntee, sanotaan, ja tosi se onkin, kyllä
elukka mikä tahansa perehtyy hoitajaansa, kun sitä hoitaa hyvin eikä
kolhi millään, sanoi Auno hymyillen.

Reeta ja Auno rupesivat nyt ikäänkuin kilpaa kantamaan vesiämpäreitä
lehmien eteen. Kun kaikki elukat oli kyllin juotetut ja suuret vihkot
vihreitä nurmia annettu kaikille eteen, seisahtuivat Auno ja Reeta
rinnan navetan lattialle ja katsoivat hymyillen, miten kaikki elukat
juuri kuin kilpaa suittensa täydellä vetivät venyvää ruohoa. Yli
navetan kuului purennan jurskutus ja heinien kahina.

Reeta hieraisi käsiään yhteen ja sanoi: -- Somatpa ovat nuo elukat.
Tässä talossa minä tahdon olla, kun vain saanen olla.

-- Saat, hyvä ihminen, olla vaikka kymmenen vuotta, kun hoidat elukoita
ja auttelet meitä kaikissa toimissa niinkuin me tahdomme, sanoi Auno
taputtaen Reetaa ystävällisesti olalle.

-- No kuinkas muuten, tottahan toki, minä en aio talon tapoja ruveta
muuttamaan, vastasi siihen Reeta painaen navetan ovea kiinni
lähteäkseen Aunon jälkeen navetasta.

Tällä välin oli Mikko tullut metsästä kotiin ja pirtissä odotteli
päivällisen antajia, kun Auno Reetan seuraamana tuli pirttiin. --
Minulla se on palvelijakin, vaan mitäs sinulla! Yksin on pojaton
pinolla, huudahti Auno Mikolle.

Mikko katsoi Reetan miellyttävännäköistä, reipasta liikettä ja sanoi:
-- Kunpahan sinulla on, niin pidetään yhteisenä. Yhteisiähän ne ovat
uskovaisten tavarat.

-- Ei, ei! Kyllä minä pidän Reetan omana apulaisenani. Ei pyyssä kahden
jakoa, oravassa toisen miehen, sanoi Auno ja poistui noutamaan
päivällisruokia.

Aunon mentyä Mikko yhä katseli Reetan liikkeitä, kun tämä märkiä
käsineitään laittaa roppelehti uunin korvalle kuivumaan, ja kysyi:
-- Reetako sinun on nimesi ja mikä sukusi?

-- Reetaksi ovat kutsuneet ja Kanerva lienee sukuni. Sen lienen perinyt
äidiltäni, kun olen äidin tyttö, sanoi Reeta ja tummansinisillä
suurilla silmillään vilkaisi Mikkoon.

-- Niinhän se meille tuli palvelija kuin pilvestä, virkkoi Auno tuoden
päivällisruokia. -- Ja mistä maailman äärestä lieneekään, kun ei kuulu
revontulia vielä nähneen.

-- Mistä kaukaa hän sitten on?

-- Ei toki kovinkaan kaukaa. Olen vaan Etelä-Hämeestä, Sysmäjoen
kirkolta.

Päivällispöydässä juteltiin tarpeellisista ja tarpeettomista asioista.
Siinä päätettiin Reetan vuosipalkkakin. Kun Reeta oli miellyttävän
näköinen, lupasivat Mikko ja Auno hänelle korkeimman palkan, mitä
tiedettiin kenenkään antavan. He lupasivat runsaasti senkintähden,
ettei kukaan tulisi Reetaa tahtomaan ja kilpailemaan palkalla.

Reeta jäi nyt Korholaan palvelijaksi. Oli päästy kesäkuuhun asti, ja
kaiken aikaa oli Reeta näyttänyt tahtovan olla talonväen mieliksi,
jottei loukkaisi isäntäväkeään sanalla eikä työllä. Hän oli usein
kehunut, että tässä talossa hän tahtoisi olla ikänsä, kun vain saisi
olla. Rahaakin oli Reeta ottanut palkkaansa vastaan ainoastaan
senverran kuin oli tullut ansaituksikin. Mutta nyt eräänä kesäkuun
lauantai-iltana, kun Auno oli karjaa hoitamassa, Reeta tuli Mikon luo
nöyrän näköisenä ja sanoi: -- Mitä se isäntä sanoisi sellaiseen asiaan,
että minun pitäisi saada kesäleninki, kun ei ole mitään harvinaisempaa
kuin nuo jokapäiväiset. Tuolla työväen osuuskaupassa olisi minun
mieleistäni vaatetta, mutta siitä leninkivaate maksaisi
satakuusikymmentä markkaa. Ja sitten pitäisi parikymmentä markkaa saada
ompelijan palkaksi, kun itse en osaa, eikähän sitä ole aikaakaan.

-- Mihin sinä entiset rahat olet pannut? Olethan saanut jo kolmatta
sataa.

-- Niitä alusvaatteita olen laittanut ja sairaalle sisarelleni tässä
tuonaan lähetin sata markkaa.

Mikko mietti hieman, mutta viimein sanoi: -- On sata kahdeksankymmentä
markkaa vähän liian paljon, mutta ikävähän tuo on nuorta ihmistä nähdä
repaleissa. Minä annan sen rahan.

Mikko nouti kamaristaan rahat ja ojensi Reetan käteen. Reetan kasvoihin
ilmestyi silloin kummallinen punastus. Hän pani rahat taskuunsa ja
sanoi hieman arasti: -- Mitäs se isäntä arvelee niistä ylitunneista?
Mitä te niistä aikoisitte maksaa?

-- Mistä ylitunneista? kysyi Mikko ja kasvoissa näkyi outo punastus.

-- Niistä ylitunneista. Ettekö tiedä, että nyt on kahdeksantuntinen
työpäivä laillinen, ja tässä talossa tehdään työtä aamuneljästä
iltayhdeksään, joskus kymmeneenkin, mikä aika yhteensä on
seitsemäntoista tai kahdeksantoista tuntia. Jos siitä otetaan kahdeksan
työtuntia ja kaksi ruokatuntia, niin jää ylitunneiksi seitsemän, jopa
kahdeksankin tuntia päivässä.

Mikko punalti tuimasti päätään ja sanoi jäykästi: -- Me olemme sopineet
vuosipalkasta, eikä silloin ollut sanaakaan puhetta ylitunneista.
Niistä minä en maksa mitään, sen saat uskoa yhdellä sanalla, äläkä toki
rapeakaan joutavoimaan.

Reeta pyörähti, lähti ulos ja sanoi mennessään nyrpeästi: -- Kun ette
maksa, niin minkäpä minä sille taitanen.

Reeta meni suoraa päätä laittamaan saunaa kylvettäväksi ja tulikin
kohta sanomaan, että sauna on kylvettävä. Saunassa oli Reeta nyrpeämpi
ja vähäpuheisempi kuin tavallisesti. Mitään niskoittelua ei Mikko
kuitenkaan huomannut hänen käytöksessään. Tuon nyrpeämielisyyden hän
kyllä arvasi, mutta uskoi sen jo ainakin yön kuluessa haihtuvan, kun
tiesi Reetan muuten hyvin mielellään olevan heillä.

Illallispöydässäkin Reeta oli vähäpuheisempi kuin ennen. Auno luuli sen
johtuvan siitä, että hän oli Reetan käskenyt yksinään laittamaan
saunaan vesiä, sillaikaa kun hän itse hoitaa karjaa. Syömästä päästyä
Reeta korjasi ruoat, pesi ruoka-astiat ja laittoi ne järjestykseensä
yhtä kapperasti kuin ennenkin. Kaikki näkyi olevan hyvin, kaikki
kasvitkin kartanon vaiheilla ja vainioilla pystypäisinä nauttivat
tyynen kesä-illan kultaisesta rauhasta. Laskevan auringon säteet loivat
huoneisiinkin puhtaan juhlamielen.

Kuurtajanjoessa oli Mikolla kalastuspatoja, joista rysillä ja merroilla
pyydettiin siikoja, säyneitä, haukia, harreja ja ahvenia. Huomenaamuna
Mikko lähti näitä pyydyksiään kokemaan niin aikaisin, että Aunokin jäi
vielä yövuoteelleen, ja oli jo kalakontteineen paluussa, kun aurinko
vasta puitten latvain yli oli joutunut paistamaan vainioille. Sen
valossa väikkyi kauniina vaaleankeltaiseksi maalattu kartanokin, jonka
viisi valkeapuitteista suurta akkunaa liekehti auringon säteissä. Tätä
katsomaan istahti nyt Mikko vainion aidan veräjälle tyytyväisenä, kun
hänellä nyt oli tällainen rauhallinen ja turvallinen koti. Mieli
liikuttui sitä katsellessa... Mutta Mikon astuessa pirttiin jylähti
rinnassa kolkosti, sillä hän näki Aunon itkevän. Mikko säikähti, heitti
kalakonttinsa lattialle, meni Aunon luo ja sanoi levottomana, mutta
hellästi: -- Mitä on tapahtunut, sano?

Auno pyyhkäisi esiliinallaan kasvojaan ja sanoi:

-- Eipähän tuota muuta, kuin että se Reeta meni pois.

-- Pois?

-- Niin ja haukkui minut ihan pataluhaksi. Olin yöllä tullut kipeäksi
-- lienenkö illalla liiaksi kylpenyt -- ja menin siksi Reetaa
tavoittelemaan karjanhoitoon. Kun en löytänyt yövuoteelta, niin menin
katsomaan tuolta toisesta talosta. Siellä usahti silmille kuin paha
koira. Ei kuulunut meillä olevan yötä eikä päivää, ei pyhää eikä arkea,
ja yhtäkaikki sinä olet illalla sanonut, että ylitunneista ei makseta
mitään. Sanoi opettavansa tietämään, mikä on kahdeksantuntinen
työpäivä. Kaikkien ihmisten sanoi tietävän, että meillä ei yksikään
palvelija ole pysynyt koko vuotta, vaan meidän koiruuden tähden on
jokaisen täytynyt lähteä kesken vuosin, kuten hänenkin nyt. Ei pahin
mustalaisakka osaa ilkeämmästi ja hävyttömämmästi haukkua.

-- No kunpa häntä ei sen pahempaa ole tapahtunut, niin menköön vain ja
pitäköön tapansa, -- sanoi Mikko rauhoittuneena ja istahti penkille.
Hyvä, ettei Auno tiedä mitään rahoista, jotka se lunttu eilen illalla
sai. Se vain lisäisi Aunon surua.

Auno tunsi rauhoittuvansa kun näki, ettei Mikko Reetan menosta
suurestikaan välitä, mutta sanoi kuitenkin surunvoittoisesti:

-- Olen jo monta vuotta ajatellut -- vaikka sitä ajatustani en ole
ennen sinulle sanonut -- että tämä talo on liian suuri meidän
asuaksemme, kun tuo työkansa vuosi vuodelta pahenee. Tämä on myytävä,
ja sitten teemme vaikka kylmään metsään sellaisen talon, jonka itse
jaksamme viljellä. Eipähän meillä liene lapsistamme turvaa; Matti ei
sieltä Amerikasta tule tänne. Tässä saamme yötä päivää raataa itsemme
vaivaisen omiksi. Jos sensijaan myymme tämän talon, niin saamme rahaa
elämämme turvaksi, asumme pienessä mökissämme ja siinä teemme työmme ja
syömme kuin kissa saaliimme.

Aunon sana 'myymme' vihlaisi Mikon sydäntä juuri kuin palan siitä olisi
lohkaissut. Hän sanoi kuitenkin rauhallisesti: -- Ei suinkaan tästä
vielä tuon yhden luntun, tuon maailmankiertolaisen, jälkeen ole meidän
pakko lähteä!

-- Ei yhden eikä toisen jälkeen, virkkoi Auno, mutta kun emme
kuitenkaan suurellakaan hinnalla saa apulaista emmekä mitenkään voi
tätä elettä kahden hoitaa, niin mitä tästä suuruudesta on meille iloa.
Työkansa pahenee vain vuosi vuodelta eikä ole toivoakaan apulaisten
saannista.

Mikko aikoi sanoa, ettei nyt kuitenkaan tässä hetkessä siitä päätetä,
katsoa on parempi kuin katua. Keskustelu tästä asiasta jäi sikseen, kun
toisen talon emäntä aukaisi oven. Pirttiin tultuaan hän meni hieman
kallellapäin osaaottavan näköisenä Aunon luo ja sanoi:

-- Teiltä se palvelija meni kuin menikin?

-- Niin on tehnyt, virkkoi Auno ja osoitti tuolia emännälle istuimeksi.
Emäntä kertoi, miten eräs helsinkiläinen puhuja oli pannut yllytyksen
alulle, ja eräässä kokouksessa, jossa olivat kaikki kylän palkolliset,
oli päätetty ruveta perimään ylitunneista eri palkkio. -- Käräjiinhän
tuo kuuluu olevan aikomus haastaa isännät niistä ylituntimaksuista,
vakuutti emäntä. -- Uhka kuului olevan Reetallakin vielä teiltä koettaa
periä, vaikka oli meidän Liisalle kehunut eilen illalla tämän talon
isännältä saaneensa rahaa. Oli hyvästä mielestä oikein nauraa
rähättänyt, kun isäntä on ollut niin pöljä, että on antanut suuret
summat rahaa etukäteen.

-- Saiko se sitten eilen illalla meiltä rahaa? kysyi Auno keskeyttäen
emännän puheen.

-- Sai muutamia markkoja, mutta saakoon. Ei niillä pitkälle potkita.

Emäntä jatkoi yhä puhettaan palvelusväestä: -- Entisajan piikoja ja
renkejä ei tarvinnut kiirehtiä. Ne olivat kuin talonihmiset, ahertivat
työtä itsestään. Kun ei nykyisiä palvelijoita kehdanne myötään häkiä ja
sormellaan osoittaa: tee nyt tuo, tee nyt tuo, niin ne istuvat
ristissäkäsin kuin Tervajärven kirkkomiehet, kuten sanotaan.

Auno katkaisi emännän puheen: -- Minulla ne ovat lehmät vielä
navetassa. Viime yönä olin tullut kipeäksi -- lienenkö illalla liika
kuumassa kylpenyt. Sentähdenhän minä tulin teiltä sitä Reetaa käskemään
avukseni, mutta sain koiran silmilleni. Pitänee niitä koettaa päästää
irti ja saattaa hakaan.

Mikko hyppäsi seisaalleen lähteäkseen ulos ja sanoi:

-- Kyllä minä päästän irti ja vien hakaan ne lehmät, sinä kun jaksanet,
niin laita aamiaiskeittoa noista kaloista. Niistä saapikin keiton
semmoisen, jota ei ole Reetan edessä tänä aamuna.

-- Mutta osaa se kissakin kätkeä kyntensä, sanoi Auno kuultuaan
vieraalta, miten Reeta oli häntä ja Mikkoa haukkunut. -- Meillä ei ole
koko aikana ollut väärää sanaa, ja töilleen siinä ei ole moittimista.
Minähän olinkin hyvilläni, että viimeinkin san oikean palvelijan. Eikä
nytkään illalliseen iltaan asti ollut sen enempää, kuin että käskin
hänen yksinään laittaa saunaan vesiä, kun minulla oli elukkain hoito.

Puhe siirtyi Aunon tuumaan, että Korhola myytäisiin ja Mikko ja Auno
tekisivät johonkin kuusen juurelle majan.

-- Se teille onkin sominta. Teidän poikanne tuskin tulee Amerikasta.
Kenenkä hyväksi te rupeaisitte yli voimainne riehumaan?

Emäntää tultiin hakemaan kotiin.

-- Joko kaivataan? sanoi emäntä ja hyppäsi lähtemään.

Aamiaispöydällä eilen paistettujen valkeitten rieskain, rukiisten
leipien, lujan voilautasen ja viilihulikan vaiheella höyrysi suurista
ahvenista ja hauista valmistettu kalakeitto. Mikko oli odottanut sitä
hartaasti, mutta nyt hän ei voinutkaan kevein mielin käydä pöytään.
Aunon sanat »myydään tämä talo» kumisivat kolkosti hänen aivoissaan.



Kahdeskymmenes kolmas luku.


Oltiin heinäkuussa. Kaikki nurmet, niityt ja peltovainiot olivat
täyttymässä viljasta. Huomenna oli aikomus lähteä niitylle. Senpätähden
nyt sunnuntaipäivänä Mikko käveli kaikilla niityillään, katsomassa
missä näyttäisi heinä olevan täysikasvuisinta. Kaikissa niityissä
lainehti päivän tuulessa pitkä heinä. Kun helteinen aurinko paistoi
täydeltä terältä, tuli Mikko levottomaksi ja pahoitteli sitä, ettei jo
eilen tullut niitetyksi, jotta tänä iltana saisi korjata valtaisen
kasan heiniä. Pirttiin tultuaan hän käveli akkunasta akkunaan juuri
kuin nähdäkseen, miten täyteläiset vainiot päivän lenseässä tuulessa
hulmuten aaltoilivat. -- Jos olisin eilen tullut edes nitoneeksi
viikatteen, niin päivällisen syötyäni lähtisin tuonne Kettupuron
niitylle niittämään, mietti hän. Niissä mietteissään hän viimein
istahti pöydänpäähän penkille, otti sanomalehden käsiinsä ja käänteli
sen sivuja. Sekin näytti tyhjältä, juuri kuin siinä ei olisi mitään
lukemisen arvoista. Mikko selaili kuitenkin tavan vuoksi, kun Aunokin
karsinalasin luona hiljakseen luki Wegeliuksen postillaa.

Pirttiin astui nyt reippaan näköinen nuori mies, joka hyvänsointuisesti
sanottuaan hyvänpäivän istahti pirtin sivupenkille.

-- Mitä vieraalle kuuluu? virkkoi Mikko samalla tutkivin silmin
katsellen miestä päästä jalkoihin asti. -- Mistä kaukaa vieras on, ei
suinkaan tältä kylältä?

-- En juuri tältä kylältä, vaan en kovin kaukaakaan. Tuolta Hietalahden
kirkon alueelta olen.

-- Mihin se on matka?

-- Matkani päätä en tiedä itsekään. Kyllästyin tuohon tukkityöhön ja
lähdin etsimään heinätyötä. Jotkut tiesivät sanoa, että teillä on vähän
miehiä. Siksi poikkesin tähän, tiedustamaan tarvittaisiko tässä
talossa.

-- Eihän noita kovin liiaksi ole miehiä, eihän tuo lisä tekisi pahaa,
kun olisi niittäjää, arveli Mikko hieman epäröiden.

-- Siihen kyllä olen kuin luotu, juuri kuin sitä varten syntynyt.

Mikko katseli vielä miestä päästä jalkoihin. Mies näytti kaikin puolin
miellyttävältä, minkä vuoksi Mikko kysyi: -- Paljonko sitä pitäisi
päivältä tai viikolta maksaa, jos tuota huomenaamuna lähdettäisiin
niitylle?

-- Siitä kerkiämme sitten tuumia, kunhan ensin näette, mihin minä
kykenen. Pääasiana on minulla päästä ruokataloon saamaan ruokaa. Tuolla
Kerosen joen savotassa, jossa koko kevään olen ollut, ei koko pitkänä
keväänä ole saanut muuta kuin kehnotekoista leipää, silakkaa, ihan
haisevaksi pilautunutta, talvella kerättyä voita, eikä sitäkään nyt
kahteen viikkoon enää ole ollut. Sitä kehnotekoista leipää, keltaista
silakkaa ja vettä ei päälle kylkiensä syö. Vaikka nälkä hiukaa
sydänalassa niin että koukkuun vetää, niin peloittaa kuitenkin
syömäänrupeus.

-- Saamme koettaa huomenaamuna lähteä niitylle, ja uskon, että
sopisimme palkoillakin, jos se nykyinen kahdeksantuntinen työpäivälaki
ei olisi kiusana.

-- Se ei sovi talonpojan toimiin. Se sopii savotassa, mutta ei
talonpojan elämässä, sanoi vieras jäykästi ikäänkuin lopettaakseen
puheen siitä asiasta. -- Meillä ei ainakaan siitä tule riitaa, sanoi
hän päättävästi ja rupesi silittämään Hallin päätä, kun se tutkivin
silmin tuli haistelemaan vierasta.

-- Olisittepas vielä haravamiehen tuonut mukananne, niin sitten se
vasta oikein olisi, sanoi Auno ruokapöydässä säynään kimpussa
askartelevalle vieraalle.

-- Mistäpä se Matti antaa, kun Matilla ei ole, sanoi vieras.

-- Mattiko se on vieraan nimi? kysyi Auno.

-- Ei ole kuin Janne. Janne Koivula on minun nimeni. -- Sen sanottuaan
Janne kaivoi taskustaan sikaarin, sytytti sen palamaan ja kallistui
penkille laskien kyynäspäänsä penkkiin ja päänsä varasi kämmeneensä.
Auno sen nähtyään toi ulkoa ison tyynyn, jonka keskeä kaksinkerroin
sujutettuna toi Jannen pään alle.

Janne katsahti Aunoon kiitollisen silmäyksen ja virkkoi: -- Kovin
hyvällepä opetatte.

-- Hyvää ei ole koskaan liiaksi, sanoi Auno naurusuin ja poistui
päivällisruokia kantamaan ruokakamariin. Siitä hyvästä mielestä, että
nyt oli saatu heinämies, oli Aunon jalka tavallista keveämpi ruokia
kantaessa ja pöytää puhdistaessa. Sitäpä Jannekin siinä penkillä
pitkällään sikaariaan poltellen ja pitkäripsisiä silmiään väliin
lupsautellen katseli. Kohta kuitenkin Jannen silmät taukosivat
lupsahtelemasta, sammunut sikaari vierähti penkille, mies näkyi
nukkuvan.

       *       *       *       *       *

Jo aikaisin huomenaamuna olivat Mikko ja Janne nitoneet viikatteet
varsiin ja menneet Kettupuron niitylle niittämään. Auno oli kotona
hoitanut karjansa ja keittänyt makeata juustoa aamiaiskeitoksi. Kun
päivä alkoi kulua aamiaisten kohdalle, kantoi Auno niitylle sangollisen
juustoa, leipää, rieskaa, voita ja kalaa. Niitylle tultuaan ja
nähtyään, että kokonainen latoala heinikkoa oli kumossa, Auno heitti
aamiaisruoat latoon ja meni käskemään niittäjiä syömään. Niittäjäin
luokse tultuaan hän oikein huolestuneesti sanoi: -- Hyvä Jumala, kun
koko latoala on heinikkoa kumossa! Mikä todellakin perii haravamiehen,
kun minäkään en edes nytkään jouda harava käteen. On pieni leipomus
kotona.

Mikko lakkasi niittämästä. Samoin teki Jannekin ja likaiseen paitansa
hihaan otsastaan hikeä pyyhkäistyään sanoi: -- Ei, hyvä emäntä, hätä
ole tämän näköinen. Jos minun neuvoni kelpaa, niin otetaan haravat ja
pemistetään paksummat läjät hajalle. Sitten aamiaisen jälkeen
pyyhkäistään tuosta toinen ala kumoon. Jos päivällisten edellä
karhotaan luo'ot ja iltasella pannaan kuivat heinät latoon ja viimeksi
iltasella otetaan nämä päiväniitokset lapoolle huomenna
hajoitettavaksi, niin saatte emäntä nähdä, että heinänteon laita lähtee
irti ilman varsinaisia haravamiehiä. Sillä tavalla me toissa kesänä
teimme Hietalahden Juusolassa. Siitäkin palvelija oli lähtenyt
heinäajan rinnassa pois, mutta kyllä silti päästiin heinästä irti ennen
kuin toisissa taloissa.

-- Mutta teillä on syönti nyt. Aamiaisruoat ovat ladossa. Minulla on
pirtti lämpiämässä, minun täytyy kiirehtiä sinne, sanoi Auno ja
puoleksi juosten lähti kotiin.

Mikko lähti kävelemään latoon päin ja sanoi: -- Lähdetäänhän syömään.

-- Ei, mutta otetaanhan haravat ja hajoitetaan heinät kuivamaan,
syödään sitten, sanoi Janne päättävästi.

-- Mutta jos meidät tavoittaa nälkä.

-- Nälkä ei ole niin suuri herra, ettei jouda sitä aikaa odottamaan.

-- Tehdään sitten niinkuin tahdot, sanoi Mikko ja lähti pitkillä
askelilla kävelemään veräjälle, mihin oli tänä aamuna jätetty haravat.
Janne joutui kuitenkin ennenkuin Mikko harava käteen ja tuiskuna
rupesivat heinäaallot menemään levälleen. Eikä se aurinko kerjennytkään
monta askelta siirtyä ennenkuin heinät olivat levällään.

Aamiaisen jälkeen Mikko köllistyi heinäläjää vasten, jonka oli latoon
syömään tullessaan tuonut, mutta Janne istahti vain ladon kynnykselle
ja hetken siinä istuttuaan sanoi: -- Kun tuo ilma on noin heinämiehen
mieluinen, niin eikös, isäntä, lähdetä niittämään? Levähdämme sitten
sateella tai joulun pitkinä pyhinä.

-- Kyllä minä siihen tuumaan taivun, sanoi Mikko naurusuin hypäten
makuulta ja lähti kävelemään viikatteitten luokse.

Mikon mukana kävellessään Janne potki heiniä ja sanoi: -- Kas sitä!
Heinät jo päällisin puolin kahisevat. Edellä se olisi, jos nyt niitä
ruvettaisiin hajoittamaan. -- Niin on. Edellä on ennen tehty, mukautti
Mikkokin.

Päivä oli puolen rinnassa, kun Halli ilmestyi niittäjäin luo. -- Janne
vilkaisi kotiin päin ja näki Aunon iso juurikori kädessään tulevan.
Janne arvasi tuotavan kahvia ja varsin näyttääkseen emännällekin, mihin
hän kykenee, rupesi entistä hurjemmin lyömään heiniä, vaikka hänen
likainen paitansa jo ennestäänkin oli likomärkänä hiestä ja tarttunut
selkään kiinni.

Niittäjät olivat jo toisen ladon jättäneet jäljelleen. Sen ladon
lattialle Auno nyt levitti kahvineuvot ja hoihkasi: -- Tulkaapas
niittäjät nyt tänne. -- Lähdetäänpä sitten, sanoi Mikko nakaten
viikatteensa mättäälle. Mättäälle nakkasi Jannekin viikatteensa ja
sanoi: -- Lähdetäänpä vain näkemään, mikä sitä emäntää vaivaa kun se
huutelee.

Auno oli levittänyt kahvivehkeensä sanomalehdelle ladon lattialle. Sen
ympärille kolmikantaan nyt istuivat Auno, Mikko ja Janne. Halli jäi
taammas ja palavin silmin pälyi vehnäleivoksiin. Auno täytti kupit ja
kehoitti panemaan sokeria sekaan ja ottamaan hyvän vuoden leipää
seuraan.

Vehnäpalasta ottaessaan Janne hauskamielisen näköisenä sanoi: -- No
tuolla tuota ei tarvitse suutaan narrata, siinä on haukata asti.
Monissakin taloissa kun ollaan muka vehnästäkin antavinaan, niin se on
tuon koiran kielen lainen läpikuultava viilu. Suuhunsako sen panee vai
suunsa viereen, niin se on sama. Parempi on kelpo tyhjä kuin semmoinen
annos.

-- Totta on, että kun häntä antaa, niin antaa eikä tyhjää tarjoa, sanoi
Auno ja rupesi täyttämään Jannen kuppia ja kehoitti vieläkin panemaan
sekaan.

Toista vehnäpalasta ottaessaan Janne sanoi: -- Jääpiköhän tässä aivan
ilman tuo kolmas mies, joka tuossa kieli lerpallaan palavin silmin noin
surkeasta naamasta katselee tätä meidän meininkiä.

-- Ei jää ilman. Kyllä se Halli tietää vanhastaan, että ei häntä jätetä
ilman. Sen tietäessään se lähteekin mukaan, milloin vain näkee minun
kori kädessä lähtevän työmaalle. -- Auno otti nyt läjästä pienimmän
vehnäpalan ja vilkaisten Halliin sanoi: -- No tulepas, Halli, nyt
tänne.

Halli kiepsahtikin Aunon viereen, missä Auno antoi pienen palan
kerrallaan vehnästä Hallin suuhun ja nauraen sanoi: -- Jos minä
antaisin sinulle kerralla tämän palan, niin sinä söisit sen etkä
muistaisi maistaakaan, miltä se maistui... Kas niin, nyt se loppui,
mutta kahviahan sitä vielä pitää antaa. Oikein kermakahvia annetaankin.

Vehnäleivosvatiin kaasi nyt Auno kerman tähteen, pani siihen muutamia
sokeripaloja, noin parin kupin verran laski kahvia ja ojensi Hallille.
Halli rupesikin lakkimaan, suupuolista vain pursui kermainen kahvi.
Kahvin loputtua natusteli viimeiset sokeripalat vadin pohjalta ja
nuolla loiski vadin laitoja myöten puhtaaksi, minkä jälkeen vilkaisi
kaikkien silmiin, oistui ladon eteen istua tököttämään ja silmäili
Aunoa. Auno hymähti ja sanoi:

-- Nyt se Halli jo odottaa minua kotiin lähteväksi, mutta en minä nyt
aivan paikalla lähde. Minä joudan nyt vähän aikaa täällä harava kädessä
liikkumaan.

Mikko ladosta tultuaan katsahti aurinkoon ja sanoi: -- Taitaapa olla
paras aika ruveta karhomaan heiniä.

-- Niin on minunkin mielestäni, virkkoi Janne ja lähti pitkin askelin
kävelemään toiselle ladolle, jossa haravat olivat.

Päivä oli jo päivällisen ajoissa, kun ennen aamiaista niitetty ala oli
saatu karhotuksi. Karhomasta päästyään Janne käsin kopristeli luokoa ja
sanoi: -- Ettekö usko, että kun nuo heinät tuossa pari tuntia
remottavat hajallaan, niin ovat kuivia, ihan latoon työnnettäviä.

-- Uskonpa hyvinkin. Kun ne ovat noin köyhkösillään, niin ei niitten
tuommoisessa paisteessa tarvitse kauan olla, ennenkuin karahtavat
kuiviksi. Tuokin tuuli se osaltaan tekee hyvää, se onkin poikaa
tämmöisellä helteellä heiniä kuivatessa.

Kun Auno toi päivällisruokaa, työntyi Halli Aunon edellä latoon.

-- Kyllä tuo Halli taitaisi olla kovaa miestä tuon emännän puolesta,
jos sille rupeaisi joku tekemään ylemmäisiään, virkkoi Janne hymyillen.

-- On se semmoinen henkivartia, ettei paremmasta apua. Jos minä nämä
päivällisruokien tähteet jätän tähän latoon, niin se vartioi vaikka
viikon aivan syömättä, ennenkuin heittää, eikä ole vieraan hyvä tulla
ottamaan.

-- Sitävarten se Halli tänne teidän edellänne latoon tultuaan joka
loukon nuuskien ottikin selvän, onko täällä liikalaisia, virkkoi Janne.

-- Sitävarten juuri se on tarkastanut, sanoi Auno koristaan purkaessaan
ruokia.

Nähdessään Aunon nostavan säynäjävatia korista Janne huudahti: -- Ja
taas se tuo emäntä tuo minun eteeni noita säynäjiä, moisia himoruokia,
joita ei malta olla syömättä. Eilen illallakin olin janoon kuolla, kun
niin veriseen nälkääni ahmusin aivan järjetönnä.

-- Kun tuossa lorisee puro, ei hyvin kaukana, niin ei tule hätää, sanoi
Auno nauraen.

Kohta olivat kaikki kolme säynäjän kimpussa. Haarikasta ryypättiin
piimää aina väliin. -- Suola se on, joka miehen sitoo, virkkoi Mikko.

-- Se on totta se, että suola se miehen sitoo, myönsi Janne. Suolan
turvin siellä tuolla tukkijoella pitää henkeä pitää. Silakka olkoon
vaikka kuinka viheliäisen ja jo eläimen läpi kulkeneen näköinen, niin
sitä pitää vaan niellä.

-- Siellä kai rahaa kertyy, kun ruuassa niin vähän kuluu? kysyi Auno.

-- Mitä kenellekin tehnee, ei ne minulle näy kasaantuvan.

-- Miten niin?

-- Niissä minun rahoissani näkyy olevan päällekirjoitus: »Kaikkeen
maailmaan!», sanoi Janne hieman alakuloisesti.

Jannen sanoista kuuli, ettei hän toivonut niistä kyseltävän.

Syömästä päästyään Janne koppasi haravansa ja alkoi äärystää luokoa.
Auno rupesi äärystämään toista laitaa, joten mentiin latoalan rajaan
asti, jolloin Janne rupesi enimpiä rysyyttämään rukoihin Aunon ottaessa
jälkeä. Ja rukoja rupesikin syntymään aivan kuin taikavoimalla. Mikko
sai aivan hengen tulleen edestä ruveta kantamaan latoon. Kohta näkyikin
Mikon selässä paita märkänä ja tukat suortuvassa hiestä. Mutta sitä ei
Mikko valittanut, hurjeni vain kantamaan, kun näki että rukoja syntyy
enemmän kuin hän kerkiää kantaa.

Ketterästi, kuten ennen nuorena tyttönä ollessaan, juoksi Auno Mikon
selkään takkaa nostamaan.

Ilta-aurinko paistoi vielä metsän latvojen yli, kun lato oli pukaten
pakaten täynnä heiniä ja toisella alalla otettu enemmän kuin sata
lavotta puolikuivia heiniä huomenna hajotettavaksi kuivamaan. Miehet
istahtivat levähtämään ja arvailivat huomista ilmaa. Pouta näytti
olevan tulossa.

-- Niinpä se yhdessä kohti ollessa rupeaa ilkeältä tuntumaan selässä
tuo märkä paita. Pitää lähteä heilumaan. Lähdetäänhän pyyhkäisemään
tämän latoalan jäännös kumoon, ehdotti Janne tuokion kuluttua.

-- Lähdetäänpä sitten, virkkoi Mikkokin ja nousi lähtemään.

Aurinko paistoi enää vain pisimpiin puitten latvoihin, kun Mikko heitti
viikatteensa mättäälle ja sanoi: -- Heitetäänpä huomiseksikin. --
Samassa Jannekin heitti viikatteensa ja liippansa mättäälle ja sanoi:
-- Heitetäänpä vaan. Jopa sitä sentään tulikin. Kaukaa näkyy tuo laita,
mistä tänä aamuna lähdettiin.

-- Kyllähän siinä on kahden miehen osaksi, mukautti Mikkokin.

Kun miehet tulivat kotiin, ei Aunoa näkynyt enempää kuin
illallisruokaakaan pöydällä. Pian Auno kuitenkin tuli ulkoa, käärölle
kääritty puhdas paita ja puhtaat alushousut kädessään, joita Jannelle
osottaessaan sanoi: -- Sauna on kylvettävä, saatte omin päinne mennä
kylpemään. Tässä on Jannelle puhdas paita ja housut; kovin näkyy olevan
likainen sinun paitasi.

-- Maanantainakinko sitä kylvetään?

-- Niin, kun luulen, ettet viime lauantainakaan ole kylpenyt, niin
lämmitin saunan.

-- Kyllä siitä on muistama aikaa, kun saunakylpyä on saatu. Järveen ja
jokeen sitä on joskus porahdettu, mutta joessa on niin kylmä vesi,
ettei varsinaisesta uinnista ole puhettakaan. -- Sitten Janne silitti
käsivarttaan ja rintaansa ja sanoi: -- Kyllä tämä paita todella onkin
jo tarpeeksi likainen. Tämä vaate ei paitana ollessaan ole vettä
nähnytkään muuta kuin joskus taivaan kastetta, vaikka pari kuukautta
tämä on paitana ollut ja joka päivä miehen päällä.

Kylvyn jälkeen syötiin illallinen. Sitten Auno sanoi:

-- Kun Reeta jätti tuonne luhtiin vuoteensa autioksi, niin Janne menee
sinne nukkumaan. Vein sinne jo vesiastian, josko sattuisit tarvitsemaan
juotavaa.

-- Kiitos, kiitos! Mutta aamulla muistakaa käydä herättämässä. Minä
ehkä voin hyvälle vuoteelle päästyäni nukkua pitkäänkin, sanoi Janne.

Luvattiin herättää.

Luhtiin tultuaan Janne kun näki puhtaan lakanavuoteen odottavan häntä,
niin arvasi nyt, minkätähden ei jo eilen illalla häntä käsketty tänne
nukkumaan.



Kahdeskymmenes neljäs luku.


Kolmatta viikkoa oli Janne ollut Korholassa. Tänä päivänä oli vasta
ensimäinen sadepäivä koko heinäaikana. Kun satoi jo aamusella, Mikon ja
Jannen niittämään lähtiessä, niin Mikko sanoi Aunolle:

-- Me tulemme aamiaiselle kotiin, käymmehän vain itsemme märäksi
niittämässä.

Aamiaisen aikana yhä satoi. Sadepilvet näyttivät lientyvän entistä
sakeammiksi. Mikko köllistyi penkille ja sanoi: -- Nyt levähdetään
kolmen viikon puolesta. Nukutaan niin että sormihaaran mieheen aurinko
kiertää.

Penkille köllistyi Jannekin ja nukkui sinne asti, kunnes puolenpäivän
rinnassa Auno pirtin pöydälle laittoi päiväkahvin juotavaksi. Siihen
pöydän ympärille asetuttiin taas juomaan kahvia, ja Halli tapansa
mukaan jäi lattialle istua tököttämään, odottamaan osaansa. Siinä
vehnäkahvia juodessa Janne alakuloisesti kysyi:

-- Mitä se isäntä ja emäntä sanoo, vieläkö minulle on tässä talossa
työtä senjälkeen, kun heinänteko loppuu? Tuotahan ei moneksi päiväksi
enää ole; tällä viikolla loppuisi kun ei sataisi.

-- On työtä. Vastahan ne vaivat alkavat, sanoi Mikko. -- Etkö näe noita
toukovainioita, nuo eivät ole yhdellä sirpillä leikattavat. Sitten kun
saadaan leikatuksi, alkaa riihenpuinti, perunannosto ja monet muut
hommat. Ei työ tekevältä lopu.

-- Sitten kun syksyyn mennään, niin Janne ruvenneekin meille aivan
vuosirengiksi, sanoi Auno.

Janne rykäisi ja verkalleen alakuloisen voittoisesti sanoi: -- Minä
vaan senvuoksi kysyin, kun minä tarvitsisin rahaa vähän enemmän kuin
mitä tähän asti olen tienannut. Minun pitäisi saada uusi puku, kun nuo
ainoat ketineet näkyvät käyvän risaisiksi. Vieläpä tarvitsisi
kengätkin, mutta näillä minä nyt kyllä tulen toimeen likemmäksi talvea.
Tuossa kauppias Tuppuraisen puodissa olisi mieleistäni pukukangasta.
Siitä puku kaikkine tarpeineen tulisi kolmen sadan markan paikkeille
maksamaan. Räätälin palkaksi minulla on entisiä pennejä. Sen kolmesataa
minä jos saisin, niin sillä tulisin autetuksi.

Mikko hieman mietti, mutta kohta sanoi: -- Kyllä kai minä sen vertaisen
summan voin antaa, kun tuota ei joutuisi samanlaiseen kokemukseen kuin
Reetan suhteen. Sekin sai rahaa ja lähti pois.

-- Ei Janne ole sen näköinenkään, että olisi kavala. Reeta oli jo
näöltäänkin kettumainen, sanoi Auno vakavasti.

-- Annetaan vain rahat, virkkoi Mikko huomattuaan, että Aunokin puoltaa
rahojen antia.

-- Sellaiset Reetathan ne juuri saattavat ihmiset epäilemään
syyttömiäkin, virkkoi Janne nureksien. -- Minulla kyllä ei ole muuta
takuuta annettavissa kuin omat sanani, että minä en tästä talosta lähde
en kymmeneen vuoteen, jos vain olla saan. Höperöhän olisin, jollen
tämmöisestä ruokatalosta pitäisi kiinni, kun sitäpaitsi minulla ei
maailmassa ole yhtään, joka minua ikävöi ja jota minä kaipaisin. Ja
lienettehän näillä viikoilla jo nähneet, että kykenen minä ansaitsemaan
ruokani ja hiukan verran palkkaakin.

-- Kyllä, kyllä, virkkoi Mikko ja lähti kamarista noutamaan rahoja, kun
arvasi kysymättäkin, että Janne nyt sadepäivänä haluaa mennä vaatteen
ostoon.

Janne otti hymyillen Mikon kädestä rahat, veti nuttunsa povitaskusta
esiin mustan lompakon, jossa oli pari kymmenenmarkkasta entisiä rahoja.

-- Nyt minä saankin vaatteet, virkkoi Janne tyytyväisenä. -- Kun noin
sataa, niin emme suinkaan lähtene niittämään. Minä lähden kauppias
Tuppuraiseen, sieltä samalla menen räätäli Tossavaiseen ja toimitan,
että saan pyhäksi uudet vaatteet.

-- Ei nyt ennen päivällistä tarvitse lähteä. Minulla on viiliäkin.
Syödään nyt viiliä, kun ollaan kotona, sanoi Auno syöttäessään Hallille
vehnäsosaansa. Mielessä tuntui somalta, kun nyt koko syksyksi ja ehkä
tulevaksi vuodeksikin on tiedossa kelpo työmies. Mielellään tuollaista
pitäisi kuin omaa poikaansa, vaalisi kaikella tavalla.

-- On niissä tukkilaisissa sieviäkin poikia, sanoi Auno, kun Janne
päivällisen jälkeen oli lähtenyt kauppias Tuppuraiseen päin kävelemään.
-- Mutta lienee se hänessäkin vikansa, kun raha ei kartu tuommoiselle
työmiehelle.

-- Voi olla ryyppymies ja ehkä korttimieskin, vaikka tässä näin vähälle
aikaa ei tapojaan viitsinyt näyttää, arveli Mikko.

-- Jotakin vikaa sitä täytyy olla, kun raha ei kartu.

Jannea ei näkynyt tulevaksi illalliselle. Ei ollut tullut
yövuoteelleenkaan, ei tullut huomenna eikä sitä seuraavana eikä
kolmantenakaan päivänä. Pyhänä Mikko lähti kuulostelemaan, kuuluisiko
miestä missään. Kävi kysymässä Tuppuraisessa, onko käynyt vaatteen
otossa, kävi kysymässä Tossavaisessa, mutta kumpaisessakaan ei ollut
käynyt. Keskelässä tiedettiin kertoa, että viikolla eräänä päivänä
Kotasalmen tiellä on nähty sellainen mies erään pahamaineiseksi
tunnetun nuoren naisen kanssa rinnan kävelemässä. Molemmat olivat
olleet päissään. Auno tämän kuultuaan löi käsiään yhteen ja huudahti:
-- No, kuka uskoisi!... Kuka uskoisi Jannesta sellaista!... No, johan
sitä tässä pääteltiinkin, että jotakin on vinossa, kun rahaa ei kartu.
No, ei uskoisi...

-- Kyllä se vei kuin koira enemmän kuin toisen puolen niistä rahoista
ilmaiseksi, sanoi Mikko. -- Mielelläni kyllä olisin sille viisikymmentä
markkaa viikolta maksanut, mutta puolet niistä rahoista hän olisi vasta
lauantaina saanut. Kolmas viikko jäi häneltä puoleen.

-- Mutta saatiinpa poutien aikana heinä tehdyksi, virkkoi Auno. --
Kukaties tästä puoleen kesä muuttuu sateiseksi. Siinä se korvautuu, kun
heinät on hyvinä parhaana aikana saatu kokoon.

-- Se seikkahan tuo osaltaan korjaa asiaa, mutta on kuitenkin natku
senkin tähden, että noin kavalasti viedään.

-- Emme huoli ruveta valittamaan, kun heinät on koossa. Ilman Jannea
eivät olisi. Emmekä puhu koko vahingosta kenellekään, ne nauravat vain.

-- Se kai se parasta on, virkkoi Mikko tyynesti ja kallistui pitkäkseen
pirtin penkille.

     *       *       *       *       *

Viimeinen heinä saatiin omin väkinsä tehdyksi. Kun tou'ot alkoivat
joutua leikattaviksi, kuulosteli Mikko läheltä ja kaukaa apulaista,
mutta ei saanut ketään. Yksin täytyi Mikon ruveta leikkaamaan, Auno
vain joskus kävi sitelemässä lyhteitä, milloin kotiaskareiltaan jouti.
Karisemaan mieli ruis ja katkeavaksi joutui ohra ennenkuin kaikki oli
leikattu. Oli ne viimein kuitenkin saatu kuhilaille ja ohria enemmän
kuin puolet kykäisiinkin. Rukiit olivat kaikki vielä kuhilailla.

Oli sunnuntai ja mielihyvillään Mikko kierteli vainioitaan, joilla
seisoi kuhilas kuhilaan vieressä. Huomenna aikoi Mikko ruveta rukiita
kokoamaan närtteeseen, josta voi saada riiheen silloin kun joutaa
puimaan, vaikka vasta talvella, jos ei ennen jouda. Mutta päivän
kallistuttua sivu puolen rupesi eteläinen taivaanranta mustumaan
paksuun pilveen ja salaman leimaukset rupesivat välähtelemään. Mikon
sydän jylähti pahasti. Kiirein askelin hän tuli pirttiin, missä Auno
oli lukemassa Wegeliuksen postillaa.

-- Ankara sadepilvi kohoaa etelästä, virkkoi Mikko melkein hätäisesti
oven aukaistuaan. -- Lähdetään kantamaan rukiita tuonne riihen
etulatoon.

Juosten ryntäsi hän kuhilasten kimppuun ja sinne juoksi Aunokin. Mikko
kahmaisi ruiskuhilaan syliinsä ja juoksi sitä kantaen latoon, samassa
palaten toista noutamaan. Auno jaksoi kantaa vain puoli kuhilasta,
mutta juosten hänkin vei kantamuksensa latoon ja juosten palasi.
Molemmat ottivat kuin tulipalosta lyhteitä talteen, tuskainen ahdistus
povessaan, kun taivas peittyi pilveen ja ukkonen likeni kiireesti.
Nähtiin jo, ettei mitenkään kerjetä kaikkia saada.

Enemmät puolet rukiita kuitenkin oli ladossa, kun aivan pellon kohdalla
välkähti kolminkertainen salama ja ukkonen jyrähti niin, että maa
tuntui läikkyvän. Samassa tuli niin ankara tuulenpuuska, että kerralla
pyyhkäsi kaikki ruiskuhilaat kumoon ja kuivat ohrakuhilaat otti ilmaan.
Ne lensivät tuiskuna metsään. Valmiit kykäätkin se kaatoi ja levitti.
Samassa seurasi tuulenpuuskaa kohiseva sade: vettä ja rakeita satoi
kuin saavista kaataen. Rakeet olivat niin suuria ja lankesivat niin
tuimasti, että sälöt sinkoilivat seinistä, ja maahan kaatuneista
lyhteistä murensivat tähkät ja löivät maan sisään. Tuuli yhä yltyi ja
kylältä vei huoneista kattoja. Kattotuohia lenteli ilmassa kuin
varisparvia. Mikko ja Auno hyypiysivät latoon ja lyhdeläjän vieressä
istuen ladon ovelta katsoivat ilmaan, missä ehtimiseen salama
välähteli, ukkonen jyrähteli. Tuuli ja sade kohisivat koskena, niin
että maa tutisi.

Auno se käsiään väännellen siunusteli, mutta Mikko puri hampaitaan
yhteen kasvot synkkinä. -- Siinä meni vuoden vaivannäkö kuin tuhka
tuuleen, sanoi hän viimein tuskaisesti.

-- Kun olisi se Janne pysynyt meillä, niin elot olisivat korjuussa.
Leikkuu olisi loppunut aikaisemmin ja riihet olisi jo lopulleen puitu,
sanoi Auno pitkän vaitiolon jälkeen.

-- Kunpa niin olisi ollut, mutta eipä ollut, virkkoi Mikko jurosti.

Auno oli taas tuokion ääneti. -- Olen jo sanonut ennenkin, että tämä
talo on liian suuri meille, virkkoi hän. Kun ei saa apulaista millään
hinnalla, joutuu aina pakostakin turvelehtamaan vaikka minkälaisiin
petkuttajiin.

Mikko ei virkkanut mitään, minkä vuoksi Aunokaan ei jatkanut sitä
puhetta. Hän kuiskasi vain hiljaa: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi
olkoon kiitetty.

Viimein taukosi rakeiden sade. Satoi vain vettä, ja ukkonen jyrähteli
kaukana pohjoisessa. Salaman leimaukset lakaisivat pohjoisen taivaan
rantaa. Auno nousi istualtaan ja sanoi: -- Kunpa uskaltaisi lähteä
lehmäriepuja katsomaan ja päästämään haasta. Mihin ne lienevät raukat
hyypiytyneet.

Mikkokin nousi seisoalleen, painoi käsillään vatsaansa ja sanoi: --
Kaiken muun lisäksi taisin saada vatsaani vian. Tuossa äsken noita
raskaita lyhdesylyksiä semmoisessa kiireessä tuonne katonrajaan
työntäessäni taisi venähtää tai ratketa joku kohta, koska tuntuu
kipeytyvän.

-- Hyvä Jumala hyvästi siunatkoon! Lienet sinä, ainoa lähtijä,
menettänyt terveytesi? sanoi Auno tuskaisesti.

-- Miten lienee. Pahalta se vaan tuntuu... Minä kuitenkin lähtenen
päästämään ne lehmät, mene sinä kotiin, sanoi Mikko ja työntyi
sateeseen.

-- Mutta älä lähde, kun olet kipeä, minä lähden.

-- No, en minä nyt vielä niin kipeä ole, etten siihen kykene, sanoi
Mikko ja lähti päästämään lehmiä, vaikka oli paitahihasillaan ja vettä
satoi ihan solisten.

Lehmät pääsivät haasta, ne tulivat laukaten kotiin niin että kellot
räikivät ja maa jytisi.

Auno oli jo lehmät pannut navettaan ja laittanut ruokia eteen, kun
Mikko vakavasti kävellen ja kaksin käsin vatsaansa puristaen tuli
kotiin. Auno kauhistui: -- Hyvä Isä sentään. Sinähän olet kipeä, ihan
kuoleman rajalla, olet ihan vaalea.

-- En tiedä kuolemasta. Vilun tähden lienen vaalea, en kärsinyt
kiireesti tulla ja satoi vasten. Kuivaa pitäisi saada ylle, sanoi Mikko
yhä puristaen vatsaansa ja turvelehtaen uunin luokse.

Auno toi juosten ulkoa kuivan puhtaan paidan ja sitä uunin suusta
tuoksuvassa lämmössä heilutellen sanoi: -- Kun lähditkin
päällysvaatteetta tuommoiseen sateeseen! Enkä minäkään älynnyt sanoa,
että olisit lähtenyt kodin kautta ja ottanut palttoon yllesi.

-- Ei se olisi ollut mitään, kun olisin ollut terve, sanoi Mikko, --
mutta kun en kärsinyt kiireemmästi kulkea, niin vilustuin. Kyllä
tuntuisi pitävän päästä tohtoriin, mutta nyt on laiva mennyt ja
tuommoiseen sateeseen hevosella ei voi lähteä, kun ei ole edes
vieterikärryjä.

-- Tässä on nyt lämmin paita. Minä teen tähän pirtin sänkyyn lämpimän
vuoteen, rupeat siihen, sanoi Auno ja rupesi laittamaan vuodetta.

-- Ei minua enää värisytä. Mutta lienee kuitenkin parasta, että pääsen
vuoteeseen, sanoi Mikko ja eteenpäin kumartuneena, käsillään vatsaansa
painaen alkoi hiljaa kävellä vuoteen luo. Saatuaan kuivan lämmitetyn
paidan ylleen Mikko kallistui hiljaa vuoteeseen, mihin sitten Auno
peitteli pehmeillä peitteillä ja villaisilla vilteillä. Auno seisahtui
sängyn luo, katsoi Mikkoa ja sanoi: -- Kyllä sinä olet kipeä, ihan
vaalea. Joutuu ajattelemaan, että mikä minun peri, jos sinä kuolisit.

-- Hm. Ottaisit uuden isännän tämmöiseen komeaan taloon, niin hätä
olisi hukassa.

Auno naurahti ja sanoi: -- Vielä se sitten leikkiä laskee, vaikka
kuolema silmiin katsoo.

-- En minä vielä tähän tautiin kuolekaan. Paremmaltapa tuo tuntuu, kun
pääsin pitkäkseni. Vilukin siihen äsken taisi vaikuttaa pahasti.

-- Kunpahan ei aivan hätyyttäisi, että pääsisi huomenna lääkäriin,
sanoi Auno ja lähti askareilleen.

Koko tulevan yön tunsi Mikko myötäänsä sen vaivan vatsassaan
lisääntyvän ja jotakin ajettuman tapaista sinne syntyvän. Mutta hän
koetti kuitenkin olla sitä valittamatta, kun tiesi Aunon tulevan
hätään.

Kun huomenna tuli se aika, että piti lähteä laivarantaan, sanoi Auno:
-- Nyt olen toimittanut toisen talon emännän hoitamaan karjani ja
lähden mukaasi lääkäriin. Minusta näyttää, että tuskin palaat siltä
reissulta elävänä.

-- Sitä olen ajatellut itsekin, että saisit lähteä mukaan, mutta eihän
tätäkään kotia saattaisi jättää tälleen. Lähdet kuitenkin saattamaan
laivarantaan ja vakuutat minua kävellessä.

-- Lähden perille asti, että kuulen mitä lääkäri sanoo.

Iltapäivällä päästiin lääkärin luo Koskelan kaupunkiin. Lääkäri
kuunteli Mikon kertomusta.

-- Se ei parane lääkkeillä. On toimitettava leikkaus, siinä on
umpisuolen tulehdus ja voi olla vatsakalvon repeämäkin, sanoi hän
kylmäverisesti.

Aunon kasvot tulivat hätäisiksi. Yritti puhjeta äänekäs itku. Mutta hän
koetti kaikin voimin hillitä ja sanoi: -- Leikkaus! Voi, hyvä Jumala!
Leikkaus, ja vaiva on sisällä vatsassa! Johan olen pelännytkin, että
kuolema... Muuta ei Auno saanut sanotuksi. Itku voitti.

-- Kaikkienhan meidän kerran on kuoltava, sanoi lääkäri nähdessään
Aunon hädän. -- Mutta ei tämä miehenne tähän tautiin kuole, etenkin kun
tulitte tänne tänä päivänä. Huomenna olisi ollut jo pahempi.

Auno rauhoittui lääkärin puheesta senverran, että saattoi sanoa: --
Uskooko herra tohtori todellakin, että tuo vaiva ei ole
hengenvaarallinen?

-- Uskon ja varmasti uskonkin, sillä tämä ei ole ensimäinen eikä toinen
potilas. Niitä on satoja parannettu.

Sen sanottuaan lääkäri otti puhelintorven käteensä ja sanoi: -- Minä
soitan sairashuoneelta hevosen, joka vie tämän sairaan sairashuoneelle.

Minuutin perästä olikin porrasten edessä nelipyöräiset vaunut. Noihin
vaunuihin käski lääkäri Mikon menemään ja sanoi: -- Tunnin perästä
tulen sinne sairashuoneelle.

-- Saisinko minä tulla mukaan? sanoi Auno nöyrästi pyytävällä äänellä.

Lääkäri kääntyi nyt Aunoon päin ja sanoi ystävällisesti: -- Ei. Kyllä
te nyt saatte uskoa miehenne minun huostaani. Viikon perästä kun
tulette tänne, niin annan silloin miehenne teille terveenä.

Aunolta purskahti itku, joka oli silmänräpäyksessä muuttunut surun ja
epätoivon itkusta ilon itkuksi. Vaunuihin kuitenkin Auno saattoi Mikkoa
ja Mikon istuessa vaunujen perään hyllyvälle istuimelle Auno kättä
puristaen sanoi: -- Nähnenkö enää sinua elävin silmin!

Vaunut lähtivät kuin tuulen ajamana sairashuoneelle päin.

Ilmat olivat sen ankaran sateen jälkeen muuttuneet poutaisiksi. Auno
keräili aina muitten askareittensa lomassa myrskyn levittämiä lyhteitä
ja kantoi latoon. Hän keräsi vasuun rakeitten murtamia tähkiäkin. Siinä
ahkerassa työssä kului aika paremmin. Mieli kuitenkin pysyi yöt ja
päivät raskaana. Myrsky oli murtanut ja sotkenut multaan niin kauniin
viljan. Eikä Mikosta ollut vielä tietoa. Kun Auno oli saanut lyhteet
metsästä ja aidan vierustalta, koetti hän yksin jyvinkin nokkia maahan
sortuneita jyviä. Niistä ei suurta kokoa karttunut. Mutta ikävä aika
kului paremmin kuin jouten.

       *       *       *       *       *

Viisi päivää oli Mikko ollut sairashuoneella, joten oli enää vain kaksi
päivää odotusaikaa. Aika kului hyvin hitaasti. »Viikon perästä annan
teille miehenne terveenä», oli lääkäri sanonut.

Aurinko paistoi niin lämpimästi ja Auno oli nytkin ohran jyviä ja
tähkän puoliskoita poimimassa. Yhtäkkiä hän kuuli Mikon sanat: -- Tule
pois.

Auno hätkähti, kori putosi kädestä. Hän katseli ympärilleen, mistä ääni
kuului ja huomasi kartanon lähellä kujalla seisovan miehen vähitellen
muuttuvan Mikoksi. Auno löi käsiään yhteen, lähti juoksujalkaa Mikon
luo ja sanoi: -- Herran nimi olkoon kiitetty. -- Sitten hän Mikon luo
tultuaan huudahti: -- Sinä pääsitkin varhemmin kuin tohtori luuli.
Nythän on vasta viides päivä.

-- Tohtori nauroikin ja sanoi: »Emännällä on siellä pitkät päivät.
Sille on hyvä parempi antaa ennen kuin on luvannut», sanoi Mikko ja
verkalleen lähti kävelemään taloon.

-- No, nytkö sinä sitten olet terve? Olet kyllä terveen näköinen.
Toisenlainen on väri kuin sairaalaan lähtiessäsi.

-- En ole vielä vallan terve, mutta olen tervehtymässä. Lääkäri
varoitti vallankin nyt ensimältä liikkumaan varovasti.

-- Sinä et sitten vielä ehkä pitkään aikaan kykene työhön.

-- En.

-- Mikä se oikeastaan oli se tauti ja leikkasivatko ne?

-- Leikanneet ne olivat. Se oli ollut, kuten tohtori sanoikin,
umpisuolentulehdus ja vatsakalvossa oli ollut repeämä, jonka olivat
ommelleet. Umpisuoli-taudin takia minä olisin jo terve, mutta
vatsahaavan paranemisen sanoi kestävän vuosia.

-- Vuosia. Herra Jumala! Vuosia työtönnä! Mikä meidät hiljankaan perii!

-- Ei työtönnä aivan, vaan suuria ponnistuksia kuului pitävän välttää.

-- Sehän tuo on jotakin, kun edes johonkin kykenee. -- Mitä se
merkitsi, kun sanoit, että leikanneet ne olivat? Etkö sinä itse
tiennyt?

-- En... Sen tiesin, että rupesin leikkuupöydälle selälleni ja että
peittivät kasvoni. Umpihupussa tunsin nukkuvani. Heräsin sitten
vuoteellani, kuin unestani, ja vatsasta oli vaiva poissa.

-- On niillä konsteja! Vuoteellasi heräsit kuin unestasi ja vaiva oli
poissa! Ilmankos se tohtori oli niin ylpeä ja varma niistä tiedoistaan!
sanoi Auno hymyillen ja lähti hakemaan Mikolle ruokaa.

-- Minä täällä olen joka päivä käynyt kalanpyydyksiä kokemassa ja
eilenkin sain kolmatta kilon painoisen säynäjän ja viisi pienempää,
sanoi Auno pöydän luo kävellessään. -- Tässä on sen suuren säynäjän
puolikas. Se oli jo lihava ja paksu kuin sianporsas. Alahan syödä, minä
tuon viiliä palan painoksi.

Mikko söi vain muutamia suupaloja rieskaa voin ja säynäjän kanssa ja
maistoi viiliä. -- En uskalla vielä kovin paljon syödä, sanoi hän
laskettuaan lusikkansa pöydälle ja laittautui vuoteeseen.



Kahdeskymmenes viides luku.


Kun Mikko ei kyennyt riihenpuintiin eikä saatu ketään apulaista, joka
Aunon kanssa olisi puinut, -- Mikko olisi siinä tapauksessa korjannut
olkia ja kahmerehtanut vointinsa mukaan apuna --, täytyi riihen puinti
antaa Tuokkilan Jörkille urakalle ja luvata kolmannet osat jyvistä
hänelle puintipalkasta. Sittenkään ei tullut puiduksi niin tarkasti
kuin ennen Mikon puidessa. Paljon näkyi oljissa jyväisiä tähkiä ja
pehkuissa jyväistä rusaa. Mikko siitä nureksi ja muistutti jokaisella
riihellä, mutta Jörkki ävähti: -- Minä teen, niinkuin teen, ja jos se
ei vältä, niin saat hakea muita parempia. -- Siihen täytyi Mikon tyytyä
ja puiduksi ne tulivat. Sill'aikaa Mikko oli vointinsa mukaan Aunon
apuna perunan nostossa. Perunat saatiinkin kuoppaan ilman urakkamiehen
apua.

Nyt oli lokakuun ensimäinen päivä. Perunat ja nauriitkin olivat
kuopassa, ja Kuurtajanjoesta saatuja kalojakin oli kaksi nelikon astiaa
talvea varten suolassa. Tuuli oli ollut koko päivän idässä, satoi vettä
ja väliin aina lumensekaista räntääkin. Raskaana huojui metsä ja mustat
vaahtopäiset aallot vyöryivät lakkaamatta Koutajärven aavalla pinnalla.
Mikko oli tänään vain kartanon tienoilla korjaillut kapineita talteen,
etteivät jäisi talven alle. Illan pimettyä, kun Aunokin oli päässyt
ulkoaskareiltaan pirttiin, Mikko sytytti tulen pöydällä olevaan
lamppuun, jonka valossa aikansa kuluksi selaili sanomalehtiä. Lampun
kohdalle lavitsalle istui Aunokin ja kutoi lampun valossa harmaata
sukkaa Mikolle talveksi.

-- Minkähäntähden tänä päivänä on ollut niin pahamieli koko päivän?
sanoi Mikko heittäen sanomalehden kädestään. -- Tahtomattanikin ovat
koko elämän tapahtumat kiertyneet mieleen mustaa mustempina. Pienen
pienetkin seikat ja elämässä tapahtuneet hairaukset ja tyhmyydet
tulevat esiin mustina ja suurina. Suututtaa ja harmittaa ennen kaikkea
se ensimäinen käräjänkäynti Pekkiläisen kanssa ja Jertan asian ajo
käräjissä.

-- Mitäs pahaa niissä sitten oli?

-- Niissä se on alku kaikkeen, jatkoi Mikko alakuloisesti. -- Niissä
asioissa voitin loistavasti ja sitä tietä jouduin tuomio-istuimien
kanssa tekemisiin. Jos Pekkiläisen ja Jertan juttuja ei olisi ollut,
niin olisi pysynyt mielessäni vanhempieni opetus. He puhuivat aina
kammoten käräjänkäynnistä ja sanoivat: »Sinne laki kunne kantajat
paremmat» ja »raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen». Isäni aina
kehuikin, että hän on se mies, joka ei ole lakituvan kynnyksen yli
jalkaansa astunut. Ilman Pekkiläisen ja Jertan juttuja en olisi
antautunut käräjänkäyntiin rovastin kanssa. Siinä suututin
tuomio-istuinten herrat senaattia myöten, niin että ne saattoivat
syyttömästi tuomita meidät konkurssitilaankin. Ilman sitä taas ei olisi
ainoa lapsemme joutunut ilman alle kuin linnunpoikanen, jolta emä on
ammuttu. Sitä tietä jouduimme tänne tuntemattomaan puoleen kaikkien
halveksittavaksi. Koko elämämme on mustaa taivalta, ainoa valokohta on
Kivelässä-olomme. Siellä olimme niin onnelliset kuin nuori parikunta
voi olla.

Auno rykäisi, venytteli sukan kudelmataan ja melkein ihastuen ehdotti:
-- Mutta nythän meillä ei ole kuin yksi askel astuttava, niin pääsemme
samanlaiseen onnellisuuteen kuin Kivelässä ja vielä vähän
varmempaankin. Myymme tämän talon, laitamme Kivelän kokoisen mökin. Jos
kymmenenkin tuhatta saamme rahoja pankkiin, niin niitten koroilla
elämme ja asumme siinä pienessä Kivelässämme kuin herran kukkarossa.
Maata viljelemme vain lystiksemme. Pidämme yhden tai kaksi lehmää,
joita minä hoitelen, ja kaikki paha on ollut tie hyvään. Kun sinun
vatsavaivasi kestää vuosia paratakseen, niin siinä pikkutalossa saattaa
parannella, ei tarvitse tavoitella apulaisiksi mitä petkuttajia
milloinkin... Kunnollista työmiestä ei saa millään hinnalla. Kävin
päivällä riihiladosta pehkuja lehmille: läjissä on jyviä ja ruumenia,
ja jyväisiä tähkiä pehkuissa ja oljissa.

-- Sekin se on osaltaan tänä päivänä minun mieltäni painanut, kun vielä
tuo riihien puinti meni niin kuin se meni, sanoi Mikko ja kääntyi
akkunasta katsomaan, vaikka ei ulkoa mitään näkynyt muuta kuin musta
yö. Tuuli humahteli raskaasti nurkissa ja räntäinen sade rapisi
akkunaan. -- Kyllä se totta on, että olojen pakosta näytään sortuvan
siihen tilaan, että myötäväksi se tämä talo tulee, vaikka viimeiseksi
maallisen elämämme suojaksi olen tätä ahertanut, sanoi Mikko hyvin
vakavasti.

Aunon sydän hytkähti, hänen kasvonsa kirkastuivat. -- Et usko, miten
minusta on lysti kun sinä sen käsität, kiiruhti hän innoissaan
sanomaan. -- Olenhan minä monta kertaa sinulle sitä sanonut ja sanon
vieläkin, että tämä talo on myytävä ja ruvettava elämään rahojen
korolla. Nyrkin kokoinen mökki laitetaan vain, jossa oman katoksen alla
asutaan.

-- Se sinun tahtosi se juuri viepikin siihen, kun toisena syynä on tämä
minun terveyteni. Jos se olisi sinun mieltäsi vasten, niin en vieläkään
tätä ajatustani ilmaisisi. Koettaisimme hänessä rimpuilla päivästä
toiseen.

-- Se on minun tahtoni ja uskon, että kyllä tälle ostajia löytyy,
kunhan vain tiedoksi tulee, että tämä myydään, sanoi Auno ja tuli niin
iloiseksi, että nousi lattialle kävelemään ja kävellessään kutoi
sukkaa. Hän kutoi entistä sukkelammin, kirkkaat sukkapuikot vain lampun
valossa säteilivät käsissä.

-- En minä meidän elämäämme niin synkkänä pidä kuin sinä. Onhan tässä
sentään eteenpäin päästy. Totta on, että on elämässämme ollut
kamaloitakin kokemuksia. Se oli pahin se konkurssitilaan syyttömästi
tuleminen, kun vietiin lehmät, lampaat ja hevonen ryöstämällä. Etkö
muista, miten kamalan haikeasti lehmärievut ammoivat ja lampaat
määkivät, kun päihtyneet miehet ruoskillaan pakottivat tielle?

Tämä muisto näytti olevan Aunolle niin raskas, että hän ei voinut
jatkaa. Hän vetäisi päähuivinsa otsalleen ja sai sanotuksi vain: -- Voi
maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat. Niin
on kirjoitettu, ja tosi on.

Mikko oli taas entistä useammin ruvennut muistelemaan Ledenbergiä ja
kärsimäänsä vääryyttä. Jokainen vastoinkäyminen toi mieleen Ledenbergin
asian. Tämä Korhola, jonne Mikko oli edullisilla ehdoilla päässyt, oli
aluksi vaikuttanut sovittavasti. Tämän Korholan saanti oli johtanut
hänet synkistä ajatuksista ja kostotuumista. Mutta tämä koti oli ehkä
jätettävä, ja tuntui kuin välimatka noihin ilkeihin tapahtumiin olisi
käynyt lyhemmäksi.

Mikko nousi kävelemään lattialle, katseli akkunoista ulos ja sanoi: --
Yhä vain räntä lätisee akkunanruutuihin ja tuuli jymistää nurkkia... Ei
milloinkaan tunnu somemmalta olla kotona kuin tämmöisenä hetkenä. Mutta
mitäpä tuosta, kun ei voi olla kotonaan, vaikka kodikseen on laittanut.

-- Koti se on koti pienempikin, kun se on oma ja omalla turpeella. Hyvä
on pirtti pikkuinenkin, kota kolmisoppinenkin, kun se on omasta taasta.

-- Niinhän tuo laulaa runoilijakin: »Suuruutta emme rukoile, me
pienuutehen tyydymme»...

-- Siinä se aika kuluu pahallakin ilmalla, sanoi Auno kun kuuli kellon
lyövän kahdeksan.

Illallista syödessä Auno puheen aluksi sanoi: -- Nytpä tuo kauppias
Tuppurainen saa tästä talon, kun se on aina sanonut, että hänen pitää
saada maatila, josta saa kaikenlaista maantuotetta. Tämähän on ihan
kuin luotu hänelle.

-- Saapi kai tämän kuka tahansa, joka enimmän maksaa.

-- Paljonko aiot pyytää?

-- Ainakin irtaimineen kaksikymmentä tuhatta. Pari lehmää ja elot
itselle, nimittäin tulevana keväänä. Talven me tässä olemme ja talven
aikana hankimme paikan, mihin oman kurkihirren alle muutamme.

-- Kaksikymmentä tuhatta! huudahti Auno. -- Niitten koroillahan elämme
kuin herran pojat. Yli tuhannen markkaa vuodessa.

-- Kuluupa sitä joitakin tuhansia taloa -- vaikka pientäkin --
laittaessa, kun ei kykene itse tekemään.

-- Mihin aiot katsella talonpaikkaa?

-- Ensimäiseksi menen Tervolan ukon pakinaan. Sen maalla tuolla järven
rannalla on kaunis kaislarantainen niemi. Siinä on kuusiryhmä, joka
muistuttaa Mäkelän kuusta ja niitten lähellä on muutamia koivujakin.
Niitten vierelle teen talomme, jos Tervos-ukko taipuu kauppaan.

-- Ai, ai! ihastui Auno. -- Sittenhän me emme enää Mäkelän kuusta niin
kaipaakaan.

-- Siitä olen jo ihan kuin unta nähnyt, että siihen teemme talomme.
Olin kerran kalastusretkelläni siinä tulella ja silloin ihmettelin,
ettei kukaan ollut siihen taloa tehnyt, vaikka mielestäni se oli
kaunein paikka maailmassa. Etelään päin silmänkantama selkä ja länteen
päin ei näy laitaakaan, saaria vain. Ja idässä ja pohjoisessa lehtoisia
rinteitä.

Auno huudahti: -- Kas siinähän se on se sinun Kivelässä unissa näkemäsi
päivänpaisteinen rinne, mihin järven yli illan aurinko paistaa.

-- Semmoisessa uskossa olen minäkin, vastasi Mikko.

       *       *       *       *       *

Vuoteelle laskeuduttuaan Mikko selällään maatessaan sanoi: -- Kuinka
usein olen kaivannutkaan sitä Mäkelän kuusta! Muistan, miten sen oksien
läpi talviöinä taivaan tähdet paistoivat ja kuun valossa oksille
jääneet lumihiuteet pakkasen silminä kiiluivat kuin puhtaimmat
jalokivet. Ja kun myrsky ulvoi nurkissa, niin se tuulen heiluttamilla
vankoilla oksillaan ilmaisi: olkaa rauhassa, vartia on valveilla. En
sitä kertaa herännyt yöllä, kesällä tai talvella, etteivät silmät
ensimäiseksi olisi tavanneet kuusta. Kun se seisoi tyynenä, tahtoi se
sanoa, että luonnossa on rauha. Jos sen oksat heiluivat, niin se tahtoi
sanoa: minä valvon...

Kun se kaatui, ei Mäkelä enää kodilta tuntunut. Oli todellakin kuin
vartia olisi poissa.

Mieluinen elämäntoveri on asunnon vieressä puu, joka on kovia kokenut
ja horjumatta seisonut myrskyissä ja sateissa.



Kahdeskymmenes kuudes luku.


Kauppias Tuppurainen oli ostanut Korholan ja Mikko oli Tervolaiselta
saanut ihailemansa järven niemen ja kappaleen maata viljelysmaaksi.
Siihen hän rupesi Korholasta pitäen tekemään taloa. Tulevan juhannuksen
aikana olikin talo jo siksi valmis, että saattoi mennä asumaan.
Asuinrakennuksessa oli kaksi huonetta, pirtti ja tupa, navettakin oli
kahdelle lehmälle ja vasikalle tai lampaalle. Järven rannalla oli
pieni, soma sauna.

Oli juhannus-aatto, kun Mikko ja Auno taluttaen lehmiä saapuivat
uudelle talolle. Kun navetassa oli uusi valkoinen silta, oudostuivat
lehmät sitä ja ne täytyi pakottamalla saada navettaan. Pelosta vapisten
menivät ne hiljaa hiipien Aunon jälessä parsiinsa, missä Auno kytki ne
kiinni, jolloin ne rupesivat hätäisin silmin ikävästi ynymään. Mutta
kun Auno toi nurmivihkot eteen ja hyvitteli, rauhoittuivat lehmät ja
rupesivat syömään. Tupaan tultuaan Auno heitti nuttunsa ja päähuivinsa
naulaan, istui sitten akkunan luokse ja alkoi katsella kuusten oksien
alitse järvelle, missä hennon etelätuulen ajamat herttaiset laineet
hiljalleen vierivät rantaan.

-- Nyt minä todella tunnen pitkältä vaivaloiselta matkalta päässeeni,
sanoi hän. -- Mäkelästä tänne on ollut sanomattoman vaivaloinen tie,
mutta matka on tehty, Jumala olkoon kiitetty.

-- Kylläpä todellakin voi sanoa, että matkan päähän on päästy, virkkoi
Mikko istuen toisen akkunan luona, hänkin järvelle katsellen. -- Mutta
minä tahtoisin sanoa, että matkalle on lähdetty Kivelästä eikä
Mäkelästä.

-- Samaa sanoisin minäkin, jollen Mäkelässä olisi syntynyt. Siinä olen
nähnyt tämän elämän ensimäisen päivän valon ja sen pientarilla olen
pienenä piehtaroinut. Kuusi se vaan meni Mäkelästä pois, kuten
rakastettava vanhus talosta. Ei ole mitään täällä iankaikkista. Mutta
tuossahan seisovat hänen jälkeläisensä parhaassa miehuudessaan.
Katsohan noita lukemattomia villanpehmeitä tämän kesän kasvaimia
jok'ikisessä oksan kerkässä ja noita marjan kokoisia kävyn alkuja.
Tuolla kuusten latvoissa ne ovat aivan kypsän mansikan näköisiä. Kaikki
nuo yhdestä suusta äänettömällä kielellään kiittävät Jumalaa.

Mikko katseli vain järvelle ja aikoi kohta vähän levähdettyään lähteä
heittämään verkkoja. -- Mikä tälle talolle pannaan nimeksi, kysyi Auno
tuokion ääneti oltuaan. -- Nimihän lapsella olla pitää. Pannaanko
»Onnela»?

Mikko rykäisi ja sanoi -- On liian hempeä nimi. Ei se elämä tässäkään,
eikä missään paikassa, paljasta onnea ole. Ajattelen, että olkoon tämän
talon nimi Juurus, kun tässä ollaan kuusten juurella.

-- Sehän todellakin sopii! Juurus! Oikein perinpohjainen nimi! Olkoon
minusta vaan Juurus.

-- Niin, ei tässä paljasta päiväpaistetta tule elämä olemaan. Ennenkuin
nuo tureikot ovat paenneet ja jättäneet sijansa leipää kasvavalle
viljalle, saa tässä aika lailla ponnistella.

-- Kyllähän sitä mielellään tekee työtä, kun koti tuntuu kodille.
Pakoon minä menisin sellaista onnea, jossa ei työtä olisi... -- Oltuaan
hetkisen ääneti Auno jatkoi:

-- Kun lehmät vähän aikaa levähtävät, niin lypsän ja keitän juuston,
oikein juhannusjuuston. Huomenna täytyy lähteä paimeneen opettamaan
lehmiä näille oudoille laitumille.

Mikko pöytään istuessaan sanoi: -- Huomenaamuna keitämmekin kalakeiton.
Lähden tästä heittämään verkkoja.

-- Ai, ai! Sinne tulen minäkin mukaan, sanoi Auno ihastuneesti.

-- Sinullapa on täälläkin onnelassasi ne tavalliset lauantaitehtävät:
saunanlämmitys, lehmien hoito ja yhtä ja toista kahmerehtamista.

Auno katsahti aurinkoon ja sanoi: -- Ho-hoi! Nythän on vielä päivää
vaikka mitä tehdä! Ensi työkseni lähden laittamaan saunan lämmitä,
hoidan karjan, teen ilta-askareeni, kylvemme, sitten lähdemme järvelle
ja sieltä tultua keitän juuston. Eipähän nyt pimeä peloittane, jos
aurinkokin laskeutuu.

-- Tehdään niin, sanoi Mikko pureskellen voileipää ja Kuurtajanjoesta
pyydettyä säynästä. Mutta kyllä ne nämä tämmöiset säynäät ovat
edestämme haihtuneet. Sekakalojen varaan sitä nyt olemme joutuneet.

-- Kaloja ne ovat muutkin kalat. Yksi hyvä ei palkitse niin montaa
pahaa kuin Korholassa oli.

-- Ja eipä se ole sanottu, että kaikki säynäjät ovat Kuurtajanjoessa.
Täältä järvestä ne sinnekin kohoavat. Voihan niitä olla täälläkin.

-- Mikä estäisi täällä olemasta vaikka mitä kaloja, lohiakin. Avara on
tuo kuikan pelto tuossa edessämme, sanoi Auno, teki pienen voileivän
matkallaan syötäväksi ja lähti saunaa laittamaan lämmitä.

Kohta rupesikin saunan ovesta tupruamaan sakea harmaa savu, minkä
seasta Auno syöksähti ulos ja meni navettaan hoitamaan lehmiä.

Iltasella oli järvi aivan tyyni. Vaarojen lailta ja järven saarista
näkyvät juhannuskokot kuvastuivat järven pintaan ja illan rusko valoi
silkkisen verhonsa veden kalvoon, vaarain lakiin ja lehtoisille
rinteille. Mikon ja Aunon mielestä ei järvellä olo ollut milloinkaan
tuntunut niin viehättävältä kuin nyt. Kun verkot oli laskettu järveen,
heittäytyi Mikko venheen perään selkäkenoon, Auno istui tuhdolla airot
käsissään. Silloin tällöin hän laski aironsa veteen ja nykäisi venhettä
uimaan tyyntä pintaa pitkin. Vene jätti vain tuskin näkyvän väreen.
Mikko ja Auno olivat kumpikin kuin lumotut, eivät puhelleet mitään
eivätkä tienneet ajattelevansakaan mitään. Viimein kuitenkin Mikko
ojentui, otti huopurimen käteensä ja oikaisi venheen rantaa kohti.
Silloin Aunokin rupesi soutaa lipiskoimaan ja nöyrästi lähtikin venhe
uimaan rantaan.

Kotiin tultuaan he istuivat äskeisille istuimilleen katselemaan yhä
roihuavia juhannuskokkoja ja niiden kuvastusta järven pintaan.

-- Eikö muuteta tämän talon nimi Rauhalaksi? ehdotti Auno. -- En
missään tähän asti ole tuntenut niin somaa rauhan tunnetta kuin nyt
tässä. Korholan kylällä olimme hyljeksittyjä muukalaisia. Täällä meidän
ei tarvitse nähdä ylenkatseisia kasvoja. Täällä meillä ei ole tekemistä
muun kuin vilpittömän luonnon kanssa. Tunsin äskenkin tuolla järvellä
ihan nousevani Jumalan pyhiin asuntoihin.

-- Mitäpä onkaan ystävistä, jotka pahana päivänä kuitenkin hylkäävät ja
pakenevat, sanoi Mikko miettiväisenä. -- Mutta tätä talon nimeä ei
kuitenkaan muuteta. Juurus sopii paremmin kuin Rauhala. Luonnossakaan
ei aina ole rauha, eikä ihmisen mielessä. Elämä antaa aina uusia
huolia.

-- Olkoon sitten Juurus... Turhia minä haaveilinkin. Minä tässä ihanana
yöhetkenä liitelen ihan autuaitten maissa, enkä muista, mitä elämä
maailmassa voi tuoda mukanaan... Juurus! Meitä sitten tästä lähtien
ihmiset rupeavat sanomaan juurukselaisiksi.

-- Niitähän me juuri olemmekin, sanoi Mikko naurahtaen. Sitten hän
rupesi riisumaan kenkiä jaloistaan ja sanoi: -- Tuntuupa hieman
väsyttävän. Raskas oli se kontti ja Punakorva tahtoi aina olla
kantapäillä. Piti kävellä tavallista kiireemmin.

-- Tulihan se tietysti Punakorva Hertan jälessä, ja Hertta todellakin
minun kantapäitäni kaapi, niin että täytyi puoleksi juosten tulla.
Hertta luuli johonkin hyvään ruokamaahan heitä vietävän, mutta toiseksi
muuttui mieli, kun avattiin navetan ovi ja alettiin sinne vaatia.
Sitten lypsäessä ne jo kuitenkin olivat hyvällä tuulella, nuolla
kaahnuttivat minua koko lypsyajan eivätkä heittäneet, vaikka
kieltelinkin. Oikein silmät lupallaan vain nuolivat.

Auno toi nyt pöydälle äsken keittämäänsä juustoa, voita, säynästä ja
leipää. He rupesivat syömään päästäkseen nukkumaan ennen auringon
nousua.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuusten juurella - Romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home